Title: Tarinoita
Author: Ivan Andreevich Krylov
Translator: Sakari Putro
Release date: May 18, 2024 [eBook #73646]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kansa
Credits: Tapio Riikonen
Kirj.
I. A. Krylov
Venäjästä suomentanut
Sakari Putro
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1913.
Aasi ja satakieli.
Norsu päällikkönä.
Hanhet.
Kirjavat lampaat.
Hiiret.
Ylimys ja tietäjä.
Joutsen, rapu ja hauki.
Kolmiavioinen.
Lehdet ja juuret.
Karhu mehiläispesän vartijana.
Kotka ja kanat.
Tarhuri ja tietoviisas.
Tiedonhaluinen.
Jumalattomat.
Vierasseurakuntalainen.
Juoruja.
Paavon nuttu.
Kissa ja kokki.
Kirjailija ja rosvo.
Parnasso.
Hauki ja kissa.
Kuormasto.
Sika tammen alla.
Ylimys.
Lipas.
Puu.
Kärpänen ja matkustaja.
Uuttera karhu.
Koirien ystävyys.
Hiiri ja rotta.
Mylläri.
Hautajaiset.
Kivi ja mato.
Jänis metsästämässä.
Karhun juhlapäivälliset.
Kettu ja musti.
Talonpoika ja kuolema.
Marakatti ja silmälasit.
Oraakkeli.
Säkki.
Kaksi tynnyriä.
Demjanin kalakeitto.
Panettelija ja käärme.
Aasi.
Hauki.
Orava.
Peili ja marakatti.
Aasi ja satakieli.
Aasi, nähtyänsä satakielen, sanoo:
"Kuules, ystäväni, kerrotaan,
ett' oot mestari sä laulamaan;
pyytäisinpä — niin hän anoo —
saada kuulla kerran lauluasi,
itse arvostellakseni taitoasi."
Satakieli heti, pyynnön kuultuansa,
valmis näyttämään on taitoansa:
hän vihellellen
ja viserrellen
tuhansin laaduin siinä lauleskeli:
milloin raksutteli rattoisasti,
milloin vienosti ja kaihoisasti;
toisinaan kuin kaiku kaukomailla
joskus taasen paimenpillin lailla.
Huomionsa kaikki suuntasivat
aamuruskon ihme-laulajaan,
kaikki asettuivat sitä kuulemaan:
tuulet tyyntyi, linnut vaikenivat,
karjat laitumella seisahtivat;
niinpä, tuskin hengittäen, innoissaan
huomautti paimenkin vain hymyellen
satakieltä paimenettarellen…
Laulu taukosi.
Nyt maahan katsehensa
luo aasi miettien ja lausuu aatoksensa:
"Oivallista", sanoo, "kieltämättä
sinua voi kuulla ikävättä;
vaan sääli on,
kun sin' et tutustunut meidän kukkohon:
häneltä jos hiukan oppinut sä oisit,
vielä tehovammin laulaa voisit."
Arvostelun moisen kuultuansa
satakieli-raukka harmissansa
pyrähti ja lähti lentohon
maiden, merten taa — ja siellä on…
Meitäkin sä, Herra, suojaa noista
mokomista arvostelijoista!
Norsu päällikkönä.
Jos on kellä valtaa, mahtavuutta,
mutta
ei oo viisautta,
hyvä sydänkin tuo silloin onnettuutta.
Vaikka norsut tunnetaankin eläimiksi
perin viisahiksi,
kumminkin — on seurakunta sekalainen.
Niinpä vainen
norsu tämäkin, jok' oli päällikkönä:
paksu oli kyllä laadullensa,
vaan ei viisas, kuten vertaisensa;
oli yksinkertaisia noita,
jotka tahallaan ei ketään vahingoita.
Niinpä kerran kanne alammainen
lampahilta tuli hälle virastoon,
valitus-osastoon,
että "sudet aivan nahkan heiltä nylkevät".
"Katsos lurjukset", hän huusi, "mitä tekevät!"
Ja susia nyt alkoi kovistella:
"Ken antoi teille luvan rosvoella?"
Sudet sukkelasti tuohon: "Isäsemme,
itsehän sä myönsit turkiksemme
ottaa pienen veron lampahilta
lihavilta;
ja itsekin sä kohta näät
ett' turhaan määkivät nuo pässinpäät:
ainoastaan yhden nahan kultakin
otamme, vaan heill' on sääli sitäkin."
"Sitähän minäkin",
nyt norsu tuohon vastoaa;
"vaan varokaa!
kas, vääryyttä ma koskaan kärsi en!
Yks nahka, olkoon niin, se ottakaa,
vaan ei karvaakaan saa ottaa yli sen!"
Hanhet.
Pitkä vitsa käessä talonpoika ajoi hanhikarjaa kaupunkihin myytäväksi. Mutta totta puhuin, ei mies juuri kunnioittavasti ohjaellut omaa laumoansa, markkinoille kun lie ollut kiire, voitot mielessä (ja voitosta jos kysymys on, hanhistako silloin — ihmisistäkään ei välitetä!) Minä syytäkkään en miestä, mutta toisin siitä hanhet haastelivat kohdatessaan matkustajan tiellä. Kuules kuinka soimasivat kovin: "Lieneeköhän olentoja muita yhtä onnettomia kuin hanhet? Mies tuo meitä tässä törkeästi huitoo vitsallansa, aivan kuin me villihanhia vain olisimme; sitä tämä tolvana ei tiedä, että tulis kunnioittaa meitä, että kuulu sukumme näät johtuu hanhi-sankareista, joille Rooma pelastuksestaan on paljon velkaa. Kunniakseen juhlitaankin siellä." "Mutta mik' on teidän ansionne?" kysyi matkustaja. "Esivanhem…" "Tiedän, olen lukenut; vaan kysyn mitä hyötyä on teistä ollut?" "Esivanhempamme Rooman ovat pelastaneet." "Kyllä, mutta mitä tehneet olette te maailmassa?" "Mekö? Emme mitään." "Niinpä mitäs teiss' on sitten parempaa kuin muissa? Vanhempanne rauhaan jättäkäätte: ansionsa mukaan heitä kyllä kunnioitettiin, vaan teitä miksi? Te vain paistiks ootte parahiksi!"
Tarkemmin jos sadun selittäisin — sillä hanhia vain ärsyttäisin…
Kirjavat lampaat.
Leijona ei kärsi kirjavia lampaita. Tosin hävittää ne helpostikin voisi, mut oikeudenmukaist' ei se oisi: ei kanna metsissä hän kruunua tuhoksi, vaan turvaks asujien; vaan sietää, nähdä niitä — voimia ei riitä. Kuinka poistaa lauma kirjavien tahrimatta mainettaan? Jopa karhun sekä ketun neuvottelemaan luoksensa hän kutsuu harmissaan. Kertoo kuinka kirjolampaan näky aivan tuottaa silmillensä suuren vaivan, että, näin jos jatkuu, hän ne menettää, vaan kuinka auttaa — ei voi ymmärtää. "Oi kuningas", nyt virkkaa karhu tuohon, "turhat täss' on pitkät puhumiset, siks' en liioin soitakaan mä suuta: käske ilman muuta kaikki lampaat syöksemähän suohon." Kun kulmat leijonan jo rypistyy, kettu laupiaaksi tekeyy ja lausuu: "Armollinen valtias! sä kiellät, tiedän, sortamasta laumojas, et vuodattaa sä tahdo viatonta verta; siis kuule neuvoani tämä kerta: sä käske antaa heille niityt ruohoisat, miss' saavat ruoan runsaan emälampahat, ja missä juosta, hyppiä sais vuonat; näin jos suonet — he väkeäs on nöyrää, kiitollista. Vaan kun meill' on puute paimenista, sä pane sudet lauman paimeniksi. Mä aavistan, en tiedä miksi — lampaat häviävät itsestään. He elon päivät siinä nauttikoot, jos mitä tapahtuukin — sinä syytön oot." Ketun neuvo nähtiin parahaksi ja julistettiin noudatettavaksi aivan heti. Se naula veti: kohta päästiin ei vain kirjavista — paljon muistakaan ei jäänyt lampahista… Entäs metsässä nyt mitä mietittiin? "Leijona on kyllä poikaa", sanottiin, "mutta —" ja kaikkialla syytettiin vain sutta.
Hiiret.
"Sisko, kauheata! Kuulitko sä että
laivassa on vuoto, kannen alla vettä",
— näin laivahiiri huusi toverilleen —
"on jo likimmilleen
mua kärsään asti"
(vaikka hän vain hiukan kynsiänsä kasti);
"eikä ihmekään, kun nytkin juovuksissa
kapteeni on laivan ruotelissa.
Laivamiehistä yks laiskempi on toista,
järjestystä kerrassaan ei minkäänmoista.
Huusin kyllä että: 'Laiva hajoo,
on vuodon saanut, kohta vajoo!'
Vielä mitä! Minuakos kuka kuuli:
ne juoruja mun levittävän luuli!
Mutta kunhan ruumaan katsottaisi,
vaaran suuruus silloin kyllä havaittaisi.
Vaan mekö mukanansa sortuisimme,
hukkuisimme?
Ei, sisko: paetaan me heidän laivastaan,
kenties läheltäkin saavutamme maan!"
Ja niin nuo hupsut mereen astuivat
ja hukkuivat;
vaan varma käsi ohjas sitte laivan
satamahan vauriotta aivan.
Nyt joku tahtoo tietää:
no entäs vuoto? kapteeni ja miehet? kuulla sietää:
vuoto, mitätön; se tukkia
vain hetken asia.
Loput oli pahaa puhetta.
Ylimys ja tietäjä.
Ylimys puhutteli kerran tietäjätä
kysyskellen sitä, tätä.
"Sanos", virkkaa, "sinä, joka tunnet maailmaa,
ja luet ihmis-sydämiä kuin kirjaa vaan,
kuin ompi tuo: Jos mitä alotamme,
jos tiede- tahi taideseuran perustamme,
niin tuskin oomme päässeet alkuunkaan
kun se jo tyhmyreit' on tulvillaan?
Eikö taikaa ole minkäänmoista
päästäksemme noista
tolvanoista?"
"En luule",
viisas tuohon vastaa, "mutta kuule,
kun sanon (meidän kesken): seurain noiden
laita on kuin puisten asunnoiden:
isäntä itse tuskin niihin ennättää,
kun sirkat nurkissa jo siristää!"
Joutsen, rapu ja hauki.
Kun tovereilta sopu puuttuu,
vaivaksi toimet heiltä muuttuu
On turha silloin toisen apu.
Kerran joutsen, hauki sekä rapu
kuormaa kuljettamaan yhtyi,
ja kaikki kolme siihen ryhtyi
kilvan kiskovat, vaan kuorm' ei kule eteen!
Se tosin oiskin ollut helppo heille,
vaan joutsen, näes, tahtoo taivahille,
rapu runnaa taappäin, hauki veteen.
Ken vääräss' on, ken oikealla tiellä
jääköön sanomatta;
mutta kuorma seisoo vielä
tänäpänä siellä.
Kolmivaimoinen.
Joku syntisäkki suruton
vaimon eläessä vielä toiset kaksi nai.
Kuningas kun tästä kuulla sai
(ja kuningas ol' ankara ja haluton
sallimahan moista pahennusta),
käski monivaimoisen ja ilman vitkailusta
oikeuden käsiin antamaan,
sekä miettimään niin kovan rangaistuksen,
että muiltakin se hänen valtakunnassaan
tukahuttaa halun, houkutuksen
käydä mokomahan ilkityöhön vastakaan.
Niin käskee kuningas ja lisää uhkauksen:
"Vaan lieväksi jos näen rangaistuksen sille —
tuomarit mä hirttää käsken pöytäns' ympärille."
Jo tuli tuomareille
nyt huono leikki: heille
pelko otsaan nostaa kylmän hiostuksen.
Kolme vuorokautta järjestään
keskustelevat he keskenään
minkä syylliselle keksisivät rangaistuksen.
Piinoja on satoja, mut ei ne estä
synnin elkehiä ihmisestä.
Vihdoin, kiitos Herran, he sen keksivät!
rikollisen oikeuteen käskivät
viipymättä saapumaan,
kuulemaan
oikeuden päätöstä. Ja kuului se:
vaimot, kaikki kolme, annettakoon hänelle.
Kansa tästä tuomiosta ihmeissään,
luuli että tuomarit nyt varmaan hirtetään;
mut ei päivää vielä neljääkään
kulunut, kun kolmivaimoinen
itse itsensä jo veti hirtehen…
ja vaikutukset tämän tuomion
— se merkittävä on —
niin tehokkahat oli ihmisiin,
että jälkeen sen ei yksikään
siinä maassa yrittänytkään
mennä kolmen kanssa naimisiin.
Lehdet ja juuret.
Paistaessa kesäpäivyen,
laaksoon langettaen varjon vilpoisen
lehdet puussa tuuloselle kuiskailevat,
vehreätä tuuheuttaan kehasevat:
"Olemmehan koko laakson kauneus,
eikö totta? Mistä puidenkin on koreus?
mitä olisivat meittä, lehdittä?
tottakin, me kehuskella voimme synnittä!
Mehän paimenelle päivän heltehessä,
sekä kulkijalle, jalkain väsyessä,
suomme varjossamme suloisen
suojan vilpoisen.
Kysyä me myöskin uskallamme:
emmekö me juuri sulollamme
paimenettaria tänne viehättele
tanssimaan?
Eikö satakieli laulujaan
meille varahin ja myöhään visertele?
Ja tuulosetkin: teistä
ken erossa on meistä?"
Kuului alta maan nyt ääni sävyisästi:
"Lausuisitte sentään meille kiitoksia!"
"Kuka haastaa uskaltaa noin röyhkeästi?
keitä olettekaan semmoisia
jotka meitä muistutatte moittien,
suuta soittaen?"
"Niitäpähän vain me oomme tässä
jotka, työskennellen täällä pimeässä,
teitä ravitsemme. Ehkä unhotatte?
oomme sen puun juuret, jossa kukoistatte.
Rehennelkää terveydeksenne!
Mutta pankaa toki mielehenne,
että kevääll' uudet lehdet puhkeuu,
että: juuret jos vain kuivettuu,
silloin, ilman meitä,
puuta ei, ei myöskään ole teitä!"
Karhu mehiläispesien vartijana.
Mehiläisten pesille kun pedot kerran
kevähällä vahdin tarvitsivat,
niin he valitsivat
yksimielisesti siksi Otso-herran.
Valita ois kyllä vahdin moisen
heidän joukostansa saanut jonkun toisen,
luotettavammankin, eipä siltä,
— ettei aihetta ois epäluulohon,
karhu kovin kärkäs medelle kun on —
mutta — kysy sinä mieltä eläimiltä!
Hakijoita oli kunnokkaitakin
puolin kaikin,
mutta — naurettavaa kuinka olikin —
karhu paikan sai kun saikin.
Vaan hullustipa kävi kanssa:
karhu kaiken meden kantoi luolahansa.
Tiedoksi se tuli. Syntyi häly. Säädettiin
välikäräjät ja päätettiin
tehdä takapero:
antaa ahnurille virkaero.
Käytiin käräjät ja armotonna
luki oikeus nyt päätöksensä,
että: pesähänsä
teljettäköön talveksi se vanha konna.
Tehty, päätetty ja vahvistettu;
mutta mettä takaisin ei toimitettu.
Mitäs! Otso tuosta ei oo tietääkseen:
heitti hyvästit ja kömpi pesälleen,
siellä lämpöisessä loikoellen,
käpälästään mettä imeskellen
miettii, hymähdellen, niitä näitä
odotellen parempia säitä…
Kotka ja kanat.
Päivin kauneutta ihannoiden
lenti, liiti kotka taivahalla,
korkealla,
jossa keinuu kehdot salamoiden.
Vihdoin sieltä alas tultuaan
ladon katolle käy istumaan.
Tosin kotkalle ei tämä lepopaikka
ollut arvoisensa, mutta kuninkailla
ovat oikkunsa: hän ehkä tällälailla
latoa vain tahtoi kunnioittaa; taikka
lähellä ei ollut muutakaan
mihin istuutua kuninkaan.
Ties mikä mielijohde, mutta
hetken kuluttua kotka kohouu
ja toisen ladon päälle laskeuu.
Emäkana tämän nähtyänsä
ihmettelee kera ystävänsä:
"Miksi kotkiakin kunnioitetaan?
eihän toki heidän lennostaan?
toden totta, jos vaan haluaisin,
ladon välin myös minä kahnustaisin!
Jalkansa ei suuremmat, ei silmätkään
kuin meilläkään,
kuitenkin ne heitä
kaikki arvostelee paremmiksi meitä!
Ja, näithän juuri itsekin —
alahittain lentävät kuin kanatkin."
Kotka, kuullen hetken heidän lorujansa,
vastaa: "Totta, vaan ei kokonansa:
kotkat lentää kyllä joskus alahalla,
mutta — kanat eivät koskaan korkealla."
Tarhuri ja tietoviisas.
Tarhuri niin kevään penkoi tarhassaan kuin jos aarre kaivettava maan ois alta. Raju olikin mies raatamaan, raitis, reipas koko olennalta; minkä valmistikin alan potaatille yksin! Hänen kanssaan siinä vieretyksin asui kasvitarhan kiivas harrastaja, suuri kaunosuu ja "luonnonrakastaja", keskoiseksi jäänyt tiedemies joka tarhanhoidon kirjoista vain ties, kirjan mukaan toimi, työskenteli, potaatit ja kurkut istutteli. Tuo se tarhurille naurahtaa: "Kuinka tahdot", sanoo, "hikoele sinä, mutta viisaudellani minä kauvas sinut jätän. Erämaa, se nähdään kohta, ompi sinun tarhasi verrattuna omaani. Totta puhuen, jo ihmetellyt olenkin että työsi menestyvi jotenkin, että häviöön et vielä joutunut! Sinä varmaan, mitään et oo lukenut?" "Enpä; eikä ole aikaakaan!" on vastaus: "kädet, ahkeruus ja tottumus — siinä on mun koko oppini, niilläkin saan Jumalalta leipäni." "Moukka! Tieteitäkö vastaan nousta uskallat!" "Älä, herra, käännä noin mun sanojani: kun sä tiedon käytännössä hyväks osotat, jäljittelen sitä halustani. Mutta — sittenpähän nähdään. Kunhan ehtiä… vaan, herra, eikö ole aika työhön ryhtyä? Mä jo yhtä toista kylvin, istutin, sull' on tekemättä vielä lavatkin?" "Niinpä ovat, mutta aikaa ei oo ollut; olen tutkinut ja tuumiskellut — aurallako kyntää taimilavat, vaiko lapiolla ne ois kaivettavat; vielä tässä sentään ennättää." "En tiedä kuinka aika teitä, mutta meitä se jo kiirehtää!" Näin virkkoi mies ja tarttui lapioonsa. Oppinutkin läksi asuntoonsa: kirjojaan taas luki, laski, kirjoitteli, väliin tarhassaankin tongiskeli, touhuten näin päivät pääksytysten; ehtimättä yhtä lopettaa, kun jo toista työtä alottaa: tuskin lavoissa on taimet, orahia, sanomista jos vain löytää uutisia, lukee uuden istuttamistavan — kohta penkoo hän taas koko lavan, kaivaa taimet pois ja toisin istuttaa… Kuinkas vihdoin päättyi tämä hoppu? Millaiseksi muodostuikaan loppu? Tarhurilla kaikki joutui, kasvoi täysi mitta, mutta tietoviisas — hän on potaatitta!
Tiedonhaluinen.
"Terve, ystäväni kallis! Mistä nyt?"
"Museosta; siellähän mä käyskellyt
olen kolme tuntia jo ainakin;
kaikki tutkin, tarkastelin, katselin,
Ja uskotko, mä ihmettelyltäni
kykene en sulle, ystäväni,
kertomaan, mi on se ihme-suoja!
Mitä kaikkea se luonutkaan on Luoja!
Mitä eläimiä, lintuja näin siellä!
ja vielä
mitä perhosia, torakoita,
kärpäsiä, toukkia ja — mikä noita
kaikkia voi luetellakaan!
kuin helmiä, kuin koralleja vaan!
Entäs itikoita! Siell' on näitä
pieniä kuin nuppineulan päitä!"
"Näit siis norsunkin? No miltä näytti tuo?
luulit varmaan tullehesi vuoren luo?"
"Onkos sekin siellä?" "On." "No katsos vaan, —
kun norsua en tullut huomanneeksikaan!"
Jumalattomat.
Eli muinoin kansa, häpeäksi maan,
joka siinä määrin paatui sydämissään,
että jumalia vastaan eksyksissään
varusteli sota-aseitaan.
Kapinoivat joukot lipuin tuhansin,
jousin ken, ken lingoin, metelöiden
tanterelle rientävät; ja vihaa säkenöiden
johtajat, nuo virmapäiset, liekkeihin
lietsoo kansan kiukun huutamalla:
"Julmat tuomiot on taivahalla,
taikka siell' ei oikeutta olekaan;
että jumalat on nukuksissa kokonaan;
että hallitus, jos siellä on,
on tolkuton;
ett' on aika antaa kuritus jo heille,
kosto vääryyksistä. Vuorelta se meille
helppokin on: sieltä taivaisiin
me kivet linkoamme, jumaliin,
ja hukutamme
Olympon nuolillamme!"
Hämmästyen röyhkää julkeutta,
Olympon kansa peloissansa
kääntyy Zeuksen puoleen rukouksillansa,
pyytäin torjumahan onnettuutta.
Jopa jumalien neuvostokin lausui sen
miettehen,
että röyhkeät nuo lannistaa ja lyö
parahitten pieni ihmetyö:
vedenpaisumus tai hirmu-ukkonen;
tai — jos tarvitaan —
kivisatehella kurjat rangaistaan.
"Ei laisinkaan!"
nyt lausuu Jupiter, "me odotamme;
vaan jos raivoissansa, vastoin toivoamme
kuolemattomiin he koskenevat —
itse itsensä he töillään rankaisevat."
Samassapa pauhulla jo ilmaan nousi
kivien ja nuolten pilvi, joita jousi
taikka linko jumalattomien heitti…
mutta — hetken päästä kukkulan jo peitti
sadat ruumihit: he itse julman
kivistä heittämistään saivat surman.
Kauhea on uskottomuus seurauksiltaan!
Jotka Jumaluutta vastaan teitä kiihottavat,
ovat onnettomuutenne jouduttajat
kavahtakaa heidän sanojaan!
Vierasseurakuntalainen.
Kenen ystävä sä olet, ihailija,
hänestä sä nero olet, kirjailija;
toisista — jos kuinka laulatkaan —
tuiki arvoton oot aina vaan:
tällä kenties heitä harmitan,
vaan kerronpahan tosiasian.
Temppelissä pappi herännäinen,
kaunopuhujana Platon jälkeläinen,
kuulijoitaan hyviintöihin kehoitteli.
Kuin sima, huuliltansa puhe virtaeli:
puhdas totuus kaunistelematon
kuin ketjuin kultaisin
tuntehet ja ajatukset nosti taivaihin,
idättäen sydämissä hyvän sadon.
Kun oiva saarnamies jo päätti lausuntonsa,
niin kukin vielä ajatuksissaan
sitä seurasi ja mietti puhettaan,
kyyneleitten virratessa poskillansa.
Niin kun temppelistä kansa astuu hiljalleen,
kuiskaa siinä toinen toisilleen:
"Mikä saarnoissaan on puheen suloisuus,
mikä hehku niissä, mikä tulisuus!
miten taivuttaakin puheellansa mielen,
kuinka liikuttanut kaiken kansan on!
Mutta", — huomatessaan erään miehen —
sanoo: "sulla, naapuri, lie sydän tunteeton
kyyneltä kun poskelles ei vierähtänyt?
Vai etkö ymmärtänyt?"
"Kyllä; mutta miksi itkisinkään minä vainen?
minähän oon vierasseurakuntalainen!"
Juoruja.
Kuinka usein, pahoin tehtyämme syyn me toisten niskaan vieritämme; ja kuinka usein sanotaan: "Jos ei hän, ei mun ois mieleenikään tullut!" taikka jos ei ihmisiä ollut, niin kiusaajata soimataan, että muka tuo sai vietellyksi, — vaikk'ei oisi ollut lähimaillakaan. Esimerkkejä on paljon. Tässä yksi. Kerran bramini ol', Itämailla tietenkin, sanoiltansa kyllä uskovainen, mutta elämäsään aivan toisenlainen (tekopyhiä on bramineissakin!). Vaan se on syrjäseikka. Merkittävä on, että koko veljeskunnassansa hän yksin oli huono tavoiltansa, että toisten käytös oli nuhteeton. Päällikkönsä jyrkkä on ja ankara — siitä suurin kiusa olikin — sääntöjä ei kukaan saanut rikkoa. Braminimme tää ne rikkoi kumminkin! Vaikk' on paastopäivä, aatoksensa askaroitsee mistä ruoaksensa maukkaamman palan saisi. Lähtee työhön: munia hän hankkii, vuottaa puoliyöhön, pistää tulen kyntteliin ja hissuksiin munaa tulella sen käännytellen — ajatuksissaan jo herkutellen — päälliköstään virkkaa naureskellen: "Etpä vainunnutkaan mietteitäni sinä pitkäparta ystäväni! Annas olla — munan syön kun syönkin nautinnolla!" Samassapa ovi aukeekin ja sellihin tarkastaja astuu luokse braminin… nähtyänsä salat keskiyön ja synnintyön, hän ankarasti vaatii vastausta. Työssä tavattuna, puolustusta bramini ei ajattelekaan. "Pyhä isä, anteheksi tuo suuri rikokseni mulle suo", hän kyyneltyen alkaa anomaan, "en tiedä kuinka pirun kuiskutukseen mä suostuinkaan ja jouduin kiusaukseen!" Silloin vihtahousu uunin taustasta: "Häpeäisit", huutaa, "panettelemasta! totta tosiaan: itsekin mä ensikertaa näen vasta miten muna kynttilässä paistetaan."
Paavon nuttu.
Paavon nuttu kului kyynärpäistä. Mitäs tuosta! Neulahan hän tarttui, leikkas neljänneksen hihansuista, sillä reiän paikat paikkaeli — nuttu taas on ehyt; vaaksan verran käsivartensa vain paljahiksi jäivät, mutta siin' ei suremista. Nauravat ne sentään häntä kaikki. Silloin sanoo Paavo: "Minäpä en toki ole mikään hölmö, minä: päästään sitä tästäi pälkähästä; pitemmäks kuin ennen hihat laitan." Oh, tuo Paavo — se on älynpesä! Nutustansa leikkasi hän helmat, sillä hihat jatkoi. Iloissansa on nyt ystävämme, vaikk' nuttu liiviäkin lyhempi on hällä. Aivan samoin, onhan sitä nähty, monet herratkin, kun asiansa ovat menneet hieman hunningolle, käydessänsä niitä oikomassa — koreilevat Paavon kauhtanassa…
Kissa ja kokki.
Kerran jätti kokki keitoksensa, paistoksensa kesken paistamatta, harppaellaksensa hartain mielin kadun yli kapakkahan tuonne (oli jumalinen tavoiltaan ja vietti kuolinpäivää rakkaan kuoman). Mutta ettei ruokatavaroita hiiret sillä aikaa söisi, jätti kissan niitä vartioitsemahan. Niinpä niin. Vaan mitä tultuansa näkeekään nyt keittiössä kokki? Lattialla tähteet piirakasta, kissan parahillaan palstomassa kananpaistiansa kappaleiksi, muristen ja marmattaen siinä. "Voi sä ahnuri, sä lurjus, kehno", kissalle nyt kokki saarnan alkaa: "seiniäkin hävetä jo saisit, seiniäkin, sanon, ei vain ihmisiä!" (Kissa — se vain ahkeraan ratustaapi saalistaan)… "Kuinka! Aina kunniallisena kissana sä näihin asti ollut, mainehessa, että sua muille taatun rehellisyytesi tähden esimerkkinä jo mainittihin, mutta nyt — ah häpeätä tätä! naapuritkin nyt voi sanoa: konna on tuo kissa, se on varas! Pihallekaan sit' ei päästää saata enemmän kuin lammaslaumaan sutta: rutto hän on, tämän seudun paise!" (Kissa — hän vain nurkassansa pienentääpi paistiansa)… puhuja, kun kerran alkuun pääsi, nuhteillensa loppua ei löydä. Niinpä, kunnes kokki opetti — kissa koko paistin lopetti!
Sanoisinpa kokki-muutamalle
pari sanaa paljon puhuvalle:
turhaan siinä neuvon sanat tuhlataan,
missä selkäsauna vain on paikallaan.
Kirjailija ja rosvo.
Hämärissä asunnoissa varjojen oikeuteen, tuomarien etehen tuotiin samaan aikaan rosvoilija (hän valtateillä teki tekojaan ja joutui niistä hirteen riippumaan), sekä mainehikas kirjailija. Tämä vahingoitti mielet tuotteillaan, levittäen epäuskon kirousta juurruttaen tapain turmelusta: sulosuinen kyllä sanoissansa, vaarallinen vaikutuksiltansa. Oikeudenkäynti Tuonelassa lyhyt on ja ilman mutkailuja, eikä niinkuin tässä maailmassa: vain hetkinen — ja säädös on valmis, sekä päätös. Varattuna varten tuomittuja riippui siellä hirmuisissa kahlehissa kaksi suurta malmikattilata, joihin syylliset nyt paiskattiin. Rosvon roviohon paljon puita kannettiin, Megairan hoitaessa valkeata. Kohta nousivatkin siitä roihut hirmuiset, semmoiset, että helvetissä kivet halkeilivat seinämissä. Kirjailijaa kohtaan, siltä näytti, oikeus oli lempeämpi, koska rangaistus- tuli hänen allaan kyti hiljaisena hiiloksena; mut — vain siltä näytti: liekit suurenivat, ajan pitkään yhä kuumenivat. Näin jo vuosisatoja on kulunut, mutta liekki ei oo laimennut. Rosvon alla rovio jo sammui aikaa sitten, kirjailijan alla palaa yhä kiihkeimmitten. Kun ei huojennusta kuulu vaivoillensa huudon paiskoaa hän kesken tuskiensa: kieltää jumalissa oikeutta olevan, että, vaikka mainehella täytti maailman, josko kirjoittikin hiukan vapahasti — häntä rangaistu on liian ankarasti: syntisempi rosvoa ei ollut mielestänsä. Silloin näkeekin hän edessänsä koko kaameassa kauneudessaan yhden siskoksista helvetin, raippa käsissänsä verisin, sihisevät käärmeet hiuksissaan. Tämä lausuu ankarasti: "Onneton! sinäkö se jumalia soimaelet? itseäsi rosvohonko vertaelet? Rosvo sinun rinnallas on viaton! Häijyydessään, ilkeydessänsä rosvo vaarallinen oli eläissänsä — entä sinä? Luus jo aikojaan mädänneet on haudassaan, mutta kertaakaan ei nouse aurinko, ettei valaistavanaan ois turmio joku vielä sinun tuottamasi, aiheuttamasi. Teostesi myrkky ei se heikkene, ei, vaan levetessään yltyy se. Katso (tässä sai hän nähdä maailmaan), katso kaikkea nyt pahuuttaan, tuhotöitä, joihin olet syyllinen: tuossa lapset, risti perehensä, epätoivo isien ja äitiensä — ken on järjen, kuka sydämen heissä myrkyttänyt? Kuka? — Sinä. Ken on pilkannut ja tyhmimmiksi julistanut lasten hourehiksi säädyt avion ja esivallan, hallituksen, niiden syyksi pannen kaiken turmeluksen? Yhteiskunnan liitteet repi kuka? Sinä! Etkö uskottomuutta sä ylistänyt valistukseksi? Ja etkö yllyttänyt himoihin ja rikoksihin kaikkialla niitä kaunihisen muotoon pukemalla? Tuolla seutu, juopuneena opistasi, täynnä kapinaa on, riitoja, varkauksia ja murhia, aivan perikadon partahalla — sinun toimestasi: veripisarat sen vuotaneet, sen kyyneleet ovat sinun aiheuttamasi, ja sittenkin — sä moitit jumalia! Entä kuinka paljon rikoksia vielä synnyttääkään maassa kirjasi?! Kärsi siis: saat töittes mukaan palkkasi!" Megaira poistuen, näin sanoi tuiskahutti ja padan kannen kiinni paukahutti.
Parnasso.
Jumalat kun karkotettaviksi
Kreikan maasta muinoin tuomittiin,
niin tiluksensa maallikoille jaettiin.
Silloin Parnassokin poies annettiin.
Aasein laitumiksi
nyt joutuivat
sen kukkulat.
Aasit, mistä liekin, huomasivat,
että ennen siellä runottaret asustivat;
siitä mielissänsä
päättelivät he nyt keskenänsä:
"Suotta ei se olle,
että meidät lähetettiin Parnassolle:
nähtävästi maailma on kyllästynyt
runottarihin ja tahtoo että me nyt
täällä asuisimme
ja laulaisimme."
"Siispä", huutaa yksi, "pojat, laulamaan!
on turhaa arastella:
yhdeksätä sisarusta voimakkaammin
ja taitavammin
me laulamme, ja seuramme
kruunattu on iki-mainehella!
Mutta ettei sekavuutta
syntyisi, niin päätetäänpä, että jolle
suotu ei oo aasin äänen suloisuutta,
sitä älköön päästettäkö Parnassolle."
Hyväksyivät aasit aasin sanan
kaunoviekkahasti juonikkaan.
Nytkös uusi kööri järjettömän
moisen päästi mölyn mielettömän,
kuin jos kuormasto ois lähtöön liikahtanut
tuhansilla
rasvaamattomilla
rattahilla…
Kuinkas kävi sitten uuden yhdistyksen?
Isäntänsä, menettäen kärsimyksen,
ajoi kaikki Parnassolta navettaan.
Tahtomatta tyhmyreitä suuttumaan
sanon tässä vaan
että: päässä jos on järjen puutos,
järkeä ei lisää paikan muutos.
Hauki ja kissa.
Kun piirakoita paistaa suutari
tai saappahia neuloo leipuri,
niin työ ei silloin suju kummankaan
merkitty jo onkin aikojaan,
että toisen ammattiin ken ryhtymään on kärkäs,
useinkin on itsepäinen, riitaisa ja närkäs,
joka ennen työnsä turmelee
käypi vaikka naurunalaiseksi
pikemmin kuin tulee menneheksi
saamaan neuvoa, kun sitä tarvitsee,
kunniallisilta, järkeviltä
ihmisiltä.
Lammen hauki hampahikas tuumi kerran niin,
että — jospa ryhtyisi hän kissan ammattiin.
Kateudestako lienee hämmentynyt,
taikka oliko hän kalaruokaan kyllästynyt —
tiedä en; vaan aittaan, hiirenpyyntihin
hän pyrki kissan mukahan ja pääsikin.
"Mutta — tunnetkos sä, kuoma, tämän ammatin?"
Häneltä nyt kissa kyselee:
"Katso ettet itseäsi alenna,
sillä suotta sananlaskussa ei sanota
että 'työ vain taitajata tottelee'."
"Joutavata! Vielä mitä: hiiriä
sukkelampiakin pyydystämme — kiiskiä."
"Todella? No, onneks olkoon; lähdetään!"
Lähtevät ja asettuvat pyytämään.
Saatuaan ja kyllin syötyänsä,
lähtee kissa kummiansa katsomaan.
Tämä, hiukan hengissä, suu ammollaan
lattialla loikoo kyljellänsä…
Rotta nakertanut on jo hännänkin!
Kissa, nähden että kuomallensa
tämä työ käy yli voimiensa,
puolikuolleena vei hauvin lampeen takaisin.
Niin pitikin!
Ja olkoon tämä sulle, hauki, opiksesi,
kun halu hiirenpyyntiin tulee mielehesi!
Kuormasto.
Patakuormaston on kuljettava
alas jyrkän mäen rintehestä.
Päästäksensä kunnialla pintehestä,
isännän on kukin kuorma saatettava
sinne erikseen.
Taitavasti, hyvin hiljalleen
etumainen hevonen sen työn
tekikin:
ristiluittensa ja mäkivyön
nojassa hän esti kuormansa kun estikin
luisumasta,
syrjään suistumasta.
Vaan tuon hitautta pilkaten
mäen päällä nauraa nuori hevonen:
"Katsokaas nyt tuota konkaria,
joka työstään saa niin paljon kiitoksia:
sehän eteenpäin kuin rapu käy,
eikä kiirehtiä osaavankaan näy!
Katso, katso miten kierteleiksi,
vasempaan ja oikeahan käänteleikse…
Mikä aasi! Jos ois edes ylös mäkeä,
taikka yöllä; mutta alamaa ja päivällä!
Vettä vetäisivät mokomat
kuhnijat!
Katsokaapas meitä, me kun lennätämme:
viipymättä kuorman alas kiidätämme!"
Siitä, kaula kaarevana, lähtee matkahan
isännättä, kuorman kanssa raskahan.
Mutta tuskin alkumäkehenkään ennättää
kun jo kuorma alkaa häntä lennättää,
riuhtoo milloin sinne, tänne milloin.
Muuta keinoa ei tiedäkäänhän silloin
kuin — antaa mennä mikä käpälistä
lähtee. Ankarata jyskymistä
aikaan saavat kuopat, kivet sadat:
kärryt kääntyy yhä vasempaan — vasempaan
kunnes — roiskis! — rytinällä kaikki kanavaan!
Hyvästi nyt, isäntämme padat!
Ihmisissäkin on samaa heikkoutta
tuntuvasti:
toisten töitä oomme kärkkäät moittimaan,
vaan kun itse yritämme toimimaan,
suoritamme kahta hullummasti.
Sika tammen alla.
Sika, iki-tammen alla röhkien,
terhoja söi enemmän kuin kylliksensä;
päätettyään runsaan einehensä,
nukkumahan paneusi alle sen.
Sitten unestansa silmät auki saatuaan
ja noustuaan,
tammen juuria käy tonkimaan.
"Kuules, siitä vahingoittuu puu",
varis oksalta näin sanoo varotellen,
"kun juuret paljastat, se kuivettuu".
"Kuivettukoot", vastaa sika siihen uhmaellen:
"sehän minuhun ei koske laisinkaan;
siitä hyötyä on vähän, tuskin ollenkaan;
vaikka koko tammea ei oisi,
mä en vaikeroisi —
kunhan terhoja on, joista lihoan."
"Kiittämätön!" hälle tammi vastahan
nyt ärjäsi:
"jospa ylös kohottaa sä voisit kärsäsi,
näkisit sä että terhot makuiset
minun oksissani kasvavat."
Moni samoin sokeudessaan
tieteitä ja oppia
ja tiedemiesten töitä kaikkia
on valmis moittimaan,
tuntematta
taikka muistamatta,
että niiden hedelmiä nauttii parhaillaan.
Ylimys.
Ylimys muinoin maailmasta
hovistaan läksi rikkahasta
sinne, jossa hallitsevi Pluto.
Taikka selvemmästi: hälle tuli muutto
kuolon kautta eloon parempaan.
Kuten tavallista, Tuonelaan
tuli hänkin tuomiotaan kuulemaan.
Nyt "kuka", "mistä on?" — hän kysymykset saapi.
"Syntyisin Persiasta, viralta satraapi",
hän vastoaapi;
"vaan kun — elosteltuani — eläissäni
olin heikko terveydeltäni,
niin en ryhtynytkään hallituksen toimiin,
vaan jätin kaikki sihteerini hoimiin."
"Ja itse mitä teit?" — "Söin, join ja makasin
ja papereihin allekirjoitin."
"Paratiisiin hänet!" — "Kuinka? Missä oikeus!"
tähän huudahtaa Merkurius,
asemansa unohtaen kokonaan
kiivastuksissaan.
"Ah, sä veliseni verraton",
tuomari näin virkkaa sävyisästi,
"sin' et huomannutkaan nähtävästi
että — typerähän vainaa on!
Mitä, jos hän sillä vallallansa
mikä hällä oli virassansa
itse hoitanut ois asiansa?
tuhonnut ois koko seudun kaunihin!
Mitä kansa olisikaan kärsinyt!
Siksi juuri paratiisiin pääsikin
kun toimeen mihinkään ei ryhtynyt."
Kun äsken käräjissä käväsin
näin siellä oikeudentuomarin
ja mietin että — siinä sekin istuu, vaikka
paratiisissa ois tuonkin miehen paikka!…
Lipas.
Useinkin me saamme nähdä vielä
turhanpäiten päätä vaivattavan siellä,
missä pitäisi vain hoksata
ja ilman muuta laukaista.
Sievän lippahan sai joku mestarilta.
Koristeiltaan sekä työltään aistikasta
lipasta ei laattu ihaelemasta.
Samassapa saapuu kaupungilta
koneseppä siihen. Lippaan nähtyänsä
sanoo: "Siin' on salalukko, tiedän sen;
niin se onkin — arvaan näöltänsä;
mutta minä varmasti sen aukaisen.
Älkää yhtään siellä naureskelko!
Mulla salaisuudesta on heti selko
ja aukaista sen teille kohta jaksan:
teknikkona toki jotain maksan."
Ja arkkuseen hän tarttuu huolin,
käänneskellen sitä kaikin puolin:
painaa yhtä naulaa, painaa toista,
taikka jotakin sen nappuloista —
lipas vain ei ota auetakseen
eikä "salalukko" lauetakseen.
Tuota katselevat toiset naureskellen
toiset keskenänsä kuiskutellen.
"Siitä ei!", "ei niin", "ei siitäkään",
kuuluu korvihinsa yhtenään.
Siitä uhemmin vain seppä yrittää,
päätään pinnistää.
Lopen väsyneenä vihdoinkin
hän lippaan heitti katsein kiukkuisin;
ei saanut selvää, kuin se avataan.
Ja — aukes tuo, kun kantta nosti vaan!
Puu.
Nähden että talonpoika suuntauu
kirveinensä kohti, virkkoi nuori puu:
"Kuules ystäväni,
kaada metsä ympäristöstäni!
Voi en kasvaa tässä tungoksessa,
juurillani kovin ahdas on;
valoa en näe auringon,
täällä oon kuin holvin kattehessa,
jonka ylleni on metsä palmikoinut.
Ainoakaan tuulahdus ei ole voinut
luoksein saapua. Oh, jos ei metsä tässä
olis kasvuani estämässä —
seudun kaunistuksena mä kohta oisin,
koko laakson varjollani peittää voisin.
Entä nyt — mä mikä olenkaan?
Hoikka, hentonen kuin varpa vaan!"
Talonpoika tarttui kirveeseen
ja palveluksen puulle
kuin ystävälle muulle
hän teki mielikseen.
Avara on ympäristö puulla nyt!
Mutta — riemunsa ei kauvan kestänyt:
milloin kiusaa sitä paiste auringon,
milloin rakehet tai sade vaivaks on,
ja — ennenkuin ees luuli,
sen kaatoi myrskytuuli.
"Tyhmä", sanoi käärme: "onnettomuutesi
sinä itse hankit itsellesi:
metsässä jos eelleen oisit kasvanut,
sua helle ei ois vahingoittanut,
eikä tuuli voinut sua voittaa —
vanhat puut ois sua suojelleet;
sitten taas, kun aika toinen koittaa,
kun vanhukset jo ovat poistuneet —
siksi ehtinyt sä oisit, vuorostasi,
itse täyteen mittaan kasvaa varreltasi,
vahvistunut sekä voimistunut;
silloin varmaan rakehitten hyrskyt
voittanut sä oisit sekä myrskyt,
eikä tätä onnettuutta olis tapahtunut."
Kärpänen ja matkustaja.
Kuuman kesäpäivän heltehessä nelivaljakko on vetämässä vankkureita ylös vaikeata hiekkamäkeä; vaunuissa on aatelisen perheen väkeä, sekä vankka lasti matkakapineita, uupuneita hevosia mitenkään ei saada rientämään ja kärryt seisahtuvat. Alas pukiltansa laskeuvat heitukka ja kuski, hevosien kiduttaja, ja — ruoskimaan nyt niitä; vaan — apuakos siitä! Kun ikävä on seista, niin alas vankkureista kömpivät nyt herra, rouva, piika, poika sekä opettaja, herrasväen lasten kasvattaja. Mutta vaunut raskahat ja lastissaan yhä työlähät on saada kulkemaan: hiukan hiekassa kun liikahtavat, taasen seisahtavat. Siihen kärpänen nyt tulla turahtaa: kuinkas hädässä ei avustaa? Heti toimeen ryhtyykin hän tosissansa: kuorman, hevosien ympärillä lentelee, milloin sivullista pistää, surisee, milloin innoissansa laulaa sieramihin aisahevoselle; toisinaan taas istuu kuskin istuimelle; taikka, hevoset ja vaunut jättäen, tunkeuupi joukkoon ihmisten, liehuen kuin kauppi markkinoilla. Heitukka ja kuski laahustavat kärryn jälessä ja aikaa kuluttavat tarinoiden taikka kinastellen; opettaja rouvan kanssa kuiskutellen; herra itse ajan vietteheksi — unhottaen kuinka järjestykseen nähden läsnäolonsa ois tarpeen joukon tähden — tatin etsintähän iltaseksi kulki kuusikkohon piian kanssa… Kärpänen vain jatkaa puuhiansa, toitotellen yhtenään että kaikesta saa huolehtia yksinään. Sillä aikaa heporukat vähitellen saivat vankkurit jo tielle tasaisellen. "Kiitos Luojan!" — sanoo kärpänen, ja jatkaa: "istumaan nyt vaan ja — onnellista matkaa! Mutta levähtää mun sallikaa, mua tuskin siivet enää kannattaa."
Kuinka paljon meilläkin on noita
tupatirhakoita,
jotka kaikkialla touhuavat käskemättä,
toimihimme tunkeuvat pyytämättä.
Uuttera karhu.
Nähden miehen, vempeleitä tehtyänsä,
saavan hyvän voiton niitä myydessänsä
— vempeleitä vitkaan väännetään,
ei äkkiään —
päätti karhu samaan työhön tarttua.
Metsässä nyt alkoi jyske
ja ryske:
virstan päähän kuului paukkina.
Pihlajia, koivuja ja jalavia
kaatoi karhu lukemattomia —
vemmeltä ei saa vain syntymään.
Vihdoin mieheltä käy kysymään
neuvoa ja sanoo: "Vika missä?
Kuinka tää on ymmärrettävissä:
puita tulen paljonkin mä katkoneeksi,
mutta yksikään ei väänny vempeleeksi.
Virka tämän toimen pätevyys,
sano, mistä sulla on tuo kätevyys?"
"Siitä", vastaa talonpoika toimessaan,
"jota sulta, kuoma, puuttuu kokonaan:
maltti se on, kärsivällisyys."
Koirien ystävyys.
Kyökin seinustalla, lämmitellen päivän paistehessa, loikoi Halli toverinsa Pörrö-Mustin kanssa. Tosin portin luona oikeastaan heidän vahtipaikkansa ois ollut, mutta syöneetkin kun kylliksensä juuri olivat, ja paitsi sitä höylit koirat kun ei päivin hauku niinpä joutivatkin keskenänsä puhelemaan siinä yhtä, toista: keskusteltiin koiran ammatista, hyvyydestä, pahuudesta täällä ja jos mistä. Jouduttihin viimein ylistelemähän ystävyyttä. "Mikä voikaan olla kaunihimpi", sanoo Musti, "suloisempi mikä, kuin on sopu toverusten kesken? Antaa aina apu toisellensa, maata ei, ei syödä edes yksin; kalliona seista ystävänsä puolesta ja katsoa vain, että eikö voisi, hetken tullen, häntä jollain hauskuutta ja hyvitellä omaa hyötyänsä ajamatta! Esimerkiksi jos meidän kesken moinen olis ystävyyden liitto — etpä usko, sanon, kuinka kuluisivat päivät pääksytysten rattoisasti." — "Ylevästi, jalosti sä haastat", sanoo siihen Halli vastatellen: "Minäkin jo, Musti-kulta, kauvan olin mietiskellyt väliämme, että, vaikka saman talon koirat, päivää meilt' ei mene tappelutta. Syytä onko? Kiitos herrasväen — ahtautta ei, ei nälkää meillä! Jopa tunnustaa mun täytyy, että ihan häpeä on, totta, tuota: koirat ajoista jo muinaisista kuulut uskollisuudestansa ja ystävyydestänsä samoin ovat, mutta sitä meidän välillämme — aivan kuten ihmisien kesken — tuskin nimeksi on nähtävänä." "Mutta — näytetäänpä esimerkki aikalaisillemme!" — huusi Musti: "Tänne käpäläsi!" — "Se on tuossa!" Ja nyt uudet ystävykset siinä syleilevät jo, jo suutelevat, tietämättä enää innoissansa kehen vertaisivat toisiansa: "Oma Pylades!" — "Orestes kulta! Pois nyt kateus ja viha, riita!" Silloin juuri — paha onni! — piika kyökin ikkunasta pihaan heitti luun. No eihän muuta! Ystävykset kumpikin sen kimppuun kiirehtivät! Mihin joutui ystävyys ja sopu? "Orestes" ja "Pylades" nyt toistaan haiventavat että tupruu karvat. Vettä valamalla vihdoin saatiin ystävykset eroon toisistansa.
Useinkin voi nyky-ystävistä sanoa, ett' ovat samaa maata: puheissansa ovat ystäviä, vilpittömimpiä kerrassaan; heitä luu —: kuin koirat konsanaan!
Hiiri ja rotta.
"Oletko sä kuullut uutisia?" —
näin puhuttelee hiiri rotta-naapuria,
tulla vilistäen jouksujalkaa,
"Meillekin nyt rauhan aika alkaa,
kun kissa joutunut on, kerrottiin,
jalopeuran hyppysiin!"
"Ilosi on, serkku, liian aikainen",
virkkaa rotta hälle vastaten,
"älä turhia sä toivokaan:
jos toisiaan he turkkiin käyvät,
niin päättynyt on jalopeuran päivät —
kissan voittajaa ei olekaan!"
Jutusta tästä merkitään:
jos pelkuri vain pelkää mitä —
hän luulee että kaikki sitä
vain katsoo hänen silmillään.
Mylläri.
Vesi uurti tiensä myllyn patohon.
Alussa ei paha ollut suurikaan,
jos se korjattu ois aikanaan;
mutta mylläri kun huolimaton on —
vuoto päivä päivältä käy suuremmaksi:
Vettä tulee jo kuin ämpäristä.
"Hoi, sä mylläri, ei viipymistä!
Joudu tuho-reijän tukkijaksi!"
Mylläri vain vastaa kiirehettä:
"Kaukana on hätä; paljonkos mä vettä
tarvitsenkaan? Sitä myllylleni
kylliksi on minun iäkseni."
Hän on huoletonna eikä aavista,
että vettä vuotaa jo kuin saavista.
Niinpä tuho tulikin ja kerrassaan:
tuodaan jauhetta — ei mylly jauhakaan!
Ukko, niinkuin unesta, nyt vasta heräyy,
ähkää, puhkaa, perin hätäytyy,
miettii kuinka vettä säästää, vuoto seisattaa.
Siinä sulkua kun tarkastaa,
näkee että kanat mylly-ojan rannassa
ovat juomassa.
"Kelvottomat!" — huutaa: "tupsuniekat! Että
tekin siinä vielä vähennätte vettä,
vaikka itsekään en tiedä mistä sitä saa!"
ja halolla nyt niihin sivaltaa.
Saiko paljonkin hän sillä vettä lisään?
Kanoitta ja vedettä sai mennä sisään.
Näinpä erään kerran
semmoisenkin herran
— tämä satu hälle lahjaksi on tehtykin —
joka säälimättä tuhansia tuhlaeli,
mutta talouden tukevansa ajatteli
säästämällä pätkät kynttelin,
valmihina niistä melun nostamaan.
Tarvitse ei liioin ihmetellä,
että semmoisella säästäväisyydellä
talo piankin on kumollaan.
Hautajaiset.
Egyptissä muinoin oli tavallista,
haudata kun joku komeammin tahdottiin,
että saattueeksi hankittiin
palkatuita itkijöitä naapurista.
Niinpä kerrankin on suuret hautajaiset:
itkun ulinalla nämä palkkalaiset
vainajata saattelivat tästä
lyhyestä elämästä
kotiin ikuiseen ja parempaan,
lepoon rauhaisaan.
Luullen että itkijät on murheen murtamia
vainaan omaisia,
muuan tuntehikas vaeltaja sanoo heille:
"varmaankin se iloksi ois teille,
kuollut elohon jos jälleen herätettäisiin?
Olen loitsija: mä manauksillani,
jotka ovat käyttövallassani,
kutsun, tahdostanne, hänet eläviin."
"Isä!" — huudahtivat kaikki: "ilahuta meitä!
hartahimmin rukoilemme teitä;
mutta siten vaan,
että jonkun päivän päästä kuolee uudestaan.
Eläissänsä hän ei ketään täällä hyvittänyt
eikä hyödyttänyt,
tuskin hyödyttäisi vastakaan;
vaan kun kuolee taas ja haudataan,
meidät itkemään taas palkataan."
Niin on laita monen rikkaan täällä:
johonkuhun kelpaa vasta paarein päällä.
Kivi ja mato.
"Ropisipas, mokomakin, rehenteli!"
sateen jälkeen pellon kivi morkkaeli,
"Ja katsos, minkä ilon toi se, mukamas!
Kuten rakkahinta vierasta, niin sitä
odotettiin tulevaksi, mutta mitä
toimitti nyt mokomakin tulokas?
Viipyi täällä vaan
pari tuntia hän kaikkiaan!
Entä minä! Kertaakaan en koko aikanani
poistunut mä, enkä poistu paikaltani
kunnes heitetään:
aina hiljaisena, rauhaisana,
kainona ja vaatimattomana;
mutta kiitosta en kuule keltäkään.
Suotta maailmaa ei moititakaan:
en näe oikeutta siellä rahtuakaan!"
"Jo pidä tyhmä suusi!"
nyt mato hälle huusi,
"tämä sade vaikka lyhyt olikin,
se kuitenkin
poudan näännyttämän viljan kasti
runsahasti;
virkistytti puut ja ruohot maan
sekä viljelijän toivossaan;
mutta sinä täällä olet kiusana,
vastuksena vain ja vaivana."
Joku kehuu kymmenillä virkavuosillansa;
pieni kunnia,
jos hyötyä ei liene toimistansa.
Jänis metsästämässä.
Suurilukuisella joukollansa
pedot kerran karhun saartoivat,
tappoivat,
ja jakavat nyt saalistansa,
ottaen ken mitä saapi.
Jaolle myös jänö kiiruhtaa
ja karhun korvaan kiinni tarrajaapi.
"Katsos pupua!" — nyt huudetaan: "sä saavuit mistä?
ethän ollut jahdissakaan sinä?"
"Nyt on kummat! Kukas, jos en minä",
sanoi jänis, "metsän syvyyksistä
karhun karkoitti ja ajoi etehenne
teidän tappaaksenne —
kukas muu kuin minä!"
Tuo jänön itseänsä kehuminen,
pedoista niin se oli lystillinen,
että — hänelle ne karhun korvat tuli.
Vaikka kerskujoita nauretaan —
saaliista ne usein osan saavat vaan.
Karhun juhlapäivälliset.
Kerran laittoi karhu oikein suurelliset
juhlapäivälliset,
sekä kutsui, paitsi omaa heimoansa,
niille myöskin muita tuttujansa
ketä tiesi, muisti ystävistä,
lukuisista metsän eläjistä.
Liekö olleet syntymä- vai nimipäivät,
tiedustelematta multa jäivät —
mutta karhulle ne tuotti kunniaa:
runsaast' oli ruokaa, paljon juotavaa;
ja kyllä vieraat söivätkin ja joivat,
kun ruoat sekä juomat — kaikk' ol' oivat.
Isäntä sen huomas itsekin
ett' ovat tyytyväiset vierahansa
mutta hilpeyttä vieläkin
lisäsi hän maljapuheillansa,
laulullaan,
sekä — pöydästä kun oli päästy — tanssillaan.
Kettu käpäliään paukutteli,
ääneen ylistellen lausueli:
"Katsos Mishkaa, miten taitava,
siro, veikeä ja suloisa!"
Siihen susi äkäisesti ärähtää:
"Mitä hulluja sä lavertelet?
Missä sinä näet siroutta,
pölkyn pökkelössä suloutta?"
"Itse, kuoma, tyhjää laskettelet"
kettu hiljaa sudelle nyt äännähtää
ja vastaa:
"mä päivällisten tähden kehun ainoastaan:
jos kiitos ylpeyttään kutkuttaa —
hän ehkä illallisellekin kehoittaa."
Kettu ja musti.
"Kuomaseni, mihin moinen kiire, kun et edes 'hyvää päivää' ehdi sanomahan, sivu juostessasi?" — kysyy Musti kettu-kuomaltansa. — "Päivää, kuomakulta", vastaa kettu; "ystäväni: mua viatonta lahjain otosta nyt syytetään. Olin kanatarhan tuomarina, kuten tiedät. Siinä yöt ja päivät puuhaelin raukka rauhatonna, saamatta ees lepoa tai ruokaa — nyt sain palkakseni matkapassin. Syyttä kärsin, kaikk' on parjausta! Aatteles: ken jäisi syyttömäksi, panetuksia jos uskottaisi? Lahjuksia! Olenko mä hullu! Taikka — minä vetoan nyt sinuun — oletko sä nähnyt minun koskaan tähän suureen syntiin syylliseksi? Ajattele, muistelehan tarkoin." "Enhän minä… mutta, kuoma… kyllä turpasi ol' usein höyhenissä…"
Monikin se huutelee ja huokaa viime rovon ruokaan pannehensa; jopa kaupunkikin tietää, että ei oo itsellään, ei vaimollansa mitään; mutta kuluu hetki aikaa, katsot — tilan ostaa, laittaa talon, elää kaikin puolin rehevästi. Tiedetä ei: miten, mistä, missä — kuono kuitenkin on höyhenissä!
Talonpoika ja kuolema.
Paukkuvalla talvipakkasella
puuttehen ja vaivan näännyttämä
ukko, ähkyen ja hitahasti
kömpi pirttihinsä savuisehen,
taakka tuulen kaatamia puita,
joita koonnut oli, selässänsä.
Kantoi, kantoi uupumukseen asti;
vihdoin seisahtui ja raskahasti
huoahtaen
taakan olaltansa maahan laski,
sille istahtaen.
Elon nurjuus tulee mielehensä,
ja hän lausuu siinä itseksensä:
"Kuinka köyhä olenkin, o Jumalani!
kaiken puuttehessa aivan; huolenani
ovat ei vain vaimo sekä lapset:
siinä verot, päivätyöt ja henkirahat,
siinä huolet muut; oih, ajat ovat pahat:
ihmekös, jos harmaantuukin hapset…
liekö maailmassa ollut vaan
mulla ilon päivää ainoatakaan!"
Valitellen näin ja syyttäin sallimata
haastoi mies ja kutsui kuolemata.
Kaukana se meist' ei olekaan:
se on takanamme — kutsuttamme;
surma ilmestyikin tuossa tuokiossa.
"Ken se täällä apuani anoo?
Miksi kutsuit mua, ukko?" — sanoo.
Ukko, surman villin ryhdin nähtyänsä,
tuskin ääntää jaksoi pelästyksissänsä:
"Kutsuin — tuota — jos et vihastune — sua,
että mua
tässä jonkun verran avustaisit —
kantamusta olalleni kohottaisit…"
Tämä satu meille osoittaa, että elämä jos onkin vaikeaa — kuolla sittenkin on vaikeampi.
Marakatti ja silmälasit.
Marakatti, tullen korkeahan ikään,
alkoi heikontua näkimiltä;
mutta saipa kuulla ihmisiltä
ettei tämä ole vika eikä mikään,
että siihen löytyy keino luotettava:
on vain silmälasit hankittava.
Niitä ostaakin hän puolen tusinaa.
Puuhaelee lasinensa niin ja näin:
milloin kiireellensä asettaa,
milloin hännälleen ne alentaa,
niitä kiertelee ja käänneksii,
milloin nuuskii, milloin nuoleksii —
lasit eivät auta kuinkaan päin.
"Hyi, joutavia!" — sanoo, "sekin hölmö
joka luottaa ihmisien neuvohon,
uskomalla heidän tarujansa:
silmälasijuttukin on valheitansa;
apua ei niistä ole kerrassaan
ei hiuksen vertaakaan!"
Siinä suruissaan ja harmissansa
kivehen hän lasit linkoaa
että sirpalehet singahtaa.
Niinhän ihmistenkin laita usein on
keksintö jos kuinka hyödyllinen,
tarkoitukseensa ois täydellinen —
monesta se kuitenkin on arvoton
vain siksi, ettei kukaan älyä
sen rakennetta ja sen hyötyä.
Oraakkeli.
Puinen jumala ol' ennen — samapa se missä
maineen saavuttanut ennustuksillaan
ja sangen sattuvilla neuvoillaan.
Sikspä seisoikin se temppelissä
puettuna arvo-pukineihin,
hopea- ja kultakoristeihin,
ympärillään uhrit, rukoukset,
hartaat pyhän savun suitsutukset.
Siihen sokeasti uskotaan
ja luotetaan,
kun yht'äkkiä — nyt mitä ihmehiä? —
oraakkeli laskettelee tyhmyyksiä!
Alkoi vastaella vajavasti,
väärin, jopa sopimattomasti:
ken vain tulee, jotain tiedustelee,
oraakkeli minkä vastaa, valehtelee…
Mik' on ennuslahjat hältä vienyt —
ei kukaan tiennyt!
Vihdoin toki asiasta selvittiin
kun huomattiin,
kuva ontoks: siihen piilivätkin
uhripapit vastailemaan maallikoille,
ja antoivatkin noille —
jos sattui viisas pappi — viisaat vastaukset,
tyhmä — tyhmät myöskin ennustukset.
Oraakkeli — vaikkei tiennyt kukaan —
tyhmä oli taikka viisas — papin mukaan.
Ennen — liekö totta? — sanotaan
löytyi tuomareita, jotka toimessaan
tunnettihin perin viisahiksi,
kun viisaan miehen saivat kirjuriksi…
Säkki.
Lattialla porstuassa,
nurkassaan,
venyi tyhjä säkki pölyisenä;
niinkin, että oli kenkäin pyyhkimenä,
sattui toisinansa. Vaan ei aikaakaan,
niin säkki pääsee toiseen asemaan:
kultarahoista näät paisuu pullollensa,
saapi raudoitetun lippaan verhoksensa!
Isäntä nyt itse sitä suojelee
ja varjelee,
ettei tuulonenkaan koskettaisi,
kärpänenkään sille istuutua saisi.
Ja vielä: säkki uutta
saa paljon tuttavuutta:
talohon jos saapuu vieras milloin,
puhe säkkihin jo kohta kääntyy silloin;
kuka vierehensä istahtaa,
sitä hyväellen taputtaa.
Entä joskus, säkki kun on aukinainen —
millä ilmehellä sitä katsellaankin vainen…
Nähden että hänestä nyt kaikki pitää,
alkoi ylpeyskin säkissä jo itää;
hän viisastellen
ja kinastellen
kaikkia on kärkäs arvostelemaan:
ken on kelvoton,
kuka tyhmä on,
toimissansa taitamaton kokonaan.
Kaikki kuulevatkin häntä avosuin,
vaikka valhetta hän laskettaisi kuin
olkiköyttä.
Mutta — vika tuo jo vanhastaan
tunnetaan:
mitä kultasäkki latelee —
kaikki sitä ihmetellen kuuntelee
kuin totta täyttä.
Entä — kauvankohan säkki kulki kuuluisena
ja viisahana?
Pitkältäkö kesti imartelijoita?
— Kunnes kesti kultakolikoita!
Sitten — niin
nurkkahan se jälleen heitettiin.
Loukata en tahdo tällä tarinalla;
mutta — monta moista säkkiä on noissa
keinottelijoissa,
jotka äsken vielä vaappui aliportahalla;
taikka pelureissa oveloissa,
joilla harvoin rupla löytyi taskussaan,
mutta rikastuivat syntirahoillaan;
joille kreivit vain ja paronit nyt parahia
ovat tuttavia;
jotka peliveikkoja on ylimysten kanssa,
vaikka äsken heidän etuhuoneessansa
eivät uskaltaneet istuutua…
miljoona — se poika vaan
on kerrassaan!
Älkää toki, ystävät, noin ylvästelkö!
sanonko mä toden teille hiljakseen?
Estä Herra: vaan jos köyhyyteen
joutuisitte joskus uudestaan —
teitä, kuten säkkiäkin kohdellaan.
Kaksi tynnyriä.
Matkustipa kaksi tynnyriä:
toinen täytenään,
toinen tyhjillään.
Ensimäinen ilman kiirehiä,
melutta ja käyden kulkee eteenpäin;
toinen juoksujalkaa lennättäin,
kolisten ja paukkuen, ja korkealle
pölypilvi nousee taivahalle.
Ihmiset jo kaukaa, jymyn kuullessaan,
syrjään poikkeavat peloissaan,
luullen sieltä tulevaksi kumminkin
enemmän kuin — tyhjän tynnyrin!
Harvoin on sen töillä mitään merkitystä,
joka aina laulaa omaa ylistystä;
suuri mies — hän huutamatta,
miettii synnyt syvät, pauhinatta:
itse etsimättä kiitostaan —
työnsä julistavat hänen mainettaan.
Demjanin kalakeitto.
"Rakas naapurini herttainen,
pyydän nöyrimmästi: ole hyvä, syö nyt!"
"Hyvä ystävä, jo kyllin olen syönyt."
"Mitä vielä! Lisää lautanen;
soppa, tottakin, on oivallista!"
"Kolme annosta jo sain." — "Oh, mitä laskemista;
ruokahalua kun ompi vaan,
eipä lisä silloin haitakaan:
lopetapas! Katsos — liemi rasvainen
on kuin merenkulta, keltainen.
Nautiskele, naapur' armahani:
otas lahnaa, lohta — herkkuani!
Lusikkainen vielä! Eukko, tarjoahan toki!"
Täten yhä hoki
Demjan-naapuri, ja Fokki naapurusta
kestitsi ja syömään kehoitteli,
suomatta ees hetken huojennusta.
Vaikka Fok jo kovin hikoeli —
kupposen hän ottaa vielä kuitenkin,
ponnistaen voimin viimeisin
ja syöden kaikki. — "Oikein, semmoisia
minä rakastan, en kursastelevia;
mutta — hiukan vielä, herttaiseni!"
Silloin Fokki epätoivoissansa
— joskin kalakeitto oli mieliruokiansa —
temmaten nuttunsa,
vyönsä ja hattunsa
juoksi päätä pahkaa kotiaan,
eikä Demjanille enää astu jalallaan.
Kirjailija! Kuinka onnellinen oletkaan
lahjan välittömän omistaessasi;
vaan jos vaieta et osaa aikanaan,
etkä korvia sä säästä kuulijasi —
heistä proosasi ja runos parahin
äitelämmät Demjan-ukon soppaakin.
Panettelija ja käärme.
Turha sana silloin sanotaan, kun hoetaan, ettei muka pirut tunne oikeutta ollenkaan. Että hekin sitä joskus noudattavat — sitä esimerkit osoittavat. Niinpä sattui kerran helvetissä, hornan syvimmissä syvyyksissä, että panettelija ja käärme keskenään juhlakulkueessa käydessään riitelivät: väittelivät — kumpi heistä oisi kunnoltaan arvokkaampi eellä astumaan. Helvetissä, tietysti, se voittaa, joka osannut on teoillansa enin vahingoittaa. Siispä, muistuttaakseen suurta pahuuttansa, kieltään käärmehelle näyttää juoruaja; käärme taasen, monen kuolettaja, esiin työntää myrkkyhampahansa, sihisee ja noituu, että: "Väittehettä pahuudess' ei vertaistani löydy toista", ponnistaa ja mataa edelleen, panettelijan jo jättää jälelleen. Mutta Belsebub ei kärsi moista: parjaajalle apuun ehättää ja käärmeen kulussansa pidättää. Virkkaa tälle: "Tosin ansios on sullakin, hänen ansionsa suuremmat on kuitenkin: olet häijy kyllä, olet myrkyllinen, mutta — läheltä sä vain oot vaarallinen; syyttömänkin — se on hyvä! — tapat etkä säästä, mutta myrkyttää et voi sä matkan päästä kuten juorukello kielellään: siltä suojella ei kukaan itseään voi mitenkään: maiden, jopa merienkin taa se vaikuttaa. Siispä, ken on sua tuhoisampi — hän on myöskin sua arvokkaampi eellä astumaan: matele sä takanansa vaan!" Niistä ajoista on hiiden kattilassa kielikellot enin kunniassa.
Aasi.
Jupiter kun maata asumaan
laittoi luontokappalehet kaikenlaiset,
silloin myöskin aasi luotiin maailmaan.
Tahallaanko niin, vai puuhat moninaiset
siihen kiireisehen aikahan
liekkö vaikuttaneet, mutta ihmeheksi
hallitsija pilvien ja taivahan
aasin muovasi vain kissan kokoiseksi.
Joukossa ei sitä huomattukaan,
vaikka ylpeämpi lie kuin eläimistä kukaan.
Haluttaisi kovin mahtaella —
mutta millä? Pieni kun on ko'oltansa,
rohkene ei suurten piiriin tungeskella.
Siksi kääntyykin hän harmissansa
Jupiterin puolehen ja alkaa rukoella,
että armon saisi,
että Zeus nyt hänet suurentaisi.
"Kuinka voi", hän sanoo, "tätä sietää?
Leijonat ja norsut, karhut kaikkialla
mainehessa ovat maailmalla,
suuret sekä pienet niistä tietää:
puhe onkin heistä vain ja heistä,
mutta mainita ei mitään missään meistä.
Ko'on jos mä saisin vasikankin —
voittaisin mä mainehessa norsun, leijonankin:
meistäkin, mä tiedän, puhuttaisiin silloin."
Tätä vatkuttaen aamuin, illoin,
aasi Zeuksen niin kyllästytti,
että vihdoin, jälkeen pitkän vastustuksen,
Zeus jo täytti aasin rukouksen:
hänet uudestansa luoda pyörähytti.
Aasista näin syntyi raavas suurenlainen.
Ja kun äänensäkin on niin petomainen,
tämä pitkäkorva ilmestyessään
pelästytti koko metsän järjestään.
"Mikähän tuo peto lienee lajiaan?
Lienee hampaat sillä? Kynnet? Liekkö sarviakin?"
Ja aasista nyt vain on puhettakin.
Vaan kuinka kävi? Kulunut ei vuottakaan,
kun kaikki oikein oppi aasin tuntemaan…
tähän päättyykin nyt tämä kasku.
Aasin tyhmyydestä tehtiin sananlasku,
ja tiettyhän on yleisesti, että —
aasilla nyt vedätetään vettä.
Saada mainetta, on hyvä kyllä,
mutta yksin kunto vain sen pitää yllä.
Hauki.
Oikeuteen tuli kanteluita, että
lammessa on elo mahdoton
kun hauki siellä isäntänä on.
Vastaväittehettä —
perää niissä olikin, ja kymmeniä
saapui raskahia syytöksiä.
Mitäs muuta: hauki käräjiin!
Ja valtavassa
haapa-altahassa
— kuten arvollensa sopikin —
vastaaja nyt oikeuden eteen tuotihin.
Tuomareita tarvinnut ei kaukaa haeskella:
niitä paimennettiin lähilaitumilla;
arkistosta löydät niiden nimetkin:
pari aasia ja samoin kaksi
pukkia ja vanha hevos-kaakki.
Jutun tärkeyteen nähden kettu-raakki
pantiin oikeuden valvojaksi,
— taikka miksi
sitä sanotaankaan — prokuraattoriksi.
Että hauki oli ketun kalanhankkija —
siitä huhueltiin aina vähän,
mutta — se ei kuulu tähän.
Eikä tuomareihin lain se vaikuta,
hauen töitä tällä kertaa ainakaan
mukava ei ollut käydä puoltamaan.
Siispä ehdotettiin, että syyllinen
muille uhaksi ja pelokkeeksi,
pahain aikomusten esteheksi,
tuomittava oli hirtehen.
Nyt, kun tuomiota viel' ei oltu julistettu,
nousee kettu.
"Korkee oikeus! Mä esittäisin", —
lausuvi hän katsein miettiväisin, —
"että lurjukselle
moiselle kuin hauki, paatuneelle,
kovempikin kuolo julistettaisiin,
hirmuisin ja vaikein:
että hänet jokeen hukutettaisiin."
"Se on oikein!" —
tuomarit nyt siihen huusivat:
tuomionsa heti muuttivat,
ja niin —
hauki herja jokeen heitettiin!
Orava.
Orava kun oli leijonalla
palvelijana, niin kovin sanotaan
jalopeuran mieltynehen oravaan.
Ja — olla suosiossa kuninkaalla —
se on jotakin!
Siksi palkintokin parahin
oravalle luvattu on suurenlainen:
pähkinöitä kuorma kokonainen.
Luvattuna — se on kyllä totta;
mutta päivät menee menojaan,
eikä palkintoa kuulukaan.
Useinkin jo orava saa ravinnotta,
nälkäisenä tehdä hyppyjänsä,
huvitella isäntäänsä silmät kyynelissä
samalla kun sukunsa ja ystävänsä
vapahana tuolla keinuavat,
huoletonna pähkinöitä nakertavat
puissa lehtevissä.
Hänellekin lähellä ne oisi
kun vain ottamahan päästä voisi,
mutta — sitä älä ajattelekaan:
jospa juuri silloin virkaan kutsutaan!
Kuluu toki päivä pilvessäkin.
Niinpä hänelläkin:
vanhaksi jo alkaa ukko käydä.
Leijonakin ikävystyi, eikä näytä
välittävän hänestä, ja niin —
ero heitukalle annettiin.
Totta: hälle kuorma — lupauksen mukaan —
lähetettiin pähkinöitä parahia,
parempia kuin lie nähnyt kukaan:
suuria ja toinen toistaan kauniimpia;
vaan — nyt sama on jos niitä enää saikaan,
kun ei hampahia ole pitkään aikaan.
Peili ja marakatti.
Marakatti kuvan kasvoistansa
peilistä kun näki, jalallansa
karhun kylkeen nyhjää hiljakseen:
"Katsohan", hän kuiskaa kummilleen —
"mikä tuokin kuvatus lie tuolla
peilin takapuolia?
Millaiset on sillä irvistykset, hypyt,
kuinka rumat kasvojensa rypyt!
Harmista mä varmaan kuolisin,
vähänkin jos näköisensä olisin.
Mutta, kuten tiedät, suvussani monta
moist' on irvinaamaa onnetonta.
Annas muistutella —
voin ne vaikka sormin luetella"…
"Ennenkuin sä niitä ryhdyt laskemaan,
tarkastaisit paremminkin itseäsi vaan" —
vastaa karhu suorasukaisesti tähän.
Mutta neuvollensa suodaan huomiota vähän.
Tähän tarinaan
esimerkkejä on paljon saatavissa:
kukaan tuntea ei tahdo satiirissa
itseänsä.
Eilenkin sen vasta näin:
ettei Paavo ole puhdas käsiltänsä —
tunnetaan;
mutta Paavolle kun lahjuksista luetaan —
Paavo salavihkaan viittaa Pekkaa päin.