Title: Elämän muukalainen
Sikermä unikuvia
Author: L. Onerva
Release date: July 4, 2024 [eBook #73966]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1921
Credits: Tuula Temonen
Sikermä unikuvia
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.
Omistus
Näkymättömät
Auringonpalvojan aamurukous
Uusi Kain.
Trubaduurin valitus
Joutsenritarin jäähyväiset
Maanpakolaisen palaus
Kuvankumartaja
Marttyyrit
Hämärän lapsi
Syysballaadi
Eksyneet.
Keväthattarat
Säde.
Kirjekyyhkynen
Unhon rukoilija
Sammunut tulivuori
Punapilvet
Lentohiekka
Sfinksi laulaa.
Lentävä Hollantilainen
Kaukovaeltaja
Laivan kannella
Paha nimi
Tähtiteltassa
Suruhuone
Ijät hyrskyjä päin
Muistot
Kehruulaulu
Sypressiportilla
Valkea ruusu
Menninkäiset
Kuningas-sarkofagi
Pro amore
Pax vobiscum
Purppurapuu
Turhuuden ylistys
Aere perennius
Graalin malja
Näky
Pääsiäis-auringolle
Mestarin jäljet
Odotus
Suojelushenget
Varastaa, surmata, kuin peto voittaa!
Tää tunnus on, jot' aika kunnioittaa.
Ken vasten virtaa käy, on kadotettu!
Siis eestäs varsin löydät, minkä teet!
Et voinut olla susi etkä kettu,
sua kulta, kunnia ei kiehtoneet.
Siks leipänäsi oli karvas pettu
ja juomanasi kuumat kyyneleet
ja nimesi on veteen kirjoitettu
Meri meuruaa valtavin telmein ja ryskyen murtuu jää! Kevätlaakson virtanen kelmein koruvaipan saa vesihelmein. Meit' ykskään ei kuule, ei nää.
Muut nyyhkivät kyynelöiden, kun kaatuvi onnen puu, muut laulavat lempeä öiden tai mainetta sankaritöiden, mut mykkä on meidän suu.
Muut sukua uljasta siittää, muut kotihin armahan vie, muut kyntää, kylvää ja niittää; meille korvessa taivalta riittää ja päättymätön se on tie.
Ei aukene töllin, ei hovin
ovi sille, ken kohtalon saa
olla Jumalan ruoska kovin.
Vain joskus lyhkäsin tovin
meille aurinko pilkahtaa.
Me kannamme vait'olon valaa.
Keit? oomme, tiedä ei ken.
Vain vaieten, syvällä, salaa
suur' rakkautemme palaa
vuoks veljien ihmisten.
Vähin uuvumme hankihin erin. Jos ken kävis meit' etsimään, vain kukkasen kalpehin terin, jalan jäljen painetun verin hän löytäis reunalta jään.
Sun kutsuus havaan.
Käs'varret nostan jumaluuttas kohti,
suin, silmin ylhää tahtoasi tavaan.
Sun silmästäsi
mun sieluni: on kyynel, jota kantaa
tää ruumiin hauras malja, jalka, käsi.
Sa voimaa lainaa
niin kylvää kyynelees kuin vilvas kaste
ylitse kaikkein, joita murhe painaa!
Mun salli, Isä, kuin puhdas helmi kirkkautes käätyyn taas liittää elooni tään päivän lisä!
Sytytän uhriroihut jälleen, joskaan en kelpaa joukkoon Herran valituiden: viel' ei Hän rukoustain kuullut koskaan.
Ei ole osani kuin veljein muiden,
jotk' onnen laiskan hedelmästä syö
ja tanssii, nauraa alla taatelpuiden.
Vain työläs taisto, tiukka nälkävyö
on peruni, en tiedä nautinnoista,
mut niinkuin syyllistä mua tunto lyö.
On niinkuin heimoa ma oisin toista
kuin kaikki muut: mua hyvyys hyljeksyy,
ei ikänänsä mulle päivä loista.
Mun tarhassani palmu näivettyy,
maa kiven suo, kun mull' on nälkä, jano,
ja veli pilkan, pistävän kuin kyy.
Ma ensin itkin, nyt en sanaa sano,
ma ensin kirosin, nyt painan pään
ikeeseen kuorman, helpoitust' en ano.
Jos oisin lapsi aurinkoisen sään,
ehk' armastaisin maata matalata,
luisuisin orjaks alle aineen tään!
Vaikk' elää täytyis vaivan vuotta sata,
en kera niiden pyrkis vaihtamaan,
joill' eessään siljä kaartuu elon rata
ja joiden uhrit hyöty mittaa vaan,
jotk' alttarilla Herran näkee varmaan
autuast' unta lihapadoistaan!
He tuntee Sinuss' Isän auliin, armaan,
oi Herra Sebaot, mut mulle suus
soi niinkuin jyly yöstä pilven harmaan.
Lyöt maahan uhrini, yön jumaluus,
mi ansiotta annat, syyttä kostat.
Sua rakastan, suur' lahjomattomuus!
Tuon orjalauman, jonka almuin ostat,
hekumaa tylsää hänkö halajais,
min kovuudellas korkeemmalle nostat!
Sua lähestyn, vaikk' iskus musertais.
On lahjauhrini tää pyhin, herkin…
Jos palkkaa pyytäisin, en rakastais!
Jo sulta lahjan sain ma: Kainin merkin.
Oi, sairas Psykheni, et enää lennä!
Yö kerkeää.
Ei kotia oo meillä, minne mennä,
ei ystävää.
Vain ehtoo kasteen rohdoks poltehaavan
tuo tullessaan
ja kyyneleen, mi hetkeks tuskan laavan
saa sammumaan.
Et kestä, kultaperho, maantien lokaa:
se surmaa sun.
Kasvattaa joka tunti kuolon okaa
syysruusuhun.
Maailma tää ei meidän valtakunta.
Kuink' oliskaan!
Oot unten siittämä ja siks vain unta,
et lapsi maan!
Mun kannoit kauas kirkkain kevätretkin…
Miks kävi näin!
Nyt siipirikot oomme kumpaisetkin,
oi ystäväin!
Kuink' olit silloin silkkisiipi, arka,
laps laulelon!
Nyt lyijynraskas niinkuin sydänparka
sun siipes on.
Kuin kahletta nyt lyyraa kannat mykkää,
et kuule, nää;
vain joskus rinnassain kun liioin sykkää,
se helähtää.
Oi musta Muusani, oi taivaan impi,
sa nektar-suu,
oot mulle sairaanakin kallihimpi
kuin mikään muu!
Vaiensi vilu viima lintusenkin,
vei ruususton…
Ah, kuollaan mekin hankeen kumpaisenkin!
Yö tullut on.
