The Project Gutenberg eBook of San Luis Reyn silta, by Thornton Wilder

Ensimmäinen osa
   Ehkä sattuma
Toinen osa
   Montemayorin markiisitar; Pepita
Kolmas osa
   Esteban
Neljäs osa
   Setä Pio; Don Jaime
Viides osa
   Ehkä tarkoitus

ENSIMMÄINEN OSA

EHKÄ SATTUMA

Perjantaina keskipäivällä heinäkuun 20:ntenä vuonna 1714 murtui Perun valtion siroin silta, syösten viisi matkustajaa alhaalla ammottavaan kuiluun. Tämä silta oli valtatiellä Liman ja Cuzcon välillä ja sadoittain ihmisiä meni sen poikki joka päivä. Sen olivat toistasataa vuotta sitten inkat punoneet pajuista, ja kaupunkiin saapuneet vieraat vietiin aina sitä katsomaan. Se oli vain ohuista vitsoista kyhätty jalkaporras rotkon yli, ja kaiteina oli kuivia köynnöksiä. Hevosten, vaunujen ja kärryjen täytyi kulkea satoja jalkoja alemmaksi päästäkseen lautoilla kapean, vuolaan joen yli; mutta ei kukaan, ei edes varakuningas tai Liman arkkipiispa, olisi seurannut kuormastoaan, vaan käytti mieluummin San Luis Reyn kuuluisaa siltaa. Itse Ranskan Pyhä Ludvig suojeli sitä nimellään ja pienoisella mudasta rakennetulla kirkolla, joka oli joen toisella puolella. Silta näkyi kuuluvan niihin laitteisiin, jotka kestävät iäti, ja käsittämätöntä oli, että se murtuisi. Heti kun joku kuuli tapahtumasta, teki hän ristinmerkin ja laski mielessään milloin itse oli viimeksi mennyt sen poikki ja kuinka pian oli aikonut taas sitä pitkin astua. Ihmiset liikkuivat ikäänkuin huumaantuneina, mutisten itsekseen; he olivat näkevinään putoavansa rotkoon.

Tuomiokirkossa pidettiin suuri surumessu. Uhrien jäännökset yhdisteltiin ja eroteltiin osapuilleen, ja Liman kauniissa kaupungissa vallitsi suuri sydänten tutkistelu. Palvelustytöt toivat takaisin emänniltä varastamiaan rannerenkaita, ja koronkiskurit puhuivat vihaisesti hentomielisille vaimoilleen ammattinsa puolustukseksi. Kuitenkin oli melkein ihmeellistä, että tämä tapaus teki limalaisiin niin syvän vaikutuksen, sillä tämäntapaiset onnettomuudet, joita lakimiehet pöyristyttävästi nimittivät »Jumalan teoiksi», olivat tässä maassa tavallista yleisempiä. Vuoksen hyökyaallot pyyhkäisivät tavantakaa kokonaisia kaupunkeja mukaansa; maanjäristyksiä sattui joka viikko, ja torneja kukistui alati kunnon miesten ja naisten päälle. Kulkutauteja riehui kaikkialla maakunnissa, ja vanhuus niitti muutamia enimmin ihailtavia kansalaisia. Siksi onkin niin hämmästyttävää, että San Luis Reyn sillan sortuminen näin erikoisesti liikutti perulaisia.

Tapaus teki kaikkiin syvän vaikutuksen, mutta ainoastaan yksi henkilö ryhtyi sen johdosta joihinkin toimenpiteisiin, ja se oli veli Juniper.

Niin merkillisten, perättäisten yhteensattumien seurauksena, että niissä melkein täytyy aavistaa korkeampaa tarkoitusta, tämä Pohjois-Italiasta saapunut pieni punatukkainen fransiskaanimunkki oli silloin Perussa intiaaneja käännyttämässä ja joutui tapauksen näkijäksi.

Tuona turmion päivänä oli kovin helteinen ilma auringon ollessa ylimmillään, ja kierrettyään erään mäen veli Juniper pysähtyi kuivaamaan otsaansa ja katselemaan etäisten lumihuippujen sarjaa ja sitten syvälle syöpynyttä, tummien puiden töyhtöjen ja vihreiden lintujen täyttämää rotkoa, jonka yli Pajusilta riippui. Hänen sydämensä riemuitsi; asiat olivat hyvällä tolalla. Hän oli avannut useita hylättyjä pieniä kirkkoja, ja intiaaneja saapui aikaiseen messuun ja huokaili ihmeen hetkellä kuin heidän sydämensä olisivat pakahtumaisillaan. Kenties häneen vaikutti edessä olevien lumihuippujen puhdas ilma, kenties hetkiseksi hivelevä muisto eräästä psalmista sai hänet kohottamaan silmänsä kukkuloita kohti. Joka tapauksessa oli hänen mielensä rauhallinen. Sitten osui hänen katseensa siltaan, ja sillä hetkellä täytti ilman vihlaiseva ääni, ikäänkuin jonkin soittokoneen kieli olisi napsahtanut poikki autiossa huoneessa, ja hän näki sillan taittuvan kahtia ja sinkauttavan viisi sätkyttelevää muurahaisten näköistä olentoa alas rotkoon.

Jokainen muu olisi salaa iloiten tuuminut itsekseen: »Vain kymmenen minuutin matkan päässä minusta…!» Mutta veli Juniperin mielessä välähti toisenlainen ajatus. »Miksi tämä tapahtui noille viidelle?» Jos maailmankaikkeudessa oli laisinkaan suunnitelmaa, jos ihmiselämässä mitään kaavaa, olisi se epäilemättä havaittavissa salaperäisesti uinuvana näissä, joiden elämänlanka niin äkkiä katkaistiin. Joko me elämme sattumalta ja kuolemme sattumalta tai ohjaa elämäämme ja kuolemaamme jokin suunnitelma. Ja sillä hetkellä veli Juniper teki päätöksen tutkia noiden viiden henkilön salaista elämää, jotka nyt putosivat halki ilman, ja etsiä syytä, miksi heidät siepattiin pois.

Veli Juniperista tuntui, että oli jo hyvinkin aika jumaluusopin sijoittua varsinaisten tieteitten joukkoon, ja hän oli jo kauan aikonutkin sen sinne sijoittaa. Mutta tähän asti häneltä oli puuttunut laboratorio. Tosin ei ollut koskaan puuttunut esimerkkejä; epälukuinen joukko hänen paimennettavistaan oli kokenut onnettomuuksia — hämähäkit olivat heitä pistäneet, heidän keuhkonsa olivat saaneet vamman, heidän talonsa olivat palaneet, ja heidän lapsilleen oli tapahtunut sellaista, mistä mieluummin käännämme ajatuksemme pois. Mutta nämä inhimillisen kurjuuden tilanteet eivät koskaan olleet täysin soveltuneet tieteelliselle tutkimukselle.

Niistä oli puuttunut se, mitä kunnon oppineemme myöhemmin nimittivät »puhtaaksi» tai »aidoksi». Niinpä tapaturma oli esimerkiksi johtunut inhimillisestä erehdyksestä, tai siihen oli ollut todennäköisiä aiheita. Mutta San Luis Reyn sillan sortuminen oli aito Jumalan työ. Siitä saatiin täydellinen laboratorio. Ainakin tässä voitiin havaita Hänen tarkoituksensa puhtaina ja tinkimättöminä.

Te ja minä käsitämme, että jos tämä suunnitelma olisi herännyt muiden kuin veli Juniperin aivoissa, olisi se ollut täydellisen epäuskon kukka. Se muistutti niiden korskeiden sielujen ponnistusta, jotka tahtoivat kävellä taivaan permannolla ja rakentaa Babelin tornin sinne päästäkseen. Mutta tällä munkilla ei ollut vähääkään epäilystä siitä, että yritys oli oikea. Hän tiesi vastauksen. Hän vain tahtoi todistaa sen historiallisesti, matemaattisesti niille, jotka hän oli käännyttänyt — vaivaisille, itsepäisille kääntyneille, jotka niin hitaasti käsittivät, että heidän kärsimyksensä olivat järjestetyt heidän elämäänsä heidän omaksi hyväkseen. Ihmiset tiukkasivat aina hyviä, terveitä todistuksia; epäilys versoo alati ihmissydämissä, niissäkin maissa, joissa inkvisitio voi lukea silmistä ajatuksenkin.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun veli Juniper oli turvautunut sellaisiin menettelytapoihin. Pitkillä retkillään pitäjästä toiseen, joita hänen täytyi tehdä (viitta käärittynä polvien yläpuolelle, jotta hän voisi nopeammin vaeltaa) hän oli useinkin johtunut uneksimaan kokeista, jotka jokaisen silmissä oikeuttaisivat Jumalan menettelyn ihmisiä kohtaan; esimerkiksi täydellisestä selostuksesta, kuinka oli rukoiltu sadetta ja mitä tuloksia silloin oli saavutettu. Usein hän oli seisonut jonkin pienen kirkkonsa ovella lauman ollessa polvistuneena paahtuneella raitilla. Usein hän oli ojentanut kätensä taivasta kohti ja julistanut loistavaa rituaalia. Ei usein, mutta joskus sentään hän oli tuntenut voiman valtaavan sielunsa ja nähnyt pienen pilven kasaantuvan taivaanrannalle. Monta kertaa kului kuitenkin viikkokausia… mutta miksi niitä ajatella? Eihän hän yrittänyt itselleen vakuutella, että sade ja kuivuus olivat viisaasti järjestetyt.

Näin heräsi päätös hänen sielussaan tämän onnettomuuden hetkellä. Se pakotti hänet kuusivuotiseen aherrukseen, kolkuttelemaan kaikkia Liman ovia, tekemään tuhansia kysymyksiä, täyttämään monia muistikirjoja ponnistellessaan toteamaan sen, että jokainen noista viidestä menetetystä hengestä oli täydellinen kokonaisuus. Jokainen tiesi, että hän valmisteli jonkinlaista muistelmateosta tapaturmasta, ja jokainen oli hyvin avulias ja harhaanjohtava. Jotkut tiesivät hänen toimintansa päätarkoituksenkin, ja hänellä oli ylhäisiä suojelijoita.

Tämän aherruksen tuloksena oli valtava kirja, joka, kuten myöhemmin saamme nähdä, julkisesti poltettiin kauniina kevätaamuna isolla torilla. Mutta siitä oli olemassa salainen jäljennös, ja hyvin monien vuosien kuluttua se suurta huomiota herättämättä joutui San Martinin yliopiston kirjastoon. Siellä se virui isojen puukansiensa välissä kaapissa tomua keräämässä. Se käsittelee tapaturman uhreja toista toisensa jälkeen, selostaen tuhansia pikkuseikkoja, kaskuja ja todistuksia ja päättyen mieltä ylentävään kohtaan, jossa kuvaillaan, miksi Jumala oli viisautensa ilmaisemiseksi valinnut sen henkilön ja sen päivän. Mutta kaikesta uutteruudestaan huolimatta veli Juniper ei koskaan tiennyt doña Marian elämän keskeisintä intohimoa, ei myöskään setä Pion eikä edes Estebanin. Ja eikö ole mahdollista, etten minäkään, joka väitän tietäväni niin paljon enemmän, ole löytänyt ponnen sisintä pontta?

Jotkut sanovat, ettemme koskaan saa tietää ja että me olemme jumalille kuin kärpäset, joita pojat kesäpäivänä tappavat, ja jotkut sanovat päinvastoin, etteivät edes varpuset menetä ainoatakaan sulkaa, jollei Jumalan sormi ole sitä nykäissyt irti.

TOINEN OSA

MONTEMAYORIN MARKIISI; PEPITA

Jokaisen espanjalaisen koulupojan täytyy nykyisin tietää doña Mariasta, Montemayorin markiisittaresta, enemmän kuin veli Juniper kykeni saamaan selville monivuotisilla tutkimuksillaan. Vuosisadan kuluessa hänen kuolemastaan ovat hänen kirjeensä tulleet erääksi espanjalaisen kirjallisuuden muistomerkkejä, ja hänen elämäkertansa on siitä pitäen aina ollut pitkällisten tutkimusten kohteena. Mutta hänen elämänsä kuvailijat ovat yhdessä suhteessa erehtyneet yhtä suuresti kuin munkki toisessa. He ovat koettaneet omistaa hänelle joukon suloja, siirtää hänen elämäänsä ja persoonallisuuteensa jotakin siitä kauneudesta, joka uhkuu hänen kirjeistään, kun taas kaiken todellisen tiedon tästä ihmeellisestä naisesta täytyy lähteä siitä hänelle nöyryyttävästä tosiasiasta, että häneltä on riisuttava kaikki sulot paitsi yksi.

Hän oli verkakauppiaan tytär, ja isä oli hankkinut itselleen limalaisten rahat ja vihan kivenheiton päässä torilta. Tytön lapsuus oli onneton; hän oli ruma ja änkytti; äiti ahdisteli häntä pistosanoilla yrittäessään herättää hänessä jotakin seurapiireissä tarvittavaa viehkeyttä ja pakotti hänet liikkumaan kaupungilla todellisessa jalokivihaarniskassa. Hän eli yksinään ja mietiskeli yksinään. Monta kosijaa ilmaantui, mutta niin kauan kuin hän kykeni, hän taisteli aikansa sovinnaisuuskäsitteitä vastaan ja päätti jäädä naimattomaksi. Kotona oli hermostuneita kohtauksia äidin kanssa, syytöksiä, parkunaa ja ovien paiskelemista. Vihdoin hänet kuusikolmattavuotiaana kytkettiin avioliittoon korskean ja köyhtyneen aatelismiehen kanssa, ja Liman tuomiokirkko oikein suhisi hänen vieraittensa naureskelusta. Hän eli yhä yksinään ja mietiskeli yksinään, ja kun hänelle syntyi kaunis tytär, hän kiintyi tähän epäjumaloivalla rakkaudella. Mutta pieni Clara tuli isäänsä, ollen kylmä ja järkeilevä, korjaili kahdeksanvuotiaana tyynesti äitinsä puhetta ja alkoi pian katsella häntä kummastuneena ja inhoten. Säikähtynyt äiti kävi säyseäksi ja nöyräksi, mutta ei silti voinut hillitä itseään ahdistelemasta doña Claraa huomaavaisuudella ja väsyttävällä rakkaudella. Taaskin oli hysteerisiä syytöksiä, parkunaa ja ovien paiskelemista.

Naimatarjouksista, jotka doña Claralle tehtiin, hän valitsi harkitsevasti sen, joka vaati hänen siirtymistään Espanjaan. Ja Espanjaan hän siis lähti — maahan, josta sai vastauksen kirjeeseen vasta kuuden kuukauden päästä. Hyvästijättö näin pitkän matkan edellä muodostui Perussa varsinaiseksi kirkkojuhlaksi. Laiva siunattiin, ja alan laajentuessa aluksen ja rannikon välillä lauloivat molemmat ryhmät virttä, joka täällä ulkoilmassa ei voinut olla kuulumatta heikolta ja aralta. Doña Clara lähti purjehtimaan ihmeteltävän tyynenä, jättäen äitinsä katselemaan kirkasvärisen laivan jälkeen ja puristamaan kädellään milloin sydäntään, milloin suutansa. Hänen sumentuneissa silmissään hämärtyi kirkas Tyynimeri viiruiseksi, samoin kuin sen yläpuolella alati liikkumattomana riippuvat äärettömät helmiäispilvetkin.

Yksikseen Limaan jääneen markiisittaren elämä kääntyi yhä enemmän sisäänpäin. Hän kävi yhä huolimattomammaksi puvussaan ja, kuten kaikki yksinäiset ihmiset, haasteli ääneensä itsekseen. Koko hänen elämänsä kohdistui hänen sielunsa palavaan keskukseen. Tällä asteella kehittyi loppumattomia vuoropuheluja hänen tyttärensä kanssa, tehtiin mahdottomia sovintoja, sattui alati uusia katumuksen ja anteeksiannon näytelmiä. Kadulla nähtiin vanha nainen, punainen tekotukka hiukan kallellaan toisella korvalla, vasemmassa poskessa vihaista spitaalimaista ihottumaa, oikeassa taas vastaavasti ihomaalin punaa. Hänen leukansa ei ollut koskaan kuiva, hänen huulensa eivät koskaan liikkumatta. Lima oli eriskummaisuuksien kaupunki, mutta täälläkin hän tuli yleiseksi ivan aiheeksi ajellessaan sen kaduilla taikka laahustaessaan ylös sen kirkkojen portaita. Hänen arveltiin olevan alati humalassa. Pahempaakin hänestä puhuttiin, ja alituisesti esitettiin anomuksia, että hänet pantaisiin telkien taakse. Kolme kertaa hänet annettiin ilmi inkvisitiolle, eikä ole mahdotonta, että hänet olisi poltettu, jos hänen vävyllään olisi ollut vähemmän vaikutusvaltaa Espanjassa ja jollei hän tavalla tai toisella olisi kerännyt joitakuita ystäviä varakuninkaan hovissa, jotka sietivät häntä hänen eriskummaisuutensa ja laajan oppineisuutensa vuoksi.

Äidin ja tyttären katkerat välit pahenivat vielä väärinkäsityksistä raha-asioissa. Kreivitär sai sievoisen vuosieläkkeen äidiltään ja runsaasti lahjoja. Doña Clarasta tuli pian Espanjan hovin älyllisesti huomattavin nainen. Kaikki Perun rikkaus ei olisi riittänyt siihen suurenmoiseen tyyliin, jota hän tavoitteli. Omituista kyllä, hänen tuhlaavaisuutensa johtui eräästä hänen luonteensa parhaimmasta piirteestä: hän piti ystäviään, palkollisiaan ja kaikkia pääkaupungin mielenkiintoisia ihmisiä ikäänkuin lapsinaan. Maailmassa näkyi olevankin vain yksi henkilö, jonka hyväksi hän ei ystävällisen avuliaasti uhrautunut. Hänen suojattiensa joukossa oli kartan piirustaja De Blasiis (jonka teos Uuden maailman kartasto omistettiin Montemayorin markiisittarelle Liman hoviherrojen nauraa hohottaessa, kun he lukivat, että tämä oli »kotikaupunkinsa ihailun esine ja lännestä nouseva aurinko»); toinen oli tiedemies Azuarius, jonka käsikirjan nesteiden ominaisuuksista inkvisitio kielsi liian kiihottavana. Vuosikymmenen ajan kreivitär kirjaimellisesti kannatti kaikkia Espanjan taiteita ja tieteitä, eikä ollut hänen syynsä, ettei sillä ajalla mitään ansiokasta valmistunut.

Nelisen vuotta doña Claran lähdön jälkeen sai doña Maria häneltä luvan käydä Euroopassa. Molemmin puolin odotettiin vierailua itsemoitteen höystämin hyvin päätöksin: toinen mieli olla kärsivällinen ja toinen hillitty. Kumpikaan ei siihen kyennyt. Kumpikin kidutti toistaan ja oli menettämäisillään järkensä itsemoitteen ja suuttumuksen purkausten vuorottelevissa vaiheissa. Vihdoin doña Maria nousi eräänä aamuna ennen päivänkoittoa, tohtien ainoastaan suudella ovea, jonka takana hänen tyttärensä nukkui, astui laivaan ja palasi Amerikkaan. Tämän jälkeen täytyi kirjeiden korvata kaikki hellyys, jota hän ei voinut elämässä toteuttaa.

Hänen kyhäämiänsä ovat ne kirjeet, jotka hämmästyttävästi ovat tulleet koululaisten lukukirjoiksi ja kieliopintutkijain muurahaispesäksi. Doña Maria olisi keksinyt neronsa, jollei se olisi ollut hänelle synnynnäinen: niin välttämätöntä oli hänen rakkaudelleen herättää etäisen lapsensa huomiota, kenties ihailuakin. Hän pakotti itsensä lähtemään seuraelämään poimiakseen talteen sen naurettavuuksia, totutti silmänsä tekemään havaintoja, luki kielellisiä mestarituotteitaan kokeakseen niiden vaikutuksen, ja hankki itselleen pääsyn niiden seuraan, jotka olivat kuuluisat keskustelutaidostaan. Yön toisensa perään hän kirjoitteli ja uudestaan kirjoitteli eriskummaisessa palatsissaan noita uskomattomia sivuja, pusertaen epätoivoisesta sielustaan esille älyn ja sulouden ihmeitä, hienoja kuvauksia varakuninkaan hovin elämästä. Tiedämme nyt, että hänen tyttärensä vain vilkaisi näihin kirjeisiin ja että niiden säilymisestä saamme kiittää hänen vävyään.

Markiisitar olisi kummastunut, jos olisi saanut kuulla, että hänen kirjeensä olivat kuolemattomia. Kuitenkin ovat monet arvostelijat moittineet häntä siitä, että hän muka toisella silmällään vilkui tulevaisuuteen, ja osoittelevat monia kirjeitä, joissa ilmeisesti tavoitellaan loistavaa esiintymistä. Heistä näyttää mahdottomalta, että doña Maria olisi tyttärensä huikaisemiseksi uhrannut niin paljon vaivaa kuin useimmat taiteilijat uhraavat huikaistakseen yleisöä. Kuten hänen vävynsäkin he ymmärsivät häntä väärin: kreivi luki mielihyvin hänen kirjeitään, mutta luuli, että hän nautittuaan niiden tyylistä oli poiminut niistä kaiken niiden rikkauden ja tarkoituksen, tajuamatta — kuten useimmat ihmiset eivät sitä tajua — kirjallisuuden koko sisältöä ja ydintä, mikä on sydämen erittelyä. Tyyli on sittenkin vain halpa astia, jossa katkera neste maailmalle tarjotaan. Markiisitar olisi myöskin hämmästynyt kuullessaan, että hänen kirjeensä olivat varsin hyviä, sillä tällaiset kirjoittajat elävät aina oman henkensä ylevässä ilmapiirissä, ja tuotteet, jotka meistä näyttävät ihmeellisiltä, ovat heistä tuskin muuta kuin tavallista jokapäiväistä näpertelyä.

Tämä oli se vanha nainen, joka tuntikausia istuskeli parvekkeellaan, vanhan kummallisen olkihatun luodessa sinipunervan varjon hänen juovikkaille ja kellertäville kasvoilleen. Kuinka usein hän käännellessään kirjoittamiaan sivuja jalokivin koristetuilla käsillään kysyikään itseltään melkein huvittuneena, oliko hänen alituisella sydämentuskallaan elimellinen pohja! Hän kummeksui, voisiko taitava lääkäri viiltämällä haavan tuohon ahdistettuun valtaistuimeen asti vihdoinkin keksiä merkin ja vilkaistessaan ympärilleen luentosalissa huudahtaa oppilailleen: »Tämä nainen on kärsinyt, ja hänen kärsimyksensä on painanut merkkinsä hänen sydämensä rakenteeseen!» Se ajatus oli niin usein juolahtanut hänen mieleensä, että hän kerran mainitsi siitä eräässä kirjeessään; ja hänen tyttärensä torui häntä itseensä sulkeutumisesta ja surun palvonnan kohottamisesta uskonnoksi.

Tietoisuus siitä, ettei hän koskaan saisi vastarakkautta, vaikutti hänen mielipiteisiinsä kuin vuoksi kallioihin. Hänen uskonnollisiin vakaumuksensa se ensiksi koski, sillä kaikki, mitä hän voisi pyytää joltakulta jumalalta tai toivoa sielun kuolemattomuudelta, oli sellainen siunattu paikka, missä tyttäret rakastaisivat äitejään; taivaan muista ihanuuksista hän ei piitannut vähääkään. Sitten hän menetti uskonsa ympärillään häärivien ihmisten vilpittömyyteen. Salatussa mielessään hän kieltäytyi uskomasta, että kukaan (häntä itseään lukuunottamatta) rakasti ketään. Kaikki perheet elivät tapojen sieluttomassa ilmapiirissä ja jakelivat välinpitämättöminä toisilleen valheellisia suudelmia. Hän näki, että tämän maailman lapset hyörivät itsekkyyden rautapaidassa, humaltuneina oman itsensä ihailusta, janoten imartelevaa ylistystä, kuullen vähän siitä, mitä heille sanottiin, järkkymättä lähimpiä ystäviään kohdanneista onnettomuuksista, peläten kaikkia velvollisuuksia, jotka voisivat keskeyttää heidän pitkän seuranpitonsa omien halujensa kanssa. Tällaisia olivat Aatamin jälkeläiset, pojat ja tyttäret, Cathaystä Peruun asti. Ja kun hänen ajatuksensa siellä parvekkeella kääntyivät tälle tolalle, vääntyi hänen suunsa monestikin häpeästä, sillä hän tiesi, että hänkin teki syntiä ja että vaikka hänen rakkautensa tytärtä kohtaan oli kyllin laaja sisältääkseen kaikki rakkauden eri vivahdukset, ei se kuitenkaan ollut ilman tyranniuden häivää: hän ei rakastanut tytärtänsä tyttärensä tähden, vaan itsensä tähden. Hän halusi vapautua tästä epäjalosta kahleesta; mutta intohimo oli liian voimakas taltutettavaksi. Ja sitten värisytti tuolla viheriällä parvekkeella omituinen sota tätä inhottavan rumaa, vanhaa naista, kummallisen turha kamppailu kiusausta vastaan, johon lankeamiseen hän ei koskaan saisi tilaisuutta. Kuinka hän voisi hallita tytärtään, kun tytär piti huolen siitä, että seitsemättätuhatta kilometriä erotti heidät toisistaan? Kuitenkin doña Maria taisteli kiusauksensa peikon kanssa ja koki joka kerta tappion. Hän halusi saada tyttärensä oikein omakseen, toivoi kuulevansa sanat: »Sinä olet äideistä ehdottomasti parhain»; hän ikävöi myös kuulevansa kuiskauksen: »Anna minulle anteeksi!»

Noin kaksi vuotta sen jälkeen, kun hän palasi Espanjasta, tapahtui sarja vähän silmäänpistäviä seikkoja, joilla oli suuri merkitys markiisittaren sisäisessä elämässä. Vain mitä heikoin vihjaus niihin esiintyy hänen kirjeenvaihdossaan, mutta kun se tavataan kirjeessä XXII, joka sisältää muitakin merkkejä, teen parhaani esittääkseni kirjeen alkupuoliskosta käännöksen, liittäen selittäviä huomautuksia:

»Eikö Espanjassa ole lääkäreitä? Missä ovat ne flanderilaiset kunnon miehet, jotka sinua ennen niin suuresti auttoivat? Oi, aarteeni, kuinka voimme kylliksi rangaista sinua siitä, että olet sallinut nuhasi pitkittyä näin monta viikkoa? Don Vicente, rukoilen sinua saattamaan lapseni järkiinsä. Taivaan enkelit, rukoilen teitä saattamaan lapseni järkiinsä. Nyt kun voit paremmin, pyydän sinulta, että ensimmäisen vilustumisoireen sattuessa otat hyvän höyrykylvyn ja menet vuoteeseen. Täällä Perussa minä olen avuton; en voi tehdä mitään. Älä ole itsepäinen, rakkaani. Jumala suojelkoon sinua! Minä liitän tämänpäiväiseen käärööni erään puun pihkaa, jota Santo Tomasin sisaret kaupustelevat ovelta ovelle. Onko siitä juuri apua, sitä en tiedä. Vahinkoa siitä ei voi olla. Sanotaan noiden hupsujen sisarten luostarissaan hengittävän sen käryä keuhkoihinsa niin ahkerasti, etteivät tunne suitsutuksen hajua messussa. Kelpaako se mihinkään, en tiedä; koetahan sitä.

»Ole huoleti, sydänkäpyseni, minä lähetän Hänen Katolisimmalle Majesteetilleen täysikultaiset ketjut.» Hänen tyttärensä oli kirjoittanut hänelle: »Ketjut saapuivat hyvässä kunnossa, ja minä käytin niitä Infanten ristiäisissä. Hänen Katolisin Majesteettinsa oli kyllin armollinen niitä ihaillakseen, ja kun kerroin, että sinä olit ne minulle antanut, pyysi hän onnittelemaan sinua hyvästä maustasi. Älä laiminlyö lähettää hänelle mahdollisimman samanlaisia; lähetä ne heti kamariherran välityksellä.» »Hänen Majesteettinsa ei tarvitse koskaan saada tietää, että minun niiden hankkimiseksi täytyi mennä erään kuvan luo. Muistatko, että San Martinin sakaristossa on Velasquezin maalaama muotokuva varakuninkaasta, joka perusti luostarin, ynnä hänen vaimostaan ja kakarastaan ja että hänen vaimollaan on kultaketjut? Minusta ainoastaan ne ketjut kelpaisivat. Niinpä minä kerran keskiyöllä pujahdin sakaristoon, kiipesin vaatepöydän yli kuin kaksitoistavuotias tyttö ja astuin sisälle. Kangas kesti hetkisen, mutta sitten maalari itse astahti esille avustamaan minua väriaineen läpi. Sanoin hänelle, että Espanjan kaunein tyttö halusi lahjoittaa maailman hienoimmat kultaketjut maailman armollisimmalle kuninkaalle. Niin yksinkertaista se oli, ja siinä me neljä seisoimme haastelemassa hopeanharmaassa hämärässä, jollaisessa Velasquezin taulut niin edukseen esiintyvät. Nyt mietiskelen kullanhohteisempaa valoa, ajattelen mielessäni palatsia: minun pitää viettää iltani Tizianin galleriassa. Sallisikohan varakuningas sen minulle?

»Mutta hänen ylhäisyytensä potee jälleen luuvaloaan. Sanon 'jälleen', koska imarteleva hovi väittää, että hän ajoittain on siitä vapaanakin. Kun tänään on Pyhän Markuksen päivä, lähti hänen ylhäisyytensä yliopistoon, jossa leivottiin kaksikymmentäkaksi uutta tohtoria. Hänet oli tuskin kannettu leposohvaltaan vaunuihin, kun hän parkaisi ja kieltäysi menemästä kauemmaksi. Hänet kannettiin takaisin vuoteeseensa, jossa hän mursi mitä herkullisimman sikaarin ja lähetti noutamaan Pericholen. Ja meidän kuunnellessamme pitkiä oppineita puheita, jotka olivat enemmän tai vähemmän latinaa, hän kuuli meistä kaikki enemmän tai vähemmän espanjaksi kaupungin punaisimmalta ja häijyimmältä huuliparilta.» (Doña Maria rohkeni sittenkin lausua näin, vaikka hän juuri oli tyttärensä viime kirjeestä lukenut: »Kuinka monesti minun täytyykään sinulle sanoa, että pitäisi olla varovaisempi siinä, mitä kirjeissäsi kerrot? Niissä huomaa usein merkkejä siitä, että ne ovat matkalla avatut. Mikään ei voisi olla harkitsemattomampaa, kuin huomautuksesi siitä ja siitä henkilöstä Cuzcossa — tiedät kyllä, ketä tarkoitan. Sellaiset huomautukset eivät ole sukkelia, vaikka Vicente niiden johdosta imartelikin sinua jälkikirjoituksessaan, ja ne voisivat tuottaa meille paljon ikävyyksiä eräiden henkilöiden taholta täällä Espanjassa. En lakkaa ihmettelemästä, etteivät harkitsemattomuutesi jo kauan sitten ole johtaneet siihen, että sinut olisi määrätty siirtymään maatilallesi.»)

Oli suuri tungos sotilasharjoituksissa, — kaksi naista putosi parvekkeelta, mutta Jumala soi armossaan, että he putosivat doña Mercedin niskaan. Kaikki kolme ovat pahasti loukkaantuneet, mutta vuoden kuluttua he jo ajattelevat muuta. Presidentti puhui juuri onnettomuuden hetkellä, ja kun hän on likinäköinen, ei hän voinut aavistaa, mitä tuo hälinä, huudot ja putoilevat ihmisruumiit merkitsivät. Varsin hupaista oli nähdä hänen kumartelevan siinä luulossa, että hänelle osoiteltiin suosiota.

»Pericholesta ja kättentaputuksista puhuessani minun on mainittava, että Pepita ja minä päätimme mennä Comediaan tänä iltana. Yleisö jumaloi vielä Pericholeaan, antaapa hänelle niin monet ikävuodetkin anteeksi. Kerrotaan, että hän pelastaa, mitä vielä on pelastettavissa, hankaamalla joka aamu poskiaan vuoroin jäällä ja tulikuumilla siveltimillä.» (Käännös ei läheskään kykene tulkitsemaan tätä letkausta, jossa espanjankieli leimahtaa kaikessa korskeudessaan. Se oli tarkoitettu matelevaksi imarteluksi kreivittärelle ja oli valhetta. Suuri näyttelijätär oli siihen aikaan kahdeksankolmattavuotias. Hänen poskillaan oli tummankeltaisen marmorin pehmeys ja kiilto, ja ne olisivat varmaan säilyttäneet tämän ominaisuuden vielä monta vuotta. Lukuunottamatta hänen, esitystensä vaatimia kaunistuskeinoja ei Camila Perichole kasvojensa hoidossa käyttänyt mitään muuta menetelmää kuin niiden valelemista kahdesti päivässä kylmällä vedellä, niinkuin talonpoikaisnainen heittää sitä kasvoilleen hevosten juomakaukalosta.)

»Se omituinen mies, jota sanotaan setä Pioksi, on alati hänen luonaan. Don Rubio sanoo, ettei hän saa selville, onko setä Pio hänen isänsä, rakastajansa vai poikansa. Perichole suoritti osansa ihan ihmeellisesti. Soimaa minua moukkamaiseksi siirtomaan hölmöksi kuinka paljon vain haluat, mutta sellaisia näyttelijättäriä ei teillä Espanjassa ole.» Ja niin edespäin.

Tästä teatterikäynnistä johtui vielä muutakin. Hän päätti mennä komediaan, jossa Perichole esitti doña Leonoria Moreton Trampa Adelantessa; ehkä hän arveli sieltä saavansa jotakin aihetta seuraavaan tyttärelle lähetettävään kirjeeseen. Hän otti mukaansa Pepitan, nuoren tyttösen, josta myöhemmin saamme kuulla paljon. Doña Maria oli lainannut hänet kumppanikseen orpokodista, jota pitää yllä luostari nimeltä Santa Maria Rosa de las Rosas. Markiisitar istui aitiossaan ja katseli laimenevan tarkkaavasti loistavalle näyttämölle päin. Näytösten väliajoilla oli Pericholella tapana luopua ylväästä osastaan ja tulla esiripun eteen laulamaan jokin paikkakunnallisia päiväntapahtumia kosketteleva laulu. Häijy näyttelijätär oli nähnyt markiisittaren saapuvan ja ryhtyi nyt tekaisemaan kupletteja, joissa viittailtiin hänen ulkonäköönsä, itaruuteensa, juoppouteensa, vieläpä tyttären pakoonkin äitinsä luota. Kuulijain huomio johdatettiin ovelasti tuohon vanhaan naiseen, ja yhä paisuva ylenkatseen murina säesti salissa kajahtelevaa naurua.

Mutta syvästi liikuttuneena huvinäytelmän kahdesta ensimmäisestä näytöksestä markiisitar tuskin näki laulajatarta ja istui tuijottaen eteensä ja ajatellen Espanjaa. Camila Perichole kävi rohkeammaksi, ja ilmaa sähköisti väkijoukon viha ja riemu. Vihdoin Pepita nykäisi markiisitarta hihasta, kuiskaten hänelle, että heidän tulisi lähteä. Heidän poistuessaan aitiosta kuulijakunta nousi ja puhkesi riemunrähäkkään. Perichole kiepahti vimmattuun tanssiin, sillä hän näki teatterinjohtajan salin perällä ja tiesi, että hänen palkkaansa oli ylennetty. Mutta markiisitar jäi tietämättömäksi tapahtumasta; olipa hän varsin hyvilläänkin, sillä hän oli täällä sommitellut muutamia onnistuneita lauseita — lauseita, jotka (kuka tietää?) viekoittelisivat hymyä hänen tyttärensä kasvoille ja saisivat hänet kuiskaamaan: »Tosiaankin, minun äitini on ihastuttava.»

Aikoinaan ehti varakuninkaan korviin huhu, että erästä hänen ylimystään oli julkisesti herjattu teatterissa. Hän kutsui Pericholen palatsiin ja määräsi hänet käymään markiisittaren luona pyytämässä anteeksi. Matka oli tehtävä avojaloin ja mustassa puvussa. Camila selitteli ja rimpuili, mutta ainoa, mitä hänelle myönnettiin, oli kenkäpari.

Varakuninkaalla oli kolme syytä tähän tiukkaan vaatimukseensa. Ensiksikin laulajatar oli esiintynyt vallattomasti hänen hoviaan kohtaan. Don Andrés oli yrittänyt tehdä maanpakolaisuutensa siedettävämmäksi laatimalla niin monimutkaisen hovisäännön, että sen kykeni muistamaan ainoastaan seurapiiri, jolla ei ollut mitään muuta ajateltavaa. Hän helli pientä ylimystöään ja piti tarkoin kiinni sen säätyarvoista, ja jokainen loukkaus esim. markiisitarta kohtaan oli hänen oman persoonansa loukkaamista. Toiseksi oli doña Marian vävy nousemassa yhä tärkeämmäksi henkilöksi Espanjassa, ja hänellä oli mahdollisuuksia vahingoittaa varakuningasta, jopa astua hänen tilalleenkin. Kreivi Vicente d'Abuirrea ei saanut suututtaa edes hänen puolihullun anoppinsa kautta.

Lopuksi varakuningas tunsi riemua voidessaan nöyryyttää näyttelijätärtä. Hän epäili, että Camila petti häntä erään härkätaistelijan, ehkä näyttelijän kanssa; hovin imartelun ja luuvalonsa tuottaman hervottomuuden vuoksi hän ei oikein päässyt selville, kumpi se oli. Joka tapauksessa oli ilmeistä, että laulajatar alkoi unohtaa hänen olevan maailman ensimmäisiä miehiä.

Paitsi että markiisitar ei ollut kuullut noita törkeän ilveileviä lauluja, hän ei muutoinkaan ollut valmistunut laulajattaren vierailuun. Meidän on mainittava, että doña Maria oli tyttärensä lähdön jälkeen etsinyt eräänlaista lohdutusta; hän oli alkanut juoda. Jokainen perulainen ryyppäsi chichaa, maissiviinaa, eikä pidetty erityisen häpeällisenä, jos ihminen juhlapäivänä tavattiin tajuttomana. Doña Maria oli vähitellen havainnut, että hänen kuumeiset yksinpuhelunsa valvottivat häntä kaiken yötä. Kerran hän joi pienen suippolasillisen chichaa mennessään nukkumaan. Unohdus oli niin suloista, että hän pian alkoi naukkailla suurempia määriä ja yritti salata niiden vaikutusta Pepitalta; hän vihjaili voivansa pahoin ja selitteli, että hänen terveytensä oli heikontumassa. Vihdoin hän luopui kaikesta teeskentelystä. Laivat, jotka veivät hänen kirjeensä Espanjaan, lähtivät vain kerran kuussa. Viikolla ennen lähetyksen laatimista hän kieltäytyi kaikesta juopottelusta ja liikkui ahkerasti kaupungilla kerätäkseen aiheita. Vihdoin hän illalla ennen postin lähtemistä kyhäsi kirjeensä, laati käärön päivän sarastaessa ja lähetti Pepitan viemään sen asiamiehelle. Sitten hän auringon noustessa sulkeutui huoneeseensa muutamien pullojen pariin ja laahautui seuraavien viikkojen läpi ilman tietoisuuden taakkaa, kunnes hän taas havahtui onnestaan ja valmistautui uuden kirjeen kirjoittamiseen.

Niinpä hän teatterissa tapahtuneen häväistyksen jälkeisenä yönä kyhäsi XXII:n kirjeensä ja vetäytyi makuuhuoneeseensa karahvi mukanaan. Koko seuraavan päivän Pepita liikuskeli huoneessa katsellen levottomasti vuoteessa lepäävää hahmoa. Seuraavana iltapäivänä Pepita toi ompelutyönsä huoneeseen. Markiisitar virui tuijottaen kattoon silmät ammollaan ja puhellen itsekseen. Päivän hämärtyessä Pepita kutsuttiin ovelle ja sai kuulla, että Perichole oli tullut tapaamaan hänen emäntäänsä. Tyttö muisti teatterin varsin hyvin ja lähetti vihaisesti vastauksen, että hänen emäntänsä kieltäytyi ottamasta näyttelijätärtä vastaan. Miespalvelija toimitti sanan katujalle, mutta palasi kauhuissaan, tuoden sen uutisen, että señora Pericholella oli varakuninkaalta esittelykirje rouvalle. Pepita hiipi varpaillaan vuoteen luo ja alkoi puhua markiisittarelle. Lasimaiset silmät kääntyivät tytön kasvoja kohti. Pepita ravisti häntä hiljaa. Suurella ponnistuksella doña Maria yritti keskittää ajatuksensa siihen, mitä hänelle sanottiin. Kahdesti hän kellahti taaksepäin kykenemättä tajuamaan tarkoitusta, mutta vihdoin — niinkuin kenraali öisessä sateessa kutsuu kokoon armeijansa hajaantuneet osastot — hän sai palautetuksi muistinsa, tarkkaavaisuutensa ja joitakin muita kykyjä ja painaen tuskallisesti kädellään otsaansa pyysi maljallisen lunta. Kun sitä hänelle tuotiin, paineli hän sitä kauan ja raukeasti käsillään ohimoillensa ja poskilleen. Sitten hän nousi ja seisoi pitkän ajan sänkyä vasten nojaten ja katsellen kenkiään. Vihdoin hän kohotti päättävästi päänsä, pyysi tuomaan turkisreunaisen viittansa ja harson. Hän pukeutui niihin ja hoiperteli komeimpaan vastaanottohuoneeseensa, jossa näyttelijätär seisoi häntä odottamassa.

Camila oli aikonut olla häikäilemätön ja, jos mahdollista, hävytön, mutta nyt hänet vanhan rouvan arvokkuus ensi kertaa ällistytti. Tämä kauppiaan tytär saattoi ajoittain käyttäytyä ylväästi kuin Montemayorit konsaan, ja humalassa hän esiintyi loistavasti kuin Hekabe. Camilan mielestä nuo puoliksi suljetut silmät merkitsivät kiusaantunutta arvovaltaa, ja hän aloitti melkein arasti:

»Minä tulen, señora, saadakseni varmuuden siitä, että te ette suinkaan ole voinut käsittää väärin mitään sanoistani sinä iltana, kun teidän armonne kunnioitti minua käymällä teatterissani.»

»Teidän armonne olisi saattanut ymmärtää väärin ja luulla, että sanani olivat tarkoitetut loukkaukseksi teidän armoanne kohtaan.»

»Eihän teidän armonne ole vihainen nöyrälle palvelijattarelleen? Kyllähän teidän armonne tietää, että näyttelijäparka minun asemassani voi joutua menemään pitemmälle kuin aikoo… että on perin vaikea… että kaikki…»

»Kuinka minä voisin olla loukkaantunut, señora? En voi muistaa muuta kuin että teidän esityksenne oli kaunista. Te olette suuri taiteilijatar. Teidän tulisi tuntea itsenne onnelliseksi, onnelliseksi. Nenäliinani, Pepita…»

Markiisitar lausui nämä sanat hyvin nopeasti ja heikosti, mutta Perichole joutui ymmälle. Pistävä häpeäntunne täytti hänet. Hän karahti tulipunaiseksi. Vihdoin hän kykeni höpisemään:

»Oli jotakin näytösten välisissä lauluissa, mistä pelkäsin teidän armonne…»

»Niin, niin. Nyt minä muistan. Minä lähdin aikaisin pois. Pepita, mehän lähdimme aikaisin? Mutta, señora, olettehan niin ystävällinen, että suotte anteeksi varhaisen lähtöni, niin, lähtöni ihan keskellä teidän ihmeellisen kaunista esitystänne. En muista, miksi lähdimme. Pepita… oh, jokin pahoinvointi…»

Mahdotonta oli, että laulujen tarkoitus oli jäänyt keltään teatterissa tajuamatta. Camila ei voinut muuta kuin otaksua, että markiisitar eräänlaisesta kummallisesta jalomielisyydestä ilvehti hänen kanssaan eikä muka ollut mitään huomannut. Neitosella oli melkein kyyneleet silmissä. »Mutta olettehan te kyllin hyvä suomaan anteeksi, señora, — tarkoitan teidän armonne. Minä en tiennyt. Minä en tiennyt, kuinka hyvä te olette. Señora, sallikaa minun suudella kättänne.»

Doña Maria ojensi kummastuneena kätensä. Häntä ei ollut pitkään aikaan puhuteltu näin kunnioittavasti. Eivät hänen naapurinsa, hänen tavaranhankkijansa, hänen palkollisensa — sillä Pepitakin pelkäsi häntä — eikä edes hänen tyttärensä ollut koskaan häntä tuolla tavalla lähestynyt. Se herätti hänessä uuden mielentilan — sellaisen, jota kaiketi täytyi nimittää liikatunteelliseksi. Hän kävi puheliaaksi:

»Närkästynyt, närkästynytkö teihin, kaunis… lahjakas lapseni? Kuka minä olen… typerä vanha vaimo, jota ei rakasteta, jotta minun sopisi teihin suuttua? Minusta tuntui, tyttäreni, että ikäänkuin — kuinka runoilija sanookaan? — olin pilven läpi salavihkaa kuuntelemassa enkelien laulua. Teidän äänenne keksi yhä uusia ihmeitä Moretossamme. Kun te lausuitte:

     ¿Don Juan, si mi amor estimas,
     Y la fe segura es necia?
     Enojarte mis temores
     Es no querarme discreta.
     ¿Tan seguros…

    [Don Juan, jos pidät lempeäni arvossa,
    etkö voi siihen luottaa?
    Älä pane pelkoani pahaksesi,
    Älä vaadi minua käyttäytymään varomattomasti.
    Niin turvallisinako…?]

ja niin edespäin, oli se totta! Ja millaisen eleen te teittekään Ensimmäisen Päivän lopussa. Teitte sen kädellänne, kas noin. Sellaisen eleen kuin Neitsyt teki lausuessaan enkeli Gabrielille: Kuinka on mahdollista, että minä saisin lapsen? Ei, ei, te alatte tuntea närkästystä minua kohtaan, sillä minä aion kertoa teille eleestä, jota muistanette jonakin päivänä käyttää. Niin, se soveltuisi hyvin siihen kohtaukseen, jossa te annatte anteeksi don Juanillenne, don Juan de Laralle. Kenties minun pitäisi kertoa teille, että eräänä päivänä näin tyttäreni tekevän sen. Minun tyttäreni on hyvin kaunis… jokaisen mielestä. Tunsitte… tunsitteko minun doña Clarani, señora?»

»Hänen armonsa kunnioitti minua usein käymällä teatterissani. Minä tunsin kreivittären ulkonäöltä hyvin.»

»Älkää olko tuolla lailla toisella polvellanne, lapseni. — Pepita, käske Jenariton heti tuoda tälle neidille sokerileivoksia. — Ajatelkaas, että me eräänä päivänä jouduimme riitaan, en muista mistä. Oh, ei siinä ole mitään ihmeellistä; kaikki me äidit silloin tällöin… Kah, ettekö voisi tulla vähän lähemmäksi? Teidän ei tarvitse uskoa kaupungin juoruja, että hän oli minua kohtaan häijy. Te olette suuri, kaunissieluinen nainen, ja kykenette näissä asioissa näkemään kauemmaksi kuin ihmiset ylimalkaan. — Teidän kanssanne on hauska jutella. Mikä komea tukka teillä on! Kuinka komea todella! — Hänellä ei ollut lämmintä, herkkää luonnetta, sen tiedän. Mutta voi, lapseni, hän on niin äärettömän älykäs ja tenhoava. Kaikki mahdolliset väärinkäsitykset meidän välillämme ovat päivänselvästi minun syyni; eikö ole ihmeellistä, että hän on niin nopea antamaan minulle anteeksi? Sinä päivänä sattui muuan noita pikkutapauksia. Kumpikin pikaistuimme, puhuimme vihaisesti ja menimme pois huoneisiimme. Sitten kumpikin palasi saadakseen anteeksi. Lopuksi ainoastaan yksi ovi erotti meidät, ja sitä me kiskoimme kumpikin puolellemme. Mutta vihdoin hän… otti minun… kasvoni… näin, kahteen valkoiseen kätöseensä. Katsokaas, näin!»

Markiisitar melkein putosi tuoliltaan, kun hän nojasi eteenpäin riemunkyynelten valuessa kasvoilla ja teki tuon autuaan eleen — oikeastaan myytillisen eleen, sillä tapaus oli vain palautuva muisto unesta.

»Olen iloinen, että olette täällä», jatkoi hän, »sillä nyt olette kuullut minun omilta huuliltani, ettei hän ole minulle häijy, niinkuin jotkut ihmiset väittävät. Kuulkaahan, señora, syy oli minun! Katsokaa minua, katsokaa minua. Jostakin erehdyksestä minä olen tullut niin kauniin tytön äidiksi. Minä olen tukala. Minä koettelen toisten kärsivällisyyttä. Te ja hän olette suuria naisia. Ei, älkää keskeyttäkö minua: te olette harvinaisia naisia, ja minä olen ainoastaan hermostunut… hupsu… tyhmä akka. Sallikaa minun suudella jalkojanne. Minä olen mahdoton.»

Tässä vanha nainen todellakin putosi tuoliltaan, ja Pepita nosti hänet ylös ja talutti takaisin sänkyyn. Perichole käveli kotiin kovin hämillään ja istui pitkän aikaa katsellen silmiään peilistä, kämmenet painettuina poskia vasten.

Mutta se henkilö, joka enimmiten oli markiisittaren vaikeiden hetkien todistajana, oli hänen pieni kumppaninsa Pepita. Tyttönen oli orpo, jonka oli kasvattanut Liman omituinen hengetär, abbedissa Maria del Pilar. Ainoa tilaisuus, missä nämä kaksi Perun suurta naista (jollaisiksi he historian näkökannalta myöhemmin ilmenivät) tapasivat henkilökohtaisesti toisensa, sattui sinä päivänä, jona doña Maria kävi Santa Maria Rosa de las Rosas-luostarin johtajattaren puheilla kysymässä, voisiko hän sen orpokodista lainata jonkun viehkeän tytön seuralaisekseen. Abbedissa tuijotti tiukasti tähän eriskummaiseen vanhaan naiseen. Maailman viisaimmatkaan ihmiset eivät ole täydellisesti viisaita, ja äiti Maria del Pilar, joka kykeni arvaamaan ihmissydämen aivoitukset kaikkien turhuuden ja uhman naamioiden läpi, oli aina kieltäytynyt antamasta ketään Montemayorin markiisittarelle. Hän teki monia kysymyksiä ja pysähtyi sitten miettimään. Hän halusi antaa Pepitalle palatsissa elämisen maailmallista kokemusta. Hän halusi myöskin taivuttaa tuon vanhan naisen suopeaksi omille harrastuksilleen. Ja hänet täytti synkkä suuttumus, sillä hän tiesi katselevansa erästä Perun rikkainta ja sokeinta naista.

Abbedissa oli niitä henkilöitä, jotka ovat sallineet elämänsä riutua pois, koska ovat innoittuneet johonkin aatteeseen joitakin vuosisatoja aikaisemmin kuin se oli määrätty esiintymään sivistyshistoriassa. Hän työntäysi aikansa itsepintaisuutta vastaan pyrkiessään kohottamaan jonkin verran naisten arvoa. Puoliyön vaiheilla, kun hän oli laskenut luostarin tilit, hän näki useinkin sairaalloisia näkyjä aikakaudesta, jona naiset voisivat järjestäytyä suojelemaan naisia — turvaamaan matkustelevia naisia, palvelevia naisia, vanhoja ja sairaita naisia, niitä naisia, jotka hän oli tavannut Potosin kaivoksissa tai verkakauppiaiden työhuoneissa, tyttöjä, joita hän oli sateisina öinä keräillyt porttikäytävistä. Mutta aina oli hänen seuraavana aamuna täytynyt todeta se tosiasia, että Perun naiset, jopa hänen omat nunnansakin, kävivät elämänsä läpi kaksin miettein: ensiksikin, että kaikki onnettomuudet, jotka saattoivat heitä kohdata, johtuivat yksinomaan siitä, etteivät he olleet kyllin viehättäviä kiinnittääkseen jotakuta miestä elättäjäkseen, ja toiseksi, että kaikki maailman kurjuus otettiin vastaan, kunhan saatiin mieheltä hyväilyjä. Hän ei ollut koskaan tuntenut muuta maata kuin Liman ympäristöt ja otaksui, että sikäläinen turmelus oli yleinen koko ihmiskunnalle.

Vilkaistessamme taaksepäin omalta vuosisadallamme tajuamme, kuinka ehdottoman mieletön hänen toivomuksensa oli. Kaksikymmentäkään hänenlaistaan naista ei olisi kyennyt tekemään mitään vaikutusta siihen aikakauteen. Kuitenkin hän jatkoi uutterasti urakkaansa. Hän muistutti sadun pääskystä, joka kerran vuosituhannessa kuljetti vehnänjyvän toivoen rakentavansa kuuhun kohoavan vuoren. Sellaisia henkilöitä kasvaa joka aikakaudella; he raahaavat itsepintaisesti vehnänjyviään, ja sivullisten iva ja irvistely heitä jossakin määrin ilahduttaakin. »Kuinka eriskummaisesti he pukeutuvat!» huudahdamme. »Kuinka eriskummaisesti he pukeutuvat!»

Hänen vaatimattoman näköiset punaiset kasvonsa kuvastivat suurta ystävällisyyttä, sitäkin suurempaa ihanteellisuutta ja vieläkin enemmän johtajantuntoa. Kaikki hänen työnsä, hänen monet sairaalansa, hänen orpokotinsa, hänen luostarinsa ja hänen äkilliset pelastusmatkansa vaativat rahaa. Kukaan ei vilpittömämmin ihaillut puhdasta hyvyyttä, mutta hänen oli täytynyt kokea uhraavansa ihmisrakkauttaan, melkeinpä ihanteellisuuttaan ovelalle taktikoinnille, sillä niin kamalat olivat hänen ponnistuksensa saada avustusta kirkollisilta päämiehiltään. Liman arkkipiispa, jonka myöhemmin joudumme tuntemaan miellyttävämmässä yhteydessä, vihasi häntä, niinkuin hän itse sanoi, »vatinilaisella vihalla» ja piti hänen vierailujensa loppumista ikäänkuin kuoleman korvauksena.

Myöhemmin tämä nainen ei ollut tuntenut ainoastaan vanhuuden kylmäävää henkäystä poskillaan, vaan vakavammankin varoituksen. Kauhun väristys puistatti häntä, ei hänen itsensä, vaan hänen työnsä vuoksi. Kukapa Perussa pitäisi arvossa asioita, joita hän oli pitänyt arvossa? Ja nousten eräänä päivänä aamunsarastuksessa hän oli nopeasti käväissyt sairaalassaan, luostarissaan ja orpokodissaan, etsiskellen sielua, jonka voisi kasvattaa työnsä jatkajaksi. Hän riensi tyhjien kasvojen luota toisten tyhjien kasvojen luo, silloin tällöin pysähtyen, pikemminkin toivosta kuin vakaumuksesta. Pihassa hän sattui tapaamaan joukon liinavaatteita peseviä tyttöjä, ja hänen silmänsä osuivat heti erääseen kaksitoistavuotiaaseen, joka johti toisia altaan ääressä ja samalla kertoili näille dramaattista intoa hehkuen vähemmän uskottavia ihmeitä Liman pyhän Rosan elämästä. Niinpä päättyi etsintä Pepitaan. Suuruuteen kasvattaminen on kyllin vaikeaa aina, mutta luostarin herkässä ja kateellisessa ilmapiirissä se oli suoritettava eriskummaisia kiertoteitä käyttäen. Pepita määrättiin talouden epämieluisimpiin tehtäviin, mutta hän oppi ymmärtämään sen hallinnon kaikki puolet. Hän seurasi abbedissaa tämän retkillä, vaikkapa vain matkaeväiksi varattujen munien ja kasviksien vartijana. Ja kaikkialla avautui yllättäen hetkiä, joina johtajatar äkkiä ilmestyi haastelemaan hänelle laajalti, ei ainoastaan uskonnollisista kokemuksista, vaan myöskin siitä, kuinka oli hallittava naisia, kuinka järjestettävä osastoja tarttuvia tauteja poteville ja kuinka kerjättävä rahaa. Askelmana tässä kasvatuksessa suuruuteen oli se, että Pepita eräänä päivänä saapui täyttämään doña Marian seuranaisen eriskummaisia ja järjettömiäkin velvollisuuksia.

Kahtena ensimmäisenä vuonna hän kävi vain silloin tällöin iltapäivin, mutta lopuksi hän saapui taloon asumaan. Häntä ei ollut koskaan opetettu tavoittamaan onnellisuutta, eivätkä tämän uuden aseman epämukavuudet, ettemme sanoisi kauhut, näyttäneet nelitoistavuotiaasta tytöstä ylenmääräisiltä. Hän ei aavistanut, että abbedissa täälläkin ikäänkuin leijaili talon yllä, pitäen koettelemuksia arvossa, mutta samalla tarkaten, ettei kuorma kävisi karkaisevan koulutuksen asemesta vahingolliseksi.

Muutamat Pepitan koettelemuksista olivat ruumiillista laatua. Niinpä talon palvelijat käyttivät hyväkseen doña Marian pahoinvointia: he avasivat palatsin makuusuojat sukulaisilleen ja varastivat julkeasti. Pepitan täytyi yksinään pitää puoliaan heitä vastaan, ja häntä vainottiin pienillä kiusoilla ja räikeällä pilanteolla. Hänen sielunsakin oli ahdingossa. Hänen seuratessaan doña Mariaa tämän käydessä asioillaan kaupungilla valtasi vanhan naisen usein halu poiketa johonkin kirkkoon, sillä mitä hän oli uskonnostaan uskona menettänyt, sen hän oli korvannut taikuuden uskolla. »Jäähän tänne päivänpaisteeseen, rakas lapseni; minä en viivy kauan», oli doña Marialla tapana sanoa. Sitten hän unohtui haltioituneeseen tilaan alttarin ääreen ja lähti pois toisesta ovesta. Äiti Maria del Pilar oli kasvattanut Pepitan melkein sairaalloisen tottelevaiseksi, ja kun hän monen tunnin kuluttua rohkeni astua kirkkoon ja totesi, ettei hänen emäntänsä enää ollut siellä, palasi hän kadunkulmaan ja odotteli, kunnes varjot vähitellen lankesivat aukeaman yli. Täten odotellessaan julkisella paikalla hän kärsi kaikkia pienen tytön itsetunnon tuskia. Hänellä oli vielä orpokodin erikoinen puku (jonka vähäinen huomaavaisuus doña Marian taholta olisi voinut muuttaa), ja hän oli näkevinään miesten tuijottavan ja kuiskailevan hänelle — mikä ei aina ollutkaan pelkkää harhakuvittelua. Eikä hänen sydämensä kärsinyt vähemmin, sillä joinakin päivinä doña Maria saattoi havaita hänet ja jutella hänen kanssaan sydämellisesti ja leikillisesti, esiintyä muutaman tunnin niin erinomaisen tunteellisena ja herkkänä kuin kirjeissään konsaan, sitten seuraavana aamuna jälleen vetäytyäkseen kuoreensa ja muuttuakseen, joskaan ei koskaan tylyksi, niin ainakin sieluttomaksi ja paatuneeksi. Sarastava toivo ja hellyys, jota Pepitalla oli niin suuri tarve ilmaista, haavoittuivat silloin. Hän liikkui varpaillaan palatsissa, äänettömänä, hämillään, pitäen kiinni vain velvollisuudestaan ja pysyen sydämessään uskollisena »äidilleen Herrassa», abbedissa Maria del Pilarille, joka oli hänet sinne lähettänyt.

Vihdoin sattui tapaus, jolla oli melkoinen vaikutus sekä markiisittaren että hänen seuratyttönsä elämään; »Rakas äiti», kirjoitti kreivitär, »ilma on ollut mitä rasittavin, ja kukkivat hedelmä- ja yrttitarhat tekevät olon vain tukalammaksi. Minä voisin sietää kukkia, kunhan ne olisivat tuoksuttomia. Sallihan minun siis kirjoittaa sinulle tavallista lyhemmin. Jos Vicente palaa ennen postin lähtöä, täyttää hän mielihyvin lehden ja kertoo sinulle niitä väsyttäviä yksityiskohtia minusta, jotka näkyvät tuottavan sinulle niin paljon iloa. Minä en matkastakaan Grignaniin Provenceen, niinkuin olin toivonut tänä syksynä tekeväni, sillä lapseni syntyy lokakuun alussa.»

Lapsiko? Markiisitar nojautui seinää vasten. Doña Clara oli aavistanut, mitä riuduttavaa huolehtimista tämä uutinen synnyttäisi hänen äitinsä sydämessä ja oli senvuoksi tahtonut lieventää sitä mainitsemalla asiasta näin ikäänkuin ohimennen. Juoni ei onnistunut. Kuuluisa kirje XLII oli vastauksena.

Nyt oli markiisittarella vihdoin jotakin levottomuuden aihetta: hänen tyttärensä oli tulemassa äidiksi. Tämä tapaus, joka vain kiusasi doña Claraa, toi ilmi kokonaisen uuden asteikon hellyydentunteita markiisittaressa. Hänestä tuli lääkinnöllisen tiedon ja neuvomisen ahjo. Hän haravoi kaupungista käsiinsä viisaita akkoja ja valoi kirjeisiinsä kaiken, mitä uuden maailman kansa omasta puolestaan tiesi. Hän vaipui mitä inhottavimpaan taikauskoon. Hän harjoitti alentavaa tabu-järjestelmää lapsensa suojelemiseksi. Hän ei sietänyt talossaan minkäänlaista solmua. Hänen palvelijattariaan kiellettiin sitomasta tukkaansa, ja hän kätki pukuunsa naurettavia onnellisen lapsenpäästön vertauskuvia. Portaissa oli joka toinen askelma merkitty punaliidulla, ja palvelustyttö, joka vahingossa astahti tuollaiselle askelmalle, häädettiin talosta itkevänä ja parkuvana. Doña Clara oli pahanilkisen luonnon käsissä, joka pitää oikeutenaan tehdä lapsilleen mitä pelottavimpia kepposia. Oli olemassa lepytysmenetelmä, jonka monet talonpoikaisnaisten sukupolvet olivat havainneet lohdulliseksi. Näin laaja todistaja-armeija varmaan merkitsi, että asiassa oli jotakin perää. Ainakaan se ei voinut vahingoittaa, ja ehkä siitä oli hyötyä. Mutta markiisitar ei tyytynyt täyttämään ainoastaan pakanuuden menoja; hän tutki myöskin kristinopin määräyksiä. Hän nousi aamun pimeässä ja kompuroi katuja pitkin varhaisimpiin messuihin. Hän syleili hysteerisesti alttarin pienoja, yrittäen riuhtaista räikeänvärisiltä kuvapatsailta merkin, ainoastaan merkin, hymyn häivän, vahaisen pään salavihkaisen nyökkäyksen. Kävisikö kaikki hyvin? Lempeä, lempeä neitsyt-äiti, kävisikö kaikki hyvin?

Toisinaan tällaisten päiväkauden kestäneiden vimmattujen vetoamisten ja loitsujen jälkeen suhahti hänen sielussaan kapinan viima. Luonto on kuuro. Jumala on välinpitämätön. Ihmisen vallassa ei ole muuttaa mitään lain säädöksistä. Sitten hän usein pysähtyi johonkin kadunkulmaan epätoivon huumassa, nojaten seinää vasten ja ikävöiden pois maailmasta, jossa ei ollut mitään kaiken läpäisevää suunnitelmaa. Mutta pian tyrskähti hänen olemuksensa syvyydestä jälleen usko suureen Ehkä-mahdollisuuteen, ja hän juoksemalla juoksi kotiin uudistaakseen kynttilät tyttärensä vuoteen yläpuolella.

Vihdoin tuli hetki, jolloin oli suoritettava tällaisia tapauksia odottavien perulaisten perheiden suurin uskonnollinen juhlameno: hän lähti toivioretkelle Santa Maria de Cluxambuquan pyhätölle. Jos hartaus laisinkaan tehosi, niin ainakin piti tulla apua käynnistä tällä suurella pyhätöllä. Paikka oli ollut pyhä kolmen eri uskonnon aikoina: Jo ennen inkalaista sivistystä olivat mielipuolisuuteen asti innoittuneet ihmisolennot syleilleet noita kallioita ja suomineet itseään ruoskilla taivuttaakseen taivaat myötämielisiksi. Tänne tuotiin markiisitar kantotuolissaan San Reyn sillan yli; tie kohosi sieltä kukkuloille leveävöisten naisten kaupunkia kohti, sitä tyyntä, hidasliikkeistä ja hitaasti hymyilevää kaupunkia, jossa ilma on kristallinkirkasta ja viileää kuin sen monia suihkukaivoja juottavat lähteet. Se oli kellojen kaupunki, joiden vienot ja heleät äänet olivat soinnutetut mitä herttaisimmin riitelemään keskenään. Jos Cluxambuquan kaupungissa sattui jotakin pettymystä, niin surun vaimensi ja ikäänkuin sulatti itseensä Andes-vuorien välitön läheisyys ja sen sivukatuja hivelevä ilma, jossa värähteli tyynen riemun tuntu. Tuskin oli markiisitar etäältä nähnyt tämän kaupungin valkoiset muurit, jotka kohosivat korkeimpien huippujen polvekkeilla, kun hänen sormensa lakkasivat vierittelemästä rukousnauhan helmiä ja hänen säikähdyksen sanelemat ahkerat rukouksensa tyrehtyivät hänen huulilleen.

Hän ei edes poikennut majataloon, vaan jättäen Pepitan järjestämään heille asuntoa jatkoi matkaansa kirkkoon ja polvistui siellä pitkäksi aikaa, lyöden hiljaa käsiään yhteen. Hän kuunteli uutta alistumisen aaltoa, joka kohosi hänen sydämestään. Kenties hän ajan mittaan oppisi niin, että sallisi sekä tyttärensä että jumaliensa hoitaa omia asioitaan. Häntä ei kiusannut vanhojen vanutäytteisissä puvuissa liikkuvien naisten kuiskailu, jotka myivät kynttilöitä ja juttelivat rahasta aamusta iltaan. Hän ei sallinut itseään häiritä liehakoivan lukkarinkaan, joka yritti kerätä veroa sitä tai tätä tarkoitusta varten ja närkästyneenä pakotti hänet muuttamaan paikkaa, koska muka lattiassa oli joku tiili korjattava. Sitten hän meni ulos päivänpaisteeseen, istahtaen suihkukaivon askelmille. Hän katseli, kuinka invalidijono verkalleen kierteli puutarhassa. Hän näki kolmen haukan lentää suhahtelevan taivaalla. Lapset, jotka olivat leikkineet kaivolla, tuijottivat häneen hetkisen ja lähtivät säikähtyneinä pois, mutta muuan laama (pitkäkaulainen naaras, jolla oli lempeät, matalat silmät ja liian raskas turkisviitta ja joka somasti tepsutti loppumattomia portaita pitkin alas) tuli hänen luokseen, tarjoten halaistun samettinenänsä silitettäväksi. Laama tuntee harrasta mielenkiintoa sitä ympäröiviin ihmisolentoihin, on kernaasti kuuluvinaan heidän joukkoonsa ja pistää päänsä esille heidän keskustellessaan ikäänkuin juuri tahtoisi korottaa äänensä ja lausua jonkin pienen hyödyllisen huomautuksen. Pian ympäröitsi doña Mariaa suuri joukko sen sisaria, jotka näkyivät juuri olevan kysymäisillään, miksi hän niin oli taputtanut käsiään ja mitä hänen harsonsa maksoi kyynärältä.

Doña Maria oli järjestänyt niin, että erityinen lähetti heti toisi tänne kaikki Espanjasta saapuvat kirjeet. Hän oli matkustanut hitaasti Limasta, ja juuri nyt, hänen istuessaan tässä nelikulmaisessa pihassa, riensi eräs hänen maatilansa nuorukaisia paikalle ja toi hänen käteensä ison pergamenttikäärön, jonka sidenauhassa riippui muutamia lakan möhkäleitä. Verkalleen hän avasi käärön. Punnituin stoalaisin elein hän luki ensiksi sydämellisen ja leikkisän kirjelapun vävyttään ja sitten tyttärensä kirjeen. Se oli täynnä haavoittavia huomautuksia, jokseenkin loistavasti sanottuina, ehkä vain tavoitellen taituruutta herättääkseen tuskaa sirolla tavalla. Jokainen sen lauseista kulki markiisittaren silmien läpi hänen sydämeensä, vaipuen sinne, sitten kun se ensin oli kääritty ymmärtämyksen ja anteeksiannon puuvillaan. Vihdoin hän nousi, karkotti lempeästi ystävälliset laamat ja palasi kasvot vakavina pyhättöön.

Doña Marian viettäessä myöhäistä iltapäivää kirkossa ja pihassa oli Pepita jätetty järjestämään heille asuntoa. Hän näytti kantajille, mihin oli laskettava isot pajuvasut, ja ryhtyi kaivamaan niistä esille alttaria, hiilipannua, vuodeverhoja ja doña Claran muotokuvia. Hän meni alas keittiöön antamaan kokille ohjeita eräänlaisen rokan valmistamisessa, joka oli markiisittaren pääravintona. Sitten hän palasi huoneisiin odottamaan. Hän päätti kyhätä kirjeen abbedissalle. Hän piteli pitkän aikaa sulkakynää, tuijottaen etäisyyteen huulten vapistessa. Hän näki madre Maria del Pilarin niin punaiset ja hangatut kasvot ja ihmeelliset mustat silmät. Hän kuuli abbedissan äänen, kun hän ilta-aterian lopussa (orpojen istuessa silmät alasluotuina ja kädet ristissä) puhui päivän tapausten johdosta tai kynttilän valossa seisoi potilaitten vuoteiden keskellä ja ilmoitti miettimisaiheen yötä varten. Mutta kaikkein selvimmin Pepita muisti äkilliset odottamattomat keskustelut abbedissan kanssa, joka — tohtimatta odottaa, kunnes tyttö tulisi vanhemmaksi — oli haastellut hänelle hänen virkansa velvollisuuksista. Hän oli puhunut Pepitalle kuin vertaiselleen. Sellainen puhe on hämmentävää ja ihmeellistä älykkäälle lapselle, ja madre Maria del Pilar oli siinä unohtanut kohtuuden rajat. Hän oli laajentanut Pepitan näköalaa kauemmaksi kuin oli sopusoinnussa hänen ikävuosiensa kanssa selitellessään, kuinka hänen tuli tuntea ja toimia. Ja hän oli harkitsemattomasti kohdistanut Pepitaan koko persoonallisuutensa tenhon, niinkuin Jupiter oli huumannut Semelen. Pepitaa säikähdytti oman kykenemättömyyden tunto; hän salasi sen ja itki. Ja sitten abbedissa oli heittänyt lapsen tämän pitkän yksinäisyyden kuriin, jossa Pepita ponnisteli, yrittäen olla uskomatta, että hänet oli hylätty. Ja nyt Pepita tästä kummallisten vuorien ympäröimästä kummallisesta majatalosta, jossa maaston korkeus teki pään keveäksi, ikävöi rakkaaseen seuraan, hänen elämänsä ainoaan todellisuuteen.

Hän kirjoitti kirjeen, joka oli täynnä mustetahroja ja sisällöltään katkonainen. Sitten hän meni alakertaan tiedustelemaan lisää puuhiiliä ja maistamaan rokkaa.

Markiisitar tuli sisälle ja istahti pöydän ääreen. »Minä en voi tehdä enempää. Mitä tapahtuu, se tapahtuu», kuiskaili hän. Hän irroitti kaulaltaan taikauskonsa loitsukapineet ja pudotti ne hehkuvaan hiilipannuun. Häntä vaivasi omituinen tunne, että hän oli kiusannut Jumalaa liiallisilla rukouksilla ja että nyt piti puhutella Häntä kiertoteitse. »Sittenkin se on kokonaan toisen käsissä. Minä en enää vaadi pienintäkään vaikutusvaltaa. Mitä tapahtuu, se tapahtuu.»

Hän istui pitkän aikaa, kämmenet poskia vasten, koettaen karkottaa sydämestään kaikki ajatukset. Hänen silmänsä osuivat Pepitan kirjeeseen. Hän avasi sen koneellisesti ja alkoi lukea. Hän oli lukenut sen jo puoliväliin, ennenkuin hänen ajatuksensa kiintyivät sanojen merkitykseen: »— — mutta kaikki tämä ei ole mitään, jos johtajatar haluaa, että minä jään markiisittaren luo. Minun ei tulisi sitä Teille kertoa, mutta tuon tuostakin häijyt kamarineidot sulkevat minut huoneisiin ja varastelevat kaikenlaista, ja ehkä hänen armonsa luulee, että minä varastelen. Toivoakseni ei sentään. Toivon, että Te voitte hyvin ja ettei Teillä ole mitään ikävyyksiä sairaalassa tai muualla. Vaikken minä koskaan Teitä näe, ajattelen Teitä alati ja muistelen, mitä Te minulle olette sanonut, rakas äitini Jumalassa. Minä haluan tehdä ainoastaan, mitä Te haluatte, mutta kunpa voisitte sallia minun palata muutamiksi päiviksi luostariin, mutta ei sitten, ellette sitä halua. Minä vain olen niin paljon yksinäni ilman puhetoveria, ja se on niin kolkkoa. Joskus melkein pelkään, että olette minut unohtanut. Kunpa Teillä olisi joku silmänräpäys vapaata aikaa kirjoittaaksenne minulle pienen kirjeen tai jotakin, niin minä voisin sen säilyttää, mutta tiedänhän minä, kuinka kiirettä Teillä on…»

Doña Maria ei lukenut pitemmälle. Hän taittoi kirjeen kokoon ja pani sen syrjään. Hetkiseksi kateus täytti hänen sydämensä: hän toivoi voivansa hallita toisen sielua yhtä täydellisesti kuin tuo nunna. Kaikkein enimmin hän toivoi palaavansa tähän yksinkertaiseen rakkauteen, toivoi voivansa karistaa niskoiltaan sen ylpeyden ja turhamaisuuden kuorman, joka hänen rakkauteensa oli aina liittynyt. Tyynnyttääkseen sydämensä myrskyn hän otti hartauskirjan ja yritti kiinnittää huomionsa sen sanoihin. Mutta hetkisen perästä hän tunsi tarvetta lukea koko kirjeen, kaapaistakseen, jos mahdollista, näin suuren onnen salaisuuden.

Pepita palasi tuoden illallista palvelustytön seuraamana. Doña Maria tarkasteli häntä kirjansa yli ikäänkuin olisi tarkastellut taivaallista vierasta. Pepita liikkui varpaillaan huoneessa, kattaen pöydän ja kuiskaillen ohjeita apulaiselleen.

»Mutta lapseni, sinähän aterioitset minun kanssani?» Limassa Pepita tavallisesti istui emäntänsä pöydässä.

»Minä luulin, että armollinen rouva on väsynyt, ja siksi söin illallisen! alhaalla.»

— Hän ei halua aterioida minun kanssani, — ajatteli markiisitar. — Hän tuntee minut ja on minut hylännyt.

»Tahtoisitteko, että lukisin teille jotakin ääneen teidän aterioidessanne, hyvä rouva?» kysyi Pepita, joka käsitti tehneensä erehdyksen.

Doña Maria oli noussut ja lähestynyt pöytää. Toinen käsi tuolin selkänojalla hän virkkoi epäröiden: »Rakas lapsi, minä lähetän tänä aamuna kirjeen Limaan. Jos sinullakin on kirje, niin saat panna sen mukaan.»

»Ei, ei minulla ole», vastasi Pepita. Sitten hän lisäsi hätäisesti:
»Minä menen alakerrasta hakemaan teille uusia hiiliä.»

»Mutta, rakkaani, onhan sinulla kirje… madre Maria del Pilarille.
Etkö tahtoisi…?»

Pepita oli hääräävinään hiilipannun ääressä. »Ei, minä en lähetä sitä», sanoi hän. Hän oli tietoinen siitä, että markiisitar tätä seuraavan pitkän äänettömyyden aikana tuijotti häneen hämmästyneenä. »Minä olen muuttanut mieleni.»

»Minä tiedän, että kirje sinulta, Pepita, ilahduttaisi häntä. Se tekisi hänet hyvin onnelliseksi. Minä tiedän sen.»

Pepita punastui. Hän virkkoi ääneen: »Majatalon isäntä sanoi, että teille olisi uusia hiiliä valmiina hämärän tultua. Minä menen käskemään heitä tuomaan ne nyt tänne.» Hän vilkaisi nopeasti vanhaan rouvaan ja näki, ettei tämä ollut lakannut häneen tuijottamasta suurilla, kysyvillä silmillään. Pepita käsitti, että nämä eivät olleet sopivia puheenaiheita, mutta tuo omituinen nainen näkyi ottaneen asian niin vakavalta kannalta, että tyttö tahtoi antaa vielä yhden vastauksen: »Ei, se oli huono kirje. Se ei ollut mikään hyvä kirje.»

Doña Maria virkkoi melkein läähättäen: »Ah, rakas Pepitani, minusta se oli hyvin kaunis. Usko minua, minä tiedän. Ei, ei; miksi se olisi ollut huono kirje?» Pepita rypisti otsaansa, etsien sanaa, joka päättäisi keskustelun. »Se ei ollut… se ei ollut reipas», virkkoi hän, ja sitten hän ei enää halunnut sanoa enempää. Hän vei kirjeen pois omaan huoneeseensa ja hänen kuultiin repivän sen. Sitten hän meni vuoteeseensa ja tuijotti pimeään, yhä harmitellen, että oli haastellut siihen tapaan. Ja doña Maria istui aterioimaan kummastunein mielin.

Häneltä oli aina puuttunut rohkeutta sekä elämässä että rakkaudessa. Hän tutki sydäntänsä sielun silmillä. Hän ajatteli taikakalujaan ja rukousnauhansa helmiä, juoppouttaan… ajatteli tytärtään. Hän muisteli tätä pitkällistä suhdetta esille kaivettuine haaksirikkoutuneille keskusteluineen, kuviteltuine ylenkatseineen, sopimattamme luottamuksineen, syytöksineen laiminlyönnistä ja eristämisestä (mutta hänen oli täytynyt sinä päivänä olla hullu; hän muisti lyöneensä nyrkillään pöytään). »Mutta se ei ollut minun syyni», huudahti hän. »Ei ole minun syyni, että minä olin semmoinen. Se johtui olosuhteista. Minut oli sellaiseksi kasvatettu. Huomenna minä aloitan uuden elämän. Odotahan, niin saat nähdä, lapseni.»

Vihdoin hän korjasi pöydän ja istahti kirjoittamaan ensimmäistä kirjettään, niinkuin hän sitä nimitti, ensimmäistä kompastelevaa, oikeinkirjoitukseltaan hataraa, rohkeaa kirjettään. Hän muisti häpeissään, että hän edellisessä kirjeessään oli surkeasti tiedustellut tyttäreltään, kuinka paljon hän häntä rakasti, ja ahnaasti toistellut niitä harvoja epäröiviä hyväilysanoja, jotka doña Clara viimeksi oli hänelle suonut. Doña Maria ei voinut peruuttaa noita sivuja, mutta hän saattoi kyhätä uusia, reippaita ja jalomielisiä. Kukaan muu ei ole niitä pitänyt kompastelevina. Tämä on kuuluisa kirje LVI, jonka kirjallisuuden tutkijat tuntevat hänen »toisena korinttolaiskirjeenään» siinä esiintyvän, rakkautta koskevan ihanan kohdan vuoksi: »Niistä tuhansista ihmisistä, joita eläessämme kohtaamme, lapseni…» ja niin edespäin. Päivä alkoi jo melkein koittaa, kun hän lopetti kirjeensä. Hän avasi oven parvekkeelleen ja katseli suuria tähtirivejä, jotka kimaltelivat Andein vuorten yläpuolella. Yön kaikkina hetkinä, vaikka harvat olivat olleet kuulemassa, oli koko taivas kajahdellut näiden tähtisikermien soitosta. Sitten hän otti kynttilän, astui viereiseen huoneeseen, vilkaisi nukkuvaan Pepitaan ja siirsi kosteat hiukset tytön kasvoilta. »Minäpä tahdon nyt elää», kuiskasi hän. »Nyt tahdon alkaa uudestaan.»

Kahta päivää myöhemmin he lähtivät paluumatkalle Limaan, ja heidän kulkiessaan rotkon yli San Luis Reyn siltaa pitkin kohtasi heitä tapaturma, jonka tunnemme.

KOLMAS OSA

ESTEBAN

Eräänä aamuna tavattiin kaksospojat Santa Maria Rosa de las Rosas nimisen luostarin ovelta löytölasten vasusta. Nimet keksittiin heille, ennenkuin imettäjätär tuskin oli saapunutkaan, mutta heidän nimensä eivät olleet heille yhtä hyödylliset kuin meidän nimemme ovat useimmille meistä, sillä kukaan ei kyennyt erottamaan poikia toisistaan. Ei ollut mitään mahdollisuutta saada tietää, ketkä heidän vanhempansa olivat, mutta kun pojat varttuivat vanhemmiksi ja nähtiin, kuinka ryhdikkäitä, hiljaisia ja synkkiä he olivat, julistivat Liman juorut heidän olevan kastilialaista alkuperää ja sijoittivat heidät vuoronsa perään milloin mihinkin aateliskilvellä somistettuun ovikäytävään.

Se henkilö, joka joutui heidän lähimmäksi holhoojakseen, oli abbedissa. Äiti Maria del Pilar oli oppinut vihaamaan kaikkia miehiä, mutta hän heltyi Manuelille ja Estebanille. Myöhäisinä iltapäivinä hän usein kutsui heidät toimistoonsa, lähetti heidät hakemaan keittiöstä leivoksia ja kertoi heille Cidistä ja Judas Makkabista sekä ilveilijän kolmestakymmenestäkuudesta kommelluksesta. Hän alkoi rakastaa pienokaisia niin paljon, että monesti yllätti itsensä katselemasta heidän mustiin, murjottaviin silmiinsä, etsien niitä piirteitä, jotka heidän miehiksi vartuttuaan ilmenisivät, kaikkea sitä rumuutta, kaikkea sitä sieluttomuutta, joka teki inhottavaksi tämän hänen toimintapiiriinsä kuuluvan maailman.

Pojat kasvoivat luostarin turvissa, kunnes olivat hiukan ylittäneet sen iän, jolloin heidän läsnäolonsa alkoi saattaa vihkiytyneet sisaret hiukan hajamielisiksi. Sitten he tulivat epämääräisesti kiinnitetyiksi kaikkiin kaupungin sakaristoihin: he leikkelivät tasaisiksi kaikki luostarien pensasaidat, kiilloittivat jokaisen mahdollisen ristiinnaulitunkuvan, pyyhkivät kerran vuodessa märällä rätillä useimpien kirkollisten rakennusten sisäkatot. Kaikki Liman asukkaat tunsivat heidät hyvin. Kun pappi riensi katuja pitkin, kantaen kallista taakkaansa jonkun sairaan huoneeseen, nähtiin joko Estebanin tai Manuelin harppaavan hänen takanaan suitsutusastiaa heiluttaen.

Mutta vanhemmiksi tultuaan he eivät kuitenkaan osoittaneet mitään halua papilliseen elämään. He ryhtyivät vähitellen kirjurin ammattiin. Uudessa maailmassa oli vähän kirjapainoja, ja nuorukaiset ansaitsivat pian sievän toimeentulon kopioimalla huvinäytelmiä teattereille, balladeja rahvaalle ja ilmoituksia kauppiaille. Ennen kaikkea he olivat kuoronjohtajain kynäniekkoja ja jäljensivät lukemattomia kappaleita Moralesin ja Vittorian hengellisistä lauluista.

Kun heillä ei ollut omaisia, kun he olivat kaksoset ja naisten kasvattamat, olivat he vaiteliaita. Yhtäläisyyttään he kummallisella tavalla häpesivät. Heidän oli elettävä maailmassa, jossa se oli alituisena puheen- ja pilanaiheena. Se ei koskaan ollut heistä hauskaa, ja he kärsivät tätä ikuista leikinlaskua juron sitkeästi. Niistä vuosista alkaen, joina he ensiksi oppivat puhumaan, he keksivät itselleen salaisen kielen, joka sanastoltaan tai edes lauserakenteeltaan tuskin nojautui espanjankieleen. He turvautuivat siihen vain kahdenkesken ollessaan tai pitkin väliajoin kuiskailivat sitä hädän hetkinä muidenkin läsnäollessa.

Liman arkkipiispa oli hiukan kielitieteilijä; hän harrasteli murretutkimuksia, olipa myös laatinut varsin oivallisen taulukon vokaalien ja konsonanttien vaihteluista niiden siirtyessä latinasta espanjaan ja espanjasta intiaaniespanjaan. Hän keräili ja pani varastoon muistelmia omituisesta kansanrunoudesta hauskain vanhojen päivien ratoksi, jotka hän aikoi itselleen suoda palattuaan maatiloilleen Segovian ulkopuolelle. Kun hän siis eräänä päivänä kuuli kaksosveljesten salakieltä, leikkasi hän valmiiksi muutamia sulkakyniä ja lähetti noutamaan heidät. Nuorukaiset seisoivat noloina hänen työhuoneensa upeilla matoilla hänen yrittäessään lypsää heiltä, kuinka he nimittivät leipää ja kukkasta ja kuinka minä näen ja minä näin kuului heidän kielellään. He eivät käsittäneet, miksi tämä kokemus oli heille niin kauhea. He vuotivat sielussaan verta. Pitkä, tyrmistynyt vaitiolo seurasi jokaista arkkipiispan kysymystä, kunnes vihdoin toinen tai toinen mutisi vastauksen. Pappi luuli hetkisen, että heitä vain pelotti hänen korkea arvonsa ja hänen asuntonsa ylellisyys, mutta vihdoin hän hyvin hämillään arvasi heidän vaiteliaisuutensa johtuvan syvemmästä vastahakoisuudesta ja päästi haikein mielin heidät menemään.

Tämä kieli oli vertauskuva heidän syvällisestä samaisuudestaan toistensa kanssa, sillä niinkuin alistuminen oli riittämätön sana kuvailemaan sitä henkistä muutosta, joka tapahtui Montemayorin markiisittaressa tuona yönä Cluxambuquan majatalossa, samaten rakkaus ei vastaa näiden veljesten mykkää, sanatonta samaisuutta, josta he olivat melkein häpeissään. Mikä toveruussuhde se on, jossa vain harvoja sanoja vaihdetaan ja nekin vain pikkuseikoista: ravinnosta, vaatteista ja työhommista, jossa kaksi henkilöä tuntee omituista vastahakoisuutta edes vilkaista toisiinsa ja mykästä sopimuksesta välttävät esiintyä yhdessä kaupungilla tai menevät samalle asialle eri katuja? Ja kuitenkin kaiken tämän ohella tarvitsi toinen niin kipeästi toistaan, että se sai aikaan ihmeitä yhtä luonnollisesti kuin helteisen päivän kiristetty ilma tuottaa salamoita. Veljekset itse olivat siitä tuskin tietoiset, mutta telepatia oli kovin tavallinen ilmiö heidän elämässään, ja kun toinen oli palaamassa kotiin, oli toinen siitä aina varma, vaikka veli oli vielä usean kadunmitan päässä.

Äkkiä he havaitsivat väsyneensä kirjoitteluun. He menivät alas rannikolle ja saivat työtä laivojen purkajina ja lastaajina, häpeämättä ahertaa toistensa vieressä intiaanien parissa. He ajoivat kuormavaljakoita maakunnissa. He poimivat hedelmiä. He toimivat lauttureina. Ja aina he olivat ääneti. Heidän synkät kasvonsa saivat näistä hommista miehekkään mustalaisleiman. Heidän tukkansa oli harvoin leikattu, ja tämän tumman pensaikon alta he äkkiä vilkaisivat hämmästynein ja hiukan turvonnein silmin. Koko maailma oli etäinen, vieras ja vihamielinen, paitsi oma veli.

Mutta vihdoin lankesi tähän yhtenäisyyteen ensimmäinen varjo, ja sen varjon heitti rakkaus naiseen.

He olivat palanneet kaupunkiin ja ryhtyneet jälleen kopioimaan osia teatterihenkilöille. Eräänä iltana johtaja, joka aavisteli yleisön käyvän vähälukuiseksi, myönsi heille vapaan sisäänpääsyn. Nuorukaiset eivät pitäneet näkemästään ja kuulemastaan. Puhekin oli heille eräänlainen tärvelty vaikenemisen muoto; kuinka paljon joutavampaa sitten olikaan runous, joka on puheen pilaantunut muunnos! Kaikki nuo vihjaukset kunniasta, maineesta, lemmenliekistä, kaikki vertaukset linnuista, Akilleesta ja Ceylonin jalokivistä tuntuivat väsyttäviltä. Kirjallisuuden alalla heillä oli senlaatuista hämärää älyä, jota välähtää toisinaan koiran silmäkulmista, mutta he istuivat yhä kärsivällisesti, tuijottaen kirkkaihin kynttilöihin ja uhkeihin vaatteisiin. Huvinäytelmän väliajoilla Perichole jätti osansa, puki ylleen kaksitoista alushametta ja tanssi esiripun edessä. Estebanilla oli vielä jotakin kopioimistyötä, tai hänellä oli olevinaan, ja hän meni varhain kotiin; mutta Manuel jäi vielä. Pericholen punaiset kengät ja sukat olivat tehneet vaikutuksensa.

Veljekset olivat kuljetelleet käsikirjoituksiansa tomuisia porraskäytäviä pitkin näyttämön taakse. Siellä he olivat nähneet ärsyttävän tytön tahraisessa puserossa, parsimassa sukkiaan kuvastimen edessä, sillä välin kun ohjaaja luki ääneen hänen muistettaviaan säkeistöjä. Hän oli hetkiseksi laukaissut nuorukaisiin ihmeellisten silmiensä salamat, vaikka niiden ilmeen heti karkotti se huvittava huomio, että he olivat kaksoset. Heti hän oli raahannut heidät huoneeseen ja asettanut heidät vieretysten. Huolellisesti, huvittuneena ja säälittömän häikäilemättä hän oli tuijottanut jokaiseen neliötuumaan heidän kasvoistaan, kunnes hän vihdoin oli huudahtanut: »Tämä on nuorempi!» Se oli tapahtunut useita vuosia sitten, eikä kumpikaan veli ollut asiaa sen koommin ajatellut.

Tämän jälkeen näkyivät Manuelin tehtävät aina johdattavan hänet teatterin ohi. Myöhään yöhön hän liikuskeli puiden välissä neitosen pukuhuoneen ikkunan alla. Tämä ei ollut ensi kertaa, kun nainen oli tenhonnut Manuelin — molemmat veljet olivat omistaneet naisia ja usein, varsinkin lastaustöissä viettäminään vuosina, omistaneet niitä mutkattomasti, lehtolemmen merkeissä — mutta tämä oli ensi kerta, kun hänen mielikuvituksensa oli näin yllätetty. Hän oli menettänyt yksinkertaisten luonteiden etuoikeuden kyetä pitämään rakkautta ja nautintoa erillään. Huvitus ei enää ollut yhtä yksinkertaista kuin syöminen; rakkaus alkoi tehdä sen monimutkaiseksi. Nyt oli alkamassa tuo hullu oman itsensä menettäminen, välinpitämättömyys kaikesta muusta, paitsi lemmityn ympärillä kieppuvista runollisista ajatuksista; oli alkamassa kuumeinen sisäinen elämä, joka kokonaan kohdistui Pericholeen ja joka olisi neitosta kovin kummastuttanut ja närkästyttänyt, jos hänen olisi ollut mahdollista se arvata.

Tämä Manuel ei ollut rakastunut minkäänlaisena kirjallisuuden matkijana. Häneen ainakaan ei sopinut Ranskan katkerimman kielen vain viitisenkymmentä vuotta sitten lausuma huomautus, että useat ihmiset eivät koskaan rakastuisi, jolleivät olisi lemmestä kuulleet. Manuel luki vähän; hän oli vain kerran ollut teatterissa (jossa ennen kaikkea pidetään yllä tarua, että lempi on harrasta kiintymystä), ja perulaiset kapakkalaulut, joita hän lienee kuullut, kuvastivat, päinvastoin kuin espanjalaiset, perin vähässä määrin ihannoidun naisen romanttista palvontaa. Kun hän sanoi itselleen, että neitonen oli kaunis, rikas, tuskastuttavan nokkela ja lisäksi varakuninkaan rakastajatar, eivät mitkään näistä ominaisuuksista, jotka siirsivät tytön yhä kauemmaksi hänen ulottuviltaan, voinut hillitä hänen kummallista ja hellää kiihtymystään. Niinpä hän nojaili pimeässä puita vasten, pureskellen rystyjään ja kuunnellen sydämensä äänekästä tykytystä.

Mutta se elämä, jota Esteban vietti, oli ollut hänelle kylliksi. Hänen mielikuvituksessaan ei ollut tilaa uudelle kiintymykselle, sillä vaikkei hänen sydämensä ollut vähemmän laaja kuin Manuelin, oli se yksinkertaisempaa kudosta. Nyt hän älysi sen salaisuuden, jonka vaikutuksista ei koskaan täysin toivuta, että täydellisimmässäkin rakkaudessa toinen rakastaa vähemmän syvästi kuin toinen. Saattaa olla olemassa kaksi yhtä hyvää, yhtä lahjakasta, yhtä kaunista, mutta tuskin on koskaan kahta, jotka kumpikin rakastavat toistaan yhtä paljon. Niinpä Esteban istui heidän huoneessaan kynttilän ääressä, pureskellen rystyjään ja ihmetellen, miksi Manuel oli niin muuttunut ja miksi heidän elämänsä oli käynyt tarkoituksettomaksi.

Eräänä iltana Manuelin pysähdytti kadulla pieni poika, joka ilmoitti hänelle, että Perichole toivoi hänen heti käyvän luonaan. Manuel kääntyi suunnastaan ja meni teatteriin. Suorana, synkkänä ja persoonattomana hän astui näyttelijättären huoneeseen ja jäi odottamaan. Camilalla oli pyydettävänä Manuelilta jokin palvelus, ja vaikka hän piti joitakin alkumairitteluja tarpeellisina, niin hän tuskin keskeytti edessään pöydällä olevan vaalean tekotukan kampaamista.

»Tehän kirjoittelette kirjeitä ihmisille? Minä haluan teillä kirjoituttaa kirjeen. Tulkaahan sisälle.»

»Te ette koskaan käy minua pikimmältäänkään tervehtimässä, kumpikaan teistä. Siinä ette menettele espanjalaisesti» — tarkoittaen kohteliaasti. »Kumpi te olette — Manuel vai Esteban?»

»Ei sillä väliä. Molemmat olette epäystävällisiä. Kumpikaan ei koskaan käy minua katsomassa. Täällä minä istuskelen opettelemassa typeriä säkeitä, eikä kukaan tule minua katsomaan, paitsi kaupustelijat. Senkö vuoksi, että olen näyttelijätär?»

Tuo ei ollut kovin taidokasta, mutta Manuelista se oli sanomattoman monimutkaista. Hän vain tuijotti neitoseen pitkän tukkansa varjosta ja salli hänen puhua, mitä kielelle kerkesi.

»Minä aion pyytää teitä kirjoittamaan kirjeen, perin salaisen kirjeen. Mutta näenhän nyt, että te ette pidä minusta ja että kirjeen kirjoituttaminen teillä olisi samaa kuin sen lukeminen ääneen kaikissa viinituvissa. Mitä tuolla muljotuksella tarkoitatte, Manuel? Oletteko ystäväni?»

»Menkäähän nyt. Lähettäkää luokseni Esteban. Te ette edes sano: Kyllä, señora, niinkuin ystävä sen sanoisi.»

»Kyllä, señora… voitte luottaa siihen, että teen hyväksenne mitä tahansa… voitte luottaa…»

»Jos pyydän teitä kirjoittamaan minulle kirjeen tai kaksi kirjettä, lupaatteko olla ilmaisematta ainoallekaan ihmiselle, mitä ne sisältävät tai että ne edes kirjoititte?»

»Hyväinen aika, Manuel, jokainen luulisi, että olette tyhmä kuin härkä. Manuel, minä olen teille kovin vihainen. Te ette ole typerä. Te ette näytä typerältä. Älkäähän alati sanoko: 'Niin señora.' Älkää olko typerä, muutoin lähetän noutamaan Estebanin. Mikä teitä oikeastaan vaivaa?»

Tässä Manuel päästi espanjankielen valtit valloilleen ja huudahti tarpeettoman äänekkäästi:

»Minä vannon neitsyt Marian kautta ja Liman pyhän Rosan sydämen kautta, että kaikki kirjeitänne koskeva pysyy salassa.»

»No, tuo kuulostaa paremmalta.» Näyttelijätär viittasi hänet istumaan pöydän ääreen, jolle jo oli pantu kirjoitustarpeet. Sanellessaan hän käveli pitkin askelin huoneessa, rypistellen otsaansa ja keinutellen lanteitaan. Kädet puuskassa hän puristi huiviaan uhmamielin hartioilleen.

»Camila Perichole suutelee Teidän Ylhäisyytenne käsiä ja sanoo — Ei, ottakaa toinen paperiarkki ja alkakaa uudestaan. Señora Micaela Villegas, taiteilijatar, suutelee Teidän Ylhäisyytenne käsiä ja sanoo, että ollessaan niiden kateellisten ja valehtelevien ystävien uhrina, joita T.Y. hyvyydessään sietää ympärillään, hän ei enää kauemmin voi kestää T.Y:nne epäluuloja ja mustasukkaisuutta. Teidän Ylhäisyytenne palvelijatar on aina pitänyt arvossa T.Y:nne ystävyyttä eikä ole koskaan sitä loukannut eikä edes ajatellut sitä loukata, mutta hän ei kauemmin voi kamppailla niitä panetteluja vastaan, joita T.Y. niin kerkeästi uskoo. Señora Micaela Villegas, taiteilijatar, siis täten palauttaa sellaiset T.Y:nne lahjoista, jotka sopii palauttaa, koska T.Y:nne palvelijatar ei ilman T.Y:nne luottamusta voi niistä iloita.»

Camila käveli vielä huoneessa muutamia minuutteja kiduttavien ajatuksiensa vallassa. Sitten hän kirjuriinsa edes vilkaisematta komensi: »Ottakaa toinen arkki. Oletteko tullut hulluksi? Älkää ajatelkokaan omistaa minulle toista härkää. Siitä on noussut aika sota. Taivas varjelkoon sinua, varsaseni! Perjantai-iltana samassa paikassa samaan aikaan. Minä saatan hiukan myöhästyä, sillä kettu valvoo silmät auki. Siinä kaikki.»

»Minä haluan, että kirjoitatte minulle muitakin kirjeitä silloin tällöin. Setä Pio tavallisesti kirjoittaa kirjeeni, mutta en tahdo, että hän saisi vihiä näistä. Hyvää yötä! Menkää Jumalan haltuun!»

Manuel astui portaita alas ja pysähtyi pitkäksi aikaa puiden keskelle, seisoen mitään ajattelematta, edes liikahtamatta.

Esteban tiesi, että hänen veljensä alati haaveili Pericholesta, mutta ei laisinkaan aavistanut Manuelin käyvän hänen luonaan. Seuraavien kahden kuukauden aikana saapui pieni poika tuon tuostakin kiireesti hänen luokseen, kysyen, oliko hän Manuel vai Esteban ja kuultuaan, että hän oli vain Esteban, poika lisäsi, että Manuelia tarvittiin teatterissa. Esteban otaksui, että oli puheena jokin kopioimistyö, ja oli siis täysin valmistumaton vierailuun, jonka he eräänä iltana saivat ottaa vastaan huoneessaan.

Oli melkein keskiyö. Esteban oli mennyt vuoteeseen ja tirkisteli huopapeitteensä alta kynttilää, jonka ääressä hänen veljensä työskenteli. Kuului heikko naputus ovelle, ja Manuel avasi sen päästääkseen sisälle tiiviisti hunnutetun, hengästyneen ja hermostuneen naisen. Tämä työnsi syrjään hunnun kasvoiltaan ja sanoi kiireisesti:

»Nopeasti mustetta ja paperia! Te olette Manuel, eikö niin? Teidän täytyy heti kirjoittaa minulle kirje.»

Hetkiseksi hänen katseensa osui kahteen kirkkaaseen silmään, jotka tirkistivät häneen vuoteen syrjästä. Hän jupisi: »Hm… teidän pitää antaa minulle anteeksi. Minä tiedän, että on myöhäinen hetki. Mutta tämä oli välttämätöntä… Minun täytyi tulla.» Sitten hän, kääntyen Manueliin päin, kuiskasi hänen korvaansa: »Kirjoittakaa näin: Minä, Perichole, en ole tottunut kohtauspaikalla odottamaan. Joko sen kirjoititte? Sinä olet vain moukka, mutta onpa parempia matadoreja kuin sinä täällä Limassakin. Minä olen puoliksi kastilialainen, eikä maailmassa ole ketään minua parempaa näyttelijätärtä. Sinä et saa tilaisuutta — joko se on paperilla? — minua odotuttaa, moukka, ja minä nauran viimeiseksi, sillä näyttelijätärkään ei tule niin pian vanhaksi kuin härkätaistelija.»

Varjossa oli kuva veljenkäden yli kumartuneesta ja korvaan kuiskailevasta Camilasta Estebanille täydellinen todistus siitä, että näiden välillä oli syntynyt hellä sopusointu, jollaista hän ei koskaan tuntisi. Hän itse tuntui kutistuvan kokoon, ikäänkuin haihtuvan ilmaan äärettömän hentona, kenenkään ikinä kaipaamatta. Hän vilkaisi vielä kerran lemmen tauluun, kaikkeen sen paratiisin ihanuuteen, josta hän oli suljettu pois, ja käänsi kasvonsa seinään.

Camila sieppasi kirjelapun, heti kun se oli valmis, heitti kolikon pöydälle, ja lähti huoneesta mustien röyhelöiden vielä kerran hulmahtaessa, tulipunaisten helmien välähtäessä ja kiihtyneesti kuiskaillen. Manuel palasi ovelta kynttilöineen. Hän istuutui kumaraan kädet korvilla, kyynärpäät polvien varassa. Hän jumaloi tuota naista ja jupisi itsekseen yhä uudestaan, että hän jumaloi Camilaa, kehittäen sanoistaan eräänlaisen loitsun, joka hämmensi ajatukset.

Hän purki sydämensä täydellisesti ja alkoi hyräillä jotakin renkutusta ja tämä sielullinen tyhjyys salli hänen havaita Estebanin mielentilan. Hän oli kuulevinaan äänen varjosta, joka sanoi: »Lähde häntä seuraamaan, Manuel! Älä jää tänne! Sinä tulet onnelliseksi. Maailmassa on tilaa meille kaikille.» Sitten tämä tajunta tuli vielä valtavammaksi, ja sielunsa silmillä hän oli näkevinään Estebanin matkustavan kauaksi ja lähtiessään sanovan monet kerrat hyvästi. Hänen mielensä valtasi pelko; tässä valossa hän näki, että kaikki muut kiintymykset olivat varjoja tai kuumehoureita, yksinpä äiti Maria del Pilar, jopa Pericholekin. Hän ei voinut käsittää, miksi Estebanin kurjuus esiintyisi niin vaativaisena vaihtoehtona hänen ja Pericholen välillä, mutta hän käsitti Estebanin kurjuuden sellaisenaan. Ja äkkiä hän uhrasi sille kaikki, mikäli voidaan sanoa, että koskaan uhraamme mitään paitsi sellaista, minkä tiedämme olevan saavuttamatonta tai mistä jokin salainen vaisto meille kuiskaa, että sen omistaminen tuottaisi ikävyyksiä tai murhetta.

Tosin ei ollut mitään, mihin Esteban saattoi perustaa valituksensa. Se ei ollut mustasukkaisuutta, sillä heidän aikaisemmissa asioissaan ei koskaan ollut tapahtunut kummallekaan heistä, että heidän harras uskollisuutensa toisilleen olisi vähentynyt. Asian laita oli vain niin, että toisen sydämessä oli tilaa hienosäikeiselle kiintymykselle, mutta ei toisen. Manuel ei sitä voinut täysin ymmärtää, ja saamme nähdä, että häntä vaivasi hämärä tunne aiheettomasta syytöksestä. Mutta hän käsitti hyvin, että Esteban kärsi. Kiihtymyksessään hän hapuili jonkinlaista keinoa pidättääkseen tämän veljen, joka näkyi luisuvan etäisyyteen. Ja kerta kaikkiaan hän poisti Pericholen sydämestään yhdellä ainoalla epäröimättömällä tahdonvoiman ponnistuksella.

Hän sammutti kynttilän ja laskeutui vuoteelleen. Hän lausui ääneen kuin itsekseen vihotellen: »Niin, tuo oli viimeinen kirje, jonka sille naiselle kirjoitan. Menköön hän etsimään itselleen parittajan jostakin muualta. Jos hän joskus tulee tänne tai lähettää minua noutamaan, niin sano se hänelle. Sano suoraan ja selvästi. Olkoon tämä viimeinen kerta, kun olin hänen kanssaan tekemisissä», ja sitten hän alkoi lukea ääneen iltarukoustaan. Mutta hän oli tuskin ehtinyt sanoihin »a sagitta volante in die», kun hän huomasi Estebanin nousseen ja sytyttävän kynttilää.

»Minä menen kävelylle», vastasi Esteban synkästi, kiinnittäessään vyötään. Hetkistä myöhemmin hän puhkesi puhumaan ikäänkuin vihastuneena: »Sinun ei tarvitse sanoa… minun tähteni, mitä vastikään sanoit. Minä en välitä, kirjoitteletko hänelle kirjeitä vai et. Sinun ei tarvitse minun tähteni muuttaa mieltäsi. Minulla ei sen asian kanssa ole mitään tekemistä.»

»Mene nukkumaan, hupsu! Jumal'avita, sinähän olet hupsu, Esteban! Mistä sait päähäsi, että minä sen sanoin sinun tähtesi? Etkö sinä usko minun sitä tarkoittavan, kun sanon, että välini hänen kanssaan ovat lopussa? Luuletko, että haluan edelleenkin töherrellä hänen likaisia kirjeitään tuolla lailla maksua vastaan?»

»Kaikki on hyvin. Sinä rakastat häntä, eikä sinun tarvitse minun tähteni muuttaa mieltäsi.»

»Rakastan häntä? Sinä olet hullu, Esteban. Kuinka minä voisin häntä rakastaa? Mitä mahdollisuuksia minulla olisi? Luuletko, että hän kirjoituttaisi minulla noita kirjeitä, jos olisi mitään mahdollisuutta? Luuletko, että hän tuolla tavoin heittäisi kolikon pöydälle joka kerta?… Sinä olet hullu, Esteban, siinä kaikki.»

Seurasi pitkä vaitiolo. Esteban ei halunnut mennä vuoteeseen. Hän istui kynttilän ääressä keskellä huonetta naputellen kädellään pöydän syrjään.

»Mene nukkumaan, sinä hupsu!» huusi Manuel, kohottautuen kyynärpäilleen peitteen alla. Hän puhui heidän salakielellään, ja uusi tuska hänen sydämessään antoi hänen raivonteeskentelylleen suuremman todellisuuskaiun. »Ei minua mikään vaivaa.»

»Sinä et voi lähteä kävelylle. Kello on kaksi. Ja siellä sataa. Sinä et voi tuolla tavoin mennä tuntikausiksi kuljeskelemaan. Kuulehan, Esteban, minä vannon sinulle, että kaikesta siitä ei ole mitään jäljellä. Minä en rakasta häntä. Minä vain yhteen aikaan rakastin.»

Tällöin Esteban seisoi avoimen oven pimennossa. Puhuen luonnottomalla äänellä, jollaisella teemme elämämme suurimmat tunnustukset, hän jupisi: »Minä olen sinun tielläsi», ja kääntyi lähteäkseen.

Manuel hypähti vuoteestaan. Hänen päänsä tuntui olevan täynnä suurta pauhua, jokin ääni huuteli, että Esteban lähtisi iäksi, jättäisi hänet iäksi yksikseen. »Jumalan nimessä, Jumalan nimessä, Esteban, tule takaisin tänne!»

Esteban tuli takaisin ja meni vuoteeseen, eikä asiasta enää mainittu moneen viikkoon. Heti seuraavana iltana Manuel sai tilaisuuden selvittää asemansa. Pericholelta saapui lähetti, ja tylysti käskettiin hänen ilmoittaa näyttelijättärelle, ettei Manuel enää kirjoittaisi hänelle mitään kirjeitä.

Kumpikaan veljeksistä ei ollut ikänään ollut päivääkään sairaana, ja nyt Manuel ymmällä katseli, kuinka hänen jalkansa turposi, ja tunsi tuskien kiertävän ruumiissaan. Esteban istui vieressä tuijottaen hänen kasvoihinsa ja koettaen kuvitella, millaista suuri tuska oli. Kerran puoliyön aikaan Manuel vihdoin muisti erään tukanlaittajan kyltissä kaupungissa kehuttavan sen omistajaa taitavaksi parturiksi ja haavuriksi. Esteban juoksi katuja pitkin hänen luokseen ja kolkutti ovelle. Pian kurottautui nainen ikkunasta, ilmoittaen, että hänen miehensä palaisi aamulla. Niinä pelokkaina hetkinä, jotka seurasivat, vakuuttelivat veljekset toisilleen, että kun tohtori vain näkisi vamman, niin kaikki pian olisi kunnossa. Tohtori käsittelisi sitä jollakin tavalla, ja Manuel voisi lähteä kaupungille parin päivän päästä, yhdenkin päivän päästä ehkä, jopa pikemminkin.

Parturi saapui ja määräsi erinäisiä rohtoja ja voiteita. Estebania neuvottiin panemaan kylmiä kääreitä veljensä polveen joka tunti. Parturi lähti pois, ja veljekset istuivat odottamaan tuskan lieventymistä. Mutta heidän yhä tuijottaessaan toistensa kasvoihin, odottaen tieteen ihmettä, kipu vain paheni. Tunti tunnin jälkeen toi Esteban vettä tippuvan pyyhinliinansa, ja he huomasivat, että hetkinen, jona se pantiin kivistelevälle kohdalle, oli pahin kaikista. Mikään urheus ei voinut pidättää Manuelia parkumasta ja heittelemästä itseään vuoteellaan. Ilta saapui, ja Esteban yhä jurosti odotti, vaali ja ahersi. Yhdeksän, kymmenen, yksitoista. Kun kääreen aika taas läheni — se tunti, joka niin sointuvasti kajahteli kaikista kellotapuleista — pyyteli Manuel Estebania luopumaan tästä hommasta. Hän tahtoi turvautua viekkauteen ja selitti, että hän tuskin tunsi mitään kipua. Mutta Esteban, jonka sydän oli pakahtua tuskasta, puristi huulensa raudanlujaksi viivaksi ja käänsi kun käänsikin peitteen pois ja sitoi pyyhinliinan tiukasti paikalleen. Vähitellen Manuel alkoi hourailla, ja näiden toimitusten aikana kaikki ne ajatukset, joita hän täysin tajuissaan ollen ei itselleen sallinut, purkautuivat suurentuneina hänen suustansa.

Vihdoin hän kello kahdelta hulluna raivosta ja tuskasta heittäytyi puolittain ulos vuoteestaan, kunnes kolhaisi päänsä lattiaan, ja huusi: »Jumala tuomitkoon sinun sielusi kaikkein kylmimpään hornaan! Tuhat pirua sinua iankaikkisesti kiduttakoot, Esteban! Jumala tuomitkoon sinun sielusi — kuuletko?» Ensiksi Esteban läkähtymäisillään meni eteiseen ja nojasi ovea vasten, suu ja silmät ammollaan. Yhä hän kuuli sisältä: »Niin, Esteban, Jumala tuomitkoon sinun kirotun sielusi iankaikkisesti — kuuletko? Siksi, että olet tullut minun ja sen väliin, joka oikeuden mukaan oli minun. Hän oli minun — kuuletko? — ja mitä oikeutta oli sinulla…?» Ja sitten hän ryhtyi kaunopuheisen seikkaperäisesti kuvailemaan Pericholea.

Nämä purkaukset palasivat joka tunti. Kului jonkin aikaa, ennenkuin Esteban kykeni tajuamaan, ettei veli nyt ollut täydessä järjessään. Muutaman kauhunhetken jälkeen, joiden kaameutta hänen harras uskonnollisuutensa lisäsi, hän palasi huoneeseen ja ryhtyi alakuloisena jälleen hoitamaan tehtäviään.

Aamun sarastaessa hänen veljensä järki kävi selvemmäksi. (Millepä inhimilliselle tuskalle ei aamunsarastus tunnu lievennykseltä?) Eräällä tällaisella selkeällä väliajalla Manuel virkkoi tyynesti:

»Jumalan pojan nimessä! Minä tunnen voivani paremmin, Esteban. Noiden kääreiden täytyy sittenkin olla hyviä. Saatpa nähdä, että huomenna olen pystyssä ja liikkeellä. Sinä et ole nukkunut moneen vuorokauteen. Minä, näetkös, en tahdo tuottaa sinulle enempää vaivaa, Esteban.»

»Sinun ei sovi ottaa vastusteluani vakavasti, kun yritän estää sinua panemasta niitä riepuja, Esteban.» Pitkä vaitiolo. Vihdoin Esteban virkkoi tuskin kuuluvasti:

»Minä luulen… etkö luule, että olisi oiva tuuma lähettää noutamaan Perichole? Hän voisi tulla sinua katsomaan muutamaksi minuutiksi. Minä tarkoitan…»

»Hänkö? Vieläkö sinä häntä ajattelet? Minä en haluaisi häntä tänne millään ehdolla. En.»

Mutta Esteban ei ollut vieläkään tyytyväinen. Hän kaivoi esille joitakuita muita lauseita olemuksensa syvyydestä:

»Manuel, sinusta tuntuu vieläkin, eikö totta, että minä tulin sinun ja Pericholen väliin, etkä sinä muistane minun sanoneen sinulle, ettei minua mikään vaivannut? Minä vannon sinulle, että olisin ollut iloinen, jos olisit lähtenyt pois hänen kanssaan tai mitä vain.»

»Miksi sinä tuon otat esille, Esteban? Minä vannon sinulle Jumalan omassa nimessä, etten sitä milloinkaan ajattele. Hän ei ole minulle mitään. Milloin sinä sen asian unohdat, Esteban? Minä vakuutan sinulle olevani iloinen, että asiat ovat niinkuin ne ovat. Kuulehan, minun täytyy suuttua sinulle, kun sinä sitä yhä jankutat.»

»Manuel, en minä olisi siitä enää puhunut, mutta kun sinä suutut minulle niistä kääreistä… niin, niin suutut minulle siitä muustakin. Ja sinä juttelet siitä ja sinä…»

»No, enhän minä ole vastuussa sanoistani. Koipiparkaani pakottaa silloin, näetkös.»

»Sinä et siis tuomitse minua helvettiin siksi… että näyttää siltä kuin olisin tullut sinun ja Pericholen väliin?»

»Tuomitse sinua mihin…? Miksi sellaisia höpiset? Sinä alat käydä höpsöksi, Esteban; sinä kuvittelet. Sinä et ole saanut nukkua, Esteban. Minä olen ollut kirouksenasi, ja sinä tärvelet terveytesi minun tähteni. Mutta enpä sinulle enää paljoa vaivaa tuota, saat nähdä. Kuinka minä voisin tuomita sinut helvettiin, Esteban, joka olet kaikki, mitä minä omistan, ymmärrähän toki! Niitä kylmiä riepuja asetettaessa joudun pyörälle päästäni, näetkös. Käsitäthän sinä. Älä ajattele sitä kahdesti. On aika taas panna ne koipeeni. Minä en hiisku sanaakaan.»

»Ei, Manuel, minä jätän sen tällä kertaa. Minä en tahdo tehdä sinulle pahaa, minäpä vain jätän sen tällä kertaa sikseen.»

»Minun täytyy tulla terveeksi, Esteban. Minun pitää päästä jalkeille, tiedäthän. Pane ne kääreet. Mutta odotahan hetkinen, anna minulle ristiinnaulitunkuva. Minä vannon Kristuksen veren ja ruumiin kautta, että jos sanon jotakin sinua vastaan, Esteban, niin en sitä tarkoita, vaan se johtuu ainoastaan tyhmistä unenhoureista, kun säärtäni niin pakottaa. Jumala tehköön minut pian terveeksi jälleen, aamen. Pane nyt kääre. No, nyt minä olen valmis.»

»Kuulepa, Manuel, ei se ole haitaksi, jos jätän sen tämän kerran tekemättä, näetkös. Epäilemättä on sinulle hyväksi, ettei kipua nyt ärsytetä.»

»Ei, minun täytyy tulla terveeksi. Tohtori sanoi, että se oli tehtävä.
Minä en hiisku sanaakaan, Esteban.»

Toisena yönä muuan viereisessä huoneessa asuva ilotyttö alkoi tömistää seinään suuttuneena moisesta rähinästä. Vastakkaisen seinän takana asuva pappi tuli eteiseen ja kolkutti ovelle. Koko kerroksen väki kerääntyi vimmastuneena huoneen eteen. Majatalon omistaja tuli portaita ylös, äänekkäästi vakuuttaen vierailleen, että veljekset työnnettäisiin kadulle heti seuraavana aamuna. Pitäen kynttilää kädessään Esteban meni toisinaan eteiseen ja salli heidän raivota niin kauan kuin heitä halutti; mutta senjälkeen hän alkoi lujasti painaa kädellään veljensä suuta suurimman hädän hetkenä. Se lisäsi Manuelin henkilökohtaista vimmaa, ja hän lörpötteli kaiken yötä.

Kolmantena iltana Esteban lähti noutamaan papin, ja synkkien varjojen keskellä Manuel nautti sakramentin ja kuoli.

Senjälkeen Esteban kieltäytyi tulemasta lähelle tätä rakennusta. Hän lähti pitkille kävelyille, mutta samoili sitten takaisin ja seisoskeli ohikulkeviin tuijottaen parin kadunmitan päässä talosta, jossa veli makasi. Majatalon isäntä, kun hänen ei onnistunut tehdä nuorukaiseen mitään vaikutusta, ja kun hän muisti, että pojat olivat kasvatetut Santa Maria Rosa de las Rosasin luostarissa, lähetti noutamaan abbedissan. Koruttomasti ja järkevästi abbedissa määräsi kaikki, mitä oli tehtävä. Lopuksi hän meni kadunkulmaan Estebania puhuttelemaan. Nuorukainen odotti hänen lähestymistään kaipauksen ja epätoivon sekaisin katsein. Mutta kun abbedissa pysähtyi hänen luokseen, kääntyi hän sivulle ja katsoi poispäin.

»Minä tahtoisin, että tulisit minua auttamaan. Etkö tule sisälle veljeäsi katsomaan? Etkö tule sisälle minua auttamaan?»

»Etkö tahdo minua auttaa!» Pitkä vaitiolo. Hänen seisoessaan siinä kaikessa avuttomuudessaan välähti hänen mielessään tapaus monien vuosien takaa: kaksosveljekset, silloin noin viisitoistavuotiaat, istuivat hänen polviensa ääressä, ja hän kertoi heille ristiinnaulitsemisen historiaa. Poikien suuret, vakavat silmät tähystivät hänen huuliaan. Äkkiä oli Manuel huudahtanut: »Jos Esteban ja minä olisimme olleet siellä, niin olisimme sen estäneet!»

»Manuel, etkö tahdo tulla minun kanssani sinne istumaan edes lyhyeksi tuokioksi?»

»Mutta, Manuel, rakas Manuel, etkö muista, kuinka te lapsina teitte niin paljon minun hyväkseni? Kävitte kernaasti pienillä asioilla kaupungilla. Kun olin sairas, lähetitte keittäjättären tuomaan minulle liemeni.» (Joku toinen nainen olisi sanonut: »Etkö muista, kuinka paljon tein teidän hyväksenne?»)

»Minäkin, Manuel, olen menettänyt. Minäkin… kerran. Me tiedämme, että Jumala on ottanut heidät omaan huomaansa…» Mutta se ei ollenkaan tehonnut. Esteban kääntyi hämillään ja käveli pois hänen luotaan. Päästyään parinkymmenen askeleen päähän nuorukainen pysähtyi ja tuijotti eräälle sivukadulle kuin koira, joka haluaa juosta tiehensä, mutta ei tahtoisi suututtaa isäntäänsä, joka huutelee sitä takaisin.

Muuta ei häntä saatu puhumaan. Kun kaamea saattue kulki kaupungin läpi mustine päähineineen ja naamioineen, kynttilöineen kirkkaassa päivänvalossa, kalloineen ja pelottavine psalmeineen, seurasi Esteban sitä samansuuntaisia katuja pitkin, vilkuillen siihen etäältä kuin villi.

Kaikissa Liman asukkaissa herätti veljesten ero huomiota. Talonemännät kuiskailivat toisilleen myötätuntoisesti levittäessään mattojaan parvekkeilta. Miehet vihjaisivat viinituvissa tapahtumaan, pudistivat päätänsä ja polttelivat hetkisen äänettöminä. Sisämaasta saapuneet matkustajat kertoivat nähneensä Estebanin harhailemassa hiilinä hehkuvin silmin jokien kuivuneissa uomissa tai vanhan rodun suurien raunioiden välissä. Muuan laamapaimen kertoi tavanneensa hänet kukkulalla nukuksissa tai huumaantuneena, kasteesta märkänä tähtitaivaan alla. Jotkut kalastajat yllättivät hänet uimassa etäällä rannasta.

Ajoittain hän hankki itselleen työtä paimenena tai kuorma-ajurina, mutta muutaman kuukauden perästä hän taas katosi ja samoili maakunnasta toiseen. Aina hän kuitenkin palasi Limaan. Eräänä päivänä hän ilmestyi Pericholen pukuhuoneen ovelle; näytti siltä kuin hän olisi aikonut puhua, hän tuijotti vakavasti näyttelijättäreen ja meni tiehensä. Kerran taas muuan sisarista tuli juosten äiti Maria del Pilarin toimistoon, kertoen, että Esteban (jota maailma nimitti Manueliksi) seisoskeli luostarin ovella. Abbedissa riensi kadulle. Hän oli kuukausimääriä aprikoinut, millä keinoin voitaisiin suostutella tämä puoliksi järjiltään järkkynyt poika jälleen elämään heidän keskuudessaan. Hän otti niin vakavan ja tyynen sävyn kuin voi ja ilmestyi katuovelle kuiskaten: »Ystäväni», ja katsoi häneen. Nuorukainen katsoi takaisin samanlaisin kaipauksen ja epäluulon ilmein kuin kerran aikaisemmin ja seisoi vavisten. Taaskin kuiskasi abbedissa: »Ystäväni», ja astahti lähemmäksi. Äkkiä Esteban kääntyi, lähti juoksemaan ja hävisi.

Äiti Maria del Pilar ryntäsi kompastellen takaisin työpöytänsä ääreen, lankesi polvilleen ja huudahti vihaisesti: »Minä olen rukoillut viisautta, mutta Sinä et ole sitä minulle antanut. Sinä et ole suvainnut osoittaa minulle pienintäkään armoa. Minä olen pelkkä lattioiden kahnaaja…» Mutta sen sovitusrangaistuksen aikana, jonka hän itselleen määräsi tästä julkeudesta, juolahti hänen mieleensä lähettää kutsumaan kapteeni Alvarado. Kolmea viikkoa myöhemmin hänellä oli tämän kanssa kymmenen minuutin keskustelu. Ja seuraavana päivänä kapteeni lähti matkalle Cuzcoon, jossa Estebanin sanottiin jäljentelevän joitakin käsikirjoituksia yliopistolle.

Näinä vuosina eleli Perussa tämä omituinen ja ylevä mies, kapteeni Alvarado, maailmanmatkaaja. Kaikki maailman säät olivat hänet tummentaneet ja ahavoittaneet. Hän seisoi torilla hajasäärin kuin keinuvalla laivankannella. Hänen silmänsä olivat kummalliset; oudosti ne tähystivät lyhyelle matkalle, ollen liian tottuneet erottamaan tähtisikermän kahden pilven välistä ja niemekkeen ääriviivat sadeilmalla. Hänen vaiteliaisuuteensa olivat hänen matkansa riittävä selitys muiden mielestä, mutta Montemayorin markiisittarella oli asiasta muuta vihiä: »Kapteeni Alvarado tuo mieskohtaisesti sinulle tämän kirjeen», kirjoitti hän tyttärelleen. »Esittele hänet joillekuille maantieteilijöistänne, aarteeni, vaikka se voikin saattaa heidät hiukan hämille, sillä hän on vilpittömyyden timantti. He eivät koskaan saa tavata ketään niin laajalti matkustanutta. Eilen illalla hän kuvaili minulle muutamia matkojaan. Ajatteles, että hän on tunkenut laivansa keulan vesiruohojen sulkeman meren läpi, säikähdyttänyt liikkeelle parven lentokaloja kuin heinäsirkkoja kesäkuussa ja purjehtinut jääsaarien välitse. Oh, hän on ollut Kiinassa ja noussut Afrikan virtoja pitkin sisämaahan. Mutta hän ei ole pelkkä seikkailija eikä näy ylpeilevän uusien seutujen löytämisestä; eikä hän ole pelkkä kauppiaskaan. Eräänä päivänä utelin häneltä tiukasti, miksi hän vietti tuollaista elämää, mutta hän vältti kysymykseni. Kuulin pesijättäreltäni tarinan, jonka luulen olevan oikean syyn hänen vaelluksiinsa: Lapseni, hänellä oli lapsi; tyttäreni, hänellä oli tytär. Tyttö oli juuri kyllin vanha keittääkseen pyhäaterian ja ommellakseen hänelle hiukan. Niinä päivinä hän purjehti vain Meksikon ja Perun välillä, ja satoja kertoja tyttönen huiskutti hänelle hyvästit tai tulotervehdyksen. Emme voi mitenkään tietää, oliko tyttö kauniimpi tai älykkäämpi kuin tuhannet muut tytöt, jotka hänen lähellään elivät. Mutta hän oli kapteenin oma. Otaksun sinusta näyttävän arvottomalta, että vahva tammi miehekseen harhailee maailmassa kuin sokea mies tyhjässä talossa, vain siksi, että tyttötyllerö on sieltä riistetty pois. Ei, ei, sinä et voi tätä ymmärtää, jumaloitu sydänkäpyseni, mutta minä ymmärrän ja kalpenen. Eilen illalla hän istui luonani ja haasteli siitä tytöstä. Hän nojasi poskensa kättään vasten, katseli tuleen ja sanoi: 'Joskus minusta tuntuu kuin hän olisi kaukana matkalla ja että saan nähdä hänet jälleen. Minusta tuntuu kuin hän olisi Englannissa.' Sinä ehkä naurat minulle, mutta luulen, että hän kiertelee pallonpuoliskoja kuluttaakseen aikansa hamaan vanhuudenikäänsä asti.»

Veljekset olivat aina tunteneet suurta kunnioitusta kapteeni Alvaradoa kohtaan. He olivat lyhyen ajan olleet hänellä työssä, ja näiden kolmen vaiteliaisuus oli kutoutunut vähäiseksi järjenjyväseksi kerskuvassa itsepuolustelun ja kaunopuheisen lörpöttelyn maailmassa. Kun tämä suuri matkustaja siis saapui hämärään kansankeittiöön, jossa Esteban aterioitsi, veti nuorukainen tuolinsa kauemmaksi varjoon, mutta etäältä hän oli iloinen. Kapteeni ei ollut tuntevinaan tai edes näkevinään häntä, ennen kuin oli lopettanut ateriansa. Esteban oli jo kauan sitten lopettanut syöntinsä, mutta kun hän ei tahtonut itseään puhuteltavan, odotteli hän, että kapteeni lähtisi tiehensä. Vihdoin tämä astui hänen luokseen ja sanoi:

»Sinä olet Esteban tai Manuel. Te autoitte minua kerran jossakin lastinpurkamisessa. Minä olen kapteeni Alvarado.»

»Minä etsin joitakuita tukevia miehiä mukaani ensi matkalleni.»
Vaitiolo. »Tahtoisitko sinä tulla?» Pitempi vaitiolo. »Englantiin… ja
Venäjälle… Kovaa työtä. Hyvä palkka… Pitkä matka Perusta. No?»

Esteban ei kaiketikaan ollut kuunnellut. Hän istui tuijottaen pöytään.
Vihdoin kapteeni korotti äänensä kuin kuuroa puhuteltaessa:

Esteban mutisi jotakin, katsoen poispäin. Sitten hän puolittain nousten sanoi: »Minun täytyy nyt lähteä. Minun on puhuteltava jotakuta jostakin asiasta.»

»Oh, vasta… vasta muutama viikko sitten. Hän satutti polvensa johonkin ja… vasta muutama viikko sitten.»

»Olen kyllä, olen siihen tottunut… Minun täytyy nyt lähteä. Minun on mentävä kaupungille tapaamaan jotakuta erään asian vuoksi.»

»No, Esteban. Palaa tänne illalliselle, niin juttelemme retkestä.
Tulehan takaisin maistelemaan viiniä minun kanssani. Tahdotko?»

He söivät yhdessä illallista ja sovittiin, että he seuraavana aamuna lähtisivät Limaan. Kapteeni juotti hänet hyvin humalaan. Ensinnä he kaatoivat ja ryyppäsivät, kaatoivat ja ryyppäsivät ääneti. Sitten alkoi kapteeni puhua laivoista ja niiden reiteistä. Hän kyseli Estebanilta taklauksesta ja johtotähdistä. Sitten Esteban alkoi haastella muista asioista, jopa puhui kovin äänekkäästi:

»Laivassa teidän täytyy antaa minulle alati jotakin tehtävää. Minä teen mitä tahansa, mitä tahansa. Minä kiipeän korkealle mastoihin ja kiinnitän köysiä; ja minä vartioin kaiken yötä — koska minä, nähkääs, en kuitenkaan nuku hyvin. Ja, kapteeni Alvarado, laivassa te ette saa olla minua tuntevinanne. Olkaa vihaavinanne minua kaikkein enimmin, niin että järjestätte minulle aina tehtävää. Minä en enää voi istua hiljaa pöydän ääressä kirjoittelemassa. Älkää kertoko muille miehille minusta… nimittäin siitä…»

»Kuulin sinun menneen palavaan taloon, Esteban, ja kantaneen sieltä jonkun ulos.»

»Niin. Minä en palanut, en kärventynytkään. Tiedättehän», huudahti Esteban, nojaten pöydän yli, »ettei ihminen saa tappaa itseään; sitähän ei saa tehdä. Jokainen sen tietää. Mutta jos hyppää palavaan rakennukseen jotakuta pelastamaan, niin se ei ole itsemurha. Ja jos rupee matadoriksi ja härkä saa miehen sarviinsa, ei sekään ole itsensä tappamista. Mutta ei saa tahallaan mennä härän eteen. Oletteko koskaan pannut merkille, etteivät eläimet milloinkaan tapa itseään, vaikka niiden tappiolle joutuminen olisi kuinka varmaa? Ne eivät milloinkaan hyppää jokeen tai tee muuta sellaista, vaikka joutuisivatkin varmasti tappiolle. Jotkut väittävät hevosten syöksyvän nuotioihin. Onko se totta?»

»En minäkään luule, että se on totta. Meillä oli kerran koira. Hm, minun ei sovi sitä ajatella. Kapteeni Alvarado, tunnetteko abbedissa Maria del Pilarin?»

»Minä haluan antaa hänelle lahjan ennenkuin lähden. Kuulkaahan, kapteeni, minä haluan saada teiltä kaikki palkkani ennen lähtöäni — en minä matkalla rahoja missään tarvitse — ja minä haluan ostaa hänelle lahjan. Lahja ei ole ainoastaan minulta. Abbedissa oli… oli…» Tässä Esteban tahtoi mainita veljensä nimen, mutta ei voinut. Sensijaan hän jatkoi matalammalla äänellä: »Abbedissalla oli joku… hän kärsi kerran vakavan menetyksen. Hän sanoi niin. Minä en tiedä, kuka se oli, ja minä haluan antaa hänelle lahjan. Naiset eivät voi kestää sellaista yhtä helposti kuin me.»

Kapteeni lupasi hänelle, että he aamulla valitsisivat jotakin sopivaa. Esteban jutteli asiasta pitkin ja poikin. Vihdoin kapteeni näki hänen kuukertuvan pöydän alle, ja hän itse nousi ja meni ulos aukeamalle majatalon eteen. Hän katseli Andienvuorten juovaa ja taivaalle alati kerääntyviä tähtisarjoja. Ja siellä maan ja taivaan välillä riippui tuttu haamu hymyillen hänelle — haamu, joka hopeanheleällä äänellä lausui hänelle tuhannetta kertaa: »Älä viivy kauan poissa. Kuule, minusta on tullut iso tyttö, kun sinä palaat.» Sitten hän meni sisälle, kantoi Estebanin huoneeseensa ja istui katsellen häntä pitkän aikaa.

Kumma kiilto oli palannut nuorukaisen silmiin. Hän sopersi: »Ei, minä en tule. Minä en sentään tulekaan.»

»Se on mahdotonta. Minä en voi tulla mukaanne», ja hän kääntyi nousemaan portaita ylös.

»Entä se lahja abbedissa Maria del Pilarille?» kysyi kapteeni hiljaa. Esteban oli ääneti, katsellen pois vuoristoon. »Ethän sinä aikone peruuttaa hänen lahjaansa? Se voisi merkitä hänelle paljon… käsitäthän?»

»Niin. Sitäpaitsi on valtameri parempi kuin Peru. Sinä tunnet Liman, Cuzcon ja maantien. Ne eivät enää tarjoa sinulle mitään uutta opittavaa. Ulappaa sinä kaipaat. Ja laivassa sinulla on työtä joka hetki. Minä pidän huolen siitä. Mene nyt panemaan kapineesi kuntoon, ja sitten lähdetään.»

Esteban yritti tehdä päätöstä. Manuel oli aina ollut se, joka oli tehnyt päätökset, eikä Manuelinkaan ollut koskaan tarvinnut tehdä näin suurta päätöstä. Esteban nousi verkalleen portaita. Kapteeni odotti häntä ja odotti niin kauan, että hän jo tuli nousseeksi niiden puoliväliin ja kuunteli. Ensiksi oli äänettömyyttä; sitten kuului sarja rasahduksia, jotka hänen mielikuvituksensa heti tulkitsi. Esteban oli raappinut laastin pois kattoparrusta ja sitoi siihen köyttä. Kapteeni seisoi portailla vavisten. »Kenties se on parasta», tuumi hän itsekseen. »Kenties minun tulisi jättää hänet rauhaan. Ehkä se on hänelle ainoa mahdollinen ratkaisu.» Sitten hän kuullessaan taas rasahduksen työntyi ovea vasten, syöksyi huoneeseen ja tarttui nuorukaiseen. »Menkää pois», huusi Esteban. »Jättäkää minut rauhaan! Älkää tulko sisälle nyt!» Esteban mätkähti suinpäin lattialle. »Minä olen yksin, yksin, yksin», huusi hän. Kapteeni seisoi hänen yläpuolellaan, vahvat sileät kasvot rypistyneinä ja harmaina tuskasta; hän eli uudestaan omat entiset hetkensä. Hän oli maailman kömpelöin puhuja, paitsi merijuttuja tarinoidessaan, mutta on aikoja, jolloin vaaditaan suurta rohkeutta jokapäiväisyyksien lausumiseen. Hän ei voinut olla varma, kuunteliko lattialla viruva olento, mutta hän sanoi: »Me teemme mitä voimme. Me pyrimme eteenpäin, Esteban, parhaamme mukaan. Eihän meidän tovimme ole pitkä. Aika kuluu yhä. Saat ihmeeksesi havaita, kuinka nopeasti se kiitää.»

He lähtivät matkalle Limaan. Heidän päästyään San Luis Reyn sillalle meni kapteeni alas joelle huolehtimaan joidenkuiden kappaletavarat kuljetuksesta, mutta Esteban käveli siltaa pitkin ja putosi sen mukana kuiluun.

NELJÄS OSA

SETÄ PIO; DON JAIME

Eräässä kirjeistään (XXIX:ssä) yrittää Montemayorin markiisitar kuvailla vaikutusta, jonka setä Pio, »iäkäs ilveilijämme», häneen teki: »Olen istunut kaiken aamua vihreällä parvekkeella valmistamassa sinulle tohveliparia, sydänkäpyseni», kirjoittaa hän tyttärelleen.

»Kun kultalanka ei kiinnittänyt koko huomiotani, ehdin tarkata muurahaisjoukon hommia seinällä vieressäni. Jossakin väliseinän takana ne uurastivat uupumatta taloni hävittämisessä. Kolmen minuutin perästä ilmestyi aina pieni työmuurahainen kahden laudan väliin, pudottaen puunmurusen alhaalle lattialle. Sitten se heilutteli tuntosarviaan minua kohti ja palasi kiireisesti salaperäiseen käytäväänsä. Sillä välin tepsutteli sen veljiä ja sisaria edestakaisin eräällä pääkäytävällä, pysähtyen hieromaan toistensa päitä tai, jos niiden tuomat sanomat olivat ensiluokkaisen tärkeitä, vihaisesti kieltäytyen hieromasta tai hierottaviksi antautumasta. Ja heti juolahti mieleeni setä Pio. Miksi? Missä muualla olin nähnyt juuri tuon eleen, jolla hän pysähdyttää vastaantulevan apotin tai hovimiehen palvelijan ja kuiskailee hänelle, huulet uhrinsa korvaa vasten? Ja ennen puoltapäivää jo näinkin hänen rientävän ohi jollakin salaperäisistä asioistaan. Koska olen naisista veltoin ja typerin, lähetin Pepitan noutamaan palasen öljykakkua, jonka panin muurahaisten valtatielle. Samaten lähetin sanan Pizarron kahvilaan, pyytäen lähettämään setä Pion luokseni, jos hän sattuisi pistäytymään siellä ennen auringonlaskua. Minä annan hänelle vanhan, käyristyneen, turkoosilla koristetun salaattihaarukan, ja hän tuo minulle kappaleen uudesta ballaadista d—q—a, jonka Ol—v—s on sepittänyt ja jota jokainen täällä laulaa. Lapseni, sinun tulee saada paras kaikista ja saada se ensimmäiseksi.»

Ja seuraavassa kirjeessä: »Rakkahimpani, setä Pio on maailman ihastuttavin mies, sinun puolisoasi lukuunottamatta. Hän on toiseksi ihastuttavin mies maailmassa. Hänen haastelunsa on lumoavaa. Ellei hän olisi niin huonomaineinen, niin ottaisin hänet kirjurikseni. Hän saisi kirjoittaa kaikki kirjeeni, ja sukupolvet nousisivat ylistämään minua älykkääksi. Ah, mutta hän on niin toukansyömä, taudin ja huonon seuran tärvelemä, että minun täytyy jättää hänet manalaansa. Hän ei ole ainoastaan kuin muurahainen, hän on kuin likainen korttipakka. Ja epäilen, voisiko koko Tyynimeri pestä hänet puhtaaksi ja hyväntuoksuiseksi jälleen. Mutta mitä jumalaista espanjankieltä hän puhuukaan ja mitä siroja ja oivallisia ajatuksia hän sillä lausuu. Sellaiseksi sitä ihminen tulee liikkumalla teatteripiirissä ja kuulemalla ainoastaan Calderónin keskustelua. Ah, kuinka tämän maailman laita onkaan, sydänkäpyseni, kun se moista henkilöä niin pahoin pitelee? Hänen silmänsä ovat surulliset kuin lehmän, joka on erotettu kymmenennestä vasikastaan.»

Teidän on ensiksikin tiedettävä, että tämä setä Pio oli Camila Pericholen »kamarineito». Hän oli myös Camilan laulunopettaja, hänen kampaajansa, hänen hierojansa, hänen esilukijansa, hänen juoksupoikansa, hänen pankkiirinsa; huhu lisäsi — hänen isänsä. Niinpä hän opetti tytölle esitettäviä teatteriosiakin. Kaupungilla kuiskailtiin, että Camila osasi lukea ja kirjoittaa. Tämä kohteliaisuus oli perusteeton; hänen puolestaan luki ja kirjoitti setä Pio. Teatterikauden ollessa parhaimmillaan otti seurue ohjelmaansa pari kolme uutta näytelmää viikossa, ja kun jokaisessa oli pitkä ja kukkakielinen osa Pericholelle, ei niiden ulkoa oppiminen ollut mikään helppo tehtävä.

Peru oli viidessäkymmenessä vuodessa muuttunut rajamaakunnasta elpyväksi valtioksi. Harrastus musiikkiin ja teatteriin oli siellä tavattoman suuri. Lima vietti juhlapäiviään kuulemalla Tomas Luis da Vittorian messuja aamuisin ja Calderónin helskyvää runoutta iltaisin. Totta kyllä, että limalaisilla oli taipumusta pistää jokapäiväisiä renkutuksia mitä oivallisimpiin huvinäytelmiin ja joitakuita itkuisia aiheita mitä vakavimpaan musiikkiin; mutta he eivät ainakaan vaivautuneet joutavaa kunnioitusta teeskentelemään. Jos limalaiset eivät olisi pitäneet sankarinäytelmistä, olisivat he epäröimättä jääneet kotiin, ja jos he olisivat olleet kuuroja moniääniselle soitolle, ei mikään olisi ehkäissyt heitä menemästä aikaisempaan jumalanpalvelukseen. Kun arkkipiispa palasi lyhyeltä matkalta Espanjasta, kyseli koko Lima: »Mitä hän on tuonut?» Vihdoin levisi uutinen kaupungilla, että hän oli palannut mukanaan nidoksittain messuja ja hengellisiä laulukappaleita Palestrinalta, Moralesilta ja Vittorialta sekä kolmekymmentäviisi Tirso de Molinan, Ruiz de Alarçonin ja Moreton näytelmää. Pidettiin kansallisjuhla hänen kunniakseen. Kuoripoikain koulu ja teatterin vihreä sali sullottiin täyteen lahjoja: vihanneksia ja viljaa. Kaikki olivat halukkaat ruokkimaan moisen kauneusmäärän tulkitsijoita.

Tämä oli se teatteri, jossa Camila Perichole vähitellen saavutti maineensa. Niin rikas oli ohjelmisto ja niin luotettava kuiskaajankoppi, että harvoja näytelmiä esitettiin useammin kuin neljä kertaa teatterikaudella. Ohjaajalla oli koko seitsemännen toista vuosisadan espanjalaisen näytelmäkirjallisuuden rehevä kukkatarha käytettävissään, joukossa monta kappaletta, jotka nyt ovat meiltä hävinneet. Perichole oli esiintynyt sadassa kappaleessa, jotka yksinomaan Lope de Vega oli kirjoittanut. Näinä vuosina oli Limassa monta ihastuttavaa näyttelijätärtä, mutta ei ketään häntä parempaa. Paikkakuntalaiset olivat liian etäällä Espanjan teattereista todetakseen, että hän oli paras koko espanjankielisessä maailmassa. He kaipailivat vilahdusta Madridin tähdistä, joita eivät olleet koskaan nähneet ja joilla otaksuivat olevan joitakin epämääräisiä uusia loistopuolia. Ainoastaan yksi henkilö tiesi varmasti, että Perichole oli suuri taiteilijatar, ja se oli hänen holhoojansa, setä Pio.

Setä Pio oli syntyisin hyvästä kastilialaisesta suvusta, mutta äpärä. Kymmenvuotiaana hän karkasi Madridiin isänsä maatilalta, eikä häntä kovin uutterasti etsittykään. Senjälkeen hän eli yksinomaan älykkyytensä varassa. Hänellä oli seikkailijan kuusi ominaisuutta: hän muisti hyvin nimet ja kasvot, osaten helposti muuttaa omansa, hän oli kielitaitoinen; ehtymättömän neuvokas; salaperäinen; hän osasi antautua keskusteluun outojen kanssa; ja hänellä oli se omantunnon väljyys, joka johtui halveksimisesta uneliaita rikkaita, hänen uhrejaan kohtaan. Kymmenennestä viidenteentoista ikävuoteensa hän jakeli kauppiaiden ilmoituslippuja, piteli hevosia ja kävi luottamusta vaativilla asioilla. Viidennestätoista kahdenteenkymmenenteen vuoteen hän kesytteli karhuja ja käärmeitä kierteleville sirkuksille; hän keitti ja sekoitti punsseja; hän hiiviskeli kalleimpien kapakoiden eteisissä ja kuiskaili tietoja matkustajien korviin — usein ei mitään epäiltävämpää kuin että jonkun ylhäisen perheen oli pakko myydä hopeansa ja ettei se siis tarvinnut hopeasepän palveluksia. Hän oli suhteissa kaikkiin kaupungin teattereihin ja osasi paukuttaa käsiään kuin kymmenen miestä. Hän levitti juoruja niin ja niin paljosta jutulta. Hän möi huhuja vuodentulosta ja maanarvosta. Hänen ollessaan kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen ikävuoden välillä tulivat hänen palveluksensa tunnustetuiksi varsin korkeissa piireissä, — hallitus lähetti hänet yllyttämään joitakuita arastelevia kapinallisia vuoristossa, jotta hallitus sitten voisi saapua heidät arastelematta nujertamaan. Hänen varovaisuutensa oli niin suuri, että ranskalainen puolue käytti häntä, vaikka tiesi itävaltalaisenkin puolueen häntä käyttävän. Hänellä oli pitkiä haastatteluja prinsessa des Ursinsin kanssa, mutta hän tuli ja meni takaportaita. Tässä vaiheessa hänen ei enää tarvinnut järjestää herrasmiehille huveja tai kylvää pieniä parjauksen toukoja niistä satoa korjatakseen.

Hän ei koskaan puuhaillut samaa enempää kuin kaksi viikkoa kerrallaan, silloinkaan, kun siitä oli tavatonta voittoa tulossa. Hänestä olisi voinut tulla sirkusjohtaja, teatteritirehtööri, muinaisesineiden kauppias, italialaisten silkkien maahantuottaja, armeijan tavaranhankkija, talojen ja maatilojen välittäjä tai huvitusten ja ilojen myyjä. Mutta hänen persoonallisuutensa näkyi saaneen piirteekseen jonkin sattuman tai ehkä lapsuuden ihannoitujen muistojen vaikutuksesta vastenmielisyyden omistaa mitään, sitoutua mihinkään, tehdä mitään pitkäaikaisia sopimuksia. Tämäpä esti hänet varastamastakin. Hän oli varastanut muutaman kerran, mutta voitto ei ollut osoittautunut riittäväksi karkottamaan hänen pelkoaan joutua lukkojen taakse. Hän oli kyllin ovela itse tapahtumapaikalla livistämään kaikilta maailman poliiseilta, mutta mikään ei voinut suojella häntä vihollisten panettelulta. Samaten hänen oli täytynyt joksikin aikaa ryhtyä inkvisition urkkijaksi, mutta nähtyään joitakuita uhrejaan kuljetettavan pois huppupäin hän tunsi, että hän saattaisi kietoutua laitoksen verkkoihin, jonka liikkeet eivät olleet ennakolta laskettavissa.

Lähennellessään kahdennettakymmenettä ikävuottaan setä Pio joutui selvästi huomaamaan, että hänen elämällään oli kolme päämäärää. Ensiksikin oli tämä omituisin muodoin ilmenevä riippumattomuuden tarve, nimittäin halu olla vaihteleva, salaperäinen ja kaikkitietävä. Hän oli valmis uhraamaan julkisen elämän arvoasteet, jos vain salaisesti saattoi tuntea voivansa katsella alas ihmisiin pitkän välimatkan päästä, tietäen heistä enemmän kuin mitä he itse tiesivät ja tietäen sellaista, mikä sopivassa tilaisuudessa saattoi johtaa toimintaan ja tehdä hänet välittäjäksi valtioiden ja yksityisten asioissa.

Toiseksi hän tahtoi aina olla kauniiden naisten lähellä, joita hän palvoi sanan parhaimmassa ja huonoimmassa merkityksessä. Heidän läheisyytensä oli hänelle yhtä välttämätön kuin hengittäminen. Hänen kunnioituksensa kauneutta ja suloja kohtaan oli jokaisen nähtävissä ja naurettavissa, ja niin hyvin teatterin ja hovin kuin ilopaikkojenkin naiset rakastivat hänen asiantuntemustaan. He kiduttivat ja herjasivat häntä, kysyivät häneltä neuvoa ja tunsivat erikoista mielihyvää hänen järjettömästä kiintymyksestään. Hän kärsi urheasti heidän raivoaan ja häijyyttään ja oli aina valmis kuivaamaan heidän luottamukselliset kyyneleensä; hän ei muuta pyytänyt kuin, että hänet satunnaisesti otettiin vastaan, että hänelle osoitettiin luottamusta ja että hänen sallittiin säyseän ja hiukan hupakon koiran lailla liikuskella heidän huoneissaan ja kirjoittaa heidän kirjeitään. Hänellä oli ehtymätön uteliaisuus tietää, mitä heidän mielessään ja sydämessään liikkui. Hän ei milloinkaan odottanut heiltä rakkautta (lainataksemme hetkiseksi sanan toisen merkityksen); siinä tarkoituksessa hän tuhlaili rahojaan kaupungin hämärämmissä kortteleissa ja esiintyi aina epätoivoisen vähäpätöisenä viiksen- ja parranhuiskuineen ja suurine, naurettavan surumielisine silmineen. Nämä olivat hänen seurakuntansa; heiltä hän sai nimen »setä Pio», ja heidän joutuessaan pulaan hän enimmin paljasti itsensä; kun he menettivät muiden suosion, lainasi hän heille rahoja; kun he olivat sairaina, korvasi hän heidän rakastajiensa viilenevän kiintymyksen ja heidän palvelustyttöjensä ärtyisyyden; kun aika tai tauti riisti heiltä heidän kauneutensa, palveli hän heitä vielä heidän kauneutensa muiston vuoksi; ja kun he kuolivat, oli hänen surunsa sitä rehellistä surua, joka seurasi heitä mahdollisimman kauaksi heidän viimeisellä matkallaan.

Kolmanneksi hän tahtoi olla niiden läheisyydessä, jotka rakastivat espanjalaista kirjallisuutta ja sen mestariteoksia, varsinkin teatterissa. Hän oli ammentanut kaikki nuo aarteet itselleen lainaamalla tai varastamalla suojelijoittensa kirjastoista, raviten itseään salassa — ikäänkuin hurjan elämänsä kulissien takana. Hän halveksi niitä mahtavia henkilöitä, jotka kaikesta kasvatuksestaan ja tottumuksestaan huolimatta eivät näkyneet moisesta välittävän eivätkä kummeksuen ihailleet Calderónin ja Cervantesin ihmeellisesti sommiteltuja lauseita. Hän halusi itsekin rustailla runoja. Hän ei koskaan saanut havaita, että monet niistä ivallisista lauluista, joita hän oli kirjoitellut laulunäytelmäteattereille, ovat siirtyneet kansanmusiikkiin ja kajahdelleet kaikkialla pitkin valtateitä.

Seurauksena eräästä sellaisesta rettelöstä, jollaisia porttoloissa niin luontevasti sattuu, kävi hänen elämänsä liian tukalaksi, ja hän muutti Peruun. Täällä setä Pio oli vielä häilyväisempi kuin Euroopassa. Jälleen hän puuhasi maatilojen kaupoissa, sirkuksissa, ilopaikoissa, kapinoissa ja muinaisesineiden ostossa ja myynnissä. Muuan kaksimastoinen kiinalainen laiva oli ajelehtinut Kantonista Amerikkaan; hän raahasi maihin tummanpunaista porsliinia sisältävät tavarakääröt ja möi maljakot harvinaisuuksien kerääjille. Hän otti selvän inkojen tehokkaimmista rohdoista ja aloitti tuottavan pilleriliikkeen. Neljän kuukauden kuluttua hän tunsi jokseenkin jokaisen limalaisen. Sitten hän lisäksi tutustui monen kymmenen rantakaupungin, kaivosleirin ja sisämaan siirtokunnan asujamistoon. Hänen oikeutuksensa olla kaikkitietävä perustui yhä suurempaan todennäköisyyteen.

Varakuningas keksi setä Pion, havaitsi hänen moninaiset tietonsa ja käytti hänen palveluksiaan monissa asioissa. Arvostelukykynsä riutuessa oli don Andrés säilyttänyt yhden lahjan: hänellä oli mestarillinen taito käsitellä uskottuja palvelijoitaan. Hän kohteli setä Pioa perin tahdikkaasti ja jotenkuten kunnioittavastikin; hän käsitti, mihin toimiin tätä ei sopinut pyytää, ja ymmärsi myöskin hänen tarpeensa saada vaihtelua ja hengähdysaikaa. Setä Pio puolestaan alati kummeksi, että ruhtinas käytti niin vähän hyväkseen asemaansa hankkiakseen valtaa, tyydyttääkseen mielijohteitaan tai vaikkapa vain nauttiakseen toisten ihmisten kohtaloiden määräilystä; mutta palvelija rakasti herraansa, koska jälkimmäinen kykeni esittämään lauseita kaikistakin Cervantesin teosten johdannoista ja koska hänen kielessään oli vielä hiukan kastilialaista vivahdusta. Monena aamuna setä Pio tuli palatsiin käytävien kautta, joissa ei osunut vastaan kuin joku rippi-isä tai uskottu öykkäri, ja istui varakuninkaan seurassa tämän juodessa aamusuklaatansa.

Mutta kaikesta hommailustaan huolimatta ei setä Pio tullut rikkaaksi. Olisi voinut sanoa, että hän luopui yrityksestä, milloin se uhkasi käydä tuottavaksi. Vaikkei kukaan sitä tiennyt, omisti hän talon. Se oli täynnä koiria, jotka saivat rauhassa lisääntyä, ja ylimmäinen kerros oli varattu linnuille. Mutta tässäkin kuningaskunnassaan hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja oli yksinäisyydestään ylpeä, ikäänkuin siihen sisältyisi jotakin ylemmyyttä. Vihdoin hänelle sattui seikkailu, joka tuli kuin taivaanlahjana ja yhdisti hänen elämänsä kolme suurta päämäärää: hänen intohimoisen halunsa tarkastella muiden elämää, kauniiden naisten palvomisen ja espanjalaisen kirjallisuuden aarteiden ihailun. Hän keksi Camila Pericholen.

Tytön oikea nimi oli Micaela Villegas. Hän lauleli kahviloissa kaksitoistavuotiaana, ja setä Pio oli aina ollut kahvilaelämän sielu. Nyt hän istuessaan kitaransoittajien keskellä ja katsellessaan tätä ballaadeja laulavaa kömpelöä tyttöä, joka yritti matkia jokaista kokeneemman, ennen häntä esiintyneen laulajan äänenvärähdystä, sai päähänsä näytellä Pygmalionin osaa. Hän osti tytön. Sensijaan että Camila oli ennen nukkunut viinisäiliöön suljettuna hän sai nyt makuupaikan setä Pion talossa, ja jälkimmäinen kirjoitti hänelle lauluja, opetti hänet kuuntelemaan oman äänensä sointuja ja osti hänelle uuden puvun. Aluksi tyttö ei osannut muuta kuin ihmetellä, ettei häntä enää piiskattu, että hänelle tarjottiin lämpimiä liemiä ja että hänelle opetettiin jotakin. Mutta setä Pio itse hämmästyi todella. Hänen äkillisestä päähänpistosta johtunut kokeensa oli menestynyt aavistamattoman hyvin. Pieni kaksitoistavuotias, hiljainen ja aina hiukan nyrpeä lapsi ahersi minkä ennätti. Setä Pio järjesti hänelle loppumattomia harjoituksia näyttelemisessä ja mimiikassa, antoi hänelle tehtäviä laulun ilmapiirin tajuamisessa, vei hänet teattereihin ja opetti huomaamaan kaikki esityksen yksityiskohdat. Mutta naisena Camila tuotti hänelle suurimman ihmeen. Pitkät käsivarret ja sääret muovautuivat vihdoin sopusuhtaisiksi mitä siroimman ruumiin kanssa. Melkein karkeat ja nälkäiset kasvot tulivat kauniiksi. Tytön koko luonne muuttui lempeäksi ja salaperäiseksi, ja hän kehittyi eriskummaisen viisaaksi, mikä kaikki oli setä Pion ansiota. Camila ei huomannut hänessä mitään vikaa ja oli häntä kohtaan järkkymättömän uskollinen. He rakastivat toisiaan syvästi, mutta intohimottomasti. Setä Pio kavahti pientä hermostunutta varjoa, joka häilähti tytön kasvoille, jos hän tuli liian lähelle. Mutta juuri tästä kieltäymyksestä puhkesikin se hellyyden tuoksu, se intohimon henki, joka mitä odottamattomimmissa suhteissa voi saada kokonaisen tuskastuttavalle velvollisuudelle uhratun elämänkin kulumaan ihanana unelmana.

He matkustelivat paljon, etsiskellen uusia kapakoita, sillä kahvilalaulajattaren suurimpana vetovoimana on aina hänen uutuutensa. He samosivat Meksikkoon, ylimääräiset vaatteensa kiedottuina samaan huiviin. He nukkuivat rannoilla; heitä piestiin Panamassa, ja he joutuivat haaksirikkoisina joillekin pienoisille, linnunlannan peittämille Tyynenmeren saarille. He tallustivat viidakoiden läpi, varovaisesti pujotellen käärmeiden ja kuoriaisten keskellä. Hätätilassa he pestautuivat elonkorjaajiksi. Mikään ei ollut heille kovin hämmästyttävää.

Nyt alkoi tytölle vielä vaikeampi harjoitusjakso, sellainen työskentely, joka pikemminkin muistutti nuorallatanssijaksi valmistumista. Opetusta häiritsi jonkin verran se, että tyttö kohosi hyvin nopeasti yleisön suosioon, ja silloin uhkasi se vaara, että hänen saamansa tunnustus tekisi hänet liian pian tyytyväiseksi saavutuksiinsa. Setä Pio ei häntä oikeastaan koskaan lyönyt, mutta hän käytti ivaa, joka oli omalla tavallaan pelottavaa.

Esityksen loputtua oli Camilalla tapana palata pukuhuoneeseensa, tavaten setä Pion jossakin sen nurkassa huolettomasti viheltelemässä. Hän arvasi heti suojelijansa mielentilan ja huudahti vihaisesti:

»Siinä oli jotakin, mistä ette pitänyt, senkin häijy, vikoja etsivä ryökäle. No, antaapa kuulua, mitä se oli? No, minä olen valmis.»

»Ei, kultakalaseni, ihastuttava aamutähti, kyllä kai sinä koetit parastasi.»

Vihjaus, että hänen lahjansa taiteilijana olivat rajoitetut ja että eräät voitonseppeleet jäisivät iäti saavuttamatta, vimmastutti Camilaa joka kerta. Silloin häneltä herahti itku. »Kunpa en olisi koskaan teihin tutustunut! Te myrkytätte koko minun elämäni. Ajattelettehan te, että minä suoriuduin huonosti. Teitä huvittaa väittää, että se meni huonosti. Hyvä sitten, pitäkää suunne kiinni.»

»Tiedän kyllä, että esitin osani heikosti tänä iltana, eikä teidän ole tarvis sitä minulle sanoa. Kas niin, menkää nyt tiehenne. Minä en halua nähdä teitä lähelläni. Sen osan esittäminen oli vaikeata muutoinkin — ja sitten tapaan teidät tuollaisena.»

Äkkiä setä Pio kumartui eteenpäin ja kysyi kiukkuisen pontevasti:
»Miksi sinä lausuit sen puheen vangille niin nopeasti?»

Enemmän kyyneleitä Pericholelta. »Hyvä Jumala, sallikaa minun kuolla rauhassa! Tänään te käskette minun puhua nopeammin ja huomenna hitaammin. Joka tapauksessa minä tulen parin vuoden päästä hulluksi, eikä silloin ole väliä.»

»Sitäpaitsi taputti yleisö käsiään niinkuin ei koskaan ennen. Kuuletteko, mitä sanon? Niinkuin ei koskaan ennen. Kas siinä! Liian nopeasti tai liian hitaasti, se ei sille merkitse mitään. Kuulijat itkivät. Minä olin jumalainen. Enkä minä muusta välitä. No, olkaa hiljaa nyt, olkaa hiljaa.»

»Saatte kammata tukkani; mutta jos sanotte sanankin vielä, niin en näyttele kertaakaan enää. Etsikää joku toinen tyttö, siinä kaikki.»

Senjälkeen setä Pio kampasi hänen tukkaansa lepyttävästi kymmenisen minuuttia, olematta kuulevinaan nyyhkytyksiä, jotka vapisuttivat Camilan uupunutta ruumista. Vihdoin tyttö kääntyi äkkiä ja tarttuen setä Pion toiseen käteen suuteli sitä rajusti: »Setä Pio, menikö se niin huonosti? Tuotinko minä teille häpeää? Esitinkö minä osani niin kamalasti, että te sen vuoksi lähditte teatterista?»

Pitkän vaitiolon jälkeen setä Pio myönsi arvostelevasti: »Kohtaus laivalla meni sinulta hyvin.»

»Mutta minä olen esittänyt paremminkin, setä Pio. Muistatteko sitä iltaa, jona palasitte Cuzcosta…?»

Tällöin Pericholen tapana oli heittäytyä kasvoilleen, käsivarret pöydällä, hiusvoiteiden joukkoon, purskahtaen haikeaan itkuun. Vain täydellisyys kelpaisi, vain täydellisyys. Mutta sitä hän ei ollut koskaan saavuttanut.

Sitten setä Pio, aloittaen hiljaisella äänellä, saattoi jutella tuntikauden, eritellen näytelmää, syventyen kaiken maailman hienoihin vivahduksiin äänessä, eleissä ja tempossa; ja monesti he jäivät sinne aamunkoittoon asti esittäen toisilleen Calderónin ylväitä lauseita.

Keitä nämä kaksi pyrkivät miellyttämään? Ei Liman yleisöä. Se oli jo kauan sitten tyydytetty. Mutta me tulemme maailmasta, jossa olemme tutustuneet uskomattomiin etevyyden mittakaavoihin, muistelemme hämärästi ihanuuksia, joita emme sittemmin ole tavoittaneet, ja palaamme siihen maailmaan. Setä Pio ja Camila Perichole kiusasivat itseään ponnistelemalla luomaan Perussa teattereita jonkin taivaan malliin, johon Calderón oli heidän edellään mennyt. Sitä yleisöä, jolle mestariteokset ovat aiotut, ei ole tämän maan päällä.

Ajan mittaan Camila menetti jotakin tästä hartaasta kiintymyksestään taiteeseen. Silloin tällöin teki jokin ylenkatseen puuska näyttelijän ammattia kohtaan hänet huolimattomaksi. Se johtui siitä vähäpätöisestä merkityksestä, joka espanjalaisessa klassillisessa draamassa yleensä suotiin naisosille. Siihen aikaan, jolloin Englannin, Ranskan ja vähän myöhemmin Venetsian hovien ympärille kerääntyneet näytelmäkirjoittajat rikastuttivat naisten osia harkitulla älykkyydellä, suloudella, intohimolla ja hysteerisillä kohtauksilla, tuijottivat Espanjan dramaturgit sankareihinsa ja kunniakysymysten ristiriidoissa riutuviin herrasmiehiin, jotka sitten ehkä viime hetkellä palasivat vaivaisina syntisinä ristin juurelle. Monet vuodet setä Pio teki voitavansa keksiäkseen keinoja innostuttaa Pericholea osiin, jotka tulivat hänen esitettävikseen. Kerran hän sai tilaisuuden ilmoittaa Camilalle, että eräs Vico de Barreran pojantytär oli saapunut Peruun. Setä Pio oli kauan sitten puhunut Camilalle kunnioituksestaan suuria runoilijoita kohtaan, eikä näyttelijätär koskaan yrittänytkään kieltää, että nämä olivat kuninkaitten yläpuolella eivätkä pyhimyksiäkään alemmalla tasolla. Niinpä he molemmat hyvin innostuneina valitsivatkin erään tämän mestarin kappaleista esitettäväkseen pojantyttären edessä. He harjoittelivat runoelmaa satakunta kertaa, milloin tuntien suurta keksinnön riemua, milloin alakuloisina.

Näytäntöiltoina Camilan tirkistäessä esiripun poimujen lomitse sai setä Pio osoittaa hänelle pienen, keski-ikäisen, aineellisten huolien ja ison perheen riuduttaman naisen; mutta Camilasta tuntui, että hän nyt katseli maailman ehointa kauneutta ja suurinta arvokkuutta. Odotellessaan säkeitä, jotka laulettiin ennen hänen astumistaan näyttämölle, hän pysytteli setä Pion likellä kunnioittavan ääneti, sydämen jyskyessä rajusti. Näytäntöjen väliajoilla hän vetäytyi varastohuoneen tomuiseen kolkkaan, josta kukaan ei häntä löytäisi, ja istui tuijottaen sen nurkkiin.

Esityksen päätyttyä setä Pio saattoi Vico de Barreran pojantyttären Camilan huoneeseen. Tämä seisoi seinällä riippuvien vaatteiden seassa, itkien onnesta ja häveliäisyydestä. Vihdoin hän heittäytyi polvilleen, suudellen vanhan naisen käsiä, ja tämä puolestaan suuteli hänen käsiään, ja kuulijakunnan palattua koteihinsa nukkumaan jäi vieras kertoilemaan Camilalle pieniä perheessä säilyneitä tietoja Vicon työstä ja elintavoista.

Setä Pio oli riemuissaan, kun seurueeseen liittyi uusi näyttelijätär, sillä uuden kyvyn näkeminen vieressään ei koskaan ollut kannustamatta Pericholea. Setä Piosta, joka seisoi kuulijakunnan takana hytkähdellen riemusta ja veitikkamaisuudesta, näytti Pericholen ruumis muuttuneen alabasterilampuksi, johon oli sytytetty voimakas valo. Turvautumatta minkäänlaisiin juoniin tai valepontevuuteen hän ryhtyi syrjäyttämään uutta tulokasta. Jos oli esitettävänä huvinäytelmä, kävi hän mitä sukkelimman älykkääksi, ja jos (kuten oli useimmiten laita) näyteltiin draamaa, jossa loihdittiin esille loukattuja naisia ja leppymättömän vihan tunteita, niin näyttämö ihan hehkui hänen liikutuksestaan. Hänen persoonallisuutensa kävi niin sähköiseksi, että hänen vain laskiessaan kätensä näyttelijätoverin kädelle myötätunnon väristys kiiti kuulijakunnan läpi. Mutta tällaiset etevyyden näytteet tulivat yhä harvinaisemmiksi. Hänen tekniikkansa varmistuessa aitous kävi vähemmän tarpeelliseksi. Silloinkin, kun hän oli hajamielinen, eivät kuulijat huomanneet eroa, ja ainoastaan setä Pio oli murheissaan.

Camilalla oli hyvin kauniit kasvot tai pikemmin kauniit vain silloin, kun ne eivät olleet lepotilassa. Tässä tapauksessa huomasi hämmästyksekseen, että nenä oli pitkä ja kapea, suu väsynyt ja hiukan lapsekas, silmät levottomat — jokseenkin pinnistetty maalaistyttö, tuotu laulukahviloista ja kykenemätön luomaan sopusointua taiteensa vaatimusten, mielitekojensa, unelmiensa ja jokapäiväisen kiireellisen työnsä välille. Kaikki nämä olivat kukin oma maailmansa, ja niiden välinen kamppailu olisi pian vienyt ruumiiltaan vähemmän sitkeän tylsämielisyyteen tai vähäpätöisyyteen. Olemme nähneet, että Perichole osiinsa tyytymättömänäkin varsin hyvin tiesi, mitä riemua sisältyi näyttelemiseen, ja lämmitteli tuon tuostakin siinä liekissä. Mutta lemmenliekki viehätti häntä useimmin, vaikkei suuremmalla onnenvarmuudella, kunnes itse Jupiter lähetti hänelle muutamia helmiä.

Don Andrés de Ribera, Perun varakuningas, oli jäännös iloisesta miehestä, jonka olivat murtaneet mässäily, rakastelu, ylhäisyys ja kymmenvuotinen »maanpako». Nuorukaisena hän oli seurannut lähetystöjä Versaillesiin ja Roomaan; hän oli taistellut Itävallan sodissa ja käynyt Jerusalemissa. Hän oli tavattoman isokokoisen ja varakkaan naisen lapseton leski; hän oli hiukan keräillyt erilaisia rahoja, pannut varastoon viinejä, suosinut näyttelijättäriä, saanut ritarimerkkejä ja koonnut karttoja. Pöydän riemut olivat hänelle tuottaneet luuvalon, vuodekomeron nautinnot taipumuksen kouristuksiin, ja grande-arvo oli tehnyt hänet niin äärettömän ja lapsellisen ylpeäksi, että hän harvoin kuunteli, mitä hänelle sanottiin, ja haasteli alati itsekseen, katsellen kattoon. »Maanpakolaisuus» oli tuottanut hänelle ääretöntä ikävää, niin ääretöntä, että se tuntui tuskalta — siinä ikävässä hän aamulla heräsi, siinä hän vietti päivänsä, ja öisin se väijyi vuoteen ääressä hänen nukkuessaankin.

Camila vietti vuosiaan teatterielämän alituisessa kovassa työssä, jota höystivät jotkin epäsiistit lemmenseikkailut, kunnes tämä olympolainen henkilö (sillä kasvoiltaan ja ryhdiltään varakuningas olisi kelvannut esittämään jumalien ja sankarien osia näyttämöllä) äkkiä vei hänet mitä herkullisimmille keskiyön illallisille palatsiin. Vastoin kaikkia näyttämön ja valtion perinnäistapoja Camila rakasti vanhahkoa ihailijaansa ja arveli saavuttavansa pysyvän onnen. Don Andrés opetti monia asioita Pericholen hilpeälle, kiihkeälle sielulle. Niinpä Camila oppi häneltä hiukan ranskaa ja sai hyviä neuvoja siisteydessä ja sirossa esiintymistavassa. Setä Pio oli hänelle opettanut, kuinka ylhäiset naiset käyttäytyivät suurissa tilaisuuksissa; don Andrés opetti, kuinka he osaavat kauniisti levätä. Setä Pio ja Calderón olivat opettaneet hänelle kaunista espanjankieltä; don Andrés rikastutti hänen puhettaan herttaisen jaarittelun sutkauksilla.

Setä Pio kävi levottomaksi, kun Camila sai kutsun palatsiin. Hän olisi paljoa mieluummin suonut holhokkinsa jatkavan pieniä koruttomia lemmensuhteitaan teatterin sivuhuoneissa. Mutta kun hän havaitsi Camilan taiteen siitä hyötyvän, oli hän varsin tyytyväinen. Hänen tapansa oli istua katsomon perällä, pyörien istuimellaan pelkästä riemusta ja mielihyvästä katsellessaan Pericholea, kun tämä vihjaili yleisölle, että hän seurusteli siinä suuressa maailmassa, josta näytelmänkirjoittajat puhuivat. Camila osasi nyt pidellä viinilasia tai lausua jäähyväiset uudella tavalla ja astua ovesta sisälle toisin kuin ennen. Kaikki muu oli setä Piosta yhdentekevää. Mikä saattoi olla, kysyi hän mielessään, ihastuttavampaa kuin nähdä kauniin naisen oikealla tavalla tulkitsevan espanjalaista mestariteosta — tarjoavan katselijoille sellaista esitystä, jossa kaikki oli tarkasti havaittu ja sanojen pelkät välitkin toivat ilmi elämän ja tekstin selityksiä, kun lisänä oli ihana äänensointu, moitteeton ryhti, melkoinen ulkonainen sulo ja vastustamaton tenho? »Olemme melkein valmiit viemään tämän ihmeolennon Espanjaan», mutisi hän usein itsekseen. Esitysten jälkeen oli hänen tapanaan mennä Camilan pukuhuoneeseen ja sanoa: »Oikein hyvin!» Mutta ennenkuin hän jätti hyvästi, ehti hän myös kysyä, mistä ihmeestä Camila oli oppinut tuon teeskennellyn tavan lausua sanan Excelencia (teidän ylhäisyytenne).

Jonkin ajan perästä varakuningas kysyi Pericholelta, huvittaisiko häntä, että kutsuttaisiin joitakuita hienoja ja arvokkaita vieraita heidän keskiöisiin illallisiinsa, ja haluaisiko hän tavata arkkipiispan. Camila riemastui. Arkkipiispa riemastui myös. Heidän ensimmäisen tapaamisensa edellä hän lähetti näyttelijättärelle pelikortin kokoisen smaragdikellukan.

Limassa oli jotakin laajaan sinipunervaan satiiniviittaan käärittyä, mistä pisti esille iso vesitautinen pää ja kaksi lihavaa heleänväristä kättä; se oli kaupungin arkkipiispa. Paksujen lihakääröjen välistä pisti esille kaksi mustaa silmää, jotka kuvastivat epämukavuutta, ystävällisyyttä ja älykkyyttä. Valpas ja kiihkeä sielu oli vangittuna tähän ihramöhkäleeseen. Mutta kun hän ei koskaan kieltänyt itseltään fasaania tai hanhea tai jokapäiväistä pulloriviään roomalaisia viinejä, oli hän oma katkera vanginvartijansa. Hän rakasti tuomiokirkkoaan, rakasti velvollisuuksiaan ja oli hyvin hurskas. Joinakin päivinä hän katseli surumielin laajaa ruhoaan, mutta katumuksen kivistys oli vähemmän vihlova kuin paastoamisen tuska, ja pian hän jälleen mietiskeli, mitä salaisia sanomia eräänlainen pihvi lähettikään jollekin sitä seuraavalle salaatille. Ja rangaistakseen itseään hän vietti mallikelpoista elämää jokaisessa muussa suhteessa.

Hän oli lukenut muinaisuuden koko kirjallisuuden ja unohtanut sen kokonaan, paitsi yleistä tenhon ja pettymyksen tuoksua. Hän oli tuntenut kirkkoisät ja kirkolliskokoukset ja unohtanut kaiken lukemansa, paitsi eräänlaista häilyvää vaikutelmaa uskonriidoista, jotka eivät olleet mitenkään Perun oloihin sovellettavia. Hän oli lukenut kaikki Italian ja Ranskan kevytmieliset mestariteokset ja luki niitä joka vuosi uudestaan. Kivitaudinkaan kidutuksessa — joka onneksi lieveni, kun hän joi vettä Cluxambuquan pyhän Marian lähteestä — hän ei voinut löytää mitään virkistävämpää kuin Brantomen ja jumalaisen Aretinon kaskut.

Hän tiesi, että melkein kaikki Perun papit olivat lurjuksia. Vain hänen herkullisen epikurolainen kasvatuksensa esti hänet siinä suhteessa ryhtymästä mihinkään toimiin. Hänen oli toisteltava itselleen mielilauseitaan: että vääryys ja onnettomuus ovat maailmassa vakinaisia; että edistysoppi on harhaluulo; että köyhät, jotka eivät ole koskaan maistaneet onnea, eivät kykenekään tuntemaan kurjuutta. Yhtä vähän kuin yleensä varakkaat hän osasi uskoa, että köyhät (katsokaa niiden asuntoja, katsokaa niiden vaatteita!) saattoivat todella kärsiä. Kaikkien sivistyneiden tavalla hän uskoi, että ainoastaan laajalti lukeneiden voitiin sanoa olevan tietoisesti onnettomia. Eräässä tapauksessa, kun hänelle oli mainittu hiippakunnassa vallitsevista väärinkäytöksistä, hän oli vähällä ryhtyä asian johdosta joihinkin toimenpiteisiin. Hän oli juuri kuullut Perussa olevan tulemassa säännöksi, että papit vaativat kaksi mittaa jauhoja melko hyvästä synninpäästöstä ja viisi mittaa oikein tehokkaasta. Hän vapisi suuttumuksesta, karjui kirjurilleen ja käski hänen tuoda kirjoitustarpeet, selittäen aikovansa sanella oikein jyrisevän nuhdesaarnan hiippakuntansa paimenille. Mutta tolposta oli muste loppunut, mustetta ei ollut viereisessäkään huoneessa, mitään mustetta ei löydetty koko palatsista. Tällainen asiaintila hänen taloudessaan järkytti kunnon miestä niin, että hän sairastui tästä kaksinkertaisesta kiukusta ja ymmärsi vast'edes varoa suuttumista.

Arkkipiispan liittäminen illallisseurueeseen osoittautui niin onnelliseksi ajatukseksi, että don Andrés alkoi miettiä uusia nimiä. Hän oli tullut yhä enemmän riippuvaiseksi setä Piosta, mutta odotti, kunnes Camila omasta aloitteestaan ehdotti, että myös hänen holhoojansa kutsuttaisiin mukaan. Ja aikoinaan setä Pio toi sinne vanhan merenkyntäjän, kapteeni Alvaradon.

Tavallisesti oli yhdessäoloa kestänyt jo useita tunteja, ennenkuin Camila teatteriesitystensä jälkeen ehti liittyä seuraan. Hän saapui kellon käydessä yhtä, säteilevänä, jalokivillä koristettuna ja kovin väsyneenä. Nuo neljä miestä ottivat hänet vastaan kuin suuren kuningattaren. Tunnin ajan hän johti keskustelua, mutta nojautui sitten vähitellen yhä enemmän don Andrésin olkapäätä vasten ja seurasi puhelua, joka liiteli humorististen miesten välillä. Kaiken yötä he juttelivat, salaa lohdutellen alati Espanjaan kaipaavia sydämiään ja vakuutellen itselleen, että tällainen seuranpito oli ylvään espanjalaisen sielun mukaista. He puhuivat hengistä ja aaveiden näkemisestä, maapallosta, ennenkuin ihminen ilmestyi sen pinnalle, siitä mahdollisuudesta, että kiertotähdet törmäisivät toisiaan vastaan; he pohtivat kysymystä, voitiinko nähdä sielun leijailevan kyyhkysen muodossa pois kuoleman hetkellä; he aprikoivat, kuluisiko pitkäkin aika, ennenkuin uutinen Kristuksen toisesta tulemisesta Jerusalemiin ehtisi Peruun. He puhuivat auringonnousuun asti sodista ja kuninkaista, runoilijoista ja oppineista ja oudoista maista. Jokainen vuodatti keskusteluun oman varastonsa viisaita, surullisia kaskuja ja kuivan valittelunsa ihmissuvun kohtalosta. Kultainen valonhohde leimahti Andien yli ja tulvi isosta ikkunasta hedelmäröykkiöille, pöydän viinitahraiselle, kullalla kirjaillulle silkkiliinalle ja Pericholen suloiselle, miettivälle otsalle, kun hän uinui suojelijansa hihaa vasten. Sitten seurasi pitkä vaitiolo, kun kukaan ei halunnut ensimmäisenä nousta lähteäkseen, ja heidän katseensa lepäsivät tässä kummallisessa, kauniissa, heidän keskellään elävässä laululintusessa. Mutta setä Pion katse oli vartioinut häntä kaiken yötä, nopea katse mustista silmistä, täynnä hellyyttä ja levottomuutta, jonka pohjalla oli hänen elämänsä suuri salaisuus ja perustus.

Muutenkaan setä Pio ei lakannut pitämästä Camilaa silmällä. Hän jakoi tämän maailman asukkaat kahteen ryhmään: niihin, jotka olivat rakastaneet, ja niihin, jotka eivät olleet. Se oli ilmeisesti hirveän ylimyksellistä, sillä niistä, jotka eivät kyenneet rakastamaan — tai pikemminkin rakkaudesta kärsimään, — ei voitu sanoa, että he elivät, eivätkä he varmaankaan heräisi uudestaan eloon kuolemansa jälkeen. He olivat jonkinlaista rikkaruohoa, joka täytti maailman järjettömällä naurullaan, aiheettomilla kyynelillään ja joutavalla rupattelullaan, haihtuen yhä herttaisena ja turhamaisena ohueen ilmaan. Tätä erotusta varten hänellä oli rakkaudesta määritelmänsä, joka ei ollut minkään muun kaltainen ja joka oli ammentanut kaiken katkeruutensa ja ylpeytensä hänen kummallisesta elämästään. Hän piti rakkautta eräänlaisena julmana tautina, joka valittujen on kestettävä myöhäisessä nuoruudessaan ja josta he toipuvat kalpeina ja järkkyneinä, mutta valmiina elämän toimiin. Hän uskoi, että suuri sarja erehdyksiä oli kaikeksi onneksi mahdoton henkilöille, jotka olivat tästä sairaudesta parantuneet. Valitettavasti oli heillekin vielä varattuna joukko hairahduksia, mutta monien esimerkkien nojalla oli havaittavissa, etteivät he koskaan erehtyneet luulemaan jatkuvaa ystävällisyyttä koko elämää käsittäväksi suhteeksi, eivät milloinkaan käsitelleet ihmisolentoa ruhtinaasta palvelijaan asti minään mekaanisena esineenä.

Setä Pio ei lakannut koskaan vartioimasta Camilaa, koska hänestä näytti, ettei Camila ollut saanut tätä tärkeätä opetusta. Niinä kuukausina, jotka seurasivat näyttelijättären kutsumista varakuninkaalliseen seuraan, hän odotti henkeään pidätellen. Ja sitten hän oli varuillaan vuosikausia. Camila synnytti varakuninkaalle kolme lasta, mutta pysyi silti samana. Setä Pio tiesi, että ensimmäinen merkki siitä, että hän oli todella astunut elämään ja sen ymmärtänyt, olisi eräiden vaikutelmien hallitseminen hänen näyttelemisessään. Kappaleissa oli eräitä kohtia, jotka hän kerran esittäisi ymmärtäväisesti, koruttomasti, helposti ja salaa riemuiten, koska ne viiltäisivät hänen sydämensä uuteen rikkaaseen viisauteen; mutta sellaisten kohtien käsittely kävi yhä pintapuolisemmaksi, ettemme sanoisi hämilliseksi. Setä Pio huomasi sittemmin, että Camila oli väsynyt don Andrésiin ja aloittanut uuden sarjan salavihkaisia lemmenseikkailuja näyttelijäin, härkätaistelijain ja kaupungin kauppiasten kanssa.

Näytteleminen alkoi tuskastuttaa häntä yhä enemmän, ja uusi halu sai tilaa hänen sielussaan. Hän tahtoi olla hieno nainen. Vähitellen hän alkoi himoita arvokkuutta ja huomautella harjoittavansa näytelmätaidettaan vain ajankuluksi. Hän hankki itselleen seuranaisen ja muutamia palvelijoita ja kävi kirkossa muodinmukaisilla tunneilla. Hän oli palkintopäivinä saapuvilla yliopistossa ja esiintyi suurien hyväntekeväisyyslaitosten lahjoittajien joukossa. Opettelipa hän hiukan lukemaan ja kirjoittamaankin. Pienimmänkin syytöksen boheemielämästä hän torjui vimmatusti. Hän teki varakuninkaan elämän kamalaksi himoitsemalla myönnytyksiä ja asteettaisella etuoikeuksien anastamisella. Uusi pahe syrjäytti vanhan, ja hän piti suurta melua hyveellisyydestään. Hän keksi itselleen vanhempia, serkkuja ja sukulaisia. Hän hankki epävirallisen laillistuksen lapsilleen. Seurapiireissä hän näytteli herkän ja raukean Magdalenan osaa, kuin ylhäinen nainen konsaan, ja hän kantoi kynttilää katuvaisten kulkueessa rinnan naisten kanssa, joilla ei ollut muuta omallatunnollaan kuin joku vihanpuuska tai salavihkainen vilkaisu Descartesin teoksiin. Hänen syntinsähän oli ollut näytteleminen, ja jokainen tiesi, että pyhimyksiäkin oli ollut näyttelijöinä — pyhä Gelasius, pyhä Genesius, Antiokian pyhä Margareta ja pyhä Pelagia.

Vuoristossa oli muodikas terveyslähde lähellä Cluxambuquan Santa Marian luostaria. Don Andres oli matkustellut Ranskassa ja halunnut rakentaa itselleen pienen jäljittelyn Vichystä; siellä oli pagoda, muutamia vierashuoneita, teatteri, pieni härkätaistelukenttä ja ranskalaisia puutarhoja. Camilan terveys oli aina ollut ehdottoman hyvä, mutta hän rakennutti itselleen huvilan sen läheisyyteen ja hörppi inhoittavia vesiä kello yhdeltätoista. Montemayorin markiisitar on antanut oivallisen kuvauksen tästä opérabouff-paratiisista; hallitseva jumalatar näytteli siellä hurjaa tunteellisuuttaan kävellessään näkinkenkien jauheella peitetyillä käytävillä ja ottaessaan vastaan kunnianosoituksia niiltä, jotka eivät rohjenneet varakuningasta loukata.

Doña Maria piirtää kuvan tästä hallitsijasta, komeasta ja väsyneestä, pelaamassa kaiken yötä summista, joilla olisi voinut rakentaa uuden Eskorialin. Ja hänen viereensä markiisitar sijoittaa kuvan hänen pojastaan, Camilan pienestä don Jaimesta. Seitsenvuotias don Jaime oli hento riisitautinen poika, joka ei näkynyt perineen ainoastaan äitinsä otsaa ja silmiä, vaan myöskin isänsä taipumuksen kouristuksiin. Hän kärsi tuskansa hiljaa ja hämillään kuin eläin, ja eläimen tavoin häntä kipeästi hävetti, jos siitä sattui joitakin merkkejä näkymään julkisuudessa. Hän oli niin kaunis, että säälin arkisemmat ilmaisut vaikenivat hänen läsnäollessaan, ja pitkäaikainen vaikeuksien mietiskely oli antanut hänen kasvoilleen kärsivällisen ja silmäänpistävän arvokkuuden. Hänen äitinsä puki hänet tummanpunaiseen samettiin, ja voimissaan ollen seurasi poika häntä ulkona muutaman metrin päässä, vakavasti vältellen vallasnaisia, jotka yrittivät pysähdyttää hänet juttelemaan. Camila ei ollut koskaan äreä don Jaimelle, vaan kohteli häntä aina hillitysti. Auringon paistaessa voitiin nähdä nämä kaksi ääneti kävelemässä keinotekoisilla pengermillä, Camilan mietiskellessä, milloin alkaisi se onni, jonka hän aina oli uskonut riippuvan yhteiskunnallisesta asemasta, ja don Jaimen vain riemuitessa päivänpaisteesta ja levottomasti väijyessä pilven lähestymistä. He näyttivät olennoilta, jotka olivat sinne eksyneet jostakin etäisestä maasta tai jonkin vanhan ballaadin ruumiillistuneilta henkilöiltä, jotka eivät vielä olleet oppineet uutta kieltä eivätkä löytäneet ystäviä.

Camila oli kolmikymmenvuotias jättäessään näyttämön, ja hän tarvitsi viiden vuoden ajan luodakseen itselleen tunnustetun aseman seuraelämässä. Hän tuli vähitellen melkein lihavaksi, vaikka hänen päänsä näkyi vuosi vuodelta saavan siromman muodon. Hän alkoi pukeutua ylellisesti, ja hänen vierashuoneittensa lattiat kuvastivat todellisia jalokivi-, vyöhikkö- ja sulkavuoria. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat peitetyt sinervällä jauheella, jotavastoin ärtyisä suu oli heleänpunainen ja oranssinkeltainen. Hänen luonteensa melkein mielipuoliselle rajuudelle antoi vaihtelua hänen luonnottoman mairea esiintymisensä säätyläisleskien parissa. Menestyksensä aikaisemmilla asteilla hän oli vihjaissut setä Piolle, että tämä ei saisi julkisuudessa näyttäytyä hänen seurassaan, mutta lopulta hermostuttivat häntä »sedän» yksityiselämätkin vierailut. Hänen keskustelunsa oli muodollista ja välttelevää. Hän ei koskaan katsonut setä Pioa silmiin ja keksi verukkeita riitaan. Kuitenkin setä Pio rohkeni kerran kuukaudessa tulla koettelemaan hänen kärsivällisyyttään. Ja kun seurustelu oli käynyt mahdottomaksi, meni hän portaita ylös viettämään loppuosan vierailustaan lasten parissa.

Eräänä päivänä setä Pio saapui hänen vuoristohuvilaansa ja pyysi hänen palvelijattarensa välityksellä tilaisuutta puhutella emäntää. Hänelle ilmoitettiin, että Camila ottaisi hänet vastaan ranskalaisessa puutarhassa hiukan ennen auringonlaskua. Setä Pio oli saapunut Limasta omituisen tunteenpuuskan innoittamana. Kuten kaikki yksinäiset oli hänkin pannut ystävyyteen jotakin jumalaista hohtoa. Hän kuvitteli, että ihmiset, joiden ohi hän kadulla meni ja jotka nauroivat keskenään ja erotessaan syleilivät toisiaan, että nuo ihmiset, jotka herttaisesti hymyillen aterioitsivat keskenään — tuskin voitte minua uskoa, mutta hän kuvitteli, että he kaikesta tuosta myötätunnosta ammensivat melkoisen määrän tyydytystä. Niinpä hänet äkkiä valtasi kiihkeä halu nähdä Camila jälleen, kuulla itseään nimitettävän »setä Pioksi» ja hetkiseksi luottavasti ja rattoisasti elvyttää heidän pitkän kiertolaiselämänsä muistoja.

Ranskalaiset puutarhat olivat kaupungin eteläisessä päässä. Niiden takana kohosivat Andes-vuorten korkeammat harjanteet; edessä oli rintanojainen lava ja siitä näköala syvään laaksoon ja aaltomaisille kukkuloille, joita jatkui Tyyntämerta kohti. Oli hetki, jolloin lepakot lentelevät matalalla ja pikku itikat leikkivät vallattomasti alhaalla maan pinnalla. Muutamia yksinäisiä ihmisiä viipyi puutarhassa katsellen uinailevasti taivaalle, joka vähitellen menetti värihohtonsa, tai nojasi rintasuojaa vasten, katsellen alas laaksoon ja kuunnellen, missä kylässä koira kulloinkin haukkui. Oli se hetki, jolloin isä palaa kotiin vainioiltaan ja leikkii tuokion pihassa koiran kanssa. Nuoret tytöt etsivät silloin silmillään ensimmäistä tähteä kiinnittääkseen siihen toivomuksen, ja pojat odottavat levottomina illallista. Uutterinkin äiti seisoo hetkisen toimetonna, hymyillen rakkaalle, kärsivällisyyttä koettelevalle perheelleen.

Setä Pio seisoi kolhittua marmoripenkkiä vasten ja näki vihdoin Camilan tulevan.

»Minä tulen myöhään», virkkoi Camila. »Olen pahoillani. Mitä te haluatte minulle sanoa?»

»En halua loukata teitä, doña Micaela, mutta kun olette sallinut minun nimittää itseänne Camilaksi kaksikymmentä vuotta, luulisin…»

»Camila, lupaa minulle, että tahdot minua kuunnella, lupaa minulle, ettet juokse pois heti ensimmäisen lauseen jälkeen.»

Silloin Camila puhkesi puhumaan odottamattoman kiivaasti: »Setä Pio, kuunnelkaa minua. Te olette hullu, jos luulottelette voivanne taivuttaa minut palaamaan teatteriin. Minua kauhistuttaa, kun muistelen teatteria. Ymmärtäkää se. Teatteri! Teatteri tosiaan! Herjaukset ovat jokapäiväisenä ruokana mokomassa likaisessa paikassa. Ymmärtäkää, että tuhlaatte aikaanne turhaan.»

Setä Pio vastasi lempeästi: »Minä en haluaisi kehottaa sinua palaamaan, jos olet onnellinen näiden uusien ystävien parissa.»

»Ette siis pidä uusista ystävistäni?» vastasi näyttelijätär terävästi.
»Keitä tarjoatte minulle heidän tilalleen?»

»Minä en halua arvostelua, minä en halua neuvoja. Minä vilustun tuotapikaa, minun täytyy palata kotiini. Jättäkää minut, siinä kaikki. Unohtakaa minut.»

»Rakas Camila, älähän suutu. Salli minun puhua sinulle. Siedä minua vielä kymmenisen minuuttia.»

Setä Pio ei ymmärtänyt, miksi Camila itki. Hän ei tiennyt mitä sanoa. Hän puheli umpimähkään: »Sinä et koskaan edes käy teatterissa, ja kaikki panevat sen merkille. Yleisökin nykyisin hupenee. Näytellään vanhaa komediaa ainoastaan kahdesti viikossa; kaikkina muina iltoina esitetään uusia, suorasanaisia ilveilyjä. Kaikki on typerää, lapsellista ja rivoa. Kukaan ei enää osaa puhua espanjaa. Kukaan ei enää osaa edes säädyllisesti kävellä. Kristuksen ruumiin päivänä ne esittivät Belsazarin pidot, jossa sinä olit niin ihmeellinen. Nyt se oli ihan hävettävää.»

Seurasi vaitiolo. Kaunis pilvisarja, ikäänkuin lammaslauma, leijaili mereltä, lipuen kukkuloiden välitse laaksoja ylöspäin. Camila kosketti äkkiä setä Pion polvea, ja hänen kasvonsa olivat kuin kaksikymmentä vuotta sitten. »Suokaa minulle anteeksi, setä Pio, että olen näin häijy. Don Jaime sairastui tänään iltapäivällä. Siinä ei voi tehdä mitään. Hän viruu siellä niin vaaleana ja… niin kummastuneena. Täytyyhän ajatella jotakin muuta. Setä Pio, ei olisi mitään hyötyä siitä, että minä palaisin teatteriin. Yleisö tulee katselemaan suorasanaisia ilveilyjä. Olisimme hupsuja jos yrittäisimme pitää yllä vanhaa komediaa. Lukekoot ihmiset vanhoja näytelmiä kirjoista, jos heitä haluttaa. Ei maksa vaivaa taistella joukkoa vastaan.»

»Ihmeellinen Camila, minä en ollut sinua kohtaan rehellinen ollessasi teatterissa. Minussa oli jotakin turhamaista ylpeyttä. Minä olin sinulle nyrpeissäni siitä ylistyksestä, jonka sinä ansaitsit. Suo minulle anteeksi. Sinä olet aina ollut hyvin suuri taiteilijatar. Jos joudut havaitsemaan, ettet ole onnellinen näiden ihmisten parissa, voisit ajatella Madridiin siirtymistä. Siellä sinä niittäisit voiton laakereita. Myöhemminkin ehdit vielä kantaa doña Micaelan nimeä. Me tulemme jo pian vanhoiksi. Me kuolemme jo pian.»

»Ei, minä en koskaan näe Espanjaa. Koko maailma on samanlainen, Madrid tai Lima.»

»Oh, kunpa voisimme matkustaa pois jollekin saarelle, missä ihmiset tuntisivat sinut itsesi vuoksi. Ja rakastaisivat sinua.»

»Te olette viisikymmenvuotias ja yhä haaveilette moisista saarista, setä Pio.»

Setä Pio kumarsi ja jupisi: »Tietysti minä rakastan sinua, Camila, niinkuin minun aina täytyy ja enemmän kuin voin sanoakaan. Sinuun tutustumiseni on minulle kylliksi koko elämäni ajaksi. Sinä olet nyt suuressa arvossa. Ja sinä olet rikas. Enää en voi sinua millään auttaa. Mutta minä olen aina valmis.»

»Kuinka järjetön te olette», virkkoi Camila hymyillen. »Te sanoitte tuon niinkuin nuoret pojat. Te ette näy vanhetessannekaan mitään oppivan, setä Pio. Ei ole mitään sellaista rakkautta eikä saarta. Teatterissa sitä vain tapaa.»

Camila nousi vihdoin ja sanoi surumielisesti: »Mitä me haastelemmekaan? Ilma käy viileäksi. Minun täytyy mennä sisälle. Teidän pitää alistua kohtaloon. Minä en halua teatteriin.» Vaitiolo. »Ja sitten?… Oh, en minä ymmärrä. Olosuhteiden pakko. Minun täytyy olla, mitä minun täytyy. Älkää tekään yrittäkö ymmärtää. Älkää ajatelko minua, setä Pio. Antakaa vain anteeksi, siinä kaikki. Koettakaa antaa anteeksi.»

Camila seisoi hetkisen hiljaa, etsien jotakin syvästi tuntemaansa, minkä sanoisi holhoojalleen. Ensimmäinen pilvi ehti pengermän kohdalle; tuli pimeä; viimeiset kävelijät lähtivät puutarhasta. Hän ajatteli don Jaimea, don Andrésia ja setä Pioakin. Hän ei voinut löytää sopivia sanoja. Äkkiä hän kumartui suutelemaan setä Pion sormia ja lähti nopeasti pois. Mutta setä Pio istui pitkän aikaa kerääntyvien pilvien uhallakin, väristen onnesta ja yrittäen selvittää itselleen näiden asioiden tarkoitusta.

Äkkiä levisi uutinen koko Liman läpi. doña Micaela Villegas, se nainen, jota ennen nimitettiin Camila Pericholeksi, oli sairastunut isoonrokkoon. Useita satoja muitakin oli kohdannut tartunta, mutta yleinen huomio ja pahanilkisyys keskittyivät näyttelijättäreen. Hurja toivo liikkui kaupungilla, että se kauneus turmeltuisi, jonka avulla hän oli kyennyt kohoamaan alkuperäisestä säädystään. Camilan sairaskammiosta pujahti se sanoma, että hän oli tullut naurettavan rumaksi; ja kateellisten riemumalja täyttyi reunoja myöten. Heti kun kävi päinsä, kuljetutti hän itsensä kaupungista vuoristohuvilaansa. Hän oli järjestänyt siron, pienen palatsinsa myytäväksi; hän palautti jalokivensä niiden lahjoittajille ja möi komeat vaatteensa. Varakuningas, arkkipiispa ja muutamat hoviherrat, jotka olivat olleet hänen vilpittömimpiä ihailijoitaan, piirittivät yhä hänen oveaan kyselyillä ja lahjoilla. Edellisiä ei otettu huomioon, ja lahjat palautettiin sanattomasti. Ei kenenkään muun kuin hänen sairaanhoitajattarensa ja palvelijattariensa ollut sallittu häntä tavata hänen sairautensa alusta asti. Vastaukseksi yhä toisteltuihin yrityksiinsä don Andrés sai häneltä suuren rahasumman ynnä kirjeen, joka oli kyhätty mahdollisimman katkeraan ja ylpeään sävyyn.

Kaikkien kauniiden naisten tavalla, jotka ovat eläessään nähneet alituisesti suitsutettavan kauneudelleen, hän otaksui ilman kyynillisyyttä, että sen täytyi välttämättä olla perustuksena ihmisten kiintymykselle. Tästä lähin täytyi siis jokaisen hänelle osoitetun huomion johtua alentuvasta säälistä, joka heikosti tuoksahti tyydytykseltä näin täydellisen muutoksen vuoksi. Otaksuma, ettei hänen enää sopinut odottaa mitään kiintymystä, kun hänen kauneutensa oli mennyt, oli seuraus siitä tosiasiasta, ettei hän koskaan ollut tuntenut eikä tajunnut muuta rakkautta kuin rakkautta intohimona. Sellainen rakkaus, vaikka se purkautuukin jalomielisyydessä ja huomaavaisuudessa, vaikka se synnyttääkin näkyjä ja suurta runoutta, pysyy aina yhtenä itsekkyyden terävimmistä ilmaisumuodoista. Vasta sitten, kun se on kokenut pitkän orjuuden, itsevihaa, pilkkaa ja suuria epäilyjä, se voi kohota hartaan uskollisuuden piiriin. Moni, joka on kuluttanut koko elinikänsä siihen, voi kertoa meille vähemmän kuin lapsi, joka eilen menetti koiran. Kun hänen ystävänsä jatkoivat ponnistuksiaan vetää hänet jälleen seuraelämään, tuli hän yhä vihaisemmaksi ja lähetteli herjaavia sanomia kaupunkiin.

Yhteen aikaan huhuttiin, että hän aikoi mennä luostariin. Mutta uudet huhut, jotka totesivat, että hän riehui raivokkaana ja epätoivoisena pienellä maatilallaan, kumosivat entiset. Hänen läheisilleen oli hänen epätoivonsa kamala näky. Hän oli varma siitä, että hänen elämänsä oli lopussa, niin hyvin hänen omansa kuin lastensakin. Hysteerisessä ylpeydessään hän oli antanut takaisin enemmän kuin hänellä oli, ja köyhyyden uhka yhtyi hänen tulevaisuutensa yksinäisyyteen ja synkkyyteen. Hänellä ei enää ollut muuta tehtävää kuin kuluttaa päivänsä ärtyneenä yksinäisyydessään pienellä rappeutuvalla maatilalla. Hän mietiskeli tuntikausia vihollistensa riemua, ja hänen kuultiin kävelevän huoneessaan kummallisesti kiljahdellen.

Setä Pio ei sittenkään menettänyt rohkeuttaan. Tekemällä itsensä hyödylliseksi lapsille, puuhaamalla maatilan hoidossa ja hienotunteisella tavalla antaen lainaksi rahoja hän hankki itsellensä pääsyn taloon, vieläpä hunnutetun emännänkin luo. Mutta tällöinkin Camila, ylpeydessään varmana siitä, että tuo mies sääli häntä, ruoski häntä kielellään ja tunsi omituista mielihyvää ilkkuessaan hänelle parhaansa mukaan. Setä Pio rakasti häntä sitä enemmän, ymmärtäen paremmin kuin hän itse kaikki hänen nöyryytetyn henkensä toipumisen asteet. Mutta eräänä päivänä sattui jotakin, minkä vuoksi hän menetti osallisuutensa Camilan sielulliseen parantamiseen.

Hän työnsi auki erään oven. Camila luuli sen lukinneensa. Hetkiseksi oli hänet vallannut hupsu salainen toivo: hän oli päättänyt tehdä tahnaa liidusta ja kermasta sivelläkseen sitä kasvoilleen. Hän, joka niin usein oli virnistellyt hovin jauhotetuille isoäideille, pysähtyi muutamaksi tuokioksi miettimään, eikö hän näyttämöllä ollut oppinut mitään, mistä hänelle nyt olisi hyötyä. Hän luuli lukinneensa oven, ja kiireisin käsin, mieli jännittyneenä hän siveli tahnakerroksen kasvoilleen, mikä teki hänet hullunkurisen vaaleaksi, ja hänen katsellessaan peiliin ja huomatessaan yrityksensä hyödyttömyyden osuivat hänen silmänsä ovella ihmeissään seisovan setä Pion heijastuskuvaan. Hän nousi parahtaen tuoliltaan ja kätki kasvot käsiinsä.

»Menkää pois! Menkää iäksi pois talostani!» huusi hän. »Minä en enää koskaan tahdo teitä nähdä.» Häpeissään hän ajoi miehen pois solvauksin ja vihaisin sanoin, seurasi häntä alas käytävään ja heitteli esineitä portaita alas hänen peräänsä. Hän antoi tilanhoitajalleen käskyn, jonka mukaan setä Piolta oli kielletty talossa käynti. Mutta tämä jatkoi viikon ajan yrityksiään tavata Camilaa jälleen. Vihdoin hän palasi Limaan, kulutti aikaansa, miten parhaiten osasi, mutta ikävöi Camilan luo kuin kahdeksantoistavuotias poika. Lopuksi hän keksi sotajuonen ja palasi vuoristoon pannakseen sen täytäntöön.

Eräänä aamuna hän nousi ennen päivänkoittoa ja paneutui pitkälleen maahan Camilan ikkunan alle. Hän matki pimeässä itkun ääntä ja mahdollisimman tarkasti nuoren tytön itkemistä. Tätä hän jatkoi kokonaisen neljännestunnin. Hän ei sallinut äänensä paisua kuuluvammaksi kuin mitä italialaiset soittotaiteilijat sanoisivat pianoksi, mutta hän keskeytti sen usein toivoen, että jos Camila nukkui, se syöpyisi hänen tajuntaansa yhtä paljon jatkuvaisuudellaan kuin asteellaankin. Ilma oli viileä ja herttainen. Ensimmäinen heikko valojuova ilmestyi vuorenhuippujen takaa, ja idässä värähteli aamutähti yhä vienommin ja hellemmin. Syvä hiljaisuus verhosi kaikki talon rakennukset; vain tilapäinen tuulenhenkäys pani ruohon huoahtelemaan. Äkkiä sytytettiin lamppu Camilan huoneessa, ikkunaluukku työnnettiin auki, ja hunnutettu pää kurottautui ulos.

Camila kysäisi uudestaan äänensävyllä, jossa oli kärsimätön vivahdus:
»Kuka siellä on? Kuka siellä itkee?»

»Doña Micaela, armollinen rouva, minä pyydän teitä tulemaan tänne luokseni.»

»Minä olen tyttöraukka. Minä olen Estrella. Minä pyydän teitä tulemaan avuksi. Älkää kutsuko palvelijatartanne. Minä pyydän, doña Micaela, tulkaa itse.»

Camila oli hetkisen ääneti ja sanoi sitten: »No, minä tulen», ja sulki luukun. Sitten hän ilmestyi rakennuksen nurkan takaa. Hänellä oli paksu viitta, joka laahasi kasteessa. Hän pysähtyi jonkin matkan päähän ja virkkoi: »Tule tänne, missä minä seison. Kuka sinä olet?»

Setä Pio nousi: »Camila, se olen minä… setä Pio. Suo minulle anteeksi, mutta minun täytyy sinua puhutella.»

»Jumalan äiti, milloin minä pääsen tuosta kauheasta ihmisestä? Ymmärtäkää: minä en halua tavata ketään. Minä en halua puhutella ainoatakaan ihmistä. Minun elämäni on loppunut. Siinä kaikki.»

»Camila, pitkän yhdessä viettämämme elämän nimessä minä pyydän sinua myöntämään minulle yhden asian. Sitten minä lähden pois enkä koskaan kiusaa sinua enää.»

»Minä lupaan sinulle, etten sinua enää koskaan kiusaa, jos minua tämän kerran kuuntelet.» Camila riensi nurkan ympäri ovelle rakennuksen toiselle sivulle, ja setä Pion täytyi juosta hänen rinnallaan ollakseen varma, että toinen kuuli hänen sanansa. Camila pysähtyi.

»Mitä se sitten on? Sanokaa nopeasti. On kylmä. Minä en ole terve.
Minun täytyy palata huoneeseeni.»

»Camila, salli minun ottaa don Jaime vuodeksi asumaan kanssani Limassa. Salli minun olla hänen opettajanaan. Salli minun opettaa hänelle kastiliankieltä. [Kastilian murretta (lengua castellana) pidetään Espanjassa mallikielenä, johon kirjakieli perustuu. Suom.] Täällä hänet on jätetty palkollisten huostaan. Hän ei opi mitään.»

»Camila, mitä hänestä tulee? Hänellä on hyvä pää, ja hän tahtoo oppia.»

»Hän on sairas. Hän on hento. Teidän kotinne on sikolätti. Ainoastaan maalla asuminen on hänelle terveellistä.»

»Mutta hän on paljon vahvistunut muutamina viime kuukausina. Minä lupaan siistitä asumukseni. Minä pyydän äiti Maria del Pilarilta taloudenhoitajattaren. Täällä hän oleskelee sinun talleissasi kaiken päivää. Minä opetan hänelle kaikkea, mitä herrasmiehen tulee tietää. Miekkailua, latinaa ja musiikkia. Me luemme kaikki…»

»Äitiä ei voida sillä tavalla erottaa lapsestaan. Se on mahdotonta. Olette hupsu, kun olette sellaista ajatellutkaan. Lakatkaa ajattelemasta minua ja kaikkea, mikä minua koskee. Minua ei ole enää olemassa. Minä ja lapseni tulemme toimeen parhaamme mukaan. Älkää yrittäkö minua toiste häiritä. Minä en tahdo tavata ketään ihmisolentoa.»

Nyt setä Pio tunsi, että hänen oli turvauduttava ankariin keinoihin.
»Maksa sitten minulle rahat, jotka olet minulle velkaa», sanoi hän.

Camila seisoi hiljaa, hämillään. Itsekseen hän tuumi: — Elämä on liian kamalaa kestettäväksi. Milloinkahan minä kuolen? — Hetkisen perästä hän vastasi setä Piolle käheällä äänellä: »Minulla on varsin vähän rahaa. Minä maksan teille, mitä voin.

»Minä tahdon maksaa teille nyt. Minulla on täällä joitakin jalokiviä. Sitten ei meidän enää koskaan tarvitse tavata toisiamme.» Hän häpesi köyhyyttään. Hän astui muutaman askeleen, kääntyi ja sanoi: »Nyt näen, että te olette varsin kovasydäminen mies, mutta onhan oikein, että maksan teille, mitä olen velkaa.»

»Ei, Camila, minä sanoin sen vain antaakseni pontta pyynnölleni. Minä en ota sinulta mitään rahoja. Mutta lainaa minulle don Jaime vuodeksi. Minä rakastaisin häntä ja pitäisin hänestä kaikin tavoin huolta. Vahingoitinko minä sinua? Olinko minä sinulle huono opettaja menneinä vuosina?»

»Julmaa on, että yhä tiukkaatte kiitollisuutta, kiitollisuutta, kiitollisuutta. Minä olin kiitollinen — sillä hyvä! Mutta nyt kun en enää ole sama nainen, ei ole jäljellä mitään kiitollisuuden syytä.» Seurasi äänettömyys. Hänen silmänsä katselivat tähteä, joka näkyi johtavan koko taivasta ihmeineen. Suuri tuska oli hänen sydämessään, tarkoituksettoman maailman tuska. Sitten hän sanoi: »Jos Jaime haluaa lähteä mukaanne, niin hyvä on. Minä puhun hänelle aamulla. Jos hän haluaa lähteä kanssanne, niin tapaatte hänet majatalossa puolenpäivän aikaan. Hyvää yötä. Jääkää Jumalan haltuun!»

Camila palasi sisälle. Seuraavana päivänä ilmestyi vakava, pieni poika majataloon. Hänen hienot vaatteensa olivat nyt rikkinäiset ja tahraiset, ja hänellä oli kainalossaan pieni mytty ylimääräisiä alusvaatteita. Hänen äitinsä oli antanut hänelle kultakolikon taskurahoiksi ja pienen, pimeässä välkkyvän kiven unettomina öinä katseltavaksi. He lähtivät yhdessä rattailla, mutta setä Pio huomasi pian, että tärinä ei tehnyt pojalle hyvää. Niinpä hän kantoi poikaa olallaan. Kun he lähestyivät San Luis Reyn siltaa, koetti Jaime salata häpeänsä, sillä hän tiesi, että yksi niitä hetkiä oli tulossa, jotka erottivat hänet muista ihmisistä. Hän oli erikoisesti häpeissään siksi, että setä Pio oli juuri saavuttanut erään tuttavansa, merikapteenin. Ja juuri kun he tulivat sillalle, puhui hän vanhalle naiselle, joka matkusti nuoren tytön kanssa. Setä Pio sanoi, että he sillan yli päästyään istahtaisivat levähtämään — mutta se osoittautui tarpeettomaksi.

VIIDES OSA

EHKÄ TARKOITUS

Uusi kivisiltä on rakennettu vanhan tilalle, mutta tapaus ei ole unohtunut. Sen muisto elää sananparsissakin. »Voin tavata sinut tiistaina, ellei silta sorru», sanoo limalainen. »Serkkuni elää San Luis Reyn sillan ääressä», selittää toinen, ja hymy värähtää seurueen kasvoilla, sillä tuokin merkitsee, että Damokleen miekka riippuu mainitun henkilön pään päällä. Tästä tapaturmasta on joitakin runoja, joita tavataan klassillisten joukossa jokaisessa perulaisessa lukemistossa, mutta varsinaisena kirjallisena muistomerkkinä on veli Juniperin teos.

Sadoin eri tavoin voi miettiä asianhaaroja. Veli Juniper ei koskaan olisi tullut käyttäneeksi menetelmäänsä, jollei hän olisi ollut ystävyyssuhteissa erääseen San Martinin yliopiston opettajaan, jonka puoliso oli eräänä aamuna karannut laivalla jonkun sotilaan seurassa Espanjaan ja jättänyt miehensä huollettaviksi kaksi kehtolasta, molemmat tyttöjä. Tämä mies omisti kaiken sen katkeruuden, joka veli Juniperilta puuttui, ja hänelle tuotti eräänlaista riemua se vakaumus, että maailmassa oli kaikki hullusti. Hän kuiskaili fransiskaanin korvaan sellaisia ajatuksia ja kaskuja, jotka kielsivät uskon, että maailmaa oli mikään johtamassa. Hetkiseksi tuli silloin veljen silmiin tuskan, melkein epätoivon ilme; sitten hän alkoi kärsivällisesti selittää, miksi moiset tarinat eivät tuottaneet mitään vaikeuksia uskovaisille. »Oli kerran Neapelin ja Sisilian kuningatar», puhui tiedemies, »joka huomasi, että hänellä oli kyljessään äkäinen ajos. Hädissään hän käski kaikkien alamaistensa langeta rukouksiin ja määräsi, että kaikkiin vaatteisiin Sisiliassa ja Neapelissa ommeltaisiin toivon ristejä. Hänen kansansa rakasti häntä suuresti, ja kaikki rukoukset ja kirjailut olivat vilpittömiä, mutta tehottomia. Nyt hän lepää Monrealen loistossa, ja jonkin tuuman päässä hänen sydämensä yläpuolella saa lukea sanat: Minä en pelkää mitään turmaa.»

Kuulemalla paljon tällaista uskon ilkkumista veli Juniper sai sen varman käsityksen, että oli tullut aika antaa maailmalle todistus, taulukkoihin perustuva todistus vakaumuksesta, joka hänellä oli niin kirkkaana ja kiihkeänä. Kun rutto vieraili hänen rakkaassa kylässään Puertossa ja vei hautaan suuren joukon talonpoikia, hän laati salaa selostuksen viidentoista uhrin ja yhtä monen jälkeenjääneen ominaisuuksista, tilaston heidän arvostaan sub specie aeternitatis [iäisyyden kasvojen edessä]. Jokainen sielu arvioitiin kymmenjärjestelmän mukaan hyvyytensä, uskonnollisen hartautensa ja taloudellisen merkityksensä puolesta. Tässä on näytepalanen tuota pitkälle tähtäävää karttaa:

  Alfonso G 4 4 10
  Nina 2 5 10
  Manuel B 10 10 0
  Alfonso V. -8 -10 10
  Vera N 0 10 10

Asia oli vaikeampi kuin hän oli odottanut. Melkein jokainen henkilö tukalassa rajayhteiskunnassa osoittautui taloudellisesti korvaamattomaksi, joten kolmas sareke oli miltei tarpeeton. Tutkijain täytyi turvautua minus-numeroihin verratessaan Alfonso V:n luonteenpiirteitä muihin, koska tämä ei ainoastaan ollut paha, kuten Vera N., vaan pahuuden levittäjä eikä ainoastaan karttanut kirkkoa, vaan pyrki muitakin siitä vieroittamaan. Vera N. oli tosiaan paha, mutta hän oli mallikelpoinen hartaudenharjoittaja ja täyden rukoushuoneen päätuki. Näistä surullisista seikoista veli Juniper kyhäsi jokaiselle maalaiselle arvonumeron. Hän laski yhteen uhrien arvosanain kokonaismäärän verraten sitä jälkeenjääneiden ansioluetteloon ja havaitsi, että kuolleet olisivat viisi kertaa paremmin ansainneet tulla säästetyiksi. Näytti melkein siltä, että ruton raivo oli kohdistettu Puerton kylän todella kunnollisia asukkaita vastaan. Ja sinä iltapäivänä veli Juniper lähti kävelylle Tyynenmeren rannikolle. Hän repi muistiinpanonsa ja heitti ne aaltoihin; hän katseli tuntikauden suuria helmenvärisiä pilviä, jotka riippuivat taivaanrannalla meren yläpuolella, ja tuo kauneus synnytti hänessä alistumisen tunteen, jota hän ei sallinut järkensä eritellä. Epäsuhde uskon ja tosiasiain välillä on suurempi kuin yleensä otaksutaan.

Mutta San Martinin opettajalla oli toinen tarina, joka ei ollut yhtä kumoava, ja se luultavasti antoi veli Juniperille aiheen menettelyynsä San Luis Reyn sillan sortumisen jälkeen.

Tämä opettaja käveli kerran Liman tuomiokirkon läpi ja pysähtyi lukemaan erään naisen hautakirjoitusta. Hän luki, alaleuan yhä enemmän työntyessä ulospäin, että vainaja oli kahdenkymmenen vuoden aikana ollut kotinsa keskus ja ilo, että hän oli ollut ystäviensä riemu, että kaikki, jotka hänet tapasivat, ihmettelivät hänen hyvyyttään ja kauneuttaan ja että hän nyt lepäsi siinä odottamassa Herransa paluuta. Ja sinä päivänä, jolloin San Martinin opettaja luki nuo sanat, hänellä oli ollut paljon tuskittelun aihetta, ja kohottaen silmänsä hautakirjoituksesta hän puhui raivokkaasti ääneensä: »Mikä häpeä, että moista jatketaan! Jokainen tietää, ettemme tässä maailmassa tee muuta kuin tyydytämme omia oikkujamme. Miksi pitkitetään tuota epäitsekkyyden satua? Miksi pidetään elossa tuo huhu uhrautuvasta alttiudesta?»

Ja näin sanoen hän päätti paljastaa tämän kivenhakkaajien salaliiton. Nainen oli ollut vainajana vasta kaksitoista vuotta. Hän etsi käsiinsä hänen palkollisensa, hänen lapsensa ja ystävänsä. Ja kaikkialla, mihin hän tuli, olivat tuon naisen luonteenpiirteet suloisen tuoksun lailla eläneet hänen jälkeensä, kaikkialla, missä häntä mainittiin, kohosi huulille kärsivä hymy, ja vakuutettiin, ettei hänen herttaisuuttaan voinut sanoin kuvailla. Hänen lastenlastensakin kiihkeää nuoruutta, vaikkeivät he olleet häntä koskaan nähneet, painoi vaikeana esikuvana se tieto, että oli mahdollista elää niin hyvin. Ja mies seisoi hämmästyneenä; mutta vihdoin hän jupisi: »Se, mitä sanoin, on kuitenkin totta. Tuo nainen oli poikkeus — ehkä poikkeus.»

Laatiessaan kirjaansa näistä henkilöistä veli Juniper näkyi pahasti pelänneen, että hän jättämällä pois vähäisimmänkään yksityiskohdan saattaisi menettää jonkin opastavan vihjauksen. Mitä kauemmin hän työskenteli, sitä enemmän hän aavisteli kompastelevansa suuressa pelottavassa hämärässä, ja sitä enemmän hän arasteli. Hänelle ilkkuivat aina yksityiskohdat, jotka näyttivät olevan perin tärkeitä, kunhan hän vain löytäisi niille kehyksen. Hän pani kaikki sen käsityksen varaan, että kun hän — tai joku viisaampi pää — lukisi kirjan kahteenkymmeneen kertaan, lukemattomat tosiasiat alkaisivat äkkiä liikkua, kertyä kokonaisuudeksi ja paljastaa salaisuutensa. Montemayorin markiisittaren kokki kertoi hänelle, että hänen emäntänsä eli melkein yksinomaan riisillä, kalalla ja muutamilla hedelmillä, ja veli Juniper merkitsi sen muistiin siltä varalta, että se jonakin päivänä paljastaisi henkisen piirteen. Don Rubio sanoi markiisittaresta, että tällä oli tapana kutsumatta saapua hänen pitoihinsa varastellakseen lusikoita. Muuan kaupungin laidalla asuva kätyri selitti, että doña Maria kävi hänen luonaan esittämässä sairaalloisia kysymyksiä, kunnes hänen oli täytynyt karkoittaa koko nainen oveltaan kuin kerjäläinen. Kaupungin kirjakauppias ilmoitti, että markiisitar oli yksi Liman kolmesta valistuneimmasta henkilöstä. Hänen isännöitsijänsä vaimosta hän oli hajamielinen, mutta täynnä hyvyyttä. Elämäkerran kirjoittaminen on vaikeampaa kuin yleensä otaksutaan.

Veli Juniper totesi, että vähimmin oli saatavissa tietoja niiltä, jotka olivat enimmin tulleet kosketuksiin hänen tutkimuksensa kohteiden kanssa.

Äiti Maria del Pilar jutteli hänelle laajalti Pepitasta, mutta jätti mainitsematta omat tätä tyttöä koskevat suuret suunnitelmansa. Alussa oli vaikea päästä Pericholen puheille, mutta sittemmin hän oppi pitämäänkin fransiskaanista. Hänen kuvauksensa setä Piosta oli jyrkässä ristiriidassa niiden monien selväävien todistusten kanssa, joita hän oli muualta kuullut. Camilan viittaukset poikaansa olivat harvat ja tuskallisesti myönnetyt. Silloin päättyi keskustelu äkkiä. Kapteeni Alvarado kertoi Estebanista ja setä Piosta mitä voi. Ne, jotka tässä maailmassa enimmin tietävät, ovat pidättyväisimmät.

Säästän lukijani niistä liioitteluista, joihin veli Juniper joutui yleistäessään ilmiöitä. Ne takertuvat meihin alinomaa. Hän luuli samassa tapaturmassa näkevänsä jumalattomien rangaistuksen ja hyville varhaisen kutsun taivaaseen. Hän luuli näkevänsä ylpeyden ja varallisuuden joutuvan häpeään havainnollisena opetuksena maailmalle ja nöyryyden tulevan kruunatuksi ja palkituksi kaupungin valistamiseksi. Mutta veli Juniper ei tyytynyt näihin syihin. Olihan mahdollista, ettei Montemayorin markiisitar ollut mikään ahneuden hirviö enempää kuin setä Piokaan pelkkä oman nautinnon ja mukavuuden tavoittelija.

Kun kirja oli valmis, sattui se joutumaan eräiden tuomarien silmiin ja julistettiin pian harhaoppiseksi. Se määrättiin poltettavaksi torilla tekijänsä kerällä. Veli Juniper alistui päätökseen, että paholainen oli käyttänyt häntä aseena pannakseen toimeen mahtavan sotaretken Perussa. Hän istui vankikopissaan tuon viimeisen yön yrittäen löytää omasta elämästään sitä mallia, jota oli turhaan etsinyt viiden muun henkilön elämäntarinasta. Hän ei ollut kapinallinen. Hän oli halukas uhraamaan henkensä kirkon puhtauden puolesta. Mutta hän toivoi jonkin äänen jostakin todistavan hänelle, että hän sentään oli tarkoittanut uskonnon parasta. Hän luuli, ettei maailmassa ollut ketään, joka häntä uskoi. Mutta seuraavana päivänpaisteisena aamuna oli isossa väkijoukossa montakin, jotka häntä uskoivat, sillä häntä rakastettiin paljon.

Saapui pieni lähetystö Puerton kylästä, ja Nina (hyvyys 2, hurskaus 5, hyödyllisyys 10) ja muut seisoivat nolostuneina, jopa hämmästyneinä, kun heidän pieni munkkinsa uhrattiin ahneille liekeille. Silloinkin, vielä silloinkin värähti hänen sydämessään itsepintainen hermo tiukaten, ettei ainakaan pyhä Fransiskus olisi häntä kokonaan tuominnut, ja — tohtimatta vedota suurempaan nimeen, koska hän näkyi niin helposti erehtyvän näissä asioissa — hän huusi kahdesti pyhää Fransiskusta, heittäytyi liekkiä vasten ja kuoli hymyhuulin.

Surumessun päivä oli kirkas ja lämmin. Mustat silmät ammollaan pelonsekaisesta kunnioituksesta tulvivat limalaiset katuja pitkin tuomiokirkkoonsa ja seisoivat töllistellen mustaan sametti- ja hopearöykkiöön. Ihmeellisten ja melkein puisevien vaatteittensa kehyksessä hikoili arkkipiispa korokkeellaan, silloin tällöin tuntijan korvalla tarkaten Viktorian kontrapunktien hiveleviä sointuja. Kuoro oli uudestaan opiskellut ne sivut, jotka Tomas Luis oli hyvästinään musiikille säveltänyt ystävälleen ja suojelijalleen Itävallan keisarinnalle, ja kaikki tuo suru ja sulous, kaikki espanjalainen realismi, joka tihkui italialaisen tyylin läpi, kohosi ja laski mantiljain meren yli. Virkaväreissään ja höyhenkoristuksissaan polvistui don Andrés sairaana ja tuskastuneena. Hän tiesi, että väkijoukko vilkui häneen salavihkaa, odottaen hänen näyttelevän ainoan poikansa menettäneen isän osaa. Hän mietti, oliko Perichole ehkä saapuvilla. Hänen ei ollut koskaan tarvinnut olla näin kauan tupakoimatta. Kapteeni Alvarado tunkeutui hetkiseksi sisälle päiväpaisteiselta torilta. Hän vilkaisi mustien hiuksien ja pitsien pensaston yli kynttiläkulkueeseen ja suitsutusten savurihmoihin. — Kuinka valheellista, kuinka epätodellista! — jupisi hän ja livahti jälleen ulos. Hän käveli alas meren rannalle ja istahti aluksensa reunalle, tuijottaen kirkkaaseen veteen. — Onnellisia ovat hukkuneet, Esteban, — virkkoi hän.

Uutimien takana istui abbedissa tyttöineen. Edellisenä iltana hän oli riuhtaissut erään epäjumalan sydämestään, ja se kokemus oli tehnyt hänet kalpeaksi, mutta lujaksi. Hän oli tottelevaisesti alistunut tunnustamaan, ettei ollut väliä, edistyikö hänen työnsä vai ei; riitti, että hän työskenteli. Hän oli parantumattomia potilaita vaaliva sairaanhoitajatar; hän oli pappi, joka alati palaa virkatoimeensa alttarin ääreen, vaikkei sen luo saavu kuulijoita. Ei olisi mitään Pepitaa hänen työtään laajentamassa; se joutuisi hänen velttojen ja välinpitämättömien virkatoveriensa käsiin. Taivaalle näkyi riittävän se, että Perussa oli hetkiseksi kukkinut ja kuihtunut epäitsekäs rakkaus. Hän painoi otsaansa kättään vasten, kuunnellen pitkää, hellää säveltä, jonka sopraano kohottaa Herran kiitoksessa. — Minun hellyydessäni olisi pitänyt olla enemmän tuota väriä, Pepita. Minun elämässäni olisi pitänyt olla enemmän tuota sävyä. Minä olen puuhannut liian ahkerasti, — lisäsi hän katuvasti, ja hänen sielunsa vaipui vähitellen rukoukseen.

Camila oli lähtenyt maatilaltaan saapuakseen surumessuun. Hänen sydämensä oli täynnä tyrmistystä ja ihmettelyä. Tässä oli taaskin huomautus taivaasta; nyt puhuttiin hänelle kolmatta kertaa. Hänen isorokkonsa, Jaimen sairaus ja nyt sillan luhistuminen — oh, ne eivät olleet sattumia. Hän oli niin häpeissään kuin kirjoitusta olisi ilmestynyt hänen otsalleen. Palatsista saapunut määräys tiedotti, että varakuningas aikoi lähettää hänen molemmat tyttärensä luostarikouluun Espanjaan. Se oli oikein. Hän oli yksin. Hän keräsi konemaisesti muutamia kapineita ja lähti matkalle kaupunkiin ollakseen läsnä surumessussa. Mutta hänen mieleensä juolahti, kuinka väkijoukko tuijottaisi hänen Pionsa ja hänen poikansa ruumiisiin; hän muisti pitkät kirkonmenot ikäänkuin kuilun, johon rakkaat putoavat, ja hänen mieleensä tuli dies irae ja sen vihainen myrsky, johon yksilö häviää miljoonien vainajien joukkoon, muotojen hämärtyessä ja piirteiden kuihtuessa.

Vähän edempänä kuin matkansa puolivälissä hän livahti San Luis Reyn kirkkoon ja polvistui pilaria vasten levähtääkseen. Hän etsi muististaan, koettaen elävöittää itselleen noiden kahden kasvot. Hän odotti jonkin liikutuksen ilmenemistä. — Mutta en tunne mitään, — kuiskasi hän itsekseen. — Minulla ei ole sydäntä. Olen tolkuton naispoloinen, siinä kaikki. Minut on suljettu ulkopuolelle. Minulla ei ole sydäntä. No, en yritäkään mitään ajatella; lepäänhän vain tässä. — Ja tuskin hän oli vaiennut, kun tuo kauhea tulkitsematon tuska jälleen valtasi hänet, se tuska, ettei hän enää kertaakaan saisi puhutella setä Pioa ja kertoa hänelle rakkaudestaan ja edes kerran rohkaista Jaimea kärsimyksissä. Hän hypähti rajusti pystyyn. — Minä tuotan jokaiselle pettymyksen, — huudahti hän. — He rakastavat minua, ja minä tuotan heille pettymyksen.

Hän palasi maatilalle ja vietti vuoden ajan epätoivossa itseään syytellen. Eräänä päivänä hän kuuli sattumalta, että ihmeellinen abbedissa oli samassa tapaturmassa menettänyt kaksi henkilöä, joita hän rakasti. Hänen ompelunsa putosi hänen kädestään: hän siis tietäisi, hän selittäisi. — Mutta ei, mitäpä hän minulle sanoisi? Hän ei edes uskoisi, että minunlaiseni ihminen voisi rakastaa tai menettää.

Camila päätti sittenkin mennä Limaan ja katsella abbedissaa etäältä. — Jos hänen kasvonsa osoittavat, ettei hän hylkisi minua, niin menen häntä puhuttelemaan, — tuumi hän.

Sitten hän hiiviskeli luostarikirkon lähellä ja ihastui nöyrästi noihin vaatimattomiin, vanhoihin kasvoihin, vaikka ne häntä hiukan pelottivat. Vihdoin hän kävi abbedissan luona.

»Ah niin. Olenkin jo pitkän aikaa halunnut tutustua teihin, mutta minulle sanottiin, että te ette halunnut näyttäytyä. Tekin, tietääkseni, menetitte San Luis Reyn sillan sortumisessa…»

Camila nousi ja horjui. Siinä taaskin tuo tuskan ota, kuolleiden kädet, joita hän ei voinut tavoittaa. Hänen huulensa olivat kalpeat. Hänen tukkansa harjasi abbedissan povea: »Äiti, mitä minun on tehtävä? Minä olen ihan yksin. Minulla ei ole mitään maailmassa. Minä rakastan heitä. Mitä minun on tehtävä?»

Abbedissa katsoi häneen tarkasti. »Tyttäreni, täällä on kuuma. Menkäämme puutarhaan. Siellä voitte levähtää.» Hän viittasi erästä luostarin tyttöä tuomaan vettä. Hän jatkoi puhuen konemaisesti Camilalle: »Minä olen jo pitkän aikaa halunnut teihin tutustua, señora. Jo ennen sitä tapaturmaa halusin hartaasti teidät tuntea. Minulle kerrottiin, että kun esitettiin autos sacramentales, te olitte hyvin suuri ja kaunis näyttelijätär Belsazarin pidoissa.»

»Oi, äiti, ette saa noin sanoa. Minä olen syntinen. Te ette saa noin sanoa!»

»Kas tässä, juokaa tämä, lapseni. Meillä on kaunis puutarha, eikö teidänkin mielestänne?» Te tulette usein meitä katsomaan ja jonakin päivänä tapaatte sisar Juanan, joka on ylipuutarhurimme. Ennenkuin hän astui luostariin, hän oli tuskin koskaan nähnyt puutarhaa, sillä hän työskenteli kaivoksissa ylhäällä vuoristossa. Nyt kaikki kasvaa hänen hoidossaan. On kulunut vuosi onnettomuudestamme, señora. Minä menetin kaksi, jotka olivat lapsina olleet orpokodissani, mutta tehän menetitte oman lapsenne?»

Ja sitten Camilan pitkäaikaisen epätoivon, hänen varhaisista tyttövuosista jatkuneen yksinäisen, itsepintaisen epätoivonsa tyrsky purkautui ja hän sai levon tässä tomuisessa, ystävällisessä helmassa sisar Juanan suihkulähteiden ja ruusujen keskellä.

Mutta missä olisi kylliksi kirjoja sisältääkseen nämä tapaukset, jotka eivät olisi olleet samat ilman sillan sortumista? Sellaisten joukosta valitsen vielä yhden.

»Abuirren kreivitär haluaa teitä tavata», virkkoi maallikkosisar abbedissan toimiston ovelta.

»Oh, rahoja, Inez, rahoja sokeainkotiani varten. Nopeasti, pyydä hänet sisälle.»

Pitkä, jokseenkin raukea kaunotar astui huoneeseen. doña Clara, joka tavallisesti oli niin tyyni ja asiallinen, näytti kerran hämmentyneeltä. »Onko teillä kiirettä, rakas äiti? Saanko hetkisen puhutella teitä?»

»Minä olen vapaa, tyttäreni. Suokaa anteeksi vanhan naisen muistamattomuus; olenko tuntenut teidät jo ennemmin?»

»Äitini oli Montemayorin markiisitar…» doña Clara arveli, ettei abbedissa ollut ihaillut hänen äitiään, eikä halunnut sallia vanhemman naisen puhua ennenkuin hän itse oli pitkässä intohimoisessa esityksessä puolustanut doña Mariaa. Raukeus hävisi hänen itsesoimaukseensa.

Vihdoin abbedissa kertoi hänelle Pepitasta, Estebanista ja Camilan vierailusta. »Kaikki olemme hairahtuneet. Ihminen tahtoo tulla rangaistuksi. Ihminen on halukas kaikenlaisiin sovitustöihin, mutta tiedättekö, tyttäreni, että rakkaudessa — tuskin sen tohdin sanoa, — mutta rakkaudessa eivät edes erehdyksemme näy voivan käydä pitkäaikaisiksi?»

Kreivitär näytti abbedissalle doña Marian viimeisen kirjeen. Äiti Maria ei tohtinut lausua ääneensä, kuinka suuresti hän ihmetteli, että tuollaisia sanoja — sanoja, joita sittemmin koko maailma on riemuiten toistellut — voisi pulputa esille Pepitan emännän sydämestä. — Opi nyt, — kehotti hän itseään, — opi vihdoinkin tajuamaan, että kaikkialta voi odottaa jotakin kaunista ja jaloa. — Ja hän tunsi itsensä ylen iloiseksi kuin nuori tyttö tästä uudesta todistuksesta, että ne luonteenpiirteet, joita hän elämässä etsi, olivat kaikkialla, että maailma oli valmis. »Tahdotteko osoittaa minulle ystävällisyyttä, tyttäreni? Sallittuko minun näyttää teille työni?»

Aurinko oli mennyt mailleen, mutta abbedissa opasti lyhty kädessä vierastaan käytävästä toiseen. Doña Clara näki vanhat ja nuoret, sairaat ja sokeat, mutta kaikkein enimmin hän katseli tuota väsynyttä, kirkashenkistä vanhaa naista, joka häntä saatteli. Abbedissa seisahtui joskus ovikäytävään ja sanoi äkkiä: »En voi karkoittaa mielestäni sitä ajatusta, että jotakin voitaisiin tehdä kuuromykille. Minusta tuntuu, että joku kärsivällinen ihminen voisi… voisi keksiä heille kielen. Tiedättehän, että niitä on Perussa sadoittain. Muistatteko, olisiko kukaan Espanjassa heitä varten keksinyt mitään keinoa? No, kerran vielä keksitään.» Tai hetkistä myöhemmin: »Kuulkaahan, minä ajattelen yhä, että jotakin voitaisiin tehdä mielisairaiden hyväksi. Minä, nähkääs, olen vanha enkä voi matkustaa sinne, missä tällaisia asioita pohditaan, mutta minä tarkkaan heitä toisinaan, ja minusta näyttää… Espanjassahan kai nykyisin ollaan heitä kohtaan suopeita? Minusta näyttää, että tässä on jotakin salaista, meiltä kätkettyä, melkein käsivartemme ulottuvissa. Jos joskus Espanjassa kuulette jotakin, mistä olisi meille apua, ettekö kirjoittaisi minulle kirjettä… jollei teillä ole liian kiirettä?»

Vihdoin, sitten kun doña Clara oli nähnyt keittiötkin, abbedissa sanoi: »Nyt suonette minulle anteeksi, sillä minun pitää mennä heikoimpien sairaiden suojaan lausuakseni heille muutamia sanoja, joita he ajattelisivat, kun eivät voi nukkua. Minä en pyydä teitä tulemaan sinne kanssani, sillä te ette ole tottunut sellaiseen — sellaiseen voihkinaan ja muuhun. Muutoin puhunkin heille vain niinkuin puhutaan lapsille.» Hän vilkaisi vieraaseensa, kaino, kaihoisa hymy huulillaan. Äkkiä hän katosi hetkiseksi ja palasi erään avustajattarensa kanssa, johon sillalla sattunut tapaturma oli myöskin koskenut ja joka oli aikaisemmin ollut näyttelijätär. »Hän jättää minut», sanoi abbedissa, »ryhtyäkseen johonkin työhön kaupungilla, ja puhuttuani täällä minunkin pitää jättää teidät molemmat, sillä jauhokauppias ei odota minua kauemmin, ja haastelumme vie pitkän ajan.»

Mutta doña Clara seisoi ovella, abbedissan puhutellessa heitä lamppu laskettuna lattialle viereensä. Äiti Maria seisoi selin ovenpieltä vasten; potilaat lepäsivät riveissä, katsellen kattoon ja koettaen pidätellä henkeään. Hän haasteli sinä iltana kaikista, jotka olivat ulkona pimeydessä (hän ajatteli vain Estebania, ajatteli vain Pepitaa), joilla ei ollut ketään, kenen puoleen kääntyä ja joita maailma ehkä murjoi vielä enemmän, ilman tarkoitusta. Ja ne, jotka lepäsivät täällä vuoteillaan, tunsivat olevansa turvassa, jonka abbedissa oli heille valmistanut. Täällä oli valoa ja lämpöä, ja ulkona oli pimeys, jonne he eivät haluaisi, vaikka pääsisivät vapaiksi tuskasta ja kuolemastakin. Mutta hänen puhuessaankin liikkui hänen sielunsa pohjalla toisia mietteitä. — Nytkään — ajatteli hän, — tuskin kukaan muu muistaa Estebania ja Pepitaa kuin minä itse. Camila muistelee ainoastaan poikaansa ja setä Pioa, tämä rouva ainoastaan äitiään. Mutta pian me kuolemme, ja kaikki muisto noista viidestä häipyy maan päältä; ja meitä itseämme rakastetaan hetkinen ja sitten meidät unohdetaan. Mutta rakkaus on ollut kylliksi; kaikki rakkauden sykähdykset palaavat rakkauteen, joka ne synnytti. Muistokaan ei ole rakkaudelle välttämätön. On olemassa elävien maa ja kuolleiden maa, ja siltana niiden välillä on rakkaus, ainoa, mikä jää jäljelle, ainoa, millä on tarkoitusta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAN LUIS REYN SILTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.