PIKKU PETRA

Kirj.

Barbra Ring

Suomentanut

Kersti Bergroth

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.

Tuuli suhisi voimakkaasti pappilan puutarhan kirsikkapuissa. Se pyöri poikki peltojen, niin että vilja huojui pitkinä aaltoina ja loisti kuin keltainen silkki iltapäiväauringon valossa.

Se puhalsi sisään puutarhaan aukenevasta ovesta ja työnsi helakat kotikutoiset oviverhot pullistuneiden purjeiden näköisinä huoneeseen päin, niin että ne jäivät riippumaan kahden keskeltä kirjaillun telttatuolin varaan. Se syöksyi puutarhanpuoleisen huoneen läpi papin työhuoneeseen, jossa se nosti irtonaisia papereita kirjoituspöydältä ja tanssitti ne lattialle.

Koivikossa se heilutteli pitkiä, riippuvia oksia ja taivutti nuorimpien puiden latvoja, ja pitkin maantietä se tuprutteli tomupilviä.

Mutta lammen luona oli tyyntä. Lampi oli siellä, missä koivikko päättyi ja kuusimetsä alkoi.

Sen ympärillä ruoho oli viheriäistä ja tiheää ja mehukasta, silloinkin kun nurmikko muualla oli aivan auringon polttamaa.

Hyönteiset lentelivät ja koskettivat heikoin napsahduksin lammen pintaa muodostaen pyörylöitä veteen. Näytti siltä, kuin olisi sadepisaroita putoillut siihen. Sudenkorennot kiitivät edestakaisin ruohojen ja kortteiden lomitse, ensin nopeasti yhteen suuntaan, -sitten ne tekivät kokokäännöksen ja kiitivät yhtä kiireesti toiseen suuntaan.

Pohjassa oli ruohoa, joka oli sammalen näköistä, lyhyttä, tiheää ja ruskeanviheriäistä. Se oli aivan lähellä pintaa. Mutta eräässä kohden lampi oli musta ja kiiltävän silkin näköinen, siinä, missä se oli syvin, muutamat sanoivat pohjaton.

Nurmikolla istui kaksi ihmistä.

Yksi siinä vain oikeastaan istui. Hän oli pieni ja vanha, ja hänen viheriänharmaa tukkansa oli kireästi vedetty pitkin päätä ja ohuet letit kierretty pieneksi pähkinäksi niskaan.

Hänen litteällä nenällään riippuivat papin vanhat hopeasankaiset lasit, joissa sekä kehykset että sangat olivat korjatut mustalla pumpulilangalla. Ne olivat ikäänkuin jääneet riippumaan aivan nenän päähän, ylemmäksi ne eivät olleet ottaneet pysähtyäkseen.

Sylissä hänellä oli kirje, ja rosoinen, punainen etusormi, jonka päässä oli pahka ja mahdollisimman pieni kynsi, siirtyi hitaasti sanasta sanaan.

Erään sanan kohdalla se viipyi kauan.

Silloin pujahti sen käsivarren alle, joka piteli kirjettä, ruskea pieni pää, jonka ympäri kaksi paksua lettiä oli kierretty siten, että ne yhtyivät niskassa samassa paikassa, missä alkoivatkin. Pieni ruskea sormi ilmestyi punaisen rinnalle ja osoitti samaa sanaa.

"Siinä seisoo monivuotinen, Maren. Mo-ni-vuo-ti-nen. Ja sitten siinä seisoo kokemus. Se merkitsee kaikki mitä olen oppinut, sen kai ymmärrät", sanoi lämmin nuori ääni. Lettipää kääntyi vanhoihin kasvoihin päin ja nauroi harmaine, iloisine silmineen ja leveine, valkoisine hampaineen, jotka loistivat mustalaisruskeissa kasvoissa.

"Eikö se ole tavattoman hienoa, Maren? Aivan niinkuin sanomalehdessä? Juuri sellaista on sunnuntaisin Aftenpostenin viime sivu aivan täynnä. Eikä se ole turhaa kerskailua, kun minä kirjoitan noin, Maren, sillä tiedäthän sinä, että minä olen parsinut poikien sukkia ja paikannut isän alushousuja ja villapaitoja ja auttanut sinua taloudessa puolet ikääni, kun sinulla on ollut liian paljon tekemistä. Ja lypsää minä osaan niin että surisee, ja valjastaa hevoset, jos siksi tulee. Eikä lammas, jonka minä keritsin, onnistunut aivan huonosti sekään, Maren. Pari kolme pientä naarmua nahkaan vain. Mutta se pahus potkikin minua vatsaan. Voin siis hyvin sanoa monivuotinen kokemus, ymmärrätkö."

Maren ei vastannut. Punainen etusormi siirtyi eteenpäin riviltä riville. Ja nuoret silmät seurasivat sitä innokkaasti.

"Ehkä minun pitäisi luetella, mitä kaikkea kokemukseeni kuuluu? Mitä sinä arvelet, Maren? Sitä ei tavallisesti ole sanomalehdessä, mutta ehkä se pitää olla hakemuksessa. Luuletko?"

"Hm", sanoi Maren ja asetteli lasejaan. Hän työnsi niitä ylöspäin, mutta niillä ei ollut siellä mitään tukea, joten ne heti taas liukuivat alas nenän kärjelle.

"Hm", sanoi hän taas ja katsahti lasien yli pienin terävin sinisin silmin. "Minä sanon, niinkuin jo olen sanonut, että tätä sinun ei pitäisi tehdä, Petra, pappasi selän takana. Meneppäs ja tiedä, mitä hän sitten sanoo, kun sinun pitää tehdä tili jokaisesta sanasta, minkä olet kirjoittanut."

Hän käänsi paperin kokoon. "Ja muuten minulla olisi parempaakin tekemistä kuin kuluttaa päiväni täällä lammen luona sinun kanssasi."

"Sinä murisija", sanoi Petra Marenin suureen neliskulmaiseen korvaan. "Minä lähetän sen nyt kumminkin. Mutta ehkä kirjoitan sen uudestaan tänä iltana. Sitten tulen sinun luoksesi ja luen sen sinulle taas."

Ja vankka käsivarsi kiertyi Marenin laihan, köyristyneen selän ympäri ruskean pään painautuessa hänen syliinsä ja koko pienen, lujarakenteisen olennon, joka oli puettuna vaalenneeseen, tiukkaan siniseen hameeseen, ojentautuessa pitkäkseen, niin että jalat ulottuivat aivan veden reunaan saakka.

"Varo jalkojasi."

Maren tarttui tyttöön ja veti hänet ylöspäin pelastaakseen kengät.

"Olehan vähän aikaa vaiti, Maren."

Ja kaksi kirkasta silmää tuijotti taivasta kohti.

"Minunko muka piti olla vaiti?" kysyi Maren pilkallisesti.

"Näetkö tuon pilven, Maren? Ei, ei tuota. Niin, tuon juuri. Voitko nähdä, että se on piispan näköinen? Ei meidän piispan, vaan sen, joka oli täällä silloin kun hanhi syötiin, ja joka pyysi meidän raamattua omakseen. Isä teki oikein, kun sanoi ei. Sillä aina, kun luen 'kotiliedestä', niin ajattelen raamattua, Maren, johon meidät kaikki on merkitty syntymästämme kuolemaan saakka. Kuulehan, Maren, luuletko, että minun pitäisi panna siihen, että käytökseni on vakava ja miellyttävä? He kai pitävät siitä, sillä niin on toisinaan ilmoituksissa. Luuletko?"

Maren silitteli luisevalla kädellään Petran otsaa ja tukkaa, joka muodosti vasemman silmän yläpuolelle hupaisen polven.

"Minä luulen, että parasta on, kun sanot niin vähän kuin suinkin itsestäsi", sanoi hän. "Voisivatpa he vain nähdä sinut ja puhua kanssasi, ehkä kyllä silloin saisit sen paikan."

Pieni sinipukuinen olento hypähti istumaan innoissaan.

"Jos minulla olisi rahoja, niin voisin matkustaa sinne. Mutta se on totta, enhän minä tiedä, kuka se onkaan, koska siinä seisoo vain 'vastaus merk.' Mutta valokuvan minä voisin lähettää. Lähettäisinkö, Maren? Mutta nyt on taas niin, ettei minulla ole muita kuin se viimevuotinen, missä minulla on lyhyet hameet. Ja siinä kuvassa on suu korviin saakka ja toinen silmä itään päin ja toinen länteen, sillä valokuvaaminen kesti niin kauan, että oli vallan mahdotonta pysyä hiljaa. Sitäpaitsi hän oli niin hullunkurinen, että minun täytyi nauraa joka kerta, kun hän tuli luokseni ja pisti kymmenen kynttään päähäni käännelläkseen sitä."

"Niin, siitä sinulle kyllä aina vaikeus tulee – hiljaapysymisestä", murisi Maren. "Etkös voisi koetteeksi olla hetken vertaa vaiti nyt, Petra! Muuten minun varmasti nyt on aika mennä ylös panemaan illallinen pöytään."

"Istu vielä vähän, Maren. Eivät toiset vielä tule. Lampi on koko pappilan hauskin paikka, ja minä niin mielelläni makaan näin sinun sylissäsi. Toisinaan tekee mieli olla juuri kuin aivan pieni."

Ja Petran käsivarret pitivät Marenin kuin pihdeissä.

Hetken aikaa oli hiljaista. Petra loikoi katsellen valkeita untuvaisia pilviä, jotka purjehtivat niin nopeasti sinisellä kesätaivaalla.

Äkkiä hänen omia hehkuvia kasvojaan synkisti pilvi.

"Kuulehan, Maren. Olenko minä kevytmielinen nainen?"

"No, mitä hullutusta tuo nyt taas on? Sinun ei pidä puhua noin jumalattomasti, Tunturihiiri. Kevytmielinen nainen on Belialin lapsi, tyttö parka."

"Niin mutta Maren, minä en voi surra. En noin oikein kunnolla surra. Kun me saimme tietää, ettei isä enää milloinkaan saa näköään jälleen ja että meidän piti ottaa virkaero ja muuttaa pois täältä, silloin minä olin niin onneton, että luulin kuoleman tulevan. Koko päivän. Ja koko yön. – Eniten yöllä. Minä itkin koko yön enkä nukkunut hitustakaan. Tai ainakin vain vähän. Kuule, Maren, miksi kaikki on niin paljon pahempaa pimeässä? Ikäänkuin paljon suurempaa. Ainakin kaikki, mikä on surullista ja ilkeää. Näetkö, jos esimerkiksi ajattelet kimalaista, niin se yöllä muuttuu suureksi karvahousuiseksi karhuksi. Ymmärrätkö mitä minä tarkoitan? Oletko sinä, Maren, milloinkaan unohtanut irroittaa kädet toisistaan, kun olet rukoillut iltarukouksesi? Jos sitten koetat tehdä sen unessa, niin sormet ovat niin paksut ja suuret kuin talot ja yhteen tarttuneet kuin lampaan villat. Oletko milloinkaan tuntenut sellaista, Maren?"

Maren pudisti päätään.

"Minä olen liian väsynyt yöllä, jotta enää mitään tuntisin", sanoi hän.
"Siitä kyllä sinä ja poikavekarat huolen pidätte."

"Se oli pahin yö koko elämässäni, Maren", jatkoi Petra. "Mutta sitten sattui, että seuraavana päivänä oli oikein ihana auringonpaiste. Ja ajatteleppas, Maren, silloin minusta elämä taas tuntui suloiselta. Enkö minä ollut kauhea silloin? Minun kai täytyy olla kevytmielinen, Maren, kun voin olla sellainen? Sillä eihän toki voi itkeä kyyneleitään kuiviin yhtenä ainoana yönä? Ainakin Kaupungin-Petra voi itkeä, niin että tulvii, joka ainoa päivä kokonaisen kesän aikana, jos hänen ei ole hyvä olla."

"Kyllä kai hän vuodattaa kyynelvirtoja nyt pensionikoulussa. Minäkään en ole siellä rohkaisemassa häntä, ja pelkkien ranskalaisten kanssa hän saa puhua. Minä varmasti uskon, että Kaupungin-Petra itkee litranmitan täyteen viikossa."

"Nythän kaikki on kääntynyt hyvään päin, Tunturihiiri", sanoi Maren juhlallisesti ja silitteli Petran päätä, niin että hiukset tarttuivat hänen rosoiseen käteensä ja Petrasta tuntui, kuin olisi häntä tukistettu. "Nyt sinun vain pitäisi ylistää Herraa ja kaikkia hänen teitään. Mutta minä olen jo sanonut mitä ajattelen, että olisi parempi, jos sinä itse hoitaisit taloa ja isääsi ja pääsisit minusta, vanhasta hylystä."

Petra oli jo taas noussut istumaan ja ravisteli Marenia, niin että silmälasit hypähtelivät.

"Etkö sinä ehkä kuulu meihin? Etkö sinä ole riidellyt ja raadellut ja tehnyt työtä saadaksesi ihmisiä pojista ja minusta ja ollut meille sekä äitinä että melkein isänäkin koko elämämme ajan? Muuten sinä oikeastaan vasta nyt, sitten kun kaikki muuttui näin surulliseksi, olet tullut niin äärettömän kiltiksi, Maren", lisäsi Petra veitikkamaisesti.

"Ja miten luulet, että isä tulisi toimeen ilman sinua, Maren! Pitäähän hänellä olla joku, joka voi kuunnella häntä kauan kerrallaan haluamatta ulos juoksentelemaan. Ja joku, joka voi pitää häntä aisoissa, kun on kysymys rahoista ja muusta sellaisesta, jota hän ei ymmärrä. Ja tiedäthän sinä, että minun täytyy koettaa ansaita vähän rahoja. Onhan hirveän hyvä, että isällä on se pieni talo, jonka seurakunta on antanut hänelle – kyllä he ovat tavattoman hyviä, Maren, kun niiksi tulee, vaikka he ovat panneet kirkkohaaviin housunnappeja ja muuta – ja sittenhän sinä olet täällä, joka saat rahat riittämään kaikkeen, silloinkin kun niitä tuskin on ollenkaan. Ja Hermanhan on hirveän taitava, kun on opettajanakin, vaikka on vasta ylioppilas. Ja Ulf kun työskentelee verstaassa, hän kyllä tulee toimeen, kunnes pääsee teknilliseen kouluun. Mutta Finn, hän täyttää kohta kolmetoista, ja kun hän on suorittanut keskikoulututkinnon, pitää hänen mennä kaupunkiin kouluun, ja se käy kalliiksi. Sillä tiedäthän sinä, että Finn tahtoo tohtoriksi eikä miksikään muuksi. Hänelle minun siis pitää ansaita rahoja. Ymmärrätkö sen nyt viimeinkin, vai pitääkö minun jankata sitä sinulle vielä kahteenkymmeneen kertaan? Mutta jos hiiskut sanankaan siitä isälle tai kellekään muulle, ennen kuin saan paikan, niin varo nahkaasi, Maren! Kuulehan, siinä sanotaan 'palkka edellytysten ja ansioiden mukaan' – mitä sinä luulet, että minä saan, Maren?"

"Sinä saarnaat ihmisten päät pyörälle" – alkoi Maren.

Pim pam! Pim pim pam! katkaisi kiivas ja kiukkuinen ruokakello hiljaisuuden.

Maren hätkähti, vieritti Petran sylistään ja kämpi pystyyn nelinkontin.

"Jos mitä osaat, niin ainakin osaat saada ihmisen unohtamaan ajan. Sen sinä voit kirjoittaa niiden edellytysten joukkoon, joista puhuit", murisi hän.

Petra nauroi että kaikui.

"Te olette totta tosiaankin aivan samanlaiset, Maren, sinä ja Hellen ruokakello. Kiivaat ja kiukkuiset kumpikin. Mutta kumpikin tarkoitatte vain hyvää. Laittaudu matkaan sinä, minä löntystän perässä."

Maren riensi juoksujalkaa koivikon läpi, mutta tullessaan pihaveräjälle hän kuuli rattaiden ratinaa tieltä ja lisäsi vauhtiaan vieläkin enemmän. Hän ponnisteli pihan poikki niin pitkin askelin, että oli melkein vatsallaan maata vasten.

Hän syöksyi isoon keittiöön, jonka seinillä kiilsi vanhoja vankkoja kupariastioita, jotka rouva oli tuonut mukanaan kotoaan, ja ohuita kuhmuisia läkkikaluja, jotka olivat kuuluneet papin vaatimattomiin myötäjäisiin – sytytti tulen keittiön uuniin ja sukelsi kellariin hakeakseen kylmää voita ja kermaa illalliseksi.

Petra astuskeli hitaasti lehdon läpi. Hän pysähtyi vanhan ison riippukoivun alle, jonka tieltä polku niin sievästi väistyi. Hän tuijotti ylös tiheään vihreään lehvistöön, jossa saattoi huomata muutamia liian aikaisin kellastuneita lehtiä, ja haljenneeseen runkoon, joka oli valkea vain latvan puolelta. Ja äkkiä iloiset silmät kävivät vakaviksi ja kosteankiiltäviksi. "Äiti", kuiskasi nuori punainen suu aivan hiljaa.

Finn se oli keksinyt vanhalle koivulle nimen "äiti". Ehkä siksi, että se levitteli siipiään juuri kuin kana – valmistaakseen tilaa oikein monelle poikaselle, ajatteli Petra. Hän, Petra, ei puolestaan kuvitellut äitiä sellaiseksi.

Äiti oli jotain hienoa ja nuorta ja kaukaista. Jotain, jota ei koskaan, ei koskaan saanut tuntea. Jotain, jota kaipasi, aina kun oli paha olla.

Äiti, hän riippui isän työhuoneen seinällä kirjoituspöydän yläpuolella vihreän seppeleen ympäröimänä – hänen kasvonsa olivat hienot ja kapeat, ja suuret ja vakavat silmät hänellä oli, aivan kuin Hermanilla. Siitä kuvasta saattoi ikäänkuin nähdä, että äiti oli kuollut.

Silmistä sen saattoi nähdä.

Petra muisti, miten omituiseksi isä oli käynyt, kun he kerran leikillään olivat pukeutuneet mikä miksikin ja Herman tuli sisään valkea huivi päässään. Isä ei ollut sanonut mitään, mutta hän oli katsonut niin pitkään Hermaniin, ja sitten hän oli ottanut hattunsa ja mennyt ulos. Ja sitten Maren oli tullut ja torunut ja sanonut, että he olivat pahoja ja sydämettömiä kakaroita, jotka eivät antaneet papin unohtaa suruaan.

Ja kun isä sitten taas tuli sisään, oli hän –

Petra käänsi äkkiä päätään ja kuunteli. Aivan oikein, siellä rattaat tulivat ratisten tiellä.

Hän jätti polun ja hyökkäsi läpi pensaiden ja vesakkojen, kiiti täyttä laukkaa niityn poikki, hyppäsi yli aidan, putosi päistikkaa ojaan, kämpi ylös taas ja seisoi maantiellä, juuri kun molemmat pienet ruskeat hevoset tulivat juosten rattaat jäljessään.

Petra hyppäsi kesken vauhtia astuimelle ja jäi makaamaan vatsalleen neljän jalkaparin poikki.

"Huh sitä Tunturihiirtä. Aina hänen pitää keksiä jotain", sanoi Finn. Pienenä ja ruskeana ja tanakkana Finn istui istuimellaan, ja harmi kuvastui hänen suurissa silmissään, jotka olivat niin siniset kuin ruiskukat pellolla.

"Se oli tosi sana. Aina hänen pitää keksiä jotain", nauroi Ulf, joka istui Finnin rinnalla. Hän oli pitkä ja harteva, ja hänellä oli samanlaiset silmät kuin Finnillä, mutta hän oli vaalea ja hänellä oli kesakoita kasvoissa.

Herman piti ohjaksia. Hän oli kalpea ja ruskea, kasvot olivat kapeat ja silmät kuin Petran, paitsi että Petran silmät olivat ikäänkuin täynnä auringon välkettä ja Hermanin taas hiljaiset ja totiset. Hänen vieressään istui laiha mies, kumarassa, pehmeä musta hattu syvään painettuna vihreän silmivarjostimen ja pyöreäksi leikatun harmaan parran yli. Se oli pappi.

Hän ojensi kalpean, luisevan käden Petraa kohti ja silitti hänen poskeaan. – Petra oli kämpinyt ylös ja istui poikkipäin Ulfin ja Finnin polvilla, molemmat kömpelöt pojankenkiin puetut jalkansa rattaiden ulkopuolella.

Petra hymyili puoleksi onnellisena, puoleksi hämillään – tapahtui niin harvoin, että papin kädet ja sanat ehtivät perille, vaikka hänen silmänsä usein sanoivat niiden olevan tiellä. Hän arasteli hyväilemistä.

Pieni mustanruskea, luja käsi silitti nopeasti valkean käden selkäpuolta.

"Miltä sinusta tuntuu, isä? Eikö ollut ihanaa, kun pääsit ulos ajelemaan? Ja ajattele, nyt tuskin enää tuulee, – sinä inhottava poika!"

Lämmin, hellä ääni muuttui äkkiä raivon huudoksi, sillä Ulf oli vetänyt polvet erilleen toisistaan, ja niin istui Petra kaksinkerroin rattaiden pohjalla, pää ja jalat ilmassa.

"Teidän pitää muistaa, että Petra nyt on täysikasvuinen neiti", nuhteli pappi.

"Täysikasvuinen? Hänkö?" sanoi Finn niin loukkaavan veljellisellä äänellä kuin suinkin voi.

Finn kannatti aina Ulfia. Mutta hän lyyhistyi kokoon ja kävi noloksi ja pieneksi, kun Herman – joka oli suuri ja merkillinen henkilö, jolla oli tupsulakki ja omia rahoja, jommoisia annettiin, kun joku oli osoittanut erityisesti harrastavansa historiaa, ja joka koulussa opetti poikia, niin suuria kuin Finn itse – hyvin vakavasti sanoi:

"Kun meillä on yksi ainoa sisko, niin meidän toki pitää olla hyviä hänelle, niin kauan kuin saamme olla yhdessä."

Pappi nyökäytti päätään. Molemmat toiset olivat nolon näköisiä. Ja
Petra nosti nenänsä korkealle.

He menivät oikopäätä illallispöytään. Pappi luki pöytärukouksen, ja puuro syötiin hiljaisuuden vallitessa. "Vasta kun karkein työ on suoritettu, alamme me puhella pappilassa, sillä me olemme aina niin kauhean nälissämme." Niin oli Petran tapana kuvailla jokapäiväistä elämäänsä.

Pappi meni makuuhuoneeseensa heti illallisen jälkeen. Eihän hän enää voinut lukea, sitten kun silmien oli käynyt näin huonosti, ja toimettomana istuminen oli niin tukalaa.

"Lukisinko minä sinulle jotain, isä?" kysyi Petra. "Minä olen saanut tohtorilta lainaksi sikamaisen hauskan kirjan. Se on täpösen täynnä murhia."

"Sinä pysyt kaltaisenasi, sinä Tunturihiiri, kuinka suureksi ja täysikasvuiseksi tulletkin", hymyili pappi. "Ajatteleppas, minä luulen, että annan etusijan hyvälle, rauhalliselle vuoteelleni – murhista huolimatta."

"Saanko minä sitten lainata sen? Ei, minä", huusivat Ulf ja Finn yhteen ääneen.

"Se – ei ole lapsia varten", vastasi Petra neiti komeasti, "sitäpaitsi tarvitsen sen itse, kun olen saanut kirjevaihtoni hoidetuksi. Hyvää yötä."

"Pitääkö sinun nyt taas kirjoittaa Kaupunkihiirelle? Ää niitä tyttöjä!" sanoi Finn halveksivasti.

"Ää – ei, sattumalta ei", matki Petra. Sitten hän ojensihe ja oikaisihe ja meni mielestään ylpeänä ja arvokkaana pois puutarhaportailta ja ala-arvoisesta seurasta.

Mutta hetken kuluttua aukeni portaiden yläpuolella oleva ikkuna – ja pom, pom, pom jymähti toinen omenaraakila toisensa jälkeen portaita vastaan.

"Terveydeksi", kaikui ylhäältä, ja ikkuna paukahti kiinni.

"Kiitos kaunis. Tunturihiiri on kuitenkin aina Tunturihiiri", sanoi Ulf kiitollisesti. – Tie hänen sydämeensä kulki selvään ja ehdottomasti vatsan kautta.

Ylhäällä istui Petra pienen maalaamattoman pöydän ääressä, joka oli käynyt aivan kullankarvaiseksi auringonpaahteesta, edessään irtileikattu ilmoitus, kirjoitettu hakemus ja monta puhdasta paperiarkkia. Hän istui puettuna yöpaitaan, paljaat sääret kierrettyinä pöydänjalkojen ympäri ja kynä viippuen hampaiden välissä.

Nuori, sivistynyt, hyvään perheeseen kuuluva neiti – luki Petra kymmenettä kertaa – jolla on iloinen luonne ja joka on hyvin perehtynyt kaikkiin taloudellisiin toimiin, saa helpon ja miellyttävän paikan hyvässä kodissa. Palkkaa edellytysten ja ansioiden mukaan. Vastaus t. l. kontt. merk. "286".

Mitähän he tarkoittavat hyvällä kodilla? Ja Petra katseli ylhäältä alas vanhoja harmaanvalkeita seinäpapereita, joihin sade, joka syksyllä tunki katon läpi, oli tehnyt keltaisia tahroja. Ja kapeaa koivusänkyä, jossa äiti lapsena oli maannut. Ja pesukaappia, joka sai olemassaolostaan kiittää tyhjää appelsiinilaatikkoa, sitsiuudinta ja Marenin satulasepäntaitoa.

Aivan vaistomaisesti Petra otti kynän suustaan ja alkoi paperilla käsitellä aihetta "hyvä koti", samaan suuntaan kuin hän ennen oli koulussa kirjoittanut aineitaan, joiden arvosteleminen oli tuottanut hänen opettajalleen koko paljon päänvaivaa – lievimmin sanoen omituisen muodon ja perin persoonallisen sisällyksen takia.

Hyvä koti on paikka, missä on asunut koko elämänsä iän. Hyvä koti on etenkin, kun pitää matkustaa pois sieltä –.

Kynä pysähtyi.

Petra katseli puutarhaa ja vanhoja hedelmäpuita, joiden oksat ja niissä olevat jalkojen tukikohdat hän tunsi niin tarkalleen, että hyvin saattoi kiipeillä niissä pilkkopimeässä. Hän näki yön tulevan pehmeänä, harmaana harsona, joka vaimensi kaikki äänet. Ja sen keskellä loisti kuu pyöreänä ja punakeltaisena kuin suunnaton veriappelsiini. Se loisti kuusimetsän yläpuolella, joka seisoi mustana koivikon takana.

Ja äkkiä Petra käsitti, että tätä hän ei koskaan enää saisi nähdä. Ei koskaan elämässään. Kun hän nyt tulee kotiin, tulee hän pieneen valkeaan taloon, joka on joen rannalla, ja täällä asuu mahdollisesti – niin, varmastikin – uusia ihmisiä. Silloin hän kulkee siellä ylhäällä ja katselee tänne alas, mutta hän ei kuulu tänne enää. Aurinko nousee ja kuu laskee toisissa paikoissa kuin mihin hän on tottunut. Eikä mikään ole samanlaista kuin nyt.

