The Project Gutenberg eBook of Savolaisjuttuja, by Santeri Rissanen

Herra rokuristi
Erreys
Herra pormestar ja muut mussiikkihenkilöt
Halierakesänä
Juljaanan Junnupetter
Kello
Kilipailu sehhii

HERRA ROKURISTI

Tässä kolomannen kesän kekkeimmilläsä männä hörötettiin myö kaikki Iirannan immeiset sälleeväläisten lottierinkiin Kölomsopen Kolehmallaan. Ol hyyrätty se yhtijön Serupaapel-massiina ja sillä aijottiin oikein olettain ajjoo kuin ainai asjan ymmärtävät perille.

Ol jo kiännetty Ihalanrannassa vöörpuel seleville vesille ja pakattiin, kun äkkiästäsä pyräht, niinkun pelemahtaa ihan itestäsä piiskuttava pyy oksalle ojentelemmaan, Ihalan kommeelle koivukuistikolle uus pasassier, joka nästyykilläsä viuhto, että ei pie jättee, kun hännii ehättäs yhteen meinaan. Jo näk kapteen Valakos-vainoo koko hötäkän ja komens komennusruuttiin, että:

— Taavetti! Elähän ennee pakkoo! Näkkyy tuolla kuistilla vielä muuvvan ojentelevan. Näkkyy olevan Kasreenin uus rokuristi, se Drokopee, että jos paat pikkuruikkusen rämiä, niin minä ruoroon vöörin ryville. Sinä, Pekka, reestooppas suaha ne rossit rämille, toppoot sinne tuplapollariin, niin suat lankongin maihin. En viihi ennee alakoo ahteria ruveta kiäntelemmään.

Hikisenä essiinty sitte tulija Serupaapelin sylliin. Meijän mualaisten silimä oikein otti ja sirkes häntä silmätessä. Köyhä ei niät usko kahtomata. Hään oi semmonen sutjakkaruumiinen, sattiinvuer palttoo piälläsä, koppakuerhattu piässäsä, raaku ja rettiinskravatti kaulassa ja riihin alla liivin aukeemassa kiils kommee köyhäntoistus (= simpsetti). Kun alako teetätä ihteesä, niin aina käsvarsmeiningit, niät mukit (= tärkkiniekka mansneerit) hihasta valu. Teetattuasa ihtesä alako hään kävellä hyvin tärkeenä takilla.

— Kukkaan soon tämä herra? hymäht semmosella itikan surinalla mun korvaen Koeraharjun Penu.

— Niin ettäkö tuo, joka tuossa tempoo? Se on se herra rokurist, Brokopee, Kasreenin puukhollar. Kuuluu olevan yks ruukin vöörvalttarin poika etelästä.

— Hyh, vai vöörvalttarin poika. Hiijen hömpsäkkä mies. Kato, kato kun uljaasti pokkaileiksen, kato ryökästä.

— Oo osottelematal Se on herra ja herralla on jalannousu juoksevamp kun meillä.

— Hittooko se nyt näin kesäkuumalla tuolla varaplyymillä tekköö, jota vasemmuksessasa viehkuroittaa, ja kalloossit on jalassa…

Siihen suapu meijän joukkoon Valakonennii ja hilijoo mulle kähis kämmenesä takkoo:

— Että jos vieraat viihtii ruveta tämän ohjelman peräks pyörimään, niin ison tuvan lattia on levvsellään!

Tuvassa jo temmas viuluvasa Pekka, se Kyyrylän isäntä, ja myö muut kokkoonnuttiin sinne tuvan kaihteeseen. Vastapuolella hämötti hameväk, kaikessa kommeuvessasa, niin että ol Toholanmäen Tiina uuvessa juussihiussissasa, jonka eessä rehoitti rimsulaita vyöliina, Taanielin Annakaisa kukkaniekka pumasiinissa ja valakeessa vörkkelissä, Ihotunlahen Iitu ihan punasissasa ja kirkherran Riitta mansnierissa ja solokniekka peltissä, kun tuas Altalon Miinalla ol vuan musta, sissään ottamalla vatvattu leninki. Miesten puolella ol meitä tuas Kolehmalan poika kumkauluksessa ja topatussa ravatissa ja suapasvarret housunkauluksen piällä, Kokkolan Matti rettinki suussa, Koeraharjun Penu ja monj muu.

— Nyt ottaa ja lähtöö Toonan valssi, että jos yritättä! ilimotti Pekka ja alako vaivertoo viuluvasa. Ensmäinen, joka astu palakkiin poikki taamiin puolelle, ol herra rokurist. Ol heittännä palttoosa ja porskuttel ehassa verassa. Pännätaskuusa ol pistännä puelsilikki nästyykin. Hään astu Annakaisan etteen ja kumartoo kaikerreltuasa ja sipastuasa vasemmuksellasa puelkuaren lattiaa, että tomu ikkunaan hiekkana räsäht, hään vuati tyttöö taamiksesa. Vuan Annakaisoo iletti, ettei osanna kun niijata nöksäyttöö ja hupeltoo:

Vuan osashan se, ja osas muuttii. Alakuun kun piästiin, niin män yhtenä meininkinä koko tupa. Rokurist tuntu kysyvän, mistee hänen taamisa ol muka kotosi.

Pantiin sitte polokkoo, sottiisia ja reutspolokkoo ja vingerkkoo. Sen jäläkeen alettiin astella rinkiä ja laalettiin:

»Syvän sillä on kun pehmitetty taula, jolla hään mulle rakkavuutta laulaa! Ja käjet sillä on niin valakeet ja viinit, joilla, hään kieto mun ympäri kiini.»

Rokurist ol sillä aijalla männy pihalle jiähyttelemmään ja pyys Penua mukkaasa. Ol sitte halakopinon kuppeella ottanna povtaskustasa oikeeta eekumia, semmosta siiniä viiniä ja ryypättyäsä käskennä Pennunnii painaltoo.

Sol poikoo se Rokopee. Ennen min en oo ottanna muihin herrastanssiin ossoo, kun jalakan niät ei oo oikein ottavoo luatua, vuan kun rokurist ehoiti, että jos ois nyt ransneerata, niin en oikein osanna olla alottamata. Hään sito ensin itellesä nästyykin käsvarteesa, että niät jokkainen äksentierois hänet ransnieringin vikulieriks ja sitte, kun jokkaisella ol taami ja kavaljeer, myö ruvettiin kahtapuolta pirttiä ja otettiin tuuria, se on ens hymmäys koko hökötyksessä. Senjäläkeen vikuleitihi ja sitte pujoteltiin ja tuurata ryöhkyytettihi. Rokurist aina riäkäs, että nyt tulloo se ja se remjääsi, ruasiesi ja rantemua. Oikein ol imheen lyst ja kaikki män kun siist livvaus, vaikka Annakaisa ja Kalle aina tahtovattii sapartoo tuuria vasta toisten perästä. Rokurist viskel venskoo ja riäkkäs vieraita heprejoita ja viuhto ja kaloppas kuin ois ottanna ja männy paha ihteesä.

— Tämä se on oikeeta linoleumia, poijat, hään huus ja kahtoo läimäytti nuin ylmalakasesti koko konkkaronkkia.

— Ja nyt tulloo ylleinen rominaati. Pekka soittaa marssia ja myö jokkainen jalotellaan taaminemmo tuvan ympär.

Käyp semmonen kylymän kelemee tuulen humu. Yö on pimmee, ettei sikkaar suussakaan taho tuntee. Serupaapel puhaltelloo ja puuskuttaa vuahtosia laineita vasten, ja alakaa sattoo, kun ois taivaan tarhat auk. Myö istuva kyyrötettään tuulen ruokana kaulus pystyssä ja ootetaan kotrannan rykiä.

Salongissa vuan on elämee. Siellä on rokurist, herrasväk ja hameväk. Aina alavarriin kuuluu sieltä seinän läp rokuristin puhe ja tyttöparven nauru.

— Eiköön oo tuo Krokopee ottanna ja rietautunna? kysyä kujers minulta
Niiralanniemen Joope.

— Mittees soon, melekeen kun kello. Kuules, mittee se pärmenttieroo tuas nuin rammeesti…

— Kylymä on yö! Kerrassaan kylymä. Mon nyt maksas lämpimästä yösijasta satoja. Mutta minun povessan pallaa se lemmen lämmin liekki, ettei luonnon kolleus sitä sua puhutuks.

— Hjaa! Heerskatuvara. Hers kapteen, yks kor limulaatia, tytöillä on jano ja minulla on palo!

Pekka tuntu hokevan, että sen sitä vielä, mokoma elätys, mutta rettuutti risun kalisevia pulloja salonkiin.

Oltiin jo puelmatkassa, Hermannin ryvissä, kun Annakaisaa pit erota männäksesä hevoskyyvillä Ruotaanmäkkeen. Kun pyssäytettiin, tulla tuoksaht hääri salongista muvassasa herra rokurist varaplyyn alla.

Annakaisa hypätä kiepsaht ryville, ja kun Serupaapel otti rämiä, näk mitenkä vöörpuolessa joku huiskautti käelläsä ja kuulu semmonen veen lossaus, kun ois joku ottanna ja puonna hottuun.

Salongista syöksäht väen tuluva ja kapteen Valakonen. Hään kysäs nuin kun ei mittään tietäin:

— No, ota sitte sesta ja tarjoo sen piätä, mutt anna olla pikkusen aikoo kylymän veen ollessa…

Hilijoo ja hittaan hellävarroo nujjuutettiin hänet sitte paattiin. Piästyäsä kannelle siristel hään kun koira märkee hänteesä ja nuin ujonlaisesti uikutti:

— Vieläpä tässä. Männöö nyt rokurist ja sylleilöö tuota onkapannua siks kun suavutaan kotrantaan. Vaikka taitas nyt mon maksoo satoja suahessasa lämpimän yösijan…!

Vuan surkeena kuilakkeena kuuntel herra rokurist onkapannua sylleillen pilapuhheita.

ERREYS

Tämä juttu on oikeestasa Vastaniemen Iivo-vaeroon kertoma ja näkemä, ite minä en oo sitä nähny, kuultu vuan, se kun Iivo miessä ollessasa ja elälssäsä ol leikkiin mänevä ja koiruillessa virnistel muillen vahingoille. Sentähe en viihi ruveta kommeilemmaan, että juttua toiseen malliin viänteleimään ruppeisin, vuan kerron sen sinäsä, justiisa samoilla sanoilla kun Iivo sen mulle tarus.

»Tunnethaan sinä Samppa sen massiinaherran, vai miks hyö sitä karahtieroo, sen tohtuer Vorsteen-vainoon entisen renk-Kallen, sen ruuvvittaren? Tikkala vai Tikkako sen nim lie, mää tiijä, voip olla kirjoissa Tikkanennii. Se on nyt ruuvvitar, komesrooti, kun piäs Sitorovin komprommiin. Oikee herra onnii ähähtännä, ettet tuntis entiseks Kalleks. Ajjaa turunkiessillä, sahvierkengät jalassa ja rikkoohousussa ja myöp siparattia, ompelumassiinoita ja vilusiipiä. Mää tiijä, jos myöp urkuharmonikkojahhii ja vorttupienuja. Et oo tainna nähhäkkää, kuleksii se näilläi maillahii. Meijännii Iitulle möi Sikneerin massiinan. Mikäs siinä on myyvvessä, kun rosentti juoksoo ja konerasvalla ellää, ja rammeesti se elläähii, rouvasa antaa tiällä asuva ja ite vuan rustailoo värkkinesä. Juomaan kuulu kans panneunneen, sehän soon suuriin työhii, vuatiihan se ruoka osasa. Mutta tarkka soon, oikeen ilikeen tarkka, että oikein hävettää — pyysin kerran, mikähän lie mullai ollu rahaton aeka, viitosta uamuun asti, niin ei ryökäs ois antanna iliman kymmenitä luppauksita, muka semmosta kun viitosta. — Mää tiijä, tarkkuuttako lie ollu, koetti se vuan kerran siästeehii, mutt huonost se piätty. Sittehän se kissahii naukuu kun käpäläsä kasteloo! Sol viime kesänä, siinä Juhannuksen korvalla, se tappaus.

Kalle ol niät myönynnä Samettilaiselle tai Lyyran Juhaanalle massiinan ja luppaunna siparaatinnii kauppoin ja sitte eksynnä Monosen, sen lesken, rahtyöriin harjakkaille. Tyyvinkiä olivat ensin isketelleet, niin ol Kalle jo ottanna liknööriä ja koljanttia, että rupes miehillä linnunpoika syömmen ympär kävelemmään. Viimen jo ol ruvenneet reuhoomaannii, ett ol pitännä hakkee Aku-polliissi asettammaan. Kottiisa ol Kalle aikonna akkasa luo lähtee soutamaan. Aku-polliissi ol hommanna soutajaks Porolahen Sonnis-Heikin.

Niin ol lähteneettii ja Kiäninniemessä ottaneet ryyppyjä, sillä ol Kallella niät samppalkaljoo ja liknööriä ja koljanttia mukanasa. Sitte humaltuvat, ensin ite, ja sitte Heikki, niin että nukku kapteen ja soutaja soutaissasa torkku, Katastipas herättyvvään Heikki siinä Näversuaren kuppeella ryypyn vaillingissa perrään, niin ei näkynuäkkään insnyöriä. Kaukana selällä, missä lie ollu Patseepan-luo'on ja Niiralanniemen välillä, huiski vuan kas ja oikein ilikee huuvvon ökämä kuulu, että joutuva auttamaan. Kiireesti ollii Heikki venneesä takakätteen pyöräyttännä ja selevä ol ollu kun puhaltain. Sano käyneen valon piässäsä, että hukkuu se hiis, jos on hukkuaksesa, ennenkun appuun ehtii.

Nuin arviolta viis syltä ol lommoo, kun Kalle uupu, ramppiko lie vai laaki siärvartee tavanna. Ol huutanna:

— Nyt minä taijan männä! Jäsenet herpoo, elähän souva, p-—ako sinä siitä venneestä kiskot! Et sinä ehi!

— Tuota, elähän nyt vielä, Kalle, nii että huku! Ootahan sen verran, että minä ehin ja autan!

— Oo ökäästämätä, et kerkii kuitenkaan! Minä viskoon sulle vörssin, että viet akallen. Siin on sata markkoo. Viskoon sinne venneeseen. He, ota kiiti!

Viskanna Kalle ol, mutta viskanna vitalikkoon, monta syltä yl. Sinne lupsahti laineen selekään ja painu. Niin Kalleko? Ei se painunna, kun Heikki ennätti ja nujjuutti venneeseen.

— No voi hälläkkä tässä! Laskeppas semmoset tavarat nyt taskustas, hyväkäs.

Ja ves ol herahtanna miehille silimään. Heikille aineista ja Kallelle rahoista. Nolona olivat suaneet soutoo ja siunuustella. Vuan mittee se semmonen, yks vaivanen satanen, kun mies on komesrooti ja ruuvvitar ja rosentti juoksoo kun Oulunpuolessa metripiimä, loppumata. Sattuu niitä erreyksiä hyväkkäitä, vuan ei ne tunnu, ei semmoseen kun tohtuervainoon Kalleen — rasvainsnyöriin, hantlangariin …»

HERRA PORMESTAR JA MUUT MUSSIIKKIHENKILÖT

Siit on kierähtännä kommeehii vuosviitinen, kun minä kuleksin kerran sen piäkaupuntilaisporttupienupelurin kansa kylästä kylään ja kaapunnista kaapuntiin. Miten lie ensistäsä, muistooksen Muaningalla, yhen kesän kaihteessa kiännytty tutuks, ja hään Himotti olevasa yks komeljantti ja sano nuin kun ahveeranneesa, että jos ois hänen antoo rimmauttoo yks konsnertti meijännii kyläkulumalla. Sen hään tehhii, ja tultuvammo oikein tutuntappaisiks hään kysyä hymmäytti, että enköön ottas ja lähtis hänen kumppalinnaan yhteen höläkkään, niät konsneeroomaan pitkin mualimanpieltä. No, suattaa kait sitä männä, märkänöö kait sitä yksilläi olilla ollessa ja suattaa nuamoosa näyttee muuvallai. Niine puhheinemmo myö sitte lyöttäyttiin lähtemään syksyn käyvvessä ihan kukkeimmilleen.

Paljo sitä semmosen pelmannin parissa mualiman mänöstä näkköö. Niit on immeisiä muuvallai, ja omat on olosa kullai kylällä. Vuan en oo vielä niin kummoo meininkiä muuvvalla nähny, kun ol yhessä syrjäkylässä kaukana Pohjanmualla, jonnekka myö samalla matkalla osuttiin.

Ol semmonen syksysen illan kajaastus, kun myö rautatiellä tulla tömistettiin kylän tatsuunalle. Paljo ol immeisiä aseman latvormulla kun helluntailauvantaina ennen muinon Apteekin mäellä. Lienöövätkö lähteneet meitä vastaan, vai muutenko mukavuuveksesa jaloittelivat, en mää karanttieroomaan, mutta kyllä niitä ol, että oikein kihis kun kusjaispesässä ikkään. En malttanna ennee olla iäneti, vuan kysyä kajjautin konehtyöriltä, että mittee se tämä mänö nyt oikeestasa olettaa, kun on immeistä niin ilikeen kosolta ja ryöhkäsöövät kun hukka naurishalametta. Konehtyör, yks lihavanlevvee miehenkiäppänä, vastata viert:

— Soon nyt pormestar pallaunna kaapuntiin talavitiloille. Taitaavat olla tappoomassa häntä. Ainahii minä tässä työntäyn niin tuumoomaan, kun näky olevan avviississai, että se nyt tuas villaltasa viäntäytyy lämpimän lähettyvä kaapuntiin ja näkkyy olevan matkassai.

— Vai niin, elekee panna pahaksenne, että minä nuin kysyä kilivotin. Aattelin niät, että jos ois ottaneet ja toisesta syystä syöntyneet asemalle — myö niät tullaan tänne pienua pimputtammaan, tämä herrannäkönen tässä on niät semmonen koputsoitin konsneerooja — ootta kait suanu silimiinnä ilimotuksen avviisista työhii — että jos oisivat meitä tulleet vastuuseen, vuan ei taija olla niin päin pyrintö?

— Oisko nuo siitä niin ollakseen. Pormestaria noon tulleet tatsuunalta tietämään. Vuan heitetäänpäs tämä puhheenpito tähän, minun pittää piipahtoo tuonne pakkaassinpuolelle, pittää niät nuivata pormestarin pakkaassi rilloin. Hyväst.

Hään män. Myöhii lähettiin. Outoja kun oltiin ja ossoomattomia vieraassa kylässä, ei osattu oijustee ensistäsä mihinkään, ennenkun yheltä poijankellukalta kyseltiin, että missään muanpaikassa sois tässä kylässä kievarintapainen.

— Ra ottoo hevonen, niin ossootta. Ajurin kansa kun kuletta, niin koht on sushuussi suunna eessä. Soon muuten tuolla vastapiätä vuatekauppoo. Ensistäsä kun määttä Mähösen nurkkaan ja siitä vehnäspuen sivute, että niättä kaukoo kiiluvan syltin, jok on riätäl Rytkösen, niin sitte siitä kiännyttä nuin kuaressa Ruuttahuoneelle ja siin on semmonen mäen kyöhkyrä, jolla on sustiettihii. On sillä kattosa kiänteessä muuten kepin nenässä lakuhii lekottamassa, että ossootta kait, jos oikein kuletta.

Myö ajuriin luo. Mäntiin ensin yhen ylypeimmän luo ja lakinlippua leuhkautettua riäkästiin, että onkoon se tämä massiina meitä varten?

— Tämm ei oo leeti rilla. Mänkee muihin luo. Tämm on jo pistellattu herra pormestarille. Kuuluu ajavan sustietiin.

— Oisijakkoon niin hööli, että ohjoisija meijät sushuussiin, vai onko se tämmäi vossikka jo vuokrattu?

— Kuuluu kyyvvihtevän pormestarin piikoja. Kaikki ne taitaavat olla jo poisotetut; että taija suaha hevosta tähän tarpeeseen. Vuan ossoo kaet sinne semmoseen männä kyökkästä jalakapeliliäi. Tuossahaan on yks poijan toljake, jos ottaisija hänet ohjoomaam. Pekka hoi, mittee sinä siinä kilimuilet, tule tänne, niin suat kyyvvitä nämä herrat kievariin. Eivät ehtineet suaha hevosia, eivätkä ossoo, että ota ja kuleta sinä. Tienoothan siinä tupakakseks yhen härmän, jos et enemp.

Piästiinhän sitä jalannii. Pekka kuluk eeltä ja myö tarsittiin jälestä.
Hään sai sitte viiskolomattaisen vaivastasa.

— Mänkee tuohon ylypeimpään pykkäykseen, niin suatta het kysyä kammaria, jos tahotta. Soon sillä puolen tämän kievarin meriteeroovin komento, sano Pekka painautuin portille.

— Oiskoon sillä ryökkynällä huonetta tämännäkösille? Ois oltu yötä, jos ois suatu katonalasta seiniinsisusta siksi aijaks.

— Ollaan kait sitä siihen sorttiin, vaikka kaikki kait myö ollaan tässä mualimassa matkantekijöitä. Vuan onko niitä nurkkia löysinä?

— Eikö noita ehkä lie. Herrat läskeiksi tuonne alarakennusliättänään, siel on sööterska justiisa teetoomassa. Kyssyy siltä, minä en tiijä, kun oon vuan puhvetin piällä.

Myö männä reuhkastiin alarakennukseen. Tultiin uppeeseen salliin ja tavattiin sööterska.

— Oiskoon sillä sööterskalla huonetta. Ois tarvittu yheks yöks, jos oisija niin ovela, että osviittosia.

— Herrat kait on reesanttia? Se on nyt niin surkeeseen viisiin, että meillä ei oo tähän tuskaan yhtään leetiä rumia. Kaikki on tilattu.

— Nyt lie hitto. Vuan pittää kait sitä nyt kievarissa olla ies yks huoneen kyhhäys. Myö ollaan kaukoo ja ei muuvanne osata. Eihän tässäkään salissa oo huokuvoo henkee, että jos —

— No, kaikki huoneetko se yhtaikoo meinoo muata? Nyt on kumma kynsissä, kavullakkoon sitä meijän pittää sitte yökaus yl männä?

— Niin, en mää rohventieroomaan, vuan jos työ että ois hyvin suuria herroja ja ylypeitä, niin suattasinhan minä antoo teille oman huoneen tuolla vinnillä. Pittää kait sitä teijännii suaha pehkuja piännä alle. Jos viihtisiä, niin suattasin minä sen yheks yöks hyyrätä ja muata ite kahverissa kuukkerskan kansa.

— No, se sattuu sijoilleen! Oisijakkoon niin hööli sitte, että meijät sinne suattasia? Pitäs näyttee vähä nuamallesa vettä ja kantata piäkarvojasa, että ilikiis näyttäytä muillehhii.

Sieltä myö sitte ihtemmö löyvvettiin, korkeella vinnikolossa, pienessä, kylymässä nurkankiänteessä.

— On tämä vähä uuteetti koko kyhhäys, selitti sööterska, vuan millonkapa sitä joutanoo tiältä teetoomaan. Sitte jos herrat haluaa ruokoo, niin tuolla puhvetin takana on maatsalj, että ossootta sinne.

— Juu, juu, vuan meill ei oo kun yks tusina ja ne on herra pormestar pyytännä.

Juu, juu, noon siunoomahetkessä käsillä. Ei oo vielä suatu paistetuks, kun on kärryytetty herra pormestarille. Sille pittää ollahhii omat ruokasa: rapuportsut, ryynpuurot ja reemit.

— No, sitte ei se ihan ens'mänössä taija tapahtua. Myö männään sillaikoo saunaan ja huuhotaan pölyt pois. Ei tiijä, jos tuo ois siihen ennättännä nielasta.

Kyselyin kautta tultiin myö saunalle. Ei sattunna kun yks kammar asujameta. Myö painauttiin sinne. Het hatunheitolia tälläyty kuitennii ovelle yks levvee mataminlässäke ja riäkäs:

— Herra Juumala! Tännekö työ — herra pormestarin paatihuoneeseen! Ja kalloossit jalassa!

— Tännehän myö, kun ei ollut toista huonetta. Kait sitä suap tännehhii ryysysä heittee?

— Ei hättee. Herra on sustietillä ravihtelemassa ruumistaan. Kyllä myö siihen ennätettään kylypee, ennenkun se tänne tarkenoo.

— Ei sitä tiijä. Mitä liettäi rentaleita. Tämä huone on varattu vuan oikeille immeisille ja etupäässä hänelle. Että alakoo vuan oikoja koipijanno — tiällä ei sua löylyä tuommoset pitkätukkaset turjakkeet.

— Pistäytään vielä silipasemassa sushuussilla kuppi kuumoo kittaammo.
Ihan kait tässä laihtuu litteeks tämmösessä mänössä.

— Niin. Vuan kun ootta suanna oottoo näin kauvan, niin — tulukee nyt tänne pijjaanopöksään, niin suatta.

Pijjaanohuoneessa ol se kuappi, se koputsoitin. Kun myö oltiin just semmosta pelkalua tultu pelloomaan, arvel tover, että jos ois rietautua harjottammaan kahvia oottaissa.

— Ka, rimmauta yks rymmäys! Soita vaikka se Merkannon »Kesävelli» (= Sommarqväll) niihin varjatsuuniis kansa. Kuuloo sitte herra pormestarrii, kettee on kulussa.

Hään puulaatu pelloomaan. Oikeen ollii ovela soittaja. Soittoo sivautti niin, että kintut tink panemaan polokkaan, ja tuassiisa, oikeessa hilijasessa nuotissa, kiehto veenkietaleita silimäkulumaan. Joka paikassa ol paukutettu tälle kappaleelle käsiä, huuvettu ja hihkuttu; nyttii — aukes parraimmassa pijjaanossa ovet, ja sissään lentee lupsaht ite ravintoloihtijatar:

— Kuka sennii korvennettu teijät on tänne völjännä? Heretkee het ja hävetkee! Vai tänne työ tuletta kaiken mualiman retkutuksia renkuttamaan! Ettettä häppee, kun viereiseen huoneeseen kuuloo koko komennuksen herra pormestar ja muut mussiikkihenkilöt.

— Saakelin herra pormestar…! Mutta männään myö tästä siunatusta sushuussista, männään Jumalan nimessä! — Ja männessä: Ota sinä nyt oikein hyvä lippu, että oikein kuulet, sillä kyllä minä taijan nyt soittoo pienut palasiks ja kuapit kappaleiks!

— Kuulkees työ, lippumies, tälle herralle annetaan riilippu. Tuo lumero viis tuosta laijasta.

— Eipään oo merkitty männeeks. Suanen kait minä ommaan konsnerttiin ottoo riiliput, mitkä haluvan. Min oon se pelur.

— Suatatta olla, vuan tätä lippua ei anneta. Soon herra pormestarin riipiletti. Se istuu aina lumero viljellä ja sillä hyvä!

Konsnertti alako. Kesken kappaleen viäntäyty essiin herra pormestar. Kaikki nous seisaallesa, pait minä. Kuulin kuitennii takanan yhen akankiähkyrän honottavan:

— Kukkaan soon tämä uuaartti herra, kun ei nouse ylös, vaikka tulloo herra pormestar…

Ens lumeron loputtua ol semmonen hilijasuuvven hetki kun kirkossa papin pysähtyissä. Kaikkiin silimät sirrottivat herra pormestariin. Hään viimen kohhautti kämmenesä, lyyvä lossautti niitä hyvin heilävarroin vastakkain ja — het alako semmonen nujakka, että luul seiniin särkyvän siinä mänössä.

Jokkaisen kappaleen jäläkeen alako taputuksen hyvin heilävarroin herra pormestar.

Illankiänteessä, konsnertin jälestä, myö istuttiin puhvetissa.
Sustietin emäntä ehätti meijän pakeille ja hupatti:

— Antoo nyt anteeks, hyvät herrat, minä kun en tiennä, että työ olija niitä muskanttia, niitä pienunpimputtajia…

Vieruspöyvvässä istua ryhjötti kaks herroo ja joivat tuuvinkikoljanttia. Toinen tuhaht toiselle:

— Ei se soittanna oikeen seleväst. Herra pormestarrii viivyttel ennenkun viihti aplootia lyyvvä. Minun pittää painautuva tässä huomisessa lehessä ankaraks arvostelijaks. Kaikki ne konsneeroohii!

Tek miel viskata hympästä koko kahvikuppi vasten koko kötäleitä. Vai ei selevästi. Sennii selevikkeet…! Mää tiijä, mittee oisin ryhtynnä resunieroomaan, jollei samassa ois piipahtanna puhvetin ovelle yks tytön tuippuna ja kielkulukussa kiljassu:

Ja hään tul. Suoroo piätä oikas hään meijän pöytään ja esitti ihtesä.

— Kuulin teijän täällä olovan ja tulin kiittämään konsnertista. Ettäköön ottas ja ois niin hööli, että tulisija tuonne pijjaanokammariin kallistammaan kaks, kolome liknöörlasia. Meill on tiällä niin sakramentskatun harvon mussiikkia, että ois nyt ies teitä hyvänä piettävä, jotta vastai jalottelisia tähän mualimanlaitaan. Meit on siellä vuan minä ja muita.

— Suokee anteeks. Min oon tämän kaupunnin lehti — lehtimies.
Oisijakkoon hyvä ja kuiskoisija, kiittikö se vai moitti?

— Vai niin. No, sitte minnäi suan sopivan rittiikin. Harva on soittanna somemmin, oikein syön seisahtu kuullessa, ol oikeen helekutin hempeetä…

Meille tarjottiin liknööriä. Sitä tuuvvessa sihaht sööterska minulle hyvin siistist korvaan:

— Siinä tul erreys. Minä en osanna älytä, että työ tuntija herra pormestarin.

Kukaties ois myö vaikka keskellä yötäi piästy vielä saunaannii, kun tunnettiin herra pormestar; ehkä ois suatu riilippu lumero viis — vaikka se kuuluuhii yksinomaan hänelle.

— Herra varjelkoon ja Herra siunatkoon tämän kaapunnin herra pormestarin ja muut musikaaliset henkilöt!

HALIERAKESÄNÄ

On semmonen kylymän kelemee kevätuamu. Luonto leppee vielä. Ei käy sen sylissä tuulen siistijäkkään sihhausta, suati että huavan herkät lehet lauloo lekuttelis. Tyynenä uinuvaa vuan suuren sutjakka Suoselekä, kun auringon säje sen pinnassa piirrätteleikse ja sen ylite lelluu levvee sumunsekanen usvanuje, jota Itikkasuo syvästä syömestäsä paksuna pilivipelemakkeena oksentoo ötkistää.

Vielä on »kyläläisettii pitkin pehkuja. Puhtaat ovat kyläkavut, eikä ryvilläkään oo huokuvoo henkee, lukkuunottamata pollariin välissä piirrättelevöö, likasen harmoota varpusta, joka sinne on pesästäsä puottaunna uamutuimaasa tuikuttammaan.

Kaunis on kevväinen uamu ja hyvin kylymä. Luonnon lempeys kuvastaikse kaikessa niin viehkeen veiteränä kun peilin pinnassa puhassilimäsen tytön tyllerön meinoovan muhjakka silimän mulijaus. Mutta äkkiä sen lempeyteen rikkeitähhii ryöstäytyy, kuten hangen hohtavaan kalavoon ussein varisriähkän yl lentee leuhkastessa rikkeitä rippoo.

Sumun seasta pörhältää niät äkkiä puuhkiva laeva, lesken Satrakki. Tulloo Jussinsalamesta ja ohjoo Asarjaksen aution suaren sivute kohi Varvikkonientä. Piästyväsä niemen nenässä olovan pensselreimarin kuppeelle, se valakeella värillä rötjätyn kivröykkiön kohalla piästää par äkäslä savusuhhausta ja alakaa sitte särkyneellä horrosiänellä huutoo hojottoo, jota volinata kaiku sille kujjeestain ilikeenä ulinana pitkin rantoja riävyttää. Tehtyäsä sitte kommeen kuikankaulan kiänteen Satrakki oijustaa ryville. Mutta kuin muistain kesken kaiken jottai, se kiäntyyhii seitille, viiroo ankkurisa ja par kertoo vielä riäkästyväsä venäite hilijoo laineihisa lellumaan. Omaks huviksesa ja aikasa kuluks alakaa se ruilautella kuvereijästäsä makkeen harmoota hööryvettä.

Jo ovat iikyläläiset kuulleet Satrakin ökämän, kemahtaneet pehkulta palakille, soluneet ryysyihisä ja ponnistanneet pohkeet suorina ryville. Ensmäisenä ehätti sinne lesken levvee rokurist, sitte henkherra, tullivöörvaltti koirinesa ja asessyörin kiäppänä. Niin, että pian ol ryk reunollaan, kihisöö ja kuhisoo kun kusjaispesä.

Soon niät niitä tärkeimpiä tappauksia, kun tänne tulloo laevoja lavveemmilta vesiltä. Ikäsä kun näkköö puksierpaattia selekiä sätkättävan, niin ilostuu isommannii tulosta. Tättäi on tärkee viik'kaus Viipurista ootettu, on tilikraahvattu ja tilihvuunata killuutettu — ja nyt se on tullu ja nyt sitä pittää männä vastaan.

Nuamat alakaavat kuitennii kiäntyvä kun märällä rukkasella pyyhkästyks. Alakaa kuuluva korvasta korvaan itikan surina: eikö se meinookkaan ryville vai mittee se…? Viimen nahkur Jämälä rohkasoo rintasa:

— Huutoo hönkäseppäs sinä, rakas sielu, yheks eesnenäks tai kysyä kuiskooppa tuolta rokuristilta!

— Ehhää minä tiijä, mittee ne rikuljeeroo, ryökkäät. Vuan jos ois par asjaan antauvoo miestä, niin soutoo sipastassiin tuolla Serupaapelin paatilla tiijustammaan tätä hättee… sano rokurist.

Satrakin kuppeella sattu juur puhvetska viskoomaan tiskvettä, kun rokurist Satrakille suapu. Rokuristin nähtyväsä puhvetska niijata nöksäytti.

— Kutaa, ryökkynä. Myö otettiin ja lähettiin nuin ilikosissammo kysyä kuiskoomaan, että mikä teitä remustieroo, kun että viihi viäntäyvä ryville?

— Juu, hers rokurist, myö ollaan niin uulyklisiä koko ompoorti. Meillä on siukka salongissa ja teeterska on siellä sen sööterskana. Vuan minä vihjoon kapteenia tähän taalingin taa.

— Soon nyt näinikään (ja huiskautti käelläsä puelkuaren ilimaan), että se öylenillalla itikan heräntäaikaan puhua piiskutti nuinikkään (ja hotas vasemmuksellasa) että: voi suapas kun mun halakoo piätän ja sisuksian kiäntää, että oekeen äkkeen veen suuhun ottaa. Tän uamuna se kemaht sitte kylellesä ja telemää nyt salongin ritsiilä maha rempallaan. Mää tiijä, mittee soon, mut arentieroon vähä tähän tappaan (ja hotas syytönnä survovoo itikkaparvee), että voip olla halierahhii tai muu imfluntsu. Ja meijän on oltava aloillamme karantteelissä siks kun työ silipasetta tänne tohturin ransyynille.

— No, jottai, minkä pyöräytti. Vuan ei viihitä olla milläsäkkään. Minä sipasen sen rohtoherran siinä silimän heitossa…

— Ehhään se mikä pormestar… Vai pormest…! Minähän soon! Että taija tunteekkaan. Minä, lesken rokurist.

— Tuota, hyvvee huomenta, herra tohtuer. Elekee panna pahaksenne, että ennen einekahvia, vuan… Soon Satrakki tuas tullu. Siinä uamun ujjeessa. Ryyniä niät Häklin Lallulta toi…

— Soon se karantteeljuttu. Että oo tainna vielä suaha sitä korvareikiinnö? Sillä on siukka reeligissä. Tyyrmanni… Kapteen kehas, että jos ois sattumalta haliera tai muu luntsu.

— No en vissiin mää karanttieroomaan. Vuan vaivaupoopas ite. Minä haen rillut, apteekkarin rillut —

Kun ammuttuna ja siiville polettuna pelemaht ovelta rouva, piika Tiina, renk Jussi ja muut. Silimät muljollaan ja hien norsuissa nokan vartta tohtuer henk kulukussa hättäil:

— Seekese koleera! Deeke se Satrak! Otta se veska, Stiina! Anta flaska konjak, mamma, lyseera ne böksyt, Hedda, karboleera se mössa, Jussi. Ja Mikko, juokse se booti ja osta segarr. Menke me Jussi se baatti ja syynä se suuki…

Tomupilivessä tulla tuoksaht tohtuer ryville. Venneeseen viijessä ol puelhujussa ja kolomen sylen sivulle lehaht kitkerä karpuulin katku. Eikä se ollu Jussikaan aivan justierattu.

Auttoo pit tohtuer, käspuolesta taluttoo salongin ovelle. Siinä vielä kiireen kuppeessa silipas rohkasuryypyt. Ei yrittännä nähhä teeterskoo eikä tyyrmannia, niin ol silimät sammeena. Parin sylen piästä piätä kuikistain kumminnii kysäs teeterskalta:

— Se olle fluntsu. Maagi, hoono rookasula, pee serke… fluntsu. Mine teille skrifva antipyrin, salipyrin, sitrofeen…

Ja tohtuer ryhäht ritsille. Ei tahtonna pännä käessä pysyä, kun paperlapulle jottai riittas. Anto sitte teeterskalle lapun ja läks. Jussi autto rapussa kainalosta.

Tohtuer tallustel kapteenin hyttiin. Pyysivät nappulalla lämmintä vettä ja sokeria. Sinne ne män muuttii herrat ryville tultua tuuvingille. Tohtuer tuntu selittävän: Seeke kohta kool, mut mine anto medisiin maagil…

— Mittään se tuo rohtoherra hommas, kun kirjotti minun nimen tähän lippuun? Sinähän tässä oot kellelläs, enkä minä…!

— Mittee sinä siitä, ehhään niitä lippuja apteekkiin oo aijottukaan. Mää ennennii ja sano masinihille, että juoksoo kiireen kaupalla viinakauppaan ostamaan koko pullon koljanttia. Tul kanavalla öylen juuvvuks niin juuttaasti olutta, että tek pian pehmeeks ja löi mahan veteläks…

JULJAANAN JUNNUPETTER

Työ että oo taenna millonkaan käyvvä siellä Pettäyksen Kiljuvalla, sen Junnupetterin luona? Että taija ies ottoo ja tunteekkaan, suati sitte Junnupetterin Juljaanoo? Mitteepä ne herrasimmeiset oikeestasa niinkun välittäskään semmosista jonniijoutavista syömmuan tallukoista, että vielä mänisivät heijän luoksesa; näkkyy sitä kaupunnissai olovan katuja kenkiin varalle. Vuan jos että paa pahaksenno ja viihittä, niin minä kuvvoon koko meiningin semmosena kun se niillä siellä Kiljuvalla on, kuvvoon heijät itehhii teille silimän ruuvvaks.

Junnupetter on semmonen pulskansutjakka miehentoljake, melekeen yhtä paksu kun pyöreehii. Nuamaltasa se on semmonen riihrokansyönyt, tukka kun koivun latva hajallasa, ja silimät kun särellä. Sannoovat immeiset muuten vähä niinkun hömpsähtäneeks, ettei niät oo kaikin aijon järenjuoksu ja hoksentieruu aivan justierattua. Mää tiijä, voip ollahhii, että hään on ruoteliltasa vähä kierossa, vuan paljo ne immeisettä kehtoo tyhjee purpattoo ja näkköövät malakoja toistesa silimissä, vaikka on tikkuja omat näköreijät kun tikaten. Min oon muuten kasvukampraatti Junnupetterin kansa, että inihettää jo ruveta morkkoomaan, vaikka sanonhan sen minnäi, että on siinä vähä järenjuoksussa Luoja ottanna erehtyväkseen.

On siinä Juljaanassahii akkoo yheile ukolle. Se kun männöö, niin elä vilikuile sivulles, palakit notkuu jalankulusta ja jos istuu yheks esmerkiks kiikkustuoliin, jossa soppii oikeita immeisiä oikeenni liämältä hummoomaan, niin elä pyyvväkkään muuvalle, jos et sylliin satu. On sillä ulukonaista olentoohii ja kun se pyhänähhii tiellä kirkolla kommeil synkeelyyssisessä risthammeessa, mellapohja huivissa ja korkeenkantasissa pattiinkengissä, niin näk, että kyllä se ukkosa elättee jaksaa. Juljaana se Kiljuvoo muutennii hoitaa.

Tässä muuvanna tämänkesäsenä satteispoutauamuna heräs Juljaana sikkeemmästä unesta ja piästyväsä jalottelemmaan lattialle kahtoo älämäytti nuin männessäsä sängyssä hikpiässä korsata könöttävvään Junnupetteriin eikä malttanna olla kuojuillessasa nykäsemätä kylykeen. Vuan ei ottanna ja ollu ottooksesakkaan Junnupetter. Ruapasta kyhnäytti vuan ja alako tuas ahertoo.

— Sennii sukkula, hymäht emäntä ja läks herättelemmään piijanpuolia työpuuhiin. Kato ruojoo, hään sitte iteksesä ihmettel, nythän onnii pouta. Kun ei oo pilivenriättänätä koko kommeella taivaalla; niin on pohjonennii puhas kun nuoltu! Ja aivan itsestäsä käv silte äkkiä valo piähän, että elähän mitä, jos nyt ois yrittöö kaatelemmaan naita ketoja! Ei sunkaasa se nyt ihan alavariinsa jaksa vettäsäkkään viruttoo, ja mää tiijä, niin jo tänäpäivänä suap suopohjaniityn laon oven suulle asti.

Ihan kun nuor tyttö hään kiäntyvä kiepsaht porstuvakammariin takas ja oikein emäntä-iänellä alako ökäästöö:

— Junnupetter! Oo tuota korsuntas nyt jo hörppimätä, et näy selevee saavan. Ala nousta, ettei mää poutapäivä pilalle.

— Kä, kä! Oo tuossa nujjuuttamata. Piäsöö tästä vähemmällä!… Häh? ettäkö oes pouta?

— Oo kähmyilemätä, vuan jouvvu, hyvä sielu, että suahaan ies yks lato-ala valamiiks.

Kiire siitä tul kassiin, ei sunkaan se autakkaan akkain käsissä kiemurteleminen. Piäasia vuan on, että Junnupetter sai vuatteesa viskatuks piällesä ja alako ehtiä polovillasa penkin alta piippuva, ja emäntä, kun työns einekahvia turvan alle, ei tuas ruahtinna olla riäkäsemätä, että »mittään se nyt siellä penkin alla hamuileikse. Meinooko se Herrasiunauksen oikein poloviperältä pyöräyttee, vai mittee se ähertää?»

— Ku ei nenä! Tuossahan tuo könöttää nokkas alla koko koje, eikä mies äksentieroo ei alunkaan. Vielä savuaahii.

Kun Junnupetter ol jo saunan sivulla miesten kansa mänössä, niin emäntä alako huitoo ja kirkuva poistuvan pohjista, että elähän, kun vielä unehtu.

— Miltään se nyt siellä kiekuu? Jos ois männä ja kysyä. Mää sinä
Taavetti ja kysy, mikä sille nyt män, vai mittee se ojenteleikse.

— Tuntuu huutavan, että ottoo, jos ei niät nämä miehet riitä,
Hoikkalasta miehiä lissee.

— No, ossoohan nuo kysymättähhii ottoo. On kait siinä alloo, ennenkun joka paikassa seiväs heiluu.

— Kä, kä, ossoo, ossoo, en minä sitä! Mää Taavetti ja hae niin paljo kun suat. Vaikka ois tässä jo omillahhii miehillä iletty yrittöö, vuan kun kerran emäntä sano, niin suattaa kait niitä ottoo, että on!

Ei niitä sattunna kun parkymmentä miestä koko mäkmualle, vuan ne tul, kun Taavetti sano, että kyllä se Junnupetterin Juljaana lantit puoltaa, kun tuletta heinän kansa tappelemmaan.

— Ja niittee työ niin paljo kun on onkoo! isäntä ilimotti. Syyvvään sitte kovast ja ollaan koko päivä.

— Häh? Kä, kä, tässä nyt kohentelemmaan. Sano Juljaana piisoovan poutoo. Hajotelkoon sitte hameväk. Myö niitetään.

Ja siinä se män päivä puolisille ja syyvvessä isäntä kerto korreita juttuja. Ol ollu niät yks Pohjolainen hänen nuoruuvvessasa, joka, kun syötti, aina kehu, että: sööka vaan, sööka, kyl se hövä rooka on. Rasvainen kalan soolavesi ja pototototoo. Tarkotti niät pottaattia…

Sitte alako sattoo nuhhuuttee, ensin hilijoo, että kuulu vuan hilijainen hyminä, sitte niinkun ois alakanna akanat Luojan silimee hierostella ja itkennä oikein omasta halustasa.

— Niitto piäl vuan, pojat! Ei surra, jos sattaahhii, komens isäntä.
Juljaana käsk!

Sitte kun taivaankans alako ottoo ollaksesa iltoo, lähettiin kotmökille. Oikein ol ilikeen hyvä isännän miel.

— On sitä nyt tuota olemista, kuus lato-alloo aholla kellelläsä. Ei sunkaan kykene Juljaana moittimmaan, ettei oo heinä hajonna!

— Eikä kun kellellään aholla. Kuus lato-alloo, että mua peittyy ja kerrassa hyviä heiniä!

— Vuan eihän heinät saetta suvaihe! Etkö sinä, älämikkö, äksentieroo, että eihän se, jos on, mutta olla laossa. Heinät kostuu, toljake! jo viimen ärjäs emäntä äkkeistyin.

Penkille vaipua hymäht Junnupetter ja oikein särkevän sulkeella iänellä ätyröi piätäsä pittäin:

Erreys se kait ol, en minä muuta sano, vaikka ei sillä taija
Junnupetterillä hoksentieruukaan hyvvee olla…

KELLO

Myö istuva körötettiin Penun kansa kolomannen luokan tupakkakupissa, matkalla Penun sukulaistaloon Pieksänmäelle, kun hään aijan kulukkeeks alako jututa posuta:

Monenlaisia niit on näitä immeisiä tiällä tämän armon laakson levveyvessä, hyvvee ja huonoohii kun kukkoo kejoilla. Mikähän lie minniilainen, mikä meinoo yhtä ja mikä toista, millähän on järenjuoksu veiterämp, millä tuassii tuhmanmuhjakka. Mut kaikki myö vuan ahertoo myyrästettään, että hik helepeinä tippua tojottaa nokanvarresta. Eik oo niin tuhmankuhjakkoo, jok ei omia meinojasa tolokuttee pärmenttois ja omia rustinkiasa reistaileis. Mää tiijä, kuka tässä kukkona kommeileikse, kuka kanana, mutta viisastunna soon vuan tämmäi mualima Aatuvainoon ajoista asti. Nyttii näin ajjoo körötettään ruununmyöpelissä kun komettii herrat, jotei ois Aatu-vainoo viihtinnä tehhä ei unessakkaan. No, ei tainna olla konehtyöriä, kun läksivät Paratiisista pakenemmaan…

Et taija ennee muistoo sitä ajankemmausta, kun minnäi vielä Puaslahen Posttalossa renkinä ryöhkäsin? Eikä taija piipahtoo mieles kuppeeseen sen aijan immeissisä ykskään sielu? Riistaveteläinenkään, se Juuruspoloven Juhannes-vainoo? Siitä ja sen elämänkulukkeesta sit oon ruvenna aatella ahventieroomaan, että kummoo soon tämän immeisen elämänresuna. Siinäi ol mies semmonen, että liekkö lähtienoilla tiijossakkaan, terävä kun konneensiip, mies vahva kun hevonen, ja työtä tehä tuivert kun massiina ikkään. Mää tiijä, mikä ois vielä Juhanneksestai paisua pelemahtanna, vuan Luoja löi kellelleen kesken ehheintä elämöö. No, hyvä se tais toisekseen ollahhii, että otti ja kuolla kemaht — ei niät ollu oikeessa sätkässäsä joka piirteeltäsä. Järki niät tahto toisin aijon niin mutkille hypätä, että pan miehen meiningit vähä vinolleen, kun sattu. Kun et taija muistoo koko ketaletta, otan ja vähä kuvvailen, jos niät viihit vaivautua, että kuuntelet ja piet reikiäs auk.

Sol Juhannes semmosesta rikkaan poijasta pyörähtännä mualiman juoksuun. Mitä lie oppia suanu, en tiijä toimittoo, vuan lopuks ol vuan viäntäynnä Puaslahen isäntärengiks. Kova sol kompeissasa, pit tehä työtä kun muurahainen uamusta iltaan ja Juhannes höttyil jokkaisen kintereillä. Hään se tais hoitoohhii Puaslahen asjan kulun, viljan muokkuun, niityn ja karjan. Mainio sill ollii räkninkpiä. Puotti kun hyllyltä, että niin ja niin paljo sitä nyt on siementä kylyvee yöhkästävä, niin paljo puitava, niin paljo myyvvä hymmäytettävä. Ja hyväst ne asjat kiänty, män kun karhilla kulettain — ei niät Juhannes ollu viinamiehiä, eikä öitäsä tyttöin komprommissa kuleksinna.

Viisaana myö sillon Juhannesta piettiin, ei niät tunnettu miehen tapoja. Ottipas sitte muuvanna aikana ja näytti nuamasa toiseltapäin.

Sol niät yks illankaihe, kun myö istua nökötettiin Puaslahen riihrakennuksella ja ihhailtiin iliman ihanuutta. No, viäntäytyy sitte muihin mukkaan kylän polokua Juhannessii. Ei ollu ennee entisessä temmassasa. Ouvokseltaan näytti iniheen ouvolta. Silimät sätteil ja nuama noljotti niin kummast. Miesten parriin piästyväsä hään nauroo hujautti ja ontonaukeella iänellä tuhahti:

Myö ensin niin meinoovasti kahtoo muljautettiin, että mittee se sähisöö, kun hään tuas hymähti:

Hään vetästä villautti liivintaskustasa umpkuer kellon, että vitjat niin kauniist kilaht.

— No, ka, ompaan ja oikee kelemeekuer kuunartti. Keltään tuo kiännälti kättees?

— Heiskalan Vesteriltä ostin. Ke, ke, kun se kimalteleikse, kun aurinko sen silleeseen ottaa. Ke, ke, kun kihtoo.

— Näytä tuota, että katotaan, onko oikein ruppiisi. Ja vitjattii taitaa olla oikein nurreeta nikkeliä, kun nuin silimään pistäävät?

— Nikkelhännät noon, oikeita vapriikin vehkeitä. Elä, elä hyvin hankoo, jos kauttaa kihtosa… Elä aukase, ka uskothaan tuon…

Juhannes hättäil ja hämmyil meijän ympärillä ihan ymmälläsä, kun kelloo kateltiin. Kun joku kehasta kujeesti, niin piäst paksun hörönaurun… Mutt ei ollu Juhannes ennee oikeessa eekumassaan, silimät tuivers niin iniheen ilikeesti…

— Eihän tämm oo kun kumlantti, ehta silinkri koko kommeus. Ei seiso rupiisia vällauvvassa eikä kiviä erota.

— Häh, vai silinkri. Oo önkymätä, vai silinkri, kun ihan uusaikanen ankraatti… Ei tunne kelloo mies!

Ja Johanneksen silimät seisahtivat. Hään tempas kellon toisten käsistä ja nuttusa helemaan sitä hangattuvasa sano:

— Kato vielä, kun kihtoohii nuin kommeesti, ke, ke! Kato ryökästä, kun niin puhtaasti kiiluu kun peil.

— Lie puhas kuoriltasa, vuan ei näyttännä olovan justierattu eikä lakastu värkiltäsä. Likanen ol! Saisit viijä puhisteelle uurmuakariin.

Vuan Juhannes heilutti kelloo hännistä ja loiht alavarriin, että kylläpä se kihtoo, voi hyväkäs kun hempeest kihtoo…

Sinne se sitte jäi, kun myö tarsittiin talonpihalle. Männessä mulle hymäht päiväläis-Isko, että ei taija olla nyt oikeen asjan kuluku.

— Näytti niin kumman kuikeelta, koko mies. Näitkö kun silimä säreht, kun kahto kihtoomista? Eiköön oo selevintä, että seisautaan ja tähätään, mikä siihen vielä suattaa pistee. Kato sun sakara, kun männöö ja ottaa venneen! Ehhään tuo saateri meenanne sitä järveen kyyvvitä!

Juoksujalassa, semmosessa puelhölökässä, myö oijustettiin rantalepikkoon, valakaman luo varalta. Sieltä nähtiin myö Johanneksen melloo lopsivan lahen toiselle puolen, hietikkorannalle, jossa aurinko oikein ottavasti paistoo lekotti. Kuultiin mittee puhuhii. Enstäsä aukas nuttusa ja sitte otti kellosa, rimmautti kellolleen sen kapselit ja hännästä pittäin lahenkalavoon lask. Alako sitten uitella eestakasi ja viimen rupes hangata hierustelemmaan.

— Vai likanen, hymäht, eipään oo likanen, kun kihtoo veen kaihteessai nuin veikeesti. Ke, ke, kun kihtoo, ke ke…

-— Männään pois, sano Isko. Ei se sitä henno heittee. Näkkyy olovan vietink, erityinen väläkkyviin mielhalu…

Iltasta syyvvessä sieltä Juhannes jalottel tuppaan. Suu rempseessä naurunremakassa hään astu pöyvän luo ja kelloosa riiputtain rönkäs:

— Ei kait nyt oo likanen, kun minä sen pestä hotasin tuolla lahessa!
Ke, ke, kun kimalteleikse, ke, ke, kun on kun peil, ihan kun peil…

Silloin kait se lie alakanna vähä jo möyrystellä järkmeiningissä. Siitä lähtiin se ol sitte sekava.

Niinpä niinnii, paljo niit on immeisiä tässä armonlaakson laijassa ja millähän lie mihhii piähän piipaus ajettavana; harvalla se on vuan semmonen kiillon vietink kun Juhannes-vainoolla. Vai viisastunekko maalima joka askeleella, ja joka askeleella kansa tuhmistune? Vuan junnai taitaa jo huutoo hojottee, tulloo asema. —

KILIPAILU SEHHII

Meijän Murtolahteen viittoovasta vikkerviljelyksestä vitalikkoon on sen herrassyötink Hilipummin asunto. Ja sill on sillä Hilipummilla vähä mukava ryökkynä. Niin tekövä ja hööl ja ovela kiänteissäsä kun herrasimmeiseks hilipein immeinen ikkään. Täynnäsä kujetta ja konstin kojetteluva. Mainihen sen vuan siks, että kun otti ja munnii, vanahan mieskiäppänän kansa kometiijoo koetti. Sol se »pohjoismainen kisajuttu».

Sill ol Hilipummin ryökkynällä niät ratoksesa tapa tuontuostai pilikästäyvä meijännii pirtillä. Tämän kerran se tulla tuhaht, kun minä olin ottanna ja juur justiisa panneunna kahvihalon pienentellyyn sille meijän eukolle. Sattu niät sillä tappoo, että uamun ujjeessa juoksuttivat meillehhii tärkeen tiijon, että ois muka Etelälahessa Reitun Rispiinan lapsen kastaiset ja kuhtuvat kaekella tappoo meitäi siihen siunoomajuhlaan. Vuan se meijän muer sai het kutun kuullessasa pienen valon valakkeen piähäsä, että siin on pohjalla pontevampoohii, että niät niissä lapsen löytäisissä miesväelle meinataan vähä niinkun näyttee lasin laetoo — no, sanommahan sakkeilemata, että Reittu kuul komhoijanneen viitisen litroo viinoo ja kaks koljanttia ja — no, ymmärtää sen yskän! Ja semmosiin pittoin pittää meijän muerin aina viimenen sanasa sannoo. Soon semmonen raitishenkinen mukamas, ettei oo männäkkään, missee mittäi tarjotaan, iliman suurita supliikita. Kun minä kuitennii kehkeilin juhlatamineihin työntäymään, ja muer huohmas tässä toen tulovan, niin se turvautu lopuks siihen ussein kylliks kiäntävään ja koeteltuun keinoosa ja kemaht porstuvanpohjakammarin vuoteelle valittelemmaan sisuksiasa. Sai lentsusa tae luntsusa, joka sen joka rahtierkuhtuin tultuva tappoo. Ja niin män sitte äkkiästäsä huonoks, että ei kun jättäy hoitamaan hyväkästä. Sano jo haukkovasa henkijään ja että erotessasa jois vielä kupin kuumoo. Kun ei sattunna pilikotuita puita, niin pit mun sipasta pyhänuttu nurkan naulaan ja panneutua puun pienentellyyn. Niissä hommissa minä hiäräsin hik hatussa, kun se Hilipummin ryökkynä siihen laittautu. Mikä lie kuje ollunna mukana, ol kun kelekka, vuan ol jalakset kun pitkospuut ja nii ku takkietin käspuut ylös istumen takkoo tojotti.

— No mikä se nyt kesken puhteen Rietrikin riivautti nuita nuivertammaan? Niin, justiisa julukisena ristijäispäivänä vielä.

— Taes akka suaha tuas sen tavanmukasen pitotautisa? On kaet sitä
Rietrikkiä niät sinne rahtaisiin reistattu kuhtuva?

— On hyvinnii, ja kun olin ottoo ja lähtee, niin muoriin, kun ei houkutuksesta hersynnä, pistihe se pikataut, se luntsu. Sille minä tässä oon sielunlähtöpuita pienentelemässä. Kahvija niät pist piähän.

— Johan minä arentierasin, että —! Vuan sinne taitas ristijäisiin
Rietrikillä riitingit hyvinnii vettee?

— Minkä lie vetännä. Vuan eihään tässä ennee mitä taija. Poes sieltä kaet olla pittää. Myöhästynnä jo muutennii kaet oesin parraasta kahusta.

— Elähään sano, Vuan jos minä niinku ottasin ja auttasin, Niätkö mikä tämä kelekka on?

— Tämmönen potkukelekka. Ei tarvihe kun näille jalaksille astuu ja näin potkasta sivvauttaa välliin, niin jiäpi julukinennii taival jälelle. Täst ois muuuten tuonne Etelälahteen myötänen mäk, ettei kun laskee sujauttais ihan talon porstuvan pieleen. Etköhän ota ja laskee luihauta tällä? Suathan tämän laenaks, kun sitte tultuvas tuot.

— Miel kaet sinne suunnittas ja vietink vetäs. Vuan on ikävä iliman emäntätä lähtee ja kun henkijäsä vielä haukkoo. Hyvä suattas olla kievarkyyti.

— No ei kylässä kiivaampoo. Slvvauta vuan salloo. Kyllä minä sillä välin piipaun emännän pakkeille ja kahvit keetän. Sano, ett ol sairas ja ei myöntäynnä lähtemään. Muuten, eikö tuo jo lie luntsustasa irt, kun luuloo että lähtö jäi ja sinä jättäysit taloks. Koetahan kujjeellas tätä konetta.

En viihtinnä ryökkynöö vastustella, vaikka viihitti aekamiehen alakoo potkia syytöntä piennarta. Kujjeessan tälläysin kuitennii hyvin hurskaan näkösenä kelekan jalakselle ja tarrasin kaiteista kiin. Sitten potkasta sivvautin. Ja liikkeelle se ryökäs läht. Ihan ku irtautu ja alako solua koht kyökin rappusia. Minä potkimaan ja tyyreemään. Aijon tällätä sen kulun kommeest siihen kyökin etteen ja siihen seisahtoo. Mut se ryökäs ryöstäyty ja alamäessä alako männä nii, että ves silimiin sihaht.

Mikä lie sitte sen muerinnii sängystä nostattanna. Kaet heitti se luntsu, kun luul lähöstä jo piästyn. Sol jo talloustoimissa ja pistihe parraeks kyökin rapuista selin pihalle, kun minä niine konneinen lähättäysin. Takaperin kuluk ja jottai sikiöille siinä pelemus. En ennee nähny vauhilta tyyrätä, vuan äksäytin suoroo piätä eukon kintuille, että olin kirvota koko kelekasta. Vuan vakavast kun kiin pi'in, niin en nenneen vaaraan suana. Eikä siinä eukollekkaan erin pahast käyny. Kintut vuan petti ja jalat jäi äkkiä alta ja se kiulu käessä (kait ol juottamaan mänössä) puota puksaht istuvalleen potkuriin. Ja niin sitä lähettiin. En ennee ies potkija tarvinna, pysyttelinhän vuan vakavast jalaksella. Eukko ei enshättään suanu sannookaan, vuan sitte syönty siunuustelemmaan.

— Rietrikki, herra jiesus, hulluko soon. Mihinkä se, mittee se… mikä se…?

Eikä siinä ehittykkään. Niin män, että ellostelemmaan pan. Mutkissa kohona kimpoil ja kiänteissä kinoksija pitkin oijustel. En uskaltanna ennee auk'silimänä olla, vuan sulin silimän ja siunuustelin yksinän. Muer suu auk ja silimät pyöreinä tuijotti kuin taijottu. Ei ymmärtännä kaet, missee kyyvissä kuluk, kun niin arvoomata rekkeen ryöstäyty. Kiulu kimpos jumala ties mihinkä muutamassa kinoksessa, ja yks puun oksa otti multa hatun huostaasa. Aattelin, että ant männä, kun on männäksesä, kuhan ehyvenä ies johonnii eksys.

Ylläällä mäellä ryökkynä riäky jottai ens palakinnosta, pohjoismaisista kisoista ja mistä lie — en minä ehtinnä kuulla.

Puelmatkassa, miss on se äkkijyrkin hyppyr, näin kaukoo jonnii miehen ylös mäkkee kävellä kyökkäsevän. Likemmä tultuva tunsin sen Etelälahen Eenokki-rengiks. Minä het huutamaan, että tie auk taivasta myöten, ettei niät etteen erehtys. En tiijä liekkö hihkasun viärin hoksanna tai oisko auttopuuhat pistännä piähän, kun se ketale kuitennii tul liijan likelle ja…

Mikä lie konneesta sipassu sen kellelleen siihen piällyspuihin piälle, kuatu niin että kelekka rytis ja Eenokki voehkas… Vuan ei siinä auttanna muu kun kyytiin tyytyminen. Näky Eenokki haparoevan kiinnipi'intä…

Ol se männöö, herra vieläi varjele. Kahen ja puolen kilometrin mäkmatka ei kun kihaht. Ja minä aattelin, että ei tämä lyst lopu limilleen, eikä se loppunnakaan. Yhä vuan vauht kiihty, ja kun alettiin lähetä Etelälahen pihhoo, rupes jo pelottammaan. Se niät tie juoksoo niihin porstuvan pieleti ja siinä kurvautuu, kunneka viep jiälle vesavannolle. Minä jo aattelin, että uijjaan sitä nyt kaikki kolome tämän lorun lopuks avannossa… Vuan ei se tok niin tuhmast käyny. Näin jottain harmoota sivu livahtavan. Ahah, arvelin, soon Etelälahen riih ja tuos oi portinpylväät, tuossa piha-aetta ja nyt porstuva…!

Siinä minä sain valon piähän minnäi. Äkkinytkäyksellä minä kiänsin kelekkoo, ja varjele sitä kiiltävöö hummausta. Lensin ainai par syltä ilimassa porstuvan evuskinokseen, eukko tulla tuhaht mun niskaan, ja Eenokki kahareisin meijän kahen piälle. Kelekka kimpos tuvanseinee vasten ja särk seihtemen ruutuva, ja kaplaat ja käspuut ei ku kimpoel ilimassa pitkin pihhoo.

Siihe sattuvat juur Reittu ja Rispiina rappusille, kun meijän kuorma siihen suhaht. Silimät pyöreenä ne sitä puuhoo silimäel ja ihmettel vähä, ku myö kinoksesta kiivettiin: minä hatuta ja nuttu ja liivit auk ja napita, muer huivita ja luussin hihat rikki, käessä vielä kiulun käspuu, Eenokki kans hatuta ja toinen rukkanen tiessään, koko ruumis kun ruumenina. Vuan kyllä ne sitte siunuustel ja vähä monneen kertaan toivottivat meijät terveeks, ku kuulivat asjan. Nol jo Eenokin ehättäneet meitä hakemaan, ja myö tuotiin Eenokkihhii samassa kyyvvissä takas.

Julumat juhlathan niistä paesu, eikä eukkokaan ennee luntsusta viihtinnä valitella. Vasta uamulla minnäi kottiin kompuroin sieltä. Hattu löyty västä kevättalvella korkeen kuusen yläoksilta ja eukon huivi errään pisteaijan seipäästä, vissiinnii viitisentoista vitalikkosylen piässä tiestä.

Vuan kyllä minä sitte sitä ryökkynöö vähä korreesti kiitin niistä »pohjoismaisista kisoista».

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAVOLAISJUTTUJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.