Pois, pois, syvään yksinäisyyteen mua valkea joutsen vie. Oi, Herra, tää kuink' on pitkä ja raskas kärsimystie! Kuin kuoleva lintu kiirii viel' lauluni maahan päin. Oi, Elsa, Brabantin helmi, miten koettelit sydäntäin!
Valovaahtinen kuutamokukka, pyhä lootus ummussaan, miks keskelle turhuuden turun pyrit, puhtoinen, loistelemaan! Sa vaadit: sun lempesi täytyy pätöpeitsillä valloittaa. Kuin laps halaat turnajaista, kuvakilpeä kuultelevaa!
Ja purppuramantteleita kypärtöyhdöin ja helmilöin! Trubaduureja, jotka laulais urotöitäni päivin, öin, kuninkaallisen suosion kermaa, min kädeltä suudella saa…! Oi, Elsa, vain Jumalalle voin polveni notkistaa!
Mua sankariks sentään sa mainit, mut sankarin salaisuus se säikytti lapsenmieltäs ja itkuhun vääntyi suus: »Mies houkko, joll' on jalo helmi, ja käy kuni halvin hän ois!» Ma vastasin: »Jos se pantais korunauhaan, se himmenis pois!»
Sala-uhrini, sankarityöni, tää suuni jos ilmitois, olis rienattu ritarikilpi, nimi parhaista pyyhitty pois! Saa painaa ei kunniaseppel jalon otsaa, se orjan on ies. Ken maineella onnensa ostaa, ole enää ei kunnian mies!
Oi Elsa, ol' uhreista vaikein sinut jättää, Vellamo veen, ja eessä sun silmies soiman olla tuomittu mykkyyteen! Olit mulle ainoa, kaikki, mitä kalleinta kantoi maa. Punahuules min teki turman, et konsana tietää saa!
Olit lapsi, mi kirmaten murskaa, tuhatvuotta min tuskalla loi, mi kauneensa parhaan rikkoo ja kysyy, miksi se soi. Oi, Elsa, ei tieto riitä, se on porras ja puolitie; yli arvoituksien muurin vain usko ja rakkaus vie.
Mua katsoit kuin outoa miestä, myös itseäs tuntenut et: ken oot, sitä kerro ei knaapit, ei kultaiset kuvastimet! — Se kaunis Brabantin Elsa, jota laajalti mainii maa, näköpää, ritar-rintojen syttö, vain kuorta on raukenevaa.
Sulos vielä sun suruhun hylkää autioon, hiusvalkoiseen … Tuo raunio Elsa Brabantin yht' outo on itselleen! Se et ole sa! Maan multaa ei auringon siiville jää. Ei kuoloa, kuihtumusta ihanuutesi tahraton nää!
Veen kalvossa lootus-kukka kuin unelma Jumalan ui… Sen silmään uppoan — siinä kuvas oikea kirkastui. Ijäisyyttä sun sielusi kaulaa, tomu kuinka sen kahlita vois! Ero kuinka meit' erottaisi! Jolut myötäni maailmasta pois…
Lumipyry sakenee. Mieletön mies, jätä vaeltajasauvas! Maa ja taivas pakenee jonnekin kauvas…
Elon turhuus katoaa…
Pien' oon ja suur'
kuin hiutale hangen,
sullekin jo, isänmaa,
kai mieluisa sangen!
Kotilieden tulta
suonut sa et,
soit kahleraudan!
Nyt en pyydä sulta
kuin hangesta haudan…
Sydän, älä syytä,
loppui jo vaivas!
Tuoll' on koivut kotimaan!
Älköön sulle milloinkaan
kostako taivas!
Kallehin kotimaa, kuink' on lumes nuoska! Kuink' on armas uinahtaa helmaas, sulo synnyinmaa, sieluni ruoska!
Ma nuorna lähdin matkalle, nyt mull' on harmaa pää,
kuin houru kuvaa kumarran, jot' en ma missään nää.
Soi ympärilläin pilkkanauru, nalja.
Kuin kauan, Herra, palveljaas uskossa koetellaan?
Sua päästä en, ma ennenkuin sun siunaukses saan:
tulellas täyttyy köyhä kyynelmalja!
Sun suuruuttas, sun loistoas on täynnä taivas, maa.
Sun tykös tahdon taistella ja esiin rakastaa
sen liekin, joka kaiken alta hohtaa.
Sa leijaat laulun laineilla, uit aalloiss' säveleen,
Ma laulun laulun jälkehen sun kunniakses teen!
Juur' aina uupuu se, mi luokses johtaa.
Sa asut kiven kiteissä, suon silmäss' sumenneen!
Ma isken taltan savehen, graniitin sydämeen,
mut iskuilleni ilkkuu aine raaka.
Sun ihmees ihmisrinnassa on maassa mainitut.
Kuin Pietari oon verkkoni sieluihin laskenut:
tuo helmeä ei niiden muta laaka.
Sa piilet salass' sanojen, ruusuissa runojen:
on tunne runon ruusuja, vain paljaat okaat sen.
Prosperon taikasauva multa puuttuu.
Jos kauneutta janoan, ma janoon kuolla saan,
jos kohoon lemmen lentimin, ne maahan ammutaan.
Päänmenoks' meille miks parhaamme muuttuu?
Tään taakan tahdon vyöryttää harteilta inehmon!
Kuin Sisyphoksen työni mun on turha, toivoton:
takaisin tuskat niinkuin kivet putoo.
Se kauneuden kaupunki, min unelmani loi,
tuolt' yöstä merenpohjan kuin uponnut kello soi;
sen yli harmaa arki seitin kutoo.
Koht' elon päivät juossehet on helmaan tyhjyyden.
Tää tomumaja murskaksi oi iske, Ijäinen,
jos en sun rakkauttas voita muulla!
Ma kaiken tunnen turhaksi, min tein, mi tehty on.
Kuin Simson soisin sortua ma alle raunion,
jos pylväs pirstottu sois Herran suulla!
Muut mit on sanat, säveleet, sorvailtu savi, puu,
ja templit, joiden kupoolit taivaaseen ulottuu,
kun niiss' ei kuvaa Jumalani rakkaan!
Ne tuhkaa, tuulta, tomua, ne valhetta on vain.
Oi, Näkymätön, kasvosi, suo nähdä kerran vain
mun, ennenkuin ma elämästä lakkaan!
Me kuljemme halk' aikain, kansojen. Kuin tuska retkemme on ikuinen, ja aina meitä pilkataan ja lyödään ja vainotaan kuin valtaa hyvyyden.
Maan mahtavill' on valta hetken vaan!
Mut lapset Kärsimyksen kuninkaan
kohoovat ihanuuden istuimille
siivillä Kuolon liekkivaunuissaan.
Haudoissaan vaiti valkenevat luumme paremmin haastavat kuin mahtoi suumme. Kuin tulipatsaat tiellä Jumalan maanpiirin yli kohoo ristinpuumme.
Ma synnyin kahden varjon syleilystä,
jotk' eivät toisiansa tunteneet,
ei itseään,
jotk' ammoin hävisivät hämärään.
Syyslehdet haudoilleen on varisseet.
Oi kohtaloni synkkää täyttymystä:
Kaikk' kaunein, jota haave seppelpää
tääll, armastaa,
kaikk' katoaa ja varjovaipan saa!
Jää syliini vain syksyn hämärää…
Syy paistoi korkehin tähdin,
kun taattoni majasta lähdin.
Rypältertut hohtivat puussa,
vesi kirmasi virran suussa.
Syysrypäleviinistä juovuin,
kun taattoni tanhuilta luovuin.
Elon pettävän polkuja pitkin
niin harhasin, nauroin ja itkin.
Meni päivä ja taas tuli ilta…
Vei viikkoja elämän kilta.
Vei vuosia maailmanranta,
suru summaton kuin merensanta.
Vei ystävän toivottuni…
Ikä kullainen lensi kuin uni.
Nyt outohon aamuhun havaan,
kuin lapsi sen merkkejä tavaan.
Lume silmässä lie tai taika:
mik' on tämä maa, tämä aika?
Ma kunne oon joutunut, kunne?
En ihmistä ainoaa tunne.
Syys paistoi korkehin tähdin,
kun taattoni majasta lähdin.
Nyt paista ei tähdet, ei kuudan.
Ei vastata, kuinka jos huudan.
Lien liikoja viipynyt tiellä.
Älä, taatto, sa syliäs kiellä!
Lie kulunut elämän kouluun
surupäiviä Pertusta Jouluun…
On juhlan nyt ylhäisen aatto.
Miks tules ei tuikuta, taatto?
Soi tiuku yks-öisellä jäällä…
Miks salpa on uksesi päällä?
Lumihangess' on risti ja kuusi…
Kuka kutsui? — Vain huuhkaja huusi.
Mun itkuni tuulehen hukkuu…
Sydän vait'! — Kaikk' ihmiset nukkuu…
Syys paistoi korkehin tähdin,
kun taattoni majasta lähdin.
Oi, taatto, jo lapsesi palaa!
On myöhä — hän nukkua halaa…
Kuin voittajat me oltiin maailman, silmästä silmään näimme Jumalan. Ei tuskaa tuimempaa kuin kurjuudessa autuutta muistaa ajan armahan!
Nyt elon mierolaiset polot oomme,
ei ykskään tähti paista kohtaloomme;
vain murhe kylvää orjaruusujaan
syksyisen synkkään sydänkammioomme.
Nyt oomme varjoja vain varjostaan,
jotk' omaa orpouttaan suremaan
yö suuri ijäisyyden rantamalla
elämän hiekkaan heittää aukeaan.
Nyt yksin, outoina me harhailemme;
lyhdystä sydämen on säkenemme
pois tuuliin kirvonnut, ja toistamme
me etsimme, mut enää löydä emme.
Jos virsi tää sun jostain tavoittaa, yhdessä rukoilkaamme Jumalaa, kohtalotoverini, että meitä, varjonsa varjoja Hän armahtaa!
Keväthattarat lentävät ylitse maan
ja laulavat ohitse hulmutessaan:
Ylös ratsaille käy, saa satulaan,
sun kannamme pois yli matalan maan!
Runo-orheja oomme ja loimemme tää
on purppurahuntua välkähtävää!
Rata meillä on hohtavan hopeinen,
me vedämme vaunuja unelmien.
Punapurteemme käy, polo alhaalla sa,
sulle rannat on kauniimmat kangastava!
Sumusaarien laps, näät välkkyvän veen.
pyhän untesi kaupungin pylvähineen!
Kaikk' unhoon tuskas jäytävät jää;
satujoutsenet venhoas kiidättää.
Elon eksynyt laps, tule kahleista jään
pois kotihis aurinkokimmeltävään!
Keväthattarat, kuuletko, haastavat noin
alas seuloen ruusuja ruskoisen koin.
Joku kimmeltää, joku pisaroi;
sateen äänikin rinnassa lauluna soi…
Tiedänhän, tiedän, mik' on sulla mieli:
jumalmykkyyden halki oot haastava kieli.
Arvaanhan, arvaan sun ihanuutes aatteen:
punalanka oot päärmeessä maan suruvaatteen!
Ilon pisare itkevän illan ruskoon,
uniporras lapsuuden enkeli-uskoon!
On välillä sulhon ja morsiamen meri suuri, jolla ei rantaa. Vain valkea kirjekyyhkynen yli aaltojen viestiä kantaa.
* * *
— Käy matkani maihin kaukaisiin,
kera kihlojen luokses palaan!
— Meri on niin musta, ma pelkään niin,
sun silmiäs nähdä halaan!
— Hiussilkkinen siskoni, kukkani mun,
joko helskytät morsiuspaitaa?
— Hämy harmaa kuiskii: armaasi sun
kera toisen jo tanssia taitaa…
— Olet päiväini paiste ja öitteni kuu,
sulle kaihoni kannel laulaa.
— Joka päivä, kun aurinko laskeutuu,
mua tuska jo sulhona kaulaa.
— Joka ilta sun kanssasi käyskelen:
me yhdessä katsomme kuuta!
— Oi, katsoa tohdi ma kuuhun en:
suru antoi jo minulle suuta.
— Suvi kaunis kaikille ennättää.
Koht' aukee kukka ja lehti.
— Sitä suvea suurta en koskaan nää,
syys syömmehen asti jo ehti.
— Olen luonasi, armas, kun aamun koi
punapurppuroi taattosi talon.
— Ei aamua angervo nähdä voi,
yö riisti jo järkensä valon.
* * *
On välillä sulhon ja morsion meri — kenkään ei nimeään tiedä — mut kuolemaakin se mustempi on, sen yli ei viestiä viedä.
Rukoilin Unhoitusta, ystävääni:
»Laskeudu, lohdun enkel, elämääni,
yöhimmeähän huntuus peitä pääni!
»Tuo huulilleni Lethen vilvas juoma,
pois pyyhi poskiltani kyynel-uoma,
lakaise latu elon laineen luoma!
»On mulla surua kuin meren santaa.
Luo umpeen muistot hyvät, pahat; kantaa
ne yht' on raskaat kohti kuolon rantaa!
»Oi riistä kaikki, mitään älä jätä!
Unohtaa tahdon, ett' on sielun hätä
mun ylläin, ydin elonpuussa mätä.
»Unohtaa, mikä olin, miksi elin,
kaikk' kauniit kahleet, joissa kaikertelin,
ja jumal-unten jylhän uhkapelin…»
Niin tuli Unho: koko elämäin
kädestäin valuvan kuin hiekan näin…
Sun kanssas, sydänhaave, kahden jäin!
Niin lankes kalve, kaste kalmistoin,
tyhjyyden utareista unta join…
Sun nimeäs vain aavehuulin hoin!
Unhoitin tulevan ja mennehen,
ja itseni, ja ilot ihmisten,
vain sua yksin, sua yksin en!
Turhuuden turhuudeks sai päivä, yö
ja pitkäin vaivan vuotten toivo, työ.
Vain sulle yksin vielä sydän lyö!
Eess' silmäin lukinseitti tihenee…
En mitään enää tahdo, mitään tee:
sun kuvas yksin yössä säteilee…
Oon kadottanut joka onnen murun,
myös lyyran lohdun, ilot ihmisturun,
vain yhtä en: en syytä sydänsurun.
Poljen vanhan tulivuoren mustaa kivipintaa. Turhaan kultaa kuu ja päivä paatunehen rintaa.
Miks et nouse nuori nurmi ylle synkän laavan? Miksi ikihiljaisuus on yllä sydänhaavan?
Kuin punapilvet ja ruskoiset aamut, peittävät, häipyvät kimmelteet, niin monet menneet on armahat haamut, pois punapilvenä purjehtineet.
Kuin hepo, haltiatonna mi laukkaa,
riento on kohtalon tutkimaton.
Monta ma muistan ystäväraukkaa,
jotka se alleen survonut on.
Ma huudan ja huokaan: miss' ootte, rakkaat?
Vaiti on suunne. Käy elo ees.
— Kohta jäät itsekin jälkehen, lakkaat,
unta ol' onnes ja kyynelees!
Nyt pinnan tuhkaa oon, lien ennen ollut syvä. Ma synnyin pimentoon, miss' ainaisen ma kuulin merten pauhun, maan pohjapätsin vapisevan jylyn, näin kadotuksen kurimoiden kauhun ja elementtein riehumisen tylyn.
Mun silloin oli hyvä… Nyt ikävästä aava somer soi. En heelmää tehdä enkä kuolla voi! Ma turha tomujyvä. elämän erämaan. oon vanhain valtavetten jättömaata, on luomistuli kerran mua nuollut; siks' en voi koskaan riehumasta laata.
Vaikk' oonkin hiekkasiru tyhjä, kuollut, siit' tuli, vesi käyvät taistoaan, nuo periviholliset: jää ja helle. Vaikk' olevaisen tunnen turhuuden päin korkeutta tuuless' suhisen tai hehkun niinkuin laava uomassaan, ain' uupuin mykkänä maan sydämelle…
Tää ajast' aikaan kohtaloni on tää turha taisto, kaipuu rauhaton. Mull' ikuinen on suru suurempaan.
Tuul' aron ääriä nuoleva vain minun itkuni kuulee, vain ikivalvoja yö, vain salankatsoja kuu. Kuormien kantaja oon tuhatvuosien sammalpäinen: näin, mitä nähdä ei saa kuoleva ainoakaan. Näin sydän-onkalot maan, keräympyrät ihmiskäärmeen. Siksi oon arvoitus, oon salakammio syyn.
Ah, jumaloitanne julmia, maan asujat, rukoelkaa, että ei milloinkaan, sois kivihuuleni nää! Jos kuka lauluni kuulis, kauhusta patsahaks paatuis eess' elon inhuuden, maan peripettäjän tuon. Irstaus hääilovuoteen tai matokukkura kumpu siin' osa onnesi on, valtias välkkyvä-jous! Aina on sarvet pennulla maan epäsaalaan, vuosien myrjaadein kautta hän vaikk' kapinois!
Usko mit' on, mitä uhkehin haaveksinta, pää tulikierteinen, tai univiehkeä syön, joss' ujot ulpukat ui, kuvitelmat kukkeaposket! Lampi se löyhkävä on, yön limaliskojen tie, täys himoperhoja, joita on siittänyt saamaton tahto! Vain teko puhdasta luo, vain teon hyrskivä vuo!
Oi, Teko, Haavehen veljyt, suur' vapauttaja sielun, laulun ja aatoksen sulhanen seppelepää, miks tulet maata sa ryömien, kuin mato martoa pitkin? Miks tihutöitä sa luot, miks ryvet liejussa syyn? Jos olet laps, sun kiire on miehen mittahan tulla: voimattomuuttaan maa valkea sairastaa; Kohta se raukee pois tulikohtujen uusien tieltä, tuomiokellot soi yöhön ja tyhjyyteen.
Oi, Teko, Haavehen veljyt, tuomitun tunnen jo tiesi: turhaan siskosi saa kalveta kahlehissaan. Heikompi, hourumpi oot uniusvia hourailijoiden, voitettu voittaja oot, rammaksi lyöty sa oot! Aikojen aamussa kerran jo katkoit sa kainalovyösi, nostit tähtihin päin aatos-ankean pään. Maan matalaisehen kattoon löit polo ouruvan otsan: siitä sa rammaksi jäit, jäit matalaksi kuin maa… Kohta se sammuva on tulikohtujen uusien tieltä, tahtojen korkeampain, tähtien kirkkahampain.
Mut salatietoni tuon kivihuulin ma salpaan kiinni, kunnes kuormani mun yö sekä kaaos vie.
Tuul' aron ääriä nuoleva vain minun itkuni kuulee…
Hyvin itsenne, ihmiset, siunatkaa! On vaarassa kotien lies! Tuu' ulvoo! Kelle on viimeinen tää ilta, Herra ties! Hän Lentävä Hollantilainen on ja Kuoleman kokkamies!
Maan alatse, kuun ylätse
hänt' ärjyvä Horna vie.
Merimies nyt reivaa purjeensa,
hälle siljä on surman tie.
Ei Kristuksen kalliilla verellä
hän lunastettu lie!
Ei häll' ole maata, mantua, ei vaimoa, lastakaan, hänt' itke ei ykskään ihminen: kivi hällä on rinnassa vaan. Ken herjasi Pyhää Henkeä, saa ei anteheks milloinkaan!
Paholaiselle onneton sielunsa möi, ruman renkinä hällä on työ. Sit' ihmiskäsi ei auttaa saa, min itse Luoja lyö. Siks purje on veripunainen ja masto kuin musta yö!
Laivan kannella.
Mi riemu on alla taivahan kannen
ees syöksyä, henkensä vaarahan pannen!
Meri viekas on, mut vaarallisempi
on ranta ja rannan leikki ja lempi!
Mi riemu on uida unheessa aavan,
miss' iskijää yhtään ei salahaavan!
Meri pohjaton on, mut metsässä lampi
Ja ulpukka lammen on upottavampi!
Ma merkkini piirrän pilvien lakkaan,
tähyn tähtihin päin kuin muut kotitakkaan.
En syntynyt sankariks elämän sotiin,
vain laivan kannelle — matkalla kotiin.
Paha nimi.
Siitä sain ma nimen pahan, kun en jäänyt valkamahan. Mua he mustaa, mua he vihaa: en oo muka verta, lihaa, olen sieluton kuin laine, kun ei mua kahli aine!
Kertovat: mua Horna ajaa, kun ei riennollani rajaa, ett' on mulla aavelaiva, kun on haave, kun on vaiva toisenlainen kuin on heillä, jotka kulkee kukkateillä.
Parjaavat: on tieni väärä, kun on mulla kaukomäärä tuolla puolen merta, maata, jot' en tunne, jot' ei saata nähdä yli heljän lahden, saada kiinni käden kahden!
Niin on valta kiitää vapaan etelästä pohjoisnapaan. Monen tuiskin tuulen mukaan, kuulin, mit' ei kuullut kukaan, askeleet näin Argonauttain, kuormat Kharoninkin lauttain.
On ihmis-onnen lasken: helinätä on se vasken! Tuhmuus on se tuhatpäinen, jota kiehtoo helmiäinen, kivihiilen, naftan riista, kullast', tavarasta kiista.
Joskus tuuli kohti rantaa
sydämeni itkun kantaa.
Luulevat: ma suren noita
katinkultarihkamoita!
Vaikk' ois mulla vuoret niitä,
ei se riemukseni riitä!
Outo mulle maan on rotu, en ma siihen taivu, totu. Unikulkijaks oon luotu, siitä yksin suru suotu, että täytyy elää, kuolla unten maansa ulkopuolla.
Tuokioina heikon hetken turhaks tunnen elon retken. Pimeyteen läpi öiden tuijottelen kyynelöiden, valitan kuin kurki soilla, hylje meren kaljamoilla.
Silloin tuuli kohti rantaa
Sydämeni itkun kantaa.
Tähtiteltassa.
Mun kotini, yömajani vain tähtiteltta on, ja kumppalina kurjalla kuun ratas rauhaton.
Sa loistat yli kylien
ja suurten kaupunkein;
yks kaupunki on valoton:
se on mun sydämein.
Sa loistat aron hiekalle,
huokaaviin korpihin;
mun rinnassani korpi on,
mi huokaa raskaammin.
Mut rakkahimmat suudelmat
ne sulta meri saa:
yökaudet kuohuparmastaan
kaulailet valkeaa.
Myös mull' on veri vellova,
kuin meren myrsky syön.
Vuoteellein yksinäiselle
käy, kuningatar yön!
Veen simpukkaista sulhoa
en köyhemp' ole lain.
Myös mull' on helmet kruunuhus:
ne Surulta ma sain…
Haaveeni hopeerihmaset häähuntuus soveltuu … Käy tyhjään tähtitelttaähain oi, kuningatar Kuu!
Suruhuone.
Niin olen outo ma ihmisten kesken, kun mua kiinnä ei ihmisten maa, kuin suruhuone autio lesken verhottu uutimen taa on sydän tää. Siell' elänyt jokin ammoin on surmattu kynsin ja nokin!
Kuin sotavankkurit lainehet kuohuu… Noin kova, korkea olla kun vois! Kaisla, mi syksyn katveessa huohuu, huohuis huoleni pois… Ei olis olleesta onnesta vaivaa, ei olis aalloilla aavelaivaa…
Ijät hyrskyjä päin.
Ijät hyrskyjä päin käy purteni näin ohi maiden ja rantojen kiidättäin. Yö, ystäväin, arvaatko minne mun kiire on näin? Pois itsestäin!
Mikä lien ollut ma aikojen aamussa, minkä lien liikkunut hirviön haamussa, kun näin synkeä on elon-yöni, kun näin pitkä on sovitustyöni!
Niinkuin ei kenkään mies olen irtain, itseni vanki, kiertämä, kaartama, syyn sydänvirtain! Ijät hyrskyjä päin, pois itsestäin!
Veen läikkänen, kuink' oot sinä vapaa ja onnellinen, kun helmin, särkyvin, helisevin käyt ulappaan pois raukeamaan!
Ma hukkasin kaikk' aartehet maan. Mut itseni milloin, ah, milloin ma itseni hukata saan! Ijät hyrskyjä päin, pois itsestäin!
Muistot.
Lie autuas kuoleman-enne, kun keijusleikkiä täynnä on pää! Miten huikaisee kirkkautenne mua himmenevää!
Sa lempeni, murheeni suurin,
hymys kuink' oli hempee, silmäsi sees!
Kuink' upposinkaan sydänjuurin
sun kauneutees!
Siit' asti oon juuretonna
viluviimoja vierryt, kun erkani ties.
En ollut ma öykkäri, konna:
olin murtunut mies!
Lapspuol' olin kohtalotarten.
Se syy ei, armahin, mun eikä sun.
Avauuksien aavoja varten
oli purteni mun.
Sun kohtasin reunalla lähteen:
kuu kalvosta kalpea kuvastui…
Koht' taivaalla tähdestä tähteen
jo laivani ui.
Ei lähde, ei kotilahti
enää viihtänyt syöntä, min murhe hyys;
saars' ankarampi jo mahti:
yön yksinäisyys.
Miten vitkaan matkani mataa!
Ken palkovenhoni pienon kaas?
Jo tähtiä, tähtiä sataa…
Me kohtaamme, kohtaamme taas…
Käänny käämi sukkelaan! Kohta nousee kuu. Miksi harmaat langat vaan kerii kehrinpuu? Huolten hursti leviää, kateen keltaa, viherjää kerii kehrinpuu.
Rukki hiljaa hyrisee.
Myrskyriutat soi…
Yököt yössä lentelee,
takka tarinoi.
Taival pitkä aamuhun,
sydänmurhe murtaa mun.
Myrskyriutat soi…
Suihki lanka sukkelaan. Tuuli ulvoo huu… Nuku, lapsi, nuku vaan, aallot asettuu. Kohta nousee aurinko, kohta linnut laulaa jo. Tuuti, tuuti tuu…
Kuink' ajaa kuollut keviäst',
heljästi paistaa kuu!
Soi hiljaa synkkä sypressi,
sa musta murhepuu!
Pois laske taakkas, matkamies,
täss' aika seisahtuu!
Täss' aukee ikuisuutehen
väsyneen virran suu.
On varjon varjo retkemme,
myös olevainen muu.
Koht' ystäväst' on jäljellä
vain valkeneva luu.
Koht' uudet sataa kyyneleet
ja vanhat unhoittuu.
Oi, soita rauhaa sieluille,
sa unhon musta puu!
Oi ystäväin, rauennut rusko, osa syömmestäin, kuin oman nuoruutein, kuin unelman, jost, eloss' eroon jäin, sun lepoon saatan näin!
Niin, poveen maan!
Nuoruuden muistot ihanuudessaan!
Kaikk' armaat tuskat sen,
nuo heelmä-täydet, huoata nyt saan
vain ruusuun valkeaan.
Mut ruususeen. ainooni kätkin helmen: kyyneleen. Se sinne kuului myös, sydämen loistoon ikimenneeseen, kevääseen, nuoruuteen…
Risteillä me kiikumme, puun oksilla me kiivimme, kalmistojen katveessa kuin pahathenget hiivimme. Vilppiä ja rikosta jääsormemme kitkee, kuin varisevat lehdet yövirtemme itkee. Voi meitä, voi!
Silmät auki nukumme ja horroksehen havaamme,
hautakumpuin valehia vavisten me tavaamme.
Surusaatot saattelemme sanoin ilkamoisin
ja korskat korulausehensa luemme me toisin.
Voi meitä, voi!
Ihmiset kun kuolinkellon viime kutsun kuulevat,
levon, sovun majoihin jo tullehensa luulevat,
autuaitten kentille, joill' lempivä käy pari…
Meill' auringossa vilu on ja pakkasessa vari!
Voi meitä, voi!
Aikanaan ken sanomatta jätti rakkaan sanan,
turhaan sitä tapaelee varjomailla Manan.
Turhaan täällä etsiä saa ystävänsä kättä
ja kyyneltä, mi elämässä pois jäi pyyhkimättä.
Voi meitä, voi!
Tääll' ei surra suututa, ei kaunaakaan kanneta,
itketä ei, iloita, ei suutakaan anneta,
Viha tääll' ei viiltele, ei lemmen tuli loista,
vain kylmä huuru tyhjistä käy silmäonkaloista.
Voi meitä, voi!
Tiimalasin hiekkajyvät loppuun juoksi ammoin,
tyhjyyttä nyt mittailemme tyhjyyden kammoin.
Syvemmin ei synnin oas synnillistä pistä
kuin tunto, joka tilille vie tekemättömistä.
Voi meitä, voi!
Olleelle ja olevalle suumme mykät ilkkuvat.
Syksy-yössä silmämme kuin virvatulet vilkkuvat.
Karkeloimme ympärillä avonaisten hautain
ja kalistamme kahlevöitä ikirannerautain.
Voi meitä, voi!
Emme tiedä, olemmeko yksi vai monta.
Palo iankaikkinen syö puuta aineetonta.
Ikäsarjat sammuvat ja talvet lunta sataa.
Me ajast' aikaan kierrämme vain samaa liekkirataa.
Voi meitä, voi!
Tääll' ei surra suututa, ei kaunaakaan kanneta,
itketä ei, iloita, ei suutakaan anneta,
Viha tääll' ei viiltele, ei lemmen tuli loista,
vain kylmä huuru tyhjistä käy silmäonkaloista.
Voi meitä, voi!
Tiimalasin hiekkajyvät loppuun juoksi ammoin,
tyhjyyttä nyt mittailemme tyhjyyden kammoin.
Syvemmin ei synnin oas synnillistä pistä
kuin tunto, joka tilille vie tekemättömistä.
Voi meitä, voi!
Hän oli kuningas, kun siksi ain' kerjääjä pienemp' uskoo suurempaansa. Muut kerjäs muruittain, hän kuormittain ja valtakunnaks kutsui mierolaansa.
Hän persoi valtaa, kultaa, kunniaa,
heilutti tapparata tavan vuoksi.
Kauneimmin Klio hurmein kirjoittaa,
hän tiesi sen, ja siksi hurme juoksi.
Hän hallitsi: siis häntä hallittiin, hän piti orjia: ol' orja itse, mainittiin urhoks: itsens' säästi niin, mut iski syyttömien sydämitse.
Kaikki se uskoo, kaikki se kärsii, kaikki se kantaa»…
Sa mitään et jaksanut uskoa, kärsiä, antaa!
»Se ei syty vihaan, ei omaansa etsi, ei voittoa väärän.»
Sa omaasi pyysit, näit vihass' onnesi määrän!
»Ei rakkaus väsy, lähteet ja virrat jos loppuhun juoksi.»
Sa väsyit ja kuolit — suuren lempesi vuoksi!
»Loit vapautta, nyt oot itse vapaa, rakastit rauhaa, rauhan suuren sait!»
Te maineen herhiläiset, vait', ah, valt'! Miks hyrisette virttä vilpillistä! On raskas maata alla kiviriipan, pää vanteess' ihmisvalheen kultahiipan! Sen kipeämmin kirotkaan ei pistä. Se kuluks sielun viime onnen jauhaa: se rikkoo riemut olleet, murheet raastaa, se uskot uusii, puheet väärin haastaa, se vuosisatain painehella pauhaa!
Hänellä vast' on rauha alla maan, hän vast' on vaivoistansa varsin vapaa, jot' enää matkallansa milloinkaan ei maineen nousu-, laskuvesi tapaa!
Ma levon lehdon tiedän sellaisen, ma unessa sen kumman nähdä sain: kuin kuu se kulki yllä kuolevain ja hymys' niinkuin niittu hiljainen. Mun sinne hukkua myös kerran suokaa, kuin puro pieni silmään hettehen, oi jumalat, ja merkiks kohdan sen vain honka korkea, mi yössä huokaa! Ei rintaa väsyneiden nukkujain siell' ihmis-askel kova paina missään, päittensä päällä leivo lentää vain ja illan tuuli itkee ikävissään ja sinikellot soi ja kurjenmiekat… Tuhannet siellä uinuu runoniekat ja urhot nimettömät onnessaan, jotk' elon antinsa on lahjaks jaanneet ja menneet pois ja niinkuin laineet laanneet… Suur' unhoitus on ranta rauhan maan.
He tuhat vuotta unhossa on maanneet, siin' ajattomass' autuudessa, vaan mi parahille palkaks annetaan!
Syksy, syttyvin metsin ja sammuvin main,
kuink' olet suuri aamussa sunnuntain!
Purppura pihlajapuinen,
juhlasoittoni muinen,
kauneus-onneni, josta ma siivet sain!
Missä nyt onneni, missä nyt siipeni on?
Vilua vettä alli ui armoton.
Ilo jo ilmojen kuoli.
Lintu, min rinnass' on nuoli,
muuttua mielis poikaseks portimon…
Kantavi kuolevan siipi kannelle kuun,
yllä ei oksahan kukkasin kirjaeltuun!
Siitä on laulelo haikein,
siitä on luopumus vaikein,
onnesta maan ikihehkuvan purppurapuun!
(Tomu-uurnan kyljestä.)
Päivät on menneet kuin joutuva haaksi myrskyssä, yössä, tuskassa, työssä. Taisto ja vaiva kaikki on vaipunut varjojen taaksi.
Vuodet on juosseet kuin juoksija parhain
halk' elon viekkaan
hetkien hiekkaan.
Oi, polo rinta,
siksikö loimusit myöhään ja varhain!
Syöksyit kuin syöstävä: sama on matkaa
ain' yhä eessä.
Kuplaset veessä
suista ei merta,
aalto aallon leikkiä jatkaa.
Kaikki, mi syntyy, ollut on ennen.
Hetkille hohdon
suo, tulijohdon,
Kuoleman myrsky,
ylväys yksilön turmaansa mennen.
Kaikki, mi ollut on, jälleen palaa.
Tyynny ei veri.
Täyty ei meri,
vaikka maan virrat
kaikki sen helmaan syöksyä halaa.
Nopsa kuin nuoli on pääskyn lento.
Suotta on vaivas:
liian on taivas
korkea sulle,
liian on siipesi vaarassa hento!
Aurinko välkkää, päästä ei luoksi.
Turhuuden retki,
kiitävä hetki,
kuink' olet kaunis,
kaunis lyhkäisen onnesi vuoksi!
Aika on iloita, aika on huolla.
Hyvän ja pahan
katoamahan
luonut on Luoja.
Suo elon maljasta maistaa ja kuolla!
Lennellä ilmassa linnun on valta.
Laulain se nousi,
siksi kuin jousi
Maassa se nuolta ei vartoa malta.
Läks sirkkuparvesta vaaran alta morsiussaatto…! Taivahan taatto, suo meidän lentää, pudota kohdalta korkehimmalta!
(Epilogi.)
Kuin syksyn lehdet heelmät riemujen on varisseet, ja päivätyöni kera päivien pois vierineet.
Mut tää, mut tää,
min murhe totteleva Sallimaa
mun elämäni hiekkaan kirjoittaa,
se jää, se jää!
Syö aika graniitin ja marmorin,
Syö sydämen.
Vain tuulen laulu hautaristeihin
on ikuinen.
On pyhä lipas jossain, malja Graalin, heljempi päivää, tulta timantin. Sen Kristus huuhtoi verikyynelin, kun horjui vaaka Jumalan ja Baalin. Siit' asti on se uurna uskon, vaalin; se kokoo maasta säteet sielujen, jokaisen jalon teon, aatoksen, ja mittaa arvot ihmis-elon maalin.
Ei sitä lahjo loisto lainapinnan; se näkee, mit' ei ihmissilmä nää, se yksinäisen yössä yllättää ja tuntee joka uhrauksen hinnan, se salat saavuttaa, lyö puhki rinnan. On mainen mahti sille kuonaa vaan, voi ryysyissä se nähdä kuninkaan! Niin outo laki maass' on Graalin linnan!
Sen siunaus kuin kevätvihma nuori ylitse lankee matalaisen maan, kuin hymyn tuike tähtivaltiaan, min kädess' on planeettalaivain ruori. Kavahda särkkää: eess' on peikkoin vuori! Valista valkeus aioonien! Voi kauhistusta vihan päivän sen, kun Graalin malja on vain tyhjä kuori!
Kun valhetta on kaikki kauniit valat ja itsekkyyttä kaikki ihmistyö, kun omattunnot vääryydelle lyö, pyhyyden huntu peittää synkät salat, kun raiskattu on rakkauden alat, vanhurskasta ei maassa yhtäkään, päät kiertehessä kovan järjen jään, sydämet kylmemmät kuin kyyt ja kalat!
Ja koko maailma suuri rikkalaari, miss' ainoaa ei jyvää hyvyyden, ei aatost' yhtään rinnass' ihmisen, min nostais helmeksensä taivaankaari! Kuin haaksihylky, musta ruumispaari maa aalloill' avaruuden ratsastaa ja syöksyy karille ja katoaa kuin kuplanen, kuin kangastellut saari!
Keriä langat kohtalon ken taitaa?
Niit' ihmis-aivot kehrää päivin, öin!
Kalleimmin, hohtokivin, päärlyvöin,
kirjaillaan katalaa Nessoksen paitaa!
Käy myrkkykuidut pitkin kultaraitaa…
Sai moni siitä surman kruunupää,
köyhemp' ol' eläissään maan kiertäjää,
mi tyhjin käsin hoippuu tietä kaitaa.
On tuulta turhaa mainen ajojahti, sydämen syvyydess' on ijäisyys. Ijäti säilyy syy ja syyttömyys, ylinnä ylväs itse-uhrin mahti, salaisuus yksilön, mut valtain vahti, tuo Graalin maljan pyhä kyynelvuo, min enkel-lapset ummuist elon juo, kun tähtitanhuihin soi sfäärein tahti.
Käy Jeesus Kristus tummain vetten päällä, kuin Genetsaretilla muinen, täällä edessämme. Oi, nähkää, kaikki kansa, kuin syvyys kantaa valohaamuansa, koskettaa tuskin jalka viriin veen… Käs' vieno viittaa käymään vierelleen…
Äänet alhaalta:
»Oi, Jeesus Kristus myrskypilven päällä, käy merten jyly, ethän tällä säällä meit' upottavaan vaadi vaaraan mukaan ja uskomahan, jot' ei usko kukaan! Niin meidän olla suo kuin Luoja loi ja sitä tehdä, minkä luotu voi!»
Ojentuu jälleen käsi valkee, vakaa: »Siis, lapset, toisianne rakastakaa kuin veljesparvi ikihyvän taaton, min huomassa ei ykskään ole maaton, ei orja, osaton, ei koditon. Te hyvät olkaa: teillä kaikki on!»
Äänet alhaalta:
»Oi, valkee Kristus yömme mustan yllä, sun sanas suloiset on kuulla kyllä, kuin haavekellot soi ne tiellä tumman. Ne yli voimain käy, tuo surun summan: pahalla täällä hyvyys maksetaan, et kuulu, Kristus, meidän maailmaan!»
Tärähtää tanner, järkkyy ilman pielet. Pois näky häipyy. Haastaa toiset kielet: »Palvomme valtaa, rakkautta rahaan, on raha vapautta hyvään, pahaan!» Kuin haaksi myrskyllä niin huojuu maa vallassa valheen, vailla Jumalaa.
Äänet alhaalta:
»Oi, valkee Kristus, verkosta tään ilveen meit' auta, astu elon myrskypilveen! Ihana ilmestys, sa yksin tosi, taas näy meille, valo-olentosi jos hohto edestämme sammuu, niin me kaikin katoamme syvyyksiin!
»Lyö meidät Kuolo, jolle kuulu emme!
Oi, Kirkastettu, käyös kätehemme!
Kuin menit, palaa jylinässä meren,
aseta aallot, riehut ihmisveren,
tasoita tyrskyin poikki rauhan tie,
mi kauas viittaa, kauemmaksi vie!
»Meill' on nyt palatsit ja valtalinnat ja kullan ristilöitä täynnä rinnat Kuin Baabel-tornin taikka pyramiidin elämän rakensimme, linnun liidin on omamme ja sentään aine, maa kuin kahlerauta meitä kuristaa.
»Me tarvitsemme jälleen Vapahtajan, mi yli voimain vaatii, ratkoo rajan! Sun ihanuuttas ikävöimme siksi, se että riittää vuosituhansiksi, se että sen, min Luoja hetkeen loi, ikuisuus-olennoksi aateloi!
»Oi valohaamu, valkee Mestarimme, opeta onni, jonka unohdimme: taas untes ulapoille pyydä mukaan, sit' uskomahan, jot' ei usko kukaan, sit' etsimähän, mikä vaikeint' on, korkeinta tiessä ihmiskohtalon!»
Halk' ammoisien, pitkäin ajast'aikain, vuostuhanten, ain' olet noussut noin yl' ihmisheimon orjakohtaloin, valkeinna kartanoilla kuolon haamun, heloittain vankeuteen Niilin rantain ja Galileaan, maahan Pilatuksen, kaukaista koita vapauden aamun ja kirkkautta ylösnousemuksen kehdossas alkuliekkisessä kantain.
Oi, Aurinko, kuin kauan meitä kiusaat vallassa varjon! Koska saapuu Hän, valosi laps, Messias elämän, ja päästää rikoksien ristinpuusta, vaientaa valheen, väärän vapauden, tuon Antikristuksen, tuon lammassuden, min huuto verenjanoisesta suusta saa veljen veljeänsä iskemähän, maan saartaa hurmehuurun hämärähän!
Lie kiertokaudellasi määrää vailla määrättä lyöneet ajan myrskyveet, on valtakunnat nousseet, vaipuneet, huvenneet vuodet kehään loputtomaan. Mut ensi kertaa, Kaikkinäkeväinen, näkyä kammon katsonet sa moista, kuink' ihmiskunnan sydän-onkaloista luikertaa lohikäärme tuhatpäinen upottain hampahansa lihaan omaan.
Kultainen kehrä vanhain Pääsiäisten, ajaneet liekkivaunus voittain on taivaalla halki aikain ahdingon ijäisyys-ikävästä ihmislasten ja jumal-unelmastaan siivet saaden: on ylösnousemus, on aamu kerran, mi haudat halkaisee ja kuolinpaaden kohottaa yltä sieluin autuasten seuraamaan ääntä kaikkeuden Herran.
Pyhäinen valo vanhain Pääsiäisten, kuin enkel Maarialle lohduks' saa! Oi lausu: käärinliinat aukeaa tään kuolonlaakson, sielut vapautuvat vallasta Vainoojamme, alta aineen, ja Rakkaus ristinpuulla hiljallensa nyt riutuu pois vain ylösnoustaksensa; oi lausu: kauhut nää kuin hourekuvat luo ijäks umpeen uni unhon laineen!
Maria delle Pianten kirkossa on laatta marmorinen, valkea, mi jalanjäljet kirkastetun Herran niin säilyttää kuin vanhan Rooman maahan ne Via Appialla jäivät kerran ikuisen elämän tienviitaksi. Siin' »Domine quo vadis?» Mestarilta jo ylösnoussehelta Pietari vavisten kysyi, sai myös vastuun tähän: »Käyn Roomaan kuolon uuden kärsimähän.»
Näin yhä kulkee Kristus kärsien tiet' ihmisien, päiväst' toisehen. Vuossadat syviksi on jäljet syöneet, ne kuolinkaupungista -kaupunkihin on vieneet, naulan naulan jälkeen lyöneet jalkainsa puhki ani-auliiden… Mut yhä nousee Betlehemin tähti: sit' tuhannet soi kellot templien, maan kansat kumartaa, kuninkaat kysyy. Vain Getsemane — autiona pysyy.
Ui harmaata ja kultaa vieno verho kuin tuntu tulen, jään, harteilla metsän, otsall' auringon. Palteella lumipilven päivän perho räpyttää siipeään kuin sielu, joka kuolon tuskass' on.
Puhkeeko ruusuiks kalvas sädevihma?
Ei. Yöksi pimiää
maan harmaan odotuksen salaisuus.
Pandoran lippaan kohtalokas rihma
lie päivänkaiho tää:
jos katkeaa se, katoo ihanuus!
Taas vaivat, kauhut kansain ylle sataa…
Miks säikyt, sydän sä?
Jo pyytäisitkö alta kuorman tään
valoista liitämähän linnunrataa!
On sielun hedelmä
yön ristinpuussa luotu kypsymään.
On kultaa, harmaata kuin kaunis taulu eess' sielun silmien, kuin satu hunnutettu Salliman, kuin hartauteen hiljentynyt laulu, kysymys ikuinen… Mut milloin saapuu vastuu Jumalan?
Maan äiti Maaria taivaastaan maan tarhoja katsoo, ja huokaa hiljaa… Me hänelle etsimme tähteä, liljaa, kuninkaan-alkuja ylhäisen maan…
Pois niskanne jäykät, te mahtavat maan!
Hänen prinssinsä teiskaa ei seljässä ratsaan,
ei pyydä hän kunniaa kunniapatsaan,
vitivalkeaa sielujen liljaa vaan.
Pois kätenne ahnaat, te ansiokkaat!
Valevalkeus ei, mesikielinen melu,
hyve röyhkeä, ons' isänmaallistelu
ole kukka, min taivaalle tarjota saat!
Se kukka on arka ja koskematon.
Teist' tien ritareista se ei ole kukaan.
Teilt' tuoksunut sielu on tuulien mukaan
tai onneensa maalliseen maatunut on!
Pyhi kyynelees, pyhä Maariainen!
Koht' umpeen on painuva murheesi haava,
koht' oot sinä tähtikruunusi saava,
ja seppeleen vitivalkoisen!
Hän on tallella, taivaalle mieluhinen!
Hänt' tervehdämme me aamu ja ilta,
hänt' estämme elämän kiusauksilta:
hän on suojassa suojelushenkien.
Omantuntonsa vyötämme liekkisin vöin,
me kyynelin huuhdomme silmänsä terää,
me kehräämme polttavaa nystyräkerää
hänen povensa pohjassa päivin ja öin!
Me murskaamme autuuden ajallisen,
joka syystä me kannamme synkeän veron!
Me riistämme laakerit kulmilta neron
ja myrtit kutreilta morsiamen.
Sun kuninkaas, emo Maaria maan,
ain' astuvi luokses kuin tuli kerran
pyhän murheesi Poika, voideltu Herran:
vain orjantappurat otsallaan.
Pyhi kyynelees, pyhä Maariainen:
paratiisi on hohtava tähteä, liljaa.
Me kaitsemme untesi valkeaa viljaa
kautt' aikojen näin iankaikkisten!