The Project Gutenberg eBook of Poimintoja Jaakko Fellmanin muistiinpanoista Lapissa, by Jakob Esaiaksenpoika Fellman and A. Meurman

       Alkulause.
    I. Matka virkapaikkaan ja ensi vuosi siellä.
   II. Suomen Lapin asukkaat.
         1. Johdatus.
         2. Lappalaisten muinaisuskonto.
         3. Lappalaisten lauluista ja saduista.
         4. Lappalaisten muinoisesta verotuksesta.
         5. Uutisasukkaiden vaikeudet.
  III. Lapin ilmanala.
   IV. Lappalaisten uskonnollisuudesta ja luonteesta.
    V. Porontaljojen näytteellepano.
   VI. Käynti Matti Samulin luona..
  VII. Kirkollisia ja siveellisiä oloja.
VIII. Muutamia piirteitä papin arkielämästä Lapissa.
   IX. Joulumarkkinat Inarissa 1821.
    X. Käräjät Inarissa 1827
   XI. Matkaseikkailuja.
  XII. Sairaus.
XIII. Ruijassa.
  XIV. Kemin markkinat.
   XV. Käynti Venäjän Lapissa.
  XVI. Eronhankkeita ja lopullinen ero Lapista.

Vasta neljä vuotta pappina oltuaan nuori Jaakko Fellman nimitettiin Utsjoen ja Inarin kirkkoherran virkaan, johon hän astui v. 1820 ja oli siinä kahdettatoista vuotta eli vuoteen 1831, jolloin hän kokonaan heikontuneen terveytensä vuoksi tästä virasta erosi. Koko tällä ajalla hän kirjoitti omista ja seurakuntansa oloista ruotsiksi muistiinpanoja, jotka 1906 painettuina julaistiin, täyttäen neljä paksua nidosta, ja jotka monipuolisen ja runsaan sisällyksensä tähden ovat saavuttaneet hyvin ansaittua huomiota.

Innokkaana lapinkansan ystävänä ja lämpimänä sielunpaimenena ei hän välttänyt vaivaloisimpia ja hengenvaarallisiakaan matkoja, kun virkatoimet niitä vaativat, koskivat ne sitten kuulutettujen jumalanpalvelusten pitämistä, sairaiden luona käymistä tai vanhojen ja raihnaiden palvelemista, kun nämä eivät kyenneet saapumaan kirkolle. Lämpimällä rakkaudella, joka huokuu kaikissa hänen kirjoituksissaan, hän liittyi kovaonnisiin seurakuntalaisiinsa ja sai heidän puoleltaan yhtä vilpittömän ja lämpimän tunnustuksen ja rakkauden palkinnokseen.

Mutta kuten niin moni maamme etevistä sielunpaimenista ei Fellmankaan harrastanut ainoastaan seurakuntalaistensa hengellistä kehitystä vaan myös heidän aineellisten olojensa parantamista. Milloin hän tarjoutuu opettamaan heitä polttamaan tervaa juurikkaista, milloin hän neuvoo heille uusia ketunpyytämistapoja, milloin hän taas kehottaa silloin vielä tuskin alussa olevaan potaatinviljelykseen, jota hän koettaa edistää lahjoittamalla siementä. Ja aina avoimella silmällä hän tutkii mitä viljelyksen mahdollisuuksia kullakin paikkakunnalla on olemassa, kehoittaa etenkin karjanhoitoon missä hän huomaa ruohoisia jokivarsia, ja esittää palkittaviksi uutteria uutisviljelijöitä, jopa itsekin perustaa uutistalon Inariin, siten kehoittaakseen lappalaisia yhtäläisiin yrityksiin; ja moni uutistalo syntyikin siellä hänen aikanaan. Tuon tuostakin hän istuu puheenjohtajana lappalaisten kotokäräjissä. Ja kun kihlakunnan käräjiä aina vuodesta 1812 ei oltu pidetty Utsjoella eikä Inarissakaan, ja lappalaisten oli pakko ajaa käräjäasiansa Enontekiäisissä, jonne Utsjoelta oli 37 ja Inarista 22 peninkulmaa, puuttui Fellman, kohta Lappiin tultuaan, tähänkin asiaan, ja saatiinkin vihdoin aikaan että vuodesta 1827 alkaen kihlakunnan oikeus taas istui Inarissa.

Mutta laajemmallekin ulottui hänen näköpiirinsä. Jo vuonna 1822 Fellman lähettää silloiselle valtiosihteerille paroni Rehbinderille "Kertomuksen Utsjoen kirkkoherrakunnan nykyisestä tilasta ja ehdotuksia sen parantamiseksi". Siinä hän muun muassa, tiettävästi ensimäisenä, on huomauttanut välttämättömäksi ja Suomen lappalaisten elämänehdoksi, että heille suodaan maakaistale Jäämeren rannalla, sekä että heille 1820-luvun rajankäynnissä Venäjän ja Norjan valtakuntien välillä pidätettäisiin se oikeus Jäämereen, joka heillä ikivanhoista ajoista on ollut. Samaa asiaa hän muistuttaa rajankäyntikommissioonille 1826. Mutta kaikki turhaan, ja turhiksi ovat jääneet myöhemmätkin yritykset samaan suuntaan. Mainitsemme vain lyhyesti muut hänen laveasuuntaiset ehdotuksensa, kuten esim. kauppalan perustamisen Patsjoen suulle, Patsjoen perkkaamisen uittoväyläksi, ryhtymisen valaanpyyntiin ja karjanhoidon edistämiseen. Keisarilliselle Suomen talousseuralle Fellman kirjoittaa taloudesta Utsjoella, joka kirjoitus jo 1826 ilmestyi painosta. Hän tutkii eräässä kirjoituksessa kysymykseen tullutta ehdotusta Suomen rajan sulkemisesta Norjaa vastaan, toisessa hän pyytää että rukoushuone rakennettaisiin Venäjän alueelle Inarin porolappalaisille; ja kyllä paljonkin aikansa edellä me hänet tapaamme, kun hän eri kirjoituksissa neuvoo kotimaisten rehukasvien viljelemiseen ja — ihmeeksi — kehoittaa kalanviljelykseen Suomessa ja Suomen Lapissa, jossa hän itse oli yrittänyt kokeilla tällä alalla.

Olisihan jo tässäkin kyllin yhden miehen osaksi. Mutta Fellman oli sen lisäksi etevä tiedemies etenkin kasvi- ja eläintieteen alalla. Semmoisena hän oli kirjevaihdossa useain kotimaisten ja ulkomaalaisten tiedemiesten kanssa, ja tästä kirjevaihdosta näkyy, kuinka suuressa arvossa häntä pidettiin. Lapin kasvi- ja eläinkunnasta hän on kirjoittanut laajoja selontekoja.

Mutta kielitiedekään ei ollut hänelle vieras. Lappalaisten opetuksessa oli heidän oma kielensä kielletty; kaikki opetus oli annettava suomeksi. Jos suomenkieli olikin Suomesta karkoitettu matalimpiin mökkeihin, niin saihan se Lapissa rehennellä herrana. Tätä vääryyttä Fellman ei sietänyt. Itse hän pian oppi lapinkieltä, eikä hätävaraksi vaan; täydellisesti hän siihen perehtyi ja esiintyi kirjailijanakin tällä kielellä. Hän kokosi suuren joukon kansanlauluja ja taikoja, tutki lappalaisten muinaisuskontoa ja heidän satujansa ja julkaisi niistä arvokkaita kirjoituksia. Monien ponnistuksien jälkeen hän saikin lapinkielen käyttämisen kiellon peruutetuksi sekä seurakuntalaisten että itsensä suureksi iloksi.

Näin laajoille aloille ulottuvan elämäntyön suorittaja ansaitsee tulla tunnetuksi maanmiestensä keskuudessa laajemmalle kuin voi levitä hänen yllämainitut muistiinpanonsa, jotka suurimmaksi osaksi ovat varsinaisia tiedemiehiä varten. Jaakko Fellmanin elämäkerta olisi liitettävä kansamme muiden merkkimiesten sarjaan. Mutta kukapa rohkenisi ruveta kilpailemaan hänen kanssaan sen kertomuksen vilkkaudessa, elävyydessä ja viehättäväisyydessä, jolla hän itse esittää oloaan ja havaintojaan Lapissa. On tuntunut sentähden luonnollisemmalta, että nämä olot ja havainnot tulevat lukijan silmien eteen Fellmanin omilla sanoilla. Niitä kahtatoista vuotta, joina hän eli ja vaikutti Lapissa, on hän kuvannut muistiinpanojensa ensimäisessä osassa, 680 sivuisessa nidoksessa, kukin vuosi eri jaksona. Siinä laveudessa niitä nyt ei voida suomeksi julkaista, vaan on niistä etupäässä lappalaisia koskevat tärkeämmät kohdat poimittu ja aineiden mukaan järjestetty. Siten on syntynyt tämä kuvaus Jaakko Fellmanista. Ainoastaan varsin vähäisessä määrässä hän tässä esiintyy tiedemiehenä, lukija vain viittauksista huomaa, että hän niilläkin aloilla liikkuu. Mutta silloiset olot Lapissa, Fellmanin kuvaukset Lapin ja lappalaisten elämästä ja hänen toimistaan niiden keskuudessa, toivottavasti viehättävät sitä lukijaa, joka harrastaa maamme oloja ja maamme toimimiesten tuntemista. Fellman oli syntynyt Rovaniemellä 1795 maaliskuun 25 päivänä ja kuoli 8 p. samaa kuuta 1875 kirkkoherrana Lappajärvellä, jossa hän toimi 43 vuotta. Hänen esi-isänsäkin olivat kolmessa polvessa olleet lappalaispappeina, yhteensä ja yhtämittaa 120 vuotta.

A. M.

Pätevien hakijoitten puutteessa oli Utsjoen kirkkoherranvirka ollut jonkun aikaa avoinna. Pohjoinen ilmanala ja paikan etäisyys sivistyneestä maailmasta peloitti. Vuonna 1817 oli hallitus suonut Lapinmaan pastoreille ylennysoikeuden edullisempiin kirkkoherranpaikkoihin Suomessa, kun olivat kunnollisesti hoitaneet virkaa Lapinmaassa; ja vaikka vaikeudet Suomen pohjoisimman seurakunnan hoidossa pelottivatkin minua, voittivat kuitenkin ne tulevaisuuden toiveet, jotka siihen liittyivät. Määrättynä syyskuussa 1819 alkamaan väliaikaisena virantoimitustani Lapinmaassa, sain saman vuoden joulukuussa valtakirjan Utsjoen ja Inarin kirkkoherranvirkaan. Riensin uusiin oloihini, enkä edes malttanut paljonkaan käydä tien varrella asuvien ystävieni luona, jotka sanoivat minulle ikuiset jäähyväiset, kun heidän liioitteleva mielikuvituksensa näki minut jo haudattuna Lapin lumikinoksiin tai jähmettyneenä sen hirvittävässä pakkasessa. Saavuttuani Tornion seuduille, tapasin muutamia pohjoisesta palaavia matkustajia, jotka ilmoittivat minulle, että matkustus Inariin ja Utsjoelle tähän aikaan ja niin suurella porojoukolla, kuin tarvitsin, oli mahdoton, ellen saisi vastaani juhtia sitä 200:n kilometrin pitkää erämaan taipaletta varten, joka eroittaa Inarin Sodankylästä, jonka vuoksi parin viikon viivytys viimemainitussa paikassa kävisi tarpeelliseksi. Eihän tuo tuntunut kehottavalta, ja eroa sivistyneestä maailmasta katkeroitti lisäksi vaikein kaikista, ero Rovaniemessä asuvasta äidistäni, joka, silloin leskenä, aina oli kieltänyt minua lähtemästä Lappiin vastaista menestystäni silmällä pitäen. Miltei puoli penikulmaa hän minua kodista seurasi, varoittaen hoitamaan terveyttäni, karttamaan tunturien jyrkkiä kalliokuiluja vaappuvassa poropulkassa, ja ennen kaikkea lähtemästä erämaahan ilman riittäviä eväitä. Jos olisin aina noudattanut tahi voinut noudattaa näitä äidin rakkauden antamia ja sen kyyneleillä minuun juurruttamia neuvoja, en olisi niin usein saanut kärsiä nälkää näissä erämaissa, enkä olisi niin kauvan kieltäytynyt vastaanottamasta sitä ruokatavarain runsasta varastoa, jonka hän sai minut ottamaan mukaani.

Suotuisassa ilmassa ja hyvällä kelillä jatkui matkaa keskeytymättä Kiurujärven uutistaloon, 4 1/2 penikulmaa pohjoiseen Sodankylän kirkolta. Täällä sain jo kokea miltä tuntuu Lapissa oleminen. Oli pakko viipyä Kiurujärvellä kaksi vuorokautta kyytiä odottamassa, ja minun täytyi siellä oleskella varsin kurjassa hökkelissä, jossa asui talonväki, jotkut köyhät lappalaiset, jotka täällä viettivät talvea, ja joukko koiria ja kissoja. Hirveä haju saastutti ilmaa, ja syöpäläisiä vilisi kaikkialla. Toisen päivän iltana, kun kietoutuneena vaippaani suojellakseni itseäni savulta, loikoilin pirtin nurkassa, kuulin äkkiä ihmisääniä ja ahkioiden narinaa pihasta. Noustuani kaikui vastaani äänekkäästi: "Porot ovat täällä, laita meille tupakkaa ja viinaa!" Kun suostuin pyyntöön, virkistyivät miehet, ja kun kaikki valmistukset olivat suoritetut, lähdettiin kello 4 aamulla matkaan. Keli oli hyvä, tie auki, ja kaikki ennusti niin huoletonta päivää, kuin yleensä on mahdollista talvimatkalla 68:lla pohjoisasteella. Mutta koiran säikähyttämänä renkini poro tuimassa vauhdissaan rikkoi viinalekkerini pohjan, ja tuo kovassa ilmanalassa matkustavalle välttämätön tavara meni hukkaan. Vielä kuljettiin 1/2 penikulmaa ja vasta Purnuavansaaren pienellä kunnaalla, suunnattomalla nevalla pysähdyttiin. Porot söivät, nuotio viritettiin ja pakkasen kiihoittama ruokahalu höysti niukat ruokalaitoksemme, kun kyytimiehet käskivät rientämään lähtöön, sillä kova ilma oli tulossa. Tuskin olimme lähteneet, kun jo puhkesi kauhea myrsky, ja vaivoin jaksoivat hyvät poromme kestää niitä raekuuroja ja ikäänkuin pitkin maata vyöryviä pilviä, jotka meitä kaikkialla ympäröitsivät, ja jotka eivät haihtuneet ennenkuin puolentoista tunnin jälkeen saavuimme metsän reunaan, josta lähtien puiden suojassa vaikeuksitta jatkoimme matkaa yösijaan Korvasen uutistaloon, jonne saavuimme kuljettuamme sinä päivänä 7 penikulmaa.

Tänne oli pari päivää sitä ennen saapunut kaksi lappalaista kyyditäkseen minua 14:llä porollaan Inariin 200 virstaa, jolla matkalla ei tavata ainoatakaan ihmisasuntoa. Semmoinen joukko poroja näyttää ehkä liialliselta, mutta kun yksi poro ei jaksa kuljettaa enemmän kuin 8 — 10 leiviskää, ja useita poroja on aina muassa varalta, niin ei ollut porojen luku ylenpalttinen. Kyytimieheni pian minuun mielistyivät kun noudatin Lapissa matkustavaiselle välttämätöntä kohteliaisuutta tarjoamalla tupakkaa ja viinaa; ja ilma oli erämaassa ollut siksi suotuisa, että kyyditsijäni porojen tulomatkalla tekemät jäljet olivat ensimäisenä matkapäivänä näkyvissä. Koko tällä taipaleella, jolla tavallisesti kuluu 4 — 5 päivää, en viipynyt kuin 3 päivää, ja ainoastaan kaksi yötä olin pakoitettu viettämään metsässä. Maa oli kaikkialla, paitsi nevoilla ja tuntureilla, metsää kasvavaa ja tunturiselänteen poikki oli ainoastaan penikulma matkaa. Kaikkialla, missä poroja syötettiin, voitiin nuotioita virittää, eikä muuta vaikeutta sattunut, kuin pakko kävellä vuorenrinnettä ylös, kun poro ei jaksanut ajajaansa vetää. Metsä oli vaivaismäntyä, koivua ja nevakoivua; ainoastaan silloin tällöin matkan alussa tavattiin jokunen vaivaiskasvuinen kuusi. Itse tunturit olivat romanttisen kauniit; mutta siellä ollaan alituisessa vaarassa syöksyä kuiluihin pitkin sitä peilinliukasta jäätä, jonka muodostaa vuorenjyrkänteiltä valuva vesi ja joka vaihtelevin värein säteilee tuhansissa kummallisissa muodoissa sekä tekee matkustamisen yhä huolestuttavammaksi, kun iljanne on sekä poroille että pulkalle varsin vaarallinen.

Kello 4 aikaan puolisen jälkeen saavuin määrättynä lauvantaina Inarin kirkolle; jossa väki jo oli koossa. Jo edeltäkäsin oli kyyditsijäni, minun tietämättäni, lähettänyt lappalaisilla, joita heidän kirkkomatkallaan tapasimme, tiedon kirkolle, että uusi pappi kohta saapuu. Vastaani tulikin väkijoukko lakit kädessä ystävällisesti tervehtien, ja eräs nuori lappalainen riensi irroittamaan porohihnan, jonka silmukka oli kiinnitetty käsivarteeni, ja taluttamaan poroani. Minua sitten saattoi väki pappispirtille, jonne tultua nuorat, joilla olin kiinnitetty pulkkaan, irrotettiin. Minut nostettiin pulkasta, ja jokainen koetti olla minulle avullinen; yksi pudisti lumen turkistani, toinen lappalaiskintaistani, toinen taas tavoitteli lakkiani, sitä kuivatakseen; lyhyesti sanoen, kaikki olivat liikkeellä. Heidän surullisen synkissä kasvoissaan ilmeni palvelemisen halu ja hyväntahtoisuus, ja yhä huusivat tiellä seisovat: puorest, puorest! — Jumalan rauha — samalla kun ojensivat kätensä tervehdykseksi.

Vihdoin aukeni sen huoneen ovi, joka 40 vuotta on ollut papin asuntona täällä, ja johon sydämestäni halusin vapautuakseni poronnahkapuvustani, jossa olin, ollut kolme päivää ja kaksi yötä yhtä mittaa. Tuvan pinta-ala oli 7 kyynärää kumpaankin suuntaan; sen korkeus lattiasta katonrajaan 2 1/4 kyynärää, ja keskikohdalta 3 1/4 kyynärää. Uunin asemasta siinä oli harmaasta kivestä tehty avonainen takka (s.o. ilman peltiä). Huonekaluston muodostivat seinäpenkit, hirsistä seinään salvattu vuoteentila, joka anasti ainakin kuudennen osan huoneesta, sekä kahdesta veistetystä lankunpätkästä tekaistu pöytä ja siinä kaksi tuohkosta, toisessa kirkasta tunturivettä, toisessa lumensekaista, jota Lappalaiset mieluummin juovat syystä että se on kylmempää.

[Eikäpä tuo pappilarakennus, joka Inarin kirkonarkistossa löytyvien asiakirjain mukaan korjattiin vuonna 1825 samalla kun siihen lisättiin kamarikin, siten uudistetussa kunnossaankaan ollut paljoa tyydyttävämpi. Vuonna 1828 Inarissa pidetyn rovastintarkastuksen pöytäkirjassa annetaan nimittäin siitä seuraava kuvaus:

"1:ksi. Yksi kamari, äsken rakennettu pienistä mäntyhirsistä, 4 kyyn. 2 tuumaa lattiasta välikattoon, 7 k. leveä, 4 k. 14 t. pitkä. Lattia on tehty irrallaan olevista, kapeista ja kirveellä halaistuista laudoista. Vesikatto ja välikatto, joka on peitetty turpeilla, on samanlaatuisista laudoista. Akkuna on 11 k. korkea, 15 t. leveä ja on kiinnitetty seinään ilman kehyksiä; kamarin ovi on kirveellä veistetyistä ja höylätyistä laudoista. Uuni harmaasta kivestä ilman peltiä. Muutoin on huone, kun se on huonosti salvattu ja tilkitty, siksi vetoinen, ettei siinä terveyttä turmelematta saata asua. Ankarassa pakkasessa siinä ei voi oleskella muuta kuin turkkeihin käärittynä. Kun takassa on tuli, kuumentaa se liiaksi uuniin kääntynyttä ruumiin puolta, jota vastoin toista puolta jäätää pakkanen.

"2:ksi. Tupa kamarin edessä on 4 k. 2 t. korkea lattiasta välikattoon, 7 k. leveä ja 5 1/2 k. pitkä. Muutoin kaikki muut osat samanlaiset kuin kamarissa. Kalustoa ei ollut muuta kuin 2 huonoa pöytää, vuode ja vanha penkki."]

Synkät tunteet valtasivat minut tulevaisuuteen nähden, kun oli moinen huone asuttavana 69:llä pohjoisasteella — mutta en saanut kauvan niihin antautua, sillä pian oli tupa täynnä ihmisiä, jotka lukkarin johdolla tulivat ilmaisemaan ilonsa saapumisestani. Tämä lukkari oli vanha mies ja hän oli hoitanut tätä virkaa 54 vuotta 5:n ruplan vuosipalkalla. Minulle asetetut kysymykset kuuluivat: Onko maassa rauha? Riehuuko siellä tauteja? Onko matkalla sattunut onnettomuuksia? Mitä pidätte uudesta asemastanne? y.m. Kylän vanhin eli kylännimismies piti suurella puuhalla huolta matkakalujeni kantamisesta huoneeseen ja silojen sinne ripustamisesta; tuvan seinää vastaan pystytettiin pulkkani, jonka nokka ulottui räystään yli. Eräs pitäjäläisistä, joka oli määrätty palvelijakseni täällä oloni aikana, kysyi halusinko syödä. Kysyttyäni, mitä hänellä oli tarjottavana, hän vastasi: "Mitä suinkin haluat: lihaa, kalaa, ydintä, muuramia, olenpa onnistunut lampaanlihaakin sinulle hankkimaan." Kaikki läsnäolijat saivat ryypyn ja toivat toisena päivänä lahjojansa, muun muassa erästä sara-heinää, jota lappalaiset käyttävät kengissään sukkien verosta, sekä poron ja lampaanmaitoa. Pienessä padassa oli maito saanut jäätyä möhkäleeksi tikun ympärille, joka nyt oli kädensijana, kun jäätynyt maitomöhkäle, hieman sulatettuna valkean ääressä, irtaantui astiasta ja tarjottiin minulle. Illallinen tuotiin savun mustuttamassa puukupissa, ja lihaliemessä oli paljon poronkarvoja, joita aina lappalaisen ruokaa valmistaessa putoilee keittoastiaan.

Ollessani täällä kaksi sunnuntaita ei kokoontuneesta väestä yksikään lähtenyt kotiinsa, johon toisilla oli 100 jopa 120 virstaa, vaan he saapuivat miehissä Herran huoneeseen. Arkipäivinä pidettiin lukukinkerit ja rippikoulu. Silloin kun ei ollut toimitusta kirkossa tai rukoushuoneessa tapasin seurakuntalaisia lukemassa ja laulamassa kojuissaan. Harva luki lapinkieltä, useimmat suomea sujuvasti, ja Lutherin katkismuksen sekä Gezeliuksen tai Sibeliuksen selitykset ulkoa; sitä paitsi muutamia raamatunlauseita, Athanasiuksen uskontunnustuksen ja Davidin psalmeja.

Nyt oli jo jokaisen aika lähteä kotiinsa, minun Utsjoelle, jossa pastorin asumapaikka on. Suorin matka sinne oli 150 virstaa. Vanhat ja nuoret kokoontuivat pulkkani ympärille, istuessani kiinnitettynä siihen. Miehet paljastivat päänsä ja lukkari ilmoitti, että seurakunta tahtoisi laulaa jäähyväisiksi. Hän alkoi virren enkelien varjeluksesta ja kaikki läsnäolijat yhtyivät siihen; sitten luettiin siunaus, porot laskettiin liikkeelle ja pian kulkusten kilinään ja koirien haukuntaan hukkui näiden hyvien luonnonihmisten surun ilmaisut eron johdosta ja heidän usein uudistamansa huudot: "tervetuloa jälleen!"

Tänä päivänä matkaa jatkettiin vain kolme penikulmaa lappalaiskotaan, ainoaan, johon voidaan matkalla Inarista Utsjoelle yöpyä. Viisi tai kuusi korttelia korkea ovenaukko oli kuitenkin siksi ahdas, etten mahtunut siitä, ennenkuin olin 36 asteen pakkasessa riisunut talvipukuni kodan ulkopuolella, ja ryömien nelin kontin onnistuin vihdoin pääsemään sisään. Seuraavana vuonna sinne saapuessani oli ovi suurennettu, mutta valitettiin kylmyyttä huoneessa. Talonisäntä oli yksin kotona, opettaen muutamia pieniä lapsia lukemaan ja laulamaan. Pian loimusi tuli arinalla, joka ainoastaan muutaman neliökyynärän suuruiseen huoneeseen verrattuna oli suunnattoman suuri. Loimu, kuumuus ja savu karkoittivat minut ulkoilmaan, josta hyväntahtoinen isäntäni pian kutsui minut takaisin tarjoutuen valmistamaan ateriaa. Kaksi pataa, toinen 10 kannun vetoinen, toinen vähän pienempi, olivat jo tulella. Edelliseen pantiin hienoksi survottua pettua, ja toisesta, jossa keitettiin kalaa, otettiin muutamia palasia; nämä survottiin hienoksi ja sekoitettiin pettuun, josta muodostui paksu velli. Kala laitettiin minulle; isäntä lapsineen rupesi syömään pettuvelliä. Sen ruokahalun kiihottamana, jolla nuo pienet lapset särpivät mustaa ruokaansa, minäkin yritin sitä maistaa, mutta kirpeä pihkanmaku teki minulle mahdottomaksi lusikallisenkaan nielemisen. Tämä ateria, omien varojeni jäännöksillä höystettynä, oli heidän ainoa tänä päivänä.

Matkaa jatkettiin seuraavana aamuna ja kahden päivän perästä saavuin Utsjoelle, menetettyäni Utsjoen virtavissa koskissa, jotka eivät jäädy talvisinkaan, kokovuotisen sokerivarastoni. Astuin uuteen asumukseeni, jossa paitsi kyökkiä oli kolme välttävää kamaria, mutta kaikki ilman uunia, joiden asemasta oli ainoastaan lappalaisten käyttämiä harmaakivitakkoja. Huone oli rakennettu pienistä hirsistä ja seinät siksi huonosti varustetut, että rakojen läheisyyteen pantu kynttilä sammui ilmaviiman vaikutuksesta. Rikkinäisten akkunain, seinänrakojen ja savutorven kautta oli lunta tuiskuttanut sisään siksi paljon, ettei valkeata voitu sytyttää ennenkuin usean tunnin työn jälkeen. Vähitellen sai tuli aikaan jonkinmoista lämpöä, ja minä matkakumppaneineni laskeuduin nukkumaan. Yöllä nousin jäätävän pakkasen herättämänä juomaan, mutta turhaan tartuin vesiastiaan — siinä ei enää ollut muuta kuin jäätä. Suurempiin korjauksiin rakennuksessa ei voitu ryhtyä ennenkuin kesällä, ja asuminen niin huonosti varustetussa asumuksessa tuli vielä epämieluisammaksi, syystä että lämmittäminen kävi varsin kalliiksi, koska mäntyä ei enään kasva Utsjoen kirkon pohjoispuolella, eikä täällä ole muuta metsää kuin koivupensaita. Kun lisäksi ei vielä ollut ainoatakaan ihmisolentoa, paitsi minua ja matkakumppaneitani, lähempänä kuin kahden penikulman päässä, en päästänyt kyytimiehiäni lähtemään, ennenkuin olivat koonneet melkoisia kasoja parin kolmen kyynärän pituisia koivuja, joiden oksat usein olivat yhtä pitkiä ja paksuja kuin runkokin. Yhdeksänä päivänä heidän lähtemisensä jälkeen en nähnyt muita ihmisiä kuin ne kaksi palvelijaa, jotka olin tuonut muassani. Kymmenentenä päivänä saapui rahvas jumalanpalvelukseen.

Utsjoen lappalaiset ovat enemmän paimentolaisia kuin inarilaiset, he ovat harjaantumattomampia lukemaan ja osaavat huonommin kuin heidän etelämpänä asuvat naapurinsa suomea, jonka käyttäminen oli uskonnonopetuksessa pakollinen. Huomattavia poikkeuksia tietysti löytyy. Inarilaiset, joilla on vain vähän poroja, asuvat talvisin samoissa, useimmiten puusta rakennetuissa mökeissä ja viettävät niissä jokseenkin toimetonta elämää. Porolappalaiset Utsjoella sitä vastoin muuttelevat siirrettäviä asuntojaan useasti viikossa yhä paimentaen laumojansa, ja kalastajat, jotka hirsien puutteessa talvisin asuvat turpeista kyhätyissä hökkeleissään, viettävät kesänsä kalastuspaikoissa jäämeren rannikolla. Kuitenkaan ei puutu Utsjoen lappalaisiltakaan virkeätä uskonnonoppimisen harrastusta, ja he käyvät usein ja hartaudella jumalanpalveluksissa. Heidän kirkkoveisuunsa on kuitenkin mitä huonoin eikä ole omiansa herättämään hartautta muissa. Yrittäen toinen toisensa ääntä voittamaan, muistuttaa heidän laulunsa virran pyörteissä taistelevaa ihmisen hätähuutoa. Sitävastoin inarilaiset ovat koraalilaulussa etevämmät kuin mikään rahvas, jonka olen kuullut laulavan, — seurauksena heidän ahkerista hartaustoimituksistaan kodeissa, jommoisia Utsjoella harvemmin sattuu, koska siellä kaikki perheenisät eivät, kuten Inarissa, lue saarnakirjasta sunnuntain saarnaa. Keskitalven aikaan saapuu Utsjokelaisia kirkkoon tavallisesti 10 — 12 henkeä, joka sunnuntai, milloin pastori ei ole matkustanut Inariin; ainoastaan joka kolmas sunnuntai he tulevat miehissä ja silloin jatkuvat toimitukset kaksi, kolme päivää. Kun joskus kesälläkin pidetään jumalanpalveluksia, ei niihin saavu kuin 7 — 8 henkeä, koska useimmat toukokuun alussa, karttaaksensa sääskiä ja hyönteisiä, lähtevät Jäämeren rannikolle. Ja jos paikalla sattuu olemaan norjalainen pappi, avustaa hän heitä papillisilla toimilla, kuten taas Norjan lappalaisetkin, jotka jäkälän puutteessa saapuvat Utsjoelle, siellä käyttävät pappia.

Lappalaisten yleinen siirtyminen suvella suo heidän kirkkoherralleenkin lomaa siihen aikaan oleskelemaan maan asutuimmissa seuduissa; eikä ollut kolmeenkymmeneen vuoteen ennen tuloani yksikään pappi kestänyt kesän viettoa Utsjoella, jonka alastomat vuoret ja kalliot jo ensi silmäyksellä synnyttävät synkän mielialan. Niiden jyrkänteistä ja rotkoista lumi usein kajostaa elokuussa, eikä jäät Utsjoen järvistä tavallisesti lähde ennenkuin heinäkuun alussa. Suvi on sittenkin täällä kuten muuallakin mieluisin vuodenaika, etenkin jos ei arastele sääskiä, jotka täällä miljoonittain ympäröivät ihmistä. Päivä ja yö ovat silloin yhtäläiset; ukkosta harvoin kuulee ja vielä harvemmin sattuu pitkällisiä sateita; mutta sittenkin täydellinen eristys maailmasta saattaa syvään synkkämielisyyteen, ja vaikkei varkaita ja rosvoja, paitsi kenties jotakin Vuoreijasta karannutta linnavankia, tarvitse pelätä, on tämä yksinäisyys kuitenkin kammottava ja synkkä, eivätkä sitä tunnetta vähennä ne sudet, joita öisin näkee ja kuulee, vaikkeivät ne täällä hyökkää edes koirienkaan kimppuun, arvattavasti sentähden, että ne porolaumoista saavat runsaasti elatusta.

Kesän aikana on papilla ani harvoin virantoimituksia. Sitä vuoden aikaa olenkin minä senvuoksi käyttänyt opintoihin, luonnontieteellisiin ja fysikaalisiin havaintoihin, kalastukseen ja metsästykseen. Mutta usein jo elokuussa hyönteiset häviävät, lunta sataa, katoaa, tulee uudestaan, ja kasvit kuihtuvat. Syyskuun alussa lehdet kellastuvat ja sen keskivaiheilla koivut ovat menettäneet kauneutensa. Lokakuun ensi päivinä revontulet alkavat näkyä, järvet jäätyvät, riekko ja kärppä pukeutuvat luonnon väreihin, ja Mantojärvikin, joka syvyytensä tähden kauvimmin antimillaan hyödyttää papin kyökkiä, jäätyy kuukauden loppupäivinä, jolloin tavallisesti on 20 — 30 asteen pakkanen. Selkeällä ilmalla aurinko vielä näkyy marraskuun 20 p:nä, mutta se onkin viimeinen kerta vuodessa. Päivät käyvät pimeiksi, yöt unettomiksi. Sittenkin elämä toisesta syystä käy mieluisemmaksi. Kun, näet, lappalaiset palaavat Norjasta, saa joka viikko nähdä ihmisiä ja puhutella heitä, ja heidän vähäpätöisetkin uutisensa, jotka supistuvat kertomuksiin kalastuksesta, tavarain hinnoista ja ostajista sekä vastaisista Ruijan suurkäräjäin jäsenistä, eivät ole näillä autioilla seuduilla viehätystään vailla.

Vähää ennen joulua posti saapuu Suomesta, tuoden ruununvoudin kantoluettelon ja yksityisiä kirjeitä, mitkä neljän, mitkä kymmenen kuukauden vanhoja. Mikä juhla! Useat seurakunnan jäsenet tulevat nyt kirkolle uutisia kuulemaan. Ensimäinen kysymys on: Onko maassa rauha? Elääkö keisari? Onko hän terve? Onko piispa terve? Ovatko kristityt rauhassa muhamettilaisilta ja pakanoilta? — Mutta tammikuun 25:nen ja 30:nen päivän vaiheilla, jolloin aurinko taas nousee taivaanrannan yli, on vieläkin suurempi juhla, jonka arvoa täysin käsittää yksin se, jolta sen suloinen näky on puuttunut enemmän kuin kaksi kuukautta. Mikä majesteettinen kauneus, kun sen ensimäiset, uudestaan näkyvät säteet kultaavat taivaanrannan reunaa! En ole koskaan kyyneleittä voinut nähdä tätä ilmiötä. Näitä kyyneleitä ei sovi oudoksua, jos kohta niitä osaksi saa vuotamaan myös maailmasta ja sivistyneiden ihmisten seurustelusta eristetty elämä, josta puuttuu monet mukavuudet, joita jollekin sivistysasteelle kohonnut ihminen jo pitää välttämättömyytenä. — Lappalaisetkin muinoin viettivät auringon palaamisen juhlaa.

Varmuudella täällä ei voida toivoa muuta syötävää kasvikunnasta kuin muuramia ja suolaheinää. Lauhkeampina suvina menestyvät nauriit ja retiisit, lauhkeimpina myös pinaatti. Jauhoja ja suoloja saadaan venäläisistä laivoista Jäämeren rannoilla. Lihaa ja kalaa on yllinkyllin, ja siirtomaatavaraa tuodaan joka tai joka toinen vuosi Oulusta 95 penikulman päästä. Tämän kirkkoherrakunnan nykyinen väkiluku ei ole 900 henkeä suurempi, mutta kun pinta-ala on 260 neliöpenikulmaa, niin se ei suinkaan vähässä määrässä lisää papillisen toimituksen vaikeuksia täällä.

Paitsi määrättyjä matkoja Inariin sattuu usein muita, kuten Outakoskelle, 80 virstaa Utsjoelta, Patsjoelle 250 v. ja Kyrön kylään 220 virstaa täältä, jonka tähden virkamatkojen pituus vuodessa tekee noin 2,000 virstaa, jolloin useimmasti saa viettää yöt hangella taivasalla, koska lappalaiskotia harvoin tapaa.

Palaan nyt kuvaamaan ensimmäistä vuottani Lapissa. Sittenkun papilliset toimitukset Utsjoella ja Inarissa olivat suoritetut, jättivät lappalaiset minulle jäähyväiset täksi talveksi huhtikuussa ja oleskelin sitten yksin pappilassa palvelijani kanssa. Yöt tulivat valoisammiksi ja sen ohessa heräsi toivoni kesän tulosta, jota kaipasin sitä enemmän, koska tullessani tuomani ruokavarat olivat lopussa. Jauhoja oli kyllä jo saapunut Norjasta, mutta minulla ei ollut paistinuunia. Jäätyneestä maasta en saanut savea, itse muuratakseni uunin, ja kun joskus halusin herkutella leivällä, täytyi vatkutettua taikinaa paistaa takan hiilillä tahi kypsentää rautapellillä. Maa alkoi paljastua paikoittain, riekot kisailivat nurkkien ympärillä ja lisäsivät vesilintujen melun ohessa unettomuuttani. Joka päivä tein pitkiä kävelymatkoja ympäristössä, jossa ei ollut teitä, ei polkua eikä asuntoa, jossa ei huomannut mitään viljelystä ja jossa alastomat vuoret ja kivilouhikot tuottivat kipua jalkoihin. Useissa kohdin oli sulava lumi muodostanut suuria puroja, jotka syöksyivät alas pilvenkorkuisilta vuorilta, jonkun päivän jälkeen taas kadotakseen. Voima, jolla ne sieltä tulivat, oli siksi kova, että ne vyörittivät rinteistä kiviä. Pehmeään maaperään muodostivat nämä syvänteitä, joissa pienet elävät syksyllä menettivät henkensä. Joskus kuului vuorilla vyöryvien lumikinosten pauhua. Tämä tapahtui kesäkuussa, jolloin aurinko keskiyölläkin jo oli 2 à 3 astetta taivaanrannan yläpuolella.

Pitkän aikaa oli jo erakkoelämätäni vaihtelutta kestänyt. Eräänä yönä, kun lintujen kova melu esti minua nukkumasta aina kello kahteen saakka aamulla, nousin liikkuakseni luonnon helmassa, jossa jo muutama ruohon korsi pistäytyi ylös maasta, ja kuullakseni likeisen vuoren juurella lintujen laulua, jota kesti läpi vuorokauden, ellei rajuilma sitä estänyt. Akkunastani huomasin silloin kaksi hanhea, ja ne saivat minut ajattelemaan ruoka-aittaani, joka oli kokonaan tyhjä. Toinen hanhista kaatui pyssynlaukauksesta etehisestäni, ja rientäessäni sitä ottamaan näin savua kirkon likellä siaitsevasta lappalaiskodasta. Ainoastaan se, jolta kaikkinainen ihmisseura on puuttunut, saattaa käsittää iloni nähdessäni tämän varman todistuksen ihmisten läsnäolosta. Riensin kotaan ja tapasin siellä naapurivaimon, joka, jäätyään yksin omaistensa lähtiessä Jäämeren rannalle kalastamaan, oli tänne paennut kahden lehmänsä kanssa uhkaavaa nälänhätää välttääkseen ja nyt huvitti minua kertomuksillaan ennen minua täällä olleista papeista sekä kestitsi minua lehmiensä maidolla. Parasta mitä minulla oli — viinaa ja kuivattua lihaa — leipää ei ollut — pantiin pöydälle tervetulleelle vieraalle, ja hän korvasi vieraanvaraisuuteni lahjoittamalla minulle riekkoja, joita hän pyysi ansoilla, houkutellen heitä niihin matkimalla heidän ääntään.

Juhannus-aikaan alkoi lohenpyynti. Pappilan kalastuspaikka 3/4 penikulman päässä tuotti minulle jokapäiväistä työtä, ja aika kului vähitellen, kunnes heinäkuun loppu palautti muistiini lupaukseni toimittaa elokuun aikana papillisia tehtäviä Inarin seurakunnassa. Suvitie sinne käy halki nevojen ja rämeiden 220 virstaa, mutta kun tienopasta ei saatu, täytyi minun ryhtyä toiseen keinoon ja päätin kulkea alas Varankivuonoon Tenojokea pitkin ja sitten ylös Patsjokea Inarinjärvelle. Lähdin heinäkuun 31 p:nä, mutta en saapunut Inariin ennenkuin vasta elokuun 27 p:nä. Viivytys ei aiheutunut matkan pituudesta, vaan niistä tavattomista vaikeuksista ja esteistä, joita läheisyydessä asuvat Venäjän lappalaiset saivat aikaan matkallani Patsjokea myöten, jota venematkaa ei kukaan silloin vielä ollut tehnyt. Matkalla näki yleensä kivisiä ja hedelmättömiä rantoja ja matkan ikävyyttä lisäsi sekin, että meidän täytyi viimeisenä viikkona syödä paljasta kalaa, jota pyysimme omilla verkoillamme. Olimme onnellisia jos saimme rannoilla kootuiksi joitakuita sipuli- ja suolaruohoja yksitoikkoisen ruuan höysteeksi. — Oleskeltuani kahdeksan päivää Kyrön kylässä ja Inarissa, lähdin paluumatkalle, ensiksi jalkaisin 10 penikulmaa Jorgastakin kalastuspaikalle, sieltä 17 penikulmaa veneellä pitkin Inarin- ja Tenojokea. Syyskuun 10 p:nä olin taas kotona, kuljettuani 72 penikulmaa.

Lappalaiset eivät vielä olleet palanneet Jäämeren rannoilta. Kolmen viikon aikana en nähnyt yhtään ihmistä, eikä Mikonpäivänäkään, jolloin jumalanpalvelus pidettiin, saapunut kuin toistakymmentä henkeä. Lunta oli jo maassa; lyhyet päivät tiesivät vastaista pitkää pimeyttä ja jääsohjoa näkyi joessa. Kolmen viikon kuluttua lappalaiset osaksi palasivat, ja Pyhäinmiesten päivänä heitä oli jo 23 kirkossa. Rippikoulu alkoi ja työni lisääntyi. Sitä keskeytti ainoastaan käynti nimismiehen luona, joka asui kahden penikulman päässä. Yksin kulkien tuntemattomissa seuduissa, olin sillä matkalla vähällä menettää henkeni.

Tämä yritys sai minut pelkäämään vastaisia matkoja ja pysyin kotona joulukuun keskivaiheille saakka, jolloin pappi tavallisesti matkustaa Inariin. Päivällisaikana istuuduin pulkkaan ja saavuin samana päivänä Mierasjärven kotaan, jonne oli 60 virstaa. Sieltä toivoin silloisella hyvällä kelillä saapuvani seuraavana iltana Inariin. Lähdimmekin matkaan klo 2 aamulla, mutta pitkälle emme päässeet ennenkun kyytimies ilmotti, että rajuilma raivosi tuntureilla, jonka vuoksi olisi parasta odottaa sen loppumista. Aavistamatta sen voimaa vaadin matkan jatkamista, mutta pian tuli niin ankara lumipyry, että töin tuskin löysimme takasin majapaikkaamme, jossa voitelimme haavottuneet kasvomme rasvalla. Kaksi vuorokautta täytyi meidän viipyä täällä ennenkuin rajuilma salli meidän jatkaa matkaamme tunturien poikki.

Inarissa viivyin kaksi viikkoa. Joulun viidentenä päivänä lähdin sieltä paluumatkalle ja saavuin Utsjoelle joulukuun viimeisenä päivänä. Rahvas oli jo koolla seuraavan päivän jumalanpalvelusta varten. Illan loppupuoli kului pakinoidessa. Niistä lukemattomista tähdistä, jotka tuikkivat kirkkaalta taivaalta, ennustettiin hyvää muurainsatoa ensi vuonna. Pidettyämme iltarukouksen erosimme. Muistellessani kohtaloltani Lapissa nukahdin, ja siten oli ensimäinen vuosi sielläolostani loppunut.

Kuluneen vuoden viimeisen illan olin viettänyt hiljaisissa mietteissä, iloisessa nöyryydessä ja luottamuksessa kaitselmukseen. Hilpeällä mielellä heräsin virkistävästä unesta ja tervehdin uutta vuotta rukouksella että toinenkin vuoteni Lapissa loppuisi yhtä onnellisesti kuin ensimäinen oli loppunut. Nyt astui sisään kirkonisäntä Samuli Matinpoika Laiti toivottaen minulle sydämmellisesti samaa mitä olin hartaudessa anonut. Laiti oli yleisesti arvossa pidetty ukko, jonka ulkonäkökin herätti kunnioitusta. En tahtonut tuntoakaan tuota varsin tuttua vanhusta, niin komeaksi hän oli varustautunut juhlan kunniaksi. Pitkä parta oli leikattu, kalju pää oli peitetty valetukalla, jonka Laiti 1781 oli saanut lahjaksi rakkaalta rippi-isältään, kirkkoherra Högmanilta, ja pitkä uusi peurannahkainen turkki oli hänen yllään. Hän jatkoi: "Olette kuudes kirkkoherra, jota palvelen. Minun ikäisenäni voi sanoa kuten patriarkka Jaakop sanoi Faraolle: "Vähä ja paha on minun elämäni aika, eikä se ulotu minun isäini kulkemisen aikaan. Siunaan teitä niinkuin Jaakop siunasi Faraota. Minä kallistun jo hautaan ja vuosien ja vaivain väsyttämänä haluan lepoon. Suokoon Jumala, ettei minun tarvitsisi nähdä teidän seuraajaanne kirkkoherran virassa, ja että te, kun olen vaeltajasauvani jättänyt, saisitte heittää multaa vanhuksen ruumiille ja lukea hänelle viimeisen siunauksen. Laiti oli kestänyt monta onnettomuutta, mutta enimmin hän suri kahden pienokaisensa kuolemaa. Se tapahtui 1799, kun hän perheineen seurasi porolappalaisia opettaen heidän lapsiaan. Äkkinäinen tulva, jonka aiheutti Tenojoessa patoutuneet jäät, vei muassaan hänen vasta rakennetun mökkinsä ja sen mukana molemmat lapset, jotka hukkuivat. (Tarkemmin kerron tästä tapauksesta vastedes.)

Tuo hyvä kirkonisäntä ei ollut vielä lopettanut puhettansa, joka oli täynnä raamatunlauseita ja kuvauksia, kun naapurinvaimo, leski Ella Helander ja hänen kanssaan lukkari Juuso Pietarinpoika, hänkin vanha ja seurakunnassa arvossa pidetty, saapuivat kumpikin toivottamaan minulle hyvää uutta vuotta. Viimemainittu ilmoitti lapsenkasteen suoritettavaksi, joka heti tapahtuikin. Sitten toinen tervehdyskäynti seurasi toistaan lukuisasti kokoontuneen rahvaan puolelta. Joukossa oli myös monta Norjan lappalaista. Jokainen tahtoi paapa puorastet (tervehtää pappia).

Kello kymmenen ajoissa soitettiin toisen kerran kirkkoon. Se oli lähtömerkki. Kokoontunut väki kulki hitaasti ja järjestyksessä, vaivoin kahlaten syvässä lumessa, kirkkoon päin, joka on noin 150 syltä pappilasta. Nyt oli koossa lukuisa ja kirjava joukko kumpaakin sukupuolta, vanhoja ja nuoria. Äidit kantoivat pieniä lapsiaan lappalaiskehdoissa. Astuessaan temppeliin rahvas pysähtyi avaraan sakaristoon; vanhan tavan mukaan lukkari täällä piti rukouksen lapinkielellä valmistuksena jumalanpalvelukseen kirkossa. Seurakunnassa ilmeni silloin syvä ja liikuttava hartaus. Sitten astuttiin varsinaiseen kirkkoon ja asetuttiin paikoilleen. Astuin alttarille ja aloin toimituksen. Laulussa epämieluiset ja terävät äänet häiritsivät nuottia, ja lappalais-murrevivahdukset suomalaisissa sanoissa vaivasivat korvaa, vaikka lukkari kyllä harjaantuneella äänellä ja puhtaalla suomenkielellä suoritti tehtävänsä. Alttaripalveluksen päätyttyä nousin saarnastuoliin. Kirkonisäntä Laiti oli pyytänyt ja saanut lupaukseni tulkita Lapinkielellä saarnani niinkuin joskus oli tapahtunut edeltäjienikin aikana. Hän nousi nyt suorittaaksensa tehtävänsä ja asettui ensi rivin penkin korvalle, jonka ohi ainoa käytävä kirkossa viepi kuoriin. Lukiessani saarnarukousta tuo patriarkkaalinen vanhus seisoo liikkumattomana silmät minuun kiinnitettyinä. Saarnan alkusanat olivat: Katso, nyt on otollinen aika! Katso, nyt on autuuden päivä. Ja heti kun olin sanat lausunut kuului tämä lauselma Laidin miehekkäällä äänellä lapiksi: Katsa, de tal lā täkkolas aigge! de tal lā aivdogas vuoda peivve! Siten kirkonisäntä lauselma lauselmalta käänsi koko saarnani, noudattaen tarkoin nousua tai laskua äänessäni ja liikkeitäni. Koko seurakunta vuodatti kyyneleitä, ja se aiheutui pääasiallisesti siitä liikuttavasta lämmöstä, jolla Laiti vuodatti taivaalliset totuudet kuulijain sydämiin. Kun luettiin Isä meidän, polvistui hän kääntyneenä seurakuntaan päin, ja kaikki tekivät samoin. Jumalanpalveluksen loputtua poistui kansa kirkosta hitain askelin ja riveissä, samoin kuin se oli sinne tullutkin. Palattuamme pappilaan rahvas pysähtyi puoliympyrään asumuksen portaitten eteen, sydämellisesti kiittäen saarnasta, ja etenkin siitä, että Laiti oli saanut heidän kielelleen tulkita Jumalan sanaa.

Kokoontuneista seurakuntalaisista oleskeli suurin osa kirkolla seuraavat seitsemän päivää, ja Loppiaiseksi saapui uusia tulokkaita, osaksi Utsjoelta, osaksi Norjasta. Sillä aikaa toimitettiin joka päivä yhteisiä aamu- ja iltarukouksia sekä katkismuskuulusteluja, ja muutama kerta täydellinen jumalanpalveluskin. Loppiaisen jälkeen poistui kansa. Tammikuun 27 p:nä oli taas koossa melkoinen joukko, mutta saman kuun 28 p:nä vain 7 henkeä.

Ei edes kylmässä pohjolassa lappalaisten onnistunut päästä yksin vallitsemaan eikä saavuttamaan rauhaa, jota he sieltä etsivät, eikä pelastumaan siitä sorrosta ja vääryydestä, joiden alta he tarujensa mukaan sinne pakenivat. Sielläkin he joutuivat monenlaisten vainojen alaisiksi, ja kovia koettelemuksia he saivat kokea, osaksi vihollisten hyökkäyksistä, osaksi Pirkkalaisten ja sittemmin ruunun kantomiestenkin puolelta. Tätä viimemainittua tunsivat etenkin ne, joiden onnettomuudekseen täytyi suorittaa veroja, ei ainoastaan yhdelle, vaan kahdelle, jopa kolmellekin valtakunnalle. Ja vihdoin he saivat kovaa kokea tunkeilevien uutisasukkaiden puolelta, jotka heille usein tekivät väkivaltaa ja vääryyttä, joita hallitus ei ollut tarkoittanut.

Vallinneet olot ovat siten pakottaneet Lappalaiset siirtymään perimpään pohjolaan, hallittuansa muinoin ei ainoastaan niitä alueita, joita vielä Lapiksi mainitaan, vaikka niiden suurimmalla osalla jo asuukin vierasrotuisia kansoja, vaan vielä lisäksi laajoja aloja niiden eteläpuolella Norjassa, Ruotsissa, Suomessa ja Venäjällä. Siten on Suomen Lapissa tähän aikaan ainoastaan Utsjoki yksinomaan lappalaisten kotipaikkana, sillä heihin ovat sulautuneet sinne siirtyneet suomalaiset ja norjalaiset.

Yhä vieläkin lappalaiset pitävät suomalaisia, joista he erosivat vasta viimemainittujen alkaessa maanviljelystä harjoittaa, heimolaisinaan. Eivätkä läheisyydessä asuvat suomalaisetkaan tahdo tätä heimolaisuutta kieltää. Siirto toisesta kansallisuudesta toiseen käykin hyvin helposti. Vielä nähdään melkein vuosittain lappalaisten asettuvan maanviljelijöiksi. He muuttavat silloin pukua ja tapoja, jopa kieltäkin. On jo vaikeata erottaa näiden lapsenlapsia todellisista suomalaisista, ellei vedota historiallisiin lähteisiin. Niinpä ovat esim. monet talonpojat, jotka asuvat Simon ja Livon jokilatvoilla Pudasjärvellä ja Kemissä, lappalaista alkuperää. Sama on laita Kuusamossa ja Sodankylässä, jopa useimmissa Suomen pohjoisissa pitäjissäkin. Toiselta puolen tavataan ei vain Utsjoella vaan useissa muissakin Lapin pitäjissä lappalaisia, jotka polveutuvat suomalaisista, mutta ovat jo kansallisuudeltaan lappalaistuneet siihen määrään, että sen, jolla ei ole tarkkaa silmää siinä suhteessa, on vaikea havaita heidän vierasta alkuperäänsä.

Muinoin ovat lappalaiset olleet useille vihollisten hyökkäyksille alttiit. Niin oli semminkin Kemin Lapin asukasten laita. Sillä nämä hyökkäykset tulivat aina idästäpäin. Kuitenkin kerrotaan Kemijärvellä, joka vanhaan aikaan myös oli Kemin Lappia, että ruotsalaiset jo ammoisina aikoina hävittivät siellä kaksi suurta lappalaiskylää, Riuhtalan ja Termuslahden.

Venäläisiä ja karjalaisia vastaan on epälukuisia kertoja taisteltu. Kummaltakin puolen tehtiin alituisia rosvoretkiä. Murhattiin, ryöstettiin ja poltettiin silloin kaikki, mitä käsiin saatiin. Niinpä sanotaan ryöstävän joukon murhanneen "Sompion kardossa" kaikki ne Sompion kylän asukkaat, jotka pakolaisina tavattiin. Mutta kyllä tiedetään kertoa myös Lappalaisten voitoista. Etenkin eräs johtaja Lavrekadsh, suomeksi Laurikainen, neuvokkuudellaan ja urhoollisuudellaan tuotti suuria tappioita karjalaisille.

Lappalaiset ovat nyt jo varsin harvalukuiset. Elinkeinonsa mukaan heitä sanotaan poro-, kalastaja-, metsä- ja paimentolais-lappalaisiksi. Ensinmainitut elävät poronhoidolla, vaeltaen laumojensa kanssa, ja kalastajalappalaiset kalastuksella. Metsälappalaisten elinkeinona on, paitsi metsästystä ja kalastusta, heidän verrattain vähälukuiset poronsa, joita he talvisaikana pitävät kotipaikoillaan, mutta suvisin jättävät oman onnensa nojaan, koska metsälappalainen ei vaella kauvas, eikä hän siis voi seurata porolaumaansa. Paimentolaislappalaiset hankkivat elatuksensa paimentamalla ja hoitamalla tilallisten poroja, vaikka heillä joskus on omiakin.

Poro- ja kalastajalappalaisia tavataan tähän aikaan ainoastaan
Utsjoella, Inarissa ja Enontekiäisissä. Metsälappalaisia löytyy
ainoastaan viimemainitussa pitäjässä, ja sielläkin on niitä vähän.
Ei ole suuri Paimentolaislappalaistenkaan luku. Niitä tavataan
Enontekiäsissä, Sodankylässä ja Kittilässä.

Mitaltaan lappalaiset eivät ole varsin niin kookkaita kuin siirtolaiset. Heidän ruumiinrakennuksensa on melkoista keveämpi ja notkeampi. Kalastajalappalaisia kookkaammat ovat porolappalaiset.

Siirtolaisen ruumiinvoimatkin ovat suuremmat kuin lappalaisen, ja edellinen jaksaa kantaa melkoista suurempia taakkoja kuin jälkimäinen, mutta hän ei silti astu yhtä monta penikulmaa päivässä kuin lappalainen.

Elämän laatuun ja tapoihin nähden on tietysti suuri erotus lappalaisten ja siirtolaisten välillä. Kun siis ajan pitkään maanviljelys ja varsinainen karjanhoito kehittyivät jollakin paikkakunnalla, ryhtyivät lappalaisetkin niitä harjottamaan tai siirtyivät kaukaisempiin paikkoihin, jatkaaksensa siellä entisiä lappalaisia elämäntapojansa. Siten ahdistettiin ne, jotka pysyivät lappalaisina, yhä edemmäksi pohjoiseen, sillä lappalainen poroineen ja maanviljelijä karjoineen eivät viihdy toistensa läheisyydessä. Maanviljelijät eivät ainoastaan hävitä porolaitumia, vaan he vähentävät metsästyksenkin tuloja tai, kuten sanotaan maaherra Melchior Werenstedtin päätöksessä 22 p:ltä heinäkuuta 1638, "ne elämöivät heidän metsissään kaskea kaataen ja polttaen, jonka vuoksi metsänriista katoaa ja siten menetetään turkikset". Tämä tuhoaminen suomalaisten puolelta ei alkanut kuitenkaan sillä, että he vakituisesti asettuivat asumaan lappalaisten alueelle. Ilmeisesti nuo suomalaiset siellä aluksi harjoittivat metsästystä ja kalastusta ainoastaan vissinä vuoden aikoina, mutta sen kautta he kuitenkin väittivät saaneensa nautinto-oikeuden anastamillaan alueilla. Mutta mikä lieneekään ensin aiheuttanut pohjalaisten asettumisen tänne pohjanperille, etenkin Kemijärvelle ja Kuusamoon, eivät kuitenkaan siirtymiset olleet monilukuisia ennenkuin ilmestyi julistuskirja syyskuun 3 p:ltä 1695 Lapin asustamisesta, jolla laskettiin pysyväinen pohja maanviljelyksen laajentamiselle sinne, mitä siihen aikaan vielä sanottiin varsinaiseksi Lapiksi. Ansio siitä on etupäässä tunnustettava kuningas Kaarlo Yhdennelletoista.

Suomalaisia ja ruotsalaisia oli kyllä jo tätä ennenkin, julistuskirjalla 27 p. Syysk. 1673, kehotettu muuttamaan Lappiin, jotta siellä asukasluku lisääntyisi, ja haltuunsa ottamaan autiota ja käyttämätöntä maata sekä raivaamaan pelloiksi, niityiksi ja laitumiksi sen maaperän, jota lappalaiset elantotapansa mukaan eivät voineet hyödykseen käyttää; ja sen ohessa heitä kehoitettiin hankkimaan itselleen elatuksenapua metsistä, joista ja järvistä, kuitenkaan loukkaamatta lappalaisten nautinto-oikeutta heille tarpeellisiin maa-alueisiin. Mutta julistuskirjassa vuodelta 1673 ei vielä puhuta varsinaisesta maanviljelyksestä. Sitä kosketellaan nimenomaan vasta julistuksessa syyskuun 3 p:ltä 1695, jossa yleensä viljelysharrastus ilmenee selvemmin kuin ensinmainitussa.

Mutta vaikka lappalaisten nautinto-oikeutta olikin suojeltava, ei sittenkään voitu välttää riitoja niiden ja uutisasukkaiden välillä, sillä heidän etunsa olivat jyrkästi ristiriitaiset. Kyllä riitoja ilmaantuikin ei ainoastaan kalastuksen ja metsästyksen, vaan laitumienkin tähden. Missä uutisasukkaat tapasivat sopivia paikkoja asustamiselle, sinne he jäivät, pyysivät ja saivat ne ilman vaikeutta tarkastetuiksi itselleen uutisasunnoiksi, sillä siinä lappalaisen nautinto-oikeus ei paljoa painanut. Siksi jaloja kuitenkin oltiin, että ohjesäännössä Lapinvoudeille vuodelta 1760 heitä käskettiin pitämään silmällä "ettei ketään lappalaista karkoiteta jäkälälaitumilta, nevoilta ja vuorilta, jotka ovat ainoastaan hänen poroillensa vaan ei uutisasukkaalle hyödyksi". Jos lappalaisen naapuruus kävi uutisasukkaalle kiusalliseksi, saattoi tapahtua, että tämä karkoitti hänet, sytyttämällä metsän palamaan ja siten hävittämällä jäkälämaat.

Lappalaisten laitumet supistuivat tietysti siitäkin, että myös uutisasukas piti poroja ja, paitsi niitä, vielä karjaakin. Hän vaati lisäksi oikeutta kalastamiseen vesistöissä ja metsästykseen. Niinpä Sodankylän lappalaiset v. 1701 valittivat, että vaikka lappalaisille oli luvattu suojella heidän nautinto-oikeuttansa, talonpojat sittenkin ovat käyttäneet monia järviä kalastukseen, joten lappalaiset ovat joutuneet suureen köyhyyteen; ja jos majavanpyyntikin annetaan uutisasukkaille, niin lappalaisille, joiden luku on suuresti lisääntynyt, mutta jotka eivät osaa viljellä peltoja ja niittyjä, ei jää mitään, josta voisivat elää ja verojaan suorittaa.

Kun siten lappalaisia ahdistettiin yhä kauvemmaksi pohjoiseen, siirtyi osa heistä Jäämeren rannoille, toiset etsivät vielä vapaita erämaita, ja toiset taas lähtivät kerjäläisinä etelään, joten vihdoin eteläiseen Lappiin jäivät ainoastaan ne lappalaiset, jotka luopuivat elantotavastaan ja ryhtyivät, uutisasukasten esimerkkiä noudattaen, maanviljelykseen ja karjanhoitoon. Kovina nälkävuosina 1695, 1696 ja 1697 kuoli sitäpaitsi sekä uutisasukkaita että lappalaisia nälkään.

En ota ratkaistavakseni, ovatko nämä lakkaamattomat anastukset ja lappalaisten ahdistaminen äärimmäiseen pohjoiseen olleet tai ovatko vasta olevat hyödyksi sille, mitä niillä on tarkoitettu. Pysykäämme siis yksinomaan tosiasioissa ja sillä alueella, jota nykyään pidetään Lapinmaana. Silloin näemme, että lappalaiset paimentolaiskansana ensin katosivat Kuusamosta. Niistä 89:stä perheestä, jotka v. 1718 siellä asuivat, ei ollut lappalaisia muuta kuin 10. Vuonna 1760 ei enää ollut ainoatakaan. Lappalaiset olivat täältä joko siirtyneet pois tai ruvenneet maanviljelijöiksi.

Samoin on käynyt Sodankylässä ja Kittilässä. Ja varsinaisia lappalaisia, niinkuin mainitsimme, ei tähän aikaan enään vakinaisesti tavata muualla kuin Utsjoella, Inarissa ja vähässä määrässä Enontekiäisissä.

Jokaisen kansan alkuperäiseen uskonnolliseen käsitykseen ovat valtavasti vaikuttaneet ne luonnonsuhteet, joissa kansa on elänyt. Sen on tehnyt sekä ilmanala siinä maassa, jossa se on alkunsa saanut, että myös maan maantieteellinen asema ja muodostus, sen suurempi tai niukempi hedelmällisyys ja muut yleiset olot.

Luonnostaan rikkaissa maissa voivat ihmiset jo alussa asua suuremmissa ryhmissä. Yhteiselämä antaa voimaa ja maan anteliaisuus rikastuttaa kansaa, joka rikkautensa ilmaisee runsaasti varustetuilla temppeleillä, kallisarvoisilla jumalankuvilla, jumalanpalveluksen ulkonaisella komeudella ja monilla siihen liittyvillä laitoksilla. Kehitys sekä aineellisissa että henkisissä oloissa edistyy verrattain ripeästi.

Ainoastaan vaivaloisesti syntyy ja muodostuu kaikki pohjan perillä, semminkin asutun maan viimeisissä äärissä, sumeassa ja kylmässä Lapissa, jossa ei ollut mitään yksityisomaisuutta ennenkuin lappalainen kesytti poron; jossa kalastus ja metsästys aina viime aikoihin saakka ovat olleet ainoat keinot ihmisen elämän mahdollisuudelle; jossa siitä syystä ihmisten oli pakko elää toisistaan kaukana olevissa kodissa; jossa maaperän hedelmättömyys ja ilmanalan ankaruus laajoilla aloilla estää kaiken kasvullisuuden; jossa vallitsee suurimmaksi osaksi talvi ja jossa sentähden ikuinen jää peittää korkeimmat vuorenhuiput ja pysyy nevoilla ja soillakin monessa paikassa sulamatta; jossa siis, kuten Ovidius laulaa: Lumi vallitsee eikä aurinko eikä sade sen valtaa katkaise, kun pohjatuuli sitä tukee ja tekee sen pysyväiseksi.

Pakotettuna elämään moisissa ulkonaisissa oloissa, erillänsä muusta maailmasta ja vertaisistaan, ihminen kutistuu ja käy tylyksi. Niissä oloissa ei edisty tiedoissa, ei luoda kaunotaiteita eikä kehity hienostunut makuaisti. Sillä ne pakoittavat mielikuvituksen vaikenemaan, tylsistävät ajatusta, joka kääntyy sisäänpäin, ja ehkäisevät ihmisen sielullista ja ruumiillistakin kehitystä.

Semmoinen on lappalaisten kova kohtalo ollut, ja heidän pakanallisen uskontonsa leimana on sentähden lapsellinen naivisuus. Heidän vetoamisensa korkeampiin, yliaistillisiin voimiin rajoittui pakanuuden aikana pääasiallisesti luonnossa näkemiensä ihmeiden palvelemiseen ja rukouksiin tämän elämän välttämättömimpien tarpeiden tyydyttämiseksi. He eivät rakentaneet temppeleitä, johon ei olisi ollut varojakaan. Heidän jumalanpalvelukseltaan puuttui kaikki ulkonainen komeus, eikä heillä ollut pappejakaan varsinaisessa merkityksessä.

Mutta lappalaisetkin tunsivat hartauden tarvetta. Perheenisä piti velvollisuutenaan tässäkin kohden pitää huolta omaisistaan. Melkein jokaisella perheellä olikin sentähden asuntonsa läheisyydessä asetettuna oma Tiermeksensä, Beivensa tai Stuorra Junkerinsa, tahi Seitansa, joka oli kaikkien sellaisten epäjumalien yhteinen nimi.

Tämän kuvan edessä he lausuivat rukouksiansa, sen edessä he tekivät lupauksiansa ja suorittivat uhriansa. Joskus saattoi yksityisellä henkilölläkin olla oma Seitansa, kuten esim. Katssok Adjalla Utsjoella, josta vasta enemmän.

Mutta sääntönä oli, että kylällä, jossa oli ainoastaan muutamia perheitä, eli siirtokunnalla oli oma Seitansa ja yhteinen uhripaikka, johon se oli sijoitettu. Siellä vietettiin yhteiset uhrit, joita kylän puolesta toimitti kylän vanhin tai, kun oli kysymyksessä tärkeämpiä asioita, joku sitä varten kutsuttu "noide". Kuten yleensä seitakuvilla, oli tälläkin yhteisellä seidalla oma piirinsä, jota se muka siunasi metsänriistalla ja muulla hyvällä.

Näille kyläkunnan seidoille, joiden edessä toimitettiin yksityisiäkin uhreja, kuten myös yleisille uhripaikoille, valittiin tavallisesti asema, jossa luonto oli suuremmoinen, sillä niissä arveltiin jumalallisten olentojen asuvan, tahi jossa muutoin oli jotakin huomattavampaa, esim. joku vuorenhuippu tahi korkea kallio, suuri kiinteä kivi, saari tai niemi tahi myös joku paikka lähteen tai luolan läheisyydessä.

Seitakuvia oli yleensä hyvin paljon. Yksinomaan Luulajan Lapista
Scheffer niitä luettelee kuudennellatoista vuosisadalla 30.

Semmoisia pyhiä paikkoja — joissa paitsi seitaa, joka tavallisesti oli puinen tai kivestä tehty, oli myös pöydän tai lavan kaltainen alttari ja sen ympärillä joukko uhreina tuotuja poronsarvia — ei hoidettu muulla tavalla kuin siten, että itse paikka alttarineen sekä tie sinne koristettiin vihreillä, suvisin koivun, talvella männyn tai kuusen oksilla, sillä seita piti viheriästä.

Semmoisten uhripaikkojen jäännöksiä tavataan Lapissa vielä kaikkialla. Siten ovat monet vuoret ja kalliot aina tähän päivään saakka saaneet pitää nimensä "passe" eli "ailesvarre" (pyhä vuori). Lukuisasti tavattavat jokien ja järvien nimet viittaavat siihen, että niidenkin luona on jumalia palveltu. Semmoisia ovat esim. Passejok, Passejavre, Ailesjok, Ailesjavre. Oli sitä paitsi pyhiä puita ja pyhiä lehtoja, joilla oli erityiset haltiansa, ja niissäkin pidettiin sentähden hartausharjoituksia.

Naisia, naimakuntoisia tyttöjä, elukoita ja lappalaisen uskollista seurakumppania, koiraa, ei päästetty pyhille vuorille tai pyhiin paikkoihin, johon jumalankuvia oli asetettu; ja etenkin oli kielletty pääsy Ukon ja hänen puolisonsa Ravdnan alttarille. Sitä naista tai naimaikäistä tyttöä, joka astui sen rajan yli, joka sitä varten oli asetettu kuvan ympäri, uhkasi kuolema tai joku muu onnettomuus. Naiset yleensä eivät saaneet uhrata paitsi joillekuille naisjumalille, tahi eivät saaneet, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, edes olla läsnä uhrivietoissa. Heitä oli kielletty astumasta sille polullekin, joka lappalaisen kodasta johti hänen jumalansa luo, ja käyttämästä sitä eri ovea, jonka kautta hän kodastaan sinne meni.

Lappalaiset kyllä tekivät seitojansa sekä puusta että kivestä, mutta kivisiä he pitivät suuremmassa kunniassa. Puisia seitoja sanottiin Muorra Jubmel'iksi (puujumalaksi). Ne asetettiin johonkin kauniiseen paikkaan, mieluimmin ruohoiselle, kentälle järvien tai jokien rannoille, jossa harjoitettiin kalastusta tai riistan pyyntiä, mutta myöskin metsään, jossa asuttiin. Ne seisoivat alttarilla tai sen vieressä, missä semmoinen oli, ja niitä muodosti kärjistä teroitetut puutolpat tai kiinteät kannot, jotka olivat siten teroitetut, että ne milloin muistuttivat muinaislappalaislakkia, milloin taas päätä ja kasvoja. Joskuspa nähtiin niissä, jos ne nimittäin olivat Tiermeksen kuvia, piikiviä ja tulirautoja, jopa vasarakin. Edelliset kuvasivat tulta ja jälkimäinen jumalan musertavaa voimaa.

Luonnollisena seurauksena siitä, että lappalaiset enemmän kunnioittivat kivijumalia, oli se, että Gedgge Ibmel eli Jubmel, joksi yhteisesti kaikkia kivijumalia sanottiin, pidettiin korkeampana ja mahtavampana kuin Muorra Jubmel ja sentähden myös pyhempänä. Suuressa kunniassa he pitivät kiviä, joita kosken vesi oli onsinut tahi jotka muutoin olivat luonnostaan omituisempia. Sellaisia kiviä tai kallioita julistettiin jumaliksi ja juhlallisesti vihittiin niitä pyhään tarkoitukseensa. Joskus tuona jumaluutena oli musta kivialusta ja sen päällä pienempi vaalea kivi. Ainoastaan yhden semmoisen olen sattunut näkemään. Se sijaitsi Langojavren ja Padarin välillä noin 2 penikulmaa Inarinjärvestä etelään. Suurempi kivi siellä oli muodoltaan soikea, kiinteä harmaakivi, sangen tumma väriltään. Toinen, joka oli jotensakin valkoista ukkosenkiveä, oli pyöristetty ja ihmispäätä vähän suurempi. Se asetettiin nyt paikoilleen siten kuin sen arveltiin ennen olleen. Toisen samanlaatuisen jumaluuden sanotaan vielä olevan nähtävänä Palelojavrella, penikulma koilliseen Tuomas Kyrön asunnosta. Tumman kiven siellä kerrotaan olevan pienen kallion kokoisen, mutta pienen kiven vaan patalakin veroisen.

Suuressa arvossa pidettiin kiviä, jotka johonkin määrään olivat ihmisruumiin muotoisia. Niinpä ohikulkijat uhrasivat Porsangerin vuonon seudulla eräässä vuoressa olevalle valkoiselle täplälle, joka näytti ihmisenmuotoiselta; sen pää oli alaspäin ja jalat ylöspäin. Myöskin asetettiin useita pyhiä kiviä vieretysten. Niistä sitten toinen oli muka Stuorra Junker, toinen hänen vaimonsa, muut hänen lapsiaan ja palvelijoitaan.

Sellaisen viisikivisen ryhmän, jota kutsutaan Darraksi eli Tarraksi, kerrotaan olevan saaressa, keskellä koskea, jonka kautta Tornionjoki laskee Tornionjärveen. Siellä on muinoin paljon käyty, mutta nyt, kun joki on uomansa muuttanut, sinne tuskin enään päästään.

Ihmismuotoista kivijumalaa nimitettiin Gedgge olmush'iksi (kivi-ihmiseksi), erotukseksi muista pyhistä kivistä, joita sanottiin Passe gedggeksi (pyhäksi kiveksi), vaikka Seita oli myös kivijumalien yleisenä nimityksenä.

Pienempiä pyhiä kuvia asetettiin tavallisesti vuorille, mutta niinikään samanlaisille paikoille kuin puujumaliakin.

Kumminkaan ei uskottu, että kivi semmoisenaan mitään vaikutti, vaan ainoastaan siinä asuva jumala. Samoinkuin puujumalat vihittiin pyhää tarkoitustaan varten, samoin kivijumalatkin. Kuva voideltiin poronverellä ja karhun, majavan tai muun eläimen ihralla, jonka jumala oli lappalaisen pyydykseen lähettänyt. Ennenkuin tämä voiteleminen oli suoritettu, ei kuvaa pidetty palvelemisen arvoisena. Mutta voitelemisen ja vihkimisen jälkeen oli kuva Ibmel, joka käy selville siinä käytetystä vihkimispuheesta: "Voidellaan pyhä seitani, syö tai ole syömättä, olet sittenkin jumalani".

Semmoiseen voitelemiseen kalastajalappalaiset käyttivät kalanrasvaa, että he saisivat niistä joista ja järvistä, joiden luona kuvat seisoivat, runsaan saaliin.

Mutta, jotta jumala pysyisi suosiollisena, hän vaati uhria ja hyvää hoitoa. Voitelemiset olivat sentähden tuontuostakin uudistettavat. Mitä useammin sitä voideltiin, sitä armollisempi se oli ja sitä runsaammat ja lihavammat sen antimet — tietysti sillä edellytyksellä, että sitä osattiin oikein rukoilla, jossa suhteessa opastusta voitiin saada noitarummulta, tältä lappalaisen arvokkaalta neuvonantajalta kaikissa hänen tärkeimmissä toimissaan.

Kivijumalat olivat joskus aitauksen sisällä. Ja kun ammuttiin orava tai muu eläin aitauksen sisäpuolella, niin olivat eläimen jalat, pää ja siivetkin uhrattavat kivelle, mutta muut osat sai ampuja itse pitää hyvänään.

Tavallista oli, että kerran vuodessa kivi, jos se oli irtain, nostettiin ja sen alle pantiin tuoreita kuusen- tai lehtipuun oksia. Kun tämä toimi oli suoritettu, läheni lappalainen kuvaa, samoin kuin uhrille mennessäänkin, paljastetuin päin ja ryömien polvillaan ja käsillään. Sen mukaan kuin kivi tuntui raskaalta tai köykäiseltä, hän päätti missä määrin jumala oli hänelle suosiollinen.

Jos jumala ei ollut antelias siinä mitä häneltä oli rukoiltu, tahi jollei hän torjunut kurjuutta ja hätää, saattoi tapahtua, että häneltä otettiin takaisin hänelle jo annetut uhrit — etenkin nuo upeat poronsarvet — tahi että hän kokonaan hyljättiin. Siten tapahtui etenkin siirryttäessä toiselle paikkakunnalle, johon yleensä ryhdyttiin, kun kalan, riistan tai muun saanti, joka oli elantoa varten tarpeellinen, rupesi vähenemään siihenastisessa asuinpaikassa.

Niille jumalille, jotka eivät enään kuulleet heidän rukouksiaan, olivat lappalaiset joskus sangen ankarat. Ne lausuivat niille uhkauksia ja parjasivat niitä lauluissa jopa löivät heidät pirstaleiksikin tai polttivat ja hankkivat itselleen uuden kuvan, tahi, kuten myöhempinä aikoina joskus tapahtui, viskasivat noitarumpunsa jokeen ja kääntyivät kristittyjen jumalien puoleen, johon heitä ahkerasti kehoittivat papit ja kirkonmiehet.

Lappalaisten epäjumalistaan luopuminen pakanuuden aikana oli ikimuistoinen tapa ja perustui itse asian luonteeseen. Kun äsken mainituista tahi muista syistä siirryttiin toiseen asuinpaikkaan, ei aina ollut mahdollista ottaa mukaan entisiä epäjumalia, vaikka olisi haluttukin. Mutta sitä tietysti yleensä ei haluttukaan, koska juuri jumalien kitsaus pakoitti muuttamaan. Silloin ei tyydytty, kuten äsken mainitsin, pelkkään luopumiseen, vaan lyötiin ja piestiin jopa poltettiinkin semmoiset seidat, joihin ei enään luotettu. Sanottiin kuitenkin, että paholainen kaikin voimin koetti pelastaa sellaisen seidan, niin että oli vaikea saada sitä sytytetyksi, ellei ollut saatavissa hyviä tervaksia. Mutta jos hankittiin yhdeksän hyvin pihkaista ja kuivaa honganlatvaa, niin seidan täytyi palaa. Niinpä sanotaan esim. laulussa Tatscha seidalle: "Jos minun huonosti käy, kokoon yhdeksän pihkaista männynlatvaa, poltan ne tässä pyhässä paikassa ja muutan toiseen." Vielä kuullaan kansan suusta kertomuksia epäjumalien pahoinpitelemisestä. Kerrotaan esim. eräästä Sarasta, että hän vihoissaan kirveellä löi Ibmelinsä kappaleiksi. Semmoiset kouraantuntuvat tyytymättömyyden ilmaisut jumalia kohtaan lienevät kuitenkin olleet tavallisemmat kristityn aikakauden alussa kuin puhtaasti pakanallisessa muinaisuudessa.

Mutta samoin kuin seidan vihkiäisissä noide oli käytettävä, niinpä tuskin rohjettiin hävittää sitä tai luopua siitä, kutsumatta noidea ja häneltä kysymättä, etenkin ellei se ollut yksityisen oma. Seidan polttamisesta ja syystä siihen kertoo Högström 1747 painetussa kertomuksessaan Lapinmaasta siksi kuvaavan tapauksen, etten malta olla sitä tähän ottamatta. Högström kirjoittaa: "Kerrotaan Luulajan Lapissa tapahtuneen, kun rutto kerran rupesi raivoamaan porolaumoissa, jolloin suuri joukko kuoli, että eräs lappalainen uupumatta ja monta kertaa päivässä saapui oman ja naapuriensa yhteisen epäjumalan luokse, joka heillä oli metsässä, anoen siltä apua. Mutta kun siitä ei hyötyä ollut, määräsi lappalainen jumalalleen vissin ajan, lausuen että jos hän tahtoi edespäinkin nauttia kunnioitusta ja palvelusta, hänen tuli lakkauttaa tauti, muutoin hänet poltettaisiin ja hävitettäisiin petkuttajana. Määräaika kului loppuun ja yhä vain kuoli poroja. Lappalainen pani sentähden päätöksensä toimeen, sytyttämällä suuren hirsinuotion epäjumalan ympärille ja päälle, ja se turmeltui nopeasti, sillä koko kyläkunta oli pitkinä aikoina voidellut sitä rasvaisilla aineksilla ja oli siis tulella siihen suurempi voima, kuin jos se olisi ollut rasvaamatonta kiveä.

"Juuri tämän toimituksen kestäessä kylänmiehet saivat siitä tiedon, jonka vuoksi miehissä saapuivat paikalle aikomuksessa tappaa sen alkuunpanija ja polttaa hänet jumalille sovitukseksi. Mutta hän puolestaan ilmoitti usein ja hartaasti polvillaan ja paljaspäin rukoilleensa tätä jumalaa, apua pyytäneensä ja vihdoin määränneensä hänelle ajan, jonka kuluessa hänen piti lakkauttaa karjanrutto, uhaten kuten kerrottu on. Ja kun hän ei ollut voinut mitään apua antaa, oli lappalainen kaiken oikeuden mukaisesti hänet petkuttajana polttanut, arvellen, että jos hän olisi ollut oikea jumala, joka on luonut taivaat ja maan kaikkine mitä niissä on, niin hän olisi voinut lakkauttaa ruton ja olisi siten pelastanut itsensä tulen hävitykseltä. Silloin vihoissaan kokoontuneet lappalaiset leppyivät ja tyytyivät siihen, mitä oli tapahtunut."

Soittoa ja laulua ovat lappalaisetkin jo ammoisista ajoista harrastaneet. Mutta heidän soittokoneensa ja niillä aikaansaatu soitto oli muinoin, kuten nytkin vielä, mitä yksinkertaisinta laatua. Paitsi monenmoisia rumpuja, joita kuitenkaan, ei ainakaan enää pakanuuden ajan loppupuolella käytetty seurusteluhuvin lisäämiseksi vaan jumalien kunniaksi toimitetuissa menoissa ja noitatemppujen suorittamisessa, oli heillä jo muinoin myös toisenlaisia soittokoneita, kuten tuohi- tai puutorvia. He käyttivät myös varsin alkuperäisiä pajunkuorista tehtyjä puhallustorvia, ja huuliharppukin oli aikoja sitten heillä tunnettu. Mutta häissäkään näitä koneita ei käytetty, sillä niissä ei ole tapana soittaa, paitsi joskus Alalapissa, jossa tanssisoittoa suoritetaan viululla.

Lauluun sitävastoin heillä on ammoisista ajoista ollut enemmän harrastusta. Laulujansa he nimittävät "juoigam" eli "juoigem", ja laulamista kutsutaan joikaamiseksi. Virsiä varten sitävastoin he käyttävät sanaa "lavl" tai "lavllo" ja laulaa virsiä on "lavllot".

Näitä juoigam-lauluja suoritetaan omituisella ja jotensakin yksitoikkoisella, milloin surullisella ja valittavalla, milloin hilpeällä, milloin taas kostoa ja raivoa uhkuvalla nuotilla. Kun laulun tulee ilmaista vihaa, liittyy siihen usein hammastenkiristys, ja kun se on ilkkuva, suoritetaan se äänellä, joka ainakaan siihen tottumattomille korville ei ole mieluinen. Teksti on usein tilapäinen ja sisältää nykyään varsin usein vain muutamia sanoja, joita laulaja loppumattomiin toistaa, lisäten niihin kaikenlaisia sivuääniä kuten aa, oo ja senkaltaisia. Tuo alituinen äänten ja sanojen jopa yksityisten tavujen toistaminen luo näihin lauluihin niiden suuressa yksinkertaisuudessakin jonkinmoisen runollisuuden vivahduksen. Sisällyksensä puolesta ne tavallisesti ovat kovin mitättömiä, ja varsin puutteellinen on muotokin, jota koetetaan korjata mainituilla moninaisilla äänillä.

Mutta vaikka lappalaisten laulu kehityksessään onkin tauonnut, lappalainen sentään laulaa ahkerasti. Kuten lapsi jokeltaa, hänkin laulaen jokeltaa häntä ympäröivistä esineistä. Hän laulaa, samalla tekstiä laatien, meren aalloista, järven laineista, viheriöivästä lehdosta, pauhaavasta koskesta, pulppuavasta lähteestä, tuuheasta puusta, kaatuneesta hongasta, kuihtuneesta oksasta, milloin toisesta, milloin toisesta eläimestä, sanalla sanoen, kaikesta, mikä ilmenee hänen katseelleen ja esiintyy hänen nähtäväkseen.

Poroja paimentavan täytyy laulaa ahkerasti, sillä jos paimen pysyy ääneti, saapuu susi helposti laumaan. Kuten suomalaiset paimenlauluissaan, samoin lappalainenkin siinä vapaasti valitsee laulunsa aineen. Susi, joka on lauman ankara vihollinen ja jossa se aiheuttaa paljon vauriota, on lauluissa alituisesti käytetty aihe. Esimerkkinä mainittakoon paimenlaulu, joka on tavallinen Utsjoella ja jota käytetään siellä ei ainoastaan paimentaessa, vaan myös poroja etsiessä, semminkin jos silloin huomataan suden jälkiä tai muutoin sattumalta ajatellaan tätä petoa. Tekstissä on ainoastaan nämä sanat:

Mutta toistamalla jo ennen mainituilla lisäyksillä laulu venyy loppumattomiin.

Oikeastaan lappalainen joikaa kun hän on jossakin toimessa tahi kun hän on liikkeessä, sillä joikaamista mitään toimittamatta pidetään nykyään kristillisellä aikakaudella sekä syntisenä että vaarallisena, koska perkele silloin voi laulajaa vahingoittaa. Sitä hän kuitenkaan ei voi, jos laulaessa ollaan jossakin toimessa. Perkele onkin se, niin väitetään, joka on opettanut ihmisiä joikaamaan. Venäjän lappalaisten kertoman mukaan paholainen siihen opetti vanhan akan, joka sitoutui opetuksen palkaksi hehkuvasta kivestä nuolemaan pois perkeleen syljen. Voihan helposti otaksua, että papit entisaikoina saivat lappalaisiin istutetuksi tämän käsityksen joikaustaidon synnystä.

Mutta paitsi näitä, jos niin saa sanoa, jokapäiväisiä lauluja, jotka tavallisesti liittyvät näkyväisiin esineihin, tavataan lappalaisilla n.s. Tolas juoigam eli muinaislauluja, joissa kosketellaan myös yliluonnollisia voimia ja näkymättömiä olioita. Niissä kerrotaan osaksi lappalaisten muinaisista kohtaloista, osaksi ne ovat semmoisia, joita laulettiin uhreja ja noitumista toimitettaessa, osaksi semmoisia, joiden tarkoitus oli saada metsien ja vesien tuotteet kartutetuksi. Kun niitä entisaikoina suoritettiin kokoontuneen väestön läsnä ollessa, johti laulua Raadeädje, Serve-olmai, siite-ised tai noide. Nämä laulut elävät nyt enää vain katkelmina jonkun iäkkään henkilön muistossa. Ja hyvin vastenmielisesti niitä ilmoitetaan, osaksi maallisen rangaistuksen pelosta, osaksi uskonnollisesta arkatuntoisuudesta. Sillä semmoisten perkeleellisten ja tuhoa tuottavien laulujen, niin sanotaan, ei pidä joutua jälkimaailman muistettaviksi. Joskus luulin myös huomanneeni, että joskin muutoin oltiin taipuvaisia sanelemaan minulle lauluja, jätettiin tahallansa yhtä ja toista pois, joka muka oli unhotettu. Minulla oli toisinaan kuitenkin syytä epäillä väitteen todellisuutta. Siten eräs laulajistani jätti aina pois kiroukset, kun hän piti niitä siksi syntisinä, ettei ollut tahtonut niitä oppia, vaikka luulen että ne hänellä olivat hyvin säilyneet muistissa.

Sillä varovaisuudella, joka tässä kohden tavataan lappalaisissa, on syvät juuret, jotka, kuten kasvi, ovat valosta ja pimeydestä saaneet elinnesteensä. Vielä on säilynyt Saamemaan taruissa muistoja siitä, miten moni arvokas perheenisä sai astua mestauslavalle, syystä että hän oli harjoittanut muinaista laulutaitoa. Vieläpä Ruotsin valistunut ja monien viisaiden hallitustoimiensa tähden kunnioitettu kuningas Kaarlo XI hallitusaikansa ensi vuosina, harhaan johdetun ajanhengen vaikutuksesta, tuomitsi kuolemaan saamelais-raukan, jonka pahansuovat ja harhaluuloiset naapurit olivat ilmoittaneet noidaksi, vaikka hän todellisuudessa ei ollut muuta kuin kansansa muinaisten kansallislaulujen osaaja, näiden laulujen, jotka kurjalle kansalle olivat lohdutuksena juuri samojen naapurien anastuksia kärsiessä. Ja kuinka sellaisia henkilöitä jotkut papit kohtelivat, siitä voidaan saada tietoja Tuomas von Westenin, Tornaeuksen, Tuderuksen y.m. kirjoista.

Mutta vaikka ei voikaan hyväksyä kaikkia niitä keinoja, joita käytettiin lappalaisten harhauskojen ja taikatemppujen hävittämisessä, täytyy kuitenkin antaa tunnustuksensa kuninkaiden ja tosipappien harrastuksille koettaa sytyttää tämänkin luonnonkansan keskuudessa ikuisen valon soihdun ja siten juurruttaa siihenkin ihmiselle arvoisen ja taivaallisten totuuksien kanssa yhtäpitävän elämänkatsomuksen.

Kuusi vuotta olin jo elänyt lappalaisten keskuudessa, ennenkuin tuli tiedokseni, että muinaisia kansallislauluja vielä oli heillä muistissa. Jos kysyin heiltä tunsivatko he niitä, ja sen kysymyksen teinkin heti paikalle tultuani, sain aina vastaukseksi, että moiset perkeleelliset kepposet oli isällinen hallitus ja hartaat papit jo aikoja sitten hävittäneet Jumalalle kunniaksi. Satunnaisesti kuulin vihdoin erään lappalaisen laulavan semmoista laulua hänen tietämättään että olin läheisyydessä. Niiden osaamista hän ei sanonut pitävänsä syntinä, mutta hän ei ollut rohjennut niitä minulle ilmaista, peläten maallista rangaistusta. Vasta kun minä pyhimmästi vakuutin, että en minä puolestani tulisi laulajalle tuhoa tuottamaan, rupesi hän vihdoin minulle muutamia lauluja sanelemaan, ja ne olivatkin ensimäiset, mitä saamen-kielellä kirjoitin muistiin.

Hänen käsityksensä mukaan ei näillä lauluilla, joita hän nuoruudessaan oli muutamia oppinut, enään ollut mitään merkitystä, semminkään ei kristitylle ihmiselle, johon paholaisella ei ole suurta valtaa. Itselleen hän arveli niistä olleen hyötyäkin. Nehän olivat saaneet hänet käsittämään, kuinka paljon suurempi armo Herralta oli tullut hänelle kuin hänen esi-isilleen, jotka, kuten hän näistä lauluista oli tullut huomaamaan, olivat eläneet pakanallisissa erehdyksissä ja syvässä pimeydessä. Laulut olivat siis antaneet hänelle aihetta ylistää Vapahtajaa siitä taivaallisesta opetuksesta, josta hänkin oli tullut osalliseksi.

Näiden laulujen ja katkelmien pääasiallisena sisällyksenä oli se, miten lappalaiset muinoin anoivat epäjumaliltaan suotuisaa metsästystä ja hyvää kalansaalista, terveyttä y.m., ja miten he vaativat, että jumalat monenkertaisesti palkitsisivat heille tuodut uhrit, ja vihdoin uhaten, että ellei jumala anna mitä he pyytävät, eivät he ainoastaan hylkää häntä, vaan vieläpä ottavat häneltä pois ne sarvet, joita jo olivat hänelle uhranneet, jopa hävittävätkin hänet.

Lappalaisten vanhoissa lauluissa ilmenee enimmiten epätoivo ja synkkyys, huoli ja kärsimys, suru ja hätä. Ne kuvaavat alakuloista elämää, joka ei liiku ruusuilla tai kukkasilla sirotetuissa laaksoissa, vaikka niissä joskus häämöittää onnellisemmankin ajan muisto.

Kuten suurimmaksi osaksi kaikki pohjolan kansanrunous on romanttista, niin on lappalaistenkin. Niissä he käsittelevät puroja, ojia, vesiä y.m. elävinä olentoina, mutta niissä ei esiinny lappalaisten oma voima, vaan heidän ulkopuolellaan oleva yli-inhimillinen tarmo, jonka avulla metsät ja vuoret syöstään mereen ja suoritetaan muita suurtöitä. Jättiläisiä ja muita avustajia niissä manataan esille maan uumenista ja syvyydestä, ja sekä ne että ilman siivelliset asukkaat, joiden apua myös vaaditaan, avustavat heitä heidän toimissaan.

Suomalaisessa kansanrunoudessa tavattava alkusointu, joka lappalaisissakin lauluissa joskus esiintyy, tuo suruvoittoinen kärsimys ja ahdistus, joka kummassakin on niin yleinen, näkyy viittaavan siihen, että ne ovat samasta siemenestä versoneet, vaikka sitä kumpikin kansa on erilaisessa maaperässä eri tavalla viljellyt. Sillä jo ennenkuin suomalainen kansanrunous oli joutunut nykyiselle kehityskannalleen, olivat lappalaiset eronneet suomalaisista. Kosketuskohtia oli heidän välillään kuitenkin senkin jälkeen monenmoisia. Ei siis ihmettäkään, että suomalainen laulu on vaikuttanut lappalaiseen lauluun, eikä sekään, että viimemainitun kehitys on keskeytynyt niiden surkeiden olojen johdosta, joissa lappalaiset ovat eläneet.

Lauluihin liittyvät sadut. Näissä saduissa puhutaan muun muassa, kuinka Aasa-Thor vainosi jättiläisiä ja aaveita tuntureilla, poltti useimmat korkeat kukkulat ja hävitti niistä aaveet; kuinka lappalaiset voittivat jättiläisiä sekä kaatoivat kokonaisia karhulaumoja ja susia, jotka terävillä hampaillaan olivat jyrsineet rikki ne kalliolohkareet, jotka olivat suojana lappalaisten luonnon muodostamissa asunnoissa; kuinka he uskoivat esi-isiensä henkien avulla suorittaneen sankaritekoja taistellessaan jootteja, skyyttejä, karjalaisia ja muita kansoja vastaan, joiden kanssa olivat joutuneet tekemisiin; kuinka kupari-, hopea- ja kultapäitsillä suistetut oriit lennättivät lappalaisia sankareita kallioihin rakennettuihin kuningaslinnoihin kaukaisissa maissa, joissa useat heistä olivat suorittaneet suurtekoja ja siitä syystä otettiin kuninkaiden turviin, ja joissa monet heistä, kuten Ruobba, naivat prinsessan. Vielä nytkin uskotaan mitä hullunkurisimpia satuja, ja usein kyllä vakuutetaan, että niissä kerrotut seikkailut, mitä laatua lienevätkin, ovat tapahtuneet äsken manalaan menneiden sukupolvien aikana. Kuvitellaan että henkilöt, jotka elivät viimeksi kuluneella vuosisadalla, ovat olleet vaikeissa taisteluissa jättiläisiä, hiisiä (staloja) ja muita senkaltaisia olentoja vastaan, jotka olivat niin väkeviä, että ne viskelivät kokonaisia vuoria, kaatoivat laivoja y.m., ja niin suunnattomia, että janoissaan ollessaan joivat tyhjäksi koko järven. Usein kuulee puhuttavan noidista, jotka keskenään kilpailivat noitataidossa sillä koettaen toinen toistaan vahingoittaa, ihmisistä, joita noiduttiin eläimiksi, ja joiden täytyy semmoisessa muodossa vaeltaa maan päällä, ynnä muuta samanlaatuista mielettömyyttä. Saa niinikään kuulla satuja siitä, kuinka Pelko taisteli paholaista vastaan ja voitti hänet, Peivaan, Akimelekin, Torajan, Lavrekan ja muiden sankarien urostöistä, ja myös kaikenmoisista muista tapahtumista.

Lappalaiset useissa Keminlapin pitäjissä ovat suorittaneet veroa kahdelle, jopa kolmellekin valtakunnalle. Koetan selittää mikä sen oli aiheuttanut.

Mahdotonta on, että sellaiset olot ovat johtuneet siitä, että Lapinmaa aikojen kuluessa oli ollut milloin toisen milloin toisen valtakunnan alaisena. Eikä ole oikeana pidettävä sitäkään otaksumista, että etenkin Kuusamon Lapista suoritettu jousivero olisi syntynyt siten, että rahvas suostui siihen, saadakseen olla rauhassa Venäjän puolelta tehdyiltä rosvoretkiltä. Lagus kertomuksessaan Kuusamon pitäjästä luulee kuitenkin, että semmoinen suostumus oli tehty "rajakäynnissä Kaarlo IX aikana", siis Täyssinän rauhan jälkeen 1595. Mutta tämä otaksuminen, joka kenties perustuu siihen, että silloin Ruotsin ja Venäjän välillä solmittiin rauha, on luultavasti kokonaan perätön. Sillä useammin lienevät meikäläiset häirinneet Venäjän puolta kuin Venäjän raja-asukkaat häiritsivät Suomen Lappia. Epäilemätöntä on sitäpaitsi, että veronkanto Suomen Lapista, ja siis tietystikin välittömästi rajalla olevasta Kuusamosta, toimitettiin paljon aikaisemmin Venäjän puolelta, joka juuri mainitussa rauhanteossa luopui veronkannosta Tornion Lapissa, josta siis aikaisemmin suoritettiin vero tällekin valtakunnalle.

Todenmukaisempaa on, ettei aihetta veronmaksuun vieraille valloille ole etsittävä semmoisesta suostumuksesta, jota on mainittu, eikä jonkunlaisesta muka yliherruudesta tässä maassa, vaan yksinkertaisesti siitä, että siten korvattiin ne etuoikeudet, joita nautittiin vieraan valtakunnan alueella.

Vielä nykyäänkin tarvitsevat porolappalaiset suunnattomia aloja porojensa elatusta varten, ne kun eivät saa riittävää ravintoa pienillä aloilla. Porojen ainoa ravinto talvisin on jäkälä. Suvella, kun tämä jäkälä on kuivaa, on se niille vähemmin miellyttävää. Syystalvella tapahtuu tuontuostakin, että maata peittää kova hanki, joka estää poroja sen alta kaivamasta esiin jäkäliä. Keskitalvella on lunta 2 — 3 kyynärää. Jos silloin sattuu olemaan kova hanki ennenkuin keväällä ilmaantuu paljaita paikkoja, tahi ennenkuin jäkäläiset kivet ovat lumipeittonsa heittäneet, ovat porot samassa epätoivoisessa tilassa laitumeen nähden. Talvella on poroilla susista vielä suurempi vaara kuin suvella. Niitä vastaan täytyy poroja varjella ja suojella mahdollisuuden mukaan. Suvella niitä vaivaa kaikenlaiset itikat (hyönteiset). Tapahtuu myös että niitä toisessa paikassa rasittaa jokin tauti, josta toisessa paikassa ei tiedetä mitään.

Semmoisia ja monia muita seikkoja täytyy lappalaisen ottaa huomioon, jos hän tahtoo säilyttää laumansa. Hän on pakotettu talvella tekemään laajoja retkiä, ja suvella vieläkin laajempia. Merenrannikolla, jota lappalaiset ammoisista ajoista ovat pitäneet kaikille yhteisinä, ei jäkälää tavallisesti kasva niin viljavasti, että porolaumat siellä voisivat elää kautta talven. Useammin kuin metsäseuduissa peittää siellä maata kova hanki, joka ei ainoastaan vaikeuta poron ruuan hankintaa vaan myös helpottaa suden hyökkäyksiä. Talven tullessa porolaumat sentähden lähtevät sisämaihin, jonne niiden omistajien täytyy tahtoen tai tahtomattaan niitä seurata. Keväällä puhaltaa alituisia merituulia, ja porot, jotka haluavat kulkea vastatuuleen, suuntaavat kulkunsa merenrannikolle, jossa lappalaiset pienten koiriensa avulla ajavat niitä kapeisiin niemiin. Siellä ne ovat paremmassa turvassa kärpäsiltä ja itikoilta, joten niitä on helpompi paimentaa ja pitää koossa.

Niinikään kalastettiin usein järvissä oman maan rajan ulkopuolella, eikä metsästäjääkään arveluttanut astua sen yli. Pyydettiin peuroja, majavia, naalia, näätiä, oravia y.m. mistä niitä vain sattui löytämään. Mutta nämä eläimet tietysti eivät pysy samoilla aloilla vaan samoilevat paikasta toiseen. Ketut, naalit y.m. kulkevat peltorotan ja hiirien perässä. Runsaampi tai niukempi männyn tai kuusen siementen saanti määrää oravan vaellukset. Näätä pyrkii oravan jälessä, jonka pesää se käyttää omanaan. Sinne meni metsästäjä missä hän luuli riistaa löytävänsä, kysymättä valtakunnan rajaa. Se ei estänyt kalastajaakaan harjottamasta ammattiaan, missä hän vain luuli sen kannattavan. Kalankin runsaus vesistöissä saattaa kyllä satunnaisista syistä olla melkoisten vaihtelujen alainen. Kun saalis jossakin paikassa on niukka, saattaa se olla varsin runsas toisessa paikassa, joka ei ole varsin kaukana.

Kaiken tämän johdosta tapahtui usein, ja tapahtuu yhä vieläkin, että porolappalaiset asettivat majojansa milloin oman milloin vieraan valtion alueelle. Kuten meidän ja muutkin lappalaiset poroineen suvella pyrkivät merenrannalle, vetäytyivät ne taas talvella, vieraatkin, huolimatta valtakunnan rajasta, maamme alueen sisäosiin.

Siten kävi pohjoisessa Lapissa, tunturiselän pohjoispuolella. Vähän toisenlaiseksi muodostuivat olot etelämpänä asuvien lappalaisten luona. Kenties meren etäisyyden tähden nämä eivät entisinä aikoina pitäneet suurempia porojoukkoja, vaan oli heidän taloutensa jo silloin samanlaatuinen kuin nykyään metsälappalaisten ja inarilaisten. Ainoastaan talvisin, jolloin he tarvitsivat juhtia metsästysretkiänsä, ajojansa ja matkojansa varten, pitivät he porojansa luonaan, mutta suvella antoivat he niiden samoilla vapaina metsissä. Tietysti nekään eivät välittäneet valtakunnan rajasta. Mutta poronpitoa tärkeämpi näkyy jo muinoin olleen metsästys ja kalastus. Kalastusta varten käytettiin kaukana toisistaan olevia järviä, ja siirryttiin, kun olot sitä vaativat, toisesta toiseen, huolimatta siitä oliko järvi ehkä toisessa valtakunnassa. Siten inarilainen vielä nykyäänkin vaimoineen, lapsineen, kalastaa milloin toisessa milloin toisessa järvessä ja lähettää, jos hänellä on renki tai täyskasvuinen poika, tämän jäämerelle kalastamaan.

Noita siten siirtyviä ja samoilevia lappalaisia tavattiin kirjoitettuina kahden tai kolmen valtakunnan kantokirjoihin, ja heitä pakotettiin sentähden maksamaan veroa sekä toiselle että toiselle valtakunnalle. Eihän siinä mitään kohtuuttomuutta ollutkaan, niin kauvan kun verotettiin ainoastaan niitä, jotka mieskohtaisesti olivat saaneet nauttia näitä etuja. Mutta vähitellen verotettiin muitakin, ja siten vero vihdoin sai koko kyläkuntaa velvoittavan veron luonteen, jota sitten suoritettiin säädettyyn määrään koko kyläkunnasta.

Niinpä luetaan Vesisaaren lääninarkistossa säilytetyssä kertomuksessa: "Kun norjalaisia, ruotsalaisia ja Venäjän novgorodilaisia lähettejä saapui Lappiin, maksoivat lappalaiset, joilla ei ollut mitään voimaa kieltäytyä, kullekin varojensa mukaan". Kuitenkin tuntuu siltä, että ainakin myöhempinä aikoina, jolloin järjestyneempiä oloja saatiin aikaan, lukuun otettiin veroa määrätessä myöskin se aika, jolloin verotettu oli oleskellut valtakunnan alueella ja siitä nauttinut etuja. Siitä riippui kai se, että esim. Utsjoella ja Inarissa maksettiin Ruotsille kokovero, vaan Norjalle ainoastaan puolivero.

Asian luonteesta seurasi sekin, että veronkantajien täytyi tulla vieraan maan alueelle, sillä veronalaista ei voitu varmuudella tavata muualla, kuin hänen varsinaisessa kotipaikassaan. 1596-vuoden rajajärjestyskirjan mukaan, kuningas Sigismundin ja tsaari Feodor Ivanovitschin välillä, piti tosin Venäjän alamaisten, jotka asuivat ruotsalaisella alueella, sieltä muuttaa pois. Mutta niin ei käynyt, vaan pysyivät he entisessä tavassaan, oleskellen ja hankkien elatustansa milloin toisessa, milloin toisessa valtakunnassa, suorittaen veroa kummallekin.

Kukin valtakunta yhä jatkoi veronkantoansa niiltä lappalaisilta, joita se jo ennen oli verottanut, huolimatta siitä, missä he asuivat, ja kantomiehet nauttivat, ei ainoastaan suojaa, vaan virallista avustustakin paikkakunnan viranomaisilta vieraassa valtakunnassa veroa kootessaan, jolloin tietystikin etusijassa pidettiin silmällä oman valtakunnan etuja.

Mutta sittenkään meidän lappalaiset eivät milloinkaan tunnustaneet muuta herruutta kuin Ruotsin hallitsijan. Häntä he aina pitivät oikeana Herranaan ja kuninkaanaan ja ainoastaan hänelle he valittivat, kun verot heistä tuntuivat liian raskailta. Se ilmenee nimityksessä "Miin konagas" s.o. meidän kuningas, jota he käyttivät tarkoittaessaan Ruotsin hallitsijaa, jota vastoin Venäjän hallitsijaa nimitettiin "Karjel" eli "Ruossa konagas" ja Norjan "Vuona könagas" s.o. Vuonoin kuningas.

Minun käsitykseni mukaan on siis kaiken todennäköisyyden mukaan näissä seikoissa etsittävä pohja sille veronalaisuudelle usealle valtakunnalle, johon lappalaiset olivat joutuneet, ja siitä, niin ainakin minä otaksun, riippui kaiketi myös Venäjälle menevä jousivero Suomen Lapista. Siihen viittaa myös kunink. kirje 11 p:ltä kesäkuuta 1801.

Varsin selvän todistuksen tämän käsityksen oikeudesta antaa eräs 1588 vuoden memoriaali, josta näkyy, että jo silloin Inarissa suoritettiin veroa kolmelle valtakunnalle, ja niinikään olot Enontekiäisten Peltojärven kylässä.

Viimeksimainitusta kylästä suoritettiin Venäjälle veroa vielä 1594. Koska sitä ruvettiin kantamaan, ei ole tiedossa, mutta äsken mainitun vuoden jälkeen sitä ei enää tavata kantokirjoissa. Sen kanto näkyy siis lakanneen Täyssinän rauhanteon jälkeen 1595, jolloin Venäjä Ruotsin eduksi luopui kaikesta verosta Tornion Lapissa, johon Peltojärvenkin kylä kuului.

Näyttää siltä, että venäläiset viranomaiset korvauksena jousiverosta pitivät velvollisuutenaan, ainakin pakottavan tarpeen tullen, suoda joitakuita etuja noille kyläkunnille, kun ne niitä pyysivät. Semmoista tapahtui erittäin aikoina, jolloin niiden täytyi tuottaa Venäjältä viljaa, köysiä, hamppuja ja muita tarpeitansa.

Venäjän puolelta tämä viljakauppa ei oikeastaan ollut sallittu, eikä Ruotsinkaan hallitus näy olleen halukas suostumaan meidän Lapin pitäjien pyyntöön, että hallituksen myötävaikutuksella tämä kielto saataisiin kumotuksi. Siitä 1760 vuoden valtiopäivillä esitetty anomus syrjäytettiin nimenomaan vastauksessa talonpoikien yleisiin valituksiin sen 60:nessä §:ssä vuodelta 1762, kuitenkin sillä lisäyksellä, että kunink. M:tti tahtoi pitää armollista huolta köyhistä alamaisistaan, että ne tässä suhteessa ennen ensi valtiopäiviä tulisivat autetuiksi. Niin ei kai sittenkään käynyt, koska samanlainen anomus uusittiin valtiopäivillä 1765— 1766, kuitenkin nytkin ilman muuta tulosta, kuin että kunink. M:tti kirjelmässä tammikuun 18 p:ltä 1766 vaati läänin maaherraa koettamaan taivuttaa kaupunkien kauppiaita avustamaan Kemin Lapin asukkaita tarpeellisella viljalla.

Mutta tämä yritys, jos sitä tehtiinkään, nähtävästi jäi tulosta vaille, sillä Lapin väestö kääntyi nyt suorastaan Kuolan voudin puoleen, joka myös suostui anomukseen; ja lappalaisemme saivat nyt ostaa erityisiä tarpeitaan Venäjän puolelta, jopa edullisillakin ehdoilla. Siitä on joitakuita kirjeitä ja asiakirjoja, kuten myös osa kuitteja näiden paikkakuntien Venäjälle suoritetusta verosta, vieläkin tallella.

Keminlappi oli veroilla enin rasitettu. Paitsi omalle (Ruotsin) kruunulle suoritettiin sieltä veroa: Kuusamosta, Kuolajärveltä, Sodankylästä, Sompiosta ja Keminkylästä Venäjälle, Utsjoelta ja Inarista sekä Venäjälle että vieläpä Norjallekin. Tämä verotus lakkautettiin, mitä Norjaan tulee, vuonna 1751; mutta Venäjälle menevästä verosta vapautettiin Keminlappi vasta 1814. Siellä oli Kittilä ainoa seutu, jota ei vieras valtio koskaan verottanut.

Olemme jo nähneet, mitenkä uutisasutus vähitellen pakoitti Lappalaiset väistymään aina vain pohjoisempiin seutuihin. Mutta on myös uutisasukkailla ollut suuret vaikeudet voitettavina monessakin suhteessa, ja erittäinkin kovaan ilmanalaan ja maaperään nähden. Nälkävuodet 1600 luvun loppupuolella hidastuttivat vakinaista asutusta Kemin Lapissa. Melkein yhtä tuntuvat siinä suhteessa olivat katovuosien 1716 ja 1717 sekä katovuosisarjan 1737 — 1743 seuraukset, kuten näkyy Niilo Fellmanin muistelmista onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet Kemijärveä, verratessa niitä hänen kertomuksiin samoista paikkakunnista vuosina 1748 ja 1751, sekä E. Laguksen kertomukseen Kuusamosta.

Perinpohjaiset kadot 1810, 1811 ja 1812 eivät aiheuttaneet ainoastaan monta kuolemantapausta nälän seurauksena, vaan myös lukuisia siirtymisiä, etenkin Kuusamosta, Kuolajärveltä ja Sodankylästä; sillä sielläkin sanotaan vallinneen riistan puutteen metsissä ja kalan puutteen vesissä. Monet siirtolaiset kuolivat niillä matkoilla, jonka tähden siellä useat talot jäivät autioiksi.

Näiden paikkakuntain kurjuus oli todellakin kauhea. Joillakuilla oli vielä vuonna 1810 vanhoja varoja käytettävissä; mutta ne syötiin seuraavana talvena, jonka tähden monelta pellot jäivät vuonna 1811 kylvämättä. Mutta siellä missä kylvettiinkin ei ollut juuri sen parempaa, sillä sekin vuosi oli katovuosi, eikä vuonna 1812 saatu mitään satoa. Viimeisenä keinona nälän tyydyttämiseksi syötiin elukat ja niiden nahat, eipä hyljätty koiriakaan eikä edes kuolleiden eläinten raatoja. Vasta kun kaikki oli loppuun syöty lähdettiin nälänhätää pakoon, kun kotipaikalla ei ollut mitään saatavana. Ne, joilla vielä joku poro oli säilynyt, lähtivät vaimoineen lapsineen, alastomina ja viluisina, Jäämeren rannoille, jossa heistä suuri osa seuraavana vuonna kuoli keripukkiin, mutta toiset vielä elävät siellä kalastajina. Monet suuntasivat kulkunsa Vienan meren rannikolle, jossa he piankin kääntyivät kreikkalaiseen uskoon.

Toisia lähti etelään, kelkassa vetäen pieniä lapsiansa, joista moni autioilla taipaleilla Sodankylän ja Rovaniemen välillä nääntyi nälkään ja viluun. Useat näistä siirtolaisista, semminkin enemmän aikaa pettua syöneet, olivat siksi heikontuneet, että he, istuuduttuaan tienvarrelle lepäämään, eivät enään jaksaneetkaan nousta, vaan vaipuivat erämaassa kuolemaan.

Suurin joukoin hädänalaiset tulivat pitkin Kemijoen vartta. Mutta eteläisimmissäkin pitäjissä asukkaat elivät semmoisessa ruuan puutteessa, etteivät aina kyenneet lieventämään näiden kulkijain nälkää ja tuskaa. Olihan kuitenkin vielä jokunen varakkaampi, joka hallan vioittamasta viljasta poltti viinaa. Semmoisen luona sattui näkemään monen kuleksijan tyydyttävän nälkäänsä rankilla, jota he myös halukkaasti panivat jäätyneinä kappaleina kelkkaansa evääksi.

Vaikka monta, semminkin Kuusamossa, kuoli nälkään, onnistuivat kuitenkin toiset pelastamaan kurjan henkensä kaikenlaisilla ravintoaineilla nälkäkauden yli. Heidän nälistynyt ruumiinsa kangistui usein niin, että nuo ihmis-raukat tuskin voivat liikkua. Toisten ruumis taas kuivettui, ettei ollut muuta jälellä kuin luut ja nahka ja kalpeat kasvot.

Tilasta Kuusamossa Deutsch v. 1816 kirjoittamassaan kertomuksessa nimeltä "Taloudellisia muistiinpanoja pohjoisesta Oulun läänistä" sanoo näin: "Vuosien 1810 ja 1812 kurjuudesta katovuosien seurauksena on mahdoton kielin kertoa. Pitkin tietä nähtiin nääntyneitä kerjäläisiä, kasvot ja jalat pöhöttyneinä, kykenemättöminä seisomaan tai istumaan. Useat talonomistajat eivät jaksaneet tuoda tarpeellista pettua metsistä. Jauhoja laskettiin juhlina lusikoittain talon kullekin henkilölle, ja lapset kiihkeästi odottivat tätä onnellista aikaa. Jumpruttain lainattiin jauhoja, ja takaisin maksettaessa syntyi usein riitoja kukkurasta. Maitohorsma suolaruohon ohessa ja koivunkuori olivat herkkuisia leivän aineita. Uutisasukkaat Kukkia, Moilanen ja Majavajärvi elivät koko kevätkauden vesisaran ja vesiraatteen (Menyanthes trifoliata) korsista ja juurista, joita paistettiin tuokkosissa. Niistä tuli verikakun näköisiä möhkäleitä, joita syötiin päretikulla ja käytettiin eväänä matkoillakin. Varakkaammat sekoittivat siihen kalaa, eikä hyljätty hevosraatojenkaan luita."

Paljon pettua syöneiden ruumista avattaessa oli nautittua sulamatonta ravintoainetta joskus tavattu likimain leiviskän verran, ja sellaisten onnettomien ulostukset olivat uskomattomasti karkeat, sanoo Deutsch, joka oli piirilääkärinä paikkakunnalla.

Mutta tässä onnettomassa tilassa syntyi jonkinmoinen parannus talvella 1813, kun metsiin ilmaantui jonkunverran lintuja ja oravia, ja ne, joilla siihen vielä oli voimia, saattoivat niitä pyytämällä hankkia itselleen ja omaisilleen ei ainoastaan jonkun verran ravintoa, vaan myös keinon saada, vaikkakin niukasti, siementä, josta sitten ensi suvena korjattiin hyvä sato. Paljon peltoja jäi silloinkin kylvämättä siemenen puutteessa. Koko Yli-Sompion kylässä ei kukaan sinä vuonna kylvänyt leiviskää enempää, moni ainoastaan 5—6 naulaa, ja useat tilat siellä ja muuallakin olivat autioina. Ne, jotka olivat siirtyneet paikkakuntiin Suomen rajojen sisällä, palasivat kuitenkin ja asettuivat asumaan tiloilleen, jotka he tapasivat autioina tahi vieraitten asumina.

Sinä vuonna avusti kuitenkin ruunu, ja muutenkin ajat tulivat paremmiksi. Mutta vuodentulo oli vielä vuonna 1814-kin niukka. Talojen ja asukkaiden luku on sittemmin lisääntynyt ja väestön hyvinvointi on uskomattomassa määrässä karttunut. Täällä ei puutu luonnonetuja. Jos siis uutteruus, huolellisuus ja raittius olisivat suuremmat, kuin mitä ne valitettavasti ovat, saattaisi varallisuus Keminlapin tilallisessa väestössä, eritoten verojen vähyyden tähden, piankin tulla yleiseksi. Rovasti M. Castrénin muistiinpanojen mukaan 7 p:ltä kesäkuuta 1804 oli silloin Sodankylässä, kun uutistilat siellä olivat syyneissä arvioidut, 26 manttaalia, Kuusamossa 31 11/16 manttaalia ja Kuolajärvellä 6 1/12 manttaalia, paitsi 1 1/8 uutistilain manttaalia, jotka silloin eivät vielä olleet veronalaisia.

Talot tässä Lapinmaassa ovat vielä melkein kaikki kruununluontoiset. Ainoastaan Kuusamossa on osa tiloja perinnöksi ostettu. Ensimäinen perinnöksi osto tapahtui 1798. Mutta pitäjän 45:stä manttaalista on kuitenkin vielä ainoastaan 7 15/39 manttaalia perinnöksi ostettuja.

Niille Lapin uutisasutuksille, jotka eivät nauti vapausvuosia, vaan kohta perustamisen jälkeen ovat veroja suorittaneet, suotiin tosin vastauksessa talonpoikaissäädyn valituksiin elokuun 17 p:ltä 1762 ikuinen veronvapaus, mutta missä määrin tämä etu on voinut tulla Suomen Lapin hyödyksi, sitä en tiedä. Minulle tietämätön on niinikään, mikä tulos on ollut Oulun läänin maaherran vuonna 1830 alamaisesti tehdystä ehdotuksesta, että Lapin rahvaalle suotaisiin oikeus saada kruununuutistalonsa ilman lunnaita perintötiloina merkityiksi maakirjaan, josta Keis. Senaatti kirjeessä maaliskuun 2 p:ltä 1831 on ilmoittanut vastaisuudessa antavansa lausuntonsa.

Maataviljelevällä väestöllä täällä on, paitsi niitä poikkeuksia, jotka aiheutuvat paikallisista oloista, yleensä sama talous kuin Pohjanmaan talonpojilla, joskin metsästyksellä täällä on suurempi merkitys kuin siellä. Tämän väestön toimeentulo ei lienekään nyt niin huono kuin ehkä usein entisinä aikoina. Kuusamossa, Sodankylässä ja Kittilässä on yleensä parempi taloudellinen asema kuin väestöllä monella paikkakunnalla Suomen sisämaassa. Moni talonpoika siellä on kuoltuaan jättänyt jälkeensä, paitsi täydellistä pesää, jopa 3 à 400 riksiä puhtaassa rahassa. Hyvinä vuosina jotkut parempiosaiset korjaavat enemmän viljaa kuin mitä omassa taloudessa tarvitaan, ja ylijäämät huolellinen säästää katovuosia varten. On niitäkin, jotka töistä, 20:stä tahi 25:stä lehmästään — eräässä talossa Kittilässä tapasin 30:täkin — myyvät 25, jopa 50 ja vieläpä useammankin leiviskän voita vuodessa. Usealla on sitäpaitse melkoinen joukko poroja, joista hän, muuta hyötyä mainitsematta, saa lihaa, sarvia ja vuotia myytäväksi.

Metsänriistakin on talollisille melkoinen tulolähde. Mutta kun paikkakunta on kaukana merestä, ei ole vielä, mitä itse metsään tulee, ymmärretty sen runsaista aarteista ammentaa. Paitsi talontarvepuita, on saatu joku vähäinen tulo potaskan polttamisella, jota on ruvettu harjoittamaan Kuusamossa, sekä myymällä sahapölkkyjä, joita viedään Kittilästä ja Sodankylästä erääseen sahalaitokseen Rovaniemellä.

Inari on köyhä seutu. Se on ylänkömaata ja näyttää etelästä saapuneelle karulta, viljelykselle mahdottomalta, semmoiselta, josta viljelijän kaikki vaivat menevät hukkaan; sillä jäätyneitä järviä ja jokia tavataan täällä vielä kesäkuussa, ja tunturien lumikinokset tekevät ilman vielä Juhannuksen jälkeen tuuliseksi ja kylmäksi. Mutta kun suvella tulee Utsjoelta Inariin, viriävät muissakin melkein samat tunteet kuin norjalaisessa, joka uhmattuansa Jäämeren myrskyjä ja aaltoja Ruijasta saapuu tänne. Moni Ruijalainen on minulle sanonut: "Oi, mikä ihana maa tämä Inari, täällä tahtoisin elää talvet ja muuttaa rannikolle keväällä; kuinka mainioita metsiä tapaakaan täällä, mitä somia honkia, kuten aarniometsässä, josta puhutaan Salomo kuninkaan ajoilta; ihme, ettei täällä viljellä ohraa". Norjalainen pitää ohran viljelemisen mahdollisena kaikkialla missä honka menestyy. Tosin tuntuukin ilma täällä toisenlaiselta kuin Norjan Ruijassa ja Utsjoella, joissa pohjoistuuli suvellakin saa lumen ja pyryilman liikkeelle, ja saattaapa heinä- ja elokuullakin sattua semmoisia. Pihkaa tuoksuva honka suokin suvella mieluisan viileyden Inarissa, josta kylmyys ja pahat ilmat silloin näkyvät olevan karkoitetut. Aarniometsien kautta virtaa jokia hymyilevien laaksojen läpi, ja ruohoiset rannat ja saaret ennustavat täällä hyvää tulevaisuutta karjanhoidolle; mutta siitä ei voi paljon koitua, niinkauvan kuin heinänteko on jätetty naisille, lapsille ja ukoille, mieskuntoisen väen Jäämerestä pyytäessä turskia tai sen lahdissa onkien monenmoisia kaloja, tai vaanien peuroja tuntureilla, ajattelemattakaan maan muokkaamista, johon varatkaan eivät kai riitä. Inarissa ei tosin honka pääse samaan paksuuteen ja pituuteen kuin Kemin ja Tornion vesiväylien varsilla, mutta aarniometsiä täällä tavataan useammin kuin etelämmässä. Syynä siihen on selvästi se, että vaikka ruotsalaisille ja suomalaisille, jotka halusivat asettua uutisasukkaina Lappiin, vakuutettiin melkoisia etuja, ei heitä mainittavassa määrässä ole saapunut. Lappalainen pitää metsästä huolta, sillä jos metsä palaa, niin tuhoutuu jäkäläkin, johon hänen toimeentulonsa perustuu. Uutisasukas sitä vastoin sytyttää metsän asuntonsa ympärillä, saadaksensa parempaa laidunta karjallensa. Kun suvet ovat kuivat, leviävät metsäpalot suurille aloille, koska niitä alussa ei tahdottu, ja sittemmin ei voitu sammuttaa. Hitaasti on uutisasutus edistynyt Inarissa. Mutta on se sielläkin alulla.

Olen toisessa paikassa kertonut, miten tohtori Deutsch, seuralaistensa kanssa, ja minä saavuimme uutisasukkaan Tuomas Kyrön taloon Ivalojoen varrella. Varakkaalta ja hauskalta se tuntui. Isäntä toi meille rieskamaitoa hopeapikarissa, jonka hänelle oli lahjoittanut Keis. Suomen talousseura. Kääntyen minun puoleeni, kun olin hänelle tuttu, kysyi hän nöyrästi ja häveliäästi, kuinka suuria herroja seurassani kulki, ja pitikö hänen panna rintapieleensä mitalinsa, jota kuitenkin pidin tarpeettomana, kun muka nyt oli niin myöhäinen. Mutta toisena aamuna ukko esiintyi juhlapuvussa, mitali rinnassa. Tätä uutteraa suomalaista ei ollut peljättänyt perimmäisen pohjolan syvät kinokset ja jylhät tunturit, joiden takana hän oli pohjattomista nevoista hankkinut itselleen toimeentulon. Kunnaalle joenlaakson yläpuolelle hän oli rakentanut asuntonsa, tummiin pilviin kohoavien honkametsien suojaan, sieltä silmäilläkseen niitä syviä nevoja, jotka hän, kuivaamalla ja keväällä tulvavedellä kastamalla, oli muuttanut heinämaiksi. Peltoa hänellä tosin ei vielä ollut kuin noin 2 — 3 tynnyrinalaa, mutta hän korjasi suvella kokonaista 300 kuormaa heiniä, joilla hän ruokki melkoisen karjan ja sen avulla pakotti ohran tuleentumaan ja hyvää satoa antamaan tässä pohjoisessa ilmanalassa.

Mitä vankka, uupumaton, ahkera suomalainen saa aikaan erämaassa, siitä on Tuomas Kyrö kuvaavana esimerkkinä. Hän syntyi 1776 Sodankylän Kittilän kylässä, jossa hänen isällään oli talo. 1804 hän nai vielä elossa olevan vaimonsa Anna Pietarintyttären Peltovuoman. Paitsi kuuttakymmentä riksiä sai hän perinnöksi vanhan tamman, viisi lehmää ja lampaan, jota vastoin talo, joka oli kruununtila, siirtyi vanhemmalle veljelle. Näiden perityiden elukkain ruokkiminen niillä heinillä, joita hän saattoi koota Kittilän vielä jakamattomista soista, kävi vaikeaksi. Mutta hän oli kuullut puhuttavan Ivalojoen hedelmällisistä rannoista, ja hän lähti sinne metsästysmatkalle, löytääksensä siellä, mikäli mahdollista, sopivan paikan uutistalolle. Seutu miellytti häntä, mutta parhaat paikat olivat jo 1760-luvulla tarkastetut Kyrön kruununtilalle, ainoalle, joka siihen aikaan oli Ivalon vesijakson varrella. Tila oli kuitenkin ensimäisen perustajan kuoleman jälkeen ollut autiona, ja hänen neljää poikaansa olivat sukulaiset Kittilässä hoitaneet ja kasvattaneet. Mutta kun he olivat varttuneet ja naineet, päättivät he jatkaa vanhempiensa alkamaa viljelystä, ja jakoivat siinä tarkoituksessa jo nurmettuneet avarat tilukset neljään osaan. Yksi pojista luopui kuitenkin toivosta saada osansa viljellyksi ja lähti kalastajaksi Varanginvuonoon. Tämän osan osti Tuomas, ja 60:sta riksistään hän maksoi suostutun kauppasumman, 55 riksiä. Palattuansa kotia hän lähti vaimonsa ja jonkun viikon vanhan poikansa, hevosensa, 5 lehmänsä ja lampaansa kanssa, sekä kalustona hyvä pyssy, jotkut kirveet, viikatteet ja verkot, 30:n penikulman taipaleelle erämaan halki rakentaaksensa itselleen talon jylhään metsään. Pyssyllään ja verkoillaan hän matkalla hankki elatusta perheelleen, ja syyskuun 20 p:nä 1805 hän majautui kunnaalle Ivalojoen rannalla synkkään metsään ja noin penikulman päähän siitä paikasta, jossa Kyrön uutisasutus sijaitsi. Vaikka vuodenaika olikin myöhäinen, onnistui hänen kuitenkin koota sen verran kuihtunutta ruohoa, että siitä riitti elatusta hänen elukoillensa, jonka ohessa hän myös ryhtyi asumuksen rakentamiseen. Kalastusta ja metsästystä täytyi myöskin harjoittaa elatuksen hankkimiseksi; mutta tästä kaikesta huolimatta oli asunto ja elukkain suojat valmistuneet 8 viikon ajalla. Saattaa käsittää millä mielihyvällä perhe muutti uuteen, tulisijalla varustettuun asuntoonsa, vietettyänsä koko rakennusajan nuotiotulen ääressä. Nyt hän oli noin 21 vuotta asunut tässä paikassa, kaksi penikulmaa ylempänä Ivalojoen laskupaikasta Inariin, ja omisti 20 lypsävää lehmää, 3 hevosta ja 100 lammasta, lisäksi vielä joukon poroja. Vuonna 1819 hänellä oli ollut 130 lammasta, joista susi oli puolet tappanut.

Suvella 1820 tarkastuksessa ja arvioimisessa, jota hänen pyynnöstään tilalla pidin lappalaisnimismiehen Juhana Morottajan ja kihlakunnan lautamiehen Martti Matinpoika Wallen avustamana, arvosteltiin: asuinrakennus, joka oli 24 kyynärää pitkä, 9 kyynärää leveä ja 5 kyynärää korkea perustuksesta katonrajaan saakka ja sisälsi kaksi tupaa ja kamarin tulisijoineen, sekä muut rakennukset, nim. 2 navettaa, kaksi lammashuonetta ja niihin kuuluvat heinäladot, navettakyökki, sauna, talli, viisi kalu- ja vilja-aittaa, riihi ja jalkamylly, yhteensä 430 hopearuplaksi; kulut 2 tynnyrinalan suuruisen pellon muokkaamisessa 80 ruplaksi; 130 heinäkuorman alan perkaaminen ja ojittaminen niityksi 950 ruplaksi; vanhojen metsistyneiden niittyjen parantaminen, josta ennen oli saatu 30, mutta nyt 60 kuormaa, 600 ruplaksi; 14,000 kyynärää aitaa 140 ruplaksi; siis kaikkiaan 2,200 hopearuplaksi. Ensimäisinä vuosina ei hänen talossaan ollut muita kuin hän itse, hänen vaimonsa ja silloin pieni poikansa. Nyt on siinä kuusi täysi-ikäistä henkilöä; paitsi äskenmainittuja renki ja 2 piikaa. Tämä työvoima oli tietysti suvisin riittämätön laajojen niittyjen korjaamiseen, mutta silloin oli hänellä tässä apuna runsas liha-, voi- ja jauho y.m. varastonsa. Melkein jokainen metsästäjä, joka elokuussa täältä lähti likeisille tuntureille peuranajoon, etsi täältä eväitä. Niitä he saivatkin, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että he ainakin viikon ajan olivat heinänkorjuuta avustamassa, jonka tehtyään saivat kolmen viikon eväät lainaksi. Mutta oli siitä toinenkin etu. Metsästäjä ei siten ainoastaan tottunut heinäntekoon, vaan työ viritti hänessä halua karjanhoitoon, ja hän huomasi, että kun metsästys ja kalastus usein epäonnistuivat, uutisasukkaan aitasta sensijaan ei koskaan puuttunut voi, liha, taljat ja villat, kaikki sellaista tavaraa, joka paikkakunnalla ja semminkin Norjassa meni hyvin kaupaksi. Metsästäjän vaivaloinen ja alituinen taistelu metsänpetoja vastaan sateessa, kuivuudessa, myrskyssä ja pyryilmassa, ei voinut suojata häntä köyhyydestä, ja vanhana menetetystä terveydestä, jota vastoin uutisasukas silloin nautti rauhaa mökissään lapsiensa hoitamana; ja kun metsästäjä hävitti tai karkoitti kaukaisiin erämaihin metsän elukat, joten hänen toimeentulonsa kävi yhä vaikeammaksi, parantuivat sitä vastoin uutisasukkaan olot vuosi vuodelta. Usein olivat lappalaiset, jotka metsästyksellä ja kalastuksella elivät kädestä suuhun, ihmetelleet hänen kestävyyttään työssä, josta hän vasta tulevaisuudessa sai korvausta; mutta kyllä he jo rupesivat huomaamaan, että hän yhä edistyi varmemmin ja paremmin kuin he, ja moni heistä osti jo häneltä vasikan tai lehmän — ikävä vain että hinnat olivat jotensakin korkeat, ja ettei täällä semmoisia muualla ollut saatavissa.

Tuomas oli onnistunut asuinpaikan valitsemisessa. Hän oli heti kiinnittänyt huomionsa niihin syviin soihin ja nevoihin, jotka ympäröivät sitä korkeata metsää kasvavaa multavaa kunnasta, johon hän oli asuntonsa rakentanut. Hän puhkasi ne töyryt, joiden välissä joki kulki, ja johti siten veden pois soista, jotka sitten rupesivat heinää kasvamaan. Nämä ojat, jotka olivat vain muutaman sylen pituisia, olivat siten kaivetut, että kevään tulvavesi niiden kautta virtasi soille ja toi niihin mutaa, josta kasvullisuus edistyi. Vähässä ajassa olivat siten nuo rämeiset, epäterveelliset ja vesiperäiset laaksot ja nevat, jotka hänen tänne asettuessaan ympäröivät hänen taloansa, muuttuneet lujiksi heinää kasvaviksi kentiksi, joista hän sai melkoista lisää niihin heiniin, joita hän korjasi perkaamistaan maaniityistä. Kaiken sen lannan, jota Tuomas ei voinut käyttää pieniin peltoihinsa, hän levitti sellaisille niityille, joihin ei noussut tulvavesi, ja sai siten varsin runsaasti kasvavia maaniittyjä. Pyhiin kirjoihin ukko oli hyvin perehtynyt. Kirkossa hän aina kävi, kun tiesi papin tulevan, mutta harvoin niissä kokouksissa, joihin lappalaiset väliajoilla saapuivat. Joka pyhä hän luki kappaleen raamatusta tai saarnakirjasta, ja oli varsin hyvillään, jos joku vieraskin saapui niihin hartaushetkiin, joita hän piti talonväkensä kanssa.

Paitsi Tuomas Kyröä on tässä mainittava Puljun uutistalon isäntä Kittilässä. Kun vuonna 1828 terveyteni parantamisen tähden olin oleskellut Oulussa, saavuin paluumatkalla Puljun uutistaloon, pohjoisin talo Kittilässä ja lähimmistä naapureista kolmen penikulman päässä. Talo oli kauvan ollut sangen kurja uutisasunto, mutta nykyinen isäntä, joka noin 15 vuotta sitten osti sen parillakymmenellä riksillä, on uutteruudella, mutta valitettavasti myöskin turmiollisella viinanmyynnillä lappalaisille, päässyt varallisuuteen. Hänellä oli jo noin 20 lehmää, 50 à 60 lammasta ja samanverran poroja. Hän kylvi vuosittain, vaikka asuikin tunturin juurella, 3 à 4 tynnyriä ohraa, ja viime kymmenenä vuotena on ainoastaan yhden kerran halla tehnyt vahinkoa. Karjastaan hän vuodessa möi 40 à 50 leiviskää voita, osaksi tunturilappalaisille, osaksi Norjaan, josta hän osti venäläisiä ruisjauhoja. Hänen pöydällään näin sentähden yhtä hyvää leipää kuin ikinä talonpojilla Suomessa. Asunto sitävastoin ei ollut kiitettävä. Paitsi varsin siivotonta savupirttiä — jossa isäntä, hänen perheensä ja muu talonväki asui ja sai sopia tilasta muutamien nälkäisten ja keskenään riitaisten koirien, useiden lampaiden ja jonkun vasikan kanssa — oli hänellä toisessa rakennuksessa vierashuone, jossa oli tavallinen harmaasta kivestä tehty uunikin. Mutta tällä kertaa se oli täynnä poronsarvia, eikä se siis ollut varsinaiseen tarkoitukseensa käytettävissä. Navetta oli paras, ja tietysti runsaimmin tuottavakin rakennus talossa. Hänen ainoa hevosensa käveli ulkona pihalla ja sai silloin tällöin heinätukon. Kun se joskus koetti tunkea navettaan päästäksensä suojaan raivoavalta ilmalta, karkoittivat naiset sen heti sieltä. Sen karva olikin ainakin kolme kertaa pitempi kuin hyvin hoidetun hevosen. Muutoin onkin huomattava, että mitä edemmäksi pohjoiseen tullaan, sitä surkeammasti hoidettuna tapaa tämän luonnostaan jalon eläimen, sillä talvellakaan ei sille anneta muuta suojaa ilmaa ja tuulta vastaan kuin avoin vaja navetan ja heinäladon välissä, ja niin niukasti ruokaa, ettei olekaan varsin harvinaista, että sitä täytyy nostaa jaloilleen, kun se, heti kun maa on paljastunut, ajetaan vielä harmaalle laitumelle. — Mutta on löytynyt ja löytyy monta muutakin tarmokasta uutisviljelijää Lapissa, ja on siellä tilaa vieläkin runsaassa määrässä, ei vain etelässä vaan myöskin pohjoisessa.

Se joka esimerkiksi pohjoisimman Lapin yleensä karuilta mailta saapuu Luton, Nuottijoen, Ivalon tahi Kaamasjoen, monin paikoin ruohoisille rannoille ja reheviin metsiin, tuleekin ajatelleeksi, eikö olisi suotava, että ainakin joku osa vangeistamme siirrettäisiin näihin seutuihin, käyttääkseen hyväkseen täällä olevia elatuslähteitä. Ainakin voitaisiin niitä panna täällä vapaalle jalalle samalla menestyksellä kun Norjan kartoitettuja Ruijassa — kunpa vain heitä seuraisi pappi ja valistunut sekä oikeutta rakastava virkamies — sillä ehdolla ja velvollisuudella että täällä viljelevät itselleen uutistaloja. Mitä mainioita karjanlaitumia täällä vähän ajan perästä olisikaan, jos jokainen semmoinen työmies saisi omakseen sen maan, jota hän viljelee. Tuollainen siirtolaiskunta kuitenkaan ei voisi menestyä ilman mukavaa myynti- ja lastauspaikkaa. Sitä varten olisi tarpeen muutama penikulma Jäämeren nyt autiota merenrannikkoa Patsjoen ja Karabellan välissä. Sillä varmaa on, että meidän tunturintakaiset lappalaiset ja uutisasukkaat eivät voi hyvin menestyä, suurimmillakaan uhrauksilla valtion puolelta, ellei Suomelle suoda maapalstaa jäämeren rannikolla.

III.

Utsjoella jo tammikuun keskivaiheilla tekee etelän kaunis rusko puolipäivän ajan valoisammaksi, saa ilman selkeämmäksi ja läpikuultavammaksi, karkoittaa tähtitaivaan siintävän hämärän ja herättää pitempien päivien toivon. Tammikuun loppupuolella alkaa näkyä päivän sappeja etelästä taivaanrannalla, ja nekin ennustavat auringon palaamista. Ne ovat siis yhtä mieluisia kuin tervetulleitakin ilmiöitä, vaikka niitä usein seuraa pakkanen, lumituiskut ja pahat säät. Tammikuun viimeisinä päivinä tai helmikuun alussa, riippuen ilmasta, näkyy vihdoin todellinen aurinko täydessä loistossaan. Silloin usein pakastaa ankarasti, mutta yleensä pilvisen talven sijasta tulee nyt selkeämpi ilma ja tähtien valaisemia öitä. Pyryilmat käyvät harvinaisemmiksi, lunta ei sada yhtä usein kuin ennen ja puolipäivän aurinko lämmittää. Mutta vaikka aurinko päivä päivältä nousee korkeammalle, on vielä päiväntasauksen aikana keväällä täysi talvi ja mainio keli. Ensimäinen kevätlintu, lumivarpunen, saapuu jo maaliskuun viimeisinä päivinä, jolloin ei ole vielä kevään merkkejäkään. Sanotaan myös, että tämä lintu joskus täällä talvehtiikin. Huhtikuun alussa ei hämäryys puoliyönkään aikana muutu pimeydeksi, mutta 20 asteen pakkanen ei ole silloin vielä harvinaista. Tässä kuussa saapuu vihdoin kaivattu kevät, sillä vaikka yöt ovat kylmiä, puhdistaa aurinko oksat ja risut lumesta ja kuurasta. Puolukan, sianpuolan ja variksenmarjan varret nostavat näkyviin edellisen vuoden marjansa, jotka ovat tuleentuneet kinosten alla, lumivarpunen ja västäräkki visertelevät, jään aukot koskissa suurenevat ja maidonvalkoinen joutsen muistuttaa tulollansa etelän ihanuutta. Tuhatlukuisina laumoina porot silloin, toinen toisensa jäljissä, seuraavat omistajiansa merenrannikolle. Kun he lähenevät pappilaa, antavat paimenet käskyn koirillensa ajaa porot läheiseen rantaan, sillä lappalaiset tahtovat silloin aina, jos ovat omia pitäjäläisiä, käydä puhuttelemassa ja jäähyväisiä sanomassa papilleen. Ero tapahtuu harvoin ilman liikutuksen ja surun ilmaisuja sen johdosta, että kaitselmus on asettanut niin, ettei Utsjoen pappi, samoin kuin Norjan papit, suvella muuta merenrannalle. Yksinäisyydessäni ajattelin usein, että jos suuri keisarimme saisi tietoonsa asian oikean laadun, hän kyllä lahjoittaisi tälle kovaonniselle kansalle aution Karabellan niemimaan suvi- ja kalastuspaikaksi, jossa se oman pappinsa palvelemana saisi omassa kirkossaan ylistää Jumalaa ja kiittää häntä meren antamasta jokapäiväisestä leivästä.

Ei missään niin ikävöidä auringon tuloa, eikä se missään ole niin tervetullut kuin Lapissa. Se ilmaisee tulollaan, että kuukausia kestänyt yö nyt on lopussa. Se tyynnyttää myrskyt ja tuottaa lievennyksen sairaille. Se sulattaa jäät, jotka ovat kasaantuneet maan äidilliselle povelle, se poistaa sen valkoiset peitteet, ja Vellamon neidet taas riemulla tanssivat purojen vaahdossa pitkin vuorten rinteitä, joissa hento ruoho nousee niiden jäljissä. Monien kuukausien kuluessa saa se paahtavilla säteillään kasvullisuuden silmäänpistävällä nopeudella kehittämään kauneuttansa, ja valon voimalla se tänne etelästä houkuttelee ilman siivelliset laulajajoukot riemulla tervehtimään äsken herännyttä luontoa. Eikö siis ihminenkin, joka on taivaltanut läpi napamaiden pitkän talven, täällä enemmän kuin muualla, polvistuisi luomakunnan suuruuden edessä syvän kiitollisuuden valtaamana Kaikkivaltiasta kohtaan, nauttisi kevään ja suven suloudesta; ja tottakai se tunne minussakin yksinäisessä pappilassani nousi voimakkaaksi, kun vuoden yhdeksänä kuukautena luonto on jään ja lumen kahleissa, ja lähes kolmena kuukautena ei näe auringon pienintäkään sädettä.

Talvesta kevääseen ja kesään siirtyminen, joskin se on pikainen, ei kuitenkaan käy ilman häiriöitä. Pohjoistuuli usein ajaa ensimäiset elävät olennot, joita kevätaurinko on esille houkutellut, takaisin lymypaikkoihinsa, ja polttaa varhaisimmat kesäkasvit. Mutta rajusään jälkeen Luoja suo auringon paistaa kahdenkertaisella voimalla. Hallan jälkeen tulee etelätuulia, ja ne sekä auringon lämpö saavat maan uudestaan kyyneleihin, niin että purot jälleen tulvivat ja seutu taas pukeutuu täyteen kesäasuun. Lehdet kehittyvät, ja linnunlaulu kajahtaa taas vuoristossa. Valtameren kalat pyrkivät jokiin, ja kaiken sen, minkä usva ja pyry ovat hävittäneet, kaiken minkä pakkanen on saanut jähmettymään ja kylmenemään, virkistää kirkkaasti loistava aurinko, joka somistaa maan vereksillä kukkasilla, pensailla ja lehvillä ja lehdot ilon väreillä. Kuinka suloista onkaan moisen rajusään jälkeen nähdä koko seutu varsinaisena eläintarhana, jossa linnut ja muut eläimet viihtyvät paratiisin viattomuudessa eivätkä suurestikaan pelkää ihmisen läheisyyttä, vaan iloitsevat ja nauttivat, vanhojen opettaessa poikasilleen luonteensa mukaisia tapojaan, kun sorsat ruohostossa ja kiurut kivellä katselevat kuvaansa vedessä, kun aallot lepäävät ja kala kutee laululintujen kuorossa riemuitessa jokien ja lampien viheriöillä rannoilla.

Mutta ilmanala on Lapin eri seuduissa sangen erilainen. Se ei riipu yksistään kunkin paikan leveysasteesta ja korkeudesta vedenpinnasta vaan muistakin paikallisista suhteista, esim. meren etäisyydestä, nevojen ja soiden, tunturien tai metsien läheisyydestä. Lapin ilmanala on kuitenkin melkoisesti lauhkeampi kuin saman leveysasteen alla olevat Aasian ja Amerikan seudut. Utsjoella on vuoden keskilämpö +2,09°, Enontekiäisissä +2,86°; Kuolajärvellä lähteissä suoritetuista tutkimuksista huomasin maan lämmön +3,5 asteeksi. Ohra tuleentuu vielä 69:nellä leveysasteella, mutta Siperiassa on 60:nellä ja Kanadassa 51:sellä asteella maanviljelys mahdoton.

Kovimpia pakkasia tuottavat täällä koillistuulet, ja tammikuussa, harvemmin helmikuussa, yltyy pakkanen ylimmilleen. Joskus sattuu ankara pakkanen jo joulukuussa, mutta harvoin se on kestävä. Sodankylässä talvi on ankarampi kuin Utsjoella, johon selvänä syynä on Utsjoella meren läheisyys, ja sittenkin lämpömittari joskus siellä alenee — 45:een, jota vastoin Vesisaaressa, joka sijaitsee Varanginvuonon rannalla, se harvoin laskee —25:ttä alemmaksi.

Ankara ja pitkällinen talvipakkanen saa jään hyvin vahvaksi, tavallisesti 6 korttelin paksuiseksi. Ikuisen lumen peittämiä vuorenhuippuja ei ole, vaikka ei paljoakaan puutu, sillä lumiraja täällä on noin 3,000 jalan korkeudessa merenpinnasta. Sitä vastoin näkee kyllä suuria lumikinoksia koko kesän tunturien rotkoissa.

Talven pituus on painostava, ja sen pimeys on sitä vieläkin enemmän, josta taas on seurauksena asukasten välinpitämättömyys ja epäsiisteys. Sen valta tietysti kestää yhä kauvemmin, kuta pohjoisempaan tullaan. Utsjoen pappilassa, jonka eteläpuolella ei ole harjuja, aurinko pysyy näkymättömänä 66 vuorokautta. Enontekiäisten vanhassa pappilassa sitä vastoin ainoastaan 40 päivää. Kuusamossa jo se näkyy läpi vuoden. Mutta jos talvella valoa puuttuu, saa sitä kyllä runsaasti suvisin. Kun siihen lisää upeat revontulet, joita alkaa näkyä jo syyskuussa ja joskus loimuavat pitkin yötä, Lapin säteilevän tähtitaivaan ja sen kirkkaan kuutamon, joka joskus on niin voimakas, että sen valossa saattaa lukea ja ampua metsänriistaa, niin tuntuu melkein siltä, kuin taivaankappaleet täällä loisivat enemmän valoa kuin etelämpänä.

Se sanomaton sulous, jonka synnyttää Lapin kaunis, valoisa ja kirkas suvi, ei kuitenkaan korvaa talven pimeyttä ja kylmyyttä, sillä suvi on lyhyt mutta talvi pitkä. Täällä syntyneet ja eläneet ovat siitä onnelliset, että kun heiltä talvella puuttuu työtä tai pimeys estää heitä sitä tekemästä, he voivat mielin määrin nukkua. Olen tavannut kalastajalappalaisen, joka monipäiväisten vaivojen jälkeen nukkui yhtämittaa 36 tuntia, lukuunottamatta sitä tuntia, jolloin hänet herätettiin syömään. Eivätkä siirtolaisetkaan talvisin jää uneliaisuudessa lappalaisista jälkeen.

Pimeä aika rasittaa lappalaisiakin, eivätkä he mielellään silloin lähde pitemmille matkoille, ellei ole kuutamoa. Sentähden lappalaisenkin katse ilmaisee iloa, kun tammikuussa, jolloin pimein aika on ohi, hänelle huomauttaa, että pian on aurinko näkyvissä, ennustaen suvea. Pakkanen sitä vastoin ei rasita lappalaista, päin vastoin hän siitä on hyvillään, sillä kylmän talven jälkeen hän toivoo lämmintä suvea.

Maanselän pohjoispuolella suvi ei ole likimainkaan niin lämmin kuin Etelä-Lapissa, jossa lämpömittari joskus nousee 40 asteeseen. Suvilämpö tulee Utsjoelle tavallisesti kesäkuun 1 päivän tienoissa, jolloin koivutkin alkavat näyttää viheriöiltä. Mutta sitä kestää säännöllisesti vain muutamia päiviä. Sen jälkeen seuraa viileä ilma, joka joskus kestää heinäkuuhun. Vasta siihen aikaan, kesäkuun loppupuolella, jolloin koivu on täysin viheriä, on suven valta taattu, sillä kesäkuussakaan eivät lumisateet ole harvinaisia. Semmoisia sattui esim. vuonna 1822 kesäkuulla 13 eri päivänä, viimeisen kerran 28 p:nä.

Mutta jos suvi onkin Utsjoella lyhyt, niin ovat kevät ja syksy sitäkin lyhyemmät. Kevät saapuu myöhään, syksy varhain, ja saa melkein sanoa, että suvi ja talvi astuvat toisensa jäljissä. Kyllä jo huhtikuussa sattuu lauhkeampia ilmoja, mutta vasta toukokuussa purot juoksevat pitkin tunturien rinteitä ja valavat vetensä vielä jäätyneisiin järviin ja jokiin. Silloin saapuvat laululinnutkin ja pidetään kevään tulleen laaksoihin, vaikka vielä on täysi talvi ylemmillä paikoilla. Tapahtuu myös, että pieni Mantojärvi, jonka rannalla Utsjoen pappila sijaitsee, pysyy jäässä aina heinäkuun alkuun saakka.

Kylmät pohjois-myrskyt, jotka alkavat syyskuussa, joskus elokuussakin, tekevät kerrassaan lopun suvesta ja tuovat jo silloin lunta, joka kuitenkin vähän ajan päästä katoaa, palataksensa pysyväisesti Mikonpäivän aikaan, sittenkun se jo varemmin on saanut varman talvisijansa tuntureilla.

IV.

En tunne Pohjolassa yhtään kansaa, jota kunnioittaisin puhtaitten tapojensa vuoksi enemmän kuin inarilaista. Siinä yhtyy todellinen jumalanpelko ja lainkuuliaisuus Jumalan, lähimmäisen, hallituksen ja isänmaan rakkauteen. Tämä kansa ei tiedä mitään kateudesta eikä ilkeydestä, vielä vähemmin ne ovat siihen juurtuneet. Se on, kuten nykyiset lappalaiset yleensä, tietoja vailla, mutta siltä ei puutu tiedon halua. Koulut eivät ole sille oppia antaneet, mutta perhe-elämä on siihen juurruttanut velvollisuudentunnon, jumalanpelvon ja kuuliaisuuden esivaltaa kohtaan, ja äidinmaidosta on lapsi imenyt hellyyttä vanhempiansa kohtaan. Sekä pappi että siellä toimivat katekeetat vaikuttavat suoranaisesti vanhempiin ja välittömästi lapsiin vähemmin, joita pappi ainoastaan harvoin tapaa. Katekeetan enin aika kuluu matkoilla seurakunnassa, jonka ala on noin 100 neliöpenikulmaa. Vanhemmat saavat katekeetoilta oppia millä tavoin lapsia opetetaan, saavat heiltä halua lukemiseen ja kotihartauteen, joka vähitellen on tullut mieluisaksi tehtäväksi ja yhä on semmoisena säilynyt, ja jumalanpelkoa juurrutetaan lapsiin niiden ainoana perintönä. Pakana-ajoista asti on lappalaisella ollut käsitys kahdesta vallasta, hyvästä ja pahasta, ja kristinusko on hänelle lisäksi tuonut sovitus-opin. Hänen uskonsa on puhdas ja horjumaton, ja haaveilusta hän ei tiedä. Vielä vähemmin ovat jäykkä oikeauskoisuus, välinpitämättömyys ja järkeisoppi jäähdyttäneet hänen sydäntänsä. Lukutaitoinen inarilainen elää paljon muiden lappalaisten parissa, kuitenkaan omistamatta heidän tapojaan. Hän toimittaa hartautensa huolimatta muiden elämänkäsityksestä. Hän näennäisesti ei tee mitään kristinuskon levittämiseksi, mutta hän sitä enemmän sitä harjoittaa. Ne suuret ja hyödylliset toimet, joihin esivalta ryhtyy, ovat hänestä Jumalan töitä, ja esivalta Jumalan välikappaleena. Hän ymmärtää uuttatestamenttiaan yksinkertaisesti, mutta se puhuu hänen tunteelleen sitä syvemmin, ja usein tuntuu kuin olisivat kristinuskon opit hänessä myötäsyntyneet ja hänen olentoonsa sulautuneet. Sanotaan tosin: mitä viisaampi ihminen on, sitä sydämellisemmin hän palvelee Jumalaa. Mutta mistä siis tulee tämä inarilaisen vilpitön jumalanpelko? Olen usein tullut heidän mökkiinsä, ei semmoisiin, jotka ovat kulkutien varrella, vaan kymmenien penikulmien päässä siitä, jopa lappalaisten luo, jotka eivät ole olleet kodeissaan, vaan taivasalla kalastamassa ja metsästämässä, ja olen heidät tavannut hartauden harjoituksessa.

Sanotaan, ettei mikään kansa jää kehityksessään paikoilleen, se kulkee joko eteen- tai taaksepäin. Sukupolvet kuolevat, ja uusia nousee. Se, mikä ennen on ollut tarpeellista, ei aina pysy semmoisena, ja se, minkä tarpeellisuudesta ei ennen ole tiedetty, käy välttämättömäksi. Mutta tämä on kaiketi totta ainoastaan niihin kansoihin nähden, jotka ovat sivistyksessä joutuneet niin pitkälle, että he pitävät sitä kalliimpana omaisuutenaan. Täällä ovat kansan tavat, elämän muodot ja tarpeet, ikimuistoisista ajoista pysyneet melkein muuttumattomina, sillä poikkeuksella, että jousi ja nuoli ovat vaihtuneet pyssyyn ja ruutiin, pakanuus kristinuskoon; mutta useimmissa muissa suhteissa he ovat melkein samalla kannalla kuin vuosisatoja sitten. Muodot muuttuvat vireämmässä ympäristössä. Siitä ovat inarilaisten läheisyydessäkin sattuvana esimerkkinä Utsjoen lappalaiset, jotka varsin usein oleskelevat Jäämeren rannoilla. He tuovat sieltä kotiseuduilleen monta uutta tapaa, monta uutta kokemusta. Ne synnyttävät heissä tarpeita, jotka pian kehittyvät tottumukseksi, ja tottumuksesta syntyy tapoja. Mutta ne eivät enään ole niin puhtaita ja niin yksinkertaisia kuin entiset olivat.

Ne lappalaiset, jotka kauvemman aikaa ovat eläneet suomalaisten ja muiden naapurikansojen yhteydessä ja ovat joutuneet sen ylenkatseellisen ja nylkevän kohtelun alaiseksi, jota lappalaiset näiden puolelta tavallisesti saavat osakseen, ovat vähimmin puhtaat tavoissaan. Se, mitä he naapureiltaan ovat oppineet, on harvoin hyvää, vaan he ovat tavallisesti omaksuneet näiden kansojen huonoimmat puolet. Samoin kuin sivistymätön merimies harvoin tuo valistuneesta Englannista mitä hyödyllistä on, samoin tavataan semmoisissa lappalaisissa perheissä, jotka asuvat suomalaisten keskuudessa, tahi oikeammin poropaimenina heidän sydänmaissaan, ainoastaan poikkeuksena rehellistä väkeä. Kun heitä Lapista pestataan, luvataan heille runsaasti, mutta sitten kun ovat asettuneet uusille asuinpaikoilleen, kitsastellaan tahi maksetaan heille turmiollisilla tavaroilla, viinalla tai kiiltokaluilla, jonka vuoksi ne henkilöt, jotka Lapissa nauttivat jotakin arvoa, harvoin rupeavat semmoiseen palvelukseen. Suostuvaiset taas joutuvat pian köyhyyteen ja puutteeseen, jota koettavat korjata varastamalla isänniltään poroja, ja ovat sentähden useimmat saaneet raipparangaistuksia sekä ovat petokseen, alhaiseen voitonpyyntöön ja muihin paheisiin taipuvaisia. Muiden elatuskeinojen puutteessa, sitten kun heiltä on kaikki riistetty korvaukseksi ja oikeudenkulunkeihin, he tavallisesti esiintyvät noitina ja poppamiehinä, kuljeksivat niinä tahi kuohareina y.m., tahi missä niihin ammatteihin ei panna arvoa elättävät itseään kerjuulla. Niiden tietojen mukaan, joita on saatu näiden tämmöisten kurjien paheista, arvostellaan sitten lappalaisväestöä yleensä, jonka vuoksi kylläkin usein suomalaisissa pitäjissä Lapin rajoilla kuullaan pahankurisia ihmisiä sanottavan lappalaisiksi. "Manaa kuin lappalainen", on lauselma, joka viittaa semmoisiin noituutta harjoittaviin, samoileviin, rappeutuneihin ja petollisiin lappalaisiin, jotka itsekin käsittävät halveksitun tilansa ja kurjuudessaan tahtovat tulla huomatuiksi, noituutta ja kaikenmoisia kepposia harjoittamalla kierrellessään seutuja kerjäten. Moisten henkilöiden mukaan sitten muka arvostellaan tunturien takana asuvia vapaita, itsenäisiä, isien puhtaita tapoja harrastavia lappalaisia, joita ei ole koskaan nähty eikä heillä käyty. Toisin kuin nämä kurjat, esiintyy kuitenkin itsenäinen ja turmeltumaton Lapin mies, joka usein, oltuaan kauvan kodistaan poissa, yhtä turmeltumattomana palaa kotiseudulleen. Presidentti Vesvrotte Ranskan Dijonista vei sinne muassaan lappalaistytön Jukkasjärveltä v. 1722. Tyttö joutui naimisiin erään varakkaan käsityöläisen kanssa Parisissa, mutta miehensä kuoltua hän möi omaisuutensa ja palasi Lappiin. Englantilainen Bullock osti eräältä Sungesaudilta poroja v. 1815 ja vei ne Englantiin, koettaakseen saada ne viihtymään sen vuoristossa. Näiden porojen hoitoa varten hän niinikään vei muassaan nuoren lappalais-pariskunnan. Näillä lappalaisilla oli hyvä olo Englannissa, mutta kun porot eivät viihtyneet, Bullock luopui tuumastaan, lappalaiset palasivat Norjaan, eivätkä pysähtyneet ennenkuin olivat saapuneet rakkaille tuntureilleen.

Lappalainen ei pyri varallisuuteen, eikä hän harrasta muidenkaan auttamista siihen. Kun puute ilmaantuu ja nälkä ahdistaa, ei hän koskaan ole toivoton, mutta jos hän itse tai joku muu joutuu hätään, on hän uupumaton tämän lieventämiseen. Sananlasku sanoo: "nälkä pakottaa lappalaisen metsästämään." Mutta hän ei metsästä ainoastaan omaa vaan muidenkin patoja varten, jos hän tietää ne tyhjiksi. Ollen aina siinä varmassa luottamuksessa, että jos hänen tekonsa on jalo ja hänen rukouksensa vilpitön, Jumala auttaa hädässä; sillä lappalainen kyllä tietää, että kaikki tapahtuu Jumalan tahdosta ja hänen käskynsä mukaan. He puhuvat kyllä esi-isien suurtöistä ja ritarillisista seikkailuista, mutta niitä ei pidetä omalla voimalla suoritettuina. Niinpä melkein aina heidän saduissaan loukattu ja heikko vie voiton korkeamman mahdin avulla; ja ulkoapäin annetulla voimalla he suorittavat valtavampia toimia, kuin mihin inhimillinen tarmo kykenee. Mainitaan, kuinka rupinen Ruobba, vaikka oli vain kääpiö, jopa veljiensäkin halveksima, taistelee ja voittaa 18 leiviskää painavalla miekalla, nai kuninkaantyttären ja jää kuninkaallisiin saleihin. Ihmisen, s.o. lappalaisen, rukouksen johdosta Tiermes tuhosi lappalaisten väkevimmätkin vastustajat, mursi vuoria, johti puroja jättiläisten luoliin, ja karkotti ne siten kauvas lappalaisten asuntopaikoista. Rotto ryömi nelijaloin vuorten ja laaksojen poikki, ja uhkasi mahtavia tuholla ja kuolemalla, halveksi tavallisesti kurjia ja heikkoja; mutta heikommasta tuli hänen surmaajansa. Sanalla sanoen: omalla voimallaan lappalainen vähän sai aikaan, vaan voima tuli ulkoapäin; ja sieltä se vielä nytkin tulee hänen mielestään, mutta nykyään yksin Jumalan kaikkia hallitsevasta kädestä.

Ei ole vielä yksikään lappalainen kuvannut omia kansalaisiaan; ja muut kirjailijat, heidän kieltään taitamattomina ja tuntematta heidän elinmuotoja ja tapoja, eivät ole esittäneet niitä semmoisina kuin ne todellisuudessa ovat, vaan kaikissa kertomuksissaan lappalaisista ja Lapista noudattaneet sitä, mitä ovat suullisesti kuulleet lappalaisista mainittavan ja pintapuolisesti kerrottavan niiden säälimättömiltä naapureilta, ruotsalaisilta, norjalaisilta ja suomalaisilta, jotka ovat niistä erillään asuneet, ja alusta alkain kasvatetut halveksimaan näitä kovaonnisia naapureitaan. Siitä on ollut seurauksena, että on opittu tuntemaan ainoastaan lappalaisten huonoja, eikä heidän parempia puoliaan, vielä vähemmin lappalaisia semmoisina kuin ne tavataan kotielämässään, vaan semmoisina kuin ne ovat kodittomina kerjäläismatkoillaan. Noin 200 vuotta sitten kammoivat norjalaiset lappalaisia siihen määrään, että lappalaisia heidän viattomien noitarumpujensa tähden pidettiin niin vaarallisina, että jumalisten ihmisten täytyi perustaa asuntonsa monien penikulmien päähän heistä [kuningas Kristianin asetus vuodelta 1600] ja suomalaiset täällä pohjan perillä suuttuvat vielä, jos heidän sukulaisuutensa lappalaisten kanssa johdetaan likemmältä ajalta kuin Aatamista. Eräs kirjailija [norjalainen vouti Blom], joka sanoo, että "kun on nähty yksi lappalainen, kyllä ne kaikki tuntee, käykööt missä puvussa tahansa", ei luule koskaan havainneensa mitään rumempaa ihmismuodossa kuin nähdessään kerran kaksi lappalaismuijaa. Hän mainitsee, että lappalainen ei rakasta lapsiansa, vaan myy niitä norjalaisille. Tässä väitteessä varmaankaan ei ole muuta perää kuin se, että lappalaiset joskus, nälänhädän aikana, ovat jättäneet lapsensa kasvatettaviksi norjalaisille, jotka niitä väenpuutteen tähden mielellään ottavat vastaan. Hän sanoo heidän lauluansa rääkynnäksi, jolla kuitenkaan ei liene tarkoitettu muuta kuin heidän rääkyntäänsä juopuneina ollessaan. En tiedä muita yliopistollista sivistystä saaneita lappalaisia kuin lähetyssaarnaaja Fjellnerin, pastori Lundelinin Arjepluogissa, erään ylioppilas Fällmanin Jockmockissa ja Olli Sirman, joka oli provastina Enontekiäisissä, mutta ei yksikään niistä ole kirjoittanut mitään maanmiehistään. Lapissa kasvaneet Laestadiukset polveutuvat ruotsalaisista vanhemmista, mutta ovat sittenkin teoksissaan noudattaneet kohtuutta lappalaisiin nähden, pysymällä oikeudessa. Kuuluisa Lundin yliopiston professori J. W. Zetterstedt ei anna heistä parempaa todistusta, kuin että he ovat tuskin sieluttomia luontokappaleita paremmat. Englantilainen kapteeni Coppet Brooke mainitsee, että lappalaisten porot juoksevat 30 penikulmaa vuorokaudessa ja että porojen täytyy ainakin kerta vuodessa maistaa merivettä, muutoin ne menehtyvät. Parhaat ja reippaimmat porot tavataan kuitenkin Inarissa ja Sompiossa, mutta merta ne eivät ole koskaan nähneet, vielä vähemmin maistaneet sen vettä. Antti Juhana Sjögren mainitsee, että Lapissa tavataan tulenkarvaisia kettuja. Jos luettelisi kaikki ne kummallisuudet, joita jotkut matkustajat, hätimmiten kuljettuansa maassa, kertovat huomanneensa Lapissa ja lappalaisissa, saisi kokoon aimo kirjan hullutuksia ja valheita. He eivät kuitenkaan ole tätä tehneet ilkeämielisyydestä tätä turvatonta kansaa vastaan; mutta he ovat arvostelematta käyttäneet niitä kertomuksia, jotka naapureissa, usein ammoisilta ajoilta, ovat lappalaisista käymässä, eikä yksikään heistä ole ottanut vaivakseen perinpohjin tutustua lappalaisten luonteeseen, tositapoihin ja elämänmuotoihin. Semmoisissa tapauksissa tulokset ovat yhtä todenperäisiä kuin jos tahdottaisiin arvostella Tukholmaa niiden kertomusten perustuksella, joita Bellman antaa muutamista kapakoista ja niiden irstaista roikaleista. Tosin on lappalainen viinaan menevä, ja kun hänet tapaa norjalaisissa markkinapaikoissa, joissa kauppiaalla muun kauppansa ohessa myös on kapakkaliike, hän tosin sattuu olemaan juovuksissa, joka kyllä tapahtuu kirkkomatkoillakin, jos niissä ilmaantuu kapakoitsija tahi kemuja vietetään. Mutta valitettavasti on semmoisissa tilaisuuksissa viina kaikkien pohjoisten kansojen, vanhojen ja nuorten, maitona ja ilojuomana. [Paitsi Laestadiusveljesten teoksissa en ole, aina Högströmin jälkeisiltä ajoilta saakka, lukenut lappalaisista mitään, joka perustuu todelliseen asiantuntemiseen.] Mutta on monta lappalaista Lapin sisämaassa, jotka niissäkin tilaisuuksissa esiintyvät yhtä siivosti ja raittiina, kuin moni muu rahvas; niinpä esim. Inarin ja Karasjoen lappalainen, jota raittiuteen nähden saattaa verrata mihin pohjoiseen kansaan tahansa. Mutta se joka käy lappalaisten luona heidän kodeissaan, ja tahtoo tutustua heidän kotoiseen elämäänsä, luonteeseensa ja tapoihinsa, ei epäilekään antaessaan heistä edullisemman arvostelun. Hän huomaa silloin, että he ovat hyviä, rauhaisia, Jumalata pelkääviä, siveellisiä, tyytyväisiä, ja heidän hyvät ominaisuutensa täytyy hänen piankin tunnustaa voittavan ne heikkoudet, joita heissä ei käy kieltäminen. Ihmetellen, liikutettuna ja kunnioittaen huomaa hän heidän elävän tyytyväisinä semmoisissa oloissa, jotka kauhistuttavat sivistynyttä ihmistä. Ne voittavat rannikon itäiset ja läntiset naapurinsa rehellisyydessä ja uskollisuudessa, niillä on luonnostaan hyvä ymmärrys ja oppimiseen he ovat halukkaat, mutta verrattuina suomalaisiin ei heillä ole samaa työkykyä siinä, missä tarmoa, kestävyyttä ja kärsivällisyyttä vaaditaan. Lukemista he harrastavat, ja harrastaisivat enemmänkin, jollei heitä opetettaisi vieraalla kielellä, vaan saisivat omankielisiä oppikirjoja, niistä ammentaakseen uskonnon totuuksia. Moni harhaluulo on lappalaisiin vielä juurtunut, mutta he luottavat vähemmän noituuteen ja loitsuihin kuin Lapin suomalaiset ja venäläiset. Muuten harjotetaan enemmän loitsuja venäläisessä kuin muussa Lapissa. Venäjän Lapissa on lappalaisia aina kohdeltu säälivämmin kuin Suomen ja Norjan Lapissa. Niille on aina myönnetty sama oikeus maahan ja veteen kuin venäläisille, eikä heitä rangaista kuolemalla tai maanpaolla heidän taikauskonsa ja noituutensa tähden. Mutta niiden opetuksesta pidetään vähemmän huolta.

Saavuin kerran Martti Pietarinpoika Paadarin mökkiin. Sinne kokoontui suuri matkustajajoukko. Ei mahtunut kymmeneskään osa pirttiin. Nuotioita viritettiin mäelle. Nämä tulet, sadottain poroja ja lappalaiset pyhäpuvuissaan, täyttivät koko kummun ja näyttämö oli komein mitä Lapin erämaassa olen nähnyt. Paadar polveutui vanhasta lappalaissuvusta ja oli hurskas ukko. Hän pyysi minua luettamaan omia lapsiansa ja toistenkin, jotka olivat tänne tulleet pappia näkemään ja lukemaan hänen edessään. Kuulustelu ja se hartaus, jolla sitä seurattiin, teki olon tässä matalassa majassa mieluisaksi. Kovin hauskaa oli mielestäni nähdä vanhan Paadarin sydämellistä iloa, kun lapset vastasivat selvästi ja täsmälleen helppoihin uskonnonkysymyksiin, lukivat ja tavasivat pieniä lehtisiä, joilla heitä palkitsin. Kuinka onnellinen onkaan ihminen, ajattelin, kun hänellä ei ole tarpeita, ja kuinka onneton hän onkaan, kun hän onnea kaukaa etsii ja luo itselleen väärän ja katoavan ilon. Tällä perheellä ei ollut juuri mitään, mutta siltä ei puuttunutkaan mitään. Mäntymetsä oli likellä ja siellä runsaasti pettua. Suot olivat muuramia ja joenrannat kenkäheinää täynnä.

Mutta paljon on lappalaisessa taikauskoakin. Niinpä uskottiin ja kerrottiin erityisenä sankaruutena, että palvelijani, kun pappi, johon eivät mitkään aaveet ja salaiset voimat pysty, oli matkoilla, rohkeni asua niin likellä kirkkoa, kuin Utsjoen pappilassa. Ei yksikään lappalainen Utsjoella ole, papin poissaollessa, yöpynyt kirkon lähellä, vaan rientää ohitse ainakin puolen penikulman päähän. Jopa kirjaan pystyväisimmätkin ja arvokkaimmat lappalaiset, kuten he itse ovat minulle kertoneet, mieluummin yöpyvät synkässä metsässä, kuin yksin markkinakojuissa kirkon luona. Kun pappi on paikalla uskotaan aaveiden pysyvän hiljaa ja levossa. Niin kuitenkaan ei ollut laita erään välipapin aikana, sillä lappalaiset luulivat hänen pelänneen aaveita, jonka vuoksi aaveetkaan eivät hänestä välittäneet.

Lappalaisten sovinnollisuus on ehkä seurauksena heidän hitaudestaan ja kylmäverisyydestään. Tosin he, vaikka varsin harvoin, puolihumalassa joutuvat riitaan ja sanakahakkaan, jopa on nähty korvapuustejakin annettavan, mutta harvoin, ainakaan ei heti, samalla tavalla vastataan, joskus monen minuutin kuluttua. Joskus kuluu koko neljännestuntikin valmistukseen. Tavallisesti taotaan nyrkkiä jotakin puuta vastaan uhkauksia ladellen, ennenkuin rohjetaan lyödä toista poskelle. Sillä välin voi koko isku unhottua ja riitaveljelle annetaan anteeksi, tai syytetään häntä papin edessä. Joskus käytetäänkin sentähden sunnuntai-illat semmoisten pienten loukkausten sovittamiseen. Niinpä tuotiin eteeni kaksi serkkua, joita jo kirkonisäntä ja lukkari olivat turhaan varottaneet. Nuo olivat leppymättömimmät lappalaiset, mitä tapasin. En ollut vielä silloin kieleen hyvin perehtynyt, enkä ollut viiteen viikkoon kuullut lappia puhuttavan, jonka tähden asia käsiteltiin tulkin avulla. Toinen oli sanonut tahtovansa tapella, johon toinen oli vastannut: "papin luona en rohkene, mutta menkäämme muualle." He menivätkin ulos ja luulin heidän sopineen. Tuskin olivat he kuitenkaan päässeet 10 sylen päähän, kun toinen, muistuttaen lupausta, vaati taisteluun. "En rohkene vielä täälläkään", vastasi toinen, "pappi on huomannut pahat aikeemme." Vasta virstan päässä olivat he pysähtyneet ja piesseet toisiansa veriin ja sinelmiin asti. Siinä tilassa he eivät uskaltaneet jäädä kirkolle, vaan lähtivät samassa veneessä kotiin. Seuraavassa kokouksessa saivat he kumpikin hyvin ansaittuja moitteita, pyysivät anteeksi ja saivatkin, ehdolla ettei heidän kesken enään koskaan syntyisi vihaa ja toraa. Ei ole senjälkeen heistä kuulunut muuta kuin hyvää. Nämä olivat kalastajia.

Vieläkin rauhallisemmat, jopa kylmäkiskoisemmat ovat inarilaiset. Kun kuulevat saarnattavan siitä, kuinka huonosti ihminen korvaa Jumalan hyvyyden ja Kristuksen ansion, saattavat he kyllä itkeä omaa kurjuuttaan, mutta ani harvoin olen nähnyt heidän itkevän vanhempiensa tai lastensa haudalla; päinvastoin iloitsevat siitä, että he ovat kuolleet rauhassa, päässeet siunattuun maahan ja nyt saaneet vaihtaa maalliset huolet ijankaikkiseen kunniaan. Tämän maailman ihmisille olisi ehkä, arvelevat he, hänestä voinut olla maallista hyötyä, mutta kaiketi oli poislähtö hänelle hyödyllisempi kuin nämät katoavat edut; muutoin ei Herra olisi häntä ottanut pois. Hänhän ei tee mitään, joka ei olisi hyödyksemme, ja pitkäkö on aikamme täällä.

Ei saata kylliksi ihmetellä, kun näkee miten vähään lappalainen tyytyy, joutumatta epätoivoon tai valittamatta. Kerran matkallani Inariin yövyin leski Anna Mikontyttären Aikion luona Vastusjavrella. Hänen miehensä oli äsken kuollut. Pata oli jo ennen tultuani tulella, mutta siinä ei ollut muuta kuin pettua, ja sillä oli ravittava 6 lasta koko päivä. Kuitenkin oli hän hyvällä mielellä ja huoleton sanoessaan: "minun täytyy huomenna seurata sinua kirkolle, jotta siunaisit mieheni hautaan; kyytimiehesi lupasi minulle poron, jolla kuljen seurassasi". "Eikö sinulla ole omia poroja?" kysyin. "Ei ole, ne kuolivat kaikki viime syksynä, eikä niitä monta ollutkaan". "Onko sinulla lampaita." "Viimeiset vei susi keväällä". Mitä enemmän tutkin, sitä vähemmin talossa tapasin, niin että hänen koko omaisuutensa supistui puoleen leiviskään lihaa ja muutamiin kuivattuihin kaloihin, ja sittenkin hän lausui: "Kyllä Jumala ruokkii lapsensa; ei hän ole antanut kenenkään omansa kuolla nälkään, ja niitä, jotka häneen uskovat, hän ei hylkää." Tätä usein liiallista luottamusta kaitselmuksen apuun ei ollut yksin hänessä, vaan sitä tavataan useimmissa inarilaisissa. Heti tuon vaimon kirkolle tultua sukulaiset ja ystävät saivat tiedon hänen kohtalostaan, ja he pitivät huolen hänen talvisesta ravinnostaan ja olivat hänen apunaan kalastuksessa suvella. Hänen sanansa kävivät toteen; Jumala ei sallinut hänen ja hänen viattomain lastensa nääntyä kurjuuteen. Seuraavana suvena hän löysi kolme ketunpesää ja ruokki yhdeksän ketunpenikkaa, joista hän seuraavilla Inarin joulumarkkinoilla sai suuremman tulon kuin moni työhön kykenevä, joka koko suven oli kyntänyt Jäämeren aaltoja. Nykyään ovat kaikki lapset täyskasvuisia ja voivat auttaa muita, joskaan ei tavaroilla, ne kun ovat paikkakunnalla harvinaisia, niin ainakin työllä ja palveluksella; ja paljonko tarvitsee toimeentuloonsa se, joka on tottunut olemaan melkein kaiken puutteessa.

Ei mikään, joka ei ole kerrassaan välttämätöntä, houkuttele lappalaista. Mutta kun hätä pakottaa, ei häntä arveluta suurimmalla uskaliaisuudella uhmata jokia ja koskia, kallioita ja karia, tahi kyntää kehnolla veneellään Jäämeren aaltoja ja hyökylaineita. Vähillä eväillä, jopa ilman niitä, hän syksyllä lähtee kaukaisiin tunturiseutuihin metsäpeuroja pyytämään ja palaa vasta 5 — 6 viikon perästä. Joka paikassa, missä hän on kaatanut peuran, hän valmistaa säilytyspaikan, johon saalis pannaan, perittäväksi talvella tahi hän upottaa lihat vuolaaseen virtaan, kiviä painona, ettei niitä vie muassaan virta tai syö karhut ja ahmat. Sillä välin kotona oleva vaimo lapsineen pitää jo kultaisena sorsien ja metsähanhien sulkasadon aikaa, jolloin hän niitä saa käsin kiinni päivän ruuaksi. Vaikka Inarin lappalainen on muita lappalaisia köyhempi, on hän kuitenkin kansansa itsetietoisin. Hänen suuri etevyytensä kristinuskossa, lukutaidossa, siveellisyydessä ja arvokkaassa esiintymisessä tekee, ettei hän tervehtiessäänkään antaudu kaikenlaisiin lörpötyksiin kuten usein muut lappalaiset. Tavalliset sanansa ovat: "Kiitos Jumalan, että olet terve." "Onko maassa rauha?" Sillä rauhalla hän ei tarkoita yksinomaan sodan sallimaa, vaan myös susien tuhotöiden, tautien ja muitten onnettomuuksien väliaikaa. Saatuansa kuulla, ettei esivalta eivätkä muut kansalaisensa ole pahaa kärsineet, sanoo hän jäähyväiset. Tervehdyksessäkin hän eroaa muista. Hän vain tarjoaa kätensä ja sinuttelee jokaista. Useimmat muut, kuten Utsjoen ja Norjan lappalaiset, suutelevat ensin kättänsä ennenkuin tarjoovat sitä papille tahi muulle virkamiehelle, jota kunnioittavat. Muut, etenkin sukulaiset, tervehtivät toisiansa siten, että he painavat poskensa toisen poskeen. Venäjän ja muutamat Ruotsin lappalaiset, etenkin ne, joiden kieli on Venäjän lapinkielen sukua, tervehtivät toisiansa nenänpäitä yhdistämällä.

Kun on saavuttu kirkkojuhliin ruvetaan heti tervehtimisen jälkeen puhdistamaan asuinhuonetta. Tietysti ensin luodaan lumi pois. Toinen hakkaa halkoja, toinen vie porot laitumelle, jossa vanhemmat käyvät irrallaan, mutta nuoremmat pannaan liekaan. Tämän tehtyä kannetaan ruokavarat sisään. Illallisen jälkeen toimitetaan yhteinen rukous.

Kalastus v. 1825 ei ollut tuottava Inarissa, mutta harvoin oli saatu iloita semmoisesta siunauksesta mantereella kuin sinä vuonna. Kun pitkänäperjantaina palasin kirkosta olivat tienvarret melkein koko kirkon ja Inarin kirkonkylän tahi kirkkopirttien välillä, kummallakin puolella porotaljojen peitossa. Laki, tahi ehkä oikeammin isiltä peritty tapa, jota inarilaiset pitävät pyhänä, sallii niiden, jotka tuntureilla tapaavat poroja peurojen joukossa, ampua porot, kuitenkin sillä ehdolla, että talja tuodaan omistajalle ja vain liha joutuu ampujan omaksi. Mutta kun ei tunneta kaikkia poromerkkejä, niin ovat ne taljat, joissa on vieraan omistajan merkki korvassa, asetettavat yleisesti nähtäviksi kirkkotien varrelle kolmena sunnuntaina, jolloin jumalanpalvelusta pidetään. Jollei sillä ajalla omistajaa ilmaannu, on taljakin ampujan oma, jos poro on ammuttu Inarin tunturiseudussa. Merkittyjä poroja, jotka oleskelevat metsämailla, sitävastoin ei pidetä kokonaan menetettyinä, vaikka kulkevatkin metsäpeurojen parissa, sillä ne voivat vielä liittyä kesyjen laumaan, ja siten joutua takaisin omistajalleen. Eikä siinä kyllin, ne voivat joskus vielä tuottaa omistajalleen sen hyödynkin, että tuovat muassaan niitä metsäpeuroja, jotka suvella liittyvät kesyihin poroihin. Semmoista metsäpeuraa pidetään näet sen omana, joka heittää suopunkinsa sen kaulaan, tahi sen kesyttää, tahi jonka laumassa se tavataan. Se on tavallisesti sekä väkevämpi että kestävämpi ajoporona, mutta myös vallattomampi, kiukkuisempi ja uppiniskaisempi kuin syntymisestään kesyt porot. Väitetäänkin että Inarin porot ovat voimakkaammat kuin muiden Lapin paikkakuntien, juuri sentähden, että ne suvisin, etenkin kiiman aikana, oleskelevat peurojen parissa. Jotensakin usein ammutaan myös peurojen joukosta poroja, joiden merkkiä ei tunne kukaan tänne jouluksi kokoontuneesta kansasta. Semmoisten porojen luullaan tulleen tänne aina Kajaanin tai Karjalan paikoilta metsäpeurojen seurassa, jotka täältä ovat samoilleet etelään ja sitten palanneet tänne. Kummallista on muuten, kuinka kaukaa lappalainen voi nähdä onko porolla merkki korvassa vai ei, jonka tähden hän, tavatessaan metsäpeuroja, joiden joukossa on myöskin merkitty poro, erehtymättä ampuu merkitsemättömän, jotta ei olisi pakko saalista jakaa poronomistajan kanssa. Ani harvoin tapahtuu, että ajoporo, ollessaan laitumella, liittyy metsäpeuroihin ja jää sille matkalle.

Tavallista enemmän majaviakin olivat inarilaiset tänä vuonna saaneet pyydetyiksi, kaikki Venäjän Lapista. Venäjän lappalaiset, jotka eivät ole kehuttavia metsämiehiä, ehkä sentähden että kalarikas Tulomanjoki antaa niille riittävästi elatusta, sallivat meidän lappalaistemme pientä veroa vastaan, tavallisesti naarasporo talvesta, metsästää heidän avaroilla alueillaan. Metsästyksen onnistumisesta riippuu veron suuruus.

VI.

Syyskuun 23 p:nä 1826 laski kaksi venekuntaa pappilan rantaan. Toinen venekunta oli tullut noutamaan minut papin toimitukseen Vesterjargaan, kaksi penikulmaa pappilasta Tenojokea myöten, toinen etsiäksensä pari penikulmaa pohjoiseen Utsjoen pappilasta hongankantoja, saadaksensa sopivia tervaksia käytettäviksi tuulastuskalastuksessa. Ilma oli leuto, kun me lähdimme sunnuntaina syyskuun 24 p:nä, joksi päiväksi ei ollut kuulutettu mitään kokousta. Aurinko paistoi ihanasti vuorilla, kun pääsimme Utsjoen suulle. Halusin tällä matkallani käydä kirkkoisännän Laitin luona, jota lappalaiset nimittivät Matti Samuliksi. Yksinään vanhus istui mättäällä turvekojunsa edustalla Erik Sorolaisen postilla kädessään, ja katse suunnattuna laskevaa aurinkoa kohden. Kauvan seisoin katselemassa ukkoa, joka minua ei huomannut ennenkuin häiritsin häntä hänen hurskaissa mietelmissään. Hän iloitsi tulostani ja rupesi kertomaan, kuinka hänelläkin oli ollut tässä paikassa hyvä toimeentulo, kun hän, maailman mieltä täynnänsä, palveli mammonaa, mutta kuinka hän nyt, kun hän oli menettänyt maalliset hyvät, omisti aarteen taivaassa ja ikävöi sinne. Vuoden 1798 pakkas-talven jälkeen oli jää Tenojoessa tavallista paksumpi. Lumensulaminen, joka alkoi vasta kesäkuussa, oli käynyt tavattoman nopeasti. Jääpadot sulkivat vedenkulun ja vesi yhtenä yönä nousi muutamia syliä. Tuolla, hän viittasi pohjoiseen, oli jääpato. Siellä menetin mitä minulla oli rakkainta, kaksi lastani. Kristus erosi usein ihmisten parista etsien yksinäisyyttä, ja silloin enkelit astuivat taivaasta häntä palvelemaan. Minäkin joskus tarvitsen yksinäisyyttä palvellakseni Jumalaa ja ylistääkseni hänen töitänsä taivaan ihanan laen alla, jossa hänen enkelinsä minua suojelevat ja hänen suuruutensa ilmenee tähdissä. Kaikesta, mikä minua ympäröitsee, huomaan Jumalan valoa ja suuruutta. Hiljaisesti miettien Jumalan sanaa opin tuntemaan kuinka Jumala rakasti maailmaa. Minulla ovat seuralaisina Mooses ja profeetat. Olen, niinkuin Paavalikin, nuoruudessani ollut suuri syntinen, ja olen vieläkin; mutta Jumalan armo on suuri. Mies-ijässä olen koettanut noudattaa apostolin esimerkkiä antautuen katumukseen ja sovinnollisuuteen, ja Jumala on kuullut rukoukseni. Hän on keventänyt sydäntäni ja rauhoittanut mieleni. Hän on lahjoittanut minulle lohdutuksen.

Siten puhui Laiti. Hän oli yksi niistä kuudesta lappalaispojasta, joita nuorina kruunun kustannuksella käytettiin koulussa silloisen Utsjoen pastorin luona, valmistettaviksi katekeetoiksi Lapissa. Semmoinen toimi onkin hänellä ollut enemmän kuin 30 vuotta, mutta jo aikoja sitten hän siitä luopui, sanoen syyksi, ettei hän enään pakkasen tähden kestänyt oleskelua tunturilappalaisten teltoissa talvisin. Hän olikin jo vanha, syntynyt 1751, eikä hänen vaimonsa ollut paljoa nuorempi, hän oli nim. syntynyt 1754. Laiti oli muun muassa saavuttanut erinomaisen kyvyn määrätä ajan kuun ja tähtien aseman mukaan, ja siinä häntä usein koettelinkin.

Hämärä levitti jo harsonsa vuorien ja laaksojen yli, kun jatkoimme matkaamme, joka airojen avulla nopeasti edistyi Tenojoen uomassa. Niemen takana loisti kaukana punanen valo, joka näytti taivaanrannalla liitelevältä soihdulta. Pian näkyi toinenkin soihtu ja kolmas ja neljäs. Tuolla tuulastaa Pietari Hellander, tuolla Antti Jauva, tuolla Olli Mikonpoika. Minusta tuntui mahdottomalta, että he näin kaukaa saattoivat tuntea ihmiset. "Miksi emme tietäisi missä kukin kalastaa", vastasivat he varsin ihmeissään. Sopimus ja nautinto säätävät täällä muutamia oikeuksia, ja ne ovat pyhempiä kuin ne, joita maallinen valta säätää.

Seuraavakin päivä oli kaunis, mutta suven viheriyys oli jo täälläkin kadonnut. Viikko sitten olivat Tenojoen rannat vielä olleet suvipuvussa, ja vielä lyhyemmässä ajassa Lapissa kaikki kellastuu, jos riehuu kova pohjoistuuli.

Suoritettuani tehtäväni olin valmis palaamaan. Kyyditsijäni suostumuksella lähdettiin matkaan yön pimeydessä, jotta saisin nauttia harvoin näkemistäni tuulastustulista, jotka heti lähtömme jälkeen kaikkialla loimusivat pitkin Tenojoen harvaan asuttuja rantoja. Jokainen kalastaja, jonka tapasin, tahtoi tietää, oliko minulla tuoretta kalaa. He tahtoivat päästää minut osalliseksi runsaasta saalistaan. Mutta kun saivat tietää, ettei pöydältäni puuttunut kalaa, tyytyivät kiitokseeni. Utsjoen suussa loimusivat useimmat tulet. Tänne pysähdyimme, kun soutomieheni halusivat levätä ja tavata tuttavia. Niitä ei etsitty, vaan koottiin risuja ja puita rannalle, ne sytytettiin, ja silloin toinen vene toisensa jälkeen saapui sinne. Minua varten tahdottiin paistaa lohi. Tuorein heitettiin tuleen ja sille viskeltiin usein suolavettä. Leipää ja voita minulla oli muassani, niin että sain aimo aterian. Lappalaisetkin ruokailivat, ja saadaksemme yhdessäolomme juhlallisemmaksi, kohennettiin tulta ja minä panin tupakkamassini siinä yhteiseksi omaisuudeksi. Pari tuntia kului siten rattoisassa puhelussa. Hiljainen tuuli lakasi tuon tuostakin kirkkaaksi kuun, joka silloin piirsi kauniin hopeapilarin pitkin vedenpintaa, ja siitä syystä kalastuksen jatkaminen sinä yönä kävi mahdottomaksi. Kaikki veneet lähtivät silloin Utsjokea ylöspäin. Mutta pian oli taas kuu pilvien peitossa ja useita pyrähteleviä lohia nostettiin vedestä.

VII.

Yrityksistä lappalaisten kääntämiseksi puhutaan kyllä jo Eerikki IX:nen ajoilta. Mutta Ruotsin Lappiin rakennettiin kirkkoja ja rukoushuoneita vasta Kaarlo IX:nen, Kristina kuningattaren ja Kaarlo XI:nen aikana; ja sinne perustettiin myös kouluja.

Suomen Lappiinkin rakennutti Kristina kuningatar v. 1648 kaksi kirkkoa, ensimäiset siellä; toisen Kemijärvelle, toisen Inariin. Edelliseen tuli silloin ensimäiseksi papiksi Jaakko Eerikinpoika Lapodius, jälkimmäiseen Esaias Mansvetuksenpoika Fellman tahi Joander, joksi häntä myös sanottiin, koska hän oli listä kotoisin.

Noin penikulman päässä Inarin kirkolta on pieni järvi, nimeltä "Kolmen kuninkaan järvi", jonka nimen sanotaan syntyneen siitä, että täällä muinoin yhtyi kolmen valtakunnan, Venäjän, Ruotsin ja Norjan rajat. Minuun on tämä järvi vaikuttanut erityisellä vetovoimalla mieskohtaisesta syystä. Kuinka usein olenkaan käydessäni kesäaikana Inarissa suunnannut askeleeni sinne ja sen ympäristöön, vaikka sen autioilla rannoilla ei ole yhtään ihmisasuntoa, eikä suinkaan luontokaan ole houkutteleva. Järveä ympäröi laiha, hiekkaperäinen maa, joka ei kasva muuta kuin hirsiksi kelpaavaa metsää ja jäkälää. Käynneilläni ei ole ollut tarkoituksena etsiä noiden kolmen valtakunnan rajapyykkejä, jotka sanottiin sinne pystytetyiksi kuningas Sigismundin aikana. Asiani on ollut vallan toinen. Muisto lappalaisten muinoisesta apostolista, yllä mainitusta Esaiaksesta, on minut sinne houkutellut, siellä kun sanotaan hänen asuneen vuodesta 1648 aina vuoteen 1661. Olenkin hartaasti etsinyt edes jotakin jälkeä hänen asumuksestaan, ei ainoastaan sentähden, että hän oli isänisäni isänisä, vaan ehkä enemmänkin sentähden, että hän oli ensimäinen pappi, joka asui täällä tunturiselän pohjoispuolella levittämässä ja juurruttamassa evankeliumin totuuksia silloin vielä pakanallisten lappalaisten keskuuteen, joiden rakkauden ja luottamuksen hän saavuttikin siinä määrässä, että he niinä 36:na vuotena, joina hän, muutettuansa Inarista Kemijärvelle, siellä eli, vuosittain kokoontuivat hänen ympärilleen saamaan opetusta ja lohdutusta. Kuinka iloinen olisinkaan ollut, jos olisin onnistunut löytämään edes jonkun hänen asuntonsa kulmakiven. Mutta turha on ollut etsimiseni. Eräänä kesäiltana, jolloin aurinko paistoi punasena ja hehkuvana, ja juhlallinen hiljaisuus vallitsi seudulla, jossa näkyi vain joku peura tai vauhko kettu sammuttamassa janoaan järven vedellä, havaitsin vihdoin sammaltuneessa maassa ylennyksen, joka kiinnitti huomiotani.

Astuin lähemmäksi ja löysin vähäpätöisen kiviröykkiön. Kaihomielin katselin näitä sammalten peittämiä kiviä, kykenemättä ratkaista, olivatko ne asuinrakennuksen tulisijan jäännöksiä vai, mikä luultavampaa, ainoastaan metsäsaunan tähteitä. Tämän kurjan lieden tai jonkun samanlaatuisen ääressä, ajattelin, sinä kunnioitettava vanhus ehkä olet nauttinut ravintoa ja lämpöä sekä tyyninä ja onnellisina että katkerina ja vaivaloisina hetkinä. Tai ehkä sinulla ei ollutkaan täällä parempaa asuntoa kuin siirrettävä teltta, samanlainen kuin niillä luonnonlapsilla, joiden opettamista varten olit tänne lähetetty. Tämä näyttääkin todenmukaisemmalta, päättäen Turun tuomiokapitulin kirjeestä huhtikuun 28 p:ltä 1675 maaherra Graanille. Siitä käy näet selville, että eräs Antti Palmannus, joka silloin oli määrätty papiksi Inariin, oli pyytänyt siitä päästä, muun muassa syystä, että hän pelkäsi siellä erämaassa nälän ja vilun painostamana menettävänsä henkensä, siellä kun ei ole mitään asuntoa. Sen vuoksi tuomiokapitulikaan ei luullut voivansa pakottaa pappia asettumaan Inariin, ennenkuin ollaan varmoja siitä, että hänelle on siellä asunto ja ylöspito, joka ensin oli saatava selville. Maaherran olisi siis ensin ryhtyminen semmoisiin toimenpiteisiin, että Inarin pappi saa itselleen tyydyttävän asunnon ja jotakin, josta hän voi elää. Tuomiokapituli, niin lausutaan, oli sitä paitsi alkanut epäillä voiko pappi vakituisesti asuakaan Kemin Lapissa — vaikkakin Esaias Mansveti, ollessaan siellä 12 vuotta, oli sen todistanut mahdolliseksi.

Esaias Mansveti oli Iin, sittemmin Sotkamon kirkkoherran Mansvetus Fellmanin poika. Hän tuli ylioppilaaksi 1648 ja lähetettiin, niinkuin jo on sanottu, vielä samana vuonna, Kristina kuningattaren käskyn mukaan ja piispa Isak Rothoviuksen määräyksestä, ensimäiseksi papiksi meidän tunturitakaiseen Lappiin. Vaikka pyhää sanaa jo varemmin oli näilläkin seuduilla julistettu, oli siellä tunturin sekä etelä- että pohjoispuolella täydellinen pakanuus vallalla vielä silloin kun Esaias Mansveti sinne saapui. Työ oli siis sekä tärkeätä että raskasta. Mutta kun hänen vihdoin onnistui kääntää mainio Sompion kylänvanhin, lappalainen Suas, ja tämä oli hänelle tarjonnut kätensä, tuli sieltä muitakin anomaan opetusta ja kastetta. Hänen onnistui saada myös Inarin kylänvanhin, ovela Valle, omasta ja talonväkensä puolesta taipumaan kristinuskon oppimiseen, vaikka tosin vasta sitkeän vastarinnan jälkeen. Ja kun Vallekin oli kastettu, noudatti vähitellen koko väestö Inarijärven itäisellä ja eteläisellä puolella Suaan ja Vallen esimerkkiä. Ja siksi innokkaan sanottiin tämän pappismiehen olleen, että kaikki inarilaiset olivat kastetut ja vieläpä lukutaitoisetkin, kun hän 1661 sieltä siirtyi Kemijärvelle, jonne piispa Johannes Elai Terserus, Lapodiusen 1660 kuoltua, oli määrännyt hänet kappalaiseksi. Aina vuoteen 1669 hän sitten oli ainoana pappina koko Kemin Lapissa, jossa hänen täytyi talvisin matkustaa ja palvella rahvasta seitsemässä käräjäkunnassa: Inarissa, Sompiossa, Sodankylässä, Keminkylässä, Kittilässä, Kuolajärvellä ja Kitkassa. Ollessaan Inarissa hänen kääntämistyönsä kuitenkin oli siihen määrään edistynyt, että vielä nytkin pidetään inarilaisten paremman lukutaidon, muihin lappalaisiin verrattuna, olevan seurauksena hänen opetuksestaan. Tuon tuostakin olivatkin inarilaiset sekä maaherralle että kihlakunnanoikeudessa ilmilausuneet toivomuksensa saada "Mansvetus" takaisin. Sillä Kaapro Tuderus, joka 1669 ryhtyi toimeensa lappalaispappina, vaikka olikin harras virassaan, oli ehkä liiallisella kiivaudella ja kovakouraisuudella, josta monet häntä vastaan nostetut syytökset ja käräjäjutut ovat todistuksena, suuressa määrässä saanut lappalaiset tyytymättömiksi.

Tuderus ei kuitenkaan asunut Lapissa, vaan Torniossa, josta hän kerran vuodessa kävi Lapissa ja Inarissakin. Vanhemmissa asiakirjoissa häntä myös sanotaan Sompion (Sombeån eli Sombyn) kirkkoherraksi. Sinne piti Kunink. M:tin määräyksestä rakennettaman kirkko ja siellä kirkkoherrankin tuli talvisin asua, mutta kesällä Kitkajärvellä (Kuusamossa). Sinne olisi rakennettava avara tupa, sellaiselle paikalle, joka voisi olla Kuolajärven ja Maanselän kylien lappalaisille sopiva, kun ne suvisin täällä kalastelevat. Torniossa huhtikuun 3 p:nä 1675 päivätyssä päätöksessä, samassa jossa maaherra Juhana Graan antaa lausuntonsa lappalaisten uudistetuista valituksista Tuderusta vastaan, ja jonka 6 §:stä äsken mainitut tiedot ovat saadut, sanotaan edelleen: "Ja mitä koskee herra Esaiasta Kemijärvellä, niin sopii hänen kesällä saarnata siellä niille lappalaisille, jotka muista kylistä saapuvat kalastamaan Kemijärvelle. Mutta lappalaisten anomukseen päästä hra Kaaprosta, hänen usein ankaran kovakouraisuutensa tähden, lupaa maaherra vastedes vastata." Saman Graanin edellä mainitusta päätöksestä joulukuun 27 p:ltä 1671 ilmenee myös, että Sompion ja Sodankylänkin lappalaiset pyysivät saada pysyä entisessä kirkossaan Kemijärvellä; mutta "koska Sompion ja Sodankylän kylät ovat hänen tiellään, kun hra Kaapro isänsä puolesta tulee näihin kyliin, täytyy heidän olla hänelle kuuliaiset, koska hän on virassaan ahkera ja vakava mies." Kuitenkin Esaias Mansveti yhä edelleen palveli myöskin inarilaisia ja oli, Tuderuksen v. 1684 tultua Tornion kirkkoherraksi, taas monta vuotta ainoana pappina koko Keminlapissa.

Esaias Mansveti harrasti myös paikkakuntansa (Kemijärven) edistystä taloudellisellakin alalla, koettaen virittää halua maanviljelykseen ja taitoa siihen. Siinä tarkoituksessa hänen onnistuikin saada muutamia Iiläisiä ja Oululaisia asettumaan sinne ja siellä perustamaan uutistaloja. Innokkaasti työskenneltyään 49 vuotta täällä kaukaisessa pohjolassa Esaias Mansveti kuoli 1697 ja haudattiin Kemijärven kirkkoon, jonka lattian alla hänen ruumiinsa vielä lahoamatta lepää, ja luullaan sen semmoiseksi jäävän tuomiopäivään saakka, koska häntä pidettiin niin vanhurskaana Jumalan sanan palvelijana, ettei hänen ruumiinsa tarvinnut joutua häviön jalostumisen alaiseksi. Sjögren kertoo tästä: "1821 vuoden vaiheilla huomattiin tämän lappalaisapostolin ruumis vielä hyvin säilyneeksi, vaikka toiset myöhemmät ruumiit jo olivat lahonneet. Ainoastaan silmät ja nenä olivat jotensakin lutistuneet. Tuon kaltainen sattuma olisi muissa maissa korottanut, etenkin semmoisen miehen kuin Mansvetus oli, pyhimykseksi". Muuta maallista palkintoa uhraavaisesta toiminnastaan hän ei saanut — ehkäpä ei halunnutkaan — kuin tämän kappalaisen viran Kemijärvellä, jota varten ei edes liene määrätty mitään vakinaista palkkaa, paitsi ne 20, myöhemmin 30 tynnyriä ohria, jotka sai kruunulta. Siltä ainakin tuntuu piispa Terseruksen hänelle annetusta virkavahvistuskirjasta. Siinä näet sanotaan: "Sentähden teitä kaikkia Kemijärven ympärillä asuvia kehoitetaan pitämään tätä arvon miestä oikeana saarnaajananne, ollen hänelle kuuliaisia ja tottelevaisia virassaan, ja samoin kuin hän teille jakaa hengellisiä hyviä opettamalla ja Jumalan sanaa saarnaamalla, toivotaan myös, että kukin teistä varojensa mukaan mielellään pitää huolta hänen ajallisesta toimeentulostaan."

Utsjoen kirkkoherra on Utsjoen ja Inarin 240 neliöpenikulman laajoissa, vaikka harvaan asutuissa seurakunnissa vieläkin ainoana pappina. Avustajina lastenopetuksessa on hänellä kolme katekeettaa, joista kaksi asuu Utsjoella, yksi Inarissa. Nämä ovat kiertäviä, ja velvolliset matkoillaan pitämään aamu- ja iltarukouksia lappalaisten kanssa tuntureilla, sekä sunnuntai ja juhlapäivinä saarnakirjasta lukemaan päivän saarnan, joka tapahtuu Utsjoella lapiksi, mutta Inarissa tavallisesti suomeksi. Koulunsa ovat katekeetat ikimuistoisista ajoista olleet velvolliset alkamaan heti joulun jälkeen ja jatkamaan sitä Marianpäivään saakka, kuitenkin siten, että pappi aina on ollut oikeutettu käyttämään Utsjoen toista katekeettaa rippikoulussa tulkkina ja avustajana.

Joulun ajan kirkkoherra aina viettää Inarissa, jossa hän sitäpaitsi käy helmikuussa ja Pääsiäisen aikana. Paikkakunnalla hän silloin viipyy jonkun viikon, pitäen rippikoulua, useita jumalanpalveluksia ja kuulustellen uskonnollisissa asioissa kansaa, jota on koolla koko papin siellä oloajan. Kesämatkoja kirkkoherra kyllä ei ole velvollinen tekemään Inariin, mutta olen keskimäärin käynyt siellä joka toinen kesä. Sillä välin kirkkoherra asuu Utsjoella, joka on hänen vakinainen olopaikkansa. Pitkien matkojen vuoksi ei kansa kumminkaan edes talvisaikoina yleisesti kokoonnu kirkolle joka sunnuntai. On sentähden vanhastaan ollut tapana kuuluuttaa varsinaisia kirkkopäiviä tahi kokouksia talvella noin joka toiseksi tahi kolmanneksi sunnuntaiksi, kesäisin, kun lappalaiset ovat kalastuksillaan, vaan harvoin. Näihin tilaisuuksiin lappalaiset saapuvat lukuisasti. Jokainen tietää silloin tapaavansa toisiakin kirkolla ja siten saavansa siellä kaikellaiset asiansa ajetuksi. Silloin vaihtavat kalastaja- ja porolappalaiset tuotteitaan, silloin pestataan palvelioita ja saadaan tietoja karanneista poroista, joten omistaja taas voi päästä niiden perille. Kirkon ympäristöä näistä syistä sanotaan markkinapaikaksi Utsjoellakin, vaikka varsinaisia markkinoita siellä ei pidetä. Kulmasaarnoja on silloin tällöin pidetty Utsjoen Nuorkamissa ja Outakoskella, sekä Inarin Kyrön ja Patsjoen kylissä.

Niinkuin Inarissa, tutkitaan myös Utsjoellakin kirkonkokousten aikana sekä lasten että vanhempain lukutaitoa ja uskonnonkäsitystä, ja annetaan heille tarpeellisia selityksiä. Katkismussaarnoja pidetään, jos ilma on lauhkea, sunnuntaisin kirkossa, mutta muussa tapauksessa sakaristossa lukukinkerien aikana, jota usein kestää monta päivää.

Vanhan tavan mukaan ja Lapin etuoikeuksien nojalla pidetään rukouspäiväsaarnoja joko lauvantaisin tahi maanantaisin, niin että siten 4 rukouspäivä-saarnaa tulee pidetyksi sekä Utsjoella että Inarissa, kansalle paraiten sopivalla ajalla.

Kaikki kirkolliset toimitukset Utsjoella ovat, sittenkun keisarillinen asetus lokakuun 18 p:ltä 1824 julistettiin, Utsjoella suoritetut lapinkielellä, paitsi jumalanpalvelusta, joka suoritetaan vuorotellen lapiksi ja suomeksi. Lappalaiset ovat siitä erittäin hyvillään ja pitävät sitä parempana kuin entistä järjestystä, jolloin kaikki toimitettiin tulkin avulla, sillä Utsjoen seurakunnassa harvat oikein ymmärtävät muuta kieltä kuin lappia.

Utsjoen seurakunnassa on valitettavasti muutamia, jotka eivät osaa puhtaasti ulkoa muuta kuin Lutherin katkismuksen, Athanasiuksen uskontunnustuksen ja joko kokonaan tai osaksi huoneentaulun, mutta on niitäkin, etenkin nuorissa, jotka puhtaasti lukevat ulkoa Svibeliuksen tai Gezeliuksen kysymykset ja Pontoppidanin tanskalaisen katkismuksen. Lapiksi heille esitettyihin kysymyksiin he vastaavat paremmin kuin voisi odottaa ihmisiltä, jotka eivät ymmärrä sitä kieltä, jota lukevat, vaan joille kaikki on suullisesti selitettävä.

Inarissa ei ole sitä miestä eikä naista, joka ei osaisi puhtaasti ulkoa koko pitkää katkismusta. He kykenevät myöskin vastaamaan heille esitettyihin kysymyksiin kristinuskosta ja puhtaasti he yleensä lukevat kirjaa. Utsjokelaisten lukutaito, jotka tässä suhteessa aina ovat pysyneet alemmalla kannalla, on, sittenkun he ovat saaneet käyttää Kristianiassa ja Turussa painettuja lapinkielisiä kirjoja, uskomattomassa määrässä parantunut myöskin mitä suomenkieleen tulee, ja nuorissa ei ole enään kuin ani harva, joka ei osaa jotensakin puhtaasti lukea lapinkieltä. Nämä lapinkieliset kirjat ovat virittäneet heissä lukuhalua, ja monet, jotka helposti ovat oppineet lukemaan lappia, ovat sittemmin, kun heitä on vaadittu lukemaan suomea, paljon nopeammin ja suuremmalla menestyksellä edistyneet, kuin ne, jotka suorastaan ovat alkaneet lukea suomea. On kuitenkin semmoisiakin, jotka lukevat jotensakin puhtaasti lappia, mutta joiden on vaikea taivuttaa kielensä suomenkielen oikeaan ääntämiseen, jos eivät laisinkaan ymmärrä suomea.

Utsjoella kansa on siveellistä ja esiintyy hiljaisena, paitsi humalassa ja suutuksissa ollessaan. Mutta silloinkin se helposti alistuu virkamiehen neuvoihin, jos tämä on heille mieluinen ja nauttii heidän luottamustansa, sillä lappalaisilla on erityinen rakkaus esivaltaan, ja virkamiehiä pidetään sen edustajina. Varkaus ja salavuoteus ovat täällä melkein tuntemattomat. Joskus ilmaantuu eripuraisuus aviopuolisojen kesken, joka saattaa yltyä siksikin, että mies kurittaa vaimoansa. Tälle eripuraisuudelle on kuitenkin usein luonnollinen syy, sillä avioliittoa ei yleensä rakenneta mieltymyksen vaan rikkauden pohjalle; ja jos siten 60 vuotias ukko saa vaimokseen 20 vuotiaan tytön, riittää jo sekin että vaimo puhuttelee nuorta miestä epäilyksen synnyttämiseksi miehessä. Toinenkin ikävä tapa, josta lappalaiset eivät tahdo luopua, on se, että lapset harvoin saavat valita itselleen puolison, vaan on tässä suurin vaikutus vanhemmilla ja sukulaisilla, ja kihlaus tuskin koskaan tapahtuu raittiina ollessa. Älköön nuori mies ikinä ajatelkokaan lähteä kihlaamaan tuomatta mukanaan viinaa, ja jos se ennen aikojaan loppuu, on hänellä rukkaset tiettyinä. Ellei ole viinaa omassa pitäjässä, täytyy hänen usein lähteä sitä tuomaan 20 — 30 penikulman päästä. Vieläkin turmiollisempi on vanhempien paha tapa viivytellä kosijaa useita vuosia hyvillä lupauksilla, kun hänen sillä aikaa täytyy kestittää heitä, joten saattavat hänen taloutensa rappiolle.

Inarilaiset ovat siveellisyydessä ja jumalanpelvossa kaikkia naapureitansa edellä. Pyhää he viettävät suurella hartaudella. Silloin ei suoriteta mitään työtä, eikä matkustellakaan. Varhain aamulla ruvetaan lukemaan ja lapsia opettamaan. Kello 10:nen ajoissa, sittenkun siivoton ja köyhyyttä ilmaiseva kota on puhdistettu, perheenisäntä asettuu seinäaukon eteen ja virittää virren, jonka jälkeen hän pitää rukouksen, lukee väellensä synnintunnustuksen, päivän evankeliumin ja päivän saarnan, jos hänellä on saarnakirja. Kun tämä on suoritettu, noutaa hän jotakin syötävää köyhästä ruoka-aitastaan, jossa hänellä yleensä harvoin on muuta kuin kuivattua kalaa — sillä sunnuntaisin hän talvisaikana ei koe jään alle asettamiansa verkkoja eikä silloin kalasta kesälläkään. Kun on ruokailtu, hän joko opettaa lapsia tai lukee ja laulaa kunnes tulee iltarukouksen aika. Kun pappi käy paikkakunnalla, lähtevät he harvoin kirkolta ennen häntä, vaan pysyvät siellä vaikkapa pari viikkoakin jos eväitä riittää. Kun pappi on heidän luonaan, ovat he sangen tyytyväiset, ja hänen poislähtiessään he mielellään, hänen jo istuessaan pulkassaan, jäähyväisiksi laulavat jonkun virren. Jos milloinkaan, niin silloin nämä köyhät ihmiset ovat heltyneitä. Jos silloin laiminlöisi jäähyväisten sanomisen jokaiselle erikseen, niin oltaisiin siitä varsin pahoillaan.

Sittenkun Keisarillisen Majesteetin käskynhaltijat ovat edesvastuun uhalla vaatineet ruununpalvelijoita saattamaan syytteeseen ne, joita tavataan salakapakoimisessa, on jokunen tullut semmoisesta elinkeinosta sakotetuksi; ja siitä on ollut seurauksena, että se on melkein lakannut. Mutta kun huomattiin, että niitä, jotka toivat viinaa Lappiin ja sitä möivät puolentuopin tai suuremmissa astioissa, ei sakotettu, on sellainen myyntitapa ruvennut kukoistamaan. Ei se kumminkaan ole päässyt yhtä turmiolliseksi kuin edellämainittu salakapakoiminen, vaikka se kyllä näyttää vähitellen vievän samoihin tuloksiin.

Ei ole koskaan ollut harvinaista, että ne lappalaiset ja suomalaiset, jotka asuvat Norjan puolella Utsjoen rajamailla, käyvät Utsjoen kirkossa. Tällaisia norjalaisia vieraita näki siellä koko talven 1825 useasti, mutta ei koskaan niin lukuisasti kun saman vuoden ensimäisenä rukouspäivänä, maaliskuun 13 p:nä, sittenkun olivat saaneet esivallan (s.o. voudilta) luvan käydä Utsjoen kirkossa. Tänä vuonna useimmat Norjan puoliset asukkaat Tenojoen varrella tulivat tänne hartaina kuulijoina. Niiden lisäksi saapui monta merenkin lahtien, niinkuin Varankivuonon, Tenovuonon ja Latjisvuonon rannoilta, jopa aina Porsangeristakin. Eniten liikutti minua, kun tapasin Torniosta Norjaan siirtyneen suomalaisen sepän, jonka kohtasin kävellessäni jäällä pappilan rannalla. Hän asui nyt Norskholmassa lähellä Tenojoen suuta, ja hän oli minulle jo ennen tuttu. Vetämässään kelkassa hän kuletti mukanaan tuskin vuoden vanhaa lastansa, ja vaimo, joka kulki perässä, kädessään sauva, auttoi tuupaten sillä kelkkaa takaapäin. Siten he olivat kuljettaneet lasta 11 penikulmaa kastettavaksi Utsjoen kirkossa. Seidasta, Gullholman ja Puolmakin välillä, jossa asukkaat ovat suomalaisia, saapui milt'ei joka mies, jopa jalkasinkin, kun ei ollut aikaa porojen hankkimiseen tunturiseuduilta. Ainoastaan talon-vartija oli jäänyt kotiin. Siksi suuri on uskonnollinen tunne siinä väestössä, joka asuu valtakunnan rajan, Tenojoen, kummallakin puolella, ja sittenkin tahdotaan muka pitää heitä vain "puolivilleinä paimentolaisina".

Utsjoen ja Inarin seurakunnissa on kummassakin kuusi kuudennusmiestä, ja niiden tehtävänä on, kukin piirikunnassaan, valvoa siveellisyyttä ja järjestystä. Kun Lapin seurakunnissa pitkine matkoineen ei aina ole asukkailla tilaisuutta saada papillista palvelusta, Inarissa ani harvoinkin, niin on kuudennusmies velvollinen kunakin pyhä- ja juhlapäivänä pitämään kodissaan n.s. kotijumalanpalvelusta, joka suoritetaan rukouksella ja päivän saarnan lukemisella jostain saarnakirjasta sekä virrenveisuulla.

Kirkon muut virkailijat ovat katekeetta, lukkari ja kirkonisäntä, ja siviilivirkamiehiin — mainittakoon nekin tässä — kuuluu kylä- eli lappalaisnimismies, lautamies sekä niin sanottu passari. Kylänimismies on, niin sanoakseni, paikkakunnan taloudenhoitaja. Hän pitää huolta kyytivelvollisuuden säännöllisestä suorittamisesta; hän valvoo töitä yleisissä rakennuksissa ja osittaa menot näistä niiden kesken, jotka niihin ovat osalliset; hän on puheenjohtaja kota-käräjissä, sekä pitää huolta verojen tasoittamisesta maksavien kesken. Passari on palvelija, joka annetaan tuomarille, voudille ja papille niinä aikoina, jolloin oleskelevat paikkakunnalla. Kylänimismiehellä ja passarilla ei ole muuta palkkaa, kun että ovat vapaat ruununverosta ja seurakunnan muista menoista, mutta lautamies ja kuudennusmies palvelevat yksinomaan kunnian ja yleisen hyödyn tähden. Nimismiehet ovat muinoin olleet lappalaisia tai suomalaisia, mutta ainoastaan harvoin he olivat säätyläisiä, joka silloin oli maan ja lappalaisten suureksi hyödyksi.

Joskus tapahtuu, että kirkon kuudennusmiehet eivät kaikki ole saapuvilla lauvantai-illan neuvotteluissa. Siinä tapauksessa he tulevat sunnuntaina kello 1 vaiheilla papin kanssa keskustelemaan. Jos silloin on nuorempia henkilöitä saapuvilla, niin seurakunnan vanhimmat kohteliaasti kehoittavat heitä suorittamaan asiansa pikaisesti ja sitten poistumaan, koska aijotaan neuvotella papin kanssa seurakunnan asioista. Semmoisissa tilaisuuksissa ilmoitetaan tapahtuneet epäjärjestykset kunkin piirissä, ei lailliseen syytteeseen pantaviksi, vaan varoituksen antamista varten semmoisille hairahtuneille, joita kuudennusmies jo on nuhdellut, vaikka turhaan. Silloin ilmoitetaan myös ketkä ovat laiminlyöneet kirkossa käynnin, tahi harvoin olleet läsnä kotijumalanpalveluksissa, joista jo ylempänä mainitsin; ketkä eivät ole harrastaneet Jumalan sanan lukemista tahi sen opettamista lapsille; ketkä ovat sunnuntaisin matkustaneet, tehneet maallista työtä, tahi muutoin olleet sunnuntaita pyhittämättä, tahi olleet riitaisia. Syytettiinpä kerran kuudennusmiestä Antti Sarrea Patsjoen kylästä siitä, että hän kaksi kertaa perätysten oli laiminlyönyt saapua kirkonkokoukseen, ja siten oli ollut saapumatta kirkkoonkin kahtena rukouspäivänä. Vaadittiin sen nojalla hänen erottamistaan virasta ja uuden kuudennusmiehen asettamista hänen sijaansa. Huomautukseni johdosta, ettei toki ketään kuulustelematta tuomita, suostuttiin lykkäämään erottaminen kunnes hänet tavattaisiin, mutta toistaiseksi tuli ehdotetun uuden kuudennusmiehen toimittaa virkaa. Seuraavana sunnuntaina saapui Sarre, 65 vuoden ikäinen mies. Hän valitti varhaista vanhentumistaan, heikkoa terveyttään ja voimattomuuttaan, ja pyysi sen johdosta eroa virastaan. Asiaa tutkittiin nyt ja huomattiin, että hän, asuen 10 penikulmaa kirkosta, kyllä oli jo perjantai-aamuna lähtenyt kotoa ja sinä päivänä suorittanut puolen matkaa, mutta myrsky oli pakottanut hänet etsimään suojaa eräässä saaressa ja oleskelemaan siellä lauvantai- ja sunnuntaipäivät, josta syystä hän sitten palasi sieltä kotiin. Arveltiin kuitenkin syytetyn menetelleen väärin siinä, ettei hän, joka oli varakas mies eikä tarpeellisen matkaevään puutteessa, ollut aikasemmin lähtenyt matkalle. Mitä tuli jälkimäiseen laiminlyömiseen, nimittäin että hän saapui vasta sunnuntaina, annettiin se anteeksi, koska hän kuitenkin oli tullut, vaikka myöhään. Tulos oli se, että vanhus omasta pyynnöstään sai virastaan eron kiitoslauseella hänen 35 vuoden kunnollisesta palveluksestaan.

Salavuoteus on paikkakunnalla harvinainen ja kovin paheksittu rikos. Semmoinen ilmoitettiin minulle, varoituksen antamista varten, Inarin seurakunnassa. Mies kielsi, mutta hänen syyllisyytensä oli yleisesti tunnettu. Vaikka hän kuului rikkaaseen ja arvossa pidettyyn lappalaissukuun, aiheutti hänen kieltonsa sovittaa rikoksensa hänelle niin paljon ikävyyksiä ja vastenmielisyyttä seurakuntalaisten puolelta, että hänen oli pakko siirtyä paikkakunnalta pois.

Porolappalaisten lukutaito on paljoa huonompi kuin kalastajalappalaisten. Mutta luonnollinen asia se onkin heidän oloissaan. Saavuin erääseen lappalaiskotaan. Tuuli yltyi yöllä myrskyksi, uhaten kukistaa telttamme, joka oli kokoonkyhätty kuudesta sarkaryijystä, ja kuten tavallista pönkitetty käsivarren vahvuisilla riu’uilla. Väki oli siinä sullottuna ahtauteen, jota vielä lisäsi joukko koiria. Lapset parkuivat, koirat tappelivat, vanhemmat haastelivat poroistaan ja muista asioistaan sekä hoitivat kukin talouttaan. Joskus täytti savu kodan, joskus sammui tuli ja oltiin synkimmässä pimeydessä. Vaikeata on sekä opettajalle että lapsille tällaisissa oloissa ahkerasti lukea, eikä siis, puhumattakaan suomenkielen puuttuvasta taidosta, tarvitse etsiä muuta syytä porolappalaisten suurempaan lukutaidottomuuteen. Tarpeen olisivat eri kouluhuoneet, joissa lapset saisivat savun, ihmisten ja koirien häirimättä, oppia lukemaan katekeettain johdolla. Mutta lappalaisen hellyys lapsiansa kohtaan on siksi ylenpalttinen, että harvoin päästävät he niitä luotaan ennenkuin täysikasvuisina, jolloin he jo ovat liian hitaat oppimaan. Vaikka lappalaiset muutoin suuresti luottavat pappoihinsa, ja vaikka heitä on helppo johtaa vakavilla ja ystävällisillä opastuksilla, en voinut tässä kohden saada mitään muutosta aikaan.

Katekeetat kuitenkin ovat suureksi hyödyksi sekä siveellisessä että opetuksellisessa suhteessa. Matkoillaan he pitävät jumalanpalveluksia, toimittavat hätäkasteita, neuvovat nuoria ja vanhoja uskonnon asioissa ja ovat esimerkkeinä vakavassa ja siivossa esiintymisessä. Näihin toimiin valitaan kunnollisimmat, ahkeruudesta ja siveellisestä elämästä hyviksi tunnetut lappalaiset, ja ainoastaan lappalainen voi täkäläisissä oloissa kestää ilmanalan ankaruutta ja raivoa, jota toisissa paikkakunnissa kasvanut ja toisin kasvatettu harvoin ajan pitkään voikaan. He ovat tavallisesti toimessaan hartaat, kestäväiset, uutterat ja opinhaluiset, siten lisätäkseen tietojaan ja saavuttaakseen luottamusta sekä sitä kunnioitusta, joka perustuu ansioon. Rippikoulussa katekeetta aina on saapuvilla ja siellä papille suureksi avuksi. Päivän työn loputtua, tahi lasten loma-aikana hän harvoin jättää tilaisuutta käyttämättä kyselläksensä papilta selityksiä raamatun lauseista tahi tarkempia tietoja hänelle hämäristä maantieteellisistä ja historiallisista seikoista. Heidän arvonsa kansan keskuudessa riippuukin kokonaan heidän tiedoistaan ja hurskaasta elämästään. Eräänä aamuna varhain, rippikoulun aikana Utsjoella, katekeetta Jooseppi Joosepinpoika tuli luokseni tavallisella kohteliaisuudellaan ja tahtoi tietää suuriko oli sikkeli — se hopearaha, josta Juudas Iskariot kavalsi Vapahtajan. Kun hän sen sai tietää ja siten laski summan, huudahti hän "mikä mitätön maksu!" Hän halusi myös tietää, miltä näyttää viikunapuu, ja minkämoinen sen hedelmä on, sillä hän muisti että Vapahtaja kerran nälissään tahtoi syödä semmoisen hedelmän, mutta ei sitä löytänyt. Ja kun hänelle kerroin monenkaltaisista viikunapuun lajeista, toisissa lehdet munanpyöreät tai pitkulaiset, kaljut tai karvaiset, erisuuruiset ja hedelmätkin erilaisia, ihmetteli hän pappien oivallisia ja laajoja tietoja muihin ihmisiin verraten, mutta sitäkin hämmästyneemmäksi hän tuli, kun kasvikokoelmissani näki muutamia tämän kasvin kuivattuja lehtiä ja sai syödäkseen varastostani pari viikunaa, joita hän piti muuramia makeampina. Selitykset saatuansa näihin ja muihin kysymyksiinsä, sanoi hän jäähyväiset, niin tyytyväisenä ja iloisena, että melkein kadehdin häntä. Kiitettyään opetuksista hän lisäsi: "Nämä tiedot minä annan lappalaisille, kun he minulta kaikenlaista kyselevät, etenkin rippikoulun jälkeen, ja nyt tiedän semmoista, joka on heille aivan outoa." Ja kun hänelle huomautin, etteivät hänen nyt saamansa tiedot olleet yhteydessä sen kanssa, joita hän tarvitsi uskonnon ja lukemisen opetuksessa, vastasi hän: "Kyllähän se on sitä mitä minun tulee opettaa, mutta kun en osaa lappalaisille selittää asioita, joista evankeliumikirjassa puhutaan, sanovat he minua hyödyttömäksi opettajaksi."

Talviolot Lapissa ovat tosin hankalat, mutta Lapinmaassa oleskelemisen monet vaivat siihen vuodenaikaan vähenevät tuntuvasti jos hankkii itselleen riittävästi työtä, sillä jokainen jalostava työ, etenkin jota seuraa menestys, virkistää sekä sielua että ruumista. Jos missään on asian laita semmoinen Lapissa. Uskonnonopettaja on täällä kaikki kaikessa, ja täällä hän, ehkä paremmin kuin missään muualla, oppii tuntemaan tehtävänsä laajuuden ja edesvastuun. Yksinään jätettynä luonnonihmisten pariin, hän etsii tyydytystä edistämällä heidän parastaan vakaumuksensa mukaan. Täällä erämaassa hän helpommin saattaa, jos hänellä on siihen halua ja kykyä, menetellä niin, että hänen kuulijansa häntä rakastavat. Täällä hän voi kaikilla aloilla hyödyttää, lohduttaa ja tyydyttää heitä. Utsjoella pappila ja kirkko sijaitsevat lappalaisten yleisen talvitien varrella. Joulun ja pääsiäisen välillä täällä melkein joka päivä, täysikuun aikana, kulkee joku ohi, ja jokainen poikkeaa silloin papin luo, jota paitsi lähinnä asuvat käyvät silloin tällöin häntä tervehtimässä, puhuttelemassa ja pyytämässä häneltä neuvoja. Tähän aikaan lappalaiset yleensä joka toinen tai joka kolmas sunnuntai, mikäli kokous on kuulutettu, saapuvat kirkkoon, eikä heitä odoteta yksinomaan velvollisuudentunnosta, vaan varsin mielihyvälläkin, ja tyytyväisenä näkee sen päivän aaton koittavan, jolloin he kokoontuvat kirkolle. Täkäläinen rahvas ei matkusta kirkolle, kuten sanotaan, vaan se lähtee sinne hartauttansa harjoittamaan, se tulee pappinsa luo kuten kouluun, mutta ei lukeaksensa tai tehdäksensä selkoa läksyistään, vaan saadaksensa keskinäisessä puhelussa valistusta siihen, mikä on hämärää, ja neuvoja sekä hengellisissä että maallisissa asioissa; se tulee hänen luokseen, ei ainoastaan etsimään apua vammoilleen, vaan myös saadaksensa lohdutusta. Matkoillaan kokouksiin saapuvat he vähitellen kaikilta tahoilta Utsjoen ja Tenojoen laaksoihin. Niille, jotka ensin saapuvat, on tie ummessa, ja sentähden jälessä tulijat saavuttavat heidät; ja komeata on nähdä, miten melkein koko seurakunta yhtaikaa saapuu kirkonmäelle ja pappilaan, jonne silloin ei vielä ole ehtinyt juuri kukaan muu kuin 70 vuotias lukkari. Silloin on toista elämää kuin syksyllä, jolloin kuluu päiviä, kuluu viikkoja, näkemättä yhtään ihmistä paitsi omaa talonväkeä. Ei käy kukaan katsomassa, ei tule kukaan kirkkoon, joka pysyy tyhjänä viikon toisensa jälkeen, ja yksin pimeys vallitsee ympärillä. Kesälläkin ovat kirkonmenot harvinaiset. Mikä on silloin luonnollisempaa, kuin että pappi koettaa toimia silloin kun on päivä, ja että hän, ennenkuin elokuun yöt, tähtikimeltävinä, ennustavat syksyn pikaista tuloa, luopuu yksinäisestä elämästään Utsjoella ja käy tervehtimässä Inarin seurakuntaa, ainakin toisessa niistä kokouksista, joita siellä suvisin pidetään.

Ensimäinen kesä-kokous 1821 oli tavallisuuden mukaan pidetty heinäkuun ensimäisenä sunnuntaina. Silloin ei vietetty kolmatta yleistä rukouspäivää, ja syy siihen oli se, että minua odotettiin jälkimäiseen kokoukseen elokuussa. Siten oli suostuttu ja siten tapahtui. Nyt oli kiire työaika. Vähät heinät olivat korjattavat ennenkun ryhdyttiin metsäpeuran ajoon, joka alkaa Pertunpäivänä. Monet saapuivat jo perjantaina minun kanssani kirkkopirtteihinsä, ja lauantai-aamuna olivat jo useimmat, ainakin kauvimpana asuvat, kokoontuneet kirkolle. Kyseessä oli nyt, palaanko täältä Utsjoelle vai jatkanko matkaa etelään. Tätä minulle tärkeätä asiaa sain kuitenkin vielä aikaa miettiä, sillä useat lausuivat sen toivomuksen, että saapuisin Ivalojoen seuduille, jossa monet raihnaat ja ijäkkäät, jotka eivät jaksaneet tulla kirkkoon, halusivat nauttia Herran ehtoollista. Kirkkotoimet suoritettuani lähdinkin Ivalojoelle sieltä olevien seurassa, vielä ratkaisematta, jatkaisinko sieltä matkaa etelään. Nyt oli siis meno suunnattava seurakunnan väkirikkaimpaan seutuun. Melkoisen kirkkoväkijoukon seuraamana astuin pitkin tuskin näkyvää polkua pienten nevojen ja metsätörmien poikki puolen penikulmaa Inarijärven lähimpään lahteen. Siellä asetuin mukavaan veneeseen. Sivuutimme saaren toisensa jälkeen, järvi yhä laajeni, ja lähenimme syvyyden yli kaareilevaa, Ukonkiveksi kutsuttua kalliota. Halusin käydä tällä näöltään oudolla ja kansanuskossa merkillisellä paikalla. Kallio on aavassa järvessä ja sisältää suuren luolan, jossa muinoin palveltiin ukkosta. Kaikki oli sammaltunutta, mutta itse luolaan ei ollut pystynyt aika eikä väkivalta. Satu kertoo, että luola muinoin tunki niin syvälle maahan, että se oli maanalaisena käytävänä Inarin alitse erääseen toiseen suureen kallioon, nimeltä Akko eli Akon asunto, johon täältä on viisi penikulmaa. Kun aloin kaiveskella niitä suuria poronsarvikasoja, jotka olivat luolan edustalla sammalten peittäminä, sanoi eräs seurassa oleva suomalainen, kaiketi ivaten, vaikka siinä luullakseni oli vähän täyttä tottakin: "Jos vanhus tuolla luolassa panee liikkeelle salamia, jyrinää, tuulta ja sadetta, kyllä silloin tulee kiire lähtö." Eräs vanha lappalainen lausui siihen: "Jos se on Jumalan tahto, niin kyllä vanhuksella on siihen valta, mutta palvelija on hänkin, Jumalan palvelija, ja välikappale Jumalan mahtavassa kädessä, sekä Herran tahdon alainen." Vanha kansanusko on, ettei ukkosta saa nimeltä mainita. Jos niin tapahtuu, kostaa hän rajuilmalla ja muulla pahalla. Nykyisen kristityn käsityksen mukaan kansa häntä ei sanokaan ukoksi vaan Jumalan palvelijaksi, ja ukkosenilmaa Herran voimaksi, Herran ilmaksi y.m. Tässä siis tavataan muinoinen uhripaikka, jota ei ole vielä hävitetty, ehkä sentähden ettei paikalla ole polttopuuta, eikä ole sitä viitsitty muualta kuljettaa.

Kulku Inarijärvellä on hyvin hauska. Tälläkin kertaa vene helposti luisui Inarin kirkkaalla pinnalla, johon kuvastui tuhansittain saaria. Mutta kaksi penikulmaa soudettuamme ukkonen rupesi jyrisemään syviä säveleitänsä ja pukemaan veden mustat aallot valkoiseen vaahtoon. Salama seurasi salamaa, toinen ukkosen jyrinä toistaan. Kaukaisuudessa häämöitti pieni kallio, joka, lähemmäksi tultuamme, kuitenkin osottautui pieneksi saareksi, jossa kasvoi kymmenkunta puuta. Ne eivät suojelleet meitä sateelta yhtä hyvin kuin saaren vankka pohja myrskyltä, joka yhä kiihtyi niin sanotuiksi "Noidan puuskiksi".

Kiintyneenä Inarin aaltoihin, en huomannut että seurueeni jakoi keskenään niukat eväät ajattelematta huomispäivää. Inarilainen elää vahvasti luottaen Kaikkivaltiaan kaitselmukseen. Eletään kädestä suuhun, levätään kun on enemmän kuin mitä hetkeksi tarvitaan, ja tehdään työtä yöt päivät, kun puute ahdistaa. Sunnuntaiksi kootaan jotakin viikon kuluessa, mikäli onni on myötäinen, mutta tyydytään vähäänkin. Tällä kertaa oli luonto ollut siksi kitsas, että kirkolla ollessani minulta keskiyön aikana kysyttiin, pidinkö syntinä vetää nuottaa sunnuntaiyönä. Pari venekuntaa ryhtyikin työhön, ja saaliista riippui, pitikö väen mennä levolle nälkäisinä vaiko ravittuina. Mutta tämä kansa kiittää Jumalaa hyvästä samoin kuin pahastakin päivästä, myötä- ja vastoinkäymisestä. Se pysyy lujasti kiinni sanassa ja siinä, mitä se pitää oikeana. Ja se, mitä ennen on oikeana pidetty, se on sille pyhää, kunnes se heidän omissa kokouksissaan on oikaistu tai esivalta toisin määrännyt.

Myrsky vinkui ja petäjät rytisivät. Ilmakehän asukkaatkin etsivät rajuilmalta tyyssijaa saaressamme; eivät rohjenneet liikkua omalla alallaan, vaan oleskelivat täällä ihmisten parissa. Mikä meistä pusersi veden märästä lakistaan, mikä taas tyhjensi kenkänsä, ja kukin koetti suojella itseään parhaansa mukaan. En kaiketi olisi arvostellut vaaraa niin suureksi, kuin mitä se todellakin oli, ellei rajuilma olisi yhä yltynyt. Jos missään, niin kyllä täällä tulee ajatelleeksi, että Näkymätön elää koko luomakunnassa, että Hänen äänensä kuuluu ukkosessa ja jokaisessa humisevassa tuulessa. Tuuhea sammal oli vuoteenamme, veneet olivat vedetyt maalle sateensuojaksi. Aamupuolella vihdoin "Aijegin" salamat sammuvat, "Tiermeen" jylinä lakkasi, Ukon viha leppyi. Saavuimme vihdoin määräpaikkaamme ja mielihyvällä tartuin vaellussauvaani, kun venekunta hajaantui Ivalojoen suulla. Jokainen lähti omaan suuntaansa kutsumaan väkeä edellisenä sunnuntaina kuulutettuun kokoukseen. Minä kuljin jalkaisin, milloin oppaan muassa, milloin ilman sitä, kotaan, joka oli "pānakulma", s.o. koiran kuuluman tahi, lappalaisten laskun mukaan, penikulman matkan päässä täältä. Kota oli tosin kurja, mutta sydämellisellä tervetulotoivotuksella minut vastaanotettiin, ja se vaikuttaa aina virkistävästi. Usean pienen lapsensa kanssa kotona oleva vaimo oli saanut kiinni muutamia sulkasadossa olevia lintuja, ja niitä hän nyt minulle valmisti. Hän oli köyhän lappalaisen vaimo. Äiti parka, ajattelin. Jotkut kuivatut risukasat olivat näkyvissä kodassa, jossa hän, miehensä ollessa metsäpeurojen ajossa, eli Jumalan kaitselmuksen turvissa, omistamatta tällä kertaa muuta kuin nuo linnut ja muutamia kaloja. Jälestäpäin sain kuulla, että miehen metsästys oli hyvin onnistunut.

Täältä johti polku Kyrön kylään. Matkalla tapasin aitoja niittyjen ja peltojen ympärillä, ja näin taloja, jotka nyt minusta näyttivät hyvin rakennetuilta, vaikka eivät olleet parempia kuin talot Suomen köyhimmissä seuduissa. Astuin sisään. Minut vietiin siistiin, tuloani varten puhdistettuun kamariin, ja pöytä katettiin kaikenmoisilla ruokaherkuilla, mitä uutistalossa suinkin voi toivoa. En tiedä, mikä on virkistävämpää, sekö kun Utsjoelta tulee Kyröön ja näkee ensimäiset aitojen ympäröimät viljavat ohrapellot, tahi se, kun taipaleen kuljettuaan saapuu säännöllisesti asuttuihin suomalaisiin taloihin siivoine vierashuoneineen. Minussa edelliset aina ovat herättäneet iloisempia tunteita, sillä ne ennustavat jo jälkimäisiä, ja niiden ohessa sivistystä. En ollut Utsjoelta lähdettyäni maistanut kertaakaan rieskamaitoa enkä kermapiimää. Täällä sai kumpaakin hyvän ruisleivän kanssa, joka kuitenkin oli leivottu Vienan varsilla kasvaneesta rukiista. Lukija tuskin voi aavistaakaan miten hyvältä moinen ateria, ja lepääminen sen jälkeen, maistui. Varhain olin liikkeellä, eikä täällä ollut paljoakaan vähemmän väkeä kuin kirkossa. Kun jumalanpalvelus oli suoritettu, ja vanhoille ja raihnaille sekä niille, jotka eivät olleet voineet käydä kirkossa, Herran ehtoollinen annettu, pysyi väki koossa vielä koko sen päivän, ja me erosimme vasta seuraavana. Täältä oli sitten lähteminen Sompion kylään Sodankylässä tunturin poikki. Minulle hankittiin oppaat ja eväät, leipää, kuivaa lihaa, kalaa ja voita, pitkää jalkamatkaa varten tunturin poikki tuiki hedelmättömän erämaan kautta.

VIII.

Kun posti pari kertaa vuodessa saapui, tuoden mukanaan puolenkinvuoden ja vanhempiakin kirjeitä, ja kun siten tunsin itseni kaikkien kirjeenvaihtajaini ympäröimäksi, unohdin melkein olevani yksin. Osan kesästä käytin kasvi- ja eläintieteellisiin tutkimusmatkoihin Utsjoella, mutta pääasiallisesti lohenpyyntiin, joka, paitsi liikkumisen tilaisuutta ja toimintaa, tuotti minulle maukasta ravintoa ja jonkinmoisia taloudellisiakin etuja.

Niinkauvan kuin lohenpyynti pysyi tuottavana, jakaantui toimintani seuraavalla tavalla: Aamupuolen päivää klo 1/2 12 asti käytin opinnoihin, jonka jälkeen söin aamiaisen ja sitten lähdin lohipadolle, jonne on 8 virstaa, joko jalkaisin tai veneellä. Sieltä palasin klo 8 vaiheilla, ellei minua ollut viivyttänyt hyönteisten tai kasvien kokoaminen. Jo heinäkuun lopussa väheni kalansaalis, niin että patoja käytiin kokemassa vain joka toinen päivä, ja elokuussa vain pari kertaa viikossa. Padon lyömisen aika riippuu siitä, milloin Mantojärven jää lähtee, joka tänä vuonna (1822) tapahtui kesäkuun 2 p:nä, vaikka Tenojoen jäät Utsjoensuulle saakka olivat lähteneet jo toukokuun 2:na päivänä ja siellä jo oli edullisesti kalastettu 3-4 viikkoa. Sanotaan että lohi ei nouse Tenojoessa Utsjoensuulle saakka ennenkuin 14 päivää jäänlähdön jälkeen, mutta tänä vuonna oli pyynti melkoinen jo 8 päivää jäänlähdön jälkeen, ja kohta kun Mantojärven jääkasat olivat sulaneet, tehtiin Utsjokeen padot, toinen ylemmäksi, toinen 400 kyynärää alemmaksi, jonka työn kaksi miestä suoritti kahdessa päivässä. Saalis oli, kun se hyvin menestyi, 30 — 40 jopa 100 lohta kerralla. Ei olisi luullut, että puoliakaan niistä lohista, jotka liikkuivat patojen välissä, siten saataisiin, mutta nimismies Högman, joka tuon tuostakin oli kalakumppaninani, ja jo aikoja sitten oli tätä pyyntiä harjoittanut, tahtoi kerran minulle todistaa, ettei maksanut vaivaa vetää kahta apajaa perätysten. Olimme kerran saaneet 100 lohta, niistä viskasi Högman jokeen yhden, jonka evään hän oli kiinnittänyt merkin, mutta toisessa apajassa emme saaneet muuta kuin tämän ainoan. Elokuussa, niinä päivinä jolloin patoja ei koettu, pyydettiin ja saatiin omasta rannasta pienillä verkoilla siikoja, harreja, rautuja ja vähäisiä lohia. Kun illalla laski pari, kolme verkkoa noin kolmekymmentä syltä asuinrakennuksesta, sai ihan varmaan keittokalansa. Mutta kun haluttiin vieläkin tuoreempia, niin laskettiin klo 11 e.p.p. verkko pitkin rantaa, muutamia syliä siitä, mahdollisimman hiljaa. Mentiin sitten rantaan ja lyötiin sauvoimella veteen. Jos verkko oli hyvä ja ilma sopiva niin ainakin pari, kolme kertaa yritettyä, saatiin neljäsosa tunnissa riittävästi kaloja päivälliseksi. Vähitellen loppui kuitenkin lohenpyynti, ja silloin rupesin taas kävelyretkilläni kokoamaan hyönteisiä ja kasveja. Totuin vähitellen siihen, etten kulkiessani nähnyt ainoatakaan ihmistä. Kerran, kun olin kävellyt noin 1 1/2 penikulmaa kotoani, saavuin Lemetti Antinpoika Lillen kotaan. Hän oli sen äsken rakentanut järven rannalle, elääkseen siellä vaimoineen lapsineen, joista sukulaiset, kun hän oli köyhtynyt, olivat ottaneet kaksi kasvattaakseen. Noin parikymmentä vuotta sitten oli hän ollut rikkaimpia porolappalaisia, mutta monenmoisten tapaturmien kautta hän oli sittemmin menettänyt poronsa, ja ne muutamat, joita sukulaiset ja ystävät olivat kummilahjoina lapsille lahjoittaneet, eivät riittäneet talvimuonaksi ja vaatteisiin. Hänen tuli nyt elää kalastuksella, mutta hänellä ei ollut mitään, millä hankkisi pyydyksiä. Talvella oli hän onkien Varankivuonon jäällä saanut muutamia kuormia turskaa, mutta ne olivat jo aikoja sitten syödyt. Vaimo oli nyt lähtenyt merenrannalle apua pyytämään sukulaisilta. Hän, 60 vuoden vanha ukko, oli yksin kotona kolmen lapsen kanssa ilman muuta ravintoa, kuin mitä hän sattui saamaan järvestä viidellä siksi risasella ja paikatulla verkolla, että jos niihin joskus tarttui suurempi kala, niin ne repesivät; ja ne sittenkin olivat ainoat, johon tämmöiseen toimeen harjaantumaton perheenisä turvautui. Hän asui vähäisen matkan päässä järvestä vuoren juurella, jossa ei ollut mitään kasveja paitsi muutamia kitukasvuisia mäntyjä. Nälkäisille lapsille jakelin ne pienet ruokavarat, joita minulla satunnaisesti oli muassani, enkä ole koskaan nähnyt nälkäisen koirankaan suuremmalla himolla tarttuvan lihapalaan kuin näiden lapsiraukkojen näin tekevän. Purematta he nielasivat ne ruokapalat, joita heille tarjosin. Lapset olivat sekä rupiset että mustat, ja samoin kuin isäkin lopen laihat. Tuskin luuli hänen jaksavan kulkea pappilaan, siksi menehtyneeltä hän näytti, mutta kun ilmoitin, että huomenna lähetän hänelle vähän ruokaa, jätti hän lapset, vastustuksestani huolimatta, ja lähti kanssani luvattua ruokaa hakemaan. Kehoitin siis häntä kävelemään hitaasti, mutta vain suurimmilla ponnistuksilla pysyin hänen jäljessään. Kun pappilaan tultuamme annoin hänelle pienen kantamuksen lohia ja muita kaloja, katseli hän varastojani, joita hän piti kutakuinkin runsaina, mutta väitti että edeltäjäni Sund, joka 30 vuotta sitten oli ollut pappina Utsjoella, joskus oli kesällä saanut kaksinkertaisesti. Ja kun ilmoitin hänelle, että olin renkini kanssa, joka kuitenkaan ei ollut aina mukanani, kesäkuun alusta saanut senverran, että paitsi jokapäiväistä tarvettani, minulla nyt oli 20 tynnyriä lohia suolattuna sekä joukko kuivattuja ja savustettuja, eli yhteensä noin 1,300 kappaletta, sanoi hän lukkarin saaneen paljon enemmän.

Elokuun 20 p. päätettyäni työni, joka on ainoa mikä tekee olon Lapissa siedettäväksi, olin jo laskeutunut levolle, kun minulle sattui yksi parhaita riemujuhlia, joita Utsjoella ollessani olen nauttinut. Naapuripappini ja ystäväni rovasti Deinboll Vesisaaresta astui aavistamatta huoneeseeni. Tuskin tajusin oliko tämä todellisuutta vaiko unelma. Kuitenkin hän jo toisen kerran kunnioitti minua mieluisalla käynnillään. Hän matkusti Norjan tiedeseuran kustannuksella tutkimassa Ruijan muinoisia ja nykyisiä rajoja, taloutta, tilaa ja tapoja y.m. Hänellä oli suuret tiedot ja terävä arvostelukyky. Hän oli sen ohessa hyvä lääkäri, ja harvinaisen miellyttävää oli seurustelu hänen kanssaan. Hänen kirjastonsa ja luonnonesineiden kokoelmansa jo tekivät hänestä ihmeilmiön näillä seuduilla. Hänen kuulijansa, samoin kuin minunkin, olivat hyvillään meidän ystävyydestämme, sillä minun lappalaiseni oleskelivat kesäisin hänen seurakunnassaan, ja norjalaiset puolestaan talvella Utsjoella ja Inarissa. Keskenämme suostuimme sellaisissa tilaisuuksissa kohtelemaan kummankin seurakuntalaisia ominamme, ja tämän suostumuksen vahvistivat noudatettavaksi Korkeat Vallat 1829.

Deinboll oli syntynyt Köpenhaminassa, mutta suoritettuaan siellä opintonsa, ryhtyi hän palvelukseen eräässä Holsteinin oppilaitoksessa. Sieltä hänet kutsuttiin opettajaksi Drammeniin Kristianian läheisyydessä, jolloin hän suuren kasvitieteilijä Smithin seurassa sai tilaisuuden tutkia Norjan kasvikuntaa vuoriseudun eteläpuolella, josta hänessä syntyi harras halu tieteellisessä tarkoituksessa päästä Ruijaan, oleskeluksensa siellä jonkun aikaa. Vaikea oli kuitenkin erota vaimosta ja lapsista; ja kun rouva Deinboll mieluummin tahtoi seurata miestään pohjoisnavan jäävuorille kuin jäädä yksin kotiin, päätti mies suorittaa papintutkinnon ja hakea avoinna olevaa Vesisaaren pastorinvirkaa, jotta vaikea ja rasittava olo Lapissa kysyisi vähemmin varoja ja sen ohessa tulisi pitkäaikaisemmaksi, toivoen jonkun vuoden päästä saavansa toisen viran, johon hän kuitenkin pääsi vasta oltuansa 7 vuotta Ruijassa. En voi kuvata sitä mielentyyneyttä, millä hänen Köpenhaminassa syntynyt ja Holsteinissa erittäin hellästi kasvatettu jalo puolisonsa pienine lapsineen kesti tämän ajan Jäämeren rannikolla, silloinkin kun hänen miehensä kolme kertaa oli jäsenenä Norjan suurkäräjillä; tahi kun rovasti Deinboll, jota paitsi ei ollut kuin yksi pappi Itä-Ruijassa, sillä välin hoiti 8 kirkkoa, jonka vuoksi hän palvelusajallaan siellä oleskeli enemmän aikaa matkoilla kuin kotona.

Vuoden 1823 alku oli rattoisa ja iloinen. Uudenvuoden päivänä saapuivat luokseni kauppias Skanke rouvineen, herra Kolderup ja pari muuta herraa Itä-Ruijasta. Kolderup ja Skanke olivat heistä ainoat, jotka ennen olivat "käyneet tuntureilla". Muutkin olivat kauvan halunneet tehdä tunturimatkan, mutta siihen ei ollut ennen tilaisuutta ilmaantunut. Matka Utsjoelle oli onnistunut hyvin, ja aikomus oli kohta Uudenvuoden päivän jälkeen palata takaisin. Tammikuun 7 p. kaivoivat siis kyytimiehet pulkat ja ahkiot esiin lumikinoksista, joihin ne olivat hautautuneet. Seuraavana aamuna, vielä pimeän ollessa, olivat porot tuodut talon portaiden eteen. Tiu'ut kiinnitettiin porojen kaulaan, vieraitten aamiaista syödessä. Päivän sarastaessa istuttiin pulkkiin, joihin lappalaiset sitoivat heidät nuorilla. Kellojen ääni ja koirien haukunta virkisti lappalaisia, mutta minussa ne vaikuttivat surunvoittoisen tunnelman, sillä ne tiesivät, että nyt alkoi taas yksinäisyyteni. Se ei onneksi kuitenkaan tullut pitkäaikaiseksi sillä joku aika heidän lähdettyä saapui taas luokseni rovasti Deinboll. Matkalta väliaikaisiin suurkäräjiin Kristianiassa hän oli palannut Torniosta, luettuansa sanomalehdistä, että suurkäräjät olivat hajoitetut. Hänen lähdettyään kävi luonani useita säätyläisiä, kaikki Norjasta. Viihdyin siis hyvin, etenkin kun asunto-oloni olivat tyydyttävät. Jo ensi suvena saapumiseni jälkeen Utsjoelle olin omalla kustannuksellani laittanut itselleni lämpöisen huoneen pappilassa. Seiniä olin laudoittanut, huoneen varustanut uudella permannolla sekä oikealla uunilla tiilipiippuineen. Vasta 1822 korjattiin Utsjoen pappilan rakennus perinpohjin ja lisättiin uutisrakennuksilla. Tätä varten oli Lapin kirkolliskassasta määrätty 1,911 pankkoruplaa, joka täysin riitti. Päärakennuksessa oli nyt 4 asuinhuonetta ja kyökki, kaikki valoisia, lämpimiä ja rattoisia. Terveyteni oli hyvä ja saatoin siis vaikeudetta hoitaa, tosin ei paljotöistä, mutta laajojen matkojen tähden rauhatonta ja vaivaloista virkaani. Matkat minua eivät suuresti rasittaneet, mutta oli ikävää, että kuulijani suvisin siirtyivät pois paikkakunnalta, toiset viedäksensä porojansa Jäämeren rannoille, toiset kalastaaksensa siellä. Sillä aikaa kasvi- ja hyönteistiede, kalastus ja metsästys antoivat minulle mieluista toimintaa, joka oli sitä hauskempaa, kun olin virkeässä kirjeenvaihdossa useiden tiedemiesten kanssa monessa Euroopan yliopistossa. Tuo kaikki sai minut hyvin viihtymään, sitä enemmän koska viime vuodet olivat olleet väestöllekin edulliset. Porolaumat olivat kolmena viime vuotena karttuneet kahdenkertaisiksi, lohensaalis ja merikalastus olivat onnistuneet, kaloista oli saatu kohtuhinta ja Venäjän tavarat olivat olleet halpoja. Jokainen lappalainen, joka osasi käyttää pyssyä tai ketunrautoja, oli saanut myydä useita kalliita ketun ja naalinnahkoja. Tämä kaikki lisäsi väestön viihtymystä, ja sai minutkin tyytyväiseksi. Olin onnellinen saadessani elää tyytyväisten ja siveellisten ihmisten parissa, vaikkakin 70 pohjoisasteella, jossa tosin olin erilläni sivistyneestä ihmiskunnasta, mutta jonka kanssa kuitenkin pidin yhteyttä kirjevaihdon kautta; ja olihan toivossa siirtyminen suotuisampaan paikkaan. Varastohuoneeni oli hyvässä kunnossa, minulla oli riittävästi ampumaneuvoja, hyönteisneuloja, ja paperia kasvikokoelmia varten. Näin hyvin varustettuna pääsin kevääseen. Pieni sade ja muutamat lämpöiset päivät huhtikuun alussa olivat kukkuloilla saaneet aikaan paljaita paikkoja, joissa laihtuneet porot saivat ruokaa tarvitsematta sitä kaapia hangen ja useita jalkoja syvien kinosten alta.

Yleensä sopii melkein sanoa, että täällä ei ole kevättä eikä syksyä — suuri etu tälle maakunnalle, koska sen tähden kelirikon ajat eivät kestä kovin kauvan. Kun talvi on loppumaisillaan ja suvi alkaa, näyttää siltä kuin luonto sulautuisi lämpömiin ilokyyneleihin, jotka eivät ainoastaan vuoda ja juokse, vaan kohisten ja ryskien syöksyvät suihkuina alas pilviä piirtävistä vuorista ja katoavat alla oleviin järviin, puroihin ja jokiin, jotka niitä kuljettavat mahtavaan Jäämereen. Ja kun sitten lyhyt suvi on lopussa, näyttää ikäänkuin aurinko hämmästyksellä katselisi, kuinka lähestyvän talven kaikkea tuhoava voima, jonka ennustajana käy pohjoistuuli syyskuun alussa, joskus jo elokuun lopussa, tukehuttaa sen, mitä se tarmokkaalla työllä on pikaisesti maan helmasta houkutellut eloon. Kauniina ja lämpöisenä elo- tai syyskuun päivänä saa joskus nähdä, kuinka luonto verestyy virkistävän sateen jälkeen. Kaikki silloin kauniisti viheriöitsee. Täysin kehittyneet marjat riippuvat terttuina ja ovat jo saaneet, vaikkeivät olekaan kypsiä, kauniin punan puun etelään leviävissä oksissa. Mutta äkkiä tuuli kääntyy pohjoiseen tai koilliseen, riehuu jonkun aikaa ja tyyntyy yöksi. Silloin ne tavataan aamulla jäätyneinä, ja kun aurinko sulattaa niistä kuuran, putoilevat lehdet ja marjat maahan, jonka helmasta ne ovat lyhyenä elonaikanaan imeneet ravintonsa. Eräs kaunis syyskuun päivä oli houkutellut minut likeisimmälle vuorelle, jossa kotvan aikaa annoin tuskin tuntuvat viimantuulet Rastekaisen jättiläisvuorelta sivellä kasvojani. Järvi kimelsi vielä laskevan auringon säteissä, kun kaksi sutta, varmana merkkinä siitä, että porolappalaiset ja talvi olivat tulossa, tallustivat ylös tunturille. Mikonpäivänä oli maa jo laaksoissa lumen peittämä. Se on tavallista, vaikka lumi toisina vuosina vielä voikin kadota. Mutta muutaman päivän jälkeen tulee uutta lunta ja paksu usva peittää koko seudun. Pian katoo aurinkokin näkyvistä ja kuun hallitusaika alkaa. Silloin on lappalainenkin kotona. Kentillä, jotka suvella ovat tyhjät, vilisee taas upeita poroja, ja niiden omistajat rientävät temppeliin ylistämään Jumalaa lämpimissä rukouksissa. Mutta kun kokous on lopussa ja kirkkoväki maanantai-aamuna lähtee pois, silloin turhaan kuuntelee ihmisääntä. Ainoastaan riekko, jota tapaa melkein joka pensaan takana, antaa onean äänensä kuulua ja viitsii tuskin siirtyä kulkijan jaloista pois. Suvi on siis tuota pikaa muuttunut talveksi.

Muutamien viikkojen perästä lappalaiset palaavat, ja kaikkien kasvoista ilmenee tyytyväisyys. He ovat kovin hyvillään, kun pappi ei valita ikävää tahi ilmoita tyytymättömyyttä, ja silloin he tekevät minkä voivat hänen olonsa sulostuttamiseksi. Mutta jos joku heidän esimiehensä, tai semminki pappi, ilmaisee nyreyttä, katkeroittaa se heitä pitkiksi ajoiksi. Kaikki viritti minussa toivon hyvästä viihtymisestä täällä. En aikonut palata etelämpiin seutuihin ennen määrävuosieni loppua, ja tässä päätöksessäni pysymistä varten ryhdyin kaikkiin sitä varten tarpeellisiin valmistuksiin. Palkkanikin oli nyt maksettava täällä. Jumalanpalveluksiin lupasivat lappalaiset ahkerasti saapua, siis joka kolmas sunnuntai, ja sekä minun että heidän mieltymystään lisäsi se, että minä nyt jo, vaikkapa pitkän valmistuksen jälkeen, voin toimittaa Jumalanpalveluksen heidän kielellään. Olin jo tottunut elämään täällä. Tunsin itseni reippaaksi ja nautin kaksinkertaisesti enemmän ruokaa kuin tänne tullessani. Taajoilla matkoillani joulun ja pääsiäisen väliaikana, etenkin Utsjoen ja Inarin välillä, lepäsin ainoastaan sen ajan kun porot söivät, jotta nuo vaaranalaiset matkat tulisivat mahdollisimman nopeasti suoritetuiksi. Näillä matkoilla tosin säännöllisesti syötiin ainoastaan kerran vuorokaudessa ajan säästämiseksi, vaikka sekä oma että muiden kokemus on minulle opettanut, että mitä enemmän nauttii ruokaa, jona tähän vuoden aikaan on tuore liha ja lihaliemi, sitä paremmin kestää pakkasta. Kun liha keitettiin vähällä suolalla, jopa ilmankin, esti lihaliemi janonkin, ja mitä enemmän sitä nautittiin, sitä vähemmän oli tarvis juoda jääkylmää vettä. Totuin siis kotioloissakin syömään vain kaksi vankkaa ateriaa päivässä. Ruokana oli, sekä kotona että matkoilla, talvella linnun-, poron- tai lampaanliha, ja suvella kala, — jollei ottanut vaivakseen vaihtelun vuoksi ampua joko vesilintuja tai riekkoja. Kun talvi raskailla kahleillaan painaa Pohjan valittavaa luontoa, maata, vettä, ihmisiä; kun köyhän kotaa peittää kokonainen lumivuori, — silloin on ruokahalu tietysti suurempi. Sekä kesällä että talvella oli Patientia, muuramet ja suolaruohon lehdet, jotka ovat oivallisina lääkkeinä keripukkia vastaan, ynnä puuron ja lienten kanssa herkkuja, ja pitkällisen lihansyönnin jälkeen talvella ei mikään paremmalta maistunut kuin kevään ensimmäiset harrit, raudut tahi taimenet, kesällä lohi, sekä syksyllä siika ja made. Kesämatkoilla harvoin söin muuta kuin kuivaa ruokaa ja join vettä. Ylellisyyttä oli jo se, jos ateriaksi oli varaa saada viini-, viina- tai rommilasin. Se vähentää janoa ja on se tuntureilla virkistävää sillekin, joka kotioloissa, jossa ruokaileminen on säännöllisempi, panee niihin vähemmän arvoa. Joskus pitkillä kesämatkoilla turmeli pitkällinen sade ruuan; joskus jouduttiin harhaan ja oli pakko kulkea mutkateitä vesistöjen tähden, jonka vuoksi matka piteni ja eväs loppui; tai petti pyssyyn tahi pieneen verkkoon pantu luottamus, josta oli seurauksena puute ja nälkä, jonka jälkeen taas vatsa rasittui liialla ruualla. Eräänä syyskesänä saavuin Inarista Utsjoelle, viivyttyäni matkalla 8 päivää, jolloin en saanut keitettyä ruokaa, eikä minulla vihdoin ollut muuta syötävää kuin vähän kuivattua poronlihaa ja lampaanmaidon juustoa kun tuli liian kova nälkä. Eikä lappalaistenkaan ruokalaitokset Inarissa minua miellyttäneet. Ensi tehtävä kotiin tultuani oli antaa käsky lihavan lampaan teurastamisesta. Maitoa ja Utsjoesta saatua tuoretta lohta ja muuta kalaa oli minulla nyt yllinkyllin, ja huomasin että ensi aterioissa ruokahaluni ei ollut lappalaisten ruokahalua vähempi. Jos joku meidän arvoisista matkustajistamme jonakuna viikkona kärsisi ruuanpuutetta Lapissa, ja sitten pääsisi hyvin varustettuun pöytään, niin luulen, että hänkin lakkaisi ivaamasta lappalaisten suurta ruokahalua.

Marraskuun 21 p:nä aurinko näytti kirkon ja pappilan luona vain puolet teräänsä, eikä sitä senjälkeen näkynyt ennenkuin tammikuun 25 p:nä. Olen sen kuitenkin kerran nähnyt läheisimmältä kummulta tammikuun 22 p:nä, ja lappalaiset sanovat sen nähneensä Jeskaadamin tunturilta saman kuun 18 p. Kuulee usein mainittavan Lapin kolmikuukautisesta yöstä ja sen alituisesta pimeydestä ennen ja jälkeen päivänseisahduksen. Tällä aikaa elämä tosin on uuvuttavaa ja yksitoikkoista, eikä tunnu loppua tulevan noista pitkistä öistä ja melkein lakkaamattomasta pimeydestä, etenkin alakuussa. Kohta päiväntasauksen jälkeen syksyllä pimeys lisääntyy nopeasti, mutta pian on maa lumipuvussa, joka heijastaa valoa, ja hämärää kestää kauvan aamulla ja illalla. Vielä marraskuun lopussa, kun aurinkoa ei enää näe, käy kuitenkin lukeminen 4 — 5 tuntia, ja pimeimpänä aikana, joulukuun 8 p:stä tammikuun 4 p:ään, jolloin harvinaisina päivinä voidaan lukea tai kirjoittaa kynttilää sytyttämättä, käy kuitenkin työskenteleminen ulkona noin 4 — 5 tuntia, jopa joskus koko vuorokaudenkin; onpa joulukuun 22 ja seuraavinakin päivinä jonkunmoinen valo kello 10 ja 11 välillä, jolloin alkaa pimetä, elleivät taivaankappaleet ja revontulet loista. Päivän voi kuitenkin hyvin erottaa yöstä, etenkin sillä, että ainoastaan ensimäisen ja toisen luokan tähdet näkyvät päivällä, jota vastoin vähemmät tähdet ovat näkymättömissä. Puolet pimeätä aikaa kuu valaisee, ja usein näkee tällä ajalla komeita revontulia. Jos taas niitä ei näy, niin taivaanlaelta kuitenkin virtaa jotenkin paljon valoa; ja niinä vuosina, jolloin Mars on maata lähinnä syystalvella, on valaistus tuntuvampi, jonka vuoksi olen kuullut lappalaisten sanovan, että Mars valaisee pienen kuun voimalla. Itse päivänseisauksen aikana jouluna kestää hämärää useita tunteja, ja tammikuun keskivaiheilla, vaikkei aurinkoa vielä näy, saattaa ilman kuunvaloa tai revontulia matkustaa 11 — 12 tuntia vuorokaudessa. Suvella, jolloin aurinko ei 70:nä vuorokautena laske, on yhtämittaista päivää 1,680 tuntia, ja 4 kuukauden ajalla ei tarvitse öisinkään sytyttää kynttilää. Yleensä on siis täällä paljon enemmän valoa kuin päiväntasaajan seuduilla, joissa ei tiedetä hämärästä, vaan on joko täydellisin valo tai paksuin pimeys. Täällä sitä vastoin hämärä hitain askelin valmistaa yötä.

Melkein koko vuoden 1824 olin sairastanut, kuten myöhemmin tulen kertomaan. Loppui kuitenkin sekin vuosisadan pituinen vuosi ja valkeni Uudenvuoden päivä 1825. Talvi oli leudoin mitä tähän saakka Lapissa olo-aikanani oli ollut. Tammikuun 10 p:nä puhkesi päivällisaikaan etelästä kova myrsky, joka teki vauriota muutamiin kirkkokojuihin. Myrsky hiljeni illalla, mutta keskiyöllä puhkesi vielä kauheampi ilma koillisesta. Se toi mukanaan lunta, hirmumyrskyä ja tuulispäitä, ilmakehä väreili, vuoret jylisivät, huoneet ryskyivät ja minusta tuntui kuin olisi asumukseni katto nostettu ja taas pudonnut paikoilleen. Koskemattomalta se kuitenkin näytti myrskyn jälkeen. Rajuilma raivosi monessa paikassa niin kovin, että tuntureilla matkustajat eivät voineet riisua porojansa, vaan jättivät ne ahkioineen oman onnensa nojaan, itse etsien suojaa kivien ja kallioiden takana, vuorenrotkoissa ja jyrkänteissä, joissa heidät lumi äkkiä peitti. Ne lappalaisteltat, jotka olivat pystytetyt aukeille tuntureille, lutistuivat ja vierivät myrskyn mukana tahi peittyivät lumeen. Vaatteet ja ruoka-aineet, joita säilytettiin lappalaisten n.s. lavoilla heidän asuntojensa läheisyydessä, joko kokonaan hävisivät tai löytyivät vasta suuren etsimisen jälkeen. Paimenten jättämät porot hajaantuivat pitkin mantereita. Joen varrella ja kirkonmäellä olevien hirsirakennusten katot turmeltuivat pahasti. Jopa kirkko ja pappilan ulkohuoneetkin, jotka kuitenkin olivat lujemmin rakennetut kuin kalastajalappalaisten tuvat, vahingoittuivat, ja asuntoni oli, sananmukaisesti, haudattu lumeen räystääseen saakka. Lumi oli nyt mainiona suojana akkunoille, jotka myrsky kaiketi olisi muutoin särkenyt, kuten pari kertaa oli tapahtunut edeltäjäni aikana, jonka tähden suurien ruutujen sijaan oli pantu pieniä. Aamulla oli oven edessä 4 1/2 kyynärän korkea lumipenkere, joka minulta sulki ulospääsyn, vaikka ovi oli sisäänpäin avattava. Satunnaisesti oli luonani vieraana entinen kauppias Balk, jättiläiskokoinen mies ja vielä 50 — 60 vuoden ikäisenä väkevä kuin Herkules. Hän piti asiaa leikintekona. "Olen", sanoi hän, "enemmän kuin 30 vuotta elänyt Lapissa ja olen tottunut tämmöisiin pilajuttuihin." Heti tarttui hän suureen rautalapioon ja rupesi sillä luomaan lunta. Pyryilmana lensi kuiva lumi mahtavan miehen jättiläiskäsivarsien heittämänä, eikä kestänyt kauvankaan, ennenkuin hän oli kaivanut aukon, jonka kautta hän hikisenä ja vähän hengästyneenä viskasi lapion palvelijalleni, sanoen hänelle: pidä lopusta huolta! Moiset kinokset, sanoi hän, eivät ole harvinaisia niillä paikkakunnilla, joissa hän oli elänyt. Useat lappalaiskodat peittyivät lumeen. Siten oli suljettuina 2 1/2 vuorokautta neljä, kalastajalappalaisen Antti Lemetinpoika Lillen lasta pappilan läheisyydessä, syystä että ovi oli ulospäin avattava. Vanhemmat olivat matkustaneet Varankiin hankkimaan elatusta, ja ne niukat ruokavarat, jotka jätettiin lapsille, olivat lasketut riittäviksi siksi, kun vanhemmat palaavat. Mutta rajuilma viivytti heidän tuloansa määrättynä aikana. Eräs toimekas lappalainen, Juho Juusonpoika Klockar, joka tiesi vanhempien matkasta, kulki vähän aikaa pyryilman jälkeen Utsjoen laakson kautta, palaten tunturiseuduilta. Hänellä oli runsaasti ruokavaroja ja hän teki nyt pienen mutkamatkan käydäksensä Lillen kodassa katsomassa miten lasten laita oli ja antaaksensa niille apua. Päästyään paikalle ei näkynytkään mitään kotaa, oli vain suuri lumivuori kodan paikalla. Hän rupesi tutkimaan lumikinosta, löysi kodan ja sai räppänästä puhutelluksi lapsia, jotka jo pari vuorokautta olivat olleet ilman tulta ja ruokaa. Hän loi heille aukon, mistä päästä ulos, ja jätti heille runsaasti ruokaa. Eihän moiset rajuilmat kuulu arkielämään, mutta harvinaisinakin ne kuvaavat Lapin oloja.

Harvoin sattuvia tapauksia Lapissa on veronkanto markkinapaikoilla. Tavallisesti lappalaiset suorittavat veronsa kun nimismies käy heidän luonansa, tahi kun satunnaisesti tapaavat nimismiehen. Näin selitti minulle nimismies Högman: "En ole moneen vuoteen pitänyt ylöskantoa markkinoilla, mutta tällä kertaa olen monien ulkomaalaisten tähden tahtonut antaa sille suuremman juhlallisuuden ja arvon." Tämmöisen juhlallisen veronkannon Högman siis suoritti kynttilänpäivän kokouksessa helmikuulla vuonna 1825. Väkeä oli runsaasti ja sen joukossa kainulaisia ja lappalaisia Norjan puolelta. Maanantaiaamuna helmikuun 7:nä päivänä ennusti kirkas aamunkoitto kaunista päivää, ja aurinko nousikin erittäin ihanana. En ollut pariin päivään käynyt ulkona, koska olin ollut ahkerassa kotityössä rahvaan kanssa. Nyt en mitenkään tahtonut olla käymättä raittiissa ilmassa nauttiakseni ensimäisestä auringonpaisteisesta päivästä. Väkikään ei ollut lähtenyt pois, sillä Högman oli täksi päiväksi kuuluttanut veronkantonsa. Utsjoella oloni aikana ei kruununvouti ollut seudulla käynyt. Vaikka olin veron maksusta vapaa, lähdin kuitenkin kantopaikalle, Högmanin kirkkotuvan luo, sillä olin halukas katselemaan tätä juhlallisuutta. Tupa oli sangen ahdas, sentähden ukko oli tantereelle laittanut pöydäntapaisen, jonka taakse hän oli asettunut istumaan jakkaralle, selkä seinää vastaan. Koko lappalaisrahvaan ympäröimänä hän siinä istui leveäsankaiset silmälasit nenällään, puettuna, ei kuten tavallista poronahkaiseen turkkiin, vaan siniseen takkiin, ja edessänsä pöydällä kruununvoudin allekirjoittama veroluettelo. Toimitus sai siten jonkinmoisen virallisen komeuden. Hän tutki tarkoin rahojen leimaa, kasvojen ilme oli mahtipontinen ja liikkeet arvokkaat, mutta kun jokunen tarjosi hopeariksin, kävi katse leppeämmäksi. Rahanlasku on täällä norjalainen. Vähin maksu on yksi orti, noin 24 killinkiä. Mieliala yleisössä oli hilpeä, etenkin kun astui esiin Juho Juhonpoika Wasse, jota tavallisesti kutsuttiin "puolentaalarin Jonnaksi". Syy tähän nimitykseen oli se, että hän puolen taalarin pestistä oli suostunut toisen miehen puolesta lähtemään sotapalvelukseen Wuoreijan linnaan. Nyt hän oli taksoitettu 48 killingistä, siis puolesta taalarista. Kun hän kysyi paljonko hänen tuli maksaa, katosi nimismiehen vakavuus kerrassaan. "Tottahan sen tiedät, puolitaalaria sinun tulee maksaa", vastasi arvokas toimittaja hymyillen. Kun lappalaiset huomasivat, että itse kruununnimismies hymähti, rupesivat hekin ilveilemään. Toiset huusivat, että puolitaalaria oli Jonnalle liian vähän, toiset että se oli liian paljon, ja taas toiset, että puolitaalaria oli ihan paikallaan. Tässä nauraessa sattui pöytä kaatumaan, sillä kun oli vain yksi jalka. Lumi oli kuitenkin tallattu niin kovaksi, että helposti saatiin kootuksi sekä paperit että rahat. Kello 11 e.p.p. oli toimitus suoritettu loppuun.

Helmikuussa 1827 oli Inarissa tavallista juhlallisemmat häät nimismies Högmanilla. Hänen tyttärensä naitettiin varakkaalle tunturilappalaiselle ja saapuvilla oli Inarissa niin harvinaiset vieraat kuin kruununvouti ja tuomari. Siitä syystä nimismies toimittikin pienet kemut. Ne pidettiin käräjähuoneessa, jonne pariskuntakin vihkimisen jälkeen vähäksi ajaksi saapui. Sekä morsiamelle että sulhaselle tarjottiin ryyppy. Selvästi huomasi miten äsken naidut olivat hämillään, jonka vuoksi nimismies, esitettyänsä onnittelumaljan heille, käski heitä lähtemään kotia ja viettämään yönsä hänen asunnossaan. Mutta tuomari halusi nähdä miltä morsiushuone ja morsiusvuode Lapissa näyttivät, ja kun Högmankin arveli, ettei morsiuspari siitä vielä tulisi häirityksi, vei hän meidät sinne. Mutta huoneessa olikin pimeä. Högman astui kuitenkin sisään, viritti kynttilän ja pyysi meitäkin sinne. Huone oli tyhjä. Päresoihtu kädessään hän lähti ulos ja palasi hetkisen jälkeen, viitaten meitä seuraamaan. Nuori pariskunta oli laskeutunut makuulle tuvan ulkopuolelle, seinän ja suuren lumikinoksen väliin, ilman muuta vuodetta kuin lumi, johon olivat panneet lappalaiskintaansa päänalukseksi. Heidän rauhallista untaan ei tahdottu häiritä. Päresoihtu sammutettiin kinokseen, ja kuun valossa tuomari ja me muut katselimme näitä vaatimattomia aviopuolisoja, jotka olivat todistuksena siitä, miten vähän tarvitaan onnellisena ja tyytyväisenä olemiseen. — Semmoinen oli se morsiusvuode, jonka tuomari sai Lapissa nähdä, ja syvästi liikutettuina me poistuimme.

Nuori morsian oli jo täydellisesti lappalaistunut, joka ei olekaan harvinaista semmoisten virkamiesten jälkeläisille, jotka ovat täällä kuolleet, jättäen lesket ja lapset niin köyhään taloudelliseen tilaan, että siirtyminen on mahdoton. Morsian oli mainion Maria Garvoliuksen pojantytär. Tämän muisto oli Lapissa tavallista rakastetumpi ja kunnioitetumpi. Hänestä kuulin jo lapsuudessani, että hän miellytti kaikkia, jotka hänet tunsivat, olivat ne sitten ylhäisiä tai alhaisia, ja ettei ollut ketään, joka ei olisi häntä rakastanut ja kunnioittanut. Kuinka vaivaloiselta tuntuukaan elämä Lapin perillä jokaisesta sivistyneestä ihmisestä, jonka on täytynyt pitemmän aikaa olla siellä, vaikka hän olisi muutoin viihtynyt hyvin sen väestön keskuudessa, ja kuinka onkaan hän halunnut onnellisempiin seutuihin. Tämä nainen on todistanut, että täälläkin voidaan ajan pitkään elää onnellisena ja tyytyväisenä, ja ettei talven pitkänä yönä sivistyneen seurustelun kaipuu ja suuremman mukavuuden vaatimus käy liian suureksi. Hänen itsensä ja hänen pitkällisen oleskelunsa Lapissa sanotaan olleen aiheena Franzénin runoelmalle: "Emelie eli ilta Lapissa".

Maria Garvolius oli Siikajoen rovastin Jaakko Garvoliuksen tytär. Hän oli kasvatettu Tukholmassa, jossa hän joutui naimisiin tukkukauppias Klaus Althinille. Jonkun vuoden perästä jouduttuaan leskeksi, hän meni uusiin naimisiin Turun yliopiston dosentin David Erik Högmanin kanssa. Leivättömänä dosenttina hän päätti, huolimatta sananlaskusta: "ei pidä Lapista leipää hakea, ja Luodosta ja Kajaanista ei vielä ole kukaan palannut", etsiä leipäänsä Lapissa, ja hänet nimitettiin Utsjoen kirkkoherraksi. V. 1766 hän lähti pitkälle matkalleen puolisoineen, joka oli kasvatettu ja elänyt Ruotsin pääkaupungissa, kaukaiseen Pohjolaan. Vaalisaarnamatkalla Siikajoelle, siis vaimonsa nuoruuden kotiin, Högman kuoli 1781 Oulussa. Vaimo odotti viikkoja, odotti kuukausia miehensä palaamista, kunnes hän vihdoin, seitsemän kuukautta miehensä kuoleman jälkeen, sai tietää olevansa leskenä. Peläten että hänelle 8 köyhän turvattoman lapsen kanssa kävisi vaikeaksi hankkia elatusta isänmaassa, hän rakennutti itselleen tuvan Utsjoen kirkon lähelle ja päätti siellä elää loppu ikänsä. Nöyryydellä hän kesti kovan kohtalonsa.

Leskenä ollessaan sai hän tunturiseuduilla vaeltavia norjalaisia lähetyssaarnaajia silloin tällöin saarnaamaan Utsjoen kirkossa ja muutoinkin palvelemaan täkäläistä seurakuntaa, sen ollessa ilman pappia. Hän ei ollut pelkästään lastensa äiti, vaan niiden ainoa turva ja vaalija. Takassa palavan liekin ääressä, joka pimeänä aikana oli hänen ainoana valaistuksenaan, hän lastensa ympäröimänä ompeli itselleen ja niille vaatteita siitä kankaasta, jota hän itse oli kutonut omista kehräämistään langoista. Saman tulen ääressä hän valmisti perheen aterian niistä kaloista, joita vanhemmat lapset olivat tuoneet läheisestä järvestä, tai riekoista, jotka olivat heidän ansoihin tarttuneet.

Eräänä pimeänä talvi-iltana, hänen istuessaan lapsiensa ympäröimänä, huudahti yksi niistä: "Äiti! vieraita tulee, kuulen poronkellonääntä". Tietystikin lapset juoksivat ulos, tiedustelemaan, ketä oli tulossa. Äiti yksin, nuorin lapsi sylissään, jäi tupaan ja asettui akkunan viereen katselemaan tulevia. — Toinen lapsi toisensa perässä tuli sisään ilmoittamaan, että matkustajat olivat "meidän ihmisiämme", ja vanhin tytär tietää mainita, että yksi siellä ulkona puhuu ruotsia. Äiti kiirehtien asettaa rukin syrjään ja virittää kynttilän. Arvattavasti he tulevat Suomesta, hän sanoi, ja käski vanhinta tytärtään Loviisaa menemään vieraita vastaanottamaan. Loviisa lähtee, asettuu pulkan ääreen, niiaa miten osaa, mitään sanomatta, sillä lappi oli ainoa kieli, jota hän oikein osasi. Äiti sillä välin astuu kynttilä kädessä porstuaan ja sanoo vieraat tervetulleiksi. Mutta kuinka hän hämmästyykään, kun hän huomaa toisen matkustajista olevan entisen ihailijansa, joka kiittäen ystävällisestä kutsusta samassa astuu porstuaan, ulkomuodoltaan ja esiintymiseltään tosin melkoisesti muuttuneena. Entinen ihailija oli maisteri Heikki Sund, äsken nimitetty Utsjoen kirkkoherra. Nuorempana oli hän kosinut Mariaa, mutta vaikka Högman silloin pääsi etusijalle, oli Sund yhä häneen kiintynyt. Tästä vastoinkäymisestä hän kuitenkin oli siksi pahoillaan, että päätti pysyä naimattomana koko elinaikansa. Mutta kun Maria nyt oli leskenä ja jäänyt Lappiin päätti Sund luopua edullisesta kappalaisen virastansa Kemissä, haki ja sai silloin avoinna olevan kirkkoherranviran Utsjoella, johon hän nyt oli saapunut. Sanotaan, että hän vielä samana iltana kun hän tuli toisti entisen pyyntönsä, johon turvaton leski nyt ilokyynelin suostui ja kiitti Jumalaa, joka oli hänelle ja hänen lapsilleen avun lähettänyt. Onnellinen vaikka jo ijäkäs ylkä oli varmuuden vuoksi, ja jotta ei syntyisi esteitä, tuonut muassaan papin, sittemmin Kuivaniemen pitäjänapulaisen Isak Snellmanin, joka sekä kuulutti avioliittoon vanhan morsiusparin, että yhdisti heidät kirkon siteillä. Hääpäivänä oli morsian puettu samaan Tukholmassa valmistettuun pukuun, jossa hän 20 vuotta sitten oli morsiamena seisonut. Tätä morsiuspukua, jonka vertaista tietysti ei oltu Utsjoella ennen nähty, pidettiin siellä ihmiskäden suorittamana ihmetyönä. Paitsi naispuolisia vieraita oli häihin kutsuttu useimmat isännät Utsjoelta ja Inarista, ja ani harva oli jäänyt tulematta tähän tilaisuuteen, jossa arvossa pidetty Maria oli sekä morsiamena että emäntänä. Tila ei myöntänyt kaikkien olla yhtaikaa huoneissa, jonka tähden tarjoilu kauniina talvipäivänä oli osaksi suoritettava taivasalla. Sekä miehet että naiset kiittivät Jumalaa ja äsken vihittyjä, sekä iloitsivat kun taas saivat rakkaan pastorinlesken pappinsa rouvaksi. Snellman, joka oli tullut tänne vihkiäksensä hyväntekijänsä ja kasvatusisänsä, jäi tänne kahdeksi vuodeksi apulaiseksi, ja sai palkinnoksi vanhimman tyttären, jonka jälkeen hän lähti Lapista. Kunnianarvoisa isäpuoli antoi lapsille sekä kodissa että koulussa parhaan opetuksen, mikä papille Utsjoella on mahdollinen antaa. Näistä kahdeksasta lapsesta ei jäänyt Lappiin kukaan muu kuin vanhin poika, joka, elettyään enemmän kuin 10 vuotta kaupungissa, palasi tänne mieltymyksestä lappalaiselämään ja lappalaistyttöön, jonka hän nai. Hän elää täällä lappalaisen tavoin, ja kasvattaa lapsensa lappalaisiksi. Hänen tyttärensä, eli Maria Garvoliuksen pojantytär, oli nyt vihitty morsian.

Kolmannen miehensä kanssa eli arvossa pidetty rouva täällä vuoteen 1793, jolloin mies sai Iin kirkkoherran viran ja muutti sinne sekä kuoli Iissä 1797. Leski lienee aina sanonut että onnellisimmat päivänsä olivat Utsjoella. Nuorin tytär joutui naimisiin Kuusamon kirkkoherran Eero Castrénin kanssa. Äiti oli kyllä kolmannen miehen kuoltua varakas leski, mutta ilolla hän muutti tyttärensä kanssa kolkkoon Kuusamoon, jossa onnellisena eli viimeiset vuotensa, kunnes 1808 päättyi hänen vaiherikas elämänsä.

Maria Garvolius on kaunis esimerkki siitä, kuinka jalo ja altis luonne, jonka sivistys ei ole kiero, saattaa tottua elämään maassa, jossa ei löydy mitään keinotekoista sivistystä, jossa pisin yö kestää yli kaksi kuukautta, jossa linnut ja muut pienet eläimet useinkin jähmettyvät ja kuolevat viluun, jossa usein puuttuu elämän yksinkertaisimmatkin mukavuudet, jossa pitkät syysillat masentavat mielen, ja jossa talvisin ainoastaan silloin kun kuunvalaistus tekee päivän ja yön yhdenvertaisiksi rohjetaan lähteä kodista ulommaksi; mutta jossa toiselta puolen ei tiedetä pahansuonnista, kateudesta, vihasta tai ihmisten väkivallasta, jossa toinen ihminen ei riitele toisen kanssa, ja jossa harvoin kuullaan luonnon niukkaa kättä valitettavan.

Hänen vanhimmalla pojallaan, nimismies Högmanilla, oli hänelläkin monivaiheinen elämänura. Isänsä kuollessa hän oli vain kymmenvuotias. Häntä opetti ensin kodissa isäpuoli, mutta vähällä menestyksellä, ja senjälkeen osaksi yksityisopettajat, ja osaksi luki hän Tornion koulussa. Sielläkin hän edistyi hitaasti, jonka, vuoksi hänet lähetettiin Tukholmaan, ja pantiin puusepänoppiin. Tässä ammatissa, johon hän jo lapsena osoitti sellaista taipumusta, että hän äidin tupaa rakennettaessa otti tehokkaasti työhön osaa, hän siihen määrään edistyi, että hän oli monia kumppanejansa etevämpi. Oltuansa vuoden Tukholmassa, jossa häntä, koska hän oli roteva ja kaunis mies, tuontuostakin koetettiin pestata sotaväkeen, hän halusi takaisin kotimaahan, johon palasikin, ja pääsi parin vuoden päästä apulaiseksi kauppaliikkeeseen Torniossa. Siihen häntä pidettiin erittäin pystyvänä, kun hän tunsi Lapinmaan, jonne Tornion kauppamiehet siihen aikaan möivät melkoisesti tavaraa, ja jonne he sentähden usein tekivät kauppamatkoja. Hän hoitikin isäntänsä asioita siksi hyvin, että hän sai siihen aikaan tavattoman korkean palkan, 150 hopeariksiä. Myöhemmin hän oli useita vuosia pehtorina Kengiksen rautatehtaalla Länsipohjassa. Talvella 1800, kun hän kauppa-asioissa oleskeli Utsjoella, hän kihlasi varattoman lappalaistytön ja nimitettiin Utsjoen nimismieheksi 10 riksin vuosipalkalla. Tätä virkaa hän hoiti 30 vuotta. 1830 hän sai virkaeron ja 85 hopearuplan eläkkeen. Edellämainitun vaimonsa kanssa hänellä oli kuusi lasta, nyt kaikki täysikäisiä ja useimmat naimisissa. Vanhin pojista rupesi isän suostumuksella 18 vuotiaana minulle rengiksi. Hän oppi kirjoittamaan, oppi suomea ja vähän ruotsia, ja otettiin lappalaisten pyynnöstä katekeetaksi Utsjoelle, jota tointa hän hyvin hoiti.

Leskeksi joutuneena Högman nai uudestaan, nytkin lappalaisnaisen, jolle niinikään syntyi useita lapsia. Sekä nämä että lapset ensimäisestä avioliitosta puhuvat yksinomaan lappia, ja ovat kaikki lappalaisiksi kasvatetut. Yksi Högmanin veljistä asuu etelä-Ruotsissa. Hän on laivankapteeni ja johti muun muassa 1830 erästä laivaa Austraaliaan, joka oli ensimmäinen retki, mikä Ruotsista tehtiin tuohon kaukaiseen maahaan. Kun tämä veli halusi saada yhden tahi pari hänen pojistansa luoksensa, hankkiaksensa heille kasvatusta, vastasi Högman, että hänellä, muistaen kuinka paljon lapsi oppimisen aikana saa kärsiä, ei ollut sydäntä suostua veljen tarjoukseen; "ja sitä paitsi en suo, että lapsistani tulee puolioppineita; sillä puolioppinut tuntee aina puutteensa, mutta sitä ei huomaa se, joka ei ole mitään oppinut; ja uskon että lapsistani tulee onnellisia lappalaisia, kunpa vaan eivät pääse tilaisuuteen oppia enemmän kuin mitä semmoiset tarvitsevat."

Onnettomuudeksi hänen molemmat vaimonsa olivat niitä lappalaisnaisia, jotka eivät synnyttämisen jälkeen toivu, ennenkuin taas ovat raskaina. Siinä raihnaudentilassa ovat he olleet siksi heikkoja, etteivät ole voineet olla liikkeessä. Semmoisissa ja muissa vastahakoisissa oloissa hän on pysynyt iloisella mielellä ja hellästi hoitanut sairaita vaimojaan. Kaksi kertaa hän on tulipalon kautta menettänyt omaisuutensa. Nyt hän on taas, paikallisiin oloihin katsoen, toimeentuleva mies, ja omien sanojensa mukaan hän säilyttää säästöjänsä kovana rahana vuorissa, jossakin paikassa, jonka tietää ainoastaan hän ja hänen vaimonsa. Mutta varallisuudestaan huolimatta hän pienestä palkkiosta ottaa rakentaaksensa lappalaisille hirsihuoneita. Samoin on hän omin käsin rakentanut oman asuntonsa siihen kuuluvine ulkohuoneineen. "En harrasta mitään", sanoi hän, "niin lämpimästi, kuin että lappalaiset vapautuisivat varsin epämukavista ja epäterveellisistä turvekojuistaan, jotka ovat omiansa ainoastaan eläimille, ja saataisiin näistä hökkeleistä ihmisasuntoihin". Tässä kauniissa ja ihmisystävällisessä tehtävässään hän onnistuikin niin hyvin, että noin neljästäkymmenestä kalastajalappalaisesta, joita on Utsjoella, ainakin 30 talvisin asuu hirsirakennuksissa, vaikka pitävät turvekojunsa suvisin sopivampina, koska kuumuus hirsihuoneessa on heille liian rasittava. Tätä nykyä kykenee jo moni lappalainen itse rakentamaan ja sisustamaan asuntonsa.

Kuten lukija tietää kävi minun luonani sivistyneitä norjalaisia joskus useitakin vuodessa. Kotimaasta sitä vastoin olin saanut vastaanottaa ani harvan. Vuosi 1826 oli siinä kohden onnellisempi, sillä silloin oli minulla ilo nähdä useita matkustavia maamiehiäni täällä pohjoisessa. Ensin saapunut, valtioneuvos Sjögren, ilahutti minua seurallaan suurimman osan tammikuuta. Heinäkuussa saapuivat ylimaanmittari Berger, taloustirehtööri Ekström ja postimestari Hildebrandt. Heillä oli tehtävänä olla osallisina rajanjärjestystyössä Norjaa vastaan, ja piti heidän sitä varten tavata Kolmesoivve-Maddakietsassa rajakomisarjukset, jotka olivat everstluutnantti Galemin Venäjän ja everstluutnantti Mejlender Norjan puolesta. Mainittujen rajakomisarjusten piti sen ohessa korkeiden valtojen kesken jakaa n.s. "faellesmaa", yhteismaa, jota kumpikin valtakunta ennen muinoin omakseen vaati, mutta Kuolan viranomaiset pitivät kuuluvana yksinomaan Venäjälle. Työ oli aljettava jo v. 1825, mutta sattui esteitä, jonka vuoksi vasta 1826 ryhdyttiin tositoimiin, joita jatkettiin vielä 1827, mutta ottamatta huomioon meidän lappalaisten oikeutta kalastamiseen Jäämeren rannikolla. Suomen lappalaiset suljettiin pois merestä, jossa niiden esi-isät, kuten tiedetään, ovat 400 vuotta kalastelleet. Tämän oikeuden oli heille vahvistanut suuriruhtinas Vasili kirjeellä, päivätty Moskovassa heinäkuussa 1517, josta Vuoreijan lääninkonttorissa löytyy näinkuuluva käännös:

"Suurivaltaisin Herra Vasili Jumalan armosta kaikkien Ryssien tsaari ja herra y.m. — — — Minä suurivaltaisin herra olen armossa säätänyt, että kun meidän verovoutimme saapuvat lappalaisten luo Lapissa kantamaan meidän verojamme, silloin tulee toisen voudeistamme käydä Kantalahdessa ja Babinitsassa ja Lottoserissa ja Sunielissa ja Newdamassa ja ylisessä Inarissa ja Utsjoella ja Vuoreijassa ja Norjan seudussa — — — Niinikään olen armossa suonut heille järvirantaa Patsjoesta Umbaan saakka; tällä heidän rannallaan älkööt rohjetko kalastaa tai elinkeinoa harjoittaa karjalaiset, nowgorodilaiset tai ruotsalaiset tai kukaan muu."

Mutta kun rajaa nyt käytiin järjestämään, ei kukaan valvonut Suomen lappalaisten oikeutta; ja kun minä komisariuksille huomautin, että tämä oikeus oli rajankäynnissä huomioon otettava, vastattiin minulle, että niiden oikeus ei nyt tule kysymykseen. Kun lisäksi muistutin, että heidän ikivanha oikeus Jäämeressä kalastamiseen toki olisi pysytettävä, vastattiin: "pitäkööt sen sitten". "Se olisi kuitenkin otettava pöytäkirjaan", minä intin, mutta sain vastaukseksi: "siitä ei ole meille annettu mitään ohjeita"; ja sillä sitten oli päästy tuosta tärkeästä ja raskaasta kohdasta rajankäynti kysymyksessä.

Silloiselle ministerivaltiosihteerille, paroni R.H. Rehbinderille lähetetyssä kirjeessä, johon liitin "kertomuksen Utsjoen pastoraatin nykyisestä tilasta ja ehdotuksia sen parantamiseksi", olin jo v. 1822, pelastaakseni tämän tunturikansan oikeuden, huomauttanut hänelle Norjan pyrinnöistä saada muka vanhan nautinto-oikeuden perustuksella herruuden sillä kapealla rannikolla, joka on Arkangelin läänin luoteisin osa, ja jonka luovuttamisesta Norjalle on seurauksena Suomen ja Venäjän Lapinmaan riutuminen.

Kun mainitsen, että posti saapui heinäkuun 15 päivänä ensi kerran tänä vuonna (1826), pitävät ne, jotka saavat sen joka viikko, ehkä sitä vähäpätöisenä muistiinpanona. Mutta minusta karkoitti ilo ja uteliaisuus unen aamuun saakka.

Heinäkuun 25 p:nä, joka oli kaunis ja lämmin, päätin lähteä Tenojoelle katselemaan joen kulkua jyrkkien rantojenpa välissä. Tarkotuksena oli sen ohessa käydä Aimiossa, lähellä joen suuta, jota ennen kristinuskontuloa käytettiin hautausmaana. Pari tuntia kuljettuani saavuin paikalle ja ihailin seutua sekä joen tyyntä kulkua. Silloin näin veneen, jota sauvottiin ylöspäin. Siis ihmisiä; onpa hauska tavata heitä. Myöskin yläpuolella näin veneen, ja molemmat laskivat maihin siihen paikkaan, jossa seisoin, soutajat kun olivat jo kaukaa minut huomanneet ja tunteneet. Tässä olisi paljon sopivampi ja hauskempi papin asua, sillä täällä on pitkin suvea liikettä, ja kaduin, etten ollut tänne hankkinut itselleni suviasuntoa, johon lappalaisetkin olivat minua kehoittaneet; mutta nyt se oli myöhäistä. Syynä miksi pappilaa ei rakennettu tänne sanottiin olevan sen, että porolaidun ja metsä on parempi Utsjoella. Nyttemmin, kun Tenojoen rannat tulevat yhä enemmän asutuiksi, olisi papin asunto ainakin suviaikaan sopivampi Tenojoen kuin Utsjoen varrella. Oli jo ilta kun saavuin kotia penikulmia käytyäni.

Seuraavana päivänä lähdin läheisyydessä olevaan Pahdanpäähän eli Pakteoivelle, joka on jyrkkärinteinen tunturikunnas, jossa muutamia vuosia sitten olin luullut huomanneeni jonkinmoisen muinaisten käräjien istumapaikan. Täällä oli suuria 1 1/2 à 3 kyynärän läpimittaisia kivilohkareita asetettu piiriksi ja pieniä kiviä pantu kaltevan puolen alle tueksi, etteivät suuret vierisi syvyyteen. Kun ensikerran 1820 kävin tässä paikassa en aavistanutkaan, että ihmiskäsi oli näitä kiviä asettanut, enkä niitä huomannutkaan ennenkuin suomalainen palvelijani Tuisku osoitti niitä minulle, sanoen niitä paholaisen työksi. Tuisku oli tullut muassani Rovanniemestä nikkarina, muurarina ja seppänä, ja oli muka paljon tietävänä miehenä myös perehtynyt muinaiskansan tapoihin. Hän oli mies, josta saattoi sanoa: kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee. Hän oli palvellut pikenttinä, lukkarina, seppänä, muurarina, sorvarina, nikkarina, lasinleikkaajana y.m. ja minä otin hänet mukaani korjaamaan asuntoani. Nauroin nyt hänen tuumillensa, ja kun hän halusi vierittää muutamia näitä kiviä jyrkänteen alla olevaan veteen, en sitä kieltänyt. En ymmärtänyt silloin, että tässä hävitin muinaismuiston, mutta olen nyt hyvilläni siitä, etten sallinut hänen vierittää alas enemmän kuin pari kolme näitä sammaltuneita kiviä. Toistakymmentä oli vielä paikallaan kun lähdin paikkakunnalta. Moiset kivenasettamiset eivät ole harvinaisia tunturijyrkänteillä Varanki- ja Tenovuonon seuduilla. Tunturilla Länsi-Tenossa löysin ympyrän, jossa kivet olivat suunnattoman suuret. Niissä on monta siksi suurta, ettei niitä saisi liikutetuiksi kymmenen hevosen voimalla, eivätkä muinaismuistojen tutkijat olekaan yksimielisiä siitä, ovatko nämä kivimuodostukset luonnon vaiko ihmisten tekemiä.

Pahdanpään kivimuodostusten alapuolella, kun turvesuosta, lähempänä vedenpintaa, kaivoin siellä kasvavan harvinaisen kasvin, tapasin useissa paikoissa syvässä turvesuon alla hiiliä, ja kun tätä sovittelin rahvaan perintötarinoihin, että paholainen muka muinoin oli asunut tässä vuoressa, ja että häntä täällä palveli joku muinainen kansa, sain siitä aiheen otaksua, että tässä on ollut uhripaikka, ei kuitenkaan lappalaisten, vaan jonkun toisen kansan, luultavasti Gööttien, joko ennen lappalaisia tai sen jälkeen kun ne olivat maahan tulleet. Ne, jotka täällä tuomittiin uhrattaviksi, oli kai poltettu tai syösty jyrkänteeltä kuiluun.

Nukahdettuani hieman päivän ponnistusten jälkeen, herättivät minut yöllä 27 p. heinäkuuta vastaan tervetulleet vieraat, piirilääkäri Deutsch Torniosta ja hänen seuralaisensa, kaksi kasvitieteen harrastajaa, herrat Heikel ja Deutsch. Tohtori Deutsch matkusti järjestämässä rokotustointa täällä perimmäisessä Pohjolassa. Hän teki kuitenkin havaintoja kaikilla luonnontieteen aloilla. Sentähden, vaikka olinkin jo käynyt paikkakunnan korkeimmalla tunturilla, Rastekaissella, en voinut itseltäni kieltää huvia vieläkin tässä miellyttävässä seurassa käydä tällä Itä-Lapin valtavimmalla tunturilla, joka kohoaa 2,700 jalkaa merenpinnan ja 900 jalkaa puurajan yli. Täällä tapasimme useita tunturikasveja, joita ei löydy Suomessa muualla kuin Lapissa.

Mutta vieläkin korkeammalle, kuin missä tämä kurja kasvullisuus viihtyy, kohottaa tuo lappalaisten muinainen jumala otsansa. Sen alastomilta huipuilta, joilla ei tavata muuta kasvullisuutta kuin kurtistuneita sammalia, näkee pohjoisessa ja luoteessa mahtavan valtameren, sekä Tenojoen toisella puolella tuon alastomuudessaan muhkean Jeskaadam tunturin noin 3—4 penikulman päässä. Melkoisesti lähempänä on Rastekaissen kaksoissisar, Geinokaisse, jonka huippu kohoaa melkein yhtä korkealle merenpinnasta kuin Rastekaisse. Pitkin vuorten alastomia rinteitä valuu joukko vuoripuroja, joiden kohina auringon korkeimmillaan ollessa kuuluu kovemmin kuin toisina vuorokauden aikoina. Alempana niiden karut rannat pukeutuvat viheriäiseen, ja ne kiitävät sitten tuuheiden lehtojen läpi, tuhansien lintujen viserrellessä, kunnes vihdoin sukeltavat Tenojokeen. Ilma oli tyyni ja taivas selkeä. Linnut ja hyönteiset olivat nousseet aina puurajaan saakka, riemuitakseen ylänkömaan suvesta ja nauttiakseen sen alastomista vuorista ja laaksojen kauneudesta, kierrellessään vuoren rinteillä ja ikäänkuin ympäröiden sitä viheriöillä vöillä. Latjis- ja Porsanger-vuonot lepäsivät peilikirkkaina, Tenojoki kimalteli elohopeasuonena, joka milloin katosi kallioiden ja puiden taa, milloin taas ilmaantui kiiltävine pintoineen. Sekä Rastekaissen että Geinokaissen huiput ovat paksun soran ja kuutilokivien peitossa. Ja vaikka ei näy jäkäliä eikä ruohoa, tavataan kuitenkin porolaumojen jälkiä, porot kun lappalaisten sanojen mukaan pakenevat tänne poropaarmoilta suojaan.

Astumiseen pallon puoliskolle — siltähän näyttää Rastekaisse pohjoispuolelta — tarvitaan aikaa, kärsivällisyyttä ja hyviä voimia. Sillä sauva kourassa täytyy raataa eteenpäin kallioiden lomitse tai niiden ylitse, laaksojen, kunnaiden ja kiemurtelevien, osaksi kuivettuneiden, osaksi juoksevien purojen ja ojien poikki. Vuoren huipulla on pieni tasanko. Täältä silmäillessä seutua ei herää hymyilevän hempeyden vaan kunnioitusta herättävä ja juhlallinen tunnelma. Tälle tasangolle on pystytetty kolmesta päällekkäin ladotusta kivestä pylväs, muistoksi mainehikkaan kasvitieteilijän professori G. Wahlenbergin käynnistä täällä vuonna 1802. Kaksi samanlaatuista pylvästä ovat lappalaiset sittemmin pystyttäneet, toisen minun käyntini elokuun 18 p:nä 1822, ja toisen rovasti Deinbollin saman kuun 19 ja 20 p:nä käynnin johdosta. Hän oli minun kanssani sopinut yhtymisestä täällä elokuun 18 p:nä, mutta matka Latjivuonosta kävikin hitaammin kuin oli luultu, niin ettemme toisiamme kohdanneet täällä. Ikuista lunta ei tavata tällä tasangolla, sillä jo talvella myrsky lakaisee pois lumen suuremmaksi osaksi, ja loput sulaa ainakin heinäkuussa. Syyskuussa 1820, jolloin ensikerran aijoin astua vuoren huipulle, esti lumipyry sen. Silloin kuljin tunturilla useiden sylien paksun jään yli. Matkaoppaani hakkasi jäätä usean kyynärän syvyyteen. Noin korttelin syvällä huomattiin pieni railo, josta näkyi että jääkerros oli lisääntymässä ja karttui uusilla kerroksilla. Pari tänne eksynyttä perhosta oli ainoat elävät olennot täällä. Omituista oli nähdä pilvien, kun eivät jaksaneet nousta vuoren yli, sijoittuvan ikäänkuin lumivaippoina vuoren kylkiin, ja suuremmoista nähdä ja kuulla miten lumivyöryt ukkosen pauhinalla syöksyivät kuiluihin. Pieni lampi, jonka luona kävin elokuun 18 p:nä 1822, oli puoleksi jään peitossa, ja minulle sanottiin, ettei se puoli koskaan sula. Mutta sittenkin oli siinä kaloja, kuten tavallisesti pienimmissäkin tunturijärvissä, semmoisissakin, jotka suvilla kuivuvat. Kysymykseeni, kuinka on mahdollista että kaloja löytyy semmoisissa vesisäiliöissä, eivät lappalaiset tietäneet vastata muuta kuin, että niihin on kalanmätiä tuoneet vesi- ja muut linnut, ja että nuo pienet kalat olivat vain saman vuoden sikiöitä. Mutta kun minä näissä 6 à 8 tuumaisissa rauduissa — muita kaloja emme täällä nähneet — huomasin jotensakin lujan luurakenteen ja yhdessä mätiäkin, en voinut yhtyä lappalaisten mielipiteeseen, vaan luulen että ainakin osa kaloista on vanhempia, ja että näissä lätäköissä, jotka sitä paitsi joka talvi jäätyvät pohjaa myöten, kalat tunkeutuvat jonkun vesisuonen kautta vuoreen ja tulevat taas keväällä sieltä ulos. Ne olivatkin väriltään tummemmat kuin tavalliset tunturiraudut.

Tunturin juurella olivat lappalaiset muinoin palvelleet ilman jumalaa Saaraa eli Sahraa, jolla vielä tänäänkin luulevat olevan kyvyn saada aikaan myrskyä ja pyryjä, jos ken rohkenee mainita tämän hänelle pyhitetyn kallion nimeltään tai siitä puhua epäkunnioittavasti. Ja täälläkin, kuten monessa Suomen seudussa, jossa löytyy korkeita vuoria, mainitsee taru, että Rastekaissellakin on tavattu laivan köli. Oppaani luuli, että hänen vanhempi veljensä, jos hän olisi ollut oppaana, olisi voinut osoittaa minulle sen paikan, missä se vielä on nähtävänä. Lieneekö tämä tarina yhteydessä sen kanssa, että vuorilla, sillä korkeudella jossa nyt tavataan ainoastaan pitkin maata matelevia koivuja, voi, kuten minulle tapahtui v. 1822, noin 1700 à 1800 jalan korkeudessa tavata paksuja honganjuuria.

Elokuun 21 p:nä ystäväni lähtivät etelään, ja minä seurasin heitä Inariin suvijumalanpalvelusta pitämään. Ensi yösijamme saimme lappalaiskodassa, jonka ovi oli vain 1 1/2 kyynärää korkea, ja siellä saimme ankarasti taistella hyttysiä vastaan.

Kylläpä onkin Lapissa runsaasti hyönteisiä, joita kauniina suvipäivinä voi nähdä niin sakeassa, että ne, sananmukaisesti, pimentävät ilman. Sääsket ja paarmat ovat sekä ihmisille että elukoillekin tuskallisimmat. Siitä huolimatta odotetaan halulla niiden tuloa keväisin, ja kyllä niitä kauvemminkin pidettäisiin, sillä niiden tulo ennustaa suvea ja niiden lähtö syksyä. Poropaarma, ampiaisen kokoinen, kiusaa ainoastaan päiväpaisteessa niitä vastaan turvattomia poroja. Kun ilma on pilvinen, ei niistä tiedetä. Mutta heti kun aurinko paljastuu kuuluu niiden surina, ja yksi ainoa paarma riittää jo kauhistuttamaan koko porolauman. Niitä on kahta lajia. Toinen laskee munansa poron selkään, läpeen, jonka se takapuolessaan olevalla pistimellä kaivaa kullekin munalle erikseen. Toinen laji laskee munansa poron sieramiin. Näiden itikoiden kiusaamina porot pakenevat Jäämeren rannoille tai tunturivuorille, tahi myös ankarasti savuavien nuotiotulien ääreen. Paarmojen kiusaamina kotielukat laihtuvat, lehmät ehtyvät, ja karvaton iho ajettuu. Lappalainen niitä sietää, ylistäen suvea. Uutisasukas voitelee kasvonsa pikiöljyllä, kun sitä on, mutta hänkin on hyvillään niitä nähdessään; sillä niin kauvan kuin niiden surinaa kuuluu on hänellä hyvä heinäilma ja hyvän vuoden toivo.

Jouduttuamme Petsikkotunturille rupesi jo hämärtämään ja satelemaan, jonka tähden yövyimme tunturilla, ilman tulta, kun puita ei näkynyt. Yöllä kuitenkin selkisi, ja vaikka kosteus oli tunkeutunut ruumiiseen nousimme aamulla terveinä. Aamu oli viileä ja hyttyset olivat kadonneet. Tietä parhaiten tunteva lappalainen pantiin oppaaksi. Hänen jälessään piti meidän kulkea, ja muut lappalaiset seurasivat kummallakin puolellamme ja takanamme. Kaikki pitivät meistä huolta kuten silmäterästään, ja tulimme ajatelleeksi, että lappalaiset olivat meidät asettaneet kuten Ranskan kenraali Friant sotaväkensä Egyptin retkellä kun vihollinen äkkiarvaamatta hyökkäsi sen kimppuun ja hän kiireesti komensi: "Divisiona neliöön, aasit ja oppineet keskustaan", vaikka emme juuri tahtoneet lukeutua kumpaankaan lajiin. 24:nen päivän iltana saavuimme Martti Pietarinpoika Paadarin asuntoon. Hänen kotansa oli isompi kuin tavalliset kodat ja tuntui hyvältä siellä oleskeleminen. Ainoastaan kolme lasta oli kotona, kun vanhemmat olivat kalastamassa. Vanhin lapsi, 15 vuotias tyttö, otti meidät vierainaan vastaan. Hänen aitassaan ei ollut muuta kuin kuivaa kalaa. Joku verkko oli hänelle jätetty, ja niillä hän sai muutamia kaloja, joita hän pettuun sekoitettuina keitti velliksi. Paitsi 10 lammasta ei perheellä ollut yhtään elukkaa. Vaikka lähimpään naapuriin oli useita penikulmia, eikä tyttö ollut moneen viikkoon nähnyt muita ihmisiä kuin pienet siskonsa, oli hän iloinen ja puhelias, eikä pelännyt harvinaisia vieraitaan, kun hän tunsi minut. Kun häneltä kysyttiin oliko ikävä, piti hän sitä kummallisena kysymyksenä; mikä ikävä olisi, kun on kotonaan ja on ruokaa. Lähdimme taas matkaan. Mutta tohtori Deutsch oli vilustunut ja sairastui eräässä lappalaiskodassa. Hän vakuutti kuitenkin suoriutuvansa vuorokaudessa, ja saattoihan luottaakin niin taitavan lääkärin lausuntoon; mutta sangen levottomalta minusta tuntui, kun minun täytyi lähteä, joutuakseni määrättyyn kirkkokokoukseen ja jättäen siten sairaan ja hänen kumppaninsa. Inarissa tapasimme taas toisemme, tohtori kokonaan terveenä. Hän on kaiketikin ensimäinen lääkkeillä varustettu oppinut lääkäri, joka ikinä on ollut näillä seuduilla. Jokainen, joka luuli itsessään tuntuvan vähintäkin vammaa, tahtoi päästä hänen puheilleen. Mutta kun useimmat potivat leiniä ja luuvaloa — yhdessä oli pitaali — niin ei apu ollut mahdollinen. Hyvälle lääkärillemme, joka oli matkasta uupunut, olisi kyllä lepo ollut tarpeellinen, mutta lakkaamatta kulki vain avunetsijöitä. Säälien tohtoria annoin soittaa kelloja rukoukseen jo kello 9, vaikka muulloin soitetaan sunnuntain iltana vasta klo 10. Sen jälkeen kaikki lähtevät levolle. Tohtoriin, vaikkakin hän oli musikaalinen, vaikutti voimakkaasti Inarilaisten kirkkoveisuu. Hän sanoi siitä jo kuulleensa ennenkin, mutta ei ollut uskonut, että tämä luonnollinen kyky oli heillä niin suuri ja äänet niin kirkkaat ja taipuvaiset. Hän kuuli satoja ääniä ja hänestä se tuntui yhdeltä. Taide ei voisi, sanoi hän, saada sitä täydellisemmäksi ja sopusointuisemmaksi. Eikä hän laiminlyönyt yhtäkään rukoushetkeä Inarissa.

Kun lappalaiset tiistaina lähtivät, valmistautuivat rakkaat vieraanikin matkaan. Minä seurasin heitä Inarijärven yli Auveljoen suuhun, hedelmällisimpään paikkaan näillä seuduilla, joka sentähden on tärkeä kasvi- ja hyönteistieteiden tutkijoille. Täällä tapaa ensimäisiä kuusia, ja penikulman päässä kuusimetsät eivät enään ole harvinaisia. Vieraitteni piti täältä lähteä etelään. Minun täytyy jäädä, kaivaten. Tohtori laski lepäämään ja virvoitti itseänsä viinimarjoilla kuvitellen jo olevansa etelässä. Viinimarjat ja maamuuraimet eivät kuitenkaan joka vuosi kypsy, mutta tänä vuonna kypsyivät Utsjoellakin. Me nuoremmat lähdimme tarkastamaan seutua korkeammilta paikoilta. Jätimme siis tohtorin suloiseen lepoon ja mietelmiinsä ja nousimme läheiselle kukkulalle. Sieltä näimme ihanan Auveljoen laakson aina kaukaisiin tuntureihin saakka, joissa joen lähteetkin ovat; ja se kaunis paikka, johon olimme jättäneet tohtorin, näkyi nyt pienenä täplänä tuolla alhaalla. Taivasta tavoittelevat tunturit, joilla talvi ja kesä jo taistelivat, lähettivät meille silloin tällöin virvoittavan puuskan. Toisella puolella näkyi tuo suuri järvi lukemattomine saarineen. Joki, joka sillä puolen oli leveä ja virtasi tyynenä, tosin viljelemättömien mutta ruohoisten ja viljelykseen kelpaavien maiden halki, kapeni tunturien läheisyydessä, mutta siellä olivat rannat karuja. Laskeva aurinko pakotti meidät lähtemään paluumatkalle, ja tähtitaivas kimelsi jo kirkkaana, kun nousimme sille korkealle kunnaalle, jolla asui Tuomas Kyrö. Tämän uutisasukkaan vaiheet, jotka ovat kuvaavia monelle muullekin samanlaiselle, ovat tässä kirjassa jo laajemmin kerrotut.

Vihdoin löi se hetki, jolloin täytyi erota rakkaista vieraistani. Sydämelliset jäähyväiset sanottuansa, ja kun saattajat olivat nostaneet kantamuksensa selkäänsä, lähdettiin. Katselin herkeämättä niin kauvan kun heitä näkyi, mutta kun ei enään näkynyt muuta kuin korkeat hongat, ryhdyin minäkin alakuloisena jatkamaan matkaani pohjoiseen, ja saavuin Utsjoelle syyskuun 11 p:nä.

Olivathan vieraat, etenkin semmoiset kuin äskenmainitut, ylen harvinaisia. Mutta jokainenkin vaihtelu yksinäisyydessä pysyi kyllä mieluisassa muistossa.

Niinpä kun joulukuussa 1826 yksinäisyys tavallista raskaammin painoi mieltäni ja unettomuus yhä rasitti minua, muistin, että nyt, kuun 18 päivänä, kaikkialla Suomen kaupungeissa on juhlallinen valaistus Nikolainpäivän johdosta. Minulla oli satunnaisesti runsaasti kynttilöitä. Sekä päivän merkityksen johdosta, että nähdäkseni miltä äsken korjatut ja siistityt huoneeni näyttävät tavallista kirkkaammassa valaistuksessa, sytytin useita kynttilöitä, ja otin esille teekeittiöni, jota en isoon aikaan ollut käyttänyt.

En aavistanut että saapuisi vieraita. Mutta en ollut vielä juonut teetäni, ennenkun huone oli täynnä tuntemattomia ihmisiä, ja näin toisia liikkuvan ulkona mäellä, ikäänkuin olisivat noitumalla vuoren kätköistä nousseet. Ne olivat Norjan kalastaja-lappalaisia, jotka olivat matkalla ostamassa teuraseläimiä ja ajoporoja. Vaikka oli varsin tavallista, etteivät omat lappalaiset sivuuttaneet pappilaa, vaan poikkesivat minua tervehtimään, tapahtui ainoastaan harvoin että Norjan lappalaisia pysähtyi tänne, ellei niillä ollut yksityistä asiaa tahi toivat kirjeitä. Mutta paikkakunnalla tavaton valaistus huoneissani houkutteli heitä astumaan sisään, sillä he otaksuivat, että joku heidän tai meidän "suurmiehistämme", s.o. virkamies, oli saapunut luokseni, ja toivoivat sentähden saavansa kuulla uutisia. Vaikka tämä toivo pettikin, pitivät he tavattoman valaistuksen aiheen, kun sen heille ilmoitin, varsin luonnollisena. Sanoivat Ruijan kauppaloissa nähneensä mainioita valaistuksia kuninkaan nimipäivänä, ja samalla rupesivat ylistämään suurta ja mahtavaa hallitsijaani. Mutta niin komeata teekyökkiä eivät he olleet nähneet, ja halusivat tietää missä se oli valmistettu. Sanoin heille, että sen kotoperä oli Vienanjoen lähdepaikoilla, että se oli Ruijan turskalla ostettu Arkangelista, sieltä tuotu Vesisaareen, josta minä sen ostin poronlihalla. He ihmettelivät matkan pituutta, teollisuustaidon monenkaltaisuutta, muiden kansojen etevyyttä lappalaisiin verrattuina, ja olivat kovin innostuneet ja puheliaat, vaikka lappalainen tavallisesti on varsin vaitelias vieraiden virkamiesten parissa. Sillä sen, joka tahtoo tutustua lappalaisen oikeaan luonteeseen, täytyy "alentua" puhumaan hänen kanssaan hänen omalla kielellään ja ymmärtää perehtyä hänen puhe- ja ajatustapaansa. Ainoastaan siten hänet saa iloiseksi ja avomieliseksi.

Minäkin olin hyvilläni kun pitkän yksinäisyyden jälkeen sain puhella jonkun kanssa, ja pyysin sentähden muukalaisia juomaan teetä ja yöpymään. He riisuivatkin poronsa ja majoittuivat, mikäli tilaa riitti, palvelusväkeni luo, muut taas kirkkotupiin. He kertoivat minulle paljon siitä, mitä viime suurkäräjillä oli tehty Ruijan hyväksi, ketkä olivat olleet Ruijan edustajina, ja keitä aijottiin valita ensi suurkäräjille. Heidän mietteensä Ruijan hallinnosta, virastoista, papeista y.m., heidän lausuntonsa yleisistä asioista, Norjan menestyksestä, sen edistymisestä kalastuksessa ja kaupankäynnissä, osoittivat, että heissä oli paljon norjalaista isänmaallisuutta, vaikka olivatkin vähemmin perehtyneet moisiin kysymyksiin ja ilmaisivat vähemmän ylpeyttä kuin varsinainen norjalainen. Minä koko lailla ikävöin, kun nämä yksinkertaiset ja herttaiset muukalaiset seuraavana päivänä lähtivät — en tiedä minä vuorokauden aikana — sillä jo lokakuussa oli kelloni ponnin katkennut, eikä koko pitäjässä ollut toista kelloa, sillä nimismiehen oli niinikään epäkunnossa. Mutta hämärä oli, ja kun odotin valkenemista tuli vain pimeämpää.

IX.

Joulumarkkinoille Inariin saapuvat kaikki seudun lappalaiset, mutta myös paljon voitonhalusia ihmisiä, kauppiaita Torniosta ja Norjasta sekä muualta, välittämättä matkan vaivoista ja rasituksista, kunpa vain markankin voitto on odotettavissa. Avoin kenttä papintuvan ja käräjätalon läheisyydessä on paikkakunnan varsinainen pörssi. Siellä puhutaan kaikkia Europan napaseutujen kieliä ja siksi erilaatuisia lapinkielen murteita, että lappalaiset vain vaillinaisesti ymmärtävät toisiansa; ja puvusta päättäen ei niitä kaukaa katsellen luulisi samaksi kansaksikaan. Täällä kuullaan lisäksi yhdessä ryhmässä suomea, toisessa norjaa, kolmannessa venäjää ja neljännessä ruotsia.

Ensin saapuvat inarilaiset vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen. Tunturilappalaisten joukko on kuitenkin lukuisin. Ne tuntee tuuheasta karhunnahkaisista kauluksista ja pronssisilla, hopeisilla, messinkisillä, tinasilla ja muilla kiiltävillä esineillä koristetuista vöistään. Näitä kiiltäviä koristeita inarilainen harmistuneena katselee, ja usein kuulee heidän sanovan, ettei tätä aikaa sopisi käyttää maalliseen turhamaisuuteen, vaan että sen pitäisi olla juhlana sielulle. Tunturilappalaisten silojen sälinää ja koreutta he vielä vähemmin sietävät. Juuri näitä porolappalaisia meidän maamiehemme, Sodankylän ja Kemijärven talolliset ja Tornion kauppiaat, eniten petkuttavat, ne kun harvoin tuovat heille tarpeellisia tavaroita vaan kaikenlaista kiiltävää romua ja viinaa. Lappalainen kammoo ensimäisen ryypyn ottamista "lantalaisilta", joita hän varoo, sillä hän tietää, että kun hän pääsee tuon petollisen juoman makuun, hän ei enään voi itseänsä hillitä. Mutta meikäläisillä miehillä on keinoja, joilla saavat heidät hyvään alkuun. He tarjoavat sille, jonka kanssa tahtovat antautua kauppoihin, ja hänen seurallensa, tuliaisryypyn, ja he ryyppäävät itsekin. He ottavat mielellään lappalaisen tavarat säilytettäviksi ja kestitsevät häntä juhlan aikana kohtuullisesti; mutta kun juhla on päättynyt, täyttävät he hänen astiansa viinalla ja sanovat, että sillä nyt on kaikki kuitattu; eikä hän muuta maksua tavaroistaan saakaan. Jos lappalainen mutisee, niin hänelle tarjotaan jäähyväisryypyt, tai jotakin roskatavaraa, ja silloin on kaikki hyvä ja ystävinä erotaan.

Köyhä, raitis ja säännöllinen inarilainen suorittaa asiansa ensimäisen juhlan jälkeisen arkipäivän aamupuolella. Hän käy jokaisen luona, jolla on tavaroita myytävänä, kuulustelee hintoja, ja suorittaa ostoksensa, missä halvimmalla saa, ostaen hamppua, ruutia, lyijyä, jonkun teräsaseen ja vähän viinaakin, josta tuoppi viedään vaimolle ja lapsille, ja vähän säästetään tunturilappalaisten kestittämiseksi, kun hän lähtee tunturikyliin.

Tunturilappalaisilla ei ole kirkolla omia asuntoja, vaan he vierailevat inarilaisten luona ja nauttivat niiden puolelta paljon huomaavaisuutta. Heitä palvellaan kaikella ahkeruudella, josta kaikesta he runsaasti maksavat. Vähäisestä määrästä kenkäheinää, tai puolesta tynnyristä muuramia, ynnä muusta hyvästä palveluksesta he usein lupaavat kuormittain poronlihaa, jonka köyhä inarilainen sitten käy perimässä tunturiseuduilta. Ne porot, jotka susi on kaatanut, ovat sitäpaitsi inarilaisten tiettynä sivutulona. Yrmeä, vakava ja raitis inarilainen kohtelee sentähden vierailevaa porolappalaista sangen ystävällisesti. Kun tuo vieras markkinoilla juopuu, korjaa inarilainen hänet aina.

Tähän lappalaisten keskinäiseen suhteeseen kiinnitin nyt entistä enemmin huomiota. Ilma oli lauhkea ja tyyni, ja kaunis sarastus taivaanrannalla sai minut kävelylle. Olin kävellyt vähän matkaa markkinakojujen ohi Utsjoelle päin ja näin Pielpajavren toisella rannalla muutamia tulokkaita. Tunturilappalaisten seurassa aina olevien koirien haukunta ilmoitti heidän tuloa. Heti heidät huomattuansa, juoksi joukko nuoria miehiä ohitseni ja vanhoja käveli jälessä. He kertoivat minulle syyn nuorten kiireeseen olevan sen, että he tahtoivat vastaanottaa ja tervetulleiksi sanoa porolappalaiset ja pyytää heitä vieraikseen. Heti kun inarilaiset olivat joutuneet jyrkältä rantatörmältä jäälle, saapuivatkin porolappalaisten ylväät ja läähättävät porot, jotka väistääksensä vastaantulijoita heittäytyivät syrjään. Mutta inarilaiset heti tarttuivat ohjin, ja kukin talutti vieraansa poron mäkeä ylös. Suurella komeudella ja ihmisjoukon seuraamina porolappalaiset siten tuotiin isäntiensä kojuihin. Enin juhlittu oli Vuolle Aslakinpoika, eräs Norjan puoleinen lappalainen. Eräs nuorukainen Saijets, lumivalkeassa mekossaan kaunein inarilainen, minkä olen nähnyt, varsin solakka ja kolmen kyynärän pituinen, joka täällä on tavatonta, talutti hänen poronsa, ukon istuessa ja komeillessa suuressa tuuheassa karhunnahkaisessa kauluksessa hylkeennahalla vuoratussa ahkiossaan, jonka perässä kulki muiden muassa nuorukaisen vanha isä. Kun arvoisa vieras oli saapunut Saijetsin tuvalle, ja ukko autettu pulkastaan, kiersi tämä tervehdykseksi käsivartensa vanhemman Saijetsin kaulan ympäri ja painoi poskensa hänen poskeensa. Vuolle Aslakinpoika oli lähinnä Pietari Pannea rikkain lappalainen, ja sanottiin hänellä olevan noin 6 — 7 tuhatta poroa, jota paitsi hän oli jumalinen mies. Samalla tavalla, vaikka vähemmällä komeudella, saattoi vähälukuisempi seura Niilo Juusonpoika Vuolabbaa ja Niilo Vuollenpoika Perkeä, rikkaimpia ja arvokkaimpia Utsjoen porolappalaisista. Mutta kun melko rikas Juoksa Aslakinpoika Poini ajoi esille komeine tamineineen, eikä kukaan ollut häntä huomaavinaan, huusi hän: "Pojat, tulkaa ottamaan poroni". Vähän epäröiden yksi sitten tarttui hänen poroonsa ja talutti sen tupansa eteen. Kysyttyäni syytä tähän kohteluun, vastattiin minulle, että hän ei ole hyvä mies, ja sitä paitsi itara. Tätä katsellessani ajoi suuri joukko ihmisiä törmää ylös, ensin nuoria miehiä, toiset tummissa, toiset valkoisissa poroturkeissa, sitten vaimoväki. Nämät olivat samanlaisissa puvuissa kun miehet, paitsi että naisilla oli suuret verkaset, punaset, siniset tai viheriät, monivärisillä reunuksilla koristetut kaulukset. Heidän porojensa vyöt olivat koruommellut, niinikään kaulus, jossa poronkello riippui. Tuskin kelloja näkyikään riimujen suurten tupsujen lomitse. Tähän joukkoon vanhemmat inarilaiset eivät huomiota kiinnittäneet, vaan näyttivät melkein närkästyneiltä tästä komeudesta. Nuoret taas, semminkin ne, jotka enemmän aikaa olivat oleskelleet Jäämeren rannalla venäläisten ja norjalaisten parissa ja pitivät itsensä toki parempina, näkyivät arvostelevan, kuka oli maukkaimmin koristanut poronsa. Äskenmainitut olivat rikkaiden porolappalaisten lapsia. Niistä oli Kadja (Kaarina), yllämainitun Vuolle Aslakinpojan tytär, kaikkein mielestä kaunein ja parhaiten koristettu. Näiden seurassa oli nuoria, rikkaita porolappalaisia. Inarilaisia, joita pidettiin liian halpoina ja köyhinä, jotta heille tarvitsisi osoittaa hyväntahtoisuutta, eivät nuo rikkaat nuorukaiset sietäneet, ja kaunottaret syrjäyttivät heidät varmaankin ylenkatseella. Inarilaisten pojat saattoivat porot metsään, vanhempien kestitessä vieraitansa viinalla ja ruualla. Mutta monen rikkaan lappalaistytön poroa ei luovutettukaan inarilaisille, vaan saattoivat niitä metsään ne nuoret, joiden seurassa hän oli saapunut.

Useita talonpoikia oli niinikään saapunut, tuoden mukanaan viinaa, ja olipa myöskin tullut nuoria kauppamiehiä Torniosta. Nämä ovat ainoat, joilla on oikeus käydä täällä kauppaa. Talonpoikien täytyi niille myydä enimmät viinansa, ja ne sitä eivät anniskelleet ryypyttäin, vaan möivät astioittain lappalaisille. Torniolaisten tavaroina oli lyijy, ruuti, hamppu, köydet, karkeat kankaat, padat, kattilat, rautakalut sekä monenmoiset korut, joita he vaihtoivat porotaljoihin, metsäntuotteisiin, ketun-, saukon-, näädän- ja oravannahkoihin, kapakalaan y.m. Talonpojilla oli yksinomaan viinaa, jolla he ovat turmelleet ja yhä turmelevat lappalaisia, niinkauvan kun ei voida tätä ankarasti kiellettyä salakauppaa ehkäistä. Kun lappalainen saa lekkeriinsä viinaa, ei se enään ole hänen, vaan ystävien omaisuutta. Istutaan heidän kanssaan ja pullo kiertelee seurueessa. Yksi pistää piippuun, sytyttää, vetää muutamia savuja ja tarjoo sen naapurille. Siten sekin kiertelee ystävien kesken ja sen täyttää se, joka on vetänyt viimeisen sauvun, tahi se, joka luulee omaavansa parhaat tupakat. Se on onnellista elämää, kunnes pullo on tyhjennetty. Viinahan on lappalaisen sulojuomaa; siitä hän antaa kaikki, kun sitä on saatavissa; jollei ole, niin hän ei sitä kaipaa.

Markkinoilla loisti muita etevämpänä Kadja, ja kun hän liikkui markkinapaikalla tulipunaisessa verkamekossaan, joka oli hopeavyöllä lujasti kiinnitettynä vyötäreihin, seurasi häntä aina puolentusinaa nuoria miehiä, ja jokainen mielellään veti esiin viinapullonsa, jonka hän jollakin tavoin oli markkinoilla hankkinut, tarjoten Kadjalle. Hän taas joka kerta suvaitsi sillä kostuttaa huuliansa. Kun Kadja tuli kauppatupaan, pysähtyi hän aina vaatimattomana ovenpieleen, ikäänkuin ei välittäisi hyllyille asetetuista korukaluista. Kun joku vanhempi sanoi: "Tuo rikas tyttö kai täältä ostaa monta kaunista kalua", hän vastasi, suu vain puoliavoinna ja silmät alasluotuina: "mitäpä minä, lappalaistyttö, noilla tekisin." Itse markkinapäivänä nähtiin Kadjan kuten monen muunkin nuoren lappalaistytön, nojautuvan lemmittyynsä, molemmat yhtä kömpelöitä liikkumaan. Välistä poikettiin kauppatupaan, jossa pullo täytettiin ja ostettiin poltettua sokeria, lakritsaa y.m., istuttiin hangelle, juotiin ja tarjottiin lemmitylle. Vakavat inarilaiset ohimennessään loivat harmilla ja ylenkatseella silmänsä tuohon heidän mielestään pahentavaan menettelyyn. Tavallinen seuraus oli, että kun lähdettiin paikalta, jäi sinne aina jokunen loikomaan, ja silloin oli inarilaisen asia korjata hänet. Kun tuli hämärä, niin joku vanha eukko, kernaimmin sukulainen, kummi tai muutoin likeinen tuttu, seurasi tyttöjä kotiin, ei juuri siveellisyyden tähden, vaan päästäksensä osalliseksi tarjoilusta, sillä nuoret miehet etsivät tyttöjä ja tarjoilivat niille viinaa ja sokeria, jolloin muijatkaan eivät jääneet osattomiksi.

Toisena markkinapäivänä tapasin toisista erillään olevan pitkän norjalaislappalaisen, puettuna tavallista suurempaan, uuteen ja kauniiseen poroturkkiin. Kysyin myisikö hän sen. "Kyllä, jos saan hyvää rahaa" — siis hopeariksejä. Pyysin häntä tupaani, koettaakseni turkkia, mutta hänellä oli verukkeita. Sillä välin oli ympärillemme kokoontunut joitakuita lappalaisia kuulemaan kaupanhieromistamme. He kai aavistivat tuosta hänen vastenmielisyydestään riisua turkkinsa, että hänellä oli kätkettynä jotakin omaa itseänsä varten. Kumppani rupesi hypistelemään hänen rinnustaansa, ja silloin purkautui viinasuihku hänen povestaan. Hänellä oli, näet, kaulassa riippuva turskan maha täytetty viinalla. Lappalaiset usein käyttävät sellaisia viina- ja hylkeenrasva-astioina. Pussi ripustetaan kaulaan vaatteiden alle, ja jollei se ole täysi, eivät kumppanit helposti huomaa, vaan saattaa siten vähemmin antelias säilyttää sitä, paremmin kuin muissa astioissa, itseänsä varten. Saadaksensa ryypyn, hän vie mahansuun, joka on ahdas, omaan suuhunsa, ja painaa rakkoa. Jos toinen lappalainen huomaa hänet tässä toimessa, koettelee hän kohta hänen poveansa, ja heti on hänen ympärillään koko seurue. Varat kursailematta tyhjennetään, sillä matkoilla on ainakin viina ja tupakka yhteistä omaisuutta.

On hupaista katsella markkinain vireätä elämää ja liikettä. Paitsi käräjätupaa, papin ja voudin tupia, on täällä seitsemän tahi kahdeksankymmentä kirkkotupaa ja neljä yksityisten kauppiaiden kojua. Kaikki ovat hirsistä rakennetut, ja kaikissa on harmaasta kivestä tehdyt takat. Kussakin tuvassa on pari akkunaa, ja ainoastaan poikkeustapauksessa ovat ne puolta neliökyynärää suuremmat. Ani harvoin on tupa siksi korkea, ettei pitkäkasvuisen miehen pää ulottuisi kattoon. Pakkasta vastaan ne yleensä eivät ole hyvin varustetut.

Kotimatkalla markkinaväki on tietystikin mitä paraimmalla tuulella. Vuonna 1826 matkustin sellaisessa seurassa. Tunturilappalaiset olivat lähteneet ennen minua; tie oli siis auki ajettu. Saapuessani Paksuednamiin, he jo olivat asettaneet lihapatojansa tulelle tiheässä mäntymetsässä. Porot söivät. Tavarainhinnoista, kauppamiehistä ja siitä, kuinka kukin oli kaupoissaan onnistunut, puhuttiin; mutta inarilaiset pitivät tätä tyhjänä jaarituksena. Kerskailevimmat kilpailivat, kuka suurimmat lihapalaset sai pannuksi yhteiseen pataan. Useimmat leikkasivat merkkinsä tikkuihin, joita pistivät omiin lihapalasiinsa, tunteaksensa ne, kun ne olivat keitetyt. Näiden valmistusten aikana saapui paikalle Aslak Vuolevinpoika Ruijasta ja Niilo Juusonpoika Utsjoelta. He teurastivat heti kumpikin poron, joka maan tavan mukaan hyvin soveltuikin rikkaille ja arvossa pidetyille porolaisille, ja pöyhkeillen he lausuivat, ettei huolita kuljettaa muassa suuria eväitä, vaan on mukavampi, että ruoka itse, s.o. teurastusporo, juoksee mukana, niin voi antaa lihapalankin, kun tapaa ystäviä ja tuttuja matkalla. He pistivätkin niin kookkaita lihakappaleita patoihin, kuin niihin suinkin mahtui, ja lausuivat ylpeillen: "Tuossapa minä löysin tilaa lihakappaleelleni." Oli muutamia, joilla ei ollut muuta tekemistä, kuin hoitaa tulta ja sen ääressä jyrsiä kuivattua lihaa tahi kalaa, jonka ohessa söivät "kakkua". Niitä kehoitti Aslak Vuolevinpoika ottamaan hänen varastostansa mitä mieli teki. Samoin Niilo Juusonpoikakin. Yhä uusia poronlihoja viskattiin vaan puoleksi tyhjennettyihin patoihin, sitä myöten kun jo kypsyneet palat ongittiin sieltä pois ja jaettiin merkkitikkujen mukaan. Toisia matkamiehiä yhä vain saapui, ja uusia lihapatoja asetettiin uusille nuotiotulille.

Semmoisessa ihmisjoukossa olisi ollut turha laskeutua levolle ennenkuin yleinen hiljaisuus oli syntynyt. Sillä lihapalat, tupakkapiiput ja viinapullot, joita lappalaiset pitivät yhteisenä omaisuutena, kiertelivät lakkaamatta. Jotkut vakavat, ja vaikkapa köyhät, kuitenkin ylpeät inarilaiset, ujostelivat, kun ottivat esille niukat kuivatunkalan- ja lihavarastonsa. He palvelivat iloista seuraa tuomalla puita nuotioihin ja vettä järvestä, ja saivat siitä hyvästä syödä tarpeekseen runsaista lihapadoista. Sillä se, jota omistajat eivät syöneet, riitti ylenpalttisesti muulle seuralle. Kun oltiin kylliksi ravitut tuoreella lihalla ja rasvaisella liemellä, ottivat inarilaiset kaikki tähteet, panivat ne yöksi jäätymään, ja kuormittivat ne aamulla ahkioihinsa, jäätyneet lihaliemen möhkäleetkin, jotka he illan tullessa käyttivät valmistaessaan tuota yleisesti käytettyä pettuvelliä. Sellainen ravinto lieneekin inarilaiselle, jonka ruokana usein on hapan ja mädänsekainen liha, varsin terveellinen, semminkin talvisin, jolloin hän usein potee keripukkia ja matoja. Ravitsevaa se kai on, koska mies, joka sitä on syönyt runsaan annoksen, kestää ilman muuta ravintoa koko vuorokauden rasittavillakin matkoilla, tahi hiihtäessä. Kun minulla joskus on ollut renkinä inarilainen, on hän, vaikka olen hänelle pitänyt niin hyvää ja tuoretta ruokaa, että siihen rikkaatkin lappalaiset tyytyisivät, valittanut pahoinvointia, ellei joskus saa kansallisruokaansa, pettuvelliä.

Ei ollut Inarissa eikä Utsjoella käynyt tuomari eikä ruununvouti sittenkun v. 1812. Hovioikeus oli saatu uskomaan, että matkat näihin seutuihin olivat tuomarille liian kalliit, vaivaloiset ja vaaralliset, melkeinpä mahdottomat, ja että oikeudenkäynti asumattomassa maassa oli tarpeeton. Kerrotaan, että kun kihlakunnantuomari oli mainittuna vuonna täällä pitänyt käräjiä, kysyttiin rahvaalta, eikö se suostuisi siihen, että Utsjoen ja Inarin käräjät vastedes pidettäisiin Enontekiäisissä, mutta että käräjäkunta yksimielisesti vastusti tätä ehdotusta. Kun kuitenkin niin kävi, otaksuivat lappalaiset, että tulkki oli väärin esittänyt tuomarille heidän asiansa; sillä eiväthän voineet uskoa, että "esivalde" muutoin olisi jäänyt tulematta. Huonona enteenä he sitäkin pitivät, että heti tuomarin lähdettyä paikalta käräjien jälkeen, tuli oli päässyt valloilleen käräjähuoneessa, jossa lappalaiset sen tosin sammuttivat, niin ettei sanottavaa vahinkoa syntynyt. Käräjähuoneen puute siis ei ollut syynä siihen, ettei sen jälkeen käräjiä oltu pidetty täällä, vaan lappalaiset olivat pakotetut etsimään tuomaria Enontekiäisten Peltovuoman kylästä, johon Utsjoelta oli 37 penikulmaa.

Lappalaisrahvaan monina vuosina lausumien toivomusten johdosta, joista kirjoitin asianomaisille, oli vihdoin päätetty tänä talvena (1827) pitää käräjiä Inarissa. Vaikka käräjäaika oli jo edellisenä joulu- ja uudenvuodenpäivänä kuulutettu sekä Inarissa että Utsjoella, kyselivät sittenkin lappalaiset alituisesti, kumpaisessakin paikassa, oliko todellakin niin onnellista, että taas saataisiin "esivalde" maahan. Toiset uskoivat näin tapahtuvan, toiset epäilivät. Sillä oli joskus sattunut, että vaikka käräjiä oli kuulutettu, niitä sittenkään ei pidetty. Ja jos huomautettiin, että heillä oli melkoisia kustannuksia käräjätalon hoidosta ja virkamiesten kyyditsemisestä edestakaisin, niin he vastasivat: "Teemme mitä tahansa saadaksemme 'esivalde' tänne; kyllä Jumala auttaa ja suo varoja, kun on hallitsemassa kristillinen esivalta, mutta kun se puuttuu, niin puuttuu kaikki. Työnteko ja rukous kristillisen esivallan hallitessa tuottaa siunausta ajassa ja ijankaikkisuudessa." Nuoret vain, jotka eivät koskaan olleet nähneet esivaltaa, olivat välinpitämättömiä.

"Esivalde'ksi" sanotaan täällä sekä tuomaria että kruununvoutia. Harvinaisilla matkoillaan Lapissa he hyvällä tahdolla voivat kutakuinkin vastata lappalaisten jotensakin ylenpalttista käsitystä heistä esivaltana. Lappalainen näet pitää heitä hallitsijan lähettiläänä ja käskyläisinä, joilla on valta Hänen nimessään tehdä kaikki tai jättää tekemättä. Mitä tuomari sanoo, se on heidän käsityksensä mukaan oikein. Lappalainen ei sanokaan, että tuomari langettaa tuomion, vaan että hän "sanoi", ja niin siis täytyy ollakin.

Vihdoin koittikin helmikuun 13, käräjille määrätty päivä. Paljon oli väkeä kokoontunut Inarin kirkolle. Markkinatuvat olivat täydet, ja niiden ympärillä vilisi ihmisiä. Kahdeksallatoista porolla oli neljä miestä lähtenyt pitäjän rajalle tuomaria vastaan, ja kyyditsemään häntä käräjäpaikalle. Aurinko kultasi jo vuoria ja kukkuloita, kun kirkon ainoa kello kutsui väen hartauteen. Useita ääniä kuului oveni edessä. Puhuttiin "Lagamannista" ja "Sundista", s.o. tuomarista ja voudista. Kumpaakin odotettiin, ja kumpikin oli puheenaiheena sinä päivänä. Elettiin toivon ja pelon vaiheella, tuleeko "esivalde", vaiko ei. Kaikki olivat kuitenkin minun kanssani yksimieliset siitä, että rukous aamulla oli pidettävä rukoushuoneessa. Niin tapahtuikin, mutta odotettuja ei vaan kuulunut. Nyt neuvoteltiin siitä, oliko heti mentävä kirkkoon käräjäsaarnaa pitämään. Toiset sitä pyysivät, mutta useimmat olivat sitä mieltä, että tuomaria piti odottaa, ja että käräjäsaarna oli lykättävä puolipäivään. Päivällisaikakin tuli ja saarna pidettiin, mutta tuomaria vain ei kuulunut. Jokaisen tuvan edustalla seisoi ihmisiä, silmät luotuina etelään, josta toivon aurinko vielä säteili.

Olin siltä päivältä lopettanut lukemiseni rippilasten kanssa. Talviaurinko oli kadonnut ja jättänyt ruskon taivaalle. Käytin tätä tulipunaista valaistusta lähteäkseni kävelylle pitkin niin sanottua Peltovuomaan vievää tietä, siihen suuntaan, josta tuomarin piti tulla. Sillä osaksi olin yhtä utelias tuomarin tuloon nähden kuin lappalaisetkin, osaksi olin raittiin ilman tarpeessa, oltuani kolme tuntia suljettuna pieneen, helteiseen kamariin rippilasten ja niin monen kuulijan kanssa, kuin suinkin mahtui. Markkinakentällä näin useita lappalaispoikia pallonlyönnissä, huolimatta lumesta ja pakkasesta. Pysähdyin katselemaan niiden leikkiä, ja huomasin heidän ketteryytensä pallon ja mailan käyttämisessä suuremmaksi kuin saatoin odottaa. Mutta ilmoitettiin, ettei niissä ollut ainoatakaan, joka ei ollut kyntänyt Jäämeren aaltoja; ja rannikolla käytetään näitä leikkejä. Tuo oli ainoa seurahuvi, jota tiesin heidän harjoittavan, ja mikäli lappalaiset tiesivät kertoa, salli sitä virassaan ankara kirkkoherra Högmankin rippikoululapsille lomatunteina. Pojat jatkoivat peliänsä, ja saapuvilla olevat vanhat sen johdosta rupesivat puhumaan tuosta mainitusta innokkaasta papista, joka toimi täällä heidän lapsuudessaan. Siinä muun muassa mainittiin, että hän, samoinkuin muut sen ajan papit, ei sietänyt lapinkieltä, eikä tahtonut sitä oppia. Kerran oli hän kysynyt lappalaispojalta, mitä me rukoilemme neljännessä rukouksessa. Kun poika oli vastannut lihaa, sillä lapinsana bjergo (liha) merkitsee myös kaikkia muita ravintoaineita, oli Högman siitä niin suuttunut, että hän ajoi pojat ulos hetkeksi palloa lyömään.

Ilta oli selkeä ja tyyni. Yhä enemmän väkeä kokoontui ympärilleni. Pojatkin olivat lakanneet leikkimästä pimeyden tähden, puhelu vain jatkui. Joku sanoi kuulevansa tiukuja. Kaikki kuuntelemaan. Kyllä luultiin kuuluvan kellojen ääniä etelästä, mutta ei näkynyt mitään 1/2 penikulman levyisellä järvellä. Silloin joku korkealla äänellä huusi: "Esivalde poatta", (tulee).

Kaikki nuoret syöksyivät jäälle, vanhat seurasivat juoksujalkaa jälessä, minä yksin jäin tapahtumaa katselemaan. Komeasti saapui tuomari ja vouti 18:lla porolla perätysten. Heti rantaan päästyään kajahutettiin yleinen hurraa. Porot riisuttiin jäällä ja matkustajat pulkissaan vedettiin ylös käräjätuvalle törmällä. Tunnettiin vanha, rakas ruununvouti, ja visusti pidettiin huolta siitä, että hän ensimäisenä saatettiin perille. Sitten tahdottiin tietää kuka oli se "lagamanni". Sillä lagamannin tuli seurata kohta voudin jälkeen. Kaikki, mikäli suinkin pääsivät, tunkeutuivat heidän läheisyyteensä, avustivat heitä pulkista noustessa ja seurasivat heitä hyvin siistittyihin asuntoihin. Kysyttiin kyytimiehiltä, eikä herroilta, mikä oli syynä viipymiseen, ja kun saatiin tietää, ettei esivalde äskeisen rajuilman aikana ollut tunturilla, vaan katon alla Peltovuomassa, josta he kahdessa vuorokaudessa olivat kulkeneet 22 penikulmaa erämaan poikki, kiitettiin Jumalaa. Tämän jälkeen itse kukin meni tervehtimään matkustajia, ensin ijäkästä sundia, sitten lagamannia, ja vihdoin toisia seurassa olevia herroja. Kaikki kysymykset supistuivat noihin harvoihin sanoihin: "Onko rauhaa ja siunausta maassa?" Ja kun siihen myöntävästi vastattiin, oltiin tyytyväisiä. Sillä rauha on lappalaisen tervehdyssana, rauha on hänen jäähyväisensä, rauhaa hän jokaiselle toivoo, ja rauha leimaa koko hänen olentonsa.

Esivalden päästyä sille osoitettuihin huoneisiin, astui kansa lukkarin johtamana sisään ja yhdistyi Herran kiitokseen laulamalla 75:nen virren suomalaisesta virsikirjasta. Vastaanotto oli kaikessa yksinkertaisuudessaan sydämelle käypä ja juhlallinen, ja se näkyi syvästi vaikuttaneen matkustajiin. Kokonaisvaikutusta kohotti se, että ulkona oli puhdas ja selkeä, äsken nousseen täysikuun valaisema ilma, joten kuu tuntui olevan maata varsin likellä, ja sen täplät esiintyivät melkein korkokuvina.

Varsin tärkeätä on, että virastot pitävät silmällä, ettei tätä yksinkertaista, kovasti koeteltua, rauhallista ja lainkuuliaista kansaa laiminlyödä, vaan että sille hankitaan kunnon virkamiehiä, jotka eivät pidä arvoansa alentavana harrastaa sen etuja. Tosin ei voi väittää, että kansa olisi villiintynyt tahi turmeltunut sillä ajalla, jolloin siltä oli puuttunut lainkäyttö omalla alueellaan; sillä sen omatunto ja vaatimaton Lapin-oikeus ovat olleet sitä johtamassa. Mutta ainoastaan todellisella mielipahalla, joskin alistumisella, ovat lappalaiset huomanneet itsensä maallisen oikeuden hylkäämiksi.

Aika oli jo pitkälle kulunut, kun minä jätin esivalden; ja kun aamulla varhain taas saavuin, tulivat myös muutamat lapinmiehet esivaltaa tervehtimään. Vouti, joka nuoruutensa aikana oli käynyt paikkakunnalla, oli heille hyvin tunnettu. Mutta kun heille esitettiin tuomari, nuori hovioikeuden auskultantti, sanoi heistä yksi hyvin hämmästyneenä: "Tämäkös nyt on esivalde, nuori ja pieni". Tuomaria seuraavan apulaisen, varatuomari V——n, joka edellisenä vuonna oli pitänyt käräjiä Peltovuomassa, joku heistä tunsi ja lausui: "No, mikäs tuo? Onko tuo pantu pois, koska tämä nyt on esivalde?"

Käräjät aloitettiin ja käräjärauha julistettiin aikaisin seuraavana päivänä. Tuomarin tärkeimpinä asioina oli pari juttua ulkopitäjäläisiä salakapakoitsijoita vastaan, ja yksi, jonka lappalaisrahvas ajoi maksamattomasta kyytirahasta, jota suorittamasta nimismies, tiesi mistä syystä, oli kieltäytynyt. Kyytiraha sekä kaksi hopeariksiä kulunkeja tuomittiin, ja sillä vaikutuksella, että Lapin rahvas nyt katsoi saavuttaneensa suuren voiton, semminkin kun ruununvouti heti pani tuomion toimeen, eikä tarvittu pöytäkirjaakaan lunastaa. Sillä tuomari, joka oli kuullut lappalaisten väärinkäsittävän pöytäkirjan lunnaita, pitäen niitä verona oikeuden saamiseksi, ei tahtonut, asian näin ollen, kirjoittaa mitään pöytäkirjaa. Seuraavana päivänä toimitettiin ruununverojen kanto, ja lappalaisilla oli se ilo, että saivat pitää luonaan esivalden, ei ainoastaan viikon jälellä olevina päivinä, vaan vieläpä sunnuntainakin.

Myöskin kotikäräjissä (Lapinoikeuden kokouksessa) kävi tuomari. Häntä miellytti suuresti se hurskas harrastus ja ehdoton oikeus, joiden hän siellä havaitsi vallitsevan, ja hän kehoitti lappalaisia vast’edeskin, kuten tähänkin saakka, olemaan haastamatta riitajuttujansa muuhun kuin lappalaisoikeuteen. Lappalaisia erittäin miellytti, kun itse tuomari hyväksyi ja kehui sitä oikeudenjärjestystä, jota heidän esivanhempansakin olivat käyttäneet. Mutta sittenkin yksimielisesti pyysivät, että esivalde ainakin joka toinen vuosi tulisi tänne. Muuan vanha mies, joka tällä välin oli muutamia kertoja rykäissyt, astui esiin ja lausui: "Emme halua esivaltaa käräjiä käydäksemme. Esi-isiltämme puuttui esivalta. He pakenivat kuten villit metsäeläimet toisesta paikkakunnasta toiseen. Kuten eläimetkin he nauttivat ravintonsa raakana ja keittämättömänä, ja he palvelivat kaikenlaisia iljetyksiä, tietämättä mitään Jumalasta ja Vapahtajastamme. Esivalta on Jumalasta. Onneton se kansa, jolta se puuttuu". Ijäkäs vouti ja tuomari tarttuivat vanhan miehen ja muutamien muiden lappalaisten käteen, vakuuttaen, että kyllä esivalta vastedes joka vuosi saapuu Inariin. Miehet olivat liikutetut, kiittivät Jumalaa ja esivaltaa; naiset vuodattivat kyyneleitä.

Nämä samat käräjäherrat olivat myös saapuvilla nimismies Högmanin tyttären häissä, joista tätä ennen on kerrottu.

XI.

Lukija on jo kirkkoherra Fellmanin ylläolevista kertomuksista saanut käsityksen niistä vaivoista ja vaaroista, jotka silloisissa oloissa voivat kohdata matkustajaa Lapin autioilla tuntureilla. Otamme tähän vielä muutamia merkillisempiä seikkailuja, joihin hän joutui alituisilla matkoillaan.

Loppiaisen jälkeen 1821 lähdin muutamien lappalaisten seurassa suotuisan ilman vallitessa Inariin jumalanpalvelusta pitämään, ja saavuimme ensi iltana Mierasjavren kotaan, 6 penikulmaa Utsjoen kirkolta. Levätessämme yöllä tapahtui se onnettomuus, että kaikki mukanamme olleet porot karkasivat, kaiketi nälissään, kun jäkälät ylt'ympäri majapaikkaamme olivat syödyt. Tämän huomasivat valppaat lappalaiset puoliyön aikana. En voi kuvata tuskaani, kun minut herätettiin tällä tiedonannolla, ja ainoastaan se, joka on käynyt näillä, melkein sanoin kuvaamattomilla autioilla seuduilla, saattaa käsittää tilani. Itse lappalaisetkin olivat ällistyneet. Varomattomasti kyllä olimme ottaneet mukaamme ainoastaan yhden parin suksia. Lappalaisista pantiin kohta se, jota pidettiin neuvokkaimpana ja vikkelimpänä, suksien avulla etsimään karkulaisia, ja hän läksikin vitkailematta. Huolestuneena vietin aikaani kurjassa hökkelissämme, johon lisääntyvän pakkasen ohessa tunki pureva pohjoistuuli; ja savu takasta vaivasi semmoisiin oloihin tottuneita lappalaislakin. Nämä kuitenkin pian taas vaipuivat unen helmaan, sittenkään unohtamatta vaikeata tilaamme, jonka minä, kun en hetkeksikään nukahtanut, huomasin kirouksista, joita unessa heiltä pääsi. Mökki oli neliönmuotoinen, sen kukin sivu kuusi kyynärää, kussakin vain kolme kerrosta, ja niin pieniä hirsiä, että ne latvapäässä täyttivät vain kolme tuumaa. Matalista seinistä kohosi suippopäinen, 10 korttelia korkea, laudanpätkistä kyhätty ja kaarnalla peitetty katto. Rakennus oli 20 vuoden vanha ja nyt lopen ränsistynyt, niin että lumi kaikilta tahoilta tunki sisään. Eikä siinä ollut edes ovea, vaan oli sen sijalle ripustettu porontalja.

Seuraavana päivänä puolisen aikaan palasi kaikkien riemuksi lähettiläämme poroinemme, jotka hän oli saavuttanut noin kolme penikulmaa olopaikastamme. Niin hikinen kuin olikin, riensi hän heti panemaan kaikki kuntoon matkan jatkamista varten. Kaksi päivää sen jälkeen saavuimme Inariin.

Kuinka saattaa käydä matkoilla sairaiden luo, kuvaa seuraava tapaus. Hannu Vassen kahdenkymmenen vuoden ikäinen poika Jegelvegistä tuli luokseni kahdella mainiolla porolla, noutaaksensa minut ripittämään äitiänsä, joka vanhana ja raihnaisena ei enään kyennyt kirkossa käymään. Matkaa sinne oli kolme penikulmaa. Lähdin heti. Keli oli hyvä Tenojoen jäällä. Kun jälellä oli vain 1/2 penikulmaa, puhkesi äkkiä mitä hirvein rajuilma. Lumipyryssä poika eksyi, kun hänen virma poronsa säikähti vastaantulevia koiria. Nuolen nopeudella se syöksyi joen yli rantaan, ja minun poroni sen perässä. Rantaan meidän kyllä pitikin ajaa, mutta poika ei löytänyt oikeata nousupaikkaa, vaikka ahkerasti sitä etsi. Onneksemme isäntä oli, ilman vielä ollessa selkeänä, huomannut meidät jäällä. Ja kun emme pitkään aikaan saapuneet, arvasi hän pulamme ja lähti meitä etsimään. Porokellomme äänen mukaan hän meidät vihdoin löysi. Ilman häntä olisimme kaiketi saaneet viettää yömme taivasalla. Tuo vanha mies, hänhän tunsi rinteen jokaisen pensaan, saattoi meidät nyt kotaansa, joka oli niin lumen peitossa, ettei siitä näkynyt juuri mitään. Savu ja kipinät nousivat ikäänkuin suorastaan kinoksesta, ja vasta ankaran työn jälkeen pääsimme paksun lumikinoksen läpi asuntoon. Se oli kumminkin hirsistä, 7 kyynärää pitkä ja 6 kyynärää leveä, vaikkakin matala. Kuten ainakin, oli tuli takassa, mutta tuuli ajoi savun huoneeseen, jossa oleskeli kaksi sairasta ja, meidän tultua, muutamia levottomia ja yskän vaivaamia lapsia lukuunottamatta, 7 muuta henkeä. Sitä paitsi kolme lammasta, pari kissaa, vasikka, ja narttu poikaisineen. Tämä oli varsin äreä, kun joku astui sille alalle, jota se piti omanaan. Koirista on kalastajalappalaisilla hyvä tulo. Sellaisesta saavat porolappalaisilta teurastusporon; harjoitetusta koirasta enemmänkin. Tässä Herran ilmassa ei sopinut elukoitakaan jättää ulkoilmaan, ja tällaisessa seurassa siis nyt oli yö vietettävä. Kiltti kyyditsijäni ja pari muuta miestä olivat kuitenkin, joko valmistaaksensa tuvassa oleville enemmän tilaa, tahi lämmön vaivaamina, panneet levolle oven ulkopuolelle, jossa oli jonkinmoinen suoja pystytetyistä puista. Sairaiden valitusten, penikkain ulinan, lammasten määkinän ja pahan siivottomuuden tähden en voinut nukkua, olin vain horrostilassa. Aamulla ilma oli yhtä raju aina klo 9:ään asti. Silloin riensin matkaan. Kyytimies hiihti suksillaan edellä taluttaen poroaan, joka vaivaloisesti veti tyhjää pulkkaa. Siten muodostunutta mitätöntä latua myöten veti poroni pulkan, jossa minä istuin. Monessa paikassa oli lunta niin paksulta, ettei poroparoistamme näkynyt muuta kuin pää ja sarvet, kun he, hypättyään korkealle, taas vajosivat kinokseen ja puhalsivat ilmaan lumen sieramistaan. Ei ollut asunnosta muuta kuin joku kiven heitto matkaa Tenojoen rantaan, mutta aikaa siihen sittenkin meni. Jäältä myrsky oli laassut lumen pois, ja poro juoksi siellä kutakuinkin. Jo ennen päivällistä saavuimme Vetsenjargaan, vanhan lukkarin Juuso Pietarinpojan luo. Kovin hän minua surkutteli, kun olin joutunut moiseen ilmaan, ja monesta merkistä hän arveli sen käyvän vieläkin pahemmaksi. Hän senvuoksi ehdotti, että jäisin hänen luoksensa odottamaan parempaa säätä. Olin toki liian hätäinen, ja syyksi sanoin ajan puutetta. Epäsiisteys kunnon miehen luona oli kuitenkin varsinaisena syynä, miksi hylkäsin hänen tarjouksensa. Lähdettiin siis, ja vielä ennen pimeän tuloa sivuutimme Utsjoknjalbmen, tahi Utsjoen suun. Olimme nyt matkustaneet kaksi penikulmaa, mutta ilma tuli yhä hurjemmaksi, satoi lunta, hirmumyrsky raivosi ja tuulispäät ulvoivat. Olisimme sanottavaa kierrosta tekemättä voineet poiketa leski Ella Helanderin luo, odottaaksemme parempaa ilmaa, jos olisimme sen ajoissa hoksanneet; nyt se oli liian myöhäistä, sillä turhaan etsimme hänen asuntoaan. Vihdoin ei ollut kuin 1/2 penikulmaa kotiin, mutta enimmäkseen maatietä, pitkin vuorenjuurta, johon pohjois- ja koillistuulet olivat kasanneet suuria kinoksia. Kyytimieheni sai vaivoin oivan poronsa hitaasti kulkemaan eteenpäin minulle tietä raivatakseen, ja silloin kun minun poroni ei kyennyt pääsemään lumikinosten läpi, sitoi hän poronsa pulkkaan tai pensaaseen ja auttoi minun poroani vetämään. Välistä hän antoi minulle suksensa, joilla hyvin pääsin kulkemaan. Niin vaivaloisella matkalla oli pakko usein syöttää poroja. Silloin mekin etsimme lepopaikkamme jonkun kuopan, kiven tai paaden kyljessä, missä myrsky ei riehunut yhtä rajusti. Koko päivän ja yötä klo 2:een meni meiltä tuolla kolmen penikulman taipaleella. Pyryssä en voinut aina edes nähdä poroani, kuinka olisi siis lappalainen voinut löytää suorinta tietä paikkakunnalla, jolla matkustetaan pääasiallisesti merkkien mukaan tahi tähtien avulla. Joskus näytti siltä kuin tuulenpuuskat olisivat vuorilta vyöryttäneet muassaan kokonaisia lumikinoksia. Kunnon kyytimieheni luuli henkien syöksyvän alas tuntureilta ja itse Biega Olmain (ilman jumalan) raivoavan. Vuorten jyminä lisäsi kolkkoutta. Kotoa ottamani eväät, pulloa ranskan viinaa ja pari viipaletta auringossa kuivattua lohta, olivat vielä koskematta. Kaikki jaoin hänen kanssaan, jonka neuvokkaisuudesta pelastukseni riippui, jopa hän sai suuremman osankin. Kotiin tultuamme mies oli siksi väsynyt, ettei hän jaksanut saattaa poroja laitumelle, jonka renkini toimitti. Kello oli yli kolmen yöllä, kun nälkääntyneen miehen eteen, joka kahteen päivään ei ollut kelpo ateriaa syönyt, vihdoin asetettiin noin leiviskän painoinen kappale äsken teurastetun poron lihaa. Päivän sarastaessa nähtiin hänen makaavan padan vieressä, jossa ei enään ollut muuta kuin luukasa. Lihan, 1/4 kannua rasvaa, sekä toista kannua lihalientä oli nälkääntynyt miesparka vatsaansa korjannut. Kello viiden aikaan hän oli mennyt makuulle, ja nukkui yhtämittaa koko päivän ja seuraavan yön, kunnes vihdoin tunsi itsensä siksi virkistyneeksi, että lähti kotimatkalle.

Sellaisella matkalla terveys ehdottomasti pilaantuisi, tahi paleltuisi ihminen kuoliaaksi, ellei käytettäisi paikkakunnan ja ilmanalan mukaista pukua. Siihen kuuluu:

1:ksi. Kallokak (lapinkengät), poron päänahasta tehdyt, karvat ulospäin, ja niissä sukkien asemesta lapinheinää. Tätä heinää kootaan suvella, tavallisesti elokuun alussa, sidotaan lyhteiksi, kuivataan ja pehmitetään nuijalla, kunnes se hajoaa pieniksi syiksi, kuten hamppu tai pellava. Siten valmistettuna sitä säilytetään talven varalle ja sullotaan kenkiin ylt'ympäri jalkaa. Parilla kolmella leiviskällä tätä muokattua ruohoa köyhä kalastaja-lappalainen saapi rikkaalta porolappalaiselta teurastusporon. Se onkin kengässä ehdottomasti lämpöisempi kuin useakin pari sukkia, ja jos sitä kerran vuorokaudessa kuivataan takkavalkean ääressä, niin se on käyttökuntoinen kahdeksan vuorokauden ajan. Kengänvarsi, joka ulottuu puolisääreen, sidotaan parin kyynärän pituisilla pauloilla, jotka kääritään useaan kertaan säären ympäri, siksi tiiviisti ja lujaan, ettei lumi pääse kengän sisään.

2:ksi. Päällyshousut (puvsakak) poron nahasta, ja karvaiset puolireiteen, mutta sitä ylempänä peitatusta nahasta. Ne ovat lämpöiset ja melkein vedenpitävät.

4:ksi. Poronnahkaturkki eli peski (peska muodda), tiiviiseen sidottu kaulan ympäri, ettei lumi sinne pääse. Se on paidan näköinen eikä ulotu paljon polvia alemmaksi, koska se muutoin olisi liian epämukava lumessa kahlatessa. Vieras pukee sen tavallisten vaatteiden päälle, mutta lappalaiset käyttävät sen alla ainoastaan lammasnahkasta turkkia, villat ihoa vastaan, paidan asemesta. Suvella käydään sarkamekossa, jonka päälle sateessa vedetään muodda s.o. semmoinen poronnahkaturkki, josta karvat jo ovat lähteneet.

5:ksi. Karhunnahkainen kaulus (siebenavte), johon lappalaiset käyttävät täysikasvuisen karhun taljasta; niin että päästä ja niskasta puoliselkään saakka saadaan yksi kaulus, takapuolesta toinen ja koivista kolmas. Siinä on soikea aukko, niin laaja että ihmisen pää hyvin siitä mahtuu läpi. Kaulus on tiiviisti niskassa kiinni. Se peittää niskan, hartiat ja rinnan, pitäen niitä lämpöisinä ja kuivina, ja on sitä paitsi koristuksena. Sitä eivät kuitenkaan käytä naiset, jotka sen sijaan, etenkin matkoilla, pakkasessa tai rajuilmassa käyttävät sarkakaulusta, tavallisen sadetakin kaltaista. Se on, kuten ensinmainittukin, sidottava nauhoilla kaulaan ja vyötäreihin.

Lakki, joka on venäläisen talonpojan lakin kaltainen (inarilaiset käyttävät patalakkia), on sisäpuolelta vuorattu nahalla, sekä tavallisesti päällystetty veralla ja leveällä nahkareunuksella. Toisenlainen on naisten päähine. Se on muodoltaan huippuinen, viheriästä, punaisesta tai sinisestä verasta tehty, puinen nappi neulottu huipun sisään, ja sitä paitsi kaikenlaisilla koristeilla ommeltu, sekä kirkkomatkoilla kiedottu koreaan silkki- tai pumpulihuiviin, toisen samanlaatuisen peittäessä kaulan. Vyötäisillä on kummallakin sukupuolella nahkainen tai villainen, 4 tuuman levyinen vyö.

Sain 1822 käskyn lähteä Enontekijäisiin, ollakseni siellä Tuomiokapitulin valtuutettuna eräässä oikeusjutussa. Tämä matkani oli vaivaloisimpiani Lapinmaassa. Aamuhämärässä lähdin Inarista. Tie oli auki, porot reippaat. Kun saavuin Tervettivaan, viimeiseen lappalaiskotaan Inarissa n.s. Muonioniskan tien varrella, sain tietää, että siellä asuva lappalainen, odottaessaan minua, jo varhain aamulla oli kokenut kalanpyydyksiänsä, ja saanutkin muutamia rautuja ja siikoja. Ei ollut vielä päivällisaika, mutta miehen pyyntö, hyvä porolaidun ja mainiot kalat saivat minut odottamaan niiden keittämistä, semminkin kun 20 penikulman taipale erämaan läpi nyt oli suoritettava. Syötyäni lähdin ja yövyin matkustavaisia varten rakennettuun kotaan. Siellä ei ollut ovea eikä penkkejä. Olin nyt matkustanut 7 penikulmaa. Toisena päivänä kuljettiin 4 penikulmaa hyvissä oloissa Sankavaaraan. Kolmantenakin päivänä kävi vielä kaikki hyvin, vaikka lumi oli syvää, ja porojen täytyi siinä kahlata. Olin luullut että, jos lähtisimme varhain liikkeelle, sinä päivänä pääsisimme tunturin poikki. Oli sunnuntai, eikä lappalainen mielellään silloin matkusta. Pidettiin siis lyhyt jumalanpalvelus ja lähdettiin, mutta ei oltu päästy kuin 3 penikulmaa, kun Peltovuomatunturin juurella puhkesi kauhea rajuilma, ja meidän täytyi viettää neljäs ja viideskin päivä hirveässä tunturiseudussa, ilman tulta, ja vilua ja ilmaa vastaan etsien suojaa kuopissa ja rotkoissa, sillä semmoisissa oloissa emme rohjenneet jatkaa matkaa tuntureilla. Siellä uhkasi hautautuminen tunturin kuiluihin. Ja kun valitin lappalaisille oloamme näissä hornan kuiluissa, olin heidän mielestään varsin kohtuuton; sillä hätäkö meillä täällä, sanoivat he, toista olisi tuolla tunturilla. He olivat omalta kannaltaan oikeassa, sillä he olivat tyytyväiset kun saivat runsaasti syödä kuivatuita kaloja ja lihaa. Mutta minua se ei tyydyttänyt. Heitä ei koskaan vaivaa vilu hyvissä turkissaan; minua taas yhäti matkapuvussa oleminen rasitti, ja minua siinäkin paleli. He saivat janonsa sammutetuksi lumen syömisellä; minä en. He nukkuivat vaikka vuoret jymisivät, pilvet järkkyivät, myrskyt raivosivat ja peittivät vuoret kinoksilla; mutta minä en saanut unta, joka olisi yötäni lyhentänyt. Kaikkialla lensi lumivyöryjä ympärillämme, ja ne yhä kasaantuivat tunturien kupeille. Mutta vihdoin nämäkin vaikeudet lakkasivat. Päivällisaikaan selkeni, ja me saimme jatkaa matkaamme. Tunturilla ei ollut niin syvää lunta, kuin metsäalalla. Porot siis voivat siellä juosta, ja lumelle muodostuneella jääkalvolla pulkka luisti hyvin, joten illalla pääsimme metsäseutuun Peltovuoma Tuoddarin eteläpuolella. Matkan vaivoja, uupumusta, jäsenten jähmettymistä, ja viikon ajan olemista nahkapuvussa lievensi koko lailla lappalaisten vilpitön ilo, kun saapuivat pulkkani ympäri ja kiittivät Jumalaa, joka oli meidät tunturilta pelastanut. Nyt olemme metsässä, sanoivat he, eikä ole hätää mitään, Jumalan kiitos; täällä voimme virittää nuotion ja täällä keittää. Vihdoin, oltuamme 8 yötä ja päivää erämaassa ja tuomarin ja lautakunnan odotettua meitä kaksi vuorokautta, saavuimme käräjäpaikkaan Enontekiäisen Peltovuoman kylään, kuljettuamme 220 virstaa halki erämaan, jossa, paitsi mainittua poikkeusta, ei tavata yhtään ihmisasuntoa. Semmoinen on näiden kovaonnisten seurakuntien käräjämatka. Koko käräjäkansa myönsi kumminkin, etteivät he koskaan tällä matkalla olleet niin kovia kokeneet, eikä kukaan ennen ollut pakotettu viettämään kahta vuorokautta tuntureilla. Kaksi miestä sairastui tästä vaivaloisesta matkasta, eivätkä he parantuneetkaan, vaikkakin kuolema saavutti heidät vasta seuraavana talvena.

Päätin jatkaa matkaani Ouluun. Enontekiäisissäkin keli paljon lumen tähden oli sangen huono. Sieltä vanha lautamies kyyditsi minua. Poroni oli heikko, jonka tähden minun usein täytyi kävellä. Milloin rikkoontuivat valjaat, milloin taas lautamies tuli auttamaan poroani. Alussa hän ei nurissut, sillä hän oli hyvillään tehdessään tuttavuutta kanssani. Hän oli tuntenut isäni, ja oli paljon kuullut esi-isistäni lappalaispappeina, joita hän sanoi apostoleiksi; mutta vihdoin monet vaivat uuvuttivat sekä hänet että poroni, ja hän tiuskasi: "Olisitte hyvä pappi muualla, mutta ette laisinkaan sovi Lappiin; eivät jaksa porot teitä raahata, eivätkä kestä valjaat. Eikö piispalla ollut pienempää miestä lähetettävänä." Lappalaiset pitävät suurena ansiona että pappi on pieni jotta sitä voi helposti kuljettaa. Vuonna 1811 Sodankyläläiset päättivät kirkonkokouksessa papikseen pyytää A. E-tä, syystä että hän oli keveä; ja vaivoin saatiin heitä perustamaan pyyntönsä muihin syihin, sillä tätä he pitivät jo kyllin pätevänä.

Oltuani paluumatkalla pari päivää äitini, ja lisäksi muutamia päiviä sukulaisten ja ystävien luona, lähdin taas matkalle, mutta tämän viipymisen sain kalliisti maksaa monen liikayön vietolla taipaleella, kun varhainen kevät sai tiet vajoamaan jo huhtikuun alussa. En sittenkään malttanut olla poikkeamatta Sodankylän pappilaan, josta vielä on 46 penikulmaa Utsjoelle. Pari vuotta sitten muuttaessani Utsjoelle oli Sodankylän kirkkoherra, 60-vuotias vanhus, leskenä. Pakinoituamme nyt vähän aikaa hänen kanssaan, tuli luoksemme mielestäni 18 vuotias, soma tyttö viinapullo ja pikari kädessään, nykäsi pastoria takista ja kehotti tarjoamaan vieraalle. Heidän tuttavallinen välinsä hieman ihmetytti minua, mutta siitä pian selvisin. Tämän tytön, sanoi ukko, olen nainut senjälkeen kun viimein tapasimme toisiamme. Olen melkein koko virka-aikani elänyt erämaassa, eikä minulla ole vaatteita kosintamatkaa varten. Nuoret herrastytöt sitäpaitsi nauraisivat minulle, enkä vanhasta välitä. Tämä tyttö palveli talossa jo vaimovainajani aikana, ja pidin häntä sopivana hoitajakseni. Sentähden, sanoi ukko, ajattelin: olkoon menneeksi! Siihen hän makeasti nauroi, enkä ollut ennen nähnyt ukkoa yhtä hilpeänä. Matkalle oli kuitenkin kiire ja hädin tuskin saavuin 5 p. toukok. Inariin, jossa kansa oli jo vastassani rukouspäivää viettääksensä. Sillä oli kiire kalastukseen ja linnunpyyntiin, ja sentähden erottiin jo seuraavana päivänä. Keli oli mitä kurjin. Inarin ja tunturiseudun välillä meidän täytyi enimmäkseen kulkea jalkapatikassa, tahmeassa lumessa, ja kaikki rotkot olivat vettä täynnä. Tuiki laihtuneet porot raahasivat vaivaloisesti melkein tyhjiä ahkioitamme. Monin paikoin maa oli paljas ja purot virtasivat. Siitä oli seurauksena kiertomatkat ja ajanhukka, niin että kului kaksi vuorokautta, ennenkuin olimme suorittaneet tuon 5 penikulman taipaleen tunturiseudulle, jossa vielä oli täysi talvi. Porot virkistyivät ja kulku kävi muutoin hyvin, mutta peläten ruuanpuutetta, jos sivuuttaisimme Utsjoen kirkon, tien oppaat liian aikaisin poikkesivat Utsjoen laaksoon, jossa virrat ja järvien rannat jo olivat siksi auenneet, että useissa paikoin oli vaikea päästä jäälle ja siitä taas maalle. Kuuden vuorokauden vaivojen perästä jylhissä metsissä ja autioilla tuntureilla, jolla matkalla virrat olivat turmelleet ruokavaramme, vaikka niitä paremman puutteessa kuitenkin täytyi ravinnoksi käyttää, ajoimme seudussa yksinään asuvan lappalaisen Matti Matinpoika Aikion kodalle, toivoen siellä ehkä löytävämme verkkoja, joilla meidän sopisi pyytää kaloja joesta, uupuneiden porojen levätessä; sillä Matin luulimme jo lähteneen kesäasuntoonsa. Mutta savu nousikin kodasta; ovi oli auki, akkunaa ei ollut. Vaikka siellä oli pimeä, huomasimme kuitenkin padassa kauniita, äsken saatuja kaloja, ja nythän kelpasi kalat ja kalaliemi. Leipää ei ollut, ja juomana oli vesi. Ruokahalu oli hyvä, isäntä hilpeä ja omalla tavallansa kohtelias.

Täällä lepäsimme kunnon ukon luona päivän, ja illalla jatkoimme matkaa kotiapäin. Keli oli hyvä, mutta täälläkin olivat rannat auki, ja pääsy jäälle mitä vaivaloisin. Sen yön aikana kuitenkin kuljettiin pari penikulmaa, ja aamulla varhain saavuimme nimismies Högmanin luo. Helluntaiksi, 26 ja 27 p. toukokuuta, pääsimme kirkolle.

Yhden oppaan ja yhden Raidolmain tahi poronraition hoitajan seuraamana lähdin joulukuussa 1826 Inariin. Tultuamme Kassajalgeen, oli täällä koossa koko joukko Norjan lappalaisia odottamassa tuloani, voidakseen siten epäsuotuisassa kelissä seurata minun jälkiäni Inariin, jonne hekin olivat matkalla. Ehdotustani, että matkustaisivat edelleen sillä aikaa kun minä syötin porojani, siis ei otettu kuuleviin korviinkaan. Yksin en uskaltanut lähteä yön selkään, kun tie oli ummessa. Minunkin oli siis pakko jäädä tänne yöksi. Puoliyön aikana käskin oppaani virittämään tulen. Vähitellen alkoi sitten yksi ja toinen tuvassa olevista nousta ylös, mutta paljon lukuisempi joukko yhä vielä nukkui ulkona viritetyn nuotion ympärillä. Kello 4 aikana oli jo suurin osa heistä jaloillaan, mutta ei kellään heistä näkynyt olevan matka mielessä. Vihdoin lähdin minä miehineni. Oli kaunis kuutamo, ja kelikin olisi ollut hyvä, jos tie olisi ollut auki. Mutta paljon lumen tähden oli miesteni pakko tuon tuostakin taluttaa porojamme. Penikulman matkan kulettuamme tavoitti meidät tuo seurue, jolla meidän aukasemamme tie oli ollut käytettävänään. Pysähdytimme poromme, jotka silloin alkoivat kaivaa jäkäliä lumen alta. Mutta ei yksikään tuhoista ajanut edellemme. Hekin antoivat poronsa syödä, ja joku heistä riisuikin poronsa. Vähän aikaa mietittyään, huomasivat useimmat heistä kumminkin kohtuuttomaksi, kun olimme yhtä seuraa, että minun pitäisi koko matkan avata tietä. Utsjoen lappalaisia oli näet sillä välin saapunut, he kehoittivat seuraamaan, ja niin tekivätkin Norjalaiset. Vähintäinkin sadalla porolla ajoivat he nyt ohitsemme. Vasta syötyämme lähdimme mekin liikkeelle. Tuon seurueen saavutimme kumminkin vasta Mierasjavren kodalla, vaikka nyt olin käyttänyt 1 1/3 penikulman matkaan ainoastaan puolet siitä ajasta, jonka ensimäiseen penikulmaan olin täytynyt tuhlata.

Nyt syntyi uusi kinastus edellä ajamisesta, mutta se loppui kuitenkin siihen, että muutamat nuoret miehet, joiden porot olivat valjastetut, ratkaisivat asian. "'Isä' vaivaantuu enemmän tunturilla kuin me, jotka olemme niihin tottuneet. 'Isä' levätköön täällä hieman, kyllä nuo muut lähtevät meidän perässämme; mutta ette saa viipyä kauvan, sillä taivas ei ole tyyni ja saattaa syntyä rajuilma." Ja niin lähtivätkin kaikki, niin että minä hyvin ajetulla tiellä joutuisasti pääsin muiden jäljissä.

Tunturilla ei ollutkaan enään paljon lunta. Kun siellä noin puolimatkalla syötettiin poroja ja juteltiin, tuli luokseni vaimo, joka valitti vatsankipua ja pyysi lääkkeitä. Kotiapteekissani kuljetin aina mukanani muun muassa viinaa ja kiniiniä, ja annoin sitä vaimolle, joka sanoi lääkkeen tehneen hänelle hyvää. Kun samana iltana saavuimme ensimmäiseen asumukseen Inarissa, en huomannut sairasta vaimoa ja tulin siitä levottomaksi, etenkin kun sain kuulla että hän oli raskaudentilan viime asteella. Moittiessani väkeä siitä, että olivat jättäneet hänet, puolustautuivat he sillä, että hänellä muka oli toinen nainen seurassaan. Juteltiin ja syötiin; toinen pata toisensa jälkeen nostettiin tulelta pois, ja minunkin ruokani oli valmis, kun samalla noin 20 vuotias lappalaistyttö saapui huoneeseen. Hänen päänsä, poskensa ja otsansa olivat myrskylakin peitossa. Se oli kokonaan huurteinen, ja samoin muukin pukunsa. Hänkin oli matkalla joulunviettoon. Ei hän vielä ollut tervehtinytkään, ennenkuin kysyin, tiesikö hän mitään sairaasta vaimosta. "Kyllä, hän on täällä" kuului vastaus, ja samassa alkoi hän purkaa myttyä, josta nyt kuului lapsen itkua. Vaimo oli synnyttänyt tunturilla. Riensin ulos kutsumaan häntä sisään, tapasinkin hänet nuotiolla, johon jo oli asetettu kattila, jossa vettä lämmitettiin lapsen pesemistä varten. Lapsi oli sillä välin vapautettu kääreistään, jona oli ollut jäniksen nahka, päällystetty poronvasikan nahalla. Tuvassa luovutettiin vaimolle mahdollisimman paras vuodesija, mutta siihen vuoteeseen hän ei mennyt ennen kun oli tytön avustamana pessyt lapsensa. Kysyttyäni hänen terveyttään, hän vastasi kyllä jaksavansa olla liikkeellä, jos sitä sallittaisiin. Ja kun moitin häntä siitä, että oli semmoisessa tilassa lähtenyt matkaan, sanoi hän lähteneensä Inariin, sieltä hankkiaksensa itselleen piian, jota hän tarvitsi juuri tämän tilansa tähden. Inarista hän oli luullut joutuvansa takaisin ennen synnyttämistään. Muutoin hän arveli, että tuo vaeltava lappalaiselämä ei suinkaan ollut sen mukavampi, päinvastoin vaivaloisempi, kuin tämä kirkkomatka hyvällä ilmalla ja hyvien ihmisten seurassa. Kun lähdin täältä, jäi hän sinne ja lupasi siellä viipyä kunnes täydellisesti toipuisi. Mutta jo joulujuhlan alussa tapasin hänet lapsineen kirkolla. Ettei äiti eikä lapsi tällä matkalla saaneet mitään vammaa, havaitsin kun v. 1831 muutin Lapista pois. Vilu ja varhainen työhön ryhtyminen synnyttämisen jälkeen vaikuttavat kuitenkin varsin haitallisesti moneen lappalaisvaimoon. On useita esimerkkejä siitä, että vaimot, jotka liian varhain ovat lähteneet liikkeelle, useita vuosia ovat sairastaneet ja semmoisina pysyneet kunnes uudestaan ovat joutuneet raskaudentilaan. Kerran ripitin vaimoa, Antti Antintytärtä, joka tämmöisestä syystä oli 18 vuotta maannut rampana. Mutta yleensä lappalaisnaiset synnyttävät helposti.

Joulukuussa 1830 matkustin etelästäpäin Inariin. Puljusta lähtiessä on kuljettava Peltovuomatunturin poikki, josta tällä kertaa helposti suoriutuimme. Ensi päivänä ajoimme 8 penikulmaa, ja seuraavanakin päivänä kävi kaikki hyvin, paitsi että Vaskojoella oli tulvavettä, joten täytyi nousta pulkasta ja kahlata vedessä. Kyllä silloin kysytään että ovat jalkineet kunnossa.

Mutta nyt puhkesikin taas hirveä rajuilma, ja opas oli ainoa johon voimme turvautua. Hän hiihti edellä, ja nopeasti lappalainen hiihtääkin, mutta kun hänellä on perässään kuljetettava syvässä lumessa kahlaava poro, joka tekee vastarintaa, hän ainoastaan hitaasti edistyy, eikä sitä kestä reippainkaan mies muuta kuin muutaman virstan, ennenkuin hänen täytyy levähtää.

Kuljettuamme kahdeksan tuntia pääsimme tiheään metsään ja yövyimme siellä. Reippaat ja uupumattomat kyytimieheni suostuivat lähtemään yöllä eteenpäin valmistamaan meille tietä, joka sitten olikin hyvä. Olimme yhä vielä Vaskojoen rannalla. Siellä kun on hyviä niittymaita kehoitin ja sain seurassamme matkustavan Antti Aikion suostumaan uutisasunnon perustamiseen täällä, joka on kylläkin tarpeen tuolla 20 penikulman pituisella autiolla taipaleella.

Jatkaessamme matkaamme tapasimme porolappalaisia, jotka pyysivät meitä kotaansa. Pari tuhatta poroa olikin tallannut lumen lujaksi, ja matka siis luisti nopeasti. Isäntäväki otti meidät ystävällisesti vastaan, ruokaa tietysti tarjottiin. "Jumalan kiitos", lausui isäntä, "minulla on kaikkea, sano vain mitä haluat". Tupakkamassini kierteli seurassa, ja kun se saapui minulle takaisin, löysin siinä, piippuani täyttäessäni, Norjalaisen hopeariksin, jonka siihen oli pujahuttanut isäntä. Hän oli rikas Norjan lappalainen, jonka nuorimman lapsen juuri olin kastanut, ja hän oli tahtonut osottaa minulle kiitollisuuttansa kun oli päässyt 20 penikulman matkasta oman papin luo. Riksi jätettiin isännälle pohjarahaksi nuoren kansalaisen toimeentuloa varten.

Lähdettyämme tästä Norjan lappalaiskylästä saavuimme Kolmen kuninkaan järvelle. Tästä on vain yksi penikulma Inariin. Aina kun etelästä tulee tälle järvelle ovat matkan rasitukset unohdetut. Nyt täytyy poroparkain ponnistaa viimeiset voimansa. Vaikka ovat olleet välttämättöminä ja uskollisina seuraajina halki erämaan, ei niitä nyt säästetä. Jos olisivat kuinkakin lamaantuneita tuosta pitkästä matkasta, joka aina suoritetaan samoilla poroilla, lyöpi jokainen poroaan kiiruhtaakseen sen kulkua. Ja alituiseen kuuluu huutoa. Kaikki saatavissa olevat kulkuset ja kellot pannaan porojen kaulaan. Huumaavassa kalinassa ja kilinässä jatketaan matkaa. Se, jonka poro uupuu, jää säälimättä jälkeen, vaikka erämaassa kyllä uskollisesti pysyttiin koossa. Sillä nyt on seurakumppanuus lopussa, ja vasta markkinapaikalla kädet taas liittyvät tervehdykseksi.

Minuun on mainittu järvi erityisellä vetovoimalla vaikuttanut.
Se näet muistuttaa minulle lappalaisten entistä pappia Esaias
Mansvetuksenpoikaa, tuota Lapin lähetyssaarnaajaa, josta puhutaan
kertomuksessani Lapin kirkollisista oloista.

Jouluna 1823 kävin Inarissa. Siellä ei tapahtunut mitään sanottavaa, ellen mainitse sitä, että silloin, enemmän kuin muina vuosina, olin puheenjohtajana lappalaisten kotakäräjissä, heidän kutsumana ratkaisemaan useita heidän pieniä riitojaan uutisasukasten kanssa, jotka yhä ahnaammin tahtoivat anastaa lappalaisten entisiä maa-alueita. Minä olin lappalaisten kanssa samaa mieltä, että nimittäin ikimuistoinen nautinto oli pidettävä perustuksena, ja uutisasukkaatkin näkyivät jättävän asiat sille kannalle.

Viileässä ilmassa ja kutakuinkin huonolla kelillä lähdettiin paluumatkalle Utsjoelle, ja matka oli sen vuoksi jotensakin vaivaloinen. Mutta olkoonpa ilma kuinka edullinen tahansa, on sittenkin mieluisampi kulkea jokilaaksossa kuin tuntureilla, ja kun siis tuntureilta laskeutuu alas Utsjoen laaksoon Mierasjavrelle, ollaan koko lailla iloisempia kuin ne, jotka parempiosaisissa paikkakunnissa pitkää taipaleen päästä uupuneella hevosella pääsevät kievariin. Järveä ympäröivät korkeat vuoret ikäänkuin seininä. Myrskyt ja rajuilmat siis eivät raivoa siellä niin tuimasti, kuin tuntureilla, ellei pohjoistuuli satu. Lappalaiset sanovatkin, että kun pahassa ilmassa tuntureilta päästään metsään, niin on tultu suomalaiseen pirttiin — jonkamoista asuntoa heillä ei ole. Mierasguojkan koski juoksee vuoriseudun halki niin syvässä uomassa, että on mahdoton kulkea sen rannalla. Mutta talvella on koskessa ja joessa tavallisesti niin vähän vettä, että rantavesi jäätyy pohjaa myöten, muodostaen 2 — 3 kyynärää leveän jääpeiton siten paljastuneitten kivien lomissa. Silloin näihin jääsuhteisiin tottumatonkin saattaa, varovasti ajaen, päästä ohi vierimättä koskeen. Jos taas tämä jäänreuna on leudon ilman vaikutuksesta sulanut, tahi tulvan alle joutunut, täytyy nousta pulkasta ja vuorenjuuren jyrkimmissä paikoissa nelinkontan ryömiä pitkin sitä, päästäkseen eteenpäin. Näin oli tällä kertaa asian laita. Tuskin olin kerrotulla tavalla sivuttanut paikan, kun lappalaiset jo olivat onnellisesti kuljettaneet sen ohi matkatavaramme ja käyttämämme porot. Jonkun minuutin levättyämme, joka oli sekä miehille että poroille välttämätöntä, olimme taas valmiit lähtemään.

Mukavasti ja pikaisesti jatkuikin matka Kevnesgjuoikkaan, noin 2 penikulmaa äskeisestä paikasta. Täällä jää usein patoo vedet. Se nousee silloin korkealle, pysähtyy ja saa uuden jääpeitteen, joka sitten, kun vesi taas on laskeutunut, jää ilmassa riippuvaksi. Sellaisten, usein korkealla vedenpinnasta kaarevien jääsiltojen kestävyys riippuu osaksi siitä paksuudesta, jonka ne ovat saaneet jäätymisen aikana ennen vedenlaskua, osaksi siitä, kuinka suuri niiden pinta-ala on. Jos tämä on laaja tai jää liian heikko, se usein likistyy omasta painostaan. Tässä sitä ei ollut kumpaakaan, sillä jää oli melkoisen paksu eikä siltakaan kovin laaja. Lappalainen, joka ajoi edellä, suoriutui hyvin tuosta tasaisesta ja ohuen lumen peittämästä sillasta. Mutta kun minun, joka olin raskaampi, piti ajaa sen yli, putosin poroineni 2 1/2—3 kyynärän korkeudesta joen pohjaan. Sieltä kyllä lappalaisen avulla pian pääsin ylös, mutta vaikka vesi ei ollut syvää oli sitä sentään siksi paljon, että sopimattomaan vuodenaikaan sain melkein liian raittiin kylvyn. Tuskin olin vielä itse joutunut miettimään keinoa, miten saisin kuivat vaatteet päälleni, ennenkun jo lappalaiset keskustelivat pitikö rannalle laitettaman nuotio, jonka ääressä voisin riisuutua, tai oliko matkaa viipymättä jatkettava. Yksi heistä oli jo puuhassa kaataa kuiva honka nuotiota varten, mutta toinen oli jo ryhtynyt valjastamaan virkuimman poroistamme pulkkani eteen. "Riennä isä", sanoi hän, "kiiruhtakaamme asuntoon". Kahteen kertaan ei minua tarvittu siihen kehoittaa, ja nyt mentiin tuiminta laukkaa eteenpäin, eikä kauvankaan, niin saavuimme Kassajalgen luo, joka onneksi asui vain noin 1/4 peninkulman matkan päässä. Isäntä talonväkineen oli kotona. Kohteliaana miehenä ja tietäen tuloni hän saapuessani oli paikalla. Tulisiassa palavaan tuleen lisättiin puita, niin että meillä kohta oli aika rovio. Lappalaiset tarjosivat minulle viinaa, josta heillä paluumatkalla Inarin joulumarkkinoilta ei ollut puutetta. Pidin kuitenkin väkevää kahvia, jossa oli vähän rommia seassa, parempana, kun ei ollut rieskamaitoa saatavissa, enkä voinut huomata että kylpy joenpohjassa olisi tehnyt minulle haittaa. Noin kymmenkunta vuotta sitten eräs norjalainen kauppias oli pudonnut samaan koskeen vieläkin korkeammalta. Joenpohja oli silloin ollut kuiva, mutta pudotessaan hän oli menettänyt tasapainon ja loukannut päänsä pahasti. Olin siis suoriutunut tästä seikkailusta vähemmällä vauriolla kuin tämä kauppias, ja niinikään pelastunut siitä helpommin kuin samanlaisesta asemasta eräs esi-isäni Jaakko Olavinpoika, joka viidennentoista sataluvun loppupuolella oli kirkkoherrana Iissä. Hänestä näet kerrotaan, että hän matkalla mainitussa pitäjässä oli tehnyt samankaltaisen kuperkeikan Kintaskoskessa, jossa hänen sitten oli täytynyt olla yhdeksän vuorokautta jääsillan alla, ennenkuin hänet, vielä tosin elävänä, sieltä nostettiin. Tämän putoamiseni seuraukset kävivät kuitenkin jälestäpäin varsin arveluttaviksi minulle.

Kassajalgesta lähtiessämme keli oli hyvä, tie auki, tunturit ja kosket takanamme. Porot juoksivat liukkaasti. Kirkkaana kuu kumotti tuhansien tähtien loistaessa tummansinisellä taivaalla, kun ei mikään pilvi nähtävästi rohjennut näyttäytyä majesteetillisessa taivaanvalossa. Tuskin penikulmaakaan oli kuljettu ennen kun tunsin itseni viluiseksi, mutta sitä pidin vain kylvyn tilapäisenä seurauksena. Ilta oli kylmä, kuura peitti jokaisen turkinkauluksen, ja kuuvalossa välkkyi jääpuikko jokaisen miehen parrassa. Kymmenkunta poroa kelloineen kulkusineen juoksi milloin rinnakkain milloin perätysten, ja matka kului nopeasti järvillä, joiden jäiltä Tuulikki edellisenä päivänä oli lakaissut pois lumen. Kaukana pilkisti valo mäntyjen latvojen lomitse. Huomautin eräälle seuralaiselleni siitä, että täällä tapaamme ihmisiä. "Isä, olemme kohta Högmanin luona", hän vastasi, murtaen, norjaksi. Hän oli rikas Norjan lappalainen, ystävällinen ja miellyttävä. Kohteliaisuudesta hän ei ollut minua puhutellut, vaikka kyllä olimme rinnatustenkin ajaneet. Siten kulkiessamme kyselin häneltä yhtä ja toista, johon hän vastasi yhä lisäten: "niin on, isä", vaikka hän oli minua ainakin 30 vuotta vanhempi. Oli kuljettu runsaasti kaksi penikulmaa eikä kirkolle enään ollut muuta kuin yksi penikulma. Kirkkoväkikään ei ollut sen pitemmälle joutunut. Mäellä näkyi jo kaukaa, paitsi nuotioita, savua, poroja ja ahkioita, myös tulella riippuvien patojen ympärillä puuhaavien ihmisten päitä ja kasvoja. Heti kun he kuulivat porojemme kellojen äänen, riensi joukko nuoria miehiä meitä auttamaan, siltä varalta että poromme säikähtyisivät koiria, valkeata ja rakennuksia. Tuskin huomasin heidän olevan läheisyydessä, ennenkuin he jo, lakki toisessa kädessä, toisella puristivat kättäni rehellisiksi tervetuliaisiksi. Ennenkuin pääsin ahkiostani, keventääkseni poroni kuormaa jyrkässä mäessä, oli lappalainen jo asettunut poroni eteen ja tarttunut ohjaksiin, toinen lappalainen sysäsi takaa, ja semmoisella vauhdilla kuljettiin ylöspäin, että kaksi ijäkkäämpää lappalaista, jotka juoksivat vieressäni, tarjotaksensa apuansa ja vetäen hihnasta tai nuoranpätkästä, eivät jaksaneet seurata. "Hyvää päivää, tervetuloa", kuului oikealta ja vasemmalta, ja sain pusertaa monen kättä. Luulisi ehkä niiden väsyttävän, etenkin silloin kun, kuten nyt, kernaasti rientäisi pakkasesta lämpöiseen huoneeseen. Mutta minusta se ei ole milloinkaan siltä tuntunut, enkä ole koskaan yksistään kohteliaisuudesta ja ainoastaan loukkauksen välttämiseksi tarttunut lappalaisen käteen, vaan olen sen aina tehnyt todellisella ilolla ja mielihyvällä, he kun niin herttaisesti esiintyvät ja niin sydämellisellä tavalla toivottavat iloista jälleennäkemistä.

Kaikkien padat kiehuivat, ruokaa valmistaessa, ja nimismies Högmanin pienestä kamarista tuvan takana, jossa hän itse asui, loisti valoa. Tupa, joka oli varattu talonväkeä ja lapsia varten, oli jo väkeä täynnä. Nimismies, joka oli seurassamme matkustanut, oli joutunut ennen meitä, ja joulun ja minun kunniakseni valaissut kamarinsa pöydälle viritetyllä kynttilällä sekä tavallista suuremmalla, huoneen nurkkaan asetetulla hylkeenrasvalampulla ja loimuavalla takkavalkealla. Olin tuskin ehtinyt riisua turkkini, ennenkun höyryävä kahvipannu seisoi pöydällä täynnä niin oivallista kahvia etten sellaista ollut moneen aikaan juonut, sillä nimismies oli semmoisen keittämisessä mestari. Kahdenkesken tyhjennettyämme kannua vetävän pannun, tupakoituamme ja pakinoittuamme, jatkoin matkaani pappilaan.

Högmannilla oli ollut koossa suuri joukko sekä Suomen että Norjan lappalaisia. Moni heistä oli seurannut meitä aina Inarista asti. Niitä oli kai ainakin 100 henkeä poroineen, jotka nyt kulkivat edellämme. Ne saavutimme vasta sillä järvellä, jonka rannalla kirkko ja pappila sijaitsee. Tänne oli kirkolta vastaani ajanut Utsjoen lappalaisia. Eräs heistä asettui pulkkani nokalle sanoen: Antakaamme nyt porojen maistaa vähän lunta niin tulevat reippaammiksi ja jaksavat paremmin. Järjestys, arveli hän, nyt vaatii, että oppaasi ajaa ensimäisenä, sinä sitten ja vihdoin me. Muutoin saattaisi kansa ehkä luulla että olet sairas tahi kuollut. Vielä vähän keskusteltuamme saivat poromme laukata, ja muutamassa minuutissa saavuimme kirkkovallille, jossa vanha lukkari oli meitä vastassa.

XII.

"Kun terveys puuttuu, kaikki puuttuu", sanotaan; ja syystä. Siten oli minunkin laitani joulukuun viimeisinä päivinä 1823 suorittamani juuri kerrotun matkan jälkeen. Siitä ajasta minulla ei ollut monta tervettä päivää Utsjoella oloni aikana. Vuosi 1823 olikin sentähden viimeinen onnellinen vuoteni Lapissa.

Uupuneena tuosta matkastani nukuin yöni levollisesti, niin että uudenvuoden aamuna en herännyt ennenkun ijäkäs lukkari astui huoneeseni, toivottaen hyvää uuttavuotta ja ilmoittaen, että oli toimitettava muutamia lastenristiäisiä. Puettuani ryhdyin toimituksiin, ja samassa näkyi vaalea raita taivaanrannalla kaakossa. Se oli aamunkoitto. Lapset ristittiin, lastensynnyttäjät otettiin kirkkoon, rippiväki kirjoitettiin, rukous pidettiin, eikä nyt ajasta ollut mitään tuhlattavaa, jos oli jumalanpalvelus saatava suoritetuksi valoisimpina tunteina. Kynttiläinpuute oli täällä siksi suuri, että niitä täytyi varsin säästävästi käyttää kirkossa. Inarista palattuani en ollut varsin reipas. Aluksi luulin tätä seuraukseksi pilvipakkasista päivistä ja öistä pitkällisen matkan aikana sekä häästä, jota oli, poissaoloaikanani lämmittämättömissä huoneissa. Kokouksessa oli lukuisasti väkeä, eikä siis ollut aikaa levätä. Sunnuntaiksi, tammikuun 4 p:ksi, saapui kansaa kaksinverroin, ja se lähti pois vasta loppiaisen jälkeen. Paitsi sunnuntaina ja juhlapäivinä en nähnyt luonani yhtäkään lappalaista, mutta kauppakojusissa, jotka olivat noin 100:n sylen päässä pappilasta, vilisi ihmisiä aamusta iltaan kuin mehiläisiä kekonsa ympärillä. Tammikuun 7 p:nä olin taas ypöyksin, mutta lepo ei ollut yhtä suloinen ja haluttu kuin edellisten joulu- ja uudenvuoden töiden jälkeen; ja 8 p. illalla, noin kello 6 aikana, kohtasi minua ankarat tuskat, joihin liittyi vilu, pistokset, väristys ja sietämätön särky jaloissa ja niveleissä. Joku päivä sen jälkeen tulin tajuttomaksi. Siinä olon aikanani olivat lappalaiset, kuten sittemmin sain kuulla, antaneet minulle nieltäväksi kaikenlaista, jota pitivät minulle terveellisenä, muun muassa äsken teurastetun poron verta. Kahden viikon ajoittaisen horrostilan jälkeen, jolloin kärsin kauheata särkyä, toinnuin vähitellen. Hartmanin ja Tissotin lääkärikirjat ja Julinin matka-apteekki olivat ainoana turvanani. Jo sairauteni alussa olin kirjoittanut Vuoreijan linnan komentajalle Pleimille, pyytäen saada sieltä sotilaslääkäri luokseni 180 virstan päästä. Vastaus tähän pyyntööni ei tullut Pleimiltä, joka oli minulle tuttu ja käydessäni Vuoreijassa oli kohdellut minua hyvin ystävällisesti, vaan hänen jälkeiseltä komentajalta, joka, niinkuin nyt sain tietää, siellä oli astunut virkaansa viime suvena. Paitsi muutamia kohteliaisuuksia sanottiin kirjeessä: "Lääkäri ei saa ilman Trondhjemissä asuvan kenraalin lupaa lähteä linnasta, mutta jos tahdotte, kirjoitan siitä kenraalille." Norjan posti lähti talvella vaan kerran kuukaudessa Vuoreijasta etelään, ja kirjeitten sanottiin saapuvan kolmessa kuukaudessa Kristianiaan. Ainakin 5 — 6 kuukautta olisi siis kulunut ennenkun linnanpäälikkö saisi vastauksen kenraalilta. Lähimmän suomalaisen lääkärin luo oli 75 penikulmaa. Hartman ja Tissot jäivät siis ainoiksi auttajikseni. Niiden neuvosta panin sinapintaikinaa pohkeisiin ja tervaa jalkapohjiin. Sekä pohkeista että jaloistani nahka siitä irtaantui, josta taas seurasi särkevä ja sietämätön tunne; mutta samassa määrässä helpottivat pistokset ja luuvalo. Kun noista vetävistä aineista tunsin helpotusta, uudistin tätä tuskallista lääkekeinoa kohta kun nahattomiin paikkoin oli kasvanut uusi nahka. Jo helmikuun lopussa olin siksi kuihtunut, ettei minussa ollut juuri mitään muuta jälellä kuin luut ja nahka. Nyt oli se aika, jolloin lappalaiset eninten suorittavat kauppamatkojansa Norjaan. Useimmat heistä kulkivat pappilan kautta. Jokainen tahtoi nähdä kuinka oli minun laitani. Asuin paikkakunnassa, jossa ovet ovat pidettävät avoinna jokaiselle, mutta tämä heidän hyväntahtoisuutensa oli nykyisissä oloissani minulle sangen rasittava. Jokainen sisääntulia toi muassaan runsaasti kylmää ja raakaa ilmaa, sillä nähdessään minut he hämmästyneinä unohtivat sulkea oven, ja entisen tavallisen tervehdyksen sijassa sain vielä kuulla: "No miltä se kirkkoherra nyt näyttää! Kuolee pian, ja me jäämme papittomiksi." Toiset itkivät, toiset rukoilivat Jumalaa minun puolestani. Kärsivällisyyteni oli suuri, ja usko sitä vahvisti; mutta alistumiseni ei sittenkään ollut niin suuri, että olisin levollisesti kohdannut kuolemaa, ollessani vasta kolmannenkymmenen vuoden ijässä.

Semmoisessa tilassa olin, kun maaliskuun keskivaiheilla arvaamattani tuli luokseni Alation rovasti Jordan, Norjan Länsiruijasta. Koko Itäruijan voutikunta oli tänä vuonna ilman pappia, ja käytyään Vesisaarella, jonne hän oli matkustanut palvellakseen Varangin ja Tenon seurakuntia, palasi hän nyt, kuultuansa missä tilassa olin, Utsjoen kautta kotiaan. Hänen tarkoituksensa ei ollut pelkkä lyhyt tervehdyskäynti luonani, vaan hän halusi antaa minulle kaiken sen avun, joka näissä oloissa oli mahdollinen. Hän oli tavallista enemmän tieteellisesti sivistynyt, ja hän huomasi pian että ruumiillisiin tuskiini oli liittynyt synkkämielisyys. Hän piti siis minua täällä auttamattomana ja koetti kehoittaa minua tulemaan hänen seurassaan Alatioon, vakuuttaen rouvansa kyllä hoitavan minua huolellisuudella; vaikkakin hän itse, joka samalla oli tunturi- eli lappalaispappi, oli tähän vuodenaikaan varsin vähän kotonaan, kun hänellä nyt oli niin monta kirkkoa hoidettavanaan. Kyllä, vakuutti hän, toimitan Alatioon lääkärin Tromsasta. Tätä kaikkea pidin mahdottomana suorittaa, sillä en jaksanut ilman suurta ponnistusta olla edes muutamia minuuttia istuallanikaan. Ja hänen ehdotuksensa tiesi, että lähtisin 30:nen penikulman matkalle, joista 12 pnk Karasjoelle, ainakin kolmanneksi osaksi tunturien poikki, ja sitten Alatioon 18 pnk, enimmäkseen tunturiseutuja sekin. Mutta hän pysyi väitteessään, että täällä tuskani suuren ruumiillisen heikkouteni vuoksi piankin heikentäisi sielunvoimanikin, joita kalvoivat kärsimättömyyteni, suruni ja huoleni.

Hän ei ainoastaan kertonut minulle juttuja ja hauskoja tapahtumia vaan puhui myös vakavista aineista. Kosketeltiin milloin klassillista, milloin uusinta kirjallisuutta. Horatius, Ovidius ja Qvintillianus olivat hänelle muinaisajan mallikelpoisimmat kirjailijat, ja viimeksi mainitun teokset hän vetikin taskustaan, jossa hän sanoi niitä aina matkoillaan kuljettavan mukanansa. Uudemman aikaisista kirjailijoista hän oli enimmin mieltynyt Tassoon. Shakespearia ja Holbergia hän innokkaasti ihaili, ja Goetheä hän jumaloitsi. Hän oli monessa suhteessa originaali, ja hänestä saattoi sanoa, että jokainen hetki hänessä synnytti uuden aatteen. Hän ei ollut ainoastaan kaunokirjallisuuteen perehtynyt, hän oli myös etevä teoloogi. Hän tunsi kuolleita ja eläviä kieliä, muinaisuuden historiaa ja muinaisjäännöksiä, samoin kuin tunnettuimpien kansojen kirjallisuutta, taidetta, tapoja ja laitoksia. Siitä, etten liiottele, on todistuksena se, mitä hänestä sanoo prof. Zetterstedt teoksessaan "Resa genom Sveriges och Norges lappmarker". Rovasti Deinboll lausui Jordanista, että hänestä epäilemättä tulee Norjan ensimäinen piispa, ei ainoastaan aikaan vaan arvoonkin nähden.

Siten muutamia tuntia käytettyään kykyänsä minun virkistämisekseni, ja minun liikkumattomana ja mykkänä kuultuani kuinka nero ja oppi ihmeellisellä tarmolla virtasivat hänen huuliltaan, tunsin itseni levollisemmaksi ja tilani paremmaksi; mutta matkaa oli minusta mahdotonta ajatella. Sillä tekosyyllä, että hänen pulkkansa ja ahkionsa olivat epäkunnossa, hän jonkun aikaa päivästä oleskeli pirtissäni, niitä muka korjatakseen. Ja seuraavana päivänä hän toikin luokseni tavattoman pitkän ja suuren ahkion, ja muodoltaankin omituisen. "Tämän", sanoi hän, "olen rakennuttanut teille matkavaunuiksi, ja siihen täytyy teidän istua. Täällä teillä ei ole muuta kuin kuolema edessä, ja mutkittelematta täytyy teidän joko seurata minua tai matkustaa sukulaistenne luo Suomeen". Vastaväitteisiini hän vastasi pitkillä otteilla Holbergista, Wielandista y.m., jolla kaikella hän sai minussa viritetyksi toisen mielen ja uusia ajatuksia. Hän oli äärettömän iloinen ja miellyttävä, ja hänen kasvoillaan loisti ihmisrakkaus, palveluksen halu ja hyvyys. Hän ei suonut minulle mitään aikaa synkkiin mietelmiin, vielä vähemmin toivottomuuteen, koetti vaan pakottaa minua valitsemaan jomman kumman hänen ehdotuksistansa. Ahkioon tehtiin vuode, ja minun täytyi koettaa hänen minulle keksimää ajopeliä. Päätin vihdoin voiton ja tappion uhalla lähteä. Hän kiitti minua reippaasta päätöksestäni, ja sanoi paremmalla omallatunnolla nyt lähtevänsä luotani. "Joko kuolla tai voittaa" (Aut moriendum aut vincendum) sanoin minä, ja tähän hän tyytyi, vaikka en suostunutkaan matkustamaan siihen turvapaikkaan, jonka hänen vierasvaraisuutensa tarjosi minulle vieraassa valtakunnassa, vaan päätin mennä isänmaahan, johon minulle kuitenkin oli kaksi vertaa pitempi matka. Kohta tämän jälkeen rovasti Jordan lähti, ja kaikki oli valmiina minunkin matkaani varten, joka oli määrätty maaliskuun 13:ksi päiväksi. Mutta vähän ennen sitä päivää oli pohjoisnapa avannut tuulisäkkinsä ja tyhjensi niitä sellaisella raivolla, että lumikinoksiin ja lumikuoreen ilmaantui juopia ja halkeamia, ja siten paljastettu pehmeä lumi pyryili ja karkaili myrskyn ajamana. Vielä 14 p. pieksivät maan pintaa yhä rajummat myrskyt ja tuulispäät. Mutta 15 p:nä aamulla länsi vihdoin selkeni vuorten huipuilla ja päivä valkeni idästä ihanana ja kauniina. Lappalaiset, joiden oli täytynyt rajuilman aikana pysyä paikoillaan, rupesivat taas matkustamaan, niin että tiet tulivat ajetuiksi, jonka tähden minäkin, luottaen Kaitselmukseen, vihdoin maaliskuun 21 p:nä varhain aamulla ryhdyin matkaani kotimaahan. Tehtiin vuode ahkioon, jonne jaksoin mennä avutta, laskin siihen pitkäkseni, ja minut sidottiin siihen kuten muukin kuljetustavara, matkustaakseni sillä tavoin 500 virstaa Suomen rajalle. Kuinka se matka suoritettiin sitä tuskin muistan; mutta sen muistan, että ensimäinen ja toinen päivä olivat pahimmat. Lumen olivat tuulet aukeilta paikoilta lakaisseet pois, jonka tähden tiet olivat epätasaiset, ja aurinko oli jo paljastanut terävät kivensyrjät, joita vastaan ahkio kalmasi ja loukkautui. Epätasaisilla aukeilla se viskautui toiselta kiveltä toiselle, jopa kaatuikin, jolloin lappalaisen täytyi tulla avukseni. Matkan tuskissa kyytimieheni, lappalaisen Iisakki Juhonpoika Guttormin kärsivällisyys ja osanotto kurjuuteeni oli vallan ihmeteltävä. Se vaiva, jonka hän näki, ja se kärsimättömyys, jolla minä kohtelin hänen hyväntahtoisuuttansa, eivät saaneet häntä suutuksiin, väsyneeksi, eikä kärsimättömäksi. Mutta mitä kauvemmin matkaa kesti, ja mitä kovemmin olin kärsinyt särkyä jaloissani, sitä enemmän näyttivät ruumiinvoimani lisääntyvän. Matkalla oli ruokahalu hyvä. Pohkien ja polvien ajettuminen lisääntyi, mutta särky käsivarsissa ja niveleissä väheni. Maaliskuun 24 p:nä saavuin Inarin kirkolle. Osa seurakuntaa, joka ei tietänyt sairaudestani, oli koossa, sillä minua odotettiin Marianpäiväksi. Kun kansa huomasi tilani, ei se minulta vaatinut mitään papillista toimitusta. Kaikille jaksoin kuitenkin silloin jakaa Herran ehtoollista, ja 28 p:nä kokoontui taas paljon väkeä kirkolle. Nekin kaikki saivat Herran ehtoollisen, mutta seuraus siitä oli, että itse toimessa uupumuksesta kaaduin alttaria vastaan, ja että kirkonisännän Iisakki Paadarin täytyi toimituksen loppupuolella minua taluttaa.

Koska joulunaikana oli alakuu, ja kun ei ole tavallista pimeänä aikana, vaan ainoastaan kuu-valossa käydä hautausmaalla, ei silloin ilmoitettu ruumiita siunattaviksi. Minulla oli sentähden nyt edessäni käynti siellä. Hautausmaa sijaitsee Inarinjärven saaressa, noin penikulman päässä kirkosta. Sinne tultuani minut talutettiin satavuotisen hongan suojaan. Sitä käytin toimituksen aikana selkänojana ja ahkiota istuimena. Vastapäätä oli toinen vanha mänty. Sen juurella istui nuori nainen, Antti Yrjönpoika Morottajan tytär, itkien miehensä haudalla. "Älä itke", sanoin hänelle, "ne vain itkevät, joilla ei ole toivoa". "Minä itken", vastasi hän, "kun en saa seurata miestäni hänen hautaansa; hän on minut jättänyt. Noin vuosi sitten sinä vihit meidät, ja nyt hän jo on poissa. Se minua kuitenkin lohduttaa, että tie sinne ei ole pitkä, mutta odotus pitempi." Eräs 75:den vuoden vanha ukko, Antti Matinpoika Walle istui läheisyydessä ja lausui tähän: "Ei sinun pidä huokailla ja valittaa. Eläväthän isäsi ja äitisi, kyllä he sinusta huolen pitävät; ja vaikka niitäkään ei olisi, on sulla paras isä taivaassa. Olin jo mieskuntoinen, kun isäsi ja äitisi olivat lapsia, ja nyt istun lapsenlapseni haudalla. Minulle sen henki huutaa: pian tulet perässä. Olen vuosiin ja vaivoihin kyllästynyt, mutta kiitän Jumalaa, jokaisesta päivästä." Nyt saapui väkijoukko, joka ilmoitti että kaikki oli valmiina. Tuo vanha ukko seurasi minua tiheän mäntymetsän läpi, taluttaen minua haudalta haudalle. Sitten kun hautausmenot olivat lopussa, ja toimitus päättynyt rukouksella ja virrenveisuulla, haudat peitettiin. Hyvien porojemme ansiosta olin tunnin kuluttua taas kirkolla. Vuoden perästä tuo nuori leski otti kuulutuksen ja meni naimisiin samanikäisensä kanssa. Ennen lähtöäni paikkakunnalta hautasin hänen toisenkin miehensä, jonka kanssa hänellä oli 4 tervettä lasta. Sitä Inarissa pidetään suurena lohdutuksena vanhuudessa, sillä täällä ei tavata tuhlaajapoikia ja tyttäriä, lapset ovat vanhempiensa turvana.

Kun juhlapäivät olivat menneet, alkoi vireä liike. Tosin täällä ei ollut kauppiaita, mutta sitä enemmän talonpoikia eteläisistä pitäjistä, kaupitellen viinaa, rautatakeita, hamppua y.m. Minua ei häirinnyt kukaan, vaan sain rauhassa levätä työni jälkeen, odottaen matkueen lähtöä, jota pidettiin tarpeellisena, kun tiet etelään olivat ummessa. Inarijärven tasasella jäällä matka luisti nopeasti, ja saavuin ensi päivänä Ivalojoen suuhun Kemijärven, Sodankylän ja Enontekiäisten, kauppaa harjoittavien talonpoikien seuraamana. Kaikki sijoittuvat erääseen tupaan. Haavat jaloissani olin päästänyt umpeen kasvamaan. Särky ja kipu oli niissä lakannut, mutta ruumiin ajettuminen näkyi lisääntyvän. Erämaassa matka sujui hyvällä vauhdilla, mutta heti kun pääsin johonkin uutistaloon tai talonpojan luo, lepäsin siellä. Jotenkin kylmän yösijan jälkeen Suomun tunturikodassa lämmitti ihana aurinko ilman. Aurinko ikäänkuin aaltoili ylös ja alas taivaan laella kulkiessamme milloin vuorilla milloin laaksoissa. Syvissä laaksoissa sitä ei näkynyt laisinkaan, mutta näyttäytyi sitä komeampana ja soi meille mieluisaa lämpöään lumesta valkoisille tuntureille. Päästyämme Luirontunturin juurelle, huomasimme taivaanlaella pienen, mutta mustan pilven. Pelkäsin rajuilmaa tunturilla, mutta lappalainen väitti ettei pilvi ollut vaarallinen. "Siinä on vain", hän sanoi, "vähän lunta, joka ei jaksa nousta tunturien yli, vaan purkautuu ennenkun sinne joudumme; katso kuinka aurinko valaisee kauniisti pitkää tunturiharjua; siellä on kaikki hiljaista, tyyntä ja selkeätä. Olimme päässeet sille rajalle, jossa kuusi ja mänty lakkaavat kasvamasta, kun näimme edessämme muutaman sadan kyynärän pituisen, ummessa olevan tien, johon nyt haihtunut pilvi oli purkanut lumensa." Siis oli lappalaisen ennustus toteutunut. Tunturilla oli lähde, jonka vesi juoksee sekä Pohjanlahteen että Jäämereen. Lähteen luo on pystytetty kivipatsas. Siinä annoimme porojemme levätä. Lähde oli lumen peittämä kuten talvella; mutta tuskin olimme puoli tuntiakaan matkustaneet lämpöisessä päiväpaisteessa, ennenkuin näimme puron juoksevan. Ajoimme sen suunnan mukaan, kunnes se purkautui Luiron järveen.

Nyt olin lakannut pelkäämästä tunturimatkan vaivoja. Matkamme jatkui nyt, milloin tasaisten maiden, nevojen ja järvien poikki, milloin metsien halki, ja ennen auringonlaskua olimme saapuneet Korvasen taloon, pohjoisin asunto Sodankylässä, kuljettuamme 7 penikulmaa. Koivun runko, joka tunturilla on lyhyt ja käyrä, oli jo täällä pitkä, sen kuori valkoinen ja sen latva tuuhea; honka oli oksaton ja suora, ja kuusi näkyi ylpeilevän pituudestaan. Olimme kuitenkin vasta 4 — 5 penikulman päässä tunturista, jonka läheisyys ei näkynyt ehkäisevän kasvullisuutta sen eteläpuolella. Luiron tunturi satoine vuorihuippuineen on kyllä Lapinmaan suurimpia tuntureita; mutta matkustajalle vähimmin vaivaloinen ja vaarallinen. Sitä ympäröi molemmin puolin mahtavat metsät etenkin etelässä. Se alanko tai sola, jonka kautta tie kulkee, on metsätön ainoastaan vajaan puolen penikulman matkalla. Se on ainoa varsinainen tunturi, jonka yli kuljetaan Utsjoelta Pohjanlahteen. Petsikkotunturi Utsjoen ja Inarin välillä on kyllä tunturiseutua, mutta ei ole varsin korkea, ja siellä, missä sen ylikulku on, kasvaa toki vaivaiskoivuja melkein kaikkialla, korkeimmillakin paikoilla.

Jo Pietari Korvasen luona, joka on ensimäinen uutisasukas eli talonomistaja tunturiseudun eteläpuolella, vaikka siellä kyllä oli likaa ja epäsiisteyttä, kuitenkin ilmeni melkoinen varallisuus, kuten myös hänen hyväntahtoisuutensa ja vierasvaraisuutensa oli kiitettävä. Muutoin halveksituille lappalaisillekin kannettiin siellä valtavia viilipyttyjä. Talossa oli yli 20 lehmää ja 60 — 70 lammasta. Voilla ja vuodilla ostettiin venäjän jauhoja Inarista. Paitsi laihaa, pitkäkarvaista ja huonosti hoidettua hevosta, jolle ei suotu muuta tallia kuin navetan porstua, oli talossa parisataa poroa, joista likeisessä metsässä kylläkin pidettiin huolta, kun taas hevosesta ei paljon välitetty. Kyyditsijäni sanoivat minulle täällä liikuttavat jäähyväiset ja palasivat takaisin tunturin yli, lähteäkseen rannikolle, jossa heidän tuli kolme kuukautta kestävän päivän aikana Jäämeren aalloista hankkia itselleen elatusta tulevaa talvea varten. Minä jatkoin matkaani onnellisempiin eteläisiin seutuihin. Sitä yksinkertaista, avonaista ja tuttavallista tapaa puheissa ja esiintymisessä, joka oli merkittävänä piirteenä entisissä kyytimiehissäni, ei ollut enään niissä, jotka saattoivat minua täältä. Ei minulta enään nuotion ääressä kyselty uskonnollisia ja siveellisiä asioita, vaan pyydettiin neuvoja riita-asioissa ja selityksiä pöytä- ja katselmuskirjoista tahi senkaltaisista. Eräässä paikassa tuli luokseni kurja, kyyristynyt lappalainen, ilman paperia ja pöytäkirjoja, valittaen että suomalainen oli hänet karkoittanut hänen kodistaan, jonka tämä oli uutistalon katselmuksessa saanut itselleen omistetuksi.

Sompion kylän Luiron talossa sain vaihtaa kiikkerän ahkioni pitkään ja mukavaan laitiorekeen, jossa voin matkalla maata pitkänäni, kuten vuoteessa, joksi sitä käytinkin yösijapaikoissa, missä se vedettiin tupaan. Olin jo muutamia päiviä matkustanut suomalaisella alueella pitkin suuren Kemin vesijaksoa, ollut milloin paremmissa, milloin huonommissa yöpaikoissa, eikä ollut enään monenkaan päivän matka ennenkun pääsisin suurelle maantielle, jonka varrella aina on lämpöisiä huoneita juuri matkustavia varten. Olin kumminkin varsin hyvilläni kun eräänä iltana yövyin hyvin tunnettuun keskievariin, jossa olin usein ennenkin viettänyt yöni talonväen huoneessa ja saanut osakseni ystävällistä kohtelua. Mutta vastoin tavallisuutta näytti emäntä nyt sangen yrmeältä. Hän kantoi käsivarrellaan lasta, joka huusi täyttä kurkkua. Olimme jo valmiit makuulle menemään — meitä oli ainakin 20 henkeä — kun emäntä tasajaloin hyppäsi lattialle, huutaen ja syytäen mitä kauheimpia kirouksia kaikkia Lapin hiisiä ja noitia vastaan, jotka muka seurasivat minua ja muutamia hetkiä ennen tuloani olivat käyneet hänen lapsensa kimppuun. Tieto sairaudestani oli jo joutunut raivostuneen emännän korviin. Nyt hän itse näki kurjan tilani. Hänen "intonsa" oli heti saanut hänet uskomaan, että Lapin hiidet liitelivät ympärilläni ja olivat tarttuneet lapseenkin. Näitä hiisiä hän nyt tahtoi loitsuilla karkoittaa sinne, mistä olivat tulleet tahi lähetetyt meitä kumpaakin kiduttamaan. Aamulla oli minun vaikeata saada emäntää luopumaan erehdyksestään ja käsittämään taudin luonnolliset syyt sekä minussa että lapsessa.

Vähän tämän jälkeen olin jo valtamaantiellä Pohjanlahden rannikolla, ja mielestäni olin jo itse valistuksen maassa ja kaukana Lappalaisten luontevuudesta ja ennakkoluuloista. Matka kului hitaasti, sillä minun täytyi usein levätä. Eräässä sellaisessa lepopaikassa emäntä taas ahdisti minua kiivaasti, kun hänen luulonsa mukaan noidat paastonaikana olivat käyneet navetassa ja siellä leikanneet villoja lampaitten kallosta. Eihän vahinko mielestäni ollut suuri, kun ei muuta pahaa oltu tehty. Mutta eukko luuli että hänen "lampaanonnensa" sillä oli tuhottu, ja että se tuottaisi onnettomuutta hänen muillekin elukoillensa. "Kyllä tämän on tehnyt vihollinen", sanoi eukko, ja tahtoi minulta tiedustella sellaisia Lapin noitia, jotka voisivat tehdä tyhjäksi uhkaavan vaaran, mihin hän ei luullut omin voimin kykenevänsä. Hän oli kyllä liian vanha lähteäksensä niitä hakemaan kaukaisista maista, mutta jos vaan voisin niitä hänelle hankkia, lupasi hän maksaa vaikka mitä. Monien neuvojen jälkeen hän suostui jättämään kohtalojen kirjan avaamatta ja odottaa mitä tuosta tapauksesta voisi seurata. Kun sitten muutamia vuosia tämän jälkeen hänet tapasin, oli hän sangen hyvillään siitä, ettei mikään onnettomuus ollut kohdannut hänen taloansa eikä karjaakaan. Mutta varsin varma hän oli ollut siitä, että minä Lapissa oppimillani keinoilla olin torjunut pahat seuraukset.

Pääsiäiseksi saavuin Ouluun. Siellä oli jo kerrottu sairaudestani, jopa oli huhuttu, että olin kuollut. Laihtunut, muuttunut ja ränstynyt kun olin, tuskin minut siellä asuvat veljeni tunsivat. Ensi ilta kului puhellessa omaisteni ja lääkärin kanssa. Sairaus ja uupumus saivat kertomukseni erämaan oloista hyvin lyhyiksi. Sitä vastoin puhuttiin laajasti politiikasta. Kreikkalaiset, Alankomaalaiset ja kaiken maailman kansat saivat kulkea silmäimme edessä. Sota pauhasi, kumminkin tarpeellisen kaukana. Kauppa kukoisti, rahvaantila oli parantunut. Vielä samana iltana lääkäri pani vetäviä voiteita pohkeisiini. Seuraavana päivänä sain koko pinkan kirjeitä, avatuita ja avaamattomia. Tietämättä olinko enään hengissä, ei oltu niitä lähetetty Utsjoelle. Ne olivat ulkomaan luonnontutkijoilta ja kirjailijoilta. Sairaus oli yhä tuskallinen, ja kuukauden ajan täytyi minun pysyä vuoteessa.

Vähitellen paranin kuitenkin sen verran, että rohkenin ajatella paluumatkaa palveluspaikkaani. Matkalle lähdin hyvissä ajoissa, niin etten tarvinnut kulkea monta penikulmaa päivässä, joutuakseni perille jouluksi. Sodankylän kirkolle oli keli hyvä. Tarpeellisen levon jälkeen siellä muutamat tuttavani seurasivat minua Siurumaan taloon, 1 1/2 penikulmaa sieltä. Paikka oli kaunis ja viljava, mutta hallanarka. Pihassa otti minut vastaan harmaapää ukko kohteliaisuudella ja kursailemisella, joka osoitti maailmantottumusta. Tullessani hän oli puettu paikkakunnan tavalliseen pukuun, mutta vähän ajan kuluttua hän astui sisään kullatuilla napeilla varustetussa poimutakissa, joka oli tehty Tukholmassa 1760-luvulla, kuningas Adolf Fredrikin aikana. Hän pyysi saada sanoa minua veljeksi, koska hän oli ollut isäni koulu- ja yliopistokumppani. Puhdas ja rehti mieli ilmeni hänen kasvoissaan, puheissaan ja arvosteluissaan. Häntä kunnioitti kansa, jolle hän oli puolen vuosisataa ollut neuvonantajana ja sovintotuomarina. Hän oli monitietoinen mies, ja puhui jollakin asiantuntemisella kirjallisuudesta, taloudesta, historiasta ja semminkin luonnontieteestä. Opettajistaan hän jumaloi Linné'tä, piti Rudbäckiä ja Celsiusta arvossa. Ensinmainitun opetusta hän oli nauttinut kaksi vuotta, ensin yksityisissä, sitten julkisissa luennoissa, ja niistä hän oli tehnyt tarkkoja muistiinpanoja, jotka hänellä vielä olivat tallella. Pyysin niitä häneltä ostaa. Mutta siihen hän ei myöntynyt, lausuen: "Ei, minä tahdon ne säilyttää autuaasti kuolleen herra Linnén muistona. Niistä muistan, että minäkin olen ollut matkalla Parnassoon (maisteriksi), mutta eksyin Lappiin. Viisitoista vuotta sitten oli tällä seudulla kamala nälkävuosi. Tuomari E. tarjosi minulle silloin noista muistiinpanoistani tynnyrin rukiita, mutta minä mieluummin jyrsin pettua ja pidin muistiinpanoni, sillä ne tuottavat minulle huvia, muistuttaen minulle muinoisia iloisia päiviä." Erääseen kohtaan niissä oli ukko kirjoittanut: 'V. 1745 olen syntynyt. Isäni oli maaviskaali, varakruununvouti ja nimismies Sodankylässä. V. 1758 syyskuun 25 p:nä minut kirjoitettiin ylioppilaaksi Turun akatemiaan. Opiskeltuani siellä kaksi vuotta, olin kotiopettajana kunnon perheissä, jatkoin sitten opintojani Upsalassa ja tulin kamarikirjuriksi Tukholman kamarikollegioon.' Minun piti nyt hänelle mainita nykyiset Turun professorit. Niistä hän tunsi vain von Hellensin, ent. Heleniuksen. Me kuuntelimme kauvan yhdessä Linnétä, mutta minua nuorempi hän oli, huokasi ukko. Kysyin häneltä, miksi hän oli valinnut asuinpaikkansa täällä. 'Onnettomuudekseni', vastasi hän, 'oli kumminani muutamat rikkaat isäni lappalaistuttavat. Ne olivat minulle kumminlahjana antaneet muutamia poroja, jotka vähitellen lisääntyivät siihen määrään, että niitä jo oli suuri lauma. Lähdin Tukholmasta virkalomalle tervehtiäkseni vanhempiani ja myydäkseni poroni, saadakseni varoja akortimaksuun. Niitä oli jo silloin useita satoja. Mutta köyhyys oli maassa, eikä kukaan niitä ostanut. Luulin että nämä elukat ja uudistalo täällä toisi minulle suotuisempia päiviä kuin ylimääräinen virka kamarikollegiossa. Kaikki kävi alussa hyvin, mutta sattui halloja ja poroni kuolivat täällä omituiseen porotautiin. Silloin olin jo naimisissa erään täkäläisen naisen kanssa, ja oli jo myöhästä palata entisiin oloihin. Kaksikymmentä vuotta elin köyhyydessä, mutta Herra on siunannut maan, ja poikani ovat uutteria työmiehiä. Ehkä on Jumala kutsunut minut viljelemään tätä erämaata.' Nyt hän taas oli päässyt hyviin varoihin, ja hänellä oli talossaan 30 lehmää, neljä hevosta, joukko poroja ja lampaita. Käyntini oli ukosta siksi mieluinen, että hän seurasi minua veljensä luo, joka, oltuaan viinaviskaalina eräässä kruunun polttimossa, nyt oli hänkin talonomistaja täällä, mutta niukoissa varoissa, hänellä kun ei ollut apua lapsistaankaan.

Matkaa jatkettiin hitaasti. Ilma oli erittäin leuto, korkeintaan 16 astetta kylmää, ja sittenkin minua vilutti, vaikka olin puettu lämpimiin vaatteisiin. Olin vielä siksi heikko, että syötyäni hikoilin, vaikka yleensä ruumiissa tuntui kylmä. Ilman sanottavia seikkailuja saavuin Inariin jouluksi. En ollut ennen tuntenut väsymystä virantoimituksissa, mutta nyt minun täytyi ehtoollista jakaessani levätä joka pöydällisen jälkeen.

Vaikeampi oli matka Utsjoelle. Se, joka ei ole suorittanut tunturimatkaa, ei voi aavistaa niitä vaikeuksia, jotka siellä kohtaavat pyryilmassa. Ei ole tienmerkkiäkään, on vain lumi- ja jäämeri edessä. Porot eivät jaksa kulkea. Lappalainen tekee parastaan, hiihtäen tai kahlaten edellä, mutta lankeaa tuon tuostakin kuoppiin ja syvennyksiin. Siten saavuimme uupuneina Mierasjavren kotaan puoliyön aikana, ja yövyimme sinne. Kodassa paloi hiljainen tuli lattialla, mutta tuuli puhalsi seinien lävitse, ja tulen sulattamaa lunta tippui katosta kastaen vaatimattomat vuoteemme, mutta me nukuimme kuitenkin hyvin. Väsynyttä ruumista ei säästetty, vaan lähdettiin taas matkaan.

Vaikka en ollutkaan toipunut, olin kuitenkin hyvilläni kotona olemisestani, vaikkakin olin seudussa, jossa ei ollut taivaalla aurinkoa, ei maassa kasveja eikä vihannuutta. Olin saapunut luonnon suureen suruhuoneeseen, johon oli jäänyt ainoastaan muutamia lintuja ja petoja, jotka, kun en niitä häirinnyt, lähenivät asuntoani. Sairautta oli lappalaisissakin tavallista enemmän. Kalansaalis oli huono, metsäneläimistä oli puute, porot eivät viihtyneet ja sudet niitä ahdistivat, sillä talvi oli myrskyinen, eikä semmoisessa ilmassa saa porolaumoja riittävästi suojelluiksi tuolta heidän pahimmalta viholliseltaan. Moisiin maanrasituksiin sanottiin olevan syinä ihmisten pahuuden ja Jumalan hyvyyden, joka siten tahtoo kutsua kansaansa parannuksen tielle; sillä Jumala ei hylkää vaikka hän koettaa, sanottiin yleisesti. Tällaiset valitukset kuuluivat päiväjärjestykseen. Mutta tätä kaikkea surullisempi oli se, mitä lappalaiset Länsi-Ruijasta tiesivät kertoa. Heiltä puuttui pappi omalla paikkakunnalla ja olivat uudeksi vuodeksi saapuneet tänne, ollaksensa mukana suomalaisissa ja lappalaisissa jumalanpalveluksissa. He kertoivat, että hyväntekijäni ja ystäväni, rovasti Jordan, joka viime talvena pelasti minut kurjuudestani, oli kuollut. Hän, tuo harvinaisen sivistynyt ja tavattomilla ominaisuuksilla varustettu mies, ei kestänyt Ruijan pimeyttä ja siitä seuraavaa elämäntapaa. Hänessä oli jo monta vuotta silloin tällöin, ehkäpä jo ennen muuttamistaan Ruijaan, ollut syvän synkkämielisyyden kohtauksia. Sunnuntaina ennen ensimäistä adventtia oli posti tuonut hänelle joitakin epämiellyttäviä uutisia, ja toimitettuaan jumalanpalveluksen huomattiin hänen hukkuneen "Suurveteen", erääseen pappilansa lähellä olevaan koskeen, jota hän ennen usein oli ylistänyt sen kauneudesta ja kristallikirkkaasta vedestä, ja jonne hän yksinäisyydessään tässä ankarassa ilman-alassa oli joka päivä tehnyt kävelyretkiä. Vaatteensa hän oli huolellisesti pannut suurelle kivelle, ja riisuttuna nostettiin hänen ruumiinsa vielä samana päivänä tästä vaarallisesta koskesta niitten rippikoululasten avulla, joita hänen juuri olisi tullut valmistaa pyhälle ehtoolliselle. Siten päättyi tämän suuren puhujan, uuden ja klassillisen kirjallisuuden ja kielitieteen nerollisen ihailijan elämä, suureksi suruksi Norjalle, ja etenkin Norjan papistolle, joka hänestä odotti arvoisaa piispaa, ja jota se jo piti Norjan kunniana. Ehkä olisikin hän ollut sopivampi palvelemaan piispana, kuin pastorina Ruijassa. Hän tosin asui Ruijan ihanimmassa paikassa, Alation Talvioissa, mutta hänen, kuten muidenkin Ruijan pappien kohtaloon kuului monien seurakuntain palveleminen, ja viimeisenä elämänsä vuotena oli hänen velvollisuutenaan palvella, paitsi omia sanankuulioitaan, myöskin Itä-Ruijan seitsemää kirkkoseurakuntaa. Siihen hänen ruumiilliset voimansa olivat liian heikot, ja juuri se kai oli hänessä aiheuttanut useita vilustumisia. Kuollessaan hän jätti jälkeensä viisi lasta ja lesken, joka muutamia viikkoja sen jälkeen tuli kuudennenkin lapsen äidiksi. Heidän yhteiselämänsä oli ollut onnellinen. Hän oli Länsi-Ruijassa jo toinen pappi, joka minun tultuani Utsjoelle joutui ankaran ilmanalan uhriksi. Häntä ennen oli pastori Daa, kuumetautia sairastaessaan, jähmettynyt kylmyydessä. Professori Zetterstedt lausuu matkakertomuksessaan Jordanista muun muassa: "Latinaa, ranskaa ja saksaa hän puhui kuin äidinkieltään. Ei hän ollut monta vuotta oleskellut Lapissa, mutta suuresti hän oli edistynyt kuulijainsa kielissä, suomessa ja lapissa."

XIII.

Jauhovarastoni oli 1821 vuoden keväillä vähissä, suoloja ei ollut laisinkaan, eikä näitä tavaroita kesällä Norjasta saada suuritta vaikeuksitta ja lisäkulungeitta. Huhtikuun 29 p:nä pidettiin viimeinen kirkonkokous ennen lappalaisten lähtöä Jäämeren rannikolle. Kohta sen jälkeen hankkiuduin siis lähtemään ostoksia varten Vesisaareen. Eräs rikas ja säyseä lappalainen suostui kyyditsemään minut sinne kuudella porolla, ja toukokuun 1 p:nä varhain aamulla lähdettiin matkalle. Keli oli hyvä ja ensimäinen levähdyspaikka Vetsenjargassa lukkari Juuso Pietarinpojan luona, joka oli minua pyytänyt poikkeamaan asuntoonsa ja nyt vieraanvaraisesti kestitsi minua. Juuso-lukkarin vuosipalkka oli vaan 3 paperi-riksiä, josta hän noin puolet lahjoitti kirkolle, mutta kumminkaan ei hän, ainakaan minun aikanani, laiminlyönyt yhtäkään jumalanpalvelusta Utsjoella.

Klo 5:n aikaan saavuimme ensimäiseen norjalaiseen kylään, Puolmakiin. Täällä asuu 15 — 16 suomalaista perhettä, kaikki polveutuvia Heikki Peskistä, joka 1740 oli sinne muuttanut kolmen poikansa kanssa Muonioniskasta. Ukko alkoi pitää karjaa, ja pojat, joista vain kaksi jäi tänne asumaan, mutta kolmas muutti Utsjoen Nuorkamiin, jatkoivat hänen toimintaansa. Lappalaistyttöjä he naivat, mutta perhekielenä on yhä pysynyt suomi; ja vaikka opetus pyhä- ja rippikoulussa käykin tanskan kielellä, lukevat he aina suomalaisia saarna- ja virsikirjojansa. Heikki Eerikinpojan talossa, johon poikkesimme, oli 6 lehmää, ja kahdella vahvalla härällä isäntä juuri palasi Jäämereltä, jossa hänen kaksi poikaansa nyt oli hyvällä menestyksellä kalastanut. Huone, jonka minä, ja niinikään matkalla Vesisaareen oleva nimismies Högman saimme asuttavaksemme, oli paraita, mitä olin tavannut tällä puolen Sodankylää. Siellä oli sivelty uuni, ensimäinen sitä laatua, jonka näin Lapissa. Mutta vaikkakin se johti savun suorastaan ulkoilmaan, oli se sittenkin kokonaan savuttumisesta musta, syystä että naisväki, joka oli näppärä ompeluksessa, käytti kahta suurta hylkeenrasvalamppua, jotka runsaasti savusivat. Sellaisten valossa he nytkin ompelivat. Ruoka oli oivallista, kun oli saatavana tuoretta turskaa, ja yösijat olivat moitteettomat. Aamulla isäntä vielä meitä kestitsi mainiolla kahvilla, josta ei puuttunut kerma eikä sokerikaan. Määränämme oli tänään joutua Morttisen kauppalaan, jotensakin 6 penikulmaa täältä. Tenojoella oli hyvä keli, mutta kun meidän sitten tuli kulkea Varankitunturin kahden penikulman pituisen taipaleen poikki, pääsimme me vasta illalla Varankivuonon pohjukkaan. Siellä ei ollut oikeata tupaa, vaan ainoastaan mahdollisimman kurja hökkeli, jossa asui köyhä suomalainen mies, nimeltä Aikioniemi ja kotoisin Sodankylästä, josta hän oli tänne siirtynyt usean lapsensa kanssa. Kaikki hänen varansa olivat kuluneet 50:n penikulman siirtomatkalla. Muutamia vuosia jälkeenpäin tapasin kumminkin hänet jotakuinkin hyvissä varoissa — siksi kiitolliset ovat Jäämeren hurjat aallot niille, jotka niissä henkensä uhalla ponnistelevat. Hökkelissä ei ollut täysikasvuisen mahdollista seisoa suorana, kumarruksissa täytyi siellä liikkua. Joku vasikka ja lammas käveli siellä irrallaan, eikä savukaan päässyt hyvin räppänästä ulos. Tämä oli kuitenkin ensimäinen tapaamamme ihmisasunto Poulmakista lähdettyämme. Hyvän jäkälälaitumen tähden kyyditsijäni tahtoivat yöpyä tänne. Mikä auttoi! Tuntui mahdottomalta kitua yökauden hökkelissä, jonka vuoksi päätin nukkua taivasalla. Mutta pakkanen kävi siksi uhkaavaksi, että sittenkin heittäydyin kodan sopukkaan, noin 10 tuuman paksulle maata peittävälle jo mädänneelle risuläjälle, josta lampaat olivat lehdet syöneet. Vasikka kytkettiin meiltä lainatulla nuoralla, mutta lampaat saivat kulkea irtaina. Minun sijani oli sittenkin paras huoneessa, vaikka porontaljaakaan ei ollut. Istua en voinut savun tähden, vielä vähemmin kauvan maata samalla kyljellä, kun alustanani oli jopa tuumankin paksuja kuivia koivunoksia. Selkäni sai siis kovat kokea ja olin juuri nukkumaisillani, kun lammas astui pääni puoleen ilmoittaen omalla tavallaan epäkunnioituksensa muutoinkin likaisille kasvoilleni. Mitä lepoa moinen yömaja antoi, sen lukija käsittää.

Vielä oli Morttiseen 1 1/2 penikulmaa. Olin mielessäni kuvitellut Finmarkun kauppaloita joiksikin pieniksi kaupungeiksi, joissa on useita taloja ja kievareita. Mutta myöhemmin huomasin, että kauppamiehet itse ovatkin kievareita, ja että muut enimmäkseen asuivat turvekojuissa. Aikioniemellä en tahtonut enää oleskella, ja kello 8 illalla matkaa jatkettiin. Se oli kylläkin vaivaloista, sillä paitsi että tie oli kalteva mereen päin, niin että pulkassa täytyi istua väännettynä vasempaan, josta kylki puutui, oli pakko jyrkimmissä paikoissa kiivetä vuorelle mereen vierimisen välttämiseksi. Oli siis jo jotensakin myöhäinen kun saavuimme Unjargan kirkolle. Merestä alkoi nyt tuntua mitä ilettävin löyhkä. Olin kyllä kuullut merenlöyhkästä, mutta en ollut koskaan ajatellut sitä niin ilettäväksi ja mädänneeltä haisevaksi. Olin väsynyt ja uninen, ja kun puolihorroksissa avasin silmäni, luulin niitä turvekojuja, joiden ohitse ajoimme, lantakasoiksi ja uneksin tulleeni viljeltyihin seutuihin. Vielä ei ollut väki laskeutunut makuulle, kun sivuutimme Bergbyn, jossa lappalais-nimismies asuu. Kyytimies sanoi hänen olevan Thude Nilssen. Olin kuullut puhuttavan hänen taitavuudestaan nimismiehenä ja hänen sukkeluudestaan. Ihmeekseni asui herra nimismies juuri semmoisessa turvekodassa. Sieltä samosi ulos joukko paljasjalkaisia lapsia, joilla ei ollut muuta pukua yllään kuin vanhat, risaset ja karvaset turkit. Toisilla oli toinen käsivarsi povessa, toisilla molemmat, ikäänkuin olisivat ne paremman lämmön tarpeessa, kuin nuo paljaat jalat, ja siten paljastui vielä enemmän nokinen rinta. Muljottaen ne minua katselivat, eivät tervehtineet, eivätkä vastanneet tervehdykseeni. Kauhean surkeata! Pieni, vanha ukko, vieläkin nokisempi kuin muut, keskeytti tämän näyn johdosta heränneet mietteeni, tervehdittyään kyytimiestäni ja puhuttelemalla minua: "Hyvää iltaa, pappi. Minä olen Varankin nimismies Thude Nilssen." Ja siitä virasta hän oikein ylpeili. Kun v.t. kihlakunnan tuomari M., täällä pitäessään käräjiä, kysäsi: "Onko täällä Thude Nilssen?" astui hän esille ja sanoi: "Mitä käskee herra väliaikainen virantoimittaja, varaherrassyötinki ja vouti? Minun nimeni on Thude Nilssen, Varangin vallesmanni". "Onko täällä viimeksi pidettyjen käräjien jälkeen syntynyt äpärälapsia?" kysyi tuomari. "Minun tiedostani ei muuta kuin piika Maria Pietarintyttären lapsi, jonka isäksi herra väliaikaista j.n.e. voutia ja herrassyötinkiä sanotaan", vastasi Thude. Minä tiesin sanoa Thudea nimismieheksi, ja siitä hän oli minulle kovin suopea, kertoi paikkakunnan oloja ja näytti minulle 4:n kyynärän korkuisen valaskalan luurankoa, josta lihat kyllä olivat poistetut, mutta joka kuitenkin haisi niin kamalasti, etten voinut paikalla olevia tikapuita nousta sen päälle. Vähän päästä jatkoin matkaani ja saavuin yön aikaan Morttisen kylään. Sinne aijoin yöpyä, jotta en herättäisi kauppalan asukkaita. Mutta kun kylässä ei ollut kuin 5 turvekojua, ajoin läheiseen kauppalaan, ja pyysin siellä yösijaa tynnyrintekijä Smittin luona. Se kyllä myönnettiin, mutta kun en sallinut hänen herättää kauppiasta, sanoi hän minun kaiketi ensi kertaa olevani Ruijassa, kun en tietänyt, että täällä aina ollaan valmiit vieraita vastaanottamaan. Hän tarjosi minulle vuoteensakin, mutta minä laskeuduin pitkäkseni täysin puettuna lattialle levitetylle niinimatolle. Jo noin klo 6 aamulla saapui tänne kauppias Nordvi ja moitti vakavasti Smittiä, kun ei ollut häntä herättänyt. Se ystävällisyys, jolla Nordvi minua kohteli, sai minut pian unohtamaan yön vaivat. Hän vei minut siistiin, hyvin kalustettuun kamariin, jommoista tosiaankaan en ollut odottanut löytäväni näiden pilvenkorkuisten vuorien keskellä, jossa ei puut, ei ruoho eikä multa peitä kallioita, jossa paras kasvullisuus tavataan suoperäisissä paikoissa, ja niissäkin pelkkää sammalta. Nordvi, joka tiesi minun olevan suomalaisen, kysyi eikö minua vaivannut meri-ilma, ja hän kertoi, että eräs minua aikaisempi pappi Utsjoella oli matkallaan Vesisaareen pakotettu palaamaan täältä, kun hän ei kestänyt merilöyhkää. Tämä kuitenkaan ei ole kaikkina vuodenaikoina yhtä väkevä, ja kyllä siihen vihdoin tottuu, vaikka ensin luulee sitä rutonsekaiseksi. Kauppalassa oli tarjona lappalaisille ja paikkakunnan säätyläisillekin tarpeellisia tavaroita, mutta suolaa ei ollut. Nautittuani Nordvin vieraanvaraisuutta lähdin klo 8 illalla, päästäkseni yökylmän aikana Vesisaareen, mutta silloin rupesikin suojaamaan ja satamaan. Vaikka vastenmielisesti, täytyi minun poiketa turvekotaan, päästäkseni kastumasta. Tuollaiseen yövyinkin, ja tulin siellä hyvin toimeen. Olen sittemmin monasti ollut hyvinkin hyvilläni päästyäni semmoiseen vaivaloisilla lapinmatkoillani. Yhä oli ilma suojaa, ja kulku oli perin vaikeata vajottavan lumen tähden ja kun laaksoissa vesi nousi polviin saakka, mutta eteenpäin toki mentiin.

Vesisaareen saavuin noin klo 7 vaiheilla illalla, ja tervehdittyäni ystävääni Esbenseniä, joka kerran oli käynyt luonani Inarissa, saapui luokseni herra vouti ja tuomari Schjoldager. Hänen luona oli koossa Vesisaaren herrasseura, nimittäin herra Esbensen, joka oli Norjan rikkaimpia miehiä, pastori Daa ja pari asiamiestä, ja hän pyysi minua heidän kanssaan maistamaan hänen punssiansa. "Terve, herra pastori", kuului tullessani kaikkien suusta. "Olette kai saaneet kestää paljon vaivoja tullessanne tähän vuodenaikaan Utsjoelta." Ja sitten juodaan Venäjän keisarin, kuningas Kaarle Juhanan ja vanhan Norjan kunniaksi. En ollut lähes vuoteen tavannut ainoatakaan sivistynyttä ihmistä. Iloisessa seurassa unohdin väsymyksen ja unen, niin että tuskin luulin parinkaan tunnin kuluneen ennenkuin aamuaurinko jo pilkisti akkunamme läpi.

Sunnuntaina 6 p. minua pyydettiin kummiksi lapsenristiäisissä, ja minulle neuvottiin kuinka täällä on meneteltävä sellaisissa tilaisuuksissa. Kun jumalanpalvelus oli lopetettu ja tuo toimitus suoritettu, melkein samaan tapaan kuin meillä, alkoi lukkari virren, jonka aikana kummit samassa järjestyksessä, jossa olivat seisoneet, kulkivat alttarin ympäri, joka norjalaisissa kirkoissa aina on seinästä vähän erillään, ja laskivat kukin siihen rahan pappia varten; sitten kuljettiin lukkaripenkin ohi ja siihenkin laskettiin "ropo", jonka jälkeen istuttiin penkkiin. Kumpikin saaja kumarsi hieman antajalle. Kutakuinkin varallinen pitää kohtuullisena antaa papille hopeariksin ja lukkarille 24 killinkiä, jonka vuoksi sanotaan: kun papille sataa, niin lukkarille tipahtaa. Lappalaiseni lähetin kotimatkalle jauhojen ja suolan kanssa. Minä pastori Daan ja tuomari Schjoldagerin seurassa lähdin matkalle Vuoreijaan.

Saavuttuamme sinne, oli rannalla meitä vastassa linnan komentajan asiamies, joka saattoi meidät linnaan, jossa sen komentaja Pleim otti meidät vastaan mitä ystävällisimmällä tavalla. Linnassa asui ainoastaan komentaja ja miehistö; sen ulkopuolella luutnantti Lychow ja sotilaslääkäri Krog. Jälkeen puolenpäivän toimitti vouti veronkannon kojussa linnan edustalla, täydessä virkapuvussa ja miekka vyöllä. Sunnuntaina oli tanssiaiset ja illallinen linnassa. Noin klo yhdentoista aikana illalla nousi myrsky ja mitä ankarin lumisade. Kauheampaa rajuilmaa ja runsaampaa lumentuloa en ole koskaan nähnyt. Klo 2 yöllä seura aikoi erota, mutta linnanportista ei päästy, kun se oli kokonaan lumen peittämä. 16 miestä komennettiin tietä aukaisemaan, joka kuitenkin vasta klo 4:n aikaan saatiin kutakuinkin suoritetuksi.

Seuraavana päivänä olivat käräjäasiat otettavat käsiteltäviksi; mutta ne vähät jutut, jotka oli edellisten käräjäin jälkeen vireille pantu, olivat jo sovitut. Kuitenkin oli rahvas valittanut, että erään kauppamiehen kalamitat olivat liian suuret. Nämä mitat olikin vouti jo ottanut takavarikkoon, ja kello 9 piti asia otettaman käsiteltäväksi. Vouti ja kaikki herrat hänen seurassaan astuivat nyt ulos käräjähuoneen portaille. Kaksi lautamiestä seisoi alempana pihalla. Kun oli saatu selville, että mitta-astiat todellakin olivat liian suuret, kysyi vouti, mitä edesvastuuta rahvas vaati kauppiaan tekemästä laittomuudesta. Vastattiin että hänet velvoitettaisiin kustantamaan lailliset mitta-astiat. "Tyydyttekö siis siihen, että saatte rikkoa nämä astiat?" "Kyllä isä", huusivat kaikki, ja kohta olivat astiat tuhansissa kappaleissa, ja niitäkin leikeltiin lastuiksi ja heitettiin ilmaan, sekä kuului huutoja, että kyllä ne meille ovat maksaneet paljon hikeä ja vaivaa. Sitten vielä päälle kajahutettiin kolminkertainen "hurraa". "Kiitos, isä, oikeudesta", huusivat kaikki voudille, joka vakuutti, että se heille aina suodaan maassa, jossa yksin laki on vallassa. Siten päättyivät käräjät, vaikka vakuutettiin, että kauppias oli näitä mittoja, jotka olivat 1/12 laillisia suuremmat, käyttänyt pari kolmekymmentä vuotta. Laillisena ei kyllä pidetty sitä, että vouti oli vapauttanut kauppiaan rangaistuksesta, mutta kun kaikki sitä tahtoivat, niin voutikin siihen suostui, etenkin kun siten vältettiin laaja ja kallis oikeudenkäynti.

Sen päivän vietimme vielä täällä, käyden kaupungissa jäähyväisiä sanomassa, kaikki jalkasin, kun ei ollut kaupungissa eikä linnassa hevosta. Ainoastaan komentajan rouva ajoi vähän matkaa hangella pienessä kelkassa, jonka eteen oli valjastettu villakoira. Matkalla tuli häntä vastaan muutamia koiria, jotka rupesivat riitaan vetojuhdan kanssa. Se reippaus, jolla tuo neuvokas trondhjemiläis-nainen piiskallaan hätyytti koiralaumaa ennenkuin jouduimme avuksi, oli ihmeteltävä. Koko kaupungissa ei ollut enemmän rakennuksia kuin keskikokoisessa talonpoikaistalossa maaseudulla. Niissä asui m.m. kaksi sivistynyttä kauppapalvelijaa, tullintarkastaja ja kaksi kalastajaa. Kaupungin koko väkiluku ei ollut kuin 14 henkeä. Ilta vietettiin luutnantti Lychowin luona, jossa oli tanssitkin. Ja seuraavana päivänä syötyämme aamiaispäivälliset komentajan luona, jolloin taas koko seurapiiri oli koossa, palasimme takaisin Vesisaareen.

Linnan vähälukuiseen vartioväkeen kuului 60 henkilöä, joista 36 oli tykistömiestä, 8 aliupseeria, 4 konstaapelia, ja sen lisäksi soittajia, käsityöläisiä y.m., yksi aliluutnantti, ja komentaja, johon virkaan tavallisesti määrättiin joku luutnantti Trondhjemin rykmentistä. Palveltuansa täällä 4 vuotta, on hän oikeutettu astumaan rykmenttiinsä kapteenina. Koko miehistö, paitsi muutamia lappalaisia, joita vuoron jälkeen otettiin rahvaan joukosta, oli neljäksi vuodeksi pestattu Trondhjemistä. Semmoisella aikansa loppuun palvelleella sotamiehellä oli hyvä toivo päästä nimismieheksi, lukkariksi tai koulunopettajaksi. Paitsi vakinaista sotaväkeä olivat kaikki Vuoreijan pitäjän miehet velvolliset vihollisen hyökkäyksen sattuessa astumaan sotapalvelukseen puolustaakseen maata ja linnaa. Linnassa oli 36 tykkiä ja 4 mörsäriä.

Jäämeri on paikkakunnan ainoa, mutta suuri ja runsas ruoka-aitta, joka ei tyhjenny koskaan. Kala on väestön elatus, vaihtotavara ja rikkaus. Monta tuhatta jokainen saa vuosittain, ja joskus muutamat kalamiehet voivat muutamissa päivissä täyttää koko kannellisen laivan, eikä sittenkään kalastus, hylkeiden saaliinhimo, eikä valaiden ahneus näy vähentävän paljon siittävätä turskaa tai maukasta Jäämeren silliä, tai jokiin pyrkivää lohta. Semminkin valaat nielevät suunnattomia joukkoja. Harrebow mainitsee, että valaassa, joka, hänen pyytäessään turskaa merenlahdessa, tarttui matalikkoon, löydettiin 600 osaksi vielä elävää turskaa, paitsi suurta joukkoa sillejä ja merilintuja y.m.

Olin kerran tilaisuudessa näkemään tätä kalan saaliin runsautta. Nuotta laskettiin paikkaan, johon arveltiin kalalauman saapuvan. Niin kävikin. Kun ensin oli kaloilla täytetty ne neljä venettä, jotka olivat toimessa, lähetettiin toisia noutamaan. Vielä 8 venettä täytettiin tästä ainoasta apajasta, ja sittenkin jätettiin suunnaton joukko korjaamatta, kun ei ollut useampia veneitä eikä riittävästi suolaa ja kuivatus lavoja. Arvelin saaliin l,600:ksi puudaksi perattuja kaloja, ja niiden arvon 400 puudaksi jauhoja.

Kyllähän kelpaa elää silloin kun kalansaalis on näin runsas; mutta kun se on huono, on kurjuus täällä suuri ja täytyy elättää henkeänsä kauppamiehiltä lainaksi saaduilla varoilla. Näistä veloista ei ole helppo suoriutua, sillä velallinen on velvollinen myymään vastaisen saaliinsa kauppamiehelle polkuhinnasta. Hätä silloin pakottaa kalastamaan talvellakin, joka on varsin vaivaloista ja terveyttä turmelevaa. Sillä vaikka suurin osa ruumista onkin rasvanahan peitossa, niin ovat ainakin kädet ja käsivarret palelemisen vaarassa. Alituisessa pimeydessä eksyy helposti ajojäihin, jotka voivat musertaa veneen. Semmoista on kyllä tuon tuostakin tapahtunut; ja ellei silloin apua saavu, niin kyllä kalastajaparka hukkuu tai palelluttaa raajansa.

Matkalla satuin näkemään Varankivuonossa useampia valaita kuin koskaan ennen tai myöhemmin näin. Olin matkalla Vesisaareen, jossa pidettiin käräjiä. Samassa seurassa oli useita veneitä. Meri oli rasvatyyni. Juteltiin ja välistä soudettiin kilpaa. Mutta äkkiä syntyi yleinen äänettömyys. Toisen valaan toisensa jälkeen nähtiin kohottavan mahtavan selkänsä vedenpinnan yli. Ne uivat vedessä ikäänkuin pieninä saarina. Huolestuneella tarkkuudella ruvettiin pitämään silmällä niiden suuntaa ja ohjaamaan veneitä siihen vuonon kulmaan, johon niiden ei luultu saapuvan. Pahin oli se, että valaan kiima-aika oli parhaillaan, jonka vuoksi niiden suunta ei ollut säännöllinen. Yhä ne kohosivat merenpinnalle ja sukelsivat taas veteen, jotkut meistä loitompana, mutta toiset varsin likelläkin. Vaadin monen muun kanssa että laskisimme rantaan, mutta toiset laskivat mereen lakkinsa ja vyönsä, vakuuttaen ettei ole hätää mitään, sillä noissa mereen lasketuissa esineissä muka oli majavannahkaa ja hampaita, joiden hajua valaat sanotaan siksi kammoavan, että pakenevat koko seudulta. Kuinka lienee, mutta kyllä valaat tällä kertaa lähtivät ulommaksi.

Sitten, kun ei enään ollut vaaraa peljättävänä, oli varsin hauskaa katsella niiden kisaa. Nähtiin kuinka koiras läheni naarasta melkein pystysuorassa asennossa. Kun ne kohtasivat toisensa, sukelsivat ne syvyyteen, josta taas toisia nousi. Näistä toiset, kaiketi semmoiset, joidenka kiima-aika jo oli ohitse, puhalsivat sieramistaan mahtavia 30 — 40 kyynärän korkuisia vesisuihkuja, joita ne näkyvät laskevan ilmaan aina kuljettuansa noin 100 jalan matkan. Vähitellen ne sitten katosivat näkyvistämme.

Jo viisi tahi kuusisataa vuotta on kulunut siitä, kun ihmiset oppivat keinon voittamaan näitä meren hirviöitä, joiden paino on ihmiseen verrattuna 500 kertaa suurempi. Kuitenkaan nämä ihmeen suuret kalat eivät enään tule yhtä suuriksi kuin ennenmuinoin. Grönlannin valaan pituus ei ole enään kuin 60, korkeintaan 70 kyynärää, mutta ennen sitä on mainittu 100 kyynäräiseksi. Siihen pienenemiseen sanotaan olevan syynä se, että valaat kiihkeän pyynnin tähden eivät enään pääse samaan ikään kuin ennen. Buffon arveli valaan elävän aina 1000 vuoden ikään saakka. Kun kompassi tuli johtajaksi merellä karien ja usvien läpi, parantui purjehdustaito, ja siten ihmisen himo etsiä kaukaisten ilmanalojen aarteita kiihtyi kiihtymistään. Uhmattiin vaaroja ja napamaiden pelottavia jääkenttiä ja alettiin muun muassa sota valaita vastaan niiden hyödyllisen ihran ja ruotojen hankkimiseksi.

Paitsi syötäviä kaloja saavat Ruijan asukkaat melkoisia tuloja myös muista meren eläimistä, etenkin valaansukuisista. Varsinaista valaanpyyntiä ei harjoiteta, mutta näitä eläimiä ajavat rantaan tai matalikolle niiden viholliset, ja kun sitten luode äkkiä sattuu, eivät ne, etenkään Grönlannin valaat, silloin aina pääse syville vesille takaisin. Mutta valasta sen pahimmat viholliset, hylkeet ja merisiat, eivät ainoastaan ajele rannikolle, ne sitä myös usein haavoittavat, niin että se kuolee. Kun tavallisesta kalastajaveneestä sattuu näkemään tämän merenhirviön taistelussa vihollistensa kanssa, on se mitä kauheinta. Valas vimmatussa raivossa syöksyy eteenpäin; siinä on kiinni joukko noita kidutushenkiä, kohisevina koskina aallot kuohuvat sen kupeilla, niin että luulisi sen kykenevän vaikka kumoamaan laivan tai murtamaan vuoriakin. Se sukeltaa meren syvyyteen, nostaa enemmän kuin puolen ruumistaan vedenpinnan yli, ja etsii semmoista, jota vastaan se voisi hieroa ruumistaan, irroittaakseen siitä nuo paholaiset. Mutta jos niitä on monta, joutuu se tavallisesti hyökkäysten uhriksi. Semmoisesta eläimestä saadaan tavallisesti 100 tynnyriä rasvaa ja sitä paitsi suuri joukko ruotoja. Merenrantalaiset syövät sen lihaakin, eivätkä sitä moiti. Muutoin valas on rauhaisa eläin. Turvallisesti saattaa, jos on tottuneet soutomiehet, kapeassakin vedessä soutaa, vaikka se jonkun sadan jalan päässä kohottaakin suunnattoman ruumiinsa vedenpinnan yli, purskahuttaa vettä ilmaan, sukeltaa syvyyteen, ja kohoaa taas. Suurin täällä saatu valas oli 60 jalan pituinen, 35 jalan paksuinen, ja selän leveys 11 jalkaa. Suurempia valaita on myös sarvivalas. Semmoisen saivat minun ollessani Vesisaaressa Varankivuonon asukkaat, ja sen torahammas tahi sarvi, joksi ne sitä sanovat, tuotiin sinne harvinaisuutena. Sen pituus oli 3 1/2 Norjan kyynärää, ja läpimitta 3 tuumaa juuresta, josta se vähitellen soukistui kärkeen päin.

Toista luonnetta kuin nämä mahtavan suuret eläimet ovat merisiat, joista kärsävalas (Delphinus orca) ansaitsee ensi sijan. Sen tavaton ahneus ja ihran himo saa sen ryhtymään verisimpiinkin taisteluihin, ja siitä on sen vuoksi tullut ihraeläinten verivihollinen. Semminkin Grönlannin valasta se ajelee aina lahdelmiin saakka. Suuruuteen ja voimaan nähden hyppijä (Delphinus Delphi), joksi sitä sanotaan sentähden että se joskus koko ruumiillaan heittäytyy vedenpinnan yli, on kyllä vähäpätöisempi, mutta rohkeudessa ja ajelemisen tarmossa se ei ole edellistä huonompi. Vaikka se ei ole kuin 5—6 kyynärää pitkä, on sillä rohkeutta ajaa kalaveneitäkin takaa. Ainakin ajoi semmoinen minua takaa enemmän kuin penikulmaa, kun purjehdin hyvässä myötätuulessa, eikä se kai olisi sittenkään hellittänyt, ellei minua kyyditsevä lappalainen olisi sille antanut aimo lämäystä päähän. Monenmoisia muita samansukuisia eläimiä vilisee Jäämeressä. Paljon ne kaloja haaskaavat, mutta kyllä niistä asukkaille hyötyäkin lähtee. Useita kuljettavat aallot vuosittain kuolleina rantaan, ja niiden ihralla täytetään monta aamia Ruijan makasiineissa. Myöskin hylkeitä ammutaan jäälautoilta. Varsin harvinaisia eivät ole mursutkaan. Ne usein etsivät kallioita ja kiviä, joissa ne vuoksen aikana kernaasti auringonpaisteessa nukkuvat, pää vedenpinnan yläpuolella. Nämä eläimet ovat hyvin sitkeäuniset, ja niiden kuorsaaminen kuuluu pitkiä matkoja. Kun sellaisen silloin tapaa sopivassa paikassa, lähtevät muutamat reippaat miehet sinne, pistävät keihäänsä sen kylkeen ja soutavat sen nuorilla sidottuna kotiinsa. Saaliin arvo on noin 15 à 20 hopeariksiä.

Metsäeläimistäkin on asukkailla tuloja, semminkin ketuista. Saukkokin nousee rannalle, ja joutuu silloin usein lappalaisen saaliiksi.

Vihdoin oli kotimatkallekin lähteminen. Saavuin Puolmakiin Utsjoen rajalla. Heti pyydettiin minua jäämään sunnuntaiksi ja toimittamaan, ellei jumalanpalvelustakaan, niin ainakin ristiäisiä ja pitämään rippisaarnaa, sillä puoleen vuoteen heidän pitäjänsä oli ollut pappia vailla, eikä jumalanpalvelusta heidän kylässään oltu pidetty puoleentoista vuoteen. Päätin kuitenkin varovaisuuden vuoksi, kun olin ulkovaltakuntalainen, toimittaa seuraavana päivänä jumalanpalveluksen, ei täällä, vaan Nuorkamissa, joka on ensimäinen kylä Utsjoella, ja vain puolen penikulman päässä Puolmakista. Siihen Puolmakilaisetkin mielellään suostuivat ja seurasivat sinne miehissä. Täällä saarnattiin kahden valtakunnan alamaisille, ja seurakunta olikin lukuisampi kuin tavallisesti Utsjoen kirkossa. Kaikki ymmärsivät suomea, sillä ne olivat noita, paikkakunnalla kainulaisiksi kutsuttuja, maahan muuttaneita suomalaisia. He ovat siitä merkillisiä, että ovat maailman pohjoisimmat maanviljelijät, ja ensimäiset, jotka tässä osassa maata ovat asettuneet säännöllisesti asumaan. Koska pellonviljelys täällä, ilmanalan ankaruuden tähden, ei kannata, olivat he asuntopaikoikseen valinneet semmoisia paikkoja, joissa edullisesti voitiin harjoittaa karjanhoitoa. Puvun puolesta he eivät paljonkaan eroa lappalaisista, mutta tapojen puolesta kokonaan. Kainulaiset ovat Ruijan kunnollisimmat asukkaat; he ovat ahkeria, huolellisia, rauhallisia ja hiljaisia, sekä etenkin halukkaita uutisviljelykseen. Merimies-elämän turmiollinen vaikutus, levoton suuremman voiton pyytäminen, osaamatta säästää pahoja päiviä varten, ei ole koskaan niin ilmaantunut kainulaisissa kuin lappalaisissa ja norjalaisissa. Kainulaisten siirtyminen Ruijaan tapahtui jo ammoin, etenkin Kaarlo XII:nen aikana, jolloin he tässä kaukaisessa maansopukassa löysivät tyyssijan sodan riehuessa. Sittemmin on niiden luku vähitellen lisääntynyt sitenkin, että moni Lapin rajoilla tai Lapinmaassa asuva uutisasukas katovuosina on tänne muuttanut; joskus sitenkin, että jonkun rikollisen on onnistunut paeta tänne vankeudesta. Nyttemmin on Ruijan kainulaisten luku niin lisääntymässä, että vieläpä lappalaisetkin pelkäävät niiden aikoja myöten karkoittavan heidät täältä.

Etevin suomalainen siirtokunta Ruijassa on Alatiossa. Siellä asuu heitä yli tuhat henkeä, ja aniharva heistä osaa norjankieltä. Sentähden he eivät käykään yleisissä jumalanpalveluksissa, mutta sitä kernaammin he lukevat Suomesta ostetuita kirjojansa. Sunnuntaisin he kokoontuvat jonkun lukutaitoisen luo, jolla on suomalainen postilla ja lukee heille siitä päivän saarnan. Yleisimmin käytetään Franken, Eerikki Sorolaisen sekä Vegeliuksen saarnakirjoja, etenkin viimemainittua.

Matkakumppaninani oli ollut kauppias Kolderup, jonka kohtalot ovat kertomisen arvoiset. Hän oli niin mieltynyt Puolmakiin ja sen väestöön, että hän oli päättänyt jäädä sinne elinijäkseen. Kaikki hänet tunsivat, ja kaikkien ystävyyden oli hän saavuttanut. Kaikkialla oli hän tervetullut vieras ja oleskeli joskus parikin viikkoa jonkun ystävän luona. Hänen ensimäinen uransa tutkinnon suorittaneena juristina oli hoitaa voudinvirkaa, mutta liian sävyisenä, hyväsydämisenä ja auttavaisena hänen aina oli vaikea suorittaa tilit ylöskannostaan, jonka vuoksi hän ei kauvankaan kelvannut voudiksi, vaan pantiin tuomariksi, jossa virassa ensin oli kaikkien mieliksi. Mutta kun hänelle tuomarina kuului ala-ikäisten perintöosuuksien hoitaminen, niin niistä hänen taas oli vaikea tehdä tiliä. Hänet määrättiin nyt tullinhoitajaksi, joka virka oli viimeinen, jossa hän on palvellut. Nyt hän oli muutamia vuosia sitten saanut oikeuden asettua Puolmakiin kauppamieheksi; mutta kun hänellä ei ollut mitään, millä kauppaa käydä, oli sekin elinkeino hänelle hedelmätön. Sen vähän, mitä hän sukulaisilta ja ystäviltä oli saanut kaupan alkajaisiksi, oli hän antanut velaksi köyhille, eikä hänellä ollut sydäntä kiristää sitä takaisin. Parina vuotena hän jo oli kärsinyt todellista puutetta, olipa ollut pakoitettuna vastaanottamaan apua köyhiltä puolmakilaisiltakin. Kun hätä oli ylimmillään, sai eräs hänen veljensä, valtioneuvos Kolderup-Rosenvinge Köpenhaminassa, tiedon hänen tilastaan ja maksoi sitten Puolmakissa asuvalle veljelle vuosittain 150 riksiä. Rosenvingen kuoltua hänen poikansa, professori Köpenhaminan yliopistossa, on säännöllisesti täyttänyt isänsä määräyksen eläkkeen suhteen. Sittemmin on toinenkin veli antanut vähän lisää, niin että herra Kolderup nyt tulee hyvin aikaan. Hän on seuranhaluinen ja iloinen, mutta Puolmakista hän ei tahdo luopua. Vuosittain käy hän minun luonani Utsjoella, ja ainakin pari kertaa norjalaisten ystävien luona muualla Ruijassa. Hän opettaa kylän poikia lukemaan ja kirjoittamaan ja lukee sunnuntaisin saarnan kyläläisille.

Eräs toinen matkani Ruijaan aiheutui seuraavasta syystä. Luokseni saapui kauppias Esbensen Vesisaaresta. Hänellä oli poika, joka oli jo kauvan ollut kihloissa erään neiti Klaagin kanssa. Jo vuoden ajan oli odotettu papin saapumista paikkakunnalle, mutta erinäisistä syistä häntä ei kuulunut. Rovasti Deinbollkaan ei palannut tänne suurkäräjiltä, vaan lähti kotimaahansa Tanskaan, ja rovasti Jordan oli kuollut.

Herra Esbensen oli tullut pyytämään minua Vesisaareen vihkimistä toimittamaan. Jouluaikana kuulutettu helmikuun kokous Inarissa oli kuitenkin lähellä, enkä siis silloin voinut seurata herra Esbenseniä. Mutta hän olikin tällä kertaa vain tahtonut asiasta sopia minun kanssani, itse saisin määrätä otollisen ajan. Näin ollen lupasin vastedes saapua.

Inarista palattuani ja pidettyäni kokouksen Utsjoella, olin taas ollut kahdeksan päivää yksinäisyydessäni, kun huoneeseni astui lappalainen, niin kokonaan puettuna poronnahkavaatteisiin, että näkyvissä oli vain silmät, nenä ja suu, ja kauttaaltaan niin lumisena, kuin olisi hän juuri kinoksesta noussut. Hän toi tervehdyksen kauppias S—ltä Tromsasta, jonka sanoi olevan ulkona ja pyysi yösijaa. Monen kursailun jälkeen istuimme kauppiaan kanssa pöydässä, ja hyvällä ruokahalulla söimme äsken valmistettua vaatimatonta ateriaani. Myrsky tuntui yhä kiihtyvän, jysky ja humina kuului ulkona, ja vieraani oli sangen hyvillään, kun oli päässyt katonsuojaan. Hänen juuri laskeutuessaan tunturilta Utsjoen laaksoon, olivat vuoret ruvenneet humisemaan ja pyry riehumaan. Jos matkaa olisi kestänyt vielä muutamakin minuutti, olisi hän kyllä saanut yöpyä taivasalla.

Samoin oli, niin hän jatkoi, hänen isänsä, joka 1789 vuoden sodan aikana oli komennettu lääkäriksi Vuoreijaan, papinrouva täällä ottanut vastaan. Itse pappi, kirkkoherra Sund, oli silloin ollut matkalla Inariin. Isänsäkin oli vilustuneena pysähtynyt pappilan mäelle ja lähettänyt kyytimiehensä kysymään, saako vihollisen valtakunnan alamainen tyyssijaa, saattamatta itseänsä ja taloa vaaranalaiseksi. Oli näet sodanaika. Silloin oli rouva astunut portaille ja kehoittanut matkustajaa sanoilla: "Tulkaa sisään vieras! Tapelkoot ja sotikoot kuninkaat; me täällä elämme ystävinä."

Lappalaiset ovat uteliaita, ja niinpä nytkin kirkonisäntä, tuo vanha Matti Samuli, tahtoi puhutella tulijaa. Ensimäinen kysymys oli: "Missä asioissa herra S. aikoi matkustaa Vesisaareen tähän vuoden aikaan aina Tromsasta saakka, kaiketi yli 50 penikulmaa?" Mutta vieras vastasi varsin lyhyesti ei aikovansa kenellekään puhua asioistaan, mutta huvikseen hän ei ollut tälle matkalle lähtenyt. Minä sitä vähemmin halusin tiedustella mitään herra S—n matkasta, kun itsekin olin miltei valmis lähtemään jo mainittuihin häihin. Herra S. oli varsin halukas, outo kun oli paikkakunnalla, pääsemään seuraani; sillä jo Tromsassakin kauhistutaan matkoja Lapissa. Suostuin mielelläni hänen esitykseensä, etenkin kun hän näytti neuvokkaalta, reippaalta ja iloiselta, sekä moneen asiaan perehtyneeltä.

Ilman erityisiä seikkailuja saavuimme eräänä selkeänä talvi-iltana Vesisaareen. Kirkas iltarusko valaisi kylän, kun laskimme alas viimeistä rinnettä myöten, jossa nuoriso huvittelihe suksilla, kelkoilla ja pulkilla, vanhempien mielihyvällä katsellessa nuorten reipasta urheilua. Täältä saimme melkoisen lisän seuraamme.

Vesisaaressa ei ole vetojuhtia. Poroja ei voida pitää jäkäläin puutteessa, eikä siellä nähdä, kuten idän puolella, valjastettuja koiria, harvoin härkiäkään. Kauppalan nuorisossa nousi siis suuri riemu, kun he näkivät porokulkueen. Etenkin lisäsi heidän uteliaisuuttaan se, kun huomasivat matkustavaiset säätyläisiksi, joita kaksi lappalaista palveli. "Kuka matkassa" huudettiin. "Otsjoga paappai", vastasi lappalainen yhtä äänekkäästi, niin että kaikki kuulivat. Olimme pian ensimäisten kalastajakojujen luona, joista väkeä tuli ulos kuin haamuja, lisäten meidän jo ennestäänkin suurta ja iloista seuraamme. Kaikissa huomattiin uteliaisuutta ja kohteliaisuutta, avustuksen halua ja hyvyyttä. Väestön ilakoidessa, lasten kirkuessa ja koirien ulvoessa, vietiin meidät ikäänkuin juhlakulkueessa kylän läpi kauppiaan taloon, jossa häitä piti vietettämän. Sieltä heti kiväärien ja tykkien paukunnalla ilmoitettiin, että vieraita oli saapunut. Isäntä tuli vastaani, ja minä esitin hänelle matkakumppanini. Mutta hän jo tiesi sekä hänen nimensä että hänen asiansa. Kun isäntä oli minulle osottanut huoneen, jossa minun tuli asua, piti herra S. turkistani kiinni, pyytäen, että hän kaikinmokomin saisi minun seurassani tulla sisään. Silloin minä ääneen sanoin: "Älkäämme viivyttäkö isäntäämme täällä pakkasessa, vaan astukaamme sisään." Siten pääsi S — kin kaikella kunnialla taloon.

Olin joutuisammin pukeutunut kuin salaperäinen S., ja olin noudattamaisillani kutsua teepöytään, kun hän taas rukoili, että ottaisin hänetkin mukaan, kun lähden naisväkeä tervehtimään. Hänen hartaasta pyynnöstänsä minä hänet esitin emännälle, jonka luona paikkakunnan kaikki säätyläisnaiset jo olivat koossa. Moniksi niitä ei olisi muualla sanottu, mutta täällä ne muodostivat rattoisan seuran. Niitä oli, Köpenhaminassa kasvatettu emäntä, talon vastainen miniä, yksi talon oma naitu tytär, voudin rouva ja muutamia naimattomia naisia. S—ää kohtelivat emäntä ja muutkin naiset ystävällisesti. Kun teepöytä oli korjattu pois ja yksi huomispäivän morsiustytöistä oli asettunut hyvin viritetyn pianon ääreen poloneesiä soittamaan, pyysi vouti emäntää kävelyyn, ja minulle toimitusmiehenä, ilmoitettiin, että maan tapa "vaatii", että minä kävellytän morsianta. Poloneesiä jatkui kunnes naiset olivat "vaihdetut", s.o. kunnes jokaisen kanssa oli kävelty. Iltasella huomasin että S—n kapineet olivat siirretyt huoneestani pois.

Varhain seuraavana aamuna kävi vouti luonani. Hän kysyi muun muassa: "tietääkö pastori kenen kanssa olette matkustanut?" — "Tietysti Tromsan kauppiaan S—n kanssa", vastasin minä. "Mutta tiedättekö missä tarkoituksessa S. on tullut tänne?" "Mitä asioita hänellä lieneekin, sanoin minä, siitä en välitä tunturimatkoilla; hän on kohtelias ja siivo ja olimme toisillemme suureksi hyödyksi." "Niinpä niin", vastasi vouti, "mutta muutoin hän on tullut tänne rangaistusta varten. Kun hän on säätyläinen, talonomistaja Tromsassa ja varakas, on hänelle sallittu kunniansanallaan omalla kustannuksellaan saapua tänne määräaikana. Kiellettyjen tavarain maahan tuonnin tähden on hän, paitsi melkoisia sakkoja, karkoitettu Ruijaan kuudeksi kuukaudeksi, ja minua on käsketty kahdeksan päivän kuluessa sijoittaa hänet palvelukseen, ellei hän sitä ennen ole itse hankkinut palveluspaikkaa." Kun kohteliaisuudesta pikimmiten kävin voutia tervehtimässä, tapasin siellä S—n, ei enään herraspuvussa, vaan merimiesröijyssä, joka oli tehty karkeasta kankaasta, istumassa ovenpielessä voudin työhuoneessa, voudin tarkastellessa häntä koskevia kirjeitä ja passia.

Paikkakunnalla oli, kuten tavallista, enemmän nais- kuin miesväkeä, enkä tiedä, voudin luvalla vai luvattako, emäntä oli kutsunut myös S-—n häihin; mutta sen huomasin, että hän nuorten luona oli varsin tervetullut, ja aina hänellä oli ensi sija, koska hän oli muita etevämpi tiedossa ja tanssissa. Lopputulos oli, että sekä nuoret että vanhat mieltyivät häneen, ja ellei hän olisi ollut naimisissa, niin ei hänen olisi ollut vaikea viettää täällä häitänsä. Naistenko välityksestä, tai siitä että vouti olisi itse mieltynyt häneen ja säälinyt häntä, sitä en tiedä, mutta seuraavana päivänä näin hänet työssä voudin konttorissa sekä huomasin häntä kohdeltavan talon ystävänä. Ja siten hän voudin konttoriapulaisena suoritti kuuskuukautisen rangaistuksensa Vesisaaressa, josta hän, kuten sanottiin, olisi lunastanut itsensä vapaaksi vaikka millä rahoilla. Ellei hän olisi tätä konttoritointa saanut, olisi hänen ollut pakko palvella kalastajarenkinä jonkun veronalaisen norjalaisen, kainulaisen tai lappalaisen luona.

Kun vihkimystoimi oli suoritettu, niin juhlallisesti kuin suinkin, huomasi vieraista selvästi, että viinit olivat hyviä, punssi maukasta, soitanto tyydyttävää, tanssi virkeää, ja morsian viehättävä.

Noin kello 9 aikaan, tanssien lomassa, pani vouti univormuhattunsa päähänsä ja miekan kupeelleen, lähteäksensä rattoisasta seurasta. Luulin jonkun hälinän syntyneen kokoontuneessa väkijoukossa. Kysyin, ja sain vastaukseksi; "Minun täytyy hetkeksi lähteä virkatehtävään." Onko mikään vaara tarjona? "Ei toki, minulla on vanki, jota täytyy mennä katsomaan." Haluten tutustua paikkakunnan vankeinhoitoon lähdin minäkin mukaan. Vankila ei ollutkaan kaukana häätalosta. Tuo mies oli joku kuukausi sitten otettu kiinni ja havaittu erääksi suureksi pahantekijäksi etelä-Norjasta. Järjestys ja siivo oli vankilassa oivallinen. Huone oli parempi ja lämpöisempi kuin ne, joita useimmat veronalaiset norjalaiset Vesisaaressa jaksoivat itselleen hankkia. Ruoka, jota vangille nyt tuotiin, oli tuore ja puhtaasti valmistettu. Ystävällisesti vouti häntä puhutteli, kysyi puuttuiko mitään — ruokaa, juomaa, kirjoja, lämpöä — kuinka hän jaksoi y.m. Toisena päivänä vouti uudisti käyntinsä vangin luona, edellä ja jälkeen puolenpäivän. Paitsi sopivia hartauskirjoja, joita vankilassa on saatavana, annettiin hänelle pyynnöstä muitakin käsillä olevia uskonnollisia ja siveellisiä kirjoja. En ole ennen enkä sen jälkeen nähnyt vankeja kohdeltavan semmoisella laupeudella, mutta vouti väitti, että tämä on Norjassa tavallista. Ja sittenkin siellä on paljon vähemmin vankeja ja rikollisia kuin meillä. Vieläpä nimismieskin oli velvollinen käymään vangin luona joka päivä. Vanginvartijan velvollisuutena oli vangin ruoan laittaminen, vankilan puhdistaminen ja vartioiminen. Kaikki puhuttelivat vankia ystävällisesti, ja siten totutettiin hänetkin ystävällisyyteen, alistumiseen, rohkenenpa sanoa siveellisyyteen. Pidin tätä enemmän kouluna ja ojennuslaitoksena, kuin vankilana, enemmän keinona saada rikollinen oikealle tielle, kuin rangaistuksena hänen tekemästään rikoksesta. Tätä nykyä täällä ei ollut muita vankeja. Asia onkin niin, että jos joku täällä asuva joutuu tutkimuksen alaiseksi, vaikkapa törkeästäkin rikoksesta, niin hänen sallitaan itse pitää toimeentulostaan huolta, ja pysyä vapaana, kunnes on saatu selville, onko hän rikollinen vai ei. Näin kertoi vouti. Tämä käy päinsä, arvelin minä, paikassa, jossa karkaaminen ei ole edes mahdollinen. Karkaaminen, selitti vouti, ei ole meidän lakiemme mukaan rikos, eikä sitä semmoisena rangaista, koska ei ole rikos pyrkiä vapauteen. Pienemmistä rikoksista, myöskin varkaudesta, kun varastetun arvo ei nouse yli 10 taalarin, rangaistaan siten, että rättäri 5 korttelin pituisella pampulla, voudin, lautakunnan ja käräjäväen läsnä ollessa, antaa tuomitulle lyöntejä kahdeksasta aina 30:een saakka, ohuiden vaatteiden päälle. Vouti pitää väestölle puheen, ja rangaistu kiittää voutia armollisesta rangaistuksesta. Yli 10 taalarin varkauksista ei ole ruumiin rangaistusta, vaan karkoitus lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi. Paluumatkallani Vuorelasta tapasin Varangissa kaksi nuorta ihmistä, jotka olivat sinne karkoitetut kolmeksi vuodeksi. Toinen oli nuori nainen Vuoreijan linnasta, rangaistu siitä, että oli aviopuolisojen kesken aiheuttanut epäsopua, josta oli seurauksena itsemurha, ja toinen, varkaudesta tuomittu mies, Alatiosta.

Häätaloon palattuamme alkoivat tarjoilut, ja tietysti maljat. Juotiin Norjan menestykseksi, jota norjalaiset punssilasin ääressä harvoin laiminlyövät. Juotiin malja "naapurivaltakunnalle" ja liitolle, jonka johdosta laulettiin. Puolittain säälien puhuttiin ruotsalaisista kansana, joka on ollut suuri, mutta joka nyt on vanhentunut, ja jota on rakastettava ja kunnioitettava kuten rakastetaan ja kunnioitetaan vanhusta, joka on aikansa elänyt. Mutta Norjaa kuvattiin reippaaksi nuorukaiseksi, joka tarmolla pyrkii edistymään, vaikka onkin lapsi, mutta joka kyllä on voittava kaikki luonnon esteet; kansaksi, joka elämän ja kuoleman uhalla astuu eteenpäin. Niin, se on kansa, jonka suurin omaisuus on "tuo hyvä perustuslaki", jota alhaisinkin norjalainen osaa arvossa pitää, ja jonka puolesta hän tahtoo uhrata kaikki, mitä hänellä on.

Kun innostus valtiolaitokseen on suuri rahvaassakin, ei virkamies- eikä rahamiestenkään piirissä huomaa paljon mahtia ja mahtavuutta. Kumpaakin siedetään, mikäli ne tarkoittavat maan etuja, ja sen tietää kansa. Sentähden, kun tapaa korkean ja ankaran virkamiehen ja kysyy rahvaalta, mitä se pitää semmoisesta "suurmiehestä," (siksi virkamiestä usein sanotaan), saa useimmiten vastaukseksi: "No, hän on hyvä mies, hän on Norjan kunnia." Meillä norjalaisilla on meidän lakimme mukaan kaikilla samat oikeudet, mutta meillä ei ole kaikilla samaa kykyä ja samoja tietoja. Sentähden tulee sen hallita, joka siihen on omansa, jolla on viisautta ja älyä; ja Norjan kunnia vaatii, että eteviä miehiä pidetään suuressa arvossa ja saavat palkkiota ansionsa mukaan. Raharikkaita ei vihata eikä kadehdita, vaan ollaan varsin tyytyväisiä että niitä on. Ne ovat, sanotaan, pylväitä, ja ymmärretään varsin hyvin, mikä hyöty on valtiolle heidän aarteistaan. Ne ovat hyödyksi monenkaltaisten verojen suorituksessa maassa, jossa maanviljelys ei jaksa yksin kantaa verojen taakkaa, vaan jossa varallisuus ja liikkeet taksoitetaan uskottujen miesten toimittaman arvostelun mukaan.

Tuota paljon huudettua norjalaisten kansallisylpeyttä en huomannut kovin loukkaavaksi, joskin se näytti naurettavankin puolensa. En myöskään kuullut heidän puheissaan tuota paljon mainittua vihaa ruotsalaisia kohtaan. Saattoi kyllä joskus, aiheesta tai aiheettomasti, kuulla, ettei Ruotsin perustuslaki ollut paraita, sekä että jos kerran nousisi puhe yhtäläisistä laeista veljeskansoille, niin kyllä olisi luonnollisempi, että Ruotsi omaisi Norjan valtiojärjestyksen kuin päinvastoin.

Nuoremmissa konttoristeissa ja äsken tutkintonsa suorittaneissa siviilivirkamiehissä saattaa pöyhkeileväisyys joskus rehottaa, mutta sitä en huomannut koskaan upseereissa, jotka päinvastoin paheksuivat sitä nurjuutta naapurikansaa kohtaan, jota kuulivat kauppa- ja siviilisäätyyn kuuluvilta. Minulla oli kuitenkin onni tavata useita upseereja, ja monta voutiakin. Voutien seurassa ei tarvinnut kauvan oleskella, ennenkuin sai kuulla, että he olivat "kuninkaan vouteja". Ja kun ystävällisesti kysyin, kuinka he saattoivat menetellä niin omavaltaisesti monissa asioissa, niin vastattiin: "Voudit ovat kuninkaita Ruijassa!" Ja kun viittasin norjalaiseen tasa-arvoon, sanottiin: "Olen kuninkaan vouti, ja hoidan oikeutta kuninkaan nimessä; mutta muutoin olen samanarvoinen kuin köyhä kalastaja".

Mutta norjalaisten kateus, joka ei ilmene ruotsalaisia kohtaan, ilmaantuu heidän omassa keskuudessaan. On kilpailu ja kauna Itä- ja Länsinorjan välillä, vielä enemmän Kristianian ja Trondhjemin kesken. Kuten Ruijassa, samoin muissakin maakunnissa, moititaan toisiansa, joka osaksi riippunee eri luonnoneduista ja vuonoin kautta toisistaan eristetystä asemasta, osaksi siitä, että verotus käy varallisuuden ja liikkeen mukaan. Yleinen verotus määrätään suurkäräjissä kiivaiden keskustelujen jälkeen, sitten voutikunnittain, vihdoin pitäjittäin, jolloin rahvas käräjissä valitsee kaksi uskottua miestä, jotka määräävät, paljonko jokaisen yksityisen tulee suorittaa. Sitten taas, kun on kysymys "Norjan menestyksestä", ovat he yksimielisenä kansana. Ruijan virkamiehet ovat enemmäksi osaksi "Sunnanfjells" harjanteiden eteläpuolelta. Ne ovat tavallisesti nuoria miehiä, jotka nykyisin ovat suorittaneet opintonsa Kristianian yliopistossa, ja kuuluvat siis Kristianian liittoon. He puhuvat mielellään Trondhjemilaisten ylpeydestä, ikäänkuin säälien paikan alennustilaa, se kun ennen oli ollut kuninkaan istuimena. He soivat kuitenkin Trondhjemille sen, mikä sillä on, mutta säälien he katselivat sen valtiollista vähäpätöisyyttä. Sanalla sanoen, he eivät ihailleet sen asukkaita, vaan kunnioittivat itse paikkaa. He olivat ylpeitä Trondhjemin tuomiokirkosta, Olavin sankarintöistä ja norjalaisten muinaisista viikinkiretkistä; mutta olivat hyvillään siitä, että se aika oli ohi. Nyt halusivat he vain pysyä rauhassa, nauttien meren ja vuorten rikkauksista. Sentähden he yhä vähentävät armeijaansa. Tahdomme kyllä, sanoivat he, puolustaa itseämme, siihen kuitenkaan ei riitä armeijamme. Mutta me lähdemme mies talosta, tappelemme isänmaan, naistemme ja lastemme puolesta viimeiseen kynteen saakka. Jos meitä vastaan hyökätään, niin kyllä näytämme, että Norjassa on sekä rautaa että ruutia ja käsivarsia, millä se itseänsä puolustaa. Meitä moititaan, että pidämme ruoka-aineet ja työn korkeassa hinnassa; mutta sehän juuri on politiikkamme. Me rohkaisemme työläisiä, ja saamme siten kunnollisia työmiehiä. Niinpä esim. kyytimaksu meillä enemmän tarkoittaa maan kuin matkustajan etuja.

Meitä suomalaisia näkyvät he katselevan, niinkuin Aleksanteri Suuri juutalaisia, laupeudella ja säälillä. Suomalaisilla ei kuitenkaan tarkoitettu herrasluokkaa, joka heillä käy ruotsalaisen tai venäläisen nimellä. Niinpä minulta kysyttiin, tahdoinko pitää itseni ruotsalaisena, vaiko venäläisenä; sillä he eivät tietäneet mistään itsenäisyydestä Suomessa tahi, niinkuin he sanovat, Suursuomessa, eivätkä sitä tunnustaneetkaan, kun sitä nyt, kuten ennenkin, hallitsivat ruotsalaiset virkamiehet, eikä maankieltä käytetty edes virastoissa eikä oikeudenkäynnissä, vaan kuten heillä lappalaisten luona norjankieltä, samoin Suomessa ruotsinkieltä.

Kolmantena päivänä häiden jälkeen ryhdyin paluumatkalle Utsjoelle. Sillä matkalla tuli minun kulkea Varankitunturin poikki. Olin saapunut Nyborgin kauppalaan ja asuin erään herra Tveden luona, joka kehoitti minua viipymään, sillä yhä riehui rajuilma. Jätin oppaalleni ratkaistavaksi rohjettiinko lähteä tunturille, jossa muuan minun edeltäjäni, kirkkoherra Helander rajuilmassa eksyi edellä ajajastaan, ja sai siellä kuolettavan taudin. Oppaani suuresti epäröi, tutki pilviä, tarkasti tuulensuuntaa, ja kehoitti vihdoin odottamaan vielä jonkun ajan. Mutta ei edes auringon noustuakaan, jolloin ilma tavallisesti muuttuu, rajuilma lakannut. Nyt eräs toinen lappalainen, jolla oli sama matka kuin meillä, halusi lähteä, vaikkei rohjennut yksin. Opastanikin jo vaivasi koti-ikävä. Olisin mielelläni viipynyt, enkä suostunut lähtemään, ennenkuin molemmat olivat vakuuttaneet, ettemme eksyisi. Lupasivat, olipa ilma mikä tahansa, viedä minut Puolmakiin, kunhan porot vain eivät väsy, ja heille suodaan aikaa niiden syöttämiseen. Syötyäni hyvän aamiaisen lähdimme, vaikkakin lappalaiset nyt selittivät ettei matkaan ole ryhtyminen heidän edesvastuullaan, vaan Jumalan kaitselmuksen turvissa.

Jos lukija ottaa kuvitellaksensa suurta järveä, joka on jäätynyt myrskyn ja rajuilman aikana, ja siis on kovin epätasainen, ilman tietä ja viittoja; jossa ei näe rantaa millään taholla, kun pyry lennättää lunta sikinsokin tuulen mukaan; niin hän saa heikon käsityksen tunturimatkasta talviseen aikaan lumipyryssä. Vanhan uskollisen vainukoiran tavoin kokenut lappalainen ei erehdy suunnasta. Hän yhä hoputtaa kestävää poroansa; kuljetaan harjut ja laaksot, ja pelastus riippuu yksinomaan Jumalasta ja lappalaisen vainusta. Milloin pulkka sattuu teräviin kiviin, joten se on vähällä särkyä, milloin se kokonaan vajoo lumeen ja kaatuu. Missä ajaja näkee vaivaiskoivun, hän pysähtyy, tarkastaa sitä, katselee eteensä ja taaksensa, huomataksensa onko suunta oikea, missä ei näy oksaa tai vesaa lumen alta, siellä hän kaivaa niitä lumesta, saadaksensa niistäkin tienoppaan, jonka luotettavaisuutta hän tutkii kompassin, tuulen ja jonkun näkyvissä olevan tähden avulla. Muutoin tuuli tunturiseuduissa on kovin epävarma johtaja. Jos siihen liiaksi luottaa, on vaara tarjona, sillä jos sen muuttunut suunta jää huomaamatta, syöstään ehkä joihinkin tunturien epälukuisiin kuiluihin, ja ristituulet, jotka eivät ole varsin harvinaisia tuntureilla, saattavat helposti ohjata matkustajan takaisin siihen paikkaan, josta on lähdetty.

Onnellisesti saavuimme kuitenkin Puolmakiin, jossa minua avoin sylin tervehti Kolderup, huudahtamalla: "Jumalalle kiitos, että olette hengissä; olipa teillä mokoma ilma paluumatkallanne."

Varhain aamulla tuli luokseni joukko kyläläisiä. Kaikki olivat he suomalaisia, ja sitäpaitsi oli väkeä naapurikylistäkin tullut minua tapaamaan. He pyysivät minua pitämään jumalanpalvelusta, ja useita lapsia tuotiin kasteelle. Kun ei ollut vuoteen mitään pappia paikkakunnalla ollut, suostuin heidän pyyntöönsä; kuitenkaan ei ehtoollista jaettu. Siihen oli Vesisaaren voutikin minua neuvonut, kun häiden aikana hänen tykönään oli käynyt useita henkilöitä, jotka omasta ja muiden puolesta olivat anoneet hänen avustustansa siihen, että paluumatkalla palvelisin täkäläistä suomalaista ja lappalaista rahvasta papillisilla toimituksilla. Ripillä saivat kyllä puolmakilaiset ja lähikyläläisetkin käydä Utsjoen kirkolla, milloin heillä ei ollut omaa pappia.

Ollessani Puolmakissa sain nähdä, kuinka n.s. norjalainen sovintokomitea toimii. Siinä oli esimiehenä sovintokomisarius ja lautakuntana kaksi kunnollisiksi tunnettua rahvaanmiestä. Norjassa ei ota varsinainen oikeus käsitelläkseen mitään siviiliriita-asiaa, ennenkuin se on sovintokomiteassa ilmoitettu ja siellä yritetty sovittaa. Sovintokomisariuksiksi valitaan taitavimmat ja paikkakunnalla rehellisyydestä tunnetut miehet. Valittujen täytyy, jollei heillä ole laillista estettä, ottaa tehtävä vastaan ja pysyä siinä kolme vuotta, jolla aikaa ovat mieskohtaisista veroista vapaat. Maaseudulla amtmanni, jota meillä vastaa kuvernööri, on koko sovintolaitoksen esimiehenä läänissään, mutta kaukaisempia seutuja varten hän määrää kunnollisia, rehellisiä miehiä, tavallisesti kaksi kutakin sovintopiiriä varten, jolloin piirit jaetaan mahdollisuuden mukaan niin, ettei kellään ole istuntopaikkaan pitempää matkaa kuin 4 penikulmaa. Sovintolautakunnan jäsen vannoo seuraavan valan: "Minä N. N., valittuna sovintokomitean jäseneksi, lupaan ja vannon, että minä kaikin voimin koetan edistää asianosaisten kesken vapaaehtoista sovintoa niissä asioissa, joita tässä komiteassa esitetään, ja kaikella innolla ja rehellisyydellä, mikäli kykyni siihen riittää, niin myös parhaan vakaumukseni ja omantuntoni mukaan siihen avustaa, niin totta kuin Jumala auttakoon ja hänen pyhä sanansa."

Kun vapaaehtoinen sovinto on odotettavissa helpommin, jos asianomaiset ovat itse saapuvilla, niin on heidän velvollisuutensa esiintyä mieskohtaisesti komitean edessä, ellei heillä ole laillista estettä, tahi, mitä kantajaan tulee, hän asuu enemmän kuin 4 penikulmaa komitean kokouspaikasta. Valtuutettuna, jolla on oikeus sovittaa asia, olkoon ainoastaan semmoinen henkilö, joka nauttii täydellistä kansalaisluottamusta. Asianajajaa ei saa pitää mukanaan.

Käydessään 1822 Utsjoella ja siellä viivyttyänsä luonani muutamia päiviä, rovasti Deinboll lähtiessään kehoitti minua seurassaan matkustamaan Nordkapiin. Kun ei ollut toiveita tavata lappalaisia kirkolla ennen Mikonpäivää, ja kun jo olin saanut kotimaasta asianomaisten luvan tieteellisissä ja taloudellisissa tarkoituksissa matkustaa Ruijassa, suostuin kehoitukseen. Parin päivän matkan jälkeen saavuimme Gullholmaan, joka on kauppapaikka pienellä saarella Tenojoen suulla, noin 50 syltä pitkä ja samanlevyinen.

