The Project Gutenberg eBook of Sarastus

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Sarastus

Koulupoikaromaani

Author: Vilho Helanen

Release date: June 8, 2024 [eBook #73795]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1923

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SARASTUS ***
SARASTUS

Koulupoikaromaani

Kirj.

Vilho Helanen

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1923.

Vanha koulu…

Oli ilta. Syksyinen ilta. Olin pysähtynyt kadulle katsomaan sitä.
Vanhaa koulua.

Ikkunoissa oli valoa. Silkkipaperilla verhottuja lamppuja. Punaisia. Sinisiä. Vihreitä. Soitto soi. Tanssimusiikkia. Vanhassa koulussa oli juhla.

Seisoin paikoillani kuin vangittuna. Edemmäs en malttanut astua. Etsin penkin, jolta voin nähdä valaistut ikkunat. Niihin jäin tuijottamaan. Olin joutunut lumoihin. Vanhan koulun lumoihin.

* * * * *

Siinä se seisoi. Vanha koulu. Mahtavana rakennusrykelmänä. Kuutamossa hohtavanvalkeana. Kasvot vasten kasvoja iäkkään ystävänsä, varjoisan puiston, kanssa. Yhteiseen syleilyynsä sulkien vanhan kirkon ja pronssisen suurmiespatsaan. Keskellä kaupunkia se seisoi. Oman arvonsa tuntevana. Rauhallisena. Kuin kaikkien niiden pahojen kielten kiusallakin, jotka kuiskuttivat, että sen paikka olisi ollut jossakin syrjemmällä, jossakin laitakaupungilla.

Vanha koulu…

Muistin: harmaa se sisältä oli. Harmaa ja yksitoikkoinen. Koristuksia vailla. Mutta elämää oli sen suojissa. Pursuavaa elämää. Puolituhatta pirteää poikaa sen seinien sisällä vuodesta vuoteen ahersi. Viisisataa villiä vekaraa siellä valmistautui elämään astumaan.

Toveripiirissä saattoi elämä olla ankaraa. Kovaakin joskus. Sydän kurkussa moni äiti varmaan poikansa ensi askeleita siellä seurasi. Pehmeä ei se käsi ollut, joka pois höyläsi loukkaavat kulmat, irti hakkasi silmään pistävät mutkat. Mutta ohi se pahin pian oli. Lujan toverihengen yhteensitomia ne olivat, ne parvet, jotka yläluokille ehtivät. Tunnuslauseena: Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta!

Vanha koulu… Harvoja tiedemiehiä se oli maalleen lahjoittanut. Mutta jos ympärille katsoit, näit kaikilla muilla aloilla eturivin miehiä, jotka se oli elämään ohjannut.

* * * * *

Vanha koulu…

Siinä se jälleen silmieni edessä kohosi. Oli kuin olisi vuosia kulunut siitä, kun sen viimeksi näin.

Katsoin…

Tummia varjoja vilahteli ikkunoiden ohitse. Tanssiin meneviä. Tanssista palaavia. Eräällä ikkunalaudalla istui kaksi. Poika ja tyttö. Ulos kuutamo-iltaan katsoivat…

* * * * *

Silloin alkoi se elää, vanha koulu. Muistoja tulvahti mieleeni. Muistoja vuosien takaa. Uniin ja unelmiin ne sekoittuivat. Yhteen sulivat. Kokonaisuudeksi muodostumaan pyrkivät.

Keskustana sinä, vanha koulu…

I.

— Kylläpä pojat odotuttavat itseään tänään, murahti Aarne Salo työntäen huolimattomalla liikkeellä ohimoiltaan niille valahtaneet vaaleat hiukset. — Luulisi melkein, että on jo kevät ja viimeinen istuntomme.

Pöydän toisella puolen istuva Toivo Terä, jolle hänen pyylevä ulkomuotonsa oli hankkinut liikanimen »Toivottomantylsä», katsahti toveriinsa kirjastaan, kun taas kolmas huoneessaolija, Yrjänä Kataja, jatkoi levollisena lukemista. Hänestä näkyi sanomalehden takaa vain jalat ja käsivarret, joten hän oli kuin toisessa maailmassa. Eikä häntä paljon liikuttanutkaan, kokoutuiko luokka juhlimaan kevätlukukauden alkua vähän ennemmin tai hiukan myöhemmin.

— Minusta, sanoi Terä hitaasti, ei sinulla, Aarne, pitäisi olla syytä toivoa heidän pikaista tuloaan. Näes, se on niin, että mitä pikemmin he tulevat, sen kauemmin he viipyvät ja sen pahempaa elämää pitävät.

— Sitä parempi, mitä kauemmin he meillä viihtyvät ja mitä hauskempaa heillä on, torjui Aarne. — Kyllä meille ääntä mahtuu. Naapureita ei ole, ja jos isä ja äiti arvelevat elämän käyvän heille liian äänekkääksi, niin he lähtevät itse ulos. Jonnekin, teatteriin tai oopperaan tai vierailuille. Meidän iloamme he eivät tahdo häiritä.

Terä ei vastannut heti mitään. Hän tarkasteli vain kirjoituspöytämaton kuvioita, jotka loistivat sähkölampun valossa, vilkaisten silloin tällöin solakkaan toveriinsa.

— Niin, virkahti hän sitten kostuttaen huuliaan kielellä, tiedänhän minä sen. Hyvä on sinun osasi — kaikinpuolin. Mutta sen vain sanon, että jos minulla olisi sellaiset hienot ja rikkaat vanhemmat kuin sinulla ja sellainen komea koti kuin tämä, niin kyllä vain minä miettisin monasti pääni ympäri, ennenkuin sellaisen sakin kotiini kutsuisin kuin meidän luokkamme. Ja jos jonakin heikkona hetkenä olisin tullut käskeneeksi käymään, niin toivoisinpa jo, että se raitiovaunu, jossa pojat mölisten ja höröttäen matkaavat näihin kesteihin, suistuisi raiteilta ja veisi mukanaan koko roikan. En ainakaan pahoittelisi heidän viipymistään, en totta vie.

— Nyt sinä taas puhut roskaa, Terä, keskeytti Aarne. — He ovat kaikki kelpo poikia ja hyviä tovereita, joiden ystävyydestä kannattaa olla ylpeä.

Terä huomasi toisen kuumenevan. Siniset silmät leimusivat jo. Sellainen intoilijahan se oli ollut aina ensimmäiseltä luokalta alkaen.

— No jaa, myönsi hän, reilu sakkihan se on, tuo meidän luokkamme, sitä ei käy kieltäminen. Mutta tähän ympäristöön? Ei, täällä se vaikuttaa raa'alta ja moukkamaiselta. Olihan heillä sentään, Luojan kiitos, kyllin älyä ymmärtääkseen, ettei viina voinut kuulua tämän illan ohjelmaan. Se on kylläkin paikallaan, kun ollaan Paasion mörskässä tai muualla — ja piiput ja paperossit, nehän ovat viattomia leikkikaluja näin meikäläisille. Mutta ajatteles heidän suutaan!

Aarne hymähti merkitsevästi. Ikäänkuin Terä sitten muka olisi heitä muita parempi! Turhia vain löpisi.

— Niin, ajatteles, jatkoi Terä, Jätti-Matin hirvittävällä basso-äänellä lausuttuja »totellisia totuuksia» ja laskeudu tai nouse niistä — mielesi mukaan — mielettömän Aavan elikkä aavan mielettömyyden elämänselityksiin. Ja entäs me muut? Ei meissä taida olla monta sellaista, joka pyrkisi kätkemään kynttiläänsä vakan alle…

— Et ainakaan sinä, tarttui Aarne puheeseen. — Joko sinulla on taasen uusi heila? No, anna kuulua.

— Jo toki. Se entinen…

Aarne keskeytti hänet nauraen:

— Älä vain rupea taas veisaamaan sitä vanhaa virttäsi, miten paljon vikoja tytössä oli ja miten sinä sitten, tytön itkusta huolimatta, annoit hänelle »potkut». Minä en kuitenkaan, yhtä vähän kuin kukaan muukaan, usko noita juttujasi. En enää, näetkös? Oletko jo kuullut, mitä Aava tässä muutamana päivänä sanoi sinun monista rakkausjutuistasi?

— En. Anna tulla. Jotakin ilkeää se on, koska se on Aavasta kotoisin.
Mutta anna tulla vain!

Terän äänessä oli ehkä hiukan liian paljon kireyttä ollakseen leikkipuhetta. Mutta siihen olivat toverit jo tottuneet.

— Hän sanoi, uskoi Aarne, tyttöjen antautuvan hakkailtaviksesi ulkomuotosi harhaanjohtamina. Se, näetkös, johtaa mieleen rusthollarin ja tyttöjä ennenkaikkea houkuttelevan vankan rusthollithan. Mutta jokainen rakkausjuttusi päättyy yhtä nopeasti kuin alkoikin, kun tytöt huomaavat, että ainoa rusthollisi — kunnioitusta herättävä tosin sekin — on se, mitä mahtuu yhdeksäänkymmeneen seitsemään kiloosi.

Terä punastui. Hän ei pitänyt siitä, että hänen lihavuudestaan laskettiin leikkiä, ja vielä vähemmin siitä, että hänen voittonsa naismaailmassa asetettiin kyseenalaisiksi.

— Aava on vain kateellinen, huomautti hän sitten.

— Tytöt eivät ole milloinkaan voineet sietää hänen kaljua päätään ja ilkeää kieltään. Katkeruuksissaan hän on keksinyt nyt tuon tarinan.

— Saattaa olla, myönsi Aarne. Sitten hän kääntyi Katajaan: — Löydätkö mitään uutta lehdistä, Yrjänä?

Puhuteltu antoi sanomalehden vaipua syliinsä ja katsoi tovereihin.

— En mitään erityistä, vastasi hän säyseästi. Sitten hän kysyi epävarmalla äänellä: — Tämä lehti…? Onko mielestäsi ehkä sopimatonta, että minä täällä…?

— Mitä vielä! torjui Aarne. — Lue sinä vain tai tee mitä tahdot. Pääasia on, että olet kuin kotonasi. Olisihan sitäpaitsi mieletöntä asetella esteitä lukuhalullesi, joka on meikäläiselle jokseenkin tavaton, niin seitsemäsluokkalaisia kuin olemmekin.

— Entä sinä ja Aava? huomautti Kataja.

Aarne pudisti päätään nauraen.

— Ei, sanoi hän, minä olen vain tyhjänpäiväinen diletantti sinuun verrattuna.

— Ja Aava on diletanttia huonompi, pisti Terä väliin. — Vain Yrjänä ymmärtää lukea kaikkea ja — vaieta. Te muut, jotka luette (minähän lakkasin jo viidenneltä luokalta päästyä sitä tekemästä) luette sivun ja tunnette heti tarvetta toitottaa sen maailmalle. Aava ainakin.

— Nyt sinä olet kohtuuton, Terä, vastusti Aarne. — Aava on meistä kaikista sukkelin.

— Mokomiakin sukkeluuksia! huudahti Terä. — Typerä hän on. Niin, typerä, kuuluakseen meidän joukkoomme. Skeptikko on olevinaan. Kaikkea! Lukenut kai pari sivua Montaignea, ja sillä on tämä »epäilijäfilosofi» valmis.

Terän kiukkuinen purkaus tuntui toisista kiusalliselta.

Kataja virkahti tyynnyttäen:

— Jätetään jo tämä ja puhutaan mieluummin jostakin muusta. Esimerkiksi siitä, miten meidän pitäisi suhtautua Olavi Linnaan.

— Tulokkaaseen! huudahti Aarne. — Siinäpä meillä onkin pulma.

Oli niin, että nyt joululoman jälkeen kokouduttaessa jälleen kouluun oli seitsemättä luokkaa kohdannut odottamaton isku. Heidän joukkonsa, jota he olivat jo tottuneet pitämään suljettuna piirinä, oli lisäytynyt yhdellä. Tämä, Olavi Linna, tulokas, oli kuin pudota mätkähtänyt heidän keskuuteensa. Jostakin maaseudulta hän tuli, se tiedettiin. Mistä — siitä ei kukaan ollut vaivautunut ottamaan selvää.

Tosin — sitä ei käynyt kieltäminen — olivat he vuosien kuluessa saaneet tottua siihen, että heidän joukkoaan oli lisätty milloin yhdellä, milloin useammalla luokallejääneellä. (Se olikin varsin tarpeen, jottei luokka olisi sulanut olemattomiin.) Mutta ne olivat sentään vanhoja koulutovereja, saman hengen lapsia. Eikä niitä oltu sitäpaitsi tungettu heidän keskuuteensa kesken lukuvuotta, niinkuin nyt tämä tulokas.

Ikävä juttu!

Luokka oli tähän asti muodostanut lujan kokonaisuuden, jonka tahtoon jokainen yksityinen oli taipunut Mutta nyt oli tuo tulokas työnnetty heidän piiriinsä, eikä hän tietystikään voisi sulautua heihin. Ohi olisi nyt se aika, pääteltiin, jolloin toverusten kesken saattoi puhua vapaasti ja elää vapaasti tarvitsematta pelätä opettajien pääsevän perille heidän pikku salaisuuksistaan.

Koko luokka oli kuohuksissa.

Varsin ystävällisiä ja luottavaisia eivät olleet ne katseet, joita kaksitoista silmäparia oli lennätellyt tuohon tulokkaaseen tänään, ensimmäisenä koulupäivänä, hänen kököttäessään paikallaan aivan opettajan pöydän edessä. Ja siellä, heidän keskellään, hän kuitenkin oli istunut niin kiukuttavan rauhallisena, ikäänkuin mitään mainitsemisen arvoista ei olisi tapahtunut. Aivan liian hiljaisena ja tarkkaavaisena, jotta hän olisi voinut olla näiden villien poikien mieleen. Tummien silmien surumielinen, miltei synkkä ilme ei liioin ollut omiaan tekemään häntä siedettävämmäksi noiden velikultien silmissä. Se arvostelu, joka hänestä luokkahuoneessa langetettiin koulun avajaispäivänä, oli ollutkin kaikkea muuta kuin imarteleva.

— Minun vakaumukseni on, lausui Kataja, että meidän olisi koetettava päästä yhteisymmärrykseen tuon Linnan kanssa.

— Yhteisymmärrykseen? matki Terä. — Onpa sekin keksintö. Aivan yhtä tylsä kuin kaikki muutkin »vakaumuksesi». Hyvä selkäsauna, siinä on kyllin yhteisymmärrystä sille mammanpojalle!

Kataja ei katsonut maksavan vaivaa vastata.

— Minä olen puolestani, selitti Aarne, eilisestä alkaen harkinnut, mitä meidän pitäisi tehdä tässä jutussa, mutta ratkaisu ei ole niinkään helppo. Terän ehdotus on tietysti mahdoton. Antaa selkään—ja mistä syystä? Sitäpaitsi — ja se on minun mielestäni tässä ratkaisevaa — me emme voittaisi sillä mitään. Mutta toisaalta ei nähdäkseni ole meidän asiamme erikoisesti pyrkiä yhteisymmärrykseen tuon tulokkaan kanssa. Osoittakoon hän ensin olevansa meidän toveruutemme arvoinen ja voivansa tulla yhdeksi meistä, niin sitten. Eiköhän liene parasta, että me toistaiseksi jäämme yksinkertaisesti vain odottavalle kannalle häneen nähden? Vai mitä te arvelette?

Toiset myönsivät hänen olevan oikeassa.

— Minulla on vielä sanottavana teille jotakin, lisäsi Aarne. — Jotakin, joka saattaa tuntua oudolta sen valossa, mitä äsken sanoin. Katsokaas, olen kutsunut Linnan tänne tänään.

Kataja vihelsi pitkään. Terä katsahti puhujaan hölmistyneenä. Sitten hän huudahti:

— Mitä loruja! Sehän on mahdotonta. Tulokas tänne? Luokkamme istuntoon!

Aarne hypisteli hermostuneesti kellonperiään.

— Valitettavasti on asia niin kuin sanoin, virkahti hän. — Minä puolestani olen kylläkin suunnilleen samaa mieltä kanssasi, Terä — tällä kertaa. Mutta se ei muuta asiaa. Katsokaas, seikka on se, että tulin eilen päivällispöydässä maininneeksi tulokkaasta, ja kun tänään sitten puhuin äidille tästä istunnostamme, kysyi hän, olinko jo kutsunut myöskin uuden toverimme. Vastasin luonnollisesti, etten aikonut kutsuakaan. Mutta valitettavasti ei äiti — niin ymmärtäväinen kuin hän yleensä onkin — voinut käsittää, miten mieletön oli ajatuskin Linnan mukaan tulemisesta. »Olethan kutsunut aina ennenkin koko luokkasi», sanoi hän, »toivon niinollen, ettet tee poikkeusta nytkään, etenkin, kun kysymyksessä on toveri, jolla ei ennestään ole tuttuja kaupungissa.» No, saatoinko sitten tehdä muuta kuin kutsua tulokkaan?

— Et mitenkään, se on minun vakaumukseni, hyväksyi Kataja empimättä.

— Niin no, kun se kerran on sinun äitisi toivomus, taipui Teräkin.

Aarne huokasi helpotuksesta.

— Uskokaa, jos tahdotte, mutta tämä asia on koko ajan painanut mieltäni, selitti hän. — Tuntuu oikein hyvältä, kun tiedän ainakin teidän kahden ymmärtävän, etten voinut muuta.

Samassa ovi lennähti auki, ja huoneeseen ryntäsi aika melulla koko puuttuva osa luokkaa — mikäli ei siihen kuuluvaksi vielä lukenut Olavi Linnaa. Hetken vallitsi huoneessa tavaton meteli, jossa itsekunkin oli vaikeaa saada ääntään kuuluville. Mutta sitten kajahti Matti Hongan, luokan jättiläisen, ääni yli hälyn:

— Minä, Jätti-Matti, »Yhtistyksen pehmeän teen katottamiseksi äitinkielestämme» myöhäissyntyinen jäsen, vaatia äänettömyyttä!

Äänten sorina vaimeni hiukan, mutta hiljaisuutta ei huoneeseen tullut.

— Uutisia! Minulla on uutisia! karjaisi silloin Honka.
Silmänräpäyksessä kaikki vaikenivat.

— Istukaa. En sano sanaakaan, ennenkuin istutte paikoillenne joka sorkka, huusi Honka tuntien syvästi tällä hetkellä arvonsa.

— Odotatko myös, Maddi, kunnes olemme saaneet piiput hampaisiin? tiedusteli Antti Aava kaivaessaan tupakkavehkeitä taskustaan.

— Oo-ja, myönteli Honka. — Mutta, ystäväni, minä pyytän, älä ärsytä minua tuolla kirotulla puustaimella. Tietäthän sen olevan minulle samaa kuin sonnille punainen riepu.

— Kohtalo on minulle kova, valitteli luokan pienin, Eero Heinämaa. — Minulla on pikku veli, joka ei osaa sanoa ärrää, ja luokkatoveri, joka ei kykene tekemään eroa deen ja teen välillä. Kai minun oma tulevaisuuteni on se, että pian unohdan, miten aa lausutaan. Niin, Jätti-Matti, kai sinä muistat vielä aineesi? Sen metsästysaineen, jossa sinä innostuit kuvailemaan, miten hauskaa on »putodella oduksia puisda»?

Pojat purskahtivat nauruun. Juttu oli kaikilla tuoreessa muistissa.
Honka nauroi itse mukana, mutta huusi sitten teeskennellyn uhkaavasti:

— Sinä kuustuumainen Eero, sinä hännänhuippu, sinä napataatta! Ellet sinä opi pitämään suutasi, nostan sinut niskakarvoistasi ulos ovesta neuvottelumme ajaksi. Ja saman teen jokaiselle, joka tämän jälkeen häiritsee hiljaisuutta. Ukaasin allekirjoitti korkeimman omakätisesti Matti Honka, Jätti-Matiksi kutsuttu. Verstanten?

Pojat askartelivat äänettöminä, mikä pannen piippuaan kuntoon, mikä sytytellen paperossiaan. Honka katsoi heitä toista toisensa perästä nauttien siitä asemasta, johon uutinen hänet oli nostanut. Varsin usein ei tapahtunutkaan, että hän tässä joukossa sai olla johtajan paikalla.

Koko luokka — tulokasta lukuunottamatta — oli läsnä, kaikki kaksitoista. Lähinnä häntä istui luokan toiseksi pisin mies, Paavo Paasio, leveäharteinen hummailija, Paukka, sitten Erkki Laurila, punatukkainen voimailija ja luokan »Juristi», sitten Kyösti Mustala, luokan kiharapäinen maalari ja tanssimestari, jotka olivat yhdessä tuumin vallanneet mukavan nahkasohvan. Läheisiin syviin nojatuoleihin olivat vaipuneet Antti Aava, harvatukkainen ja harmaakasvoinen »filosofi», ja Eino Ojanen, liikanimeltään »Ämmä», miksi hänet oli ristitty hienostelevan käytöksensä takia. Leposohvalle olivat sijoittautuneet Urho Rimpi, »Mörisijä,» luokan tanakka laulumestari, jolle valitettavasti ei oltu lauluääntä eikä sävelkorvaa suotu, Eero Heinämaa, luokan pikkuvauva, ja Antero Saarelainen, solakka ja huoleton maailmanmatti, jonka ruskeat kiharat kilpailivat Mustalan mustien kanssa tyttöjen suosiosta. Yrjänä Kataja, maalta kotoisin oleva urheilumies ja luokan »siveellinen selkäranka», piti hallussaan keinutuolia. Huoneen toisessa päässä, ikkunoiden luona istuivat lopuksi Aarne Salo, jonka ehtymättömät taskurahat olivat hankkineet hänelle lempinimen »Jokamies», ja pyylevä Toivo Terä.

— Valmiit? kysäisi Honka, kun ensimmäiset savut pöllähtivät ilmaan.

Pojat nyökkäsivät. Mutta Honka ei pitänyt kiirettä alkamisella. Sitten hän lausui painokkaasti ja kumeasti:

— Sota!

Pojat eivät liikahtaneet Honka katseli kummissaan heidän välinpitämättömiä naamojaan.

— Ettekö te kuule, että minä sanon: Sota! toisti hän.

Aava haukotteli ikävystyneenä.

— Sinun uutisiltasi puuttuu aina mielenkiintoa, huomautti hän vetelästi. — Sanoit tietäväsi uutisen, mielenkiintoisen uutisen. Me istumme ja odotamme henki kurkussa. Ja sitten tulet sinä ja karjut: Sota! Sota? Onko se olevinaan uutinen? Armon vuonna 1917, jolloin maapallomme joka nurkassa on tapeltu jo kaksi ja puoli vuotta? Sota! Mitä se meitä liikuttaa, tuleeko yksi sota ennestään jo lukemattomien lisäksi? Oh, hyvä veli, olisit nyt edes huutanut: Rauha! Se olisi jo ollut jotakin se. Jotakin uutta. Sinun älyn puutteesi surettaa minua, Maddi. Vilpittömästi surettaa.

Aava kaivautui syvemmälle tuoliinsa ja antoi päänsä retkahtaa tuolin selkämykselle. Silmät painuivat umpeen. Hän näytti haluavan nukkua pitkän puheensa päälle. Honka haukkoi hetken ilmaa, sitten hänen nyrkkinsä paukahti sohvapöytään.

— Huh, millainen aasi! huusi hän. — Typerä, vetelä itiootti! Ensin ymmärrät väärin etkä sitten anna toiselle suunvuoroa. Minä tarkoitan sotalla, että koulussa on syttyvä sota.

— Koulussa?

Poikien mielenkiinto oli heti vireillä. Aavakin avasi silmänsä ja vääntäytyi istumaan.

— Ah, veli, sanoi hän, se muuttaa asian. Älyssä ei siis mitään vikaa.
Ilmaisumuoto vain typerä.

— Anna kuulua, Jätti-Matti. Ja pian! huudahti Aarne kärsimättömänä.

— Yhtä meitän joukostamme on loukattu, lausui Honka hitaasti. —
Loukkaaja on opettaja. Minä ennustan sotaa.

— Siis sota! Peevelinmoinen sota! huusi Terä.

Toisetkin innostuivat.

— Antaa paukkua vain, hyväksyi Saarelainen huolettomasti.

— Motoon se maijari tarttee, kuka sitten liekin! karjui Paasio.

— Sulaa hulluutta, sulaa hulluutta, naureskeli Heinämaa. — Mutta mikä olen minä, että minä tenää tekisin? En ole koskaan vääryyttä vastaan.

Ojanen pyyhki nenäliinalla kiiltokenkiään, joille Honka oli innoissaan astunut.

— En pane vastaan minäkään, suostui hänkin.

Ja Rimpi hoilasi:

— Syttyvä on sota julma, vihan liekki leimuaa…

— Olkaa hiljaa, pojat, ja harkitkaamme asiaa, kehoitteli Laurila.

Aava ei ollut liikahtanut tuolistaan. Hän seurasi hymy huulilla toverien riehuntaa. Katajan keinutuoli oli pysähtynyt, hän kuunteli tarkkaavaisena. Ja Mustala oli kaivanut esille paperia ja kynän ikuistaakseen tuon eloisan taulun edessään.

Kun melu hiljeni, kääntyi Laurila Hongan puoleen:

— Kerro kaikki, mitä tiedät. Ei tästä muuten tule mitään selvää.

— Minä en tunne juttua kokonaisuutessaan, alkoi Honka. — Vähän sieltä täältä. Tipalan viites luokka oli tänään tapansa mukaan ollut eläinoppitunnilla meitän koulullamme. Silloin oli Puutiainen — rutto hänet periköön — kesken tuntia kysynyt, tuntevatko tytöt meikäläisiä. Tietysti he tuntevat, myönsivät tipat. Puutiainen oli sitten — Luoja ties, mistä syystä — ottanut reposteltavakseen Salon Aarnen…

— Aarnen!

— Niin, ja sanonut hänestä jotakin saaplarin ilkeää.

Aarne oli hätkähtänyt. Sitten hän yritti lyödä leikiksi koko jutun.

— Ehkei se sentään niin erikoista ollut. Muuten, ellette te tiedä syytä tuohon tunteenpurkaukseen, niin minä voin sanoa.

— No?

— Tellervo Vaarala on myös Tipalan viidennellä, ja lehtori Puutinen sattui eilen tulemaan kadulla vastaan, kun olin Tellervon kanssa kävelemässä, selitti Aarne. — Puutiainen tahtoi tietysti letkauttaa sen johdosta.

Kataja vihelsi pitkään. Antti Aava kuohahti:

— Ei mutta, pojat! Tuota ei voi muuksi sanoa kuin hävyttömyydeksi, etten pahempia sanoja käyttäisi. Minä yhdyn teihin: Tulkoon sota!

— Sota! Sota! karjuivat pojat, niin että ikkunalasit tärisivät. — Ei muuta kuin armoton sota!

Kataja pyysi hiljaisuutta.

— En pane vastaan, sanoi hän. — Vakaumukseni on, että lehtori Puutinen on menetellyt epähienosti ja ansaitsee meidän puoleltamme ojennuksen. Mutta mielestäni…

— Eikö sekin ole sinun »vakaumuksesi»? pisti Terä väliin.

— Ole hiljaa sinä, Toivottoman tylsä! komensi Laurila.

— Mielestäni, sanon, jatkoi Kataja rauhallisesti, mielestäni riippuu tapa, jolla ojennus annetaan osaksi siitäkin, mitä lehtori Puutinen on Aarnesta sanonut.

Kaikki olivat samaa mieltä. Vain Aarne pysytteli syrjässä.

— Tietääkö Honka vielä lisää tästä? tiedusteli Kataja.

— En, oli vastaus. — Kuulin vain katulla parin tipan siitä keskenään juttelevan, ja ne puhuivat niin saaplarin hiljaa.

— Mutta kuulkaas, pojat, sekautui Laurila puheeseen, olkaamme perusteellisia. Mikäli muistan, on Aarnen sisar tuolla äskenmainitulla luokalla. Hoi, Aarne, lieväähän nyt mietteistäsi! Eikö sisaresi ole puhunut mitään luokallaan sattuneesta välinäytöksestä?

— Ei, vastasi Aarne. — En ole tavannut häntä sitten koulusta tulon. Eikä minulla sitäpaitsi ole vähääkään halua ruveta utelemaan häneltä, mitä tuon arvon herran päähän on pälkähtänyt sanoa minusta.

Samassa koputettiin ovelle.

— Sisään! kiiruhti koko poikajoukko huutamaan. Oli näet helppo kuulla, että koputtaja oli nainen.

Sisäänastuja oli solakka, ruskeapalmikkoinen tyttö, heille kaikille tuttu Annikki Salo, Aarnen sisar. Pojat aivan kilpailivat siitä, kuka pääsisi häntä ensin tervehtimään. Laurila jättäytyi tahallaan viimeiseksi.

— Annikki, sanoi hän, kun hänen vuoronsa tuli, meillä olisi jotakin kysyttävää teiltä, jos sallitte.

Mutta tyttö pudisti päätään koettaen samalla vapauttaa kättään pojan kourasta. Hän aavisti, mistä oli kysymys, ja tahtoi päästä vastaamasta.

— Minulla on kiire, sanoi hän vältellen. — Eräs toverini on luonani, ja sitten siellä on vielä eräs, joka kysyy Aarnea.

— Rohkenen kysyä, kuka se on, tämä toverinne? jatkoi Laurila itsepäisesti hellittämättä otettaan.

— Tellervo Vaarala.

— Hänkö se myös haluaa tavata Aarnea? naureskeli Terä ymmärtäväisenä.—
Tuttu juttu.

— Ei, ei, kiirehti Annikki punastuen selittämään, se on eräs poika.

— Sinä olet tunkeileva, Terä, muistutti Laurila. — No niin, Annikki, te näytätte arvaavan, mikä kysymys meillä on teille tehtävänä. Näettehän, ettette pääse tämän ihmismuurin lävitse Aarnen luo, ennenkuin taivutte vastaamaan meille. Lupaatteko irti päästyänne tulla yhdessä neiti Vaaralan kanssa tänne meidän ihmissyöjien luo ja vastata silloin kaikkiin kysymyksiimme?

— Lupaan, kunhan vain vapautatte ranteeni tuosta ruuvipenkistänne, taipui Annikki naurahtaen.

Piiri avautui heti, ja hän juoksi veljensä luo.

— Aarne, Maiju sanoo, että eteisessä on joku, joka kysyy sinua, joku
Linna, Olavi Linna.

— Linna?

— Olavi Linna?

— Mitä hän hakee täältä?

Aarne oli kiusallisessa asemassa.

— Katsokaas, pojat, selitti hän lyöden asian leikiksi, kun te kerran olette kutsuneet Tellervon ja Annikin seuraamme, ei tästä kuitenkaan voi tulla tavallista suljettua istuntoamme. Minä puolestani olen äitini toivomuksesta kutsunut Linnan. Jos te uskallatte mennä takuuseen, etteivät vieraat korvat tyttöjen kautta saa tietää suunnitelmistamme, niin minä puolestani takaan Linnan.

— Minä myös, yhtyi Kataja.

Pojat nauroivat. Kun he saisivat nuo kaksi tyttöä joukkoonsa, saattoi sietää tulokkaankin mukaan tulon.

— Oh, olin aivan unohtaa, kääntyi Annikki ovelta sanomaan. — Kahvi on pöydässä. Olisi ehkä viisainta, että herrat »ihmissyöjät» siirtyvät sinne meidän puolellemme ruokasaliin. Vai tahtooko herra Laurila kirjaimellisesti pitää kiinni lupaukseni sanamuodosta?

Laurila nauroi.

— Kuollut lainkirjain on tyhjä muoto. Henki on pääasia, sanoi hän. — Kuulustelu voi tapahtua aivan yhtä hyvin toisaallakin. Ja että se tapahtuu kahvikupin ääressä — sitä vastaan minulla ei tosiaan ole mitään muistuttamista.

Matkalla ruokasaliin huomautti Aava ivallisesti Katajalle:

— En osannut aavistaakaan, että sinä ja Aarne olette niin eteviä luonteentutkijoita. Taata, kun on pari sanaa vaihtanut! Siihen tarvitaan totisesti jo neroutta — tai mielettömyyttä.

II.

Hetken kuluttua oli seurue koolla avarassa ja komeasti kalustetussa ruokahuoneessa. Luokka oli pari kertaa ennenkin ollut pankinjohtaja Salolla vieraisilla, joten pojat olivat jo kotiutuneita taloon. Kun lisäksi pankinjohtaja itse rouvineen, joita pojat — heidän ystävällisyydestään huolimatta — eivät voineet olla jollakin tavalla arastelematta, eivät tällä kertaa olleet kotona, oli mieliala alusta alkaen korkealla.

Annikkia auttoi emännyyden hoidossa hänen vaalea ystävättärensä Tellervo Vaarala, hymyilevä tytöntyllerö, ja tarpeen apu olikin, sillä pojat olivat hirveitä kahvinjuojia, jok'ainoa. Kupit tyhjenivät uskomattoman nopeasti. Eivätkä pilapuheet ja nauru edes hetkeksi päässeet vaikenemaan.

Tulokkaan läsnäoloa tuskin kukaan huomasikaan. Hän istui syrjässä eikä sanonut sanaakaan toisten puhetulvan sekaan. Hänen tummat silmänsä vain tähystivät milloin mitäkin seurueen jäsentä, pitkään ja läpitunkevasti. Mutta kun ne osuivat Annikkiin, joka istui pöydän päässä kauniina ja iloisena, muuttui niiden ilme epävarmaksi. Tyttö yllätti hänet pari kertaa tuijottamasta häneen kuin johonkin ilmestykseen. Kun heidän katseensa kohtasivat, lehahti hämmennyksen puna pojan kasvoille. Mutta jo samassa hänen silmänsä suuntautuivat jäykkinä ja kylminä tuijottamaan Terän pyöreitä kasvoja, jotka olivat tällä hetkellä vielä tavallista pyöreämmät, kun poskia pullisti suuri kakunpala.

Uh, millainen kummallinen olento! ajatteli Annikki ja kääntyi jatkamaan innokasta keskusteluaan Mustalan kanssa.

Viimein kaikki näyttivät saaneen kyliänsä kahvista. Sisäkkö tuli korjaamaan pois kuppeja tuoden samalla pöytään pari avaraa maljaa lakkahilloa.

— Tehkää hyvin! kehoitti Annikki.

— Intohimon marjoja, kuiskasi Terä merkitsevästi Tellervon korvaan, kostuttaen huuliaan kielellä. — Tämä on juuri sopivaa syötävää rakastuneille. Ja sitähän me olemme vähän itsekukin. Vai kuinka, neiti?

Mutta kun tyttö ei vastannut mitään, käänsipä hänelle puolittain selkänsäkin, valmistautui Terä käymään käsiksi marjoihin mutisten itsekseen:

— Nyt sitä aletaan…

Mutta silloin puhkesi Laurila puhumaan.

— Nyt me pidämme ruokalepoa, sanoi hän, ja ryhdymme illan vakavaan ohjelmaan.

— Emmeköhän me olekin jo saaneet huikaisevimman nälkämme sammutetuksi, yhtyi Aava. — Paitsi tietysti Terä. Hänet on luotu aivan erikoisella tavalla, niin ettei hän milloinkaan tule kylläiseksi.

— Leipäkorit ja leivoslautaset ovat tyhjiä kuin jos nälkäiset koirat
olisivat puhdistaneet ne viimeistä murua myöten, naureskeli Heinämaa.
— Nähkääs, arvoisat neidet, nälkäinen on tämä meidän laumamme.
Tappelunnälkäinen ja rettelönnälkäinen ennenkaikkea.

— Eivät kuitenkaan kaikki, huomautti Ojanen ohuella äänellään merkitsevästi.

— Ei, eivät tosiaankaan kaikki, myönsi Heinämaa. — Eräillä on nälkä silkkisukkia ja lastenkenkiä.

Seurue purskahti nauruun. Ojasen hienostelut olivat aina olleet toverien pilkan esineinä.

— Mikäs Jokamiestä tänään vaivaa? kääntyi Rimpi hiljaa pysytelleen toverin puoleen.

— Ei mikään, koetti Aarne torjua.

— Ettekös te näe, että hän tuijottaa pöydälle, selitti Paasio karkeaan tapaansa. — Hän, näettekös, miettii, mitä hänen hienot sukulaisensa sanoisivat tällaisesta kahvipöydän hävityksestä. Sivistymättömiä barbaareja, sanoisivat he, sen minä tiedän. Niinkuin he sanoivat, silloinkuin sinut, Aarne, meidän kouluumme pantiin. Sakilaiskouluun, fyi skam! No jaa, mutta ole huoleti. Jos täällä olisi ollut yksikin heistä, olisimme aina sanoneet: Kiitos ei. Emme jaksa. Söimme juuri kaksi litraa vaniljajäätelöä päivälliseksi. Sanoisimme niin, hiivatti, vaikka nälkä vatsassa naukuisi kuin kymmenen kollikissaa hiljaisessa yössä. Honka oli istunut ääneti kuunnellen toisten rupattelua.

Mutta nyt hän karjaisi:

— Hiljaa! Riittää jo! Ettekö kuulleet, että on aika ryhtyä vakaviin asioihin?

Huoneeseen tuli hiljaista. Teräkin laski pöydälle hillolusikan, johon hän oli jo tarttunut.

— Ala, Laurila!

Laurila kääntyi molempien tyttöjen puoleen:

— Annikki ja te, neiti Vaarala, meillä olisi tehtävänä teille eräs kysymys, johon toivomme tyhjentävää vastausta. Mitä suvaitsi lehtori Puutinen, myös Puutiaiseksi kutsuttu, lausua luokallanne Aarnesta?

— Onko teidän nyt ehdottomasti saatava tietää se? kysyi Annikki ilmeisen kiusautuneena.

— Te lupasitte.

-— No niin, lupasinhan minä. Mutta se on niin ikävää.

— Anna olla, Annikki, sekautui nyt Aarne puheeseen. — Ei minusta kannata pitää tuollaisesta pikku jutusta sellaista meteliä. On paljon parempi painaa koko asia villasella kuin ryhtyä Luoja ties miten päättyviin rettelöihin.

Pojat katselivat toisiaan hieman epävarmoina. Mutta silloin virkahti
Aava:

— Ei käy, hyvä mies. Luokka on jo päättänyt sodan.

Se ratkaisi asian.

— Tässä ei ole kysymys siitä, mitä sinä arvelet, Jokamies! huusi Paasio. — Kysymys on luokan tahdosta, ja luokka tahtoo sotaa. Peevelin pesäksi se koulu pian muuttuu, jos me annamme itseämme kohdella kuin koiria. Siksi meidän täytyy antaa ojennus Puutiaiselle!

— Hyvä, hyvä!

Annikki huomasi, etteivät pojat antaisi perää. Siksipä hän alkoi, joskin vastahakoisesti, kertoa:

— Lehtori Puutinen tiedusteli, tunnemmeko Aarnea. Mitään erikoista se ei ollut. Usein hän kyselee sitä teikäläisistä ja kertoilee meille sitten hauskoja juttuja, jos satumme tuntemaan kysymyksessä olevan. Mitään pahaa hän ei tietysti tarkoita, tahtoo vain tehdä tunnit meille hauskemmiksi. Sitäpaitsi on se osaksi meidän omaa syytämme. Päästäkseen läksyjen kuulustelusta utelevat tytöt usein teikäläisistä, ja lehtori unohtuu kertomaan meille pitkiä tarinoita. Mutta tänään hän näytti olevan koko lailla myrkyllisellä tuulella. Kun tytöt myönsivät tuntevansa Aarnen, sanoi hän: »Siinä on yksi niistä seitsemännen luokan maailmanparantajista. Pää terävä kuin partaveitsi, mutta ei viitsi lukea. Häärää vain kaikessa muussa. Ei, ei hänestä milloinkaan tule mitään tässä maailmassa. Enintään joku kolmannen luokan sanomalehtimies.»

— Hävytöntä!

— Mikä tulevaisuuden ennustaja hän on, mokomakin Puutiainen!

Pojat olivat kuohuksissaan. Aarne itse istui äänettömänä, hieman tavallista kalpeampana, huulet yhteenpuristettuina. Arvostelu oli koskenut hänen arkaan kohtaansa.

Laurila kääntyi Annikin puoleen:

— Oliko siinä kaikki?

— Oli. Tähän kuuluva.

— Eipäs, puuttui Tellervo puheeseen. — Annikki ei vain tahdo kertoa, mitä lehtori Puutinen vielä sanoi. Hän kai huomasi itsekin sanoneensa liikaa. Hänen katseensa pysähtyi Annikkiin, ja me näimme, miten hän säpsähti. Mutta sitten hän virkahti ivallisesti: »Niin, niin, Annikki Salo, sellainen hän on, se teidän veljenne. Sanokaa hänelle minulta terveisiä, että tekee ajoissa parannuksen. Vähemmän sivuharrastuksia. Vähemmän kadulla juoksua.»

— Se on sika, se Puutinen!

— Parannuksen? Kyllä me näytämme Puutiaiselle, kummalla puolen se parannus on tehtävä!

— Toverit! kajahti Paasion ääni yli hälyn. — Olemme jo julistaneet sodan. Tiedämme nyt myös, millaisilla aseilla sitä on käytävä. Raskaalla tykistöllä! Mutta älkäämme tällä asialla pilatko hauskaa iltaamme. Minä ehdotan sen vuoksi…

— Että käydään hilloon käsiksi, pisti Terä väliin.

— Älä keskeytä minua, sinä Toivottomantylsä! ärähti Paasio. — Minä ehdotan, että luokka valtuuttaa Mustalan, Laurilan ja minut tekemään valmistuksia sotaa varten.

— Hyvä! Suostutaan.

— Me lupaamme, lisäsi Paasio, että skoleen on tuleva elämää!

— Hyvä, hyvä!

Asia oli sillä loppuun käsitelty. Käytiin reippaasti käsiksi marjoihin.

Ilta oli jo pitkälle kulunut, kun vihdoin noustiin pöydästä. Mustala, Laurila ja Paasio vetäytyivät Aarnen huoneeseen neuvottelemaan taistelun alkamisesta. Tellervo Vaarala istuutui pianon ääreen ja neuvotteli parastaikaa Aarnen kanssa, mitä he soittaisivat yhdessä. Toiset olivat asettuneet eri puolille salia kuuntelemaan.

Ja niin sattui, että Olavi Linna, tulokas, ja Annikki jäivät kahden ruokahuoneeseen. Poika katseli tyttöä tämän järjestäessä pöytää. Silmissä oli äskeinen arka katse.

— No, teillä on varmaan ollut hirveän ikävä ilta? kysyi Annikki jotakin sanoakseen, kun äänettömyys alkoi vaivata häntä.

— Eipä niinkään, oli vastaus. Sitten Olavi lisäsi: — Ja teillä, neiti?
Onko teillä ollut hirveän hauskaa?

Äänessä oli jotakin kummallista. Olisi voinut melkein luulla sitä salatuksi nauruksi. Annikki katsoi poikaa lujasti suoraan silmiin vastatessaan:

— On. Hyvin hauskaa. Minä pidän Aarnen tovereista. He ovat sydämellisiä ja reippaita poikia, he.

Keskustelu tyrehtyi alkuunsa. Salissa alkoi viulu soida. Aarne soitti Tellervon säestäessä. He olivat monasti soittaneet yhdessä, usein iltakausia. Tällä kertaa he olivat valinneet kansanlaulu-sävelmän »Älä itke, äitini».

Huoneistossa oli aivan hiljaista, niinkauankuin soittoa kesti. Kun viulu vaikeni, kuului salista kiittäviä arvosteluja.

Annikki katsahti Olaviin. Hänestä oli koko ajan tuntunut kuin tämä tulokas ei osaisi antaa Aarnelle eikä hänen tovereilleen oikeaa arvoa. Mutta nythän hänen piti kuulla, miten taitava Aarne oli. Tyydytyksekseen hän huomasikin pojan silmien olevan kosteat.

— Mitä pidätte Aarnen soitosta? kysyi hän.

Olavi ei vastannut heti. Sitten hän virkahti rauhallisesti:

— Kyllä hänellä taituriutta on.

— Taituriutta? huudahti Annikki loukkautuneena. Miten tuo poika saattoikin sanoa niin Aarnesta!

— Niin, tai miksi sitä sanoisin, vahvisti Olavi. — Itse en ole milloinkaan pitänyt jousta kädessäni. Mutta rakastan musiikkia. Ja se, mikä minusta siinä on tärkeintä, on tunne. Se, että sydän on mukana. Veljenne soitti hyvin, mutta sydän tuosta soitosta puuttui. Se oli pelkkää kaunista ulkokuorta. Hän ei ole tunkeutunut tuon laulun sisälle. Hän ei ole elänyt sitä.

— Ja tekö olette?

Se tuli pistävän ivallisena, ehkä suuremmassa määrin kuin oli tarkoitettu. Mutta vastaus oli rauhallinen:

— Minulla oli tapana laulaa tuota laulua iltaisin äidilleni. Silloin ennen. Kun en vielä ollut yksin.

Annikki säpsähti. Hän ei ollut tahtonut loukata toista.

Nyt hän tuli Olavin luo ja ojensi hänelle kätensä.

— Suokaa minulle anteeksi.

— Oh, ei se mitään. Ettehän te voinut tietää, ettei minulla ole isää eikä äitiä elossa.

Tuli jälleen äänettömyys. Salissa oli soitto uudelleen alkanut. Mutta
Annikki ja Olavi tuskin huomasivatkaan sitä.

— Onko siitä kauan, kun vanhempanne kuolivat? kysyi Annikki hellävaroen.

— Isä kuoli, kun olin aivan pieni. Äiti viisi vuotta sitten.

Hetken perästä tuli katkerasti:

— Enhän minä muuten olisikaan tällainen.

Heidän katseensa yhtyivät. Toinen tuli iloisista, elämänhalua säteilevistä silmistä. Toinen synkistä, joiden ainoa loiste oli uhmaa.

— Asutteko sukulaistenne luona? tiedusteli tyttö edelleen.

— Jouluun asti asuin maaseudulla tätini luona, vastasi Olavi. — Mutta sitten hänkin kuoli. Nyt olen enoni kodissa täällä. Sellaista armoilla elämistähän se on.

Keskustelu ei ottanut sujuakseen. Se pysähtyi aina alkuunsa. He seisoivat ikkunasyvennyksessä tietämättä, miten jatkaa. Annikki tuli verranneeksi Olavia veljeensä. Miten suuri olikaan ero! Aarnen hienopiirteiset, vaalean, lainehtivan tukan ympäröimät kasvot, joilla loisti valoisa, tartuttava huolettomuus, tuntuivat hänestä kaksinverroin miellyttävimmiltä nyt, noiden kulmikkaiden kasvojen ja huolimattomasti kammattujen tummien hiusten rinnalla. Aarne — hän osasi pelkällä olemuksellaan voittaa ihmisten mielet. Oli kuin olisi hänen suonissaan virrannut kirkkaampaa, heleämpää verta, kun taas Olavin oli raskasta, sameaa. Mutta — se täytyi Annikin tunnustaa — Olavissa oli jotakin, mitä Aarnelta puuttui. Nuo sulkeutuneet kasvot ilmaisivat sisäistä lujuutta, olkoon, että se oli karkeatekoista lujuutta. Ja sitä ei Aarnessa ollut. Hänen säihkyvä intoilunsa oli monasti arvaamatonta, yllättävää, pintapuolista. Hänestä ei milloinkaan voinut varmuudella sanoa, mihin hän seuraavana hetkenä ryhtyisi.

— Ettekö jouda hetkeksi istumaan tänne, neiti? Nuo tuolla salissa eivät nyt kaipaa teidän seuraanne, virkahti Olavi keskeyttäen hänen vertailunsa.

Annikki noudatti hänen pyyntöään. Kun he sitten istuivat vastakkain molemmin puolin ompelupöytää, virkahti hän jotakin sanoakseen:

— Oliko teistä ikävää muuttaa tänne?

Olavi naurahti lyhyeen.

— Ei. Olin tukehtua siellä! Vaikka, eipä silti. En minä näy tännekään mahtuvan. En ainakaan toveripiiriin. Olenkin kolmastoista heidän joukossaan. Mutta…

Hän keskeytti epäröivänä.

— Mutta mitä? tiedusti tyttö.

— En tiedä, rohkenenko sanoa sitä teille. Te kenties pahastutte, että minä…

— Oh, en.

Poika katsoi Annikkia pitkään. Sitten hän kumartui yli pöydän kuiskaamaan:

— Aioin vain sanoa, että tuo kaikki ei merkitsisi minulle mitään, jos vain tietäisin… Niin, jos tietäisin, että näin tunkeutuessani teidän seuraanne, en taaskin ole liikaa, kuin »kolmas pyörä vaunun alla».

Annikin kasvoille lehahti hehkuva puna. Mutta hän ei ehtinyt vastata mitään — jos aikoikaan — kun samassa, ovelta kajahti Paasion ääni:

— Kas, kas tulokasta! Tämä näky johtaa mieleeni vanhan tarinan Martasta ja Mariasta. Täällä me Mustalan ja Laurilan kanssa hääräämme ja puuhaamme kuin Marttamuori ikään. Ja sillä aikaa tämä uusi toverimme vain nauttii kaikessa levossa hyvän haltijattaremme seurasta. Aivan niinkuin Marian kerrotaan nauttineen suuren Mestarinsa seurasta. Kai meidän täytyy pyytää teitä, Annikki, määräämään, että hänkin, tuo nuori mies, ryhtyisi johonkin hyödylliseen.

Molemmilta ovilta kuului naurua. Salissa istujatkin olivat keräytyneet ruokahuoneen ovelle kuuntelemaan. Nähtävästi he kaikki pitivät hyökkäystä sukkelana.

Olavi silmäsi Annikkiin. Tyttö oli hypähtänyt pystyyn ja seisoi siinä tietämättä, mitä tehdä.

Tilanne oli kiusallinen. Jotakin oli yritettävä ja yritettävä pian.

— Mutta muistatko myös, Paasio, kysäisi Olavi, kun itse tarinan noin hyvin muistat, mitä Martan samanlaiseen vaatimukseen aikoinaan vastattiin? Ja saatetaan vastata nytkin. »Martha, Martha, paljon sinä suret ja pyrit. Vaan yksi on tarpeellinen. Maria on hyvän osan valinnut, jota ei häneltä pidä otettaman pois

— Hyvä, tulokas! Se ei ollut hullummin vastattu! ihastui Aava tullen puristamaan Olavin kättä. — Minä alan sittenkin luulla, että meistä lopulta tulee hyvät toverukset — kaikesta huolimatta. Minä, näet, pidän siitä, että osaa antaa sanan sanasta.

Annikki katsahti Aavaan kiitollisena. Epämieluisa tilanne häipyi nauruun ja leikinlaskuun. Hauskan illan loppu oli pelastettu.

III

Sota oli julistettu, ja pojat ryhtyivät viivyttelemättä sotatoimiin.

Eräänä päivänä samalla viikolla toi muuan pikku tyttö koulun opettajainhuoneeseen lehtori Puutiselle osoitetun ristisiteen. Lehtori Puutinen, pieni, pullea mies, tarttui siihen epäluuloisena. Se oli eräs edellisen päivän sanomalehdistä — ei mitään muuta. Mutta silmätessään lehteä välinpitämättömästi sattui hänen katseensa takasivulla olevaan, punaisella värikynällä merkittyyn pitkään ilmoitukseen.

Huom.

Suomlain kauko näkiä tahi ennustaja.

Tahtotteko ehtottoman varmoin tietää luonten lahjanne ja tulevaisuten mahtollisutene? niin tulka kauko Näkiän luo, 6:uutes linja 35 käynti Parati trapusta sisän.

Huom. Ei mikän kortista kattoja Humpuki maakari.

Huom. Huom. Vastan otto kilosta 6 a — kiloon ta i. Jonotuksen välttäm. kehot. arv. Kunteja saapua aamup. tunnilla.

  Huom. Huom. Huom. Ennustus tapa tarka ja
  Hienotunt. vaatimuksia noudattaen. Saatte tietä mikä
  on Elämän toimenne kuin myös monettako Luokka lajissanne.

J.k suosika kotimaista Teollisuuta!

Lehtori luki aluksi ilman mielenkiintoa, ihmetellen, miksi lehti oli hänelle lähetetty. Sitten hän säpsähti. Mitä hullua? Kuudes linja 35 — sehän oli hänen talonsa. Käynti paraatiportaasta — siitähän päästiin vain hänen huoneistoonsa… Miten ihmeessä?… Kysymyksessä ei siis voinut olla muuta kuin katala kepponen!

Lehtori Puutisen otsasuonet pullistuivat pidätetystä kiukusta.

Kuka kurja…? Mitä tällä tarkoitettiin?

Elämäntoimi… Luokka…

Yhtäkkiä hänelle selvisi. Ahaa, vai siltä taholta tuuli puhalsi!

Lehtori Puutinen nousi tuoliltaan niin kiivaasti, että opettajatoverit katsahtivat häneen kummissaan. Mutta välittämättä heidän kysyvistä silmäyksistään hän ryntäsi ulos käytävään.

— Vahtimestari! Missä on vahtimestari? huusi hän niin että raikui.

Tuimasti hän sitten asteli luokselaahustavaa vahtimestaria vastaan.

— Tyttö! Missä on tyttö?

Vahtimestari tuijotti ärjyjään tyhmänä. Sitten hän virkahti:

— Jaa että tyttökö? Se meni jo aikoja sitten.

— Meni! Miksei häntä otettu kiinni?

Vahtimestarin naama venähti. Hän silmäsi lehtoriin epäluuloisena, kuin olisi pelännyt tämän menettäneen järkensä.

— Jaa että kiinni? murahti hän sitten. — Se olisi pitänyt sanoa kymmenen minuuttia sitten. Mutta jos se on jotakin varastanut, niin kyllä minä soitan poliisille.

— Tomppeli! ärähti lehtori Puuttuen. — Kuka se oli, se tyttö?

— Jaa että kuka? Mistäs minä sen tietäisin? En minä sentään kaupungin kaikkia kakaroita tunne. Vaikka vahtimestari olenkin. Sellainen se vain oli pikkuinen, repaleinen likka. Köyhän lapsi.

Lehtori murahti tyytymättömänä ja suuntasi askeleensa kohti rehtorinkansliaa.

Asia ei jäisi siihen. Sen ne röyhkeät vintiöt siellä yläkerrassa saisivat vielä kokea.

* * * * *

Seitsemännessä luokassa oli hauskaa — senkin uhalla, ettei ryssänläksystä ollut hajuakaan. Pojat olivat keräytyneet Mustalan ympärille, joka luki ääneen ilmoitusta. Naurunpurskahdukset vain keskeyttivät lukemisen silloin tällöin.

— Se oli mainio ajatus! huudahti Aava, kun Mustala oli lopettanut.

Samassa kajahti luokan edestä vakava ääni:

— Paikoillenne! Menkää paikoillenne, pojat!

Se oli itse rehtori Kuusinen. Kookkaana ja tyynenä, ehkä juhlallisempana kuin tavallisesti hän seisoi opettajanpöydän vieressä tarkastellen paikoilleen rientäviä nuorukaisia. Tällä hetkellä hän muistutti vielä tavallista enemmän sitä Ruotsin sankarikuningasta, jonka mukaan hän oli lempinimensä pojilta saanut, Kustaa Aadolfia.

— Sulkekaa ovet.

Kun ovet oli suljettu ja luokassa vallitsi täydellinen hiljaisuus, virkkoi rehtori:

— Mustala, tuo tänne se sanomalehti, jota äsken luit tovereillesi.

Nuorukainen noudatti empimättä, vaikkakin vastahakoisesti käskyä.

Rehtori otti lehden käteensä, ja vertasi sitä toiseen samanlaiseen.
Sitten hän lausui vakavana:

— Juuri tämän tähden olin pakotettu tulemaan tänne.

Kuka teistä on vienyt tuon ilmoituksen lehteen?

Ei ainoakaan liikahtanut. Rehtori katsoi luokkaa pitkään. Valoisalle otsalle oli ilmestynyt ryppyjä.

— Aava, virkkoi hän hetken kuluttua, mikä on se ajatus, jota sinä äsken kiitit mainioksi?

Aava nousi seisomaan. Pojat tuijottivat häneen levottomina.

— Se on pitkä juttu, herra rehtori, huomautti Aava voittaakseen aikaa.

— Olkoon. Minulla on kyllä aikaa kuunnella, vastasi rehtori istuutuen opettajanpöydän taa.

— Lehtori Puutinen on sanonut tyttökoululaisille, aloitti Aava välittämättä toverien rauhattomista silmäyksistä, että Aarne Salosta ei milloinkaan tule mitään. Enintään joku kolmannen luokan sanomalehtimies…

— Mitä loruja tuo on? keskeytti rehtori.

Aava katsoi opettajaansa suoraan silmiin ja jatkoi rohkeasti:

— Niin on asia. Eläinoppitunnilla. Tyttökoululaisille.

Rypyt rehtorin otsalla olivat käyneet syvemmiksi. Hän tunsi itsensä epämieluisasti yllätetyksi.

— No, ja sitten —? tiedusti hän salatakseen mieliharmiaan. Poikien ei ainakaan pitäisi sitä nähdä. Se vaikuttaisi heihin tietysti kuin tuli tappuroihin.

— Me puolestamme emme usko tähän ennustukseen, jatkoi Aava. — Mutta tahdomme päästä selvyyteen. Senvuoksi olemme päättäneet lähettää Salon povarin luo. Parhaaseen aikaan Mustala löysi tuon ilmoituksen. Siinä on mies — tai nainen — jota me juuri tarvitsemme. ‒ ‒ Aarnesta sanomalehtimies — no jaa, sitä vastaan meillä ei ole mitään. Mutta arvelemme lehtori Puutisen pahasti erehtyneen luokassa. No, siitäkinhän nyt saamme selvän. Tämä kaukonäkijä sanoo nimenomaan olevansa selvillä siitä puolesta. Sitäpaitsi lupaa hän noudattaa hienotunteisuuden vaatimuksia. Se on hänellä suuri etu, sekin. Lisä hienotunteisuus ei tosiaan ole haitaksi. Aarne saa jo huomenna, aamulla — jonotuksen välttämiseksi — lähteä linjoille. Tätä minä kutsuin mainioksi ajatukseksi. Se on sitäkin parempi, koska me siten — ilmoituksen mukaan — suosimme kotimaista teollisuutta.

Ei edes rehtorin läsnäolo voinut estää poikia purskahtamasta nauruun. Lähinnä se johtui kai vapautuksen tunteesta. Rehtorikin hymähti, mutta sitten hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi.

— Etkö sinä, Aava, ja eikö luokka tiedä, että ainoa, joka asuu tuossa talossa, on juuri lehtori Puutinen? kysyi hän.

Poikien kasvoilta häipyi hymy. Tätä juttua ei nähtävästikään jätettäisi niin vain.

— Lehtori Puutinen? Mikä vahinko! huudahti Aava näytellen oivallisesti ällistystä. — Mistä me olisimme voineet sen tietää? Koulussa on siksi paljon opettajia, ja he muuttavat aina vähän väliä.

— Onpahan niinkin, myönsi rehtori. — Mutta teitä epäillään nyt joka tapauksessa jutun alkuunpanijoiksi.

— Meitä? ihmetteli Aava. — Ja entä todisteet? Perusteet tällaiselle epäluulolle; herra rehtori.

Rehtori oli noussut.

— Niitä ei ole, lausui hän, ja minä olen teidän vuoksenne iloinen siitä, ettei niitä ole. Muuten olisin ollut pakotettu rankaisemaan teitä.

Hän astui ovelle, mutta kääntyi sitten vielä luokkaan päin virkkaen vakavasti:

— Tahtomatta sanoa mitään lehtori Puutisen menettelystä en voi muuta kuin kehoittaa teitä välttämään kaikkia harkitsemattomia tekoja.

Kun rehtori oli mennyt, kuiskasi Kataja Aavalle:

— Sinä olit suurenmoinen! Oikea miekkailija keskustelun alalla.

* * * * *

Vähän myöhemmin virkahti rehtori Kuusinen lehtori Puutiselle kansliassaan:

— Olkoon asia miten hyvänsä, menettelynne Saloa kohtaan oli tahditon. Rettelöiden välttämiseksi kehoittaisin teitä sopimaan asian hänen kanssaan.

Lehtori Puutinen kalpeni.

— Sopimaan? huudahti hän. — Se olisi tietysti samaa kuin anteeksipyyntö. Ei koskaan!

Rehtori pudisti huolestuneena päätään, mutta ei sanonut mitään. Hän oli rauhan mies ja tahtoi kaikin mokomin välttää kinastusta.

— Mitä lehden konttorista vastattiin? kysyi hän vaihtaen puheenaihetta.

— Ei mitään erikoista. Ilmoituksen oli tuonut joku keski-ikäinen työläinen, joka oli tiedusteltaessa ilmoittanut, ettei ilmoituksen kieliasun korjaamisella ollut väliä, koska se muka sellaisenaan kelpasi hänen kundeilleen, vastasi lehtori Puutinen. Sitten hän jälleen riehahti: — Mutta kyllä minä vielä selvitän tämän vyyhdin! Kunhan vain te, herra rehtori, ette pidä noiden rakkarien puolta.

Vanha rehtori silmäsi opettajatoveriinsa moittivasti.

— Tarkoitatte kai seitsemännen luokan poikia, oikaisi hän. — Ei, en minä pidä kenenkään puolta. Mutta on tosiaan jo liikaa, jos vaaditte minua rankaisemaan teidän pelkän epäluulonne perusteella.

Ja siihen asia jäi.

Lehtori Puutisen ei onnistunut lupauksestaan huolimatta selvittää vyyhtiä. Mutta sen sijaan hän häätyi pian naulaamaan kotinsa ulko-ovelle ilmoituksen, että ennustaja oli muuttanut Siperiaan. Siitäkin huolimatta täytyi hänen parin viikon aikana sekä aamuin että illoin ajaa ulos ovesta pari kolme tunkeilevinta »kundia», jotka halusivat ainakin nähdä sen huoneen, jossa tuo merkillinen ihminen oli muutamat päivänsä elänyt ja vaikuttanut.

* * * * *

Seuraavalla viikolla tapahtui jotakin odottamatonta, joka kuohutti kaikkien yläluokkalaisten mieltä. Lehtori Puutinen määräsi seitsemännelle luokalle »pallikokeet» biologiassa. Ei muistettu milloinkaan ennen tapahtuneen, että yläluokkalaisten rauhaa olisi mokomilla häiritty. Kun lehtori Puutinen ilmoitti luokalle tulevista kokeista, yrittivät pojat ajaa hänet naurulla ulos ovesta. Mutta lehtori ei antanut säikähdyttää itseään, vaan istui paikoillaan raivostuttavan levollisena, kunnes nauru lakkasi, ja virkkoi sitten ivallisesti:

— Jos herrat seitsemäsluokkalaiset ovat unohtaneet, miten pallikokeita suoritetaan, niin sopii tulla kello yhdeltä verestämään muistoja. Ensimmäisellä A-luokalla on silloin pallikokeet.

Pojat olivat pakahtua kiukusta. Johan koko koulu nauraisi heille! Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että »pallikokeet» olivat lehtori Puutisen kosto sanomalehti-ilmoituksesta, jonka hän — eikä niinkään tyhmästi — katsoi kaikesta huolimatta kuuluvan seitsemäsluokkalaisten tilille. Noista kokeista täytyi tavalla tai toisella päästä. Puutiaisen kanssa eivät pojat kuitenkaan tahtoneet yrittääkään minkäänlaisia sovitteluja. Siksi he kääntyivät luokanjohtajan, lehtori Järven puoleen.

Tämä, suunnattomasta paksuudestaan ja leikillisyydestään laajalti tunnettu herra, kuunteli aluksi rauhallisesti Paasion ja Rimmen esittämiä valitteluja, mutta sitten hän purskahti nauruun.

— Ei, en minä voi asialle mitään, sai hän naurun välillä sanotuksi. — En tiedä, niissä ohjesäännössä kiellettäisiin opettajaa yhdistämästä yläluokillakin terveellistä ruumiinliikuntoa kokeiden suorittamiseen. No, älkää nyt olko noin synkän näköisiä. Kyllä pallikokeet tekevät teille kaikille hyvää.

— Eikö lehtori siis aio ryhtyä aisan johdosta mihinkään toimenpiteisiin? tiukkasi Paasio.

Lehtori Järvi katseli huvitettuna poikia.

— En näe siihen olevan syytä. Mutta yhden seikan voin luvata. Kun näiden pallikokeiden hetki on lyönyt, silloin olen minä — ja varmaan moni muukin — ikkunoiden takana tarkastamassa, miten te kiipeilette.

Mutta pojat eivät yhtyneet nauruun. Heistä juttu ei ollut lainkaan lystikäs.

— Niinpä meidän pitänee muistaa sanat: »ei oikeutta maassa saa, ken itse sit’ ei hanki», murahti Rimpi kääntäessään opettajalle selkänsä.

Itse hanki? Epäilys vilahti lehtori Järven hyväntahtoisuutta säteilevillä kasvoilla. Saattaisivatko pojat tosiaan ryhtyä itse hankkimaan itselleen »oikeutta»? Mutta hän karkoitti heti tuon ajatuksen mielestään. Ei, ei. Pojat kyllä arvelevat monasti päänsä ympäri, ennenkuin ryhtyvät kurittomuuksiin.

— Muistakaa sentään, että tuo on se tie, joka vie viimein — karsseriin, naurahti hän.

Luokka oli neuvoton. Jäädäkö koko päiväksi pois koulusta? Mutta mitä se auttaisi? Eihän koko luokka voinut »skraabata». Kello yhteen mennessä ei oltu vielä päästy asiassa sen pitemmälle ja niin päätettiin mennä seuraamaan »nahkojen» »pallikokeita».

Ne suoritettiin rakennuksen toisen siiven alakerroksessa. Siellä olivat luonnontieteelliset kokoelmat ja oppisalit sekä »pallikokeiden» näyttämö: pitkä käytävä, jonka toisella seinustalla oli miehenkorkuisia kokoelmakaappeja, kun taas toisen pitkän seinän valtasivat ikkunat. Koko tämä osa koulurakennusta oli lehtori Puutisen valtakuntaa lukuunottamatta yhtä huonetta, joka vielä oli tyhjillään.

Kun seitsemäsluokkalaiset tirkistelivät sisään tähän käytävään lasiovien lävitse, kuohahti heidän mielensä entistä hurjemmin. Noinko hekin kuokkisivat viikon perästä noiden kolmeen suoraan riviin, toisistaan parin metrin päähän asetettujen pallien ääressä koettaen muistella, mikä mahtoi olla se oppikirjan kuva, josta lehtori oli suvainnut leikata kunkin noista pahvinpalasille liimatuista, eläinten ja kasvien eri osia esittävistä piirroksista? Noinko heidänkin kynänsä tutisisivat kriipustaessaan paperille tuon muistinpinnistyksen enemmän tai vähemmän laihoja tuloksia? Noinko hekin siirtyisivät pallin luota toisen luo, niinpian kuin opettajan poliisipilli vihelsi? Noinko hekin kinuaisivat jyrkkiä portaita päästäkseen kaappien päälle sijoitettujen pallien luo ja hoippuisivat taas alas? Ei, tuhat kertaa ei! Sitä iloa he eivät tosiaankaan antaisi Puutiaiselle. Mutta — mitä tehdä?

— Eiköhän Puutiainen suostuisi siihen, että Toivottomantylsä juoksisi tuon maratonin meidän kaikkien edestä? virkahti Heinämaa, kun käveltiin kohti voimistelusalia. — Siitä olisi kaikille etua. Katsojilla olisi paljon hauskempaa. Ja Toivottomantylsä laihtuisi. Niin, hyvä veli, onhan sinussa vielä hieman laihtumisen varaa. Se parantaisi flaksiasikin likkamaailmassa.

Murahdus oli ainoa vastaus.

Alakuloisina pojat istahtivat pukuhuoneen penkeille.

— No, pojat, kuului alhaalta voimistelunopettajan, lehtori Raikkaan ääni, alkakaapa joutua voimistelemaan.

— Emme me jouda vielä, huusi Saarelainen vastaukseksi. — Meillä on asioita.

— Jaha, jaha. Odotetaan sitten, oli hyväntahtoinen vastaus.

Pojat eivät pitäneet kiirettä. Heitä tympäisi tällä hetkellä kaikki. Joutua naurunalaiseksi — sitä ei ollut luokalle vielä milloinkaan tapahtunut.

Yhtäkkiä sivalsi Aarne Salo otsalta sille valahtaneet hiukset ja hypähti pystyyn.

— Minulla on aate!

Alakuloisuus oli heti kuin poispyyhkäisty pojista. Jos kerran Aarne oli keksinyt jotakin, niin ei se, joka tässä jutussa pitemmän tikun oli vetävä, olisi ainakaan Puutiainen. Ja se oli pääasia. Hinta, millä voitto ostettaisiin, oli samantekevä.

— Kerro!

Mutta Aarne pudisti päätään.

— Ei, sitä niinä en tee, selitti hän. — Minun aikomukseni oli pysyä erossa koko tästä taistelusta Puutiaista vastaan. Mutta kun hän nyt on muuttunut ahdistetusta ahdistamaksi (meidän asemamme ei tosiaan ole tällä hetkellä kehuttava), niin arvelen, että meidän kaikkien on pinnistettävä viimeisetkin voimamme taistelun voittamiseksi.

— Hyvä!

— Se aate, jonka äsken sain, on mieletön, melkein mahdoton toteuttaa, jatkoi Aarne. — Siksi en kerrokaan sitä. En voi taata sen onnistumista. Mutta hyvässä lykyssä se tekee Puutiaisen kaikki nolaamisaikeet tyhjiksi. Ja pallikokeet menevät saman tien.

— Emmekö mene niihin lainkaan? tiedusteli Ojanen, joka tällä kertaa oli täysin yksimielinen toisten kanssa, että tästä häpeästä oli päästävä. Lähinnä se kylläkin johtui pelosta, että tuollainen kyykkiminen ja kiipeily tärvelisi kokonaan housunlahkeiden prässin.

— Tietysti menemme, vastasi Aarne. Kun poikien naamat venähtivät, lisäsi hän: — Mutta valmistautua noihin kokeisiin — sitä en minä ainakaan viitsi. Lukekoon ken tahtoo!

— Ei kukaan! Ei kukaan!

— Kuten sanottu, lopetti Aarne, on onnistumiseni epävarma. Mutta kannan yksin myös vastuun. Jos sitäpaitsi jokin keksii toisen keinon, niin sitä parempi. Pääasia, että menemme kokeisiin.

— No, saaplari, mennään vain, yhtyi Honka. — Mutta koska sinne tulee katselijoitakin, niin mennään sitten oikein univormussa.

Pojat purskahtivat raikuvaan nauruun.

— Hyvä, hyvä! Mennään univormussa.

IV.

Kun sitten määräpäivä tuli, odotti koko koulu jännityksellä kello kolmea, jolloin kokeiden piti alkaa. »Nahat», alaluokkalaiset, olivat kaikkein innostuneimpia. He nauttivat etukäteen siitä, että saisivat nähdä kerran yläluokkalaistenkin suorittavan »pallikokeita». Kahdeksasluokkalaiset yrittivät härnäillä ylimielisillä huomautuksilla. Mutta päivän sankarit, seitsemännen luokan pojat, astelivat keskellä tätä kaikkea rauhallisina, kuin eivät olisi lainkaan nähneet pilkallisia silmäyksiä, ja hymyilivät vain salaperäistä hymyään. Se pani toiset arvelemaan. Oliko noilla sittenkin mahdollisesti jotakin yllättävää mielessä?

— Aiotteko mennä pallikokeisiin? kysyttiin.

Mutta kysyjät ällistyivät aika lailla, kun levollinen vastaus oli:

— Tietysti. Kuinkas muuten?

Kahdesta kolmeen oli seitsemännellä luokalla voimistelua, mutta pojat olivat houkutelleet hyvänahkaisen lehtori Raikkaan antamaan heille lupaa. Kymmentä minuuttia yli kolmen marssivat he sitten suljetuin rivein läpi pihalle kertyneen suuren poikajoukon. Ensimmäisenä kulki Aarne Salo, päässä ruskea karvalakki, jossa oli hopeanvärinen kirjoitus »Maailmanparantaja N:o 1», kaulassa hyvin korkea kaulus ja keisarinvihreä rusetti sekä käsissä valkoiset hansikkaat. Hänen jäljessään tulivat toiset kolmimiehisissä riveissä samalla tavalla puettuina paitsi, että ensimmäisellä rivillä oli turkinpunaiset rusetit, toisella taivaansiniset, kolmannella munankeltaiset ja neljännellä kirkkaan sinipunaiset; sitäpaitsi vaihteli Maailmanparantaja-numero, viimeinen 13:s, oli Olavi Linnalla.

Suomenopettaja, lehtori Kari, vakava ja tuima herra, joka seisoi koulun ovella lehtori Järven kanssa, astui kiukkuisena poikia vastaan.

— Mitä narrinpeliä tämä on? ärähti hän Salolle. — Miksi te olette tuonnäköiset?

Aarne katsahti lehtori Järveen merkitsevästi vastatessaan:

— Emme tiedä, missä ohjessäännössä kiellettäisiin oppilaita yhdistämästä viattomia värivaihteluja yksitoikkoiseen kouluelämään.

Ja pojat marssivat edelleen.

Lehtori Puutinen hätkähti ensin nähdessään pojat. Maailmanparantajat — hm, vai oli siitä jo tullut koko luokan nimi. Se oli tietysti tarkoitettu ärsyttämään häntä. Samaten nuo hirvittävän väriset rusetit. Mutta parasta oli suhtautua niihin rauhallisesti. Hänhän se joka tapauksessa nyt oli tilanteen herra.

— On sangen ilahduttavaa nähdä, että osaatte antaa arvoa kirkkaille väreille, huomautti hän pilkallisesti. — Väriloisto — sitä onkin meidän harmaassa maassamme aivan liian vähän. Mutta asettukaa nyt paikoillenne. Pituusjärjestyksessä.

Pojat alkoivat järjestäytyä hiljaisina. Lehtori Puutinen kävi sillä välin hakemassa pinkan pahvinpalasia, joihin kuhunkin oli liimattu »Biologian alkeista» leikattuja kuvia ja kuvanosia. Tyytyväisesti myhäillen hän tarkasti päällimmäistä, johon oli kiinnitetty sivulla 113 olevan alemman kuvan toinen puoli. Mahtaisivatkohan pojat muistaa, että se kuvasi muniaan selässä kantavaa vesiludetta? Tuskin. Ja monet muut olivat vielä kovempia pähkinöitä. No, kunhan hän nyt saa näillä kokeilla poikien vastustushalun murretuksi, niin sitten voidaan harkita, mitä helpotuksia heille saattoi antaa.

Pojat tuijottivat eteensä lattiaan. Heidän huoleton mielialansa oli uhkaavasti laskenut. Eikö mitään tapahtuisikaan? Oliko Aarnen yritys siis epäonnistunut? Eikö kokeista vapauduttaisikaan? Ja niitä varten kun ei oltu lainkaan valmistauduttu!

Katselijat tirkistelivät lasiovien lävitse. Tulisiko jotakin tapahtumaan? Seitsemännen luokan kouluuntulo oli viitannut siihen. Siksipä tarkasteluinkin poikia nyt pettynein toivein, kun he seisoa toljottivat tylsinä palliensa ääressä. Pari pikku poikaa käytti odotusaikaa hyväkseen lyödäkseen vetoa siitä, »brakaaks kaapin raput Toivottomantylsän alla vai eiks ne brakaa».

— Kataja tulee jakamaan laatat, komensi lehtori Puutinen. — Yksi kullekin pallille.

Pojat huokasivat raskaasti. Viimeinenkin toivo häipyi heidän mielestään. Lehtori Puutinen kiipesi jo äärimmäisen kaapin päälle, joka oli hänen vakinainen vartiopaikkansa näissä tilaisuuksissa ja jolle ei senvuoksi pallia milloinkaan asetettu, ja veti esille kellonsa ja poliisipillinsä.

Kirottua! Pojat silmäsivät Aarneen katkerasti. Hän oli kuin olikin siis epäonnistunut.

Mutta sitä mukaa kuin Kataja yksivakaisena kulki rivejä pitkin laskien kullekin pallille pahvilaatan, häipyi katkeruus silmänräpäyksessä poikien mielestä, ja rajaton ihailu tuli sijaan.

Mitä hullua tämä oli? Tätä se siis oli? Ei, mutta se vasta oli temppu! Oikea mestaritemppu! Miten ihmeessä se oli mahdollista?

Pojat olivat purskahtaa raikuvaan nauruun, oikein riemu-ulvontaan. Mutta he pakottautuivat vakaviksi, olivathan he luvanneet sen Aarnelle. »Te ette saa ruveta nauramaan, tapahtukoon mitä tahansa», oli hän sanonut. Ja pojat olivat luvanneet. Nauramaan — ei, siihen he eivät ainakaan hairahtuisi, sen he saattoivat rauhallisella mielellä luvata. Mistä he olivat saattaneet tietää, että tällaista oli tulossa? Mutta lupaus oli lupaus, ja se oli pidettävä.

Vain ensimmäisen rivin ensimmäisen miehen, Hongan, ei tarvinnut näytellä huolestunutta. Hän oli huolestunut. Hän tuijotti eteensä pallilla olevaan kuvaan, tuijotti synkkänä ja hellittämättä. Mistäpä hän olisi tiennyt, että tuossa nyt oli se muniaan selässä kantava vesilude?

— Voin panna pantiksi vaikka ikuisen autuuteni, etten ole tuota rumilasta milloinkaan ennen nähnyt, mutisi hän itsekseen. — Se on kai leikattu jostakin muusta kirjasta, sillä olenhan minä sentään ennen maailmassa kerran pluggannut läpi tuenkin saaplarin knigan. Kuinkahan olisi, jos sanoisin sitä puutiaiseksi? He-heh. Yhtä hyvä nimityshän se on kuin jokin toinenkin.

Ja hän kirjoitti myös »Puutiainen», vakavana ja juhlallisena, kuten hetki hänen mielestään vaati.

Samassa kajahti lehtori Puutisen vihellys. Rivit alkoivat liikkua hitaasti taaksepäin.. Honka vetäytyi vastahakoisesti pallin N:o 2 kohdalle. Mutta tuskin hän oli vilkaissut sillä olevaan kuvaan, kun häneltä jo pääsi iloinen huudahdus:

— Ei mutta, tässähän se vasta, se oikea Puutiainen, onkin!

Ja hän purskahti raikuvaan nauruun. Yllätys oli niin odottamaton, ettei hän voinut hillitä itseään, vaan hohotti hurjasti kuin mielipuoli.

Lehtori Puutinen oli kalvennut. Tapahtuisiko sittenkin jotakin, joka tuhoaisi kaiken? Vai oliko tämä poikien puolelta vain yritys hämmentää kokeiden kulkua?

— Hiljaa! karjaisi hän. — Mitä Hongalla on sanomista?

Honka sai vaivoin naurunsa pidätetyksi.

— Ei paljon mitään, vastasi hän.

Jälleen kajahti merkkivihellys, ja jälleen huojuivat rivit taaksepäin.

— Ei mutta, tämä on vielä parempi! huudahti Honka purskahtaen uudelleen nauruun. Hän oli kerta kaikkiaan joutunut sellaiseen mielentilaan, ettei voinut hillitä itseään.

Nyt eivät toisetkaan enää jaksaneet pysyä rauhallisina, vaan yhtyivät nauruun. Koko käytävä oli yhtenä naurumerenä.

Lasiovien taa oli kokoutunut yhä enemmän poikia; olipa joukossa useita opettajiakin. He olivat haljeta uteliaisuudesta. Mitä oli tapahtunut? Eiväthän he olleet nähneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Mikä nauratti Honkaa ja noita toisia? Mitä tarkoittivat Hongan sanat: »Ei mutta, tässähän se vasta, se oikea Puutiainen, onkin» ja »Ei mutta, tämä on vielä parempi»?

Lehtori Puutinen ryntäsi alas kaappinsa päältä niin nopeasti kuin suinkin voi. Hän suorastaan pyöri portaita pitkin. Ja sitten Hongan luo.

— Onko Honka tullut hulluksi? Häh!

Mutta poika viittasi vain vastaukseksi pallille.

Lehtori silmäsi välinpitämättömästi pahvinpalaa, mutta samassa hän valahti aivan kalpeaksi, ja tuskan hiki kihosi otsalle.

Hirveätä! Miten tässä maailmassa? Miten tämä oli mahdollista?

Hän otti laatan käteensä nähdäkseen paremmin. Niin, kyllä se oli niin.
Siinä istui hän toisen vaimonsa kanssa jakkaralla fiikuksen alla.

Raivoissaan hän heitti laatan lattialle.

Oliko tämä onneton erehdys vai mitä?

Hän ryntäsi toisen pallin luo. Sama juttu! Siinä oli kuva hänestä nykyisen vaimonsa kanssa loikomassa ruohikossa.

Lehtori Puutisen ohimosuonet tykyttivät hurjasti. Päässä tuntui kaikki pyörivän yhtenä ainoana sekasotkuna. Yksi selvä ajatus välähti hänen mieleensä: hän oli kärsinyt tappion. Oli kuin olikin. Ja vielä tällaisen tappion!

Sanaa sanomatta hän asteli rivejä pitkin kiinnittämättä huomiota poikien voitonriemuisiin katseihin.

Vain ensimmäisellä pallilla oli hänen »Biologian alkeista» leikkaamansa kuva. Muut kaikki olivat amatöörivalokuvia tai valokuvanosia hänestä eri tilaisuuksissa, kaikki jo kauan sitten otettuja. Toiset kokokuvia, toiset vain jalkoja tai syleileviä käsivarsia. Toiset taas eri kuvista yhteen, sommittelemalla saatuja mielettömiä kohtauksia.

Mutta — miten ihmeessä…?

Lehtori Puutinen heräsi ajatuksistaan, kun ovelta kajahti lehtori
Järven täyteläinen ääni:

— Mitä komediaa täällä näytellään?

Ah niin, pallikokeet! Tappio! Pojat!

Kohdatessaan poikien riemuitsevia ja ilkkuvia silmäyksiä hän ymmärsi: tämänkin hävyttömän tempun takana olivat nuo rakkarit. Taaskin ja aina vain he!

— Menkää luokkaanne odottamaan rehtoria ja minua! ärähti hän raivosta tulipunaisena. Tätä saisivat pojat katua! Tästä tällaisesta täytyi tulla loppu!

Poikia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Nauraen ja hurraten he ryntäsivät ylös portaita.

Se oli temppu! Oikea taikatemppu, joka kannatti nähdä ja elää mukana. Tulkoon nyt perästäpäin mitä hyvänsä, sen saattoi ottaa iloisin mielin vastaan!

Voitto, voitto!

Kun he olivat tulleet luokkahuoneeseen, sulki Aava oven perässään ja sanoi lyhyesti:

— Olemme voittaneet. Se riittää meille. Ei yhtään kysymystä nyt. Tulkaa illalla kahdeksalta meille, jok'ainoa. Aarne selittää silloin kaiken. Nyt odotamme ääneti, mitä tuleman pitää. Ei sanaakaan. Verstanden?

Pojat nyökkäsivät ja istuutuivat paikoilleen. Kiihtyneet mielet rauhoittuivat vähitellen. Vain silloin tällöin levisi jonkun kasvoille myhäily, jonka muisto äskeisestä houkutteli esille.

Olavi Linna istui paikoillaan tarkaten sivullaan istuvaa Aarne Saloa, päivän sankaria. Tämä oli painanut nyrkit ohimoilleen ja tuijotti eteensä. Millainen poika! Olavi tunsi luokan Jokamies-ihailun tarttuvan itseensä. Siinä oli poika, jonka pelkästä toveruudesta kannatti ylpeillä! Hän, tulokas, oli yhtä vakuutettu kuin kaikki toverinsakin heidän taistelunsa oikeutuksesta. Olihan noiden »pallikokeiden» tarkoitus ilmeisesti ollut heidän nöyryyttämisensä. Ja nöyrtyä — jo sitä ajatusta vastaan nousi hänen sydämensä kapinaan. Kaikkea muuta ehkä, mutta ei nöyrtyä!

Siksi oli hänestä Aarne Salo päivän sankari.

Kului runsas puolituntinen — pitkä kuin iäisyys — ennenkuin ovi aukeni.
Tulijoita oli neljä: rehtori Kuusinen sekä lehtorit Järvi, Kari ja
Puutinen.

Rehtorin ilme oli harvinaisen vakava, melkein ankara, kun hän aloitti:

— Varoituksestani huolimatta olette te siis antautuneet vallattomuuksiin. Se surettaa minua.

Pojat istuivat jäykkinä. Eiväthän he olleet tahtoneet pahoittaa hyvän rehtorinsa mieltä. Mutta eikö rehtorikin puolestaan olisi voinut ymmärtää, että kaikki oli tähdätty Puutiaista vastaan ja oli vain hänen sekä luokan välistä yksityistä kamppailua?

— Pankaa ne lakit päähänne, käski rehtori.

Pojat tottelivat. Ja siinä he sitten istuivat, nuo »maailmanparantajat», kaikessa väriloistossaan. Rehtori katsoi heitä, toista toisensa jälkeen.

— Luuletteko te näyttävänne nyt miehekkäiltä? tiedusti hän. Sitten hän lisäsi hermostuneesti: — Narrin puku tuo on. Sopisi kenties sirkukseen, mutta ei kouluun. Ei tällä asteella saisi enää tapahtua tällaista.

Aava oli noussut seisomaan lakki kädessä.

— Jaha, Aavako on taas luokan asianajaja? No, mitä sinulla on sanottavana puolustukseksenne? kysyi rehtori hieman ivallisella äänellä.

— Minä en aio puolustautua, vastasi Aava. — Minä pyydän selittää.

— Selittää! kivahti lehtori Puutinen menettäen malttinsa.

Mutta rehtori viittasi suuttuneen opettajan vaikenemaan.

— No, ala, kääntyi hän sitten Aavaan.

— Me emme ole esiytyneet tässä puvussa koulussa muulloin kuin äskeisissä »kokeissa», selitti Aava. — Niihin emme epäilleet tulla siinä, koska se mielestämme sopi noiden »kokeiden» kanssa yhteen. Lakkiimme on kirjoitettu »Maailmanparantajat». Se on se nimitys, jolla lehtori Puutinen on suvainnut mainita meitä koulun ulkopuolella oleville henkilöille. ‒ ‒ Te sanoitte, herra rehtori, että yllämme on narrinpuku, joka ei sovi kouluun. Siinä me kaikki olemme samaa mieltä kanssanne. Mutta me tulimmekin siinä narrinpeliin, joka ei liioin sovi kouluun.

Järvi ja Kari vaihtoivat keskenään merkitsevän silmäyksen. Lehtori Puutinen oli jälleen kuohahtanut, mutta rehtorin katse pakotti hänet vaikenemaan.

— Sinä käytät rohkeita käänteitä, Aava, sanoi rehtori. — Luulen sinun tällä kertaa erehtyvän asemanne suhteen. Te ette tällä hetkellä ole tuomareita, vaan syytettyjä.

Istu.

Aava istuutui kohauttaen olkapäitä.

— No, ja mitä teillä on sanottavana tästä kokoelmasta? kysäisi rehtori viitaten pöydälle asettamaansa pahvilaattapinkkaan. — On ehkä varminta, että Kataja, jolla ei ole niin paljon retoorisia lahjoja, vastaa tällä kertaa luokan puolesta.

Kataja nousi kalpeana.

— Ei mitään, vastasi hän. — Tsiikaa böndiä, kuiskasi Paasio. — Sano, et ne oli kivoja.

Rehtori rypisti otsaansa.

— Mitä Paasiolla on sanomista? tiukkasi hän.

— Minä tuumasin vain, että minusta ne olivat kivoja, vastasi Paasio. —
Ja niin minä luulen jokaisen meinaavan, joka on ne nähnyt.

Lehtori Puutinen lehahti tummanpunaiseksi. Pojat eivät voineet olla hymyilemättä. Järven ja Karinkin kasvoilla näkyi jotakin hymyn tapaista. Vain rehtori säilytti horjumattoman tyyneytensä. Hän viittasi Paasiota istumaan käskevällä kädenliikkeellä, niinkuin hänellä oli tapana tehdä, kun jokin lause ei hänen mielestään ansainnut vastausta. Sitten hän kääntyi uudelleen Katajan puoleen:

— Tahdotko sinä siis väittää, ettet tiedä, miten tämä pinkka tuli jaetuksi oikean asemesta?

— Kyllä, vastasi Kataja lujasti.

— Ajattelehan hiukan tarkemmin, kehoitti rehtori. — Lehtori Puutinen tarkasti luonnontieteellisessä salissa koepinkan kolmen tienoissa. Hän toi sen neljännestä yli kolmen sinun käsiisi ja on vakuutettu, ettei sillä välin kukaan ole voinut pujahtaa hänen ohitseen luonnontieteelliseen saliin, jossa pinkka oli. Mutta kun sinä jaoit tovereillesi koelaatat, olivat ne vääriä. Miten sinä selität sen?

— Minä en tiedä, miten se on mahdollista, vastasi Kataja kalmankalpeana. — Minä jaoin sen pinkan, jonka lehtori Puutinen minulle antoi. Valehteleminen ei ole minun vakaumukseni mukaista. Mutta ellei minua uskota, niin…

— No, no, rauhoitti rehtori, en minä tahdo epäillä sinun sanojasi.
Minähän vain kysyn. Lehtori Puutinenkin on sitä mieltä, ettet sinä ole
syyllinen. Hän sanoo seuranneensa sinua tarkoin, kun jaoit laatat.
Mutta silloin on sen täytynyt olla joku tovereistasi.

Kataja pudisti innokkaasti päätään.

— Ei, sanoi hän. — Me voimme näyttää toteen, että olimme kaikki yhdessä kello kahdesta alkaen. Kymmentä yli kolmen olimme koko luokka pihamaalla, sen voi koko koulu todistaa, ja neljännestä yli olimme luonnontieteellisen osaston käytävässä eikä ainoakaan meistä senjälkeen poistunut lehtori Puutisen näkyvistä, ennenkuin hän itse käski meidän tulla tänne.

— Mutta, väitti rehtori, kun luonnontieteelliseen saliin ei ole tunkeuduttu myöskään ikkunoista, niin miten on tämä vaihto ollut mahdollinen?

Katajan ainoa vastaus oli pään pudistus. Mistäpä hän tiesi?

Rehtori ryhtyi neuvottelemaan toisten opettajien kanssa.

Sitten hän jälleen kääntyi luokkaan sanoen:

— Katsoen siihen vallattomuuteen, johon luokka on tehnyt itsensä syypääksi, saa jokainen teistä tunnin jälki-istuntoa. Tämä on vain varoitus, joka toivottavasti saa teidät ymmärtämään asemaanne oikeammin. Saatte mennä.

Pojat lähtivät kiirettä pitämättä.

Pihalla oli puoli koulua odottamassa.

— Stikkaskos Puutiainen muikkarin? utelivat kuudesluokkalaiset, kun nuo kolmetoista marssivat ohi — tällä kertaa vailla »univormua».

— Stikkashan se houna, vastasi Honka ohimennen. Lehtorit Järvi ja Kari lähtivät yhdessä koulusta.

— Usko pois, sanoi Järvi katsellessaan edellä hiljaisina kulkevia seitseniäsluokkalaisia, kyllä noilta munkeilta pääsee hörönauru, kun he pääsevät suojaavan nurkan taa.

— Voi olla.

— Mitä sinä arvelet tästä kaikesta? tiedusteli Järvi.

Lehtori Kari hymyili läpikuultavaa hymyään eli — kuten pojilla oli tapana sanoa — hymyä ryppyjen alla.

— Taitavasti järjestetty, kieltämättä. Ja nolo juttu Puutiselle.

Järvi nauroi.

— Niin, ajattelehan, sanoi hän. — Siellä oli joukossa sellaisiakin kuvia, jotka saivat rehtorin rypistämään paheksuvasti otsaansa. Puutinen yritti kyllä selittää, ettei noita kohtauksia milloinkaan ollut tapahtunut ja että kuvat olivat vain taitavia kopiopetoksia. Mutta ei ollut vaikea nähdä, ettei rehtori tullut vakuutetuksi. Mitä itse kujeeseen tulee, olivat seitsemäsluokkalaiset tietysti sen takana, vaikka heidän onkin onnistunut lakaista jälkensä näkymättömiin. Uskalias temppu se oli. Mutta — näin meidän kesken sanottuna — ei lainkaan hullumpi karrikatyyri noista järjettömistä paloiteltujen kuvien tuntemiskokeista. Ja kun vain ajattelen, että Puutinen itse juhlallisin ilmein toi juuri tuon kuvakokoelman poikien tutkittavaksi, en voi olla nauramatta.

Lehtori Karikin hymähti. Hetken aikaa ääneti käveltyään virkahti hän:

— Niin, nokkelia poikia, nuo seitsemäsluokkalaiset, kieltämättä. Mutta ajattelehan, mitä he saisivatkaan aikaan, jos he käyttäisivät johonkin vakavaan tuon nokkeluuden ja innon, jonka he nyt tuhlaavat vallattomuuksiin.

Luokka oli kokoutunut Aavan huoneeseen. Se oli täynnä tupakansavua. Mutta se ei suinkaan häirinnyt suurenmoista mielialaa. Pöydällä oli sitäpaitsi joukko pulloja ja laseja, joiden avulla sopi koroittaa tunnelmaa, jos se pyrki alenemaan.

Päivän tapahtumat oli käyty yksityiskohtaisesti lävitse. Kuvia myöten.
Hurrattu voiton kunniaksi. Hurrattu Aarnelle, voittajalle. Hurrattu
Aavalle, puhujalle.

Kun tunnelma oli saavuttanut huippukohtansa, latasi Laurila toisten seuratessa esimerkkiä piippunsa ja sanoi sitten:

— No, Aarne, salat julki!

Puhuteltu nyökkäsi myöntäen, mutta epäröi kuitenkin vielä, ennenkuin alkoi:

— Oikeastaan minua kaduttaa, että olin niin perusteellinen. Vähemmänkin järeä tykistö olisi riittänyt. Nyt tuli lehtori-parkaa kolhittua vähän liiemmältikin.

— Ei me olla sinun rippi-isiäsi, ärähti Paasio. — Niin että älä näyttele katumusta. Hyvin se oli tehty. Juuri tarpeeksi, mutta ei liikaakaan. Anna tulla!

— Asia on yksinkertainen, aloitti Aarne. — Siellä voimistelusalin pukuhuoneessa pälkähti päähäni, että koepinkka olisi kähvellettävä tai vaihdettava toiseen. Kysymys oli vain sen järjestämisestä. Oli ainoastaan yksi tie: ikkuna. Mutta ei luonnontieteellisten salien ikkunoista mikään, sillä silloin se olisi tullut ilmi. Siis tyhjän huoneen ikkuna oli ainoa mahdollinen. Sitähän oli ajateltu toverikunnan kirjastohuoneeksi. Siitä tein asian ja sain vahtimestarilta puoleksi tunniksi koko sen puolen avainnipun. Irroitin huoneessa nopeasti liimapaperit ikkunasta, mutta niin ettei sitä helposti erota, ja avasin haat. Sitten painoin huoneesta luonnontieteelliselle puolelle vievän oven avaimesta jäljennöksen vahaan, jonka mukaan saatoin teettää oman avaimen. Niin oli se puoli neljännestunnissa valmis.

— Mainiosti ajateltu, innostui Rimpi. — Mutta milloin pinkkojen vaihto tapahtui?

— Heti kolmen jälkeen, kun me olimme tulleet käytävään. Vaihtaja oli valmiina huoneessa ja jäi sinne myöskin, kunnes kaikki äänet olivat koulurakennuksessa vaienneet.

— Ei hullummin, kiitti Aava. — Mutta entäs tuo salaperäinen vaihtaja?

— Se oli muuan tyttö, vastasi Aarne vältellen.

— Tyttö!

Pojat tuijottivat Aarneen ällistyneinä.

— Niin, eräs tyttö vain, jota teistä ei ainoakaan tunne.

— Vahinko, huomautti Terä. — Mutta pojat, olkaamme gentlemanneja: sen tytön malja!

Kolmetoista lasia tyhjeni.

— No, entäs ne mukavat kuvat? tiedusteli Ojanen.

— Jaa, pojat, niissä se suurin vaiva olikin, vastasi Aarne. — Tulin pian siihen tulokseen, ettei pelkkä kähveltäminen ollut kylliksi. Oli hankittava toisia samanlaisia pahvilaattoja sijaan. Viidesluokkalaiset ovat valmistaneet alkuperäiset. Heiltä sain noin vain ohimennen tietää laattojen suuruuden ja pahvilajin. Itse kuvista huolehti muuan tätini, jolle niitä oli vuosien kuluessa kertynyt. Hän oli kyllästynyt niihin, ja minä tein hänelle palveluksen, vapautin hänet niistä. Päähäni pälkähti järjestää meille aiottujen sijaan Puutiaiselle muistojen pallikokeet, koko- ja osakuvineen. Kun kokoelmassa oli mielestäni muutamia aukkoja, täydentelin niitä mielikuvitukseni ja kykyni mukaan. Olen, näettekös, hieman harrastellut valokuvaustakin. Siinä koko juttu!

— Se onkin mainio juttu, innostui Olavi Linna. — Vaatimattomasti kerrottu, mutta paras, mitä olen kuullut!

— Tsiikaa, tulokasta, mutisi Paasio puoliääneen. — Innostus siskoon innostuttaa myöskin veljeen. Nuo iltakävelyt myllertävät miehen mieltä. Mutta oikein se oli sanottu, tuo — kaikesta huolimatta.

— Tosiaan, Aarne, lausui Laurila, tällä kertaa sinä olet voittanut itsesi. Vielä kerran, pojat, kolminkertainen eläköön-huuto Aarnelle, johtajallemme, ja päälle kolminkertainen malja!

— Eläköön! Eläköön! Eläköön!

V.

Taistelu lehtori Puutista vastaan ei päättynyt tähän. Pojat huomasivat pian, ettei »pallikokeiden» surkea loppu johtanut toivottuun tulokseen. Lehtori Puutinen ei näyttänyt ajattelevankaan peräytymistä. Pikemminkin hautoi hän kostoa. Ja niin päätettiin taistelua jatkaa.

Eräänä iltana luokka sitten kokoutui pieneen kahvilaan linjoille. Seurasta puuttuivat vain Laurila ja Mustala, jotka olivat hoitelemassa tapahtumien nyörejä kaupungilta käsin, ja Saarelainen, jonka oli ollut mentävä veljensä vihkiäisiin. Paasio puolestaan edusti kahvilassa »toimeenpanevaa valiokuntaa».

Pöydillä oli höyryäviä kahvikannuja. Mutta tunnelma ei ollut lainkaan niin hyvä kuin tavallisesti luokan kokouksissa. Pojat istuivat siellä täällä vaiteliaina.

— No, mutta juokaa kahvia, pojat! huudahti Aarne. —Tehän olette vallan surkean näköisiä. Tahdotteko lisää leivoksia?

Toiset vaikenivat, mutta Terä kiirehti vastaamaan:

— Kiitos vain. Eivät ne taitaisi haitaksi olla.

Aarne soitti. Nuori tarjoilijatar ilmestyi näkyviin.

— Tuo lisää leivoksia, Emmi. Mutta vain parhaita.

— Nätti likka, huomautti Terä, kun tyttö oli mennyt. — Minä alan jo ymmärtää, miksi sinä, Jokamies, olet valinnut juuri tämän mörskän hovikahvilaksesi.

Puhuteltu ei vastannut, kääntyi vain tuijottamaan ulos ikkunasta.

Ulkona satoi. Lumiräntää putoili hiljalleen taivaalta. Katu läpi lumisateen kelmeästi loistavine lyhtyineen teki lohduttoman vaikutuksen.

Mielialakin oli lamassa. Luokan keskuudessa oli tänään ensi kertaa pitkistä ajoista vakavasti riidelty. Kun Paasio oli esittänyt »toimeenpanevan valiokunnan» ehdotuksen taistelun jatkamistavasta, oli Linna, tulokas, ollut kyllin röyhkeä ilmoittaakseen pitävänsä sitä erittäin sopimattomana. Se nyt ei olisi vielä merkinnyt mitään. Mutta pahempaa oli, että Kataja ja Aava olivat heti asettuneet hänen puolelleen, ja siten oli asia joutunut äänestyksen alaiseksi. Kun Aarne toimi puheenjohtajana, jäi ratkaisu riippumaan hänestä, äänet jakautuivat näet tasan. Ja hän ratkaisi »toimeenpanevan valiokunnan» hyväksi. Siten oli luokan päätökseksi tullut, että tänä iltana oli ryhdyttävä uuteen hyökkäykseen Puutiaista vastaan.

Aarne oli yrittänyt lepyttää vastapuolen mieliä kutsumalla koko luokan vieraakseen kahvikesteihin tänne. Samalla olisi heillä mainio tilaisuus seurata läheltä tapahtumien kulkua, niiden näyttämöksi oli näet tällä kertaa valittu vinottain vastapäätä oleva lehtori Puutisen talo. Paljon hän ei kuitenkaan ollut sillä voittanut. Kataja oli pysynyt yhtä loukkautuneena, Aava hymyili yhtä ivallisesti, ja Linnan ilme oli yhtä hämmästynyt.

Aarne oli tyytymätön. Tyytymätön kaikkeen. Ja ennenkaikkea tyytymätön itseensä.

Hän ei ymmärtänyt itsekään, miksi oli asettunut »toimeenpanevan valiokunnan» puolelle. Kujehan ei ollut varsin sukkela, vieläpä saattoi hipoa sopivaisuuden ja sopimattomuuden rajaa, ellei mennyt sen ylikin — siinä hän oli samaa mieltä Linnan kanssa. Mutta sittenkin… Kenties hän olisi äänestänyt vallan toisin, jos hylkäysehdotuksen olisi tehnyt joku muu, Aava tai Kataja tai Saarelainen tai Terä tai vaikkapa vain Ojanen. Mutta Linna! Hän ei osannut selvittää, miksi tuon umpimielisen, vain silloin tällöin riehahtavan Linnan pelkkä olemassaolo ärsytti häntä jollakin tavalla. Lahjakas poikahan se tuntui olevan ja melko hyvä toverikin. Mutta kuitenkin… Viimeksi tänään koulusta tultua hän oli riidellyt Annikin kanssa Linnasta. Hän oli kieltänyt siskoaan jatkamasta kävelyjään tuon tulokkaan kanssa.

— Miksi? oli Annikki tiukannut.

— Muuten vain. Minä en tahdo. Ole vaikka kenen muun toverini kanssa.
Vaikka Paasion tai Ojasen tai vaikkapa Terän…

Annikki oli lehahtanut punaiseksi.

— Tai vaikkapa yksi Heinämaan kolmesta heilasta — niin kai sinun mielestäsi? oli hän ivannut.

— Vaikkapa vain. Ellet lopeta juoksuasi tuon tulokkaan kanssa, kerron äidille.

Aarnea oli heti kaduttanut halpamainen uhkauksensa. Mutta Annikin itsepäisyys yllytti häntä. Eikä hän ollut tahtonut alentua enää peruuttamaan sanojaan, kun oli kerran tullut ne sanoneeksi.

— Kerro, kerro, oli Annikki huudahtanut, mutta mitään et siitä hyödy!
Minä olen jo kertonut äidille.

Sisaren ääni oli ollut niin härnäävä, että Aarne oli menettänyt viimeisenkin hivenen hillitsemiskykyään ja vastannut kiivaasti:

— Jos lienet kertonut, niin aina tuota jotakin löytänen lisää kerrottavaa!

Annikki oli jäänyt tuijottamaan veljeensä ällistyneenä.

— Tuoko on nyt sitten sitä sinun ylistämääsi seitsemäsluokkalaisten toverihenkeä? oli hän sitten kysynyt.

— Toverihenkeä? Tulokas hän on, tuo sinun kavaljeerisi. Tulokas seitsemännen luokan keskuudessa! Ei mikään toveri!

Ja niin he olivat eronneet.

Istuessaan siinä pimeälle kadulle tuijottaen Aarne katui sydämestään koko sananvaihtoa ja olisi ollut valmis antamaan paljonkin, jos olisi saanut sanansa takaisin. Tuolla seläntakana se nyt istui, tuo tulokas, silmissään yhä sama kysyvä katse, joka oli koko päivän kiusannut häntä, Aarnea, kenties vieläkin enemmän kuin Aavan ja Katajan selvät paheksunnan osoitukset. Mikseivät nuo pojatkin nyt sitten saattaneet olla vähemmän tarkkoja niiden keinojen valintaan nähden, joilla taistelua Puutiaista vastaan jatkettiin?

Sen minä vain sanon, puhkesi Honka äkisti pauhaa maan, että hölmöjä te olette, kaverit, kun mökötätte siinä kuin mitkä vanhat lehmät. Tsiikatkaas nyt esimerkiksi tota Katajaa. Huh!

— No, sanos muuta, yhtyi Paasio. — Tahtoo tässä vallan vetää naaman pleekiksi, kun vain vilkaisee Yrjänän mustaan muotoon. Sanokaas, pojat, mitä hän eniten muistuttaa tolla päällä ollessaan.

— Sananmukaisesti »Siveellistä selkärankaamme», jota on satutettu, esitti Heinämaa.

— Roskaa! torjui Paasio. — Minun mieleeni hän johtaa ilmielävänä Kortti-Jaskan. Etkö saattaisi edes olla kampaamatta peenaa keskelle kalloasi, Yrjänä? Ja heitä hiivattiin se fimtsikan tukkarasva! Sääli nyt sen verran täiparkojasi. Saattavat taittaa koipensa liukkaalla jäällä. Emmekä mekään tässä vielä ole kyllin kypsiä papin puheita tarvitaksemme.

— Eivät nekään taitaisi olla meille tarpeettomia, virkahti Linna yksinäisen pöytänsä äärestä.

— Kas, kas, tulokasta, riehahti Terä. — Aamupäivän menestys on kai noussut päähäsi. Senkin eripuran kylväjä!

Olavi Linna silmäsi puhujaa kylmän arvostelevasti. Kirpeä letkaus pyöri hänen huulillaan, mutta sitten hän tyytyi sävyisästi huomauttamaan:

— Jokainen toimii ymmärryksensä ja muutamat vielä vakaumuksensakin mukaan.

Pojat höristivät korviaan. Tuo tulokas valmisti heille yhä useammin pieniä yllätyksiä. Hän ei loppujen lopuksi tainnut ollakaan se tyhmä nahjus, joksi he olivat häntä ensi silmäyksellä luulleet. Hänessä oli kieltämättä annos pippuriakin.

— Vakaumuksensa? matki Terä. — Hören sie Kameraden? Hän höpisee vakaumuksestaan. E-hei, hyvä mies, parasta on, ettet rupea ratsastamaan Katajan aasilla. Viisainta on sitäpaitsi, että tuollainen tulokas pitää tyhmät vakaumuksensa yksin omaa tyhmää itseään varten.

Mutta nyt puuttui Kataja puheeseen:

— Anna sinä, Terä, Linnan olla rauhassa. Hänen vakaumuksensa ovat joka tapauksessa sellaisia, että sinun kannattaisi katsoa, eiköhän niissä mahtaisi olla jotakin sinullekin sopivaa. Ja kun tässä kerran on tullut vakaumuksista puhe, niin katson velvollisuudekseni vielä kerran vakavasti huomauttaa minun vakaumukseni olevan, ettei meidän pitäisi jatkaa tällä tavalla taistelua lehtori Puutista vastaan.

— Aamen! hihkaisi Paasio, kun Kataja lopetti. — Aamen loppis,
Körtti-Jaska, mee omaan koppiis!

Sitten hän kääntyi kiukkuisena Aavaan:

— Mitäs siinä griinaat? Et sinä niin vietävän kaunis muutenkaan ole, senkin irvileuka!

Keskustelu oli saamassa vaarallisen käänteen. Aarne katsoi parhaaksi puuttua siihen, ennenkuin olisi myöhäistä pelastaa tilannetta.

— Antakaa tuon olla, pojat! Toverit, me emme saa jatkaa tällä tavoin! Muuten on pian koko toveripiirimme hajalla. On valitettavaa, että tämä lukukausi on alkanut näin onnettomin entein. Mutta nyt on meidän pidettävä huolta, ettemme jatka samalla tavalla. Itsehillintää ja oikeaa toverihenkeä vaaditaan meiltä jokaiselta, jos mielimme säilyttää seitsemännen luokan yksimielisyyden, joka on meidän voimamme, meidän ainoa mahtimme. Aiommeko me sen nyt hävittää yhtämittaisin riitelyn ja turhin kinastuksin?

— Sanos muuta, tarttui Aava puheeseen. — Mutta älä sitten anna puoluelaistesi tuossa reuhata.

— Älä viitsi jatkaa, Aava, ja heittäkää te toisetkin nurjamielisyys nurkkaan! huudahti Aarne. — Olkaa mitä mieltä hyvänsä tämäniltaisesta yrityksestämme, mutta muistakaa, että se on luokan hyväksymä. Ja luokan päätöksiin on aina ennenkin täytynyt meistä jokaisen yksityisen alistua. Olisi ikävää, jos asia menisi niin pitkälle, että luokan olisi pakko yhteydestään erottaa se, jota saamme kiittää kaikista näistä riitaisuuksista.

Mutta se oli jo liikaa Aavalle. Hän hypähti pystyyn säihkyvin silmin.

— Ei mutta! huusi hän. — Niinkö pitkälle on jo tultu? Me emme ole kieltäytyneet alistumasta luokan päätökseen — mitä sinä sitten enää siitä laulat? Meidän pitäisi kai luopua arvostelemastakin suunnitelmianne. Mitä muuta mahtava enemmistö meiltä kenties vielä vaatii antaakseen meidän olla rauhassa? Kai meidän pitää hurratakin neronleimauksellenne saavuttaaksemme uudelleen kansalaisoikeutemme? Vai? Tai jos luokkaa haluttaa päästä eroon vastaanhangoittelevista, niin ei minulla puolestani ole lähtöä vastaan.

Hän aikoi myöskin täyttää uhkauksensa, mutta Aarne asettui oven eteen.

— Ei, hyvä veli, sinä et lähde minnekään, sanoi hän.

— Sinä ymmärsit minut väärin. Alusta loppuun saakka. Sitäpaitsi en minä tarkoittanut sinua. Sinähän olet ollut yksi meistä alusta alkaen.

Linna oli kalvennut. Viittaus oli siksi selvä, ettei hän voinut olla ymmärtämättä, ketä Aarne tarkoitti.

— Minun tähteni ei luokan tosiaan tarvitse ryhtyä pakkokeinoihin, hymähti hän katkerasti, työnsi syrjään Aavan pidättävän käden ja jätti huoneen.

Jos mieliala oli jo ennen ollut raskas, kävi se nyt kerrassaan painostavaksi. Aavan ja Katajan kasvot ilmaisivat kyllin selvästi, mitä he arvelivat Linnan karkoituksesta. Toisetkin näyttivät tuumivilta ja pysyttelivät äänettöminä. Useimmista tuntui kuin olisi tulokas jättänyt tyhjän paikan jälkeensä.

— Nyt sinä menettelit omavaltaisesti, virkahti Kataja Aarnelle. — En usko monenkaan hyväksyvän Linnan karkoitusta. Saat sen kuitenkin ennenpitkää peruuttaa.

Aarne ei vastannut mitään. Huoneeseen tuli hiljaista. Äänettömyyden keskeytti vihdoin Paasion huudahdus:

— No nyt, kaverit, näytelmä alkaa!

Valot sammutettiin, ja pojat keräytyivät ikkunain ääreen koettaen terästää silmiään nähdäkseen yli kadun.

Ulkona oli jo aivan pimeää, kello kävi yhtätoista. Räntäsade jatkui, niin että oli melkoisen vaikeaa erottaa, mitä kadun toisella puolella tapahtui. Juuri sillä kohdalla palava kaasulyhty auttoi kuitenkin näkemään lehtori Puutisen talon ulko-oven ja lähimmän ympäristön.

Katua pitkin läheni nopeaa vauhtia halkoreki. Se olisi tähän tavattomaan aikaan muutenkin herättänyt huomiota, mutta lisäksi hevonen ei kulkenut käymäjalkaa ajurin astellessa sivulla, vaan ajaja istui kuorman päällä hoputtaen hevosta yhtä mittaa ravaamaan. Lehtori Puutisen talon kohdalla reki pysähtyi, ja hetkistä myöhemmin oli ajuri soittamassa ovikelloa.

Hän sai kauan rimputtaa, ennenkuin ulko-ovi avautui ja kynnykselle ilmestyi lehtori Puutinen.

— Mitä vietävää te haluatte? tiuskasi hän.

— Tuota… mitäkö haluan… tuota? ihmetteli ajuri.

— Tehän se olette… tuota… halunnut, tiemmä.

— Minä? Halunnut? Mitä minä olen muka halunnut?

— Niinpä kai… klapeja… tiemmä, vastasi ukko viitaten kuormaan. —
Klapeja… tuota… ja vielä tällaiseen aikaan…

— Klapeja? Oletko hullu, ukko. Minäkö tilannut klapeja? Sen sinä valehtelet! Laita luusi täältä ja pian!

— Vai valehtelen… tuota… sen herra… tuota… itse valehtelee. Te olette… tiemmä… lahtari Puu——, Puu — —?

— Lehtori Puutinen, oikaisi lehtori kiukkuisesti, minä olen lehtori
Puutinen!

— Jaa… tuota… niin oikeen. Mistäs herra arvas? myönteli ukko. — Tuota… herra itse soitti… tuota… soitti ja tilas kuorman. Sanoitte… tuota… tulleenne just kotiin… tuota… mistäs se nyt olikaan? Ulkomailta se vain oli. Pimeään… tuota… pimeään ja kylmään taloonne. Muuten ei olis… tuota… meiltä lähetettykään, tiemmä. Eikös herra muista?

— En, en muista! räjähti lehtori Puutinen. — En muista enkä ole tilannut enkä ole palannut mistään ulkomailta enkä siedä, että tuollainen lurjus tulee keskellä yötä häiritsemään kotirauhaani! Ja nyt laittaudu matkoihisi, senkin vietävä, muuten annan sinut poliisille!

— Vai poliisille? riehahti ukko niin kiivaasti, että parissa naapuritalossa availtiin ikkunoita. — Tuota… poliisille minut? Kyllä… tuota… te olette hävytön ihminen… Narrata… tuota… ensin ihmisiä… tuota… tähän aikaan liikkeelle ja olla… tuota… sitten vielä hävytön. Vai minut… tuota… poliisille? Teidät tässä… tuota… pitäisi poliisille jättää, tiemmä! pauhasi ajuri vielä kuormalle kiivetessään. — Te… tuota… te lahtari Puu————, Puu————!

Piiska vingahti, ja halkokuorma lähti äkisti liikkeelle.

— Lehtori Puutinen! karjui lehtori vielä ukon jälkeen ja kiskaisi sitten ovensa kiinni niin kiukkuisesti, että ikkunat helisivät.

Pojat olivat nauraen seuranneet tapahtumaa. Kun kuorma oli kadonnut näkyvistä, sytytettiin valot jälleen.

— Paukka, miten ihmeessä te saitte tuon miehen liikkeelle tähän aikaan? tiedusteli Rimpi.

— Jaa, hiivatin vaikealta se alussa näyttikin, selitti Paasio mahtipontisesti. — Mutta kun alku selvisi, kävi kaikki muu kuin tanssi vain. Näettekös, tarvittiin vain, että Laurila puettiin rengin pukuun ja hevonen otettiin hänen setänsä halkoliikkeestä.

— Laurila? Tahdotko väittää, että tuo ukko oli Juristimme? ällistyivät pojat. Heidän oli ensi hetkessä vaikeaa käsittää sitä. Sellainen mahdollisuus ei ollut pälkähtänyt heidän päähänsäkään.

— Juristi oli mainio! innostui Rimpi, kun ensimmäisestä hämmästyksestä oli päästy.

— Ei lainkaan hullummin, tunnusti Aavakin.

Neljännestunnin kuluttua oli Laurila toverien seurassa

— Mustala on luvannut pitää lopuista huolen, selitti hän. — Minä olenkin jo aika väsynyt. Se kävi vähin sekä hengen että ruumiin voimille.

— Eikö kukaan yrittänyt pidättää sinua matkallasi? tiedusteli Ojanen, kun kiittelyt olivat ohi.

— Ei pahasti, vastasi Laurila. — Pari työmiestä tahtoi kyllä välttämättä tietää, miksi olin halkokuormineni niin myöhään liikkeellä. Mutta selvisin heistä helposti. Kirosin vain herrojen oikkuja ja miten he tässä maailmassa saavat rahalla vaikka köyhän miehen sielun.

— Hyvä!

Hetkistä myöhemmin kuulutti Paasio:

— Sammuttakaa valot! Numero kaksi on astunut näyttämölle. Kaasujohtomonttööri — saan esitellä — kutsuttu korjaamaan Puutiaisen talossa puhjennutta kaasuvuotoa.

— Äsh, murahti Aava puoliääneen, tuo nyt ei ole muuta kuin lapsellista ja tökeröä. Se on, ellen erehdy, sinun osasi näistä keksinnöistä, Paukka?

— Anna olla, oli äreä vastaus. — Sinulle, senkin hiivatin harmaanaama, saatan ensi yönä lähettää lahjaksi hirttonuoran, jos se on paremmin mieleesi!

Pieni mies oli pysähtynyt lehtorin oven taa, mutta hän sai soittaa vielä kauemmin kuin ajuri, ennenkuin lehtori Puutisen pyöreä hahmo näyttäytyi oviaukossa. Monttööri yritti sanaa sanomatta sisään, mutta lehtori työnsi hänet kiivaasti takaisin.

— Kutsuttu? kajahti lehtorin kiukkuinen ääni. — Kuka on kutsunut? En ainakaan minä! Kaasujohtoako korjaamaan? Se ei ole epäkunnossa. Mutta teidän järkenne taitaa olla. Montteeratkaa sitä mielenne mukaan!

Tiehenne täältä!

Pieni mies ei kuitenkaan säikähtänyt, vaan ryhtyi selittämään jotakin innokkaasti hiljaisella äänellään. Lehtorin ilmeinen raivo näytti haihtumistaan haihtuvan. Lopulta hän taputti pientä miestä ystävällisesti olalle.

— Narrausta, sanotte? Saattaapa olla, saattaapa olla. Hyvää yötä vain, ystäväiseni.

Ovi sulkeutui, mutta hetken kuluttua ilmestyi lehtori uudelleen näkyville. Kun hän sitten poistui, loisti ovella valkea paperiarkki.

— Ei ole vaikeata arvata, mitä tuossa paperissa seisoo, huomautti Aava, kun pojat katsahtivat kummissaan toisiinsa. »Tänne ei ole kutsuttu ketään. Älkää vaivautuko soittamaan ovikelloa!» tai jotakin sinnepäin. Puutiainen ryhtyy puolustamaan yörauhaansa.

— Tuo pumaaka täytyy saada pois, ennenkuin numero kolme tulee! huudahti
Paasio.

— Eero-poika on meistä vähimmän näkyvä. Hän juoskoon hakemaan plakaatin, ehdotti Terä.

Heinämaa oli heti valmis lähtemään, mutta Kataja pidätti häntä.

— Minä luulen, sanoi hän, lehtori Puutisen jo epäilevän meidän sormiemme olevan pelissä, ja silloin on meidän oltava varuillamme. Hän saattaa olla ikkunassa.

— Ai, sinä vain luulet, pisteli Terä loukkautuneena ehdotuksensa syrjäyttämisestä. — Eikö se tällä kertaa olekaan sinun vakaumuksesi? Emmeköhän silloin tee niinkuin minä sanoin?

Mutta pojat olivat toista mieltä.

— Huomautuksesi oli aivan oikea, Yrjänä, virkkoi Aarne. — Antakaa minun hoitaa koko juttu, niin selviämme tuosta paperista käden käänteessä.

Sen lähemmin selittämättä aiettaan jätti hän huoneen. Kului parikymmentä minuuttia, ennenkuin hän palasi.

— Ikkunaan, pojat! komensi hän lyhyesti, ja pian olivat kaikki keräytyneet ikkunoiden ääreen.

Katu oli autio. Vain harvoista taloista näkyi valoa. Sitten ilmestyi näkyville hento tytön hahmo, joka nopein askelin liukui pitkin talojen vierustaa kadun toisella puolella. Lehtori Puutisen talon luo tultuaan varjo kiskaisi nopealla liikkeellä oveen kiinnitetyn paperiarkin irti. Kun olento samassa katosi valopiiristä alas katua kiitäen, riippui alaskiskaistun sijalla toinen paperi.

Pojat silmäsivät Aarneen kysyvästi.

— Se oli Emmi, selitti tämä. — Ja nyt seisoo tuolla ovella: »Huom! Arv. rouva, huom! Raskasunisia! Soittakaa pitkään!»

— Hyvä! Näppärästi tehty! kiitti Laurila.

— Mutta myös viime tingassa, lisäsi Paasio. — Numero kolme saapuu!

Kulmauksen ympäri oli pyörtänyt vinhaa vauhtia paksu naisihminen suuri nahkalaukku kädessä. Topakkana hän pysähtyi lehtori Puutisen ovelle, luki huomautuksen ja alkoi soittaa, pitkään ja hartiavoimin. Ovi ei tuntunut lainkaan aikovan aueta. Mutta eukkokaan ei hellittänyt. Hän luki vielä pariin kertaan kehoituksen ovelta, jatkoi sitten taas hellittämättä kilistystä ja takoi välillä nyrkeillään ovea.

Vihdoin ilmestyi lehtori Puutisen pää esille eräästä ikkunasta.

— Mikä vietävän otus te olette? pauhasi hän.

— Hävetkää herra! oli tiukka vastaus. — Minä olen nähnyt paljon maailmaa ja monenlaisten ihmisten kanssa joutunut tekemisiin. Mutta kukaan ei ole vielä puhutellut minua tuolla äänellä, kun olen hyväntahtoisesti vaivautunut heidän luokseen.

— Huh, huh, sitä ryöppyä, torjui lehtori. — Kylläpäs te osaatte paapattaa. Hyväntahtoisesti vaivautunut? Sen hyväntahtoisen vaivan olisitte tosiaan voinut tällä kertaa itseltänne säästää. Mitä te haette täältä?

— Haen? puuskutti eukko. — Minuahan on pikemmin haettu tänne. Mutta jos minä jotakuta tästä talosta haen, ette se ole te. Sen verran saatan sanoa teille. Ja nyt, laittautukaa pian avaamaan! Minulla ei ole aikaa eikä halua seisoa tuntikausia ulkona tähän aikaan. Minä olen se kutsumanne kätilö.

— Häh? ällistyi lehtori. — Pitihän minun se jo arvata suunsoitostanne, senkin kahvimylly. Laittakaa luunne täältä, en minä tarvitse teitä!

— Ette kai! pauhasi eukko. — Tuollaisen takia minä en olisi viitsinytkään vuodettani jättää. Mutta joutuin nyt avaamaan!

Lehtori Puutinen veti ikkunan kiinni arvellen kai tarpeettomaksi jatkaa keskustelua. Mutta eukko ei hellittänyt. Kello kilisi kuin vimmattu, kimeästi, lakkaamatta.

Sellaista hyökkäystä oli talon mahdotonta kestää ajanmittaan. Ja niin lennähti ulko-ovi vihdoin auki, ja lehtori Puutinen seisoi eukon edessä raivosta pakahtumaisillaan.

— Etkö sinä, senkin akka, osaa lukea, mitä ovella seisoo? karjui hän. — Tänne ei ole kutsuttu ketään! Ei suutaria, ei räätäliä, ei palosotilasta, ei posetiivaria, ei nuorallatanssijaa eikä muita kulkureita! Kaikkein vähimmän tuollaisia noita-akkoja!

— Suu poikki! kivahti eukko. — Akka, sanoitte? Minä en ole mikään akka. Minä olen kunniallinen rouva! Ja lukea, sanoitte? Lukenut minä juuri olen, tietäkää se! Mutta osaatteko te itse lukea omia harakanvarpaitanne? Vai oletteko yhtä huono näkemään kuin kuulemaankin?

Ja puhuessaan eukko takoi nyrkein ovella olevaa ilmoitusta. Lehtori Puutinen silmäsi siihen epäilevänä. Mitä hullua? Paperi, jota hän oli vartioinut kuin aarretta, oli sittenkin vaihdettu. Mikä röyhkeys!

Hän kääntyi eukkoon, ja hänen äänensä pyrki olemaan ystävällinen, kun hän muutamin sanoin koetti selittää, että oli tapahtunut erehdys.

— Jaa, se ei kuulu minuun, torjui nainen antamatta perään. — Minut on kutsuttu tänne enkä minä lähde pois. En, ellette te ainakin maksa minulle korvausta vaivoistani ja niistä haukkumasanoista, joita olen teiltä saanut kuulla! Sen saa herra uskoa!

Lehtori Puutinen mittasi eukkoa kiireestä kantapäähän. Hän kai arvosteli, voisiko tästä päästä eroon jollakin muulla tavalla. Hänen mietiskelynsä lienevät päättyneet kielteiseen tulokseen, koskapa hän veti vastahakoisesti lompakon taskustaan ja ojensi eukolle setelin.

— Tuo se oli Puutiaiselta suuri uhraus, huomautti Heinämaa vahingoniloisesti. — Kai hän taipuisi melkein mihin hyvänsä ennemmin kuin rahamassinsa aukaisemiseen. Pelkästä saituudestahan hän pitää perhettäänkin maalla vaimonsa vanhempien kodissa. Tietäähän sen: elämä näin kaupunkipaikassa maksaa!

Hetkisen oli hiljaista lehtori Puutisen talon edustalla. Mutta sitten lehtori tuli erään vanhanpuoleisen, unisen miehen kanssa katukäytävälle.

— Siis ei ketään, ymmärrättekö? sanoi lehtori. — Voitte istua tuolla porraskivellä, kunnes näemme, jatkuuko tätä kirottua peliä vielä kauankin.

Kun kaikki sitten oli jälleen hiljaista kadulla eikä näkyvissä ollut enää muita kuin yksinäinen, nuokkuva vartija, vetäytyivät pojat ikkunoiden luota.

— Näytös on lopussa, ilmoitti Laurila.

— Mutta jälkilaskut ovat edessä, hymähti Aava. — Ja kannattiko tuosta edes maksaa niin paljon?

— Pelkään pahoin, että ainakin sinun Montaignesi asettuisi siihen kysymykseen nähden sangen epäilevälle kannalle, Aava, letkautti Terä. — Vahinko vain, että käytännössä muistat niin harvoin »oppi-isäsi» epäilyksiä ehdottoman totuuden löytymisestä.

Aava ei vastannut hänelle, virkahti vain:

— Puoliyö on käsissä. Luulen melkein, että minä lähden kotiin.

Toiset olivat samaa mieltä. Huomenna oli taas oltava aikaisin ylhäällä.

On parasta, ettette mene kadun kautta, neuvoi Aarne. Emmi näyttää teille mukavan tien pihoja pitkin toiselle kadulle. Minä tulen heti perästä.

Hetken kuluttua istui Aarne huoneessa nuoren tarjoilijattaren kanssa kahden.

— Se oli mainiosti tehty, Emmi, kiitti hän. — Yhtä hyvin kuin koepinkkojen vaihto.

Tyttö punastui ilosta. Mutta sitten hänen ilmeensä muuttui vakavaksi.

Ei sentään, sanoi hän. — Silloin minä pelkäsin hirveästi, mutta kaikki kävi hyvin. Nyt en pelännyt. Se näytti niin yksinkertaiselta. Mutta kun jo luulin selvinneeni, seisoi edessäni pimeässä Sulo — tiedättehän, tämän kahvilan omistajattaren poika. Hän sieppasi kädestäni irroittamani paperin, ennenkuin ehdin piiloittaa sitä. »Tässä on taas takana se lyseolais-lurjus», kähisi hän kirousten välissä. Minä niin pelkään. Luvatkaa minulle varoa häntä.

— Ja miksi?

— Hän vihaa teitä, herra Salo. Luulen, luulen, että se on minun tähteni. Ja hän on niin raaka ja voimakas, ja hänellä on niin paljon tovereita.

— Ole rauhassa, Emmi. Mutta jos se rauhoittaa mieltäsi, voin luvata, etten hänen seuraansa erikoisesti hae. Ja nyt — kiitos kaikesta ja hyvää yötä!

VI.

Tulet oli sytytetty luistinradalla. Toisesta päästä rataa kaikui torvisoittoa ja soittolavan edessä tanssivien hälyä. Mutta pieneen lämmittelytupaan keräytyneet lyseolaiset tuskin kuulivat sitä. Alakuloisina he vain tuijottivat lattiaan.

— Olipa se isku! murahti Honka.

— Ja aivan odottamattomalta taholta, lisäsi Laurila.

Sitä myrskyä, jota pojat olivat odottaneet jo sinä päivänä lehtori Puutisen puolelta puhkeavaksi, ei ollut kuulunut. Sillä taholla oli ollut hiljaista, suorastaan pahaaennustavan hiljaista. Mutta nyt illalla oli tullut isku kuin salama kirkkaalta taivaalta: koulun jääpallojoukkue oli kärsinyt tappion.

Lyseo oli monena vuotena peräkkäin selvinnyt kaupungin koulujenvälisistä jääpallokilpailuista voittajana, niin että sen joukkuetta oli jo totuttu pitämään voittamattomana. Voitonvarmoina olivat pojat tänäänkin saapuneet tämän talven ensimmäiseen otteluun, vaikkakin vastassa oli ruotsalainen yhteiskoulu, lyseon vaarallisin kilpailija. Mutta tappio, joskin niukka yhden maalin tappio, oli ollut illan tulos. Paha merkki se oli, tämä häviö. Isku koko koululle.

Seitsemäsluokkalaisista kuuluivat jääpallojoukkueeseen Salo, Paasio, Laurila ja Kataja, mutta muutkin ‒ Linnaa lukuunottamatta — olivat tulleet seuraamaan kilpailun kulkua. Ja ottelun jälkeen piti seitsemäs luokka täällä nyt alakuloista istuntoaan.

— Te olitte tänään saamattomia, pojat, haukuskeli Terä.

— Ensimmäinen puoliaika oli aivan mahdoton, arvosteli Saarelainen. — Te vain seisoa toljailitte kuin puu-ukot oman maalin edustalla.

— No, no, rauhoitti Laurila. — Ei hätäpäivää! Hyvää tämä tappio meille teki. Valmistaudumme vain paremmin vastaisia otteluja varten. Nyt onkin ollut mahdotonta saada poikia harjoituksiin.

— Ei se siitä petraannu, murahti Honka. — Et sinä, Juristi, saa kuutennen luokan Hietikosta kunnollista maalivahtia. Harjoittipa vaikka yötä päivää.

Mutta mistä otat paremmankaan? huomautti Kataja.

— Ensi kerraksi pannaan Terän ruho maalin edustalle, irvisteli Heinämaa. — Ainakin joka toinen pallo kimmahtaa hänen mahastaan takaisin.

— Ei, minä lähden kotiin, virkahti Aava. — Jääkää te, jos luulette suunsoiton auttavan.

Mutta tuskin hän oli päässyt ulos, kun hän jo tuli takaisin.

— Aarne, siellä on se tyttö, ilmoitti hän kuivasti. ‒ Hän tahtoo tavata sinua.

— Huonosti valittu täräys, huomautti Terä, kun Aarne oli lähtenyt.

Kesti melkoisen kauan, ennenkuin Aarne palasi. Hän oli kiihtynyt.

— Nyt on piru merrassa, pojat! huudahti hän. — Puutiainen on päässyt jäljillemme!

— Puhu!

— Emmi tuli kertomaan sitä. Muuan miehenretkale oli nähnyt hänen vaihtavan nuo paperit ovella, sen kuulin jo eilen. Mutta tänään se on sitten mennyt ilmoittamaan Puutiaiselle, että jos tämä halusi lähempiä tietoja eilisistä tapahtumista, sopi kysyä läheisen kahvilan tarjoilijattarelta. Sitä ei tietysti tarvinnut sanoa Puutiaiselle kahdesti. Jo väliajalla hän oli toimeenpanemassa tutkintoa. Hän tiedusteli heti Emmiltä, mikä oli sen lyseolaisen nimi, joka oli lahjonut hänet suorittamaan tuota ilkityötä. Tyttö väitti, ettei hän tiennyt. Eikä Puutiainen ollut saanut hänestä irti muuta kuin muutamia ylimalkaisia, summanmutikassa annettuja tietoja tuosta »lahjojasta». Kumma kyllä oli Puutiainen niihin tyytynytkin ja jättänyt tytön rauhaan varoittaen häntä toistamiseen antautumasta »noiden vietävien seitsemäsluokkalaisten» välikappaleeksi.

Kun Aarne lopetti, olivat pojat hetken vaiti. Tilanne oli tosiaan arveluttava..

— No, ei muuta: huomenna myrsky on edessä, huomautti Aava hymähtäen. —
Mutta eiköhän tänään vielä voi rauhallisin mielin painua kotiin?

Pojat lähtivät yhdessä joukossa luistinradalta. Jutellen he nousivat rinnettä läheiseen puistoon, jonka lävitse tie kaupunkiin kulki. Heitä askarrutti kysymys, keneen heistä lehtori Puutisen epäluulo oli mahtanut suuntautua.

Aarne ja Terä astelivat muista hieman edellä. Päästyään juuri ensimmäisten puiden ohitse kuuli Aarne vasemmalta, jossa mäen rinteellä oli joukko veneitä talviteloillaan, naisen kirkaisun.

— Jätti-Matti, seuraa minua! huusi hän syöksyen siihen suuntaan, josta ääni oli kuulunut.

Sivuutettuaan muutamia kumollaan olevia veneitä, kuuli hän karkean miehenäänen karjuvan:

— Sinä skvalrasit, senkin letukka! Tunnustatkos?

Vaikerointi oli ainoa vastaus.

Samassa Aarne ehätti paikalle. Hän näki ison miehen Emmin kimpussa. Se oli painanut tytön polville maahan ja koetti pakottaa hänet tunnustamaan vääntämällä hänen rannettaan. Notkeana syöksyi Aarne ahdistajan niskaan ja pakotti sen hellittämään otteensa tytöstä. Hän ehti antaa miehelle pari lujaa nyrkiniskua kasvoihin, mutta sitten hän joutui alle. Miehen polvet painoivat hänen rintaansa kuin kallionlohkareet. Suuri nyrkki kohosi jo lyöntiin. Seuraavassa hetkessä se olisi sattunut häntä keskelle kasvoja. Mutta samassa heittäytyi Hongan valtava ruho miehen päälle.

Siitä syntyi tasaväkisempi ottelu. Hongan nyrkit putoilivat kuitenkin tiuhemmin ja raskaampina. Kamppailua ei kestänyt kauan. Mies lähti nilkuttaen juoksemaan tappelupaikalta, eikä nuorukainen katsonut maksavan vaivaa ryhtyä ajamaan roikaletta takaa. Olihan se jo kutakuinkin peitottu.

Hetken kuluttua Aarne ja Honka olivat takaisin tiellä, toverien luona.
Emmikin oli siellä.

— Me emme viitsineet tulla joukolla, koska Jätti-Matti oli jo siellä, naureskeli Laurila. — Vaikka kyllä sormenpäätä kutkutti.

Tyttö lähestyi huolestuneena Aarnea. Kun hän oli varmistunut siitä, ettei poika ollut saanut pahempia vammoja, kirkastuivat hänen kasvonsa.

— Se oli Sulo, virkkoi hän selitykseksi.

— Sulopa tosiaan, murahti Honka.

Ymmärtämättä oikein, mille pojat nauroivat, jatkoi tyttö:

— Hän oli seurannut minua ja epäili minun käyneen varoittamassa teitä, herra Salo.

— No, kyllä Jätti-Matin nyrkit opettivat häntä vastedes epäilemään vähemmän, lohdutti Aarne nauraen.

Mutta silloin kävi tytön katse taas huolestuneeksi.

— Älkää uskoko, että Sulo pitää selkäsaunan hyvänään. Pelkään, että hän on tovereineen tuossa paikassa täällä.

— Antaa hiivatissa tulla! huudahti Paasio. — Lyseolaiset ovat ennenkin rökittäneet sakilaisia.

Aarne oli käynyt miettiväiseksi. Jokin seikka näytti arveluttavan häntä.

— Pelkääkös Jokamies uutta yritystä? hämmästeli Heinämaa.

Aarnen silmät leimahtivat uhkaavasti.

— Älä leukaile! Arvelen vain, että jos tuo roikka tosiaan käy kimppuumme, on parasta, ettei tyttö ole joukossamme. Ehkä Ojanen ja Terä, joista meillä toden tullen ei kuitenkaan ole apua, ottaisivat viedäkseen tytön toista tietä kotiin?

— Kotiin? hätäytyi tyttö. — En minä uskalla nyt mennä Sulon kotiin.
Eikä minulla muuta ole.

— Niin, se on totta, myönsi Aarne hitaasti. Tilanne oli pulmallinen. Mutta pitkään harkintaan ei ollut aikaa. Hetkisen mietittyään määräsi hän: — Saattakaa hänet meille, pojat, ja selittäkää Annikille asia. Hän kyllä pitää huolen tytöstä, kunnes minä ehdin kotiin.

Molemmat pyydetyt olivat heti valmiit. Ojanen vain korjaili ensin kravattiaan ja tarkasti, että pukunsa oli kunnossa. Hän oli hiljaisessa mielessään kiitollinen Aarnelle tästä ehdotuksesta, koska se vapautti hänet kiusallisesta tilanteesta. Antaa selkään sakilaisille — sitä vastaan hänellä ei kyllä ollut mitään. Mutta, niin siinä oli eräs suuri Mutta — mahdollisuus saada pukunsa epäkuntoon. Teräkin oli hyvillään. Tappelu oli hänen mukavuuttarakastavalle luonteelleen kauhistus, koska se vaati ponnistusta ja liikuntoa — ja hän inhosi kaikkea muuta liikuntoa paitsi tyttökoululaisten perässä juoksua.

— Parasta on, että me, joilla ei ole mitään kättä pitempää, etsimme vahvat kepit, sanoi Mustala, kun Ojanen ja Terä olivat lähteneet tytön kanssa. — Salolaisilla on tietysti nyrkkirautansa ja puukkonsa.

Neuvoa pidettiin hyvänä, ja matkaa läpi pimeän puiston jatkettiin vasta, kun aseistusta oli täydennetty tukevilla sauvoilla. Edettiin yhtenä rykelmänä, Honka kärjessä, Paasio ja Laurila kumpikin sivustallaan. Sanaakaan ei vaihdettu. Kädet vain puristivat lujasti sauvojen varsia. Silmät tähystivät tiukasti eteenpäin.

Kauan he saivat edetä ketään kohtaamatta. Pettymyksen tuntein pojat sivuuttivat puun toisensa jälkeen. Salolaisista ei näkynyt jälkeäkään. He eivät varmaan olleet ehtineet vielä kokoutua.

Mutta juuri kun pojat olivat menettämäisillään viimeisen toivonsa tappeluun pääsemisestä, kuiskasi tarkkasilmäinen Mustala:

— Tuolla mäenrinteessä, oikealla tiestä.

Tosiaan. Nyt erottivat toisetkin puiden välissä lunta vastaan erottuvia varjoja.

Samassa kuului hiljainen vihellys, ja varjot, parikymmentä luvultaan, syöksähtivät lyseolaisia kohden. Pojat pysähtyivät. Heidän sauvansa iskivät säälittä ja hurjasti hyökkääjiä. Niiden oli pakko peräytyä. Pariin kertaan sakilaiset uudistivat ryntäyksensä. Sisukkaina ja tottumattomina tappioon he kävivät kimppuun. Mutta lyseolaisten kepiniskuja vastaan heidän nyrkkirautansa ja puukkonsa eivät voineet paljon. Etenkään, kun tuo luja rykelmä ei hajautunut sen vertaa, että olisi päässyt sivulta tai seläntakaa iskemään. Hongan, Laurilan ja Paasion sauvat heiluivat hurjimmin, mutta muutkaan eivät antaneet käsivarsiensa levätä. Moni hyökkääjistä sai luopua kamppailusta käteen tai jalkaan tai suoraan päähän osuneen iskun ruhjomana. Kolme kertaa sakilaiset yrittivät, ja kolmasti heidät ajettiin takaisin. Sitten he yhtäkkiä katosivat näkyvistä ja kuuluvista.

Lyseolaiset arvelivat heidän saaneen jo kyllikseen, ja huolimatta Katajan varoitteluista, ettei pitänyt hajautua, he lähtivät huolettomina ja voitonriemuisina jatkamaan matkaansa. Kukaan heistä ei ollut saanut naarmuakaan.

Mutta tuskin he olivat päässeet sataa metriä, kun heitä vavahdutti takaa kuuluva parkaisu.

— Se on Pikku-Eero! huudahti Paasio. — Hän jäi jälkeen.

Salamannopeasti pyörsivät pojat takaisin. Mutta samassa alkoi iskuja sadella heidän päälleen. Sakilaisetkin olivat nyt hankkineet itselleen keppejä ja kävivät uudelleen hyökkäykseen. Lyseolaiset selvisivät pian ällistyksestään. Honka heilutti hurjalla vimmalla lujaa sauvaansa, ja tie aukeni hänen edessään helposti. Muutamalla harppauksella hän oli sillä paikalla, jossa Heinämaa makasi. Roteva mies istui Pikku-Eeron päällä ja mukiloi häntä. Se on Sulo — selvisi Hongalle heti, ja silloin valtasi hänet sokea raivo. Hän viskasi sauvan luotaan ja syöksyi miehen päälle. Hänen ensimmäinen iskunsa sattui miestä suulle — Honka tunsi kädelleen roiskahtavan verta — ja toinen putosi kuin moukarinisku miehen silmien väliin. Ääntä päästämättä tämä kaatua mätkähti maahan ja jäi siihen liikkumatta makaamaan.

Honka nosti pyörtyneen toverinsa keveästi käsivarrelleen ja kiiruhti pois sauva toisessa kourassaan iskuvalmiina.

Kaikki oli hiljaista. Tappelu oli lakannut. Hän tapasi pojat tiellä odottelemassa levottomina hänen paluutaan. Sakilaiset olivat saaneet neljännen ja edellisiä perusteellisemman selkäsaunan. Mutta lyseolaisetkaan eivät olleet selvinneet tällä kertaa muistomerkeittä. Paasio oli joutunut erään pitkän miehen kanssa käsikähmään ja saanut tältä nyrkin silmäkulmaansa, ennenkuin oli ennättänyt iskeä ratkaisevan iskunsa. Rimpi taas valitti päätään särkevän kepin jäljeltä. Mutta huonoiten oli Heinämaan laita. Hän ei ollut vielä tullut tajuihinsa. Mustala ja Honka lähtivät viemään häntä ajurilla kotiin. Toiset hajautuivat kukin taholleen.

Kun Aarne tuli kotiin, olivat Terä ja Ojanen jo aikoja sitten lähteneet sieltä. Annikki tuli onnettoman näköisenä veljeään vastaan.

— Voi, Aarne, en minä osaa puhua mitään hänen kanssaan, valitti hän. —
Mutta miten ihmeessä sinä olet tuon näköinen?

Nyt vasta Aarne huomasi pukunsa joutuneen pahasti epäkuntoon. Tahtoipa hän sitä tai ei, oli hänen ennen mihinkään muuhun ryhtymistä siistittävä itseään. Annikki seurasi veljeään tämän huoneeseen.

— Mitä sinä aiot tehdä tuolla tytöllä? tiedusteli sisar.

— Kylläpähän keksinen jotakin, vastasi Aarne huolettomasti. — Vai arveletko sinä, lisäsi hän katkerasti, että minun olisi pitänyt jättää hänet noiden raakimusten rääkättäväksi?

— En, en. Minä en vain ymmärrä, mihin saamme hänet.

Sitä sanoessaan Annikki katsoi veljeään pitkään. Hetken kuluttua hän lisäsi:

— Mitä luulet, että Tellervo olisi sanonut, jos hän olisi ollut täällä, silloinkuin tuon tytön tänne lähetit?

Aarne murahti äkeästi.

— Mene siitä kyselyinesi! Ellei Tellervo olisi siitä pitänyt, olisi hän kai saanut luvan olla pitämättä.

Vähän ajan perästä hän kysyi vallan toisella äänensävyllä:

— Luuletko, että auttaisi, jos menisin puhumaan isälle?

— Isälle! E-en. Tai ehkä sentään. Parasta kuitenkin, että ensin menet kysymään tuolta tytöltä, mitä hän osaa.

Annikin vastaus ärsytti veljeä, mutta hänen täytyi tunnustaa, että saamansa neuvo oli hyvä. Hän meni sisaren huoneeseen, jossa Emmi istui katselemassa valokuvia.

Miten vähäpätöiseltä, melkein rumalta tuo mustatukkainen, hento tyttö tuossa näyttikään! Melkein kuin mustalaistyttö palatsissa. Kun Aarne puhutteli häntä, katsahti Emmi pelästyneenä ylös ja vastasi änkyttäen kysymyksiin.

Aarnen sydän takoi rauhattomasti, kun hän astui isänsä työhuoneeseen.
Hän ei oikein tiennyt, mistä alkaa ja niitä sanoa.

Pankinjohtaja Salo oli komea, tumma mies, siinä puolivälissä viidettäkymmentä. Kun poika astui sisään, laski hän kynän kädestään ja työnsi paperit syrjään.

— Huomaan, että sinulla on jotakin sydämelläsi, sanoi hän viitaten poikaansa istumaan lähelleen. — Anna tulla. Minulla on kyllä vain neljännestunti aikaa ennen erästä kokousta, joten minun valitettavasti täytyy pyytää sinua olemaan lyhytsanainen.

Aarne kertoi illan tapahtumat, ehkä hieman eri valaistuksessa kuin jos kuulijana olisi ollut joku ikätoveri. Tässä selostuksessa oli sattumalla ja välttämättömyydellä suurempi osuus kuin ritariudella ja uljuudella. Isä kuunteli kertaakaan keskeyttämättä ja häiritsemättä ainoallakaan kysymyksellä. Katsellessaan pojan vaaleita, sopusuhtaisia kasvoja, joilla ilme vaihteli alinomaa, välähti hänen mielessään: ilmetty äitinsä — ulkokuorelta. Kun poika sitten lopetti, kysäisi hän:

— No, ja minun osuuteni?

Aarne tuijotti itsepintaisesti lattiamattoon. Oli niin vaikeaa saada sanottavaansa sanotuksi.

— Arvelin, että… niin, että sinä voisit hankkia tytölle jonkin paikan. Vaikkapa väliaikaisenkin, lausui hän viimein epävarmalla äänellä. — Niin, ymmärräthän, ettei hän voi palata tuon miehen lähettyville.

Pankinjohtajan kasvoille oli levinnyt hämmästynyt ilme.

— Ohoo, pääsi häneltä. Sitten hän hymähti: — Onhan se ymmärrettävää, ettei hän voi palata — sanokaamme nyt vaikka niinkin. No, ja mitä tuo ihminen osaa?

Aarnea suututti, että isä näytti ottavan asian varsin kevyeltä kannalta. Hän hillitsi kuitenkin mielensä ja vastasi sävyisästi:

— Ei hän nyt paljon osaa. Hän on tarjoilijatar.

Isä naurahti.

— Sitä arvelinkin. No, pitäisikö minun mielestäsi ottaa hänet kenties pankkineidiksi?

Aarne lehahti punaiseksi.

— Minusta ei leikinlasku sovi tähän tilaisuuteen, isä! huudahti hän kiivaasti.

Pankinjohtaja nauroi.

— Eikö? No, ellei hän sinunkaan mielestäsi ole aivan kyllin pätevä pankkineidiksi, niin ei siitä sitten sen enempää. Mutta niinpä myös minun täytyy tunnustaa, etten voi hänelle hankkia paikkaa. Katsohan, tuttavapiirissäni ei ole ainoatakaan kahvilanomistajaa. Valitettavasti. Ja mitä minuun itseeni tulee, niin en ole ainakaan toistaiseksi erityisen tarjoilijattaren tarpeessa. Kahviahan minulle tosin täällä kotona aamuisin tarjotaan, mutta arvelen äidissä ja Annikissa olevan sen verran tarjoilijattaren vikaa, että voin edelleenkin tyytyä heihin. Mutta kas niin, nyt minun täytyy mennä.

Pankinjohtaja nousi ylös ja valmistautui lähtemään.

Aarne hypähti myös pystyyn ja huudahti kiivaasti:

— Etkö sinä siis todellakaan tahdo auttaa minua, isä? Pankinjohtaja pudisti päätään hymyillen.

— En voi enkä oikeastaan tahdokaan, vastasi hän.

— Luulen, että sinulle on terveellistä tällä kertaa selvittää yksin vyyhtisi. Tiedän mielesi nyt olevan katkeran. Mutta ajattelehan vain tarkkaan. Eiköhän sinun sittenkin täydy tunnustaa, että äitisi ja minä olemme sentään suhteellisen hyvin sietäneet moninaisia päähänpistojasi ja melkein aina taipuneet oikkuihisi. Se ei ole aina niinkään helppoa, meidän iällämme. Ja rajansa sillä pitää olla, silläkin. Tuon linjatarjoilijattaren löytö, se on jo niitä, joista minä pyydän saada olla erossa, ja siihen saat tyytyä. Äidillesi, pelkään, on sinun parasta olla puhumatta koko asiasta, tiedäthän hänen olevan yhden asian suhteen peräti aran, ja se on hänen ainoan poikansa naisseuran valinta. Hyvää yötä, poikaseni.

Alakuloisena Aarne palasi huoneeseensa. Annikki huomasi heti, miten isän luona oli käynyt. Hänen tuli surku veljeään nähdessään, miten neuvoton tämä oli.

— Koetetaan keksiä jotakin, sanoi hän. — Täytyyhän jokin keino olla löydettävissä.

Aarne ei viitsinyt vastatakaan. Kun isä ei ollut tahtonut neuvoa häntä eikä hän itse nähnyt mitään mahdollisuutta päästä pälkähästä, niin mistäpä Annikki sitten tuon neuvon ottaisi? Hän meni ikkunan luo ja jäi sinne seisomaan haroen hermostuneesti tukkaansa.

Huoneessa oli hetken hiljaista. Sitten keskeytti äänettömyyden Annikin iloinen huudahdus:

— Minäpä tiedän! Mennään yhdessä Olavi Linnan luo.

Ylenkatseellinen naurahdus oli ainoa vastaus. Jos Annikki pitikin tuota tulokasta kaikkitietävänä nerona, niin muut eivät ainakaan olleet yhtä yksinkertaisia! Mutta Annikki ei välittänyt veljensä ylimielisyydestä, vaan jatkoi:

— Tiedän, ettet pidä hänestä. Mutta kenties hän on ainoa, joka voi nyt sinua auttaa. Ja silloin saanet unohtaa vastenmielisyytesi. Hänen enollaan, jonka luona hän asuu, on suuri kahvila. Ehkä hän voisi antaa tuolle tytölle työtä.

Aarnelta pääsi helpotuksen huokaus. Siis sittenkin oli yksi tie. Mutta samassa hän muisti eilisen käytöksensä Linnaa kohtaan.

— Luulen, ettei hän ole erikoisen halukas auttamaan minua. Minä olen tainnut vähän loukata häntä.

Annikki ei voinut olla hymähtämättä »tainnut-sanalle. Hän oli Katajalta jo kuullut, mitä eilen oli Aarnen ja Olavin välillä tapahtunut.

— En usko, virkahti hän lohduttaen. — Minä luulen päinvastoin, että Olavi on mielihyvin valmis sinua auttamaan. Ja voithan sinä siitä vastalahjaksi jättää hänet rauhaan.

Aarne puristi sisaren kättä.

— Sinä olet paras sisko maailmassa, vakuutti hän.

— Jos Linna auttaa minut tästä umpikujasta, niin minä en unohda sitä milloinkaan.

— No, joudu nyt, kiiruhti Annikki innostuen. — Ilta on jo myöhä.

Matkalla he olivat kaikki hiljaisia. Tytöt eivät vaihtaneet sanaakaan. Heidän keskellään kävelevällä Aarnella oli hämärä, ahdistava tunne siitä, että nuo kaksi edustivat kahta eri maailmaa, joiden välissä hän itse tavalla tai toisella seisoi voimatta mitenkään täyttää kuilua.

Kun he soittivat ovikelloa, tuli Olavi itse avaamaan. Hän hämmästyi nähdessään, keitä tulijat olivat. Mutta kuultuaan heidän asiansa oli hän heti valmis ryhtymään siihen. Hän pyysi Annikkia astumaan vastapäiseen huoneeseen — se oli hänen — siksi aikaa odottamaan kuin he kolme olisivat enon luona keskustelemassa.

— En epäile hänen suostumustaan, hymähti hän, kunhan vain sanon, että sinä, Aarne, olet pankinjohtajan poika. Hän tuntee aivan tavatonta kunnioitusta pankkeja ja tirehtöörejä kohtaan. Omasta puolestani lupaan tehdä parhaani, olenhan sen seitsemäsluokkalaisena velkaakin tälle meidän kaikkien auttajattarelle.

Aarne katsoi kummissaan toveriaan. Tämä oli kuin toinen ihminen. Oli kuin Annikin läsnäolo olisi sähköttänyt koko miehen. Aarne ojensi hänelle kätensä ja sanoi hiljaa:

— Kiitos, hyvä ystävä, ja älä kanna minulle kaunaa siitä eilisestä.

— Mitäs niistä vanhoista? Mutta mennään nyt. Ja sinä, Annikki, älä hämmästy huoneeni huonoa järjestystä. En voinut aavistaa saavani sinunlaisiasi vieraita.

Kun Annikki astui nyt ensi kertaa Olavin yksinkertaisesti kalustettuun huoneeseen, valtasi hänet kummallinen tunne. Se oli samalla kertaa kuin ahdistusta ja kuitenkin riemua.

Pöydällä oli avoinna jokin vihko, jossa oli tiheää kirjoitusta. Huomatessaan sen olevan Olavin käsialaa otti Annikki vihon käteensä. Se oli päiväkirja tai ei oikeastaan päiväkirja, vaan jotakin sen tapaista, tunnepaloja päivämääräyksillä varustettuina. Olavi oli kai juuri äsken selaillut sitä. Annikki käänteli sivuja, sitten pysähtyi hänen katseensa viimeksi kirjoitettuun, jonka alla oli eilinen päivämäärä.

Eilen…? Eilenhän nuo riidat olivat, pälkähti Annikin päähän. Ja eilen — niin eilen oli heidän kahden pitänyt tavata toisensa kello kuudelta kirkon luona. Mutta hän, Annikki, ei ollut saattanut lähteä. Hänen silmänsä olivat olleet niin punaiset ja kasvonsa niin itkettyneet, että Olavi olisi heti nähnyt jotakin tapahtuneen. Ja silloin hän ei olisi päässyt kertomasta, mitä hänen veljensä oli vastikään sanonut Olavista, luokkatoveristaan. Ja sitä hän ei ollut tahtonut, ei, vaikka tiesi Olavin saavan turhaan odottaa häntä.

Annikki ei enää voinut pidättäytyä, vaan luki:

Älä etsi elämästä iloa…

Älä etsi elämästä iloa — etsi tuskaa vain! Älä toivo elämältä onnea — toivo murhetta vain! —

Kuljet elämäsi polkua… Katsot eteesi — näet usvaa ja sumua vain — kuulet kirousten korvissasi vinkuvan — tunnet useitten käsien maahan sinua painavan… Katsot sivullesi — yksin kuljet… Katsot taaksesi — lyhyt on elämäsi taival: alun voit vielä selvästi erottaa, katsot — näet tuskaa ja murhetta vain. Tuskan kuivuneet puut kumartuvat yli pimeän polun, murheen musta multa sen pintaa peittää… Muistat — eivät ilon kultarintaiset linnut noitten puitten oksilla pesäänsä rakentaneet, ei onnen vehreä ruoho tuon mullan povesta versonut — tuskaa ja murhetta vain.

Yksin kuljet… kaukana ovat muitten kulkijain polut… Tunnet sydäntäsi kouristavan, sammumattoman janon huuliasi polttavan. Puret hampaasi yhteen, mutta se ei auta — tuskasi esiin pursuu.

— Oli yksi, joka näki läpi kuoren, aavisti sydämen, itkevän, kaipaavan sydämen. Mutta hänetkin piti teidän riistää, te pilkkaajat, naurajat! Silmille multaa ja mieleen rautaa — se oli tekonne, sankarit! Parempi näin. Mutta kostaa minä tahdon teille! Halveksikaa minua, minä halveksin teitä! Vihatkaa minua, minä vihaan teitä!

Mutia ah… tuskasi tuulille tuhlaat. Yö yksin ympärilläsi, yksinäinen…

Et kiitosta matkallasi kuule… Ei hyväilevä käsi kuumaa otsaasi hivele… Kulje korskana — pystyssä päin… Naura kiitoksille, hyväilyjä pilkkaa — vaikka sisimpäsi niitä kaipaa, itkee…

* * * * *

Polulla seisot, jota verhoavat tuskan puut — polulla, jota peittää murheen multa… Yksin seisot… Eteesi katsot ja — naurat…

Annikki antoi vihon solua syliinsä. Hänen mieltään ahdisti. Oli kuin olisi valoisasta huoneesta joutunut tuijottamaan pitkään, pimeään käytävään. Ja kuitenkin…

— No, pääsinpä viimeinkin heistä eroon! kajahti samassa Olavin reipas ääni.

Mutta tullessaan Annikin luo ja nähdessään kyyneleitä tytön silmissä, muuttui hän vakavaksi.

— Mikä sinun on?

Mutta vastauksen asemesta kysyi tyttö:

— Kuinka siellä kävi?

— Oh, hyvin tietysti. Sanoinhan sen jo etukäteen. Sopivat juuri yksityisseikoista. Mutta sinun laitasi ei näy olevan yhtä hyvä, Annikki.

Samassa hän huomasi päiväkirjansa tytön sylissä.

— Äsh, onko se tuon vuoksi? Älä huoli välittää siitä, mitä olen sinne tuhrinut. Katsohan, ihminen on joskus vain synkällä päällä…

— Joskus? pisti tyttö väliin.

— Niin, no, myönsi Olavi, minullahan se nyt ei ole juuri vain joskus. Katsos, minä olen sellainen kummallinen otus. Minulla on synkät hetkeni. Silloin on kaikki pimeää ja niin lohdutonta, että luulee menettävänsä järkensä. Isäni sanovatkin tulleen hulluksi. Mutta ei puhuta siitä nyt. Miksi muistaa yötä, kun on saanut auringon vieraakseen?

Olavi yritti saada äänensä huolettomaksi. Mutta Annikki puristi päiväkirjavihkoa lujasti poveaan vastaan ja kuiskasi poikaan katsomatta:

— Kuka se on, tuo »yksi»?

Olavi naurahti ja tarttui tytön käteen vastatessaan:

— Minulla on ollut ja on vain yksi aurinko. Ja sen auringon olen nyt onnistunut vangitsemaan.

Hieno puna nousi Annikin kasvoille.

— Minä tahtoisin aina olla sinun ystäväsi, Olavi, sanoi hän hiljaa.

— Tahdotko? Aina? riemastui poika.

Annikki joutui hämilleen. Hän punnitsi asiaa. Pojan äänessä oli outoa kuumuutta. Ja nuo jyrkkäpiirteiset tummat kasvot, tuo jykevä leuka — tuntui kuin ne olisivat sanoneet: vastauksesi on sitova, siitä pidetään kiinni kuolemaan asti.

— Niin… tai en oikein tiedä. Väliin minua peloittaa. On… on kuin katsoisin kaivoon, jonka pohjaa ei voi erottaa. Ja silloin johdun ajattelemaan, että… että kenties sillä ei olekaan pohjaa, kun se on niin syvä ja pimeä… Enkä minä… enkä minä voi lainkaan tietää, mitä siellä on…

— En minä itsekään tiedä, mitä siellä on. Mutta siksipä sinne aurinkoa juuri tarvitaankin, Annikki! Oh, jospa sinä tietäisit, miten iloinen minä nyt olen ja miten voimakkaaksi itseni tunnen!

Hän puristi tytön kättä lujasti. Viimein Annikki irroitti hänen otteensa hymyillen.

— Älä toki murskaa kättäni. Ja kuulehan: he tulevat.

VII.

Seuraavana aamuna olivat seitsemäsluokkalaiset rukouksissa tavallista tarkkaamattomampia. Heitä itsekutakin hermostutti kysymys, kuka oli se, johon lehtori Puutisen epäluulo oli suuntautunut. Mutta jos joku olisi kysynyt, peloittiko heitä kenties, olisivat he tietysti yhteen ääneen vakuuttaneet, ettei sellainen juolahtanut heille mieleenkään. Ilkeältä vain tuntui sydänalassa. Kun pojat silmäsivät lehtori Puutiseen, joka ovensuusta tarkasteli luokkaa voitonriemuisin ilmein, häipyi heidän mielestään viimeinenkin toivo, että tästä sopasta selvittäisiin ehkä sittenkin kunnialla. He olivat kuin olivatkin nyt pussissa, ja pussin suu oli kiinni. Kysymys oli vain siitä, miten raju oli edessä oleva myrsky. Ja se riippui — se täytyi poikien, joskin vastahakoisesti ja karvain mielin, tunnustaa — lehtori Puutisesta. Kun hän nyt kerran oli saanut todistuksia yhtä heistä vastaan toissailtaisen mielenosoituksen järjestämisestä, niin hyväksyisivät muut opettajat epäilemättä hänen rangaistusvaatimuksensa sellaisenaan. Olihan tuo kepponen opettajaan kohdistettuna hieman uskalias. Mutta toisaalta, järkeilivät pojat, jos otti huomioon molempien asianosaisten välillä vallitsevan sotatilan ja sen syyt, niin se oli täysin ymmärrettävä, ellei suorastaan…

Mutta — tapahtui ihme: päivä kului rauhallisesti. Koko jutusta ei puhuttu mitään. Kului toinen ja kului kolmaskin päivä, kului kokonaista viisi päivää, eikä odotettu myrsky puhjennut. Pojat ihmettelivät, mistä tämä hiljaisuus johtui. Arvailtiin sinne ja arvailtiin tänne, mutta mitään varmaa ei kukaan osannut sanoa. Vihdoin selvisi, että lehtori Puutinen jatkoi tutkimuksiaan. Hänelle ei siis riittänytkään, että hän sai yhden heistä kiikkiin, koko luokka oli saatava satimeen. No, sitä hän kyllä sai heidän puolestaan yrittää.

Mitä useampia päiviä kului, sitä rauhallisemmiksi kävivät mielet. Ehkä Puutiainen oli päättänyt painaa villasella koko jutun, koskei hänen onnistunut saada todistuksia heitä kaikkia vastaan. Tai kenties opettajakunta oli asettunut puolustamaan luokkaa hänen kostonhalultaan. Mielettömiä toiveita — sen saivat pojat kokea, sillä tuskin olivat he lauantaiaamuna seuraavalla viikolla edelläkerrottujen tapahtumien jälkeen ehtineet rukouksista luokkahuoneeseen, kun rehtori tuli sisään ja sulki ovet jälkeensä. Jo hänen tulonsa — saksanopettajalla ei ollut tapana turhanpäiten lahjoitella pois tuntejaan seitsemännellä luokalla — riitti ilmaisemaan, mistä oli kysymys. Hänen vakava, ei vihainen, pikemmin surullinen ilmeensä todisti puolestaan, että edessä oli kovat paikat.

Rehtori ei heti aloittanut kuulustelua. Hän istui pöydän takana tarkastellen äänettömänä luokkaa, kutakin noista kolmestatoista vuoronperään. Pojat tunsivat olonsa perin kiusalliseksi. Hiljaisuus kävi heille painostavaksi, niin painostavaksi, ettei Paasio lopulta enää jaksanut sitä kestää, vaan rehtorin läsnäolosta huolimatta kuiskasi puoliääneen:

— Kaverit, lähtäänks plaadaan?

Hymy häivähti poikien kasvoilla. Olihan se sopimaton kysymys tähän tilaisuuteen — kukapa tässä nyt saattoi ajatella tupakkaa? — mutta vapauttavalta se vain tuntui piinaavan äänettömyyden jälkeen. Ja kolmestatoista rinnasta kohosi kuulumaton huokaus: Luojan kiitos, se loppui kuitenkin.

— Hiljaa, Paasio, varoitti rehtori. — Tämä hetki ei ole juuri sopiva leikinlaskuun.

Ja vähän ajan kuluttua hän jatkoi levollisella, hillityllä tavallaan:

— Tämä on jo kolmas kerta, jolloin minun tällä lukukaudella on pakko tulla muistuttamaan teitä sopimattomasta käytöksestä. Minua surettaa, etteivät vakavat varoitukseni näy voivan hillitä teitä, se surettaa minua todella suuresti. Tällä asteella ei enää pitäisi tapahtua sellaista. Vieläpä olette tällä kertaa tehneet itsenne syypäiksi törkeään ilkivaltaan, jollaiseen en olisi uskonut ainoankaan oppilaistani voivan alentua. Siihen ryhtyessänne on teidän täytynyt olla tietoisia siitä, että jo alkeellinen oikeudentunto tuomitsee teidät ja että rangaistus, jolla opettajakunnan on teitä ojennettava, on oleva sen mukainen. Ymmärrättekö?

Pojat tuijottivat eteensä välinpitämättöminä. Mitäpä heitä liikutti tämä osa tutkinnosta? He eivät voineet katsoa asiaa samalta kannalta ja he tunsivat niin ollen mielenkiintoa vain ratkaisua kohtaan. Kun rehtori tarkasteli heidän levollisia kasvojaan, heräsi hänen mielessään toivo: entäpä, jos pojat sittenkin olivat syyttömiä? Mutta hän karkoitti ajatuksistaan tuollaisen mahdollisuudenkin, puhuivathan kaikki tosiasiat sitä vastaan, ja jatkoi:

— On saatu varmoja tietoja sen ennenkuulumattoman ilveilyn toimeenpanijoista, jolla yhden koulumme opettajan ja kunnioitetun kansalaisen kotirauhaa viikko sitten häirittiin. Tunnustaako luokka syyllisyytensä?

Pojat eivät hievahtaneetkaan. Niin erilaisia kuin nuo kolmetoista nuorukaista olivatkin, niin tällä hetkellä oli kaikkien kasvoilla sama ilme, joka saattoi heidät muistuttamaan toisiaan. Suljettuja kirjoja, ajatteli rehtori odottaessaan turhaan vastausta oppilailtaan.

— Ette kai tahtone väittää, ettette te olisi syypäät siihen? kysäisi hän. Mutta kun vastausta ei nytkään kuulunut, jatkoi hän: — Niin, opettajakunta on vakuutettu siitä, että koko luokka on tämän ilveilyn takana ja kantaa siitä kokonaisuudessaan vastuun. Mutta koska vain yhden syyllisyydestä on saatu todistuksia ja koska luokka ei näy olevan nytkään halukas tunnustamaan, on rangaistus kohtaava vain tätä yhtä, jotta ette tällä kertaa voisi syyttää opettajistoa »rankaisemisesta ilman sitovia todistuksia». Vai kuuluivatko Aavan sanat ehkä toisin? Ne, jotka kuuleman mukaan lausuit, senjälkeenkuin luokka oli saanut tunnin jälki-istuntoa vallattomuudesta lehtori Puutisen kokeissa?

Aava ei näyttänyt halukkaalta vastaamaan, ja niinpä rehtori lisäsi:

— Mutta varoitukseksi teille kaikille on tämän yhden rangaistus oleva sitä ankarampi.

Pojat pakottautuivat pysymään liikkumattomina. Mutta jännitys oli luokassa rehtorin sanoja seuranneen äänettömyyden aikana suorastaan hirveä. Kuka? Kuka oli tuo yksi? Siitä riippui, olisiko ehkä vielä jokin, vaikkapa vain pienen pieni mahdollisuus selvitä jutusta ilman perinpohjaista tappiota. Sillä he olivat optimisteja, nuo pojat: toivo ei ollut vieläkään aivan tyyten sammunut heidän sydämistään.

Kun rehtori jälleen alkoi puhua, tuntui pojista kuin olisi hiljaisuutta kestänyt koko iäisyyden.

— Opettajakunnan yksimielisen päätöksen mukaan saa Saarelainen pisimmän mahdollisen karsserirangaistuksen. Te tiedätte, mitä se merkitsee.

Saarelainen…? Saarelainen! Oliko rehtori tosiaan sanonut, että se oli Saarelainen? Saattoiko tosiaan uskoa korviaan? Sehän oli melkein kuin jos olisi lyönyt vetoa yhden mahdollisuuden puolesta sataa vastaan ja — voittanut.

— Ei lainkaan tyhmä likkalapsi, se Emmi! hymähti Aava itsekseen. — Aarnella on vaalea tukka, Saarelaisella ruskea ja kihara. Pari yksityisseikkaa vain. Mutta heti johtivat harhaan. Ei hullummin!

Saarelainen oli ensin valahtanut kalpeaksi, iskuhan tuli niin odottamatta. Mutta sitten hän nousi seisomaan ja pyysi rauhallisesti selitystä, mikä oli mahtanut aiheuttaa tällaisen erehdyksen.

— Mieleni on paha, vastasi rehtori, mutta todistus on siksi selvä, ettei mikään erehdys ole mahdollinen. Tyttö, jonka lahjoit vaihtamaan ilmoitukset lehtori Puutisen ovella, ei kyllä tiennyt nimeäsi, mutta antoi tuntomerkit, jotka eivät sovi keneenkään muuhun tovereistasi, mutta sinuun sen sijaan täydellisesti.

— Tyttö, jonka lahjoin…? Saarelainen oli todella hämmästynyt. — Ei, sen täytyy olla -erehdys. Elleivät tuntomerkit sovi keneenkään muuhun tovereistani, olen iloinen siitä, koska heitä silloin ei voida epäillä. Mutta minä se en liioin ollut. Milloin se olisi tapahtunut?

Rehtori pureskeli hermostuneesti viiksiään. Hän oli vakuutettu poikien syyllisyydestä, mutta Saarelaisen jyrkkä kielto ei ollut vaikuttamatta häneen.

— Mitä tuo kysymys hyödyttää? kysyi hän tyytymättömällä äänellä, mutta se ei ollut kuitenkaan niin varma kuin miksi se oli tarkoitettu. — Jos tarkoitus on voittaa aikaa jonkin pelastustien keksimiseen, niin minun on pakko jo etukäteen ilmoittaa, että se on turhaa vaivaa: opettajakunnan rankaisupäätös on lopullinen. Mutta jos se huvittaa sinua, niin voinhan sanoa sinulle ajan muistisi elvyttämiseksi. Eilisillasta täsmälleen viikko sitten kello yhdentoista ja kahdentoista välillä.

Saarelaisen kasvoille oli levinnyt hyväntahtoinen hymy. Hän nyökäytti päätään luottavaisesti Aavalle, joka katsoi häneen kysyvästi. Pojat saattoivat olla huoleti, hän kyllä hoitaisi asian yksinkin.

Niin, pojat — heidän oli vieläkin vaikeaa käsittää tapahtunutta muutosta. Näkivätkö he unta vai oliko todella mahdollista, että edessä ei ollutkaan nöyryyttävä, täydellinen tappio, vaan pelastus ja voitto? Heidän teki mieli nauraa ääneen, niin helpolta elämä taas tuntui.

— Viikko sitten — kello yhdentoista ja kahdentoista välillä illalla? kertasi Saarelainen hitaasti. — Silloin olin kokonaan toisella puolella kaupunkia.

Rehtori viittasi torjuen. Tuon jutun hän osasi jo ulkoa.

— Asia on todellakin niin, intti Saarelainen. — Veljeni vihittiin näet siiloin, ja minä olin muiden vieraiden mukana kello 6:sta ohi puoliyön vihkiäiskemuissa.

Luokassa syntyi liikettä. Pojat eivät enää jaksaneet pysyä hiljaa nähdessään, miten nämä sanat saivat rehtorin ylimielisen ilmeen vaihtumaan vilkkaaksi mielenkiinnoksi.

— Voitko sinä myöskin todistaa tuon väitteesi? tiedusteli hän aivan toisella äänellä.

— Tietysti, oli varma vastaus. — Herra rehtori voi soittaa puhelimella kauppias Suomelalle, veljeni appiukolle, tai rovasti Valtavuolle, joka toimitti vihkimisen. Viimemainittu muistanee, että hänellä oli minun kanssani pitkä keskustelu juuri niihin aikoihin kuin tuon »lahjomisen» olisi pitänyt tapahtua.

Rehtori merkitsi nimet muistiin. Sitten hän nousi.

— On itsestään selvää, että jo kohtuullisuus vaatii ottamaan selvää, pitääkö Saarelaisen väite paikkansa, ennenkuin tässä asiassa mennään pitemmälle. Ja minä puolestani toivon hartaasti, että se pitää.

Sen sanottuaan hän jätti huoneen.

Pojat katsahtivat toisiinsa ihmeissään. Mutta he eivät ennättäneet vaihtaa ainoatakaan sanaa, kun lehtori Tuisku, pelätty ja ihailtu saksankielen opettaja, jo kiiruhti luokkaan.

Edellisen illan tapahtumat ja tieto ilmitulosta olivat aiheuttaneet, ettei kukaan pojista ollut tullut riittävästi lukeneeksi tämänpäiväistä saksan läksyä, joka kuitenkin aina oli ensimmäisellä sijalla poikien lukuohjelmassa. Äskeinen jännitys oli vielä pyyhkäissyt suuren osan tuosta vähästäkin opista. Eipä siis ihme, että tunti muodostui myrskyiseksi, vielä hyvän joukon myrskyisemmäksi kuin mitä Tuiskun tunnit tavallisesti olivat.

Kun se vihdoin kaikkine nöyryytyksineen oli lopussa, eivät pojat sittenkään saaneet tilaisuutta keskustella asiain uudesta käänteestä. Heillä oli hämärä tietoisuus, että lehtori Puutisen korvat ja silmät seurasivat heitä kaikkialle vaanien. Yksi varomaton sana tai ele, ja kaikki olisi hukassa. Siksipä he välttivät tuota puheenaihetta, kunnes aamupäivän tunnit olisivat ohi. Tunnit matoivat hitaasti. Aamupäivä oli pitkä kuin iäisyys.

Mutta pisimmälläkin on loppunsa. Ja niin löi kello viimein yksitoista. Mustala asui lähinnä koulua, ja siksi päätettiin mennä suoraan hänen kotiinsa neuvottelemaan uudesta tilanteesta. Kahden ja kolmen miehen ryhmissä sinne luokka sitten kokoutui. Kun ovi sulkeutui viimeisen tulijan jälkeen, puhkesi riemu ilmoille:

— Voitto, voitto!

— Millainen nolaus Puutiaiselle! »

— Näettekös, kohtalokin auttaa meitä!

Vain Aava vielä epäili.

— Oletko varma, että tuo rovasti muistaa keskustelunne ja sen ajan? tiedusteli hän Saarelaiselta.

— Varmasti, oli huoleton vastaus. — Me puhuimme — tai oikeastaan se oli hän, joka puhui, ja minä kuuntelin — ajan vakavuudesta.

— Ajan vakavuudesta?

Jotakin pilventapaista vilahti noiden suruttomien nuorukaisten kasvoilla kadotakseen taas yhtä nopeasti.

— Niin juuri, vahvisti Saarelainen. —; Ja kun ihminen saa rauhassa esitelmöidä tunnin verran tarkkaavalle kuulijalle, niin muistaa hän tuon tapauksen muutamia viikkoja, ellei koko loppuikänsä, luulen minä — vaikken, lisäsi hän hymähtäen, ole varma, muistaako kuulija sitä yhtä pitkää aikaa.

— Jos siis rovastisi todistaa hyväksesi, on asiamme puoleksi selvä, virkahti Aava harkiten tilannetta. — Toinen puoli riippuu…

— Riippuu? huudahti Rimpi. — Et kai tarkoita, ettei hyökkäystä vielä olekaan kokonaan torjuttu?

— Juuri sitä tarkoitan, vahvisti Aava hymähtäen toverien kummastukselle. — Vaikka te ette tietystikään ole johtuneet sitä ajattelemaan. Ette kai sentään luule, että Puutiainen on nyt toimetonna? Ellen pahasti erehdy, panee hän parastaikaa maat ja taivaat liikkeelle kerätäkseen uusia todistuksia meitä vastaan. Kaikki riippuu siitä, onnistuuko hän saamaan niitä.

— Oh, ole huoletta, puuttui Aarne puheeseen. — Ilmiantajamme osoitetta hän ei tietysti tiedä, ja luulen, että Jätti-Matti on pitänyt huolta tuon miehen pysymisestä toistaiseksi poissa näyttämöltä. Vai mitä itse arvelet, Matti?

Honka myhähteli tyytyväisenä.

— Hö-höh! Olipa kuin olisin tiennyt, että tuota saaplarin tsaikkaria oli kolhaistava tavallista lujemmin. Voitte olla huoletta, pojat. Sulo ei ilmesty näyttämölle vielä kahteen viikkoon.

— Hyvä! No, ja entä tyttö? Puutiainen tietää hänen osoitteensa.

— Tyttö on turvassa, selitti Aarne. — Vallan toisella puolella kaupunkia. Puutiainen ei voi miltään taholta saada uusia todistuksia!

— Sitten on asiamme paremmalla kannalla kuin rohkenin toivoa, myönsi
Aava. — Juttu on siis selvä, ellei…

Mutta Terä ei jaksanut enää kuunnella.

— Ole jo noine epäilyksinesi! huudahti hän kiukkuisena.

— Sinä tahdot vain pysyä keskuksena, siinä ainoa syy, miksi jankutat noita »elleitäsi»!

— Ellei, sanon minä, lopetti Aava häiriytymättä, asia tosiaan ole niin hullusti kuin rehtori sanoi — »opettajakunnan rankaisupäätös on lopullinen».

— Ei, Aava, sitä minä en jaksa uskoa, tarttui Kataja puheeseen. — Miten opettajakunta voisi rangaista, kun tosiasiat osoittavat Saarelaisen syyttömäksi? Se olisi veristä vääryyttä.

— Eipä juuri muutakaan, yhtyi Aava. — Mutta mahdollisuuksien ulkopuolella ei se kuitenkaan ole. Mitä me silloin teemme?

— Jäämme pois koko luokka. Eroamme koulusta! huudahti Aarne. — Teemme koululakon!

— Hyvä, hyvä!

—Juuri niin! Koululakon!

— Onko se luokan yksimielinen päätös? tiedusti Aava.

— Ne, jotka kannattavat Aarnen ehdotusta, nostavat kätensä.

Kolmetoista kättä nousi ilmaan.

— Kaikki, totesi Kataja.

Luokka hajautui toivehikkain mielin. Sillä oli tällä kertaa taas yliote, jonka pysyväisyydestä pojat olivat varmoja.

Kello 1 olivat he taas koolla luokkahuoneessa. Piti olla lehtori
Puutisen tunti. Mutta neljännestunti kului, kului puolituntinen.
Opettajaa ei vain kuulunut.

‒ Puutiainen on juoksunsa päälle suihkussa, selitti Heinämaa. — Tarpeen se onkin, mies juoksi itsensä tietysti hikeen. Sulon haussa sitä saakin juosta — niinkuin sulottarenkin. Vai mitä sanoo Toivottomantylsän laaja kokemus?

Kun luokkahuoneen ovi viimeinkin aukeni, ei tulija ollut lehtori Puutinen, vaan rehtori. Hän näytti kiusautuneelta. Käytöksestä puuttui tavallinen luonteva rauhallisuus. Tuskin pojat olivat nähneet hänet, kun he jo aavistivat, minkä käänteen asia oli saanut. He silmäsivät Aavaan. Nyt saisi hän hoitaa jutun.

Rehtori ei istuutunut, vaan jäi seisomaan luokan eteen.

— Ikäväkseni täytyy minun ilmoittaa, ettei opettajakunta ole katsonut olevan syytä ottaa Saarelaisen asiaa uudelleen käsiteltäväkseen. Rankaisupäätös jää siis voimaan.

Ilmoitus synnytti murinaa luokassa. Tavallisissa oloissa rehtori ei olisi sallinut sellaista kurittomuutta, mutta nyt hän ei sanonut mitään.

— Herra rehtori, miten se on mahdollista? huudahti Aarne Salo hypähtäen pystyyn. — Ei kai rehtori tahtone väittää, että Saarelainen valehteli sanoessaan olleensa veljensä häissä.

— Ei, sitä en väitä, oli vastaus. — Päinvastoin olen tullut vakuutetuksi, ettei Saarelaisella ole mitään — ainakaan suoranaista osuutta — tuohon näytelmään. Mutta opettajakunta pitää varmana, että koko luokka on syypää häväistykseen, ja ellei luokka tahdo tunnustaa tekoaan, ei opettajakunta katso olevan mitään syytä ottaa asiaa enää toistamiseen käsiteltäväkseen.

— Mutta se on väärin! kiivastui Aarne. — Jos opettajakunta on vakuutettu koko luokan syyllisyydestä, niin rangaiskoon sitten myös koko luokkaa. On kaikkea järkeä ja kohtuutta vastaan rangaista sellaista, joka voi todistaa syyttömyytensä!

— En voi auttaa asiaa, torjui rehtori. — Voin vain pyytää teitä ottamaan päätöksen rauhallisesti vastaan. Enemmät harkitsemattomuudet teidän puoleltanne yhä vain pahentaisivat asemaanne.

Sen sanottuaan hän aikoi jättää huoneen, mutta Aava pidätti häntä.

— Herra rehtori, alkoi hän intohimottomalla, ohuella äänellään, meidän mielipiteemme on se, että tällä kertaa on opettajakunta itse antautunut harkitsemattomuuksien tielle. Me emme voi muuta kuin pitää tätä opettajakunnan kannanottoa ennenkuulumattomana. Herra rehtori, seitsemännen luokan puolesta on ikävä velvollisuuteni ilmoittaa, ettei ainoakaan meistä enää saavu kouluun. Ei, ennenkuin tämä väärä rangaistuspäätös on peruutettu.

Rehtori jäi hämmästyneenä tuijottamaan rohkeaan puhujaan. Sitten hän palasi opettajanpöydän luo.

— Tuo on tietysti vain pelkkä uhkaus? virkahti hän mutta hänen kasvoistaan oli helppo nähdä, ettei hän itsekään uskonut sitä.

— Se ei ole uhkaus. Se on luja päätöksemme, vastasi Aava.

— Jaha, vai luja päätöksenne? kertasi rehtori. — Äsken sinä suvaitsit käyttää opettajakunnan rankaisupäätöksestä mainesanaa »ennenkuulumaton». Miten on siis mahdollista, että te olette kuitenkin katsoneet tarpeelliseksi tehdä etukäteen päätöksiä tällaisen »ennenkuulumattoman» tapahtuman varalta?

— Ehkäpä se on katkera kokemus, joka on osoittanut sellaisen välttämättömäksi, oli ivallinen vastaus.

Rehtorin otsa peittyi pilveen.

— Tiedättekö, mitä päätöksenne merkitsee? kysyi hän hetken äänettömyyden jälkeen tiukasti. — Se katkaisee kaikki siteet koulun ja teidän väliltänne. Se merkitsee eroanne koulusta. Oletteko harkinneet sitä?

— Olemme.

— Mutta on varmaan sentään yksi tekijä, jonka olette laskuistanne jättäneet pois — holhoojanne, muistutti rehtori.

Mutta Aavalla oli vastaus heti valmiina:

— Herra rehtori, me puolestamme luotamme vahvasti siihen, etteivät he moiti tekoamme. Me emme kylläkään ole muuta kuin oppilaita ja koulukurin alaisia. Mutta uskomme, etteivät vanhempamme sentään vaadi meiltä opettajien mielivallan alle alistumista. Herra rehtori, me emme epäile uskoa, että tekin sisimmässänne myönnätte meidän nyt menettelevän ainoalla mahdollisella tavalla. Ette tekään, herra rehtori, varmaankaan tyytyisi tyynin mielin katsomaan syrjästä yhden toverinne epäoikeutettua rankaisemista. Tämä opettajakunnan päätös muistuttaa liian paljon maamme valtiollista elämää tukahduttavaa ryssäläistä sortoa. Ja sortoa, sitä me nuoret vihaamme, tulkoon se sieltä tai täältä.

— Omituisia rinnastuksia, hymähti rehtori.

Huoneeseen tuli hiljaista. Pojat istuivat äänettöminä, liikkumattomina.
Rehtori oli vetäytynyt ikkunan ääreen ja silmäili ulos pakkassäähän.
Hän näytti harkitsevan tilannetta.

Viimein hän kääntyi takaisin luokkaan.

— Te siis haluatte kauttani esittää opettajakunnalle pyynnön, että se ottaisi Saarelaisen asian uudelleen käsiteltäväkseen? tiedusteli hän.

— Meillä ei nähdäksemme ole aihetta esittää mitään pyyntöjä, oli jyrkkä vastaus. — Me emme tahdo muuta kuin oikeutta. Niinkauankuin se meiltä kielletään, emme katso voivamme olla koulutyössä mukana.

— Peijakkaan poika, murahti Terä itsekseen, suututtaa turhanpäiten
Kustaa Aadolfin.

Mutta rehtori ei suuttunut. Hän tarkasteli edessään seisovaa nuorukaista hyväntahtoisin ilmein, huulilla jotakin hymyntapaista.

— Vai sillä lailla, virkahti hän. — No, niinkuin tahdotte. Mutta ehkäpä sentään voitte tulla tänään kello 7 koululle kuulemaan, mitä minun on siihen mennessä onnistunut saada aikaan hyväksenne. Saatte lomaa iltapäivätunneiksi. Toivottavasti se rauhoittaa mieliänne.

Luokka hajautui tavallista hiljaisempana. Vakava askel oli otettu, eikä tiedetty, mihin se oli johtava.

Aarne Salo ja Olavi Linna lähtivät yhdessä koulusta. Aarnen koti oli kylläkin aivan toisaalla. Mutta hän ei katsonut tänään olevan syytä pitää kiirettä. Sitäpaitsi askarrutti häntä kysymys, mitä Annikin ja Olavin välillä oli mahtanut tapahtua. He näyttivät nykyisin suorastaan välttävän toisiaan. Jotakin se oli. Eihän Olavi juuri puhelias yleensäkään ollut, mutta viime päivinä hän oli ollut suorastaan synkän vaitelias.

— Miten sinä luulet tämän päättyvän? kysäisi hän jutun alkuun päästäkseen.

— En tiedä. Samantekevää.

— Minä luulen, että me lopuksi kuitenkin selviämme, puheli Aarne. — Huomasitko, miten rehtorin käytös muuttui, kun hän näki, että meidän puoleltamme oli tosi kyseessä? Hän tahtoo aina kaikin mokomin välttää skandaalia. Lupaakin hän antoi meille estääkseen meitä päätäpahkaa eroamasta. Sillä se olisi jo ollut julkinen skandaali. Näetkös, hän on diplomaatti, tuo meidän Kustaa Aadolfimme.

— Niin.

— Minä olen sitä mieltä, että kunhan vain nyt selviämme tästä jutusta, niin saa tämä laji loppua, jatkoi Aarne kiinnittämättä huomiota toverinsa vähäpuheisuuteen. — Meidän alkaa tosiaan jo olla aika ruveta ajattelemaan vähän vakavammin lukuja. Tuiskun kanssa ei ole enää leikkimistä. Ajatteles, että vuoden perästä meidän pitäisi yrittää ylioppilaiksi. Puistattaa, kun vain muistaa sitä. Vai luuletko sinä, että pärjäämme?

— En tiedä.

Toverukset kävelivät hetken ääneti.

— Kuulepas, Olle, alkoi Aarne sitten taas, mikä sinua oikein vaivaa nykyisin? Onko jotakin ikävää tapahtunut sinun ja Annikin välillä?

Olavi ei vastannut heti, kulki vain eteensä tuijottaen. Vihdoin hän virkahti tukahtuneesti, toveriin katsomatta:

— Ei mitään. On vain lakannut lopullisesti tapahtumasta.

Aarnen olisi tehnyt mieli kysellä enemmän. Mutta toisen raskasmielisessä vastauksessa oli jotakin, joka pidätti häntä. Hän kääntyi kotiin lujasti päättäneenä ottaa Annikilta selvää, millä kannalla Olavin asiat olivat.

Mutta kun hän sitten kysyi sisareltaan tilaisuuden tullen, ei tämä näyttänyt lainkaan halukkaalta tekemään selkoa. He istuivat Annikin huoneessa, sisar sohvalla koruommel käsissään, veli kirjoituspöydän ääressä piirrellen pöytäalmanakan imupaperiin ukonpäitä. Annikki oli punastunut, kun veli oli äkkiarvaamatta kysynyt Olavista.

— Onko Olavi pyytänyt sinua kysymään? kysyi hän kuiskaten.

— Olle pyytänyt? Ei, sitä hän ei tosiaan ole tehnyt! Minusta tuntuu vain kovin kummalliselta, että noin yhtäkkiä olet tehnyt lopun kaikesta.

Sisar ei pitänyt kiirettä vastauksella. Vihdoin hän virkahti hiljaa:

— En minä ole tehnyt mitään loppua. Ehkä se olisi parasta, mutta se on niin vaikeaa. Ainakin vielä.

— Mitä hulluttelua tuo nyt taas on? huudahti Aarne tyytymättömänä. — Ellei Olavi ole sinulle vastenmielinen, en ymmärrä, mitä sinä tuolla kaikella tarkoitat.

— Vastenmielinen! Kylläpä sinä löydät sanoja… Etkö muuten voisi antaa minun olla rauhassa kysymyksiltäsi?… Tai olkoon, voinhan koettaa selittää sinulle. Katsohan… niin, taisin luulla häntä toisenlaiseksi, jotenkin… Oh, et sinä ymmärrä, mitä minä tarkoitan… Hän on niin synkkä. Uneksija hän on, joka näkee elämän harmaana, raskaana, tukehduttavana.

— Kuulepas nyt, pikku sisko, tuota en minä ymmärrä, keskeytti Aarne.

Annikki ei nostanut katsettaan, jatkoi vain hiljaisella äänellä:

— En tietysti osaa selittää sitä sinulle, niin että käsittäisit. Katsohan, hänen maailmansa on niin toisenlainen kuin minun — se minua peloittaa. Minä tukehdun, ellen saa kulkea niityillä ja vuorilla, jossa on ilmaa ja valoa, sen tunnen. Ikävöin tuulta, olkoon se sitten myrskyä tai kesäillan hempeää henkäilyä… Ja… Kyllä kai se kuulostaa sinun korvissasi kovin kummalliselta, mutta jos jonkun kanssa yhdessä taivalta teen, niin täytyy sen olla myös yksi ja sama nyt ja aina. Muuten kuljen mieluummin yksin… Kun näen, etteivät Olavin ja minun polkuni kulje samaan suuntaan, niin miks'emme alunperin kulkisi kumpikin omia teitämme. Hän on synkkä haaveilija. Minä taas ihailen enemmän toimintaa. Se riippuu kai siitä, että olen niin arkipäiväinen.

— Toimintaa? tarttui Aarne puheeseen. — Mitähän sillä tarkoitat? Tuskin koulukepposia?

Sisar naurahti lyhyeen.

— En, en todellakaan niitä. Jotakin muuta. Vakavampaa. Suurempaa.

— Kas, siinä sitä ollaan! huudahti Aarne. — Pikku sisko ei ihaile haaveita, mutta on itse kuitenkin suurin haaveilija. Vakavaa työtä! Suurta toimintaa! Ho-hoi, ne ovat haaveita nuo, jos mitkä! Läksyt — siinä, herrat lyseolaiset, vakavia aloitteita teille? Ryssien pistinten alla ei juuri suuria töitä tehdä. Eihän vanhempikaan polvi pysty tekemään! Vai sankaria se pikku sisko itselleen haaveilee? No, silloin ovat Olavin mahdollisuudet todellakin sangen vähäiset!

Annikki katsoi veljeensä pitkään ja vakavasti.

— Sinä et tahdo käsittää minua oikein, huomautti hän.

— Ellei suuria töitä pysty tekemään, voinee ainakin pieniä vakavasti koettaa. Sekin on jo suurta… Tai en tiedä. Sitä johtuu vain ajattelemaan niin monenlaista tällaisena aikana.

Aarne oli noussut.

— Haaveilija sinä olet, Annikki. Suuri uneksija. Siinä kaikki, sanoi hän. — Mutta kello on jo yli kuuden, minun täytyy lähteä tapaamaan poikia. Hei sun kanssas!

Ja jo seuraavassa hetkessä Annikki oli yksin.

VIlI.

Rehtori Kuusinen istui kansliassaan. Silloin tällöin hän vilkaisi kelloaan. Pian oli määrähetki käsissä. Olikohan seitsemäs luokka jo tullut opettajakunnan vastausta kuulemaan?

Niin, seitsemäs luokka… Kyllä se oli antanutkin hänelle tällä lukukaudella vaivaa ja harmia. Yhtämittaisia rettelöjä. Ainaista pyykinpesua. Mutta kuitenkin… Niin, hän piti kaikesta huolimatta noista reippaista pojista. Vallattomiahan he olivat ja ajattelemattomia, mutta ennenkaikkea reippaita poikia. Ja se oli sentään pääasia. Muusta pitäisi kyllä elämä huolen.

Niin, elämä… Liikaa liikkuma-alaa se ei tosiaan nykyisin tarjonnut. Kieltoja, uhkauksia, pistimiä joka puolella. Tukahduttavaa sortoa kaikkialla. Niin että kaiken sen vastapainona teki sydämelle hyvää nähdä edes reippaita poikia, olkoonpa, että he välistä hairahtuivat oikeilta teiltä. Ja onni toki, ettei tietoisuus ympäröivän elämän kurjuudesta ollut vielä päässyt myrkyttämään nuortenkin maailmaa…

Rehtori havahtui ajatuksistaan, kun ovelle koputettiin.

Kukahan se mahtoi olla? Tähän aikaan! Synkkä muisto välähti hänen mieleensä. Näin kai sekin opettajatoveri vietiin yht’äkkiä, työnsä äärestä? Pistinniekkojen välissä. Eikä milloinkaan enää palannut. Ennenkuin vasta ruumiina. Sellaisiahan ne ajat olivat, nyt…

— Sisään!

Rehtori silmäsi kummastuneena tulijaan. Se oli Matti Honka.

— No, mitäs Honka?

Nuorukainen vilkuili neuvottomana ympärilleen. Hän oli tottumaton puhemiehen tehtäviä hoitamaan. Sitäpaitsi oli hänellä kiusallinen aavistus siitä, että jokin hänen ulkomuodossaan ei ollut niinkuin olla piti.

— Tuota noin, rohkaisi hän kuitenkin mielensä, luokka lähetti minut kuulemaan opettajakunnan päätöstä.

— Soo-o, virkahti rehtori. — No, missä luokka nyt sitten on, kun se ei kokonaisuudessaan tullut saamaan vastaustani?

— Tuota noin, kyllähän luokka on huoneessaan, mutta… hämmentyi Honka.
— Mutta pojat eivät ole oikein kunnossa.

Rehtorin silmät levisivät hämmästyksestä.

— Eivät kunnossa! Mitä tämä nyt on?

— Niin, heitän ulkoasunsa on vähän niin ja näin, selitti Honka. — Siksi he lähettivät minut, joka näytin eniten ihmiseltä. Pyytäisin, että rehtori hyväntahtoisesti antaisi vastauksen minulle heille vietäväksi.

Pahoja aavistuksia heräsi rehtorin mielessä. Oli selvää, että luokka oli taas sotkeutunut johonkin vihoviimeiseen juttuun. Taas — ennenkuin entinen oli vielä kunnolla saatu loppuun.

— Minä vien itse vastaukseni heille, sanoi hän lyhyesti.

Honka kävi onnettoman näköiseksi.

— Niin no, miten herra rehtori haluaa. Mutta mikään hauska näky se ei ole. Totisesti ei.

Eikä se mikään hauska näky todellakaan ollut, se täytyi rehtorin myöntää seisoessaan luokan edessä. Oikeassa oli Honka ollut siinäkin, että pörröttyneestä tukastaan ja hiestyneistä kasvoistaan huolimatta hän oli noista kolmestatoista kaikkein ihmismäisimmän näköinen.

Pojat tuijottivat ällistyneinä ja hieman häpeissään rehtoriinsa. Tässä kunnossa he eivät olisi missään nimessä tahtoneet näyttäytyä koulunsa johtajalle. He olivat kuin mitäkin ryysyläissakkia. Vaatteet roikkuivat itsekunkin päällä risoina. Kasvot olivat mustelmilla. Kädet veressä.

— Soo-o, mitäs tämä nyt merkitsee? sai rehtori viimein kysytyksi.

Mutta vastausta ei kuulunut.

— Kylläpä te olette hienon näköisiä. Joka mies, virkahti rehtori hetken kuluttua. Naurun väre pyrki hänen huulilleen.

Aava nousi vaivalloisesti seisomaan. Kun hän otti nenäliinan suunsa edestä, näki rehtori, että häneltä oli pari etuhammasta poissa. Nuorukainen yritti hymyillä, mutta se vääntyi irvistykseksi.

— Pelkään, etten erehdy, herra rehtori, jos luulen meidän kaikkien toivovan mahdollisimman lyhyttä vastausta: kuulummeko me nykyään kouluun vai emmekö kuulu. Ei taitaisi näet olla haitaksi, vaikka pääsisimme jo vähitellen mamman ja papan luo.

— Ei, ei se tosiaan näyttäisi haittaavan, myönsi rehtori. — Siispä ilmoitan lyhyesti: opettajakunta on peruuttanut Saarelaisen rangaistuspäätöksen ja päättänyt pitää tämän asian loppuun käsiteltynä. Omasta puolestani tahdon lisätä tähän vain hartaan toivomukseni, ettei uusia kujeita tai rettelöltä teidän puoleltanne enää lehtori Puutista vastaan kuulu.

Helpotuksen ilme oli levinnyt poikien kasvoille. Mitään voitonriemua he eivät voineet tällä hetkellä tuntea. Mutta tuntui hyvältä tietää, että tuosta aikaisemmasta jutusta oli nyt onnellisesti päästy.

— Voitte luottaa siihen, herra rehtori, lupasi Honka juhlallisesti luokan puolesta.

— Uskon sanaanne, pojat. Olen iloinen siitä, että tämä juttu on saatu päättymään molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Ja nyt haluan kuulla, mitä teille on tänä iltana tapahtunut. Ymmärrättehän, että ensi tilassa minulle, teidän rehtorinanne, tullaan valittamaan käyttäytymistänne, joka ei tällä kertaa näy olleen varsin rauhallista laadultaan. Silloin on hyvä, että asianne on yksityiskohdittain tiedossani.

Pojat käsittivät, että oli parasta olla avomielinen rehtorille.

— Me ollaan tapeltu tuolla puistossa ryssän kimnasistien kanssa! julisti Honka.

Rehtori säpsähti. Olivatko asiat niin hullusti? Tätä hän ei tosiaan
ollut osannut aavistaa. Hänen kasvonsa saivat huolestuneen ilmeen.
Mutta poikien katseisiin olivat nuo sanat sytyttäneet uudelleen liekin.
Vihan liekin.

Rehtori kiiruhti ovelle tarkastamaan, ettei käytävässä vain ollut ketään kuuntelemassa. Sitten hän sulki huolellisesti oven ja istuutui opettajanpöydän taa.

— Kertokaa minulle kaikki, käski hän. — Mutta nopeasti ja ilman turhaa hälyä. Kykeneekö Salo puhumaan?

Aarne oli heti valmis.

— Meidän oli määrä kokoutua hieman yli kuuden puiston toisessa laidassa. Kun minä saavuin, olivat paikalla vasta Terä ja Ojanen. Muita ei näkynyt, ei kuulunut: Päätimme ajan kuluksi hiukan jaloitella puistossa. Äkkiä huomasimme rivin mustia varjoja pimeässä tulevan vastaamme. Välitimme heistä viis. Yritimme vain rauhallisesti ohi. Mutta vastaantulijat eivät antaneet tietä.

Röyhkeästi he asettuivat eteemme. Joukko ryssän kimnasisteja, selvisi meille. Samassa tarttui yksi pitkä roikale Terää kauluksesta. »Kas, ne ovat tsuhnalurjuksia», ärjyi hän ryssäksi. »Ettekö te osaa antaa tietä herroille, suomalaiskoirat? Gentlemannit, opetetaan näille orjille ihmistapoja!»

— Mistä Salo tietää, että sanat kuuluivat juuri noin? kysyi rehtori.
Hänen äänensä oli kiihtynyt.

— Mistäkö? sekautui Aava puheeseen. Pojat katsahtivat häneen kummastuneina, hänen tavallisesti ivallinen, ohut äänensä kajahti kiivaana, miltei yltiöpäisenä. — Täällä koulussahan päntätään meidän päähämme ryssää ja ryssää ja vieläkin kerran ryssää. Kuusi kertaa viikossa! Väellä ja voimalla. Ikäänkuin vähintään sielumme autuus riippuisi ryssäntaitomme syvyydestä. Taitavat suuret herrat luulla, ettei isä Pietarikaan, taivaan portin pappa, muuta kieltä ymmärrä. »Nje panimaju… gavarite pa russkij.» Vai kuinka? Tietäähän sen: »sivistyskieltä»!

— No, no, tyynnytteli rehtori. — Ehkä Salo jatkaa.

— Selvää on, että meidän veremme kuohahti, kertoi Aarne leimuavin silmin. — Heitä oli ympärillämme toistakymmentä pitkää roikaletta. Mutta verinen loukkaus sai unohtamaan kaiken muun: päälle! Vaikka vain kynsin ja hampain, mutta päälle vain! He ehtivät kuitenkin ennemmin. Neljä heistä heittäytyi Terän kimppuun, saman verran Ojasen niskaan ja loput minun päälleni. Yritimme iskeä tiuhaan. Teräkin tappeli kuin leijona. Mutta… Niin no, näkeehän herra rehtori ulkomuodostamme, mitä ylivalta sai aikaan. Ehkä se oli myös sokea vimmamme, joka osaltaan lamautti vastustustamme. Mutta oli miten oli, luulen, että jos sitä menoa olisi jatkunut vielä muutamia minuutteja, emme kykenisi seisomaan koko loppuikänämme. Ratkaisevana hetkenä kuulimme kuitenkin toveriemme lähenevän. Honka ja Linna heittäytyivät ensimmäisinä vainolaisten niskaan. Siinä ne iskut soivat! Ja tuulispäänä oli pian koko muukin luokka paikalla. Meistä kolmesta ei ollut enää mihinkään. Mutta oli ilo katsella, millaista jälkeä toverien nyrkit tekivät. Ryssät saivat kyllä apujoukkoja, niin että heitä oli aina neljä yhtä vastaan. Mutta meidän pojat iskivät suomalaisella sisulla ja karoliinien vihalla. Iskuja satoi. Vaatteita repeytyi. Vertakin vuoti. Suomalainen seisoi ryssää vastaan… Ja vaikka me, herra rehtori, näytämmekin koko lailla peitatuilta, niin voittajina me taistelutantereelle jäimme. Ja voin hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, että kyllä se voitettu nelikymmen-miehinen kimnasistilauma on vielä hyvän joukon kurjemmassa kunnossa.

— Sehän on kauheata, pääsi rehtorilta, kun Aarne oli lopettanut. —
Mitähän tästä tuleekaan?

— Mitäpä siitä meille voisi tulla? intoutui Paasio. — Ryssät solvasivat meitä. Ryssät aloittivat tappelun. Ryssissä on syy. Ja ryssät saivat selkäänsä. Vot tebie! Asia on selvä ja lasku kuitattu!

Rehtori viittasi hilliten.

— Olen hyvin pahoillani, sanoi hän.

— Pahoilla? huudahti Olavi Linna. — Eikö rehtori ole hyvillään, että ne olivat ryssät, jotka saivat selkäänsä? Jos me suomalaiset olisimme joutuneet tappiolle, niin silloin kannattaisi surra.

— So-so, kylläpä te kaikki nyt olette sotaisia, koetti rehtori tyynnyttää. Sitten hän jäi tuijottamaan oveen Hän oli ollut kuulevinaan sen takaa liikettä. — Joku kuuntelee. Eikö? No, kenties kuuloni petti. Mutta ehkä Honka kuitenkin käy katsomassa, onko siellä ketään.

Honka meni. Niinkauankuin hän oli poissa, vallitsi luokassa äänettömyys. Pojat tuijottivat ihmeissään rehtoriinsa. Heidän oli vaikeaa ymmärtää nyt häntä.

— Ei ketään, ilmoitti Honka jo kynnykseltä. — Ulko-ovikin on lukossa.

Rehtori huo'ahti helpotuksesta. Hän nousi kävelemään ja asteli mietteissään muutaman kerran lattian ylitse. Sitten hän pysähtyi antaen tutkivan katseensa tarkastaa luokkaa pitkään. Viimein hän puhkesi puhumaan hiljaisella äänellä, mutta sydämellisesti:

— Tahdon sanoa teille jotakin, pojat, jotta ymmärtäisimme oikein toisiamme. Se on tarkoitettu yksin teille, pyydän teitä muistamaan sen. Minä ymmärrän teidän menettelynne ja mielialanne. Minä kunnioitan kansallista itsetuntoanne ja isänmaallista mieltänne, jotka kylläkin ovat tällä hetkellä maassamme pikemmin vaaraksi ja vahingoksi kuin eduksi. Niin, minä saatan sanoa teille suoraan: minun sydämelleni tekee hyvää nähdä intomieltänne. Minä olen ylpeä teistä… Ja lupaan tehdä kaikkeni — tuli mitä tuli — suojellukseni teitä.

Pojat olivat innoissaan nousseet paikoiltaan.

— Pojat! huudahti Aarne. — Kolminkertainen eläköönhuuto rakkaalle rehtorillemme!

Ja huolimatta rehtorin torjuvasta kädenliikkeestä kajahti luokkahuoneessa raikuva eläköön-huuto, toinen ja sitten vielä kolmas.

— Kas niin, pojat, virkahti rehtori, kun huudot olivat vaienneet, menkää nyt kotiin hoitelemaan vammojanne ja tulkaa maanantaina uudella mielellä kouluun.

Rehtori kätteli kutakin heistä erikseen hyvästiksi. Kun he kaikki olivat sitten menneet, suuntasi hän raskain mielin askeleensa kansliaa kohden. Huomenna hänellä oli oleva vaikea päivä oppilaitaan puolustaessaan. Mutta hän tekisi sen. Ja niistä ponnistuksista, joita se häneltä vaati, ei poikien tarvinnut tietää mitään.

Kun seitsemäs luokka oli päässyt ulos koulun ovesta, huudahti Paasio:

— Kaverit! Istunto meillä yhdeksältä! Kai te siihen mennessä saatte uutta päällenne?

— Kello yhdeksältä. Sovittu!

* * * * *

Määräaikana oli koko luokka paikalla. Paasion huone oli pieni, mutta pojat olivat aina viihtyneet siellä erinomaisesti. Ei tarvinnut pelätä tärvelevänsä huonekaluja — ne olivat jo ennestään peräti kehnoja — eikä häiritsevänsä kenenkään iltarauhaa, ympärillä asuvat eivät näet kuulostaneet olevan kaikkein rauhallisinta väkeä.

Tunnelma oli alusta pitäen korkealla. Pojat hehkuivat vielä taisteluintoa. Voitonhurma oli noussut heille päähän. Maljoja ehdotettiin ja maljoja juotiin eläköön-huutojen raikuessa. Ensimmäinen oli voiton kunniaksi. Toinen oli rehtorin malja. Hänen osakkeensa olivat tänään huimaavasti nousseet entisestään.

— Hän on meidän miehiämme, rehtori! huusi Aava. — Arkahan hän on, hänkin. Kieltää ei voi. Niinkuin kaikki muutkin vanhat. Mutta sydän kullasta. Eläköön rehtori Kuusinen!

— Eläköön!

Laurila hyppäsi tuolille lasi kädessä.

— Päivän kahden sankarin malja! huudahti hän.

— Jätti-Matti on kaikkien tappelujemme kuningas. Ne nyrkit, ne nyrkit! Jätti-Matin malja! Pohjaan, pojat! Hyvä! Ja toinen? Se on tulokas. Mikä yllätysten mies! Tuollainen hieveröinen. Mutta tänään olemme nähneet, että käsivarsissa on rautaa. Ja mikä sisu, ah, veljet, mikä sisu! Kyllä ryssien naamatauluissa on siitä muistomerkkejä. Me muut jäimme aivan varjoon hänen rinnallaan. Jos sinä, Linna, oletkin tähän asti ollut tulokas meidän joukossamme, niin tänään sinä tappelit itsesi sydämiimme, yhdeksi meistä. Pojat, ystävysliittomme uuden jäsenen malja! Toverit, Linnan malja!

— Eläköön!

Ja lasit tyhjenivät. Sitten tuli jokainen puristamaan Olavin kättä, lämpimästi ja lujasti.

Hän seisoi heidän keskellään onnellisena ja innoissaan. Hänestä tuntui kuin viimeksikuluneet tunnit olisivat tuoneet mukanaan täyskäännöksen koko hänen elämänjuoksuunsa. Hän oli kuin herännyt. Uusia, outoja ajatuksia oli tullut hänen mieleensä. Uutta toiminnanhalua oli syntynyt hänessä. Ja sitten tappelu ryssän kimnasistien kanssa. Ja nyt lopuksi toverien ylenpalttinen ystävällisyys. Se oli kaikki kuin unta.

— Päivän sankarit puhujalavalle! ehdotti Mustala.

— Oikein. Puhukaa!

— Jätti-Matti esiin!

Ja Honka oli heti valmis. Hän nousi seisomaan pöydälle, jolle pojat olivat raivanneet hieman tilaa. Pöytä natisi hänen ruhonsa painosta, ja kun hän oikaisihe täyteen pituuteensa, viisti päälaki kattoa.

— Kaunopuhuja Honka, saan esitellä, kajahti kumea ääni. — Valittu ensimmäiseksi juhlapuhujaksi. Niin, kaverit! Mitäs minä sanoisinkaan?… Jaha… juu… Hyvät herrat! Alea jacta est, sanoi muinoin Cato.

— Caesar se oli, muistutti Kataja.

— Saattoipa olla Caesarkin, myönsi Honka. — No niin. Alea jacta est, näillä vanhan Caesarin sanoilla voimme merkitä pisteen viimeaikaisille etesottamuksillemme. Arpaa sitä olemme mekin heittäneet. Monenlaista arpaa. Ja hyvällä menestyksellä. Ensin Puutiaisen kanssa. Lujallehan se välistä otti. Mutta päihinsä Puutiainen, saaplari, lopuksi sai. Ja yövierailut, ne olivat meitän puoleltamme samaa kuin vanhalta ylimieliseltä Barabbaalta, miekka vaa'alle punnuksien lisäksi — vae victis, voi voitettua!

— Kuulepas, Maddi, vanhat roomalaiset kääntyvät haudoissaan, keskeytti Aava. — Etköhän jättäisi heitä hyvin ansaittuun rauhaansa? Minun tietojeni mukaan ei Barabbas-nimisellä herralla olisi pitänyt lainkaan olla syytä elämässään huutaa ylipäänsä mitään ylimielisesti. Ja jos hän oli vanha, niin ei muu vanha kuin vanha roisto ja murhamies. Se oli gallialainen Brennus, jonka väitetään huutaneen: vae victis!

— Jätti-Matti on jo ottanut lasin liikaa, huomautti Heinämaa. — Hänen ulottuvaisuutensa ylöspäin on niin suuri, että häntä rupeaa heikottamaan, silloinkuin muut eivät vielä lainkaan tunne meritaudin oireita. Selvänä hän ei osaa sanaakaan latinaa. Mutta annapas, että on annos höyryä päässä, niin paukuttaa kuin parahin pappi.

— Mutta päin mäntyä vain, lisäsi Ojanen.

— Holtsheft, nulkit! ärähti Honka. — Se olen minä, joka puhun! Slaiskatkaa te toiste paremmin, niin saatte sen kunnian. Mutta nyt se on minun! No niin, saattaa olla, että se oli Brennus. Mutta eihän se asiaa muuta. Päihinsä Puutiainen vain sai ja saaplarin hyvästi saikin. Ja saman tien iskettiin tantereeseen sakinpoikia. Paiskattiin heidän erinäisiä sulojaan kenttään, jotta jymisi. Ja tänään sitten nuijittiin ihmistapoja ryssännulikoitten päähän. Nuijittiin, totta vie, oikein isän kätellä! Mutta nytpä tulikin punktum elikkä piste. Arvelen, ettemme juuri hevin voi enää jatkaa samaan suuntaan. Arvelen, että voileipien heitteleminen alkaa lopulta maistua puulta sileimmälläkin lammenpinnalla. Parasta lopettaa kahvin juonti, ennenkuin se rupeaa maistumaan kuraveteltä. Saaplari!

— Ajatuksesi menee jo sekaisin, mein lieber Bruder, keskeytti Terä. — Jätä sinä kahvi rauhaan. Parempi, että lopetat lasin kallistamisen, ennenkuin itse kaikkine puheinesi alat maistua vesivelliltä. Vai onko tarkoituksesi ehkä leikkiä Delphoin Pythiaa ja huumauksissa antaa meille oraakkelimaisia neuvoja ja elämänohjeita? Lopeta jo!

— No no, myönteli Honka lauhkeana, lopetanhan minä, hyvä veli. Siis lopuksi, saaplari: eläköön voittoisa taistelu! Kaikkien loistavien voittojen malja!

Nauraen joivat pojat maljan. Mutta Honka ei vielä tullut alas. Hän näytti kovin mieltyneen korkeaan asemaansa.

— No, Nopeus, astu sakeasti alas! kiirehti Saarelainen. — Me tahdomme kuulla päivän toistakin sankaria.

— Jaha, jaha, nyökäytteli Honka. — No niin, siispä minä nyt lopullisesti lopetan vanhan roomalaisen sanoilla…

—Kenen? kiusoitteli Aava.

— Vanhan roomalaisen, sanoin, toisti Honka itsepäisesti, vanhan roomalaisen sanoilla: Autiatur et altera pars, kuultakoon toistakin puhujaa!

— Hyvä!

— Hyvin lopetettu, Jätti-Matti, kiitti Mustala. — Sinusta tulee vähitellen vaarallinen kilpailija Demosthenes-vainajalle.

— Vainajalle? No, voi tulla, jos elää saan, sutkautti Honka.

Pojat kääntyivät Olaviin. Hänen vuoronsa oli nyt astua puhumaan. Omiin ajatuksiinsa vaipuneena, hieman syrjässä hän oli istunut äskeisen rähinän aikana. Mutta silmissä paloi yhä sama tuli kuin ryssien kanssa tapeltaessa.

— En minä osaa puhua, esteli hän.

— Vai on tulokas mykkä? pisteli Terä.

Mutta sitä ei Laurila sietänyt.

— Kuulepas, sinä Toivottomantylsä, huusi hän, älä sinä puhu enää tulokkaista. Meidän joukossamme ei ole enää ketään tulokasta. Ellet sinä tahdo siksi tulla! No, Linna, rohkeutta vain! Kyllä se menee.

Olavi nousi. Entäpä, jos hän uskaltaisi puhua pojille siitä, mikä koko iltapäivän oli askarruttanut hänen mieltään. Voisihan hän ainakin koettaa, onnistuisiko hänen saada heidätkin siitä innostumaan, vaikkei ollutkaan tottunut puhumaan.

Aarne Salo veti hänet syrjään.

— Kuule, kuiskasi hän, vain muutama sana. He ovat jo joutuneet siihen mielialaan, etteivät enää siedä paljon.

Mutta Olavi tuskin kuuli, mitä toinen sanoi. Hänen mielensä täytti vain yksi ainoa ajatus. Hän nousi pöydälle lasi kädessä.

— Toverit, aloitti hän, minä kiitän teitä siitä suuresta kunniasta, minkä olette tänään minulle osoittaneet ottaessanne minut ystävyspiirinne jäseneksi. Toverit, minä juon maljan teidän kaikkien kunniaksi. Malja pohjaan! Eläköön ystävyys!

— Eläköön!

Olavi jatkoi:

— Se ei ollut ensimmäinen maljani. Mutta — teille ja ystävyydelle omistettuna — olkoon se viimeiseni. Älköön se enää milloinkaan kohotko huulilleni. Ei enää milloinkaan koko elämässä!

Samassa sinkoutui lasi lattiaan särkyen tuhansiksi sirpaleiksi. Pojat hypähtivät seisomaan ja jäivät ällistyneinä tuijottamaan toveriinsa, joka palavin silmin ja tumma tukka epäjärjestyksessä seisoi heidän edessään.

— Oletko menettänyt järkesi, mies?

— Toverit, kaikui Olavin ääni, te itse kukin tunnette hiljaisessa mielessänne, ettei tällaista voi eikä saa iäti jatkua. Jätti-Matti oli oikeassa: kujeilu on voileipien heittelemistä, joka ei ajanpitkään voi tyydyttää miehen mieltä. Ja tällainen elämä on, totta tosiaan, kuraveden litkimistä!

— Kuulkaapas tuota! huudahti Terä katkeroituneena.

— Luullakseni pidit sitä elämää vielä hetki sitten korkeimpana päämääränäsi!

Olavi huomasi, että vastassa oli jäätä. Äskeinen hyväntahtoisuus oli
poispyyhkäisty poikien olemuksesta. Epäluuloisina he katsoivat häneen.
Mutta hän tahtoi murtaa jään. Hän tahtoi saada heidät ymmärtämään.
Siksipä hän vastasi epäröimättä:

— Niin kyllä, vielä äsken. Mutta nyt olen havahtunut näkemään, että se on vain ajan ja voimien tuhlausta. Voimien, jotka eivät ole meidän, vaan kuuluvat toiselle.

— Hohoo, vai toiselle? nauroi Heinämaa ilkeästi.

— Heilallesiko? Siinä tapauksessa minun voimani eivät ole toisen, vaan toisten omaa. Sangen monen vielä kaupan päälliseksi.

Pojat tervehtivät sanoja naurunremahduksella. Mutta siitä piittaamatta
Olavi oikaisi innostuksesta värisevällä äänellä:

— Voimia, jotka kuuluvat isänmaalle!

Huoneeseen tuli yhtäkkiä hiljaista. Se oli kuin taikasana, tuo, jonka Olavi oli lausunut. Ivanhymy haihtui kasvoilta. Pilkkasanat kuolivat huulille. Olavi saattoi jatkaa rauhassa:

— Toverit, tänä päivänä, jolloin meistä itsekukin on saanut mitellä voimiaan miehiä vastaan, joiden esi-isien kanssa esi-isämme ammoisista ajoista ovat kamppailleet elämästä ja kuolemasta ja joiden isät ja veljet nyt parastaikaa kiväärein, nagaikoin, kahlein, vankityrmin sortavat ja kiduttavat meidän kansa-parkaamme, tänä päivänä sallikaa minun muistuttaa, toverit, että ne voimat, joita me päivästä päivään täysin käsin viskomme tunkiolle, kuuluvat isänmaalle!

Ympärillä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.

— Tuo ei ole hullummin sanottu, tuo, virkahti Aava miettiväisenä. — Mutta, hyvä veli, voimia, joita viskotaan tunkiolle — niitähän on koko maa täynnä. Vanhat ja viisaat ovat vetäytyneet loukkoihinsa. He näkevät, ettei enää ole mitään mahdollisuutta. Mitäs puhutaankaan rotista, jotka jättävät uppoavan laivan?

— He vetäytyvät pois, koska heillä ei ole uskoa! huudahti Olavi. — Mutta meillä nuorilla täytyy sitä olla. Täytyy olla uskoa pian lyövään kohtalon hetkeen! Täytyy olla halua sen varalta työskennellä!

— Eivät tässä maassa kummemmatkaan miehet kuin me saa pannuksi rikkaa ristiin isänmaan hyväksi, väitti Terä.

— Valitettavasti, yhtyi Aavakin. — Nuo sanasi, Linna, eivät ole muuta kuin tyhjiä sanoja. Olkoon vain, että ne ovat kauniita.

— Ne eivät ole tyhjiä sanoja! intoutui Olavi. — Olette kai joka mies kuulleet kuiskailtavan Saksaan menijöistä? Siellä on suuri, ensiluokkainen jääkäripataljoona, jonka jok'ainoa sotilas on suomalainen. Ne ovat miehiä, jotka näyttävät, että puhe suomalaisesta isänmaasta ei ole tyhjiä sanoja vain. Ne ovat miehiä, jotka ovat luopuneet kaikestaan ja rynnistävät nyt kohti Pietaria, kohti isänmaata ja sen vapautta!

Pojat olivat keräytyneet puhujan ympärille. Jokaiseen oli tarttumassa hänen hehkuva innostuksensa. Suomalaiset jääkärit — vapaus — isänmaa! Mitä sanoja! Mitä uskon ja voiman sanoja keskellä toivottomuutta!

— Ja näiltä, jatkoi Olavi, näiltä miehiltä olemme me tänään saaneet tervehdyksen. Niin, juuri me! Tuoja on eräs heidän miehiään, joka on täällä komennusmatkalla. Lähettäjä on muuan sukulaiseni, koulumme entinen oppilas. Ja tervehdys? Se kuuluu näin: »Kauttasi lähetän tovereillesi omat ja toverieni terveiset. Ihmetellen olemme kuulleet, ettei teillä ole aavistustakaan siitä, mitä vakava aika vaatii jokaiselta Suomen nuorelta mieheltä. Kun me saavumme kotiin, tietänette, silloin lyö taistelun hetki. Oletteko silloin te ja ympäristönne valmiit tukemaan meitä? Oletteko silloin valmiit astumaan meidän riveihimme? Ovatko voimanne silloin terästetyt tätä kamppailua varten isänmaan vapauden puolesta? Vai ovatko ne tylsyneet, hiekkaan tyhjiksi juosseet?»

Juhlallisen hiljaisuuden vallitessa pojat olivat kuunnelleet tervehdystä. Kun Olavi lopetti, jatkui äänettömyyttä. Jotakin suurta se oli, tuo, joka nyt ikäänkuin levisi heidän silmiensä eteen, sen pojat ymmärsivät. Mutta heidän jo hieman sameat aivonsa eivät voineet käsittää sen mittasuhteita.

Vihdoin puhkesi Aava puhumaan.

— Se ei sittenkään ole muuta kuin unelmaa. Ikävä kyllä: ei muuta. Unelmaa, joka on sanoissa ihmeen ihana, mutta todellisuudeksi mahdoton luoda. Kun he tulevat, sanoit. Mutta tulevatko he? Silloin lyö taistelun hetki, sanoit. Mutta lyökö se? Ja jos lyökin, niin pataljoona taistelussa Venäjän keisarikunnan armeijoja vastaan — se on outoa sotaa, se!

Olavi tuijotti ällistyneenä Aavaan. Niinkö tämä tosiaan ajatteli?
Sellainenko oli tämän usko tulevaisuuteen? Hän huudahti innoissaan:

— He tulevat! Ja hetki lyö! Ja silloin tarvitaan koko kansan voimia. Meidänkin voimiamme. Sitä hetkeä varten meidän on kaikkemme säästettävä! Voimamme koottava, kartutettava! Taistelua varten isänmaan puolesta!

— Haavetta, murahti Terä. — Tyhjiä sanoja!

— Koottava, säästettävä, kartutettava, sanoit, tarttui Aava uudelleen puheeseen. — Nekin ovat sanoja. Mutta sano, miten sinä kokoat, säästät, kartutat.

Olavi tarkasteli kasvoja ympärillään. Hän huomasi, ettei hänen ainakaan vielä ollut onnistunut temmata heitä täydellisesti mukaansa. Epäilys vaihteli niillä innostuksen kanssa.

— Olen ajatellut sitä, vastasi hän levollisesti. — Olen ajatellut, että meidän pitäisi muodostaa seura, Sarastus, sarastavan nuoruuden seura, sarastavan vapauden seura…

— Eikös sarastavan rakkauden seura? ivasi Terä.

— Ohoo, vai seura…?

Aava nauroi.

— Vuoret vapisivat synnytystuskissaan, mutta syntyjä — niin, se oli hiiri!

Pojat purskahtivat raikuvaan nauruun, mutta Olavi ei hellittänyt.

— Tämä seura ja jokainen sen jäsen ottaisi päämääräkseen isänmaan vapauttamisen, selitti hän. — Se asettuisi yhteyteen suomalaisen jääkäripataljoonan edustajien kanssa, saisi heiltä tietoja asioiden kehittymisestä ja valmistaisi maaperää vapausliikkeelle. Se työskentelisi noiden miesten hengessä. Isänmaallisen uhrimielen hengessä. Ja kun taistelun hetki sitten löisi, olisi sen jokainen jäsen valmis kaikkensa uhraamaan. Se vaatisi jokaiselta jäseneltään ehdotonta kuuliaisuutta laeilleen ja tarkoitusperiensä toteuttamiselle. Ja luonteensa mukaisesti se tulisi olemaan eräänlainen raittiusseura…

— Raittiusseura?

— Oletko menettänyt järkesi, mies? Mekö perustaisimme raittiusseuran?

— Niin, se olisi raittiusseura, vahvisti Olavi. — Seura, joka vaatisi jäseniltään raittiutta sen sanan laajimmassa mielessä. Myöskin sanoissa ja teoissa. Puhdasta mieltä. Suoraa mieltä. Raittiutta, joka säästää kaiken ja kokoaa kaiken palvelemaan yhtä ainoaa suurta päämaalia: isänmaan vapautta ja suuruutta ja kansan onnea ja menestystä varten. Tällaista raittiutta vaatisi Sarastus jäseniltään. Ja se on raittiutta, jonka pitäisi puhua jokaisen nuoren sydämelle ymmärrettävää kieltä.

Nauru oli ainoa vastaus. Pojat takertuivat tuohon yhteen sanaan: raittiusseura, ja se sai heidät unohtamaan kaiken muun.

— Enkös minä uumoillut tuota alunperin! ärähti Aava.

— Katsopas tänne mies! Näetkös tätä paperisuikaletta? Näetkös, miten nopeasti ja tasaisesti se nousee minun sormieni välistä ylös ilmaan? Ymmärrätkös? Samaten sinä olet noussut minun silmissäni tällä lukukaudella. Kas, noin korkealle!

Samassa hän sieppasi käteensä sakset ja leikkasi poikki paperipalan, joka putosi lattialle kahtena kappaleena.

— Mutta noin se satu loppui, jatkoi Aava irvistäen. — Se oli tuo sinun raittiusseura-ideasi. Ymmärrätkös? Näes, se kaatuu, millä ei ole juuria. Minä luulin sinusta, hiisi vie, vähän toista. Raittiusmies — kas sitä ei tästä pojasta tule. Tulkoon mitä muuta hyvänsä. Valoja näetkös, niitä en minä siedä vapauttani rajoittamassa… Raittiusseura! Etkö nyt samalla voisi perustaa pakanalähetysseuraakin?

Mutta Olavi ei antanut vaientaa itseään niin vain. Vaikkakin hän poikien naurusta aavisti joutuneensa tappiolle, jatkoi hän:

— Minä en ole ennen tiennytkään, että meidän toveripiirimme ainoa ylläpitävä voima on ollut humala. Luulin seisovamme lujemmalla pohjalla. Mutta jos tosiaan niin on, niin paljon se ei silloin, totta totisesti, maksa!

— Älä sinä rehentele, tulokas! karjaisi Terä. — Tässä on puhe siitä, että sinä tahdot riistää meiltä vapauden tehdä, mitä haluamme. Me tahdomme olla vapaita!

— Kaunista vapautta! ivasi Olavi. — Mutta olkoonpa vaikka niinkin, että Sarastus teiltä jotakin vaatisi. Arveletteko, ettei suuren päämäärän vuoksi kannata mitään uhrata?

— Milloinka tulokas luulee saaneensa uhrimielen patentin meidän joukossamme? virkahti Ojanen. — Kun me emme näe mitään järjellistä syytä antautua kelkkaasi, johtuu se tietysti vain siitä, ettei mitään suurta päämäärää ole tarjollakaan.

— Siis, jos olisi päämäärä, niin kannattaisi yrittää? tiukkasi Olavi.

— Suunnilleen.

Olavi katsahti voitonvarmana tovereihin. Nyt hän oli saanut heidät umpikujaan. Nyt hän tiesi, miten saada heidät innostumaan. Täytyihän heidän tulla vakuutetuiksi. Hänen äänensä värisi innostuksesta, kun hän huudahti:

— Mutta päämäärähän on suuri! Suurin, mitä voi olla! Suomen vapaus!

Hän pettyi. Pojat eivät tempautuneet mukaan. He eivät uskoneet. Piiri hänen ympärillään oli jo harvennut. Muutamat muutkin olivat seuranneet Hongan esimerkkiä ja vetäytyneet jatkamaan kemuja. Jäljelläolevienkin kasvoilla kuvastui selvääkin selvemmin epäilys.

— Se ei ole muuta kuin utopia. Haave, joka ei toteudu, virkahti Aava raskaasti.

— Ettekö te usko Suomen päivän koittoon? huudahti Olavi kiihkeästi. —
Mitenkä te sitten jaksatte elää?

— Täytynee koettaa kitkuttaa, naurahti Terä.

Ja Aava yhtyi häneen:

— Ei ole terveellistä niin paljon tyhjiä aprikoida. Mikä on, se ei muutu. Ajattelimmepa me niin tai näin. Puhumattakaan kaikista tuollaisista sarastavista hullunyrityksistä. Itseään vain vahingoittaa. Ei muuta. Ei jaksa elää…

— Mutta! Eihän kannata elää, ellei voi uskoa isänmaan tulevaisuuteen!

— Ei ole tietysti muuta kuin hauskaa, kun jaksaa siihen uskoa, oli Aavan pessimistinen vastaus. — Mutta valitettavasti on toisia, joilta ei puutu todellisuussilmää. He eivät voi olla näkemättä tuon haaveen ja itsensä välissä Venäjän tsaarin mahtavaa valtaistuinta ja hänen lukemattomia sotalaumojaan. Ja se väliseinä on korkeampi kuin Kiinan muuri. Sen ylitse ei ole pääsyä.

— Lopettakaa jo tuo suunsoitto! karjaisi Paasio kyllästyneenä kuuntelemiseen. — Muuta se ei kuitenkaan ole. Ellei tuo tulokas osaa pitää kitaansa kiinni, niin laputtakoon hiivattiin kaikkine pyhäkouluhaaveineen! Ja mukaan joka mies, joka on saanut tartunnan. Seitsemäs luokka ei piirissään siedä vesipoikia. Ei totta vie!

— Hyvä, hyvä!

— Ulos, tulokas, ja vie mukana koko roikkasi!

Olavi oli poistunut puhujapaikaltaan. Hän oli kalman kalpea. Katkera pettymys täytti hänen mielensä. Näin hän siis oli epäonnistunut, näin perinpohjin. Tällainen oli tämän illan loppu, josta hän oli niin paljon toivomat ja iloinnut.

— Kyllähän minusta pääsette, virkahti hän. — Mutta sinulle, Aava, tahdon vielä sanoa sanasen. Sinä puhuit tänään rehtorin arkuudesta. Mutta omat sanasi ovat todistuksena pessimismistäsi, joka ei ole muuta kuin arkuutta. Sydämesi vanhuudesta, joka on sitäkin surkeampaa, kun sinä olet nuori. Nuoren täytyy uskoa. Nuoren täytyy uskaltaa. Tsaarin valtaistuin voi sortua ja sotalaumat hajota, jos Jumala niin tahtoo ja kun Jumala niin tahtoo! Se on totuus!

— Mutta raittiusseura ei synny, vaikka tulokas niin tahtoo, pilkkasi
Terä.

— Prelaatti pois! kirkui Heinämaa.

— Ulos! Tulokas ulos!

Olavi lähti pystyssä päin. Hänen jykevä leukansa näytti tällä hetkellä työntyvän eteenpäin entistä itsepäisemmin, uhmaavammin. Kun hän sivuutti Aarnen, kuiskasi tämä:

— Varoitinhan sinua. Olisit uskonut minua. Ei kannattanut puhua heille.
Ei ainakaan tänä iltana.

Viimeinen, minkä Olavi kuuli huoneesta, oli Hongan käheä mörinä:

— Totuus? Lasinne, kaverit! Pohjaan! Siinä on totuus. Totellinen totuus. In vino veritas! Pirtu ei valehtele.

Kun ovi oli sulkeutunut Olavin jälkeen, nousi Kataja äkisti ylös.

— No, mikäs totuus Kortti-Jaskalle noin yhtäkkiä setvisi? kysäisi
Paasio.

— Minä lähden myös, oli varma vastaus. — Häpeän tällä hetkellä teidän seuraanne. Tosiaan kaunis isänmaallinen juhla! Linnan sanat voimien tunkiolle keittämisestä eivät tulleet liian aikaisin lausutuiksi. Tästä hetkestä lähtien olen minä hänen Sarastuksensa miehiä.

— Ole, ole! ärjyi Paasio. — Mitäs sitä siinä laulat. Laputa vain kiireimmän kaupalla siitä hiivattiin profeettasi perässä.

— Kyllä menen, vastasi Kataja. — Vakaumukseni onkin, että hän yksin on meistä kaikista johtajaksi kelvollinen!

Ovi paukahti kiinni. Huoneeseen tuli hetkeksi hiljaista. Nyt oli seitsemäs luokka ensi kertaa todella hajonnut, se tunnettiin.

Portin luona Kataja saavutti Olavi Linnan, joka seisoi siinä hautoen polttavia ohimoltaan lumella.

— Sinä olit suurenmoinen, kiitti Kataja, kun he olivat hetken aikaa kävelleet rinnatusten ääneti.

Mutta Olavi pudisti päätään.

— Ei, torjui hän, minä en osannut puhua niin kuin ajattelin. Minun taitamattomuuteni oli syynä epäonnistumiseen. Siihen, ettei minun ajatukseni muuttunut heidän ajatuksekseen. Mutta heidän täytyy vielä kerran tempautua mukaan!

— Vieläkö aiot yrittää? ihmetteli Kataja. — Kaiken tämän jälkeen?

— Tietysti, vaikka toisia teitä, oli vastaus. — He heittivät minut ulos toveripiiristä. Minun täytyy päästä siihen takaisin — jotenkuten. Ja sitten täytyy minun saada heidät uskomaan. Uskoa, sitä heiltä puuttuu. Kaikkea muuta heillä on. Minun täytyy yrittää, kunnes onnistun. Minun täytyy saada mukaan heidät kaikki. Juuri heidät. Ilman heitä ei Sarastus ole minulle mitään. Ja kyllä minä lopulta onnistun. Sillä asia on oikea!

Kataja katsoi ihmeissään toveriin. Tämän silmissä paloi horjumaton varmuus. Tuotako hänen suljetun kuorensa alla siis oli ollut? Tulta!

— Sinä olet muuttunut, sanoi hän. Olet tänään toinen mies kuin eilen.
Erilainen kuin me muut.

Olavi hymähti.

— Niin, katsohan, sanoi hän sitten vakavasti, tänään ovat silmäni auenneet näkemään sivulle ja eteenpäin. Luuletko, etteivät kaikki nuo epäilykset ole johtuneet minun mieleeni, joita Aava esitti? Olen nähnyt ne avoimesti. Mutta minun täytyy silti uskoa. Ja kun uskoo, ei voi olla toimimatta. Olkoon vain, että se on perin vaatimatonta toimintaa. Se antaa kuitenkin tyydytystä. Tuo tunne, että vähäpätöisyydestään huolimatta on mukana suurta työtä tukemassa… Mutta, kas tästä eroavat tiemme. Hyvää yötä.

Kataja tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti.

— Ymmärrän sinut, Olavi, sanoi hän. — Ja Sarastuksesta täytyy tulla tosi.

IX.

Seuraavana maanantaiaamuna värjötti Heinämaa tutussa kadunkulmassa, jossa hänellä ja Terällä oli tapana tavata jatkaakseen yhdessä matkaa kouluun. Toverilla ei tänään näyttänyt olevan lainkaan aikomusta ehtiä ajoissa rukouksiin. No — vihdoinkin!

— Terve, terve! Jokos höyryt ovat haihtuneet?

— Suunnilleen.

Toverukset astelivat vaiteliaina rinnakkain. Kumpikin askarteli omissa ajatuksissaan. Viimein Terä virkahti äkisti:

— Mitä arvelet Sarastuksesta?

Olkapäiden kohautus oli vastauksena.

— Roskaa se minusta on, jatkoi Terä. — Musertavaan tappioonhan se toissailtainen tulokkaalle päättyikin. Mutta tuntuu siltä kuin yksi ja toinen pojista olisi jo vähän niinkuin kallistumassa hänen hullutuksensa puolelle. Nyt he jo saarnaavat vakavasta ajasta ja sen vaatimuksista. Sellaiseksi se on mennyt, se seitsemännen luokan reilu toverielämä. Kaikki tuon kirotun tulokkaan syytä. Ennenkaikkea hänen idioottimaisen puheensa syytä. Hulluja olimme, kun annoimme hänen mielinmäärin soittaa suutaan. Vasten turpaa sille olisi pitänyt vetää, jotta olisi oppinut tietämään huutia kaikkine sarastavine hulluuksineen… Mutta miksi sinä et sano mitään, Pikku-Eero? Vai oletko sinäkin jo Sarastuksen miehiä?

Heinämaa nauroi.

— En sentään, vastasi hän, en ainakaan vielä. Olen tässä vain vallan muissa mietteissä. Kuulehan, anna sinä hyvä neuvo. Olen sopinut Leenan kanssa — vietävän fiksu bööna — täräyksestä tänä iltana luistinradalla kello kuudelta ja Martan kanssa — tiedäthän sen Tipalan reiluimman likan, joka antaa opettajilleen, niille hanhille, yhtä paljon päänvaivaa kuin koko muu lauma yhteensä — kohtauksesta kello kahdeksalta Kirkkopuistossa. No jaa, siihen asti on kaikki kyllä reilassa. Mutta nyt sain Ainolta — siltä minun »viralliselta morsiameltani» — kirjeen, jossa hän ilmoittaa tulevansa tänään kaupunkiin mutshinsa ja fatshinsa kanssa ja haluavansa välttämättä tavata minua jo tänä iltana, hiivaahan se olisi, sekin. Mutta mistäs minä otan aikaa häntä varten? Sanosta!

— Selvitä omat soppasi, murahti Terä. — Minulla on tärkeämpääkin ajateltavaa. Koko tuo Sarastus-hulluus on saatava puhalletuksi poikien aivoista. Mutta miten? Olen puhunut siitä Paukan kanssa. Olemme yhtä mieltä, että jotakin on yritettävä. Ja yritettävä pian. Mutta mitä? Jos saisimme toimeen oikein repäisevän kepposen, hautaisi se alleen tulokkaan kaikkine Sarastuksineen.

— Kepposen? toisti Heinämaa. — Ellei minun vaivainen muistini petä, lupasimme rehtorille toissapäivänä, että annamme niiden jo olla.

Terä nauroi.

— Roskaa! huudahti hän. — Ensinnäkin se oli vain Jätti-Matti, joka lupasi. Kuka hänet oli valtuuttanut puhumaan luokan puolesta? Ei kukaan. Hän vastaa siis yksin sanoistaan. Toisekseen ei rehtori pyytänytkään meiltä muuta lupausta kuin että antaisimme Puutiaisen olla rauhassa. Eihän meidän tarvitsekaan Puutiaiseen enää ryhtyä. Puulta maistuu jo koko mies. Mutta onhan niitä muita opettajia. Esimerkiksi Harmonikkahousu.

Heinämaa tempautui mukaan. Hän sysäsi luotaan oman pulmansa. Kaipa siitä jotenkuten selviäisi. Niinkuin aina ennenkin. Tässä oli hänellä tarjolla hauskempaa hommaa.

— Ehkäpä minä voisin koettaa erästä temppua, sanoi hän. — Olen monasti historiantunnilla ajatellut, että olisi metkaa yrittää sitä joskus. Olisi liivaa nähdä, mitä tohvelisankarimme tuumisi siitä.

Terä katsoi toveriin tutkivasti. Olihan Heinämaa kylläkin aika näppärä. Mutta onnistuisiko hänen aikaansaada toivottu tulos? Ei kuitenkaan ollut tarjolla muutakaan keinoa, Paasion suunnittelema oli sentään melkein liian kömpelö. Ja niinpä hän hyväksyi:

— No, koeta. Ei se ainakaan pahenna asemaa.

Ensimmäinen tunti kului kaikessa rauhassa. Lehtori Tuisku huomasi tyydytyksekseen, että pojat olivat alkaneet yhä vakavammin harrastaa saksaa. Läksystä selvittiin ilman sanottavia kommelluksia.

Toinen tunti oli venäjää. Lehtori Kotkavaara, liikanimeltään Ryssä, pitkä miehenhonkelo, kyseli läksyä innottomasti. Näitä tunteja kohtaan tunnettiin suurta vastenmielisyyttä. Eipä niinollen kumma, että tunti matoi eteenpäin väsyneesti, raskaasti. Vasta aivan lopulla tapahtui jotakin, joka houkutteli hymyn poikien huulille.

Ojanen luki kirjasta kankeasti ja änkyttäen uutta läksyä. Sanojen korko putoili summanmutikassa milloin millekin tavulle. Viimein ei lehtori Kotkavaara enää jaksanut kuunnella, vaan ärähti hermostuneesti:

— Voi jessus sun korkojasi

Ällistyneenä keskeytti Ojanen lukemisen.

— Siinä sen kuulit, Ämmä, kuiskasi Heinämaa. — Tuotat häpeää tovereillesi ja opettajillesi. Mene suutarille. Tarvitset uudet puolipohjat ja korot!

Poikia nauratti. Mutta opettaja pureskeli kiukkuisena kynsiään. Sitten hän tuhahti äkisti:

— Nääs ny'. Sellaista se on. Istu!

Ojanen istuutui onnettoman näköisenä. Lehtori ei jatkanut opetusta. Hän oli huonolla tuulella, ja hänen täytyi saada pusketuksi vihaansa johonkuhun. Onnettomuudekseen oli Ojanen nyt joutunut hänen tyytymättömyytensä esineeksi. Hyvä toki, että tunti läheni loppuaan. Mutta juuri kun hän jo luuli päässeensä enemmistä tunteenpurkauksista, heitti opettaja kyntensä rauhaan, suuntasi kiukkuisen katseen häneen ja murahti:

— Ja tuolla Ojasella on vielä niin ämmämäinen ääni!

Pojat purskahtivat nauruun.

Samassa soi kello. Ojanen tervehti väliaikaa helpotuksen huokauksella.
Luoja ties, mitä olisi vielä voinut olla tulossa.

Seuraava tunti oli historiaa. Jo ennen tunnin alkua oli ilmassa sähköä. Olavi Linna ja Kataja silmäsivät merkitsevästi toisiinsa. He kyllä ymmärsivät, että jotakin oli tulossa ja että se oli suunnattu lähinnä heihin. Pojat tahtoivat tietysti osoittaa veisaavansa viis heistä.

Tuskin luokka oli palannut välitunnilla huoneeseensa, kun kummallinen olento tulla viipotti sisälle. Toinen olkapää edellä se kompuroi opettajanpöydän luo. Pää oli kalju, vain muutamia valkeita karvoja ohimoilla ja niskassa. Kasvot kurttuiset. Silmien likinäköisyyttä koettivat kahdet silmälasit turhaan lieventää. Puku vanhanaikainen ja kulunut. Ilmeisesti se oli tehty sekä lihavampaa että rotevampaa miestä varten. Vaatekappaleet riippuivat avuttomina tuon kumaran vartalon ympärillä. Housunlahkeet olivat niin pitkät, että hämmästyttävän suurten kenkien yläpuolelle muodostui paksuja sykkyröitä.

— Ilmetty Haitarihousu! ihastui Rimpi.

— Hyvä, Paukka! Peijakkaan hyvä! kiitti Terä.

— Oletpa, totta vie, vielä parempi näyttelijä kuin Juristimme silloin muinoin.

Paasio avasi suunsa matkiakseen vielä asianomaisen opettajan kimeää puhetapaa, mutta samassa hän kuuli käytävästä valvomassa olevan lehtori Karin äänen. Kiireimmän kaupalla hän ryntäsi luokkahuoneen perälle ja ehti parahiksi piiloutua pulpettien taa riisumaan liikoja varustuksiaan, ennenkuin lehtori Kari saapui luokkaa tarkastamaan.

— Ei olisi ollut hullumpaa kuulla, olisitko sinä, Paukka, osannut opettaa historiaa paremmin kuin Luoma, virkahti Aava, kun opettaja oli poistunut. — Tuskin ainakaan huonommin.

— Paremmin tietysti! intoutui Mustala. — Olihan hän muutenkin parempi
Harmonikkahousu kuin Harmonikkahousu itse!

Pojat nauroivat.

— Hävetkää! kajahti samassa Katajan ääni. — On siinäkin miehille mielitystä! Pilkata vanhaa miestä. Elleikään hän ole mikään erikoinen opettaja, pitäisi teitä pidättää kurjasta pilanteostanne sen seikan, että hän on tiedemies.

— Huutavan ääni korvessa! ivasi Heinämaa.

— Mihinkä Körtti-Jaska on »vakaumuksensa» unohtanut? huusi Paasio. —
Vai onko se Sarastus niellyt nekin?

Alkanut kinastus keskeytyi. Historianopettaja, lehtori Luoma, jolle huolimaton pukeutumistapa oli hankkinut haukkumanimen Harmonikkahousu, työntyi sisälle. Paasion esitys oli kylläkin vahvasti liioiteltu, mutta pääkohdissaan sittenkin oikea, sitä ei voi kieltää, ajatteli Olavi tarkastaessaan opettajaa. Tämän ilmeinen ihmispelko ei milloinkaan ollut hänestä näyttänyt niin räikeän surkuteltavalta.

Lehtori Luoma oli niitä opettajia, jotka eivät voineet herättää kunnioitusta oppilaissaan. Hän oli heidän ainaisen kiusoittelunsa kohde, sitäkin mieluisampi, kun hän kesti kaiken ihmeteltävällä pitkämielisyydellä. Koulu oli hänelle vain kuin ruokakellari. Hän vaivautui sinne, koska ansaitsi sillä leipänsä. Hän alistui hiljaisin mielin noina muutamina tunteina vallattomien poikien piinattavaksi saadakseen illalla viettää onnellisia hetkiä rauhassa rakkaitten kirjojensa ääressä. Miksipä hän olisikaan valittanut rehtorille? Tiesihän hän, että pojillakin puolestaan olisi ollut yhtä ja toista valittamisen syytä hänen opetuksensa suhteen. Sielutonta se oli, se täytyi hänen itsensäkin tunnustaa. Mutta saattoiko leipäviran täyttö muuta ollakaan? Parasta, kun piti mahdollisimman vähän melua itsestään. Vaikeata se kyllä monasti oli. Ja väkisinkin pyrki välistä menettämään malttinsa, kun poikien kujeilu ylitti kaikki rajansa. Silloin hän joutui silmittömään raivoon, jota perästäpäin aina katkerasti katui — sehän vain pahensi hänen asemaansa saattaen hänet naurunalaiseksi — ja jollaisia lääkärikin oli käskenyt hänen varoa. Rasittivat kuulemma liiaksi heikkoa sydäntä. Mutta minkäpä sille onnettomalle luonnolleen voi…?

Pojat tarkastelivat opettajaansa, kun tämä väsyneellä kädenliikkeellä viittasi heitä istuutumaan paikoilleen. Vanha hän on, ajattelivat he jonkinlaisen säälintunteen vallassa. Miten monasti hekin olivat kiusanneet häntä! Tuntematta lainkaan sääliä. Kyselemättä, miltä sen oli täytynyt hänestä tuntua. Että se saattaisi olla väärin, sitä he eivät olleet milloinkaan ennen tulleet ajatelleeksi.

Lehtori Luoma avasi päiväkirjan ihmetellen luokassa vallitsevaa hiljaisuutta. Mitähän se mahtoi merkitä? Varmaankaan ei mitään hyvää. Siitä toivosta, että joskus tapahtuisi muutos parempaan päin hänen ja poikien välisissä suhteissa, hän oli jo aikoja sitten luopunut.

Hän kumartui tekemään päiväkirjaan merkintäänsä. Mutta samassa hän suoristautui. Hänestä oli tuntunut kuin jotakin kylmää olisi pudonnut hänen kaljulle päälaelleen. Hän katsahti epäluuloisena luokkaan. Tuo syyn etsiminen sieltä, milloin vain jotakin odottamatonta tapahtui, oli muuttunut hänelle tavaksi. Mutta pojat istuivat välinpitämättöminä paikoillaan. Ei, sieltä se ei tällä kertaa voinut olla. Jokin herne tai hauli sieltä kyllä saattoi sinkoutua hänen päähänsä. Mutta sellaista se ei ollut nyt ollut. Ehkä hän oli erehtynyt. Hermot kai jo valehtelivat.

Hän kumartui uudelleen. Mutta samassa se toistui. Jotakin kylmää ja kosteaa putosi hänen päälaelleen. Ja heti sitten uudelleen, tällä kertaa niskaan.

Nyt huomasivat pojatkin, että jotakin oli tapahtumassa. Lehtori Luoman jähmettynyt, tuijottava katse riitti ilmaisemaan, ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla. Mutta mitä se saattoi olla?

Vasta kun lehtorin niskaan putosi jälleen tuota kylmää ja kosteaa valuen paidankauluksesta sisään ja alas selkää pitkin, selvisi hän säikähdyksestään sen verran, että älysi silmätä ylös. Suuri vesipisara tipahti silloin hänen nenälleen.

— Vettä, kuiskasi hän tukahtuneesti.

Heinämaa ryntäsi pulpetistaan käytävään ja oli tuulena takaisin kädessä muki, jota hän kumartaen tarjosi opettajalleen.

— Kas tässä, herra lehtori.

Lehtori Luoma silmäsi häneen kysyvästi.

— Mitä siinä on?

— Vettä. Lehtorihan pyysi vettä, vastasi Heinämaa viattomin naamoin.

Opettaja ei vastannut heti, viittasi vain torjuen. Sitten hän sai sanotuksi:

— Tarkoitan, että katosta todennäköisesti tippuu vettä. Samassa putosi kaksi suurta pisaraa avoimelle päiväkirjalle. Lehtori kiiruhti kuivaamaan ne huolellisesti ja sulkemaan kirjan. Sitten pyyhki hän nenäliinalla päänsä ja jäi sanattomana tarkkaamaan vesipisaroiden tippumista pöydälle. Väliin niitä tuli kaksi, kolme kerrallaan, väliin oli pitempi väliaika.

Pojat seurasivat hymyillen hänen puuhailujaan. Miten avuton, miten surkean avuton hän onkaan, ajatteli Olavi. Tuossa vanhassa, ränstyneessä olennossa, joka kauhistunein katsein seurasi viattomien vesipisaroiden putoilua, oli melkoinen annos naurettavuutta.

Kului näin kymmenisen minuuttia. Pöytä oli jo aivan märkä keskeltä. Aikamoinen vesilammikko oli muodostunut siihen. Sitten hypähti lehtori Luoma-pystyyn ja kiipesi seisomaan tuolilleen kurkottautuen tarkastamaan pöydän yläpuolella riippuvaa lamppua.

— Tsiikatkaas, kaverit, ihmettä! huudahti Paasio puoliääneen. -— Haitarihousun kraijista nousta putkahti kirahvin kaula. Kukas olisi tiennyt, että noiden liivien sisällä on sellaistakin kamaa?

Samassa oli lehtori Luoma jälleen lattialla. Hän oli punainen kuin krapu. Hän oli pakahtumaisillaan raivosta.

— Tiedättekö, että minä olen opettaja? Ymmärrättekö? Tämä… tämä on hävytöntä… Ennenkuulumatonta!

Enempää hän ei saanut sanotuksi. Sanat takertuivat kurkkuun.

—Älä nyt pullaasi tukehtu murahti Honka.

Silloin räjähti. Lehtori Luoma sieppasi karttapuikon ja iski sillä pöytään voimiensa takaa. Kepin paukahdus näytti lisäävän hänen rohkeuttaan, sillä nyt valuivat sanat vuolaana virtana hänen suustaan:

— Minä olen opettaja! Ettekö te ymmärrä, mitä se merkitsee? Teidän menettelynne on hävytöntä! Ennenkuulumatonta! Mitä te oikein luulette olevanne? Raakalaisia te olette! Inhottavia barbaareja! Ette ole nähneetkään sivistyneitä ihmisiä!

— Valitettavasti emme ainakaan nyt, virkahti Aarne Salo väliin.

— Tapoja teillä ei ole! jatkoi lehtori kirkuvalla äänellään. — Ei säädyllisyyttä! Katupoikia te olette! Rakkareita!

Sitten hän pysähtyi hengästyneenä ja vaipui tuolilleen.

Pojat olivat aluksi seuranneet opettajansa liikkeitä uteliaina. Paasion ja Hongan välihuomautukset olivat jo houkutelleet heidät nauramaan, mutta vielä he eivät tienneet, miten asiaan oikein piti suhtautua. Opettajan silmitön raivonpurkaus teki nyt lopun vaa'an vaappumisesta puolelle ja toiselle. Pojat purskahtivat raikuvaan ivanauruun. Heinämaa sen aloitti, Terä ja Paasio yhtyivät heti häneen, ja pian nauroivat kaikki Olavi Linnaa ja Katajaa lukuunottamatta.

Avuttomana katsoi opettaja luokkaa. Mutta sitten hän ryntäsi pystyyn uuden raivonpuuskan vallassa.

— Minä vaadin hiljaisuutta! Minä olen opettaja, ja minulla on oikeus vaatia oppilailtani kunnioitusta osakseni!.. Joku teistä on pannut vettä lampunkuupan päälle. Nouskoon ylös se poika tai ne pojat, jotka ovat sen tehneet. ‒ ‒ ‒ Vai ei kukaan? Sen saatoin arvata! Kyllä teillä on rohkeutta kujehtia, mutta tekonne tunnustamiseen, kas siihen ei teiltä uskallusta riitä! Arkalasta te olette kotoisin! Raukkoja te olette!

Jospa hän ymmärtäisi edes vaieta, ajatteli Olavi. Mitä muuta hyvänsä: tunnin keskeytys tai jälki-istuntoa tai vaikkapa karsseria! Mutta ei tätä silmitöntä sohimista, ei ainakaan tällaiselle luokalle. Täällä saattoikin sen ainoa vastaus olla naurunrähäkkä. ‒ ‒ Ilmeisesti oli joku tovereista järjestänyt tuon »vedenpaisumuksen» juuri tälle tunnille laskien aivan oikein saavansa sillä lehtori Luoman menettämään malttinsa ja solvauksilla vimmastuttamaan pojat. Tarkoitus oli tietysti karkoittaa poikien päästä viimeinenkin toiseen suuntaan menevä ajatus ja ennenkaikkea: antaa Sarastukselle kuolinisku. Hyvin laskettu. Liiankin hyvin.

Lehtori Luoma mitteli luokan edessä lattiaa koettaen kaikin voimin säilyttää kiivastustaan. Pojat nauttivat säälittä ja täysin siemauksin edessään olevasta näytelmästä. Heistä tuntui kuin olisivat he istuneet teatterissa ja lavalla olisi esiytynyt joku inhimillisen naurettavaisuuden mahtipontisimpia edustajia. Joku Jourdain.

— Minä olen opettaja ja minä tahdon saada selvän tästä inhottavasta ja raukkamaisesta konnantyöstä! raivosi lehtori Luoma. — Ette kai te sentään vielä niin alhaisia ole, että rohkenette vasten naamaa opettajallenne valehdella. Saammehan nähdä. Oliko se Honka?

— En, oli jämerä vastaus.

Ja niin kävi lehtori koko luokan lävitse, pisimmistä lyhyimpään, ja aina oli vastaus sama, jyrkkä kielto. Heinämaan kohdalla hän pysähtyi. Tämä oli viimeinen — entäpä, jos tämäkin vastaisi kieltäen? Mitä hän sitten tekisi? Hänen kiihkonsa oli jo arveluttavassa määrässä asettunut. Väsymys, suuri raukeus pyrki valtaan.

— Onko Heinämaa pannut vettä lampunkuupan päälle? Heinämaa nousi säteilevin kasvoin.

— En, herra lehtori, vastasi hän silmää räpäyttämättä, en minä ole pannut vettä lampunkuupan päälle. (Sillä se, kuiskasi hän itsekseen, jota minä sinne panin, se ei ollut vettä, vaan lunta).

— Kolmetoista vitivalkoista karitsaa on meidän lammashuoneessamme, kuiskasi Terä, kolmetoista karitsaa. Eikä ainoatakaan sutta. Ei edes yhtä syntistä pässiä.

Pojat nauroivat.

Se sai lehtori Luoman vielä kerran riehahtamaan.

— Hiljaa! huusi hän kimeästi. — Minä olen opettaja ja minä vaadin hiljaisuutta! Yksi teidän joukostanne on valehtelija, ja se valhe on Pääpahasta itsestään! Suuria raukkoja te olette, joka mies, joiden opettajana en ainakaan minä kauempaa tahdo olla!

Ja sen sanottuaan hän ryntäsi poikien riemuhuutojen seuraamana käytävään rämähdyttäen oven perässään kiinni. Mutta kauas käytävään hän kuuli vielä Hongan jylhän basson:

— Ta kaappo, sanon minä. Bravo. Ta kaappo! Lisää sellaista lirutusta housuhaitarista!

* * * * *

Iltapäivällä olivat mielet jo ehtineet rauhoittua. Mutta kaikki vakavammat ajatukset oli kuin poispyyhkäisty poikien mielestä. Aamupäivän »ottelu veten varassa», kuten Honka sanoi, oli herättänyt pojissa kaikki entiset vaistot. Heinämaa oli päivän sankari.

Mutta sotaista innostusta ei kestänyt kauan. Se sai hieman odottamattoman lopun.

Kahden ja kolmen välitunnilta saapui Laurila luokkahuoneeseen viimeisenä. Hän oli vakavan näköinen.

— Tsiikatkaas Juristia! huusi Paasio. — Tuleekos mies suoraan rippikirkosta?

— Melkein, oli tyyni vastaus. — Joka tapauksessa on minulla jotakin tärkeää teille sanottavana. Tulen rehtorin puheilta.

— Onko Haitarihousu skvalrannut?

— Ei, vastasi Laurila. — Ei rehtori ainakaan puhunut mitään siitä. Hän vain pyysi meidän apuamme erään ilkivallan lopettamiseksi.

— Ilkivallan?

— Niin. Lehtori Luomaan kohdistuvan ilkivallan, toisti Laurila vakavana. — Ilkivallan, joka on huolestuttavasti levinnyt koulussa ja joka viimeksi tänään on saanut varsin raa'an ilmenemismuodon. »Se on tarttunut jo lapsiinkin, ja rangaistukset ovat tehottomia», sanoi rehtori. Siksi hän pyytää meidän, koulun nykyään ylimmän luokan apua järjestyksen palauttamiseksi. Hän toivoo meidän painostavan alaluokkalaisia. Minunkin täytyy tunnustaa toisen luokan tämänpäiväisen tapahtuman olevan sitä laatua, että meidän täytyy ryhtyä asiaan.

— Meidän? ivasi Kataja.

— Mitä ne nahan penteleet sitten ovat nyt keksineet? murahti Paasio.

— Tulen juuri siihen, jatkoi Laurila. — Koko luokka oli yksissä tuumin täyttänyt opettajan tuolin keskessä olevan syvennyksen liituvedellä. Kun mitään pahaa aavistamaton Luoma istuutui paikoilleen, päästivät nappulat oikean intiaanikirkaisun ja purskahtivat sitten nauramaan lehtorin säikähdykselle. Ja peijakas — saada takalistonsa liituvedellä liuotetuksi, se ei ole herkkua kenellekään.

— Ei totisesti! yhtyi Aarne. — Tuo tuollainen on jo liikaa. Vai onko joku toista mieltä?

— Yhtytään, ärähti Honka. — Pahempaakin sietää, mutta vitsiä siinä olla pitää. Tuo on tyhmää, nautamaista!

— Meidän on ajettava nahkojen päähän järkeä! huudahti Aarne. — Ellei muuten, niin nyrkein.

— Hyvä!

— Koska ilmeisesti ei mitään eriäviä mielipiteitä ole, tarttui Laurila jälleen puheeseen, on nyt valittava henkilö tai henkilöt, jotka saattavat rehtorin ja alaluokkalaisten tietoon päätöksemme. Tehkää ehdotuksia.

— Juristi rehtorin luo ja Jätti-Matti uhkaavan rangaistuksen ruumiillistumana nahkojen leiriin! ehdotti Aarne.

— Hyvä!

Asia oli loppuun käsitelty. Mutta silloin nousi Kataja pystyyn.

— Te koetatte turhaan pettää itseänne, sanoi hän painokkaasti. — Tuollaisilla päätöksillä koetatte pyyhkiä mielestänne oman häpeänne, jonka nyt vasta kuin peilistä näette. Vakaumukseni on, että kaikki se villitys, joka häiritsee koulumme elämää, on kotoisin meistä. Me olemme antaneet esimerkin, jota muut luokat nyt seuraavat. On suorastaan naurettavaa, että me, juuri me teemme päätöksiä järjen ajamisesta alaluokkalaisten päähän. Ota ensin malka omasta silmästäsi, sanotaan Sanassa. Mutta me vain tahdomme kynsiä raiskaa veljemme silmästä. Ettekö te nyt jo ala käsittää, että uudistuksen meissä täytyy tapahtua?

Pojat eivät vastanneet. Kataja oli koskettanut arkaan kohtaan. Heidän täytyi tunnustaa, että rehtorin vetoomus oli asettanut heidät pulmalliseen asenteeseen, jolta katsoen heidän oma menettelynsä tänä aamuna sai vähemmän kunniakkaan hohteen.

— Onhan se vähän niinkin, tunnusti Aarne viimein avoimesti.

Enempää ei asiasta ehditty keskustella. Lehtori Järvi saapui tunnilleen. Ja kun iltapäivä sitten loppui, hajautuivat pojat miettiväisinä ja harvasanaisina.

Heinämaa ja Terä vaelsivat kotiinpäin mustalla mielellä. Vasta erotessa keskeytti Terä hiljaisuuden virkahtaen:

— Plöröksi koko yritys meni. Nyt on juttu entistä hullumpi. Kyllä se Yrjänä osasi pöyhistellä. -Mikähän on mieheen mennyt? Peijakkaan Sarastus!

— Jaa, jaa, myönteli Heinämaa alakuloisena. — Parastani minä panin.
Sisuttaa niin vietävästi. Tekisi melkein mieli antaa palttua sekä
Leenalle että Martalle ja Ainolle vielä kaupan päällisiksi… No jaa,
saa nyt sentään nähdä. Halleluja sun kanssas'!

* * * * *

— Puhelimeen, poika!

— Minäkö?

Olavi Linna katsahti kirjastaan hämmästyneenä kynnyksellä seisovaan pyylevään enoonsa. Kuka ihme? Ei kenelläkään pitäisi olla hänelle asiaa. Annikki oli joskus soittanut, silloin ennen. Mutta siitäkin tuntui olevan jo niin pitkä aika.

— Kukas muu? Ala laputtaa!

Olavi kiiruhti konttorin puolelle. Kahvilan lävitse mennessään sivuutti hän Emmin. Kas, miten itkettyneet sen silmät ovat, välähti hänen mielessään, mutta seuraavassa hetkessä hän oli jo unohtanut koko tytön.

— Haloo.

— Onko se Olavi?

— Sinäkö, Annikki? Olipa se yllätys!

Tyttö naurahti hämillisesti ja kiirehti sitten sanomaan:

— Sinua ei ole näkynyt meillä pitkiin aikoihin. Tule nyt tänään. Katsohan, asia on niin, että isä käski minun tiedustaa, haluttaisiko sinua lähteä erääseen suureen juhlaan. Isä on ostanut liput koko perheelle, mutta Aarne on taas saanut päähänsä, ettei hän lähdekään. Tulethan?

— Sepä kysymys! Tietysti tulen, kun sinä kutsut. Tulen heti, kun saan puvun vaihdetuksi.

Puolen tunnin kuluttua Olavi jo oli Salolla. Aarne tuli häntä vastaan ja vei hänet huoneeseensa. Hän näytti kiusautuneelta.

— Kuule, minusta oli ikävää se toissailtainen, sanoi hän, kun he olivat päässeet istumaan. — Mutta pitihän sinun aavistaa, miten kävisi. Sanoinkinhan sen sinulle etukäteen.

— Minun piti saada se sanotuksi, vastasi Olavi. — Tekisin saman nytkin, vaikka tiedän jo tuloksen. Sitäpaitsi olisi tulos voinut olla aivan toinen, jos sinä olisit tukenut minua. Pojathan seuraavat sinua meikein aina. Mutta sinä et sanonut sanaakaan.

Aarne katsahti toveriin nopeasti.

— Miten minä olisin voinut? torjui hän.

— Voinut? ihmetteli Olavi. — Tietysti sinä olisit voinut, jos olisit tahtonut.

— No niin, niin tietysti, myönsi Aarne. — Mutta ainoa, mitä saatoin hyväksesi tehdä, oli pysyä erossa koko jutusta.

— Vai niin… No, ei puhuta tästä sen enempää, virkahti Olavi.

Syntyi kiusallinen äänettömyys.

— Oletpa sinä juhlatamineissa, virkahti Aarne sitten ärtyneesti. — Minä puolestani olen jo kyllästynyt noihin juhliin. Tänään en etenkään halua sinne.

— Miksi?

Aarne katsahti toveriin epävarmasti. Sitten hän pyyhkäisi ohimoilta niille valahtaneet hiukset ja kumartui Olavin puoleen.

— Tellervo on siellä.

Olavin silmiin tuli hämmästynyt ilme, mutta hän ei sanonut mitään. Hän odotti jonkinlaista selitystä. Aarne ei pitänyt kiirettä. Sitten hän alkoi katkonaisin lausein:

— Olin viimeksi eilen siellä. Hänen kotonaan. En enää voi sietää
tätä. Hänen äitinsä ja isänsä kohtelevat minua kuin vävypoikaa. Kuin
Tellervon ja minun kihlaukseni olisi vähintään jo päätetty asia.
Kirottua!.. Mikset sinä virka mitään, Olle?

— Mitäpä minä? torjui Olavi. — En ymmärrä sinua.

— Et tietysti, oli katkera vastaus. — Kukapa voisi ymmärtää? Mutta en jaksa sietää ajatusta, että olisin koko loppuelämäni sidottu tuohon yhteen ainoaan tyttöön. Koulunpenkiltä hamaan kuolemaan asti. Olkoon hän kuinka hyvä tahansa. Se maistuu puulta! Hakkaillahan sitä voi. Puolella ja toisella. Mutta vapaa minä tahdon olla! Vapaa tulemaan ja menemään, milloin huvittaa!… Ymmärrätkös?

Olavi pudisti vakavana päätään.

— En lainkaan, tunnusti hän suoraan. — Minusta on sitä suurempi onni mitä aikaisemmin löytää sen tytön, jonka kohtalo on elämäntoveriksi valinnut.

— Äsh, niin sinusta! murahti Aarne tyytymättömänä.

Syntyi jälleen painostava hiljaisuus. Sen keskeytti viimein Aarne kysymällä aivan toisella äänellä:

— Miten Emmi jaksaa?

Olavi silmäsi toveriin pitkään ja tutkivasti.

— Hyvin kai. Voithan käydä itse toteamassa, vastasi hän.

Aarne nousi naurahtaen. Sitten hän virkahti heittäytyen toverilliseksi:

— Oikeastaan, jos totta puhun, niin juuri sitä varten minua ei haluttanutkaan tuonne juhlaan lähteä. Et kai pane pahaksesi, vaikka jätän sinut vähäksi aikaa yksin. Voithan tappaa aikaa vaikka lukemalla. Annikki tulee kyllä pian. Hän on pukeutumassa.

— Oh, älä anna minun häiritä suunnitelmiasi, sanoi Olavi. — Sallinet minun sentään lausua julki ajatukseni, että kummallinen maku sinulla on.

Aarne kääntyi ovelta toveriin.

— Voi olla, naurahti hän lyhyeen. — Se on vapauden maku!

— Onpa sitä vapauttakin sitten monenlaista, virkahti Olavi terävästi. —
Jokainen meistä sitä takaa ajaa, mutta kahdella ei ole samaa päämäärää.

— Mitäpä siitä! Vapaus kuin vapaus! Ihanaa se vain on! Terve mieheen!

Seuraavassa hetkessä Olavi oli yksin. Häntä ei huvittanut ryhtyä lukemaan. Hän sammutti lampun ja upottautui nahkatuoliin odottamaan. Monenlaisia ajatuksia tulvi mieleen. Kaikki ne pyörivät Annikin ja tulevaisuuden ympärillä. Vähitellen ne muuttuivat hauraiksi tunnelmiksi ja tiivistyivät sitten taas unelmiksi, tulevaisuuden utukuviksi.

Hän ei kuullut, kun ovi viereiseen huoneeseen aukeni. Hän havahtui vasta kuullessaan tutun, raikkaan äänen:

— Eikö täällä olekaan ketään?

Oviaukossa, tulvehtivan valon keskellä seisoi Annikki pukeutuneena juhlaa varten. Musta samettipuku erottautui säihkyvänä huoneen hohtavanvalkeaa pohjaa vastaan päästäen täysiin oikeuksiinsa solakan vartalon puhtaat viivat. Mustan kankaan paljaiksi jättämät käsivarret ja kaula loistivat valkeina kuin norsunluu, ja tulenvalossa hehkui kastanjanruskea tukka kultamerenä.

Miten kaunis hän on! ajatteli Olavi. Kauniimpi kuin milloinkaan ennen! Ja miten tavattoman hyvin sopikaan kokonaisuuteen alas kaulasta riippuva valkea korallihelminauha!

Olavi ei liikahtanut eikä vastannut tytön kysymykseen. Hän nautti täysin siemauksin edessään olevasta kuvasta. Mutta Annikki astui reippaasti pöydän luo ja kiersi sähkön palamaan.

— Kas, olithan sinä täällä, Olavi! Arvelin juuri sitä. Ansaitsisit toria, nauroi hän sydämellisesti kätellessään.

-— Koetit tietysti peloittaa minua. Mutta katsohan, minä en pelkää niin vähällä, minulla on niin hirvittävän hyvät hermot. Ja Sarastuksen takia saat anteeksi pahan yrityksesikin.

Olavi tuijotti hämmästyneenä tytön säteileviin silmiin.

— Sarastuksen? kysyi hän aprikoiden mielessään, mitä se oli, tuo loisto tytön silmissä. Sitä olisi melkein voinut luulla ihailuksi. Mutta…

— Niin, Sarastuksen, vahvisti tyttö hymyillen. ‒ Vaikka sinä oletkin niin tuhma, ettet minulle suunnitelmiasi usko — mitäs tällaiselle tyttöhupakolle? — niin kyllä minä ne aina selville saan toisia teitä. Luuletko, etten ole perillä toissaillan tapahtumista yksityisseikkoja myöten?

— Mutta kuka…?

— Kukako? Tällä kertaa Laurila! huudahti Annikki riemuiten. — Hän kertoi kaiken. Hän ei kylläkään ole vielä täydellisesti kannallasi, mutta siksipä hänen kuvaukseensa saattaakin paremmin luottaa. Hän sanoi, että sinä olit suurenmoinen ja että Terä, kuten tavallisesti, oli suuri aasi ja Aava tyhjänpäiväinen kyselykaavake. Niin, en voi sille mitään, etteivät nuo arvostelut ole erikoisen imartelevia tovereillesi. Se oli Laurila, joka niin sanoi.

— Hän liioittelee, torjui Olavi.

— Eipäs, väitti tyttö varmasti. — Mitä syytä hänellä olisi siihen? Sarastus-suunnitelmasi on suurenmoinen! Se on juuri sitä, mitä minä olen jo kauan odottanut. Vakavaa työtä. Jos olisin poika, liittyisin heti siihen. Mutta tietystikään ette te huoli tyttöjä mukaan… Tiedätkö, minä olen ylpeä sinusta! Ja siitä, että saan olla sinun ystäväsi. Olen niin hurjan iloinen siitä, että minä sittenkin alunperin tunsin sinut oikein. Katsohan, rohkeutta, uskallusta, tarmoa — niitä minä ihailen yli kaiken!— — Minä olen puhunut Sarastuksesta isällekin. Laurila kyllä kielsi kivenkovaa kenellekään hiiskumasta siitä, hän sanoi, että se kenties saattaisi maksaa sinun vapautesi. Mutta arvelin sentään voivani puhua siitä isälle.

— Isällesi? ihmetteli Olavi. — No, ja hän nauroi?

— Eipäs! huudahti Annikki voitonriemuisena. — Ei lainkaan! Vai luuletko sinä isää niin tyhmäksi, ettei hän käsittäisi tuollaisia asioita? Hänpä sanoi, että yritys on kylmästikin harkiten hyvä. Niin juuri hän sanoi. (Mitä sinä nyt sanot?) Ja että sen keksijällä, siis sinulla, on lämmin sydän ja avoin silmä. (Eikö isä olekin suurenmoinen?) Ja sitten hän sanoi vielä, että jos yritykseen tarvitaan rahaa, on hän halukas huolehtimaan siitä puolesta, sillä hän katsoo asian ansaitsevan kaikkea tukea. Hän se myös käski minun soittaa ja kutsua sinut tänä iltana mukaamme. Eikä minulla sen käskyn täyttöä vastaan juuri mitään ollutkaan. Pelkään vain sinun pian tulevan niin ylpeäksi tuon Sarastuksesi vuoksi, ettet minusta väiltäkään enää.

Olavi yhtyi täydestä sydämestä Annikin nauruun. Maailma oli yhtäkkiä käynyt niin loistavan valoisaksi. Mutta sitten hänen katseensa jälleen synkkeni.

— Ei siinä ole vielä mitään ylpeilemisen aihetta, sanoi hän. — Sehän on vasta unelma.

— Ja sinä? kysyi Annikki jännittyneenä tarkaten pojan kasvoja.

— Minä? Minä ponnistan tietysti kaikki voimani sen unelman toteuttamiseksi. Eihän sen pitäisi niin mahdoton olla näin koulupojankaan voimille.

Annikki huo'ahti helpotuksesta ja ojensi Olaville kätensä.

— Juuri tuollaista vastausta sinulta odotin. Ja jos sinä huolit minua yhteistyöhön, niin lupaan tehdä parhaani Sarastuksen hyväksi.

— Kiitos! Oikeastaan sinä oletkin antanut herätteen koko Sarastukselle. Niin, katsos, ilman sinua ei minulla varmaankaan olisi ollut rohkeutta ajatella sellaista ajatusta edes loppuun. Saati sitten ryhtyä sitä toteuttamaan. Sinä olet tehnyt minusta aivan toisen ihmisen.

— Oh, nyt se olet sinä, joka liioittelet, kiusoitteli Annikki.

Olavi katsoi kauniita, innostuksen punaamia kasvoja ja sorjaa vartaloa.

— Tiedätkö, Annikki? Sinä olet ihmeen kaunis tänä iltana.

Tyttö purskahti helisevään nauruun.

— Kuulehan, Olavi, tuo tuollainen ei taida sopia Sarastuksen ohjelmaan!

— Eikö? No, sitten ei kai myöskään tämä?

Ja samassa poika kumartui ja suuteli hänen kättään.

X.

Viikko oli vierähtänyt lopulleen.

Jännittynyt odotus, johon liittyi yhä enemmän hermostumista, kuta lähemmäksi ratkaisupäivää tultiin, oli kiihtymistään kiihtynyt lyseossa. Miten kävisi?

Kaupungin koulujen jääpallomestaruus oli nyt lopullisesti ratkaistava. Lyseo seisoi jälleen aikaisempaa voittajaansa, ruotsalaista yhteiskoulua vastassa. Kaikki muut kilpailijat olivat jo karsiutuneet pois. Nuo kaksi olivat enää jäljellä. Kun niistä kumpikin oli jo ehtinyt kärsiä yhden häviön, oli tämä ottelu ratkaiseva.

Mutta… Siinä oli suuri Mutta. Se puute, joka oli ilmennyt vuoden ensimmäisessä kamppailussa, vaivasi lyseon joukkuetta yhä: ei ollut kunnollista maalivahtia.

Kilpailupäivän aamuna kokoutui jääpallojoukkue toverikunnan huoneeseen koulurakennuksen kellarikerroksessa neuvotteluun. Seitsemäsluokkalaisista olivat paikalla Paasio, Laurila ja Kataja sekä Honka, joka — hänen ankarista vastaväitteistään huolimatta — oli paremman puutteessa määrätty maalia vartioimaan. Aarne Saloa ei vain kuulunut. Mitään neuvottelua ei siitä saatu muodostumaan. Toiset loikoilivat pitkällä lavitsalla ikkunoiden alla kattoon tuijottaen. Toiset istua kyyhöttivät puheen johtajan pöydällä rummuttaen kantapäillään sen etulaudoitusta. Ei voitu muuta kuin todeta, ettei tilanne Hongan astumisella kuudennen luokan Hietikon tilalle ollut juuri muuttunut.

— Nyt se vasta pilalla onkin, väitti Honka. — Ottakaa järjen päästä kiinni, kaverit, ja päästäkää minut tästä häpeästä. Olisipa kysymys niitten tunkeilevien svenskeliinien kolhaisemisesta, niin oo-ja, olkoon menneeksi! Mutta Jätti-Matti plokkaamassa palloa verkosta? Saaplari, kaverit, se näyttää rumalta! Pankaa siihen kuka muu hyvänsä! Mutta pankaa pienempi mies. Pääsee ainakin vähemmällä selän koukistelulla.

— Jätti-Matti, sinustahan on tullut oikein suulas kuppe! huusi Paasio.
— Pidä sitä leipäläpeäsi vähän pienemmällä! Se on jo päätetty asia.
Ellet sinä paranna joukkuettamme, et voi sitä huonontaakaan. Ja sillä
hyvä!

Honka kohautti hartioitaan vastaamatta. Kellään muullakaan ei tuntunut olevan halua jatkaa keskustelua.

Samassa kiskaistiin ovi auki, ja Aarne Salo syöksyi sisään. Hän aivan hehkui innostuksesta.

— Minä tiedän, pojat! huusi hän jo kynnykseltä.

— Tiedetään me muutkin yhtä ja toista, murahti Paasio. — Mutta mitäs sinä sitten muka tiedät?

— Tiedän, mistä saamme maalivahdin!

Enempää ei tarvittu. Pojat hypähtivät lattialle ja keräytyivät Aarnen ympärille.

— Kerro!

— Mistä löysit?

— Kuka se on?

Aarne viivytti tahallaan vastausta nauttien toverien kärsimättömyydestä.

— Pitääkös se pohjaongella koukkia mahastasi? ärähti Paasio, jonka pitkämielisyys oli kaikkein lyhyin. — Jos luulet jonkin keksinnön tehneesi, niin älä sitä koko ikääsi märehdi!

— No, sanonhan minä, taipui Aarne. — Se on, se on — Olavi Linna.

— Olavi Linna?

— Tulokas?

Poikien naamat venähtivät pitkiksi. He tunsivat pettyneensä. Siinäkö koko salaisuus olikin?

— Nytkö vasta sinä, Jokamies, olet huomannut, että sakissamme on sellainenkin kanalja? Vai? huusi Paasio.

— Älä rähise! huudahti Aarne pyyhkäisten hiukset otsaltaan. — Linna on ollut entisen koulunsa maalivahti ja toveriensa kertoman mukaan hyvä vielä sekin. Sisareni jutteli siitä minulle. Tänä vuonna hän ei ole kylläkään harjoitellut. Mutta eiköhän se sittenkin mene?

— Uhkapeliä olisi ottaa tuo mies maalivahdiksi pelkän juorun perusteella, vastusti Paasio. — Muutenkin on sellainen kepuli mieheksi. Emmekä me ehdi lainkaan koetella häntä ennen kilpailuja.

Hongan kasvot olivat kirkastuneet. Hän tunsi päässeensä raskaasta taakasta. Nyt hän tarttui puheeseen:

— Uhkapeliä, sanoit. Ehei, kampraati, sitä se ei ole. Huonompi minua ei
Linna voi ainakaan olla. Hänestä me teemme maalivahdin. Punktum!

— Olkoon niin!

Seuraavalla välitunnilla sovittiin asiasta. Olavi Linna hämmästyi ensin aika lailla, mutta ei pannut vastaan.

— Joko se on hiivatin hyvä maalivahti tai sitten se on hiivatin frekki, mutisi Paasio itsekseen. — Luultavasti se on frekkiyttä.

Mutta Honka veti Olavin syrjään.

— Kuules, olisi vähän asiaa, aloitti hän empien. — Niin, tuota, sitä minä vain, että jos sinä pelastat skolen maineen, niin rupean minä siihen sinun Sarastukseesi. Hölyn pölyä se minusta on, koko homma. Mutta rupean sittenkin. En minä sellaisia justiinsa ymmärräkään. Sen vain sanon, saaplari, että jos tänään käy hyvin, saat tämän miehen sieluineen, sorkkineen. Parasta siinä kaupassa ovat nyrkit — usko pois. Niitä sinä pian tarvitsetkin. Se on totuus, totellinen totuus. Usko, jos tahtot.

* * * * *

Toisella tunnilla oli luokalla ainekirjoituskokeet. Lehtori Kari antoi pojille luettelon valittavista aineista ja syventyi sitten lukemaan korehtuuria uuteen kielitieteelliseen teokseensa.

— Mistäs sinä skriivaat? kuiskasi Terä vieressään istuvalle Aavalle, luokan parhaalle ainekirjoittajalle.

Puhuteltu suuntasi verestävät silmänsä toveriin ja hymähti pilkallisesti:

— Hyh, ei järkeä yhdessäkään. Ei auttane, koetan kai; kilpalaulantaa.

Seuraavan neljännestunnin kuluessa ei luokassa kuulunut muuta kuin kynien ja paperin kahinaa. Itsekukin oli syventynyt työhönsä.

Mutta sitten pysähtyivät yhtäkkiä kaikkien kynät. Katseet suuntautuivat kysyvinä Aavaan. Tämä oli noussut pystyyn ja sulloi parastaikaa kyniä ja kumeja taskuihinsa. Ei kai hän vielä aikonut lähteä?

Mutta oli miten oli, opettajanpöydän luo hän vain rauhallisena asteli jättääkseen koekirjoituksensa. Lehtori Kari silmäsi ylös papereistaan.

— Jaha, Aava. Onko Aavalla jotakin kysyttävää aineiden johdosta?

Aava hymähti ivallisesti.

— Ei, herra lehtori. Kysyä aineiden johdosta? Siitä vaivasta varjelkoon minua taivas. Nyt ja iankaikkisesti. Aamen.

Lehtori Karin otsa peittyi ryppyihin. Oli kuin lukematon reservi olisi kiiruhtanut tukemaan otsan vakinaisia vartioita.

— Valmis? kysäisi hän tiukasti. — Miten se on mahdollista?
Katsotaanhan. Aava odottaa.

Opettaja avasi vihon ja alkoi lukea. Mitä pitemmälle hän ehti, sitä rauhattomammiksi rypyt otsalla ja silmäkulmien välissä kävivät. Tuuheat kulmakarvat vetäytyivät aivan yhteen, ja rypyt painuivat levottomasti värähdellen yhä syvemmiksi.

Aine ei ollut pituudella pilattu.

VÄINÄMÖISEN JA JOUKAHAISEN KILPALAULANTA.

Narrin merkki?

 Narri on se, jota ei joikuvin jousi, ei parahin pursi puoleensa vedä.
 Se, joka kylmänä katsoo oivinta orhia, armainta aumaa. Se, jota ei
 houkuta helisevä hopea, ei kilisevä kulta. Narri tai — kuningas.

Narri on se, joka — hapset harmaina — himoaa oraannuorta ja kukan-kaunista impeä lattian lakaisijaksi, hutikkojen huuhtojaksi, vaippojen viruttajaksi. Narri ja — höperö.

* * * * *

Oli kerran vanha mies, vanha, hopeahapsi. Tarina kertoo, että kansa sanoi häntä Väinämöiseksi, vaikka ei pappi eikä lukkari ollut hänen ylitseen poppalukujaan lukenut, joita kasteeksi kutsutaan. Tämä Väinämöinen oli narri ja höperö, kuten kovin vanhat miehet tapaavat olla ja kuten myös otsakkeessa mainittu tapahtumasarja on jälkimaailmalle todistamassa.

Tämä kilpalaulanta…

Tai. Miksipä minä ryhtyisin tässä sitä kuvailemaan? Se on ennen minua paremmalla pännällä piirretty, kerkeämmällä kynällä kirjaan kerrottu. Ja sinä, rakas lukijani? Kai sinä tunnet tämän kirjan?

Kuitenkin —

Ellei — sattuuhan sitä paremmissakin perheissä — ellei, sanon, se olisi pimeän vaelluksesi aikana tiellesi eksynyt, voin opastaa sinua. Suomalaisesta Kirjakaupasta sen saat markalla viidelläkymmenellä pennillä. (Ei ole hinnalla pilattu, vai?) Osta — en minä kerro kenellekään. Nimi? Jaa nimi? Se on — kertovat ämmät torilla — Kalevala.

Tenkit tiskiin, ja sinä olet kirjojen kirjan onnellinen (?) omistaja. Kolmannesta runosta etsimäsi löydät. Siinä on puhtaana runona se, mitä minun kynäni ei tylsimmälläkään proosalla kertomaan kykene. Tarina narrista.

Osta! Lue! Nauti! (Huom! Vapaa sitaatti Lipton-teen reklaamitaulusta.)

                                           Sinun
                                                 alati
                                                       uskollinen
                                                       Antti Aava.

Kun lehtori Kari oli päässyt loppuun, silmäsi hän ankarasti Aavaan, joka silmät puoliummessa ja kuin hyytynyt hymy huulilla nojasi mustaan tauluun. Kiivas purkaus pyöri hänen huulillaan. Mutta sitten hän muutti mieltään ja kysäisi tiukasti:

— Onko tuo olevinaan aine? Kenties vielä sukkelakin? Typerä se on.
Ymmärtääkö Aava?

— Eiköhän, vastasi nuorukainen haluttomasti. — Typerästä aiheesta typerä aine. Se ei ole hullumpaa, se.

— Parasta, että Aava luopuu jo vitsailusta. Se onnistuu kuitenkin huonosti. Jos tässä typeryydestä tulee puhe, on sanottava, että typerällä aineella on ollut typerä kirjoittaja.

— Eikä kai typerää arvosteluakaan puutu? virkahti Aava laiskasti.

Lehtori Karin silmät välähtivät tuuheiden kulmakarvojen peitossa. Hän oli hetken vaiti. Kun hän sitten vastasi, hymyili hän tuttua »hymyään ryppyjen alla»..

— Arvostelu? Se on tällaisesta aineesta luonnollisesti nolla. Aava kai on katsonut ainekirjoitusnumeronsa liian korkeaksi, koskapa sitä piti ryhtyä tällaisilla keinoilla alentamaan. Kyllä sitä nyt sietääkin taas koroitella. Tässä on takaisin tuo loru, niin ettei Aavan tarvitse vaivattua toimittamaan siitä tovereille parannettua painosta. Aava voi mennä!

Poika käänsi opettajalle ylimielisesti naurahtaen selkänsä ja tallusteli ulos.

Seuraavan tunnin alussa pojat aivan tappelivat, kuka saisi ensin lukea tuon »aineen». Muutamassa hetkessä se sitten nauraen ahmittiin.

— Se on kiva, ylisti Heinämaa.

Terä yritti kiusoitella.

— Kukapa olisi luullut sinun, Aava, uskaltavan kirjoittaa noin monta riviä ilman, että asetat lausumiesi väitteiden absoluuttista totuutta kysymyksenalaiseksi? ivasi hän. — Taidat olla jo vallan unohtamaisillasi Montaignen lohdullisina oppeineen.

Aavan alahuuli työntyi halveksivasti eteenpäin.

— Olen unohtamaisillani koko maailman, murahti hän.

— Hiljaa, pojat, Luoma tulee! kuulutti Laurila.

Historiantunnit olivat muuttuneet. Entisen hälinän ja melun asemesta vallitsi niillä nyt outo äänettömyys. Pojat katsoivat uuden asemansa vaativan, että he itse olivat alaluokkalaisille esimerkkinä. Vaikeatahan se oli. Mutta ei auttanut. Kun he kerran peittosivat »nahkoja», jos nämä kielloista huolimatta hairahtuivat vehkeisiin lehtori Luomaa vastaan, täytyi heidän itsensäkin totutella pois vanhoista tavoistaan.

Harmaiksi ne olivat muuttuneet, nämä ennen niin virkistävää vaihtelua tarjonneet historiantunnit. Harmaaksi koko kouluelämä. Kujeilusta oli ollut luovuttava — ylimmän luokan kirottu kohtalo: »Aateluus velvoittaa»! Toverielämä oli lamassa, luokka hajalla, hauskat yhteisistunnot muisto vain — kirottu eripura! Elämä kokonaisuudessaan oli muuttunut harmaaksi. Se oli menettänyt entisen sisällyksensä eikä mitään uutta ollut tullut tilalle. Kukin noista kolmestatoista kulki omia teitään. Sulkeutui huoneeseensa. Yksin.

Väsymyksen, kyllästyneisyyden, autiuden tunne oli vallannut koko luokan.

Myöskin lehtori Luoman oli vaikeaa tottua tapahtuneeseen muutokseen, jonka syytä hän ei käsittänyt. Nuo vaiteliaat, häneen itsepäisesti tuijottavat nuorukaiset, jotka tarkasti, vaikka ilmeisen haluttomina seurasivat hänen opetustaan, hermostuttivat häntä. Ja vaikka hiljaisuutta jatkui tunnista tuntiin, ei hän päässyt ajatuksesta, että kaiken tämän alla oli koira haudattuna. Kunpa olisi voinut päästä selville, mitä nuo villit pojat tällä kertaa hautoivat mielessään?

Mutta mitään ei tapahtunut. Tunnit kuluivat vitkaista kulkuaan minkään häiritsemättä. Niin tänäänkin. Pojat selvittelivät pidättyväisinä kustavilaisen ajan tapahtumia Suomessa.

Minuutti minuutilta läheni tunti loppuaan. Herneet ja haulit polttivat Paasion sormia, mutta luokan päätös sitoi hänen käsiään. Heinämaalta pyrkivät ilkeydet pyrkimistään huulille, mutta aina viime hetkessä hän muisti: aateluus velvoittaa. Peevelin rehtori, joka tuon sananparren oli esille tonkinut ja heihin sovelluttanut! Heidän aateluutensa! Viidenpennin aateluutta! Mutta kyllä siitä nyt vain oli tullut oikea taikasana. Ikäänkuin — Jumala sanoi: tulkoon erämaa, ja erämaa tuli. Peevelin surkeaa koko elämä… Ja Heinämaa vääntelehti paikoillaan rauhattomana, ikävissä ajatuksissaan.

Läksy oli kysytty loppuun. Lehtori Luoma huokasi helpotuksesta vilkaistessaan kelloonsa. Enää kymmenen minuuttia. Sitten olisi taas tämäkin tunti onnellisesti ohi.

Hän siveli laihalla kädellä kaljua päälakeaan koneellisesti, niinkuin hänelle oli tullut tavaksi. Sitten hän alkoi värittömästi puhua uuden läksyn johdosta:

— Anjalan miehet olivat kapinoitsijoita ja ansaitsivat kuoleman…

Mutta ennenkuin hän ehti jatkaa, kantautui hänen korviinsa läpi hiljaisuuden ivallinen kuiskaus:

— Tuo ei ole muuta kuin roskaa, tuo.

Veri syöksyi opettajan poskille.

— Kuka se oli? kivahti hän.

Aava vääntäytyi seisomaan.

— Minä.

Pojat liikahtelivat rauhattomina. Mitä Aava ajatteli? Tuohan oli suorastaan luokan päätöksen rikkomista. Olkoon, että päätös oli yhdelle ja toiselle vastenmielinen: se oli joka tapauksessa luokan päätös, johon oli alistuttava. Sekä Laurila että Aarne Salo koettivat katseillaan hillitä Aavaa. Mutta tämä ei välittänyt silmätäkään heihin. Hänessä oli tänään jotakin outoa, jotakin, jota toverit eivät ennen olleet hänessä huomanneet.

— Mitä muistuttamista Aavalla muka on? tiuskaisi lehtori Luoma.

— Pyydän vain huomauttaa, että lehtori on yleisen historian tutkija, oli rauhallinen vastaus. — Niinollen ei lehtorin pitäisi kiirehtiä langettamaan ehdottomia tuomioita asioista, joita ei tunne ja jotka ovat kyllin pulmallisia kenelle hyvänsä.

Lehtori Luoma kuivasi hiestyneitä silmälasejaan koettaen hillitä kiivastumistaan. Mutta hänen huulensa vapisivat kiukusta.

— Eivätkö Anjalan miehet kenties olleetkaan kapinallisia? Olenko minä ehkä nähnyt unta?

— Kapina, kapinallinen — problemaattisia sanoja, hymähti Aava. — Mikä on kapina, herra lehtori? Ei muu kuin epäonnistunut vallankumous. Kuka on kapinallinen, saanko luvan kysyä? Eikö se ole mies, joka seuraavana päivänä olisi yhtä hyvin voinut olla hallitsija kuin nyt päätään lyhyempi ruumis? Kapina, kapinallinen — ne eivät ole muuta kuin vallassapysyneen kukistuneelle vastustajalleen antama herjaussana, jonka oikeutus on kysymyksenalainen, mutta jota tyhmät ihmiset toistavat edelleen.

— Aava, punnitse sanojasi! kumartui Aarne kuiskaamaan. — Muista luokan päätöstä!

— Viis minä teidän päätöksistänne, ärähti Aava puoliääneen ja jatkoi sitten väittelyä ivallisesti hymyillen: — Anjalan miehet — kapinallisia? Mistä lehtori on löytänyt tuon typeryyden? Kansakouluhistoriastako? Miksei yhtä hyvin Suomen itsenäisyysaatteen ensimmäisiä marttyyreja? Oletetaan, että Jägerhornin ja Klickin olisi onnistunut luoda itsenäinen Suomi. Minä sanon: oletetaan, mutta sehän ei vaikuta asiaan. Tutkijan on tunkeuduttava syvemmälle eikä asetuttava sille kannalle, että kaikki, mikä epäonnistuu, on pahasta, ja hyvää vain se, jota luonnistaa hyvin. Toinen asia sitten on, oliko itsenäinen Suomi luotavissa silloin ja onko se ylipäänsä milloinkaan luotavissa. No niin, me lähdemme siis olettamuksesta, että noiden miesten aikeet olisivat onnistuneet. En epäile väittää, että silloin olisitte te, herra lehtori, tälle tunnille haalannut mukaanne sekä noiden molempien että heidän toveriensa kuvat kultakehyksissä ja esitelmöinyt meille noista »suurimmista suomalaisista», joiden kuvien pitäisi olla jokaisen suomalaisen kodin seinällä ja nimien jokaisen suomalaisen huulilla. Sensijaan, että nyt sanotte heitä kapinoitsijoiksi, jotka ansaitsivat kuoleman. Mitään ehdotonta totuutta ei kyllä maailmassa ole eikä mitään ehdottoman varmaa mistään voida sanoa. Mutta roskaa — sitä voidaan jaaritella sekä siellä että täällä.

Samassa helähti sähkökello soimaan. Sen kimeään kilinään hukkuivat ne sanat, jotka lehtori Luoma sillä hetkellä sai sanotuksi tämän »esitelmän» johdosta. Kun kello oli vaiennut, syntyi painostava äänettömyys.

Aava oli painunut takaisin pulpettiinsa ja tuijotti jäykästi eteensä. Luokka ei liioin kiirehtinyt lähtemään. Vakavina odottivat pojat kohtauksen päättymistä.

Lehtori Luoma oli valahtanut tuhkanharmaaksi. Käsi, joka tavoitti karttapuikkoa, tutisi silminnähtävästi.

— Aava saa kaksi tuntia ja käytös kahdeksan, sai hän viimein sanotuksi.

Mutta — kuten aina — uhkaus jäi tälläkin kertaa vain uhkaukseksi. Hän tarttui kyllä jo kynään. Mutta samassa kajahti Aavan äänekäs, ivallinen huomautus:

— Eikö kolme tuntia olisi parempi? Ei tiedä, vaikka Anjalan miehet sinä aikana muuttuisivat oikeiksi kapinapaholaisiksi.

Kynä heltisi opettajan kädestä. Hän hypähti pystyyn ja iski karttapuikon pöytään.

— Tä-tä-tämä on jo lii-lii liikaa! raivosi hän.

Sitten hän yht’äkkiä heitti karttakepin kädestään ja syöksyi ulos huoneesta.

Luokkaan tuli synkkä äänettömyys. Pojat jäivät paikoilleen istumaan ja silmäilivät kysyvinä toisiinsa. Vihdoin nousi Aarne Salo ja astui Aavan luo.

— Sinä loukkasit lehtori Luomaa.

Puhutellun verestävät silmät suuntautuivat häneen ivallisina.

— Entä sitten? hymähti hän. — Mitä hänen piti tarjota meille mokomaa roskaa? Tyhmän dogmaattinen äijä. Vai ettekö te muut ole samaa mieltä?

Ei kukaan pannut vastaan, mutta kukaan ei liioin yhtynyt häneen.
Vaiteliaana ja pidättyväisenä odotti luokka keskustelun kehittymistä.
Yksinpä Heinämaakin pysytteli hiljaa.

— Me olemme sitä mieltä, vastasi Aarne luokan puolesta, että menettelysi oli sopimatonta. Tässä on lähinnä kysymys siitä, että sinä rikoit luokan päätöksen.

Aavan katse muuttui epävarmaksi. Mutta sitten vääntyivät hänen kasvonsa pilkalliseen virnistykseen.

— Luokan päätöksen? matki hän. — Viis minä teidän päätöksistänne!
Ellei teissä muissa ole miestä muuhun, niin noudattakaa te vain noita
päätöksiänne. Minun tahtoni ei ole muiden kuin omassa taskussani!
Menkää hiiteen siitä töllistelemästä!

Aarne katsoi ystäväänsä pitkään.

— Kuulehan Aava, virkahti hän. — Luulen nyt ymmärtäväni, mikä sinun on. Sinä olet ollut koko aamun hieman kummallinen. Ensin tuo aine. Nyt tämä. Aava, sinä olet juonut!

Aava nousi kuivasti naurahtaen seisomaan.

— Kas, kas sitä tarkkanäköisyyttä! Etkö olisi voinut keksiä sitä vähän aikaisemmin, Jokamies. Minä puolestani olen tiennyt sen jo eilisillasta saakka. Mutta ei siitä kannata tuollaista numeroa tehdä, hiisi vie! Ei se ole ensimmäinen kerta. Eikä viimeinenkään. Nyt minä menen.

Mutta Aarne asettui hänen tielleen.

— Ei, et sinä vielä mene. Minun täytyy saada sinulle ensin sanotuksi, että sinua on vaikea tuntea entiseksesi tuossa tilassa. Tänään olet sinä, Aava, häpeäksi luokalle.

— Minä? Häpeäksi? naurahti Aava ylenkatseellisesti. — Etkös muuta keksinyt? Kuules, hyvä veli, et taida muistaa: yhtä luuta pukin sarvet? Tai — jos te muut olettekin saaneet päähänne ruveta vesipojiksi, niin minusta ei sitä tule. E-hei! Ellei teistä toisista ole enää minulle tovereiksi lasin ääreen, ryyppään yksin, hiisi vie! Ja nyt minä menen. Parasta, ettet koeta estää, Jokamies.

Aarne katsoi ystäväänsä. Outo kiilto oli syttynyt noihin tavallisesti niin kylmiin silmiin.

— Anna hänen mennä, virkahti Kataja. — Ei hänellä ole nyt järkeä päässä. Saattaa tehdä mitä tahansa.

Kataja tuli vähän matkaa saattamaan Olavi Linnaa.

— Aava teki tänään palveluksen Sarastukselle. Kerrankin näkivät pojat tuon hummailunsa oikeassa valossaan. Se oli taas yksi peruskivi rakennukseemme. Ja illalla sinä lasket yhden lisää pelikentällä.

— Saa nähdä, virkahti Olavi miettiväisenä. — Ja paljon täytyy vielä tapahtua, ennenkuin pääsemme Sarastukseen asti. Ja tapahtua pian. Eivät pojat jaksa pitkää aikaa olla nykyiselläkään kannalla. Katsohan, he ovat kuin merimiehet: ovat sairaita tyvenessä.

* * * * *

Hämärä oli laskeutunut kaupungin ylle. Ilma oli suojaista, raskasta.

Olavi kulki vaiteliaana kotiin päin. Jännityksen lauettua pyrki väsymys valtaan.

Vierellä astuva Kataja tarkasteli kummastunein ilmein toveria, milloin katulyhdyn valo lankesi tämän kalpeille kasvoille. Hänhän näytti suorastaan raskasmieliseltä — tällaisena iltana, voiton iltana! Viimein Kataja ei enää jaksanut pysytellä ääneti, vaan virkahti:

— Sinä olit suurenmoinen, Olavi. Meillä ei ole milloinkaan ollut sellaista miestä maalissa kuin sinä — se on vakaumukseni. Oli suorastaan nautinto pelata etulinjassa, kun tiesi, että vastustajan parhaatkin yritykset maalin saantiin menisivät myttyyn.

Olavi hymyili raukeasti.

— Sinä liioittelet, Yrjänä. Niinkuin kaikki muutkin.

Mutta toveri ei antanut perään.

— En lainkaan, väitti hän. — Siinä voi jo olla liioittelua, kun pojat väittivät kaikkien kolmentoista maalimme olevan sinun ansiotasi. Vaikka, kukapa sitäkään tietää? Kolmetoista maalia nollaa vastaan — se on voitto, se. Koulumme maine on pelastettu. Tappion tahra pois pesty. Kummako sitten, että pojat sinulle hurrasivat?

Olavi naurahti.

— Kylläpä sinä osaat.

— Naura sinä vain! huudahti Kataja. — Tällaisena voiton päivänä on joka lyseolainen toisensa kaltainen. Olipa sitten muuten muumio tai Jätti-Matti. Millainen voitto!

— No niin, olihan se.

—Ja ajattele, jatkoi Kataja, mitä tämä voitto Sarastukselle merkitsi. Sinä olet jälleen tunnustetusti yksi meistä. Nyt voit taas alkaa siitä, mihin Paasiolla silloin lopetit. Alkaa Sarastuksen työ. Niin, suorastaan sinä tänään ratkaisit Sarastuksen kohtalon!

— Ratkaisin? kertasi Olavi hitaasti. — Ei, hyvä veli, ei se niin vain käy. Kyllähän tämä voitto koululle saattoi paljonkin merkitä, ja siksi pojat ovat siitä niin innoissaan. Olihan se askel eteenpäin Sarastuksellekin. Mutta ratkaisu on kaukana vielä. Katsohan, vika on siinä, etteivät pojat luota minuun.

— Luota?

— Niin, luota, toisti Olavi raskaasti. — Sinä, joka olet ollut yksi heistä alusta alkaen, et voi sitä ehkä oikein käsittää tai et tahdo nähdä asiaa sellaisena kuin se on. On kuin he aina epäilisivät minua. Odottaisivat, että teen jotakin huonoa, raukkamaista. Katsohan, minä olen yhä vieras heidän joukossaan. Siksi minun, ulkopuolisen, ansioita niin kahmalokaupalla tänäänkin ylistettiin. Ne tahdottiin sillä, nuo ansiot, maksaa, jottei jälkeenpäin enää voisi olla kysymystä kiitollisuuden velasta. Usko pois… En tiedä, mitä he minulta vaatisivat tunnustaakseen minut täysiarvoiseksi toveriksi. Toveriksi, jonka tarkoitusperien rehellisyyteen empimättä uskotaan. Toveriksi, jonka sanoja ei kuitata noin vain olkapäiden kohautuksella. Kai tulikoetta…

Kataja aikoi panna vastaan, sanoa, että jos noin oli ollutkin ennen, niin tämäniltainen koko koulun innostus ja eläköön-huudot olivat pyyhkäisseet kaiken sen pois. Mutta hän tuli pysähtyneeksi kaikessa hiljaisuudessa tarkastelemaan tovereitaan, kaikkia noita yhtätoista, ja heidän suhdettaan Olaviin. Ja hänen täytyi tunnustaa, että Olavi oli sittenkin tavallaan oikeassa. Hän oli yhäti vieras. Vieras siksi, että pojat epäilivät hänelle luottamuksensa antaa.

Tulikoe…

Mitäpä siihen saattoi sanoa?

Toverukset vaikenivat. Ääneti he vaelsivat puolipimeitä katuja. Kiinnittämättä huomiota ympäristöönsä. Molemmat vaipuneina omiin ajatuksiinsa. Vasta kun heidän piti erota, rikkoi Kataja äänettömyyden:

‒ Hyvää yötä, Olavi! Älä heitä uskoasi.

Olavi nyökkäsi vaieten. Mutta sitten hän tuli silmänneeksi toverin kasvoihin ja jäi tarkastamaan niitä. Niihin oli viime aikoina ilmestynyt jokin uusi piirre, joka antoi niille vallan toisen leiman.

— Kuulehan, Yrjänä. Sinä olet viime aikoina muuttunut.

— Kaikkihan me muutumme, oli välttelevä vastaus.

— Ei, mutta oikein todella, väitti Olavi vilkkaasti. — Etkö nyt kerran antaisi minun olla kuuntelijana ja puhuisi vähän omista ajatuksistasi? Tule, kävellään vielä hiukan yhdessä.

Kataja nyökkäsi, ja he jatkoivat matkaa.

— Oletko sinä ajatellut, mille alalle antaudut ylioppilaaksi tultua? kysäisi Kataja hetken perästä.

Olavi pudisti päätään.

— En osaa vielä niin tarkalleen sanoa. Oletko sinä?

— Olen, vastasi Kataja. — Juuri sitä minä viime aikoina olen pohtinut.
Ja selvyyteen olen lopulta päässyt. Aion valmistautua papiksi.

— Papiksi?

— Niin, vahvisti Kataja. — Kai minä toisten mielestä olen aina ollutkin papin-kandidaatti, pojathan sanovat minua Körtti-Jaskaksi. Itse en ole siitä aikaisemmin ollut oikein selvillä. Mutta kun sinä sitten puhuit tuosta Sarastuksesta, ymmärsin, että minunkin on oltava mukana kansaamme pelastamassa. En tiedä, oletko sinä selvillä siitä, miten syvälle meillä on jo vajottu. Katsohan, minä olen lukenut paljon lehtiä ja lukenut niin paljon kurjuutta niistä ja niiden rivien välistä. Olen kulkenut kaduilla ja katujen varsilla ja nähnyt niin paljon saastaa. Silloin on minun täytynyt huutaa sieluni hädässä: Herra, Herra, me hukumme! Olen ajatellut sitä ja ajatellut tätä. Mutta kyllin lujaa pelastajaa en ole miltään puolelta löytänyt, ennenkuin johduin lukemaan Raamattua. Silloin minulle selvisi. Neuvotteluilla tai aseilla tämä maa voidaan vapauttaa, mutta kansaa ei voida vapauttaa muuta kuin yhtä tietä. Jos siitä tulee Herran kansa, on se ja sen maa iäti oleva vapaa, sillä omiaan ei Herra hylkää. Hän on se kalliopohja, jolle yksin voidaan uuden, onnellisen Suomen tulevaisuus laskea, niin ettei se aikojen aalloissa järky. En ole näistä ajatuksistani tullut kenellekään puhuneeksi, pojillahan on niin toinen katsantokanta. Mutta hiljaisessa mielessäni kypsyi päätös: tätä isänmaallista työtä, tätä tällaista Sarastuksen työtä minä pienillä voimillani tahdon Hänen avullaan tehdä. Muuta en voi. Minulle on kaikunut kutsu: Mene ja jätä kaikki ja seuraa minua! Se kutsu on minulle käsky. Elämän sisällys.

Olavi oli kuunnellut tarkkaavaisena toverin sanoja. Ensi kertaa tämän sisäinen minä välähdyksenä hänelle paljastui. Niissä oli suuruutta, noissa syvän vakaumuksen sanelemissa, yksinkertaisissa sanoissa. Suuruutta, joka kirkasti noita arkipäiväisiä, puisevia kasvoja. Olavi tarttui toverin käteen ja puristi sitä lujasti.

— Olkoon, että kuljemme eri teitä, virkahti hän sitten sydämellisesti, päämäärä meillä on sama: onnellinen Suomen kansa.

XI.

Lyseossa oli juhla.

Juhlasali — ikkunat tarkasti peitettyinä — oli täpösen täynnä iloista nuorisoa. Ovensuussa istui korkean virkavallan edustaja, poliisi, valvomassa, ettei mitään luvatonta puhuttaisi tai esitettäisi. Mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota häneen. Ja käytävissä, erivärisin silkkipaperein verhottujen lamppujen himmeässä valossa liikuskeli juhlapukuisia ja juhlamielisiä tyttökoululaisia ja lyseolaisia, parittain tai pienissä ryhmissä.

Annikki Salo ei viihtynyt toisten parissa. Hän etsi itselleen ravintolan puolella, kolmannessa kerroksessa, syrjäisen pöydän, jonka ääreen istahti odottamaan.

Salissa alkoivat torvet soida. Koulurakennuksen joka nurkkaan nuo säveleet etsivät tiensä. Tänne ylös ne kantautuivat vain kaukaisina, epämääräisinä. Siellä alhaalla oli jo alettu tanssia…

Silloin tällöin vilkaisi Annikki kelloaan. Kylläpä Olavi antoikin hänen odottaa.

— Ootteks te neiti Salo?

Hänen edessään seisoi pieni poika.

— Olavi Linna käski tuoda teille tän, sanoi poika ojentaen hänelle kirjeen.

Olavilta… Kirje…

Olavi ei siis tulisikaan. Jotakin oli tapahtunut. Jotakin hirveätä. Tästä juhlasta, jota hän niin oli odottanut, ei siis heille kahdelle mitään juhlaa tulisikaan.

Vapisevin sormin avasi Annikki kuoren ja luki:

10.3.1917.

Rakas Annikki!

Minun on vaikeaa kirjoittaa näitä sanoja. Mutta on sittenkin parempi, että luet ne minun kirjoittaminani kuin kuulisit ne toisten suusta.

Minut on leimattu varkaaksi, kunniattomaksi raukaksi.

En jaksa pakottaa itseäni tulemaan sinne. En, vaikka tiedän Sinun odottavan. Ah, Annikki, Sinä kyllä ymmärrät, kun saat tietää…

Sinä kysyit jo eilen, mikä mieltäni painoi. En tahtonut silloin siitä puhua. Toivoin kaiken vielä selviävän. Mutta… Kerron kaikki mahdollisimman lyhyesti.

Toissa aamuna, ennen historiantunnin alkua, seisoi Laurila opettajantuolilla tehden selkoa eräistä muutosehdotuksistaan tämäniltaisen juhlan ohjelmaan. Kesken kaiken tuli valvomassa oleva lehtori Puutinen sisään.

— Jaha, Laurila kuvittelee olevansa uusi Demosthenes. Kello on jo soinut, herra puhuja. Laurila saa yhden hj:n. (Tiedäthän, tuollaisen lapsellisen merkin päiväkirjaan huonosta järjestyksestä.)

Luokassa kohahti.

Minä en jaksanut hillitä mieltäni. (Minullahan on niin onneton luonne, etten voi hillitä äkkipikaisuuttani, kun jossakin olen näkevinäni vääryyttä.) Hyppäsin pystyyn.

— Älkää tehkö sitä, herra lehtorit

— Ja miks'en, jos on lupa kysyä?

— Siksi, että on sentään liian lapsellista rangaista seitsemäsluokkalaista siitä, ettei hän kädet ristissä odota opettajan tuloa. Ja vielä tuollaisella kansakoululaisiin kenties tepsivällä tavalla. Herra lehtori erehtyy, jos luulee, että seitsemäs luokka tulee sietämään tällaista loukkausta. Meillä on kyllä oleva keinoja…

Pitemmälle en päässyt. Lehtori Puutinen iski karttakepin pöytään kahdeksi kappaleeksi ja karjui:

— Hiljaa! Linna saa kaksi tuntia ennenkuulumattomasta röyhkeydestään!

Mutta pojat hyväksyivät menettelyni.

— Toverit, meidän täytyy taas ryhtyä taisteluun Puutiaista vastaan! huusi Terä. — Takavarikoikaamme päiväkirja! (Tunnethan hänen mielettömät päähänpistonsa, jotka ovat yhtä mahdottomia kuin yllättäviäkin.).

Aava nauroi.

— Ei sentään mielettömyyksiä, hyvä mies, torjui hän.

— Mielettömyyksiä? Niin tietysti, kun sinä et satu olemaan niiden keksijä! kimmastui Terä. — Minä sanoin: takavarikoidaan päiväkirja, ja siinä minä pysyn. Sillä me ratkaisemme kädenkäänteessä koko jutun. Päiväkirja katoaa. Uusi on hankittava tilalle. Ja jokainen meistä tietää, ettei siisteyttä jumalanaan palvova Kustaa Aadolfimme salli uutta päiväkirjaa heti tahrittavan tuon muistutuksen uudistamisella. Asia joutuu Kustaa Aadolfin tutkittavaksi, ja hän pyyhkii rangaistuksen pois. Me olemme voittaneet. Nicht wahr?

— Sinussa, Toivottomantylsä, ei ole paljon Kolumbuksen ja Aleksanteri Suuren keksijäverta. Ei valitettavasti, ivasi Aava. — Mutta ei kannata kiistellä sinun kanssasi. Se ei olisi muuta kuin ruudin haaskaamista.

 — Ylipäänsä ei kannata nyt tuosta asiasta jaaritella, tarttui Laurila
 puheeseen. — Tulkaa kuudelta meille, niin päätämme toimenpiteistä.

 Ja siihen asia sillä kertaa jäi lilalla — olen kuullut — pojat sitten
 päättivät mennä huomenissa rehtorin puheille.

Mutta he eivät menneetkään. Väliin tuli jotakin odottamatonta. Luokan päiväkirja oli kadonnut. Kun vahtimestari vielä tiesi kertoa, että samaan aikaan kuin pojat olivat neuvotelleet Laurilan luona minun pelastamisestani, olin minä saanut häneltä avaimet ja käynyt luokassa — niinkuin olinkin, heräsi pojissa epäluulo, että minä olin rangaistuksen pelossa toteuttanut Terän mielettömän ehdotuksen ja tehnyt itseni siten syypääksi raukkamaiseen varkauteen. Kenestäkään muusta kuin minusta, tulokkaasta, eivät he — siitä olen varma — olisi sellaista uskoneet.

Mutta tapahtui vielä jotakin, joka yhä selvemmin todisti minua vastaan. Tänään löytyi kadonnut päiväkirja minun pulpetistani. Ja siitä oli reväisty pois yksi lehti — juuri se, jolle rangaistukseni oli kirjoitettu.

 Kaikki todisti minua vastaan. Ja kun minä kielsin syyllisyyteni,
 päätti koollekutsuttu opettajakokous erottaa minut koulusta.

 Siinä ne nyt sitten ovat, kaikki minun toiveeni. Koulusta erotettu.
 Puhumattakaan siitä, että olen menettänyt toverieni kunnioituksen.
 Kyllä minä arvaan, mitä he ajattelevat: ja tuollainen sitten on
 tahtonut meitä opettaa!

 Annikki, minä en voi muuta kuin sanoa: syytön minä olen. Syytön
 huolimatta kaikista todistuksista. Nuo todistukset, ne painavat minut
 maahan. En ymmärrä, miten kaikki on tapahtunut. En osaa selittää tätä
 sekasotkua. En jaksa ajatella.

Uskothan edes Sinä, Annikki, syyttömyyteeni?

Sanat ovat turhia… Kaikki on turhaa…

Sinun

Olavisi.

Annikki jäi tuijottamaan eteensä. Hänen oli vaikeaa käsittää, että jotakin tuollaista oli saattanut tapahtua. Olavia syytettiin päiväkirjan varkaudesta. Ne uskalsivat luulla, että hän oli tuolla raukkamaisella tavalla koettanut välttää rangaistusta. Olavi!

Koneellisesti hän silitti pukuaan. Silkin kahina palautti hänen mieleensä, missä hän oli. Juhlassa. Juhlassa, jonne hän oli riemukkain mielin tullut. Miten hän olikaan ollut iloinen pukiessaan päälleen uutta vaaleanpunaista tanssileninkiään! Miten iloinen, kun äiti — kammattuaan hänen hiuksensa ensi kertaa ylös — oli sanonut: kas niin, nyt sinä olet oikein soma! Tänä iltana hän olikin tahtonut olla sievä — Olavin vuoksi. Ja nyt… Nyt istui Olavi yksinäisessä huoneessaan polttoraudalla leimattuna. Syyttömästi tuomittuna.

Tuo ajatus saattoi hänen mielensä kapinoimaan. Vääryys täytyi saada oikaistuksi. Kun Olavi kerran oli syytön, täytyi hänen syyttömyytensä myös olla todistettavissa. Olisipa Aarne nyt täällä! Mutta hän ei ollut aikonutkaan tulla.

Annikki teki nopean päätöksen ja kutsui erään pikku pojan luokseen.

— Tahtoisitko sinä tehdä minulle sen palveluksen, että kutsuisit Antti Aavan — tiedäthän, sen seitsemäsluokkalaisen — luokseni? Kas, tässä omena vaivoistasi.

— Käskystä paikalla, kajahti Aavan tuttu ääni. — Minä tosin en tanssi muuta kuin varsin huonosti. Mutta en kuitenkaan tässäkään tapauksessa kieltäydy palveluksestasi, Annikki.

Sanoissa oli samalla kertaa kunnioitusta ja ivaa. Tyttö katsahti kummastuneena tuttuihin, pilkallisiin silmiin.

— Tanssia? Suo anteeksi, Antti, minulla ei nyt ole vähintäkään halua tanssia.

— Minä luulin…

— Ettäkö minulta puuttui kavaljeeria ja senvuoksi lähetin hakemaan sinua?

— Hm. Eipä juuri muutenkaan.

— Todellakin!

Annikki purskahti helisevään nauruun. Häntä kummastutti, miten hän saattoi nauraa tänä onnettomuuden iltana. Mutta Aavan otaksuma oli niin hassu, ettei hän voinut hillitä itseään. Hän näki, miten poika säpsähti, ja miten omituinen kalpeus levisi tämän muutenkin harmaille kasvoille. Mahtoiko hän syvästikin loukkautua?

— Ei, Antti, virkahti hän sitten vakavaksi muuttuen, pyytäisin sinulta, veljeni parhaalta ystävältä, aivan toisenlaista palvelusta. Se koskee Olavia. Ole hyvä ja istu.

— Kuten tahdot, Annikki, myöntyi Aava väkinäisesti, vaikka minä puolestani en ymmärrä, mitä voin hyväksesi tehdä.

— Ensiksi kai saan pyytää sinulta anteeksi, että puutun asiaan, josta sinä ja toverisi varmaan arvelette, ettei se kuulu minuun, alkoi Annikki puolittain ivallisesti.

Aava hymähti ja vastasi kaksimielisesti:

— Päinvastoin.

Sitten hän virkahti:

— Ennenkuin alamme, voinemme sentään hankkia hieman virvokkeita. (Hoi, poika, tuo jäätelöä!) Siihen saakka saattanemme jutella jostakin muusta. Hauskemmasta — jos suvaitset.

Annikki nyökkäsi tuntematta vähintäkään mielenkiintoa. Aava sai, jos mielensä teki, pitää keskustelua vireillä. Jo ensi sanoista oli Annikki arvannut, ettei hänellä olisi paljon toivoa Aavan avusta, mutta saattoihan kuitenkin yrittää.

— Tuo rannerengas, sanoi Aava, joka sinulla on käsivarressasi, ei liene kotimaista tekoa?

— Ei. Isä osti sen minulle Firenzessä.

— Firenzessä? Oletko sinä nähnyt Firenzen? En ole sattunut kuulemaan siitä.

— Vai niin, sepä harvinaista. Olin siellä kuitenkin. Viivyimme vain muutamia päiviä. Ne olivat ihania.

— Italia…

Se pääsi Aavalta ilmeisesti vahingossa. Hänen äänessään oli sellaista ikävöintiä, että Annikki hämmästyi. Tuon kummallisen, kylmän kuoren alla!

— Sinähän osaat olla oikein hentomielinenkin, Antti. En olisi uskonut.

Annikki näki, että hänen sanansa sattuivat. Hän ei ollut oikeastaan tahtonut olla ilkeä. Mutta Aavassa oli jotakin, joka aivan erikoisesti tänään ärsytti häntä.

— Niin, eikö olekin uskomatonta, ettei köyhäkään epäile haaveilla pääsevänsä jotakin näkemään, oli vastaus.

— Muuten, oliko sinulla Firenzessä paljon kutsuja, tanssiaisia, hakkailijoita?

— Ei. Kuinka niin?

— Arvelin vain, että ilman niitä Firenzekään tuskin maistuisi miltään sinunkaltaisesta hienosta neidistä.

Annikki puraisi huultaan. Vallitsi painostava hiljaisuus, kunnes tarjoilijapoika saapui.

— No, nyt olen valmis palvelukseesi, virkahti Aava.

— Epäilen vain, etten voi mitään hyväksesi tehdä, jos Linnan asiaa ajat.

— Vai niin, aiotko sinäkin siis olla auttamatta kunnon toveria? Silloin on minulla ollut aivan väärä käsitys sinusta, Antti.

— Anteeksi, ei kunnon, jos saan pyytää, oikaisi Aava.

— Ainoakaan meistä ei ole milloinkaan epäillyt puolustaa kunnon toveria. Mutta — sen rajan ylitse emme mene — ei sellaista, joka petoksella koettaa vapautua rangaistuksesta. Raukkamaisia me emme joukossamme siedä. Terän ehdotus, jonka Linna nyt on toteuttanut, ei ole muuta kuin typeryyttä. Mutta se oli sentään ehdotus toverin auttamiseksi luokan toimesta. Todistaa halpamaista raukkaa, ei muuta, että Linna tuon tylsän suunnitelman pani itsensä pelastamiseksi toimeen.

Annikki laski lusikan kädestään ja suoristautui. Hänen silmänsä salamoivat.

— Antti, sinä olet rohkea tuomioissasi.

— Olen oikeudentuntoinen.

— Todellako? Te lyseolaiset pilkkaatte aina meidän tyttöjen huonoa toverihenkeä. Mutta sen sanon, etten minä milloinkaan päätä pahkaa menisi sanomaan tuollaista toveristani. Sitäkin vähemmän, kun sekä järki että tunne sanovat selvästi, että hän on syytön.

— Syytön? Voittohan mainita jonkin toisen, edes hiukankaan mahdollisen olettamuksen, joka selittäisi tämän roskaisen jutun? Jos voit, en epäile hetkeäkään asettua käytettäväksesi.

— Minä en voi tällä hetkellä esittää sellaista hypoteesia, joka voisi löytää armon silmissäsi, myönsi Annikki. — Mutta sano sinä minulle, mistä syystä Olavi, jos hän olisi varastanut päiväkirjan, olisi repinyt siitä lehden irti ja säilyttänyt vielä tuota viheliäistä päiväkirjaa pulpetissaan, josta se saattoi löytyä minä hetkenä hyvänsä!

— Tuo on vain kysymys, ei vastaus, huomautti Aava kylmästi. — Siihen ei kyllä ole helppoa löytää järkevää vastausta. Mutta järkevä vastaus tuskin onkaan tässä tarpeellinen. Sellaisessa tilassa toimivat ihmiset monasti käsittämättömämminkin.

— Sinä siis kuvittelet, että Olavi on tehnyt tuon typerän rikoksen?

— Luokka ei voi selittää tapausta muuten, vastasi Aava järkähtämättömästi. — Sitäpaitsi Linna ei ole kieltänytkään tekoaan.

— Onko hän muka tunnustanut?

— Ei kylläkään. Mutta kun Terä luokan nimessä tiedusti, miksi Linna oli tehnyt tuon ruman tepposen, jäi hän tyhmänä tuijottamaan kysyjään, kohautti sitten hartioitaan ja lähti sanaa sanomatta.

— Ja tuoko on painavin todistuksenne Olavin »syyllisyydestä»?

Aava hämmentyi hiukan. Tytön äänessä kaikui niin peittelemätön iva ja halveksunta, ettei hän ollut mokomaa ennen kuullut eikä tyttölapselta odottanut milloinkaan kuulevansakaan.

— Todella nerokas kuulustelu! huudahti Annikki leimuavin silmin. Sitten hän pakottautui rauhalliseksi ja jatkoi: — Olettakaamme, että sinä, Antti, olisit jalo mies — voihan olla, että oletkin (oh, ei kestä kiittää) — ja minä sinun toverisi. Sinua syytettäisiin ryöstömurhasta, josta sinulle ei olisi ajateltavissa mitään etua. Muutamat vähäpätöiset seikat vain viiltäisivät sinuun. Jos nyt minä tulisin sinulta tiedustelemaan, montako penniä vainajan taskuista löysit, katsoisitko maksavan vaivaa ryhtyä puolustautumaan? Pelkään pahoin, että hammasta purren, mutta ulkonaisesti tyynenä jättäisit minut etsimään vastausta tyhmään kysymykseeni muualta. Niinkuin Olavi teki Terälle.

— Anteeksi, eiköhän tuo ole sitä naisten logiikkaa? hymähti Aava. — Sinä teet rinnastuksia, joilla ei ole mitään sisäistä yhteyttä. Mutta miksi haaskata sanoja? Minä en näe tässä likaisessa jutussa mitään epäselvyyttä, jota kannattaisi tutkia. Ei pidä tonkia tunkiota, sanotaan. Ja — eipä muuta kuin tunkio sen heliseväsanaisen Sarastuksenkaan alla ollut.

— Antti! huudahti Annikki kiivaasti. — Sinä ja sinun toverisi, te, jotka kilvan heitätte kiviä ennestään raskaalle kuormalle, te saatte vielä nähdä, millaista toveria olette loukanneet!

— Jos voit tehdä ihmeitä, Annikki — tarkoitan, jos voit todistaa Linnan syyttömäksi, niin me kaikki olemme sinulle sanomattoman kiitollisia. Olet silloin pessyt tahran luokkamme kunnian kilvestä.

Aavan sanat kaikuivat kovina, pilkallisina. Mutta vastauskin oli terävä.

— Sellaisen rihkamatavaran vuoksi kuin sinun ja toveriesi kiitollisuus ja luokkanne »kunnia» ei kannata rikkaa ristiin panna! Ellei tärkeämmästä olisikaan kysymys, olisi sekä sinun että minun viisainta mennä kotiin ja ajaa Firenzeen — Nukku-Matin kanssa. Hauskaa iltaa!

Aava nousi kalpeana.

— Samaten, armon neiti!

Yksin jäätyään ryhtyi Annikki kuumeisesti miettimään, mihin ryhtyisi. Koskei hän saanut apua Olavin tovereilta, selvittäisi hän yksin tuon kadonneen päiväkirjan lehden salaisuuden. Mutta mistä alkaa? Mistä löytää johtolanka?

— Kas, täällähän sinä olet, Annikki. Olen etsinyt sinua kaikkialta.

Se oli Aarne. Väsyneenä hän istahti tuolille ja jäi synkkänä tuijottamaan eteensä pöydälle.

— Tulithan sinä kuitenkin, virkahti Annikki hieman kiusautuneena, kun veljellä ei näyttänyt lainkaan olevan aikomusta ryhtyä puheisiin. — Mikä sinua nyt vaivaa?

Aarne silmäsi sisareen.

— Emmi on kadonnut.

— Kadonnut?

— Niin, jälkeä jättämättä. Hän on yhtäkkiä livistänyt paikastaan.
Kuuluu lähteneen sen Sulon kanssa.

Annikki hymähti.

— Kas vain, sittenpä tuo tyttö oli lopulta järkevämpi kuin saatoin uskoakaan.

— Järkevämpi?

— Niin juuri, vahvisti sisar. — Koko tuo sinun tarjoilijatarseikkailusi oli alusta saakka suurta hulluutta. Hulluutta hänenkin puoleltaan. Eihän siitä milloinkaan olisi voinut mitään tulla. Ainoa järkevä ratkaisu hänen kannaltaan oli ottaa tuo Sulo.

— Kattia! Et sinä ymmärrä sellaisia asioita. Eikä sinun juuri kannattaisi puhua tuossa äänilajissa. Etenkään tänään, kun tuo sinun Olavisi…

— Niin, Olavi, keskeytti Annikki. — Hänestähän minun pitikin puhua sinun kanssasi. Aarne, sinun on vaikutettava hänen hyväkseen tovereihisi. Hän on syytön — tiedäthän sinäkin sen.

Aarne nousi harmistuneena.

— Sinun kanssasi on mahdotonta järkevästi keskustella. Sinä et pysy asiassa. Tuohon Linnan juttuun en minä tahdo sekautua.

— Aarne! huudahti Annikki. — Muista, että sinä olet kiitollisuuden velassa Olaville tuon Emmin paikasta. Silloinkuin hän sen hankki, lupasit sen aina muistaa.

— Äsh, sinä olet ikävystyttävä, torjui Aarne kääntyen menemään. — Sitäpaitsi olen nyt menettänyt Emmin, joten tuosta kiitollisuudenvelasta ei enää kannata puhua.

Annikin silmät leimahtivat. Mutta hän hillitsi mieltään. Aarne ei ollut nyt sillä tuulella, että olisi kannattanut jatkaa väittelyä.

— Kuulehan, Aarne, Tellervo on täällä, virkahti hän vaihtaen puheenaihetta.

— Olkoon.

— Hän oli hyvin pahoillaan, kun sanoin, ettet sinä aikonut tulla koko juhlaan, jatkoi Annikki hymyillen salaa.

— Vai pahoillaan.

— Niin, vahvisti Annikki. — Muuten, hän oli oikein soma vaaleansinisessä leningissään. Tiedäthän, että sininen pukee häntä.

— No, entäs sitten?

— Sitten? hymähti Annikki. — Vieläkö lisää? No sitten: hän tanssii ihastuttavasti. Siellä onkin parastaikaa valssi menossa.

Aarne nauroi.

— Kyllä sinä osaat, pikku sisko. No niin, taidanpa sitten mennä tanssimaan. Mutta etkö sinä tule mukaan?

Aarnen ääni oli aivan toinen. Alakuloisuus ja katkeruus olivat menneet sen tien. Hänen tuli surku sisartaan, joka saisi istua syrjässä koko illan.

— En. Minä olen päättänyt selvittää tämän jutun vielä tänään.

— Tänään? Älä huoli vaivata itseäsi. Turhaan haaskaat aikaasi.
Tarvitset siihen joka tapauksessa vuoden.

— Minä selvitän sen tänään, toisti Annikki päättäväisesti. — Juuri tänään. Minä tulin tänne tanssiakseni Olavin kanssa ja minä tahdon tanssia hänen kanssaan. Vaikkapa viimeisen valssin. Mutta sitä ennen täytyy kaiken olla selvillä. Etkö sinä tahdo auttaa minua, Aarne?

— Soisinpa voivani, pikku sisko. Voihan olla, että Olavi on syytön. Mutta en ymmärrä, miten se olisi todistettavissa. En tiedä jutusta sen enempää kuin muutkaan — valitettavasti. Jos kuitenkin tahdot, että yhdessä koetamme, niin…

— Ei, ei, mene sinä vain tanssimaan, torjui Annikki. — Hauskaa iltaa vain, Aarne.

Kun veli oli mennyt, ryhtyi Annikki tekemään suunnitelmia. Toisen toisensa jälkeen hän rakensi. Mutta mikään ei tyydyttänyt häntä. Ei ollut mitään kiinnekohtaa, mistä lähteä. Hän oli kuin säkissä. Ja mitä kauemmin hän haparoi, sitä epätoivoisemmalta asia näytti.

Ympärillä tultiin ja mentiin. Nyt juuri saapui viereiseen pöytään meluava seurue kuudesluokkalaisia tanssista kuumenneine »daameineen». Annikki tuumi hetken, olisiko viisainta siirtyä jonnekin kauemmas, mutta päätti sitten jäädä paikoilleen. Vastatulleet eivät näyttäneet kiinnittävän huomiota yksinäisessä loukossaan istuvaan tyttöön. Heillä oli kyllin tekemistä omissa asioissaan.

Lyseolaiset kertoilivat äänekkäästi kaskujaan ja nauroivat itse niille eniten. Poikien hohotus ja tyttöjen tirskunta kiusasivat Annikkia, mutta hän ei välittänyt vetäytyä pois. Noiden typerien koulujuttujen kuunteleminen esti häntä vaipumasta toivottomuuteen.

— No, nuo nyt eivät ole mitään, keskeytti eräs pojista toverinsa. — Mutta oletteko, tytöt, kuulleet Harmonikkahousun puukkoseikkailua seitsemännellä luokalla?

— Emme. Kerro, Yrjö.

— Niinkuin tiedätte, on Luoma historian maijari, alkoi Yrjöksi nimitetty. — Hän on se opettajistamme, joka kaikkein vähimmän saa pidetyksi kuria yllä. (Ja se on jo jotakin se). Rehtorin toivomuksesta on seitsemäs luokka ottanut hänet erikoiseen suojelukseensa ja lähettelee silloin tällöin rankaisuretkikuntia nahkojen keskuuteen, milloin järjestys Luoman tunneilla rikkoutuu. Mutta sattuu sitä noidenkin tapojenvalvojain omassa keskuudessa välistä yhtä ja toista. He tuntuvat jo vietävästi väsähtäneen poliisitoimeensa.

— Riittää esipuheeksi, murahti eräs pojista.

— No niin, toissa päivänä kello yhdeltä tuli Harmonikkahousu tunnilleen. Luokassa vallitsi muotiin tullut kuoleman hiljaisuus. Ja kai kaikki tälläkin kertaa olisi mennyt hyvin, ellei Luoman kosmoskynän terä kaikeksi onnettomuudeksi olisi katkennut. Eikä hänellä — rauhan mies kun on — ollut puukkoa.

»Onko kellään veistä?» kysyi hän selaillen muistivihkoaan.

Paasio ponnahti pulpetistaan ja riensi opettajanpöydän luo äänettömin askelin.

»Mulla, herra lehtori!» karjaisi hän, niin että Harmonikkahousu hypähti koholle tuoliltaan. (Kyllä sillä Paukalla ääntä on.) »Kumpi saa olla?» Ja samassa hän ojensi molemmat kätensä opettajaa kohden.

Harmonikkahousu vetäytyi kauhistuneena taapäin. Paasion toisessa kourassa välkkyi kunnioitusta herättävä kauhavalainen, toisessa vietävänmoinen käyrä tikari. Paukka väittää kuulleensa Luoman hampaiden kalisseen, mutta mene tiedä. Pleeki hän vain oli ollut, hirvittävän pleeki. Sitten hän oli pakottautunut rauhalliseksi ja virkahtanut hiljaa:

»Kiitos, otan mieluummin tämän pienemmän.»

Mutta pännän teroitus oli sillä kertaa jäänyt. Kauhavalaisen hän oli laskenut eteensä pöydälle, avannut päiväkirjan ja tarttunut teräskynään tehdäkseen merkintänsä siihen. (Hän on niitä harvoja opettajia, jotka yläluokillakin tunnontarkasti suorittavat päiväkirjamerkintänsä). Teräsaseiden välkähdys oli kuitenkin säikähdyttänyt häntä niin vietävästi, ukko-rähjää, että hänen kätensä vapisi vielä, ja niin putosi suuri musteläkki keskelle lehteä. Lehtori hätäytyi yhä enemmän, voitti vastenmielisyytensä suurta puukkoa kohtaan, otti sen sormiensa väliin ja alkoi sillä, kieli ulkona suusta, raaputtaa pois tahraa. Poikien oli ollut vaikea hillitä nauruaan, niin hullunkurisesti piteli Harmonikkahousu puukkoaan. Sanovat, että Katajakin hymyili. Lopputulos oli tuo ainoa mahdollinen: päiväkirjaan tuli suuri reikä. Silloin vasta Luoma vilkaisi ylös. Nähdessään poikien griinaavan sulki hän päiväkirjan huokaisten ja astui ikkunan luo jääden tuijottamaan kadulle. Terä sanoo, että hän tuumi, mitä siisteyttä rakastava rehtori tulee sanomaan. Sen pituinen se.

— Minusta te pojat kiusaatte aivan liikaa tuota opettaja-parkaanne, sanoi muuan tytöistä.

— Ohoh! Miksei hän sitten kykene puolustautumaan? Oma syynsä!

— Kerttu kuuluukin eläinsuojelusyhdistykseen, pilkkasi eräs neitosen tovereista.

Kaikki purskahtivat nauruun, ja välittämättä hehkuvasta punasta, joka oli lehahtanut ivatun poskille, jatkettiin ilkamoimista.

Silloin ei Annikki enää jaksanut istua paikoillaan, vaan lähti ravintolasta.

Ah, miten pimeätä, toivotonta!

Vaistomaisesti hän suuntasi kulkunsa kohti juhlasalia. Tanssimasta palaavia ja käytävässä vilvoittelevia pareja tuli häntä vastaan. Koneellisesti hän nyökkäsi vastaukseksi tervehdyksiin. Häntä kiusasi noiden ihmisten osaaottava katse, jonka takana kuitenkin oli vain kylmää välinpitämättömyyttä.

Kun hän ehti juhlasalin ovelle, lakkasi soittokunta soittamasta. Polkkamasurkka oli lopussa. Tanssijat ryntäsivät käytävään. Kas tuolla… Todellakin — Tellervo ja Aarne. He olivat siis löytäneet toisensa jälleen. Kuinkahan pitkäksi aikaa?

Annikki etsi katseillaan rehtori Kuusista. Kun hän ei keltään muulta voinut saada tukea kamppailussaan, saattoi kenties tämä häntä neuvoa. Muuta tietä hän ei enää tiennyt.

Kas tuolla!

Merkitsevistä silmäyksistä välittämättä hän astui suoraan lattian poikki. Nähdessään tytön tulevan nousi rehtori Kuusinen ja astui häntä vastaan.

— No, pikku ystäväni, olen koko illan kaivannut sinua. Aiotko suoda minulle sen kunnian, että pyydät minua kavaljeeriksesi, vai…?

— Setä, sammalsi Annikki voimatta enää hillitä itseään, haluaisin puhua kanssasi. Nyt heti. Kahdenkesken.

Rehtori Kuusinen otti tytön vapisevan kätösen kouraansa ja puristi sitä rauhoittavasti.

— Kas niin, tyttöseni, luulenpa sinun arvanneen vanhan setäsi kyllästyneen jo tähän meluun ja haluavan hetken lepoa. Aivan oikein. Mennään kansliaani.

Hymyillen ja leikkiä laskien hän ohjasi sitten tytön toiseen päähän koulurakennusta, jossa rehtorinkanslia sijaitsi.

— Kerrohan nyt, Annikki-kulta, mikä mieltäsi painaa, sanoi hän lempeästi, kun he olivat päässeet istumaan. — Onko joku loukannut sinua täällä? Eikö? No, sitä arvelinkin. Sinä olet siksi reipas tyttö, että selvität sellaiset jutut parhaiten muiden avutta. Mikä siis…?

Yhtäkkiä tuntui Annikin rohkeus pettäneen. Mitä hän voisi sanoa isälliselle ystävälleen? Jos hän mainitsisi Olavin nimen, kuuluisi seuraava kysymys varmaankin: mitä sinulla on hänen kanssaan tekemistä? Mitä hän vastaisi siihen?

— Asiani koskee Olavi Linnaa, sai hän vihdoin sanotuksi.

Rehtori Kuusinen hymyili tarkastaessaan kaunista, punastuvaa tyttöä edessään, joka koetti välttää hänen katsettaan. Hetken kuluttua hän sanoi rauhallisella, hiljaisella tavallaan:

— Jaha, Linnaa. Juttu on sangen ikävä.

Ei muuta. Annikki huo'ahti helpotuksesta. Oli toki ihmisiä, jotka eivät aina ahdistele kysymyksillä.

— Setä, ethän sinä usko häntä varkaaksi?

— En, vastasi rehtori Kuusinen tyynesti. — En voi uskoa ainoankaan oppilaani voivan siten toimia. Mutta minun persoonallinen vakaumukseni, että syytön joutuu kärsimään, ei merkitse paljon. Todistukset ovat siksi ilmeiset, ja asia on aiheuttanut niin paljon hälyä, ettei opettajakunta voinut muuta kuin erottaa hänet koulusta.

— Mutta hän on syytön!

— Lapsi kulta, voitko esittää minkäänlaisia todistuksia? Annikki hätkähti. Taas: todistuksia. Sitten johtui hänen mieleensä se mahdollisuus, joka tuolla ylhäällä ravintolassa oli pälkähtänyt hänen päähänsä. Puhuisikohan hän siitä rehtorille. Mutta se oli niin mieletön, suorastaan mahdoton, ettei sitä kukaan tietysti todistuksena pitäisi.

— Sitäpaitsi, jatkoi rehtori, on asialla toinenkin puoli, jota en parhaalla tahdollanikaan voi auttaa, ja luulen Olavin panevan sille vielä suuremman painon kuin koulusta erottamiselle.

— Se on…?

— Se on kunnia. Ellei asiaa saada täysin selväksi, ellei Olavin syyttömyys tule epäämättömän varmasti ilmi, jää hänen kunniaansa tahra, joka voi synkentää koko hänen elämänsä.

Annikki oli painunut syvälle tuoliinsa. Hän koetti hillitä tunteitaan, mutta turhaan. Setä oli varmasti oikeassa: kunniakysymys oli tässä jutussa Olaville pääasia. Yhtäkkiä hän tunsi olevansa niin voimaton, väsynyt. Turhaan yritti hän taistella kyyneleitä vastaan. Niitä nousi silmiin ja vieri hitaasti, kirvelien, yli poskien ja putosi povelle.

Rehtori Kuusinen vaikeni. Se oli varmaan hänen pikku ystävättärensä ensimmäinen suuri suru, joka ajoi esille noita kristallihelmiä. Perhetuttavana hän oli nähnyt Annikin kasvavan pikku typykästä soreaksi neidoksi, oli leikkinyt hänen kanssaan ja lohduttanut häntä pikku suruissa. Mutta nyt hän ei löytänyt sanoja.

Samassa koputettiin ovelle. Rehtori Kuusista kysyttiin alakerroksessa.

Rehtori nousi ja sivellen rauhoittavasti Annikin kättä virkahti:

— Odotahan täällä. Koetetaan katsoa, olisiko sittenkin jokin keino.

Annikki oli yksin. »Olisiko sittenkin jokin keino», oli rehtori sanonut. Mutta Annikki oli kuullut jo äänestä, ettei hän uskonut mitään keinoa olevan.

Hän nousi ylös tarkastamaan pöytälampun valossa kelloaan. Jo kymmenen!
Kahden tunnin kuluttua olisi juhla lopussa. Ja loppuvaksi tanssimatta?

Hän painoi nyrkit ohimoilleen ja koetti selvittää ajatuksiaan.

Yhtäkkiä häneltä pääsi hiljainen huudahdus. Rehtorin kirjoituspöydällä olevasta paperipinkasta oli hänen silmiinsä osunut eräs liuska, jonka erikoinen paperi heti kiinnitti hänen huomiotaan. Nopeasti hän sieppasi sen käteensä. Hänen silmiinsä syttyi välke, kun hän tarkasti sitä huolellisesti.

Kaikki väsymys ja toivottomuus oli kuin poispyyhkäisty. Hetken hän selaili pöydällä olevaa osoitekalenteria ja jätti sitten kevein askelin rehtorinkanslian.

Vihdoinkin, vihdoinkin! Viime hetkessä johtolanka!

Käytävässä hän tapasi Aavan ja Hongan.

— Pian, tulkaa mukaan! huusi hän heille iloisesti.

— Hakekaa te, Honka, auto. Hyvä umpinainen vaunu. Ja sinä, Antti, tule sinä auttamaan minua päällysvaatteitteni etsinnässä. En tällä hetkellä muista, minne ne vein. Kas niin, älkää nyt olko noin hölmistyneen näköisiä, vaan tehkää niinkuin sanoin.

Annikin huomautus oli paikallaan. Molemmat nuorukaiset tuijottivat häneen ällistyneinä.

— Saaplari, tästä ei mun tyhmä pääni ymmärrä niin mitään!

— Ei teidän vielä tarvitsekaan ymmärtää, Honka, vastasi Annikki nauraen. — Hankkikaa vain auto, niin että pääsemme pienelle automatkalle, me kolme. Kyllä minä sitten kerron.

— No jaa, myöntyi Honka. — Saaman pitää. Onhan Jätti-Matilla Luojan armosta pitkät koivet.

Kun he olivat jääneet kahden, virkahti Aava epäluuloisesti:

— Etköhän jo sanoisi, mistä on kysymys? Et kai vain luule saaneesi kiinni joistakin todistuksista Linnan hyväksi?

— En luule mitään. Minä tiedän, miten tuo päiväkirjan lehti on kadonnut, oli reipas vastaus.

— Jos se on vain sitä samaa lajia päättelyä kuin äsken tuolla ylhäällä, niin…

— Oh, älä huoli kantaa minulle kaunaa siitä, mitä siellä sanoin, virkkoi Annikki sovinnollisena. — Puhuimmehan me molemmat vähän harkitsemattomuuksia, vai kuinka?

Aava hymähti vastaamatta.

— Lopullisen selvyyden saamiseksiko tämä automatka nyt on tarpeen? kysyi hän sitten.

— Niin. Tule nyt vain.

Aava katsoi pitkään edellä rientävää solakkaa neitosta. Hänen kasvoillaan oli miettiväinen ilme vielä sittenkin, kun hän etsi Annikin päällysvaatteita. Auttaessaan tyttöä pukeutumaan niihin, sanoi hän vakavasti:

— En voi muuta kuin sanoa, että olet ihmeellinen tyttö, jos tämän jutun selvität. Jos Olavi on syytön, en hetkeäkään epäile tunnustaa menettelymme häntä kohtaan olleen pitkin linjaa kohtuutonta. No niin, ei sitä vielä tiedä.

Annikki nauroi iloisesti.

— Mutta pian sen saat tietää.

Hänen mielensä oli jälleen niin kevyt. Kaikki synkät, vihamieliset ajatukset olivat menneet sen tien. Elämä oli jälleen valoisaa, ihanaa.

Honka oli jo odottamassa heitä auton luona.

Annikki mainitsi kuljettajalle osoitteen. He astuivat vaunuun — Aava jälleen pidättyväisenä, epäluuloisena — ja auto lähti liikkeelle.

— No, Annikki, minne olemme matkalla? tiedusti Aava.

— Lehtori Luoman luo, oli odottamaton vastaus.

— Harmonikkahousun! Saaplari!

— Luoman luo? Mitä sieltä?

— Aion antaa siellä teille täydellisen selityksen päiväkirjan katoamisesta. Selityksen, jossa Olavilla ei ole mitään osaa.

— Hö-hö! Onpas siinä likkaa!

— Mitä hullua! Et kai ole järkeäsi menettänyt, Annikki? huudahti Aava harmistuneena. — Aiotko sekoittaa Luoman tuohon juttuun! Et kai epäile häntä päiväkirjan varkaaksi? Ei, tämä on jo liikaa! Minä puolestani en enää tahdo olla mukana tässä narrinpelissä! Palaan koululle!

— Koululle? hymähti Annikki. — Etkö nauti tästä nopeasta ajosta läpi yön?

— En! murahti puhuteltu. — Minua ei todellakaan haluta seurata sinua pitemmälle.

Annikilta pääsi helisevä nauru.

— Kenties voisin ymmärtää kaipuusi takaisin juhlaan, jos sinulta olisi jäänyt sinne ihastuttava tanssikumppani, ilvehti hän. — Mutta muistaakseni sanoit aikoessasi uhrautua minun kavaljeerikseni tanssivasi huonosti.

— Jätä tuo! harmistui Aava. — Hoi, siellä edessä, pysähdyttäkää auto!

— Etkö sitten tahdokaan olla mukana saamassa selvyyttä tähän juttuun, Antti? Minulla on ratkaisu kädessäni, kunhan te vain autatte minut lehtori Luoman luo.

— Mutta minua ei haluta olla mukana työntämässä syytä hänen niskoilleen, vastasi Aava. — Hän on vanha mies. Opettajani. Sitäpaitsi parastaikaa sairas.

— Hänen niskoilleen! ihmetteli Annikki. — Kuka tässä on sanonut, että minä syytän häntä päiväkirjan varkaaksi? Ratkaisu on se, jos sen tietää tahdot, ettei mitään varasta ole ollutkaan. Pieni, onneton erehdys vain.

— Eikö varasta? huudahtivat Aava ja Honka yhtaikaa.

— No, siinä tapauksessa en epäröi seurata sinua, taipui Aava. — Mutta vain yhdellä ehdolla. Tavattoman vieraskäyntimme selitykseksi kerrot sinä lehtori Luomalle ja meille — ilman mitään kysymyksiä sinun puoleltasi — miten arvelet jutun tapahtuneen.

— Onpa tuokin ehto, naurahti Annikki. — Sinä kai tahdot kokeilla naisten logiikalla. Oli miten oli, minä suostun.

Auto solui katukäytävän viereen pysähtyen viisikerroksisen kivimuurin eteen. He olivat perillä.

— Kas, Harmonikkahousu on vielä valveilla, sanoi Honka osoittaen valaistuja ikkunoita toisessa kerroksessa. — Taitaa ukko vain skraabata skolesta.

— Ehkä hän on ottanut oppia oppilaistaan, hymähti Annikki.

Ulko-ovi oli auki. Mutta kauan he saivat soittaa lehtori Luoman ovikelloa, ennenkuin vanhuksen verettömät, rasittuneet kasvot näyttäytyivät oviaukossa.

— Katsohan vain. Aava ja Honka. Käykää sisään, käykää sisään pojat, kehoitteli hän. Sitten hän huomasi Annikin. — Oh, teillä on nainenkin mukana. No, neitiseni saa suoda anteeksi huonon järjestyksen talossa. Tietäähän tällaisen vanhanpojan asunnon.

Annikki antoi ystävällisen vanhuksen saada tahtonsa perille ja salli hänen auttaa päällystakin hänen päältään.

— Kas vain, miten herttainen tyttö, sanoi lehtori lopettaen tarkastelunsa. — Hyvä hymy ja kauniit kasvot. Kai Aavan tuleva morsian?

— Valitettavasti ei, kiiruhti Aava selittämään, vaan Linnan.

— Vai Linnan? No, astukaa peremmäs. Vai Linnan? Kas vain sitä poikaa.
Hyvä maku, hyvä maku.

Honka tuijotti ihmeissään opettajaansa. Vai tuollainen se Luoma pohjaltaan on, ajatteli hän. Saaplari, siitä kiusasta siellä koulussa oli nyt lopultakin tuleva loppu. Kiva ukko! Nääs, miten pian hän ja Annikki tulivat tutuiksi. Nyt hän jo otti tyttöä hartioista kuin vanha setä ja kuljetti hänet pakisten työhuoneeseensa.

— Suokaa anteeksi, lehtori, että tulemme näin myöhään häiritsemään teitä, aloitti Aava, kun he sitten kaikki istuivat lehtorin työhuoneessa, keskellä täyteenahdettuja kirjahyllyjä ja lattialla kohoavia kirjapinkkoja.

— Myöhään? ihmetteli vanhus. — Onko nyt myöhä?

— Kello lähenee yhtätoista yöllä.

Yhtätoista! Sanoitko yhtätoista, poikani? Lehtori näytti avuttomalta. Sitten hän kääntyi anteeksipyytävästi hymyillen Annikkiin: — Sellaista se on, kun tällainen iäkäs höperö syventyy vanhoihin kirjoihin. Unohtaa ajan. No, ja mitä varten te sitten olette näin myöhään liikkeellä?

— Tuon Linnan jutun tähden, vastasi Aava.

— Linnan? Jaha, sitä varten sinä, tyttöseni, olet siis matkassa. No, eihän Linnalle ole vain tapahtunut jotakin ikävää. En ole kuullut koulusta mitään pariin päivään. Olen ollut vähän sairas.

— Neiti Salo on luvannut selittää koko asian, sanoi Aava.

— Kyllä, myönsi Annikki. — Mutta toivon sinun, Antti, kertovan lehtorille jutun alkuvaiheet. Pyydän, että lehtori kuuntelisi keskeyttämättä. Olemme sopineet siitä, että senjälkeen minä selitän syyn, miksi olemme täällä, eli, miten olen ajatellut koko tämän sekavan vyyhdin syntyneen.

— Soo-o, myhähti vanhus. — Minä luulin teidän tulleen kysymään minulta jotakin, ja nyt onkin niin, että minun on vain kuunneltava valmista.

— Mutta myös päätettävä, olenko löytänyt oikean ratkaisun, lisäsi
Annikki herttaisesti hymyillen.

— Jaha, alkakaahan nyt sitten, kehoitti lehtori asettuen mukavaan asentoon.

Aava kertoi lyhyesti päiväkirjan katoamisen, sen löytymisen revittynä ja Olavi Linnan erottamisen päiväkirjan varkaana. Lehtori Luoma liikahteli silloin tällöin rauhattomasti tuolillaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut keskeyttää, mutta malttoi sitten mielensä.

— Ja nyt kun lehtori tietää tämän jutun yhtä tarkkaan kuin me, lopetti Aava, selittänee neiti Salo meille, mitä yhteyttä Linnan jutulla on lehtori Luoman kanssa. Minä puolestani en lainkaan ymmärrä tämän öisen vierailun tarkoitusta.

— Mitään ihmeellistä siinä ei kuitenkaan ole, alkoi Annikki. — Kun nyt ajattelen asiaa, kummastuttaa minua pikemminkin, että hetkenkään saatoin epäillä tätä mahdollisuutta. Kaikki riippuu siitä, että sekasotkussa, joka muodostaa tämän revityn päiväkirjan lehden salaisuuden, ei ole kysymys vain Olavin jälki-istunnosta, vaan toisestakin tarinasta, joka tässä hälinässä on jäänyt kokonaan Olavin jutun varjoon, mutta joka kuitenkin on ainoa tekijä päiväkirjan katoamisessa.

— Ja se toinen tarina? tiedusti Aava jännittyneenä.

— On lehtori Luoman niin sanottu puukkoseikkailu teidän luokallanne, vastasi Annikki. — Tehän tiedätte paremmin kuin minä, miten luokkanne ilkimykset aiheuttivat tuon päiväkirjan tahriutumisen. Kun muut opettajat eivät teillä yleensä yläluokilla enää muistiinpanoja päiväkirjaan tee, kävi lehtori Luoma viime torstai-iltana hakemassa luokkanne päiväkirjan kotiinsa koettaakseen jotenkuten parantaa asiaa. Niin hän sitten huomaamatta alasyrjässä olevaa lehtori Puutisen Olaville antamaa muistutusta repäisi rikkoutuneen lehden kokonaan irti ja…

— Mistä sen päätät? keskeytti Aava terävästi.

— Tästä, vastasi Annikki ojentaen hänelle rehtorinkanslian pöydältä löytämänsä paperilipun.

Aava luki liuskaleen pariin kertaan.

— Mitä tämä todistaa? kysyi hän sitten ihmetellen.

— Tämähän on vain lehtori Luoman ilmoitus rehtorille, ettei hän voi tulla kouluun.

— Mutta paperi! Etkö lainkaan huomaa paperia? huudahti Annikki. — Lehtori Luoma kirjoitti eilen tuon ilmoituksen irtirepäisemänsä päiväkirjan lehden palaselle unohdettuaan jo koko päiväkirjan. Vasta tänä aamuna se sattui hänen käsiinsä, ja silloin lähetti hän siivoojattarensa tai jonkun muun tuomaan sitä paikoilleen voimatta lainkaan aavistaa, millaisen onnettomuuden tuo revitty lehti oli aikaansaava. Tuoja työnsi päiväkirjan sitten lähimpään pulpettiin, ja sattui niin, että se oli Olavin. Kas siinä koko juttu.

Kun Annikki lopetti, oli huoneessa hetken hiljaista. Molemmat nuorukaiset katsoivat jännittyneinä opettajaansa odottaen ratkaisevaa sanaa.

— Kiitos, tyttöseni, sanoi lehtori Luoma ystävällisesti. Hänen äänensä värisi. — Sinun silmäsi ovat sekä hyvät että tarkat. Sinä olet suurenmoisesti ratkaissut sen arvoituksen, jota kutsutte revityn päiväkirjan lehden salaisuudeksi. Olit kylläkin oikeassa sanoessasi, etten minä aavistanut, mitä kaikkea pahaa tulin aiheuttaneeksi. Kauheinta on ajatella, että ellet sinä, tyttöseni, olisi päättäväisesti ryhtynyt selvittämään tätä vyyhtiä, olisi viaton saanut kantaa syyn. Minä olin ainoa, joka tiesin asian todellisen laidan, mutta on enemmän kuin luultavaa, etten milloinkaan olisi kuullut sanaakaan Linnan erottamisesta. Kukaan ei olisi kertonut siitä, ei heillä ole tapana tehdä selkoa minulle sellaisista asioista. Enkä minä olisi osannut kaivata häntä. Olen suorastaan kuohuksissa sen vääryyden takia, jota kunnon Linna on saanut kärsiä minun ajattelemattomuuteni vuoksi. Nyt vasta huomaan; miten vanhaksi olen tullut, vanhaksi ja höperöksi… Ei, älkää sanoko vastaan. Alkaa olla jo aika minun jättää paikkani nuoremmille… Mutta mitä minä tässä turhia jaarittelen? havahtui vanhus nousten pystyyn. — Linnan täytyy viipymättä saada hyvitystä. Onpa hyvä, että minulla on vielä kengät jalassa.

— Ei kai lehtori aio lähteä nyt yönselkään, sairaana? esteli Annikki.

‒ No, niin vanha en sentään vielä ole, etten kykenisi heti jalkeille korjaamaan erehdyksiäni, kun ne huomaan. Minä tulen sinun kanssasi, tyttöseni, Linnan luo. Pojat voivat mennä koululle kertomaan asiasta rehtorille.

— Eiköhän neiti Salonkin mieli sinne pala? naurahti Aava. — Kerrotaan hänen päättäneen vielä tänä iltana tanssia siellä Olavi Linnan kanssa.

— Soo-o, ihmetteli vanhus. — Tanssikuume, tanssikuume. Joutukaamme nyt sitten.

— Ja nyt minä tanssinkin! huudahti Annikki reippaasti.

Hänen mieleensä muistui eräs Olavin lausuma sana, joka silloin oli herättänyt hänessä ahdistuksen tunteen, mutta houkutteli nyt huulille riemuisan hymyn. Sillä se, se oli nyt ohi.

Tulikoe…

Toverukset seisoivat paikoillaan, kunnes auto oli kadonnut näkyvistä.

— Luokan yhtenäisyys — se on uudelleen solmittu, virkahti Aava puoliääneen. — Ei puuttuisi taas muuta kuin, että tapahtuisi jotakin. Jotakin elämälle sisältöä antavaa. Sanat ja oppisuunnat — ne ovat sittenkin vain sanoja. Toimintaa — ilman sitä me tukehdumme.

— Linna, se saaplari, se on onnenpoika, mutisi Honka tuijottaen kulmaukseen, jonka taa auto oli piirtänyt.

— Mutta ajattele, Jätti-Matti, mitä hän on näinä päivinä myös saanut kestää. Hiis vie, toveri, se ei ole vähän se. Ja millä levollisuudella hän kaiken kantoi. Ilman epäilyä: siinä on mies.

Honka hörötti tyytyväisenä.

— Nääs nyt, sellaisia ne Sarastuksen miehet ovat! Ja sen asian päälle kannattaisi ryyppykin ottaa. Ai niin, saaplari! Eihän se taita enää oikein käytä. Ei sitä aina jaksa muistaa kaikkia näitä uutuuksia.

XII.

Palavissaan syöksyi Olavi Linna ylös koulun portaita, kiskaisi luokkahuoneen oven auki ja huusi innoissaan:

— Toverit…!

Samassa hän vaikeni jääden kuin naulittuna seisomaan ovelle.
Ensimmäisenä hän oli kohdannut lehtori Tuiskun kylmän, ivallisen
katseen. Tämä oli jo ennättänyt luokkaan. Kylläpä olikin pitänyt
Kiirettä — tänä aamuna.

— Noh!

Olavi silmäsi tovereihin. Liikkumattomina, lehtori Tuiskun teräksisen tahdon vangitsemina he istuivat paikoillaan. Mutta — heissä oli jotakin uutta. Ryhti oli suora. Kasvoilla loisti iloinen odotus. Silmissä paloi. He olivat kuin uudestisyntyneitä, kaikki kaksitoista — niinkuin hän itsekin.

Tämä ei ole sentään vielä mikään sotamiesneuvosto, kajahti lehtori Tuiskun läpitunkeva ääni. — Missä Linna on suvainnut maleksia, niin ettei rukouksiin joutanut?

— Olin kaupungilla. Siellä…

— Vaiti! Linna menee paikoilleen.

Ja saksantunti jatkui tavallista menoaan.

»Jos tuo Tuisku olisi istunut Romanovien valtaistuimella, niin, totta totisesti, ei olisi kukaan rohjennut vallankumouksesta uneksiakaan», ajatteli Olavi. »Onni, että hän on vain saksankielen lehtori, jonka kädessä on lykätä myrsky näidenkin seinien sisällä vain tuntia myöhemmäksi.»

Vihdoin — kello soi. Lehtori Tuisku nousi ja ivallisesti kumartaen jätti luokan.

Silloin se puhkesi.

Olavi hypähti seisomaan pulpetilleen.

— Toverit! Me tiedämme jo jokainen sen, mistä koko viikon on salassa suhkittu, sen, että Venäjällä on puhjennut viikko sitten vallankumous. Hallitus on kaadettu. Vapauden tuuli puhaltaa kautta suuren Venäjän. Sivistyneistöllä ja armeijalla on valta käsissä. Entinen järjestelmä on tuhottu. Eläköön vallankumous!

Poikien pidätetty riemu puhkesi ilmoille. Tuntui hyvältä päästää esiin se, mille koko aamun oli turhaan ilmaisumuotoa etsinyt.

— Eläköön! Eläköön! Eläköön!

— Toverit! Vallankumouksen aalto on nyt ulottunut tänne, jatkoi Olavi kiihkeästi. — Se pyyhkäisee entisen järjestelmän olemattomiin täälläkin. Toverit! Te tiedätte: ulkona on vallankumous! Te olette kuulleet: kaduilla ammutaan! Meidän on päästävä ulos. Me tukehdumme sisällä tällaisena päivänä!

— Hyvä, hyvä!

Jok'ainoa silmä paloi. Tapahtunut äkillinen muutos oli huumannut heidät. Vapauden väkevä tuuli oli noussut heille päähän.

— Salo ja Linna rehtorin puheille! Me tahdomme lupaa!

— Hyvä, hyvä! Lupaa! Ulos!

Pian seisoivat luokan lähettiläät rehtorinkansliassa.

Rehtori Kuusinen käveli edestakaisin huoneessaan. Tavallista kalpeampana. Hieroen hermostuneesti sormiaan.

— Lupaa? Lupaako te tahdotte?

— Niin! Vallankumouksen päivä on tullut! Me tahdomme vallankumouksen kunniaksi lupaa!

— Kylläpä sinä, Aarne, osaat. Rauhoittukaahan nyt toki, tyynnytteli rehtori. — Vallankumouksen kunniaksi? Kannattaneekohan tuollaisen verenvuodatuksen kunniasta puhua?

— Vallankumous tuo mukanaan meille vapauden! huudahti Linna.

Epäilyksen hymy häivähti rehtorin kasvoille.

— Saa nähdä, saa nähdä, puheli hän. — Hirveätä se vain on. Sotamiehet murhaavat upseerejaan, esimiehiään, kansalaisiaan, veljiään.

— Kaikki suuri tässä maailmassa vaatii uhrinsa! kiihkoili Salo.

Rehtori katsoi edessään seisovia poikia. Toinen vaalea, hienopiirteinen — rikkaan lapsi. Toinen tumma, karkeatekoisempi — orpo. Ja kuitenkin: tällä hetkellä he olivat kuin kaksoisveljet. Kasvoilla sama haltioitunut ilme. Silmissä sama villi liekki. Se oli sitä vallankumouskuumetta, jonka hän jo kouluun tullessaan oli nähnyt välähtelevän vastaantulijoiden katseissa. Mitä tämä päivä olikaan tuova mukanaan? ajatteli hän rauhattomin mielin. Entistä raskaampana hän tunsi vastuunalaisuuden painavan hartioitaan. Hänen oli vastattava viidestäsadasta pojastaan.

— Rauhoittukaa nyt vain, toisti hän. — Ettehän te nyt voi mennä ulos. Joku harhakuula voi sattua. Tungos murskata. Ei, ei. En minä saata antaa lupaa. En ainakaan vielä. Menkää nyt vain rauhallisesti luokkaanne.

— Kyllä tuo Kustaa Aadolf syitä löytää! murahti Aarne, kun he palasivat toisten luo.

— No, mitäs se Aava nyt sanoo? ärjyi Honka huitoen hurjasti käsillään. — Kestikö se sinun Kiinan muurisi? Hö-hö. Saaplari! Mäskänä on koko roska! Keisari yli koko ryssäinmaan muisto vain! Nääs nyt! Mitäs sanot?

— Sanon vain, että eläköön vallankumous!

— Entäs, mitä sanoo Montaigne vallankumouksesta? pyrki Terä leikkaamaan.

— Hiiteen koko Montaigne! huudahti Aava säihkyvin silmin. — Hiiteen kaikki opit ja oppisuunnat! Tykit ja kiväärit puhukoot! Vallankumous eläköön! Ja eläköön uusi aika uusine vaatimuksineen!

— Eläköön! Eläköön! Eläköön!

Lehtori Kotkavaara pisti päänsä esille ovenraosta. Lukujärjestys sanoi, että toisen tunnin piti olla venäjää.

— Ei me tänään pluggata ryssää! ärjäisi Paasio. — Nyt on vallankumous!
Ja vallankumous pyyhkäisee ryssän hiiteen. Iäksi!

— No, no, ei, ei lueta, myönteli lehtori Kotkavaara. — En minä sitä varten tullutkaan. Tiedustelisin vain, tiedättekö jotakin sen lisäksi, mitä lehdet kertovat. Minä en ole oikein perillä asioista.

— Hö-hö, paljonkin, hörötti Honka.

— No, ehkä Honka sitten hyväntahtoisesti kertoisi, kehoitteli opettaja jääden seisomaan ovenpieleen ja pureksien hermostuneesti kynsiään.

— Jaa, että hyväntahtoisesti? myhähteli Honka.

— Joo, no sitten. Olikos lehtori eilen illalla följäämässä sitä Seyniä ja sitä Borovitinovia?

— En. Mihinkä heitä vietiin?

— Hö-hö, mihinkä? Pietari Paavaliin tai Krestyyn tai Shpalernajaan tai hirteen! mörisi Honka. — Junaan vain vietiin. Kiväärien välissä. Ja etellä mies, jolla oli kourassa punainen lippu. Hö-hö, punainen! Saaplari, sitä kannatti näiltä. Pleeki oli kenraalin naama. Ja heikottavan näytti sitä toistakin mustapartaa. Mikä lie valtioneuvos ja kamariherra. Hö-hö! Ei siinä pomiloiminen auttanut. E-hei, saaplari. Eivätkä ne katseet, olivatpa sitten vaikka kuinkakin pimeitä, ihmisiä tapa. Ei muuta kuin vaunuun vain, ja loot koo para! Vaieten sitä menoa töllisteltiin. Mutta kun juna lähti, niin sylkäisinpä perään: rutto sinut kenraalin periköön, koirien koira! Mikä lie sitten ollut se toinen. Pimeännäköinen sekin oli, se kamariherra. Taisi siitä nyt tulla totellinen _kamari_herra. Vähän totellisempi kuin mitä oli valtionneuvoja. Ja entäs sitten, niinkö? Hö-hö. Sitten tallusteltiin aseman eteen. Ja kun ne pistinniekat saattomiehet tulivat, hihkaisin, saaplari, niin että oli kurkku haljeta: Eläköön! Ja kyllä sitä sitten hurrattiinkin! Vaikka — ryssiä ne olivat, nekin. Jotta mene tietä, vaikka suotta olisi hurrattu.

— No, entäs muuta?

— Kaupungin varusjoukoissa kuohuu, sanoi Mustala. ‒ Minä asun erästä kasarmia vastapäätä. Läpi yön sieltä kuului melua ja huutoja. Aamulla näin jonkun upseerinulikan yrittävän pihamaalla lyödä jollakin ruoskantapaisella erästä merisotilasta — se oli kai ollut siellä yllyttämässä. Mutta samassa oli ympärillä lauma sotilaita. Upseeri riisuttiin aseista ja vietiin pois. Matruusi nousi portaille puhumaan. Ja hurjasti puhuikin. Kieli lauloi kuin vietävä. Ja naama ja käsivarret säestivät.

— Viime yönä ovat upseerimurhat alkaneet, ilmoitti Laurila. — Ovat tunkeutuneet asuntoihin ja ampuneet.

— Varjelkoon.

Samassa kajahti käytävästä huuto:

— Hei pojat, vallankumouksellisia joukkoja marssii ohi!

Seitsemäs luokka oli heti jalkeilla ja lehtori Kotkavaarasta välittämättä ryntäsi ulos huoneesta.

Ohimennessään huusi Paasio:

— Juu, ja ryssäinmaalla ovat koulupojat pistäneet opettajiaan kiinni.
Juu juu, ihan todella. Karsseriin! Maistiaisiksi!

Katua alas, koulun ohitse marssi suuri sotilasosasto. Soittokunta edellä. Punaisin lipuin. Sekaisin maa- ja merisotilaita, upseereja, aliupseereja, rivimiehiä, aseet selässä, käsikynkkää tai kaulakkain, punaiset nauhat käsivarsissa. Laulaen he marssivat. Jokaisen kasvoilla loisti innostus. Uusi, onnellinen Venäjä…

Pojat seurasivat heitä katseillaan, niinkauankuin voivat. Kun viimeinen harmaa sinelli oli kadonnut näkyvistä, huudahti Aarne:

— Pojat, meidänkin täytyy, päästä ulos! Tuli mitä tuli! Siellä tapahtuu suuria. Tällaisena historiallisena päivänä ei voi pysyä neljän seinän sisäpuolella!

— Kuulkaa, siellä taistellaan!

Kaupungilta kantautui kiväärinlaukauksia ja konekiväärin ilkeää rätinää. Se sai poikien veren aivan kiehumaan.

Istua tällaisena päivänä kirjojen ääressä: Ei millään!?

— Koskei meille anneta lupaa, huudahti Aava, niin ottakaamme! Tänään on vallankumouspäivä!

— Hyvä! Hyvä!

Seitsemäs luokka oli tuossa tuokiossa järjestäytynyt lähteäkseen. Kirjat kainalossa pojat painelivat pitkin käytävää. Koska täälläkin tarvittiin vallankumousta, niin olkoon menneeksi — he panisivat sen toimeen. Kuudesluokkalaiset olivat keräytyneet ovelleen ja hurrasivat kolmimiehisten rivien marssiessa ohi. Alaluokkalaiset tuijottivat isoihin poikiin ihailevin katsein, vaikka eivät käsittäneetkään oikein, mitä oli tekeillä.

Käytävän ovella tuli lehtori Tuisku poikia vastaan. Ensimmäisinä marssivat vähän hätkähtivät. Mutta opettaja ei sanonut mitään eikä koettanut heitä estää.

— Näittekös, kaverit? Tuiskun naamataulu oli vähä pleeki! huusi Paasio.

— Hän ei hymyillyt edes sitä pirullista hymyään, lisäsi Aarne. — Ehkä häntä ihmetytti, että meissä — hänen halveksimissaan koulupojissa — on sentään päättäväisyyttäkin.

»Porilaisten marssia» laulaen he ryntäsivät alas portaita. Täydestä sydämestä se lähti. Vanhan koulun avarissa suojissa laulu kaikui voimakkaana, intomielisenä.

    »… Pois, pois, toimet rauhaisat!
    Jo tulta tuiskii, myrsky käy,
    jo viuhkaa kanuunasta luoti…»

Kun he olivat sivuuttaneet toisen kerroksen, kiiruhti lehtori Raikas heidän peräänsä.

— Kuulkaa, pojat! Rehtori lähetti minut…

— Turhia! Ei me palata kuitenkaan!

»… Eespäin kaikki rientäkää!»

Vapautemme ikivanha tie on tää…»

— Kuulkaa nyt, pojat. Rehtori lähetti minut ilmoittamaan, että koulu saa lupaa täksi päiväksi.

— Hurraa!

— Eläköön veretön vallankumous!

Ja pojat ryntäsivät ulos pihamaalle ja saman tien kadulle.

Kohti keskikaupunkia!

Kaikkialla oli ihmisiä! Innostuksesta punoittavia kasvoja. Matruuseja, sotilaita, siviiliväkeä: miehiä, naisia ja lapsia — kaikenikäisiä. Ja jokaisen silmissä paistoi vapautuksen tunteen sytyttämä liekki.

Pojat eivät voineet tuossa lainehtivassa tungoksessa pysyä yksissä.
Pieniin ryhmiin jakautuneina he heittäytyivät myllertävään ihmismereen.
Olavi ja Aava tulivat sysätyiksi samaan suuntaan ja jatkoivat yhdessä
matkaa.

Näky oli mitä eloisin.

Suurempia ja pienempiä matruusiryhmiä liikuskeli kaikkialla kiväärinpiipuissa punaiset viirit. He ylläpitivät järjestystä. Poliisit olivat tyystin kadonneet näkyvistä.

— Ikkunat kiinni! Sulkekaa ikkunat!

Mutta ikkunat pysyivät auki.

Kiväärit suuntautuivat ylös, ja tuossa tuokiossa oli joka ikkuna koko kadunmitalla kiinni.

— Mitähän tuo tuokin on? ihmetteli Olavi puoliääneen.

— Pelkäävät, että niistä ammutaan, selitti joku ympärillä seisovista.

Yleisö työnnettiin poikkikaduille, patrullit sulkivat pääkadun.
Vallankumouksellisia joukkoja oli marssiva sitä pitkin.

Mahtavana, järjestyksettömänä massana niitä alkoi tulvia. Suuri soittokunta edellä. Kymmenen, toistakymmentä miestä rivissä. Nämä olivat jo villimmän näköisiä joukkoja kuin ne, jotka olivat marssineet koulun ohitse. Upseereja ei enää näkynyt riveissä. Ja edessä, jonkinlaisena komentajana, marssi hurjannäköinen matruusi upseerinmiekka kourassa.

— Ryöstötavaraa tuo, kuiskasi Aava. — Joltakin vainajalta. Vallankumous kehittyy.

— Minne matka? huusi joku yleisöstä ohimarssiville.

Muuan sotilaista heilautti kättään virnistäen ja huusi vastaukseksi:

— Kättemaks! Rahu tuleb!

— Tuo oli virolainen, selitti Aava toverilleen. — Kostomatkalla ovat.
Rauhaa lupasi. Tule pois, tämä alkaa haiskahtaa mädänneelle.

Eräässä kadunkulmassa he olivat törmätä Paasioon, joka ryntäsi ulos pikku puodista. Kourassaan hän heilutti puolenmetrin pituista punaista silkkinauhan pätkää.

— Hei, kaverit! huusi hän. — Tämä on liivaa, tämä. Saa humalan ilmasta.
Eikä pennin kuvaakaan maksa!

Toverit eivät voineet olla hymähtämättä. Paasio näytti viihtyvän tässä kiväärinpaukkeessa ja verenhajussa kuin kala vedessä.

— Olettekos olleet syrjemmällä, kaverit? Siellä sitä paukkuu! Pyh, nämä täällä keskustassa ovat mammanpoikia! Anna mennä! Meidänkin vihollisia ne ovat! Sortajia! Sitä parempi mitä vähemmän jää! Tekisipä, hiivatti, vallan mieli puristaa yksi noista tavaritseista syleilykseensä ja pussata mätkäistä keskelle turpaa. Tekisi, totta vie, ellei ne olis ryssiä. Ryssä on ryssä — vaikka sen voissa paistaisi. Se haisee. Mutta eihän teilläkään ole päivän merkkiä! Minä olen luffannut jos kuinka monessa putiikissa. Mutta punaista en ole saanut. Slutsåld, sanoo ruottalainen! Punaiset rusetit ja kravatit. Punaiset lettinauhat. Punaiset myssyt. Kaikki lopussa. Sanovat, ettei ole enää punaisia sukkanauhojakaan. Ei edes punaisia alushameita. Olisin jo ottanut vaikka alushameen!

— Entäs punaiset kureliivit, Paukka? naurahti Aava huvitettuna.

— Vaikka, vaikka mitä! pauhasi Paasio. — Mutta sainpa toki lopuksi tuon nauhanpalan. Olen kristillinen kaveri, annan teillekin osanne.

— Punaista nauhaa? hymähti Aava.

— Jaa, jaa, kaveri, ota, kun saat, huusi Paasio! — Pian ei näillä kaduilla hengissä kulje ilman punaista. Juttusivat tuolla, että joku likka oli statsuunalla pelastanut henkirukkansa vain sillä, että muun punaisen puutteessa oli vahvasti punastunut. He-he, hyvä juttu, vai? No, kelpaakos?

— Kiitos, Paukka, sanoi Olavi, tietysti otamme. Se on meillä vapauden merkki, ei veren.

— Veri ja vapaus, ne kuuluvat yhteen, huusi Paasio. — Heipä hei! Luokka kuuluu samlautuvan skoleen kuudelta. Muistakaa tulla!

Aava ja Olavi jatkoivat matkaansa satamaa kohden. Heidän täytyi tehdä suuri kierros. Pääkadut olivat yhä suljettuja. Täällä oli rauhallista. Vain joitakuita siviili-ihmisiä. Silloin tällöin muutamamiehinen patrulli. Kiväärinlaukauksia kuului nyt enää vain harvakseen.

— Annikki, sinä täällä!

— Niin. Onnistuin lopulta pääsemään sieltä. Mutta ah, miten väsynyt olen!

— Sinähän aivan vapiset. Mitä on tapahtunut?

— Linna, lienee parasta, että saatat Annikin kotiin, kuiskasi Aava toverilleen.

Olavi nyökkäsi.

— Hyvästi, Annikki! Terve, Linna! Älä unohda kello kuutta!

Olavi asteli hiljaisena tytön rinnalla. Vallankumoukset, humu kuului yhä etäämpää. Hurraa-huudot kantautuivat korviin enää kaukaisuuteen hukkuvana jyrinänä.

— Olavi, tämä on kauheaa! huudahti Annikki katsahtaen järkytettynä poikaan.

— Oh, se on vapauden koittoa! Vallankumous vaatii uhrinsa. Mutta meille se tuo vapauden!

— Vapauden? toisti Annikki väristen. — Onko tämä vapautta? Voiko tämä milloinkaan vapauteen johtaa? Tämä on hirveää, sydämetöntä teurastusta. Viattomien veren vuodattamista.

Kammo väreili tytön tavallisesti niin kirkkaissa, rohkeissa silmissä.

— Vallankumous pyyhkäisee kuitenkin pois santarmit ja santarmien luolat! huudahti Olavi. — Vallankumous puhdistaa ilman. Tuo ajatus, että saa ilmaista sanottavansa vapaasti, huutaa vaikka kirkon portailta — kahleet ovat poissa, sulut auki! Tuo ajatus huumaa mielen. Vapaus! Ajattele: vapaus meille! Vallankumous, se osoittaa, että sellainenkin, horjumattomaksi mainittu mahti, kuin Venäjän keisarius, voi viikossa murskaksi mennä. Tuo ajatus antaa uskallusta, saa hitaimmankin toimimaan. Vallankumous, se on venäläisille päämäärä. Meille vain välikappale. Se antaa meille vapaat kädet. Vallankumous, kuohuva, kiehuva kaaos — mitä me siitä itsestään? Mutta nostakaamme sen keskeltä vapaa, itsenäinen Suomi! Hetki on tullut! Vapaus sarastaa! Etkö usko, Annikki?

Mutta tyttö tuijotti vain eteensä. Olavi huomasi, että hän tuskin kuunteli.

— Sinulle on tapahtunut jotakin. Kerro se minulle.

Tyttö katsoi häneen suurin, kauhistunein silmin.

— Niin on, jotakin hirveää. Jotakin, joka pakottaa minut näkemään silmissäni vain sen, kuulemaan vain sen, ajattelemaan vain sitä. Verta valuvat kasvot. Sammuneet silmät. Hyvä jumala, miten tuo kuolinkorahdus korviani vihloo!

Olavi tarttui Annikkia käsivarresta.

— Kerrohan nyt, pyysi hän hellästi.

— Seisoin tuolla muutamassa kadunkulmassa, alkoi tyttö värisevin äänin. — Mietin, mitä tietä parhaiten pääsisin kotiin. Vastapäisen talon ovesta astuu nuori luutnantti ulos. Hänen kasvonsa loistavat. Hän iloitsi kai suuren kansansa vapautumisesta, iloitsi uuden ajan koitosta kurjalle maalleen. Punainen nauha rinnassa. Hän oli kai yksi niistä upseereista, jotka tuntevat kuuluvansa yhteen kansanmiesten kanssa. Hänen kasvonsa olivat avoimet, jalot — miehekkäimmät, mitä olen venäläisellä upseerilla nähnyt. Hän suuntaa askeleensa sitä kulmaa kohden, jossa seisoin. Käännyin jatkamaan kulkuani. Kiirehdin askeleitani. Silloin yhtäkkiä — hyvä Jumala — paukahtaa aivan korvani juuressa. Säikähdin niin, että horjahdin seinää vastaan. Silmäsin sivulleni — ah, en unohda sitä näkyä milloinkaan. Siinä virui tuo nuori upseeri jalkojeni juuressa. Kuula oli sattunut päähän. Sammuneet silmät tuijottivat lasimaisina minuun.

Annikki vapisi. Hän ei saattanut jatkaa. Vihdoin viimein hän sai kuiskatuksi:

— Ajattele, Olavi, he ampuivat hänet kuin koiran, vaikka hän tahtoi heille vain hyvää. Ajattele, hänelläkin on äiti, sisaria, jossakin siellä kaukana. Ehkä vaimo, morsian. Ajattele, hänelläkin oli isänmaa, suuri, kärsivä, jota hän tahtoi rehellisesti palvella.

* * * * *

Luokka oli kokoutunut toverikunnan huoneeseen. Ovi oli lukossa. Ikkunat peitetty. Jokaisen rinnasta oli kadonnut punainen nauha. Aamupäivän hurja innostus oli viilentynyt. Vallankumouspäivä oli illassa.

— Toverit, aloitti Olavi, kulunut päivä on vaiherikkain, mitä olemme eläneet. Käykäämme yhdessä tämänpäiväiset kokemuksemme läpi.

— Hyvä.

Paasio oli heti valmis.

— Minun ja ton Jätti-Matin tossa yhteenveto päivän tapahtumista ei ole pituudella pilattu, sanoi hän. Sitten hän hypähti pöydälle ja karjui tehden käsillään suuria eleitä: — Tavaaritshi, soldaatti, matrooshi — rasboiniki!

Pojat tervehtivät käännettä naurulla.

— Todellakin, Paukka. Toverit ryövärit, ei toverit työmiehet! hyväksyi
Aava. — Sinun edistyksesi ilahduttaa minua. Vilpittömästi ilahduttaa.

— Me, Saarelainen, Ojanen ja minä olemme siinä erikoisasemassa, aloitti Aarne Salo, että meillä on tänäpäivänä ollut kunnia olla paljon tekemisissä arvoisan rehtorimme kanssa. Risteillessämme siellä tungoksessa sattui vastaan pari vierasta koulupoikaa. »Hoi, lyseolaiset, eikös lyseo vapautta juhlikaan, kun ei ole lippua katolla?» ivaili toinen. Ja toinen uskoi: »Meidän koulullamme otettiin keisarinkuva alas. Joko teillä?» Käänsimme heille selkämme, mutta mieltä viilsi. Lippu ja kuva. Kuva ja lippu. Kolmelta suuntasimme askeleet koulua kohden lujasti päättäneinä toimittaa siellä vielä tarpeellisen vallankumouksellisen puhdistuksen. Ylioppilaskirjoitusten aika oli ohi (mahtoi niillä abiturienteilla olla nautinto kirjoittaa saksaa konekiväärin laulaessa ulkona). Menimme rehtorin luo. Tiedättekö mitä? Hän seisoi kansliansa ovella tarkastellen vahtimestarin kanssa lattialle levitettyä vanhaa, haalistunutta, monen tuulen pieksämää ryssän lippua. »Liputustako?» virkahti hän vastaukseksi ensi sanoihimme. »Olen huomannut, että ne liputtavat. Järjestelemme juuri sitä.» »Tuolla vanhalla kirotulla ryssänlipullako?» huudahdin minä. Rehtori hieroskeli miettiväisenä sormiaan vastakkain. »Tjaa, muuta ei ole. Jospa ratkoisimme vain tuon punaisen pois.» Sielumme silmillä olimme jo näkevinämme tuon pitkän suikaleen leijumassa komean koulumme katolla, yläosa mustanharmaa, alaosa savustettua sinistä riepua. Niin se neuvottelu sitten lopuksi loppui, että vaksi sai viedä muijalleen lahjaksi lattiarasukäärön. Liputus jäi.

— Entäs keisarin kuva? uteli Heinämaa.

— Kovasti rehtori epäili, kertoi Aarne. — »Ei sitä vielä tiedä, miten käy», vastusti hän ja vatkutti koulun ikävyyksiltä suojelemisesta. Mutta neljään pekkaan me sitä lopuksi marssimme juhlasaliin, ja Saarelainen vapautti kädenkäänteessä Niku-pojan jatkamasta vaivalloista valvontaansa meidän, hänen entisten kaikkea muuta kuin kunnioittavien alamaistensa ylitse. Hän aikoi lyödä kuvan pirstaleiksi. Mutta rehtori esti. »Vinnille se kuuluu. Ei tiedä, vaikka vielä kerran pitäisi ripustaa se takaisin.» »Ei koskaan, herra rehtori!» huusimme me yhteen ääneen. Rehtori hymähti. »Toivotaan», virkahti hän. »Mutta puitteita ja lasia voidaan kuitenkin käyttää.»

— Hän on mainio, tuo Kustaa Aadolfimme! nauroivat pojat.

— Viisas ja varovainen, lisäsi Aava hymähtäen.

— Meitä oli Mustala, Terä ja minä yhdessä, virkkoi Laurila. — Mitään erikoista meillä tuskin on kerrottavana, jos te kaikki satuitte Rautatientorin kuulasateeseen.

— Ei olla oltu. Oliko se jotakin erikoista?

— Hieman, myönsi Laurila. — Tori oli mustanaan sotilaita. Joukko joukon jälkeen niitä yhä saapui soittokuntineen. Puheita pidettiin autoista. Jotakin kuvaa kuljettivat ympäriinsä. Sille hurrasivat. Sanoivat sen olevan Nikolai Nikolajevitshin — heidän tsaariehdokkaansa. Toiset juttusivat odotettavan jotakin suurta vallankumousherraa Pietarista. Siinä vain sitä seisottiin. Katuvieret täyttyivät siviiliväestä, joka puoleksi ihaillen, puoleksi pelokkaana tarkasteli herroja matruuseja ja sotilaita. Seuraavassa silmänräpäyksessä on kuva aivan toinen. Konekiväärit ovat jostakin räjähtäneet soimaan torille. Yhtäkkiä, odottamatta. Tori tyhjenee muutamassa hetkessä. Sotilaat syöksyvät pakokauhun vallassa taloja kohden, tempaavat siviiliväestön mukaansa ja juoksevat henkensä edestä porttikäytäviin, rappusiin, kuulien rapistessa seinämiin, lyövät ovet auki ja ryntäävät huoneistoihin, Jokainen siinä juoksi. Oli pakko juosta. Teräkin pyöri kuin vinhasti lyöty biljardipallo. Töintuskin Mustala ja minä perässä pysyimme. »Vastavallankumoukselliset ampuvat! Upseerit ampuvat! Provokaattorit ampuvat!» Veljellisessä sovussa harmaatakkien kanssa hetkinen piileiltiin. Sitten alkoivat sotilaat järjestää vastarintaa. Kiväärit paukkuivat. Joukot keräytyivät jälleen torille. Me mukana. Terä valitti hukanneensa siinä pakokauhussa kalossinsa. Yritettiin etsiä. Mutta jo ensi silmäys torille vakuutti meidät siitä, että oli turhaa hakea. Siellä oli sikinsokin kalosseja, hattuja, muhveja — ei sieltä omaansa olisi löytänyt. Ja sotilaat viittoilivat: »Pois, pois!» Sinne se kalossi sitten jäi. »Onneksi oli se toki vasen, se, josta pohja oli puhki», lohduttautui Toivottomantylsä.

— Ei niinkään tylsästi, hymähti Aava. — Sinusta, Terä, voisi lopulta tulla oikea stoalainen.

— Minulla ei ole paljon lisättävää, virkahti Rimpi raskaasti. — Heinämaan kanssa olemme vain nähneet ruumiita. Kuorma-autoilla ne niitä kuljettivat. Piikkiniekat matruusit kuolemanvartioina. Upseereja. Siinä oli vanhoja ja nuoria, korkea- ja alempiarvoisia. Katujen varsilta kuuluivat keränneen. Vanhan seurahuoneen kellariin veivät. Kahteensataan sanoivat niitä siellä jo loikovan. Syyllisiä ja syyttömiä.

Poikien kasvot olivat muuttuneet vakaviksi. Nähtyjä ja kuultuja kauhunkuvia pyrki mieleen. Päivä oli ollut niitä täysi. Kummallinen sekoitus huumaavaa iloa ja hurjaa riemua kietoutuneena yhteen mitä kammottavimman raakuuden ja sydämettömimmän julmuuden kanssa — sellainen se oli ollut, tämä vallankumouspäivä.

— No, Aava, kehoitti Aarne.

— Minun sanottavani supistuu vähiin, sanoi Aava. — Olin Katajan luona, kun ovikello soi rajusti. Tulijat ovat matruuseja. Kotitarkastus. He etsivät jotakin piiloutunutta upseeria. Turhaan panemme vastaan. Turhaan selitämme, että he rikkoivat maan lakeja. »Lakeja!» huutaa johtaja. »Laki on meidän kivääriemme piipussa. Me olemme niitä, jotka käskemme. Yksin me.»

Tuli painostava hiljaisuus huoneeseen.

Sitten hypähti Olavi ylös.

— Toverit! Tänä päivänä on kuin mahtava koski olisi rikkonut estävät sulkunsa. Sulut ovat murskana: Venäjän keisarius on lakannut olemasta. Ympärillä kiehuu kuin hornan kattila. Mitä sieltä ilmoille nousee, sitä emme tiedä. Mutta ne tuulet, jotka tällä hetkellä maassamme puhaltavat, ovat vapauden tuulia. Mikä huumaava, hurmaava sana: vapaus! Tuossa se on, käden ulottuvilla: vapaus. Toiminnan vapaus. Kysymys on vain, miten sitä käytämme. Toverit, tänä päivänä olemme nähneet, millainen on venäläinen sotilas. Vertajanoava peto. Tänään hän janoaa veljensä verta. Huomenna? Huomenna meidän vapauttamme, meidän vertamme. Toverit, onneton isänmaamme ei milloinkaan saavuta vapauttaan, ennenkuin jokainen venäläinen pistin on maasta poissa. Olkoon keisarillinen tai vallankumouksellinen, pois sen pitää! Molemmat ne tahtovat täällä käskeä. Eikä kumpikaan valtiudestaan hyvällä luovu. Toverit, on vain yksi tie oikeaan vapauteen. Yhteistyö suomalaisen jääkäripataljoonan kanssa! Yksin se tukenamme me voimme rakentaa uuden Suomen, vapaan isänmaan!

— Hyvä, hyvä!

Pojat olivat keräytyneet Olavin ympärille. Hänen sanansa löysivät nyt vastakaikua heidän rinnoissaan. Innostus tarttui heihin. Tuossa oli ohjelma, joka oli uskon ja uskalluksen ohjelma, Suomen nuorison ohjelma, heidän ohjelmansa.

— Toverit! jatkoi Olavi yhä kiihtyvällä innostuksella. — Tämä päivä on opettanut meille, että itsenäinen Suomi on luotavissa. Luotavissa, kunhan Suomen kansa tahtoo. Olkaamme me mukana herätystyössä! »Irti Venäjästä — Isänmaan puolesta!» se olkoon tunnuslauseemme!

— Irti Venäjästä — Isänmaan puolesta!

— Toverit! Me kuljemme kohti suuria tapahtumia. Suomen vapautta. Tämä päivä on avannut silmämme näkemään, ettei tuo vapaus voi ilman verta koittaa. Verellä on vapaus Suomenkin kansalle lunastettava. Toverit! Kun isänmaan kohtalonhetki lyö, tavatkoon se meidät, joka miehen, valmiina. Valmiina kaikkeen. Valmiina vaikka kuolemaan! Isänmaan puolesta! Eläköön vapaus! Eläköön isänmaa!

— Eläköön! Eläköön!! Eläköön!!!

Jok'ainoa silmä sädehti.

— Olavi Linna, virkahti sitten Aava, tuossa käteni. Ystävän käsi. Se ei hellitä. Sinä näit, kun me muut kuljimme sokkoina. Nytkin sinä sanoiksi puit, mitä me muut vasta tunsimme osaamatta sitä nimetä. Ota sinä johto. Minä seuraan. Tämä päivä — kirjava päivä — on minusta tehnyt Sarastuksen miehen.

— Toverit, huudahti Aarne, en erehtyne, kun sanon, että kaikki ajattelemme, niinkuin Aava. Toverit, käsi pystyyn, ken tahtoo Sarastukseen liittyä!

Kolmetoista kättä nousi ilman epäröintiä.

Kataja tarkasti innostuneita kasvoja ympärillään. Kaikissa niissä loisti valoisa luottamus, järkähtämätön päätös.

— Kaikki, totesi hän.