The Project Gutenberg eBook of Sairas veri
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Sairas veri
        Romaani

Author: Veikko Korhonen

Release date: June 18, 2024 [eBook #73862]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1922

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAIRAS VERI ***





SAIRAS VERI

Romaani


Kirj.

VEIKKO KORHONEN





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1922.




I.


Harvalan Pentti istui ojan reunalla ja tuijotti muutamiin heinänkorsiin
ja multakokkareeseen, joka kyntäessä oli vierähtänyt pientareelle.
Hän oli jo pitkän aikaa sillä tavoin tuijottanut, eikä minkäänlaista
ajatuksen tynkää herännyt hänessä. Kummallista, että ihminen saattoikin
näin tuijottaa tylsänä pitkät ajat.

Hevonen veti auran kumoon ja kalusi piennarheinää. Laaja pelto siinteli
siinä kynnöksellä. Toinen kyntömies oli jo lopettanut ja lähtenyt
hevosineen. Hänkin tässä pian lopettaa ja lähtee kylille.

Ehken kaupunkiin saakka.

Kun ei kuitenkaan jaksa aina raataa pelloilla ja niityillä. Ja kun
siitä ei kai sen suurempata hyötyä, vaikka kuinka tekisikin.

Tehköön renki ja ottakoon Elia, isäukko, toisen. Hän jättääkin tämän
vaivaloisen maamiehen ammatin. Jättää sittenkin, vaikka on päättänyt
väliin jäädä maamieheksi, kotitalonsa hoitajaksi. No, voihan hän
hoitaa, mutta työtä hän ei tee, ei jaksa tehdä.

Ja kun ne ovatkin erittäin työntekijät — Pentti hymähtää — ja erittäin
työnteettäjät, elämästä nauttijat.

Pentti ajaa vaon ja riisuu hevosen. Siihen olisi pitänyt ajaa toinen
vako, leveä piennar kun jäi, mutta olkoon. Päiväkin jo painuu
illoilleen ja Honkeliin voi mennä reilusti väen valveilla ollessa ja
yhtä reilusti jäädä yöksi tyttöjen luokse.

Pentti tunsi jäsenensä raukeiksi. Rupeaman työ niitä ei ollut
raukaissut, mutta tämä keväinen ilma. Se se veti veret outoon
liikkeeseen. Illoin piti liikkua kylillä, tyttöjen luona, kortilla,
pitoloissa, ja aamulla väsytti. Herrat olivat sentään onnellisia, kun
heidän ei tarvinnut muuta kuin istua konttoreissaan kymmenestä neljään.
Tämä maamies, hän, sai painella aamuvarhaisesta iltaan myöhään.
Sunnuntait vain levätä, jos nekään.

Kun isäukko kuolee, hän myykin tämän Harvalan, maksaa tytöille,
Johannalle ja Ilonalle osansa, ja menee kaupunkiin, elämään helposti.

Ei kai hän jaksa paremmin kuin muutkaan Harvalan suvussa. Isäkin on
käynyt kauppaa ja isoisät lienevät olleet kokonaan kauppasaksoja,
markkinain kävijöitä.

Eikä taida talon pito nykyään kannattaa. Pitäisi tehdä työtä niinkuin
ennen tekivät, ja kuka sitä jaksaa enää nykyisistä. Palkkaväki ei kai
kehtaakaan. Pitäisi olla niitä vanhoja, kasaantuneita ukkoja, jotka
eivät väsyneet vuorokauden mittaisissa päivissä. Kas vaan, Sironmaassa
on vielä työväki pelloilla. Ja kaura niillä on paljon pitempää kuin
Hankalassa. Sanotaan sironmaalaisissa olevan maahenkeä. Ja sitä kai
täytyy olla, kun kolmekymmentä tuhatta saadaan joka vuosi meijeristä,
siihen vielä lisäksi muita tuloja.

Pentti laski hevosen hakaveräjästä, kun pihassa ei ollut hevosille
enää mitään antamista. Joka kevät loppuivat Harvalassa eläinrehut
kesken. Niitä saatiin vähän ja osa mätäni jo korjatessa haasioilla ja
seipäillä. Sattui muita kiireitä, eikä muistettu ajaa latoon. Vanha
tamma huokasi veräjällä. No, ei siinä auta huokailu, muuta kuin alat
etsiä ruokaasi. Kaikki paikat on jo kaluttu ja ostettukin. Horjuvat
ne taas aurassa, mutta horjukoot. Harvalan maista ei saa koskaan niin
paljon että riittäisi.

Ei saa, kun ei tehdä työtä, sanoo Elia, isäukki. No, kaipa siinä on
sekin, mutta työnteko on vaikeaa, ja siksipä isäkin on ennen käynyt
kauppaa ja äiti on hoitanut taloa.

Äidit ne hoitavat monessakin taloa. Kas, että hänkin voi sen tunnustaa.
Kiviniemessä ja Louhella ja monessa muussa. Louhen ukko käy uskovaisten
seuroissa ja vähät välittää pelloista. Kun Louhen emäntä hoitaa
tarmolla taloutta ja teetättää joka saralle suuren tunkion, ja pelto
kasvaa niin että kohisee, niin ukko luulee sen omaksi ansiokseen. »Noin
se hänelle siunaa ja kaikille uskovaisille.»

Niin se on tehnyt isäkin ennen. Rehmänyt kaupungeissa ja markkinoilla
ja vuoroon kulkenut seuroissa, lie väliin saarnannutkin. Äiti on
puuhannut yöt ja päivät. Nyt jo väsyy ja taitaa surra, kun tuli ahtaat
ajat ja väliin on puutteellisuuksia.

Kas kun ei ole vielä saunaakaan lämmitetty.

Pentti istahtaa veltosti tuvan kuistin portaalle.

— Nytkö sitä jo palattiin töistä? sanoo vanha Elia, joka on kävellyt
pihamaalla. — Renki vötkähti jo äsken tupaan ja nyt tulit sinä.

       *       *       *       *       *

Eliaan hiukset ja parta olivat jo harmaat. Vartalo oli jo käpertynyt
eikä huolinut, vaikka omistajansa koetti sitä väkivalloin oikoa.

Joskus täytyi turvautua jo keppiinkin, mutta näkö oli hyvin säilynyt,
vaikka se Mikko-veljeltä oli mennyt jo kokonaan. No, Mikael joi, mutta
hän, Elia, ryyppäsi.

Elian silmissä oli nytkin tuikea ilme, kun katseli siinä poikaansa.

— Sinä et kehtaa tehdä työtä.

Pentti naurahti. Useinpa hän oli sen syytöksen saanut kuulla.

— Eikö riitä se mitä teen? Ja tekeekö sitten meillä muut enemmän?

— Sepä se, ettei tee sinä eikä muut. Meillä ei tee muut työtä kuin
Johanna ja äitisi. Hän on tehnyt aina.

— Silloinkin kun isä on laiskotellut ja käynyt seuroissa ja
markkinoilla, virkkoi Pentti ja röhähti nauramaan.

Ukon kasvoilla värähti, mutta hän ei välittänyt, jatkoi vain:

— Sinussa ei ole talonpitäjää. Konekauppias ja vakuutusagentti sinusta
vain on tullut, vaikka olen rukoillut puolestasi.

— Siinäpä näette, ettei rukous auta, pisti poika väliin.

— Ei näy auttavan. Talo menee suvun käsistä, ei auta... Ilona
laiskottelee, ja kun äiti kuolee, lähtee tästä pian Johanna. Nytkin on
rukiit olleet aikoja lopussa. Ei ole rahaa. Ilona syö kermat ja sinä
veit siemenohran loput viinoiksi.

— Se on vale!

— Eikä ole. Johanna löysi meidän säkin sieltä... jossa sitä helvetin
lientä keitetään. Vai vale. Häpeisit!

— No kun isäkin on ennen juonut, sanoo Pentti ja nauttii, että voi
isäänsä muistuttaa nuoruudensynneistä.

— Niin, mutta minä olen katunut ja löytänyt armon. Sinä sitävastoin...

— Voinhan minäkin sitten katua, kun vanhenen.

— Ja sitä ennen on sinun hävitettävä talo. Häpeä poika!

Elia poistui ja Penttikin lähti kylille illallista odottamatta.

Palasi sieltä vasta puolisen ajoissa seuraavana päivänä. Kustaava,
vanha äiti, oli huolestuneen näköinen. Talon huolet ne häntä painoivat.
Ei tahtonut enää saada ruokaakaan riittämään. Jauhoja piti ostaa ja
muutakin, ja Lindruusi, kylän kauppias ei antanut enää velkaa. Oli
koetettava toisesta ja kolmannesta. Niissäkin oli useamman vuotista,
mutta annettiin vielä, kun hän puhui ja selitti.

Elia ei saanut mitään aikaan, ei enempää kuin ennenkään. Kuljeksi
kartanolla ja valitti yhtämittaa talouden alaspäin menoa. Hän kyllä sen
olisi huomannut, narisemattakin, Ei se siitä parantunut Ennen oli hän
jaksanut hoitaa kaiken, vieläpä saanut jotain jäämäänkin taloudesta.
Nyt tämä uusi aika oli toista. Vierasta täytyi pitää ja maksaa kalliit
palkat Hyvä isä, miten paljon tällekin nykyiselle rengille oli täytynyt
luvata. Neljäsataa kuussa ja talvella talosta päällysvaate. Ennen
maksettiin rukiilla ja säästettiin rahat. Nyt piti ostaa kahviakin
monta kiloa kuukaudessa. Mikään muu ei kelvannut kuin puhdas kahvi.

Ja sitten vilja loppui joka vuosi. Sen mitä meijeristä sait, pane
viljaan ja palkkoihin, ja verot ja muut menot nostivat velkamäärää.

Ilonasta tuli sitten semmoinen surun lapsi hänelle. Rippikouluaan
ei käynyt ihmisiksi. Tavattiin poika keskellä yötä makuuksesta. Käy
kylillä ja laittaa aina vaatteitaan. Hänen täytyy juosta vanhoillaan
ja nähdä joka päivä sitä laiskottelua. Toinen tämä Pentti, ainoa
poika, suvun jatkaja. Maahan sitä ei saa kiintymään, ei millään.
Tekee muutaman päivän ja lähtee kylille. Nälkäisenä palaa ja äyskii
vaatteistaan, tahtoo rahaa. Senkin seitsemän liikkeen ja yhtiön
asiamiehenä se on ja kuluttaa viinaan, minkä niistä saa.

Ja sitten Harvalan mailla ei ole enää mitään siunausta, eikä
muullakaan. Kaura kuivaa laiholle isolla suolla ja ohra tuli harvaa ja
sen syö taas ruoste, kun ei saatu ajallaan tehdyksi. Menneellä viikolla
kuoli toiselta sialta porsaat ja joka kesä on karjassa punatauti.

Kun pääsisi pois kokonaan näkemästä tätä surkeutta.

Päivällispöydässä vallitsi ärtynyt mieliala. Puutuopit, jollaisia vielä
käytettiin Harvalassa, kolisivat kuin uhitellen pöydän pintaan, ja
renki löi puukkonsa seinään syömästä päästyään niinkuin olisi tahtonut
lyödä sen jonkun rintaan.

Vanhan Elian jurina sen semmoisen tuulen aiheutti.

Huonosti tehdyistä töistä valitteli, ja kukapa sitä suvaitsi.

Kustaava koetti rauhoittaa Eliata, mutta sai tältä pisteliäitä sanoja.
Joko hänkin puoltaa laiskureita ja eikö hän välitä, miten tehdään.

— Jo minä tiesin, miten kauralle käy, kun näin miten se tehtiin, sanoo
Elia. Kahdeksan hehtolitraa kylvöä menee, ettei kaiketi sirppiä tarvita.

— Olisi isän pitänyt tehdä itsensä, sanoo Pentti.

— Hyvä kai sitä on toisten työtä parjata, kun itse ei tee mitään.

— Eikä ole milloinkaan tehnyt.

Senkin sanoo Pentti, ja Elia ihmettelee, miten poika uskaltaa. Mutta
kukapa nykyään osannee kunnioittaa vanhempiaan, tämä hänen sukunsa
jatkaja vähimmin.

Päivällisunesta ei Harvalassa tahtonut tulla loppua. Iltapuoli oli
käsillä päivästä, kun haukotellen painuttiin töihin. Elia kuorsaili
tuvan pöydän takana penkillä, eikä olisi ensimmäisenä siitä herännyt,
vaikka seinän hänen kohdaltaan olisi repinyt.

Kustaavan täytyi melkein hätääntyä joka päivä siitä päivällisunen
runsaudesta. Miten kauan hän tätä tällaista jaksaisikaan. Elia vielä
nostelee vain kiviä hänen kuormaansa. Noustuaan viimein pöydän päästä
ja runsaan puoli tuntia mietiskeltyään aloittaa:

— Sinun pitäisi hoitaa tarmokkaammin taloutta. Minua ne eivät tottele,
ja kun sinä ne kerran saat vähänkin tekemään, niin miksi et vaadi
enempää. Pitäisit Pentin ohjakset tiukalla.

— Minkä minä hänelle saan, aikuiselle miehelle. Voisithan sinäkin sen
tehdä.

— No, kuulethan, miten poika vastustaa minua. Kohtelee suorastaan
niinkuin en olisi hänen isänsä. Miten sinä aiot selviytyä tästä
syksyyn, kun kaikki näkyy loppuvan.

Kustaava pesee astioita. Ilona sitä ei tee ja palvelija on täytynyt
laittaa kuokkimaan. Ilona on varmaankin loikomassa kamarinsa sängyllä,
lukemassa romaania, mutta hänen täytyy jättää ruokaleponsa.

— Velkaa minun on pitänyt tehdä.

— Kyllä minä sen tiedän, että velkaa on talo täynnä, mutta miten sinä
aiot ne velat maksaa?

Kustaava istuu penkillä, kesken astiain pesun, tukeutuu käsillään
penkin laitaan, kuin siten pysyäkseen kokoon painumasta. Silmissä on
melkein hätääntynyt ilme.

Mitä varten Elian täytyy häntä aina ahdistaa tuollaisilla kysymyksillä,
vaikka hyvin tietää kaikki, miten on ja miten täytyy hänen tehdä.

       *       *       *       *       *

Gaabriel, Elian veli, Porraslahden isäntä, on tullut: tupaan, eikä
Elia viimeistä kysymystä tehdessään ole huomannut häntä. Kustaavan
surullinen katse hakee apua Gaabrielilta.

Gaabriel-setä istuu raskaasti penkille, Eliaan eteen syrjittäin.

— Kustaavaltako sinä sitä kyselet, heittiö, miten velka on maksettava.
Sinun se on tehtävä.

— Millä minä maksan?

Elia koettaa naurahtaa, mutta ei onnistu. Mikä sen Gaabrielin siihen
taas lennätti. Se käy Kustaavan puolesta aina häntä vastaan.

— Voit laittaa talosi kuntoon niinkuin minäkin. Minä en voi sitä uskoa,
ettetkö siihen kykenisi, kun olisi vaan halua. Tahto sinulta puuttuu.

— Niin, niin.

Elia nyökäyttelee harmaata päätään. Hyvähän Gaabrielin on sanoa,
kun suonissa ei ole ollut sitä sellaista kirottua verta kuin hänen.
Vierasta verta, joka on särkenyt hänessä kaiken.

— Kustaava on vuosikymmenet hoitanut taloa. Nyt voisit jo sinäkin
yrittää. Häh, muka vierasta verta. On sitä ollut minunkin suonissani
esi-isien markkinakiihkoa, mutta työn avulla minä sen olen voittanut.

— Sinä oletkin vanhempi. Olet aina ollut. Pienenä kannoit meitä toisia
aina selässäsi.

Elia heilutti päätään avuttomana, mutta ei saanut sillä Gaabriel-veljen
äkäistä ilmettä sulamaan.

Gaabriel jatkoi:

— Pentti jatkaa samaa peliä kuin sinäkin. Käy markkinoilla, tekee
henkivakuutuksia ja konekauppoja kuin mikähän maaton kulkuri. Työtä hän
vieroo ja — Gaabriel-setä mietti, sanoisiko — olen kuullut, että hänen
sukunsa pitäisi olla jatkumassa kahdeltakin eri haaralla. Ymmärrätkö
sinä: piikojen kanssa!

Viimeiset sanat jyräytti Gaabriel kuin moukarin siltaan.

Elia hätkähti. Kustaava oli poistunut, tuvasta, eikä saanut kuulla tätä
murheellista uutista.

— Niinkö...? ja minä kun... minä olen aina uskonut, että Pentti sen
puolesta käy kunnian teitä.

Gaabrielin kova nauru viilteli Elian omaatuntoa.

— Kunnian...! Samoja teitä se käy poika kuin sinäkin.

Elia vaikeni ja Gaabrielin kävi jo sääliksi hänen surulliseksi käynyt
kasvonsa.

— Enhän minä tahdo olla tuomari, mutta toisin voisit edes nyt jo
menetellä. Sinun pitäisi auttaa Kustaavaa, eikä kiusata häntä aina.
Harvalan maat ovat mitä parhaimpia, ja minä koetan puhua Pentillekin.
Pääsette kyllä pian tasapainoon, jos teissä on vähänkään tahdon
lujuutta.

Gaabrielin mentyä istui Elia entisellä paikallaan. Niin, niin, se
hänen onneton verensä... Se veti aikoinaan markkinasta markkinaan,
seikkailusta seikkailuun ja kotikamara ei viehättänyt. Gaabrieliin
sitä sattui vähemmän. Hän tuli äitiinsä, ja koko suvun sairas
veri sattui hänen suoniinsa. Pentti käy sellaisilla poluilla...
tulee häpeää. Eiköhän vielä Ilonakin? Sekin käy kyliä eikä tartu
talouteen. Läpinäkyviä vaatteita laittaa, eikä Kustaava saa sille
mitään. Itsepäisempi se on vielä kuin Pentti. Höh, höh, sitä jumalan
rangaistusta, mikä näistä lapsista hänelle koituukaan.

Elia köpitti kartanolle. Kas, kun Gaabriel ei puhunut mitään
Mikael-veljestä eikä hänen erheistään. Mikaelillakin oli ollut talo,
mutta juonut sen ja asui nyt mökissä. No, siitä sai hän kyllä omalla
työllään mitä tarvitsi. Oli kokonaan jättänyt maailman, ei käynyt
kylissä, ei Harvalassakaan. Kun hän menee — jos sattuu joskus menemään
— Mikon mökille ja alkaa puhua uskon asioista, suuttuu se ja käskee
menemään hiiteen. Sanoo palvelevansa jumalaansa mökissään, eikä
tarvitsevansa jaaritusta uskonnosta.

       *       *       *       *       *

Ilona on saanut käsiinsä romaanin, jossa kuvataan suuren kaupungin
yöelämää. Kuvaus kiihdyttää häntä ihan mielettömästi. Ah, päästäpä
Helsinkiin, taikka vieläkin kauemmas. Ei, mutta hän ihan tukehtuu,
ellei liikuta jäseniään.

Ilona nousee sängyltä, oikoo käsivarsaan, katselee niitä kaapin
suuresta peilistä, hymyilee. Kyllä ne ovat täyteläiset ja kauniit.
Saisipa ne kiertää jonkun sellaisen avorintaisen ja pitkätakkisen
nuoren herrasmiehen kaulaan. Talojen pojat eivät ole kerrassa mitään.
Eivät osaa hyväillä. Mitä se äiti taas siellä morisee. Ei hän nyt
kuitenkaan kesken romaanin mihinkään lähde. Tehköön piika. Hänen
kauniit kätensä pilaantuvat pesuvesissä. Onkohan ensi sunnuntain
illalla tanssit Haanperässä. Haanperän Martta se tietää elämästä.
On ollut kaupungissa ja seurustellut herrojen kanssa. Martan veli,
Eero, on sievä poika, mutta semmoinen maamyyrä. Sellaisesta ei oikeat
tytöt välitä.. Pitää osata hurjastella ja... no, tanssittaa hän minua
saa ja pitää hyvänä jos osaa, mutta muuhun, niinkuin hän esittelee,
vakavampaan siihen ei suostuta.

Kustaava vaatii Ilonaa pyykille, mutta Ilona pistää ovensa lukkoon ja
oikasee rehevän vartalonsa sängylle ja tarttuu romaaniin.

Kohta tulee Elia oven taakse ja lyö oveen nyrkillään.

— Kuulitko sinä mitä äitisi sanoi?

— Kuulin, kuulin, mutta minun koskee päähäni En jaksa pysyä pystyssä.

— Vai koskee. Laiskuuttasi se on kipeä. Laita työhön itsesi tahi lähde
tiehesi, sanoo Elia.

— Mihin minun pitää lähteä?

— Henkeäsi elättämään. Täällä sinua ei laiskana elätetä.

— Niin lähdenkin. Menkäähän nyt matkaanne sieltä. En minä nyt heti
lähde kuitenkaan.

Elia poistuu muristen. Hänen täytyykin ottaa lukko pois ovesta, ettei
tytär saa sen takana laiskoilla. Ja lähdettävä sen on talosta, ellei
tahdo yrittää työntekoon. Pentti kuitenkin joskus tekee työtä ja ehkä
vanhemmiten tasaantuu. Ilona ei kelpaa kenellekään emännäksi, kukaan
siitä ei huoli. Ei muuta kuin kuluttaa taloa. Se tyttö on Herran vitsa
hänelle ja Kustaavalle.

Elia käy pihamaalle, tarkastelee aittoja ja talouskaluja. Muistot
menneisyydestä kurkistavat joka nurkasta ja syyttävät. Tuossa on vanha
reki. Se on ollut siinä liiterin päässä kumossa jo toistakymmentä
vuotta. Se oli hänen markkinarekensä. Sillä vietiin! viljaa ja nahkoja
kaupunkiin ja tuotiin viinoja. Kerran oli kokonaista kymmenen olutkoria
reessä ja ankkuri viinaa. Se on ollut tuossa raajarikkona niin kauan,
eikä kukaan ole uskaltanut siihen kajota, heittää sitä syrjään, särkeä.

Hän kyllä uskaltaa.

Elia polkee, lyö ja hakkaa reen kappaleiksi. Se on raudoitettu, eikä se
tahdo särkyä.

Noin se istuu syntikin lujasti ihmisessä, niinkuin nuo puukappaleet
rautakiskoissa. Saat kiskoa ja repiä, eikä se tahdo irtautua
ruumiistasi.

Hän kyllä tuntee sen. Viallinen veri huutaa usein entisiä
nautinnoitaan, viinaa, naisia, kulkurielämää. Täytyy masentua, kun ei
mitään saa.

— Mitä sinä siinä?

— Löin tuon vanhan syntikapineen kappaleiksi.

Kustaava hymähtää:

— Se rekikö sinua syntiin vietteli?

— Se oli kuitenkin välikappale.

Elia kävelee ja miettii. Kantaa reen kappaleet tuvan puulaatikkoon.
Niitä olisi vielä muitakin markkinamuistoja. Isoja pulloja aitan
nurkassa. Joku nykyisistä viinankeittäjistä on niitä varastellut
tarpeikseen. Ehkä Penttikin.

Silloin ostettiin ja juotiin. Nyt keitetään itse ja juodaan melkein
yhtä paljon. Eikä hän kyennyt huomaamaan mitään eroitusta ajassa,
vai eikö sitä ollutkaan. Ei liene nykyinen aika sen parempi kuin
entinenkään.

Mitä? Eikö Pentti ollut taas pyhävaatteissaan? Se lähtee taas niille
asioimismatkoilleen. Ojat jäävät suolla siivoomatta ja pellon kyntö
rengin varaan.

Noin sitä läksit ennen sinäkin, kesken kiireimmän heinäpoudan. Hänen
toinen minänsä sanoo tämän totuuden, ja Elian on sitä kuunneltava. Kun
viina loppui, niin puuhasit seurat Harvalaan. Ei siinä saanut tulla
kysymykseen heinänkorjuu, rukiinkylvöt, eikä muut maalliset asiat.
Veisattiinkin uskonveljien ja sisarten kanssa että »kel esteenä on
emäntänsä, ken koitteleepi härkiään.» Niin, niin. Pentti tuossa lähtee
samaten, eikä katso talon kiireitä.

— Mihin sinä nyt...?

— Asioille vain, sanoo Pentti ja kiirehtii isänsä ohi.

— Samoille kuin ennenkin, joutavanpäiväisille.

— Eihän ne kaikilla ole asiat yhtä tärkeitä, sanoo Pentti lähtiessään
pihan yli kylätien päähän, ohi suvituulessa lainehtivan, harvaksi
jääneen ruispellon.

Metsässä kauempana lauloivat linnut ja kukkui käki. Merkillistä,
etteivät ne tulleet Harvalan kartanolle. Leppälintu yritti pesiä joka
kevät vanhaan yksinäiseen koivuun aitannurkalla, mutta harakat ajoivat
sen pois. Pääskysetkään eivät viihtyneet Harvalan katonräystäissä. Joka
vuosi lensivät ne ohi kylän toisiin taloihin.




II.


Pentti hoippuu kahden maailmansa välillä, voimatta kiintyä kumpaankaan.
Hänen elämänsä on viimeisimmässä vaiheessaan muodostunut tarmottoman
ihmisen elämäksi. Etsijä hän on, joka ei löydä mitään.

Lahermassa, etänaapurissa on tytär, Helena, ja häntä on Pentti
katsellut jo pitemmän aikaa, mutta tyttö ei välitä hampparimiehistä.
Hyvillekin kosijoille on hän antanut rukkaset. Pentistä on tyttö jonkun
verran pitänyt, mutta pitää pojan tarpeellisen välimatkan päässä.

Helena on terve ja voimakas, hänen suvussaan ei ole ollut yhtään
heikkoa, epäkelpoa ihmistä. Tytön rehevä olemus, vaaleat hiukset ja
vakava katse tekee hyvää katselijalle. Mutta silmien loisteliaasta
väikkeestä ja poskien hymykuopista ei pääse moni osalliseksi.

Ei usein Penttikään.

Helena ei tahdo tuhlata itseään missään muodossa nykyajan tapaan
kenellekään, vaan työntää kylmänä lähentelijät luotaan.

Lahermassa on nimipäivät ja Pentti on sattumalta joutunut toisten
vieraitten mukaan. Hän oli kyllä aikonut muutenkin mennä Lahermaan,
mutta toisten mukana oli helpompi mennä. Yksin mennessään täytyi aina,
Helenan nähtyään, tuntea huonoutensa. Tuntui siltä kuin tyttö olisi
sinertävän harmailla silmillään katsonut lävitse ja nähnyt kaiken sen,
minkä häneltä olisi tahtonut salata.

Helena oli tervehtinyt ystävällisesti ja Pentistä näytti, niinkuin
tyttö olisi ollut hyvillään hänen tulostaan. Vieraat pitivät remuavaa
iloa. Yhdessä nurkassa pelattiin, toisessa tehtiin arpaa, kenen häitä
ensiksi tanssittaisiin. Nuori nauru helisi huolettomana.

Pentti katseli Helenaa mietteissään. Tytöllä oli voimakas, täyteläinen
vartalo ja iloinen hän oli niinkuin toisetkin. Hänen ilonsa lähteet
taisivat vain olla niin kokonaan toisenlaiset kuin toisten. Siinä oli
Kiviniemen Elli, Louhen Kaisu ja monta muuta, sisar-Ilonakin. Kaikilla
heillä oli jo ollut lukuisat suhteensa ja elämänkokemuksensa. Louhen
Kaisu oli kerran sanonut hänelle, ettei maksanut olla niin kovin
pidättyväinen, kun kerran kaikki tahtoivat nykyään maallakin elää ja
olla niinkuin kaupungeissakin.

Kaikkiko? Ei nyt sentään aivan kaikki. Siinä oli Kaisu sanonut väärin.
Tuokin Helena tuossa... Vaikka hän siinä suhteessa erosikin muista,
niin useimmat kuitenkin pitivät hänestä.

Pentti oli jäänyt hieman syrjään toisista ja istuskeli hiljaisena
savukettaan poltellen. Tuntui, niinkuin toiset olisivat hieman
vieroneet häntä. No, eipä se niin ihmekään. Nuo toiset olivat kaikki
vauraista taloista. Taloista, joissa jokainen teki työtä. Jos olisi
heiltä kysynyt, miten he aina jaksoivat raataa aamusta myöhään iltaan,
olisivat he nauraneet hänelle. Kai sitä omaa työtään jaksoi tehdä,
kun tiesi, että maa korvasi voimat monenkertaisesti ja varakkaana oli
aina parempi elää kuin velkaisena. Niin, niin. Heidän isänsäkin olivat
rakastaneet työtä. Raivanneet soita ja korpia ja eläneet tasavata
elämäänsä, saaneet työstä ilonsa ja nautintonsa. Ehkä heilläkin on
ollut pikku syntinsä, mutta he ovat osanneet pitää kurissa halunsa. Ja
pojat ovat perineet heiltä puhtaan veren.

Hänkin, Harvalan ainoa poika, olisi tahtonut olla sellainen kuin nuo
toiset tuossa. Vaikka ne eivät vieroksuneet nykyaikaista elämää, oli
se heille kuitenkin niinkuin sivuasia, leikinteko, joka ei heidän
työtarmoaan kuluttanut. Hän oli yksin rampa ja raihnainen heidän
joukossaan.

Mutta välipä tällä. Aikamies ei sure sukuaan. Kaipa tämä elämä menee
häneltä niinkuin muiltakin. Tulee pian vanhuus, ja hänestäkin ehkä
tulee samanlainen kärisevä Elia kuin isäukkokin on.

Käy sitten ympäri taloa, nuuskii ja morisee pojilleen. Kaipa se sekin
oli hänen perittävä niinkuin muukin.

Pentin ilme käy kovaksi, eikä hän välitä, kun toiset pyytävät häntä
leikkiin. Tytöt ovatkin jo kuin kiusoillaan häntä huomaamatta ottaneet
parinsa ja Helenakin on ottanut toisen. Pentti heittää savukkeensa
menemään nyrpeissään ja lähtee tuvan puolelle. Sieltä tullaan häntä
pyytämään ryypyille pihamaan taakse, salaa toisista.

— Ne toiset siellä niin hiton hienoja. Ei kelpaa tämä kotitekoinen.

Mikäpä siinä, Pentti ryyppää, juo. Aikuinen mies voi kyllä tyhjentää
kerralla limonaadipullollisen. Kai sitä on juotava, kun kerran
keitetään. Ja sitä keitetään melkein joka toisen talon metsissä,
jopa kartanoillakin, karjakodissa ja kamareissa. Kansa kunnioittaa
lakia, on aina kunnioittanut. Kaupunkilaiset tuottavat ulkoa, juovat
kotona ja ravintoloissa, maalaiset elävät omistaan. Nyt jo saattoi
kehua osaavansa keittää sellainenkin, joka ei ollut ennen maistanut
tippaakaan.

Nyt olisi sinun parasta lähteä Lahermasta, ajatteli Pentti, mutta
halusi kuulla, mitä Helena ajatteli hänestä. Jos tyttö olisi lupautunut
hänen vaimokseen, olisi voinut koettaa tarttua maahan kiinni. Vaatia
isäukolta talo nimiinsä ja yrittää todenteolla. Helenallahan olisi
varojakin. Voisi maksaa velat hänen rahoillaan. Hätäköpä olisi
yritellessä.

Tuntui vähän hävettävän, kun tuli ajatelleeksi Helenan rahoja.
Gaabriel-setä oli joskus sanonut, ettei raha ollut pääasia, vaan
ihmisyys, ja miten osasi ja tahtoi hoitaa taloutta.

Pentti istui vieraskamarissa. Helena oli saatellut toisia ja palasi.

— No, taloksiko sinä aiot jäädäkin?

Helenan hymy oli hieman epämääräistä.

— Niin, jos vain kelpaan kotivävyksi.

— Se on kysyttävä isältä, haluaako hän sellaista, sanoi tyttö.

— Entä sinä itse?

— Minä en nyt ainakaan.

Helena seisoi pöydän ääressä eikä enää hymyillyt. Pentin olo kävi
hieman vaikeaksi.

— Niinpä minä saan kai sitten palata tyhjänä, sanoi hän.

— Mitä sinä sitten tulit hakemaan? Sitäkö vävyn paikkaa?

Nyt oli jo tytön äänessä ivaa. Se näkyi värähtävästä suupielestäkin.

— Sitä minä en tullut pyytämään, vaan sinua itseäsi. Nyt on
kertakaikkiaan niin, että Harvalasta ja minun elämästäni ei tule
mitään, ellet sinä tule vaimokseni.

Tyttö nauroi niin että helisi.

— Ja sen sinä luulet käyvän niinkuin jonkun lehmäkaupan vain. Taloutesi
ei oikein vetele, itse olet päättänyt ottaa eukon, noin vain yhtäkkiä.
Tulet sitten tänne ja sanot, että nyt asiat on niin, että on lähdettävä
Harvalan emännäksi.

Helena nauroi vieläkin, niin että valkoinen hammasrivi loisteli.

Pentti ei oikein tietänyt ottaisiko tytön sanat totena vai leikkinä.

— En minä tietysti siten... tahdoin kysyä, välitätkö sinä vähääkään
minusta. Luulin, että pitäisit suorista sanoista.

— Niistä minä aina pidän, mutta sinun sanoistasi olisi voinut suuttua
vaikka silmittömäksi.

— Voithan tehdä sen ja käskeä minut ulos, sanoi Pentti koleasti.

— No, kai sinä siitä lähdet käskemättäkin, sanoi tyttö.

— Siis minun on mentävä?

— Niin kai. Kaupasta ei nyt taida tulla mitään tällä kertaa.

Taaskin se tytön nauru viilteli Pentin loukattua itserakkautta.
Tyhmästi kai hän oli puhunutkin, mutta tarvitsiko tytön tuossa olla
niin kovin purevan ivallinen.

Pentti nousi ja painoi hatun päähänsä.

— Hyvästi sitten.

— Kuulehan, ei sinun tarvitse suuttua, sanoi Helena. — Tiedät hyvin,
että monta olen tyhjänä palauttanut, jotka ovat noin vaan tulleet
kyselemään. Olet pilannut kaiken. Ja senkin tahdon sinulle sanoa, että
luulisitko minun sellaisesta miehestä välittävän, joka vain minun ja
yleensä toisen avulla pyrkii nousemaan. Sen täytyy olla omin voiminensa
mies, jota joskus rakastan.

— Niin, niin, mutta minun on turha yrittääkään, kun sinä et kerran
välitä minusta, sanoi Pentti.

— Etkö voi oman itsesi vuoksi yrittää?

— Kyllä niinkin, mutta... hyvän naisen avulla sen luulisin käyvän
helpommin.

Helenan kasvoilla näkyi joku pehmeämpi piirre. Tyttö kääntyi
katselemaan ikkunasta ulos.

— Sinun tähtesi olisin tahtonut koettaa juurtua maahan, mutta nyt se on
samantekevää, jatkoi Pentti.

— Minunko vuokseni vain, eikö muuten?

— Niin. Muussa tapauksessa ei kai maksa vaivaa. Yksinäinen mies aina
elää helpommin maailmalla.

— Sellaisetko ajatukset sinulla onkin itsestäsi, sanoi Helena. — Sitten
taitaa olla tarpeetonta yrittää kenenkään vuoksi.

Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Pentti seisoi ovensuussa ulos
katsellen. Tyttö sormieli esiliinansa kulmaa. Ulkona oli poutainen ilta
ja koira haukahti jossain pihalla. Viimeiset saunassa kävijät palasivat
ja puhuivat huomisista töistä.

Helena oli joskus luullut pitävänsä paljonkin Pentistä. Ehken se oli
ollut harhakuva. Jos Pentti nytkin olisi puhunut toisin. Sanonut
laittavansa talon kuntoon, tekevänsä yötä ja päivää työtä, ja sitten,
kun on jättänyt entiset puuhansa ja aloittanut maasta käsin, sanonut
tulevansa pyytämään häntä vaimokseen, niin ehkäpä hän olisi voinut olla
toisin Pentille kuin nyt voi.

Työn hiki kulmaluilla, sellaisesta miehestä hän piti. Miehestä, joka
osasi luottaa itseensä, eikä ruikuttanut toisten apua.

— Minun taitaa siis pitää jättää kaikki sentapaiset suunnittelut
mielestäni, virkkoi Pentti.

— Ainakin sinun ensin on opittava auttamaan itseäsi, sanoi Helena, ja
hetken perästä, kun Pentti oli jo ulos astumassa:

— Ei luulisi olevan vaikeata viljellä omaa maata ja jättää vakuutuksien
ja kauppojen teko.

— Hyvästi!

Pentti löi oven kiinni oikeastaan lujemmin kuin oli aikonutkaan.
No, eipä siitä vahinkoa... Helenan viimeiset sanat kuuluivatkin jo
hävyttömiltä.

Näytti niinkuin pihamaalla olisi kaikki nauranut hänellä. Kuolleet
esineet, reki, kääsit ja liiterien avonaiset ovet. Luuli kuulevansa
melkein räkätystä. Täytyi purra hammasta ja kirota, sylkäistä.

Korpirastas vielä viserteli valoisassa yössä. Tuomi varisteli kuihtuvia
kukkiaan tyveneen veteen rantapolun varrella, jota Pentti kulki, hattu
silmillä.

Niillä on rehevät suvitouot ja ruis kuin seinää, ja Harvalassa on
semmoista kuin on. Noita tuomen kukkia on Helena kerännyt kamariinsa
ja aittaansa ja joku on ehken saanut hengittää niiden ja tytön ihon
tuoksua kevätyön hämärässä. Onko ehken sellaista ollut. Hänellä nyt ei
ainakaan ollut, eikä tule olemaan. Laherman tytär on ylpeä, ja hän teki
suuren laskuvirheen, luullessaan saavansa tytön vain noinikään.

Kirveli aikatavalla. Kaikki ne entiset ja tämän keväiset kevätyöt,
jotka hän oli viettänyt kuherrellen tyttöjen, yhtäkkiä ei voinut
muistaa kuinka monen, aitoissa, eivät sen rinnalla olisi olleet mitään,
jos olisi saanut tämän yön viettää Helenan huoneessa, hänen lähellään.
Mikä ihmeellinen siinä tytössä niin vetikään puoleensa.

       *       *       *       *       *

Harvalan talossa on neljäsataa hehtaaria maata ja avara pirtti ja
useita kamareita, mutta Pentti taikoo tälläkin kertaa muutaman
yksinäisen torpan tuvan penkillä ja hautoo ajatuksissaan elämäänsä.
Ulkona on valoisa kesäkuun yö ja käki kukkuu vielä ja korpirastas
visertelee siinä aivan lähellä. Pentillä ei ole mitään halua mennä
kotiin. Näin yksinään, kylillä, on mukavampi. Kotona ärisee Elia, ja
äidin kärsiviä kasvoja on vaikea aina katsella. Johanna kulkee tuvan ja
pihamaan vaiheilla aina äkäisen näköisenä ja mutisee.

Ja kun työnteko sellaisessa talossa on niin toivotonta. Ja kun elää
muutenkin. Ja kun ei ole mitään, jonka vuoksi kannattaisi tehdä työtä.
Kilometrien päässä, eräässä talossa nukkuu tytär, jonka vuoksi oli
aikonut panna kaikki voimansa maan kimppuun ja tappaa vähitellen
laiskottelun verestään. Tämä tytär luulee, että nykyaikana on vielä
sellaisia ihmisiä kuin ennen. Luulee, että sellainen sukukirojen
painama kuin hänkin, voi tulla hyväksi ilman auttavaa kättä. Uskoo
miehuuteen, joka sekin saattaa mennä hyvin vähäiseksi sukupolvien
sairastellessa.

Hän on viipynyt päiviä sellaisissa taloissa, joissa onnelliset, ehjät
ihmiset uurastavat maan kimpussa aamusta iltaan ja joissa maa siunaa
raatajansa vaivat. Sellaisissa taloissa on vaikea viipyä, jos ei unohda
itseään ja kotiaan. Se unohtaminen käykin häneltä helposti siellä,
missä on nuoria. Hänen tuttavapiirinsä on laaja. Harvalan poika on
taas kulkemassa, sanotaan. Toiset sanovat sen pilkka mielessä, toiset
hyväntahtoisesti hymähdellen: On sekin. Ei kehtaa olla kotonaan ja
tehdä oikeata työtä. Sellaisissa taloissa ovat pojat ystäviä ja
puteli on vieraankin varalle. Heidänkin elämässään on jotain vinossa,
ja pullosta haetaan unhotusta. Sellaisissa taloissa eivät tyttäret
viero kulkijaa, vaan antautuvat hetkelliseen iloon, ajattelematta
tulevaisuutta.

Käki lakkaa kukkumasta. Rastas vielä silloin tällöin, kuin unessa,
visertää. Nuoren koivun tuoksu tulvii sisään avonaisesta ikkunasta ja
vie unen.

Hän kaipaa Helenaa, hänen kirkkaita silmiään, rehevätä vartaloaan,
käsiään. Niistä käsistä koituisi hänelle siunausta, mutta ne eivät
tartu hänen käteensä.

Aamulla torpan mies ihmettelee, että Harvalan poika makailee heidän
tupansa penkillä.

— Mihin sitä ollaan menossa, vai tulossako lietäneen? kysyy Pentiltä.

— Ei olla tulossa eikä menossa. Muuten kylillä vain.

— No millä asioilla sinä sitten liikut?

Pentin on jostakin syystä hieman vaikea vastata.

— Koneita myymässä ja vakuutuksia tekemässä.

Tuntui siltä kuin vanha seinäkellokin olisi pysähtynyt kuullakseen
tarkemmin.

— Vai semmoisilla asioilla, talonpoika!

Ja sitten mitataan Pentti päästä jalkoihin katseella, joka sanoo: etpä
liene kunnon renkimiehen veroinen.

Pentin on vaikea olla enää yhtään hetkeä tuvassa. Hän kysyy maksua ja
lähtee. Pihamaalla hän kuulee miehen sanovan:

— No, eihän se ihme... sellainen sillä oli isäkin.

Sellainen on hänellä ollut isäkin! Tyhjäntoimittaja ja kulkuri. Siinä
hän taas kuuli syntyperänsä, sukunsa kunnian. »Sellainen sillä on ollut
isäkin», jyskyttää Pentin aivoissa kylätietä kulkiessa.

Sellainen sillä on... Mitenkäpä sitä poika voi saada pohjaa jalkojensa
alle, kun isä on ollut sellainen. Ja Helena luulee, että sen kyllä
saa, jos yrittää. Mistä hän tietää, mitä on olla veren kiroissa,
kyläläistensä painamana, työhaluton.

Helena. Se oli siinä taas, kylätiellä, hänen edessään. Voimakas vartalo
kävelyn tahdissa notkahdellen, silmissä se ihmeellinen katse, jota
nähdessä tuli ajatelleeksi noin hyviä asioita.

Miksi hänen, tällaisen irtolaisen, piti kiintyä Helenaan? Se oli ehkä
pisara Gaabriel-sedän verta, joka hänessä kaipasi hyvää ja kaunista,
mutta se hukkui Elian, isän, rauhattomaan vereen.

       *       *       *       *       *

Kankaanpäässä on kesävieraita, helsinkiläisiä, ja Pentti joutuu heidän
kanssaan viettämään poutaisen kesäpäivän, ihmeellisen, valoisan yön ja
vielä seuraavan aamupäivän. Ah, mitä siunattuja lapsia ne sivistyneet
ja kaupunkilaiset ovat hänen mielestään, varsinkin naiset! Kevyet,
läpikuultavat vaatteet, harsot ovat muotia, ja ne tuovat esille nuo
herkulliset, joutilaisuudessa kehkeytyneet sulot. Linda Berg valloittaa
Pentin kokonaan. Hän on kyllästynyt kaupunkilaisherroihin, omiin
tovereihinsa, ja halunnut uhrikseen vahvoja maalaispoikia, talollisten
jänteväjäsenisiä nuoria miehiä. Kun he kiertävät vahvat käsivartensa
hänen rehevän vartalonsa ympärille, on siinä suurin autuus.

Kankaanpään jäykkäniskaista poikaa ei hän ole saanut lumotuksi. Kaikki
hän on koettanut sen jurrin taivuttamiseksi, mutta ei lämpiä eikä
kuumene. Hän on tullut lähelle, laskenut kädet silmille, ne ihanat
vaalean ruusun väriset sormet, joissa on suipoksi leikatut kynnet
kuin kissalla. Lähentänyt suloisen suunsa tämän jurrin kaulaan,
purrut korvalehdestä, näyttänyt kaikki sulonsa uimarannalla. Mutta
tuloksetta. Kankaanpään jättiläinen on kivestä, jäästä, tahi muusta
käsittämättömästä aineesta.

Pentti suuressa kaipuussaan sortuu pian uhriksi. Linda, — Lintu, joksi
häntä talossa sanotaan — kaunis kulttuurikukka, valloittaa hänet
muutamassa tunnissa.

Loiotaan nurmella, käydään marjassa. Viehkeänä esittää Lintu uintia ja
nautinnolla näkee vaikutuksensa voiman.

Ja Lintu visertää yhtämittaa. Pentti ei kuule enää illalla käen
kukuntaa eikä korpirastaan laulua. Hän ei tunne hyttysiä, kun ne imevät
verta hänen kaulallaan. Isäin veri soi nyt hänen suonissaan ikuista
markkinalaulua ja hän hullautuu oudon onnensa lumoihin. Pentti ei
muista, että tuttujen matkojen takana on talo, jossa tyttösen vakava
katse on kehoittanut häntä pyrkimään toiseen maailmaan, jossa on
kestävämpiä arvoja kuin hetkellinen veren huuma.

— Minulle tulee kauhea ikävä, kun sinä lähdet, sanoo Lintu ja
puristautuu Penttiin ja imeytyy punaisella suullaan Pentin kaulaan kuin
iilimato.

— Minä tulen pian uudelleen.

— Oikeinko pian. Tulethan jo parin päivän perästä. Tahi ehkä minä
voisin tulla sinne, Harvalaan. Sano, voisinko?

— Ei mutta todellakin! Sinähän voit tulla Harvalaan. Siellä on hyvä
uimaranta ja Ilona pitää sinua varmaankin hyvänä.

— Niin, minä tulen vain käymään. Ethän sinä kuitenkaan minusta kauan
välitä. Sano, kuinka kauan sinä pidät minusta?

— Aina, aina.

— Ei se ole totta. Miehet ovat niin huikentelevaisia. Joku talon tytär
sinut täällä lumoo.

— Pyh, kyllä minä ne tiedän.

Helena sukeltautuu esiin ja pyrkii katsomaan Penttiä vakavasti silmiin,
mutta hän katsoo vain siinä vieressään loikovan Linnun sääriä,
käsivarsia, suuta, joka on kuin hehkuva marja. Linnun untuvaisista
vaatteista tulee sokaiseva parfyymin ja ihon haju, ja Pentti olisi
valmis ottamaan Linnun kotiinsa, vaimokseen, vaikka heti.

— Minä tulen ylihuomenna. Joko saan tulla niin pian? Mutta miten minä
sinne osaan? Ei, sinähän jo neuvoit tien ja sitten tulet siitä järven
rannasta hakemaan. Tulethan, poju? Minun tulee sinua niin ikävä. Sitten
sinä tulet taas tänne, ja minä sinne, ja koko kesä on kuin kaunista
satua.

— Niin, niin.

— Mutta sitten se satu loppuu ja... minun pitää lähteä Helsinkiin. No
sitten sinä et kohta muistakaan. Et muista Lintuasi, et. Unohdat.

— Jospa minä vangitsenkin lintuni tänne ijäksi. Laitan semmoisen pesän
että viihtyy.

— Minkähänlaista olisi olla talvea maalla. Uu, se olisi varmaan
hirveätä. Ei teatteria, konsertteja, tanssiaisia. Huu, kamalata!

— Kyllä siihen tottuu.

— Mutta voisihan se olla hauskaakin. Ei mutta, se voisi olla tosiaankin
hirveän hauskaa. Saada ajella kuutamoisissa metsissä ja... nyt meni
joku hyttynen selkääni. Oi, ota se pois.

Lintu visersi. Pentti kuunteli ja katseli kuurona ja sokeana. Linnulla
oli niin hieno ja hohtava hipiä ja täyteläiset jäsenet. Niiden pehmeä
kimmoisuus ei tietänyt mitään työstä, vain nautinnosta.




III.


Harvalassa pitäisi ryhtyä heinänkorjuuseen, mutta viikatteet ovat
unohtuneet talvella takomatta ja keväällä sepän käydessä ei niitä ole
kukaan muistanut. Ei vanha Eliakaan.

— Sanoinhan ma sen jo, että takomatta ne jäävät, kun minä en niitä
huolenna. Sinun pitäisi, Kustaava, hoitaa taloutta paremmin, kun kerran
Pentti ei välitä.

Niittokone on rikki ja seppä ei jouda aivan heti sitä korjaamaan.
Hänen täytyy tehdä kaikki vuorolleen ja pajan seinä roikkuu täynnään
viikatteita ja pajan edusta niittokoneita. Saattaa mennä kolme päivää,
ennenkuin pääsee tähän Harvalaan koneeseen. Mutta muutaman viikatteen
voi hän lomassa lyödä.

Ja niillä renki alkaa niittää apilaa, jota voimakas maa villinä
kasvattaa. Mutta haravat ovat tiessään. Varren kappaleita löytyy ja
vanha Elia karisee:

— Talvipuhteet istutaan penkkilöillä joutilaina. Kun minä jaksaisin
kaikki tehdä, niin hyvä se kai olisi.

Renki hakee hevosia, pannakseen niistä yhden haravakoneen eteen,
muttei löydä. Päivällisunta ei sai muualla kuin hevosta hakiessa, ja
iltapäivällä löytyy vasta hevoset pellon läheltä metsästä.

Piika on lähtenyt pois, kun ei jaksa kuitenkaan, semmoisella ruualla.
Ilona ottaa rantahiekassa auringonkylpyjä ja Johannan täytyy ehtiä joka
paikkaan, kun Kustaava ei enää jaksa. Kustaava on saanut sydäntaudin,
kenties jo silloin alun siihen, kun Elia kulki markkinoista
markkinoihin. Nämä välivuodet hän on jaksanut, mutta nyt ei jaksa
muuta, kuin pirtissä liikkua ja kuunnella Elian kurinaa.

Johanna lentää aamuvarhaisesta myöhään yöhön. Ei, hän ei kauan rupea
yksinään, ellei hankita piikaa avuksi. Tämä entinen oli sanonut
lähtevänsäkin sen vuoksi, kun ei ollut kylliksi poikia, miesväkeä.
Renki semmoinen kuhnus, kykenemätön, ja Pentti aina kylillä. No,
kyllähän sitä lajia taisi olla hänellä tarpeeksi, koskapa taisi pitää
jatkaa hameen kaulustaa.

Kustaava käy kuitenkin puodista tavaraa, kun muut sitä eivät hae,
eivätkä kai saakaan. Hänen täytyy, vaikka sydän lyö haljetakseen ja
tien vieressä täytyy levätä. Silloin on aina parempi, kun Pentti on
kotona, mutta sitten on taas huolta ja vaivaa Pentin haluttomuudesta
työhön.

Ja nyt varsinkin, kun toisena päivänä tulee ja toisena menee ja se
kaupunkilaisheitukka keikkuu aina sen kintereillä. Ei sano ryhtyvänsä
mihinkään, ellei saa taloa nimiinsä. Kauppakirjat on tehty ja niissä
on jo heidän molempain nimet, mutta Elia pitää niitä vielä takanaan.
Se heitukka tuli viime viikolla, kun piti aloittaa heinää ja eikös
Ilona sitä passaamaan. Lintu kuuluu olevan sen nimikin ja linnun se on
lainenkin. Siipiä vailla ja poika on hulluna sen perään. Oli sanonut
renki-Villelle, että ottaa sen emännäkseen. Kun pääsisi pois näkemästä
sitäkin kurjuutta.

— Mikä se on tämä nainen, joka hyppii kuin harakka tässä kartanolla?
kysyy Elia Pentiltä, kun Lintu tulee toistamiseen taloon.

— Onpahan vaan joku neiti... kesävieraana Kankaanpäässä.

— Joku kaupunkilaisheikale varmaan.

— Hävetkää toki!

— Mitä mun pitäis' hävetä?

— Semmoisia nimityksiä oikeista ihmisistä.

— Oikeista! Kyl'maar minä ne tiedän, kuinka oikeita ovat. Sinä näyt
hyppäävän sen perässä, kun et kehtaa työtä tehdä.

— Ja mikä sitten, jos niin teen?

— Se sitten, että saat mennä sen jälkeen kokonaan talosta, ellet asetu.
Toisit emännän taloon ja painuisit työhön.

— Saatan minä tuodakin.

— Ja sitten kuitenkin juokset sellaisten jälessä.

— Onpa se isäkin juossut. Kylällä ovat kyllä puhuneet niistä isän
markkina- ja kaupunkireisuista. Kuuluu kotiinkin joskus tuodun.

— Häpeä, poika!

— Mitäpä niistä häpeää. Ei kai pojan tarvitse olla parempi kuin
isänkään.

Pentti poistuu jonnekin. Elia jää siihen seisomaan avuttomana. Niin,
niin se on. Entisyys ei painu umpeen. Jäljet näkyvät, vaikka niitä
koettaisi peittää. Suvun kirous, vieras veri, ei häviä. Kukaan sitä
ei jaksa voittaa, ei Penttikään. Ei hänkään, vaikka koetti sanan
avulla. Työn avulla olisi ehkä voinut, mutta ei tullut tehdyksi sitä
ratkaisevaa otetta. Kun sitä varten jännitti selkänsä, lysähti se
kokoon ensimmäisen kiusauksen vastaan tullessa.

Talon kauppakirjat olivat siellä kaapissa. Pentti on jo niitä tahtonut
tiukasti. Ei parane sillä, jos niitä pidättää. Löytäisi Pentti hyvän
vaimon, oikean naisen, joka auttaisi häntä. Rustaava oli heikko
ihminen, eikä jaksanut auttaa. Yksin sitä ei Harvalan suku jaksa,
voittaa kirousta. Hoh, hoo, isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen
polveen. Tämä oli kolmas, joka nyt syyttää häntä ja neljäs oli vielä
syntymättä. Hoh, hoh, miten raskaan vitsan sinä laupias Isä annatkaan
muutamille lapsillesi.

       *       *       *       *       *

Harvalassa syötetään Lintua munilla, tuoreella kalalla,
kokkelipiimällä, marjoilla, mitä vain saadaan käsille. Ilona on saanut
mieleisensä vieraan. Tämä neuvoo hänelle lemmen salaisuuksia ja Ilonan
posket hehkuvat tietäessään miten maailma kehittyy. Johanna tulee
häntä vaatimaan lehmien hakuun, mutta Lintu on vietävä uimarannalle
ja pidettävä hänelle seuraa. Pentti ajaa niittokonetta puolituntia ja
jättää sen sitten rengille. Hänkin menee uimaan Linnun ja Ilonan kanssa
ja jää rannalle ilonpitoon, kun Ilona lähtee etsimään kanan pesiä.

— Miten ihanaa on elämä, sanoo Lintu ja oikoo täyteläisiä, uimapuvun
verhoomia jäseniään.

— Niin, kun ei tarvitseisi tehdä työtä. Heittäisin koko roskan tähän,
mutta jos sinä tulet emännäksi, niin...

— Emännäksi, hah, hah, sitä minusta ei tule. Mutta sinun pieni lintusi
minä voin aina olla. Sano, pidätkö minusta?

— Enemmän kuin voin sanoa.

— Mutta jos tulisin, en jaksaisi olla täällä aina. Sinun pitäisi tulla
minun kanssani Helsinkiin, talveksi. Otat pehtoorin. Se on hienoa. Enkä
minä välitä lehmistä enkä lampaista enkä sioista. Huu, mikä tuolla
kainalossa on. Ota pois se. Eihän vain puutiainen.

Lintu lähentää kainalonsa. Siellä ei ole mitään, ja Pentti painaa
huulensa hikeä tuoksuvaan ihoon, humaltuu.

— Minä... en jaksa elää... ilman sinua...

— Mutta minä jos jo vaikka huomenna lähtisin Helsinkiin enkä palaisi.

— Niin minä tulisin jälessäsi.

— Jättäisitkö kaikki?

— Ehdottomasti.

— Noo, en minä sitten mene. Sinä lähdet huomenna minua saattamaan ja
sitten tulet jonakin päivänä Kankaanpäähän. Heinäkuun yöt ovat ihania.
Ilona sanoi, että saan, jos haluan, nukkua hänen aitassaan. Saat tulla
sinne, jos haluat.

       *       *       *       *       *

— Minne sinä lähdet? kysyy Kustaava Pentiltä seuraavana päivänä
aamiaisen jälkeen. Pentillä on kylävaatteensa ja Lintu on lähtenyt jo
edeltä Ilonan kanssa.

— Saatan vähän vierasta.

Kustaavan kasvoilla on niin huolestunut ilme, että Pentin käy melkein
sääliksi. Äiti onkin jo niin kovin heikko. Saattaa tulla kuolema
hänelle ennen kuin Elialle. Lintu ei ole hänen mieleisensä, hän
haluaisi miniäkseen jonkun talontyttären, ehkäpä Helenan.

Mistä se nyt johtui Helena hänen mieleensä. Tuntui kuin olisi ollut
kaksien syyttävien, murheellisten kasvojen välissä. Noo, Helenahan oli
ylpeä, työnsi hänet pois melkein pilkaten — ja äiti tuossa. No, eivät
ne aina satu äitien mieleisiä, ja hän kyllä siitä rauhoittuu. Pitää
sanoa Linnulle, että on hyvä äidille.

— En minä kauan viivy. Ville saa ajaa heiniä haasioille.

— Kuka niitä haasioi. Johannan täytyy haravoida. Verolaisia ei ole enää
auttamassa. Sade voi kastella talon parhaat heinät.

— Turhia te nyt, äiti. Kyllähän ne keritään. Ilona saa mennä
haravoimaan.

Pentti menee. Metsätiellä ovat jo Lintu ja Ilona, kaulakkain kävellen.
Pentti kuulee heidän keskusteluaan.

— Ei niitä lapsia enää vain niin laiteta nykyään. Ei sinunkaan tarvitse
mitään pelätä.

Pentistä tuntuu vähän ilkeältä kuunnella sellaista. Ei nyt olisi
tarvinnut Ilonalle puhua semmoisista. Osaavat ne muutenkin.

Ilona palaa takaisin ja Pentti ja Lintu etenevät hiljaa metsätietä.
Pentin käsivarsi on Linnun vyötäisillä, ja toisella on Linnun kappa
ja leveälaitaihen hattu. Se on vastuksina suudellessa ja sitä on
kannettava varovasti, ettei särkyisi. Sadekuuro tavoittaa heidät ja on
mentävä latoon, ja kun Pentti katsoo kelloaan, onkin jo iltapäivä.

Nyt kastui kuivat heinät Harvalassa, muistaa Pentti, ja tuntuu pahalta,
että on jättänyt ne heinät. No, ne saa kyllä huomenna haasioille. Eihän
hän voinut Lintua laittaa yksinään menemään.

— Mitä varten sinä olet noin alakuloinen? Etkö välitäkään enää
Linnustasi?

— Johan toki, mutta kun kastui heinät siellä kotona.

— Niin, sinulle ovatkin heinät tärkeämmät kuin minä. Hyvä. Minä lähden
Helsinkiin.

— No mutta... joutavia... kastukoot vaikka vielä toistamiseenkin.

Pentiltä menee vielä seuraavakin päivä, ja kun palaa kotiin, ei tahdo
mitenkään jaksaa heinäpellolle. Monta yötä peräkkäin on mennyt valvoen,
ja suonissa soi Linnun visertely ja huuma.

— Mitä varten heinät on jätetty haasioimatta? kysyy Pentti rengiltä.

— Ei ole ehditty laittamaan.

— Vai ei ole keritty. Sujukaa sitten haasioimaan.

Yritetään oikein todenteolla, mutta sade tulee ja kastelee toistamiseen
heinät ja Pentti menee aittaan makaamaan. Johanna rohjustaa helmat
märkinä, suurin pieksulötöin ja puklattaa. Hänkään tässä rupea yksinään
riehumaan, kun ei siitä kuitenkaan apua. Ilona ja Pentti laiskottelevat
ja sitten vierailla syötetään maito ja kerma, se mitä Ilona ei jaksa
sisäänsä ahtaa. Hän ei suorastaan käsitä tätä nykyistä aikaa että
pojilla ja tytöillä ei muuta kuin se riijauksensa mielessä. Hän ei
ole ollut poikain vieressä ikänään, eikä kaipaa yhtään. Vaikkei olisi
housujalkoja olemassakaan.

— Kukapa se sinustakaan välittää enää, vanhasta piiasta, sanoo Ilona. —
tuommoinen puklattaja kelpaa kenellekään..

— Kyllähän siihen sijaan sinä kelpaat. Aina pitäisi olla jonkun
hautomassa.

— Niin kelpaankin. Olisit sinäkin kelvannut nuorempana. Nyt olet tullut
jo rumaksi. Kuka niitä homeisia vanhoja piikoja...

— Häpeisit veikkonen! Nauraisin, jos sattuisi sinullekin huonosti
käymään.

— Minullepa ei käy. Nykyinen aika kehittyy.

Ilona kiipee sataa kujan ylisille, päätyikkunan ääreen jatkamaan
romaaniaan, jonka on saanut Linnulta. Täällä ei löydä häntä kukaan
ja muutenkin on viileä. Maitokamarissa on hänellä korvon alla
piilossa viilivati ja vuoroin kermamansikoita. Lintu nauroi hänen
keksinnöillään. Pentti voisi hyvin ottaa Linnun eukokseen.

Johanna jytistää Pentin aitan oveen.

— Nousisit edes niittämään. Renki ei kehtaa yksinään mitään.

— Siellähän ne ovat vielä entisetkin haasioimatta.

— Olisit ollut haasioimassa. Piti lähteä sen lutukan jälkeen.

— Mitä se sitten sinua liikuttaa.

— Liikuttaa se, että jos tässä ei rupea jokainen työntekoon, lakkaan
minäkin.

— Eikä tuo ukko anna talon kirjojakaan.

Pentti katsoi itselleen edullisemmaksi olla ärsyttelemättä pahoin
Johannaa. Hänelläkin oli osansa talossa ja kirjoihin merkitty rahana
suoritettavaksi.

— Kyllä ne minun puolestani saa antaa, mutta kyllä sinun on lakattava
pitkin kyliä hyppimästä.

— Kunhan saan ne kirjat ensin.

— Vaadi ukolta. Mitä se minuun kuuluu.

Pentti istuu sängyn laidalla miettien. Hän tahtoo talonkirjat heti.
Järjestää talouden ja ottaa isäntärengin. Lintu lennätetään Harvalaan
emännäksi ja otetaan oppinut emännöitsijä hänen avukseen. Laiska renki
laitetaan hiiteen ja otetaan kunnollisempaa työväkeä.

Mitä Gaabriel-setä tulisi hänelle sanomaan herrasnaimisesta? Hän kyllä
tiesi sen, mutta ei aio siitä välittää. Mitä varten Helena hänet
hylkäsi? Helenan kanssa talon pito olisi varmasti onnistunut, mutta...

Niin, siinäpä se oli. Hänen olisi pitänyt laittaa ensin talo kuntoon
ja sitten vasta pyytää. Miten hän sen olisi voinut, kun veri vetää
maailmalle, seikkailuihin, joutenoloon. Kai hänen on sitten helpompi
olla kotona, kun saa vaimon. Linnulla on rahoja. Niillä voi maksaa
hätäisimmät velkojat. Maat kun saa kuntoon, tulee niistä sitten
Johannan ja Ilonan osiin ja muihin menoihin.

Ei isäkään ole pysynyt kotona, vaikka on ollut vaimokin. No, hän nyt
ainakin pysyy. Eihän sellaista kuin Lintua voi yksin jättää. Lintu
vaatii talveksi Helsinkiin, mutta kun näkee, että täälläkin on huveja,
tottuu.

Tuntui kuitenkin, ettei tästä kaikesta saattanut olla oikein varma.
Silmien alla, näkyvän esiripun takana oli kaksi maailmaa, toinen
Helenan, vaikean alun, mutta varman menestyksen, toinen Linnun, suuren
hurmion, mutta samalla epävarman. Kaupungissa syntynyt ja kasvanut ei
sovi maanviljelijän vaimoksi, on Gaabriel-setä sanonut. Sillä ei ole
sitä sielua, mikä pitäisi olla talon emännällä.

Gaabriel-setä otti sellaisen, vai oliko hänellä muuten hyvä onni.
Liina-emäntä oli vielä nuorekas kuin kolmekymmenvuotiaat, vaikka
viisikymmentä oli täyttymässä. Ja hänen kätensä alla karttui kaikki.
Oli kuin salainen siunaus olisi tullut jokaisesta hänen askeleestaan.
»Sellaisten vaimojen kanssa on elämän jokainen päivä kuin poutainen
sunnuntai», sanoo Gaabriel-setä.

Helena, miksi et tahtonut auttaa minua?

       *       *       *       *       *

Pentti on saanut kauppakirjat ja yrittää muutaman päivän kunnolla.
Kotipelto saadaan korjuuseen, mutta kun pitäisi lähteä ulkoniitylle,
pukeutuu Pentti jo kylävaatteisiinsa ja hänen liikkeissään on hätäistä
levottomuutta. Lintu odottaa häntä ja hän itse kaipaa Lintua. Renki
saa ajaa niittokonetta suolla ja itse aukoa sarkojen päät. Eikä
hän muutenkaan jaksa yhtämittaa raataa, täytyy saada riittävästi
kunnollista työväkeä.

— No, johan sinä taas lähdet, sanoo Elia.

— Niin, pitää vähän käydä asioilla.

— Kyllä mä sun asiasi tiedän. Kankaanpäähän sinä menet sen naisen
luokse. Sinähän lupasit tehdä koko käännöksen saatuasi talon haltuusi.

— Minkä käännöksen?

— Tehdä työtä ja...

Niin, pojalta ei tullut otetuksi lupausta, että toisi kunnon ihmisen
emännäksi taloon.

— Olenhan minä tehnyt ja teen vastakin. Kai minun on asiani hoidettava.
Ja kertakaikkiaan minä en salli nalkutusta.

— Et salli, et... otat varmaan sen turmanlinnun tänne elätiksi. Sen
minä sanon, että kyllä se täältä lentää...

— Suu poikki! Ei yhtään sanaa siitä asiasta.

Pentti menee kiireesti. Ukon jaaritusta on vaikea kuunnella ja toisten,
Johannan ja äidin, äänettömiä, mutta paljon puhuvia silmäyksiä ei
kehtaa katsella. Tällä kertaa hän pääsikin niiltä rauhassa lähtemään.

Mennessään poikkeaa Pentti kirkonkylän puotiin ostamaan tupakkaa ja
tapaa siellä Helenan.

Ovella jo tunsi hän tytön takaapäin, mutta ei voinut peräytyä.
Helenalla oli avokaulainen lyhythihainen kesäpuku, ja kirjava liina
kehysti somasti virkettä kasvoja. Miten soma hän olikaan, ja aina, kun
hänet tapasi, huomasi jonkun uuden piirteen hänessä.

Pentti tervehti kohteliaasti, Helena tuttavallisesti, melkein
lämpimästi. Pentti aikoi tupakat saatuaan heti lähteä, mutta jäi
tahtomattaan hetkiseksi.

— Mihin sinä olet menossa? kysyi Helena.

— Tuonne vain... vähän asioille.

Pentti aavisteli Helenan tietävän hänen asiansa, koskapa tytön huulilla
oli salaperäinen hymy. Parasta oli lähteä.

— Minä voin tulla vähän matkaa kanssasi, sanoi Helena.

He kävelivät rinnan maantietä. Pentti ei oikein tietänyt mitä sanoisi
Helenalle. Uhmaisen mielialan paisutteleminenkaan ei onnistunut.

Tuossa olisi ehken sinun onnesi ja tulevaisuutesi, mutta sinussa ei ole
miehuutta sitä ottamaan, sanoi hänen toinen minänsä.

— Sinä kuulut ottaneen Harvalan nimiisi. Saanen toivottaa onnea, sanoi
Helena.

Pentti kiitti.

— Niinhän se tuli otettua.

Kyllä kai Helena tiesi Linnun käynnistä Harvalassa ja hänen
Kankaanpäässä, koskapa tämänkin uutisen tiesi.

Tuli hiljaisuus. Illan varjot alkoivat pidetä ja korpirastas jo
viserteli. Pentti katseli salaa Helenan käyntiä ja unohti kokonaan,
minne oli menossa. Tyttö pureskeli heinän kortta valkoisilla
hampaillaan. Punaiset huulet hohtivat. Niitä ei ollut varmaankaan
kukaan saanut suudella. »Minä säilytän kaikki vain sitä yhtä varten»,
oli hän kerran kuullut Helenan sanovan. Kuka sitten mahtaisi olla se,
jolle Helena oli niin uskollinen.

— Sinä menet Kankaanpäähän, sanoi Helena hiljaa, tuskin kuuluvasti.

— Niin, on isännälle asiaa, sai Pentti sanotuksi.

Tunsi, että Helena tiesi hänen valehtelevan.

— Laherman tytär on kai edelleen yhtä ylpeä kuin ennenkin, sanoi Pentti.

— Ylpeä, Helena naurahti. — En kaiketi enemmän kuin ennenkään.

— No ainakin sellaisille kuin minulle.

— Sekö sinun mielestäsi on ylpeyttä, jos pysyy uskollisena itselleen ja
päämäärilleen.

— Niitä sinun päämääriäsi ei tavoita kukaan, tuskinpa sinä itsekään.

Tyttö katsoi pitkään Penttiä.

— Ja yrittääkö kukaan niitä tavoittaa?

— Ehkäpä on sellaisiakin. Minä en jaksa.

Pentti sanoi sen jyrkästi.

— Kyllä sitä jaksaa, jos tahtoo.

Siinä se oli taas, Helenan päätelmä. Kyllä jaksaa, jos tahtoo. Hän oli
yhtä varma muiden jaksamisesta kuin itsensäkin. Hyvähän hänen oli sitä
sanoa, jonka isät ja äidit monessa polvessa olivat olleet nuhteettomia.

— Sitä ei ole monet jumalien sukua, niinkuin sinä, sanoi Pentti
katkerasti.

Helenan kasvoilla läikähti veri.

— Onko tuo olevinaan pilkkaa?

— Mitenkäs minä voisin sinua pilkata.

Helena pysähtyi Laherman tienhaaraan. Hänen kasvoillaan oli jäykkä ilme.

— Kai sitä jaksaisi, jos — sinä auttaisit! sanoi Pentti kuin hengen
hädässä.

— Ja sitten sinä luulet, että minä kunnioittaisin miestä, jota minun
pitää auttaa.

Tytön silmät hehkuivat. Pentti katseli maahan, Helenan jalkoihin.
Antoi katseensa nousta voimakkaalle vartalolle, kaulalle, kasvoihin.
Siinä olisi nainen, jonka mukana varmasti tulisi siunaus Harvalaan,
mutta tyttö ei sitä sallinut. Ei tahtonut auttaa vähääkään häntä. Ei
vähääkään, ei senvertaa, että olisi ojentanut ystävällisesti kätensä,
antanut kerran edes syleillä ja suudella tuota väreilevää suuta. Siitä
olisi saanut voimia. Hän olisi kääntynyt kotiin, unohtanut Linnun,
tehnyt työtä kuin jättiläinen.

— Sinä et sitten yhtään armahda minua, sanoi Pentti tukahtuneesti.

— Sinähän kerjäät kuin pikkupoika, sanoi Helena. Pentin kasvot
jäykistyivät.

— Jumaliste, minä en kerjää tämän kerran perästä! Jos Harvala menee
häviöön, niin se menee sinun tähtesi! Hyvästi!

Pentti kääntyi menemään. Odotti, että tyttö sanoisi jotain hänen
jälkeensä, mutta tyttö ei sanonut. Katsoi hetkisen Pentin jälkeen,
nyykäytti niskojaan ja lähti menemään.

Pentti näki sen niskan heiton ja kiirehti askeleitaan. Kääntyi ja huusi
Helenalle:

— Kuukauden perästä on Harvalassa häät. Tervetuloa häihin!

Tyttö ei taitanut sitä kuulla ja Pentti lähti jatkamaan matkaansa
Linnun luokse. Lintu odottaa häntä. Hän ottaa Linnun vaimokseen, heti.
Ellei hän sitä tee, tulee hänestä vielä kurjempi kulkuri kuin ennen.
Hän oli hullu, kun puhui enää mitään Helenalle. Hän oli suorastaan
lapsellinen. Olisihan hänen pitänyt se tietää. Tyttö nauraa hänellä,
mutta naurakoon. Huomenna mennään Linnun kanssa kaupunkiin ja
lähetetään kihlausilmotus lehteen. Se luetaan muutaman päivän perästä
Lahermassa. Kas vain, Pentti nai sen korean Linnun, tirehtöörin
tyttären, sanotaan. Helena on ehken äänetön, eikä puhu mitään.

Pentti istuu kivelle, sytyttää savukkeen. Se sammuu. Hän taisi
sittenkin rakastaa Helenaa enemmän kuin Lintua. Miksi piti Helenan
sattua puotiin ja hänen sinne. Kotonakin olisi ollut tupakkaa, ei
lähtiessä muistanut. Helena, Helena, sinä olet liian ylpeä!

Pentti kävelee jälleen. Aurinko on laskenut ja hämäriin metsiin
laskeutuu hiljainen kaste. Yörastas on vaiennut. Se on jäänyt sinne
Laherman seutuville. Tässä hän istui viimeksi Linnun kanssa ja
Lintu suuteli pitkään, tulisesti. Sanoi oikeastaan ensikertaa vasta
rakastavansa. Taisivat sen sanoa jokaiselle. Samantekevä. Hyvä,
että tällainen saa sellaisenkin. Kunhan jonkun saa. Koettaa asettaa
verensä ja tarttua maahan. Mitähän Gaabriel-setä sanoo? »Turman linnun
toit», se voi sanoa. Minun täytyy sanoa, että Harvalan Elian poika ei
saa parempaa, ja että joku täytyi saada. Muuten olisi mennyt kaikki
rappiolle.

Lintu huomaa hänet kamarinsa ikkunasta, juoksee vastaan, heittäytyy
kaulaan:

— Nytkö sinä vasta tulit. Minun on ollut niin, niin ikävä. Tulehan,
poju, sisään, vai tahdotko olla mieluummin ensin ulkona. Mutta minulla
voi tulla kylmä, katsos kun minulla ei ole muuta kuin tämä ohut kolttu.
On ollut niin kuuma koko päivän.

Lintu kieppuu yhtenä laulavana, lämmittävänä, kiihoittavana keränä
hänen ympärillään. Jospa Lintu olisi ollut jonkun talon tytär, osannut
taloutta, lypsää lehmiä. Ehkä hän oppii vähitellen rakastamaan
maalaiselämää. Ehkä hänen kanssaan voi päästä eroon verensä kiroista.

— Mitä sinä tuijotat, hyi, sinähän olet niin jörö. Mikä sinua vaivaa?
Oletko väsynyt, tule sisään, saat kahvia ja meillä on vähän likööriä.

— En minä tarvitse... muuta kuin sinua... Kuulehan, me menemme heti
kihloihin ja kuulutuksiin. Tahdotko Lintu? Kuukauden perästä pidetään
häät. Mitä sanot?

— Ei mutta, mitä sinä oikein puhut! Ja oletko sinä ihan tosissasi?!

— Olen tietysti, mutta en taida kelvata. Sinä vaan leikit...

— No, no, poju. Kyllä sinä saat minut, jos vain tahdot, mutta ei niin
kiirettä. Toden totta, minäkin olen kyllästynyt tähän alituiseen...
heilojen vaihtamiseen, ja tahdon saada vakituisen. Nykyään onkin
muodissa, että hienot naiset menevät talonpojille. Se on kaikista
varminta.

— Sinulla on taitanut olla paljon heiloja?

— Onhan niitä ollut, eihän sitä voi kieltää. Etteikö muka sinulla
ole ollut. Sitähän ei nykyään kysytäkään. Ja — naimisissa ollessakin
vähän hemputellaan, ettei tule aika pitkäksi. Voi sinua poju, ettäkö
sinä ihan tosissasi. Mutta en minä niin pian ennätä. Pitää ompeluttaa
kapioita.

Pentti istuu Kankaanpään vanhanaikuisen vierashuoneen keinussa
ja hiljaa keinahtelee. Lintu laulaa ja hypähtelee. Hän on kyllä
sellaisenaan suloinen, mutta jotain on, joka kirvelee. Helenako?
Sekö, ettei saanut uutta, voimakasta verta sukuunsa. Puhdasta verta.
Mutta hän tällaisena vaatiikin liian paljon itselleen. Hyvä, että saa
tuollaisenkin. Kaipa hänellä, niinkuin muillakin, olisi ollut lupa
ajatella talon ja suvun parasta, mutta Helena särki kaikki. Mitä varten
sinun piti tehdä niin, Helena?




IV.


Pentti miettii, miten ilmaisisi äidilleen kihlautumisensa Linnun
kanssa. Äiti on odottanut paljon parempaa talon turvaa kuin mitä
Linnusta parhaalla tahdollakaan tulee. Äiti ei osaa arvioida, mitä on
olla Harvalan Elian poika ja mitkä mahdollisuudet sellaisen miehen
pojalla on kunnon tyttärien joukossa.

Mutta sen täytyy tapahtua. Lintu on suostunut siihen, että häät
pidetään kuukauden perästä. Laherman tytär kuuli kyllä hänen häihin
kutsunsa, eikä hän voi sitä peruuttaa, eikä muutella aikaa. Hän on
kuitenkin sen verran mies, että pitää sanansa.

— Mitäs sanoo äiti, kun minä olen kihloissa ja aion pian tuoda
Harvalaan emännän?

— Kihloissa... mitä se nyt... eikä ole passannut ennen sanoa. No kuka
se sitten on?

— Arvatkaa.

— Laherman Helena.

Pentti käy tumman puhuvaksi kasvoiltaan.

— Ei niin ylpeä tytär tule tällaiselle.

— No mitenkä niin... minkälaiselle?

— Harvalan Elian, markkinahuijarin, pojalle.

Kustaava painuu istumaan. Jää miettimään.

— No kuka se sitten...?

— Linda Berg, toki tirehtöörin tytär.

— Herra siunatkoon! Sekö Lintu!

— Se juuri. Kuukauden perästä on meidän häämme.

Tulee painava hiljaisuus. Tuvassa ei kuulu muuta kuin vanhan
kaappikellon käynti.

— Vai sellainen, vai sellainen... voi minun päiviäni. Etkö sinä
saanut säätyysi kuuluvata, kun piti kaupunkilainen, tuiki osaamaton.
Ei sinusta sellaisen kanssa tule mitään. Lintu ei ymmärrä taloudesta
mitään ja emännän pitäisi tietää ja osata kaikkea. Niin minunkin on
pitänyt.

— No voihan Lintukin oppia ja Linnulla on rahoja. Saan niillä
hätäisimmät velkojat maksetuksi. Hän sanoi saavansa ainakin
kaksikymmentä tuhatta. Ja kyllä minä sen nyt otan, ei siinä auta mikään.

— Miettisit nyt kuitenkin ensin.

— On sitä jo tarpeeksi asti mietitty. Kun Helena kerran antoi rukkaset,
niin on sille näytettävä, että saadaan niitä muitakin.

— Antoiko Helena... mitä hän sanoi?

— Että minun pitäisi tulla ensin oikein hyväksi.

— Niin, niin, hyväksi... se Helena on semmoinen, kyllä minä tiedän...
hän luulee, että mies voi ilman hyvän naisen apua tulla hyväksi. Kyllä
sitä vaimo paljon voi, vaikka minä en ole voinut. Minä olen ollut ikäni
heikko ja horjuva. Talon tuon olen kuitenkin saanut pystyssä pysymään.

Kustaava huojutti ruumistaan. Kasvoilla värähteli liikutus ja
silmäkulmia piti pyyhkäistä esiliinalla.

— Minä en enää pitkäaikainen olekaan, mutta soisin sinun menestyvän.

— Kyllä Lintu on hyvä teille. Hän on luvannut sen.

Se vähän rauhoitti. Pentti katsoi voivansa nyt jättää äidin yksin
miettimään. Kääntyi kuitenkin ovella.

— Valmistelkaa vaan häitä varten, äiti. Kai me ne pidetään nyt yhtä
komeat, kuin Laherman tyttärellekin olisi pidetty.

Kustaava katseli Pentin jälkeen ja huokasi. Poika parka. Hän oli
luullut saavansa Helenan ja pettynyt. Uhmamielin nyt sitten ajoi
turmioon.

Päivällisen jälkeen näki Elia Pentin istuvan aittansa portaalla ja
köpitti sinne pahaenteisenä, ähkien. Hän kyllä saa pojan järkiinsä,
jättämään sen harakan, jos ei muuten, niin... takoo vaikka tällä
kuhmukepillä päähän.

— Sinäkö kuuluit aikovan ottaa sen haaskalinnun emännäksi Harvalaan?

Elia katselee istuinta, mutta jää keppinsä varaan seisomaan.
Seisoaltaan on parempi ärhentää pojalle.

— Niin aion. Hyvä, että jo tiedätte.

— Äitisi sanoi. Ja minä sen sanon, että siitä ei tule mitään.
Kunnollinen vaimo sinun on saatava, edes sellainen kuin äitisi.

Pentti mietti vähän aikaa. Laukasi:

— Ei Harvalan Elian poika saa parempaa. Hyvä, että sellaisenkin saa.

— Elian poika?

— Niin!

Elia muutti vähän jalkojaan. Leuka värähti.

— Ja mikä on syynä, ettei saa?

— Itse te kyllä ne syyt tiedätte. Poika saa tavallisesti nauttia
samallaista mainetta kuin isälläkin on.

— Olenko minä sitten varas ja väärentäjä. Häh?

Kas, miten isä koitti teristellä. Syyti suustaan kiukkuisia
tupakkasylkiä, mutta muuta ei nähtävästi saanutkaan.

— Vaikka nyt ei aivan sitä, mutta markkinahuijari ja kulkuri.

— Huijari! Rehellisillä kaupoilla minä olen elänyt.

— Mutta ne, jotka ovat uskollisia maalle, katsovat rehellisemmäksi elää
maasta kuin kaupankäynnistä. Harvala on maistaan kuuluisa talo, mutta
kaikki on rappiolla.

— Onko se sitten minun syyni?

— Ehkä minun, joka olen perinyt teiltä sairaan veren, enkä ole kyennyt
kiintymään maahan niinkuin olisi pitänyt.

Nyt täytyy jo ukon istua kivelle aitan eteen. Niin, niin, pojan
suonissa on vierasta verta, niinkuin minunkin. Ei hänkään jaksanut
tarttua työhön niinkuin olisi pitänyt. Hän toivoi pelastusta vaimon
avulla, vaan sai heikon, joka ei kyennyt pidättämään luonaan. Kylän
kujilla kulkien on sitten elämä sellaista kuin on. Menee rahat ja
kunnia.

— Voi, voi kuitenkin...

Se tulee valittavana huokauksena ukin rinnasta.

Pentin kävi tämä avuttomuus sääliksi. Jos Elia olisi teristellyt, olisi
vielä voinut purkaa hänelle katkeruuttaan, sanonut suoria sanoja.

Pentti nousi ja meni tupaan. Elia seurasi hetken perästä. Avuttomuus
oli mennyt taas ohi ja oma menneisyys unohtunut.

— Niin, niin. Minua kai sitä kaikesta syytetään. Sinäkin siitä, ettet
ole kehdannut tehdä työtä ja pitää mainettasi sellaisena, että olisit
saanut kunnon vaimon. Sellaisia lintuja pitää ajella.

Pentin kasvoille kohahti tummat veret. Niin pianko se katumus menikin
ohi. Syy oli taas muissa.

— Johan minä sanoin, että Harvalan Elian pojalle ei tule kukaan
kunniallisen talonpojan tytär. Häpeätä minä olen saanut kärsiä isäni
takia, ja tiedättekö, miten raskasta sellainen häpeä on kantaa. Teidän
markkina- ja kulkurielämästänne kerrotaan juttuja, aina uusia, ja
minä saan niitä kuunnella ja sitäkin kun niille nauretaan. Minua te
syytätte, etten tee työtä enkä kiinny maahan, mutta oletteko sitä itse
koskaan tehneet?

— Mitä se sitten sinua liikuttaa, minun menneisyyteni. Minä olen
hankkinut kaupoilla.

— Hädintuskin viinarahat. Kokonaisia voidritteleitä kerrotaan menneen
viinalaskuista.

— Häpeä poika!

— Olen sitä saanut jo tehdä kylliksi.

Tulee hiljaisuus. Kärpäset vain surisevat tuvassa ja vanha kello
käy nurkassaan. Se on nähnyt vuosikymmenien ajoilla, miten Elia
on humalaisena horjunut tupaan jokaiselta matkaltaan. Sen vanha
viisaritaulu näyttää katsovan kiinteästi Eliata.

Elian muistiin palautuu sarja kuvia menneisyydestä, ja aika on taas
painua penkille katumusta tekemään.

— Niin, niin, minä olen ollut niinkuin muutkin, erehtyvä ihminen. Sinä
olisit voinut sukuasi jatkaa paremmin ja...

Elian on sitä taas vaikea sanoa.

— ... ja saada sellaisen vaimon, joka olisi auttanut sinua, tukenut
taloa.

— Mutta kun minä en saa.

— Oletko kysynyt?

— Olen. Joka talosta ja torpasta. Laherman tyttäreltä olen viimeksi
saanut rukkaset.

— Mitä se sanoi?

Elia heristää korviaan.

— Että pitäisi syntyä uudestaan, kuohahtaa Pentti. Häntä alkoi Elian
uteleminen jo suututtaa.

— Elä...! vai uudestaan! No mitä Louhen ja Kiviniemen tytöt sanovat?

Elia seisoi kuin kysymysmerkki.

— Että hyvä mies, kun ei olisi Harvalan Elian poika.

Elia ähkäisi. Ei sanonut mitään. Alkoi valua tuvasta ulos.

Menipäs, mietti Pentti. Nyt sekin on sitten selvä. Käyköön hänelle
sitten miten käy. Huonoimmin ei voi käydä kuin on jo käynyt. Jos Lintu
viihtyy Harvalassa, viihtyy hänkin työn ääressä, koettaa kaikin voimin
viihtyä.

       *       *       *       *       *

Ilona ei joutanut enää loikomaan navetanparvella. Täytyihän toki auttaa
Pentin ja Linnun häiden valmistuksissa. Nyt tulisikin virkeämpää ja
hauskempaa taloon, kun Lintu tuodaan emännäksi. Pihan sivurakennus
puhdistetaan ensiksi ja Ilona penkoo ja nuuskii joka nurkan. Hämähäkin
verkot ovat kaiketi vuosikymmenen vanhoja, mutta nyt lähtevät. Uunit
korjataan ja tapetit laitetaan seinille, permannot maalataan! Pentti
ei jouda kesantomaille, kun pitää hakea yhtä ja toista kauppiaasta
ja kaupungista. Renki-Ville miettii siellä, että tuokin oja olisi
siivottava, mutta kukapa jouti sen tässä kiireessä. Hän ei ainakaan.
Heinettyvän näkyy kesantokin, mutta lemmonko sille yksinään saa. Sen
Linnun takia jää kaikki työt. Ei osata puhua muusta kuin Linnusta.
Sanovat sen olevan rikkaan. No, sittenpä tässä onkin hyvä laiskotella.

Välillä tulee Penttikin pellolle.

— Nuo ojat pitää siivota, kun niitä ei keritty ennen heinäntekoa. Ja
sitten on maa karhittava ja kertaan kynnettävä.

— Tuota... en minä kaikkea kerkeä... hitossa, kun pitäisi aloittaa
leikkuukin ja isolla suolla on vielä heinäkin pielestämättä.

— No eikö niitä vielä ole pielestetty?

— No ei. Kun toisella hevosella on hyppyytetty kirkonkylässä ja
kaupungissa.

— Kokoa ensin heinät ja sitten siivoa nuo ojat. Eli jos minä panen
miehen siivoomaan ojat ja sinä äestät ruismaata.

— Ensin ne ojat pitäisi... eikä niitä viikossa yksi mies kerkiä...
Ruiskin rupeaa karisemaan. Jos leikattaisiin se ruis ensin...

— Tee sinä mitä minä käsken.

— No, kokoonko ma ne heinät ensin vai äestän tuon pellon.

— Johan sen kuulit, että kokoa heinät.

— Sinne on saatava pari henkeä toveriksi.

Ei totisesti tullut töistä mitään. Mutta kun häät menevät, tarttuu hän
itse.

       *       *       *       *       *

Vanha Kustaava raahustaa väsyneillä jaloillaan nurkasta toiseen.
Totisesti tämä vie kaikki hänen vähäisetkin voimansa. Penttiä ei ole
saanut taipumaan millään, niin se on sen Linnun pauloissa. Olisihan
Pentti kai saanut muista taloista ihmisiä, ellei Helenaa, mutta Lintu
sokaisi koreilla höyhenillään. Pian se valmis raha loppuu, kun uutta ei
tule taloudesta ja Linnun käsien alla ei siunaudu mikään. Tähän asti
on saatu vähän meijeriin, kun talossa on ollut vain yksi kermalintu,
Ilona. Nyt niitä tulee kaksi, ja Pentti-parka ei niille saa mitään.
Rahaa ei tule mistään. Metsätkin on myyty Harvalasta ja viljakaan ei
riitä talon tarpeiksi. Mutta jokaisen tulee kulkea tietänsä, joka
on hänelle määrätty. Ja hukkuva tarttuu oljenkorteenkin, niinkuin
Penttikin, joka luulee Linnun avulla pääsevänsä suvun kiroista.

Johanna käy ruista leikkaamassa, äestää peltoa ja puhisee lakkaamatta.
Nyt tämän kyllä näkee jokainen, miten käy, mutta käyköön. Linnulle
valmistetaan ja väännetään koko talo nurin ja ruis saa varista ja
syyskylvö myöhästyy. Pentti on kuin tolkuton ja renki ja päiväläinen
saavat laiskotella. Hänkään tässä kauan jaksa...

Häät ovat komeat. Morsiuspari vihitään kaupungissa ja tirehtööri
rouvineen ja sisaret on saattamassa. Komeat häihinkutsukortit on
painatettu kullalla ja punaisella ja kirkonkylästä saakka on vieraita.
Lintu on valkoinen kuin lumi ja iloisena ihmettelee hän ystävilleen.

— Tämä on vieläkin minusta niin ihmeellistä. Muutamassa kuukaudessa
morsiameksi ja kartanon emännäksi. Pentti on hieno poika. Me
järjestämme talouden uudenaikaiseksi. Eikö niin, pappa. Hankimme vaunut
ja sinä mamma saat tulla usein vierailemaan. Niillä vaunuilla haetaan
asemalta.

Appi on hieman humutuulella. Hän on kyllä vain tavallinen kauppias,
vaikka tirehtööriksi sanotaan. Hän pyytää saada lahjoittaa myötäjäisten
lisäksi morsiusparille vaunuhevoset. No, ne ovatkin tarpeen, kun
Harvalan ovat hevoset ovat jo vanhoja ja laihoja. Ei niitä ilkeäisi
Linnun ja hänen pyntätyn mammansa eteen valjastaa.

Ruokaa tarjotaan rahvaalle toisen tuvan kokoon katetusta pöydästä ja
moukat syövät paistin kanssa riisipuuroa ja pistelevät makarooneja
sormillaan suuhunsa, kun ne hirtehiset eivät pysy haarukassa. Lintukin
tulee katsomaan, nauraa, lyö pienillä käsillään hyllyviin sääriinsä,
karkaa Pentin kaulaan ja suutelee jokaisen nähden.

— Voi miten hauskaa täällä on. Kaupungissa eivät ole häät milloinkaan
näin hauskat.

Toisessa tuvassa tanssitaan yhtämittaa. Pitäjän parhaimmat soittoniekat
on hankittu ja vuoroin soitetaan viululla ja hanureilla. Lahermasta on
tullut nuorin tytär katsomaan miten onnelliselta Pentti näyttää, ja
huomatessaan tytön on Pentti yhtämittaa Linnun kintereillä.

Appi koettaa keskustella Elian kanssa, mutta Elia on melkein kuin
päästään pökerö.

— Turman lintu se oli Pentille. Ei sovi yhteen herra ja talonpoika.

Tirehtööri on hämillään. Koettaa puolustaa tytärtään.

— Lindahan on niin mukautuvainen, ja kyllä hän oppii emännyyttä
hoitamaan. Hän kuitenkin pitää Pentistä, ja kaikki muuhan aina
järjestyy.

— Ei sillä pelkällä pitämisellä eletä. Ja pitää aikansa. Sitten on
saatava joku toinen sivu-ukoksi. Semmoisia ne on kaupunkilaiset.

Tirehtööri poistuu punaisena kasvoiltaan. Pentti tulee ja vie Elian
kamariinsa.

— Koettakaahan nyt pysyä täällä tyhmyyksinenne.

— Kyl-lä. Lennä sinä vain lintusi kanssa. Pian ne siivet katkeavat.

       *       *       *       *       *

Hääväki on poistunut. Elokuun tähdet vilkuttavat korkeudesta.
Yö on lämmin ja pelimannin hanurin surunvoittoinen sävel kuuluu
jostain kylätieltä. Pentti istuu tuvan portailla ja kuuntelee niitä
hiljaisuudessa värähteleviä säveleitä. Hän on tanssinut hurjasti ja
ryypännytkin. Häissä ei tarjottu, mutta ystävät toivat mukanaan ja
humalaisia horjui piha täynnä. Hän ei ryyppää enää, eikä nytkään olisi,
mutta Laherman nuorimman tyttären huulilla oli niin merkillinen hymy.
Lintu on varmaankin riisuutumassa kamarissaan ja odottaa häntä. Jossain
sileiden peltojen keskellä, noiden väräjävien tähtien alla nukkuu muuan
ylpeä tytär, jonka nimi on Helena. Sanotaan olevan hyviä ja huonoja
naisia. Helena kai kuuluu niihin ensimmäisiin. Hyvien naisten avulla
sanotaan olevan helppoa huonojenkin tulla hyviksi, sellaisten, jotka
sairastavat veren vikoja.

— Penttii, missä sinä olet? Tulehan jo minun luokseni! huutaa Lintu
piharakennuksen ovella valtaisissaan ja katoaa samassa.

Hän kyllä tulee aivan heti. Katselee vain noita tähtiä ja miettii,
miksi hyvien täytyy olla ylpeitä. Ja sitäkin miten tässä nyt oikein
aloitetaan. Sellaista ei saisi hääyönään miettiä, mutta Harvalan Elian
pojan täytyy. Se Elia varmaankin vielä murisee siellä äidille, joka ei
ole jaksanut pysyä pystyssä loppuun asti, vaan on mennyt lepäämään.
Niin, mitenkä sitä nyt aloitetaan. Linnun rahoista ovat menneet puolet,
enemmänkin, uudistuksiin, ja Lintu vaatii vielä paljon. Vaunut ja...
Helvetti! Niitä hän ei hanki. Suuren suon ojiin ne rahat. Mutta uudet
kääsit on ostettava ja tupaan laitettava uudet ikkunat ja... Mitä
tehdään sitten Bergin vaunuhevosilla? Äestetään ja aurataan. Ehkeivät
ne osaa vetää peltovehkeitä. Syövät tallissa jouten. Hän myy ne
markkinoilla. Käy markkinoita, kuten isäkin, hah, haa, tekee kauppoja.
Omena ei saa pudota kauaksi puusta.

No nyt Lintu tulee uudelleen vaatimaan luokseen. Hyvästi, taivaan
napit, viekää terveisiä kaikille ylpeille talontyttärille, Helenallekin.

— Missä sinä kuhnit, kultapoju. Annat minun yksin odottaa.

Morsiuskamarissa palavat kynttilät lepattaen. Raollaan olevassa
ikkunassa liikuttaa yön henki kaihdinta. Huoneessa on hienoa parfymin
ja Linnun ihon tuoksua. Lintu heittää vaippansa tuolille, pyörähtää
ympäri permannolla ja heittäytyy nauraen sänkyyn. Lintu on muhkea
siinä alastomuudessaan. Hän on tanssinut rajusti ja nauttinut näiden
maalaishäitten komeudesta. Hän odottaa Penttiä, opettaakseen, että
syleily ja suunanti on kaikki, mikä jotain on tässä tyhjän tympeässä
elämässä.

Pentti polttaa savukettaan keskenriisuneena. Mikä piru häntä vaivaa,
ettei voi olla hääyönään, niinkuin on edellisinä päivinä ja viikkoina
voinut olla. Eihän hänellä tosin enää hääyötä olekaan. Se on ollut
aikoja sitten Kankaanpäässä, Linnun kamarissa, täällä, monessa
paikassa. Jos Helena olisi tuossa, odottaisi hän kainona, poskilla
hehkuva puna, hääyön iloa, sitä, jonka on säästänyt vain yhtä varten.
Hän kunnioittaisi sitä niin että... suutelisi vaikka sen jalkoja.

— No mutta mikä sinun on, Penttipoju, kultaseni, sinä et välitä enää
minusta, näen sen kyllä. Huu, sinä et välitä.

Ei, hulluhan hän on, että näin. Tuossa odottaa Lintu. Hän on uhrautunut
sellaiselle kuin Harvalan Elian pojalle. Lintu on yhtä kaunis kuin joku
toinenkin ja hyvää tarkoittaen tahtoo näytellä kauneuttaan hänelle. Hän
on elukka, kun antaa Linnun näin...

— Minä taisin ryypätä... anna anteeksi... täytyy kokonaan lopettaa
se... oma hyvä toveri, suunnitellaan elämää yhdessä... Sinun pitää
auttaa minua, kaikessa, pysymään kotona ja tekemään työtä. Maksetaan
velat, eletään onnellisena.

Pentin liikkeet saavat eloa. Hänen täytyy olla onnellinen, kun on
saanut sellaisenkin kuin Linnun. Ja hän onkin. Lintu osaa olla niin
miellyttävä, ja hänellä on kauniit kädet, silmät, suu ja niin hieno
hipiä. Kyllä kaikki tulee hyväksi, kun vain uskoo.

Kynttilät sammuvat, kiihkeässä syleilyssä unohtuu elämä...




V.


Seuraavan kesän korpirastas on ehtinyt majoittua Harvalan hakometsään
ja viserrellä tyveninä, lämpiminä iltoina. Kevät kuluu pääskyjen tuloon
asti, mutta ne eivät nytkään majoitu Harvalan katon räystäisiin.

Ulkonainen elämä näyttää Harvalassa jokseenkin samalta kuin edellisenä
keväänä, sillä eroituksella vain, että vanhaa Kustaavaa ei ole enää
olemassa. Hänen voimansa ovat loppuneet, ennen kevään tuloa, ja hänet
on viety paljon pienemmillä juhlallisuuksilla kirkkotarhaan, kuin millä
tuotiin taloon Lintu.

Vanha Elia ei aio niin vain lähteä. Hänen on saatava nähdä miten
Pentille käy, yritellessään kiintyä turpeeseen ja ohjata talon asiat
varmemmille vesille. Sitäpaitsi hänen täytyy olla muistuttelemassa
jokaiselle työnteosta, Linnullekin, joka viettelee aikaansa kamarissa
ja vierashuoneessa, kaupungissa ja kaikessa muussa, mutta ei perheen
keskeisessä olinpaikassa, tuvassa. Ilonalle samoin, josta on tullut
koko kiusankapine hänen ärtyvälle, vanhalle mielelleen. Ei Ilonakaan
välitä, mitä hän sanoo. Käy kyliä, on väliin kaupungissa hänkin, ja
talon uusi renki menee iltasella aivan julkisesti hänen kamariinsa.
Pentti ei sano enää, että »niinhän isäkin on ennen tehnyt», mutta
Ilona sanoo. Vieläpä luettelee nimiä, jotka muka ovat olleet häneen
sattuvia. Hän, Elia, kyllä jo näkyisi täältä joutavan lähtemään, mutta
hänen täytyy nähtävästi kuulla tarpeekseen entisyydestään, joka jatkuu
hänen lapsissaan. Hän kyllä joutaisi senkin puolesta, että nyt jo
kyllä näkee, mihin Harvalan talous on menossa ja miten Pentti noutaa
Linnun mieltä, eikä jaksa voittaa suvun kirousta. Huonoa verta oli jo
kyllä tarpeeksi heidän suvussaan, mutta Lintu, toi sitä vielä lisää.
Tietäneekö poika, millä murheella hän näki sen naisen taloon tulevan ja
toiveittensa hyvästä vaimosta Pentille menevän myttyyn. Sillä ei kai
kukaan, eikä hänkään, ole niin huono, ettei toivoisi lapsilleen hyvää
ja heidät vapaiksi omista synneistään.

Ei ole Johannakaan lähtenyt, vaikka hänen ponnistuksistaan huolimatta
irvistelee jo häviö Harvalan nurkissa. Hänen on täytynyt koettaa pitää
huolta töistä silloin kun Pentti on menossa milloin missäkin. Hän saa
pitää väliin viikkokausia huolta renkien töistä, ja taloudenhoidosta.
Häviön varalta on hän eroittanut talosta maapalan itselleen ja varannut
muutenkin tarpeellista elämän alkua. Katsoopahan tässä vanhassa kodissa
loppuun asti, kun kerran Penttikin on sentään veli ja pyytää aina
jäämään. Hän kyllä jaksaa, kun hänessä lienee työteliään äidin veri
vetämässä käsiä työhön ja maahan.

Harvala on muutettu herrastaloksi. Lintu on tahtonut, että talon
nimikin muutettaisiin Harviaksi, mutta Pentti ei ole suostunut.
Isäntärenki on hankittu ja emäntäpiika ja sisäkkö. Lintu on talven
kuluessa alkanut valittaa rakennuksien rumuutta ja kelpaamattomuutta
ja saanut Pentin suunnittelemaan uutta. Siihen jo on piirustukset
laadittu, mutta rahat puuttuvat. Niitä ei ole milloinkaan tarpeisiin
ja velkaa on täytynyt tehdä. Sitä on kohta jokapaikkaan, ja muutamat
alkavat jo vaatia ulos, ja Pentti käy synkissä mietteissä, miten saada
ne maksetuksi, etteivät ne menisi ulosottoon.

Tirehtööri ei ole luvannut enää penniäkään. Hän on kaksikymmentäviisi
tuhatta jo antanut ja vaunuparin, joka maksoi kymmenen ja sitäpaitsi
Linnun kalliit kapiot. Hänen täytyy pitää varansa, ettei joudu itse
kerjäämään. Koettakoon Pentti järjestää naapuriensa kanssa.

Pentti on puhunut naapureilleen, mutta saanut pisteliäitä vastauksia.
Onhan Pentillä hyvä talo, miksi ei ole laittanut sitä sellaiseen
kuntoon, että siitä saisi. Kyllä talosta aina saa nykyään, jos vaan
tekee töitä itse ja teettää muilla. Vilja on hyvässä hinnassa ja
meijeristä saa aina enemmän kuin osaa odottaa. Niin, niin, onhan
ne menot veroista ja työpalkoista, mutta Pentin taloudessapa on
sellaisia menoja, jotka talonpojille on tarpeettomia. Mitä varten otti
herrasemännän. Sanovat, ettei se tee muuta kuin syö ja makaa ja käy
kyliä. No, ei kai se kyllä ketään liikuta, mutta ottakoon Pentti vaan
nyt muualta apuakin.

Pentin täytyy kirota ja purra hampaansa yhteen. Ne kyllä osaavat kaikki
olla häntä vastaan.

Ja pilkata.

Kylältä kuului joka päivä kuiskuttelut, mitä siellä ja siellä sanottiin
ja naurettiin. Ja aina jälkihuomautuksin: »no, eihän se ihme Harvalan
Elian pojalle.»

Lintu ikävystyi talvella maalaiselämään. Hän tukehtuu tänne ja hänen
nuoruutensa ja kauneutensa kuihtuu mokomassa erämaassa. Jos Pentti
vähänkään hänestä välittäisi, lähtisi Helsinkiin, ottaisi sieltä
jonkun toimen, pappa kyllä puuhaisi, ja oltaisiin siellä kevääseen.
Kesillä täällä kyllä on hauskaa, — kun on mukavaa seuraa, mutta
näistä korpi-ihmisistä ei ole suvellakaan mihinkään. Pilkkaamaan ja
nauramaan ne ovat mestareita, ei muuta. Möisi Pentti koko talon, kun se
muutenkaan ei kannata ja muutettaisiin kokonaan kaupunkiin.

Pentille, Linnulle ja Ilonalle laittaa sisäkkö ruuan kamariin, muu
väki syö tuvan pöydässä. Kustaavan aikana tuli toimiin sillä ruualla,
mutta nyt ei sillä jaksa tehdä työtä. Isäntärenki lähtee sulan tultua
ja toiset uhkaavat seurata, kunhan päästään parempaan kesään. Linnun
ruuista viisastellaan tuvan pöydässä.

— Lintu on taas nokkinut voin, koska sitä ei näy pöydässä.

— Tiedättekös, mitä Lintu syö?

— No?

— Kermasta tehdään kakkuja ja ne paistetaan voissa.

— Eihän se semmoinen lintu huonolla elä.

— Sitten hyllyykin paikat ja pinta on kuin silkkiä. Taloon tulee uusi
isäntärenki, nuori ja vikkelä, ja se kutsutaan väliin isäntäväen
pöytään. Kun Pentti on asioillaan, kutsuu Lintu pehtoorin kamariinsa ja
kohta aletaan kuiskutella talossa outoja asioita. Lintu pettää miestään
ja pitää hyvänä pehtooria. Kerran satutaan kuulemaan Linnun ja Ilonan
keskustelevan pehtoorista.

— Sinä taidatkin viedä sen minulta kokonaan, sanoo Ilona.

— Joutavia! Täytyy kai minun jotain hauskaa pitää, kun Pentti on aina
menossa ja... kun se nykyaikainen elämä on kerran sellaista.

— Niin, niin.

— Ja kyllä kai Penttikin pitää hauskaa siellä kulkiessaan.

— Kyllä kai. Enkä minä sano Pentille, voit olla siitä varma.

Johannakin huomaa jotain, mutta ei kerro Pentille. Kun ei ole miehellä
silmiä näkemään, ja se on parhaiksi Pentille. Mitäs meni ottamaan
sellaisen kaikenmaailman linnun vaimokseen.

Pentti saa kuitenkin kuulla tästä jotain ja raivostuu.

— Tiedätkö mitä sinä olet tehnyt, sähisee Pentti.

— Mitä?

Lintu seisoo hämmästyneenä, kalpeana.

— Ilkeät vielä kysyä. Sinä olet pettänyt minua. Minä voisin lyödä, ei,
minä voisin tappaa sinut!

— Mutta pojukulta, sano nyt, enhän minä tiedä.

Lintu kyllä tietää, miten tällaisista seikoista selvitään. Hän on sen
niin monelta kuullut. Pitää heittäytyä tietämättömäksi ja sopivan
hetken tullen purskahtaa itkuun.

— Sinä ja pehtoori! Joko tiedät!

— Kuka sellaista on valehdellut. Kuka uskaltaa... voi hyvä jumala,
miten sinä saatat loukata minua.

Ja sitten tulee raivokas itkunpuuska.

— Älähän nyt, Lintukulta, uskonhan minä sinua, kun sen itse sanot.

Lintu rauhoittuu ja päättää olla vasta varovaisempi.

Tästä tuli kuitenkin kuin hieno jääriite heidän väliinsä, eikä
kumpaisellakaan ollut halua sitä rikkoa. Mikä oikeus hänellä on
järjestää sellaisia kohtauksia, uhkailla, mietti Lintu. Hän kyllä
tietää, mitä miehet ovat. Ja kyläkunnan kuiskuttelut kyllä kantautuvat
hänenkin kuultavikseen, mutta hän ei sellaisista..

Onko hän todellakin sellainen? miettii Pentti ja tuntee, miten hänestä
lohkee pala palalta pois sitä, joka tähän asti on häntä estänyt
kokonaan huijariksi joutumasta. Ollessaan Linnun luona ja katsellessaan
häntä, tuntee Pentti, miten joku näkymätön käsi vetää häntä alaspäin,
niinkuin mutaiseen liejuun. Hän ponnistelee heikosti vastaan, mutta
Linnun syleilyssä se näkymätön käsi vetää yhä kiihkeämmin.

Uusi pehtoori oli saanut talon työmaat kuntoon, mutta Pentti panee
hänet pois, kun ei voi hänen läheisyydessään olla ajattelematta,
olikohan ehkä Lintu syytön vai syyllinen. Hänellä on kyllä nykyään
muutakin ajateltavaa. Velkamiehet käyvät yhä uhkaavimmiksi ja
eläimilläkään ei ole enää siunausta. Hevonen hyppää aidan yli ja saa
seipään vatsaansa. Lehmä, karjan parhain, täytyy lopettaa, kun taittaa
louhikossa jalkansa. Vasikoissa on tuntematon tauti ja yksin kanatkin
kuolevat sukupuuttoon. Harvalassa on sattunut ennenkin eläinvahinkoja,
mutta ei yhtäperin, niinkuin nyt. Karja on vuosikymmenet kulkenut
sen louhikon ohi, eikä yksikään ole astunut harhaan. Mikä sen
Leena-tammankin pani nyt hyppäämään aidasta, kun se ei sitä ole tehnyt
ennenkään.

Vanha Elia valittaa Pentille, miten kurjia hänen vanhuutensa päivät
ovat, kun talo menee suvun käsistä, eikä. Pentissä ole miehuutta sitä
pelastamaan.

— Nyt sen näet, että Lintu toi kirouksen taloon tullessaan. Eläimet
kuolevat. Mikään ei menesty. Rukiinkin löi sade maata vasten.

— Eikö sitä kirousta muka ollut ennen Linnun tuloa Harvalassa? Kuka
aloitti suvun rappion, kulkemalla juopuneena pitkin kyliä.

— Sinä häpeämätön! Minua sinä yhä syytät laiskuudestasi ja siitä, että
ajat kaikki nurinpäin.

— Enkö minä sitten ole yrittänyt, isä. Minä tavoittelin ihmistä, joka
voisi auttaa minua, mutta kukaan sellainen ei uskaltanut tulla Harvalan
pojalle. Tartuin kiinni viimeiseen mahdollisuuteen, mutta...

Pentin ääni tukehtui. Elia naurahti vahingoniloisesti.

— No niin, sinä jo myönnät, että teit väärin, kun toit Linnun taloon.

— Se oli ainoa mahdollinen korsi, johon minä tartuin. Ellen sitä olisi
tehnyt, kulkisin minä pitkin kyliä juopotellen niinkuin isäkin.

Elia kävi avuttomaksi ja vaikeni. Pentin tuli sääli häntä. Miksei hän
voinut vaieten kuunnella isän syytöksiä.

— Niin, niin, minua syytetään... minäkin olisin saanut syyttää isääni,
joka eli hurjasti, mutta en ole sitä tehnyt. Ihminen on heikko...

— Enhän minä teitä syyttäisikään, jos te antaisitte minun olla rauhassa.

— Niin, niin, sehän se... olisin suonut ainoalle pojalleni
menestystä... taitaa jo velkojatkin ahdistaa... mitenkä selvinnet?

— No eiköhän sitä aina. Onko teillä, isä, kaikkea mitä tarvitsette?

— On. Kaikkea muuta, paitsi mielenrauhaa.

— Sitä ei ole minullakaan. Se vie öitten unen.

— Sittenpä on jo pahasti...

— Niin on.

       *       *       *       *       *

Toisissa taloissa nuokkuvat rukiin tähkät raskaina, mutta Harvalassa ei
ole ruis tehnyt terää. Mitä on tullut, sen vie ruoste, ja kohta ei ole
suuresta kylvöstä muuta kuin korret jälellä. Pentti käskee niittämään
rukiin ja panemaan haasialle. Ei, kuhiloitava se on kuitenkin, etteivät
kyläläiset saisi siitä niin paljon iloa.

Pentin täytyy karttaa yksinäisyyttä, eikä hän voi edes juoda, että
unohtaisi kaiken. Hänen on kuin jostain pakosta nähtävä selvin päin
asteettainen häviönsä. Kaupungissa voi kuitenkin erehtyä, kun appi
tarjoaa kalliita juomia ja Pentti viipyy monta päivää sillä matkallaan.
Kun hän palaa kotiin, on siellä ulosottomies häntä vastaanottamassa. Se
on ensimmäinen, pian tulevat toiset jälestä.

— Täällä olisi maksamattomia verojakin... mitähän pannaan kirjoihin?
Vai ehkä isännällä on millä maksaa?

Siinä viimeisessä oli salattua ivaa, ja Pentti miettii, että täytyykö
tuonkin olla häntä vastaan. Yleinen mielipide vei kaikki mukaansa.
Yleinen mielipide sanoi, että kun Harvalan Elia on ollut huono mies,
täytyy hänen poikansakin olla huono. Yleinen mielipide on raskas
vasara, kehenkä se sattuu, ja se on omasta mielestään aina oikeassa.

— Pankaa vaikka kaikki, sanoo Pentti poliisille ja lähtee kuulemaan,
tulevatko toiset velkojat ensimäisen jälestä.

Niin, kyllä heidän täytyy jo kiirehtiä. Nykyisinä aikoina tarvitsee
itse kukin omansa ja asiatkin ovat jo niin vanhoja. Kaipa Pentti saa
rahoja, onhan hänellä nyt rikkaita sukulaisia.

Taas uusi pistävä ivan kärki. Tiedettiin tirehtöörin olevan vararikon
partaalla ja sillä näin sanottiin.

— Hyvä, minä maksan kuukauden perästä... jokaiselle, sanoo Pentti.

— Niin, niin, hyvähän se on, jos saa maksetuksi. Pentti kai muistaa
irtisanomiset ja ne nyt ovat jo tuomioina. Kun Pentti ei ole käynyt
puhumassa mitään, on ne käsketty jättämään ulosottomiehelle.

— Hyvä, että saatte kulunkien kanssa.

Pentti kulkee kylän läpi, kädet nyrkkeinä takin taskussa. Harvalan
tuomio on siis julistettu. Se tulee myytäväksi. Se on myytävä heti,
ennen kuin se käy myöhäiseksi. Kyläläiset eivät saa nauttia huutokaupan
iloa. Heti hintalappu kylkeen ja sellainen, että menee, vaikka ei jäisi
kolikkoakaan omaan taskuun.

— Tiedätkö, että Harvala tulee heti myytäväksi, sanoo Pentti Linnulle.

— Mitä sinä puhut...? Ei mutta, sinähän olet ihan hassuna. Mitä varten
me tätä möisimme?

— Ellemme heti myy, ajaa vasaramies meidät ulos talosta.

— Onko meillä sitten niin paljon velkaa? Sinä et ole puhunut mitään.
Oo, mihin me sitten joudumme. Tämä on hirveätä! Sinä et puhunut
mitään veloista. Ja pappakin on nyt köyhtynyt. Hän olisi ehken voinut
järjestää aikaisemmin, ennen vararikkoaan. Hah, hah, haa, hänkin on
tehnyt sellaisen. Se on nyt muodissa. Kai sen olet kuullut.

— En.

— Etkö. Eilen soitti Siiri minulle kaupungista ja kysyi, saako hän
tulla minun luokseni. Eikö meille sitten jää mitään?

— En tiedä.

— Oo, miten surkeaa. Ja nyt minä en varmaan saa ompelijalta
lunastetuksi uusia pukujanikaan. Tämä on kauheata! Kenelle sinä myyt
talon?

— En tiedä. Kai minun täytyy sitä lähteä jollekin kauppaamaan.

Mihin me sitten muutamme? Ei, mutta, nyt minä tiedän. Me menemme
Helsinkiin.

Lintu hypähtää ihastuneena seisaalleen.

- Kuule, rakas poju, me pääsemme Helsinkiin. Sinä otat siellä paikan,
kyllä sinä saat. Täytyy pyytää papan välitystä. Papalla on hienoja
tuttavuuksia. Minä soitan papalle, että lähtee heti. Mamma voisi mennä
mukaan. Hänellähän on siellä korkeissa virkapaikoissa sukulaisia.

— Sinä unohdat, etten ole virkamies. En osaa mitään.

Pentti räjähtää nauramaan. Tämä on Linnulle parhaiksi, hänelle,
kaikille. Isäukille toki jää eläke taloon ja Johanna saa palstansa.

— Noo, kyllähän sinä nyt jotain. Ainahan sitä yhtä, ellei toista...

— Niin, ainakin minä pystyn katuja lakaisemaan. Siihen toimeen ei
tarvita sukulaisten suosituksia.

Pentin kylmä nauru saattaa Linnun noloksi.

— Sinä olet ilkeä. Voithan perustaa jonkun toimiston, välitysliikkeen...

— Ja ottaa myytäväksi rappiolle menneitten sukujen perintötaloja. Se ei
olisi hulluimpata. Toimisto voisi myöskin välittää tällaisten sukujen
rintaperillisille hyviä naimiskauppoja.

— Sinä olet hirveä. Olenko minä muka syyllinen sinun talosi menetykseen?

— Et, mutta olisin sen ehken voinut pitää käsissäni, jos minulla olisi
ollut talonpoikainen vaimo.

— Mikset ottanut. Enhän minä väkisin sinulle työntäytynyt. Oo, miten
sinä saatat kohdella vaimoasi.

— Minä olin todellakin hävytön. Anna anteeksi, jos voit. Eihän se ole
sinun syysi.

Pentti saa Linnun tyyntymään. Suottahan hän muita syyttää oinasta
onnettomuudestaan. Eihän Lintu olisi hänelle tullut, jos hän ei olisi
tahtonut.

— Parasta onkin, että myyt koko roskan. Sinähän sanoit kerran, ettei se
kannata, kun täytyy pitää vierasta työvoimaa. Me muutamme kaupunkiin,
pois koko korvesta.

Pentin täytyy lähteä kauppaamaan kotiaan. Se ei ole helppoa.
Matkalla kaupunkiin, välitystoimistoon, saa hän käydä läpi moneen
kertaan menneen elämänsä sekavan radan. Mitä varten Lintu sattui
hänen tielleen? Siksikö vain, että hänen täytyi hävitä. Hän olisi
muuten voinut ehken yrittää voittaa itsensä, tehdä työtä, saada
Helenan luottamus ja sitten hänet vaimokseen. Mahdotonta oli pitää
velatontakaan taloa sellaisen vaimon kanssa, joka ei ymmärtänyt mitään
taloudesta, eikä kajonnut mihinkään muuhun kuin hävitystyöhön.

Lieneeköpä hän ainoa, jolle näin on käynyt. Vieras veri vei monen
talonpoikaissuvun rappiolle. Nykyaikaisuus tavoitteli uhrikseen
maalaisväkeä, koettaen heissä tappaa työtarmon, repiä irti maasta
terveet juuret, hävittää vanhat, pyhinä pidetyt tavat. Vahvemmat
jaksoivat viettelyksen kestää, heikommat sortuivat.

Tirehtööri valittelee Pentin kohtaloa. No, hänen omansakin on kyllä
niin, mutta hän ei vielä sentään aio kerjätä. Täytyy katsoa eteensä.
Jos et itse katso eteesi, niin ei sitä toinenkaan tee.

— Sinunkin, Pentti, olisi pitänyt paremmin katsoa. Kun näit, että
menosta ei tule mitään, olisit lisännyt velkaa. Ottanut pankeista
ja yksityisiltä. Ottanut niin pirusti. Auto olisi pitänyt ostaa ja
kulkea herroiksi. Silloin olisivat pankitkin hellittäneet. Oksinhan
sitä minäkin voinut takailla aikasemmin, kun olisit puhunut tarkemmin
asiasi. Ja neuvoa, piru vie, miten nykyisessä maailmassa on pelattava.
Olisit helvetissä sanonut ennemmin. Minäkään en olisi kiirehtinyt
vararikkoa. Nyt sinä et enää saa, kun minullekin näin kävi. Ne on niin
helkutin varovaisia.

— Ei siitä mitään olisi tullut. Parasta on koettaa menetellä oikein.

— Jaa, jaa, mutta jos menettelee vaikka kuinka oikein, niin mitä se
auttaa, kun vahvemmat polkevat heikompia. Niinkuin sinuakin. Jos olisit
ollut sinäkin rikkaampi, olisit sanonut velkojillesi, että tuos'on, ja
menkää nyt helvettiin. Liivintaskustasi olisit pistänyt. Se niitä olisi
sapettanut, moukkia. Eteensä täällä täytyy katsoa ja itsensä. Ei sinua
toinen auta, jos ojaan joudut.

— Niin, niin. Rehellisyys se kuitenkin maan perii.

— No, koetapa sillä nyt pelastaa talosi. Sopii sitä siltä näyttää
rehelliseltä, vaikka pitää varansa. Mikä piru sinut nyt oikein perii.
Linda soitti, että kaupunkiin... No, täytyy koettaa jotain paikkaa.
Joko sull'on ostaja tiedossa? Eikö. Minäpä hankin sellaisen.

Tirehtööri veivaa välittäjälle.

— Tämä on Berg. Kuulehan, vävypoika kuuluu haluavan myydä hovinsa,
Harvalan. Ei taida näes semmoiset suuret nykyään kannattaa. Onko sulla
ostaja tiedossa. No hyvä. Sinun täytyy sanoa, että kannattaa erittäin
hyvin. Myydään sairauden takia, ymmärrätkö? No, kyllähän sinä... Sillä
on kiire. Vasaramies taitaa tulla tuossa paikassa. Ei se pankki ole,
kun yksityinen velkoja. Vai on hyvä, kun ei ole pankki. Saat hyvän
palkkion... Me käymme siellä Pentin kanssa. Terve!

Tirehtööri hykerteli käsiään.

— Kyllä se poika ostajan saa. Paljonko Johannalle jää maata?
Viisikymmentä hehtaaria ja noin neljäsataa jää. No, et sinä aivan
puille paljaille joudu. Katsos, se on hyvä, kun sitä ei ole vielä
kertaakaan myyty. Ja sinun täytyy kehua. Olet sairas ja sentakia...
Heikko sydän tai jotain sellaista... Voit sanoa, että vaimosi haluaa
muuanne. Ei, parasta kun sairastat heikkoutta, verenvähyyttä...

— Harvalan suvun sairasta verta, naurahtaa Pentti.

— Vai eikö sitä ehkä käy sanominen ostajalle?

— No, ehkä nyt ei... jotain muuta...

Tirehtööri katsoo pitkään miestä, joka istuu elottomana,
synkkäotsaisena.

       *       *       *       *       *

— Mikäs nyt on, kun ei kukaan lähde töihin? kyselee vanha Elia. Hän
vainuaa, että jotain outoa on tekeillä. Hän näki kumman unen viime
yönä. Vanhan aitan iso avain annettiin vieraan käteen ja se pisti sen
taskuunsa.

— Ei nyt kai enää työtä tehdäkään, sanoo renki ja iskee silmää
toisille. — Nythän on juhlapäivä Harvalassa.

— Mi... mikä juhla? Kyllä tässä on jo juhlittu tarpeeksi. Töihinne
siitä!

— Mennäänpähän sitten, kun uusi isäntä käskee.

— Uusi? Onko sitten sellainen Harvalassa?

— Kyllä se taitaa olla. Kirjat todistettiin ja rahakasan näkyi Pentti
korjaavan kaappiinsa. Menkää vaan harjakaisille.

— Niillä onkin ihan oikeata konjakkia.

— Ja kyllä ne vaarillekin ryypyn antaa.

Elia istuu kumaraisena kamarissaan ja nyykäyttelee päätään. Niin, niin.
Tätä saattoi odottaa, kun työtä ei tehnyt kukaan. Lintu toi turmion,
vaikka sitä ei uskottu, kun hän sanoi. Niin, niin, Penttiä ei saanut
juurtumaan maahan. Se sama kirous se painoi häntäkin. Ei pysynyt
lapio eikä kuokka käsissä. Hevospiiskaan piti tarttua. Ei voi sanoa
syytöksiään Pentille, joka yhtä kumaraisena kuin Eliakin, istuu pöydän
toisessa päässä.

— Mihin sinä nyt sitten aiot? kysyy Elia.

— Kaipa sitä pitää kaupunkiin... siellähän niitä on muitakin joutilaita.

— Vai kaupunkiin. Huonostipa on sitten asiat... Niin, niin, se
hirviöhän se vetää ahnailla sormillaan... joka ei jaksa vastustaa. Ja
sieltähän se on sekin turmanlintusi.

—- Eihän teillä täällä ole mitään hätää.. eikä puutteita.

— Mitäpä minulla... ei puutu muuta kuin rauhallinen vanhuus, mutta
sitäpä minä en ole ansainnutkaan. Taidat sinäkin vihalla muistella.

— No eihän nyt sellaisia, isä. Eihän tämä ole teidän syynne, enempää
kuin minunkaan. Käynpähän sitten katsomassa, pian kai minä sieltä
palaan.

— Niin, niin. Pitkiä aikoja ei liene enää minullakaan. Olisin suonut
sinun menestyvän, pysyvän maassa kiinni.

— Sen minä uskon.

— Kaupunki tekee niin monesta hylkiöitä.

— No ehk'ei nyt kuitenkaan minusta.

       *       *       *       *       *

Sureeko hän, Pentti Harvala, vai eikö hän tunne enää surua? Vieras
ottaa hoitoonsa kodin. Se on kuitenkin ollut koti hänelle. Noiden
harmaiden seinien sisällä ovat kuluneet lapsuusvuodet, pihamaa on
nähnyt hänen ensimmäiset nuorukaisilonsa, ja miehuusijän muistot on
kuin hakattu kulumattomin kirjaimin tuttuihin kiviin. Sitä on aina yhtä
ja toista, jota nyt ei muista, mutta muistaa kyllä muualla, kodittomana
kulkiessa.

Olisihan hänen pitänyt tietää, että näin käy. Miksi ei hän saanut
selkäänsä taipumaan työhön. Hän ei ole niin rappiolle mennyt, että
kieltäisi työn arvon. Hän tietää, että työnteko on ainoa pysyvä arvo
maailmassa, sen kurssi ei vaihtele. Mutta sitten tulee se suuri
hävittäjä ja kuiskuttelee: Anna vain toisten tehdä työ. Sinun on
mukavampi nauttia. Suuri hävittäjä keksii tuhansia nautinnonmuotoja,
houkutellakseen pois työstä.

       *       *       *       *       *

Lintu puuhaa lähtöä ja pyytää Penttiä auttamaan pakkauksessa. Lintu
on iloinen, kun saa lentää henkiheimolaistensa luokse, mutta Pentti
kävelee katse syyskirjavaan maahan luotuna tutuilla paikoilla,
tiluksilla.

Maamiehellä on ihanin aika. Voimakkaissa taloissa hymyilee jokainen
sisäisen tyydytyksen ja onnen rikkautta. Viljat on puitu, aitat ovat
täynnä ja hedelmällinen maa käännetään lepäämään. Voimakas multa
tuoksuu syysauringossa, ja joka sitä tuoksua osaa hengittää oikealla
tavalla, tulee terveeksi.

Kun Pentti palaa, istuu Gaabriel-setä tuvan portaalla, luultavasti
häntä odotellen. Gaabriel-setä kaivelee santaa kepillään. Lyhyt
piippunysä on terhakasti hampaissa.

Pentistä ei ole Gaabriel-sedän tapaaminen yhtään mieluista. Gaabriel ei
ollut hänen häissään ja Kustaavan hautajaisiinkaan hän ei tullut. Ajoi
suoraan kirkonkylään ja haudalta takaisin kotiin.

— Kun kuulin sinun muuttavan, tulin vain sanomaan, että olet huono
mies. Itse et nähtävästi sitä tajua, etkä voi ehkä uskoa, kun minä sen
sanon.

— Kyllä tiedän sen sanomattasikin, setä. Turha vaiva tulla siitä
muistuttamaan.

— Että et saanut pysymään taloa käissäsi, en suuresti ihmettele, mutta
että muutat kaupunkiin, se on minusta liikaa. Jossain suhteessa sinussa
lienee ollut enemmän miehuutta kuin isässäsi, mutta sitä, että hylkäät
maaseudun ja maan... sitä en anna sinulle anteeksi. Olisit eroittanut
Harvalasta palstan itsellesi, tehnyt siinä työtä ja sinusta olisi
tullut vielä mies. Kaupungissa sinusta voi tulla roisto.

— Älä tuomitse, ennenkuin näet. En minä unohda mullan tuoksua,

— Tuo sinun lintusi on sellainen, joka saa unohtamaan. Ja mitäpä se
minua liikuttaa. — Gaabriel-setä nousi mennäkseen — Käyhän se siten
niin monelle muulle nykyään.

Gaabriel-setä ei lyönyt edes kättä hyvästiksi.

Se oli kuin piiskan isku Pentille.




VI.


Tirehtööri oli vuokrannut heille suuren huoneuston. Mitäs, eihän tässä
kituilemaan, kun kerran oli päästy niistä roskista, hän rihkamistaan,
Pentti talostaan. Täällä kysyttiin kyllä rahaa, mutta olihan sitä
heillä molemmilla. Pentillä vähemmän, hänellä enemmän. Uutta sai
kyllä, joka osasi koota. Siinä kokoomisessa se olikin tämän elämän
ponsi ja perä. Viisi, kuusi tuntia päivässä kokoomiseen, muu osa
huvituksiin. Ei ihme, että sitä halusivat kaikki. Maataloja myytiin,
ostettiin kaupunkitaloja. Tulevan elämän onni oli siinä, kuinka monta
tulisijaa tulisi saamaan. Maa, niin, olihan se sekin. Se oli kai vain
niitä varten, jotka eivät osanneet helpommin koota. Ja sitävarten,
että helpolla kokoojat voisivat mennä kesäksi sinne lepäämään. Täytyi
sitäkin joskus. Täyteen ahdetun kaupungin ilma löyhkäsi sairaalta,
mutta maaseutu oli sitä varten, että aivot, joilla hallittiin tätä
materiaa, saisivat siellä levätä. Hänenkin, tirehtööri Bergin, täytyy
saada jostain maalta huvila. Mamma saa mennä sinne Linnun kanssa jo
aikaisin keväällä, he Pentin kanssa tekevät vielä geseftiä.

Lintu on mielissään, että heillä on näin suuri huoneusto, kolme
huonetta ja keittiö, eteinen ja kylpyhuone. Ja hienoa heillä on.
Harvalan pihanpääkamari ei johdu kertaakaan mieleen. On ollut siellä
niinkuin vieraana. Pentti oli onnellinen, kun pääsi talosta. No
hänellä oli, pojalla, hyvä onni. Sai hänet ja nyt omituisen konttorin
kaupungissa.

Mamma vainuaa kuitenkin epäsopua heidän välillään.

— Luuletko, että Pentti on oikein tyytyväinen nykyiseen elämäänsä?
Minusta se ei oikein näytä siltä.

— Noo, en tiedä. Hän on sellainen juro, niinkuin ne talonpoikaiset
ovat. Hän kai kaipaa kotitaloaan ja puhuu maatyöstä. Konttoritoimi on
hänestä pelkkää laiskottelua.

— Niin, niin. Älä nyt suutu, mutta Pentissä on yhä vain vahva annos
sitä »talonjussia», etkä sinä nähtävästi saa sitä hänestä pois
lähtemään.

— Se on totta. Hän nauraa koko kaupunkielämälle, mutta pitää kuitenkin
siitä. Mies on ihan kuin kahdesta eri kappaleesta.

— Oikein sanottu. Mutta sinun täytyy hiljaisuudessa muokata häntä.
Noin, ettei hän huomaa.

— Siitä ei tule mitään. Hän on niin itsepäinen. Minä luulen melkein,
että me eroamme.

— No ei sekään nyt kannata. Siinä tapauksessa kyllä, että olisi sinulla
parempi tarjolla.

— Niin, niin, ei sitä tiedä. Hän on käynyt ilkeäksi viime aikoina.
Syyttää minua liiasta seurustelusta.

— Niinkö? Mutta sehän on raakaa, sivistymätöntä, sanoo mamma.

— Enhän minä voi aina yksinkään olla. Hän turrottaa konttorissa, käy
pitkillä kävelyillä yksinään.

— Miksi hän ei ota sinua mukaansa. Hänellä voi olla joku nainen...
Sinun pitäisi yllättää...

— Tuskin. En minä luule ainakaan. Mutta hän voisi olla huomaavaisempi.
Enhän minä voi antaa kauneuteni kuihtua. Pentti tuskin panee sille enää
sitä arvoa kuin ennen.

— Se olisi anteeksiantamatonta. Hänen pitäisi osata ylpeillä sinusta.

— Pyh, sitä hän ei tee. Päinvastoin hän joskus on sanonut, että hänen
olisi pitänyt saada sellainen vaimo, joka olisi ollut maalainen ja
rakastanut maata. Sellainen olisi tuonut tervettä verta hänen sukuunsa.

— Että hän voi... tämähän on selvää.. hän ei välitä enää sinusta. Jo
minä sitä ajattelin, kun se kaikki kävi niin yhtäkkiä. Ja muuten, mitä
siihen sukuasiaan tulee, niin sehän on hienoa, olla rappeutuneen suvun
jäsen.

— Niin, mutta hän ei sellaisista.. Ja siksi minä en tahtoisi lasta,
kun näin epäselvää on kaikki. Enkä muutenkaan. Tahdon nauttia vielä
nuoruudesta.

— Mutta eihän lapsi sitä estä. Monethan tulevat vielä kauniimmiksi,
saatuaan ensimäisen lapsen.

— Niin, niin, mutta minä en tahdo!

Lintu polkee pientä, silkkikenkäistä jalkaa. Mamma on hämillään.

— Mutta jos kerran hän ei välitä sinusta, niin siinä tapauksessa...

— Senpä vuoksi juuri.

— No mitä hän sanoo lapsen tulosta?

— Hän odottaa sitä. Meidän elämämme voi tulla sitten paremmaksi», sanoo
hän. Mutta minä en yhtään odota, enkä halua, kuuletko mamma, minä en
tahdo! Sinun täytyy auttaa minua.

— Niin, jos puhuisi lääkärille. Miten te voittekin olla niin
varomattomia...

Pentti liikkuu vieraana komeassa kodissaan. Kun hän palaa konttorista,
on Lintu peilin edessä ja sängyillä ja tuoleilla on harsoja ja
hepeneitä. Uusi puku tuodaan ompelijasta joka toinen viikko. Se kysyy
varoja. Harvalan hintaa siinä menee, tuhansia, jotka jäivät talon
hinnasta.

Linnulla on aina vieraita. Hänenkin täytyy istua joskus kahvipöytään
ja kuunnella keskustelua. Se käy aina samoista aiheista,
ulkomaanmatkoista, kursseista, puvuista, avioeroista, rahasta.
Varsinkin rahasta. Punnitaan ja arvioidaan mitä kukin saa. Joka saa
paljon, hänelle ilmestyy muitakin hyviä ominaisuuksia.

— No, herra Harvala, te kai ansaitsette myöskin hyvästi?

— Miten sattuu.

— Noo, kyllä me tiedämme. Ne talonkaupat ovat hyviä geseftejä. Ainapa
vain tulee Linda-rouvalle uusia kauniita pukuja. Ei sitä muuten, ellei
saa...

— Minä olen kyllä hyvä saamaan itsekin, huomauttaa Lintu.

— Ethän väitä, että itse hankkisit rahat. Eihän sinulla kai ole edes
rakastajiakaan.

Punastutaan, nauretaan ja otetaan pitsinenäliinat esille.

— Pentti taitaisikin olla julma sellaisesta, utelee yksi, joka on
esitellyt hänellekin lähempää tuttavuutta.

— Se nyt ei sellaisesta mitään, nauraa Lintu.

— Sillä on varmaan itselläänkin. Kas, kas, hän punastuu. Ai, ai,
sellaisia ne ovat ne liikemiehet.

Pentti ei jaksa kuunnella; nousee, sanoo pitävän mennä konttoriin ja
jättää seuran.

Pois jonnekin, kaupungin kuumeisesta hälinästä, hiljaisuuteen, kylmässä
korkeudessa väräjävien tähtien alle. Pentti ei katso, minne tie menee,
kunhan saa olla yksinään, ajatuksiensa kanssa kahden.

Tämä kirottu kaksinaisuus vie häntä ponnistuksistaan huolimatta yhä
alaspäin. Se kuluttaa hänet pian loppuun, ellei jostain tule apua.
Toinen puoli hänen verestään on salaa kaivannut suurkaupungin elämää.
Hän on nyt saanut siitä tarpeekseen. Toinen veren ääni vaikeroi
korpeen, kotiin, jota hänellä nyt ei ole.

Jos pääsisi vapautumaan kaikesta ja saisi osankaan perintömaastaan
takaisin, olisikohan hänessä nyt miehuutta aloittamaan toisella
tavalla. Tekemään työtä ja muuttumaan vähitellen uudeksi ihmiseksi.
Linnun kanssa olisi voinut jotenkin mennä Harvalassa, mutta täällä
siitä ei ajanpitkään tulisi mitään. Linnun ehtymätön nautinnonhalu
oli tehnyt samat nautinnot hänelle vastenmielisiksi. Mitä sitten, kun
varat loppuvat. Välitystoimi kävi nykyään huonosti. Appiukko kehoitteli
jo kalastelemaan samoilla vesillä kuin hän itsekin. Tirehtööri teki
pirtukauppaa hyvällä menestyksellä ja kehui sillä ansaitsevansa
paremmin kuin millään muulla.

Hänen täytyisi kuitenkin vielä joutua alemmaksi, ennen kuin sellaiseen
voisi antautua. Ei, ennemmin eroan Linnusta, ja vaikka ei muuta, niin
kulkuriksi korpeen. Talosta taloon, siinähän hän oli viihtynyt ennenkin.

Lapsi! Heidän lapsensa, jonka he kesän kauneimmillaan ollessa tulisivat
saamaan. Hän oli jo odottanut sitä aikaisemminkin, Harvalassa, mutta
Lintu ei tahtonut. Lintu ei tahtonut sitä nytkään. Siitä olisi voinut
tulla heitä yhdistävä side. Hänen toimintatarmonsa olisi herännyt,
kesäksi olisi muutettu maalle, kotiseudulle, mutta Lintu tahtoi
kaikin mokomin päästä siitä eroon. Sillä olisi sairas veri, niinkuin
isälläänkin, mutta se olisi kuitenkin hänen oma lapsensa.

Pentti tekee tiliä elämästään yön hiljaisuudessa värisevien tähtien
alla. Itsesyytökset seuraavat toisiaan. Niistä ei hänen elämänsä voi
tulla paremmaksi, voihan vain tällä itsekidutuksella saada syöpymään
kuin kiveen hakatun kirjoituksen itseensä: olet tehnyt niin.

Pentti ei syytä enää sukuaan, isäänsä, rappiotilastaan. Harvalassa
hän vielä sen teki, ja se oli kaiketi esteenä, ettei hän yritellyt
järjestää elämäänsä. Gaabriel-setä sanoi, että hänessä muutamassa
suhteessa oli enemmän miehuutta kuin isässään. Niin, eihän hän ollut
viimeaikoina juopotellut ja olihan hänellä hyvät yrityksensä, joita
ei ole isällä ollut. Olisipa setä sen ennemmin sanonut ja koettanut
kasvattaa hänessä itseluottamusta. Sitähän hän juuri olisi kaivannut,
ja samalla auttajaa, hyvää toveria, joka olisi sitä hänelle antanut.
Helena ei tahtonut, mutta Gaabriel-setä olisi voinut. Hänkin kertoi
itseään vetäneen viinoihin ja hurjasteluun, mutta käyneensä työhön
hammasta purren, kunnes voitti itsessään suuren hävittäjän.

Kukapa tahtoi toista auttaa. Jokaisella oli kiire elämän sekavassa
myllyssä. Jäikö joku jälkeen, tuliko tallatuksi? No, sitä ei voi enää
auttaa. Eikä jouda. Tässä täytyy eteenpäin.

Oliko se oikein vai väärin? Tietysti oikein. Aikahan opetti jokaista
auttamaan itseään. Työhön, työhön! Jotain tuottavaa ja hyödyllistä
jokaisen osalle. Joka ei pysty jotain tekemään, auttamaan itseään,
jääköön jälkeen.

Hän luultavasti kuului niihin tuomittuihin. Hän odotti toisen apua, ja
kun ei sitä saanut, sai siihen sijaan jotain toista: menetti kodin.

Ehkä se oli hyvä hänelle. Se avasi hänen silmänsä. Hän oli sokea, Lintu
teki hänet sokeaksi. Nyt hän voi arvioida tilaansa sellaisena kuin
se on. Tilinpäätös tulee ehken oikea. Hämähäkit eivät voi häntä enää
pyydystää seiteillään. Oli varmaankin joku, joka johti jokaisen ihmisen
elämää. Jumalako? Hän ei ollut sitä nimeä lausunut vuosikausiin, tuskin
muistanutkaan. Täällä tähtien alla, tilinpäätöstä tehdessä se oli hyvä
lausua.

Jos Helena olisi suostunut ilman muuta tulemaan hänen vaimokseen, olisi
hän vaatinut tämän apua, laahustanut toisen käsien varassa eteenpäin.
Mutta sitten piti Linnun hakea kesäpaikka Kankaanpäästä, hänen joutua
sinne, Linnun tulla hänen vaimokseen, että hän oppisi tuntemaan
itsensä. Nyt on paljon vielä sekavaa Linnun ja koko elämän kanssa,
mutta suuri Johtaja on jo varmaankin kaiken järjestänyt oikealla
tavalla.

Pentti tuntee pohjaa jalkojensa alla. Ehk'ei hänen elämänsä vielä
olekaan menetetty.

Mitä hän nyt tekee Linnun kanssa? Lintu tahtoo päästä eroon hänen
lapsestaan, ei tahdo kantaa äidin velvollisuuksia. Salliiko hän sen?
Ehkä Lintu tahtoo hänestäkin eroon? Erohan on muodissa, niinkuin joku
vaatepala. Elämänleikki lyö umpeen kaikki vanhat arvet. Perhe-elämä,
yhteiset muistot ovat kuin vaateriepu. Kivi sisään ja pohjaan!
Aloitetaan uudestaan, kohta seuraa sama temppu.

       *       *       *       *       *

— Nyt minä tiedän, mamma, mitä minun on tehtävä, sanoo Lintu, kun
vieraat ovat poistuneet hänen teekutsuistaan.

— Mitä sitten?

— Päästävä eroon lapsesta. Pentti ei välitä minusta. Nytkin piti hänen
lähteä niille ijänikuisille kävelyretkilleen.

— Toisen luona hän on, ei muuta... sanoo mamma.

— Ja sitten minä luulen...

Lintu seisoo ikkunassa, uudessa välähtävän vihertävässä leningissään,
joka tuo hyvin esille hänen kauniit, täyteläiset muotonsa. Uusi, äsken
lahjaksi saatu smaragdi välähtelee täyteläisten rintojen välissä.

— Mitä sinä luulet, rakas lapsi?

— Että lähetyssihteeri Nenòn pitää minusta... hyvin paljon.

— Häneltäkö on tuo smaragdi?

— Niin.

— Hän on kai hirveän rikas?

— Kyllä varmaan.

Molemmat naiset vaipuivat hienoiseen haaveiluun lähetystösihteerin
rikkaudesta.

— Minä luulen, että minun on saatava ero Pentistä. Ehken Penttikin
haluaa sitä.

— Niin, häneltähän loppuvat jo rahatkin. Pappa sitä sanoi.

— Välitystoimi ei tuota mitään, eikä pappa saa Penttiä ryhtymään uusiin
gesefteihin.

— Pentti on niin itsepäinen, että luulisi häntä paremmaksikin.

— Sinun pitäisi saada selvää, missä Pentti liikkuu yksinään. Minä
uskon varmasti, että se on joku toinen nainen. Jos se on hänen
konttorineitosensa.

— Minäpä soitan neiti Heiniölle ja kysyn, onko Hetta kotona.

Hetta oli kotona, ja siis se oli joku toinen. Päätettiin, ettei
maksanut vaivaa se selon ottaminen. Samoin sekin, että lapsi ei saa
tulla maailmaan ja Linnun on saatava ero Pentistä niin pian, kuin uusi
sopivampi mies ilmestyy hänen paikalleen.

       *       *       *       *       *

Pentin konttorineiti Hetta Heino tahtoo palkankorotusta. Hetta on sievä
tyttö ja pitkän ikävinä hetkinään on Pentti lasketellut leikkipuheitaan
tytölle ja vetänyt väliin polvelleen istumaan, ei muuta. Hetta on ollut
hänen mielestään sellainen tyttö, johon ei ole luottamista, ja sitten
hän on jo kyllästynyt kaikkeen muuhun kuin viattomaan leikkiin.

Tytön silmiin tulee kyyneleet, kun kuulee, että Pentti lopettaa koko
liikkeensä.

— Sitten minä jään kokonaan paikattomaksi.

— Minä en voi sille mitään. Mielelläni olisin korottanut palkkaasi, jos
olisin jatkanut liikettä. Tämä ei kannata. No, kyllähän sinä paikan
saat.

— Se on nykyään hyvin vaikeaa.

— Olethan sinä sievä tyttö ja sinulla on hyvät todistukset.

— Niin, mutta niitä on paljon muitakin, jotka ovat vielä sievempiä.

Tälläkin alalla oli liikatuotantoa. Monen maanviljelijän tytär
oli lähtenyt kotoaan, kouluun, uneksinut virkapaikoista, tullut
mielessään opettajaksi, kansanvalistajaksi, mutta liike-elämän
jättiläiskäsi on vetänyt köyhäksi konttoristiksi. Kun tulee vanhemmiten
kelpaamattomaksi, sysätään jonnekin, kadulle.

— Jos minä voisin saada sinulle paikan, sanoo Pentti. — Ja sitten saat
ottaa lahjaksi tämän päivän kassan. Siellä taitaa olla tuhat markkaa.
Olet ollut hyvä tyttö. Minäkin olen kohta aivan köyhä, niin... ota pois
vaan. En minä sillä pitkälle pääse. Aion tässä ryhtyä tekemään työtä,
ruumiillista työtä.

Hetta on hämillään. Tulee kädestä pitäen kiittämään. Jää seisomaan
siihen Pentin eteen silmät kosteina.

Tahtooko Pentti ehkä jotain... vastalahjaa... hän pitää niin kovin
paljon Pentistä, että hän kyllä voisi..

Hän, Pentti, ei tahdo mitään. No, ehkä hän voisi kerran suudella noita
Hettan raikkaita, luonnostaan punaisia huulia.

Portaissa kolisee joku, ovi reväistään auki.

Hetta riistäytyy irti ja jää punastuen seisomaan.

Tirehtööri heittää palttoonsa, hattunsa ja keppinsä tuolille.

— Noo, eihän minua olisi tarvinnut niin säikähtää. Eihän tänne
muut soittamatta pääse. Kyllähän minäkin osaan antaa oikean arvon
tuollaisille sieville, herttaisille nypyköille.

Tirehtööri taputtaa Hettaa lanteille ja aikoo vetää polvelleen.

— Ei, ei; ei setä saa...

— Jassoo. Vai ei setä saakaan. No onko tämä pieni sievä nypykkä sitten
niin kokonaan Pentin omaa...

— Minä vakuutan, meillä ei ole mitään sen kummempaa. Olen sanonut
Hettan irti ja se oli vain jäähyväisiä.

Tytön silmissä olivat taas kyyneleet.

— Eikö minun sitten tarvitse enää tulla?

— No, voithan käydä vielä muutamina päivinä, että saat koko kuukauden
palkan. Ja onhan hyvä olla paikka uutta hakiessa. Nyt saat kyllä mennä.

Hetta meni.

— Mitä hittoa, aiotko sinä jättää tämänkin toimen. Vai ehkä muutat
konttorityttöä. Nykyään sitä kyllästytään niin pian.

Tirehtööri oli alentanut äänensä kuiskailuksi.

— Ei mitään semmoista; ja liikkeen aion lopettaa.

Kohta kai tulee kesä. Lähden tästä maalle, kotopuoleen.

— Sinä olet hullu! Entiset varanne olette kuluttaneet melkein loppuun,
ja nyt sinä aiot jättää tämänkin. Mitä sinä ajattelet? Ei, sinä
tarvitset rahaa. Linda tarvitsee. Hän on ruvennut käymään nykyään
hienona. Hän herättää huomiota, saa lahjoja. Oletko sen huomannut?

— Olen.

— Ja mitä sanot siitä?

— En mitään.

— Mutta hitossa, mies! Sinä voit jäädä sillä keinoin pian vaimostasi.

Pentti olisi halunnut kysyä, joko Linnulle oli katsottu uusi aviomies,
mutta virkkoi vain:

— Jos niin käy, niin sille ei voi mitään.

— Etkö voi mitään, jos joku tahtoisi viedä vaimosi?

— En haluakaan voida. Jos kerran vaimo on niin vain jonkun vietävissä,
niin sellainen vaimo kyllä joutaa.

— No niin, se ei kuulu minuun mitään, mutta sinun geseftisi kuuluvat.
Siinä tapauksessa voit jättää konttorin, jos ryhdyt kanssani trokaamaan.

— Siihenkään en voi suostua. Se on liiaksi vaarallinen ja halpamainen
ammatti. Ihmettelen sinuakin, setä, että viitsit.

— Jotain kai tässä täytyy tehdä. Henki ei elä muuten. Ja nykyaikana ei
ole mitään väliä, miten saa. Jos minä jätän tämän, ottaa sen toinen
tehdäkseen ja se siis ei jää tekemättä. Ei, hittovie, nyt kannata
tämän maailman aikana olla niin perin ihanteellinen ja rehellinen. Jos
on, niin joutuu toisten jalkoihin. Ja tarvinneeko sinunkaan näytellä
parempaa, kuin olet.

— No, rehellinen minä vielä ainakin olen.

— Mutta näet itse, mitä se auttaa. Talosi meni. Itse et voi tehdä
ruumiillista työtä. No, sanohan, millä elät. Ja vielä perheinesi? Ei,
kyllä sinun, lempo vie, on tultava järkiisi. Voisit trokaamisella
ansaita viisikymmentätuhatta kuukaudessa. Se on kaunis raha, vai
mitä? Sinä voisit silloin itse antaa vaimollesi lahjoja ja työntää
tungettelijat syrjään. Arveletko vielä, kunnon vävypoikani?

Pentti ei vastannut. Hänenkö pitäisi ryhtyä vaimonsa rakastelijoitten
kanssa kilpasille, toisin sanoen, kilpakosijaksi. Ei koskaan!

— No niin, sinä mietit. Se on hyvä. Eihän sillä niin kiirettä ole.
Pistäydyn huomenna luonasi.

Tirehtöörin jälkeen paukahti ovi kiinni. Pentti havahtui kuin unesta.

Missä hän oikein olikaan? Eikö tämä ollut naurettavaa, että hän, ison
talon ainoa poika, istui pääkaupunkilaisessa konttorissa, omassa
konttorissaan, ja välitti talon kauppoja, melkein keinotteli. Hänen
olisi pitänyt istua Harvalan pöydän päässä, olla etumiehenä menossa
pelloilla ja niityillä.

Pentti laskeutui kadulle. Olikin jo myöhäinen ja iltakävelijäin
sankat parvet samoilivat kaduilla. Hän ei tahtonut mennä asuntoonsa
päivälliselle. Siellä oli taas vieraita, ja hän ei jaksanut kuulla
heidän tympeitä juttujaan.

Pentti haukkasi kiireesti ravintolassa ja käveli taas entiselle
paikalleen ulos kaupungin humusta, tähtien alle, tekemään taas sitä
loppumatonta tiliä elämästään.

       *       *       *       *       *

Pentti viipyy tällä kertaa tavallista myöhempään. Palattuaan kotiin
puoliyöstä, huomaa hän valoa makuuhuoneen ikkunasta. Odottaakohan
Lintu häntä kotiin? Hän unohtui istumaan ja mietiskelemään ja Lintu on
todellakin saattanut odottaa häntä. Ehkäpä hän onkin muuttanut mielensä
ja tahtoo tulla äidiksi. Tulee kevät, mennään maalle, kotiin, pois
kauaksi täältä.

Linnulla on kuitenkin vieras. Lähetystösihteeri Nenòn on ollut jo
useita kertoja aikaisemminkin, mutta Pentti ei ole sattunut häntä
tapaamaan, muuta kuin kerran vain päivällispöydässä.

Lähetystösihteeri Nenòn kumartaa nolona Pentille. Lintukin on hämillään.

— Minä odotin sinua illalliselle, sanoo hän. — Miksi et soittanut?

— En muistanut. Kävelin kauaksi maalle. Lähetystöneuvos tekee hyvin ja
istuu, eihän tässä kiirettä.

Pentin äänessä on pilkkaa ja neuvos kiirehtii ottamaan päällystakkiaan.

— Tervetuloa pian takaisin. Toivoakseni en millään muotoa häirinnyt.

Linnulla on yöpuku, mitä kevyintä laatua yllään. Hän on kieltämättä
hyvin puoleensa vetävä. Pentti oli häntä tuollaisena ihaillut
Kankaanpään kamarissa.

Nyt oli tilanne toinen. Linnun häikäilemättömyys hävetti, suorastaan
inhotti.

Pentti istui päällystakki yllä budoaarin nojatuolissa. Hän ei ollut
muistanut riisua sitä yltään.

— Mielestäni olisit voinut olla vähemmän ivallinen, sanoo Lintu.
Voisimme olla ylpeitä sellaisesta vieraasta.

— Epäilemättä, varsinkin tänä aikana vuorokaudesta ja sitten rouvan
sänkykamarissa.

— Niin kuin et sinä muka tulisi tähän aikaan naistesi luota. Luuletko
voivasi minua pettää.

— Minä tulen sieltä, missä ihminen tekee tiliä itsensä kanssa. Siellä
tähtien alla ei ajatella huonoja naisia.

Lintu pureksii hermostuneena pientä nenäliinaansa.

— Minä luulin alhaalla, kun näin valoa ikkunassasi, että odottaisit
minua. Luulin että olet muuttanut mieltäsi ja tahdot tulla äidiksi.

— Minä en tahdo tulla äidiksi, enkä minä aina jaksa odottaa sinua. Saat
nyt tietää sen.

— Minä kyllä näen sen. Sinä olet pettänyt minua. Jo pitemmän aikaa.
Sinä et tahtonut kajota mihinkään Harvalassa, niinkuin minä toivoin.
Niin muodoin minulta meni koti ja...

— Oletko sinä muka välittänyt minusta pitkiin aikoihin. Sinut näkee
harvoin täällä kotona.

— Minulla ei ole täällä kotia. Sinun ympärilläsi liehuu aina parvi
joutilaita, ja heitä minä en kärsi.

— Hyvä. Minun pitäisi sinun mielestäsi hautautua näkymättömäksi. Se
ei tule tapahtumaan. Minä tahdon elää, minä. Jos se ei sovi sinulle,
niin...

— Ero on selvä. Minä tiedän sen. Sen vuoksi sinä tahdot päästä eroon
lapsestakin. Minä olisin sen tahtonut kuitenkin, vaikka tällaisena
en olisi oikeutettu toivomaan lasta, vielä vähemmin sellaisen äidin
kuin sinun. Mutta se olisi ollut kuitenkin meidän lapsemme, ja
vaikka sillä olisi ollut Harvalan suvun sairasta verta suonissaan,
olisi se kuitenkin ollut lapsi.. meidän lapsemme. Onhan meillä ollut
kaunistakin...

— On, mutta ei ole enää. Minä olin mieletön, kun tulin sinulle. Raaka,
sivistymätön talonpoika!

— Ehkä minäkin voisin sanoa samaa, mutta minä en tahdo. Suuri Johtaja
on sen kaiketi niin määrännyt. Muuten en olisi tullut tuntemaan itseäni.

Lintu on repinyt hienon pitsinenäliinan kappaleiksi valkoisilla
hampaillaan. Mitä varten hänen tarvitsikaan olla näin hermostunut.
Se kai johtui Pentin yllättävästä tulosta. Miten käy nyt
lähetystöneuvoksen...? Tokko hän enää palaa? Miten Pentti saattoi
olla niin raaka? Tuossa hän istuu palttoo yllään ja tuijottaa häneen.
Tekee pahaa sellainen tuijottaminen. Onko hän muka minun mieheni? Hyh,
kaikkea muuta. Pentin kohtaaminen olisi saanut jäädä samanlaiseksi,
kuin monet muut sellaiset kohtaamiset. Ehkä herra Nenòn voi vielä
tulla. Täytyy puhua mammalle.

Pentti vetää kädellään otsaansa, niinkuin muisteleisi jotain. Missä
hän oikein on. Tämähän on vieras paikka ja tuo nainen tuossa...?
Onko se hänen vaimonsa? Täällä hänen luonansa oli joku, joka ei ole
raaka, sivistymätön talonpoika. Hänen vaimonsa luona. No, sehän on
uudenaikaista. Mihin hän on antanut viedä itsensä. Hänellä oli koti,
mutta se on nyt menetetty. Hän ei jaksanut sitä pitää, kun työnteko
oli vaikeaa. Harvalan Elian pojalla ei ollut itseluottamusta. Hän
ojenteli käsiään yhtäälle ja toisaalle, saadakseen apua, mutta kukaan
ei auttanut. Helena hylkäsi hänet, kun hän ei tahtonut yrittää.
Miksi hän ei puhunut Gaabriel-sedälle. Setä olisi ehken auttanut.
Hänkin tuomitsi. Kaikki tuomitsevat, jotka eivät katso syvemmälle.
Hyvän naisen kanssa on elämän jokainen päivä kuin sunnuntai, sanoo
Gaabriel-setä. Hän olisi tahtonut sellaisen, mutta Helena ei tahtonut.
Sitten tuli Lintu ja lumosi hänet. Suuressa kaipuussaan hän syleili ja
suuteli. Lintu juovutti. Hän on ollut näin kauan juopunut ja nyt Lintu
ei enää välitä. Toinen tulee hänen tilalleen, saa kaikki, mitä hänellä
on ollut. On jo saanut...

Pentti repäisee takkinsa auki niin että napit sinkoilevat. Lintu
pelästyy.

— Mitä sinä... sinähän olet ihan hirveä... minä menen soittamaan
papalle. Sinä olet varmaankin juonut?

‒ Niin, minä olen juonut ja juopunut... noista sinun suloistasi. Kuinka
kauan siitä onkaan, kun minä ensi kerran humalluin? Sinähän muistat
sen... Kankaanpään kamarissa. Nyt minä alan herätä, mutta se on niin
tuskallista. Minulla piti olla jo pohja jalkojeni alla, luulin tehneeni
oikean tilinpäätöksen. Minun olisi ehkä pitänyt pysyä siellä, missä
olin, tähtien alla.

— Älä teeskentele... kyllä minä sinut tiedän. Sinä olet raaka, kun
säikytät turvatonta naista. Nyt minä tosiaankin menen soittamaan
papalle.

— Kuulehan Lintu, en ole niin raaka, kuin sinä luulet, vaikka olen
talonpoika, Harvalan Elian poika. Raa'assa talonpojassakin on hienoa,
karkean kuoren alla, mutta sinä et sitä löydä. Et osaa etsiä. Täytyy
olla vertainen, samaan säätyyn kuuluva.. Ei sinun tarvitse soittaa,
minä menen nyt.

Pentti horjuu ovelle.

— Mene vain, naisesi luokse.

— Ei sinne näin voi mennä. Sinne on pitkä matka. Hyvien naisten luokse
on aina pitkä matka. Sinne eivät heikot jaksa. Joilla on sairas veri,
uupuvat välille.

Pentti pääsee kadulle. Tirehtööri on lähtenyt tuota pikaa ja tulee
häntä vastaan.

— Pentti, mitä sinä nyt? Linda soitti ja pyysi minun tulemaan hätään.
Sinä olet juonut. Ei sitä niin sovi naisten kanssa. Tule, mennään
konttoriisi.

Tirehtööri pysäytti ajurin ja veti Pentin siihen.

— Kyllä minä pääsen yksinkin. Anna nyt minun olla rauhassa.

— Onko sulia avaimet?

— On, on.

— Minä käyn Lindan luona.

— Ei hänellä ole mitään hätää. Hyvää yötä, setä.

       *       *       *       *       *

Mitä hän oikein hourailee täällä, vieraassa kaupungissa? Hänen
tuomionsahan en Lintu kyllin selvästi sanonut. Hän ei usein enää
tavannut Lintua, joka kävi vieraissa, juhlissa. Nenòn hääri hänen
ympärillään ja sukulaiset olivat hänestä ylpeitä.

— Minä en ymmärrä, mitä varten naiset ovat niin merkillisiä ja
kiusanhaluisia, sanoo tirehtööri Pentille. — Linda aikoo sinusta erota
ja mennä lähetystöneuvokselle. Miksei hän tee heti selvyyttä sinun
kanssasi.

— Niin, niin. Hänhän kantaa vielä minun lastani, sanoo Pentti.

Tirehtööri hämmentyy, saa asiaa kaupungille.

       *       *       *       *       *

Hettan kanssa yhdessä selvittävät he konttorin, puhdistavat sen ja
jättävät toiselle.

— Se talosilla olo on nyt leikitty, naurahtaa Pentti. — Voidaan mennä
jonnekin kahville tahi päivälliselle.

Illalla istuvat he mäellä ja kaupungin humu soi hiljaisena kaikuna
heidän alapuolellaan. Heidän yllään loistavat ikuiset tähdet. Hetta
nojaa päätään Pentin rintaa vasten. He istuvat siinä kuin sisar ja
veli. Mikään muu tunne kuin ystävyys ei heitä kiinnittänyt toisiinsa.

— Me olemme sitten tavallaan kumpikin orpoja, sanoo Hetta.

— Niin, ainakin elämän orpoja. Voitko kuvitella, miltä tuntuu, kun on
kuin lastu aaltojen heiteltävänä?

— Kyllä tavallani. Minunkin elämäni on sellaista paikasta paikkaan
lentämistä. Kun on leivästä kysymys, täytyy lentää. Leivän eteen täytyy
tehdä, mitä vaaditaan. Luulin ensin sinuakin, Pentti, sellaiseksi kuin
muutkin ovat.

— Sellainen minä olen ollutkin, en yhtään parempi, mutta viimeaikoina
minä olen kyllästynyt kaikkeen elämässä. Minä tahtoisin kotiin, mutta
en pääse. Minä olen kuvitellut hyvästä naisesta, mutta tuskinpa
sellaista onkaan, joka ei samalla olisi itsekäs ja ylpeä. Voitko
kuvitella, miltä tuntuu, kun rakastaa jotain ja tulee hyljätyksi ja
sitten vain ulkonaisen puolen viehättämänä ottaa toisen ja huomaa sen
alhaiseksi olioksi, nautinnonhimoiseksi, joka pettää. Pettää joka
askelella?

— Kyllä minä sinun kohtalosi käsitän.

Hetta silittää Pentin kättä, puristaa sitä. Jos ketään, niin voisi hän
Penttiä rakastaa. Alutta Penttihän ei kysy hänen rakkauttaan. On vain
kuin veli, hyvä toveri.

— Pitäisitkö sinä minusta, Hetta? kysyy Pentti pitkän vaitiolon jälkeen.

— Kyllä. Minä rakastaisin sinua.

— Niin, niin. Hyvä tyttöhän sinä olet. Mutta minulle ei pieni rakkaus
riitä. Luuletko, Hetta, onko olemassa sellaisia hyviä, jaloja naisia,
jotka rakastavat miestä kaikkine vikoineen ja puutteineen, tahtoen
auttaa häntä?

— Kyllä minä uskon olevan.

— Minäkin joskus uskon, mutta en aina.

— Minä tunnenkin yhden sellaisen, minun kotipuolessani.

Hettan ja hänen hiljainen keskustelu oli kuin hyväilevää musiikkia
heidän kummankin kipeytyneille hermoille. Tyttö oli joutunut alistumaan
ties kuinka monen vaatimuksiin, mutta Pentin kohtelu oli tuonut hänessä
kokonaan toisen puolen esille. He voivat erota hyvinä ystävinä.

Pentti nousi ja auttoi Hettan ylös.

— Kuule, mikä sen sinun hyvän naisesi nimi on? Minä en tahdo tietää,
missä hän asuu, mitä hän tekee, en muuta kuin nimen vain.

— Elina Malm.

— Vie terveiset hänelle minulta.

Kyynelsilmin sanoi Hetta hyvästit Pentille.

       *       *       *       *       *

Kevät tuli niin yhtäkkiä, ettei sitä kunnolla ehditty huomatakaan.
Puut olivat jo lehdessä, kun Pentti sen huomasi. Täällähän ei kuullut
korpirastaan visertelyä, joka oli ensimäinen oikea kevään merkki.
Kaipa hän oli jotain sellaista kuullutkin iltakävelyillään, mutta
ajatuksiltaan ei sitä huomannut.

Selvemmin tunsi hän kevään tulon voittamattomassa kaipauksessa
kotipuoleen, Harvalan hakametsään ja lehtoihin, joissa nyt nuoret
koivut olivat hiirenkorvalla. Ainoastaan siellä oli hänen keväänsä ja
siellä sen voi tuntea oikealla tavalla.

Lintu oli viety sairaalaan ja odotettiin hänen toipumistaan päivästä
päivään. Tuskallisinta oli odotus Pentille, joka olisi tahtonut päästä
johonkin selvyyteen Linnun suhteen. Lintu oli sanonut vaativansa
avioeroa, sanonut sen mammalleen, mutta mennyt sairaalaan ja hän sai
nyt odottaa ratkaisua.

Se tulikin muutamana päivänä, kun Pentti istui asunnossaan mietiskelyyn
vajonneena.

Oliko siellä Pentti? Hyvä, että oli. Sai kuulla ikävän uutisen, mutta
ei pitänyt kovin pahastua. Linda on kuollut tänä aamuna. Tämä on heille
nyt kovin raskasta. Penttihän siitä ei tietysti välitä.

Pentti laski kuulotorven kädestään ja istui entiselle paikalleen.

Lintu raukka.

Eihän hänkään voinut olla toisenlainen kuin oli. Ehkäpä hänkin sai
kärsiä vanhempiensa takia. Elämä hänelle oli kallis, mutta hän ei
tahtonut jatkaa elämää ja menetti myöskin omansa.

Lintu raukka. Hän oli kuitenkin ainakin kerran rakastanut häntäkin,
hyljättyä ja halveksittua Harvalan poikaa.

Pentti toi haudalle kimpun valkoisia ruusuja, olisi tahtonut peittää
niillä koko haudan, kuin luodakseen umpeen entisyyden.




VII.


Niin, mitä hän nyt sitten oikein aikoo, hän, Pentti Harvala, liikemies,
suottaherra, niinkuin hänen kotiseudullaan sanotaan tällaisista
herroista kuin hänkin nyt on. Niin, mitä herra nyt oikein aikoo? Tämä
hienous ei enää vetele. Samettipäällyksiset huonekalut, tomuiset
ruokasalin pöydät ja kaapit on myyty ja rahoilla maksettu Linnun
velkoja. Muutama kolikko on jäänyt, ja niillä ei kauan eletä. Mitä
teet? Sahaatko halkoja, rupeatko leipurin rengiksi, kadunlakaisijaksi
tahi vanhojen vaatteiden kauppiaaksi. Niitähän on sellaisia,
kaikenlaisia tyhjäntoimittajia, joita sairas yhteiskunta tarvitsee
ja elättää. Mies voi myydä talonsa ja asettua johonkin suurkaupungin
kadun kulmaan ja myydä vaikka sanomalehtiä, ja hän elää hyvin. Jalat
eivät sotkeudu saveen ja ohi virtailee silmiä hivelevä, kirjava joukko.
Tokihan tyhjällä on helpompi elää kuin työnteolla.

Ihmiset tulevat etsimään onneaan kaupungin kaduilta. Joka ilta
toimitetaan kuumeinen joukkoetsintä. Löysikö kukaan? Joku luuli
löytäneensä, mutta se olikin unikuva, harhanäky, ja ajojahti jatkuu
loppumattomana. Kukapa joutaa siinä kiireessä ajattelemaan, että onni
voisi löytyä sieltä, missä raikkaat tuulet puhaltavat ja maa odottaa
viljelijäänsä.

Pentti kokoaa viimeiset omaisuutensa rippeet ja jättää kuumeisen
kaupungin. Pirtutirehtööri tapaa hänet asemalla, junaan astumassa.

— Mitä? Menetkö maalle? Poisko kokonaan? No, et käynyt jäähyväisillä.

— Mitäpä niistä tyhjistä sanoista. Jääkää vain hyvästi kaikki,
pirtutrokarit ja kaikki kamasaksat. ₍

— Hah, hah, sinä olet leikkisä... Toivottavasti tulet takaisin syksyllä?

— En kuuna päivänä. Jos vain siellä maalla riittää vaikka ojankaivua
tahi halonsahausta. Kiitos vaan kaikesta! Minä sain kyllä tarpeekseni.

       *       *       *       *       *

Korpirastaalla on se oikea tuttu äänensä Harvalan metsissä.
Pentin täytyy vähänväliä pysähtyä kuuntelemaan sitä ja vetämään
henkeensä kevätyön raikasta tuoksua. Jokainen kivi ja polunkäänne on
tuttava ja tuntuu ystävällisesti tervehtivän. Multa tuoksuu kylän
pelloilla. Onnelliset ihmiset, jotka rakastavat maataan ja pysyvät
synnyinjuurillaan kiinni ja joilla ei ole sairaan veren kaipuuta
suonissaan. Nämä onnelliset ihmiset nukkuvat nyt, herätäkseen aamulla
kasteisille pihamailleen, niityilleen ja pelloilleen.

Pentti pysähtyy Harvalan tiehaarassa. Vanha koti kutsui, veti vetämällä
luokseen. Syrjäpolku veisi suoraan Johannan mökille ja sitä taivaltaen
voisi rauhallisena sivuuttaa Harvalan.

Teki kuitenkin mieli nähdä minkälaista siellä oli. Pentti istui kivelle
ja huokasi.

Tässä hän istuu kuin pahantekijä, joka pakoilee syytöstä, tuomiotaan.
Vanhan kodin ikkunarivit katselisivat häntä syyttävästi. No, sen hän
kyllä ansaitsee, eikä aio pakoilla. Eteenpäin vaan.

Harvalan pellot levisivät hänen eteensä. Talo oli entisellään, mutta
kuitenkin niinkuin muuttunut. Ehkä se johtui siitä, että hän katseli
sitä nyt toisin kuin ennen. Näytti niinkuin se olisi ollut ystävällinen
vanhus ja tullut juuri kylvystä.

Jos se olisi ollut moittivan ja uhkaavan näköinen, olisi hän paremmin
sen jaksanut kestää kuin tämän ystävällisen, suojelevan ilmeen.

Pentin täytyy istua kivelle, pyyhkäistä kylmää hikeä otsaltaan.

Niinkuin vasta nyt hän näkisi ensikertaa kotinsa hyvyyden ja kauneuden.
Niinkuin äsken syntynyt hän sitä katseli. Muutamat ihmiset taisivatkin
syntyä vasta vanhoina. Tämä toukokuun varhainen aamu taisi olla
hänenkin syntymähetkensä.

Aamun raikkaus tasoittaa surulliset mietteet ja Pentti lähtee jälleen
astumaan. Kas, eivätkös olleetkin pääskyset rakentaneet jo pesiään
Harvalan räystäisiin. Pitkiin aikoihin ne eivät olleet sitä tehneet. Ja
rekiliiteri on korjattu ja maitohuoneen pohjalle pantu uudet hirret. Ne
olivatkin jo ihan lahot. Riihiportti on tehty uudesta ja karjakuistin
aita kokonaan uusittu. Mitä, eikö se ollut vanha Kellokas, joka ammahti
hänelle veräjällä.

Johanna otti Pentin kuin tuhlaajapojan vastaan.

Naama ei ollut yhtään jäässä, niinkuin aina ennen Pentin kotona
ollessa. Niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan.

— Haluatko sinä ruokaa ensin, vai kahvia?

Ihan niinkuin hän olisi tullut kylästä, jossa on päivän viipynyt.

— Minä en halua mitään muuta kuin lepoa, sanoo Pentti. — Jos minä
menisin tuonne aittaan nukkumaan.

— Ensin sinun on kuitenkin saatava kahvia. Pian se tässä joutuu.

Johanna ei kysele Linnusta mitään. Hän tietää sen jo, miten on käynyt.
Pentti on kirjoittanut sisarelleen vain yksinkertaisesti: Lintu kuoli
sairaalassa.

— Kaiketi sinä nyt jäät tänne joksikin ajaksi! kysyy kuitenkin Johanna.

— Jos minä vain sovin olemaan kodissasi. Minullahan ei sitä nyt olekaan.

— Pidetään vain yhteisenä. Maitoa tulee lehmistä ja viljojakin on vielä
vähin. Tuo pelto tuossa kasvoi hyvän rukiin. Hyvä siellä on ruislaiho
nytkin, tulee siitä meille molemmille. Pitää käydä hakemassa Harvalasta
toinen sänky, se sinun entinen sänkysi.

— Ei tarvitse... minun takiani... on niitä tässä entisiä sen verran.

Sisaren huolenpito lämmittää. Johanna ei nyt puklata, vaan on
hyvillään, että veli on tullut.

— Illalla minä lämmitän sulle saunan, sanoo Johanna.

— Onko sinulla lapiota. Jos lähtisi huomenna ojalle. Tuo sinun peltosi
näkyy tarvitsevan uuden veto-ojan.

— On minulla kaikki työkalut. Lepäilehän nyt ensin.

— Onpa tässä tullut lepäiltyä jo monet vuodet. Näkyy nuo pellon ojat
olevan samanlaisia kuin ennen Harvalassakin.

Pentti tuntee tarvetta puhua ojista, maasta, ja kaikesta siihen
kuuluvasta.

— Niinhän ne... en ole tässä vielä kerinnyt.

— Kyllä minä ne laitan.

Pentissä on tapahtunut suuri muutos, ajattelee Johanna. Nyt pitäisi
olla Harvala hänen käsissään. Nykyinen omistaja ei sitä kuulunut
aikovankaan pitää kauan. Tila on syrjäinen, eikä se kannata, kun sitä
on huonosti hoidettu vuosikymmenien ajat. Olisi nyt Pentillä varoja,
niin saisi kotinsa takaisin.

       *       *       *       *       *

Pentti luo auki vanhaa ojaa, kun näkee Gaabriel-sedän tulevan luokseen.
Mitä hänellä nyt mahtaa olla sanomista. Purkautuneeko sieltä taas
syytöksiä ja sitä sedän tavallista viisautta. No, olihan Gaabriel-setä
kuitenkin päätelmineen useimmassa tapauksessa oikeassa.

— No, sinä olet palannut. Ja lapio sinulla on myöskin kädessä. Se on
hyvä merkki.

Gaabriel-setä ojensi tukevan kätensä Pentille, istui sitten ojan
reunalle ja muhoili hyvin suopeasti, joka ei ollut Gaabrielille
tavallista.

— Jokohan tuo nyt pysyy käsissäsi pitemmän aikaa. Kun sinä nyt et sitä
hetikään hellitä, niin tulee siitä vielä sinulle hyvä toveri.

— No eiköhän...

— Sinä pääsit painajaisesta. Se on ollutta ja mennyttä, enkä minä tahdo
sinulle palauttaa ikäviä muistoja. Jokaisella on määrätty tiensä, jota
täytyy kulkea. Minä olen mietiskelijä, kuten tiedät, ja ajatellut
ihmisten elämää monilta puolilta, mutta en, hitto vie, tule siitä sen
viisaammaksi. Mistä lähdet, tulet aina siihen takaisin; yhtä ympyrätä
kaikki. Sen vain tiedän, että työ tuo ihmiselle suuren tyydytyksen
ja rauhan. Tämä meidän suku on ollut sellaista... yksi on etsinyt
yhtä, toinen toista. Minä käänsin kurssin maata kohti ja löysin siitä
rauhallisen elämän. Riipoi se minuakin vieras veri, pahasti riipoikin,
mutta eipä tuo mitään saanut.

— Sinulla, setä, on ollut lujempi tahto kuin meillä toisilla.

— Jospa lienee ollut... ei se kai muuten... Meinailin jo minäkin kerran
ruveta laukkuryssäksi, heh, mutta sitten häpesin koko yritystä. En minä
ole sen parempi kuin te toisetkaan. Olen vain tarttunut työhön. Siinä
kaikki.

Gaabriel latasi piippunsa ja hymähteli.

— Olen minäkin saanut kokea yhtä ja toista itseni kanssa, mutta minulle
kun sattui sellainen hyvä vaimo.. niinkuin sinä sen tiedät. Nainen saa
hyvänkin miehen huonoksi ja taas huonon hyväksi. Luulin sinunkin jäävän
sille tiellesi, tulevan pirtusaksan niinkuin siitä ukostakin. No,
tulithan tuota. Sinulle sattui hyvä onni, kun sait vapautesi.

Gaabriel nousi.

— Tuota... pitää lähteä... Niin, niin, puske vain työtä niinkuin
jättiläinen, ole oma itsesi, äläkä anna vapauttasi enää muutoin kuin
täydestä hinnasta. Heh, eipä se Helenakaan ollut sitä, mitä uskotteli
olevansa.

— Miten niin?

— No, muuten vaan... olen kuullut yhtä ja toista. Ulkokuorta se sillä
kaikki vain on. On ylpeä, hyväkäs, mutta antautuu kulkijain kanssa
tekemisiin. Menköönpäs joku talonpoika, niin lempo sitä pyhyyttä ja
koskemattomuutta, mikä siitä uhoo.

— Minun on tuota vaikea uskoa, sanoo Pentti. — Luulen siksi tuntevani
Helenan.

— Heh, et sinä vielä näy tuntevan naisia... niitä on niissäkin jos
jonkinnäköisiä... Kukapa tästäkään Helenasta olisi uskonut. Mutta
uskohan, kun minä sanon, että kunnon nainen ei ole ylpeä, eikä se huuda
hyvyyttään. Panehan se, mies, mieleesi.

Gaabriel-setä meni ja heilutteli keppiään. Pentti unohtui istumaan ojan
partaalle. Mitä Gabriel kertoikaan Helenasta? Oli vaikea uskoa ja olla
uskomatta.

Helenako semmoinen?

Se on ollut varmasti harhanäkö. Ei ikinä se ollut mahdollista.

Sitäkö varten Gaabriel-setä kävi, että sai kertoa hänelle siitä?
Tuskin. Johan hän oli pois lähdössä ja sitten sattumalta muisti. Mitä
hänen oikein pitäisi asiasta ajatella.

Mitäpä se häntä oikeastaan liikutti? Hän tuskin tahtoi nähdäkään
Helenaa, ja Helena vielä vähemmin häntä.

Mutta siinä oli sittenkin jotain, joka vaikutti Pentin herkkään mieleen.

Lapio täytyi jättää siihen ja lähteä kävelemään. Pihaan, metsään,
jonnekin.

Tuntui melkein siltä, niinkuin sen takia olisi voinut yrittää vielä
alusta, että oli olemassa hyviäkin naisia, jotka eivät vedä mukanaan
syvyyksiin. Ehkäpä joskus sattuisi löytämäänkin sellaisen.

— Kun et tuonut Gaabriel-setää kahville, sanoi Johanna.

— En tuota huomannut.

Johanna toimitteli rauhallisena talouttaan. Pentti ei oikein tietänyt,
mihin ryhtyisi.

Hänenhän täytyi käydä hakemassa parempi kirves itselleen kylän puodista.

Pentti vaihtoi takkia.

— Lämmitänkö taas saunan sinulle? kysyi Johanna.

— Vai viivytkö myöhempään?

— Tuskin.

Asia ei ollut niin välttämätön. Tekosyy, se oli päästä näkemään ihmisiä.

Jos kerran Helenakin oli sellainen, niin eivätkö silloin olleet
järestään kaikki? Kaupunkikulttuurihan oli levinnyt maaseudullekin ja
tämäkin oli niitä samoja kulttuurin kukkia. Joka ajatteli toisin, oli
vanhanaikuinen.

Mutta näytellä toista naamaa, kuin mitä oli, niinkuin Laherman
tytärkin, se oli halpamaisinta.

Mutta eikö hän voinut ajatella muuta. Ilta oli yhtä kaunis kuin
edellisetkin ja korpirastas jo viserteli ja käet kukahtelivat kilpaa.
Metsässä huhusi joku lehmiä ja jostain kuului kyntömiehen ääntely
hevoselleen. Elämä kulki säännöllistä rataansa. Kaikilla oli määrä,
mihin pyrkiä. Hänen ratansa oli yhtä sekava kuin ennenkin, se tuntui
tänä iltana vielä sekavammalta. Hänellä ei ole mitään päämäärää.
Hänellä oli vaimo, hän odotti lasta. Silloin oli joku päämäärä — päästä
jotenkuten tyydyttävään elämään, saada työskennellä rehellisesti
perheensä hyväksi.

Nyt ei ollut sitäkään.

Mutta olkoon kaikki sellaista kuin on, mikäs maailmanparantaja sun
tarvitsee olla, sanoi Pentti itselleen. Voit vielä nauttia elämästä.
Nythän on tilaisuus.

Toiset, terveet ihmiset, voivat olla miten vain, menettämättä
tasapainoaan, mutta jos hän nyt yrittää vielä siten, menee hänen
elämänsä auttamattomasti karille.

Mikä auttaisi häntä selvyyteen? Kuka johtaisi häntä rauhalliseen
elämään?

Pentti käy Harvalan kautta ja tapaa isännän pihamaalla. Tämä pyytää
Penttiä kamariin kahville.

Puhutaan yhdestä ja toisesta. Ei sano uusi isäntä taloutensa
kannattavan. Täytyy pitää niin paljon vierasta työvoimaa. Onkin aikonut
myydä Harvalan, jos saa sopivan ostajan. Tämän saisi kyllä herra
Harvalakin, jos haluaisi. Voisi antaa melkein samoilla rahoilla, vaikka
on tähän jo uhrannut... Harvalallahan on nyt varojakin, kerrotaan
täälläpäin.

— Turhiapa kertovat, sanoo Pentti.

— Noo, kyllä ne aina tietävät sellaiset kuin ihmisten raha-asiat.
Asiata kyllä voisi miettiä, jos haluttaa.

Pentti kävelee kylän läpi. Joku vanhoista naapureista nostaa hattua
tervehtiessään.

Katsohan vain sitä muutosta. No, sehän on selvä juttu: kerrotaan
hänellä olevan rahoja, kenties paljonkin, ja tuuri on muuttunut. Raha
se on joka nykyään määrää arvoja, olipa mieskin mikä tahansa.

Pentti hymähtää. Vai saisi herra Harvala talon. Mutta kun herralla ei
satu olemaan rahoja kuin muutama satanen.

Jos saisikin vielä jotenkuten vanhan kotinsa takaisin, mutta
sehän oli mahdotonta. Helena? Eihän hänen ovelleen voinut köyhänä
kolkutella, eikä muutenkaan. Jos hän saisi talon, olisi hänen saatava
sellainen vaimokin, jota voisi kunnioittaa. Jos sedän sanoihin oli
uskomista, niin Helenahan oli samanlainen kuin monet muutkin. Ei, hän
tekopyhyydessään oli alhaisempi. Eipä sillä, että hän kykeneisi muita
tuomitsemaan ja mitään hyvyyttä vaatimaan.

Jos sattuisi saamaan sen lahjana.

       *       *       *       *       *

Vanha Elia oli käynyt jo kivuloiseksi. Pentin palattua ja käytyä kohta
tervehtimään isäänsä, sanoo tämä:

— No, siinähän sinä olet taas... minä jo aloin tottua tähän, kun ei
tarvinnut ketään käskeä työhön. Ja sinulta kuoli se turmanlintu. Se oli
sille parhaiksi. Aiotko sinä taas ruveta kulkemaan pitkin kyliä?

Pentti on poistumaisillaan Harvalasta, kun Elia kolistelee kamariin
keppineen.

— No, Johanna kertoi sinun ryhtyneen tekemään työtä, mutta kylillähän
sinä... Ei, ei tule siitä miehestä kalua... ei tekemälläkään.

— No, mitäpä vaari nyt joutavia... rauhoittelee isäntä. — Pitää antaa
vieraiden olla rauhassa.

— Vai vieras... tämä muka. Olenpahan vain sanonut tämän kerran, jos
satun kuolemaan. No, minkä virman akentti sinä nyt olet?

— En minkään, nauraa Pentti. — Olkaa huoletta vain, en minä teidän
armoille tule elämään.

— No, eläppä sitten millä tahansa, sanoo Elia ja lähtee köpittämään.




VIII.


Keskikesä on kulunut jo ohitse. Luonnon ja ihmisten kiihkeimmät
luomishetket ovat menneet ja tulee rauhoittava syyspuoli.

Pentti on kokeillut voimiaan kesän kuluessa Johannan mökillä. Kaivanut
ojia, tehnyt uutta peltoa, niitellyt kasteisina aamuina luhtaniityillä,
näperrellyt yhtä ja toista ja järkeillyt.

Väliin on vetänyt kylän talkoisiin ja juhliin. Oleillut siellä
yksinään, ottamatta osaa mihinkään, niinkuin vieras. Hänen on annettu
olla. Pentistä on tullut pirun kopea, sanovat nuoret miehet. Hän ei
taida enää ryypätä eikä välittää naisista.

Joku jo vetää suutaan leveäksi. Suree vannaankin eukkoaan, sanovat.
Heidän naurunsa tekee pahaa Pentille. Menee tanssimaan ja näyttää
niille surunsa. Tyttäret välttelevät häntä. Joku kieltäytyy, kun hän
tarjoutuu saattelemaan kotiin. Helenakin pysyy poissa niistä pidoista
ja muuten ei kehtaa mennä häntä tapaamaan. Pentti käy alakuloiseksi.
Hän onkin jo kohta vanha, eikä kelpaa nuorten joukkoon enää. Työtäkään
ei jaksa tehdä, kun mieli lamaantuu, mutta ilo pakenee, jos sitä
koettaa lähestyä.

Pentti valmistautuu menemään juhliin, joihin tietää Helenankin tulevan.
Saapihan nähdä, minkälaiseksi tuo on käynyt. Tunteeko enää tällaisia.

Pentti joutui niin myöhällä, että jo tanssittiin. Suuri tupa
kävi yhtenä myllynä, ja valssin möllisävelet tulvahtelivat ulos
avonaisesta ovesta ja ikkunoista. Parit tanssivat hikisinä, toisiinsa
puristautuneina. Liikkeet olivat rohkeita ja vielä muutamia vuosia
sitten olisi niitä pidetty täällä maalaiskylissä rivoina ja kokonaan
sopimattomina. Mutta kaupungissakin tanssittiin siten, ja tietysti
täällä ei tahdottu jäädä takapajulle.

Siellä oli Helenakin. Joku veti häntä lähelleen ja taivutteli hänen
norjaa vartaloaan. Helena hymyili.

Olipa hän todellakin muuttunut. Saattoi uskoa Gaabriel-sedän sanat
tosiksi.

Pentti meni pyytämään häntä seuraavan vuoron alkaessa.

— Kas, sinäkin olet tullut, sanoo Helena.

— Niin, minulla, näes, riittää rohkeutta.

Helena katsahti kysyvästi, mitä Pentti tarkoitti.

— No, sinulla on ollut surua vaimosi kuolemasta, sanoi kohta Helena. —
On ikävää, kun joutuu leskeksi.

Vai jo piti Helenankin siitä muistuttaa ja nähtävästi suurella
nautinnolla.

— Eipä sitä kannata surra nykyistä naisväkeä, sanoi Pentti piloillaan.

Helena katsahti taas uteliaasti häntä.

— Sinulla ei ole kai ollut mitään suruja, jatkoi Pentti. — Päinvastoin
näytät tulleen iloisemmaksi kuin ennen.

Helena punastui ja katseli maahan.

— Mennäänkö kävelemään, pyysi Pentti.

Hänen verensä kuohahteli Helenan läheisyydestä: luonnonvoimista, joita
hän oli koettanut pitää kurissa.

Ja sitten hän tunsi vielä pitävänsä Helenasta, ehken vielä enemmän kuin
ennen.

Heinäkuun yö oli lämmin. Metsäpolun hämärässä tavoitteli Pentti Helenan
kättä omaansa.

Helena veti pois kätensä.

— Sinä olet yhtä ylpeä kuin ennenkin — minulle, sanoi Pentti.

Gaabriel-sedän sanat palasivat hänen mieleensä: »menköönpäs joku
talonpoika...»

— Lienenköpä minä sinulle ylpeämpi kuin muillekaan. Sinähän sanoit ei
kannattavan surra nykyistä naisväkeä.

Pentti katseli Helenan notkahtelevaa täyteläisyyttä, kasvoja, joilla
vielä veri hehkui tanssin jäleltä. Silmiä, värähtelevää suuta. Hänen
sisässään hyppi ja loiskahteli. Rakkaus, harmi ja viha. Tuossa Helena
näytteli koskematonta, mutta salaa oli valmis sellaisen syliin, jonka
tiesi luotettavaksi.

— Niin, en ole saanut kokea surua muuta kuin yhden takia, sinun,
Helena... Kun sinä työnsit minut pois luotasi, täytyi minun tarttua
johonkin. Muuten minusta olisi tullut kokonaan renttu. Mitään
ajattelematta otin Linnun vaimokseni ja... seuraukset kyllä tiedät.
Menetin kotini ja uskoni kaikkeen hyvään. Kuule, Helena, nämä
kärsimysten vuodet olen salaa ajatellut sinua, Helena. Jos silloin
olisit ollut vähänkään ystävällisempi minulle, olisin varmasti
yrittänyt mielesi mukaan. Jos minä olisin ollut sellainen hyvä tyttö
kuin sinä Helena ja joku, josta minä olisin pitänyt, olisi rukoillut
minun apuani, hyvyyttäni, hiukkasenkaan lämpimyyttäni, olisin kernaasti
sen suonut. Sinä kielsit sen. Helena, minä tahtoisin vieläkin yrittää,
jos sinä... tahtoisit sitä ja... olisit oikein hyvä minulle.

Pentti laski kätensä Helenan vyötäisille, mutta tyttö irrottautui siitä
varovasti.

— Ei, kuule, Pentti, et sinä saa olla noin hätäinen. Sinä luulet nyt,
niinkuin silloinkin, että jonkun, jota haluaa, voi ottaa noin vain,
niinkuin tahtoo. Pidänhän minä sinusta vieläkin ja voin ajatella
tarkemmin asiata, mutta... sinullahan ei ole nyt kotia.

Pentti puraisi hammasta. Sama kopeus kuin ennenkin. Ja talo taisi olla
pääasia. — Mainitsivatkohan siitä kaikki naiset nykyään, ennen kuin
lupasivat jollekin miehelle rakkautensa?

— Minä kyllä saan pian kodin, jos sinä tahdot... jos et työnnä noin
kylmänä minua pois luotasi.

Helena oli pysähtynyt ja katseli peittämättömällä ihailulla Pentin
kasvoja, joilla tummat veret leimusivat.

Pentti läheni, otti tytön syliinsä ja aikoi suudella.

— Laske minut irti, Pentti!

Se kuului kuin vasaran isku.

Pentin sieraimet värähtelivät.

— Enkö... enkö minä sitten saa sinulta... yhtään hellyyttä...

— Et, ennenkuin olet näyttänyt olevasi mies.

Pentin kurkusta karahti hirveä kirous.

Helena näytti nauttivan vaikutuksestaan Penttiin.

— Helena, minä rukoilen vielä kerran... suo minulle vähäinen hetki,
muutama hetki, _jos_ kerran välität minusta.

Helena hymyili.

— Sinä kiusaat vain suotta minua ja itseäsi.

— Anna minun kerran suudella huuliasi, Helena. Jos olet kerran
koskematon, niinkuin sanot, niin tee se tämän kerran.

— Sinä kerjäät mahdotonta.

Pentti hillitsi raa'an kirouksen, joka oli tulemaisillaan hänen
huulilleen.

Jotain täytyi kuitenkin tehdä.

Pentti tarttui nuoreen koivuun ja repäisi sen maasta haavoittaen
kätensä.

— Nyt minä tiedän mikä sinä olet, sähisi Pentti. — Tekopyhä,
salasyntinen, kurja, kulkijain morsian! Sinua on syleilty ja suudeltu
ja sinä olet antautunut maantien kulkijalle...

— Mitä sinä sanot... sammalsi Helena. Jokainen veritippa oli paennut
hänen poskiltaan.

— Sitä mitä ihmiset ovat nähneet. Turha sinun on enää näytellä
pyhimystä.

Näki hyvin, että Helena oli syyllinen häntä kohdanneisiin syytöksiin.
Syyttömään eivät olisi hänen sanansa niin vaikuttaneet.

— Nähneet..? Kuka...? Sinä uskallat puhua minulle tuollatavoin.

— Uskallan, sinä puhdas karitsa... Luuletko, että ihmiset pitävät
näkemiään salaisuutena? Minä... rakastin sinua yhä... siitä
huolimatta... Enhän minä itsekään ole kovin korkealla, mutta että
sinä loistelet olemattomalla... niin... minä en kerjää enää koskaan
hyvyyttäsi.

Helena painui maahan nyyhkyttäen. Pentti kääntyi kartanoon, aikoen
ottaa hattunsa ja lähteä. Ei, sinne ei hän voinut mennä. Hänen
kätensähän olivat veressä. Joku olisi voinut luulla hänen tehneen
väkivaltaa, vaikkapa murhan. Helena nyyhkytti tuossa. Säälikö hän vielä
häntä? Ehkä hän olisi voinut sääliä, jos tyttö olisi sitä kaivannut...
odottanut. Nyt hän nousee ja lähtee. Niin, nosta vain pääsi pystyyn,
Lherman ylpeä, tekopyhä tytär.

Pentti harhailee metsiä, joutuu takaisin juhlapaikan läheisyyteen.
Jokaisen juhlan yhteyteen kuuluvat metsissä liikkuvat viinanmyyjät.
Juodaan julkisesti, tehdään kauppaa teillä ja kujilla. Kansa noudattaa
kovennettua lakia, pilaamalla juhlansa ja menettämällä kunniansa.
Pentti huutaa myyjän luokseen.

— Onko se puhdasta?

— On varmasti. Helsingistä asti haettua.

— Sen pitää olla yhtä puhdasta kuin Laherman Helenan kunnia.

Pentti nostaa pullon huulilleen ja juo miedontamatonta, suuta ja nielua
polttavaa nestettä. —

— Äh... ja yhtä väkevää kuin Helena...

Mies naurahtelee. Pentti taitaa olla jo entisestään päissään. Ja mitä
se Laherman tytöstä puhuu. No, siitä on kyllä kuultu kuiskuttelut.

— Jos käyt hakemassa minun hattuni, niin saat kympin vaivoistasi, sanoo
Pentti.

Hän ei tahdo mennä sinne missä on Helena. Pois, kylille, mihin vaan.
Elämä, hänen elämänsä, ei kannata ajatella sen enempää. Yksi päivä
kuluu niinkuin toinenkin ja... voi helvetti, että hän tulikaan tänne ja
menetti rauhansa, jonka oli jo melkein onnistunut saamaan!

       *       *       *       *       *

Ja sitten menee Pentiltä päiviä ja öitä, ettei hän niistä itsekään
tiedä. Muutamana päivänä tulee hän Johannan mökille ja näkee tämän
surulliset kasvot.

Ei, niitä hän ei voi katsella. Hän lähtee Porraslahteen, Gaabriel-sedän
luokse.

Pentti kertoo kaikki Gaabriel-sedälle, joka kaivelee, ojan partaalla
istuen, piippuaan. Nämä heidän ojanparras-keskustelunsa tulevat
ehken jatkumaan eteenkinpäin. Pentti ei voi luottaa muihin kuin
mietiskelevään Gaabrieliin.

— No, se oli hyvä, että puhuit sille suoraa kieltä, mutta mitäs sinun
sitten tarvitsi mokomasta niin raivostua ja mennä sitten juomaan.
Ja vielä juotuasikin juomaan. Ja sitten kulkemaan pitkin kyliä taas
niinkuin ennenkin.

— Se oli siksi, kun... minä ajattelin vielä Helenaa.

— Niin, niin, kyllähän minä sinun tulisen luontosi tiedän. Niin
semmoisessa paikassa olisi tehnyt Mikko-setäsikin. Siepannut puukkonsa
ja lyönyt sen vaikka kiveen kappaleiksi. Mutta minä sanon, että se
on turhaa. Hillittömän raivonsa saa tukehtumaan, jollei muulla niin
ivalla, mutta sinä olet niin suorapuinen, ettet osaa sitä käytellä.
Jätähän nyt se otus mielestäsi ja ajattele jotakuta toista, jos et voi
olla ajattelematta. Onhan näitä kukkasia.

Molemmat miehet naurahtivat. Gaabriel veteli piippuaan ja jatkoi: —
Totisesti sinusta ei näy mitään tulevan ennen kuin saat kunnon vaimon.
Mutta mistä minä sen nyt otan tässä sinulle. Jos uskoisit, kun sanon,
että vielä se semmoinenkin löytyy, niin sinun olisi hyvin helppo olla.
Ja sen minä sanon, että työhön sinun on tartuttava. Hetkeäkään et saa
laiskotella. Pengo sitä Johannan palstaa. Ostat sitten omaksesi. Eihän
sitä Johanna tarvitse kuitenkaan.

— Saisin minä Harvalankin, jos olisi rahoja.

— Älä? Möisikö se sen?

— Kuuluisi myyvän. Taisi sattua samanlainen isäntä kuin minäkin.

— No, ei se aivan samanlainen... on se teettänyt töitä ja tehnyt itse.
Kyllähän se rahojen puolesta saataisiin, mutta ensin sinun on opittava
tekemään työtä. Ja sitten talo tarvitsee heti emännän.

Gaabriel sai Pentin rauhoittumaan. Johanna oli hyvillään, kun Pentti
aloitteli taas töitä.

Pitkää iloa siitä ei ollut. Muutaman päivän perästä Pentti lähti.

Hänen päähänsä johtui käydä tapaamassa Hettaa, joka oli nyt
kotikaupungissaan ja sieltä lähettänyt terveisensä Pentille.

Vanha Elia sattui olemaan Johannan mökillä, kun Pentti lähti.

— Joko se taas riivaa lähtemään? Milloinkahan sinäkin poloinen saanet
rauhan.

— Jos kävisi katselemassa itselleen emännän ja ottaisi Harvalan, sanoi
Pentti.

— Ei siitä mitään tule. Äläkä vain anna enää semmoisten lintujen
sokaista itseäsi.

— En, isä, sanoi Pentti vakavana. — Jos kerran vielä vaimon otan,
täytyy sen olla itseäni parempi.

— Tuossa muistan uneni. Sinulla oli Harvalan ison aitan avain
kädessäsi. Ja sitten sinä talutit semmoista liinakko-hevosta. Se oli
oikein hyvä hevonen. Sen unen pitäisi tietää hyvää.

Pentti ihmetteli, ettei Elia-ukko mutissut hänen lähdöstään. Ja
Harvalan aitan avaimen se on nähnyt minulla unissaan. Jospa vielä
saisikin takaisin vanhan kotinsa.

Pentti harhailee oudossa kaupungissa, tapaamatta Hettaa. Vieraassa
paikassa tuntee hän vielä enemmän kuin ennen elämänsä tyhjyyden ja
yksinäisyyden.

Mitä hän oikeastaan lähti täältä hakemaan?

Ei mitään. Ehkäpä suuri Järjestäjä tahtoi hänen vielä tekemään tämän
matkan, että hän voisi nähdä ja tuntea, mihin oikein oli kuuluva:
maahan ja kotiseutuun.

Kotiseutuaan ei kukaan hylkää saamatta siitä rangaistusta.

Täällä hän näki ja tunsi entistä syvemmin kaupunkien tyhjyyden ja
yksinäisyyden. Ihmiset kulkevat kuin varjot. Pian kai he nääntyvät
omaan tyhjyyteensä. Heillä on jokaisella sairasta verta suonissaan,
yhdellä enemmän, toisella vähemmän. Sitä on vähin joka paikassa. Mikä
parantaa ihmiskunnan sairaan veren?

Pentti joutuu upottaville teille, ja aamulla tuntuu niinkuin ei voisi
mitenkäään alkaa sitä päivää.

Se on sunnuntai ja kellojen ääni kantautuu hänen korviinsa.

Pentti kuuntelee kellojen sointia hartaana, niinkuin odottaisi siitä
jotain apua itselleen. Kuinka kauan siitä lieneekään, kun hän on
kellojen äänelle avannut korvansa.

Ulos tultuaan hukkuu Pentti syyskesän sunnuntai-aamun kirkkauteen.
Kaste kimaltelee vielä puiden oksilla ja muurien varjopaikoilla.

Kaupunki on hiljainen. Niinkuin siitä yhtäkkiä olisi tullut kuolleitten
kaupunki.

Pentti kävelee puistikkoon, jonka keskeltä kohoaa kirkontorni
rauhallisena korkeuteen.

Kirkosta kuuluu urkujen humina, virren veisuuta. Pentti pysähtyy ja
antaa urkujen sävelten valua pisaroittain kipeytyneeseen sieluunsa.
Lapsuusajan muistot saavat siellä vähitellen jalansijaa, ja hän
muistaa vuosikymmeniä sitten istuneensa äitinsä vieressä kirkossa
ja hartaudella kuunnelleensa urkujen ääntä. Se ääni liikutti hänen
lapsen sieluaan, ja kirkkaat pisarat ilmestyivät silmänurkkiin, josta
äidin täytyi ne pyyhkäistä pois nenäliinallaan. Siinä ajassa on jotain
kirkkaan kaunista, mutta sitten peittyy kaikki hämärään.

Hän on saattanut pilkata vanhojen ihmisten hartautta, kirkkoa, kaikkea,
joka on tuntunut hänestä ahtaalta. Hän on saattanut pilkata jumalaakin,
eikä ole moniin vuosiin lausunut hänen nimeään ajatuksissaankaan.

Miten hän on saattanut niin tehdä? Tuolla palvoivat jumalaansa
hartaudella nekin, jotka eivät sitä jokapäiväisissä askareissaan
muistaneet ja jotka saattoivat joskus ja hyvinkin usein hairahtua
säännölliseltä radaltaan, kahmaista elämäniloista vankoin mitoin.
Joskus tuli heille kuitenkin tarve avata sielunsa Korkeimmalle, antaa
virren sävelten laskeutua sen ylle kuin siunaavan kasteen.

Ja tätä tällaista hän oli saattanut pilkata.

Pentti istuu penkillä pää käsiin vaipuneena. Syvältä jostain pyrkii
esille nyyhkytys. Hän on yksin elämänsä ja kohtalonsa kanssa, kuin
kuivettunut ruoho erämaassa. Hyvyyttä ja uhrautuvaisuutta hän etsii,
voidakseen pystyttää särkyneen elämänsä sirpaleet. Pohjaa ja pelastusta
hän etsii, mutta ei löydä.

Pentti paljastaa päänsä ja antaa sen hiljaisen sävelmeren laskeutua
ylleen ja keinuttaa väsynyttä olemustaan.




IX.


Juna on lähdössä erään kaupungin asemalla ja Pentti kiirehtii
toisten mukana, etsiäkseen tilaa vaunuista. Tungeksitaan,
kolistellaan matkalaukkuja ja koetetaan valloittaa mukavia paikkoja
kohteliaisuuksista välittämättä. Junavaunussa kulkeminen ei ole kovin
mukavaa, vaikka onnistuu saamaan hyvän paikankin. Kukapa joutaa siinä
muistamaan muuta kuin omaa mukavuuttaan.

— Tässä on paikka, sanoo joku Pentille, joka koettaa tungoksessa keksiä
jotain nurkkaa itselleen. — Vieläpä nurkkapaikka ja repullennekin on
tuolla hyllyllä hyvää tilaa.

Pentti aikoo ottaa paikan, mutta meneekin seuraavaan vaunuun. Siellä
hän jo istuutuu, laskien laukkunsa hyllylle, mutta epämieluisat kasvot
hänen ympärillään pakoittavat vielä kokeilemaan seuraavaa vaunua.

Siellä on penkki vapaana, ja Pentin sitä silmättyä sanoo vastapäätä
istuva nuori nainen:

— Siinä on kokonainen penkki vapaana. Minä voin kyllä ottaa siitä pois
toverini tavarat.

Pentti kiittää ja istuutuu. Silmäluomet tahtovat
painua väsymyksestä kiinni. Suurin osa vaunussa
olijoista on hilpeätä väkeä, puhutaan ja nauretaan,
ja Pentti miettii, miten muutamat ihmiset jaksavat
pysyä aina virkeällä tuulella. Heillä on varmasti
kaikki oikein, hyvä terveys, työ on helppoa ja
elämän turhat kysymykset eivät heitä vaivaa.

Pentti on vaipunut mietiskelyyn ja herää, kun
vaunu nytkähtää liikkeelle ja häntä vastapäätä istuvan
tyttösen matkatoveri, häntä vanhempi neitonen,
istuu paikoilleen, puhuen ja nauraen jotain toverilleen.

Pentti katselee uteliaana mukavata asentoa etsivää
nuorta naista. Ensi silmäykseltä on nainen kiinnittänyt
kokonaan hänen huomionsa. Nainen oli ehkä
kolmenkymmenen, mutta saattoi olla nuorempikin.
Säännölliset kasvot, suu, joka ei näyttänyt olevan
joka hetki valmis suutelemaan ja suudeltavaksi —
niinkuin muutamilla — ja vaaleaverikön elämän voimaa
säteilevät silmät. Täyteläistä vartaloa verhosi
musta matkahame ja avokaulainen pusero.

Joku paremman virkamiesperheen vanhin tytär,
mietti Pentti ja katseli tytön auringossa ruskettuneita kasvoja.

Hänessä oli jotain merkillisesti puoleensa vetävää.
Nuoren naisen ulkonainen kauneus viehättää silmää;
siihen yhtynyt sisäinen rikkaus kiinnittää mieltä.
Pentti tuli tehneeksi kanssamatkustajalleen joutavalta
ja tungettelevalta tuntuvan kysymyksen, minne
oli matka, ja sai hämmästyksekseen kuulla, että
nuori nainen oli matkalla Porraslahteen, Gaabriel-sedän
luokse kesän loppua viettämään.

— Olette siis tuttava porraslahtelaisille? kysyi
Pentti, mainitsematta, että oli talonväen sukulainen.

— Kaukaista sukua emännälle.

— Minäkin olen sieltäpäin, meillä onkin niinmuodoin
sama matka ja voin auttaa teitä muuttamaan
matkatavaroita laivaan.

— Minulla ei ole mitään matkatavaroita, nauroi
tyttö. Nehän ovat vain vastuksina kesämatkoilla.

— Mutta tavallisestihan naiset kuljettavat suuria
laatikoita ja koreja matkoillaan.

— Minä en ole muutenkaan niin muodinmukainen.

Tuttavallinen keskustelu virisi pian, ja Pentistä
tuntui niinkuin nainen olisi ollut tuttava ja hyvä ystävä
jo vuosikausia, niin, melkeinpä hänen jo pitkältä tuntuvan ikänsä.

Mistä johtuikaan, että muutamat ihmiset ensikertaa
tavatessaan tunsivat syvää yhteen kuuluvaisuutta,
kun toiset taas eivät voineet lähentyä milloinkaan.

Pentti meni ulos ja nojasi kaiteeseen. Olipa hänen verensä liikkeessä.
Sillä oli ihan sama vauhti kuin syysyössä kiitävällä junalla. Mikä
oli nainen ja miksi se häntä niin perinpohjin liikutti. Ja matkalla
Porraslahteen. Siellä oli kaikkien käymäpaikka, hyvien ja huonojen.
Tämä oli varmasti hyvä, hän näki sen, tunsi jokaisella solullaan. Jospa
tämä nyt olisikin se oikea, jota hän on kaivannut ja etsinyt. Hänen
täytyi lähteä tälle matkalle, tavatakseen hänet. Kuka hän oli ja mistä?
Miksi hän viivytteli eikä ottanut selvää hänen nimestään. Hän jo oli
aikonut esitellä, mutta kömpelönä kuin ainakin maalainen sen jättänyt.

Eikö tämä kuitenkin kaikitenkin ollut turhaa kuvittelua. Tuskin tyttö
haluaa edes lähempää tuttavuuttakaan milloinkaan. Ja mistä tiedät, että
hän on sairaan mielesi kuvittelema hyvä nainen? Hyvähän Helenakin oli,
kunnes muutamana päivänä selveni, että hän on vielä muita huonompi.
Eivätkö tuolla taivaalla loistaneet jo syksyn tähdet? Pian on talvi.
Sinun kesäsi on ijäksi mennyt, eikä tule takaisin.

Pentti meni takaisin vaunuun. Mitä, eivätkö hänen matkatoverinsa
maininneet jotain Hetta Heinosta?

— Missä hän nykyään on? kysyy Pentti.

— Tunnetteko hänet? kysyy tuntematon hymyillen.

— Kyllä, sanoo Pentti ääni vavahtaen. Hän saa tietää, että Hetalla on
hyvin nykyään.

— Missä hän tätä ennen on ollut?

— Eräällä liikemiehellä, jollain Pentti Harvalalla, Helsingissä. Nuoren
naisen kasvoilla häivähtää jälleen hymy.

Pentti ei uskaltanut nostaa katsettaan. Se pysyi hetken aikaa neitosen
pyöreässä polvessa, joka oli heitetty toisen yli, sirossa kengässä,
joka verhosi pientä jalkaa.

Mitähän tyttö on puhunut hänestä? Ja eiköhän tämä sinun hyvä
naisesi ole Hettan mainitsema Elina Malm? Mitä peliä kohtalo oikein
pitikään hänen kanssaan. Tyttö saa kokonaan hänet lumoihinsa, ei
siten kuin Lintu, mutta kokonaan toisin. Tämä tuntee Hettan ja tulee
Porraslahteen. Mitä hänen pitää tehdä, sanoako että on tuo myttyyn
mennyt Pentti Harvala ja kysyä mitä tyttö on oikein hänestä juorunnut.
No, olisipa siinäkin järkeä, tehdä sillä tavoin.

Pentiltä kysytään, onko hän Porraslahden naapurista. Tyttö ei ole
nähtävästi selvillä, onko hän talonpoika vai herrasmies. Hänen
vaatteensa eivät ole talonpojan, ja näillä käsillä ei ole tehty
pitkään aikaan työtä. Tyttö katselee häntä tutkivasti ja yht'äkkiä
hän tulee hyvin iloiseksi, käsittämättömästä syystä. Tulee asema ja
neitoset aikovat kahville. Kysytään, eikö hänkin tule. Hän kyllä tulee
mielellään, ja kun palataan, ojentaa hän kätensä tytölle, auttaakseen
hänet portaista ylös. Tyttö kiittää ja samalla hänen silmissään on
säteilevän lämmintä, ja hän saa sen kokonaan.

Tytön toveri menee vaunuun ja tämän toisen huulilla on salaperäinen
hymy. He jäävät kahden vaununsillalle ja tyttö katselee tähtiä.

—- Matkustatteko te usein? kysyy tyttö.

Hän kyllä matkustelee paljon. On ollut vuosia, että vain harvoin on
käynyt kotonaan. Hän on etsijä, joka ei löydä mitään. Hän on nyt
viimeksi, kuin hukkuva, katsellut oljenkortta... hän on melkein
hukkumaisillaan. Tietääkö neiti, miltä tuntuu kun pitää kuolla elävänä,
kun näkee että tulee ikuinen syksy, eikä kesää ole ollut, eikä
tulekaan? Kun tahtoo ponnistaa kuivalle eikä pääse ja kun pohja pettää
joka hetki.

Nainen painoi päänsä alas. Hämärässä oli vaikea nähdä, mitä hän
ajatteli, värähtikö hänen kasvonsa, ja mitä hän pyyhkäsi nenäliinalla
silmäkulmastaan.

— Hetta Heino on kertonut minulle eräästä samanlaisesta kulkijasta.

Mitä hän on kertonut? sykähtää Pentissä. Hän on varmaankin kertonut
hänen kärsimyksistään, Linnusta ja lapsesta, jota hän odotti, mutta ei
saanut. Ja tuo tuossa on Elina Malm. Onko hän? Kuka muukaan tietäisi
Hetta Heinosta, siitä kultaisesta tytöstä, ja kenellepä muille tyttö
olisi hänestä kertonut.

— Lieneekö Hetta Heino... niin... kenestä hän lienee kertonut.

— Samasta Pentti Harvalasta, jonka konttoria hän oli hoitamassa.

Eikö nyt tytön ääni selvästi värähtänyt. Pimeässäkin näki Pentti
tytön silmissä jotain sanomattoman hellää ja lämmintä, kun hän käänsi
kasvonsa Penttiin.

— Hetta Heino on tietänyt vain osan sen kulkijan kärsimyksistä, sanoi
Pentti tukahtuneella äänellä.

— Ja mitä _te_ sitten oikein etsitte? kysyy tyttö ja vaunun
nytkähtäessä joutuu aivan hänen lähelleen. Pentti saattoi tuntea hienon
orvokin lemun hänen vaatteistaan.

— Etsin auttajaa... sellaista, jota voisi kunnioittaa ja... niin,
minä olen kuvitellut sellaisen löytäväni, rakastanut häntä synkkinä
päivinäni, unettomina öinäni. Miten minä häntä palvoisinkaan... mutta
minä olen narri, kun tällaista puhun.

Saattoi pimeässäkin nähdä, miten Pentin kasvot hehkuivat.

— Hettakin kertoi eräästä tytöstä... jatkoi hän. — Elina Malm oli
hänen nimensä... minä olen ajatellut häntä... hassuna ja mielettömänä
ojennellut raskaina hetkinäni käsiäni häntä kohden. Ivannut itseäni,
että saatan niin tehdä, mutta minun on pitänyt. Hm, minä lähetin
terveiseni tuolle tytölle. Mitä hän lienee ajatellut.

— Kyllä hän on saanut teidän terveisenne ja... ajatellut teitä
paljonkin ja...

Tytön ääni katkesi hetkeksi.

— ... ja minä luulen, että se tyttö tahtoisi auttaa teitä, ja hän
myöskin varmasti voisi.

— Mutta eihän hän tunne minua?

— Kyllä. Hetta Heino on teidät niin hyvin kuvannut hänelle ja minäkin
uskon nyt, ettei hän ole kuvannut teitä väärin.

— Ettekö tahtoisi viedä hänelle vielä terveiseni?

— Kyllä. Vaikka, voisitte kai senkin uskoa, että viejäkin saattaisi
olla hyvin mielellään terveisten vastaanottaja? Tyttö katsahti häneen
ja hymyili.

Pentin suonet seisahtuivat, lyödäkseen jälleen sitä kovemmin.

— Ja jos tuon tytön joskus tapaisitte? jatkaa tyttö ääni värähtäen.

— Niin rakastaisin häntä niinkuin nyt jo rakastan.... niinkuin ei
yksikään toinen voisi rakastaa. Minä ottaisin jälleen kotitaloni ja...
uskoisin jälleen elämään.

Nainen nojasi vaunun seinään ja katseli häntä. Tähdet värisivät
syyskylmällä taivaalla. Kaksi ihmislasta värisi oudon ja ihmeellisen
onnensa ovella, epäröiden, astuako sisään vai jäädäkö odottamaan.

— Ja mitä tuo tyttö...? Voisiko hän rakastaa minua?

Pentti lähensi kasvonsa lähelle toisen kasvoja.

— Kyllä... hän voisi... sanoo tyttö ja antaa päänsä painua. Hänen olisi
tehnyt mieli sivellä Pentin otsalta pois kärsimysten uurteet, upottaa
sormensa noihin pörröisiin hiuksiin, suudella... mutta eihän hän näin
voinut.

Tyttö pujahtaa vaunuun ja Pentti jää huojahtelevalle vaunun sillalle.
Hän olisi tahtonut sillä hetkellä polvistua siihen tähtien alle ja
lausua hartaan kiitoksensa suurelle Tuntemattomalle, joka on johtanut
näin. »Kyllä sinä vielä löydät sen oikean», oli Gaabriel-setä sanonut
ja saanut hänen horjuvan toiveensa hetkeksi virkoamaan. Tuo tyttö
oli hänkin ehken etsinyt ja hapuillut ja kuullessaan ystävättärensä
kertomusta miehestä, joka ponnisteli päästäkseen eroon verensä
kiroista uneksien auttajasta, alkanut ajatella tätä kärsivää, sairasta
vaeltajaa ja sydämensä hyvyydellä kiintynyt häneen tuntemattomana. Hän
oli ennen kuullut toveriensa kertovan juttuja tällaisista sattumista
ja hymähtänyt niille, pitäen niitä naurettavina, hentomielisten
päähänpistoina. Nyt oli hänen, epäilijän, uskottava sattuman lakia,
sellaista, jonka joka Tuntematon määräsi ja oli ehken noihin
väräjäviin, ikuisiin tähtiin kirjoitettuna.

Juna pysähtyi asemalle, johon heidän oli jäätävä. Se olisi voinut
jyristä halki yön, pysähtymättä ja hän tässä olisi voinut olla
ajatuksineen, väkevine tuntemuksineen. Elina Malm on tuolla vaunussa,
hän lähtee myöskin laivaan, joka vie Porrasveden yli, tytön
Porraslahteen, hänet kotiin. Taas kerrankin kotiin, Harvalaan, sillä
siksi se on nyt hänelle pian tuleva. Miksi hän ei voinut sanoa tuolle
tytölle kuka hän on, saada hänet heti. Tytön huuliltahan kuului selvä
tunnustus: Kyllä hän voisi, mutta hän vielä pakeni. No, se hänen täytyi
tehdä. Hän tekee sen ehkä vielä montakin kertaa, mutta kuitenkin hänen
tunnustuksensa sanoi: voit odottaa. Niin, hän kyllä tekee sen, vaikka
vuosien perästä, kunhan tietää, että on joku hyvä ja säälivä sielu,
joka häntä ajattelee, rakastaa.

Mitä hän tässä vielä... Elina Malm on jo asemasillalla ja sanoo hänelle:

— Siellähän te olette vielä ja minä etsin teitä... ettekö aio tullakaan
asemalle. Hyvänen aika, juna lähtee aivan heti.

Hänpä todellakin on muistamaton ja antaa neiti Malmin astua auttamatta
junasta. Nyt viheltää jo veturi, mutta hän saa kyllä pian hattunsa ja
matkalaukkunsa.

Pentti hyppää alas liikkeellä olevasta vaunusta ja näkee aseman
hämärässä valossa, että Elina Malm on hätääntynyt hänen tähtensä.

— Antakaa korinne minulle ja sekin toinen kantamus. Minä kyllä voin
hyvin viedä nämä kaikki laivaan.

— Korin saatte, mutta mitä te ajattelitte, kun olitte vähällä jäädä
junaan.

Elina Malmin nauru on helähtävän kirkasta ja vilpitöntä. Sellainen
nauru keventää väsyneen ihmisen mieltä ja saa pilviselläkin päivän
paistamaan.

— Pitääkö minun sitten se sanoa, virkkaa Pentti ja etsii Elinan
katsetta. Tyttö on levoton, sen huomaa Penttikin ja hän ajattelee, että
Elina ehken pelkää hänen ahdistavan uutta tunnustusta, tässä pimeällä
tiellä, laivassa. Tyttö tahtoo varmaan vielä leikkiä tuntematonta
ja... mutta piru vie, mitä hän tässä luuloineen ja päätelmineen.
Eikö ollutkin kaikki junassa tapahtunut vain hänen herkän mielensä
kuvittelua, harhanäköä. Hän on kaipuunsa kourissa tullut ehken
hentomieliseksi. Kuvittelee löytäneensä hyvän naisen, jonkun erikoisen,
ja luulee tämän jo rakastavan itseään. Eivätkö ne liene pohjaltaan
sittenkin samanlaisia kaikki.

Elina käveli hänen rinnallaan vaieten. Hän ei siis tahtonut kuu la,
mitä hän ajatteli. Tie oli kuoppaista, ja sitä oli vaikea kulkea
pimeässä. Hänen olisi pitänyt tarjota käsivartensa tytölle, mutta ei
tullut sitä tehneeksi. Tyttö olisi varmaankin mielihyvällä ottanut
hänen apunsa vastaan. Kuului ensimäinen laivan lähtömerkki ja heidän
täytyi kiirehtiä. Tyttö oli vähällä suistua rapakoiseen kuoppaan ja
hänen täytyi ehtiä avuksi.

Elinan joustava vyötäinen taipui hänen kätensä alla ja hän tunsi
hetkisen tytön hengityksen kasvoillaan. Pentin oli vaikea laskea häntä
irti.

— Pitäkäähän kiinni minusta, sanoi hän. — Meillä olisi pitänyt olla
lyhty.

— Ettekö te sitten voi pitää minusta kiinni, naurahti tyttö.

— En uskalla, sanoi Pentti lyhyesti.

— Mutta enhän minä pysy teidän perässänne. Ja mitä me lyhdyllä
tekisimme. On paljon hauskempaa näin pimeässä.

Tuli asumuksien valoa tielle ja Pentti näki Elinan kasvot rauhallisina,
hänen kirkkaissa silmissään iloisen, hilpeän katseen.

Pentti häpesi. Hän olisi toki voinut olla tytölle ystävällisempi.

       *       *       *       *       *

Laiva lähti. Tähdet kuvastelivat Porrasveden pintaanpa koneen tasainen
tykytys kuului heidän allaan. He seisoivat kaidetta vasten katsellen
välkkyviä valoja korkeudesta ja syvyydestä. Lukemattomat kerrat
oli Pentti istunut yksin tähtien alla, sekavan elämänsä rihmoihin
sotkeutuneena ja siitä tiliä tehden. Nyt oli tuossa toinen, hänen
otaksuttu löytämänsä, käden ulottuvilla. Hän olisi voinut laskea
kätensä tytön vyötäisille ja sanoa: sinä olet Elina Malm ja minä olen
se haaksirikon tehnyt, jota sinä olet paljon ajatellut. Kohtalo vei
näin tiemme yhteen, mitään aavistamatta tahi edeltäpäin järjestämättä,
ja nyt tulee meille kevät keskellä syksyä.

— Mitä te ajattelette? kysyy Elina hiljaa. — Mennyttä elämäännekö?

— Mistä te sen arvasitte? Niin, sitä minä todellakin ajattelin. Annoin
mennä sen pala palalta ohitseni niinkuin nuo tähtien kuvastelut
luistavat ohitsemme. Ja — sitten minä ajattelin aivan tätä hetkeä, sitä
terveisten vastaanottajaa. Minä epäilen...

Pentti jätti kesken.

— Mitä niin?

— Oikeastaan kaikkea. Sitäkin, tokko tyttö kauan välittää, kun saa
nähdä, minkälainen olen, epäilijä ja... kädestä eteenpäin kiskottava.
Mutta oikeastaanhan niin vähän merkitsee jonkun yksilön häviö,
hukkuminen, minunkin. Itserakkaudessamme kuvittelemille olevamme
hyvinkin tärkeitä välikappaleita elämälle, mutta jos meistä joku
sammuu, on se sama kuin pisara häviäisi merestä. Sanotaan meillä
jokaisella olevan tuolla korkeuksissa oma tähtemme ja sen sammuvan
samalla kertaa kuin me itsekin. Minunkin tähteni taitaa pian sammua
tuolla.

— Eikö sitten kannata yrittää enää... sen tytönkään vuoksi, jota olette
ajatellut?

Elina Malmin ääni värähteli.

Pentti tunsi kurkkuaan kuristavan. Hän oli auttamaton ja pilasi omansa
ja toisen ilon oudon onnellisesta tapaamisesta. Suorastaan sietämätön
hän oli itselleen ja muille.

— Kyllä, jos vain... Minä tulen välistä niin katkeraksi, melkein
lapselliseksi. Antakaa anteeksi minulle. Tuolta näkyvät jo tulet
Porraslahdesta. Tämä ihana matka loppuukin jo aivan heti ja sitten saan
taivaltaa lopun matkaa yksinäni. Saanko pian käydä tervehtimässä teitä?

— Niin pian kuin haluatte. Ehkä minäkin saan pistäytyä kotitalossanne.

— Mitenkäpä te sinne osaisitte. Ettehän edes tiedä kuka minä olen.

— Ei, ei.. voittehan kuvitella, että tiedän... jättäkää se sanomatta,
sanoi tyttö melkein hätäisesti. — Voinhan kysyä Porraslahdessa, jos
lähden etsimään teitä.

Kuului jälleen tytön helähtelevä, hyvää tekevä nauru.

— No, siellä ne kyllä tietävät minut. Voivat sanoa, että se on kotinsa
hävittänyt huijari, jota ei kannata lähteä etsimään.

— Sen vain minä tiedän, kannattaako, sanoi tyttö.

Laiva huojui laituriin kiinnitettäessä ja he joutuivat aivan lähekkäin.
Pentti otti tytön käden ja piti sitä hetkisen omassaan. Tyttö ei
kiirehtinyt vetämään sitä pois.

— Soisin, että ette pettyisi uskossanne. Minä tahdon tehdä parhaani.

Pihaportilla he erosivat.

— Sanokaa terveiseni Gaabriel-sedälle, sanoi Pentti kiinnitellen
reppunsa nauhoja.

— Keneltä? ilvehti tyttö.

Kuu oli noussut ja sen kelmeässä valossa näki Pentti tytön hymyilevän.

— Kulkijalta, joka on koettanut keräillä kokoon särkyneen elämänsä
sirpaleita, joka on tähän asti etsinyt turhaan, mutta nyt luulee
löytäneensä.

Pentti lähti astumaan hämärää polkua, samaa, jota niin usein ennen oli
kulkenut murtuneena ja epätoivoisena. Nyt oli toisin. Vuosikausiin,
tuskinpa ei milloinkaan ennen ollut tuntunut hänen olonsa näin keveältä.

Kosteassa yössä maa höyrysi väkevää voimaansa. Nyt kiinni siihen. Ja
käyköön onnen kanssa kuinka tahansa, maata ei voi enää jättää. Se pysyy
ainakin uskollisena.




X.


Syksyinen ilta hämärtyy. Keltaiset lehdet putoilevat kuin suuret
kultarahat metsätielle, pelloille ja pihamaille. Taloissa liikutaan
jo pian lähestyvän talven unelmissa. Kesän kiihkeä kausi on takana ja
sadon onnelliset korjaajat askartelevat levollisina pelloillaan.

Pentti tuntee kaipaavansa yhä kiihkeämmin maahan kiinni. Maahan
kiintymyksen onnea ei käsitä, ennen kuin on käynyt loppuun kulkurin
koulun. Kun tuntee perinpohjaisen häviönsä, huomaa vielä olevansa maan
kamaralla. Ja silloin on toki jotain, josta voi lähteä uudelleen,
niinkuin ruoho juurista talven jälkeen.

Saada pian Harvala käsiinsä ja ratkaisu Elina Malmilta, jota hän
ei voinut lakata hetkeksikään ajattelemasta; siinä hänen elämänsä
ensimäinen ja viimeinen ehto.

Pentti kävelee levottomana Harvalan metsissä. Työtä pitäisi tehdä,
mutta Elina Malm on liian lähellä, Porraslahdessa. Ei, hänen täytyy
lähteä sinne hämäränä syysiltana, kun kaipuulta ei saanut enää rauhaa.

Elina tulee hänen vastaansa metsätiellä.

— Olin etsimässä teitä, sanoo hän ja hymyilee.

— Niin minäkin. Siitä on kaiketi jo viikkoja, kun jätin teidät
Porraslahden veräjälle, sanoo Pentti.

— Kaksi päiväähän siitä on.

Elina on kääntynyt kävelemään hänen rinnalleen. Porraslahden
peltoveräjä on lähellä ja Elina pysähtyy ja jää puuta vasten nojaten
seisomaan.

— No ja tiedettiinkö Porraslahdessa, keltä ne minun terveiseni olivat?

Elina ei salaa, mitä tuntee ja ajattelee. Pentti näki tytön silmissä
jotain hyvin hellää. Se ei ollut nyt ainakaan mitään harhakuvitelmaa.

— Kyllä. Ja tiesin sen jo kysymättäkin.

Pentin kasvot värähtivät rajusta liikutuksesta.

— Ja vieläkö minun salaisten unelmieni esine tahtoo pysyä
tuntemattomana?

— Ei.

Se kuului hiljaisena kuiskauksena.

Syysilta yhä pimeni. Suuret kultarahat putoilivat verkalleen polulle.
Joku jäi Elinan hiuksiinkin. Laululintujen aika oli ohi ja niiden ääntä
ei enää kuulunut, mutta molempien sielussa satakielet soittivat.

— Ja... tahtoisiko hän auttaa minua rakentamaan jälleen elämäni ehjäksi?

Tyttö tunsi kasvoillaan Pentin raskaan hengityksen ja antoi päänsä
vaipua.

— Kyllä, jos sinä vain tahdot, Pentti.

Molemmat hukkuivat pitkään, janoiseen suudelmaan.

Tunnit kuluivat oudon ja ihmeellisen onnen lumoissa.

       *       *       *       *       *

— Mutta mitähän sinä oikein ajattelet _nyt_ minusta, kun minä näin...
virkkoi Elina. — Mutta se on oikeastaan Hettan syy. Hän se kertoi aina
sinusta ja...

— Hän se kertoi sinustakin, sanoi Pentti — ja minä aavistelin jo heti
kun sinut näin, että se olit sinä...

— Minä tunsin kyllä sinut jo siellä junavaunussa. Hettalla on sinun
kuvasi ja me riitelimme siitä kerran, nauroi Elina. — Minä olisin
tahtonut sen, mutta Hetta ei antanut. Sano, mitä ajattelet, kun minä
melkein kuin puusta pudottausin sinun syliisi. Eihän minun olisi
pitänyt. Se oli vasten sopivaisuuden lakeja.

Pentti sulki hänen suunsa suudelmin.

— Sopivaisuuden lait eivät ole kahta toisiaan lähentyvää ihmissielua
varten.

— Minä olen niin kovin siekailematon. Mitähän Gaabriel-setäsi sanoo?

— Tiedätkö sinä, miten hyvä hän oikeastaan on? sanoi Pentti.

— Tunnenhan minä hänet ja Hetta kertoi, mitä sinä olit kertonut
sedästäsi.

— Se kultainen tyttö! Mitähän kaikkea Hetta lienee kertonutkaan. Ja hän
on sinun hyvä ystäväsi?

— Niin, olemme olleet paljon yhdessä. Hän se sai minut... rakastamaan
sinua. Enhän olisi ehken muuten tullut Porraslahteenkaan. Toivoin sinut
joskus näkeväni.

Suuri hellyys valtasi Pentin. Että sittenkin saattoi olla joku ihminen,
joka uhrasi rakkautensa ja hyvyytensä hänelle.

— Niin, mutta Hetta on kertonut sinulle vain hyvää minusta. Sitä on
niin kovin vähän minussa. Olen ollut kulkuri, halveksinut työtä. Meidän
suku on ollut sellaista... jokaisen suonissa on sairas veri, paitsi
Gaabrielin. Hän on sen parantanut työllä ja lujalla tahdollaan. Minä
teen nyt samoin, sinun avullasi. Tiedätkö, minun elämäni alkaa vasta
tästä hetkestä. Eihän tämä vain liene unta. Minusta on tullut sellainen
epäilijä, etten oikein usko vielä tätäkään...

— Mies-parka. Kyllä sinä vielä opit uskomaan, että elämässä on paljon
hyvääkin.

Elina istui veräjällä — johon he olivat tulleet — ympärillään Pentin
kädet, jotka estivät hänet putoamasta? Elina siveli Pentin päätä, joka
lepäsi hänen sylissään.

Lehdet lentelevät ja kolea tuuli suhisee alastomissa puissa. Mikä
ihanuus kahden toisensa löytäneen ihmisen katsella sitä kuolleitten
lehtien leikkiä, tietäessään, ettei heille ainakaan tule syksyä eikä
talvea.

— Onko sinun kylmä?

— Ei.

— Kerroppa kodistasi ja vanhemmistasi, pyytää Pentti. Hänhän ei tiedä
niistä vielä mitään.

— Mutta onhan Hetta kai sinulle kertonut, naurahtaa Elina.

— Ei ole, enkä ole kysynytkään.

— No voinhan sen tehdä. Minun isäni on liikemies. Älä sitä säikähdä.
Hän on vielä vanhan ajan liikemiehiä, joka punnitsee tarkoin mikä on
oikein ja mikä väärin. Äiti on tahtonut minusta virkanaista, mutta itse
olen halunnut käytännöllisille aloille. Niinpä tyttökoulusta päästyäni
kävin talousopiston ja karjakkokoulun. Isäni ei ole mikään rikas, meitä
sisaruksia on monta, niin että sinä saat minusta ihan köyhän... mutta
taloutta minä kyllä osaan hoitaa.

— Köyhä minäkin olen. Olen menettänyt kaiken omaisuuteni ja minun on
nyt otettava kotitaloni kokonaan velaksi. Mutta nyt minä en pelkää,
etten menestyisi, kun sinä tulet Harvalan hyväksi haltijaksi. Minä teen
työtä monen edestä.

— Niin minäkin, sanoo Elina. — Minun vanhempani ovat aina rakastaneet
työntekoa ja minä olen sen perinyt heiltä.

— Se on kallis perintö. Parhain kaikista.

— Tuletko Porraslahteen? kysyi Elina.

— En. Sittenhän ei sopisi tulla parin päivän perästä uudelleen. Mutta
terveiset sinun on taas vietävä Gaabriel-sedälle.

— Ja sitten hän minua kiusottelee.

— Oletko siitä pahoillasi?

— En.

Pentin on vaikea erota muutamiksi päiviksi löytölapsestaan.




XI.


Maa ja ihminen kuuluvat toisilleen. Jos toinen erotetaan toisesta,
kärsivät molemmat. Pentti on tämän tullut käsittämään vasta nyt
oikealla tavalla. Ja senkin, että on lukematon paljous tekijöitä, jotka
vetävät ihmistä irti maasta. Tästä johtuu ihmiskunnan sairaus.

Näinkö helposti tämä kaikki käykin, miettii Pentti rehkiessään
seuraavina päivinä maan kimpussa. No, tiesihän hän mistä niitä voimia
nyt hänelle tuli, mutta sehän oli elämän oikea laki.

Ja sitäpaitsi hänen olikin nyt jollain tavalla saatava puretuksi sitä
liikapainetta, joka pyrki kasautumaan häneen.

Elina, ihmeellinen Elina Malm, oli mielessä joka hetki. Ja siinä
sivussa oma, monivaiheinen elämä, jota voi käännellä ja katsella eri
puolilta. Yhdeltä puolelta katsoen se näytti ihmeelliseltä, mutta kun
käänsi toisen sivun, tuntui se melkein naurettavalta.

Mutta mitäpä siitä. Uusi elämä oli nyt aloitettava ja elettävä myöskin
niin, että vanhuuden tilinpäätöksessä olisi mahdollisimman paljon
ylijäämää.

Johanna ihmetteli, miten Pentti oli muuttunut viimeisellä matkallaan.
Tuli siitä jo maininneeksikin veljelleen.

— No katsohan, minä löysin nyt sen oikean. Se oli onnellinen matka.

— Jo minä sen arvasinkin.

Johanna ei kysellyt sen enempää. Hetken perästä sanoi Pentille:

— Saat sinä tämän maapalan, jos haluat, kun sinulla nyt ovat asiat niin
päin menossa. Tulenhan minä juttuun, yksinäinen ihminen, ilmankin.

— Minä otan nyt Harvalan takaisin, pidä sinä vain omasi. Autanpahan
vielä, missä tarvitset.

— No se on sitten rikas, hymähtää Johanna, kun sinä ihan taloja ostelet.

— Eikä ole. Työllä se on talo maksettava. Minä osaan nyt tehdä työtä.

— Kyllä kai se sitten on hyvä, kun se on niin paljon sinuun
vaikuttanut, naurahti Johanna.

— Hyvä se on. Niitä vielä, näes, löytyy hyviäkin.

       *       *       *       *       *

Porraslahdessa ottaa Gaabriel-setä Pentin avosylin vastaan.

— Kyllä minä tiedän, mille asioille sinä tulet. Johan sen sanoin, että
kyllä se vielä löytyy.

— Onko sitten Elina puhunut?

— Äidille se on jotain sentapaista... ja nytkö taas aloitetaan ne
meidän ojanreunakeskustelut? sanoi Gaabriel hyvätuulisena. — Sinä kai
haluaisit tuonne kartanoon, mutta eipä vielä mennäkään. Siellä sinun
kanssasi ei voi nyt kunnollisesti puhua asioista. Kun ei vaan sattuisi
se sinun onnenlintusi tipahtamaan tännekin, kun huomaa...

— Älä puhu, setä, mitään linnusta. Se muistuttaa menneisyyttä, joka
vielä on niin lähellä.

— No oletko sinä nyt enää mikään lapsi, että tarvitsee menneitä
muistella. Ovi lukkoon ja avain järveen. Sellainen ihminen, joka
menneitä märehtii, olkoon se mennyt hyvää taikka pahaa, ei pääse
kunnolla eteenpäin.

Setä sai piippunsa höyryämään.

— Mutta sinä pääset, jatkoi hän. — Ja niinpä on sinun nyt otettava
Harvala käsiisi. Olen jo käynyt sanomassa siellä, että se otetaan.

— Sinä olet sitten miesten mies, setä. Pidät aina huolta minusta.

— No, en sen parempi kuin mitä pitäisi jokaisen ihmisen olla, auttaa
lähimmäistään. Niin, nyt sinä saat sellaisen toverin kuin minullakin
on, vielä paremmankin, ja kun luulen sinun nyt tarttuvan hartiavoimin
työhön, menee kaikki hyvin. Talo on pian maksettu.

— Niin uskon minäkin.

Setä mietti jotain, hymähti ja virkkoi:

— Tämäkin sinun kohtasi on antanut minulle paljon mietiskelyn aihetta,
varsinkin sen viimeinen vaihe. Sanoppas, poika, mikä se oikein on, joka
määrää ihmisten kohtalot. Minäkin koetan päätelmiäni kehitellä ja saan
ne välistä nurin käännettyinä takaisin katseltavikseni. Ei auta, täytyy
myöntää, että jos riippuu paljon ihmisestä itsestäänkin, niin riippuu
se eräästä toisestakin.

— Kaipa se kaitselemus on.

— Jumala se on, ei siinä auta kierrellä sinun enempää kuin muidenkaan.
Ja vaikka se on meillä uuden ajan ajattelijoilla erilainen kuin
vanhoilla ihmisillä, niin se on kuitenkin. Mutta on kahdenlaisia
ihmisiä. Toisissa on jaloa metallia, ja ne joutuvat elämän ahjoon, jota
vastoin toiset katsoo suuri Mestari kelvottomiksi mihinkään. Ja ne
saavat olla omia aikojaan.

Gaabriel nousi ja pisti piipun taskuunsa.

— Se siitä, ja nyt taas niihin tavallisiin arkiasioihin. Huomisesta
lähtien asetut Harvalaan ja nyt — saat kuherrella löytölapsesi kanssa
sen kuin jaksat. Luulenpa, että tyttö olisi sieltä pihanpuolelta jo
mielellään tipahtanutkin tänne, jos olisi sinut huomannut.

       *       *       *       *       *

Elina saattoi Penttiä kotiteilleen. Ilta hämärtyi; sellainen syksyinen
ilta, kun metsä seisoo hiljaisena, yön tuloa odotellen ja maassa alkaa
tuntua talven lähestyminen.

Korpirastaan ja satakielen aikoina luodaan monta onnenliittoa,
vannotaan valoja, jotka keltalehtien kanssa lentävät tiehensä.
Syysiltoina syntyneellä on edessään talven vakavuus. Se ei muuta väriä
tuokiossa.

Aika luisti heidän käsistään liian nopeasti, mutta kuitenkin sekunnin
hetki vastasi ennemmin elettyjä päiviä ja kuukausia ja siltä sisälsi
tuhansia kertoja enemmän.

— Sano, Elina, mitä hyvää sinä oikein löydät minusta?

Sen kysymyksen oli Pentti kai tehnyt Elinalle jo useamman kerran.

— No, ainakin sinun pyrkimyksesi hyvään. Sitähän on niin vähän nykyään
ihmisissä.

— Ja se yksistään riittää sinulle?

— Älä kysy, kun tiedät.

— Ja minulla on ollut sellaista... olen ollut sellainen... ja sinä
kuitenkin annat kaikki, etkä vaadi mitään.

— Minä luulen, että oikea todellinen rakkaus antaa kaikki, tahtoisi
antaa enemmän kuin mitä on, vaatimatta mitään.

— Sinä olet ihmeellinen!

— Ei, sinä et saa minusta tehdä mitään ihmeellisempää kuin mitä
tavallinen ihminen on.

— Sinä olet sellainen nainen, jollaisia ihmiskunta kaipaisi,
parantaakseen sairaan verensä. Minä tahtoisin tietää, kuinka moni
teistä hyvistä on säilynyt terveenä tässä suuressa sairashuoneessa.

— Sitä minun on vaikea sanoa. Minä vain tahdon olla sinun hyvä tyttösi.

— Minun sairaanhoitajani.

— Ei, kun sinun auttajasi ja hyvä toverisi. Sinähän olet jo terve
ja ainakin pian tulet siksi. Jos tahtoo parantua, ei saa ajatella
sairauttaan.

— Niin, minä luulen olevanikin jo melkein terve. Minä luotan jo
itseeni. Se on kaikki sinun vuoksesi, Elina.

Pentin yrnpäristöläiset olivat jo odottaneet saavansa hänet uudelleen
nöyryytettäväkseen. Ensin puhuttiin varmana suurista rahoista, ja kohta
tiedettiin, ettei Elian pojalla ole kunnolla taskurahoja. Sisareltaan
on lainannut, että on päässyt taas kuljeksimaan.

Kun Pentti muutti takaisin vanhaan kotiinsa ja Elinan ja Pentin
kuulutuskirja todistettiin, heristyivät korvat. Nythän tapahtui jo
ihmeitä.

Ylen suosiolliseksi tekeytyen odoteltiin häihin kutsua.

Sitä ei tullut.

Nähtiin vain vanhan rovastin yksinään ajelevan hääpäivänä Harvalaan.
Kuultiin, että kaupunkisukulaiset ovat laivassa tulleet Porraslahteen
ja sieltä Gaabrielin perheen kanssa Harvalaan.

— Mitä, eikö häitä vietetäkään? kysyy vanha Eliakin. — No, se on
oikein. Niin sitä pitää aloittaa, eikä niin kuin viimeksi... Humalaisia
huojui pihamaa täynnä ja pullon pirstoja oli nurkissa. Pappikaan ei
kelvannut niihin pitoihin.

       *       *       *       *       *

Ilona on muuttanut jonnekin kaupunkiin ja Johanna on saanut puuhata
yksin näiden pienten perhepitojen laittajana. Ja ilolla hän on sen
tehnytkin. Häneltä on vielä jäänyt aikaa huoneiden koristeluunkin, ja
syksyn viimeiset kukat koettavat parastaan, tehdäkseen huoneet Harvalan
uudelle hyvälle haltijalle viihtyisiksi.

Kuka muistaa talon ja sen monissa polvissa eläneitten asujanten
murheellista menneisyyttä sen nykyisinä onnellisina hetkinä. On
kaiketi, niinkuin Gaabriel-setä sanoo: Lika lähtee pesemällä ja sen
muistokin. Kirouksella ei ole kynsiä. Sen täytyy väistyä siunauksen
tieltä.

Vihkimistoimitus aiotaan suorittaa perheen tuvassa. Tyttäristä ja
Salme-tädistä se ei ole sopivaa.

— Älkäähän hätäilkö, rauhoittelee Gaabriel-setä. — Tupa on oikea
paikka. Minä luulen, että Harvalan tuvan seinät eivät ole ennen
sellaista toimitusta nähneetkään, mutta eipä sillä ole ollutkaan ennen
vastaanotettavana sellaista lattiapalkeillaan liikkujaa, kuin Elina on.
Marssikoon vain morsiuspari esiin ja katsotaanpa, eikö pahat henget
lähde Harvalan nurkista.

Mikael-setä ei ole vuosiin liikkunut mökistään. Nyt nähdään se ihme,
että ukki astuu sauvoineen tupaan ja asettuu Elian viereen, nähtävästi
odottamaan onnitteluvuoroaan.

Se suodaan vanhuksille ensiksi. Mikael aikoo terhakkana edelle, mutta
Elia estää kepillään. — Pysyhän nyt jälessä. Sinä aina tahtoisit mennä
edelle... minä tässä kuitenkin taidan olla läheisin.

Elia ojentaa vapisevan kätensä Elinalle.

— Kiitos, tyttöseni. Minä en ole niin vanha, etten näkisi mikä on
kultaa ja mikä kuonaa. Sinä tulit pelastamaan sairaan suvun. Jumala
sinua siunatkoon.

Ja pojalleen virkkaa vanha Elia:

— No nyt sinä olet saanut takaisin Harvalan ison aitan avaimen ja nyt
se pysyy... teidän molempien käsissä.

— No, joko nyt on minun vuoroni, ärähtää Mikael Elialle. Sinä vanha
hupsu olet nyt hyvilläsi, kun joku hyvä enkeli on laskeutunut maan
päälle, pyyhkimään pois tekojesi seurauksia. No, muuta en sinulle sano.
Näille molemmille toivon kestävää onnea ja siunausta.

Vanhus poistuu ja lämmin hymy väreilee jokaisen kasvoilla.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAIRAS VERI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.