The Project Gutenberg eBook of Suomen historiallisia kertomuksia II, by Veikko Korhonen

Taipumaton.
Hannu Krankka.
Vaikealla tiellä.
Petetty talonpoikaispäällikkö.
Nuijan jälkiä.
Aapelusta oppimassa.
Rauhan vieras.
Kuninkaan koulu.
Pitäjiä käymässä.
Kevätjuhla.
Suuren työn päätyttyä.
Kirkon rangaistus.
Piispan käräjät.
Suomen leijonat.
Ruotuvääpelin miekka.
Kansan suosima ylimys.
Riitaisilla vesillä.
Viidensadan retki.
Nälkävuoden joulu.
Sotaisa kuningas.
Muuan jouluyö.
Kotiinpaluu.
Napuan sankarit.
Pohjan tuntureilla.
Tyhjä luentosali.
Piilopirtillä.
Kodin raunioilla.
Salonkävijä.

Erämaan ensimmäinen kirkko oli saatu valmiiksi ja pitäjän kaukaisimmaltakin kulmalta hiihtelivät miehet uutta Herran huonetta ihmettelemään ja kirkon miestä katsomaan, muutamilla mukanaan metsopari hengen miehelle tulijaisiksi.

Laajan pitäjän perimmäisessä pohjukassa oli kuitenkin mies sellainen, joka ei mokomalle matkalle lähtenyt. Kivijärven Kinnulan Hukkainen oli muutamia vuosikymmeniä aikasemmin muuttanut näille asumattomille riistamaille ristin kastetta pakoon etelä-Hämeestä, jossa ei mielestään saanut rauhaa kierteleviltä saarnaajamunkeilta. Nyt oli täällä sama vastus edessä vielä vaativampana ja vähän väliä sai Hukkainen tiukat sanat kirkkoherralta, joka vaati häntä tulemaan ristin kasteelle ja muutenkin seurakunnan yhteyteen.

Hukkainen ei näistä kirkon miehen sanoista välittänyt eikä lähtenyt toisten tavalla uutta ihmettä katsomaan, vielä vähemmin kirkon miehelle metsopareja jousellaan ampumaan. Koko tienoon pelättynä taikojana eleli hän kalajärvillään ja riistamaillaan, joille Hukkaisen taikoja pelkäävät naapurit eivät uskaltaneet käydä riistan jaolle.

Talonsa oli Hukkainen rakentanut korkealle niemekkeelle lahna-apajistaan kuuluisan järven rannalle. Kalapaikka oli ennen kuulunut hämäläisten takamaaosuuksiin, mutta savolaisetkin olivat saaneet osansa tuottoisista apajista, ennenkun Hukkainen valtasi paikan itselleen.

Kun naapurien oli käynyt vaikeaksi liikkua peljätyn erämiehen lähettyvillä, sai Hukkaisen talo jäädä kokonaan omiin oloihinsa ja kirkkoherran sanatkin jäivät usein toimittamatta perille.

Sattuupa kerran kesäisillä pitäjäretkillään erämaaseura, kunnan kirkkoherra Laurentius kulkemaan läheltä tätä paatuneen pakanan olinpaikkaa ja pyytää Tahvanaista, lähimmän talon isäntää, tämän taitavan taikojan pesälle toverikseen.

— Ei tuonne taida uskaltaa lähteä, arvelee Tahvanainen peloissaan. Ei olisi käynyt kirkon miestäkään vastustaminen, mutta paha oli joutua Hukkaisenkin vihoihin. Saattoihan tämä taikoa vaikka karhun karjaa raatelemaan, tahi hävittää kokonaan kala- ja karjaonnen. Milläpäs sitten henkeäsi pidit, jos nämä tärkeimmät tulopuolet joutuisivat naapurin taikomina tuottamattomiksi.

— Ei taikuudella ketään vahingoiteta. Vahingoita saattaa joskus tulla, mutta ne tulevat muuten eikä pahan voimasta, selittää Laurentius.

— Eikö sitä käyntiä voisi jättää toiseen kertaan? esittelee Tahvanainen raappien korvallistaan. Kun saisi nyt kirkon miehen jättämään käyntinsä, niin ehkä jäisikin kokonaan.

— Ei ole minulla usein tilaisuutta liikkua laajan pitäjän perukoilla, ja tahdon omin silmin nähdä sen pakanan, sanoo Laurentius ja kiirehtii peloissaan pälyilevää miestä lähtöön.

— Mutta jos minulle vahinko tulee, niin kirkon herran on se korvattava, sanoo Tahvanainen ja saa surullisesti hymähtävän papin menemään tähän lupaukseen.

Hukkainen on rakentanut talonsa joka suunnalta järveen viettävän mäen nyppylälle ja linnoituksen tapaan on pihamaa ympäröity joka puolelta rakennuksilla. Katon rajassa oli ikkuna-aukkoja ja niitä saattoi pitää ampuma-aukkoina tarvittaessa ja sitä varten oli Hukkainen ne laittanutkin. Mahtava portti oli vahvasti raudoitettu ja voitiin tarpeen tullen lukita. Vaikeatapa oli päästä tämän metsäkarhun majaan, jos ei suosiolla tahdottu laskea.

Hukkainen oli kalaverkoillaan, kun vieraat saapuivat taloon ja kun emäntä sai kuulla, ketä vieraat olivat, laittoi hän tyttärensä sanomaan tästä isälleen.

Odotettiin iltaan saakka Hukkaista, mutta turhaan ja emäntä jo ilkahti kirkon miehelle:

— Taidatte turhaan odottaa. On saattanut lähteä vaikka pitemmällekin pyyntimatkalle.

— Älä ilku, vaimo. Vielä me hänet tavotamme ja Turkuun on silloin tie selvä niskottelijalla. Kyllä esivalta yhden miehen taivuttaa.

Tahvanainen oli hyvillään, että Hukkainen näytti jäävän tapaamatta. Eipä nyt naapuri voisi häneenkään kirojaan kohdistaa, varsinkin kun hän vielä lähtiessään kuiskasi Hukkaisen emännälle:

— En olisi mitenkään lähtenyt, mutta kun kirkon mies pakotti ja uhkaili. Sanohan tämä Hukkaiselle, ettei suotta minulle vihottele.

Laurentius ei kuitenkaan aikonut jättää vielä tähän käyntiään. Keskikesän lämpimänä yönähän saattoi nukahtaa vaikka jossain heinäladossa ja mennä sitten aamulla ennen kukon laulua Hukkaisen talolle. Ristin kastetta ja kirkkoa pakoileva mies ei silloin varmaankaan osaisi eikä ehtisi piilottua.

— On saattanut lähteä vaikka etäisimmille järville lahnankutuun tämä Hukkainen, arveli Tahvanainen soutaessaan rivakoin vedoin Lahnajärven selkää.

— Ei ole mennyt minnekään, kivahti pappi ja jatkoi: — Aamulla hänet kyllä tapaamme ja nyt yövymme tähän läheisyyteen jonnekin. Meillä on leipääkin repussamme ja voimme onkia jonkun kalan ja paistaa sen hiilloksella.

Tämä kirkon miehen päätös oli kokonaan aavistamaton Tahvanaiselle ja kaikenmoisia syitä tehden olisi hän tahtonut Laurentiuksen jättämään aikeensa. Jopa uhkaili Tahvanainen jättää kirkkoherran yksinään salolle ja lähteä kotoisiin toimiinsa.

— Silloin sinua viikon jalkapuussa istutan, uhkasi Laurentius ja sai mukisijan vaikenemaan. Jalkapuu, joka oli nähty kirkon eteisessä, oli hirvittävä laitos, varsinkin sen jälkeen, kun oli muuan pitäjäläinen nähty siinä kädet taakse sidottuina istuvan ja hikikarpaloita otsastaan pusertavan.

Järven toiselta rannalta löytyi kaislikkopoukama ja siihen Laurentius ohjasi venheen. Sattuipa olemaan lahnaparvi kudulla kaislikossa ja niin sakeasti oli siinä veden karjaa, että sulin käsin sai niitä venheeseensä lappoa. Ihmeissään oli Tahvanainenkin ja Laurentius sanoi hänelle:

— Katsohan, kun taivahinen Isä toimittaa meille näin runsaan illallisenkin. Tästä tiedät hänen olevan meidän puolellamme.

Osa saaliista perattiin, ja kun hengen miehellä oli repussaan suolaakin näin pitäjällä liikkuessaan, siveltiin sitä kaloihin ja paistettiin nuotiolla, joka oli laitettu vähän etäämmäksi metsään, ettei savut näkyisi Hukkaiselle. Laurentius laittoi itselleen illallisen jälkeen havuista ja tuoreista koivun lehvistä vuoteen, mutta Tahvanainen lähti vielä pyydystämään lahnoja, jotka ihan rantaäyräälle hypähtelivät. Saisihan edes viedä Hukkaiselle lahnoja lepykkeeksi ja osan kotiinkin. Aamulla niitä olikin aikamoinen kasa venheen pohjalla, ja hengen mieskin ihaili saalista, virkkaen Tahvanaiselle:

— Noillahan maksaisitkin kesäsaatavat kirkolle ja minulle, kun kuljettaisit ne pappilaan.

— Mitenkä niitä tällaisen matkan takaa, jurahti Tahvanainen. — Kyllä ne on tahvikelillä sellaiset maksettava.

Harva kuitenkin pitäjän kaukaisimmilta kulmilta muisti saataviaan maksaa talvellakaan ja niinpä Laurentius hymähtikin saattomiehelleen:

— Niinkuin olisitte tämän puolelaiset ennen talvellakaan mitään maksaneet. Täytyykin tässä laittaa ensi talvena veronkantaja tänne kimppuunne.

Sitähän se vielä puuttuisi, mietti Tahvanainen itsekseen, mutta äänettömänä tyytyi soutamaan taas pappia Hukkaisen rantaan.

Nyt olikin Hukkainen kotona ja hämmentyi vieraiden tulosta, joiden luuli jo menneen matkoihinsa.

— Nythän onkin jo isäntä kotona, vaikka kuului pitemmälle eräretkelle menneen, sanoi Laurentius, katsellen kiinteästi miestä, joka siinä penkillään istui kiiluvin silmin vuorostaan hengen miestä tarkastellen.

— Niin on, mikä sitten! lausahti Hukkainen kolkosti ja tapaili teräksistä joustaan seinältä.

— Ei muuta, kuin tahdoin nähdä sinua, joka pakoilet ristin kastetta ja kirkkoa. Sellaisille niskureille on varattu jalkapuu kirkon eteiseen ja ellet nyt anna kastaa itseäsi, olet siihen joutuva hyvinkin pian. Pahimmassa tapauksessa joudut Turkuun vastaamaan piispan eteen niskoittelustasi.

Eipä näyttänyt Hukkainen välittävän Laurentiuksen ankarista sanoista.
Naurahtaen vain virkkoi:

— Entäpä kun käy piispallesi ja itsellesi niinkuin Henrikillekin kuuluu käyneen. On minussa sen verran miestä kuin Lallissakin.

— En pelkää uhkauksiasi, sillä minulla on parempi suojelija kuin sinulla, eikä hiustanikaan voi katkaista päästäni ilman Hänen tahtoaan, sanoi Laurentius.

— Noita ei näy monta olevankaan, jurahti Hukkainen silmäten Laurentiuksen kalloa, joka munkkina ollessa oli ollut paljaaksi ajeltuna ja jossa oli vain korvallisilla ja takaraivolla muutamia suortuvia.

— Minun olisi pitänyt tulla useampien miesten kanssa asunnollesi ja lähettää sinut heti köysissä Turkuun saamaan rangaistustasi, jonka nyt jo ansaitset ja olet ennen pitkää saapakin.

— Sepä se. Entäpä en olisi ollut miehiesi köytettävänä, enkä ole vastakaan. Laajat on täälläpäin korvet miehen piilottua, mutta sitähän ei minun tarvitse tehdäkään. Luen semmoiset luvut miehiäsi vastaan, että puolitiestä pyörtävät takaisin, uhkaili Hukkainen pitkää tukkaansa ravistellen ja kääntyen Tahvanaiseen, kivahti tälle:

— Ja sinulle ei tästä hyvää koidu, kun kirkon miehen tänne kuljetit. Eikä ole sinulla oikeutta kuljettaa kotiisi viime yönä pyydystämiäsi lahnoja.

Tahvanainen vavahti ja vapisi Hukkaisen julman katseen alla. Tiesipähän mies, että hänen järvellään oli kalastettu, vaikka silmä ei pyyntipaikalle mitenkään kantanut. Muut tiedot olivat siis sittenkin hänellä.

— E-enhän mi-minä olisi lähtenytkään… mutta kun tämä pa-pakotti… uhaten minutkin jalkapuuhun panna. Ja kalat saat kyllä. Ne ovat tuolla rannalla venheessä.

— Kalat ovat minun, eikä niitä kukaan muu omistele, jyrähti Laurentius. — Ja sinunkin on ensi talvena veroa maksettava kirkolle ja minulle, niinkuin kuningas on säätänyt. Ja nyt kysyn vielä ystävänä ja rauhan miehenä, suostutko pyhään kasteeseen vai et?

— En, jyrähti Hukkainen ja napsutteli jousensa jännettä ollen nuolta katselevinaan seinältä.

— Älä näyttele joustasi, sinun nuolesi eivät kuitenkaan minuun pysty, sanoi Laurentius. — Ennemmin kuin aavistatkaan olet joutuva jalkapuuhun.

— Jos annettaisiin kuitenkin ne kalat tälle Hukkaiselle, hätäili
Tahvanainen hengen miehelle. — Saadaanhan niitä uusia menomatkalla.

— Johan kuulit, mitä sanoin. Ei sinun tarvitse peljätä taikojaa ja kirkon kirouksessa olevaa miestä.

Kuullessaan tämän, hätkähti Hukkainen ja istahti penkille, mutta ponnahti taas pian suoraksi.

Kirkkoherran poistuttua pihamaalle rauhoittelemaan kuohuvaa mieltään jäi vielä Tahvanainen tupaan ja alkoi ruikuttaa:

— Minä tässä nyt olen kahden tulen välissä, enkä tiedä ketä olisi toteltava. Kyllähän minä sinuakin, mutta kun se sillä jalkapuulla ja…

— Kumarra vaan pappia, nähdäänpä sitten, pystyykö hän lehmääsi suosta auttamaan.

Hukkainen lähti hänkin jousineen menijäin jälkeen ja koetti satuttaa nuolensa kirkonmieheen.

Vieläkin singahti Hukkaisen jousesta nuolia ja vaikka hän oli taitavin ampuja näillä erämailla, eikä pieninkään lintu välttänyt hänen nuoltaan, jos hän tahtoi, niin menivät ne nyt kaikki ohitse. Tahvanainen oli hiipinyt rantaan metsää myöten ja luuli jo papin sille tielleen jäävän, kun kuuli Hukkaisen jousen jänteen ehtimiseen helähtävän. Kun pappi ilmestyi venheelle, virkahti Tahvanainen:

— Kah, taidat ollakin taitavampi taikoja kuin Hukkainen, koskapa hänen nuolensakaan eivät osuneet.

Kun Tahvanainen näki, että kirkon mieheen eivät Hukkaisen nuolet osuneet, ei hän enää hoputtanut kalojakaan jättämään rannalle, vaan alkoi soutaa voimainsa takaa. Pelko ahdisti vielä kuitenkin hänen mieltään Hukkaisen uhkailusta, mutta hengen mies sai hänet vähitellen rauhottumaan.

Kesän ja vielä syksynkin säilyi Hukkainen korvessaan lain kouralta, mutta ensimmäisten lumien tultua lähti muutamia asemiehiä noutamaan Hukkaista linnastaan ja pian istuikin mies kirkon jalkapuussa. Kärsittyään tämän rangaistuksen, sai mies lähteä vielä Turkuun kirkon päämiehen määräämää rangaistusta niskoittelustaan kärsimään ja ainakin näennäisesti nöyränä miehenä palasi Hukkainen tältä matkaltaan.

Vienan karjalaiset tekivät tuontuostakin ryöstöretkiä pohjanmaalle, aina Limingan rannikkolakeudelle asti ja nämä taas väliin vuorostaan vastasivat samalla mitalla näihin karjalaisten retkiin. Halki vuosisatojen jatkuivat vainoretket ja vielä kuudennellatoista vuosisadalla niitä tehtiin silloin tällöin.

Pohjalaiset kuitenkin kyllästyivät ensiksi näihin retkiin ja asettivat rajavartioston, jonka tuli ainoastaan häätää päälle tuleva vihollinen takaisin kotikylilleen. Tällaisen rajavartioston päällikkönä oli Hannu Krankan isä, Erkki Krankka 1560-luvun lopulla, jolloin Krankan Hannu syntyi.

Näinäkin aikoina sattui rajakahakoita ja niinpä sodan tuohukset paloivatkin Hannun kehdon ääressä.

Oulunjärven sydänmailla tehtiin kuitenkin v. 1577 sovinto ja jonkunlainen rauhanliitto karjalaisten kanssa, mutta kun näinä aikoina Ruotsi ja Venäjä olivat melkein ilmisodassa keskenään, hyökkäsivät vienalaiset taas jo seuraavana vuotena Pohjanmaan rannikolle.

Näihin taisteluihin otti Hannu Krankka isänsä kanssa jo osaa, vaikka olikin vielä aivan poikanen ja siitä alkoikin kareta sisu miehelle semmoinen, että se riitti vastaisiinkin mainetöihin.

Vaikka Hannu Krankka ei olekaan mikään suursotien sankari, on hänen työnsä kuitenkin pohjalaisten vapauden hyväksi aina kansan muistissa ja monenmoisia tarinoita hänestä kerrotaan.

Vähitellen mies kasvoi ja karkeni Vesaisen, kiiminkiläisen talonpoikaissankarin kuuluisilla Vienan retkillä ja kun sitten alkoi nuijakapinan melskeet pohjoisella pohjanmaalla, oli Hannu Krankka ensimmäisenä miehenä nostattamassa talonpoikia kapinaan ja heitä johtamassa.

Koitti vuoden ensimmäinen päivä v. 1597. Limingan nimismiestalossa oli vilkasta liikettä ja suksimiehiä sujahteli pihamaalle ja työntyi pirttiin, jossa neuvoteltiin, mitä olisi tehtävä Klaus Flemingin ryttäreille, jotka olivat veriin tukahuttaneet eteläisellä Pohjanmaalla Ilkan johdolla kapinaan nousseet talonpojat ja teloittaneet heidän päällikkönsä.

Tällöin oli jo Hannu Krankka liminkalaisen nostoväen päällikkönä ja tiesi vastuunsa ja velvoituksensa esilläolevaan kysymykseen. Niinpä hän innokkaana selittikin, että jollei lähdettäisi Noki-Klaun joukkoja vastaan, olisivat ne pian täälläkin maakuntaa hävittämässä.

— Ei muuta kuin aseisiin, miehet. Ilkan ja etelä-pohjalaisten kohtalo velvoittaa.

— Niin, mutta heidän kohtalonsa on myöskin varoituksena, sanoivat vanhemmat miehet, jotka lähtöä vastustivat.

— No jääkää sitten ryttärien armoille. Se, mikä täällä vielä miehiä on, ei ainakaan odota huovijoukon tänne asti tuloa, kivahti Hannu.

Nuoret ne näin uhmailivat ja saivat vanhatkin mukaan kiireisiin valmistuksiin. Oulun linnassa majaili jo Kaarle-herttuan miehet, ja nämä olivat luvanneet Hannulle aseita, ruutia ja tykkejäkin ja tästä ilmoitti hän melkein ylpeillen nimismiehen taloon kokoontuneelle väelle.

— Kapula kiertämään ja ylihuomenna on ensimmäisten lähdettävä naapurimaakuntiin miehiä nostattamaan.

Evästä pantiin taas kontteihin ja kellot kumahtelivat jokivarsien kirkoista kutsuen miehiä kokoon, toisia lähtemään, toisia vartijoiksi jäämään.

Johtomiehet ajoivat, Hannu kaikkien eellimäisenä, resloillaan ja syöttöpaikoissa neuvoteltiin ja tehtiin suunnitelmia.

Saatiin sanoma, että pienempi huovijoukko oli tulossa pohjalaisia rankaisemaan ja sitä käytiin nyt sopivassa kohdassa muutamana talvi-iltana vaanimaan.

Oli kova tammikuun pakkanen ja kylmä alkoi ahdistaa tien varressa vaanijoita, mutta Hannu Krankka innosti joukkojaan:

Pian alkoikin kuulua kulkusten kilinä ja huovijoukko ajoi esiin. Kylmästä kangistuneet miehet eivät kyenneet vastarintaan ja melkein tappelematta voitettiin tämä joukko.

Se kiihoitti uusiin saavutuksiin ja tuhatpäiseksi kasvanut talonpoikaisjoukkue halusi tapella itsensä Noki-Klaun joukkojen kanssa. Viestit kertoivatkin Klaus Flemingin olevan tulossa huoveineen, uhaten ainiaaksi lopettaa pohjalaisten kapinoimisen.

— Me ehdimme ennen ja näytämme myöskin heille kerrakseen, riehahteli Hannu ja enempää harkitsematta voiton mahdollisuuksia komensi joukkonsa. Hannun mieli oli liian herkkä ja hän luuli voivansa tuhota yhtä helposti Flemingin harjoitetun joukon kuin kotipaikoillaan vienalaiset.

Niin jouduttiin Ilmajoelle ja suoritettiin onneton Santavuoren tappelu. Sen meno on jo moneen kertaan kuvattu. Krankan Hannu sai siellä kokea ensi kertaa kuvitelmiensa särkyvän ja intomieliset päätelmänsä pettävän. Veriinsä nääntynyt talonpoikaisjoukko sai Hannun ensikertaa pitämään arvossa vanhempien neuvoja.

Vanhat ja kokeneet miehethän olivat kieltäneet ainakin pitemmälle retkelle lähtemästä ja kohottaneet puolustamaan ainoastaan kotiseutua marskin miehiä vastaan. Ehkäpä olisi taitavasti harkiten voittokin ollut mahdollinen, jos varsinkaan ei olisi näin suoraan suden suuhun lähdetty.

Tauonnut on taistelun melske ja Ilmajoen nimismiestalossa seisoo nuori päällikkö ankaran Klaus Flemingin edessä, joka osasi yhtä hyvin haukkua talonpoikia kuin sortaakin heitä.

Ne nuhteet ja manaukset, jotka esivallan taholta nyt Hannulle kapinaan kiihoittajana annettiin olivat kylläkin paikallaan, eikä Hannun mieli enää tuntunut nousevan sankarimainetta halaavaksi, kun näin huonosti oli hänen ensimmäinen taistelunsa päättynyt.

Mutta suorana seisoo Hannu Krankka joukkojensa edessä vielä nytkin, eikä kuulu armon pyyntiä hänen huuliltaan. Veri ehkä kiehahtelee entistä kuumempana, kiukusta ja harmista, kuunnellessa Noki-Klaun ärhentelyä:

— Hajottakaa nyt sulin käsin tuo tuvan uuni, niinkuin olette uhanneet repiä Turun linnan. Hakekaa kuitenkin ensin esiin Ilkkanne luut, nähdäksenne, montako niistä on poikki, tietääksenne kapinanjohtajain kohtalon.

Hannu Krankka jäi kuitenkin henkiin, niin hyvä onni oli tällä pohjalaisten päälliköllä, joka liiassa innossaan oli asiansa tälläkertaa pilannut. Vankina sai hän kuitenkin käydä jalkasin sitä unelmiensa linnaa kohden, jonka hän niinkuin leikillä oli luullut saavansa piankin valloitetuksi. Siinä ilkkuvien asemiesten rinnalla kulkiessa karvasteli kiukku ja lähti liika ylpeys miehestä ja taisipa Hannu tulla moneenkin kertaan ajatelleeksi, että hätiköiden ei pitäisi mihinkään ryhtyä.

Turun linnan kosteimmissa ja kylmimmissä holveissa aukeni nyt Krankan
Hannulle asunto ja asemies ilkkui sinne häntä saatellessaan:

— Tämä on Turun linnan parhaimpia vierashuoneita ja tännepä se Pentti Pouttukin äsken elävältä nuutui. Sama kohtalopa se taitaa odottaa sinuakin.

Mutta onni seurasi Hannu Krankkaa täälläkin. Pian oli kevätpuoli käsissä ja ilmat leutonivat ja sisukkaana miehenä Hannu kesti kesään asti linnan komeron kylmyyden ja kosteuden, joka oli Poutun heti sairaaksi tehnyt.

Se oli Hannulle ilosanoma ja kohta hän aavisteli vapautensa koittavan, kunhan Kaarle-herttua ehtisi saapua Turkuun, jonka hän uskoi varmasti pian tapahtuvaksi.

Hannu pääsi nyt jo linnan töissä liikkumaan vapaasti ja huomasi, etteivät huovit ainakaan talonpoikien vihollisia olleet. Flemingin ankara komento heidät oli siksi tehnyt. Niin meni aika syksypuolelle ja eräänä päivänä saapui linnaan viesti, että Kaarle-herttua on laskenut laivastollaan Turun edustalle.

Turun linnakin valmistautui valloittajaa vastustamaan, mutta näissä varustustöissä häärivä Hannu huomasi, että varustelu oli vain näennäistä ja kun piiritys alkoi, karkasi joukko toisensa perästä herttuan puolelle.

Muutamana päivänä tömisi linnan laskusilta tavallista kumeammin ja siitä arvasi Hannu herttuan vihdoinkin linnaan saapuneen.

Pian kutsuttiin Hannu Krankka herttuan luokse ja ystävänä kävi tanakka
Kaarle Hannua kädestä puristamaan.

— Sinäkö olet Hannu Krankka, terve mieheen. Pitkäksi taisi käydä täällä aikasi, kun en aikasemmin päässyt sinua täältä pelastamaan. Mutta nyt ei muistella murheella koko juttua. Nyt pääset pohjanmaalle ja talosi toimitan verottomaksi heti, kun tästä Tukholmaan joudun. Sitäpaitsi tarvitsen nyt sinua moniin luottamustoimiinkin.

— Ne koetan suorittaa parhaan taitoni mukaan, virkkoi Hannu saamastaan suosiosta aivan suunniltaan riemastuneena.

Olihan hänen onnenpyöränsä taas kiepsahtanut oikeaan suuntaan ja saisivatpa nähdä taas liminkalaiset, jotka olivat jo häntä syytelleet retken onnistumattomuudesta, että kyllä Krankan Hannua miehenä sentään pidettiin.

Myöhemmin tuli Hannu Krankasta kuninkaallinen lohivouti ja muitakin luottamustehtäviä sai hän alituiseen Kaarle-kuninkaalta.

Eipä vielä hänen sotamiesuransakaan ollut lopussa. Hannu Krankka sai johdettavakseen sen sotaretken, joka onnistumattomana tehtiin v. 1611 Vienan rannoille.

Liiallinen sotainto ja harkitsematon valmistelu vei tämänkin retken piloille ja alakuloisena sieltä palattuaan sai Hannu Krankka taaskin myöntää itselleen, että liian hätäisesti kävi käsiksi suuriin asioihin.

Tästä huolimatta oli Krankan Hannu vielä kauan kuninkaan voutina ja luottamusmiehenä häntä pidettiin. Vanhuudenpäivänsä sai Hannu viettää rauhassa kotonaan Limingan Krankkalassa.

Vuoden 1596 viimeinen kuukausi oli loppuun kulumassa. Vähäisiksi supistuivat ne jouluvalmistukset, jotka vanha Pirkko-muori oli juuri saanut valmiiksi Juvan Seppälässä. Akseli Kurjen lipullisiin kuuluvat huovit olivat äsken majailleet talossa ja puhdistaneet aitat niin tyhjiksi, että vain Tuomas Niilonpojan vähäistä ennen huovien vierailua piilottamat siemenohrat olivat jääneet. Pirkko-muorikin oli tehnyt kätköjä lampaan käpälistä ja muutamasta sian kinkusta, ja näistä oli nyt osa otettu esille juhlaa varten ja muutama karpio siemenohrista jouluolueksi.

Joulua ei kuitenkaan voitu nyt näilläkään harvaan asutuilla saloilla viettää rauhan juhlana, koskapa kapinan liekki pohjanmaalta oli leimahtanut tännekin ja miehet lähteneet suksilleen jokaisesta talosta niin tarkoin, että vain vanhukset ja keskenkasvuiset pojat jäivät naisväen avuksi koteja vartioimaan.

Jo marraskuulla oli kapinaliekki leimahtanut näilläkin mailla ja monet talonpoikia sortavista ja luvattomia veroja kantavista huoveista olivat saaneet ankaran tuomionsa, mutta kapina oli tullut yhtä ankarasti kukistetuksi ja luultiin jo voitavan taas asettua sodan kohluja parantelemaan, kun pohjanmaalta lennätettiin viestiä, että nyt on tultava mukaan, joka suinkin keihästä kykenee kantamaan.

Tuomas Niiionpoika oli edellisessä kapinassa saanut syviä haavoja ja ne olisivat vielä vaatineet miestä pysymään kotitanhuvilla, mutta mieli paloi toisten mukaan lähtemään, maksamaan samana laatuna saadut haavat ja auttamaan yhteistä asiaa, vapautusta rautamarskin ikeestä, joka oli viime aikoina käynyt sietämättömäksi.

Osa Rautalammin miehistä oli jo hiihtänyt edellisenä iltana Seppälän ohi, liittyäkseen Juvan ja muiden naapuripitäjien miehiin ja Tuomaankin naapureista olivat miehet siihen joukkoon lyöttäytyneet. Tuomaskin oli jo ollut lähtötouhuissaan, mutta toiset olivat häntä kieltäneet lähtemästä. Viime yönä ei Tuomas kuitenkaan saanut unta ja nytpä hän aamun koittaessa jo tahkosi uutta keihästään, jonka oli käynyt pajassa taikaluvuin terästämässä ja kengittämässä.

— Uusia syvempiä haavoja sinne menet vain saamaan, sellaista näin unta viime yönä. Nyt kun vielä ainoa poikasi sinne estelyistäsi huolimatta lähti, ei miestä jää taloon, kun molemmat sille tielle jäätte.

— Voihan se käydä niinkin, mutta vaikeatapa se on olo silloin kotinurkilla, kun toiset ovat maata sortajista vapauttamassa, virkkoi Tuomas.

— Kädetönnä sinä sieltä palaat, saat uskoa minua jos tahdot, jatkaa muori ja kohentaa tulta liedellä ja tarttuu sitten taas värttinäänsä.

Tuomas ei kuitenkaan kuuntele muorin kamalia ennustuksia, vaan liikehtii sillä päättäväisyydellä, mikä hänelle ennenkin on ollut ominaista. Vaikeatapa se hänen tiensä on ollut näihinkin asti, eikä se sen vaikeammaksi tulle, vaikka saisikin lisää kohluja entisten lisäksi. Uutistaloa peratessa on ollut yhtämittaisia vastuksia. Vanhin poika jäi Vienan retkelle, johon sattumalta tuli joutuneeksi ja vaimon vei kulkutauti. Nuorimman poikansa kanssa on tässä raatanut ja koettanut häätää ahnastelevia huoveja aitoistaan, kun suosiolla suoritettujen verojen lisäksi ovat käyneet anastamaan viimeisetkin rippeet vähäisistä vuosituloista.

— Laittakaahan eväs reppuun. Jos hyvä onni sattuu, niin ehkä päästään sieltä jouluksi jo kotiinkin, rauhoittelee Tuomas äitiään. — Kohta tulee muutamia jälkijoukon miehiä, enkä malta olla heidän mukaansa lähtemättä.

Huoaten ottaa Pirkko-muori ilveksennahkaisen laukun seinältä ja säälii siihen osan vähäisistä eväistä. Parhaiksi työntyykin tupaan Tuomaan odottamat miehet huurteisina ja hiihdosta palavissaan ja Tuomas nostaa viivyttelemättä laukun selkäänsä.

— Valmiinapa jo oletkin lähtemään ja hyvä onkin, ettei viivytellä.
Ei tässä malta mitenkään kotinurkille jäädä, kun tietää pääsevänsä
näkemään, miten knaappeja rökitetään, sanovat miehet ja vanhin lisää
Tuomaalle muhoillen:

— Annetaan nyt heille semmoiset voiteet, etteivät aivan heti ole aitoilla kurkkimassa viimeistä jyväkarpiota ja lihamukaretta.

Miehet lähtevät ja Pirkko avaa ikkunaluukun, katsellakseen vielä menijäin jälkeen.

Sinne painuivat miehet lumiseen metsään, joka raudan kovalla pakkasella näytti niinkuin maata vasten painuvan. Erämaan hiljaisuus tuntui tulevan vielä suuremmaksi, kun viimeiset menijät painuivat sinne tuntemattomille teilleen.

Muori sulkee ikkunaluukun ja heittää honkaisen halon takkaan. Käy antamassa niille kahdelle lehmälle, jotka ryösteleviltä huoveilta ovat kuin vahingossa jääneet, ruokaa ja juomaa ja asettuu sitten taas värttinänsä ääreen.

Läpi lumisten metsien hiihtää Tuomas Niilonpoika toisten miesten jälessä ja seuraavina päivinä jo tavataan suurempia nuijajoukkoja, jotka taas lähtevät eteenpäin läpi äänettömien, raskaan lumen alla nukkuvien sydänmaiden, yhtyäkseen Pirkkalan seuduilla pohjalaisiin, joita sinne sanantuojat ovat kertoneet laumottain saapuvan. Kaikki voimansa täytyy Tuomaan ponnistaa pysyäkseen nuorempien kintereillä ja mieltä kalvaa epäilys, että tämäkin matka saattaa mennä yhtä huonoilla tuloksilla kuin entisetkin. Eihän tuntunut olevan mitään yksimielisyyttä talonpoikien joukossa, vaan majapaikoissa riideltiin, kenen neuvot olisivat parhaat ja kuka saisi olla johtajana.

Kokonaan toisin oli entisillä partioretkillä, kun vainolaista vastaan käytiin. Yksi määrättiin lähtiessä johtajaksi ja sitä kaikki tottelivat. Nyt käytiin aateliston taloissa ryöstelemässä ja kun kerran Tuomas uskalsi paheksua tällaista sodankäyntiä, sanottiin hänelle:

— Mikä sinä luulet olevasi, kun tulet muita komentamaan. Eikö sinulle muka tavara kelpaa. Verotetaan nyt mekin vuorostamme herroja, jotka ovat meidät nylkeneet puhtaiksi.

— Ei tässä nyt katsota, mikä on oikein ja mikä väärin, vastattiin ja siihen sai Tuomas tyytyä.

Mieli tyyten lamaan painuneena aikoi Tuomas jo pyörtää takaisin, mutta isketyt haavat, joita kylmä viima vieläkin viilteli, vaativat jäämään toisten mukaan. Ehkäpä sittenkin nuijajoukko yhteisen päällikkönsä ympärille keräytyy yksimielisenä ja lopettaa ryöstelemisen voidakseen suorittaa tehtävän, jota varten on lähtenyt.

Jouluksi majoittuvat savon seutujen nuijamiehet muutamaan Götrik Fincken huovipäällikön taloon. Parin päivän hiihtomatka on enää pohjalaisten majapaikoille ja kun ei vielä ole mitään kiirettä sinne menolla, päätetään viettää joulu Olavi Simonpojan talossa oikein juhlahumulla. Edellisenä jouluna oli Akseli Kurjen lipullisiin kuuluva huovi, Mauri Skytte, elämöinyt miehineen Rautalammilla ja uudenvuoden pyhinä muissa naapuripitäjissä, särkien talonpoikien joulurauhan. Nytpä saatiin vuorostaan maksaa samalla mitalla, vaikka takaisinmaksu sattuikin tälläkertaa Hollolan voutiin, joka ei ollut milloinkaan mitään rauhattomuuksia talonpoikien keskuudessa harjoittanut.

Karjaa teurastettiin ja oluttynnyrit kiskaistiin suuren väentuvan permannon alta ja tapit lyötiin auki.

— Tämä on vasta alkua… Kunhan päästään Hämeenlinnaan ja Turkuun, niin juhlitaan sitten eri tavalla.

— Lämmittäkäähän pojat sauna kunnolliseksi, että saamme norjiksi hiihdosta jäykistyneet jäsenet. Ehkäpä jo päivän, parin perästä vetreyttä kysytään, kun Nokinaaman joukkoja mäikytetään.

Eipä kuitenkaan tarvinnut miesten kinttujaan hautoa matkan jatkoa varten. Joulukylpy oli tarpeen kokonaan toista tarkoitusta varten, jota remuava miesjoukko ei osannut edeltäpäin kuvitella. Savonlinnan käskynhaltija, Götrik Fincke, oli saanut koko joulukuun ajan lähettää yhteen ja toiseen paikkaan asemiehiään tukahuttamaan Savon maakunnassa syttyneitä kapinan liekkejä ja niinpä pelmahti ratsuväkijoukko Olavi Simonpojan taloonkin juuri parhaiksi, kun miehet olivat joulusaunasta palanneet oluthaarikoidensa ääreen.

Ei edes ehditty vähäiseenkään vastarintaan nousemaan, kun nuijajoukko oli sidottu ja heitetty pakkasyöhön talon pihamaalle. Siitä tuli talonpojille outo jouluyö ja moni taisi ajatella, että olisi sittenkin ollut joulu kotona pirtin lämpimissä ja puhtoisilla oljilla monin verroin parempi.

Sitä ajatteli ainakin Tuomas Niilonpoika, joka hytisi vilusta portinpylvääseen sidottuna, ja kylmästä, väsymyksestä ja ärtelevien haavojen tuomista kivuista puolipökertyneenä koetti kihnuttaa auki köyden solmuja. Toisetkin koettivat aukoa siteitään ja joku taisi onnistuakin, koskapa joutui tovereitaan auttamaan ja miesjoukko pääsi vähitellen saunan lämpimiin miettimään, mitä olisi tehtävä.

Kidutuksesta mielet olivat vain lisää myrtyneet ja eipä rauhan yökään estänyt taistelua syntymästä, joka taistelu päättyi, niinkuin useimmat nuijamiesten kahakoista, heidän surulliseen häviöönsä. Osa pääsi pakenemaan ja niiden mukana myöskin Tuomas poikansa Laurin kanssa.

Hiihtäessään poikansa tukemana jouluaamun hämärässä asumattomia taipaleita, hoki Tuomas yhtämittaa:

— Ei pitäisi nousta kapinaan esivaltaa vastaan. Näin se taas kävi ja käy aina, kun miekkaan tartutaan.

Matka kävi hitaasti ja yönuotioilla levättiin aina melkein aamunkoittoon. Vähitellen virkosi Tuomas ja kävi reippaammin suunnittelemaan tulevaisuutta.

— Kun päästäisiin taas kesään, niin ehkäpä tästä taas elämä alkaisi mennä vanhaa latuaan. Kaipa se marskin valtakin joskus loppuu ja talonpojat pääsevät hengähtämään linnaleirin ja verotaakan alta. Vielä minä jaksan korpea aukoa siinä missä toinenkin ja kun sinä tuot nuorikon taloon avuksi vanhalle äidille, niin silloinpa alkaakin uusi, ehompi elämä meillekin.

Näin puheli toivovin mielin taas Tuomas ja nytpä uskalsi jo Laurikin jouluyön kahakassa saatuja haavojaan hoitaa salailematta niitä isältään, niinkuin oli tähän asti tehnyt, siten koettaen olla tuottamatta lisää huolta vanhalle miehelle.

— Nehän pitivät ahtaalla sinuakin, etkä ole siitä mitään virkkanut, sanoi Tuomas, nähtyään pitkän miekan haavan poikansa käsivarressa.

— Mitäpä siitä… pian se paranee, kunhan kotiin päästään, sanoi Lauri. — Rauhan töihin tässä taas on tartuttava, kun on sotaakin käyty tarpeeksi. Parasta se kai on antaa heidän vastustelematta ottaa otettavansa. Ehkäpä vielä Kaarle-herttua pääsee valtaan ja silloinhan hän meitä kyllä armahtaa.

III.

Pitkiksi ovat venyneet Pirkitta-muorin päivät yksinäisessä Seppälän uudistalossa. Aamuisin on taivaan kiiluvaisista pitänyt asettaa tuntilasin juoksu ja Otavan pettämätön viisari on näyttänyt kolmea joka aamu, kun muori on sitä käynyt herättyään tarkastamassa. Verkalleen valuu sitten hiekka suppilosta toiseen, kunnes on aika mennä karjalle aamuruokaa antamaan. Siitä on vielä aikaa aamun koittoon ja keskipäiväkin sydäntalvella on niin kovin lyhyt, että puut ja heinät ehtii Pirkitta hädäntuskin noutaa keskipäivän aikana metsästä, nekin kun ovat sotaan lähtijöiltä jääneet hommaamatta.

Joulu on mennyt rauhallisesti. Ei ole kuulunut kylältä eikä vieraista pitäjistä sanomia huovien hurjisteluista. Kolmihaaraisen talikynttilän valossa on muori tutkinut kirjantaitavana Uutta Testamenttiaan ja virsikirjaansa, josta löytyi lohdutusta ja rauhaa rauhattominakin aikoina.

Nyt on jo uuden vuoden aatto ja muori odottelee miehiä palaaviksi. Saunakin on pantu lämpiämään ikään kuin heitä varten ja väliin avaa muori tuvan ikkunaluukun, kuunnellakseen, eikö matkamiesten suksen sauvan kipakkata kirinää alkaisi talvitieltä kuulua.

Huoahtaen sulkee muori luukun ja ottaa taas esille puukantisen virsikirjansa ja lukee siitä mielensä virkistykseksi. Mikäpä hänellä on täällä hiljaisen korven keskellä yksinäänkään ollessa. Eikähän sellaista ole voinut tapahtua, että molemmat miehet sille tielleen jäävät. Hän on kyllä viime yönä nähnyt kamalan unen. Miehet ovat olleet paluumatkalla ja molemmat kääriliinoihin kiedottuna. Lauri on hoippunut isänsä jälessä ja hänen kädestään on jäänyt veriviiru lumihangelle. Kiesus-Maria miehiä armahtakoon, jos haavoissaan siellä avutta hoippuvat.

Sauna on turhaan odottanut kylpijöitä. Pirkittakaan ei ole uskaltanut pimeän tultua mennä saunaan, kun navetassa käydessään on kuullut läheisestä korvesta suden ulvontaa. Huu, huu, hu-uh-huu, on kamalasti kaikunut pakkasen sitä säestäessä räiskähtelyllään ja muori on sulkenut tarkoin navetan ja tuvan ovet ja asettunut taas joulun edellä valmistamansa talikynttilän ääreen sanaa tutkimaan.

Puoliyössä kuitenkin kuuluu hiljainen koputus oveen ja muori arvaa, että miehet sieltä vihdoinkin tulevat.

Avattuaan oven, näkeekin Pirkko siinä Tuomaan ja Laurin tutut kasvot, vaikkakin valkoisempina kuin lähtiessä. Silloin oli niissä vihan tuli loimunnut, nyt ne olivat rauhalliset, joskin veri oli niistä tyystin paennut.

— No vielähän toki tulitte, virkkaa muori ojentaessaan oluthaarikan väsyneille matkamiehille. — Ja kuinka asianne onnistui?

— Huonosti. Ei tarvitse talonpojan lähteä tappelemaan herroja vastaan, virkkaa Tuomas. — Emme tosin tiedä, miten Nokialla on käynyt, mutta luulenpa sielläkin epäsovun ja ryöstöhalun miehiltä tarmon vieneen.

— Ja Lauri on saanut käsivarteensa haavan, sanoo muori. — Sitä tiesi uneni. Annahan kun laitan sen, ettei pääse raudan ja pakkasen vihat tehoamaan.

Muori käärii Laurin haavan loitsujaan hiljaa lukien, ja jouduttaa sitten miehille ruokaa tuvan honkaiselle pöydälle. Käy saunaakin tarkastelemassa ja ilmoittaa miehille vielä kylynkin olevan saatavissa.

Antaa vielä jotain voidetta Laurille, käskien sillä käsivarttaan saunassa sivelemään, huomauttaen:

— Sanokoon. Tiedän kuitenkin niiden auttavan, virkkaa muori, joka palveli rinnan omia taikojaan ja kotihaltijoitaan ja Ristinkiesusta.

Kun miehet palasivat saunasta vähän jo virkeämpinä, laulettiin virsi Ristuksen syntymästä. Olihan tämä matkamiehille niinkuin joulu, kun talikynttilä valaisi kotoista pirttiä ja kaskihalmeen ohrainen olut palautteli hiljalleen menetettyjä voimia.

Kun virsi oli laulettu ja muori lukenut vielä virsikirjastaan viimeksi rukouksen keskiyön vaaroja vastaan, virkkoi hän kirjansa sulkien:

— Johan kieltelin lähtemästä ja olen aina kieltänyt. Sota ei tuo muuta kuin sotaa ja vaino uutta vainoa. Voihan sitä muutenkin päästä veronkantajien ja huovien mielivallasta, kun kärsii aikansa hiljaisena.

— Niin, eteenpäinhän sitä on yritettävä, vaikka tie näyttääkin vaikealta, virkkoi siihen Tuomas, asetellen nurkkapenkille hirven taljaa pehmoiseksi nukkumapaikakseen.

Kohta ei kuulunut tuvassa muuta kuin nukkuvien tasainen hengitys ja sirkan laulu uunin solasta.

Vuoden 1596 viimeinen päivä oli kallistunut illoilleen. Viikkokausia kestänyt pakkanen alkoi yhä kiihtyä yöksi ja Tyrkkölän ja Viholan talojen pelloille sytytteli nuijajoukko nuotioita lämmitelläkseen taistelun jälkeen ja kootakseen lyhyen yölevon aikana voimia huomispäivän uuteen taisteluun.

Nuijamiesten ja marskin joukkojen välinen taistelu oli kestänyt koko päivän ja vasta illan hämärtyessä oli marski joukkoineen vetäytynyt kapean Pyhäjärven selän yli Nokian puolelle, josta leiritulet nyt pilkoittivat pakkashuurujen lomitse. Pohjalaiset olivat lähteneet tälle kohtalokkaalle retkelle kotiseuduiltaan kolmena joukkona, jotka nostattivat Savon, Hämeen ja rantapitäjien asukkaat aseisiin marskia vastaan. Ilmajoen kirkolla oli näille joukoille valittu yhteiseksi ylimmäksi päälliköksi Jaakko Ilkka, joka oli jo ennemmin puuhannut talonpoikien vapauden puolesta ja niistä puuhistaan joutunut Turun linnan syvimpään vankityrmään, mutta sieltä neuvokkuudellaan pelastunut.

Pakkanen räiskähteli ja lisää nuotioita rakennettiin. Korjaamatta olivat vielä taistelukentän laidassa tämän päivän taistelun kaatuneet, joita oli siellä sekaisin marskin niinkuin nuija-armeijankin miehiä. Järven toisellakin rannalta alkoi yhä useampi nuotiotuli tuikkaa ja Ilkka katseli näitä tulia miettien, miten mahdollisesti seuraavan päivän taistelussa tulisi käymään. Vastakkain oli tässä herravalta ja talonpoikaisvalta ja jos jälkimmäisten joukossa olisi ollut tarpeeksi yksimielisyyttä, ei olisi ollut Ilkalla vähäistäkään epäilyä talonpoikaisväen voitosta.

Nyt oli kuitenkin niin, että heti retken alusta oli ollut riitaa siitä, kuka saisi tahtonsa kuuluville ja kun hän valittuna johtajana oli ajanut jyrkästi tahtonsa läpitse, alettiin häntä vihata ja kadehtia. Hän kyllä olisi suonut päällikkyyden yhtä hyvin jollekulle toisellekin, jos vain olisi löytynyt mies, joka tätä monimielistä joukkoa olisi pystynyt hallitsemaan ja johtamaan. Sitä ei suurista eleistä ja sanoista huolimatta näyttänyt löytyvän, ja hän kun oli ottanut retken vastuulleen, tahtoi myöskin lujasti pitää johdon käsissään.

Niinpä oli hän saanut pitkin nuijajoukon matkaa hillitä joukkojensa ryöstelyn halua ja juopottelua. Aatelisten kartanoissa käytiin kostoon empimättä ja kaikenlaista ryöstötavaraa karttui, joka oli esteenä sotatoimille ja ripeälle etenemiselle. Oluttynnyrien tapit lyötiin auki ja kuohuvien haarikoiden ääressä unohtui retken todellinen merkitys, raa'at vaistot pääsivät valloilleen. Vielä eilen olivat muutamat tunkeutuneet Nokian kartanon kellariin, kuljettaen sieltä oluttynnyreitä ja jos aiottu juominki olisi saanut jatkua, ei nuijajoukko olisi pysynyt tämänpäivän taistelussa horjumatta asemissaan, niinkuin se nyt oli tehnyt. Ilkka oli katkaissut juominkiyritykset ja tästäkin saanut taas lisää entisiin vihoihin. Olipa hän jo saanut kuulla useilta tahoilta uhkauksiakin ja nytkin vihollisen leiritulia silmäillessään mietti Ilkka, voisiko hän pitää järjestystä yllä loppuun asti ja hillitä niitä voimia, joita hän itse oli herättänyt. Hänen tarkoituksensa ei ollut, että herrat olisivat surmattavat tahi karkotettavat ja kartanot poltettavat ja »ryöstettävät, mutta veronkantajien kourissa kiusaantuneet rahvaan miehet eivät pystyneet käsittämään, että retken tarkoitus ei ollut kostaa, vaan lopettaa rasittava linnaleiritys ja ylenmääräinen verojen kanto ja siirtää vallan ohjat Flemingiltä jollenkin toiselle, kansan oloja ja elämää paremmin käsittävälle miehelle.

Ilkan suunnitelmat tässä suhteessa olivatkin kiintyneet Erik-kuninkaan poikaan, Kustaaseen, joka maanpakolaisena oli kuljeksinut vierailla mailla, mutta jonka nyt huhuiltiin piilottelevan jossain äitinsä, Kaarina-kuningattaren lähettyvillä Liuksialassa.

Niinpä oli hän joulun edellä poikennut Liuksialaan, jossa leskikuningatar otti hänet pelkäämättä ja ystävällisesti vastaan. Kävellessään leirinsä vahtipaikkoja tarkastellen kertasi Ilkka vielä mielessään tämän kohtauksen.

Kaarina-kuningatar seisoo Liuksialan vierassalissa jäntevänä, joskin hieman kalpeana ja kysyy likalta:

— Tahdon vain ilmoittaa, että monikymmen tuhantinen nuijajoukko ei kädelläänkään koske omasuuteenne, eikä häiritse rauhaanne ja sitten haluan kysyä, tiedättekö poikanne, Kustaan olinpaikan?

— Tekisimme hänestä Suomen kuninkaan, lausuu Ilkka kalskahtavasti, lisäten:

— Kansa rakastaa teitä ja poikaanne ja luottaisi hänen oikeamielisyyteensä.

Leskikuningattaren kasvoille vierähtää kyynel. Väsyneenä hän istahtaa ja pyytää nuijapäällikköäkin istumaan.

— Oh, onneton poikani Kustaa… sitä hän kyllä olisi, mutta eihän hän voi… kateelliset eivät sallisi hänen kauan pysyvän vallassa…

Niin, sepä se oli, kateus, joka nytkin näytti peloittavana hajottavan kansan voimat. Alakuloisena oli nuijapäällikkö poistunut Liuksialasta ja saanut töin tuskin estetyksi ryöstelijät sinne menemästä, samoin kuin Tottien ja Hornien kartanoihin.

Tarkastaessaan nuijajoukon leirin vahtipaikat, vetäytyy Ilkka omalle nuotiolleen lepäämään. Äsken oli hän saanut taas keskeyttää muutamilla nuotioilla reuhaavien miesten juomingit ja kuullut yhä tuimempia uhkauksia. Nokian kartanosta oli taas kuljetettu oluttynnyreitä ja ylimielisinä päivän taistelussa saavutetun voiton johdosta aikoivat miehet kostutella yön kuluessa kaulojaan kuohuvalla nesteellä. Rähisten pantiin olutnassakat syrjään ja Ilkka oli käskenyt renkinsä pitämään silmällä, jos ne otettaisiin jälleen esille, ja tuomaan siitä sanan hänelle.

Kunnolleen ei Ilkka ollut ehtinyt ummistaa silmiään, kun renki tuli kertomaan:

— Muutamat Jalasjärven miehet jatkavat juopottelua ja Tyrkkölän taloon on kokoontunut miehiä samassa tarkoituksessa.

Iikka nousee nopeasti ja hänen silmissään leimahtaa vihan liekki. Näinkö he valmistautuvat huomispäivän ratkaisevaan taisteluun? Muutamalla harppauksella on hän rähisevien miesten nuotiolla ja potkaisee pohjan rikki oluttynnyristä, josta kuohuva neste roiskahtaa hangelle. Muuan mies hypähtää nuotion äärestä kiroten Ilkan rintamuksin:

— Sen sinä tiedät kysymättäkin, että olen teidän päällikkönne, joksi olette minut valinneet ja sellaisena vastuussa retkemme onnistumisesta. Vai luuletteko, että humalaisina olisitte kestäneet marskin tottuneiden joukkojen hyökkäystä, joka huomispäivänä uudistuu varmasti tuimempana.

— Päällikkö… hymähti toinen ilkeästi. — Kyllä tässä aina sellaisia päälliköitä löytyy.

Ilkka eteni toisille nuotioille, jossa uusiutui sama temppu ilman suurempata sanan vaihtoa. Vihaisista silmäyksistä ja murinasta kumminkin voi huomata, että nuijapäällikön ankara juopottelun esto ei tehnyt hyvää vaikutusta.

Palattuaan nuotiolle, kallistui likka havuvuoteelleen ja katseli kylmässä korkeudessa väräjäviä tähtiä. Nokian kosken pauhu kuului pakkasyössä omituisen moniääniseltä ja sen soinnuissa oli jotain, joka teki Ilkan rauhattomaksi. Miten käy huomisen taistelun, kun joukkojen kuri on noin yhä höltymässä? Jos se epäonnistuu on kaikki menetetty, ja marskin sorto jatkuu entistä julmempana ja talonpoikien toivottu vapaus on pitkiksi ajoiksi menetetty. Nyt oli uuden vuoden yö. Minkälaisena koittaisi tämä uusi vuosi maalle ja sen vaikeissa oloissa elävälle kansalle, minkälaisena nuotioittensa ääressä lepäävälle talonpoikaisarmeijalle?

Ilkan mietteet katkaisee lähestyvien askelten narahtelu pakkaslumessa. Ilkan renki ja muuan toinen mies tulee kiireisin askelin ja edellinen sanoo isännälleen:

— Isäntä, isäntä, lähtekää pian pakoon, teitä tullaan kohta vangitsemaan.

— Totta se on, vakuutti toinen vieras, Tuiran Vilppu, Ilkan ystävä, joka oli saanut olla todistajana, kun talonpojat tekivät kauppaa marskin lähettien kanssa omasta päälliköstään. Fleming oli lähettänyt voutinsa Melkiorinpojan ja Laukon herran talonpoikien leiriin, josta joku oli saattanut sanan ensin Flemingille asiain tilasta. Ilkan kadehtijat panivat asian alulle Tyrkkölän talossa reuhatessaan ja marski oli luvannut lähettiensä kautta talonpojille täydellisen anteeksiannon kapinasta ja viideksi vuodeksi vapautuksen linnaleiristä, jos nämä jättäisivät hänelle päällikkönsä vangittuna. Ensin oli hieman aprikoitu, mutta pian oli kateus painanut alleen viimeisetkin kunniantunnon rippeet miesten mielissä ja katalaan hankkeeseen suostuttiin.

— Niin, kyllä nahkasi on myyty, vahvisti vielä Vilppu ja jatkoi; — Sanoinhan jo kerran sinulle, että kiittämättömyydellä ja halpamaisuudella se joukko palkitsee auttajansa vaivat.

— On, on ja nouskaa pian satulaan ja paetkaa, kiirehti renki. — Me tulemme Vilpun kanssa reellä ajaen jälestä.

— Mutta miksi ei vangittu pettureita ja myöskin marskin lähettejä? kuohahti Ilkka.

— Siinäpä se. Silloin ei olisi tullutkaan päällikön nahka myydyksi, virkkoi Vilppu.

Ylitse vuotava viha leimahti Ilkan tuuheiden kulmien alta, kun hän ojensi nyrkkinsä leiriä kohti ja sähähti.

— Ryömikää nyt sortajanne jaloissa, katalat, ja tuntekaa luissanne tuhatta tuimempana huovien ruoskan iskut. Vielä kerran kuitenkin purkaisitte kaupan, jonka tänä yönä teitte, mutta silloin en ole enää teille apuani antamassa.

Ilkka nykäisi ohjista ja ratsu porhalsi täyteen juoksuun ja hävisi pakkashuuruun. Leirin ohi ajaessaan huomasivat jälessä tulevat miehet että nuotiot tuikkivat yksinäisinä ja sammumaisillaan, kun miehet olivat lähteneet niiden äärestä.

Kului loppu yö ja koitti uuden vuoden päivä. Kun vangittavaa nuijapäällikköä ei kuulunut, ärtyi marski ja vangitutti kaupan hierojat, käskien huoviensa kohtelemaan heitä niinkuin halusivat. Ne nuijamiehistä, jotka olivat yöllisestä humalastaan selvinneet, riensivät suin päin pakoon. Ei ollut mitään toiveita linnaleirin vapautuksesta, sen olivat marskin voudit ilmoittaneet ja talonpojat jo rähisivät keskenään, kuka oli Ilkan vangitsemiseen suostunut ja näin oman asiansa ajaneet karille. Se oli kuitenkin nyt menetetty, samoin kuin paljon kuviteltu vapauskin. Aikaa ei ollut liioin kinasteluun, kun jokainen tahtoi päästä mahdollisimman pian pakoon. Syntyi teillä ja metsissä sekasortoinen tungos ja Flemingin huovit olivat pian tämän pakenevan joukon kintereillä, lyöden ja surmaten.

Osa pohjanmaan miehistä välttyi teurastukselta, mutta jokainen tiesi, että kosto oli tuleva heille siitä häpeällisestä kaupasta, jolla he olivat päällikkönsä myyneet.

Kaarle-herttuan tykit olivat jyskähdelleet ja ammukset rapistelleet ankarasti Turun linnan muureja, joiden sisällä koetti puolustautumisesta huolehtia Ebba-rouva vanhan linnanpäällikön kanssa. Tälläkertaa tuntui kuitenkin Turun järeän linnan valloitus ikäänkuin leikiltä siihen nähden, mitä linnan harmajat muurit olivat saaneet kokea. Puolustusväki vähenikin rippeiksi, kun aniharvat tahtoivat taistella herttuata vastaan ja niinpä täytyi eräänä päivänä Ebba-rouvan, marskin lesken, sanoa vanhalle linnanpäällikölle:

— Huomaako Degen, että kohta saamme taistella yksinämme. Holtiton väki karkaa Kaarlen puolelle.

— Minkä minä sille mahdan, armollinen rouva. Kaipa sitten meidän täytynee antautua…

— Ja tekin kehtaatte siitä puhua! kuohahti Ebba-rouva käyden punaiseksi kasvoiltaan.

— Niin, niin. Välttämättömyydelle ei voi mitään. Jos autuaasti nukkunut marski olisi…

Turun linnan täytyi kuitenkin jo samana päivänä avata porttinsa herttualle ja seuraavana päivänä jo saneli herttua kirjureilleen julistuksia Suomen kansalle ja löi tahtia piiskan varrella saapasvarsiinsa, kävellen kiivaasti permannolla, jonka keskellä pöydän ääressä sihteerit ahersivat. Herttua oli juuri palannut kaupungista, jossa hän oli lukenut lakia Turun porvareille, jotka viime päivien tapahtumia olivat seuranneet vain syrjästä liittymättä suoraan ja selvästi herttuan joukkoihin.

Äsken olivat kirjurit kinastelleet huoneessaan ja kertoilleet hiljakkoin Viipurista tulleelle kamarijunkkari Hieronymus Birkholzille herttuan tulosta linnaan, ja niin reheväksi oli juttelu käynyt, ettei yksikään kuullut herttuan kiivaita läheneviä askeleita ennenkun herttua tempasi oven auki ja seisoi kynnyksellä tuimasti ympärilleen silmäillen.

Kirjurit ponnahtivat seisoalleen ja kumarsivat syvään, joka temppu
Birkholzilta kävi hieman kankeasti luuvaloisen selkänsä vuoksi.

Saatuaan kirjeen Viipurista ja silmäiltyään sen läpi, heitti herttua sen pöydälle virkkaen:

— Sitä ijänikuista soutamista ja huopaamista! Meidän on kirjoitettava
Suomen kansalle julistus.

Ja niin se oli alkanut. Herttua saneli julistuksen sisältöä, teroittaen kaikessa luottamaan häneen ja tekemään tyhjäksi Arvid Stålarmin ja hänen toveriensa mahdolliset hankkeet. Koskapa hän, herttua, oli pitävä huolta siitä, että tästä lähtien saisivat talonpojat, joita tähän asti oli sorrettu, oikeutta ja lainsuojaa.

Kun julistus oli saneltu loppuun, merkitsi sihteeri sen alle: Annettu
Suomen Turussa 3 pnä Lokakuuta Anno Domini 1597.

Herttua tarttui jo kynään, aikoen kirjoittaa nimensä alle, mutta huomattuaan julistuksen ruotsinkieliseksi laski kynän takaisin pöydälle.

— Kääntäkää tämä suomeksi. Tahdon panna nimeni suomenkielisen julistuksen alle, sillä se on oikeus ja kohtuus Suomen kansalle, joka näinä vuosina on näyttänyt siinä määrin itsensä, että voi vaatia julistukset omalla kielellään. Paha, etten itse osaa vielä suomea, niinkuin veljeni Juhana.

Nyt oli Birkholzin vuoro suomenkielen taitoisena tarttua kynään ja vahingoniloisesti silmäsi hän toisiin kirjureihin, joilta tämä näihin asti halveksittu taito puuttui. Olipa hyvä, että hän herttuan kamarijunkkarina taisi virheettömästi puheessa ja kirjoituksessa maan kielen.

Kun julistus oli käännetty, piirsi herttua sen alle suurin kirjaimin Carolus. Nimikirjoitus vahvistettiin vielä herttuallisella sinetillä ja siitä toimitettiin riittävä määrä jäljennöksiä maan kaikissa kirkoissa julki luettavaksi.

Kun herttua oli poistunut huoneesta, ihmetteli joku sihteereistä, että herttua tahtoi julistukset maan omalla kielellä. Siihen arveli partaansa punova Birkholz:

— Eiköpä liene suomalaisen talonpojan nuijan jälkiä. Se hyöty siitä ainakin oli, että ensikertaa saa nyt Suomen kansa hallitsijansa julistuksen omalla kielellään.

Erämaaseurakunnan kirkkoherra istui huoneessaan ja koetti jankata äsken saapunutta piispa Agricolan kirjettä ritisevän talikynttilän ääressä. Ulkona paukahteli keskitalven pakkanen, mutta sisällä oli lämmin ja kirkkoherran otsalle kohosi hikihelmi, niin innostunut hän oli luettavaansa.

Kirjeen mukana oli tullut piispalta toinenkin lähetys, joka oli sisältänyt hänen äsken ilmestyneen aapiskirjansa. Kirjeessä kehoitti piispa kirkkoherraa ahkerasti käyttämään tätä kansan opetukseen ja ilmoittamaan, mihin tuloksiin tässä työssään pääsisi.

Muutamia kuukausia myöhemmin istui papin tuvassa muutamia lähellä asuvia talonpoikia hartaasti tankkaamassa aapiskirjan koukeroisia kirjaimia, jotka eivät tahtoneet mitenkään mahtua enää ikämiesten harmaantuviin päihin. Kesken opetuksensa virkkoi kirkkoherra naapurinsa miehille:

— Visasta tuntuu olevan kallot miehillä. Miksi ette ole ottanut yhtään nuorempata miestä mukaanne?

— Johan tässä nyt vielä nuorempia… kunpahan vanhemmatkin ensin oppisivat, virkkoi Kanoinen, kirkon kuudennusmies, jonka täytyi jo senkin vuoksi koettaa oppia aapelusta, kun oli kirkon omaisuuden huoltaja ja etumies.

— Kyllä nuorempienkin täytyy oppia kirjan taitaviksi, sanoi kirkkoherra ja ojensi lukupuikon vaimolleen Marketalle, jonka oli saanut melkoisen vähällä vaivalla lukutaitoiseksi, ja jonka täytyi vuorostaan opettaa muita ja auttaa kirkkoherraa opetustoimessa.

Pöydällä paloi kaksi talikynttilää, että miehet paremmin näkisivät. Hymyillen hieman vallattoman veikeästi otti nuori papin vaimo aapeluksen ja miehet asettuivat molemmille puolin seuraamaan lukupuikon verkkaista liikuntaa.

— Eiköhän se ollut setta, arvelee lipoinen, vankka erämies ja korvenkävijä.

Pöydän toisessa päässä oleva tuntilasi oli valuttanut hiekkansa alimmaiseen suppiloon ja tunti oli siis kulunut, mutta kirjaimistoa ei ollut vielä päästy loppuun.

Marketta oli väsymätön opettaja, mutta nyt hänen täytyi lähteä pistäytymään läävässä suorimassa heiniä lehmilleen ja kirkkoherra istui vuorostaan jatkamaan.

Tuntuipa entinen harmaaveljeskunnan munkki ja myöhemmin Turun triviaalikoulun rehtori puristavan lukupuikkoa hieman tiukemmalla otteella kuin tavallisesti ja äänessäkin vivahti pieni kärsimättömyyden piirre. Vasta alussa oli lukutaidon opetus ja milloin olisikaan monituhantinen erämaapitäjän väki saatettu siitä osalliseksi. Piispa Agricola oli jo tiedustellut, miten lukutaito edistyy ja tuossa jankkaa aikuiset miehet aakkosia jo toista iltapuhdetta, saamatta niitä sittenkään päähänsä.

— Eiköhän vähän huoattaisi välillä, pyytää vanha Ilpoinen ja pyyhkii hikeä otsaltaan. — On tämä lujempaa työtä kuin kantojen vääntäminen.

Vielä mitä, kun vaan pitää opetuksen mielessään, sanoo kirkkoherra kärsimättömästi.

— Kyllä taidan minäkin laittaa nuorempia edestäni, arvelee Kanoinenkin puhkaen palavissaan.

— Vai jo alkaa kyllästellä Kanoinenkin. Eihän tämä vielä mitään, mutta kun pitäisi kirjoittamaankin oppia, sanoo kirkkoherra, sulaen taas kasvoiltaan hieman lempeämmäksi.

Kirjoitustaitoa ei tosin voitu vielä aikoihinkaan ajatella kansalle opetettavaksi. Voisihan lukutaidon oppimisessakin mennä vuosikymmeniä ja miehet saisivat edelleen nimensä kirjoittamisen sijasta piirrellä puumerkkejään niinä harvoina kertoina kuin sitä tarvittiin.

— Ei tule palonkyntäjästä kynämiestä kuuna päivänä, virkkoi Kanoinen. —
Luulenpa, etteivät poikamme pojatkaan vielä sitä taitoa opi.

Kirkkoherra oli unohtunut miettimään niitä vaikeuksia, joita oli lukutaidottoman kansan valistamisessa taikauskoisista tavoistaan palvelemaan yhtä ainoata ja oikeata Jumalaa. Kun saisi edes muutamiakaan kansan miehiä oppimaan, niin saisipa heistä taas apua tässä vaivaloisessa työssä. Nämäkin ukon jäärät tässä vain alkoivat kyllästellä jo aivan alussa, jota vastoin vanha pitäjän edelläveisaaja oli kärsivällisesti jankannut aapiskirjan päähänsä ja opetti nyt jo vuorostaan muita kotonaan.

— Aloitetaanpa taas, sanoi kirkkoherra ja alkoi yhdistellä kirjaimia sanoiksi. Se oli kovin ihmeellistä miehistä. »Isä meithen, joca olet taivahissa», tavailtiin kirkkoherran mukana ja kun Herran rukous oli päästy onnellisesti loppuun, sanoi sielunpaimen hikipäisille oppilailleen:

— Sunnuntaiksi on tämä jo opittava ulkoa. Se on toista, kuin teidän loitsunne, jotka eivät auta mitään.

Kirkkoherra nousi mennäkseen kyhäämään kirjettä piispalle ja läävästä palaava Marketta sai taas käydä vuorostaan jatkamaan opetusta miehille, jotka olisivat jo mielellään lähteneet suksilleen, koskapa jo Otava ulkona myöhäistä iltaa näytti. Kirkkoherra kuitenkin määräsi, että kirjaimet oli vielä useampaan kertaan jankattava ja ainakin puolet opittava muistamaan ulkoa, ennen kuin miehet saisivat kotiin lähteä. Hymyilevän Marketan lukupuikko alkoi jälleen liikkua verkalleen aapeluksen lehdellä, ja nöyränä taipuivat vanhat päät seuraamaan sen liikkeitä.

Nuijasodan melskeet olivat vähitellen vaimenneet ja Pohjanmaallekin vierinyt viesti Klaus Flemingin kuolemasta. Häviöstä turtunut ja päällikkönsä myynyt Pohjanmaan väki ei kuitenkaan osannut iloita niinkuin olisi pitänyt näistä sanomista. Ilkan kohtalon muisto painoi mieliä ja vasta kun kerkeä kesä oli tullut ja päästiin vähitellen arkisiin askareihin käsiksi, alettiin odottaa Kaarle-herttuaa Suomeen.

Hän kyllä saapuikin, ja oli valmis jäntevin kourin järjestämään maan asioita. Useampia retkiä hän teki Suomeen, ja v. 1602 hän palasi täältä Ruotsiin matkustaen Pohjanlahden ympäri. Siltä retkeltä kerrotaan seuraava kohtaus.

— Eräänä kirkkaana helmikuun päivänä oli Kalajoen kirkolla vilkasta väen liikettä. Laajan pitäjän eri kulmilta oli kokoontunut väestöä suorittamaan verojaan ja pitämään markkinoita.

Kirkkoherra Ljungo hääräsi vilja-aittansa luona ottaen vastaan saataviaan ja kysellen eri seutujen miehiltä kuulumisia. Kohta alkoi kuulua aisakellojen helke ja viljaa mittailevat talopojat keskeyttivät työnsä sitä kuunnellakseen, kun oli varmasti joku ylhäisempi matkue kulkemassa.

Kohta porhalsikin papin talon pihaan nelirekinen matkue ja ensimmäisestä reestä ponnahti kookas mies, joka korkeasta otsasta tuimista viikseistä ja salamoivista katseista tunnettiin heti herttua Kaarleksi, Ruotsin ja Suomen itsevaltiaaksi hallitsijaksi, vaikka kuninkaan nimi häneltä vielä puuttuikin. Tulija heitti ympärilleen tutkivia katseita ja kirkkoherrakin oli niin hämmentynyt, että tunsi polvensa tutisevan. Herttua nyökäytti ystävällisesti päätään miehille tervehdykseksi ja ojensi kätensä kirkkoherralle.

— Hyvää päivää, kirkkoherra. Olette niin usein saanut käydä meillä
Tukholmassa, että minä nyt vuorostani pistäysin teidänkin vieraaksenne.

Talonpojat olivat kokoontuneet herttuan ympärille, ottaen naapukat päästään, ja katsellessaan heidän innosta palavia poskiaan, tunsi Kaarle-herttua jotain lämmintä läikähtävän povessaan ja tervehti kädestä pitäen jokaista.

Kirkkoherra sopersi sekavin sanoin korkean vieraansa tervetulleeksi ja
Kaarle taputti häntä ystävällisesti olalle.

— Tulkaahan nyt tervehtimään perhettänikin ja opastakaa meidät sisään takan ääreen.

Tuvan portailla seisoi prinssi Kustaa Aadolf, Ruotsin vallan tuleva perillinen, joka parin vuosikymmenen kuluttua oli hämmästyttävä maailmaa ruotsalais-suomalaisella sotajoukollaan. Pakkanen oli loihtinut tämän kahdeksanvuotiaan pojan, joka ikäisekseen oli harvinaisen kookas, poskille voimakkaan punan ja herttaisesti tervehti hän vanhaa kirkkoherraa. Seuraavan reen vällyistä oli selvinnyt herttuatar molempien prinsessojen, Katarinan ja Marian kanssa ja ystävällisesti hymyillen ojensi tämäkin kätensä kirkkoherralle, joka kumarrellen lähti saattamaan vieraita sisään peläten vaimonsa, Marketan, hämmästyvän toimettomaksi.

Marketta, tuntien tulijat herttuan perheeksi, läimäyttikin kätensä hämmästyksestä yhteen samalla hiljaa siunaten. Tästä tulivat vieraat vain entistään iloisemmalle tuulelle ja papin tarmokas emäntä oli kohta saattanut herttuattaan lapsineen loimottavan takan ääreen ja samalla kiirehtinyt ottamaan päälleen parhaimman pyhäisen pukunsa.

Kaarle tahtoi puhutella seudun talonpoikia sillä aikaa kun Marketta-emäntä laittoi päivällistä vieraille ja keskusteli herttuattaren kanssa kankaiden kutomisesta ja muista talousasioista.

Tieto herttuan tulosta pappilaan oli levinnyt kulovalkean tavoin lähiseudulle ja pian oli piha mustanaan väkeä, joka tahtoi nähdä heille niin ystävällistä herttuata ja tulevata kuningastaan. Arkitupa, jossa herttua istui pöydän päässä, työntyi väkeä täyteen ja siinä istui nyt itse isoisäntä, herttua Kaarle, vanhan Kyösti-kuninkaan pojista nuorin, mies, joka oli perinyt isältään jalot hallitsijalahjat. Herttua tervehti miehistä useampia, samalla tiedustellen heidän vuodentuloistaan, antaen isällisiä neuvoja maatalousasioissakin.

— Muistelen teidän kertoneen saaneenne valmiiksi maan lain suomennoksen. Onko se teillä nyt täällä nähtävänä?

— Tässä on maan laki kokonaisuudessaan kansamme kielelle käännettynä ja suurin iloni on nyt saada laskea se teidän ruhtinaallisen armonne käteen. Hartain haluni olisi saada se pränttiin, mutta varoja siihen minulla ei ole.

— Nyt kun teidän kirkkoherranne on tämän maan lain suomentanut ja kun tämä laki luetaan, samoin kuin kaikissa teidän asioissanne otetaan maan kieli käytäntöön, ei teidän tarvitse peljätä vääryyttä harjoitettavan kohtaanne. Tästä hyvästä saatte kiittää kirkkoherraanne.

— Kyllä hän on meidän etujamme aina katsonut, kuului väkijoukosta ja koko kohtaus sai näin ollen juhlallisen luonteen.

Herttua ojensi kätensä kirkkoherralle, jonka silmät olivat kostuneet ja hyvästelyssään virkkoi hän vielä:

— Kiitän kirkkoherraanne ja teitä kaikkia siitä luottamuksesta, mitä olette minulle vaikeina aikoinanne osoittaneet ja toivon, että tästä lähtien kykenen turvaamaan teille ja koko maalle rauhan, jota olette kauan kaivanneet. Uusi aika alkaa nyt teillekin talonpojille.

Avopäisinä saattelivat miehet vielä pihamaalle rakastamaansa herttuaa, joka perheineen sijoittui rekiin, lähteäkseen Pohjanlahden ympäri kotiinsa Tukholmaan.

— Niin oli, ja täysin sellainen, joksi olemme hänet kuvitelleet. Emme me häneltä ele turhaan apua odottaneet.

Reippain mielin jatkoivat Pohjanmaan miehet saataviensa maksua ja taisipa useampi jyväkarpio tulla kukkuraisena papin laariin. Olihan hänkin heidän auttajansa ja suosittu sielunpaimenensa, joka hengellisten toimiensa ohella piti huolta myöskin maallisten asiain hoidosta.

Vihainen tammikuun viima puhalteli Turun ahtailla kujilla ja keskipäivällä myymäkojujaan auki pitävät rihkamaporvarit puhaltelivat kynsiinsä naputellen lämpimikseen jalkojaan. Aamulla oli pakkanen ollut vielä kireämpi ja jalkojaan tömisytellen ja äänekästä melua pitäen olivat kouluteinit saapastelleet Anninkaisten mäen syrjässä olevaan taloon, jossa näihin asti oli Turun triviaalikoulu sijainnut, mutta josta sen nyt oli täytynyt muuttaa toiseen taloon, sillä entisessä aloitti uusi gymnaasio kuninkaan määräyksestä toimintansa.

Osa entisen triviaalikoulun oppilaita oli muuttanut tähän uuteen kouluun, johon opettajia oli haalittu yhtäältä ja toisaalta. Rehtoriksi oli saatu Upsalasta muuan jumaluusoppinut Jacobus Georgii Raichaeus. Lehtoreitakin tarvittiin useita, kun tässä koulussa tuli jokaisen opettajan opettaa omaa ainettaan. Niinpä rehtorin opettaessa jumaluusopillisia aineita Thomas Andræ oli latinan ja kreikan kielen lehtorina ja Turun entisten koulujen opettajat olivat vuoron perään lupautuneet muiden aineiden opetuksesta pitämään huolta.

Nämä molemmat varsinaiset koulun opettajat ankarina sääntöjen miehinä joutuivat heti kohtalaisen suurta vapautta nauttineitten teinivekkulien kanssa vastahankaan. Niinpä tänäkin tammikuun aamuna, kun resuiset, vilusta hytisevät teinit törmäsivät avaraan ja kylmään luokkahuoneeseen ja lämpimikseen aloittivat seiniä tärisyttävän painin, syntyi siitä kahnaus, joka päättyi luokkahuoneen seinällä olevan patukkakaapin tarkasteluun. Arvoisa rector magnificus alkoi vallattomia naputella koivunvitsoista punotulla »klopalla» selänpäähän. Asianomainen sääntö vaati, että oppilaitten oli puhuteltava opettajiaan latinan kielellä, mutta kun tämä taito varsinkin nuoremmilla teineillä oli puutteellinen, syntyi aloitettavasta kurinpitotoimenpiteestä vielä suurempi sekasotku kielen sekaannuksen takia, kun muutamat teinit tulivat nimittäneeksi äkäistä Jaakoppi Roihausta, joksi teinit rehtori Raichaeusta nimittivät, vahingossa aasiksi.

Kuninkaan koulun nimessä käskettiin järjestyksessä vanhin laskeutumaan kurituspenkille. Tämä kurituspenkki oli hätähätää kuljetettu triviaalikoulusta, jossa sitä useinkin oli käytetty ja jonka jalat teinit olivat laittaneet siten, että penkki pienellä liikkeellä romahti maahan. Kymnaasiossa oli vanhimpana oppilaana muuan Aukusti Nuutinpoika, jota sanottiin Rooman keisariksi, ja joka nyt sai laskeutua »klopan» käsiteltäväksi. Penkki kuitenkin romahti maaperään ja teinit ulvoivat kuorossa latinaksi:

Kun Aukusti kääntyili paljain kintuin, tuli siinä arvoisa rehtori huomanneeksi, että teiniparalla ei ollut paitaa päällä talven purevasta viimasta huolimatta.

— Mistäpä ne teiniraukan varat paitaan riittäisivät, kun leipäkin on kerjättävänä, sanoo Aukusti.

Kurinpito jäi sillä kertaa ja rehtori punoi mietteissään partaansa harkiten, eikö jalo kuningas Kustaa Adolf voisi antaa Turun kymnaasiolle jotain summaa teiniapuina jaettavaksi.

Vaikka opiskeltiinkin ahkerasti, sattui kuitenkin aina yhteentörmäyksiä teinien ja ruumiillista kuria harrastavien opettajien kesken. Koulun patukkakaappi tuli vihatuksi ja eräänä päivänä löydettiin se Aurajoen jäältä. Asiasta syntyi ankara tutkinto, mutta selville jäi saamatta, kuka kaapin oli sinne kuljettanut. Kahnaukset jatkuivat, kunnes Raichaeus oli pakoitettu eroamaan. Riitaisuudet vähenivät, kun rehtoriksi tuli suomalainen mies, maisteri Henrik Argillander. Hänen taitavalla johdollaan kehittyi Turun kymnasiosta todellinen opinahjo ollen maan korkeimpana oppilaitoksena siihen asti, kun Turkuun perustettiin yliopisto.

Keskikesän henki veteli viiruja tyvenien vesien pintaan ja leyhytteli hiljalleen heilimöiviä ruispeltoja pysähtyen talojen pihoihin irroittelemaan tuoksuja parhaillaan kukkivista pihlajista. Matkoillaan ehti se pujahtaa vanhaan Turkuunkin, jonka puutalot torkkuivat hellittävässä auringon paahteessa, ja jonka tuulimyllyt olivat unohtuneet ristisiivin odottamaan voimakkaampaa tuulen puuskaa. Keskikesän henki ei viivytellyt kaupungin ahtaissa solissa, vaan riensi takaisin maaseudulle, jossa aina tapasi järvien rannoilla ja vehmaissa lehdoissa virkeämpää elämää. Eihän ollut Turun ahtailla kujilla edes kouluteinien äänekäs puheenporina kaupunkia vilkastuttamassa. Kaikki olivat lähteneet teinimatkoilleen, pitäjänkäynnille, toiset lähipitäjiin, muutamien painuessa kauas sisämaahan uusille, ennen käymättömille seuduille.

Näitä teinimatkoja tehtiin joka kesä, väliin talvellakin joulun aikoina ja näistäpä almunkeräysmatkoista herui köyhille koulunkävijöille ruoka-apua usein moneksi kuukaudeksikin. Muutamina vuosina annettiin Turun ja Viipurin triviaalikouluissa pitäjänkäyntilupaa kaksi viikkoa elonkorjuuaikana, jolloin saalis oli aina tavallisesti suurempi.

Niinpä nytkin saapasteli keskikesän helteisenä päivänä muutamia Turun koulun teinejä Taivassalon pitäjässä, jossa almunanojat olivat ensi kertaa käymässä. Pietari Niilonpoika oli oikeastaan näiltä seuduin kotoisinkin ja kaksi muuta samassa matkueessa olevaa, Eskil Hemminpoika ja Pitkä Mikael turkulaisia, jälkimmäinen turkulaisen Kiukku-Nikun, rikkaan porvarin poika, jota ei isänsä olisi sallinut teiniuralle, vaan mieluummin kauppasaksaksi, ja joka sai kerjäten niinkuin toisetkin köyhät teinit hankkia kouluapunsa.

Nuorukaiset olivat reppuineen ehtineet Kilpisenvaaralle, johon näkyi Taivassalon kylä ja äsken rakennettu puukirkko. Olipa vaeltajain siinä hyvä levähtää ja vetää keuhkoihinsa oikein rinnan täydeltä nuoren lehtipihkan lemua ja kukkien tuoksua. Pitkät koulutunnit Anninkaisten kylmässä kouluhuoneessa ja laihat silakka-ateriat eivät nyt johtuneet mieleenkään. Pitkä Mikael oli äsken aivan sattumalta yhtynyt toisiin ja häneltäpä nyt tiukattiin Turun kuulumisia.

— Mitäpä sinne… kohta vesien auettua sieltä jo lähdinkin. Pietari-maisteri juuri palasi ulkomailta ja toi sieltä vaimonkin tullessaan, kertoili Mikael.

— Niin. Onhan Luther kuulema antanut luvan papeille perustaa perheen niinkuin tavallisesti.

— Heh… ja mitä meidän kunnianarvoisa piispa tästä sanoo? kyseli
Pietari-teini suu ihmetyksestä avoinna.

— Mitäpäs hän… piispahan on Lutherin opin kannattaja. Mutta suljehan,
Pietari-veli toki suusi, kun mehiläinen juuri lentää sinne sisään.

Eskil-teini uteli vielä, miten mahtoi hänen mielitiettynsä, Kaarina Hannun tytär nykyään voida, ja saipa nuori papiksi aikova Hemminpoika musertavia uutisia tämän pellavatukkaisen, sinisilmäisen ja rehevän kaunottaren uskottomuudesta.

— Jätä vain Kaarina pois mielestäsi. Juhana-herttua sitä on lähennellyt Turun porvarien juhlissa ja tyttö ei ole ollut vastahakoinen, olen sen omin silmin nähnyt. Puhuupa jo koko Turun väestö puotiensa edustalla asiasta ja Hannun tyttären on kerran jo huomattu linnassakin käyneen, tosin hunnutettuna, ettei liikoja juoruja syntyisi. Turkulaisten porvarien emännät ovat kuitenkin hyviä tuntemaan hunnunkin läpi…

— Ja jos niin asiat ovat, niin silloinpa en astu enää jalallani koulun kynnyksen ylitse. Lähden vaikka merille, eli jään tänne korpeen eränkävijäksi, kuohahteli Eskil ylenmäärin suuttuneena Kaarinan uskottomuudesta.

— Parempi täällä salolla on olla pappina kuin eränkävijänä ja kukapa takaa, eikö mielesi pian kiinny johonkin hämäläiskaunottareen. Pianpa joku sellainen sai isä-Petruksenkin mielen sulamaan ja kuuluu nyt juuri äsken Pietari-maisterin kehoituksesta tämän emännäkseen ottaneen. Ja pianpa se nähdään, miten sulavaliikkeinen ja sirkeäsilmäinen se tyttö on, joka Petrus-isän jörön mielen on saanut sidotuksi maalliseen lempeen.

— Mitä… onko Petrus-isä tuon tähän näkyvän Taivassalon kirkon pappina? kysyi Mikael ihmeissään.

— Onpa niinkin ihan kirkkoherrana ja hänen luonaan me saammekin maarumme täyteen ja ehkäpä hieman reppuummekin. Mitäs muuta kun lähdemme saapastelemaan. Ehkäpä Petrus-papin vaimolla on sirkeä sisar sinuakin varten, jatkoi Pietari hymyillen Eskiliin kääntyen.

— Olkoon! En heistä välitä tuon enempää. Ovat kuin mitähän perhosia, mukisi Eskil ja hujautti reppuaan mättääseen, niin että leivän kannikat kolisivat. Mättäässä oli ampiaispesä ja rauhanhäiritsijälle tuli kiire lähtö pesän seutuvilta. Kaikin jatkettiinkin matkaa ja kyselemällä löytyikin pian Petrus-papin talo ja reippaasti astuivat teinit veräjästä sisään.

Petrus-isä oli nuoren vaimonsa kanssa muokkaamassa kasvimaataan ja hämmästyi aika tavalla turkulaisia nuorukaisia nähdessään.

— Jumalan rauhaa taloon, toivotti Pietari ja teki syvän kumarruksen entiselle opettajalleen.

— Mitä ihmettä… Turun poikia Taivassalossa saapastelemassa. Olipa kauniisti tehty, kun tulitte katsomaan ja suuren maailman uutisia kertomaan, virkkoi Petrus-pappi tervehtiessään ystävällisesti poikia.

Nuori papin vaimo, Pirkko, ei oikein tietänyt, olisiko pitänyt nuorukaisia tervehtiessä kumartaa vai niiata. Ensin oli kuitenkin huitastava multasen käden syrjällä kullankeltainen hiussuortuva siloiselta, punastuvalta poskelta ja sittenpä jo Pirkko ojensikin kätensä naurahtaen nuorukaisille.

Nämä olivat jääneet ihmeissään katsomaan Pirkon soreutta ja Petrus-isä näytti miltei pahastuvan moisesta vaimonsa tarkastelusta.

Mentiin tupaan ja sillä aikaa kun Pirkko valmisti mehevän lahnakeiton, uteli Petrus-pappi tarkkaan Turun kuulumisia. Ruokapöytään ilmestyi vielä kuudeskin henkilö, papin vaimon nuorempi sisar, Lyyli ja niin olivat samannäköiset sisarukset, että vain vähän solakkammasta vartalosta voi Lyyli-tytön eroittaa sisarestaan. Tytön pöytään tultua herahti helakan valkoiselle iholle hereä puna ja jopa nykäisi Pietari-teini toveriaan Eskiliä, kuiskaten tälle:

Siihen ei Eskil väittänyt vastaan, vaan unohtui silloin tällöin silmäilemään tyttöä.

Aterian jälkeen pyysi Petrus-isä teinejä kanssaan verkonlaskuun. Alkoi olla ruoholahnan kutuaika parhaillaan ja entistä Turun koulun opettajaa huvitti näyttää kalastustaitoaan entisille oppilailleen. Pyytelipä hän pojista jonkun jäämään toverikseen kalastamaan ja silloinpa oli jo Eskil innokkaimpana tarjoutumaan.

— Jospa jäisinkin minä, virkkoi Pietari. — Oli se tyttö niin kovin sorea…

— Etkä jää. Sinullahan on Turussa kalaporvarin tytär. Mitä sinä tunkeudut toisen tielle, kivahti Eskil toverilleen.

— Hoo, sellaisia perhosia ne ovat kouluteinit, hohotti Pietari, sanoen aikovansa lähteä jo illalla eteenpäin ja rauhoitellen piloillaan Eskiliä:

Eskil jäikin Petrus-papin toveriksi kalastamaan. Puhuipa jo Petrus-isä apulaisenkin ottamisesta ja antoi nuoren teinin ymmärtää, että hyvin koulunsa läpäistyään olisi se Eskilille vapaana. Tämä sopikin hyvin Eskil Hemminpojan suunnitelmiin, sillä syvällepä oli hän jo ehtinyt katsoa Lyyli-tytön sinisiin silmiin ja tämäkin jo luvannut nuorelle teinille varmempaa uskollisuutta kuin turkulaisen porvarintytär.

Vuoden 1640 talvi oli ollut kylmä ja luminen, mutta kevät tuli aikaiseen ja Turusta suolaa ja rautaa hakevat sisämaalaiset saivat toukokuun puolimaissa tervavenheitään maataipalien yli kiskoessaan hikoilla niinkuin keskikesän lämpimillä. Kevät-touot olivat jo tehdyt, nauriskasket vierretyt ja joutipa siis suolanhakumatkalla hieman viivyttelemäänkin ja katselemaan sitä vireätä touhua, joka ilmeni tällä kertaa niin erikoisen silmään pistävänä Turun kujilla ja kaduilla. Kuulaassa kesäisessä ilmassa kajahteli rakennusmiesten kirveitten iskut ja raskaita rakennustarvekuormia vedättävien hevosmiesten huudot. Turku oli saanut rakennuskuumeen. Olihan maassa ollut rauha taas pitemmän ajan ja kauppaporvarit olivat vaurastuneet. Kun nyt maan ensimmäinen yliopisto avattaisiin pian Turussa, tietäisi se kaupungille aivan uutta nousukautta ja asukaslisäystä ja niinpä kohosikin talo toisensa perästä Aurajoen varrelle ja Anninkaisten mäen rintaan.

Uuden yliopiston rakennuspuuhat lienevät olleet kuitenkin huomattavimmat. Jo vuosia oli ollut asia vireillä. Pietari Brahen toimesta ja kuninkaan avulla oli asia saatu niin pitkälle, että pian voitiin valmistella yliopiston vihkimäjuhlaa.

Turku, ja sen mukana koko maa, oli onnellinen uudesta opinahjosta. Eihän tarvitseisi nyt enää lähettää vieraisiin maihin opinhaluisia nuorukaisia opintojaan jatkamaan, vaan saisivat nämä omassa maassa ja kansan omalla kielelläkin nauttia korkeampaa opetusta.

Joutui sitten heinäkuun viidestoista päivä ja Turku pukeutui juhlapukuun. Yliopistorakennus oli koivuilla ja köynnöksillä koristettu ja jokaisen talon portaat olivat samoin levillä ja koivuilla somistetut. Olipa siinä nuoret koivahaiset raivautuneet lähiseudun metsistä. Kouluteinit olivat niitä juhlapäivän edellisenä yönä huutaen ja hoilaten kuljettaneet isoilla kuormavankkureilla. Turun porvarien nuori neitosakki oli punonut seppeleitä ja köynnöksiä ja ihmetellen katseli yön jälkeen kirkkaana nouseva päivä juhlaan somistautunutta Turkua, joka lehvä- ja kukkaisrunsaudessaan oli kuin nuori morsian.

Jo varhain juhlapäivän aamuna oli piispa Iisakki Rothovius liikkeellä, suunnaten askeleensa Eskillus Petraeuksen asunnolle. Pujoteltuaan ahtaita kujia muutaman Auran rannalla olevan talon pihaan, kopisti piispa Rothovius varovasti kepillään Petraeuksen makuuhuoneen ikkunaan. Kohta heilahti uudin ja rehtori Petraeuksen pörröinen pää ilmestyi ikkunaan.

— Terve, arvon veli, toivottavasti voit tulla kanssani katsomaan, mitä viime yö on saanut aikaan rakkaassa Turussamme, tervehti piispa Rothovius rehtori Petraeusta…

Pian joutuikin rehtori Petraeus pihamaalle raskaan kuhmurakeppinsä kanssa, siristellen silmiään huikaisevassa auringon paisteessa. Ystävykset lähtivät aamukävelylle, hengittäen mielihyvällä raikkaita keskikesän aamun tuoksuja.

— Ihana aamu, virkkoi Petraeus. — Tuntuupa siltä kuin luontokin valmistautuisi erikoisen suopeaksi juhlapäiväksemme.

— Niin, kuulehan vain, miten nuo käetkin kilpaa kukkuvat, vaikka kesä on jo puolissa. Mutta enhän muista lainkaan onnitella arvon veljeä rehtorinimityksestä, jonka eilen sain vasta tietää. Suokoon Jumala sinulle voimia paljon kysyvässä työssäsi.

— Niin, en tiedä, onko vaali osunut oikeaan. Koetan kuitenkin tehdä parhaani rakkaan oppilaitoksemme hyväksi, virkkoi Petraeus, joka oli äsken nimitetty uuden yliopiston rehtoriksi, sitä ennen toimittuaan Turussa kymnaasion lehtorina jo puolisenkymmentä vuotta.

— Niin, häntähän saammekin etupäässä kiittää yliopiston perustamisesta. Luulen, että hän hoitaa sitä yhtä hellin käsin, kuin muitakin edesottamisiaan, jotka ovat tarkoitetut Suomen maan hyväksi.

— Katsohan, miten Turkumme on pukeutunut juhlapäiväkseen, virkkoi piispa Rothovius viitaten koivutettuja kujia ja portaitten pieliä.

— Niin, tämä onkin kevätjuhla. Kristinuskon maahantuonnista asti ei Suomen kansa ole saanut nauttia tällaista hyvyyttä, sanoi piispa Rothovius ja jatkoi: — Tämä on hengenviljelyksen kevätjuhla ja ensimmäinen hedelmä, minkä se kypsyttää on Pyhä raamattumme, joka nyt toivottavasti jo pian saadaan maan omalla kielellä julkisuuteen.

— Vielä muutamia vuosia ja Suomen kansa saa tämän lahjan omakseen, sanoi Petraeus, joka oli jo useita vuosia ahertanut muiden mukana raamatun käännöstyössä.

Aurinko oli noussut jo korkealle ja eteläinen henkäili lämpimästi kaupungin yllä. Yhtäkkiä helähtivät tuomiokirkon kellot soimaan ja piispa Rothovius paljasti päänsä, hänen toverinsa seuratessa esimerkkiä.

— Kellot soivat nyt maan joka kulmalla ja kansa saa ylistää kirkoissaan Herran hyvyyttä, joka on tämänkin suuren lahjan sille suonut, sanoi piispa Rothovius.

Tuomas Tuomaanpoika Piikkiön Halikossa oli varhain liikkeellä saman päivän aamuna, valmistellen perheineen lähtöä yliopiston vihkimäjuhlaan. Auringon terä pyrki vasta hieman näkyviin metsän reunan takaa, kun Tuomaan emäntä, Pirkko, kävi noutamassa haasta juottovasikan, joka oli päätetty teurastaa tulijaisiksi yliopiston opettajille. Koko maakunnan muissakin taloissa valmisteltiin aamuvarhaisella juhlaan lähtöä ja useimmilla oli varattu tulijaisiksi kalavakka tahi teurasvasikka. Sitoivatpa muutamat rattailleen leipäsäkinkin.

Tuomas Tuomaanpojan emäntäkin oli valinnut parhaan vasikkansa, ja talutettuaan sen pihaan, virkkoi miehelleen:

— Noo, kyllä me näitä aina saamme, eikähän huonompaakaan kehtaisi antaa. Milläpä muullakaan voisimme osoittaa kiitollisuuttamme ja rakkauttamme hengenviljelijöitä kohtaan. Saammehan me heiltä kohtapuoleen, mikäli olen kuullut, vastalahjankin, Pyhän raamatun omakielisenä, jonka käännöstyössä nämä oppineet kuuluvat ahertavan.

— Veisin minäkin kangaspalan tai sukkaparin, jos ilkeäisin, sanoi
Pirkko-emäntä.

Pian oli Tuomas Tuomaanpoikakin matkalla ja Turku alkoi täyttyä juhlivasta kansasta. Uteliaana odotettiin juhlakulkueen lähtöä yliopistolta kirkkoon juhlajumalanpalvelukseen. Pian lähtikin moniosainen, komea kulkue liikkeelle ja tuomiokirkko täyttyi ääriään myöten juhlivasta kansasta. Jäipä osa ulkopuolellekin ja kaukaa saapunut salon mies saattoi tuskitella, ettei osannut paremmin huolehtia kirkkoon pääsystään.

Mutta avonaisesta ovesta kaikui kyllä uloskin messun sävelet ja piispa
Rothoviuksen voimakas ääni hänen saarnatessaan tekstistä:

»Kiittäkäät Herraa, sillä Hän on hyvä; sillä Hänen armonsa pysyy ijankaikkisesti.»

»Viheriäisellä niityllä Hän antaa minun levätä ja viepi minut virvoittavain vetten tykö.»

Juhlakulkue palasi tuomiokirkosta yliopistolle ja latinankieliset juhlapuheet alkoivat. Niistä ei kansan mies saanut selvää, mutta muutenkin tiesi hän, että kansa oli nyt saanut ensimmäisessä yliopistossaan lahjan, jonka veroisia vain harvoin saataisiin.

Oli muuan varhainen sunnuntaiaamu joulun edellä v. 1642. Piikkiön pappilassa oltiin aina muulloinkin varhain liikkeellä, mutta nyt oli kirkkoherra Gregorius Favorinus ollut valveilla jo ensimmäisestä kukon laulusta ja silmäili usein kansliahuoneessaan liikkuessaan pöydällä olevaa suurta kirjaa, jonka vahvat kannet ja messinkihelat hohtelivat uutuuttaan.

Sen kirjan oli eilen illalla kääreissään kantanut reestä kansliahuoneeseen pappilan renki, joka oli käynyt sen Turusta noutamassa. Kuskipukilla oli renki ajanut ja kirja ollut reen perällä yksinään niinkuin kunniavieras ainakin.

Se kirja oli pyhä raamattu, joka juuri oli valmistunut painosta viisimiehisen toimikunnan kääntämänä ja johon toimikuntaan kuului myöskin Piikkiön kirkkoherra Favorinus. Juhlallisin mielin katseli kirkkoherra Favorinus suurikokoista kirjaa, odotellen Turusta kahta muuta toimikunnan jäsentä, pari vuotta sitten perustetun yliopiston rehtoria Eskillus Petraeusta ja professori Martti Stodiusta, joiden saavuttua pyhä kirja ensi kertaa avattaisiin. Kirjan messinkiheloihin ei oltu koskettu sen jälkeen kun ne painossa oli kiinni pantu, eikä kirkkoherra Favorinus mennyt niitä avaamaan, ennen kun odotetut vieraat olisivat paikalla, vaikka mieli kovin teki katselemaan edes kirjan nimilehteä.

Paljon työtä oli sen kirjan suomentamiseen uhrattu. Monta yötä oli Favorinukseltakin mennyt suomennostyön ääressä ensimmäiseen kukon lauluun, josta taas oikeastaan alkoikin jo seuraava päivä. Niin olivat toisetkin kääntäjät ahertaneet ja työn tulos oli nyt tuossa valmiina. Kansan omalla kielellä oli nyt olemassa tämä kauan kaivattu kirja, joka saisi nyt vähitellen levitä kansan käsiin sitä myöten, miten kunkin varat sallivat. Turusta oli sitä saatavissa ja kullakin kääntäjällä oli oma kappaleensa, joista tämä oli päätetty ensimmäiseksi avata pienin juhlallisuuksin.

Tästä juhlatilaisuudesta oli saatettu sana Piikkiöläisille ja varhain olivat he liikkeellä tänä aamuna suunnaten kulkunsa pappilaan. Tupa alkoikin jo täyttyä kuudennella tiimalla ja kohta helähti kulkunen pappilan pihamaalla ja kirkkoherra arvasi professori Stodiuksen ja rehtori Petraeuksen saapuneeksi, mennen heitä portaille vastaan.

Hieroskellen kohmettuneita käsiään, katselivat Favorinuksen vieraat pöydällä olevaa raamattua.

— Nyt siis vihdoinkin on työ päättynyt ja tämä pyhä kirja saadaan avata, sanoi professori Stodius.

— Niin, soisimmepa ehkä jokainen puolestamme olevan läsnä tässä tilaisuudessa autuaasti edesmenneen Agricolan, joka oikeastaan on työmme aloittanut, sille tukevimman perustuksen laskenut, virkkoi kirkkoherra Favorinus.

— Kyllä varmaan, myönsi Eskillus Petraeus. — Nyt saamme vain siunata hänen muistoaan.

Kirkkoherra kantoi raamatun sylissään tupaan ja asetti sen varovasti pöydälle, pitäen sitten lyhyen puheen, samalla kun yliopiston rehtori avasi messinkihaat ja käänsi ensimmäisen luvun näkyville.

— Saako sitä tulla vähän lähempää katsomaan? kysyi joku miehistä ja kun lupa oli annettu, siirtyi väkijoukko pöydän ympärille hartaalla kunnioituksella katselemaan pyhää kirjaa. Kaikki eivät sopineet pöydän ympärille ja toisten täytyi odottaa vuoroaan päästäksensä katselemaan tätä mahdottoman isoa kirjaa ja sen koukeroisia lukujen alkukirjaimia.

— Saisiko siitä kuulla nyt tässä luettavankin, virkkoi joku ja kirkkoherra asettuikin jo kirjan ääreen, ja hiljaisina odoteltiin hänen aloittavan.

»Ja maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä», jatkoi kirkkoherra lukuaan.

Hartaana kuunneltiin ja toiset toimituskunnan jäsenet nyökäyttivät aina väliin päätään. Niin, niin se oli. Suomen kansalla oli nyt oma raamattunsa, josta se saisi pitkinä talvipuhteina ammentaa tietoja ja valistusta. Aina vain päästiin vähitellen eteenpäin hengenviljelyksen vainiolla.

Kun kirkkoherra lopetti lukemisen, oli ulkona jo päivä ja mietteissään lähtivät sanankuulijat kotitielleen. Moni heistä taisi laskea päässään kirstun pohjalla olevien plootujen ja äyrityisten summaa, toivoen saavansa lunastaa tämän kirjan itselleen.

Laajan sisämaaseurakunnan vanha sielunpaimen keinahteli hiljalleen kiikkutuolissa huoneessaan syksyisen illan pimetessä. Lohduton, autioita erämaita kiertelevä tuuli riuhtoi irti viimeisiä lehtiä papin talon pihapuistakin ja heitteli niitä pieniruutuista ikkunata vasten. Papin tuvasta kuului rukin hyrinä ja väliin hiljaisia askeleita, kun kirkkoherran vaimo kävi kohentamaan tulta takkaan. Nämäpä hiljaiset askartelun äänet vähin vaimensivat sitä syysillan kolkkoa yksinäisyyden tunnetta, joka niin usein ja varsinkin tällä kertaa painosti sielunpaimenen mieltä.

Tänään oli kirkkoherralla vielä ratkaistavana rangaistus, johon hän oli kirkon vanhimpien kanssa tuominnut muutamia pitäjän miehiä taikuudesta, jota nämä kaikista kielloista huolimatta harjoittivat. Eskil Matinpoika oli taikuustarkoituksiinsa anastanut ehtoollisleipiä ja veistellyt lastuja kirkon seinistä ja Mikko Karppainen harjoitti noituutta aivan julkisesti naapuriensa vahingoksi. Tämän lisäksi Ilpolan emäntä kantoi uhrilahjoja haltijoille karsikkoon ja rukoili pyhimyksiä, vaikka tämä oli ankarasti kielletty.

Nämä kolme oli hänen täytynyt asettaa syytteeseen ja yksin määrätä tuomionkin, kun noituutta ja taikuutta pelkäävät kirkon vanhimmatkaan eivät tahtoneet mitenkään osallistua syytökseen, niinkuin kuninkaallisen asetuksen mukaan olisi pitänyt tehdä.

Eskil Matinpojan ja Mikko Karppaisen oli hän tuominnut pidettäväksi kirkon jalkapuussa kahtena sunnuntaina jumalanpalveluksen ajan ja Ilpolan emännän samoin kahtena sunnuntaina istumaan mustassa penkissä.

Jalkapuussa istuminen oli ankara rangaistus, johon kirkon esimies sai tuomita niskureita. Tällä hengellisellä oikeudella ei ollut mitään lakipykäliä käytettävänään, vaan sai sielunpaimen kussakin tilaisuudessa harkita rikoksen painavuuden ja määrätä sopivan rangaistuksen. Monta oli jo kirkkoherra Hoffrenin täytynyt tähänkin rangaistukseen määrätä. Kammoa herätti seurakuntalaisissakin tämä kirkon eteisessä oleva mahtava jalkapuu jalanreikineen, joihin rangaistavan nilkat asetettiin ja jossa, kädet taakse sidottuina, sai permannolla istuen ja tuskasta koukkuun vääntyen miettiä rangaistukseen johtanutta tekoaan. Yhtä kammottava oli musta penkki, joka nostettiin kuoriin ja jossa syyllinen sai istua kaiken kansan katseltavana. Tämäkin oli ikuinen häpeä, varsinkin naisille ja sitäpä nytkin kirkkoherra Hoffren, entinen Turun trivialikoulun lehtori ja aikansa valistuneimpia hengen miehiä, harkitsi, täytyisikö hänen naapurinsa emäntää armahtaa tästä häpeästä ja koettaa vielä muistutuksilla käännyttää hänen pakanallista mieltään.

Syysilta pimeni ulkona ja myrskyinen tuuli valitti nurkissa. Kirkkoherra oli pysäyttänyt keinunsa mietteissään, mutta sysäsi sen taas liikkeelle. Mitä olisi oikein tehtävä näihin pakanallisiin tapoihinsa kiintyneiden seurakuntalaisten kanssa? Hänen edeltäjänsä, Laurentius-herra oli saanut käydä samaa toivotonta taistelua taikuutta vastaan ja uskoen lukutaidon voivan sitä estää koettanut kaikin tavoin valistaa erämaan asukkaita. Väsynyt oli mies kesken otteensa ja seurakunta oli taas pimeyteen vaipumassa hänen tänne tultuaan. Piispan kanssa yksissä neuvoin oli nyt perustettu muutamia kirkolliskouluja ja määrätty kirjantaitaminen pakolliseksi ja tämä näyttikin taas vähän tätä valistuksen alkutyötä vievän eteenpäin.

Lukutaito ei kuitenkaan näyttänyt estävän taikuutta harjoittamasta. Ilpoinenkin emäntineen oli jo kirjantaitavia, mutta sitä taitoa käytti Ilpotar taikuustarkoituksiinsa. Niinpä keväälläkin oli Ilpolan emäntä ripustanut aapiskirjan ja virsikirjan navettansa oven päälle laskiessaan karjaa ensikertaa laitumelle. Ja moniin muihin samanlaatuisiin synteihin näitä kristillisyyden taidon välikappaleita käytettiin.

Kaikkialla pitäjässä, ja varsinkin kirkkoa kauempana olevissa seuduissa, kun kerran sen lähettyvilläkin.

Niin, rangaistusta täytyi käyttää muutamille, vaikka se olikin vaikeata. Jos kirkko ei käyttänyt valtaansa, tarttui maallinen oikeus asiaan ja silloin tulivat rangaistukset vieläkin ankarammiksi, kun määrättiin raippoja, jopa neljäänkymmeneen pariin asti, joka oli useimmille jo kuolemanrangaistus.

Kirkkoherran raskas huokaus kuului pimeässä huoneessa. Luonnossakin oli taas tämä pimeys tästä puolin valtiaana ja niin oli seurakunnassakin, joka oli hänen hoitoonsa uskottu.

Kirkkoherra nousi tuolistaan ja nouti päretikulla tuvan takasta tulen ja sytytti kynttilän työpöydällään. Sen vipajavassa valossa alkoi hän kirjoittaa piispalle toimenpiteistään ja rangaistuksesta, johon hänen oli täytynyt taas pitäjäläisiään tuomita. Hanhensulka pyrki töksähtelemään paperilla ja lauseita oli vaikea laatia tällä kertaa siihen muotoon kuin olisi tahtonut. Hetken perästä tuli pitempi keskeytys, kun tupaan kuului tulevaa vieras, äänestä päättäen Ilpolan emäntä, siis yksi tuomituista.

Kirkkoherra laski kynän kädestään ja nousi puhutellakseen vielä
Ilpotarta, ennenkuin kirjoittaisi hänen nimensä syytöskirjaansa.

Ilpotar oli kuullut kirkonmiehen tuomiosta ja rientänyt lahjoillaan lepyttelemään pappia ja papin vaimoa. Valtava siankinkku ja piirakkavakka oli tuvan pöydällä ja Ilpotar istui alakuloisena yksinään tuvan penkillä, papin vaimo kun oli mennyt ulkoaskareilleen.

— Rauha taloon, toivotteli Ilpotar hiljaisella äänellä luoden arasti silmänsä pappiin.

— Rauha vieraalle. Kuulit varmaankin kirkon tuomiosta ja tahdoit tulla minua puhuttelemaan, sanoi kirkkoherra.

— Niin. Armahtakaa Kiesuksen tähden! On niin kauheata joutua siihen tervapenkkiin, vaikeroi emäntä vapisevin huulin.

— Sen kyllä tiedän, mutta etpä ole jättänyt taikuuttasi, vaikka siitä niin moneen kertaan olen muistuttanut. Kristuksen tähden kyllä armahtaisin, kun tietäisin, että nyt jo alkaisit tästä lähtien palvella ainoata oikeata Jumalaa, etkä pakanallisia kotihaltijoitasi.

— Anon kaikkea anteeksi… jos vain ei sitä häpeää… tahdon rukoilla vain Jumalan äitiä… palvoa oikeassa uskossa ja…

Ilpotar oli polvillaan hengen miehen edessä ja nyyhkyttäen sopersi sekavia sanojaan.

— Ei sinun tule pyhimyksiä rukoilla, vaan yksin Jumalaa, olenhan sen sinulle ja teille kaikille seurakuntalaisilleni sanonut. Minä jätän, vaimo, vielä tällä kertaa rangaistuksesi täytäntöön panematta, mutta muista, että seuraavalla kerralla en anna enää armoa, jos taikuutesi jatkuu.

Ketterästi kiepsahti Ilpolan emäntä niiaamaan ja kiittelemään kirkkoherraa, alkaen vilkkaasti puhella muista maallisista asioista, huomauttaen lomassa siankinkusta ja piirakoistaankin:

— Toin vähän kirkkoherralle tuomisiakin. Piirakat jo tänään aamupimeällä paistoin, mutta en uskaltanut tulla ennemmin, kun ihan sydämeni vapisi siitä tuomiosta.

— Olisi ollut parempi, jos jätit anteesi tuomatta, sanoi kirkkoherra. —
Niiden vuoksi en rangaistustasi peruuttanut, enkä tee sitä milloinkaan.
Paremminkin voisit pienen lahjan antaa kirkolle, joka on vielä sinua
rangaistuksestaan säästänyt.

Ilpotar kaivoi kirjokorean esiliinansa taskusta kolikon ja laski sen pöydälle. Oli jo vähällä hökäistä, että voisihan hän Pyhälle Nikolaukselle, kirkon pyhimykselle, uhrata lampaan reidenkin, mutta sai kiinni sukkelasta suustaan, muistaen juuri kuulleensa kiellon pyhimysten palvomisesta.

Ilpotar poistui ja kirkkoherra asettui huoneessaan työpöytänsä ääreen jatkamaan kirjelmätään piispalle, ensin hetkisen harkiten, oliko hän tehnyt oikein armahtaessaan heikkoa naista ja olisiko hänen mestarinsa tehnyt myöskin samoin.

Seuraavana sunnuntaina istuivat Eskil Matinpoika ja Mikko Karppainen jalkapuussa kirkon eteisessä. Heidän ohitseen kirkkoon käyvät pitäjäläiset eivät voineet olla säälillä katselematta miesparkoja, joiden otsilta vierähteli tuskan hiki. Nahkakölteriin puettu nihti seisoi rangaistavien vieressä hajasäärin ja ilkkuvin ilmein ja hänpä lienee ollutkin ainoa, joka ei tuntenut sääliä rangaistustaan kärsiviä kohtaan. Nihti olikin marskin aikuisia huoveja, ja raakiintunut aikoinaan lukemattomissa ryöstöissä ja kahakoissa.

Jumalanpalveluksen loputtua, jossa harvat olivat olleet loppuun asti, tuli itse kirkkoherra laskemaan irti miehet jalkapuusta. Hänen viittauksestaan avasi nihti jalkapuiden salvat ja vaivoin liikkeelle lähteville miehille puhui kirkkoherra lempeitä sanoja.

Rangaistus oli kuitenkin käynyt liiaksi nuoremman miehen, Eskil Matinpojan luihin ja ytimiin, koskapa hän poistuessaan kyyräsi kulmainsa alta hengen miestä ja jupisi jotain muutostaan niin kauaksi, ettei kirkon käsi ylettyisi.

— Älähän uhittele… kyllä ne löytävät käsiinsä, niillä kun on kuitenkin mahtavammat haltijat kuin meillä.

Salopitäjän kaukaisimmillekin kulmille oli saatettu sana, että jokaisesta talosta on saavuttava kirkonkylään piispankäräjille, jotka nyt ensi kertaa pidettäisiin laajassa Salokulman pitäjässä, josta jo osia oli lohkeillut pienemmiksi kappeliseurakunniksi, mutta jotka hallinnollisesti kuuluivat vielä Pohjois-Savon eräjärvien keskellä sijaitsevaan emäpitäjään.

Lähemmäs vuosisadan oli jo erämaan kirkko hengenmiestensä kautta koettanut levittää lukutaidon ja henkisen elämän valoa erämaan yöhön, mutta siitä huolimatta ei kristinoppi ollut vielä ehtinyt juurtua kovinkaan syvälle kansan mieliin. Yleinen taikuus ja taikauskoiset tavat rehoittivat melkein pakanuuden aikoja pahempana ja niinpä piispa Iisakki Rothovius kirjoittaakin kuninkaalle valituskirjelmässään erämaan asukkaiden tavoista: »Taikausko isiltä perittynä rehoittaa vielä yleisesti ja hiippakuntaani hoitaessani olen huomiolle pannut, että kaikkinainen taikuus ja pahan palveleminen haltijain muodossa on vain enentynyt, vaikka sen olisi pitänyt papiston ahkeran ja uhrautuvan työn kautta vähentyä. Pahansuovat ihmiset heittäytyvät paholaisen kanssa liittoon, tuottaen siten lähimäisilleen suoranaista vahinkoa noituudellaan. Näin ollen on minun täytynyt kihlakunnanoikeuksien avulla saattaa tällaisia ihmisiä rangaistukseen.»

Nämä rangaistukset muodostuivat väliin liiankin ankariksi piispa Rothoviuksen aikana. Tuomittiinpa useita polttoroviollekin ja vasta piispa Juhana Gezelius'en aikana muuttuivat rangaistusmääräyksetkin lievemmiksi ja kirkko otti ne jälleen suurimmalta osalta huostaansa, käyttäen jalkapuuta ja mustaa penkkiä taikuutta ja muuta pahennusta harjoittavan ojentamiseksi. Piispankäräjissä tutkittiin syylliset ja tuomittiin rangaistukseen; käyttivätpä seurakuntien sielunpaimenetkin kirkon oikeutta rankaisutoimenpiteisiin.

Salokulman pitäjässä otettiin tieto piispankäräjistä mutisten vastaan. Olihan kevätlahnan kutu parhaillaan ja kaskien polttokin keskeneräisenä. Pitäjän perimmästä pohjukasta oli kahdeksan peninkulman matka kirkonkylään tietöntä taivalta ja vaikea oli sitä lähteä kesäisin kulkemaan ja venheitä maataipalien yli vetämään…

Mutta piispojen ankaria määräyksiä oli täytynyt totella ennenkin ja niinpä nytkin olisi ollut tie Turkuun selvä, jos määräyksen jätti täyttämättä.

Olihan yksi ja toinen utelias näkemäänkin piispa Gezeliusta, joka oli toimittanut kiertokoulut kaikkiin pitäjiin ja myöskin Salokulmalle ja tämän lisäksi oli hänen toimestaan saatu useita uskonnollisia kirjoja ja ensi kertaa kansalle jaettavaksi katekismus selityksineen.

Mikäpä auttoi muu, kun jättää lahna-apajien hoito vanhoille vaareille ja siirtää kaskien siementäminen muutamiksi päiviksi ja lähteä keskellä viikkoa kirkonkylään patikoimaan. Eväskontit ladottiin pitkien tervavenheiden kokkaan ja käen kukkuessa nuoren lehden lemua tuoksuvilla vaaroilla, työnnettiin venheet vesille.

Niille oli lähtö vaikeampaa, jotka tiesivät saavansa nuhteita tahi joutuvansa tekemisiin peljätyn jalkapuun kanssa. Jos jätti lähtemättä ja pakoili metsässä, ei sekään auttanut. Piispan asemiehet saattoivat ilmestyä kotipihalle silloin, kun vähimmin aavisti.

Juhlallisen jumalanpalveluksen jälkeen alkaa sitten piispankäräjät. Kirkko on ahdinkoon asti täynnä uteliasta väkeä, ja ne jotka tietävät tulevansa syytetyiksi, kyyräilevät nurkissa, miettien, miksi korveneläjän ei anneta olla omassa rauhassaan ja palvella rinnan uutta jumalaa ja kotihaltijoita.

Kirkon kuoriin on asetettu pitkä pöytä, ja sen ääressä istuu kirkkoraati ja seurakunnan papisto. Pöydän keskellä on avattuna suomenkielinen raamattu. Odotetaan vain piispaa pöydän päähän, jonka jälkeen syytetyt käsketään esille. Asepukuiset nihdit ja kaksi piispan huovia seisoo kirkon ovella valmiina, jos syytetyistä joku yrittäisi paeta.

Piispa astuu kuoriin ja pitää jylisevän puheen seurakuntalaisille, joista yksi ja toinen hairahtuu pakanuuteen, vaikka jo monen miespolven ajan on kristinoppia saarnattu ja opetettu kansaa palvelemaan ainoata oikeata jumalaa. Tämän jälkeen istuu vanha Juhana Gezelius pöydän päähän ja saa asiakirjavihkon kirkkoherralta, joka syytökset on nostanut ja syytettävät jo kertaalleen tutkinut.

Syytetyt käsketään pöydän ääreen ja toisiaan tyrkkien lähenee kymmenkunta miestä ja naista pelosta hiestävän punaisena korkean kirkonoikeuden eteen. Viimeisiä tyrkkivät nihdit ja piispan huovit pertuskoillaan selkään ja aseet pystyssä jäävät syytettyjen selän taakse seisomaan.

Ensimmäisenä syytetään Simo Matinpoika Kurkelaista, joka on noituudellaan saattanut naapurinsa lehmät lypsämään verta ja hävittänyt samoin toisen naapurinsa kalaonnen kokonaan. Useat näkijät todistivat Simo Matinpojan liikkuneen metsässä ja järvellä taikoja tehden ja loitsuja lukien ja Kurkelainen tuomitaan piiskattavaksi, koskapa oli näin paljon pahaa saattanut aikaan.

Tuomittu asetetaan mustaan penkkiin istumaan ja odottamaan rangaistustaan ja seuraava syytetty, Heikki Ronkainen, astuu esiin ja asiapapereista näkyy, että hän pitää Väinämöistä suurempana haltijana ja sankarina kuin Ristin Kiesusta. Ronkainen seisoo pystypäisenä neuvospöydän ääressä ja piispa sanoo hänelle:

— Etkö tiedä, mies, että Kristus oli Jumalan poika ja Väinämöinen vain tavallinen ihminen. Miksi palvot häntä?

— Ei ole kenenkään tiedot Väinön tietojen veroisia, eikä laulun lahjaa kenellekään semmoista suotu kuin tietäjälle ijänikuiselle, vastaa Ronkainen, katse niinkuin jonnekin hyvin kauas kiinnitettynä.

— Sinun on kuitenkin lakattava pakanuuden aikuisesta uskostasi ja palveltava vain ainoata oikeata Jumalaa.

— Mitä minusta… lähden tästä kohta Väinämön jäljille, lasketan laulun ikuisille maille ja silloinpa ette mahda minulle mitään.

Mies huomataan höperöksi ja pääsee lievällä rangaistuksella. Nihti saa taluttaa hänet istumaan hetkeksi jalkapuuhun ja vastaan mukisematta antaa Ronkainen asettaa jalkansa piinapuuhun.

Kahta vaimoa syytetään noituudesta ja salaisiin pahan pitoihin luudalla ratsastamisesta pääsiäisyönä. Piispa lukee syytöspykälää ja naulaa sitten tiukan katseensa kirkkoherraan:

— Uskotteko, että nämä vaimot ovat voineet todellakin ratsastaa luudalla? kysyy hän.

Kirkkoherra vastaa jotain sellaista uskovansa. Vastaus on epäselvä ja niinpä piispa sanookin:

— Se on mahdotonta. Nämä vaimot ovat voineet harjoittaa taikuutta ja noituutta, ja siitä heidät tuomitsemme, mutta kristillisen kirkon pappien ja opettajien tulee näitä asioita käsitellä selvällä järjellä ja nähtyihin tosiasioihin nojaten, toisin sanoen: paimenien tulee valistaa seurakuntalaisiaan ja valistua myöskin itse.

Kirkkoherran otsalle oli kohonnut synkkä pilvi. Olihan piispan sanoissa selvä syytös papistoa vastaan, joka liiallisuuteen asti uskoi noituuden vaikutukseen ja pahan valtaan. Piispan tarkoitus näytti olevan vain rangaista taikuuden harjoittamisesta, eikä hän nähtävästi uskonut sen saavan aikaan niin paljon pahaa kuin papistokin näytti olevan valmis uskomaan.

Pienempiä seikkoja myöten tutkii piispa kaikki syytökset ja julistaa tuomiot aina lievempiä, kuin papit olivat odottaneet. Niinpä vain Simo Matinpoika joutui kärsimään ruumiillisen rangaistuksen ja muut kaikki pääsivät jalkapuussa ja mustassa penkissä istumisella.

— Meidän täytyy rakkaudella rakentaa seurakuntaa ja toimia niin, että tietämättömyys vähitellen poistetaan kansasta ja se tehtävä on uskottu teille, sielunpaimenille, vaikka hyvin monet ovat jättäneet tehtävänsä suorittamatta.

Syytetyt olivat vapisseet piispankäräjille tullessaan. Olihan ruumiillisen rangaistuksen ankaruus ja häpeä kuvastellut jo varmana silmien edessä. Pitäjän vankihuoneen kulmalla seisova rengaspaalu, johon piiskattavat sidottiin -käsistään alastomaksi riisuttuna, oli syytetyille kauhua herättävä. Nyt ainoastaan yksi oli siihen tuomittu ja hänenkin vahvalle pergamentille piirrettyä tuomiotaan näytti Juhana Gezelius mietteissään ja kuin katuen katselevan. Ja kun väkijoukko hajaantui kirkosta katselemaan Simo Matinpojan rangaistusta ja piispakaan pappien mukana poistuessaan ei voinut olla katsettaan kääntämättä raakaan näytelmään, virkkoi hän synkin ilmein sielunpaimenille:

— Simo Matinpojan ruumiillinen rangaistus olkoon viimeinen, jonka kirkkomme määrää tietämättömyydessä harhaileville syyllisille. Jatkakoon maallinen oikeus ruumiinrangaistusta, jos tahtoo, se ei kuulu meihin.

Palatessaan lahnavesilleen ja lopettelemaan kaskenkyntöjään, muistelivat seurakuntalaiset tyytyväisin mielin piispaansa, joka oli saapunut heitä ojentamaan ja rankaisemaan, mutta tehnyt sen lempeällä kädellä. Ja tämän käden jälki tuntui kantavan enemmän siunausta kuin kovan ja ankaran.

Oli lähestymässä Breitenfeldin tappelu. Ruotsin armeija kulki erään joen yli ja lähestyi harjannetta, jolle Tillyn armeija oli asettunut taisteluvalmiiksi. Ennen joen yli menoa oli kuningas ratsastanut rivien ohitse puhuen innostavasti joukoille. Suomalainen ratsuväki oli jo edellisissä taisteluissa saanut tärkeimmän paikan oikean siiven kärjessä ja samalla paikalla se nytkin oli valmiina uljaan everstinsä Stålhandsken johtamana. Ratsastaessaan tätä kunniakasta joukkoa tarkastamaan, ojensi kuningas Stålhandskelle kätensä ja kun ratsurykmentin eläköön-huudot olivat vaienneet, lausui kuningas:

— Suomalaiset! Teillä on taistelurintamassa se tärkeä sija, jonka edellisissä taisteluissa jo osoititte ansaitsevana verrattomalla uljuudellanne. Kun nyt käymme ratkaisevaan taisteluun, on meidän voittomme ja sen kalliin asian menestys, jota varten olemme tulleet vieraalle maalle, riippuva suurimmaksi osaksi teidän miekkojenne kärjestä. Minä luotan teihin ja uljaaseen everstiinne ja tiedän teidän täyttävän tehtävänne niinkuin ainoastaan suomalaiset ratsumiehet pystyvät sen tekemään. Jumala kanssanne!

Raikas eläköönhuuto kajahti suomalaisten joukosta ja armeija lähti raskaasti liikehtimään eteenpäin. Aamu oli kirkas ja saattoi hyvin nähdä keisarillisten joukkojen päälliköt ja heidän keskellään Tillyn harmaan, pienen ratsunsa selässä. Tämä peljättävä sotapäällikkö oli tottunut aina voittamaan, mutta kerrotaan hänen nyt seuratessaan Ruotsin armeijan joen yli kulkua ja sitä ankarata järjestystä, jolla tämä asettui taisteluasemiin käyneen kalpeaksi ja unohtaneen vastata kenraaleilleen ja mutisten itsekseen: »Olen pitänyt sitä hiirenä, mutta siitä on taitanut paisua härkänen, jolla on vielä sarvetkin», tarkoittaen näillä »sarvilla» suomalaisten joukkoja.

Parin kanuunan-kantomatkan päässä pysähtyi Ruotsin armeija hetkiseksi ja Kustaa Adolf luki paljastetuin päin, miekan kärki alas laskettuna, lyhyen rukouksen. Sitten lähti sotajoukko jälleen liikkeelle ja kohta oli Europan kaksi pelottavinta armeijaa vastatusten ja kaksi sen etevintä sotapäällikköä tarkasteli äänettömällä uhmalla toisiaan. Ruotsalaisten etumaiseksi sijoittunut tykistö odotti merkkiä ja kun keisarillisten kolme kanuunaa lähetti ruotsalaisten riveihin laukauksen saamatta mitään aikaan, antoivat ruotsalaiset vuorostaan putkensa laulahtaa, ja keisarillisten vasemmalla siivellä, suomalaisia vastapäätä, tuiskahti yksi korkeammista upseereista hevosineen maahan.

Ennen kanuunain laukauksia oli Stålhandske sanonut pojilleen, että tarkkaisivat, kenen laukauksista ensinnä mies kaatuisi, joutuisi voittokin näille.

»Hurraa! Voitto on meidän», huusi Stålhandske ja iloisesti vyöryi hurraa-huuto läpi armeijan. Pian oli molemmin puolin tykkituli täydessä käynnissä ja savupilviin peittyivät molemmat sotajoukot. Stålhandske piti varalla, kurkotellen ratsunsa selässä, milloin vihollisen vasen siipi lähtisi hyökkäämään. Kohta hän huusikin miehilleen:

Stålhandsken joukoissa oli totuttu jonkunverran vapaille tavoille ja riveistä sateli innostuneita huudahduksia:

— Valmiina ollaan ja vastaan sylkäistään! Antaa tulla vain vaikka itse keisarini Ja kaikki jesuuiitat lisäksi… kyllä täällä vastaan otetaan!

Alkoi kuulua tykin jyskeen seasta toisenlaistakin tärinää, joka pani maan pinnan värähtelemään ja keisarillisten sotahuudon »Jeesus Maaria!» saattoi erottaa vähitellen lähenevän.

Keisarillisten joukot tulivat näkyviin ja silloin kajahtivat suomalaisten rivit tunnetun huutonsa:

Vimmatulla voimalla iskivät suomalaiset ja muutaman minuutin kuluttua vetäytyi vihollisen ratsuväki takaisin. Suomalaisten musketöörit, jotka oli sijoitettu ratsuväen lomiin, tähtäsivät tarkasti ja pappenheimiläiset menettivät paljon miehiään jo ensimmäisellä hyökkäyksellä. Stålhandske siveli hyvillään partaansa, antaen ratsunsa laukata rivien edessä.

— Rivit järjestykseen ja valmiina vastaanottamaan uutta hyökkäystä! huusi hän ja hetken perästä alkoi kamppailu uudelleen, mutta nytkin pappeinheimiläiset päällikköjensä karjunnasta huolimatta hajosivat pakoon.

Pappenheimiläisten vaaroja halveksiva päällikkö oli jo itsekin verissään, mutta ajoi uudelleen miehensä rajuja suomalaisia vastaan. Näiden rivit eivät edes notkahtaneet ja Stålhandske lennähteli kuin raketti pienen hevosensa selässä käyttäen omalaatuista komennuskieltään.

— Hoi siellä, antakaa tilaa musketööreille! Sillä tavalla! Niin käy kuin heinänteko! Hei, hei tiukasti eteenpäin vain!

Kokonaista seitsemän kertaa uudistui sama näytelmä. Oli muutettu eri joukkojakin vihollisen vasempaan sivustaan, mutta kaikki peräytyivät peläten hirveitä suomalaisia ja heidän leijonaansa, jota ei miekka eikä musketin kuula tavannut.

Keisarillisten vasen siipi oli joutunut viimeisessä hyökkäyksessä hajalleen ja Tillyn tykistö turvattomaksi. Stålhandske karkuutti kysymään lupaa kuninkaalta sen valloittamiseen ja kohta lennähti taas seitsemänsataa suomalaista säilää kuin vihaista tulikielekettä ulos tupesta ja suomalaisten ratsut painautuivat mataliksi maata vasten ja hurja »Hakkaa päälle» huuto lainehti raskaina rytmeinä. Tykistön suojaksi jätetty joukko suistui hurjaan pakoon ja muuan kuoleva pappenheimiläinen kohosi ryntäilleen huudahtaen:

— Suomalaisia, suomalaisia! huusi ohi lentävä Stålhandske. Suomalaisten valtaamat kanuunat olivat pian täydessä toimessa Tillyn omia joukkoja vastaan ja näin kahden tulen väliin joutuneena eivät keisarilliset kestäneet, vaan hurjan sekasorron vallassa pakenivat joka suunnalle kuulematta vanhaa päällikköään, joka hermostuneena purskahti itkuun.

Kun taistelun loputtua ojentuivat Ruotsalaisten rivit järjestykseen, ratsasti kuningas Stålhandsken rykmentin eteen, kohotti kätensä ja sai sanotuksi vain yhden, liikutuksesta värähtävän lauseen:

Helmikuinen päivä oli keskitienoillaan kirkastanut pilvettömäksi ja muutaman pienen tuvan seinustalla koetti talvisesta vakuudestaan hieman lempeämmäksi muuttunut aurinko sulatella äsken taivaalta tipahtaneita lumihiutaleita. Ne värisivät kylmässä, eivätkä vielä ottaneet sulaakseen. Luopuen tästä toivottomasta sulatteluyrityksestään, kurkisti päivä tuvan ikkunasta sisään ja löysi seinältä vanhan miekan ja alkoi sen keskipalkoilta kirkkaaksi hijotulla terällä leikitellä.

Vanha ruotuvääpeli Antti Hakkarainen istui tupansa pöydän ääressä ja huomasi tämän päivänsäteitten leikittelyn miekkansa terällä. Hän oli sitonut sen miekan kupeelleen lähtiessään kolmikymmenvuotiseen sotaan ja Stålhandsken ratsuväki-rykmentissä oli hän sitä kunnialla kantanut. Se oli suomalaisen sepän takoma ja karkaisema, eikä sitä painonsa vuoksi voineetkaan poikaset liikutella. Hänellä olikin ranteissa jäntereet sinä aikana olleet suunnilleen samanvahvuiset kuin nyt koko käsivarret ja Breitenfeldin tappelussa oli kuumimman taistelunaikana sattunut Kustaa Adolf ratsastamaan ohitse ja huomatessaan Hakkaraisen raskaan miekan tekevän hirvittävää tuhoa vihollisjoukossa puhjennut innostuksesta lausahtamaan:

— Sillä tavalla! Noin puhtaan jäljen tekee vain suomalainen miekka suomalaisen miehen kädessä.

Taistelun jälkeen tarkastaessaan armeijaansa huomasi kuningas rivistä Hakkaraisen järeän naaman, jota sankka parta reunusti. Lyhyeen tapaansa kysäisi kuningas:

— Sinähän ruhjoit pappenheimiläisia eilen tuolla raskaalla miekallasi kuin korsia. Ylennetään korpraaliksi.

Rivien hurratessa teki Hakkarainen kunniaa suomalaisen sepän takomalla miekallaan.

Koko pitkäaikaisen sodan lukemattomissa taisteluissa sai hänen miekkansa tehdä tunnettua jälkeään, eikä sen terään tullut naarmuja, vaikka se usein rämähteli vihollisen rautapaitoihin ja musketin piippuihin. Sen kunniakkaasta käyttämisestä oli hän vähitellen kohonnut vääpelin arvoon.

Nyt riippui miekka kunniasijalla hänen pienen tupansa seinällä. Vähäistä elatusapua nauttien ja siihen lisää verkonkutomisella ja muulla näpertelyllä hankkien kulutti Hakkarainen elämänsä loppuvuosia. Kun auringon säteet kimaltelivat miekan kuluneella terällä, heräsi vanhuksen mieleen monia muistoja menneiltä päiviltä.

Kun Hakkarainen oli palannut kolmikymmenvuotisesta sodasta, kokoontui usein seudun talonpoikia ja muita miehiä vanhan ruotuvääpelin tupaan. Kunnioituksella katseltiin seinällä riippuvaa miekkaa ja saattoipa joku koskettaa sitä kädelläänkin. Sehän on kantanut kunnialla kaukana vierailla mailla pohjoisen maan mainetta ja sillä on taisteltu oikean ja suuren asian puolesta.

— Et taitaisi tuota miekkaasi vaihtaa… johonkin arvoesineeseen tahi omaisuuteen, sanoo joku Hakkaraiselle.

Hakkarainen hymähtää ja miekan arpi hänen otsallaan punoittuu. Sen on vanha sotajunkkari saanut pappenheimiläisiltä muistoksi liiasta rohkeudestaan.

— En siitä luopuisi vaikka talon saisin, virkkaa ruotuvääpeli kohennellen hiillostaan.

Vähitellen juro mies elähtyy sotamuistoistaan ja alkaa niistä kertomaan. Ja näissä tarinoissa tulee esille se suomalaisten kunto ja rohkea karskius, joka jo vuosisatoja on pitänyt yllä pienen kansan mainetta.

Turun linnassa oli taas pitkien aikojen jälkeen vilkasta elämää. Sitten Juhana herttuan aikojen ei oltu siellä nähty niin paljon loisteliasta hoviväkeä, koreapukuisia palvelijoita ja asemiehiä. Kreivi Pietari Brahe, Suomen uusi käskynhaltija oli antanut näitä vallan ja rikkauden merkkejä kokoontua ympärilleen nähtyään, miten autio ja kolkko Turun avara linna tällä kertaa oli.

Turkulaiset olivat mielellään nähneet linnassa loisteliasta elämää ja innokkaasti ottaneet siihen osaa. Olihan Turun porvaristo ollut aina pidetty kestivieras kaikkien linnan isäntien aikana, paitsi jyrkän ja karskin Flemingin, ja nyt kun linna oli ollut jo pitemmän aikaa melkein autiona, otettiin kreivi Brahen pitokutsut iloisin mielin vastaan. Nuorien poskille syttyi innon ja toivon puna. Olihan niin usein Turun linnan kesteissä syntynyt lemmensuhteita, joita linnan isännät sitten vahvistivat nauttien puhemiehen hauskasta tehtävästä.

Nytkin oli ollut linnassa juhlat ja Pietari Brahe oli saanut kaikkien mielet puolelleen ystävällisyydellään ja rakastettavalla käytöksellään. Oli kevät ja metsät kaupungin ympärillä olivat saaneet viime päivinä vihertävän, tuoksuvan verhonsa. Linnan suuressa salissa oli käynyt ahkeraan karkelo ja kevään iloa oli nuorten katseissa, jotka olivat tulleet ulos vilvoittelemaan ja kevätyön suloudesta nauttimaan.

Yhtäkkiä leviää vieraitten joukkoon tieto, että kreivi Brahe aikoo lähteä useita kuukausia kestävälle tarkastusmatkalle sisämaahan ja Turku jäisi taas kesän tullen hiljaiseksi, kun linnakin olisi suljettuna vieraille.

Linnan suuressa salissa se sanoma saakin vahvistuksen. Lopettaessaan kevätyön kestejä lausuu Pietari Brahe vierailleen:

— Tärkeät toimet vaativat meitä lähtemään maan eri osiin ja matka saattaa kestää kauankin. Täällä tulee taas hiljaista, kun nuorille ei ole tilaisuutta kokoontua virkistävään leikkiin, emmekä vanhemman väen kanssa ole tilaisuudessa keskustelemaan maan asioista. Maan parhaimmat miehet ovat sodassa, niinpä minunkin täytyy entistä enemmän huoltaa maan asioita ja tarpeita, jotka ovat hyvin suuret ja vaativat pikaisia toimenpiteitä. Kuninkaani ja omasta tahdostani haluan tehdä kaikkeni tämän ihanan maan hyväksi ja että saisimme tarkan selvyyden kaikesta, on meidän käytävä kaikkialla maassa, pohjan periä myöten ja niinpä lausunkin teille nyt muutamiksi kuukausiksi jäähyväiset ja kiitokset ystävällisyydestänne, ja kun palaan, olette taas tervetulleita Turun linnaan, jonka suojista ei saa ilo puuttua pitkinä syysiltoina.

Hyväksyvä humina kävi väkijoukossa ja kaupungin pormestari ei malttanut olla korottamatta ääntään:

Tähän yhtyi vierasjoukko, eikä niin sydämestä lähtenyttä toivomusta ollut Turun linnan vahvat seinät ennen kuulleet.

Saloseuduilla ei oltu ennen kuultu eikä nähty, että maan korkein päämies lähtisi itse omakohtaisesti ottamaan selvää maan asioista. Nyt se nähtiin. Kreivi Brahe liikkui kaikkialla ja vaatimattomalla, ystävällisellä olemuksellaan valloitti heti kaikkien mielet. Saavuttuaan eri paikkakunnilla talonpoikien tupiin, antoi hän kutsua naapurit kokoon ja neuvotteli heidän kanssaan elinkeinojen, maanviljelyksen ja karjanhoidon, parantamisesta. Epäkohdat ja toivomukset saatiin lausua vapaasti maan päämiehelle ja harkittuaan asiaa, oli tämä valmis sanelemaan sihteerilleen määräykset virkamiehille. Ja kun asiat oli järjestetty, alotti korkea vieras leikkipuheet, söi talonpoikien pöydässä ja nukkui keskikesän helteessä heidän aitoissaan, ylistäen maan ihanuutta ja luonnon rikkauksia.

Kelvottomia virkamiehiä hän moitti, pannen joskus pois viraltakin ja lainlukijat ja voudit joutuivat tarkan tutkinnon ja määräysten alaisiksi. Saivatpa huonosti tehtäväänsä hoitavat papitkin kuulla tiukat muistutukset seurakuntain hoidosta ja tehtäviensä laiminlyönnistä ja uhkauksen, että ellei korjaannusta tulisi, saisivat eron viroistaan hänen toimestaan.

Palattuaan matkaltaan teki Brahe esitykset parannuksista hallitukselle, saaden suostumuksen ja niinpä saatiin monta tärkeätä parannusta oloihin kreivin toimesta. Postilaitos sai alkunsa, majatalot ja kyydinpito järjestettiin ja yliopisto ja uusia kaupunkeja perustettiin. Veronkanto muutettiin yksinkertaisemmaksi ja uusia tärkeitä virastoja perustettiin.

Jo muutamien vuosien kuluttua kiertää taas kreivi Brahe ympäri maata tarkastamassa toimintansa tuloksia. Joutuessaan näin kulkemaan vaivaloisia teitä suunnitellee kreivi uusia teitä ja kulkuneuvoja. Kulku käy taaskin kesäiseen aikaan ja Juhannuksen tienoissa ollaan keskimaassa, liukaskielisten savolaisten kalarannoilla.

Sattuupa sitten, että kreivin matkueen venheet ovat vedettävät muutaman hieman pitemmän maataipaleen poikki ja kun hevosia miehineen ilmestyy useita kymmeniä venheitä vedättämään, ihmettelee tätä Pietari Brahe:

— Mitenkäpä muutenkaan osottaisimme teille syvää kiitollisuuttamme ja rakkauttamme.

Kreivi tulee tästä liikutetuksi ja päättää viettää juuri käsillä olevan Juhannusyön Tanu Tasaisen talossa Salokulman kirkonkylässä, vaikka pappilaan on varattu huoneet kreiville ja hänen seurueelleen.

Tanun talossa tulee kiire ja hätäinen hälinä korkean vieraan sijoittamisesta. Tanukin tulee arvelemaan kreiville kumarrellen, minkä huoneen tämä tahtoisi itselleen laitettavan.

— Tuota… kun siellä taitavat tanssia pitää näin Juhannusyönä, hätäilee isäntä ja päättää kieltää pois koko homman.

— Mekin tulemme mukaan ja nyt saatte lähteä näyttämään meille viljelyksiänne.

— Ne… tuota ovat huononpuoleisia… eihän niistä näin korkean vieraan katseltaviksi… estelee taaskin Tanu.

— Pitää laittaa viljelykset hyvään kuntoon ja jalostaa karjaa, sanoo kreivi. — Se on kuitenkin oleva tämän maan pääelinkeino, kunnes kulkuneuvot kehittyvät ja teollisuus elpyy.

Lähiseudulle ehtii vieriä viesti kreivin vierailusta ja Tanun talo on pian pyhäpukineista väkeä täynnä. Pitäjän kirkkoherra on väkineen nyreissään, mutta saapuu kreivin kutsusta ja lauhtuu saatuaan kuulla kreiviltä tämän haluavan tutustua maan talonpoikaisväen elämään ja tapoihin.

Väestön innostuksella ei ole rajoja, kun korkea vieras tahtoo vielä lähteä Juhannussaunaan, joka siellä rantatörmällä on pullautellut savujaan kesäillan tuoksuville ilmoille.

Tanun suureen vierastupaan on katettu ruokapöytä, johon kreivi vaatii käymään papin perheineen ja Tanu-isännän naapureineen. Illallisen jälkeen virittävät pitäjän parhaat viuluniekat poloneesin Juhannusyön tanssien alkajaisiksi ja kreivi väestön ystävyydestä lämmenneenä tahtoo ottaa siihen osaa.

Kirkonkylän vallasväen tyttäret punastuvat ilosta, odottaen, kuka heistä saisi kunnian tulla pyydetyksi poloneesiin. Tanu Tasaisenkin nuori tytär on joukossa ja koettaa vetäytyä kainona toisten taakse, mutta kreivi hakee katseillaan viehkeätä pöytäpalvelijaansa ja kun huomaa tämän, ojentaa hymyillen käsivartensa. Nuori Helinä Tasainen tarttuu punastuen ja alasluoduin katsein Pietari Brahen käsivarteen ja vaikka toisten neitosten silmäkulmassa välähtää pettymys, ehkäpä pieni katkeruuskin, saa hyväksymisen hyminä heidätkin mukaansa.

Ja kun myöhemmin kreivi astuu pihamaan ylitse isännän saattelemana aittaansa nukkumatiloille, remahtaa koko riemuitseva väkijoukko innokkaaseen tervehdykseen rakastetulle kreiville.

Vaikka entiset Pohjois-Hämeen erämaat olivat hämäläisten ja savolaisten asuttamat parhaimpien viljelysmaiden ja kalavesien seutuvilta, oli vielä kuitenkin jäänyt järviä, joiden rannoilla vain muutama savu kohosi ja joissa yhteisesti käytiin keväisin kutuhaukea ja lahnaa pyytämässä ja syksyisin verkkopyydyksillä kutevia siikaparvia kiertämässä. Suurempiin riitoihin kalastuspaikoista eivät savolaiset hämäläisten kanssa sotkeutuneet kuin ainoastaan aniharvoin, milloin jonkun talon kala-onni houkutteli toista kateellista naapuria liiaksi lähentelemään toisen nimettyjä apajia. Oltiinhan sitä paitsi jo vuosikymmeniä sovussa soudettu entisillä hämäläisten erävesillä siitäkin syystä, että sukulaisuussuhteet olivat solmeutuneet entistä lukuisammiksi ja lujemmiksi ja riistakin sovussa eläen näytti hyvin riittävän jokaiselle.

Mikä lienee sitten eräänä syksynä siiankudun ajoissa sovun särkenyt Konneveden ja sen itäpuolella sijaitsevien pikkuvesien seutuvilla, koskapa käsikähmään käytiin ja entisaikaiset erämiesvihat heräsivät. Salokulman Suopellon taloon oli tullut sukulaisvieraita Hämeestä, vanha Tapani Eräukko ja Konstaan Lauri, hänkin entisten takamaankävijäin poikia ja nämäpä olivatkin syyllisiä uusien kalastuskahnausten syntymiseen. Kun Keyrin seutuvilla valmistuttiin Suopellossa siiankutuun ja venhe oli ladottu täyteen verkkoja, virkkoi perään asettuva Eräukko sisarensa pojalle, Suopellon nykyiselle isännälle:

— Nyt mennäänkin Kirvesluotoon kutukalaa hakemaan. Suotta olette sen parhaan siikapaikan jättäneet näille kiverille savolaisille.

— Taitaa taas riita syntyä, jos sinne mennään. Aikoinaan tehtiin näiden Savon miesten kanssa, sellainen sovinto Kirvesluodon seutujen siikapaikoista, että he saavat sen paikan, johon miehen heittämä kirves osuu. Kaskiahon Simo heitti kirvestä ja varsinko vai vahingossa lienee parhaimmalle siikaluodolle sattunut, mutta sinne se singahti ja siitä sai luotokin nimensä ja savolaiset sitä ovat näihin asti omanaan pitäneet ja ne neljä taloa, jotka järveen kuuluvat, siitä vuoro-öin pyytäneet.

— Sepä juuri, että niin hölmöjä olitte, että moisella kirveen heitolla luovutitte luodon, joka vanhastaan kuului Suopellolle ja naapurillesi Kontiomäen Kustaalle. Nyt ainakin lasketaan verkot Kirvesluotoon, ja tulkoonpas Kaskiahon Simo niitä poikineen pois ottamaan.

— No saapihan nähdä… tappelu siitä tulee ja minunkin käteni sattui vielä kipeäksi, muhoili Sipi.

— Tulkoon, on tässä tervekätisiäkin, jos tapella tarvitsee. Kontiomäestä tulee Konstaan Lauri parin miehen kanssa verkonlaskuun ja yöksi jäädään rannalle rakovalkean ääreen niinkuin ennenkin erävesillä ollessa.

Soudettiin selän poikki viistoon Kirvesluodolle ja huomattiin Kaskiahon Simon verkot jo heitetyiksi pitkin luodon vartta. Tiheässä niitä oli ja puikkarien lappeessa hakaristi, Simon puumerkki. Olipa toisellakin merkillä varustettuja verkkoja ja ne lienevät olleet Kaskiahon naapurien.

— Liian matalellapa on äijä verkkonsa laskenut, virkkoi Eräukko. — Lasketaanpa me tuohon selkäpuolelle, niin nähdään, kenen verkoissa aamulla saalis on. Kontsaan Laurikin souteli Kontiomäestä parin miehen kanssa ja alkoivat laskea verkkojaan hekin, piiritellen kokonaan Kaskiaholaisten ja heidän naapuriensa pyydykset.

Yö kului rattoisasti nuotiolla ja aamuhämärässä alotettiin verkonnosto. Runsas oli saalis ja katsellessaan Kaskiaholaisten verkkoja, joissa vain joku siianpoikanen kohoja heilutteli, virkkoi Eräukko:

— Huonon keiton saavat nyt Kirvesluodon valloittajat. Taskussaan saa
Simokin viedä saaliinsa kotiinsa.

Verkonnosto oli vasta puolessa, kun Kirvesluodon kutupaikan oikeat omistajat soutivat vihaista vauhtia paikalle. Silmät pyöreinä katseltiin odottamattomia pyydystäjiä ja vanhan Simon leuka tärähti jo pahasti virkkaessaan Sipi-naapuriinsa kääntyen:

— Johan olet tullut vieraille vesille, naapuri, ja näyt tuoneen muitakin mukanasi. Vai lienetkö lähtenyt vieraillesi keittokalaa hakemaan meidän vesiltämme.

— Eipä tämä taida yksin teille kuulua, jurahti Eräukko, käärien puolen leiviskän painoisia siikoja venheeseen verkoista. — Vähän niinkuin petoskaupalla tämän luodon otitte näiltä Suopellon puoleisilta ja nyt on tässä päätetty vähän korvata tappioita ja pyydystää mekin Kirvesluodossa.

— Mikä päättäjä sinä olet, ärähti Simo. — Taitaa taas hämäläisiä kova leipä kuvottaa, kun pitää tulla täältä asti palanpainiketta hakemaan.

Ennenkin oli ollut savolaisilla tapana haukkua hämäläisiä kovan leivän leipomisesta, ja kun tämä oli ennenkin heitä suututtanut, niin nytkin saivat Simon sanat kuohahtamaan Eräukon ja Konstaan Laurin sisun.

— Koetetaanko, kovan vai pehmeän leivän miehen housuissa kaulus kestää, kivahti Lauri.

— Kyllä, jos ette tästä sovinnolla lähde. Olette vielä verkkomme kiertäneet niinkuin anastajat ainakin. Täytyypä varata ensi kerraksi pyssy mukaan, sanoo Simo kiukusta halkeamaisillaan katsellessaan toisrantalaisten runsasta saalista.

— Ota kaksi samantien, jurahtaa Eräukko. — On niitä tussareita meilläkin, mutta aiotaan tässä kyllä miesvoimin selvitä ja parasta se olisi pehmeän leivänkin miehille, kun jättäisitte pyssyt kotiin.

Tämä leipäasioihin viittaaminen sai uudelleen Kirvesluotolaisten sisun kuohumaan. Heitä oli jo tullut toinenkin venhekunta ja tästäpä venheestä singahti Saunarannan Juortanan kipakat sanat:

— Jopa tekee taas Hämeen tallukoiden mieli tappelemaan. Annetaan sitten, että osaavat pysyä omalla puolellaan.

Ja Juortana huopaa venheensä Eräukon venheen viereen ja iskee kirveellään tämän venheen vesirajasta puhki.

Suopellon Sipi koettaa kolhaista Juortanata airolla mutta ei saa sattumaan ja kun venhe täyttyy vedellä, on kiire korjaamaan saalista ja verkkoja Konstaan Laurin venheeseen. Parhaiksi saadaankin kalat ja verkot pois venheestä kun se uppoaa ja Sipi pulikoi hetken vesivarassa, ennen kuin Eräukko ehtii tempaista hänet käsipuolesta venheeseen. »

— Olipa vähällä tulla Eräukolle repolaisen kalakeitto, ilkahtivat
Kaskiahon miehet.

— Ei tullut kuitenkaan ja pian koetetaan, eikö kirves pysty yhtä hyvin teidänkin venheenne laitaan. Kun kerran tappelun aloititte, niin vastatkaa siitä myöskin, sanoo Koutsaan Lauri.

— Mitäs tulitte meidän pyyntipaikallemme. Naapurisovun säritte ja sen lisäksi vielä herjasitte meitä, sanoo Simo, joka koettaa saada vielä sovintoa syntymään. — Me kyllä korjaamme venheenne, kun lupaatte pysyä omalla puolellanne.

— Ja siihen lupaukseen ei mennä, sanoo Eräukko. — Siihen voimme tyytyä, että toisen puolen luodosta pidätte ja me toisen, mutta muuhun sovitteluun emme tyydy.

— Luoto on meidän, eikä siitä osia teille luovuteta, sanotaan
Kirvesluotolaisten venheestä.

Suopeltolaiset lähtivät soutamaan ja Kaskiaholaisetkin omalle rannalleen laskien ensin verkkonsa uudelleen ja jättäen vahdin rannalle. Illalla luvattiin tulla miehissä ja tuoda lisää verkkoja ja aseita.

Kun Suopeltolaiset illalla palasivat verkkoineen ja lisämiehineen ja alkoivat laskea verkkojaan, oli luoto jo tihitetty niin täyteen verkkoja, että lisää ei näyttänyt enää sopivan.

— Älkää sotkeko meidän pyydyksiämme, vaan viekää omanne luodon rantapuolelle, karjasi Kaskiahon Simo. — Jos ette tätä usko, niin verkkonne on tuhannen kappaleina! lisäsi myrtynyt äijä parta täristen.

Sipi ei sanonut sitä eikä tätä, vaan tyytyi mahtavamman sukulaisensa soutajana vain naureksimaan kahakan alulla. Kun Kirvesluotolaiset uhkasivat verkot repiä, karahti Sipi vakavaksi ja sanoi Eräukolle: — Nyt ei koidu hyvää, jollei lakata verkkoja laskemasta. Repivät ne pyydykset, ei siinä auta…

Kaskiahon venheet lähtivät kuitenkin heti vesille ja alkoivat nostaa Suopeltolaisten verkkoja syytäen ne sekaisin, myttyyn pyöritellen venheisiinsä.

Kahakka oli valmis. Suopellon venekunta keräsi tuokiossa laskematta olevat verkot Sipin venheeseen, joka lähti naureksien soutamaan vähän ulommaksi päätellen pysyäkin koko nujakasta erossa. Tyhjillä venheillä iskettiin nyt Kaskiahon venekuntaan ja laita räsähti heti rikki Simon venheestä. Läntinen laineen käynti kuljetti tappelevat venekunnat rannalle ja kun useita oli jo kahakassa veteen suistunut, iskettiin vyötäisiä myöten vedessä seisten vastakkain. Aseina oli toki vain airoja, kun kumpainenkin riitapuoli oli kahakassa riistänyt kirveet toisiltaan ja heittänyt ne veteen. Kaskiaholaistenkin verkkoja oli kiskottu matalikolta ja niitä kappaleiksi repivä Koutsaan Lauri sähisi:

Ja verkon kappaleilla Kirvesluodon miehiä päihin mätkivä Eräukko samoin lisäsi:

Vähitellen loppui kahakka ja molemmat riitapuolet kopeloivat saamiaan kuhmuja ja valelivat vedellä naarmujaan. Ei toki ollut yhtään syvempää haavaa sattunut.

Savolaisilla oli hyvä onni, kun maavouti sattui olemaan parhaillaan tarkastusmatkoilla näilläkin vesillä ja muutama kaskiaholaisten mies hyvillään riidan ratkaisijan saapumisesta souti voimiensa takaa vartioluodolle. Vouti tiukkasi riidan syytä ja kun sai tarpeellisen selvityksen, kivahti suopeltolaisille:

— Menkää siitä joutuun omille vesillenne, tahi muuten saatte raudat sorkkiinne. Vai vielä harjotetaan näitä kahakoita vanhaan malliin. Itsekukin pyytäköön omilta rantueiltaan ja koskiapajat ovat vain, kuten tiedätte, yhteisiä.

— Ähä kutit! siinä sen kuulitte, ilkahtaa Saunarannan Juortana sitoen kättään johon Eräukon airon lapa oli naarmun vetänyt. — Ja nyt lähtekääkin hyvin joutuun, tahi annamme vielä purjeet päällisiksi.

Vihasta kiehuen hyppäsi Eräukko venheeseensä, komentaen toisetkin lähtemään.. Vähän noloina lähtivät toiset veneilleen, mutta etäämpänä kotirantaansa kohti souteleva Sipi naurahteli vain rauhallisesti. Hän tiesi, että kun kiivasluontoiset sukulaisensa lähtevät ja aikoja vähin kuluu, on taas naapurisopu ainakin näennäisesti ennallaan, vaikka jotain saattaa hampaan koloon jäädäkin turhasta kahinasta.

Talvinen kuu valaisi eräänä tammikuun iltana v. 1657 muuanta pientä huonetta Tycoczin linnassa Narov-joen varrella, jossa viidensadan suomalaisen rakuunan päällikkö Didrik von Rosen neuvotteli muutamien alipäällikköjensä kanssa tilanteesta, johon he linnaa puolustaessaan olivat joutuneet. Näki hyvin ikkunasta linnaa ympäröivän lohduttoman tasangon ja linnaa piirittävän liettualaisen sotajoukon leiritulet. Oli keskitalvi parhaillaan ja vuoden alkupäivinä oli suuri armeija piirittänyt linnan, jota nämä viisisataa suomalaista olivat kuningas Kaarle X Kustaan määräyksestä joutuneet puolustamaan. Kolme viikkoa oli tuo urhoollinen joukko kestänyt suuren ylivoiman hyökkäyksiä. Kuningas oli luvannut tulla avuksi joukkoineen läntisestä Puolasta, mutta häntä ei vain tuohon yksinäiseen ja kolkolla paikalla sijaitsevaan linnaan kuulunut. Nyt oli jo puolustautuminen melkein mahdotonta, kun ruokavaratkin olivat tyystin lopussa.

— Toista viikkoa olemme jo eläneet puolilla ruoka-annoksilla ja nyt pitäisi lopettaa syöminen melkein kokonaan, sanoi von Rosen upseeritoverilleen. — Jos antaudumme, on se samaa kuin tulla hakatuksi maahan ja sitä paitsi olen luvannut kuninkaalle olla jättämättä linnaa viholliselle.

— Voisimmehan ehkä tästä lupauksesta huolimatta koettaa raivautua vihollisen läpi ja pyrkiä kuninkaan armeijaan, esitteli joku upseereista.

— Mahdotonta päästä elävänä sellaisen joukon läpi ja puolalaisia vilisee joka haaralla, joten kuninkaan luokse pääseminen on yhtä mahdotonta, päätteli eversti Rosen.

Vanha harmaapartainen mies istui lieden ääressä ja lämmitteli jalkaansa, jota luuvalo kouristeli. Upseeriarvoltaan hän oli vain kornetti ja sellaisena palvellut jo vuosikymmeniä monilla sotaretkillä. Hän oli everstin erikoisessa suosiossa ja niinpä hän nytkin astahti uroksen eteen kysyen:

— Heh… vallan yksinkertainen se on, herra eversti. Meillä on ruutia enemmän kuin leipää. Annetaanpa siitä tulla meille kaikille sekä leipää että lämmintä.

— Että annamme tulla vihollisen linnaan ja pistämme tulta ruutitynnyreihin. Sillä tavoin saamme heitä vielä listityiksi kuin russakoita.

— Ja itse myöskin samalla joutuisimme siekaleiksi, virkkoi rykmentin saarnaaja Tuomas Havu, nousten kauhistuneena seisomaan.

— Sillä keinoin ainakin pääsemme kitumasta, johon joudumme ylivoiman edessä, sanoi Urpelainen.

— Sitenhän voimine kuollessamme hävittää enemmän vihollisia kuin eläessämme, virkkoi joku upseereista.

— Ehkä kysymme miehistönkin mielipidettä, minkä kuoleman he mieluummin valitsevat.

Rykmentin saarnaaja, Tuomas Havu pakeni huoneesta. Hänen mielestään olisi parempi kaatua miekan edessä, kuin joutua sillä tavoin kuolemaan. Hän olisi paennut, mutta minnekäpä voi, kun vihollisen rautainen vanne puristi linnaa joka puolelta. Joka päivä hän oli tähystellyt valleilta ja linnan tornista länttä kohti turhaan odottaen kuninkaan apujoukon ilmestymistä. Sitä ei tullut ja taas täytyi suomalaisten uhrata vieraan maan hallitsijan vallan unelmille henkensä.

Häneltä oli jäänyt Turkuun nuori morsian, joka siellä odotteli häntä palaavaksi. Ei edes tervehdystä voinut lähettää. Ehkäpä muillakin oli omaisensa ja rakastettunsa kotimaassa, mutta heidän täytyi tietysti nyt valita jompikumpi viimeisistä keinoista.

Tuomas Havu tahtoi kuulla, mitä miehet sanoisivat linnan räjäyttämisaikeesta. Tavatessaan kaivannoissa ensiksi vahtisotilaita, huomasi hän heidän kasvoillaan päättävän ilmeen, eikä hituistakaan alakuloisuutta.

— Kas näin myöhään vielä liikkeellä… luulenpa, että pian saatte työtä, voidellaksenne viidensadan suomalaisen sielut tulevaan elämään; sillä huomenna pamahtaa tämä kurjuuden pesä iloisesti ilmaan, sanoi joku sotilaista.

Tuuli vinkui valittavasti kaivannossa ja repeilevät pilvet taivaalla näyttivät kuin pakenevan tätä hyljättyä paikkaa. Tuomas veti kauhtanataan tiukemmin ympärilleen ja lähti linnan suojiin. Muutamassa käytävässä tapasi hänet everstin ajutantti Niilo Skalm ja pysäytti Tuomaan lyöden häntä toverillisesti olalle. He olivatkin molemmat Turusta lukiotovereita ja olivat täälläkin olleet usein yhdessä.

— Kuulehan, veli! sinun täytyy lähteä viemään meidän terveisemme kotimaahan, kun meistä nyt ei yksikään sinne pääse, sanoi Skalm Tuomaalle.

— Niin, niin. Puumme sinut katoliseksi papiksi ja sellaisena sinulla on esteetön kulku. Tänä yönä saatan sinut piilopaikkaan eväillä varustettuna ja siellä sinä odotat kunnes linna on räjähtänyt ja seuraavana yönä lähdet matkalle.

— Joen toisella puolella on muuan linnaan johtavan salakäytävän suu. Löysin sen eräänä päivänä pensasten suojasta ja siellä olet turvassa siksi kun…

— Osaathan saksaa. Onhan tietysti muunkin kielisiä pappeja ja katolisena sinuun ei koske kukaan sormellaankaan.

— Niin ja toiset sen ilolla hyväksyivät. Everstilläkin on kirje omaisilleen. Kaikki kirjeet neulotaan viittasi poimuun…

Tuomas papin ääni murtui. Häntä odotti nyt elämä, mutta toisia hirvittävä kuolema.

— No niin, sinä valmistaudut lähtemään parin tunnin kuluttua, sanoi Skalm ja meni hänkin kirjoittamaan kirjettä morsiamelleen, joka oli hänellä jossain Taivassalon seutuvilla.

Ennen aamun koittoa ryömi Tuomas luolaan Skalmin saattamana. Kädenpuristus ja toveri hävisi, ja Tuomas jäi odottamaan päivää ja mitä se olisi tuova mukanaan. Ennen linnasta lähtöään oli hän pitänyt jumalanpalveluksen ja jakanut ehtoollisen ja jokainen oli tästä tahtonut päästä osalliseksi.

Päivän valjettua aloittivat kuolemaan vihityt suomalaiset taas urhoollisesti puolustautua. »Viimeiseen asti», oli eversti Rosenin määräys kuulunut, mutta se viimeinen hetki näytti varmasti jo tulevan ennen iltaa.

Tuomas makasi luolassaan ja kuunteli tykkien jyrinää, joka väliin pani maan vavahtelemaan. Illan hämärtyessä taukosi kanuunoiminen ja Tuomas arvasi piirittäjien valmistautuvan hyökkäykseen. Se tapahtuikin pian liiviläisten huutaessa ja hurratessa. Tuomas ei malttanut kalliokielekkeen pensaiden suojassa olla varovasti tirkistämättä tapahtumain kulkua. Linna oli antautunut ja taistellen vetäytyivät viimeiset suomalaiset linnan sisäkertoihin. Nyt…! takoivat Tuomaan suonet ja pian kuuluikin hirveä pamaus ja valtava tulipatsas ja savumeri pölähti taivaalle. Ilman paine löi Tuomaan melkein tajuttomaksi ja viskasi tähystyspaikaltaan muutaman askeleen päähän. Hädin tuskin ehti hän ryömiä koloonsa, kun alkoi sataa kiviä, soraa ja silvotulta käsiä ja jalkoja. Oli ollut melkein jo pimeä räjähdyksen sattuessa ja hetkeksi valaistunut seutu oli nyt vielä pimeämpi. Vähitellen alkoivat tähdet ja nouseva kuu valaista ja Tuomas lähti liikkeelle pohjoista kohden.

Viidestä sadasta suomalaisesta oli vain yksi jäänyt terveisiä tuomaan ja saattoikin perille kaikki nämä terveiset, jotka niin välittömästi puhuivat siitä kalliista uhrista, minkä suomalaiset rakuunat antoivat kuningas Kaarle X Kustaan valloitus- ja sotainnolle.

Vuosi 1696 oli loppuun kulumassa. Talvi oli tullut aikaiseen. Jo joulukuussa olivat kinokset niin korkeita, että saloseutujen pienet mökkitönät olivat hautautuneet lumeen niin kokonaan, että ikkuna ja oviaukko oli täytynyt lumeen kovertaa.

Kaksi katovuotta oli ollut peräkkäin ja nälkäisiä laumoja horjui pitkin teitä, etsien toisista maakunnista jotain ravintoa henkensä pitimiksi, mutta kun kato oli kohdannut kaikkia seutuja melkein yhtä ankarana, ei apua voitu antaa. Se mitä voitiin, oli jo syksytalvesta jaettu ja moni oli jakaessaan, tahi ryöstön kautta joutunut niin tyhjäksi, että sai kärsiä itse puutetta. Taloissa teurastettiin karjat niin, että muutamia vain jäi ja hevosetkin joutuivat nälkäisinä kulkevien laumojen hädän lievitykseksi.

Oli enää vain muutamia päiviä jouluun, ja Rautalammin kirkkoherran, Johan Porthanin pappilaan oli tullut taas muuan kaksikymmenhenkinen joukkue anomaan leipää. Sitä oli jaettu kaiken talvea nälkäisille ja Porthan näki jo viljalaarinsa kuivuvan niin vähiin, ettei mitenkään sen sisällöllä kevääseenkään pääsisi. Papin vaimo oli viime päivinä koettanut kieltää pappia leivän jaosta ja tehnyt pieniä kassojakin oman hengen pitimiksi. Kymmenittäin oli haudattu joka sunnuntai nälkään nääntyneitä, joista oli jo viime viikkoina ollut runsaasti puolet oman ja naapuripitäjäin väkeä. Pitäjään oli tullut vähän viljaa viime suvena ja omat nälkäiset ehkä olisi voitu auttaa talven yli, mutta muualta kulkevat laumat vähensivät viljavarat niin, että joulun kynnyksellä sai kirkkoherra Porthan merkitä kuolleiden luetteloon hyvin monien oman pitäjän henkilöiden kohdalle: Nälkään kuollut.

Tätä kauheata kuolemaa peläten oli Porthanin vaimokin alkanut napista yhä jatkuvasta pappilan leipien jakamisesta. Ja nytkin oli taas tuvassa yksi etelä-pohjanmaalta vaeltanut joukko anomassa edes pientä palaa leipää. Kahdella vaimolla oli ollut rintalapsi ja niistä toinen jo kuollut, kun äidin rinnoissa ei ollut enää mitään antamista. Toisen äidin lapsi oli vielä elossa, mutta murtuisi nähtävästi pian sekin.

— Siellä on taas yksi joukko, jolla on pieni lapsikin. Jos tätä menoa jatkuu, olemme keskellä talvea leivättömiä. Kai minun pitäisi heille taas antaa edes vähäisen.

— Tietysti heille on ainakin ateria annettava, sanoi kirkkoherra. —
Leipää vähän ja keittoa enemmän ja lapselle on annettava maitoa.

Papin vaimo lähti raskaasti huoaten ja pitäjän haudankaivaja astui huoneeseen. Väsyneeltä näytti tämä mies, joka heikolla ravinnolla ei jaksanut apulaisineenkaan avata hautoja niin paljon kuin vainajia ilmestyi.

— Siellä on ankara pakkanen ja maa taitaa jäätyä aivan käsiisi, virkkoi kirkkoherra.

— Niin on ja maantieltä tuotiin taas kuusi kinokseen uupunutta. En minä jaksa enää hautoja kaivaa kaiken maan väelle. Avasin siellä taas eilen ja tänään yhden ja siihen olisi entiset mahtuneet, mutta nyt tuli nämä lisää. Pitänee latoa niitä jo päällekkäin.

— Ei niin saa tehdä. Meidän on onnettomille edes maata suotava riittäväksi lepopaikaksi, kun leipää ei ole heille saatu riittämään. Hauta täytyy leventää, sanoi Porthan.

— Sitten saa kirkkoherra hankkia lisää yhden miehen. Vain kaksi apulaista on minulla, mutta nälkäänsä huutavat joka hetki, eikä työstä tule mitään. Jouluun asti tuota vain minäkin jaksanen, eikähän tuohon enää olekaan kuin pari päivää.

— Niin, ylihuomenna taitaa olla jo joulun aatto. Murheellinen joulu tästä nyt tulee.

Haudankaivaja poistui ja viluisena korviaan hieroen paarasti kinoksen läpi maantielle. Kirkkoherra jäi huoneeseensa miettimään, mitä laupias Jumala oikein aikoi tällaisella kurjuudella. Mitään suurempaa syytä ei sielunpaimen löytänyt kysymykseensä ja tuntuipa niinkuin hänen hiljainen, nöyrä mielensä olisi tälläkertaa napissut taivahista vastaan, joka antoi niin paljon kurjuutta yhdellä kertaa.

Joulun aatto koitti ja pureva viima puhalsi pohjoisesta. Kinoksiin kaatuneita tuli yhä lisää pitäjän ruumishuoneeseen. Haudankaivaja istui tylsänä tuvassaan ja veisasi keskellä päivää jouluvirttä. Hänen järkensä valo oli sammunut. Kuultuaan tämän tuli kirkkoherra yhä surullisemmaksi. Pappilassa ei oltu mitään jouluvalmistuksia laitettu ja lapset kyselivät, eikö nyt joulu tulekaan. Äiti ei joutanut edes uteliaiden lastensa kysymyksiin vastaamaan. Jouluavun anojia oli tullut taas ja vielä tänään oli papin vaimo päättänyt jakaa vähän jokaiselle.

— Nyt meidän täytyy sulkea jo ovemme. Muuten joudumme pian itsekin horjumaan maantielle.

— Niin… ehkä se niin on… virkkoi pappi hajamielisenä. — Tuskin sitä voidaan jouluaamuna kirkkoonkaan mennä.

Ilta hämärtyi ja kolmihaarainen kynttilä sytytettiin papin tuvan pöydällä.

— Tuntuu melkein ylellisyydeltä tämäkin, että kolme kynttilän sydäntä on yht'aikaa tuikkamassa, virkkoi papin vaimo.

— No, onpa siihen sijaan jouluillan ateriana vain talkkunapuuroa. Ei meitä Herramme voi syyttää tuhlauksesta, eikä siitäkään, ettemme olisi antaneet vähästämme hätäisille. Hän itse saa ratkaista, millä pääsemme kesään ja siitä uutiseen.

Jouluvirsi veisattiin ja jouluyön evankeliumi luettiin niinkuin ennenkin. Jouluvirren aikana tuli haudankaivaja tupaan ja kun virsi oli loppunut, alkoi hän höpittää:

— Lapsi on syntynyt Betlehemissä, mutta haamut horjuvat vain avonaiseen hautaan… Tulin pyytämään kirkkoherralta kirkon avaimia. Hehän voisivat horjua yksintein kirkkoonkin ja kuorissa langeta polvilleen anomaan Kristuslapselta armoa.

— Vie sana lukkarille, että tulee noutamaan pois tuon onnettoman, sanoi pappi vaimolleen.

Kun haudankaivaja oli viety tupaansa ja edelläveisaaja palasi »pappilaan lämmitelläkseen papintuvassa, näki hän uuden nälkäisen joukon hitaasti hoippuvan maantiellä. Pappilaan asti eivät he kuitenkaan päässeet, vaan jäivät hautausmaan nurkalle kinokseen kylmässä korkeudessa väräjävien tähtien alle.

Oli kylmä ja kirkas talvi-ilta uuden vuoden aikoina v. 1700. Mälari oli äsken jäätynyt ja sinertävissä korkeuksissa tuikkivat tähdet kiilsivät sen sileällä pinnalla. Kuului kulkusten kilinää, kun iloista hoviväkeä ajoi Drottningholmiin, leskikuningatar Eleonoran huvilinnaan, jossa hän piti yhtämittaisia iloisia pitojaan ja koetti saada sinne hoviväen mukaan pojanpoikansakin Kaarle XII, joka harrasteli enemmän metsästystä ja miekkaleikkejä kuin hoviväen pitoja. Nytkin oli leskikuningatar pyytämällä pyytänyt nuorta kuningasta mukaan pitoihin, mutta tämä oli siihen vain vastannut:

Mitäpä auttoi leskikuningattaren kauhistuminen. Nämä eivät olleet ensimmäiset suorasukaiset sanat, mitä hän oli Kaarlen suusta saanut kuulla.

Nuori hoviväki kokoontui nytkin Drottningholmin kirkkaasti valaistuihin saleihin. Mukana oli vanhempiakin ja kuninkaan isoäiti neuvotteli heidän kanssaan, miten saisi Kaarlen tulemaan juhliin. Kaarle oli ollut tänäänkin karhujahdilla ja yksi naaraskarhu oli hänen verkostaan päässyt karkuun. Kuningas suunnitteli huomiseksi uutta metsästystä ja erään toverinsa kanssa ratsasti tähtikiiluisen Mälarin yli isoäitinsä linnaan, jossa kreivi Hård, hänen karhujahtiin innostunut toverinsa makasi sairaana. Nyt tuli Kaarle tiedustamaan hänen vointiaan ja pyytämään mukaan huomiselle retkelle antaen toverinsa toimeksi käydä Hârd'ia puhuttelemassa, itse vetäytyen tulisoihduilla valaistun pihamaan varjoisaan soppeen koettaen pysyä tuntemattomana.

Toveri palasi pian kertoen Hârd'in olevan niin sairaan, ettei voisi tulla mukaan huomiselle retkelle. Kuningas nyrpisti nenäänsä tyytymättömänä, varsinkin kun leskikuningattaren tallimestari soihtuja kantavien palvelijain kanssa tuli pyytämään, että kuningas kunnioittaisi edes lyhyellä käynnillä alkaneita pitoja.

— Sama se, voimmehan pistäytyä, virkkoi Kaarle ja sai samalla päähänpiston ratsastaa nurin muutaman, pihamaan yli hillovateja kantavan, silkkisukissa hiipottelevan palvelijan. Leikki oli liian kovakouraista ja pelästynyt mies sai nenänsä veriin. Iloisesti nauraen nakkasi kuningas hänelle kultarahan ja astui linnaan, jossa hänet tavanmukaisin arvonosoituksin otettiin vastaan ja johdettiin juhlahuoneisiin.

Iloinen, silkissä kahiseva seurue antoi tietä salin yli raskaissa ratsusaappaissa astuvalle nuorelle kuninkaalle, joka nytkin, samoin kuin muulloinkin joutui hieman hämilleen naisseurassa. Hoviväki hymyili hänen kömpelöille ratsusaappailleen ja takilleen, joka oli vielä karhun veressä. Kiusaantuneena, mutta ylpeänä silmäili kuningasnuorukainen hymyilevää hoviväkeä ja hänen isoäitinsä kiiruhti saattamaan kuningasta erääseen sivuhuoneeseen houkutellakseen hänet siellä pukeutumaan sotajumala Marsiksi ja ottamaan osaa naamiohuveihin. Leskikuningattarella oli yhtä paljon huolta tästä itsepäisestä, rajusta ja takkuisesta nuorukaisesta, kuin ennen muinoin pojastaan Kaarle XI:sta. Nuori kuningas ei osannut edes ranskaakaan ja hänelle olisi pitänyt opettaa hienoja kuninkaallisia tapoja, mutta niistä ei itsepintainen nuorukainen välittänyt. Kaarle XII oli jo poikasena lukiessaan Curtiusta sanonut, että hän tahtoisi tulla Aleksanteri Suuren kaltaiseksi ja hukkaan meni huolestuneen leskikuningattaren yritykset itsepäisen nuorukaisen taivuttamiseksi hovitapoihin.

Tällä kertaa jäi nuori kuningas pitoihin koko illaksi, mutta paluumatkaksi oli hänellä uusi päähänpisto valmiina. Vastusteluista huolimatta sullottiin hoviväki kaksittain rekiin, jotka sidottiin aisoistaan toisiinsa ja näin köytettyjen kuudentoista reen eteen valjastettiin peräkkäin kuusitoista hevosta ja ratsastaja ohjasi etumaisen hevosen kulkua. Ei auttanut mukiseminen ja useita tällaisia hevos- ja rekiryhmiä laskeutui Mälarin jäälle. Rekiä kellahteli kumoon hurjassa menossa ja naarmuisina ja kuhmuisina saavuttiin kaupunkiin, mutta nuori kuningas oli mielissään.

Kuninkaan metsästysseurue oli kaatanut kolmetoista karhua Kungsörin seuduilla. Kaarle oli kieltänyt ampuma-aseiden käytön metsästyksessä. Keihäillä ja nuijilla oli otukset kaadettava ja rohkeimmatkin miehet hämmästelivät kuninkaan hurjuutta. Viimeinen otus, valtavan iso uroskarhu oli haavoittanut useita miehiä ja lyönyt kerran kuninkaankin alleen. Naarmuitta oli hän nytkin selvinnyt ja antanut viimeisen iskun metsän vaarille.

Oltiin jo paluumatkalla kuninkaan kartanoon, kun tuotiin sana, että vähän matkan päässä on neljästoista karhu saarrettuna. Tultiin pesälle ja entistä uhittelevammin kävi kuningas otusta ajamaan ulos pesästään. Kreivi Hård käski virittämään verkot pesän ympärille, mutta kuningas tiuskahti:

— Pois verkot! Nyt tapellaan otson kanssa sulin käsin. Tahi otettakoon kuutta korttelia pitkät kanget, joilla pölistellään pois tomut ukon turkista.

— Mieletön! jupisi Hård itsekseen. Eikö hänen mielestään ole jo kylliksi kynsien jälkiä miesten rinnoissa, hartioissa ja säärissä… Hän itse kyllä on haavoittumaton.

Nalle saatiin ulos pesästään ja se kumosi heti ensimmäisen miehen alleen, alkaen kynsiä vaatteita tämän päältä. Navakat iskut korvallisille saivat pedon hakemaan toisia uhreja. Hyökäten suoraan kuningasta kohden, sai otso tältä tuiman iskun kuonoonsa.

— Oho, ei ollut tarkoitus toki naamatauluusi, vaan sattui vahingossa, virkkoi kuningas nauraen.

Karhu typertyi iskusta ja alkoi horjahdella. Sulin käsin sysäsi Kaarle hänet kumoon ja käski miesten köyttämään otuksen elävänä rekeen.

Kuninkaan kartanossa alkoivat taas juhlalliset peijaiset. Koko lähiseudun kansa oli mukana ja köytetty karhu lepäsi juhlatuvan lattialla. Peijaisten jatkuessa yömyöhäisellä tempasi Kaarle metsästyspuukkonsa ja käyden otusta kohden virkkoi tälle:

— Näin ei sovi todellakaan kunniallista vastustajaansa kohdella. Nouse ja ole vapaa urhoollisuutesi palkkioksi!

Samalla sivalsi Kaarle puukollaan nallen köydet poikki ja hämmästynyt pitoväki pakeni tuvasta. Metsän kuningas ei näyttänyt kuitenkaan haluavan käyttää vapauttaan. Turkkiaan raukeasti puistaen se nousi ja horjuvin askelin kävi kuninkaan luokse ja laskeutui hänen jalkojensa juureen. Ryhdyttiin otusta tarkastamaan ja huomattiin se kuolleeksi. Se oli saanut metsässä siksi navakoita iskuja, että joutui näin parhaiksi heittämään henkensä mahtavampansa jalkojen juureen.

Tapahtumaa pidettiin paljon merkitsevänä enteenä ja muuan hovimies virkkoi kuninkaalle:

— Tuo kömpelö otus teki, totta vie, tempun, jota hienoinkin hovimies kadehtii. Luulenpa tuon merkitsevän sitä, että ehken monikin mahtava saa vielä laskeutua jalkojenne juureen, sire.

Riemulliset peijaiset alkoivat taas kuninkaan kartanossa ja laulu ja tanssi kaikui suurissa talonpoikaistuvissa. Ennen yön tuloa pidot kuitenkin keskeytyivät, kun kreivi Piper, Kaarle XII:ta neuvonantaja ja uskottu, saapui juhlaan, vaatimaan kuningasta sotaan.

— Teidän majesteettinne, nyt on aika lopettaa karhujen metsästys.
Holsteinia hävitetään ja tsaari Pietari kerää 100.000 miestä
Inkerinmaata vastaan. Hän on käynyt liittoon Puolan ja Tanskan kanssa
riistääkseen Ruotsilta Itämeren maakunnat.

— Saksilaiset ja puolalaiset ovat hyökänneet Liivinmaahan. Sota on välttämätön.

— Hyvä, lähdemme heti. Koska kerran molemmat serkkuni tahtovat sotaa, niin olkoon menneeksi.

Viini ruiskahti pöydälle maljasta, jonka nuori kuningas puristi ruttuun kourassaan. Se oli hänen viimeinen viinimaljansa ja peijaispidot hänen viimeiset juhlansa. Alkoi seitsentoistavuotinen sotakausi valtakunnan monia vihollisia vastaan. Sotaonni oli alussa suotuisa, mutta muuttui lopulta niin, että Ruotsi oli perin juurin köyhdytetty ja Suomi saanut valuttaa viimeisetkin verensä kuiviin. Seitsentoista vuotiaana sai mitään pelkäämätön kuningasnuorukainen lähteä sotaan. Seitsemäntoista vuotta kuulat kiersivät häntä, ja vasta Fredrikstenin linnaa piirittäessään sai hän kuulan päähänsä. Kaarle XII:ta ensialussa niin loistavat sotavoitot johtuivat siitä, että hän tahtoi olla ystävä ja toveri halvimmankin sotilaan kanssa, ja että hän oikean asian puolesta taistellessaan luotti Jumalan apuun. Jos loistavasti voitetut sodat olisi ajallaan lopetettu, eikä nuorukaisena kuninkaaseen kasvanut itsepäisyys olisi päässyt hänessä määrääväksi, ja johtamaan asioita nurinpäin, ei tappioiden ja kärsimysten aika olisi ehken koittanut niin raskaana kuin se sittemmin koitti.

Levenhauptin Liesnan tappelussa lähellä Mohilewaa melkein puolella vähentyneet suomalais-ruotsalaiset joukot harhailivat metsissä Djesnajoen varrella. Lunta oli tullut yhtäkkiä maahan ja pakkanen tuntui yltyvän. Nämä Liivinmaalta kuningas Kaarle XII avuksi etelä-Venäjälle kuljetetut joukot olivat muutamassa rykmentin siirrossa eksyneet oudoille maille ja huonosti varustettuna ja nälkäisenä odotettiin jotain pelastusta, kunnes lumi tuli eräänä yönä tavattoman runsaana maahan ja risaisissa saappaissa ja repaleisissa vaatteissa saivat joukot väristä yönuotioillaan.

Levenhaupt oli tappionsa takia joutunut kuninkaan epäsuosioon ja ratsasti nyt rykmenttinsä edellä allapäisenä. Hänen rinnallaan ratsasti ratsumestari Härkäpeus yhtä alakuloisena. Äsken oli hän saanut kotoaan, jossa ei ollut päässyt vuosikausiin käymään, ikävän kirjeen, jossa hänen vaimonsa ilmoitti vanhimman pojan sairastavan ja heidän kaikkien ikävöivän isää edes täksi jouluksi kotiin.

Joulu olikin lähellä. Siihen ei ollut enää kun muutamia päiviä ja ties missä sen saisi viettää, nälässä ja kurjuudessa. Kuningas saattoi mielijohteidensa kannustamana komentaa joukot minne tahansa liioin joulusta välittämättä.

Ilta alkoi hämärtyä ja rivit huojuivat epätasaisina lumessa eteenpäin, kuului lumen ratina jalkojen alla ja väliin musketin piiput kilahtivat vastakkain. Nälkä oli saattanut miesten kasvot kalpeiksi ja niillä oli kireä, kärsivä ilme. Levenhaupt mutisikin puoleksi itselleen, puoleksi ratsumestari Härkäpeukselle:

— Ellemme pian pääse johonkin kylään, olemme nälän ja pakkasen tuhoamia.

Härkäpeus ei siihen sanonut mitään. Nyki vain väsynyttä hevostaan vireämpään käyntiin. Hänen ajatuksensa olivat yhä kotona Karjalassa. Tänä talvena tulisi kolme vuotta siitä, kun hän kotoa lähti. Äiti oli ehken vanhentunut, mutta pojat kasvaneet. Nyt oli vanhin sairaana ja kukapa tiesi, voisiko hän enää nähdä poikaansa, jos hengissäkin säilyisi ja joskus pääsisi kotimaahan palaamaan.

Ratsumestari Härkäpeuksen mietteet katkesivat kun edestäpäin alkoi kuulua liikettä ja ääniä. Luultiin tultavan jonkun vihollisjoukon kanssa vastakkain ja valmistauduttiin jo siltä varalta, mutta ilo oli suunnaton, kun huomattiin tultavan yhteen erään kuninkaallisen joukko-osaston kanssa. Näillä oli muonaakin ja yhteisten yönuotioiden ääressä lämmiteltiin ja kuivattiin jalkineita.

Seuraavana päivänä taivalsi karoliiniarmeija kohti Ukrainaa, jossa joulukin olisi vietettävä.

Perin vaivaloisen matkan jälkeen pääsi armeija Romnyn kaupunkiin ja luultiin saatavan viettää joulujuhla tässä pienessä kaupungissa, ehkäpä koko sydäntalvikin, mutta siinä petyttiin. Jouluaaton aamuna, kun useimmat jo alkoivat suoritella pieniä jouluvalmistuksiaan, komensi kuningas armeijan liikkeelle…

Tästä toi tiedon Härkäpeuksellekin muuan hänen sotatoverinsa, luutnantti Kajander.

— Ulkona luetaan juuri päiväkäskyä. Pitäisi mennä johonkin toiseen kaupunkiin, joka on tässä lähellä. Kuningas on saanut päähänsä, että siellä on muka paremmat talviasunnot. Onkohan tämäkin sankaruutta, että jouluaattona ajetaan tuollaiseen pakkaseen, arveli Kajander lopuksi.

— Uhkapäisyyttä se on ja saat nähdä, kuningas saa siitä vielä palkkansa.

Pakkanen oli kiihtynyt ja marssiin valmistelevien miesten jalkojen alla helisi lumi niinkuin soipa teräs. Huonoissa jalkineissa täytyi tömistellä alituiseen jalkojaan ja hakata käsiään hartioihin, pysyäkseen lämpimänä. Kaupungin ulkopuolelle päästyään sai armeija kahlata lumessa ja silloin pakkanen puristi jalkoja pahimmin. Jouluaaton iltahämärässä tuli Hadjatschin kaupungin portti vastaan ja kun jokainen olisi tahtonut ensiksi päästä sisään, eikä muuta pääsytietä ollut kankeassa muurissa, syntyi sekaannus ja meteli ja toiset saivat jäädä taivasalle paleltumaan.

Luutnantti Kajanderin eskadrona valmisteli nuotioita ja yhden sellaisen ääreen tuli Härkäpeuskin vilusta hytisten.

— Näin tässä kävi, että puolet armeijasta paleltuu jouluyönä, sanoi hän
Kajanderille.

— Ja se kohtalo näyttää tulevan taas meille suomalaisille, jotka jäimme jälkipäähän. Enpä ole näin kurjaa jouluyötä vielä koko sotilasaikanani viettänyt.

— Tästä saamme kiittää mieletöntä kuningasta, murisi Härkäpeus kaivaen lumeen kupurata suojaksi selkäpuolelleen ja sen tehtyään kaivoi esille satulalaukusta raamattunsa, joka hänellä oli aina mukanaan, sieltä löytyi vielä kolmihaarainen kynttiläjalkakin, johon ties mistä, Härkäpeus oli saanut kynttilänpätkät ja ne sytyttäen avasi hän raamattunsa.

Kajander lähti etsimään muonaa heille molemmille ja poistuessaan kuuli hän Härkäpeuksen vilusta jäykin kielin lukevan kuuluvalla äänellä:

»Ja sinä Betlehem Judan maassa, et sinä ole suinkaan vähin Judan pääruhtinasten seassa…»

Viima liekutti kynttilän liekkejä ja kohmettuneilla luisilla käsillään puristi Härkäpeus kirjaansa, niinkuin siitä puristaen lohdutusta kipeälle mielelleen. Siellä täällä näkyi kyteviä nuotioita ja portilla oli vielä tungos ja meteli, ennallaan. Kajanderin päästyä lähelle, soluivat kuitenkin loput sisään, mutta useimmilta olivat jo jalat paleltuneet ja muutamia seisoi muuria vasten lasittunein silmin. Kajander koetteli heitä ja vavahti: Paleltuneet…! jäässä…! Kun hän vihdoinkin palasi, vaivaloisen etsinnän perästä saatuaan kainaloonsa leivän puolikkaan ja silakoita, oli nuotio aivan sammumaisillaan ja Härkäpeus jatkoi kuumehoureisena lukemistaan. Kajander koetti saada ystävänsä liikkeelle, mutta turhaan. Eihän kaupungissakaan ollut suojaa kaikille ja Kajander lähti etsimään lisää puita nuotioon.

Kuningaskin, huonon omantuntonsa ajamana, oli lähtenyt kävelemään ja huomattuaan Härkäpeuksen nuotiolla lukemassa pysähtynyt kuuntelemaan.

»Minä sanon öykkäreille: älkäät niin kerskatko ja jumalattomille: älkäät vallan päälle haastako. Sillä Jumala on tuomari, joka tämän alentaa ja toisen ylentää», luki Härkäpeus ja iski hetkeksi teroittuvan katseensa kuninkaaseen. Tämä hätkähti ja lähti jälleen liikkeelle häviten pimeään.

Härkäpeuksen kädestä putosi raamattu, ja kun hän koetti kurkottaa sitä ottamaan jäikin hän kumaraiseen asentoonsa. Juuri nuotion hiilokselle palaava Kajander ehti vain kuulla hänen vaisusti sanovan: »Vie terveiset kotiin ja tämä… raamattu… pojille.

Kun Kajander hätääntyneenä koetti nostaa toveriaan seisoalle, tunsi hän jo elämän paenneen paljon kärsineestä ruumiista. Kädet olivat aivan jäässä ja jalat jäätyneet myöskin koukkuun.

Ylhäällä korkeudessa vilkuttivat lukemattomat tähdet ja Kajanderista tuntui niinkuin niiden olisi ollut vaikea katsella tätä sanomatonta kurjuutta.

Oli syyskuun viimeinen päivä v. 1708. Halki sysimustan pimeyden, tihkuvassa räntäsateessa huojui muuan Liettuan tappelussa pääarmeijasta erilleen joutunut suomalais-rykmentti. Märkä savi litkui jalkojen alla ja musketin piippujen kilahdellessa vastakkain kuului huokauksia ja väliin synkeitä kirouksiakin. Neljäsataa suomalaista oli näin eksynyt Liettuan lakeuksille, ja kun kuormasto oli täytynyt kiireellisen lähdön takia hävittää, ja selkäreput olivat eilispäivän kuluessa jo melkein kokonaan tyhjentyneet, alkoi nälkä tuntuvasti kouria väsynyttä miehistöä.

Aamuyöstä voimat tyyten loppuivat ja muutaman peltoviljelmän ladoissa viettivät miehet loppuyön väristen vilusta, kun nuotioita ei saatu sytyttää lähiseuduilla parveilevien kasakkain takia.

Päivän valjetessa lakkasi sade ja tuuli kääntyi pohjoiseen. Tuli pakkanen. Aamuteehen vettä, noutavat miehet huomasivat muutaman vanhan miehen erillään muista polvillaan maassa, edessään avattu rukouskirja, kädet sen yli hartaasti ristittynä. Vanhus oli nähty rykmentin mukana kaikkialla, mutta kukaan ei tietänyt hänen nimeään eikä mistä hän oli. Porilaisiin hän kuului ja istuksi loma-ajat erillään nuotiollaan puhumatta sanaa kenellekään. Jonkunlainen kunnioitus oli miehistöllä vanhusta kohtaan, koskapa jokainen antoi hänen olla rauhassa, omissa oloissaan.

Nyt luki hän hartaana, vapisevalla äänellä, katse korkeuteen kohotettuna: »O sinä kaikkivaltias, laupias Jumala! Sinuun nimees minä aloitan tämän matkan. Anna pyhien enkeliesi saattaa minua niinkuin Tobiasta; anna heidän matkalla varjella niinkuin Eliasta; suojella oudoilla teillä niinkuin Hagaria; matkassa virvoittaa niinkuin Jakobia; yöllä ja päivällä johdattaa niinkuin Israelin lapsia heidän vaeltaessansa Egyptistä Kaanaan maalle.»

Vanhus vaikeni hetkeksi, kohotti sitten luisevat, ristiin puserretut kätensä ylös ja jatkoi: »Sinun huomaas annan minä, laupias Isä, päällikköni, itseni ja toverini, jotka olemme eksyneet tänne kuoleman aavikolle. Johdata meidät, o laupias Isä, tästä onnettomuuden sijasta takaisin kotimaahamme, amen.»

Vanhus sulki kirjansa ja muista välittämättä jäi tuijottamaan jonnekin kauas pohjoiseen. Näytti siltä, niinkuin hän olisi jotain nähnyt ja erikoinen varmuus olennossaan, kohosi hän ja kävi neuvottomana mietiskelevän majurin luoksi. Ennen oli vanhus näyttänyt pieneltä ja kokoon käpristyneeltä, mutta nyt hän oli kuin kasvanut entisestään ja näytti muita pitemmältä.

— Olen vanhin tässä joukossa ja kantanut nuorukaisesta saakka sinistä univormua. Jos sallitte, vien miehistön takaisin kotimaahan, kun kuninkaan luokse meiltä on tie katkaistu, sanoi vanhus majurille.

Vanhus viittasi kädellään ja alkoi tallustaa rykmentin edellä. Ja kun illansuussa levähdettiin, huomattiin oltavan jo toisella seudulla. Näin samottiin useita päiviä ja aina löytyi väliin tienvierestä jonkin kuormaston jätteitä, milloin mitäkin syötäväksi kelpaavaa. Vanhus pysähtyi ja viittasi ottamaan, samalla haukaten leipää omasta laukustaan, jossa sitä näytti ihmeellisesti riittävän. Heikommat miehistä tahtoivat nääntyä tähän yhtämittaiseen vaellukseen, mutta ihmeellisesti heidän voimansa kuitenkin riittivät. Vähän väliä näkyi heidän sivuillaan kasakka ja kalmukkijoukkoja, mutta nämä eivät näyttäneet uskaltavan lähestyä ryysyistä joukkoa.

Kertaakaan ei vanhus pysähtynyt arvellakseen matkan suunnasta, ja virtojen eteen sattuessa löytyi aina sellainen paikka, josta hyvin pääsi yli menemään.

Muutamia päiviä näin taivallettuaan, saapuivat Beresina-joen latvoille. Tänne oli muuan kasakkalauma seuraillut heitä tsaarin käskystä ja aikoivat yön tullen hyökätä suomalaisten kimppuun.

Lunta oli tullut pohjoisempana jo vahvasti maahan ja väsymättömänä raahusti rykmentti eteenpäin kuun valaistessa hohtavia hankia. Vaatteet samoin kuin hikiset hevosetkin muuttuivat huurteesta valkoisiksi ja niinkuin aaveet huojuivat miehet eteenpäin kuun sinertävässä valossa. Muutaman luostarin kupeella väjyi kasakkalauma suomalaisia, mutta kun nämä muutaman pyssyn kantaman päässä huojuivat eteenpäin, valtasi kasakat hämmästys ja neuvottomuus. Luostarin portista astui ulos muuan rukouksissa ollut munkki ja nähtyään suomalaiset, lausui rintaansa lyöden:

Munkin sanat herättivät kauhua kasakkajoukossa. Turhaan odotettiin päällikön hyökkäyskäskyä, vaikka miekatkin olivat jo siltä varalta paljastetut. Totta tosiaan! Haamujahan nämä olivatkin ja heitä oli seurailtu.

Kasakat poistuivat ja suomalaiset saivat jatkaa rauhassa matkaansa. Ja muutamien päivien perästä tuli näkyviin Riian kaupunki, jonka portille vanhus johti suomalaisensa. Riiassa oli kuninkaallinen varusväki ja saatuaan kaupungissa lepoa ja hoitoa, voivat suomalaiset nyt jo helpommin jatkaa kotimatkaansa.

Kun vanhus oli saanut kuoleman väsyneen joukkonsa ihmisasunnoihin, laskeutui hänkin vuoteelle ja ojensi ristityt kätensä ylös. Samalla kuin hänen silmissään oli kirkas loiste, kuiskaili hän jotain kiitosta matkan johdosta sille, joka oli näyttänyt hänelle tien.

Valju täysikuu kohosi verkalleen Ilmajoen metsien takaa ja valaisi Isonkyrön pappilan vierastapaa, jossa istui hämärähetkeä viettämässä toistakymmentä soturipukuista miestä. Porin rykmentin upseerit olivat kokoontuneet päällikkönsä eversti von Essenin kutsusta keskustelemaan huomispäivän odotetusta taistelusta.

Oli helmikuun 18 päivä v. 1714. Pari päivää oli viisituhatmiehinen Suomen armeija odottanut täydessä taistelujärjestyksessä vihollista Napuen kylän kentillä. Juuri äsken oli palannut tiedustelijajoukkue, ilmoittaen ruhtinas Galitzinin 15-tuhatmiehisen armeijan kanssa olevan täydessä marssissa Isoonkyröön.

Taistelusuunnitelma oli tehty paria päivää aikasemmin, jolloin eversti von Essen oli ehdottanut peräytymistä Vöyrin metsäisemmille seuduille, jossa olisi vähälukuiselle Suomen armeijalle ollut paljon paremmat puolustautumisen mahdollisuudet. Ratsuväen päällikkö de la Barre oli kuitenkin saanut kiivaasti vaadittuaan taistelupaikaksi Napuen kentät viittailtuaan von Essenille, että tämä mahdollisesti pelkää avonaista taistelupaikkaa. Ylikomentaja, kenraalimajuri Armfelt oli ollut samaa mieltä, että Napuen kenttä olisi sopivin taistelupaikaksi ja niin olivat joukot sijoitetut Napuen kylään.

Kuu valaisi pappilan vierastavan niin valoisaksi, että saattoi hyvin nähdä, miten eversti von Essen istui synkkänä ja tuijotti kuun valoläikkään permannolla. Piippu oli sammunut hänen kourassaan ja otsa oli käynyt syviin uurteisiin. Kirkkoherra Aejmelæuksesta oli äänettömyys niin painostava, että hän nousi ja sytytti kynttilät. Eversti Essenkin suoristi ryhtiään, nousi seisoalleen ja virkkoi toisille upseereille:

— Te tiedätte, toverit, että huomispäivänä alkaa taistelu ja se on ehken viimeinen tässä sodassa. Luulen, että siinä ratkaistaan kohtalomme, hyvin tahi huonosti, ja ne, jotka pari päivää sitten sotaneuvottelussa viittailivat meitä pelkureiksi, kun olisimme tahtoneet valita Vöyrin taistelupaikaksi, saavat nähdä, että emme todellakaan pelkää. Toivon, että taistelemme viimeiseen mieheen.

Toiset upseerit seurasivat hänen esimerkkiään ja kuun säteet leikkivät paljastetuilla miekan terillä, jotka olivat kohotetut kunnia-asentoon. Kumeana kajahti salissa hurraa-huuto, mutta siinä oli outo sointu. Kun toiset upseerit olivat poistaneet huoneesta, virkkoi eversti Essen kirkkoherra Aejmelæukselle:

— Se, että taistelupaikaksi valittiin aukeat Napuen kentät, oli viimeinen tyhmyys tässä sodassa. Minulla on sellaiset aavistukset, että huomispäivänä murskataan viimeiset Suomen joukot. Sanokaa, kirkkoherra, olemmeko me perikatoon tuomittu kansa?

— Sitä en usko, virkkoi kirkkoherra kynttilän liekkiin tuijottaen. — Miten käyneekin huomisen päivän ja monen sitä seuraavan, on sittenkin kerran tämä kansa nouseva tuhkankin alta.

Seuraava päivä vaikeni harmaana ja myrskynenteisenä. Eversti von Essen ratsasti taistelulinjalle, jossa juuri alotettiin jumalanpalvelusta. Tultuaan rintaman eteen paljasti eversti päänsä ja yhtyi virteen, jota tuhannet, pakkasessa värjöttävät sotilaat veisasivat. Kenraalimajuri Armfelt nähtiin niinikään paljastetuin päin ottavan osaa hartaushetkeen, mutta sen loputtua ratsasti rintaman editse ratsuväen päällikkö de la Barre ja sivuuttaessaan Armfeltin, tervehti tätä kylmästi. Nähtyään tämän, pudisti eversti Essen merkitsevästi päätään. Hän tiesi Barren kadehtivan Armfeltin päällikkyyttä ja se ei ennustanut hyvää tämän päivän taistelulle.

Valmistuttiin taisteluun. Kenraalimajuri Armfelt ratsasti keskustaan sijoitettujen porilaisten eteen ja puhui näille:

— Porin miehet! Tiedän, millä tunteilla olette jättäneet kotiseutunne vihollisen valtaan ja nyt, kun vihdoinkin päästään ratkaisevaan taisteluun, uskon että teillä niinkuin meillä kaikilla on sama tunne tällä hetkellä: voittaa tahi kuolla.

Porilaiset vastasivat ylipäällikölle innokkaalle hurraahuudolla ja
Armfelt ratsasti samoilla sanoilla rohkaisemaan toisia rintaman osia.

Kohta nähtiin venäläisten marssivan joen äyrästä kohti ja samalla purkautui pilvistä lumipyry, jonka tuuli toi suomalaisten silmille.

— Tuo ei ole hyväksi, virkkoi joku vanha sotilas. — Narvassa pyrysi lumi vasten venäläisten silmiä, mutta Pultavasta lähtien näkyy tuuri muuttuneen.

Venäläiset alkoivat ampua ja ilmassa vihelsi ja vinkui. Eversti Essenin ratsu kaatui ensiksi ja äskeinen vanha sotilas virkkoi jälleen: — yhä vain huonoja enteitä.

Samalla hetkellä toi de la Barren adjutantti sanan Essenille, että vasemman siiven on peräydyttävä.

— Minä tottelen vain kenraalimajuri Armfeltin käskyjä, kivahti Essen ja komensi pojat ampumaan. Taistelu kiihtyi joka hetki ja kohta kuuli eversti Essen kapteeni Hinnelin takanaan huohottavan:

— Ainoastaan kaksi eskadroonaa Turun rakuunoita on jälellä. He eivät ole totelleet hänen peräytymiskäskyään ja ovat juuri hyökkäämässä.

Armfelt oli lähettänyt sanan kaikille rintaman osille, että oli ryhdyttävä pistinhyökkäykseen ylivoimaista vihollista vastaan. Suomalaisten raivokkailla pistinhyökkäyksillähän oli ennenkin selvitty tiukoista paikoista.

— Hei, pistimet tanaan ja eteenpäin mars! huusi Essen pyryn ja ruudinsavun seasta!

— Näyttäkäämme ranskalaiskerskurille, kuka tässä pelkää. Lyökäämme maahan verivihollinen!

Vihollinen ei tälläkään kertaa kestänyt raivokasta pistinhyökkäystä, vaan epäjärjestyksessä peräytyi joen pohjoispuolisille vainioille ja niityille. Vihollinen oli kuitenkin uusilla reservijoukoilla kiertänyt suomalaisten selän taakse ja vasemmalle kyljelle.. Syntyi uusi taistelu, jota molemmin puolin käytiin raivokkaasti ja suomalaisten joukot yhä harvenivat, joskin venäläisten rivitkään eivät säästyneet. Eversti Essen haavoittui, mutta johti siitä huolimatta useita tunteja verta vuotavana porilaisten ympärille muodostunutta kiivasta taistelua. Miekkaansa nojaten laahusti hän lumessa polvillaan ja näki porilaistensa kaatuvan viimeiseen mieheen. Taistelu etääntyi ja eversti Essen jäi hankeen makaamaan.

— Mutta kaikki ovat kuitenkin sankarien tavalla taistelleet, muut paitsi Barre joukkoineen.

Eversti Essen käännähti selälleen ja hänen haavoitettu ruumiinsa nytkähti. Kerran vielä kohosi rinta ja vapisevilta huulilta tuli kuiskauksena sanat:

Eversti Essenin viereen polvistunut sotilas aikoi ottaa päällikkönsä syliinsä kantaakseen hänet turvallisempaan paikkaan, mutta huomasi jo hengen hänestä lähteneen.

Ympärillä oli hiljaista. Vihollinen ampui vain Napuen kylässä voittolaukauksia.

Raudankova pakkanen oli purrut lumen heliseväksi. Sen ääni askelten alla muistutti helisevän teräksen ääntä, kun pieneksi kutistuneen Suomen armeijan tähteet pyrkivät tunturien yli kotimaahansa. Vielä kerran oli täytynyt Suomen puristaa kokoon muutamien tuhansien suuruinen armeija Kaarle XII vaatimuksesta, joka palattuaan Turkista v. 1714 oli puuhannut uuden sotaretken aikoen valloittaa Norjan Tanskalta, siten korvatakseen ne maat, jotka Ruotsilta tulisivat rauhanteossa menemään Venäjälle. Suomella oli enää vähäinen miesluku jälellä Ison vihan viimeisiltä vuosilta ja niistäkin oli tsaari Pietari kuljettanut osan Venäjälle orjiksi. Ainoastaan joku mieskuntoinen mies jäi kuhunkin pitäjään, kun syksyllä 1718 viimeinen ja kovin onneton sotaretki aloitettiin ja Suomen armeija koottiin Armfeldin johdolla Trondhjemia valloittamaan.

Vihollisen kuula teki etelä-Norjassa lopun kuninkaasta ja sotatoimet lopetettiin heti. Armfeldkin sai käskyn tuoda joukkonsa Ruotsin puolelle ja sitä tietä kotimaahan, ja nyt oli tämä pieneksi supistunut Suomen onneton armeija palausmatkalla joutuen vielä viimeiseksi lopuksi taistelemaan nälkäisenä ja väsyneenä ankaraa pakkasta ja purevaa viimaa vastaan, joka pohjoisesta puhalsi tuntureilla.

Oli varhainen joulunaaton aamu. Rautalammin komppania, johon suurin osa Suomen jälelle jääneestä armeijasta kuului, oli viettänyt yönsä muutamissa heinäladoissa ja komppania sai käskyn lähteä taipaleelle. Luultiin voitavan ehtiä johonkin tunturikylään jouluillaksi ja levättyään rauhassa lähtivät miehet taas reippaammin taivaltamaan eteenpäin. Kuormasto lähti edeltä aukasemaan tietä, mutta väsyneet ja laihtuneet hevoset liikkuivat hitaasti, varsinkin raskaiden tykkirekien edessä. Kulkue eteni hitaasti ja pakkasessa täytyi miesten takoa jalkojaan lujasti lumeen pysyäkseen lämpiminä. Aamupäivällä alkoi pyryttää ja komppanian päällikön oli vaikea pysyttää oikea suunta. Pyry yltyi rajuilmaksi ja lumensekainen viima pieksi ankarasti kasvoihin, tunkeutuen hatarain, repaleisten vaatteiden lomista paljaaseen ihoon. Lähellä puolta päivää väsyivät tykkirekiä vetävät hevoset ja ne täytyi riisua, kun kuormaston hevosia ei voitu käyttää avuksi, sillä nekin jo horjahtelivat väsymyksestä. Tykkireet jäivät tielle ja matkue alkoi huojua myrskyssä eteenpäin. Osa miehistöstä olisi tahtonut levähtää ja sulatella leipäpalan ravinnokseen, mutta toivottiinhan päästävän kylään illaksi ja olisi siis kiirehdittävä.

Lumi ratisi ja valitti rekien alla ja helisi saappaissa, joista saumat olivat ratkeilleet. Pyryssä kuului hevosmiesten huutoja ja päällystön komennuksia:

Illan suussa ilmoitetaan Rautalammin komppanian päällikölle, Tuomas
Tuomaanpojalle, että hevoset eivät jaksa.

Tuomaan rinnalla paarustava ja häntä joukon nuorempi veljensä, Yrjö
Tuomaanpoika, virkkoi Tuomas-veljelleen:

— Eivät jaksa miehetkään enää. Meidän on jäätävä yöksi johonkin tuulelta suojaiseen paikkaan.

— Ole vaiti, täytyy jaksaa! virkkoi Tuomas ja taas kajahti hänen voimakas äänensä:

Miesjoukko sivuutti uupuneet hevoset, joiden ajajat sadattelivat ja kylmän käsissä hakkasivat käsiään hartioihinsa. Näin vaellettiin, kunnes toivo kylän saavuttamisesta oli mennyttä. Se oli varmaankin sivuutettu pyryssä. Tuli vastaan vähän loivempi alanko, jossa oli useita heinälatoja. Kun miehistäkin heikommat alkoivat horjahdella hankeen, sai armeija pysähtymiskäskyn ja nuotioita alettiin rakentaa latojen eteen. Tällä kertaa löytyi puita riittävästi ja myrskykin oli jo asettunut, että roihuavat nuotiot pian lämmittivät väsyneitä, kylmästä kohmettuneita jäseniä. Pakkanen oli kuitenkin pureva ja hevoset, joille ei ollut riittäviä peitteitä, hytisivät vilusta. Tahtoipa miestenkin kesken syntyä riitaa lämpimimmistä paikoista nuotioiden ääressä, viima kun pohjoisen puolelle kääntyen pureksi vihaisesti latojen seinämillä.

Jouluillan ateriaksi sulatettiin palanen jäätynyttä leipää ja miehistössä syntyi murinaa, jokainen kun olis tahtonut enemmän.

— Ei palaakaan enää, sanoi jyrkästi komppanian päällikkö Tuomas Tuomaanpoika. — Minun täytyy vastata siitä, että leipä riittää vielä ainakin kahdeksi päiväksi ja sitä on niukasti.

Ravintotilkan ja nuotioiden lämmön vaikutuksesta alkoivat muutamat torkahdella ja heitä oli toisten pidettävä hereillä, kun nukahtaminen moisessa pakkasessa olisi tietänyt ehdotonta loppua.

Armeijan pappi kaivoi muutaman reen pohjalta raamatun ja alkoi siitä lukea korkealla äänellä Kristuksen syntymästä. Se toi taas mieleen joulun niillekin, jotka pakkasen ja nälän turruttamina olivat sen jo unohtaneet. Siitä olikin vuosikymmeniä, kun oikeata joulua oli voitu pitää. Monet olivat olleet sotateillä vuosikausia ja sitä ennenkin oli joulurauha vain muisteloissa. Kuitenkaan ei tällaista jouluyötä vielä ennen ollut kenelläkään ja ne, jotka olivat vielä voimissaan, ajattelivat kotiin pääsyä ja tulevata joulua jossain kotinurkilla. Olisihan siellä edes lämmintä.

Aamuyöstä täytyi armeijan taas lähteä taivaltamaan, kun puut loppuivat ja armoton pakkanen tuntui vain kiihtyvän. Tuomas Tuomaanpoika kantoi muutamasta ladosta heinän tähteitä ja kehoitti niitä kuumentamaan nuotioissa ja laittamaan saappaisiin jalkojen suojaksi. Useilta oli jo varvas paleltunut ja jalkarievut jäätyneet kenkiin kiinni. Torkkuvat hevoset valjastettiin ja matkue alkoi taas lähteä etelää kohti taivaltamaan.

Joulupäivä selkeni kirkkaana ja viima vihloi yhä polttavammin kasvoja ja koko ruumista. Puolipäivään taivallettua, väsyivät muutamat ja heittäytyivät tiepuoleen lepäämään. Kiroten raastettiin heidät pystyyn ja joka ei jaksanut, sovitettiin rekiin ja niissä saivat he hiljalleen jäätyä toisten huomaamatta. Armfeld parin muun upseerin kanssa oli ajanut edellä vahvalla hevosellaan ja jättänyt armeijan Tuomas Tuomaanpojan johdettavaksi ja hänen vastuulleen. Kun vielä illansuussakaan ei alkanut näkyä ihmisasunnoita ja kun Armfeldin reen jäljetkin oli viiman juoksuttama lumi peittänyt, alkoi miehistö suuttuneena napista.

— Ettekö käsitä, että meidän on nyt pyrittävä takaisin kotimaahan ja meidän täytyy kestää. Siellä kotiseuduilla ei ole ketään, jotka rakentaisivat talot pystyyn, puhui Tuomas Tuomaanpoika. — Jumalan nimessä siis eteenpäin mars! Hetkisen huojui miesjoukko eteenpäin ja kun muutama hevosista jäi väsyneenä tiepuoleen, olisivat miehetkin jättäytyneet kinoksiin lepäämään.

— Ettekö näe, että puita nuotioita varten ei ole missään, sanoi Tuomaanpoika. — Koko armeija on minun vastuullani ja minun on se vietävä täysilukuisena tunturien yli.

— Eteenpäin, eteenpäin mars! kajahti Tuomaan ääni ja kun hänen rinnallaan huojuva Yrjö-veli pyrki edes vähäiseksi hetkeksi levähtämään sanoen tapaavansa toiset, virkkoi Tuomas hänelle:

— Etkö aio totella esimiestäsi? Kun olen saattanut armeijan tunturien ylitse, on siinä minulle, mutta sinun on päästävä kotiin, poika, panemaan talo taas pystyyn. Eteenpäin, eteenpäin mars!

Seuraavan yön nuotioihin oli enää vaikea saada puita. Muutamia rekiä lyötiin kappaleiksi ja kinokseen koetettiin kaivaa hautoja, joissa olisi ollut suojassa purevalta viimalta. Mitä vain suinkin löytyi, jonka arveltiin palavan, kannettiin nuotioihin ja alituisesti liikkeellä ollen päästiin taas aamupuolelle, jolloin Tuomas Tuomaanpoika komensi armeijan liikkeelle. Siitä oli jo muutamia miehiä jäänyt taipaleelle ja lähtiessä komensi Tuomas lopettamaan ne hevoset, jotka eivät jaksaneet kylliksi nopeasti kävellä ja olivat hidastuttamassa matkuetta. Vain kymmenkunta hevosta jäi jälelle ja näiden rekiin asetettiin musketit ja eväsreput.

Seuraava päivä valkeni eikä vieläkään näkynyt millään suunnalla ihmisasunnoita. Miehistö huojui kalpeana ja väsyneenä ja Tuomas Tuomaanpojan täytyi ponnistaa kaikki voimansa, pysyäkseen pystyssä. Mutta hänenhän täytyi kestää loppuun asti. Armeija oli hänen vastuullaan ja se oli saatettava tunturien yli. Sitten hän ei enää jaksaisi. Yrjö saisi mennä panemaan taloa kuntoon.

Keskipäivän lähetessä oli yksi ja toinen alkanut kuumeesta ja väsymyksestä hourailla. Täytyi pysähtyä levähtämään. Puita ei ollut ja miehistö kävi arvelematta rekien kimppuun jättäen vain kaksi jäljelle. Nämä paloivat pian ja kun puita ei muualta saatu lyötiin muskettien periä vastakkain ja kappaleet nuotioon. Rykmentin pappi houraili ja saarnasi ikuisesta joulusta, joka oli tunturien toisella puolella alkava. Yrjö Tuomaanpoika aikoi heittäytyä kinokseen, multa Tuomas sanoi hänelle tiukasti:

Useimmilla olivat jalat osittain paleltuneet ja muutamilta kädetkin. Tuskissaan työnsivät he käsiään hiilloksiin. Kun nuotioista ei lähtenyt enää mitään lämmintä ja kun pistimien kärkiin pistetyt ja nuotioissa sulatellut leipäpalat oli syöty, komensi Tuomas miehet taas liikkeelle. Yhteen ryhmään likistyneenä, horjahdellen ja tylsänä laahusti armeija eteenpäin ja jälelle jättäytyviä täytyi Tuomaanpojan tyrkkiä musketin perällä saadakseen heitä pysymään joukossa.

Kaikista Tuomaan ponnistuksista huolimatta jättäytyi kuitenkin yksi ja toinen kinokseen. Heidän lasittuvat silmänsä painuivat kiinni ja viima alkoi peitellä heitä lumiinsa.

Illan hämärtyessä näkyi kylä alempaa laaksosta ja kun Yrjö Tuomaanpoika horjahti hankeen, repäisi Tuomas hänet pystyyn ja takoi häntä hartioihin virkkaen:

— Älä niskoittele esimiestäsi vastaan, poika! Sanoinhan, että sinun on mentävä kotiin rakentamaan taloa.

— Niin… minä… Minä jään kokoomaan miehiä, jotka ovat jääneet jälelle, sillä minun on vastattava armeijan täysilukuisuudesta esimiehelleni. Etkö sitä ymmärrä, poika?

— Mutta sinun on myöskin tultava kotiin, sopersi Yrjö aavistaen, että
Tuomas jäisi kinokseen niinkuin monet toverinsakin.

— Kylä näkyy tuolta ja sinne on enää virstan verran. Minä jätän nyt armeijan vuorostani sinun vastuullesi ja sinun on se vietävä tuonne kylään. Ymmärrätkö?

Yrjö aikoi kääntyä vielä jälelleen katsomaan, mutta Tuomas tyrkkäsi häntä menemään ja kun joukko oli hävinnyt mäen alle, horjahti Tuomas kinokseen ja tunsi hivelevää levon tunnetta.

Ei, mitä hänelle nyt olikaan tapahtumassa? Häh oli aikonut jättäytyä toisten uupuneiden joukkoon, kun ei saanutkaan armeijaa täysilukuisena tunturien ylitse, mutta eihän hänellä ollut siitä vastuu sen suurempi kuin Armfeldillä, joka oli sen jättänyt kokonaan oman onnensa nojaan. Ei, tästä täytyy sittenkin nousta. Yrjö saattaa sairastua ja talo kotinurkilla jää panematta kuntoon.

Tuomas ponnistautuu liikkeelle ja tuntee, että jalat ovat jäätyneet, mutta eteenpäin on päästävä. Kinoksiin horjahdellen pääsee hän vihdoinkin kylään, johon toiset ovat jo ehtineet. Armfeld on mennyt siitäkin ohitse ja kun miehistö luetaan, on armeijasta puolet jääneet tuntureille.

Purevan kylmä helmikuinen viima puhalteli v. 1721 Turun puoleksi palaneiden talojen nurkissa, kapeilla kujilla, joissa kaikkialla vielä virui venäläisten jätteitä, heiniä ja muuta roskaa. Kiertelipä surullisesti valitteleva viima niitäkin taloja, jotka venäläiset olivat Turusta lähdettyään jättäneet ja joihin kaupungin paenneista asukkaista oli muutamia harvoja perheitä muuttanut takaisin.

Elämä oli sammunut ennen niin vilkkaan ja elämänhaluisen Turun kaduilta näinä pitkinä kärsimysten vuosina. Joskus näkyi vain viluinen kulkija kuin takaa-ajettuna kiirehtivän ränsistyneiden talojen seinävieriä, piilottautuakseen hataraan asuntoonsa. Tuomiokirkko oli kuitenkin vielä paikoillaan, vaikka senkin sisällä näkyi hävityksen jälkiä, ja kiirehtivä kulkija loi katseensa sen torniin, kuin siltä turvaa hakien.

Viima vihelteli kulkiessaan autioilla kaduilla, pyöräytti lunta lian ja roskan peitteeksi ja jatkoi matkaa edelleen. Se pysähtyi hetkeksi kiertämään akatemiataloakin ja kurkisti sen avonaisista ovista sisään, valitteli särjetyissä ikkunoissa ja pyöräytti tyhjäksi raastetun luentosalin permannolla muuanta kirjasta, jonka puukannet olivat irtautuneet ja jonka aikulehdellä oli kömpelöillä, puuhun veistetyillä kirjaimilla painettu: »Se aapic-kiria painettu Daniel Medelplanilta, Pälkäneen Taurialan kylässä v. 1716.»

Surullisella vaellusretkellään oleva pohjoisviima ei tästä ymmärtänyt mitään ja jatkoi matkaansa.

Vähäistä myöhemmin, kun yliopiston luentosalista lunta sisään puhalteleva tuuli oli poistunut, astui sinne kaksi viluista, vaippoihinsa tarkasti kääriytynyttä miestä. Toinen oli Someron kirkkoherra Jaakko Riz, joka Ison vihan alussa oli paennut Inkerinmaalle, mutta josta hän äsken oli palannut ja tullut nyt Turkuun hoitamaan väliaikaisen konsistorion esimiehen virkaa. Venäläiset upseerit olivat hänet tähän toimeen määränneet ja kun kirkkoherra Riz muutenkin halusi auttaa hädänalaista kansaansa, ei hän tahtonut vastustella toimeen ryhtyessään.

Toinen hänen toverinsa oli Pernajan kirkkoherra Pietari Serlachius, joka oli hänkin ollut pakolaisena ja sattumalta yhtynyt virkatoveriinsa.

— Surkealta näyttää täälläkin, virkkoi Jaakko Riz katsellen ympärilleen autiossa luentosalissa, jossa oli vielä nurkissa venäläisten majailun jätteitä.

— On vaikeata käsittää, miksi Herra on pannut näin raskaan kuorman päällemme, virkkoi Pietari Serlachius. — Tämäkin nyt tässä… maan korkein opinahjo… venäläisten likaamana ja saastuttamana.

— Minusta tuntuu, niinkuin tällä ajanjaksolla olisi syövytetty sammumaton kammo ja viha kansamme vereen idän raakalaisia kohtaan. Sitä kammoa imevät lapset äitiensä rinnoista ja se paisuu vielä voimaksi, joka maksaa nämä kohlut samalla mitalla.

— Minun on kosto, sanoo Herra, virkkoi Jaakko Riz. — Vaikka kyllähän minäkin myönnän, että Suomen kansa voi vielä kerran nousta tästäkin kurjuudesta ja häpeästä.

Pietari Serlachius oli huomannut luentosalin permannolla Medelplanin aapisen ja nosti sen sieltä alkaen uteliaana silmäillä muun muassa jäykillä kirjaimilla painettua Isämeidän rukousta.

— Katsohan tätä! Kuulin puhuttavan tästä Daniel Medelplanin työstä ja nyt näen sen, virkkoi kirkkoherra Serlachius ojentaen aapisen toverilleen. — Tuossakin yksi pieni todistus siitä, että kansamme ei taitu, vaikka ylivoiman alla taipuu. Daniel Medelplan leikkaa puusta kirjaimet ja painaa yksitellen aapiskirjan lehdet, kun oikeassa präntissä valmistettuja ei ole saatavissa.

— Niin, minäkin kuulin, että tätä Daniel-papin aapista on sitten lainattu kylästä toiseen, virkkoi Jaakko Riz. — Tässä kyllä ei ole paljoa muuta kuin isämeidän rukous, mutta onhan sekin jotain. Kristinopin taito onkin näinä vuosina mennyt niin, että kaikki on aloitettava taas alusta.

— Niinkuin täälläkin, sanoi Serlachius viitaten tyhjää luentosalia. — Kuinka monta palannee yliopistomme opettajista, jotka ovat pakolaisina saaneet lähteä mikä minnekin, useimmat vieraille maille.

Toverukset jättivät aution luentosalin. Pohjoistuuli palasi jälleen kierreltyään tyhjässä kaupungissa ja alkoi käännellä Medelplanin aapisen lehtiä ikkunalaudalla, johon Pietari Serlachius oli sen jättänyt.

Yksinäisellä salolammella souteli nuori, noin kuudentoista vuotias tyttönen toukokuun tyvenen ja aurinkoisen aamun kirkkaudessa. Aamu oli lämmin ja tytön pyöreitä jäseniä verhosi vain lyhythihainen piikkopaita ja lyhyt hame, joka oli jo parista kohdasta pahasti risukoissa revennyt. Tyttö oli lähtenyt kokemaan katiskoita ja ahvenmertoja ja runsas saalis jo pyristeli venheen pohjalla. Muutamia pajumertoja oli vielä kaislikon rinnassa katsomatta, mutta eipä ollut kiirettä salolla, jos antoi venheen kellua siinä hetkisen melomatta ja nautti lämpimästä auringon paisteesta ja käkien kilvan helkyttämästä kukunnasta.

Yhtäkkiä tämä eräkorven hiljainen rauha häiriintyi, kun rantapajukossa kuului risujen murtuminen, niinkuin astujan askelten alla. Tyttö säikähti ja tarttui pelokkaana melaansa, luoden hätääntyneen katseen rannalle, Kotoisia se ropsaja ei saattanut olla. Olihan veli toisaalla rihmoillaan, eikä mitenkään ollut tänne ehtinyt eikä isä kyennyt metsäsaunalta liikkumaan, ja äidilläkin oli aamulypsy ja muut askareet.

Tätäpä tyttö ensiksi ajatteli ja pelosta vavahteli melaa pitävä käsi. Rannan pajukosta ilmestyi kuitenkin kotoiselta näyttävä mies, vaikka olikin meikäläisistä erilainen vaatteiltaan ja naamaltaan kokonaan parroittunut. Tulija katseli hetkisen pelästynyttä melojaa ja virkkoi sitten ystävällisesti:

— Älähän pelkää, tyttöseni, en minä vainolainen ole, vaan paossa kotitanhuvilta niinkuin ehkä sinäkin. Metsiä harhaillessani osuin tähän lammen rannalle ja ihastuin ikihyväksi ihmislapsen nähtyäni. Missä sinun kotiväkesi on?

Tyttö aprikoi, sanoisiko. Eihän tietänyt, vaikka mies sittenkin olisi joku maassa majailevista venäläisistä, jotka ryöstivät ja hävittivät.

— Tuolla vain… metsässä, sai tyttö tuskin äänensä kuuluville. —
Kukas… te olette?

— Olen seurakuntamme sielunpaimen, joka jo toista vuotta on pakolaisena kierrellyt. Melohan, lapseni, lähemmäs, että näen, onko taivahinen siunannut pyydyksesi, joita varmaan olet kokemassa.

Pelonalaisena meloi tyttö lähemmäksi rantaa ja mies rannalla katseli tutkivasti häntä.

— Metsäkulman Laurin nuorin tytär, Kylli! Tunsinpas sinut, vaikka olet kasvanut ja pyöristynyt. Vieläkö isäsi ja äitisi elävät?

Tyttö uskalsi nyt jo tyrkätä venheen kokan aivan rantaan kiinni, kun oli varma, että vieras ei ollut vihollinen, koskapa tunsi hänet ja nimeltä puhutteli. Saattoipa olla pitäjän pappikin, eihän hän tuntenut, kun oli jo monia vuosia siitä, kun kirkossa oli käyty ja silloin oli hän nähnyt papin vain koreana messupaidassaan.

— Onpa sinulla ahvenia, onpa haukikin. Eipä muuten olisikaan jäsenesi noin pyöreät, ellette saisi täällä riistaa kyniksenne. Siitä on kolmatta vuotta, kun olen isäsi nähnyt. Vieläkö hän sairastelee venäläisten pahoinpitelystä? Kuulin, että olivat häntä rääkänneet.

— Olen ehkä mielivieras vanhemmillesi. Siispä saattanet, tyttöseni, minut asumuksellenne. Onhan hyvä, että pitkän ajan perästä näen rakkaita seurakuntalaisiani.

— Eipä niinkään. Tulkoonpa niistä nyt vielä nälkäisen kulkijankin varalta.

Saalis lisääntyi vielä puolella ja rantaan päästyä alkoi tyttö mättää ahvenia konttivakkaan. Se tuli puolilleen ja ripeästi nosti tyttö sen hartioilleen.

— Annahan, kun minä kannan vakkasi tällä kertaa. Se näyttää liian painavaltakin hennoille hartioillesi.

Vakka sovitettiin korentoon ja kannettiin yhdessä kiemuroivaa polkua joka väliin peittyi risukoihin, mutta joita tyttö taitavasti väisti. Kohta ilmestyi ahon laidasta metsäsauna ja sen edustalla tyttö pysähtyi.

— Tässä asumme. Jos tahdotte istua tuohon kivelle siksi aikaa, kun käyn vähän siivoamassa, sanoi tyttö. — Äitikään ei taida olla kotona ja isä tekee aina saunaan törkyä.

— Älähän välitä siitä, sanoi pappi ja työntäytyi ahtaasta ovesta tytön jälessä saunaan. Sauna oli hämärästi valaistu ja pienen ikkunan ääressä kapersi jotain tuohityötä entinen Metsäkulman vauraan talon isäntä, Lauri.

— Herran rauha majaan, toivotteli pappi ja istahti Laurin lähelle rahille, jonka Kylli oli tarjonnut. — Ei taida Lauri-naapuri enää tuntea?

— Kyllähän minä vähän… äänestä… arveli Lauri vierasta tirkistellen.
— Eihän vain liene pitäjän kappalainen, Nicolaus?

— No johan minä äänestä… kun on muuten niin muuttunut. Vaikka niinpä tässä on muututtu jokainen. Täällä sitä nyt mekin olemme, piilopirtillä.

Pappi Nicolauksen olivat venäläiset ottaneet vangiksi, ensin rääkättyään häntä niinkuin muitakin hengenmiehiä. Kuljeteltuaan Nicolausta Virossa ja sisä-Venäjällä, oli hän päässyt kuonolaisten kynsistä karkuun ja Ruotsin kautta kotimaahan. Oikoteitä myöten kulkiessaan kotipitäjätään kohti oli hän eksynyt lammen rannalle, jossa Kylli-tyttö oli kalastamassa.

Nicolaus-kappalaisen kertoessa seikkailuistaan Laurille, oli Kylli laittanut ahvenista muhevan keiton saunan edustalla olevassa pistekodassa. Lehmää laitumelle saattelemassa ollut Laurin emäntäkin palasi ja hämmästyi odottamattomasta vierailusta. Aho-aukean keskelle, keltakukkaa työntävälle nurmelle katettiin vaatimaton kala-ateria ja nälkäisenä kävi Nicolaus-pappikin sen kimppuun.

— Ja näin pieneksikö on perheenne supistunut? kysyi Nicolaus. — Simo ja Yrjöhän joutuivat sotaan ja sinne jäivät, sen muistan, mutta olihan vielä Alpo ja Mikko Metsäkulmalla ollessanne.

— Alpokin joutui sotateille ja Mikko vain on enää jälellä, virkkoi Lauri, leuka värähtäen. — Siellä on kotimme hävitettynä ja poltettuna ja kun Mikko siellä taannoin kävi, kertoi vain saunan olevan polttamatta ja senkin ovelle kuuluu pajupehko kasvaneen.

— Ja kirkkoa kuului ympäröivän jo sakea metsä, tiesi emäntä. — Papin talossa kuuluu tupa olevan jäljellä, mutta siitäkin katto sortuneen. Milloin tästä uskaltanee lähteä kotinurkille, jos heitä enää tarvinneekaan. Kovin on tuo Laurikin jo käynyt heikoksi.

— Onhan teillä nämä nuoret, jotka kyllä kodin jälleen rakentavat, sanoi
Nicolaus.

Mikko poika oli tullut metsästä hänkin aterialle ja vahvarakenteisempi näytti hänestä tulevan kuin isästään. Kyllä hän pian jaksaisi talon uudelleen rakentaa.

— Rauha on nyt jo maassa ja jokainen voi taas siirtyä kotikonnuilleen julman hävityksen jälkiä parantamaan, virkkoi Nicolaus. — Ehkäpä kaikkivaltias nyt jo vihdoinkin armahtaa maatamme ja antaa sen jälleen kehittyä vähitellen siihen, mihin jo menneet sukupolvet olivat vaivalla päässeet.

— Ei tiedä. Sodanhaluinen kuningas saattaa taas piankin keksiä uusia sotaretkiä, virkkoi Lauri.

— Milläpä miehillä hän enää sotaa käynee. Ainakin ne, mitä tälle puolle Pohjanlahden on jäänyt, tarvitaan tarkoin hävitettyjen kotien rakentamiseen.

Hetkisen tuijotti Nicolaus-pappi tulisijan hiillokseen, missä kalakeitto oli äsken kiehunut ja jatkoi:

— Luulenpa, että Ruotsissakin on jo lopullisesti kyllästytty Kaarle XII onnettomiin päähänpistoihin ja silloinhan hänestä saisimme täälläkin pian rauhan.

Nicolaus-papin ajatusta ei piilopirtin perhe käsittänyt. Mistäpä he olisivat voineet käsittää, että tämän huikentelevaisen hallitsijan suurimmaksi syyksi oli luettava tämäkin kärsimysten pitkä kausi, jota isonvihan nimellä jälkipolvet tulisivat muistelemaan. Venäläinenhän oli tosin maan hävittänyt, mutta ehkäpä tarmokkaampi hallitsija olisi sen voinut estää.

— Aion tästä käydä minäkin seurakuntaani hoitamaan, jonka saan nyt yksinäni tehdä, kun esimieheni kuuluu hänkin sodan kärsimyksiin sortuneen. Metsä on kaadettava kirkon ympäriltä ja rauhan evankeliumia taas saarnattava. Nyt levähdän täällä hoivissanne ja huomispäivänä lähdemme tästä joukolla hävitettyjen kotien raunioille.

Sitäpä lähtöä Metsäkulmalle olivat piilopirtin asukkaatkin juuri miettineet. Laurinkin koukkuun painuneet hartiat näyttivät suoristuvan, kun hän kohta topakasti virkkoi:

— Niinpä sitten huomispäivänä lähtekäämme ja koetan vielä minäkin uuden pirtin nurkkia kokoon liitostella. Ehkäpä tästä vielä elämä palautuu entiselleen, kun saadaan kylvöt tehdä ja karjaa lisääntymään. Ainahan niitä asumuksia kyhää, kun karjan ja kylvöt saa kuntoon.

Suloisena suviaamuna vaeltaa piilopirtin väki sielunpaimenensa kanssa rakentamaan, mitä sota ja vaino on heidän kohdaltaan hävittänyt.

Kaksi miestä hiihtää verkalleen varhaisena huhtikuun aamuna asumattomien salojen, vaarojen ja pikku järven selkien poikki, pyrkien erään pienen järven rannalle Pohjois-Savon seuduilla. Eilen on lumi sulanut hellittävässä auringossa ja yöllä pakkanen kovettanut hanget kestäviksi ja joutuisata on nyt miesten taivallus kotitienoota kohti, josta muutamia vuosia sitten toinen on joutunut kuninkaan käskystä Puolaan ja toinen sen jälkeen Lybeckerin joukkoihin, jotka koettivat estää venäläisjoukkojen tunkeutumista Viipuriin ja sitä tietä koko maahan. Molemmat olivat veljeksiä samasta talosta, joka oli täytynyt jättää niinkuin monet muutkin kodit venäläisjoukkojen hävitettäväksi. Nuorempi, Yrjö, jäi Saunalahteen taloa pitämään kun vanhemman tempaisi sodan koura vieraalle maalle ja harhailtuaan molemmat aikansa sotavankina ja sittemmin karkureina, vei onnellinen sattuma heidät kotipaikoille pyrkiessä yhteen ja yhdessäpä nyt samaa matkaa jatkettiinkin.

Useita päiviä olivat veljekset hiihtäneet, ensin Virosta Suomenlahden poikki ja sitten suoraan keskimaata kohti, vanhempi, Hannu, edellä, Yrjön koettaessa pysyä kiihkeästi kotiin pyrkivän vanhemman veljensä kintereillä. Mistä lienevät Hannulla voimat riittäneetkin puskea vastatuuletkin yhtä vimmaisesti, vai tämäkö raikas kevätaamu niitä ehkä antoi; riittävästi eivät veljekset olleet kuitenkaan saaneet näinä päivinä ravintoa. Hannun selkärepussa heilahteli vielä kannikka leivästä, joka pari päivää sitten oli saatu ja siitä kannikasta pitäisi vielä riittää täksikin päiväksi. Olihan leivän höysteeksi tipauteltu aina yönuotiolle asetuttaessa metsopari Hannun piilukkoisella tussarilla, jonka hän oli saanut jostain otetuksi mukaansa. Ase olisi hyvä Saunarannallakin, jossa ei tiettävissä ollut muuta syötävää kuin metsän riista ja luodikolla olisi hyvä metsästää hirviä ja muita sellaisia isompia otuksia..

Hannu oli hiihtänyt kiivaasti muutaman korkean vaaran jyrkän rinteen ja pysähtyi kaatuneen hongan tyvelle levähtämään. Yrjö eli jäänyt vähän jälkeen ja hengästyneenä kipusi rinteen harjalle.

— Huonoksipa se Lybeckerin kaalisoppa vei miehen, virkkoi Yrjö veljensä viereen istahtaen. — Monta metson reittä saa popsia, ennenkun tässä voimat ovat entisellään.

— Vähinä ne ovat minultakin, virkkoi Hannu. — Tämä kevätaamu ja kodin raunioiden näkemisen toivo minulle voimia antavat.

Aurinko nousikin hehkuvan punaisena metsän takaa ja lämmitti hiihdosta hiestyneiden miesten selkää. Olisipa tehnyt mieli pitemmältäkin levähtää, kun sopiva tulenpitopaikkakin oli vieressä.

Vaaran harjulle näkyi etelän ja vähän taaempaa idän puolelta hävitetyt kylät, joissa vain tupien hiiltyneet rauniot ja muutamissa saunat olivat talon paikkoja näyttämässä. Muutamiin oli jo pakosalla ollut väki palannut töihin ja kirveen iskut kalkahtelivat raikkaassa kevätaamussa, kun tupia jälleen rakennettiin. Kuinka monennen kerran niitä saatiin sotien ja vainovalkeiden jälkeen rakennella, ei kukaan voinut tarkalleen sanoa. Varhaisempina aikoina olivat karjalaiset käyneet monet kymmenet kerrat talot polttamassa ja sodan jaloissa olivat ne taas sortuneet, nyt viimeksi perinpohjin koko maassa. Olisipa voinut jo luulla, että talonpaikat jäävätkin autioiksi, mutta näytti taas tänäkin kauniina huhtikuun aamuna, että maassa asuu sitkeä kansa, joka pahimpienkin iskujen jälkeen kykenee kotinsa ja kontunsa jälleen rakentamaan.

Talon jälleen kuntoon rakentaminen oli ollut Saunarannan veljeksilläkin mielessään ja hetken levättyään vaaralla antoivat he suksiensa luistaa rinnettä alas ja koettivat pysytellä samassa vauhdissa vielä tasasellakin maalla. Vasta kun päivä korkealle kohoten oli ehtinyt paahtaa lumen upottavaksi, pysähtyivät veljekset levähtämään, varsinkin kun Hannu oli muutaman mäen kupeesta pälvessä kylpevän urosmetson lävistänyt luodikollaan aamiaispalaksi.

Lukuisien, autioksi jääneiden talojen raunioiden ohi hiihtäen ovat veljekset viimein päässeet kotikyläänsä. Saunanrannalle on Yrjön sotaan lähtiessä jäänyt talo kuntoon, mutta läävän ja vaateaitan tapaavat veljekset nyt vain talon paikalta. Venäläisiä vastusteleva talon vanha vaari on saanut surmaniskun näiltä omalla pihallaan ja Hannun ja Yrjön nuorimman sisaren, Inkerin, ovat he vieneet mukaansa. Naapuritalon, Juurikorven, isäntä näitä pojille kertoo, kun nämä kotiin päästyään käyvät Juurikorpeen saunomaan ja omaisiaan tietämään.

— Onhan niitä ennenkin eletty vaikeita aikoja, mutta eipä vielä tällaisia, että kokonaisista perhekunnista vain muutama olisi jäänyt jälelle, haastelee Juurikorven Mikko saunan jälkeen tuvan penkillä tarinaa jatkettaessa. — Ei riittänyt tämä sodan hävitys, kun piti vielä voittajan raastaa tuhansittain miehiämme ja naisiamme orjiksi Venäjälle. Sinne meni minultakin ainoat pojat, eikä tässä tiedä, kehtaanko enää taloa ryhtyä rakentamaan yksinäni. Jos sattuisi sellainen onni pojille, että pääsisivät karkaamaan.

— Minustakin tuntuu, että Lauri ja Juha eivät jää sinne kauaksi aikaa, virkkoi Hannu. — Ovat ne pojat siksi neuvokkaita, että eivät suostu ryssän orjiksi.

— Kunpa Inkeri-siskokin pääsisi heidän kynsistään karkuun, sanoo Yrjö alakuloisesti siskoaan muistellen.

— Ei tiedä… naisten karkuun lähtö on toista kuin miesten, sanoo siihen Hannu.

— Kyllä sen tempun osaavat naisetkin, kun niikseen on, virkkoi Mikko veljeksiä puolestaan lohdutellen. — Montapa tyttöä kipaisi ennen Karjalastakin kotiin, kun vainolaiset sinne veivät, eivätkä saaneet suostutelluksi omikseen.

Talojaan ryhtyivät rakentamaan Saunarannan veljekset niinkuin Mikkokin. Kevätkylvöjä olisi pitänyt käydä tekemässä, mutta siementä puuttui. Yksi ja toinen oli kotiin palatessaan ampunut otuksia ja nahkakiihtelyksillä käytiin vaihtamassa Raumalla ja Kokkolassa siementä, jota sinne hyvänä kauppatavarana laivurit toivat. Selkärepuissakin sitä tuotiin, sillä harvoille oli sodan hävitys hevoset jättänyt ja hevoskuormallisiin ei olisi useammankaan talon varat riittäneet. Muiden siementen noutajien mukaan oli Saunarannan Yrjökin lähtenyt ja hänen kiihtelyksensä olivat niin saksan suosimia, että kaksitoistakappaisen säkin laski Yrjö olaltaan siemenohraa Hannun iloiseksi hämmästykseksi Saunarannan aitan kynnykselle. Yrjöäkin odotti vuorostaan iloinen yllätys, kun tuvan salvokselle ilmestyi Inkeri-sisko sammalsäkkeineen, joita hän veljensä avuksi oli jo pari päivää tuvan tarpeiksi kantanut.

— Miten sinä pääsit? puuskahti Yrjö vapautuen murheesta, joka oli häntä painanut Inkeri-siskon takia.

— Karkasin tietysti ja kun satuin osumaan toisten kotimaahan pyrkivien mukaan, niin mikäpä oli sitten tullessa, sanoi tyttö.

— Eivät. Liikuin vain öillä ja päivät piileksin pellon ojissa ja milloin missäkin.

Uusilla voimilla käytiin Saunarannalla rakentamaan kotia; Olihan saatu siskokin takaisin kotiin ja sitten vielä runsaasti siementä. Veljekset kävivätkin kiireesti kevätkylvöihin ja ohrahalmeen lisäksi raivattiin vielä aikamoinen naurispalokin. Kesällä kun tehtäisiin heinää, olisi silloin jo lehmäkin taloon hankittava ja ehkäpä senkin onnistuisi jostain saamaan. Olihan sentään muutamilla osa karjasta säilynyt, kun se sodan syttyessä oli korpien keskelle ajettu ja sinne piilopirtin viereen turvemajat sitä varten laitettu.

Juurikorven Mikkokin oli alkanut rakennella taloaan. Olihan hänelle jäänyt kuitenkin viisivuotias pojanpoika, joka äitinsä kanssa oli kylän piilopirtille jäänyt, mutta Mikon palatessa oli orpo, kun tauti oli äidinkin ottanut. Turhaan poikiaan tulevaksi vuotellen, jäi Mikko tästä talonpitäjää ja vanhuuden varaa odottelemaan…

Yrjö Pietarinpoika oli saanut sanoman kaukaiselle salosaunalleen, että venäläinen on tehnyt rauhan Uudessakaupungissa. Häneltäkin oli vihollinen polttanut talon, vienyt nuoremman veljen ja siskon mukanaan. Vanha äiti oli ryöstäviä vihollisia vastustaessaan tupertunut hankeen ja siihen jäänyt. Yksin oli Yrjö näinä raskaina vuosina elellyt metsäsaunallaan, paettuaan sodan alussa kykenemättömän Lybeckerin joukoista. Nyt oli jo alkanut palailla muitakin pakolaisia salosaunoiltaan ja Yrjö Pietarinpoikakin muutamana helmikuun päivänä koputteli puoliksi palaneen pirttinsä nurkan päitä kirvespohjallaan. Talo olisi pitänyt panna kuntoon, mutta tällä kertaa tuntui olevan siihen kovin vähän halua. Veljen vankinaolo ja sisaren ryöstö oli vielä mieltä painamassa. Miten voisi yksin yrittää, kun ei ollut ketään sukulaisia edes auttamaan ja nuorikkoakaan ei käynyt mieliminen tyhjään taloon. Vainolainen oli vienyt karjan. Yksi poloinen vasikka oli jäänyt ja sen oli naapuri ottanut hoiviinsa salonavetalleen.

Yrjö Pietarinpoika ryhtyi kuitenkin purkamaan palaneita hirsiä tupansa kehästä. Kolme hirsikertaa oli jäänyt ehjäksi ja ne veisteli Yrjö molemmin puolin puhtaalle puulle, odottamaan toisia uusia hirsikertoja siksi, kun keväiset päivät alkaisivat herätellä kodin rakennusintoa.

Haukattuaan tupansa kinostuneella portaalla palan mustaa leipää, nousi
Yrjö suksille ja lähti hiihtämään naapurikyliin.

Yhtä toivotonta ja masentunutta oli elämä sielläkin. Hävitettyjä koteja olisi pitänyt rakentaa, mutta ei ollut monellakaan tietoa leivästä. Nälän kanssa taistellen kyhättiin kokoon asumuksia poltettujen talojen raunioille ja odotettiin hartaasti kevättä, joka toisi uusia elämisen mahdollisuuksia, kun pääsisi kevätkalaan.

Louhivaaran pihaan pysäyttää Yrjö suksensa ja käy tupaan, joka tässä syrjäisessä paikassa on jäänyt sydänmaita samoilevalta viholliselta huomaamatta ja polttamatta.

— Vielähän olet hengissä pysynyt, sanoo Louhivaaran Tuomas tupaan astuvalle Yrjölle.

— Vieläpä tuota sinäkin näyt olevan. Ja perheesikin on taitanut säilyä viholliselta.

— Sattui kuin vahingossa säilymään. Naiset sattuivat olemaan palohalmeella leikkaamassa, kun vihollisparvi kylällä liikkui ja joku oli käynyt tässäkin nuuskimassa, olisiko mitään ryöstettävää. Lienee näyttänyt tämä asumus ryssästä liian vähäiseltä, kun jätti rauhaan ja j rauhassa tässä sitten olemme saaneet ollakin.

Naurishuttu kiehua porisi Louhivaaran tuvan liedellä ja kohta alkoi emäntä täytellä vateja ja kantaa niitä pöytään.

Viimekesänä oli ollut Tuomaalla valtavia naurishalmeita ja nyt oli hänellä varaa auttaa hätääntyneitä naapureitaankin nauriilla. Olipa ruis- ja ohrahuhtakin auttanut niin, että niistäkin vähän liikeni siemenviljaksi naapureille ja vähän leipäavuksikin.

— Minulta meni kaikki, virkkoi Yrjö raskaasti huoahtaen. — Jos olisi kaikki muu mennytkin, mutta kun meni sisko ja veli.

— Monelta ne ovat menneet. Rajantakainen on aina harjoittanut naisenryöstöä, mutta nyt niitä on raahattu laumottain näinä surkeina vainon vuosina. Palannevatko sitten enää milloinkaan kotiperukoilleen.

— Tulehan suurukselle. Ei se elämä suremalla parane. Täytyy vain yrittää jokaisen alusta.

— Kunnes on saatu kaikki jälleen rakennetuksi ja taas tulee vihollinen hävittämään.

— Voihan se käydä niinkin. Kaarle-kuningasta me saamme tästä häviöstä kiittää. Omat miehemme ovat saaneet olla vierailla mailla taistelemassa ja oman maamme kuningas jätti vihollisen jalkoihin.

— Talo pitäisi minunkin jälleen panna kuntoon, mutta eikö tuo jääne, virkkoi Yrjö hetken kuluttua.

— Ettäkö jättäisit talosi siihen, kun nyt rauha on vihdoinkin tullut, sanoi Tuomas. — Ei se vetele. Kevään tullen autan sinua talosi rakentamisessa ja siitä palkkioksi saisit nyt lähteä Turkuun, suolaa hakemaan. Saimme sitä äsken viisi ruokalusikallista muutamalta kaupungissa kävijältä, mutta nyt on enää puolet jälellä. Sitä tarvitset itsekin ja noilla sinun hartioillasi ei viidenkään leiviskän kontti paljoa paina. Lähde siis matkalle ja parin, kolmen viikon perästä olet jo takaisin.

Jos oli saloilla leipä vähissä, niin suolasta oli sitä suurempi puutos. Mitä vähän satuttiin saamaan, säilytettiin kuin kultaa, mutta se kului kuitenkin. Tämä äsken saatu vähäinen määrä oli Louhivaarastakin lopussa eikä ollut ajattelemista kevätkalaankaan ilman suolaa.

— Samapa se, vaikka lähdenkin, virkkoi Yrjö. — Eipä näillä talvisilla päivillä ole väliä, miten nämä saa kulumaan.

Kookas tuohikontti selässä lähtee Yrjö Pietarinpoika hiihtelemään etelää kohti. Tuomaan emäntä on laittanut riittävästi evästä konttiin ja pohjimmaiseksi riepuun käärityt äyrityiset, joilla suolat oli ostettava.

Hiihtäessään asuttujen seutujen ja kirkonkylien ohitse, kohtaa salonkävijää sama hävityksen surkeus kaikkialla. Toisissa talot kokonaan porona, muutamissa katot palaneina ja seinät hiiltyneinä ja harvoissa vain asukkaat toivottomina ja alakuloisina rakentelemassa jälleen kuntoon asumuksiaan.

Viikon päivät hiihdeltyään, näkee Yrjö Tuomaanpoika tuomiokirkon tornin metsäniemekkeen takaa, ja tietää nyt olevansa perillä. Tultuaan kaupunkiin, josta hävityksen jäljet eivät vielä ole ehtineet peittyä, etsii Yrjö muutaman tuttavansa kauppaporvarin taloa, mutta löytää vain hiiltyneet rauniot. Pienissä kivipuodeissa, joissa ennen Turun loistoajoilla käytiin niin vilkasta kauppaa, olivat luukut suljettuina. Yrjö koetti tiedustella muutamilta harvoilta kujasilla liikkuvilta, missä Turun suolaporvarit nyt majailivat.

— Ei täällä mitään suolaporvaria ole sen jälkeen, kun venäläiset puhdistivat tarpeisiinsa Kivi-Matin suola-aitan.. Ei kukaan uskalla ryhtyä suolakauppaan koirankuonolaisten takia, selitti muuan mies Yrjölle ja pujahti kuin arka otus loukkoonsa.

Yrjö Pietarinpoika tuskitteli turhaa matkaansa. Olipa Turku tosiaankin tullut köyhäksi, kun ei suolakouraa saanut salonkävijä täältä konttiinsa. Mikä neuvoksi? Tyhjiltään ei olisi käynyt lähteminen paluumatkalle. Louhivaaran emännän suolattomat eväät hiukoivat miehisen miehen sydänalaa. Olisi saanut edes kourankaan suolaa hiukovaan nälkäänsä.

— Kuulehan, äijä, virkkoi Yrjö muutamalle kepin varassa lyykkäävälle miehelle, jonka tapasi Napaturun kadulla. — Mistä täällä salolaisille suolaa annetaan?

— Häh? suolaako? Ei sitä ole liioin itsellämmekään, sitten kun ryssän upseerit veivät suolakauppiaamme varaston kuitiksi. Uudestakaupungista sitä on haettu ja sieltä kuuluu saavan vaikka leivisköittäin, kellä äyrityisiä on.

— Vai saa sieltä, virkahti Yrjö ja käänsi heti suksensa, lähteäkseen kaupungista. — Hyvästi sitten, köyhä Turku. Enpä toista kertaa hiihtäne tänne enää suolan hakuun.

Kolmisen viikkoa myöhemmin palasi Yrjö matkaltaan ja laski täysinäisen suolakontin Louhivaaran pirtin penkille. Tuomas perheineen ihastui kuin suuresta saaliista ainakin.

— Saitpas sittenkin suolaa. Nythän ei enää hätää mitään. Pankaa sauna lämpiämään Yrjölle ja saattakaa sanaa naapureille, että saavat tuopin suolaa hiukaansa, puheli Tuomas hyvillään ja jatkoi vilkkaasti samaan menoon:

— Täytyyhän naapureitaan auttaa minkä vain voi. Mielellään tulevat tupaasi nostamaan, Yrjö, kun tässä autoit meitä yhteisesti. Täytyy vain jokaisen alottaa juurevasti elämäänsä, niinkuin alusta ainakin. Kyllä siitä vielä hyvä tulee.

— Niin, alusta kai sitä saamme taas aloittaa, vaikka emme tiedä, miten kauan rauha säilyy ja kotimme vihollisen hävitykseltä, virkkoi Yrjökin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMEN HISTORIALLISIA KERTOMUKSIA II ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Suomen historiallisia kertomuksia II

SUOMEN HISTORIALLISIA KERTOMUKSIA II

VEIKKO KORHONEN

SISÄLTÖ:

I.

II

III.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE