Title: Lyhtylasien laulu
Ynnä muita runoja
Author: L. Onerva
Release date: June 19, 2024 [eBook #73872]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kust.Oy Ahjo, 1919
Credits: Tuula Temonen
ynnä muita runoja
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919.
»Alles Vergängliche ist nur ein Gleichnis».
Goethe.
Keltalyhty
Lavea tie
Kadun kaunottaret
Kuollut hetki
Sinilyhty
Duetto
Pantteri
Kirottu kylä
Noita-sabbatti
Raivolyhty
Viheriä vilkku
Sammuttaja
Äyräällä
Punalyhty
Tuleen heitetty
Idylli
Muodon vaihdos
Valtalaulu
Musta mies
Juomarit
Excelsior
Spara
Kalpaveljekset
Talapya
Terhenleikki
Jäinen maa
Suuret sanat
Elämän eepos
Suon hete
Päivänrinteellä
Kummittelija
Ensi peippo
Ihmeiden yö
Myrskylinnut
Kuun säde
Harmaa lintu
Myöhäinen onnetar
Ilta
Alttaritaulu
De profundis
Uhraaja
Huutavan ääni
Hartaus
Invocatio
Nurmi ja nietos
Kyynel
Orvokki
Kulkuset
Sielukellot
Vedenalaiset hetket
Atlantica
Kalansilmät ja leikut
Sinitemppeli
Dies irae
Helisen, helisen myötä ilman tuulien, tuuliharppu-sielujen.
Valaisen, valaisen iltaa iloliekkien, kirmaa ilokeijujen.
Kuuntelen, kuuntelen nyyhkytystä sydänten, katkenneiden hermojen.
Katselen, katselen pisarointaa hetkien ikuisuuden merehen.
Taukoomatta saatto seppelpäinen tästä rientää soiton tahtiin pikaan, thyrsus-sauvoin, jumalien lailla, niinkuin kuolemaa ei olisikaan.
Tuonne sortuu ne kuin vierinkivet, sielut raskaat, liepehiltä hälyn maantien viereen salakuorminensa pettäminä sydämen ja älyn.
Hetken sinkoo leikin sininuoli, palaa taideteon taivaankaari. Ihmisrinta himoaa ja hiiltyy, katoaa kuin kangastava saari.
Silmät lipuu, lanteet notkaa, pitsihelmat vilkkaa. — Katsos naista, katulotkaa! silmät vastaan pilkkaa.
Lakkaamatta samaa rataa tanssi kahden koron… Painuu yö ja sumu sataa, kastaa katuporon.
Tarttuu hyhmä punaan huulten, loka jalkapariin, käyvät käsivarret tuulten kadun kaunottariin.
Nyyhkii tuska maailmanrannan, laulaa rannan loka, painaa kirot pitkän pannan, tuntuu tunnon oka.
Livettääpi liukas katu.
Kaatui kuka kaatui!
Synkkä laulu, vanha satu:
korvat sille paatui.
Yli puiden latvain ja kattojen kaukaisten pois käy yövartija kuu.
On kuollut hetki. Yötuikkujen luomet kiinn' ummistuu.
Sarasteen sormi talorivien ruutuja hipsii hereilleen. Sumuniljakkaina kuin satimess' aaveet ne katsovat taivaaseen.
Ui kelmeä kuura sinivehreenä Lethenä huuhtoin parmaita maan. Yön hiilitytti, jäätähtien prinsessa, on arkussaan.
Harsolla surun mun silmäni soasta ryövärit taisi, etten ma ryöväriteittensä loasta tietoa saisi.
Kuulen: he vierivät verisestä sodasta ratsain ja jalan… Kuiskasi kuu mulle kurjuuden kodasta kauhean salan.
Siedä en, vaikk' olen vanki ja sokea, valheen paulaa. Laulan, kuin vierressä Tuonelan jokea lastuset laulaa.
Ei hiiskahdusta.
Ei jyrinää rattaan,
ei koira hauku.
Maa tuutii lastaan.
Mut äkist' aivan soi lapsen itku kuin kissan nauku läpi nukkuvan talon; ja siihen vastaan soi kissan nauku kuin lapsen itku vesikourulta katon.
Näin tahtomattaan tajuton vaiva, tajuton pyyde yön soinnuks yhtyy.
Synkeiden mahtein kodikas kilta! Se turvan tunnon tuo ainoastaan… Vie mörköpelon havahtuvilta tää taukoomaton duetto elon!
Kuu kattojen harjoilla kimmeltää.
Yön hermot on seittiä lukin.
Himon pantteri nälkähän havahtuu
ja hiipii silkkisin sukin…
Kuu kattojen harjoilla kimmeltää.
Nyt aika on saalin-ajon.
Lyö silmien hiilet vastakkain
polun hiekalle heittäen kajon.
Kuu kattojen harjoilla kimmeltää. Tuli silmien veitsenä viiltyy läpi seinän, kammioon hulmahtaa, ja valkeat linnat hiiltyy.
Kajahtaa kauas kalske vasaroiden, joit' oman onnen sepät heiluttaa. Maa versoo, lahjoin lepytettiin maa ja verin pestiin posket omenoiden.
Mut kaikk' on tyhjää virvaa päällä soiden, suonsilmään sairaaseen kaikk' katoaa. Tääll onni kaunein madonsyömän saa ja murtuu vastus sotahaarniskoiden.
Kaikk' kimallust' on kuolleen kultakalan. Ma yksin sortumistas soimaan jään ja kerran julki saatan muistos salan:
tarinan kohtalosta kansan tään, mi potkupalloksensa syöksi pään ja sydämeensä päästi väärän valan.
Inferno kiehuu, uumenet luonnon loimuaa, riehuu, rikkiä, tuhkaa tupruaa, sataa. Miljoona noitaa kattilaa hoitaa, Helvetin pataa.
»Häijy on kaunis, kaunis on häijy!» Soi punanauru raivotartahti henkien raakain. Käy salaväijy, lahjonta heikkoin, väärennys vaakain. Äijän on äimeet peijahat peikkoin, herkkuna veikkoin, raadeltu liha, valhe ja viha!
Noitien jalkaa karkelo nostaa. Raivotar-ruojain, hurmehen-juojain yltyvi piirin vinkuna vinha: »Ihminen inha tahtovi nousta alusta alkaa. Kirous hälle! Kuolema päivään kerkeävälle! Alas! Alas! Alkuyön kaaos helmaamme palas!»
Inferno kiehuu, uumenet luonnon loimuaa, riehuu, rikkiä, tuhkaa tupruaa, sataa. Miljoona noitaa kattilaa hoitaa, Helvetin pataa!
Yön rajattomat vallat vapisee raivosta, riemusta, ma mistä tiedän, silvottu siru, mikä olenkin! Mut särkyneisyyteni hyvin siedän. On toista noiden, tuon, kuin sanoisin…? Hahaa! Min tehdä aiot, pian tee, sa epätoivon orja, ihminen! Miks askeleilles pohjaa haparoit niin suotta kauan, yhtä hyvin voit mun käyrään pylvääseeni päättää sen! Koht' elo lipsahtaa! Väsynyt ma olen valaisemaan vaellustasi, rutsaista ruumisparkaas: miestä lasi kädessä räyhääväistä, hemppu-naista, mi tarjoo kauneuttaan katoovaista eniten tarjoovalle. Hahaa, hahaa! Ma huuhkaja oon riettaan kuolinvuoteen, ma karjun esiin horkat kaakon, luoteen! On myrsky-yö. Kaikk' ukset ulvahtaa. Kas, mykkyyteni salpa irtauu, ma mukaan ulvon, kuin ois mulla suu: hahaa, hohoo, huii hiuu, huhuu! En loista, mut lien soma hirsipuu!
Tuijotan, tuijotan tuntehitta sakeaan syksyn sumuun… Kaikki ne jäljettä vaipuvat sinne, hukkuvat hetken humuun.
Kantelen, kantelen silmissäni kuvia kalman ja kauhun. Vonkuvi lasinen kupuni yössä ylitse aaltojen pauhun.
Lepatan, lepatan aatosta vailla majakkavilkkuna meren. Uittelen ulapan viileään rauhaan kuohuja kiihkeän veren.
— Ken oot yössä houre-haamu: niinkuin varjo seuraat? — Tänä yönä isketähän unten uhriteuraat.
— Ken oot, kumma kuvajainen: astut tahtiin samaan? — Olen tielles lähetetty lyhdyt sammuttamaan.
— Välkän tulta väkevämpää kuin on valta aaveen. — Järjelläsi saat sa maksaa joka korskan haaveen.
— Aarre mull' on ikuisempi murentuvaa multaa. — Aivos aarteet Herran eessä hetken kissankultaa.
— Missä lienen? Nää en mitään.
Keinuu polku suora…!
— Keinuu aivokammioissas
viime lyhtys nuora.
Heitin irti, vaikk' ol' lanka temmaistu jo käteen. Käskyn sain ma: sekunniksi säästää viime säteen.
Yöt' en enää toista kestä! Syvyys tyyni, tiedät syyni: säikeet poikki sydämestä!
Mustan virran viekas valta, nukuttava, hukuttava, kumpi väistyy kumman alta?
Mustan virran viekas loihtu, huuteleva, suuteleva. Herra, heitä yöhön soihtu!
Tuli, tähti, merkki pieni, että olet, että elät, taikka tähän päättyy tieni!
Hätäläppänä lyön ma kupuhun aution, kumean yön. Maapallo on tää vain haaksihylky, mi häviää.
Hätämerkki ma oon.
Rata rikki on! Jumala armahtakoon!
Elo elkeineen
juna päätön on, syöksyvä syvyyteen!
Voi minua! Ma palan, hehkun, hiillyn, tukehdun tuleen! Liekit arinalla kuin käärmeen kielet hipoo, pistää, polttaa tuskalla ennen tuntemattomalla. Tää kuolemaa on, nyt ma tiedän sen. Oi, miks' en saanut kuolla korpehen, lymytä ryteikköhön sammal päällä tai järveen tuupertua ukkossäällä, siin' uida, vettyä kuin ruhot monet kaltaisteni, joit' ennen kammoksuin, kun vainaat lehdettömät lahoin luin aaveina häämöttivät lammen yöstä! Niin, miks' en veteen, miksi tuleen syöstä mun täytyi, metsän tumma, vilvas puu!
Ma itken, sihisen, ma räiskyn, parun! Tää päätös siis ol' onnen suvitarun! Tätäkö varten säästin valkotuohen, piiloilin marjatiellä mökin lasta, ja kielsin ystäväni lampaan, vuohen mun lehtipukuani raiskaamasta, ojensin oksat päivään säteilevään kohdussa korven kohisevan kevään! Ma petetty! Ken teki mulle tään? Haa sinäkö, sa häijy hanko-nainen, mi istut tuossa lapsi rinnoillasi tuijottain kylmän-kypenöivin silmin mun tuskaani? Vai etkös? Mitä nään: sa kyynelöit, on katsees niinkuin lasi! Niin on kuin sull' ois tuska samanlainen kuin minulla, sa itket kera mun! Tuon nähnyt lienen jossain tutun pään…
Siit' on jo aikaa vierryt. Luona takan kyyröttäväisen kyyssäselän akan, tuon madonlakin rypyttyneen alta nyt tunnen tytön kotitanhualta…! Hyväili mua käsi pienoinen kuin tuulen henki, siipi perhosen, suu sulommin kuin leivo liverteli. Hän jotain korvahani kuiskas silloin kuin oisin ollut hälle suuri veli…
Nyt kaikki kaukomuistot tulvaa esiin kankaalta kukkivalta suvi-illoin, kun päivä laski laulavaisiin vesiin…
Läpi rantakortteen ja niittyvillan ja suurien saniaisten sa samosit, kuvetta kallion kapusit kuin ohutnilkkainen kauris yli neulasmaton, yli sammalneuleen, laelle korkean harjun.
Kaikk' kumarsi sulle: ylpeät kurjenmiekat ja lempeät linneat ja valkeat, neitseelliset metsätähdet, ma kumarsin enin.
Kaikk' uhrasi sulle: käet kaikki kultia kukkui, pyhä pihlajapuu pudotti helmaasi marjainsa purppurasateen, ma viittani väljän astinlaudaksi levitin jalkaisi pienten, nostin viileän viuhkan leuhkomaan hipiäs lunta ja kutries kultaa.
Mut sull' oli salaisuus. Kun käet kukkui, sa kysyit: »Montako vuotta saan minä odottaa häntä, montako vuotta saan minä rakastaa häntä?»
Ja mulle sa kuiskasit: »Tahdotko, koivuni, kasvaa onnen orreksi hälle?» »Kelle?» ma kysyin. Silloin sa piirsit lempesi ryöstäjän nimen, tuon liioin lemmityn nimen, rintaani syvään.
Lyö tuisku akkunaan. Viluhun kuolet, sa päivänkukka lauhain laaksojen! Oi, vaimo, ota poltostani puolet, sun vuokses hehkun, hiivun riemuiten! Jo sisällön sain kuolon tuskahan, nyt uskon: vaikka totuin jänkiin jäisiin, ma synnyin morsioksi salaman, ma että kerran tuleen heitettäisiin.
Nyt tahdon palaa, tulla tuhaksi. Kaikk' elon nesteet suonistani pois ma antaisin, jos lämmön sulle sois tää loimoni, sa valju kumppani. Oi onnen unelmaamme särkynyttä, mi syntyi öissä leudon kevätsään, kuss' ennen ylenimme ystävinä. Ken kurjemp' on nyt, sinä vaiko minä? Lie mieles valkeempi ei lieden syttä. Kuink' armahastas jouduit eksymään?
Mies kelmee, musta niinkuin paholainen sisälle kompuroi ja kiroaa, vuoteelle rötkähtää ja kivust' ähkää. Kuin lehti vaimo kalvas vavahtaa: »Mies parkani, sa taasko, joko taas, litviikkis viinaan heitit kaikki tyyni?»
Oi ihmistä! Kurjuuden mitta nähkää, mun heikot, kapinoivat kudossyyni! Sa muistojeni kenttäin keijukainen, tuo on hän siis, hän, haavekuninkaas, jot' uskollisna uotit kesäst' kesään, nokinen hirviö, mi hoippuu pesään tuottaakseen tuskaa, itse kärsiäkseen! Niin häntä vihaan kuin ma sua lemmin.
Sa miilun-musta mies, miss' aikaisemmin jo hahmos näin? Haa, ma tunnen sunkin! Minussa kuvaista on vähän kunkin. Saan kuolinhetkess' aavanäköisyyden, mun sydämeni sairaat hermosuitsut kaikkeuden kaukoputkiks kamartuu. En ole entinen, en aine, puu ma enää, olen poltto, tuli itse, liekitsen unhoituksen uumenitse maapallon sisällä, maapallon päällä. Minusta orpo osa vain on täällä, muu muualla…
Niin, sinut näinkään missä? Se jossain oli niinkuin helvetissä todellakin. Se oisko ollut unta? Todellisuudesta se todellisin tuo oli näky; pauke, ryske sen niin luonnonvoimassansa valtainen ja vihlova kuin juur' ois kiireimmillään maailman luomispäivä ollut pisin.
Ma siellä valtaa käytin, säädin lain. Ja musta mies, mi tuoss' on viimeisillään, myös oli yksi orjajoukostain.
Sirisee sirkkelit, väkipyörät vonkuu, puskurit puhkaa, vikisee vintturit, rätyporat räiskää, jytisee juntat, maasuunit hohkaa. Tuliputket, tampit, nostoranat, rattaat, akselit, raamit, mutterit, nastat, muotit ja hormit, kasarit, sorvit, survimet, purnut, letkut ja pumput, vihloo ja vinkuu, jymisee, jytkää, sähisee, sylkee hikeä, tulta, hehkusile-siimaa, meltoa kuonaa.
Savunielut tupruaa, säenhatut säihkää, kohisee kourut. Touvit ja hihnat, puomit ja vitjat, pollarit, puoshaat narisee, kolisee, litisee, läiskää. Kiilat ja pihdit, meisselit, sierat, kiertimet, koukut, kammet ja kairat, järsii ja jyrsii, kerii ja kehrää, katkoo ja murtaa, pistää ja loikkaa, hyökäsee, hytkii, laatii ja laastii.
Painakaa paljetta, mustat miehet, ontelosilmät, tahtoni orjat! Kaivakaa hautaa haaveenne maata, luurankolaumat, elämän narrit! Isoan, janoan uhreja uusia Mammonan myllyyn, pääoman pätsiin!
Ma orja oon musta vain muodoltain: lyö vapauslieska mun rinnassain. Kone kultainen, raha rautainen! Sa valtias oot, mut vapaa et, epäihmistä, Baalia palvelet, lait luonnon sa muokkaat lännestä itään, mut ihmisen sielusta tiedä et mitään!
Omaa kuoppaani käsket sä kaivamaan. Mut sielu, mi syöksyvi haudastaan on hirmuinen, ja vauhti sen niin huima kuin pyörien huimaavien, tulipurkaus outojen onkalojen. Sitä vuottaen, kuin pirunpartio parhain pidän vahtia portilla kuoleman tarhain!
Ken tulesta haastoi? Me oomme tulta, vahingonvalkeita, sanotaan niin mieliksi teille, joilla on aatteet maha mahtajan saada ja käskijän vaatteet, levoss' autuaass' siittää sortuvaa sukua ja päästä kunniapatsaisiin! Me puhumme puhki: multa on multa, ja ruumis on ruumis, siitä ei lukua. Turhuus on turhuus ja saasta on saasta, madon ruokaa on kaikki, mi tullut on maasta!
Te näätte, me käymme rääsyissä näissä ja luulette, että myös sielumme täissä on niinkuin teidän ja tuhanteen kertaan maan liejuhun vyölty ja rihkaman mertaan. Te itkuamme ilkutte »elämän yöksi», kun emme voi koukkuhun konnien ryhtyä, pelionneen, jot' uskotaan »elämän työksi!» Me kaihdamme aivonne ahkeraa koppaa, hyvearpajaistenne metallinoppaa, älynaamiaistenne paperilyhtyä.
Ei houkuta meitä ei lyhty, ei liesi. Oi ihminen, maantielle hyljätty miesi, kuink' on hän onnessa kurja ja vapaa! Pelikaani hän on, mi lemmessään pois sykkivää syöttävi sydäntään joka orvolle, jonka hän turulla tapaa!
Yö meidän on hetki. Kun kaupunki musta piripintaansa myöten on haukotusta ja tylsyyttä täynnä, me nostamme päämme. Me kuninkait' oomme, me leikimme lasta, me tempaamme tapparan taivahasta, me poimimme tähtiä, Jumalan näämme…!
Ken Jumalan näki, on kuoleman oma. Elon kankaan ei ainoa sauma, ei loma hävitykseltä säästy, ei järkemme jänne. Krematoorissa kauneuspeijaiden palamme, me siniselle liekille vannomme valamme! Mi täältä on tullut, jääköhön tänne!
Mut ylpeään kätketty untemme uhkaan, on Phoinix lintu, mi syntyvi tuhkaan. Kun raunioin kytevi maallinen majamme, me tulisilla vaunuilla taivaalle ajamme! Ken surmaan ei syöksyis' miekkoinen, jolla on onni kuoleman voittaja olla!
Ylistetty ollos kirvelevä kirkkaus, häviön hirmun ajaton tiima, hukattu minuus!
Loimuan, hehkun lämmittääkseni miljoonia. Kypeniä kylvän, tuskaa ja turmaa, valaistakseni ihmissieluja tarkoituksesta elon.
Tätä on elämä: olla ei kukaan, mikään, vain elementtien laki, vain elektroonien karkelo karehtivainen, atoomin koteloon kehrätty ajatus, mysteeri maailman. Hävittää, hävitä, iskeä tulta kyljestä luonnon kylmän. Kuoleman äyräät, katoovan rajat, eläville näyttää. Poroksi polttaa, muuttaa muuksi, vaivaten vaihtaa hengeksi aine. Tuhota itseys, silta, mi liittää, silta, mi erottaa luonnon ja Jumalan.
Ylistetty ollos kirvelevä kirkkaus, häviön hirmun ajaton tiima, hukattu minuus!
Renessanssi-tarina
»Hei, joutukaatte katsomaan, kuin noita Sparaa poltetaan!»
Näin huuto kiirii tyhjäss' aamuyössä laidalla autiolla vanhan Rooman, miss' synkkäin, laakain talorotteloiden vain rupisammal-seinät huutoon vastaa.
Anakoreetti Martianus Mykkä on kolkon tienoon öisten kujien ainoa kulkija. Hän kiirehtää sen kivityrmän rauta-aitaa kohti, miss' Spara, kuulu velhovaimo, vartoo viimeistä tuomiotaan aamunkoissa. Hän vartijoille virkkaa: »Kristiveljet, ma vaiennut oon armon ajast'aikaa jo viisi neljättä, mut äsken Herra on kirvoittanut sanan salvan multa.
Tää siunauksess' kypsyttäkää ihme Jumalan, salpa noidan sopen avatkaa mulle, jotta kielen kanta virvonnut haastaa kuoloon kulkijalle sais armost' taivaan!» Haukottelee vahdeista toinen, toinen naurahtaa: »Kuin voikin Herran mies noin olla hölmö ja tulla turisemaan taivahasta ämmälle, jok' ei parempata pyydä kuin päästä Helvettiin ja tuota pikaa myös sinne passitetaan. Kyllä maarin sun irroitetun kieles jaaritukset ei ihmeit' tee. Sa tuosta vakuuden voit oiti saada!»
Liekehtivin silmin paaspermannolla istuu velhonainen, huojuttaa ruumistansa, vaikenee. Myös vaikeneepi Martianus Mykkä.
Saa vihdoin puheenlahjan pyhä mies:
»Et noita ole, annan autuuteni sen puolesta! Ma yksin tiedän tuon, salaisuutes… Pikemmin marttyyri ja hurskas uhri olet, oi Aspara! Mun tunnetko sa vielä?»
Spara nyökkää; suun viivaan katkeraan käy hymyn kare:
»Äl' anna autuuttasi, Martianus, mun vuoksein varsinkaan, se tuhmaa ois! Jos en lie noita, lienen pahempi. Niin, valkokyyhkyjä on luutanoidat nuo Helvettihin ratsastavat kaikki minuhun verraten. Se totta on. Mun rippi-isäni sa olit muinen elämän aamunsarasteessa kerran… Eloni sammuessa ryhtyisitkö nyt virkaan samaan? Sanon kuitenkin: paljon, ah, sulta, pater, vaaditaan rakkautta kristityn ja uskallusta lainaamaan sielus lokaviemäriksi mun mustain tihujeni, joiden riena räikeempi on kuin mitkään rippituolit on konsaan kuulleet taikka kenkään ees kuvitella voinut ihminen.»
»Enemmän syytä hartioilles lasket kuin katumus ja nöyryys kristityn velvoittaa syntist,» oikoo pyhä mies. »Mut pateriks mua ällös nimittele, se arvo muinainen on, joka sopi nuorelle silloin fariseukselle, mi kirkoss' Trasteveren pöyhkää kieltä niin käytti kuin ois kaunopuheest' tehty tuost' onsikuorisesta ristinpuu, viis neljätt' ajast'aikaa sitten… Siitä ma ast' oon vaiennut kuin veden kala pohjassa lammen.»
»Miksi, Martianus?»
»Kun käydä täytyi itse kärsimään mun ensin, vasta sitten kärsineitä muit' opastamaan, ensin tulla itse syyn, synnin tuntoon, vasta sitten toisille syntein anteeks' antamusta julistamaan. — Sinua, oi Aspara, ma tästä kiitän. Niinkuin eilispäivän ma kaikki muistan: Hyveit' enkelin ojennusnuoran ankarimman mukaan kun sulle suosittelin, kostamahan hyvällä pahan, niinkuin teki Kristus, sa lausuit: »Sun on helppo, olet pappi, ja siitä palkan saat, ett' anteeks annat rikoksia, joit' ovat toiset tehneet, puolesta outojen, joidenka tuskast' et tiedä mitään.» — Sanas iski kuin kirvelevä totuus iskee tunnon, sit' tuumimahan painuin kohtuun korven. Mut sentään, sain ma tietää, silloin noudit mun säädettäin, mi oli Jumalalle, ei ihmiselle…»
Spara hymähtää:
»Niin, menin luostarihin!»
»Aivan niin. Jumalan sijaisena kunnioitit sa riitamiestäs, miehes murhaajaa ja omaa raiskaajaasi — paavia. Niin sääsin sulle, mut se liikaa oli, nyt myönnän sen, syntiä sovitit sa, jot'et ollut tehnyt, kumarsit pääs ylpeen valheen valtaruhtinaalle, naissyömmes jota käski kammomaan. Jos tästä piinapenkist', uskon ristilt' oot paennut, se inhimillist' on. Mut karannutta nunnaa raaka rahvas kierosti katsoo, siitä noidan maineen oot raukka niittänyt. Synniksi Kirkko myös kovakorvaisuutes laskee, vaikka se itse vastaas vaikeammin rikkoi. Eniten rikkonut oon sentään minä, mi kahlein liikaraskain kammitsoin sun lapsensielus viattoman silloin. Sit' anteeks anomaan oon tullut sulta ja sovittamaan, jos voi sovittaa elämäll' elämää, mi hukkaan meni. Sijastas vaikka tulikuoloon käyn mä. Pakene, lapsi, kaapu ota tää!»
Parahtaa nauruun hulluun vanha Spara:
»Erakko parka, en ma eilinen laps ole enää. Viisi neljättä sun vuotta vaietessas vanhenin myös minä hiukan, opin oudot taiat… Sen verran velhon vikaa minuss' on, ett' aina oman tieni Hornaan löydän! On hetki lyönyt, pater Martianus, mun tili tehdä kanssa elämän ja kuoleman. Mut noitaroviolla ei koskaan soviteta syytä Sparan, siit' ole varma, siitä pidän huolen ma itse. Tiedätkö sa, ukko, miksi minua nimitetään kansan kesken? Oon »Hauta-Spara.» Tulevaisuuden lukenut kirjast' olen unisumun ma kuolinhetket varmat kuoleville. Ei lemmon lentimiä siihen tarvis, omalla oveluudell' ansainnut oon taidon tään: uhrini itse tapoin hetkellä sovitulla! Mitäs sanot? Jo kauhistanko sua tarpeheksi? Nääs, toista sataa olen kuolinpurtta jo ohjaellut Styxin virtaa alas, kuink' en ma osais itseäni syöstä! Vapiset puheenparttani sa julmaa ja pakanallista tuot' et todeks usko! Et oitis älyä! Annas kun kerron: Salaisen Pyhän Nikolauksen mannan ma olen keksijä. Jotakin oppii myös nunnan puvussa. Sit' uskovaiset uskonsa vahvistukseks väliin naukkaa ja pirskailee. Aqua di Napoli taas toisiin tepsii? Kumma sill' on teho: se surmaa hitaasti, mut varmasti; iloisen irstauden hupelot sit' uumiensa rasitukseen ryyppää… Niin, myrkyttäpä olen. Kuink' en olis', kun oma myrkytettiin elämäni jo nuoruudessa perin juurin niin, siin' että sekos tieto hyvän, pahan, ja sappi, sisälmykset mustaks kiehui, mujuksi käärmeen. Muistatko kuink' oli tapaus julma, josta poltinmerkin pois lähtemättömän ma sain? Se sattui Veneziassa, juur' hääyönämme, kun gondoolissa Benedetton kanssa me keinuimme kuin sielut autuaat, ja ylkä morsiolleen lauloi näin:
»Jos kuolen nyt, se, armas, sun on syysi, suvulle kerro jälkeentulevalle: hän sortui onnen liikakuorman alle, kun enemmän kuin pyysi sydän sai; hän yhteen hymyilyysi uppos niin, ett' oudoks kaikin kävi maailmalle! Oi kuullos, vesi öisten kanavoiden solisee tummaan soiden lempi kuin lepohon rauentuin meit' Tuonen kehdoss' unehen tuudittaisi parmahillaan juur 'onnen tähden ollen korkeimmillaan…»
»Näin lauloi Benedetto lemmestänsä. Kuul' autuaitten kuiskeen paholainen, tuo irvinaamar' itse Kristuksen, mi kätyreineen yössä riistaa vainus ja iski, niinkuin korppikotka iskee, kyntensä ihmisonnen apajaan. Tikarin terään sortui Benedetto. Kuink' kävi mun, sen kaiken tiedät sa, sa paimen hyvä, jonka paimensauvaa ma tuskan raivoss' silloin halveksuin; lien singonnut ma monta herjan sanaa suakin vastaan…!»
»Ei, et mua vastaan,» vavahtain vastaa paimen harmaahapsi, »vaan vastaan Herraasi ja Mestaria; sa kerskuit: »Kärsin niinkuin Jeesus Kristus».
»Ja sinä siihen virkoit, hyvin muistan: »Myös voitko anteeks antaa niinkuin Kristus?» Sa haastoit, niinkuin sopi Kirkon miehen, mi häväistykselt' esivaltaansa haluaa suojata ja sieluja, karitsakatrasta tuot' taulapäistä, min pelastus niin rihmast' ohuesta kuin pyhyydestä Pyhän Isän riippuu! Ma tein kuin neuvoit, lähdin luostariin salaamaan saastaa Pyhän istuimen, veisaamaan ylistystä Kirkon päälle, sen lierolle tiara-otsaiselle, ilveelle ihanimman ihmispedon… Mut unohtaa en tainnut…. Täällä versoi rinnassa rikos, rakkaus ja viha… Elämän hylkimänä Kuoleman apuriks antauduin… Oh, ruumiita, kasoittain, röykkiöittäin kaikkialla ma nään…!»
Kangertain kieli noidan käy, suu vaahdos on, ja silmät niinkuin pätsi palavat tulta tuntemattoman yön kraatterin, viheräin huulten viiva kuin vilun haavan lehti vipajaa.
»Jumalan armo olkoon kanssasi, mun tyttärein, on syntis hirmuinen, mut edesvastuun vielä ankaramman asettaa sille, joka sielun raiskaa, taivasten Herra,» puhuu Martianus.
»Valmistu kuulemahan hirmuisinta! Tai rukoile, suit' että korvat salpais Hän, joka mykkyydellä sinut löi ajoissa estäen näin tulemasta avuksi sielun yössä harhaa van.»
»Sun yli voimain kävi raiskaajalles anteeksi antaa!» huokaa rippi-isä.
»Niin yht' en tainnut hälle anteeks antaa: mun että hylkäsi hän raiskattuaan. Niin rietas henkensä mun kietoi raukan, ett' unohdin, ken oli hän ja minä, ett' unohdin, ett' armaan Benedetton viel' äsken olin puhdas vihkivaimo. Niin hurjan lemmenliekin sytti hän poveeni mun kuin voi vain lempo itse. Ma häntä lemmin, siks' myös vihasin, enemmän vielä hempukoita noita, hopeisin silkkirihmoin vyötettyjä, joill' oli iltajuhliss' isoisissa tuon kauniin paholaisen luokse pääsy. Aqua di Napolin ma keitin heille, paaville pyhälle taas pyhän mannan, vihan ja lemmen myrkyll' lääkityn. En anteeks antaa voinut… enkä ano ma anteeks-antamusta itsellein, vain kuolla voin ma… samaten kuin itse ma tuottanut oon muille kuolemaa…»
Valahtaa kelmeys kuin kalkkivesi kasvoille Sparan, kurkku korahtaa, yön suuren varjot ripsillensä hiipii.
»Mua ällös sure, rippi-isä kallis, nyt olen onnellinen… Minut noutaa nyt morsiokseen hän, jot' enin lemmin elossa… Kuolema… Hyvästi jää.»
Ulvahtaa mielipuolen lailla mies, hän kahden käden kiertää vainajaa, min värittömät huulet vielä värjyy. Hän huutaa, syleilee, kuin raivo raastaa, elämää pakenevaa rukoellen takaisin palaamaan:
»Et saa, et saa sa kuolla noin, oi, onneton Aspara! Ma yksin olen syyhys vikapää, ma yksin olen rietas, valapatto, himojen lokaviemär, myrkyn syömä. Sa syntis tunnustit, sait synninpäästön. Mut kuka antaa enää voi sen mulle, kun kuolit sinä, jota vastaan rikoin, ma ulkokultainen ja sala-irstas! Äh, sua lempinyt ei Benedetto, tuo liukas kelmi-keikar, luutunlyöjä, ei lemmensairas pyhä pyövelisi, mi kuolon enkeliks sun hahmos muutti, vaan minä, minä yksin sua lemmin! Sen vuoks sun kahlehdin ma nunnan kaapuun, eläimen taljoiss' itse lymysin syvimmän korven kohduss', suulla tulppa, ma etten haastais sopimattomia himosta synnillisen sydämeni!
Oi anteeks anna, armas, hurskas uhri elämän nurjan! Noitajuomas suo erakolle, jolla erakkuuteen ei enää ole voimaa. Seurata sua halaan, minne matkannutkin liet!»
Anakoreetti Martianus Mykkä noin huutaa, hosuu, kiemuroi kuin mato paaspermannolla vieress' kuolleen vaimon.
* * *
Jo päivän kehrä kierii korkealla, ja kansaa tullut on kuin karnevaaliin luo rovion. Ken uhrata ei mielis teurasta mieluist' itse Jumalalle, tään nähdä ruutipesän räjähtävän taivaalle niinkuin ilotulituksen!
Häilähtää tuuless' sepaleet ja tanut, kuin markkinoilla säkkipillit piipaa. Vekarat likakintut häärää, teuhaa helmoissa nauravaisten rouvasnaisten, mytyissä sylivauvat tillittelee.
Hivutustaudin syömä räätäli puuseppää pulleata ärsyttelee ja riitaa haastaa naapurinsa kanssa, tää kunnes kiukun vimmass' syöksee päin, mut säikähtää, kun äkkää sotamiehen, mi muurin kupehella köllöttäin sojossa peitsi päivää paistattelee. Mut mikään häiritse ei hyvää mieltä, mi väkijoukon rinnass' salaa kehrää kuin kissan uneljaan ja saalisvarman… Käy kohaus kuin myrskytuulen tullen äkisti ihmismeress'; yhteen ääneen kaikk' kirkuu, tarinoi ja sopottaa: »On lentänyt jo Hornan tuuttiin noita, tuiskuttain tulta suustaan, sieraimistaan, on hourupäiseks tehnyt pyhän miehen, mi krusifiksin voimall' uhmata pyys valtaa Helvetin ja paholaisen. Nyt pahan vallassa hän teutaroi ja remuaa kuin ruma henki itse.»
Venähtää pitkäks naama nauravaisten kuin lasten, joilta rikottu on lelu, kun rummunpäristäjä kuuluttaa: Jo piru otti noidan sen, jää näytös kertaan toisehen.
Keskiaikainen ballaadi
Nuo kaunihit kalpaveljekset
oli samaan neitohon syttynehet.
Sydän Signhildin vuoks löi kummankin:
Ujon Perthin ja uljahan Helmuthin.
Tuli Kiusaaja luokse kummankin, pyhän Perthin ja sankari Helmuthin: »Mi rakkaampi liekään valloittaa, sulo Signhildin lempi vai pakanamaa?»
»Puniristin ja valkean viitan vuoks mun hurmeeni kerran jo hiekkahan juoks, — noin haastoi Helmuth, — ja vieläkin ma kassapään kalpahan vaihtaisin!»
Pyhä Perth noin virkki: »En miekan mies ole konsana ollut, sen Jumala ties, mut vannoa voin: jos Signhildin saan, hänen vuokseen ma valloitan pakanamaan!»
Oli immelle sulhot kuin veljeä kaks, ei kumpaa hän arvannut rakkahammaks. Miel'lempeä päätti: »Sen kohtalon jaan, ken lempensä vuoks lyö velhojen maan.»
Pyhä Perth omantunnon vaivoissaan näin huokaa: »Synkimmän pakanamaan oman rintani yössä nyt kurja ma nään: valan naisen vuoks tein Herralle tään:
se ei Herralle kelpaa, en kelvollinen ole rinnalle Herran ritarien, en, ennenkuin ensin ma voittajaks saan oman syntisen rintani pakamaan.»
Osaks Helmuthin jäivät sankarityöt, hän taisteli päivät ja suuteli yöt! Oli kalpaveljistä kuuluin hän, mies miekan ja lemmen leikinnän!
Mut syntinsä vuoks, vuoks Signhildin, pyhä Perth meni munkiksi luostarihin rukouksin ja raipoin riuduttamaan pois maallista lempeä rinnastaan.
Toi Signhildille se kaihoa kaks, mut Helmuthin ties hän nyt rakkahammaks! »Sa kuolemaan riensit vuokseni mun, siks kuolemaan saakka oon morsio sun!»
Hän kauan vartovi kaihoissaan.
Ei sulhoa kuulua kuulukkaan;
lie eksynyt velhojen pauloihin…
Meni luostariin sulo Signhildkin.
Mut Perthin ja nunna Signhildin sydän sammunut ei syliin luostarin: he saakka kalpeaan kuolemaan pois ruoskivat lempeä rinnastaan.
Intialainen unelma
Käy ylväs Talapya luo vanhan bramiinin ja otsansa on raskas kuin otsa tunturin, mi ehtoon tullen painuu Gangeksen aaltoihin. Miks tummuit Talapya, kuin ehtoo pilvisin?
* * *
Talapya:
Oi, vanha Vardhamana, mestarini, mun on kuin pilven itkunraskas olla. En ole aamuruskos entinen, ma omaa olemustain epäilen: minussa osaa onko auringolla vai maalla? — Niinkuin taatto mulle oot, oi Vardhamana, hurskas liiatenkin, juur' hurskautes tekee hulluks mun ja käskyt oppis, läsnä opitun. Se niille käy, ne sitä seuratkoot, joill' yhtään väliä ei kunniastaan! Oon kuningas! Ja tähän hetkeen hamaan myös rauhan ruhtinas kuin pyhyys säätää. Mut kaikkiall' on kansa kansaa vastaan, lyö Indran liekit ilmankannen halki, maa järkkyy, julmuus elon lait laatii, julmuutta elo sankarilta vaatii, ken maataan, heimoaan käy vapahtamaan. Gangeksen poikain kovan kohtalon näät eessäsi. Tää hetki tärkki on, kulussa aioonein korvaamaton: ijäksi sortuako sudrain sukuun vai noustako vapaiden ylhään lukuun? Oi, aatos tuo mun sydämeni syttää! Ja säihkyvällä seitsenvaljakolla ma syöstä tuliliekin keskeen soisin, mut muisto muusta käden pysähdyttää, vaikk' kuinka itsellein noin tarinoisin:
Mit' auvoa on ihmishyvyydestä, kun hyvää yhtään jäljelle ei jää maailmaan tähän! Ah, en enää kestä rist'tulta rinnan! Nääs, ma olen yhä sun oppis orja, vanhus valkopää. Mut niin on pahaa vastaan hyveet heikot, mua kaikk' ett' ilkkuvat Asurain veikot. Ma mielipuoli oonko vaiko pyhä, maan mato halvin vaiko sankari? Mun on kuin pilven itkunraskas olla…
Vardhamana:
Ikuisen Savitarin ihanuus valaiskoon henkes kuilut, poikani, elämän pinta sua hämärryttää, elämän tieto tuskas polton syttää, on tieto tuskaa…
Talapya:
Niin, ja tuskast' tiedon on kärsineillä kiire, poltto pois, suloisen sammumisen Nirvanaan! Tuon tunnen, niin, ja on kuin mulla ois samaiseen onneen olemattomaan nyt ensi kerran halu. Tuonen lautta vaikk' keinuttelis sielun kiertolaista veen alligaattorein ja liskoin kautta! Tien lempeys lyhyemmän luopi sinne, miss' kaikki lakkaa. Muut' ei olevaista lie sillä arvoa. Oi, Vardhamana, jos Nirvanahan mua hyvyydellä sa oisit valmistanut sammumaan, sun ymmärtäisin, sielunpaimen hellä. Mut sinä, hurskas harhaoppinen, sa uskoit tiedon kirkastuksehen, ikuisen syttymisen Jumalaan! Ja niin ol' uskonharhas mieluinen mun sydämellein myös, ma että sen, ah, arvokkaimmaks katsoin ihmiselle. Oi, kerronko, mit' usein unelmoin ma öisin pimennossa palmukeitaan, kun kansa nukkui muu, vain aavikkoin ylitse kuu loi hopeehetaleitaan! Niin, näin ma mietin: jättää tahdon maan ma kauniimpana kuin sen otin vastaan, inehmon ylväämpänä muodoltaan ja sisällöltään, tietäin Jumalastaan enemmän hiukan kuin jos ollut en ma oisi koskaan joukoss' ihmisten. Ylevä haave, vanhus eikö totta? Ja mieletön! Maa muuttaa taivahaksi! Maan kansi koskaan näin ei matalaksi lie käynyt ennen, ihmishenki koskaan näin astinlaudaks eläinvaistojen! Oi pettymystäin! Sa mun saatoit tähän katseeni nostain liian korkealle, oi Vardhamana, siis suo kärsivähän rintaani toivon säde, lausu: »Joskaan, sa, poikani, et näe kirkastusta maapallon tään, se saapuu sentään kerran; jos yö nyt yllämme on kuinka musta, se saapuu!» sano niin!
Vardhamana:
Ei milloinkaan, poloinen poikani! On luonto maan lajissaan muuttumaton kuin on laadut eläinten, joiden kautta matkata saa sielu; hengen on se majoittaja, määrätty sille suotu mitta, raja, mihinkä nousta, mihin laskea. Vain sielu sen on ikikiertäväinen halk' avaruuden, tähdest' tähtehen; kerällään kiitää sielu ihmisen maailman sieluun yhä kirkkahampaan… Sydämen sammuvaisen toivoon rampaan käy sormi Jumalan ja täyttää sen, mut siellä… täällä ei…
Talapya:
Oi, Vardhamana, maan kahleet vaikka mua kalvaa, painaa, niin maata rakastan, on äiti mulle sen vehmas syli, kaikkeni. Ah, sulle tohdinko ilmaista ma kurjuuteni: tään maan ma tunnen kaikki kaikekseni, amritan nestettä ei suonissani lie koskaan ollut, ja kun kerran vainaa ma lien, niin kuollut niinkuin kivi oon… Tää ajatus, oi taivas paratkoon, mi sua kauhistaa, mun usein valtaa; tää salasynti on mun suurimpani: epäilen sielun kuolemattomuutta. Jos ihmishyvyyttä jo epäilen, miks uskoisin ma silloin ikuisuutta ikuista pahaa! Vanhus, anteeks anna! Mua auta, saat mun koetukselle panna! Tai parempi, jos voisit todistaa! Oi todista, ett' tähdest' tähtehen vaeltaa sielu vapautuva saa!
Vardhamana:
Sa sydämestäs toivoisitko sen?
Talapya:
Ma toivonko? Voittoa taistelun? Jos Luojan sormi tarttuis toivoon rampaan, kuin äsken lausuit, koskaan palavampaan se koskis ei kuin toivohoni mun. Mut onko Tuonen tuolla puolen rantaa? Jos on, niin voiko koskaan sinne kantaa, purs' inehmon? Kas siinä kysymys!
Vardhamana:
Kysyykö liuta muuttojoutsenten lähteissä poikki valtamerien, siintääkö outoin vetten takaa maa ja tokko siipi hauras kannattaa? Ne lentää vaistoansa seuraten ja pety ei. Kuin pettyis sielukaan kaihossaan kaikkeuden Jumalaan! Käy rauhaan, poikani, saat uskon uuden. Ikuisen Savitarin ihanuuden nään säteilevän tuskastasi tästä: Mit' en voi minä, ei voi inha maa, sen oma kaipaukses todistaa. On sielu luotu koti-ikävästä ikuisen syttymisen Jumalaan. Käy, lapsi, kaipaustas jatkamaan!
* * *
Käy hiljaa Talapya kuninkaan kartanoon, luo solisevain vetten ja palmuviidakkoon. »Vain ikuisuuden silta, vain kaipaus ma oon!» hän huokaa, päänsä painaa kaihoisaan haaveiloon.
Oi retkeämme yössä harhaavaa! Unehen vaipua, unesta nousta ja unta muistella tai toivottaa sit' tulevaksi, siin' on ihmisosa, polvesta polveen yhä uusiintuva. Halk' usvan aamu iltaa tavoittaa. Niin elo kaikkinensa katoaa kuin tyhjä terhen, hullu hourekuva.
Lyö lumilaine halki kevätsään. Ol' ennen onni elää turhan vuoksi ja tyhjää kurkoittaa, nyt ikävään ja yrmyyn saa mun ilma, maa ja taivas ja yö ja päivä, eljet veen ja jään, tää elon terhenleikki aina sama, tää sielun kaipuu irti itsestään, tää uni ikuisemman rauentama.
Kun marto maaliskuinen maan yllä soittelee, niin sydän tuiretuinen kaihoonsa raukenee.
Taa hankein, sinivetten, pois taivaanrannan taa! Niin kauas, koskaan etten tään helmaan enää saa.
tään kalsan maan, mi hyytää jääks' ihmiskohtalon! Näin sydän parka pyytää, onnelleen uskoton.
Sa inha maa, sa suurin lahjoista jumalten! Oon orjas sydänjuurin, ah, elinkautinen!
Totuus, oikeus ja vapaus, hyvyys, kauneus ja rakkaus, nää aatokset kun ihmisparka keksi, hän silloin itsensä loi ihmiseksi! Mut unessansa vain! Ja herättyään siitä hän enää muistanut ei uniansa niitä. Pois hukkuneet nuo oli onnen häivät, vain suuret sanat huulillensa jäivät!
Hipas nuoli Sallimuksen kättä purjehtijan nuoren, rikkoi venhon valkokuoren kesken kilpapurjehduksen.
Satutettu maan ja taivaan manas polttehensa vaivaan, ryöppys tuska niinkuin koski, kyynelvuona virtas poski.
Karttui kovaa toisen verran. Taistelussa toisen kerran Tuima tarttui marhamintaan sotaorhin, — syvään rintaan kalpa painui kahvaan saakka…
Tunnottomaks tuskan taakka uhrin hartioilla suli. Sanattomaks sairas tuli.
Valita ei huulet vakaan. Tyyni rinta niinkuin pinta, eikä silmään nouse kyynel ainoakaan.
Taivasta laakeaa punaviiva kiertää: hallaa ja suota. Sais olla usko, mi vuoria viertää nähdessä tuota!
Päiväsen perholle yö kova kostaa:
suon hete soutaa…
Itse ken itsensä suosta voi nostaa!
Vajota joutaa!
On hepoin lautasilla rasvalammet. On kulhot kukkuroillaan, sarvaat, sammet ja lahja-aamit viinitarhojen saa riemun remuun ihmis-eläimen!
Ma nään: he kaikki viihtyy maassa tässä, sen nautinnossa mullan-väkevässä. Ma yksin vain, ah riutumahan jään maan korkeamman koti-ikävään.
Ja henget hetken pientä sotaa käyvät, he turhan tuskan vuoksi hämärtäyvät: kurkoitus vallan, kullan, kunnian kuin kulo syöksyy halki maailman.
Ma nään: se heille täys' on onnen määrä, aurinko ajan, mulle yksin väärä, yön tyhjä vilkkutuli. Elämään ma muukalaisna muutin, siksi jään.
On suruni hedelmätön, ääretön ja hedelmätön kuin meren hiekka. Se painaa kuin erämaa, tuo risatautinen, näivettynyt rintalapsi maaemon sydäntä painaa. Se on kadottanut ruumiin, ajan ja paikan rajat, elämän ääriviivat; se on kuin rauhaton sielu kuoleman jälkeen, utua, sumua, läpikuultavaa pilveä, ei mitään ja sentään jotain, jonka olemassaoloa ei voi todistaa, pimeää ikävää, taika-uskoa, joka autioittaa talon, ruostuttaa kalman kädellä oven salvat ja saranat natiseviksi, silaa seinät ja lattian kuihtumuksen pölyllä, kutoo akkunoihin lukinlanka-uutimet, tuo pihamaalle pitkän auringonpimennyksen, tukehduttaa rikkaruohoon kukkivat ruusulavat, uuvuttaa unikkojen valtaan nousevan elämän laulua laulavat laihot, luo kuoleman puutarhan ympäri lumotun linnan, vetää, vaivuttaa varjojen, aaveiden valtakuntaan…
Mi soitto päällä kaupungin? Liverrys peipposen! Ylitse kivimuurien ja katu-asfaltin se soi kuin kutsu keväimen ikuisiin riemuihin.
Valvatti aamun hattaran ja metsäin pimennon, tuoksuista nuoren nurmikon ja ahdepellavan sun laulelosi luotu on, laps laajan taivahan.
Niin saavut pieni peipponen, vank'akkunamme taa kuin itse suuri äiti Maa kerällä kerpojen. Laulaissas ruusut puhkeaa puutarhaan sydämen.
Yö kuultaa ohuin valoin. Maa uumoaa… Ma katselen taa ruudun, jonka siniparketille on uinahtanut iltaperhonen, ja haastan sille: »Kuin voit, kuin voit, noin hiushienoin jaloin halk' elon vaeltaa?»
Vipeltää virin myötä tuoss' ahven veen; kuin patjoillen se syliin syvyyksien upottavain käy lepoon kyljelleen… Ah, miss' on avain ihmeiden valtakuntaan! Koskaan yötä tään laista nähnyt en!
Miks, Luoja, luonut olet mun aineeseen? sit' enin imehdin. Kas, yönä tällaisena täytyis voida veess', ilmass', eetterissä karkeloida. Tuolt' tahtoisin ylhält' Uranialta unten solet, täht'onnen seppeleen!
Suolaisen tuoksun ja pilvet tummat yöviri aavalta toi. Myrskylokkien liudat summat riutoilta soi.
Ulapan aallot korkeina käyden vaeltavat laulaen pois. Rotkosta luolamme ahdinkotäyden päästä jos vois!
Merta ja ilmaa halkovi haaksi rotumme rohkean tään, sentään se orjana maatuvi maaksi tyrmässään.
Sentään se parhaansa painua antaa kalpeaan katveeseen. Missä on siipi, mi kahlitun kantaa vapauteen?
Tiedän ma linnut, jotka ei pelkää, tottele kahleita maan, vyöryväin vetten salpaus-selkää, pahuuttakaan.
Tuuli käy tieltänsä rannattomalta, raskas on maa. Miel'kuvain linnut, ahdingon alta lentohon lehahtakaa!
Myrskyssä myrskylintujen lailla paikkanne on. Teille on uskottu kuoleman mailla henkemme kuolematon!
Kuun säde tunkee läpi uutimen ja kuvailee mun seinälleni laulun hopeisen, mi vaikenee.
Kuun mykkä säde niinkuin harppu soi yökeijujen ja kertoo, mit' ei sanoin kenkään voi, ah, kaiken sen!
Ja lapsuusnäyt näyttää: virran suun ja yllä veen haaveiden venhoset — ja kaiken muun pois virranneen —
tarujen sinisillat, kirjovyön ves'kimmelteen, mi haihtunut on niinkuin kaste yön maan helteeseen…
Oi onnensäde! Kaikki unhoon jää, min kovaa koin. Ma kuiskaan: tää on totta, yksin tää, mit' unelmoin!
Välkkyisän pilven vanaa, sinisess' usvass', ui pursi purjein harmain kuin suuri, harmaa lintu, mi siivin väsynein pois elämästä liukuu.
Yön untuvainen kuorma, murheinen ihanuus, en sulle löydä sanaa. Noin juuri, armain, kultaiseen surun sineen katosi sielujemme kirjekyyhky…
Oi vasta silloin, silloin saapuu hän, Satujen-tytti, Hyvyys elämän, ja kantaa vienoon kevätkasteeseen lapsuuden unelman sammaltuneen, kun kaikk' on ohi, kaunis elonpuu jo vanhuuttansa vaipuu, kumartuu.
Oi vasta silloin, silloin saapuu hän, Tien-opas viisas Kaikkitietävän, ja näyttää kukkulalta kaihon maan, jonnekka jalk' ei enää jaksakaan, kun umpipolut öisen iljanteen jo taittoi matkamiehen polvilleen.
Oi vasta silloin, silloin saapuu hän, Lähetti ylimmäisen ystävän ja häihin kutsu, konsa morsian jo kuoli lemmen liekkikuoleman kuin lesket Intian. — Vain laulu tää myöhäistä Onnetarta tervehtää.
Niin tulee tumma ilta ja aallot viihtyvät, ja raukkaan sydämeen kuin lampeen tyveneen heijastaa taivahilta yön suuret kynttilät.
Niin sammuu poltto, kaipuu. Saa siimeen, jota pyys helmassa heltehen maan raukee kukkanen. Pois tuskan hetket haipuu siivilles, ijäisyys.
Kultainen kehys loistaa valossa kruunujen, kirkkaammin kuva itse, tuo vanhanaikuinen. Kuin lapsen silmä taivas on silkin-sininen ja punainen kuin hehku tropiikin ruusujen.
Kuin enkelhunnut hulmuu yöhattaraiset kuun. Mut värähdä ei lehti banaanin, taatelpuun. Mut värähdä ei pinta jääjäykän virransuun, min partahalla seisoo pien' Prinssi Ristinpuun.
Päin taivaan ruusurantaa, päin iltaa sinervää, ja enkelhattaroita hän hiljaa hymyää. Kuningas kärsimyksen tää onko, lapsi tää, mi kultakehykselleen herttaasti hymyää?
Pisar pienoinen syliss' synkeyden, uraani ma vuorehen syön läpi paasien, halk' onkalojen, miljoonien vuosien yön.
Ah, nopsemmin maan etanakin kukan lehdellä matkustaa! Niin verkalleen minä tietäni teen kuin tehtiin vuoret ja maa.
Uni tummennon, laki lakkaamaton, suru ouruveen suonissa oon, suru maansydämen, yht' ijäinen kuin matka on aurinkoon.
— Sa lähdet. Ken lie lumonnut sun
hetken heitukoista?
— Sua yksin lemmin, koskaan en ma
lempiä voi toista.
— Sun lyyras mulle vaikenee. Kait
helkkää kauniimmille?
— On uhriliekki lauluni, se pyytää
alttarille.
— Kenelle uhris suitsutat, kallista
kalliimmalle?
— En tiedä: Tuntemattomalle uhraan
Jumalalle.
Kuormankantaja oon, arolaiva ja kyntöaura aallon, en kuorma, aarre itse, määrä matkan; vuorelle kiipijän kaipuu, huokaus pohjamulta-laakson, en päivänrinne-riemu, rusko huippuin.
Vaskinen käärme ma oon, sotahuuto ja uhripaasi korven, en voittojuhla, kutsu eine-kelloin. Sen, joka saapuva on, nimetön olen enne, viejä viestin, vain arki-airut lummekorva-kansan.
Kuolemankantaja uus, iki-autuas uhri-Herra joutuu. Te ristinpuunne tehkää korkehiksi! Pitkäisen leimaus lyö, jyly pilvien täyttymystä soittaa… En ollut soitto tuo, vain tahto soida.
On meri myrskyävä kiiraskuoro ja ukonliekit kirkon kynttilöinä, kun rukoukseen Luonnon alttarille ma vaivun ankeen ahdistuksen öinä.
Oi pilvi, pilvi, sada sieluhuni ja itke, mit' en itkeä ma voinut! Oi tuuli, tuuli, soita rinnastani sen mykkä murhe, jok' ei koskaan soinut!
Mut, päivän sormi, piirrä taivahalle eloni ihanaiset ilon-aiheet, nuo vielä suuremmat ja salaisemmat kuin oli vastoinkäymisten! vaiheet,
niin että kerran kera aurinkoisen tää ilmankansi hehkuis, helkkäis julki sen kärsimykseen piilleen syvän onnen, min sairas ihmisyys kuin helmen sulki!
Oi, Luonto, Luonto, mestarini suuri, sa, jonk' on sielu ikivirtaa, -tulta, omakses ota sävel sammuvainen ja laulu, joka kesken uupuu multa!
Ma kadotin, kun eksyksissä kulin kaikk' aarteeni. Löys varmaan joku ne viel' köyhempi, köyhempi kuin miks tulin ne hukattuain ma. Suon hänelle perintölippahan, min matkallain menetin syyttä, ansiotta sain.
Ma ennen ryntäsin, nyt katson taampaa, kuin rintaan tähtää iskut kohtalon. Lie nauraa ihmiselle arvokkaampaa kuin itkeä: se vaikeampaa on! Niin, voittaja, sun otan vastaan kuin en voitettu ma oiskaan, hymysuin.
Niin, Kuolo voittaja, sun otan vastaan kuin vertaisesi voimass' olisin, kuin köyhyytein ois kuori ainoastaan, vain naamioitus tarun kalliin, kuin tallella ois koko nuoruutein pään timantein, sydämen rubiinein.
On voittaja, ei vihollista mulla. Kuin käskyläiseen elon riistäjään ma katson, koska itse tahdoin tulla ma riistetyksi, näkymättömään näin saada uskon. Kaikk' on tallella: käy linnahain, kuningas Kuolema!
Tuhlaajan palaus
Kalvahtuiko jo kanervakankaat rakkailla rantamailla, jossa mun murheeni muinoin lauloi merten aaltojen lailla?
Heittikö härmä jo helmiäisverkon syvien salmien vesiin, joista ma muinen kohtalon virret katselin, kuuntelin esiin?
Saiko jo varhaisen talven mykkyys lapsuuslehtojen teille, vaiko ne vielä tanhuja laatii lehdille kellastuneille?
Vaiko ne valkean mättään jo tarjoo maailman matkaajalle, syksyn lehdelle, talven hyylle, laululle vaientuvalle?
Kyynel
Mun silmähäni kiertyy kyynel taas verkalleen. Maailman matkain jälkehen sen luulin jo ehtyneen.
Nyt salasinetiksi valheriemun se tipahtaa ja etsii kera uupunehen sielun maan helmaa leppoisaa.
Se ota uhriksi, maan povi armas, pantiksi sen, mull' että tässä alla sammalen on lempee vastaanotto rauhanmajaan, sun syliis, ijäinen!
Orvokki
Sa orvonkukkani, sa siskosein, min siksi tein, kun etsin silmää tummaa, min yöhön hukkuis oma tummuutein, oi siskosein, miks kuihdut multa pois! Vaikk' kammioni täyttyis jasmiinein ja veriruusuin, lumikastanjein, sun sijas tyhjä ois!
Ei lohduttaa se voi, jos rotus toistuu terin miljaardein suv'öissä valoisissa vääräin alla, jos oudot kaltaisesi tummat tuoksuu jossakin joskus, outoin akkunalla, kun sa, min taivas yksin mulle loi, sa ainukainen, auvo sydämein, mi kuollessaskin kulta-unelmat suot perinnöks ja huulin himmennein mua vielä siunaat, koskaan enää et luo auki silmääs, ijäks sammuivat sametti-sielus sanat salaiset.
Oi sydän-ystäväin, oi siskosein, me orpotaimet elon ansar-katon loukossa piileväiset, kuka meistä sit' uskois, että kuolee korvaamaton kauneus elämästä kera meidän ja että, vaikka halki aikojen tuikkaisi tähdet tummain silmien ja tummat sielut sois, ei koskaan tuota kuulu tulevaksi säveltä, jonka kuulimme me kaksi, niin, sinä, minä, ah — me kahden vaan piirissä luonnon, koko laajan maan! Oi orvonkukkani, oi ainoisein, miks kuihdut multa pois!
Kulkuset
Elämän jäiden keskeltä pois unten karkeloon, suv'illan suureen ilohon kaivannut kauan oon.
Jo kuuluu niinkuin kulkuset tuon yli tumman jään; ne kehrää sielun himmeään jääkukkain helinään.
Jääruusut sulaa, aukenee suv'unta tuoksumaan ja kera niiden sydämein kuin ruusu roudastaan.
Jo oudot orhit hirnuvat ja tuisku silmiin lyö. Mut Tuonen impi hymyää kuin lämmin suvi-yö.
Hän on se, unten keijunen, mi kantaa karkeloon, hän on se, jota kaivannut elämän kaiken oon!
Sielunkellot
On hurmemailla marjat hurmeiset, kuin ruusutarha hehkuu veripellot, ja halki ilman kuulaan sielukellot soi pylvästemppeleistä korpien.
Ah, sielut, isäin luokse mennehet, teit' ahdistaako taakka tunnonsoimain vai elontaistelosta yli voimain te voititteko kruunun kultaisen?
Syyspäiväin kylmä, kirkas korkeus kohoaa ylle kolkkoin surmateiden ja hurmevirtain liioin virranneiden, ne kietoin hurstivöihin valkoisiin. Oi, silmä taivaan, suuri Sallimus, saaneeko koskaan umpehen ne haavat salaiset, jotka intohimoin laavat syövytti synkkiin ihmissydämiin?
Vuossatais-sammaleinen virkkaa puu: Kuin kalmistoilla nurmeen kasvaa haudat yltänne heltii tuskain kahleraudat, jää taisteloista muisto valkein vaan, muu ihmis-erhe, -murhe unhoittuu. Vain kaunein kaipuu, satu sankaruuden ja uhrityön jää halki ikuisuuden elämän kukkakuusiin laulamaan.
Atlantica
Me oomme Atlantica, syvyyteen syösty pallo meressä eetterin. Tääll' korkein, parahin, pääseekö syömäst' toista kaltaistansa tai irti asunnostaan alhaisesta, tään elin-ontelonsa inhuudesta nälässä, rakkaudessaan raatelevan!
Tääll' korkein, parahin korkeempi onko laitumella lehmää, mi iltaruskoon kääntää tylsän päänsä ja ammuu pitkää eläin-ikäväänsä! Me oomme Atlantica, syvyyteen syösty pallo meressä eetterin.
Kalansilmät ja leikut
Ylhäällä tuolla vesisiltain päällä maailma jossain lienee outo, uus ja toisenlainen kuin on meillä täällä. Oi Outous, oi julma salaisuus!
Vain kultaleikut sieltä alas putoo, kuolleisiin katseisiimme kuvat kutoo seuduista, miss' on tähtiseppelnevat, miss' soittaa suut ja korvat kuuntelevat… Oi Outous, miks oomme mykät, sokeet ja hyljätyt kuin huonot hylkykokeet, me utuhaamut merenpohja-yön kierteessä kylmän, himmeen horros-yön!
Laineiden laulavaisten hämäriin, sylihin Syöjättären, merikyyn, ikuisten valhekourain hyväilyyn, veen luovivaisen joustinkahleisiin, oi Outous, miks meidät vangiks lyötit! Ja sentään kuultaa meille kummat syötit, pisaret päivän, kuudanhelmet soreet. Kohahtaa pintaan mielikuvain poreet!
Oi lemmenleikut, silmänpyynti-hetket, himomme joita kuni saalist' ajaa! Voi aallon-alaisien soentajaa, kutua auringon, mi syvyyteen kuin säderihmaa laskee hiljalleen unelmaa, joka huntuu uintiretket, niin että seitittyypi selvä tie! Oi Outous, tuo mikä leijas lie? Oot salaisuus, oot autuutemme tiellä. Sun juoda tahdomme, kuin helmen niellä! Käy himo hiukaisuna verihin… Sun tahdomme, vaikk' ansa oisitkin ja yläilmain suurin kravunsaksi!
Myös meill' on halu tulla jumalaksi ja saada kylmiin suoniin tuliverta ja kaikki tietää, nähdä taivaankaaret, nuo kaukaa liekehtivät satusaaret, valkeemmat vaahtoja, kirkkaammat merta! Oi taivaan tuli, tähti elämän, nyt juon ma salaisuutes välkkyvän!
Oi kultaleikku, kuolemani mun, ken olit, hourekuva hirmuinen? Elävä sydän syösty koukkuhun kuin minä, kärsivä kuin minäkin! Jos en ois kylmä niinkuin vesikyy, mua ensi kertaa kauhistaisi syy: miks on tää tehty ja sen teki ken? Ja ennen henkeä jos sielu pois mult' ei ois otettu jo syntymässä, uus' tuntematon tuska eess' ois tässä ja surmaajaani suurin sääli ois!
Mut tähän uupui multa uintiretki, jäi aistimatta ilmain avaruus. Oi kivun väike, elon viime hetki, oi Outous, oi julma salaisuus!
Jäävuori ankara, jylhä alas aaltohon tuijottaa väkevämpi kuin korkein kuohu ja kuollut kuin hautausmaa. Sinitemppeli, kappeli kuolon, kuka kellojas soittaa saa?
Sinitemppelin papitar nuorin, jääimpynen iljanteen, helohelmenä liukuvi hiljaa alas äyräille vellovan veen ja huokaa: »Ma luoksesi mielin sylis pehmeän syvyyteen!»
Ja vaahtojen sulho vastaa sumusammale-paadeltaan: »Ijät kaiket on kaihoni ollut Sinitemppeliin korkeaan. Mik' autuus hymytä hyynä ja lempiä kaltaistaan!»
Jääimpynen helmensä hukkaa yö-kylmihin kyyneliin; veen haltia vangiks juuttuu häähuoneensa salvoksiin. Käsvarret ei vaahtiset yllä Sinitemppelin morsiamiin.
Jäävuori mahtava mykkä ylös uhmaten nostavi pään. Taru tietää: se särkyvi kerran hääkellojen helinään: kun vaahtojen sulho kaulaa pyhää temppelin-impyistään.
Taivas kuin veri pudottaa tähtensä
niinkuin viikunapuu,
mi suuressa tuulessa häilyin lehtensä
karistaa.
Ryskyvi maa kuin laiva, mi
haaksirikkoutuu.
Tulella täytetty meri käärmeitä,
skorpioneja oksentaa.
Hiirenkarvaiset orhit pillastuneina
liekeissä laukkaa.
Kuin saviastia hauras on
sukukuntien työ
hajalle lyöty. Viinakuurnia Herran
suitsevan vihan
enkelit kantaa. Mureni muumion
lailla muodot lihan,
varisi vaatetus sielun. — Ah, alastonta
ken auttavi raukkaa!
Kuolevan perhosen siivin lepattaa
sen tuska ja lyö.
Voi merkkejä taivaan!
On viimeinen yö.
Oi, sielut, sielut, jäättekö hukkuvaan
laivaan?
Esirientäjä
Mun sieluni, sa horjuva, kelmeä varjo, mihin joudut sa? Mikä kohtalos on, sa ruoko kalpea, juureton, taitettu hetkestä pois, ikuisuuden auringon ijäti paahtavan alla, sa pursi sokea, syöksyvä synkkää Tuonelan jokea valtamerelle rannattomalle, sa lintu pieni ihanuuden murtuvan sulkapeitossa helkähtävässä, harhaava yksin puutarhassa yön, Kuoleman sypressi-lehdossa äänettömässä? Mihin joudut sa, mun sieluni, sieluni?
Demoonit
Palkovenhot määrättä kiitävät, myrskyhyn hajoovat, iltaperhot liekkeihin liitävät tyhjähän vajoovat, tomuhiuteet mullassa nukkuvat, pimeään hukkuvat, tuomitut ootte!
Sielut
Aurinko ajaton, taivasten taatto, valkaise meitä; valtameri rajaton, kannata meitä: luoksesi palaa aaltojes saatto; Tuonelan vuoksi, virtaava lähteestä pohjattomasta, tuudita meitä kuin vakaista lasta liekussa kehdon! Ääretön yö iki-vehreän lehdon, suo meille siimes, suo meille rauha! Kaikkeuden Jumala, maailmojen Luoja, taivasten taatto, suo meille rauha, suo meille suoja!
Keruubit
Kuin aurinko maan, elon päivien pää, pois vyöryen pitkältä radaltaan, alas laskeissaan sädevaippahan jää, luo loimujaan ihanaisemmin kuin milloinkaan tulipurppurassaan, majesteettina maan, niin sielutkin vanhurskaiden pois kirvoten tomukuorestaan tulivaunuissaan ylösnousevat, sammuvat Jumalaan ikileimuavaan.