The Project Gutenberg eBook of Lyhtylasien laulu This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Lyhtylasien laulu Ynnä muita runoja Author: L. Onerva Release date: June 19, 2024 [eBook #73872] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Kust.Oy Ahjo, 1919 Credits: Tuula Temonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LYHTYLASIEN LAULU *** LYHTYLASIEN LAULU ynnä muita runoja Kirj. L. ONERVA Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1919. »Alles Vergängliche ist nur ein Gleichnis». Goethe. SISÄLLYS: LYHTYLASIEN LAULU Keltalyhty Lavea tie Kadun kaunottaret Kuollut hetki Sinilyhty Duetto Pantteri Kirottu kylä Noita-sabbatti Raivolyhty Viheriä vilkku Sammuttaja Äyräällä Punalyhty PALAVA PUU Tuleen heitetty Idylli Muodon vaihdos Valtalaulu Musta mies Juomarit Excelsior HIILIKUVIA Spara Kalpaveljekset Talapya SPLEEN Terhenleikki Jäinen maa Suuret sanat Elämän eepos Suon hete Päivänrinteellä Kummittelija MYÖHÄINEN ONNETAR Ensi peippo Ihmeiden yö Myrskylinnut Kuun säde Harmaa lintu Myöhäinen onnetar Ilta Alttaritaulu De profundis Uhraaja Huutavan ääni Hartaus KUOLEMAN PUUTARHA Invocatio Nurmi ja nietos Kyynel Orvokki Kulkuset Sielukellot Vedenalaiset hetket Atlantica Kalansilmät ja leikut Sinitemppeli Dies irae LYHTYLASIEN LAULU KELTALYHTY Helisen, helisen myötä ilman tuulien, tuuliharppu-sielujen. Valaisen, valaisen iltaa iloliekkien, kirmaa ilokeijujen. Kuuntelen, kuuntelen nyyhkytystä sydänten, katkenneiden hermojen. Katselen, katselen pisarointaa hetkien ikuisuuden merehen. LAVEA TIE Taukoomatta saatto seppelpäinen tästä rientää soiton tahtiin pikaan, thyrsus-sauvoin, jumalien lailla, niinkuin kuolemaa ei olisikaan. Tuonne sortuu ne kuin vierinkivet, sielut raskaat, liepehiltä hälyn maantien viereen salakuorminensa pettäminä sydämen ja älyn. Hetken sinkoo leikin sininuoli, palaa taideteon taivaankaari. Ihmisrinta himoaa ja hiiltyy, katoaa kuin kangastava saari. KADUN KAUNOTTARET Silmät lipuu, lanteet notkaa, pitsihelmat vilkkaa. — Katsos naista, katulotkaa! silmät vastaan pilkkaa. Lakkaamatta samaa rataa tanssi kahden koron... Painuu yö ja sumu sataa, kastaa katuporon. Tarttuu hyhmä punaan huulten, loka jalkapariin, käyvät käsivarret tuulten kadun kaunottariin. Nyyhkii tuska maailmanrannan, laulaa rannan loka, painaa kirot pitkän pannan, tuntuu tunnon oka. Livettääpi liukas katu. Kaatui kuka kaatui! Synkkä laulu, vanha satu: korvat sille paatui. KUOLLUT HETKI Yli puiden latvain ja kattojen kaukaisten pois käy yövartija kuu. On kuollut hetki. Yötuikkujen luomet kiinn' ummistuu. Sarasteen sormi talorivien ruutuja hipsii hereilleen. Sumuniljakkaina kuin satimess' aaveet ne katsovat taivaaseen. Ui kelmeä kuura sinivehreenä Lethenä huuhtoin parmaita maan. Yön hiilitytti, jäätähtien prinsessa, on arkussaan. SINILYHTY Harsolla surun mun silmäni soasta ryövärit taisi, etten ma ryöväriteittensä loasta tietoa saisi. Kuulen: he vierivät verisestä sodasta ratsain ja jalan... Kuiskasi kuu mulle kurjuuden kodasta kauhean salan. Siedä en, vaikk' olen vanki ja sokea, valheen paulaa. Laulan, kuin vierressä Tuonelan jokea lastuset laulaa. DUETTO Ei hiiskahdusta. Ei jyrinää rattaan, ei koira hauku. Maa tuutii lastaan. Mut äkist' aivan soi lapsen itku kuin kissan nauku läpi nukkuvan talon; ja siihen vastaan soi kissan nauku kuin lapsen itku vesikourulta katon. Näin tahtomattaan tajuton vaiva, tajuton pyyde yön soinnuks yhtyy. Synkeiden mahtein kodikas kilta! Se turvan tunnon tuo ainoastaan... Vie mörköpelon havahtuvilta tää taukoomaton duetto elon! PANTTERI Kuu kattojen harjoilla kimmeltää. Yön hermot on seittiä lukin. Himon pantteri nälkähän havahtuu ja hiipii silkkisin sukin... Kuu kattojen harjoilla kimmeltää. Nyt aika on saalin-ajon. Lyö silmien hiilet vastakkain polun hiekalle heittäen kajon. Kuu kattojen harjoilla kimmeltää. Tuli silmien veitsenä viiltyy läpi seinän, kammioon hulmahtaa, ja valkeat linnat hiiltyy. KIROTTU KYLÄ Kajahtaa kauas kalske vasaroiden, joit' oman onnen sepät heiluttaa. Maa versoo, lahjoin lepytettiin maa ja verin pestiin posket omenoiden. Mut kaikk' on tyhjää virvaa päällä soiden, suonsilmään sairaaseen kaikk' katoaa. Tääll onni kaunein madonsyömän saa ja murtuu vastus sotahaarniskoiden. Kaikk' kimallust' on kuolleen kultakalan. Ma yksin sortumistas soimaan jään ja kerran julki saatan muistos salan: tarinan kohtalosta kansan tään, mi potkupalloksensa syöksi pään ja sydämeensä päästi väärän valan. NOITA-SABBATTI Inferno kiehuu, uumenet luonnon loimuaa, riehuu, rikkiä, tuhkaa tupruaa, sataa. Miljoona noitaa kattilaa hoitaa, Helvetin pataa. »Häijy on kaunis, kaunis on häijy!» Soi punanauru raivotartahti henkien raakain. Käy salaväijy, lahjonta heikkoin, väärennys vaakain. Äijän on äimeet peijahat peikkoin, herkkuna veikkoin, raadeltu liha, valhe ja viha! Noitien jalkaa karkelo nostaa. Raivotar-ruojain, hurmehen-juojain yltyvi piirin vinkuna vinha: »Ihminen inha tahtovi nousta alusta alkaa. Kirous hälle! Kuolema päivään kerkeävälle! Alas! Alas! Alkuyön kaaos helmaamme palas!» Inferno kiehuu, uumenet luonnon loimuaa, riehuu, rikkiä, tuhkaa tupruaa, sataa. Miljoona noitaa kattilaa hoitaa, Helvetin pataa! RAIVOLYHTY Yön rajattomat vallat vapisee raivosta, riemusta, ma mistä tiedän, silvottu siru, mikä olenkin! Mut särkyneisyyteni hyvin siedän. On toista noiden, tuon, kuin sanoisin...? Hahaa! Min tehdä aiot, pian tee, sa epätoivon orja, ihminen! Miks askeleilles pohjaa haparoit niin suotta kauan, yhtä hyvin voit mun käyrään pylvääseeni päättää sen! Koht' elo lipsahtaa! Väsynyt ma olen valaisemaan vaellustasi, rutsaista ruumisparkaas: miestä lasi kädessä räyhääväistä, hemppu-naista, mi tarjoo kauneuttaan katoovaista eniten tarjoovalle. Hahaa, hahaa! Ma huuhkaja oon riettaan kuolinvuoteen, ma karjun esiin horkat kaakon, luoteen! On myrsky-yö. Kaikk' ukset ulvahtaa. Kas, mykkyyteni salpa irtauu, ma mukaan ulvon, kuin ois mulla suu: hahaa, hohoo, huii hiuu, huhuu! En loista, mut lien soma hirsipuu! VIHERIÄVILKKU Tuijotan, tuijotan tuntehitta sakeaan syksyn sumuun... Kaikki ne jäljettä vaipuvat sinne, hukkuvat hetken humuun. Kantelen, kantelen silmissäni kuvia kalman ja kauhun. Vonkuvi lasinen kupuni yössä ylitse aaltojen pauhun. Lepatan, lepatan aatosta vailla majakkavilkkuna meren. Uittelen ulapan viileään rauhaan kuohuja kiihkeän veren. SAMMUTTAJA — Ken oot yössä houre-haamu: niinkuin varjo seuraat? — Tänä yönä isketähän unten uhriteuraat. — Ken oot, kumma kuvajainen: astut tahtiin samaan? — Olen tielles lähetetty lyhdyt sammuttamaan. — Välkän tulta väkevämpää kuin on valta aaveen. — Järjelläsi saat sa maksaa joka korskan haaveen. — Aarre mull' on ikuisempi murentuvaa multaa. — Aivos aarteet Herran eessä hetken kissankultaa. — Missä lienen? Nää en mitään. Keinuu polku suora...! — Keinuu aivokammioissas viime lyhtys nuora. Heitin irti, vaikk' ol' lanka temmaistu jo käteen. Käskyn sain ma: sekunniksi säästää viime säteen. ÄYRÄÄLLÄ Yöt' en enää toista kestä! Syvyys tyyni, tiedät syyni: säikeet poikki sydämestä! Mustan virran viekas valta, nukuttava, hukuttava, kumpi väistyy kumman alta? Mustan virran viekas loihtu, huuteleva, suuteleva. Herra, heitä yöhön soihtu! Tuli, tähti, merkki pieni, että olet, että elät, taikka tähän päättyy tieni! PUNALYHTY Hätäläppänä lyön ma kupuhun aution, kumean yön. Maapallo on tää vain haaksihylky, mi häviää. Hätämerkki ma oon. Rata rikki on! Jumala armahtakoon! Elo elkeineen juna päätön on, syöksyvä syvyyteen! PALAVA PUU TULEEN HEITETTY Voi minua! Ma palan, hehkun, hiillyn, tukehdun tuleen! Liekit arinalla kuin käärmeen kielet hipoo, pistää, polttaa tuskalla ennen tuntemattomalla. Tää kuolemaa on, nyt ma tiedän sen. Oi, miks' en saanut kuolla korpehen, lymytä ryteikköhön sammal päällä tai järveen tuupertua ukkossäällä, siin' uida, vettyä kuin ruhot monet kaltaisteni, joit' ennen kammoksuin, kun vainaat lehdettömät lahoin luin aaveina häämöttivät lammen yöstä! Niin, miks' en veteen, miksi tuleen syöstä mun täytyi, metsän tumma, vilvas puu! Ma itken, sihisen, ma räiskyn, parun! Tää päätös siis ol' onnen suvitarun! Tätäkö varten säästin valkotuohen, piiloilin marjatiellä mökin lasta, ja kielsin ystäväni lampaan, vuohen mun lehtipukuani raiskaamasta, ojensin oksat päivään säteilevään kohdussa korven kohisevan kevään! Ma petetty! Ken teki mulle tään? Haa sinäkö, sa häijy hanko-nainen, mi istut tuossa lapsi rinnoillasi tuijottain kylmän-kypenöivin silmin mun tuskaani? Vai etkös? Mitä nään: sa kyynelöit, on katsees niinkuin lasi! Niin on kuin sull' ois tuska samanlainen kuin minulla, sa itket kera mun! Tuon nähnyt lienen jossain tutun pään... Siit' on jo aikaa vierryt. Luona takan kyyröttäväisen kyyssäselän akan, tuon madonlakin rypyttyneen alta nyt tunnen tytön kotitanhualta...! Hyväili mua käsi pienoinen kuin tuulen henki, siipi perhosen, suu sulommin kuin leivo liverteli. Hän jotain korvahani kuiskas silloin kuin oisin ollut hälle suuri veli... Nyt kaikki kaukomuistot tulvaa esiin kankaalta kukkivalta suvi-illoin, kun päivä laski laulavaisiin vesiin... IDYLLI Läpi rantakortteen ja niittyvillan ja suurien saniaisten sa samosit, kuvetta kallion kapusit kuin ohutnilkkainen kauris yli neulasmaton, yli sammalneuleen, laelle korkean harjun. Kaikk' kumarsi sulle: ylpeät kurjenmiekat ja lempeät linneat ja valkeat, neitseelliset metsätähdet, ma kumarsin enin. Kaikk' uhrasi sulle: käet kaikki kultia kukkui, pyhä pihlajapuu pudotti helmaasi marjainsa purppurasateen, ma viittani väljän astinlaudaksi levitin jalkaisi pienten, nostin viileän viuhkan leuhkomaan hipiäs lunta ja kutries kultaa. Mut sull' oli salaisuus. Kun käet kukkui, sa kysyit: »Montako vuotta saan minä odottaa häntä, montako vuotta saan minä rakastaa häntä?» Ja mulle sa kuiskasit: »Tahdotko, koivuni, kasvaa onnen orreksi hälle?» »Kelle?» ma kysyin. Silloin sa piirsit lempesi ryöstäjän nimen, tuon liioin lemmityn nimen, rintaani syvään. MUODONVAIHDOS Lyö tuisku akkunaan. Viluhun kuolet, sa päivänkukka lauhain laaksojen! Oi, vaimo, ota poltostani puolet, sun vuokses hehkun, hiivun riemuiten! Jo sisällön sain kuolon tuskahan, nyt uskon: vaikka totuin jänkiin jäisiin, ma synnyin morsioksi salaman, ma että kerran tuleen heitettäisiin. Nyt tahdon palaa, tulla tuhaksi. Kaikk' elon nesteet suonistani pois ma antaisin, jos lämmön sulle sois tää loimoni, sa valju kumppani. Oi onnen unelmaamme särkynyttä, mi syntyi öissä leudon kevätsään, kuss' ennen ylenimme ystävinä. Ken kurjemp' on nyt, sinä vaiko minä? Lie mieles valkeempi ei lieden syttä. Kuink' armahastas jouduit eksymään? Mies kelmee, musta niinkuin paholainen sisälle kompuroi ja kiroaa, vuoteelle rötkähtää ja kivust' ähkää. Kuin lehti vaimo kalvas vavahtaa: »Mies parkani, sa taasko, joko taas, litviikkis viinaan heitit kaikki tyyni?» Oi ihmistä! Kurjuuden mitta nähkää, mun heikot, kapinoivat kudossyyni! Sa muistojeni kenttäin keijukainen, tuo on hän siis, hän, haavekuninkaas, jot' uskollisna uotit kesäst' kesään, nokinen hirviö, mi hoippuu pesään tuottaakseen tuskaa, itse kärsiäkseen! Niin häntä vihaan kuin ma sua lemmin. Sa miilun-musta mies, miss' aikaisemmin jo hahmos näin? Haa, ma tunnen sunkin! Minussa kuvaista on vähän kunkin. Saan kuolinhetkess' aavanäköisyyden, mun sydämeni sairaat hermosuitsut kaikkeuden kaukoputkiks kamartuu. En ole entinen, en aine, puu ma enää, olen poltto, tuli itse, liekitsen unhoituksen uumenitse maapallon sisällä, maapallon päällä. Minusta orpo osa vain on täällä, muu muualla... Niin, sinut näinkään missä? Se jossain oli niinkuin helvetissä todellakin. Se oisko ollut unta? Todellisuudesta se todellisin tuo oli näky; pauke, ryske sen niin luonnonvoimassansa valtainen ja vihlova kuin juur' ois kiireimmillään maailman luomispäivä ollut pisin. Ma siellä valtaa käytin, säädin lain. Ja musta mies, mi tuoss' on viimeisillään, myös oli yksi orjajoukostain. VALTALAULU Sirisee sirkkelit, väkipyörät vonkuu, puskurit puhkaa, vikisee vintturit, rätyporat räiskää, jytisee juntat, maasuunit hohkaa. Tuliputket, tampit, nostoranat, rattaat, akselit, raamit, mutterit, nastat, muotit ja hormit, kasarit, sorvit, survimet, purnut, letkut ja pumput, vihloo ja vinkuu, jymisee, jytkää, sähisee, sylkee hikeä, tulta, hehkusile-siimaa, meltoa kuonaa. Savunielut tupruaa, säenhatut säihkää, kohisee kourut. Touvit ja hihnat, puomit ja vitjat, pollarit, puoshaat narisee, kolisee, litisee, läiskää. Kiilat ja pihdit, meisselit, sierat, kiertimet, koukut, kammet ja kairat, järsii ja jyrsii, kerii ja kehrää, katkoo ja murtaa, pistää ja loikkaa, hyökäsee, hytkii, laatii ja laastii. Painakaa paljetta, mustat miehet, ontelosilmät, tahtoni orjat! Kaivakaa hautaa haaveenne maata, luurankolaumat, elämän narrit! Isoan, janoan uhreja uusia Mammonan myllyyn, pääoman pätsiin! MUSTA MIES Ma orja oon musta vain muodoltain: lyö vapauslieska mun rinnassain. Kone kultainen, raha rautainen! Sa valtias oot, mut vapaa et, epäihmistä, Baalia palvelet, lait luonnon sa muokkaat lännestä itään, mut ihmisen sielusta tiedä et mitään! Omaa kuoppaani käsket sä kaivamaan. Mut sielu, mi syöksyvi haudastaan on hirmuinen, ja vauhti sen niin huima kuin pyörien huimaavien, tulipurkaus outojen onkalojen. Sitä vuottaen, kuin pirunpartio parhain pidän vahtia portilla kuoleman tarhain! JUOMARIT Ken tulesta haastoi? Me oomme tulta, vahingonvalkeita, sanotaan niin mieliksi teille, joilla on aatteet maha mahtajan saada ja käskijän vaatteet, levoss' autuaass' siittää sortuvaa sukua ja päästä kunniapatsaisiin! Me puhumme puhki: multa on multa, ja ruumis on ruumis, siitä ei lukua. Turhuus on turhuus ja saasta on saasta, madon ruokaa on kaikki, mi tullut on maasta! Te näätte, me käymme rääsyissä näissä ja luulette, että myös sielumme täissä on niinkuin teidän ja tuhanteen kertaan maan liejuhun vyölty ja rihkaman mertaan. Te itkuamme ilkutte »elämän yöksi», kun emme voi koukkuhun konnien ryhtyä, pelionneen, jot' uskotaan »elämän työksi!» Me kaihdamme aivonne ahkeraa koppaa, hyvearpajaistenne metallinoppaa, älynaamiaistenne paperilyhtyä. Ei houkuta meitä ei lyhty, ei liesi. Oi ihminen, maantielle hyljätty miesi, kuink' on hän onnessa kurja ja vapaa! Pelikaani hän on, mi lemmessään pois sykkivää syöttävi sydäntään joka orvolle, jonka hän turulla tapaa! Yö meidän on hetki. Kun kaupunki musta piripintaansa myöten on haukotusta ja tylsyyttä täynnä, me nostamme päämme. Me kuninkait' oomme, me leikimme lasta, me tempaamme tapparan taivahasta, me poimimme tähtiä, Jumalan näämme...! Ken Jumalan näki, on kuoleman oma. Elon kankaan ei ainoa sauma, ei loma hävitykseltä säästy, ei järkemme jänne. Krematoorissa kauneuspeijaiden palamme, me siniselle liekille vannomme valamme! Mi täältä on tullut, jääköhön tänne! Mut ylpeään kätketty untemme uhkaan, on Phoinix lintu, mi syntyvi tuhkaan. Kun raunioin kytevi maallinen majamme, me tulisilla vaunuilla taivaalle ajamme! Ken surmaan ei syöksyis' miekkoinen, jolla on onni kuoleman voittaja olla! EXCELSIOR Ylistetty ollos kirvelevä kirkkaus, häviön hirmun ajaton tiima, hukattu minuus! Loimuan, hehkun lämmittääkseni miljoonia. Kypeniä kylvän, tuskaa ja turmaa, valaistakseni ihmissieluja tarkoituksesta elon. Tätä on elämä: olla ei kukaan, mikään, vain elementtien laki, vain elektroonien karkelo karehtivainen, atoomin koteloon kehrätty ajatus, mysteeri maailman. Hävittää, hävitä, iskeä tulta kyljestä luonnon kylmän. Kuoleman äyräät, katoovan rajat, eläville näyttää. Poroksi polttaa, muuttaa muuksi, vaivaten vaihtaa hengeksi aine. Tuhota itseys, silta, mi liittää, silta, mi erottaa luonnon ja Jumalan. Ylistetty ollos kirvelevä kirkkaus, häviön hirmun ajaton tiima, hukattu minuus! HIILIKUVIA SPARA Renessanssi-tarina »Hei, joutukaatte katsomaan, kuin noita Sparaa poltetaan!» Näin huuto kiirii tyhjäss' aamuyössä laidalla autiolla vanhan Rooman, miss' synkkäin, laakain talorotteloiden vain rupisammal-seinät huutoon vastaa. Anakoreetti Martianus Mykkä on kolkon tienoon öisten kujien ainoa kulkija. Hän kiirehtää sen kivityrmän rauta-aitaa kohti, miss' Spara, kuulu velhovaimo, vartoo viimeistä tuomiotaan aamunkoissa. Hän vartijoille virkkaa: »Kristiveljet, ma vaiennut oon armon ajast'aikaa jo viisi neljättä, mut äsken Herra on kirvoittanut sanan salvan multa. Tää siunauksess' kypsyttäkää ihme Jumalan, salpa noidan sopen avatkaa mulle, jotta kielen kanta virvonnut haastaa kuoloon kulkijalle sais armost' taivaan!» Haukottelee vahdeista toinen, toinen naurahtaa: »Kuin voikin Herran mies noin olla hölmö ja tulla turisemaan taivahasta ämmälle, jok' ei parempata pyydä kuin päästä Helvettiin ja tuota pikaa myös sinne passitetaan. Kyllä maarin sun irroitetun kieles jaaritukset ei ihmeit' tee. Sa tuosta vakuuden voit oiti saada!» Liekehtivin silmin paaspermannolla istuu velhonainen, huojuttaa ruumistansa, vaikenee. Myös vaikeneepi Martianus Mykkä. Saa vihdoin puheenlahjan pyhä mies: »Et noita ole, annan autuuteni sen puolesta! Ma yksin tiedän tuon, salaisuutes... Pikemmin marttyyri ja hurskas uhri olet, oi Aspara! Mun tunnetko sa vielä?» Spara nyökkää; suun viivaan katkeraan käy hymyn kare: »Äl' anna autuuttasi, Martianus, mun vuoksein varsinkaan, se tuhmaa ois! Jos en lie noita, lienen pahempi. Niin, valkokyyhkyjä on luutanoidat nuo Helvettihin ratsastavat kaikki minuhun verraten. Se totta on. Mun rippi-isäni sa olit muinen elämän aamunsarasteessa kerran... Eloni sammuessa ryhtyisitkö nyt virkaan samaan? Sanon kuitenkin: paljon, ah, sulta, pater, vaaditaan rakkautta kristityn ja uskallusta lainaamaan sielus lokaviemäriksi mun mustain tihujeni, joiden riena räikeempi on kuin mitkään rippituolit on konsaan kuulleet taikka kenkään ees kuvitella voinut ihminen.» »Enemmän syytä hartioilles lasket kuin katumus ja nöyryys kristityn velvoittaa syntist,» oikoo pyhä mies. »Mut pateriks mua ällös nimittele, se arvo muinainen on, joka sopi nuorelle silloin fariseukselle, mi kirkoss' Trasteveren pöyhkää kieltä niin käytti kuin ois kaunopuheest' tehty tuost' onsikuorisesta ristinpuu, viis neljätt' ajast'aikaa sitten... Siitä ma ast' oon vaiennut kuin veden kala pohjassa lammen.» »Miksi, Martianus?» »Kun käydä täytyi itse kärsimään mun ensin, vasta sitten kärsineitä muit' opastamaan, ensin tulla itse syyn, synnin tuntoon, vasta sitten toisille syntein anteeks' antamusta julistamaan. — Sinua, oi Aspara, ma tästä kiitän. Niinkuin eilispäivän ma kaikki muistan: Hyveit' enkelin ojennusnuoran ankarimman mukaan kun sulle suosittelin, kostamahan hyvällä pahan, niinkuin teki Kristus, sa lausuit: »Sun on helppo, olet pappi, ja siitä palkan saat, ett' anteeks annat rikoksia, joit' ovat toiset tehneet, puolesta outojen, joidenka tuskast' et tiedä mitään.» — Sanas iski kuin kirvelevä totuus iskee tunnon, sit' tuumimahan painuin kohtuun korven. Mut sentään, sain ma tietää, silloin noudit mun säädettäin, mi oli Jumalalle, ei ihmiselle...» Spara hymähtää: »Niin, menin luostarihin!» »Aivan niin. Jumalan sijaisena kunnioitit sa riitamiestäs, miehes murhaajaa ja omaa raiskaajaasi — paavia. Niin sääsin sulle, mut se liikaa oli, nyt myönnän sen, syntiä sovitit sa, jot'et ollut tehnyt, kumarsit pääs ylpeen valheen valtaruhtinaalle, naissyömmes jota käski kammomaan. Jos tästä piinapenkist', uskon ristilt' oot paennut, se inhimillist' on. Mut karannutta nunnaa raaka rahvas kierosti katsoo, siitä noidan maineen oot raukka niittänyt. Synniksi Kirkko myös kovakorvaisuutes laskee, vaikka se itse vastaas vaikeammin rikkoi. Eniten rikkonut oon sentään minä, mi kahlein liikaraskain kammitsoin sun lapsensielus viattoman silloin. Sit' anteeks anomaan oon tullut sulta ja sovittamaan, jos voi sovittaa elämäll' elämää, mi hukkaan meni. Sijastas vaikka tulikuoloon käyn mä. Pakene, lapsi, kaapu ota tää!» Parahtaa nauruun hulluun vanha Spara: »Erakko parka, en ma eilinen laps ole enää. Viisi neljättä sun vuotta vaietessas vanhenin myös minä hiukan, opin oudot taiat... Sen verran velhon vikaa minuss' on, ett' aina oman tieni Hornaan löydän! On hetki lyönyt, pater Martianus, mun tili tehdä kanssa elämän ja kuoleman. Mut noitaroviolla ei koskaan soviteta syytä Sparan, siit' ole varma, siitä pidän huolen ma itse. Tiedätkö sa, ukko, miksi minua nimitetään kansan kesken? Oon »Hauta-Spara.» Tulevaisuuden lukenut kirjast' olen unisumun ma kuolinhetket varmat kuoleville. Ei lemmon lentimiä siihen tarvis, omalla oveluudell' ansainnut oon taidon tään: uhrini itse tapoin hetkellä sovitulla! Mitäs sanot? Jo kauhistanko sua tarpeheksi? Nääs, toista sataa olen kuolinpurtta jo ohjaellut Styxin virtaa alas, kuink' en ma osais itseäni syöstä! Vapiset puheenparttani sa julmaa ja pakanallista tuot' et todeks usko! Et oitis älyä! Annas kun kerron: Salaisen _Pyhän Nikolauksen mannan_ ma olen keksijä. Jotakin oppii myös nunnan puvussa. Sit' uskovaiset uskonsa vahvistukseks väliin naukkaa ja pirskailee. _Aqua di Napoli_ taas toisiin tepsii? Kumma sill' on teho: se surmaa hitaasti, mut varmasti; iloisen irstauden hupelot sit' uumiensa rasitukseen ryyppää... Niin, myrkyttäpä olen. Kuink' en olis', kun oma myrkytettiin elämäni jo nuoruudessa perin juurin niin, siin' että sekos tieto hyvän, pahan, ja sappi, sisälmykset mustaks kiehui, mujuksi käärmeen. Muistatko kuink' oli tapaus julma, josta poltinmerkin pois lähtemättömän ma sain? Se sattui Veneziassa, juur' hääyönämme, kun gondoolissa Benedetton kanssa me keinuimme kuin sielut autuaat, ja ylkä morsiolleen lauloi näin: »Jos kuolen nyt, se, armas, sun on syysi, suvulle kerro jälkeentulevalle: hän sortui onnen liikakuorman alle, kun enemmän kuin pyysi sydän sai; hän yhteen hymyilyysi uppos niin, ett' oudoks kaikin kävi maailmalle! Oi kuullos, vesi öisten kanavoiden solisee tummaan soiden lempi kuin lepohon rauentuin meit' Tuonen kehdoss' unehen tuudittaisi parmahillaan juur 'onnen tähden ollen korkeimmillaan...» »Näin lauloi Benedetto lemmestänsä. Kuul' autuaitten kuiskeen paholainen, tuo irvinaamar' itse Kristuksen, mi kätyreineen yössä riistaa vainus ja iski, niinkuin korppikotka iskee, kyntensä ihmisonnen apajaan. Tikarin terään sortui Benedetto. Kuink' kävi mun, sen kaiken tiedät sa, sa paimen hyvä, jonka paimensauvaa ma tuskan raivoss' silloin halveksuin; lien singonnut ma monta herjan sanaa suakin vastaan...!» »Ei, et mua vastaan,» vavahtain vastaa paimen harmaahapsi, »vaan vastaan Herraasi ja Mestaria; sa kerskuit: »Kärsin niinkuin Jeesus Kristus». »Ja sinä siihen virkoit, hyvin muistan: »Myös voitko anteeks antaa niinkuin Kristus?» Sa haastoit, niinkuin sopi Kirkon miehen, mi häväistykselt' esivaltaansa haluaa suojata ja sieluja, karitsakatrasta tuot' taulapäistä, min pelastus niin rihmast' ohuesta kuin pyhyydestä Pyhän Isän riippuu! Ma tein kuin neuvoit, lähdin luostariin salaamaan saastaa Pyhän istuimen, veisaamaan ylistystä Kirkon päälle, sen lierolle tiara-otsaiselle, ilveelle ihanimman ihmispedon... Mut unohtaa en tainnut.... Täällä versoi rinnassa rikos, rakkaus ja viha... Elämän hylkimänä Kuoleman apuriks antauduin... Oh, ruumiita, kasoittain, röykkiöittäin kaikkialla ma nään...!» Kangertain kieli noidan käy, suu vaahdos on, ja silmät niinkuin pätsi palavat tulta tuntemattoman yön kraatterin, viheräin huulten viiva kuin vilun haavan lehti vipajaa. »Jumalan armo olkoon kanssasi, mun tyttärein, on syntis hirmuinen, mut edesvastuun vielä ankaramman asettaa sille, joka sielun raiskaa, taivasten Herra,» puhuu Martianus. »Valmistu kuulemahan hirmuisinta! Tai rukoile, suit' että korvat salpais Hän, joka mykkyydellä sinut löi ajoissa estäen näin tulemasta avuksi sielun yössä harhaa van.» »Sun yli voimain kävi raiskaajalles anteeksi antaa!» huokaa rippi-isä. »Niin yht' en tainnut hälle anteeks antaa: mun että _hylkäsi_ hän raiskattuaan. Niin rietas henkensä mun kietoi raukan, ett' unohdin, ken oli hän ja minä, ett' unohdin, ett' armaan Benedetton viel' äsken olin puhdas vihkivaimo. Niin hurjan lemmenliekin sytti hän poveeni mun kuin voi vain lempo itse. Ma häntä lemmin, siks' myös vihasin, enemmän vielä hempukoita noita, hopeisin silkkirihmoin vyötettyjä, joill' oli iltajuhliss' isoisissa tuon kauniin paholaisen luokse pääsy. _Aqua di Napolin_ ma keitin heille, paaville pyhälle taas pyhän mannan, vihan ja lemmen myrkyll' lääkityn. En anteeks antaa voinut... enkä ano ma anteeks-antamusta itsellein, vain kuolla voin ma... samaten kuin itse ma tuottanut oon muille kuolemaa...» Valahtaa kelmeys kuin kalkkivesi kasvoille Sparan, kurkku korahtaa, yön suuren varjot ripsillensä hiipii. »Mua ällös sure, rippi-isä kallis, nyt olen onnellinen... Minut noutaa nyt morsiokseen hän, jot' enin lemmin elossa... Kuolema... Hyvästi jää.» Ulvahtaa mielipuolen lailla mies, hän kahden käden kiertää vainajaa, min värittömät huulet vielä värjyy. Hän huutaa, syleilee, kuin raivo raastaa, elämää pakenevaa rukoellen takaisin palaamaan: »Et saa, et saa sa kuolla noin, oi, onneton Aspara! Ma yksin olen syyhys vikapää, ma yksin olen rietas, valapatto, himojen lokaviemär, myrkyn syömä. Sa syntis tunnustit, sait synninpäästön. Mut kuka antaa enää voi sen mulle, kun kuolit sinä, jota vastaan rikoin, ma ulkokultainen ja sala-irstas! Äh, sua lempinyt ei Benedetto, tuo liukas kelmi-keikar, luutunlyöjä, ei lemmensairas pyhä pyövelisi, mi kuolon enkeliks sun hahmos muutti, vaan minä, minä yksin sua lemmin! Sen vuoks sun kahlehdin ma nunnan kaapuun, eläimen taljoiss' itse lymysin syvimmän korven kohduss', suulla tulppa, ma etten haastais sopimattomia himosta synnillisen sydämeni! Oi anteeks anna, armas, hurskas uhri elämän nurjan! Noitajuomas suo erakolle, jolla erakkuuteen ei enää ole voimaa. Seurata sua halaan, minne matkannutkin liet!» Anakoreetti Martianus Mykkä noin huutaa, hosuu, kiemuroi kuin mato paaspermannolla vieress' kuolleen vaimon. * * * Jo päivän kehrä kierii korkealla, ja kansaa tullut on kuin karnevaaliin luo rovion. Ken uhrata ei mielis teurasta mieluist' itse Jumalalle, tään nähdä ruutipesän räjähtävän taivaalle niinkuin ilotulituksen! Häilähtää tuuless' sepaleet ja tanut, kuin markkinoilla säkkipillit piipaa. Vekarat likakintut häärää, teuhaa helmoissa nauravaisten rouvasnaisten, mytyissä sylivauvat tillittelee. Hivutustaudin syömä räätäli puuseppää pulleata ärsyttelee ja riitaa haastaa naapurinsa kanssa, tää kunnes kiukun vimmass' syöksee päin, mut säikähtää, kun äkkää sotamiehen, mi muurin kupehella köllöttäin sojossa peitsi päivää paistattelee. Mut mikään häiritse ei hyvää mieltä, mi väkijoukon rinnass' salaa kehrää kuin kissan uneljaan ja saalisvarman... Käy kohaus kuin myrskytuulen tullen äkisti ihmismeress'; yhteen ääneen kaikk' kirkuu, tarinoi ja sopottaa: »On lentänyt jo Hornan tuuttiin noita, tuiskuttain tulta suustaan, sieraimistaan, on hourupäiseks tehnyt pyhän miehen, mi krusifiksin voimall' uhmata pyys valtaa Helvetin ja paholaisen. Nyt pahan vallassa hän teutaroi ja remuaa kuin ruma henki itse.» Venähtää pitkäks naama nauravaisten kuin lasten, joilta rikottu on lelu, kun rummunpäristäjä kuuluttaa: Jo piru otti noidan sen, jää näytös kertaan toisehen. KALPAVELJEKSET Keskiaikainen ballaadi Nuo kaunihit kalpaveljekset oli samaan neitohon syttynehet. Sydän Signhildin vuoks löi kummankin: Ujon Perthin ja uljahan Helmuthin. Tuli Kiusaaja luokse kummankin, pyhän Perthin ja sankari Helmuthin: »Mi rakkaampi liekään valloittaa, sulo Signhildin lempi vai pakanamaa?» »Puniristin ja valkean viitan vuoks mun hurmeeni kerran jo hiekkahan juoks, — noin haastoi Helmuth, — ja vieläkin ma kassapään kalpahan vaihtaisin!» Pyhä Perth noin virkki: »En miekan mies ole konsana ollut, sen Jumala ties, mut vannoa voin: jos Signhildin saan, hänen vuokseen ma valloitan pakanamaan!» Oli immelle sulhot kuin veljeä kaks, ei kumpaa hän arvannut rakkahammaks. Miel'lempeä päätti: »Sen kohtalon jaan, ken lempensä vuoks lyö velhojen maan.» Pyhä Perth omantunnon vaivoissaan näin huokaa: »Synkimmän pakanamaan oman rintani yössä nyt kurja ma nään: valan _naisen_ vuoks tein Herralle tään: se ei Herralle kelpaa, en kelvollinen ole rinnalle Herran ritarien, en, ennenkuin ensin ma voittajaks saan oman syntisen rintani pakamaan.» Osaks Helmuthin jäivät sankarityöt, hän taisteli päivät ja suuteli yöt! Oli kalpaveljistä kuuluin hän, mies miekan ja lemmen leikinnän! Mut syntinsä vuoks, vuoks Signhildin, pyhä Perth meni munkiksi luostarihin rukouksin ja raipoin riuduttamaan pois maallista lempeä rinnastaan. Toi Signhildille se kaihoa kaks, mut Helmuthin ties hän nyt rakkahammaks! »Sa kuolemaan riensit vuokseni mun, siks kuolemaan saakka oon morsio sun!» Hän kauan vartovi kaihoissaan. Ei sulhoa kuulua kuulukkaan; lie eksynyt velhojen pauloihin... Meni luostariin sulo Signhildkin. Mut Perthin ja nunna Signhildin sydän sammunut ei syliin luostarin: he saakka kalpeaan kuolemaan pois ruoskivat lempeä rinnastaan. TALAPYA Intialainen unelma Käy ylväs Talapya luo vanhan bramiinin ja otsansa on raskas kuin otsa tunturin, mi ehtoon tullen painuu Gangeksen aaltoihin. Miks tummuit Talapya, kuin ehtoo pilvisin? * * * Talapya: Oi, vanha Vardhamana, mestarini, mun on kuin pilven itkunraskas olla. En ole aamuruskos entinen, ma omaa olemustain epäilen: minussa osaa onko auringolla vai maalla? — Niinkuin taatto mulle oot, oi Vardhamana, hurskas liiatenkin, juur' hurskautes tekee hulluks mun ja käskyt oppis, läsnä opitun. Se niille käy, ne sitä seuratkoot, joill' yhtään väliä ei kunniastaan! Oon kuningas! Ja tähän hetkeen hamaan myös rauhan ruhtinas kuin pyhyys säätää. Mut kaikkiall' on kansa kansaa vastaan, lyö Indran liekit ilmankannen halki, maa järkkyy, julmuus elon lait laatii, julmuutta elo sankarilta vaatii, ken maataan, heimoaan käy vapahtamaan. Gangeksen poikain kovan kohtalon näät eessäsi. Tää hetki tärkki on, kulussa aioonein korvaamaton: ijäksi sortuako sudrain sukuun vai noustako vapaiden ylhään lukuun? Oi, aatos tuo mun sydämeni syttää! Ja säihkyvällä seitsenvaljakolla ma syöstä tuliliekin keskeen soisin, mut muisto muusta käden pysähdyttää, vaikk' kuinka itsellein noin tarinoisin: Mit' auvoa on ihmishyvyydestä, kun hyvää yhtään jäljelle ei jää maailmaan tähän! Ah, en enää kestä rist'tulta rinnan! Nääs, ma olen yhä sun oppis orja, vanhus valkopää. Mut niin on pahaa vastaan hyveet heikot, mua kaikk' ett' ilkkuvat Asurain veikot. Ma mielipuoli oonko vaiko pyhä, maan mato halvin vaiko sankari? Mun on kuin pilven itkunraskas olla... Vardhamana: Ikuisen Savitarin ihanuus valaiskoon henkes kuilut, poikani, elämän pinta sua hämärryttää, elämän tieto tuskas polton syttää, on tieto tuskaa... Talapya: Niin, ja tuskast' tiedon on kärsineillä kiire, poltto pois, suloisen sammumisen Nirvanaan! Tuon tunnen, niin, ja on kuin mulla ois samaiseen onneen olemattomaan nyt ensi kerran halu. Tuonen lautta vaikk' keinuttelis sielun kiertolaista veen alligaattorein ja liskoin kautta! Tien lempeys lyhyemmän luopi sinne, miss' kaikki lakkaa. Muut' ei olevaista lie sillä arvoa. Oi, Vardhamana, jos Nirvanahan mua hyvyydellä sa oisit valmistanut sammumaan, sun ymmärtäisin, sielunpaimen hellä. Mut sinä, hurskas harhaoppinen, sa uskoit tiedon kirkastuksehen, ikuisen syttymisen Jumalaan! Ja niin ol' uskonharhas mieluinen mun sydämellein myös, ma että sen, ah, arvokkaimmaks katsoin ihmiselle. Oi, kerronko, mit' usein unelmoin ma öisin pimennossa palmukeitaan, kun kansa nukkui muu, vain aavikkoin ylitse kuu loi hopeehetaleitaan! Niin, näin ma mietin: jättää tahdon maan ma kauniimpana kuin sen otin vastaan, inehmon ylväämpänä muodoltaan ja sisällöltään, tietäin Jumalastaan enemmän hiukan kuin jos ollut en ma oisi koskaan joukoss' ihmisten. Ylevä haave, vanhus eikö totta? Ja mieletön! Maa muuttaa taivahaksi! Maan kansi koskaan näin ei matalaksi lie käynyt ennen, ihmishenki koskaan näin astinlaudaks eläinvaistojen! Oi pettymystäin! Sa mun saatoit tähän katseeni nostain liian korkealle, oi Vardhamana, siis suo kärsivähän rintaani toivon säde, lausu: »Joskaan, sa, poikani, et näe kirkastusta maapallon tään, se saapuu sentään kerran; jos yö nyt yllämme on kuinka musta, se saapuu!» sano niin! Vardhamana: Ei milloinkaan, poloinen poikani! On luonto maan lajissaan muuttumaton kuin on laadut eläinten, joiden kautta matkata saa sielu; hengen on se majoittaja, määrätty sille suotu mitta, raja, mihinkä nousta, mihin laskea. Vain sielu sen on ikikiertäväinen halk' avaruuden, tähdest' tähtehen; kerällään kiitää sielu ihmisen maailman sieluun yhä kirkkahampaan... Sydämen sammuvaisen toivoon rampaan käy sormi Jumalan ja täyttää sen, mut siellä... täällä ei... Talapya: Oi, Vardhamana, maan kahleet vaikka mua kalvaa, painaa, niin maata rakastan, on äiti mulle sen vehmas syli, kaikkeni. Ah, sulle tohdinko ilmaista ma kurjuuteni: tään maan ma tunnen kaikki kaikekseni, amritan nestettä ei suonissani lie koskaan ollut, ja kun kerran vainaa ma lien, niin kuollut niinkuin kivi oon... Tää ajatus, oi taivas paratkoon, mi sua kauhistaa, mun usein valtaa; tää salasynti on mun suurimpani: epäilen sielun kuolemattomuutta. Jos ihmishyvyyttä jo epäilen, miks uskoisin ma silloin ikuisuutta ikuista pahaa! Vanhus, anteeks anna! Mua auta, saat mun koetukselle panna! Tai parempi, jos voisit todistaa! Oi todista, ett' tähdest' tähtehen vaeltaa sielu vapautuva saa! Vardhamana: Sa sydämestäs toivoisitko sen? Talapya: Ma toivonko? Voittoa taistelun? Jos Luojan sormi tarttuis toivoon rampaan, kuin äsken lausuit, koskaan palavampaan se koskis ei kuin toivohoni mun. Mut onko Tuonen tuolla puolen rantaa? Jos on, niin voiko koskaan sinne kantaa, purs' inehmon? Kas siinä kysymys! Vardhamana: Kysyykö liuta muuttojoutsenten lähteissä poikki valtamerien, siintääkö outoin vetten takaa maa ja tokko siipi hauras kannattaa? Ne lentää vaistoansa seuraten ja pety ei. Kuin pettyis sielukaan kaihossaan kaikkeuden Jumalaan! Käy rauhaan, poikani, saat uskon uuden. Ikuisen Savitarin ihanuuden nään säteilevän tuskastasi tästä: Mit' en voi minä, ei voi inha maa, sen oma kaipaukses todistaa. On sielu luotu koti-ikävästä ikuisen syttymisen Jumalaan. Käy, lapsi, kaipaustas jatkamaan! * * * Käy hiljaa Talapya kuninkaan kartanoon, luo solisevain vetten ja palmuviidakkoon. »Vain ikuisuuden silta, vain kaipaus ma oon!» hän huokaa, päänsä painaa kaihoisaan haaveiloon. SPLEEN TERHENLEIKKI Oi retkeämme yössä harhaavaa! Unehen vaipua, unesta nousta ja unta muistella tai toivottaa sit' tulevaksi, siin' on ihmisosa, polvesta polveen yhä uusiintuva. Halk' usvan aamu iltaa tavoittaa. Niin elo kaikkinensa katoaa kuin tyhjä terhen, hullu hourekuva. Lyö lumilaine halki kevätsään. Ol' ennen onni elää turhan vuoksi ja tyhjää kurkoittaa, nyt ikävään ja yrmyyn saa mun ilma, maa ja taivas ja yö ja päivä, eljet veen ja jään, tää elon terhenleikki aina sama, tää sielun kaipuu irti itsestään, tää uni ikuisemman rauentama. JÄINEN MAA Kun marto maaliskuinen maan yllä soittelee, niin sydän tuiretuinen kaihoonsa raukenee. Taa hankein, sinivetten, pois taivaanrannan taa! Niin kauas, koskaan etten tään helmaan enää saa. tään kalsan maan, mi hyytää jääks' ihmiskohtalon! Näin sydän parka pyytää, onnelleen uskoton. Sa inha maa, sa suurin lahjoista jumalten! Oon orjas sydänjuurin, ah, elinkautinen! SUURET SANAT Totuus, oikeus ja vapaus, hyvyys, kauneus ja rakkaus, nää aatokset kun ihmisparka keksi, hän silloin itsensä loi ihmiseksi! Mut unessansa vain! Ja herättyään siitä hän enää muistanut ei uniansa niitä. Pois hukkuneet nuo oli onnen häivät, vain suuret sanat huulillensa jäivät! ELÄMÄN EEPOS Hipas nuoli Sallimuksen kättä purjehtijan nuoren, rikkoi venhon valkokuoren kesken kilpapurjehduksen. Satutettu maan ja taivaan manas polttehensa vaivaan, ryöppys tuska niinkuin koski, kyynelvuona virtas poski. Karttui kovaa toisen verran. Taistelussa toisen kerran Tuima tarttui marhamintaan sotaorhin, — syvään rintaan kalpa painui kahvaan saakka... Tunnottomaks tuskan taakka uhrin hartioilla suli. Sanattomaks sairas tuli. Valita ei huulet vakaan. Tyyni rinta niinkuin pinta, eikä silmään nouse kyynel ainoakaan. SUON HETE Taivasta laakeaa punaviiva kiertää: hallaa ja suota. Sais olla usko, mi vuoria viertää nähdessä tuota! Päiväsen perholle yö kova kostaa: suon hete soutaa... Itse ken itsensä suosta voi nostaa! Vajota joutaa! PÄIVÄN RINTEELLÄ On hepoin lautasilla rasvalammet. On kulhot kukkuroillaan, sarvaat, sammet ja lahja-aamit viinitarhojen saa riemun remuun ihmis-eläimen! Ma nään: he kaikki viihtyy maassa tässä, sen nautinnossa mullan-väkevässä. Ma yksin vain, ah riutumahan jään maan korkeamman koti-ikävään. Ja henget hetken pientä sotaa käyvät, he turhan tuskan vuoksi hämärtäyvät: kurkoitus vallan, kullan, kunnian kuin kulo syöksyy halki maailman. Ma nään: se heille täys' on onnen määrä, aurinko ajan, mulle yksin väärä, yön tyhjä vilkkutuli. Elämään ma muukalaisna muutin, siksi jään. KUMMITTELIJA On suruni hedelmätön, ääretön ja hedelmätön kuin meren hiekka. Se painaa kuin erämaa, tuo risatautinen, näivettynyt rintalapsi maaemon sydäntä painaa. Se on kadottanut ruumiin, ajan ja paikan rajat, elämän ääriviivat; se on kuin rauhaton sielu kuoleman jälkeen, utua, sumua, läpikuultavaa pilveä, ei mitään ja sentään jotain, jonka olemassaoloa ei voi todistaa, pimeää ikävää, taika-uskoa, joka autioittaa talon, ruostuttaa kalman kädellä oven salvat ja saranat natiseviksi, silaa seinät ja lattian kuihtumuksen pölyllä, kutoo akkunoihin lukinlanka-uutimet, tuo pihamaalle pitkän auringonpimennyksen, tukehduttaa rikkaruohoon kukkivat ruusulavat, uuvuttaa unikkojen valtaan nousevan elämän laulua laulavat laihot, luo kuoleman puutarhan ympäri lumotun linnan, vetää, vaivuttaa varjojen, aaveiden valtakuntaan... MYÖHÄINEN ONNETAR ENSI PEIPPO Mi soitto päällä kaupungin? Liverrys peipposen! Ylitse kivimuurien ja katu-asfaltin se soi kuin kutsu keväimen ikuisiin riemuihin. Valvatti aamun hattaran ja metsäin pimennon, tuoksuista nuoren nurmikon ja ahdepellavan sun laulelosi luotu on, laps laajan taivahan. Niin saavut pieni peipponen, vank'akkunamme taa kuin itse suuri äiti Maa kerällä kerpojen. Laulaissas ruusut puhkeaa puutarhaan sydämen. IHMEIDEN YÖ Yö kuultaa ohuin valoin. Maa uumoaa... Ma katselen taa ruudun, jonka siniparketille on uinahtanut iltaperhonen, ja haastan sille: »Kuin voit, kuin voit, noin hiushienoin jaloin halk' elon vaeltaa?» Vipeltää virin myötä tuoss' ahven veen; kuin patjoillen se syliin syvyyksien upottavain käy lepoon kyljelleen... Ah, miss' on avain ihmeiden valtakuntaan! Koskaan yötä tään laista nähnyt en! Miks, Luoja, luonut olet mun aineeseen? sit' enin imehdin. Kas, yönä tällaisena täytyis voida veess', ilmass', eetterissä karkeloida. Tuolt' tahtoisin ylhält' Uranialta unten solet, täht'onnen seppeleen! MYRSKYLINNUT Suolaisen tuoksun ja pilvet tummat yöviri aavalta toi. Myrskylokkien liudat summat riutoilta soi. Ulapan aallot korkeina käyden vaeltavat laulaen pois. Rotkosta luolamme ahdinkotäyden päästä jos vois! Merta ja ilmaa halkovi haaksi rotumme rohkean tään, sentään se orjana maatuvi maaksi tyrmässään. Sentään se parhaansa painua antaa kalpeaan katveeseen. Missä on siipi, mi kahlitun kantaa vapauteen? Tiedän ma linnut, jotka ei pelkää, tottele kahleita maan, vyöryväin vetten salpaus-selkää, pahuuttakaan. Tuuli käy tieltänsä rannattomalta, raskas on maa. Miel'kuvain linnut, ahdingon alta lentohon lehahtakaa! Myrskyssä myrskylintujen lailla paikkanne on. Teille on uskottu kuoleman mailla henkemme kuolematon! KUUN SÄDE Kuun säde tunkee läpi uutimen ja kuvailee mun seinälleni laulun hopeisen, mi vaikenee. Kuun mykkä säde niinkuin harppu soi yökeijujen ja kertoo, mit' ei sanoin kenkään voi, ah, kaiken sen! Ja lapsuusnäyt näyttää: virran suun ja yllä veen haaveiden venhoset — ja kaiken muun pois virranneen — tarujen sinisillat, kirjovyön ves'kimmelteen, mi haihtunut on niinkuin kaste yön maan helteeseen... Oi onnensäde! Kaikki unhoon jää, min kovaa koin. Ma kuiskaan: tää on totta, yksin tää, mit' unelmoin! HARMAA LINTU Välkkyisän pilven vanaa, sinisess' usvass', ui pursi purjein harmain kuin suuri, harmaa lintu, mi siivin väsynein pois elämästä liukuu. Yön untuvainen kuorma, murheinen ihanuus, en sulle löydä sanaa. Noin juuri, armain, kultaiseen surun sineen katosi sielujemme kirjekyyhky... MYÖHÄINEN ONNETAR Oi vasta silloin, silloin saapuu hän, Satujen-tytti, Hyvyys elämän, ja kantaa vienoon kevätkasteeseen lapsuuden unelman sammaltuneen, kun kaikk' on ohi, kaunis elonpuu jo vanhuuttansa vaipuu, kumartuu. Oi vasta silloin, silloin saapuu hän, Tien-opas viisas Kaikkitietävän, ja näyttää kukkulalta kaihon maan, jonnekka jalk' ei enää jaksakaan, kun umpipolut öisen iljanteen jo taittoi matkamiehen polvilleen. Oi vasta silloin, silloin saapuu hän, Lähetti ylimmäisen ystävän ja häihin kutsu, konsa morsian jo kuoli lemmen liekkikuoleman kuin lesket Intian. — Vain laulu tää myöhäistä Onnetarta tervehtää. ILTA Niin tulee tumma ilta ja aallot viihtyvät, ja raukkaan sydämeen kuin lampeen tyveneen heijastaa taivahilta yön suuret kynttilät. Niin sammuu poltto, kaipuu. Saa siimeen, jota pyys helmassa heltehen maan raukee kukkanen. Pois tuskan hetket haipuu siivilles, ijäisyys. ALTTARITAULU Kultainen kehys loistaa valossa kruunujen, kirkkaammin kuva itse, tuo vanhanaikuinen. Kuin lapsen silmä taivas on silkin-sininen ja punainen kuin hehku tropiikin ruusujen. Kuin enkelhunnut hulmuu yöhattaraiset kuun. Mut värähdä ei lehti banaanin, taatelpuun. Mut värähdä ei pinta jääjäykän virransuun, min partahalla seisoo pien' Prinssi Ristinpuun. Päin taivaan ruusurantaa, päin iltaa sinervää, ja enkelhattaroita hän hiljaa hymyää. Kuningas kärsimyksen tää onko, lapsi tää, mi kultakehykselleen herttaasti hymyää? DE PROFUNDIS Pisar pienoinen syliss' synkeyden, uraani ma vuorehen syön läpi paasien, halk' onkalojen, miljoonien vuosien yön. Ah, nopsemmin maan etanakin kukan lehdellä matkustaa! Niin verkalleen minä tietäni teen kuin tehtiin vuoret ja maa. Uni tummennon, laki lakkaamaton, suru ouruveen suonissa oon, suru maansydämen, yht' ijäinen kuin matka on aurinkoon. UHRAAJA — Sa lähdet. Ken lie lumonnut sun hetken heitukoista? — Sua yksin lemmin, koskaan en ma lempiä voi toista. — Sun lyyras mulle vaikenee. Kait helkkää kauniimmille? — On uhriliekki lauluni, se pyytää alttarille. — Kenelle uhris suitsutat, kallista kalliimmalle? — En tiedä: Tuntemattomalle uhraan Jumalalle. HUUTAVAN ÄÄNI Kuormankantaja oon, arolaiva ja kyntöaura aallon, en kuorma, aarre itse, määrä matkan; vuorelle kiipijän kaipuu, huokaus pohjamulta-laakson, en päivänrinne-riemu, rusko huippuin. Vaskinen käärme ma oon, sotahuuto ja uhripaasi korven, en voittojuhla, kutsu eine-kelloin. Sen, joka saapuva on, nimetön olen enne, viejä viestin, vain arki-airut lummekorva-kansan. Kuolemankantaja uus, iki-autuas uhri-Herra joutuu. Te ristinpuunne tehkää korkehiksi! Pitkäisen leimaus lyö, jyly pilvien täyttymystä soittaa... En ollut soitto tuo, vain tahto soida. HARTAUS On meri myrskyävä kiiraskuoro ja ukonliekit kirkon kynttilöinä, kun rukoukseen Luonnon alttarille ma vaivun ankeen ahdistuksen öinä. Oi pilvi, pilvi, sada sieluhuni ja itke, mit' en itkeä ma voinut! Oi tuuli, tuuli, soita rinnastani sen mykkä murhe, jok' ei koskaan soinut! Mut, päivän sormi, piirrä taivahalle eloni ihanaiset ilon-aiheet, nuo vielä suuremmat ja salaisemmat kuin oli vastoinkäymisten! vaiheet, niin että kerran kera aurinkoisen tää ilmankansi hehkuis, helkkäis julki sen kärsimykseen piilleen syvän onnen, min sairas ihmisyys kuin helmen sulki! Oi, Luonto, Luonto, mestarini suuri, sa, jonk' on sielu ikivirtaa, -tulta, omakses ota sävel sammuvainen ja laulu, joka kesken uupuu multa! KUOLEMAN PUUTARHA INVOCATIO Ma kadotin, kun eksyksissä kulin kaikk' aarteeni. Löys varmaan joku ne viel' köyhempi, köyhempi kuin miks tulin ne hukattuain ma. Suon hänelle perintölippahan, min matkallain menetin syyttä, ansiotta sain. Ma ennen ryntäsin, nyt katson taampaa, kuin rintaan tähtää iskut kohtalon. Lie nauraa ihmiselle arvokkaampaa kuin itkeä: se vaikeampaa on! Niin, voittaja, sun otan vastaan kuin en voitettu ma oiskaan, hymysuin. Niin, Kuolo voittaja, sun otan vastaan kuin vertaisesi voimass' olisin, kuin köyhyytein ois kuori ainoastaan, vain naamioitus tarun kalliin, kuin tallella ois koko nuoruutein pään timantein, sydämen rubiinein. On voittaja, ei vihollista mulla. Kuin käskyläiseen elon riistäjään ma katson, koska itse tahdoin tulla ma riistetyksi, näkymättömään näin saada uskon. Kaikk' on tallella: käy linnahain, kuningas Kuolema! NURMI JA NIETOS Tuhlaajan palaus Kalvahtuiko jo kanervakankaat rakkailla rantamailla, jossa mun murheeni muinoin lauloi merten aaltojen lailla? Heittikö härmä jo helmiäisverkon syvien salmien vesiin, joista ma muinen kohtalon virret katselin, kuuntelin esiin? Saiko jo varhaisen talven mykkyys lapsuuslehtojen teille, vaiko ne vielä tanhuja laatii lehdille kellastuneille? Vaiko ne valkean mättään jo tarjoo maailman matkaajalle, syksyn lehdelle, talven hyylle, laululle vaientuvalle? Kyynel Mun silmähäni kiertyy kyynel taas verkalleen. Maailman matkain jälkehen sen luulin jo ehtyneen. Nyt salasinetiksi valheriemun se tipahtaa ja etsii kera uupunehen sielun maan helmaa leppoisaa. Se ota uhriksi, maan povi armas, pantiksi sen, mull' että tässä alla sammalen on lempee vastaanotto rauhanmajaan, sun syliis, ijäinen! Orvokki Sa orvonkukkani, sa siskosein, min siksi tein, kun etsin silmää tummaa, min yöhön hukkuis oma tummuutein, oi siskosein, miks kuihdut multa pois! Vaikk' kammioni täyttyis jasmiinein ja veriruusuin, lumikastanjein, sun sijas tyhjä ois! Ei lohduttaa se voi, jos rotus toistuu terin miljaardein suv'öissä valoisissa vääräin alla, jos oudot kaltaisesi tummat tuoksuu jossakin joskus, outoin akkunalla, kun sa, min taivas yksin mulle loi, sa ainukainen, auvo sydämein, mi kuollessaskin kulta-unelmat suot perinnöks ja huulin himmennein mua vielä siunaat, koskaan enää et luo auki silmääs, ijäks sammuivat sametti-sielus sanat salaiset. Oi sydän-ystäväin, oi siskosein, me orpotaimet elon ansar-katon loukossa piileväiset, kuka meistä sit' uskois, että kuolee korvaamaton kauneus elämästä kera meidän ja että, vaikka halki aikojen tuikkaisi tähdet tummain silmien ja tummat sielut sois, ei koskaan tuota kuulu tulevaksi säveltä, jonka kuulimme me kaksi, niin, sinä, minä, ah — me kahden vaan piirissä luonnon, koko laajan maan! Oi orvonkukkani, oi ainoisein, miks kuihdut multa pois! Kulkuset Elämän jäiden keskeltä pois unten karkeloon, suv'illan suureen ilohon kaivannut kauan oon. Jo kuuluu niinkuin kulkuset tuon yli tumman jään; ne kehrää sielun himmeään jääkukkain helinään. Jääruusut sulaa, aukenee suv'unta tuoksumaan ja kera niiden sydämein kuin ruusu roudastaan. Jo oudot orhit hirnuvat ja tuisku silmiin lyö. Mut Tuonen impi hymyää kuin lämmin suvi-yö. Hän on se, unten keijunen, mi kantaa karkeloon, hän on se, jota kaivannut elämän kaiken oon! Sielunkellot On hurmemailla marjat hurmeiset, kuin ruusutarha hehkuu veripellot, ja halki ilman kuulaan sielukellot soi pylvästemppeleistä korpien. Ah, sielut, isäin luokse mennehet, teit' ahdistaako taakka tunnonsoimain vai elontaistelosta yli voimain te voititteko kruunun kultaisen? Syyspäiväin kylmä, kirkas korkeus kohoaa ylle kolkkoin surmateiden ja hurmevirtain liioin virranneiden, ne kietoin hurstivöihin valkoisiin. Oi, silmä taivaan, suuri Sallimus, saaneeko koskaan umpehen ne haavat salaiset, jotka intohimoin laavat syövytti synkkiin ihmissydämiin? Vuossatais-sammaleinen virkkaa puu: Kuin kalmistoilla nurmeen kasvaa haudat yltänne heltii tuskain kahleraudat, jää taisteloista muisto valkein vaan, muu ihmis-erhe, -murhe unhoittuu. Vain kaunein kaipuu, satu sankaruuden ja uhrityön jää halki ikuisuuden elämän kukkakuusiin laulamaan. VEDENALAISET HETKET Atlantica Me oomme Atlantica, syvyyteen syösty pallo meressä eetterin. Tääll' korkein, parahin, pääseekö syömäst' toista kaltaistansa tai irti asunnostaan alhaisesta, tään elin-ontelonsa inhuudesta nälässä, rakkaudessaan raatelevan! Tääll' korkein, parahin korkeempi onko laitumella lehmää, mi iltaruskoon kääntää tylsän päänsä ja ammuu pitkää eläin-ikäväänsä! Me oomme Atlantica, syvyyteen syösty pallo meressä eetterin. Kalansilmät ja leikut Ylhäällä tuolla vesisiltain päällä maailma jossain lienee outo, uus ja toisenlainen kuin on meillä täällä. Oi Outous, oi julma salaisuus! Vain kultaleikut sieltä alas putoo, kuolleisiin katseisiimme kuvat kutoo seuduista, miss' on tähtiseppelnevat, miss' soittaa suut ja korvat kuuntelevat... Oi Outous, miks oomme mykät, sokeet ja hyljätyt kuin huonot hylkykokeet, me utuhaamut merenpohja-yön kierteessä kylmän, himmeen horros-yön! Laineiden laulavaisten hämäriin, sylihin Syöjättären, merikyyn, ikuisten valhekourain hyväilyyn, veen luovivaisen joustinkahleisiin, oi Outous, miks meidät vangiks lyötit! Ja sentään kuultaa meille kummat syötit, pisaret päivän, kuudanhelmet soreet. Kohahtaa pintaan mielikuvain poreet! Oi lemmenleikut, silmänpyynti-hetket, himomme joita kuni saalist' ajaa! Voi aallon-alaisien soentajaa, kutua auringon, mi syvyyteen kuin säderihmaa laskee hiljalleen unelmaa, joka huntuu uintiretket, niin että seitittyypi selvä tie! Oi Outous, tuo mikä leijas lie? Oot salaisuus, oot autuutemme tiellä. Sun juoda tahdomme, kuin helmen niellä! Käy himo hiukaisuna verihin... Sun tahdomme, vaikk' ansa oisitkin ja yläilmain suurin kravunsaksi! Myös meill' on halu tulla jumalaksi ja saada kylmiin suoniin tuliverta ja kaikki tietää, nähdä taivaankaaret, nuo kaukaa liekehtivät satusaaret, valkeemmat vaahtoja, kirkkaammat merta! Oi taivaan tuli, tähti elämän, nyt juon ma salaisuutes välkkyvän! Oi kultaleikku, kuolemani mun, ken olit, hourekuva hirmuinen? Elävä sydän syösty koukkuhun kuin minä, kärsivä kuin minäkin! Jos en ois kylmä niinkuin vesikyy, mua ensi kertaa kauhistaisi syy: miks on tää tehty ja sen teki ken? Ja ennen henkeä jos sielu pois mult' ei ois otettu jo syntymässä, uus' tuntematon tuska eess' ois tässä ja surmaajaani suurin sääli ois! Mut tähän uupui multa uintiretki, jäi aistimatta ilmain avaruus. Oi kivun väike, elon viime hetki, oi Outous, oi julma salaisuus! SINITEMPPELI Jäävuori ankara, jylhä alas aaltohon tuijottaa väkevämpi kuin korkein kuohu ja kuollut kuin hautausmaa. Sinitemppeli, kappeli kuolon, kuka kellojas soittaa saa? Sinitemppelin papitar nuorin, jääimpynen iljanteen, helohelmenä liukuvi hiljaa alas äyräille vellovan veen ja huokaa: »Ma luoksesi mielin sylis pehmeän syvyyteen!» Ja vaahtojen sulho vastaa sumusammale-paadeltaan: »Ijät kaiket on kaihoni ollut Sinitemppeliin korkeaan. Mik' autuus hymytä hyynä ja lempiä kaltaistaan!» Jääimpynen helmensä hukkaa yö-kylmihin kyyneliin; veen haltia vangiks juuttuu häähuoneensa salvoksiin. Käsvarret ei vaahtiset yllä Sinitemppelin morsiamiin. Jäävuori mahtava mykkä ylös uhmaten nostavi pään. Taru tietää: se särkyvi kerran hääkellojen helinään: kun vaahtojen sulho kaulaa pyhää temppelin-impyistään. DIES IRAE Taivas kuin veri pudottaa tähtensä niinkuin viikunapuu, mi suuressa tuulessa häilyin lehtensä karistaa. Ryskyvi maa kuin laiva, mi haaksirikkoutuu. Tulella täytetty meri käärmeitä, skorpioneja oksentaa. Hiirenkarvaiset orhit pillastuneina liekeissä laukkaa. Kuin saviastia hauras on sukukuntien työ hajalle lyöty. Viinakuurnia Herran suitsevan vihan enkelit kantaa. Mureni muumion lailla muodot lihan, varisi vaatetus sielun. — Ah, alastonta ken auttavi raukkaa! Kuolevan perhosen siivin lepattaa sen tuska ja lyö. Voi merkkejä taivaan! On viimeinen yö. Oi, sielut, sielut, jäättekö hukkuvaan laivaan? Esirientäjä Mun sieluni, sa horjuva, kelmeä varjo, mihin joudut sa? Mikä kohtalos on, sa ruoko kalpea, juureton, taitettu hetkestä pois, ikuisuuden auringon ijäti paahtavan alla, sa pursi sokea, syöksyvä synkkää Tuonelan jokea valtamerelle rannattomalle, sa lintu pieni ihanuuden murtuvan sulkapeitossa helkähtävässä, harhaava yksin puutarhassa yön, Kuoleman sypressi-lehdossa äänettömässä? Mihin joudut sa, mun sieluni, sieluni? Demoonit Palkovenhot määrättä kiitävät, myrskyhyn hajoovat, iltaperhot liekkeihin liitävät tyhjähän vajoovat, tomuhiuteet mullassa nukkuvat, pimeään hukkuvat, tuomitut ootte! Sielut Aurinko ajaton, taivasten taatto, valkaise meitä; valtameri rajaton, kannata meitä: luoksesi palaa aaltojes saatto; Tuonelan vuoksi, virtaava lähteestä pohjattomasta, tuudita meitä kuin vakaista lasta liekussa kehdon! Ääretön yö iki-vehreän lehdon, suo meille siimes, suo meille rauha! Kaikkeuden Jumala, maailmojen Luoja, taivasten taatto, suo meille rauha, suo meille suoja! Keruubit Kuin aurinko maan, elon päivien pää, pois vyöryen pitkältä radaltaan, alas laskeissaan sädevaippahan jää, luo loimujaan ihanaisemmin kuin milloinkaan tulipurppurassaan, majesteettina maan, niin sielutkin vanhurskaiden pois kirvoten tomukuorestaan tulivaunuissaan ylösnousevat, sammuvat Jumalaan ikileimuavaan. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LYHTYLASIEN LAULU *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.