ERI TASOILTA

Nykyaikainen romaani

Kirj.

TOIVO TARVAS

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.

I

Ylioppilas Urho Koskula oli astunut raitiotievaunuun ajaaksensa sillä Pietarinkadun varrella olevaan asuntoonsa. Viimeiset pennit menivät siihen, mutta kun vain kerran päivässä söi, niin ei olisi ei hinnalla eikä millään lähtenyt »talolta» Pietarinkadulle saakka kävellä laahustamaan.

— Jopa minä söinkin, — ajatteli hän siinä nuokkuessaan, — mutta eihän sitä tiedä milloinka taas saa ruokaa, kun ne viheliäiset ruokaliputkin sattuivat loppumaan ennenkuin se lainapaperi ehti valmiiksi, eikä niillä toisiltakaan nykyään ole mitään vipattavaa…

— Inhoittavia ihmisiä nuo osakunnan kassanhoitajatkin, kun eivät voineet antaa mitään etukäteen vanhalle civikselle; ovat aina niin olevinaan niine kassakokouksinensa, voisivat vaikka tappaa toisen nälkään…

Tehtaankadulla hän hyppäsi vaunusta ja alkoi veltosti kävellä Pietarinkadulle päin. Asuntoonsa tultuaan hän tunsi heti harmiksensa, että huonetta ei tänäänkään oltu lämmitetty, vaikka hän aamulla ulos lähtiessään nimenomaan oli antanut emännällensä siitä määräyksen.

— Aikookohan se muija häätää minut täältä kylmyydellä, kun viime kuun vuokra taaskin on maksamatta, mutta koettakoonkin, ei se mistään saisi tällaiseen kallioluolaan parempaakaan vuokralaista…

Syksyilmat olivat käyneet koleiksi, ja Urhoa vilusti lämmittämättömässä, uutuudestaan vielä kosteassa huoneessa. Hän haki eteisestä mustan, silkkivuorisen päällysnuttunsa, heittäytyi puiselle, narisevalle vuoteellensa ja veti päällysnuttunsa peitokseen. Häntä sekä vilusti että väsytti.

— Jospa nukahtaisi hetkisen näin päivällisen päälle. — Mutta unipa ei tullutkaan. Hänen katseensa harhaili huoneessa esineestä toiseen. Mieli kävi niin kummallisen levottomaksi. Monasti ennenkin oli hän tuijotellut noita huonoja väripainoksia seinillä, ja nuo mustissa kehyksissä olevat valokuvasuurennokset huoneen vuokraajasta, keski-ikäisestä puusepästä ja hänen vaimostaan katselivat niin tyhmän näköisinä häneen. Hän oli lukevinaan vaimon ilmeestä ajatuksen: — eikö maisteri voisi jo maksaa hyyryänsä, me kun niin tarvittas…

Urhoa harmitti. Mitä tekemistä hänellä oli noiden perhekuvien kanssa? Jo monasti hän olisi käskenyt viedä ne pois, mutta ei hän sentään kehdannut loukata noita kunnon ihmisiä, sillä mihinkäpä muualle he olisivat voineet taulunsa ripustaa jollei juuri omaan kamariinsa, itse kun asuivat ahtaassa keittiössä ja olivat vuokranneet kamarinsa hänelle.

— Katselkoot, — ajatteli hän, — kyllä minä kestän ja kyllä minä taas maksankin ja reilusti, jahka saan sen osakuntalainan. — Hänen katseensa siirtyi katossa riippuvaan punaisenkirjavaan, porsliiniseen kruunuun, joka alkuaan oli ollut öljylamppu, mutta johonka nyt oli kiinnitetty kolme sähkölamppua.

— Tuokin on niin kamala lasisine kristalleineen, että tuolilla sen sietäisi siitä säpäleiksi lyödä, — ajatteli hän ollen yhä mielessänsä ärtyisä ja harmistunut.

Hän kääntyi kyljellensä niin, että saattoi nähdä pienehkön kirjoituspöydän, jolla oli suuri joukko erilaisia kirjoja. Kirjat olivat hujan hajan, jotkut niistä olivat auki, toiset taas selkämys ylöspäin pöydälle heitettyinä. Pitkä ja perinpohjainen haukotus pääsi häneltä, kun hänen katseensa osui tuohon kirjoilla lastattuun pöytään, mutta haukotusta seurasi voimakas pahan tunne rinnassa, ikäänkuin terävän aseen pistos.

— Kirjoja, kirjoja…

Ah, kuinka epämiellyttävältä hänestä tällä hetkellä tuntuikaan jo niiden paljas näkeminenkin. Tänäänkään ei hän ollut niihin vilkaissutkaan…

— No, eihän se nyt ollut niin vaarallista, ehtiihän sitä, — ajatteli hän ja sytytti paperossin.

— Nyt en minä tahdo ajatella mitään, en huonoja asioitani, en lukujani, en mitään, en mitään… Minä olen väsynyt ja tahdon levähtää, — koetti hän itseksensä pakoittaa ajatuksiansa lepoon, kuitenkaan onnistumatta.

— Tänä iltana on taas osakunnan vuosijuhlakin ja uusien jäsenien vastaanotto. Sinne on mentävä, ottipa rahat sitten mistä hyvänsä, ja kait niitä nyt sentään siellä »talolla» jollain tavalla saa vipatuksi…

— Kahdeksannen kerran kait minä jo olen sellaisessa mukana, — ajatteli hän, ja epämiellyttävä tunne valtasi hänet itsepintaisesti. Nyt ei hän enää voinut johtaa ajatuksiansa, vaan ne soutivat omavaltaisesti tuttuja, jo usein kuljettuja väyliä. Aluksi ne ikäänkuin patoutuivat yhteen kohtaan hänen tajunnassaan ja alkoivat sitten valtavan kosken tavoin kiitää huimaavaa vauhtia eteenpäin.

Niinkuin näkinkenkiä pohjamudasta esille kaivaen vieritti ajatusten virta hänen elämänsä eri muistoja.

Muistui mieleen lapsuusajan ensimäiset kansakouluvuodet kotipitäjässä
Hämeessä, kouluvuodet lyseossa pienessä maaseutukaupungissa.

Samanlaista köyhyyttä se silloinkin oli ollut, sillä erotuksella vain, että nykyään oli toisinaan rahaa oikein runsaasti, vaikka se aina loppuikin niin pian. Isä oli köyhä mylläri, eikä hänellä ollut rahoja koulutukseen, mutta äiti, tuo kivulloinen ja aina hiljainen, oli kouluun toimittanut ja pappia toivonut. Hän muisti vielä aivan selvään, kuinka äiti aina syksyisin häntä kouluun lähettäessään sanoi hymysuin: »En käy kirkossa ennenkuin oma poika on pöntössä.» Kylmä hiki nousi Urhon otsalle, kun hän ajatteli niitä pettymyksiä, joita oli äidillensä tuottanut, mutta nyt makasi äiti kotipitäjän kirkkomaassa eikä tiennyt, kuinka pojan myöhemmin oli käynyt…

Seitsemän pitkää, toimetonta vuotta…

Pitkiltä ne todellisuudessa eivät olleet tuntuneet eivätkä ne sentään aivan toimettomuudessakaan olleet kuluneet, olihan hän jotain oppinutkin. Mitä? Elämää…

Urho hymyili. Hän muisti sen riemukkaan kevään, jolloin tuli ylioppilaaksi. Ah, niitä viimeisiä ponnistuksia, lukuja, lukuja, ja sitten tulo sydän kurkussa Helsinkiin. Kaupunki oli tehnyt häneen niin valtavan vaikutuksen, että hän oli kulkenut kuin kuumeessa tai kauniissa unessa.

Ylioppilaslakki.

Ylioppilasvifti, mitä ihania sanoja, mitä suloisia muistoja; ensimäinen oikea rehellinen humala ja oikein luvalla. Mikä nousu, mikä kirkkaus, Urho aivan innostui muistelossaan, mikä ajatusten rikkaus ja mikä hyvän tunnon huuma… mutta hyvä Jumala, millainen herääminen…

Onnesta säteilevänä oli äiti hänet syliinsä sulkenut, kun hän palasi maalle, ja karhealla kädellään oli hän silitellyt ylioppilaslakkia. »Oikeinhan se on samettia», oli hän vihdoin sanonut, ja rajaton riemu oli täyttänyt hänen povensa siitä, että hänen poikansa nyt oli todella »herra».

Filoloogiksi oli Urho ruvennut, eikä äiti ollut kauvaa vastustellut, kun Urho oli selittänyt, että siitä voi kyllä lukea vaikka papiksi.

Sitten olivat luvut alkaneet, valmistavat luvut, ja ensimäinen lukukausi oli kulunut ikäänkuin huomaamatta häviten olemattomiin kuin tina tuhkaan kaikkeen tutustumalla, kaikkea harrastamalla. Se oli ollut kuin vilkas, monivaihteinen uni tuo ensimäinen lukukausi yliopistossa. Olihan kaikki niin huimaavan uutta. Mitään opinnäytteitä ei luonnollisesti sinä lukukautena suoritettu, mutta olihan se niin sanomattoman lyhytkin. Ylioppilaskunnan laulajiinkin oli Urho liittynyt ja laulanut ensi bassoa oikein nuoren innostuksella. Laulajamuistoissaan hän viihtyi aina hyvin, ja pahan tunne nytkin rinnassa poistui hetkeksi.

Mutta se palasi pian entistä voimakkaampana, kun ajatusten virta kiisi eteenpäin. — Toisena lukukautena hän oli oikein todenteolla valinnut oppiaineet. Hän päätti ottaa sekä käytännöllisessä että teoreettisessa filosofiassa korkeimman arvosanan. Sitäpaitsi hän aikoi ottaa arvosanan estetiikassa ja ehkäpä vielä jossain muussakin yhtä kauniissa aineessa.

Kuinka hän oli ollut innostunut! Hän oli ostanut kirjoja, hän oli kantanut kotiinsa niitä kirjastoista oikein sylyyksiä, ja hyvällä maulla valittuja kirjoja ne olivat olleetkin. Hänen pieni, vaatimaton asuntonsa oli alkanut vaikuttaa oikein tiedemiehen työhuoneelta. Kaikki tuo homma oli ollut sangen vaivalloista, vaikka samalla hauskaakin. Päivät kuluivat nopeasti näissä puuhissa, ja usein sattui, että hän iltaisin tunsi itsensä ruumiillisesti niin väsyneeksi, että hyvällä omallatunnolla saattoi käydä lepäämään päivän vaivoista.

Mutta sitten alkoi lukeminen. Hyvä Jumala sitä kirjojen paljoutta, oikein päästä huimasi, ei tiennyt mistä aloittaa. Käteen sattui ensin joku pienempi kirja. — Jos aloittaisi tuolla! Ei, kyllä se oli liian pieni ja mitätön, — päätteli hän luettuansa alkulauseen, — kyllä tässä on aloitettava jollain huomattavammalla teoksella, — ja hän oli ryhtynyt aukileikkaamaan jotain paksua filosoofista teosta ja alkanut lukea sitä, mutta se tuntui hiukan vaikeatajuiselta, ja saksankielikin teki aluksi haittaa. Vähän aikaa sitä luettuansa hän oli ottanut jonkun estetiikankurssiin kuuluvan kaunokirjallisen teoksen ja lukenut sitä; se tuntui koko joukon mukavammalta, mutta sitten oli puhelin soinut, muutamat toverit pyysivät häntä aamupäiväkahville kahvilaan. Sehän sopi mainiosti, ja niin pilaantui se aamupäivä…

Samalla tavalla kului lukemattomia aamupäiviä sekä iltoja. Y.L:n harjoitukset olivat tervetullut vaihtelu laiskoitteluun. Laiskoitteluun? Eihän se sitä ollut, mitä hän sille mahtoi, että häntä osakunnassa ruvettiin valitsemaan yhä useampiin ja useampiin toimikuntiin ja luottamustoimiin. Hän tiesi ainakin itse, ettei hän ollut tahallansa pyrkinyt niihin. Kadehtijat sanoivat kyllä, että häntä vaivasi esiintymishalu, mutta ei se ainakaan aluksi ollut sitä. Hän oli vain lausunut mielipiteensä milloin mistäkin osakunnassa käsiteltävästä asiasta, ja usein oli sattunut, että äänestäissä enemmistö oli samaa mieltä kuin hän, ja kun toimikuntaa alettiin valita, tuli hän aina ikäänkuin itsestään siihen valituksi.

Ja minkä hän mahtoi luonnollensa, että hän koko tarmollansa ryhtyi toteuttamaan hänelle uskottuja tehtäviä; se vei kyllä aikaa, mutta se ei ollut autettavissa. Ja mitä enemmän hän puuhasi, sitä useampaan toimikuntaan hän tuli valituksi. Hän oli innostunut näistä tehtävistä ja hän kehittyi taitavaksi puhujaksi esiintyen aina kun vain pyydettiin, ja hyvänä puhujana häntä pidettiinkin.

Sitten tuli puoluepolitiikan intomielinen aikakausi. Se oli ikäänkuin luotu hänen lahjoillensa, nyt hän sai oikein todenteolla nauttia puhujataidostaan. Missä vain pieninkin puoluekokouksen tapainen oli, siellä hän esiintyi ja voitti mainetta. Se oli kaikkea muuta kuin laiskoittelua, sillä kyllä sitä vaan sai lukea yökaudet perehtyäkseen niihin moniin kysymyksiin, joista hänen piti lausua mielipiteensä. Ulkona ravintoloissa täytyi myöskin istua, sillä siellä kuuli niin paljon ja oppi niin helposti tärkeitä asioita. No, ei se nyt niin helppoa ollut, sillä »istumiset» maksoivat paljon rahaa, ja niin tulivat päiväjärjestykseen rahahuolet ja uniset aamupäivät…

Näitä uomia kulkivat Urhon ajatukset, paha omatunto kiemurteli tuskaisena niinkuin käärme pajupihdeissä ja nosti herkkänä päätänsä. Hän olisi mieluimmin ollut ajattelematta mitään, mutta se autuas, tylsä tila näkyi olevan häneltä kielletty. Suuret kirjapinot pöydällä häiritsivät hänen rauhaansa.

Vaivaa oli ollut niiden hankkimisessa, vaivaa niiden aukileikkaamisessa, vielä enemmän vaivaa niiden lukemisessa, sillä totta puhuen, olihan sitä sentään jotain yritetty lukeakin vuosien kuluessa, ikävä vain, että niin harva luetuista kirjoista kuului kurssikirjoihin … Rinnassa tuntui kuitenkin helpommalta tämän ajatuksen syntyessä, sillä työtä oli sittenkin tehty, vaikka tulokset eivät vielä oikein näkyneet. Olihan sitä koetettu tenttiäkin, mutta onnettomuudet olivat ahdistaneet, ja professoritkin olivat kehdanneet olla pikkumaisia… Nyt helpoitti jo huomattavasti…

Urhoa väsytti, ajatus kävi veltommaksi, yhä sekavammaksi. Kirjoja, äärettömän paljon kirjoja, koko huone muuttui suureksi kirjastoksi, jonka notkollaan olevat hyllyt kellertävine pergamenttiselkäisine kirjoineen kajastivat rauhoittavina kuin painuvan päivän kelmeä rusko. Ilma tuntui ummehtuneelta ja kostealta, vanhat kirjat tuoksuivat unettavasti.

Paperossi oli palanut loppuun ja pudonnut hiljaa suitsuten lattialle.
Ylioppilas Urho Koskula oli nukkunut kirjojensa unikkotuoksuun…

II

— Onko maisteri Koskula kotona? — kuuli Urho unenhorroksissaan kysyttävän eteisessä. Samassa koputettiin ovelle heksametrin tahtiin. Urho heräsi täydellisesti ja vastasi latinaksi jonkun säkeen, ensimäisen minkä sattui muistamaan Aeneidistä, ja ovesta astui sisään hänen paras ystävänsä, maisteri Albert Hagen, jolla oli leikillisenä tapana koputtaa ovelle juuri tällä tavalla.

Maisteri Hagen oli keskikokoinen, kalpea, tummasilmäinen, miellyttävän näköinen mies. Hänen pukunsa oli huomattavan huoliteltu, viimeisintä kuosia, herättämättä kuitenkaan mitään erikoista huomiota, ja hänen käytöksessään oli maailmanmieheen vivahtavaa luonnollista, miellyttävää kohteliaisuutta. Hän oli jo pari vuotta sitten suorittanut kandidaattitutkintonsa ja kirjoitteli parastaikaa tohtorinväitöstänsä.

— No mitä ihmeitä, nukutko sinä vielä päivällisuntasi? — sanoi hän ja kävi kättelemään kiskaisten samassa hiirenharmaan hansikkaana kädestänsä.

— Anna olla, älä huoli minun tähteni vaivautua hansikkoinesi, — sanoi
Koskula.

— Hyvä veli, mitä sinä mietit, etkö arokaan tulla osakunnan vuosijuhlaan, ilman sinua ei siellä tulla toimeen, sillä ethän liene unhoittanut, että sinun on jaettava kaunokirjallisuuspalkinnot?

— Enhän toki, mutta totta puhuen, minulla on Matti kukkarossa.

Samassa syöksyi huoneeseen ylioppilas Jukka Tavela, nuori, vilkas ja kielevä, oikea keikarityyppi. Hän oli tehnyt kerran lyhyen ulkomaanmatkan, ja sen tiesi koko hänen tuttavapiirinsä, sillä aina riitti hänellä puheenaihetta siitä. Hän vertaili kaikkea siihen, kuinka Pariisissa ja Berliinissä oli ollut; täällä kotona oli kaikki aivan hullusti. Hän puhui mielellänsä vieraita kieliä, joita hän ei tosin osannut, mutta eihän se haitannut. Suomea puhuessaan hän aina silloin tällöin heitti jonkun sopivan vieraskielisen sanan tai kokonaisen lauseen väliin, sillä se vaikutti hänestä niin hienostuneelta. Varsinkin Pariisista hän puhui sellaisella tuntemuksella ja varmuudella, että äkkinäinen olisi voinut luulla hänen oleskelleen siellä vuosikausia. Tosiasia kuitenkin oli, että ne vuodet supistuivat vain pariin viikkoon.

— Kyllä Hagen voi deponeerata sinun lompakkoosi, — huusi hän sisään tullessaan, — kas tässä on rahaa kuin häkää, kyllä professori Hagenin ainoalla pojalla aina on rutosti rahaa, jos et muuta pyydä. — Tavela antoi Hagenille rahoja, jotka hän oli saanut takaisin ostaessaan paperosseja lähellä olevasta kaupasta. He olivat tavanneet toisensa kadulla, ja Hagen oli lähettänyt hänet asialle, jonka hän mielellään toimittikin, sillä hänkin oli ainaisessa rahapulassa ja eli mielellänsä toisten kustannuksella.

Maisteri Hagen nauroi ja koetti rauhoittaa kovaäänistä Tavelaa. — Tietysti minä lainaan, jos sinä sallit, ja mikäs tässä muu auttaa, sillä onhan sinun tultava palkintoja jakamaan, koska se kerran sinun tehtäväksesi jätettiin, ja maksakoon sitten vaikka osakunta sinun illallisesi.

— Niin, joutuin nyt ylös ja sassiin parempaa päälle, tässä ei ole enää liikoja aikoja. Tänä iltana minä esitän sinulle ne Hagenin turkulaiset serkut, joita tämä maisteri on pitänyt piilossa. Ah, se Ebba Hagen on sitten oikein hemaseva tyttö ja täydellinen grande dame.

— Anteeksi, — puuttui maisteri Hagen puheeseen, — suotaneen kait minulle sukulaisena onni saada esittää molemmat serkkuni parhaimmalle ystävälleni.

Koskula oli noussut ja muutti kiireimmän kautta pukuansa.

— Sinä, joka olet säilyttänyt niitä piilossa kuin juustokuupan alla. No, luonnollisesti se on sinun oikeutesi. Mutta totta puhuen, niin ei siitä Martasta ole niin väliä, ei se ole minkään näköinen ja sitäpaitsi…

— Vaiti, sanon minä, älä yritäkään esiintyä tyhmyyksinesi, — katkaisi puheen Hagen. — Mutta mitä ihmettä, Urho, et kai sinä aio esiintyä illalla tuossa vaaleassa, uudessa puvussasi. Muistahan toki, että kysymyksessä on osakunnan vuosijuhla ja uusien jäsenien vastaanotto ja ennen kaikkea ilta.

— Ja suuri esittely, sehän olisi vallan skandaali, — ehätti Tavela.

— Eipä sillä nyt taida olla niin väliä näin vanhalla civiksellä, — sanoi Urho ja alkoi etsiä tummaa vierailupukuansa.

— No, no, kuinka sinä nyt tänään olet niin vähän kulttuuri-ihmisen kannalla. Tosin sinulla on paljon luontaisia etuja, sillä olethan sinä kookas ja pulska, mutta ennen kaikkea tahtonet kai vaikuttaa hyvin puetulta ja hyvin kasvatetulta, — sanoi Hagen.

Koskula lensi punaiseksi korvalehtiä myöten. — Minä pyydän päästä kaikista arvosteluista persoonaani nähden, ja mitä minun kasvatukseeni tulee, niin voin huomauttaa, että minua ei ole kasvatettu niin hyvin kuin professori Hagenin poikaa, sillä minä olen kasvattanut itse itseni. —Äänessä oli uhmaa ja katkeruutta.

Maisteri Hagen tuli hämillensä, ja hänen kalpeille kasvoillensa levisi lievä puna. Hän katsoi suurilla silmillänsä avuttomasti Koskulaan, joka hengitti kiivaasti.

— Suo anteeksi, rakas veli, en tiennyt, että sinä olet noin hermostunut. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut loukata sinua, se sinun pitäisi tietää, tahdoin päinvastoin lausua sinulle totuuden kohteliaassa muodossa.

— Sinä tiedät varsin hyvin, että minua eivät miellytä senkaltaiset totuudet, — sanoi Urho jo täysin rauhoittuneena ja alkoi sitoa pienen peilipahasen ääressä suurta, harvinaisen näköistä kaulahuivia, jonka Hagen oli tuonut hänelle ulkomailta tuliaisiksi.

— En minäkään pidä totuuksista, minä rakastan viekkaita ihmisiä, sillä he ovat aina niin ystävällisiä, — yhtyi puheeseen Tavela.

— Mikä kehno moraali! Voivathan rehellisetkin ihmiset olla ystävällisiä ja kohteliaita, — huomautti Hagen.

— Mitenkä? Sepä olisi hauskaa tietää, sillä yleensä on ihmisissä niin vähän hyveitä, ettei niistä kannata puhua; jää siis jälelle epämiellyttävät totuudet.

— Jos sinä ajattelet ihmisistä noin, niin silloin voit todella vaieta heidän vioistansa, sillä vaikeneminenkin voi olla kohteliaisuutta, — sanoi Hagen.

— Kylläpä maisteri on tänään opettavaisella tuulella, — huomautti Koskula, — vaikka eihän opetuksesta ole mitään haittaa tämäntapaisille maankolloille, mutta ellei se nyt ketään häiritsisi, niin ehdoittaisin minä tämän puheenaiheen jätettäväksi ja kysyisin, voiko kukaan herroista sanoa kenenkä käsialaa tämä on ja kukahan mahtaa piillä tämäniltaisissa kirjallisuuskilpailuissa nimimerkki »Nerinan» takana. — Hän otti pöydältä suuren paperipinkan ja tarjosi sen Hagenille.

— Mistäpä minä tuntisin kaikki paperinturmelijat ja nilkut runosepät, — ehätti Tavela vilkaisten papereihin.

— Minä pidän paljon hänen runoistansa. Saanhan minä tosin jo tänä iltana tietää hänen nimensä, mutta kuitenkin olen utelias. — Hän katseli tiukasti Hageniin, joka ei puhunut mitään, vaan selaili ikäänkuin välinpitämättömänä hänelle annettuja paperiliuskoja.

— Varmasti hän on nainen, — jatkoi Koskula, — sillä niin mielellänsä hän viihtyy kukkasten ja perhosten parissa. Ainakin on hän hyvin nuori. Mutta toiselta puolen hänen runoudessaan on sellaista voimaakin, että olisi halukas luulemaan häntä mieheksi. Synnynnäinen runoilija hän joka tapauksessa on, sillä hänellä on omia, itsenäisiä runokuvia ja käänteitä ja sen lisäksi herkkä rytmivaisto, joista seikoista aina tuntee todellisen runoilijan.

Maisteri Hagen tunsi itsensä hiukan hermostuneeksi, kun Urho katsoi häneen kysyvästi, ja salatakseen hermostustaan hän sanoi:

— Kas vaan, arvostelija on innostunut. Se on paha merkki, silloin hän varmasti tulee arvostelleeksi puolueellisesti kuten päinvastaisessa tapauksessa, jos tuntisi vastenmielisyyttä itse tekijään.

— Nimimerkki »Nerina» siis saa tänään ensimäisen palkinnon, — tokaisi
Tavela väliin.

— Sitä minä en ole sanonut, älä sinä Jukka aina juokse edellä. Vaikka ethän sinä voi sille mitään, että kielesi ei ole vellissä palanut. Mutta näin meidän kesken, kait se nyt niin käy, sillä »Nerinan» runous on sellaista, jota minä ja miltei kaikki palkintolautakunnassa ihailemme, juuri siksi, että meissä itsessämme ei sitä sanottavasti ole, maalaispoikia kun olemme. Se on sitä urbaanista eli, kuinka minä sanoisin, sitä kaupunkilaisrunoutta, josta sinäkin Albert niin paljon pidät ja josta sinä aina uneksit.

— Kuinka se voi olla urbaanista runoutta, kun siinä puhutaan niin paljon perhosista ja kukista? — kysyi Albert vakavan näköisenä ja rauhallisena, vaikka hän sisäisesti oli salaisuutensa takia levoton.

— Sepä siinä juuri on niin kaupunkilaista, että ne perhoset lentelevät kaupungin kukkaistutusten yllä ja imevät mettä esplanaadien lehmuksista ja joutuvat kaupungin uhriksi kuten esimerkiksi runossa »Eksynyt perho», jossa kerrotaan perhosesta, jonka tappoi puutarhurin yllättävä vesijohtosuihku. Taikka jos tuo ei sinusta oli kylliksi urbaanista, niin pyydän mainita, että siellä on verrattomia kaupunkilaistunnelmia kuten esimerkiksi sikermässä »Auringonlaskuja kaupungeissa». Hän on varmaan matkustellut paljon, sillä hänen runonsa vievät usein etelän kaupunkeihin.

Hagen kävi nyt todella levottomaksi, mutta kerkeä Tavela tuli avuksi.

— Älä herran nimessä vaan luule minua niiden kirjoittajaksi, vaikka minä olenkin matkustellut. Muuten ei parinsadan markan palkinto tekisi pahaa, pitäisihän sillä pari kunnollista viftiä…

— Ja ostaisi uudet samettiliivit, — ehätti Hagen väliin. Syntyi yleinen nauru, sillä liivit ja kravatit olivat Tavelan ulkonaisen loiston päätekijät.

— Mutta palatakseni niihin runoihin, se niissä on minusta ihmeellisintä, että niissä on niin paljon samoja ajatuksia, joita sinä Albert vuosien kuluessa olet minulle esittänyt. Olisin miltei halukas luulemaan, että ne ovat sinun kirjoittamiasi.

Urho vilkaisi syrjäsilmäyksellä Hageniin, joka oli hiukan hätääntyneen näköinen ja vältti hänen katsettansa peittäen kasvonsa paperiliuskojen taakse, mutta Urholta ei jäänyt huomaamatta hänen ilmeensä, kun Hagen kysyi äänessä teeskennelty hämmästys:

— Nämätkö minun? Ovatko ne sinusta hyviä runoja?

— Ovat, muoto tosin toisinaan on vielä puutteellinen, mutta niissä on kuitenkin, kuten sanottu, paljon hyviä ajatuksia ja tunnelmia, juuri sellaisia kaupunkilaistunnelmia, joita minä maalaisena kaipaan ja rakastan.

— Sitä minä en ymmärrä, että juuri sinä pidät tämänluontoisia runoja hyvinä, ovathan ne niin vierashenkisiä sinulle, — sanoi Hagen pieni ivan piirre suupielessä.

— Juuri siksi, että minä olen maalainen, ihailen kaikkea mikä on kaupunkilaista. Minä olen tullut kaupunkiin oppiakseni. Maalaiselämän ja kurjan pikkukaupunkielämän minä tunnen luihin asti, niiden tunnelmat ovat jo minun omaisuuttani, mutta minä tahdon rikastuttaa sieluani ja näkemystäni maailmoilla, jotka ovat minulle uusia ja ainakin yhtä arvokkaita, jollei arvokkaampiakin kuin jo tuntemani. Minä tahdon imeä itseeni kaupunkilaisilmaa, minä tahdon tulla kulttuuri-ihmiseksi…

— Rupeatko sinä tomunimijäksi, älä viitsi, se tappaa lopuksi; sitäpaitsi on meillä sellaisia sähkölläkäypiä, ja ne ovat parempia kuin maaltatuodut, — ilkkui Tavela. Koskuia katsoi häneen säälien.

— Veljellä on hiukan pintapuolinen tai oikeammin väärä käsitys kulttuurista, — huomautti Hagen ystävällisesti. — Eivät kaikki kaupunkilaiset ole kulttuuri-ihmisiä, vaikka he taitavat usein itse niin luulla. — Hän katsahti salaa Tavelaan, joka ei kuitenkaan huomannut hänen katsettansa, vaan käytti syntynyttä hiljaisuutta hyväksensä ja sanoi:

— Sen toki minä tietänen, vaikka olenkin kaupunkilainen ja oikein turkulainen. Eivät turkulaiset tavat täällä ollenkaan tepsi, suuresta maailmasta ne ovat opittavat, — sanoi hän itsetyytyväisenä. — Kas tuossa on mies, jota sopii pitää mallinaan! — Hän osoitti Hagenia.

— No, no, älähän pilkkaa, ja minun olisi tultava sitten esimerkiksi Urhon kaltaiseksi hänen täydellisyysteoriansa mukaan, — sanoi Hagen, — sillä olethan sinä terve maalainen.

— Ei, sinun ei sovi tulla minun kaltaisekseni, se ei ole tarpeellista eikä sopivaakaan sinun täydellisyydellesi, — intti Urho. — Minun mielestäni on jokaisen korkeammalla tasolla olevan ihmisen velvollisuus kohottaa seurustelupiirinsä mahdolliset vähemmän kehittyneet ainekset ylös omalle tasollensa eikä suinkaan laskeuduttava heidän kannallensa, sillä muutenhan kulttuuritaso alenisi.

— Nyt veli hiukan sekoittaa käsitteitä, — sanoi Hagen. — Kulttuuritaso ei laske ensinkään sen kautta, että yhä useammat tulevat sivistyksestä osallisiksi. Kulttuuri ja sivistys ovat kaksi eri asiaa. Kulttuuritason alenemiseen on useimmissa tapauksissa syynä sen oma peritty, loppuun kulunut olemus ja sen edustajien suvustaan-huonontuminen. Vaikka se herroja masentaisikin, niin täytyy minun sanoa, että kulttuuria ei parhaimmallakaan tahdolla opita, se peritään.

— Opitaan kyllä, — sanoi Tavela itsetietoisesta ja levitti kätensä loistavalla liikkeellä.

— Niin, mutta siihen voi ainakin pyrkiä ja sitä voi ihailla, — sanoi Urho äänessään alakuloinen sävy. — Mutta mehän jouduimme niiden runojen aiheiden johtamina sangen pitkälle itse runoilijasta. Olisi todella hauska tietää kuka hän on? Silloin voisin saada puheeseeni enemmän hehkua ja innostusta. Sinulla, Albert, näkyy olevan tietoja hänestä.

— Kuinka niin?

— Muuten vaan, mutta sangen hauskaa on häneen joka tapauksessa tutustua, ellen häntä jo tunne. — Sanalla »jo» oli erityinen paino.

— Mutta onkin jo aika lähteä, — sanoi Hagen kelloonsa katsoen.

— Joko »kultakello ketjun kanssa» näyttää niin paljon? — kysyi Tavela leikkiä laskien.

Kun he olivat tulleet Tehtaankadulle, sanoi Koskula:

— Otetaan »huone», sillä pääsee täältä aivan »talolle» asti.

Samassa tuli raitiotievaunu, ja he nousivat siihen.

III

Ylioppilastalon eteisessä oli täydellinen tungos, sillä osakunta, joka tänä iltana vietti vuosijuhlaansa, oli jäsenluvultaan suuri. Paitsi uusia jäseniä, joista naiset esiintyivät mustissa hameissa ja herrat uudenuutukaisissa frakeissa, oli osakunnan vanhempiakin jäseniä saapunut runsaasti, sillä tämä vuosijuhla erosi tavallisista vuosijuhlista siinä, että vietettiin erään maakuntamuiston kaksikymmentäviisivuotisjuhlaa.

Tilavaa, vanhaa juhlasalia ei ollut tuntea entisekseen. Se oli runsaasti koristeltu osakunnan heleillä väreillä ja vihreillä köynnöksillä. Pitkin seiniä poimuilivat miellyttävissä laskoksissa loistavaväriset lippukankaat, ja ruusukkeiden yhtymissä riippuivat raskaat, vihreät katajaköynnökset. Suurmiesten tomuiset rintakuvat jalustoillaan olivat puhdistetut ja ne olivat kukin saaneet päähänsä ansaitsemansa tuoreen laakeriseppeleen, joka ikäänkuin uudestaan loi hengen ja sielun noihin tuttuihin, kivettyneihin kasvoihin.

Näyttämöaukon esiripun eteen oli vedetty tilaisuutta varten maalattu rauhallinen sisämaan maisema, jossa tyveninä lepäävät vedet kuvastivat laskevan auringon kesäöistä hohdetta, johtaen juhlasaliin-astujan silmänräpäykseksi kaikesta kaupungin väri- ja valoloistosta sisämaan rauhallisille järvirantamille, joilla useimpien osakunnan jäsenten suku ja vanhemmat maata viljelivät. Puhujalavan muodosti kasvavien laakerien reunustama osakunnan suuri vaakuna. Sähkölamput loistivat tavallista runsaslukuisempina suoden eloa ja loistoa tälle värikkäälle näylle.

Inspehtori oli ottanut lyhyellä puheella uudet tulokkaat osakunnan yhteyteen, yleinen esittely oli juuri käynnissä, kun Albert Hagen, Urho Koskula ja Jukka Tavela saapuivat juhlaan. Koskula kiiruhti heti vanhojen osakuntalaisten riviin, jonka ohi itseänsä esittelevä nuorten rivi hitaasti kulki. Hänen siinä hetkisen käteltyään nimeänsä mainiten ilmestyi rivistä hänen eteensä nuori, kookas neitonen, jolla oli kauniit, sielukkaat kasvot, musta, runsas tukka ja tummansiniset silmät.

— Ebba Hagen.

— Urho Koskula.

— Serkkuni on minulle joskus teistä kirjoittanut. Hauska tutustua.

— Niinkö, te olette siis maisteri Hagenin serkku Turusta, — sanoi Koskula hämillään, ikäänkuin kummallisen ajatusten salpautumisen vallassa.

— Niin, — sanoi kaunis neitonen. Mutta jälessä tulevien jono työnsi häntä eteenpäin, hän nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja jatkoi matkaansa pitkin edessä olevaa riviä. Koskula seisoi kuin lumottuna, hän heräsi vasta sitten kun eräs hiukan oudon ja vähäpätöisen näköinen nainen sanoi hänelle iloisesti nauraen:

— Martta Hagen.

Koskula luuli kuulleensa väärin, sillä ero edellisestä Hagenista oli siksi tuntuva.

— Urho Koskula. Kuulinko minä oikein: Hagen?

‒ Aivan oikein, maisteri Hagenin serkku, teistä on meillä kyllä Turussa puhuttu, — sanoi neiti Hagen veitikkamaisesti nauraen, mutta älkää nyt silti tulko kovin itserakkaaksi, vaikka teille sitä jo toinen sanoo.

— Enhän minä, — änkytti Koskula hämillään, ja seuraava neitonen oli jo hänen edessään. Hän oli tullut hajamieliseksi, ja kun neitosten rivi loppui ja nuorukaisia alkoi ilmestyä hänen eteensä, vetääntyi hän varovaisesti pois koko vanhojenrivistä.

Perinpohjaista, hyvin esitettyä tieteellistä juhlaesitelmää oli kuunneltu jo runsaasti tunti, ja kun se vihdoin päättyi, olivat kättentaputukset tavattoman rajut ollen varmasti yhtä paljon kiitollisuuden osoituksia esitelmän pitäjälle siitä, että hän vihdoinkin lopetti, kuin itse esitelmästä.

Kun vainajien muistolle oli puhuttu ja seisten kuunneltu torvisoittokunnan sen jälkeen esittämä »Integer vitae», seurasi kaunokirjallisuuspalkintojen jako.

Levottomana ja hermostuneena oli Urho Koskula odottanut sitä hetkeä, jolloin hänen täytyisi astua suuren salin lattian poikki, sillä vaikka hänellä oli jo monien vuosien kokemus puhujana, hermostui hän aina vuoroansa odottaessaan. Hänellä oli varma tunto siitä, että hän esiintyi jollain tavalla kömpelösti, vaikka hän ei oikein tiennyt missä hänen esiintymisessään se kömpelyys piili. Hänet valtasi aina arkuus ja miltei epätoivo siitä, että hän ei koskaan voisi saavuttaa sitä varmuutta esiintymisessä, joka monelle oli kuin synnynnäistä. Hänestä tuntui, ikäänkuin puku jollain tavalla olisi epäkunnossa taikka että se ainakin ratkaisevalla hetkellä voisi joutua epäkuntoon, ja vaikka hän kuinka koetti terästää hermojansa ja jännittää lihaksiansa, notkahtelivat hänen polvensa hänen tahtomattansa. Sitä sentään tuskin kukaan huomasi, sillä niin rauhallisen juhlallisesti hän asteli lattian poikki.

Nytkin hermostuksestaan huolimatta Urho Koskula astui komeana ja itsetietoisen näköisenä puhujalavalle ikäänkuin hän vähintään olisi ollut itse Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston arbiter elegantiarum. Nuorilla osakunnan jäsenillä ei voinut olla aavistustakaan siitä, että hän oli tulossa »ikuiseksi ylioppilaaksi», sillä hän puhui kuin vanha, viisas tohtori lausuen ankaria sanoja rikoksista runottaria vastaan. Sepustelijoita oli ollut runsaasti, mutta sangen harvan osakuntalaisen luona oli runotar viipynyt.

Salissa oli ollut koko hänen puheensa ajan hiljaista, mutta nyt syntyi liikettä osakuntalaisten keskuudessa. — Eikö tänä vuonna siis jaettaisikaan palkintoja? — ehti jo moni harmistuneena itseksensä kysyä.

Puhuja jatkoi rauhallisesti lasketellen tuomioitaan niin, että kilpailuun osaaottaneiden selkäpiitä mahtoi karmia. Ainoastaan yksi runokokoelma oli osoittautunut ansiokkaaksi, sen kirjoittaja oli todellinen runoilija; arvostelulautakunta oli yksimielisesti päättänyt antaa hänelle kahdensadan markan suuruisen palkinnon.

Maisteri Hagen istui molempien serkkujensa kanssa hiukan syrjässä salin perällä ja seurasi hermostuneena serkkujensa kasvojen ilmeitä. Ebba istui rauhallisena, ehkä tavallista hiukan kalpeampana, mutta Martta eli vilkkaasti mukana, ja hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat joka kerta, kun puhuja teki jonkun sattuvan huomautuksen arvosteltaviinsa teoksiin.

— Palkinnon saaja on nimimerkki »Nerina», — sanoi puhuja, — ja pian saamme nähdä kuka hän on. — Syntyi kuolemanhiljaisuus, kaikki olivat jännittyneinä, hiljaisuutta häiritsi vain se ääni, joka syntyi kirjekuoren avaamisesta. Koskula säpsähti ja luki nimen itseksensä uudestaan. Sitten hän sanoi rauhallisella, kaikuvalla äänellä:

— Nimimerkki »Nerina» on osoittautunut olevan neiti Ebba Hagen.

Voimakkaat kättentaputukset ja hyvähuudot täyttivät salin, ja niihin yhtyi soittokunta fanfaareineen. Kaikkien silmät etsivät tätä suurelle osalle tuntematonta osakuntatoveria. Arvailtiin yleisesti, että hän oli maisteri Hagenin sukua, ja sentähden etsittiin häntä sieltäpäin, missä maisteri Hagen istui. Urho Koskula kulki reippaasti ja voimakkaasti salin poikki kaikkien katseiden häntä seuratessa, mutta noiden katseiden paino aiheutti sen, että hän esiintyi hiukan kömpelösti ja heilutteli käsiään kuin marssiva sotamies. Hän meni suoraan maisteri Hagenin luo.

— Saan kait esittää sinulle serkkuni Ebban ja Martan, — sanoi maisteri
Hagen nousten seisomaan.

— Kiitoksia, me tunnemme jo toisemme, — sanoi Koskula ja onnitteli sydämellisesti Ebba Hagenia. — Minä kun olin melkein varma, että ne runot olivat sinun, — sanoi hän kääntyen maisteri Hagenin puoleen, — mutta olisihan minun oikeastaan pitänyt löytää nainen niistä.

Ebban silmät säteilivät onnesta, mutta Albert tuntui hiukan hermostuneelta. Samassa kuulutti yliairut, että osakuntalaisten tuli istua illallispöytään.

— Pyydän anteeksi, mutta minun täytyy mennä tuonne poikittain olevaan pöytään, jossa istuvat inspehtori, kuraattori ja osakunnan kutsuvieraat, sillä minun mieluisa velvollisuuteni on tänä iltana puhua osakuntalaisten puolesta kuraattorillemme, — sanoi Koskula, — mutta, jos suvaitsette, neiti runoilija, niin mielelläni näkisin teidät vierelläni siellä, sillä olisihan hauskaa tutustua teihin ja lähemmin puhua runoistanne.

— Kiitän kunniasta, mutta en minä uskalla tulla sinne, jossa istuu niin paljon vanhoja, arvokkaita herroja, — sanoi Ebba Hagen nauraen.

— No, mutta tulettehan te kuitenkin, — sanoi Koskula tarjoten käsivartensa hänelle.

He kulkivat salin poikki herättäen huomiota. Koskula huomasi sen ja tunsi salaista mielihyvää.

Myöskin maisteri Hagen tuli samaan pöytään saaden vierustoverikseen erään luisevan voimistelunopettajattaren, joka oli kovin innostunut Jaques-Dalcrozen rytmillisestä metodista.

— Hae sinä nyt itsellesi seuraa, — oli Albert sanonut Martta serkullensa.

— Kyliä minä aina seuraa saan ja sellaista, jota ei siepatakaan pois minun nenäni edestä, niinkuin sinun seurasi kävi, — vastasi Martta harmistuneena ja lähti etsimään Jukka Tavelaa.

Illallinen kesti kauan, puheita pidettiin paljon, ruokaa saatiin vähän, ja siinä välissä oli sali yhtenä puheensorinana, jota torviorkesteri säesti ooppera-alkusoittoineen, kansanlauluineen ynnä muine kappaleineen.

Ebba Hagen ja Urho Koskula olivat aluksi puhuneet hyvin ahkerasti runoudesta yleensä ja olivat olleet monessa asiassa hämmästyttävän yksimielisiä. Mutta yhä enemmän ja enemmän oli Ebba vierustoveriltaan udellut hänen mielipidettään omista runoistaan. Urho lausui kohteliaisuuksia minkä ehti, mutta Ebba ei tyytynytkään tyhjiin lauseparsiin, hän tahtoi kuulla oikeata arvostelua ja totuuksia.

Urho käsitti pian, että hänen tietonsa estetiikassa eivät olleet riittäviä, jos hän perinpohjaisesti alkaisi seuloa kysymyksessä olevia runoja, sillä hän huomasi, että Ebba Hagen oli lukenut paljon ja osasi puolustautua hyvin. Siksi hän koetti yhä edelleenkin puhua ylimalkaisesti ja päällisin puolin, mutta Ebba tahtoi tunkeutua asioiden ytimeen, ja se seikka sai Urhon levottomaksi. Kun Urho sitten sanoi jotain ankaraa eräästä epäselvästä ajatuksesta, innostui Ebba puolustautumaan vallan kiivaasti.

— Maisteri on ymmärtänyt sen täydellisesti väärin. Aivan toisin minä sen olen ajatellut.

Mutta hyvä neiti, te olette lausunut sen niin epäselvästi, ettei sitä toisin voi ymmärtää.

— Siitä huolimatta minä olen sen ajatellut toisin, — kimmahti Ebba.

— Siinä tapauksessa minun täytyy sanoa teille tuo tuttu lause, että hämärästi lausuttu on hämärästi ajateltu.

Sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa, sillä Ebba miltei suuttui ja ryhtyi posket hehkuvina ajatustansa selittämään. Jotta vieressä-istuvat eivät olisi kuulleet heidän innokasta puhettansa, nojasivat he toistensa puoleen päät miltei yhdessä.

Maisteri Hagenilla oli ikävä, hänen laiha vierustoverinsa puhui innokkaasti Dalcrozen metodista, mutta koko hänen keskustelunsa oli rasittavaa, yhtämittaista kyselemistä, — mitä maisteri oli pitänyt Dalcrozen oppilasnäytännöstä Dresdenissä, mitenkä yleisö oli suhtautunut alastomuuteen, ja yleensä kaikkea mikä vain jollain tavalla kosketteli hänen metodiaan. Myöskin hän oli päättänyt omaan voimistelumetodiinsa sovittaa Dalcrozen oppeja, sillä hän tahtoi, että ihmiset saisivat rytmin ruumiiseensa.

Maisteri Hagen kuunteli puolella korvalla ja vastaili hajamielisesti, ei sentähden, että hän ei olisi ollut innostunut itse siitä keskusteluaineesta, vaan siksi, että hän näki serkkunsa Ebban ja Urho Koskulan viihtyvän liian hyvin toistensa seurassa, kuten hän heidän asennoistaan ja vilkkaasta keskustelustaan saattoi päättää. Katseltuansa jonkun aikaa serkkuansa ja Koskulaa koetti hän voittaa alakuloisuutensa ja ryhtyi innokkaammin seurustelemaan vierustoverinsa kanssa.

Ebba Hagenin ja Urho Koskulan väittely olisi voinut saada vaarallisemman ja kohtalokkaamman luonteen, ellei yliairut olisi tullut ilmoittamaan Koskulalle, että nyt oli hänen vuoronsa pitää puhe kuraattorille.

Kuraattori Kalliosaari oli pitkäkasvuinen, hiukan tuiman näköinen, pitkätukkainen mies, jota olisi voinut luulla taiteilijaksi. Yleisesti myönnettiin, että hän oli lahjakas, vaikka hän ei koskaan ollut sitä erityisemmin näyttänyt, mutta hän kuului niihin ihmisiin, jotka osaavat laittaa itsensä hyvään huutoon. Kandidaattitutkintoa ei hän koskaan ollut suorittanut, hän sanoi halveksivansa tutkintoja, koskapa ne olivat muodollisia näytteitä tiedoista, joita kuitenkaan ei omistanut. — Ihminen voi tietää enemmän ilman tutkintoja kuin suoritettuaan ne, — oli hän joskus pikkutunneilla kerskunut, ja kaikki opinnoissa myöhästyneet kannattivat lämpimästi tätä vapauttavaa oppia. Kuitenkin tiedettiin yleisesti, että hän useampaankin kertaan oli ryhtynyt kirjoittamaan laudaatturikirjoitustaan, vaan että siitä ei kuitenkaan koskaan tullut valmista.

Kuraattoriksi oli Kalliosaari tullut yleisen suosionsa ja etevien puhujalahjojensa nojalla. Hän oli hauska ja ystävällinen mies, joka kosiskeli kaikkien suosiota, nuorempienkin. Osakunnan käytännöllisiä asioita hän hoiti mainiosti ja sai osakuntaelämän verrattain vilkkaaksi.

Koskula puhui kauniisti ja lämpimästi kuraattorille ja kehui häntä lukemattomista eduista, kuten hyvä tapa vaati. Yleensä kehuttiin kaikkia osakunnan toimihenkilöitä, paitsi kassanhoitajaa, jolla aina »pikkumaisuutensa» takia oli vihamiehiä. Koskula antoi oikein kourallisittain, niinkuin nuoriso, jolla ei ole tunteen pientärahaa, vaan joka maksaa suurissa seteleissä. Kun hänen puheensa oli loppunut, kaikuivat eläköönhuudot voimakkaina kuraattorin kunniaksi, ja yhtäkkiä nosti joukko vankkoja käsiä kuraattorin tuolin ilmaan, ja Porinmarssin soidessa kannettiin häntä riemukulussa ympäri salia. Nuorten innostus etsii aina juhlimisen esinettä, ja kuraattori Kalliosaari oli siihen tarkoitukseen varsin mainio. Hänen vastauspuheensa oli tunteen Etna ja sanojen Imatra, eläköönhuudoista sen päätyttyä ei tahtonut tulla loppua.

Ebba Hagen oli seurannut Urho Koskulan puhetta mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja hän oli kokonaan unhoittanut sen pienen kiistan, joka heidän välillään oli ollut syntymässä. Kuraattorin kantaminen oli vaikuttanut häneen väkevästi, ja hänen puheensa oli virittänyt hänessä jokaisen hermon ennen aavistamattomaan riemuun.

Elämä oli niin ihanaa, oli suloista olla nuori ylioppilas. Ja riemu siitä, että kouluiltojen salaiset unelmat, jotka olivat pyrkineet runopukuun, olivat tulleet palkituiksi, kerrassaan pyörrytti. Hänelle oli kaikki avoinna osakunnassa. Hän oli tehnyt niin intresantin tuttavuuden, sillä maisteri Koskula oli varmaan osakunnan huomattavimpia henkilöitä.

Kun Ebba Hagen illallisten jälkeen Urho Koskulan kanssa alkoi tanssin, niin kiidättivät hänen jalkansa häntä yli liukkaan lattian kevyemmin kuin koskaan ennen, sillä hän oli alkanut ensimäiset ylioppilastanssiaisensa.

Koskula pysytteli koko illan hänen uskollisena seuralaisenaan ja oli pyytänyt saada saattaa hänet kotiakin. Tosin muitakin tanssittajia ilmestyi runsaasti, mutta aina ne ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta toivat hänet Urho Koskulan viereen istumaan.

Albert ei tanssinut kertaakaan hänen kanssaan. Se tuntui hiukan omituiselta, mutta sitten kun hän huomasi, että Albert ei tanssinut yleensä kenenkään kanssa koko iltana, vaan piti seuraa suurelle naisjoukolle, jolla tuntui olevan sangen hauskaa, rauhoittui hän. Toisinaan hän huomasi kuitenkin, että Albert yksin jäätyään katseli salin toiselta puolelta häneen herkeämättä suurilla, avuttomilla silmillään.

Kun kello neljän tienoilla tanssittiin loppuvalssia, pyysi Albert häntä tanssimaan ja kysyi menisivätkö he yhdessä kotia. Mutta kun hän vastasi, että maisteri Koskula oli jo aikaisemmin pyytänyt saattaa häntä, mutta että he kolmenkin olisivat voineet mennä, sanoi Albert pilkallisesti:

— Vai maisteri Koskula!

Ja Urho Koskula saattoi hänet kotiin Kaivopuistoon, jossa professori
Hagenin asunto oli. Heillä oli ollut paljon hauskaa puhuttavaa.

— Te luulette minusta, minun tiedoistani ja maustani liian paljon. Pelkään, että te tulette minun suhteeni pettymään, — sanoi Koskula erotessa.

— Minä luotan teihin, maisteri, — vastasi hän…

IV

Maisteri Hagen olisi mielellänsä lähtenyt yksin vuosijuhlasta kotia, mutta hän ei päässyt millään eroon kahdesta vanhemmasta osakuntaneitosesta, joilla ei ollut saattajaa. Hänen ei auttanut muu kuin lähteä saattamaan heitä, sillä olihan jo myöhäinen hetki.

Vihdoinkin oli hän yksin. Yksin hiljaisessa Kruununhaassa, jonne hän oli neitoset saattanut. Kruununhaka on kaupungin hiljaisimpia osia, jonnekka harvoin yöllinen auto tai pika-ajuri eksyy häiritsemään kaupungin salaperäistä hiljaisuutta.

Kävely Kruununhaassa tuntui hänestä hauskalta ja virkistävältä leppoisassa lumisateessa.

Kaduille laskeutui syksyn ensi lumi. Suuria lumihiutaleita putoili verkalleen ja harvaan ikäänkuin surumarssin tahdissa, mutta jouduttuansa katukivitykselle ne sulivat heti, sillä katu ei ollut vielä pakkasen jäätämä.

Lumet putoilivat niin rauhoittavan verkalleen ja hartautta herättävän juhlallisesti. Kun katu muuttui märäksi lumen sulamisesta, kuvasteli se katulyhtyjen valoja ikäänkuin musta, yöllinen joenpinta tähtiä.

Albert ei tuntenut ruumiillista väsymystä, sillä hänhän ei ollut tanssinut. Aikoinaan oli hän ollut intohimoinen tanssija, mutta nyt se oli hänelle jo voitettu kanta. Juhlassa hän oli istunut toisinaan yksin salissa ja katsellut tanssivia, ja sydäntä oli niin kummasti vihlaissut, siksikö, että ei tehnyt enää mieli tanssia, joka oli selvä vanhuuden merkki, vai siksikö, että ei voinut tanssia. Taikka hän oli puhellut niiden osakuntalaisneitosten kanssa, jotka olivat tulleet samana vuonna osakuntaan kuin hänkin. Hän oli puhunut paljon sukkeluuksia ja kaikenlaista turhaa, ja naiset olivat mielellänsä kuunnelleet häntä ja tuontuostakin palkinneet hänen vaivannäkönsä ja sukkeluutensa tyhjällä naurulla. Oli niin helppoa puhua tyhjää, mutta se rankaisi itsensä — jäi jälelle suuri tyhjyyden tunne…

Suuret lumihiutaleet alkoivat putoilla yhä runsaslukuisempina, ja vastaherännyt aamutuuli kiidätti niitä nopeammin. Ne tarttuivat katukäytäviin eivätkä enää ehtineet sulaa, sillä niiden tulo oli jo siksi runsas, että mustat kadut pian peittyivät valkoiseen lumivaippaan haudaten allensa katulyhtyjen kauniit kuvastelut.

Albertista tuntui suloiselta kävellä ulkona oltuansa niin monta tuntia kuumassa, pölyisessä ilmassa. Monasti ennenkin oli hän tällaisten tilaisuuksien jälkeen kulkenut kadulla odottaen päivän nousua ja kehräten omia mietteitänsä.

Hän tuli Pohjoissatamaan ja katseli pimeää merta, jossa jokunen tuli nousi ja laski aaltojen tahdissa; tulet loistivat satamassa ankkuroiduista puujaaloista. Hän asteli lähemmäksi laituria ja asettui istumaan eräälle penkille harvalehtisten lehmuksien alle, jotka seisoivat niukassa lyhtyjen valossa mustana, äänettömänä rivinä niinkuin suuret ristit linjahaudoilla. Hänen katseensa sattui lumihiutaleisiin, jotka sekunnissa tuhansittain putoilivat veteen ja sulivat silmänräpäyksessä siellä. Mieleen johtui Suonion kaunis ja sisältörikas runo »Lumisateella»:

    Lumia lentää
    Ristin ja rastin
    Leikkiä lyöden ja
    Taistellen;
    Vaan väsyneinä
    Vaipuvat viimein,
    Etsien rauhaa,
    Povehen maan…
    ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒
    ‒ ‒ ‒ ‒ ‒ ‒

ja hän ajatteli, kuinka miljoonat ja taas miljoonat ihmiset kuolevat ilman tarkoitusta elämän suuressa taistelussa.

Hänestä oli ihanaa hengittää raitista, mereltä tulevaa yöilmaa. Lunta satoi yhä runsaammin, ja hän nosti päällysnuttunsa kauluksen antaen lumen vapaasti pudota päällensä. Se oli niin puhdasta, niin pehmeää ja viileää…

Hän istui siinä kauvan kuunnellen aaltojen loisketta ja sisintä hiljaisintaan.

Tänään siis oli tapahtunut se, jota ei voinut välttää. Olihan hän sen jo aikoja aavistanut, hermoillansa tuntenut, sillä hän tiesi, että kerran sen pitäisi tapahtua. Turhaan oli hän koettanut viivyttää heidän tutustumistaan, sillä sitä ei voitu välttää. Mutta ei hän sittenkään ollut kuvitellut, että he heti ensi näkemällä toisiinsa sillä tavalla ihastuisivat. Tahallansa hän oli kertonut Urholle mahdollisimman vähän serkuistansa, sillä hän aavisti, että juuri Ebban tapaista hienostunutta, kaunista tyttöä Urho itsellensä ikävöitsi. Hän unelmoi neidosta, joka kuului sivistyneeseen perheeseen ja erosi tavallisista maalaisylioppilaista, sen oli Urho usein sanonutkin. Urhossa oli sammumaton kulttuurin jano ja hienostuneisuuden kaipuu. Juuri siksi hän seurusteli niin mielellänsä hänenkin kanssaan, sillä saattoihan hänelläkin oppia jotain. Mutta olihan heillä alkuaan ollut yhteisiä lukujakin, vaikka Urho velttoudessaan oli jäänyt jälkeen.

Albert ihaili Urhon alkuperäisyyttä, hänellä oli paljon tervettä, luontaista älyä ja turmeltumaton maku sekä suuri kauneuden kaipuu. Mutta hänen lapsellista haluansa silmänräpäyksessä hienostua ja muuttua kulttuuri-ihmiseksi hän oli toisinaan neuvoen arvostellut.

Häntä oli ajatuksissansa säälittänyt se hetki, jolloin Urho rakastuisi Ebbaan tahi johonkin hänen tapaiseensa perhetyttöön, sillä olihan Urho aivan liiaksi vähän hienostunut tavoissaan ja käytöksessään, jotta olisi voinut herättää myötätuntoa ulkonaisillekin seikoille arvoa antavissa naisissa…

Hän oli ollut varma Ebbasta, hän oli luullut tietävänsä, että Urho ei ollut Ebban miesihannetyyppi, mutta silloin hän oli pettänyt itseänsä, sillä koska saattoi naisista olla varma, ja hänen aavistuksensa puhui toista.

Nyt oli se muuttunut todellisuudeksi. Ebba oli pitkin iltaa osoittanut ilmeistä suosiotaan Urholle. Oliko sen nyt aiheuttanut edullinen arvostelu vai persoonallinen innostus, sitä oli mahdotonta arvata. Joka tapauksessa tunsi Albert hyvin Ebban liikkeet, sillä olivathan he niin paljon olleet toistensa seurassa; ne puhuivat hänen suuresta innostuksestansa, hän ei voinut erehtyä. Polttava tunne täytti hänen sydämensä, eikä yöllinen lumisadekaan suonut viileyttä hänen tunteittensa palolle. Hän oli syvästi onneton ja ystävänsä kautta…

Hän tuijotti edessään olevaa puuriviä. Lehmusten tummat oksat ja runko olivat tulleet toiselta puolen kokonaan valkoisiksi, nuoskea lumi oli tarttunut niihin, ja suojapuolen tummuus näkyi nyt entistä selvemmin. Mustan ja valkean jyrkässä yhtymässä oli jotain juhlallista ja kuolemansurullista.

Häntä harmittikin; ei hän ollut uskonut Ebbaa niin turhamaiseksi ja suosiolle alttiiksi. Tietysti hän nyt kertoo, kuinka hän serkkunsa kirjeistä on saanut paljon niitä kaupunkilaistunnelmia, joita Urho niissä runoissa niin ihaili. Hän siis paljastaisi heidän pienen salaisuutensa, että heillä oli ollut kirjeenvaihto, joka koski muitakin kuin vain aivan jokapäiväisimpiä asioita.

Mutta kun Albert ajatteli tätä asiaa tarkemmin, niin hän huomasi otaksuvansa väärin. Ebba tulisi kyllä visusti vaikenemaan niistä vaikutuksista, joita hän runouteensa oli saanut, sillä olihan hän kunnianhimoinen ja tahtoi luonnollisesti vaikuttaa itsenäiseltä. Mutta ei ollut kaunista ajatella hänestä näinkään, ehkä heillä kuitenkin oli juuri tämä runous ja sen synty yhteinen, pieni salaisuus. Ja mitä oikeutta hänellä oli yleensä ollenkaan epäillä Ebbaa, eihän hän ollut antanut ainakaan vielä siihen mitään aihetta. Hän miltei häpesi kiihtyneitä, halpamaisia ajatuksiansa ja heltyi samassa katumukseen ja nöyryyteen. Ebba oli kuitenkin hänen kaikkensa… Hän ei vain ollut voinut sille mitään, että katkeruus oli niin voimakkaana täyttänyt hänen mielensä.

Lumet putoilivat yhä hänen päällensä. — Omituista tuo lumi, — ajatteli hän, — se kutsuu esille piirteitä ja muotoja, joita ennen ei ole tullut huomanneeksikaan, aivan samoin kuin katkeruus tuo mieleen ajatuksia, joita koskaan ennen ei ole ajatellut.

Hän kääntyi selin merta kohden ja alkoi tarkastella edessään olevaa korkeata kivitaloa. Se oli tuollainen tavallinen, Helsingissä sangen yleinen barokkityylinen, nelikerroksinen vuokrakasarmi. Sen akkunat olivat pilkkopimeät; vain yhdessä kolmannen kerroksen akkunassa näkyi himmeä kajastus.

— Joku sairas siellä ehkä valvoo tuskissaan, — ajatteli hän, — taikka joku uupumaton ahertaja.

Nuoskea lumi oli tarttunut jokaiselle peltipeitteiselle koristelistalle, joita tavallisissa oloissa ei olisi huomannutkaan; akkunapielien korinttilaisten pylväitten akhantuslehtikiehkuroiden jokaiseen poimuun oli pehmeä lumi tunkeutunut ikäänkuin pehmentäen niiden siroja kaareutumia. Akkunoiden päälliset kolmiot olivat lunta täynnä, ja pitkän, kapean parvekkeen kaiteessa koristi jokaista pientä kaidepilaria lumirengas samoinkuin valkoinen, kallisarvoinen turkis koristaa naisten päällysnuttujen hihansuita, ja pylväiden päässä olevat suuret, kiviset maljakot olivat täynnä lunta, joka ikäänkuin kuohui yli äyräittensä kuten hyvä valkoviini laakeista laseista. Parveketta kannattavien naisolentojen päähän oli lumesta muodostunut kevyet, untuvaiset puuteriperuukit, ja niiden tavallisesti mustat ja tyhjät silmäkuopat tuijottivat valkoisina ja mielipuolisina pimeään yöhön.

Todella kutsui lumi esille muotoja, joihin ennen ei ollut kiinnittänyt huomiotaan; se antoi kuolleille kiville eloa ja muotojen vaihtelua, se sai kivet puhuvammiksi…

Ja yhä tiheämpänä laskeutui lumi. Hänestä tuntui, niinkuin näkymättömät palvelijat olisivat hitaasti levitelleet paksuja, valkoisia mattoja kaupungin koliseville kaduille. Lumen tulossa oli jotain surullista ja hillittyä; oli kuin itse äänettömyys olisi satanut alas avaruuksista, haudaten allensa kaupungin syksyisen, huumaavan melun.

Kaikki mikä äsken oli ollut mustaa, epämääräistä ja likaista, muuttui vähitellen siistiksi, puhtaaksi ja valkoiseksi, niinkuin kaupunki olisi valmistautunut vastaanottamaan ylhäistä vierasta. Ja todella tuloansa teki suuri, juhlallinen äänettömyys, joka on kuolemanmajesteetin vaikeneva seuralainen…

Kauvan istui Albert siinä ja tuijotti edessään olevaan, muotoansa muuttavan kivitalon korkeaan, monikuvioiseen seinään ja valkoiseen, untuvaiseen katuun. Vasemmalta alkoi kuulua kulkusten kilinää. Albert havahtui. Katua liukui äänetönnä reki, jossa istui myöhäinen ajaja; kulkuset soivat heleästi ja elämäniloisesti, reki piirsi kaksi syvää, yhdensuuntaista vakoa pehmeään, koskemattomaan lumeen, kulkusten kilinä heikkeni, ja reki kaikkosi erään kulman taa.

Hän alkoi väristä kylmästä ja nousi pudistaen lumet päältänsä sekä alkoi kävellä, keskikaupunkia kohti. Kadut olivat yhä tyhjiä ja hiljaisia. Hänen matkansa olisi oikeastaan ollut pitkin rantatietä Kaivopuistoon, mutta hän kääntyi Aleksanterinkadulle. Siinä yksin painaessaan jalanjälkiä valkoiseen lumeen hän näki eräästä ovesta tulevan naisen, joka ulos tultuansa alkoi napittaa avonaisia kenkiänsä. Albertia sekä säälitti että inhoitti.

Hän kulki edelleen ohi Ylioppilastalon pitkin Heikinkatua ja lähti määrää vailla astelemaan Töölööseen päin. Siellä ja täällä alkoi talonmiehiä ilmestyä kadulle pitkävartisine luutineen ja suurine, leveäteräisine puulapioineen. Syntyi liikettä ja melua, kun lapioilla alettiin raappia lunta katukäytäviltä. Pian ilmestyi miehiä, jotka ryhtyivät puhdistamaan kadussa olevia raitiotienraiteita. Hiljainen kaupunki heräsi unestaan.

Albert kulki edelleen, hänen ohitsensa riensi raitiovaunujen kuljettajia, ja työmiehiä sekä sanomalehtipoikia alkoi yhä useampia ja useampia tulla häntä vastaan.

Jo saapui ensimäinen raitiovaunu työntäen edellänsä suuriäänistä, rautaista lumiauraa, joka löi kummallekin reunalle pienet lumiaallot ja suurilla, vinhasti pyörivillä harjoillansa tuprutti lunta ilmoille niinkuin pahin vihuri. Auran päällä istuva mies oli valkoinen niinkuin mylläri päivän työn jälkeen. Sitä seurasi kokonainen rivi tyhjiä vaunuja, jotka liukuivat rataansa rämisevällä pauhulla. Albertista tuntui ikävältä, että kaupungin hiljainen rauha tuli häirityksi, mutta kun suuri kaupunki herää, niin se haukottelee kuuluvasti kuin sadun jättiläinen…

Yhä vilkkaammaksi kävi elämä kaduilla. Vastaan tuli kokonainen jono hevosten vetämiä eläinten ruumiilla lastattuja kuormia. Nuo veripunaiset lihat loistivat kaameina aamuauringon kirkkaassa valossa, ja lumiset rattaanpyörät kirkuivat korviavihlovasti lumisella kadulla.

Hiljainen, nukkuva kaupunki oli ollut hänen yöllinen ystävänsä. Sen hiljaisuudessa hän oli syntyvälle tuskalleen saanut viihdytystä, sen rauha oli ollut hänen levottomalle mielellensä suloinen lepo, mutta heräävän kaupungin räikeätä melua hän ei nyt voinut kuulla.

Hän sai ajurin, joka reellä ajaen hyvää vauhtia kiidätti hänet Kaivopuistoon. Hevonenkin juoksi mielellänsä, kehoittamatta, ikäänkuin iloiten ensi lumesta.

Kun Albert oli maksanut ajurin ja oli aikeessa avata portin, tuntui hänestä ikäänkuin harmaat, graniittiset portinpylväät, jotka rautaportteineen antoivat toisillensa kättä kuten kaksi järkähtämätöntä ystävää, olisivat soimanneet hänen myöhäistä kotiintuloansa, sillä avain ei tahtonutkaan sopia lukkoon. Samassa hän huomasi, että lukkoon, joka oli auki, oli sisäpuolelle unhoitettu avain, ja että aivan tuoreet naisenkengän jäljet johtivat ovelle. Veri syöksyi hänen kasvoillensa. — Näin myöhään ulkona, — ajatteli hän. Kukaan vieras ei se voinut olla, sillä talohan oli heidän omansa eikä heillä ollut ketään vuokralaisia. — Hän syöksyi eteiseen ja alkoi hengästyneenä koetella serkkujensa päällysnuttuja. Ensimäiseksi hän koetti Ebban nuttua, se oli kuiva ja lämmin, niinkuin vaate, joka kauvan aikaa on ollut huoneessa. Häneltä pääsi helpotuksen huokaus. Martan nuttu oli kostea ja kylmä, siis hän oli vasta tullut kotiin, ja siis Martan oli lukkoon unhoittunut avainkin.

— Jumalan kiitos, ettei se ollut hän, — sanoi hän puoliääneen. Samassa ilmestyi suureen eteishalliin palvelijatar, joka alkoi aamusiivouksensa. Palvelijatar hämmästyi hiukan nähdessänsä maisterin näin varhain liikkeellä.

— Hyvää huomenta, Miina. Minä en tule alas aamiaiselle, — sanoi hän ja alkoi nousta toiseen kerrokseen, jossa huoneensa oli.

V

Muutamia kuukausia on kulunut osakunnan vuosijuhlasta. Eräänä sunnuntaiaamuna Urho Koskula sai tutulla käsialalla kirjoitetun kirjeen, jossa häntä pyydettiin aamiaiselle professori Hagenille. Kirjeen oli Albert kirjoittanut, sillä Urholla ei ollut tässä asunnossaan puhelinta.

Ensi tutustumisen jälkeen oli Koskula usein tavannut sekä Ebba että Martta Hagenin, sillä sisarukset liikkuivat paljon yhdessä ulkosalla. Vanha ystävä Albert oli jonkun aikaa ollut hänelle tuntemattomasta syystä sekä tyly että harvapuheinen ja vältellyt hänen seuraansa, mutta jonkin yhtä käsittämättömän seikan vaikutuksesta hän oli vähitellen muuttunut entisensä kaltaiseksi ja alkanut seurustella hänen kanssansa. Ja tänään Urho sai kutsun aamiaiselle.

He olivat olleet usein yhdessä kahviloissa, teattereissa ja osakunnan kokouksissa. Ja miltei aina oli sattunut niin, että Ebba ja Urho olivat joutuneet kävelemään kahdenkesken ja Martta ja Albert taas kahden. Tämä ryhmittely muodostui ikäänkuin itsestään, ja oli kuin kaikki olisivat sen hyväksyneet ja olleet siihen tyytyväisiä.

Toisinaan Urhosta tuntui kuitenkin, ikäänkuin Albert olisi käynyt hiljaisemmaksi ja surumieliseksi. Ehkä hän oli sairas, arveli hän, mutta paljoa ei hän kuitenkaan ehtinyt kiinnittää huomiotansa tähän seikkaan, sillä hänen mielikuvituksensa ja ajatuksensa täytti Ebba, joka oli hänelle erinomaisen ystävällinen ja näytti viihtyvän hänen seurassansa. Urho oli alkanut uudestaan käydä ahkerasti osakunnan kokouksissa, sillä Ebba oli innostunut osakuntaelämään. Ja huolimatta siitä, että Ebba oli ensi vuoden ylioppilas, hän runoilijatarmaineensa nojalla tuli valituksi moniin niihin komiteoihin ja toimikuntiin, joissa Urhokin oli.

Martta oli mielellänsä aina mukana kaikkialla, minnekkä he vain menivät. Hän oli innostunut kaikkeen, mutta yhä vastenmielisemmäksi hän oli käynyt Urholle. Hänen ulkomuotonsa ei ollut millään tavalla puoleensavetävä, mutta myöntää täytyi, että hän näytti viisaalta ja että hän oli sangen hauska, vaikka toisinaan tuntui liian epätasaiselta ja hermostuneelta. Urhon vastenmielisyys Marttaan oli kasvanut oikeastaan sen johdosta, että hän oli kuullut Jukka Tavelalta koko Martan lapsuudentarinan.

Kun hovioikeudenneuvoksetar Hagenin ensimäinen lapsi, Ebba syntyi, oli äiti ollut siksi heikko, että lääkärit olivat kieltäneet häntä itse imettämästä lastansa. Silloin sanomalehti-ilmoituksen opastamana oli taloon tullut eräs nuori, kaunis nainen, pieni, kuuden viikon vanha lapsi sylissänsä. Mathilda Lund, se oli hänen nimensä, oli otettu pienen Ebban imettäjäksi ja hänen tyttönsä Martta oli annettu vieraille ihmisille hoidettavaksi. Mutta kun äidin hoitoa vaille jäänyt pienokainen kävi huonoksi ja sairaaksi, otti hyväsydäminen hovioikeudenneuvoksetar pienen Martan kotiinsa ja vihdoin omaksi lapseksensa. Parin vuoden kuluttua neiti Lund kuoli, ja Martta sai Hagenin nimenkin.

Tässä kaikessa ei Urhon mielestä ollut vielä mitään pahaa tai vieroittavaa, mutta Jukka oli tietänyt kertoa vielä lisää. Martta ei ollutkaan neiti Lundin ensimäinen ja ainoa lapsi, hänellä oli jo aikaisemminkin ollut tyttö, joka kuoli pienenä. Sen jälkeen oli neiti Lund elänyt epäsäännöllisesti, kunnes Martta syntyi, ja kun hänen tehtävänsä Hagenin perheessä oli loppunut, oli hän taas antautunut huonoon elämäänsä ja vihdoin kuollut pahaan sairauteen.

Urho uskoi perinnöllisyyteen, ja sitä oli tukenut Jukan kertomus Martan lapsuudesta, he näet olivat samasta kaupungista ja koulutovereita. Jo pienenä tyttönä Martta oli aina pyrkinyt palvelijoiden puolelle ja viihtyi paraiten heidän seurassansa, sillä hänen verensä veti häntä sinne. Hän karttoi herrasväen lasten seuraa ja leikki mieluummin pihalla tai kadulla talonmiehen lasten kanssa. Kouluaikana hänen parhain ystävättärensä oli erään pika-ajurin vallaton ja pahantapainen tyttö. Ja hänen poikaseuransa oli niinikään ihmeellistä. Kerrankin hän oli tahtonut, että heille kotitanssiaisiin olisi kutsuttu eräässä rautakaupassa palveleva, roteva nuorukainen, mutta kun sekä isä että äiti eivät olleet siihen suostuneet, niin Martta katsoi kärsineensä huutavan vääryyden ja oli raivostunut niin, että olisi voinut luulla häntä mielipuoleksi, sillä sellaisia sopimattomuuksia hän oli suustaan syytänyt. Tavela oli aivan varma, että Martta ei aina ollut täysin viisas, ja kuitenkin oli hänellä käytännöllistä älyä sangen paljon, varsinkin silloin kun hänen täytyi peitellä omia pieniä rakkauksiansa ja valehdella vanhemmille uskottavasti, eikä hän koulussakaan ollut huonoimpia.

Oli todellakin ihmeellistä, kuinka kasvatus sittenkin lopullisesti merkitsi vähän, jos luontaiset taipumukset ja vaistot olivat hyvin voimakkaat. Ebba ja Martta olivat samasta kodista, ja samanlaisen kasvatuksen olivat he molemmat saaneet, ja kuitenkin, kuinka erilaisiksi he olivatkaan tulleet sekä tavoiltaan että olemukseltaan. Kun Ebba vaikutti sivistyneeltä ja hienostuneelta, oli Martta aina huomiotaherättävä puheissaan, käytöksessään, ajatustavassaan ja toisinaan teoissaankin.

Urho oli pannut merkille, että Martassa oli sukupuolitunne kehittynyt sangen voimakkaaksi, ja omien havaintojensa lisäksi hän sai kuulla Jukalta, että Martta oli esimerkiksi kesäisin kasvatusisänsä maatilalla, jossa Jukkakin aina silloin tällöin oli käynyt, mielellänsä seurustellut karjakkojen ja renkien kanssa. Hän oli usein kutsunut Jukkaa katsomaan työväkeä ja kerrankin ihaillen osoittanut erästä renkiä, josta hän oli lausunut, että ottaisi sen vaikka mieheksensä. Vaikka Jukka Tavela olikin vain köyhän käsityöläisen poika, niin oli hänestä moinen rahvaan ja raa'an voiman ihaileminen vastenmielistä ja huonoa makua todistavaa, sillä hänellä itsellään oli luontainen taipumus yläluokan hienostuneiden tapojen ihailuun ja hän olikin niitä ainakin ulkonaisesti onnistunut paljon itseensä liittämään.

Huolta ja mielipahaa oli Martta taipumuksillansa tuottanut kasvattivanhemmillensa, jotka rakastivat häntä niinkuin omaa lastansa ja koettivat parastansa häntä kasvattaessaan. Vaikeata ja epäkiitollista se kasvatus oli ollut, sillä Martta oli jo pienestä pitäen ollut ruumiiltansa heikko ja hermostunut, ja sentähden oli hänen ärtyisä luontonsa päässyt liiaksi kehittymään.

Kaikkia näitä oli Jukka tiennyt kertoa, ja nämä jutut olivat tehneet Martan Urholle entistä vastenmielisemmäksi. Sitäpaitsi hän jo melkein vihasi Marttaa siksi, että hän aina tuppautui mukaan ja siten läsnäolollaan pilasi monta Ebban ja hänen yhdessäolon hetkeä.

Urho piteli kirjelappua kädessään ja tunsi pientä pettymystä siitä, että se ei ollut Ebban kirjoittama, mutta kuitenkin hän oli kiitollinen siitä, että oli saanut kutsun, sillä hänellä oli harvoin tilaisuutta seurustella hienoissa perheissä ja saisihan hän taas nähdä Ebban…

Hän nousi vuoteestaan ja alkoi pukeutua; hänellä oli aivan uusi vierailupuku, jonka hän oli tilannut heti nostettuansa osakuntalainansa. — Täytyy kulkea hyvin puettuna, se kohottaa luottoa ja on kulttuuri-ihmisen ensimäisiä merkkejä, — oli hän ajatellut pukua tilatessaan.

Pukeutuessa kävi hänen mielensä kuitenkin levottomaksi. Hän tunsi itsensä aina sangen epävarmaksi, kun hän oli kutsuttu professori Hagenille. Siihen vaikutti kyllä suurelta osaltansa Ebban läsnäolo ja mahdollinen arvostelu, mutta yhtä suurena levottomuuden syynä oli itse professorin rouva.

Professori Hagenilla oli varakas ja kaunis koti, ja hänen seurapiirinsä oli hänen asemansa ja arvonsa mukainen. Professorin rouva oli syntyään vapaaherratar von Weimarn ja hän oli sangen ankara muotojen ja tapojen noudattaja. Marttakin, joka oli kuitenkin saanut niinkin hyvän kasvatuksen, tunsi itsensä vaivatuksi tädin ankarien sääntöjen takia, niin oli hän kerran avomielisesti Urholle kertonut.

Tästäkin kutsusta oli Urho kyllä iloinen, mutta hän tunsi ja tunnusti, että käytöksensä oli kuitenkin vaillinaista ja kömpelöä. Varsinkin aterialla istuminen tuotti hänelle aina vissiä pelkoa ja levottomuutta, ettei vaan tekisi mitään suurempia virheitä, sillä professorin rouva seurasi häntä aina salavihkaa. Ja saattoihan pöytään ilmestyä jokin ihmeellinen ruokalaji, jota hän ei koskaan ollut syönyt eikä tiennyt mitenkä sitä syödessä tuli käyttäytyä. Silloin oli hänellä aina tapana koettaa seurustella jonkun pöydässä olijan kanssa hyvin innokkaasti ja koko ajan salaa seurata mitenkä professorin rouva käyttäytyi. Luontainen kätevyytensä auttoi häntä sitten kuitenkin esiintymään niin, että ei mitään suurempia vahinkoja tullut, mutta jännittävää se oli…

Kerran oli hän pahanpäiväisesti pelästynyt eräillä hienoilla päivällisillä professori Hagenilla. Saapuvilla oli paljon huomattavia henkilöitä. Pöytään tuotiin loppujen lopuksi siniset, kristalliset maljakot, joissa veden päällä kellui pyöreä sitruunaviipale. Tarjoilua toimitti useampi henkilö samaan aikaan, jotenka hänen vuoronsa tuli odottamattoman äkkiä. Hän ei tiennyt todellakaan mitä sillä vedellä oli tehtävä, mutta sitten oli hän kauhuksensa nähnyt, kuinka professorin rouva latoi kaikki jalokivisormuksensa pöydälle ja alkoi sitruunanpalasella hangata käsiänsä ja virutella niitä kristallimaljassa. Hän ei ollut uskoa silmiänsä, sillä tuo näky tuntui hänestä oudolta ja epämiellyttävältä, pestä käsiä ruokapöydässä kaikkien nähden, mutta sitten hän oli rohkaissut mielensä ja pessyt suuret kätensä pienessä kristallimaljakossa sellaisella varmuudella, niinkuin olisi tehnyt sitä joka päivä läpi koko elämänsä. Kummallisia hänestä olivat nuo monet temput, joita Jukka rohkeasti sanoi apinankonsteiksi, sillä hän oli ne jo aikoja oppinut. Mutta Urholla ei ollut rohkeutta niitä edes itseksensä arvostella, sillä hän uskoi, että ne olivat ulkonaisia kulttuurin merkkejä, ja hän alistui niihin.

Luotuansa viimeisen arvostelevan silmäyksen pieneen peilipahaseen hän lähti professori Hagenille aamiaiskutsuille onnellisena siitä, että tapaisi siellä Ebban…

VI

Professori Hagen asui omassa, kaksikerroksisessa kivitalossa Kaivopuistossa. Rakennuksella oli erinomainen asema merenrannalla; pieni hyvin hoidettu puutarha ympäröi sitä ja lisäsi sen muutenkin edullista vaikutusta.

Eteisestä tultiin suureen halliin, johonka valo virtasi suuresta, läpi kahden kerroksen ulottuvasta, värillisestä akkunasta. Hallista johtivat leveät, tammiset portaat toiseen kerrokseen, jossa kaikki varsinaiset asuinhuoneet olivat.

Urho oli tullut hiukan liian aikaiseen, ja palvelijatar pyysi häntä odottamaan hetkisen, sillä maisteri oli kohta valmis. Kauniin venetsialaisen marmorikamiinin edessä oli suuri, vaaleankellertävä jääkarhuntalja, jonka päälle oli järjestetty siro tuoliryhmä englantilaisia korituoleja pehmoisine pukinnahkoineen. Urho istui yhteen tuoleista ja koetti ajatuksissansa arvailla kuka ensiksi ilmestyisi.

Kauvaa hän ei ollutkaan siinä odottanut, kun Albert juoksi alas toisesta kerroksesta ja lausui hänet ystävällisesti tervetulleeksi:

— Olipa hauskaa, että sinulle sopi, minä kun olen täällä aivan yksin.

— Yksin? — kysyi Urho hämmästyneenä.

— Niin, isä ja äiti matkustivat tyttöjen kanssa Turkuun, siellä vietetään sedän syntymäpäivää, mutta minä jäin tällä kertaa mieluummin kotiin.

— Vai niin, — sanoi Urho kuivasti.

— Mutta toivottavasti sinä silti jäät tänne aamiaiselle, — kysyi Albert nauraen.

— Kait tässä on jäätävä, kiitos vaan. — Samassa alkoi japanilainen gongongi soida.

He astuivat hallista suureen ruokasaliin, jonka katto oli tummasta tammesta ja jonka seinien yläosia peitti paksu gobeliinitapetti ja alaosa oli kauniisti vuoltua tammea. Huonekalut olivat muhkeat ja arvokkaan näköiset jylhyydessään, sillä ne olivat mustasta ebenholtsista puuleikkauksineen. Ruokakalusto niinikään oli ensiluokkainen, kaunis, tumman vihreä, kullalla kirjaeltu empire-kalusto, johon kuului siromuotoisia, monivärisiä kristallilaseja.

Aamiainen oli erinomainen, ja punaviini, jota tarjottiin tummanvihreistä laseista, oli mainiota, mutta aterioivien mieliala pysyi matalana ja miltei alakuloisena. Albert koetti olla ystävällinen isäntä ja kaasi viiniä tuontuostakin, mutta siitä huolimatta ei Urho tuntenut itseänsä kotiutuneeksi. Pettymyskö siitä, että ei tavannut Ebbaa, vai tottumattomuusko olemaan ystävänsä kanssa kahdenkesken, sillä he eivät enää moneen aikaan olleet toisiansa tavanneet ilman tyttöjen seuraa, teki hänet ujoksi ja epävarmaksi. Keskustelusta ei tahtonut tulla mitään, kaikki oli pingoitettua ja miltei kiusallista. Tuntui kuin heidän ehkä olisi pitänyt kosketella asioita, joista oli paras vaieta, vaikka ei hän siihenkään tuntenut mitään tarvetta, sillä olihan hän täydellisesti tietämätön Albertin tunteista Ebbaa kohtaan. Vihdoin hän kysyä tokaisi ikäänkuin keksien jonkun hyvän ajatuksen:

— Sitä sinä et milloinkaan ole minulle oikein kertonut, mitenkä sinun suuri rakkautesi alkoi.

Albert istui kuin kivettyneenä ja punastui lievästi.

— Minun suuri rakkauteni? Mistä sinä päätät, että minä olen rakastunut?

— Minä tarkoitan sinun rakkauttasi tähän kaupunkiin.

— Ahaa, sitäkö sinä tarkoitat, — sanoi Albert iloisesti vapautuneena epämiellyttävästä tunteestaan, — rakkauttani tähän suorien katujen ja kauniiden puistojen kaupunkiin. Mutta mitäpä kerrottavaa siinä olisi, kyllä sinä sen itsekin tiedät, mitenkä kaupunkiin voi rakastua.

— Mitenkä minä sen maalaisena tietäisin?

— Mutta olethan sinäkin kiintynyt tähän kaupunkiin ja siis tiedät tunteesi synnyn. Minun on paljoa vaikeampi tietää, mitenkä kiintymykseni on alkanut, sillä minähän olen aina ollut kaupungissa. Eiköhän se ole aivan yksinkertaisesti tavallista syntymäseutuunsa kiintymystä.

— Ei, Albert, älä koeta nyt olla epärehellinen, kyllä sinun kiintymyksesi tähän kaupunkiin on tavallisuudesta poikkeavaa kaupungin ihailua ja sen palvomista, sillä sinä olet runoillut kaupungin itsellesi ikäänkuin eläväksi olennoksi, jonka kanssa sinä seurustelet.

— Voi olla, — sanoi Albert vältellen. Mutta, vaikka nyt olikin kysymys hänen lempiaiheestaan, ei hänellä ollut halua ryhtyä mihinkään lähempään selittelyyn, sillä hän huomasi, että Urho oli herättänyt koko kysymyksen enemmän keskusteluaiheen puutteessa kuin harrastuksesta. Sitäpaitsi hänestä tuntui, että Urho oli viime aikoina tullut hänelle yhä vieraammaksi ja vieraammaksi, jotenka hänelle oli mahdotonta enää paljastaa omaa sisintään. Syntyi taas pitkä vaitiolo, ja ystävät huomasivat, että heillä oli kovin vähän enää toisillensa sanomista. Kun aamiainen oli päättynyt, tuntui ikäänkuin helpoittavammalta. He istuutuivat alahalliin tupakoimaan, mutta rattoisaa keskustelua ei tahtonut millään syntyä. Kun he näin jonkun aikaa olivat ikävystyttäneet toisiansa, keksi Urho tekosyyn ja teki lähtöä, eikä Albertkaan tahtonut pidättää häntä.

Pettyneenä ja miltei nolona Urho lähti näiltä aamiaisilta, ja pettynyt oli Albertkin ja katui, että ollenkaan oli kutsunut Urhoa, sillä kovinpa he olivat lyhyessä ajassa vieraantuneet.

Hän oli yksin kotona ja tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen, sillä hän tunsi selvästi, että oli menettänyt ystävänsä. Miksi? Ah, sitä hän ei tahtonut nyt ajatella, se ajatus koski niin haikeasti kuin jo aikoja unhoitettu kuutamomuisto. Hän ei uskaltanut ajatella sitä asiaa, sillä hänestä tuntui, niinkuin hän olisi ystävänsä ohella menettävä paljoa enemmänkin, kalleimpansa. Hän tahtoi ajatella jotain muuta. Urho oli tehnyt hänelle kysymyksen, johonka hän ei ollut tahtonut vastata, mutta tiesikö hän itsekään, mitenkä »suuri rakkautensa» oli alkanut. Hän istui huoneessansa ja katseli merelle, jonka sylissä harmaat Viaporin linnakkeet rauhallisina lepäsivät niinkuin vanhuuttaan harmaantuneet mustat joutsenet.

Elävä, orgaaninen olento kaupunki olikin, niinkuin Urho oli sanonut, mutta mitenkä hän siihen oli kiintynyt, sitä ei hän koskaan ollut täydellisesti itsellensä selittänyt. Se kiintymys oli syntynyt itsestänsä, vähitellen, huomaamatta niinkuin sammalet kasvavat kallioihin.

Hän muisti, kuinka hän pienenä poikana katseli ulos akkunasta ja seurasi kadun syntymistä. Puuhaa siinä oli ollut, kun sitä mittailtiin, kaivettiin ja täytettiin, ja taitavuutta oli kysytty kadunkivittäjältä, ennenkuin katu sai tuon kovan peitteensä, joka hauskasti kaikaa astujan jalkojen alla ja antaa ikäänkuin tarmoa ja pontta sillä kulkijalle. Siinä oli riittänyt hänelle katselemista moneksi päiväksi, ja jo silloin hän kuvitteli pienessä päässään kaikkia niitä mahdollisia tapahtumia, joita sillä kadulla tulevaisuudessa voisi sattua.

Myöhemmin hän oli täydentänyt ajatuksiapa siinä suhteessa ja huomannut, että katu oli ihmisen poluista kummallisin ja vaiherikkain. Tarkastamalla katua ja sillä olevaa liikettä jossain kaupungissa hän oli lyhyessä ajassa saanut mitä rikkaimman kuvan ihmisten elämästä siinä kaupungissa. Vilkasliikkeisellä kadulla näki ihmisten moninaisen, ulkonaisen elämän ikäänkuin tiivistettynä ja yhteen paikkaan koottuna, ja tuon vilisevän, kirjavan kuohunnan takana hän näki elämän sisäisenkin puolen.

Oli ihmisiä, jotka miltei syntyivät kadulla, ainakin oli sellaisia, jotka saivat kasvatuksensa kadulla. Sanalla »katupoika» oli hänestä kuitenkin liiaksi huono kaiku. Eivät kaikki katupojat kuolleet kadulle, sillä moni ihminen, joka nykyään oli yhteiskunnan korkeimmilla asteilla, oli kerran alkanut katupoikana, sillä katu oli myöskin ankara opettaja.

»Katutyttö» taasen oli hänestä rumin nimi, minkä ihminen voi naiselle antaa, ja se merkitsi suurinta onnettomuutta ihmiselämässä. Katutyttö oli ihmiskunnan lihaksitullut tuska ja sen kävelevä häpeä. Ihmisiä syntyi katutytöiksi ja katupojiksi, mutta edellisten kohtalo tuntui hänestä jälkimäisten kohtaloa kovemmalta, sillä katupojasta saattoi tulla kunnian mies, mutta katutyttö saattoi harvemmin pysyä loppuun saakka pystyssä, jos hän vaan oli hiukankin kaunis ja sai pitää liian kauvan katua kotinansa…

Albert oli syntynyt onnellisissa kotioloissa, mutta jo varhain oli hän kuitenkin tullut ajatelleeksi näitä kysymyksiä. Pikkupoikana hän oli leikkinyt merenrantakallioilla niinsanotussa Kaartinpuistossa, ja sikäli kuin hän oli varttunut, oli kaupunkikin kasvanut niillä tienoilla. Ei ollut mikään ihme, jos ihminen rakastui kaupunkiin, jonka kanssa oli kasvanut.

Jokainen aitokaupunkilainen iloitsi syntymäkaupunkinsa kasvamisesta ja varttumisesta, niinkuin maalainen iloitsee jokaisesta uudesta maapalasta, joka on valloitettu viljelykselle, sillä kaupunki oli sen asukkaille ikäänkuin yhteinen koti. Kaupunki syntyi, varttui ja kuoli kuin elävä olento, sen saattoi jokainen huomata. Kaupunki nukkui ja heräsi uuden päivän työhön niinkuin ahkera ihminen, se lämmitti itseänsä tuhansin tulisijoin kuulakkaina pakkasaamuina vetäen yllensä valkoisen sauhun keveitä huntuja ja kesäisin se paistatti tummia kattojansa kuumassa auringossa niinkuin kissa paistattaa turkkiansa pirtinakkunalla. Kaupunki pukeutui mustaan suruun suurina juhlina, ja riemun onnekkaina päivinä se upeili juhlapuvussa. Sureva, pimeä kaupunki oli kuin mustapukuinen nainen, ja juhlivine lippuineen se muistutti kukkaniityllä tanssivaa kirjavapukuista nuorta neitosta. Monivivahteinen oli kaupunki, sillä oli herkät hermot ja tarkat vaistot, ja sen tunnelmat olivat kauneudessaan mittaamattomat. Oli siis luonnollista, että saattoi rakastaa kaunista, varttuvaa kaupunkia niinkuin veljeänsä, jonka kanssa on lapsena nukkunut saman peitteen alla.

Albert innostui yhä enemmän ja enemmän ajattelussaan, ja hänelle tuli rauhallisempi olo, sillä hän tunsi taas, että hänellä oli ainakin yksi ystävä, joka ei voinut hänestä vieraantua, joka oli luotettava kaikissa elämän kohtaloissa…

Mikä salaperäinen runous piilikään kaupungissa, tuossa ihmiskäsien suurimmassa ja merkillisimmässä luomassa. Kenellä oli tarkka korva, hän kuuli paljoa enemmän kuin vain tuon niinsanotun »kaupungin hermostuttavan melun». Hän kuuli sen katujen huumaavassa pauhussa koko ihmiselämän voimakkaan sykinnän, hän näki sen pitkissä, toreiksi avautuvissa kaduissa järjellisen ajatuksen suoran, voitokkaan kulun, sen taivaita tavoittelevissa torneissa hän näki ihmismielen suuren kaipuun autereisiin korkeuksiin, sen keinotekoisten puistojen ja istutusten vihreydessä hän näki ihmisen sammumattoman kauneudenjanon, sen huimaavaa vauhtia eteenpäin kiitävissä autoissa ja raitiovaunuissa hän näki suurien keksintöjen voittokulun ensi viestit ja sen monisäikeisessä johtolankaverkossa hän kuuli ihmisjärjen ja työn yhä kauniimpaan vireeseen sointuvan jättiläissoiton…

Albert tarttui käsin ohimoihinsa, hänen verensä syöksähti päähän rajusti niinkuin virvoitusjuoma äkkiä avatusta pullosta. Ajatusten rikkaus oli tukahduttaa hänet, kun hän ajatteli kaikkea sitä, mitä hän kaupungissa näki ja mitä hän tunsi sen katuvieriä astellessaan. Mutta vähitellen talttuivat hänen mielikuviensa vauhkoontuneet hevoset, ja hän ajatteli jo koko joukon rauhallisemmin.

Kaupungin olemukseen oli kätketty sanoin selittämätön tenho, joka valtaa monet ihmiset ja joka kutsuu kaukaa erämaidenkin takaa ihmisiä luoksensa niinkuin toiveiden luvattu maa.

Hän tiesi, että ken kerran on syntynyt vuorilla, hän ei enää viihdy ahtaissa laaksoissa, ken on tuntenut suuria suruja, häntä eivät huvita pienet ilot, ken kerran on syntynyt ja kasvanut kaupungissa, hän ei viihdy muualla. Hän tyytyy kaupungissa vaikka niukimpaan leipään kuin lähtisi muualle rikkaammille päiville, hän tahtoo elää kaupungissa ja sen kaupunkia muistuttavaan kalmistoon hän toivoo kerran pääsevänsä lepäämään…

Rauhattomuus ja yksinäisyyden tunne olivat kadonneet Albertin mielestä, hänellä oli taas selvä tunto ystävänsä läsnäolosta, ja hän lähti ulos sen rauhoittavaan seuraan…

VII

Äkäisesti sätkivä auto seisoi kadulla Urho Koskulan asunnon edessä. Se oli professori Hagenin auto, jossa Ebba ja Martta istuivat odotellen Albertia, joka oli tullut hakemaan Urhoa ajelulle.

Ilma oli kirkas ja harvinaisen kaunis, vaikka olikin jo myöhä syksy. Kaupunki näytti sangen somalta sunnuntaiasussaan, väkeä oli paljon liikkeellä varsinkin Esplanaadinkadulla ja Kaivopuistoon vievällä rantatiellä. Auto kiiti nopeasti läpi kaupungin, ja pian he olivat Eläintarhassa.

— Kyllä tämä rakas Helsinki sentään on pieni, — sanoi Albert. — Tuskin on päässyt menemisen alkuun, niin silloin meri taikka metsä jo on vastassa.

— Ajetaan hiukan maalle, — ehdoitti Ebba, ja niin he lähtivät ajamaan Oulunkylään päin. Matka kului hauskasti ja hyvin, sillä syksy oli ollut kuiva ja tiet olivat erinomaisessa kunnossa. Puut olivat miltei lehdettömiä, ja maa oli ruskea, jotenka ohikiitävä luonto näytti ikävältä ja alakuloiselta, vaikka aurinko teki parastansa antaaksensa tummille havumetsille ja mustille pelloille väriä.

— Kyllä kaupunki sentään oli paljoa kauniimpi, — sanoi Urho. — Vahinko, että varhain tullut ensi lumi niin äkkiä suli pois. Jos olisi edes hiukan lunta, niin luonto näyttäisi koko joukon kauniimmalta.

Auto kiiti eteenpäin, ja he tulivat yhä kauvemmaksi maaseudulle. Tuuli alkoi puhaltaa kylmästi, ja Martta ehdoitti, että palattaisiin kaupunkiin ja syötäisiin päivällistä jossain ulkona, esimerkiksi Alppilassa. Hetkisen mielipiteiden vaihdon jälkeen suostuivat kaikki siihen. Ebba tosin aluksi vastusteli, mutta kun Martta huomautti, että he nyt, kun sekä setä että täti vielä olivat Turussa, voisivat antaa kaikille palvelijoille vapautta siksi päiväksi, suostui hänkin.

— Nyt me pidämme oikein hauskaa, — sanoi Urho, kun oli tultu Alppilan eteiseen. Natisevia puuportaita myöten kiivettiin toiseen kerrokseen, jossa niinsanottu japanilainen huone sijaitsi. Se oli pienehkö, matala huone, jonka seiniä peittivät japanilaismalliset, paksuilla öljyväreillä maalatut kangastapeetit, jotka olivat pingoitetut bamburuokokehyksiin. Kattoa peittivät limittäin, toinen toisensa viereen ladotut eriväriset olkiset auringonviuhkat, ja katossa riippui viisi puukehyksistä, kahdeksansärmäistä lasilyhtyä, joissa oli primitiivisiä japanilaisia lasimaalauksia. Huonekalut olivat siroja korituoleja, tosin hiukan epämukavia, mutta iloisilla malleilla kirjaellut eriväriset patjat lisäsivät kuitenkin niiden viehätystä.

— Tämähän on kerrassaan tarunomaista, — sanoi Ebba kulkien ympäri huonetta ja tarkastellen sen omituisuuksia.

— Mutta sangen likaista, — huomautti Martta. — Katsoppas noitakin tahroja seinässä, ne ovat varmasti samppanjan jälkiä.

— Mistä sinä sen tiedät? — kysyi Albert.

— Ajattelin vain, että ne voisivat olla jokin muisto jostakin tällä pidetystä ihanasta juhlasta, ja olenhan minäkin kerran täällä ollut eräässä sellaisessa.

— Mitä juhlia ne sellaiset ovat? — kysyi Urho teeskennellen tietämättömyyttä.

— Enhän minä niistä mitään tarkemmin tiedä, mutta kuuluu täällä toisinaan olleen seinät koristettuina ruusuilla ja liljoilla ikäänkuin hääjuhlaa varten, ja sellaisissa juhlissa heitetään toisinaan samppanjalasit seinäänkin, vai miten luulette, herra Koskula?

— Mitäpä minä sellaisista tietäisin, mutta voihan se olla mahdollista.

— Sinä Martta tiedät niin paljon tuollaisista ja olet tietävinäsi vielä enemmän, — sanoi Ebba nuhtelevasti.

— Mutta nyt meidän on tilattava päivällinen, — sanoi Urho ja soitti tarjoilijaa. Huoneeseen astui frakkipukuinen, huolellisesti ajeltu ruotsinmaalainen tarjoilija, joka puhui yksinomaan ruotsia.

— Minä en puhu ruotsia, — sanoi Urho, — tilaa sinä, Albert. — Mutta Martta oli ehtinyt jo siepata ruokalistan ja luki sieltä ääneen ruokien nimiä, ja pian oli päivällinen suunniteltu.

— Mutta kyllä meidän nyt aluksi pitäisi heti saada lasi madeiraa, — ehdoitti Martta, minun tuli niin kylmä autossa.

Madeira tuotiin pienessä karafiinissa, ja Ebba ryhtyi kaatamaan laseihin. — Tämähän on oikein kodikasta, — sanoi hän, — vaikka ei tästä nyt isä taikka äiti oikein pitäisi, enkä luule, että setä ja tätikään olisivat tyytyväisiä meidän täälläoloomme, jos he sen tietäisivät.

— Ole huoletta, hehän ovat Turussa, — sanoi Martta, — ja muuten en minä ollenkaan ymmärrä miksi sinä aina leikit huonoa omaatuntoa, minä vain kysyn.

— Koettakaa nyt edes kerran olla kiistelemättä, — torui Albert ja nousi vetämään uutimet akkunoiden eteen. — Minä en voi sietää tällaista epämääräistä hämärää, se käy minun hermoilleni; vasta sitten kun sähkölamput palavat, saan minä ikäänkuin vieterin sydämeeni.

— Niin, onhan se täten paljon kodikkaampaa, eikä Suomen syksyinen päivä voi nähdä, mitenkä sen kultainen »toivo» viettää sunnuntaipäiviänsä ja tuhlaa sekä aikaa että varoja, — sanoi Ebba huoahtaen.

Urhosta tuntui epämiellyttävältä, tuntui kuin jokainen sana olisi tunkeutunut hänen sydämeensä niinkuin kuuma neula, ikäänkuin ne olisivat tähdätyt juuri häneen, ja kuitenkin hän tiesi varmasti, että Ebba puhui aivan viattomasti tarkoittaen enemmän itseänsä kuin muita.

— Kuulkaapa, minulla on ehdoitus! Kutsutaan tänne muitakin, niin saadaan oikein hauskaa, — sanoi Martta.

— Keitä?

— No vaikka Jukka Tavela.

— Minä en voi sietää sitä lörpöttelevää narria, — sanoi Ebba, — mutta keitä daameja sitten?

— Tietysti Aino Tuominen, sillä Jukka ja hän kuuluvat yhteen.

— Mene sinä Albert soittamaan kotiin, että palvelijat saavat tämän iltapäivän lomaa, — pyysi Ebba, ja Martta lähti soittamaan Jukka Tavelalle. Ebba ja Urho jäivät kahden. Syntyi äänettömyys. Hetken kuluttua Urho tarttui madeiralasiinsa ja kohotti sen lausuen:

— Neiti Hagen, sallikaa minun kohottaa tämä malja teidän terveydeksenne!

— Kiitän ystävällisyydestänne, mutta tiedättehän te, että minä en yleensä pidä näitä aineita terveellisinä kenellekään, — nauroi Ebba ystävällisesti.

— Eivät ne nyt ole niin vaarallisiakaan, jos vaan on vahva ja luottaa itseensä.

— Niin, te lienette vahva, ainakin minuun teette sen vaikutuksen.

— Riippuu siitä, mitä vahvuutta te tarkoitatte.

— Kaikkea.

— Niin, ruumiillisestihan minä kylläkin olen vahva, sillä olenhan minä monta palkintoa nyppinyt suurissa urheilukilpailuissa, mutta mitä hyötyä on siitä voimasta, jos sielu on sairas…

— Nyt te varmasti liioittelette. On mahdotonta, että teidän kaltaisenne mies olisi sielullisesti sairas; se on vain tuota tavallista sentimentaalista nuorten herrain puhetta, kun he tahtovat vaikuttaa naisille intresanteilta.

— Ah, te ette tunne minua ja minun sairauttani, — sanoi Urho ja tyhjensi lasinsa, — mutta tuolla ennakkoarvostelullanne te estätte minua jatkamasta tästä aineesta.

— Olkaa huoletta, jatkakaa vaan, mutta onhan luonnollista, että me emme tunne vielä toisiamme. Tahtoisin mielelläni tutustua teihin, sillä jokainen ihminen on varmasti tuntemisen arvoinen maailma.

— Olette kovin hyvä puhuessanne noin, mutta minun maailmani on siksi matala, että teidän, tutustuaksenne siihen, täytyisi koko joukon laskeutua alemmalle tasolle, ja eihän se ole mahdollista.

— Älkää puhuko noin, teidän vaatimattomuutenne takana piilee suuri ylpeys.

— Ei, ei, te ette ymmärrä minua. Tuntuu kait sangen vähän miehekkäältä, että minä näin avomielisesti teille, naiselle, tunnustan, että minulla olisi suuri halu omaksua teidän maailmanne, teidän tapanne puhua, tuntea, ajatella ja nähdä, mutta minä en voi sille mitään, että teidän persoonanne houkuttelee rehellisyyteen. En ole ehkä kylliksi usein lausunut ihastustani teidän runoissanne ilmenevän näkemyksen johdosta, luulette ehkä, että tahdon imarrella teitä, mutta se ei ole totta. Maalta on minun kaipaukseni minut kaupunkiin tuonut, ja kaupungin asukkaana tahtoisin minä tuntea kuuluvani siihen ja sen sivistyksen minä tahtoisin omistaa. Te ette tunne ensipolven taisteluita sen pyrkiessä sivistyksestä osalliseksi, te ette tajua sitä työtä ja henkistä kulutusta, jota jokainen hetki vaatii siltä, jolle kaikki on uutta ja outoa. Voitte ehkä aavistaa sen tuottaman sielullisen väsymyksen samanlaiseksi kuin otaksun teidän matkoillanne tunteneen, kun olette koko päivän kulkenut suurissa taidemuseoissa ja sielunne on koko ajan ollut alttiina uusille, voimakkaille vaikutuksille ja näkemyksille. Te ette tunne pienten voittojen suloista hurmaa ettekä aavista jokapäiväisten tappioitten helvetillistä tuskaa ja nöyryytystä…

Hänellä olisi ollut halu puhua ensipolven traagillisuudesta, joka johtui siitä, että ensipolven ihmiset lyhyessä ajassa, ehkä muutamissa vuosissa, saivat elää kaikki ne kokemukset, jotka toisille olivat tulleet lahjana ja perintönä sivistyneiltä esivanhemmiltaan. Hän olisi tahtonut huomauttaa, kuinka ainoastaan tavallista vahvemmat luonteet saattoivat sortumatta kestää tässä ylivoimaisessa taistelussa, mutta hänen miehinen vaistonsa esti häntä kuitenkin näin lyhyen tuttavuuden nojalla täydellisesti paljastamasta omaa itseänsä.

— Jatkakaa, miksikä keskeytitte?

— No eihän se nyt sentään sovi, että minä tässä rupean ruikuttamaan teille pettymyksistäni. Olisi samalla sekä naurettavaa että julmaa kiusata teitä moisilla jutuilla…

He eivät olleet ensinkään huomanneet, että Martta ja Albert olivat viipyneet niin kauvan poissa, yhtä vähän kuin sitä, että vahtimestari oli kattanut pöydän kuudelle hengelle. He havahtuivat vasta sitten kun portaista alkoi kuulua iloista, kovaäänistä puhetta. He katsoivat toisiinsa pitkään niinkuin kaksi ihmistä, joilla olisi vielä paljon toisillensa sanottavaa, mutta jotka tulevat häirityiksi.

Samassa avautui ovi, ja huoneeseen syöksyi ylioppilas Aino Tuominen ja hänen jäljessään Martta, Albert ja Jukka Tavela. Aino Tuominen oli kummallinen sekoitus sivistymättömästä maalaistytöstä ja suurkaupungin asfalttikukkasesta. Hänen kasvonsa olivat luonnostaan rumat, vaikka hän käytti sangen rohkeasti värilaatikkoa onnistumatta kuitenkaan luoda niihin taiteellaan kauneutta tai edes sivistyneen ihmisen ilmettä, sillä huulipunan takaa näkyi aina, kun hän vain vähänkin nauroi, hoitamaton hammasrivi. Hänen tukkalaitteensa oli luonnottoman suuri ostettuine lisäkkeineen, ja hänen pukunsa oli huomiotaherättävän komea olematta silti millään tavalla arvokas tai kaunis. Hän oli kaukaa Pohjanmaalta kotoisin ja kuolleen, rikkaan tukkihuijarin ainoa tytär. Pojat nimittivätkin häntä keskenänsä »Pohjolan kuningattareksi», sillä hänellä luultiin olevan paljon rahoja, niin hän ainakin itse antoi ihmisten ymmärtää. Tämän komean ulkonaisen kuoren hän oli hankkinut itsellensä Berliinin suurista, halpahintaisista makasiineista, kun hän palasi lyhytaikaiselta, mutta laajalta ulkomaanmatkaltansa. Hänen poskensa hehkuivat luonnottomasti, ja hänen silmissään oli kostea, polttava kiilto. Saattoi helposti huomata, että hän oli nauttinut alkoholia. Hän aivan juoksi Ebbaa tervehtimään.

— Kuinka se on kultaista tavata sinua täällä! Voi, voi sinua, Ebba, kuinka sinä sentään olet herttainen! Minä en osannut aavistaakaan, että sinä olisit täällä.

— Niin, eihän minulla ole tapana käydä ravintoloissa, mutta annoimme tänään lomaa palvelijoille ja tulimme syömään tänne päivällistä, — sanoi Ebba verrattain viileästi.

— Me löysimme tämän rakastavaisen parin tuolta alhaalta yksityishuoneesta, — sanoi Martta, — ja siellä me sitten otimme vähän vauhtia. — Huomasi selvästi, että sekä Martta että Albert olivat hiukan laseja kallistelleet.

— Kuka täällä puhui julmuudesta, kun minä tulin sisälle? — kysyi Albert istuutuessaan päivällispöytään.

— Eipä juuri kukaan, minä vain sanoin, että on julmaa kiusata naista typerillä jutuilla, — sanoi Urho.

— Julmaa, se on oikein se, julmuudessa on jotain hyvää ja kaunista.

— Hyi sinua, Albert, alatko sinä taas juttuinesi julmuuksista, — torui Ebba. — Sinä olet itse julma, kun vaan hiukankin olet maistanut jotain väkevämpää.

Mutta Albert, oli nyt sillä tuulella, että hän tahtoi puhua. Martta oli valinnut paikan hänen vieressänsä, ja Jukka istui hänen toisella puolellansa, ja pian olivat nämä kolme unhoittaneet, että pöydässä istui muitakin kuin he. Albert piti kiinni alkamastaan aiheesta ja sanoi:

— Minä en koskaan ole ollut julma enkä koskaan ole tehnyt mitään julmaa, mutta minä ajattelen toisinaan julmuuksia, niin, älkää tuijottakokaan minuun, minä luen oikein mielelläni hyviä sanomalehtikuvauksia suurista merionnettomuuksista ja junien yhteentörmäyksistä.

— Mutta sehän on vallan kauheata, — huomautti Aino Tuominen.

— Päinvastoin! Itse julmuus ei minuakaan viekoittele, mutta se kauneus, joka siinä piilee.

— Mitä tyhmyyksiä sinä nyt puhut julmuuden kauneudesta, — sanoi Urho verrattain töykeästi.

— Kyllä minä tavallaan ymmärrän mitä Albert tarkoittaa, taikka ainakin minä aavistan, — sanoi Martta kummallisen innostuneena ja katsellen Albertia hehkuvin silmin.

— Niin, eikö totta, Martta, eivätkö Neero ja Iivana Julma olleet taiteilijaluonteita, kuka sen voi kieltää? Ja kuinka moni runoilija onkaan koettanut sepustella heistä runoja, ja kuinka moni maalari onkaan yrittänyt esittää heidän hirmutekojansa. Aivan hämmästyttävässä määrässä ovat nämä julmat kuuluisuudet, mainitakseni nyt vain tunnetuimmat, kiinnittäneet taiteilijoiden ja kaunosielujen huomiota puoleensa.

— Niin, mutta en minä sittenkään näe heidän teoissaan mitään julmuuden kauneutta, — intti vastaan Urho, joka muuten aina hyväksyi empimättä Albertin ideat, mutta joka nyt Ebban tähden oli toista mieltä hänen kanssansa.

— Kyllä kait tässä saapuvilla olevat toki siksi paljon tuntevat renesanssiajan taidetta, että tietävät maailman suurissa museoissa olevan tuhansittain kauniita tauluja, jotka esittävät nuolien lävistämää Pyhää Sebastiania.

— Ai, niitä on niin paljon Berliinin, Rooman, Aleksandrian, Pariisin ja Lontoon gallerioissa, — ehätti Aino Tuominen innostuneena, luullen saavansa pienen tilaisuuden kertoa ulkomaanmatkastansa.

— Minkätähden luulette Sebastianin aina olevan niin kauniin vartaloltaan? Luonnollisesti siksi, että legenda kertoo hänen olleen kauniin, mutta myöskin juuri siksi, että hänen haavansa ja niistä vuotava veri kauniimpina esiintyisivät kohottaen katsojassa säälin tunteen ohella esteettistä nautintoa. Yksinpä Kristuksessa ristillä, joita tauluja ainakin tunnette, on paljon julmuuden kauneutta.

— Minusta ne usein verisine haavoinensa herättävät sääliä ja inhoa, — sanoi Ebba. Mutta Albert oli vastustavalla tuulella.

— Anteeksi, serkku, lausuntosi todistaa vain sitä, ettet vielä ole täydellisesti vapautunut naisellisuudestasi, jota sinä kaikin mokomin koetat tappaa, ja että sinun silmäsi eivät vielä ole kyliin avoimet taiteelle.

Ebba punastui harmista, ja Martta nautti, kun Albert kohteli Ebbaa tylysti.

— Katsoppas nyt sinua, Albert, tuolla tavalla sinä suututat neiti
Ebban, — torui Urho.

— Niin, sinä olet todella julma, sinä saat ihmisen suotta suuttumaan, — sanoi Ebba vihaisesti.

— Kas vaan, tuossakin on julmuuden kauneutta nähtävänä. Minä voin suututtaa kauniin neitosen vain siksi, että saisin hänen verensä nopeammin kiertämään ja voisin ihailla suuttumuksen punaa hänen muuten kalpeilla poskillansa ja saisin suojella itseäni hänen silmiensä vihan salamoilta.

— Onpa sinulla pikkumaisia intohimoja, — sanoi Urho.

— Niinkuin kuolema ja uni ovat sisaruksia, ovat julmuus ja intohimo serkuksia.

— Kuten sinä ja minä, — ehätti Martta. Kaikki nauroivat, ja Albert huomasi, ettei hänen kannattanut pitää esitelmää tästä aineesta ainakaan tälle seuralle.

Päivällinen oli syöty ja kahvi oli tuotu likööreineen. Aino Tuominen asettui pianon ääreen ja alkoi soittaa jotain kevyttä laulua, johonka Martta laulaen yhtyi. Ebba vetääntyi syrjemmällä olevaan nojatuoliin ja murjotti siinä suuttuneen näköisenä. Urho istuutui hänen vieressään olevaan nojatuoliin ja koetti aikaansaada keskustelua, mutta Ebba vastaili aluksi hajamielisesti ja haluttomasti. Albert ja Jukka olivat poistuneet huoneesta.

Aino ja Martta soittivat ja lauloivat minkä jaksoivat kaikenlaisia kansainvälisiä renkutuksia niin äänekkäästi, että kaikki keskustelu tuntui tuiki mahdottomalta. He vaikenivat hetkeksi laulustansa maistellakseen hiukan likööriä, joka loisti vihreänä kuin myrkky valkoisissa laseissa. Sitten he alkoivat taas menoamisensa.

Urhoon olivat viinit vaikuttaneet tuntuvasti. Hänen kasvonsa hehkuivat punoittavina, mutta hän osasi hyvin salata päihtymyksensä. Voidaksensa edes hiukan kuulia toistensa puhetta kallistivat Ebba ja Urho päänsä toistensa puoleen. Heidän ollessaan tässä asennossa ilmestyi Albert Jukan seuraamana huoneeseen, Ebban tai Urhon huomaamatta heidän tuloansa. Kummankin suussa savusi pitkä, hyvätuoksuinen sikari. Tytöt lauloivat kovaäänisesti, ja Ebba ja Urho keskustelivat innokkaasti.

Albertin katse synkistyi, hän pysähtyi ovelle ja imaisi voimakkaan vedon sikaristaan sekä puhalsi sitten sauhun suustaan sellaisella voimalla, että Martta sai savua henkeensä ja alkoi yskiä. Sitten hän astui pöydän luo ja joi yhdellä siemauksella koko pikarillisen ja kaatoi heti itsellensä toisen ja joi senkin. Ebba oli huomannut sen ja tuli surulliseksi sekä kuunteli hajamielisenä Urhon puhetta. Albert istuutui pöydän ääreen ja tuijotti tylsästi eteensä.

Laulu ja soitto olivat tauonneet, kun Martan yskäkohtaus ei helpoittanut ennenkuin hän sai suuhunsa likööriä. Aino kertoi erään lievästi sopimattoman »salonkivitsinsä», jonka hän muka oli kuullut Pariisissa. Syntyi naurunrähäkkä. Albert säpsähti ja heräsi ajattelustaan. Hän katseli ympärilleen ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt mistä oli kysymys; sitten hän tyhjensi pikarinsa ja ehdoitti, että ruvettaisiin tanssimaan.

Pöytä työnnettiin syrjään, Aino istuutui pianon ääreen ja alkoi soittaa suurella pauhulla remuavaa valssia. Albert sieppasi Martan käsivarrellensa ja alkoi tanssia hurjasti. Urho pyysi Ebbaa, joka suostuikin, mutta heidän oli aivan mahdotonta tanssia, sillä Martta ja Albert tanssivat niin rajusti, että tuolit kaatuivat, eikä heille jäänyt mitään tilaa ahtaalla lattialla.

Ebba luopui pian tanssiyrityksestään ja istuutui pianon ääreen vapauttaakseen Ainon, joka olisi itse mielellänsä tanssinut. Ebba soitti kaunista, haikean surumielistä, venäläistä »Kaipaus» nimistä valssia. Jukka tanssi Ainon kanssa, ja heidän oli koko joukon helpompi tanssia, sillä Martta ja Albert eivät tanssineet enää niin rajusti. Ebba näki pianon mustasta pinnasta niinkuin peilistä, kuinka Martta ja Albert tanssivat lähekkäin ja kuinka Martta kuiskasi jotain Albertin korvaan, johonka tämä vastasi myöntävästi päätänsä nyökyttäen. Yhtäkkiä tuntui Ebbasta niin tukahduttavalta, hänen oli vaikea hengittää, hän harvensi tahtia ja vihdoin sekaantui kokonaan soitossaan ja lopetti äkkiä…

— No, mikä nyt tuli? — kysyi Martta.

— Ei mikään, täällä on vaan niin kuuma.

Istuttiin jälleen pöytään ja juotiin likööriä. Puhe sujui kaikilta hyvin; ainoastaan Ebba oli vaitelias, sillä hän ei ollut juonut juuri mitään. Hänestä alkoi kaikki tuntua sanomattoman vastenmieliseltä, ja ahdistava tunne rinnassa yhä kasvoi. Hän ehdoitti poislähtöä, ja hänen hämmästyksekseen suostuivat kaikki siihen heti, ilman vastaväitteitä. Hän ei todellakaan käsittänyt mitään, oli kuin hän ei olisi tuntenut koko seuraa, sillä niin yllättäviä olivat nämä suostumuksessaan…

Tilattiin kolme autoa, vaikka Ebbasta olisi kaksikin riittänyt, ja hetkisen odotuksen jälkeen olivat he matkalla kaupunkiin.

VIII

Martta ja Albert istuivat kahden suljetussa autossa, jonka akkunaruudut hermostuttavasti rämisivät vaunun kiitäessä vinhaa vauhtia eteenpäin.

Albert istui väsähtäneenä ja kokoonlyyhistyneenä auton sohvalla ja katseli tylsästi ulos akkunoista. Katulyhdyt vilahtelivat ohimennessä niinkuin tuliset pallot avaruudessa. Muuta ei hän nähnytkään, sillä vauhti oli siksi kova, että kaikki muuttui epämääräiseksi kaaokseksi.

— Voitko sinä pahoin? — kysyi Martta ja tarttui hänen käteensä.

— En.

— No mikä sinua sitten vaivaa?

— Ei mikään.

— Siinä tapauksessa täytyy meidän tänä iltana pitää oikein hauskaa. — Auton lasit rämisivät niin, että hän ei oikein kuullut Martan viimeisiä sanoja.

— Mitä meidän täytyy pitää? Juomisesta olen jo saanut kyltikseni.

— Hauskaa, oikein hauskaa, — sanoi Martta ja silitteli lämpimällä kädellänsä Albertin veltosti riippuvaa kättä. Albert ei sanonut mitään eikä myöskään vetänyt pois kättänsä, vaan antoi Martan sitä hyväillä. Auto töyssyi sinne tänne niin, että sisällä-istujat tölmäilivät toisiansa vasten, ja kerran löivät heidän päänsä yhteen. Martan kasvot koskettivat Albertin poskea, jota Martta hiljaa suuteli, mutta Albert ei ollut huomaavinansa mitään. Häntä niin väsytti, ja kuitenkin piti katkera, jäytävä tunne sydänalassa häntä valveilla. Hän ei saanut pois silmistänsä näkyä, jonka oli nähnyt astuessaan japanilaiseen huoneeseen: Ebba ja Urho olivat keskustelleet niin tuttavallisesti toistensa puoleen kallistuneina. Hän kärsi siitä, että hänen vierellänsä Ebban asemesta istui Martta. Hän tiesi varsin hyvin, että Ebba olisi istunut siinä, jos hän oikein olisi tahtonut, mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut, kun Ebban tunne oli Urhon valinnut.

Kansallismuseon kohdalla teki heidän autonsa äkkinäisen käänteen
Museokadulle päin. Albert heräsi ajatuksistansa ja kysyi:

— Mihinkä nyt, joko me nyt olemme kotona?

— Emme, me menemme nyt minun luokseni, — sanoi Martta veitikkamaisesti ja korjasi hattuansa, joka oli lentänyt käänteessä vinoon toiselle puolelle päätä.

— Sinun luoksesi? Eikö sinun kotisi ole sama kuin minunkin?

— Ei tällä kertaa. Me menemme Aino Tuomisen boksiin, joka on minun käytettävissäni. Annoin jo lähtiessä ohjaajalle määräykseni.

— En minä enää jaksa sen harakan kanssa.

— Ei sinun tarvitsekaan jaksaa, Aino meni Jukan kanssa ties minne, ja huone on minun käytettävissäni. — Albertin täytyi väkisinkin nauraa.

— Oletpa sinä aika vekara, kun järjestät kohtauksia toisten huoneisiin.

— Aino ja minä olemme hyviä ystäviä, kuten tiedät; minä olen usein ottanut vastaan ystäviäni hänen kodissaan, sillä enhän minä koskaan tunne itseäni vapaaksi teillä.

— Vapaaksi? — Auto pysähtyi samassa, ja Albert maksoi ohjaajalle. He alkoivat nousta portaita. Kolmannessa kerroksessa Martta avasi omalla avaimellansa oven, ja he tulivat pieneen, somaan huoneistoon.

Etumainen huone oli tilava ja hauskasti kalustettu. Peräseinällä oli suuri sohva, jonka yli oli vedetty kauniille poimuille putoileva silkkinen, räikeävärinen, itämaalainen matto. Suuria itämaalaisia silkkipatjoja oli runsaasti sekä sohvalla että tilavissa nahkapäällysteisissä nojatuoleissa. Lattiaa peitti paksu, punainen matto, seinillä oli runsaasti hyvällä maulla valittuja pieniä tauluja ja hyviä valokuvia tunnetuista taideteoksista. Siellä täällä veti huomiota puoleensa joku kaunis maljakko tai pieni veistokuva. Eräällä jalustalla seisoi marmorinen Antinous, pää alas painuneena, huulillaan arvoituksellinen vuosisataishymy, ja toisella jalustalla pingoitti marmorinen Eros kaarevaa joustansa. Katossa paloi sähkökruunu, jonka lamppuja verhosivat eriväriset, silkkiset ruusut. Ovessa, joka johti perimmäiseen huoneeseen, riippui erivärisistä lasihelmistä sommiteltu japanilainen verho, jonka irralliset helminauhat riippuivat suorina ja alkoivat pienimmästäkin kosketuksesta kilisten heilua.

— Onpa täällä somaa ja kodikasta, — sanoi Albert, istuutui sohvaan ja otti paperossin sohvan vieressä olevalta messinkiseltä, turkkilaiselta pöydältä. — Kannattaako Aino Tuomisen pitää tällaista asuntoa?

— Kannattaisi kait kyllä, sillä onhan hän rikas, mutta minä otan osaa vuokraan, ja osa täällä olevista tavaroistakin on minun, ja minulla on käyttöoikeus aina silloin tällöin tähän huoneistoon. Tänne minulla on tapana kutsua vieraitani.

— Vieraitasi? Miksi et kutsu heitä kotiin, meille?

— Kotiin, hyvänen aika, eihän minulla täällä ole kotia, jos sitä nyt oikeastaan on missään. Minun ystäväni ja vieraani eivät mielellänsä tule minun kotiini, sillä se on heistä liian hieno ja he pelkäävät, etteivät osaa käyttäytyä, ja onhan äitisi siinä suhteessa sangen ankara ja pikkumainen. Ei, mutta mitä me tässä turhia jaarittelemme, sinun on saatava jotain hyvää. Likööriä minulla on täällä hiukan, sitä »maisterin vaasilikööriä», josta sinä niin pidät ja jota me sinun kunniaksesi kutsumme sillä nimellä. — Hän otti pienestä, lasiovella varustetusta, mustasta seinäkaapista kaksi korkeajalkaista liköörilasia, joista toinen oli vihreä ja toinen punainen.

— Mitä ihmeitä sinulla on?

— Älä ollenkaan ole levoton, sinä saat juoda punaisesta lasista, sillä se on lemmen lasi, minä juon vihreästä toivon lasista. — Hän kaasi ruskeasta, vaasintapaisesta ruukusta, jossa oli kaunis korva, lasit täyteen punertavaa, voimakkaasti tuoksuvaa likööriä.

— Älä hassuttele, sinulla on niin paljon lapsellisia konsteja, mutta maljasi, Martta, sinä olet kuitenkin sangen näppärä tyttö järjestämään itämaalaisia iltoja.

— Kiitos, Albert. Täällä on täydellinen vapaus, täällä saa käyttäytyä niinkuin kukin tahtoo. Minä voin järjestää sinulle vaikka Semiramiksen riippuvat puutarhat, — sanoi hän nauraen.

— Sepä olisi jotain harvinaista ja hauskaa nähtävää näin pohjoisessa.

— Oikeinko sinä tahdot? — nauroi Martta ja väänsi sähkönappulaa niin, että vain punaiset lamput jäivät palamaan; sitten hän täytti liköörilasit ja otti peilin edestä kristallisen hajuvesiruiskun ja kulkien tanssiaskelin ympäri huonetta ruiskutti siitä valkoruusun suloista tuoksua. Albert katseli hämmästyneenä sitä tottumusta, jolla Martta kaiken tämän järjesti, ja hän alkoi väkisinkin vaipua siihen velttoon ja huumaavaan tunnelmaan, johonka punainen valo ja valkoruusun tuoksu hänet tuudittivat.

Hän katseli kaikkea tätä keinotekoista kauneutta jonkinlaisella hartaudella ja uteliaisuudella; punainen valo leikki kaikkialla kirjavilla patjoilla, marmorisilla veistoksilla, seinillä riippuvilla tauluilla ja ennen kaikkea Martan kasvoilla. — Punainen valo tekee kaikki kauniiksi, — ajatteli hän katsellessaan Marttaa. Ääneen hän lausui:

— Tämä ei ole hullumpaa, mutta tästä puuttuu vielä jotain, soittoa.

— Ole huoletta, sitäkö sinä vielä kaipaat, — sanoi Martta ja juoksi perimmäiseen huoneeseen. Albert saattoi hyvin nähdä heiluvien helminauhojen läpi, kuinka Martta nosti suuren gramofonin lattialle ja veti sen vireeseen, kuinka hän asetti levyn paikalleen, käänsi suurikitaisen kaikutorven etuhuoneeseen päin ja tukki suuren villaliinan sen ammottavaan kitaan. Albert alkoi käydä yhä uteliaammaksi, — mitähän se nyt alkaa soittaa? — ajatteli hän. — Tietysti jotain banaalia valssia, sillä sellainenhan on Martan maku. — Hän näki, kuinka Martta pani koneen käymään, mutta tuota tavanmukaista häiritsevää alkumelua ja särinää ei kuulunutkaan; hän oli aivan hämmästynyt.

— Terve, tervissimo Albert, — sanoi Martta ja kohotti lasinsa, — kuunnellaanpas nyt minun taidettani. — Alkoi kuulua ikäänkuin kaukaisen jouhiorkesterin soittoa; aluksi kuului se hiukan epäselvänä, mutta pian Albert tunsi kappaleen, jonka hän usein oli kuullut ulkomailla suurissa konserteissa. Se oli hänen lempikappaleensa, nuoren australialaisen säveltämä »Merimiehen ikävä». Monasti oli hän elänyt sen sisällön mielikuvituksessansa alusta loppuun, ja nyt huvitti häntä kuunnella sitä gramofonin salaperäisenä esityksenä. Soiton vaimennettu ääni, nautittu alkoholi sekä väsymys estivät häntä olemasta kylliksi arvostelevainen, ja hän vaipui hetken tunnelmaan…

Hän kuuli selvästi, kuinka sellot soittivat laivan lähtiessä rannan ristiaallokkoa, ensi viulut kuvasivat kaihoisaa hyvästijätön säveltä, ja rannalle jääneen morsiamen nyyhkytykset kaikuivat selvästi alttoviulujen tummassa säestyksessä, joka laivan lipuessa ulos satamasta vähitellen kaikkosi…

Meren aallokko kävi suuremmaksi, selväpiirteisemmäksi ja rajummaksi sekä samalla yksitahtisemmaksi. Orkesterin kaikki jouhisoittimet lauloivat aavan meren suurta ja raskasta aaltoilua, varsinkin bassoviulujen kumeat rytmit antoivat selvän kuvan meren mahtavasta liikehtimisestä; korkea klarinetti puhalsi yksitoikkoista tuulen vinkunaa laivan köysissä ja raakapuissa, ja eristäytyneenä ikäänkuin sooloksi lauloi ensi viulu surunvoittoista merimieslaulua.

Mutta tuulen kimeä ääni touveissa ja köysissä yltyi, meren aallokko paisui myrskyksi, ja lemmenlaulu kuoli valtavaan rajuilman pauhuun. Mahtavat rummun tärähdykset ja metallisoittimien äkkinäiset törähdykset kuvasivat hätälaukausten kumeata jylinää, ja kimakat klarinettijuoksutukset hengenhädässä taistelevien ihmisten avunhuutoja, ja silloin tällöin heikosti kuuluva virren sävel kertoi kuoleman kauhun aiheuttamista rukouksista. Koko orkesteri pauhasi miltei korviasärkevänä epäsointuna…

Mutta vähitellen myrsky tyyntyi, vedet laivan keulassa solisivat, ja aurinkoinen päivä kimmelsi jouhisoittimien iloisissa sävelissä. Myrsky oli onnellisesti vältetty, alus kiisi varmasti eteenpäin, tuli yö…

Sordiinot viuluissa orkesteri soitti kuutamon salaperäistä, hämärää juhlallisesti nousevilla ja laskevilla mainingeilla, ja yksinäinen ensi viulu alkoi hiljaa, ikäänkuin huomaamatta laulaa mertakyntävän nuorukaisen koti-ikävää…

Hiljaa, huomaamatta taukosi soitto, ei kuulunut mitään tavallista, häiritsevää loppurasahdusta, kun gramofoni lopetti soittonsa. Albert istui hetkisen hiljaa oman mielikuvansa vallassa. Kun hän heräsi, ei hän ollut varma, oliko kuullut gramofonin soittoa vai oliko hän mielikuvituksessansa elänyt kuulemansa sävellyksen. Hän nojasi raskasta päätänsä sohvan silkkisiin patjoihin.

— Mitä sinä pidit? — kysyi Martta kuiskaten ja tarttui Albertin kuumaan käteen. Albert säpsähti kuin unesta.

— Mitäkö pidin? En tiedä soittiko halveksittu gramofoni sen kappaleen, jonka minä äsken kuulin, vai oliko se kaiku jostain ennen kuullusta esityksestä, mutta joka tapauksessa en minä luullut, että gramofoni voisi tarjota ainoallekaan musikaaliselle ihmiselle siedettävää tunnelmaa, minussa se ainakin herätti vanhan muiston ja lopusta minä pidin itse huolen. Sinun riippuvat itämaalaiset puutarhasi eivät keinotekoisuudessaan ole hullumpia, ja tuo kone taitaa olla kallis?

— Niin kait se on. Isä toi sen minulle kerran ulkomailta, ja se lienee parhaita lajiaan. Mutta voi se soittaa muutakin kuin vain tunnehymistyksiä.

— Oletko sinä Martta koskaan tullut ajatelleeksi, kuinka musiikki sentään on kummallista. On olemassa yksi sävellaji, jonka kaikki ilman mitään vastaväitteitä, kansallisuudesta huolimatta, myöntävät surun ja tuskan tulkiksi, tarkoitan mollia, ja on taas toinen sävellaji, joka yhtä selvästi on ilon ja riemun täydellisin ilmaisija. Eivät minkään kielen sanat, eivät mitkään muodot, viivat tai värit niin selvästi ja kaikille tajuttavasi ilmaise näitä tunteita kuin sävelet, sanattomat sävelet.

— Kyllä minä sen tunnustan, mutta en minä nyt jaksa filosofeerata musiikista; — sanoi Martta, joka kaiken aikaa kun Albert puhui oli istunut hermostuneena ja kärsimättömän näköisenä. Minä voin näyttää sinulle, kuinka minun koneeni voi tulkita duuria, mutta sitä ennen, tervissimo, — sanoi hän ja kohotti maljan juoden sen ahnaasti pohjaan.

— Älä herran nimessä aina hulluttele, sinussa ei ole yhtään vakavuutta.
Näin on niin hyvä olla.

Mutta Martta ei kuullut hänen viimeisiä sanojaan, vaan ponnahti ketteränä kuin nuori kissanpenikka ylös sohvasta, alkoi työntää tuoleja syrjään keskilattialta ja livahti samassa toiseen huoneeseen sulkien oven jälkeensä. Albert jäi yksikseen, hän oli täynnä uteliaisuutta, hetken outoa tunnelmaa ja jännitystä, sillä hän ei voinut aavistaa minkä yllätyksen hänen kekseliäs serkkunsa hänelle taas valmistaisi. Mutta samaan aikaan tuntui hänessä syvällä itsessänsä kalvava tuska ja suru; hän oli suostunut kaikkeen tähän karkoittaaksensa surullisia ajatuksiansa.

Häntä ahdisti, hän olisi tahtonut raitista ilmaa, mutta valo, tuoksut ja likööri kahlehtivat hänen väsyneen tahtonsa.

Samassa ovi aukeni, kuului voimakasta, reipastahtista soittoa ja kastanjettien kilahduksia. Kappale oli jokin tuttu espanjalainen tanssi. Martta syöksyi huoneeseen puettuna kauniiseen espanjalaiseen pukuun; hänellä oli päässään suuri, harmaa huopahattu ja hiuksissa luonnottoman suuri keinotekoinen, tulipunainen ruusu.

Albert oli hämmästynyt ja näyn häikäisemä, hän ei voinut hillitä itseänsä, vaan löi kämmenillänsä tahtia. Martta tanssi notkeasti, reippaasti ja hämmästyttävän tulisesti espanjalaisen boléron. Kun tanssi oli loppunut, heittäytyi hän hengästyneenä Albertin syliin ja peitti hänen kasvonsa ja suunsa kiihkeillä suudelmilla.

— Albert, rakas Albert, minä olen kauvan rakastanut sinua, ja sinä olet välinpitämättömyydelläsi kiusannut minua, mutta nyt sinä olet minun, minun ikiomani, niin, niin, älä puhu mitään, sinä olet minun, minä rakastan sinua, minä jumaloin sinua, ja minun koko olemukseni ikävöi sinua, minun tunteeni palo polttaa minut poroksi… Hän puhui niin nopeaan ja hengästyneesti, että Albert ei ehtinyt sanoa sanaakaan väliin, vaan koetti työntää häntä luotansa. Mutta Martta kietoi kätensä hänen kaulaansa ja puhui kiihkeästi:

— Ilman sinun rakkauttasi en voi elää, minä olen sairas, koko minun olemukseni himoitsee sinua, kuukaudesta kuukauteen olen minä ihaillen kaivannut sinua, — hän ponnahti hurjana seisomaan, tarttui rajusti Albertia käteen ja yritti vetää häntä toiseen huoneeseen. Mutta samassa Albert tempautui irti, hyppäsi seisomaan ja huusi:

— Sinä olet humalassa, Martta, sinä olet hullu. — Mutta Martta takertui uudestaan häneen ja yritti suudella häntä ja puhui läähättäen:

— Sinä et siis rakasta minua vähääkään, sinun välinpitämättömyytesi ei siis ollutkaan mitään teeskentelyä, kuten minä luulin, sinä rakastat toista, niin, minä tiedän sen. Ah, kuinka minä vihaan sitä ihmistä, hän on minun kaikkien onnettomuuksieni syy, tuo sinun Ebbasi, jota et kuitenkaan tule koskaan saamaan. Hän on myrkyttänyt koko minun elämäni, mutta hän ei ole tuleva sinun omaksesi, sillä hän rakastaa Koskulaa, niin, hän rakastaa Urhoa… — Yhtäkkiä hän irtautui Albertista ja peräytyi muutamia askelia keskilattialle. Albert seisoi huojuen ja nojasi itseänsä suuren tuolin selustaan. Hänkin oli hengästynyt niinkuin kiivaan juoksun jälkeen; Martan sanat olivat lyöneet hänet voimattomaksi.

— Kuuletko sinä, hän ei rakasta sinua, mutta minä rakastan ja minulla on tunteen oikeus sinuun…

— Sinä olet inhoittava! — sai Albert vaivoin sanotuksi käheällä äänellä ja peräytyi ovea kohti. Samassa Martta syöksyi hänen käsiinsä kiinni ja alkoi vetää häntä mukanansa.

— Sinä olet niinkuin äitisi! — karjaisi Albert vimmoissaan ja heitti hänet rajusti luotansa.

— Niinkuin äitini! — parahti Martta ja kaatui itkien lattialle.

* * * * *

Albert oli avannut akkunan, josta kylmä syysilma tulvehti sisään karkoittaen hajuveden, tukahduttavan tuoksun. Hän seisoi akkunan ääressä ja katseli ulos, jossa kuutamo kiilteli mustilla katoilla ja vastassa olevan kivimuurin akkunoissa. Albert oli sammuttanut punaisen valon ja sytyttänyt valkoiset lamput.

Hänen oli paha olla, kun hän katseli huonetta luonnollisessa valaistuksessa. Kaikki oli ollut niin kummallista, valo, tuoksut, juoma, soitto ja tanssi. Hän ei itsekään ymmärtänyt, mitenkä oli voinut vaipua niin keinotekoisiin tunnelmiin. Mutta tunnelmia ne joka tapauksessa olivat olleet ja sangen vaikuttaviakin, sitä ei hän parhaimmallakaan tahdollaan voinut kieltää. Ja hän alkoi jo ajatella, että tokko mitään täydellisesti keinotekoista ja luonnotonta onkaan, sillä ihmisethän kaiken tekevät ja kaiken tuntevat, ja jos lukemattomat tuhannet rakastivat esimerkiksi tällaisia tunnelmia, niin tuskinpa ne enää silloin olivatkaan keinotekoisia tai luonnottomia, koska niillä oli sisältöä, ja arvoa heille…

Martan yhä äänekkäämmäksi käyvä itku katkaisi hänen ajatuksensa. — Ainakin tuo on totta ja ehkäpä todellistakin, — ajatteli hän katsellessaan Marttaa, joka yhä makasi lattialla punaisella matolla ja itki niin, että hartiansa nytkähtelivät. Albert seisoi äänetönnä ja katseli maassa makaavaa nuorta naista. Kohtaus oli tehnyt häneen järkyttävän vaikutuksen, ja hän oli silmänräpäyksessä selvinnyt päihtymyksestään. Hänen kävi Marttaa sääliksi, mutta myöskin häntä inhoitti. Kun itkun nyyhkytykset alkoivat taas käydä voimakkaammiksi, lähestyi hän Marttaa ja nosti hänet sohvalle istumaan.

— Älä nyt enää itke, eihän sinulla ole siihen mitään syytä, — sanoi hän koettaen lohduttaa.

Martta käänsi itkettyneet kasvonsa häneen ja kysyi kuin unesta heräten:

— Mitään syytä?

— Niin, älä nyt enää itke, eihän se siitä parane.

— Mitään syytä, — toisti Martta ikäänkuin muistellen, — voi rakas Albert, minulla on paljon itkemisen syytä, koko minun elämäni on ollut paljasta itkua ja pitkä tuskan parahdus, — ja hän purskahti taas itkuun. Albert nousi ja meni neuvottomana akkunan luo ja katseli ulos. Hänen tunteensa olivat hyvin sekavat ja epämääräiset, hän ei ymmärtänyt Martan sanoista puoliakaan. Hän olisi mielellänsä lähtenyt koko huoneesta, mutta ei hän katsonut voivansa tehdä sitäkään. Miksi? Sekin oli hänelle epäselvää. Hän päätti odottaa, kunnes Martta rauhoittuisi, puhua hänen kanssaan ja vasta sitten jättää hänet yksikseen. Kun Martta taas oli hiukan rauhoittunut, sanoi Albert:

— Minä en ymmärrä sinua vähääkään, kerro nyt minulle rauhallisesti.

— Minä kerron, jos sinä voit rauhallisesti kuunnella minua, — sanoi Martta ja kuivasi kasvojansa. — Albert, sinä tunnet hyvin minun syntymäni tarinan ja sinä teidät yhtä hyvin kuin minä, että en ole mikään sinun serkkusi, vaikka minä siitä käyn, ja juuri syntymässäni on minun elämäni suuri tragiikka.

— Mutta onhan sinulla ollut hyvä koti ja olethan sinä saanut samanlaisen kasvatuksen kuin Ebba ja minä.

— Samanlaisen, ei koskaan. Minulla on ollut niitä samoja ulkonaisia etuja kuin teilläkin, mutta minulta on puuttunut se kaikkein suurin ja kallein, äidin rakkaus.

— Nyt minä taaskaan en ymmärrä sinua, sillä onhan täti Emma ollut sinulle hyvä ja kiltti niinkuin oma äitisi, sitä kait sinä et tahtone kieltää?

— Hyvä ja kiltti, siinä onkin kaikki, mutta hän ei ole rakastanut minua.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Minä olen tuntenut sen, lapsuuteni on täynnä katkeria muistoja, jo silloin minä olen sen huomannut. Niitä havaintoja eli tuntoja on mahdoton sanoin kuvailla tai mainita mitään erikoisia tapauksia, minä olen vain joka hetki tuntenut, että saan kaikki armosta, että minulla ei ole mitään oikeutta kaikkiin niihin ystävällisyyden osoituksiin, joita minulle on suotu, että minulla oikeastaan ei ole elämisen oikeutta.

— Martta, kuinka voit ajatella noin! Sinä olet kiittämätön.

— Niin juuri, kiittämätön, se on oikea sana. Kiitollinenhan minun pitäisikin olla joka hetki, kiitollinen siitä, että olen saanut hyvän kasvatuksen, kiitollinen siitä, että minulla on Hagenien loistava nimi, kiitollinen kaikesta, kiitollinen ja yhä kiitollinen, mutta sitä minä en osaa olla.

— Martta!

— Mitä hyötyä on kiitollisuudesta? Onko kiitollisuus mikään ihmiselle sopiva tunne? Kerjäläinen voi olla kiitollinen lahjoittajalle siitä, että sai lahjan, mutta se tunnehan on ostettu tunne, jos se yleensä on mikään tunne. Minä en tahdo enkä voi olla kiitollinen, ja kuitenkin tahtoisin kiittää kaikesta rakkaudellani, mutta sitä tunnetta minussa ei vanhempiini ole, sillä lasten rakkaus vanhempiinsa syntyy vain vanhempien rakkauden lämmössä, ja sitä onnea ei minulla ole ollut elämässäni.

— Mutta sinä teet väärin vanhemmillesi, kyllä he ovat rakastaneet sinua, siitä on lukemattomia todistuksia.

— Niin, sinulla niitä kyllä voisi olla lukemattomia, sillä sinä olet katsellut minua samoilla vierailla silmillä kuin koko sukusi, mutta minulla ei ole ainuttakaan, taikka ovat ne hyvin hämäriä. Minä olen koko elämäni kärsinyt vääryyttä, koko minun lapsuuteni muistoinensa huutaa korviini sitä. Minä voisin mainita lukemattomia pieniä esimerkkejä, jotka kuuluvat siihen suureen kokonaisuuteen, josta minä puhun, mutta se ei sittenkään tulisi täydelliseksi tai sellaiseksi, että sinä voisit minua ymmärtää, sillä sinäkin olet vieras ihminen. Minä rakastan sinua, mutta toivottomasti. Rakkautta minä janoan. Se pohjaton rakkauden kaipuu, joka onnettomassa syntymässäni on osakseni tullut, ja se hellyyden jano, joka lapsuudessani ei ole tyydytystä saanut, vaatii nyt oikeuksiansa, mutta sen muodot ovat nyt muuttuneet sellaisiksi, että ihmiset tuomitsevat sen rakkauden huonona. Mutta rakkautta se kuitenkin pohjaltansa on, vaikka se onkin vain suuresti onnettomien ihmisten rakkautta. Ja sentähden on oikeastaan turhaa puhua sinulle, sillä et sinä kuitenkaan voi ymmärtää minun onnettomuuttani…

— Mutta koetahan toki, minulla on ainakin suuri halu yrittää ymmärtää sinua.

— Kun olin koulutyttö, kävin minä muiden mielestä puettuna aivan samalla tavalla kuin Ebba, mutta itse minä tiesin, että Ebba osasi aina järjestää omaan pukuunsa parempia aineksia kuin minä — huomaa, että olen nainen — ja jos minä valitin siitä äidille, niin ei hän koskaan auttanut tai tukenut minua tässä epätasaisessa kilpailussa, vaan sanoi ystävällisesti, että sehän oli pieni asia. Niin se onkin, mutta silloin ei se suinkaan ollut minulle sitä. Kaikissa Ebban ja minun riidoissa oli Ebba aina lopuksi oikeassa, jos vedottiin äitiin. Minussa se herätti katkeruutta, ja vähitellen tuli minusta tottelemattomampi ja ilkeämpi lapsi kuin Ebbasta, ja jota enemmän minua rangaistiin, sitä paatuneemmaksi minä tulin. Yksi todella sydämestä lähtenyt hellä sana tai suudelma olisi ollut kylliksi sulattamaan roudan minun sydämestäni.

— Mutta olethan sinä saanut hellyyttä osaksesi.

— Se ei ole totta. Muodollista hellyyttä kyllä, mutta lapsia ei petetä siinä suhteessa. Oletko huomannut, että pienet lapset ja eläimet suostuvat heti empimättä toisiin ihmisiin, mutta toisia vierovat? Niillä on itsetiedotonta vaistoa, ne tietävät kuka on hyvä, kuka paha.

— Et kai tahtone väittää, että äitisi on ollut sinulle paha?

— En juuri niin, mutta suhteessaan minuun ei hän ole ollut rehellinen, sen minä olen tuntenut. Ja kun hermoni ärtyivät pilalle, niin minä usein tahallani tein vääryyttä Ebballe, sillä minä tiesin, että vaikka olisin tehnyt oikeinkin, niin minua kuitenkin olisi pidetty pahana, ja minusta oli hauskempi olla todella paha, sillä siitä oli minulle ikäänkuin lohdutusta epätoivossani.

— Sitten tuli aika, jolloin minä suorastaan vihasin Ebbaa. Minä sain palvelijoilta kuulla, että Ebba oli vienyt minulta oman äitini hoidon ja imenyt sen maidon, joka luonnonlain mukaan olisi kuulunut minulle. Mitä auttoi minua se, että olin saanut itselleni toisen äidin, joka ei minua rakastanut. Minä puhuin siitä kerran äidin kanssa, ja siitä hetkestä tuli minusta todella se paha ja kiittämätön lapsi, joka minä nyt olen.

— Alan jo käsittää mitä sinä tarkoitat, mutta sanon minä senkin, että kovin epäkiitollista on ottaa omaksensa tuntemattomien ihmisten lapsia.

— Siinä olet oikeassa, sehän minunkin elämässäni on suurin virhe, että minut väkivallalla on istutettu maaperään, jossa en voi menestyä. Jos minun vanhempani olisivat olleet yksin maailmassa, niin ehkä he olisivat onnistuneet hyvässä aikomuksessaan, mutta nyt oli niin, että heidän ympäristönsä teki mahdottomaksi kaiken. Muistan hyvin, kuinka tädit ja tantit aina ihaillen hyväilivät Ebbaa ja puhuivat innostuksella hänen avuistansa. Minä jäin niistäkin hyväilyistä osattomaksi ja juoksin keittiön puolelle palvelijattarien syliin taikka pakenin huoneeseeni ja itkin. Ei se ollut kuitenkaan äidin vika, kyllä hän aina koetti tuoda minuakin esille, mutta mitä hän voi sille, että minä en ollut yhtä kaunis lapsi kuin Ebba ja että ihmiset ovat julmia ja sydämettömiä. Nyt tuo kaikki on minulle yhdentekevää, mutta minä olenkin myös kasvanut sellaiseksi kuin nyt olen…

Martan äänessä ja asennossa oli jotain uhmaa, kun hän sanoi nuo viimeiset sanat.

— Mutta olisiko heidän pitänyt jättää sinut oman onnettoman äitisi huostaan?

— Olisi.

— Mutta silloinhan sinä olisit kuollut lapsena kurjuuteen.

— Ja mitä haittaa siitä olisi ollut, paljon tuskaa ja kärsimyksiä olisi siten luultavasti säästynyt sekä minulta että vanhemmiltanikin, jos silloin olisin kuollut, sillä kurjuuteen minä kuitenkin kuolen, se on minun kohtaloni.

— Ei sellaista kohtaloa ole, kaikki riippuu sinusta itsestäsi.

— Olet oikeassa, minun kohtaloni on kuten kaikkien muidenkin kätketty omaan itseeni, — Martan ääni alkoi värähdellä, niinkuin hän olisi taistellut itkua vastaan. Hän katsoi Albertiin pyytävästi, miltei rukoilevasti. Albertin oli paha olla.

— Martta, onneton Martta, tule minun kanssani kotiin, — sanoi hän, äänessä lämmin sävy.

— Minä en voi, minun täytyy olla hetkinen yksin.

Albert otti päällysnuttunsa ja lähti.

IX

Albert seisoo korkealla Tähtitorninmäellä, hänen allansa lepää Helsinki kuunhohteessa. Huomaamattansa on hän yksinäisyyttä etsien tullut sinne. Kello on noin yksitoista illalla, kaupungista kuuluu etäinen humina. Liike kaduilla on vielä jokseenkin vilkas, katulyhdyt loistavat lukemattomina alhaalla kaupungissa niinkuin tähdet. Nikolainkirkon tornikello kumottaa punertavana kuuna tuossa keinotekoisessa tähtitarhassa. Pohjoissataman rantalyhdyt kuvastuvat veteen, ja Katajannokalle vievän rautatiesillan luona luovat tiheässä olevien lyhtyjen pitkät valojuovat veteen ikäänkuin jättiläisurut, joiden tuliset urkupillit hiljaa heilahtelevat vedenkalvon värähdellessä.

Taivaalla paistaa täysikuu heikentäen hiukan katulyhtyjen loistetta ja levittäen salaperäistä hohdettansa kaupungin mustille peltikatoille, jotka täältä korkealta katsottuina muistuttavat tavattoman suuria ruumisarkkuja. Sen hopeaiset säteet kimmeltävät merenpinnalla, jolla siellä täällä uinuu pieni virolaisjaala. Myöskin taivaan kansi tähtinensä on kuun valossa vaaleampi kuin muina marraskuun tähtikirkkaina iltoina.

Albert katsoo vuoroin merta, vuoroin kaupunkia. Hänen mielensä on alakuloinen ja särkynyt. Tuttu tuska ahdistaa häntä lakkaamatta. — Maailmassa on niin paljon onnettomuutta ja tuskaa. Hän koettaa ajatella onnetonta Marttaa, joka ehkä vielä itkee yksinäisyyttään.

— Kuinka ihminen sentään on sokea, — ajattelee hän. Vuodesta vuoteen on hän nähnyt Marttaa, on nähnyt hänet vallattomana ja vakavana, iloisena ja itkevänä, hyvänä ja ilkeänä eikä koskaan ole tullut ajatelleeksi tai huomanneeksi, että Martalla on parantumaton haava sydämessänsä. Ei hän myöskään ole huomannut Martan rakkautta häneen, hän on ollut täydellisesti sokea kaikille hänen tunteensa purkauksille. Hän on kuullut muilta yhtä ja toista Martasta ja hänen elämästään, mutta hän on pitänyt sitä panetteluna ja kateutena. Ei hän olisi uskonut, että Martta todella oli niin onneton ja jo niin syvälle langennut, mutta hän oli nyt sen itse kokenut… Ei hän tahtonut lukea omaksi ansioksensa tai hyveeksensä sitä, että oli työntänyt Martan luotaan. Ei oma moraalinsa, vaan rakkaus, suuri rakkautensa Ebbaan oli estänyt häntä lankeamasta…

Hänen mielensä valahtaa niin herkäksi, hän muistaa monia talvi-iltoja setänsä kodissa. Martta oli usein ollut lämmin ja herttainen hänelle, eikä hän ollut huomannut hänen paljon puhuttua ilkeyttään muitakaan kohtaan. Martta raukka, hän oli tehnyt sittenkin väärin häntä kohtaan, hänen olisi pitänyt koettaa saada hänet kotiin, taikka tänne ulos tähtitaivaan alle.

Mutta oma tuska ja särkyneisyys oli ajanut hänet yksin ulos kaupungille. Kaduilla kulkiessaan oli hän monasti ennenkin löytänyt oman itsensä ja saanut sielunrauhansa takaisin. Mutta tänä iltana ei mielenrauha tahtonut millään palata. Hän koetti yhä ajatella Martan onnettomuutta, mutta oma tuska astui kuitenkin etualalle vuolaana ja hukuttavana niinkuin tulviva koski.

Nyt hän sen tiesi varmasti. Olihan hän sen jo aikoja tiennyt, mutta nyt oli sen toinen hänelle ääneen lausunut, Martta sen oli sanonut. »Kuuletko sinä, hän ei rakasta sinua», oli Martta raivoissansa huutanut. Hyvä Jumala, kuinka ne sanat olivat koskeneet, niissähän piili järkähtämätön totuus, hän ei ollut erehtynyt, Marttakin sen tiesi…

Toisinaan oli hän luullut erehtyneensä, sillä Ebban käytös häntä kohtaan oli tasaista ja ystävällistä kuten ennenkin. Mutta sitten tuli monia selittämättömiä asioita. Mitä yhteistä hänellä ja Urholla oli? Miksi he niin paljon olivat yhdessä?…

Yksi kysymyksistä aina sai vastauksensa: Urho rakasti Ebbaa. Mutta rakastiko Ebbakin Urhoa? Siihen kysymykseen olisi parhaiten saanut vastauksen tiedustelemalla häneltä itseltänsä, mutta sitä totuutta ei hän sittenkään uskaltanut kuulla, sillä se olisi ollut hänen unelmiensa ja toiveittensa varma kuolema, se olisi ollut se musta portti, joka järkähtämättömästi olisi sulkenut hänet pois maallisesta onnesta. Tämä kiduttava epävarmuus oli kuitenkin ihanampi, sillä se kätki itseensä vielä toivonkipinän, niin kauvan kuin ratkaiseva sana ei vielä ollut painanut lukkoon hänen kohtalonsa ovea.

Mutta olihan hän sen kuullut. Martta tunsi Ebban ehkä paremmin kuin hän, ehkä Ebba oli sen joskus Martalle sanonutkin… Ei, ei, eiväthän he olleet ystäviä, se oli mahdotonta, mutta hän ei uskaltanut enää ajatella asiaa eteenpäin, sillä onnen ovi häämöitti vielä raollaan…

Albert istuutuu lähellä olevalle penkille, hän on sanomattoman väsynyt. Toisaalla välkkyy hopeanhohtoinen meri, toisaalla kutsuvat kaupungin tulet. Hänen väsynyt katseensa osuu edessä kohoavaan mahtavaan »Haaksirikkoisten» patsaaseen. Sen tumma pronssi kiiltää kaameasti kuun valossa.

Voimakas mies seisoo koko pituuteensa jännittyneenä painuvalla lautalla katkenneeseen mastoon nojaten. Hänen jaloissansa pysyttelevät vaivoin samalla lautalla hänen nuori vaimonsa ja vanhin poikansa. Vaimo pitää epätoivon vimmalla kiinni maston touvisilmukasta, ja hänen raukeilla kasvoillansa asuu väsymys, kauhu ja kuoleman pelko, sillä aalto on pyyhkäistä hänet lautalta. Maston juurella pysyttelevä nuorukainen kohottaa hämmästyneitä kasvojansa nähdäksensä, tuleeko apua vai tuleeko kuolema, jota hän ei vielä oikein ymmärrä pelätä. Hänen ilmeessänsä on viattoman ihmisen rauha kuoleman edessä. Nuorin lapsista, kodin rakkaus, puristautuu isän kädellä istuen hänen vahvaan käsivarteensa ja itkee rajusti. Vasemman kätensä on tämä jättiläinen kohottanut korkealle liehuttaen vaatekappaletta myrskytuulessa.

Kuu valaisee hänen jännittyneitä kasvojaan, joiden jokaisessa lihaksessa näkyy kamala tietoisuus siitä, että jos hän sortuu, sortuvat nämä toisetkin. Hänen suunsa huutaa ilmoille hänen hukuttavan hätänsä, koko hänen suuren tuskansa, mutta hänen huutonsa on äänetön niinkuin suurin tuska…

Albert tuijottaa kauhistuneena tätä kuvapatsasta. Se elää hänen mielikuvituksessaan, hän tuntee jokaisessa jäsenessään siinä olevien ihmisten tuskan ja hän tuntee jäätävän kylmyyden, hän kuulee äidin huokauksen ja lapsen itkun, hän kuulee isän voimakkaat huudot. Nuo jännittyneet, tuskan vääntämät jäsenet ikäänkuin muuttuvat hänen omiksi jäsenikseen; on kuin hänen koko ruumiinsa taistelisi elämästä ja kuolemasta, ja hänen sielunsa on kohonnut äänettömään tuskanhuutoon:

— Haaksirikkoiset, älkää huutako noin! Me olemme kaikki haaksirikkoisia, kaikkien meidän elonpursi on ajautunut rikki luotoja vasten, monella meistä on haahdessamme korjaamaton vuoto, muutamilla meistä ei ole enää jälellä muuta kuin hajoavan lautan palkit…

Haaksirikkoiset, älkää näyttäkö ihmisille tuskaanne, sillä eivät he sitä ymmärrä eivätkä he ehdi oikealla ajalla teitä auttamaan, ja heidän apunsa tulee vasta silloin, kun se jo on liian myöhäistä. Heidän suurin antimensa on ystävällinen hautapuhe muistollenne…

Haaksirikkoiset, älkää huutako kaupunkiin päin, jossa tuhannet itsekkäät ihmiset asuvat, sillä melun ja kiireen tähden eivät he kuule huutoanne. Huutakaa merelle, jossa kova luoto voi armossansa suoda teille varmemman tuen kuin ihmisten kiviksi kovettuneet sydämet…

Albert katselee kauvan edessänsä olevaa patsasta, hän eläytyy siinä olevien ihmisten kuolemanhätään, ja vähitellen sulaa hänen oma tuskansa tämän suuren tuskan edessä, niinkuin suru sulaa kyyneliin…

Hiljainen tuuli tuo mereltä kylmää sumua, joka leviää yli kaupungin. Valot siellä alhaalla himmenevät sen harson alla. Sumu kohoaa hitaasti ylemmäksi ja ylemmäksi, ja pian peittyvät »Haaksirikkoiset» sen hopeakudoksiin häipyen olemattomiin niinkuin tuskallinen näky…

Albert tuntee kylmän viiman, hän nousee ja on juuri katsomaisillansa kelloansa, kun sumun läpi kuuluu Nikolainkirkon tornikellon kaksitoista lyöntiä.

— Kuolleiden tunti, — ajattelee hän. — Elossa olevien on parasta silloin olla kotonansa.

Ja hän lähtee Kaivopuistoon päin…

X

»Maisteri» Urho Koskula istui Pietarinkadun varrella olevassa asunnossaan mukavassa nojatuolissa. Se oli hänen omansa, hän oli sen itse ostanut itsellensä lukutuoliksi, sillä talon omat tuolit olivat niin epämukavia ja puisevia, ettei niissä voinut kauvaa istua ja lukea. Siitä se tuoli oli kuitenkin ollut hiukan kummallinen, että se oli ollut ehkä liiankin mukava, sillä siinä alkoi väkisinkin nukuttaa, jos jonkun aikaa siinä lukien istui.

Oli kuukauden kolmastoista päivä. Hän ei tosin ollut sanottavasti taikauskoinen, mutta tämä päivä oli ollut siksi harmillinen, että saattoi otaksua tapahtuvan vielä vaikka mitä, ennenkuin se oli loppuun kulunut. Hän oli hiukan hermostunut, sillä aamupäivällä hän oli ollut Ebba Hagenin kanssa kävelemässä. He olivat kävelleet Eläintarhaan päin ja pistäytyneet neiti Hagenin ehdoituksesta siellä olevaan suureen kukkaslämpiöön, sillä hän oli sanonut, että olisi virkistävää ja hauskaa päästä etelän luontoon samaan aikaan kun lumet peittävät maata. Urhosta oli se ehdoitus ollut hyvä.

Kun he astuivat korkeaan, lasikattoiseen kukkastemppeiiin, joka rakennustavaltaan muistutti roomalaista basilikaa, tervehti lämmin, kostea, mullalta tuoksuva ilma heitä heti eteisessä, jossa he kopistelivat lunta jalkineistaan.

Ihmeelliseltä tuntui näin yhtäkkiä lumisesta ja kuolleesta luonnosta siirtyä keskelle ikuisesti viheriöitseviä palmuja, laakereita ja jättiläissaniaisia, joiden juurilla lukemattomat, moniväriset ja muhkeat chrysanthemit ja asterit levittivät runsasta väriloistettaan. Ihastuneina kulkivat he pitkin punahiekkaista käytävää tämän tarunomaisen kukkarikkauden keskellä ja istuutuivat valkoiselle penkille erään suurilehtisen palmun alle, jonka lehdet levisivät heidän ylitsensä niinkuin mahtavat auringonviuhkat.

Rehevät köynnöskasvit riippuivat alas katosta antaen lumipeitteisten kattolasien kautta tuleville auringonsäteille osan kelmeästä vihreydestään, ja penkin lähellä olevassa altaassa, jossa lihavat kultakalat juhlallisesti uiskentelivat, solisi helmeilevä vesisuihku hermoja rauhoittavasti.

Ebba oli aivan haltioissaan ja puhui innostuneesti rakkaudestaan kukkiin. Mutta Urho kuunteli häntä hajamielisenä, sillä Ebba oli hänestä tänään kauniimpi kuin koskaan ennen, ja hänen ajatuksensa askartelivat vain siinä, mitenkä hän voisi tunnustaa Ebballe rakkautensa. Astuessaan tähän lumoavaan kukkatarhaan hän oli saanut idean juuri täällä, kukkien parissa, puhua Ebballe suuresta tunteestansa, sillä olihan tämä sopiva ja runollinen paikka, eikä siellä näkynyt olevan muitakaan ihmisiä, jotka olisivat voineet häiritä heitä.

Mutta kenkään ei käy rankaisematta palmujen alla, sanoo sananlasku, ja vaikka tuo lause onkin sangen, laajasisältöinen, koki Urho siinä piilevän totuuden aivan omalla tavallansa. Sillä juuri kun hän oli alkanut kauttarantaisen alkupuheensa, ilmestyi heidän eteensä eräästä syrjähuoneesta Jukka Tavela punainen ruusu napinreijässä ja seuranansa Aino Tuominen.

— Kas vaan, onko herrasväki matkalla Rivieralle? — kysyi Aino veitikkamaisesti.

— Tulimme tänne lämmittelemään, — vastasi Urho harmistuneena, — mutta mihinkä te olette matkalla?

— Alppilaan, Alppilaan, sinne ihanaan viinimäkeen. Me tulimme vain kysymään, saisiko täältä ostaa kukkia, sillä niitä tarvittaisiin illalla.

— Mihinkä niin? — kysyi Ebba.

— Herranen aika, ettekö te ole lukeneet lehdistä, että Jukalla ja itse kuraattori Kalliosaarella oli eilen publiikki. Minun Jukkani on nyt valmis maisteri,— sanoi Aino vissillä äänenpainolla.

— Gratulor, gratulor, — sanoi Urho hämmästyneenä ja punastui huomattavasti.

— Kiitos, kiitos, ja tervetuloa illalla maisterikaronkkaan, — sanoi
Jukka ja teki kohteliaan kumarruksen molemmille.

— Kiitoksia, mutta minä olen tänä iltana estetty, — vastasi Ebba kohteliaasti.

— Mutta maisteri Koskula varmasti tulee, — sanoi Aino painostaen erityisesti sanaa »maisteri», ja sitten he lähtivät.

Urhosta tuntui, niinkuin heidän yläpuolellaan olevan palmun lehdet olisivat varistaneet kylmän vesisateen hänen niskaansa. Hän oli kuin lyöty. Että Jukka Tavela oli valmistunut, ei häntä erikoisesti hämmästyttänyt, sillä tiesihän hän, että Jukalla oli lopputentit käsissä, mutta että opintoja halveksiva kuraattori Kalliosaari oli luopunut mielipiteistään ja ryyppyjensä välissä saanut itsensä valmiiksi, oli ihmeitten ihme… Hänen tunnelmansa oli hävinnyt, eikä hänellä enää ollut halua puhua neiti Hagenille rakkaudestaan.

Jonkun aikaa he olivat vielä viipyneet tässä ihanassa kukkatarhassa, mutta Urho ei ollut huomannut enää mitään siitä kauneudesta, josta neiti Hagen oli niin innostunut. Ebba oli erityisellä mielenkiinnolla tarkastellut pieniä, lukemattomia, mitä ihmeellisimpiä kaktuslajeja, jotka useat olivat täydessä kukassa.

Urholle tuli kuuma olo ja hän ehdoitti, että he lähtisivät ulos raittiiseen ilmaan tästä tukahduttavasta ansari-ilmasta. Raitiovaunulla olivat he sitten palanneet kaupunkiin…

Nyt hän istui omassa nojatuolissaan ja ajatteli harmistuneena päivän tapahtumaa. Nyt hän todella tiesi, että tänään oli kolmastoista päivä. Hän ei ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta vähemmästäkin saattoi tulla taikauskoiseksi.

— Kirotut ihmiset, mikä ne olikin siihen heittänyt juuri sillä hetkellä! Ja se Aino Tuominenkin, se se sitten oli paha suustaan, se letukka. »Maisteri Koskula», mikä hävyttömyys, mokomakin. — Urho hermostui yhä enemmän ja sytytti paperossin.

»Maisteri» — kuinka se sana ensi kerran häneen kohdistettuna oli tuntunut mairittelevalta. Hän oli lapsellisesti iloinnut siitä, että häntä ulkomuotonsa tai ehkä viisautensa nojalla voitiin luulla maisteriksi. Se tuntui hänestä jonkinlaiselta tunnustukselta ja arvonannolta.

Yhä useammin ja useammin alettiin häntä vuosien kuluessa kunnioittaa sillä nimellä, mutta kuta useampi lukukausi kului, sitä epämiellyttävämmäksi se arvonimi hänelle kävi. Jos vuokrarouva tai jokin matami sanoi häntä maisteriksi, niin se oli oikeus ja kohtuus, mutta, jos sivistyneet ihmiset kutsuivat häntä sillä nimellä, niin se tuntui hänestä veriseltä pilkalta.

»Maisteri Koskula», niin kutsuivat häntä useat osakuntalaiset, varsinkin nuoremmat, mutta sille ei hän ollut niin arka, sillä eiväthän ne kaikki tienneet hänen tutkinnoistaan. Mutta kun kuraattori Kalliosaari, joka itse ei ollut mikään maisteri, kutsui häntä julkisesti osakunnan kokouksissa sillä arvonimellä, niin hän todenteolla häpesi. Nyt oli Kalliosaari keinotellut itsellensä tuon tutkinnon. Keinotellut, niin juuri, sillä Urho ei uskonut hänestä mitään hyvää.

Hän muisti varsin hyvin, kuinka neiti Hagenkin sinä ensimäisenä, kohtalokkaana iltana, jolloin he tutustuivat toisiinsa, oli sanonut häntä maisteriksi. Se oli tuntunut kiusoittavalta ja inhottavalta, ja hän oli ajatellut heti silloin sanoa, että tutkinnot olivat vielä suorittamatta, mutta hän ei ollut silloin saanut sitä voimaa mistään. Totuuden oli neiti Hagen kyllä myöhemmin saanut kuulla muualta, mutta ties missä muodossa!…

Vaikka oliko tuo nyt mikään suuri asia, jos nimitettiin mokomallakin arvonimellä; olihan maa sen arvoisia, köyhiä herroja väärällänsä. Hän oikein halveksi koko arvoa… Mutta oli se sittenkin, jos ajatteli asiaa tarkemmin. Se oli aste, joka eroitti ylioppilaan ylioppilaasta, kun vissit vuodet olivat kuluneet, se eroitti laiskan ahkerasta. Ylioppilaspiireissä sillä oli suurempi merkitys kuin moni saattoi luullakaan, ja monelle vanhalle civikselle se oli akilleskantapää, jolle ei ollut hyvä astua.

Ja itse teossa, olihan se mitätön asia muiden silmissä, mutta hänelle, hänelle se oli kaikki. Se oli hänen mielensä ainainen kalvava tuska, hänen olemisensa pahoittava valhe, hänen päiviensä ainainen häpeä ja hänen suuren kurjuutensa perussyy…

Niin juuri, hänen kurjuutensa syy. Jos hän olisi suorittanut joitain tutkintoja, olisi hän silloin ehkä paremmin saanut rahaa lainaksi. Aluksi, kun hänen lukunsa alkoivat myöhästyä, hän oli kuvitellut pitkittävänsä tutkintojansa siksi, että hän ylioppilaana ollen saattoi saada paremmin rahaa irti. Muutamat maisterit olivat sanoneet, että kun kandidaatti oli suoritettu, ei kukaan tahtonut antaa penniäkään, ja velallahan köyhän täytyi lukea, jos mieli eteenpäin. Mutta nyt ei kukaan enää luottanut hänen lukuihinsa, ei edes se auttanut maaseudulla, jossa rikkaat talonisännät olivat hänelle rahoja lainailleet ja menneet takauksiin, että hänen nimensä aina silloin tällöin mainittiin sanomalehdissä milloin osakunnan juhlapuhujana, milloin itse suuren ylioppilaskunnan luottamusvirkailijana…

Paha omatunto kolkutti kuin teräväkärkinen vasara. Tänään oli hän taas saanut ankaran varoituksen ja hetkellä, jolloin hän sitä vähimmin saattoi odottaa.

Että Kalliosaarikin oli valmistunut, ja hän, hän oli taaskin jäänyt jälkeen. — Veri syöksähti hänen kasvoihinsa, hänen tuli kuuma ja paha olla, hänen oli vaikea hengittää, hän luuli tukehtuvansa. Koko kauhea totuus näyttäytyi hänelle täydessä alastomuudessaan. — Hyvä Jumala, mitä hänestä tulee, mihinkä tämä päättyy? — Hänestä tuntui, niinkuin kauhean suuri, kuumuutta huohottava, tuntematon peto olisi tarttunut häntä kurkusta kiinni ja puristanut häntä hirvittävällä voimalla. Hän sulki silmänsä päästäksensä näkemästä tuota hirviötä; hänen ajatuksensa ikäänkuin salpautuivat yhteen kohtaan.

— Mitä minusta tulee? Mihinkä tämä päättyy? — Hän ei uskaltanut avata silmiänsä.

— Minä en tahdo sortua, minä en saa sortua, minun täytyy saada voimia tullakseni joksikin. — Hänet valtasi suuri kuoleman hätä, hänen ruumiinsa värisi niinkuin vilutaudissa, ja kylmä hiki helmeili hänen otsallansa. Elämän ankara, kammottava totuus puristi häntä niinkuin pihdit koko armottomuudessaan…

— Minä en tahdo sortua… Minä en tahdo kuolla… minä en tahdo… en, en…

Kun hän aukaisi silmänsä, näytti hänestä, että kuviot seinäpapereissa alkoivat suureta hirvittävällä nopeudella. Hän vilkaisi pöydälle, jossa kirjat alkoivat monistua ja kauhistuttavasti suureta. Kaikki esineet huoneessa liikkuivat ja lähestyivät häntä huimaavaa vauhtia pienentäen tilan hänen ympärillänsä olemattomiin. Hän luuli tulevansa mielipuoleksi ja hoiperteli vuodettansa kohti. Hänestä tuntui, että kaikki esineet tahtoivat puristaa häntä ja kokonaan tukehduttaa hänet.

Hänen hätänsä oli ääretön. Hän sulki silmänsä ja heittäytyi vuoteelle. Hänen kätensä taipuivat vaistomaisesti ristiin, ja hän alkoi rukoilla tietämättä itsekään millä tavalla, ketä ja mitä, mutta ikäänkuin kaukaa jostain äärettömästä menneisyydestä valahti hänen mieleensä pieni lapsuusvuosien rukous…

Hänestä alkoi heti tuntua koko joukon helpommalta. Sitten hän purskahti katkeraan, äänekkääseen itkuun… Kauvan itkettyään hän vihdoin nousi vuoteeltansa. Ilkeä mielikuva oli kadonnut, ja mielessä souti suloinen rauha. Nyt hän saattoi rauhallisesti ajatella tilaansa, ja hänelle kävi selväksi, että työ oli hänen ainoa pelastuksensa.

XI

Niinkuin suureen juhlaan kutsuen loistivat professori Hagenin kaksikerroksisen kivitalon akkunat. Runsas valo tulvehti jokaisesta akkunasta heijastuen taloa ympäröiville valkoisille hangille. Reki toisensa jälkeen pysähtyi kahden voimakasvaloisen kaarilampun valaiseman pääsisäänkäytävän eteen. Aina silloin tällöin saattoi nähdä reestä ulos astuvien naisten kauniita silkkipäähineitä, vilahduksen jostain vaaleasta puvusta tai valkoisen pienen tanssikengän.

Professori Hagenilla oli tavanmukaiset syystanssiaiset. Koko suuri huoneisto tulvehti nuorisoa, valoja ja kukkien tuoksua. Alakerrassa olevaan suureen saliin, jonka kullatut, violetinvärisellä silkillä päällystetyt huonekalut olivat sijoitetut pitkin seiniä, oli kerääntynyt suurin osa vieraista. Ebba ja Martta, jotka molemmat olivat puetut samalla tavalla, vaaleanvihreään silkkipukuun, jota tuoreet kallat koristivat, vastaanottivat tulevia salissa. Albert puuhaili suuressa hallissa johtaen vieraita sisälle esiteltäviksi äidillensä, joka istui kauniissa nojatuolissa salin valkoisen marmorikamiinin edessä.

Kello oli jo kahdeksan, suurin osa vieraita oli saapunut. Iloinen puheensorina täytti huoneet, kaikki odottivat tanssin alkamista. Oltiin hiukan jännittyneinä siitä, kenenkä kanssa Albert aloittaisi tanssiaiset; arvailtiin sinne, tänne, mutta suurin osa oli kuitenkin sitä mieltä, että hän aloittaa Ebba-serkkunsa kanssa. Muutamat suorastaan tiesivät juoruta, että tänä iltana muka julkaistaan Ebban ja Albertin kihlaus, mutta kun salin ovelle ilmestyi Urho Koskula komeana ja miehekkäänä hyvin silitetyssä frakissaan, sai keskustelu toisen suunnan; kuiskailtiin ja viittoiltiin, ja tärkeä kysymys tanssin alkamisesta jäi ratkaisematta.

Mutta kauvaa ei tarvittu ratkaisua odottaa. Suuresta hallista alkoi kuulua valssin säveliä, ja pian sen jälkeen asteli Albert lattian poikki Ebban luo ja alkoi tanssin. Hänen kintereillänsä seurasi Urho Koskula, joka pyysi Martan, ja pian oli tilava salin lattia tanssivia pareja täynnä. Alkuvalssi oli jokseenkin pitkä, jotta nuoret herrat saisivat tilaisuuden tanssia kaikkien neitosten kanssa ja siten lähemmin tervehtiä sekä vanhoja tuttujansa että sinä iltana esiteltyjä naisia.

Naisvalikoima, sillä valikoimaksi sitä todella saattoi sanoa, oli monellekin herroista sangen outo. Kaikki neitoset järjestänsä olivat kauniita, ja näytti siltä, niinkuin tätä pintapuolista mittapuuta silmällä pitäen tämä kokoelma olisi valikoitu. Herrat huomasivat sen pian ja onnittelivat Albertia valintansa johdosta, mutta toiset, jotka kaipasivat muutakin kuin vain naisellista kauneutta, eivät voineet olla ivallisesti huomauttamatta sitä, mistä tällainen rajoitettujen hengenlahjojen salonki oli kokoon haalittu.

Albertia eivät liikuttaneet edulliset eikä epäedulliset huomautukset, hänellä oli tunto isännän velvollisuuksista, ja hän teki kaikkensa, jotta vierailla olisi ollut hauskaa. Tanssiohjelma oli vaihteleva ja runsas, ja ihmeellistä kyllä, sai hän herrat tanssimaan ahkerasti, mikä ei suinkaan ollut helppoa, sillä helsinkiläiset nuoret herrat ovat siinä suhteessa sangen laiskoja, he kun ovat jo koulupoikina tanssineet itsensä kylläisiksi.

Mieliala oli mitä hilpein, kaikkialta kuului iloista naurua ja puheensorinaa. Albert näytti iloiselta, vaikka tosin hiukan rasittuneelta ja hermostuneelta. Ebba hymyili kaikille kaunista hymyänsä, mutta Martta tuntui pingoittuneelta ja huonotuuliselta. Hänelle oli taaskin tapahtunut vääryys. Hän olisi luonnollisesti tahtonut kutsua parhaimman ystävättärensä Aino Tuomisen, mutta Ebba ja Albert eivät olleet siihen suostuneet.

— Ei meidän sovi kutsua sellaisia, — oli Ebba sanonut.

— Millaisia? — kysyi Martta kiivastuneena — Eikö hän muka ole kylliksi hyvä tänne?

— Ei, pieni Martta, — oli Albert vastannut hymyillen. Kuinka hän oli raivostunut, sillä hän oli ymmärtänyt mitä Albert tarkoitti. Oli ollut vähällä, että hän olisi jäänyt pois koko tanssiaisista, mutta tädin vuoksi hän ei uskaltanut, ja sitäpaitsi hän tanssi sangen mielellänsä.

Pian hän kuitenkin huomasi, että oli tehnyt suuren virheen tulemalla näihin tanssiaisiin. Hänellä olisi varmasti ollut hauskempaa jossain ulkona Ainon kanssa. Ainakin olisi hän saanut tehdä vähemmän katkeria havaintoja. Vaikka hän oli yksi tanssiaisten emännistä, kehtasivat tapoja vailla olevat, hänelle sangen vieraat herrat olla hänelle epäkohteliaita. Jokaisella oli jo ikäänkuin koko illan seuraksi valittu oma neitonen, mutta hän sai istua paljon yksin ilman seuraa. Jukka Tavelakin oli hänelle nyrpeissään Ainon takia, niinkuin se olisi ollut hänen vikansa.

Martta istui suuren, kultakehyksisen peilin alla ja vilkaisi siihen. Olihan hän usein nähnyt itsensä peilissä, mutta ei hän ollut luullut, että voisi olla sen näköinen kuin hän nyt oli. Tuo havainto ei suinkaan ollut hänelle mieluisa, sillä hänen täytyi myöntää itsellensä, että hän ei ollut tänä iltana eduksensa. Ehkä syy oli sopimattomassa puvussa. Mutta hänen istuessaan siinä ja katsellessaan tanssivia pareja muistui hänen mieleensä totuus: rakkaus ja onni kaunistavat kasvoja, mutta onnettomuus ja viha rumentaa ne.

Niin, onneton hän oli ja vihainenkin. Varsinkin. Albertia hän vihasi, sillä Albert liehui kaikkialla koko illan, oli kohtelias kaikille, mutta unhoitti kiireessään hänet, niin ettei ollut kertaakaan tanssinut hänen kanssansa. Ja hän vihasi Albertia siksi, että kaikki nämä epäkohteliaat herrat olivat Albertin joko tuttavia tai ystäviä. Kun polkka, jota hän niin mielellänsä olisi tanssinut, oli loppunut, juoksi hän yläkertaan, sulkeutui huoneeseensa ja heittäytyi vuoteellensa itkien.

Mutta alhaalla salissa jatkuivat tanssiaiset iloisina ja meluavina. Mieliala oli kohonnut, soittajalle suotiin tuskin hetken lepoa, sillä tanssi-innostus oli vallannut kaikki. Urho Koskula tanssi paljon ja innokkaasti, ja moni tyttö katseli ihastuksella hänen komeuttansa ja miehekästä esiintymistänsä. Hän koetti pysytellä Ebbaa niin lähellä kuin suinkin, mutta Ebba ei saanut paljoa istua, sillä kaikki tahtoivat tanssia kauniin Ebba Hagenin kanssa; sitäpaitsi hän tanssi hyvin sekä jutteli hauskasti, ja olihan hän yksi tanssiaisten emännistä.

Urho Koskulan liiallinen huomaavaisuus alkoi Ebbaa kuitenkin hermostuttaa. Sitäpaitsi hän oli huomaavinaan, että Koskula esiintyi ikäänkuin jonkinlaisilla etuoikeutetuilla vaatimuksilla häneen. Kerran hän istui hetkisen ja levähti kauvan tanssittuaan, sillä hän oli hengästynyt. Hänen siinä istuessaan tanssi Urho Koskula hänen ohitsensa erään valtioneuvoksen tyttären kanssa. Hän tuli kiinnittäneeksi lähemmin huomiotansa Koskulaan eikä hän voinut olla ystävällisesti hymyilemättä, kun näki kuinka Koskula kömpelösti liikutteli suuria raajojansa siron ranskalaisen tanssin tahtiin, kasvoissaan kuitenkin varma ja voitokas ilme. Eikä hän voinut sille mitään, että samassa tuli vertailleeksi Koskulan käytöstä muihin herroihin, jotka liikkuivat tanssin pyörteissä niinkuin ihmiset, joiden jokainen jänne ja lihas on täynnä rytmiä ja tanssin suloa.

— Polkka, tavallinen maalaispolkka sopisi varmasti Koskulalle paremmin, — ajatteli hän siinä istuessaan, ja ikäänkuin jatkoksi noille havainnolle tulivat hänen mieleensä Koskulan monet pyrkimykset kulttuuri-ihmiseksi. Hän ei voinut muuta kuin suopeasti hymyillä. Eihän siro käytös hänen mielestänsä ollut mikään ehdoton välttämättömyys kulttuuri-ihmiselle, mutta se seurasi ikäänkuin itsestänsä kulttuuri-ihmistä.

— Te istutte tässä aivan yksin ja hymyilette, — sanoi Koskula, joka oli lopettanut tanssinsa ja kiireimmän kautta riensi hänen luoksensa.

— Niin, minä vain levähdän ja hymyilen onnesta.

— Todellakin, oletteko niin onnellinen?

— Olen, ja onhan minulla siihen täysi syy.

— Tahtoisitteko tehdä minutkin onnelliseksi tanssimalla kanssani ensimäisen franseesin.

— Kiitän teitä, mutta olen jo aikaisemmin luvannut Albertille. — Samassa alkoi valssi, ja eräs herra tuli pyytämään neiti Hagenia tanssiin. Urho istui nolostuneena, mutta pian hän tointui ja riensi tanssin pyörteisiin hommatakseen itsellensä jonkun toisen parin.

Martta oli viipynyt kauvan huoneessansa, hän oli kuullut iloisia polkansäveliä ja haikean surullisia valsseja. Hänen mielensä oli palanut tanssin pyörteisiin, mutta hän oli hillinnyt itsensä, sillä saattoihan hän yhtä hyvin istua täällä omassa huoneessansa kuin siellä alhaalla salissa, jossa hän ei kuitenkaan saanut tanssia. Hänen katkeruutensa oli kivettynyt kyyneleettömäksi vihaksi, hän halveksi kaikkia niitä siellä alhaalla.

Voimakkaat, alhaalta kuuluvat akordit herättivät hänet tuntoihinsa. Hän päätti mennä alas tanssiaksensa franseesia, johonka soitto kutsui. Mutta kun hän tuli alahalliin, huomasi hän, että kaikki parit istuivat jo paikoillansa. Hän oli siis jäänyt kutsumatta. Maailma musteni hänen silmissänsä, hän piti tätä epäkohteliaisuuden huippuna, mutta hän ei tullut ensinkään ajatelleeksi, ettei kukaan ollut myöskään saanut tilaisuutta kutsua häntä, sillä hänhän oli piileksinyt huoneessaan.

Samassa tuli täti, mukanaan eräs nuori lyseon yläluokkainen, joka sukulaisuuden takia oli täytynyt kutsua, vaikka tytöt olivatkin vastustaneet hänen kutsumistaan.

— Joko Martalla on pari? — kysyi täti.

— Ei ole, enkä minä tarvitsekaan, — vastasi Martta silmät leimuten.

— Martta, mitä sinä ajattelet, taasko tuhmana ja huonolla tuulella, vaikka on baalit. Kas tässä on Eemi-parka ilman daamia, tanssi sinä hänen kanssaan, ettei Eemi-raasun tarvitse istua, vaan saisi tanssia mukana.

— En minä, — sanoi Martta uhmaavasti.

— Sinun täytyy, kas tässä kavaljeeri, — sanoi täti ja työnsi Martan ja Eemin tanssisaliin. Martta lensi tulipunaiseksi, sillä hänestä tuntui, että kaikki katsoivat häneen, kun hän tuli sisälle. Hän olisi tahtonut vajota maan alle ennenkuin kestää moista häpeää, sillä hän kuvitteli kaikkien ymmärtävän, että häntä ei ollut kutsuttu, vaan että täti oli tämän nuorukaisen avulla pelastanut hänet yksin istumasta. Samassa kaikui Albertin ääni komentavana, ja parit lähtivät liikkeelle.

Albert johti hyvin ja tottuneesti. Tunnin kestäneen franseesin jälkeen olivat kaikki mitä parhaimmalla mielellä.

Martta oli tanssinut sanatonna niinkuin unessa, hän oli kuullut Albertin äänen soiton lomassa niinkuin hyvin kaukaa taikka niinkuin hän itse olisi ollut suuren vesikuplan sisässä. Hän ei ollut nähnyt mitään, hän oli tanssinut vaistomaisesti sekaantuen usein vuoroissa niinkuin sellainen, joka ei tunne tanssia. Eemi oli koettanut puhua jotain, mutta Martta ei ollut kuullut hänen puhettansa. Kun franseesin jälkeen istuttiin pieniin pöytiin, joutui hän Eemin ja muutamien muiden kanssa samaan pöytään ylähallissa. Hän liikkui, puhui ja söi niinkuin tunnoton; hän toivoi vain, että illallinen pian loppuisi, mutta se kesti kauvan, hänen mielestänsä koko ijankaikkisuuden…

Kun valssin sävelet taas alkoivat kaikua, pakeni hän ylös huoneeseensa. Hän ei enää itkenyt, hänen aivonsa työskentelivät keksiäkseen jotain hyvitystä tai kostoa…

Urho Koskula liikkui koko illan kuin huumauksen vallassa. Tanssiaisilla on kiihoittava vaikutus nuorisoon. Veri joutuu tanssin pyörteissä tavallista vilkkaampaan liikkeeseen, ja tunteet herkistyvät. Vihdoinkin hän sai hetkisen olla kahdenkesken Ebban kanssa. Ebba tunsi itsensä kuumaksi ja väsyneeksi, sillä hän oli saanut olla koko ajan lattialla. He nousivat toiseen kerrokseen ja asettuivat istumaan erääseen pieneen seurusteluhuoneeseen, joka oli jonkun matkaa ylähallista sisemmältä huoneistossa. Huone oli kauniisti kalustettu, valkoiset rococo-huonekalut oranssinvärisine päällystöineen kutsuivat niin viileinä violetinvärisen amppelin puolihämärässä valossa.

— Tämä on tädin käsityöhuone, täällä saamme olla rauhassa. Tehän sanoitte, että teillä olisi asiaa minulle. Olkaa ystävällinen ja istukaa.

Urho istuutui epävarmana ja alkoi puhua ikäänkuin kuumeessa. Ensin hän puhui sekavasti, mutta sitten hän voitti ujoutensa ja sai sanotuksi Ebballe sen asian, jota hän heti ensi hetkestä häneen tutustuttuaan oli povessaan kantanut.

Ebba ei ollut uskoa korviaan, hän hämmästyi niin tästä yllättävästä tunnustuksesta, ettei aluksi tiennyt mitä hänen tuli vastata. Kysymys tuli niin odottamattomana, sillä ei hän koskaan ollut ajatellut suhdettansa Urhoon sillä tavalla. Hän tointui kuitenkin pian hämmästyksestään, nousi seisomaan ja koetti puhua rauhallisesti ja samalla ystävällisesti.

— Te olette täydellisesti erehtynyt minun suhteeni. Kiintymykseni teihin on ollut toverin taikka sanokaamme vaikka ystävän kiintymystä. Meillähän oli yhteisiä osakuntaharrastuksia, kuuluimme samoihin komiteoihin. Te olitte intreseerattu minun runosepustuksistani ja ennen kaikkea te olitte Albertin paras ystävä.

— Mutta minä olin näkevinäni, että te mielellänne olitte minun seurassani, että te piditte minusta!

— Olette aivan oikeassa, minä pidän teitä viisaana miehenä, ja minä todella pidän teistä alkuperäisen, rehellisen luonteenne takia, mutta minä pyydän sydämestäni anteeksi, jos tahtomattani, tietämättäni olen antanut teille aihetta ajatella tunteistani teihin toisin kuin ystävänä.

— Niin, en minä tiedä, oletteko te antanut aihetta, mutta minä en voi tunteelleni mitään. Pyydän anteeksi, jos olen teitä loukannut.

Hän ei enää tiennyt mitä hän oikeastaan puhui.

— Tahdon todellakin olla teidän ystävänne, — sanoi Ebba ja ojensi Urholle kätensä, johonka hän tarttui kuin hukkuva haahden kaareen ja suuteli sitä intohimoisesti.

— Ystävä, eikö enemmän? — rukoili hän.

— Mahdotonta, ymmärrättehän te, me olemme niin erilaisia.

— Niin, mutta enkö minä voisi muuttua?

— Ihminen ei voi muuttua toiseksi kuin mikä hän on. — Alhaalta kuului valssin säveliä. — Minun on kait mentävä tuonne alas, — sanoi Ebba ja tarjosi vielä kerran kätensä Urholle…

Hän lienee istunut siinä kauvan, kun huoneeseen astui joku hänen selkänsä takana olevasta ovesta. Hän heräsi ajatuksistansa vasta sitten kun häntä lyötiin viuhkalla hartioille.

— Te täällä, herra Koskula, — sanoi Martta hämmästyneenä.

— Tulin hiukan tänne vilvoittelemaan, — sanoi Urho vältellen Martan katsetta.

— Häiritsenkö minä teitä, jos pyydän teitä valssiin, sillä nyt on naisten valssi?

— Kiitän teitä sydämestäni siitä, että tulitte minua häiritsemään yksinäisyydessäni. Olisin ehkä muuten unhoittunut tänne liian pitkäksi aikaa, — sanoi Urho teeskennellen iloista.

— Kohtalotoveri, — sanoi Martta tarjotessaan käsivartensa Urholle. Hän ei ymmärtänyt Martan viimeistä ajatusta, mutta hän ei kysynyt enempää, sillä hän tunsi hermoillansa, että he ehkä molemmat olivat kohtalotovereita. Kun he tulivat alas saliin, oli tanssi täydessä käynnissä ja ehkä vilkkaampana kuin ennen. He tanssivat niinkuin yhteisestä sopimuksesta koko pitkän valssin, eikä Urho sinä iltana enää tanssinut kenenkään muun kanssa kuin Martan.

— Pidetään hauskaa nyt, kun on tanssiaiset, — sanoi Martta.

— Pidetään vaan, — vastasi Urho rauhallisesti.

Kello kolmen tienoissa loppuivat tanssiaiset. Professorin rouva oli jo aikaisemmin mennyt levolle. Myöskin Martta hävisi heti, kun vieraat olivat menneet.

— Hauskat tanssiaiset, eikö totta, — sanoi Albert Ebballe, joka istui uupuneena alahallissa. — Vahinko, että kynttilät täytyy sammuttaa, siitä tulee mieli aina niin haikeaksi.

— Niin, elettyä kait lienee laulu, jossa sanotaan:

»Kun kaikk' on vieraat pois, ja valot sammuneet, ken aavistaakaan vois ne monet kyyneleet, mi hiljaa vierineet on jälkeen tanssi-illan.»

— Ei kait sinulla ole syytä kyyneliin tämän illan jälkeen?

— Ken tietää, — sanoi Ebba ja poistui surullisesta nyökyttäen päätänsä ja toivottaen Albertille hyvää yötä.

XII

Martta kulki kuumeenkaltaisessa tilassa tanssiaisten jälkeisinä päivinä. Hänellä ei ollut yön lepoa eikä päivän rauhaa. Jokainen veripisara hänen suonissansa poltti ja ikävöi hellyyttä ja rakkautta. Hän ei ollut voinut unhoittaa sitä hyljättyä, alentavaa tilaa, johonka Albert oli hänet jättänyt sinä kohtalokkaana iltana Aino Tuomisen asunnossa. Hän oli hillinnyt itseänsä ja esiintynyt niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, vaikka hänen verensä kuohui. Mutta nyt oli katkeruuden malja tanssiaisissa täyttynyt. Hän oli kuin sairas, ja mielipuolisuuden ensi idut tekivät työtä hänen rasittuneissa aivoissaan.

Hänen aivonsa kehräsivät yötä päivää vain yhtä ja samaa ajatusta. Mitä olisi tehtävä tämän häpeällisen tilan poistamiseksi? Hyljätyn häpeä oli polttanut kuin tulikuuma rauta hänen povessansa. Ja hän oli monasti itkenyt itsensä nukuksiin kuumassa lemmen kaipuussaan. Se mikä tunteessa ennen oli ollut hellyyttä ja rakkautta, muuttui nyt vähitellen raivoksi ja vihaksi.

Viha, viha, mikä suuri ja valtava tunne se olikaan. Sen hurma oli yhtä suuri ja juovuttava kuin koskaan rakkauden. Sen tuli oli hivuttavaa kuin lemmen ja se antoi elämälle yhtä suuren sisällön kuin koskaan rakkaus, mutta sen pyrkimyksenä ei ollut elämän rakentaminen eikä pysyttäminen, vaan se tahtoi kaiken hävittää ja olemattomaksi tehdä. Se sytytti mielikuvituksen lukemattomat soihdut niinkuin rakkaus, mutta niiden loimusta syntyi kaikki armotta tuhoava tulipalo, sillä vihan kipunat lensivät varmemmin päämaaliinsa kuin kaipauksen lempeät kyyhkyset…

Hän oli paljastanut oman onnettoman itsensä Albertille, jonka hänen intohimonsa oli valinnut tunteensa esineeksi. Mutta ei siinä kyllin, että hänelle oli tapahtunut naista kaikkein haavoittavin loukkaus. Albert ei ollut ymmärtänyt hänen suurta sielullistakaan onnettomuuttansa, ja se loukkasi häntä yhtä paljon, ellei enemmänkin, ja sai hänet tuntemaan koko suuren yksinäisyytensä kammottavan tyhjyyden.

Tuskaa, tuskaa oli hänen koko elämänsä ollut, ja sen sisällys oli ollut yksi ainoa tukahdutettu nyyhkytys. Hänen kohtalonsa maljaan oli tipahtanut jo hänen syntymässään pieni katkeruuden pisara, joka vuosien kuluessa oli kasvanut kipua ja tuskaa tuottaen niinkuin helmi kasvaa simpukan kuoressa ja vähitellen sulanut hänen elämänsä viiniin myrkyttäen sen kokonaan. Nyt tulvi malja yli äyräittensä ja oli kuohullaan sammuttaa hänen järkensä valon.

Hän oli tottunut suuriinkin loukkauksiin, mutta viime tanssiaisten loukkaus oli mennyt yli hänen voimiensa, sillä hän oli sairas, kuolemansairas… Hän oli katkeruudeksensa huomannut olevansa toista rotua kuin muut hänen lähimmässä ympäristössään. Hän ei kuulunut heihin, koskapa he kaikki häntä vieroivat, niinkuin valkoinen rotu vieroo mustaa. He myöntävät mustat kyllä ihmisiksi, mutta pitävät niitä ala-arvoisina ja halveksivat ja sortavat niitä kaikkialla. Musta oli hänkin sydämeltään ja sielultaan. Tumma kuin musta timantti, joka on syntynyt maan uumenissa suurimman paineen alla, ja tuska oli hionut hänet särmikkääksi…

Mitä hän oli tehnyt tullaksensa sellaiseksi kuin oli? Oliko hän itse itsensä luonut? Mitä voi eläin värillensä, mitä kasvi kukinnollensa? Martta tunsi itsenä viattomaksi omaan kohtaloonsa, ja siksi täytti katkeruus hänet koko pyörryttävällä voimallansa.

Hän oli nähnyt Albertin kirjoituspöydällä erään pienen mustan esineen, joka kiinnitti hänen huomiotansa, ja hän oli saanut halun vallata sen itsellensä. Albert ei ollut kotona, ja Martta päätti käydä tutkimassa hänen kirjoituspöytäänsä. Hän hiipi hiljaa Albertin oven taakse ja naputti ovelle; hän kuunteli hetkisen, ja kun vastausta ei kuulunut, aukaisi hän oven hiljaa ja pujahti sisälle. Huoneessa oli pimeä, sillä oli jo iltapäivä, mutta hän ei uskaltanut sytyttää sähköä, jotta ei kukaan huomaisi hänen siellä oloansa. Hän hiipi lattian poikki kirjoituspöydän luo ja hapuili siellä olevia esineitä. Hänen kätensä sattui johonkin terävään esineeseen, joka pisti häntä sormeen; hän oli kirkaista pelästyksestä ja tuskasta, mutta hillitsi itsensä, kun huomasi, että se olikin vain teräskynä, joka oli tunkeutunut hänen sormeensa. Hän veti sen pois ja alkoi edelleen pälpättävin sydämin kopeloida pöydällä. Vihdoin hänen kätensä osui kylmään esineeseen, jonka hän heti tunsi; kylmä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Hän sieppasi sen siitä ja kääntyi palataksensa ovelle, mutta samassa hän kuuli ovelta hiljaista koputusta.

Veri jähmettyi hänen suonissaan, — kukahan se mahtoi olla, ja mitä hän sanoisi selitykseksi siihen, että hän näin pimeässä liikkui Albertin huoneessa? Albert se ei voinut olla, koskapa hän naputti ovelle, ajatteli hän.

Kolkutus uudistui, ja samassa ovi aukeni, ja hallista tulvehtiva valo heitti leveän juovan oven vastaiselle seinälle. Hän näki selvästi siinä valossa, että Ebba pisti päänsä äkkiä ovesta sisälle, mutta nähtyänsä, että huone oli pimeä, vetäytyi heti pois ja sulki oven.

Martta hengitti helpommin, vaara oli ohi. Jos Ebba olisi huomannut hänet, olisi hänen ollut vaikeata antaa mitään järjellistä selitystä siellä oloonsa. Hän kuunteli hetkisen henkeänsä pidättäen, hän kuuli kuinka Ebban askeleet etenivät ja kuinka Ebba palasi huoneeseensa. Silmänräpäyksessä oli hänkin ovella ja palasi hengästyneenä omaan huoneeseensa.

Hänen kädessään oli pieni, musta browning-pistoli. Kuinka se tuntui viileältä ja virkistävältä hänen kuumassa kädessänsä. Hän tarkasteli sitä huolellisesti ja varovaisesti ja huomasi, että siinä oli seitsemän panosta. Hän tunsi hyvin sen ampuma-aseen ja osasi käyttää sitä, sillä kesällä he olivat harjoitelleet sillä maaliinampumista, kun Albert oli ollut heidän maatilallaan.

— Kuolemanavain, — ajatteli hän ja piteli sitä kädessään. Hän asetti sen kylmän suun ohimoansa vasten, sulki silmänsä ja ajatteli: — vain yksi liipaisu ja kaikki olisi lopussa.

Lopussa? Kuka sen tiesi, kuka takasi hänelle, että sitten alkaisi parempi olotila? Tästä elämästä hän tiesi mitä se oli, tiesi sen olevan tuskaa, mutta hänellä ei ollut varmaa käsitystä mitkä tuskat saattoivat häntä toisaalla odottaa ja mitä mahdollisuuksia hänellä oli siellä tuntea tuskaa. Ehkä hänen tuntemiskykynsä siellä vain suurenisi, jos sielu kerran oli kuolematon.

Pelkäsikö hän kuolemaa?

Ei, ei siinä ollut mitään pelättävää. Jo monasti ennen hän oli ajatellut näitä asioita, ja aina oli hänelle jäänyt kaksi vaihtoehtoa. Joko elämä ei ollut muuta kuin lyhyt välitila, ja silloin ei kuolema ollutkaan kaiken loppu, vaan seurasi sitä uudet tulevaisuudet, taikka, jos tietoisuus kuolemassa katosi, ei sielulla myöskään ollut kykyä tuntea tai tehdä mitään havaintoja, ja silloinhan oli pelko aivan aiheeton. Mutta hän rakasti elämää kaikesta huolimatta eläimellisellä kiintymyksellä, vaistomaisella ja rajattomalla elämänrakkaudella. Hän oli toisinaan varastanut itsellensä hetkilento-onnea ja hetken iloja eikä hän tahtonut niistä hetkistä vieläkään luopua. Nuoruus ja koko luonto nousivat kuoleman ajatusta vastaan…

Mutta jotain oli tehtävä, jotain ratkaisevaa, sillä se ajatus oli hänessä kypsynyt ja pysyi hänessä tylsäjärkisen itsepintaisuudella. Hän ei jaksanut enää kestää tätä tuskaa, joka vei häneltä kaikki hänen voimansa ja elämänhalunsa…

Samassa muistui hänen mieleensä Ebba, joka oli yrittänyt tulla Albertin huoneeseen juuri sillä hetkellä, kun hän oli saanut ampuma-aseen käteensä. — Ebba, eikö juuri hän ollut kaikkien hänen kärsimyksiensä ja onnettomuuksiensa syy? Ebba, eikö juuri hän, hänen armas sisarensa, ollut se olento, joka kylvi hänen tiellensä katkeruuden polttavia kukkia… Ajatusten tulva paisui rajuksi ja pyörryttäväksi, kun hän taas alkoi muistella kaikkia niitä vääryyksiä, joita Ebba oli hänelle tuottanut. Ebba oli riistänyt häneltä Albertinkin rakkauden…

Hän puristi lujasti kädessään olevaa asetta, tuntien samassa, että pieni haava hänen kädessänsä hiljaa jomotti ja kirveli, mutta se oli hänestä yhdentekevää, sillä hänen sydämensä kirveli paljoa kovemmin…

Hän tunsi itsensä niin hermostuneeksi, että ei voinut ajatella enää ainuttakaan ajatusta loppuun, sillä toinen ajatus tunki toisen tieltään. Hänen poskensa hehkuivat, kylmät väreet ristelivät tuontuostakin pitkin hänen ruumistansa niinkuin kuumetaudissa.

Kuolema… häntä värisytti sittenkin.

Elämä… silmien ohi kiitivät Ebban ja Albertin kuvat rinnakkain, ja hän yksin tuli jälessä. Hän sulki silmänsä ja istui kauvan liikkumatonna. Ovelle koputettiin. Martta säpsähti ja heitti pistolin pöytälaatikkoon.

— Pöytä on katettu, — sanoi palvelijatar ja sulki taas oven.

XIII

— Koko minun olemukseni on hajoamistilassa, — sanoi Urho Koskula maisteri Hagenille, kun tämä hänen kutsustaan astui hänen huoneeseensa.

— Eihän nyt toki, sinähän olit niin hyvällä alulla, laudaatturitenttisihän sujui loistavasti, et kai sinä nyt vain aijo heittää kirvestäsi järveen, vai oletko saanut reput? — kysyi Albert istuutuen Urhon osoittamaan nojatuoliin.

— Ah, rakas ystävä, jos enää saan kutsua sinua sillä nimellä. Minulle on tapahtunut jotain paljoa pahempaa kuin reput.

— Mitä herran nimessä, kerro?

— Ikaroksen tavoin minä lensin liian lähelle aurinkoa; silmäni sokaistuivat sen häikäisevästä loisteesta, vahasiipeni sulivat, ja minä putosin mereen, josta en enää voi uida maihin.

— Siis haaksirikkoinen, mutta todenteolla, minä en ymmärrä sanaakaan sinun puheestasi. Oletko päättänyt kokonaan lopettaa lukusi?

— En tiedä, mutta ei nyt ole kysymys luvuista, — sanoi Urho ja nojasi uuniin, jossa puut paloivat. — Yksinkertaisesti, minä olen rakastunut, olen kosinut, ja nyt olen mennyt mies…

Albert vuoroin kalpeni ja punastui, kun Urho sanoi rauhallisesti: rakastunut, kosinut, ja kun hän sanoi viimeisen ajatuksen, pääsi häneltä vastustamaton, syvä huokaus. Urho luuli hänen osanotosta huokaavan ja samasta syystä niin muotoansa muuttavan. He olivat kauvan ääneti. Vihdoin Urho kysyi:

— Mitä sinä sanot?

— Minä?

— Niin, sinä, tiedäthän kait kenestä on kysymys?

— Miksipä en sitä tietäisi, sillä olenhan minä sen huomannut jo ensi hetkestä ja olenhan minä siitä osani kärsinyt.

— Kärsinyt?

— Niin, kuinka minä sen nyt sinulle sanoisin, minä huomasin surukseni heti ensi hetkestä, että sinä rakastuisit Ebbaan. Niin, sinähän olit rakastunut häneen jo ennen kuin edes tunsit häntä, muistanhan minä sinun innostuksesi hänen runoihinsa. Ja sitten se alkoi aivan tavalliseen tapaan, ja minä olin usein huolissani sinun puolestasi, sillä minä luulin, että sinä kerran tulisit onnettomaksi niinkuin minäkin olen.

— Sinäkin?

— Nyt minä voin sinulle tunnustaa, kun kilpailu on päättynyt.

— Kilpailu, minä en ymmärrä?

— Myönnän rehellisesti, että olin huolissani sinun kohtalostasi, mutta että tunteeni ei ollut epäitsekästä. Päivä päivältä näin, kuinka sinä enemmän ja enemmän kiinnyit Ebbaan. Te olitte aina yhdessä, teillä oli niin paljon yhteisiä kokouksia ja yhteisiä harrastuksia.

— Mutta siinä olikin kaikki, — sanoi Urho tummasti.

— Minä näin surukseni, kuinka Ebba yhä enemmän ja enemmän alkoi etsiä sinun seuraasi — minähän olin liian jokapäiväinen ja aina saatavissa — ja onnettomuuteni paisui sanattomaksi tuskaksi.

— Niin, sanaton se todella oli, sillä minä en koskaan huomannut mitään. Huomasin kyllä sinun epätasaisuutesi, mutta en voinut aavistaa sen syytä, sillä sinähän seurustelit niin paljon Martan kanssa.

— Se tapahtui kohtalon pakosta, sinä vain et huomannut sitä onnesi huumassa.

— Älä sano »onnesi huumassa», sillä onnettomuuttani se oli, ja nyt minä olen siipiä lyhempi.

Urho alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Äkkiä hän pysähtyi Albertin eteen ja katseli häneen tutkivasti.

— Minkätähden sinä et koskaan ilmoittanut minulle mitään tunteestasi? Minähän olen kilpaillut parhaimman ystäväni kanssa, olenhan kulkenut kuin varas kodissasi.

— Mitä hyötyä minulla siitä olisi ollut. Sinun kiintymyksesi Ebbaan oli yhtä oikeutettua kuin minunkin, sillä eihän tunne kysy oikeuksia. Ja kun Ebba näytti selvästi suosivan sinua, niin eihän minun osakseni jäänyt muu kuin väistyminen ja vaikeneminen.

— Albert, suo minulle anteeksi surut, joita olen tahtomattani sinulle tuottanut. Sinä olet liian hieno, sinun olisi pitänyt jollain tavalla ilmaista itsesi minulle, — sanoi Urho liikutettuna.

— Mitä hyötyä siitä olisi ollut?

— Minä olisin voinut luopua ajoissa, ennenkuin se oli myöhäistä. Ehkä sekä sinulta että minulta olisi siten säästynyt paljon tuskaa.

— Ei, ystävä, kohtaloa ei voi kukaan muuttaa, me olemme kohtalotovereita, — sanoi Albert surullisesti.

— Kohtalotovereita, — toisti Urho ikäänkuin muistellen. Hänestä tuntui, että joku oli lausunut sen saman sanan hänelle hiljan, mutta hän ei muistanut kuka ja missä. — Kaikki ihmiset ovat kohtalotovereita, — sanoi hän painolla.

— Niin, ainakin siinä, että me kaikki saamme aikaisemmin tai myöhemmin »surun lahjan».

Hämärä hiipi huoneeseen, uunissa olivat puut jo palaneet loppuun. Hiilloksella hehkui sininen liekki, joka lepatti levottomasti niinkuin virvatuli, toisinaan nousten korkealle, toisinaan kokonaan kuollen. Urho oli istuutunut tuolille lähelle uunia ja tuijotti äänetönnä hiillokseen.

— »Surun lahjan», — toisti hän hajamielisenä. — Muistuu mieleeni hetki, jolloin minä ensi kerran tunsin suurta surua, jolloin elämä näytti minulle ensi kerran suuren, tumman varjon. Minulla oli Hannes niminen lapsuudenystävä, me olimme paljon leikkineet yhdessä, hän oli naapuritorpasta. Yhdessä me kävimme kansakouluakin ja me rakastimme toisiamme niinkuin kaksi ystävää voi rakastaa. Kun minä jouluksi ja kesiksi palasin kaupungin lyseosta, oli meidän jälleennäkemisemme riemu ääretön. Hän harjoitti suutarintyötä isänsä kanssa ja paikkasi aina minunkin saappaani, kun minä olin lomalla, eikä hän millään tahtonut ottaa maksua, vaikka minä kuinka tarjosin, ja kuitenkin he olivat paljoa köyhempiä kuin me, sillä heitä oli niin monta lasta.

Vuosi vuodelta Hannes kävi kalpeammaksi ja laihemmaksi. Kun minä eräänä jouluna tulin kotiin, oli Hannes kuollut paria päivää aikaisemmin. Hänessä oli ollut parantumaton keuhkotauti. Silloin minä hiivin puuvajaan ja itkin katkerasti kuollutta ystävääni. Paitsi äitiäni oli hän ainoa side, joka liitti minua syntymäpitäjääni. Häntä minä usein ajattelin koulukaupungissa ja hänen näkemisestään minä iloitsin etukäteen. Nyt hän oli poissa, ja minä tunsin suurta surua ja ammottavaa tyhjyyttä. Sinä iltana tarttui elämä ensi kerran ankaralla rautakourallaan sydämeeni, ja minä sain jonkinlaisen aavistuksen siitä, mitä elämä on… Mutta kuinka pieni se tuska sittenkin oli verrattuna niihin kärsimyksiin ja suruihin, joita myöhemmin tuli, kun äiti kuoli, kun elonhuoli ja tulevaisuuden epätoivo täyttivät mielen. Tuskin ne olivat suurempia suruja, mutta tuntemismahdollisuudet olivat kasvaneet… Ja nyt, nyt on minullakin »surun lahja», suuri sydämen suru… — Hän vaikeni ja tuijotti hiillokseen. Kaukaa kuuluivat raitiovaunun kellon kilahdukset ja kummalliset vonkuvat äänet kun se ajoi käänteissä, ja kattoon syntyi palavan katulyhdyn aavemaisia heijastuksia.

— Eihän sinulla, Albert, ole mitään syytä suruun, hänhän on sinun, — sanoi Urho kotvan kuluttua.

— Ei hän ole minun.

— Sinä kait sen tiedät.

Albert nousi ja puristi sydämellisesti Urhon kättä.

— Kiitos siitä, että kutsuit minua, kiitos luottamuksesta!

— Sinä olet siis antanut minulle anteeksi? — kysyi Urho liikutettuna.

— Rakas ystävä, eihän anteeksipyynnöllä ja anteeksiannolla ole mitään merkitystä, sillä eihän voi olemattomiksi tehdä toiselle tuottamiaan kärsimyksiä anteeksipyynnöllä. Se voi korkeintaan osoittaa, että toisella on halua parantua tulevaisuuteen nähden. Näkemiin, ystävä…

* * * * *

Kadulle tultuaan Albert näki vanhan, köyryselkäisen miehen, joka kulki hitaasti pitkin katua hänen edellänsä ja sytytteli pitkällä rautaisella vavalla katulyhtyjä. Hänen tuli niin hyvä olla ja hänen teki mieli sanoa tuolle vanhukselle:

— Kiitos siitä, että sinä valaiset ihmisten pimeitä polkuja.

Hänestä tuntui, niinkuin jokainen syttyvä lyhty olisi lisännyt valoa hänen sielussansa. Siellä tuntui niin kirkkaalta ja kevyeltä…

XIV

Nyt se oli hänelle selvinnyt. Jonkun heistä täytyi poistua…

Martta kulki levottomana ja hermostuneena professori Hagenin suuressa huoneistossa. Hän istahti hetkiseksi professorin suureen kirjastohuoneeseen, jossa paitsi suuria mahonkisia kirjahyllyjä oli paljon varsinkin alankomaalaisia maalauksia ja muutamia vanhoja veistokuvia. Hän sieppasi pöydältä erään ulkomaalaisen taidejulkaisun ja selaili sitä hajamielisenä. Hänen silmänsä osui sattumalta erääseen kuvaan, joka esitti Sodoman Pyhää Sebastiania.

— Kas, tuossahan nyt on sitä Albertin julmuuden kauneutta, — ajatteli hän ilkeästi katsellen kuvaa. — Nyt minäkin alan ymmärtää hänen estetiikkaansa ja tahdon sovelluttaa sitä elävään elämään, sillä tieto ilman käytäntöä on kuollut omaisuus. — Hän ajatteli aivan rauhallisesti ja kylmästi.

Samassa hän kuuli alhaalta hallista liikettä ja ovenkäyntiä. Veri lensi heti hänen sydämeensä, ja sydän tykytti kiihtyneesti. Hänen korvissansa humisi, ajatukset eivät kulkeneet, hän joutui mielipuolisuuden rajalle. Äkkiä hän heitti lehden luotaan ja juoksi ylähalliin, mutta sinne tultuansa hän huomasi pettymykseksensä, että liikkuja ei ollutkaan se, jota hän odotti; täti vain lähti ulos ajelulle.

Martta meni yläsaliin ja alkoi soittaa pianoa, mutta sitten hän läimähytti pianonkannen kiinni niin rajusti, että koko piano hymisi, ja juoksi alakertaan, jossa suuressa salissa oli kovaääninen flyygeli. Hän alkoi soittaa ikäänkuin raivostuneena »Orage» nimistä meluavaa kappaletta. Hän hakkasi koskettimia niin, että flyygeli vapisi, ja sai todella ukkosen pauhun kuuluville. Soitto kaikui hirvittävänä meluna sekä suuressa salissa että avarassa hallissa. Työhuoneessaan istuva professori lähetti palvelijan sanomaan Martalle, että hän ei saisi soittaa niin rajusti, mutta Martta soitti kiellosta huolimatta kappaleen loppuun ja purskahti sitten äänekkääseen itkuun.

— Mikä neidin on, onko neiti sairas? — kysyi palvelijatar osaaottavasti, mutta Martta ei vastannut mitään, itki vain. Hän itki kauvan ja rajusti. Kun palvelijatar oli jättänyt hänet yksin, kaivoi hän povestansa pistolin ja tarkasteli sen lukkoa. Sitten hän asetti sen flyygelin kannelle ja alkoi soittaa vienoa, surunvoittoista romanssia, mutta pitkälle ei hän päässyt soitossaan, sillä itkunpuuska valtasi hänet taas.

Palvelijatar oli käynyt ilmoittamassa Ebballe, että Martta oli sairas, ja Ebba tulikin alas saliin. Samassa heitti Martta nenäliinansa pistolin päälle ja ponnahti seisomaan.

— Mitä sinä haet täältä? — huusi hän raivostuneena.

— En mitään, tulin vain katsomaan, oletko sinä pahastikin sairas, — sanoi Ebba nöyrästi ja hämmästyneenä Martan raivosta.

— Mene tiehesi täältä, älä kiusaa Jumalaa! — huusi Martta ja hapuili selkänsä takana flyygelin päällä olevaa asetta.

— Jumalaa? Mikä sinun on, oletko sinä mieletön?

— Mieletön, olen, olen, varo itseäsi, viaton karitsa, —Martta sieppasi pistolin ja uhkasi sillä, — älä kiusaa minua, ulos täältä…

Ebba pelästyi kauheasti ja pakeni huutaen ylös professorin luo apua hakemaan.

Martta oli niin kiihdyksissä, ettei tiennyt mitä teki ja mitä puhui. Mutta samassa hän kuuli kuinka alaovi kävi. Hän tarkisti kuuloansa ja juoksi yläkertaan sekä asettui erään suurta palmua kannattavan pylvään taakse. Hänen aivonsa eivät ajatelleet mitään, ja sydän löi niin rajusti, että olisi luullut hänen ohimosuoniensa halkeavan.

Albert oli riisunut päällysnuttunsa ja alkoi nousta toiseen kerrokseen.
Samassa hän huomasi Martan hameen, joka näkyi pylvään takaa.

— Älä koetakaan peloittaa, en minä säiky tuollaisia mörköjä, — sanoi hän nauraen, mutta samassa Martta syöksyi esiin, kuului kaksi kovaa pamahdusta ja Albertin kirkaisu. Albert horjahti taaksepäin ja vieri alas portaita.

Samassa silmänräpäyksessä professori syöksyi Ebban seuraamana halliin.
Martta seisoi liikkumatonna tuijottaen verissään makaavaa Albertia.
Pistoli oli pudonnut hänen kädestään.

— Albert! — kirkaisi professori ja riensi alas rappusia poikansa luo. — Ebba, soita heti tohtori Vikmannille, hyvä Jumala, mikä se numero nyt onkaan, kas kun minä en sitä nyt muista, se on… se on… 7061, 7061 heti, heti, — änkytti hän kalmankalpeana. Ebba riensi puhelimeen, ja professori kantoi Albertin kahden palvelijan avustamana yläkertaan Albertin omaan huoneeseen.

— Pitäkää silmällä tuota mielipuolta, — sanoi hän ankaralla äänellä eräälle palvelijalle osoittaen Marttaa. Martta seisoi liikkumatta tuijottaen niinkuin mielipuoli Albertia, jonka kasvot olivat liidunvalkeat ja josta kantaessa valui portaisiin pitkä, punainen verijuova. Sitten hän pyörtyi…

Paikalle saapunut lääkäri teki heti perinpohjaisen tutkimuksen. Toinen kuula oli tunkeutunut keuhkon läpi ja tullut ulos lapaluun alta, toinen oli lievästi haavoittanut vasenta kättä, ja putoamisessa hän oli saanut muutamia mustelmia. Lääkärin lausunnon mukaan oli haava siksi vaarallinen, että sairasta ei voitu liikuttaa ja viedä mihinkään sairashuoneeseen, vaan oli häntä hoidettava kotona. Onneksi ei tarvinnut tehdä mitään leikkausta, sillä kuulahan oli tullut ulos. Vähän ajan kuluttua saapui sairaanhoitajatar.

Albert makasi vielä tajuttomana, kun professori kysyi Ebbalta, joka seisoi vuoteen jalkopäässä ja itki:

— Minkätähden kaikki tämä?

— En minä ymmärrä, — vastasi hän ja katseli säälien professoria.

— Missä Martta on?

— Hänet on viety huoneeseensa ja pantu vuoteeseen. Tohtori sanoi, että hänellä on kova kuume, mutta hän ei ymmärrä mistä se johtuu.

— Sitä tyttöä on vartioitava, ettei hän karkaa. Hän saa vastata vielä teostansa, jos minun ainoa lapseni kuolee, — sanoi professori ankarana, mutta purskahti sitten itkuun. Kaikkivaltias sairaanhoitajatar vaati heitä poistumaan sairaan huoneesta ja jättämään heidät kahden, eikä kukaan uskaltanut nousta hänen ankaraa tahtoansa vastaan, sillä kaikki käsittivät, että hän ymmärtää kaiken ja tahtoo sairaan parasta.

Syntyi kauhea melu ja touhu, kun professorin rouva tuli kotia ja sai kuulla onnettomuudesta. Ensin hän oli vähällä pyörtyä, mutta se saatiin virvoitusaineilla estetyksi. Sittenhän sai täydellisen raivokohtauksen ja tahtoi, että poliisi heti paikalla kutsuttaisiin vangitsemaan Marttaa, joka oli tahtonut tappaa hänen ainoan poikansa.

— Sen minä aina olen sanonut Emmalle, että ei olisi pitänyt ottaa mitään langenneiden naisten lapsia perheeseensä. Niistä ei ole muuta kuin harmia ja ikuista skandaalia. Olisi ollut parempi, jos Martta heti pienenä olisi annettu vaikka jollekin yksinkertaiselle maalaispapille kasvatettavaksi, niin ehkä hänestä niissä oloissa olisi tullut ihminen, mutta tällä lailla on hänestä saatu murhaaja ja heittiö!

Hän puhkesi itkuun ja itki pitkän aikaa.

Toinnuttuansa hän tahtoi heti mennä Martan luo ja antaa hänelle oikean ripityksen, mutta professori sai sen estetyksi, sillä olihan ilmeistä, että Martta ei ollut täysin viisas, ja olihan lääkärikin sanonut, että hänellä oli korkea kuume.

* * * * *

Sinä yönä ei professori Hagenilla paljoa nukuttu. Albert houraili kovasti. Sairaanhoitajattarella ja Ebballa, joka oli saanut luvan olla hänen apunaan, oli täysi työ pitää sairasta vuoteessaan. Albert huusi kummallisia näkyjänsä:

— Älkää sammuttako niitä lyhtyjä, älkää sammuttako, ei maailmassa ole liiaksi valoa… valoa… joko se gramofoni taukosi… soikoon… soikoon… myöhäistä, myöhäistä, meidän täytyy hukkua… meidän täytyy… älkää huutako…

Ebba istui tavallista kalpeampana ja katseli Albertia, joka taisteli kauhukuviensa kanssa.

Martta oli saanut illalla lääkärin määräämiä lääkkeitä, joiden piti poistaa kuume, mutta kuume kohosi yhä. Seuraavana päivänä oli hänen hermosairautensa kehittynyt jo siksi pitkälle, että lääkäri määräsi hänet eristettäväksi. Martta pyysi päästä sairashuoneeseen, ja täti suostui siihen mielellänsä, sillä hän ei tahtonut pitää koko tyttöä kattonsa alla.

* * * * *

— Hänen sairautensa on Jumalan rangaistus, — sanoi professorin rouva kälyllensä, joka oli saapunut ensimäisellä junalla Turusta.

— Niin, niin, — itki hän enemmän kiukusta kuin mielipahasta. — Se on niin harmillista, kasvattaa ja kasvattaa ja täydellisesti epäonnistua. Omista lapsistaan voi vastata, mutta toisten… se on veren vika, veren vika! Minä olen tehnyt niin paljon hänen puolestansa, minä olen niin paljon kärsinyt hänen tähtensä. Mutta ei hän koskaan ole ymmärtänyt mitä hänen puolestaan on uhrattu ja tehty, ja aivan hyvää hyvyyttä, tässä nyt on palkka. Ah, minä olen vallan pakahtua harmista, tällainen skandaali, ja hän kehtaa aina vain väittää, että hänen elämänsä on ollut paljasta kärsimystä ja että hänelle on aina tehty vääryyttä, vaikka hänellä on ollut paremmat päivät kuin monella muulla, ja millä hän on sen ansainnut…

— Se on häpeämätöntä kiittämättömyyttä, — sanoi professorin rouva lohduttaen.

— Niin juuri, kiittämättömyyttä se on…

XV

Kolkoksi ja kylmäksi oli Urho Koskulan asunto taas käynyt, sillä kulutettuansa viimeksi ottamansa lainan ei hän taaskaan ollut voinut maksaa vuokraansa, ja hänen isäntäväkensä, jotka elivät kädestä suuhun, eivät parhaimmalla tahdollaankaan voineet hankkia tarpeeksi puita, kun maisterikaan ei ollut maksanut vuokraansa.

Kolkolta tuntui hänen asuntonsa, mutta kolkkoa oli ulkonakin käyskennellä, sillä varhain tullut talvi oli kylmä, ja hänellä ei ollut mitään paksumpaa päällysnuttua kuin ohut silkkivuorinen kevätnuttunsa, joka polveutui niiltä ajoilta, jolloin hänellä oli ollut rahoja.

Kolkkoa oli koko elämä. Entisen suuren ja aina kalvavan huolen lisäksi oli tullut lemmensuru. Aluksi ei hän ollut tahtonut uskoa sitä todeksi. Hänkö ei saisi enää käydä Ebba Hagenin kanssa kokouksissa, kahviloissa, teattereissa ja kaduilla? Saisi kyllä, mutta vain ystävänä. Se tuntui mahdottomalta, sillä silloin olisi hän joka hetki liikkunut tuhkalla, jonka alla hiilet vielä kytivät.

Hän oli pyytänyt Albertia puhelimeen, mutta sieltä oli vastattu, että hän on sairas. Sitten oli hän pyrkinyt Albertin puheille, mutta silloin oli sanottu, että lääkärin määräyksen mukaan ei kukaan voinut päästä sairaan puheille. Kauvan tiedusteltuaan hän oli vihdon saanut tietää, että Albert oli sairastunut ankaraan keuhkokuumeeseen.

Hänen olisi välttämättä pitänyt tavata Albertia, sillä hänen varansa alkoivat taas olla niin vähissä, että puuttui miltei jokapäiväinen ravinto. Albert oli ollut hänen ainoa ystävänsä, joka oli voinut auttaa häntä rahahuolien tullessa liian uhkaaviksi. Nyt oli mahdotonta tavata häntä. Mielellänsä hän olisi lähettänyt Albertille edes jonkun kukkasen, mutta rahaton kun oli, jäi sekin ajatus täyttämättä.

Hän oli käynyt ahkerasti osakuntakokouksissa, ei osakuntaharrastuksesta, vaan mahdollisesti tavataksensa siellä Ebban. Mutta Ebba ei ollut kertaakaan näyttäytynyt osakunnassa tai muissa kokouksissa siitä asti kun Albert oli sairastunut.

Oli kuin vieteri Urhon sydämessä olisi katkennut. Kaikki entiset hyvät päätökset olivat rauenneet tyhjiksi, usko omiin lukuihin, joka viime kuukausina oli palannut ja saanut hänet menestyksellisesti sekä lukemaan että suorittamaan tenttejäkin, oli nyt kokonaan hävinnyt. Sen kohtalokkaan illan jälkeen, jolloin hänen kaunis unelmansa oli muuttunut sydäntäsärkeväksi todellisuudeksi, oli hän koettanut hukuttaa itsensä työhön. Hän oli lukenut yötä päivää, sillä toinen laudaatturitentti oli ovella, mutta oli kuin hän olisi menettänyt muistinsa, hän oli tullut tavattoman hajamieliseksi. Hän saattoi istua tuntikausia nojatuolissansa avoin kirja sylissä, mutta ajatukset olivatkin liidelleet omia teitänsä kaukana niistä asioista, joista kirjassa puhuttiin. Kauhukseen hän huomasi, että aktiivisuus oli hänestä hävinnyt ja että hänen taipumuksensa miettiä menneisyyttä ja yleensä elämän arvoja oli huomattavasti kehittynyt. Hänestä oli tullut ajattelija. Hän koetti pakoittaa itseänsä, sillä hänellä oli selvä tunto siitä, että jos hän nyt epäonnistuisi tentissänsä, olisivat hänen lukunsa ainiaaksi lopussa, ja hän ymmärsi mikä merkitys sillä tulisi olemaan hänen myöhäisempään elämäänsä nähden.

Hänellä oli ollut terveet ja vahvat hermot, vaikka hän olikin niitä kaikella tavalla kiusannut ja kuluttanut. Niinä vaikeina alkuaikoina, jolloin herkkä omatunto oli soimannut häntä laiminlyödyistä luvuista, oli kaikki unhonvaippaan käärivä uni kuitenkin aina lopuksi vapauttanut hänet edes hetkiseksi tuskallisista ajatuksista. Mutta nyt oli siinäkin suhteessa tapahtunut muutos. Uni pakeni hänen silmiänsä, ja hän sai epätoivoisten ajatustensa ristiaallokossa heittelehtiä vuoteellansa monta pitkää, unetonta yötä.

Tuo sama kammottava kysymys: — mitä hänestä tulee ja mihinkä tämä kaikki loppuu —, heräsi yhä uudestaan ja uudestaan koko kaameudessaan. Epämieluisat, mitä moninaisimmat mielikuvat lensivät hänen sielunsa silmien ohi. Milloin hän kuvitteli, että oli jo suorittanut kaikki suuret tentit, puuttui vain yksi pieni approbaatturi, ja aikaa ei ollut kuin pari viikkoa, mutta silloin taittoi hän vahingossa jalkansa, sai ankaran kuumeen ja sai maata vuoteessaan kolme kuukautta, jolloin kaikki tentit vanhenivat ja hän sai aloittaa alusta. Taikka hän kuvitteli olevansa tentissä suuren joukon kanssa, joista kaikki olivat osakunnan nuorimpia jäseniä; hän ei osannut vastata yhteenkään kysymykseen ja joutui nuorempien naurun ja pilkan esineeksi. Kun hän kuvitteli näitä, valui kylmä hiki pitkin hänen ruumistansa.

Toisinaan oli hän taas ilman aihetta mitä valoisimmalla mielellä ja kuvitteli, että hän kuukaudessa suorittaa koko tutkintopahasen ja saa vielä palkinnon laudaatturikirjoituksestaan. Mutta kun hän sitten muisti, että se vielä oli kirjoittamatta, valtasi hänet sellainen hätä ja kauhu, että hän kuvitteli itsemurhan ainoaksi pelastukseksi häpeästänsä. Mutta kylminä voimanhetkinä hän piti itseänsä lapsellisena ja naurettavana olentona, sillä eihän se nyt ollut mikään häpeä, jos hän ei saisikaan tutkintoansa suoritetuksi, hänen kaltaisiaan oli lukemattomia. Mutta näitä voimanhetkiä oli vain niin harvoin, ja unettomia öitä oli liian usein, ja milloin uni vapauttavana saapui hänen luoksensa, oli hänen leponsa epämiellyttävien unennäköjen rasittamaa.

Sellaisten öiden jälkeen olivat hänen hermonsa entistä enemmän epäkunnossa, ja kun tenttipäivä koitti, oli hän täydellisesti mahdoton mihinkään järjelliseen ajatteluun. Astuessaan professorin eteen löi hänen sydämensä niin rajusti, että hän luuli sen pakahtuvan.

Hän ei ollut koskaan erityisemmin ihaillut noita vanhoihin kaavoihin piintyneitä professoreja, eikä hänen kunnioituksensakaan ollut ehdoton, puhumattakaan siitä, että hän olisi heitä pelännyt. Mutta nyt kun professori teki hänelle ensimäisen kysymyksen, joutui hän niin ymmällensä, että ei voinut vastata mitään asiasta, johonka jokainen järkevä ihminen olisi voinut lukemattakin vastata. Vaitiolo otaksuttiin tietämättömyydeksi, ja professori teki toisen kysymyksen, joka oli entistä helpompi. Mutta hän oli nyt sellaisessa mielentilassa, että ajatukset salpautuivat voimakkaan veritulvan kanssa aivoihin. Professori oli hyväntahtoinen mies ja teki vielä muutamia kysymyksiä, mutta kun tulokset olivat samat, hymyili hän ivallisesti, niin ainakin Urhosta tuntui, ja sanoi rauhallisesti, miltei ystävällisesti: — Kyllä kait se on parasta, että herra Koskula tulee joskus toiste takaisin. — Sanoi ja meni.

Kun Urho oli tullut ulos Yliopiston rappusille ja kylmä ilma kosketti hänen kasvojansa, heräsi hän kuin pahasta unesta. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta mitenkä kaikki oli käynyt. Sen hän muisti, että suuta kuivasi koko ajan vallan hirvittävästi, ja kuiva se nytkin oli. Hänen täytyi saada jotain juotavaa. Olisi mennyt ravintolaan juomaan pullon olutta, jolla jano olisi lähtenyt, mutta hänellä ei ollut rahoja. Hän alkoi kävellä pitkin Aleksanterinkatua ylioppilastalolle päin. Kylmä viima löi hänen ohueen, tärkättyyn irtorintaansa, joka oli tekevinään tärkkipaidan virkaa. Urho nosti päällysnuttunsa kauluksen pystyyn, sillä hän huomasi, että hän kulki frakkiin puettuna ja että jokainen vastaantulija saattoi arvata hänen tulevan tentistä. Pitkälle ei hän ollutkaan ehtinyt, kun vastaan tuli Jukka Tavela.

— Terve, terve, kas sinuakin näkee taas pitkästä aikaa ja oikein frakissa. No onneksi olkoon! — Urho oli niin yllätetty ja hämmästy nyt, että hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun Jukka jatkoi:

— No, tietysti me nyt menemme tenttiviftille?

Urho ei tiennyt mitä vastata, mutta sitten hän keksi samassa silmänräpäyksessä, että antaa Jukan luulla mitä luulee. Pieni vifti ei todellakaan tekisi pahaa näin murheeseen. Ääneen hän sanoi:

— Pitäisihän sitä mennä, mutta minä olen niin huonoissa varoissa ettei oikein kannattaisi.

— Ole huoletta, minulla on kyllä, onnistuin juuri vippaamaan satalappusen ja sitäpaitsi olen minä sekä hyvällä että huonolla tuulella yhtaikaa. Olen näet saanut jokseenkin kunnollisen paikan Turussa eräässä sanomalehdessä, vaikkei siitä vielä pidä puhua, virkaanastuminen näet tapahtuu vasta jonkun ajan kuluttua. Ja siitä toisesta, siitä harmin asiasta puhun sinulle, jahka päästään johonkin sisälle. Mennään vaikkapa »Keskipisteeseen», mitä arvelet?

— Kiitos, mennään vaan, mutta en minäkään ole aivan parhaimmalla tuulella, pelkään ettei sinulla ole paljon iloa minusta.

Samassa he kääntyivät Hakasalmenkadulle ja poikkesivat sisään eräästä lasiovesta. »Keskipiste» oli pienehkö, soma ravintola, joka matalilla väliseinillä oli jaettu monen pilttuun tapaiseen osastoon. Ravintola oli nytkin, kuten aina, ahdinkoon asti täynnä, mutta aivan kuin sattumalta tuli yksi noista pilttuista vieraitten poislähdön johdosta vapaaksi.

— Ymmärrän hyvin sinun huonon tuulesi, — sanoi Jukka. — Noin tentin jälkeen sitä aivan kuin häpeää itseänsä, kun on onnistunut vetämään professoria nenästä. Minäkään en jumaliste ollut lukenut cumlaudeani varten kuin ne vanhat frojut, jotka sisältävät koko viisaan professorin knoppologian, ja sitten minä laskettelen kuin kirjasta. Kerran se kysyi toisessa järjestyksessä kuin mitä frojuissa oli, ja silloin oli vähällä, ettei minun korkea rakennukseni romahtanut alas. Mutta sitten päästiin taas oikeaan järjestykseen, ja minä suorastaan briljeerasin sen oppineen omilla viisauksilla. Hiukan nolo sitä sitten on tentin jälkeen, mutta koska kaikki on humbuugia, niin antaa hurista vaan. Sen nolouden juo alas ensimäisellä olutpukilla.

Jukka oli kovalla puhetuulella, ja Urho huomasi pian, että hän oli jo aikaisemmin maistellut. Urho ei tahtonut saada sanaa väliin, mutta ei hänellä ollutkaan mitään erikoista kerrottavaa.

— Jätetään nyt tentit, — sai hän sanotuksi, — ja kerroppa nyt minulle mistä sinun huono tuulesi johtuu, kuten tuolla kadulla lupasit.

— Jaa, se sitten vasta on harmillinen juttu, — sanoi hän ja väänteli hermostuneesti käsiänsä. — Ajattele nyt, kun se Martta Hagen on tullut hulluksi.

— Eihän toki, koskiko siihen niin se Albertin keuhkokuume, vai mikä sille tuli?

— Mikä keuhkokuume, itsehän se Martta sen keuhkoon kuulan lennätti. Aa, sinä et näy tietävänkään koko juttua. Niin, salaisuushan se onkin, mutta sinulle minä sen kerron näin kunniasanaa vastaan.

— Kerro herran nimessä! — hätäili Urho.

— Minua voi niin sapettaa koko juttu. Nyt on Aino kohta puilla paljailla ilman asuntoa. Minua niin raivostuttaa.

— Mutta kerro nyt niin, että minäkin jotain ymmärrän.

— Katsos, asia on nyt niin, että Martta sai jonkinlaisen hermokohtauksen, samanlaisen kuin hänellä väliin lapsenakin oli, — on kuin hän toisinaan ei olisi oikein viisas — ja ampui mielettömyydessään Albertia browningilla eräänä iltana heillä kotona. Albert sai kuulan keuhkoonsa ja on jo kauvan maannut kuoleman kielissä. Martta taasen lääkärin määräyksestä eristettiin sairashuoneeseen, sillä hänen hermosairautensa voi johtaa vakavampaankin mielenhäiriöön.

— No nyt minä ymmärrän, ettei Marttaakaan ole näkynyt. Onko hän aivan raivona?

— Ei se hulluus nyt sellaista ole, mutta hän on vaan muuten niin kummallinen, hän on korkeimmassa määrässä hysteerinen. Aino on joskus päässyt hänen luokseen, ja silloin ei hän tee muuta kuin itkee vaan. Toissapäivänä hän kertoi Ainolle koko jutun, jota perhe salaa. Hän ei itsekään käsitä, kuinka hän siinä määrässä menetti hillitsemiskykynsä, hän näet teki sen mustasukkaisuudesta ja onnettomasti rakastuneena. Mutta hän oli ollut niin onneton ja sairas. Hän oli kertonut Ainolle yhtä ja toista onnettomasta lapsuudestaan ja sairaudestaan. Kerran oli hän nuorena koulutyttönä hukuttaa itsensä onnettoman rakkautensa takia. — Nyt hän oli katunut tekoansa, katunut koko entistä elämäänsä ja sanonut Ainolle, että hän ei tahdo enää ottaa osaa heidän yhteisen asuntonsa maksamiseen, sillä hän muuttaa parannuttuansa Turkuun ja muuttaa myöskin tapansa.

— Mikä yhteinen asunto heillä on ollut, eikö Martta olekaan asunut professori Hagenilla kuten minä luulin?

— On kyllä, mutta se oli nyt sellainen kodikas boksi, jossa saattoi pitää hiukan hauskaa, ja hän maksoi osan ja Aino toisen osan vuokrasta ja Aino asui siellä. Nyt joutuu tyttöpaha kadulle, sillä ei hänellä ole varaa pitää yksin omaa asuntoa.

— No mutta onko Aino Tuominenkin tuhlannut jo kaikki rahansa? Häntähän sanottiin »Pohjolan kuningattareksi».

— Ei sillä nyt koskaan ole niin paljoa ollutkaan, ja se mitä oli, meni pääasiallisesti siihen kuuluisaan ulkomaanmatkaan, jolloin hän kävi Aleksandriat, Roomat, Pariisit, Lontoot ja Berliinit, ja loput ovat kuluneet täällä vähän yhteen ja toiseen. Minun on sääli tyttöä, sillä hän oli sangen hauska toveri.

— Oli?

— Niin, eihän meillä nyt enää voi olla sanottavaa yhteistä, kun hänen rahansa ovat loppuneet. Ymmärrät kait, että en minä voi häntä vaatimattomalla palkallani elättää. — Jukka puhui avomielisesti ja kyynillisesti kaikista asioistaan, sillä hän oli jo huomattavasti alkoholin vaikutuksen alainen.

— Se minua vain voi niin harmittaa tässä, — sanoi hän, — että se Martta rupeaa nyt leikkimään sellaista enkeliä.

— Minkälaista enkeliä?

— Hän on muka tullut uskovaiseksi. Mutta kaikkea se tuuliviiri koettaakin. Ei siitä tule mitään, sillä sellaisille se on tuiki mahdotonta.

— Minkälaisille?

— Kyllä sinä tiedät mitä maata Martta oli. Hänen on mahdoton parantua, sillä hän on huonoa rotua.

— Huonoa rotua, — toisti Urho väsyneesti. Hän oli juonut innokkaasti
keskustelun aikana, sillä hänen ruumiinsa ikäänkuin kaipasi alkoholia.
Nyt alkoi hänestä tuntua hiukan helpommalta, hän unohti tenttinsä,
Ebban ja kaikki muut katkerat asiat.

— Huonoa rotua, sanon minä, — kertasi Jukka humalaisen tylsäjärkisyydellä.

Kello läheni yhtä, poismenon hetki oli käsissä. Jukka maksoi laskun, joka muistutti Falstaffin laskua, sillä siinä velottiin ruuasta vain muutamalla markalla, mutta juomasta sitä enemmän. Kadulle tultua Jukka sekaantui pian muiden kapakoista tulevien kanssa keskustelemaan, ja Urho käytti tilaisuutta hyväksensä lähtien yksin, jonkun verran huojuen, kotiansa kohden.

XVI

Kuukausia on kulunut.

Albert makaa vuoteessaan horrokseen vaipuneena. Hänen sairautensa on käynytkin pitkäaikaisemmaksi kuin aluksi oli luultu, sillä keuhkoihin oli todella tullut tulehdus, ja hän oli huojunut elämän ja kuoleman välimailla.

Ebba oli uskollisesti hänen vuoteensa ääressä ja oli vuorotellut yövalvomisessa sairaanhoitajattaren kanssa. Hän on laihtunut ja käynyt kalpeammaksi.

Eräänä maaliskuun päivänä Ebba istuu yksin Albertin huoneessa. Ompelus on pudonnut lattialle hänen käsistänsä, joiden pitkät, hienosti muodostuneet sormet näyttävät valkoisilta kuin marmoriveistoksen sormet. Hän tuijottaa vuoteessa nukkuvaa Albertia, jonka posket ovat painuneet kuopalle. Sairaan kasvoille lankeaa kaamea, kellertävä valo, joka tunkeutuu huoneeseen värillisten, alaslaskettujen uutimien kautta. Hänestä tuntuu, niinkuin hän katselisi kuollutta. Ellei rinnan kohdalla näkisi hengityksestä johtuvaa liikettä, niin voisi todella luulla Albertia kuolleeksi, sillä niin muuttunut hän on.

Ebbasta on tuo kellertävä valo niin kolkko ja epämiellyttävä, että hän päättää hiukan nostaa toisen akkunan uudinta, nyt kun sairas nukkuu. Hän nousee hiljaa ylös ja kohottaa äänettömästi uudinta. Huoneeseen virtaa maaliskuun voimakkaita auringonsäteitä. Hän kohottaa uudinta juuri sen verran, että valo ei suoraan lankea sairaan kasvoille, mutta kuitenkin hiukan vaimentaa keltaisen valon kuolemankolkkoa väriä hänen rauhallisilla kasvoillansa.

Äkkiä hän jää ikäänkuin jähmettyneenä tuijottamaan eteensä. Hänen kätensä pitää lujasti uutimen nauhasta kiinni, mutta hän ei enää nosta eikä laske uudinta, hän vain tuijottaa akkunaan ja ikäänkuin nojaa itseänsä ohueen uutimennauhaan.

Akkunassa riippuu messinkisten ketjujen varassa jäljennös Gabriel Maxin taulusta »Pyhän Veronican hikiliina». Legendan mukaan eräs hurskas, Veronica niminen nainen säälistä pyyhki Kristuksen kasvoja, kun hän ristiä kantaen uupuneena nousi ylös Golgatan rinnettä, ja tapahtui ihme. Kristuksen kasvojen tarkka kuva jäi tähän hikiliinaan. Tämän aiheen on taiteilija kiinnittänyt kankaalle voimakkaalla sielullisella näkemyksellä ja suurella taidolla. Taulu esittää neljän naulan väliin pingoitettua kangaskappaletta, jonka keskessä näkyy Kristuksen kuolemanväsyneet kasvot. Hänen päässään on orjantappurainen kruunu, ja veripisarat valuvat pitkin hänen laihtuneita, kauniita kasvojansa. Silmät ovat ummessa, mutta niiden luomet ovat niin taitavasti ja herkästi maalatut, että jos pitemmän aikaa katselee kuvaa, niin voi nähdä luomien lävitse avoimet, surulliset silmät, joista valuu kyyneliä poskille….

Ebba on usein nähnyt tämän kuvan Albertin akkunassa; hän tietää, että Albert ihailee sitä ja toisinaan katselee, kuinka se valoa vasten asetettuna elää. Mutta ei Ebba koskaan ole katsellut sitä sellaisella tarkkaavaisuudella. Hän uskaltaa tuskin hengittää.

Yhdennäköisyys on ilmeinen. Parroittunut ja laihtunut Albert on tässä valossa hämmästyttävästi tämän taulun Kristuksen näköinen. Nenä kaareutuu aivan samalla tavalla, suussa on sama kärsivä ilme, ihonväri on yhtä kellertävä, ja sinervien silmäluomien alta kuultavat nukkuvan raukeat silmät.

Ebba on kuin kivettynyt, hän katsoo ja katsoo. Vihdoin hän kiinnittää uutimen nauhan ja tulee hiljaa, miltei horjuen, sairaan luo. Nyt hän katsoo Albertia. Hänen polvensa alkavat vapista, hän ei näe enää, että Albertin rinta liikkuu hengityksestä. Hänen on vaikea seistä. Sanaton kauhu ja hätä täyttävät hänen sydämensä, hänelle selvenee yhtäkkiä kaikki.

— Albert on kuollut, hän on kuollut…

* * * * *

Ebba kaatuu pyörtyneenä lattialle.

Sairas heräsi jysähdyksestä. Hän varjosti käsillänsä silmiänsä, sillä liian voimakkaana tunkeutui maaliskuun aurinko hänen huoneeseensa. Aluksi ei hän nähnyt mitään eikä tajunnut mitä oli tapahtunut; sitten hän huomasi lattialla makaavan serkkunsa ja soitti heti sähkökelloa.

Sairaanhoitajatar tuli sisälle ja löysi Ebban lattialta pyörtyneenä. Mahdollisimman pienellä melulla hänet kannettiin huoneeseensa, jossa hän pian virkosi.

— Neiti tarvitsee hiukan lepoa ja unta, — sanoi sairaanhoitajatar, — te ette ole tottunut valvomiseen.

— Eihän hän ole kuollut? — kysyi Ebba raukeana.

— Ei, olkaa aivan rauhallinen, hänhän on jo paranemaan päin ja tänäänkin paljoa virkeämpi kuin eilen. Kuinka te voitte luulla sellaista?

— Muuten vaan. Kuulkaa, sisar, laskekaa se uudin alas. Ei ole hyvä, että sairaan huoneeseen tulee niin paljon valoa…

XVII

Vielä kerran onni oli ollut myötäinen Urho Koskulalle. Hän oli onnistunut saamaan eräästä maaseutupankista pienen lainan, jonka avulla saattoi »jatkaa opintojansa».

Mutta ne opinnot olivat samansuuntaisia kuin ensi vuosina. Kirjoja ei hän enää lukenut, hän oppi elämää…

Sen viimeisen, epäonnistuneen tentin jälkeen hän oli täydellisesti herännyt näkemään oman kurjuutensa. Hän ei enää tahtonut pettää itseänsä turhilla kuvitteluilla ja väärillä toiveilla. Hän myönsi, että opintonsa olivat nyt päättyneet ja että hän oli tehnyt auttamattoman haaksirikon. Suuren tuskan ja epätoivon jälkeen oli hän vihdoinkin alistunut kohtaloonsa. Lamautunut tahto, nuoruus ja heikosti palava kunnianhimo olivat vielä kerran tehneet yhteisrynnäkön hänen mielikuvissaan. Mutta samoin kuin ruumiillisen kivun tuntemisella on rajansa, oli hänen sielullinenkin herkkyytensä hetkiseksi turtunut ja lamaantunut. Hän myönsi olevansa oman luonteensa ja suuren kaupungin uhri. Eikä syy kuitenkaan ollut yksinomaan hänessä tai kaupungissa, vaan se aiheutui kohtalosta, joka oli antanut hänenkin syntyä huonon rodun jälkeläisenä.

Löydettyänsä tämän verrattain heikon selityksen onnettomuudelleen hän oli ikäänkuin nukahtanut jonkinlaiseen toimettomuuden ja tylsyyden tilaan. Hän ei tahtonut mitään, ei tehnyt mitään eikä toivonut mitään. Kärsi vain niinkuin sairas kärsii huumaavan aineen vaikutuksen heikkenemishetkellä, voimattomana, osaksi tietoisena, osaksi tiedotonna. Hän käsitti, että tämän lukukauden jälkeen hänen opintonsa päättyivät tässä hänelle rakkaaksi käyneessä kaupungissa, sentähden hän tahtoi nauttia oikein ja järjestelmällisesti kaikesta siitä, mitä kaupunki saattoi hänelle vielä tarjota. Nauttia niin kauvan kuin siihen vielä oli tilaisuutta ja rahoja.

Hän istui mielellänsä ravintoloissa ja piti esitelmiä nuoremmille civiksille, joidenka pöytiin hän usein kutsumatta tunkeutui ja jotka saivat kunnian maksaa hänen puolestansa, sillä hän tahtoi mikäli mahdollista säästääkin varoja ja siten pitkittää mahdollisimman kauvan kaupungissa-oloansa. Hänen puhujalahjansa pääsivät taas täysiin oikeuksiinsa, kun hän kapakkafilosofina sai pienille seuroille esittää ajatuksiansa ja kokemuksiansa. Hän selitti nuorille missä vika oli kaikkeen siihen puolinaisuuteen, joka ilmeni koko meidän yhteiskuntaelämässämme.

Sosialismi oli vienyt meiltä lapsen uskon, mutta mitään uutta uskontoa se ei ollut voinut antaa tilalle. Näin ollen vallitsee maassa uskottomuus eli tila, jossa jokainen saa uskoa mihinkä tahtoo. Kuitenkin hän tahtoi antaa sosialismille tunnustustakin. Papit olivat opettaneet kansaa vain lukemaan, mutta sosialismi oli opettanut ihmisiä myöskin ymmärtämään mitä he lukivat. Kaikki ei ollutkaan enää järjetöntä ulkolukua.

Mitään kansallista innostusta ei hänen mielestään ollut, sentähden että kilpailu oli tullut elämän kaikilla aloilla niin suureksi, että jokaisen täytyi ajaa vain persoonallisia etujansa, jos mieli pysyä pystyssä ja päästä eteenpäin. Epäitsekkäitä esitaistelijoita ei enää syntynyt Ne, jotka aikaisemmin olivat päässeet valta-asemiin, istuivat tyytyväisinä lihapatojensa ääressä ja päivittelivät korkeintaan sitä, että eivät voineet entiseen hyvään tapaan taata lapsillensa samoja hyviä paikkoja, sillä tuo aristokraattinen systeemi näytti jo miltei yli aikansa eläneeltä.

Puolueiden johtajilla ja vaikutusvaltaisilla vanhuksilla ei ollut mitään sanottavaa. Ainakin he vaikenivat ajan kysymyksissä ja saiturien lailla tahtoivat viedä mukanansa hautaan »Suomen aamuajan» luojilta saamansa perinnön. He tunsivat oman köyhyytensä, he olivat kerran omassa nuoruudessaan saaneet johtajiltansa innostuksensa ja ne työaseet, ne aatteet, joilla he olivat raivanneet itsellensä aseman ja toimialan elämässä. Mitään samanlaista innostusta tai aatteita ei heillä ollut lahjoittaa nuorisolle, ja siksi he vaikenivat syyttäen, ettei nykyajan nuorisolla ollut ihanteita ja ettei se välitä vanhempien neuvoista, vaan maleksii omassa velttoudessaan peläten työtä ja uhrauksia, neuvoista, joita koskaan ei oltu annettu. Työtä tehtiin ja paljonkin, vaikka se ei nyt enää vienytkään heti parhaille virkapaikoille…

Mutta parhaiten hän viihtyi lempiaineessaan, kulttuurissa ja sivistyksessä. Hän oli vihdoinkin saanut nuo käsitteet itsellensä selviksi. Hän myönsi, että tässä maassa ei ollut kovinkaan paljon kulttuuria. Se mikä sitä oli, oli pääasiallisesti jälkikaikua ruotsalaisesta yläluokkakulttuurista. Varsinaista kansan kulttuuria ei hän myöntänyt olevan muuta kuin uskonnollisella alalla, ja sekin oli pääasiallisesti Pohjanmaalla. Siksipä siellä sosialismikin vähimmin oli voinut menestyä, koskapa kansassa oli vakavuutta, joka perustui vuosisatojen vakaumuksiin ja kokemuksiin. Siellä ei lähdettykään juoksemaan ensimäisen huutajan jäljessä.

Hän tiesi kertoa nuoremmille, että meidän maamme lähetti opinahjoille suhteellisesti enemmän kuin mikään muu maa, ja siitä johtui myöskin sivistystason äkkinäinen aleneminen. Siitä myöskin oli seurauksena se surullinen tosiasia, että niin paljon nuoria sortui pääkaupungissa pyrkiessään sivistyksestä osallisiksi, sillä olihan luonnollista, että moisessa laumassa täytyi olla paljon heikkojakin aineksia.

Kodit olivat liian vähän avoinna näille maaseudulta tulleille nuorille. He olivat kodittomia ja joutuivat huvituksista rikkaan kaupungin hukuttaviin pyörteisiin. Hän tunsi köyhiä, kunnollisia sekä tyttöjä että poikia, jotka asuivat niin huonosti, että eivät voineet lukea kotonansa, vaan täytyi heidän päivästä toiseen lueskella ahtaissa seminaarikirjastoissa, joissa usein oli tungokseen saakka väkeä. Ruoka-aikoina he viivyttelivät ylioppilasruokaloissa ja illat osakunnassa tai kahviloissa. Rajummat luonteet eivät tyytyneet tähän, vaan etsivät kalliita ravintoloita. Eivät kaikki, jotka kapakoissa istuivat, rakastaneet väkijuomia, mutta siellä he tapasivat toverinsa, siellä oli valoisaa ja kaunista ja siellä sydämet olivat avoinna, ja sitä nuoriso rakasti. Luokkajakoa ei ylioppilaspiireissä ollut; köyhä maalaisylioppilas tuhlasi usein yhtä paljon kuin varakkaan kodin perijä. Mutta köyhät eivät sitä lopullisesti kestäneet, vaan kompastuivat omiin velkoihinsa ja häipyivät siipirikkoina maaseudulle.

Oli ylioppilaita, jotka aina, milloin olivat vapaita työstänsä, seurustelivat yksinomaan omassa osakuntahuoneistossaan, omaan heimoon kuuluvien toveriensa kanssa. Siitähän ei ollut mitään pahaa sanottavaa, mutta se oli kuitenkin liian yksipuolista, sillä he puhuivat yhä edelleenkin joka päivä omaa, kotiseutunsa murretta oppimatta edes sivistynyttä puhetapaa. Nyt, kun professorit, suuren oppilastulvan tähden, olivat pakoitettuja pitämään sekä vastaanottonsa että tenttinsä yliopistolla, sattui usein, että nuori ylioppilas, joka oli tullut tänne Helsinkiin oppimaan muutakin kuin vain tenttilukuja, ei ollut koskaan nähnytkään ainuttakaan sivistynyttä kotia. Mistä hän siis olisi oppinut tapoja, mitenkä häntä voitiin edes sanoa sivistyneeksi? Samanlaisena kuin hän oli tullutkin, hän palasi kotiseudullensa.

Hän myönsi, että hänellä persoonallisesti oli ollut harvinainen onni, mitä perhetuttavuuksiin tuli. Ja hän puhui toisinaan suurella lämmöllä ja ihastuksella myöskin eräästä professorista, joka oli kohdellut häntä rakkaudella, ohjannut neuvoilla ja koettanut kannustaa häntä eteenpäin. Tämä professori piti ihanteena läheisempää suhdetta oppilaan ja opettajan välillä. Hän olisi mielellänsä kutsunut oppilaitansa kotiinsa tutustuakseen heihin, mutta se oli osoittautunut mahdottomaksi heidän liian suuren lukumääränsä takia. Nyt, kun hän oli lannistunut ja lopullisesti epäonnistunut luvuissansa sekä luopunut niistä, hän saattoi vapaasti puhua eräistä opettajistaan mitä suurimmalla myötätunnolla, sillä nyt ei kukaan uskaltanut väittää, että hän etsi kenenkään vaikutusvaltaisen suosiota.

Vika kaikkeen tähän nurinkuriseen oli itse maamme oppikoulujärjestelmässä. Kaikki, liian monet, pyrkivät ylioppilaiksi, koskapa sitä arvoa katsottiin välttämättömäksi pohjasivistykseksi joka alalle. Nythän jo miltei täytyi rautatievirkamiehen, joka liimaili numerolappuja ihmisten matkalaukkuihin, olla ylioppilas. Pian kait vaadittiin ylioppilastutkintoa pika-ajureiltakin…

Tilastotiede numeroineen oli hirvittävä tiede, sillä sehän sanoi kylmästi, että niin ja niin monta prosenttia ihmisistä teki sitä ja sitä, joutui turmioon, teki itsemurhan j.n.e. Kullakin yksilöllä oli oma paikkansa näiden numeroiden suunnattomassa kaikkeudessa. Kenen kohtalo oli sortua, häntä ei voinut auttaa, sillä lopuksi oli hänkin vain yksi numero…

Aivan heltymykseen saakka hän saattoi toisinaan, varsinkin hiukan enemmän maisteltuaan, puhua kohtalosta ja sen ankarista laeista. Hän tunsi itse selvästi ja voimakkaasti, että hänkin oli yksi niistä, joidenka täytyi lisätä niiden lukua, jotka sortuvat pyrkiessään sivistykseen…

Täytyi, kuka siihen pakoitti? Piti taistella vastaan ja rajusti. Mutta mistä otti voiman, jos sitä ei ollut omassa itsessä? Ulkoakäsin se ainakaan ei tullut. Hän tiesi, että ennen ilmaan heitetty kivi muuttaa liikkeensä suunnan kuin ihminen oman sisäisen itsensä. Taipumuksiaan saattoi kehittää eri suuntiin, mutta muuttaa omaa olemustaan ja siinä piileviä voimia — sitä ei voinut kukaan…

* * * * *

Ja päivästä päivään Urho Koskula kulutti nuoruuttaan ja niitä viimeisiä rahoja, jotka hän oli onnistunut hankkimaan. Toisinaan hän tuijotti kuin mielipuoli totuutta vasten kasvoja. Oman elämänsä ankaraa totuutta. Hän ei voinut enää lukea, ei ainakaan järjestelmällisesti. Ja tulevaisuus? Sitä ei ollut olemassa.

Usein hän kulki kaduilla tuntikausia ja katseli siellä olevaa elämää. Hän oli yhä enemmän ja enemmän alkanut käsittää Albertin ihastusta kaupunkiin. Aina hän oli sen ymmärtänyt, mutta nyt se muuttui hänelle omaksi sisäiseksi tunteeksi ja pakoksi, sillä sen olemuksessa piili hänen ystävänsä, joka makasi sairaana ja jota hän niin kipeästi kaipasi. Albert oli monasti tukenut ja lohduttanut häntä ja näyttänyt suuren ystävänsydämensä ohella kaupunginkin ihmeellisen sydämen. Nyt ei hän saanut nähdä ystäväänsä, mutta kaupunki oli vielä hänen lohduttajansa…

Katujen melussa hänen kalvava tuskansa kuoli, ja sen rikkaat tapahtumat kiinnittivät hänen mieltänsä pois omista, ikävistä ajatuksista… Elävätkuvat muuttuivat hänelle suorastaan paheentapaiseksi intohimoksi. Niissä hän saattoi istua tuntikausia kulkien toisesta elävienkuvien teatterista toiseen. Oli niin mukavaa istua tylsänä lämpimässä huoneessa, joka oli täynnä ihmisiä. Tuntui niin rauhoittavalta kuunnella sen taikarukin nukuttavaa surinaa, joka kehräsi silmien eteen kokonaisia maailmoja täynnä järkyttäviä elämänkohtalolta, onnea, onnettomuutta, leikkivää iloa ja huutavaa tuskaa… Sattui usein, että hän ei seurannut yhtäjaksoisesti mitä tuolla valkoisella kohtaloiden liinalla väristen tapahtui. Hän vaipui suloiseen rauhaan ja nukuttavaan välinpitämättömyyteen. Väliin hän saattoi suorastaan raivostua, että valot sytytettiin ja meluava väliaika tuli herättäen hänet näkemään ympärillänsä olevia ikäviä ihmisiä.

Kadulle tultuaan toisinaan hänen väsyneissä, kirvelevissä silmissään pyörivät kaikki ihmiset, talot ja hän itse yhtenä hurjana kaaoksena, joka oli kuin hirvittävä kuoleman tanssi. Silloin hän lähti johonkin ravintolaan ja kulutti iltansa juomalla ja hurjistelulla…

XVIII

— Ulkona on kevät, — sanoi Albert eräänä päivänä Ebballe, joka istui hänen huoneessaan.

— Mistä sinä sen päätät? — kysyi Ebba.

— Siitä, että sinulla on jo muutamia kesakotta poskipäilläsi. Lapsena sinä olit jo tähän aikaan niitä täynnä, mutta nyt näkyvät ne sekä myöhästyvän että vähenevän.

— Kylläpä sinä näyt seuranneen minun muodonvaihdoksiani, — sanoi Ebba lievästi punastuen.

— Niin! — Syntyi hetken vaitiolo.

— Minä tahtoisin kysyä sinulta yhtä asiaa, sillä nyt minä jo voin siitä puhua.

— Kysy vaan, — sanoi Ebba kumman levottomana.

— Missä Martta on? Mitä hän tekee?

— Martta on liittynyt pelastusarmeijaan, äiti kirjoitti minulle hiljan.
Hän kuuluu olevan kovin innostunut ja puuhaa aina heidän kokouksissaan.

— Niinkö? — sanoi Albert hymähtäen, — mutta koska Martta nyt ensi kerran mainitaan minun sairauteni aikana, niin kerro mitenkä hän on käyttäytynyt ja mitä hän ajattelee?

— Eihän kukaan ole tahtonut mainita hänestä mitään, ennenkuin sinä itse kysyisit, sillä onhan luonnollista, että sinun on vaikea antaa hänelle anteeksi. Hän on katunut tekoansa niinkuin ihminen voi katua ja sairastettuansa muutamia viikkoja löytänyt rauhan Jumalassa.

— Onko se mahdollista?

— On, totta se on. Ja nyt hän on liittynyt pelastusarmeijaan. Toivon, että hänen levoton luonteensa sieltä löytää sopivan toimialan.

— Minä epäilen, tokko hän menestyy sielläkään ajan pitkään.

— Kuinka niin?

— Hän on liiaksi sairas sielultansa, ei hän löydä rauhaa mistään.

— Martta raukka! Voitko sinä kertoa minulle minkätähden hän ampui sinua? — kysyi Ebba.

— En! — Syntyi taas äänettömyys.

— Taikka syyn minä kyllä voin sanoa. Hän oli onneton.

— Niinkö? — sanoi Ebba ja katseli miettiväisenä ulos akkunasta.

— Onneton niinkuin moni ihminen, onneton niinkuin minäkin, — huokasi
Albert ja laskeutui puoleksi istuvasta asennosta makaamaan.

— Oletko sinäkin onneton? — kysyi Ebba. — Vaikka pitäisihän minun tietää se kysymättäkin, sillä olethan sinä saanut kärsiä niin sanomattoman paljon näinä viime kuukausina.

— Pitäisihän sinun se tietää. — Syntyi taas äänettömyys. Hetken päästä
Albert sanoi:

— Ebba, tule tänne lähemmäksi, että minä saisin kiittää sinua kaikesta siitä, mitä sinä olet minulle tehnyt. Sinä olet ollut minulle niin hyvä minun kärsimysteni aikana. Minusta on ollut niin turvallista, kun sinä olet istunut täällä suuressa yksinäisyydessäni. Tule lähemmäksi ja anna kätesi minulle, että saisin kiittää sinua oikein kädestä. — Nämä viime sanat hän lausui niin lämpimällä ja hellällä äänellä, että Ebban oli vaikeata hillitä liikutustansa. Hän tuli Albertin vuoteen luo, istuutui sen vieressä olevalle tuolille ja ojensi kätensä Albertille.

Albert piti sitä kädessänsä ja silitteli sitä hiljaa.

— Sinun kätesi on niin sielukas, se on niin kaunis ja siro, sen jokainen suoni sykkii sinun hyvyyttäsi, — sanoi hän ja veti sen kuumille huulillensa. Pieni käsi värähti hänen suunsa koskettaessa siihen. Ebba ei jaksanut enää pidättäytyä, vaan purskahti itkuun.

— Rakas Ebba, oma ystäväni, oma sydämeni ystävä, oletko sinä minun, niinkuin sinun kätesi nyt on minun? — Hän suuteli sitä uudestaan, ja silloin Ebba painoi poskensa hänen poskelleen.

— Rakas, — kuiskasi hän.

Albert käänsi päätänsä ja suuteli häntä. He olivat hetken hiljaa niin, ja molempien silmissä oli kyyneleitä. Vihdoin Albert kuiskasi:

— Kaikki ovat hapuilleet sinun hymykuopissasi, mutta minä löysin sinut kyyneleessä. — Albert yritti nousta istumaan suudellaksensa häntä, mutta voimat eivät vielä riittäneet.

— Hiljaa, varovasti, pieni poju, sinun on oltava vielä varovainen. — Hän antoi molemmat kätensä Albertille, hymyili kyyneltensä lomitse sekä auttoi häntä istumaan.

— Sinun täytyy aina tukea minua, kun minä olen heikko, — sanoi Albert ja suuteli auttavia käsiä. Hän piti Ebbaa molemmista käsistä ja jatkoi:

— Ebba, ulkona on jo kevät.

— Kesakoistako sinä sen päätät? — sanoi hän hymyillen. — Joko niitä taas on ilmestynyt lisää?

— Ei, mutta siellä paistaa niin kirkas päivä, minä näen sen sinun silmistäsi.

— Aina ne ovat sinulle yhtä kirkkaasti loistaneet, mutta sinä vain et ole sitä huomannut, — nuhteli hän.

— Niin, minä olen katsellut niihin itseni sokeaksi.

— Ovelle koputettiin, huoneeseen astui professorin rouva, jolla oli kädessänsä muutamia koivun oksia, joissa lehdet olivat hiirenkorvalla.

— Ovatko puut jo näin lehdessä, kulta äiti? — kysyi Albert hämmästyneenä ja painoi oksia vasten kasvojansa.

— Eihän toki, lapseni, ne ovat puhjenneet lehteen sisällä lämpimässä.

— Niinkuin meidän rakkautemmekin, — sanoi Albert ja asetti Ebban käden onnesta ihastuneen äitinsä käteen. Suudeltuansa Ebbaa suuteli äiti vuoteella makaavaa poikaansakin ja jätti nuoret kahden…

XIX

Eräänä huhtikuun aurinkoisena päivänä oli Urho Koskula nähnyt professori Hagenin auton ajavan ohitsensa Kaivopuistoon vievällä rantatiellä. Autossa oli istunut kaksi ihmistä, joista toinen oli vahvasti turkkeihin kääritty mies ja toinen oli varmasti Ebba Hagen. Auto oli ajanut siksi kovaa, ettei hän ollut ehtinyt nähdä turkkeihin kääriytyneen henkilön kasvoja. Aluksi hän oli luullut sitä professori Hageniksi, mutta sitten hänelle oli selvinnyt, että se ei voinut olla kukaan muu kuin Albert.

Tuskallinen pistos tuntui hänen rinnassansa.

— He ovat siis löytäneet toisensa, — ajatteli hän, — ja olihan se luonnollistakin…

* * * * *

Saman päivän iltana Urho istui yksin viimeiseen saakka »Keskipisteessä» ja kulutti viimeisiä rahojansa. Kadulle tultuansa hän tapasi meluavan joukon, jossa Jukka Tavela riehui tapansa mukaan äänekkäänä. Jukalla oli jokin nainen kainalossaan.

— Hyvää iltaa, herra Koskula, ja terveisiä Turusta, — sanoi nainen, jonka Urho tunsi Martta Hageniksi.

— Te täällä? — sanoi hän hämmästyneenä.

— Missä sitten, jos ei täällä?

— Minä kuulin, että te olitte Turussa ja…

— Tyst, ei siitä sanaakaan, ja pääseehän sieltä takaisin.

— Lähdetään nyt meille, — sanoi Jukka ja tarttui molempia käsipuolesta, ja sitten he lähtivät kävelemään Töölööseen päin.

— Mihinkä tänne? — kysyi Urho.

— Mennään nyt vain, täällä Museokadulla on Martalla vielä se vanha boksinsa.

— Todellakin, ja missä on sinun Aino Tuomisesi?

— Hänen täytyi lähteä tästä kaupungista omiin metsiinsä sinne kauvas Pohjanmaalle tyhmyyksiänsä katumaan. Tuhlasi kaikki rahansa eikä saanut enää mistään lisää. Eihän hänen nyt niin äkkiä olisi tarvinnut lähteä täältä, mutta kun tämä Martta tässä yhteen aikaan oli pähkähulluna ja sanoi irti huoneistonsa. Ja menköön, ja olkoon! Hän alkoikin olla viime aikoina niin ikävä ja kiusoittava.

— Älä puhu pahaa Ainosta, hän oli hyvä tyttö, — torui Martta.

— Ja on vieläkin, jos niiksi tulee.

He tulivat huoneistoon, jota Martta oli pitänyt yhdessä Aino Tuomisen kanssa. Osa huonekaluista oli hävinnyt, mutta näinkin se näytti sangen hauskalta ja kodikkaalta.

Martta haki kaapista juotavaa ja järjesti lasit pöydälle.

— Kiitoksia loppuvalssista, herra Koskula, — sanoi Martta ja kilisteli
Urhon kanssa.

— Kiitoksia teille. Emme olekaan tavanneet toisiamme sen illan jälkeen, — sanoi Urho ikäänkuin muistellen.

— Emme ole. Muistatteko mitä minä silloin sanoin teille?

— En kuolemaksenikaan.

— Kohtalotoverit! Muistatteko nyt?

— Muistan, tekö sen olette minulle sanonut, se on kaikunut kauvan minun korvissani, sillä minulle sanottiin se kerran uudestaankin, ja silloin se sana tuntui minusta niin tutulta.

— Se on luultavaa, sillä sehän on niin yleistä ihmisten kesken.

— Ja mitä te tarkoititte sillä sinä tanssiaisiltana?

— Tarkoitin sitä mitä se sana merkitsee.

— Mutta ettehän te tiedä minusta ja minun kohtalostani mitään?

— Minä tiesin kaikki, sillä minä kuuntelin.

— Se oli halpamaista, — sanoi Urho kiivastuen.

— Eihän teille ollut siitä mitään haittaa, päinvastoin, mehän autoimme toisiamme sinä iltana kestämään kohtalon kovuutta.

— Olette oikeassa, kiitos avustanne!

Yön hetket kuluivat nopeasti, keskustelu sujui helposti ja verrattain sisällöttömänä, sillä Martta ei tahtonut puhua mistään vakavasta, ja hyvä likööri helpoitti surullista mieltä…

* * * * *

Oli jo aamuyö, kun Urho neljättä käydessä lähti ystäviensä luota. Kaduilla ei ollut vielä liikettä, vain silloin tällöin tuli joku myöhästynyt kulkija vastaan. Ilman täytti voimakas, mätänevän maan tuoksu, sillä katuja peitti vielä paikoittain sulavat, likaiset lumet, jotka odottivat lakaisevaa luutaa. Oli verrattain lämmin. Muutamien talojen vesirännit soivat nukuttavan hauskasti, kun katoille jääneen lumen viimeiset tähteet sulivat varhaisessa kevätaamussa.

Urho suuntasi kulkunsa kaupunkiin päin. Hänestä oli hauskaa kävellä kaduilla ja hän valitsi tien Pietarinkadulle läpi Vanhankirkon puiston.

Tultuansa tuohon hiljaiseen puistoon, jossa nyt ei näkynyt ainuttakaan ihmistä, hän istahti uupuneena eräälle penkille. Vaikka hän olikin väsynyt ja juomien hämmentämä, ei häneltä kuitenkaan jäänyt huomaamatta, että hän istui vanhoilla haudoilla. Ja hänen ajatuksensa alkoivat väkisinkin askarrella ijäisyyskysymyksissä, sillä haudoilla asustavat silloinkin, kun ne ovat keskellä vilkasliikkeistä kaupunkia, vainajien tomun maahan sitomat ajatukset. Ne ikäänkuin leijailevat hautojen yllä ja hiljaisina hetkinä etsivät muotoa niiden elossaolevien aivoissa, jotka ovat haudoille eksyneet…

Kostea maa tuoksui mullalle. Urho muisti pellot siellä maalla, ja hymyilevänä tuli äidin kuva mieleen. — Onnellinen hän, joka nukkuu nurmen alla siellä!

Urhoa oli usein vaivannut se, että äidin haudalla ei ollut mitään ristiä, sillä sen hankkiminenhan oli luonnollisesti hänen velvollisuutensa. Mutta täällä hän sai sillekin omantunnon soimaukselle lohdutuksen, sillä hän näki, että kaikki on katoavaista, että komeimmatkaan hautakivet eivät voineet uhmata vuosien kuluttavaa voimaa. Siis kaikki oli turhaa…

Sitten siirtyivät hänen ajatuksensa omaan itseensä. Tänään hän oli nähnyt, kuinka hänen viimeiset, epämääräiset toiveensa olivat surkastuneet niinkuin hennot sirkkalehdet kevätkylmässä. Hän ymmärsi, että Ebba ei enää koskaan voinut kuulua hänelle, ei edes ajatuksissakaan. Niin kauvan kuin Ebba oli ollut vapaa, oli hänelläkin palanut pieni kynttilä toivon alttarilla, mutta nyt se oli sammunut, ja rukousnauhan viimeinen helmi oli luisunut hänen sormiensa lomitse…

Vanhankirkon metalliset vesirännit rapisivat, niinkuin hiljaisella sateella. Vasta lumesta vapaaksi päässyt maa nosti ensimäisiä ruohon kärkiä ja tuoksui huumaavasti. Hän painoi päänsä penkin selustaan ja katseli yli hautojen. Hän olisi itkenyt menetettyjä nuoruuden työvuosia ja etukäteen elettyä tulevaisuutta, mutta hänellä ei ollut enää kyyneleitä. Hän kadehti vainajia, sillä niin raskasta oli elää…

Muutamia kyyhkysiä lensi kirkon räystään alta. Ne laskeutuivat maahan ruohikolle ja alkoivat varhaisen aamiaisensa. Urho katseli uteliaana niiden puuhia. Hän näki, että ne löysivät syötävää ja että ne iloisina kulkivat puunjuurelta puunjuurelle.

Noidenkin esivanhemmat olivat kerran olleet metsien ja tunturien asukkaita, mutta vihdoin kaupunkeihin muutettuaan olivat nekin muuttuneet kaupunkiin kuuluviksi. Kaupunki antoi niille ravinnon, mutta hän, joka oli ensipolven asuja täällä, sai palata siipirikkona takaisin kotiseudullensa, sillä hän ei ollut kestänyt sitä taistelua eikä niitä ponnistuksia, joita kaupunki häneltä vaati, jotta se olisi elättänyt hänet ja tunnustanut hänet omaksensa…

Oli valoisaa kuin päivällä.

Valo tulvehti kaikkialta, salaperäisenä, ja kuulakkana. Se ei luonut mitään varjoja, sillä sen voima oli yhtä suuri kaikkialla. Vähitellen alkoivat häntä vastassa olevien korkeitten kivimuurien akkunat kiiltää ja palaa. Aurinko oli noussut…

Kaikessa tuossa heräämisessä ja loisteessa oli hänen tumman sielunsa vastakohta. Valo häikäisi häntä. Sanomaton kaiho valtasi Urhon koko keväisellä voimallaan. Hän tiesi viettävänsä viimeistä yötä tässä kauniissa kaupungissa ja hän olisi mielellänsä itkenyt, mutta hänellä ei ollut enää kyyneleitä…

XX

Urho seisoi eräällä pienellä maalaisasemalla ja riiteli hermostuneena asemamiehen kanssa, joka oli muka heitellyt hänen matkakoriansa niin, että pohja oli siitä puoleksi irtaantunut. Syy ei kuitenkaan ollut asemamiehessä, vaan korissa, joka oli liiaksi heikko kestääksensä niin suurta painoa, sillä kori sisälsi pääasiallisesti kirjoja.

Vihdoin hän sai sen kyytipojan avulla onnellisesti rattaille, ja sitten he lähtivät hiljaa ajamaan. Yöllä oli satanut, ja kuoppainen kyläntie oli kurainen ja mahdoton juosten ajaa. Tien kummallakin puolella kasvavat koivut ja lepät seisoivat alakuloisina ja lehdettöminä, ja likomärät kuuset ja männyt varistelivat raskaita vesipisaroita kolean tuulen heiluttaessa niiden oksia.

Urho istui äänetönnä ja murtuneena rattailla sekä katseli murjottaen kulmiensa alta ohi matavia tuttuja seutuja. Ei pieninkään jälleennäkemisen ilo elähyttänyt hänen väsynyttä mieltänsä. Hänen ajatuksensa olivat kaukana. Hän näki mielikuvituksessansa, kuinka juna lähti Helsingin uudelta asemalta, kuinka se porhalsi raskaasti puhkien ohi Kansallisteatterin, ohi Kaisaniemen ja vihelsi pitkään ja vihlovasti kiitäessään ohi Alppilantien ylimenopaikan. Taakse jäi kaupunki, taakse sen kauniit, tutut ympäristöt. Näkiköhän niitä enää koskaan?… Hän oli pakahtua ikävään…

Hevonen alkoi juosta, sillä he tulivat aukealle, jossa tie kulki suoraan yli laajojen, mustien kevätpeltojen ja jossa tuuli oli hiukan kuivannut tietä. Aurinkokin yritti näyttäytyä pilvien lomasta luoden hiukan valoa ja iloa alakuloiselle maisemalle. Urho ikäänkuin heräsi ajatuksistaan ja alkoi kysellä kyytipojalta kylän kuulumisia, mutta vaikka poika jutteli jokseenkin vilkkaasti ja kuvasi hyvin eri henkilöitä ja tapahtumia, tunsi hän kuitenkin, kuinka vähän häntä liikutti kaikki se, mistä poika puhui.

Vihdoin he saapuivat kotitorpalle. Vanha mylly, joka ei vielä ollut täydellisesti kuivunut yöllisen sateen jälkeen, näytti synkältä ja mustanharmaalta. Myllyoja, joka oli kevättulvan paisuttama, kohisi voimakkaana ja mustana.

Kukaan ei ollut Urhoa vastassa, sillä isä oli myllyssä työssä eikä tiennyt mitään poikansa äkkinäisestä kotiintulosta. Urho nosti korinsa tuvan pienelle, laudoista kyhätylle kuistille ja lähti myllyyn isäukkoa tervehtimään.

Mylläri Juho Koskula oli varreltaan kookas ja roteva mies, vaikka hän, ollen hyvän joukon kuudennellakymmenellä, oli käynyt hiukan kumaraksi. Urho pujahti myllyn ovesta sisään ikäänkuin varkain, ettei vaan kukaan huomaisi, ja riensi suurten jyväsuppiloiden luo, joiden ääressä arvasi isän seisovan. Vanha Koskula ei ollut uskoa silmiänsä.

— Kah, Urhokos se siinä? — Mutta sitten muuttui hänen ilmeensä iloiseksi, ja pyyhittyänsä kätensä vieressä olevaan tyhjään jauhosäkkiin kävi hän kättä paiskaamaan.

Urhosta oli isä huomattavasti vanhentunut viimeksi kuluneena talvena. Hänen partansa oli käynyt harmaammaksi, vaikka saattoihan siinä olla tavallista enemmän jauhonpölyäkin. Ukko tuli iloiseksi ja vastaanotti poikansa sydämellisellä lämmöllä rauhalliseen, harvasanaiseen tapaansa. Hän kaatoi puolentynnyrin jyväsäkin suppiloon, tarkasti vielä, että kaikki oli kunnossa, ja tuli ulos auttamaan Urhoa matkakorin sisällenostamisessa.

Kun Urho astui tupaan, jossa tuttu, ummehtunut ilma hyväili hänen kasvojansa, ja näki isän hymyilevät, vanhat kasvot sekä äidin pienen, likaisen valokuvan seinällä suuren kaksoisvuoteen yläpuolella, oli hän purskahtaa itkuun, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja alkoi askarrella korinsa kanssa. Ukko katseli uteliaana ja ajatteli, että tokkohan sillä on jotain tuomisia. Mutta kun Urho nosti kirjan toisensa jälkeen pöydälle, istahti hän jakkaralle ja alkoi harvakseen kysellä kuulumisia. Mutta Urho vastaili vältellen, laverrellen kaikenlaista asiaankuulumatonta.

— Kun se Mantakin tuosta lähti kylälle asioilleen, olisi äkkiä tuossa tulokahvit kohauttanut.

— No välikös sen. Vai vielä se Manta auttaa isää siivouksessa ja ruuanlaitossa?

— Vielähän se. — Keskustelu katkesi siihen, sillä hänen täytyi mennä myllyyn, ettei kivet tyhjiltään jauha ja sytytä tulipaloa. Urho jäi yksin tupaan. Hänen oli raskas ja vaikea olla, tuntui niinkuin hänen koko ajan olisi täytynyt niellä alas jotain kurkkuun takertunutta palaa. Helsingin-aikuisten unettomien öiden tuttu tuska oli seurannut häntä tännekin, ja se tuntui entistä ahdistavammalta…

Kun Manta saapui kylältä, syntyi suuri riemu. Kahvit keitettiin tuossa tuokiossa, ja pöytään ilmestyi leipää, maitoa, kirpale voita ja sianlihan kanssa paistettuja perunoita. Hän puhui kaiken aikaa hääriessään talousaskareissa, eikä hänen kyselyhalullaan ollut mitään määrää, sillä hänen vanha kielensä oli kahvinjuonnista kylällä päässyt hyvään vauhtiin. Mutta hänelle oli »Urho maisterin» paljoa helpompi vastata kuin isän harvoihin, vakaviin kysymyksiin.

* * * * *

Mutta ensi hetken riemu alkoi häipyä, kun Juho Koskula ikäänkuin pieninä, vähitellen vaikuttavina myrkkyannoksina sai Urholta urkituksi hänen asioittensa oikean tilan. Ensin hän kiivastui, puhui syyttäviä sanoja vaimovainajastaan, joka oli Urhon vasten hänen tahtoaan opinteille ohjannut, mutta sitten kohdisti hän kauvan kyteneen, epämääräisen pelkonsa ja pettyneiden toiveittensa aiheuttamat katkerat ajatuksensa Urhoon, tuohon viheliäiseen tuhlaajapoikaan, jolta hän ei voinut toivoa vanhojen päiviensä tukea.

Urhosta tuntui siedettävältä, niin kauvan kuin isänsä oli vihainen ja ärtyisä, mutta kun hän vähitellen päivien kuluessa rauhoittui ja kävi entistä harvapuheisemmaksi ja kulki alakuloisena, silloin Urho luuli menettävänsä järkensä, sillä niin vihloi häntä murtuneen isänsä näkeminen. Se näky oli kauheampi kuin itse kuolema…

Alkuaikoina oli heillä käynyt paljon kyläläisiä, sekä vanhoja että nuoria, sillä vaikka Urho oli koettanut ikäänkuin piillen pysyä kotosalla, ei Manta voinut olla kertomatta kylällä »Urho maisterista». Ihmiset tulivat uteliaina katsomaan, että »oikeinko se maisteri oli käynyt isostelevaksi, kun ei kylälläkään näkynyt». Mutta ihmeekseen he näkivät, että »maisteri oli alhainen ja nöyrä ja puhutteli tuttaviaan oikein alamaisesti».

Nämä vieraskäynnit olivat Urholle sanomattoman vastenmielisiä. Häntä inhoitti ja hän vihasi kaikkia noita uteliaita ihmisiä, jotka tulivat häntä kyselyillään kiusaamaan. Hän oli aina vainuavinaan, että ihmiset puhuivat hänelle ilkeyksiä viattomuutta teeskennellen. Hän ei tuntenut pienintäkään yhteenkuuluvaisuutta heihin, mutta hän koetti olla ystävällinen ja kansanomaisen kohtelias, jotta kenelläkään ei olisi mitään muistuttamista häntä vastaan ja jotta hän siten voisi mahdollisimman kauvan salata oman onnettomuutensa, sillä toivoihan hän vielä aikaa voittaen pääsevänsä johonkin muualle täältä.

Yhä enemmän ja enemmän kirkastui hänelle oma syyllisyytensä. Hän näki taas uudestaan, kuinka vaatimatonta ja kieltäytyvää kättensä työllä eläjien elämä sentään oli. Ruoka, joka ensi päivinä oli ollut siedettävää, muuttui sekä huonommaksi että niukemmaksi, sillä kodissa vallitsi suuri köyhyys. Urho ei voinut ilman katkeruutta ja katumusta muistella kaikkia niitä monia komeita päivällisiä, joita hän toisten rahoilla oli syönyt Helsingin suurissa ravintoloissa. Nyt hän taas huomasi, kuinka paljon ihmiset saavat kärsiä ja ponnistella vain jokapäiväisen leipänsä takia. Mutta kun isä tuontuostakin nuhdellen huomautti Mantalle ruuan huonoutta, kun »maisterikin» oli kotona, häpesi Urho niin, että olisi toivonut olevansa kaukana sieltä, sillä Manta vastasi aina kimmastuneena, että syököön mitä on ansainnutkin.

Myöskin Manta oli vähitellen viekkaudessaan lirkuttanut harvapuheiselta Juho Koskulalta Urhon salaisuuden ja myrtynyt siitä, että häneen, vanhaan ihmiseen ja sukulaiseen, ei oltu sen enempää luotettu. Siksipä hän parjailikin Urhoa kylällä pikkuhiljaa, kun vaan sopi. Jokainen uusi päivä toi Urholle uusia kärsimyksiä.

Mitä hän tekisi? Millä saisi aikansa kulumaan? Lukisi, mutta mitä hyötyä siitä olisi, sillä eihän isä, yhtä vähän kuin hänkään, uskonut lukuihin, ja Manta suorastaan halveksi ja ilkkui tuota suurta kirjapinoa kaapin päällä. — Eräänä päivänä paistoi aurinko niin viekoittelevasti tuvan pienestä akkunasta, että hän ei enää kestänyt sisällä tukahduttavassa kuumuudessa, vaan lähti ulos mennäksensä metsään kävelemään. Mutta samassa valtasi hänet sellainen halu jollain tavalla ansaita leipänsä, että hän juoksujalkaa riensi myllyyn auttaaksensa isäänsä myllyssä. Isä hämmästyi hänen tulostaan ja työnsi hänet lempeästi syrjään sanoen nöyrällä, mutta samalla nuhtelevalla äänellä:

— Älähän toki, eihän sinun nyt sentään sovi, nauraisivat vielä kylällä, kun sinä tällä lailla…

Urho ei kuullut enempää, sillä hän syöksyi ulos kuin haavoitettu ja juoksi jonkun matkaa ylös pitkin myllynuoman reunaa. Äkkiä hän pysähtyi ja katseli silmät kummasti palaen mustaan veteen. Häntä niin huimasi. Vesi veti puoleensa niin voimakkaasti. Samassa ilmestyi isäukko myllyn ovelle; hän oli hätääntyneen näköinen, ja hänen kasvonsa olivat jauhoista ja kalpeudesta lumivalkoiset. Urho säpsähti ja katsoi isäänsä, jonka pää notkahti kumaraan. Sitten hän asteli hitaasti sisälle tupaan…

XXI

— Sinulle on tullut kirje, — sanoi Ebba eräänä toukokuun iltapäivänä ja ojensi sen Albertille, joka istui kirjoituspöytänsä ääressä ja järjesteli paperejansa, jotka olivat osia hänen tohtorinväitöskirjastaan.

— Kiitos, kas vain, sehän on Urho Koskulalta. Joko hän nyt on muuttanut näin varhain maalle. Oli todella ikävää, että hän ehti lähteä, ennenkuin minä tapasin häntä. Urho raukka oli kovin väsynyt ja masentunut, kun minä hänet viimeksi tapasin, mutta siitähän on jo kuukausia. — Albert avasi kirjeen ja silmäili sitä hetkisen itseksensä, sitten hän alkoi lukea sitä ääneen alusta, sillä tunsivathan he molemmat Urhon:

/#

Maalla, kotona toukokuun 7 päivänä.

Rakas ystävä!

Istun täällä maalla isäni pienessä tuvassa ja kuuntelen lähellä olevan myllykosken kohinaa. Minun täytyi vihdoinkin jättää rakas Helsinki, sillä olisin muutoin kuollut nälkään sen kaduille. Minulla oli monasti halu ja kaipaus tulla Sinun luoksesi, saadakseni nähdä Sinua, neuvotella kanssasi ja vihdoin pyytääkseni Sinulta rahaa, mutta olihan se mahdotonta. Sinä olit silloin vielä kuulemma jokseenkin heikko, enkä minä rohjennut rasittaa Sinua sellaisilla huolilla.

Täällä on kuolettavan ikävää. Olen isäukon kanssa kahden. Hän on käynyt vanhaksi, mutta otti minut ystävällisesti vastaan niinkuin tuhlaajapojan. Olen kertonut hänelle koko onnettomuuteni, minusta ei tule mitään… Minua hävettää niin sanomattomasti, mutta ainakin toistaiseksi täytyy minun turvautua hänen apuunsa. Naapurit ovat hirvittävän vastenmielisiä. He käyvät täällä usein muka kuulemassa pääkaupungin uutisia, mutta minä tunnen hermoillani, että he ovat tulleet katsomaan alennustilaani. He iloitsevat siitä, sen näkee heidän silmistänsä, jotka kaiken aikaa varastavat minun ilmeitäni.

Nyt vasta täydellisesti käsitän koko suuren onnettomuuteni. En ole »herra», joka voisi virallansa elättää itsensä, enkä myöskään ole talonpoika taikka mäkitupalainen, joka kuuluisi tänne. Minä kuulun siihen kaikkein halveksituimpaan luokkaan, »olemattomiin», jotka ovat alempiarvoisia kuin orjat muinaisessa Roomassa, sillä niilläkin oli jokin ammatti tai tehtävä, mutta minulla ei ole mitään…

Ympäristöni täällä ei tunnusta minua omaksensa, ja kaupunki ei myöskään huolinut minusta. Olen kuin maan ja taivaan välillä, vailla mitään pohjaa. Minä yritin astua ulkopuolelle syntymäni minulle määräämän yhteiskunta-aseman renkaan eli kehän. Siihen ei minulla ollut kylliksi voimia, ja nyt ympäristöni halveksii minua sentähden, että minä julkeninkaan yrittää nousta heitä korkeammalle, ja kuitenkin täytyy minun asua näiden loukattujen parissa. En voi lähestyä ketään, sillä vanhemmat ihmiset muka tietävät mikä minä olen, ja nuoret vierovat minua siksi, että olen »herra» taikka, mikä heistä on kaikkein pahinta, olen »hävinnyt herra».

Vapunpäivä oli minun oikea koettelemukseni päivä. Olin hengessäni mukana siellä Helsingissä. Niin mielelläni olisin tehnyt kaikki ne tavanmukaiset hullutukset, jotka kuuluvat sen päivän ohjelmaan siellä. Ajattelet, että minussa ei ehkä vieläkään ole todellista vakavuutta. On kyllä! Mutta olisin niin mielelläni ollut vielä kerran, vaikkapa viimeisen kerran, oikein nuori, vallaton ja hurja… Vanha, likainen ylioppilaslakkini oli minulla sinä päivänä päässäni sisällä tuvassa. Myllyojasta poimitut tulenkeltaiset rentukat loistivat saviruukussa pöydälläni niinkuin lukemattomat auringot, mutta eivät ne valaisseet minun sieluani, sillä niin taittunut olin minä mielestäni. Minä en kehdannut lähteä ulos se lakki päässäni, sillä tunsin, että ihmiset olisivat katsoneet sitä niinkuin häpeäni kruunua. Älä luule, että olen tullut sentimentaaliseksi, sillä kuten tiedät, pidän sitä tunnelajia varsin ala-arvoisena, mutta minä en voi sille mitään, että tunsin sillä tavalla Vappuna.

Täällä tekee kevät niin ihanana tuloansa, mutta minua ei se ilahduta, sillä kaipaukseni on siellä Helsingissä. Käyn miltei joka päivä kolme kilometriä kirkonkylän kauppiaan luo, sillä hänelle tulee pääkaupunginlehtiä, ja siellä viivyn usein iltahämärään ja luen niitä.

Hyvä Jumala, kuinka ihminen voi tulla sellaiseksi, kuinka on vihlovaa kun lukee: »Tänään vedetään Seurasaaren ulkomuseossa nuottaa», »Alppilassa soittaa tunnettu italialainen orkesteri», »Hesperian puistossa on suuri kevätjuhla», »Aurinkoinen huone vuokrataan Merikadulla». Minä voin toisinaan lukea kaikki asuntoilmoituksetkin ja kuvittelen mielessäni missä päin kaupunkia ne asunnot ovat ja mitä muistoja liittyy minulla siihen ja siihen paikkaan. Kaupunki on vienyt minun sieluni, vaikka ruumiini vetelehtiikin täällä. Sinä, Albert, ymmärrät minun kaihoni ja tuskani…

Lohdutusta ei suo edes se tieto, että on lukemattomia muita, joilla on sama kohtalo, sillä minun kohtaloni on yksinomaan minun. Minä vihaan sitä hetkeä, jolloin tulin Helsinkiin, ja kuitenkaan en mielisi luopua ainoastakaan sikäläisestä elämyksestä, sillä siellä minä olen kuitenkin todella elänyt. Täällä oloni onkin jo kuolemaa taikka ainakin elävänähaudattuna olemista, sillä niin minua täällä tukahduttaa…

Tämäntapaisia tunnelmia minulla täällä on, vaikka eivät ne olekaan mitään tunnelmia, sillä ne ovat minun elämääni. Sinä toivottavasti olet jo jokseenkin terve. Sinun haavasi kait ovat vähitellen arpeutuneet, ja sydämesi vammalle lienet saanut lääkkeen? Toivon Sinulle parhainta vointia, tervehdi Ebba-serkkuasi, jos luulet, että hän välittää terveisistäni. Muista joskus minua, joka kerran olin ja olen vieläkin ystäväsi

Urho. #/

— Olipa se surullinen kirje, siinähän kerrottiin kokonainen elämäntarina, vieläpä hyvin monien nuorien, elämäntarina, — sanoi Albert asettaen kirjeen kuoreensa ja sitten omaan pöytälaatikkoonsa.

— Minun käy niin sääliksi häntä. Minulla on ollut usein niin paha olla, sillä enhän minä tahtonut hänelle mitään pahaa enkä minä aikonut leikkiä hänen kanssansa. Hän oli viisas, sanomattoman rehellinen ja hyvä poika, enkä minä huomannut hänen tunnettansa. Meidän olisi pitänyt tiedustella häntä ennen Vappua ja kutsua tänne, — sanoi Ebba.

— Niin olisi. Ihmettelin minä kyllä itsekseni miksei hän ilmestynyt vähitellen luokseni, mutta en minä voinut aavistaa, että hänen asiansa olivat niin huonosti. Sinä tiedät, että minä olen pitänyt hänestä aina hyvin paljon; pidin hänestä silloinkin kun hän särki minun salaisen onneni. Hänen kohtalonsa on traagillinen, mutta samalla hyvin yleinen nykyään. Kylmät luonteet, jotka sokeina kaikille muille harrastuksille saattavat heti alunpitäen kokonaan antautua luvuilleen, onnistuvat ja asettuvat tutkintojensa nojalla, tosin usein elämästä sangen vähän tietävinä, virkoja odottavien pitkään jonoon. Mutta herkät, usein keskinkertaista lahjakkaammat, sortuvat, sillä heillä on sammumaton halu ottaa selvää kaikesta ja elää kaikkea, mutta sitä he eivät kestä, se käy heille ylivoimaiseksi, sillä yksi nuoruus on siihen liian lyhyt.

— Mutta olihan Urho Koskula sentään poikkeuksellinen luonne?

— Eräissä suhteissa kylläkin, mutta heitä on lukemattomia. Minä tunnen sen maailman. Martta ja Aino Tuominen esimerkiksi ovat koko joukon harvinaisempia ilmiöitä, mutta kyllä heidänkin kaltaisiaan on enemmän kuin luullaan. Varsinkin Vappuna, jos panet merkille, huomaat heidät heti, sillä sehän on päivä, jolloin usein, itse päivän rohkaisemina, paljastetaan luonteiden salatuimpia piirteitä.

— Mutta rakas Albert, mitä sinä silloin luulet tämän kansan tulevaisuudesta, jos sen sivistyneet naisetkin…

— Uskon, että sillä on suurikin tulevaisuus, vaikka sen tulevaisuutta rakentaessa sattuu useita rakennusonnettomuuksia, jotka kysyvät ihmisuhreja…

XXII

Nurmet kaupungin hyvinhoidetuissa puistoissa ovat täydessä kevätvihreydessään, vaahterat kukkivat ja aukovat läpikuultavia lehtiään, muistopatsaiden juuret upeilevat tulpaani-, hyasintti- ja narsissikomeudessaan, toreilta tulevat ihmiset kantavat käsissään täysin puhjenneita tuomenkukkia, lapset juoksentelevat jo syrjäkaupungilla avojaloin, ja esplanaadeilla kulkevat varakkaat ihmiset näytellen uusia, heleänvärisiä kevätpukujaan. Kaikkialla on eloa ja liikettä, Helsingin kevät on hurmannut sen asujamet uuteen, vilkkaampaan elämään.

Albert on täysin toipunut sairaudestaan, ja hän on taas aloittanut nuo tavanmukaiset yksinkävelynsä kaupungilla. Ebba seuraisi häntä mielellänsä, sillä hän pelkää, että jokin onnettomuus voisi sattua Albertille, mutta hän kunnioittaa Albertin tahtoa, sillä hän tietää, kuinka rakkaita nuo kävelyt hänelle ovat. Kulkevathan he usein yhdessäkin, mutta toisinaan Albert kuitenkin lähtee yksin.

— Joko taas, — sanovat tutut graniittiset portinpylväät, jotka niinkuin kaksi lahjomatonta vahtia seisovat Hagenin talon edustalla ja jotka Albertin mielestä seuraavat niinkuin valvova omatunto hänen ulosmenojaan ja kotiinpaluitaan.

Kaikkialla hän näkee nyt vain iloa ja riemua. Kasarmikadulla tulee häntä vastaan joukko meluavia koululapsia, jotka ovat päättäneet koulunsa. Tytöillä on tukat hajallaan ja heillä on päällään valkoiset, uudet hameet, jotka ovat hulmuavia ja keveitä kuin heidän onnellinen naurunsa. Pojilla on myöskin uudet puvut, ja he eivät voi kulkiessaankaan pidättyä vähän kisailemasta ja painimasta, sillä heidän käsivartensa sykähtelevät voimaa niinkuin vallattomat kevätpurot.

Esplanaadeilla leikkii vaaleapukuisia lapsia, jotka tupruttavat tomua ilmoille niinkuin leppoisa kevättuuli. Äidit ja hoitajat kirjavine päivänvarjoineen ovat lasten keskellä kuin kauniit kukat päivänpaisteessa. Värikkäät ilmapallot hohtavat auringossa ja tempoilevat rihmassaan, niinkuin niillä olisi halu keväisen mielen lailla nousta korkeuksiin, taivaan sineen, yli kattojen ja kirkontornien. Kaikki elää, kaikki liikkuu, kaikki ääntää. Kevät on kaupungissa siitä kummallinen, että se muuttuu kovaääniseksi, kaikki tahtovat äänekkäästi tuoda ilmoille kevätriemunsa. Innostava on oikea kevätpäivä Helsingissä.

Päivin on Albert iloinnut siitä, että hän taas, pitkän poissaolon jälkeen, saa katsella tuttuja paikkoja, saa liikkua ihmisvilinässä ja tuntea kuuluvansa siihen. Hän on iloinnut siitä, että hän on ikäänkuin uudestaan saanut elämän lahjan ja entistä paljoa rikkaampana ja onnekkaampana.

Mutta illat, nuo kuulakat kevätillat, ne ovat tukahduttaa hänet huumallansa. Silloin on hänellä tapana toisinaan kävellä ikäänkuin vastavirrassa pitkin suurta Unioninkatua. Työmiehet ovat jo muuttaneet pukuansa ja tulevat tummana jonona morsiamineen, vaimoineen ja lapsineen kohti keskikaupunkia yli tuon loivakaarisen kivisillan, joka tukevien graniittikaiteittensa väliin mahduttaa satoja ihmisiä ja yhdistää työn ja kyynelten kaupungin kauniiseen varallisuuden ja ilon kaupunkiin. Hän on ikäänkuin lumouksen vallassa. Ihanaa on elää ja olla nuori ihminen…

Taivaan sini on niin vaalean herkkä, tuuli on niin lauha, ja kadut tuntuvat miltei pehmoisilta, sillä niin keveänä astuu jalka niille. Kaikilla ihmisillä on kiire, ja kuitenkaan ei ole kiire mihinkään. Kaikilla on kevyt ja iloinen olla, ja kuitenkin asuu jokaisen sydämessä salainen haikeus, kevätillan sanaton kaipaus, joka on niin suloinen, että se tekee melkein kipeätä. Ja se uusiintuu aina joka kevät niinkuin lehdet tulevat vaahteroihin. — Suloista on olla ihmisjoukossa ja kuvitella, että ne tuntevat samoin kuin itse.. .

Tänä keväänä on Albert herkempi kaikelle kuin koskaan ennen, mutta hän onkin saanut kaksi lahjaa: elämän ja rakkauden…

Tällaisena aurinkoisena päivänä istuvat Ebba ja Albert korkealla Tähtitorninmäellä eräällä penkillä lähellä »Haaksirikkoisten» patsasta. Aurinko paistaa täydellä terällään. On miltei tyven. Pienet, kevyet aallot lepattelevat satamassa ja kimmeltävät auringonpaisteessa. Pursikiubin muutamat siromuotoiset alukset ikäänkuin paistattavat valkoisia purjeitansa auringossa. Raitiovaunujen kellot kilahtelevat, satamaradan veturi lennättää ilmaan valkoisia savupilviä, keveitä ja haihtuvia kuin kevätajatus. Autojen torvet törähtelevät, satamassa olevien laivojen nostokoneet pitävät rautaisine ketjuineen korvia-huumaavaa melua. Vihreä mäenrinne hyvinhoidettuine ruohokenttineen kaareutuu pehmeänä kuin tuuleentumaan tuotu kallis matto. Kaupunki elää, tekee työtä ja meluaa kauniissa keväässä.

Ebba pitää Albertia kädestä ja katselee »Haaksirikkoisten» patsasta.

— Kun sinä olit hyvin sairas, huusit monta kertaa, että et tahdo olla haaksirikkoinen. Kerran sinä tahdoit nousta ja kohotit kättäs juuri kuin tuo pronssimies tuossa, ja minulla oli täysi työ saada sinut rauhoittumaan.

— Niin, Ebba, kerran minä olen ollut hukkua kuin nuokin, ja siksi se kuva on syöpynyt sieluuni. Mutta nyt on minun alukseni luja. Nyt minä voin katsoa maalle päin ja huutaa tuolle alhaalla olevalle kaupungille: »Hän, jolla on elämän usko itsessänsä ja rakkaus tukenansa, ei tarvitse kenenkään apua tuolia.» — Hän puristi Ebban kättä hiljaa. Ebba ei sanonut mitään, vaan katseli kauvaksi merelle. He istuivat siinä kauvan sanattomina, ja aurinko paistoi lämpimästi heidän päällensä. Vihdoin Ebba käänsi katseensa kaupunkiin päin ja sanoi.

— Elämä kutsuu meitä tuolla alhaalla.

— Niin, Ebba, yksi jakso elämässämme on päättynyt, sen kuohunta ja erehdykset ovat voitetut. Nyt odottaa meitä tuolla alhaalla uudet taistelut, uudet ilot ja surut, mutta jotain kait olemme oppineet ja sentähden täytyy meidän tehdä paljon työtä, ettei onnemme särkyisi…

He nousivat ja astelivat hiljaa, käsikädessä, alas tasaista, vihreitten nurmien reunustamaa tietä, joka johti suorien katujen ja kauniitten puistojen kaupunkiin: