MIKAELI KOHLHAS

Saksalainen tapakuvaelma Lutheruksen ajoilta

Kirj.

HEINRICH VON KLEIST

Suomennos

Jyväskylässä, Jyväskylän kirjapaino, 1884.

Mikaeli Kohlhas.

Haweljoen rannoilla Saksan maakunnasta Brandenburg'issa eli kuudennentoista vuosisadan keskivaiheilla muuan hevoskauppias, nimeltä Mikaeli Kohlhas, erään koulunopettajan poika, sekä samalla kertaa aikansa hurskasmielisimpiä ja hirveimpiä ihmisiä. Tätä verratonta miestä olisi hänen kolmanteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka voinut pitää hyvän kansalaisen esikuvana. Eräässä kylässä, jolla vieläkin on hänen nimensä, oli hänellä talo, jossa hän rauhallisesti eli ammatistaan, hevosten kasvattamisesta ja myymisestä. Lapset, jotta vaimonsa hänelle lahjoitti, kasvatti hän Jumalan pelvossa ahkeruuteen ja rehellisyyteen; ei ollut ketään hänen naapureistansa, jota ei hänen hyväntekeväisyytensä ja oikeudentuntonsa olisi hyödyttänyt, sanalla sanoen: kaikki, jotka olivat olleet jossakin yhteydessä hänen kanssansa, olisivat siunanneet hänen muistoansa, ellei eräs seikka olisi saattanut häntä harhateille; hänen väkevä tunteensa siitä, mikä on oikeata, yhteydessä itsepäisyyden kanssa, joka jo meni uppiniskaisuuteen saakka, teki, näet, hänestä sekä kapinoitsijan että murhamiehen.

Kerran kuljetti hän ratsahin muutamia nuoria hevosia, jotka kaikki olivat hyvin ruokitut ja kiiltokarvaiset, ja jotka hän aikoi viedä ulkomaille. [Jo ennen tätä aikaa oli Saksan valtakunta melkein kokonaan hajoutunut monenlaisiin pienempiin ja suurempiin valtioihin, jotka olivat niin itsenäisiä, että niitä hyvin kyllä voi sanoa "ulkomaiksi" toistensa suhteen. Todisteena valtioitten yhteydestä oli pääasiallisesti ainoastaan yhteinen keisari, joka silloin asui Wien'issä ja tuomioistuin, joka oli perustettu tuomitsemaan rikoksia maanrauhaa vastaan.] Hän teki juuri laskuja, mitenkä hän käyttäisi sen voiton, jonka hän toivoi näistä markkinoista saavansa — osittain, kuten hyvät talouden hoitajat tavallisesti, saadaksensa sillä uutta voittoa, osittain hyödyksi ja huviksi heti paikalla — kun hän saapui Elbejoelle ja saksilaisella alueella muhkean ritarilinnan edustalla huomasi puomin, jota hän ei ennen tällä tiellä ollut nähnyt. Hän pysyi alallaan hevosineen hetkisen, vaikka juuri ankarasti myrskysi ja satoi, sekä huusi puomin vartiata, joka heti kurkistikin akkunasta, jörömäisenä kasvoiltansa. Hevoiskauppias pyysi, että puomi nostettaisiin.

— Mitä uusia laitoksia nämät ovat? kysyi hän, kun vartia hyvän ajan kuluttua tuli huoneesta ulos.

— Maaherran myöntämä etuoikeus junkkeri Wenzel von Tronkalle, vastasi tämä, aukaisten samassa puomin.

— Vai niin! sanoi Kohlhas. Onko junkkerin nimi Wenzel? ja hän tarkasteli linnaa, joka loistavine salkoineen kohosi korkealle yli seudun. — Onko vanha herra kuollut?

— Hän kuoli halvauksesta, vastasi vartia: nostaen samassa puomin ylös.

— Hm, sepä oli vahinko, jatkoi Kohlhas; hän oli kunnioitusta ansaitseva vanha herra, joka iloitsi siitä, että ihmiset kulkivat; hän edisti kauppaa ja liikettä, missä vaan voi, ja teetti kerran kivilaskoksen sen vuoksi, että eräs minun tammoistani loukkasi jalkansa siinä, missä tie menee kylään. No, mitä minun sitten tulee maksaa? kysyi hän, ottaen vastenmielisesti tuulessa liehuvan viittansa alta rahat, joita vartia häneltä vaati. — Kyllä, kyllä, vanhus! lisäsi hän kun vartia sopisi: kiireesti, kiireesti! Kohlhas valitti pahaa säätä ja lausui, että heille kummallekin olisi ollut parempi, jos tuo salpapuu olisi saanut jäädä metsään kasvamaan. Samassa antoi hän vartialle rahat ja aikoi ratsastaa eteenpäin, mutta oli tuskin ehtinyt salpapuun alle, kun hän kuuli toisen äänen tornista huutavan: Seis siellä, sinä hevoshuijari! samassa näki hän linnanvoudin sulkevan akkunan ja kiirehtivän hänen luoksensa tielle.

— No mikähän nyt taas mahtaa olla asiana? kysyi Kohlhas itseltänsä ja pysähtyi hevosineen. Linnanvouti tuli, napiten vielä yhden päällysnutun suuren vatsansa suojaksi, ja kysyi, kääntyen selin tuuleen päin, olisiko Kohlhasilla passia?

— Passia? sanoi Kohlhas jotenkin hämmästyksissään.

Linnanvouti katseli häntä syrjästä ja sanoi, että ilman maaherran luvatta ei kukaan hevoskauppias saanut hevosineen mennä rajan ylitse.

Hevoskauppias vakuutti, että hän oli kokonaista seitsemäntoista kertaa kulkenut rajan ylitse ilman tuollaista lupakirjaa ja että hän tarkoin tunsi hänen ammattiansa koskevat määräykset; tämä mahtoi olla jokin erehdys, ja hän pyysi senvuoksi voudin asiaa ajattelemaan ja ettei häntä hänen vahingoksensa viivytettäisi, sillä hänellä oli pitkä päivän matka.

Vouti vastasi, ettei hän enään kahdeksattatoista kertaa pääsisi rajan ylitse. Säädös oli hiljakkoin julaistu ja Kohlhas'in täytyisi joko lunastaa passi tahi palata jälleen sinne, mistä oli tullutkin. Hevoskauppias, jota jo alkoi suututtaa nämät laittomat kiskomiset, astui vähän mietittyänsä alas hevosensa selästä, jätti sen palvelijansa huostaan ja sanoi aikovansa itse puhua asiasta junkkeri von Tronkan kanssa. Hän astui ylös linnaan voudin seuraamana, joka höpisi jotakin likaisista rahankiskojista ja miten hyödyllistä olisi niitä nytistää, ja molemmat astuivat saliin toinen toistansa äkäisesti silmäillen. Sattui juuri niin, että junkkeri istui pikarin ääressä muutamain iloisten ystäväin parissa hauskojen pilapuheiden aikaansaaman hillitsemättömän naurun kaikuessa, kun Kohlhas lähestyi häntä valitustansa esittääksensä. Junkkeri kysyi, mitä hän tahtoi, ja ritarit vaikenivat nähdessään vieraan miehen. Mutta tuskin oli Kohlhas ehtinyt hevosiansa koskevaa pyyntöä esittääkään, ennenkuin koko joukko, huutaen: hevosia! missä ne ovat? riensi akkunaan saadaksensa niitä nähdä; ja huomattuansa tuon loistavan parven, kiinihtivat he junkkerin ehdotuksesta alas pihalle. Sade oli tau'onnut; linnanvouti, linnanhoitaja ja rengit kokoontuivat herrojen ympärille, ja kaikki tarkastelivat eläimiä. Toinen kiitti piirtopäätä rautiota, toinen kastanjan ruskeata, joku taputteli mustankeltais-täplikästä kimoa, ja kaikkein mielestä hevoset olivat kuin hirviä, ja he sanoivat, ettei parempia hevosia maassa ole kasvatettu.

Kohlhas vastasi iloisesti, että hevoset eivät olleet parempia kuin ne ritaritkaan, jotka niillä tulisivat ratsastamaan, ja kehoitti heitä niitä ostamaan. Junkkeri, joka mielistyi suuresti väkevään rautiaasen, kysyi sen hintaa, ja linnanhoitaja kehoitti häntä ostamaan parin mustia, nyt kun he juuri olivat työhevosten tarpeessa. Kun Kohlhas oli hinnan ilmoittanut, katsoivat ritarit sen kuitenkin liian kalliiksi, ja junkkeri sanoi, että hevoskauppiaan täytyisi ratsastaa ympyriäisen pöydän ritarien luokse ja etsiä kuningas Arthur [tarkoittaa Keskiajalla paljon luettua ritaritarinaa kuningas Arthurista ja ympyriäisen pöydän ritareista] käsille, ennenkuin hän saisi niin korkean hinnan. Kohlhas, nähtyänsä linnanvoudin ja hoitajan kuiskuttelevan keskenänsä ja heittämän samassa selkeitä silmäyksiä hevosiin, teki himmeästä aavistuksesta, mitä voi, saadaksensa luovutetuksi hevosensa.

Hän sanoi junkkerille: herra, minä olen ostanut hevoset kuusi kuukautta sitten 25 guldenista; antakaat minulle 30, niin saatte hevoset!

Kaksi ritareista, jotka seisoivat junkkerin vieressä, huomautti kylläkin selvästi, että hevoset olivat sen arvoisia, mutta junkkeri sanoi, että rautiaasta hän kyllä jotakin antaisi, mutta ei työhevosista, ja oli juuri tiehensä menemäisillään, kun Kohlhas arveli, että he ehkä tekisivät kaupan, kun hän toiste tulisi sinne hevoseen, sanoi jäähyväiset ja tarttui hevosensa ohjaksiin eteenpäin ratsastaaksensa.

Samassa astui linnanvouti joukosta esiin ja sanoi Kohlhas'in jo kerta kuulleen, ettei passitta kenkään saanut matkustaa. Kohlhas kääntyi junkkeriin ja kysyi olisiko asian laita todellakin niin, josta hänen ammattinsa tulisi paljon haittaa kärsimään. .

Junkkeri vastasi, hämmästynein muodoin poistuessaan: Niin Kohlhas, passi sinun on lunastettava. Puhu linnanvoudin kanssa ja ratsasta sitten tiehesi.

Kohlhas vakuutti hänelle, ettei hän ensinkään tahtonut kiertää niitä vaatimuksia, jotka hevosten maastaviennin suhteen olivat olemassa, lupasi lunastaa passin mennessään Dresdenin kaupungin läpitse ja pyysi päästä ainoastaan tämän kerran, hän kun ei ollut tiennyt tästä velvollisuudesta mitään.

— No, sanoi junkkeri, kun vettä taas alkoi sataa ja myrsky vinkuen puhalsi hänen tuimien jäsentensä läpitse, antaa sen veijarin mennä! Tulkaa, sanoi hän ritareille, kääntyi pois ja aikoi nousta linnaan.

Mutta linnanvouti arveli, kääntyen junkkeriin, että Kohlhas'in kuitenkin täytyisi jättää joku pantti vakuudeksi passin lunastuksesta. Junkkeri seisahtui taas linnan portille. Kohlhas kysyi, minkälainen pantti hänen olisi annettava, rahassako vai tavarassa? Linnanhoitaja mutisi partaansa, että hän voisi jättää itse hevoset.

— Niin, mietti linnanvouti, sepä onkin parasta; kun passi on lunastettu, voi hän noutaa hevoset milloin vaan haluaa.

Hämmästyneenä noin hävyttömästä vaatimuksesta, sanoi Kohlhas junkkerille, joka seisoi viluissaan pitäen nuttunsa lievettä vatsansa edessä, että hän juuri hevosiensa myymisen takia oli matkalla, mutta kun samassa tuulen vihuri heitti joukon rakeita ja vesipisaroita portista pihalle, huusi junkkeri, tehdäksensä lopun tästä jupakasta:

— Jollei hän tahdo jättää hevosiansa, niin ajakaat hänet takaisin puomin ylitse! Sen sanottuaan poistui hän.

Kohlhas, hyvin älyten, että hänen tässä täytyi peräytyä ylivoiman edestä, päätti täyttää vaatimuksen, koska asia ei muuten päinsä käynyt, irroitti hevoiset ja vei ne erääsen talliin, jonka linnanvouti hänelle osoitti. Hän jätti yhden rengeistään niitä hoitamaan, antoi hänelle rahaa ruokaan ja rehuihin, kehoitti häntä pitämään hevosista hyvän huolen, siksi kun hän palaisi takaisin, ja jatkoi, vieden muassaan jälellä olevan hevosjoukon, matkaansa Saksiin £eipzig'in kaupungin juuritte markkinoille kahdella päällä siitä, olisiko todellakin tuollaista veroitusta säädetty Saksin maalle, vahingoksi vasta vaurastuvalle hevoshoidolle.

Kohlhas päästyänsä Dresden'in kaupunkiin, missä hänellä oli talo ynnä muutamia tallia eräässä esikaupungissa, hän kun sieltä tavallisesti kävi kauppaa pienemmillä markkinoilla, meni hän kanseliin; siellä sai hän neuvosherroilta, joista hän muutamia tunsi, tietää, mitä hän itsekin heti oli arvellut, että tuo passijuttu olikin aivan perätön. Kohlhas, joka pyynnöstä sai näiltä tyytymättömiltä neuvosherroilta kirjallisen selityksen sen valheellisuudesta, ihmetteli junkkerin häpeämättömyyttä, vaikk'ei hän oikein vielä arvannut, mitä junkkerilla oli mielessä; ja kun se hevosjoukko, minkä hän oli muassaan tuonut, oli muutaman viikon kuluttua myyty, palasi hän mielihyvillään kaupasta Tronkenburg'iin, tuntematta muita katkeria tunteita, kuin maailman yleisistä puutteista.

Linnanvouti, jolle hän näytti selityksen, ei siihen mitään sanonut; ja Kohlhas'in kysymykseen, voisiko hän nyt saada hevosensa takaisin, vastattiin, että hän saisi mennä ne itse noutamaan. Mutta jo mennessään pihan poikki sai Kohlhas kiusaksensa tietää, että hänen renkinsä oli lyöty pahanpäiväiseksi ja karkoitettu tiehensä muutamia päiviä senjälkeen kun hän oli Tronkenburg'iin jätetty, kuten sanottiin, sopimattoman käytöksensä vuoksi. Hän kysyi mieheltä, jolta hän tämän tiedon sai, mitä renki oli tehnyt, ja kuka sillä välin oli hevosia hoitanut, johon tämä vastasi, ettei hän sitä tiennyt; sitten meni hän talliin, missä hevoset olivat, ja hänen sydämensä alkoi jo käydä levottomaksi pelottavista aavistuksista. Mutta miten suuresti hän hämmästyi, kun hän kahden kauniin ja hyvin hoidetun hevosensa sijassa näki parin laihtuneita ja kuivia hevosluuskia, korkealla luusolmut, joita näyttiin voitavan ripustaa likeisempään koukkuun, harja ja karva takussa, ilman ruokkoa ja hoitoa; eläimellisen kurjuuden todellisia kuvia!

Kohlhas, jolle hevoset heikosti hirnuivat, kysyi, hirveästi suutuksissaan, mikä niihin oli tullut? Vieressä oleva mies vastasi, ettei mikään onnettomuus ollut niitä kohdannut, ne olivat kyllä saaneet hyvän ruo'an, mutta kun juuri oli ollut elonleikkuun aika ja oli puute vetojuhdista, oli niitä hiukkasen käytetty ulkotöissä. Kohlhas murisi tästä häpeällisestä ja ilkeästä väkivaltaisuudesta, mutta tuntiessaan voimattomuutensa, vaikeni hän ja varustautui jo hevosineen jättämään tämän ryöväriluolan, sillä muutahan ei ollut tehtävänä; mutta samassa tulikin linnanvouti, joka oli kuullut sanakiistan, ja kysyi mitä oli asiana?

— Mitäkö on asiana! vastasi Kohlhas; ken on antanut junkkeri von Tronkalle ja hänen väellensä oikeuden käyttää minun hevosiani peltotöihin? Onko tuo ihmisellistä? kysyi hän vielä, kun koetti ratsuruoskalla kerran lyöden saada eloa noihin uuvutettuihin eläimiin, jotka eivät siitä liikahtaneetkaan.

Linnanvouti katsoi hetken uhkaavasti Kohlhas'iin ja sanoi sitten:

— Mikä rötkäle! Ikäänkuin ei teidän tulisi kiittää jumalaa, että vielä vähän on henkeä teidän eläimissänne? Kukapa niitä olisi täällä hoitanut, kun teidän renkinne on pötkinyt tiehensä? Eikö sitäpaitsi ollut kohtuullista, että hevoset peltotöistä ansaitsivat sen ravinnon, mikä niille annettiin? Lopuksi lisäsi hän, ettei Kohlhas'in pitänyt melua pitää, muuten hän kutsuisi koirat esiin, ja niiden avulla hän kyllä saisi rauhaa kartanolla.

Kohlhas'in sydän sykki kiivaasti hänen nuttunsa alla, hän tunsi jo halun heittää tuon möhömahaisen solvaajan ovesta ulos, mutta hänen oikeuden tuntonsa, joka oli kultakappaleen tapainen, horjui vielä; hän ei vielä ollut sydämensä tuomioistuimen edessä varma siitä, että hänen vastustajansa tässä oli syyllinen; vihaansa tukehuttaen meni hän hevosten luokse, joitten harjoja hän suoritteli, samassa kun hän äänettä mietiskeli asian suhteita ja kysyi, ääntänsä hilliten, mistä hairahduksesta renki oli linnasta karkoitettu?

Linnanvouti vastasi:

Senvuoksi, että se heittiö niskoitteli täällä kartanolla; senvuoksi, että hän kieltäytyi vaihtamasta tallia, vaikka se oli välttämätöntä, ja vaati, että kahden junkkerin, jotka tulivat Tronkenburg'iin, olisi pitänyt antaa hevostensa seisoa koko yön maantiellä hänen juhtiensa tähden.

Kohlhas olisi mielellään antanut hevosten täyden hinnan, jos nyt olisi saanut rengin käsille, voidaksensa verrata hänen lausuntonsa linnanvoudin puheesen. Hän seisoi siinä vielä, suoritellen hevostensa takkuuntuneita harjasuortuvia ja tuumien mitä tehtävänä olisi asiain tällä kannalla ollessa, kun kaikki äkkiä muuttui siitä, että junkkeri Wenzel von Tronka samassa tuli kotiin eräästä jänisajosta ja ratsasti laukkaa linnan pihaan, perässään joukko ritaria, palvelijoita ja koiria. Kun hän kysyi, mitä oli tapahtunut, otti linnanvouti heti suunvuoron, ja koirien haukkuessa vieraan nähtyänsä, ja ritarien koettaessa hillitä niitä, kertoi hän junkkerille, asiaa ilkeimmällä tavalla vääristellen, mitä melua tämä hevoshuijari oli nostanut siitä, että hänen hevosiansa oli hiukan käytetty, ja lisäsi, että Kohlhas ei tahtonut tunnustaa hevosia omiksensa.

Kohlhas huudahti:

— Ne eivät ole minun hevosiani, herra; ne eivät ole niitä hevosia, jotka olivat 30 guldenin arvoisia! Minä tahdon hyvin hoidetut, karskit hevoseni takaisin.

Junkkeri astui hevosen selästä, jolloin pilaan haihtuva kalpeus lensi hänen kasvoillensa, ja sanoi:

— Jollei tuo houkka tahdo ottaa hevosiansa takaisin, olkoon ottamatta!
Tule, Günther! huusi hän lyöden tomua housuiltansa, tule, Hannu!
Viiniä! huusi hän sitten, kun oli ovella ritariensa seurassa, ja astui
huoneesen.

Kohlhas sanoi, että hän ennemmin hankkisi nylkyrin ja antaisi nylkeä hevoset, kuin veisi ne talliinsa Kohlhasenbrück'iin, semmoisina kuin ne nyt olivat. Huolimatta sen enempää niistä, jätti hän ne siihen seisomaan, heittäytyi ruskonsa selkään, vakuuttaen kylläkin ymmärtävänsä hankkia itsellensä oikeutta tässä asiassa, ja ratsasti tiehensä.

Hän oli jo täydessä vauhdissa paluumatkalla Dresden'in kaupunkiin, kun hän, ajatellessaan renkiänsä ja sitä valitusta, joka linnassa oli tätä vastaan tehty, rupesi ratsastamaan käyden; ja ennenkuin hän oli ehtinyt tuhannen jalkaa eteenpäin, kääntyikin hän takaisin Kohlhasenbrück'iin, kuullaksensa ensin renkinsä selityksen asiasta, johon häntä kehoitti sekä viisaus että varovaisuus. Sillä joku lempeämpi tunne ja se, mitä hän jo oli kokenut maailman vaillinaisuuksista, taivutti häntä myöntämään, että hän oikeudella oli kadottanut hevosensa, jos vaan, kuten linnanvouti oli väitlänyt, rengillä tässä oli jonninlaista syytä. Toinen tunne sitävastoin — ja tämä juurtui häneen yhä syvemmälle, kuta edemmäksi hän matkusti, sillä kaikkialla, mihin hän poikkesi, kuuli hän puhuttavan oikeuden loukkauksista, joita Tronkenburg'issa joka päivä harjoitettiin matkustavaisia vastaan — toinen ja yhtä jalo tunne sanoi hänelle, että, jos kaikki tämä — ja siltä todella näyttikin — oli paljasta kekseliäisyyttä, niin olisi hänen velvollisuutensa hankkia kaikin voimin itsellensä kärsimien solvauksiensa hyvitystä ja kansalaisillensa tulevaisuuden turvallisuutta.

Niin pian kuin hän oli päässyt kotiansa Kohlhasenbrück'iin, syleillyt uskollista puolisoansa Lisbeth'iä ja suudellut lapsiansa, jotka riemuitsivat hänen ympärillänsä, kysyi hän heiltä heti Herseä, ensimäistä tallirenkiänsä, ja olivatko he mitään hänestä kuulleet.

— Kyllä, rakas Mikaeli, vastasi Lisbeth. Herse, ajattelepas! noin 14 päivää sitten tuli tuo miesparka julkeasti pieksettynä tänne, niin lyötynä, että hän tuskin voi hengittääkään. Me asetimme hänet vuoteelle, mihin hän jäi makaamaan verta sylkien, ja monen kysymyksen perästä saimme kuulla kertomuksen, jota ei kukaan voinut oikein ymmärtää: että sinä olisit jättänyt hänet Tronkenburg'iin muutamien hevosten hoitajaksi, joita ei tahdottu laskea menemään, ja että häntä olisi julmimmilla rääkkäyksillä pakoitettu linnasta lähtemään, sekä että hänen oli ollut mahdoton saada hevosia mukaansa.

— Vai niin, sanoi Kohlhas, ottaen viitan yltänsä; onko hän sitten jo parantunut jälleen?

— Jotensakin, vastasi vaimo, mutta hän sylkee verta vielä. Minä aijoin heti lähettää miehen Tronkenburg'iin hevosia hoitamaan, siksi kun sinä tulisit; sillä kun Herse on aina näyttänyt puhuneen totta ja olleen uskollinen meitä kohtaan, miten ei kukaan toinen, en minä saattanut ollenkaan epäillä hänen sanojansa, joiden totuutta niin moni seikka vahvisti, enkä uskoa, että hän olisi hevoset jollakin muulla tavalla kadottanut; mutta hän pyysi sydämellisesti, etten minä lähettäisi ketään tähän ryövärien luolaan, ja että mieluisemmin luopuisin eläimistä, kuin uhraisin ihmisen niiden vuoksi.

— Vieläkö Herse makaa vuoteen omana? kysyi Kohlhas, riisuen liinan kaulastaan.

— Hän on jo muutamia päiviä sitten alkanut käyskellä kartanolla. Sinä saat kyllä nähdä, miten hänen laitansa on, ja että tämä tapaus on yksi noista hävyttömyyksistä, joita matkustavia vastaan harjoitetaan Tronkenburg'issa.

— Se on minun kuitenkin ensin selville saatava. Kutsu hänet minun luokseni, jos hän on jalkeilla! Näin sanoen istui Kohlhas nojatuoliin, ja hänen vaimonsa, joka hänen tyyneydestänsä oli sangen iloissaan, meni miestä noutamaan.

— Mitenkä olet sinä käyttänyt itsesi Tronkenburg'issa? kysyi Kohlhas, kun Herse Lisbethin kanssa astui huoneesen; en ole sinuun juuri suuresti tyytyväinen.

Mies, jonka vaaleilla kasvoilla näkyi pari punaista pilkkua, oli hetkisen äänettä ja sanoi sitten:

— Siinä teillä on oikeus, isäntä, sillä erään sytytyslangan kappaleen, joka minulla sattumalta oli muassani, ja jolla aijoin pistää tuleen tuon ryövärien pesän, josta minut karkoitettiin, heitin minä Elbejokeen, kun kuulin lapsen huoneessa parkuvan ja tuumailin: polttakoon linnan tuhaksi jumalan tuli, minä en sitä tahdo tehdä.

Hämmästyneenä sanoi Kohlhas:

— Mutta mitä sinä teit, että sinut ajettiin pois Tronkenburg'ista?

— Erään huonon kepposen vaan, isäntä, vastasi Herse pyyhkien hikeä otsaltansa; mutta tehtyä tekoa emme voi peruuttaa. Minä en tahtonut sallia, että hevosia peltotöissä kovin rasitettiin, sanoin, että ne olivat liian nuoria ja että ne eivät vielä milloinkaan olleet jyväkuormia vetäneet.

Koettaen hämillä-oloansa salata, arveli Kohlhas, ettei Herse tässä ollut selvää totuutta puhunut, sillä jo keväällä olivat hevoset olleet joitakuita kertoja kuorman edessä.

— Olisithan helposti saattanut linnassa, jatkoi hän, jossa kuitenkin olit jonkinlaisena vieraana, käyttäytyä vähän sävyisämmin, kun oli tärkeätä saada elot pian korjuun.

— Niinhän minä teinkin, hyvä isäntä, sanoi Herse; minä ajattelin, kun he osoittivat tyytymättömyyttä, ettei siitä juuri taitaisi hevosille vahinkoa olla; kolmantena aamupäivänä valjastin minä ne ja ajoin kolme viljakuormaa niillä latoon.

Kohlhas loi hämmästyneenä katseensa maahan sanoen: Siitä eivät minulle ole mitään virkanneet, Herse!

Herse vannoi, että asia niin oli. Minun niskoittelemiseni oli siinä, sanoi hän, ett'en minä tahtonut valjastaa hevosiani uudestaan puolen päivän aikana, kun ne tuskin olivat ehtineet mitään syödä, sekä siinä, että minä vastasin linnanvoudille ja hoitajalle, kun he ehdottelivat tahtovansa antaa minulle rehuja ilmaiseksi, jotta minä voisin pistää teidän antamanne rahat omaan taskuuni, kaikessa muussa palvelevani heitä, mutta en tässä, ja kääntäen heille selkäni menin matkaani.

— Mutta ei suinkaan sinua senvuoksi Tronkenburg'ista kartoitettu?

— Ei, se tapahtui toisen hairauksen vuoksi; illalla, näetten, vietiin kahden Tronkenburg'iin tulleen ritarin hevoset talliin ja minun hevoseni sidottiin tallin oven pieleen; ja kun minä otin hevoset linnanvoudilta, joka ne siihen oli asettanut, ja kysyin, mihin eläimet nyt sijoitettaisiin, osoitti hän minulle, ruoteista ja laudoista tehdyn sikoläätin linnan muurin vieressä.

— Aattelit varmaankin paikan olleen niin huonon hevosille, että se oli enemmän sikoläätin, kuin tallin kaltainen?

— Se oli sikoläätti, isäntä hyvä, totta tosiaan, oikea sikoläätti, jossa siat juoksivat edes takaisin ja jossa minä en voinut suorana seisoa.

— Ehkäpä ei ollut muuta suojaa hevosille, ja ritarien hevosilla oli ehkä tavallansa etuoikeus?

— Tila oli kyllä ahdas, sanoi Herse matalammalla äänellä, ja linnassa oli seitsemän ritaria. Jos te olisitte ollut siellä, olisitte ehkä saaneet asetetuksi hevoset vähän tiuhempaan. Minä tahdoin kuulustella tallia kylästä, mutta linnanvouti vastasi, että hänen täytyi pitää hevoset näkyvissänsä ja ett'en minä saisi viedä niitä linnasta pois.

— Hm! Mitä sinä sitten teit?

— Kun linnanhoitaja sanoi, että nuot kaksi vierasta viipyisivät ainoastaan yön siellä ja aamulla heti lähtisivät ratsastamaan eteenpäin, vein minä hevoset läättiin. Mutta seuraava päivä meni, eikä mitään muutosta tullut, ja kolmantena päivänä kuulin, että herrat jäisivät linnaan muutamaksi viikoksi.

— Mutta ei suinkaan sikoläätissä ollutkaan niin huono oltava, kuin ensin arvelit?

— Ei, totta se! Kun minä olin paikan puhdistanut, kävi kyllä päinsä siellä olo. Minä maksoin piialle vähän, että hän muuttaisi siat pois, ja toimitin niin, että hevoset voivat esteettömästi seisoa päivällä; minä otin, näetten, aamuisin laudat ruoteilta ja asetin ne jälleen illalla paikalleen, hevoset kurkistelivat nyt katon aukosta, kuten hanhet, ja katselivat Kohlhasenbrück'iin tahi muihin paikkoihin päin, missä olisi ollut parempi olla.

— No, mutta minkä kumman tähden he sinut sitten sieltä pois ajoivat?

— Niin, isäntä, senvuoksi, että tahtoivat päästä minusta eroon, sillä he eivät saaneet kiusata hevosia, niinkauan kuin minä olin siellä. Jokapaikassa, kartanolla ja linnanpihassa, osoittivat he minulle äkäistä muotoa ja olivat aina ilkeäpintaiset minua vastaan, ja kun minä ajattelin: olkaa, miten olettekin, minä en siitä välitä mitään, niin käyttivät he ensi tilaisuutta hyväksensä ja ajoivat minut pois.

— Mutta minkä johdosta? Tottahan heillä jotakin syytä siihen täytyi olla?

— Se on tietty, isäntä, ja hyvin pätevä syy heillä olikin! Illalla toisena päivänä, jonka olin sikoläätissä viettänyt, irroitin minä hevoset, jotka siellä olivat likaantuneet, ja aikomukseni oli niitä uittaa; mutta juuri kun minä pääsen linnanportille, kuulen minä linnanvoudin ja -hoitajan ryntäävän ulos linnantuvasta minun perääni palvelijoineen, koirineen, karikot kädessä, ja huutavan ikäänkuin mielipuolina: Ottakaa kiinni tuo jankuttaja! Portinvartia asettuu tielle minun eteeni, ja kun minä kysyn häneltä, mitä tuo raivoisa joukko, joka juoksee minua kohden, tahtoo ja mitä sillä on mielessä, vastaa linnanvouti: mitäkö me tahdomme! ja tarttuu molempain hevosten ohjaksiin. Mihin sinä viet hevoset? kysyy linnanvouti ja käy minua rinnuksiin. Minä vastaan: aioin mennä uittamaan niitä; luuletteko te herra, että minä…. Uittamaan! kiljuu linnanvouti, kyllä minä opetan sinut uimaan, karkuri, ja samassa tempaa hän ja linnanhoitaja, joka oli käynyt kiinni jalkaani, minut alas hevosen selästä, niin että minä putoan pitkää pituuttani rapaan. Karkuri! mitenkä te voitte semmoista luulla, huudan minä; onhan tallissa vielä jälellä minun omaa tavaraani: hevosloimi, silat ja palttinapakka! Mutta samassa kun linnanhoitaja kulettaa pois hevoset, syöksyvät vouti ja palvelijat minun kimppuuni potkien ja suomien minua ruoskilla ja sauvoilla, niin että minä näännyn puolikuolleena maahan linnanportin taakse! Ja kun minä kysyn: Mihinkä te hevoset viette? ja koetan nousta pystyyn, kiljuu linnanvouti: Ulos sinä linnanpihalta! ja huudetaan, ot' kiin', Musti! ot' kiin', Tuuna! ot' kiin', Pilkki! ja enemmän kuin tusina koiria karkaa minun kimppuuni. Silloin sain minä aseen käteeni, ja kolme koiraa käpertyi kuolleena minun viereeni; kuitenkin, kun minun surkeasti raadeltuna täytyi väistyä, kuuluu pillin ääni: Koirat kartanolle, portti kiinni ja salpa eteen! Ja tunnottomana vaivuin minä tielle.

Vaaleana, mutta teeskennellyllä hymyllä, sanoi Kohlhas: Eikö kuitenkin tarkoituksenasi ollut jättää linna, Herse? ja kun mies katsoi maahan, kasvoillaan tumma puna, jatkoi hän: Tunnusta se, sinä et pitänyt sikoläätistä ja tuumailit, että hevoset toki viihtyisivät paljoa paremmin Kohlhasenbrück'in tallissa!

— Oi, jätinhän minä sinne hevosloimen ja silat, niinikään palttinapakan. Jos minun tarkoitukseni olisi ollut karata linnasta, olisin kait pistänyt taskuuni ne kolme guldenia, jotka käärittynä punaiseen silkkihuiviin olivat seimen takana. Voi, kun te noin puhutte, kadun minä, ett'en sytyttänyt tulikivilankaa, jonka heitin menemään!

— No, no! En minä mitään pahaa tarkoittanut; minä uskon jok'ainoan sanan, minkä olet puhunut, ja jos niin tarvitaan, olen minä valmis ottamaan ehtoollisen sen vakuudeksi. Mieltäni pahoittaa, ettei sinun ole paremmin käynyt minun palveluksessani. Rauhoitu kuitenkin; oikeus on sinulle tuleva.

Sitten nousi Kohlhas istuimeltaan ja kirjoitti luettelon niistä tavaroista, jotka rengiltä olivat jääneet sikoläättiin, ilmoitti niiden arvon, kunkin kappaleen erikseen, kysyi kuinka suuriksi Herse arveli kustannukset sairashoidosta ja ruo'asta ja antoi hänen lähteä, tarjottuansa hänelle kättä.

Sitten kertoi hän vaimolleen koko jutun laadun ja alkuperusteet, selitti olevansa valmiin vaatimaan julkista tutkintoa asiassa, sekä olevansa iloissaan, kun vaimo oli yhtä mieltä. Vaimo, näet, sanoi, että moni muu linnaan saapunut matkustavainen olisi ollut vähemmän kärsivällinen kuin hänen miehensä, ja arveli hyväksikin työksi, että saataisiin tuollainen väkivaltaisuus estetyksi. Kohlhas kehui häntä oivalliseksi vaimoksi, iloitsi tämän ja huomisen päivän hänen ja lastensa kanssa ja lähti, niinpian kuin toimensa sen myönsivät, Dresden'in kaupunkiin, jättääksensä valituksensa oikeuden huostaan.

Päästyänsä mainittuun kaupunkiin, laati hän erään tuntemansa lakimiehen avulla valituskirjan, jossa hän, juurta jaksain kerrottuansa ne vääryydet, joita junkkeri Wenzel von Tronka oli harjoittanut sekä häntä itseänsä että hänen renkiänsä Herseä ivastaan, pyysi, että junkkeri lain mukaan rangaistaisiin, tuomittaisiin laittamaan hevoset samaan hyvään tilaan, missä ne ennen olivat, ja palkitsemaan sen vahingon, minkä hän ja hänen renkinsä olivat kärsineet. Asia oli todella selvä. Se seikka, että hevoset olivat laittomasti linnaan pidätetyt, loi ratkaisevan valon kaikkiin muihinkin kohtiin ja vieläpä, jos otaksutaankin, että hevoset ainoastaan sattumalta olivat sairastuneet, oli kuitenkin hevoskauppiaan vaatimus saada ne terveinä takaisin, täydellisesti oikeutettu. Häneltä ei myöskään puuttunut ystäviä kaupungissa, ja nämät lupasivat tukea hänen oikeata asiaansa; hänen laaja hevoskauppansa ja se rehellisyys, millä hän sitä harjoitti, oli saattanut hänet tunnetuksi ympäri maata ja varsin monen mielisuosioon. Muutamia kertoja oli hän kutsuttu päivällisille asianajajansa luokse, ja tämä, joka oli hyvin arvossa pidetty mies, lainasi hänelle rahaa oikeudenkäyntikulunkien suorittamiseksi. Jonkun viikon kuluttua palasi Kohlhas vaimonsa Lisbeth'in luokse Kohlhasenbrück'iin täydellisesti rauhoittuneena oikeudenkäynnin päätöksen suhteen.

Kului kuitenkin muutamia kuukausia, ja vuosi oli jo melkein mennyt umpeen, ennenkuin hän sai pienintäkään ilmoitusta Dresden'istä, mitenkä asiat olivat, vielä myöhemmän sai hän tietää, että juttu jo oli ratkaistu. Käännyttyänsä monta kertaa turhaan tuomio-istuimen puoleen, kysyi hän vihdoinkin asianajajaltaan erityisessä kirjeessä syytä tähän äänettömyyteen ja sai silloin tietää, että hänen asiansa oli korkeamman oikeuston käskystä kokonaan myttyyn pantu Dresdenin oikeudessa. Kun hevoskauppias hämmästyneenä tästä kirjoitti takaisin ja kysyi, kuinka se oli mahdollista, annettiin hänelle tieto, että junkkeri Wenzel von Tronka oli sukua junkkerille Hintz ja Kuntz von Tronkalle, joista edellinen oli vaaliruhtinaan juomanlaskija, jälkimäinen hänen kamarijunkkarinsa. Asianajaja neuvoi häntä vielä sitäpaitsi, ett'ei hän enään nostaisi mitään kysymystä tästä seikasta oikeuden kautta, vaan ainoastaan koettaisi saada hevoset takaisin, jotka olivat Tronkenburg'issa, sekä ilmoitti hänelle vielä, että junkkeri, joka juuri oleskeli pääkaupungista, oli antanut käskyn jättää hevoset hänelle. Kirje päättyi pyynnöllä, että Kohlhas, jollei hän ollut tyytyväinen tähän asian päätökseen, siinä tapauksessa kääntyisi toiseen asianajajaan.

Kohlhas oli juuri tähän aikaan Brandenburg'in kaupungissa, mihin maaherra Henrik von Gensau, jonka hallitusalalla Kohlhasenbrück'in oli, aikoi melkoisella rahasummalla, mikä oli kaupungin osaksi langennut, perustaa hyväntekeväisyydenlaitoksia sairaita ja köyhiä varten. Erittäinkin puuhaili maaherra innokkaasti erään terveydenvesilähteen laittamisessa, joka oli muutamassa kylässä niillä seuduilla ja jonka terveellisestä vaikutuksesta taudinlyömiin ihmisiin luultiin paljoa parempaa, kuin mitä tulevaisuus osoitti; ja kun hän siihen aikaan, jolloin hän oleskeli hovissa, oli tullut tuntemaan Kohlhas'in ja oli ollut paljon asioissa hänen kanssansa, antoi hän Hersen, joka aina tuosta surullisen muistettavasta päivästä saakka Tronkenburg'issa oli hengittäessänsä tuntenut tuskallista pistosta rinnassaan, koetella tuon pienen lähteen vaikutusta. Tapahtui niin, että Henrik von Gensau juuri oli saapuvilla tekemässä muutamia määräyksiä kylpylaitoksensa suhteen, johon Kohlhas oli Hersen johdattanut, kun Kohlhas eräältä lähettliläältä, jonka hänen vaimonsa oli hänen luoksensa lähettänyt, sai tuon masentavan kirjeen asianajajaltansa Dresden'istä. Maaherra, joka huomasi puhuessaan lääkärin kanssa, että kyynel Kohlhas'in silmästä putosi tuolle avonaiselle kirjeelle, lähestyi häntä ystävällisesti ja kysyi, mikä häntä murhetutti? Hevoskauppias ojensi hänelle mitään vastaamatta kirjeen, ja tuo jalo mies, joka ymmärsi sen ilkeän vääryyden, jota Tronkenburg'issa oli Kohlhas'ille tehty, ja jonka seurauksista Herse vielä makasi sairaana, löi Kohlhas'ia olalle, kehoittaen häntä pitämään mielensä lujana; maaherra lupasi itse koettaa hankkia hänelle hyvitystä asiassa. Illalla, kun hevoskauppias maaherran pyynnöstä oli tullut hänen luoksensa, sanoi tämä hänelle, että hänen tulisi kirjoittaa anomus Brandenburg'in vaaliruhtinaalle, ynnä lyhyt selitys asiasta, liittää siihen asianajajan kirje, sekä pyytää hänen turvaansa sitä väkivaltaa vastaan, jota hänelle oli harjoitettu saksilaisella alueella. Sitäpaitsi lupasi maaherra itse saattaa kirjeen vaaliruhtinaan käteen, muitten kirjeiden keralla, jotka jo olivat valmiina; Brandenburg'in vaaliruhtinas silloin epäilemättä kääntyisi asiasta Saksin vaaliruhtinaan puoleen, ja tätä enempää Kohlhas luultavasti ei tarvitsisi oikeutensa hankkimiseen Dresden'in tuomioistuimessa, vaikka junkkeri ja hänen sukulaisensa juonittelisivatkin. Sydämellisellä ilolla kiitti Kohlhas maaherraa tästä hänen hyväntahtoisuutensa osoituksesta; siitä hän ainoastaan oli pahoillaan, sanoi hän, ett'ei hän heti ollut pannut asiaa alkuun Berlin'issä Brandenburg'in vaaliruhtinaskunnan pääkaupungissa, vaan oli ensin asiaa ajanut Dresden'issä. Sittenkun Kohlhas oli laatinut valituskirjansa ja jättänyt sen maaherralle, palasi hän Kohlhhasenbrück'iin, enemmän kuin milloinkaan varmana asian onnellisesta päättymisestä. Hän sai kuitenkin jo muutaman viikon kuluttua eräältä neuvosherralta, kun tämä oli matkalla Potsdam'iin maaherran asioilla, sen surullisen ilmoituksen, että vaaliruhtinas oli jättänyt asian kanslerillensa, kreivi Kallheim'ille, ja ett'ei tämä, miten parasta tässä olisi ollut menetellä, kääntynytkään Dresden'in hoviin, eikä pyytänyt laillista tutkintoa tehdystä väkivallasta, vaan oli vaatinut tarkempia tietoja junkkeri von Tronkalta. Neuvosherra, jonka vaunut seisoivat Kohlhas'in huoneen edustalla, ja jolle oli annettu toimeksi ilmoittaa hevoskauppiaalle, miten hänen asiansa oli käynyt, ei voinut antaa tyydyttäviä vastauksia hänen kysymyksiinsä, miksikä vaaliruhtinas oli siten menetellyt. Hän lisäsi ainoastaan, että maaherra oli käskenyt lausua Kohlhas'ille terveisiä, ja toivonut, että hän olisi kärsivällinen tässä asiassa. Neuvosherralla näytti olleen kova kiire matkustamaan eteenpäin, ja vasta tämän lyhyen keskustelun lopulla sai hevoskauppias tietää, että kreivi Kallheim oli junkkeri von Tronkan lanko, seikka, joka teki vielä epätietoisemmaksi, pääsisikö tuo alhainen hevoskauppias milloinkaan oikeutensa perille, kun hänellä oli niin mahtavia vastustajia.

Kohlhas, jolla ei enään ollut mitään iloa ei hevoskaupastansa eikä talostansa eikä kartanostansa; tuskin vaimostaan ja lapsistaankaan, odotti koko seuraavan kuukauden kamaloissa aavistuksissa. Aivan täsmälleen tämän ajan kuluttua tuli, kuten oli arveltukin, Herse, jonka tautia kylpy oli vähän helpottanut, Brandenburg'ista takaisin, tuoden muassaan vaaliruhtinaalta suuren kirjeen, jota seurasi kirjoitus maaherraltakin, missä luettiin, että hän oli hyvin pahoillaan siitä, ett'ei voinut tehdä mitään Kohlhas'in asian eduksi; hän lähetti hänelle valtiokanslian lausunnon, ja neuvoi häntä noutamaan hevoset, mitkä oli Tronkenburg'iin jättänyt, ja muuten olemaan äänettä asiasta. Lausunto sisälsi: "että sen kertomuksen mukaan, joka oli jätetty Dresden'in oikeuteen, on Kohlhas nostanut riidan turhan päiten; junkkeri, jonka luoksi hän hevoset oli jättänyt, ei ollut millään muotoa häneltä niitä kieltänyt; hänen tarvitsisi ainoastaan lähettää joku linnaan niitä noutamaan, tahi antaa junkkerille tieto, mihin tämä ne voisi lähettää, mutta kaikessa tapauksessa pitäisi hänen säästää valtiokansliaa tuollaisista koirankurista ja riidanjankutuksista."

Kohlhas, joka ei juuri suuresti pitänyt väliä hevosista eikä niiden arvosta, vaan enemmän siitä, että oikeutta kiellettiin häneltä ynnä hänen palvelijaltansa, kun he kerran olivat vääryyttä kärsineet, kuohui vihasta, kun hän sai tämän kirjeen. Joka kerta, kun jotakin hälinää kuului ulkoa, silmäili hän harmillisimmalla tunteella, mitä milloinkaan oli hänen rinnassaan riehunut, portille päin, nähdäksensä, olisiko siellä mahdollisesti ehkä junkkerin väkeä, jotka jollakin kaunistelulla toisivat hänelle hevoset takaisin, nälkääntyneinä ja kiusaantuneina.

Päivä päivältä, viikko viikolta kului aikaa kuitenkin ilman mitään kuulumatta. Viimein sai hän tietää eräältä tuttavalta, joka kävi häntä tervehtimässä, että hänen hevosiaan, nyt niinkuin ennenkin, käytettiin töissä, samoin kuin junkkerin omiakin. Hän pyysi nyt luoksensa naapurinsa, erään tilanomistajan, joka jo kauan oli tuumaillut laajentaa kartanonsa alaa, ostamalla ne maaosat, jotka siihen sattuivat, ja tiedusteli häneltä, kun hän oli tullut, mitä hän kaikkiaan tahtoisi antaa hänen maistansa sekä Brandenburg'in että Saksin alueilla, taloineen ja rakennuksineen, irtaimen ja kiinteän kanssa. Lisbeth, hänen vaimonsa vaaleni kuultuansa nämät sanat; hän kääntyi pois sekä kumartui pienimmän lapsensa puoleen, joka leikitsi lattialla, ja silmäykset, joissa kuolema kuvastui, lensivät pojan punaisten poskien ohitse — hän istui, leikiten äitinsä kaulaliinalla — Kohlhas'iin ja siihen paperiin, mikä tällä oli kädessä. Tilanomistaja katseli ihmeissään Kohlhas'ia ja kysyi, mikä hänet oli saattanut noin kummallisiin tuumiin, johon hevoskauppias vastasi niin suurella huolimattomuudella, kun hän teeskennellä voi, että ajatus Hawelin rannalla olevan maatilansa myymisestä ei ollutkaan aivan hiljakkoin syntynyt; olihan siitä seikasta jo usein ollut puhetta; hänen talonsa Dresden'issä oli verraten tähän tilaan ainoastaan rasituksena, jota ei juuri voinut puheesenkaan ottaa, ja sanalla sanoen: jos naapuri tahtoisi myöntyä hänen tuumaansa ja ostaa molemmat talot, niin olisi hän heti valmis tekemään kauppakirjan siitä hänen kanssansa. Hän lisäsi väkinäisellä pilanteolla, että eihän koko maailma ollut Kohlhasenbrück'issä, voisihan löytyä seikkoja, joiden suhteen tämä asia, katsoen siihen, miten kunnollinen perheen isä hoitaa talouttansa, oli jotenkin ala-arvoista ja vähäpätöistä; suoraan sanoen: hänen mielensä oli kääntynyt, sen hän tahtoi hänelle ilmoittaa, suuriin yrityksiin, joista ehkä piankin saataisiin kuulla puhuttavan. Rauhoittuneena näistä sanoista, sanoi tilanomistaja vaimolle, joka tavan takaa suuteli lastansa, että ei suinkaan mies kuitenkaan heti vaatisi maksua, sekä asetti keppinsä ja hattunsa, jotka hän oli pitänyt polviensa välissä, pöydälle, ottaen lukeaksensa sen paperiarkin, joka oli hevoskauppiaan kädessä. Kohlhas selitti hänelle, siirtyen lähemmäksi, että se oli kauppakontrahti, jonka hän oli kirjoittanut, ja jossa, jos he kaupasta sopisivat, maksu oli määrätty suoritettavaksi 4 viikon kuluttua; hän näytti hänelle, että kontrahdista puuttui ainoastaan allekirjoitukset ja summat, niinhyvin ostosumma kuin se vahingonkorvaus, johon hän lupaa suostua, jos hän 4 viikon kuluessa tahtoisi kaupan purkaa, ja hän kehoitti häntä vieläkin kerran ilmoittamaan mielensä, vakuuttaen ettei hän itse suintaan olisi kohtuuton, eikä tahtoisi tehdä liikoja mutkia. Vaimo käveli edestakaisin huoneessa, hänen rintansa kohoili niin, että kaulavaate, jolla poika leikitteli, oli pudota hänen olkapäiltänsä. Talonomistaja sanoi, että eihän hän ollenkaan voinut päättää, minkä arvoinen talo Dresdenissä oli, jonka vuoksi Kohlhas otti esiin muutamia kirjeitä, joita oli kirjoitettu silloin kun se ostettiin, ja vastasi, että hän luopuisi siitä sadasta gulden'ista, vaikka kirjeistä nähtiin, että se oli hänelle itselleen maksanut sataviisikymmentä. Tilanomistaja, joka vielä kerran luki kauppaehdot ja myöskin huomasi niissä olevan kaupanrikkomis-oikeuden, sanoi, jo puolittain suostuneena ostoon, että niitä hevosia, jotka olivat tallissa, hän ei tarvinnut; mutta kun Kohlhas vastasi, että ei hänkään ollut halukas niitä myymään, sekä että hän sitäpaitsi tahtoisi itsellään pitää muutamat aseet, jotka olivat erinäisen huoneen seinällä, viivytteli tilanomistaja hetkisen ja uudisti vihdoin tarjoumuksensa, jonka hän jo kerran oli tehnyt edestakaisin kävellessään laattialla, puoleksi todella, puoleksi pilkoillaan, ja joka oli aivan turha tilan arvoon katsoen. Kohlhas työnsi paperin ja mustetta tilanomistajan eteen, ja sittenkun tämä, joka ei tahtonut uskoa omia silmiänsä, vielä kerran uteli häneltä, oliko tässä pelkkä tosi kysymyksessä, ja hevoskauppias siitä hieman suutuksissaan kysyi, luuliko hän hänelle pilkkaa tehtävän, niin otti hän yhtäkaikki ajattelevin muodoin kynän käteensä ja kirjoitti; kuitenkin pyyhki hän pois sen kohdan, missä puhuttiin vahingon korvauksesta, jos myyjä katuisi kauppaansa. Hän sitoutui antamaan sadan guldenin lainan Dresden'issä olevaa taloa vastaan, jota hän ei millään ehdolla tahtonut oston kautta itsellensä saattaa, ja antoi hänelle täyden vapauden purkaa kaupan kahden kuukauden ajalla. Hevoskauppias heltyi tästä hänen menettelystänsä ja puristi lämpimällä sydämellisyydellä hänen kättänsä. Ja kun he lopuksi olivat suostuneet siitä, mikä olikin pääehtona, että neljäs osa ostosummasta olisi heti ilman lyhennystä maksettava ja loppu kolmen kuukauden kuluttua Hampurin pankkiin, pyysi Kohlhas viiniä pöytään iloitaksensa niin tärkeän asian onnellisesta päättymisestä. Hän sanoi palvelustytölle, joka pullot toi, että tämä käskisi renki Sternbald'in satuloimaan rautikon hänelle; hän aikoi ratsastaa pääkaupunkiin, jossa, kuten hän sanoi, hänellä oli toimituksia, ja lupasi heti palattuansa suoraan ilmoittaa sen, mitä hänen nyt täytyi salassa pitää. Sitten ryhtyi hän lasia täyttäessään kyselemään yhtä ja toista Puolalaisista ja Ruotsilaisista, jotka silloin juuri olivat sodassa keskenänsä, kietoi tilanomistajan monenlaisin valtioasiallisiin arveluihin siitä, joi vielä kerran hänen kanssansa hyvän kaupan vuoksi ja otti häneltä vihdoin jäähyväiset.

Tilanomistajan mentyä, heittäytyi Lisbeth miehensä rinnalle.

— Jos minulla ja niillä lapsilla, jotka minä olen sinulle synnyttänyt, on jotakin sijaa sinun sydämessäsi, huudahti hän, ja joll'et sinä vielä ole meitä hylännyt, en tiedä, minkä vuoksi, niin sano minulle, mitä nämät kaikki sinun hirveät puuhasi merkitsevät?

— Rakas eukkoni, en tahtonut tehdä sinua levottomaksi, kun asiat vielä ovat alallansa, vastasi Kohlhas. Minä olen saanut oikeuden lausunnon, jossa minulle kerrotaan, että minun valitukseni junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan on turhaa riitaa, ja kun tässä kohdassa ei saa olla mitään väärinkäsitystä, niin olen minä päättänyt vielä kerran ja omakätisesti jättää osiani maaherralle.

— Miksikä sitten tahdot myydä talosi? huusi vaimo, nousten istuimeltaan hurjan näköisenä.

Hevoskauppias vastasi, sulkien hänet hellästi rintaansa vasten:

— Sen vuoksi, rakas Lisbeth, että minulla ei ole halua jäädä maahan, jossa ei tahdota suojella minun oikeuksiani. Ennen olisin koirana, kuin ihmisenä, jos minun pitää olla jaloin poljettavana! Olen varma siitä, että minun vainioni tässä tapauksessa ajattelee aivan samoin.

— Mistä tiedät, kysyi vaimo lempeästi, ett'ei sinun oikeuksiasi tahdota suojella? Jos sinä lähestyt ruhtinasta sävyisästi rukouskirjallasi, kuten sinun tulee, mitenkä sinä sitten tiedät, että se sysätään syrjään, tahi ett'ei kukaan tahdo sinua kuulla?

— Hyvä, vastasi Kohlhas, jos minun pelkoni tässä suhteessa on turha, niin ei talonikaan ole silloin myyty. Ruhtinas itse, sen tiehän, on oikeutta rakastava; ja jos minun ainoastaan onnistuu päästä hänen puheillensa niiden välitse, jotka häntä ympäröivät, niin en epäilekään, että minä silloin tyytyväisenä ja iloisena palaan sinun luoksesi ja töihini jo ennen viikon loputtua. Ja mahdan minä siten, lisäsi hän vaimoansa suudellen, saada olla sinun luonasi, siksi kunnes päiväni päättyvät!

— Viisainta kuitenkin on, jatkoi hän, että minä varustan itseäni kaikkeen, ja mielelläni tahtoisin senvuoksi, että sinä poistuisit joksikin aikaa, kun se on helposti tehtävissä, ja matkustaisit lapsinemme tätisi luo Schwerin'iin, jota matkaa sinä jo muutenkin olet kauan tuuminut.

— Mitä! huudahti hänen vaimonsa, minunko pitää matkustaa rajan ylitse lapsineni tädin luokse Schwerin'iin! ja tuska ahdisti hänen rintaansa.

— Niin, vastasi Kohlhas, ja heti paikalla, jos vaan mahdollista on, niin ett'en minä miltäkään taholta tule häirityksi niissä tuumistani, joita asiassani ja sen puolesta ai'on toimeen panna.

— Oi, minä ymmärrän sinut! huokasi Lisbeth. Sinä et nyt tarvitse muuta kuin hevosia ja aseita, kaikki muut saa se ottaa, joka haluaa. Sen sanottuansa heittäytyi hän tuolille ja rupesi itkemään.

Kohlhas sanoi heltyneenä:

— Rakas Lisbeth, mitä nyt aatteletkaan? Jumala on siunannut minut vaimolla, lapsilla ja omaisuudella; pitääkö minun tänä päivänä ensi kerran toivoman, että asian laita ei niin olisi?

Hän istahti ystävällisesti vaimonsa viereen, joka hänen näin puhuessaan oli uudestaan heittäytynyt hänen kaulaansa.

— Sano minulle, sanoi Kohlhas, sivellen syrjään kutria vaimonsa otsalta, mitä minun on tehtävä? Pitääkö minun heittää sikseen asiani? Menenkö Tronkenburg'iin ja pyyhän ritarin antamaan hevoset minulle takaisin, nousen niiden selkään ja ajan tänne kotiin sinun luoksesi?

Lisbeth ei uskaltanut vastata myöntämällä, kuten hän kuitenkin mielellään olisi tahtonut. Hän pudisti itkien päätänsä ja peitti miehensä posket kuumilla suuteloilla.

— No hyvä, huudahti Kohlhas, kun sinä itsessäsi tunnet, että minun pitää päästä oikeuteni perille, jos minä voin vastedeskin työskennellä ammatissani, niin suo sinä myöskin se vapaus minulle, jota minä sen hankkimiseksi tarvitsen.

Sitten nousi hän istuimeltaan ja sanoi rengille, joka hänelle ilmoitti rautikon jo satuloiduksi, että seuraavana päivänä oli ruskea pari valjastettava kyyditsemään hänen vaimoansa Schwerin'iin. Lisbeth lausui, että jotakin hänen mieleensä juolahti; hän nousi ja pyyhkien kyyneleet silmistänsä tiedusteli mieheltänsä, joka oli istunut kirjoituspöydän ääreen, eikö tämä sen sijaan, että itse menisi, tahtoisi jättää hänelle rukouskirjaa ja antaa hänen mennä Berlin'iin viemään sitä maaherralle.

Kohlhas tuntien itsensä useastakin syystä heltyneeksi tämän tarjoumuksen vuoksi, veti vaimonsa polvellensa istumaan ja sanoi:

— Rakas vaimoni, eipä liene tuo varsin mahdollista; vaaliruhtinasta ympäröitsee lukuisa ihmisjoukko, ja sitä, joka yrittää hänen puheilleen, kohtaa monet vaikeudet.

Lisbeth vastasi, että naisen oli tuhat kertaa helpompi päästä hänen luoksensa, kuin miehen.

— Anna minulle vaan rukouskirja, jatkoi hän, ja jos sinä ainoastaan toivot, että se olisi hänen käsissään, niin menen minä takuusen siitä, että hän sen saa.

Kohlhas, joka oli nähnyt monta todistetta vaimonsa rohkeudesta ja viisaudesta, kysyi, mitenkä hän aikoi menetellä tässä. Lisbeth vastasi, että hän, asuessaan Schwerin'issä, usein oli tavannut vaaliruhtinaan linnanhoitajan, ja että he niinmuodoin olivat tuttavat keskenänsä, sanalla sanoen, Kohlhas'in tulisi vaan antaa hänen käyttää hyödyksensä tätä, ynnä muita seikkoja, joista olisi turhaa ruveta laveammalta selvää tekemään.

Kohlhas suuteli häntä sydämellisimmällä ilolla, sanoi suostuvansa hänen ehdoitukseensa, ja että hänen tarvitsisi ehkä ainoastaan linnanhoitajan emäntää puhutella, päästäksensä maaherran pakinoille linnaan; sitten antoi hän hänelle rukouskirjan, valjastutti ruskot ja lähetti hänet hyvin varustettuna matkalle, uskollisen palvelijansa, Sternbald'in, seurassa.

Mutta tämä matka oli kaikista niistä toimista, mihin hän asiansa vuoksi oli ryhtynyt, kaikkein onnettomin. Jo muutamain päiväin perästä palasi Sternbald takaisin, ajaen jalka jalalta kartanolle, ja vaunuissa makasi Kohlhas'in vaimo pitkänään, rinta pahoin loukattuna. Kohlhas, joka kalpeana lähestyi vaunuja, ei voinut saada selkoa, mikä tämän onnettomuuden oli matkaan saattanut. Linnanhoitaja ei ollut, kuten renki kertoi, ollut kotona; heidän oli niinmuodoin täytynyt ottaa asunto eräässä majatalossa lähellä linnaa. Tästä majatalosta oli Lisbeth lähtenyt seuraavana aamuna, käskettyänsä rengin jäämään hevosia hoitamaan, ja vasta illalla oli hän palannut tässä tilassa. Näytti siltä, että hän olisi liian uskaliaasti tunkeutunut maaherran luokse ja ilman hänen tietämättänsä, sekä häntä ympäröiväin vartiain raa'asta intoilusta saanut tölmäyksen rintaansa keihään varresta. Niin kertoivat kumminkin ne henkilöt, jotka illan puoleen olivat hänet tainnoksissa majataloon saattaneet. Itse ei hän voinut tuskin mitään sanoa, sillä veri tulvasi suusta. Rukouskirjan oli sitten muuan ritari häneltä ottanut. Sternbald sanoi tahtoneensa heti nousta hevosen selkään ja tuoda ilmoituksen tästä onnettomasta tapauksesta, mutta vaimo oli, vastoin kaikkien avuksi hankittujen lääkärien esitystä, pysynyt päätöksessään, että hänet piti vietämän Kohlhasenbrück'iin ilman sanan saattoa hänen miehellensä.

Kohlhas vei nyt vaimonsa, matkasta riutuneena kun tämä oli, vuoteelle, ja niin eli hän vielä muutamia päiviä, saaden ainoastaan suurella vaikeudella hengitetyksi. Turhaan koetettiin saada häntä tointumaan, jotta päästäisiin selville siitä, mitä oli tapahtunut; hän makasi tuossa, silmät ummessa ja liikkumattomina, mitään vastaamatta. Vasta vähää ennen kuolemaansa tuli hän vielä kerran selvälle järjellensä. Sillä kun muuan Lutherinuskoinen pappi (vaimo oli, näet, miehensä esimerkkiä noudattaen mennyt tähän uskontoon, jota siihen aikaan oli leviämässä) seisoi hänen vuoteensa ääressä ja selvällä, juhlallisella äänellä luki kappaleen raamatusta, katsahti hän äkisti tähän, silmissään synkkä mielenilmaus, otti raamatun hänen kädestään, ikäänkuin olisi tahtonut, ett'ei hänelle mitään luettaisi, käänteli sen lehtiä sinne tänne ja näytti jotakin paikkaa hakevan. Vihdoin osoitti hän Kohlhas'ille, joka istui vuoteen ääressä, sormellansa tätä värssyä: "Rakastakaat vihollisianne ja tehkäät niille hyvää, jotka teitä vihaavat". Sitten puristi hän miehensä kättä, loi häneen toivottoman tunteellisen katseen ja kuoli.

Kohlhas suuteli kyynelten valuessa hänen poskiansa myöten, kuollutta vaimoansa; sitten ummisti hän hänen silmänsä ja meni huoneesta ulos. Tuolla sadalla guldenilla, jonka tilanomistaja jo oli hänelle antanut hänen talostansa Dresdenissä, toimitti hän hautajaiset, joita olisi pikemmin luullut ai'otuiksi jollekin ruhtinattarelle, kuin noin alhaiselle vaimolle: hän tilasi, näet, tammi-arkun, joka oli metallilla heloitettu, sisällä silkkiset päänalukset, hopea- ja kulta-ripsuilla koristetut, kaivatutti 8 kyynärää syvän haudan, sisältä kalkilla ja kivillä muuratun. Hän seisoi itse, nuorin lapsi käsivarrellaan haudan ääressä ja tarkasteli työn menoa. Kun hautauspäivä tuli, asetettiin ruumis, joka oli aivan lumiivalkea, nähtäväksi saliin, jonka seinät hän oli verhonnut mustalla veralla. Pappi oli juuri lopettanut liikuttavan puheensa kuolleen paarien ääressä, kun Kohlhas sai kirjoituksen vaaliruhtinaalta, sen valituskirjan johdosta, jonka vainaja oli asianomaisille jättänyt. Siinä sanottiin, että Kohlhas'in tulisi noutaa hevoset Tronkenburg'ista, ja ettei hän enään vankeusrangaistuksen uhalla saisi ryhtyä tuohon asiaansa. Kohlhas pisti kirjoituksen taskuunsa ja antoi nostaa arkun ruumisvaunuihin. Niinpian kuin hauta oli peitetty ja siihen risti pystytetty, sekä vieraat, jotka olivat ruumista seuranneet, ottaneet jäähyväiset, laski Kohlhas vielä kerran polvilleen kuolleen vuoteen viereen, joka nyt oli tyhjänä, ja rukoili.

Rukous ei kuitenkaan mahtanut olla sitä laatua, kuin olisi pitänyt, sillä sen sijaan, että hän olisi tuntenut itsensä vahvistuneeksi kestävyydellä kärsimään sitä vääryyttä, mitä hänelle oli tehty, kun hän ei laillista tietä saanut asiallensa oikeutta, vakaantui hänessä sen kautta vaan vielä enemmän tuo päätös, jonka hän ennen jo oli itsessään melkein päättänyt, nimittäin: hän vaati millä hinnalla hyvänsä itsellensä oikeutta. Hänen syntyperäinen itsepäisyytensä muuttui uppiniskaisuudeksi niiden vastoinkäymisten kautta, jotka häntä kohtasivat; ja vaimonsa kuolema, jonka hän, murheen ja vihan sokaisemana, myöskin liitti junkkeri von Tronkan syyksi, sai hänen kärsimyksensä pikarin kuohumaan yli ääriensä voimalla, jota hänen siveellinen tarmonsa ei voinut hillitä.

Hän istuutui pöytänsä ääreen ja laati kirjoituksen, jossa hän asiansa oikeuden perusteella vaati junkkeri Wenzel von Tronkan kolmen päivän kuluessa, siitä kun hän oli kirjeen saanut, tuomaan takaisin ne hevoset, jotka hän oli anastanut ja työssä tärvellyt, Kohlhasenbrück'iin ja tallissa siellä, joko itse tahi toisten kautta omalla kustannuksellaan, ruokkimaan niitä kunnes ne tulisivat entiseen, hyvään karvaansa jälleen. Tätä vaatimusta lähetti hän miehen ratsain viemään, ja käski hänen palata Kohlhasenbrück'iin heti kun oli paperin perille jättänyt. Kun nuot kolme päivää olivat kuluneet, eikä hevosista mitään kuulunut, kutsui hän Hersen huoneesensa; tälle kertoi hän, mitä hän oli junkkerilta vaatinut, nim. hevosten kotiin kulettamista, ja kysyi häneltä, tahtoisiko hän ratsastaa hänen ja muiden renkien muassa Tronkenburg'iin niitä noutamaan. Niinpian kuin Herse oli ymmärtänyt hänen ajatuksensa, alkoi hän riemulla huutaa: Niin, jospa sinä päivänä olisi niin, kuin tänään, isäntä! ja heitti lakkinsa ilosta ilmaan. Kohlhas valmisteli nyt itseänsä, antoi viedä lapset vaunuilla rajan ylitse, kutsui sitten yön tultua toiset rengit kokoon, seitseniän lu'ultansa, kaikki vakaita kuin tammi, antoi heille aseita ja hevoset, sekä lähti nyt liikkeelle Tronkenburg'iin päin.

Tällä pienellä joukolla tunki hän jo kolmannen päivän hämärissä linnaan; puomi- ja portti-vartia, jotka lörpöttelivät keskenänsä portilla, ratsastettiin kumoon, ja kun kaikki ulkohuoneukset, jotka Kohlhas ja hänen väkensä oli tuleen pistänyt, ratisivat ja räiskyivät ilmitulessa, juoksi Kohlhas kiertoportaita ylös torniin, karkasi, lyöden ja iskien, voudin ja linnanhoitajan kimppuun, jotka puoliksi alastomina istuivat korttia lyömässä; sen jälkeen hän ryntäsi itse linnaan hakemaan junkkeri Wenzel'iä käsiinsä. Junkkeri, joka juuri äsken suurella ivanteolla oli lukenut hevoskauppiaan hänelle lähettämän kirjallisen vaatimuksen ystävillensä, jotka olivat hänen luonansa, oli tuskin kuullut Kohlhas'in äänen ukkosena kaikuvan linnan pihalta, kun hän äkkiä ja kuolon kalpeana huusi herroille: Ystävät, pelastakaat itsenne! ja kiiruhti tiehensä. Astuessaan saliin, sai Kohlhas käsiinsä junkkeri Hannu von Tronkan (Wenzel'in veljen), joka tuli häntä vastaan, tarttui tämän rinnuksiin ja heitti hänet salin nurkkaan; ja sill'aikaa kun toiset ritarit, jotka olivat ryhtyneet aseisin, olivat joutuneet renkien valtaan, urkki hän, missä junkkeri Wenzel von Tronka oli. Kun tuo heitosta tointunut ritari ei voinut siihen vastata, potkasi Kohlhas kahden huoneen ovet säpäleiksi, joten hän pääsi linnan sivurakennuksiin, ja hän haki ristiin rastiin nämät. Kun hän ei ketään tavannut, meni hän linnanpihalle, asettaaksensa väkeä vahtiin uloskäytäville. Sillä välin oli tuli jo levinnyt ulkohuoneuksista itse linnaan, ja kaikkiin sivurakennuksin, joista sakea savu nousi taivasta kohden ja silloin heitettiin raivostuneen Hersen riemuhuutojen kaikuessa linnanvoudin ja -vartian ruumiit voutihuoneen avonaisesta akkunasta pihalle. Kun Kohlhas astui alas linnanportaita, heittäytyi vanha luulevainen emännöitsijä rukoillen hänen jalkoihinsa. Kohlhas seisahtui portaille ja kysyi tältä, missä junkkeri Wenzel von Tronka oli, ja kun tämä heikolla, vapisevalla äänellä vastasi, että hän luuli hänen paenneeksi kappeliin, kutsui Kohlhas luoksensa kaksi renkiänsä, joilla oli soihdut kädessä, antoi heidän, kun avaimia ei ollut, murtaa kirveillä ja kangilla kappelin ovet auki, mullisti ylösalaisin alttarit ja penkit, mutt'ei kuitenkaan kiusakseen löytänyt junkkeria. Tapahtui, että muuan nuori mies, joka oli palveluksessa Tronkenburg'issa, kiirehti esiin juuri samassa kun Kohlhas tuli takaisin kappelista, ja hänellä oli tarkoituksena saada junkkerin ratsuhevonen ulos suuresta tallista, jota liekit uhkasivat. Samassa huomasi Kohlhas omat kaksi hevostansa, jotka olivat eräässä olkikattoisessa vajassa; hän kyseli rengiltä, miksikä tämä ei pelastanut niitä, ja kun renki vastasi, pistäessään avainta mainitun tallin oveen, että johan vaja on aivan tulen vallassa, tempasi Kohlhas avaimen hänen kädestään, heitti sen linnanmuurin ylitse ja ajoi rengin, lyöden häntä selkään, tiuhaan kuni rakeet, miekan lappeella, palavaan vajaan ja pakoitti hänen, ympärillä olevain nauraa virnistellessä, pelastamaan hevoset. Kun renki, pelosta vaaleana, hetkistä ennemmin kuin vaja hänen takanaan syöksyi maahan, oli tullut sieltä ulos, kulettaen hevosia ohjista, ei hän enään nähnytkään Kohlhas'ia. Hän tapasi linnanpihalta hänen; ja kun hän siellä kyseli hevoskauppiaalta, joka monesti käänsi hänelle selkänsä, mitä hän näillä hevosilla aikoi tehdä, nosti Kohlhas äkkiä miekkansa, kasvot hirveän näköisinä, mutta hillitsi itsensä kuitenkin, heittäytyi mitään vastaamatta hevosensa selkään, ratsasti linnan portille ja odotti siellä hiljaisuudessa aamun koittoa.

Kun aamu tuli, oli koko linna poroksi palanut, paitsi muuria, jotka vielä seisoa törröttivät, eikä siellä ollut ketään muita, kuin Kohlhas ja hänen seitsemän renkiänsä. Hän hyppäsi hevosensa selästä ja urkkieli vielä auringon kirkkaassa valossa kertaalleen koko alueen, jossa ei enään yhtään pimeätä solaa eikä sopukkaa löytynyt. Kuinka katkeralta se tuntuikin hänen silloiselle mielialallensa, joka karkoitti kaikki paremmat tunteet, täytyi hänen varmasti uskoa, että kostoretki oli niin huonosti onnistunut, jotta junkkeri Wenzel oli päässyt pakoon. Hän lähetti sentähden Hersen muutamien toisten renkien keralla hakemaan tietoja, mihin päin junkkeri oli paennut. Erittäinkin oli hän levoton erään rikkaan, Erlabrunn nimisen nunnaluostarin tähden, joka oli Mulda-joen rannalla, ja jonka abbedissa (päänunna), Antonia von Tronka, oli seuduilla tunnettu hurskaaksi, avuliaaksi ja jumaliseksi naiseksi; sillä liian selvänä piti tuo onneton Kohlhas sen, että junkkeri, niin tyysten tarkoin kuin häneltä kaikki tarpeellisimmatkin oli ryöstetty, oli ottanut pakonsa tähän luostariin, varsinkin kun sen päänunna oli hänen oikea tätinsä, joka oli kasvattanut häntä hänen ensimäisessä nuoruudessaan. Saatuansa tätä seikkaa koskevia ilmoituksia, nousi hän vouti-torniin, jossa vielä oli huone asuttavassa kunnossa, ja kirjoitti siellä tuon niin sanotun "Kohlhas'in kuulutuksen", jossa hän kielsi kaikkia maan asukkaita millään tavalla auttamasta junkkeri Wenzel von Tronkaa, jonka kanssa hän kävi laillista sotaa ja sen ohessa velvoitti hän kaikkia yleiseen, siitä vapauttamatta junkkerin ystäviä ja sukulaisiakaan, jättämään junkkerin hänen käsiinsä; jolleivät niin tekisi, rankaisisi hän heidät kuolemalla, ja kaikki, mitä heillä omaa olisi, poltettaisiin tuhaksi. Tätä kuulutusta antoi hän vieraitten ja matkustavaisten levitellä seudulle, antoipa hän vielä rengillensäkin, Waldmann'ille, kopian siitä, käskien hänen viemään sen neiti Antonialle Erlabrunn'iin. Sitten puhutteli hän muutamia nuoria miehiä, Tronkenburg-perheen alustalaisia, jotka olivat tyytymättömät junkkeriin ja jotka saaliin himosta lupasivat astua hänen palvelukseensa. Hän varusti ne jalkaväeksi, miekoilla, keihäillä ja tikareilla, sekä asetti ne istumaan ratsasmiesten taakse. Kun hän sitten oli muuttanut kaikki, mitä hänen väkensä oli muassaan tuonut, rahaksi ja jakanut summan heidän keskensä, lepäsi hän muutaman tunnin linnan portilla surullisen työnsä jälkeen.

Noin puolen päivän aikaan tuli Herse ja vakuutti Kohlhas'ille sen, mitä hän jo oli aavistanutkin, — hän joka aina aavisti pahinta, ja pahaltahan tuo mahtoikin tuntua hänen nykyiseen mielentilaansa — että junkkeri oleskeli Erlabrunn'in luostarissa, tätinsä, vanhan neiti Antonia von Tronkan, luona. Arvattavasti oli hän pelastanut itsensä linnan taanpuolisen oven kautta ja laskeunut alas pieniä, katolla peitettyjä portaita myöden, jotka veivät muutamien veneiden luoksi Elbejoelle. Kuitenkin Herse kertoi, että junkkeri sydänyön-aikana oli veneellä tullut muutamaan joen varrella olevaan kylään, ilman airoja ja peräsintä, suureksi kummastukseksi niille, jotka olivat kokoontuneet Tronkenburg'in paloa katselemaan; ja sitten oli hän matkustanut ajopelillä kylästä Erlabrunn'iin. Kohlhas huokasi syvään, kun hän sai tämän tiedon; hän kysyi, olivatko hevoset satuloidut, ja kun siihen oli myöntävä vastaus annettu, käski hän pienen joukkonsa nousta hevosten selkään ja saapui jo kolme tuntia sen jälkeen Erlabrunn'in edustalle. Kaukaisen ukkosen jyminä kuului etäältä taivaan rannalta, kun hän väkinensä ratsasti luostarin kartanolle, joka miehellä tulisoihtu kädessä. Waldmann-renki tuli häntä vastaan ja ilmoitti, että kuulutus oli säntilleen perille jätetty, kun samassa päänunna ja luostarin vouti ilmestyivät holvikaarroksen alle vilkkaassa sanan vaihdossa. Kun luostarinvouti, pieni, vanha, valkotukkanen mies, loi ankaria silmäyksiä Kohlhas'iin, ja pukeutui haarniskaansa, sekä huusi uljaalla äänellä niille miehille, jotka häntä ympäröivät, että he rupeaisivat hätäkelloa soittamaan, astui abbedissa, hopeainen ristiinnaulitun kuva kädessään, vaaleana kuin palttina, portaita alas ja heittäytyi ynnä kaikkine nunninensa polvilleen Kohlhas'in hevosen eteen. Herse ja Sternbald kävivät käsiksi luostarinvoutiin, joka oli aseeton, ja veivät hänen vankinaan hevostensa väliin. Sillä välin tiedusteli Kohlhas abbedissalta, missä junkkeri Wenzel von Tronka oli, johon abbedissa vastasi, irroittaen samassa suuren avain-kimpun vyöltänsä:

— Hän on Wittenberg'issä.

Kun hän vielä vapisevalla äänellä lisäsi: pelkää Jumalaa, äläkä harjoita mitään vääryyttä! käänsi Kohlhas, jonka nämät sanat jälleen heittivät tyydyttämättömään kostonhimonsa helvettiin, hevosensa ja oli juuri sanomaisillaan: Pistäkäät luostari tuleen! kun kirkas salama löi aivan hänen viereensä. Kääntäessään hevosensa abbedissaan päin, kysyi hän tältä, oliko hän saanut hänen kuulutuksensa.

Tuskin kuuluvalla äänellä vastasi abbedissa: Juuri nyt.

— Milloin?

— Niin totta Jumala minua auttakoon, sain minä sen kaksi tuntia senjälkeen kun veljeni poika oli täältä lähtenyt.

Waldmann, johon Kohlhas käänsi synkät silmäyksensä, vakuutti sopertaen tämän seikan totuuden ja sanoi, että Mulda-joki, joka oli sateesta paisunut, oli estänyt häntä perille pääsemästä, ennenkuin vasta äskettäin. Kohlhas rauhoittui, ja äkkinäinen, hirveä kuurosade, joka sammutti soihdut ja lotisten putosi pihan kivilaskokselle, helpotti tuskaa hänen onnettomasta sydämessään; hän käänsi hevosensa, nosti pikaisesti hattuansa abbedissalle ja sanoen: Seuratkaat minua, kumppanit! junkkeri on Wittenberg'issä! kannusti hän hevostansa ja ratsasti ulos luostarin pihasta.

Kun yö saavutti hänet, otti hän majansa erääsen ravintolaan tien vieressä, missä hänen täytyi pysyä alallansa yhden päivän, syystä että hevoset olivat kovin uupuneet; ja kun hän hyvin älysi, ettei hän voisi uhata sellaista paikkaa, kuin Wittenberg oli, joukolla, jossa oli vaan kymmenen miestä — sillä niin lukuisa se nyt oli — niin laittoi hän toisen kuulutuksen, jossa hän, lyhyesti kerrottuaan, mitä oli tapahtunut, kehoitti jokaista "hyvää kristittyä", kuten hän lausui, "palkasta ja muista sodan eduista rupeamaan hänen puolellensa junkkeri von Tronkaa, kaikkein kristittyjen yhteistä vihollista vastaan." Eräässä toisessa kuulutuksessa mainitsi hän itseänsä "vapaaksi, itsenäiseksi, ainoastaan Jumalaa tottelevaksi herraksi" — sairasmielistä ja hurjaa haaveksimista, joka kuitenkin yhteydessä hänen rahamaineensa ja saaliinhimon kanssa saattoi hänelle yltäkyllin sitä sotilas-roistoväkeä, joka kuningaskunnan ja Puolan välisen rauhan kautta oli joutunut leivättömäksi, niin että hänellä oli vähän yli kolmenkymmenen miehen, kun hän vetäytyi Elben oikean puolista rantaa, Wittenberg'iä tuhaksi polttamaan. Hän majoittui hevosineen ja miehineen vanhaan, rappeutuneesen tiilimajaan siinä synkässä metsässä, joka siihen aikaan ympäröitsi tätä kaupunkia, ja hän oli tuskin saanut tietoa Sternbald'ilta, jonka hän valepu'ussa oli lähettänyt kaupunkiin kuulutusta viemään, että se siellä oli julistettu, kun hän joukkoinensa lähti liikkeelle Helluntain-aattona ja pisti kaupungin useasta kohden tuleen, asukkaiden maatessa sikeintä untansa. Sen ohessa naulasi hän, väkensä etukaupunkia ryöstäessä, erään kirkon ovipieleen kuulutuksen, missä luettiin: "että hän, Kohlhas, oli kaupungin palamaan sytyttänyt, ja että hän, jollei junkkeria hänelle jätettäisi, niin perinpohjin hävittäisi sen, ett'ei hänen, kuten sanoi, tarvitsisi junkkeria minkään seinän takaa hakea." Asukkaitten kauhu tästä hirmuisesta teosta oli sanomaton, ja niinpian kuin liekit, jotka tänä kaikeksi onneksi tyynenä kesä-yönä saivat valtaansa ainoastaan yhdeksäntoista rakennusta, niiden joukossa kuitenkin yhden kirkon, oli aamukoittoon saatu jotenkin tukeutetuiksi, lähetti vanha maanvouti Otto von Gorgas yhden kolmenkymmenen-miehisen joukon ottamaan vangiksi tuota hirmuista, raivoavaa miestä. Päällikkö, joka joukkoa johdatti ja jonka nimi oli Gerstenberg, menetteli kuitenkin niin typerästi, että koko yritys, sensijaan että olisi kukistanut Kohlhas'in, antoi tälle sangen vaarallisen, sotaisen voittopuolen; sillä kun sotilas jakoi väkensä moneen osastoon, saadaksensa siten, kuten hän luuli, piiritetyksi ja voitetuksi Kohlhas'in, hyökkäsi tämä hänen kimppuunsa ensin toiselta, sitten toiselta suunnalta, pitäen väkensä koossa, ja Gerstenberg sai niin perinpohjaisen tappion, että seuraavan päivän illalla ei enään seisonut Kohlhas'ia vastassa yhtään miestä siitä joukosta, jossa oli kaupunkilaisten pelastuksen toivo. Hevoskauppias, joka tässä taistelussa oli kadottanut muutamia miehiä, pisti seuraavana aamuna kaupungin uudestaan tuleen, ja hänen murhapoltto-toimensa olivat niin hyvin edeltäpäin tuumitut, että hän taaskin sai poltetuksi joukon rakennuksia ja melkein kaikki varastohuoneet etukaupungissa. Sitten hän taas naulasi äskenmainitun kuulutuksen, tällä kertaa itse Raatihuoneen oveen, liittäen siihen kertomuksen päällikkö Gerstenberg'in kohtalosta, sen, jonka maavouti oli häntä vastaan lähettänyt ja hän voittanut. Maanvouti, joka tästä röyhkeydestä hirveästi suuttui, asettui muutamien ritarien kanssa sadanviidenkymmenen miehen etunenään. Hän antoi junkkeri Wenzel'ille vartian, joka suojelisi häntä kansan väkivaltaa vastaan, tämä kun tahtoi häntä kaupungista ulos; ja sittenkun hän oli asettanut vartiat kaikkiin seudun kyliin sekä kaupungin ympärys-muurille, estääksensä äkkikarkausta, lähti hän itse matkaan, vangitsemaan, kuten hän sanoi, sen lohikäärmeen, joka maata hävitti. Hevoskauppias oli kuitenkin kyllin varovainen väistämään vihollistansa, ja kun hän kiireellä kululla oli vietellyt maanvoudin viisi penikulmaa kaupungista, ja niiden erilaisten toimien kautta, joihin hän ryhtyi, saanut tämän siihen uskoon, että hän, Kohlhas, ylivoimaa väistäen, tahtoi tunkea Brandenburg'in alueelle, kääntyi hän kolmannen yön tultua äkkiä takaisin, ratsasti tuimaa vauhtia Wittenberg'iin ja sytytti kaupungin kolmannen kerran tuleen. Herse oli se, joka valepu'ussa hiipi sinne ja pani toimeen tämän hirmuisen uhkayrityksen. Puhalsi tuima pohjatuuli ja tulipalo matkaan saattoi senvuoksi niin suuren hävityksen ja yltyi niin pian, että kolmea tuntia ei kulunut, kun neljäkymmentäkaksi huonetta, kaksi kirkkoa, useita luostareja ja kouluja sekä itse maanvoudin virkahuone olivat raunioina ja tuhkana.

Maanvouti, joka päivän tultua luuli, että hänen vastustajansa on Brandenburg'in maalla, hämmästyi suuresti, saatuansa kuulla, mitä tapahtunut oli. Pikakulussa palasi hän takaisin, ja näki kaupungin ilmikapinassa. Ihmisiä oli tuhansittain kokoontunut junkkerin asunnon edustalle, joka oli parruilla ja paakuilla sulettu, ja he raivoissaan kirkuen vaativat, että hänet piti vietämän pois kaupungista. Kaksi pormestaria, nimellä Reuters ja Otto, jotka virkapu'ussaan olivat paikalla koko maistraatin etunenässä, koettivat turhaan selittää, että olisi odotettava sen sanankiidättäjän palaamista, joka oli lähetetty valtiokanslian puheenjohtajalle pyytämään lupaa siihen, että saataisiin viedä junkkeri Dresden'iin, jonne hän monesta syystä halusi päästä. Hillitsemätön, keihäillä ja korennoilla varustettu rahvas ei pitänyt lukua näistä puheista, ja aikomus oli juuri käydä erään neuvosherran kimppuun, joka kehoitti ryhtymään ankariin puolustustoimiin, ja tehdä rynnäkkö huoneesen, missä junkkeri oli, sekä hajottaa se maan tasalle, kun maavouti Otto von Gorgas ilmestyi kaupunkiin ratsumiesjoukkonsa etunenässä. Tämän arvokkaan miehen, joka oli pelkällä läsnäolollaan tottunut vaatimaan kansalta sekä kunnioitusta että tottelevaisuutta, oli onnistunut, ikäänkuin korvaukseksi tuosta onnistumattomasta yrityksestä, josta hän palasi, saada vangiksi kolme miestä, jotka olivat joutuneet erilleen murhapolttaja-joukosta kaupungin muurien edustalla; ja kun hän, samassa kun nämät miehet kansan silmäin edessä lyötiin rautoihin, vakuutti maistraatille järkevässä puheessa, että hän pian aikoi kulettaa itse Kohlhas'inkin vangittuna takaisin ja että hän jo oli hänen jälillänsä, niin onnistui hänen kaikkein näiden rauhoittavaisten asianhaarojen kautta saada kokoontuneen kansan tuskan hälvennetyksi ja sen suostumaan junkkerin kaupungissa viipymiseen, siksi kun sanankiidättäjä oli ennättänyt Dresden'istä takaisin. Hän hyppäsi hevosensa selästä ja meni muutamien ritarien seuraamana, sittenkun paalut ja muut piirityslaitokset ensin oli poistettu, huoneesen, missä hän tapasi tavantakaa pyörtyvän junkkerin kahden lääkärin käsivarsilla, jotka koettivat saada häntä virkoamaan lääkkeillä ja kiihoittavilla aineilla. Kun herra Otto von Gorgas hyvin tiesi, että nyt ei ollut otollinen aika ruveta sananvaihtoon hänen kanssansa siitä sopimattomasta käytöksestä, mihin hän oli ollut syypää, sanoi hän ainoastaan, heittäen junkkeriin halveksivan silmäyksen, että hän pukisi yllensä ja oman turvallisuutensa vuoksi seuraisi häntä ritari-vankilan huoneesen. Kun junkkeri haarniskaan ja kypärään puettuna näyttäytyi kadulla maavoudin ja lankonsa, kreivi von Gerschaun keralla, kohosi taivasta kohden Jumalaa pilkkaavia ja hirmuisia kirouksia häntä vastaan. Kansa, jota maasoturit tuskin voivat hillitä, kutsui häntä verenimijäksi, kurjaksi maan ja ihmisten kiusaajaksi, Wittenberg'in kaupungin kiroukseksi ja Saksin turmioksi; ja surullisen matkan perästä läpi tuon hävitetyn kaupungin, jolla ajalla hän monasti huomaamattansa pudotti kypärinsä, jonka yksi ritareista jälleen takaapäin asetti hänen päähänsä, saapuivat he vihdoin vankilaan, missä Wenzel katosi erääsen torniin vahvan vartion suojassa. Silloin taas tuotti sanankiidättäjän palaaminen, muassansa vaaliruhtinaallinen lausunto, uutta murhetta kaupungille. Sillä maan hallitus, jonka puoleen Dresden'in porvaristo nöyrällä pyynnöllä tähän suuntaan oli välittömästi kääntynyt, ei tahtonut tietääkään junkkerin pääkaupungista olosta, ennenkuin murhapolttaja oli saatu kukistetuksi, vieläpä hallitus vaati maavoudin suojelemaan junkkeria siellä, missä tämä nyt oleskeli, kaikella sillä voimalla, mitä hänen käytettävänänsä oli, jotavastoin Wittenberg'in kaupungin rauhoittamiseksi kuulutti, että viidensadan miehen suuruinen sota-joukko Meissenin prinssin Fredrikin johdolla jo lähestyi suojelemaan asukkaita Kohlhas'in vastaisista hyökkäyksistä. Maanvouti ymmärsi hyvin, ett'ei tuollainen lausunto mitenkään voisi rauhoittaa kansaa; sillä useat pienet etuisuudet, joita hevoskauppias oli itsellensä voittojensa kautta hankkinut, muutamissa kohdin ulkopuolelta kaupunkia panivat liikkeelle varsin levottomia huhuja siitä voimasta, mihin hänen joukkonsa oli kasvanut, ja se sota, mitä hän kävi yön pimeydessä valepukuun puetulla roistoväellä, pi'ellä, oljilla ja tulikivellä, olisi, niin sanomatonta ja tavatonta kuin se olikin, voinut tehdä tehottomaksi suuremmankin sotavoiman, kuin se, millä Meissenin prinssi samoili eteenpäin. Lyhyen miettimisen jälkeen päätti maanvouti senvuoksi olla mitään virkkaamatta siitä kirjoituksesta, jonka hän oli saanut. Hän naulasi ainoastaan kadunkulmiin kirjeen, missä Meissenin prinssi ilmoitti tulonsa. Umpinaiset vaunut, jotka päivän koittaessa ajoivat ulos ritarivankilan pihasta, kääntyivät aseellisten ratsumiesten seuratessa Leipzig'iin menevälle tielle, jonka ohessa ratsumiehet sanoillansa viittailivat, että he aikoivat Meissenburg'iin. Kun kansa täten oli rauhoittunut tuon onnettomuutta matkaansaattavan junkkerin suhteen, jonka perässä tuli ja miekka kulkivat, lähti maanvouti itse liikkeelle kolmensadan miehen suuruisella joukolla, yhtyäksensä Meissen'in prinssin kanssa.

Sillä välin oli Kohlhas'in voima tuossa erinomaisessa asemassa, mikä hänellä mailmassa oli, kasvanut sataan yhdeksään mieheen; ja kun hän vielä Jessen'issä oli saanut aseita, joilla hän mitä täydellisimmin varusti joukkonsa, niin teki hän, saatuansa ilmoituksen siitä kahdenkertaisesta vaarasta, joka oli häntä kohtaamaisillaan, päätöksen vastustaa sitä myrskyn nopeudella, ennenkuin se hänen tavoittaisi. Jo seuraavana päivänä teki hän yöllisen päällekarkauksen Meissen'in prinssin kimppuun, jossa kahakassa hän tosin suureksi suruksensa kadotti Hersen, joka kaatui hänen viereensä ensimmäisten luotien lävistämänä. Harmistuneena tästä tappiosta löylytti hän kolmetuntisessa ottelussa prinssiä, joka ei kyennyt pitämään väkeänsä koossa, niin, että tämän täytyi päivän koitossa useitten tappelusta saatujen haavojensa ja miehistön epäjärjestyksen vuoksi peräytyä takaisin Dresden'iin. Kohlhas, joka tästä menestyksestä tuki uhkarohkeaksi, kääntyi taas maanvoutia vastaan, ennenkuin tämä vielä oli prinssin onnettomuudesta tietoa saanut, karkasi hänen kimppuunsa keskellä päivää julkisessa tappelusta Damerow'in kylän luona ja taisteli hänen kanssansa aina yöhön saakka, kärsien suuren mieshukan, mutta saaden yhtä suuren voiton. Olisipa hän epäilemättäkin vielä seuraavana päivänä tehnyt hyökkäyksen maanvoutia vastaan, joka oli vetäytynyt Damerow'in kirkkotarhaan jälellä olevan miehistönsä kanssa, jollei tämä vakoojien kautta olisi saanut tietoa prinssin tappiosta Mühlberg'in luona ja sen vuoksi katsonut paraammaksi marssia takaisin Wittenberg'iin odottamaan sopivampaa aikaa. Viisi päivää sen jälkeen kuin nämät joukot olivat hajallensa lyödyt, oli Kohlhas Leipzig'in edustalla, jonka hän pisti tuleen kolmesta kohden. Siinä kuulutuksessa, jota hän tässä tilaisuudessa levitteli, sanoi hän itseänsä "arkkienkeli Mikaelin linnanhaltijaksi", joka oli tullut tulella ja miekalla rankaisemaan sitä pahuutta, mihin koko mailma oli vaipunut, niissä, jotka tässä sodassa pitivät junkkerin puolta. Sen ohessa antoi hän Lützen'in linnasta, jonka hän äkki-karkauksella oli haltuunsa ottanut, käydä kansaan huudon, joka kehoitti sitä liittymään häneen, joten se saisi kaikki asiansa parempaan järjestykseen, ja tämä kuulutus oli jonkinlaisella mielettömyydellä allekirjoitettu: "Annettu meidän vastaiselta maailmanhallitus-istuimeltamme, Lützen'in arkkilinnasta".

Hyväksi onneksi Leipzig'in asujamille esti kestävä sade tulen leviämistä, niin että ainoastaan muutamia rihkamapuotia Meissenburg'in seuduilla joutui liekkien uhriksi, ja varsinkin kun palosammutusaseet saatiin hyvin pian paikalle. Kuitenkin oli kauhistus kaupungissa tuon raivoisan murhapolttajan saapuvilla-olon vuoksi ja sentähden, että junkkeri oli siellä, sanomattoman suuri ja tuskallinen. Kun eräs 180 miehinen joukko, joka oli kaupungista Kohlhas'ia vastaan lähetetty, tuli lyötynä takaisin, ei kaupungin hallituksella ollut muuta tehtävissä, kun se ei tahtonut panna alttiiksi kaupungin rikkauksia, kuin sulkea tyystin tarkoin portit ja antaa väestön vartioida yöt päivät muurien edustalla. Turhaan naulautti maistraatti kuulutuksia ympäristön kyliin vakuuttaen niissä varmasti, että junkkeri ei ollut Meissenburg'issa. Hevoskauppias taas samallaisilla julistuksilla väitti, että junkkeri oli siellä, ja selitti, että jos hän ei siellä olisikaan, tulisi hän yhtäkaikki menettelemän samaten kuin jos hän siellä olisi, kunnes se paikka oli ilmoitettu, missä hän oleskeli. Vaaliruhtinas, jolle sanankiidättäjän kautta oli ilmoitettu vaara, joka uhkasi Leipzig'in kaupunkia, antoi vastaukseksi, että hän jo paraillaan kokoeli neljäntuhannen miehen suuruista sotajouktoa, jonka johdattajaksi hän itse rupeaisi ja lähtisi ottamaan Kohlhas'in vangiksi. Hän antoi Otto von Gorgas'ille ankarat nuhteet siitä umpimielisestä ja ajattelemattomasta viekkaudesta, jota hän oli käyttänyt pelastaaksensa Wittenberg'iä murhapolttajasta; ja kertoa ei voi sitä hämmennystä, joka syntyi koko Saksissa ja erittäinkin sen pääkaupungista, kun siellä saatiin tietää, että kyliin Leipzig'in ympäristöllä oli levitetty Kohlhas'ille kuulutus, ei tietty, kenenkä toimesta, että junkkeri oleskeli sukulaistensa Hintz'in ja Kuntz'in luona Dresden'issä.

Asiain tällä kannalla ollessa otti tohtori Martti Lutherus, rauhaarakentavan sanan voimalla ja sen arvollisuuden tukemana, minkä hänen asemansa mailmassa hänelle antoi, toimekseen koettaa palauttaa Kohlhas'in takaisin inhimilliseen järjestykseen, perustaen yrityksensä siihen hyveen määrään, joka ennen kuitenkin oli löytynyt murhapolttajan rinnassa, kirjotti hän julkisen ilmoituksen hänelle ja asetti sen nähtäville kaikkiin kaupunkeihin ja asuttuihin paikkoihin Saksin vaaliruhtinaskunnassa.

Sen sisältö oli seuraava:

"Kohlhas, sinä joka sanot kantavasi vanhurskauden miekkaa, miten uskallat sinä hurja sitä tehdä, umpisokean intohimosi raivossa, sinä, joka itse olet täynnä jumalattomuutta pää-laesta kantapäihin saakka? Sentähden että maanvoudin, jonka alamainen sinä olet, sanotaan kieltäneen sinulta oikeutta muutamain vähäpätöisten tavarain riidassa, nouset sinä, onneton, tuli ja miekka kädessä, ja karkaat niinkuin erämaan susi rauhalliseen yhteiskuntaan, jota hän suojelee. Sinä, joka viettelet ihmisiä tekosyillä, täynnä vääryyttä ja pahuutta, luuletko sinä, syntinen, siten pääseväsi vapaaksi Jumalan edessä sinä päivänä, jona kaikki sydämen salaisuudet valkeuteen tulevat? Mitenkä sinä voit sanoa, että oikeutesi sinulta on kielletty, sinä, jonka kurjan sydämen itsekoston yllytys on kiihoittanut ja joka, sittenkuin ensimäiset veltot yrityksesi ovat menneet turhaan, ehkä olet heittänyt sikseen kaikki puuhat oikeutesi saavuttamiseksi? Onko kourallinen oikeuden vahtimestareita ja kaupungin palvelijoita, jotka unohtavat perille viedä jonkun tulleen kirjeen, tahi jättävät huostaansa jonkun päätöksen, jonka heidän olisi pitänyt toimittaa asianomaisen käsiin, sinun esivaltasi? Ja sen minä sinulle sanon, sinä Jumalan pilkkaaja, että sinun esivaltasi ei tiedä mitään sinun asiastasi — mitä minä sanon! — että maaherra, jota vastaan sinä olet noussut, ei edes tunne sinun nimeäsikään, niin että kun sinä kerran astut Jumalan tuomioistuimen eteen häntä syyttämään, voi hän vapaalla katsannolla sanoa: Herra, minä en tehnyt mitään vääryyttä tätä miestä vastaan, sillä hänen olemuksensa oli minun sielulleni tuntematon. Tiedä, että se miekka, jota sinä kannat, on ryövärin ja murhanhimoisen miekka; kapinoitsija sinä olet, etkä oikean Jumalan sotilas; sinun loppusi maanpäällä on mestauslava ja teilaus; toisessa elämässä kirous, joka on pahojen töiden ja jumalattomuuden viimeinen palkka.

Martti Lutherus."

Kohlhas tuumaili juuri karvastelevin mielin uutta suunnitelmaa Leipzig'in tuhaksi polttamiseen, sillä siitä julistuksesta, joka sen ympäristön kyliin oli nähtäväksi lyöty, niin, että junkkeri Wenzel oli Dresden'issä, ei hän pitänyt mitään lukua, kun ei siinä ollut mitään allekirjoitusta, vielä vähemmän maistraatin, jota hän oli pyytänyt. Sternbald ja Waldmann taasen, jotka suureksi hämmästyksekseen huomasivat julistuksen, joka yön aikana oli naulattu linnan porttiin, odottivat monta päivää turhaan, että Kohlhas näkisi sen; sillä he eivät mielellään tahtoneet hänelle puhua tästä asiasta. Sialla hän tosin näyttäytyikin, synkkänä ja mietiskelevänä, mutta ainoastaan antaaksensa lyhyitä käskyjänsä; hän ei nähnyt julistusta. Vihdoin päättävät he sen vuoksi eräänä aamuna, kun hän aikoi hirtättää kaksi miestä, jotka olivat vasten hänen tahtoansa käyneet seuduilla ryöstämässä, huomauttaa häntä siitä. Hän tuli juuri aiotulta hlrtto-paikalta, tuli samalla naurettavalla komeudella, jota hän oli osoittanut sitten tuon viimeisen kuulutuksensa. Kansan arasti väistyessä hänen tieltänsä, kannettiin näet suurta kherubin-miekkaa hänen edessänsä punaisilla kulta-tupsuilla varustetulla nahka-tyynyllä, ja kaksitoista miestä seurasi häntä palavat tulisoihdut kädessä. Silloin kulkivat äsken mainitut Sternbald ja Waldmann edestakaisin sen pilarin ympärillä, jossa julistus oli, tavalla, joka herättäisi huomiota. Kun Kohlhas syvissä mietteissä, kädet selän takana, tuli portille, katsahti hän ylöspäin ja säpsähti; ja kun miehet hänet nähtyänsä kunnioituksella astuivat syrjään, meni hän hajamielisesti heitä silmäillen pilarin luokse. Mutta kuka voi sanoa, mitä hän nyt sielussansa tunsi, kun näki tuon paperin, jonka sisältö syytti häntä jumalattomuudesta, ja jonka alla oli kaikkein kallein ja arvokkain nimi, minkä hän tunsi, Martti Lutheruksen nimi! Tumma puna lensi hänen kasvoillensa; ottaen kypärin päästänsä hän luki paperin, kahteen kertaan alusta loppuun, kääntyi sitten epävakavin silmäyksin miehiin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa jotakin, mulla hän ei mitään sanonut; hän otti paperin pois pilarista, luki sen vieläkin kerran läpitse ja huusi:

— Waldmann, anna satuloida minun hevoseni! Sitten sanoi hän:

— Sternbald, seuraa minua linnaan! Ja hän lähti.

Enempää, kuin nuot paperille kirjoitetut muutamat sanat, ei tarvittu masentamaan häntä koko hänen hirmuisuudessansakin. Hän puki itsensä thürinkiläiseksi arentimieheksi sanoi Sternbald'ille, että eräs sangen tärkeä toimitus vaati häntä lähtemään Wittenberg'iin, jätti hänelle muutamien luotettavampain miesten läsnä ollessa sen joukon päällikkyyden, joka jäi Lützen'iin, ja lähti matkalle Wittenberg'iin päin, vakuuttaen kolmen päivän kuluttua ehtivänsä takaisin, jolla ajalla ei mitään hyökkäystä ollut pelättävänä.

Vieraalla nimellä majoittui Kohlhas erääsen majataloon, ja niinpian hiin yö oli tullut, lähti hän vaippaansa kietoutuneena Lutheruksen luokse tämän asuntoon. Lutherus, joka istui kirjoitus-pöydässänsä kirjojen ja paperien keskellä ja näki tämän merkillisen miehen aukaisevan oven ja sisälle päästyänsä lykkäävän salvan eteen, kysyi hänellä, ken hän oli ja mitä hän tahtoi. Tuskin oli mies, joka kunnioituksella piti hattua kädessään, aralla tunteella siitä pelästyksestä, minkä hänen sanansa vaikuttaisivat, vastannut, että hän oli Mikaeli Kohlhas, hevoskauppias, ennenkuin Lutherus huusi:

— Mene pois minun luotani!

Hän lisäsi sitten kirjoituspöydästänsä nousten ja lähestyessään kellon vedintä:

— Sinun henkesi on rutto ja sinun läsnä-olosi kadotus!

Paikaltansa liikahtamatta veti Kohlhas pistolin taskustansa ja sanoi:

— Korkeasti kunnioitettava herra, jos te koskettekaan kellon vetimeen, ojentaa tämä pistoli minut hengetönnä teidän jalkainne eteen; istukaa ja kuulkaa minua; paremmassa turvassa ette ole niiden enkelien seurassa, joiden kiitoslauluja te kirjoitatte, kuin minun luonani.

— Mitä sinä tahdot? kysyi Lutherus, istuen tuolillensa.

— Kumota sen teidän ajatuksenne minusta, että minä muka olisin perin jumalaton mies. Avonaisessa kirjeessänne olette sanoneet minulle, että minun esivaltani ei tiedä minun asiastani mitään. Hyvä, hankkikaa sitten minulle suojeluskirje, niin minä matkustan Dresden'iin ja esittelen asian esivallalle.

— Onneton, hirmuinen mies! sanoi Lutherus, samalla kertaa hämmästyneenä ja rauhoittuneena Kohlhas'in sanoista, kuka antoi sinulle oikeuden hyökätä junkkeri von Tronkan kimppuun omavaltaista tuomiotasi täyttääksesi, — kun et häntä hänen linnassaan käsiisi saanut, miekalla ja tulella rangaista koko sitä yhteiskuntaa, joka häntä suojelee?

— Korkeasti kunnioitettava herra, vastasi Kohlhas, oikeuden lausunto, jonka sain Dresden'istä, on saattanut minun siten menettelemään, kuin menetellyt oikein. Sota, jota minä käyn yhteiskuntaa vastaan, johtuu siitä, että minä olen tästä yhteiskunnasta hyljätty.

— Hyljätty! huudahti Lutherus, katsoen tuimasti Kohlhas'iin; mikä mielettömyys villitsee sinun ajatuksiasi? Kuka tahtoisi hyljätä sinua siitä yhteiskunnasta, jossa sinä olet elänyt; missäpä onkaan tapahtunut, niinkauan kuin valtiolaitos on olemassa ollut, että joku henkilö, olkoonpahan sitten ken hyvänsä, olisi jostakin yhteiskunnasta hyljätty, jos hän itse on tahtonut siihen huilua!

— Hyljätyksi, sanoi Kohlhas, nyrkkiänsä puristaen, katson minä sen, jolta kielletään lakien suojelusta; sillä niiden suojelusta tarvitsen minä, harjoittaakseni rauhallista tointani, senpätähden minäkin ansaittuine omaisuuksineni liityn semmoiseen yhteiskuntaan, ja se, joka kieltää minulta lain suojelevaa kättä ja karkoittaa minut erämaan villien joukkoon, hän antaa itse minulle — voitteko kieltää sen? — aseen käteen puolustaakseni itseäni.

— Kuka on kieltänyt sinulta lakien suojelusta? huudahti Lutherus. Enkö minä kirjoittanut sinulle, että ne valitukset, joita sinä olet tehnyt, ovat maaherralle aivan tuntemattomia. Jos valtion palvelijat hänen selkänsä takana panevat riitoja myttyyn, tahi jollakin muulla tavalla hänen tietämättänsä häpäisevät hänen korkeata nimeänsä, ketä muuta paitsi Jumalaa uskallat sinä silloin vaatia tuomitsemaan häntä tuollaisten palvelijain valitsemisesta, ja oletko sinä, pahantapainen ja hurja ihminen, valtuutettu senvuoksi hänelle tuomiota langettamaan?

— No hyvä, vastasi Kohlhas, koska maaherra ei hylkää minua, palaan minä myös takaisin hänen suojelemaansa yhteiskuntaan, hankkikaa minulle, pyydän vieläkin, suojeluskirja Dresden'iin, niin annan minä sen joukon, jonka olen Lützen'in linnan luokse koonnut, hajautua, ja esitän vieläkin kerran ne valitukset, joita tähän saakka ei ole korviin otettu, maan tuomioistuimelle.

Lutherus heitti paperinsa ylösalaisin pöydälle, eikä puhunut mitään. Uhkaava asema, joka tällä ihmisellä valtiossa oli, saattoi hänet tyytymättömäksi, ja miettien sitä vaatimusta, jonka Kohlhas Kohlhasenbrück'istä oli junkkerille tehnyt, kysyi Lutherus häneltä, mitä hän nyt voisi odottaa Dresden'in tuomioistuimelta.

— Junkkerin rankaisemista lakien mukaan, vastasi Kohlhas, hevoset saatettakoon entiseen kuntoonsa, ja korvausta annettakoon siitä vahingosta, jota sekä minä että Mühlberg'in luona kaatunut renkini, Herse, olemme saaneet kärsiä meille tehdyn väkivaltaisuuden vuoksi.

— Vahingon korvausta! huudahti Lutherus. Suuria summia olet sinä ottanut sekä juutalaisilta että kristityiltä vekseliä ja pantteja vastaan, voidaksesi siten tyydyttää hurjaa kostonhimoasi; otatko nekin lukuun, kun niistä kysymys tulee?

— Jumala varjelkoon minua, vastasi Kohlhas; taloani ja tilaani ja sitä hyvää toimeentuloani, joka minulla on ollut, en minä takaisin pyydä, yhtä vähän kuin kustannuksia vaimoni hautajaisista. Hersen vanha äiti saa tehdä laskun kustannuksista poikansa hoidosta ja ylläpidosta ja luettelon siitä, mitä häneltä Tronkenburg'issa katosi, ja sen vahingon suuruuden, jonka minä sain kärsiä, kun en saanut hevosiani myydyksi, antakoon hallitus jonkun asiantuntevan arvostella.

— Hurja, käsittämätön ihminen! sanoi Lutherus, katsoen häntä tuimasti silmiin, sittenkun sinun miekkasi on julmemmin, kuin ajatella voi, junkkerille kostanut, mikäpä pakoittaa sinua niin itsepintaisesti vaatimaan oikeuden päätöstä häntä vastaan, joka, kun se vihdoinkin lankee, niin perin vähässä määrässä häneen koskee?

Kohlhas vastasi, kyyneleen vieriessä hänen poskeansa myöden alas:

— Korkea-arvoinen herra, tämä asia on maksanut minulle minun vaimoni; Kohlhas tahtoo näyttää maailmalle, ettei hän väärää asiaa puolustaessaan ole perikatoon joutunut. Suostukaa näissä suhteissa minun tahtooni ja antakaa oikeuden ratkaista; kaikessa muussa, mistä voi riitaa syntyä, myönnyn minä teidän tahtoonne.

— Kuule siis, sanoi Lutherus, se, mitä sinä nyt vaadit, on oikeuden mukaista, jos muuten asian laita niin on, kuin yleensä luullaan; ja jos sinä, ennen kuin ryhdyit omakätiseen kostonpuuhaasi, olisit ymmärtänyt toimittaa asiasi maaherran ratkaistavaksi, niin en yhtään epäile, että sinun vaatimustasi olisi tyystin tarkoin noudatettu. Mutta etköhän kuitenkin, jos kaikkia mietimme, olisi siinä tehnyt paremmin, jos Vapahtajasi tähden olisit antanut junkkerille anteeksi, ottanut hevoset, noussut niiden selkään, vaikka laihtuneitakin olivat, ja syöttänyt ne jälleen lihaviksi tallissasi Kohlhasenbrück'issä?

— Kentiesi, vastasi Kohlhas astuen akkunan luokse, kentiesi ei. Jos minä olisin tietänyt, että ainoastaan uhraamalla rakkaan vaimoni hengen tulisin saamaan hevoseni entisiin voimiinsa, ehkäpä siinä tapauksessa olisin menetellyt, niinkuin te sanotte, korkea-arvoinen herra, enkä olisi välittänyt vakallisesta kauroja, josko niitä sitten olisi mennyt enemmän tahi vähemmän; mutta kun asia nyt on minulle tullut niin kalliiksi, saa se, minun mielestäni, mennä menoansa loppuun saakka. Langetkoon tuomio sellainen kuin minä odotan, ja hoitakoon junkkeri minun hevoseni entisilleen.

Lutherus sanoi, samassa kun hän, ajatustensa lentäessä eri suunnille, jälleen otti Kohlhas'in paperin käteensä, että hän tahtoi ruveta keskusteluun vaaliruhtinaan kanssa Kohlhas'in puolesta; sillä välin pitäisi tämän pysyä alallansa Lützen'in linnassa; milloin ruhtinas myöntäisi hänelle täyden turvallisuuden, siitä antaisi Lutherus julkisella kuulutuksella tiedon. — Tosin en tiedä, lisäsi hän, kun Kohlhas kumartui alas hänen kättänsä suudellaksensa, antaako vaaliruhtinas armon käydä oikeudesta, sillä, kuten olen kuullut, on hän koonnut sotajoukon ja aikoo ottaa sinut vangiksi Lützen'in linnassa; minä kuitenkaan, niinkuin jo sinulle sanoin, en ole voimiani säästävä, saadakseni kaikki hyvin onnistumaan.

Näin sanoen nousi hän istuimeltaan ja aikoi antaa Kohlhas'in mennä. Tämä arveli, että Lutheruksen puhuminen hänen puolestansa tulisi olemaan täytenä vakuutena asian luonnistumisesta; Lutherus tarjosi hänelle kätensä hyvästi jätöksi, mutta silloin laskeutui Kohlhas äkisti polvilleen hänen eteensä ja sanoi, että hänellä oli vielä toinenkin rukous sydämellänsä. Helluntain aikana, jolloin hän tavallisesti oli käynyt Herran pöytään, oli hän laimin lyönyt kirkossa käyntinsä sotapuuhiensa vuoksi, ja nyt pyysi hän Lutheruksen tekemään hänelle sen palveluksen, että ilman erinäisiä valmistuksia ripittäisi hänet ja senjälkeen antaisi hänelle pyhän sakramentin.

Lutherus tuumaili hetkisen ja sanoi, tuimasti häneen katsoen:

— Kyllä, Kohlhas, sen tahdon tehdä. Mutta Herra, jonka ruumista sinä anot, antoi anteeksi vihollisillensa. Tahdotko sinä, lisäsi hän, kun Kohlhas hämmästyneenä katsoi häntä, samaten antaa anteeksi junkkerille, joka on tehnyt vääryyttä sinua vastaan, mennä Tronkenburg'iin noutamaan hevosesi ja ratsastaa niillä Kohlhasenbrück'iin, siellä ne voimiinsa syöttämään?

— Korkea-arvoinen herra, sanoi Kohlhas hämillänsä, tarttuen samassa Lutheruksen käteen, eihän Herrakaan antanut anteeksi kaikille vihollisillensa. Suokaa minun antaa anteeksi vaaliruhtinaalle, maaherralle, linnanvoudille ja -hoitajalle, herroille Hintz ja Kuntz ja niille, jotka muuten ovat minua tässä asiassa loukanneet, mutta suokaa minun, jos niin tapahtua voi, saada pakoittaa junkkeria ruokkimaan hevoseni entiseen kuntoonsa.

Hänen näin puhuessaan käänsi Lutherus hänelle selkänsä tyytymättömällä silmäyksellä ja nykäsi samassa kellon vetimestä; muuan palvelija kynttilä kädessä ilmestyi etehiseen. Kohlhas nousi ällistyneenä jaloilleen, silmiänsä pyyhkien, ja kun palvelija turhaan koetti saada ovea auki, se kun oli salvassa, ja kun Lutherus taas istui paperiensa ääreen, aukaisi Kohlhas itse miehelle.

Pikaisesti silmäiltyään vierastaan, sanoi Lutherus palvelijallensa:

— Näytä valkeata tämän miehen alas mennä!

Palvelija, ollen jotenkin hämillään tästä vierailusta, otti portin avaimen seinästä, ja odottaen vierasta lähtemään, meni hän takaisin huoneen puolittain avonaiselle ovelle. Kohlhas hypisteli liikutettuna hattuansa, sanoen:

— Niinmuodoin en minä voi, korkea-arvoinen herra, päästä osalliseksi siitä hyvästä työstä, jota teiltä pyysin: saada rikokseni sovitetuiksi?

— Vapahtajasi kanssa? — et! vastasi Lutherus. Mitä maanherraan tulee, tahdon parastani koettaa, kuten sinulle lupasin.

Ja silloin osotti hän palvelijalle, että hän enempää viivyttelemällä tekisi, mitä oli määrätty. Kohlhas puristi tuskallisella huokauksella kädet rintaansa vasten, seurasi miestä, joka vei häntä portaita alas, ja katosi.

Seuraavana aamuna lähetti Lutherus Saksin vaaliruhtinaalle kirjeen, missä hän — annettuansa ankaran sivu-iskun herroille Hintz ja Kuntz von Tronkalle, jotka, edellinen kamarijunkkarina, jälkimäinen juomanlaskijana kuuluivat ruhtinaan likeisimpään seurueesen ja jotka, kuten yleiseen tiettiin, olivat estäneet Kohlhas'in valituskirjan perille tulemasta — ilmoitti hänelle sillä vapaamielisyydellä, joka oli Luthruksella omituista, että asiain ollessa näin ikävällä kannalla ei ollut mitään muuta tehtävissä, kuin hyväksyä hevoskauppiaan ehdoitus, ja katsoen siihen, mitä jo on tapahtunut, myöntää hänelle täysi vapaus, että hän uudestaan voisi alkaa oikeudenkäyntiänsä. Yleinen mieli, huomautti Lutherus, on varsin epäiltävässä määrässä Kohlhas'in puolella, niin että itse Wittenberg'issä, jonka hän kolmasti oli polttanut, kuului ääniä hänen puolustukseksensa; ja kun Kohlhas epäilemättä, tuomioistuimen hylkäämänä, antaisi asiansa katkerilla muistutuksilla tulla kansan tiedoksi, voisi kansa joutua niin suuressa määrässä harhaan, että valtion vallalla ei olisi enään mitään tehtävänä. Hän lausui, että tässä tilaisuudessa olisi parasta jättää kaikki epäilykset siitä, olisiko soveliasta ryhtyä keskusteluihin aseisin tarttuneen valtion jäsenen kanssa; tämä oli todella, sen mukaan kuin häntä kohtaan oli menetelty, jätetty, jos niin saattaa sanoa, ulkopuolelle valtion suojelua, ja, sanalla sanoen, pitäisi häntä nyt, Lutheruksen tuuman mukaan, että saataisiin asia päättymään, paremmin pitää jonakin vieraana valtana, joka oli maahan hyökännyt (ja voisihan tämä olla jossakin määrin oikeakin, kun hän oli ulkomaalainen), kuin hallitusta vastaan nousseena kapinoitsijana.

Vaaliruhtinas otti vastaan tämän kirjeen juuri kun Meissen'in prinssi Kristian, valtakunnan yli-sotapäällikkö ja Mühlberg'in luona lyödyn ja haavojansa vielä sairastavan Meissen'in prinssin Fredrikin setä, oli saapuvilla linnassa, samoin kuin suurkansleri kreivi Wrede, valtiokanslian presidentti kreivi Kallheim, juomanlaskija ja kamarijunkkari Hintz ja Kuntz von Tronka, jotka olivat ruhtinaan nuoruuden ystäviä ja uskottuja. Kammarijunkkari, herra Kuntz, joka salakirjurina piti huolta herransa salaisesta kirje-vaihdosta, ollen oikeutettu käyttämää» hänen nimeänsä ja sinettiänsä, otti ensiksi puhuaksensa ja koetti leveästi ja laveasti selittää, ettei hän milloinkaan olisi tukehuttanut niitä valituksia, joita hevoskauppias oli hänen sukulaisestansa, junkkerista, oikeusistuimelle tehnyt, ellei hän väärien ilmoitusten kautta olisi ruvennut pitämään niitä aivan perättöminä ja joutavanpäiväisinä riidan-hankkeina; ja sitten käänsi hän puheensa asiain nykyiseen tilaan. Hän huomautti, että hevoskauppiaalla ei Jumalan eikä ihmisten lain mukaan ollut oikeutta tämmöisen hairahduksen tähden ryhtyä niin hirmuiseen omankäden-kostoon, jota hän oli harjoittanut; hän kuvaili sitä kunnian loistetta, joka lankeisi tämmöisen uppiniskaisen päähän, jos hänen kanssansa ryhdyttäisiin keskusteluihin, ikäänkuin jonkun laillista sotaa käyvän vallan kanssa; se häpeä, johon vaaliruhtinaan korkea henkilö tästä joutuisi, tuntui hänestä niin mahdottomalta kärsiä, että hän kaunopuheliaisuutensa innossa mieluummin, kuten hän sanoi, tahtoisi kokea mitä muuta hyvänsä, kuin nähdä tuon hurjan kapinoitsijan yrityksien johtavan tarkoitettuun päämäärään, mieluummin nähdä junkkeria väki-vallalla vietävän Kohlhasenbrück'iin tahi johonkin muualle hevosia syöttämään, kuin kuulla, että Lutheruksen ehdotus tässä tapauksessa olisi hyväksytty. Oikeuden suurkansleri kreivi Wrede lausui, puolittain Kuntz'iin kääntyneenä, surkuttelemisensa siitä, ettei ennemmin ollut ilmaantunut noin hienotunteista huolenpitoa ruhtinaan kunniasta, kun asiaa ensiksi esiteltiin; hän selitti vaaliruhtinaalle, mitenkä vaarallista oli käyttää valtion voimaa ilmeisesti väärän asian puolustukseksi ja huomautti, katsoen siihen mies-lukuun, joka hevoskauppiaalla vielä maassa oli, että väkivaltaisuuksien verkko tällä tavoin voisi kohoutua äärettömyyteen saakka, sekä lausui suoraan, että oikeus aivan yksinkertaisesti, jos se heti paikalla ja ilman henkilöön katsomatta korvaisi sen hairauksen, mihin oltiin vikapääksi tultu, voisi repiä rikki tämän verkon ja onnellisesti pelastaa hallituksen noin rumasta asiasta. Ruhtinaan kysymykseen, mitä Meissen'in prinssi Kristian asiasta arveli, vastasi tämä, samassa kunnioituksella kääntyen suurkansleriin, että sellainen ajatustapa, jota viimeinen puhuja oli osoittanut, tosin synnytti hänessä mitä suurinta kunnioitusta, mutta kun kansleri tahtoi puolustaa Kohlhas'ia hänen oikeuksiinsa, kosketti hän samalla Wittenberg'in, Leipzig'in ja koko häviötä kärsineen alan vahingonpalkkion tahi kuitenkin rangaistuksen vaatimuksia. Valtion järjestys oli tähän mieheen katsoen niin hämmentynyt, että sitä tuskin enään voitaisiin entiselleen palauttaa oikeustieteellisellä perusohjeella. Sen vuoksi oli hän kammarijunkkarin kanssa yhtä mieltä siinä, että tässä piti turvattaman siihen voimaan, joka juuri tällaisia tapauksia varten on olemassakin, nimittäin tarpeeksi suureen sotajoukkoon, joka ottaisi vangiksi tahi karkoittaisi hevoskauppiaan, joka oleskeli Lützen'issä.

Kammarijunkkari lausui, noutaen samassa istuimia vaaliruhtinaalle ja prinssille sekä nöyrästi asettaen ne esille huoneesen, että häntä ihastutti, jotta mies prinssin oikeuden tunnolla ja nerolla oli samaa mieltä kuin hän itsekin kysymyksessä olevassa arveluttavassa asiassa. Mutta prinssi, käyden käsiksi tuoliin, siihen kuitenkaan istumatta, ja kiivaasti katsoen kammarijunkkaria silmiin, vakuutti hänelle, ettei hänellä ollut yhtään syytä iloita tästä yhdenmukaisuudesta, kun ensimäisenä toimena luonnollisesti tulisi olemaan juuri hänen vangitsemisensa ja syyttämisensä maaherran nimen väärin käyttämisestä. Sillä jos tarve vaatisikin, että oikeuden valtikan edessä annettaisiin unheesen jäädä koko joukko pahoja tekoja, jotka sisältyivät tässä asiassa itsessään sekä sen kautta olivat alkunsa saaneet, ja jotka olivat liian laajat oikeuden tutkinnon alle vedettäviksi, niin ei tämä kuitenkaan tulisi koskemaan ensimäistä menettelyä, joka oli näihin aihetta antanut, sillä ainoastaan kammarijunkkarin hengiltä-tuomitsemisen kysymys voisi antaa valtiolle oikeuden hevoskauppiaan kukistamiseen, "jolle itse olemme antaneet käteen sen miekan, mitä hän käyttää, ja jonka asia, kuten tietty, on aivan oikea".

Vaaliruhtinas, johon näistä sanoista hölmistynyt junkkeri loi silmäyksensä, kääntyi pois, koko kasvoiltaan punastuen, ja meni akkunan luokse. Kun kaikki olivat seisoneet hetkisen neuvottomassa äänettömyydessä, sanoi kreivi Kallheim, että tällä tavoin ei suinkaan päästäisi siitä loihtupiiristä, mihin oli kietouduttu. Samalla oikeudella voitaisiin nostaa kannetta prinssin omaa veljenpoikaa, prinssi Fredrik'iä vastaan: kummallisella matkallaan Kohlhas'ia vastaan oli hänkin monella tavalla väärinkäyttänyt hänelle annettuja määräyksiä, ja hän oli luettava niiden joukkoon, jotka olivat valtaan saattaneet sen häiriötilan, missä nyt oltiin. Kun vaaliruhtinas, harhailevin silmäyksin ympärilleen katsellen, astui erään pöydän ääreen, otti juomanlaskija herra Hintz von Tronka puhuaksensa ja sanoi, että hän ei voinut käsittää, mitenkä päätös, joka tässä oli tehtävänä, voisi jäädä huomaamatta niin viisailta miehiltä, kuin ne, jotka tässä läsnä olivat. Hevoskauppias oli, senmukaan kuin puhuja tiesi, luvannut antaa joukkonsa, jolla hän oli maahan hyökännyt, käydä hajalle, jos hän saisi täyden turvallisuuden matkustaa Dresden'iin ja asiansa uudestaan tutkittavaksi; mutta eihän siitä seurannut, että hänelle annettaisiin hänen rikoksellinen omankäden-kostonsa anteeksi; nämät ovat kaksi eri oikeuden käsitettä, jotka tohtori Lutherus näkyy toisiinsa sekoittaneen, niinkuin valtioneuvostokin.

— Kun hevosia koskeva tuomio on langennut Dresden'in oikeudessa, jatkoi hän, nostaen sormensa nenälleen, tulkoonpa se sitten millainen hyvänsä, niin eihän meitä mikään estä vangitsemasta Kohlhas'ia hänen murhapoltoistaan ja ryöväyksistään. Se on valtioviisas kiekaus, johon yhtyy sekä valtiomiesten että maailman mielipiteiden edut ynnä jälkimaailman mieltymys.

Kun sekä prinssi että suurkansleri ainoastaan halveksivalla silmäyksellä vastasivat näihin sanoihin ja keskustelu näkyi niinmuodoin loppuneen, sanoi vaaliruhtinas tahtovansa ensi valtioneuvoston kokoukseen saakka miettiä niitä eri mieliä, joita oli ilmi tuotu.

Näytti siltä, kuin olisi toimi, jonka prinssi oli määrännyt ensimäiseksi askeleeksi vaaliruhtinaan lemmikkiä vastaan, poistanut vaaliruhtinaalta kaiken halun ryhtymään Kohlhas'in kanssa taisteluun, johon jo kaikki oli valmistettu. Kuitenkin antoi hän suurkanslerin, kreivi Wreden, jonka mielipide näkyi hänestä olevan kaikkein viisain, jäädä hänen luoksensa, ja kun tämä näytti hänelle kirjeen, mistä kävi selväksi, että hevoskauppiaan voima oli todellakin kasvanut neljäänsataan mieheen, vieläpä että hän, sen yleisen tyytymättömyyden vuoksi, joka maassa vallitsi kammarijunkkarin laittomuuksien tähden, voisi saada sen aivan pian kaksin- vieläpä kolminkin kertaiseksi, niin päätti vaaliruhtinas enempää viivyttelemättä seurata niitä neuvoja, jotka Lutherus oli hänelle antanut. Hän jätti senvuoksi koko Kohlhas'in asian johdonpidon kreivi Wreden haltuun, ja muutamia päiviä sen jälkeen julistettiin kuulutus, jonka pääasiallinen sisältö oli seuraava:

— Me y.m., y.m. Saksin vaaliruhtinas, myönnämme, ottaen erittäinkin tohtori Martti Lutheruksen puolustuspuheen armolliseen huomioomme, Mikael Kohlhas'ille, hevoskauppiaalle Brandenburg'in maakunnasta, täyden suojeluksen hänen matkatakseen Dresden'iin, saadaksensa jättää asiansa tutkittavaksi, ehdoilla että hän kolmen päivän perästä, tästä tiedon saatuansa, peittää aseensa pois; tullen hän kuitenkin, siinä tapauksessa että hän, mikä luultavaa ei ole, saisi hevosia koskevan asiansa Dresden'in oikeudessa hyljätyksi, omavaltaisten oikeudenhankkimisen yritystensä tähden, lain koko ankaruudella rangaistavaksi. Muussa tapauksessa annetaan hänelle ja hänen miehistöllensä armoa oikeuden asemesta ja täydellinen anteeksi antamus Saksissa tehdyistä väkivaltaisuuksista.

Heti kohta kun Kohlhas oli saanut Lutherukselta yhden kappaleen näitä kuulutuksia, joita naulattiin näkyviin maan kaikille torille, hajotti hän, niin ehdollisia kuin kuulutuksen eri kohdat olivatkin, väkensä ja jakeli heille jokaiselle lahjoja, kiitteli heitä ja antoi heille sopivia neuvoja. Kaikki, mitä hän saaliiksensa oli saanut: rahat, aseet y.m. jätti hän vaaliruhtinaan omaisuutena Dresden'in oikeuden istuimen haltuun, ja sitten kun hän oli lähettänyt Waldmaun'in kirjettä viemään tilanomistajalle Kohlhasenbrück'iin, saadaksensa, jos mahdollista oli, talonsa takaisin, ja toimittanut Sternbald'in Schwerin'iin noutamaan hänen lapsensa, joita hän taas halusi nähdä luonansa, jätti hän Lützen'in linnan ja lähti, tiellään ilmoittamatta kenellekään, kuka hän oli, ja kantaen taskussaan omaisuutensa lopun arvopapereissa, matkalle Dresden'iin.

Päivä alkoi koittaa, mutta koko kaupunki oli vielä uneen vaipuneena, kun hän koputti Pirnan esikaupungissa olevan pienen talonsa oveen, jonka talon hän oli tilanomistajan oikeuden tunnosta saanut pitää, ja sanoi Tuomaalle, vanhalle portinvartijalle, joka taloa silmällä piti ja pelästyneenä ja hämmästyneenä aukaisi oven hänelle, jotta hän menisi kansliaan ilmoittamaan Meissen'in prinssille, että Kohlhas oli saapunut kaupunkiin. Meissen'in prinssi, joka tämän tiedon saatuansa katsoi parhaaksi ottaa heti selville, missä suhteessa tähän mieheen oltiin, tapasi jo, kun hän vähää senjälkeen näyttäytyi muutamien ritarien ja kuorma-renkien seurassa, äärettömän ihmis-paljouden kokoontuneena niille kaduille, jotka veivät Kohlhas'in asunnolle. Tieto siitä, että murhanenkeli, joksi Kohlhas'ia nyt sanottiin, oli tullut — hän, joka vainosi kansan rasittajia tulella ja miekalla — oli saattanut koko Dresden'in kaupungin ja etukaupungin liikkeelle. Oli pakko sulkea ovi uteliaalta rahvaalta, joka ankarasti tunki esiin, poikien taas kiivetessä akkunoihin, saadaksensa lähemmin tarkastaa murhapolttajaa, joka huoneessaan nautti suurustansa. Niinpian kuin prinssi vartioiden avulla, jotka tekivät tilaa hänelle, oli tullut huoneesen ja astunut Kohlhas'in kammioon, kysyi hän tältä, joka puoli-pukeissaan seisoi erään pöydän ääressä, oliko hän hevoskauppias Kohlhas. Tämä otti vyöltään kirje-laukun, mikä sisälsi papereita, jotka selvittivät hänen olo-suhteensa, ojensi sen kohteliaasti prinssille ja vastasi kysymykseen: olen; hän lisäsi, että hän, hajoitettuansa joukkonsa maaherran hänelle antaman suojelus-kirjan johdosta, oli tullut Dresden'iin hevosia koskevaa asiaansa oikeudessa ajamaan junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan. Hät'hätää vilaistuansa Kohlhas'iin, jolloin kuitenkin jo ehti tarkastamaan hänet päästä kantapäähän saakka, silmäili prinssi papereita, jotka olivat kirje-laukussa, pyysi tietää Lützen'in tuomioistuimen antamain todistusten tarkoitusta, mitkä koskivat niitä tavaroita, jotka Kohlhas oli sen haltuun jättänyt vaaliruhtinaan rahastohuoneen hyväksi, ja tehtyänsä sitten useita kysymyksiä Kohlhas'in lapsista, hänen varallisuudestansa ja siitä, mitenkä hän vast'edes aikoi elää, sekä huomattuansa kaikista miehen mielialan olevan sellaisen, että hänen suhteensa voitiin olla varsin tyynenä, antoi hän hänelle kirjeet takaisin sanoen, ett'ei hänen oikeudenkäyntiänsä vastaan mitään estettä ollut, ja että hänen ainoastaan tuli suorastaan kääntyä tuomioistuimen suurkanslerin, kreivi Wreden, puoleen. Vielä lisäsi prinssi, lyhyen vaitiolon jälkeen, mennen akkunan luoksi ja ihmettelevin silmin katsellen sitä väen paljoutta, joka oli kokoontunut huoneen edustalle:

— Sinun on ehkä paras ottaa ensipäiviksi itsellesi vartia, joka suojelee sinua huoneessasi, samoin kuin ulkonakin liikkuessasi.

Hämmästyneenä katsoi Kohlhas eteensä sanaakaan virkkaamatta.

— Niin, niin, sanoi prinssi, astuen taas ikkunan ääreen, syytä itseäsi seurauksista, jos kiellät.

Ja sitten kääntyi hän oveen päin, aikoen mennä.

— Armollinen herra, sanoi Kohlhas, asiaa harkittuansa, tehkää miten tahdotte. Antakaa minulle sananne siihen, että vartia poistetaan, milloin vaan haluan, niin minulla ei ole mitään väittämistä sitä ivastaan.

Prinssi vastasi, senhän seuraavan itsestään, ja ilmoitettuansa niille kolmelle maasoturille, jotka saapuville tulivat, että mies, jonka luona he tulisivat olemaan, oli vapaa, ja että heidän tulisi ainoastaan suojelusvartijoina häntä seurata, silloin kun hän liikkui ulkona, jätti hän hevoskauppiaan hyvästi, tehden kädellään suosiollisen liikkeen, ja poistui.

Oli noin puolen päivän aika, kun Kohlhas kolmen maasoturinsa ja äärettömän väkijoukon seuraamana, joka ei yrittänytkään hänelle mitään pahaa tekemään, varsinkin kun rahvasta oli poliisi varoittanut, meni suurkanslerin, kreivi Wreden luoksi. Suurkansleri otti hänet lempeydellä ja ystävyydellä vastaan etehisessään ja keskusteli hänen kanssansa kokonaista kaksi tuntia. Annettuansa Kohlhas'in kertoa asian juoksun alusta loppuun saakka, osoitti hän hänet kaupungin erään mainion asianajajan luokse, jotta saisi heti haaston laadituksi ja oikeuteen jätetyksi. Kohlhas lähti viivyttelemättä asianajajan asuntoon; haasto tehtiin aivan yhtäpitäväiseksi ensimäisen kanssa, joka oli hylätty, ja siinä vaadittiin, että junkkeri oli lain mukaan rangaistava, että hänen oli saattaminen hevoset entiseen kuntoon ja korvaaminen vahingot, mitkä Kohlhas sekä hänen Mühlberg'in luona kaatunut renkinsä, Herse, olivat kärsineet, — jälkimmäisen vahinko Hersen vanhan äidin hyväksi; sitten palasi hän kotiinsa väkijoukon seuraamana, joka yhä vielä tungeksi hänen ympärillään, päättäen olla lähtemättä ulos kaupungille muulloin kuin tärkeiden toimien vaatiessa.

Sillä välin oli junkkerikin laskettu vankeudestaan Wittenberg'issä; ja sittenkun hän oli parantunut vaarallisesta taudista, joka oli rasittanut hänen jalkaansa, sai hän Dresden'in oikeuden-istuimelta haaston saapua sinne vastaamaan hevoskauppias Kohlhas'in häntä vastaan nostamaan kanteesen, että hän olisi Kohlhas'ilta ottanut parin hevosia ja turmellut ne. Tronka veljekset, kammarijunkkari ja juomanlaskija, hänen sukulaisensa, joiden huoneilla hän majautui, kohtelivat häntä suurimmalla nyrpeydellä ja halveksimisella; he nimittivät häntä kurjaksi raukaksi, joka saattoi häpeätä heidän koko perheelleen, ja selittivät hänelle, että hän välttämättömästi tulisi hävittämään asiansa, sekä vaativat häntä heti ryhtymään toimiin, saadaksensa selkoa hevosista, jotka hänen oli kaikkein ihmisten pilkaksi ja ivaksi jälleen voimiinsa syöttäminen. Heikolla, vapisevalla äänellä sanoi junkkeri, että hän oli kurjin ihminen maan päällä; hän vannoi, ettei hän tietänyt juuri mitään koko tuosta riidasta, joka oli syössyt hänet onnettomuuteen, ja että linnanvouti ja -hoitaja olivat syypäät kaikkiin, he kun hänen tietämättänsä olivat hevosia syksyllä käyttäneet, niitä liiallisesti rasittaneet ja osittain omilla pelloillaan turmelleet. Tämän sanottuansa istui hän tuolille ja pyysi sukulaisiansa, etteivät he loukkauksillaan ja solvauksillaan saattaisi häntä samaan tautiin, josta hän vast'ikään oli päässyt. Seuraavana päivänä kirjoittivat herrat Hintz ja Kuntz, joilla itsellä oli maatiloja lähellä maahan palanutta Tronkenburg'ia, junkkerin puolesta, kun ei mitään muuta ollut tehtävänä, niiden siellä oleville hoitajille ja arenti»miehille, että ne hankkisivat tietoja hevosista, jotka katosivat tuona onnettomuuden päivänä, jona linna paloi, ja joista ei sen jälkeen kukaan ollut mitään kuullut. Wutta kun linna oli hävitetty ja kaikki asujamet paenneet tahi surmatut, eivät herrat saaneet mitään muuta tietää, kuin että muuan mies, jota murhapolttaja oli ajanut eteenpäin, miekan lappeella hosuen, oli pelastanut hevoset palavasta majasta, missä ne seisoivat, ja että mies, kysyttyänsä mitä hän niillä tekisi ja mihinkä hän ne veisi, ei ollut saanut mitään vastausta hurjistuneelta murhapolttajalta. Junkkerin vanha, luulevainen emännöitsijä, joka oli paennut Meissen'iin, antoi kirjalliseen kysymykseen sen vastauksen, että mies aamulla tuon hirmuisen yön jälkeen oli lähtenyt kulkemaan Brandenburg'in rajalle päin, kulettaen hevoset muassaan. Mutta kaikki tiedustelut, joita siellä päin tehtiin, olivat turhat, ja näytti siltä, kuin olisi joku hairaus ollut syynä tähän ilmoitukseen, koska junkkerilla ei ollut yhtään renkiä, joka olisi ollut Brandenburg'in alueelta, tahi joltakin sinne vievän tien varrella olemalta seudulta. Eräät dresdeniläiset, jotka muutamia päiviä Tronkenburg'in palon jälkeen olivat olleet Wilsdrus'issa, sanoivat, että siihen aikaan oli sinne tullut eräs mies, muassaan kaksi hevosta, joita hän talutti riimuista; ja kun elukat olivat sangen viheliäisessä tilassa, eivätkä jaksaneet kulkea edemmäksi, oli hän ne sijoittanut muutamaan läävään erään lammaspaimenen luona, joka oli ottanut ne jälleen voimiin saattaaksensa. Monesta eri syystä näkyi todenmukaiselta, että nuot olisivat puheena olevat hevoset; mutta paimen Wilsdrus'issa oli, sen mukaan mitä sieltäpäin tulevat ihmiset tiesivät kertoa, jo kauan sitten myynyt hevoset — kelle, siitä ei tietty mitään.

Kolmas huhu, jonka liikkeelle panijasta ei saatu mitään tietoa, tiesi, että hevoset olivat kuolleet ja kuopatut nylkyrin hautaan Wilsdrus'issa. Herrat Hintz ja Kuntz, joille tämä asian käännös tuntui mitä hauskimmalta, joka helposti voidaan ymmärtää, he kun siten olisivat päässeet hevosia tallissaan syöttämästä, johon he muuten olisivat olleet pakotetut, kun junkkerilla itsellään ei ollut tallia, halusivat kuitenkin, päästäksensä täyteen varmuuteen, saada tälle ilmoitukselle parempaa tukea. Herra Wenzel von Tronka lähetti sentähden perinnöllisenä lääni- ja valtaherrana Wilsdrus'in oikeuden istuimelle kirjoituksen, jossa hän, tehtyänsä lavean selityksen hevosista, mitkä, kuten hän sanoi, olivat hänen huostaansa uskotut ja satunnaisen tapauksen kautta kadonneet, pyysi oikeudenistuinta parhaimmalla tavalla tiedustelemaan niiden olopaikkaa ja pakoittamalla vaatimaan sitä, jonka hallussa ne olivat, olkoonpa hän sitten kuka hyvänsä, runsasta palkintoa vastaan kaikista kulungeista, tuomaan ne kammarijunkkari Kuntz'in talliin Dresden'iin. Tästä seurasi, että todella muutamia päiviä myöhemmin tulikin se mies, jolle paimen Wilsdrus'issa oli hevoset myönyt, tuoden ne perin uupuneina ja horjuvina, kärryjensä perään sidottuina kaupungin torille. Mutta herra Wenzel'in ja vielä enemmän Kohlhas'in paha onni tahtoi, että tuoja oli pyöveli, eli, niinkuin häntä myös joskus mainittiin, Döppeln'in "nylkyri".

Heti kun herra Wenzel kammarijunkkarin läsnä ollessa oli kuullut mainittavan, että muuan mies oli tuonut kaupunkiin kaksi mustaa hevosta, jotka olivat Tronkenburg'in palosta pelastuneet, lähtivät nämät kumpikin, ottaen mukaansa muutamia renkiä, linnantorille, missä nylkyri oli, ottamaan hevoset haltuunsa ja kulettamaan ne kotiinsa, jos ne, näetsen, olivat samat, jotka olivat olleet Kohlhas'in omia. Mutta mitenkä harmittavasti hämmästyivätkään ritarit, kun näkivät aina yhä lisääntyvän ihmisjoukon kokoontuvan noiden kaksipyöräisten rattaitten ympärille, joihin hevoset olivat sidotut, tätä näkyä katsomaan ja suurimmalla ivanteolla huutamaan toisillensa, että hevoset, joiden tähden valtakunnan perustukset horjuivat, jo nyt olivat joutuneet nylkyrin käsiin. Junkkeri, käyskennellen rattaitten ympärillä ja katsellen noita kurjia eläimiä, jotka näkyivät olevan nääntymäisillään, sanoi hämillään, että ne eivät olleetkaan ne hevoset, jotka hän Kohlhas'ilta oli ottanut; mutta herra Kuntz loi musertavan, mielikarvautta täynnä olevan silmäyksen veljensä poikaan, ja heittäen viittansa taaksepäin, niin että hänen kunniamerkkinsä ja ritarinvitjansa tulivat näkyviin, meni hän nylkyrin ääreen ja kysyi häneltä, olivatko nuot mustat hevoset samat, jotka Wilsdrus'in paimen oli huostaansa ottanut ja junkkeri Wenzel von Tronka, jonka omat ne nyt olivat, oli pyytänyt sikäläisen oikeuden istuimen hänelle toimittamaan.

— Nuot mustatko? sysäsi nylkyri, joka, pitäen vesisankoa kädessään, juuri juotti suurta, hyvin hoidettua hevosta, mikä hänen rattaitansa veti. Laskettuansa sangon kädestänsä, otti hän kuolaimet hevosensa suusta, sanoen, että ne hevoset, jotka olivat kärryihin sidottuina, oli hän ostanut Hainicher'in sikopaimenelta; mistä tämä ne oli saanut tahi olivatko tulleet Wilsdrus'in paimenen hoteilta, siitä ei hänellä ollut vähintäkään tietoa.

— Wilsdrus'in oikeuden asiamies, sanoi hän, ottaen taas sangon käteensä ja asettaen sen rattaitten viereen, oli sanonut, että hänen tulisi viedä hevoset Dresden'iin Tronka herrojen luokse, mutta se junkkereista, jonka luokse häntä etupäässä oli osoitettu, oli Kuntz. Tämän sanottuansa kääntyi hän pois, kaataen sen veden, jonka hevonen oli sankoon jättänyt, kivilaskokselle. Kamarijunkkari, joka ilkkuvan väkijoukon häntä silmäillessä ei voinut saada nylkyriä, mikä tunnottomassa innossaan työtään toimitteli, katsomaan häneen, sanoi olevansa kamarijunkkari Kuntz von Tronkan, ja että nuot kaksi hevosta, jotka miehen piti hänen luoksensa tuoman, oikeastaan olivat erään hänen sukulaisensa omat, että eräs mies, joka oli Ironkenburg'in palosta päässyt tiehensä, oli vienyt ne Wilsdrus'in paimenelle, mutta alkuperäisesti olivat ne hevoskauppias Kohlhas'in hevosia. Hän kyseli mieheltä, joka hajasäärin seisoi hänen edessään pukuansa järjestellen, eikö hän tästä mitään tiennyt, ja eikö Hainichen'in sikopaimen, — siitä se kaikki riippui — ollut ostanut hevosia Wilsdrus'in paimenelta tahi joltakin kolmannelta mieheltä, joka taas puolestaan olisi saanut ne mainitulta paimenelta. Nylkyri sanoi saaneensa käskyn tuoda nämät hevoset Dresden'iin, nostaaksensa Tronka herrojen kotoa rahat niistä; kaikesta tästä lorupuheesta ei hän ymmärtänyt mitään. Olivatko hevoset olleet Pekalla tahi Hannulla tahi Wilsdrus'in paimenella, ennenkuin Mainichen'in sikopaimenen käsiin joutuivat, se oli hänestä aivan yhdentekevä, kunhan ne vaan eivät olleet varastetut.

Tämän sanottuansa meni hän, ruoska leveässä selässään riippuen, erään ruokakojun luokse torin varrella, saadaksensa, nälkä kun hänen oli, suurusta itsellensä. Kammarijunkkari, joka ei tiennyt, mitä oli tehtävä näiden hevosten suhteen, jotka Hainichen'in sikopaimen oli myynyt Döppeln'in nylkyrille, jos ne eivät olleetkaan Kohlhas'in hevosia, kehoitti junkkerin sanomaan jotakin; ja kun tämä vaalein, vapisevin huulin vastasi, että parasta olisi ostaa hevoset huolimatta siitä olivatko Kohlhas'in tahi ei, poistui kamarijunkkari väkijoukosta, käärien viittansa ympärilleen, kokonaan epätietoisena, mitä hänen tuli tehdä ja sanoa. Hän kutsui luoksensa vapaaherra von Wenk'in, erään tuttavansa, joka ratsasti katua eteenpäin, ja uhalla päätettyänsä, ettei paikalta lähtisi juuri sentähden että väkijoukko, katsellen ivallisesti häntä ja pitäen niistinliinoja suunsa edessä, vaan näkyi odottavan hänen pois lähtöänsä, puhjetaksensa yleiseen nauruun, pyysi hän vapaaherran ratsastamaan suurkansleri kreivi Wreden luoksi ja koettamaan hänen välityksensä kautta saada Kohlhas'in sinne hevosia katsomaan.

Sattuipa juuri niin, että Kohlhas oli erään oikeudenpalvelijan kautta kutsuttu suurkanslerin luokse, antaaksensa muutamia tarpeellisia selityksiä niistä tavaroista, mitkä hän oli jättänyt Lützen'in tuomioistuimen haltuun, ja hän seisoi salissa kanslerin edessä, kun vapaaherra vastamainitulla asialla astui huoneesen. Kun suurkansleri äkäisin muodoin nousi istuimeltaan ja antoi hevoskauppiaan, jota vastatullut ei tuntenut, seisoa alallaan paperinensa, mitkä hänellä oli kädessä, kertoeli vapaaherra hänelle pulan, mihinkä herrat von Tronka olivat joutuneet: Döppeln'in nylkyri oli Wilsdrus'in tuomioistuinten tekemän epäselvän vaatimuksen johdosta tuonut kaupunkiin kaksi hevosta, joiden tila oli niin kurja, että junkkeri Wenzel'inkin oli täytynyt epäillä, voisiko niitä tunnustaa Kohlhas'in omiksi, jonka tähden, jos kuitenkin tahdottaisiin ostaa niitä nylkyriltä ja koetettaisiin saada niitä junkkerin tallissa jälleen jaloillensa, olisi aivan välttämätöntä, jotta Kohlhas ensin niitä tarkastaisi, ett'ei mitään epäilystä asian suhteen olisi.

— Olkaa niinmuodoin hyvä, lopetti hän, ja toimittakaa vartiain kautta hevoskauppias kotoaan torille, missä hevoset ovat.

Suurkansleri vastasi, ottaen silmälasit nenältänsä, että vapaaherra erehtyi suuresti, jos hän luuli, että hänellä, kanslerilla, oli oikeus antaa kulettaa Kohlhas'ia minne vaan junkkeri tahtoi. Sitten esitti hän hänelle hevoskauppiaan, joka seisoi hänen takanansa, ja pyysi, asettaen jälleen lasit nenällensä, vapaaherran tässä asiassa kääntymään itse Kohlhas'in puoleen. Tämä, joka ei yhdelläkään kasvojensa väräyksellä osoittanut, mitkä mietteet hänen sielussansa liikkuivat, sanoi suostuvansa lähtemään torille tarkastamaan hevosia, jotka nylkyri oli kaupunkiin tuonut. Kun vapaaherra hämillänsä kääntyi Kohlhas'iin päin, astui tämä taas esiin suurkanslerin pöydän ääreen, ja annettuansa hänelle papereistansa, jotka hän kirjelaukussaan piti säilössä, vielä muutamia selityksiä Lützen'issä tekemien lahjoitustensa suhteen, heitti hän hyvästi. Vapaaherra, joka kasvoiltansa tulipunaisena oli mennyt akkunan eteen, teki myöskin hyvästijättönsä, ja molemmat lähtivät niiden kolmen maasoturin seuraamina, jotka Meissen'in prinssi oli Kohlhas'ille vartiaksi antanut, linnantorille, perässänsä suuri ihmis-joukko. Kammarijunkkari herra Kuntz, joka huolimatta monen ystävänsä nuhteista, oli koko ajan pysynyt paikallaan väkijoukon keskellä aivan Döppeln'in nylkyrin takana, astui heti kun vapaaherra tuli Kohlhas'in kanssa hevoskauppiaan eteen ja kysyi häneltä, pitäen komeudella ja arvokkaisuudella miekkaa kainalossaan, oliko ne hevoset, jotka seisoivat rattaitten vieressä, hänen. Hevoskauppias, kohteliaasti käännyttyänsä ja otettuansa lakin päästään sen herran edessä, joka hänelle tämän kysymyksen oli tehnyt ja jota hän ei tuntenut, meni mitään vastaamatta kaikkien ritarien seuraamana nylkyrin rattaitten luokse. Pysähdyttyänsä kolmentoista askeleen päähän kärryistä ja siitä hätämältään tarkastettuansa hevosia, jotka horjuvin jaloin seisoivat, pää riipuksissa, syömättä niitä heiniä, jotka nylkyri oli niiden eteen heittänyt, kääntyi hän taas kammarijunkkariin päin sanoen:

— Armollinen herra, nylkyri on aivan oikeassa; nuot hevoset, jotka tuossa ovat rattaisin sidottuina, ovat minun.

Sitten katsahti hän siihen herrajoukkoon, joka häntä ympäröitsi, otti vielä kerran hatun päästänsä ja lähti vartiainsa seuraamana taas torilta pois. Kohlhas'in ilmoituksen johdosta astui kammarijunkkari heti ja reippaasti, niin että hänen kypäritöyhtönsä huojui, nylkyrin luokse ja heitti hänelle rahakukkaron; ja sillaikaa kun nylkyri kukkaro kädessä rahoja tarkasteli ja lyijykammalla hiuksia otsaltansa suki, käski kammarijunkkari erään renkinsä irroittaa hevoset ja viedä ne kotiin. Renki, joka isäntänsä häntä huutaessa oli eronnut ystäviensä ja sukulaistensa seurasta, menikin todella suorastaan hevosten luoksi suuren lammikon ylitse, joka oli niiden jalkoihin syntynyt. Mutta tuskin oli hän ottanut riimut käsiinsä päästääksensä hevoset irti, kun mestari Himboldt tarttui hänen käsivarteensa ja lennätti hänet rattaitten luota pois, ärjyen:

— Älä koske noihin rakkariluuskiin!

Miehen astuessa takaisin lammikon ylitse, sanoi hän kammarijunkkarille, joka seisoi paikallaan tuosta kohtauksesta mitään virkkaamatta, että hänen tuollaiseen toimeen pitäisi hakea joku nylkyrin renki. Kammarijunkkari, vihasta vaaleana hetkisen katseltuansa mestari Himboldt'ia, kääntyi häneen selin ja huusi, ojentaen päätänsä ympärillä olevien ritarien ylitse, vahtia; ja kun sitten muuan upsieri vapaaherra von Welk'in toimesta oli tullut linnasta, muassansa muutamia vaaliruhtinaan henkivartioita, vaati kammarijunkkari häntä, tehtyänsä lyhyen selityksen niistä riidan yllytyksistä, joihin kaupungin porvarit olivat ryhtyneet, ottamaan niiden alkuunpanijan, mestari Himboldt'in säilöön. Hän tarttui tätä jälkimäistä rinnukssiin ja syytti häntä siitä, että hän oli sysännyt hänen renkinsä rattaitten luota ja häntä pahoin kohdellut, kun tämä isäntänsä käskystä aikoi päästää irti hevoset. Mestari Hiniboldt pääsi ketterällä kiekauksella silmille päin pujahtamaan kammarijunkkarin käsistä.

— Armollinen herra, sanoi hän, jos 20-vuotiselle neuvotaan, mitä hänen tulee tehdä, se ei ole mitään kiihoittamista eikä yllyttämistä. Kysykää häneltä tahtooko hän vastoin tavallisuutta ja kohtuutta puuttua noihin hevosiin, jotka ovat rattaisin sidottuina; jos hän sen tehdä haluaa, sittekin kun minä olen hänelle tämän kaiken sanonut, niin tehköön aivan kernaasti minun puolestani; minä en nosta mitään kysymystä, vaikka hän vielä ne tappaisi ja nylkisin.

Himboldt'in vaiettua kääntyi kammarijunkkari renkiin ja kysyi häneltä, oliko hänestä jossakin suhteessa arveluttavaa täyttää käskyä, irroittaa hevoset ja kulettaa ne kotiin; ja kun renki tunkeutuen porvarien joukkoon peloissaan vastasi, että hevoset olisivat ensin tehtävät kunniallisiksi, ennenkuin häneltä voitaisiin semmoista vaatia, niin juoksi kammarijunkkari hänen taaksensa, repäisi perheen vaakunamerkillä varusketun hatun hänen päästänsä, polki sen jalkojensa alle, karkoitti vihan vimmassa rengin miekan iskuilla torilta ja käski hänen heti paikalla jättää renginpaikkansa.

— Lyökää tuo verikoira maahan! huusi mestari Himboldt; ja kun porvarit tästä tapauksesta kiivastuneina kokoontuivat yhteen ja tunkivat vahdin syrjään, heitti mestari kammarijunkkarin kumoon, vimmastunut kun oli ja senvuoksi myöskin ajattelematon, riisti viitan, kauluksen ja kypärin häneltä, tempasi miekan hänen kädestään ja sinkautti sen hurjan voimalla kauas torille. Turhaan huusi junkkeri Wenzel, päästyänsä pois kansantungoksesta, ritareille, että kiiruhtaisivat hänen setänsä apuun; ennenkuin ritarit olivat askeltakaan tässä tarkoituksessa ottaneet, oli jo esiin tunkeva ihmisjoukko hajoittanut ne sinne ja tänne, niin että kammarijunkkari, joka kaatuessaan oli saanut haavan päähänsä, oli alttiina koko joukon raivolle, joka ei enään voinut itseänsä laisinkaan hillitä eikä ohjata. Ainoastaan pieni joukko ratsastavia maasotureita, joka sattumalta kulki torin poikki ja jonka vaaliruhtinaan henkivartioitten päällikkö apuun kutsui, voi pelastaa hänet. Karkoitettuansa rahvaan tiehensä, otti päällikkö kiinni tuon vimmastuneen mestari Himboldt'in, ja kun muutamat ratsumiehet lähtivät viemään häntä vankeuteen, nosti kaksi ystävää tuon pahoin pidellyn, verissään viruvan kammarijunkkarin maasta ja vei hänet kotiin. Niin onnettomasti päättyi tämä rehellinen ja hyväätarkoittava yritys hankkia hyvitystä hevoskauppiaalle siitä vääryydestä, mitä hänelle oli tehty; ja ainoastaan sentähden, että ennakkoluuloja ja yksinkertaisuutta, joka piti hevoset nylkyrin käsissä saastuneina, oli asiaan sekaantunut.

Väkijoukon hajotessa sitoi Döppeln'in nylkyri, joka oli tehnyt tehtävänsä, hevoset muutamaan lyhty-paaluun, kun hän ei enään viitsinyt vartoa niiden korjuusen viejää; ja siihen ne jäivät, kenenkään pitämättä niistä minkäänlaista huolta, koko päiväksi seisomaan, pilkan ja ivan esineiksi katupojille ja tyhjäntoimittajille, niin että, kun eläimillä ei ollut mitään ruokkoa eikä hoitoa, poliisiviraston oli pakko ottaa ne korjuusen ja yön tullessa käskeä Dresden'in nylkyrin viemään ne kaupungin ulkopuolella olevaan nylkyrihuoneesen, kunnes ehdittäisiin ryhtyä toisiin toimiin.

Vaikka hevoskauppias itse asiassa oli syytön tähän tapaukseen, synnytti se kuitenkin kaupungin vieläpä paremmissa ja oikeudentuntoisemmissakin apean mielialan, joka oli hyvinkin haitallinen hänen oikeudenkäyntinsä menestymiselle. Hänen kaltaistansa pidettiin aivan mahdottomana maakunnassa kärsiä. Yksityisissä kodissa samoinkuin julkisissa paikoissa moitti voittamistaan alaa mielipide, että ilmeinen vääryys ja asian sikseen jättäminen olisi parempi kuin antaminen oikeutta miehelle, joka noin mitättömästä seikasta ja ainoastaan hurjan itsepintaisuutensa tyydytykseksi uhkasi koko maakuntaa. Kohlhas paran onnettomuudeksi täytyi itse suurkanslerinkin, joka oikeutensa tunnossa inhosi Tronka-perhettä, vahvistaa ja levittää tätä mielialaa. Oli, näetsen, miltei mahdotonta enää saattaa Dresden'in nylkyrin huostassa olevia luuskia siihen kuntoon, missä hevoset olivat olleet Kohlhasenbrück'in tallista lähteissään; ja joskin se olisi ollut mahdollista, jos luuskista vielä olisikin huolella ja tarkalla hoidolla aikaa voittaen voitu saada kunnollisia hevosia, niin oli häpeä, johon junkkerin suku kaikesta tästä olisi joutuva, niin suuri, ett'ei suvun valtiollisen tärkeyden tähden, se kun oli maakunnan ensimäisiä ja jaloimpia, ei mikään näyttänyt sopivammalta ja tarkoituksen mukaisemmalta, kuin rahaan turvaaminen. Muutamia päiviä vasta kerrotun tapauksen jälkeen tekikin presidentti kreivi Kallheim kirjallisesti, vammojansa sairastavan kammarijunkkarin nimessä, tällaisen ehdotuksen suurkanslerille. Tämä kirjoitti Kohlhas'ille kirjeen, jossa hän kehoitti häntä rahaan tyytymään, jos hänelle semmoisia tarjottaisiin; mutta hän pyysi myöskin, ettei presidentti häntä yksityisillä kirjeillä tässä asiassa vaivaisi, ja neuvoi kammarijunkkaria kääntymään suorastaan itse hevoskauppiaan puoleen, jota hän kuvaili sangen sopuisaksi ja sävyisäksi mieheksi. Hevoskauppias, jonka tahdonvoima todellakin oli murtunut sen johdosta, mitä torilla oli tapahtunut, mukautui sen tähden suurkanslerin antamaan neuvoon, eikä odottanut muuta kuin tilaisuutta saadaksensa suostua junkkerin tahi hänen sukulaistensa tekemään tarjoumukseen. Mutta juuri tälläistä ensimäistä askelta ujostelivat nuot kopeat ritarit, joita kanslerin vastaus oli siihen lisäksi suuresti loukannut. He näyttivät seuraavana aamuna hänen kirjeensä vaaliruhtinaalle, kun tämä kävi haavojansa potevaa kammarijunkkaria katsomassa; ja heikolla, surullisella äänellä kysyi sairas, pitikö hänen, joka jo oli pannut henkensäkin alttiiksi, saadaksensa asian sovituksi vaaliruhtinaan mielen mukaan, nyt vielä uhrata kunniansa maailman moitteille ja ruveta rukoilemaan sovintoa ja anteeksi antoa mieheltä, joka oli saattanut hänelle ja hänen perheellensä kaikkea häpeää, mitä ajatella voi. Luettuansa kirjeen kysyi vaaliruhtinas hämillään kreivi Kallheim'ltä, eikö tuomioistuin voinut ottaa päätöksensä perusteeksi sitä seikkaa, että hevosia oli mahdoton enää entiseen kuntoon saattaa, ja tämän johdosta määrätä junkkerin maksamaan rahapalkinnon, yhtä suuren kuin hevosista, jos ne olisivat kuolleet?

— Armollinen herra, vastasi kreivi, ne ovat kuolleet, kuolleet valtio-oikeuden kannalta katsoen, kun niillä ei enää ole mitään arvoa, ja ne ovat varmaankin jo ruumiillisestikin kuolleet, ennenkuin ne saadaan nylkyrin luota ritarien talliin.

Vaaliruhtinas pisti kirjeen taskuunsa, sanoen aikovansa itse keskustella asiasta suurkaslerin kanssa; sitten lohdutti hän kammarijunkkaria, joka kiitollisena kohousi vuoteeltansa, ja läksi, kehoitettuansa häntä pitämään terveydestään tarkkaa huolta.

Tällä kannalla olivat asiat Dresden'issä, kun Lützenn'istä päin nousi toinen, vielä kovempi rajuilma, jonka salamat nuot häjyt ritarit kylläkin vikkelästi osasivat johtaa hevoskauppiaasen, joka, vaikka hän tosin oli menetellyt ajattelemattomasti itseänsä ja muita vastaan, kuitenkaan ei ollut syypää kaikkiin sattuviin rettelöihin. Juhana Nagelschwidt, eräs niistä henkilöistä, joita Kohlhas oli koonnut ja jälleen, sittenkun vaaliruhtinaan suojeluskirje oli julistettu, hajottanut, oli, näetsen, muutamien viikkojen kuluttua nähnyt hyväksi uudestaan koota kaikenlaisiin väkivaltaisuuksiin taipuvaa roistoväkeä Böhmin rajalle ja omatekoisesti jatkaa sitä ammattia, mihin Kohlhas oli hänet johdattanut. Osaksi saattaaksensa takaa-ajavan poliisin pelkoon, osaksi saattaaksensa maan väestön vanhaan tapaan ottamaan osaa hänen konnantöihinsä, kutsui tämä heittiö itseänsä Kohlhas'in sijaiseksi. Viisaudella, jota hän oli oppinut entiseltä isännältään, pani hän liikkeelle huhun, että vaaliruhtinaan julkinen suojeluskirje ei koskenutkaan kaikkia niitä Kohlhas'in miehiä, jotka rauhallisesti olivat kotiinsa palanneet; Kohlhas oli muka itse Dresden'iin päästyänsä julmalla viekkaudella heitetty vankeuteen ja asetettu vartiain alaiseksi. Ilmoituksessa, joka oli aivan samankaltainen kuin ne, joita Kohlhas oli julistellut, esiintyivät niinmuodoin Nagelschwidt'in murhapolttajat tavallisena, sotaa käyvänä joukkona, joka oli pukeutunut aseisin ainoastaan Jumalan kunniaksi, valvoaksensa tehtyjen väkivaltaisuuksien anteeksi antoa, jonka vaaliruhtinas oli Kohlhas'ille luvannut. Mutta — kuten mainittu on — vähät huoli Nagelschwidt Jumalasta ja Kohlhas'ista, kunhan vaan sai tekosyynsä nojalla vapaasti polttaa ja ryöstää!

Niinpian kuin ritarit Dresden'issä saivat tiedon tästä tapauksesta, eivät he voineet hillitä iloansa, sillä se antoi asialle aivan toisen muodon. He huomauttivat kavalilla ja tyytymättömyyttä osoittavilla muistutuksilla, mikä harhateko oli tehty, kun, huolimatta heidän monista ja vakaista varoituksistaan, oli myönnetty Kohlhas'ille julkinen suojelus-kirje, ikäänkuin olisi siten ollut tarkoituksena antaa viittaus kaikellaisille pahantekijöille seuraamaan hänen esimerkkiänsä; eivätkä he tyytyneet ainoastaan siihen, että olivat täysin luottavinaan Nagelschwidt'in selityksiin ja uskovinaan hänen yksinomaisesti sen vuoksi aseisin tarttuneen, jotta saisi vääryyttä kärsineen isäntänsä turvallisuuden suojatuksi, vaan lausuivatpa vielä julki sen mielipiteen, että Nagelschwidt'in murhapolttajana-esiintyminen oli ainoastaan paljaita vehkeitä, mihin Kohlhas oli häntä yllyttänyt hallitusta peloittaaksensa ja pakoittaaksensa sen tekemään asiasta semmoisen päätöksen, jota nipusta nappiin olisi yhtäpitäväinen hänen mielettömän itsepintaisuutensa vaatimusten kanssa. Menipä juomanlaskija, herra Hintz, niinkin pitkälle, että hän muutamille ystävillensä ja hovimiehille, jotka olivat kokoontuneet hänen ympärilleen vaaliruhtinaan etehisessä, sanoi Lützen'issä olevan ryövärijoukon hajoittamisen turhaksi tuulenpieksämiseksi; ja kerrottuaan paljon hauskaa suurkanslerin oikeudentunnosta, huomautti hän monella älykkäästi keksityllä mutkittelullansa, että murhapolttaja-joukko nyt, niinkuin ennenkin, asusteli vaaliruhtinaskunnan metsissä ja odotti ainoastaan hevoskauppiaan viittausta lähteäksensä uudestaan liikkeelle tulella ja miekalla tuhoja tekemään.

Meissenin prinssi Kristian, joka oli suuresti paljoillaan tästä asiain käänteestä, lähti paikalla linnaan vaaliruhtinaan puheille, ja huomatessaan selvästi ritarien aikovan, jos vaan suinkin mahdollista oli, kukistaa Kohlhas'in uusien rikosten nojalla, pyysi hän lupaa saadakseen viipymättä kuulustella hevoskauppiasta tästä asiasta.

Jotenkin hämmästyneenä siitä, että oli kaupunginpalvelijan seuraamana käsketty kansliaan tulemaan, meni Kohlhas sinne, käsivarrellaan molemmat pienet poikansa, Henrik ja Leopold. Sternbald, renki, oli, näet, edellisenä päivänä saapunut ja tuonut muassaan viisi hänen lastansa Mecklenburg'in maakunnasta, jossa ne olivat oleskelleet. Monet monituiset ajatukset, joista tulisi liian laveaksi kertoa, kehoittivat Kohlhas'in ottamaan nämät kaksi lastansa mukaansa tutkintoon, kun ne, nähdessänsä häntä pois vietävän, katkerin kyynelin sitä häneltä pyysivät. Katseltuansa mielihyvällä lapsia, jotka Kohlhas oli laskenut maahan kummallekin puolellensa, ja ystävällisesti kysyttyänsä heidän ikäänsä ja nimiänsä, kertoi prinssi, mihin ilkiivaltaisuuden tekoihin hevoskauppiaan entinen apumies Nagelschwidt oli ryhtynyt Erz-vuoriston laaksoissa, ja antaen Kohlhas'ille yhden tämän niin sanotuista kuulutuksista, vaati hän hänen esiintuomaan, mitä hänellä ehkä olisi syyttömyytensä toteennäyttämiseksi sanottavaa. Kuinka suuresti hevoskauppias kauhistuikin häpeällisistä ja petollisista vehkeistä, oli hänelle kuitenkin — niin oikeatuntoisen miehen edessä kuin prinssi oli — jotenkin helppo tyydyttävällä tavalla todistaa perättömiksi syytökset, jotka olivat häntä ivastaan tähdätyt. Hän huomautti, että asiain tällä kannalla ollessa, kolmannen miehen välitys ei ollenkaan ollut tarpeen hänen riitajutussansa, joka nyt näytti sangen hyvin menestyvän; hän näytti sen ohessa muutamista kirjeistä, jotka hänellä oli muassaan ja joita hän prinssin nähtäviksi pani, kuinka peräti valheellista oli, että Nagelschwidt olisi taipuisa tekemään hänelle minkäänlaista avun tarjousta, Kohlhas kun vähää ennen joukkonsa hajoittamista Lützen'issä oli aikonut muutamista väkivaltaisuuksista ja muista konnantöistä, joita Nagelschwidt oli tehnyt, hirtättää hänet — josta rangaistuksesta ainoastaan vaaliruhtinaan suojeluskirjeen julistaminen oli hänet pelastanut; hän ja Nagelschwidt olivat päin vastoin veri-vihollisia. Prinssin suostumuksella istui Kohlhas heti pöydän ääreen ja kirjoitti kirjeen Nagelschwidt'ille, missä näytti julkeaksi valheeksi tekosyyn, johon nojautuen entinen toverinsa uudestaan oli noussut kapinaan — sen tekosyyn, näet, että muka saisi toimeen Kohlhas'ia ja hänen joukkoansa kohtaan täyttämättä jääneen ja suojeluskirjeessä luvatun anteeksi-antamuksen; ilmoitti hänelle, ettei hän, Kohlhas, Dresden'issä ollutkaan vankeudessa eikä vartiain alainen, ja että päinvastoin hänen oikeudenkäyntinsäkin oli menestymäisillään. Lopuksi jätti hän Nagelschwidt'in niistä väkivallan-harjoituksista, joita tämä suojeluskirjeen julkaisemisen perästä oli Erz-vuoristossa tehnyt, lain koko ankaruuden rangaistavaksi, varoitukseksi koko sille joukolle, joka kapinoitsijan ympäri oli kerääntynyt. Tähän kirjeesen liitettiin myös muutamia kohtia siitä rikostutkinnosta, jota hevoskauppias oli Nagelschwidt'in suhteen Lützen'in linnassa pitänyt, ja joka koski noita vastamainituita roistontöitä — kaikki tämä, jotta kansa näkisi, minkälainen heittiö Nagelschwidt oli, ja että hän jo kerta oli ollut hirsipuuhun tuomittu ja siitä ainoastaan vaaliruhtinaan suojeluskirjeen kautta pelastunut. Kun kirje oli kirjoitettu, rauhoitti prinssi Kohlhas'ia ja sanoi, että epäluulo, johon hevoskauppias, seikkojen tällä kannalla ollessa, oli tässä tutkinnossa joutunut, kokonaan oli poistettu; vakuutti hänelle, että, niinkauan kun hän Dresden'issä viipyi, myöskin pysyisi voimassaan hänelle myönnetty suojeluskirje; ojensi vieläkin kerran kätensä Kohlhas'in pojille ja antoi heille muutamia hedelmiä pöydältä; sitten jätti hän Kohlhas'in hyvästi ja antoi hänen lähteä.

Suurkansleri, joka aivan hyvin huomasi, mikä suuri vaara uhkasi Kohlhas'ia, teki kaikkia, mitä voi, saadaksensa hänen oikeudenkäyntinsä päättymään, ennenkuin se kietoutuisi ja sekaantuisi muihin tapauksiin. Mutta tällainen kietoutuminen, sepä olikin juuri noiden valtioviisaiden ritarien toivo ja tarkoitus, ja sensijaan että he vaitiolollaan ikäänkuin olisivat myöntäneet viallisuutensa ja koettaneet vaikuttaa helpon tuomion langettamiseen, alkoivat he nyt kavaloilla ja viisastelevilla mutkillaan aivan kokonaan kieltää kaiken syyllisyyden omalta puoleltaan. Milloin sanoivat he, että Kohlhas'in hevoset ainoastaan linnanvoudin ja -hoitajan omavaltaisesta menettelystä, josta junkkeri muka ei laisinkaan tiennyt, olivat otetut takavarikkoon Tronkenburg'issa, milloin vakuuttivat he taas, että hevoset jo sinne tullessansa olisivat olleet kovassa ja vaarallisessa yskässä, ja vetosivat tässä kohden todistajiin, joita lupasivat hankkia; mutta kun he kuitenkaan laveilla tutkimuksillaan ja selityksillään eivät pitkälle päässeet, ottivat he lopulta pakonsa erääsen vaaliruhtinaan määräykseen, jossa hevosten vientiä Brandenburg'ista Saksin alueelle todellakin oli kielletty silloin raivoavan eläintaudin johdosta — ja tämähän päivän selvään muka todisti, ettei junkkeri ollut ainoastaan oikeutettu, vaan vieläpä velvollinenkin ottamaan korjuusen hevoset, jotka Kohlhas oli rajan ylitse tuonut.

Kohlhas, joka sillä välin vähäisestä vahingonpalkkiosta oli saanut takaisin ostaa maatalonsa tuolta rehelliseltä tilanomistajalta Kohlhasenbrück'issä, halusi saada tämän kauppansa laillisesti vahvistetuksi ja päästä ainakin muutamiksi päiviksi matkustamaan kotiinsa, joko sitten syyskylvön vuoksi tahi paremmin, niinkuin sopii ajatella, saadaksensa selville, minkälainen hänen todellinen asemansa Dresden'issä oli, asianhaarain näin merkillisellä ja arveluttavalla kannalla ollessa. Jättäen kotiin vartiansa, joka hänelle oli suojeliaksi annettu, meni hän sen vuoksi suurkanslerin luokse ja sanoi hänelle, tilanomistajan kirje kädessään, että hän aikoi, jollei hänen tarvitsisi olla oikeudessa läsnä, lähteä kaupungista ja matkustaa Brandenburg'iin sekä viipyä siellä noin 14 päivää, jonka ajan kuluttua hän lupasi palata kaupunkiin takaisin. Suurkansleri vastasi, katsoen häneen miettivillä ja epäselvillä silmillä, että Kohlhas'in läsnä-olo nyt juuri oli erinomaisen tärkeä, erittäinkin siitä syystä että oikeus vastapuolueen viekkaitten väitösten ja lainkiertelemisten tähden tarvitsi häneltä tietoja ja selityksiä tuhansiin ennen aavistamattomiin kohtiin. Kun Kohlhas neuvoi hänet kääntymään asian-ajajan puoleen, joka hyvin tunsi kaikki seikat, ja sävyisästi, mutta hartaasti pysyi pyynnöstään, luvaten supistaa poissa olonsa 8 päiväksi, sanoi suurkansleri, hetkisen vaiti oltuansa, hänestä erotessaan, toivovansa, että Kohlhas siinä tapauksessa pyytäisi matkapassin Meissen'in prinssiltä Kristianelta. Kohlhas, joka suurkanslerin kasvojen piirteistä sangen hyvin ymmärsi päättää asian todellisen laadun, vakaantui tämän kautta vielä enemmän päätöksessään ja istui heti kirjoittamaan kanslian esimiehelle, Meissen'in prinssille, kirjeen, missä, mitään syytä ilmoittamatta, pyysi matkapassin Kohlhasenbrück'iin 8 päiväksi. Vastaukseksi tähän pyyntöönsä sai hän erään linnanpäällikön, vapaaherra von Wenk'in allekirjoittaman kanslia-kirjoituksen, jossa hänelle ilmoitettiin, "että hänen pyyntönsä näytettäisiin hänen korkeudellensa vaaliruhtinaalle, ja niinpian kuin hänen kaikkein korkein suostumuksensa oli saatu, lähetettäisiin passi Kohlhas'ille." Kun Kohlhas asiamieheltänsä kuulusteli, mistä syystä kirjoitus oli vapaaherra Sigfrid von Wenk'in allekirjoittama eikä Meissen'in prinssin, jonka puoleen hän oli kääntynyt, sai hän vastaukseksi, että prinssi kolme päivää sitten oli matkustanut maatiloilleen, ja että kansliatoimet hänen poissa ollessansa olivat uskotut linnanpäällikön, vapaaherra Sigfrid von Wenk'in huostaan, joka oli äsken mainitun samannimisen herran setä.

Kohlhas, jonka sydän kaikkein näiden seikkain vuoksi alkoi levottomasti sykkiä, odotti useampia päiviä vastausta tehtyyn pyyntökirjaansa, joka vielä asian ilmeisen pitkittämisen tähden oli näytettävä itse vaaliruhtinaalle. Vieri kokonainen viikko ja vielä enemmänkin, mutta mitään vastausta ei kuulunut, vielä vähemmin mitään oikeuden-käynnin päätöstä. Kohlhas tuskastui. Odotettuansa turhaan kaksitoista päivää, päätti hän vakavasti koettaa saada hallituksen osoittamaan todellisen mielialansa hänen suhteensa — oli se minkälainen tahansa — ja ryhtyi tekemään kansliassa hartaita muistutuksia pyydetyn passin johdosta. Mutta kuinka hämmästyikään hän, kun hän seuraavana päivänä, joka myöskin jo oli kulunut tuota odotettua vastausta kuulumatta, illan tullessa, syvältä miettien nykyistä asemaansa ja erittäinkin tuota suojeluskirjettä, jonka tohtori Lutherus oli hänelle toimittanut, astui takimmaisen huoneen akkunan eteen, eikä siellä nähnyt partioita, jotka Meissen'in prinssi oli hänelle hänen kaupunkiin tultuansa antanut, ja joille hän oli määrännyt olopaikaksi pienen sivurakennuksen kartanolla! Tuomaalta, tuolta vanhalta talonmieheltä, jonka hän luoksensa kutsui, kysyi hän, mitä tämä tiesi.

— Isäntä, vastasi Tuomaa huo'aten, kaikki ei ole, niinkuin oleman pitäisi; maasoturit, joita tänään on useampia kuin ennen, ovat illan kuluessa jakautuneet ympäri koko huoneen; niitä seisoo kaksi, kilpi ja keihäs kädessä, kadulla ulko-oven edessä, kaksi puutarhassa taka-ovella ja kaksi vielä makaa porstuassa olkilyhteellä.

Kohlhas vaaleni, mutta kääntyi palvelijaan, sanoen yhdentekeväksi, kunhan vaan olivat saapuvilla; sitten käski hän Tuomaan mennä etehiseen ja sytyttää kynttilöitä sotureille, jotta heidän ei tarvitsisi olla pimeässä. Kun hän lisäksi oli aukaissut kadun puoleisen akkunan ja tullut vakuutetuksi ukon ilmiantojen todellisuudesta — sillä vartioita vaihdettiin juuri paraikaa kaikessa hiljaisuudessa — laskeutui hän levolle, vaikka ajattelemattakaan nukkua. Tuomispäivää varten oli hänen päätöksensä tehty; hän ei tahtonut myöntää hallitukselle oikeuden haahmoakaan, se kun itse selvästi rikkoi sitä sopimusta vastaan, jonka se hänen kanssansa oli tehnyt. Jos hän todellakin oli vanki, jota hän ei enään epäillytkään, tahtoi hän myöskin pakoittaa hallitusta selvään ja julkisesti näyttämään, että niin oli.

Heti kun seuraavan päivän aamu rupesi valkenemaan, käski hän renkinsä Sternbald'in valjastaa hevoset vaunujen eteen ja ajaa esille; hän ilmoitti sen ohessa lähtevänsä Lodewitz'in tilanhoitajan luokse, joka oli hänen vanha tuttavansa, ja jota hän muutamia päiviä takaperin oli käsketty lapsinensa käydä tervehtimässä. Maasoturit kun tämän kuulivat, panivat kaiken viisautensa yhteen, pitivät silmällä sitä liikettä, minkä tämä päätös talossa synnytti, ja lähettivät salavihkaa erään joukostansa kaupungille. Ei aikaakaan, niin saapui poliisimies, muassansa useita kaupunginpalvelijoita, paikalle, mutta poikkesi vastapäätä olevaan huoneesen, ikäänkuin hänellä siellä olisi ollut asioita toimitettavina. Kohlhas, joka paraillaan puetti poikiansa, huomasi nämät hankkeet; hän antoi tahallansa vaunujen seista pitemmän ajan huoneen edustalla, kuin mitä tarpeellista oli; ja kun hän arvasi, että poliisi oli valmiina varustuksissaan, lähti hän huoneestansa, lapset muassaan. Sivumennen sanoi hän sotamiehille, jotka seisoivat ovella, ett'ei heidän tarvitsisi häntä seurata, nosti sitten pojat vaunuihin, suuteli ja lohdutti pieniä tyttäriänsä, jotka määrän mukaan tulisivat kotiin jäämään vanhan talonhoitajan tyttären luokse. Mutta tuskin oli hän itse päässyt vaunuihin, kun jo poliisimies, perässään kaupunginpalvelijajoukko, astui esiin vastapäätä olevasta huoneesta ja kysyi, mihin hänellä oli aikomus lähteä. Kohlhas'in vastaukseen, että hän aikoi matkustaa maalle, ystävänsä Lodewitz'in tilanhoitajan luokse, sanoi poliisipalvelija, että hänen siinä tapauksessa tulisi hiukkasen odottaa, koska Meissen'in prinssin käskystä muutamia ratsastavia maasotureita pantaisiin häntä seuraamaan. Kun Kohlhas naurusuin kysyi, luuliko poliisipalvelija, ett'ei hän vartiamiehittäkin säilyisi ystävänsä kodissa, joka oli häntä vieraaksi luoksensa kutsunut, vastasi poliisipalvelija sävyisästi ja miellyttävällä äänellä, ettei vaara tosin ollut aivan suuri, mutta etteivät sotamiehetkään tulisi millään tavoin hänelle rasitukseksi olemaan. Kohlhas muistutti tähän vakavasti, että Meissen'in prinssi oli antanut hänelle, hänen Dresden'iin tullessansa, vapauden käyttää vartioita tahi olla niitä käyttämättä. Kun poliisipalvelija ihmetteli tätä ja varovilla lauseilla muistutti, että Kohlhas koko ajan kaupungissa ollessaan oli käyttänyt vartioita, niin kertoi Kohlhas hänelle, mistä syystä vartioita ensi aluksi oli hänelle annettu. Poliisipalvelija puolestaan vakuutti hänelle, että poliisin tilapäinen esimies, linnanpäällikkö ja vapaaherra von Wenk, luuli velvollisuudeksensa alituisen huolenpidon Kohlhas'in turvallisuudesta, ja pyysi hänen itsensä, jollei hän tähän tahtonut tyytyä, menemään kansliaan, saadaksensa erhetyksen, joka kentiesi oli perusteena vapaaherran nykyisille toimille, korjatuksi. Kohlhas kun tämän esityksen kuuli, päätti sitä noudattaa. Käyköön syteen tahi saveen, asemansa oli vihdoinkin selville tuleva. Sykkivin sydämin astui hän vaunuista, antoi talonhoitajan kantaa lapset porstuaan ja riensi, poliisipalvelija ja vartiat muassansa, kansliaan, rengin jäädessä vaunuinensa huoneen edustalle häntä odottamaan.

Tapahtuipa niin, että linnanpäällikkö, vapaaherra von Wenk, juuri paraillaan, kun hevoskauppias astui seuransa kanssa saliin, monen ritarin läsnä ollessa tutki muutamia Nagelschwidt'in joukkoon kuuluvia miehiä, jotka edellisenä iltana oli otettu vangiksi Leipzig'in seuduilla. Nähtyänsä Kohlhas'in, astui vapaaherra heti hänen eteensä ja kysyi, mitä hän tahtoi. Kun hevoskauppias kohteliaasti kertoi aikovansa mennä päivällis-vieraaksi Lodewitz'in tilanhoitajan luokse ja haluavansa saada jättää sotamiehet, joita hän ei tarvinnut, kotiin, vastasi vapaaherra, jonka kasvojen väri vaihteli ja jolla näkyi olevan kielellään sanoja, joita hän ei kuitenkaan julki puhunut, että Kohlhas tekisi viisaasti, jos jäisi rauhallisesti kotiinsa ja tällä kertaa jättäisi tykkönään Lodewitz'in matkansa. Tähän lopetti hän keskustelunsa ja sanoi, kääntyen poliisipalvelijaan, että käsky, mikä Kohlhas'in suhteen oli annettu, oli tarkasti noudatettava, ja ettei hevoskauppias saisi kaupungista mihinkään lähteä, jollei häntä vartiajoukko seuraisi. Kun Kohlhas tämän johdosta kysyi, oliko hän vanki ja oliko hänen uskominen, että suojeluskirja, joka hänelle koko maailman edessä oli juhlallisesti turvattu, oli ihan mitätön, niin kääntyi vapaaherra kiivaasti häneen, kasvoiltansa tulipunaisena, astui aivan hänen nenänsä eteen ja hoki, katsoen häntä terävästi silmiin: niin, niin, niin! kääntyi häneen sitten selin ja meni jälleen Nagelschwidt'in miesten luoksi. Kohlhas oli saanut tietää, minkä hän halusi. Hän läksi ulos salista hyvin älyten, että ainoa pelastuskeinonsa, mitä hänelle enään oli mahdollinen, nimittäin pako, tämän kansliassa käynnin kautta oli tullut hänelle entistään vielä vaikeammaksi, mutta hän ei kuitenkaan ollut mielipahoissaan käynnistänsä, sillä hän näki nyt, että hän oli vapaa velvollisuudestaan suojeluskirjeen ehtojen täyttämiseen nähden. Kotiin päästyänsä riisutti hän hevoset valjaista ja astui suuresti surullisena ja alakuloisena huoneesensa. Kaupunginpalvelijat lukitsivat kaikki käytävät, jotka veivät kartanoon, joll'aikaa poliisipalvelijat, mielinkielin loruellen, että kaikki tämä mahtoi olla jotakin väärinkäsitystä, vakuuttivat Kohlhas'ille, että pääovi nyt, kuten ennenkin, oli hänen käytettävänänsä.

Maasoturien ja kaupunginpalvelijain ahdistamana oli Nagelschwidt tällä välin joutunut niin kaikinpuoliseen ja pahaan pulaan, että hän, kun häneltä puuttui apukeinoja hankkeittensa toimeenpanemiseen, ryhtyi viettelemään Kohlhas'ia juoniinsa. Kun hän eräältä matkustajalta oli saanut jotenkin tarkkoja tietoja hevoskauppiaan oikeudenkäynnistä, uskoi hän, huolimatta siitä ilmi-vihollisuudesta, joka hänen ja Kohlhas'in välillä vallitsi, voivansa saattaa tämän uuteen liittolaisuuteen kanssansa. Siinä tarkoituksessa lähetti hän hänelle kirjeen, joka oli kirjoitettu tuskin ymmärrettävällä kielellä, ja jossa ehdotettiin: että jos Kohlhas tahtoisi jälleen tulla Alttenburg'in alalle ja ottaa huostaansa sen joukon, joka entisen joukon jäännöksistä oli sinne kokoontunut, niin ottaisi Nagelschwidt auttaaksensa häntä pakoon vankeudesta Dresden'istä ja tuodakseen hänelle avuksi hevosia, väkeä ja rahaa, jota paitsi hän, Nagelschwidt, vast'edes lupasi olla tottelevaisempi ja kaikin puolin säädyllisempi ja parempi kuin ennen; uskollisuutensa ja ystävyytensä todistukseksi suostui hän itse lähtemään Dresden'iin Kohlhas'ia vankeudesta vapauttamaan.

Pahaksi onneksi sairasti mies, jonka huostaan Nagelschwidt oli uskonut Kohlhas'ille menevän kirjeen, jo nuoruudestansa lankeavaa tautia, ja eräässä kylässä lähellä Dresden'iä joutui hän taasen tämän ankaran taudin valtaan. Hänen hervotonna maatessaan havaitsivat muutamat hänen avuksensa rientäneet henkilöt kirjeen, joka nenäliinaan käärittynä oli hänen povessansa. Hän vangittiin sentähden heti, kun hän jälleen oli tointunut, ja vietiin vartiain alaisena Dresden'in kansliaan, äärettömän ihmisjoukon seuratessa. Linnanpäällikkö von Wenk lähti, heti kun oli lukenut kirjeen, viipymättä vaaliruhtinaan luokse linnaan, missä hän, paitsi valtiokanslian presidenttiä kreivi Kallheim'ia, tapasi myöskin junkkerit Hintz ja Kuntz von Tronka, joka viimeksi mainittu nyt jo oli parantunut. Junkkerit olivat siitä mielipiteestä, että Kohlhas oli nyt ilman enempää tutkimista syylliseksi julistettava ja tuomittava salaisesta yhteydestä Nagelschwidt'in kanssa; he lausuivat mielipiteensä tueksi sen, ett'ei tuollaista kirjettä olisi voitu kirjoittaa, joll'ei hevoskauppiaskin puolestaan olisi ennen samallaisia lähetellyt, ja joll'ei ylipäänsä rikoksellinen ja vaarallinen yhteys olisi olemassa näitten henkilöitten välillä. Vaaliruhtinas kieltäytyi jyrkästi ainoastaan tämän kirjeen perusteella rikkomasta sitä vapaata suojeluslupaa, jonka hän oli Kohlhas'ille antanut; hänellä oli vastoin toisten ajatuksia se mielipide, että Nagelschwidt'in kirjeestä jonkinlaisella todenmukaisuudella voitiin päättää, ett'eivät nämät miehet olleet olleet missään aikaisemmassa yhteydessä keskenänsä. Presidentin ehdotuksesta hän viimein, kauan arveltuansa, suostui siihen, että annettaisiin Nagelschwidt'in lähettämän miehen viedä kirjeensä Kohlhas'ille, ikäänkuin mies olisi ollut yhtä vapaa kuin ennenkin; täten saataisiin muka urkituksi, tahtoisiko Kohlhas siihen vastata — ja mitä. Mies, joka oli heitetty vankeuteen, vietiin siis seuraavana aamuna kansliaan, missä linnanpäällikkö antoi hänelle kirjeen takaisin ja lupauksen, että hän pääsisi vapaaksi ja saisi rangaistuksensa anteeksi, jos hän tahtoisi viedä kirjeen hevoskauppiaalle, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Tähän katalaan petokseen antoikin mies paikalla vietellä itsensä, ja salavihkaa hiipi hän Kohlhas'in luoksi, asiaksensa sanoen, että hänellä oli krapuja kaupan, joita eräs poliisipalvelija olisin hänen kessuunsa torilla pannut. Lastensa katsellessa krapuja luki Kohlhas kirjeen. Jos asiat olisivat olleet toisella kannalla, olisi hän varmaan paikalla käynyt tuota miesheittiötä niskaan ja työntänyt hänet oven takana olevien sotamiesten käsiin; mutta nyt, kun hän päinvastoin oli aivan vakuutettu siitä, ett'ei minkään lain mukainen temppu maailmassa voinut pelastaa häntä siitä vaarasta, mihin hän oli kietoutunut, loi hän surullisen silmäyksen mieheen, jonka hän tunsi, ja kysyi, missä hän asui, sekä käski hänen jälleen tulla muutaman tunnin päästä, jolloin hän lausuisi päätöksensä hänen isäntänsä lähettämän kirjeen suhteen. Hän antoi Sternbald'in, joka sattumalta tuli huoneesen, ostaa muutamia krapuja mieheltä, ja kun tämä oli tehty ja molemmat lähteneet ulos, istui hän onnettomuudeksensa kirjoittamaan Nagelschwidt'ille kirjeen, joka pää-asiallisesti oli seuraavaa sisältöä:

Ensiksi hän suostui Nagelschwidt'in ehdotukseen, että tämä lähettäisi hänelle Neustadt'iin Dresden'in edustalle vaunut, jotka vapauttaisi hänet siitä valmistelevasta vankeudesta, missä häntä ja hänen lapsiansa pidettiin. Päästäksensä nopeammasti kulkemaan, tarvitsisi hän kaksi hevosta Wittenberg'iin matkallansa. Maasoturit, jotka häntä vartioitsivat, luuli hän kyllä lahjomisella puolelleen voittavansa; mutta siinä tapauksessa, että olisi tarvis käyttää väkivaltaa, olisi paras toimittaa pari uskaliasta, karskia ja hyvissä aseissa olevaa miestä Neustadt'iin Dresden'in luokse. Kaikkein niiden kustannuksien korvaamiseksi, joita nämät toimet matkaan saattaisivat, lähettäisi hän miehen muassa käärön, joka sisältäisi noin kolmekymmentä kultarahaa, ja jonka käyttämisestä mies sitten tekisi tilin Nagelschwidt'ille. Lopuksi hylkäsi hän ehdotuksen, että Nagelschwidt itse tulisi Dresden'iin häntä vapauttamaan; päinvastoin antoi hän hänelle vakavan käskyn jäädä paikoilleen Altenburg'in alalle johdattamaan väkeä, joka ei voinut päämiehettä toimeen tulla.

Kun mies jälleen illan puoleen palasi, jätti Kohlhas hänelle kirjeen ja kultakäärön, muistutti häntä pitämään siitä tarkan vaarin ja antoi hänelle samassa hänen omalle osallensa runsaanlaisen lahjan.

Tuskin oli mies saanut viedyksi saamansa kirjeen linnanpäällikölle, ennenkuin suurkansleri, joka, kuten tiedämme, innokkaasti harrasti sitä, että Kohlhas laillista tietä saisi asiansa ajetuksi, eroitettiin virastansa, ja presidentti, kreivi Kallheim nimitettiin hänen sijaansa tuomioistuimen esimieheksi. Kohlhas vangittiin samassa touhussa vaaliruhtinaan käskystä ja vietiin, raskaisin rautakahleisin pantuna, kaupungin vankitorniin. Häntä syytettiin nyt hänen kirjeensä nojalla, joka jäljennöksinä naulattiin kaupungin kaikkien katujen kulmiin. Ja kun hän tuomarin pöydän edessä vastasi myöntämällä kysymykseen, tunnustiko hän omaksensa käsikirjoituksen, joka hänelle näytettiin, niin tuomittiin hän pyövelin renkien nipisteltäväksi tulikuumilla pihdeillä, sekä kappaleiksi hakattavaksi ja poltettavaksi hirsipuun ja mestauspyörän välillä.

Tällä kannalla olivat nyt asiat Dresden'issä, kun Brandenburg'in vaaliruhtinas ryhtyi toimiin pelastaaksensa Kohlhas'in ylivallan ja mielivaltaisuuden käsistä, Eräässä hallituksen kirjeessä, joka laitettiin Saksin vaaliruhtinaskunnan valtiokansliaan, pyydettiin, että Kohlhas Brandenburg'in alamaisena Brandenburg'in hallitukselle luovutettaisiin. Rehellinen kaupunginpäällikkö Henrik von Gensau oli, näet, eräällä kävely-retkellä Spree-joen rannoilla kertonut Brandenburg'in vaaliruhtinaalle tämän merkillisen miehen elämänvaiheet, sekä hämmästyneen ruhtinaan kysymysten johdosta maininnut erhetyksen, johon itse vaaliruhtinas oli joutunut syypääksi, ensimäisen kanslerinsa, kreivi Sigfrid von Kallheim'in leväperäisten toimien tähden. Kiivaasti suuttuneena tästä vaati vaaliruhtinas ensimäiseltä kanslerilta selitystä asiassa, ja kun hän huomasi, että kreivin ja Tronka-perheen sukulaisuus oli syynä Kohlhas'ille tehtyyn vääryyteen, eroitti hän paikalla kanslerin virasta ja osoitti hänelle muutenkin epäsuosiotaan sekä määräsi herra Henrit von Gensau'n ensimäiseksi kanslerikseen.

Sattuipa niin, että juuri tähän aikaan Puolan kuningaskunta, joka oli riidassa Saksin maaliruhtinaan kanssa, teki Brandenburg'in vaaliruhtinaalle yhtämittaa hartaita esityksiä, saadaksensa hänen ryhtymään puolellensa Saksia vastaan. Herra Gensau, joka ei tuollaisissa asioissa tavallisesti hämilleen joutunut, toivoi sen vuoksi kylläkin voivansa täyttää vaaliruhtinaan käskyn Kohlhas'in asiaan nähden ja hankkia vääryyttä kärsineelle oikeutta, panematta kumminkaan yleistä turvallisuutta alttiiksi vaaralle arveluttavammassa määrässä, kuin mitä yksityisen asiaan katsoen kohtuullista on. Sen vuoksi ei hän ainoastaan vaatinut, että Kohlhas, sen täydellisesti mielivaltaisen, Jumalaa ja ihmisiä häpäisevän menettelyn tähden, jolla häntä oli kohdeltu, ehdottomasti ja viipymättä luovutettaisiin Brandenburg'in hallitukselle, jotta häntä, jos hän oli syyllinen, voitaisiin tuomita Brandenburg'in lakien mukaan myöskin niistä rikoksista, joita Dresden'in hovi ehkä esiin toisi asianvalvojansa kautta Berlin'issä; vaan hän pyysi sitäpaitsi passia asianajajalle, jonka Brandenburg'in vaaliruhtinas katsoi tarpeelliseksi lähettää Dresden'iin valvomaan Kohlhas'in oikeutta junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan. Kammarijunkkari herra Kuntz von Tronka, joka Saksin valtion virkamiesten muutoksessa oli nimitetty valtiokanslian presidentiksi, ja joka siinä kiusauksessa, missä hän oli, monestakin syystä ei olisi tahtonut mitenkään puolustaa Berlin'in hovia, vastasi herransa nimessä, joka itse oli hyvin alakuloisena tuon hänelle lähetetyn vaaliruhtinaallisen kirjoituksen tähden, "että suuresti ihmeteltiin tylyyttä ja kohtuuttomuutta joka Dresden'in hovilta kielsi oikeuden lakiensa mukaan tuomita Kohlhas'ia niistä pahoista teoista, joita hän oli Saksin maassa harjoitellut, kun kuitenkin oli varsin hyvin tunnettu, että hänellä oli melkoinen kiinteä omaisuus Saksin pääkaupungista, sekä ett'ei hän ensinkään kieltäytynyt tunnustamasta itseään Saksin alamaiseksi." Mutta kun Puola jo kokosi viidentuhannen miehen suuruisen sotajoukon Saksin rajalle, ja pääkansleri, herra Henrik von Gensau selitti, "että Kohlhasenbrück, — se paikka, josta hevoskauppiaalla oli nimensä — oli Brandenburg'in alueella, ja että Kohlhas'in kuolemantuomion täyttäminen olisi katsottava kansainoikeuden loukkaukseksi", niin kutsui vaaliruhtinas, kammarijunkkarin herra Kuntain omasta kehoituksesta, tämä kun tahtoi vetäytyä syrjään koko tästä asiasta, Meissen'in prinssin Kristianen takaisin hänen maatiloiltansa ja päätti, kuultuansa muutaman sanan tältä ymmärtävältä mieheltä, täyttää Brandenburg'in vaaliruhtinaan vaatimuksen ja jättää Kohlhas'in Berliin'in hovin huostaan, kuten vaadittu oli. Vaikka prinssiä suuresti harmitti koko Kohlhas'in asia, täytyi hänen kuitenkin, alakuloisen herransa tahdon mukaan, ottaa sen ajaminen haltuunsa, ja hän kysyi senvuoksi ruhtinaalta, mistä rikoksista tämä tahtoi hevoskauppiasta syytettäväksi Berlin'in kammari-oikeudessa. Kun tuota kova-onnista kirjettä, minkä Kohlhas oli Nagelschwidt'ille kirjoittanut, ei voitu pitää minään ratkaisevana todistuksena, siitä syystä, että se oli laadittu syytetyn ollessa varsin arveluttavissa olosuhteissa, eikä myöskään Kohlhas'ille annetun vapautuskirjeen vuoksi, missä tälle oli luvattu anteeksi antamusta, uskallettu mainita hänen varhaisempia ryöstelemisiään ja murhapolttajaan, niin päätti vaaliruhtinas antaa Wien'iin hänen majesteetillensa keisarille, joka silloin oli koko Saksan valtakunnan pää, kertomuksen niistä hyökkäyksistä, joita Kohlhas oli Saksiin tehnyt, ja valittaa tästä, keisarin säätämää yleistä maanrauhaa ivastaan tehdystä rikoksesta, sekä samalla pyytää, että keisari, joka ei ollut mihinkään suojeluskirjaan sidottu, yleisen syyttäjän kautta vetäisi Kohlhas'in vastuunalaiseksi Berliin'in hovioikeuteen.

Kahdeksan päivää sen jälkeen vei ritari Fredrik von Malzahn, jonka Brandenburg'in vaaliruhtinas oli Dresden'iin lähettänyt Kohlhas'ia noutamaan, kahleisin isketyn hevoskauppiaan ynnä hänen viisi lastansa, jotka hänen rukouksistansa oli haettu löytölasten huoneista ja laitoksista turvattomia varten, Berlin'iin.

Tällä aikaa oli vaaliruhtinas oleskellut valtakunnan rajalla ja ottanut osaa erään maakreivin toimittamaan metsästykseen. Heti Dresden'iin palattuansa kutsutti hän luoksensa Meissen'in prinssin Kristianen ja kysyi häneltä, joko hän oli Wien'iin lähettänyt lakimiehen, jonka oli määrä keisarille valittaa Kohlhas'in maanrauhan rikkomisesta. Kun prinssi vastasi, ett'ei vaaliruhtinaallinen syyttäjä ainoastaan ollut jo aikoja sitten matkustanut Wiein'iin, vaan myöskin, sieltä tulleen ilmoituksen mukaan, jättänyt valituksensa sikäläiseen valtiokansliaan, tuli vaaliruhtinas sangen levottomaksi ajattelemattomasta kiireestään; hän oli muka käskenyt, ettei valituksia edeltäkäsin puolustettaisi. Mutta prinssi selitti, että syyttäjä oli menetellyt hallituksen määräysten mukaan; viivytteleminen olisi ollut tässä varsin haitallinen, kun brandenburgilainen asianajaja varsin suhteettomasti ajoi asiaansa junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan ja oli jo vaatinut oikeudelta, että hevoset heti paikalla otettaisiin nylkyrin huostasta hyvään karvaan ruokittaviksi, sekä, huolimatta vastapuolen väitöksistä, jo saanutkin vaatimuksensa toimeen. Silminnähtävästi liikutettuna katkaisi vaaliruhtinas keskustelun. Hänellä oli muuan erityinen asia, josta hän olisi tahtonut Kohlhas'ilta selvitystä: erään mustalaisakan ennustuksesta, näet, joka jollakin tavalla oli Kohlhas'in kanssa yhteydessä. Taikauskoinen kun vaaliruhtinas oli, kuten sangen useat siihen aikaan, puuttui hän tähän lorupuheesen, eikä sen vuoksi tahtonut Kohlhas'ia kuolemaan tuomittavaksi. Hän kirjoitti sen tähden sydämellisen ja hartaan kirjeen keisarille, missä hän pyysi, syistä, jotka hän vastaisuudessa tulisi ilmoittamaan, peruutetuksi valituksensa Kohlhas'ia vastaan. Keisari vastasi hänelle valtiokanslian kautta "että tämä mielenmuutos häntä suuresti kummastutti; että hän juuri Saksin hovin tekemien valitusten johdosta jo oli valtakunnan ylihallitsijana määrännyt erään keisarillisista asessoreista Berlin'iin vetämään Kohlhas'ia syytöksen alaiseksi rikoksesta maanrauhaa vastaan, ja että asian nyt täytyi mennä menoansa". Tämä kirje masensi kokonaan vaaliruhtinaan, häntä kun kaiketi myöskin omatuntonsa vaivasi siitä vääryydestä, millä Kohlhas'ia oli kohdeltu, jos kohtakin tämä oli rikoksia tehnyt; ja kun hänen suruksensa vähän aikaa sen jälkeen Berlin'istä tuli yksityisiä kirjeitä, joissa mainittiin, että asiaa käytettiin kammarioikeudessa, ja että Kohlhas epäilemättä, huolimatta hänen asianajajansa kaikista ponnistuksista, tulisi saamaan loppunsa mestauspölkyllä, niin päätti vaaliruhtinas vielä kerran koettaa pelastaa hänen Brandenburg'in vaaliruhtinaan kautta ja pyysi sentähden tältä yksityisessä kirjeessä, että hevoskauppiaan henki säästettäisiin. Hän vetosi siihen, että suojeluskirjan perustuksella selvän järjen mukaan ei voitu sallia hänen kuolemantuomionsa toimeenpanemista; hän vakuutti, että, katsomatta siihen näennäiseen ankaruuteenkin, mitä Kohlhas'ia vastaan oli käytetty, hän ei milloinkaan ollut tarkoittanut KohIhas'in kuolemaa — ja tämä vaaliruhtinaan vakuutus oli epäilemättä todellisuuden kanssa yhtäpitävää; hän kertoi kuinka rauhattomaksi hän olisi joutuma, jos se suojelus, jota oli uskoteltu, että Kohlhas saisi Berlin'issä nauttia, lopullisesti syöksisi tämän suurempaan vaaraan, kuin jos hän olisi Dresden'iin jäänyt ja siellä saanut tuomionsa Saksin lakien mukaan. Brandenburg'in vaaliruhtinas, joka oli havaitsevinansa tässä esityksessä paljon arveluttavaa ja epäselvää, vastasi, että järtähtämättömyys, jolla keisarin asianvalvojat tässä jutussa menettelivät, ei millään muotoa sallinut Saksin vaaliruhtinaan toivon toteuttamista, eikä myös mitään poikkeusta näin ankarista määräyksistä; hän selitti, mitenkä perin tarpeellista olisi näyttää joku kauhistnttava esimerkki, olletikin kun Nagelschwidt yhä vaan jatkoi julmuuksiansa ja jo Sanomattomalla rohkeudella ulotutti ne Brandenburg'inkin alueelle; hän ilmoitti, että, jollei vaaliruhtinas tahtoisi kaikkea tätä huomioonsa ottaa, hänen olisi kääntyminen keisarin puoleen, sillä jos Kohlhas'in pelastukseksi jotakin mahtisanaa lausua tahdottaisiin, voisi se tulla ainoastaan sieltäpäin.

Sillä välin oli Kohlhas, kuten kerrottu on, saapunut Berlin'iin ja vaaliruhtinaan erityisestä käskystä viety ritarilliseen vankilaan, missä häntä ja hänen viittä lastansa kohdeltiin kaikin puolin niin suopeasti kuin vaan mahdollista oli. Heti kun keisarin asianvalvojat olivat Wien'istä Berlin'iin saapuneet, saatettiin Kohlhas kammarioikeuden edessä syytökseen yleisen maanrauhan rikkomisesta. Onneton hevoskauppias väitti turhaan, ettei häntä tällaisesta rikoksesta eikä myöskään hänen Saksissa harjoittamistansa väkivaltaisuuksista voitu syyttää, sillä näistähän hän oli käynyt sopimukseen Saksin vaaliruhtinaan kanssa; hänen täytyi kauhistuksekseen kuulla, ett'eivät valtuutetut, jotka keisaria edistivät, voineet tätä hänen puolustustaan mihinkään huomioon ottaa. Hän rauhoittui kumminkin, kun hänelle ilmoitettiin että hän Dresden'issä asiassaan junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan tulisi saamaan täyden tyydytyksen.

Kohta sen jälkeen — sattumalta juuri samana päivänä, jona kammarijunkkari saapui Berlin'iin — päättyi Kohlhas'in asia kammari-oikeudessa, hevoskauppias tuomittiin miekalla mestattavaksi. Vaikka tätä rangaistustapaa pidettiin kunniallisena — sen alaiseksi, näetsen, eivät joutuneet muut kuin rikokselliset aatelismiehet ja jalosukuiset — ei kukaan kumminkaan uskonut, että se todenteolla Kohlhas'ia kohtaisi. Kuultiin ja toivottiin, näet, että vaaliruhtinas, joka oli osottanut suurta mielisuosiota Kohlhas'ia kohtaan, muuttaisi tuomion vankeudeksi, jos kohtakin pitkälliseksi ja kovaksi. Mutta niin ei tapahtunut. Vaaliruhtinas allekirjoitti, sittenkun hän suurella tarkkuudella oli tutkinut kaikki asiakirjat, Kohlhas'in kuolemantuomion ja määräsi mestauspäiväksi palmusunnuntain jälkeisen maanantain.

Heti kun vaaliruhtinas oli allekirjoittanut tuomion, luettiin se hänen käskystänsä Kohlhas'ille. Tämä vapautettiin kahleistansa, ja paperit, jotka koskivat hänen omaisuuttansa ja jotka häneltä Dresden'issä oli takavarikkoon otettu, annettiin hänelle takaisin. Kun eräs virkamies, jonka oikeudenistuin oli hänen luoksensa lähettänyt, kysyi häneltä, mitä määräyksiä hän tahtoi tehdä omistamainsa tavarain suhteen, laati hän erään oikeuden asiamiehen avulla testamenttinsa, jossa antoi kaiken omaisuutensa lapsillensa ja määräsi rehellisen ystävänsä, Kohlhasenbrück'in tilanomistajan heidän holhojaksensa. Siitä hetkestä saakka ei ole mitään verrattava levollisuuteen ja tyytyväisyyteen, mitä hänessä hänen viimeisinä päivinään vallitsi. Vaaliruhtinaan nimenomaisesta käskystä oli hänen vankihuoneensakin avattu, ja kaikilla hänen ystävillänsä, — ja paljo hänellä näitä kaupungissa olisin, — oli yöt päivät vapaa pääsy hänen luoksensa. Niinpä sai hän vielä mielihyväksensä nähdä kirkkoherra Jakob Freifing'inkin astuvan hänen vankihuoneesensa ja tohtori Martti Lutheruksen lähettiläänä antavan hänelle tältä omakätisen, epäilemättä sangen merkillisen kirjeen, joka sittemmin on hävinnyt. Freifing'in kädestä sai Kohlhas kahden brandenburgilaisen papin läsnä ollessa vastaan ottaa Herran pyhän ehtoollisen.

Kaupunkilaisten ollessa yleisessä mielen jännityksessä — sillä he luulivat yhä vieläkin, että keisarin valtasana pelastaisi Kohlhas'in kuolemasta — koitti palmusunnuntain perästä tuon kamalan maanantain aamu, jolloin Kohlhas oli sovittava rikoksensa ja huimat omanoikeuden hankkeensa. Vahvan vartia-joukon seuraamana astui hän, käsivarrellaan molemmat poikansa — sillä tämän armonosoituksen oli hän erityisesti itsellensä pyytänyt — ja Jakob Freifing'in taluttamana vankihuoneensa portin edustalle, ja sieltä vietiin hän sitten kuolemaan.

Mestauspaikalle ehdittyänsä huomasi hän sinne jo ennakolta saapuneen Brandenburg'in vaaliruhtinaan, joka istui hevosensa selässä äärettömän ihmisjoukon keskellä, ympärillänsä seurue, jossa myöskin arkkikansleri Henrik von Gensau nähtiin. Vaaliruhtinaan oikealla puolella oli keisarillinen asianvalvoja Frans Müller, kuolemantuomion kopia kädessään, vasemmalla taasen Kohlhas'in oma asianajaja, lakiviisas Anton Zänner, Dresden'in hovioikeuden tuomio kourassansa. Keskellä puoleksi avonaista, väkijoukon muodostamaa piiriä näkyi vihdoin airut, joka, mytty kainalossaan, hillitsi kahta lihavuudesta kiiltävää ja maata jaloillaan kuopivaa hevosta. Arkkikansleri herra von Gensau oli, näet, tyysten tarkoin ja ilman pienintäkään supistusta pannut täytäntöön tuomion, mikä junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan oli langetettu Dresden'issä. Nylkyrin käsistä saatuina olivat — tuomion määräyksen mukaan — Kohlhas'in kuuluisat hevoset ensinnä tehdyt kunniallisiksi, joka aikakauden käsityksen mukaan oli tapahtunut sillä taivalla, että lippua oli heilutettu niiden ylitse; sitten olivat ne jälleen entisiin voimiinsa ruokitut ja viimein, asiaa varten erityisesti valitun lautakunnan kautta, annetut Kohlhas'in asianajajalle Dresden'in torilla. Mestauspaikalla luovutettiin ne nyt julkisesti hänelle itselleen.

Kun Kohlhas vartiainsa seuraamana astui vaaliruhtinaan eteen, sanoi tämä:

— Tänäpäivänä, Kohlhas, on hetki tullut, jona sinulle oikeutesi julistetaan. Katso, tässä annan minä sinulle takaisin kaikki, mitä sinulta väkivallalla Tronkenburg'issa otettiin ja mitä minun oli velvollisuus maanherranasi takaisin hankkia: hevoset, kaulaliinan, rahat ja liinavaatteet, ynnä Mühlberg'in luona kaatuneen renkisi Hersen sairashoito- ja holhouskustannukset. Oletko tyytyväinen?

Lukiessaan kiiluvin silmin tuomiota, joka arkkikanslerin viittauksesta hänen käteensä annettiin, laski Kohlhas molemmat lapsensa, jotka hän käsivarrellaan kantoi, viereensä maahan; sitten, huomattuansa tuomiossa vielä erään kohdan, jonka nojalla junkkeri Wenzel väkivaltaisuudestaan oli tuomittu 2-vuotiseen rangaistus-vankeuteen, heittäytyi hän aivan tunteittensa valtaamana polvilleen vaaliruhtinaan eteen ja ilmoitti että hänen suurin toiveensa, oikeutensa perille pääseminen, nyt oli toteutunut. Sen lausuttuansa meni hän hevosten luokse, taputteli niiden turpeita kauloja, tarkasti niitä, ja huudahti iloisella äänellä: minä lahjoitan ne pojilleni Henrik'ille ja Leopold'ille! Kansleri, herra Henrik von Gensau kumartui hevosensa selästä lempeästi häneen päin, löi häntä olkapäälle, lupasi hänelle vaaliruhtinaan nimessä, että hänen viimeinen tahtonsa pyhänä pidettäisiin, ja kehoitti hänen määräämään noiden toistenkin tavarain suhteen, mitä hän paraaksi katsoi. Silloin huusi Kohlhas luoksensa Herseu ivanhan äidin, jonka hän sattumalta oli huomannut väkijoukosta, ja sanoi tälle, osottaen kädellään tavaroita:

— Kas tässä, nämät ovat teidän!

Rahat, mitkä hänelle itsellensä olivat vahingon palkkioksi määrätyt, antoi hän niinikään Hersen äidille tämän vanhojen päivien toimeentuloksi ja hauskuudeksi.

— Nyt Kohlhas, hevoskauppias, kuului tämän laupeudentyön jälkeen vaaliruhtinaan vakava ääni; sinä, joka täten olet saanut hyvityksen, valmista sinäkin nyt itsesi antamaan hyvitys hänen keisarilliselle majesteetillensa, jonka säätämän maanrauhan sinä rikkonut olet! Kohlhas kun tämän kehoituksen kuuli, otti heti hatun päästänsä, heitti sen maahan ja sanoi olevansa siihen valmis. Sitten nosti hän vielä kerran lapsensa syliinsä, pusersi niitä kauan rintaansa vasten, laski ne hiljaa jälleen maahan ja jätti ne Kohlhasenbrück'in tilanhoitajalle, joka kuumia kyyneliä vuodattaen vei ne pois mestauspaikalta.

Kohlhas seurasi orvoksi jääviä lemmittyjänsä silmillänsä, kunnes ne olivat näkyvistä kadonneet; sitten nousi hän vakavasti mestauslavalle ja asetti itse pölkylle päänsä, jonka pyövelin kirves yhdellä iskulla katkasi.

Tähän loppuu kertomus hevoskauppias Kohlhas'ista, joka sielultaan ja mieleltään oli perinpohjin oikeatuntoinen mies, mutta joka antoi taipumattoman itsepintaisuutensa hairahduttaa itsensä tarttumaan sekä omaksi että muiden turmioksi aseisin, hankkiaksensa itse itsellensä oikeutta, kun hänen olisi ollut jättäminen kosto Jumalan käteen, silloisten seikkain estäessä häntä pääsemästä oikeutensa perille.

Läsnäolijain surkutellessa Kohlhas'in surullista loppua pantiin hänen ruumiinsa arkkuun ja vietiin etukaupungin kirkkotarhaan, missä se kunniallisesti haudattiin. Sillaikaa kun tämä tapahtui kutsutti vaaliruhtinas vainajan pojat luoksensa ja ilmoitti heille, että he vaaliruhtinaan kustannuksella kasvatettaisiin aatelislasten koulussa. Saksin vaaliruhtinas, joka niinikään oli ollut läsnä mestauksessa, palasi sangen pian takaisin Dresden'iin ruumiiltaan ja sielultaan murtuneena. Mitenkä hänen sittemmin kävi, se saadaan tietää historiasta. — Vielä viime vuosisadalla eli Mecklenburg'in maakunnassa Kohlhas'in jälkeläisiä, voimallisia ja kunniallisia.