The Project Gutenberg eBook of Mökki nummella, by H. J. Schimmel

Oli virkistävää katsella laajaa nummea G—n kylän puolella; katsella ruskeaa kenttää, jolla näkyi siellä täällä viheriöitä viivoja, ja jota metsä kaikkialla reunusti. Taivaan rannalla rajoittivat näkyalaa lehdot, joita luonto, näennäisesti ilman mitään järjestystä, oli siroitellut sinne tänne, kun taasen etupuolella nuoren tammimetsän ja honkain lupaavat nuoret vesat somasti pistivät esiin, nummen ruskean-punaisen värin kanssa kaunista vaihtelua muodostellen.

Vielä kauniimpi oli näkyala, kun nousi jollekin nummella olevalle hietakummulle ja sieltä sai kentän kokonaisuudessaan näkyviin. Silloin vasta leveni katsojan eteen koko taulu; silloin vasta eroitti silmä ylängöt ja laaksot sekä niiden somat kaltevuudet. Sieltä laajeni näkyala: keltaisia ohravainioita, lumivalkoisia tattarivainioita, viheriöitä kaurapeltoja — joita tuuli kosketteli, niin että tähkät ja korret keinuelivat ja lainehtivat kuin meren aallot — näkyi vielä kaukana noiden lehtojen takana, jotka vastaikään rajoittivat näkyalaa. Siellä oli suloisen hiljaista: mutta tuntevalle sydämelle ei siellä kumminkaan hiljaisuutta löytynyt. Honkien ja nuorten tammien suhina, hamppuvarpusen viserrys, naakkojen raakkuna, sirkkojen kitinä ja mehiläisten surina saivat aikaan ääniä, jotka sopusointuisesti vaeltajan korvissa yhteen sulivat. Mutta se, joka niitä kuuli ja ymmärsi, joka niitä oli jonkun aikaa ihaillut ja ihailussaan oman itsensä unhottanut, kaipasi jonkun hetken kuluttua ihmis-ääniä, kaipasi vertaistansa hänessä nähdäksensä likeisintä todistusta luojan suuruudesta.

Tämä toivo ei kumminkaan näkynyt toteutuvan. Ei missään savupatsasta, ei missään kattoa, joka olisi sanonut: täällä asuu ihmisiä.

Mutta jos matkustaja astuu alas kukkulaltaan ja nousee eräälle toiselle, niin näkee hän pian likinnä olevan hongikon takana asunnon, joka on rakennettu ihmisiä varten. Jollei hän kohta tuota huomaa, niin ei siinä mitään kummaa, sillä savua ei nouse takkapiipusta, joka kohoaa matalasta turvekatosta — niin matalasta, että kolmivuotiset hongat sen melkein kätkevät.

Se on pieni, köyhä mökki, jonka kaltaisia, Jumalan kiitos, ei löydy monta meidän rakkaassa isäinmaassa, ja joka kumminkin siinä, missä se seisoo, aina ennustaa parempaa tulevaisuutta, tällaisia asuntoja kun ensimäiseksi rakennetaan viljeltävään erämaahan.

Mutta onkohan mökillä, joka tällaisissa oloissa on syntynyt, myöskin odotettavissa parempaa tulevaisuutta?

Että potaatteja ja kyökkikasveja kasvava pelto, joka nyt on aidattu, vielä muutamia vuosia sitten oli viljelemätön ala, sen sanoi ensi silmäilys; että pieni tila muinen oli kuulunut herraskartanoon ja sitten vuotuista vuokraa vastaan luovutettu, sen osoittivat ne syvät kaivokset, jotka nelikulmaisesti sitä ympäröivät, siten erottaen sen nummesta, sekä sitä paitse vielä muuan kulmaan pystytetty paalu, johon oli piirretty: "Jounkheer van Orden'in erityinen metsästyspiiri."

Itse mökki oli köyhä ja näköjään kurjempi kuin useimmat muut samanlaiset, niin, vieläpä kurjempi kuin moni, joka oli köyhempi. Alkujaan oli se kokonansa turpeista rakennettu; sittemmin oli sille suotuisampi aika koittanut, kentiesi siitä syystä että sen asukkaat olivat vaurastuneet. Nämä olivat aikoneet rakentaa uudestaan tuvan seinät — oikein kivestä — ja kentiesi tehdä katon ruovoista, vieläpä maalata akkunan pielet ja oven viheriäiseksi punaiseksi ja valkoiseksi — kolme väriä, jotka kaunistavat rikkaimpia taloja; mutta, pahapa se, vaurastuksen aika ei ollut pitkä.

Mökin toinen puoli oli todellakin laitettu kivestä, toinen puoli taasen oli jätetty entiselleen; mitä kattoon, oveen ja ikkunoihin tulee, niin eivät suuret tuumat olleet ajatusta edemmäksi ehtineet.

Mökissä — sen tiesi jokainoa likellä olevassa kylässä ilmaista — asui mummo Dientjen eli Gerhardiina, joka kertomuksemme aikana jo oli jotenkin ijäkäs. Hän oli tuossa likeisessä kylässä syntynyt ja kasvanut; siellä oli hän viettänyt häänsä, iloinnut ja surrut, nauranut ja itkenyt. Rakkaita omaisia oli hänellä ollut, rakkaita omaisia oli hän kadottanut; monta lasta oli hän nähnyt syntyvän, monta tuttua maahan suljettavan, ja tästä kaikesta oli Dientjen tullut paikkakunnallaan niin suosituksi, ettei hänen "hyvinä päivinään" — ja niillä tarkoitti hän nuoruutensa aikaa — ainoatakaan päivää kulunut, jona hän ei toimittanut jotakin, milloin Jaakko Ketelaarin puodissa, milloin Pietari van Dingenin talossa, silloin aina pakisten milloin minkin kanssa päivän uutisista, se on: keväällä huonosta ilmasta, kesällä kaalimadosta ja kuivuudesta, syksyllä markkinoista ja kehnosta vuodentulosta, talvella taasen kylmästä säästä ja lihavista sioista.

Näistä kaikista saattoi Dientjen jutella semmoisella varmuudella ja lämmöllä että siitä oli naapuri-vaimoilla, olletikin Triutjenilla (Katariinalla) ja Geertjenilla (Gerardalla) enemmän hyötyä kuin pesuammeen vedestä, joka hyvin usein kylmyi, tahi "ukosta", joka istui kotona ja keitti potaatteja. Herraskartanon puutarhurin tyttärenä tiesi Dientjen sitä paitse pakinoida milloin kasviksista, milloin herraselämästä, ja tuttavuudessa kun oli kylän kaikkien asukasten kanssa, tiesi hän kaikkien toimet, jotta ryytikauppias Ketelaar usein purskahti sanomaan, kun Dientjen, kotvan aikaa pakistuaan, hänen puodistaan lähti: "reipas tyttö tosiaan tuo. Hän mittaa kaikelle osansa vaaksallansa."

Dientjen oli kahdeksantoista vanhana todellakin reipas, iloinen ja soma tyttö, mutta sen ohessa suuri veijari, ivaava, terävä ja suulas, jotka ominaisuudet saattoivat hänen äidilleen suurta surua ja hänelle itselleen monta kovaa nuhdetta. Mutta tämä iloisuus, joka usein sai hänet tekemään tuhmuuksia, katosi kumminkin pian, kun hän oli miehekseen saanut Jan Itam'in, erään jounkheer van Orden'in ulkopalstan nuoremmista työmiehistä.

Tälle antoi mynheer (herra), kuten ainakin työmiehilleen, kun ne menivät naimisiin, neljä guldenia, neljä stuivers'ia ja nummella elinkautista vuokraa vastaan kappaleen maata. Tällaiselle palstalle rakensi Jan Itam turpeista mökkinsä. Alussa kävi kaikki hyvin; vuosi tuli hyvä, ja nuori pariskunta tuumaili jo tupansa parantamista. He pitivät kumminkin liian kiirettä ja käyttivät mökin korjuuseen koko tulonsa. Kun sentähden seuraava vuosi antoi kadon ja Dientjen synnytti maailmaan terveen ja reippaan pojan, niin oli punainen säästölaatikko pian tylyä. Vastoinkäyminen on verrattava ahjon tuleen, joka eroittaa ja kutsuu esiin malmin epäjalot ainekset, mitkä nousevat pinnalle. Iloinen Dientjen, jolla isänsä luona oli ollut hyviä päiviä, katui naimistaan, tuli pistäväksi ja ärttyiseksi. Tämä kyllä muuttui hiukan parempaan päin, kuu hän tuuditteli lastaan, mutta vastenmielisyyden siemen iti itämistään. Janin mielestä alkoi kodissa-olo tuntua tukalalta; hän alkoi käydä kylän kapakassa useammin kuin ennen, vaikka hän jo ennen oli siellä liiankin usein vieraillut. Sinne jäi raha, mikä ehkä olisi täysin riittänyt vaimon ja lapsen tarpeisiin. Riita, eripuraisuus ja syvin kurjuus astui aina Janin seurassa mökkiin, kun hän kapakasta kotiin palasi, kunnes kuolema teki muutoksen miehen ja vaimon kohtalossa. Jan kuoli irstaisiin elintapoihinsa ja haudattiin, köyhäinhoidon kustannuksella.

Harvoin pitävät niistä vaivaisista, jotka saavat tällaisen hautauksen, mitään lukua muut kuin ne, jotka tietävät että heitä itseään samallainen maahanpano odottaa. Näiden kesken puhuttiin paljon Janista ja hänen kuolemastaan. Toinen syytti häntä, toinen puolusti häntä ja syytti hänen vaimoaan; puolueettomiinmat väittivät että molemmat olivat saman verran syyllisiä. Useimmat sanoivat kumminkin — niinkuin luonnollista oli — että Dientjen, jälelle jäänyt, oli ollut väärässä, että hän oli syypää Janin juoppouteen ja kuolemaan. Ankarin tuomio — ja tämän lausuivat naiset — vaikeni kumminkin tuon näennäisesti heikon vaimon mielenlujuuden edessä, joka salasi surunsa, ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä eikä lausunut valituksen sanaa.

Autio peltopalsta aidattiin ja siihen kylvettiin potaatteja. Missä maa oli parempaa lajia, viljeltiin kasviksia, ja parin vuoden kuluttua saattoi Dientjen maksaa takaisin jounkheer van Orden'ille sen, minkä tämä oli hänelle Janin kuollessa lainannut, eikä hänen enää tarvinnut käyttää hyväksensä lupaa koota risuja mynheerin metsästä, saadaksensa tulta takkaansa.

Ei aavistanut kukaan, kuinka vaikea — ainakin alussa — työ oli Dientjenille. Hän kärsi paljon, mutta näyttipä siltä, kuin olisi juuri tuska kiihoittanut häntä työhön; hän teki työtä unohtaakseen menneisyyden ja ulkomaailman, josta viimeksimainitusta hän kentiesi ei kumminkaan olisi voinut eritä, jollei hän olisi ollut — äiti.

Ohitsekulkiat ihmettelivät usein, kuinka hellä tämä muita kohtaan jollei juuri kova, kumminkin äreä nainen saattoi olla poikaansa kohtaan. Hyvin moni seisahtui hänen mökkinsä edustalle nummella, kun puolipäivän tunti oli käsissä ja — leikkuuaikana — sen asukkaat aterioivat ulkona pellolla. Äiti ja poika istuivat silloin vieretysten, edellinen vaatetettuna hameeseen ja röijyyn, jotka, valjenneina ja paikattuina, jo lukivat useita ikävuosia, ja joissa moni uusi tilkku jo oli ehtinyt kulua repaleeksi; jälkimäinen, kahden kolmentoista vuotinen poika, taasen puettuna somaan pumpasiini puseroon ja siisteihin verkahousuihin.

Mutta poika kävikin koulua. Hänen tuli sentähden "esiintyä ihmisten parissa" ja olla hyvästi puettu, vähät siitä että äidin selkää usein pakoitti, kun hän, pojalleen vaatteita ansaitaksensa, raskasta lapiota liikutteli.

Äiti jakoi leivän kahtia; molemmat saivat aimo kappaleen, mutta pojan kappaleen päälle asetti äiti vielä viipaleen valkoista leipää ynnä siihen lisäksi paksun juustoviipaleen. Joka salaa katseli tätä, tunsi itsensä liikutetuksi, ja vielä enemmän, jos hän sattui näkemään, millä kärsivällisyydellä muuten niin pikavihainen Dientjen kesti pojan kujeita, tämä kun milloin kaasi kumoon perunoita täynnä olevan kopsan, milloin ämpärin, joka sisälsi suurella vaivalla kotiintuotua juomavettä.

Muutamia vuosia oli näin kulunut suurissa huolissa ja vaivoissa. Poika oli kasvanut nuorukaiseksi ja äiti tunsi jäykistyneissä jäsenissään jo vanhuuden oireita. Menneet vuodet olivat tuoneet mukanaan jonkunmoista toimeentuloa, sillä taaskin oli mökin korjaamiseen ryhdytty. Thijs (Matias) oli pojan nimi; hän palveli nyt puutarhurirenkinä jounkheer van Orden'in luona ja oli jo hankkinut itselleen morsiamenkin.

Kyllä eukko Dientjen oli äreä ja kärtyinen muita kohtaan, mutta eipä ensinkään poikaansa ja tämän tulevaa vaimoa, Geesjeniä (Georgiinaa) kohtaan. Tuntikausia saattoi hän istua ja katsella pojan vieressä istuvaa tyttöä, silmäillä hänen avonaisiin, iloisiin kasvoihinsa, voimatta pidättää hymyä, joka kurtutti hänen huuliansa. Dientjen oli jo yli neljänkymmenen; mutta hänestä oli kuin olisi uusi kevät koittanut, kuin palaisi hänen jo kauan sitten kadonnut nuoruutensa takaisin.

Eräänä sunnuntaina tänä onnellisena aikana näemme mummo Dientjenin puuhaavan päivällistä mökissään. Huone, missä hän askaroi, on pieni, mutta siisti ja hupainen. Seinät ovat valkaistut, mutta hyvin sinertävät, joka taasen osottaa ettei Dientjenin silmä enää ole niin tarkka kuin muinen, jolloin hän kyllä tiesi, paljonko siniväriä tuli liituun hämmentää. Akkunan edustalla seisoi saranapöytä, ja itse akkunan varjostivat valkoiset kartiinit, joiden väri, osotti että sama käsi, Joka oli valaissut seinät; myöskin oli tärkännyt kartiinit. Punaisista tiileistä tehtyä permantoa peitti osaksi puulattia, jonka päällä saranapöytä seisoi ja joka samalla sanoi että tässä huoneen osassa aterioittiin ja tehtiin työtä. Toisella seinällä seisoi kaappi, toisella vuode, joka oli varustettu karttuuni-uutimilla.

Laajan takan yläpuolella, jonka reunalla rivitysten seisoi puolen tusinaa posliini-lautasia, riippui tahi — paremmin sanoaksemme — seisoi pitkä, laiha peili, jonka tukena oli kaksi muuriin iskettyä naulaa ynnä kattoon kiinnitetty nuora, ja joka, ollen eteenpäin kallellansa, kuvasti mummo Dientjenia — vaikka hyvin lyhennettynä — kiireestä kantapäähän, kun hän asettui sen eteen kuvaansa katsoakseen.

Kaapin vieressä seisoi piironki, jonka päälle karkea liinavaate oli levitetty; sen päällä taasen punanen, lakeerattu tarjotin teekapineineen, ja näiden vieressä vanha, suuri raamattu. Mitä tässä komerossa löytyi ja paljon muuta, jota ei enää löytynyt mistään, oli mummo perinyt vanhemmiltaan.

Semmoisena kuin mummo siinä nyt seisoi, toisessa kädessään kivivati, jonka hän asetti pöydälle, samalla kun toinen käsi nojausi akkunan puitetta vastaan — semmoisena kuin hän siinä nyt seisoi, eteenpäin kumarruksissa tähystellen eikö jo kauan odotettua näkyisi, semmoisena todellisen hollantilaisen talonpoikaisvaimon esikuvana olisi hän ansainnut tulla taiteilian pensselin ikuistettavaksi. Hänen kasvoissaan näkyi tuskin ainoatakaan ryppyä, vaikka hänen hivuksensa vastoin luonnon tavallista järjestystä jo kauan sitten olivat ennen aikojaan käyneet harmaiksi. Tämän kumminkin peitti huolellisesti valkoinen, vasta pesty myssy, joka oli varustettu tyrkätyillä reunustoilla, ja jonka piti asennossaan keskellä päälakea oleva solmu. Mummo Dientjenin sinivalkoisissa silmissä oli luettava surkumielisyyttä, joka oli varsin vähän sopusoinnussa huulien ympärillä esiintyvien vakavien piirteiden kanssa, nämä kun puhuivat päättäväisyydestä, miltei kovuudesta. Hänen nenänsä olisi jokaisen muun ihmisen kasvoissa näyttänyt enemmän suurelta kuin kohtalaiselta; mutta mummo Dientjenin kasvoihin sopi se mainiosti. Hänen kätensä olivat epämuotoiset ja karkeat, ja se tuli kovasta työstä; sillä hän oli monina, pitkinä vuosina tehnyt työtä enemmän kuin moni mies. Kirjava karttuunihame ja röijy, joita — hametta ainakin — suurimmaksi osaksi peitti kirjava vyöliina, mikä keskeltä vähän kohousi, syystä että mummo oli jotenkin "pönkävatsainen" — siinä hänen tavallinen juhlapukunsa.

"Ei ketään näkyvissä", nurisi hän, yhä tarkistellen ulos akkunasta; "mihin ovat Thijs ja Geesjen joutuneet? Viipyvät kovin kauan…" Ja hän loi silmänsä käkikelloon, joka seisoi nurkassa ja yksitoikkoisella nakutuksellaan muistutti ajan kulusta.

Kun hän taasen kääntyi akkunaan päin, tulivat hänen kasvonsa vähän tyytyväisemmän näköisiksi, mutta sitten kuvastivat ne pikemmin huolta kuin ihmetystä. Honkametsästä astui joku ja kääntyi polulle, joka vei mökin luo.

Äiti seisoi kynnyksellä ja vastaanotti poikansa morsianta herttaisella suudelmalla.

"Lapsi, tuletko yksin?" kysyi Dientjen ja loi tutkivan silmäyksen kahdeksantoistavuotisen kasvoihin, jotka todella olivat kauniit. Geesjen oli somasti puettu. Pieni, lumivalkoinen myssy ympäröi hänen täyteläisiä, somia kasvojaan, jotka sen alta esiintyivät yhtä puhtaina kuin laupeuden sisaren kasvot mustan päähineen takaa.

Nyt varjosti pilvi kumminkin tytön otsaa, vaikka hänen huulensa koettivat hymyillä.

"Tulen, äiti, yksin", vastasi hän hiljaan ja oli sisään astuessaan käärivinänsä kokoon shaalinsa. "Thijs'in täytyi lähteä asialle, luulen… mutta hänen pitäisi jo olla täällä."

"Tiedättehän ettei hän kerro minulle semmoista. Hän ei tahdo tietää siteistä — sanoo hän…"

"Lapsi!"… ja äiti vapisi, kun hän sen sanan lausui, "mistä sinä nuo sanat sait?… Ei tietää siteistä?… Häntä ei ole koskaan ollut helppo hallita, Geesjen!" Ja mummo laski kurttuisen, mutta nyt vapisevan kätensä tytön olkapäälle.

Geesjen nojaasi mummo Dientjenin rintaa vastaan ja nyyhki: "Oi, minä olen niin onneton, äiti!"

"Onneton?" Dientjen oikoi itseään. Syvä huoli oli luettava hänen kasvoistaan. Tuo sana muistutti häntä menneistä ajoista.

Mutta hän tuli pian taasen itseensä, ja tyyneesti vieläpä hiukan kylmästikin sanoi hän itkevälle tytölle: "älä itke, rakas lapsi! Jos kentiesi et enää pidä pojastani, niin puhu suusi puhtaaksi, sinä et vielä ole naitu hänelle."

"En minä sitä itke, äiti, älkää sitä uskoko. Minä kyllä pidän Thijs'istâ, mutta… hän ei pidä enää minusta — — olen varma siitä. Hän on nähnyt toisen, josta hän pitää enemmän — erään 'hänen armonsa', jolla on sulkatöyhtö hatussaan, ja joka viittaa häntä tykönsä, mutta joka kumminkin vetää häntä nokasta… Thijs on kaunis poika." — Mummo Dientjen nyykähytti myöntäen päätänsä. Tuo lause kuului niin hyvältä — äidin korvissa.

"Eikö hän päättänyt mennä sinun kanssasi kirkkoon tänään?" kysyi äiti sitten. "Niin hän ainakin minulle vakuutti, kun lähti, eikä hän valehtele koskaan."

"Hän tuli luokseni aamulla, mutta sanoi että hänellä oli asioita toimitettavina. Minun käski hän mennä yksin kirkkoon, siellä minä hänet kohtaisin; mutta hän ei tullut sinne."

Äidin huulet vapisivat, mutta hän rohkaisi itsensä ja sanoi iloisesti: "Kai on teillä ollut keskenänne rakkauden napinaa. Älä, lapsikulta, kohta pahinta ajattele. Tuollaista tapahtuu henkilöiden välillä, jotka kaikkein enimmän rakastavat toisiaan." Mummo ei saanut jatketuksi, tuskallinen muisto näkyi tahtovan tukehuttaa hänen sanojaan.

"Ei pahaa sanaa ole kuulunut välillämme", vastasi Geesjen. "Kuinka olisikaan se ollut mahdollista? Thijs oli niin kylmä ja pysyi yhtä tyynenä, jos olisin sanonut vaikka mitä. Kun jumalanpalvelus oli loppunut, lähdin minä yksin kulkemaan nummelle päin. Silloin näin Thijs'in kaukaa. Hän seisoi ja keskusteli erään puoliherran kanssa — taidemestariksi he häntä sanoivat — jolla oli seurassaan tuo 'hänen armonsa'. Minä olin vähällä vaipua maahan; metsä tanssi silmäini edessä. Luulen että rupesin juoksemaan ummessa silmin. En tiedä kuinka kauas olin ehtinyt, kun kuulin jonkun huutavan minua nimeltä — en tullut tuntoihini ennen. Katselin taukseni ja luulin että se oli Thijs. Mutta se ei ollut hän; se oli tuo vieras nukastelia, ja hän oli tuossa paikassa vieressäni ja katsoi minuun niin julkeasti, että minä — — niin, äiti, minä pelästyin ja punastuin ja kalpenin."

"Seurasi kauan, ja kertoi minulle… oi, äiti, minä luulen että purskahdan itkuun, kun sitä ajattelen… kertoi että hän oli rikas ja että hän piti minusta. Ja sitten kysyi hän tahtoisinko lähteä markkinoille hänen kanssaan. Ja kun en mitään vastannut — se on päivän totta etten saanut sanaa suustani — niin luuli hän, että minä suostuin, ja tahtoi tarttua minun käteeni. Ja sitten alkoi hän puhua kauniista kultasormuksesta, joka hänellä oli sormessaan, ja sanoi että hän painaisi sen minun sormeeni, jos antaisin hänelle suukkosen. Minä pelästyin ja suutuin niin, etten tiennyt, mitä tein, ja annoin hänelle semmoisen työkkäyksen että hän kaatui. Hän oli vähällä tupsahtaa ojaan; mutta siinä oli koivu estämässä, jotta hän pian pääsi jaloilleen. Nyt oli hän niin raivossaan, että hän ärjyi ja uhkasi minua, ja minä rupesin juoksemaan. Mitä hän huusi minun jälkeeni, en oikein kuullut; mutta sen minä kuulin että Thijs antaa minun mennä… luulee pääsevänsä parempaan avioliittoon… Thijs on huono poika…"

"Tuota et sinä kumminkaan usko", sanoi äiti niin rukoilevaisesti että se oikein kävi Geesjenin sydämelle "Juo vähän kylmää vettä, lapsi; sinä olet niin kovin liikutettu", lisäsi hän, kun Geesjen oli pyyhkinyt kyyneleet pois silmistänsä.

Ja sitten puhuivat he tyyneemmästi siitä, mitä oli tapahtunut, ja siitä, mitä oli tehtävä; mutta keskustelussaan eivät he voineet kumpikaan — vaikka kuinkakin he koettivat sitä salata toisiltaan — olla kääntämättä silmiänsä honkametsään päin, josta he odottivat saavansa nähdä Thijs'in tulevan. Mutta Thijs oli likempänä kuin hänen äitinsä ja Geesjen aavistivat!

Ei aivan kauan Geesjenin jälkeen oli hänkin lähtenyt kulkemaan nummelle päin. Nainen, jolle talonpoikaistyttö antoi nimen 'hänen armonsa', oli, kun kirkosta palasi, saavuttanut hänet nummelle vievän tien alussa, siinä kauan puhutellut häntä ja siten estänyt häntä seuraamasta Geesjeniä, jonka hän kaukana näki kulkevan. Näytti siltä kuin olisi nainen tahtonut antaa kumppanilleen, hienolle herralle, joka hänen kanssaan markkinoin alussa oli saapunut kylään ja siellä jo viipynyt joitakuita päiviä, tilaisuutta seurata somaa, valkomyssyistä tyttöä. Thijs ei kumminkaan ymmärtänyt sitä ja oli erittäin hyvillään kohteliaisuudesta, jota hänelle osoitti tuo vieras nainen, jonka kanssa hän satunnaisesti oli tullut tutuksi. Eräänä iltana oli hän, näetsen, tavallista myöhemmin toiminut jounkheer van Orden'in kasvihuoneessa yksin, kun kaikki muut työmiehet jo olivat lähteneet pois. Silloin, juuri lähtemäisillään herrasrakennukseen, kukkaisruukku kädessään, oli hän kuullut jonkun hiljaan puhuvan likisyydessä. Hän pelästyi ja oijensi semmoisella vauhdilla hiukan kumarruksissa olevaa ruumistaan, että hänen päänsä puski erääseen lapioon, joka putosi maahan ja särki telineillä seisovan kukkaruukun. Äänet vaikenivat kohta, ja kun Thijs, joka oli tointunut hämmästyksestään, aikoi jatkaa matkaansa, kohtasi hän, kiertäessään erästä istutusta, tuntemattoman herran ja naisen, jotka kohta puhuttelivat häntä ja kertoivat että he kävelyretkellä ollessaan olivat eksyneet ja pyysivät että hän, jonka he onnekseen olivat sattuneet tapaamaan, neuvoisi heille oikean tien. Thijs'istâ oli tämä selitys tyydyttävä, ja hän täytti tuntemattomien pyynnön. Thijs oli hyvin järkevä, mutta ihmistuntemista ja kokemusta häneltä puuttui.

Otaksuttava on että tämän viimeksimainitun seikan kohta paikalla huomasi tuo hyvänsävyinen pari, joka alkoi laskea leikkiä hänen kanssaan ja jolle hän avomielisesti ja tarkoin teki selkoa sekä omista että jounkheer van Orden'in asioista — kaikki tietysti palkinnoksi siitä ystävällisyydestä, jota herra ja nainen häntä kohtaan osottivat. Näyttipä melkein siltä kuin olisi heidän hyvänsuopaisuutensa kaunista puistonhoitajaa kohtaan tästä yhä lisääntynyt, sillä, kun tultiin puiston veräjälle, kehottivat he häntä seuraamaan heitä heidän asumukseensa. Tästä riemastui Thijs, joka ei ollut tietämätön kauniista ulkomuodostaan ja jossa, kun häntä van Orden'in perheessä — vähemmän kumminkin hänen oman itsensä kuin hänen äitinsä tähden — kohdeltiin jonkinlaisella kunnioituksella, oli herännyt omituinen arvollisuuden tunto, mikä viime aikoina oli muodostunut ylpeydeksi. Sääty, johon hän kuului, oli hänestä, näet, alkanut tuntua halvalta, ja tieto ettei hän voinut siitä kohota teki hänet tyytymättömäksi ja houkutteli häntä hakemaan seurustelupiirejä, joihin hän ei sopinut, ja joissa hän poisti huolensa kortinlyönnillä ja juomisella. Hänen äitinsä, joka huomasi muutoksen pojassaan, suri sitä; ja kun ei valituksista eikä rukouksista näyttänyt apua olevan, oli hän sanonut alkavansa väsyä eikä enää jaksavansa, niinkuin ennen, työtä tehdä, jonka tähden toimeentulon ylläpitäminen nyt suurimmaksi osaksi olisi siirtyvä Thijs'in niskoille; ja tästä syystä pyysi hän että Thijs antaisi hänelle vähän enemmän viikkopalkastaan kuin tähän asti. Vähentämällä täten poikansa käyttörahoja luuli äiti voivansa pitää hänen huvituksiansa kohtuullisten rajojen sisässä. Mutta pahaksi onneksi ei tämä äidin keino ollut oikein sopusoinnussa hänen tekojensa kanssa; sillä hän oli juuri ihan äsken etsinyt ja saanut työtä lattianpesiättärenä muutamissa kylän taloissa. Thijs, joka tiesi sen, rupesi pistäväksi ja viihtyi vielä vähemmin kuin ennen kodissansa. Eukko Dientjenin huoli, kun hän kuuli Geesjenin kertomuksen, oli sentähden hyvin ymmärrettävä.

Thijs oli jo monta kertaa käynyt muukalaisten vieraiden luona, ja nämä, mutta erittäinkin nainen, olivat kohdelleet häntä suurella suosiolla. Thijs oli siihen lisäksi alkanut huomata että hän oli liian kaunis ja "sievä" jäädäksensä ainaiseksi kylän pieneen maailmaan. Lyhyessä ajassa oli hän unhottanut äidin varoitukset, Geesjenin valitukset ja puutarhurin ivalliset muistutukset ja alkanut entistä enemmän tuhlata rahojansa.

Kumminkin tunsi hän tänä sunnuntai-aamuna sydämensä pohjalla jotakin omantunnon nuhteen kaltaista, kun hieno nainen — joka nimitti itsensä Konstansiksi ja väitti olevansa sisar sille herralle, jonka seurassa hän matkusti — sanoi hänelle jäähyväiset, ja Thijs samalla huomasi ettei hän enää voinut saavuttaa Geesjeniä. Tosin oli hänen rakkautensa kauniiseen talonpoikaistyttöön jo alkanut laimistua, ja hän uskalsi jo puol'ääneen itselleen tunnustaa, ettei Konstans ollut liian ylhäinen hänelle; mutta omituinen levottomuus sai kuitenkin hänen sydämensä tykyttävin tavallista kovemmin, ja se kiirehti hänen kulkuansa. Ehdittyänsä honkametsään, jonka takana hänen äitinsä mökki seisoi, tapasi hän kummaksensa Konstansin.

"Te täällä!" huudahti Thijs, joka ei koskaan rohjennut sanoa vierasta herraa nimeltä Kaarleksi. Silminnähtävästi olikin suurempi arvollisuus vieraan puolella. Viimeksimainittu oli, näet, puettu hienoon verkanuttuun ja valkoiseen pikeeliiviin; hänellä oli päässään hyvin harjattu huopahattu, rinnassa komea koruneula, jossa kylän asukkaat luulivat huomaavansa jalokiven, sekä rannehihat. Sitäpaitsi leikki hän ylhäisen herran tapaan ylpeästi pienellä kävelykepillään, jonka ohessa hänen ryhtinsä oli niin vaativa, että koko kylä, joka oli oppinut tuntemaan hänen suuria taiteilialahjojansa, hänelle osotti mitä suurinta kohteliaisuutta.

Thijsin nuttu sitävastoin oli tehty karkeasta verasta tahi oikeastaan sarasta; hänen liivinsä oli musta ja napitettu aina leukaan asti; ohut, musta silkkihuivi ympäröi hänen ahavoittunutta kaulaansa, ja takin hihoista pistivät esiin hänen ruskeat ja työstä karkeat kätensä, hänen askeleensa olivat raskaat, ikäänkuin olisi hän työntänyt edessään kottikärryjä — mikä kaikki oli suureksi haitaksi hänen muhkealle ulkonaiselle esiintymiselleen.

Mutta kun katseli molempia kasvoihin, jäi sittenkin kahdelle päälle kummalle puolelle vaaka itse asiassa kallistui. Herrasmies — ijältään noin kolmenkymmenen vuotinen lienee muinen, kuten Konstans usein vakuutti, ollut kaunis; mutta tämän kauneuden oli isorokko suurimmaksi osaksi hävittänyt. Mutta jos tätä ei otettukaan lukuun, oli sittenkin mahdotonta mukautua hänen valkoisiin silmiinsä, jotka väliin, kun niitä eri valossa katseli, vivahtivat vihreälle, ja jotka eivät koskaan olleet kääntyneet siihen, jonka kanssa hän puheli.

Thijs sitävastoin näytti terveeltä ja voimakkaalta. Hänen kiharaiset hiuksensa olivat vaaleat, hänen puikeat kasvonsa tosin ahavoituneet, mutta verevät, hienopiirteiset ja miellyttävät. Hänen siniset silmänsä, jotka, kun hän harmistui — ja se tapahtui usein — leimusivat, olivat muinen olleet kirkkaammat kuin tähän aikaan, jona peli ja juoppous olivat niihin leimansa painaneet. Mutta kumminkin herätti Thijs ensi katsannolta enemmän luottamusta kuin Kaarle.

"Vai tuin! Nuori ystäväni hiipii henttunsa jälkeen, luulen ma", sanoi viimeksimainittu ja pieksi kepillään tienpensaita. "Ei sinun olisi tarvinnut noin kiirehtiä; hän on hyvässä tallessa siellä, minne hänen matkansa suuntasi."

"Kuinka niin, mynheer?" kysyi Thijs ja iski silmänsä tavattoman terävästi Kaarleen. "Oletteko seuranneet häntä?"

"Tässäkö minä yksinäni seisoisin, viisastelia? Tyttö on siksi kaunis että häntä kannattaa seurata — vieläpä noin suureen rakennukseenkin, joka, arvaan sen, on sinun kotosi, vai kuinka?"

Thijs'in kasvit kävivät tulipunaisiksi. Häntä ei niinkään harmittanut, mitä Kaarle Geesjenistä lausui, kuin ylönkatse, jota vieras herra osotti hänen äitiänsä ja hänen omaa kotoansa kohtaan. Mutta tämä harmi muuttui pian häpeän tunteeksi, ja se ei ensinkään kunnostanut hänen sydäntänsä.

"Äiti on mielistynyt vanhaan tupaan", vastasi hän kiireesti: "muuten asuisimme paremmassa huoneessa; meiltä kyllä ei varoja puutu."

"Hyvä se ja oikein, että nuori mies katsoo eteensä. Se tietää kunniantuntoa, ja mitä se toivoo kyllä saavuttaa maalinsa… jos vain noudatat minun neuvoani, ystävä. Kuulehan, Thijs, älä ole tuhma, älä enää juokse tuon tytön jäljissä. Hän on jo, kuten olen kuullut, valinnut toisen."

Tällainen röyhkeä puhe olisi varmaan harmittanut jokaista, joka paremmin kuin Thijs ymmärsi, mikä kohteliaisuus on. Mutta syytös, joka sisältyi noissa sanoissa, sai vain Thijsin veren kuohumaan.

"Kunpahan Konstans nyt olisi sinua kuulemassa!" sanoi Kaarle kylmästi.
Thijs hämmästyi.

"Oletahan että vain tahdoin koettaa rakkauttasi", jatkoi Kaarle. "Olethan monta kertaa sanonut ettet enää pidä entisestä morsiamestasi… Kumminkin näyttää minusta että puollat häntä liiankin kiivaasti."

"Minä vakuutan että kaikki, mitä olen sanonut juffrow Konstansille (neiti Stansille), on päivän totta", sanoi Thijs. Hän oli puolustanut Geesjeniä paljon enemmän ylpeydestä kuin taipumuksesta. Häntä harmitti ajatus että Geesjen voisi unhottaa hänet, vaikka hän hänet unhoitti.

"Minä en ole millänikään Geesjenistä", jatkoi hän, "ja nyt vielä vähemmän kuin ennen. Muinen oli hän mielestäni pieni, soma tyttö, mutta — siinäpä kaikki."

"Minä luotan sinuun ja sentähden luulen että tyyneesti voit kuunnella, mitä minulla on sanottavaa. Näin äsken Geesjeniu erään talonpoikais-nuorukaisen seurassa, jota en tuntenut; näin että hän ehtimiseen punastui. Miksikä? — Jos noudatat minun neuvoani, niin tuskinpa koskaan enää saat nähdä häntä. Sinä oletkin liian hyvä hänelle… Minä seurasin Geesjeniä, mutta kun hän näki minut — minä seisoin juuri siinä, missä nyt — erosivat he. Ole vain tyyni, ystäväni. Älä ota asiaa pahaksi; täytyyhän tytöllä olla sulhanen, ja tietäähän hän että sinä voit saada paremman kuin hän on."

"Naisviekkautta, ystäväni!" vakuutti Kaarle ja kohotti, sääliä osottaen olkapäitään. "Luulin sinut toki viisaammaksi. Tietysti valitsee hän parhaimman kosioistaan, ja sentähden pitää hän nyt kiinni teistä molemmista. Miten lieneekään, varma olen siitä, minkä olen nähnyt, ja siitä, mitä nyt sinulle kerron; mutta sinä — älä hänelle hiiskahda sanaakaan siitä, mitä nyt olen sinulle pakissut. Näytä että olet mies ja että voit olla vaiti, ja minä tahdon auttaa sinua, jos suostut siihen tuumaan, minkä minä olen keksinyt tulevaisuuteesi nähden. Kuulehan", lisäsi hän ja laski kätensä ystävällisesti nuorukaisen käsivarrelle: "minä seisoin tässä ja kuuntelin, mitä he puhuivat Geesjen lupasi täällä odottaa talonpoikais-poikaa. Epäilemättä luuli hän että sinä menisit markkinoille ja 'Kultaiseen aasiin'… Ole nyt siksi viisas että pyydät hänen tekemään sinulle seuraa sinne."

"Vai niin", sanoi Thijs, mutta niin vieraalla äänellä että Kaarle kummastuneena katsoi häneen. "Mutta — minä en aio mennä markkinoille tänään."

"Siis sinä et huolikaan tietää, mitä sisareni vastaa sinun kosimiseesi? Tân'iltanahan hänen tulee antaa vastauksensa. Koko sinun tulevaisuutesi on nyt kysymyksessä. Jollet voita omaksesi sisartani, niin et saa mitään apua minulta kohoumiseesi maailmassa, ja siinä tapauksessa jäät kuin jäätkin talonpoikaiseksi työmieheksi."

"Mynheer", sanoi Thijs ja loi silmänsä nummelle päin, "enhän saata ainaiseksi jättää vanhaa äitiäni."

"No, tee niinkuin tahdot. Jää siksi, mikä olet. Ei kannata minun sinusta huolehtia… Elä onnellisena kukkiesi ja siementesi parissa; ymppää vielä monta hedelmäpuuta isännällesi! Minä en sinusta välitä." Ja nämä sanat sanottuaan käänsi hän Thijsille selkänsä ja lähti kulkemaan.

Thijs seurasi häntä silmillään vähän aikaa. Äkkiä kohotti hän päänsä, ja silmät, jotka puoleksi olivat täynnä kyyneliä, alkoivat hehkua. "Ei niin, mynheer! Minä seuraan teitä. Äiti saa tulla toimeen ilman minutta jonkun aikaa… hänen edukseenhan lähdenkin täältä. Tän'iltana antaa sisarenne minulle vastauksensa… Todellako? Oi, en saata oikein sitä uskoa. Ettehän vain tee pilkkaa minusta? Ja jos hänen vastauksensa on myöntäväinen, niin otatte minut oppiinne? Pääsen ensinnä apumieheksenne ja sitten itse mestariksi? Mutta kuinka uskallan minä näyttäytyä niin paljolle väelle keskellä kaupunkia ja sellaisilla telineillä?"

"Luuletko sinä että minä kaupungissa esiinnyn ulkona taivasalla?" kysyi Kaarle loukattuna. "Minulla on oma salini, jonka akkunat ovat punaisilla akkunavaatteilla varustetut… Mutta siitä saamme puhua toiste. Tuletko tân'iltana?"

"Tulen", vastasi Thijs ja oijensi kätensä Kaarlelle. "Minä teen, mitä te haluatte ja tahdotte."

"Oh, sinä kyllä itse ymmärrät, mitä vaaditaan, toveri", sanoi Kaarle ja taputti häntä olalle. "Mutta yhden neuvon annan sinulle: — ota tyttö mukaasi! Minä pidän hänelle seuraa, sillaikaa kuin sinä puhuttelet sisartani. Arvaan että tuo talonpoika-lurjus kyllä väijyy meitä. Kuulehan vielä: Ota rahaa mukaasi — ei tiedä, mitä voi tapahtua. Ja puhuakseni suuni puhtaaksi: olen viipynyt täällä enemmän aikaa kuin olen ajatellut, ja ihan vain sinun tähtesi. Kukkaroni on tyhjä; olen tehnyt muutamia ostoksia ja sitä paitse auttanut pari kurjaa raukkaa. Ihan tyhjä ei tosin lompakkoni ole, mutta ennenkuin kaupunkiin ehtii, kuluu aina vähin rahoja, ja minä olen sitä paitse tottunut matkustamaan kyytihevosilla. Voithan sinä hankkia rahoja?"

Thijs oli ennen kertonut että hänen äitinsä oli toimeentuleva, miltei rikaskin. Tämä oli antanut aihetta suuriin menoihin, ja myöskin nyt luuli Thijs velvollisuudekseen antaa Kaarlelle hänen pyytämänsä satunnaisen lainan, olletikin koska sellaisen herran palveleminen tuotti hänelle itselleen kunniaa.

Kaarlen silmät loistivat omituisesti kun hän oijensi kätensä Thijsille ja lisäsi: "Purase nyt vain rohkeasti happameen omenaan, äläkä irvistele, vaikka happameltakin tuntuu, niin on kaikki pian ohitse. Me tapaamme pian toisemme Punaisessa leijonassa."

Thijs kiiruhti tykkivin sydämin toisaalle. Mutta muutaman askeleen astuttuaan seisahtui hän. Hänestä oli mahdotonta mennä sisään äitinsä mökkiin. Varottava ääni kuiskasi hänelle jotakin. Hänestä oli kuin olisi joku huutanut: "pakene kiusaajaa!" Ja kiusaajana oli Kaarle esiintynyt aina siitä hetkestä saakka, jona Thijs ensikerran näki ihmetemppuja, joita Kaarle ja hänen sisarensa tekivät silmänkääntäjinä, mahapuhujina — ihmeitä, jotka saivat sekä porvarit että talonpojat hämmästymään. Ja ihmeiden tekiä oli sanonut Thijsille että hän jo kauan oli kaivannut apulaista, nuorukaista, joka olisi kyllin arvollinen ja lahjakas perimään hänen taitonsa, mitkä muuten seuraisivat häntä hautaan; hän oli tunnustanut Thijsissa tavanneensa hakemansa nuorukaisen ja antanut hänelle vapaapilettejä kaikkiin näytelmiinsä; hän oli luvannut ottaa hänet mukaansa kaupunkiin ja siellä antaa hänelle täydellisen opetuksen. Herkkäuskoinen, yksinkertainen nuorukainen piti kaiken tämän totena: hänestä tulisi herra, joka saisi katsoa alas ylönkatsottuihin talonpoikiin. Tämä loistava tulevaisuus lumosi häntä. Konstansin kauneuden sokaisemana hän ei enää ollut niin tarkkasilmäinen kuin ennen. Kun hän ensikerran näki hänet kynttilän valossa teltassa, luuli hän näkevänsä enkelin, niin suloisesti loistivat tytön posket, niin marmorivalkea oli hänen kätensä, niin korppimustat hänen hivuksensa. Päivällä näytti tämä kauneus tosin hiukan kuihtuneemmalta, mutta päivin ei Thijsillä ollut aikaa eikä halua huomata sitä. Seurustelu kävi sillä välin yhä ystävällisemmäksi, yhä palavammaksi nuorukaisen kunnianhimo ja yhä katkerammaksi hänen mielensä. Oikeudella kehoitti häntä hänen omatuntonsa "pakenemaan kiusaajaa."

Hän ottikin todella askeleen taaksepäin, mutta mumisi kohta itsekseen: "mikä yksinkertainen raukka minä olen!" kääntyi ja kulki kiirein askelin mökkiin päin, jossa äiti ja Geesjen odottivat häntä.

Kaali ja perunat olivat jo aikaa sitten kypsät ja läskikin valmis, mutta mummo Dientjen unohti tämän kaiken keskustellessaan Geesjenin kanssa. Kaikki oli samalla paikalla kuin viimeksimainitun astuessa mökkiin; liina oli pöydällä, ja siinä seisoi yhä vielä kivivatikin.

Naiset huudahtivat molemmat ilosta, kun näkivät Thijsin lähestyvän. Geesjen laski kätensä ovenha'alle, ja äiti, vaikka koettikin olla tyyneenä, nosti kätensä ja osotti sillä että hän olisi tehnyt samoin, jollei olisi myöhästynyt.

Mutta kynnyksellä seisoen tuli Geesjen kummallisen levottomaksi; allapäin, kuin olisi häntä omatuntonsa nuhdellut, odotti hän Thijsiä.

"Olemme kauan odottaneet sinua", sanoi äiti; mutta nuhteen, joka oli sanoissa, lievensi ystävällinen, miltei liehakoiva ääni, jolla ne lausuttiin.

"En voinut tulla ennen", vastasi Thijs äyhkeästi. "Miksi olette odottaneet? Ettehän muuten sitä tee, äiti!"

"Jos teillä on niin hyvää aikaa, niin eihän se mitään tee, jos tulenkin vähän myöhemmin", sanoi Thijs tylysti.

Tämä hiljaisuus kävi nuorukaiselle tuskalliseksi. Se tyynnytti ja pehmitti häntä.

Kun sitten pöytään istuttiin, pani äiti kätensä ristiin ja kumartui rukoukseen, Geesjen teki samoin. Thijs istui ja katseli heitä, hänen sydämensä heltyi ja hän tunsi itsensä vedetyksi heidän puoleensa. Äkkiä juohtui hänen mieleensä, mitä Kaarle oli kertonut Geesjenin salaisesta lemmestä.

"Mistä sinä tiedät että minua kukaan saattoi? Sinun toimestasiko se tapahtui?"

"Antakaa hänen puhua suunsa puhtaaksi, äiti; hän tietää etten minä sitä pane pahaksi. Minä tiedän kaikki. Kuta pikemmin hän ottaa sen, joka on hänen vertaisensa, sitä parempi. — Kuka sinua seurasi tänne?" Ja tämän kysymyksen teki hän kiivaudella, joka soti vastaan hänen äskeistä kylmyyttänsä.

"Sinun ystäväsi, tuo maan kuleksia, joka on olevinansa suuri herra", huudahti Geesjen ja purskahti itkemään.

Thijs tuli liikutetuksi ja koetti turhaan parastansa, vastustaakseen niitä hellempiä tunteita, jotka alkoivat paisua hänen sydämessään. Geesjen taasen, joka tunsi rakkautensa loukatuksi hänen kylmäkiskoisuudestaan, rupesi itkien ja nyyhkien änkyttämään nuhteita ja puolustuksia: "Tätä minä en kärsi kauemmin. Sanottaisiinko että hän on ottanut minut paljaasta sääliväisyydestä? Tuleeko minun antaa häväistä itseäni? Ei, muori! Te tiedätte että olen ollut jo liian kauan vaiti. Jos hänellä olisi oikeus komentaa minua, jos minun olisi pakko syödä hänen leipäänsä… mutta nyt! Enkö ole sinun tähtesi antanut rukkasia Gerrit Smitsille, joka ansaitsee seitsemän guldenia viikossa, ja eikö hän siitä saakka ole minua vihannut? Oi, on sentähden surkeata, miten sinä kohtelet minua." Ja Geesjen peitti kasvonsa hienolla, kauniilla nenäliinallaan, joka somasti kokoonkäärittynä tähän asti oli maannut tuolilla hänen vieressään.

Geesjenin puolustus tahi syytös — sillä siinä oli vähän kumpaakin — vaikutti aivan toista kuin äiti oli: ajatellut.

"Gerrit Smits!" huudahti Thijs kalpeana vihasta. "Tuo narri, jonka koko kylä pitää narrinaan, olisiko hän…" ja Thijs nauroi kamalasti.

Geesjen pyyhki pois kyyneleet. "Niin, mitä sanoisit, jos nyt ottaisin hänet ja pitäisin hänestä? jos jo olisin antanut hänelle puolittaisen lupaukseni?"

Mummo Dientjen peitti kädellään hänen suunsa ja huudahti: "Älä tee syntiä, laskemalla valetta paljaasta lapsellisuudesta. Thijs, älä usko häntä!"

Thijs ei näyttänyt kuulleen äitinsä sanoja. Hän heittäysi istumaan tuimana ja huulet yhteen puserrettuna. Hänen sydämessään kajahtivat herra Kaarlen sanat, ja toinen ääni siinä huusi: "Tyttö pettää sinua ja on aina pettänyt. Gerrit seurasi häntä", ajatteli hän sitten; "Gerrit kosii häntä, mutta hänelle minä en häntä suo."

Taasen vallitsi hiljaisuus, joka kumminkaan ei lepyttänyt Thijsiä, mutta antoi hänelle aikaa miettiä, miten saisi toteutetuksi tuuman, jonka Kaarle oli keksinyt, Thijs oli viime aikoina nopeasti kehittynyt; mitä hänen muinen olisi ollut ihan mahdotonta tehdä, sen teki hän. Hän ryhtyi kavaluuteen, ja se onnistui.

"Geesjen", sanoi hän ystävällisesti; "minä tahdon unhottaa, mitä sinä vihassasi lausuit. Sopikaamme!"

Geesjen katsoi häneen, mutta ei virkannut mitään; äitikin oli ääneti, sillä pojan sanoissa ja ehdotuksessa oli hänen mielestään jotakin, joka ei sopinut Thijsille.

"Geesjen!" Ja Thijs tarttui hänen käteensä. "Minä näin eilen että sinä asetit paikoilleen kruunut 'Punaisen Leijonan' tanssisalissa. Siellä tulee hauskaa tänä iltana; vanha Dikk on eilisestä saakka virittänyt viuluansa. Tule mukaan; tân'iltana liikuttakaamme jalkojamme, tänään on viimeinen markkinapäivä."

"Lapset", sanoi Dientjen, ja siirtyi levottomasti tuolillaan; "te ette saa mennä sinne. Markkinoilla ovat kaikki ihmiset päästään vähän vialla. Ei, Thijs", sanoi hän vakavammalla äänellä; "sinä et saa mennä sinne!… Soisin ettei markkinoita olisi ollenkaan, silloin olisi myös vähemmän syntiä."

"Tuohon pakinaan olen jo väsynyt. Kun tekee työtä koko vuoden, saahan kustantaa itselleen hiukan iloakin. Eiväthän konitkaan ijankaiken kestä aurojen edessä; täytyyhän niiden joskus juosta sileälläkin."

"Hyvä Jumala suo lepoa niille samoin kuin ihmisille, kun aika tulee, Thijs", sanoi äiti vakavasti. "Tuo sinun puheesi ei minusta kelpaa. 'Kuusi päivää tulee teidän tehdä työtä, seitsemännen levätä, ja se päivä tulee teidän pyhittää Minulle', sanoo Herra. Vai voitko väittää, Thijs, että pyhität pyhäpäivän? Voitko väittää että kuusi päivää teet työtä? Illoin rentustelet sinä huonojen, kevytmielisten ihmisten…"

"Olen ollut kauan vaiti, Thijs, kentiesi liian kauan! Luulin että sinä viimeinkin kallistaisit korvasi omantunnon äänelle. Se olisi poistanut minulta paljon surua ja monta katkeraa sanaa. Mutta nyt minä puhun, ja sinä kuulet. Rahat, mitkä sinä voisit paljon paremmin käyttää, panet sinä juomisiin, rentustelemiseen ja peliin."

"Rahat ovat omani; itse ne ansaitsen, enkä tarvitse tehdä niistä kenellekään tiliä?"

"Eikö kenellekään?" kysyi äiti, ja äänessä, jolla hän ne sanat sanoi, oli jotakin, joka sai Thijsin vapisemaan. "Älä koetakaan puolustaa itseäsi, sinä et sitä voi. Sinä et ansaitse tyttöä, joka istuu vieressäsi ja joka usein on vuodattanut kyyneliä sinun tähtesi." — Tällaisella vakavuudella, painolla ja arvollisuudella ei ollut äiti koskaan ennen puhunut.

"Älkää puhuko minusta, älkää toruko Thijsiä minun tähteni", rukoili
Geesjen ja laski kätensä nuorukaisen käden päälle.

Mutta Thijs veti pois kätensä, nousi ja meni äitinsä luo. "Äiti", sanoi hän; "jo on aika että tästä loppu tulee. Tehän ajatte minut pois talosta valituksillanne. Minä teen mitä itse tahdon. Omaa aikaani ja omia rahojani minä käytän. Sinä tulet tân'iltana markkinoille, Geesjen."

"Sinä et mene mihinkään, Thijs", sanoi äiti päättävästi; "minä kiellän sen."

Omituinen, selittämätön tunne esti Thijsiä lausumasta sanaa, joka jo oli asettunut hänen huulilleen. Vähän aikaa seisoi hän liikkumattomana pöydän edessä. Sitten sanoi hän: "Äiti, minun täytyy mennä! Minä teen sen teidän omaksi parhaaksenne. Enempää en voi nyt teille sanoa. Antakaa minun mennä — ainakin yksin, jos ei muu auta." Hän oli tarttunut äidin käteen, ja hänen rukouksensa olisi varmaan voittanut tarkoituksensa, jollei hän olisi lisännyt: "ja lainatkaa minulle hiukan rahaa, äiti, sillä minä tarvitsen välttämättömästi rahoja tân'iltana."

"Rahoja? Pyydätkö sinä rahoja minulta?! Pitäisikö minun ylläpitää sinun kevytmielisyyttäsi ja sinun synnillisiä huvituksiasi? En sitä tekisi, jos minulla rahoja olisikin; mutta minulla ei ole."

"Älkää suututtako minua!" huudahti Thijs.. "Minun täytyy saada rahoja", ja hän löi nyrkkinsä pöytään, niin että kumahti.

Äidin sielunjännitys antoi perään pojan vihaisesta silmäyksestä ja kovista sanoista. Senverran voimia oli hänellä vain enää jälellä, että hän saattoi kuiskata Geesjenille: "anna minulle lasi vettä, lapsi!"

"Mene matkaasi — Jumalan nimessä, mene", huusi tyttö Thijsille ja viittasi ovelle. Thijs ei liikahtanut.

"Tahdotko tappaa oman äitisi? Mene, mene!" Ja tytön suureksi iloksi vetäysi Thijs hiljaa tuvasta.

Mummo joi vähän vettä; ei sanonut mitään, istui vaan ja tuijotti eteensä. Vihdoin nojasi hän päänsä nuoren tytön olkaa vastaan ja kuiskasi: "Oi Jumalani! Tuleeko pojasta isän kaltainen?"

Thijs kulki puoleksi tunnottomana polkua, joka vei kylään. Hän tiesi itsessään että hän oli tehnyt pahasti, mutta häntä oli suututettu. Ja joskin mummo Dientjenin jäykkämielisen pojan päähän olisi pölähtänyt palata takaisin ja pyytää anteeksi, niin olisi häntä siitä pidättänyt väärä häpeä, hän kun silloin olisi tullut rikkoneeksi lupauksensa esiintyä markkinoilla, täytetty rahakukkaro mukanansa, ja toivo tavata Konstansia.

Siinä tilassa, missä hän nyt oli, ei hänen käynyt tapaaminen ystäviänsä. Sattumus tahi vanha tapa vei hänen askeleensa "Ensimäisen ja viimeisen äyrin" ravintolan ohitse, ja iloinen melu, joka sieltä kuului, oli hänestä niin houkutteleva että hän kääntyi takaisin ja poikkesi sisään.

Siellä tapasi hän useimmat tavallisista tovereistaan; muutamat istuivat röhmyisen pöydän ympärillä ja pelasivat korttia, milloin kirousten, milloin naurujen soidessa; toiset sill'aikaa valmistausivat illan juhlallisuuteen hankkimalla itselleen pienen humalan, ja nämä kirkuivat ja melusivat niin, jotta Thijs ensimältä oikein hämmästyi. Riemu nousi korkeimmalleen kuu eräs nuorukainen, joka tuskin oli lapsen ijästä ehtinyt ja joka vastikään oli ollut suurisuisin koko seurassa, äkkiä vaikeni, jäi tirkistelemään täytettyä lasia, painoi alas päänsä, kadotti tasapainon ja kaatua kopsahti lattialle.

Thijs, joka sillävälin oli voittanut inhonsa, minkä tämä kaikki hänessä ensialussa oli vaikuttanut, meni biljardin luo, jonka vieressä humaltunut poika makasi, työnsi hänet ylenkatseellisesti syrjään, tyhjensi pari lasia geneveriä ja tuli muutaman minuutin kuluttua mitä oivallisimmalle tuulelle. Sen, joka sittemmin noin puolen tunnin kuluttua näki hänet pelipöydän ääressä hehkuvin poskin iloisesti nauravan, olisi ollut mahdoton aavistaa että hän pakoittamaila pakoitti omaatuntoansa vaikenemaan ja että hän naurullaan koetti tukehuttaa itkevän äidin varoituksia. Arvatenkin olisi Thijs täällä viettänyt koko illan, jolleivät, kun kello löi seitsemän, useimmat olisi nousseet mennäkseen Punaiseen Leijonaan, siellä jatkaaksensa aljettua juhlaa. Tämä muistutti Thijsiä hänen lupauksestaan, ja köyhempänä kuin hän oli tullut — sillä hän oli pelissä menettänyt kaikki mukanaan olevat rahansa — lähti hän sieltä.

Ihan toisilla tunteilla luettiin mökissä nummella kellon lyöntejä. Mummo Dientjen oli toipunut ja ihmeellisen pian, kun uskollinen tyttö häntä syleili. Äiti oli pyyhkinyt pois kyyneleensä; morsian ei sitä voinut, mutta hän kuunteli kumminkin äidin lohduttavia sanoja ja kaikkia, millä äiti koki puolustaa poikaansa. Geesjen ei puhunut mitään, pudisti vain silloin tällöin päätään, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: "Äiti kulta, en usko sinua." Ja äiti puhui ja puhui ja lausui ajatuksia, mitä hän, pahapa kyllä, ei itse uskonut.

Myöhemmin iltapäivällä sanoi Geesjen lähtevänsä asialle, vaikka hän vain aikoi mennä katsomaan, missä Thijs vietti iltansa. Koska hänen nyt täytyi kulkea yksin, tahtoi hän palata ennen pimeää. Hän käski mummon nauttia hiukan päivällislepoa virkistyksekseen ja vei jalka-astian ja nojatuolin pikkukammariin, missä oli pimeämpi. [Hollannissa käytetään — kentiesi ilman kosteuden takia — omituista, jakkaran muotoista tuli-astiaa, joka on niin laitettu että sen päällä voi pitää jalkansa. Pikkukaupunkien kahvipidoissa tuo jokainen kunnon kahvimummo tuollaisen jalka-astian mukanaan; niin tarpeellisina niitä pidetään.]

Dientjen-parka, joka oli ollut kovien liikutusten vallassa, tunsi itsensä niin väsyneeksi ettei viipynyt kauan, ennenkuin hän meni uinuksiin. Hän ei kumminkaan oikein nukkunut, olihan vain tuollaisessa tilassa, jossa tieto siitä, mitä ympärillä tapahtuu, ei ole kokonaan kadonnut, unen kumminkin painaessa silmälautoja.

Himmeästi kangasti menneisyys hänen edessänsä. Paljon semmoista, joka oli tapahtunut, jota oli kaduttu ja anteeksi annettu, paljon, jota olisi voinut tapahtua, jos hänen toivomuksensa olisivat tulleet täytetyiksi, kulki hänen sielunsa silmien ohitse mitä ihmeellisimmissä haamuissa ja muodoissa. Hän oli näkevinänsä rakkaan poikansa katuvaisena, palaavan takaisin; hän oli näkevinänsä miehensä, joka kumartui hänen puoleensa suudellakseen häntä, ja tornin kellon ääni — se löi juuri seitsemän — kuului kuin ääni korkeudesta, joka kutsui hänet kohoumaan maasta ylös.

Hän oli kuulevinänsä että tuvan ovea avattiin, mutta se ei saanut hänen unisia silmiänsä aukenemaan. Ovi aukeni todelta. Thijs oli tullut takaisin. Miksi hän oli tullut, ei hän itsekään enää tiennyt, kun hän jo seisoi huoneessa. Hän katseli ympärilleen, ja kun hän ei ketään nähnyt, meni hän pöydän luo ja sieltä piirongin. Siinä tointui hän. Hänen täytyi saada rahoja; äiti oli niitä kieltänyt häneltä, ja kieltäisi yhä. Äiti oli muka sanonut ettei hänellä rahoja ollut. Mitä, jos hän, Thijs, itse ryhtyisi tutkimaan! Hänen kätensä vapisivat, kun hän haki piirongin avainta, joka tavallisesti makasi akkunalla, mutta nyt ei ollut siellä. Hän tempasi ylimmäistä laatikkoa, ja lukko, joka ei ollut oikein luotettava, eikä äidin mielestä tarvinnutkaan olla, antoi kohta perään. Hän veti ulos laatikon, mutta siinä oli vain vähän vaatteita ja paitoja. Hän ei huomannut että nämä olivat hänen omansa, jotka äiti oli pessyt, kiilloittanut ja huolellisesti kääntänyt yhteen. Hän veti ulos toisen laatikon. Se sisälsi äidin vaatteita ja siinä, eräässä kulmassa, käärittynä kirjavaan nenäliinaan, joka oli ollut hänen isänsä, tapasi hän, mitä hän tuskin luuli tapaavansa — rahoja: kolme kirkasta hopeataalteria.

"Hän petti siis minua; hänellä on rahoja!" mumisi Thijs itsekseen, sillä ikäänkuin torjuakseen pois omantuntonsa nuhteet. "Hän tahtoi kiusata minua, ja sentähden hän sanoi, ettei hänellä ollut." — Ja tuo ajatus mielessään pisti hän rahat taskuunsa, työnsi laatikon paikalleen ja riensi ulos.

Hän juoksi kylään semmoisella kiireellä kuin olisi häntä takaa-ajettu, ja hiljensi vauhtiaan vasta kun tuli Punaisen Leijonan luo. Hän viipyi siellä muutamia tuntia ja koetti hurjaan iloon upottaa sisällisen levottomuutensa, odottaessaan ystäväinsä tuloa. Vihdoin — yötä oli jo kulunut koko joukon ja kuu oli peittynyt pilvien taa — astui Kaarle sisään, mutta yksin. Thijs vapisi, kun näki hänen. "Entäs juffrow Stans?" kuiskasi hän.

Kaarlen ääni vapisi vähän. Levottomasti katseli hän ympärilleen ja oli niin huolestunut ettei kuullut, kun Thijs pyysi hänet istumaan ja juomaan lasin viiniä. Hän tarttui sen sijaan nuorukaisen käteen ja vei hänet, sittenkuin kiireesti olivat pistäneet poskeensa suuren lasillisen konjakkia, ulos pimeälle kadulle.

Thijs ei tullut huomanneeksi että Kaarle valitsi pimeimpiä käytäviä ja kääntyi selin niihin puoteihin, jotka vielä olivat valaistut.

"Sinä kyllä saat puhutella häntä. Saat kohta uteliaisuutesi tyydytetyksi, rakas veikko, mutta lainaa minulle — — pari taalteria. Minulla on vielä muutamia pieniä maksuja suorittamatta."

"Ajatteles! Konstans tapasi arvaamatta Beerensteinin paroonin Oostenin seuraneidin ja tunsi hänessä lapsuuden ystävän. Konstans, joka ei ole ensinkään ylpeä, puhutteli häntä, ja neiti tuli niin iloiseksi että käski kohta sisareni Beerensteiniin; ja paroonin rouva, joka pitää paljon Annesta — se on seuraneidin nimi — pyysi Konstansia jäämään sinne muutamaksi päivää, ja Konstans suostui."

"Eikö mitä, rakas ystävä! Hän odottaa sinua ja tahtoo salassa tavata sinua, sanoakseen kuinka iloinen hän on sinun päätöksestäsi. Lanko! Minä onnittelen sinua. Konstans odottaa sinua pihaan päin olevassa päätykamarissa. Kai tiedät, paremmin kuin minä, tien sinne. Aika on tullut. Kello lyö kaksi, luulen ma. Älä vaan ole liian rohkea! Portti on auki — päätyportti. Tallirenki tietää salaisuuden. Soita tallikelloa, niin tulee hän, jota odotat luoksesi. No, pelkäätkö? Ethän vastaa mitään?"

"Puhuttele minua vaan nimeltäni. Mutta sinun tulee muuttaa oma nimesi. Matthieu soi paremmalta kuin Thijs. Hyvästi, Matthieu! Huomenna odotan minä sinua 'Valkoisessa Ruunassa'; siellä nyt asun, ja sieltä teemme seuraa kaupunkiin."

Thijs oijensi hänelle kätensä vielä kerran, ja pudisti innollisesti hänen kättään. —

Puolen tuntia myöhemmin hiipi Konstans ulos ravintolasta veljensä käsivarrella ja nousi hänen kanssaan ajurin vaunuihin, jotka odottivat kylän ulkopuolella "Ensimäisen ja viimeisen äyrin" likisyydessä. Molemmat olivat huonossa pu'ussa ja olivat kokonaan panneet pois tuon entisen ylhäisyyden.

"Valitse mieluummin toinen. Ajopelisi jyskyy sittenkin kylliksi. Aja nopeaan! Jos ehdimme W—hen kolmessa neljänneksessä niin saat hyvät juomarahat." —

"Kyllä oli jo aika meidän täältä lähteä", kuiskasi Konstans, joka tuli levottomaksi, kun kuuli ajurin mainitsevan Beerensteiniä.

Konjakki, jonka hän oli nauttinut, himmensi hänen ajatuskykyään, mutta kiihoitti hänen himojansa. Pian ehti hän Beerensteinin puistoon; päätyportti oli auki. Koira alkoi haukkua. Hän pelkäsi jo että koko talonväki heräisi, kun hän oikeassa ajassa muisti Kaarlen neuvoa. Hän haki tullikamariin vievää kellonnuoraa ja veti sitä, ilmaistaksensa läsnäoloaan. Koira haukkui yhä vihaisemmasti, ja Thijs pelästyi kauheasti. Mutta silloin näki hän valoa eräästä akkunasta ja tuli nyt vakuutetuksi siitä että häntä odotettiin.

Kumminkin vapisi hän, kun hän hiipi portista sisälle. Hän tiesi, minne päin hänen tuli kulkea, ja saapui rappusille, jotka varmaankin veisivät hänet sinne, missä rakastettu vartoi. Jos hän olisi osannut ajatella selvästi, niin olisi kai häntä kummastuttanut, ettei tämä rakastettu tullut häntä vastaan. Vihdoin oli hän perillä. Hän tarttui lukon kääkään ja astui sisään huoneeseen, jossa kynttilä paloi. Mutta siellä ei hän nähnyt Konstansia. Hän mainitsi hiljaan hänen nimensä, mutta — ei vastausta.

Hän oli peräti hämillään eikä kuullut muuta kuin tykyttävää sydäntänsä ja kahlekoiran vihaista haukuntaa, jota jossakin rakennuksen sisällä oleva pieni rakkikoira alkoi säestää. Hän oli kadottaa itsetajuntansa. Äkkiä säpsähti hän kuin houreesta herännyt. Hän oli nähnyt piirongin, joka seisoi huoneen nurkassa. Se oli murrettu auki, ja laskulauta makasi lattialla; laatikot olivat vedetyt ulos ja puoleksi työnnetyt takaisin; yksi makasi lattialla ylösalaisin laskulaudan päällä.

Takan reunalla seisoi pöytäkello, ja Thijs ymmärsi että — — — Mutta hänen ajatuksensa menivät peräti sekaisin, kun viimeinen järjellinen niistä ilmaisi hänelle että hän oli tullut petetyksi, kauheasti petetyksi, että täällä oli murtovarkaus tapahtunut, ja että hän — niin oli kaiketi alusta aprikoitu — hän, Thijs, siitä joutuisi kiinni.

Ja todellakin — hänen tarkistunut kuulonsa huomasi askeleita, jotka lähestyivät. Olihan onneton itse kellon nuoraa vetämällä herättänyt tallirengin. Epäilyksessään juoksi Thijs ovelle ja sulki sen. Onneksi oli avain sisäpuolella. Sitten samosi hän akkunan luo, tempasi sen auki ja hyppäsi ulos, kysymättä kuinka korkealla se oli. Hän ei tuntenut jäseniensä kipuja, kun hän pääsi alas maahan, hän törmäsi hädässään yhä kauemmaksi puutarhaan, hän kun ei uskaltanut palata takaisin samaa tietä, jota oli tullut. Tallirenki, joka kuuli että ovea paiskattiin kiinni, ymmärsi kohta että varas aikoi karata, ja kiiruhti alas rappusia pihalle, jonne hän saapui parahiksi nähdäkseen miehen juoksevan pakoon.

Kun hän ei luullut yksin voivansa saada kiinni pakolaista, soitti hän hätäkelloa, ja sen ääni, joka kuului puolen penikulman päähän, sai pakolaisen tuskan korkeimmalleen. Hän juoksi ensin ryytimaan poikki, mutta, peläten että häntä siellä nähtäisiin, poikkesi hän puistoon. —

Mummo Dientjen, joka sanomattomassa tuskassa oli odottanut poikaansa, painoi juuri sinä hetkenä päänsä nojatuolin istuintyynyyn, jota vastaan hän oli laskeunut polvilleen, ja rukoili hartaasti eksyneen lemmittynsä puolesta.

Hän kuuli ääniä takanansa ja ymmärsi että herrastalon palkolliset jo olivat hänen kintereillään. Hän seisahtui silmänräpäykseksi hengittääkseen, sillä hänestä tuntui kuin olisi rinta tahtonut haleta.

Seutu oli hänelle tuttu; hän tiesi olevansa lähellä kanavaa, jonka toisella puolella nummi alkoi, ja myöskin liki vipusiltaa, joka vei kanavan yli. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän ehtinyt sillan luo, mutta se oli, niinkuin hän oli aavistanutkin, nostettu ja lukossa. Epäilyksessään seisoi hän kuin paikalle kiinni kasvanut, vaikka hän kuuli jytinää jotenkin lähellä. Koira oli seurannut hänen jälkiään. Hän luuli takaa-ajajien jo olevan ihan takanansa ja hyppäsi veteen. Siinä aikoi hän ensi tuokiossa lopettaa päivänsä ja jättää sikseen pakenemisen; mutta itsensävarjelluksen vaisto oli epäilystä väkevämpi, ja sitä paitse — kummallinen kuvitus! — hän luuli kaukaa kuulevansa äitinsä valituksia. Ne herättivät hänessä pelastuksen toivon. Äidin luona ei kukaan hakisi häntä, ja äidin sylissä, johon ihmeellinen halu häntä veti, tunnustaisi hän syntinsä ja lupaisi parannusta.

Jo oli hän ehtinyt mökin ovelle; mutta sitä kolkuttaessaan oli hän kuulevinänsä koiran haukkumisen ja vipusillan ketjujen kitinän. Hän kolkutti kumminkin yhä kovemmin, vaikka hän jo oli kadottanut kaiken toivon löytää kodista turvaa ja luuli täytyvänsä paeta — Jumala tiesi mihin.

"Jumala!… Thijs! Viimeinkin!' huudahti Geesjen, sillä hän se oven avaaja oli. Oli tapana näillä seuduin että palveliat markkinain aikana saivat vapaapäivän, ja Geesjen oli päättänyt viettää koko loma-aikansa Dientjenin luona. Tämä viimeksimainittu ryntäsi, kun nuoren tytön huudahduksen kuuli, pikkukammarista, jossa oli istunut.

"Onko hän täällä? Onko hän todellakin kotona?" kysyi hän kiireesti; mutta kun hän Geesjenin kädessä olevan palavan päreen punertavassa valossa näki poikansa kamalan ulko-asun, ei hän kauemmin voinut pidättää tuskaansa. "Thijs, Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut?' huudahti hän.

"Ei mitään, äiti, ei mitään!" — Koiran haukunta kuului etäältä. Thijs kävi kalman kalpeaksi. Äiti työnsi hänet tuolille istumaan.

"Lapsi-raukka!" huokasi hän itsessään, mutta kovalla ja lujalla äänellä sanoi hän: "Thijs, mitä on tapahtunut?"

"Minun täytyy pois", huudahti poika ja kulki ovelle. "Älkää minua pidättäkö, äiti! Kuinka onneton minä olen!"

"Thijs, mitä pitää minun uskoman?" kysyi äiti. "Oletko tehnyt jonkun pahanteon? Oi Jumalani!"

"Kuinka pitkäksi aikaa?" kysyi Geesjen, joka oli unohtanut ja antanut anteeksi kaikki. "Etkö ota mitään mukaasi? Etkö tarvitse rahoja? Äiti, älkää seisoko siinä niin kylmänä! Ettekö te voi auttaa häntä? Minulla on täällä mukanani vain muutamia lantteja."

"Äiti, kiiruhtakaa! Takaa-ajajat ovat kintereilläni Oi, jos voisitte auttaa minua! Minun täytyy pois, pois pitkäksi aikaa."

Äiti riensi piirongin luo. Hän ei enää tehnyt kysymyksiä. Hän tahtoi antaa, mitä hänellä oli; mutta häädetty huuto pääsi hänen suustaan, kun hän ei mitään löytänyt. Thijs oli vaihtanut muutamia sanoja Geesjenin kanssa ja kääntyi. Hän ymmärsi asian laidan ja tarttui kiinni oven pielukseen pystyssä pysyäkseen.

"Rahat… ovat… poissa", änkytti äiti. "Minä olin ne tallentanut hänen… teidän häitänne varten, Geesjen!"

"Sinä!" sanoi äiti omituisella äänellä. "Herra Jumala! Sinä koettelet minua kovasti!" — Hänen päänsä laskeusi alaspäin, mutta ei ainoata kyyneltä tullut hänen silmiinsä. Hän ei edes huomannut että Thijs heittäysi maahan polvilleen ja nyyhkien rukoili:

"Minä olen pahasti tehnyt, äiti! Rakas äiti, anna minulle anteeksi… Anna minulle… anteeksi, että otin sinun rahasi! — Minua syytetään vielä pahemmasta rikoksesta, mutta niin totta kuin Jumala elää, äiti, minä olen syytön siihen."

Geesjen kätki kasvonsa vyöliinaansa. Hän nyyhki ääneensä, mutta vaikeni ja vapisi, kun hän kuuli kavioiden töminää ulkoa.

"Thijs, ne tulevat. Pakene taka-ovesta!" Mutta Thijs ei paennut. Hän seisoi tirkistellen äitiä, joka ei kohottanut silmiänsä maasta. "Puhu minulle, äiti, rakas äiti! Tällä tavalla minä en voi lähteä täältä."

"Muori, puhukaa hänelle!" rukoili Geesjen, ja kun hän ei saanut mitään vastausta, laahasi hän Thijsin mukanansa pikkukammariin, josta ovi vei ulos metsään. Siellä kammarissa tarttui hän hänen käteensä, suuteli sitä ja pisti siihen muutamia lantteja. "Jumala olkoon kanssasi! Thijs, pakene äitisi tähden!"

Thijs meni ulos avatusta ovesta. Ensin kulki hän hiljaa, mutta kuta enemmän viileä yö-ilma virkisti häntä ja palautti hänen ajatuskykyänsä, sitä nopeammin. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän kadonnut honkametsään.

Geesjen ei tietänyt, mitä oli tapahtunut, mutta hän aavisti jotakin kauheaa. Sielunsa jännityksessä oli hän kuitenkin näennäisesti tyyne. ja hän palasi mummo Dientjenin luo ja puristi hänen kättään, vaikka huoneen ovelle jo kolkutettiin ja karskea ääni vaati että sitä avattaisiin.

Hän avasi oven, ja kenttävartia (eräs laji maa-poliisia) astui sisään, seurassaan pari paroonin palveliaa.

Koira, joka oli seurannut pakolaisen jälkiä, nuuski kaikkialle ja lähestyi pikkukammarin ovea. Geesjen ei sanomattomassa tuskassaankaan ollut kadottanut mielenmalttiansa; hän meni kaapin luo, otti sieltä vähän päivällisestä jäänyttä silavaa ja antoi palasen salaa koiralle, joka haluisesti sen söi. Mummo Dientjen heräsi horrostilastaan, kun näki vieraat ja kuuli heidän kysymyksensä. Hän pyyhki karkealla kädellään silmiltänsä muutamia harmaita hivuksia, jotka olivat valuneet esiin myssyn alta.

Äiti painoi kädellään sydäntänsä. Hän koetti puhua, mutta sanat kuolivat hänen huulilleen. Kova oli taistelu hänen sielussaan, sillä hän luuli velvollisuudekseen osoittaa pakolaisen jäljille kysyjän. Mutta — hän oli kumminkin äiti, vaikkakin pahantekiän.

"Minulla ei ole mitään… minun poikani on" — mutta sanat jäivät sanomatta, ja tämä äiti, joka suuressa surussaan ei vielä ollut ainoata kyyneltä vuodattanut, vaipui tuskaansa nääntyneenä tunnotonna lattialle.

Aurinko heitti ikäänkuin varkahin säteensä sisään akkunasta, joka oli auki laskeaksensa mökkiin hiukan nummen tuoksua. Että raitis ilma oli tervetullut, sen huomasi vaalean sairaan kasvojen ilmeistä. Hän kohotti päänsä heittääkseen silmäyksen vuoteen puoleksi avattujen esirippujen takaa, ja hänen äsken vielä niin himmeät silmänsä saivat eloa, kun hän ne käänsi nummelle, jonka yli laskeva aurinko levitti vaaleanpunaista hohdettaan.

Mitä liikkuikaan sairaan mielessä? Hänen hienoissa, suorissa kasvoissaan, joita yöpäähineen alta päässeet harmaat kutrit ympäröivät, ei nyt näkynyt tuota entistä jäykkää kovuutta, mutta sen sijaan mitä suurinta huolta. —

Sairaan ajatukset kulkivat kauas ajassa taaksepäin niihin päiviin, jolloin hän istui äitinsä sylissä, jolloin hän, isän kädestä kiinni pitäen, opetteli astumaan. Molemmat — äiti ja isä — olivat jo kauan levänneet kirkkomaassa; hän oli heidän paariensa vieressä tosin vuodattanut kyyneleitä, mutta — ei toivottomuuden. Hän oli aina ollut tottelevainen lapsi, ja hänen vanhempansa olivat olleet hyviä häntä kohtaan; heidän ei ollut koskaan tarvinnut vuodattaa ainoatakaan kyyneltä hänen tähtensä! Mummo Dientjenin silmät tulivat kosteiksi; sitä ne eivät olleet olleet tuosta kamalasta yöstä asti!

Hän ajatteli, kuinka paljoa onnellisempi hänen vanhempainsa avioliitto oli ollut kuin hänen omansa. Mutta oliko hänellä oikeutta valittaa? Itse oli hän valinnut vastoin vanhempainsa tahtoa. Ja hänen lapsensa! Dientjen oli luullut kokemuksesta tietävänsä, kuinka vaaralliset huonot esikuvat ovat, ja sentähden oli hän kasvattanut poikansa yksinäisyydessä ja tehnyt työtä hänen hyväkseen, tehnyt työtä auttaaksensa häntä maailmassa ja jättääksensä jotakin jälkeensä hänelle. Mutta — turhaan oli hän tehnyt työtä, turhaan odottanut hedelmiä pellostaan, turhaan rukoillut, turhaan ja kestävästi kärsinyt, turhaan rakastanut. Kuinka onneton hän oli!

Vanhus nyyhki. Suuret olivat kyyneleet, jotka tippuivat hänen poskilleen. Mutta tämä itku hellitti hänen suruansa, lohdutti häntä hänen yksinäisyydessään.

Yksinäisyys? — Sekin oli hänen oma syynsä. Hän oli käskenyt pois Geesjenin; hän oli tahtonut olla yksinänsä; hän ei ollut tahtonut nähdä ketään. Mutta kun hän oli tämän käskynsä lausunut, oli hän kadottanut tajunsa. Missä määrässä häntä oli toteltu, ei hän tiennyt.

Jos hän olisi ollut tyynempi ja voinut silmäillä ympärilleen huoneessa, olisi hän huomannut että kaikki siinä osoitti erityistä huolenpitoa, järjestyksen jälkiä. Kuka oli asettanut kultareunaisen kupin — ensimäisen lahjan, jonka Thijs oli antanut äidilleen — sinisirkkuja ja tuoksuvia ajuruohoja täyteen pöydälle? Kuka oli avannut akkunan, lämpimän kesä-ilman päästä sisään huoneeseen? Kuka oli pannut astian virkistävää juomaa vuoteen viereen jakkaralle?

Pian sai hän kumminkin tietää, kuka tämän kaiken oli aikaansaanut, sillä samassa kuiskasi joku hänen likisyydessään: "äiti!"

Mummo Dientjenin silmät lakkasivat vuodattamasta kyyneleitä, ja surumielisyys hänen kasvoissansa muuttui syväksi vakavuudeksi. Hän ei uskaltanut kääntää päätänsä ääntä kohden; hän ummisti jälleen silmänsä.

"Äiti", kuului uudelleen kuiskaus, mutta nyt vähän kovemmin: "ettekö tunne Geesjeniä?"

Nyt kääntyi vanhus ja loi silmänsä tyttöön, joka kumartui hänen puoleensa ja katsoi häneen semmoisella rakkaudella, että hän tietämättänsä tarttui käteen, joka lepäsi hänen vuoteensa laidalla ja puristi sitä, samalla kuin sana "lapsi" pääsi hänen huuliltansa.

Hiukkasen aikaa kesti äänettömyyttä. Vanhus ja tyttö katselivat toistensa silmiin; molemmat olivat kadottaneet niin paljon ja tahtoivat lohduttaa toisiansa. "Rakas mummo Dientjen", sanoi vihdoin Geesjen, mutta äänessä oli paljon enemmän kuin sanoissa. Dientjenin sydän heltyi, ja hän kysyi, mitä hän vielä äsken ei ollut uskaltanut: "Onko hän poissa?"

"Lapsi! Minä olen nyt parempi, paljon parempi.— Mutta minä en muista kaikkea." Äiti kiersi sitä kysymystä, jonka hän oikeastaan tahtoi saada esille. "Onko hän joutunut kiinni?" kysyi hän viimein häädetyllä äänellä.

"Ei!" Ja hänen silmänsä kääntyivät piironkiin päin. "Geesjen", jatkoi hän sitten, "mitä tuolla on tapahtunut, en minä koskaan voi unhottaa… suokoon Jumala ettei se tulisi ihmisten tietoon — Geesjen!" ja hän veti tytön likemmäksi, kuiskatakseen hänen korvaansa — "kuule… se makaa kivenä sydämelläni — enhän liene… kironnut häntä?"

"Jumala häntä siunatkoon", sanoi Dientjon ja nousi istualleen. "Suo hänelle menestystä, Herra, ja korjaa minut luoksesi taivaaseesi!… Jätä minut nyt, Geesjen!"

"Ettekö huoli kenestäkään enää? Pitääkö minunkin mennä? Hän piti kumminkin muinen niin paljon minusta?"

"Juuri sentähden, lapsi! Sinä et saa olla täällä. Kun näen sinut, tulen minä ajatelleeksi häntä; sinäkin olet kärsinyt hänen kauttansa. — Ja mimmoista elämää viettäisit sinä minun luonani! Minähän olen kuollut kaikelle, paitsi surulle."

"Enhän minä voi sitä ottaa pois, mutta minä luulen että voisin jakaa sitä teidän kanssanne. Siitä on varmaan apua, muori, kun joku ottaa osaa meidän suruumme. Minä en koskaan puhu hänestä; minä en lausu sanaakaan; minä vaan katson sisään teidän silmiinne, kun te noin istutte ja tirkistelette eteenne. Ja minä tiedän että se tekee teille hyvää."

"Kyllä, lapsi." Ja mummo Dientjen oli juuri sanomaisillaan: "Olithan tuleva tyttärekseni", mutta hän sanoi:

Niin, Geesjen oli sanonut itsensä irti palveluksestaan, sillä olivathan hänen häänsä vietettävät Marraskuussa.

Hän oli hyvin pahoillaan kun nyt oli tullut muistuttaneeksi eukko
Dientjeniä siitä.

"Mutta, lapsi, sinä olet tottunut paljon parempiin oloihin. Minä en ole rikas…"

"Olisinko minä tullut rikkaaksi, jos olisin mennyt naimisiin? Elääkseni en tarvitse muuta kuin hiukkasen leipää, jos siksi tulee. En ole oleva teille rasitukseksi. Minä teen työtä teidän hyväksenne… Te ehkä vain nauratte minulle, mutta minä olen jo pitänyt teidät äitinäni, enkä enää voi siitä luopua. Minä iloitsin, kun ajatteli saavani semmoisen äidin kuin te, sillä, niinkuin tiedätte en ole koskaan nähnyt omaa äitiäni."

"Jos todella on niin — —" sanoi mummo Dientjen ja pyyhki poskiltaan pois kyyneleet, jotka nyt vapaasti vintasivat, samalla kuin ilo loisti hänen silmistään — "Geesjen, lapsi — sinä et tiedä, kuinka hartaasti olen juuri tätä toivonut, vaikka en koskaan ole rohjennut sitä sinulle sanoa. Mutta koska sinä niin tahdot! — —" ja hän syleili nuorta tyttöä ja suuteli häntä. —

Ennenkuin Geesjen pääsi palveluksestaan, kului muutamia viikkoja, joll'aikaa mummo Dientjen eli yksinään ja teki tehtävänsä, kuten tavallisesti. Varkaasta ei kuulunut mitään. Koko kylä luuli tietävänsä, kuka syyllinen oli, ja lausui ääneensä hänen nimensä. Poliisi ei virkkanut mitään, mutta teki hiljaisuudessa kuulustelemisiaan. Varkaan jäljet olivat vieneet mummo Dientjenin ovelle, ja — Dientjeniu poika oli kadonnut. Eihän sen enempää todistusta tarvittu.

Eräänä päivänä oli mummo vasta vähää ennen päivällistä valmistunut viemään laitumelle ainoan lehmänsä, jonka hän muutamia vuosia takaperin oli säästörahoiliaan ostanut. Yhtä tyynenä ja samalla kärsivällisyydellä kuin ennen kulki hän Mansikkinsa jäljessä, joka kiirehti tavallista nopeammin laidunpaikalle nälkäänsä sammuttamaan. Vanhus istuutui maahan ja katseli lehmää, ikäänkuin olisi hän tältä tahtonut oppia — syömään mielihalulla.

Silloin kuuli hän askeleita takanaan… Hän kääntyi ja näki mummo Heinriksin, joka tervehti häntä pään nyykähdyksellä. Dientjen vastasi kylmästi.

Mummo Heinriks elätti itseään pesulla. Hän oli hyvin järkevä, mutta ettei hän juuri ollut rikastunut vaivaloisesta työstään sen näytti hänen ulkomuotonsa: Hän oli puettu kirjavaan karttuunihameeseen ja röijyyn, jalassaan oli hänellä puukengät ja päässään "lieho", — löysästi istuva myssy — joka nyt viikon lopulla ei ensinkään ollut valkoinen. Kädet puuskassa astui hän mummo Dientjenin eteen.

Hänen karkeat, mutta pirteät kasvonsa osottivat nyt jonkinlaista hyväsydämistä sääliä, joka sai niiden tavallisen jokapäiväisen ilmeen juhlallisemmaksi.

"Onpa hauskaa nähdä sinua, Dien", sanoi hän. "Oletko kokonaan lakannut käymästä ihmisissä? Ei tuollaisesta kotona-istumisesta ole."

"Hyvää iltaa", tervehti Dientjen, joka ei ollut kuulevinänsä, mitä toinen oli puhunut.

"Ihmisparka!" mumisi tämä puol'ääneen. "Kuulehan, Dien", lisäsi hän sitten: "et usko, kuinka olen kaivannut sinua! En ole nähnyt, en kuullut sinua enkä kirjavaa lehmääsi. Olen pelännyt että istuisit päiväkaudet pimeässä komerossa, niinkuin Huis Veen, kun hän oli kadottanut kaikki eläimensä kurkkumätään. Ja mikä oli hänen vahinkonsa sinun suruusi verrattuna!"

Mummo Dientjen loi puhujaan niin surullisen silmäyksen, jotta ei ollut vaikea arvata hänen tunteitansa.

"Niin todella, sinä olet kadottanut kaikki. Jospa sinulla olisi ollut kaksi edes!"

".Suru on sotkenut järkesi, ihminen! Mutta — kumma, se! Sinun pitää puhutella pastoria. Eikö hän ole käynyt luonasi?"

"En tiedä — — mutta sen tiedän että hän lohduttaa jokaista, joka suree. Ja sitähän sinä teet, ja syystä. Jos olisin elänyt semmoisen yön kuin sinä, en voisi sitä koskaan unhottaa. Satunnaisesti tulin minäkin pelästyneeksi samana yönä. Sitä en ole tullut sinulle kertoneeksi, mutta — enhän ole sinua tavannutkaan sen jälkeen. Yö oli kuutamo, sen sinä kyllä tiedät, ja markkinoilla, kun kaikki pojat ovat vapaat, ovat he niin vallattomia. Pyhäiltana olivat he olleet koppisilla, kaivaneet syviä kuoppia tiehen ja kokonaan pilanneet sen. Ei voi kukaan kristitty ihminen tulla toimeen noiden nulikkojen kanssa, puhukoon pormestari mitä tahansa. Minä ja minun ukkoni makasimme sikeässä unessa, kun minä äkkiä heräsin jyskeestä ja kirouksista, joiden vertaisia en ole kuullut. Minä ulos ja Steven jälessä! Näin jotakin mustaa tiellä, mutta mitä se oli, en käsittänyt — mahdotonta se olisi ollutkin, kun oli pilkko pimeä ja puoliyö. Mutta minä tahdoin kumminkin ottaa selkoa asiasta; ja kun Steven oli mukana, en ollenkaan pelännyt .. Heitin ylleni vähän vaatteita ja juoksin ulos. Silloin näin eräät vaunut, jotka olivat kaatuneet veräjäämme, melkein nurkkaamme; hevonen oli kompastunut — epäilemättä noiden poikaheittiöiden kuoppiin. Sitten alkoi kiroominen uudelleen, ja siinä meluttiin ja ponnisteltiin, jotta sekös vasta! Vihdoin pääsivät kaikki jalkeille, ja kun Steven tuli lyhty kädessä katsomaan oliko aitamme peräti tärvääntynyt, näin minä että ajopelit taasen olivat pystyssä ja että matkustavaiset niihin par'aikaa nousivat. Ne olivat mies ja nainen. Minä huusin ja kysyin olivatko loukkauneet, mutta olisin yhtä hyvin voinut kysyä luudalta — ei sanaakaan vastaukseksi!"

Mummo Dientjen näkyi heräävän horrostilastaan… "Olivatko ajopelit käännetyt kylään päin?" kysyi hän.

"Eivät; en ainakaan usko. Hevonen seisoi näin", ja Heinriksin mummo viittasi nummelle päin.

"Niin, olet oikeassa", myönsi Heinriksin muori, joka Dientjenin kysymyksien johdosta yhä enemmän tuli huomanneeksi, kuinka kumma tämä tapaus itse asiassa oli. "Siinä oli mies ja nainen; mutta sen minä näin että Thijs ei se ollut."

"En voi saada päähäni, Dien, että poikasi on syyllinen! Suoraan sen sanon, jotta saisit vähän enemmän rohkeutta. Piet ei myöskään sitä usko. Kyllä rentusteli Thijs viime aikoina, sanoo hän, mutta paha hän ei ollut. Ja Piet on poika, joka tietää, mitä hän sanoo. Mutta sinä kyllä tiedät, miinmoinen hän on, ja sinähän pidit hänestä, kun hän oli pieni. Nyt on hän ottanut arennille pienen maatilan, ja Marraskuussa nai hän Gerrit von Dingenin, joka saa pari lehmää kotoaan. Minulla on iloa siitä pojasta."

Mummo Dientjen oli pannut kädet ristiin, ikäänkuin estääksensä sydämensä puhkeamasta. Mutta viime sanoja kuullessaan ajoi hän kiivaasti lehmän kauemmaksi nummelle, sittenkuin hän työläästi oli saanut lausutuksi: "hyvästi, muori!"

Heinriksin muori jäi ihmeissänsä häntä katsomaan. Hän pudisti päätään ja oli tällä kertaa tyytymättömämpi omaan itseensä kuin Dientjeniin. Hän ei ollut mikään hienotunteinen ihminen, mutta kumminkin mumisi hän itsekseen: "minun ei olisi pitänyt puhuman Pietistä."

Siitä päivästä ei kirjavaa lehmää enää nähty sillä paikalla nummella. —

Geesjen oli muuttanut mummo Dientjenin luo ja heidän välinsä oli nyt tyttären ja äidin. Kun vanhus tietyistä syistä ei mielellään tahtonut näyttäytyä kylässä, oli hän tykkänään lakannut käymästä siellä työssä, ja Geesjen oli sopimuksen mukaan ottanut toimittaakseen suurimman osan hänen tehtävistään. Sen ohessa meni tyttö aina lauvantaisin auttamaan siihen taloon, jossa hän viimeksi oli palvellut. Eräänä iltana, kun hän sieltä palasi, kuuli hän, juuri kun hän poikkesi nummelle vievälle tielle, jonkun hiljaa mainitsevan hänen nimensä. Hän kääntyi ja näki edessään Gerrit Smitsin, puusepän sällin, jonka Thijs oli pitänyt kilpakosianaan ja jota hän viime aikoina, tietämättä itse miksi, aina oli välttänyt.

Gerrit oli pitkä, laiha, siirohiuksinen, hoikkasäärinen nuorukainen, jonka harmaansiniset silmät melkein aina olivat kääntyneet alas päin. Hän oli tunnettu ahkeraksi työmieheksi, oli kaikkialla kiitetty, ja pastorin luona erittäin hyvissä kirjoissa, olletikin siitä syystä että hän katkismustutkinnoissa oli ripein vastaamaan — mikä ei ollut kumma, hänellä kun aina oli katkismus polvillaan, jonka hänen toverinsa kyllä näkivät, mutta josta pöydän takana istuva pastori ei huomannut mitään. Nuoriso ei Gerritistä pitänyt, mutta sitä enemmän vanhat, ja moni järkevä emäntä oli jo itsessään miettinyt, kuinka onnellista olisi, jos saisi semmoisen vävypojan kuin Gerrit Smits.

"Tie on jokaista varten", vastasi Geesjen äänellä, joka ei ensinkään kuulunut hyväilevältä. Mutta Gerrit ei ollut siitä millänsäkään. Hän vaan kiiruhti hänen rinnalleen.

"Se on kristillisesti tehty, tyttö! Toden totta, se on suureksi lohdutukseksi mummolle, joka on saanut niin kovaa kokea. Olkoon se hänen parhaaksensa! Herra rankaisee meitä ansioimme mukaan. Dientjen parka! Ainoa poika! Mutta se olkoon hänelle lohdutukseksi että tämä poika oli turmeltunut ja paha."

"Häpeäisit toki puhua tuolla tavalla", keskeytti häntä Geesjen närkästyneenä; "hän oli paljon parempi kuin sinä, ulkokullattu."

"Aina olet yhtä kiivas", sanoi Gerrit sävyisellä äänellä. "No, kun sinä vakuutat sen, niin täytyyhän minun sitä uskoa. Muuten varoitin ja neuvoin häntä usein, vaan eipä siitä apua ollut. Mutta sinähän tunsit hänen niin hyvin, ja sinähän tiedät paljoa paremmin, miten asian oikea laita oli."

"Minä tiedän että hänellä oli hyvä sydän", vastasi Geesjen, "hän saattoi kyllä erehtyä, mutta hän ei koskaan tehnyt pahaa tahallansa."

"Se on totta. Sen sanoinkin aina niille, jotka häntä panettelivat — viimeksi Jaakko Ketalaarille, joka, niinkuin tiedät, kosii pormestarin Maretjenia. Thijskin piti vähän hänestä, ja vaikka se tapahtui kaikessa kunniallisuudessa, suututti se Jaakkoa. Jaakko teki siinä tyhmästi, sillä Thijsillä oli vähän päässään silloin. Minun täytyi mennä väliin, sillä muuten olisi syntynyt tappelu. Siinä sanoin minä Jaakolle: 'Älä ole milläsikään hänestä; kun hän selviää, on hän taasen hyvällä tuulella, sillä hänellä on todellakin hyvä sydän'."

Geesjenin mieli muuttui niin kummalliseksi tämän pakinan kestäessä. Ihmeellistä oli että hänen sydämeensä pisti kipeämmin, mitä hän nyt kuuli, kuin sanoma rikoksesta, josta hän surullisina hetkinään ei voinut vapautta Thijsiä.

"Vahinko vain että Thijs oli niin kevytmielinen", jatkoi Gerrit. "Mutta hän oli niin hyvän näköinen, ja siinä oli kyllä kiusausta, kun kaikki pitivät hänestä. Minä kuljen suoraa tietä, ja siitä ei voi kukaan syyttää minua sillä minähän olen ruma. Mutta — niinkuin sanoin — Thijsistä pitivät kaikki, ja kentiesi ei se ollut hänen syynsä että hänkin piti kaikista eikä pysynyt yhdessä, niinkuin minä olisin tehnyt ja — tekisin."

Nyt oli Geesjenin kärsivällisyys loppunut. Tuota ei hän voinut vaiti ollen kuulla.

"Se on valetta, Gerrit; sinä panettelet Thijsiä. Hän pysyi yhdessä; noita toisia vain pilkkasi hän; ja siinä teki hän oikein."

"Olet epäilemättä oikeassa, Geesjen", sanoi Gerrit. "Viime aikoina pysyi hän vain yhdessä, mutta tämä oli korkeampaa säätyä. —"

"Tuota neitiä, tuota taiteilia-naista, Endorin noitaa, joka niin äkkiarvaamatta katosi."

"Kiitoksia hyvästä seurasta", sanoi Geesjen, kun he samassa pääsivät ulos metsästä. "Nyt olen minä melkein kotona."

"Kävisin mielelläni tervehtimässä mummoa tuolla sisällä; enkö saa? Minun käy häntä niin sääliksi. Murhan — pikaisuudessa tehdyn — voisin antaa Thijsille anteeksi, mutta varkautta! — se häpäisee aina niin hyvää äitiä!"

"Pidä suusi!" huudahti Geesjen; "älä puhu mummon kuullen semmoisia sanoja! Parasta on, ettet tule sisään."

Mummo Dientjen istui tavallisella paikallaan, läkkilamppu vieressään ja rillit nenällään. Hän kuori par'aikaa perunoita. Syvää hiljaisuutta hänen ympärillään häiritsi seinäkellon nakutus ja loiske, joka syntyi, kun hän vesiämpäriin heitti kuoritut perunat.

Dientjen loi silmänsä ovelle päin, mutta synkistyi, kun hän Geesjenin seurassa näki vieraan henkilön. "Kuka on kanssasi?" kysyi hän.

Tämä astui esiin kuten olisi hän ollut hyvinkin tervetullut vieras, otti tuolin ja asettui istumaan Dientjenin viereen.

"Minä tulen osoittamaan teille myötätuntoisuuttani. Olen kuullut puhuttavan teidän onnettomuudestanne ja minun sydämeni kärsi teidän kanssa. Moni olisi jo nääntynyt semmoisen kuorman alle, mutta minä tiesin että te olitte luja."

Eukko Dientjen jatkoi kuorimistaan, mutta hänen kätensä vapisi. Geesjen oli kuin tulisilla hiilillä.

"Istu, lapsi", sanoi mummo tylysti nuorelle tytölle. "Olet kulkenut pitkän matkan ja kentiesi puhunut paljon tiellä; kasvosihan ovat aivan punaiset. — Onko paljon työtä konepajassa, Smits?"

Tämä ymmärsi ettei hän aljetulla tavalla voittaisi Dientjenin suosiota.
Vähän närkästyneenä vastasi hän: "meillä on tätä nykyä paljon työtä
Beerensteinin paroonin luona. Minä, joka lomahetkinäni teen puusepän
työtä, korjaan par'aikaa paroonin rikki murrettua shiffonieeriä.
Arvokas kapine, mutta pahoin rikottu."

Geesjen, joka toimi takan luona, heitti harmissaan hiilihangon lattialle. Mummo ei sanonut mitään.

Gerrit alkoi nyt kysellä kirjavan lehmän laitaa, kehui sen hyviä ominaisuuksia, puhui karjanhoidosta ja karjantaudeista ja pisti puheeseensa pieniä juttuja, milloin mistäkin karjakauppiaasta, kunnes viimein — Geesjenin suureksi ihmeeksi — mummo näytti riemastuvan ja käyvän puheliaaksi.

"Tiedätkö, Geesjen", sanoi hän, "että minä kerran olen nähnyt sinun katkerasti itkevän, katkerimmasti kuin koskaan? Se oli silloin, kun Krelis Nien antoi hentulleen tuon kauniin syntymäpäivälahjan. Minä en kärsinyt nähdä sinun itkuasi, enkä ole koskaan unhottanut sitä. Olisin mielestäni tehnyt vaikka mitä, hankkiakseni sinulle semmoisen sormuksen. Tuhmasti se oli, sillä eihän asia minua koskenut. En usko kumminkaan että sinä otat sitä pahaksi, sillä olenhan minä tunnettu sävyisäksi pojaksi, joka ei tahdo tehdä maan matosellekaan pahaa. Mutta niin on asia, että minä olen tehnyt työtä ja säästänyt voidakseni ostaa sinulle — semmoisen sormuksen."

Hän otti esiin rasian, avasi sen ja näytti siinä olevan sormuksen, joka luonnollisesti oli puuvillalla ympäröity. "Minä annan sen nyt sinulle äitisi läsnäollessa, sillä äitinäsihän sinä pidät matami Dientjenin."

"Saanko minä tuon sormuksen?" — Ei voi kieltää että Geesjenin silmistä leimusi ilon säde.

Sormus oli nyt vapautettu verhostaan ja näytti olevan toisenlainen kuin kuleksivila rihkamakauppiailla oli tapana tarjota kylän asukkaille. Gerrit, joka aivan hyvin huomasi Geesjenin ihastuksen, halusi vielä enemmän kiihoittaa sitä ja antoi sormuksen sentähden hänen ihailtavakseen. Mutta äkkiä vaaleni tyttö, ja kun hän vapisevalla kädellä tarttui sormukseen, kysyi hän: "Mistä olet saanut sen?" Sitten antoi hän sen mummo Dientjenille, mutta katsoa tuijotti Gerritiin, joka tuli vähän hämilleen.

Mummo näytti hyvin tuimalta, mutta otti vastaan sormuksen ja tutki sitä tarkkaan. Vanhuksen silmät olivat tarkemmat kuin tytön, sillä ne huomasivat kohta, mitä Gerrit ei luullut kenenkään näkevän. "Sormus on ollut rikki ja on korjattu. Se on todellakin kallis kapine!" sanoi mummo ja antoi sen takaisin Geesjenille.

"Vieraalla herralla, joka oli tuon hienon naisen, 'hänen armonsa' seurassa — ettekö muista?"

Mummo väänteli itseään tuolillaan. Se osoitti että hän oli huonolla tuulella.

"Olen varma siitä. Minä näin että se oli hänen sormessaan, kun hän seurasi minua tuona pyhänä."

"Keltä olet ostanut sormuksen?" kysyi Geetjen Gerritiltä, joka ei näyttänyt olevan hyvillään.

"Govertilta tietysti, rihkamakauppiaalta. — Mutta jos siinä on jotakin vikaa, niin — anna se tänne. Kyllä minä opetan Goveria pettämään minua. hän tulee tänne nousevalla viikolla, ja se sopii hyvin. Anna nyt minulle sormus, niin saa hän vaihtaa sen toiseen."

Gerrit, joka muulloin oli niin tyyne, osoitti nyt jonkinlaista levottomuutta. Geesjen huomasi sen ja selitti sen omalla tavallaan. "Ei se tee mitään, jos siinä onkin vähän puutteellisuutta; sehän on niin vähäpätöistä laatua. Sinä olet sen minulle ostanut, Gerrit, ja minä otan sen vastaan kiitollisuudella."

"Geesjen", sanoi mummo Dientjen ja rypisti silmäkulmiaan; "anna se mielummin takaisin!"

"Miksi niin, mummo? Jos Gerrit hyvästä sydämestä antaa minulle sen, niin eihän pieni vika, jota silmäni tuskin eroittaa, sen arvoa vähennä."

Mummo viskasi viime perunan, jonka hän nyt oli saanut kuorituksi, semmoisella vauhdilla ämpäriin, että vettä loiskahti ympäri.

"Se ei tee mitään, Gerrit! Minä otan mielelläni lahjasi, sillä se on niin kaunis. Olen pahoillani siitä että vasta ikään olin niin epäkohtelias."

Gerrit väänteli ja käänteli itseään ja koetti kaikin tavoin saada takaisin sormuksensa — epäluuloa herättämättä. Mutta turhaan. Ja kun keskustelu vähitellen taukosi, niin ei aikaakaan ennenkuin Gerrit sanoi jäähyväisensä ja lähti. Naiset olivat kahden kesken.

"Mummo, ettekö ymmärtäneet?" huudahti nuori tyttö. Mutta mummo keskeytti häntä: "Älkäämme siitä enää puhuko tän'iltana." — Hänellä oli nähtävästi mielessä jotakin, jota hän ei tahtonut ilmaista.

Monta sanaa ei enää puhuttu, ja Geesjenin sydämelliseen "hyvää yötä" toivotukseen vastasi mummo tuskin kuultavasti. Tämä sai kyyneleet Geesjenin silmiin; hän tiesi että mummo oli murheellinen, ja hän oli huolissaan siitä ettei hän saanut selittää tekoansa, hän kun tiesi itsensä viattomaksi. Mummo oli ankarasti kieltänyt häntä puhumasta siitä.

Seuraavana aamuna oli hän tavallisuuden mukaan aikaisin yläällä. Hän oli jo tehnyt aamutehtävänsä ja seisoi akkunan vieressä näennäisesti hoitaen kukkia, mutta itse asiassa katsellakseen päivän valossa lähemmin sormustansa, kun mummo Dientjen laski kätensä hänen olalleen.

"Lapsi", sanoi mummo tuolla omituisella äänellä, joka aina teki niin syvän vaikutuksen, "anna minulle anteeksi; minä olin eilen närkästynyt sinuun. Se oli väärin."

"Ei, lapsi, ei niin! Vanhaa ihmistänsä on vaikea voittaa. Omanvoiton pyynti, arvelen, sai minut niin katkeraksi… Niinhän se on" — lisäsi hän ja puristi tytön kättä; "jokaisella on oleva osansa tässä maailmassa, ja minä tein väärin, kun otin pahaksi että sinä nyt jo — — mutta kuta pikemmin voit unhottaa häntä, sitä parempi se on." — Hänen huulensa vapisivat, mutta hän jatkoi: "Olet tehnyt oikein, kun valitsit uuden ystävän — — Jumala suokoon että tulisit onnellisemmaksi kuin — —"

"En ymmärrä teitä, rakas mummo! Saatoitteko uskoa? — — Unhottaa häntä? En koskaan!"

"Ja sinä otat kumminkin vastaan tuon toisen lahjan?… Ja kiität häntä?… Etkä tahdo antaa sitä takaisin? Oletko kevytmielinen, tyttö?"

"Mummo, tämän sormuksen näin minä tuona sunnuntaina vieraan silmänkääntäjän sormessa. Olen aivan varma siitä! Kuinka Gerrit hämmästyi, kun sen hänelle sanoin! Siitä syystä otin minä sormuksen. Minä vien sen pormestarille, jollette te tahdo sitä tehdä."

"Lapsi, lapsi, sinä petyt", sanoi vanhus ja pudisti päätään. "Govert on ostanut sormuksen vieraalta ja myynyt sen Gerritille. Niin on asia, ole varma siitä! Että Gerrit hämmästyi ei ollut kumma, kun sinä rupesit pitämään tutkintoa hänen kanssaan, kuten olisit ollut itse pormestari.."

"Kentiesi", vastasi Geesjen; "kentiesi olisi parasta että antaisin sormuksen takaisin. Mutta kumminkin — ei haittaisi jos saisi tietää, missä tuo vieras herra nyt on. Sen voisi Govert ilmoittaa, joka osti sormuksen. —"

"Siinä olet oikeassa", myönsi mummo Dientjen, sillä hän muisti, mitä mummo Heinriks oli hänelle kertonut. "Mutta" — lisäsi hän empivästi — "mitä hyvää siitä olisi?"

"Mitäkö hyvää?" kysyi tyttö ihmeissänsä. "Jos ihmistä pidetään rikoksellisena, joka ei sitä ole…"

"Jos takissa oleva reikä repeää vähän isommaksi — vähät siitä. Toista tahraa siinä, missä jo tahra ennestään on, ei kukaan huomaa", sanoi mummo Dientjen ja meni kammariin.

Geesjen seisoi siinä ihmeissänsä. Hän ymmärsi että mummo tarkoitti Thijsin kotivarkautta ja ettei hän ollut sitä unohtanut eikä anteeksi antanut. Tyttö alkoi pelätä tätä ankaraa, vanhaa eukkoa, joka ei näyttänyt säälivän omaa lihaansa ja vertansa. Mutta tämä sama vanhus oli kumminkin ollut hänelle, Geesjenille, niin hyvä. Geesjen ei osannut tätä selittää. Hän ei ymmärtänyt että äiti, juuri sentähden että hän niin sanomattomasti rakasti poikaansa, tunsi itsensä tämän käytöksestä sitä syvemmin loukatuksi, ei että tämä loukkaus tunkeusi hänen luihinsa ja ytimeensä saakka.

Hiljainen noputus ovelle kuului, ja kuu Geesjen oven avasi, näki hän kummakseen edessänsä eilispäivän vieraan, mutta hyvin kalpeana.

"Gerrit, näin aikaisin!" huudahti tyttö. "Odota, minä käsken mummon tänne."

"Ei, älä sitä tee. Minä tahdon puhua sinun kanssasi kahden kesken,
Geesjen."

"Mitähän sinulla on minulle sanomista, jota mummo ei saisi kuulla?
— Mummo, tulkaa ulos." — Tämä tuli paikalla ja Geesjen lisäsi:
"Gerritillä on jotakin meille sanottavaa."

Puuseppä oli mitä suurimmassa tuskassa. Hänen oli melkein mahdotonta toimittaa asiansa… Jos Geesjen ei olisi kutsunut sisään vanhaa, ankaraa mummoa!

Mutta tulihan hänen sanoa jotakin. "Geesjen, anna minulle takaisin sormus, jonka eilen sait minulta — — minä rukoilen sinua… Minä annan sinulle paljon kauniimman sen sijaan…"

"Mutta, Smits, minkä tähden tahdot sinä sen takaisin?" kysyi mummo
Dientjen ankarasti.

"Myöhäistä, Smits", sanoi Geesjen, joka sillä välin oli ehtinyt tehdä päätöksensä. "Rihkamakauppias vastatkoon pormestarin edessä siitä että hän sinua petkutti. Sinun sormuksesi on pormestarin luona — —"

"En minä, mutta kenttävartia meni tästä vastikään sivu; minä näytin hänelle sormuksen ja kerroin, kuinka sinä olit tullut petetyksi. Hän otti sormuksen mukaansa ja meni pormestarin luo."

"Miksi hel — —" Gerritin huulet kävivät valkoisen siniseksi vihasta ja hän oli vähällä saastuttaa niitä kirouksella. Hän hillitsi kumminkin itsensä, semminkin kun hän näki että mummo häntä ankaruudella katseli. Sävyisemmällä äänellä jatkoi hän: "Sinä olet saattanut minut pahaan pulaan, Geesjen, sillä minä en ole ostanut sormusta Govertilta."

"Olen löytänyt sen", änkytti Gerrit. "Älä ole vihainen minulle, armas Geesjen. Minulla ei ole niin paljon rahoja että voisin ostaa niin kalliin kapineen, ja kun tavallista rojua en tahtonut sinulle tarjota, olisit saanut odottaa kauan; mutta kun löysin tuon sormuksen…"

"Ja mistä löysit sinä sen?" kysyi Geesjen kiivaasti. "Mutta sen kyllä arvaan. Sanoithan että olit työssä Beerensteinilla!" Gerrit hämmästyi niin tätä odottamatonta syytöstä kuullessaan, että hän kokonaan kadotti tavallisen malttinsa ja itse sitä tietämättänsä teki myöntävän päännyykähdyksen.

"Olet siis löytänyt sen, kätkenyt sen, korjauttanut sen salaa ja — tahdoit antaa minulle kapineen, joka ei ollut sinun omasi!" huudahti Geesjen tulipunaisena. "Ja Thijsiä sinä eilen uskalsit tuomita! Sinä kuvasit hänet niin mustaksi ja riettaaksi, ettei tien vieressä oleva nälkäinen koirakaan olisi ottanut leipäpalaa hänen kädestään, jos olisi ymmärtänyt puhettasi — —"

"Riittää jo, Geesjen", sanoi Dientjen tyynesti. "Meillä ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne, Smits, eikä meillä täällä ole tilaa teille. Gerrit pötki tiehensä sanaa sanomatta."

Geesjen oli arvannut aivan oikein. Gerrit oli aina pitänyt häntä silmällä ja luuli nyt, kun Thijs oli poissa, paremmin onnistuvansa. Kun hän löysi sormuksen, luuli hän sen olleen varastettujen kapineiden joukossa ja ettei sitä erikseen kaivattaisi. Ja hän ajatteli sen avulla huokeastikin pääsevänsä tytön suosioon.

Kun mummo ja Geesjen jäivät kahden kesken, olivat molemmat vähän aikaa ääneti. Vihdoin sanoi Dientjen: "Oliko Smits todellakin niin ankara tuomiossaan… Se kyllä oli oikein. Kumminkaan ei hän koskaan olisi voinut tehdä, mitä Smits — vai mitä luulet?"

"Minä menen kylään, Gees, ja ilmoitan tämän, vaikka. ottaisivat minut vastaan kivien heitolla."

Tyttö riemastui. Hän oli nyt varma siitä, että äiti toivoi saavansa nähdä Thijsin vapautettuna murtovarkauden syytöksestä, vaikka hän sen kautta ei voisikaan aivan puhdistua.

Niiden tietojen nojalla, jotka nyt tulivat päivänvaloon, alettiin kylässä ja myös Beerensteinillä tulla siihen luuloon että vieras, joka samana yönä oli kadonnut, oli osallinen murtovarkauteen, kentiesi itse päävaras. Häntä ruvettiin sentähden etsimään, mutta aivan vähällä menestyksellä.

Äiti näkyi saaneen jonkunlaisen lohdutuksen siitä, mitä Gerritistä tuli ilmi, eikä hän enää näkynyt pitävän Thijsiä, jota hän aina hän sanalla tarkoitti, huonoimpana kaikista; mutta tämä lohdutus ei ollut pitkällinen. Kun hän kylässä kävi, herätti hän niin suurta huomiota, ettei hänellä ollut uskallusta siellä uudelleen näyttäytyä, vaikka hän aivan hyvin tiesi että tämä huomio pääasiallisesti perustui sääliin. Hän istui enimmäkseen kotona, tahi vartioi lehmäänsä laitumella.

Geesjen, joka oli ottanut toimeksensa hänen tehtävänsä kylässä, koetti kotona kaikin tavoin saada hänen mielensä poikaa kohtaan leppymään, mutta kaikki tuollaiset kokeet olivat turhat. Monta kyyneltä vuodatti Geesjen, ja monta huokausta pusertui hänen rinnastaan, kun hän ajatteli kykenemättömyyttään, sillä siitä luuli hän onnistumattomuutensa riippuvan. Hän ei kumminkaan luopunut tästä rakkauden työstä; mutta vaikka hän ei nähnytkään siitä mitään hedelmiä, ei hänen hyvä tarkoituksensa kumminkaan ihan hukkaan mennyt. Kaikki, mitä haavoitettu äidin sydän saattoi antaa palkinnoksi siitä, minkä se sai sen luovutti se nuorelle tytölle, ja tämä lemmen kilpailu esti vanhuksen vaipumasta toivottomuuteen. Vanha sydän lämpeni siitä uskosta ja toivosta, joka virtasi nuoren rakastavasta sydämestä.

Kesä oli ohitse, ja syksyäkin jo kappale kulunut. Syksyn alkupuolella oli alituiseen pieniä vastoinkäymisiä kohdannut mummo Dientjeniä. Geesjeniltä väheni työ, eikä siihen voitu ymmärtää syytä; pellolla pengottiin perunakasveja, kaivon köysi katkesi pari kertaa — lukuun ottamatta muita pienempiä vastuksia, jotka vaivasivat, vaikkakaan eivät suuresti vahingoittaneet mökin asukkaita. Mutta viimein kohtasi heitä onnettomuus, joka oli muita suurempi. Eräänä aamuna makasi kirjava lehmä kuolleena navetassa, suuri, ammottava haava kurkussaan. Olisi luullut että mummo, joka niin paljon jo oli kokenut, tästä iskusta peräti masentuisi. Niin ei kumminkaan käynyt. Päinvastoin näytti se herättävän häntä siitä uupumuksen tilasta, johon hän viime aikoina oli vajonnut. Geesjenin täytyi onnettomuuden jälkeisenä päivänä mennä työhönsä, kuten ennenkin; mummo itse jäi kotiin miettimään yhtä ja toista. Hänen mieleensä muistui että kaikki nuo vastoinkäymiset olivat alkuaan samasta päivästä, jona Gerrit oli ollut kutsuttu pormestarin luo ja häneltä saanut aika torat. Gerritin katkeruus oli vielä lisääntynyt, kun pormestari oli kertonut asian ja puusepän hyvä maine siitä joutunut hyvin suureen vaaraan. Mummo Dientjenin sielunvoimat, jotka siitä toimettomuudesta, johon hän viime aikoina oli antautunut, olivat vaipuneet ikäänkuin uneen, virkistyivät uudelleen; hän tunsi haluavansa työtä, tunsi eloisuutta ja joustavuutta jäsenissään, jommoisesta hän ei ennen ollut tietänyt. Hän ymmärsi että hänen tuli "päästä ihmisten pariin" ja hankkia ystäviä, jotka voisivat häntä suojella; sillä kukapa tiesi, kuinka loitolle Gerrit voisi ulettaa kostoansa? Kun Geesjen eräänä päivänä tuli kotiin, oli hän kertonut, että Jan Smeer, kirkonvartia, oli kuollut. Janen toimena oli myös ollut sanomalehtien kuljettaminen, ja hän oli sillä ansainnut hyvät rahat. Kävisihän se päinsä että nainenkin sanomalehtiä kuljettaisi, ja mummo päätti lähteä postikonttoriin pyytämään tämän toimen itsellensä.

Hän puki ylleen ja meni kylään. Ja kun Geesjen illalla tuli kotiin, näki hän suureksi kummakseen että kahvipannu oli tulella ja että mummo Dientjen täyttä vauhtia kuuraili keittoastioita.

"Mitä nyt, mummo?" huudahti hän, vielä enemmän kummissaan, kun näki että vanhuksen kasvoista entinen ankaruus melkein oli kokonaan kadonnut ja että ne päin vastoin olivat miltei iloiset.

"Mitäkö nyt", kertasi mummo, ja vähällä oli ettei hän hymyillyt. "Se nyt, etten enää' henno antaa sinun tehdä kahden työtä ja elättää meitä molempia. Kulkea ulkotöissä vieraiden luona en minä voi; mutta minä olen ollut postissa ja saanut Jan Smeerin viran. Minä tulen kantamaan sanomalehtiä, ja sitten on eräs lukuseura ottanut minut kirjojensa kuljettajaksi, niin että minä ansaitsen yhden kwartjesin (= 1/4 guldenia) enemmän kuin Jan. Joka lauvantai tuon minä kotiin kolme kwartjesta, lapsi."

Geesjen hämmästyi peräti, kun tämän kuuli. Mummo sateessa ja myrskyssä marssimassa — talosta taloon! Ei, sitä Geesjen ei voinut sallia. Ja nyt alkoi ystävällinen riita heidän välillään. Mutta vanhus pysyi päätöksessään ja nuoren täytyi antaa perään.

Olipa kuin olisi Jumala siunannut tätä vanhuksen päätöstä. Kävelyretket eivät ensinkään tehneet pahaa hänen terveydelleen; päin vastoin näytti hän vain yhä paranevan. Geesjen sai enemmän työtä ja korkeammat palkat. Kirjavaa lehmää kyllä kaivattiin, mutta ei "maitotilkka" kumminkaan ollut mitään harvinaista mökissä, vaikka se nyt oli hankittava kylästä.

Eräänä kauniina talvipäivänä oli mummo Dientjen matkalla kaupunkiin. Hänellä oli asiana noutaa muutamia kirjoja lukuseuralle. Lumi natisi hänen jalkojensa alla, aurinko teki kinokset kimalleleviksi ja puitten oksilla, jotka härmällä olivat peitetyt, nauroivat harakat. Mummo Dientjen oli iloisemmalla mielellä kuin moneen aikaan sitä ennen.

Hän oli kulkenut noin neljänneksen tuntia tapaamatta ketään. Silloin tuli häntä vastaan lämpöseen tohvelinuttuun puettu mies. Mummo olisi epäilemättä kulkenut hänen ohitsensa, sen enempää huomiota häneen kiinnittämättä, jollei mies olisi puhutellut häntä ja kysynyt vieläkö oli kauas kylään.

"Tunnen kyllä", vastasi mummo, ja hänen sydämensä alkoi tykyttää nopeammin. "Tunnetteko hänet?" lisäsi hän ja katsoi hyvin tarkkaavasti vierasta. Ei, hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä, ajatteli hän sitten huoaten. Se mies ei ollutkaan enää niin nuori, ja hänen kasvonsa arpiset. Kun hän teki tämän viimeksi mainitun huomion, johtui hänen mieleensä jokin kaukainen muisto.

"Olen nähnyt häntä pari kertaa", vastasi vieras. "Silloin, luulen, asui hän — — olen unhottanut nimen — asuuko hän siellä vielä?"

Mummo Dientjenistä tuntui tämä tutkinto hyvin epäluulonalaiselta, ja hän oli kahdella päällä, mitä vastata. "Hän asuu mökissä nummella", sanoi hän viimein.

"Kiitoksia, muori; nyt en enää viivytä teitä, minä kyllä osaan mökin luo", lisäsi hän, nyykäytti päätään ja jatkoi matkaansa.

Mummo Dientjen kulki muutamia askeleita eteenpäin, seisahtui ja katsoi taaksensa. Aivan oikein, vieras poikkesi polulle. Selittämätön tuska valtasi mummon. Hän ei oikein tietänyt miksi, mutta — hän lähti kävelemään kotiin päin.

Geesjen — ja tämä ilmaisi osaksi syyn mummo Dientjenin levottomuuteen — oli tänään jäänyt kotiin siivoamaan tupaa. Arkut ja kaapit olivat siirretyt paikoiltaan ja muita huonekaluja nähtiin yltä ympäri. Siinä näiden keskellä oli Geesjen polvillansa heleitä ruusuja poskillaan. Hän siivosi paraikaa pikku kamaria eikä kuullut että tuvan ovelle kolkutettiin. Kun tätä koputusta sitten uudistettiin kovemmin, nousi hän ja sanoi puoliääneen: "Kukahan se mahtaa olla?" samassa kun hän avasi oven. Mutta kun hän näki sisään astuvan, pääsi tuskan huuto hänen huuliltaan.

"Tunnetteko minua? No, sepä hauskaa!" sanoi vieras nauraen. "Et ole unhottanut minua, kaunis tyttöni! Minä ainakaan en ole saanut sinua mielestäni; ja kuu tieni tännepäin vei, en malttanut olla pistäymättä katsomassa sinua ja kuulemassa, miten sinä voit."

Lukia on jo varmaan arvannut, kuka tämä vieras oli. Kiihkeästi takaa-ajettu Kaarle seisoi Geesjenin edessä joka niin kauan oli toivonut hänen kiinnijoutumistaan ja joka varmaan nyt ei olisi vavissut pelosta, jos hänellä olisi ollut joku likisyydessään.

"Miksi seisot ja töllistelet minuun tuolla tavalla? Eikö mummo olekaan kotona? No, sitä parempi. Minä tulen nyt ottamaan sen, minkä viimeksi kielsit minulta."

"Päästä minut, tahi huudan apua", sanoi tyttö, kun Kaarle tavoitteli hänen kättään.

"Luuletko että naiset tuolla ulkona voivat kuulla sinua? Armaasi ei ole täällä tällä kertaa suojelemassa sinua… eikä ole niin aivan varma että hän sitä tekisikään. Hän ei ollut sinulle uskollinen, se nahjus!"

Neuvotonna, epäilyksen alaisena huusi tyttö apua, repi itsensä irti Kaarlen käsistä ja juoksi pikkukamarin taka-oven luo. Mutta Kaarle oli nopeampi, saavutti hänet, otti kiinni hänen hameestaan, paiskasi raollaan olevan ulko-oven lukkoon ja heitti avaimen kauas tyköään.

"Herra Jumala!" huusi Geesjen, joka nyt luuli olevansa perikadon oma, kun ei enää nähnyt mitään mahdollisuutta pakoon.

"Luulitko, pikku kyyhky, että niin helpolla pääsisit minusta?" sanoi Kaarle ivallisesti. "Olet laihtunut, armahani. Miksi kärsisit sinä hätää, kun voit elää ylöllisyydessä? Näet sinä, minulla on kultaa, minä olen rikas ja minä voin tehdä sinutkin rikkaaksi."

"Kultaa, varastettua kultaa!" huudahti tyttö, ja viha värjäsi hänen äsken niin vaaleat huulensa purppuran väriseksi. "Vie se takaisin Beerensteiniin."

"Luulit kait että rikoksesi ainian pysyisi salassa, ja että viaton siitä saisi kärsiä", jatkoi Geesjen, joka tuli rohkeammaksi, kun näki syyllisen hämmästyksen. "Se on koston Jumala, joka on ohjannut askeleesi tänne. Thijs tulee puhdistumaan — —."

"Ei, ei ikinä!" huusi Kaarle raivostuneena. "Vai niin, vai rakastat sinä häntä vieläkin… Näithän tuon kauniin naisen, joka oli minun seurassani? Hänen on hän nyt. Hän ylönkatsoo talonpoikaistyttöä — sinun kaltaisiasi." Raivoisalla kirkunalla ryntäsi hän sitten tyttöä vastaan. "Mutta niistä sanoista, jotka vasta mainitsit, saat kalliisti maksaa, lutka!" huusi hän ja hänen silmänsä säihkyivät vihasta.

Geesjen vapisi. Hän ei voinut paikaltaan liikahtaa; hänen silmänsä pimenivät. Hän ei aavistanut, kuinka likellä apu oli. Tuvan ovi aukeni ja sisään astui mummo Dientjen ynnä kenttävartia, jonka mummo oli tiellä tavannut ja tuskassaan pyytänyt seuraajakseen. Kaarle ryntäsi taka-ovea vastaan paetaksensa, mutta hän oli itse sen sulkenut eikä hänellä ollut aikaa ruveta avainta hakemaan. Kenttävartia otti hänet kiinni ja vei hänet mukanaan. Geesjen makasi tainnoksissa mummo Dientjenin sylissä.

"Itke, lapseni, itke; se lievittää", sanoi vanhus, kun Geesjen vihdoin avasi silmänsä. "Pahasta syntyy väliin hyvääkin. Ken tietää, mitä nyt tulee päivän valoon, vaikka — —" Mummo katkasi äkkiä puheensa. —

Kaarlen vangitseminen toi, niinkuin mummo oli arvannut, monta asiaa päivän valoon. Hän oli vanha tuttu oikeuden palvelioille. Kultasormuksen oli hän, kun hän sulloi kokoon varastetut kapineet, vahingossa vikuuttanut ja pudottanut huomaamattaan.

Selvää siis oli että murtovarkaudessa oli ollut useampia; ja puhuipa Thijsin eduksi se seikka, että kuomuvaunut joissa, mummo Heinriksin valallisen todistuksen mukaan, oli istunut ainoastaan yksi mies, olivat ajaneet kumoon jo ennen kuin Thijs kävi Beerensteinillä. Mitä hän siellä oli tehnyt ja miksi hän oli paennut, jäi kumminkin arvoitukseksi, kunnes vihdoin se nainen, joka oli ollut Kaarlen seurassa ja jota innolla takaa-ajettiin, myöskin joutui oikeuden käsiin ja monien kuulustelujen ja valeellisten juttujen jälkein viimeen tunnusti koko totuuden.

Kun tieto tästä saapui kylään, oli Geesjen siellä ja toimi tavallisissa askareissaan. Kun pormestari näki hänen kulkevan talonsa ohitse, naputti hän akkunaan, käski tytön tulla sisälle ja luki hänelle eräästä sanomalehdestä, mitä oikeudessa oli tullut ilmi. Geesjen ei saanut ilosta ja liikutuksesta sanaa suustaan, eikä hän sitä tarvinnutkaan, sillä pormestari kyllä ymmärsi häntä ja lähetti hänet pois ystävällisellä päännyykähdyksellä ja terveisillä mummo Dientjenille.

Ei ollut Geesjen koskaan ennen toimittanut töitänsä niin kummallisella tavalla kuin tänä päivänä. Hän kaasi koko saavillisen vettä kyökin lattialle ja pani hieta-astian tulelle, — siihen määrään oli pormestarin sanoma sekoittanut hänet. Mutta ei kukaan siitä puhunut mitään, sillä iloinen uutinen levisi nopeasti, ja "mevrou" laski hänet menemään kaksi tuntia tavallista aikaisemmin — kertomaan asian mummo Dientjenille.

Tämä oli tänään kulkenut pitkän matkan ja istui torkkuen nojatuolissaan. Mutta kun ovi aukeni, nousi hän kohta.

"Ei, mummo; minä tulen vain tavallista aikaisemmin. Olen saanut kylässä kuulla jotakin, joka koskee teitä. —"

"Minun täytyy nyt puhua asiasta, josta en luullut ikänäni tulevan puhumaan… Nyt täytyy minun."

Hän tarttui mummon käsiin ja sanoi iloisesti: "Kaikki on tullut ilmi, ja Thijs on viaton!"

Äiti ei vastannut mitään, mutta harras kiitollisuuden huokaus nousi hänen sydämestänsä taivasta kohden.

"Hän saattaa nyt ainakin ansaita leipänsä, tarvitsematta pelätä että häntä jokapaikasta poisajettaisiin", sanoi hän viimein. "Mutta, Geesjen, hän on tosin nyt viaton maailman silmissä — mutta meidän…"

"Kuinka voitte puhua noin, mummo? Ettekö koskaan anna hänelle anteeksi?
Oi, minä toivon että Jumala tuolla yläällä on armahtavampi?"

"Se on kovaa, lapsi! Sinä et ymmärrä minua. Mitä hyvää minulla siitä on, jos hän ei olekaan syypää tähän rikokseen, niin kauan kuin tiedän että hän olisi voinut olla. Ymmärrätkö nyt, tyttö? Minun on niin vaikea löytää sopivia ja oikeita sanoja. Se, joka voi ottaa omalta, vanhalta, köyhältä äidiltään hänen omaisuuttaan, luuletko sinä että hän hädän aikana on ottamatta vieraan, rikkaan miehen omaisuutta? Minun sydämeni kutistuu kokoon tuskasta, Geesjen! Hän oli minulle… niin rakas!"

"Mutta, mummo, ettehän vielä tiedä, miten asia on tapahtunut", sanoi tyttö ja alkoi kertoa, mitä oli kuullut. Mummo, joka nyt oli voittanut liikutuksensa, ei kehoittanut häntä siihen, mutta ei vastustanutkaan. Geesjenin puhuessa poistui vähitellen synkkyys ja kovuus vanhuksen kasvoilta, ja tyttö rupesi jo toivomaan että mummo lopultakin taipuisi anteeksi antamiseen.

Talvi, joka aina on niin vaikea köyhälle, kului vihdoin loppuun. Kevät tuli ja kesä, mutta vielä ei näkynyt mitään muutosta mummo Dientjenin mielenlaadussa. Hän ei koskaan puhunut pojastaan ja kävi varsin vastahakoisesti kylässä muulloin, kuin tavallisilla asioillaan. Kirkossa ei hän ollut ollut siitä saakka kuin pastori oli sanonut mielellänsä näkevänsä hänet siellä.

Eräänä kauniina ja lämpöisenä sunnuntaina oli Geesjen lähtenyt yksin kirkkoon, turhaan koetettuaan saada mummoa mukaansa. Hän oli tänään niin kovin raskaalla mielellä, vaikka hän ei itse tiennyt syytä siihen. Ja kun satunnaisesti papin silmä kohtasi häntä, luuli hän siinä näkevänsä tyytymättömyyttä, hän kun oli tullut yksin, ja hän alkoi ajatella itsessään että parempi olisi ollut, jos hänkin olisi jäänyt kotiin. Mutta saarnaa kuunnellessaan unhotti hän kaikki, ja liikutuksen kyynelet nousivat hänen silmiinsä, kun pappi luki vertauksen tuhlaajapojasta, jonka vertauksen sitten oivallisesti selitti.

Lohdutettuna lähti Geesjen kirkosta kotimatkalle. Ehdittyhän yksinäiselle polulle honkametsässä, seisahtui hän, otti esiin evankeliumikirjansa ja luki hartaudella ja tarkkaavaisuudella saman tekstin, jonka hän vasta oli kuullut.

"Ja hän pyysi vatsaansa ravalla täyttää, jota siat söivät, ja ei kenkään hänelle sitäkään antanut", luki hän puoliääneen.

"Onkohan hänkin niin kovaa kärsinyt?" kysyi Geesjen itseltään. "Meillä olisi kumminkin aina ollut leipää."

Samassa luuli hän kuulevansa jotakin liikettä likisyydessä ja katsoi ympärilleen. Vähän matkaa hänestä seisoi mies, joka nojausi erästä puuta vastaan ja koetti käsillään peittää kasvonsa. Hänellä oli päässään leveälierinen hattu, ja musta silkkihuivi oli löysästi kääritty hänen ahavoittuneen kaulansa ympäri. Muuten — puvusta päättäen — oli hän merimies.

Geesjen seisoi vähän aikaa liikkumatta, mutta sitten täytyi hänenkin nojautua vieressään olevaa puuta vasten, ettei kaatuisi. Vieras, jonka hän näki, oli Thijs.

Muutamia silmänräpäyksiä seisoivat he näin. Merimies lausui vihdoin hiljaan: "Geesjen!"

Tyttö vapisi. Hän ei vastannut, hän ei sitä voinut; oli kuin olisi hän ollut kuristua.

"Geesjen, etkö enää tahdo tuntea minua?… Olet ehkä unhottanut minut, ja — siinä teit oikein."

Valittava ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, kävivät tytön sydämelle, vaikkei hän täydellisesti voinut karkoittaa siitä pois vaikutusta, minkä Kaarlen puhe "halveksitusta talonpoikaistytöstä" oli tehnyt.

"En. Minä ymmärrän että hän vielä on hengissä, koska niin kysyt. Kuinka ajatus, että hän jo ehkä olisi kuollut, on rasittanut minua täällä ja tuolla kaukaisessa idässä, rasittanut vesillä ja mailla — yöt ja päivät! Pelkäsin että hän olisi surrut itsensä kuoliaaksi, ja silloin olisin minä tappanut oman äitini."

"Mummo oli huonona sairaana, ja vetäytyi sen jälkeen kokonaan ihmisistä; mutta nyt on hän terve, seurustelee taasen ihmisten kanssa ja on onnellinen."

"Onnellinen? Se on kova sana, Geesjen! Silloin on hän unhottanut minut. Minä tunnen äitini. Hän ei puhu koskaan siitä, jota hän ylenkatsoo. Oi, hän on unhottanut minut!"

"Ei; äitisi ei ole sinua unhottanut", sanoi Geesjen; "minä tiedän sen, vaikkei hän puhu siitä."

"Kuinka saisin nähdä hänet? Olen kulkenut täällä edestakaisin kaksi tuntia, mutta en ole uskaltanut astua sisään mökkiin. Tahdon sanoa hänelle yhden ainoan sanan vain, ja sinulle myös, Geesjen!"

Kului tuskallinen hetki. Kun tyttö ei vastannut, sanoi Thijs vihdoin tyynempänä, mutta kumminkin vapisevalla äänellä: "Geesjen, oletko todellakin minut unhottanut? Kentiesi jonkun toisen tähden? Vastaa minulle: oletko valinnut toisen?"

"Sinä ajattelet entistä elämääni! Niin… olin syvälle vajonnut. Mutta — minä luulen että olen parantunut —."

Hänen ahavoittuneet poskensa punastuivat, kun hän sitten kuiskaavalla äänellä lisäsi: "Siitä yöstä asti en ole mitään väkijuomia maistanut!"

Hän ei lausunut sanaakaan kokemattomuudestaan ja kiusauksestaan. Hän syytti kaikesta itseään. Ja tämä — se liikutti Geesjeuiä ja karkoitti pois hänen sielustaan viimeisenkin epäluulon.

"En ole sinua koskaan unhottanut, Thijs", sanoi hän punastuen. "Kuinka olisin sitä voinut? Kuinka olisin voinut valita toisen?"

"Geesjen, Geesjen!" huudahti Thijs, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja katsoi sisään hänen sinisiin silmiinsä, jotka täyttyivät kyynelillä. "Oi, jos äiti olisi sinun kaltaisesi! Geesjen, Jumala on hyvä! Nyt, kun olen saanut sinut takaisin, käy kaikki hyvin."

"Älä liikoja toivo", kuiskasi Geesjen. "Mitä mummo on sanova, en tiedä.
Mutta Thijs, oletko koko ajan syönyt — omaa leipääsi?"

"Minä ymmärrän, mitä tarkoitat", sanoi Thijs katkeralla äänellä. "Tuonnoin et olisi niin kysynyt. Olen, tyttö; näillä käsilläni olen ansainnut leipäni. Sen tahdon myös äidille sanoa. Vie minut hänen luokseen. Et vastaa… Onko se sinusta niin vaikeaa?"

"On. — Mutta sitä ei voi välttää!" Tuon viimeisen lauseen sanoi hän hiljaa itsekseen. "Tule, lähtekäämme", lisäsi hän sitten. Kun Thijs nyt tarttui hänen käteensä, vapisi se, mutta eipä hänenkään kätensä ollut vapisematta.

Mummo istui tavallisella paikallaan akkunan vieressä, joka oli auki. Likellä seisovat puut suojelivat sitä auringolta, mutta lämmin oli varmaan sittenkin ilma tuvassa, sillä Dientjen oli löysännyt myssynsä ja huivin. Hörriäiset ja mehiläiset surisivat kukkien ympärillä, ja selvää oli ettei mummo nyt joutanut ajattelemaan ympäristöään, koska pullokärpäiset, joita hän vihasi, saivat vapaasti asuskella akkunalla. Suuri kirja oli vanhuksen edessä auki. Se oli Raamattu, ja siitä luki hän mielipaikkojaan, jotka hän oli merkinnyt. Hän luki puoliääneen voidakseen paremmin ymmärtää, mitä luki.

"Minä uitan vuoteeni yli yötä, ja kastan leposijani kyynelilläni — —
Minä valvon, ja olen niinkuin yksinäinen lintu katon päällä."

"Niin se sopii minuun; semmoinen on minunkin laitani", mumisi mummo ja oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei huomannut Geesjeniä, ennenkuin tämä seisoi hänen vieressään.

"Eikö Raamattu teille enää mitään lohdutusta anna?" kysyi tyttö lempeällä äänellä. "Te näytätte niin suruiselta, mummo! Mitä luette?" Ja hän kumartui kirjan puoleen ja esti siten vanhuksen sulkemasta sitä, niinkuin hänen tapansa oli, jottei kukaan näkisi, mitä lauseita hänen sydämensä tarvitsi.

— — Olen niinkuin yksinäinen lintu katon päällä, luki Geesjen. "Mummo", sanoi hän vanhukseen kääntyen, "minäpä koniin jotakin toista kirkossa. Oi, miksi ette tulleet sinne? Minä sain niin runsaan lohdutuksen päivän tekstistä; sekin oli yksi Vapahtajamme vertauksista. Mummo minä muistin — Thijsiä."

"Salli minun unohtaa se nimi", sanoi äiti, mutta hänen äänensä oli niin omituisen lempeä.

"Unohtaa? Oi mummo, sitä ette tahdo", sanoi nuori tyttö huolestuneena ja loi silmänsä kammarin oveen päin, jonka hän oli jättänyt raolleen. "Sitä ette tahdo… Hän oli langennut, se on tosi; mutta mitä, jos hän olisi noussut, jos hän olisi katunut ja kärsinyt — ja sen on hän tehnyt, sillä ankara oli'syytös häntä kohtaan; — — mitä, jos hän olisi tehnyt työtä otsansa hiessä vieraiden luona ja voittanut suosiota ja kunnioitusta. Jos hän nyt tulisi ja näyttäisi teille kätensä ja sanoisi: nähkää, minä olen kunnollisesti tehnyt työtä, ja katsoisi teihin syvillä, rehellisillä silmillään — ettekö sittenkään mainitsisi hänen nimeänsä?

"Mutta — — Geesjen — — mitä tarkoitat? — — Olisiko — — sehän on hulluutta ajatella… Lapsi, sinä olet tullut liikutetuksi kirkossa, etkä tiedä, mitä puhut." Hän vaikeni vähäksi aikaa. Tyttö ei vielä voinut antaa sovittua merkkiä, vaikka hän oli nähnyt että mummo vaaleni.

"Kuinka usein olenkaan käskenyt sinun olla puhumatta hänestä", jatkoi äiti. "Hän kyllä ei usein puhu minusta."

"Mummo, jos olisitte olleet kirkossa tänään, niin ette noin lausuisi.
Minä en sitä ikänä unohda. Mummo, se on Herra Jésus itse, joka puhuu."

Hän avasi oman kirjansa, joka hänellä vielä oli käsissään, ja luki liikutetulla äänellä vertauksen tuhlaajapojasta. Thijs oli sillä välin tullut yhä likemmäksi; vihdoin seisoi hän kammarin kynnyksellä ja tirkisteli äidin kuihtuneisiin kasvoihin. Äiti istui kumarassa, silmät ummessa; hänen kätensä vapisivat.

Kun Geesjen ehti sanoihin: "Ja en ole mahdollinen sinun pojaksesi kutsuttaa", ei Thijs enää voinut hillitä itseänsä. Hän ryntäsi sisään huoneeseen, heittäysi polvilleen äidin viereen ja rukouksen muotoisesti tunkeusivat hänen sydämestään sanat: "en ole mahdollinen sinun pojaksesi kutsuttaa."

"Äiti, äiti! älä minua hylkää! Pidittehän te kerran minusta! Minä tiedän — minä otin omalta äidiltäni sen, mikä oli hänen — enkä ole mahdollinen hänen pojakseen kutsuttaa! Minä olin huono, kunnoton ihminen; mutta, äiti, antakaa minulle anteeksi. Jumala kuulee minun sanani ja tietää sen todeksi, etten nyt voisi sitä tehdä."

Mutta äiti ei virkkanut sitä sanaa, jonka Thijs kerjäämällä pyysi hänen lausumaan. "Herra Jumala! Salli minun se unohtaa", rukoili hän sydämessään. Geesjen ei tiennyt, mitä sanoa, mitä tehdä; hän ei saanut sanoja tunteillensa. Tietämättänsä tuli hän heittäneeksi silmäyksen kirjaan, joka hänellä vielä oli avattuna kädessään. Ja hän jatkoi lukemistaan, ikäänkuin häntä ei olisi mikään keskeyttänyt, ja luki tavalla, jommoisella hän ei koskaan ollut lukenut, pannen koko sielunsa, koko sydämensä sanoihinsa:

"Sillä tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi jälleen; hän oli kadonnut ja on taas löydetty —"

"Thijs, Thijs!" kuului — tuskin kuultavasti. "Thijs, minun lapseni!" ja äiti lepäsi riemusta itkevän poikansa sylissä.

"Lapsi", sanoi äiti ja katsoi kyyneltensä takaa Geesjeniin: "tuossa on se Herran enkeli, joka lähetettiin minun tyköni minun hädässäni." Ja kun Geesjen tuli likemmäksi, sulki äiti syliinsä molemmat lapsensa ja painoi heitä rintaansa vastaan.

"Mummo! Meri-ilma on tehnyt hänelle hyvää", huudahti Geesjen iloisesti ja loi silmänsä Thijsiin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MÖKKI NUMMELLA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Mökki nummella

MÖKKI NUMMELLA

H. J. SCHIMMEL

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE