The Project Gutenberg eBook of Mr Jeremias etsii illusionia

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Mr Jeremias etsii illusionia

Author: Hagar Olsson

Translator: Rakel Kansanen

Release date: June 5, 2024 [eBook #73775]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1927

Credits: Tuula Temonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MR JEREMIAS ETSII ILLUSIONIA ***
MR JEREMIAS ETSII ILLUSIONIA

Kirj.

Hagar Olsson

Suomensi

Rakel Kansanen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927.

SISÄLLYS:

Jeremias lukee sanomalehtiä ja tekee muutamia kysymyksiä.
Jeremias matkaa maantiellä.
Jeremias herää dans une de ses humeurs noires ja löytää ilmoituksen.
Kolmas Jeremias hämmästyy itseään.
Jeremias näkee kuvastimessa vieraat kasvot.
Jeremias saa kiireellisen sähkösanoman.
Lentokone.

JEREMIAS LUKEE SANOMALEHTIÄ JA TEKEE MUUTAMIA KYSYMYKSIÄ.

Monitaitoinen ja tupakan kyllästämä Buffalo istui verannalla, syventyneenä lähetysseuran vuosikertomuksiin. Hän kaiveli nenäänsä innokkaasti ja äännähteli silloin tällöin, aiheutuiko se mielihyvästä vai tyytymättömyydestä kaunista suvisäätä ja aivan liian puhdasta veranta-ilmaa kohtaan, sitä on vaikea tietää. Samoin pysyi Jeremias kuurona linnunlaululle ja sokeana luonnon kauneudelle. Hän istui vain ja näverteli tyytymätöntä sieluaan, odotellessaan sanomalehtiä — ja kenties jotain muuta.

Huomaan, että naisten opetus lähetyskoulussa on monipuolisempaa kuin miesten, sanoi Buffalo, istuessaan verannalla suloisena suvipäivänä. Hän huokasi ja lisäsi: Se on luonnollista muuten, huomaan, että heidän sivistystasonsa on korkeampi.

Oli aika lähteä hakemaan postia. Buffalo, eläinten ystävä, ei unohtanut milloinkaan ottaa mukaansa kävelylle jäniskoira Totoa — joka oli yhtä innokas juoksemaan kuin Buffalo laiska kävelemään. Paripuoli, jonka kaliseva kettinki silti sitoi toisiinsa myötä- ja vastoinkäymisen vaiheissa. Jeremias käveli tapansa mukaan vapaana ja irrallaan, mutta kenties sittenkin kahlehdittuna pahempaankin kuin kiihkeään jäniskoiraan.

Nuo kolme vaelsivat hiljalleen pitkin maantietä. Lapset leikkivät kivikossa aurinkoisella mäellä. Ja vasikat ynisivät veräjällä.

Tietysti niille on unohdettu antaa vettä, sanoi Buffalo, vaipuen huolestuneisiin mietteisiin, hullunkurinen puhvelinaama tuhansissa rypyissä.

Totolla oli omat tuumansa. Hänellä oli omat elämännäkemyksensä ja omat erikoiset ilonaiheensa, maantien reunamille keskitettyinä. Tänään olikin harvinaisen monta narttua kulkenut tästä, ohdaketiheiköt ja nokkoset olivat varsin magneettisia ja Buffalolla oli täysi työ hillitessään Toton intohimoja. Välistä kiskottiin hänet melkein nurinniskoin maantien laidalta toiselle; hän ähki ja hikoili, menettämättä kuitenkaan järkähtämätöntä lauhkeuttaan. Hänellä oli aina annos syvää ymmärtämystä elämän kaikkia syrjähyppyjä kohtaan, olivatpa ne sitten hänen omiaan tai toisten.

— Hänellä on niin vähän iloja elämässä, Toto paralla, sanoi Buffalo.

Ontuvan miehen tuvan kohdalla sivuutettiin nöyrät pentuset. Ne matelivat tomussa Toton edessä, kieriskelivät liehittelevin liikkein pöllähtelevässä pölyssä, lipaisivat hänen kuonoaan, mielistelivät häntä ja ilmaisivat kaikin tavoin liukkaan alamaisuutensa. Toto ei välittänyt niistä vähääkään, ne olivat hänelle pelkkää ilmaa.

Hylätty meijeri uneksi menneistä vuosista, jolloin kolina ja rumina oli joka aamu herättänyt sen unesta ja piikojen nauru ja torailu ja laulu elähdyttänyt sen vanhaa, kosteata sisustaa. Tuulen, sateen ja pakkasen syövyttämä patina rakennuksen päädyssä leimahti hohtoon auringonvalossa ja loisti ihmeellisesti — väri salaperäinen kuin itse ajan, haalistunut, kuten menneet vuodet, mutta katoamaton niinkuin niitten muisto.

Lehmiä kulki laiskasti koiranputki-pellon poikki. Ne mulkoilivat koiraa, verivihollistaan. Atavistisen ärtymyksen kannustamina olisivat ne tahtoneet käydä hänen kimppuunsa, mutta niitä pidätti luontainen velttous, yhtä voittamaton kuin niiden suuresta, ilmeettömästä naamasta paistava tyhmyys.

Postin veräjä narahtaa. Toto tehdä sukaisee nokkelasti viimeisen muodollisuuden, ja kaikki kolme ovat joutuneet siihen odotuksen tunnelmaan, mikä vallitsee postitalossa, missä niin monta kirjettä on vapisevin käsin avattu ja epätoivossa rutistettu kokoon, mutta minne yhä uusia, toivovia askeleita suuntautuu, kun taas ne, jotka ovat pettyneet, poistuvat.

Paahteisella pihalla istuu pieni, sairas lapsi ja odottaa, jätettynä hirveän suuren hatun alle piiloon. Hän odottaa yhä järkähtämättömällä luottamuksella äidin lupaamaa nimipäivä-pakettia, jonka äiti kaukana suuressa kaupungissa on aikoja sitten unohtanut tai pudottanut kadulle, jättänyt elokuviin tai pistänyt piirongin laatikkoon, sitä sen koommin ajattelematta. Kömpelön suojaavan jättiläislinnun kaltaisena Nonna-täti tulee postikonttorista, hyvinkin ymmärtäen, miksi paketti viipyy. Hän taapertaa terhakasti rappusia alas ja uskoo näyttävänsä toivovalta. Mutta hänen ryppyiset kasvonsa ovat täynnä mieliharmia, jonka lapsi käsittää. Hän yrittää tekaista valheen, jottei kauhea totuus, jonka lapsi kuitenkin aavistaa, pääsisi murtamaan hänen pikku sydäntään.

Tuo ilmilausumaton totuus sattuu suoraan Jeremiaankin sydämeen. Paketti ei tullut. Pakettia ei tule. Paketti on illusioni.

Jeremiaskin odotti jotain, tietämättään. Joka kerta postia hakiessaan hän tunsi epämääräistä odotusta. Tyhjyys täytti hänen ankean sielunsa, joka huusi jotain, salaperäistä kirjettä, jotain sanomaa, joka kaiken muuttaisi. Mitä hän odotti? Niin, mitä tuommoinen tyytymätön Jeremias ylimalkaan voi odottaa? Lähettäisikö Jumala hänelle poste-restante-kirjeen? Tarttuisiko Hän kynään ja kirjoittaisi: Minun rakas Jeremiakseni. Sinun ei pidä maalata pirua seinälle. Se on rumaa ja se on tyhmää. Odotapas, minullapa on jo taskussa jotain sinulle. Saat nähdä, miten mainion iloiseksi tuletkin, kun muuanna aamuna heräät ja huomaat sen. Odota vain. Enpäs sanokaan muuta. Sinun uskollinen jne.

No niin, ei postissa ollut mitään sellaista kirjettä tänään. Mutta oli joukko sanomalehtiä. Ja niistähän saattaa lukea yhtä ja toista, rivien välistä, kuka taitaa lukea.

Oikeastaan olikin Jeremias intohimoinen sanomalehtien lukija. Hän ei lukenut erotuksetta kuten Buffalo palstan toisensa perästä, junien aikataulut, kirkollisviraston ilmoitukset, tiedonannot, kaikki, saadakseen vain aikansa kulumaan ja vetääkseen ikävystymistä nenästä, — mutta hän ei myöskään lukenut pääartikkeleita, kuten järkevien ihmisten on tapana. Poliittinen humbuugi oli hänelle jo aikoja sitten paljastunut. Kaikkinainen humbuugi. Hän oli ylpeä kyvystään nähdä asioitten ytimeen. Koulussa hän oli nähnyt opettajiensa, toimistossaan päälliköittensä aivoitukset. Naisten salaisimmat vaikuttimet hän näki. Ja sanomalehtien valheet. Ja uskon kuvitelman ja rakkauden ruokottomuuden. Koko elämän narrinpelin. Hän oli tyytymätön järkevän oikeudella. Nurjamielisyys kasvoi, muodostui hivuttavaksi, nyrpeys paisui valtavaksi. Hänellä ei ollut mitään illusioneja, siitä hän oli ylpeä. Hän verhoutui ylenkatseeseensa suurta yleisöä kohtaan, joka antoi puijata itseään pettävällä häikäisyllä.

Tietoisesti hän ei etsinyt mitään sanomalehdistä. Siihen hän oli liian ovela. Mutta hän luki niitä intohimoisesti. Hän luki niitä salaista pahetta harjoittavan henkilön kiihkomielellä. Hän etsi ja hän löysi niistä myrkkyä, huumausta, vaarallista, seikkailujen kiihoitusta, sitä, mitä toiset saavat viinistä, morfiinista, kokaiinista. Löysi mieltä järkyttävät, kuivan lakooniset uutiset, murhista, onnettomuuksista ja tulipaloista, — hänelle purppuraista jääjuomaa. Huomaamatta, näennäisesti välinpitämättömänä, mutta arvoituksellisen kiihtyneesti imi hän itseensä uutiset vähin annoksin ja nautti kauhun autuudesta — siitä ainoasta, joka hänellä oli jälellä, ainoasta, joka oli kyllin myrkyllistä tehotakseen hänen myrkytettyyn vereensä ja salli tuokioksi hänen unohtaa itsensä ja pudistaa pois ihmisvihansa. Hän sulautui silmänräpäykseksi noihin tuntemattomiin, kiusattuihin sieluihin, ruhjoutuneihin jäseniin, eli kuolinkamppailun mysteerion, kasvoi irti itsestään, koki identtisyyden.

Hän luki vaivat nähneestä laivurista, joka niin monesta myrskystä suoriutuneena kuitenkin salaman oikusta sai surmansa, ja hänen koirastaan, joka oli tarrautunut reimariin kaukana myrskyävällä merellä, pysyäkseen syvyyksiin vajonneen isäntänsä läheisyydessä. Hän kuuli koiran ulvonnan, hän ei voinut sitä unohtaa. Hän näki, miten koiraa yritettiin repiä irti reimarista, miten tuo pieni märkä ruumis tarrautui siihen yhä tiukemmin, uskollisuuden ihmeellisellä voimalla: Uskollisuus — se on sana. Mutta mikä on se voima? Tätä hän mietiskeli. Voima, jota kuolema ei tee tyhjäksi, vaan suurentaa. Hän ei mielestään ollut koskaan tuntenut sitä voimaa; koskaan ei häntä ollut johtanut omaa tahtoa väkevämpi mahti. Mutta että sellainen voima oli olemassa, se häntä hämäännytti.

Hän luki työmiehestä, joka joutui hurjasti kiitävän automobiilin alle ja ehti iskeytyä kiinni pyörän likasiipeen, pitäen siinä itseään pitkät kuoleman sekunnit, kunnes tuhoamisvoimat kävivät hänelle ylivoimaisiksi. Mikä geniaalinen pika-intuitsioni noissa aivoissa: käsittää ja hallita tuo kauhun tilanne, ei sekunnin murto-osassa — sillä se olisi ollut liian myöhäistä — vaan paremminkin murto-sekunnissa ennen tapahtumaa. Metsäeläimen salamannopea valmius vaaran uhatessa.

Hän vavahti, ikäänkuin hänen silmänsä olisi osunut valonsäteeseen, joka sattui johonkin sellaiseen, jota hän ei uskaltanut katsoa — mutta jonka hän kuitenkin aavisti, oli kenties aina aavistanut. Ihminen kulkee kadulla, jokapäiväinen ilmiö, ajattelee työtään, räätälinlaskuaan, päivällistään. Ken valvoo tuon huolettoman ihmisen vaiheita, ken on joka hetki valmistunut arvaamattoman varalle, valmis vaaraa kohtaamaan, tuhannen korvan, tuhannen silmän valppaudella? Onko se sama joku, joka ei milloinkaan sulje silmäänsä, joka valvoo silloin kuin ihminen nukkuu, joka toimii silloin kuin hän ei siitä tiedä eikä sitä tahdo, joka muistaa silloin kuin hän, ihminen, unohtaa ja joka jää olemaan silloin kuin ihminen on kuollut? Joka vioittumatta kahlaa yli Lethen virran — kohti toista rantaa?

Nuolennopeasti kiiti hänen ajatuksensa Suur-Berliinin itsemurhaajiin, asettautui Potsdamer Platzin kuhinaan, tunsi liikenteen räikeän, kuumeisen kosketuksen, hirveän läpikulkuliikenteen — voitetusta, vielä voittamattomaan. Huulien, hampaitten, kasvojen, kiiruhtavien jalkojen vilinän, ihmisvirran, onnellisten, surullisten, katkerien, enimmäkseen välinpitämättömien — yksinäisten, parittain ryhmissä kulkevien tai sattumalta raitiovaunussa, omnibussissa yhteenjoutuneitten — kaiken ja kaikki tilapäisellä läpikulkumatkalla: eteenpäin, edelleen! Jotkut liukuvat hiljaa virrasta pois, huomaamatta, valitsevat väärän suunnan — näkymätön poliisi nostaa käden, pysäyttää liikenteen. Heitä ei ole enää — täällä.

Nytkin lensivät uutiset kuin tuliprojektiilit suoraan hänen sydämeensä, kun hän istui mietteissään juoden kahviaan, puolimielissään kuunnellen Buffalon huomautuksia, sillävälin kuin hänen silmänsä liukuivat palstalta toiselle, — nuo julmat tähystäjät.

Lontoo, 24. kesäkuuta (pikasähkösanoma). Lontoon —Pariisin pikalentoväylällä lentokone syttynyt tuleen ja syöksynyt alas kohta Croydonista lähdettyä. Ohjaaja sekä kahdeksan matkustajaa saaneet surmansa. — Reuter.

Niin, lennä, lennä lentäjä. Kohoa välkkyville siiville, tunne kevyen rungon värinä vihlaisuna omassa rinnassasi — lennä, pala ja syöksy alas.

Jeremias heitti sanomalehden luotaan. Hän tunsi levottomuutta, jota hän ei voinut hillitä, koska hän ei tietänyt, mistä se johtui. Oli niin ahdasta hänen ympärillään, niin täsmällisen totuttua ja hyvin järjestettyä, mutta hän ei sopinut siihen. Miksi hän istui täällä kotona toimettomana, miksi oli hän jättänyt työnsä päätä pahkaa ja tullut kotiin äidin ja Buffalon ja Toton luo? Niin, hänhän oli nähnyt liian paljon kulissien takaista, hän ei voinut sitä sietää, hän ei tullut toimeen päällikön kanssa eikä liioin tovereitten kanssa.

Nyt tulvahti se hänen ylitseen jälleen, tuo kaikki. Hän tunsi itsensä ikäänkuin tyytymättömäksi siruseksi, joka ei mihinkään sovellu ja joka turhaan etsii oikeata paikkaansa. Hän riitaantuu kaikkien kanssa, suosijoittensa, parhaimpien ystäviensä, lähimpiensä, oman itsensä — luullaan sen olevan pikkumaisuutta, mutta se on jotain muuta, se koskee jotain tärkeätä, jota kukaan ei käsitä. Silloin nousee hänessä aiheeton tyytymättömyys, hän turmelee kaiken hyvän ja kauniin itseltään — eli tyytymättömyys turmelee sen häneltä. Ja niin kääntyy se häntä itseään vastaan ja kaivautuu syvälle sieluun, maamyyrän tavoin, mahdottomana saavuttaa. Silloin se ei tunnu tyytymättömyytenä eikä vihana, vaan kyllääntymisenä, ikävystymisenä, kaipuuna. Joskus hän yrittää käsin tukkia reiän, jonka myyrä on nävertänyt hänen vaivaiseen kukkaissarkaansa, mutta se ei auta. Uusia reikiä, uusia kuoppia, uusia maanalaisia käytäviä. Maamyyrä tavoittelee hienoimpia, arimpia juuria.

Ei käy, ei käy päinsä luiskahtaa pakoon, pois omasta nahkastaan. Täytyy ottaa kaikki sellaisenaan, hyvänsä ja huononsa, koti- samoin kuin loiseläimetkin.

Mutta täytyykö sen olla niin kehnoa, niin olematonta, niin tarkoituksetonta? Eikö hän muka kuule ääniään hänkin? Eivätkö keruubi-suut laula hänelle lauluja hänen nukkuessaan? Eivätkö ne puhu hänelle toisesta olemisesta? Salaisesta, syvästä, kaikki yhteenliittävästä olotilasta, tarkoituksesta tarkoituksettomassa. Saattaisivatko ihmiset, joita hän tapaa, kohtalot, joista hän lukee, satunnaiset kohtaamiset, ohikiitävät katseet, saattaisivatko ne liikuttaa häntä siinä määrin, asettaa hänet hänen itsensä ulkopuolelle, ellei olisi olemassa jotain arvoituksellista yhteyttä.

Hänen vanha äitinsä nousi pöydästä ja lähti raskain askelin puutarhaan, missä hän teki työtä kaiket päivät, sateessa ja auringonpaisteessa, kävi loppumatonta taistelua hyönteisiä ja vahingollisia eläimiä vastaan, murehti jokaista madonsyömää kaalinlehteä, jokaista kuivettunutta leukoijaa, ja iloitsi pienimmästäkin edistyksestä, niin, yksinpä pelargoonioiden lämpöisen punaisesta loisteesta ruohokentällä. Jeremias seurasi häntä katseellaan. Ovessa loi äiti häneen viipyvän silmäyksen. Jeremias näki, että aurinko paistoi ulkona, äiti kulki kukkaisvaltakuntaansa, josta hän tulisi taas takaisin. Ja kuitenkin häntä puistatti. Tuo silmäys oli ollut sen, joka menee eikä enää tule. Vanhan, väsyneen ihmisen katse, niin valvomisesta uupunut kuin se saattaa olla vain vähän ennen sammumistaan, vastauksetta jääneitten kysymysten polttava katse, josta kirvelyä lientävät kyynelet ovat jo ehtyneet — niin yksinäinen liukuvassa äänettömyydessään. Mutta pohjalla kuitenkin tuo pelokas, hätäinen kilvoitus: Mikä on elämää kalliimpaa?

Jeremias halusi juosta hänen luokseen ja hyväillä häntä, sytyttää ilon tulen noihin anoviin silmiin, lahjoittaa niille vielä viimeisen illusionin, joka saisi ne liekehtimään. Mutta hän istui liikkumatta avuttomuutensa vankina. Mitä voimme antaa toisillemme? Saattaako tyhjällä täyttää tyhjää?

Jeremias pelkäsi hänen silmiään. Hän näki, että ne olivat hänen omat silmänsä, mutta syvemmät, kaukaisemmat, kuten vanhojen silmät ovat. Vuosien keralla vetäytyy sielu syvemmälle, pinta, jonka kevyt valoleikki on nuoren silmän kilpenä, katoaa, ja syvän kaivon pohjalta sielu kuultaa heikosti. Missä on ilo, joka taitaa tunkeutua niin syvälle ja hälventää tihentyneet varjot?

Äkkiä johtuivat hänen mieleensä viime joulun elämykset, jotka hän jo luuli unohtaneensa, vaatien selitystä juuri nykyisen yhteydessä. Kaksi vanhaa naista, molemmat nyt jo kuolleita, asettui hänen tielleen ja tuntui uhkaavan häntä jollain kauhealla. Hän näki raihnaisen, haudan partaalla hoippuvan ruotimummon, Marin, joulu-aaton vastaisena, suurena tulipalo-yönä. Sauna oli ilmiliekissä, mummo, joka asui saunakamarissa, tuli hengästyneenä, pelosta suunniltaan ja puolialastomana keittiöön, missä kellään ei ollut aikaa ottaa häntä hoiviinsa. Aittarakennus oli syttynyt tuleen, kellari ja maitokamari ja kaikki jouluherkut, kinkut, lipeäkala, lihahyytelöt, makkarat, kananpaistit, putingit, kuorrutetut tortut jäivät liekkien saaliiksi, — kaikki, mitä äiti oli valmistanut viikkomääriä, seisten kumarassa, polvet pöhöttyneinä, selkä kipeänä, koko raskas, väsynyt ruumis jännitettynä äärimmilleen ahertamassa lasten vuoksi, jotka palaisivat kotiin, ja siksi että niin oli tapa. — Kukaan ei ehtinyt näitä ajatella. Kaikki riensivät suojelemaan päärakennusta ja samalla suurta palveluskunnan asuinrakennusryhmää, joka oli aivan vieressä. Mutta äkkiä kiljaisi mummo — nuo kaatuvatautisen kasvot näyttivät kaksinverroin aavemaisilta roihuavan tulipalon valossa. Hän ryntäsi ulos, ja vain väkivaltaa käyttäen sai Jeremias hänet estetyksi tunkeutumasta palavaan saunaan.

Hän tahtoi pelastaa arvokkaimman, mitä hän tässä maailmassa omisti, mikä oli hänelle kalliimpaa kuin elämä: pienen kirstun, jossa oli vanhaa mielenylennyskirjallisuutta, postilloja, raamatuita ja virsikirjoja, muistoja, lahjoja joltain ystävälliseltä pastorilta tai perheenemännältä. Hän ei niitä koskaan lukenut, hän oli puolisokea eikä ollut kai koskaan oppinut muuta kuin niin ja näin tavaamaan. Mutta ne olivat toisen elämän lunnaita, sen elämän, joka ei ollut joka päiväistä vaeltamista pienestä loukosta, jota sanottiin saunakamariksi ja jossa hän sai nukkua, keittiöön, missä hän sai syödä, ne olivat kiedotut hänen elämänsä ylellisiin hetkiin, aina ripillepääsypäivästä lähtien — olivat hänelle koko elämän tarkoituksen vakuutena.

Ne olivat hänelle elämää kalliimmat, kirjaimellisesti. Samana yönä hän kuoli.

Täällä maailmassa saattaa kuolla monenmoisten asiain puolesta. Joku kuolee isänmaan puolesta, toinen vapauden, kolmas Kristuksen, neljäs köyhälistön. Ja joku kuolee pienen pölyisen kirstun puolesta, joka sisältää postilloja ja jota ei ole liikuteltu vuosikymmeniin, mutta joka on silti sanomattoman kallisarvoinen.

Illusioneja.

Kenties. Mutta eivätkö ne ole enemmän kuin totuus? Ainoa voima, mikä pitää puolensa kuolemata vastaan, poistaen sen tarkoituksettomuuden? Tehden sen jatkumiseksi, eikä lakkaamiseksi?

Jeremias-poloisesta oli Mari-mummo sankari. Jeremias saattoi nähdä hänet taivaan autuudessa sädekehä pään ympärillä, valtaistuimenaan kultakirstu, mihin oli kirjoitettu välkehtivin rubiinein:

KUOLEMA, KUSSA ON SINUN OTASI.

Seuraavana, jouluaatto-päivänä, seurasi toinen tragedia. Mutta sen päättyessä eivät mitkään riemuitsevat enkelikuorot veisanneet: kuolema on voitettu. Silloin oli matojen vuoro kerrata: multaa, multaa, multaa.

Emilia-tädin sairaus oli äkkiä saanut pahemman käänteen. Kasvoruusu rupesi ilkeästi uhittelemaan, muori menetti tajuntansa. Hän oli tavattoman pienikasvuinen, tuo Emilia-täti, mutta sangen hyvin säilynyt ikäisekseen. Sydän oli yhtä nukkemaisen soma kuin kasvotkin, sitä ei mikään intohimo eikä levottomuus ollut kiduttanut. Vanha ikäneitsyt ei tietänyt paljon elämästä eikä tullut koskaan ajatelleeksi kuolemaa; hän eli vaatimattomilla koroillaan, puuhaili päivisin yhtä ja toista pientä, ei oikein tiedetty mitä, ja nukkui öisin kuin lapsi. Vähän oli hän saanut, vähän antanut. Ajatuksia ei hänellä ollut minkäänlaisia, haalistuneita muistoja vain. Mikään ei vetänyt hänen harrastustaan puoleensa, hän ei juuri kehenkään kiintynyt, ei edes eläimiin tai lapsiin. Mutta kukkia poimi hän mielellään, ne niin koristivat huoneita. Niin, harrastusta oli hänellä kylläkin, hän oli suorastaan pirteäkin ja valpas, ja puhelias, mutta se mielenkiinto oli jonkinlaista pedanttisuutta: tarvetta nähdä kaikki oikealla paikallaan. Hän olisi voinut antaa vaikka päänsä siitä, että joku oli sanonut niin eikä näin, että renki oli kantanut kukkamaalle yhden ämpärin vettä eikä kahta, että kello oli kymmenen eikä kaksikymmentä minuuttia seitsemättä silloin kuin se ja se oli tullut vieraisille. Ja siinä oli kaikki. Nyt makasi hän kuoleman kielissä, tietämättä siitä.

Äiti pistäytyi silloin tällöin katsomaan, kun vain pääsi. Hän tahtoi olla saapuvilla ja laulaa jonkun virren tai lukea Jumalan sanaa, jos täti tulisi tajuihinsa ja tuntisi lohdutuksen ja lievennyksen tarvetta.

Hämärissä heräsi täti todellakin tuokioksi täyteen tajuunsa. Hän loi kirkkaan katseen äitiin, joka seisoi siinä kyynelet silmissä.

— Voit kai hieman paremmin, rakas Emilia, sanoi äiti.

— Kiitos, paljon paremmin, vastasi Emilia-täti. Jaksan varmasti nousta ylös päivälliselle.

Niin vaipui hän äkkiä horrokseen taas ja alkoi heikosti kuorsata. Kyynelet valuivat äidin poskia pitkin. Hän tiesi niin hyvin, miten Emilia-täti jo viikkoja oli uneksinut jouluruoasta. Hänellähän oli oma pieni taloutensa, sillä hän ei tahtonut olla kenestäkään riippuvainen. Ja hänen ruokansa oli tietysti vaatimatonta ja yksitoikkoista, vähän puuroa, joku muna. Ainoastaan juhlatilaisuuksissa oli hän äidin vieraana. Siinä korkein, mitä elämä saattoi hänelle tarjota. Hänellä ei ollut mitään muuta odotettavaa kuin nuo harvinaiset juhla-ateriat, jolloin elämän yltäkylläisyys tulisi hänen ylleen, ikäänkuin hänkin olisi kuulunut laajempaan piiriin, missä elämä voi paisua yli välttämättömimmän rajojen, lahjoittaa ylijäämän, joka on nautinto.

Hän vaikeroi hiljaa ja avasi äkkiä silmänsä. Hän tahtoi sanoa jotain, mutta ei voinut. Otsa oli hiestä kostea, katse samea, hän kamppaili kuoleman uupumusta vastaan. Äiti kumartui hänen puoleensa.

Kuihtuneet pikku sormet nöpelsivat avuttomasti peitolla.

— Ellen jaksaisi nousta ylös, tuot sinä kai ruokaa minulle tänne, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, mutta kiireisesti, ikäänkuin peläten, ettei ehtisi sanoa tätä loppuun.

Sen jälkeen ei hän tullut enää tajuihinsa. Hän kuoli muutaman päivän perästä, rauhallisesti ja kauniisti ja valoisasti kuin lapsi. Hän oli niin pieni kuin linnunpoika ja hänen kasvonsa olivat nyt kauniit, jota ne eivät olleet koskaan hänen eläessään. Kenties palasivat ne silmänräpäykseksi, juuri vähän ennen hajoamista, siihen tilaan, mihin ne olivat aiotut.

Jeremiaksen oli vaikeampi käsittää Emilia-tädin tapaus kuin vanhan Marin. Hän saattoi kyllä hyväksyä viimeiseksi illusioniksi vanhan kirstun, jolla onnellinen sielu purjehtii yli kuoleman mustan virran, hän saattoi langeta polvilleen ja palvoa tuota kirstua kuin jotain, mitä hän itse ei voinut saavuttaa: mutta hän oli kuin puusta pudonnut ja kauhuissaan, kun ei voinut löytää hennointakaan oljenkortta, minkä varassa ahdistettu sielu olisi voinut kohota…

Hän näki Emilia-tädissä oman itsensä, ja hän tuumi, ettei hän kenties tädin ikään tultuaan kykenisi iloitsemaan edes ruoasta. Tosin olisi hänellä enemmän »harrastuksia», ehkä enemmän »ideoita», mutta ei mitään, mikä ei murenisi silloin kuin kaikki muu murenee. Hän tunsi olevansa kuin matonen maapallon reunalla ojentamassa värisevän hienoja tuntosarviaan ulos avaruuteen, missä ideat pyörivät eteerisessä sudenkorennon karkelossa. Niihin tarrautui monta ideajyvästä — hän veti tuntosarven sisään, joka kerta yhtä innokkaana, yhtä toiveikkaasti, käänteli ja katseli saalista tuokion, tutki ja koetteli, kunnes päästi sen jälleen menemään, — tomujyväsen, pölyhiukkasen, samanlaisen kuin kaikki muutkin, vailla arvoa, vailla katoamattomuuden hohdetta. Ei hän tullut siitä sen rikkaammaksi, ei rikkaammaksi kuin Emilia-tätikään.

Hän näki tuon saman — itsetiedottomasti aavistaen — äidin katseesta, hän näki sen syvinnä niin monissa katseissa, joita hän oli kohdannut, tunnettujen ja tuntemattomien. Hän tahtoi kääntää päänsä poispäin, mutta se ei auttanut. Se katse seurasi häntä kaikkialla, kun hän oli sen kerta huomannut, joka paikassa, se asui hänessä itsessään.

Jotain raskasta laskeutui hänen ylleen, painoi hänen rintaansa. Hän tunsi, että hänen piti ponnistaa viimeiset voimansa, ettei hän menettäisi tajuntaansa.

Buffalo nauroi makeasti itsekseen, hörppi äänekkäästi kahviaan ja luki juhlallisella äänellä: »Paavi, jota eilen vaivasi pahoinvointi, on tutkituttanut itsensä henkilääkärillänsä, joka on todennut potilaan sairastavan influenssaa ja kieltänyt häneltä vastaanotot sekä määrännyt hänet vuoteeseen.»

Jeremias näki hänen ilveilevät kasvonsa ikäänkuin usvan läpi eikä oikein jaksanut käsittää hänen sanojaan.

— Aivasteleva prelaatti. Hm, subliimia ja naurettavaa, filosofeerasi
Buffalo. Niin, tuo pieni inhimillinen välttämättömyys on petollinen.
Suutarille on se luonnostaan lankeava, mutta komeuteen ei se sovellu.

Jeremias ei reageerannut. Nitschevo! — Buffalo syventyi sekalaisiin ilmoituksiin.

Jeremias tunsi maan horjuvan jalkojensa alta. Hän ei jaksanut taistella vastaan, hän liukui sille viettävälle pinnalle, missä valhe ja totuus laskevat luisua sekaisin ja missä kysymys saa mielettömän vastauksen.

— Hm, hymähti Buffalo uudelleen, kun vastausta ei kuulunut.

Jäinen kylmyys kietoutui häneen, hän tunsi jähmettyvänsä. Hän tajusi heikosti, että olemisen valtimo löi hänen ympärillään, edes häneen hipaisematta, että aurinko paistoi jossain kaukana, häntä lämmittämättä, että äänet puhuivat hänen korvaansa kantautumatta. Hän oli piste maagillisessa kehässä, joka erotti hänet kaikesta muun yhteydestä. Vain hämäränä muistona koki hän sen lämmön, mikä kerran oli häntä ympäröinyt, jonkin sylin, jonkin käden, jonkin katseen kevyen kosketuksen, yhteyden toiseen olentoon, taloon, katuun, työpaikkaan, moninaisiin tarpeisiin, mielihaluihin ja pettymyksiin, jotka nielivät tuollaisen Jeremiaksen, niinkuin meri nielee vesipisaran, suo hänelle tuhansien korvien, tuhansien silmien, tuhansien ja taas tuhansien sydämien kaipuun.

Hän joutui sairaalloisen pakkomielikuvituksen valtaan: hän kutistui kutistumistaan, muuttui äärettömän pieneksi, avaruudessa heikosti leijaavaksi, häviäväksi pisteeksi. Hänestä tuli eksynyt sadastuhannesosa. Jokin Jeremias.

JEREMIAS MATKAA MAANTIELLÄ.

No niin, liekö hän nyt hyvin varustettu matkalleen? Ovatko hänen taskunsa täynnä toiveita ja hänen lompakkonsa varmuuksia pullollaan? Onko hänen katseensa pelottomana suunnattu vaikeuksia vastaan, jotka on voitettava, jos mieli matkan johtaa onnelliseen päätökseen?

Hän istuu puserrettuna tärisevän ja puhkuvan autobussin nurkkaan, matkalla kaupunkiin… Lihava talonpoikaisvaimo, jonka kohtalo näin on viskannut hänen tielleen yhä tuntuvammin katkeroittaakseen hänen olemassaoloaan, istuu hänen vieressään monien myttyjen ja korien ympäröimänä.

Hän näyttää olevan tyytymättömin. Se on ainoa seikka, minkä hänen matkatoverinsa voivat todeta, sillä hän ei ota osaa heidän keskusteluihinsa, jotka liikkuvat satomahdollisuuksien, tappeluitten, sairauksien ja hevoskauppojen alalla. Itse asiassa ei heillä ole minkäänlaista aavistusta, mikä omituinen matkustaja hän on ja mitä ajatuksia liikkuu tuon heidän näköpiiriinsä ulottuvan otsan sisässä. Jeremiasta tuskin huomaa, hän näyttää niin pois häipyneeltä. Hänen vaatetuksensa on ylimalkaan jonkun vaatetus, se voisi yhtä hyvin olla lainattu tai varastettu — identtisyyden salaamiseksi. Hän on joku, mutta mahdotonta sanoa kuka. Karannut vanki? Takaa ajettu hevosvaras? Murhaaja? Valepukuinen Vapahtaja?

On päivän selvää, että hän istuu tässä vaunussa ainoastaan näennäisesti. Hän näyttää siltä kuin olisi hypännyt autobussiin vain sivumennen, ei siksi, että hän olisi valinnut juuri tämän autobussin ja tämän maantien ja tämän ajan, vaan koska hänen täytyy eteenpäin, samantekevää, miten, milloin ja minne. Hän ei näytä matkustavan ei huvin eikä minkään määrätyn tarkoituksenkaan vuoksi: hän on välinpitämätön sille, mitä hänen ympärillään tapahtuu eikä ajattele sitä, mikä häntä on odottamassa määrän päässä. Hän on jännittynyt, mutta ei siitä, mikä on lähestymässä, vaan siitä, minkä hän on jättänyt taakseen ja joka kenties vainoaa häntä. Hän matkaa eteenpäin hiljaisena, sulkeutuneena, arkana, niinkuin kuljetaan silloin kuin tahdotaan jotain päästä pakoon. Jokainen vaunussa istuja vaistoaa tuon matkustajan toiseksi kuin mitä hän näyttää olevan.

Myötämatkustajat uskottelevat itselleen, etteivät he muka kiinnitä häneen mitään huomiota, eivät välitä mikä tai kuka hän on, että he tuskin huomaavat häntä.

Heidän keskustelunsa jatkuu näennäisesti hänestä välittämättä. Autonkuljettaja kiroilee lehmiä, jotka asettuvat tielle poikkipäin, pakottaen hänen tekemään uskallettuja käänteitä. Huolestunut talonpoika esittää toisenlaisia mietteitä, hän ei katso noita nälkiintyneitä maantien lehmiä autoilijan näkökannalta.

— Elukoilla on surkeaa tänä vuonna, hän sanoo.

— Niin, tämän kuivuuden saamme ensi talvena kalliisti maksaa, virkkaa seppä, jonka sekä vilja että voi on ostosalla.

— Niityt eivät kasva äpärettä, lisää talonpoika. Ja ruis kuivettuu ennen aikojaan.

— Entäs peruna, oi voi, päiväilee Jeremiaksen vieressä istuva vaimo.
Tänä vuonna ei kannata syödä nuoria perunoita.

— Tällaista kesää ei ole ollut miesmuistiin, virkkaa talonpoika. Tuulta ja kuivuutta kuin Venäjän maalla.

— Tulee kato, saattepas nähdä, huomauttaa joku.

Mutta sittenkään eivät he jätä Jeremiasta rauhaan. Heidän salaiset katseensa kaivelevat hänen taskujaan, työntäytyvät kiinni hänen pintaansa ja kutittavat hänen niskaansa. Hän tuntee itsensä kiusallisen paljastetuksi. Häntä arvioidaan häikäilemättä, hänen taskujaan käännellään nurin narin ja tarkastellaan luuloteltuja löytöjä. Hän tuntee olevansa ryövätty, toiset tuntevat pettyneensä. Hiljainen, katkeroitunut taistelu käy heidän ja hänen välillään — kulkijaimen.

Se ärsyttää Jeremiasta. Mutta hän ei tahdo heihin liittyä. Hän ei tahdo.

Hän tahtoo olla rauhassa omine ajatuksineen. Hän tietää, että hänellä on paljon ajateltavaa, niin paljon sellaista, mistä hänen on saatava selvyys. Niin, ehkä sitä nyt ei niin paljonkaan ole, ehkä on vain yksi ainoa asia, mutta se on niin tärkeä, että olisi kauheata, ellei hän ajoissa pääsisi siitä selvyyteen. Hän yrittää keskittää ajatuksiaan. Hän tavoittelee hätäisenä johtolankaa, jonka avulla päästä ulos labyrintistä. Hän tietää, että jossain on olemassa aukko, jossain paistaa aurinko, jossain on selvä päivä — mutta tietä ei hän voi löytää. Hän yrittää selvittää ajatuksiaan, mutta vyyhti sotkeutuu yhä pahemmin. Asiaan kuulumattomia seikkoja sähkötetään aivoihin lakkaamatta; hän hairahtuu alituiseen ajattelemaan jotain aivan toista kuin mitä hänen piti ajatella.

Hänen ei sallita ajatella rauhassa, siinä koko syy. Häntä häiritään. Kaikki ihmiset häiritsevät. Kuten nytkin esimerkiksi. Tässä hän istuu eikä toivo muuta kuin saada olla rauhassa. Mutta häntä ärsytetään. Vihjauksia, arveluita, nenäkkäitä arvosteluja hän tuntee ilmassa. Istutaan ja arvioidaan häntä. Hän aavistaa tarkoittavia, risteileviä katseita — häneen vihjaavia. Hänet pakotetaan ajattelemaan, mitä muut hänestä ajattelevat. Hän yrittää arvailla, mikä yleinen mielipide on hänestä vallalla.

Hän keksii kauhukseen monipäisen hirviön, joka yhä tuijottaa häneen ja vakoilee hänen ajatuksiaan ja seuraa hänen pienimpiäkin liikkeitään epäluuloisesti. Koko vaunukunta tuijottaa häneen. Hän näkee itsensä hirviön silmillä: naurettava. Tilanne käy mahdottomaksi.

Hän pyyhkii hikeä otsaltaan. Hän ei uskalla muuttaa ilmettä, se hänet paljastaisi. Hän kätkeytyy jäykkään, vihamieliseen naamioon ja kyyristyy kokoon suojellakseen itseään selkään kohdistuvilta katseilta.

Hänen vieressään istuva nainen liikahtelee levottomasti, huokaa kuuluvasti. Jeremias vilkaisee häneen ja huomaa, että hänen kasvonsa ovat harmaat ja hän näyttää kärsivän kauheita kipuja. Äkkiä hän oksentaa. Autobussi syöksyy eteenpäin kuurona ja sokeana. Jeremias tuntee oksettavaa löyhkää. Mutta kukaan ei näytä kiinnittävän asiaan huomiota.

— Minä näes en siedä tärinää, sanoo nainen anteeksipyytäen. Ajan ensimmäistä kertaa näin uusimuotisella kyydillä.

— Jeremias sulkeutuu vihamieliseen hiljaisuuteen.

— Teidän olisi ollut parempi matkustaa junassa, sanoo joku joukosta sävyisesti, vain jotain sanoaksensa.

— No mieluummin sitten dilisanssissa, vingahtaa Jeremias halveksivasti.

Matkustajat katsovat toisiinsa, hämillään tästä äkkinäisestä mielenpurkauksesta. Yksi ja toinen hihittää mitään käsittämättä, kuvitellen dilisanssia haukkumasanaksi.

Mutta Jeremias tuntee huojennusta. Tuo sietämätön puolustautuminen on yhdellä iskulla muuttunut hyökkäykseksi. Hän on ryhtynyt hyökkäykseen, löytänyt nyrpeydelleen johdattimen. Hän kohentautuu, luo tyynen sotapäällikön katseen yli vaunun. Hän on tietoinen, että halveksii kanssaihmisiään.

Mahtipontisuutensa tunnossa hän istuu rehevämmin, siirtää kärsimättömänä vaimon myttyjä, jotka anastavat häneltä tilaa. Hiljaisella ja nopealla, unohtumattomalla liikkeellä järjestelee sairas nainen tavaroitaan toisin, kääntää kallelleen enimmän tilaa ottavan mytyn ja jää levollisesti istumaan mitä sietämättömimpään asentoon. Hänen eleensä ei ollut nöyrä, ainoastaan ystävällinen, teeskentelemättömän hyväntahtoinen.

Tuolla eleellä, hiljaisella ja huomaamattomalla, on pelottava iskuvoima. Eikä tällä Jeremiaksella ole mitään, millä suojella itseään; hän on syvästi häpeissään. Hänen poskeaan polttaa aivan kuin olisi se saanut korvapuustin, mutta kättä, joka iskun on antanut, ei näy. Tässä on jälellä se, mikä näyttää myötämielisyyden eleeltä, ja vielä polttava punastuminen, mutta se, mitä ei näy, taistelee nyt ratkaisevan taistelun.

Sillä välin autobussi täryyttää pitkin maantietä pölypilvessä, ajaen edellään peljästyneitä lammaslaumoja ja pillastuneita varsahevosia, mukanaan tilapäinen joukko matkustajia, jotka ahtaassa vaunussa tuntevat voimakkaasti toistensa fyysillisen olemassaolon, hajun ja hiesteet, mutta jotka tuskin mitään muuta toisistaan tietävät: — villejä autobussissa! Samalla maantiellä kulkee toisia ihmisiä samanlaisissa autobusseissa, autoissa, kärryissä ja erilaisissa ajoneuvoissa. Ne ovat kulkeneet siellä sukupolvien ajat, toisissa, epämukavammissa, hontelommissa ajoneuvoissa, jalan ja hevosella, koskaan tietämättä, mitä he ovat toistensa elämään vaikuttaneet. Maantien pöly on lakaissut pois kaikki jäljet — etteivät ne olisi pelästyttämässä jälkeen tulevia, jotka niin kiireisesti ja huolettomasti rientävät odottavaa kohtaloaan vastaan.

* * * * *

Jeremiaksen valtasi vaistomainen halu paeta, päästä huomaamatta
johonkin kätköön. Mutta eikö hän sitten paraikaa ollut pakoretkellä?
Eikö hän juuri äsken paennut jotain, jota hän ei uskaltanut kohdata?
Missä maa ei polttaisi?

Hän katsoi salaa käsiään — noita käsiä, joita hän ei voinut välttää ja joitten teoista hän ei voinut vapautua, hän näki hengessä kyllääntymistä ilmaisevat kasvonsa, jotka hän oli nähnyt läpi, mutta joita hän ei kyennyt muuttamaan, näki muotonsa, olemuksensa, jota hän ei voinut yltään kirvoittaa, niin ankarasti kuin hän ponnistelikin ryömiäkseen ulos nahkoistaan.

MINÄ!

Sillä hiipivällä vastenmielisyydellä, jota hän tunsi kaikkea ja kaikkia kohtaan, oli juurensa tässä, jota hän ei voinut paeta: Minässä. Hän tunsi itsensä ulkoa ja sisältä, tunsi kaikkien tekojensa, ajatustensa, tunnelmainsa syyt, salaisimmatkin. Ilkeys, pikkumaisuus, sentimentaalisuus näkyivät liiankin selvässä päivän valossa. Se raja, missä jokainen toinen ihminen käy arvoitukseksi ja hänen menettelytapansa yllätyksiksi, sitä rajaa ei ollut olemassa hänelle — suhde minään oli jollain tavoin liian läheistä, tympäisevää. Hän inhosi itseään kuten jotain aivan liiaksi läpi nuuskittua, jotain epämiellyttävän lähentelevää ja irtipääsemätöntä.

Saadapa vain yhden ainoan kerran tunnustella toisen kädellä, haistaa toisen nenällä, nähdä toisen silmällä! Löytää nuo salaiset, rajattoman kaipuun arvoiset tiet toisen kuvitelmamaailmaan. Olla toinen kuin on — uusi ilmestys! Reageerata toisin kuin luullut sitä ennen, itkeä toista itkua, nauraa toista naurua. Toivoa jotain uutta, jotain yllättävää, odottamatonta! Nähdä mahdollisuuksia siellä, missä kaikki tiet ovat tukossa!

Lähestyttiin kaupunkia. Unelias vaunukunta heräsi eloon. Matkustajat kohentautuivat ja järjestelivät kapineitaan. He katselivat iloisen ja uteliaan näköisinä toisiinsa. Epämääräinen odotus ilmehti heidän kasvoillaan. He näyttivät kaikki tuntevan, että jokin odotti heitä. Kukaan ei jäänyt välinpitämättömäksi. Uneliaisuus oli kuin pois puhallettu, heitä kiihoitti liikkeelle lähtemisen henki. Monella heistä ei varmaankaan ollut kaupunkiin muuta asiaa kuin käydä tekemässä joitain ostoksia tai mennä lääkärille, mutta tämäkin oli jo jotain, jota ei tapahtunut joka päivä. Olihan se sentään kaupunki joka tapauksessa, ihmisvilinää, näyteikkunoita, raitiotievaunuja, elokuvateattereita, vieraita tyttöjä, matruuseja. Ja yksi ja toinen menisi kauemmaksi, kenties niin pitkälle, ettei itsekään tietänyt, minne asti, mutta tunsi sittenkin nyt olevansa toinen, äärettömän paljon merkitsevämpi henkilö kuin äskeinen, kotikylässä kulkeva… Ja tytöt olivat jo kotona salaa lukeneet lehdestä ja painaneet muistiin tuon kauan toivotun osoitteen: Onnesta ja tulevista kohtaloista ennustetaan Iso-Robertinkatu 17, porras A, ovi 45.

Tämä lähtemisen ja lapsellisen odotuksen ilmakehä ärsytti Jeremiasta. Hän yritti olla huomaamatta matkatoveriensa hommia ja välttyä heidän mielialansa vaikutelmilta. Hän istui liikkumattomana niinkuin olisi aikonut istua siinä koko ikänsä, niinkuin mitään lähtöä hänelle ei olisi ollut olemassa. Välinpitämättömänä ja perin pohjin kyllääntyneenä katseli hän ulos ikkunasta ja erotti harmaat esikaupungin rakennukset niitä näkemättä. Mutta äkkiä hän näki jotain. Korkean lankkuaidan rakenteella olevan talon edessä ja aidassa suurin, epämiellyttävin kirjaimin:

PÄÄSY SYRJÄISILTÄ KIELLETTY.

— Tämä on minua varten, ajatteli Jeremias. Kuten syrjäinen laskeutui hän vaunuista ja lähti kulkemaan hitaasti ylämäkeä.

JEREMIAS HERÄÄ DANS UNE DE SES HUMEURS NOIRES JA LÖYTÄÄ ILMOITUKSEN.

Hän heräsi hitaasti ja vastahakoisesti, ikäänkuin jokin vieras voima olisi kovakätisesti naarannut hänen sielunsa ylös päilyävistä syvyyksistä, missä se onnellisessa itsetiedottomuudessa oli soljuillut lumpeitten ja näkinkenkien keskellä. Toisista yhteyksistä irralleen tempautuneet kuvat kalpenivat yhtäkkiä ja katosivat; huoneen surullisen ruskea seinäpaperi pyrki ahdistamaan.

Oli aikaista; kaupunki ei ollut vielä herännyt. Unen haamut olivat sen herroina. Kadut lepäsivät ilmeisen autioina, ei mitään melua kuulunut; aamun koitteessa vaeltajat kulkivat hiljaisin askelin ja aukoivat ovia ilman avainta ja tiirikkaa. Jeremiaksen ajatus pujahti ulos ja lähti heidän seuralaisekseen, se öinen varas. Hän kumartui nukkujain kasvojen puoleen, eikä voinut irroittaa katsettaan niistä. Muukalaisia. Tuntemattomia olentoja. Saavuttamattoman salaisuuden ilme kaikilla kasvoilla. Kimmellys, outo kosketus johonkin, jota ei ole ja kuitenkin on muiston kaltainen.

Ne nukkuvat, näkevät unta, eivät ole täällä.

Tuo katujen ja kujien, torien ja myymälöiden ja kauppahallien ja kalakojujen, uudisrakennusten ja konttorien ja tehtaitten ja työpajojen ja katuojien ja kirkkojen ja kokoushuoneitten kuhiseva, meluava, riepoittunut ihmismassa, se makasi hiljaa ja jäykkänä tuhansilla vuoteilla, kaukana aherruksesta ja hiestä — muukalaisena omassa maailmassaan. Se ei hieronut kauppoja, ei puijannut, ei tehnyt työtä, ei kerjännyt, ei tunkeillut eikä laiskotellut, se ei väitellyt eikä kuunnellut, ei syönyt, juonut, tapellut, ei kärsinyt eikä iloinnut — se ei tarvinnut mitään. Se oli siellä, missä ei kaipuuta ole, ei mitään aikaa eikä mitään petosta.

He nukkuvat, he näkevät unta, he eivät ole täällä.

Jeremias ajatteli hellyydellä nukkuvia, jotka henkeä salpaavassa jännityksessä seurasivat unen lumokuvia ja sekunnin siivillä humahtivat halki iäisyyksien, ja hän ajatteli inhomielin heidän hämmentynyttä heräämistään täyttymystä puuttuvaan maailmaan, missä ruskea seinäpaperi on tullut horisontin tilalle.

Hän sulki silmänsä. Hän ei tahtonut herätä.

Hän vaipui tuokioittain kevyeen horrokseen, unen ja hereilläolon välimaille, vaipui kevyesti ja liukuen niinkuin ruumis vaipuu läpikuultavaan, kristallinkirkkaaseen veteen.

Mutta vähitellen alkoivat tungettelevat äänet ja vaikutelmat häntä ahdistella. Askelet portaissa, jysähtelyt katossa, huudot, kohu kadulta, valoheijastukset tunkeutuivat sen ohuen seinän läpi, mikä erotti hänet »todellisuudesta». Seinäpaperit pyrkivät päälle, katto putosi hänen ylleen — mutta hän ei herännyt. Hän pysähtyi puoliväliin, mieli jo täynnä pahoja aavistuksia, mutta tiedottomuuden rannikko yhä näkyvissä.

Hän heittelehti levottomana sängyssä.

Lepattava hohde sytytettiin yht'äkkiä, ja hän erotti ylimaailmallisen porttaalin ääriviivat — kauniin, ankaran, suljetun — se oli kuin taivaan valtakunnan portail royal. Hohde solui valovirtana hänen lähitseen silti häneen koskematta, loimusi porttaalin yllä ja näytti esteettömästi sulautuvan yhä vahvempaan valoon, joka oli sisällä. Hahmoja liukui ohi valovirrassa, portti avautui äänettömästi kullekin vuorollaan ja sulkeutui taas. Kauhea hätä valtasi hänet: hän jäi yksin jälelle. Jätettiin ulkopuolelle! Hän tahtoi liikahtaa, mutta ei voinut, hän tahtoi ojentaa käsivartensa tavoittaakseen pois kiitäviä, mutta hän ei voinut, hän tahtoi huutaa, mutta ei kyennyt. Ei kukaan nähnyt, ei kukaan kuullut, ei kukaan tietänyt, että hän oli olemassa. Hän ponnisti äärimmilleen. Vain yksi sentimetri, vain yksi millimetri, ja valo olisi häneen koskettanut ja vienyt hänet mukanaan siihen maailmaan, missä kaikki jälleen toisensa tuntevat ja missä mitään salattua ei ole…

Hän väännähti puolitiehen sängystään — ja heräsi, koko ruumis vapisevana, tuntien vaaran uhkaavan ympärillään.

Yksin! Ulkopuolella!

Hän katseli hämmentyneenä ympärilleen: missä minä olen? mitä minä pelkään? Vieras huone. Tuntemattomia esineitä. Aution vaikutelma. Sitten tunsi hän jälleen ruskean seinäpaperin. Hän oli kaupungissa, hän oli vuokrannut huoneen eilen, hän tulisi elämään täällä. Hänen pitäisi nousta ylös, peseytyä, harjata vaatteensa, lähteä ulos ja ryhtyä johonkin hommaan.

Mutta kiusallinen tunne jostakin unhoitetusta pidätti hänet sängyssä. Tuntui kuin olisi hän unessa — vai oliko hän valveilla — kokenut jotain tavattoman tärkeätä, joka muuttaisi kaiken, jos hän vain voisi muistaa sen. Oliko se jotain kauheata, vai jonkin suuren onnen aavistusko? Hän oli selittämättömän kiihtynyt, hän tuijotti eteensä suurin, kirvelevin silmin, jotka tähysivät kangastusta tai ennettä, mutta näkivät sen sijaan epäsiistin huoneen, missä mitään ei ollut muutettu eilisestä asti eikä mitään muutettaisi huomennakaan.

— Olen kolmenkymmenen vuoden vanha, ajatteli Jeremias. Kohta on liian myöhäistä.

Hän veti kuten lapsi peiton korviinsa häätääkseen pahoja aavistuksiaan. Mutta jokin käsi veti peiton pois, hän ei voinut itseään niin hyvin piiloittaa, ettei se olisi häntä löytänyt. Hän oli alaston ja paljastettu. Hän makasi liikkumatta, kuten se, joka tuntee puukon kärjen koskettavan rintaansa ja odottaa sen työntöä. Ja hänen ajatuksensa tuli kylmäksi ja kirkkaaksi. Hän ei keksinyt siinä hetkessä ainoatakaan »asianhaaraa», jota olisi voinut syyttää. Hän ei voinut — kuten ennen — kirota »elämää», joka oli hänet pettänyt siihen nähden, mikä tekee elämän elämän arvoiseksi, hän ei voinut halveksia »ihmisiä», jotka olivat ryöstäneet häneltä hänen illusioninsa, hänen uskonsa siihen, mikä kestää. Hän näki vain itsensä, Jeremiaksen, joka ei ollut mitään antanut eikä mitään saanut. Jeremiaksen, joka kolmikymmenvuotiaana oli »läpinähnyt» kaiken ja tullut niin viisaaksi, ettei itse Isä Jumalakaan voinut häntä pettää. Jeremiaksen, joka — kaikesta huolimatta — oli aavistanut olevan jotain, mitä hän ei ollut ottanut lukuun laskuissaan, jotain, mikä alati tuntui liikkuvan hänen mielessään — kuten muisto, uni tai varoittava enne.

Tuo jokin oli hetkittäin niin lähellä, että hän luuli minä hetkenä tahansa voivansa tarttua siihen; hän tunsi miten tärkeätä, miten äärettömän merkityksellistä se hänelle oli, hän vapisi jännityksestä ja odotuksesta: minä sain sen, minulla on se. Mutta hänellä ei ollut sitä, se liukui häneltä juuri kun hänen voitonriemuisena piti siihen tarttua. Hänestä tuntui jo, että se oli hänelle tuttua, että hän oli elänyt sen kerran aikaisemmin, toisessa olotilassa, ja että oli tarkoituksetonta elää täällä, ellei hän voisi muistaa, mitä se oli. Tuo muisto heitti varjonsa hänen elämäänsä ja antoi kaikelle, mihin hän ryhtyi, kaikelle, mitä hän ajatteli ja tunsi, epätodellisen ja epävakaisen ja puolinaisuuden leiman. Siitä puuttui jotain, siinä oli jotain, joka ei päässyt oikeuksiinsa —jotain, joka tahtoi olla enemmän kuin varjo, enemmän kuin aavistus, enemmän kuin pelkkä pilkahdus. Hän ei voinut saada rauhaa, hän ajoi varjoa voimatta vangita sitä hapuileviin käsiinsä. Keskellä ihmisvilinää kulkiessaan erotti hän sen oudot ääriviivat, ja hänen askelensa, jotka äsken suuntautuivat määrätietoisina, hairahtuivat tahdista yht'äkkiä ja näyttivät turhaan etsivän uutta polkua. Hän näki sen liukuvan yli ihmisten, joitten parissa hän äsken oli puhellut mitä luontevimmin, ja hänestä tuntui äkkiä, ettei kaikki ollut niinkuin piti, ja että se, mitä sanottiin, oli irrallista ja tarkoituksetonta. Hänen ojentaessaan kätensä tavoittamaan jotain mielestään kallisarvoista ja tavoiteltavaa liukui varjo sen yli, ja hän näki sen, mitä hän piti kädessään, merkityksettömäksi ja sen, mikä oli ollut arvokkainta, itseltään kaikonneen.

Ihmiset moittivat häntä häilyväksi ja tyytymättömäksi, sanoivat, ettei mikään ollut hänelle muka tarpeeksi hyvää ja ettei mikään jatkuvasti voinut häntä viehättää. Mutta hän piiloitti hyvin salaisuutensa; hän sulki sen rintaansa ja tuli päivä päivältä yhä nyreämielisemmäksi.

Ei, unohtaa, unohtaa! ajatteli Jeremias. Ei ole mitään enää jälellä. Minua ei petetä. Minä olen kaiken nähnyt. Minä tiedän, minkä arvoiset nämä kolmekymmentä vuotta ovat. Yksi tomuhiukkanen kimaltaa sekunnin lisää auringossa, ja sammuu. Muuta se ei ole.

Sammuminen on minussa alkanut, olen kolmenkymmenen vuoden vanha, nyt mennään alamäkeä, kaikki mielettömät toiveet ovat ennakolta tuomitut. Loiste käy yhä niukemmaksi, yhä harvinaisemmaksi. Katsonko sisälle itseeni, niin tahtoisin, jos voisin, rukoilla Jumalaa, ettei minun tarvitseisi nähdä, ja katsonko jonkun toisen silmään, näen saman: tuhkaksi muuttumisen. Silmä sammuu, ja oliot, näyt, tunteet sammuvat. Kuka kohottaa käsivarteni tekoon, kun näen tomun jo ennen, kuin olen nähnyt kukan puhkeavan ummusta, raunion, ennenkuin olen nähnyt rakennuksen kohoovan?

Niin, kuulen, miten ympärilläni rakennetaan ja kalkutetaan. Lähimmässä ympäristössäni vavahduttavat maata poraukset. Vintturit rämisevät. Timanttiporat vinkuvat. Punaiset liput salpaavat tieni: varo itseäsi, täällä räjähtää! Miehet ja naiset kumartuvat, ojentuvat, käyvät edestakaisin, arvoituksellisen säännöllisesti, seuraten määrättyä suunnitelmaa, ja seiniä kohoaa, saviruukki, betonki, tiili ja teräs muovautuvat hiuksenhienosti laskettujen suhteitten kokonaisuudeksi. On aatteita, niitä toteutetaan, rakennetaan ja vasaroidaan, yötä päivää, vaihtuvissa vuoroissa.

Mutta asiaankuulumaton kulkee ohi, eikä kukaan käänny taakseen häntä katsomaan…

MUTTA SINÄKÖ SE OLET, JEREMIAS? OLETKO UNOHTANUT, ETTÄ OLET TOINEN KUIN MIKÄ NÄYTÄT OLEVAN?

Hän ponnahti sängystä, oli kuin joku olisi häntä kiirehtänyt. Hän oli kiihtynyt, ikäänkuin olisi tahdottu pakottaa hänet suin päin syöksymään johonkin, mitä hän pelkäsi: ratkaisuun!

Ei!

Hän avasi ikkunan ja tunsi jonkinlaista huojennusta nähdessään auringon paistavan ja muutamain ihmisten käyskentelevän aamunhiljaisella pihalla, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut.

Se oli entisaikainen, kehään rakennettu talo, vanhassa kaupunginosassa.
Ulkohuonerivejä, sireenipensaita ja pieniä hartaita kukkaslavoja.
Tahtomattaan tuntui hänestä turvalliselta. Täällä on kaikki
entisellään, hän ajatteli, niinkuin olisi hän nähnyt talon aikaisemmin.

Hän tuli äkkiä ajatelleeksi erästä vanhaa Spurgeonin — äidin mieskirjailijan — kirjoittamaa kirjaa, jota hän kerran huvikseen oli selaillut. Hän näki edessään nuo hauskuttavat, jäykät puupiirrokset, vilpittömän moralisoivat, samoin kuin tekstikin. Erään kaamean kuvan muisti hän omituisen selvästi: oman onnensa nojassa myrskyssä heittelehtivän laivan, jonka alla luki paksulla fraktuuralla: Luottakaa ainoastaan Jumalaan ja pitäkäämme päämme korkealla yli pelvon laineitten.

Hän hymyili pakostakin. Hän tunsi sydämensä keventyvän, ikäänkuin joku toinen olisi ottanut ratkaisun tehtäväkseen. — Hän hengitti kaupunkiaamun säästeliästä tuoksua ilolla, jota hän ei ollut tuntenut siellä kotonakaan keskellä tuoksujen paratiisia. Hän näki pienen huoneensa toisilla silmillä; hän näki, että sillä oli jotain hänelle annettavana. Ja hänessä heräsi rakkaus siihen tänä aamuna, ikäänkuin aavistaen jo, että hänen kohtalonsa täällä sinetöitäisiin.

Joku koputti ovelle.

— Ehkä kohtalo koputtaa, ajatteli Jeremias.

Pieni tyttö lyykisti ovella tuoden aamuteen ja aamulehden uudelle herralle.

Jeremias katsoi häneen niin ystävällisesti, kuin olisi hän todellakin ollut tuo »uusi herra» ja tyttö — Jumalan pieni posteljooni.

Tyttö jätti tarjottimen ja sanomalehden ja lähti huoneesta huomaamatta, kuten tekevät ne, joitten tulo on ollut merkityksellisempi, kuin mitä he itse ovat aavistaneetkaan.

Jeremias unohti teen ja syventyi sanomalehteen. Hänen katseensa liukui välinpitämättömänä yli suurten profeetallisten otsakkeiden: Aasia herää, Kamppailu nuorisosta, Tyynenmeren sota, Kaivosten kansallistaminen; se liukui ohi uutisten ja pysähtyi vasta ilmoituksiin. Palvelukseen halutaan: Nuori tyttö, koti kaupungissa — Lapsirakas yksinpalvelija — Ensiluokkainen keittäjätär — Kylmiä ruokia — Jazz-hand hohoi — Röyhellysompelija — Talonmies — Matkustamaan tottunut naishenkilö matkaseuraksi ulkomaille, vaiteliaisuus taataan. — Kesäviransijaisuus Antikvaarisessa Kirjakaupassa Kapeakatu 7.

Siinäpä se tuli, ajatteli Jeremias, levittäen tyynesti voita leivälle. Hän ei kiirehtinyt vähääkään, hän ei ajatellut sitä mahdollisuutta, että joku toinen pyrkijä ehtisi ennen, hän ei ollut levoton puutteellisista edellytyksistään. Hän esiintyi kuin mies, joka tietää asiansa jo ratkaistuksi, riippumatta toimenpiteistä, joihin hän itse saattaa ryhtyä.

Hän pukeutui erittäin huolellisesti tänä muistettavana aamuna, hän näki jo oman itsensä satojen vieraitten silmien kuvastimessa. Tämä oli jokapäiväinen toimitus, mutta tänään hän ei voinut vapautua eräänlaisesta jännityksestä ja levottomuudesta, joka salaisesti viehätti sanomattomasti ja antoi kaikelle valepuvun vivahteen. Pieni Kapeakadun kirjakauppa, joka ei vielä ollut nähnyt uutta myyjäänsä, näytteli jo määrättyä osaa hänen elämässään — mutta aavistiko hän, mitä osaa?

KOLMAS JEREMIAS HÄMMÄSTYY ITSEÄÄN.

Aluksi näytti Jeremias jokseenkin nuljulta seisoessaan tiskin takana pienessä, puolipimeässä kirjakommekossa, jonka hän niin hyvin tunsi entisiltä ajoilta. Hän oli ollut siellä ennen, mutta ei samana Jeremiaksena. Muuan poikanen oli kerran hehkuvin intomielin tässä samassa paikassa penkonut seikkailukirjoja ja onnellisena kantanut kotiin Mustan kotkan ja Teräskäden ja Merisissien häviön ja Punasydämen eli Aavikoiden hengen — ja niiden keralla mielikuvituksen illusionien maailman. Mutta poika oli kuollut — viimeinen mohikaani uinui haudassaan vailla unia, kolme kotkan sulkaa hiuksiin pistettynä, käärmeen kallo-ketju kaulassa, jaguaarinahkaan käärittynä. Hänen petolinnunsydämensä ei sykkinyt enää, aavikkotuuli ei laulanut hänelle. Jeremias ei osannut löytää hänen seikkailukirjojaan. Ja missä olivat ne ohuet nidokset täynnä ripin ja häpeän ja salaisen odotuksen hekumaa, joita nuorukainen oli rakastanut ja puoleksi häpeissään, puoli uhmaten itselleen hankkinut? Jeremias tunsi vielä kielellään noitten kärvennettyjen sanojen maun, sanojen, jotka olivat käyneet liian liki kiusauksen liekkiä, mutta ei kuitenkaan niin läheltä, että olisivat kadottaneet makeutensa. Mutta niitä kirjoja hän ei löytänyt. Seisoessaan sisempänä varastohuoneissa pinoja järjestämässä sellaista kuin »Hupaisa huvimestari, korvaamaton käsikirja huvinhaluisille seurapiireille» tai »Ohjeita huokean Nuusku- Puru- ja Sauhu-tupakan ynnä Sikaarien valmistamiseen» taikka »Seitsemännen Sibyllan tarkistettu unikirja», ihmetteli hän, mihin ne kirjat olivat joutuneet. Myymälään ei näyttänyt ajan kulku koskevan, siellä oli yhäti varastossa kaikenlaisia inhimillisiä illusioneja vaihteleviin hintoihin, riippuen ulkoasusta, painoksen vuosiluvusta ja siitä, missä kunnossa ne olivat, mutta hänelle, kolmannelle Jeremiakselle, ei sieltä löytynyt mitään kirjoja. Hän oli nyt tiskimies. Hän silmäili pojan ja nuorukaisen fantastisia haavetiluksia kuvitelmansa kadottaneen katseella, joka sanoi: olen nähnyt kaiken pohjaan, tiedän että painoasulla ja kirjan kansilla on oma arvonsa, mutta mikä siitä yli käy: särkyneitä leluja.

Se oli vanha viisas, kirjakauppa. Se ei luovuttanut illusionejaan kenellekään muulle kuin oikealle omistajalle, ei mistään hinnasta.

Eikä Jeremias miettinyt kauemmin kadonneitten kirjojen pulmaa. Ne ovat kaikki pelkkiä illusioneja, hän ajatteli, ja minä olen kasvanut niistä irralleni. Niin, minä en tarvitse niitä. Kuta enemmän niistä vapaudun, sitä lähemmäksi totuutta pääsen. Nyt saa loppua itsensä pettäminen. Olen kypsä ihminen, kolmas ja lopullinen Jeremias, minun on vain käytävä tietäni suoraan, tehtävä työtäni tunti tunnilta, päivä päivältä, vilkuilematta sivulle ja antamatta tulevaisuuden sokaista itseäni väärällä ajanlaskullaan, jota se näyttää. Tulevaisuus! Minä en sitä tarvitse. Minä kiellän sen. Se juuri on turmellut elämäni.

Mitä muuta olen tehnyt koko ikäni kuin odottanut? Odottanut! En päässyt koskaan odotussalia pitemmälle. Ihmiset juoksivat edestakaisin, tulivat ja menivät, junat puhkuivat ohitse eri suunnille, mutta minun junaani ei tullut koskaan, sitä suurta pikajunaa, jolla oli häikäisevät valot ja kuulumaton kulku. Seisoin kello kädessä kärsimättömänä, laskin minuutteja ja odotin. Katselin halveksien, miten ihmiset touhuillen hyppäsivät kukin omiin paikallisjuniinsa, jotka matelivat pari asemanväliä. Minä seisoin kuin uneksittu junani olisi minut noitunut, se oli niin suuri ja hieno, aurinko, kuu ja tähdet kuvastuivat sen veturin kiiltävään silinteriin; mutta sitä ei tullut koskaan.

Niin, Jeremias uskotteli todellakin, että hän oli kieltänyt entisen poloisen petetyn minänsä. Hän ryömi Antikvaarisen Kirjakaupan kulissien taa ja löysi sieltä naamion, joka näytti sopivan hänelle joka päivä yhä paremmin. Aluksi tunsi hän olevansa hieman neuvoton ja epävarma, mutta hän leikki piilosilla itsensä kanssa, kunnes unohti, että se oli leikkiä. Hän kumarsi oikealle ja vasemmalle ja katseli itseään esimiehensä, työtovereittensa ja asiakkaiden silmien kuvastimissa, kunnes hän näki itsensä sellaisena kuin he näkivät hänet. Hän hymyili kuten kirjakauppa-apulainen hymyilee, aluksi hieman jäykästi, mutta päivä päivältä luontevammin. Hän hankki itselleen silmälasit, muistuttaen näin yhä enemmän olentoa, jota hänen tuli esittää. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän oppi arvostelemaan kirjaa sen arvon mukaan, hän arvioi hinnan, ja siinä kaikki. Kirjailijoita ei ollut olemassa, painoksia ainoastaan. Hän suoritti kaiken, mitä häneltä odotettiin, ja tunsi helpotusta, niin, melkein vahingoniloa, ikäänkuin hän olisi saanut puijatuksi itsensä. Sen näköinen on Kolmas Jeremias. Hänen mielestään saattoivat ihmiset nähdä hänestä, että hän oli mies, joka oli kyennyt varaamaan itsensä kaikilta yllätyksiltä.

Tässä olen löytänyt todellisen itseni, hän ajatteli ja katseli ihastuneena uutta naamiotaan.

Pian saattoi hän yllättää itsensä ajattelemassa ei Jeremiaan aivoilla, vaan Antikvaarisen Kirjakaupan. Puhelimessa ilmoitettiin myytävän vanhoja kirjoja. Hän meni sinne. Hän näki, että perhe oli luisumassa alamäkeen. Mutta hän ei tuntenut sääliä, hänen kurkkuaan ei kuristanut hätä eikä halu auttaa. Hän oli Antikvaarinen Kirjakauppa Kapeakatu 7. Hänet johdatettiin ullakolle, näytettiin koria, missä oli vanhoja luottoja, ja katsottiin häneen hätäisesti. Mutta erehdys, jos luultiin, että tässä vedottiin Jeremiakseen. Antikvaarinen Kirjakauppa siinä seisoi ja laski, ettei näillä kirjoilla oikeastaan ollut minkäänlaista arvoa täällä ullakolla rojuissa, vaikka jotkut niistä olisivat todellisia aarteita Antikvaarisen Kirjakaupan hyllyllä — mutta ainoastaan siellä. Niin tarjosi Jeremias häikäilemättä 30 mk koko roskasta. Ja latoi kylmästi rahat vapisevaan käteen, joka oli nyt kenties viimeisen kerran kurkottunut jotain pelastusta tavoittamaan.

Kun resuiseksi kulunut kirjankerääjä-originaali tarttui himokkailla sormillaan vastatulleeseen rariteettiin ja teki tarjouksiaan kimeällä äänellä, ei Jeremias aikonutkaan sanoa hänelle, ettei kirjalla ollut oikeastaan mitään arvoa, vaan ainoastaan hinta, että hänen paremminkin pitäisi lahjoittaa rahansa Pelastusarmeijalle tahi Lakkorahastoon taikka Maailmanrauhan ystäville taikka Tuberkuloosin vastustamisyhdistykselle, Ukkokodille, kaupungin kaunistamiseen tai mihin tahansa, vaikka ensiksi vastaan tulevalle katukerjäläiselle, joka ainakin heittäisi kiitoksen Hyvien Tekojen vaakakuppiin ja lisäksi kenties loisi häneen katseen, josta hän yhtenä ainoana sekuntina saisi lukea enemmän, kuin mikään kirja koskaan voisi ilmaista. Jeremias ei ajatellut edes niinkään. Hän kertasi hinnan kohteliaasti ja hymyili Antikvaarisen Kirjakaupan sfinksimäistä hymyä asiakkaalle, jonka himon se tietää arvioida. Ja ahne kokeilija avasi kukkaronsa vavisten kiihtymyksestä.

Jonkun aikaa tunsi Jeremias olonsa oikein rauhalliseksi, hän tunsi olevansa hyvässä tallessa. Ei mikään tehnyt häntä levottomaksi. Hän kävi Bibliofiiliyhdistyksen kokouksissa ja spesialisoitui Swedenborgin, Ehrensvärdin, Stjernhjelmin ja Fresen teosten ensi painoksiin. Hän teki kaikkensa niitä saadakseen. Hän matkusti pitkiä matkoja, mylläsi vanhojen, talonpoikaisiin käsiin joutuneitten herraskartanoitten ullakot. Hän kielsi itseltään kaiken, saadakseen haltuunsa pienen kellastuneen vihkosen, jota hän kauan oli pitänyt silmällä. Hän oli kirjeenvaihdossa koko maailman antikvaarien kanssa aiheena Swedenborg, Ehrensvärd, Stjernhjelm ja Frese, ensi painos. Kun hän eräänä päivänä sai De Amore Conjugialin eräältä Shanghaissa asuvalta välittäjältä, joutui hän suunniltaan ilosta, kuin olisi taivaallinen postileima todellakin loistanut tuon pienen paketin kyljessä ynnä kulta- ja safiirikirjaimin lähettäjän nimi: From the Archangel Gabriel. Hankinnoistaan piti hän esitelmän, jota pidettiin yhtä nerokkaana kuin oppineisuutta todistavana. Uskomattomalla vaivalla oli hän päässyt nidosten kohtaloitten perille ja esitti niiden historian yhtä syvällä lämmöllä ja mahtiponnella kuin tohtorinväitöskirjojen selittelyissä Schopenhauerin vaikka-konjunktsionin merkityksestä usein ilmenee.

Hän luuli nyt päässeensä niin visusti piiloon, etteivät vanha Jeremias ja hänen joukkionsa voisi häntä keksiä. Hän nauroi salavihkaa, kun oli muka onnistunut puijaamaan illusioneja, vastineeksi kaikesta, millä ne häntä olivat puijanneet. Hän oli maailmalleen piirtänyt mahdollisimman ahtaat rajat, saadakseen sen sitä kokonaisemmaksi: siellä ei pitänyt tavata ei niin pienintä rakoa, josta illusioni olisi päässyt tihkumaan läpi…

Mutta miten olikaan, vanha haluttomuus alkoi välistä muistuttaa, että sekin oli olemassa. Ei liikkeessä, missä hänen oli onnistunut niin hyvin kotiutua, että hän tuskin huomasi, ettei ollut siellä synnynnäinen. Mutta kotona, iltaisin, kun huone hänen ympärillään oli niin hiljainen ja eristetty kuin aavikko taskukoossa. Silloin valtasi hänet levottomuus, joka ei tietänyt hyvää. Tyytymättömyys, jota minkäänlainen puuha ei kyennyt häätämään, tunne, ettei kaikki ollut tässä. Välistä vajosi hän unelmiin, joilla ei ollut mitään yhteyttä sen elämän kanssa, jota hän eli; näennäisesti valveillakin hänellä oli näkyjä, jotka herättivät hänessä, kun hän jälleen joutui tietoihinsa, kiihoittavan mielteen kuin kokee, jos — itse piilossa pysyen — kurkistaa kirkkaasti valaistuun huoneeseen, missä joku työskentelee yksikseen, aavistamatta vieraan huomioijan katselevan itseään. Sellaisina hetkinä hän melkein pelkäsi itseään, ikäänkuin hän ei olisi ollutkaan Jeremias, vaan joku toinen, joka kävi esteettömästi paikoissa, mihin Jeremias ei koskaan ollut jalallaan astunut, ja näki asioita, joita Jeremias ei koskaan ollut nähnyt eikä koskaan voinut nähdä. Välistä hän säpsähti ovikellon soidessa, kuin olisi hän kiihkeässä jännityksessä odottanut juuri tätä, ja mieletön ajatus lensi läpi hänen aivojensa: nyt se tuli! Ja kun sitten lähetti tai joku tavallinen vieras astuikin sisälle, hämmästyi hän omaa itseään, oli ymmällä ja häpesi. Tulija ei voinut käsittää hänen neuvottomuuttaan, sillä hän ei tietänyt, että punastus, jonka hän huomasi, oli syttynyt noihin kuolevaisen poskiin heijastuksesta, joka johtui toisesta maailmasta vapautuneen vieraan kohtaamisesta, Jeremiasta muistuttamaan tulleen vieraan.

Usein harhaili hän kaduilla, ettei haluttomuus, jota hän tunsi, olisi saanut häntä aivan valtoihinsa, tahtomatta myöntää sille sitä merkitystä, että jotain hänen elämästään puuttui. Vaistomaisesti hän haki paikkoja, missä oli kovin liike, räikeintä valoa, ikäänkuin häätääkseen ulkonaisten vaikutelmien moninaisuudella tuon kutsumattoman vieraan vaikutuksen. Mutta nähdessään suurten kaarilamppujen valossa ihmisten kasvojen vilahtelevan ohitseen, tapasi hän itsensä etsimässä kasvoja, joitten täytyi olla tuolla joukossa ja jotka hän varmaan tuntisi, vaikka hän ei ollut niitä koskaan nähnyt.

Joka ilta hän sanoi itselleen: nyt istun kotona ja teen työtä kaikessa rauhassa. Minä voitan kyllä tuon hermostuneen jännityksen, sillä tiedänhän, että se on pelkkää hermostuneisuutta, ei mitään muuta. Ei käy päinsä tällä tavoin maleksia, siinä kuluttaa aikansa hukkaan, eikä voita mitään. Olen nyt löytänyt oikean paikkani elämässä, minun on syvennyttävä ammattiini, tultava oikeaksi asiantuntijaksi, mieheksi, jolla on tehtävä yhteiskunnassa, ja sillä hyvä.

SILLÄ HYVÄ.

Mutta illan tullen kuka muu kuin Jeremias oli hiipimässä oikoteitä syrjäkatuja pitkin, ohi muitten hiipiväin olentojen, lähimpään elokuvateatteriin, missä ummehtunut ilma ja rämeä musiikki aluksi häntä häiritsivät, mutta missä hän vastapainoksi sai siirtyä etäälle itsestään, mykän näyttelemisen alkaessa. Väliajat ainoastaan olivat sietämättömät, silloin oli hänen ympärillään niin monenlaisia eri ihmisiä, ne tarkastelivat toisiaan läpikotaisin ja havaitsivat toisensa mitättömiksi. Mutta kun tuli pimeä, katosivat ihmiset ja vain silmät jäivät jälelle, kimmeltäen olemattoman maailman valossa, kaukana tästä viheliäisestä esikaupungin elokuvateatterista. Ja Jeremiaksen silmät hakivat juuri samaa, mitä kaikki muutkin silmät, hän istui siellä saman kaipuun viemänä, kuin nyyhkivä tehtaantyttö hänen vierellään.

Hän katsahti tyttöön silloin tällöin. Tyttö ei mitään huomannut, hän antautui kokonaan siihen, mikä tapahtui muutaman sylen päässä hänestä ja kuitenkin niin kaukana kuin sellainen, mitä koskaan ei tapahtunut. Hän istui siinä Jeremiaksen vieressä, ja samalla samoili hän pitkin Parisin öisiä boulevardeja, valoreklaamit häikäisivät hänen silmiään ja loistoautot veivät häntä viuhuvaa vauhtia kohti ihmeellisiä elämyksiä. Hänen kasvonsa olivat elämää tulvillaan, Jeremiaksen mielestä oli hän kaunis, eikä hän voinut irroittaa katsettaan tytöstä. Valot salissa sytytettiin, ja hän näki, miten tyttö yht'äkkiä lysähti kokoon. Kasvot melkeinpä lapsen — olivat riutuneet, veltot, mennyttä.

Hän näki kaikki: huolimattoman, epäsiistin ja viheliäisen puvun — mutta kokonaisuuden yllä eleganssin henkäys. Likaa, hutilointia ja kurjuutta, mutta hameen pituudessa ei senttiäkään liikaa. Kenkärajat, aliravittu ruumis, mutta jalassa silkkisukat ja hiven maalia huulilla. Sanotaan: ajan pintapuolisuus ja valheellisuus. Niin kyllä: liikuttavaa valhetta. Jokainen yksityiskohta hänen pukimissaan liikutti Jeremiasta, tuntui kuin olisi katsellut lasta, joka omin neuvoin on hepennellyt itsensä juhlaan, joillakin koreilla riekaleilla. Ei mitään kokonaista, puhdasta ja kestävää, mutta sen sijaan jotain muuta, kallisarvoisempaa, jotain, mikä on enemmän kuin välttämätön: toisen olotilan hohdetta. Filmin lapsi.

Naurettava kappale! ajatteli Jeremias eräänä iltana teatterissa. Ihmisystävä palkkaa parven näyttelijöitä elämän surulliselle näyttämölle, tehtävänä näytellä onnea joillekin säälittäville ihmisille, joilta elämä, tapansa mukaan, on kaiken kieltänyt.

Jeremias kuvitteli, että hän istui ja nauroi kappaleelle. Miten tolkutonta, haha haa! Pelastaa ihmisiä muka pettämisellä! Minkä arvoista on sellainen onni — valehäikäisy, joka päivän valoon tultuaan tekee totuuden kaksinverroin katkeraksi. Ei, opettaa ihmisiä näkemään totuus sellaisenaan, ilman kaunistelua, ja tunnustaa se, tyynesti, asiallisesti, niinkuin tunnustaa ilman, jota hengittää, ja maan, jonka kamaralla seisoo, kysymättä, tuoko ilma tai maa onnea vaiko onnettomuutta. Ilma ei ole balsamia, maa ei ole mannaa — sillä hyvä.

Mutta niiksi totuus on arvokkaampaa, kuin se, mikä ei ole totta? Lehmä saattaa löytää totuuden, kana noukkaa sen takapihalta; tämä on tätä, ja sillä hyvä. Mutta ihminen voi sanoa: tämä ei ole tätä, se on päinvastoin jotain muuta.

Kärsimys on mukana aina, vastasi Jeremias. Sitä voi ainoastaan lykätä toistaiseksi, mutta ei välttää. Se on totuuden ase. Onni on unikuva.

Onni on hienointa, mitä meillä on, sillä sitä emme omista. Sitä emme voi kieltää, sen voimme vain kokea, kuten kaiken, mitä ei ole, kuten Jumalan. Kärsimyksen omistamme, sen saatamme kieltää.

Olipa se omituinen kappale, ajatteli Jeremias lopussa.

Hän sai niin merkillisen helposti päällysvaatteet ylleen, kukaan ei astunut hänen varpailleen, kukaan ei häntä töykkinyt eikä estänyt häntä, tungos ikäänkuin väistyi hänen tieltään. Ihmisjoukko aaltoili uloskäytävää kohti, ruumiit litistyivät toistensa väliin, olkapäät ja käsivarret painautuivat toisiaan vasten, mutta kukaan ei koskettanut Jeremiasta, ihmisaalto jakautui kahtia hänen jalkansa astuessa, ikäänkuin näkymätön airut olisi kulkenut edeltä. Joku huohottaa hänen niskaansa, joku niistää nenäänsä hänen korvaansa, mutta hän kulkee koskemattomana, tuhannen peninkulman päässä täältä. Tuntemattomia kasvoja tunkeutuu aivan hänen lähelleen, hän näkee ihohuokosia, parransänkiä ja ryppyjä niin selvään kuin suurennuslasin läpi, mutta ihmeellistä kyllä, hän ei tunne vähääkään vastenmielisyyttä. Hän hymyilee niille ja rypyt ja parransänget ja ihohuokoset hymyilevät takaisin. Kasvot ovat sulaneet, jokainen lihas värähtelee ikäänkuin pidätetystä salailosta, yhteisymmärryksen kimmel kulkee silmästä toiseen ja lähentää silmänräpäykseksi toisiinsa nämä ihmiset, jotka eilen olivat vieraita toisilleen ja huomenna kenties ovat katkerimmat vihamiehet.

Tähdet tuikkivat niin kauniisti ulkona pakkasessa.

Jeremias pysähtyy portaille ja katselee ihmisiä, joita yhä virtaa ulos. Hänessä herää luottamuksen tunne. Kyllä siitä hyvä tulee, kyllä se selviää, ajattelee hän. Mutta minkä pitäisi selvitä? Niin, sitä ei Jeremias tiedä, mutta hän tuntee, että kaikki on kerran vielä niin yksinkertaista ja selvää, kuten kaikki arvoitukset ovat, kun ne on osattu hyvin ratkaista.

Raitiovaunuja kulkee ohi eri suuntiin. Miten nuo punaiset, keltaiset ja siniset lyhdyt ovat kauniita talvihämärässä. Ja ihmiset nousevat vaunuun huolettomasti, valitsevat keltaisen tai punaisen tai sinisen linjan matkallaan tietymätöntä tulevaisuutta kohti, — jota he eivät milloinkaan tapaa, valitsemansa suunnan päätepisteessä, mutta joka tulee heitä vastaan siellä, missä he vähiten sitä odottavat…

Palatessaan kotiin moisilta retkiltä oli Jeremiaksen vaikea perehtyä siihen maailmaan, joka oli oleva hänen omansa. Hän katseli ihmeissään sitä Jeremiasta, joka istuutui kirjoituspöydän ääreen ja painautui tutkimaan loputtomia luetteloita ja bibliofiilien aikakauslehtiä, joka huolellisesti teki muistiinpanoja kekseliäästi järjestetyille paperilappusille ja suunnitteli liikkeelle uusia reklaamimenetelmiä.

Minäkö se olen?

JEREMIAS NÄKEE KUVASTIMESSA VIERAAT KASVOT.

Eräänä päivänä, juuri kun Jeremias aikoi sulkea liikkeen oven, astui sisälle eräs nainen ja kysyi Swedenborgin teoksia. Niin, alkuperäisiä painoksia ei meillä ole, sanoi Jeremias. Ei se ole ollenkaan tarpeellista, virkkoi nainen ja hymyili omituisesti. Se oli kummallinen hymy, mitä hittoa hän sillä tarkoitti?

Jeremias katsoi häneen kysyvästi, mutta ei tavannut hänen katseessaan ironiaa. Hän näki ilmeen, jota hän ei tässä yhteydessä osannut selittää: se tuntui hänestä vastaukselta kysymykseen, jota hän ei vielä ollut lausunut, mutta jonka hän äkkiä tunsi häilyvän huulillaan. Nainen katsoi Jeremiasta suoraan silmiin, mutta samalla katsoi hän ohi, ikäänkuin siellä olisi ollut joku toinen. Jeremias käännähti vaistomaisesti ympäri, mutta ei siellä hänen takanaan ollut ketään, niin, ei hän siellä ketään nähnyt. Hän joutui äärimmäisen hämilleen, mutta silti onnistui hänen löytää Taivaalliset salaisuudet, Herman Langin Christianstadissa painattama 1863—73, nidottu, hinta 800 mk. Nainen näytti tulevan kirjasta erittäin iloiseksi, Jeremias huomasi hänen kätensä vapisevan, kun hän selaili kirjaa. Jeremias seurasi hänen silmiään katse häikäistynä niiden harvinaisesta kauneudesta, mutta pelästyen katseen arvoitusta.

Hän kuuli oman äänensä lausuvan, että hän voisi hankkia hänelle muitakin Swedenborgin teoksia, jos hän niitä halusi, erinomaisia harvinaisuuksia, mutta oppilaalle aivan välttämättömiä.

Oppilaalle — kuka hänelle tuon sanan kuiskasi?

Hän ajattelisi asiaa, sanoi nainen äänenpainolla, jossa ei tuntunut myöntymistä eikä kieltoakaan.

Jeremias käsitti, että hän nyt oli tarjonnut omia, vaivoin hankittuja kalleuksiaan vennon vieraalle ihmiselle, äsken kadulta sisään pistäytyneelle, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt ja josta hän ei mitään tietänyt, ei edes hänen nimeään. Mutta hän ei hellittänyt. Hän puhui äänellä, joka ei ollut hänen, sanoja, joita hän ei tuntenut omikseen, hänelle vieraan tahdon pakottamana. Hän innostui yhä, käsittämättömän inspiroituna tulkitsi hän Swedenborgin näkyjä, uskaltautuen unien aloille, syventyen henkien maailmaan ja enkelien taivaisiin, ikäänkuin hän niitä kerätessään olisi tietänyt, mitä hän oli etsinyt.

Nainen ei näyttänyt hämmästyvän tätä purkausta, hän kuunteli Jeremiasta hymyillen, mutta vetäytyi hiljalleen ovelle. Jeremias tunsi, että hän oli yksi niitä, jotka tulevat vain liukuakseen pois, jotka ovat läsnä, mutta eivät koskaan saavutettavissa — ikäänkuin heidän pitäisi vain tuoda sanoma ja sitten hävitä. Jeremias näki hänen kätensä ovenrivassa, pieni painahdus — ja kahva liikahti herkästi, laskeakseen menemään hänet, joka ei tullut jäädäkseen.

— Minun piti kysyä Teiltä jotain, sanoi Jeremias pidättääkseen naista menemästä, ja näytti ponnistavan löytääkseen hakemansa sanan. Silloin hänen katseensa pysähtyi määrättyyn pisteeseen aivan naisen käden yläpuolelle, ja hän punastui kovasti, ikäänkuin joku näkymätön läsnäolija olisi hänet paljastanut.

Nainen seurasi hänen katsettaan ja näki oven rivan yläpuolella yhden noita tiedoituksia, joita toimelliset liikkeenomistajat vanhaan, hyvään aikaan usein kiinnittivät oveen hajamielisten asiakkaittensa avuksi:

OLETTEKO UNOHTANUT JOTAKIN?

— Olette varmaan unohtanut, mitä Teidän piti kysyä, sanoi nainen tavalla, joka antoi Jeremiakselle jollakin tavoin sen tunnun, että hän oli liitossa niitten voimien kanssa, jotka tahtoivat turmella häneltä elämän.

— Niin, varmaankin olen sen unohtanut, kuuli hän sanovansa. Se on kauheata, mutta minä olen sen unohtanut.

— Tiedättekö Te, mitä se on? sanoi hän äkkiä hyökkäävästi. Mutta hän tuskin huomasi, ettei nainen vastannut.

Kuinka kummalla hän ei ollut ennen sitä huomannut? Lukemattomia asiakkaita oli hän saattanut ovelle, kuukausimääriä oli hän kulkenut ovesta ulos ja sisälle, huomaamatta tuota petollista emaljilaattaa. Se ei ole voinut olla siinä. Ei mikään ollut jäänyt häneltä, Jeremiakselta huomaamatta, hän oli kaiken huomioinut äärimmäisellä tarkkuudella, jokaisen särön maalissa, vähäisimmänkin vian lasissa, pienimmätkin epätasaisuudet kädenrivassa — kaikki tunsi hän yksityiskohdittain. Sitä ei ollut siellä ollut.

Jeremias tuijotti kuin noiduttuna, vuoroin laattaa, vuoroin naista, ikäänkuin olisi luullut hänen pistäneen sen siihen salaa jollain taikatempulla. Nainen tarkkasi Jeremiasta ilmeisellä mielenkiinnolla.

Tämähän on naurettavaa, ajatteli Jeremias. Kukaan ei ole voinut sitä siihen asettaa. Sellaista ei käytetä enää nykyjään, ja mitä se hyödyttäisi? Olen kiihtynyt, siinä kaikki. Se on tietysti näköhäiriö.

Niin, nyt minä ymmärrän. Siinä on tietysti: Sulkekaa ovi. Omistaja on sen teettänyt koulupoikia varten, noita hirttämättömiä vintiöitä, jotka eivät koskaan sulje ovea jälkeensä. Niin yksinkertaista se oli.

Päättäväisesti käänsi hän päänsä poispäin, otti silmälasit nenältään, pyyhki ne huolellisesti, siristi silmiään ja sovitti lasit paikoilleen erittäin suurta mielenmalttia noudattaen. Sitten katsoi hän taas:

OLETTEKO UNOHTANUT JOTAKIN?

Nyt takertui Jeremias lähimpään kirjahyllyyn, häntä alkoi huimata. Hän sulki silmänsä, mutta sanat hyppelivät ympäri tyhjässä ilmassa.

Hän on unohtanut sen — koko elämäntarkoituksen. Elämän. Kuoleman. Tuo kammottava muistutus uhkasi murskata sirpaleiksi kaiken, mitä hän vaivoin oli saanut rakennetuksi. Hän tunsi, että padot voisivat suistua minä silmänräpäyksenä tahansa, maa hänen jalkojensa alla vapisi.

Muutamien sekuntien kuluessa näki hän elämänsä särkyvän pieniin palasiin, joista hän turhaan yritti tehdä kokonaisuutta. Lapsi leikkii kirjavilla puupalikoilla, soveltaa yhden sinne, toisen tänne, mutta siitä ei synny mitään, sillä lapsi ei tiedä, lapsi on unohtanut, mitä siitä piti tulla, ja niin sortuu kaikki. Hän sovittelee yksityiskohtia toisiinsa, päivä päivältä, vuosi vuodelta, mutta ne eivät sovi yhteen. Siitä tulee tarkoituksetonta kuten katkelmista, jotka otetaan eri yhteyksistä.

Kaikki on ollutta sanoo Leonora sähkösanoma Marsiin vastaus maksettu! ja ihmiskunnan korkein ihanne kuoli sairashuoneella leikkauksen jälkeen minkä johdosta George sanoi itselleen, minun täytyy ottaa selvää mikä on tämä Metro-Goldwyn! ajatuksen hienoin löytö joutui ultraviolettien säteitten vaikutukselle alttiiksi and his eternal home is hell vastaus maksettu! Metro-Goldwyn kaikki on ollutta

Minä hourailen, ajatteli Jeremias. Tämä on ilkeää unta. Hän seisoi liikkumatta, tuokion, iäisyyden.

Sitten tunsi hän kevyen kosketuksen, joku otti hänen kätensä omaansa. Nyt minut viedään paratiisiin ajatteli Jeremias. Niin, nyt minä näen selvästi, olen ollut täällä ennen. Kaikki on oikein. Ja hän piti kättään niin hiljaa, ikäänkuin peläten heräävänsä.

* * * * *

Suuri onni sinua odottaa, sanoi nainen. Jeremias kuuli sen selvään ja kirkkaasti. Hän näki tuon selittämättömän katseen, ja kaikki pelko oli kadonnut. Hän ajatteli: Noin ei voi tuhka säteillä. Tämä ei lahoa. Hän huomasi naisen ohimoilla harmaita hiuksia, ja siitä oli hän liikutettu kuin jostakin avuttomasta pikkupiirteestä, kuin merkistä, että katoovaisuus oli voitettu.

Jeremias suuteli hänen kättään, hän hymyili vastaukseksi ja meni nopeasti, kuten olisi hän peljännyt jotain ilmaisevansa, jos olisi viipynyt. Ja Jeremias näki ikkunaruudun läpi tuntemattomien ihmisten ja kohtaloitten virran liukuvan ohi kadulla, missä monet näennäisesti kulkevat yhteiseen suuntaan, toistensa seurassa, samalla kuin heidän ratansa oikeastaan ovat yhtä yhtymättömät kuin tähtien radat, ja yhtä nopeasti sivuuttavat toisensa.

Jeremias sulki oven mekaanisesti, järjesti kirjat näyteikkunassa, katsoi valoautomaattiin.

Nuo silmät katsovat Taivaasta, ajatteli hän. Ne näkevät kaiken. Ne näkivät kaikki. Ja yhtäkkiä Jeremias näki itsensä hänen silmiensä valossa!

Hän leijaili itsensä ulkopuolella kuten irrallinen henki sen ruumiin ympärillä, jonka se aikoo ottaa asuinsijakseen. Hän näki arvoituksellisen odotuksen ilmeen omilla kasvoillaan, näki itsensä heräämisen ihmeellisessä tuokiossa. Hän ajatteli: nämä silmät eivät enää tunne sitä maailmaa, jonka ne pian saavat nähdä. Ja hän tunsi, miten muuttuminen alkoi, puutuneisiin jäseniin virtasi elämä, sydän jyskytti kiivaasti, aivot heräsivät horroksesta. Näkymätön käsi siveli hänen silmiään, ja hän näki sellaista, mitä hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Hänen käyntinsä, hänen ryhtinsä, hänen rytminsä oli toinen, eleet muovautuivat hänen tietämättään. Hän tunsi kahleitten kirpoavan, mikään ei painanut, mikään ei pitänyt enää kiinni, hän oli vapaa, seinät ja katto katosivat, lattia katosi, maa katosi, hän leijaili vapaassa avaruudessa — ylösnousemuksessa!

Olen onnellinen, hän ajatteli. Niin, suunniltani ilosta. Näen kaiken uudessa valossa, joku on avannut silmäni valolle.

Valo! Siinä salaisuus. Siinä selitys ja arvoitus. Siinä
Taivaanvaltakunta.

Nyt näen puoliunohtuneita kuvia elämästäni lapsuusmaisemia — vähäisen tuokiokuvan, pikajunan ikkunasta siepatun, vieras horisontti taustana, — näen lapsen yksinään leikkiinsä antautuneena, — kujan varhaisessa kevätauringossa, kuperkeikkoja, lumisotia, koiria, vanhoja tätejä, räystään tipuntaa, heinäkuun aamu, aurinko vasta nousseena, ylimaallinen hohde kummuilla ja vainioilla. Kallisarvoisia, korvaamattomia kuvia. Valo niiden yllä tekee ne unohtumattomiksi — säde toisesta maailmasta, tuo pieni, hieno valoteho, joka yhtäkkiä herättää aavistuksen jostain olevaisen takaisesta.

Tuntiessaan jälleen lattian jalkojensa alla Jeremias katseli ympärilleen, ja huone oli muuttunut. Kirjanselkämykset hohtivat purppurassa, ja kuolleet uneksijat, joitten aivot aikoja sitten olivat maassa maatuneet, nousivat eloon toinen toisensa jälkeen ja viittasivat, että hän seuraisi heitä. Heidän silmänsä eivät olleet sammuneet, ne kuvastivat vain kirkkaammin sitä valoa, jonka ne olivat aavistaneet olevan varjojen tuolla puolen.

Hän tuli kadulle, hän käveli niin kevyesti ja huolettomasti iltapäiväkuhinassa kuin käydään vieraassa kaupungissa, kun joku ohjaa kädestä eikä kukaan muu kuin tuo joku tiedä, kuka ihminen on ja millä asioilla tässä kuljetaan.

Hän ajatteli: suuri onni odottaa minua!

Hän tuli kotiin, astui huoneeseensa, mutta pysähtyi kynnykselle ihmeissään kuin mies, joka palaa pitkältä matkalta ja havaitsee vieraan asukkaan huoneessaan. Hän löysi kirjansa, paperinsa ja kapineensa, hän tunsi taulut ja kaikki ne pikkuesineet, jotka olivat antaneet huoneelle hänen huoneensa luonteen, mutta kokonaisuudessa oli vieras leima. Niin, minä tunnen tavarat, mutta ovatko ne minun, olenko minä ne järjestänyt, olenko minä tahtonut ne näin? Ovatko nämä esineet olleet minun ympärilläni? Hänen silmissään oli jo toinen huone, se syntyi tänä tuokiona ja se kuului toiselle, eikä sille, joka tänä aamuna oli huoneesta lähtenyt.

Hän yritti täällä kotiutua. Hän kulki ja kierteli, tehden muutamia pieniä muutoksia ja iloiten niitten vaikutuksesta. Hän muisti muutamat esineet, joita hänellä oli kätköissään, hän veti ne esiin ihastuksissaan eikä voinut käsittää, kuinka ne eivät aikaisemmin olleet hänelle enempää merkinneet, että hän oli saattanut ne unohtaa.

Tuosta hän pitäisi, sanoi Jeremias silloin tällöin itsekseen.

Hän jäi istumaan kaunis, vanha äidin antama saali kädessä, ja unohtui unelmoimaan sen monivivahteisista kuvioista.

Tunsin kyllä hänet heti, ajatteli Jeremias. Omituista, etten voi muistaa, missä me aikaisemmin olemme toisemme tavanneet. Mutta me olemme kokeneet yhdessä jotain, sen muistan, jotain, joka sitoo meidät toisiimme. Me emme voi koskaan erota.

Miten löydän hänet jälleen? ihmetteli Jeremias. On kummallista, mutta minä tiedän, ettei hän palaa takaisin. Hän on ja hän jää kadoksiin, sen täytyy niin olla. Minun on haettava hänet. Minun on mentävä hänen luokseen ja sanottava: Nyt olen täällä. Eikä hän ihmettele, että hänet löysin, hän tietää, että kerran minä kyllä muistan, kuka hän on, ja että löydän hänen ovensa tuhansien muitten ovien joukosta, yhtä varmasti kuin omani. Olenhan ollut siellä ennen, olen nähnyt kaiken niin selvästi kuin unessa — mitenkä en löytäisi takaisin? Minun ei tarvitse etsiä, ei tutkia, ei tehdä yhtään mitään. Tiedän, että eräänä päivänä pysähdyn ohitse kulkiessani oikean oven eteen, soitan kelloa ja käyn hämmästymättä sisään.

Tuntui kuin joku olisi koskettanut hänen käsivarttansa. Hän ojensi kätensä ja sai sattumalta, niin, aivan sattumalta käsiinsä pienen peilin, joka oli jäänyt pöydälle, aamuisen parranajon jäleltä. Jeremias katseli sitä hajamielisenä, leikki sillä, näki kuvansa siitä. Hän säpsähti, hän vei peilin lähemmäksi ja näki vieraat kasvot, arvoituksellinen silmäpari katseli häneen. Hän huomasi, että eräs piirre poskessa tuntui hänestä epätodelliselta.

Hän käänsi päänsä poispäin, epämieluisan tunteen vallassa. Tässä kuvastimen ääressä en olekaan siis minä, hän ajatteli, se on joku toinen. Näen unta.

Hän tunnusteli ruumistaan, niin, se oli siinä, hän kosketti kasvojaan, ne olivat hänen kasvonsa, hän puri sormeensa, kyllä se oli hänen sormensa. Mutta minähän tässä istun. Hän puristi lujasti peiliä kädessään, reunat upposivat lihaan, se koski. Minullahan on peili kädessäni.

Silloin Jeremias muisti naisen hymyilyn, — joka oli kuin vastaus kysymykseen, jota hän ei vielä ollut esittänyt. Nämä kasvot oli nainen nähnyt, näitten silmien katseeseen hän oli vastannut. Minun omien kasvojeni läpi oli hän nähnyt nämä kasvot, jotka minä nyt näen.

Hän kumartui peilikuvaa tarkastamaan niin hellävaroen, niin äärettömän varovasti kuin olisi hän peljännyt sen hupenevan ja häviävän pienimmästäkin liikahduksesta, tai muuttuvan.

Niin, ne ovat minun piirteeni, hän ajatteli, nyt minä ne tunnen. Mutta ne eivät ole minun kasvoni. Ne ovat ne kasvot, jotka hän näki sanoessaan: Sinua odottaa suuri onni.

Nyt on oltava aivan hiljaa ja odotettava sitä, mikä tapahtuman pitää.
Nyt se on alkanut!

JEREMIAS SAA KIIREELLISEN SÄHKÖSANOMAN!

Ihana aamu! Viimeinkin säteilevä aurinko näiden monien helmikuun nimipäivien perästä, ilma lempeä ja sinertävä, kevään aavistus. Pakkasasteista piittaamatta sulaa lumi, ihmeellinen tuoksu täyttää maailman — jäästä ja auringosta puserrettu »parfyymi».

Jeremias kulkee joustavin askelin liikkeeseen. Hän vie tuoksun mukanaan, se on tarttunut vaatteisiin, mieleen. Työ käy kuin leikki, kirjat, joita hän etsii varastohuoneista, osuvat hänen käsiinsä sieltä, mistä hän vähimmin odottaa ne löytävänsä, vajanaiset vihkot, joita hän turhaan on etsinyt kuukausimääriä, tulevat hänen eteensä, kun hän jo on menettänyt kaiken toivonsa ne löytää. Asiakkaat ovat kärsivällisiä, kustantajat ja pankit myötämielisiä, lähetti suorittaa täsmällisesti tehtävänsä. Kaikki sujuu tasaisesti, ei mikään petä.

Silloin Buffalo astuu odottamatta sisään. Hän sanoo tulevansa suoraan asemalta, varovasti kuivaillessaan silmälasejaan. Jeremias tulee hyvin iloiseksi. Häneltä on jäänyt kirjoittamatta äidille viime aikoina, eikä hänkään ole saanut mitään kirjeitä. Ja nyt tuo Buffalo terveisiä.

Mutta hän on niin oudon näköinen, ajattelee Jeremias, hän näyttää oikein huolestuneelta.

— Et ole terve, Buffalo veli, sanoo Jeremias.

— Ei katsos, — virkkaa Buffalo aprikoivaan tapaansa.

— Niin, minä ymmärrän, tokaisee Jeremias hymyillen. Olet jälleen tehnyt jonkin tyhmyyden. Et tiedä miten selviytyä. Kuule, Buffalo, sinun kevytmielisyytesi on jo liikaa. Mutta käyhän sisään, olen kohta valmis, katsotaan sitten, mitä voisimme tehdä.

— Ei, kuules, sanoo Buffalo. Ei se sitä ole. Minä — niin, katsos, asian laita on niin, että äiti kuoli eilen illalla. Se tuli aivan odottamatta, näetkös. Kuolema yllätti hänet, kuten sanotaan. Sinähän tiedät, että sydämen oli pitkän aikaa niin ja näin, ja nyt se tuli.

Jeremias vain kuunteli. Hän seisoi aivan ääneti. Kun hän ei hiiskunut sanaakaan, jatkoi Buffalo kertomustaan hiljaisesti:

— Istuin hänen luonaan kamarissa ja luin ääneen sanomalehteä tapani mukaan, kuten tiedät. Hän istui keinutuolissa ja lepäsi kuten hänen oli tapana, kun päivällisruuat oli korjattu pois ja päivän työ päättynyt. Hän nukahti, mutta en kiinnittänyt siihen mitään huomiota, ymmärräthän, äitihän uinahti niin usein sillä tavoin vähäksi aikaa. Mutta yhtäkkiä hän avasi silmänsä, minun mielestäni ne olivat niin omituisen suuret ja kirkkaat, ja sitten etsi hän jotakuta katseellaan, jotain, joka ei ollut läsnä, luulen sinua, sinähän olit lähinnä hänen sydäntään, ja ehtimättä lausua sanaakaan, ilmeissä pelkkä hämmästys, ei iloa enemmän kuin pelkoakaan, lähti hän pois. Jumala häntä siunatkoon! Monenmoista oli ehtinyt käydä hänelle rakkaaksi ja vaikeaksi kadottaa pitkän elämän aikana, ja, näetkös tuntuuhan yllätykseltä, kun täytyy noin vain yhtäkkiä siitä lähteä.

Jeremias vain seisoi hiljaa. Hänellä ei ollut tähän mitään sanottavaa. Buffalon täytyi mennä, hänellä oli kaupungissa niin paljon toimitettavaa tällä kertaa.

Asiakkaita tuli. Puhelin soi, Jeremias vastasi täsmällisesti kaikkiin kyselyihin, mutta hän ei kuullut niitä. Jeremias palveli asiakkaat, mutta hän ei nähnyt heitä. Hän seisoi tiskin takana ja hymyili suopeasti, hän suositteli Courths-Mahleria ja Selma Lagerlöfiä, helppohintaisia painoksia, mutta oli kaukana — hän kulki äitinsä kanssa käsi kädessä sitä tietä, missä kaikki, mitä ihminen on omistanut, on kadotettu ja kaikki, mitä hän on kaivannut, ohi, ja missä se, josta ei ole ymmärtänyt ottaa vaaria, käy vastaan.

Yö oli pimeä heidän ympärillään, mutta taivas liekehti salaperäisessä valossa taivaanrannasta toiseen. Katso, äiti, revontulet valaisevat meille. Jumala näkee unta, sanoi äiti. Ja valo vahvistui, häikäiseviä tähtikimalteisia siipiä suhahti taivaalle, valo nuolet risteilivät avaruutta ja näyttivät kiitäessään hipaisevan maanpinnan äärimmäistä reunaa, ja äkkiä syttyi zeniitissä hopeanhohtoinen korona taivaan tummansinisessä holvissa. Tuon näköinen on Ilo, lapseni, sanoi äiti. Ja ensimmäisen kerran katsoivat he toisiaan syvälle silmiin, niin syvälle, ettei niin voi katsoa milloinkaan, ellei ole rajan yli käynyt. He näkivät läpi kaipauksen ja moitteen ja kaikkien sankkojen varjojen, jotka meidän kuolevan silmämme täyttävät ääriä myöten: — sinne, missä näkevä silmä saavuttamattomassa kirkkaudessaan asustaa.

* * * * *

Kun Jeremias oli sulkenut oven päivän viimeisen asiakkaan jäleltä ja oli menossa hakemaan päällysvaatteitaan, pysähdytti hänet keskelle lattiaa sellainen tuntu, ettei hän enää tuntenut itseään.

Täällä minä en ole koskaan ennen ollut, hän ajatteli. Miten minä olen tänne tullut? Minne minä olen menossa?

Seisoessaan tätä ihmetellen hän kuuli kaukaisia musiikkia. Hän kuunteli tarkoin, hän oli välistä tuntevinaan sävelen, mutta sitten se hukkui lumosävelten virtaan, joista hän oli varma, ettei kukaan kuolevainen ollut niitä luonut.

Mitähän se mahtaa olla, hän ajatteli. Täällä täytyy olla radio jossain.
Tuo musiikki tulee kaukaa.

Hän katseli ympärilleen, mutta ei siellä ollut mitään radiokonetta, mikäli hän näki.

Äkkiä taukosi soitto ja hän kuuli kirkkaan äänen sanovan:

SINULLE TULEE TÄRKEÄ SÄHKÖSANOMA. OLE VARULLASI, SE RATKAISEE KAIKKI!

Tärkeä sähkösanoma! Kuka sen lähettäisi? Aivot toimivat kuumeisesti, järkyttyneet ajatukset risteilivät nuolennopeudella, mutta joutuivat samoille jäljille: Tärkeä sähkösanoma. Kiireellinen. Pikasähkösanoma. Mitä on tapahtunut?

Hänkö sen minulle lähettää, kutsunko hän minua? Äitikö? Ei, äitihän on kuollut. Äiti kuoli eilen illalla, niinhän Buffalo kertoi. Se oli totta, senhän olin melkein unohtanut. Mutta onko hän kuollut? Mitä se merkitsee, minä en sitä oikein ymmärrä? Sehän on järjetöntä, hän oli äsken täällä, minä puhelin hänen kanssaan. Miksi ei hän voisi lähettää minulle sähkösanomaa?

Hänellä on jotain tärkeätä minulle ilmoitettavana. Niin, tunnen sen itsessäni. Olen aina aavistanut, että sellainen sanoma tulee. Se on se Muistutus. Sitä en minä koskaan unohda, ei, en koskaan. Minä kuiskaan sen toisten korvaan silloin kuin he toivottomina puuhaavat omissaan, eivätkä näe mitään sarastusta. Ei se ole niin, sanon heille, ei, sehän on ihan toisin. Ja varmaan tuntevat he silloin samoin kuin minäkin, että he olivat sitä aavistaneet koko ajan, niin, synkimpinä hetkinään olivat he aavistaneet, että voi nähdä suoraan pimeyden läpi, niin läpinäkymätön kuin se tottumattomasta silmästä voi ollakin.

Jokin Jeremiaksen läheisyydessä tapahtuva kutsui hänet takaisin huoneeseen, missä hän oli. Hän tunsi, että jotain oli tekeillä. Hän vilkaisi kadulle ja näki ihmisten juoksevan ja tungeskelevan sekaisin. Hän erotti sanomalehtipojan kimeän huudon: Uusi sähkösanoma! Uusi sähkösanoma!

Herra Jumala — sähkösanoma! Hän syöksyi ulos, paljain päin, sellaisenaan vain ja halkoi mielettömän ilon vallassa itselleen tietä läpi tungoksen. Sähkösanoma on täällä!

Kadun kulmassa seisoi pieni, ruskeapuseroinen sähkösanomapoika kuin elämän ja kuoleman hallitsija, kaikkien yli kohotettuna. Isoja, lihavia, arvoisia herroja, päivälliskylläisiä kunnallispösöjä juoksi tottumattomasti siihen: tänne! anna tänne! Toimettomat rouvat touhusivat häkeltyneinä käsilaukkuineen, koulupojat töykkivät kyynärpäillään tietä itselleen tärkeän näköisinä, tytöt vilkuilivat ihaillen poikaa, joka tätä kaikkea johti, pienimmät katukakarat seisoskelivat uteliaissa parvissa ihmettä töllöttämässä, huolettomat kulkijat, joitten piti mennä ohi, tempautuivat väkisin pyörteeseen: On tapahtunut, jotain! Vallankumous? maanjäristys? kruunusta luopuminen? jättiläiskavallus? suurmurhaaja pidätetty? Mars vastannut? sodanjulistus?

Sähkösanoma! Sähkösanoma!

Tuokioksi vaikeni melu, ryntääminen taukosi, ihmiset unohtivat sähkösanomansa, jotkut pudottivat sen maahan sitä lukematta. Joku oli kaatunut tungoksessa, kaduthan olivat niin liukkaat, ja jäänyt auton alle. Hänet vietiin pois, ei tiedetty minne. Toiset väittivät hänen kuolleen. Hän kuoli silmänräpäyksessä, he sanoivat, toiset tiesivät kertoa, että toinen sääri oli mennyt poikki, ei muuta, mutta toiset sanoivat, että hän oli säilynyt vahingoittumatta, ikäänkuin ihmeen kautta. Merkillisintä oli, että hän oli ollut hatuttomin päin ja ilman päällysnuttua pakkasessa.

Mutta liikenneonnettomuudet olivat niin tavallisia, niihin ei kannattanut kiinnittää huomiota. Yksi ja toinen vanha täti kotimatkalla päivitteli ajan jumalattomuutta ja pahuutta yleensä ja autojen huimaa vauhtia etenkin.

Ja niin alkoi kohu uudelleen, humu jatkui, kiihkeät kädet ojentautuivat uutta sensatsionia kohti.

Uusi sähkösanoma! Uusi sähkösanoma!

LENTOKONE.

Ohoo, mitä vauhtia. Silmissä vilisee.

Jeremias ihmettelee, missä hän on, hän tahtoisi mielellään kysyä, mutta se ei käy päinsä, hän tietää, ettei se käy päinsä. Mutta joku on, joka kuulee hänen ajatuksensa ja vastaa:

— Olet lentokoneessa.

— Lentokoneessa? ihmettelee Jeremias.

— Niin, vastaa tuntematon, tämä on se Suuri Ilmaväylä Elämän ja
Kuoleman välillä, eli Kuoleman ja Elämän, kummin tahdot.

Silloin tulee Jeremias miettiväiseksi. Olen siis kuollut, hän ajattelee. Hän katsoo varovasti ulos. Loputon avaruus! Ei maata missään.

— Entäs jos ajamme harhaan, Jeremias ihmettelee.

— Kompassi on varma, vastaa ohjaaja. Kohta näkyy ranta.

— Ranta? ihmettelee Jeremias.

— Niin, toisella puolen.

— Sielläkö laskemme maihin?

— Kyllä, siellä laskemme maihin.

— Mutta emmekö voi kääntyä takaisin? kysyy Jeremias.

— Kyllä, yhtä hyvin voimme kääntyä takaisinkin, vastaa ohjaaja. Ei ole mitään eroa, tulemme kuitenkin sinne, minne meidän on tultava.

Kummallista. Jeremias tulee yhä miettiväisemmäksi.

— Mutta jos voimme kääntyä takaisin, niin silloin en olekaan kuollut, vai miten? hän kysyy epäröiden.

— Kuollut tai ei? Mitä se merkitsee?

— Se kai merkitsee kaikkea — kuolema?

— Illusioni se on, ystäväni.

* * * * *

Jeremias hymyili itsekseen. Se oli tosiaan totta — illusioni. Se oli sitä, mitä hän aina oli aavistanut, sehän se oli alituiseen hänen mielessään liikkunut: illusioni! illusionien illusioni! Se muuttaa kaikki, se heittää uuden valon kuolevaisten päiden, kasvojen, käsien, askarten ylle, sen tien ylle, jota he pimeässä vaeltavat…

Nyt alkaa seikkailu! Alkusoitto on loppunut!

Oo, mitä vauhtia… hu-i-i-i.