Täällä meitä ystävällisimmästi vastaanotti kauppias Juhana Skanke, joka oli piiripäällikkönä ja sovintokomisariuksena ja omasi siihen tarpeelliset lainopilliset tiedot. Hän oli sen ohessa keskievarina, ja kestittäjänä sanan täydellisessä merkityksessä, sillä tunnettu ruijalainen vieraanvaraisuus kuului hänenkin ominaisuuksiinsa. Jokainen Gullholmaan tulija saa kohta kuulla hänen tervehdyksensä: "Tervetullut tänne!" Hän vie heti vieraansa hyvin järjestettyyn taloonsa ja maukkaasti katettuun pöytäänsä, jossa ateria alkaa liemiruualla ja loppuu hyvään kala- tai liha-annokseen. Tätä yksinkertaista elämäntapaa noudatetaan yleensä koko Ruijassa, eikä ruokalajien lukua lisätä vieraankaan tullessa, eikä edes juhlatilaisuuksissa. Mutta sitä vastoin harvoin päästään punssimaljasta. Päivällisen jälkeen lähdetään tavallisesti ulkoilmaan virkistymään, mutta kauvan sitä ei suoda nauttia, sillä pianpa tulee palvelija, joka kohteliaasti lausuu: "Emäntä (tai isäntä) pyytää herraa astumaan sisään juomaan kupin kahvia". Rouva ja herra kilpailevat sitten, toinen tyrkyttäen punssia, toinen kahvia.

Tuotiin myytäväksi runsaasti kaloja, semminkin lohia; ja liike olisi ollut vilkkaampikin, jos herra Skankella olisi ollut enemmän tavaroita vaihdettavina lappalaisten, kainulaisten ja norjalaisten kalaan ja hylkeen rasvaan. Herra Skanken monet nuoret pojat — jotka hänen luonaan olemisemme aikana olivat koulunkäynnistään vapaat, kun heillä ei ollut muuta opettajaa kuin isä, jolla nyt oli muuta tehtävää — olivat aamusta iltaan kalastamassa Gullholman rannoilla. Pitemmälle heillä ei ollut lupa lähteä. Heidän kalastustapansa oli yksinkertaisinta mitä ajatella voi. Heillä oli rautanaula kiinnitettynä sauvan päähän, ja se kädessään he kulkivat pitkin rantoja etsien santakampeloita, jotka nuuskivat ruuakseen äsken perattujen kalojen verta. Naulalla he läpäisivät kampelan, joka virui vedessä soikean vadin tahi suuren lautasen näköisenä. Leivisköittäin ne niitä kokoilivat yhtenä aamuna. Mutta eipä kalastus siihenkään rajoittunut. Eräänä aamuna he toivat taloon kiinni ottamansa elävän hylkeen. Se oli poikanen, jota olivat houkutelleet seuraamaan heitä kuivalle maalle, emän ääntä matkimalla.

Seurakunta täällä oli varakas, ja sen jäsenet olivat muita näillä seuduilla asuvia sivistyksessä etevämmät, paitsi norjalaisia Vesisaaressa. Ani harva heistä polveutui lappalaisista, vaan olivat ne suomensukuisia. Suomalaisilla suuresti kehittynyt karjanhoito oli perustuksena heidän varallisuuteensa. Seutu onkin siihen varsin sovelias, sillä mitä lähemmäksi Tenojoen suuta tullaan, sitä ruohoisemmiksi rannat käyvät, ja pieniä kattosonnalla lannoitettuja niittypalasia tavataan monissa paikoin.

Lähdettiin Nordkapiin. Se ei vaikuta kammottavammin kuin moni muu kallionkärki Jäämeren rannalla. Nordkapin kalliot eivät olekaan korkeammat kuin 1,000—1,200 jalkaa. Mutta kuten muuallakin pitkälle pistävissä niemissä ja luodoissa, ei täälläkään ollut mitään kasvullisuutta. Ainoastaan joku kitukasvuinen, päästä kuivettunut korsi pisti esiin vuoren halkeamista. Taivas, vesi, tunturit ja usva ovat ainoat mitkä näkee. Harvoin aurinko pilkistää pilvien raoista. Matalimmilla kallioilla on varsin niukasti kasveja, mutta ei ensinkään pensaita, saatikka puita. Mikä asuntopaikka! huudahtanee jokainen. Mutta ei se ole parempi läheisissä saarissa ja niemissäkään. Päivä oli tällä kertaa ihana, mutta kyytimiehemme väittivät, että semmoiset päivät ovat täällä harvinaisia. Saavuimme Tanahorniin, joka on jylhä kallio Tenojoen suulla. Pitkänä ja kapeana se pistää kauvas ulos mereen, eikä se ole paljoakaan matalampi, kuin Nordkapin kalliot.

En ole koskaan nähnyt paikkaa, joka on minuun jättänyt kammottavamman muiston kuin Tanahorn. Uteliaisuus ja halu seurata Deinbollia tuolle kalliolle katselemaan Jäämeren majesteetista hyrskyä olivat houkutelleet minut melkein sen huippuun saakka, joka alttarin kaltaisena pistää ulos mereen. Ja kun siellä näin 1,000 jalan syvän kuilun ympäröivän minua melkein joka puolelta, jouduin jonkinmoiseen pyörtymystilaan, niin vaikeaan, että joka kerta kun sitä muistelen, tunnen väristystä jäsenissäni; ja vielä kauan jälestäpäin olen unissani luullut syöksyväni sieltä alas. Riensin siis pois tästä taivaan korkeudesta.

Lähdimme jalkaisin, tutustuaksemme seutuun, ja saavuimme Berlevoogin kauppa-asemaan, joka on perustettu 1790 ja erään Tromssalaisen oma. Asema perustui yksinomaan kauppaan meressä kalastavien venäläisten ja Norjan n.s. pohjoisretkeilijäin kanssa. Pohjoisretkeilijät tulevat tänne keväällä, aina etelä-Norjasta saakka, ja lähtevät, kuten venäläisetkin, pois syksyllä, saatuansa täydet lastit. Ainoastaan viisi perhekuntaa asuu täällä, ja kauppaa tehdään vain lyhyenä kesänaikana. Pitkä 9-kuukautinen talvi eletään täällä kuin vankeudessa. Hevosella tänne ei voi koskaan päästä, ja varsin harvoin porollakaan. Kaupanhoitaja Kruuse, kun oli edellisenä talvena tahtonut matkustaa "Pohjoismaahan" (Nordlandet), oli pakotettu kulkemaan jalkaisin kuusi penikulmaa, matkakapineet kelkassa, Gullholmaan, ja vasta 8 päivää siellä odoteltuaan hän sai Skankelta kyytiporot. Talvella ei käy muu kauppa, kuin ravinto-aineiden velaksi antaminen rutiköyhille naapureille, jotka puolestaan sitoutuvat myymään kaikki ensi kesänä saamansa kalat kaupanhoitajalle.

Vähän matkan päässä kauppa-asemasta on vanha hautausmaa, jossa siihen aikaan kun Tenon ja Kjöllefjordin seurakunnilla, jotka nyt ovat Vuoreijan kappelina, oli oma pappi, milloin vuosittain, milloin joka toinen vuosi siunattiin ne ruumiit jotka sillä välin oli siellä haudattu. Mutta nyt ei ollut pappia käynyt täällä kymmeneen vuoteen, jonka tähden rovasti Deinboll, toimitettuaan jumalanpalveluksen asemalla, heitti multaa joka paikkaan missä tiedettiin sellaisen vainajan lepäävän. Mutta kun ilmoitettiin, että useita pohjoisretkeilijöitä oli tänne haudattu, tietämättä mihin paikkaan, heitti rovasti kolme kertaa multaa myöskin keskelle hautausmaata, kaikkia niitä varten, joiden hautapaikkoja ei tiedetty.

Paluumatkalla poikkesin Vesisaareen, ja sieltä suuntasin matkani meritse Morttiseen, johon oli kolme penikulmaa. Alussa meitä ei haitannut myrsky. Mutta emme olleet päässeet muuta kuin puolen penikulmaa, kun taivas vetäytyi synkkiin pilviin, jotka olivat lakkaamatta liikkeellä; tuuli kävi kovemmaksi, venhe kiiti reippaammin, ja muutamassa minuutissa oli meillä täysi myrsky, joka uhkasi kaataa veneemme, vaikka purjeet olivat reivatut. Toinen hyökylaine toisensa jälestä syöksyi veneeseen. Kolme reippainta soutajaa ponnisti viimeiset voimansa saadakseen meidät maihin. Neljäs ja minä ajoimme vettä veneestä. Työ oli raskas, sillä mikäli saimme veden vähennetyksi, tuli uusia laineita sisään. Olimme jo hyvin lähellä maata, mutta sopivaa nousupaikkaa ei ollut, sillä mustia, jyrkkiä kallioseiniä vastaan syöksyivät laineet rajusti, pudotakseen taas useiden sylien korkeudesta takaisin valtamereen. Ei siis ollut hyvä pienellä purrellamme laskea rantaan. Monen ponnistuksen jälkeen onnistui meidän kuitenkin päästä maihin. Olimme läpimärät, eikä tulta voitu sytyttää. Koko vuorokauden makasimme veneen alla, kun lakkaamatta myrskysi, satoi lunta, rakeita ja vettä. Semmoinen ilma, sanoivat soutajani, ei ole harvinainen Ruijassa. Nyt olemme kuitenkin kovalla maalla, sanoi yksi lappalaisistani, emmekä ole huonosti hoitaneet venettä, kun pääsimme tänne; eihän täällä ole varsin hyvä, mutta parempi sittenkin kuin ulapalla. Kolme kertaa tänä kesänä olivat laineet täyttäneet heidän veneensä, kun he olivat kyydinneet "suurmiehiä".

Parhaassa ilmassa saavuin sitten Morttiseen kauppias Nordvin luo. Vieraanvaraisuus on kyllä Ruijassa erinomainen, mutta kyllä sittenkin herra Nordvi siinä kohden oli muista voitolla. Läpivilustuneena ja puolisairaana en voinut vastustaa Nordvin vaatimusta olla lääkärinäni, ja alistuin siis mielelläni hänen määräyksilleen, joihin kuului, paitsi muuta, tuo välttämätön punssi. Se valmistetaan ainakin puolivalmiiksi, kun huomataan liputettu vene, ja tuskin on päässyt huoneeseen, kun se jo kannetaan pöydälle. Jos veneväki laiminlyö lipulla ilmoittaa säätyläisen saapumista kauppalaan, saavat he moitteita. Vähän ajan päästä isäntäni ilmoitti saaneensa kutsun toisten sairaitten luo — hän sillä tarkoitti soutajiani, jotka kaiketi halusivat saada "huvitella" — ja pyysi minua sillä aikaa tottelemaan hänen vaimonsa määräyksiä. Rouva Nordvin lääkkeet olivat kahvi, aamiainen ja tee. Lähtemistä ei saanut ajatellakaan, sillä puolen viikon levähdystä pidettiin välttämättömänä moisten rasitusten jälkeen. Ruijan rouvat ovat mainioita ruuanlaittajia. Emännöitsijää heillä ei ole. Rouva siinä itse toimii, lappalaisnainen hoitaa vain tulta padan alla. Emäntää varten on kyökissä hansikkaat, silmävarjostin ja esiliina. Nordvin lääkejärjestelmä sai minut jonkun tunnin jälkeen hikoilemaan, jota kesti virkistävän edelläpuolisen nukkumisen aikana. — "No, koska teillä on niin hyvä luonto", sanoi Nordvi, "ja olette niin reipas, niin luulen saavani poistaa teidät sairaslistalta ja päästää teidät matkaan, mutta tänään se ei ole ajateltavissakaan. Olen rannikkopuolustuksen päällikkö ja koko rahvas on minun käskyni alainen, ja lähteminen talostani tänään — sunnuntaina — ei ole mahdollinen".

Koti-ikävä vaivaloisen matkan jälkeen, mutta semminkin virkatehtäväni vaativat minua paluumatkalle, ja maanantaina 23 p:nä syyskuuta olikin uusi, mukava 4 miehen soudettava vene käytettävänäni. Nordvi ja hänen rouvansa seurasivat minua rantaan, ja viimeinen sana, jonka heiltä kuulin, oli rouva Nordvin lausuma: "Nyt emme saa ketään vierasta ennenkuin talvella", johon Nordvi lisäsi: "tervetuloa ensi talvena".

Pian oli 1 1/2 penikulman matka suoritettu, ja olin nyt Varankivuonon pohjuksessa. Täältä tahtoivat kyytimieheni palata, mutta ne harvat ihmiset, jotka täällä asuivat, olivat kalastamassa, ja semmoisessa tapauksessa oli kyyditsijäin velvollisuus saattaa minut Puolmakiin, joka oli lähin paikka, missä ihmisiä oli tavattavissa. Lähdimme siis. Ensin oli kuljettava jalkaisin Varankitunturin poikki, ja sitten penikulma veneellä Tenojokea ylöspäin. Joka mies otti 40 naulan taakan kantaaksensa. Puolipäivän aikaan lähdimme taivaltamaan. Auringonpaiste oli kuumempi kuin tavallisesti tähän vuoden aikaan, ja taakat painoivat. Olimme puolitiessä, kun aurinko oli lännessä, mutta matkan vaivaloisin osa oli suoritettu, kun tähän saakka olimme kulkeneet ylämäkeä. Nyt oli astuminen alamäkeä. Aurinko ei ollut vielä laskenut, kun Gollevaaralta sain silmäillä hitaasti juoksevan Tenojoen peilinkirkasta pintaa. Tästä kauniista näystä tahdoin hetkisen nauttia. Elokuun 25 p:nä olin kulkenut Tenojokea Gullholmaan, enkä ollut sen koommin nähnyt kunnon pensasta, saatikka puuta. Mutta täällä oli vielä koivu viheriänä ja kilpaili rinnallaan seisovan haavan kanssa kauneudessa. Jalkamatkaa oli vielä 1/8 penikulmaa, kun alkoi yhä tuuheampi metsä; ja niin olin siihen ihastunut, että aivan huomaamattani saavuimme joen rannalle. Täällä ei ollut venettä, mutta niin nautin lehdosta ja ympäröivästä ilmasta, että mieluummin tahdoin yöpyä tänne kuin ruveta pimeässä etsimään jotakin lappalaiskotaa. Sillä välin oli kumminkin kaksi lappalaistani astunut jokea ylöspäin ja kaksi alaspäin venettä etsimään. Iltarusko, joka kajasti taivaanrannalla, antoi vielä senverran valoa, että saatoin tuntea jokaisen kasvin, ja huomasin pian istuvani hajuruohokentällä. Ei mikään ole kaunista, ellei sitä toiseen vertaa, eikä mikään nautinto suuri, ellei ole kärsinyt sen puutetta. Ei edes Main-virran viinivuoret, eivätkä Elben rannat, tarjoa vähemmän suotuisissa seuduissa kasvaneelle etelämaalaiselle niin suuria vastakohtia, kuin Tenon laakso sille, joka Varankivuonosta saapuu. Kun kauniina kesä-iltana astuu alas Varankivuorelta Seida-kylän kohdalla, asettuu veneeseen, ja kulkee auringon laskiessa Bonakaan ja Norskholman ohi Gullholmaan saakka, silloin nauttii näystä, jota ei ikinä unohda. Kuinka monet tuhannet hylkeet kohottavatkaan päänsä vedenpinnan yli, ja ikäänkuin tervehtivät matkustajaa, ottavat penikkansa selkäänsä ja sukeltavat niiden kanssa veteen, jos sattuvat tulemaan liian lähelle venettä. Täällä elää ääretön joukko lintuja. Sorsa, närhi, kajakka ja tiira seuraavat alaspäin luisuvaa venettä. Kaikki nuo saavat nyt rauhassa kulkea, jotta ylöspäin pyrkivä lohi ei tulisi ampumisella pelotetuksi; ja vasta syksyllä, kun lohenpyynti on loppunut, hyökätään näihin hyljejoukkoihin, jotka suvisin asuvat rauhoitettuina Tenojoen juoksevassa ja kristallikirkkaassa vedessä. Täällä istuu koivun oksalla tahi tuuheissa pensaissa pohjolan satakieli ja korottaa äänensä muiden laululintujen ääntä korkeammalle. Niitä vilisee kuten kärpäsiä tuuheiden koivujen keskellä ja istuu melkein jokaisessa pensaassa. Luulisipa niiden etsineen tämän paikan kuullaksensa tuota verratonta taiteilijaa, joka jaloilla, kauniilla ja suloisilla sävelillään matkii muiden laulua, josta se onkin saanut suomalaisen nimensä "satakieli", lapiksi kielavelgo (pikakielinen). Vaikka sitä tavataan melkein jokaisen Lapin puron varrella, näkyy se erittäin valinneen lempipaikakseen tuuheat pensaat ja koivut Tenojoen ja Utsjoen rannoilla. Puhtaimpina ja heleimpinä soivat sen säveleet syvässä jokilaaksossa, jossa vuorien kaiku vastaiselta rannalta vastaa sen pitkiin, kestäviin viserryksiin. Koroittaen ja alentaen suloista ja ihanaa ääntänsä, se matkii ja äänellänsä voittaa virtojen kohinan ja purojen lirinän. Peipposet, sirkat, varpuset, tilhit, leivot, västäräkit, rastaat ja muut linnut tuntevat itsensä voitetuiksi ja vaikenevat kun koiras satakieli keväisin houkuttelee naaraan luoksensa rakentamaan hänen kanssansa yhteistä pesää jonkun puun paljastetun juuren alle puron tai joen rannalla, jossa sääsket miljoonittain ovat niille runsaana ravintona ja estävät suurempia eläimiä saapumasta hävittämään niiden turvatonta majaa, johon ne yhdistetyin voimin mitä pehmeimmistä ruohoista, karvoista, untuvista ja höyhenistä valmistavat vastaisille rakkaillensa vuoteen. Eikä ole vähemmän viehättävää niiden laulu, kun joku liiaksi lähenee heidän rauhallista majaansa. Laulu muuttuu silloin surusointuiseksi. Koiras näkyy sillä tahtovan varoittaa kumppaliansa ja samassa herättää sääliä mahdollisessa rauhanhäiritsijässä. Tenon jokilaakso onkin siksi viehättävä, että Itä-Ruijan virkamiehet, nekin jotka asuvat Vesisaaressa, joka kuitenkin on mieluisin paikka koko Varankivuonossa, matkustaessaan täällä juhannuksen aikana virka-asioissa, usein tuovat mukanaan naisväkensä, jotka aina jonkun vuoden kuluttua haluavat käydä näillä ihanilla mailla Seidan ja Bonakaan seuduilla Puolmakin ja Gullholman välillä.

Siitä hurmauksesta, johon olin joutunut, en selinnyt ennenkuin lappalaiset palasivat. Heidän oli onnistunut löytää vene. Heti istuttuani veneeseen juolahti mieleeni, ettei vene ollutkaan heidän omansa. "Kenenkä luvalla olette ottaneet tämän veneen?" "Se on Erkki Heikinpojan oma, tässä on hänen nimensä", vastasi heistä yksi varsin levollisesti ja sanoi vastaavansa teostaan; siihen vielä lisäten: "Hän on matkustanut Varankiin suoloja noutamaan". "Entä jos Erkki palaa eikä tapaa venettänsä", väitin minä. "Niin odottakoon, huomenna palaamme ja sitä paitsi", lisäsi hän rauhoittaen, "hän ei palaa niin pian, sillä hän ainakin yhden päivän huvittelee kauppalassa". Tenolaisillakaan ei ole omia veneitä Varangissa, vaan käyttävät he, käydessään kauppaloissa, Varangin lappalaisten veneitä, luvalla tai luvatta; ja saman omankäden ja maan tapaan perustuvan oikeuden nojalla Varangin lappalaiset käyttävät, kun tulevat Tenoon, siellä olevia veneitä. Sen vuoksi ei panna pahaksi, jos joskus täytyykin rannalla odottaa vuorokauden ajan venettään, jonka joku tarpeeseensa on ottanut, ja sitä, joka niin luonnollisesta asiasta lausuisi solvaavia nuhteita, jopa pidettäisiin huonona ihmisenä.

Veneessä matkustaessani nukuin, enkä herännyt ennenkuin kyytimieheni Puolmakin läheisyydessä puhuttelivat vastaantulevia kalastajia. Kun he huomasivat, että minä olin veneessä, ja tiesivät että isännällä, jonka luo minun tuli poiketa, ei ollut tuoretta kalaa, heittivät he veneeseeni lohen, lausuen: "Pidä tämä hyvänäsi illalliseksi, isä". Se oli liikuttavaa hyväntahtoisuutta minua kohtaan ihan tuntemattomilta ihmisiltä ja vieraan vallan alamaisilta. Oli jo puoliyö, kun saavuin Puolmakiin. Poikkesin vanhan Kolderupin luo, joka oli aika hyvillään tulostani. Seuraavana päivänä, tiistaina 24 p., lähdin täältä. Mitä kauvemmaksi jouduin merenrannasta, sitä selvemmin näkyi, että talvi oli tulossa. Metsämarjat olivat jo hallan puremia, lehtipuiden keltanen väri lisääntyi, rastaat valmistautuivat matkalle, ja lohi pyöriskeli täysmätisenä ja pullistuneena joessa.

Ilman erityisiä seikkailuja saavuin vihdoin Utsjoelle. Siellä näytti jo aivan toisenlaiselta kuin lähtiessäni. Pieni ruohokenttä pappilan ympärillä, joka silloin oli viheriäinen, oli nyt menettänyt kauneutensa ja oli ensi aamuna palaamiseni jälkeen lumen peitossa. Tämä talvipuku katosi kuitenkin muutamien päivien perästä. Sunnuntaina syyskuun 29 p:nä oli maa taas paljaana, ja lunta tuli vasta lokakuun 16 p:nä; 27 p:nä Mandojärvi jäätyi, ja 29 p:nä Tenojoki. Suvi oli ollut suotuisa, kalastus kaikkialla hyvä, ja kaikki saapuivat Herran huoneeseen kiittämään Jumalaa näistä runsaista antimista.

XIV.

Nautittuani lääkärinhoitoa Oulussa vuonna 1825, siirryin vähitellen pohjoisempaan ja saavuin Rovaniemelle samaan aikaan kun siellä valmistauduttiin matkalle Kemin kuuluisille markkinoille. Muutaman päivän siellä oltuani lähdin Turun pappienkokoukseen. Melkein joka mies tarjosi minulle vapaan paikan veneessään Kemiin saakka, ja minä kiitollisuudella otin erään vanhan tuttavan tarjouksen vastaan. [Tästä matkasta on kirkkoherra Fellman kirjottanut laveat muistiinpanot, kuvaten sen ohessa koko suuren Kemijoen vesistöä sekä taloudellisia ja henkisiä oloja tämän joen varrella. Otamme tähän vain hänen kertomuksensa Kemin markkinoista.]

Kemin pitäjän kirkonkylä on vanha kauppa- ja markkinapaikka. Jo ennenkuin perustettiin kaupunkeja maan pohjoiseen osaan, oli Kemi jo semmoisena tunnettu, ja kunink. kirjeessä vuodelta 1531 "laittomasta kaupasta, laillisista ja laittomista satamista pohjoismaissa", säädetään, "että Hernösand, Huddiksvall ja muut laittomat satamat ovat kiellettävät, eikä mitään laivakulkua saa harjoittaa paitsi neljään satamaan, jotka ovat Tornio, Oulu, Kemi ja Ii". Tämänkin vuoksi halusin tutustua näihin markkinoihin, joihinka siis samosin mukana.

Ensi markkinapäivänä kokoontui paljon väkeä markkinapaikalle, ja minäkin sinne suuntasin askeleeni. Markkinat olivat ennen pidetty saarella kirkon luona, mutta tulipalo 1821 hävitti kaikki siellä olevat markkinakojut, joita oli noin 40 — 50, Oulun ja Tornion porvarien omistamia. Osa niistä oli jo semmoisessa asussa, että ne näyttivät olevan Kustaa Aadolfin ajoilta, jolloin aijottiin-tänne perustaa kaupunki. Oli päivällisaika kauniina suvipäivänä jolloin tulipalo syttyi näissä hökkeleissä. Sadottain ihmisiä saapui paikalle, enemmin suojeluksensa pappilaa, joka oli läheisyydessä, kuin vielä tuleen syttymättömiä rakennuksia markkinapaikalla. Ne olivat aikanaan olleet kaiken irstaisuuden tyyssijoja ja luultiin että niissä riehui itse paholainen. Valistuneet ihmiset paikkakunnalla kertoivatkin minulle, että rahvas tarkasti silmäili tulipaloa nähdäksensä pakeniko paholainen liekeistä. Tuli tarttui pian pahimpaan kapakkaan, jota kutsuttiin "Orren tuvaksi", siitä syystä että se aikanaan oli ollut Orre-nimisen kapakoitsijan oma, ja sitten monessa polvessa perintönä kulkenut. Siellä oli tapahtunut paljon varkauksia, murhia ja muita ilkeyksiä. Kun kaikkien silmät olivat siihen kiinnitetyt, ajoi tuulenpuuska, joka tulipaloissa ei ole harvinainen, savutorvesta patsaan savua, santaa ja tuhkaa, joka sihisevällä äänellä osaksi putosi veteen, jolloin savupatsas kääntyi pappilaan päin. Silloin kuului äänekkäitä huutoja hämmästyneestä väkijoukosta, joka ei tietänyt minne paeta. Mutta kun paholainen — sehän se tietysti savutorven kautta pakeni — huomasi useiden pappien seisovan rannalla, kääntyi se pohjoiseen, ja sitä tervehti väki hurraahuudolla. Siellä se kuitenkin kohtasi paikkakunnan vanhan pyhäkön "Mikaelin", — se oli kirkon nimi — jolloin paholainen kiireesti kääntyi etelään ja pakeni verrattomalla vauhdilla kirkon ja pappilan lomitse Tornioon päin, jonne Hiiden väkikin, kun se katoliseen aikaan karkoitettiin Kemistä, oli paennut.

Nykyinen markkinapaikka oli avara ja tilava, mutta sittenkin oli tungos toisin paikoin suuri. Paikkakunnan käsitöitä ei kyllä näkynyt siellä laisinkaan, mutta sitä runsaammin oli ulkomaan teollisuustuotteita ja siirtomaiden tavaroita saatavissa. Taloissa olivat kaikki huoneet niitä täynnä, tallitkin. Jotkut viinikauppiaat Oulusta ja Torniosta olivat jo hyvään aikaan ennen markkinoita hankkineet itselleen suojan. Pahimpien kapakoitsijain täytyi tyytyä saunoihin tai tilapäisiin kojuihin, joissa heillä oli pöytä, tai ainoastaan lautaan, jonka päällä he kokon ääressä valmistivat kahviplöröjänsä. Ja jos haloista sattui puute, tavattiin kyllä aina hyväntahtoisia ihmisiä, jotka niitä ryypystä hankkivat. Läheisyyteen oli asettunut myöskin jokunen vanha merimies tai merimiehen vaimo, joka koetti rahaksi muuttaa pienen varastonsa neuloja ja halpaa kiiltokalua. Moni ostaa jos jotakin. Rahvaan kunniaksi toki mainittakoon, että kultasepillä sittenkin kauppa kävi paraiten, josta huomaa, että se yleensä on hyvinvoipaa ja sitä paitsi siksi järkevää, että se mieluummin ostaa kunnon tavaraa kuin kaikenmoista roskaa, jota ei luulisi kenenkään ilmaiseksikaan haluavan. Voitonhimoiset ihmiset sekä maalta että kaupungeista ovat keksineet kaikkia mahdollisia keinoja täällä rahaa kerätäkseen. Joka on keksinyt jotakin uutta, siltä käy kauppa yhä paremmin. Mutta ei semmoisessa melussa hiljainen katselija viihdy. Poikkesin kauppiaan luo, jolle minulla oli tili suoritettava. Kaupanteko oli vireä, eikä hänellä tällä kertaa ollut aikaa puuhata minun kanssani, pyysi vaan odottamaan. Hänen apulaisensa oli ahkerassa toimessa, palvellen ostajia.

Olihan kuva eloisa, mutta yksitoikkoiseksi sittenkin jo kävi sen katseleminen, kun samassa astui sisään kookas vanha ukko, päätään pitempi muita läsnäolijoita. Hänen ryhtinsä ja virkamieselkeensä olisivat kyllä valmistaneet hänelle tilaa tungoksessa, vaikka sitä nyt ei olisikaan annettu siitä yleisestä kunnioituksesta, jota hän sai osakseen kaikilta, jotka hänet tunsivat. Hän oli paikkakunnan arvossa pidetty ruununvouti, assessori N., jo kauvan tällä paikkakunnalla asunut vanhus, joka oli ollut yleisön palveluksessa yli 50 vuotta. Hänellä oli sama asia kuin minullakin — tilattujen tavarain maksu — mutta siihen hänkään nyt ei saanut tilaisuutta. Hän istuutui rinnalleni vuoteen syrjälle. Kun hän tiesi miksi olin tänne tullut, ryhtyi hän keskusteluun ja pyysi minua luoksensa. Siihen suostuin sitä kernaammin, kun hän lupasi ruveta oppaakseni ja neuvojakseni paikkakunnan oloissa, jotka hän perinpohjin tunsi. Lähdimme siis kävelylle, ja hän huomautti minulle kaikesta mikä huomiota ansaitsi. Hän tunsi tarkoin tavarain tuonnin markkinoille, lohipatojen luvun ja rakennuksen, kuinka paljon kalastus tuotti, sekä yleensä paikkakunnan tavat ja olot. Aika kului hupaisesti, ja kun olimme kulkeneet tunnin ajan, lausui ukko: "Nyt saatamme vähitellen poistua täältä tullaksemme kotia teeaikaan". Ystävällisellä kädenlyönnillä hän minua tervehti kodissaan, jossa järjestys ja vieraanvaraisuus oli ilmeinen. Tuolla vanhalla miehellä tosin ei ollut erinomaisia luonnonlahjoja, eikä hänen kirjalliset tietonsa olleet suuria, mutta hän oli mitä kunnollisin virkamies, nautti täysin määrin päällikköjensä luottamusta ja kanssaihmisten kunnioitusta, sillä hän oli rehellinen ja säännöllinen, yleisöä altis palvelemaan ja rahvaalle myötätuntoinen. Hän ei viihtynyt ilman työtä, ja huveista hän ei välittänyt, ellei niihin liittynyt jotakin hyödyllistäkin. Ahtaammassa seurapiirissä, jossa hän sai esittää mietteitänsä hyödyllisistä elinkeinoista, siitä mimmoinen kansa oli, ja mimmoisen sen tuli olla, ja kuinka sitä oli sen pyrinnöissä avustettava, häntä mielellään kuunteli. Hänen nuoruudessaan hätä oli opettanut hänet säästäväisyyteen ja kieltäymyksiin, niin että hän yli 70-vuotiaana kuollessaan jätti jälkeensä melkoisen omaisuuden. Hän oli syntynyt eräässä kappelissa Vaasan läheisyydessä ja oli kasvanut ylen niukoissa oloissa. Aliupseeri, joka nuorempana oli ollut sotavankina Siperiassa, ja siellä tottunut rukoukseen ja hartauteen, oli hänen ensimmäisenä opettajanaan. Mutta opettajallakaan ei ollut sen laveampia tietoja kuin yksinkertainen uskonnon käsitys, lukutaito ja vähäinen taito laskuopissa. Kaiken muun hän sanoi oppineensa omin neuvoin. Rutiköyhiä kun olivat, hän kuin opettajansakin, olivat he sunnuntaisin menneet kirkkoon takki ja saappaat kainalossa, jotteivät kuluisi. Jumala auttoi hänet ensin kirjuriksi, ja silloin hän jo sai pieniä säästöjä kokoon; Pian hän sitten pääsi Pohjanmaan rykmenttiin kirjuriksi. Kun ruununvoudin virka Kemin piirissä oli kuolemantapauksen kautta joutunut avoimeksi ja kassassa huomattiin vajaus, pidettiin se lähinnä pääsemään virkaan, joka tahtoi ja voi täyttää vajauksen. Lääninkamreeri tarjosi nyt viran N:lle, joka toki piti sitä pilkantekona. Mutta asiasta tuli täysi tosi, ja 20 vuotiaana N. pääsi voudiksi. Säästäväisenä hän pysyi vaurastuttuaankin, mutta antelias hän oli niille, jotka ilman omaa syytänsä olivat köyhyyteen joutuneet, ja myös sukulaisilleen avulias. Tietystikin semmoinen mies ei voinut hyväksyä yhä lisääntyvää ylellisyyttä rahvaassa. Talonpojan pitää pysyä säädyssään, sanoi hän, eikä ruveta herraksi. Nyt hän juo kahvia ja rommia, sekä pukeutuu herrasmieheksi, ja se se ukkoa harmitti.

Lohihinnoista kinasteltiin markkinoilla. Kauppiaat eivät tahtoneet määrätä hintaa, koettivat saada tavarat avonaisella kaupalla, kuten sanotaan, siis hinta riippuvaksi siitä, mitä Tukholmassa kalasta saadaan. Semmoisessa kaupassa myyjä saa käsirahana noin 3/4 arvatusta hinnasta, mutta lopputili suoritetaan vasta seuraavana talvena, kun tavara on Tukholmassa myyty. Kohtuullisena pidetään, että kauppias kustakin lohitynnyristä pidättää korvauksena 12 à 15 riksiä. Yritteliäimmät talonpojat kuitenkin eivät aina myy, vaan päinvastoin ostavat kaloja, kuljettaaksensa ne sitten Tukholmaan, ja he tyytyvät vähempään välittäjäpalkkioon kuin kauppiaat.

Toisena markkinapäivänä tuotiin isännälleni yhä tietoja siitä, kuinka yöllä oli mässätty ja pelattu ravintoloissa. Vanhuksen harmaat hapset nousivat pystyyn, hänen näitä kuullessansa. "En ymmärrä", sanoi hän, "nykyajan ihmisiä, jotka jo nuoruudessaan, jolloin heidän paremmin sopisi juoda maitoa ja vettä, tottuvat laiskuuteen ja väkeviin juomiin. Heitä nähdään, ei ainoastaan iltasin vaan edellä puolenpäivänkin istumassa totilasin ääressä, joka turmelee sekä heidän ruumiinsa että sielunsa. He kerskailevat opinnoistaan, mutta sittenkin heiltä puuttuu siivo käytös ". Siten ukko valitteli.

Markkinapaikalla kaikki ovat touhussa. Miehet yleensä käyvät pitkävartisissa pieksusaappaissa, housut varsiin pistettyinä. Jonkinmoisella ylpeydellä osa heistä kuleksii rannalla olevien veneittensä lähellä keskustellen tärkeimmistä asioistaan, kun taas toiset, jotka jo ovat myyneet tavaransa avonaisella kaupalla, kiertelevät täydellisessä markkinahumalassa. Tuolla pistetään talonpojan ja kauppiaan puumerkit lohi- ja voitynnyreihin, jotka numeroidaan ja pannaan kirjoihin. Tuolla kuleksivat talonpoikien pojat ja tyttäret, rengit ja piiat. Joskus näkee veneessä morsiamen ompeluksineen vanhemman naisen seurassa, jonka kanssa hän sitten, joenrantaa seuraten, jalkaisin kulkee talosta taloon keräämässä morsiusapua. Morsiamet ovat mitä komeimmin puetut, sormus melkein joka sormessa.

Tätä vaeltavaa joukkoa kartuttavat huijarit ja laiskurit omasta ja vieraista seurakunnista, ostavat ja myyvät, mutta enimmäkseen töllöttävät. Niiden paras tuntomerkki on horjuva käynti, sininen takki ja merivahapiippu, sekä äsken ostettu huivi kaulassa. Paremmat talonpoikaistyttäret esiintyvät hienoissa kotikutoisissa villapuvuissa, ilman ulkomaan koristeita, paitsi ehkä yllään joku silkkihuivi. Huonomaineisia naisia liikkuu makeisia tarjoten ja pyytäen. Jos joku siivo tyttö on tullut niin petetyksi, että hän on joutunut huomattavaan humalaan, on hänen vaikea enään saada kelpo ylkää. Satama on täynnä veneitä ja jaaloja. Toisia tyhjennetään, toisia täytetään. Lohi- ja voikauppa on täydessä vauhdissa. Tavarain joukossa tavataan myös muuramilla täytettyjä nelikoita, mutta marjat niissä eivät ole sen arvoiset ja niin siistit, kuten ovat Venäjän Kuolassa. Rannalla ja maantiellä vilisee näiden tositoimessa olevien joukossa ihmisiä, jotka toisiinsa nojaten tai käsikynkässä osottautuvat yhä enemmän olevansa toisten tuen tarpeessa. On joukossa kerjäläisiäkin pussineen. Raajarikko tyttö istuu kainalosauvojensa vieressä, pussi täynnä ruokatavaroita, ja yhä siihen tipahtaa rinkilä tai lantti. Siten oli ulkona.

Rouva H:n ja mamselli B:n "hyvinjärjestetyissä" tahi kuten sanottiin "siivoissa" ravintoloissa, joissa vain "parempi kansa" saattoi juopotella, huvitteli toisenkaltainen yleisö. Kävin niiden ohi erään kauppamiehen seurassa. Kaukaa jo kuului: "kuutoset kaikki", "neloset kaikki" y.m. Kumppanini tiesi kertoa monista, jotka edellisestä päivästä saakka olivat olleet täällä hienommassa ryöstelyssä, jossa he lopuksi kaikki menettävät, ja kapakoitsija yksin voittaa. Tutustuakseni tähänkin markkinain puoleen, astuimme sisään. Kyllä siellä riitti piippuja, tupakkaa, viiniä ja punssia. Siellä oli koossa säätyläisiä likeltä ja kaukaa. Istuipa siellä myös oven tai uunin ääressä joku varakkaampi talonpoikakin, jonkun herrasmiehen tuoma. Tarjoiltiin toinen toiselleen "puolikorttelia". Tämä aamupuolen kestitys oli mitä ilettävin, sillä ei ollut puhettakaan muusta kuin "puhdistetusta" ja "karvaasta", joita sanoja jokainen sisääntulija toisti. Epämiellyttävämpää ei voi nähdä kuin nähdä nämät ihmiset mässäämässä ja antautumassa onnensattumalle, himon kasvoista kuvastuessa. Mutta siivous estää lähemmin kertomasta tästä seurasta. Eräs 30-vuotias herrasmies, joka jonkun aikaa oli ollut valtion palveluksessa, mutta siitä jo luopunut, istui huoneen sopukassa suuren uunin varjossa. Hän ei ottanut osaa peliin, kun hänellä ei ollut rahaa, ei rahan arvoista eikä luottamusta. Hänen peräti rappeutunut ulkomuotonsa ilmaisi kyllästymistä elämään, itseensä ja koko maailmaan, ja hän näytti valmiilta ampumaan luodin aivoihinsa. Hän oli kauvan työskennellyt humalatarhassa. Se, jolla oli hyvä onni pelissä, antoi viedä lasillisen tälle surkealle ihmisvihaajalle. Mietteisiinsä syventyneenä hän ikäänkuin heräsi, kun huomasi lasin. Hän näytti iloisemmalta, mutta myös kamalammalta, kun hän mitä suurimmalla ahneudella joi ensimäisen kulauksen. Jotkut Ruotsin upseerit istuivat muutamien Tornion kauppiaiden seurassa tyhjä malja edessään, odottaen lisää, jota myös tuotiin. Tässä iloisessa seurassa keskusteltiin politiikasta. Siellä osattiin antaa hyviä neuvoja korkeille virkamiehille, opetettiin valtiosäätyjä laatimaan viisaita lakeja ja kuningasta hallitsemaan valtakuntaansa. Kuului pilkkaa ja moitetta, parjausta, ivaa ja naurua ilman käsitettävää aihetta. Eipä tuo ollut mikään ylentävä esimerkki rahvaalle. Olimme jo nähneet riittävästi ja poistuimme.

Hämärässä vielä vilisi valkoisia, sinisiä ja punaisia olentoja, mutta pimeän tultua oli ulkona kaikki hiljaista, eikä ollut helppo käsittää mihin oli joutunut tuo ihmisjoukko. Ajetaan, tai kävellään kotiin, kohdataan käveleviä ja ajavia, mutta melua ei kuulu. Rahvaan kunniaksi on sanottava, että täällä harvoin sattuu tappeluja ja vielä harvemmin varkauksia. Sittenkun rahvas oli mennyt levolle mikä veneisiinsä, mikä taloihin, ja kauppaliike oli keskeytynyt, lisääntyi herrojen ja puoliherrojen luku ravintoloissa, asetuksissa kiellettyjen, mutta salaisesti siedettyjen pelipöytien ympärillä. Täällä kolisevat taas nopposet, täällä huudetaan "pankkoota" päivän sarastukseen saakka, jolloin kauppias rientää liikkeeseensä, mutta toiset jäävät, ottavat "päänparannuksia", laskevat voittoansa ja tappiotansa, ajattelevat miten saada menetetyt rahat takaisin tai voitot vieläkin suuremmiksi kolmantena markkinapäivänä.

Kolmantena päivänä kauppias oli jo aamusta alkaen samassa toimessa kuin edellisinä päivinä, ja kyllä huomasi, että ainoastaan se oli tervetullut, joka toi myytäviä tai rahaa; nyt oli markkinain viimeinen päivä. "Paljon", sanoi hän, "oli tehty vähemmän edullista, paljon oli jäänyt tekemättä". Toinen harmitteli yhtä paljon kuin toinenkin. Rahvas niinikään oli vireässä liikkeessä ja järjesti asiansa. Ainoastaan ne ihmiset, jotka olivat viettäneet yönsä "kunnollisissa" ravintoloissa, saivat vielä tuntea noppapelissä ja yö-valvonnassa väsyneiden silmiensä ympärillä tuon pienen, unikukilla seppelöidyn jumalan kääreet.

Jos tuli kysyneeksi jotakin mahtavampaa talonpoikaa, voi saada vastaukseksi: "Tiesi missä hän makaa, hän on yöllä ollut herrain kanssa juomingeissa". Ja kaduilla ja maanteillä tapasikin vielä herroja, jotka tulivat suorastaan yöllisistä hurjailuistaan. Eräs, jolle tie näkyi olevan liian kapea, huusi jo kaukaa vastaantulevalle ystävälleen: "Minulla on tusina täynnä".

Rannalla oli vilkasta elämää. Yläpuolen asujat, siksi sanottiin Rovaniemeläisiä, Kemijärven ja Tervolan miehiä, olivat irroittamassa veneistään väliaikaiset sivulaudat, jotka jätettiin maanomistajan käytettäviksi, tahi olivat he kantamassa matkatavaransa niihin, siivoina ja raittiina kuten heidän tapansa on. Toiset olivat jo lykänneet veneensä vesille ja sauvoivat sitä ylös vuolaassa joessa. Takin he olivat lämmön vuoksi riisuneet, ja punaraitaisen liivin sanottiin olevan vuorattuna pankkoseteleillä, joilla, jos hänellä ei ole lohikalastukseen osallisuutta, hän ensi sijassa maksaa veron maanomistajalle, jolta hän on kalastusoikeuden vuokrannut, ja uhraa sitten rovon seurakunnan kirkolle tai vaivaiskassaan. Tänne oli niinikään kokoontunut joukko Torniolaisia, Arkangelin talonpoikia ja reppuryssiä, metsästäjiä y.m. Kuultiin rovaniemeläisen kimakalla äänellä huutavan: "ei silmhäänkhään", kemiläisen: "varokhoon torniolainen kinthaithaan", torniolaisen: "perkele viekhöön" y.m. Täällä käytettiin ruotsia ja suomea monenlaisissa murteissa tavalla, johon hyvin sopii Holbergin lause: "se mesopotaamian kieli on kummallinen kieli". Yleinen riemu syntyi, kun kalalokki iski suurempaan kalaan, kuin minkä jaksoi nostaa, ja siipiään räpyttäen jonkun aikaa täytyi seurata kalaa veden syvyyteen.

XV.

Helmikuussa 1829 ollessani Inarissa sain sen surullisen sanoman, että äitini oli kuollut, ja että hautaus oli tapahtuva huhtikuun 5 p:nä. Lähdin sentähden maaliskuun keskivaiheilla Rovaniemelle, ja suoritin siellä viimeisen palveluksen äidilleni, tällä minulle muistorikkaalla paikkakunnalla, jossa olen syntynyt.

(Otamme tähän aluksi erään lapsuudenmuiston Rovaniemeltä, joka on kerrottu muistelmien neljännessä osassa.)

Syksyllä 1809 oli pohjois-Suomessa jäätävä pakkanen jo marraskuussa, jolloin sodan kauheudet jo olivat levinneet maamme napapiirin seuduillekin. Aina Lapin rajoille saakka saapui äkkiä tieto Olkijoen sopimuksesta, jonka mukaan Suomen armeijan täytyi marraskuun 25 p:nä luovuttaa Oulun kaupunki venäläisille. Kaikki kruunun omaisuus, jota Suomen armeija ei voinut kuljettaa mukanaan, ja myöskin sairaat sotilaat, jäivät venäläisten haltuun. Sairaita sotilaita Oulussa olikin suuri joukko ja monet suuret sairaalat olivat niitä täynnä, joka olikin kyllä luonnollista, koska peräytymässä oleva armeija oli pakotettu kylmänä vuodenaikana liikkumaan mitä kurjimmissa vaatteissa ja muutoinkin välttämättömimmänkin puutteessa. Väestössäkin raivosivat taudit. Kansa oli kauhulla kuullut vanhanaikaisia kertomuksia vihollisen elämöimisestä ison vihan aikana, ja se koetti senvuoksi piilottaa arvokkaimman omaisuutensa metsiin. Minäkin, silloin 13-vuotiaana, olin avustamassa äitiäni, kun kätkettiin talon hopeat ja mitä muutoin arvokkainta oli, sillä yhä saapui pakolaisia Kemistä, kertoen että venäläiset jo olivat siellä.

Eräänä lauvantaina adventtiaikana olivat kaikki talon piiat, paitsi erästä vanhaa vaimoa, lähteneet pakoon. Renkitupakin oli tyhjä, sillä rengit olivat lähetetyt kokoomaan pappilaan vanhoja, köyhiä ja rumia muijia, jotka, joutumatta yhtä suureen vaaraan kuin nuoret tytöt, uskaltaisivat hoitaa talon karjaa. Isäni, silloin jo seitsemännellä kymmenellä, oli lähtenyt sairaan luo, ja äitini puuhasi otsansa hiessä talon askareissa, palvelusväkeä kun ei ollut. Silloin ajoi reki pihaan. Siitä syntynyt suuri hälinä tyyntyi pian, sillä heti kun toinen tulijoista karkealla sotamiesäänellä oli minulle huutanut: hyvää päivää Jaakko, niin huomattiin, että ne olivatkin kodissamme hyvin tuttuja upseereja. Tuo tervehtijäni, joka oli syntynyt ja kasvanut pappilan läheisessä naapuritalossa, oli ensimäinen opettajani luutnantti Clementeoff. Nykyään hän palveli Kajaanin pataljoonassa. Toinen, myöskin kotonani hyvin tuttu, oli luutnantti W. Stjerncreutz, Kuusamon hiihtäjäkomppanian päällikkö. He olivat venäläisten saapuessa Ouluun lähteneet kotiseudulleen Kuusamoon, ja olivat nyt paluumatkalla armeijaan. Kumpikin ajoi omalla taisteluratsullaan ja matka-tavaroita hoiti sotamies Flink, joka istui kuormallaan urhoollisuudesta saamansa mitali rinnassaan ja ladattu kivääri kupeellaan. Täydessä kenttäpuvussa, heiluvat sapelit vyöllä ja kiiltävät pistoolit muassaan, astuivat tervetulleet upseerit sisään; kiväärit vain jäivät rekeen.

Isäni palasi pian, ja häiritsemättä puhuttiin sodasta ja sen yhteydessä olevista asioista. Mutta juuri kun oltiin levolle menossa, astui sisään talonisäntä Olli Poikila. Hän toi Tervolan kappalaisen Isak Montinin isälleni osoittaman kirjeen, jossa Montin ilmoitti että venäläinen kapteeni, kuuden kasakan seuraamana ja tulkkina jalkasotamies, oli kievarikyydillä matkalla Rovaniemeen, ja että ne luultavasti jo tänä yönä saapuisivat pappilaan. Ei pidä paeta, oli Montin neuvonut, eikä säikähtyä, sillä ne eivät tee kellekään pahaa.

Tuo tieto oli omiansa panemaan jo puoliksi riisuneiden vieraittemme sotilasveren kuohumaan. Äkkiä he taas olivat täysissä pukimissa ja Flinkin käskettiin asettumaan sopivan nurkan taakse pitämään silmällä tulijoita, joille ensi hädässä aijottiin tehdä vastarintaa. Clementeoff kuitenkin pian tyyntyi. Ei, sanoi hän, emme tahdo saattaa isäntäväkeämme niihin ikävyyksiin, jotka auttamattomasti seuraavat jos jäämme tänne. Lähdemme nyt Olli Törmäselle. Sieltä jatkamme huomenna matkaa metsien kautta Länsipohjan rajalle ja sitten armeijaan. Niin kävikin.

Mainittu tiedonanto ei ollut omiansa vaikuttamaan tyynnyttävästi mielialaan pappilassa. Mentiin kuitenkin levolle. Mutta tuskin oltiin nukuttu, kun noin kello l:n aikaan kuusi rekeä ajoi pihaan. Venäläiset olivat siis jo täällä. Vaikkei heistä ollut monikaan siksi raitis, että olisi kyennyt kunnollisesti kävelemään, astuivat he kuitenkin reistään ja miehittivät päärakennuksen sisäänkäytävän. Kun ovi oli aukaistu, astui tulkki sisään huutaen: "Kapteeni on kartanolla." "Käske kapteeni sisään", vastasi isäni, joka oli pukeutumaisillaan. Ystävämme olivat jo lähtenet, eivätkä pyytämättömät vieraamme mitään haittaa meille tehneet, vaan pohmelossaan laskeutuivat heti levolle. Sunnuntaiaamuna kestitettiin heitä runsaasti viinalla ja ruualla. Sillä mihin tulivatkin, pyysivät he aina "viinuskaa", ja säikähtynyt kansa antoi heille sitä, minkä verran he vain halusivat.

"Laplandia" sanoivat kun aamulla lähtivät jatkaaksensa matkaa pohjoiseen. Heidän matkansa kulki aivan sen talon ohitse, jossa upseerimme Flinkin kanssa silloin vielä lepäsivät. Clementeoff, joka akkunasta katseli venäläisten ohimenoa ja oli heitä siksi likellä, että huomasi heidän olevan täydessä humalassa, oli huudahtanut: "Voi perkele kun ei saa noitten kanssa tapella", ja ne sanat hän vielä toisti ruotsiksi kumppanilleen, vaikka tämäkin osasi suomea. Käännös oli kuitenkin vapaa, sillä ruotsiksi oli hän lausunut: "Sata miljoonaa tynnyriä kun ei saa tapella noiden perkeleitten kanssa." Sopimuksen mukaan olisi nimittäin kaikkien meidän upseeriemme pitänyt jo silloin olla Länsipohjassa.

Samassa humalassa sanottiin ryssäin jatkaneen matkaansa Kittilään saakka. Heidän tehtävänänsä oli vain tutkia, löytyikö Oulun läänissä vielä sotaväkeä tai kruunun omaisuutta. Kittilä kuului kuitenkin siihen aikaan Länsipohjaan, ja heidän olisi siis jo siitäkin syystä pitänyt olla siellä käymättä. Kittiläiset käsittivät, että tuo tunkeminen Länsipohjan alueelle oli epäoikeutettu. He olivatkin kokoontuneet noin 50:n miehen suuruisena joukkona venäläisiä vangitsemaan tai, jos tappelu syntyisi, surmaamaan heidät. Mutta onneksi luopuivat he siitä, kun vaimoväki ja vanhat muistuttivat isonvihan aikoja, ja vakuuttivat, että jos näille tehtäisiin väkivaltaa, tulisi kyllä toisia polttamaan heidän omaisuutensa, jopa heidät itsensäkin. Häiritsemättä saivat siten venäläiset palata matkaltaan. Hevosia he ottivat mistä löysivät, mutta muuta vauriota he eivät tehneet, paitsi että vaativat vapaan kyydin ja ruuan.

Oulun sairashuoneessa parantuneista saapui alituisesti asumattomien Pudasjärven metsäseutujen kautta Suomen armeijaan kuuluvia henkilöitä, sekä päällystöä että miehistöä, Rovaniemelle, josta he synkkien metsämaiden kautta pyrkivät Länsipohjan rajalle, siten yhdistyäksensä armeijaan, joka kamppaili Tornion ja Ylitornion välillä. Joko siitä syystä, tai estääksensä niitä lukuisia viljakuormia, joita väestö, tyytyen näistä palveluksistaan saamaan rahan verosta paperilapulle kirjoitetun kuitin, samojen metsäseutujen halki kuljetti Suomen armeijalle, asettivat venäläiset kasakkaketjun Kemistä Rovaniemelle saakka.

Monet näistä pakolaisista joutuivat sentähden kaikenlaisiin seikkailuihin. Niiden joukossa, jotka pitkän jalkapatikkansa jälkeen etsivät muutaman päivän tyyssijaa Rovaniemen pappilassa, oli myöskin eräs kersantti Ammondt, jo lähes 60-vuotias mies, ja hänen seuralaisensa, eräs sotamies Hämeen rykmentistä. Kun he täällä, melkeinpä maailman äärimmäisessä sopukassa, hetken ajan nauttivat kylläkin tarpeellista lepoa, saapui meille äkkiarvaamatta tusina Venäjän husaareja. Nyt oli hyvä neuvo tarpeen. Kiireesti puettiin Ammondt isäni vanhaan pappiskauhtanaan ja sotamies rengin takkiin. Niissä valepuvuissa he pääsivät huomaamatta pujahtamaan pois. Toinen aliupseeri Ammondt, 20-vuotias nuorukainen, oli Pudasjärvellä hankkinut itselleen hevosen ja siviilipuvun. Myöskin hän oli pitkän metsämatkansa jälkeen muutamia päiviä levännyt pappilassa, mutta silloinkin sattui sinne tulemaan venäläisiä. Hätäisesti kätkettyänsä univormulakkinsa, joka oli näkyvissä, hän nosti kellon seinältä ja rupesi sitä hypistelemään, eivätkä venäläiset kellosepästä huolineet.

Luutnantti Björksten, sittemmin eversti Ruotsin palveluksessa, oli kokonaista kuusi viikkoa venäläisten saapumisen jälkeen sairaana virunut eräässä riihessä, mutta sittemmin hyvin hoidettuna majaillut erään kauppamiehen perheessä. Parantuneena hän oli lähtenyt samalle tielle kuin edellä mainitut, liittyäksensä armeijaan. Mutta vain yhden yön levättyänsä vanhempieni luona tuli venäläisiä pihaan. Björksten oli univormussa ja hämmästys oli suuri. Onneksi huomattiin toki heidän olevan reppuryssiä, joten päästiin pelkällä säikähdyksellä.

Mutta kaikkien näiden epälukuisten isänmaallisuuden innostuttamien miesten sankarilliset ponnistukset tyydyttivät tosin heitä itseään, mutta muuta hyötyä niistä ei ollut. Sillä useimmat niistä, jotka siten Iin, Pudasjärven, Rovaniemen ja Tornion erämaiden halki etsivät rykmenttejänsä ja armeijaa, joutuivat Seivisten sopimuksen mukaan venäläisten käsiin, ja heiltä riisuttiin aseet Kemin kirkon edustalla. Sotamiesten oli siellä luopuminen aseistaan, mutta he heittivät ne mieluummin kiroten maahan, tai löivät ne rikki kiviin, purkaen yhä suuttumustaan yli-päälliköitä kohtaan.

Upseerit saivat myöhemmin suuriakin etuja, mutta sotamiesten täytyi luopua torpistaankin ja ruveta palkollisiksi, muutoin kohdeltiin heitä irtolaisina. Moni heistä, kestettyänsä sodan kärsimykset, vietti lopun elämästään köyhyydessä ja sairaudessa, ja useat kuolivat ruotuvaivaisina. Harvat vielä elossa olevat ovat nyt vihdoin 50 vuoden rauhan jälkeen saaneet maanmiestensä kunnioituksen ja kiitollisuuden osakseen. [Kirjoitettu 1850-luvun lopussa.]

Mutta palatkaamme matkakertomukseen. Tultuani Ouluun, oli minun suunniteltava matkaani takasin Utsjoelle, jonne lähdin huhtikuun 23 päivänä. Monesta syystä päätin palata sinne Venäjän Karjalan ja Venäjän Lapin kautta. Matkustin siis Puolangan, Hyrynsalmen, Vuokkiniemen, Jyvälahden, Uhtuan, Paanajärven ja Usmanalan kautta Vienanmeren rannalle. En kuleksinut runoja keräämässä, mutta mitä lähemmäksi ylänkömaata tulin, sitä yleisemmin kuulin laulettavan. Laulua kaikui pihalta, huoneessa ollessani, ja samoin huoneista, kun olin ulkona. Kun hevosta odottaessani pyysin heitä laulamaan, niin lauloivat pienestä palkkiosta nuoret ja vanhat, miehet ja naiset — tytöt enimmiten hää- ja hautauskuluja. Idempänä lauloivat naiset kehrätessään, miehet verkkoa kuteessaan. Tämän tavan huomasin kumminkin vallitsevan rajamme länsipuolella vasta Järvelässä, ja Venäjän puolella Jyvälahteen saakka, jossa se loppui. Pyytämällä sai vielä jonkun laulamaan kauvempanakin Venäjän Kemijoen seuduilla.

Tässä laulujen ja runojen kotimaassa ovat vielä metsästys ja metsäeläinten pyynti pääelinkeinona. Auringon noustessa miehet laulaen ja jutellen palasivat metsonsoidinnasta. Vielä sata vuotta sitten pidettiin seutua Lapinmaana, vaikka lappalaiset jo silloin olivat täältä kadonneet. Lappalainen on kuitenkin vielä ivanimenä monelle suomalaiselle, joka asuu sisämaan harjanteilla eikä vielä ole ruvennut maata viljelemään, vaan elää, kuten sanotaan, Lapin tavalla. Mutta kyllä täällä jo on laulettu ennen suomalaisten tuloa, sillä lappalaisiltakin on, kuten edellisessä on kerrottu, ollut kansanlauluja, vaikka kehittymättömämmässä muodossa kuin suomalaisilla.

Rajaseuduissa — Kivijärvellä ja Vuokkiniemellä — en vielä huomannut, että minua, vaikka olin muukalainen, olisi kohdeltu suvaitsemattomuudelta. Kreikkalaisoikeauskoiset ovat yleensä suvaitsevaisia, mutta starovärtsit, vanhauskoiset, jotka täällä ovat enemmistönä, eivätkä tahdo olla missään yhteydessä valtiokirkon kanssa, ovat suvaitsemattomia, ei yksistään muukalaisia, vaan toisinuskovia maanmiehiäänkin kohtaan. Heidän johtajiaan en valitettavasti tavannut, enkä siis saanut selvää käsitystä heidän opeistaan. Omia pappeja heillä tavaltansa on. Ne toimittavat lasten kasteen, hautaavat, ripittävät ja suorittavat muut tavalliset papintehtävät. Starovärtsit maksavat kuitenkin palkkaa myöskin oikeauskoiselle papistolle, mutta he eivät käy valtiokirkon jumalanpalveluksessa, koska se heidän mielestä ei ole puhdasoppinen. Aniharva heistä on lukutaitoinen, jonka vuoksi erotus starovärtsien ja oikeauskoisen kirkon välillä lieneekin vain muutamissa ulkonaisissa menoissa, esim. siinä, että oikeauskoinen tekee ristinmerkin peukalolta, etu- ja keskisormelta, starovärtsit peukalolta, nimettömällä ja pikkusormelta.

Jokaisessa paremmassa talonpoikaistalossa Venäjän Kemin seuduilta oli "vääräuskoisia" varten eri astioita, "mieron kupit," koska starovärtsit eivät syö samoista astioista kuin "vääräuskoiset". Kun kylissä pyysin ruokaa tai juomaa, oli ensimäinen kysymys: oliko minulla oma kuppini. Janossani täytyi minun kerran juoda suorastaan kaivosta. Mutta tuskin olin siihen ryhtynyt, kun jo joukko raivoisia muijia syöksyi asuinrakennuksesta täyttä kurkkua huutaen: "Pakanoitset kaivon". "Pakana" onkin tavallinen muukalaisesta käytetty nimitys. Eräässä paikassa minua sanottiin "Ruotsin pakanaksi", kun en tehnyt ristinmerkkiä huoneeseen astuessani.

Vaikka olin matkustanut yöt päivät Kajaaninläänin itärajalta, saavuin leutojen ilmojen tähden vasta toukokuun 2 p:nä Kemiin. Olisin sieltä jo seuraavana päivänä saanut matkakumppanin Kuolaan, mutta väsymys ja vilustuminen pakottivat minut kieltäytymään hyväntahtoisesta tarjouksesta. Sairastuinkin, vaikka en vaarallisesti. Oloni sairaana aivan oudolla paikkakunnalla, pelkkien suvaitsemattomien starovärtsien ympäröimänä, ei mitenkään ollut miellyttävä. Lääkäriä ei ollut, täytyi turvautua pieneen matka-apteekkiini, sillä eihän käynyt luottaminen loitsuihinkaan. Talonväki kohteli minua ystävyydellä, ja hyvä olisi ollut, kun vain olisin voinut luopua tupakoimisesta. Mutta olihan piippu jonkun helpomman kirjallisuuden ohessa ainoana huvinani. Tupakoimiseni vuoksi tulin kuitenkin vastenmieliseksi talonväelleni, jotka ystävällisesti olivat luovuttaneet minulle parhaan huoneensa, ja siinä oli runsaasti pyhien kuvia, jotka eivät tupakkaa sietäneet.

Täytyi siis etsiä toinen asunto, ja siinä sainkin luvan tupakoida, kun talossa ei ollut starovärtsejä muita kuin itse isäntä, vanha, raihnainen hurskasmielinen mies. Kun olin toipunut senverran, että olisin voinut lähteä matkalle, oli jää jo siksi heikkoa, ettei se kannattanut, ja maalla keli oli vieläkin mahdottomampi. Täytyi siis odottaa sulaa vettä. Asunnossani viihdyin hyvin, kävin paikkakunnan virkamiesten ja arvokkaimpien säätyläisten luona, niin että aika kului jotenkin miellyttävissä oloissa.

Kuudenkymmenen virstan päässä Kemistä on muhkeasti rakennettu, mainio Solovetskin luostari. Kun se kansan keskuudessa nauttii suurta arvoa, käy siellä suunnaton joukko pyhiinvaeltajia läheltä ja kaukaa. Pyhiinvaeltajat saavat luostarissa kolmen päivän aikana maksuttomasti asunnon ja ruuan, ja kauemminkin jos myrskyt estävät lähtemästä. Siitä hyvästä ja sielunsa autuuden tähden he lähtiessään antavat luostarille suuriakin lahjoja. Niinpä eräs rouva Kalugasta lahjoitti 80,000 ruplaa, ehdolla että hänen kuolemansa jälkeen vuosittain vietettäisiin sielumessua, ja melkein saman verran sanottiin erään rouvan Astrakanista antaneen. Mutta näitä anteliaita joskus petkutetaankin. Ainakin kerrottiin, että eräs eron saanut virkamies Kemistä, joka usein vaelsi luostariin, hankki itselleen tuloja sillä, että hän luostarissa kävijöille valitti tahtovansa antaa lahjoja pyhäkölle, mutta rahoja hänellä ei ollut. Tätä varten hurskaat pyhiinvaeltajat antoivat hänelle runsaita summia, jotka hän kuitenkin käytti omiin tarpeisiinsa.

Toukokuun 17 p:nä laski maihin aivan akkunani alle kaksi venettä, jotka toivat mukanaan pyhiinvaeltajia sisämaasta: Paanajärveltä, Jyskyjärveltä ja kauvempaakin. Näitä sanottiin Kemissä Järveläisiksi, koska he asuivat järviseuduilla, ja myös "Karjalan miehiksi," kun olivat Venäjän karjalaisia. Luostariin lähdössä oli useita muitakin veneitä. Päätin seurata heitä erään Jyskyjärveltä olevan sairaalloisen makasiininhoitajan ja hänen vaimonsa seurassa. Aamulla tehtiin lähtöä, ja hiljalleen liitelivät venekunnat eteenpäin. Melkein jokaisella kalliolla ja saarella käytiin munia kokoomassa luostarille vietäviksi. "Ketä te kuljetatte veneessänne", kysyttiin toisesta veneestä ankaralla äänellä. Vastattiin: "Svenski pastoria". Mutta tämä vastaus näytti herättävän yleistä tyytymättömyyttä.

Eräällä saarella ruvettiin aterioimaan. Naisetkin näyttivät tyytymättömiltä siitä, että oli otettu mukaan vääräuskoinen. Mutta sen veneen omistaja, jossa kuljin, ja makasiininhoitajakin puhuivat minun puolestani. Saaren kukkuloilta tarkastaessamme merta näimme jäälauttoja, ja nyt arveltiin, tahtoivatko pyhimykset laisinkaan päästää meitä perille. Matkaa kumminkin jatkettiin, ja parin penikulman päästä näkyivät jo luostarin korkeat tornit. Mutta kl. 9 aikaan lisääntyivät uiskentelevat jäälautat yhä, ja vihdoin oli edessämme laaja jääkenttä. Raaka sumu nousi niistä ja jähmettyi jääksi veneiden laidoissa. Ei tietty enään missä oltiin, mutta vihdoin pääsimme eräälle saarelle, jossa löysimme kalastajien rakentaman saunan.

Toisena päivänä yritettiin vielä eteenpäin ja luvattiin runsaita lahjoja pyhimyksille jos ne auttaisivat meitä perille, mutta eipä auttanut yksikään heistä; ja jääsuhteet pakottivat siis lähtemään paluumatkalle. Syypäänä onnettomuuteen tahdottiin pitää minua. Sisämaan asukkaat puhuivat suomea, rannikkoasukkaat venäjää, ja kuulin minusta sanottavan: "Sinä pakana pakanoitset meidän seuramme", ja "Kristus branit tebja" (Kristus kiroo sinut).

Kohta tämän onnistumattoman matkan jälkeen Kemin kaupunkilaiset rupesivat panemaan aluksiansa kuntoon lähteäkseen kalastukseen Jäämerelle. Kesäkuun 27 p:nä lähtivät viimeiset alukset Kemin satamasta, ja samaan aikaan minäkin vapauduin Kemistä ja jatkoin matkaani pohjoiseen päin, seuraten Vienan meren läntistä rantaa. Meri oli tyyni ja kulku erittäin miellyttävää. Jotkut valaansukuiset eläimet leikkivät veneeni läheisyydessä.

Gridina on viimeinen kylä Kemin alueella. Suonostroffissa, ensimäinen paikka Kuolan piirissä, jossa tapasimme ihmisiä, on starovärtseillä munkkiluostari. Kaksikymmentä virstaa sieltä on nunnaluostari, jossa kävin. Solakka metsä sen ympärillä oli hyvin hoidettu ja rakennusten ympäristö huolellisesti siivottu ja laastu, olipa siellä vielä pieni perunamaakin. Vanhin nunnista, joka oli Arkangelista kotoisin, sanoi asuneensa täällä 50 vuotta. Toiset olivat kaukaisista seuduista, jotkut heistä paljonkin sivistyneempiä kuin yleensä täkäläinen rahvas.

Kieretin kylä, johonka sieltä saavuin, sijaitsee kohisevan kosken varrella, ja näyttää kaupungilta, joksi sitä joskus sanotaankin. Se on rakennettu samaan tapaan kuin yleensä kylät Vienanmeren rannikolla. Kylän läpi kulkee pääkatu, josta lähtee joku poikkikatukin. Rakennukset ovat yksikerroksisia, mutta tapaapa jonkun kaksikerroksisenkin. Lattiat pidetään huolellisesti puhtaina, ja sylkeminen ei ole ainoastaan luvaton vaan vieläpä uskontoakin loukkaava. Teekeittiön (samovaarin) näkee melkein jokaisessa perheessä; sillä jos ei jääkään muuta perintöä, niin ainakin täytyy olla samovaari.

Matkustin kansan keskuudessa, joka hyväntahtoisesti auttoi minua eteenpäin. Miehet olivat jo yleensä kaukaisilla kalastusmatkoilla. Suvisin kuljettavat sentähden naiset postia ja matkustavaisia; joskus vain on mukana joku vanha ukko. Kansa on sävyisää ja naiset reippaita ja taitavia purjeiden hoidossa. Minua tosin pidettiin pakanana ja kastamattomana, eikä minua uskottu papiksi koska minulla ei ollut partaa, vaan olin heidän luulonsa mukaan joko vakooja tai jalojen metallien etsijä. Mutta mitään pahaa minulle ei tapahtunut. Kieretistä tullaan Koudan kylään, jossa on hyvä lohensaalis.

Muinoisina aikoina ovat suomalaiset polttaneet Koudankylän ja upottaneet kirkon kellot. Vanhasta kirkosta oli pelastettu taulu, joka vielä oli tallessa. Siinä sanottiin olevan monta vihollisen keihään pistämää läpeä, mutta sitä tietysti ei näytetty "pakanalle".

Roudasta on Näsän kylään 30 virstaa. Matkallani sinne huomasimme eräällä niemellä kurjan hökkelin, ja siellä tapasimme nuorenpuoleisen vaimon mitä surkeimmassa tilassa. Hän kulki rauhattomana lapsi kummallakin käsivarrella, jota paitsi kaksi kelmeätä ja laihaa lasta, pitäen kiinni hänen hameestaan ja leipää itkien, kulki hänen jälessään. Mies oli otettu sotapalvelukseen, ja vaimo oli sentähden aivan surun ja epätoivon vallassa. Me annoimme hänelle tuoretta kalaa, leipää ja rahaa ensi hätään. — Senkin kylän polttivat muinoin suomalaiset.

Nyt on kylässä 20 taloa. Raunioista päättäen oli kylä muinoin ollut nykyistä kylää paljon suurempi. Kirkkokin oli ollut 8 syltä pitkä ja 4 s. leveä. Ei missään Vienanmeren kylässä minua kohdeltu niin ystävällisesti kuin täällä. Siisteys oli suurempi kuin muualla, ja sivistyskin näytti olevan tavallista korkeammalla. Pari talon isäntää oli tänne siirtynyt Kuusamosta. He olivat jo täysin venäläistyneet, lapset eivät osanneet suomea, sillä äidit olivat venakoita. Venäjä onkin pääkielenä kaikissa Vienanmeren kylissä.

Paitsi varsinaisia lappalaiskyliä on Kuolan piirissä 26 kylää, osaksi venäläisiä, osaksi suomalaiskarjalaisia. Niitä seutuja, joissa on suomalaisia kyliä, sanotaan yhteisesti "Korelskoiksi". Ainoastaan näissä kylissä harjoitetaan maanviljelystä, mutta harvalla on enemmän kuin 2 lehmää, eikä hevosta laisinkaan, vaan he ajavat poroilla. Tärkeämpänä elinkeinona on järvikalastus, metsästys ja majavan pyynti.

Näsästä suuntasin matkani Kantalahdelle ja saavuin sinne iltapäivällä. Kohtasin kylän starostan (vanhimman), joka nähtyänsä passini oli heti valmis neuvomaan minulle asunnon. Mutta minua ei kukaan suostunut ottamaan taloonsa, koska poltin tupakkaa. Minulla oli kuitenkin näytettävänä Kemin ispravnikalta avoin kirje, jossa käskettiin kaikkia avustamaan minua matkallani; ja seuraus siitä oli, että kapineeni heti kannettiin suureen, jotensakin siistiin huoneeseen. Talonisäntä ei kuitenkaan tahtonut olla minun kanssani missään tekemisissä, jota vastoin kylän rättäri oli halukas rupeamaan palvelukseeni. Ruokaa kyllä oli tarjona, mutta millään ehdolla ei annettu käytettäväkseni astiaa. Omat astiani olivat matkalla särkyneet, paitsi kahta teevatia. Lihan, kalan, voin ja mitä muuta oli, kaatoivat sentähden pöydälle. Oli joku tuonut maitoakin 10 kopeekan arvoisessa saviastiassa. Saadakseni tätä herkkua juodakseni tarjosin hänelle astiasta 80 kopeekkaa, mutta vastattiin, ettei sitä myydä 8 ruplastakaan, koska Kristus kieltää uskovaisen myymästä käyttämiään astioita pakanalle.

Oli siis kyllin ruokaa ja juomaa. Olin nälissäni, mutta näytti siltä, kuin tulisin täällä kärsimään Tantaluksen tuskia. Muun muassa oli minulle tuotu kaunis lohi, mutta pataa sen keittämiseksi ei tahtonut kukaan antaa, koska olin kalaa kädelläni koskenut. Kyllä minua säälittiin, mutta ei kukaan rohjennut minua auttaa. Väkijoukossa oli myöskin Kuusamosta tänne siirtynyt nainen, kreikan uskoon kääntynyt, mutta ei hän kuitenkaan ollut starovärtsi. Hän sääli tilaani, lähti asiasta puhumaan papille, ja palasi tuoden häneltä kyökki- ja pöytäastioita, vieläpä tuoden tervehdyksenkin papilta, että ei voinut itse saapua, sillä hän oli rakennustöissä. Tätä naista sain kiittää siitä, että vihdoin pääsin ikävästä pulasta.

Noin puoliyön aikana, kun olin jo aikeissa panna levolle omille päällysvaatteilleni — sillä vuodevaatteita minulle tietysti ei annettu — saapui arvaamattani tuo hyväntahtoinen pappi, lopetettuaan päivän työnsä. Hän oli ennen ollut lukkarina Kuolassa, sitten päässyt papiksi tänne, ja oli sangen tyytyväinen asemaansa. Eikä ihmekään.

Seuraavana päivänä halusin käydä eräällä korkealla vuorella joen toisella rannalla, mutta se minulta ankarasti kiellettiin. Sain kuitenkin rättärini taivutetuksi soutamaan minut sinne. Sillä puolella oli kirkko ja osa kylää. Mutta heti kun sinne saavuin sai rättärini kovan käskyn viemään minut takaisin. En halunnut totella; mutta kun, väestöä peläten, en rohjennut yksin mennä vuorelle, lähdin papin luo pyytämään, että hän hankkisi minulle saattomiehen sinne. Mutta hän vakuutti ei voivansa minua tässä kohden auttaa, ellei antautuisi väestön vihan alaiseksi. Luultiin, näet, että vuoresta etsin hopeata ja kultaa, ja että minä, jos niitä löytäisin, hankkisin itselleni väestön oikeuksia loukkaavia etuja, tai että kruunu laittaisi sinne kaivoksia, joissa väestöä pakotettaisiin tekemään työtä.

Noin 200 vuotta sitten eräs suomalainen partiokunta Iistä ja Oulun seuduilta erään Paso-nimisen Iin talonpojan johdolla hävitti Kantalahden kylän. Sekä Suomen että Venäjän puolella mainitaan useita semmoisia suomalaisten talvisaikaan tekemiä ryöstöretkiä. Vanhat tietävät kertoa, että johtajat olivat puetut rautapantsareihin ja kypäriin, mainitsevatta venäläiset, että näiden talonpoikien joukossa oli "Ruotsin knihtejäkin". Siitä ovat kaikki kertomukset yhtäpitävät, että kylä ainakin kaksi kertaa ryöstettiin ja poltettiin.

Karamsinkin otaksuu että Pohjanmaan talonpojat tekivät tänne kaksi retkeä. Tästä asiasta löytyy Iin kirkkoarkistossa käsikirjoitus, joka enemmän kuin sata vuotta sitten on laadittu laamanni-oikeuden lautamiehen Antti Hiltusen ja kihlakunnan lautamiehen Antti Sävelän kertomusten mukaan, ja jossa muun muassa sanotaan:

"Kerrotaan täytenä totena, että muinoisina sota-aikoina Venäjää vastaan eräs tämän pitäjän Kiimingin kylän talonpoika Pietari Vesa valloitti venäläisen Kantalahti nimisen kaupungin Venäjän eli Rudjan meren tällä puolella, Lapin rajalle päin, siten, että hänen johdossaan oli suuri joukko talonpoikia, jotka hän juhannus-aattoyönä vei muassaan kaupungin läheiseen metsään, kieltäen jokaista liikkumasta tai ääntä päästämästä, kunnes hän käskee. Kun väki huoletonna tuli ulos kaupungista, tavan mukaan leikkiäksensä juhannuspäivänä, ja he aamulla auringon noustessa palasivat kaupunkiin, hyökättiin heidän kimppuunsa, jolloin osa heistä tapettiin, osa vangittiin; hyökkääjät menettivät vain yhden miehen ja saivat suuren saaliin".

Kantalahdesta lähdin heinäkuun 10 p:nä. Vuolas Nivajoki on ainoastaan osittain veneellä kuljettava, jonka vuoksi matka Imandra-järvelle on suureksi osaksi suoritettava jalkapatikassa. Sekä joen että järven rannat ovat enimmäkseen kivisiä, mutta viheriäin metsien ympäröimiä. Imandra, lapiksi Averjavre, on 90 Venäjän virstaa pitkä ja veneellä kuljettava.

Kantalahden ja Kuolan välillä on kunkin 15:n tai 30:n virstan päässä asemia matkustavaisia varten. Paikoin on turvekojuja, paikoin hirsisalvoksia, joissa on lavat ja karjalaissaunan tapaiset uunit. Niissä asuu aina lappalaisia, joiden velvollisuus on kyyditä matkustavaisia. Siihen ovatkin he hyvin nopsia. Toista on Suomen, Norjan ja Ruotsin Lapissa. Siellä näitä, tosin vaatimattomia, mutta sittenkin matkustaville mieluisia laitoksia ei ole, ja välimatkat asuttujen paikkojen välillä ovat usein suunnattomat. Etenkin talvimatkat ovat Venäjän Lapissa monestakin syystä paljon mukavammat kuin läntisessä Lapissa. Tie kulkee täällä tasaisten maiden poikki ja tiheät metsät lieventävät pakkasia. Tuskin koskaan käynee täällä, niinkuin etenkin Ruijassa, että matkustaja, saavuttuaan vihdoin suurten vaivojen jälkeen autioissa tunturiseuduissa kurjaan hökkeliin, on siellä pakotettu päiväkausia odottamaan parempaa keliä tai kyytiporoja. Jokaisella asemalla on sitä paitsi käytettävänä n.s. kibitka. Tämä ajopeli on paljon mukavampi kuin tavallinen ahkio. Se on katettu ja suurempi kuin meidän pulkkamme, niin että siinä voi maata pitkänään, jopa nukkuakin, mutta se on raskaampi ja sitä vetääkin kaksi poroa. Tämä kaikki ei ole mahdollista meidän tuntureillamme, joilla ei ole teitä ja joilla usein täytyy laskea vuoria ja kallioita myöten alas tai kavuta niitä ylöspäin.

Vaikka kyytimieheni täälläkin tahtoivat minua estää, onnistui minun kuitenkin nousta seudun suurimmalle vuorelle. Tällä vuorella, joka on nimeltään Kipinä tahi Umptek ja sijaitsee Imandran rannalla, oli kasvullisuus aivan toisenlainen kuin Utsjoella. Juhlallista on vuoren korkeimmalta huipulta katsella kaunista järveä lahtineen, salmineen, niemineen ja saarineen ja sen majesteettisen ympäristön mahtavia vuoria, joiden vielä osaksi lumen peittämät huiput kimmelsivät auringonvalossa, samalla kun alemmat osat olivat viheriöiden metsien verhoomina ja kauniina kuvastuivat tyynen järven pintaan.

Mutta kauvan en saanut nauttia tätä lumoavaa näköä enkä poimia harvinaisia kasveja, sillä oppaani, kun pienellä vasarallani koputin vuorta, suuttuneella äänellä huusi: "mitä siellä teet", ja vaati pontevasti lähtemään paluumatkalle. Kun en ollut halukas taipumaan, uhkasi hän että hukka minut perii, ellen heti lähde; ja samassa hän juoksi vuorta alas, ikäänkuin olisi tahtonut minut jättää. Hän katosikin näköpiiristäni, mutta ilmestyi taas hetken kuluttua ja pyysi nyt sydämellisesti minua tulemaan pois, koska häntä ankarasti rangaistaisiin, jos hän sallisi minun vielä täällä viipyä. Lähdin siis.

Kantalahdesta pohjoiseen ei asu venäläisiä muualla kuin Kuolassa.
Muutoin koko Kuolan niemimaalla, paitsi sen eteläistä rantamaata
Ponoijoen suulle saakka, asuu yksinomaan lappalaisia. Niinikään on
Imandran ja Kuolanlahden länsipuolet heidän hallussaan. Tällä alueella
asuu noin 2,000 lappalaista. Ne jakautuvat kolmeen ryhmään:

1. Imandran lappalaiset, jotka asuvat Ekostrofin, Babian, Rasnjargan, Maanselän, Akkalan ja Kildinin kylissä.

2. Kuolasta itäänpäin, Semiostrofissa, Lavoserossa, Voroninskissä sekä Svjätoinosin ja Ponoijoen seuduilla asuvat; ja

3. Lappalaiset, jotka asuvat Kuolanlahden länsipuolella, osaksi merenrannalla, osaksi myös Tuloman vesijakson alueella. Tuloman lappalaisia on kaksi ryhmää, Nuottijärven-lappalaiset ja Suniel-lappalaiset, yhteensä noin 60 perhettä.

Kaikki ovat kastetut Kreikkalaiseen uskoon, mutta lukea ei osaa yksikään. Joka kylässä on kirkontapainen, mutta varsin kurja rakennus, ja monessa ei vuosikausiin pidetä jumalanpalvelusta.

Venäjänkin lappalaiset kutsuvat itseään Saameiksi tai Saamekansaksi, ja maatansa Saamemaaksi. Venäläistä nimeään "Lopar" en kuullut lappalaisten koskaan käyttävän, vaikka kyllä muutoin heidän kielessä löytyy lukemattomia venäläisiä sanoja. Imandran lappalaisten puku on varsin Inarilappalaisten puvun kaltainen, milloin eivät käytä venäläistä pukua. Naisten päähineet ovat enimmäkseen venäläisiä. Sitä vastoin ovat jalkineet kummallakin sukupuolella lappalaiset ja Inarilaisten jalkineiden kaltaiset. Tervehdystapakin on sama kuin Inarissa. Yhden erotuksen huomasin kumminkin. Kun inarilaiset pitkän eron jälkeen tapaavat jonkun sukulaisen tai tuttavan, syleilevät he toisiansa lausuessaan tervehdyssanan "puorest", ja koskettavat poskellaan toisen poskea. Imandran lappalaiset sitä vastoin työntävät nenänpäät yhteen.

Imandran lappalaiset ovat ainoat Lapin asukkaat, jotka vielä tuntuvassa määrässä harjoittavat majavanpyyntiä. Saalis on joskus runsaskin. Paitsi arvokasta nahkaa saadaan siitä myös majavanhaustaa, joka on hyvin kallishintaista. Mutta majavanpyynti on jo muuttunut täydelliseksi hävityssodaksi. Tapetaan säälimättä sekä tiineitä naaraksia että poikasiakin.

Säälimättömästi kohtelevat nämä lappalaiset yleensä eläimiä. Kun tulevat johonkin, jossa viinaa on saatavana, täytyy onnettomien porojen usein seisoa vuorokausia ilman ruokaa. Matkoilla he ajavat paljon kovemmin kuin muut lappalaiset. Koiraansakin kohtelevat he varsin tylysti. Sutta kohtaan ovat he erittäin julmia. Kun se tavataan elävänä raudoissa, kidutetaan sitä julmasti, koska sitä pidetään kylän jonkun poron, tappajana. Erään kerran oli susi ensin kahlehdittu niin, ettei se voinut käyttää hampaitaan, ripustettiin sitten takajaloista puuhun ja nyljettiin elävältä sekä kidutettiin vielä sittenkin monella tavalla, kunnes se vihdoin heitti henkensä.

Täällä sanotaan lappalaisten vielä palvelevan seitoja, jota kumminkaan en sattunut näkemään, ja noituuttakin harjoitetaan. Rasnjargassa Imandran rannalla tapasin poppamiehen, joka nautti suurta arvoa tietäjänä. Hänen luonaan käydään läheltä ja kaukaa, jopa Suomestakin. Joku vuosi sitten oli hänen luokseen saapunut eräs Jurvanen Pudasjärveltä ja eräs Körkö-niminen mies Rovaniemeltä. Poppamies oli "langennut loveen" (tainnoksiin) ja herättyänsä vastannut Jurvaselle, joka haki apua vaimolleen: "Vaimosi on loukannut itsensä heinänkorjuussa, lähde kotiin, siellä tapaat hänet terveenä"; Körkölle taas, joka poti kaatumatautia, sanoi hän: "Sairautesi ei ole satunnainen, eikä sitä sentähden voida parantaa."

Jotensakin samaan aikaan tuli hänen luokseen Liperistä mies, joka haki apua, koska hän ja hänen talonväkensä olivat useita vuosia olleet sairaalloisia. Siihen hän sai vastauksen: "Sairaalloisuus talossasi tulee siitä, että kaivoosi on viskattu ihmisluita. Kaiva uusi kaivo toiseen paikkaan, niin tulette terveiksi."

Tämä muka yliluonnollisella kyvyllä varustettu mies oli yksi kyyditsijöistäni. Hänen kumppaneiltaan sain kuulla hänen maineestaan. Aluksi hän kielsi omaavansa moisia ominaisuuksia ja kielsi voivansa sairaita parantaa, mutta myönsi vihdoin, kun toiset yhä pysyivät väitteissään. Kysyttyäni, tahtoiko hän opettaa taitoansa minulle, selitti hän ettei hänen ennustuskykynsä riippunut mistään taidosta vaan luonnollisesta taipumuksesta.

Siitä, mitä tässä olen kertonut, huomaa että täkäläisten lappalaisten valistus on varsin alhainen. En tavannut yhtäkään, joka osasi lukea. Mitään yhteistä jumalanpalvelusta kodeissa heillä ei ole, kuten Suomen, Ruijan ja Ruotsin lappalaisilla. Eivätkä he yleistäkään jumalanpalvelusta harrasta, harvoin sinne saapuvatkaan. Syynä siihen ei ole yksistään puuttuva uskonnollisuus eikä tietämättömyys, vaan muutkin asianhaarat sen vaikuttavat. Osaksi pelkäävät he semmoisissa tilaisuuksissa joutuvansa itsekkäiden naapurien petkutettaviksi, sillä nämät koettavat viinalla ja petoksella houkutella heiltä heidän tavaroitansa ja pieniä rahasäästöjänsä, osaksi, ja sepä pahin kaikesta, heillä ei ole mitään halua tavata pappiansa. Sillä papit, samoinkuin siviilivirkamiehetkään, eivät nauti kansan luottamusta ja kunnioitusta. Virkamiehillä kyllä onkin niukat palkat, jonka tähden ne ovat riippuvaisia antimista, jotka nähtävästi jo ovat käyneet velvollisuudeksi, ja ovat kansassa herättäneet katkeruutta ja alentaneet virkamiesten arvoa. Papeilla taas ei ole mitään vakinaista palkkaa. He ovat siis riippuvaisia seurakuntalaisten anteliaisuudesta ja toimituksista saaduista tuloista. Olin kerran saapuvilla ristiäisissä, ei lappalaisen vaan venäläisen luona. Pappi oli humalassa, ja toimituksen kestäessä hän useampaan kertaan riiteli kummien kanssa siitä paljonko hän saa vaivastaan. Täällä onkin on papin toimeentulo siksi huolestuttava, että hän paikottain on pakotettu päiväläisenä tekemään työtä talonpoikien luona. Myöskin saa hän tuloja siitä, että hän rahasta päästää paastoamis-velvollisuudesta. Lisäksi täkäläiset virkamiehet ja papit ovat kaikkea tieteellistä sivistystä vailla ja juoppoja, joten ei ole ihmeteltävä, etteivät he nauti kansan kunnioitusta. Eräässä Vienanmeren kylässä kävi pappi luonani pyytämässä viinaa. Pyysin isäntää minun puolestani antamaan sitä hänelle. Sen lisäksi isäntä häntä omastakin puolestaan kestitti, ja seurauksena oli, että pappi juopui ja kävi hävyttömäksi, jonka vuoksi isäntä hänet ajoi porstuaan. Siellä hän sitten lojui kaikkien nähtävänä, kunnes hänet pyynnöstäni saatettiin kotiin.

Saavuin vihdoin Kuolaan. Oli tavattoman kuuma sää; lämpömittari näytti +32. Minulla oli onni päästä asumaan kaupungin ainoan kauppamiehen Aleksej Ivanovitsch Popoffin luo, joka kohteli minua sangen ystävällisesti.

Tulin erämaan rappeutuneista kojuista ja nokisista saunoista, ja nyt olin siivoissa, hyvin kalustetuissa huoneissa viehättävine vuoteineen, ja puhtaine vuodevaatteineen. Leposija, jona erämaassa oli ollut sammalet ja puu, oli nyt muuttunut höyhen- ja untuvapatjoiksi, ja nokisten seinien sijassa oli nyt ranskan tapeteilla verhotut seinät.

Kaupungissa oli vain yksi pääkatu, ulottuen toisesta kaupunginpäästä toiseen; sairashuone, jonka on rakentanut Popoff, ylläpidetään hänen lahjoittamillaan rahoilla; mutta mitään oppilaitosta siellä ei ollut, eikä porvaristo sen tarpeellisuutta myöntänytkään.

Isäntäni Aleksej Ivanovitsch Popoff oli paikkakunnalla siksi mahtava ja huomattava mies, että hänestä kannattaa laveamminkin kertoa. Häntä kunnioittivat yleisesti ei ainoastaan kaupungin asukkaat vaan etenkin seudun lappalaiset. Hän oli sotamiehen poika ja oli nuorempana itsekin ollut sotamiehenä, ja silloin pari kertaa käynyt Inarissakin n.s. "Ryssän veron" kannossa. Tarmollaan ja kyvyllään oli hän hankkinut itselleen kelpo omaisuuden, jonka nyt, kun hän oli lähes 40 vuotta ilman sanottavaa kilpailijaa kauppaa harjoittanut, arveltiin nousevan miljoonaan. Lappalaiset kunnioittivat ja rakastivat häntä kaupungin ja sen ympäristön suosijana ja suojelushaltijana sekä omana isäntänään. Hänen tahtonsa oli heidän lakinaan, eikä Venäjän tai Karjalan mies rohjennut joutua hänen epäsuosioonsa. Hänen sanottiin olevan tuiki lujan päätöksissään. Ketä hän tahtoi auttaa, sitä hän hyväntahtoisesti auttoi. Ja sen, jota hän tahtoi kukistaa, hän yhtä perinpohjaisesti kukisti. Hän oli joutunut semmoiseen asemaan, ettei hän ollut kenestäkään riippuvainen, mutta melkein kaikki hänestä; sillä Kuolan kaupungissa ja koko Kuolan piirissä ei ollut montakaan, jonka nimeä ei olisi ollut hänen kirjoissaan. Virkamiehille hän ei lainannut rahaa, mutta hänen mielestään apua tarvitsevaa hän ilmaiseksi auttoi. Aina Kantalahdesta, Kieretistä ja Koudasta saakka etsi ja sai hänen apuansa se, joka oli menettänyt aluksensa tai muutoin oli joutunut onnettomuuteen. Itse satuin olemaan semmoisessa tilaisuudessa saapuvilla.

Tuloman ja Kuolan vesijaksoin varsilla asuvia lappalaisia hän kohteli alaikäisinä holhotteinaan. Kaikki heidän tarpeensa hän heille hankki, ja kaikki mitä he työllään ansaitsivat, sen he hänelle kantoivat. Hän oli kuin talonisäntä ja he hänen alustalaisiansa. Heille hän lakia laati ja sitä käytti. Hallitsijan käskyjä ei noudateta niin täsmällisesti, kuin lappalaiset hänen antamiaan noudattivat. Ei tarvittu sanoa muuta kuin: "Hasjäin (isäntä) on käskenyt", niin se kyllä suoritettiin. Heidän maa- ja vesi-oikeuksistaan sai hän tosin voittoa, samoin heidän työstäänkin, mutta sensijaan olivat hänen runsaasti varustetut aittansa aina heille avoinna. Parhailla keinoilla suojeli hän lappalaisteta oikeuksia, ja sentähden he eivät olleetkaan virkamiesten sorrolle ja täkäläisten venäläisten petkutuksille alttiit. Ja sotamiehen otossa, jos arpa lankesi hyvämaineiselle venäläiselle tai lappalaiselle, hän antoi tälle etukäteen rahoja, joilla hän voi ostaa itsensä vapaaksi. Mutta juopot ja huonomaineiset saivat mennä.

Se huoli, jota Popoff piti lappalaisistaan, oli heille, joilla kuitenkin oli oikeus tuottavaan lohikalastukseen Tulemassa ja Kuolanjoessa, ehkä terveellinenkin, heidän kehittymättömään asemaansa nähden, sillä siten oli heillä turvattu toimeentulo sekä hyvänä että pahana aikana. Että tämä tuotti Popoffille voittoa, sehän on luonnollista, ja kyllä se olikin päälähteenä hänen paikkakunnalla tavattomaan rikkauteensa. Vahinko vaan, ettei Popoff mitenkään avustanut heidän henkistä kehitystään, sillä hän piti lappalaisia ihmisinä, joiden ei tarvitse ajatella, ja joille tiedot olivat ei ainoastaan tarpeettomia vaan vahingollisiakin, mikäli he pysyivät maassaan ja tavallisissa ammateissaan.

Mutta hän ei myöskään tahtonut avustaa Kuolan kaupunkilaisten kehitystä sivistyksessä. Ainakaan hän ei ollut halukas tätä varten mitään uhraamaan. Hänen mielipiteensä oli, että Kuolassa ei saisi olla muuta kuin yksi kauppias, muitten tulisi hänen mielestään olla kalastajia. "Yhden pitää ajatella, muiden toimia hänen käskynsä mukaan. Silloin on kaikilla toimeentulo täällä pohjolassakin", arveli hän.

Heinäkuun 21 p:nä oli minun lähdettävä kotimatkalle, sillä olin kuuluttanut kokouksen Inariin elokuun 2:ksi päiväksi. Popoffin miesten kuljettamassa veneessä, jolla lähtivät noutamaan lohia 60 virstan päässä olevasta Tullompaikesta, seurasin minäkin. Sydämellisten jäähyväisten jälkeen erottiin, saapuivatpa kaupungin herratkin rannalle, ja kajahuttivat "hurraa" sekä huusivat "do svidanja", näkemiin asti.

Tämä Tuloman koski oli siksi kalarikas, että sinne kalastusaikana lähetetään joka viikko kaksi viisihankasta venettä noutamaan suolattuja lohia, kaikki Popoffille kuuluvia. Kalastusoikeus tosin oli lappalaisten, mutta sen haltija oli nyt elinajakseen Popoff ainoastaan sillä, että hän maksoi lappalaisten verot. Itse kalastuksen suorittivat kunnollisimmat lappalaiset eri maksua vastaan. Saaliin sanottiin vuosittain nousevan 5000 puutaan, jota paitsi tuleville ja meneville näkyi olevan maksuton ruokailu. Mutta olivathan ne kaikki lappalaisia, Popoffin "lapsia".

Suurta hämmästystä herätti lappalaisissa Popoffin käsky, jonka soutajani heille toi. Sen mukaan tuli heidän saattaa minut täältä lähimpään lappalaiskylään Inarissa. Alussa he pitivät matkaa mahdottomana, mutta kun veneeni perämies lyhyesti lausui: "Isäntä käski", evät he enään epäröineet. Matkalle mentiin. Ensin kuljettiin jalkapatikassa Nuorttejavrelle, jossa astuttiin veneeseen. Matka Nuorttejavrella, joka on 60 virstaa pitkä, kesti vielä seuraavan päivänkin, niin että 22 p:nä yövyimme kauniissa seudussa Luttojoen suulla.

Ilman vaikeampia seikkailuja kuljimme vuorokauden toisensa jälkeen eteenpäin, ja nyt pyrimme Sulkesjavrelle, joka on ensimäinen järvi Inarissa. Sinne oli 30 virstan taipale jalkaisin kuljettava. Käyttämämme vene vedettiin sentähden rannalle, kaadettiin kumoon ja matkan helpottamiseksi jätettiin osa tavaroitani sen alle, koska luotin kyytimiesteni rehellisyyteen ja lupaukseen tuoda ne mukanansa seuraavana jouluna Inariin tullessaan. Lupauksensa he rehellisesti täyttivätkin.

Vuorenhuippuja näkyi kaukana, kuitenkin ainoastaan oikealla ja vasemmalla, mutta ei matkamme suunnalla. Mäet siis eivät rasittaneet kulkuamme. Se maanselkä, joka muodostaa vedenjakajan Kuolavuonon ja Patsjoen vesiväylien välillä, näkyi olevan jotensakin suoraan pohjoiseen päin kulkeva harjanne. Se taas, joka oli rajana niiden vesien välillä, jotka juoksevat toiselta puolelta Pohjanlahteen ja toiselta puolen Jäämereen, oli kokonaan alaston, täynnä mutkia, laaksoja ja kukkuloita. Jalkataipalettamme sanottiin 30 virstan pituiseksi, ja saattaapa niin olla, jos saisi kulkea suorinta tietä. Mutta kaikkine mutkineen se varmaankin oli melkoisesti pitempi, sillä varsin varhain olimme lähteneet matkalle, ja vasta kello 8 aikana illalla näkyi Sulkesjavre.

Järven saarella oli lappalaiskota, ja kyytimieheni koettivat sentähden kimeillä huudoilla saada sen asujamet liikkeelle. Se kutakuinkin pian onnistuikin, ja veneellä meidät noudettiin kotaan. Astuessamme veneestä tunsi minut jo kaukaa lappalainen lautamies Olli Antinpoika Walle, joka juoksujalassa riensi luokseni. Tervehdittyämme kertoi Walle unessa nähneensä, että minä olin tätä tietä tuleva, jonka vuoksi hän minua odottikin. Tämän todistivat useat läsnäolevat, ja Wallen vaimo sanoi miehensä lausuneen, kun hän aamulla lähti halkoja hakkaamaan, että täytyy hakata runsaammin, sillä tänään saapuu kirkkoherra. Samaa sain kokea erakoilta Kuolan ja Kemin piireissä. Tapahtui tuon tuostakin, että heille saapuessani he sanoivat odottaneensa tuloani.

Kaukaisissa lappalaiskodissa, joissa ei ole milloinkaan ennen, tai ainakin hyvin harvoin, pappi käynyt, herättää hänen tulonsa suurta iloa ja hälinää. Ei nyt tiedetty miten oikein riemu olisi ilmaistava. Lautamies Walle tuli, paikkakunnan olojen mukaan, hyvin toimeen. Paitsi nuottaa oli hänellä muutamia käsiverkkoja sekä useita ketun ja suden rautoja. Aitassa, joka oli rakennettu korkeille pylväille ja oli noin 6:n neliökyynärän suuruinen, oli kaikenlaista tavaraa talven varalle. Seinällä riippui saukon nahka, josta hän toivoi Inarin markkinoilla saavansa 6 puutaa jauhoja.

Kyytimieheni, jotka eivät olleet antaneet minulle mitään aihetta tyytymättömyyteen, päinvastoin olivat varsin ystävällisiä, palasivat täältä. He olivat, kuten kaikki Venäjän lappalaiset, tietämättömiä ja välinpitämättömiä. Siitä on luonnollisena seurauksena, etteivät vanhemmat opeta lapsiansa tahi yritä mitenkään kehittää niiden sielua tai älyä. Lapset ovat sentähden vieläkin yrmeämmät kuin vanhemmat. En ole koskaan nähnyt niiden leikkivän, vielä vähemmin kinastelevan. Ne istuvat vain jossakin kodan sopukassa, jotteivät olisi kenenkään tiellä. Jos joskus tahtovat ilman pakottavaa syytä poistua nurkastaan, uhkaavat vanhemmat niitä nyrkillä tai koivunvitsalla. Lasten kuolevaisuus onkin pelottavan suuri. Köyhyys ja vanhempien kaiken käsityksen puute säännöllisestä lastenhoidosta on tietysti siihen suurimpana syynä. Ilmanalan ankaruus tosin estää viljan viljelystä suuremmassa määrässä, mutta sittenkin sopisi viljellä vähän ohraa, nauriita ja räätiköitä, jopa perunaakin, puhumattakaan siitä hyvästä menestyksestä, jota karjanhoidosta olisi. Nauriita lappalaiset mielellään syövät, ja kyllä he niitä syksyllä saivatkin Popoffilta. Kysyttyäni häneltä, miksi hän ei hanki heille nauriinsiemeniä, vastasi hän, etteivät he semmoisia asioita ymmärrä, eikä heidän tarvitsekaan ymmärtää, sillä hän kyllä varustaa heidät kaikella, mitä tarvitsevat, nauriillakin.

Vieraita nämä lappalaiset varsin kauhistuvat. Kun täällä matkustaa, etenkin suvella, varoittavat kyyditsijät matkustajaa puhumasta liian kovalla äänellä, tai millään lailla kolisemasta asumusta lähestyttäessä, sillä talonväki pelästyy ja pakenee metsään. Jos asunto on aavalla paikalla, niin että vieraat näkyvät kaukaa, piiloutuvat varmaan asukkaat, jos vaan tulijoiden joukossa huomaavat jonkun, joka ei ole lappalainen. Joku kyytimies, joka tuntee lymypaikat, etsii sieltä pakolaiset, ja kun he ovat saaneet tietää, ettei ole mitään vaaraa, palaavat he vähitellen.

Tuloman lappalaiset ovat laiskempia, välinpitämättömämpiä ja toimettomampia, kuin muut lappalaiset. Ei edes viitsitä asettaa ansoja riekoille, joita talvisin vilisee joka kodan ympärillä. Poroja heillä on vähän, korkeintaan 5 tai 6 perhettä kohden, ja perheitä on noin 60. Pyydysten puutteessa he vuokraavat kalavetensä Inarilaisille, ja pyssyjen puutteessa myöskin metsästysmaansa. He elävät siis paljoa kurjemmassa tilassa kuin Jäämeren rannikolla asuvat Venäjän lappalaiset, joilla siellä on hyvä kalastus. Tuloman lappalaisten asunnotkin ovat mitä kurjimpia. Tiheät metsät näkyvät heille olevan parhaana suojana pohjoistuulta vastaan.

Heidän käsityksensä jumalasta (Ibmel) on kovin epäselvä. Sillä nimellä he nimittivät myös aurinkoa, ukkosenilmaa ja sateenkaarta. Ukkosen jyrinää kuunneltiin hämmästyksellä ja tarkkaavaisuudella, ja sen jyminästä luulivat he voivansa päättää, oliko jumala suopea tahi suutuksissaan. Sateenkaaressa huomattiin lempeä ja tyytyväinen jumala, sitä kumarrettiin, ja kysyttiin näkyikö semmoista jumalaa minun kotimaassani. Myöntäväisen vastauksen saatuaan, sanoivat sen olevan hyvän, mutta mitä hyvää tuosta koitui, sitä eivät minulle selittäneet.

Myös koskilla sanoivat he olevan oikkuja. Sattui joskus, että kyytimieheni kauvan aikaa silmäilivät koskea, jota oli noustava, astuen edes ja takasin sen rannalla ja pitäen keskenään pitkiä keskusteluja. Kun kysyin, mikä tässä esti matkan jatkamista, vastattiin kosken ei olevan hyvällä tuulella. Tuon tuostakin he sillävälin kumarsivat koskea, aina tekemällä myöskin ristinmerkin, jos luulivat minun näkevän, mutta ilman sitä jos arvelivat etten heitä huomaisi. Vihdoin voi tapahtua että päätettiin vetää vene maata pitkin kosken ohi, vaikka tämä ei näyttänyt vaarallisemmalta kuin moni muu, jossa vene sauvomalla vietiin ylös. Sanoivat silloin aina kosken olevan huonolla tuulella; ja kun minä väitin ettei koskella ole mitään mielentilaa, vakuuttivat silläkin olevan haltijansa. Jumala, vastasin minä. Niinpä niinkin, myönsivät he, mutta väittivät koskella sitä paitsi olevan oman jumalansa tahi isäntänsä; ja siihen asia päättyi.

Kun aurinko laski, sanoivat he: "Jumalaa ei enää näy"; ja kun se nousi, tervehdittiin sitä monilla kumarruksilla, aina nytkin tekemättä ristinmerkkiä, jos luulivat etten heitä huomaisi, mutta vastaisessa tapauksessa aina ristinmerkkiä tehden.

Mutta vaikka Tuloman lappalainen on raaka, toimeton, viheliäinen ja laiha ja vaikka hänen kurjassa asunnossaan pata on melkein ainoa, joka muistuttaa sivistyksen vaikutusta, ei hän kumminkaan ole raju eikä laittomuuksiin taipuvainen. Tyytyväisenä hän asunnossaan suopi sijaa syöpäläisillekin. Nöyryydellä täyttää hän vatsansa petulla, niinkuin inarilainenkin. Hän kuolee elettyään tuntematta tuskaa kärsimyksistään, sillä koko hänen elämänsä on yhtämittaista horrostilaa, enkä ole tavannut heissä yhtäkään, joka olisi käyttänyt aikaansa muuhun kuin pakottavimpiin elatushuoliin ja lepäämiseen. Kaikessa köyhyydessään he kumminkin näyttävät olevan erittäin valmiita suorittamaan papilleen korvauksen kaste- ja vihkimistoimituksista, sillä he tietävät hänen olevan köyhän. Kansansa syntyperästä ei heillä ollut mitään tarinoita. Sukulaisuussuhteistaan olivat he erittäin tietämättömiä, eivätkä edes tienneet esi-isiensä lappalaisia nimiä; ainoastaan kruunun veronkantokirjoihin kullekin pannut venäläiset nimet olivat heille tutut, vaikkakin moni heistä ainoastaan hyvin puutteellisesti puhui venättä.

Lautamiehen saattamana lähdin heinäkuun 31 p:n aamulla taivaltamaan Kyröön, jonne saavuin samana päivänä. Väestö kutsuttiin jumalanpalvelukseen. Olin nyt Ivalon rannalla, saman isännän talossa, jossa kerrotulla käynnilläni 1822 olin ollut matkalla Utsjoelle, ja jonka luona minua niin ystävällisesti oli kohdeltu. Täällä sain nytkin levätä siistissä huoneessa, jossa ei ollut sääskiä. Sain lisäksi kaikkea, mitä minulta oli puuttunut Kuolasta matkustaessani: maitoa, piimää ja kelvollista voita, sekä leipääkin.

Elokuun 2 p:nä pidettiin jumalanpalvelus Martti Martinpojan suuressa tuvassa. Väkeä oli koossa ei yksistään Auveljoen seuduilta, vaan Patsjoeltakin ja muista paikoista, joista oli tänne lyhyempi matka kuin Inarin kirkolle. Maanantaina lähdin täältä, mutta äkillinen myrsky pakotti meitä yöpymään Inarijärven saareen. Olimme kuitenkin turvassa sateelta kumoon käännetyn veneen suojassa.

Tottumuksesta, johon hätä on inarilaiset pakottanut, kestävät he pitkää paastomista. He ovatkin sentähden hoikkia ja laihoja, nälkävyö tiukasti vyötäisille vyötetty. Mutta kun kalastus tai metsästys on hyvin onnistunut, syövät he runsaasti, ja vyön solkea on silloin siirrettävä. Yksin vyöstä voi asiantuntija päättää onko ollut hyviä tai pahoja aikoja. Kotimaassaan lappalainen ei kerjää, olkoonpa vaikka kuinkakin köyhä. Terveenä ollessaan, arvelee hän, ei puutu elatusta, sairasta ja voimatonta auttavat sekä omaiset että vieraat. Mutta kyllä Inarin ja Tuloman lappalainen syökin suden jättämiä poronjäännöksiä, ja merenrannalla hän ei hylkää puolimädänneitä, meren maalle ajamia haaskoja.

Inarissa sain kuulla surkeita uutisia. Ei oltu koskaan minun palvelusaikanani Lapissa niin huonoilla enteillä talvea odotettu. Nälkä oli jo suvella yleinen. Kuinka käyneekään nyt tämän köyhän kansan. Kalastus oli ollut kurja. Susi oli syönyt useimmat lampaat, ja pelättiin samaa teurastusta porolaumoissakin, jotka vielä olivat metsässä. Uutisasukkaalla ei ollut mitään toivoa pellosta, sillä halla oli turmellut kaikki. Hänellä on kuitenkin karjasta apua, mutta kalastajalappalaisille ei tullut muu neuvoksi kuin tarttua pettuun.

Matkalle Utsjoelle ryhdyttiin tiistaina elokuun 11 p:nä noin parinkymmenen miehen suuruisena joukkona. Saavuimme ensin Aili Vuolleen suviasuntoon. Hän oli rientänyt ennen muita, oli jo kokenut verkkojaan meidän tullessamme ja saanut joukon kauniita kaloja. Kuljin kirkkoväen seurassa Vastus- ja Muddusjärvien poikki. Monessa paikassa ovat nämä penikulman pituiset järvet siksi matalia, että ruoho kasvaa vedenpinnan yli. Tämä seikka sai erään Juho Abrahaminpoika Aikion tuumimaan näiden järvien kuivattamista, saadakseen niistä uutisviljelysmaita. Ja niin hän rupesi puhkaisemaan soraharjua. Hän oli jo saanut puoleksi valmiiksi kanavansa, joka yhdessä paikassa oli 5 — 6 kyynärää syvä, mutta silloin sora vyöryi ja hänet löydettiin kuolleena soraläjän alta itse kanavassa. Häneltä jäi kaksi reipasta poikaa, jotka kuitenkaan eivät ole jatkaneet isänsä työtä, vaikka se kyllä oli järkevästi mietitty, joskin varomattomasti suoritettu.

Päätin käydä Suomen Lapin pohjoisimman uutisasukkaan luona Muondusjärven rannalla, kaksi penikulmaa Inarin kirkolta pohjoiseen. Tosin hänen asuntonsa oli matkastamme syrjässä, mutta Lapissa sellaisista mutkista ei välitetä. Leipää ei ollut talossa, mutta minulla oli sitä muassani. Mitä talossa oli, tuotiin runsaasti pöydälle. Aterian jälkeen kuunneltiin tarkkaavaisuudella puhettani, ja sehän onkin silmin nähtävän hyväntahtoisuuden ohessa paras palkinto, mikä papin osaksi Lapissa voi tulla.

Kalastettiin ja saatiin myös muutamia vesilintuja evääksi matkallemme Jorgastakiin, johon täältä lähdimme, toivoen joutuvamme sinne kahdessa päivässä. Ennen auringonlaskua saavuimme Tervettivassa olevaan kotaan. Ylen kurja, likainen ja haiseva se oli, sillä siinä olivat lampaat viettäneet suvensa. Siellä kuitenkin nukuin ja heräsin oikein herran ilmaan. Satoi lunta taivaan täydeltä, mutta pian se taas rupesi sulamaan. Täytyi odottaa kunnes metsä kuivuisi, jonka tähden vasta puoliyön aikaan lähdimme liikkeelle, ja saavuimme ensin Riutumuotkan Aikion luo, saman miehen, jonka kodassa pari päivää sitten olimme käyneet. Täältä alkoi mitä autioin tunturiseutu. Metsää siellä ei enää kasvanut ja pensaat olivat liian pienet nuotiota varten. Laskeuduimme yöksi kuivalle ylängölle. Matkalaukku oli päänalustana, tunturi vuoteena, sammal ja viittani vuodevaatteina. Eräs lappalainen ehdotti että lämpimän vuoksi makaisimme selätysten. Siihen suostuinkin ja olihan siten vähän lämpöisempi, mutta kalliisti sain tämän hyvän maksaa, sillä runsaasti vähensin hänen syöpäläistensä lukua.

Toresoivea pidetään lähinnä Peldoivea tämän seudun korkeimpana tunturihuippuna. Sen juurellakaan ei kasva muuta kuin koivuja. Täältä näkyivät siintävässä kaukaisuudessa Venäjän tunturit, joita en edes kaukoputken avulla saattanut erottaa pilvistä. Norjan tunturit olivat meitä lähempänä ja yhtä alastomia kuin Toresoivekin. Tulin ajatelleeksi mikä mitätön hitunen minä olen näihin suunnattomiin suuruuksiin verrattuna, miten olen maasta tullut ja maaksi jälleen muutun. Mutta mitä ovat sittenkin nämä elottomat vuoret elävän, kaikkivaltiaan Jumalan rinnalla, joka on luonut koko maailman, joka runsaasti ylläpitää miljoonittain eläviä olentoja maan pinnalla ja hallitsee lukemattomia maailmoita.

Saavuttuamme pieneen metsään, jossa oli tuuheata jäkälää, näimme suuren porolauman, joka kiiti ylös tunturille. Kun en käsittänyt syytä niiden pikaiseen pakoon, arvelivat lappalaiset, että ne pelkäsivät meitä, ja että ne pelästyneinä aina etsivät alastomimpia ylänköjä. Vielä pakinoidessamme ilmestyi susi läheisestä pensaasta. Tuo peto siis olikin pelon aiheuttanut. Sittenkin saattaa yksinäisessä täysikasvuisessa peurasonnissa kiima-aikana olla sekä voimaa että rohkeutta saada susi pakenemaan. Nyt nuo kauniit, ylväästi juoksevat eläimet, tuuheat, monihaaraiset sarvet taaksepäin painettuina riensivät hyvältä laitumella, ikäänkuin tahtoisivat näyttää jäntereittensä joustavuutta. Sillä ne eivät kuitenkaan voi peittää oikeata syytä, joka on pelko siitä, etteivät voisi puolustautua yhtäkään sutta vastaan.

Melkein samanlainen on luonteeltaan lappalainen. Suomalainen raivostuneena, norjalainen uhkaavalla kerskailullaan, venäläinen todellisella tai teeskennellyllä vimmallaan, saa koko lappalaisväestön pakenemaan. Ja sittenkin tapaa lappalaisessa rohkeutta ei ainoastaan päälle karkaavaa peuraa vastustaessa, vaikka se ei suinkaan ole ylönkatsottava vihollinen, vaan vieläpä taistellessa raivoavaa karhuakin vastaan. Yksinäinen lappalainen voi kohdata sen ja voittaa. Sitä vastoin on tuo metsäin kuningas repinyt monen suomalaisen, venäläisen ja norjalaisen, jääden itse henkiin.

Vasta kolmannen päivän iltapuolella lähdettyämme Tervettivan kodasta lähestyimme sitä harvaa ja kitukasvuista metsää, joka ikäänkuin ennustaa Teno- tai Inarinjoen laaksoa. Reippaasti kuljettiin eteenpäin, sillä ilmakin oli edullinen, ja vihdoin oli tuo 10 penikulman pituinen tunturimaa, kaikesta paitsi vuorista ja kivistä köyhä, takanamme. Iloisena silmäilee viheliäistä metsävyöhykettä, joka jokea ympäröitsee. Tästä alkoi venematka. Sillä aikaa kun vähän ravistunutta venettä tiivistettiin, nautin minä pohjolan satakielen laulusta, joka miellyttävänä kaikui metsässä. Se lauloi jäähyväisvirtensä, ja tuntui ikävöivän etelän ruusupensaita ja alituisesti viheriöiviä lehtoja, joissa kinoksia ei milloinkaan ole, ja joissa vettä ei peitä jää, eikä maata kovenna pakkanen. Mutta nämät mietteeni katkasi oppaani sanat: "Kaikki on lähtöä varten valmiina", ja heti liukui vene joen tyynellä pinnalla. Jonkun matkan päässä näkyi neljä kalastajakotaa. Mikä ilo olikaan nähdä ihmisiä valkoisissa mekoissa — lappalaisten juhlapuvussa — juoksentelevan kotain ympärillä. Kaikki, yksin koiratkin, olivat täydessä touhussa ja miehet rannalla viskelivät äsken saatuja lohia veneistä. Lausuin iloni heidän hyvästä saaliistaan, ja vastattiin: "arvelimme sinun tähän aikaan saapuvan tänne ja rupesimme sentähden kalanpyyntiin, jotta meillä olisi sinulle tarjota tuoretta kalaa".

Olin siis joutunut kaipaamalleni Jormastakin kalastuspaikalle, jossa ikimuistoisista ajoista on asunut neljä perhettä, eikä lisää ole tullut. Minua varten oli yksi kota tyhjennetty. Kunniasijalla oli käyttämätön porontalja ja sen päällä kirstu tuolina. Padasta, jossa lohi oli keitetty, annettiin lientä ilman muuta maustetta kuin vähän ruohosipulia, ja silloin huomasin todeksi sananlaskun: "nälkä on ruuassa paras mauste". Omat evääni olivat supistuneet varsin vähään. Harvoin olen niin makeasti nukkunut kuin nyt tässä kodassa, jossa paitsi minua ainoastaan isäntä makasi, ollakseen valmiina tarvittaessa minua palvelemaan.

Jormastakin pienestä kylästä on lähimpään naapuriin 9 penikulmaa. Kylä sijaitsee kalarikkaan joen rannalla, solakkain mäntyjen suojassa. Ystävällisesti minut täällä otettiin vastaan, kuten aina ennenkin. Luonto oli suurenmoinen, mutta karu. Kalastus oli pääelinkeinona. Aamulla miehet ja naiset vielä olivat valkoisissa mekoissaan. Lapsetkin olivat siistityt ja heidän tukkansa kammatut. Kaikki oli järjestetty ikäänkuin jumalanpalvelusta varten sunnuntaina. Verrattuna siihen, mitä äsken olin nähnyt merenrannikolla, jossa tavat eivät ole omia vaan eri kansoilta saatuja, minä suuresti kunnioitin tämän väestön yksinkertaisia menoja. Ne olivat luonnolliset ja suorat.

Aamulla, kun jotkut pienemmät papilliset toimet olivat suoritetut, oli vene valmiina viemään minut tuohon lähimpään naapuriin Tenojoella, 9 penikulman päässä. Nopeasti liukui vene Palton soutaessa ja Aikion perää pitäessä. Ei näkynyt merkkiäkään metsäpalosta, eivätkä kyyditsiäni koskaan sanoneet semmoisista kuulleensakaan, joka on todistuksena siitä, etteivät suomalaiset vielä ole ehtineet tänne. Lappalaiset ovat kovin varovaisia tulen käyttämisessä, eivät vanhemmatkaan ihmiset Utsjoella muista muuta kuin yhden metsäpalon siellä olleen. Se oli raivonnut kirkon pohjoispuolella vuonna 1780 ja mainitaan sen olleen kauhean, sillä ankara tuli syttyi kovan kuivuuden aikana. Tuhassa oli tavattu lukemattomia riekon pesiä ja niissä naarasten luurankoja. Niin helliä ne olivat olleet poikasilleen, että tulesta huolimatta olivat pysyneet paikoillaan niitä suojellakseen. Palaneella alalla jäkälä ei ollut vielä 1830 päässyt entiseen tuuheuteensa, ja puutkin vielä olivat kurjia.

Aikio ja Palto olivat paremmissa varoissa kuin tavallisesti inarilaiset. Aikio kertoi edellisenä talvena kaataneensa karhun, joka syksyllä oli saarrettu. Kun lappalainen metsästysretkillään tapaa karhunjälkiä, seuraa hän niitä. Karhu on tavallisesti jo lokakuussa valmistanut itselleen talviasunnon. Sen ympäri metsästäjä tekee kierroksen. Vaikka kyllä Inarissa ja Karasjoella on melkoisia honkametsiä, ei karhuja kuitenkaan siellä usein tapaa. Aikionkin tapaama karhu oli yksin. Ne ovat jo Sodankylän pohjoisessa osassa ja etenkin Utsjoella harvinaisia. Muurahaispesiä, jotka keväällä ovat karhun ensimmäisenä hätävarana, on kyllä sielläkin, mutta karhulta puuttuu siellä varmaankin muita viihtymisen ehtoja.

Aurinko oli jo laskemaisillaan, emmekä olleet koko päivänä huomanneet mitään, josta voisi päättää täällä olevan ihmisiä. Mutta nyt saavuimme padon luo, joka oli rakennettu poikki koko joen, joka tällä kohdalla vielä on kapea. Se oli laiton ja vahingoksi kyyditsijöilleni. Verkoissa oli puumerkkejä, ja niistä havaittiin, että rikolliset olivat kaksi veljestä, toinen Utsjoelta, toinen asuva Norjan puolella. Asia oli sittemmin sovittu siten, että veljekset hajottivat patonsa ja korvasivat vääryyttä kärsineille, antamalla heille kaksi teurastusporoa ja yhtä ja toista muuta vähäpätöisempää.

Olimme nyt Utsjoen pitäjän rajalla, noin 8 penikulmaa Jorgastakista. Hämärsi jo kun mieheni ilmoittivat, että ensimäinen heinäsuova oli näkyvissä. Siellä heidän mielestään oli hyvä yöpyä, ja hyvä siellä olikin. Aamulla nousin reippaana ja levähtäneenä ja aivan kuivana, vaikka oli koko yön satanut.

Karasjoen kirkonkylässä, kahden penikulman päässä täältä, asuu 15 huonekuntaa, enimmäkseen suomalaisten jälkeläisiä, harjottaen karjanhoitoa runsaammin kuin missään muualla Lapin tunturien pohjoispuolella. Ne ovat muinoin, ensi asutuksensa aikana 18 vuosisadalla, viljelleet ohraakin. Jorgatakissa sitä vastoin ei ole koskaan ollut lehmiä, vielä vähemmin maanviljelystä. Kun miehilleni puhuin karjanhoidon hyödystä, lupasivat he, kun toiste saavun, kestittää minua maidolla ja voilla. Sitä lupausta heidän ei kuitenkaan ole tarvinnut täyttää, sillä en ole sen jälkeen käynyt enkä luule vastakaan käyväni siellä. Olen kuitenkin kuullut mainittavan, että sinne on ostettu pari lehmää. Jorgastakista on 11 penikulmaa Inarin kirkolle ja 10 penikulmaa Korasjoen kirkolle, jossa he joskus käyvät talvisin, sillä suvisin siellä ei ole pappia. Käyntiä Inarin kokouksissa he sitävastoin harvoin laiminlyövät yhtä vähän suvella kuin talvellakaan.

Aamulla lähdimme uudestaan matkalle. Kuljimme pitkin mahtavaa Tenojokea. Joku autio asumus näkyi rannalla. Kalastajat olivat niistä jo poistuneet.

Tenojoen rannalla Karasjoen suusta alaspäin ei näkynyt yhtäkään talvikotaa, jonka ympärillä ei olisi ollut viheriöivä ala, sillä täällä on kaikilla joku lehmä, ja maa lannoitetaan, niin että ruoho kasvaa rehevästi. Tulot karjasta ovat melkoiset, ja tuotteet myydään kalliiseen hintaan Norjassa. Jos inarilaiset, jotka nyt ovat, Venäjän lappalaisia lukuunottamatta, köyhempiä kuin mikään minun tuntemani kansa, olisivat joutuneet karjanhoidossa samalle asteelle, eivät he suinkaan nälkää kärsisi.

Outakoskella, jossa osa kalastajia vielä oli koossa, ei oltu vielä pidetty aamurukousta, kun sunnuntaiaamuna saavuin paikalle, kuljettuani kaksi penikulmaa. Outakoski on ensimäinen kylä Utsjoen seurakunnassa, tultaessa pitkin Inari- ja Tenojokea Inarista. Tänne on 20 penikulmaa Inarin kirkolta, ja minulla oli vielä seitsemän penikulmaa Utsjoen kirkolle. Ilo täällä tapaamisesta oli molemminpuolinen. Tuo hyvä rahvas tahtoi kuulla Jumalansanaa. Täällä oli sitäpaitsi muutamia iäkkäitä ja raajarikkoja, jotka eivät kyenneet käymään kirkossa ja sentähden pyysivät saada täällä käydä Herran ehtoollisella.

Jumalanpalveluksen jälkeen lähdin taas matkalle. Poikkesin parissa paikassa rannalla asuvien lappalaisten luona, enkä senvuoksi päässyt muuta kuin pari penikulmaa, kun kulku oli hämärän tähden keskeytettävä. Äsken satanut lumi pysyi vielä Raste- ja Gäinokaissen huipuilla, jotka kohosivat valkoisina kupooleina viheriästä alustasta. Vesilintujen äänet kuuluivat valittavilta ja rastas oneasti raksutteli. Lappalaiset makasivat ja kuorsasivat, mutta minä olin riittävästi nukkunut Jorgastakissa, levännyt pari päivää veneessä, enkä enään tuntenut mitään tunturimatkojen vaivoista. Senpä vuoksi enimmäkseen valvoin surumielisenä silmäillen syksyn enteitä, taivaanlaella kimmeltäviä tähtiä, joita monen kuukauden aikana en ollut nähnyt.

Aamulla varhain olimme taas kulussa. Klo 3 aikaan jälkeen puolisen laskimme maalle Utsjoen suun läheisyydessä. Tästä oli vajaa penikulma kotiini. Pidin parempana kävellä maata myöten, ja vapautin kyytimieheni enemmästä vaivasta. Ne vähät tavarat, jotka minulla oli muassani, nostettiin Högmanin nyt asumattomaan kotaan, josta kirkkoväki toi ne kirkolle. Kello 4 rupesin taivaltamaan reppu selässä ja kello 6 olin kotona.

Astuessani tätä viimeistä taivalta ajattelin yhtä ja toista matkalla näkemiäni ja kokemiani. Muistelin niitä lakkaamattomia verisiä taisteluita, joita muinoin kävivät keskenään suomalaiset heimot, sitten kun lappalaiset olivat karkoitetut; miten ne silloin vuorotellen hävittäen syöksyivät toinen toisensa alueelle, ja miten silloin julmuudessa kilpailtiin. Ajattelin myös sitä harmaata muinaisuutta, jolloin lappalaiset vielä asuivat, ei yksistään Pohjanmaalla, Vienan meren rannoilla ja sillä avaralla niemimaalla, joka sijaitsee tämän meren ja Jäämeren välissä, vaan vieläpä kaukana lännessä Atlantin rannoille asti; muistelin miten heidän maansa on ollut riidan aiheena niiden korkeiden valtojen kesken, jotka pitkinä aikoina verisissä taisteluissa ovat kilpailleet herruudesta Pohjolassa; miten lappalaisten oikeuksia ja etuja silloin jalkoihin tallattiin, ja miten ne, saadaksensa rauhaa, maksoivat veroja kahdelle, jopa kolmellekin valtakunnalle. Ajattelin mitenkä Lapin kansan pienet rippeet, jotka vielä ovat olemassa, ovat hajoitetut eri valtakuntiin ja mitenkä heidän kielensä heitä ympäröivien kansojen vaikutuksesta on hajonnut eri murteiksi, niin etteivät enään toisiansa ymmärräkään.

Niin, surkea on ollut lappalaisten kohtalo. Mikä osa tällä kansalla, joskus ehkä kylläkin lukuisana, on ollut ihmiskunnan kehityksessä, se on meiltä salattu. Mutta varma on, että nyt on sen aika mennyt, ja että se ei enää koskaan saavuta suurempaa merkitystä, sillä jo aikoja sitten on se kansana alkanut hävitä. Se ajankohta ei ole kovinkaan kaukana, jolloin tämän kansan olemassaolo elää pelkkänä muistona, varsinkin jos sitä arvostellaan historian aikakausien mitalla.

Siten oli nyt pitkä kiertomatkani päättynyt. Sattumuksesta oli se saanut toisen luonteen ja kestänyt kauvemmin, kuin tarkoitukseni alkuaan oli ollut.

XVI.

Matkustaessa Lappiin, tuntuu vieraasta ikäänkuin tämä maa pakenisi matkustajan tieltä. Palatessani Inarista (1829), vietettyäni siellä joulun pyhät, kuten tavallista, johtui taas mieleeni tämä usein miettimäni ajatus. Ylväs kemiläinen pitää jo rovaniemeläistä, jopa omia seurakuntalaisiaankin Tervolassa, puolilappalaisina ja villi-ihmisinä. Rovaniemeläinen vuorostaan pitää semmoisina, ei yksistään kemijärveläisiä ja sodankyläläisiä, vaan myöskin Ounasjoen ja Kemihaaran kyläin asukkaita omassa pitäjässään. Ja Alaperän asukkaille, vaikka nämä asuvat ainoastaan muutaman virstan päässä Kemijärven pitäjän pohjoisrajasta, ja vaikka asumukset siellä ovat samanlaatuisia ja ilmanala sama kuin heidän naapureillansa Lapinrajan eteläpuolella, eivät nuo naapurit kumminkaan luule paremmin voivansa kostaa siitä että nämä nauttivat Lapinoikeuksia, kuin sanomalla heitä lappalaisiksi, ainakin milloin ei ole heistä kukaan saapuvilla. Molemmat polveutuvat kuitenkin Kemijärveltä siirtyneistä oululaisista, ja kummallakin on samat elämäntavat, paitsi sitä, että ne, jotka asuvat Lapin rajojen sisäpuolella, ovat saamattomampia ja laiskempia kuin toiset, siitä syystä että ne ovat kruununverosta vapaat. Näitä seikkoja tuntematon luulee kuitenkin, että Pohjanlahdesta on vain jokunen penikulma Lappiin, ja kun hän vihdoin saapuu varsinaiseen Lappiin, jossa tunturit alkavat, hän hämmästyksekseen huomaa, ettei hän sielläkään tapaa ihmisiä, jotka omaavat lappalaisnimityksen, sillä lappalaiset kutsuvat itseänsä "Saameiksi" eli Saamenkansaksi ja maatansa "Saamemaaksi".

Jotain samanlaatuista huomaa etelään matkustaessa. Kun saavut Utsjoelta eli Finmarkun tunturiseuduilta Inarin erämaihin, onnitellaan sinua siitä, että olet päässyt tunturien alastomilta kallioilta ja erämaista. Inarilainen, vaikka onkin niin köyhä, kertoo sittenkin tunturilappalaisten kurjista asunnoista, kertoo kuinka ne halkojen puutteessa lämmittävät kotaansa koivunrisuilla, joista ei synny lämmintä eikä valosi, ja kuinka myrsky ajaa lunta heidän telttoihinsa ja sammuttaa siellä tulen. Vaikkakin köyhempänä on toki täällä parempi elää metsän suojaamissa rakennuksissa, vakuuttaa hän.

Kyrön kylässä Ivalon varrella näkee jo kyllä paljon parempaa. Emäntä pyytää anteeksi, ettei hänellä ole kaikki niinkuin olla pitäisi. "Kyllä", sanoo hän, "on Jumalan lahjoja, vaikka ei osata niitä käyttää oikealla tavalla." Mutta isäntä muistuttaa siihen lyhyesti: "Tämä herra tulee paikkakunnalta, jossa on totuttu huonompaan". Ja hän vuorostaan puhuu Inarilaisten kylmistä pirteistä ja Utsjoen savuisista kodista, ja tyytyväisenä hän lausuu, ettei täällä ainakaan tarvitse vilua nähdä eikä joutua kinoksiin omassa asunnossaan. "Kylläkai siinä on perää", vastaa emäntä, "mutta kun tulee ihmisiin pitäisi olot olla ihmisten tavoin". "Mitä lappalaisista", hän vielä lisää: "Se on onneton kansa".

Sodankylän Sompion kylään on Kyröstä 13 penikulmaa. Siellä tuskin myönnetään lappalaisen olevan ihmisen ja siellä ylönkatsotaan Kyrön uutisasukkaita, vaikka ne sekä uskonnontiedossa että tavoissaan ja esiintymisessään ovat etevämmät sompiolaisia, jotka yleensä polveutuvat lappalaisista, kyröläiset pohjalaisista. Sen lisäksi kyröläinen, samoin kuin inarilainen yleensä, viikkokausin oleskelee kirkolla, muiden ihmisten parissa, ja saa siellä opetusta papilta. Kirkossa, Lapin ainoassa sivistyksen seminaarissa, sompiolainen ja kemikyläläinenkin käy pari kertaa vuodessa, mutta silloinkin vain jumalanpalveluksessa, jolloin hän kohta palaa kotia, ellei hän pidä parempana viipyä jonkun aikaa kapakassa.

Vaikka siis ei ole monta paikkakuntaa, jossa kansa myöntää olevansa lappalaisia, on Lappi kuitenkin avara maakunta; siksikin avara, etteivät eri osien asukkaat ole juuri missään tekemisissä toistensa kanssa. Ilmanalankin erilaisuus on tuntuva. Kuusamossa, joka suurimmaksi osaksi on napapiirin eteläpuolella, tavataan hyviä honkametsiä. Utsjoella sitä vastoin on vain aniharvassa metsää, ja sielläkin missä sitä on, on se pientä ja harvaa. Kelvollista rakennusainetta tavataan vain pitäjän eteläosassa. Kuusamosta ja Kittilästä on sitä vastoin tuotu kaupan suuria mastopuita. Siellä ja Sodankylässä on maanviljelys, ja varsinkin karjanhoito, tuottanut monelle varallisuutta. Siellä viljellään ohraa, jopa ruista, hamppua, perunaa ja kaaliakin, samalla menestyksellä kuin pohjois-Pohjanmaalla. Utsjoella ei ole koskaan vielä näitä kasveja viljelty menestyksellä. Siellä, kuten Inarissakin, on enimmäkseen vain vuoria, sora-, hiekka- ja nevamaita. Kittilässä sensijaan on kivettömiä peltoja ja niittyjä, ja pitkin joenrantaa hyviä viljelysmaita.

Utsjoen ja Inarin erottaa Lapinmaan muista pitäjistä laaja erämaa, jonka halki maanselkä kulkee, mutta ainoastaan Utsjoki on tähän aikaan yksinomaan lappalaisten hallussa. Ne suomalaiset ja ruotsalaiset, jotka ovat tunkeutuneet Utsjoelle saakka, ovat sulautuneet lappalaisiin. Muista pitäjistä, paitsi Utsjokea ja Inaria, ovat varsinaiset lappalaiset joko kokonaan hävinneet tai häviämässä, sillä uutisasukas turmelee porolaitumia.

Mutta jos eroa onkin ilmanalassa, niin on erotus pohjoisen ja eteläisen Lapin taloudellisessa suhteessa vieläkin suurempi. Inarissa ja Utsjoella lappalainen elää kalalla ja lihalla, jauhoja on sillä vähä, ja lisänä pettua. Jos kalansaalis on huono, siirtyy kalastajalappalainen toiselta järveltä toiselle. Porolappalainen on vieläkin liikkuvampi. Hän kulkee porolaumansa mukana ja viipyy tuskin viikkoakaan samassa paikassa. Hänelle porolauma tosin on turvallisempi elatuksenlähde kuin kala kalastajalappalaiselle. Mutta hänkin saattaa äkkiä joutua varallisuudesta kurjuuteen. Taudit, sudet ja liittyminen villipeuroihin tekevät lopun hänen karjastaan. Muinoin hänellä oli oikeus turvautua Jäämeren kultakaivoksiin, nimittäin kalastukseen siellä, mutta nyt ei enään. Etelä-Lapissa on leivällä suurempi merkitys. Talollinen siellä kylvää useita tynnyriä ja korjaa tavallisesti 5 — 6 jyvän. Kun hänellä lisäksi on karjaa, niin hänellä on sen tuotteita omiksi tarpeiksi, jopa myytäväksikin.

Pohjois-Lapissa ovat kulkumahdollisuudet huonommat kuin etelässä. Siellä kuljetaan talvella aina poroilla, etelässä hevosellakin. Suvella tapaa täällä järvien rannoilla asukkaita ja veneitä, nevoissa on ainakin porraspuita. Toista on Pohjois-Lapissa. Usein täytyy järviä kiertää, kun ei tapaa ihmisiä eikä ole venettä, jokien yli täytyy kahlata, tavallisesti koskipaikoissa, koska vesi niissä on matalin. Mutta tulee olla varuillaan, sillä kivet ovat liukkaita, ja jos kompastuu, niin kastuu, ja saattaapa virta vielä kulettaa syvemmille vesillekin. Talvellakin täytyy usein kulkea tunturipurojen yli. Laaksoissa tavataan jokia, joiden yli täytyy päästä. Milloin jää pettää, milloin taas on jäällä vettä niin, että se tunkee pulkkaan. Semmoista kyllä sattuu järvilläkin. Suvella taas täytyy kulkea taipaleita, jotka ovat yhtämittaisia kivikkoja, joissa jalat käyvät aroiksi. Mutta kaikista näistä huolimatta on sittenkin tärkeämpi yösijan hankkiminen. Maanselän eteläpuolella pääsee toki asuinhuoneeseen, joka, joskaan ei ole mukava, on kuitenkin lämmin. Ensi aikoina Lapissa ollessani, jolloin en tietänyt mitään kihdistä ja luuvalosta, oli kyllä hanki minulle mieluisampi yösija kuin Unarinperän, ja osaksi Sompion uutisasukkaitten haisevat pirtit. Mutta semmoisiakaan ei aina tapaa Utsjoella ja Inarissa. Siellä varsin usein täytyy yöpyä taivasalla. Eikä katonkaan suojassa mukavuudet ole suuria teltoissa ja kosteissa risuja turvekojuissa. Jos joutuukin hirsimajaan, joko autioon pirttiin tai lappalaisen asuntoon, ei niissäkään usein ole sen parempaa. Ainakin ovat lappalaisten asunnot huonommat kuin äsken mainittujen uutisasukasten, kuitenkin kilpaillen keskenään, kuka epämiellyttävässä hajussa ja syöpäläisissä pääsee voitolle. Talonpoikain ja uutisasukkaiden luona saa toki, paitsi suojaa, myös ruokaa ja vuodevaatteita. Utsjoella ja Inarissa on pakko kuljettaa niitä muassaan.

Yhden päivän sietää kyllä matkoillaan nahkapukua, mutta jos illalla ei ole tilaisuutta sitä riisua, ei se yöllä enään tunnu varsin miellyttävältä. Kun ei ole ajettua tietä, niinkuin usein sattuu, ei pääse montakaan penikulmaa päivässä. Pahan ilman ollessa täytyy useinkin pysyä yöpymispaikassa. Silloin saa kiittää onneansa jos ollaan metsässä tai sen läheisyydessä, tai jos löytää metsäkojun, vaikkapa lumen täyttämän. Milloin ei ole semmoistakaan suojaa, etsii lappalainen vuorirotkon tai tunturijyrkänteen, eikä hän siitä valita, kun semmoiseen suojaan lasketaan levolle ja herätään palellen tuulen yhä vinkuessa ja pyryn raivotessa. Kun nyt koettaa liikkeillä saavuttaa lämpöä, tuntuu ruumiissa epämiellyttävä syhy. Nuotiolla yhä lisääntyy syhyminen, varsinkin päässä ja otsassa. Kolmantena ja neljäntenä päivänä turkki käy yhä rasittavammaksi ja vihdoin sietämättömäksi. Jos sattuu lauhkea ilma, tuntuu suloiselta paljastaessaan päänsä ja pyyhkiessään kasvoiltaan hikipisarat ja lian. Kun ilma on ainakin siksi lämpöinen, että voi riisua turkin edes joksikin tunniksi päivässä, niin tuntuvat kyllä vaivat ja matkan rasitukset paljon vähemmin. Mutta suurintakin varovaisuutta käyttämällä ei ole mahdollista matkalla Inarista Sodankylään välttää syöpäläisten tunkeutumista vaatteisiin, jos ei ole viettänyt kaikki yönsä taivasalla tahi metsäpirteissä. Kun vihdoin saa riisua puvun, on se sanomattoman suloista.

Alakuloisuus alkoi minua Lapissa rasittaa; ei ainoastaan sielullisista syistä, vaikka olinhan täällä elänyt useita onnellisiakin vuosia, vaan ruumiillisestakin raihnaudesta. Ne rasitukset, joita olin kestänyt yllä kerrotuissa oloissa, olivat niin vaikuttaneet terveyteeni, ettei luonnostaan vahva ruumiini enään voinut vastustaa niiden seurauksia. Sairastuin kolmannen kerran Lapissa ollessani. Sairaus oli mielestäni siksi vakavaa laatua, etten uskonut enään, kun edelliset sairaudet olivat minua heikentäneet, voivani siitä suoriutua. Senverran kuitenkin toivuin, että saatoin lähteä tavalliselle talvimatkalleni Inariin, ja sieltä Ouluun lääkärin apua etsimään. Lähtöni tapahtui sillä edellytyksellä, etten enään parantuisi senkään verran, että voisin tulla takaisin vielä palvellakseni Lapissa. Kun siis otaksuin, etten enään saisi nähdä tätä kansaa, jota kymmenen vuotta olin pappina palvellut, ja jonka kanssa mielelläni olisin elämäni päivät viettänyt, jos ilmanala olisi ollut lauhkeampi eikä Lapin pitkä talviyö olisi liiaksi rasittanut mieltäni, lausuin jäähyväiset kuulijoilleni — kuten luulin viimeisen kerran.

Ero oli minulle tuskallinen, ja sitä se näytti olevan sanankuulijoillenikin. Lähtöpäiväni oli määrätty keskiviikoksi, ja vaikkei enään ollut mitään toimituksia tiistainakaan, jäi kuitenkin koko edellisen sunnuntain jumalanpalvelukseen kokoontunut rahvas odottamaan lähtöäni.

Kirkon kirjasto ja arkisto siirrettiin pappilasta kirkkoon, jotta se olisi siellä paremmassa turvassa. Lappalaisetkin pitivät näitä kirjoja ja asiapapereita kallisarvoisina ja harrastivat suuresti tätä siirtoa, kirkossa kun ei ikinä ole käynyt varkaita. Utsjoen kirkon arkisto olikin suuriarvoinen, sillä se sisälsi useita harvinaisia, Lapille tärkeitä asiakirjoja, jotka kuitenkin Utsjoen pappilan tulipalossa Huhtikuun 10 p:nä 1834 lienevät palaneet.

Jäähyväiset kestivät kauvan ja olivat vähän väsyttäviä. Jokainen tarttui käteeni eikä sitä hellittänyt ennenkun oli lausunut siunauksensa. Kun olin asettunut pulkkaan, kokoontui kansa ympärilleni ja vanha lukkari viritti vanhasta virsikirjasta virren n:o 335. Olin kiitollinen ja liikutettu tästä heidän ystävyydestään. Lukkari piti puheen, jossa hän toivotti minulle runsasta onnea, lopettaen sanoilla: "Ellette enään palaa tänne, älkää kuitenkaan lakatko meidän puolestamme rukoilemasta." Nyt luulinkin ainaiseksi eronneeni kansasta, jonka keskuudessa olin elänyt miehuudenikäni parhaan ajan, koskaan huomaamatta mitään vilppiä tai vastenmielisyyttä minua kohtaan, kansan keskuudessa, jota olin oppinut rakastamaan enkä koskaan lakkaa rakastamasta, ja jolla luullakseni oli yhtäläisiä tunteita minua kohtaan.

Ikävintä oli minusta se, etteivät lappalaiset uskaltaneet toivoa saavansa vastedes heidän kieltään osaavaa pappia. Sillä noin 70 vuotena ennen minun tuloani ei ollut heillä yhtäkään pappia, joka olisi tätä kieltä harrastanut, jonka tähden siihen aikaan kun lähetyssaarnaajia toimi Norjassa moni muutti sinne, koska Jumalan sanaa silloin siellä saarnattiin ja opetettiin lapinkielellä. Ikävintä oli heidän luulonsa, että korkea esivalta oli kieltänyt heidän kielisien kirjojen käyttämisen. Se heidän käsityksensä on anteeksi annettava. Lappalaiset ovat sitä mieltä, että ne virkamiehet, jotka silloin tällöin käyvät heidän luonansa, ovat läheisessä suhteessa hallitsijaan ja kuuluvat hänen neuvoskuntaansa, ja kontrahtiprovastia he pitävät miltei Kristuksen sijaisena maan päällä. Kun siis 1760 vuoden piispankäräjissä Kemissä ehdotettiin ja päätettiin, että lappalaisten, ja varsinkin heidän lastensa, tuli oppia suomea ja suomi oleva heidän opetuskielensä, niin ei saa oudoksua, että he pitivät kieltänsä vainottuna.

Kun piispa Mennander suostui tuohon ehdotukseen Lapin kielen syrjäyttämisestä oppikielen asemasta, tapahtui se kaiketikin siitä syystä, että tämä valistunut ja etevä mies oli asiassa saatettu harhaan. Tuo epäonnistunut yritys saada Utsjoen lappalaiset pakotetuiksi oppimaan suomea, on kuitenkin ollut uskonnonopetukselle sangen haitallinen, ja lukutaito on sentähden tähän aikaan huonompi kuin se oli 60-70 vuotta tätä ennen. Vuonna 1821 hylkäsi Turun tuomiokapituli niinikään ehdotuksen lapinkielen käyttämisestä opetuskielenä Utsjoella. Ja rovastinkäräjissä siellä ja Inarissa 1828 määräsi silloinen tarkastaja että lappalaisten piti 32 killingin sakon uhalla lapsiensa kanssa puhua suomea, ottamatta Inariin katsoen huomioon osasivatko kaikki vanhemmat tätä kieltä vai ei. Ihmisyystunne vaatii jokaista virkamiestä olemaan välinpitämätön tämmöisten määräysten suhteen.

Matkani sujui kaikin puolin suotuisasti. Ilmanala, joka niin usein oli minua täällä pahoin pidellyt, tahtoi kai nyt sääliä minua ja siten myös minussa vahvistaa kaipauksen tunteita paikkakuntaa kohtaan, jossa riittävästi palkattuna olin viettänyt useita onnellisia vuosia, ja jossa olisin vieläkin hyvin viihtynyt, kun vain ei ilmanalan kovuus olisi turmellut terveyttäni ja uhannut katkaista elämääni. Edeltäjistäni oli kirkkoherra Helander kuollut 38 vuoden ijässä, oltuansa Lapissa lähes 14 vuotta. Kuoleman oli aiheuttanut vilustuminen, sillä hän oli 5 vuorokautta oleskellut eksyksissä tuntureilla. Högman kuoli oltuansa 15 vuotta Utsjoen pastorina. Kirkkoherra Castrén ei kestänyt täyteen kolmea vuotta ja kuoli 32 vuoden ikäisenä. Toinen Castrén hoiti virkaa kolme kuukautta, sairastui, mutta pysyi kuitenkin virassa kunnes kuoli parhaassa miehuuden ijässä. Eräs Holmberg hoiti seurakuntaa jonkun aikaa, tuli kivuloiseksi ja kuoli 36 vuoden ijässä, muutamia vuosia poismuuttonsa jälkeen.

Poikkesin silloin jo virasta eronneen Högmanin luona. En tahtonut erota Lapista hänelle jäähyväisiä sanomatta. Sieltä saavuin Matti Aikion luo, joka mitä sydämellisimmällä tavalla otti minut vastaan, ja jossa sain oivallisen yömajan. Suuressa köyhyydessä oli Aikio alussa elänyt. Nyt hän kuitenkin oli verrattain siedettävissä oloissa, kun kalastus tuotti kohtalaisesti, vaimo oli kunnollinen, ja lapset työkuntoiset.

Hänen naapurinsa, Pietari Antinpoika Sauvan luona sain sitä vastoin nähdä köyhyyden koko alastomuudessaan. Vaimoineen ja pienine lapsineen hän edellisenä vuonna oli asettunut turvekojuun joen varrella. Kodissa ei ollut mitään ruokaa, vaikka järvi oli kalarikas; sillä hänellä ei ollut monta verkkoa ja nekin harvat huonoja. Jouluna olivat jo suven varat syödyt, mutta alistuen hän lausui: "Herra kai ei salli meidän nälkään kuolla, sillä hän pitää omistaan huolta. Mutta jos hänen tahtonsa olisi sellainen, on se kyllä meille hyödyksi". Ainoana lohdutuksena hänellä nyt oli tuulastus koskessa, silloin kun yöt olivat pimeät. Ja viimeisen toivonsa hän perusti ostamaansa puoleen leiviskään hamppuja, joista vaimo oli kehrännyt joltisia lankoja verkkojen kutomiseksi. Huono pyssy, kirves, tuura ja veitsi, siinä koko hänen omaisuutensa. Suotuisemmissa paikoissa tuskin voidaan käsittää kuinka vähällä Lapissa tullaan toimeen.

Kuusi penikulmaa matkustettuani saavuin taas lappalaiskotaan. Paikan ystävällinen isäntä valitti ettei hänellä ollut muuta syötävää kuin muuramia. Todeksi sen huomasi, kun näki kodan edessä suuren kasan pettua varten kuorittuja honkapölkkyjä. Tämä mies oli ainoa seurakunnassa, joka oli saanut raippavitsarangaistusta, jota hän oli kärsinyt poronvarkaudesta. Hän oli Inarin lukkarin poika ja kylävallesmannin vävy, molemmat arvossa pidettyjä miehiä. Isä ja appi olivat hänet tuoneet tuomarin eteen sanoen: "Me luovutamme tässä esivallan käsiin tuhlaajapojan, jota jumalanpelkoon kasvattamaan meidän kurituksemme ei ole riittänyt". Itse hän tunnusti rikoksensa, eikä hänestä sen koommin mitään pahaa ole kuulunut.

Kolmantena päivänä saavuin Inariin, jossa taas minut ystävällisin katsein vastaanotettiin. Suoritettuani parin viikon aikana tavalliset toimitukset, sanoin seurakuntalaisilleni jäähyväiset ja lähdin etelää kohti.

Vaikeudet Lapin matkoilla lukija jo tuntee kutakuinkin. Enontekijäistä lähestyessämme rupesi jo uutisasutuksen jälkiä näkymään. Pari penikulmaa Peltovuomasta olisi pitänyt syöttää poroja, mutta jo näkyi heinäpieleksiä; ja siitä tiesi, ettei paikalla enään ollut jäkäliä, sillä itsekäs uutisasukas polttaa jäkälät heinämaittensa ympäriltä karkoittaaksensa lappalaiset läheisyydestään. Siten hän hävittää metsämaan penikulmien laajuudelta, vaikka hän siten saa hankkia polttopuunsa varsin etäältä. Mutta hänellä on omat tarkoituksensa. Hiljainen, rauhaisa lappalainen, joka ketään loukkaamatta asuu poroineen kalarikkaan järven rannalla, josta hänen esi-isänsä monessa polvessa ovat hankkineet elatuksensa, tuottaa uutisasukkaassa kateutta. Ei onnistu aina saada häntä häädetyksi lain varjolla; mutta silloin uutisasukas sytyttää metsän ja hävittää porolaitumen, eikä lappalaiselle tule muu neuvoksi kuin etsiä uusi asuinpaikka.

Puoliyön aikaan saavuimme Peltovuomaan. Sanomattoman suloiselta tuntui astua lämpöiseen huoneeseen ja riisua lappalaisturkki, johon aina Inarista saakka olin kiireestä kantapäähän ollut käärittynä.

Ensimäinen uutisasukas asettui asumaan Peltovuomaan noin sata vuotta sitten. Hän oli suomalaislappalaista sekarotua, ja semmoinen on väestö siellä vieläkin. Kylässä pidetään 5 — 6 hevosta, noin 30 lehmää ja 80 lammasta. Ainoastaan ohraa kylvetään ja sekin harvoin tuleentuu. Voita vaihdetaan Norjassa jauhoihin. Melkoisia tuloja kylä saa viinanmyömisellä lappalaisille.

Kittilän Jokelan talossa tervehti minua vanha harmaahapsinen mies, sininen takki yllään ja Suomen talousseuran mitali rinnassa. Hän oli talon isäntä, ja kohteliaasti hän minut vei siistiin vierashuoneeseensa. Pöydällä oli komea hopeapikari, sekin saman talousseuran lahjoittama.

Tämä toimelias mies oli parhaassa ijässään luovuttanut talon vävylleen, itse muuttanut erämaahan ja siellä raivannut toisen talon toiselle vävylleen. Nuoren poikansa kanssa hän sitten siirtyi nykyiselle paikalleen, raivataksensa pojallensakin talon. Täällä hän likeisestä järvestä kaivoi ojan nevaa kohti, johon tulvavesi nyt vuotuisesti kokoaa mutaa. Siten hän on tästä talon läheisyydessä olevasta rämeisestä nevasta luonut niityn, josta hän korjaa sata kuormaa heinää. Hän oli sitä paitsi raivannut itselleen monta muuta niittyä, ja ruokki nyt talossaan paitsi hevosia, 20 nautaa ja 50 lammasta. Rakennuksetkin olivat hyvät.

Pikari oli täytetty viinalla. Kun häneltä kysyin, miten hänellä oli niin väkevää juomaa, vaikka viinanpoltto oli Lapissa kielletty, vastasi hän: "Kielto kyllä koskee kaikkia, paitsi pappia ja nimismiestä, mutta aina sitä sentään tipahtaa syrjäänkin. Sitä paitsi suuri voitto houkuttelee muitakin luvattomaan viinanpolttoon. Siihen käytetään hallanpanemaa viljaa ja se vaihdetaan jauhoihin, joista sitten pettuja lisäämällä valmistetaan leipää. Lappalaisilta saadaan poro muutamilla korttelilla viinaa, kun hän ensin on saatu päihtymään. Olisi tosin hyvä", sanoi hän, "jos esivalta joka meille antaa hyviä asetuksia, myös pitäisi huolta niiden noudattamisesta." Itse hän kielsi polttaneensa viinaa, eikä sanonut vastakaan polttavansa.

Seuraavana päivänä saavuin Kittilän pappilaan. Sikäläinen kappalainen Juho Nordberg oli minulle vanha tuttu, yhdessä meidät papiksikin vihittiin. Kappeli oli niin äskettäin perustettu, että kirkko vielä oli rakennuksen alaisena. Rappiolle joutunut ruununtila oli annettu virkataloksi kappalaiselle. Suuri, tavallinen savupirtti oli sisustettu asunnoksi ja aidattu neljäksi kamariksi. Kahta niistä lämmitettiin yhteisestä uunista, toiset kaksi olivat kylmiä ja käytettiin varastohuoneina. Tyytyväisenä eli täällä Nordberg vaimonsa ja 8 lapsensa kanssa, joista vanhin oli jo 10-vuotias. Toimeliaan vaimonsa avulla hän siitä huolimatta tuli toimeen mitättömällä, noin 400 markan palkalla.

Ilman mainittavia hankaluuksia saavuin Ouluun, josta, nautittuani kaikkea sitä hyväntahtoisuutta ja vierasvaraisuutta, josta tämän kaupungin asukkaat ovat tunnetut, lähdin Helsinkiin. Siellä, sekä osaksi Tallinnassa, käytin kylpyjä ja join terveysvesiä etevien lääkärien hoidon alaisena.

Lääkärini kyllä kielsi minua ajattelemastakaan palaamista Utsjoelle; mutta tätä neuvoa en voinut noudattaa, sillä en saanut viransijaista. Terveytenikin oli parempi kuin olin voinut toivoakaan, jonka tähden lähdin, Jumalan apuun turvaten, matkalle Helsingistä marraskuun 30 p:nä Utsjokea kohti. Lunta ei ollut, rattailla täytyi kulkea routaisella tiellä Mikkeliin asti, josta oli seurauksena, että sain sekä Orimattilassa että Hollolassa pahoinvoipana kitua kummassakin vuorokauden. Mikkelistä lähtien oli rekikeli, vaikka huono, ja yhtä jaksoa ajoin Ouluun. Mutta vasta joulukuun 18 p:nä sivuutin Lapin rajan; ja saavuin Kittilään samana päivänä, 19 p. joulukuuta, jolloin minun siellä tuli, välipuheen mukaan, tavata maaherra Stjernschantz. Kansa oli kutsuttu Kariniemeen neuvottelemaan maaherran kanssa paikkakunnan asioista. Kun hän ei osannut suomenkieltä eikä kruununpalvelijoita paikkakunnalla ollut, pyysi hän minua kielen ja paikkakunnan tuntijana, olemaan saapuvilla. Häntä ennen ei ollut yksikään maaherra käynyt Kittilässä, josta syystä kansa häntä tervehti ilolla, varsinkin kun hän esiintyi hyväntahtoisena ja kohteliaana.

Vaivaloisen matkan jälkeen pahassa ilmassa ja huonolla kelillä saavuin vasta joulupäivän aamuna Inariin, jossa kokoontunut kansa ilolla otti minut vastaan. Matkaamme oli melkoisesti hidastuttanut sekin, että pilvisen ilman tähden ajoimme harhaan, ja vasta sitten kun pilvet haihtuivat ja oppaamme näki Oaggun, — siksi sanovat lappalaiset Kalevan miekan tähteä — pääsimme oikealle uralle. Eipä ollut hauska tämä kiertomatka pyryilmassa ja 35 asteen pakkasessa. Väsymyksestä huolimatta suoritin jumalanpalveluksen tavallisessa järjestyksessä, ja joulukuun 28 p:nä lähdin Utsjoelle, vieläkin epäedullisemmissa oloissa kuin matkallani Inariin, jonka vuoksi saavuinkin kotiin vasta vuoden viimeisenä päivänä 1830.

Vastoin kaikkea otaksumistani olin siis taas täällä, ja ilolla tervehtivät minua ei ainoastaan lappalaiset, vaan vanha Kolderupkin, joka, samaan aikaan kuin minäkin, odottamatta saapui Puolmakista ja pysyi vieraanani tammikuun 8:teen päivään.

Täällä, kuten Inarissakin, oli kovat ajat. Nälkä ja puute nyt rasitti surkeasti paikkakuntaa. Samoin kuin vuonna 1829, oli nytkin lohen kalastus Tenossa ollut sangen huono. Riekkojakaan, tavallista hätävaraa, ei nyt ollut saatavissa. Kalastajalappalaisten ainoana, elatuskeinona oli susien raatelemien porojen kerääminen ja lihan kerjääminen porolappalaisilta, jotka ovatkin varsin anteliaat köyhille kalastajille. Onpa porolappalaisia, jotka, kun heidän laumansa on hyvin menestynyt, ovat vuosittain antaneet köyhille kalastajille toistakymmentä teurastusporoa melkein lahjaksi, tai velaksi. Norjan lappalaiset ovat rikkaampia, ja meillä ollessaan vieläkin anteliaampia. Inarilaisen ravinto on kyllä pääasiallisesti pettu, mutta siihen hän tarvitsee 1/6 tahi ainakin 1/12 lihaa, kalaa tai rasvaa, joka on voimana hänen pettuvellissään. Pelkästä petusta hän ajettuu, maha joutuu epäkuntoon, ja ellei semmoinen onneton saa apua, kuolee hän pian.

Porohoidolle ovat sudet aina suurimpana vaarana, mutta tänä vuonna (1831) oli niitä tavattoman runsaasti. Niiden aikaansaama vahinko ei toki riipu yksistään niiden lukuisuudesta, vaan myös lappalaisen valppaudesta laumansa kaitsemisessa. Tätä nykyä vilisee porolappalaisten luona viinanmyyjiä, osaksi oman maan kalastajalappalaisia, joiden kalansaalis on ollut huono, osaksi suomalaisia, jotka viinalla houkuttelevat porolappalaisilta suunnattoman joukon teurastusporoja. Kun sitten lappalainen häärii juomingeissa, laiminlyö hän karjansa. Kun susijoukon onnistuu pelottaa pois porolauma vartijansa luota, saattaa se yhtenä yönä tappaa 50, jopa 100 poroa. Jotkut lappalaiset ovat tänä talvena susien tappamina menettäneet yli 200 poroa. Arviolaskun mukaan ovat porolappalaiset Utsjoella menettäneet kaikkiaan noin 1,200 poroa.

Loppiaisena kaikki Utsjoen seurakuntalaiset taas olivat koossa kirkolla. Yöllä tammikuun 8:tta päivää vastaan nousi pohjoisesta niin kauhea myrsky, että senkaltaista harvoin sattuu tuntureillakaan. Huoneet rutisivat, malat pieksivät kattoja, mutta pahempia vaurioita ei kuitenkaan sattunut, kuin että jotkut lappalaiskojut tuntureilla luhistuivat. Korkeammista paikoista tuuli vei kaiken lumen, jota vastoin toisiin paikkoihin lumi kasaantui korkeiksi kinoksiksi, niin että esimerkiksi pappilan rakennuksen toisessa päässä oli niin korkea ja kova kinos, että sitä myöten saattoi astua talon kurkihirteen saakka.

Tammikuun 20 p:nä saapui luokseni lähellä asuva lautamies. Hän sanoi asiansa olevan kuulustella miten jaksoin. Mutta keskustelu, joka kesti klo 10:een illalla, koski kuitenkin kysymystä mitenkä olisi Utsjoen seurakunnan tilaa parannettava. Hän on ainoa lappalainen täällä, joka on käynyt Suomessa, aina Oulussa asti. "Nyt", sanoi hän, "me kalastamme useilla padoilla, jotkut vain 2—3 sylisillä, ja niissä kussakin on meidän oloihin nähden varsin kallis verkko. Muutoin tiedän omasta kokemuksestani varsin turmiolliseksi sen, että asetetaan sulkuja lähelle joen suuta"; ja syyt siihen hän laveasti selitti sekä esitti kalastusvälineiden parantamiskeinoja, jotka minunkin mielestäni olivat varsin huomiota ansaitsevia.

Tammikuun 23 p:nä olivat melkein kaikki Utsjoen lappalaiset kokoontuneet kirkolle. En ole ennen saarnannut moisessa pakkasessa — 45 asteessa. Alkoi rippikoulukin. Rippilapsia oli tavallista runsaammin, kaikkiaan 13. Olihan siinä huvia jos työtäkin. Koulua pidin salissani. Pakkasessa, joka kesti koko viikon, ei sitä voinut pitää lämpöisenä, ääneni lankesi, tunsin raukeutta, särkyä rinnassa, ja varsinkin öisin rasitti minua sietämätön yskä.

Siirsin sentähden koulunpidon kamariini, mutta vastusta siitä oli, ei yksistään minulle vaan lapsillekin. Jo ensi päivänä kahden tunnin aikana lapsista toinen toisensa perästä pyörtyi lattialle, kun eivät sietäneet 16 asteen lämpöä. Tahdoin siirtää heidät asuntoihinsa, mutta siihen heillä ei ollut halua. He heittäytyivät hangelle, hautoivat päätään lumella, vaikka oli 44 asteen pakkanen. 15 minuutin kuluttua lapset olivat taas reippaita, eikä yksikään heistä tässä pakkasessa saanut yskää. Helmikuun 5 p:nä rippikoulu lopetettiin. Raihnauteni sai minut alakuloiseksi, ja minua painosti alituinen pimeys, joka, kuten eräs valistunut kirjailija sanoo, saattaa ajatuksetkin pysähtymään. Seuraavana päivänä saapuivat tunturilappalaiset viettämään rukouspäivää kirkossa. Muassa oli heillä myöskin vakahaisia lapsia kasteen vahvistamista varten, sillä useimmat lapset Inarissa ja Utsjoella saavat hätäkasteen. Kirkkoväkeä oli runsaasti, ja ripilläkin käypiä 78 henkeä.

Helmikuun 8 päivänä sairastuin rinnan ja nivelten särkyyn. En jaksanutkaan, niinkuin aikomus oli, 9:nä p:nä lähteä Inariin. Kahteen viikkoon ei käynyt kukaan minua katsomassa, eikä unikaan, tuo ajankuluttaja, ollut minulle suotuisa. Vasta 19 p:nä voin käydä ulkona. Tämän kuun lopulla ja maaliskuun alussa pidettiin useita jumalanpalveluksia. Lähdin Inariin.

Maaliskuun 20 päivänä saapui runsaasti väkeä siellä kirkolle. Eräs matkustaja Sodankylästä toi mukanaan postin, jossa oli sanomalehtiä helmikuun 3 päivään saakka, mutta kun ensin oli virkatoimet suoritettavat, jäi postin lukeminen yöhön. Vihittiin neljä morsiusparia, ja noin k:lo 4:jän ajoissa alkoivat kestitsemiset. Tarjottiin keitettyä poronlihaa, "kakkua" (hiilillä paistettua leipää) ja voita. Nuori pariskunta ynnä likeiset sukulaiset pyytävät näihin tilaisuuksiin vieraita niin paljon kuin kojuun mahtuu. Viinaa tarjotaan morsiusparin puolesta, ja vieraat antavat lahjoja. Sitten kiitetään Jumalaa virrenveisuulla. Morsiusvuodetta ei laiteta, sillä nuoret vihityt näyttävät melkein ujostelevan toisiansa, jonka tähden morsiuspari useinkin viettää ensi yönsä hangella, kuten lukija jo edellisestä tietää.

Kohta pääsiäisen jälkeen lähdin Inarista, en kuitenkaan Utsjoelle vaan etelään. Jätin silloin viimeisen kerran Lapin, ja erosin kansasta, jonka puolelta aina olin saanut osakseni vilpitöntä hyväntahtoisuutta. Olin itsekseni vakavasti päättänyt, etten enää palaa. Sillä olin huomannut, että lääkärini varoitukset viime syksynä olivat täysin pätevät, ja ettei terveyteni enään sallinut minun palvella tätä hyvää kansaa täällä pohjoisessa. Tunsin itseni nöyrästi kiitolliseksi Jumalalle niistä monista onnellisista päivistä, jotka olin viettänyt täällä äärimmäisessä Pohjolassamme, siitä kokemuksesta ja erilaatuisten ihmisolojen tuntemisesta, jonka täällä olin saanut, ja siitä, että näin pitkänä aikana olin voinut säilyä hengissä. Sillä niillä matkoilla, joita kirkkoherra on velvollinen suorittamaan, niinkauvan kuin hän yksin hoitaa sekä Utsjoen että Inarin seurakuntia, hän aina on vaarassa ei ainoastaan menettää terveytensä, vaan vieläpä hukkuakin tai kuolla nälkään ja viluun.

Vaikka olinkin hyvilläni, jättäessäni nämä monessa suhteessa kovaosaiset seudut, erosin kuitenkin surulla ja vilpittömällä kaipuulla paikkakunnasta ja seurakuntalaisistani, joiden ystävyyden ja luottamuksen luulen voittaneeni; sillä jo ennen ja nytkin sain siitä monta todistusta sekä Inarissa että Utsjoella.

Säilyttäkööt rakkaat seurakuntalaisen! tuolla kaukaisessa pohjolassa kauvan yksinkertaiset tapansa, viattoman maailmankatsomuksensa ja hurskaan lapsenuskonsa. Sillä kun karu luonto ja kova ilmanala myöntävät heille ainoastaan niukkoja luonnonetuja, eivät he olojen kehittyessäkään muuten voi siellä onnellisina elää.

Kaikkivaltias heitä suojelkoon ja varjelkoon, sekä antakoon taivaan valkeuden loistaa kirkkaana heidän sydämissään ja luoda niihin enemmän lämpöä, kuin mitä luonnon valo suo heidän ruumiillensa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK POIMINTOJA JAAKKO FELLMANIN MUISTIINPANOISTA LAPISSA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.