Hän istui kauan ja katseli ulos – kuu oli varmasti vähän siirtynyt asemastaan.

"Ihmisillä ei pitäisi olla jalkoja kulkeakseen. Silloin heidän täytyisi pysyä siinä, missä ovat", huokasi hän.

Mutta koska Petran tapana aina oli keksiä jotain, joka saattoi parantaa asioita, lisäsi hän hymyillen:

"Kuu on ainakin sama kaikkialla!"

Ja uuden innon valtaamana hän alkoi muovailla paperille uutta hakemusta.

* * * * *

Kuumuus höyrysi kaduilla, niin että melkein saattoi nähdä sen.

Sitä uhkui talojen seinistä ja katukivistä, ja se leijaili puistojen vihreän katon alla.

Ihmiset, joilla oli jotain toimitettavaa ulkona, hiipivät syrjäkatuja päästäkseen osallisiksi siitä vähäisestä varjosta, joka oli tarjona, ja moitteettomimmatkin herrat kulkivat paitahihasillaan ja käyttivät olkihattua viuhkana. Toisessa kädessään he pitelivät nenäliinaa valmiina, pyyhkiäkseen sillä kiiltävää hikeä punaisista, pöhöttyneistä kasvoistaan.

Nuori mies tuli ulos puistosta, kulki Parkveienin poikki ja katsoi puutarhaan, joka oli pienenpuoleisen talon edustalla. Talo torkkui suljetuin silmin – yläkerran kaikki ikkunat olivat liidutut, alakerrassa ne olivat vihreiden sälekaihtimien peitossa.

Hän oli mustasilmäinen ja mustatukkainen ja niin jäntevä, että näytti siltä, kuin olisi hänellä ollut liian paljon voimia kulkeakseen vain täällä valkeissa flanellihousuissa ja vaalean sinipunaisessa paidassa heilutellen ohutta kävelykeppiä.

Hänellä oli paperikäärö kainalossa, joten hän nähtävästi oli asioilla.

Hän soitti ensimmäisen kerroksen ovikelloa. Sisältä kuului askelia – toinen raskas, toinen kevyt – raskas, kevyt. –

"Mitä kuuluu, Hovelsen?"

"Hyvä, että kandidaatti tuli, sillä nyt on kärsivällisyys lopussa, ja maaherratar valittaa kuumuutta ja maaherraa palelee, ja kaikki on sen mukaan", sanoi mariseva ääni. Ja Hovelsen astui pitkälle jalalleen ja loksahti alas lyhyelle jalalleen, niin että sekä lanteet että olkapäät vääntyivät vinoon, ja harmaalle päälaelle asetettu ruskea valepalmikko kiikkui edestakaisin.

"Vai niin huonosti ovat asiat täällä nyt, Hovelsen?"

Hän seisoi peilin edessä, silitteli mustaa tukkaansa ja järjesti kaulaliinaa.

"Sitä minä en ole sanonut", mutisi Hovelsen. "Jos kandidaatti olisi minun sijassani, niin kyllä kai –"

"Kyllä kai tekisin samoin kuin te, Hovelsen", nauroi nuori mies. "Mutta nyt en ole neiti Hovelsen, vaan lakit. kand. Vilhelm Veyer, ja hänen on ikävä kyllä mahdoton sanoutua irti. Näettekö, Hovelsen, minun täytyy ajatella vaimoani ja lapsiani."

Hovelsenin pitkiin keltaisiin kasvoihin tuli sama ilme, kuin milloin maaherra sanoi hänelle vastaukseksi latinalaisen sananparren.

"Niin, ei minulla niitä vielä ole, Hovelsen. Ei teidän tarvitse olla niin kauhistuneen näköinen. Mutta minä saan ne vielä, jos kaikki käy hyvin ja saan pysyä terveenä."

"Niin, kandidaattihan se sitten perii", alkoi Hovelsen.

"Hyi sentään, Hovelsen, hyi sentään, ei toki pidä käyttää niin rumia sanoja. 'Saa' on minusta kauniimpi. Eikö olekin? Mutta katsokaahan tänne. Tässä minulla on jotain, millä aion huvittaa herratarta. Hakemuksia, Hovelsen."

Hän läimäytti paperikääröä.

"Te ette varmaankaan aavista, minkä tavoiteltavan paikan te jätätte, Hovelsen. 'Helppo ja miellyttävä toimi', tietäkää se. Niin, tehän luitte sen itse painettuna."

"Helppo ja miellyttävä. Istu ja pala", murahti Hovelsen – ja samassa ovi aukeni raolleen. Raon kautta pisti terävä ääni ulos.

"Vilhelmkö siellä on? Mutta hyvä Jumala, minkä vuoksi sinä seisot täällä puoli tuntia lörpöttelemässä Hovelsenin kanssa? Kaulaliinako? Niin tietysti – semmoinen apina!"

"Minä tulen, minä tulen, täti. Sata pientä tytöntoivetta kainalossani."

Ja Vilhelm Veyer laajensi ovenrakoa niin paljon, että pääsi pujahtamaan sisään.

Sisällä oli puolipimeää ja viheriäistä ja jokseenkin viileää kuten suurien puiden alla. Sälekaihtimet olivat lasketut aivan alas. Puutarhaan vievän oven kummallakin puolen oli palmuja. Huonekalut olivat vanhaa mahonkia, korkeaselkäiset ja viheriäpäällyksiset. Huoneen perimmäisessä nurkassa, vanhanaikuisessa säyläkiikkutuolissa, istui laiha vanha herra tyynyjen varassa. Hänellä oli musta silkkikalotti sisäänpainuneilla ohimoillaan, valkea parta ja vaalistuneet, väsyneet silmät.

Hän kiikutteli tuolia edestakaisin sysäämällä kävelykeppiä seinään – nir – nar.

Keskellä huonetta seisoi hoikka mustapukuinen olento. Hänen kasvonsa olivat pienet ja piirteet kuluneet, ja tukka oli väriltään lakastunutta, harmahtavan punaista; se laskeutui kahtena peilinsileänä kielekkeenä vaaleita, likinäköisiä silmiä kohti, jotka olivat kulmakarvoja vailla.

"En ymmärrä, Vilhelm, ettet koskaan voi heittää tuota lörpöttelemistä Hovelsenin kanssa eteisessä. Ei sovi jutella noin palvelijattaren kanssa – sitäpaitsi Tuesen joutuu tuulenviimalle alttiiksi."

"Ellet sinä olisi aukaissut ovea, ennenkuin minä tulin sisään, ei olisi syntynyt viimaa, Letta täti. Ja muista, että minä olen Hovelsenin ainoa ihailija ja se ikkuna, jonka kautta hän voi katsella sitä, mitä me vaativaisesti sanomme maailmaksi tässä Kääpiömaassa."

"Eikö maakaan nyt ole kylliksi hyvä sinulle", torui Letta täti loukkaantuneena. "Onko sinulla hakemukset?"

Vilhelm heilutteli paperikääröä, mutta meni samassa huoneen perälle pudistamaan laihaa, luista kättä ja norsunluista kepinpäätä. Sitä kepinpäätä ei eno Tuesen koskaan päästänyt kädestään, ei nukkuessaankaan. Keppi oli hänen turvansa ja hänen yhteytensä maailman kanssa. Sillä hän saattoi painaa sähkönappulaa ja soittaa Hovelsenia, kun tahtoi nousta vuoteesta tai siirtyä toiseen paikkaan. Sillä hän saattoi hilata luokseen sanomalehdet ja jakkaran. Sen avulla hän saattoi ilmaista vihansa ja kiukkunsa, kun hänen täytyi istua tässä sairaana ja tuoliin sidottuna.

"Hyvää päivää. Sinä olet reippaan näköinen tänään, eno."

Vilhelm Veyerin mustat silmät ja valkeat hampaat nauroivat valheen ujostelematta vasten eno Tuesenin kasvoja.

"Olenko mielestäsi, poika? Niin, tunnen itseni tosiaankin reippaammaksi. Miesväki, näetkö, se näkee. Letta sanoo tietysti, että minä olen huono tänään. Ne eivät hemmetissä näe omaa nenäänsä pitemmälle. No, mitä uutta! Pysyvätkö paikoillaan vai menevätkö?"

"Hallitus? Se pysyy luon-nol-li-ses-ti paikoillaan. Ja nythän suurkäräjät ovat kokoontuneet, niin nopeasti asiat edistyvät."

"Edistyvät? Jumal'auta, sen minä sanon, sanoi Kristian Kahdeksas. Ja mistä muuten tapellaan tänään rakkaassa kaupungissamme, sillä tapellahan heidän täytyy. Näetkö, poika, he ovat pieniä. Ei ole ketään, joka tuntisi itseään kyllin suureksi ja ylhäiseksi suodakseen toisille sitä kunniaa, joka heille tulisi; ei yhtään ainoaa, joka uskaltaisi kulkea suoraan omia teitään. Mitä tuo on? Hakemuksia? No, käy istumaan ja ala, poikaseni. Jotain juotavaa? Ohut kauraliemi on erinomaista kuumalla – sitä minä aina juon."

Vilhelm Veyer veti matalan tuolin eno Tuesenin tuolin viereen ja aukaisi käärön.

Letta täti astui jäykkänä nojatuolinsa luo, istuutui selkä suorana, otti esille tulipunaisen kutomatyönsä ja rupesi silittelemään molempia hiuskielekkeitään luisella työpuikolla.

"Minulla on kunnia oheen liittäen", alkoi Vilhelm.

Eno Tuesenin keppi paukahti voimakkaasti pöytään.

"No on niitä riivattuja naisia! Eivätkö hekin nyt ala kirjoittaa oikeus- ja virastokieltä ja oheen ja liittää ja tyhmyyksiä ja roskaa. Sen sijaan että sanoisivat aivan yksinkertaisesti ja luonnollisesti: tässä lähetän todistukseni. Nyt eteenpäin."

Vilhelm Veyer luki seitsemän hakemusta perätysten. Maaherran suuttumus kasvoi, ja rouva näytti yhä kärsivämmältä.

Taaskin keppi paukahti pöytään.

"Ei, sanon minä, Letta. Nyt minä en tahdo tuollaista vanhaa akanrähjää, joka puolessa tunnissa tuskin ehtii permannon poikki. Pane pois ne, Vilhelm, kaikki nuo ylenansiolliset neidot, joilla ei ole ollut sen vertaa ymmärrystä eikä ihanuutta, että olisivat voineet hankkia itselleen rehellisen miehen. Nyt kai minä olen niin vanha ja vaaraton, että uskallat antaa minun ottaa nuoremman ja viehättävämmän kuin Hovelsen, Letta."

"Tuesen", vastasi Letta rouva terävästi ja ojensi selkäänsä vieläkin suoremmaksi.

"Eteenpäin, Vilhelm."

Vilhelm otti kahdeksannen hakemuksen ja silmäili sen sisällystä. Sitten hän laski sen alas ja nauroi – nauroi – nauroi, niin että suu ulottui aina mustaan luomeen asti, joka oli keskellä laihaa ruskeaa poskea.

"Tässä on epäilemättä jotain sinun mielesi mukaista, eno. Kuulehan:
Minä haen sitä helppoa ja miellyttävää paikkaa. Minä olen sivistynyt.
Minulla on monivuotinen kokemus talousaskareissa ja iloinen luonne.
Minä otaksun, että kuulun hyvään perheeseen. Isä on vain pappi, mutta
isoisä oli eversti. Petra Samsing Felber.

"Kas siitä voi sanoa, että se on lyhyttä, joskaan ei juuri tyhjentävää, eno Tuesen. Hakemuksena arvosteltuna tällä ei ole vertaistaan. Käsiala ei oikeastaan osoita monivuotista kokemusta ainakaan sillä alalla. Se on lähinnä suuri lapsenkäsiala – selvä ja selkeä muuten. Se teidän tosiaankin pitäisi ottaa."

"Aivan minun ajatukseni", sanoi maaherra. "Se on tyttö, joka voi lausua ajatuksensa kiitettävän lyhyesti ja kursastelematta. Tahtoisinpa tietää, mikä eversti – miten sanoit tytön nimen olevan?"

"Petra Samsing Felber."

"Saatpa nähdä, Letta, että hän on sen eversti Samsingin lapsenlapsi, jonka tapasimme kylpylaitoksessa, muistathan. Hieno, hauska mies. Hän kuoli kaksi vuotta sitten, ellen erehdy. Niin niin, sitten ainakin tietäisi, että tyttö kuuluu hyvään sukuun. – Mutta voisivatko eversti Samsingin lapsenlapset olla niin vanhoja?"

"No, niin kovin vanha tämä neiti nyt ei tunnu olevan", nauroi Vilhelm. "Mutta minun mielestäni teidän pitäisi ottaa hänet. Hän on ainakin originelli."

Mutta Letta täti oli noussut tuolistaan ja hänen kätensä vapisivat pelkästä kiihtymyksestä.

"Minä pyydän sinua, Tuesen. Muista, että ihmisen myöskin tulee olla minulle avuksi ja hyödyksi, ja että hänen hätätilassa täytyy voida hoitaa koko talo, kun minä olen heikkona. Mikä hakemus tämä nyt on? Tässähän ei sanota ollenkaan mitään siitä, mitä hän osaa. Eikä yhtään ainoaa todistusta."

"Vai eikö, Letta?"

Maaherran ääni oli niin taistelunhaluinen kuin nykyisissä oloissa oli mahdollista.

"Siinähän ovat kaikki pyytämämme tiedot. Hänellä on monivuotinen kokemus, niin että aivan pikkulapsi hän ei voi olla. Lisäksi siinä on, että hän on iloinen luonteeltaan ja kuuluu hyvään perheeseen, emmekä me enempää ole vaatineetkaan. Minä pidän tytöstä ja luulen, että otamme hänet. Minullehan hänen lähinnä tuleekin olla avuksi. Ota kynä ja mustetta, Vilhelm, ja kirjoita, että hän saa tulla. Ja kuta pikemmin, sitä parempi. Palkka on — —"

"Ei, Tuesen, siinä kohden sinun ainakin pitää odottaa, kunnes näemme, mihin hän kelpaa. Tämä on Jumala paratkoon selvää hulluutta. Mutta minä pesen käteni", sanoi rouva loukkaantuneena ja epätoivoisena.

"Siis palkkaa lähemmän sopimuksen mukaan, Vilhelm. Pääasia on, että hän tulee heti. Voiko muuta kuin tulla sairaaksi nähdessään tämän surkean Hovelsenin laahautuvan paikasta toiseen. Ei, naisihmisten ei pitäisi tulla vanhoiksi, hyvä Vilhelm."

Letta rouva osoitti mieltään heittämällä kutomatyönsä pöydälle ja menemällä ulos huoneesta. Ovi sulkeutui hiukan tavallista kovemmin.

"Vahinko sattui, eno", nauroi Vilhelm ja pudisti päätään.

"Niin, niin. Kuka hemmetissä voi muistaa –" maaherran täytyi itsensäkin hymyillä. Mutta se oli heikko, aavemainen hymy, joka heti taas katosi. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä keppi painoi sähkökelloa, joka soi keskeytymättä, kunnes Hovelsenin ontuvat askeleet kuuluivat ruokasalista.

"Olkaa hyvä ja pyytäkää rouvaa tulemaan", – ja ikäänkuin puolustellen
Vilhelmille:

"Näetkö, poikaseni, en tahtonut loukata. Hänhän tarkoittaa vain hyvää,
Letta. Mutta huumoria hänessä ei hemmetissä ole."

Hovelsen liikkasi ulos, mutta tuli takaisin ilmoittaen, ettei rouvalla ollut aikaa nyt juuri, hän tulee myöhemmin.

Eno Tuesen katsoi sisarenpoikaansa, joka puolestaan kohotti silmänsä papereistaan.

"Siinä kuulit, Vilhelm, nyt sitä kestää koko päivän, ehkä kaksi, siksi vain, ettei osaa varoa kieltään, niin vanha ja kurja kun on. Pitääkö sinun jo mennä? Mitä turhia. Kyllä he valehtelevat kokoon, minkä tarvitsevat sanomalehteen, vaikket sinä tulisikaan. Hemmetin lehdet. Ja pahinta on, että niihin päällepäätteeksi on niin tottunut, ettei voi elää ilman niitä – niin paljon pahaa kuin ne saavatkin aikaan. Sanotko, että sinun täytyy? Niin, niin, tule sitten pian uudelleen, poika. Äläkä unohda vastata tytölle, joka kuuluu hyvään perheeseen."

Ja maaherra vaipui takanojaan tuoliin ja sulki silmänsä väsyneenä paljosta puhelemisesta.

"Ovatko he päättäneet ottaa jonkun?"

Hovelsenin ääni ilmaisi harrasta mielenkiintoa – hän oli odotellut
Vilhelmiä käytävässä.

"Ovat kyllä. Nyt voitte milloin tahansa panna vapauden kellot soimaan, Hovelsen, sillä nyt tänne tulee olento, jommoista täällä varmaankaan ei vielä ole nähty – vaikka Herra tietäköön, että täällä on ollut koko kaunis kokoelma."

Vilhelm Veyer sytytti paperossin ja kulki pitkin ja nopein askelin puiston läpi ja sitten pitkin itse paahtavankuumaa Karl Johania. Grandin luona hän pysähtyi ja pani kirjeen postilaatikkoon.

"Ja tästä kai pahaa aavistamaton olento tulee onnelliseksi", hymyili hän itsekseen. "Viaton raukka, joka ei tietystikään aavista, mitä helppo ja miellyttävä paikka on."

Hän poikkesi Lille-Graensenille, ja kulkiessaan hän päässään muovaili erään artikkelin alkua. Sen nimenä oli "Epäsiveellinen kirjallisuus ja taide" – siitä piti tulla ohjelmakirjoitus, sävyltään hehkuva ja harmistunut, ja siinä tuli päätoimittajan yksityisen maailmankatsomuksen ilmetä.

Vilhelm Veyer nousi portaat kolmella hyppäyksellä.

Hänen pöydällään oli lippu: Käykää ensin haastattelemassa kirkollisministeriä ja pastori Kuenaesiä asiasta. "Hemmetissä – kuten eno Tuesen olisi sanonut", sanoi Vilhelm Veyer, pani taas hatun päähänsä ja meni epäsiveellisine kirjallisuuksineen ja taiteineen portaita alas.

* * * * *

Matala, harmaa taivas riippui pappilan yllä ja lupasi sadetta lisää.

Aamulla olivat lehdet vähän kahisseet, ja maantientomussa oli näkynyt muutamia tummia pisaroita, ei kuitenkaan kylliksi sitoakseen sitä.

Rattaat jättivät jälkeensä tomupilven ratistessaan ulos pihalta. Ja pilven keskellä seisoi vanha Maren ja heilutti punaista, luisevaa kättään – toisen käden toimena oli pyyhkiä pois jotain, jota ei moneen vuoteen oltu nähty Maren Övrevoldin poskilla.

Rattaiden perältä katselivat pienet ruskeat kasvot huulet yhteenpuristettuina takaisin pappilaan päin. Koko ajan. Aivan liikahtamatta. Jos pappi tai Finn sanoi jotain, nyökkäsivät pienet kasvot vain – ääneen ei ollut luottamista.

Finn se enimmäkseen puhui. Herman ja Ulf olivat itse istuneet kasvot yhtä jäykkinä ja kaula yhtä paksuna, silloin kun he ensi kerran matkustivat kotoa – he ymmärsivät, että tuntui hyvältä, jos ei tarvinnut vastata.

Ja pappi ajatteli omiaan.

Oli syntynyt taistelu papin ja hänen tyttärensä välillä, kun kirje tuli, että Petra oli saanut paikan. Ja nuori tahto, joka niin varmasti luotti oikeuksiinsa, oli voittanut. Se olikin odottamatta saanut voimakkaan liittolaisen: Herman veli arveli, että Petralle voisi olla hyödyksi oppia hiukan ihmisten seurustelutapoja. Sen hän sanoi papille.

Pappi tosin ei voinut käsittää tarpeelliseksi, että hänen Tunturihiirensä muuttui vähääkään toisenlaiseksi kuin oli, mutta hän taipui, kun hänelle esitettiin, että nuori tyttö saattoi tarvita hiukan vaihtelua.

He lähestyivät asemaa. Yhä vielä Petra istui taaksepäin kääntyneenä ja tuijotti samaan suuntaan – näkemättä mitään. Juna jyrisi esiin vuoren takaa, juuri kun rattaat pysähtyivät. Matkakirstut olivat jo lähetetyt maitomiehen mukana, ja ennenkuin Petra tiesikään, istui hän jo tyhjässä kolmannen luokan vaunussa, vieressään Marenin leivoslaatikko ja se hieno käsilaukku, jonka hän oli saanut tädiltä ja enolta ripille päästessään.

Ulkoa ojennettiin neljä kättä sisään viimeisen kerran puristettaviksi.

"Herra suojelkoon sinua ja säilyttäköön sinut sellaisena kuin nyt olet, rakas lapseni", sanoi pappi hyvin juhlallisesti ja epävarmalla äänellä.

"Sen hän kyllä tekee", rauhoitti Petra.

"Kahden viikon perästä me tulemme", sanoi Herman. "Pysy rohkeana ja ota ajuri ja aja suoraan sinne."

Hyvästi, hyvästi. Nykäys – taas toinen. Juna liikkui – hitaasti – nopeammin.

"Terveisiä Marenille ja – kaikelle", sanoi Petra ikkunasta. Mutta ei kukaan sitä kuullut, sillä ei ollut mitään ääntä sanoja kannattamassa.

Hän otti hatun päästään ja kumartui ulos ikkunasta – ja tuijotti taaksepäin. Asemaa, tien käännettä, taloja ja mökkejä. Kauimmin hän näki Hellen katon ja kirkontornin – sen takana oli pappila.

Ja koko ajan hyppeli suuria, kirkkaita helmiä alas pitkin ruskeita poskia. Ne eivät päässeet tarttumaan kiinni ihoon, jota suojelivat pienet utukarvat, tehden sen sametintapaiseksi.

Kun vanha vaimo koreineen ja nuori herra tulivat sisään seuraavalla asemalla, näkivät he vain tummansinisen mytyn, joka oli kääriytynyt kokoon nurkkaan.

Petra nukkui.

Ja sade alkoi. Ensin pieninä, melkein näkymättöminä viiruina pitkin vaununikkunaa. Sitten ne yhtyivät leveämmiksi juoviksi. Viimein ne juoksivat vuolaina virtoina ristiin rastiin, ja joka kerta, kun juna pysähtyi, rapisi katolla, kuin olisi siihen heitetty pikkukiviä.

Mutta Petra nukkui.

Hän heräsi kirkassointuisen äänen sanoessa:

"Nyt olemme Hamarissa, neiti. Teidän kai on joko poistuttava vaunusta täällä tai vaihdettava junaa."

Petra hypähti pystyyn ja tarttui hattuunsa. Hän tuijotti hetken ymmärtämättä mitään hilpeään tummansiniseen silmäpariin.

"Oo – kiitos. Totta kai, kyllä minun pitää vaihtaa junaa. Ja saada ruokaa myöskin."

"Joutukaa sitten, neiti. Minä otan tavarat."

Täyttä ravia mentiin toiseen junaan, jossa varattiin kaksi paikkaa.
Sitten ravintolaan.

Petra söi pitämättä liikaa kiirettä, mutta myöskin säästämättä ainoatakaan vatia – järjestys riippui siitä, mikä vati oli lähinnä. Hän söi herkeämättä, kunnes ravintolan kello soi.

"Teillä on turmeltumaton ruokahalu, neiti", sanoi sinisilmäinen ja nauroi.

"Minä en muulloin koskaan saa niin paljon hyvää samalla kertaa", vastasi Petra tyynesti.

Vaunussa istui vain kaksi eukkoa puhellen marjanhinnoista.

Petra istui ikkunan luona ja katsoi ulos asemasillalle, missä ihmiset kuljeksivat edestakasin junien välissä. Äkkiä hänen päänsä pisti ulos ikkunasta.

"Te, te paksu harmaahousuinen, te pudotitte kirjeen."

Kauppamatkustaja, jolla oli vaaleanharmaa elefanttimainen selkäpuoli ja kaksi ihomakkaraa niskassa kauluksen yläpuolella, kääntyi ja otti kirjeen maasta, – hän ei katsellut erikoisen kiitollisena junan jälkeen. Sen tekivät ne, jotka seisoivat hänen ympärillään.

Sade oli lakannut. Aurinko oli taas esillä ja poltti ikkunaan.

"Nyt tulee taas kaunis ilma, neiti", sanoi Petran matkatoveri.

"Niin, eikö ole surkeaa", sanoi Petra, "mutta hänellä kai on tarkoituksensa, kuten Maren sanoo."

"Niin – hänellä. Te ette ehkä pidä auringosta? Minä pidän."

Ja hän lähensi kesakkoisen, terhakan pystynenän ja vaaleat viiksenalut vaununikkunaan.

Petra katsoi tutkivasti häneen.

"Tuleeko teistä ehkä pappi? Te olette liian nuori jo ollaksenne sitä", sanoi hän.

"Pappi? Minustako? Ei, ei aivan, mutta likeltä ottaa. Minä olen papin poika ja opiskelen lääketiedettä. Lääketieteen ylioppilas Borting."

Hän nousi puoleksi seisomaan ja kumarsi.

"Minun nimeni on Petra Felber", sanoi Petra ja ojensi kätensä. "Mutta minua sanotaan enimmäkseen Tunturihiireksi."

Borting tarttui käteen, katseli sitä ja nauroi.

"Anteeksi – mutta mitään niin ruskeaa en koskaan ole nähnyt. Vai on teidän nimenne Tunturihiiri. Se oli vasta lysti nimi. Mutta miksi te luulitte, että minusta tulisi pappi?"

"Kun te puhuitte noin ilmasta. Papithan eivät koskaan huomaa, mitä maa ja lapset ja sellaiset tarvitsevat, tiedättekö – joko aurinkoa tai sadetta. He huomaavat ikäänkuin vain, mitä kaikki ihmiset yhteensä – koko maailma – tarvitsee. Ikäänkuin sisäisesti. Sillä papit, ne lukevat niin kerrassaan liiaksi", huokasi Petra.

"Mistä ilkeästä papista neidillä on noin huonot kokemukset?" kysyi
Borting – hän nauroi koko ajan.

"Ilkeästä papista!"

Petra istui aivan suorana suuttumuksesta ja käänsi kaksi vihaista silmää häntä kohti. "Isä ei ole mikään ilkeä pappi. Hän on taitavin ja paras pappi, mitä on olemassa. Mutta juuri siksi, että hän on lukenut niin kerrassaan liian paljon myöhään öisin, hänestä on tullut – hän ei voi nähdä enää", korjasi hän lauseensa hiljaisella äänellä. Ja sitten hän kiireesti jyskäytti nenänsä ikkunaan ja räpytteli silmiään ja nieli.

"Anteeksi."

Bortingin ääni oli niin pehmeä.

"Ei se tee mitään."

Petra käänsi taas kasvonsa näkyviin ja hymyili hiukan hämillään, silmät vielä kosteina.

"Minä unohdan sen enimmäkseen. Mutta aina, kun tulen sitä ajatelleeksi, tuntuu niin pahalta."

Syntyi pitkä vaitiolo.

Borting olisi kovin mielellään sanonut jotain, joka olisi saanut Petran hymyilemään, mutta hän ei keksinyt mitään. Kaikki sanat tuntuivat niin kömpelöiltä. Hän istui katsellen Petraa syrjästä – hänen täytyi lopulta hymyillä – tuo sivukuva oli niin herttaisen ruma. Petra oli taas painanut nenänsä aivan litteäksi ikkunaa vasten.

Äkkiä hän taas käänsi sen Bortingiin päin – koko kasvot olivat suurena hymynä.

"Minusta on niin ihanaa, että voimme unohtaa. Toisinaan."

Hän nousi seisomaan, oikoi käsivarsiaan ja meni vaunun poikki toisen ikkunan luo. He olivat nyt kahden vaunussa. Petra seisoi katsellen kuusimetsää, joka kasvoi tiheänä ja vihreänä aivan likellä. Ja äkkiä hän alkoi hyräillä. Ensin hiljaa, sitten hän unohti ympäristönsä ja lauloi kovemmin.

Borting kuunteli hartaasti.

"Teillä on harvinaisen kaunis ääni", sanoi hän ihastuneena, kun Petra lopetti.

Petra kääntyi häneen päin.

"Niin on", sanoi hän tyynesti.

Borting katsahti häneen – ällistyneenä – mutta alkoi sitten nauraa.

"Kylläpä te olette omituinen. Niin on, sanotte te, aivan kuin minä olisin sanonut teille: 'teillä on musta tahra nenällänne' – se teillä muuten onkin – sensijaan että nyt sanoin teille parasta, mitä ihmiselle voi sanoa."

"Laulatteko te?"

Petran silmät loistivat.

"Koska tiedätte, että se on parasta?"

"Kyllä minä laulankin. Mutta eniten soitan viulua."

"Kertokaa."

Ja Petra istuutui häntä vastapäätä kasvot loistaen ikäänkuin sisältäpäin.

Ja Borting kertoi länsirannikon kaupungissa sijaitsevasta kodistaan, jossa musiikki oli jokapäiväisenä leipänä hänelle ja äidille ja isälle. Äidistä, josta piti tulla laulajatar, mutta joka luopui siitä mennäkseen naimisiin isän kanssa. Ulkomaanmatkasta, jonka hän oli tehnyt isän ja äidin kanssa ja jolloin hän oli kuullut kaikki suuret oopperat. Kertoi näistä. Hyräili säveliä.

Äkkiä hän keskeytti ja katsoi Petraan.

"Tiedättekö, te kuuntelette silmillänne, te."

"Se kai johtuu siitä, että olen kuunnellut isää. Sillä hän on niin oppinut, että kyllä saa käyttää sekä silmiä että korvia että mitä vain on, jos tahtoo ymmärtää kaiken. Kertokaa enemmän."

Hän ei tiennyt, että pani kätensä Bortingin käsivarrelle. Hän ei nähnyt, ettei nuorukainen voinut irroittaa silmiään hänen nuorista hehkuvista kasvoistaan. Hän imi vain sanat itseensä.

Asemat lensivät heidän ohitseen.

Terävä, pitkä vihellys. Ja sitten tulivat Oslon rumien, harmaiden vuokrakasarmien takasivut näkyviin kummallakin puolella – tiheämpään ja tiheämpään.

"Kaupunki", huusi Petra pelästyneenä. Hän hyppäsi seisomaan penkille ja heitti leivoslaatikon ja käsilaukun matkatoverinsa syliin.

"Onko joku sukulainen teitä vastassa, vai autanko minä teitä kantamaan tavaroita?" kysyi Borting.

"Minä en mene sukulaisten luo. Minä olen saanut paikan – helpon ja miellyttävän paikan kahden vanhuksen luona Parkveienin varrella. Mutta jos te tahdotte auttaa minua kantamaan tavaroita, niin säästyy minulta se raha, joka menisi kantajalle", sanoi Petra hyvillään.

Borting auttoi häntä hankkimalla ajurin ja seisoi hänen luonaan, sillä aikaa kun mies haki ison matkakirstun.

"Voisimmeko – voisimmeko ehkä joskus mennä kuuntelemaan musiikkia yhdessä?" kysyi Borting hiukan hämillään.

"Voisimme kyllä", sanoi Petra ja ojensi hänelle kätensä kiitokseksi ja jäähyväisiksi. Mutta kun hän seisoi siinä ja näki tuon pienen olennon istuvan yksin matkalaukkujensa keskellä lähteäkseen helppoon ja miellyttävään toimeen kahden vanhuksen luo, tunsi hän itsensä mieheksi ja suojelijaksi. Sillä hän oli niin nuori eikä hänen sydämensä vielä ollut sanonut ensi sanaansa.

"Eikö minun pitäisi tulla mukaan valvomaan, että tulette hyvin perille?" kysyi hän.

Petra nauroi että kaikui.

"Valvomaan minua? Ei, ellen minä olisi valvonut sekä itseäni että muita, olisivat pappilassa asiat kyllä olleet huonolla kannalla", sanoi hän.

Ja niin vaunut vierivät pois.

Pieni ruskea käsi pisti esiin ja huiskutti taaksepäin. Borting seisoi ja katseli sen jälkeen, kun se jo kauan sitten oli täydessä toimessa vaunujen pohjalla sitomassa uuden kenkäparin nauhoja.

Ajuri pysähtyi Parkveienillä.

"Jos tahdotte kantaa sisään matkakirstun, niin minä sillä aikaa pitelen hevosta", sanoi Petra. "Minulla on paikka täällä – helppo ja miellyttävä paikka", kertoi hän.

"Kyllä se seisoo pitelemättäkin, neiti. Hyvä on, minä kannan sisään sen."

Ajuri asetteli olkapäitään ja ravisteli ruumistaan ja sai matkakirstun niskalleen.

Kuului hiljainen suriseva soitto, kun Petra painoi kelloa. Ja heti sen jälkeen raskaita, epätasaisia askelia.

"Tekö olette se uusi?" kysyi Hovelsen raottaen ovea.

"Hyvää päivää. Minä olen Petra Felber", sanoi Petra. "Kiitos, asettakaa matkakirstu tuonne – minä laahaan sen huoneeseen yksin. Ja kiitos kyydistä."

Ajuri ei oikein näyttänyt tietävän, mitä tekisi kädellä, jonka Petra maksettuaan ojensi jäähyväisiksi. Mutta sitten hän pyyhkäisi oman kätensä polveen ja pudisti voimakkaasti pientä ruskeaa.

"Onneksi olkoon, neiti."

Ja sitten eteisen ovi paukahti kiinni Petran jälkeen.

"Tekö olette rouva?" kysyi Petra.

Hovelsen joutui aivan ymmälleen ylpeydestä.

"En, ystävä hyvä. Minä olen vain Hovelsen", sanoi hän. "Mutta ette suinkaan te voi olla se uusi! Tuollainen lapsi!"

"Minä olen saanut paikan täällä. Onko teilläkin paikka täällä?" kysyi
Petra.

"Ei mutta mitenkä ihmiset voivat lähettää mokoman lapsen mokomaan paikkaan? Minä tiedän, minä, minkälainen se on, neiti, sillä minulla se on ollut, mutta nyt minä en kestä enää. He marisevat niin, neiti, että sitä ei kukaan voi sietää. Kandidaatti on ainoa ilo tässä talossa. Hän on kuin talon oma lapsi, mutta rouva tahtoisi kyllä mieluimmin pitää hänet lasikaapissa."

"Pyh, minä olen tottunut Marenin marinaan, minä", sanoi Petra ja ripusti päällys vaatteensa naulaan.

Huoneen ovea raotettiin.

"Kuka siellä puhuu, Hovelsen?" kuului rouvan ääni sisältä. "Onko se uusi tullut? Lähettäkää hänet heti sisään."

"Rouva", kuiskasi Hovelsen puoliääneen ja liikkasi pois pitkin käytävää kantaen Petran pienempiä matkakapineita.

Petra astui sisään.

Huone oli aivan valaistu ja viheriät verhot olivat vedetyt ikkunoiden eteen, vaikka ulkona oli valoisaa.

Petra jäi seisomaan ja räpytteli silmiään sähkövalon sattuessa niihin.

Keskellä huonetta seisoi jokin laiha musta ja tuijotti häneen kaksinkertaisiksi käännettyjen nenälasien läpi, ja vihreän työlampun alla hän näki hämärästi valkeat miehenkasvot.

"Hyvää päivää. Minä olen Petra Felber", sanoi Petra, ja hänen tervehdyksensä oli pikkutytön niiauksen ja pojan kumarruksen välimuoto.

Musta kumarsi päätään, ja pöydän luona istuva vanhus jyskäytti keppinsä maahan ja sanoi:

"Tulkaa tänne, niin minä saan katsella teitä."

Petra meni hänen luokseen ja asettui seisomaan hänen eteensä.

"Te olette hyvin terveen ja vahvan näköinen, mutta tehän olette vasta lapsi. Minä toivon, että viihdytte täällä", sanoi maaherra ja ojensi hänelle kätensä, mutta veti sen ehdottomasti takaisin, kun Petra voimakkaasti puristi sitä.

"Minä viihdyn joka paikassa", vastasi Petra iloisesti hymyillen. "Ja vahva minä olen. Minä voin nostaa isän maasta. Niin että jos minun pitää kantaa teitä, niin –"

Väsyneet valkeat kasvot kirkastuivat.

"Ellei nyt juuri sitä, niin on kuitenkin erittäin hyvä, että olette vahva. Hovelsenin voimat eivät ole mistään kotoisin. Tekee kipeätä, kun hän koskee minuun", sanoi hän.

"Jos vain siitä olisi kysymys, niin", huokasi rouva – hän astui lähemmäksi. "Sen toki ymmärrätte, että te ette kestä tällaisessa asemassa. Noin nuoreksi en sentään ollut otaksunut teitä. Tehän sanoitte, että teillä oli monivuotinen kokemus."

"Totta kai minulla onkin – minä olen ollut työssä yhdeksänvuotiaasta asti", sanoi Petra. "Eikä helppo ja miellyttävä toimi voi tuottaa suuriakaan vaikeuksia", hymyili hän luottavaisesti.

Rouva loi häneen pistävän katseen. Ivasiko tyttö?

Mutta maaherra ennätti sanomaan:

"Aivan totta, neiti. Saattepa nähdä, että me vielä viihdymme yhdessä.
Sanokaahan, oliko teidän isoisänne –?"

"Minä otaksun, että neiti on väsynyt matkasta ja kernaammin tahtoo päästä lepoon", keskeytti rouva. "Tänä yönä teidän täytyy tyytyä nukkumaan samassa huoneessa kuin Hovelsen, huomisesta saatte olla siellä yksin. Hovelsen neuvoo teille tehtävänne, ennenkuin lähtee pois. Hyvää yötä!"

"Tahdotteko, että minä menen? Minne minun pitää mennä?" kysyi Petra.

Rouva osoitti ovea, josta Petra oli tullut sisään.

"Te tapaatte varmaankin Hovelsenin keittiössä, neiti."

"Hyvää yötä sitten."

Petra niiasi taas.

"Ja hyvää paranemista", lisäsi hän ja meni antamaan kättä maaherralle.

"Kiitos paljon, pikku ystävä."

Väsyneessä vanhassa äänessä oli hämmästystä ja hiukan iloa.

"Hän tuntuu olevan rakastettava ihminen, tuo pienokainen, Letta", sanoi hän tunnustellen, kun Petra oli sulkenut oven.

Letta rouva asetti lasit nenälleen, otti sanomalehden eikä vastannut.

Petra istui sängynlaidalla pienessä, mutta koko hauskassa huoneessa ja selaili vanhaa kulunutta keittokirjaa, jonka Maren huolellisesti oli asettanut päällimmäiseksi matkakirstuun. Kaikkien sivujen alanurkassa oli läpinäkyviä täpliä, jotka Marenin sormet monien vuosien kuluessa olivat aikaansaaneet. Ja siniset ylpeät lyijykynällä piirretyt ristit osoittivat, että omenakakku n:o 2 ja monet muut kakkulajit olivat olleet Petran oman yritteliäisyyden esineinä.

Petralle nousivat kyyneleet kurkkuun, kun hän äkkiä näki kirjan täällä vieraassa huoneessa. Ja samassa hän näki edessään illallispöydän kotona, isän vihreine silmivarjostimineen pöydän yläpäässä ja pojat alempana ja Marenin, joka kantoi ulos tyhjiä puurolautasia ja sisään suuria sinisiä teekuppeja – ja paikan, joka oli tyhjänä. Hän nieli ja nieli ja koetti pian ajatella jotain toista.

Silloin ovi aukeni ja sisään tuli teetarjotin, jolla oli valmiita voileipiä, ja sen takana punaposkinen pullea tyttö, jonka tukka oli käherä ja jolla oli kevytmieliset silmät.

"Hyvää päivää", sanoi Petra. "Mikä teidän nimenne on? Minun nimeni on
Petra Felber."

"Jenny", vastasi tyttö ja purskahti lyhyeen pieneen nauruun. Hän oli kiltin näköinen ja puhui etelämurretta.

"Teitäkö minun pitää auttaa keittiössä, kun tarvitaan?" kysyi Petra.

Taaskin hihitys.

"Hohhoh! Täällä jokaisella on tarpeeksi omassa työssään. Täällä on vain hyppäämistä ja juoksemista ja soittamista yhtämittaa. Ainoa hyvä on, että he menevät maata niin aikaisin, että ehtii pujahtaa ulos vähän iltasin."

"Minä huomasin sen. He eivät tahtoneet minua jäämään sisälle luokseen tänä iltana", sanoi Petra.

"Sisälle?"

Jenny katsoi Petraan ja purskahti vielä hillittömämpään nauruun.

Hovelsen pisti päänsä sisään.

"Syökää te, ystävä hyvä, ja pankaa maata, jos tahdotte. Minulla on paljon puuhailtavaa vielä vaatekammiossa."

Seuraavassa silmänräpäyksessä Petra jo pisti päänsä eteisessä olevaan vaatekammioon teekuppi toisessa kädessä ja voileivät yhteenpuristettuina toisessa.

"Minä vien ruuan mukanani puutarhaan, minä. Olen istunut sisällä koko päivän, ja se on pahinta mitä tiedän."

Ja ennenkuin Hovelsen sai kauhunsa ilmaistuksi, oli Petra poissa.
Eteisen oven hän jätti selkoselälleen.

Hän kulki ja katseli pientä puutarhatilkkua ja tunsi syvää pettymystä. Ei ainoatakaan hedelmäpuuta, pensaita vain ja kukkasia ja siroja käytäviä. Hän istuutui huvimajaan, joka oli aivan aidan luona.

Heti sen jälkeen kuului askelia, jotka kulkivat ohi ja pysähtyivät portille.

"No iltaa, Vilhelm", sanoi ääni.

"Terve, terve", vastasi toinen.

Ja niin kulkivat nopeat, varmat askeleet soraisen pihan poikki eteisen ovelle.

Parin minuutin kuluttua Jenny hyökkäsi ulos.

"Neiti! Neiti Febbeler", sanoi hän puoliääneen.

"Täällä", sanoi Petra ja tuli lentäen häntä vastaan heiluttaen tyhjää kuppia.

"Parasta on, että joudutte sisään, sillä juuri äsken tuli kandidaatti, ja minä kuulin, että rouva kysyi, kuka hänet oli päästänyt sisään, ja silloin hän sanoi, että hän itse oli päästänyt itsensä sisään, sillä ovi oli auki, sanoi hän. Eikä rouva mistään raivostu niin kuin siitä, että jättää ovet auki."

"Tekeekö se mitään? Kotona ne olivat auki koko päivän", sanoi Petra rauhallisesti. "Kiitos muuten, että sanoitte minulle."

Hän meni sisään ja alkoi ottaa tavaroita matkalaukuistaan. Mutta äkkiä hän ei enää voinut pitää silmiään auki. Hän riisuutui kiireesti ja hypähti vuoteeseen – tuli sitten ajatelleeksi Hovelsenia, nousi ja tassutti lattian poikki, aukaisi eteisen oven ja huusi olennolle, jonka näki siellä puolihämärässä.

Vilhelm Veyer, joka juuri oli lähtemäisillään, jäi ällistyneenä seisomaan, kun äkkiä näki pitkän valkean yöpuvun ja ruskean tytönpään valoisassa ovenaukeamassa.

"Hyvää yötä. Minä panen maata, minä", sanoi uninen nuori ääni.

"Siinä teette oikein. Hyvää yötä, neiti", hymyili Vilhelm Veyer.

Ovi sulkeutui salaman nopeudella.

Vilhelm Veyer seisoi hetkisen hiljaa – sitten hän raotti salin ovea.

"Letta täti. – Minä luulen, että kuitenkin voin tulla päivälliselle huomenna."

Kun Hovelsen tuli sisään huoneeseen, näki hän vain ruskean niskan aivan seinän luona ja kaksi tummaa lettiä, jotka ulottuivat sängynlaidan yli.

"Raukka. Oikein käy sääliksi", sanoi Hovelsen – hän kokosi lattialta vaatekappaleet, jotka pieni ruskea jalka, joka pisti esiin peitteen alta, oli potkinut alas tuolilta.

* * * * *

Aamuaurinko paahtoi lyhyttä ruskeaa nenää, jonka juuressa oli pieniä, melkein mustia kesakoita, ja pitkiä mustia silmäripsiä.

Petra heräsi, hieroi silmiään ja nousi istumaan suuresti hämmästyneenä. Aurinko tuli sisään väärältä puolelta – takaapäin – ja Hovelsenin yömyssy ja pyöreä yönutun verhoama selkä olivat aluksi aivan käsittämättömät. Mutta kun hänelle vihdoinkin selveni, missä hän oli, ja että oli kulunut vain yksi yö ja yksi päivä eikä sata vuotta siitä, jolloin hän heräsi kotona omassa huoneessaan, hyppäsi hän vuoteesta, pesi ruumiinsa vedellä ja märällä pyyheliinalla ja pukeutui.

Hän hiipi saliin, veti uutimet syrjään ja aukaisi puutarhaan vievän oven. Valo tulvi virtana sisään. Hän meni ulos puutarhaan, joka tuoksui raittiisti yökasteen jälkeen. Korkearunkoiset ruusut lemusivat väkevästi. Niillä oli vielä kaikki tummat ja vaaleat päänsä tallella.

Oli toki hyvä, että vanhalla sairaalla miehellä oli kaikki nämä kauniit kukkaset katseltavina, ajatteli Petra. Mutta sitten hän muisti Hovelsenin sanoneen, ettei maaherra koskaan päässyt ulos puutarhaan, vaan istui siellä sopessaan koko päivän. Mutta saattoihan hänellä kuitenkin olla muutamia sisällä luonaan – ja päättäväisesti Petra kulki ympäri ja puri valkoisine hampaineen kaikki kauneimmat ruusut poikki. Sitten hän kantoi ne sisälle ja asetti ne lasiin ruokapöydän yläpäähän.

Hän meni takaisin huoneeseen, missä Hovelsen, puettuna paksuun kudottuun villaröijyyn, letitti valepalmikkoaan, jonka yläpäätä hän piteli hampaitten välissä, "sillä minä olen luvannut äidilleni, etten koskaan olisi niin varomaton, että heittäisin yltäni villavaatteet", sanoi Hovelsen, vaikka läähätti ja hikoili lämpimässä.

"Laittakaa kahvitarjotin järjestykseen, ystävä hyvä. Rouva juo kahvinsa sängyssä, sillä he syövät aamiaista myöhään", sanoi Hovelsen. "Voitteko laittaa hyvää vetokahvia? Täällä käytetään vain sitä?"

"Sellaista pahaa katkeraa, joka vuotaa pienen pussin läpi? Sellaista me myöskin saamme serkkuni luona. Mutta me käytämme keittokahvia, sillä se on näkyisämpää."

"Minustakin vetokahvi on huonompaa. Se painostaa rintaa", sanoi
Hovelsen tuttavallisesti. "Itsellemme me muuten kyllä keitämmekin."

Petra laittoi tarjottimen valmiiksi, ja kun Hovelsen oli pukeutunut, opetti hän Petraa valmistamaan kahvia rouvan maun mukaan ja näytti hänelle, missä pöytäliinat, lasit ja kupit olivat.

"Nyt te voitte kastella kukkaset", sanoi Hovelsen. Ja Petra täytti ruiskun toisensa jälkeen ja kaasi kaikki ruukut niin täpösen täyteen, että vesi pulppuili alusastiain reunojen yli.

Kun Petra haki kuudennen ruiskullisen, kiintyi Hovelsenin huomio häneen.

"Mitä Herran nimessä te teette niin paljolla vedellä?" hän kysyi. Mutta Petra oli jo taas livahtanut sisälle ja kaasi hyväntahtoisuudessaan yhä lisää. Ja kun Hovelsen tuli sisään, juoksi monta pientä puroa jok'ikisestä ikkunasta.

"No kylläpä te täällä olette laittanut vedenpaisumuksen", sanoi
Hovelsen ja löi kauhistuneena kädet yhteen.

"Ne ovat niin janoisia tässä kuumuudessa", vastasi Petra. "Minä kastelin kahta kovemmin puutarhassa kotona."

"Puutarhassa, niin", sanoi Hovelsen. "Mutta kas täällä on lätäkköjä kaikkialla."

"Pyh, Jennyn kai pitää pestä täällä", sanoi Petra, "tuossa hän jo on".

Jenny tuli hihittäen sisään, laski ämpärin kädestään, niin että kolahti, ja läiskäytti rätin lattialle.

"Nyt te pidätte sellaista elämää, että rouva taas kuulee", nuhteli
Hovelsen. "Mutta joutukaa nyt vain, etteivät sämpylät myöhästy."

"Ehkä neiti Febbeleriä haluttaa mennä leipuriin niitä noutamaan", ehdotti Jenny, "se on aivan lähellä Haegdehaugsveienin varrella."

"Kyllä kernaasti."

Petra sai tarvitsemansa tiedot, sieppasi hattunsa ja juoksi ulos. Leipurinpuodissa kävi kiusaus liian suureksi, vaikka hän oli päättänyt säästää omia rahojaan, ja hän tuli ulos sieltä syöden omenakakkua. Hän sattui aivan kolmea nuorta herraa vastaan.

"Kas", huusi yksi heistä hämmästyneenä – tervehti ja punastui.

"Kiitos viimeisestä", nyökäytti Petra ohimennessään.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuuli nopeita askelia takanaan.

"Hyvää päivää, neiti. Niin, miksikähän sanoisimme sitä, että satuimme yhteen tänään taas?"

"Kaitselmukseksi", ehdotti Petra – "siksi Maren olisi sitä sanonut."

"No, miten tulette toimeen helpossa ja miellyttävässä paikassa? Kenen luona te olette?"

"Hyvin vain", vastasi Petra luottavasti. "Hän on nimeltään maaherra
Tuesen ja on sairas. Hänen luonaan minä kai olen."

"Eikö muuten rouva ole tärkein nuorille neideille, joilla on helpot ja miellyttävät paikat?"

"Rouva ei pidä minusta", sanoi Petra avomielisesti, "mutta ehkä hän muuttaa mieltään."

"Sen hän varmasti tekee", sanoi Borting – ja punastui taas. "Mutta Tuesen? Se on varmaankin Vilhelm Veyerin eno – Veyer on hänen perijänsä. Luultavasti te ihastutte Veyeriin, hän on kaikkien naisten suosikki."

"Niin, minä tiedän sen. Hovelsen on kovin ihastunut", sanoi Petra. "Minä olen saanut kirjeen häneltä. Sellaiset eivät muuten tavallisesti ole hauskoja ollenkaan. Meillä kävi kerran yksi, hän oli sellainen kuin te. Niin, minä tarkoitan, hänestä piti myöskin tulla lääkäri. Ja kaikki sanoivat, että kaikki olivat ihastuneita häneen. Hän oli inhottava. Hän ei viitsinyt edes puhua minun kanssani. Mutta hän pelkäsi lehmää, uskotteko. Te kai ette pelkää mitään, te. Paitsi ruttoa ja koleraa ja sellaista, jota lääkärien täytyy pelätä."

Ja kaksi kirkasta harmaata silmää katseli täynnä peittelemätöntä ihailua Bortingin pyöreihin kesakkoisiin kasvoihin.

He seisoivat kauan puhellen. Äkkiä Petra hätkähti.

"Sämpylät", huusi hän, pudisti nuorukaisen kättä ja lensi sisään kuin lintu.

Borting jäi seisomaan kadulle, ja hänestä tuntui, kuin ei hän olisi saanut sanotuksi mitään siitä, mitä olisi tahtonut. Mutta nyt hän joka tapauksessa tiesi, mistä Petra oli löydettävissä, ja hän kulki hyräillen puiston läpi.

Petra alkoi kattaa päivällispöytää. Sillä aikaa ajuri tuli noutamaan Hovelsenin tavaroita, ja kesken kaikkea touhua ja matkakirstujen kantelemista soi kello kimakasti läpi talon.

"Maaherra se nyt on tuotava sisään. Juoskaa, ystävä hyvä, ja voikaa hyvin älkääkä panko kovin pahaksenne, jos he vaativat mahdottomia. He ovat pahimmat alussa", joudutteli Hovelsen – hän seisoi jo ulko-ovessa kolme shaalia käsivarrella.

Petra hyökkäsi makuuhuoneen ovelle, kompastui kynnykseen ja kaatui vatsalleen huoneeseen juuri maaherran ja Letta rouvan eteen, jotka seisoivat lähtövalmiina ja vain odottivat tukea sairaan toiselle puolelle.

"Ai! Katsokaa toki eteenne. Ja kulkekaa kuin säädyllinen ihminen", sanoi rouva kärsimättömästi. "Te pelästytätte Tuesenia."

"Pyh, ei se ole vaarallista. En minä loukannut itseäni", rauhoitti
Petra ja nousi.

"No. Sehän oli hyvä, se", sanoi maaherra, "tahdotteko nyt auttaa minua."

Petra kietoi vahvan käsivartensa vanhan miehen ympärille.

"Olette te totta tosiaankin hoikka. Pitää olla varovainen, ettei taita teitä keskeltä poikki", sanoi Petra.

"Aivan oikein. Te ymmärrätte, että minä voin taittua. Sitä ei Hovelsen ymmärtänyt. Hän oli kuin kärpänen voimiin nähden", sanoi maaherra hyvillään.

Ja aivan hitaasti mentiin sisälle ruokasaliin.

Maaherra asetettiin istumaan pöydän päähän suureen, nahkaiseen nojatuoliin. Rouva jäi tuijottamaan.

"Ruusuja? Keneltä?" hän kysyi.

"Minulta", sanoi Petra. "Se on puutarhasta."

"Puutarhan kukkiin koskeminen on kiellettyä", sanoi rouva ankarasti. "Me olemme ylpeät puutarhasta emmekä kernaasti näe, että sitä turmellaan."

"Minä ajattelin, että maaherrastakin varmaan olisi hauskaa nähdä muutamia ruusuja, kun hän kerran on puutarhan omistaja", sanoi Petra. "Mutta jos ette pidä siitä, niin en enää poimi niitä."

Rouvan veltot, harmahtavat kasvot kävivät aivan punaisiksi.

"Kiitos paljon. Te olette hyvin kiltti", sanoi maaherra ja loi välinpitämättömän katseen ruusuihin – hän ei välittänyt vähääkään kukista.

Petra toi kauralientä ja kahvia, veti tuolin maaherran tuolin viereen ja istuutui.

Rouva katsoi häneen – ylhäältä päin.

"Anteeksi, että minä jo olen syönyt tänään", sanoi Petra, "mutta Hovelsenin piti matkustaa tänään, ja hän sanoi, että minä söisin hänen kanssaan."

"Hovelsen syö tavallisesti aina jäljestäpäin", sanoi rouva hyvin merkitsevästi.

"Letta", varoitti maaherra.

"Kas vain, että se oli hänestä hauskempaa."

Jotain hymyn tapaista näkyi maaherran toisessa suupielessä.

"Onko täällä jotain, mitä minä voin parsia tai korjata", kysyi Petra asetettuaan maaherran istumaan nurkkaansa sanomalehtien ääreen ja korjattuaan ruuat pöydältä. "Minä olen hyvin taitava laittamaan kuntoon villavaatteita."

"Hyvä, että olette taitava jossakin suhteessa", mutisi rouva.

Hetken kuluttua Petra seisoi syli täynnä sukkia, rouvan vaaleanpunaisia villaröijyjä ja maaherran alushousuja. Mutta hänen päähänsä ei pistänytkään istua sisällä, kun aurinko paistoi niin kauniisti. Hän kantoi koko taakan huvimajaan, ja kun Jenny huusi hänet sisälle auttamaan päivällisruuan valmistamisessa, jätti hän sinne sen, mikä vielä oli korjaamatta.

Kun Vilhelm Veyer tuli päivälliselle, liehuivat hänen enonsa alushousut iloisesti häntä vastaan korkearunkoisen La France ruusun latvasta, ja hänen tätinsä vaaleanpunainen villaröijy koetti turhaan irtaantua huvimajan luona kasvavista pensaista.

"Uuden komennon vaikutusta luultavasti", nauroi Vilhelm Veyer itsekseen.

Rrrrrrr. Pienet nopeat hyppelevät askeleet Hovelsenin raskaiden epätasaisten asemesta. Kaksi iloista silmää ovenraossa.

"Hyvää päivää, neiti Felber – kandidaatti Veyer", sanoi hän.

"Sen minä jo ymmärsin", nauroi Petra, ojensi kätensä ja jäi katsomaan häneen. Hän hymyili.

"No? Ehkä en aivan vastaa ystäväni Hovelsenin kuvausta?"

"Minä – luulin melkein, että te olisitte vieläkin kauniimpi", sanoi
Petra avomielisesti.

"Tuo 'vieläkin' pelastaa minut, neiti. Minun laitani on päinvastoin. Minä en huomannut, että olitte noin sievä, kun viimeksi tervehdimme toisiamme."

"Viimeksi?"

"Niin, eilen illalla. Ette kai ole unohtanut, että sanoimme hyvää yötä toisillemme eilen?"

"Hyi! Te olette aivan samanlainen kiusantekijä kuin pojat kotona, huomaan minä", sanoi Petra.

"Miten te nyt sitten viihdytte täällä? Tuletteko toimeen vanhusten kanssa?"

"Eivät he niin pahoja ole", sanoi Petra. "Voihan yhtä hyvin olla toisessa paikassa kuin toisessa, kun ei kuitenkaan voi olla siellä, missä mieluimmiten tahtoisi, eikö niin?"

"Onko herratar herttainen?"

"Herratar?"

"Niin, Letta täti – maaherratar. Me sukulaiset sanomme häntä herrattareksi."

"Hänestä ei varmaankaan ole juuri hauskaa elää. Hän on hiukan ärtyisä. Mutta siihen minä olen tottunut. Kotona Maren usein murisee vieläkin pahemmin."

Vilhelm Veyer nauroi.

"Tiedättekö, neiti. Minäpä melkein luulen, että te olette oikea henkilö tässä talossa. Te olette varmaankin filosofi." Vakavammin hän lisäsi: "Jos muuten sattuisi ikävyyksiä, niin kertokaa minulle. Sillä tietäkää, että herratar suuresti suosii minua. Eno Tuesenin kanssa kyllä tulette toimeen."

"Kyllä, me olemme erinomaiset ystävykset. Muuten kyllä suoriudun omin neuvoin", sanoi Petra ja katosi taas keittiöön.

Istuutuessaan päivällispöytään rouva katsahti loukkaantuneen näköisenä paikkaan, joka muuten tavallisesti oli tyhjänä. Hän täytti lautaset liemellä, ja maaherra alkoi heti syödä.

Petra loi häneen kysyvän katseen, kumarsi sitten päänsä ja luki pöytärukouksen hiljaa itsekseen.

"Muistakaa, neiti, että meillä on tapana leikata soppajuuret paljon hienommiksi. Tällaisia suuria palasia emme tahdo", nuhteli rouva.

"Niinpä niin", sanoi Petra tyynesti, "se johtuu siitä, että kotona eivät juuret maksa rahoja, niinkuin täällä kaupungissa, siksi meillä voi olla niin suuria palasia kuin meitä haluttaa."

Vilhelm Veyer pudotti lautasliinansa ja katosi pöydän alle.

Maaherra lausui rouvalle pari sanaa eräästä sukulaisesta, joka oli purkanut kihlauksensa.

"Tuesen", sanoi rouva jääkylmästi, "pyydän sinua muistamaan, ettemme enää ole yksiksemme."

Vilhelm Veyer lensi tulipunaiseksi.

Mutta Petra katsahti ylös aivan rauhallisesti.

"Pitääkö minun ehkä mennä ulos siksi aikaa, kun te puhelette? Niin serkkuni ja minun aina piti tehdä, kun täti ja hänen vieraansa tahtoivat panetella – se on, sanoa jotain, joka ei ollut sopivaa – jota meidän ei pitänyt kuulla", paranteli hän lausettaan.

Maaherra vilkaisi Vilhelmiin. Molemmat hymyilivät.

Letta rouva ei vastannut.

"Eversti Samsingko oli teidän isoisänne?" kysyi maaherra nopeasti ohjatakseen keskustelun toisaalle.

Petra hätkähti tuolillaan, niin että lautanen kilisi, ja rouvaa tärisytti hermoväre.

"Tunnetteko isoisän?"

"Isoisänne oli hieno mies", sanoi maaherra. "Me tapasimme hänet eräänä kesänä."

"Isoisä on aivan samanlainen kuin minä", sanoi Petra. "Niin sanovat kaikki. Isoisä on paras ystäväni maailmassa."

"Te sanotte 'on', neiti. Minä luulin, että isoisänne oli kuollut", sanoi maaherra.

"Saattaa kai hän silti olla paras ystäväni", sanoi Petra epäröimättä. "Kun minulle sattuu jotakin hyvää, niin aina luulen, että äidillä tai isoisällä on jotakin sen kanssa tekemistä. Esimerkiksi kun sain tämän paikan", lisäsi hän loistavin kasvoin.

Syntyi pieni vaitiolo.

Rouva katseli alaspäin, melkein kuin hämillään. Maaherra katseli rouvaa ja Vilhelm Petraa.

"Voi olla, ettette ole niinkään väärässä, lapsi", sanoi maaherra vakavasti ja lempeästi. "Hauskaa, että laskette meidätkin kuuluviksi 'johonkin hyvään'", lisäsi hän hymyillen.

Vilhelm Veyer alkoi puhella teatteri- ja konserttikaudesta. Tänä iltana
"Butterfly" piti esitettämän ensi kerran tänä vuonna.

"Ja jonkun ajan kuluttua, Letta täti, tulee madame Wedloffska, muistathan, hän, jonka kuulimme Brysselissä, tänne antamaan konsertin. Silloin sinun täytyy mennä. Oletteko ehkä kuullut puhuttavan hänestä, neiti Felber – hän on suurimpia tähtiä."

"Hän on minun ystäväni", sanoi Petra kuivasti.

Vilhelm Veyer näytti ensin ällistyneeltä, sitten hän nauroi hiukan ylenkatseellisesti.

"Etteköhän erehdy, neiti. Wedloffska ei koskaan ennen ole laulanut täällä."

"Minä tapasin hänet, kun pienenä olin ulkomailla", sanoi Petra. "Mutta silloin hän vain oli tanskalainen eikä niin kuuluisa. Hänellä oli leuassaan samanlainen syntymämerkki kuin teillä on poskessa, ja käyrä nenä, ja hän lauloi niin, ettei kukaan voinut laulaa kauniimmin."

"Mutta silloinhan neidin välttämättä täytyy kuulla hänet. Te olette ehkä itse musikaalinen."

"Olen", sanoi Petra. "Minä aion käydä hänen luonaan, kun hän tulee. Minä aion antaa hänen kuulla, mitenkä laulan. Lauloin hänelle silloinkin. Ja hän sanoi, että piti ottaa vaari minun äänestäni", kertoi Petra niin huolettomasti, kuin olisi puhunut paidannapin tallettamisesta.

"Kiitos ruuasta", keskeytti rouva kiireesti. "Te voitte tuoda kahvin ulos huvimajaan tänään, neiti."

"Huvimajaan – eiköhän se ole toisen seuran hallussa?" kuiskasi Vilhelm Veyer puoliääneen ja veitikkamaisesti Petralle heidän noustessaan pöydästä.

Petra nyökäytti kiitokseksi päätään ja riensi ulos. Vilhelm näki hänen katoavan sisään eteisen kautta, juuri kun hän ja Letta täti tulivat ulos verannalle.

Vähän sen jälkeen hän toi kahvin ja kaksi kuppia ulos huvimajaan.

"Ettekö te sitten aiokaan juoda kahvia?" kysyi Vilhelm Veyer.

Mutta Petra vain pudisti päätään ja pujahti tiehensä. Vilhelm Veyer katseli pienen tanakan olennon jälkeen. Hänellä oli sanomalehden vapaaliput illan "Butterfly"-näytäntöön – tyttö varmaankin olisi onnellinen, jos saisi tulla mukaan. Mutta Camilla Ovenberg, jota he kaikki ihailivat – hänelle hän oli jo noin sivumennen puhunut näytännöstä, ja Camilla oli hiiden komea – elegantti. Oli tosi nautinto istua hänen rinnallaan – vaikka hän ei ollutkaan sen musikaalisempi, kuin että luuli, että erinomaisen hienossa kukkasduetissa ei laulettu puhtaasti. Ja minkälaisen puvun tuo tuolla keksisi ottaa yllensä, sitä ei ollut helppo tietää. Parasta joka tapauksessa ensin pyytää Camillaa.

"Sinun ei pitäisi yllyttää häntä vaateliaisuuteen, kun hän kerrankin osoittaa hienotunteisuutta, Vilhelm", nuhteli Letta täti. "Käyhän aivan sietämättömäksi, jos meidän aina pitää nähdä hänet ruokapöydässä."

"Minun mielestäni teidän tulisi kiittää onneanne, kun olette saaneet tänne niin hyväsydämisen ja luonnollisen ihmisen kuin tämä tuntuu olevan, Letta täti", sanoi Vilhelm. "Ja enollehan on virkistävää, jos hänellä on seuranaan hilpeäluontoinen henkilö. Toisethan olivat niin ikävystyttäviä, että oli vallan kauheaa."

"Kylläpä Tuesen ja sinä nyt olette haltioissanne", sanoi Letta rouva happamesti. "Hän ei kuitenkaan ole täällä huvin vuoksi. Ja hyöty, se –"

Ja Letta rouva kohotti suippoja hartioitaan.

Petra oli ottanut parsimatyönsä ja istuutunut maaherran huoneeseen.
Maaherra aukaisi silmänsä ja hymyili hiukan.

"Istutteko täällä, pikku ystävä? Ettekö mene ulos auringonpaisteeseen toisten luo kahvia juomaan?"

"Kahvia minä en koskaan juo päivällisen jälkeen. Me lapset emme saaneet sitä milloinkaan kotona, sillä Maren oli niin säästäväinen", sanoi Petra. "Ja sitten, eihän teidän, joka olette sairas, pidä istua aivan yksin."

"En ole ollenkaan sairas", puuttui maaherra kiivaasti puheeseen. "Lääkärit eivät löydä mitään tautia – vain verenvähyyttä. Nyt olen paranemaan päin."

"Herrat kai eivät kernaasti tahdo olla sairaita. Noin sanoi isoisäkin aina", vastasi Petra.

Maaherra istui hetkisen ääneti.

"Laihtuiko teidän isoisänne myöskin – laihtuiko teidän isoisänne kovin, ennenkuin hän kuoli?"

"Laihtui toki", sanoi Petra, "hän oli yhtä laiha kuin –" Petra vaikeni, lensi tulipunaiseksi, mutta ei keksinyt mitään muuta neuvoa – "kuin minä", lopetti hän ylväästi.

Maaherra katsoi häneen pitkään ja oli kauan vaiti.

"Tunsiko teidän isoisänne – pelkoa, kun hänen piti kuolla?" kysyi hän ja katsoi poispäin.

"Ei kai hän sitä tuntenut. Hänellähän oli siellä isoäiti ja minun äitini vastassa", vastasi Petra varmasti.

Maaherra istui silmät suljettuina ja antoi kepin kolahtaa lujasti pöytään kerran toisensa perästä.

"Niin niin. Niin niin", sanoi hän hiljaa itsekseen. Sitten hän aukaisi silmänsä ja katsoi Petraan.

"Kertokaa minulle vähän isoisästänne. Kertokaa, miten hänen oli olla, ennenkuin hän kuoli", sanoi hän vihdoin.

"Sen minä kyllä voin", sanoi Petra, "sillä minä se istuin isoisän luona viimeisinä päivinä. Minun piti kohottaa hänet takaisin tyynylle, kun hän luisui alas, ja kääntää hänet ja muuta sellaista. Sillä minä olen niin hurjan väkevä. Minä voin kantaa isän", kertoi Petra ylpeästi. "Ja isoisää janotti alituiseen, ja minä istuin hänen vieressään ja annoin hänelle vettä teelusikalla, mutta hän tuskin saattoi niellä. Ja hän tahtoi koko ajan pitää minua kädestä. Ja joskus hän sitten sanoi asioita, joita me emme ymmärtäneet – hän makasi siinä vuoteessaan ja mutisi itsekseen ja sanoi 'au-au' kuin pieni lapsi. Hän oli niin valkea ja niin laiha, ja parta oli kasvanut, mutta se parta näytti ikäänkuin kuolleelta, ennenkuin isoisä itse oli kuollut.

"Kuolemansa edellisenä iltana hän sanoi: 'Tunturihiiri, kunpa et koskaan pettyisi järkkymättömässä uskossasi.' Se oli niin juhlallista. Melkein kuin raamatunlause. Eikö teistäkin?

"Mutta sitten hän luuli minua sisarekseen, joka kuoli, kun isoisä oli pieni. Hän luuli olevansa pieni poika taas, sillä hän puhui vain sellaisesta koko viimeisenä päivänä, ja hänellä oli niin kovat tuskat, että hän väänteli kasvojaan ja valitteli.

"Mutta äkkiä hän nosti päänsä pystyyn ja sanoi aivan voimakkaalla äänellä: 'Valjastakaa hevoset. Nyt minä tahdon matkustaa.'

"Ja sitten hänen kasvonsa aivan kuin kirkastuivat, ja hän veti yhden syvän hengähdyksen eikä enempää. Sitten oli aivan hiljaa. Ja silloin me ymmärsimme, että isoisä oli matkustanut."

Petra istui katsellen suoraan eteensä. Huulet vavahtelivat, ja pitkin poskia hypähteli suuria kirkkaita helmiä.

Maaherra istui pää kumarassa eikä sanonut mitään.

"Ei, ei", mutisi hän vihdoin hiljaa, "hän kai kylläkään ei pelännyt."

Ja hetken kuluttua.

"Ette kai tekään pelkää kuolemaa?"

"Minäkö? En toki", sanoi Petra varmasti, "meidänhän täytyy kuolla, aivan niinkuin meidän täytyy käydä ripillä ja mennä naimisiin ja muuta sellaista. Sitäpaitsi siihen on niin pitkä aika", hymyili hän.

"On niitä muuten sellaisia, jotka eivät edes uskalla puhua siitä", lisäsi hän hetken kuluttua, "he sanovat aina 'mennä pois', sen sijaan että sanoisivat kuolla. Niin tekee minun tätini."

Maaherra nyökäytti myöntävästi päätään – sen hän kyllä tunsi.

"Ei näe asioita sellaisina kuin ne ovat, kun käyttää vääriä sanoja", sanoi Petra.

"Hyvästi, eno, nyt minun täytynee lähteä", kuului Vilhelm Veyerin ääni verannanovelta.

"Hyvästi, neiti. Vai te tahdotte mieluummin istua täällä sisällä?"

"En toki, mutta – kyllä, minusta on hauskaa olla sisällä – toisinaan", sanoi Petra. Hän punastui ja vilkaisi maaherraan.

"Kiltti pikku tyttö, Vilhelm", sanoi maaherra ja katsoi ystävällisesti
Petraan.

"Ehkä te tahdotte tulla minun mukanani teatteriin, neiti – joskus, kun saan liput. Me saamme lippuja sanomalehden puolesta, näettekö", sanoi Vilhelm Veyer rakastettavasti.

"Voi tuhat kiitosta."

Petran silmät loistivat. Hän tarttui Veyerin käteen ja puristi sitä voimakkaasti.

"Muuten minun piti pyytää teitä menemään tädin luo viemään – niin, menemään tädin luo", sanoi Veyer – hänen oli äkkiä aivan mahdoton sanoa jotain, joka voisi olla käskyn tapaista tai muistuttaa Petran asemaa talossa.

Petra saattoi hänet ulos – jäi seisomaan puutarhaan hänen ja maaherrattaren seuraan. Heidän huomionsa kiintyi ihmisjoukkoon, joka oli kokoontunut kadulla seisovan hevosen ympärille.

"Mikä siellä?" heräsi sanomalehtimies Vilhelm Veyerissä, kun hän näki kahden pojan juoksevan sinnepäin.

"Hevonen, joka äksyilee. He eivät saa sitä liikahtamaan paikaltaan."

Sanaakaan sanomatta Petra oli pujahtanut ulos puutarhanportista kadulle hevosen luo. Hänellä oli yhä yksi maaherrattaren vaaleanpunaisista villaröijyistä kädessään.

"Pois tieltä", komensi hän lähinnä seisovia. Sitten hän päättävästi astui esiin ja sitoi vaaleanpunaisen röijyn hevosen silmille pään ympäri, tarttui suitsiin – ja hevonen lähti liikkeeseen.

Hän talutti sen maaherran portille asti; joukko katupoikia ja joutilaita henkilöitä seurasi ihaillen mukana. Sitten hän otti pois siteen:

"Nyt se kyllä kulkee. Minä en voi lahjoittaa sille maaherrattaren villaröijyä. Hyvästi", nauroi Petra, sieppasi vaaleanpunaisen röijyn mukaansa ja katosi portista poikien hurratessa ihmeen reippaalle neidille.

Mutta maaherrattaren mieli oli syvästi järkytetty.

Hän aukaisi juuri suunsa sanoaksensa jotain, joka vastaisuuden varalta ehkäisisi sentapaisia skandaaleja, kun Petra loistavana sanoi:

"Eikö ollut tavaton onni, että minulla oli röijy kädessä, niin että saatoin auttaa. Muuten minun olisi täytynyt riisua hameeni. Minä pesen sen heti", sanoi hän ja haisteli röijyä, joka haisi tallille pitkän matkan päähän. Sitten hän nyökäytti päätään Vilhelm Veyerille, otti kahvitarjottimen ja juoksi sisään – oikopäätä nurmikon poikki.

"Herra paratkoon, kyllä kai hän voisi sen tehdä", huokasi Letta täti aivan epätoivoissaan. "Riisua hameensa", selitti hän sitten.

"Hän olisi tehnyt sen keskellä Karl Johania musiikin aikana, siitä voit olla riivatun varma, Letta täti", sanoi Vilhelm Veyer vakaumuksella. Ei ollut helppo ratkaista, oliko hänen äänessään suuttumusta vaiko ihailua – Vilhelm Veyer ei tietänyt sitä itsekään.

"Vilhelm, kuinka usein minun pitääkään sanoa sinulle, etten halua olla riivatun varma mistään", sanoi Letta täti hermostuneena.

"Ei, ei. En oikeastaan voi kuvitellakaan sitä sinusta", nauroi Vilhelm.

"Näkemiin" – hän heilautti hattuaan ja meni. Kulkiessaan puutarhanaidan ohi hän katseli koko ajan sisälle, näkyisikö ehkä ovessa vaalea hame. Kun hän tuli toimitukseen, telefonoi hän heti Camilla Ovenbergille.

"Olipa oikein hauskaa, että voitte tulla tänä iltana, neiti", kumarsi hän telefonissa.

Mutta kun hän illalla istui permannon ensi rivillä rinnallaan Camilla Ovenbergin vartalo ja monet kullankeltaiset hiuskäärylät ja kuuli Butterflyn ihmeellisen äänen "mä pikku tyttö silloin en muuta pyytää voi" – silloin hänen mieleensä äkkiä juolahti, että jos hän, se pikku puolivilli, olisi nyt voinut istua täällä tätä kuuntelemassa, olisi hän varmaankin ajatellut, että nyt pikku tyttö ei muuta pyytää voi.

Ja äkkiä hän vastasi aivan hermostuneena: "niin, Jumalan kiitos", kun Camilla kuiskasi, että itse asiassa ei oopperassa ollut mitään oikeaa säveltä.

Mutta maaherran huoneessa istui pieni ruskea pää kumarassa vihreän lampun alla ja luki ääneen kolme palstaa ulkomaanpolitiikkaa maaherran silloin tällöin keskeyttäessä selittämällä, miten niiden hemmetin lurjusten olisi pitänyt esiintyä, ja maaherrattaren kutoessa ääneti, niin että puikot säännöllisesti kitisivät.

Sinä päivänä Petra kirjoitti kotiin. Isälle ja pojille, hauskasta matkasta ja siitä, kuinka hienoa täällä oli, ja hyvästä maaherrasta ja Jennystä ja hauskasta kandidaatti Veyeristä.

Marenille oli pieni kirje erikseen – siinä seisoi lopuksi: "Hyvästi, vanha Maren kulta. Minä en koskaan sano sinua 'murisijaksi' enää."

Mutta pojat nauroivat, kun he olivat lukeneet kirjeen ääneen.

"Maaherratar on siis ilkeä otus", sanoi Ulf.

"Mitä sinä sanot? Eihän siitä sanota sanaakaan", sanoi pappi levottomana.

"Ei, siinäpä se juuri on", nauroi Herman. "Hänestä ei ole mainittu sanaakaan. Ja Tunturihiiri luulee olleensa hyvin valtioviisas."

"Kunhan hänellä vain ei olisi paha olla siellä, pikku Tunturihiirellämme", sanoi pappi ja käänsi päänsä avuttomasti isoja poikiaan kohti.

"Sen asian minä kyllä selvitän, isä", sanoi Herman, "kun tulen kaupunkiin".

"Niin, tee se, poikaseni. – Tunturihiiri ei käytä puhetta ajatustensa peittämiseksi, sanoi isoisäsi aina. Ja se ehkä ei ole mikään onnea tuottava ominaisuus seurustellessa ihmisten kanssa maailmassa", sanoi pappi.

"Oo, älä sitä sure, isä", lausui Finn mielipiteensä. "Tunturihiiri on kuin kissa, hän putoaa aina jaloilleen. Sen minä kyllä tiedän, joka olen ollut hänen kanssaan kaikkialla."

* * * * *

Neljä päivää oli satanut ja myrskynnyt – ulvonut ja piessyt, niin että ihmiset vetäytyivät kotosalle ja sytyttivät lampun jo ennen pimeän tuloa. Kun aurinko tuli takaisin, ei se enää löytänyt kesää missään.

Ruusut olivat hajallaan nurmella pieninä ruskeina lehtinä. Myrsky oli vienyt mukanaan puiden lehdet paitsi muutamia vaaleita, verettömiä, jotka eivät enää riittäneet peittämään mustaa runkoa.

Mutta asterit ja georgiinit olivat pitäneet puoliaan. Ja reseda tuoksui väkevästi.

Aamu oli virkistävän raitis ja kirkas.

Maaherrattaren keittiössä seisoi Petra puettuna uuteen siniseen jättiläisesiliinaan ja valmisti kalapyörylöitä. Sillä ostettuja kalapyörylöitä Tuesen ei tahdo maistaakaan, sanoi maaherratar. Mutta Jenny hihitti ja sanoi, että se vain tahtoo tuupata meidän niskoillemme enemmän työtä, sillä maaherra, hän ei totta tosiaankaan tunne mitään eroitusta.

Petra sekoitti ja mausti ja maisteli, ja silloin tällöin hän sivumennen pistäytyi huoneeseensa, missä Marenin vanha keittokirja oli avattuna sängynpeitteen alla.

"Nyt vasta ymmärrän, että oli järkeä ainekirjoitustehtävässä 'Miten hyvät kirjat voivat olla hyviä ystäviä'", sanoi Petra ja läimäytti iloisesti vanhaa rasvaista kirjaa.

Maaherratar tuli keittiöön ja maisteli.

"Enemmän suolaa", hän sanoi. Ja sitten hän lähetti Jennyn pois.

"Neiti Felber", alotti hän ankarasti, "minun täytyy sanoa teille, että joka aamu, kun tulette leipomosta, olen nähnyt teidän keskustelevan nuoren herran kanssa puutarhanportin ulkopuolella – kauan. Minun täytyy sanoa teille, ettei se sovi hienolle naiselle. Panisin yleensä arvoa siihen, jos te koettaisitte tavoitella hienompaa esiintymistä, niin kauan kuin olette minun talossani."

"Vai niin", sanoi Petra. "Minä luulin, ettette ehkä pitäisi siitä, jos hän tulisi mukaan sisään. Mutta me voimme varsin hyvin ensi kerran seisoa puutarhassa puhelemassa. Se on ylioppilas Borting – lääketieteen ylioppilas. Hän kulkee sitä tietä vain puhellakseen minun kanssani, sillä hän tietää, ettei minulla ole ketään toista, kenen kanssa olla, ennenkuin tätini ja enoni tulevat kotiin ulkomailta serkkuni kanssa."

Maaherratar seisoi ja katseli häntä ylhäältä alas – lasiensa läpi.

"Te olette sangen rohkea, se minun täytyy sanoa, kun aivan avoimesti kerrotte, että nuori mies kulkee täältä ohi tavatakseen teitä joka aamu ennen aamiaista", sanoi hän.

"Se on aivan totta", vakuutti Petra innokkaasti, "minä kysyin häneltä, eikö hän tee sitä sentähden. Teen, sanoi hän. Hän on hirveän ystävällinen."

"Mitä luulette, että isänne sanoisi tästä?" kysyi maaherratar. "Minullahan on jonkinlainen edesvastuu häntä kohtaan, kun minulla on lapsi talossa."

Hän painosti kovasti lapsi-sanaa.

"Isäkö? Hän pitää kaikista, joista minä pidän", vastasi Petra varmasti. "Isä pitää kaikista. Niin, joskus, kun hän sanoo, että se on varmaankin hyvin kunnioitettava mies tai että se on rouva, jolla varmaankin on hyvät puolensa, niin me kyllä aivan hyvin ymmärrämme, että he itse asiassa ovat hänestä aaseja. Mutta hän koettaa todellakin pitää heistä. Hyvin usein hän myöskään ei huomaa, että ihmiset ovat ilkeitä. Ja me annamme hänen uskoa mitä uskoo, sillä hänestä on hauskempaa luulla ihmisiä hyviksi. Ja jotain hyväähän jokaisessa onkin", hymyili Petra. "Niin isä aina sanoo. Minä olen varma, että hän sanoisi niin puhuessaan – että – ei – ei mitään", sopersi hän. Hän kävi tulipunaiseksi ja sukelsi kalapyörylöihinsä.

Maaherratar seisoi hetken ääneti. Sitten hän sanoi hiukan ystävällisemmin:

"Minä tahtoisin mielelläni, että menisitte näihin myyjäisiin minun puolestani tänä iltana, neiti, minä en kernaasti jätä Tuesenia tänään. En ole antanut niihin mitään tällä kertaa – tahdotteko olla hyvä ja ostaa arpoja näillä viidellätoista kruunulla."

"Arpoja viidellätoista kruunulla!" huusi Petra. "Ihmettä ja kummaa! Kotona meistä on komeaa, jos joku ottaa kolmella. Minä olin viime keväänä myyjäisissä kauppaamassa arpoja. Voittoina minulla oli syli koivuhalkoja ja sika, jonka nimi oli Trine. Minä sain kokoon rahoja enemmän kuin kukaan muu. Kaikki ostivat arpoja minulta, joka olin papin tytär, ja niin oli Trinekin – se on, se oli pappilasta. Mutta kyllä minä olinkin pannut parastani, sillä minä olin ripustanut paikkani yläpuolelle ilmoituksen, johon oli maalattu mahtava etusormi ja 'Katsokaa tänne, Trine, maailman hienoin sika, voitetaan 20 äyrillä. P.S.F.' Kirjaimet, ne olivat minun nimeni. Sen minä panin siihen, jotta huomattaisiin, että sika oli pappilasta, sillä kaikki tietävät, että minä annan nimet kaikille eläimille, sioille ja lampaille ja siipikarjallekin. Minä se pyysin isää antamaan Trinen myyjäisiin, ja siksi minä toki tahdoin kunniankin itselleni. Ja ihmisiä kihisi minun ympärilläni. Trine ja minä ansaitsimme kaksi kertaa niin paljon kuin kukaan muu myyjättäristä. Mutta ajatelkaa, sitten meidän oma karjakkomme voitti sen, ja sitten isän piti ottaa Trine takaisin ja antaa karjakolle rahaa sijaan. Mutta eikö ollutkin mukavaa, että sen piti tulla takaisin pappilaan. 'On revient toujours à ses premiers amours', kuten ranskalainen sanoo", sanoi Petra ylpeänä tiedoistaan.

"Niin, olihan se lystiä."

Maaherrattaren äänessä tuntui melkein olevan hiukan huvitettu sävy.

"Mitä arpoja minun pitää ottaa?"

"Mitä tahdotte. Minä en koskaan voita", sanoi maaherratar.

"Minä voitan", sanoi Petra voitonriemuisena. "Minä olen voittanut housukankaan pojille ja villahameen ja viheriän lasisen kukkasmaljakon. Minä olen varma, että voitan jotain teille molemmillekin."

Vilhelm Veyer tuli päivälliselle.

"Jos te tahdotte tulla myyjäisiin jo kello seitsemältä, niin minä voin saattaa teidät sisälle", ehdotti hän. "Minun pitää olla kokouksessa samassa talossa myöhemmin illalla.

"Voinko minä?"

Petra katsoi odottavaisesti maaherrattareen, ja maaherra kiiruhti vastaamaan:

"Menkää te vain, lapsi. Minä tulen hyvin toimeen. Ja teille on hauskaa, kun saatte Vilhelmin mukaanne, hän tuntee koko kaupungin."

Neljännestuntia ennen kuin heidän piti tavata, seisoi Petra ylioppilasyhdistyksen talon luona odottamassa.

Ihmisiä, enimmäkseen nuorisoa, tulvi sisään. Parittain ja kolme yhdessä puettuina liehuviin hattuihin ja ahtaisiin hameisiin. – Oletko hullu, Mossik, tekikö hän niin? – Antakaahan kun minä kerron teille, mitä hän uskalsi sanoa! Hän ei ole mitään erinomaista minun mielestäni! – Hän – hän – hän surisi kaikessa heidän puheessaan. Nuoria herroja asteli välinpitämättömästi, mahdikkaasti ohi – piti mennä ilahduttamaan pikkutyttöjä hetkiseksi! Silloin tällöin automobiili tai ajuri, jossa koristeltu ja hyvin kammattu rouva. Nuoria pareja, jotka antoivat toisilleen loistavia silmäyksiä. Vanhempia pariskuntia, jotka kulkivat toistensa rinnalla näkemättä toisiaan.

Petra seisoi aivan hiljaa ja katseli innostunein silmin.

Vilhelm Veyer pyörähti nopeasti esiin nurkan takaa.

"Ei mutta olenko minä kuitenkin myöhästynyt, neiti?"

"Minä se aina tulen liian aikaisin", hymyili Petra. "Isoisä sanoi aina:
Mieluummin tuntia aikaisemmin kuin minuuttia liian myöhään."

"Kunpa meille sanomalehtimiehille riittäisi aikaa sen säännön noudattamiseen!" huokasi Vilhelm Veyer.

Jo portaissa joukko nuoria valkopukuisia naisia hyökkäsi heidän kimppuunsa.

"Ostakaa minulta arpoja, niin pääsette ehkä ajelemaan Holmenkolleniin." "Sata kruunua voitetaan kymmenellä äyrillä." – "Ei mutta Vilhelm, sinäkö se olet? Sinun täytyy heti paikalla ostaa minulta arpoja, niin voitat ehkä huvilan – sali, ruokasali, keittiö, arkihuone j.n.e. kaikki samassa huoneessa, – hahaa – mutta täydessä kunnossa. Sinä voit kosia Camillaa aivan heti."

"Vallan mahdotonta, Lilly", vastasi Vilhelm haudanvakavana, "olen juuri sijoittanut viimeisen kuukauspalkkani kiinteään omaisuuteen – kaulahuiviin ja kiiltonahkakenkiin – se riitti juuri".

"Voitko sinä milloinkaan olla vakava – inhottava kun olet", letkautti neiti hänen jälkeensä ja kävi toisen kimppuun.

Petra osti arpoja oikealta ja vasemmalta. Hän huomasi äkkiä, että häneltä jo oli mennyt monta kruunua, ennenkuin hän oli päässyt ovesta sisälle.

Paljon valoa ja äänten ja naurun sorinaa. Pitkien pöytien takana istuivat vakavan iän saavuttaneet naiset hymyillen ja juhlanauhalla koristettuina, edessään joukoittain sohvatyynyjä ja mattoja ja hopeakoteloja ja nukkeja ja kaikenlaisia tavaroita. Niiden välillä kuljeskelivat vaaleapukuiset tyttäret ja veljentyttäret ja tytärten ystävättäret ja koettivat näyttää hyödyllisiltä.

Tahdotteko ostaa arpoja?

Petra osti iloisesti ja mielellään joka taholta. Hänen rahansa hupenivat tavattoman nopeasti.

"Nyt meidän täytyy saada jotain syötävää, neiti Felber. Tanssi, jonka ylempiin seurapiireihin kuuluvat naiset esittävät ja joka on illan loistokohta, seuraa vasta parin tunnin perästä", sanoi Vilhelm Veyer ja vei Petran pois suunnattoman suuren mantelikakun luota, joka arvottiin samana iltana. "Sitäpaitsi en uskalla olla täällä kauemmin. Herttaiset ystävättäreni nylkevät minut kokonaan."

Heille tarjoiltiin olutta ja makkaraa. Pöytänä heillä oli tynnyri, ja heitä palvelivat lystinmoiset nuoret tarjoilijat, joilla oli valkeat esiliinat yllään ja jotka sinuttelivat useimpia vieraita.

"Eikö tämä tynnyreiltä syöminen ole kodikasta ja hauskaa, neiti? Sellaisessa kai ette ennen ole ollut mukana?" kysyi Vilhelm Veyer hiukan suojelevaisesti.

"Olen, usein", sanoi Petra.

Vilhelm Veyer katsoi ällistyneenä häneen – hän oli luullut Petraa aivan kotinurkissa kasvaneeksi. Mutta mikä tyttölasta vaivasi? Eikö vierinyt suuria pyöreitä kyyneliä alas hänen poskilleen?

"Eikö kaikki ole, niinkuin olla pitää?" kysyi Veyer vakavasti.

Petra nyökäytti päätään.

"On, paitsi että – että oli niin hauskaa, kun viimeksi söin tynnyriltä."

Vilhelm Veyer katsoi häneen taas. Niin, nainen on tosiaankin mutkikas ja selittämätön. Kuka nyt olisi aavistanut, että tälläkin pienellä jumalansanalla oli ollut kokemuksensa. Häntä melkein suututti.

"Anteeksi, jos kysyin liikoja", sanoi hän jäykästi. Silloin Petra kääntyi hänen puoleensa pieni väkinäinen hymy huulillaan.

"Me joimme aina kahvia tynnyriltä, kun Maren kotona laittoi viinimarja- ja karviaismarjaviiniä", sanoi hän.

Vilhelm Veyer istui hetken vaiti.

"Mahtaa tuntua omituiselta, kun on koti, jonne ikävöi. Minulla ei koskaan ole ollut muuta kotia kuin eno Tuesenin – en ainakaan muuta muista", sanoi hän hiljaa.

"Huh", sanoi Petra. Pieni lämpöinen käsi tarttui Vilhelm Veyerin käteen. "Mutta – mutta siitä on teille se hyöty, ettei teidän tarvitse matkustaa sieltä pois", hymyili hän. "Eikö ole kummallista maailmassa, että juuri ne asiat, joista pitää eniten, panevat aina itkemään. Mutta ehkä kaikki muut asiat ikäänkuin eivät pysty sitä tekemään. Mutta on toki hyvä, ettei muista sitä kauan kerrallaan – sitä, mikä on surullista."

Vilhelm Veyer ei vastannut. Hän istui aivan hiljaa ja katseli pientä voimakasta ruskeaa kättä, joka ikäänkuin suojelevasti piteli hänen kättään. Vilhelm Veyer veti kätensä pois – nopeasti.

"Matka Bergenin rataa myöten, kandidaatti Veyer? Voitteko vastustaa?" houkutteli vaalea, solakka neiti, jolla oli tukkaa niin runsaasti, että se olisi riittänyt kolmeksi luonnolliseksi tukkalaitteeksi.

"Olisin ehkä voinut vastustaa Bergenin rataa – mutta en teitä.
Huolimatta alituisesta taloudellisesta pulastani."

Vilhelm Veyer puhui hymyillen – mutta hymy ikäänkuin ei ulottunut ääneen ja silmiin.

Petrakin otti kaksi arpaa.

"Minun pitää saada viisi äyriä takaisin", sanoi hän.

"Hyvänen aika, antakaa anteeksi."

Se sanottiin ivallisesti. Rahat laskettiin hitaasti äyri äyriltä.

"Hyvästi sitten, Veyer!"

"Hän aikoi peijata minua", sanoi Petra harmistuneena. "Hän suuttui, kun minä huomasin sen."

Vilhelm Veyer hymyili.

"Myyjäisissä ei olla niin tarkkoja", sanoi hän. "Siellä koetetaan saada ihmisiltä niin paljon kuin mahdollista."

"Peijaus on peijausta, koskekoon se sitten viittä äyriä tai viittä kruunua – ja tapahtukoonpa se vaikka kapalolasten hyväksi – se on minun ajatukseni."

"Te varmaankin elätte tarkasti kymmenen käskyn mukaan", nauroi Veyer.

"Kyllä. Noin suurissa piirteissä", vastasi Petra. "Sillä sen voivat kaikki tehdä. Mutta hienomman sisällyksen mukaan on mahdoton elää – ainakin minun on mahdoton. Minusta käskyjen pitäisi olla mitä ovat, eikä mitään muuta, niin kaikki ihmiset voisivat elää niiden mukaan. Varastamisen ja tappamisen ja sellaisenhan helposti voi jättää tekemättä. Mutta tuo, ettei saa olla suuttunut kellekään ja että pitää kääntää toinen poski päin, kun on saanut korvapuustin toiselle, ja ettei saa pyytää tavaroita, joita kernaasti tahtoisi itselleen. Ei, siihen minä en kykene", selitti Petra.

Vilhelm Veyer nauroi, niin että silmät ja hampaat loistivat.

"Ei siinä ole mitään nauramista. Minä puhun tosissani. Minä olen sanonut sen isällekin, ja hän on melkein samaa mieltä kuin minäkin", sanoi Petra harmistuneena.

Vilhelm Veyer katsoi kelloaan.

"Niinhän minäkin olen", nauroi hän, "minä vain en koskaan ole ajatellut sitä – sillä tavalla. Mutta nyt minun ikävä kyllä täytyy jättää teidät. – Vahtimestari!"

"Minulla on vielä koko joukko rahoja, niin että me voimme maksaa niillä. On kai yhdentekevää, miten minä käytän ne – ja hänhän on teidän tätinne", sanoi Petra ja veti kukkaronsa esille.

"Siitä syystäkö, että minä sanoin itseäni vähävaraiseksi?"

Petra nyökäytti päätään.

"Niin, ettekö luule, että minä tiedän, minkälaista se on. Kotona meillä ei melkein koskaan ole rahoja. Jos ei Maren pidä varaansa, kun isä saa palkan, niin se on jo hävinnyt kaikille muille, ennenkuin me olemme saaneet siitä hitustakaan. Mutta pyh, kyllä tulee hyvin toimeen ilman rahoja", nauroi hän huolettomasti. "Olkaa hyvä."

"Te olette lystinmoinen pikku – te olette herttainen."

Vilhelm Veyer punastui – ja huomatessaan sen hän punastui vielä enemmän, se kun ei ollenkaan kuulunut hänen tapoihinsa. Olihan hän satoja kertoja sanonut kaikkia noita toisia herttaisiksi, ja se oli aivan kuin olla pitikin. Mutta nyt hänestä äkkiä tuntui, kuin hänen pitäisi selittää sanansa.

"Minä tarkoitan, että te olette niin kiltti. Ja rehellinen", sanoi hän.
"Mutta minä voin kyllä maksaa tämän loistoaterian, vaikkei minulle
olekaan suotu kovin suuria rikkauksia. Niin, nyt minun täytyy rientää.
Tuhat kiitosta tästä illasta."

Pari askelta otettuaan hän kääntyi takaisin.

"Minä voin luullakseni tulla teitä hakemaan ja saattaa teidät raitiovaunulle, jos olette täällä vielä puoli tuntia."

"Ei kiitos. Kotiin minä kyllä hyvin voin mennä yksin", sanoi Petra.

"Ja sitten – sitten teidän ei pidä luulla, etten minä osaa muuta kuin lörpötellä ja puhua pötyä ja sellaista. Minä en mielelläni tahtoisi, että ajattelisitte niin."

Petra katsoi luottavaisesti hänen mustiin silmiinsä – ja pudisti hänen kättään.

"Ei, hyvä ystävä. Onhan yhdentekevää, millainen joku on, kun kerran on tultu ystäviksi. Eihän koskaan ajattele, millaisia ne ovat, joiden kanssa on ystävä. Ja mehän olemme kovin hyvät ystävät, emmekö olekin?"

"Olemme. Kovin", sanoi Vilhelm Veyer vakavammin kuin hänen oli tapana.

Petra kulki ympäri ostellen arpoja. Hän katseli vanhaa tyylikästä menuettiä, jota esitti neljä vanhanaikuisiin pukuihin puettua paria. Se oli kaunis – hän taputti käsiään kuin hullu.

Kun hän tuli ulos, oli alkanut sataa tihuuttaa. Lyhdyt olivat sytytetyt ja ne loistivat väräjävinä viiruina vesilätäköissä ja katukäytävän märillä kivillä. Mutta puodit olivat suljetut ja pimeät.

Petra kääntyi Karl Johanille kulkeakseen puiston läpi. Hänen päähänsä ei pistänytkään mennä raitiovaunussa – täällä kaupungissa täytyi nauttia raittiista ilmasta, kun vain sai tilaisuutta siihen. Ja vihreitä puita hän aina haki. Hän astui nopeasti eteenpäin pienessä kireässä sinisessä kävelypuvussaan.

"Hyvää iltaa, neiti. Enkö saa tarjota teille sateenvarjoa."

Kookas herra astui takaa hänen rinnalleen.

Petra katsahti häneen – herra oli painanut pehmeän hattunsa niin syvään silmille, että kasvot olivat varjossa.

"Tuhat kiitosta. Se oli kovin ystävällistä – hattuni tähden", sanoi Petra, "niin, jos teillä on sama tie kuin minulla. Minä asun Parkveienin varrella."

Se oli oleva hänelle hyvin mieluisaa. Neiti oli ehkä vieras täällä kaupungissa? Eikö hän ehkä saanut tarjota käsivarttaan neidille?

"Ehei. Niin vanha en toki onneksi vielä ole. Kyllä minä voin kulkea yksikseni", nauroi Petra.

Hän kertoi, että tuli myyjäisistä, ja puheli kävellessään niistä. Hän ei huomannut, että herra kävi yhä harvapuheisemmaksi, kuta pitemmälle he kulkivat puiston läpi.

Satoi nyt yhä rankemmin – hän piteli sateensuojaa vinossa Petran yli.

"Mutta tehän kastutte itse aivan kokonaan. Te olitte hirveän ystävällinen, kun tulitte saattamaan minua, vaikkette tunne minua", sanoi Petra kiitollisena.

Hän ei vastannut sanaakaan.

"Niin olisivat pojatkin tehneet, minun veljeni. Herman saattoi Tomse-Annea koko kylän läpi kerran, kun Anne kuollakseen pelkäsi ukkosta. Ehkä tekään ette ole täältä kaupungista?"

Herra mutisi jotain käsittämätöntä kaulukseensa. He olivat jo melkein vahtikojujen luona, kun heidän takanaan kuului nopeita askelia.

"Hyvää iltaa, neiti Felber", sanoi ylioppilas Bortingin iloinen ääni.

"Kas tekö siinä olette! Niin kiitos, silloin ei teidän tarvitse –"

Ällistyneenä Petra kääntyi ympäri. Herra oli kadonnut hänen vierestään – Petra näki vain sateenvarjon ja sen alla pitkät sääret, jotka nopeasti kulkivat poispäin pitkin erästä puiston käytävää.

"Sepä oli omituinen ihminen, kun ei sanonut hyvästiä", sanoi Petra. "Tuhat kiitosta sateenvarjosta", huusi hän herran jälkeen, niin että kaikui.

"Kuka hän oli?" kysyi Per Borting.

"Mistä minä sen tiedän?" sanoi Petra rauhallisesti. "Se oli ystävällinen herra, joka tarjosi minulle sateenvarjonsa ja tarjoutui saattamaan minua, vaikkei hän tuntenut minua. Kyllä kaupungissakin on paljon hyviä ihmisiä", sanoi hän ja hymyili.

Per Borting kulki ja katseli häntä sivultapäin omituinen ilme kasvoissaan – ikäänkuin hän ei oikein olisi tiennyt, miten käyttäytyä.

"Niin, kyllähän he ovat koko lailla ystävällisiä", sanoi hän hetken epäröityään. "Mutta – mutta kaikkihan eivät ole – sellaisia. Siksi teidän ei pitäisi mennä ulos tähän aikaan, neiti Felber. Luvatkaa, ettette tee sitä. Ei ainakaan täällä kaupungissa. Eikä yleensä ollenkaan."

"Ei, luvata en kylläkään voi", nauroi Petra. "Sillä ajatelkaa, jos minun kerran välttämättä täytyisi. Silloin en voisi, koska olisin luvannut. Ja olenhan minä kertonut teille, että olen tottunut kulkemaan niinkuin itse tahdon."

"Mutta kotona maalla kaikki tunsivat teidät", huomautti Borting.

"Eihän se asiaa muuta. Näittehän itse, että ihmiset ovat yhtä ystävällisiä, jos eivät tunnekaan minua", sanoi Petra turvallisesti. – "Ei mutta miten kaunis neiti! Ettekö te nähnyt häntä? Hän, joka seisoi tuolla kulmassa ja jolla oli paksut mustat kulmakarvat ja niin kaunis punainen ja valkoinen iho. Ehkä hän ei tuntenut tietä, raukka. Emmekö käänny takaisin auttamaan häntä?"

Per Borting tarttui äkkiä, tietämättä oikein itsekään mitä teki, pieneen kylmään märkään käteen, joka oli ilman hansikasta. Hän katseli innokkaita kasvoja ja loistavaa silmäparia, joka oli käännettynä häneen päin. Hän ei sanonut mitään.

"Niin mutta ajatelkaa, jos hän on vieras täällä eikä löydä tietä", intti Petra ja kääntyi katsomaan.

"No, nyt hän kysyi eräältä herralta", rauhoitti hän itseään.

Per Bortingin kasvoille ilmestyi hymy, mutta samassa hänen mieleensä juolahti saksalainen runo – siinä sanottiin jotain, että Gott pitäisi erhalten niin hold und rein und –

"Teidän pitää tulla mukaan puutarhaan", sanoi Petra innokkaasti ja veti häntä hihasta. "Hän sanoi, ettei ollut sopivaa, että me seisoimme kadulla ja puhelimme."

"Tokkohan tämä hänestä oikeastaan olisi parempaa."

Mutta hän astui kuitenkin pari askelta portista sisäänpäin – ei päästänyt irti Petran kättä.

"Ettekö salli – neiti Felber, ettekö salli, että minä hiukan huolehdin teistä", sanoi hän äkkiä, ja hänen äänessään ja silmissään leimahti nuori lämpö.

Rehellinen, kirkas silmäpari antoi hänelle vastauksen.

"Kyllä, hirveän kernaasti. Tehän olette minun paras ystäväni, niinkuin tiedätte. Mikä hätä minulla on. Nyt sekä te että kandidaatti Veyer olette ystäviäni, ja viikon kuluttua tulevat molemmat pojatkin."

Hän päästi äkkiä Petran käden. Hänen kasvonsa synkkenivät.

"Kun teillä on Vilhelm Veyer, tarvitsette tuskin minua", sanoi hän jäykästi, "hänhän on numero yksi kaikkien naisten silmissä."

"Minä en ole numeroinut teitä", sanoi Petra. "Mutta teidäthän minä paremmin tunnen. Ja teidän kanssanne paraiten voin puhua kaikesta. Ja sitten minä melkein tiedän, minkälaista kaikki on teidän kodissanne – kertomuksienne mukaan. Ja te, te tunnette joka sopen meidän pappilassa."

"Niin", vastasi Per Borting lauhtuneena. "Sen kyllä teen. Mutta luvatkaa, että aina puhutte minun kanssani kaikesta, sekä pahasta että hyvästä. Etenkin pahasta."

"Minulle tuskin milloinkaan sattuu mitään pahaa", sanoi Petra avomielisesti, "paitsi että minulla on kauhean ikävä kotia – kun muistan sitä."

Hän räpytteli silmiään.

"Mutta luvatkaa kuitenkin, että puhutte minun kanssani, pyydätte minua auttamaan itseänne, jos jotakin sattuisi – eikä Vilhelm Veyeriä", sanoi Borting nopeasti ja hiukan hämillään.

"Kylläpä te olette kärkäs kuulemaan ikäviä asioita", sanoi Petra. Mutta sitten hän lisäsi vakavammin: "Minä hyvin ymmärrän, mitä te tarkoitatte. Iloisista asioista voi puhua kaikkien kanssa, mutta pahoista voi vain puhua sellaisen kanssa, joka on mieltynyt – johonkin." Viimeinen sana tuli hiukan erillään muista.

"Niin", sanoi Borting. "Otaksutaan siis, että minä olen mieltynyt – johonkin. Ja te lupaatte siis, ettette kävele yksin ulkona iltaisin."

"Lupaan, te kiusankappale", nauroi Petra. "Ja sitten menemme yhdessä konserttiin ylihuomenna?"

"Menemme. Varmasti."

"Siinäkin tapauksessa, että – joku toinen pyytäisi teidät mukaansa?"

"Oletteko tottunut siihen, että ihmiset teitä puijaavat?" kysyi Petra.

"En, mutta – kun oikein iloitsee jostakin, niin sattuu usein, että se otetaan meiltä pois. Ja minä iloitsen kovasti, kun saan kuulla musiikkia teidän seurassanne."

"Minua ei varmaankaan kukaan ole aikonut ottaa", sanoi Petra. "Mutta jättäkää kaikki iloitseminen, kun ajattelette noin tyhmästi. Voi sentään, te olette läpimärkä. Te olette vain pitänyt sateensuojaa minun ylitseni. Te olette paras ihminen, minkä tunnen."

"Teistä äiti pitäisi äärettömän paljon", sanoi Borting ja punastui samassa. "Niin, hyvästi sitten. Jos onni on hyvä, niin tavataan ehkä huomisaamuna taas", sanoi hän kiireesti.

"Onni on kyllä hyvä. Hyvää yötä", huiskutti Petra ja meni sisälle.

Eteisen oven lukko rasahti.

Borting jäi seisomaan portin eteen, kunnes ei kuulunut mitään muuta kuin sateen loiske kadulla ja sen rapina sateenvarjoa vasten.

Petran pöydällä oli kirje hänen serkultaan. Sen osoite oli muutettu pappilassa. Siinä hän kirjoitti, että hän tuli kotiin viikon kuluttua äidin ja isän kanssa, sillä hän oli väsynyt olemaan pensionikoulussa, ja siinä hän myöskin kirjoitti, että äiti kirjoittaa tänään enolle ja kysyy, eikö Finn tahdo tulla meille joulun jälkeen ja jäädä asumaan meille ja käydä koulua, niin että nyt sinun ei tarvitse mennä siihen paikkaan, josta kirjoitit, kun sinusta kerran on niin inhottavaa asua kaupungissa.

Petra istui sängynlaidalla kirje kädessä ja silmät suurina ja loistavina, kun Jenny tuli sisään katsomaan, oliko pesukannussa vettä.

"Oletteko saanut tietää jotain lystiä, neiti Febbeler?" kysyi hän ja katseli Petran säteileviä kasvoja.

"Niin, Jenny, nyt minä voin säästää kaikki rahat, mitkä ansaitsen. Ja silloin minusta pian tulee miljoonatar, tai miksi miljoonain omistajattaret nimittävätkään itseään, ja silloin minä opettelen laulamaan oikein kunnolla."

"Niin, laulu on kaunista", sanoi Jenny, "minä kuulin erään laulavan Dovrehallenissa, kun täällä muutamana iltana olin siellä serkkuni kanssa, ja hän lauloi niin ihmeen kauniisti, että voi sentään, ja hieno hän oli, paljaskaulainen ja niin poispäin. Jos teistä vain voisi tulla sellainen kuin hän!"

"Niin, jos minusta voisi tulla sellainen", sanoi Petra – hän istui vaipuneena tulevaisuudenunelmiin.

* * * * *

Syyssade oli alkanut oikein toden teolla. Kostea sumu nousi vuonolta.
Kaupunki oli kuin käärittynä harmaaseen villaan.

Tänäänkin satoi rankasti.

Vihreä lampunvarjostin jätti huoneen yläosan pimeään. Suuresta koksiuunista kuului hiljaista rapinaa ja suhinaa.

Petra istui lämmöstä punoittavin poskin kirjansa ääressä, mutta maaherra painautui kokoon ja värisi skotlantilaisen pleedin alla, joka peitti hänen hartioitaan. Letta rouva kutoi ja kutoi. Maaherralla oli polvillaan paperiveitsi ja kirja, jonka lehdet eivät olleet auki leikatut. Hänen laiha valkea kätensä painoi turhaan veistä paperia vasten – se oli aivan voimaton, ei kyennyt leikkaamaan.

"Eikö ole hemmetin harmillista", sanoi hän kiukkuisesti. "Ennen maailmassa paperi oli ohutta ja kevyttä kuin höyhen. Kaikki huonontuu. Nythän se on kuin punttinahkaa, niin raskasta ja sitkeätä. Eihän siihen saa veistäkään pystymään."

"Koetanko minä?" kysyi Petra.

"Mitä joutavia. Osaatteko te paremmin?" sanoi hän.

Hän yritti vielä kerran – sitten hän lakkasi yrittämästä. Hetken kuluttua hän taas katsoi kirjaan – ja sitten Petraan.

"Leikatkaa te kuitenkin, te pieni. Te istutte ehkä sopivammassa asennossa. – Noin, kiitos vain. Onnistuihan se."

Maaherra vetäisi tuolinsa hiukan lähemmäksi lamppua, joka räikeästi valaisi hänen kasvojaan. Ne olivat käyneet laihemmiksi, valkeammiksi, terävämmiksi jo vain sinä aikana, jolloin Petra oli ollut siellä, ajatteli tämä itsekseen. Hänen katseensa siirtyi maaherrasta maaherrattareen. Kutomatyö oli vaipunut alas syliin, Letta rouva katsoa tuijotti miehensä kasvoihin, ikäänkuin olisi nähnyt ne ensimmäistä kertaa. Ja kalpeihin, välinpitämättömiin piirteisiin hiipi jotain – tuskan ja neuvottoman avuttomuuden ilme, joka teki ne pehmeiksi. Hän istui aivan hiljaa ja katseli, miten maaherran pää vaipui taaksepäin tyynyjen varaan ja miten hänen joka kerta täytyi ponnistaa voimiansa kohottaakseen sitä, kun hän jälleen tahtoi lukea. Harmaille, teräville silmille laskeutui ikäänkuin harso. Sitten hän kumarsi päänsä alas ja tarttui taas työhön – kutoi, kutoi, kutoi kuten ennenkin. Vain vielä hermostuneemmin.

Petra katseli häntä – pari raskasta pisaraa tippui kutomatyölle, mutta hän ei liikahtanut.

Petra nousi, haki jakkaran ja työnsi sen maaherrattaren jalkojen alle.
Hän ei huomannut sitä, ei sanonut mitään.

"Huh. Kylmä täällä lisäksi on. En ymmärrä minkälaiseksi tämä ilmastokin on muuttunut", riiteli maaherra, "pitäisi oikeastaan nyt vielä olla vähän kesäistä".

"Ehkä minä laittaisin jotain lämmintä?" ehdotti Petra innokkaasti. "Ehkä olutjuustoa? Isoisä joi usein olutjuustoa, kun hän oli – oli nuori", sammalsi hän vihdoin hämillään.

Maaherra käänsi päätään ja katsoi häneen. Kauan.

"Vai tunsitte te isoisänne jo silloin, kun hän oli nuori", sanoi hän suu hiukan irvissä. "Olutjuustoa? Ei kiitos. Teidän isoisänne oli sairas. Minä en ole sairas."

"Isä juo myöskin olutjuustoa, kun hän – kun on hyvin kylmä. Monet terveet juovat olutjuustoa", intti Petra.

Maaherratar katsahti häneen lasiensa yli – hänen huulilleen ilmestyi jotain hymyn tapaista.

"Niin, niin. No laittakaa sitten olutjuustoa, koska niin välttämättä tahdotte", sanoi maaherra kiukkuisesti.

Petra katosi kiireimmiten.

"Mukava pikku tyttö, Letta", sanoi maaherra.

"Hänellä on epäilemättä hyvät puolensa", vastasi maaherratar, mutta muisti samassa eilisaamuisen keskustelunsa Petran kanssa keittiössä – ja hymyili todella. "Minä tarkoitan, hän on varmaankin kiltti kaikkine omituisuuksineen", korjasi hän.

Petra tuli sisään kantaen höyryävää kannua ja kahta kuppia ja asetti toisen rouvan eteen. Tämä teki torjuvan kädenliikkeen. Maaherra vei vapisevin käsin teelusikan suuhunsa.

"Kas. Todellakin hyvää. Se ei ollut mikään hullu keksintö, pienokainen."

Hän joi vähän kerrallaan, mutta usein.

"Maistakaa tekin", kehoitti Petra. "Te tulette tavattoman lihavaksi siitä. Ja sitten voisin ehkä tuoda voileipiä tänne, niin ei maah – ei meidän tarvitsisi mennä ruokasaliin syömään illallista."

Petra iski silmää maaherrattarelle – hän nyökäytti päätään ja ojensi
Petralle kätensä.

Maaherra tahtoi aina välttämättä laahautua pöytään, "sillä kun ei ole varsinaisesti sairas, pitää syödä pöydässä kuin säädyllinen ihminen" – mutta kun hän sitten vihdoinkin oli istuutunut paikalleen, ei hän tavallisesti voinut syödä mitään.

Petra tuli takaisin tuoden ohuita voileipiä, joista kuori oli leikattu pois. Maaherra katseli niitä.

"Te varmaankin luulette, että minusta on tullut aivan pikkulapsi", sanoi hän hiukan loukkaantuneena.

"Monet syövät mieluimmin kuoretonta ruokaa", selitti Petra. Ja maaherra söi enemmän kuin oli syönyt pitkiin aikoihin.

Kun he olivat taluttaneet hänet makuuhuoneeseen ja saaneet hänet asetetuksi sängynlaidalle, saattoi rouva Petran ovelle.

"Kiitos, neiti Felber", sanoi hän ystävällisemmin kuin Petra koskaan oli kuullut hänen puhuvan.

"Ei kestä", sanoi Petra hämillään ja niiasi – se tuli niin aivan odottamatta.

"Ja jos Vilhelm telefonoi konserttilipuista, niin sanokaa, etten millään ehdolla tahdo jättää Tuesenia."

"Voi, menisitte vain."

Petra laski kätensä hänen käsivarrelleen.

"Tarvitsee kaikkein eniten jotain virkistävää, kun on alakuloinen, sanoo isä."

Maaherran keppi kutsui kärsimättömästi, ja Letta rouva sulki oven sisäpuolelta.

Petra järjesteli salia. Kello soi, ja Jenny hyökkäsi eteiseen. Jenny oli aina altis ja palvelevainen, kun kandidaattia odotettiin, "sillä voi taivas, miten kaunis kandidaatti on, oikein ihana siihen kesakkoiseen nuorukaiseen verraten, joka kieppuu teidän kintereillänne aamusin, neiti Febbeler. Mitä te hänestä, kun teillä on kandidaatti silmien edessä joka ikinen päivä" – sanoi Jenny.

"Hyvää iltaa, kiitos eilisestä." Vilhelm Veyer tarttui Petran käteen. "Ovatko he jo panneet maata? Onko eno huonompi?" kysyi hän, kun Petra osoitti makuuhuonetta merkiksi, ettei hänen pitänyt häiritä.

"Ei. Mutta nyt rouva ymmärtää, miten sairas maaherra on", sanoi Petra vakavasti. "Raukka. Hän muuttui niin kiltiksi, kun katseli maaherraa – ja niin araksi ja pieneksi kasvoiltaan. Se on omituista, ihmiset ikäänkuin astuvat ulos omasta itsestään eivätkä muista pitää itseään silmällä, kun tapahtuu jotain jollekin, josta he pitävät. Maren muuttui tavattoman hyväksi, kun – kun ei kaikki enää ollut vain hauskaa. Hän ei riidellyt kokonaiseen viikkoon. Hän pyysi minua muuten sanomaan, ettei hän tahtonut mennä konserttiin, hän ei tahtonut jättää Tuesenia."

"Vai eikö Maren tahtonut?" nauroi Vilhelm.

"Ei, hyi, olkaa kunnolla. Herratar", vastasi Petra hymyillen hänkin.

"Niin, siitä muistan. Kylläpä te olette oivallinen, kun ilmaisette perheen salaisuudet. Tiedättekö kuka voitti sadankruununsetelin, joka arvottiin myyjäisissä eilen? 'Herratar', olitte te kirjoittanut. Ja sitten tämän talon osoitteen. Oli toki onni, että yksi lukemattomista ystävättäristäni tiesi, että minä kutsun tätiä sillä nimellä, ja kääntyi minun puoleeni. Ja minä olin jalo ja uhrauduin luonnollisesti – annoin heidän uskoa, että minä olin sen kirjoittanut."

"Ei mutta nyt hän tulee iloiseksi! Tiesinhän minä, että voittaisin, minä voitan aina", sanoi Petra säteilevänä.

"Surkuttelen teitä", sanoi Vilhelm Veyer. "Tiedättehän: onni pelissä, onnettomuus rakkaudessa."

"Ei aina", nauroi Petra. "Meidän karjakko voitti huonekaluston suurista arpajaisista, ja silloin kaksi miestä heti kosi häntä."

"Toivokaamme, että teillekin kerran sattuu se onni, että voitatte huonekaluston."

"Ehei. Tällä iällä minulla ei enää ole sellaisia mielitekoja", sanoi Petra. "Kun olin pieni, tahdoin mennä naimisiin ja saada kolmekymmentä lasta, mutta nyt tahdon mieluimmiten oppia laulamaan."

"Kolmekymmentä! Herra auttakoon onnetonta elättäjää", sanoi Vilhelm Veyer. – "Mutta laulusta puhuttaessa, nyt te tietysti tulette mukaan herrattaren asemesta?"

"Kiitos, minä olen jo luvannut mennä ylioppilas Bortingin kanssa", sanoi Petra. "Ja hän on niin tavattoman iloinen, kun saa minut mukaansa."

"Tosiaanko! Mutta entä jos minä olisin vieläkin iloisempi?"

"Ei. Hän on iloisempi. Sillä hän pyysi minua ensimmäiseksi."

"Ettekö te milloinkaan, kun teillä on ollut kutsut kotona, ole kutsunut jotain toista, jonka te yhtä kernaasti, niin, ehkä kernaammin tahdoitte luoksenne, jos joku, joka teidän oli täytynyt kutsua, oli estetty tulemasta?" kysyi Vilhelm Veyer.

"Me pyysimme aina ensimmäiseksi ne, jotka mieluimmiten tahdoimme luoksemme", sanoi Petra järkähtämättömästi.

"Borting?" sanoi Vilhelm Veyer. "Onko hän ruma, kesakkoinen poika?"

"Ei. Hänellä on muutamia kesakoita, mutta hän on hyvin kaunis", vastasi
Petra varmasti.

"Silloin kai se on joku toinen. Se, jota minä tarkoitan, on kaikkea muuta kuin kaunis."

"Minun on", sanoi Petra.

"Teidän."

Vilhelm Veyer katsoi ällistyneenä häneen.

"Niin. Minä en omista häntä kokonaan", nauroi Petra. "Mutta hiukan. Hän on minun paras ystäväni."

"No niin ollen", sanoi Vilhelm Veyer hiukan jäykästi. Makuuhuoneessa soitettiin kelloa. Sieltä kuului omituista ähkymistä.

He hyökkäsivät molemmat sisälle. Maaherra istui vuoteessaan suuressa hengenahdingossa. Letta rouva, joka tuki häntä, oli punainen ponnistuksesta. Petra meni varpaillaan sisään ja työnsi hänet hiljaa pois ja asettui hänen paikalleen.

"Minä olen vahvempi", sanoi hän.

Ja Letta rouva salli sen tapahtua ja istuutui sängynlaidalle pidellen valkeaa, kylmää kättä omassaan. Sillä aikaa Vilhelm Veyer meni soittamaan lääkärille.

Vähitellen kohtaus meni ohi ja maaherra vaipui uupuneena Petran käsivarsien nojaan.

"Onko tämä nyt loppu, Letta", kuiskasi hän hetken perästä.

Ei kukaan vastannut. Hetken kuluttua kello soi. Lääkäri tuli. Hän tutki valtimoa ja sydäntä, määräsi jotain helpottavaa. Maaherra makasi hiljaa vuoteessaan.

"Saako hän nousta vuoteesta, tohtori, se rasittaa häntä niin kovasti, mutta hän tahtoo välttämättä itse", kysyi Letta rouva salissa.

"Antakaa hänen vain tehdä mitä hän haluaa. Syödä mitä hän tahtoo. Se ei mitään asiaan vaikuta – nyt", vastasi lääkäri – tumma herra, jolla oli silmälasit ja kova kiire, ja joka oli vanhan hyväntahtoisen tohtori Sonderbergin viransijaisena.

"Mitä hän sanoi, Letta?" kysyi maaherra, kun rouva tuli takaisin sisään.

"Hän sanoi, että sinä saat nousta vuoteesta, jos tahdot. Tai maata – niinkuin tahdot", kuiskasi Letta rouva masentuneena.

"Se merkitsee, että on yhdentekevää mitä teen", kysyi sairas.

Hiljaisuus.

"Eno", alkoi Vilhelm Veyer.

"Ss. Vastatkaa minulle, te pieni. Te olette rehellinen. Pitääkö minun kuolla nyt – pian?"

"Kyllä. Kai teidän pitää", vastasi Petra tyynesti ja selvästi.

"Ei, ei suinkaan, Tuesen", sanoi rouva kiireesti – ja katsoi aivan onnettomana Petraan.

Maaherra loikoi hetken ääneti.

"Luuletko, että se siitä paranee, jos en minä sitä tiedä", sanoi hän sitten hiukan ivallisesti. Mutta ääni oli heikko ja katkonainen.

"Laulakaa minulle joku laulu", sanoi hän hetken kuluttua.

Letta rouva istui ja piteli hänen kättään.

Petra ja Vilhelm Veyer seisoivat sängyn jalkapäässä, kalpeina ja vakavina. Petra oli vaistomaisesti tarttunut Veyerin käsivarteen. Hän loi kysyvän katseen Letta rouvaan, kun maaherra pyysi laulua. Rouva huokasi. "Mitä minä laulaisin?" sanoi Petra hiljaa Vilhelm Veyerille.

"Nach Frankreich zogen zwei Grenadier, on enon mielilaulu", kuiskasi Veyer, "mutta minä en ole varma, eikö hän tarkoita virttä. Hän on niin arka puhumaan sellaisista asioista."

Petra nyökäytti päätään.

Seuraavassa silmänräpäyksessä kaikui huoneessa Griegin: "Den store hvite flok vi se", täyteläisesti, puhtaasti ja lämpimästi. Petra katseli ylöspäin ja lauloi itsetiedoton, harras ilme kasvoissaan. Oli ikäänkuin nuo kasvot olisivat käyneet aivan tyhjiksi – ääni ja silmät vain elivät.

Letta rouva kumarsi päänsä syvälle sairaan käden ylitse. Sairas käänsi kasvonsa Petraan päin ja katsoi häneen.

"Te pieni", sanoi hän vain – sitten hän sulki silmänsä. Mutta Vilhelm Veyer tuijotti ruskeisiin, kirkkaisiin lapsenkasvoihin, ja ääni ja sanat veivät hänet mukanaan kauas, kauas taaksepäin ajassa. Hän seisoi pienenä poikana pidellen eno Tuesenia kädestä ja katseli, miten kukilla koristettu kirstu kannettiin ulos eräästä huoneesta – hänen äitinsä kirstu.

Kun laulu vaikeni, kumartui hän suutelemaan pientä kättä, joka lepäsi sängynpylväällä – sitten hän nopeasti meni ulos saliin.

Letta rouva istui yhä kumarassa – ei oikaissut ruumistaan.

Mutta maaherra makasi silmät suljettuina ja hengitti tyynesti ja keveästi.

Hän nukkui.

* * * * *

Aamuaurinko korkealla, sinisellä taivaalla. Kuivat harmaat kadut, joita myöten aamuvirta jo vähitellen alkoi valua sisäkaupunkiin päin.

"Te näytätte niin juhlalliselta tänään. Ja minulla on juuri niin omituinen uutinen teille, neiti", sanoi Per Borting – hän seisoi leipomon edustalla odottamassa, kun Petra tuli ulos.

"Hän elää varmaankin vain muutaman päivän enää", sanoi Petra ajatukset toisaalla. "Veyer on ollut meillä yötä ja tänään hän muuttaa meille, sillä hän ei tahdo sairaanhoitajatarta, ja se on minusta järkevää, sillä ei kukaan outo, joka ei ole tottunut potilaaseen, voi tietää, mitä potilas kulloinkin juuri tarkoittaa. Isoisä kysyi kaiken aikaa, eikö höyrylaiva voinut kulkea muualle kuin sinne, missä hän makasi, ja he luulivat, että hän houraili. Mutta minä ymmärsin heti, ettei hän sietänyt kuulla, miten salin iso kello tikitti – vain siksi, että minä paraiten tunsin isoisän. Ja hän sanoo myöskin joskus kummallisia asioita, kun hän ei muista."

"Hyvä, että minä jo tunnen teidän puhetapanne siksi hyvin, että voin eroittaa, mikä hän kulloinkin on kysymyksessä", vastasi Per Borting. "Sehän oli kovin surullista. Mutta voitte kai te kuitenkin tulla konserttiin?"

"Täytyyhän minun melkein, kun hän on minun ystävättäreni, eikö teistäkin? Ja isä sanoo aina, etteivät ihmiset koskaan tarvitse niin paljon rohkaisua kuin silloin, kun heille on sattunut jotain surullista. Etenkin musiikkia. Niin että kyllä kai minä tarvitsen sen konsertin. Mutta jos hän pyytää minua jäämään kotiin laulamaan, niin minun täytyy jäädä – rohkaistakseni häntä siis. Sillä hänelle minä tuskin voin antaa huuliharppua."

"Huuliharppua?" kysyi Per Borting kauhistuneena.

"Niin. Sen isä sai. Minä olin isoisän luona, kun pikku veljeni kuoli, kauan sitten. Ja kun minä olin kotona hautajaisissa, puhui isä juuri noin musiikista. Silloin minä ostin huuliharpun ja kirjoitin, että hän voi käyttää sitä, kun hän oli eniten suruissaan. Ja silloin isä kirjoitti takaisin, että hän oli nauranut ensimmäisen kerran Leifin kuoleman jälkeen – niin että mitä hän oli sanonut musiikista, piti siis paikkansa."

"Oletteko aina ollut tuollainen?" kysyi Per Borting ilmeistä ihailua äänessään.

"Paljon pahempi", nauroi Petra. "Mutta uutinen? Sen te olette unohtanut."

"Minä olen kulkenut tässä ja koettanut arvailla, minkä vaikutuksen se mahtaa tehdä teihin", sanoi Borting ja katsoi uteliaasti häneen. "Isä hakee papiksi teidän kotipitäjäänne."

Petra pysähtyi ja tuijotti Per Bortingiin omituisen näköisenä.

"Hakeeko teidän isänne meidän virkaamme?"

"Hakee. Äiti on ollut heikko viime aikoina. Hän tarvitsee vuori-ilmaa ja kuusimetsää, sanoo lääkäri. Ja isällähän on hyvän papin maine", sanoi hän hiukan ylpeästi, "eikä sinne ole paljonkaan hakijoita, niin että kyllä kai hän sen saa. Mutta mitä te siitä sanotte?"

"Minä", sanoi Petra ja kulki hetken mietteissään. Sitten hän käänsi loistavat kasvonsa Bortingia kohti.

"Mutta silloinhan koti yhä edelleen on koti. Sillä teidän äitinne ja isänne luo kai voin mennä niin usein kuin tahdon? Ja minä voin neuvoa teille lammen ja kaikki muut hauskat paikat. Voi, minä olen niin iloinen. Sillä ajatelkaa, jos sinne olisi tullut joku toinen pappi, kuten esimerkiksi paksu Hviid, joka vain istuu ja maiskuttaa huuliaan ja kädet vatsallansa pyörittelee peukalojaan toistensa ympäri. Tai Saeterstoen, jolla on rasvainen tukka ja viheriät hampaat ja joka vain puhuu siitä, miten huonoja ihmiset ovat. Eikö huono ole inhottava sana? Se ei merkitse edes niin paljoa kuin että he jaksaisivat olla oikein pahoja. Se on ikäänkuin kaikkein alhaisin luokka, jonka määränä on ryömiä vatsallaan ja syödä maan tomua koko elämänsä ajan. Niin minusta tuntuu."

Borting nauroi.

"Joka tapauksessa minä olen hyvin iloinen, koska te olette iloinen."

"Ajatelkaa, että te ja minä vastedes ajattelemme samaa paikkaa, kun suljemme silmämme, ja ikävöimme samoja paikkoja", sanoi Petra, "en kenenkään kanssa mieluummin tahtoisi pitää niitä yhteisinä. Mutta joskus hän saa housunnappeja kirkkohaaviin – teidän isänne. Maren kyllä osasi käyttää niitä."

Per Borting kulki eteenpäin aivan tulipunaisena siitä syystä, ettei
Petra kenenkään kanssa mieluummin tahtonut pitää niitä yhteisinä.

"Kiitos", sanoi hän lämpimästi. "Älkää pettäkö tänä iltana", huusi hän sisään, kun Petra jo seisoi ovella ja heilutti ranskanleipäpussia jäähyväisiksi.

"Kun Tunturihiiri haluaa jotakin, ei ole sitä voimaa, joka hänet pidättäisi, sanoi isoisä aina", nauroi hän takaisin ja livahti sisään.

Vuoteessaan makasi maaherra ja hengitti niin raskaasti, niin raskaasti, ja puoleksi avoimesta suusta tunki vingahteleva ääni. Nenä kohosi kasvoista terävänä kuin veitsi, suu oli sinertävä.

Kuivina ja keltaisen valkoisina kuin norsunluu hapuilivat kädet peitteellä.

Sanoja tuli ikäänkuin kaukaa. Muutamat olivat yhtäjaksoisia, toiset taas hajanaisia.

"Isä", mutisi hän. "Isä sanoi."

Sitten hän loikoi kauan silmät suljettuina.

"Se on havaittu oikeaksi. Niin se oli, niin. Oikeaksi. Niin."

Tuskallinen ilme tuli valkeihin luiseviin kasvoihin. Hän vaikeroi.

"Riisukaa minulta ahtaat kengät, sanon minä. Riisukaa ne", sanoi hän kiivaasti.

"Sinullahan ei ole mitään kenkiä jalassa, rakas ystävä", rauhoitti maaherratar. "Sinullahan on vain pehmeät yösukkasi yllä."

Letta rouva istui sängynlaidalla silmät punaisina ja silitteli valkeita hapuilevia käsiä.

Mutta Petra nousi paikaltaan. Hän oli istunut alaslasketun uutimen vieressä ja tuijottanut väsynyttä päätä, joka tapaili lepoa asettumalla milloin toiseen asentoon, milloin toiseen.

Petra pisti lämpimät kätensä peitteen alle ja hieroi kudottuja sukkia varovaisesti. Tuntui kuin olisi niissä ollut vain ohut luuputki.

"Nyt ovat kengät riisutut", sanoi hän.

"No niin. Näetkö nyt", sanoi maaherra helpottuneena. "Kiitos,
Lettaseni." Hän puhui katkonaisesti ja kuiskaten.

"Minä olen täällä, Tuesen", sanoi rouva. "Neiti Felber se sinun jalkojasi hieroo."

"Niin." – Hän makasi siinä raukeana.

"Te pieni", sanoi hän hetken kuluttua.

"Täällä minä olen", sanoi Petra. "Tahdotteko ehkä, että minä laulan?"

Maaherra makasi kauan ääneti. Taas tulivat kouristukset. "Ai – ai – ai.
Että pitääkin olla niin tukalaa päästä matkaan."

"Laulaa?" sanoi hän hetken kuluttua. "Kun hän välttämättä tahtoo, niin. – Laulakaa, sanon minä", jatkoi hän äkkiä käskevästi. "Laulakaa se laulu."

Ja Petra asettui seisomaan sängyn jalkapuoleen ja lauloi taas: "Den store hvite flok."

"Kas niin", sanoi maaherra, kun hän oli lopettanut. "Kas – niin. Sievä laulu."

Hän makasi ikäänkuin olisi nukkunut.

Vilhelm Veyer tuli takaisin ja asettui paikalleen vuoteen ääreen.

Lääkäri tuli. Tunnusteli valtimoa. Meni.

"Ei kestä enää kauan", sanoi hän Vilhelm Veyerille eteisessä. Ja Vilhelm Veyer tuli sisään ja kuiskasi jotain Letta tädille, joka nyökäytti päätään.

"Tahdotko puhua papin kanssa, Tuesen?" kysyi hän ja kumartui sairaan puoleen.

Sairas aukaisi silmänsä. Tuskaiset silmät, jotka eivät mitään nähneet.

"Onko – niin myöhäistä?" kuiskasi hän. Hän tuijotti ulos tyhjyyteen.

"Niin", sanoi hän hetken kuluttua. "Hän voi tulla. Jos häntä haluttaa."
Hän tuli.

Laiha harmaapartainen mies, jolla oli kovat kasvot ja kovat silmät silmälasien takana. Hän jäi yksin huoneeseen sairaan ja maaherrattaren kanssa.

Ulkopuolella seisoivat Petra ja Vilhelm Veyer. He kuulivat hänen rukoilevan korkealla äänellä ja selvin sanoin. Yksitoikkoisesti ja kauan. Sitten syntyi hiljaisuus.

Petra oli tarttunut Vilhelm Veyerin käteen ja puristi sitä kovasti.
Hänen kasvonsa olivat valkeat.

"Kuulkaa", kuiskasi hän Veyerille, "hän puhuu vain ilkeästi – suuresta syntisestä ja tuomiosta ja osoita minulle uskosi teoillasi. Eihän hän enää voi tehdä mitään tekoja – hänenhän vain täytyy uskoa. Minä saatoin nähdä sen papista. Hän on paha, kova mies."

Petran käsi vapisi. Vilhelm Veyer katsoi häneen hämmästyneenä. Hän ei koskaan ollut nähnyt tyttöä näin kiihottuneena.

"Ajatelkaa, jos hän vain sanoo yhden ainoankaan sanan, jota hän sitten siinä maatessaan ajattelee ja muistaa", sanoi Petra. "Minun täytyi kerran myöhään illalla kyyditä isä takaisin kuolevan luokse, sillä isä katui jotain, jonka oli sanonut ja joka oli liian ankaraa. Ja isä kun kuitenkin on niin hyvä. Ja vaikka hän oli juopporalli, joka pieksi vaimoaan. Mutta maaherrahan on vain hyvä. Ja hän on niin peloissaan."

"Peloissaan?"

Ovi aukeni.

Pappi tuli ulos. Maaherrattaren itkettyneet kasvot näyttäytyivät ovessa.

"Letta. Älä jätä. Minua yksin", pyysi heikko ääni huoneesta.

Maaherratar antoi toisille merkin, että he saattaisivat papin ovelle, ja jäi huoneeseen.

Pappi ei pitänyt kiirettä. Hän tunsi Vilhelm Veyerin rippikouluajoilta ja hänen sanomalehtitoimintansa kautta. Hän jäi seisomaan puhellen jokapäiväisistä pikkuasioista.

Vilhelm esitti.

Kun hän katsoi Petraan, pelästyi hän.

Petran silmät loistivat, mutta aivan toisin kuin tavallisesti. Hänen huulensa värähtelivät, ja hän puristi kätensä nyrkkiin. Hän katsoi pappia kasvoihin.

"Te – te olette säikäyttänyt hänet – ja nyt, kun hänen pitää kuolla. Kuulitteko. Hän ei uskaltanut olla yksin. Te ette ole mikään hyvä pappi. Ei mikään oikea pappi. Hyi sentään!"

Sanat tulivat katkonaisina Petran suusta, ja sitten syöksyivät kyyneleet esiin.

Pappi otti askeleen eteenpäin. Silmät kiilsivät terävinä ja harmaan kylminä silmälasien takaa.

"Mitä te siinä sanotte? Te – – ."

Mutta ennenkuin pappi ehti jatkaa, oli Vilhelm Veyer kääntänyt Petran pään puoleensa ja painanut sen takintaitettaan vastaan. Hän piti käsivartensa suojellen hänen ympärillään.

"Hän – pitää niin paljon enostani. Ja hän – on varmaankin tottunut niin paljoon rakkauteen", sanoi hän puolustellen.

Hän kumarsi jäykästi. Pappi löysi itse tien ulos.

Petra nyyhkytti yhä mieli järkkyneenä nojaten Vilhelm Veyerin paidanrintaa vasten – se oli aivan märkä.

Hän seisoi kasvot ihan tummanpunaisina ja katseli pientä ruskeaa päätä. Vilhelm Veyer ei ensimmäistä kertaa pitänyt tyttölasta sylissään, mutta nyt hän ensi kertaa ei tietänyt, miten hänen piti sellaista kohdella. Hän tunsi lämpimän pikku olennon, joka vapisi liikutuksesta, seisovan lujasti painuneena häntä vasten. Hän tunsi, että jos Petra seisoi noin vielä hetken, oli hän, Veyer, menettävä järkensä ja suuteleva häntä. Eihän hän myöskään voinut työntää häntä luotaan ja juosta pakoon, niin kauan kuin hän seisoi siinä epätoivoisesti itkien.

Mutta kun Petra sitten äkkiä kohotti päänsä ja katsahti häneen, kasvot kuumina ja märkinä, mutta entisen säteilevän hymyn ja entisten hilpeiden silmien valaisemina, ja sanoi: "Saipa hän toki kuulla sen. Ja kiitos, että te autoitte minua" – silloin Vilhelm Veyer ei enää voinut pidättäytyä. Hän kumarsi kasvonsa aivan ruskean samettiposken luo. Ja sitten hän suuteli häntä – se oli vino pieni suudelma, joka sattui toiseen suupieleen.

"Rakas pikku Petra", kuiskasi hän lämpimällä äänellä.

Mutta samassa silmänräpäyksessä Petra oli irtautunut hänen sylistään.
Ulkona ovesta. Poissa.

Vilhelm Veyer jäi seisomaan katsellen ovea. Hän pyyhkäisi kasvojaan. Herrajumala, mitä tämä oikeastaan oli? Olihan hän ennen suudellut useitakin ilomielisiä ystävättäriään – ilman että se seikka oli tuottanut hänelle tunnonvaivoja. Tiesihän hän varsin hyvin, ettei hän ollut ainoa – että he ottivat asian yhtä keveältä kannalta kuin hän. Kun he puolestaan eivät olleet sen parempia, eikö silloin ollut luonnollista, että soi itselleen sen pienen huvituksen?

Mutta oliko hän milloinkaan, paitsi ehkä kaikkein ensimmäisen kerran, jäljestäpäin ikäänkuin tuntenut tehneensä jotain, jota ei olisi pitänyt tehdä, antanut lupauksen, joka oli pidettävä, jos ei hän omissa silmissään olisi halpamainen nulikka? Ei milloinkaan ennen.

Eikä hän kuitenkaan toivonut sitä tekemättömäksi. Hän seisoi hetken paikallaan. Sitten hän astui varpaillaan huoneen poikki, aukaisi varovaisesti sairaanhuoneen oven ja hiipi sisään puolihämärään.

Petra oli hyökännyt huoneeseensa. Nyt hän vanhan pikkutyttötapansa mukaan loikoi vatsallaan vuoteella kasvot painettuina käsivarsia vasten. Silloin tällöin hän pontevasti potkaisi sängyn jalkapäätä, niin että ryskähti.

Mitä ihmettä oli tapahtunut?

Hän oli morkannut papin pahanpäiväiseksi. Ja pahinta oli, että hän oli tavattoman tyytyväinen itseensä sen asian vuoksi. Marenista se olisi hyvin, hyvin suuri rikos. Mutta isä? Isän mielestä hän vain olisi tehnyt oikein, sillä isä oli vain rakastavainen ja hyvä ja puolusti kaikkea. Mutta ehkä hän olisi puolustanut pappiakin? Ehkä hän ei olisi pitänyt siitä, että Petra sanoi tuon kaiken papille? Petra kävi äkkiä epävarmaksi. Ja Vilhelm Veyer, mitä hän itse asiassa ajatteli? Hän oli ollut hirveän hyvä, kun oli puolustanut häntä. Hänhän oli sanonut.

Äkkiä Petra kohotti päänsä – nousi istumaan polvilleen vuoteeseen ja tuijotti kauhistuneena ilmaan.

Vilhelm Veyer oli suudellut häntä. Suudellut häntä! Eikä hän ollut sukua hänelle.

Petra tarttui molemmin käsin päähänsä.

Ei kai hän –? Ei kai hän nyt ollut kihloissa Vilhelm Veyerin kanssa? Olihan niin, että kun oltiin täysikasvuiset eikä oltu sukua toisilleen ja suudeltiin toisiaan, niin oltiin kihloissa?

Petra hypähti ulos sängystä kuolettavan kauhun valtaamana. Itse suudelma ei ollut tehnyt häneen huomattavaa vaikutusta – hän oli tottunut siihen, että veljet aina suutelivat häntä hyvää yötä sanoessaan. Se oli vain herättänyt hänet huomaamaan, että hän seisoi ja itki nojaten paidanrintaa vasten. Mutta nyt, kun hän ajatteli, mitä se saattoi merkitä, hän joutui säikähdyksestä aivan suunniltaan. Entä jos Vilhelm Veyer nyt saattoi pakottaa hänet menemään naimisiin kanssaan? Entäpä jos! Maaherra ja pappi ja kaikki muu unohtui tämän kauhean ajatuksen herätessä. Ja Vilhelm Veyer, josta hän piti niin tavattoman paljon, muuttui äkkiä suureksi ja kauheaksi kiveksi hänen tulevaisuutensa tiellä.

Jenny ilmestyi ovelle.

"No mutta jopa nyt, vaivaako teitä mikään, neiti Febbeler, te olette niin lystinmoisen näköinen", kysyi hän. "Ettekö tahdo päivällistä – aika on jo kauan sitten ohi?"

Petra seisoi ja katseli häntä.

"Kuulehan, Jenny. Ovatko ihmiset kihloissa, kun he suutelevat toisiaan?" kysyi hän jännittyneenä.

"Se riippuu asianhaaroista. Pitäisi kai heidän mieluimmin olla", hihitti Jenny.

"Mutta. Jos. Jos joku esimerkiksi suutelisi minua. Täytyisikö minun silloin olla kihloissa hänen kanssaan?"

Jenny hihitti pakahtuakseen.

"Sanokaahan – kumpi niistä se on, neiti Febbeler?" nauroi hän. "Jos se on se kesakkoinen, niin minä kyllä melkein luulen, että sillä on vakavat aikeet, se on niin totisen näköinen. Mutta jos se on kandidaatti, niin minä luulisin, että se on vain pilaa. Sitäpaitsihan voi purkaa samassa", lisäsi hän rauhoittavasti, "teidän ei tarvitse pelätä."

Petra kuuli hänen äänekkäästi hihittävän vielä käytävässäkin.

Hän tunsi tavatonta helpotusta.

Purkaa. Niin, tietysti. Siitä siis ei tarvinnut välittää hitustakaan. Hän meni peilin luo, huuhtoi itkettyneitä silmiään, vetäisi kerran hiusharjalla pään yli – ja meni sisään.

Hän hiipi sisään sairaanhuoneeseen.

"Menkää te syömään", sanoi hän Letta rouvalle, "minä istun täällä, niin kauan kuin hän nukkuu."

Letta rouva pudisti päätään, mutta Vilhelm Veyer vei hänet väkisin mukaansa.

"Sinun täytyy syödä, täti, muuten et jaksa valvoa."

Petra istuutui hiljaa vuoteen ääreen.

Maaherra alkoi liikahdella ja mutista katkonaisia sanoja.

"Ei kukaan", kuiskasi hän. "Ei kukaan. Ole kylliksi hyvä." Sitten hän makasi hetken hiljaa. "Auta, äiti", sanoi hän tuskan valtaamana.

"Siinä ei ole mitään pelkäämistä", sanoi lämmin ääni hänen vieressään. "Kaikki ovat kylliksi hyviä. Te olette kylliksi hyvä. Isä on sanonut sen. Ja isä on pappi. Ei se ole vaarallista. On vain suloista päästä kaikesta, joka vaivaa."

Maaherra liikutti päätään ikäänkuin nyökäyttääkseen sitä, mutta ei jaksanut. Mutta hänen kasvoihinsa tuli rauhallinen ilme.

"Äiti", sanoi hän pari kertaa, "äiti" – mutta se oli vain kuin hengähdys.

Petra meni sisälle toisia noutamaan.

He seisoivat vuoteen ääressä. Vilhelm Veyer tarttui Petran käteen, ikäänkuin se olisi ollut itsestään selvä asia. Petra ei huomannut sitä – hän seisoi katsellen valkeita kasvoja, näki, mitenkä harmaa varjo laskeutui niille. Hitaasti. Ylhäältä alas. Ikäänkuin käsi olisi sivellyt piirteitä tehden ne sileiksi. Ne jäykistyivät vähitellen.

Ei muuta enää. Ainoastaan Letta rouvan hillitön itku.

Ja hiljaisuus laskeutui yli talon.

* * * * *

Tuli jo pimeä. Ja tuuli niin, että katulyhtyjen liekit leimuelivat.
Kello oli pian seitsemän.

Petran sääret liikkuivat kuin rummunpalikat pitkin Parkveieniä. Tuuli tuli takaa ja kääri ahtaan lyhyen hameen hänen ympärilleen. Hän tarttui kiinni hattuun ja piti selkänsä tanakkana, ettei tuuli kaataisi häntä kumoon.

Kulman ympäri. Ylös pitkin Haegdehaugsveieniä. Lähellä Majorstuenia hän kääntyi sivukadulle ja pysähtyi sitten puuhuvilan eteen, jossa näkyi valoa parista vinninikkunasta.

Hän seisoi hetkisen ja katsoi ylöspäin – niin, täällä sen täytyi olla. Tuulenpuuska työnsi hänet eteenpäin – hän hapuili portaita ylös, näki hämärässä nimikortin ovella – kolkutti.

Muuan herra aukaisi – Petra näki hänet vain epäselvästi pimeässä.

"Minä – en voi tulla teidän kanssanne – ikävä kyllä", tokaisi Petra.

"Valitan suuresti. Olittepa te herttainen, kun kiipesitte tänne ylös sanomaan sen minulle", vastasi outo, naurunsekainen ääni. "Mutta jos teillä ehkä on samanlaista asiaa ylioppilas Bortingille, niin hän asuu tuossa vastapäätä. Odottakaa vähän, minä hankin valoa."

"Ei kiitos. Minä näen", vastasi Petra nopeasti ja kääntyi vastapäätä olevalle ovelle. Sitä raotettiin, ja valoa tunki ulos.

"Enkö ollutkin kuulevinani teidän ääntänne täältä ulkoa", sanoi Per
Borting ällistyneenä.

"Niin, minä menin väärän herran luo", sanoi Petra.

"Tuhat kiitosta. Sangen ystävällistä", nauroi ääni toiselta puolelta, ja ovi suljettiin.

"Minä en voi."

"Ettekö voi?"

Per Bortingin pettymys oli niin suuri ja ilmeinen, että Petraa oikein säälitti.

"Hän on kuollut. Nyt iltapäivällä", sanoi hän hiljaa. "Minä juoksin tänne, ettette tulisi meille."

"Niinkö", sanoi Borting vain. "Olkaa hyvä ja istukaa", muisti hän sitten.

Petra istuutui nojatuolin käsipuulle. Lamppu valaisi selvästi hänen kasvojaan. "Te olette aivan toisenlaisen näköinen kuin tavallisesti. Tämä on varmaankin koskenut teihin kovasti", sanoi Borting osaaottavaisesti.

"Eipä niinkään. Onhan vain hyvä, ettei hänen enää tarvitse kärsiä eikä olla riippuvainen toisien avusta. Ja on itsekästä surra, kun joku kuolee. Minulla on toinen, pahempi huoli."

Borting katseli häntä.

"Selkkauksia herrattaren kanssa?" keksi hän.

"Pahempaa", sanoi Petra järkähtämättömästi.

"Vieläkin pahempaa? Mitä ihmettä se sitten voi olla?" kysyi Per Borting aivan säikäyksissään.

"Minä – luulen, että olen kihloissa", sanoi Petra.

"Luulette? Veyerin kanssa varmaankin?" kysyi Borting terävästi. Hän punastui kaulaa myöten.

Petra nyökäytti päätään.

"Luulette? Mutta oletteko te hullu. Täytyy teidän toki tietää, oletteko kihloissa", huudahti Per Borting kiihkoisasti. "Kertokaa minulle kaikki! Muistakaa, että olette luvannut sen." Ääni oli käskevä.

"Niin", kertoi Petra. "Minä sanoin kovia sanoja papille. Ja sitten hän suuteli minua."

"Veyer? Papin katsellessako?"

"Ei. Pappi oli mennyt. Ensin minä morkkasin papin pahanpäiväiseksi, koska hän puhui ilkeästi maaherralle. Ja sitten pappi tahtoi puolestaan sanoa minulle jotain, mutta silloin Veyer veti minut luokseen, ja sitten minä itkin hänen paitansa aivan märäksi, ja sitten pappi meni. Ja silloin hän suuteli minua."

"Hävytöntä", puhkesi Per Borting kiivaasti sanomaan. "Käyttää hyväkseen sitä, että te olette tuollainen lapsi. Halpamaista."

"Ei", vastusti Petra pontevasti. "Hän teki sen vain ollakseen ystävällinen. Mutta – luuletteko, että hänen tarkoituksensa on, että me nyt olemme kihloissa?"

"Suoraan sanoen, en." Hän oli nyt aivan kalpea ja vapisi. "Veyer on tunnettu suureksi liehittelijäksi. Ei. Te voitte epäilemättä olla rauhallinen. Hänen puoleltaan se tuskin oli muuta kuin leikkiä. Mutta se on hävytön loukkaus teitä kohtaan."

"Jumalan kiitos", sanoi Petra huojennetuin mielin. "Muuten hänen tarkoituksenaan vain oli olla ystävällinen minulle. Minä en ole tyhmä. Minä kyllä hyvin tiedän, milloin ihmisten tarkoituksena on olla ilkeitä ja milloin he ovat ystävällisiä. Sitäpaitsi ei kukaan suutele muita kuin niitä, joista pitää oikein paljon."

Per Borting seisoi ja töllisteli häneen. "Sanokaa, neiti Felber, pidättekö te minua pilkkananne? Vai oletteko niin ihastunut Veyeriin, ettette tiedä eroitusta pahan ja hyvän välillä?" – "Tai oikean ja vasemman", – jatkoi Petra – mieli äkkiä keveänä. "Ei saa puhua pahaa Veyeristä. Hän on minun ystäväni. Jos te olisitte suudellut minua, olisinko luullut, että te olisitte tehnyt sen ollaksenne ilkeä?"

"Ei – minä", vastusti Per Borting harmistuneena ja posket hehkuvan punaisina kesakkojen alla.

"Teidän pitäisi lukea uudelleen malasta ja raiskasta", sanoi Petra. "Mutta nyt minun täytyy mennä. Ja teidän myös, jos tahdotte joutua ajoissa."

"Ettekö sittenkin voi tulla mukaan?" pyysi hän – hänet oli lepyttänyt tuo "jos te olisitte –"

Petra pudisti surullisena päätään.

"En voi niiden molempien tähden, jotka ovat siellä kotona. Ajatelkaas, että minä sanoin kotona. Se kai johtuu siitä, että tänään on niin juhlallista. Mutta minä aion tehdä jotain toista. Minä aion huomenna mennä hänen luokseen ja pyytää häntä arvostelemaan lauluani. Sillä minusta pitää tulla laulajatar eikä mikään muu maailmassa. Minä en tahdo miksikään muuksi."

"Sentähden minä niin pelkäsin, että olisin kihloissa, ymmärrättekö", lisäsi hän hymyillen.

Per Borting tuijotti häneen hämmästyneenä ja loukkaantuneena.

"Sen tähdenkö!"

"Niin, silloinhan minun olisi pitänyt mennä naimisiin ja saada paljon lapsia, kuten tiedätte. Ja nehän ovat niin suurena haittana, kun aikoo laulajattareksi. – Niin, muistakaa omaa äitiänne. Hänenhän täytyi luopua siitä, kun hän meni naimisiin. Mutta se nyt joka tapauksessa oli onnellista – muuten ei teitä olisi ollut olemassa, ja se olisi ollut hyvin ikävää", sanoi Petra, "mutta nyt meidän pitää mennä."

He lähtivät yhdessä ulos. Per Borting esitti matkalla innokkaasti esimerkkejä siitä, että varsin hyvin saattoi sekä kehittäytyä laulajattareksi että mennä kihloihin.

"Enkö voi saattaa teitä Wedloffskan luo huomenna?" kysyi hän, kun he erosivat. "Minä tahtoisin niin kernaasti olla ensimmäinen, joka –"

"Kyllä, mutta ei sisään", lupasi Petra.

Hän meni puutarhan läpi.

Valkeat uutimet peittivät sen huoneen ikkunan, missä maaherra makasi, ja ikkuna oli auki.

Edestakaisin salissa, jota valaisi ainoastaan maaherran lukulamppu, kulkivat Letta rouva ja Vilhelm Veyer. Veyer oli kietonut käsivartensa laihan mustan olennon vyötäisille ja haki nyt muististaan esille yhtä ja toista, pieniä sanoja, jotka eno Tuesen oli sanonut hänen ollessaan pikku poikana. Letta rouva hymyili kiitollisena, pyyhki yhtämittaa pois kyyneleitä ja puhdisti nenäänsä.

"Anteeksi."

Petra tahtoi vetäytyä takaisin.

"Ei. Tulkaa tänne", viittasi maaherratar. Hän otti Petran toiselle puolelleen. He kulkivat nyt kaikki kolme.

"Missä te olette ollut?"

"Kävin sanomassa, etten voi mennä konserttiin", sanoi Petra.

"Mutta sehän oli vahinko", sanoi Letta rouva. "Siitähän te olette iloinnut koko ajan. Se oli varmaankin suuri pettymys teille."

"Oli", sanoi Petra avomielisesti. "Mutta minä menen huomenna hänen luokseen. Minä olen odottanut hänen tuloaan, siitä asti kun olin pieni. Minä aion myöskin laulajattareksi", puhkesi hän äkkiä sanomaan — "enkä aio mennä kihloihin" – ja Vilhelm Veyer sai hyvin merkitsevän silmäyksen.

He pysähtyivät molemmat ja katselivat häntä hämmästyneinä.

"Niinkö?"

"Niin, onhan teillä harvinaisen kaunis ääni", sanoi maaherratar. "Mutta oppiaika käy kalliiksi."

"Niin se ehkä käy", sanoi Petra sävyisämmin kuin hänen oli tapana. "Ja nyt – kai minä en enää jää tännekään", lisäsi hän.

Taas Letta rouvan täytyi pyyhkiä silmiään.

"Kaikkea sentapaista en vielä jaksa ajatella", sanoi hän. Hän irroitti huomaamatta Vilhelm Veyerin käsivarren ja meni hiljaa Tuesenin huoneeseen. Vilhelm jäi katselemaan Petraa. Mitähän Petra oikein ajatteli siitä, mikä oli tapahtunut? Hän tarttui hänen käteensä.

"Mitä te ajattelette minusta, Petra? Rakas pikku Petra", sanoi hän, ja hänet valtasi taas se äkkinäinen hellyys, jota hän tunsi joka kerta, kun kosketti tätä lujaa ruskeaa kättä.

"Minä – olen niin kauhean iloinen, koska te olette – liehittelijä", sanoi Petra säteilevänä. "Ensin minä luulin, että olin kihloissa teidän kanssanne. Mutta nyt minä tiedän, että te vain olette sellainen. Ja te olitte hirveän ystävällinen, kun olitte sellainen minua kohtaan, kun pappi tahtoi käydä minun kimppuuni. Tuhat kiitosta."

Hän päästi Petran käden ja tuijotti mitään ymmärtämättä kirkkaisiin harmaisiin silmiin, jotka loistavina katsoivat häneen. Sitten hän taas tarttui käteen ja kumartui sen ylitse.

"Petra. Te olette kummallinen lapsi, mutta minä — pidän teistä – niin kovasti", sanoi hän lämpimästi.

"Sen minä toki tiedän. Muuten ette olisi suudellut minua", sanoi Petra hyvillään. "Ja koska te pidätte minusta niin paljon, niin saatte tietää, että huomenna on elämäni ratkaisevin hetki. Sillä ajatelkaa, jos minulla sittenkään ei ole tarpeeksi ääntä. Silloin minun vain pitää mennä naimisiin. Ja se on niin jokapäiväistä."

Jenny raotti ovea.

"Tee on pöydässä", sanoi hän laulavalla äänellään.

He söivät vaihtamatta montakaan sanaa. Vilhelm Veyer pelkäsi, että hänen ehkä täytyisi käyttää stipendirahansa heti ja matkustaa nyt jo eikä vasta keväällä, kuten hän oli toivonut.

"Te olette varmaankin väsynyt, lapsi. Pankaa te vain maata", sanoi
Letta rouva, kun he olivat syöneet. Ja hänen ääneensä tuli sävy, jota
Petra ei koskaan ollut luullut siinä voivan olla, hänen nyt lisätessään:

"Ja kiitos kaikesta, minkä olette tehnyt – hänen hyväkseen." Ja sitten kapeat valkeat sormet keveästi koskettivat Petran poskea.

Petra meni huoneeseensa ja riisuutui puolinukuksissa. Sinä iltana hän sulki herrattarenkin vanhaan iltarukoukseensa, joka oli jonkunlainen lisä isämeidän rukoukseen ja jonka Maren oli opettanut hänelle hänen lapsena ollessaan.

* * * * *

Petran käynnistä Wedloffskan luona ei tullut mitään seuraavana päivänä. Eikä liioin sitä seuraavina. Sillä seuraavana aamuna Letta rouva ei voinut nousta vuoteestaan – hänen sänkynsä oli ruokasalissa, ja ruokasalin ikkunoiden piti koko päivä olla uutimien peitossa – hän oli saanut tavallisen päänsärkynsä, ja sitä kesti aina kolme päivää. Petra kulki edestakaisin ja asetti kääreitä – otti vastaan sukulaiset, jotka tulivat, ja vastasi kaikkiin kysymyksiin. Vasta illalla hän tuli ajatelleeksi, että Per Borting turhaan oli seisonut yliopiston kellon luona odottamassa. Mutta Petra otti asian levollisesti. Sanomalehdet kertoivat, että Wedloffska aikoi antaa vielä yhden konsertin.

Se sattui hautajaispäiväksi.

"No eikö ole onnetonta", sanoi Petra Jennylle lukiessaan sen. "Minä olen varma siitä, ettei hän olisi pahoillaan, jos menisinkin sinne. Mutta rouva ei voi olla yksin sinä iltana. Mutta huomenna minä menen, jos vaikka – en tiedä mitä."

"Eihän ole niinkuin oikein sopivaakaan mennä huvittelemaan sellaisena päivänä", sanoi Jenny kokeneesti.

* * * * *

Kaikki oli ohi.

Lähin suku oli ollut aikaisilla päivällisillä, mustat, hiljaiset päivälliset, joiden kuluessa poliisimestari-serkku oli pitänyt muistopuheen.

Nyt he olivat menneet.

Talossa vallitsi se suuri tyhjyys, joka syntyy, kun se on kannettu ulos – kun huone taas on järjestetty jokapäiväistä elämää varten, eikä enää ole mitään hommattavaa eikä ajateltavaa.

Vilhelm Veyer sanoi aikaisin hyvästi.

"Neiti Felber. Minua haluttaisi pyytää teitä täksi yöksi nukkumaan minun huoneeseeni. Ellei teillä ole mitään sitä vastaan", sanoi Letta rouva.

"Eihän toki. Minusta se on hirveän hauskaa", sanoi Petra. Ja hän ja Jenny kantoivat sängyn sisään ja asettivat sen maaherrattaren sängyn viereen.

Letta rouva nousi vuoteeseensa punakeltainen pähkinänkokoinen hiusnuttura päälaellaan. Sitten hän vei nenäliinan suulleen, ja kun hän jälleen asetti sen yöpöydälle, oli sen alla jotain. Ja Letta rouva alkoi äkkiä sammaltaa.

Kun valo oli sammutettu, kuuli Petra hiljaisen nyyhkytyksen – hän etsi hapuillen Letta rouvan ohuita sormia. Ne puristivat heikosti hänen kättään eivätkä enää vetäytyneet pois.

Seuraavana aamuna Petra seisoi peilin edessä ja oli kovassa puuhassa letteineen. Mutta ensi kertaa ne eivät tyydyttäneet häntä. Hän sytytti kynttilän ja kuumensi kynänvarren, kuten oli nähnyt Jennyn tekevän, ja sai käsiinsä ison hiussuortuvan. Hän lähensi kynänvarren kasvoihinsa tunteakseen, oliko se liian kuumaa.

Ssssss, kärvensi se. Ja kun Petra katsoi peiliin, oli hänellä punainen juova juuri nenän poikki.

Hänen täytyi nauraa, niin surkeata kuin se olikin.

"Maren on totta tosiaankin oikeassa, kun hän sanoo, että turhamaisuus saa hyvin ansaitun rangaistuksensa", sanoi hän. Ja sitten hän luopui kaikista ponnistuksista saada Tunturihiirestä jotain muuta kuin Tunturihiiren.

"On toki taivaan onni, kuten Maren sanoo, ettei minun pidä nenällä laulaa", nauroi hän katsellessaan omaa turmeltunutta kuvaansa.

Petra kulki puiston läpi mieli jännityksessä, joka oli sangen harvinainen ilmiö aina tasapainossa olevan Tunturihiiren elämässä. Kellon luona seisoi Per Borting odottamassa – hän tuli juuri luennolta.

"Älkää puhutelko minua", sanoi Petra. "Minusta tuntuu aivan samanlaiselta kuin silloin, kun minun piti mennä ripille. Istukaa tässä penkillä ja odottakaa minua."

Ja niin pieni tummansininen olento pujahti sisään Grandin suuresta ovesta.

Heti sen jälkeen se taas tuli ulos – hitaasti ja pää kumarassa se meni penkin luo. Per Borting ei keksinyt häntä, ennenkuin hän jo oli siellä, hän ei odottanut häntä tulevaksi vielä pitkään aikaan.

"No?" kysyi hän kovasti jännittyneenä.

Petra nosti kasvonsa. Per Borting ei saanut muuta vastausta kuin kaksi kyyneleistä silmää ja pienen vavahduksen suun ympärillä.

Hän ei kysynyt enempää. Veti vain Petran istumaan penkille viereensä ja puristi hänen kättään.

Petra ei sanonut sanaakaan.

Vihdoin pitkän ajan kuluttua Borting kysyi:

"Eikö hän tahtonut ottaa teitä vastaan?"

"Hän on matkustanut", kuiskasi Petra. "Matkustanut tänä aamuna
Bergeniin."

Per Borting istui hetken ääneti.

"Mutta hän tulee ehkä tänne takaisin. Tai tehän voisitte antaa jonkun toisen etevän arvostella lauluanne", sanoi hän sävyisästi.

"Ihmiset ovat niin ty-hyhmiä, kun heidän pitää lohohdutella", nyyhkytti
Petra.

Hän istui keskellä Karl Johania itkien, niin että kyyneleet vierivät pitkin poskia.

Per Borting ei loukkaantunut. Hän mietti vain, miten saisi Petran taas iloiseksi. Hän muisti ensi kerran junassa, kun Petra painoi nenänsä ruutua vasten, ja hän alkoi kertoa äidistä ja isästä ja – äiti. Hänen mieleensä juolahti ajatus.

"Neiti Felber", alkoi hän, mutta sitten hän ei kuitenkaan jatkanut. Oli parasta olla sanomatta mitään, ennenkuin tiesi varmasti.

"Nyt teidän pitää tulla kotiin", sanoi hän, "punaisine nenännipukkoinenne", lisäsi hän hilpeästi.

Petra kääntyi hänen puoleensa.

"Niin, sen minä poltin aivan turhanpäiten", sanoi hän harmistuneena.

Hän nousi ja alkoi kulkea eteenpäin, mutta hän ei sanonut mitään kotimatkalla. Viime aikojen tapahtumat olivat olleet vähän liikaa itse Tunturihiirenkin tavalliselle mielenrauhalle ja valoisalle maailmankatsannolle – sekä maaherra että Wedloffska.

Per Borting saattoi hänet portille.

"Minä menen vielä takaisin kaupunkiin. Minun täytyy välttämättömästi telefonoida kotiin tänään. Paluumatkalla pistäydyn tänne ja kysyn, mitä teille kuuluu", sanoi hän – ja riensi pois pitkin katua niin pitkin askelin kuin suinkin saattoi.

Maaherratar oli yksin. Vilhelm Veyer oli mennyt sanomalehden toimistoon.

"No?" kysyi hän, heti kun Petra näkyi ovessa – aivan kuin olisi hän odottanut. Hän istui aivan toimettomana ja hiljaa tuolillaan ja tuijotti tyhjää paikkaa vastapäätä.

"Hän oli", sanoi Petra, "matkustanut", jatkoi hän sitten. Ja sitten painautui pieni ruskea lettipää äkkiä maaherrattaren syliin ja nyyhkytti äänekkäästi.

Letta rouva aivan pelästyi tällaista hänen persoonaansa kohtaan suunnattua hyökkäystä, jommoiseen hän ei suinkaan ollut tottunut. Mutta sitten kaksi ohutta valkeaa kättä alkoi silittää Petran selkää. Ne silittivät ja silittivät. Eikä sanaakaan lausuttu.

Niin he istuivat kauan.

"Meidän pitää neuvotella Vilhelmin kanssa siitä, mitä meidän nyt on tehtävä. Vilhelm on niin käytännöllinen", sanoi Letta rouva vihdoin. Aivan ehdottomasti ja huomaamattaan hän sanoi "me". Ja se seikka, että herratar sanoi me puhuessaan itsestään ja Petran surusta, herätti Petran. Nyyhkytykset lakkasivat. Hartiat hytkähtelivät vain pari kertaa. Sitten tulipunaiset, märät kasvot lähenivät maaherrattaren kasvoja ja kaksi käsivartta kietoutui hänen kaulaansa.

"Tuhat kiitosta. Minä en koskaan ollut luullut, että te voisitte olla niin kiltti", sanoi Petra. Ja sitten lämmin suu painautui lujasti maaherrattaren kuivaa vanhaa poskea vasten.

Petra katosi ovesta. Letta rouva istui yhä paikallaan omituisen heltyneenä. Niin pitkiin aikoihin, kuin hän saattoi muistaa, ei kukaan muu kuin Tuesen ollut vapaaehtoisesti suudellut Letta rouvaa. Ja Letta rouvasta tuntui miellyttävältä, kun nuo vahvat nuoret käsivarret kietoutuivat hänen kaulaansa. Niissä oli jotain suojelevaa, vaikkapa hän oikeastaan oli se, jonka tässä piti suojella ja lohduttaa.

Hän istui hetken mietteissään, sitten hän nousi ja meni Petran jälkeen.
Hän kolkutti hänen ovelleen.

Petra istui sängynlaidalla ja tuijotti eteensä ilmaan.

"Neiti Felber", alkoi maaherratar melkein hämillään. "Minä ajattelin, että ehkä tahtoisitte jäädä tänne talveksi sittenkin. Minullahan on huoneisto vain itseäni varten nyt. Ja Vilhelm matkustaa luultavasti pois. Ja sitten – sitten antaisin teidän mielelläni nauttia lauluopetusta. Jos voisitte kestää yksinäisyyttä täällä luonani."

Letta rouva liikutteli jalkojaan ja oli aivan punainen kasvoiltaan eikä uskaltanut katsella Petraa. Hän ei ollenkaan tietänyt, miten oli meneteltävä, kun tahtoi olla rakastettava.

Petra ei ensin sanonut sanaakaan. Katsoi vain. Mutta sitten äkkiä koko hänen kasvonsa kirkastuivat.

Ja ennenkuin oikein itsekään tiesi, mitä teki, oli hän kietonut käsivartensa maaherrattaren polvien ympäri ja nostanut hänet ylös ilmaan.

"Anteeksi", sanoi hän hämillään, kun Letta rouva aivan säikähtyneenä taas seisoi lattialla. "Anteeksi, mutta minä tulin niin iloiseksi. Tuhat –"

"Älkää kiittäkö minua", sanoi Letta rouva hiljaa. "Se on ikäänkuin – häneltä."

Samassa kello soi. Petra kiiruhti käytävän läpi ja ulos.

"Minun pitää sanoa terveisiä isältä ja äidiltä ja kysyä, ettekö tahdo tulla meille asumaan ja laulamaan äidin kanssa", puhkesi Per Borting sanomaan voitonriemua ja raikuvaa iloa äänessään.

Petra katsoi häneen aivan ymmällään. Sitten hän teki korkean hyppäyksen.

"No sattuupa nyt kummia", sanoi hän. "Nyt juuri herratar – ei maaherra – on tarjonnut minulle laulutunteja. Kyllä he sanovat oikein kotona, kun väittävät, että Tunturihiiri on kuin kissa, hän putoaa aina jaloilleen."

"Te tulette luonnollisesti meille", sanoi Per Borting varmasti.
"Ellette mieluummin valitse – Veyeriä", lisäsi hän pisteliäästi.

"Niin, teille minä mieluummin tahdon", sanoi Petra iloisesti, mutta sitten hän vaikeni ja seisoi hetken ääneti.

"Ei", sanoi hän päättäväisesti. "Minulla on paikka täällä. Ja kun hän tahtoo pitää minut luonaan tänä talvena, niin minun täytyy jäädä hänen luokseen. Etenkin nyt, kun hän on suruissaan ja yksin. Niin, sillä Veyer, hän matkustaa pois. Ulkomaille. Ja ajatelkaa, hän on muuttanut mieltään niin, että hän nyt pitää minusta, luullakseni, – vaikka minä nostin hänet ilmaan ihastuksissani. Eikä hän varmaankaan ole tottunut siihen. Niin että ei kiitos. Minun täytyy kyllä jäädä tänne."

Per Borting ei sanonut mitään. Mutta hänen avoimet pojankasvonsa ilmaisivat niin selvästi, mitä hän ajatteli, että sanat olivatkin aivan tarpeettomia.

"Mutta keväällä. Silloin kai te asutte kotona. Silloin minä tulen teille, ja silloin te ja minä istumme lammen luona, kun toiset nukkuvat päivällisuntaan – niin, ja sitten teidän äitinne ja minä laulamme yhdessä", lisäsi hän.

"Tuhat kiitosta", sanoi Per Borting onnellisena. Sillä Petrahan oli ensin ajatellut lampea ja häntä ja sitten vasta laulua ja äitiä. Ja olihan hän, Borting, kaupungissa talvella – ja Veyer aikoi matkustaa pois.

Mutta Petra meni keittiöön Jennyn luo.

"On kai hirveän syntistä olla iloinen, kun täällä on suru", sanoi hän, "mutta minä en voi sille mitään. Minä olen sellainen onnen porsas, Jenny."

"Vai niin, se kesakkoinenko se sitten lopulta olikin", vastasi Jenny ja alkoi hihittää.

* * * * *

Lumi pyrysi ristiin rastiin raskaalta, valkean harmaalta taivaalta ja laskeutui valkeaksi, utuiseksi kanneksi sen harmaan peitteen ylitse, joka vielä oli maassa viime lumisateen jälkeen. Oli niin pimeää, että lyhdyt ulkona vielä paloivat, vaikka kello oli melkein kymmenen aamulla.

Oli kaksi päivää ennen jouluaattoa.

Petra seisoi nenä matkakirstussa ja järjesteli tavaroitaan. Maaherratar ilmestyi ovelle.

"Tässä minulla on joululahja – jos ehkä tahdotte käyttää sitä matkalla", sanoi hän ja ojensi Petralle pienen käsilaukun.

"Voi tuhannet kiitokset", sanoi Petra ja aukaisi sen. Sen sisässä oli neliskulmainen punainen seteli.

"Te olette unohtanut tämän", sanoi hän ja ojensi sen Letta rouvaa kohti.

"Se on teidän. Voitte kai käyttää sen ostoksiinne", sanoi maaherratar.
"Tehän olette itse voittanut sen, muistattehan."

Petra seisoi silmät selällään.

"Sata kruunua. Minä luulen, että olette hullu. Sillä te olisitte voinut ostaa joululahjoja puolelle kaupunkia. Ja te, joka sitäpaitsi olette antanut minulle koko laulun."

Ja ennenkuin maaherratar ehti äännähtääkään, lensi laukku matkakirstuun ja hän itse oli Petran sylissä kuin pihtien puristamana.

"Te olette kovin väkevä", oli ainoa, minkä hän sanoi, kun taas pääsi irti. Ja sitten hän hymyili.

Maaherratar oli oppinut hymyilemään aivan kuin muutkin ihmiset. Aluksi se ei ikäänkuin sopinut hänen kasvoihinsa, mutta nyt se jo oli siinä aivan kuin paikoillaan.

Niin sanoi myöskin vanha tohtori Sonderberg, kun hän tuli tavalliselle viikkokäynnilleen enemmän ystävänä kuin lääkärinä.

"Te olette opettanut herrattaren hymyilemään, te pieni", – sanoi tohtori Sonderberg.

Mutta Petra nauroi ja sanoi, että asianlaita varmaankin vain oli niin, että herratar oli unohtanut sen joksikin aikaa, kun hänellä oli ollut niin paljon ikävyyksiä ja suruja. Sillä kaikki ihmiset ovat toki syntyneet sellaisiksi, että osaavat hymyillä.

Maaherratar hymyili. Ja hän hymyili vielä enemmän, kun Petra veti esiin koruompelun ja sanoi:

"Ja tässä on minun joululahjani teille. Se on salvetti. Mutta tuo yksi kulma minun pitää ommella, kun tulen takaisin. Minulta koruompelu sujuu niin hitaasti, sillä se on minusta niin tympäisevää työtä."

"Kiitos. Minä luulen melkein, että pidän salvetin tällaisenaan, Petra,
Näin se on aivan te itse", hymyili herratar. "Te olette hyvin kiltti.
Se on varmaankin tuottanut teille monta ikävää hetkeä."

"Niin on", hymyili Petra avomielisesti. "Minun lahjojeni omituisuutena on muuten, etteivät ne koskaan ole valmiita, sillä kotona minä aina keksin niin paljon tekemistä ulkosalla. Tässä on se lahja, jonka olen aikonut Veyerille. Minun olisi pitänyt koristaa se koruompelulla – se on tarkoitettu liiveiksi. Mutta eikö se teistäkin ole yhtä sievä ilman koruompelua? Tai melkein ainakin?"

"Aivan yhtä sievä", vastasi Letta rouva vallan vakavana. "Vaikka luulenkin, että Vilhelm olisi pannut erikoista arvoa pariin teidän kätenne tekemään neulanpistokseen, niin hän kyllä tulee iloiseksi nähdessään, että te yleensä olette ajatellut häntä. Hänelle varmaankin on oleva suuri pettymys, ettette ole kotona hänen palatessaan."

"Kyllä varmaankin", sanoi Petra hyvillään.

"Ettekö voisi odottaa huomiseen, niin voisimme joka tapauksessa syödä aikaisen päivällisen yhdessä hänen kanssaan."

"Minä olen luvannut ylioppilas Bortingille matkustaa yhdessä hänen kanssaan. Hänen vanhempansahan asuvat nyt meidän pappilassamme. Ja minun veljeni matkustaa samalla kertaa."

Maaherratar kävi vakavaksi. Hän istuutui.

"Kuulkaa nyt, pikku Petra", sanoi hän. "Te tiedätte, että minä sanon suoraan, jos jokin ei minua miellytä. Enkä minä pidä siitä tavasta, millä te kohtelette molempia näitä nuoria ihmisiä. Tehän olette vain lapsi ettekä ajattele kihlausta ettekä muuta sellaista, – mutta on sääli näitä kahta poikaa, paitsi sitä ettei se myöskään ole aivan sopivaa. Toisen kanssa olette niin innokkaassa kirjevaihdossa, että – että – en tiedä mitä – ja –"

"Minusta on niin hienoa saada kirjeitä ulkomailta", puolustautui Petra.
"Sitäpaitsi se on hauskaa."

"Ja toisen kanssa te käytte konserteissa ja kävelette, ja nyt te matkustatte kotiinkin hänen kanssaan", jatkoi maaherratar tyytymättömänä. "Minun mielestäni se ei ole oikein. Minun mielestäni teidän pitäisi antaa toisen heistä tietää, että te pidätte enemmän toisesta."

"Niin, mutta se olisi toisesta ikävää. Enkä minä tiedä, kuka on toinen", sanoi Petra. "Minä pidän hirveän paljon kumpaisestakin – aina sen mukaan, kenen kanssa olen yhdessä."

"Niin niin. Olkaa vain varovainen, lapsi kulta", sanoi maaherratar leppyneenä ja nousi paikaltaan. "Joka tapauksessa sekä Vilhelm että minä kaipaamme teitä kovasti jouluna."

"Sepä hauskaa", vastasi Petra ilosta säteillen.

* * * * *

Lunta tuprutteli yhä tiheämmin ja tiheämmin. Oli mahdotonta eroittaa muuta vaununikkunasta kuin yksityisiä pieniä kaukaisia valoja, jotka välähtivät esiin pimeästä ja katosivat yhtä nopeasti. Kattolamppu loisti himmeästi ja leimuellen, juna jyskytteli eteenpäin. Mutta kolme matkustajaamme ei huomannut mitään siitä, mikä heidän ympärillään tapahtui. Pappila ulkopuoleltaan ja pappila sisäpuoleltaan oli kaiken aikaa puheenaiheena, niin että Per Borting vihdoin sanoi, että siellä hän nyt osaisi liikkua vaikka sokeana.

Hämäristä saakka oli ilma selkeää, ja kun juna iltamyöhällä pysähtyi vanhalle tutulle asemalle, hohtivat tähdet niin kirkkaina, että köyhät vilkkuvat rautatielyhdyt näyttivät vieläkin kurjemmilta ja nolommilta kuin muuten.

"Tunturihiiri", kaikui Finnin ääni, "onko sinulla uudet suksirakset minulle, niinkuin lupasit?" Ja rakennuksen takana ravistelivat hevoset kulkusiaan, joiden ääni kaikui kumahdellen ja sitten äkkiä lakkasi kuulumasta.

"Se on Musta. Se nykii aina noin, kun se on sidottuna", sanoi Petra ja kiiti läpi lumen kahden ison reen luo.

Toisessa istui turkkeihin kääritty herra.

"Isä."

Petra lensi hänen kaulaansa, puristeli häntä ja suuteli häntä ainoaan paljaaseen paikkaan – nenälle.

"No. Ei ole vaikeaa arvata, kuka te olette, sydämellinen nuori neiti", sanoi naurunsekainen ääni turkin sisästä. "On luonnollista, että erehdyitte, sillä ovathan sekä hevonen että reki vanhoja tuttujanne."

"Ai! Anteeksi", sanoi Petra ällistyneenä. Mutta sitten hän nauroi ja käänsi taas päänsä turkkia kohti.

"Sitäpaitsi minä olen tottunut suutelemaan tämän pitäjän pappia."

"Toivon, ettette luovu siitä tavasta, pikku ystävä. Per'in isänä toki minäkin voinen vaatia vähän ystävyyttä. Toivomme, että saamme ilon nähdä teidät kaikki meillä ensimmäisenä joulupäivänä. – No, hyvää päivää ja tervetuloa, poikani."

"Tunturihiiri! Täällä on Musta. Jouduhan vähän", vinkui Finn. "Herman jo istuu reessä."

Tunturihiiri tuli hyppien. Per Borting seurasi perässä ja kääri hänet vällyihin.

Pari minuuttia myöhemmin reet lähtivät nytkähtäen liikkeeseen. Kulkuset soivat tahdikkaasti ja kaviot kapsahtelivat. Ensi tienhaarassa erottiin.

"Hyvästi ja tervetuloa."

"Huomenna", huusi Per.

Petra istui kasvot ylöspäin käännettyinä, onnellisena ja turvallisena äitinsä vanhassa tutussa turkissa.

"Tähdet loistavat aivan toisella tavalla täällä kuin kaupungissa", sanoi hän.

Joen rannalla olevan pienen valkean rakennuksen kaikki ikkunat olivat valaistut. Portailla seisoi Maren, kädet kudotun kaulahuivin alla. Hän oli vielä harmaampi ja ryppyisempi ja vinompi kuin miksi Petra hänet muisti. Hän käänsi Petran kasvot käytävän lamppua kohti.

"Enkö minä jo arvannut. Paljon laihempi eikä yhtä ruskea. Niin, se kaupunki!" sanoi hän harmissaan.

Pappi tunnusteli hapuillen Petraa toisella kädellä ja piti toisella
Hermanista kiinni.

"Lapsi kultani. Rakas pikku Tunturihiiri", sanoi hän. Hän vapisi, eivätkä silmät enää nähneet mitään. Hän oli paljon vanhentunut.

"Voi isä, miten sinä olet käynyt – kauniiksi", sanoi Petra, mutta hänen äänensä ei ollut niin varma, että hän olisi uskaltanut sanoa sen enempää hetken aikaan.

Hän juoksi läpi talon – kaikki oli tarkastettava.

"Huonekalut ovat muuttuneet niin isoiksi minun mielestäni", sanoi hän Marenille, joka uskollisesti seurasi häntä eikä voinut katsella häntä kyllikseen.

"Niin, näetkös, pappilan suojathan olivat avarammat. Mutta näitä voikin paljon paremmin pitää puhtaina", sanoi Maren.

Petra seisoi pienen ullakkohuoneensa ikkunan luona ja riisuutui. Puiden latvojen takaa hän näki pappilan valot. Hän seisoi kauan katsellen niitä.

"Paikkoja ikävöi melkein enemmän kuin ihmisiä", huokasi hän ja veti uutimen alas.

Hän heräsi siihen, että Maren laski halkosylyksen jymisten lattialle ja alkoi panna puita uuniin.

"Niin hyvin kai sinä et ole nukkunut, sitten kun menit kaupunkiin?" kysyi hän.

"Minä nukun kaikkialla, Maren", sanoi Petra.

"Hoh, niin sinä varmaankin vain luulet", sanoi Maren, jonka epäluulo kaikkea vastaan, mikä kantoi kaupungin nimeä, oli syvälle juurtunut.

Petra makasi katsellen tulen leimuelevaa heijastusta seinällä. Uusi öljytty seinä. Ikävä seinä. Hän muisti vanhoja harmaita seinäpapereita, joille keltaiset sadetahrat muodostivat kuvioita, kukon ja miehen, joka ratsasti katon harjalla. Ja reikää, jonka läpi raontäyte näkyi. Petra muisti varsin hyvin, että hän itse oli tehnyt sen nähdäkseen, mitä paperin alla oli – kauan, kauan sitten.

Ja äkkiä pieni ruskea pää pujahti peitteen alle. Peite hytkähteli ja sen alta kuului tukahdutettua nyyhkytystä.

* * * * *

"Ei, minä en tahdo sinua mukaan, Finn."

Petra seisoi sovitellen suksia jalkaansa heti päivällisen jälkeen.

"Se on hävytöntä. Rakset ovat jo suksissa. Katso vain", sanoi Finn innokkaasti.

"Sinä voit mennä Hermanin kanssa. Minä tahdon mennä yksin", sanoi Petra ja hiihti tiehensä.

"Petra on muuttunut niin tyttömäiseksi", sanoi Finn suutuksissaan
Hermanille. "Nyt hän tahtoo mennä yksin kuin täysikasvuinen ainakin."

Kuivaa lunta putoili hiljalleen. Se rapisi puissa ja pisteli Petraa kasvoihin, kun hän hiihti jokea pitkin. Hän meni maantien poikki, niityn yli ja pappilaan kuuluvan kivikon läpi.

Ison koivun luona hän pysähtyi, taputti runkoa ja nyökäytti päätään katsellen ylös kuiviin riippuviin oksiin. Sitten hän hiihti eteenpäin lampea kohti. Sukset liukuivat kahisten runkojen lomitse. Oli niin hiljaista, että hän kuuli, miten lumi putoili.

Lampi oli lumen peitossa, ainoastaan hiukan maata alempana. Kuivia kaisloja ja korsia pisti esille sen ympärillä.

Petra meni vähän syrjään ja jäi katselemaan pappilaa, joka kohosi siinä valkeana ja rauhallisena molempine ikkunariveineen ja näytti ikäänkuin kuuluvan yhteen puhtaan uuden lumen kanssa. Hän seisoi hetkisen ja katseli.

Sitten hän palasi takaisin, kiersi lammen ympäri ja pysähtyi taas tuijottamaan kauas entisiin aikoihin. Ja lumi putoili hiljalleen ja tiheään ja kasaantui valkeaksi huipuksi hänen lakkiinsa ja pieniksi valkeiksi tyynyiksi hänen olkapäilleen.

Suhahti läpi lehdon.

Notkea olento ilman lakkia, yllään ainoastaan tavalliset sisävaatteet, hiihti alaspäin liian pienillä suksilla. Hän kiepahti Petran rinnalle.

"Minä ymmärsin, ette te aioitte mennä lammelle. Minä näin teidän hiihtävän koivikkoon ja silloin sieppasin renkipojan sukset ja livahdin perästä. No, mitä te pidätte uudesta kodistanne? Minä olen mielestäni melkein kuin rikoksentekijä, kun asun pappilassa."

"Se ei ole mikään koti. Nyt vielä", sanoi Petra. "Sellaiset tornihuvilat leikeltyine kuistikkoineen ovat ruminta, mitä tiedän. Ne näyttävät yhtä uusilta aina siihen hetkeen saakka, jolloin ne hajoavat. Niillä ei ikäänkuin ole mitään kasvoja. Vain siksi, että minun ihmiseni asuvat siellä, on tämä talo toisenlainen kuin muut rumat talot. Ovat sellaiset asiat kuitenkin omituisia. Siksi vain, että te nyt asutte pappilassa, olette te jotain muuta kuin tavallinen ystävä."

Per Borting kävi hehkuvan punaiseksi.

"Jotain muuta kuin tavallinen ystävä? Mitä sitten, Petra?"

"Mitä? Niin, sitä minä en tiedä", vastasi Petra ikäänkuin hyvin kaukaa. "Tiedättekö", lisäsi hän äkkiä vilkkaasti. "Herratar sanoi eilen, että on väärin, että minä pidän sekä teistä että Vilhelm Veyeristä. Mutta nyt minä hyvin tiedän, että te olette ainoa, jonka soisin asuvan täällä – jonka kanssa tahtoisin pitää kaikkea tätä yhteisenä."

"Petra", sanoi hän vain.

Hänen silmänsä syttyivät. Hän olisi niin kernaasti sulkenut Petran syliinsä, mutta hän ei uskaltanut säikäyttää häntä.

Petra sai tulla itsestään, kun hänen hetkensä oli tullut. Per Borting tiesi nyt voittaneensa niin paljon kuin oli voitettavissa. Vastaiseksi.