The Project Gutenberg eBook of Marseljeesi, by Alexandre Dumas

     I. Billot kansanedustajana
    II. Uusi kansalliskokous
   III. Ranska ja ulkomaat
    IV. Sota
     V. Rouva de Staëlin mieleinen ministeri
    VI. Dumouriez
   VII. Verhon takana
  VIII. Punainen myssy
    IX. Ulkona ja sisällä
     X. Guéuégaud-katu ja Tuileriein palatsi
    XI. Kuninkaan kielto-oikeus
   XII. Tilaisuus
  XIII. Herttua de La Vauguyonin oppilas
   XIV. Charentonin salainen kokous
    XV. Kesäkuun 20 päivä
   XVI. Kuningas huomaa, että eräissä tilanteissa voi panna päähänsä
        punaisen myssyn, vaikkei olekaan jakobiini
  XVII. Vastavaikutus
XVIII. Vergniaud valmistautuu puhumaan
   XIX. Vergniaud puhuu
    XX. Bastiljin valtauksen kolmas vuosipäivä
   XXI. Isänmaa on vaarassa
  XXII. Marseljeesi
XXIII. Barbirouxin viisisataa marseillelaista
  XXIV. Miksei kuningatar halunnut paeta
   XXV. Elokuun 10 päivän aatto
  XXVI. Lahjukset
XXVII. Billotin testamentti
XXVIII. Kello kolmesta kuuteen aamulla
  XXIX. Kello kuudesta yhdeksään aamulla
   XXX. Kello yhdeksästä yhteentoista
  XXXI. Charnyn kohtalo
XXXII. Kello kahdestatoista kolmeen.
XXXIII. Kello kolmesta kuuteen

Vastikään kertomamme tapahtumat olivat vaikuttaneet voimakkaasti, ei ainoastaan Villers-Cotteretsin asukkaihin, vaan myöskin lähitienoon kylien tilanhoitajiin. [Romaani on suoranaista jatkoa Kansanmiehelle.]

Tilanhoitajilla on mahtava valta kansanedustajia valittaessa. Heidän palveluksessaan on kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä päivätyöläistä, ja vaikka äänestys olikin siihen aikaan kaksiasteinen, olivat vaalit silti täydellisesti maaseudun varassa.

Billotia hyvästellessään ja puristaessaan tukevasti hänen kättänsä jokainen oli sanonut seuraavat mutkattomat sanat:

Ja levollisin mielin Billot oli palannutkin maatilalleen, sillä ensimmäistä kertaa hän huomasi saavansa hyvän keinon kostaakseen aatelistolle ja kuninkuudelle kaiken pahan, mitä nämä olivat hänelle tehneet.

Billotissa oli vallalla tunne eikä harkinta, ja hänen kostonhalunsa oli yhtä sokea kuin ne iskut, jotka hän oli saanut.

Hän palasi maatilalleen lausumatta sanaakaan Catherinesta. Kukaan ei voinut sanoa, tiesikö hän tyttärensä käväisseen maatilalla. Yhteen vuoteen hän ei ollut kertaakaan maininnut Catherinen nimeä. Hänen tyttärensä oli hänelle kuin vainaja.

Niin ei ollut laita Pitoun. Tämä kultainen sydän oli syvästi murheissaan, kun Catherine ei voinut häntä rakastaa. Mutta Isidoria katsellessaan ja verratessaan itseään komeaan, nuoreen mieheen hän oli käsittänyt täydellisesti, että Catherine rakasti aatelismiestä eikä häntä.

Hän oli kadehtinut Isidoria, mutta ei ollut siitä kantanut kaunaa Catherinelle. Päinvastoin hän oli aina rakastanut Pillotin tytärtä syvästi, ehdottoman uhrautuvasti.

Valehtelisimme, jos sanoisimme tämän alttiuden olleen tykkänään vailla tuskia. Mutta ne tuskatkin, jotka raastoivat Pitoun sydäntä joka kerta kun Catherine antoi lemmitylleen uuden todistuksen rakkaudestaan, osoittivat nuorukaissydämen ehtymätöntä hyvyyttä.

Kun Isidor oli surmattu Varennesissa, oli Pitou tuntenut mitä syvintä sääliä Catherinea kohtaan. Päinvastoin kuin Billot hän antoi täyden tunnustuksen nuorelle aatelismiehelle ja muisteli, mitä kaunista, hyvää ja jaloa oli ollut miehessä, joka tietämättään oli joutunut hänen kilpailijakseen.

Siitä seurasi, minkä jo tiedämmekin: ei ainoastaan että Pitou rakasti masentunutta ja surupukuista Catherinea kenties enemmän kuin oli rakastanut iloista ja mielistelynhaluista Catherinea, vaan lisäksi, mikä tuntunee mahdottomalta, hän oli oppinut rakastamaan pikku Isidoria yhtä paljon kuin äitiäkin.

Ei siis ihmeteltäne, että sanottuaan hyvästi Billotille ja muille Pitou ei palannutkaan maatilalle, vaan lähti Haramontin suunnalle.

Pitoun katoamisiin ja äkillisiin ilmestymisiin oli muuten totuttu, ettei kukaan ollut huolissaan hänen poistumisistaan, vaikka hän kansalliskaartin kapteenina olikin kylän arvohenkilöitä. Kun hän oli kateissa, kuiskailtiin:

Pitoun palattua häneltä udeltiin pääkaupungin uutisia. Ja kun Pitou, Gilbertin välityksellä, tiesi kertoa vereksimmät ja luotettavimmat uutiset ja kun muutamia päiviä myöhemmin Pitoun ennustukset toteutuivat, luotettiin häneen edelleenkin sokeasti sekä kapteenina että profeettana.

Gilbert puolestaan tunsi Pitoun jalon ja uhrautuvan luonteen. Hän tiesi voivansa tarpeen vaatiessa uskoa tälle nuorukaiselle elämänsä, Sébastienin elämän, aarteen, tehtävän, lyhyesti kaikki, mikä voidaan jättää vilpittömän ja voimakkaan miehen huomaan. Pitoun käväistessä Pariisissa Gilbert kysyi häneltä aina, tarvitsiko hän jotakin. Se ei millään lailla hämmentänyt Pitouta. Hän vastasi miltei aina: »En tarvitse mitään, herra Gilbert.» Se ei silti estänyt Gilbertiä antamasta hänelle muutamia louisdoreja, jotka Pitou pisti taskuunsa.

Muutama kultaraha, eräiden sivutulojen ja Orleansin herttuan metsästä hankittujen luontaisansioiden ohella, merkitsi Pitoulle kokonaista omaisuutta. Eikä hän ollutkaan kuluttanut kultarahojaan loppuun, kun Gilbert hänet tavatessaan uudella kourallisella täytti hänen taskunsa.

Ei siis kummasteltane, että silloisessa mielentilassaan Pitou sanoi Billotille nopeat hyvästit ja riensi katsomaan, kuinka Catherine ja pikku Isidor jaksoivat.

Matkalla Haramontiin hänen oli sivuutettava Clouis-kallio. Sadan askelen päässä ukko Clouisin majasta hän tapasi sen isännän, joka oli matkalla kotiinsa, jänis metsästysrepussaan.

Muutamin sanoin ukko Clouis kertoi Pitoulle, että Catherine oli tullut pyytämään entistä tyyssijaansa asunnokseen ja että hän oli sen heti luovuttanut tyttö-rukalle. Poloinen Catherine oli itkenyt haikeasti astuessaan huoneeseen, missä hänestä oli tullut äiti ja missä Isidor oli antanut hänelle niin hellät todistukset rakkaudestaan.

Mutta kaikessa tässä surussa oli jotakin suloista. Ken on kokenut suurta surua, tietää, että julmia ovat ne hetket, jolloin kyynelet eivät pääse vuotamaan, ja onnellisia, suloisia ne hetket, jolloin kyynellähteet uudelleen hersyvät.

Astuessaan majan kynnykselle Pitou näki Catherinen istuvan vuoteensa laidalla, posket kosteina, lapsi sylissä.

Pitoun huomatessaan Catherine laski lapsen polvilleen ja kurkotti molemmat kätensä ynnä otsansa nuorukaiselle. Ylen iloisena Pitou tarttui hänen käsiinsä ja suuteli hänen otsaansa. Lapsi oli hetken ajan suojassa holvikaaren alla, jonka muodostivat nämä toisiinsa liittyneet kädet ja äidin otsalle painuneet Pitoun huulet.

»Ah, neiti Catherine, olkaa levollinen! Minä olen rikas, herra
Isidorilta ei tule puuttumaan mitään!»

Catherine, joka oli sydämeltään ja sielultaan hyvä, osasi panna arvoa kaikelle, mikä oli hyvää.

»Kiitos, herra Pitou», sanoi hän, »uskon teitä ja olen onnellinen voidessani luottaa teihin, sillä te olette ainoa ystäväni. Jos te hylkäätte meidät, olemme maailmassa ypö yksin. Mutta te ette hylkää meitä milloinkaan, ettehän?»

»Voi, rakas neiti», sanoi Pitou nyyhkyttäen, »älkää puhuko minulle sellaisista asioista! Te saatte minut itkemään sydämen kyyneliä!»

»Olen väärässä», huudahti Catherine, »olen väärässä… suokaa anteeksi!»

»Ei, ei, olette ihan oikeassa», vakuutti Pitou. »Minä päinvastoin olen hupsu itkiessäni näin.»

»Herra Pitou», sanoi Catherine, »kaipaan ulkoilmaa. Tarjotkaa minulle käsivartenne ja menkäämme hetkeksi kävelemään isojen puiden alle… Luulen sen virkistävän minua.»

»Minua myöskin, hyvä neiti», lisäsi Pitou, »sillä pelkään tukehtuvani».

Lapsi puolestaan ei kaivannut ulkoilmaa. Se oli juurikään saanut runsaan ravinnon äidin rinnoista ja kaipasi nyt vain unta.

Viittä minuuttia myöhemmin he olivat metsän jyhkeiden puiden varjostossa, siinä komeassa temppelissä, jonka Herra on rakentanut luonnolle, jumalaiselle, ikuiselle tyttärelleen.

Tällä kävelymatkalla, jolloin Catherine nojasi hänen käsivarteensa, Pitou tuli tahtomattaan muistelleeksi sitä kävelyretkeä, jolloin hän kaksi ja puoli vuotta sitten, helluntaipäivänä, oli vienyt Catherinen tanssisaliin ja nähnyt suureksi mielihaikeakseen Isidorin tanssivan hänen kanssaan.

Kuinka paljon olikaan tapahtunut näinä kahtena vuotena! Olematta
Voltairen tai Rousseaun kaltainen ajattelija Pitou oivalsi, että hän ja
Catherine olivat vain hiukkasia tässä tapahtumien ryöpyssä.

Mutta näillä vähäpätöisillä hiukkasillakin oli omat ilonsa ja murheensa, kuten isoisilla, kuten ruhtinailla, kuten kuninkaalla, kuten kuningattarella. Sama mylly, joka kohtalon käyntiin panemana rusensi kruunut ja jauhoi valtaistuimet tomuksi, oli rusentanut ja jauhanut tomuksi Catherinen onnen, ikäänkuin hän olisi istunut valtaistuimella ja pitänyt kruunua päässänsä.

Näiden kahden vuoden aikana se vallankumous, jossa Pitou tietämättään oli ollut niin tarmokkaasti mukana, oli vaikuttanut hänen asemassaan seuraavanlaisen muutoksen.

Kaksi ja puoli vuotta sitten Pitou oli pieni, poloinen maalaispoika, jonka täti Angélique oli karkoittanut luotansa, jonka Billot oli ottanut taloonsa ja Catherine suojelukseensa ja joka oli uhrattu Isidorin hyväksi.

Tänään Pitou merkitsi valtaa. Hänellä oli sapeli kupeella ja olkalaput, ja häntä nimitettiin kapteeniksi. Isidor oli surmattu, ja hän, Pitou, oli nyt Catherinen ja pikku lapsen suojelija.

Dantonilta kysyi kerran joku: »Mikä on vallankumouksenne päämäärä?» Danton vastasi: »Alentaa ne, jotka ovat ylhäällä, ja ylentää ne, jotka ovat alhaalla!» Tämä vastaus oli tarkan täsmällinen, ainakin Pitoun vaiheihin nähden.

Mutta vaikka tämänsuuntaiset ajatukset myllersivätkin Pitoun aivoissa, ei tämä jalo, kaino nuorukainen millään lailla vedonnut asemaansa, vaan, kuten olemme nähneet rukoili polvistuneena Catherinelta lupaa saada suojata häntä ja hänen lastansa.

Catherine puolestaan, kuten kaikki kärsivät sydämet, osasi arvioida asiat hienommin surunsa kuin ilonsa päivinä. Pitousta, joka Catherinen onnen aikoina oli ollut vain vähäpätöinen, kiltti nuori poika, oli nyt tullut se verraton mies, jollainen hän todella olikin, hyvä, vilpitön, uhrautuva ystävä. Siitä johtui, että kun nuori nainen oli onneton ja tarvitsi ystävää, hän oivalsi, että Pitou oli juuri se ystävä, jota hän kaipasi, ja että Pitou, jonka hän oli aina ottanut vastaan ojennetuin käsin ja huulilla suloinen hymy, nyt pääsi kokemaan elämää, jommoisesta hän ei ollut milloinkaan haaveillut, ei edes paratiisiunissaan.

Sillaikaa Billot — mainitsematta kertaakaan tyttärensä nimeä — korjaili satoaan ja hautoi ajatusta päästä lakiasäätävän kansalliskokouksen jäseneksi. Yksi ainoa mies olisi voinut tehdä hänen ehdokkuutensa kiistanalaiseksi, jos häntä olisi kannustanut samanlainen kunnianhimo, nimittäin kreivi de Charny, joka Andréensa kanssa oli sulkeutunut Boursonnesin linnaan ja hekumoi odottamattoman onnensa iloissa. Kreivi de Charny, joka oli unohtanut koko maailman ja arveli maailmankin unohtaneen hänet, ei edes ajatellut sitä.

Koska Villers-Cotteretsin piirikunnassa kukaan ei kilpaillut Billotin kanssa, valittiin hänet suunnattomalla äänten enemmistöllä.

Kun Billot oli valittu, keräsi hän käteistä rahaa niin paljon kuin mahdollista. Sato oli ollut hyvä. Hän maksoi maatilan vuokran, pani talteen omat tarverahansa, laski paljonko siemenviljaa oli varattava seuraavaan kylvöön, paljonko tarvittiin kauroja, olkia ja heiniä hevosten muonaan, paljonko oli pantava rahoja työmiesten palkkoihin ja elantoon, ja eräänä aamuna hän kutsutti luoksensa Pitoun.

Billot otti Pitoun aina vastaan ojennetuin käsin, tarjosi hänelle aamiaisen, jos oli aamiaisaika, päivällisen, jos oli päivällisaika, lasillisen viiniä tai omenamehua, jos oli aika juoda lasillinen omenamehua tai viiniä.

Billot oli aina vakava. Kukaan ei ollut nähnyt tilanhoitajan hymyilevän senjälkeen kun hänen tyttärensä oli lähtenyt talosta.

Mutta tapansa mukaan hän ojensi kätensä Pitoulle ja puristi tavallista jämeämmin Pitoun kättä omassaan.

»Minä olenkin päättänyt antaa sinulle maatilan hoidon, kun lähden täältä.»

»Koska, herra Billot, talonhoidossa on paljon asioita, jotka vaativat naisen kättä.»

»Tiedän sen», vastasi Billot. »Mutta, sinä saat itse valita vaimoihmisen, joka kanssasi hoitaa talon asioita. Minä en kysy hänen nimeään, minun ei tarvitse sitä tietää. Ja kun joskus aion palata maatilalle, ilmoitan tulostani viikkoa aikaisemmin, jotta se vaimoihminen voisi poistua, jos näet en saa nähdä häntä tai hän ei halua nähdä minua.»

»Jyvähinkaloissa on tarpeeksi siemenviljaa ensi kylvöön, tallinparvessa riittävästi heiniä, olkia ja kauroja hevosten muonaan ja tässä lippaassa kylliksi rahaa miesten palkkoihin ja elantoon.»

»En tiedä», vastasi Billot ja työnsi Pitoun syrjään. Sitten hän lukitsi lippaan ja antoi avaimen Pitoulle.

Pitou käsitti, mikä ehdoton luottamus sisältyi tuohon vastaukseen. Hän levitti käsivartensa syleilläkseen Billotia, mutta huomasi samassa, että se teko olisi hänen taholtaan liian rohkea, ja sopersi:

»Mistä hyvästä, ystäväiseni?» kysyi Billot syvästi liikutettuna. »Anteeksi sitäkö, että rehti mies levittää käsivartensa syleilläkseen toista rehtiä miestä? Kas niin, Pitou, tule ja syleile minua!»

»Kello on nyt kaksi. Lähden Pariisiin kello viisi. Kello kuusi voit olla täällä vaimoihmisen kanssa, jonka valitset apulaiseksesi.»

»Hyvä on», sanoi Pitou. »Sitten minun onkin pidettävä kiirettä!
Hyvästi, rakas herra Billot!»

Billot saatteli katseillaan nuorukaista niin kauan kuin näki hänet. Kun
Pitou oli kadonnut, puheli hän puoliääneen:

»Voi, miksei tyttäreni Catherine ole rakastunut tuohon kelpo nuorukaiseen, vaan hullaantui sensijaan siihen aateliskeikariin, joka jätti hänet vihkimättömäksi leskeksi ja aviottomaksi äidiksi!»

Tarpeetonta on mainita, että Billot lähti Villers-Cotteretsin postivaunuissa kello viisi ja että jo kello kuusi Pitou, Catherine ja pikku Isidor tulivat maatilalle.

Uudessa eduskunnassa oli seitsemänsataa neljäkymmentäviisi jäsentä. Niiden joukossa oli neljäsataa asianajajaa ja lakimiestä, seitsemänkymmentakaksi kirjailijaa, kynäilijää ja runoniekkaa ja seitsemänkymmentä perustuslaillista, s.o. perustuslaille uskollisuutta vannonutta pappia. Loput, kaksisataakolme, olivat maanomistajia tai tilanhoitajia kuten Billotkin, joka oli sekä maanomistaja että tilanhoitaja, tai vapaan ammatin harjoittajia ja käsityöläisiä.

Uusien edustajien erikoispiirteenä oli nuoruus, sillä useimmat eivät olleet kuuttakolmatta vuotta vanhempia. Olisi voinut sanoa, että Ranska oli lähettänyt uuden ja tuntemattoman sukupolven katkaisemaan väkivaltaisesti välit menneisyyden kanssa. Meluavana, kiihkeänä ja vallankumouksellisena se tulisi hylkäämään kaikki perinnäistavat. Miltei kaikki olivat älykkäitä, yhdet runoilijoita, kuten sanottu, toiset asianajajia, kolmannet kemistejä, kaikki tarmokkaita ja siroja, äärimmilleen innostuneita, uusien aatteitten hillittömiä kannattajia, tuiki perehtymättömiä valtionasioihin, kokemattomia, sanavuolaita, kevytmielisiä, taistelunhaluisia ja toivat mukanaan sen mahtavan, mutta hirveän voiman, jota sanotaan tuntemattomaksi.

Ja kun tuntematon joutuu hoitamaan politiikkaa, merkitsee se aina levottomuutta. Condorcetia ja Brissotia lukuunottamatta olisi voinut miltei jokaiselta edustajalta kysyä: »Kuka te olette?»

Niin, missä olivat edellisen kansalliskokouksen kynttilät ja soihdut?
Missä olivat Mirabeaut, Sieyèsit, Dupontit, Baillyt, Robespierret,
Barnavet, Cazalèsit? Kaikki ne olivat kadonneet.

Siellä täällä, kuin hairahtuneina tähän nuoruuden hehkuun, joku harmaantunut pää.

Ne olivat kauniita päitä vallankumouksen katkaista, ja melkein kaikki ne katkaistunkin!

Kaikki ounastivat kansalaissodan orastavan, ulkomaisen sodan uhkaavan. Nämä nuoret miehet eivät olleet ainoastaan yksinkertaisia kansanedustajia; he olivat myöskin taistelijoita. Gironde — joka sodan varalta oli tarjoutunut kokonaisuudessaan, kaksikymmenvuotiaasta viidenkymmenen ikäiseen saakka, ryntäämään rajalle — Gironde lähetti kansalliskokoukseen etuvartiojoukon.

Siinä joukossa olivat Vergniaud, Guadet, Gensonné, Fonfrède, Ducos. He muodostivat ytimen, ja sen ympärille kehittyi kuulu girondelaispuolue, joka virheistään huolimatta on saanut osakseen jälkipolvien myötätunnon sitä kohdanneitten onnettomuuksien takia.

Ikäänkuin sodanhengen siittäminä he syöksähtivät taistelua janoavien soturien lailla poliittisen toiminnan veriselle kentälle.

Tarvitsi vain katsella, kuinka he valtasivat itselleen istuimet kokoussalissa, käsittääkseen, että he nostaisivat sen vihurimyrskyn, joka raivoaisi kesäkuun 20:na, elokuun 10:nä ja tammikuun 21:nä päivänä.

Ei ollut enää oikeistoa. Oikeisto oli kukistettu. Ei siis enää myöskään aristokraatteja.

Koko kansalliskokous oli varustautunut kahta vihollista, ylimystöä ja papistoa, vastaan.

Jos nämä vastustelisivat, oli kansalliskokous saanut tehtäväkseen nujertaa kaiken vastarinnan.

Kuninkaan kohtaloa koskevassa kysymyksessä edustajat saisivat harkita omantuntonsa mukaan, kuinka häntä kohdeltaisiin. Yleensä häntä surkuteltiin. Toivottiin hänen voivan vapautua kuningattaren, aateliston ja papiston kolminkertaisesta holhouksesta. Jos hän kannattaisi näitä, musertuisi hänkin.

Poloinen kuningas! Hänen nimensä ei ollut enää kuningas, ei Ludvig XVI, ei majesteetti. Hänen nimensä oli toimeenpaneva valta.

Astuttuaan tähän istuntosaliin, jonka järjestys oli heille tuntematon, edustajat silmäilivät aluksi ympärilleen.

»Ohoo, mitä tämä merkitsee?» mutisi Vergniaud. »Toimiiko täällä holhoojakomitea? Onko lakiasäätävä kokous kansan eduskunta vai koulupoikien luokka?»

»Odotetaan», sanoi Hérault de Séchelles, »ja katsotaan, kuinka koulumestarimme käyttäytyvät».

»Vahtimestari», huudahti Thuriot, »sanokaa heille sitä mukaa kuin he saapuvat, että kansalliskokouksessa on mies, joka oli vähällä heittää Bastiljin kuvernöörin hänen omilta muureiltaan katuun ja että sen miehen nimi on Thuriot».

Puoltatoista vuotta myöhemmin tällä miehellä oli nimenään Kuninkaantappaja.

Uuden eduskunnan ensimmäinen työ oli valita lähetystö, joka menisi kuninkaan puheille Tuilerieihin.

»Hyvät herrat», sanoi ministeri, »kuningas ei voi ottaa teitä puheilleen tällä hetkellä. Tulkaa kolmen tunnin perästä uudelleen.»

»Kansalaiset», vastasi muuan lähetystön miehistä, »kuningas ei ole valmis, ja meillä on kolmen tunnin odotusaika».

»Hyvä!» huudahti paikaltaan raajarikko Couthon. »Käyttäkäämme nämä kolme tuntia hyödyllisesti. Ehdotan, että nimitys majesteetti poistetaan.»

Yleinen hurraa-huuto kajahti vastaukseksi. Majesteetti-nimitys poistettiin yksimielisesti.

»Kuinka siis tästä lähin toimeenpanevaa valtaa nimitetään?» kysyi joku.

»Sanottakoon häntä ranskalaisten kuninkaaksi. Se on kyllin kaunis arvonimi, jotta herra Capet voi siihen tyytyä», virkkoi muuan ääni.

Kaikki kääntyivät katsomaan miestä, joka oli nimittänyt Ranskan kuningasta herra Capetiksi.

»Olkoon menneeksi! Ranskalaisten kuningas! Saa kelvata!» huudettiin kaikilta tahoilta.

»Odottakaa», sanoi Couthon. »Meillä on vielä kaksi tuntia. Minulla on toinenkin ehdotus.»

»Ehdotan, että kuninkaan astuessa tänne noustaan, mutta kun kuningas on päässyt perälle, istuudutaan ja pannaan hattu päähän.»

Hetkeksi syntyi hirveä hälinä. Hyväksymishuudot olivat niin kiihkeät, että niitä olisi voinut pitää paheksumishuutoina.

Kun sitten oli rauhoituttu, huomattiin, että kaikki olivat yksimielisiä. Ehdotus hyväksyttiin.

»Meillä on vielä tunti aikaa», sanoi hän. »Minulla on kolmaskin ehdotus.»

»Ehdotan», sanoi Couthon leppeällä äänellään, joka sopivissa tilaisuuksissa osasi värähdellä hirvittävää uhkaa, »ehdotan, ettei kuningasta varten pidetä enää valtaistuinta, vaan varataan hänelle yksinkertainen nojatuoli».

»Ehdotan, että kuninkaan nojatuoli sijoitetaan puheenjohtajan vasemmalle puolelle.»

»Varokaa!» huomautti muuan ääni. »Se ei merkitse ainoastaan valtaistuimen poistamista, vaan lisäksi kuninkaan alistamista.»

»Ehdotan», sanoi Couthon, »ettei ainoastaan valtaistuinta poisteta, vaan että lisäksi kuninkuus alistetaan».

Valtavat suosionosoitukset. Tähän huumaavaan kättenpaukkeeseen sisältyivät kesäkuun 20 ja elokuun 10 päivä.

»Hyvä on, kansalaiset», sanoi Couthon. »Kolme tuntia on kulunut. Kiitän ranskalaisten kuningasta, että hän on antanut meidän odotella. Emme ole hukanneet odotusaikaamme.»

Tällä kerralla kuningas otti sen vastaan, mutta hän oli tehnyt päätöksensä.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »en voi tulla kansalliskokoukseen ennenkuin kolmen päivän perästä».

Lokakuun 4 päivänä kuningas ilmoitti, että hän ei voinut hyvin ja että hän tulisi istuntoon vasta seitsemäntenä.

Kuninkaan poissaolo ei silti estänyt, että vuoden 1791 hallitusmuoto, edellisen kansalliskokouksen huomattavin työ, esitettiin uudelle eduskunnalle lokakuun 4 päivänä.

Perustuslakia säätäneen kansalliskokouksen jäsenistä oli kaksitoista iäkkäintä sitä esittämässä.

»Kas vain», virkkoi muuan ääni, »tuossa tulevat ilmestyskirjan mainitsemat kaksitoista vanhusta!»

Arkistonhoitaja Camus nousi, hallitusmuotokirja kädessä, puhujalavalle, näytti sitä kansalle ja sanoi kuin toinen Mooses:

Kaikki kokouksen jäsenet astuivat sen ohi alakuloisina ja kylminä. Monet tiesivät ennakolta, ettei tämä voimaton perustuslaki eläisi vuottakaan. Vannottiin silti, koska valanteko oli pakollinen toimitus.

Kolme neljäsosaa vannoneista oli päättänyt olla noudattamatta tekemäänsä valaa.

Mutta Pariisissa kierteli huhu niistä kolmesta päätöksestä, jotka kansalliskokous oli tehnyt. Ei enää majesteettia! Ei enää valtaistuinta! Yksinkertainen nojatuoli vain puheenjohtajan vasemmalla puolella! Kaikki se merkitsi melkein: ei enää kuningasta!

Raha, kuten aina, säikähti ensimmäisenä. Arvopaperit laskivat huimaavasti. Pankkimiehet alkoivat pelätä.

Lokakuun 9 päivä toi tullessaan suuren muutoksen. Uuden lain mukaan ei ollut enää kansalliskaartin ylipäällikköä. Silloin Lafayetten tuli luopua toimestaan, ja kukin kuudesta legionapäälliköstä komentaisi kaartia omalla vuorollaan.

Kuten muistamme, kuninkaan piti tulla kansalliskokouksen lokakuun seitsemäntenä, ja hän astui kokoussaliin.

Päinvastoin kuin mitä olisi voinut odottaa — niin voimakas oli vielä tällöin kuninkuuden arvovalta — kuninkaan astuessa sisälle ei ainoastaan noustu ja paljastettu päitä, vaan lisäksi puhjettiin yksimielisiin suosionosoituksiin.

Mutta seuraavassa tuokiossa, ikäänkuin kuningasmieliset olisivat halunneet uhmata uusia kansanedustajia, parvekkeet huusivat:

Pitkällistä murinaa kuului kansanedustajain tuoliriveiltä. Käännyttiin silmäilemään parvekkeita ja todettiin, että huuto oli lähtenyt etupäässä niiltä parvekkeilta, jotka oli varattu edellisen kansalliskokouksen jäsenille.

»Hyvä on, herrat», sanoi Couthon, »huomenna käsitellään teidän juttuanne!»

Hänen puheensa, Duport du Tertren sommittelema, oli oikea taidonnäyte ja tehosi voimakkaasti. Alusta loppuun se korosti välttämättömyyttä pitää yllä järjestystä ja liittyä yhteistoimeen isänmaanrakkauden nimessä.

»Myöskin me, sire», sanoi puheenjohtaja, »tarvitsemme teidän rakkauttanne!»

Sitä varten, sire, teidän ei olisi tarvinnut olla pappien vapaaehtoinen ja emigranttien vastentahtoinen kuningas!

Illalla kuningas meni perheineen teatteriin. Häntä tervehdittiin myrskyisin suosionosoituksin.

Monet itkivät, ja kuningaskin, joka yleensä pysyi kylmänä tämäntapaiselle tunteilulle, vuodatti kyyneliä.

Yöllä kuningas kirjoitti kaikille Euroopan hallitsijoille ja ilmoitti hyväksyneensä vuoden 1791 hallitusmuodon.

Tiedämme jo muuten, että eräänä päivänä innostuksen puuskassa hän oli vannonut valan tälle hallitusmuodolle, ennenkuin se vielä oli valmiskaan.

Seuraavana päivänä Couthon muisti, mitä oli eilen luvannut entisille edustajille.

»Kansalaiset», sanoi Couthon, »minä ehdotan, että tästä kokouksesta poistetaan kaikki etuoikeuksien jäljet ja että sen mukaan kaikki parvekkeet avataan yleisölle.»

Sitä seuraavana päivänä rahvas anasti entisten edustajien parvekkeet ja tämän anastuksen tieltä kaikkosi perustuslakia säätäneen kansalliskokouksen varjo.

III

Olemme maininneet, että uusi kansalliskokous oli valittu erikoisesti ylimystöä ja papistoa vastaan.

Siitä tuli oikea ristiretki. Mutta lipuissa ei ollutkaan sanoja: Jumala niin tahtoo! vaan niissä oli lause: Kansa niin tahtoo!

Lokakuun 9:nä, siis päivänä, jolloin Lafayette erosi virastaan, Gallois ja Gensonné lukivat kansalliskokoukselle Vendéen uskonnollisia levottomuuksia koskevat tiedonantonsa.

Heidän esityksensä oli sepitetty älykkääseen ja maltilliseen muotoon ja teki sikäli edustajiin syvän vaikutuksen.

Muuan varsin taitava valtiomies, jonka näemme pian astuvan näyttämölle ja kertomuksemme puitteihin.

Muuan edustaja Fauchet ehdotti vain, että valtio lakkaisi maksamasta palkkaa papeille, jotka olivat haluttomia tottelemaan valtion ääntä, mutta antaisi eläkkeen iäkkäille ja sairaille vannomattomille papeille.

Ducos meni pitemmälle. Hän kehoitti suvaitsevaisuuteen ja ehdotti, että papeille myönnettäisiin vapaus vannoa tai olla vannomatta.

Sitäkin pitemmälle meni perustuslaillinen piispa Torne. Hän selitti, että pappien kieltäytyminen vannomasta johtui suurista hyveistä.

Näemme pian, kuinka Avignonin uskovaiset vastasivat tähän suvaitsevaisuuteen.

Ennenkuin perustuslaillisia pappeja koskeva keskustelu vielä oli päättynyt, ryhdyttiin pohtimaan emigranttien asiaa.

Se merkitsi siirtymistä sisällissodasta ulkomaiseen sotaan, toisin sanoin kajoamista Ranskan kahteen haavaan.

Hän esitti sen ylevältä, inhimilliseltä kannalta. Hän lähti siitä, mihin Mirabeau oli vuotta aikaisemmin sen jättänyt kuolevista käsistään.

Hän pyysi, että tehtäisiin ero pelon ja vihan aiheuttaman maastamuuton välillä. Hän pyysi, että edellistä käsiteltäisiin suvaitsevasti, mutta jälkimäistä rangaistaisiin ankarasti.

Hänen käsittääkseen ei kansalaisia voisi teljetä valtakunnan rajojen sisälle. Päinvastoin kaikki portit oli pidettävä heille avoinna.

Mutta hän ei vaatinut edes takavarikoitavaksi niiden omaisuutta, joiden maastamuuttoon viha oli syynä.

Hän vaati ainoastaan, että lakattaisiin suorittamasta avustusrahoja niille, jotka olivat tarttuneet aseihin Ranskaa vastaan.

Omituista! Ranska maksoi siis edelleenkin eläkerahoja Condélle,
Lambescqille, Lotringin Kaarlelle, jotka asuivat ulkomailla!

Alkakaamme Avignonista. Esittäkäämme muutamin sanoin tämän toisen
Rooman historia.

Benediktus XI oli kuollut — vuonna 1304 kummallisen äkillisesti. Hän kuuluu myrkytetyn viikunoilla. Filip kaunis, joka oli antanut korvatillikan Bonifacius VIII:lle Colonnan kreivin kädellä, piti tarkasti silmällä Perugiaa, minne kardinaalit olivat kokoontuneet valitsemaan uutta paavia.

Jo kauan hän oli aikonut siirrättää paavinistuimen Roomasta Ranskaan. Kun se kerran joutuisi hänen valtaansa, olisi sen pakko työskennellä hänen hyväkseen, sillä — kuten suuri opettajamme Michelet sanoo — hän tahtoi pakottaa sen »julkaisemaan tuottoisia bullia, käyttää edukseen sen heikkoudentilaa ja määrätä Pyhän Hengen Ranskan kuningashuoneen kirjuriksi ja veronkantomieheksi».

Eräänä päivänä hänen luoksensa saapui viestinviejä yltyleensä pölyisenä, lopen uupuneena ja melkein kykenemättömänä puhumaan ja ilmoitti seuraavat uutiset:

Ranskalainen ja ranskalaisvastainen puolue olivat kardinaalikokouksessa niin tasaväkiset, ettei paavia voitu valita. Suunniteltiinkin jo uutta kokousta johonkin toiseen kaupunkiin.

Tämä päätös ei miellyttänyt laisinkaan perugialaisia, jotka pitivät kunnia-asiana, että paavi valittaisiin heidän kaupungissaan.

Niinpä he keksivätkin nerokkaan keinon. He piirittivät kokoustalon ja estivät ruoan ja juoman viennin kardinaaleille. Kardinaalit alkoivat parkua.

»Valitkaa paavi», neuvoivat perugialaiset, »ja te saatte ruokaa ja juomista».

Näiden neljänkolmatta tunnin perästä he tekivät sellaisen päätöksen, että ranskalaisvastainen puolue valitsisi kolme kardinaalia ja että ranskalaismielisin puolue kolmesta ehdokkaasta valitsisi näistä kolmesta ehdokkaasta paavin.

Mutta näiden kolmen viimeisen joukossa oli Bertrand de Got, Bordeauxin arkkipiispa, jonka tiedettiin olevan enemmän omien etujensa ystävä kuin Filip kauniin vihollisen.

Filip lähetti pikaviestin Bertrand de Gotille, joka ei tiennyt vielä, mihin korkeaan tehtävään hänet oli valittu, ja kehoitti häntä saapumaan Andelysin metsään.

Tapaamisaika oli pimeä, synkkä yö, oikea manausyö, ja paikka kolmen tien risteys. Tällaisen ajan ja paikan tavallisesti valitsevat henkilöt, jotka aikovat turvautua yliluonnolliseen apuun, manata esille pahat voimat, vannovat saatanalle alamaisuutta ja suutelevat hänen sorkkajalkaansa.

Se ero tässä kuitenkin oli, että — ilmeisesti arkkipiispan rauhoittamiseksi — neuvottelu aloitettiin kuuntelemalla messua. Alttarin ääressä, kun ehtoolliskalkki kohotettiin nähtäväksi, kuningas ja kirkonmies vannoivat vaitiolon lupauksen. Sitten kynttilät sammutettiin, messun toimittanut pappi ja kuoripojat poistuivat ja veivät mennessään ristiinnaulitun kuvan ynnä pyhät astiat, ikäänkuin olisivat pelänneet niiden saastuvan, jos ne joutuisivat pian alkavan neuvottelun mykiksi todistajiksi.

Kuka siis on kertonut tämän kohtauksen Villanille, jonka teoksesta olemme sen lukeneet?

»Arkkipiispa», sanoi kuningas Bertrand de Gotille, »minulla on valta tehdä sinusta paavi, jos annan. Sitä varten olen tullut tapaamaan sinua.»

Ja hän näytti arkkipiispalle kardinaaliensa kirje, jossa nämä eivät sanoneet, että vaali oli jo ohi, vaan tiedustelivat, kenet he valitsisivat.

»Mitä minun pitää tehdä, jotta pääsisin paaviksi.» kysyi gaskonjelainen, tolkuttomana ilosta heittäytyen Filip kauniin jalkoihin.

»Sinun tulee sitoutua täyttämään ne kuusi pyyntöä, jotka sinulle esitän», vastasi kuningas.

»Sanokaa, kuningas!» kehoitti Bertrand de Got. »Minä olen alamaisenne, ja velvollisuuteni on totella teitä.»

Bertrand de Got kuunteli molemmilla korvillaan, sillä hän pelkäsi, ei että kuningas pyytäisi jotakin, mikä voisi viedä hänen sielunsa autuuden, vaan että kuningas pyytäisi jotakin mahdotonta.

»Ensimmäinen ehto», sanoi Filip, »on se, että sovitat minut kirkon kanssa ja toimitat minulle vapautuksen siitä pahasta, mitä olen tehnyt, kun vangitsin Anagnissa paavi Bonifacius kahdeksannen».

»Hyväksytään!» sanoi Bertrand de Got kummastellen, että häneltä pyydettiin näin vähän, kun hänestä kuitenkin aiottiin tehdä niin suuri.

»Kolmanneksi minä pyydän, että suot minulle kymmeneksen valtakuntani pappien vuosituloista viiden vuoden aikana, jotta voin maksaa Flandrian sodan tuottamat menot.»

»Neljänneksi minä vaadin, että sinä peruutat ja tuhoat paavi
Bonifaciuksen bullan: Ausculta fili.»

»Viides ehto on, että sinä palautat Marco Jacopolle ja Pietro di
Colonnalle kardinaaliarvon ja nimität eräät ystäväni kardinaaleiksi.»

»Kuudennen esitän toisella ajalla ja toisessa paikassa», vastasi Filip kaunis, »sillä se on suuri ja salainen asia».

»Niin suuri ja niin salainen», jatkoi kuningas, »että vaadin sinua ennakolta vannomaan vaitioloa tämän ristiinnaulitun kuvan ääressä».

Tämä ei epäröinyt sekuntiakaan. Oli hypättävä viimeisen ojan yli; kun se olisi tehty, tulisi hänestä paavi.

»Hyvä on», virkkoi kuningas. »Missä valtakuntani kaupungissa haluat tulla vihityksi?»

Klemens V seurasi Filip kaunista. Mutta hän oli melko huolestunut kuudennen ehdon johdosta, jota hänen hallitsijansa ei ollut ilmaissut.

Kun Filip sen sitten ilmaisi, huomasi paavi sen tuiki vähäpätöiseksi asiaksi eikä vastustellut sitä millään lailla. Kysymys koski temppeliherrain ritarikunnan lakkauttamista.

Mutta kaikki tämä ei ilmeisestikään ollut Jumalan tahdon mukaista, ja
Jumala ilmaisikin tyytymättömyytensä hyvin selvällä tavalla.

Kun saattue lähti kirkosta, missä Klemens V oli kruunattu, ja sivuutti erään katselijoita täynnä olleen muurin, sortui muuri, kuningas haavoittui, Bretagnen herttua sai surmansa, ja paavi suistui maahan.

Viikkoa myöhemmin uuden paavin järjestämässä juhlassa hänen pyhyytensä ja kardinaalien palvelijat joutuivat käsikähmään keskenään.

Nämä olivat huonoja enteitä, joihin liittyi huonoja esimerkkejä. Paavi petti kirkkoa, mutta muuan nainen petti paavia. Tämä nainen oli kaunis Brunissande, joka sen ajan kronikoiden mukaan tuotti kristikansalle enemmän kustannuksia kuin Pyhä maa.

Paavi täytti lupauksensa yhden toisensa jälkeen. Häntä voitiin sanoa Filip kauniin omaksi paaviksi, eräänlaiseksi kultamunia munivaksi kanaksi, jota kuningas munitti illoin aamuin ja jonka vatsan hän uhkasi puhkaisuttaa, ellei se muninut.

Niinkuin Venetsian kauppias hän vaati oikeutta joka päivä leikata naulan lihaa velallisensa ruumiista, kulloinkin sopivasta paikasta.

Kun paavi Bonifacius VIII oli julistettu kerettiläiseksi ja vääräksi paaviksi, kuningas vapautettu kirkonkirouksesta, kymmenykset papiston tuloista myönnetty viideksi vuodeksi, kaksitoista kardinaalia nimitetty kuninkaan esityksen mukaan, peruutettu Bonifacius VIII:n bulla, joka sulki Filip kauniilta papiston kukkaron, temppeliherrain ritarikunta lakkautettu ja temppeliherrat vangittu, silloin tapahtui, että Saksan keisari Albert kuoli toukokuun 1 päivänä 1308.

Filip kaunis sai nyt päähänsä nimityttää veljensä, Valoisin Kaarlen, keisariksi.

Ostetun miehen orjuus jatkui. Bertrand de Gotin sielu-pahanen oli satuloitu ja suitsitettu, ja Ranskan kuningas sai ohjata sitä suoraa päätä helvettiin.

Mutta vihdoin se tuntui saavan rohkeutta viskata hirveän ratsastajan selästään.

Klemens V kirjoitti julkisesti Valoisin Kaarlen puolesta, salaisesti häntä vastaan.

Siitä hetkestä alkaen hän alkoi suunnitella pakoa valtakunnasta, sillä paavin henki oli sitäkin heikommin turvattu kuninkaan hallitusalueella, kun kahdentoista kardinaalin nimitys teki vastaisten paavien vaalin kokonaan Ranskan kuninkaan tahdosta riippuvaksi.

Se oli Ranskaa eikä se ollut Ranskaa. Se oli rajaseutu, vapaakaupunki, Rooman keisarikunnan jäte, vanha porvariskaupunki, San Marinon kaltainen tasavalta.

Mutta sitä hallitsi kaksi kuningasta: Napolin kuningas Provencen kreivin ja Ranskan kuningas Toulousen kreivin välityksellä.

Kummallakin oli hallittavanaan puolikas Avignonia. Kumpikaan ei voinut vangita pakolaista toisen alueelta.

Klemens V pakeni tietenkin siihen Avignonin osaan, joka kuului Napolin kuninkaalle. Mutta vaikka hän näin vapautuikin Filip kauniin vallasta, ei hän silti päässyt temppeliherrain suurmestarin kirouksesta.

Noustessaan polttoroviolle, joka oli rakennettu Citén multavallille, Jacques de Molay oli manannut molemmat teloittajansa astumaan vuoden kuluessa Jumalan eteen.

Klemens V noudatti ensimmäisenä tätä synkkää haastetta. Eräänä yönä hän näki unessa palatsinsa palavan. »Siitä lähtien», sanoo hänen elämäkertansa kirjoittaja, »hän ei ollut enää iloinen, ja hänen loppunsa tuli pian».

Hänen kuolemastaan kerrotaan kahdella tavalla. Molemmat tuntuvat esittävän hänen kuolemansa Jumalan kostona.

»Hän näki peuran tulevan vastaansa, paljasti miekkansa, kannusti ratsuaan, arveli osaavansa peuraan, mutta ratsu sinkautti hänet puuta vasten niin rajusti, että kelpo kuningas putosi satulasta pahasti loukkaantuneena. Hänet kannettiin Corbeiliin.»

Guillaume de Nangis sensijaan kertoo Mons en-Puellen voittajan kuolemasta näin:

»Filipiä, Ranskan kuningasta, oli jo kauan vaivannut sairaus, jonka syy, lääkäreille tuntematon, ihmetytti ja kummastutti sekä näitä että monia muita, sitäkin enemmän kun hänen valtimonsa ja virtsansa eivät ilmaisseet hänen olevan sairaan tai kuolemanvaarassa. Vihdoin hän kuljetutti itsensä Fontainebleauhon, synnyinkaupunkiinsa… Nautittuaan siellä monilukuisen ihmisjoukon nähden pyhää ehtoollista palavasti ja ihmeteltävän hartaasti hän antoi onnellisena henkensä Luojan haltuun ja kuoli oikeassa ja katolisessa uskossa kolmantenakymmenentenä hallitusvuotenaan, perjantaina apostoli Andreaksen juhlan aattopäivänä.»

Dante kuvailee myös tämän vihaamansa miehen kuolemaa, väittäen metsäsian reväisseen hänen vatsansa puhki.

»Hän kuoli villikarjun torahampaan iskusta, se varas, jonka on nähty väärentävän rahaa Seinen rannalla!»

Paavit, jotka Klemens V:n jälkeen asuivat Avignonissa, Johannes XIII, Benediktus XII ja Klemens VI, odottivat vain sopivaa tilaisuutta ostaakseen Avignonin.

Muuan nuori, vielä alaikäinen nainen, Napolin Johanna, emme sano möi, vaan lahjoitti Avignonin sovittaakseen murhan, jonka hänen rakastajansa olivat tehneet.

Täysi-ikäisenä hän tosin vaati luovuttamaansa aluetta takaisin, mutta
Klemens VI piti sen hallussaan ja tiukasti pitikin!

Niin tiukasti, että kun Gregorius XI vuonna 1377 muutti paavinistuimen jälleen Roomaan, Avignon jäi pyhän istuimen haltuun. Sitä hallitsi paavillinen legaatti.

Se oli paavin aluetta vielä vuonna 1791, jolloin sattuneet tapahtumat ovat johtaneet meidät tähän pitkähköön välikertomukseen.

Kuten aikoina, jolloin Avignonia hallitsi kaksi kuningasta, Napolin kuningas Provencen kreivin ja Ranskan kuningas Toulousen kreivin välityksellä, oli Avignonissa myös vuonna 1791 kaksi Avignonia: pappien Avignon ja kauppiaitten Avignon.

Kauppiaitten Avignonina olivat joki, silkinkutojat ja kauttakulkukauppa
Lyonista Marseilleen, Nimesistä Torinoon.

Tässä kovan onnen kaupungissa oli tavallaan kuninkaan ranskalaisia ja paavin ranskalaisia.

Ranskan ranskalaiset olivat selviä ranskalaisia, Italian ranskalaiset melkein italialaisia.

Ranskan ranskalaisilla, siis kauppiailla, oli aikamoinen vaiva ja työ pysyäkseen hengissä ja ravitakseen vaimonsa ynnä lapsensa, mikä ei aina onnistunutkaan.

Italian ranskalaisilla, siis papeilla, oli kaikkea, oli rikkautta ja valtaa. He olivat apotteja, piispoja, arkkipiispoja, kardinaaleja, tyhjäntoimittajia, komeilevia, rohkeita, ylhäisten naisten rakastajia, rahvaannaistenkin valtiaita; nämä polvistuivat heidän eteensä ja suutelivat heidän valkoisia käsiään.

Sellainen oli esimerkiksi kaunis apotti Maury. Hän, jos kukaan, oli täysiverinen ranskalais-italialainen, kotoisin Venaissinin kreivikunnasta, suutarin poika, ylimyksellinen kuin Lauzun, ylpeä kuin Clermont-Tonnerre ja julkea kuin lakeija.

Ennenkuin lapset varttuvat aikuisiksi, ennenkuin heillä siis vielä on intohimoja, pitävät he toisistaan.

Syyskuun 14 päivänä 1791 — perustuslakia säätävän kansalliskokouksen aikana — kuninkaallinen asetus liitti Ranskaan Avignonin ja Venaissinin kreivikunnan.

Jo vuoden ajan Avignon oli ollut milloin ranskalaisen milloin ranskalaisvastaisen puolueen hallussa.

Eräänä yönä paavilliset olivat huvikseen hirttäneet nuken, joka oli koristettu Ranskan kolmella värillä.

Neljä paavilaista raahattiin väkivalloin asunnostaan: kaksi aatelismiestä, yksi porvari ja yksi työmies. Nämä hirtettiin nuken paikalle.

Ranskalaisen puolueen johtajia olivat kaksi nuorta miestä, Duprat ja
Mainvielle, ja heitä iäkkäämpi Lescuyer.

Lescuyer oli ranskalainen sanan täydellisessä merkityksessä. Hän oli syntynyt Picardiessa, luonteeltaan kiivas ja samalla päättäväinen, ja toimi Avignonissa notaarina ynnä valtuuston sihteerinä.

Nämä kolme johtajaa olivat haalineet kokoon miehiä, pari-kolmetuhatta kenties, ja näiden kanssa tehneet retken Carpentrasia kohti, mutta se oli epäonnistunut.

Sade, kylmä, lunta ja rakeita vihmova sade, Ventouxin vuoriston sade oli hajoittanut Mainviellen, Dupratin ja Lescuyerin armeijan, niinkuin myrsky oli hajoittanut Filip II:n laivaston.

Kuka oli lähettänyt tämän ihmesateen? Kuka oli kyennyt hajoittamaan vallankumouksellisen armeijan?

Mutta Duprat, Mainvielle ja Lescuyer epäilivät, että muuan katolilainen, jota nimitettiin ritari Patusiksi ja jonka he olivat korottaneet kenraaliksi, oli avustanut neitsyt Maariaa tämän ihmeen teossa niin pontevasti, että he soivat hänelle siitä kaiken kunnian.

Avignonissa rangaistaan petos nopeasti: petturi surmataan. Niinpä Patus surmattiin.

Sopivaksi päälliköksi arveltiin erästä miestä, jonka nimi oli Mathieu
Jouve ja joka nimitti itseään Jourdaniksi.

Hän oli syntynyt Saint-Justessa lähellä Puy-en-Volayta. Hän oli ensin ollut muulinajaja, sitten sotamies ja senjälkeen kapakoitsija Pariisissa.

Avignonissa hän kaupusteli mataravärejä. Hän kerskaili tehneensä kaikenlaisia rikoksia ja kolttosia.

Hän piti kupeellaan isoa sapelia, jolla hän väitti katkaisseensa lokakuun 6 päivänä Bastiljin kuvernöörin ja kahden vartiosotilaan kaulat.

Osittain leikillään, osittain peloissaan kansa oli liittänyt
Jourdan-nimeen, jonka hän itse oli omaksunut, nimen Kaulankatkaisija.

Duprat, Mainvielle, Lescuyer ja Jourdan Kaulankatkaisija olivat olleet kaupungin isäntinä niin kauan, ettei heitä enää paljoakaan pelätty.

Salainen, laajaksi suunniteltu salahanke punottiin heidän tuhokseen, taitava ja hämäräperäinen, kuten pappien salahankkeet ainakin. Piti lietsoa kansan uskonnolliset intohimot hereille.

Huhu tiesi kertoa, että isä oli yöllä varastanut kirkosta hopeisen enkelin ja katkaissut siltä toisen käden. Raajarikko-lapsi oli siis vain taivaan kostoa.

Isän täytyi piiloutua. Hänet olisi muutoin hakattu palasiksi välittämättä ottaa selkoa, mistä kirkosta enkeli oli varastettu.

Mutta neitsyt Maaria varsinkin suojeli kuningasmielisiä, olivatpa nämä
Bretagnen chouaneja tai Avignonin paavilaisia.

Vuonna 1789 neitsyt Maaria oli alkanut itkeä eräässä kirkossa Bac-kadun varrella.

Vuonna 1791 hän oli hajoittanut Dupratin ja Mainviellen armeijan puhaltamalla sitä vastaan raekuuron.

Ja vihdoin kordelierien kirkossa hän oli punehtunut, varmaankin häpeästä, kun Avignonin asukkaat olivat tuiki välinpitämättömiä.

Tämä viimeksi mainittu ihme, jonka varsinkin naiset olivat todenneet — miehet eivät siihen suuriakaan uskoneet oli jo lietsonut yleisen mielialan jommoiseenkin vireeseen, kun Avignonissa alkoi kierrellä vallan toisella tavalla mieliä järkyttävä huhu. Kaupungista oli muka viety muuan arkku, joka oli täynnä hopeaa.

Seuraavana päivänä arkkujen lukumäärä nousi kuuteen. Sitä seuraavana puhuttiin kahdeksastatoista täysinäisestä arkusta.

Panttilainakonttorin hopeaa, jonka ranskalainen puolue kaupungista poistuessaan vei mukanaan.

Tämä uutinen pani koko kaupungin riehahtamaan. Silloin virisi se merkillinen ääni, jonka kuulee kaikissa kapinoissa ja joka muistuttaa sekä tiikerin murinaa että käärmeen sihinää.

Avignonissa vallitsi yleensä niin huutava kurjuus, että kaikki olivat pantanneet jotakin.

Rikas joutuu perikatoon menettäessään miljoonan, köyhä menettäessään vaatepahasen. Kaikki on suhteellista.

Oli lokakuun 16 päivä, sunnuntaiaamu. Kaikki lähiseudun talonpojat olivat tulleet kaupunkiin kuuntelemaan messua.

Nyt ei ollut puhe ranskalaisesta tai ranskalaisvastaisesta puolueesta; nyt puhuttiin vain varkaista, jotka olivat tehneet saastaisen rikoksen, varastaneet köyhiltä!

Joukko ryntäsi kordelieerien kirkkoon: talonpojat, kaupunkilaiset, työläiset, jätkät, valkoiset, punaiset, kolmiväriset, kaikki huusivat, että valtuuston oli heti, viivyttelemättä, tehtävä heille tili ja lähetettävä sihteerinsä Lescuyer selvittämään asia.

Kukaan ei tiedä. Kun ihmiseltä väkivalloin riistetään henki, tapahtuu se usein kuin kohtalon määräyksestä.

Hän oli paennut valtuustoon. Hänet tunnettiin ja pidätettiin — häntä ei pidätetty, vaan hänet työnnettiin nyrkiniskuin, potkuin ja kepinlyönnein kirkkoon.

Kirkossa tämä mies-poloinen, kalpeana, mutta kylmänä ja tyynenä, nousi saarnastuoliin ja ryhtyi puolustamaan itseään.

Se oli helppo tehtävä. Hänen olisi tarvinnut vain sanoa: »Avatkaa panttilainakonttori ja näyttäkää se kansalle, silloin näette, että kaikki esineet, jotka meidän syytetään vieneen kaupungista, ovat yhä tallella.»

»Veljet, olen pitänyt vallankumousta välttämättömänä ja edistänyt sitä kaikin voimin…»

Mutta hänen ei sallittu jatkaa. Pelättiin liiaksi, että hän voisi vapautua syytöksestä.

Muuan jätkä kapusi hänen taakseen saarnatuoliin ja sysäsi hänet väkijoukkoon.

Siellä piti tämä vallankumouksellinen surmattaman, jotta uhri olisi otollisempi neitsyt Maarialle, jonka nimessä tämä kaikki tehtiin.

Kuorissa Lescuyer, joka yhä oli elossa, riistäytyi murhamiesten käsistä ja pakeni erääseen kuorituoliin.

Muuan armelias käsi antoi hänelle paperin ja kynän. Hänen piti muka kirjoittaa, mitä hän ei ollut ehtinyt sanoa.

Muuan bretagnelainen aatelismies, joka Marseillenmatkallaan oli poikennut Avignoniin, tuli sattumalta kirkkoon. Poloinen uhri säälitti häntä. Rohkeasti ja itsepäisesti, kuten bretagnelainen ainakin, hän halusi pelastaa Lescuyerin. Pari kolme kertaa hän työnsi syrjään kepit ja puukot, jotka olivat iskemäisillään uhriin, ja huusi: »Miehet, lain nimessä! Miehet, kunnian nimessä! Miehet, ihmisyyden nimessä!»

Puukot ja sauvat kääntyivät nyt häneen, mutta puukkojen ja sauvojen uhallakin hän yhä suojasi Lescuyer-parkaa omalla ruumiillaan ja huusi: »Miehet, ihmisyyden nimessä!»

Lopulta joukko väsyi, kun se joutui näin kauan odottamaan saalistaan.
Se tarttui aatelismieheen ja raahasi hänet ulos hirtettäväksi.

»Lopettakaamme ensin Lescuyerin juttu! Tämän me kyllä saamme käsiimme myöhemmin!»

Joukko käsitti huomautuksen oikeaksi ja päästi bretagnelaisen. Hänet pakotettiin lähtemään kiireimmiten tiehensä. Hänen nimensä oli de Rosély.

Lescuyerillä ei ollut aikaa kirjoittaa, ja vaikkapa olisi ollutkin, ei hänen kirjoitustaan olisi luettu, sillä hälinä oli liian valtava.

Mutta melun kestäessä Lescuyer huomasi alttarin takana pienen oven. Jos hän pääsisi siitä livahtamaan, olisi hän kukaties pelastettu!

Lescuyer pääsi ovelle asti. Murhaajat olivat hämmentyneet tästä äkillisestä pakoyrityksestä. Mutta alttarin juurella muuan silkinkutoja iski häntä sauvalla päähän niin voimakkaasti, että sauva katkesi.

Hän kierähti juuri sille paikalle, missä hänet tahdottiin uhrata — alttarin kupeelle.

Sillaikaa kun naiset raatelivat hänen huulensa riekaleiksi, koska ne olivat lausuneet herjaavat, vallankumoukselliset sanat: »Eläköön vapaus!» hyppelivät miehet hänen vatsallaan ja kivittivät häntä kuten ennen muinoin pyhä Stefanus oli kivitetty.

Hän pyysi liikaa. Hänet tuomittiin elämään kuolemantuskissa, joita jatkui iltaan asti. Mies-poloinen sai tyhjentää pohjaan asti kuoleman katkeran kalkin!

Tällaiset uutiset saapuivat lakiasäätävään kansalliskokoukseen vastaukseksi Fauchetin ihmisystävälliseen ehdotukseen.

Duprat keksi keinon: piti soittaa sitä kuuluisaa hopeakelloa, joka pantiin heläjämään vain kahdessa tilaisuudessa, paavia vihittäessä ja — hänen kuollessaan. Sen kellon ääni oli omituinen, salaperäinen ja harvoin kuultu.

Tämän tuntematonta vaaraa uhkuvan läppäilyn kuullessaan maaseutulaiset lähtivät kaupungista ja pakenivat kukin omalle konnulleen.

Hopeakellon soidessa Jourdan sai koolle arviolta kolmesataa miestä. Hän valtasi kaupungin portit ja sijoitti sataviisikymmentä miestä vartioimaan niitä. Sadanviidenkymmenen miehen etunenässä hän samosi kordelierien kirkolle päin.

Hänellä oli mukana kaksi tykkiä. Hän suuntasi ne joukkoon päin, laukaisi ja surmasi umpimähkään.

Kirkko oli autio. Lescuyer korisi neitsyt Maarian jalkojen juuressa. Pyhä neitsyt, joka oli tehnyt niin monta ihmettä, ei ollut suvainnut ojentaa jumalallista kättänsä pelastaakseen onnettoman miehen.

Olisi voinut sanoa, ettei Lescuyer voinut kuolla. Verinen kasa, joka oli yhtä ainoaa haavaa, oli tarrautunut elämään.

Sellaisena häntä kannettiin katuja pitkin. Kaikkialla, missä tämä saattue kulki, ihmiset sulkivat ikkunansa ja huusivat:

Jourdan ja hänen sataviisikymmentä miestänsä voivat tehdä Avignonille ja sen kolmellekymmenelle tuhannelle asukkaalle mitä halusivat: niin oli kauhu lamauttanut kaikkien mielet.

Ja he tekivät pienoiskoossa samaa, mitä Marat ja Panis sittemmin
Pariisissa syyskuun 2 päivänä.

Seitsemän- tai kahdeksankymmentä onnetonta kaupunkilaista surmattiin.
Heidät syöstiin Glacière-tornin paavillisista salaluukuista jokeen.

Tällainen uutinen siis saapui Pariisiin. Tämä hirveä kosto sai unohtamaan Lescuyerin kuoleman.

Katsokaamme nyt, mitä tekivät emigrantit, joita Brissot oli puolustanut ja joille hän halusi avata kaikki Ranskan portit.

He sovittivat Itävallan ja Preussin keskinäiset välit ja tekivät näistä kahdesta perivihollisesta ystävyksiä.

He saivat aikaan, että Venäjä kielsi lähettiläämme esiintymästä Pietarin kaduilla ja lähetti oman edustajansa Koblenziin pakolaisten hoviin.

Heidän toimestaan Bern rankaisi erästä Sveitsin kaupunkia, jossa oli laulettu vallankumouslaulua »Käy päinsä».

Heidän työtään oli, että Geneve, Rousseaun syntymäkaupunki — Rousseaun, joka oli tehnyt niin paljon Ranskassa paraikaa toteutettavan vallankumouksen hyväksi — suuntasi tykkinsä Ranskaa vastaan.

Heidän yllytyksestään Liègen piispa kieltäytyi ottamasta vastaan
Ranskan lähettilästä.

Venäjä ja Ruotsi lähettivät Ludvig XVI:lle avaamattomina takaisin ne kirjelmät, joissa hän ilmoitti hyväksyneensä hallitusmuodon.

Espanja ei ottanut niitä edes vastaan ja luovutti inkvisitsiolle erään ranskalaisen, joka pelastui kidutuspenkistä vain itsemurhalla.

Venetsia viskasi San Marcon torille ruumiina miehen, joka kymmen-neuvoston määräyksestä oli kuristettu e eilisenä yönä. Ruumiin rintaan oli kiinnitetty lappu, johon oli kirjoitettu: »Surmattu vapaamuurarina…»

Itävallan keisari ja Preussin kuningas kyllä vastasivat, mutta vastasivat uhkauksin.

»Me haluamme», sanoivat he, »että ryhdytään välttämättömiin toimenpiteihin, jotta voitaisiin ehkäistä tapahtumat, jotka ennustavat näin surullista tulevaisuutta.

Vendéessa ja etelässä oli siis kansalaissota, ja ulkomaisen sodan uhka vaani kaikkialla.

Ja sitten kuului Atlantin takaa huuto, että kokonaisen saaren asujamisto murhataan.

Mitä siis tapahtui lännessä? Keitä olivat ne mustat orjat, jotka väsyneinä saamiinsa lyönteihin ryhtyivät itse surmaamaan?

Parilla sanalla — ei niin lavertelevasti kuin Avignonin juttua esittäessämme, sillä Avignonin jutussa innostuimme — parilla sanalla aiomme sen selittää.

Ogé, muuan nuori mulatti, niitä uljaita, palavia ja uhrautuvia luonteita, joita olen tuntenut niin monta, [Tekijän isä, vallankumoussodan »väkevä kenraali» oli mulatti. ‒ Suom.] oli purjehtinut meren yli viemään vapauttavaa sanaa, juuri kun se oli lausuttu.

Vaikkei päätöksestä ollutkaan vielä saapunut virallista ilmoitusta, vaati hän innoissaan saaren käskynhaltijaa julkaisemaan sen heti.

Käskynhaltija määräsi Ogén vangittavaksi. Ogé pakeni saaren espanjalaiselle puolelle.

Espanjan viranomaiset — mehän tiedämme, millä silmällä Espanja katseli vallankumousta — luovuttivat hänet kuvernöörille, ja hänet teilattiin.

Valkoinen kauhu seurasi hänen rangaistustaan. Hänellä arveltiin olleen paljon rikostovereita saarella. Tilanomistajat ryhtyivät tuomitsemaan, ja teloitusten lukumäärä kasvoi suunnattomaksi.

Sitten eräänä yönä nousi kuusikymmentätuhatta Neekeriä kapinaan.
Valkoiset heräsivät, valtavaan tulipaloon, joka tuhosi viljelykset.

Emigrantteja koskevassa kauniissa ja voimakkaassa puheessaan Brissot oli selvästi osoittanut hallitsijain aikeet ja sen kuolintavan, jonka nämä olivat varanneet vallankumoukselle.

Kuvailtuaan tätä eurooppalaista valtayhtymää ja esitettyään hallitsijat, joista toiset miekka kädessä avoimesti pystyttelivät vihan lippua ja toiset peittivät kasvonsa ulkokultaisuuden naamariin, kunnes voisivat poistaa sen silmiltään, hän huudahti:

»Hyvä on! Me emme ainoastaan ota vastaan ylimyksellisen Euroopan haastetta, vaan ehätämme sen edelle. Älkäämme odotelko, että kimppuumme hyökätään, vaan hyökätkäämme itse!»

Täten Brissot, pikemminkin vaiston kuin neron miehenä, oli vastannut siihen pyhään ajatukseen, siihen uhrautumisen ajatukseen, joka oli vallinnut vuoden 1791 vaaleissa — sodan ajatukseen.

Kysymys ei ollut siitä itsekkäästä sodasta, jonka joku hirmuvaltias julistaa kostaakseen valtaistuintaan, nimeään tai jonkun liittolaisensa nimeä kohdanneen herjauksen tai liittääkseen jonkun valloitetun maakunnan omaan kuningas- tai keisarikuntaansa, vaan sodasta, joka tuo mukanaan elämän lehahduksen, sodasta, jonka vaskiset torventörähdykset kuuluttavat kaikkialle. »Nouskaa te, jotka haluatte olla vapaita; me tuomme teille vapauden!»

Ja maailma alkoi tosiaankin kuulla eräänlaista voimakasta mutinaa, joka yltyi ja paisui kuin tulvivan vuoksilaineen pauhu.

Tämä mutina oli kolmenkymmenen miljoonan ihmisäänen kohua. Äänet eivät puhuneet vielä, ne vain kuiskailivat. Sen kuiskailun Brissot oli tulkinnut sanoilla: »Älkäämme odotelko, että kimppuumme hyökätään, vaan hyökätkäämme itse!»

Hetkellä, jolloin näitä uhkaavia sanoja tervehdittiin yksimielisillä suosionosoituksilla, Ranska oli voimakas. Se ei ainoastaan pystynyt hyökkäämään; sen tuli myöskin voittaa.

Kertomus Vendéen tapahtumista, Avignonin verilöylyistä, Euroopan herjauksista vaikutti lakiasäätävään kansalliskokoukseen kuin ukonjyrähdys. Kuten on nähty, Brissot oli lokakuun 20 päivänä tyytynyt vaatimaan emigranttiomaisuuden verottamista; lokakuun 25 päivänä Condorcet vaati heidän omaisuutensa takavarikoitavaksi ja heiltä itseltään kansalaisvalaa. — Kansalaisvalaa miehiltä, jotka elivät Ranskan rajojen ulkopuolella ja olivat aseistautuneet Ranskaa vastaan!

Kaksi edustajaa puhkesi puhumaan. Toisesta tuli tämän uuden kansalliskokouksen Barnave, toisesta sen Mirabeau: Vergniaud ja Isnard.

Vergniaud, niitä runollisia, lempeitä, miellyttäviä luonteita, joita vallankumoukset tuovat esille, oli syntynyt viljavassa Limogesissa. Hän oli lauhkea, hidas, hempeä pikemminkin kuin intohimoinen. Turgot, Limousinin intendentti, oli huomannut hänen synnynnäisen lahjakkuutensa ja lähettänyt hänet Bordeauxin kouluihin. Hänen sanansa eivät olleet niin kärkeviä ja nasevia kuin Mirabeaun, mutta vaikka niissä olikin kreikkalaista leimaa ja liiaksi mytologisia käänteitä, vaikuttivat ne vähemmän moninaisilta ja saivarteleviita kuin Barnaven sanat. Hänen kaunopuheisuutensa elävänä, vaikuttavana puolena oli siinä alati väräjävä ihmisyystunne. Kansalliskokouksessa, parvekeyleisön tulisten ja ylevien vihanpurkausten keskelläkin, hän korotti äänensä luonnon tai säälin hyväksi. Ärtyisän, kuohahtelevan, kiistanhaluisen puolueen johtajana hän arvosteli tilannetta tyynesti ja arvokkaasti silloinkin, kun se näytti kuolemaa uhkaavalta. Vastustajat sanoivat häntä epäröiväksi, pehmeäksi, saamattomaksi ja kysyivät, missä oli hänen sielunsa, joka tuntui harhailevan jossakin muualla. He olivat oikeassa. Hänen sielunsa asusti hänessä vain milloin hän ponnistellen sai sen kahlehdituksi rintaansa. Hänen sielunsa asusti eräässä naisessa, jonka nimi oli hänen huulillaan, jonka kuvaa hänen silmänsä heijastivat; se värähteli kauniin, hyvän, ihastuttavan Candeillen harpun kielissä.

Isnard — päinvastoin kuin Vergniaud, joka tavallaan oli kuin kansalliskokouksen rauha — edusti sen vihaa. Hän oli syntynyt Grassessa, tuoksujen ja mistral-tuulen seudulla, ja hänen vihansa purkautui yhtä väkivaltaisesti ja äkkiä kuin se ilmojen jättituuli, joka samalla henkäisyllään kumoo kalliot ja riipoo ruusut. Hänen tuntematon äänensä räjähti kansalliskokouksessa kuin ensimmäisten kesämyrskyjen odottamaton ukkonen. Kuullessaan tämän äänen ensimmäisen soinnun koko kansalliskokous säpsähti, hajamielisimmätkin kohottivat päätänsä, ja kaikki olivat valmiit sanomaan väristen kuin Kain Jumalan äänen kuullessaan: »Minulleko sinä puhut, Herra?»

»Minä kysyn», huudahti hän, »kansalliskokoukselta, Ranskalta, maailmalta — ja teiltä, hyvä herra…

»Minä kysyn, onko ketään, joka vilpittömin mielin ja omantuntonsa mukaan voi väittää, etteivät maanpakolaisprinssit vehkeilisi isänmaata vastaan… Kysyn edelleen, onko tässä kokouksessa ketään, joka tohtii väittää, ettei kavaltajaa ole pantava mitä pikimmin syytteeseen, vainottava ja rangaistava.»

— Teille on sanottu, että suvaitsevaisuus on voiman velvollisuus ja että eräät vallat riisuvat aseitaan. Mutta minä sanon teille, että pitää valvoa, etteivät despotismi ja aristokratia ole kuolleet tai nukuksissa ja että jos kansat hetkeksikin unohtavat, ne heräävät kahlehdittuina. Rikoksista on raskain se, joka pyrkii palauttamaan ihmisen orjuuteen. Jos taivaan salama olisi ihmisen hallussa, olisi sen isku suunnattava niihin, jotka ahdistavat kansojen vapautta!»

Ensimmäistä kertaa kuultiin tällaisia sanoja. Tämä raisu kaunopuheisuus tempasi mukaansa kaikki, niinkuin alppien lumivyöry vie mukanaan puut, karjat, paimenet ja talot.

»Ellei Louis Stanislas Xavier, Ranskan prinssi, palaa maahan kahden kuukauden kuluessa, menettää hän hallitsijaoikeutensa.»

»Elleivät emigrantit palaa maahan ennen tammikuun 1 päivää, julistetaan heidät vikapäiksi vehkeilyyn, määrätään vangittaviksi ja tuomitaan kuolemaan.»

»Niitä, jotka kieltäytyvät vannomasta, pidetään kapinallisina, ja heidät pannaan viranomaisten vartioitaviksi.

»Jos he oleskelevat seurakunnassa, jossa ilmenee uskonnollisia häiriöitä, voi departementin johto karkoittaa heidät heidän kotiseudultaan.

»Elleivät he tottele, pidettäköön heitä vankilassa korkeintaan vuosi; jos he yllyttävät tottelemattomuuteen, kaksi vuotta.

Seurakunta, jossa on turvauduttava aseellisen voiman apuun, suorittakoon siitä koituvat kustannukset.

»Kirkkoja käytetään jumalanpalvelukseen, jonka hoitajat valtio palkkaa; tarpeettomat kirkot voidaan myydä jonkun toisen uskonnonmuodon harrastajille, ei kuitenkaan niille, jotka kieltäytyvät vannomasta valaa.

»Kuntien viranomaiset lähettävät departementeille ja nämä vuorostaan lakiasäätävälle kansalliskokoukselle luettelon papeista, jotka ovat vannoneet ja jättäneet vannomatta valan, ynnä huomautukset pappien keskinäisistä suhteista ja heidän suhteistaan emigrantteihin, jotta kansalliskokous voisi puuttua keinoihin kapinan tukahduttamiseksi.

»Kansalliskokous pitää kelpo tekona hyviä kirjoituksia, jotka voivat valaista maaseudun asukkaille n.s. uskonnollisia kysymyksiä; se on valmis painattamaan ne ja palkitsemaan niiden sepittäjät.»

Olemme maininneet, mitä oli tullut edellisen kansalliskokouksen jäsenistä, ja niinikään osoittaneet, mitä varten feuillantti-kerho oli perustettu.

Se oli Barnaven, Lafayetten, Lamethin, Duportin, Baillyn henki —
Baillyn, joka yhä oli pormestari, mutta pian lakkaisi olemasta.

Pappeja koskevaa asetusta he sanoivat »asetukseksi, joka soti kansan omaatuntoa vastaan», ja emigrantteihin tähdättyä päätöstä he pitivät »asetuksena, joka soti sukusiitosta vastaan», keinona, jolla koetettiin käyttää kuninkaan valtaa.

Feullantti-kerho valmisti ja Pariisin johto allekirjoitti näiden kahden päätöksen johdosta vastalauseen, jossa Ludvig XVI:tta pyydettiin panemaan kieltonsa pappeja koskevaa asetusta vastaan.

Kuten muistettaneen, perustuslaki varasi Ludvig XVI:lle tämän veto-oikeuden.

Kuka varmensi nimellään tämän vastalauseen? Mies, joka ensimmäisenä oli hyökännyt papiston kimppuun, Mefistofeles, joka sorkkajalallaan oli murtanut jään, Talleyrand! Mies, joka »suurennuslasi-diplomatiallaan» ei aina nähnyt kyllin selvästi vallankumouksen eri asteita.

Kordelierit lähettivät tuleen Camille Desmoulinsin, vallankumouksen keihäsmiehen, joka oli alati valmis sinkoamaan peitsensä maaliin.

Mutta koska hän oli avuton änkyttäjä, milloin hän yritti puhua, antoi hän sen Fauchetin luettavaksi.

Kun Fauchet sen luki, taputettiin sille käsiä ensimmäisestä lauseesta loppuun asti.

»Emme valita», sanoi Robespierren koulutoveri ja Dantonin ystävä, »emme valita perustuslakia, joka hyväksyy veto-oikeuden, emmekä kuningasta, joka turvautuu siihen; muistamme vain suuren valtiomiehen, Machiavellin, esittämän johtolauseen: 'Jos ruhtinaan tulisi luopua yksinvallasta, olisi kansa liian kohtuuton, liian julma pitäessään pahana, että hän hangoittelisi itsepintaisesti yleistä mielipidettä vastaan, koska on vaikeata ja luonnonvastaista pudota vapaaehtoisesti niin korkealta'.

— Tämän totuuden tajuten ja ottaen esimerkiksi itse Jumalan, jonka käskyt eivät ole mahdottomia, emme milloinkaan vaadi entiseltä valtiaalta, että hän rakastaisi kansan yliherruutta, mikä on hänelle mahdotonta, emmekä pidä pahana, että hän esittää kieltonsa nimenomaan kaikkein parhaita säädöksiä vastaan.»

Kuten on mainittu, kansalliskokous taputti käsiä, hyväksyi anomuksen ja päätti merkityttää sen pöytäkirjaan ja lähettää pöytäkirjan otteet departementteihin.

Monet kerhon jäsenistä, jotka olivat samalla edustajia lakiasäätävässä kansalliskokouksessa, olivat olleet poissa äskenmainitusta istunnosta.

Nämä poissaolleet hyökkäsivät seuraavana päivänä kansalliskokoukseen.
Heitä oli kaksisataa kuusikymmentä.

Edellisen päivän asetus kumottiin parvekeyleisön hoilatessa ja viheltäessä.

Näin syttyi taistelu kansalliskokouksen ja kerhon kesken. Siitä lähtien feuillantit nojautuivat yhä enemmän jakobiineihin, joita edusti Robespierre, ja Dantonin edustamiin kordeliereihin.

Dantonin kansansuosio olikin kasvamaan päin. Hänen valtava päänsä alkoi kohota joukon yläpuolelle. Adamastor-jättiläisen lailla hän suureni kuninkuuden edessä ja virkkoi sille: »Varo! Meri, jolla purjehdit, on nimeltään Myrskyjen meri!»

Marie-Antoinetten viha tehosi vallankumoukseen niinkuin rakeet ja vihurit Atlanttiin.

Hän vihasi Lafayettea, sitä miestä, joka oli pelastanut hänet lokakuun 6 päivänä ja menettänyt kansansuosionsa hovin takia heinäkuun 17:ntenä.

Lafaytte pyrki Pariisin pormestariksi Baillyn jälkeen sensijaan että olisi auttanut Lafayettea kuningatar pani omituisen sokeana kuningasmieliset äänestämään Pétionia, karkeaa matkatoveria Varennesista palattaessa!

Joulukuun 19 päivänä kuningas saapui kansalliskokoukseen esittämään kieltonsa pappeja koskevan asetuksen johdosta.

Muuan Neuchatelista kotoisin oleva sveitsiläinen Virchaux, sama mies, joka Mars-kentällä oli kirjoittanut tasavaltaa vaativan anomuksen, oli tarjonnut kerholle damaski-säilää; se oli taottu sitä kenraalia varten, joka ensimmäisenä voittaisi vapauden viholliset.

Isnard oli saapuvilla. Hän otti nuoren tasavaltalaisen miekan, paljasti sen, viskasi aseen puhujalavalle ja huudahti:

»Katsokaa, tuossa on tuomioenkelin miekka! Se voittaa! Ranska karjaisee sotahuudon, ja kansat vastaavat. Sotilaat peittävät maan, ja vapauden viholliset pyyhkäistään ihmisten luettelosta!»

Paljastettua miekkaa ei pantaisi tuppeen takaisin. Kaksoissota oli julistettu: sisäinen ja ulkomainen.

Neuchatelista kotoisin olleen tasavaltalaisen säilä iskisi ensin
Ranskan kuninkaaseen ja Ranskan kuninkaan jälkeen muihin kuninkaihin.

Gilbert ei ollut nähnyt kuningatarta sen päivän jälkeen, jolloin tämä oli pyytänyt häntä odottamaan hetken hänen työhuoneessaan ja poistunut kuulemaan poliittista ohjetta, jonka herra de Breteuil oli tuonut Wienistä ja jonka sanamuoto kuului näin:

»Tehtävä Barnavelle samaa, mitä Mirabeaullekin: voitettava aikaa, vannottava vala perustuslaille, noudatettava sitä kirjaimellisesti, jotta voitaisiin osoittaa sen mahdottomuus. Ranska jäähtyy ja ikävystyy, ranskalaiset ovat löyhää joukkoa. Tulee jokin uusi tuulahdus, ja vapaus unohtuu. Mutta ellei vapaus unohdu, on sentään voitettu yksi vuosi. Ja vuoden perästä olemme valmiit sotaan.»

Kuusi kuukautta oli vierähtänyt siitä päivästä. Vapaus ei suinkaan ollut unohtunut, ja ulkomaiset hallitsijat valmistuivat ilmeisesti täyttämään lupauksensa ja ryhtymään sotaan.

Gilbert hämmästyi, kun kuninkaan kamaripalvelija astui eräänä aamuna hänen huoneeseensa.

Hän arveli ensin, että kuningas oli sairastunut ja lähettänyt noutamaan häntä. Mutta kamaripalvelija rauhoitti häntä ilmoitti, että häntä odotettiin linnaan.

Gilbert kysyi, kuka häntä odotteli, mutta kamaripalvelija, joka epäilemättä oli saanut selvät ohjeet, sanoi vain:

Gilbert oli syvästi kiintynyt kuninkaaseen. Hän surkutteli Marie-Antoinettessa enemmän naista kuin kuningatarta; Marie-Antoinette ei herättänyt hänessä rakkautta eikä alttiutta; Gilbert tunsi häntä kohtaan vain syvää sääliä.

Hän kiiruhti noudattamaan kutsua, ja hänet opastettiin keskikerrokseen, missä Barnave oli aikoinaan otettu vastaan.

Muuan nainen istui nojatuolissa ja nousi nähdessään Gilbertin astuvan esille. Se oli madame Elisabeth, kuninkaan sisar. Gilbert kunnioitti häntä syvästi, tietäen hänen sydämensä enkelimäisen hyvyyden, kumarsi tervehdykseksi ja oivalsi heti tilanteen.

Kuningas ja kuningatar eivät olleet uskaltaneet noudattaa häntä omissa nimissään. Madame Elisabeth oli pantu välittäjäksi, ja hänen ensimmäiset sanansa todistivat tohtorille, ettei hän ollut pettynyt arveluissaan. »Herra Gilbert», virkkoi madame Elisabeth, »en tiedä, ovatko toiset unohtaneet sen huomaavaisuuden, jota olette osoittanut veljelleni Versaillesista lähdettyämme ja kälylleni Varennesista palattuamme, mutta minä ainakin muistan».

»Madame», sanoi hän, »Jumala on viisaudessaan säätänyt, että teillä on kaikki hyveet, vieläpä muistinkin lahja, harvinainen ominaisuus nykyaikoina ja eritoten kuninkaallisissa».

»Ette kai tarkoita veljeäni, herra Gilbert? Veljeni puhuu teistä usein ja panee suuren arvon teidän kokemukseenne.»

»Lääkärinä, juuri niin, herra tohtori, mutta hän arvelee, että teidän kokemustanne voi sovelluttaa sekä kuninkaan että kuninkuuden terveydenhoitoon.»

»Kuningas on perin ystävällinen, madame», vastasi Gilbert. »Kummanko terveyttä silmällä pitäen hän on kutsuttanut minut nyt tänne?»

»Ei kuningas ole teitä kutsuttanut, herra Gilbert», vastasi madame Elisabeth heikosti punehtuen, sillä tämä puhdas sydän ei osannut valehdella, »vaan minä».

»Tekö, madame?» ihmetteli Gilbert. »Ah, ei suinkaan teidän terveytenne huolestuta mieltänne. Kalpeutenne on väsymyksen ja levottomuuden seurausta, mutta se ei merkitse sairautta.»

»Olette oikeassa, tohtori. Oma tilani ei huolestuta minua. Olen levoton veljeni takia.»

»Ei juuri sairas», vastasi madame Elisabeth, »mutta kuningas on masentunut, alakuloinen… Malttakaas, kymmeneen päivään — minä lasken päivät, ymmärrättehän — kymmeneen päivään hän ei ole lausunut luotua sanaa muille kuin minulle ja silloinkin vain sen vähän, mitä trictrac-pelissä on välttämätöntä sanoa.»

»Tänään on kulumassa yhdestoista päivä siitä päivästä, jolloin hän kävi kansalliskokouksessa esittämässä kieltonsa… Miksei hän tullut mykäksi mainitun päivän aamuna sensijaan että menetti puhekykynsä vasta seuraavana päivänä?»

»Teidän mielestänne siis kuninkaan olisi pitänyt hyväksyä se saastainen asetus?» huudahti madame Elisabeth vilkkaasti.

»Minun käsitykseni, madame, on se, että jos kuningas sijoitetaan pappien eteen siinä virrassa, joka tulvii, siinä vuoksessa, joka nousee, siinä rajusäässä, joka uhkaavana mylvii, se merkitsee kuninkaan ja pappien murskautumista samalla iskulla.»

»Madame, tällä hetkellä on muuan puolue kasvamansa kuin Tuhannen ja yhden yön jättiläiset, jotka uurnaan suljettuina särkivät sen ja kasvoivat tunnin perästä sata kyynärää pitkiksi.»

»En, tarkoitan girondelaisia. Jakobiinit eivät halua sotaa, gironde sitä tahtoo. Sota on kansalliskysymys.»

»Mutta sota… hyvä Jumala, ketä vastaan? Keisariako, veljeämme, vastaan? Vai onko vihollisemme Espanjan kuningas, sukulaisemme? Herra Gilbert, vihollisemme ovat Ranskassa eivätkä Ranskan rajojen takana, ja todistukseksi…»

»En todellakaan tiedä, voinko sitä sanoa teille, tohtori, vaikka juuri sitä varten olen kutsuttanut teidät puheilleni.»

»Te voitte sanoa minulle kaikki, madame, miehelle, joka on kuninkaan altis ystävä ja valmis kuolemaan hänen puolestaan.»

»Herra Gilbert», sanoi madame Elisabeth, »luuletteko, että on olemassa vastamyrkkyä?»

»Yleisesti tehoavaako? Ei ole, madame, mutta kaikkien myrkkyaineitten varalle on keksitty vastamyrkky, vaikka onkin myönnettävä, että nämä vastamyrkyt yleensä ovat tehottomia.»

»Ensin on saatava selville, onko myrkky kivennäis- vai kasvismyrkkyä.
Kivennäismyrkyt vaikuttavat tavallisesti vatsaan ja suolistoon,
kasvismyrkyt hermostoon, yhdet sitä kiihoittaen, toiset lamauttaen.
Kumpaa myrkkylajia te tarkoitatte, madame?»

»Kuulkaa, mitä on tapahtunut. Herra Laporte, kuninkaan taloudenhoitaja… tiedättehän?»

»Herra Laporte on kertonut meille, että muuan kuninkaan keittiöväkeen kuulunut mies, joka sittemmin oli asettunut Palais-Royaliin piiraisleipuriksi ja seuraajansa kuoltua palannut entiseen toimeensa… No niin, tämä mies, hillitön jakobiini, on sanonut kaikkien kuullen, että Ranskalle tehtäisiin kelpo palvelus, jos kuningas myrkytettäisiin!»

»Ihmiset, jotka suunnittelevat sellaista rikosta, eivät tavallisesti kersku siitä ennakolta, madame.»

»Voi, herra Gilbert, on perin helppoa myrkyttää kuningas! Onneksi sillä miehellä, jota me epäilemme, ei ole muuta keittiöhommaa kuin piiraisten valmistaminen.»

»Niin, on päätetty, että kuningas syö enää vain paistia, että leivän tuo Ville-d'Avraysta herra Thierry, pikku huoneistojen taloudenhoitaja, joka samalla hankkii pöytäviinit. Koska kuningas pitää piirakoista, on rouva Campan määrätty ostamaan ne itseään varten milloin yhdeltä, milloin toiselta leipurilta. Meitä on erikoisesti kehoitettu varomaan jauhosokeria.»

»Juuri niin… Kuningattarella oli tapana valmistaa sokerivetensä senlaatuisesta sokerista. Me olemme poistaneet sen tavan kokonaan. Kuningas, kuningatar ja minä syömme yhdessä ja suoriudumme itse tarjotusta. Jos joku meistä tarvitsee jotakin, niin hän soittaa. Kun kuningas on istuutunut pöytään, tuo rouva Campan erikoisovesta sisälle piiraat, leivän ja viinin. Ne piilotetaan pöydän alle, ja kaikki ovat juovinaan linnan kellarin viiniä ja syövinään keittiön leipää ja piiraita. Näin me elämme, hyvä herra, ja silti vapisemme joka hetki, kuningatar ja minä, peläten, että näkisimme kuninkaan äkkiä kalpenevan ja kuulsimme hänen lausuvan seuraavat hirveät sanat: 'Minä voin pahoin!'»

»Sallikaa minun ensinnäkin lausua, madame», virkkoi tohtori, »etten usko noihin myrkytysuhkailuihin, ja lisätä, että olen täydellisesti teidän majesteettienne käytettävissä. Mitä kuningas haluaa? Tahtooko kuningas asuttavakseni jonkun linnanhuoneen? Muutan siihen, jotta olen alati käsillä, kunnes hänen pelkonsa…»

»Erehdyin, madame… kunnes teidän pelkonne on hälvennyt. Tunnen jonkun verran myrkkyjä ja vastamyrkkyjä. Luulen voivani poistaa niiden tehon, minkälaatuisia ne lienevätkin. Mutta sallikaa minun lisätä, madame, että jos kuningas haluaisi, ei hänen takiaan tarvitsisi pelätä yhtään mitään.»

»Ah, mitä olisi siis tehtävä?» virkkoi muuan ääni, joka ei ollut madame Elisabethin ja jonka värähtelevä, voimakas sointu sai Gilbertin kääntymään.

»Madame», sanoi hän, »tarvitseeko minun toistaa kuningattarelle ne uskollisuuslupaukset, jotka vastikään esitin madame Elisabethille?»

»Ei, hyvä herra, ei tarvitse. Olen kuullut kaikki… Haluaisin vain kuulla, millainen vielä nykyään on mielialanne meitä kohtaan.»

»Ah, hyvä herra, niin moni pää ja niin moni sydän on muuttanut suuntaansa tässä vihurituulessa, ettei enää oikein tiedä, kehen voi luottaa!»

»Ja senkö vuoksi kuningatar aikoo ottaa feuillanttien kädestä rouva de
Staëlin mieleisen ministerin?»

»En, madame. Se on koe, yhtä hyvä kuin toinenkin. Kun kuningas on kokeillut kaikella, lopettaa hän ehkä siihen, mistä hänen olisi pitänyt aloittaa.»,

»Minulla on se kunnia, madame. Bastiljista päästyäni kävin hänen puheillaan, ja herra Neckeriltä sain kuulla, että minut oli vangittu kuningattaren kehoituksesta.»

»En minä kajoakaan siihen erehdykseen, madame; minä vain vastaan kysymykseen, jonka teidän majesteettinne suvaitsi tehdä minulle.»

»Hän on kelpo saksalainen, joka on koottu hyvin erilaisista aineksista ja joka läpäistyään naurettavuuden kohoaa onttoon mahtipontisuuteen.»

»Mutta tehän olitte niitä, jotka yllyttivät kuningasta valitsemaan hänet uudelleen ministeriksi?»

»Herra Necker oli, väärin tai oikein, kuningaskunnan kansanomaisin mies. Sanoin kuninkaalle: 'Sire, nojautukaa hänen kansansuosioonsa'.»

»Teidän majesteettinne kai suvaitsee kysyä minulta, mitä arvelen rouva de Staëlista?»

»Ulkonäöstä puhuaksemme hänellä on iso nenä, karkeat piirteet, kömpelö vartalo…»

Kuningatar hymyili. Naisena hän kuunteli mielellään sanottavan toisesta naisesta, josta paljon puhuttiin, ettei tämä ollut kaunis.

»Hänen hipiänsä on laadultaan keskinkertaisesti viehättävä, hänen eleensä pikemmin tarmokkaat kuin sulavat, hänen äänensä on karu ja panee toisinaan epäilemään, onko se ollenkaan naisen ääni. Kaiken tämän lisäksi hän on neljän- tai viidenkolmatta vuoden ikäinen, hänellä on kuvankaunis kaula, ihana, musta tukka, verrattomat hampaat, säkenöivät silmät… hänen katseessaan piilee kokonainen maailma!»

»Entä luonteeltaan, kyvyiltään, ansioiltaan?» ehätti kuningatar kysymään.

»Hän on hyvä ja ystävällinen, madame. Kukaan hänen vihamiehistään ei pysy hänen vihamiehenään kuultuaan hänen puhuvan neljännestunnin.»

»Minä tarkoitan hänen neroaan, hyvä herra — politiikkaa ei harrasteta pelkästään sydämellä.»

»Madame, sydän ei ole haitaksi, ei edes politiikassa. Teidän majesteettinne lausui sanan nero. Olkaamme varovaisia sen sanan käytössä, madame. Rouva de Staël on suuri kyky, mutta ei kohoa nerouteen saakka. Jotakin raskasta, mutta tukevaa, jotakin kömpelöä, mutta voimakasta on painamassa hänen jalkojaan, kun hän haluaa nousta lentoon. Hänen ja Jean-Jacquesin, hänen oppimestarinsa, välillä on sama ero kuin raudalla ja teräksellä.»

»Puhutte hänen kyvyistään kirjailijattarena, hyvä herra. Mainitkaa jotakin myös politiikkaa harrastavasta naisesta.»

»Siinä mielessä, madame, käsittääkseni rouva de Staëlille annetaan suurempi merkitys kuin hän ansaitsee. Mounierin ja Lallyn lähdettyä maasta hänen salongistaan on tullut puoliylimyksellisen, kaksikamarisuutta ihannoivan englantilaispuolueen kokoontumispaikka. Koska hän itse on synnyltään porvarisnainen ja perinpohjin onkin, on hän taipuvainen palvomaan valtaylimyksiä. Hän ihailee englantilaisia, koska luulee Englannin kansaa erikoisen ylimykselliseksi. Hän ei tunne Englannin historiaa eikä sen hallitustavan koneistoa. Niinpä hän pitää ristiretkiajan aatelismiehinä vastaleivottuja ylimyksiä, eilispäivän nousukkaita. Muut kansat tekevät toisinaan vanhasta uutta, Englanti tekee yhtenään uudesta vanhaa.»

»Te arvelette siis, että sentapainen tunne on saanut rouva de Staëlin esittämään meille Narbonnen?»

»Ah, madame, tällä kerralla kaksi rakkautta on yhtyneinä: ylimystön ja ylimyksen rakkaus.»

»Te luulette siis, että rouva de Staël rakastaa Narbonnea hänen ylimyksellisen syntyperänsä takia?»

»Mutta kukaan ei ole niin vähän ylimys kuin Narbonne. Ei edes tiedetä, kuka hänen isänsä on.»

»Kuulkaahan, herra Gilbert, minä olen nainen ja rakastan siis juoruja.
Mitä ihmiset sanovat herra de Narbonnesta?»

»Kerrotaan, että kun jesuiittapuolue karkoitutti maasta Voltairen, Machaultin, d'Argensonin — yleensä ne, joita sanottiin filosofeiksi — sen täytyi taistella madame de Pompadouria vastaan. Sijaishallitsijan aikaiset perintötavat elivät vielä: tiedettiin, mitä isänrakkaus saa aikaan yhtyneenä erääseen toiseen rakkauteen. Silloin valittiin — jesuiitoilla on tarkka silmä sellaiseen valikointiin, madame — silloin valittiin muuan kuninkaan tyttäristä ja tältä vaadittiin, että hän uhrautuisi sukurutsaisesti sankarilliseen tekoon. Siitä polveutuu se kaunis ritari, jonka isää ei tunneta, kuten teidän majesteettinne sanoo, ei senvuoksi että hänen syntyperänsä häipyisi hämärään, vaan koska se uppoo valoon.»

»Te ette siis arvele, kuten jakobiinit, kuten esimerkiksi Robespierre, että herra de Narbonne on lähtöisin Ruotsin lähetystöstä?»

»Kyllä, madame, mutta hän on lähtenyt vaimon kammiosta eikä aviomiehen työhuoneesta. Jos olettaa, että herra de Staëlilla on jotakin osuutta tässä asiassa, pitäisi myös olettaa, että hän on vaimonsa mies… Oh, hyvä Jumala! Ei, se ei ole suinkaan lähettilään juonta, vaan rakastuneitten heikkoutta. Tarvitaan vain rakkautta, ja tämä suuri, ikuinen taikuri saa naisen panemaan tuon julkean elostelijan käteen vallankumouksen jättiläismiekan.»

»Teidän mielestänne, herra Gilbert, teemme hullusti, kun hyväksymme herra de Narbonnen sotaministeriksi?»

»Tekisitte viisaammin, madame, jos ottaisitte heti miehen, joka tulee hänen jälkeensä ministeriksi.»

»Voi, madame, tuo on kohtuuton arvostelu… ja lisäksi ihan väärä puhuttaessa miehestä, johon se iskee!»

»Niin, madame, tiedän hyvin, ettei Dumouriez ole sitä hoviaatelia, jonka hyväksi uhrataan kaikki. Dumouriez on maalaisaatelia, ja koska hän ei voinut saada eikä ostaa itselleen rykmenttiä, pestautui hän yksinkertaiseksi husaariksi. Kaksikymmenvuotiaana hän salli viiden kuuden ratsumiehen miltei ruhjoa itsensä kuoliaaksi mieluummin kuin antautui, mutta tämän urheutta osoittavan teon uhallakin ja vaikka hän on todellinen kyky, on hän saanut riutua kauan vähäpätöisissä arvoasteissa.»

»Niin, hän on saanut kehitellä kykyjään toimiessaan Ludvig viidennentoista vakoojana.»

»Miksi sanotte hänessä vakoiluksi, mitä toisissa sanotte valtiotaidoksi? Tiedän kyllä, että hän oli kirjeenvaihdossa kuninkaan kanssa kuninkaan ministerien selän takana. Kukapa hovimiehistä ei tekisi samaa?»

»Mutta, hyvä herra», huudahti kuningatar ilmaisten, kuinka perinpohjin hän tunsi politiikasta ne yksityiskohdat, joita hän nyt puuttui käsittelemään, »teidän suosittelemanne mies on täysin moraaliton! Hänellä ei ole periaatteita eikä kunniantuntoa! Herttua de Choiseul on sanonut minulle, että Dumouriez teki hänelle kaksi korsikalaisia koskevaa ehdotusta: toisen mukaan korsikalaiset oli masennettava, toisen mukaan vapautettava.»

»Se on totta, madame, mutta herra de Choiseul on unohtanut mainita teille, että edellinen hyväksyttiin ja että Dumouriez taisteli urheasti sen toteuttamiseksi.»

»Jos otamme Dumouriezin ministeriksi, merkitsee se, että julistamme sodan Euroopalle.»

»Ah, madame», sanoi Gilbert, »sota on jo julistettu kaikissa sydämissä! Tiedättekö, montako vapaaehtoista on ilmoittautunut tästä departementista? Kuusisataatuhatta! Jurassa naiset ovat sanoneet, että kaikki miehet saavat lähteä ja että he puolustavat maata, kunhan heille vain jätetään piikit aseiksi.»

»Lausuitte sanan, joka saa minut vapisemaan, hyvä herra», huomautti kuningatar.

»Suokaa anteeksi, madam, ja mainitkaa se sana, jottei minulle sattuisi toistamiseen samaa erehdystä.»

»Lausuitte sanan piikit… Voi, vuoden 89 piikit, herra Gilbert! Olen yhä näkevinäni kahden poloisen henkivartijani päät kahden piikin kärjessä!»

»Ja silti, madame, muuan nainen, muuan äiti on ehdottanut, että ryhdyttäisiin keräämään varoja piikkien valmistamiseksi.»

»Entä onko joku nainen, joku äiti saanut jakobiinit omaksumaan punaisen, verenkarvaisen myssyn?»

»Teidän majesteettinne erehtyy jälleen», vastasi Gilbert. »Yhdenvertaisuus on haluttu pyhittää jollakin vertauskuvalla. Ei voitu määrätä, että kaikki ranskalaiset pukeutuisivat samanlaiseen asuun. Käytännöllisyyden vuoksi hyväksyttiin vain muuan puvunosa samanlaiseksi: talonpoika-rukan päähine! Parhaana pidettiin punaista väriä, ei siksi, että se on veren synkeä väri, vaan koska punainen päinvastoin on iloinen, helakka ja joukoille mieluinen väri.»

»Hyvä on, tohtori», virkkoi kuningatar, »niin kauan kuin te olette uusien keksintöjen harras ihailija, en ihmettele, jos jonakin päivänä tulette koettelemaan kuninkaan valtimoa kädessä piikki ja punainen myssy päässä».

Huomatessaan, ettei voisi järkyttää Gilbertin vakaumusta, kuningatar poistui, kasvoillaan osittain leikkisä, osittain katkera ilme.

Madame Elisabeth aikoi seurata häntä, mutta Gilbert sanoi hänelle miltei rukoilevalla äänellä:

»Oletteko valmis esittämään hänelle hyvän neuvon, jonka muuan ystävä hänelle antaa?»

»No niin, kun hänen feuillanttiministeriönsä kaatuu — se ei tule pitkäikäiseksi — valitkoon hän ministerit, joiden päässä on kuningattaren pelkäämä punainen myssy.»

Olemme selostaneet kuningattaren ja Gilbertin välisen puhelun keskeyttääksemme jonkun verran yksitoikkoiselta tuntuvan historiallisen esityksen ja kuvatuksemme vähemmän kuivakiskoisesti tapahtumien kulkua ja puolue-elämän kehitystä.

Narbonnen ministeriö pysyi toimessa kolme kuukautta Sen kaatoi eräs
Vergniaudin puhe.

Kuten Mirabeau oli aikoinaan sanonut: »Minä näen täältä ikkunan…» niin Vergniaudkin, kun tuli tieto, että Venäjän keisarinna oli solminut rauhan Turkin kanssa ja että Itävalta ja Preussi olivat helmikuun 7 päivänä allekirjoittaneet Berlinissä hyökkäys- ja puolustusliiton, nousi puhujalavalle ja huudahti:

»Minäkin voin sanoa, että tältä puhujalavalta näen palatsin, missä vastavallankumous sikiää ja missä kehitellään sotaliikkeitä, joiden on määrä luovuttaa meidät Itävallan haltuun… On tullut päivä, jolloin voimme panna rajan moiselle rohkeudelle ja nöyryyttää vehkeilijät. Kammo ja kauhu ovat usein lähteneet tuosta palatsista menneinä aikoina mielivallan nimessä. Astukoot kammo ja kauhu tänään sinne lain nimessä!»

Ja jäntevällä eleellä tuo suurenmoinen puhuja näytti työntävän edellään pelon ja kauhun kaksoistyttäriä.

Ne astuivat todella Tuileriein palatsiin, ja Narbonnen, joka oli kohonnut lemmen henkäisystä, kaatoi myrskyn vihurituuli.

Tuskin oli kulunut kolmeakaan kuukautta kuningattaren ja Gilbertin tapaamisesta, kun Ludvig XVI:n puheille opastettiin muuan pienikokoinen, notkealiikkeinen, hermostunut mies, jolla oli älykkäät piirteet, säkenöivät silmät ja leirielämän ahavoittamat kasvot ja joka oli kuudenkuudetta vuoden ikäinen, vaikka näytti kymmentä vuotta nuoremmalta. Hänen yllänsä oli kenttämarsalkan virkapuku.

Vain siunaaman hetken hän joutui olemaan yksin salongissa, johon hänet oli opastettu, sillä ovi aukeni pian ja kuningas astui huoneeseen.

Kuningas loi pikku mieheen laimean ja raskaan silmäyksen, joka silti ilmaisi jonkunlaista tarkkailunhalua. Pikku mies puolestaan silmäili kuningasta tutkivin, epäilevin ja polttavin katsein.

Kukaan ei ollut jäänyt ilmoittamaan vierasta, mikä todisti, että vieras oli ilmoitettu ennakolta.

»Niin, ilmoittaakseen minulle, että minut oli määrätty elsassilais-armeijaan marsalkka Lucknerin palvelukseen ja että saisin Besançonin divisionan päällikkyyden.»

»Sire, otin vastaan tarjouksen. Mutta katsoin velvollisuudekseni huomauttaa herra de Narbonnelle, että koska sota on tulossa» (Ludvig XVI säpsähti silminnähden) »ja näyttää käyvän yleiseksi», jatkoi Dumouriez olematta huomaavinaan säpsähdystä, »olisi mielestäni paikallaan huolehtia Etelä-Ranskasta, jonne voidaan tehdä odottamaton hyökkäys. Minusta tuntui siis välttämättömältä laatia puolustussuunnitelma etelää varten ja lähettää sinne komentajakenraali ynnä armeija.»

»Niin, ja te olette esittänyt suunnitelmanne herra de Narbonnelle puhuttuanne siitä ensin Gensonnén ja monien muiden girondelaisten kanssa?»

»Gensonné on ystäväni, sire, ja luulen, että hän on, kuten minäkin, teidän majesteettinnekin ystävä.»

»Sire, puhelette isänmaanystävän, kuninkaansa uskollisen alamaisen kanssa.»

»Ja palvellaksenne tehokkaammin kuningasta ja isänmaata olette kieltäytynyt ulkoasiainministerin väliaikaisesta toimesta?»

»Sire, vastasin heti, että pidin minulle luvattua päällikkyyttä parempana kuin 'väliaikaista' tai 'ei väliaikaista' ministerintointa. Olen sotilas enkä valtiomies.»

»Minulle on päinvastoin vakuutettu, että olette kumpaakin, hyvä herra», väitti kuningas.

»Ja samasta syystä, sire, minä olen jatkuvasti kieltäytynyt, vaikka mieltäni on syvästi pahoittanut, etten ole teitä totellut.»

»Koska tilanne on arveluttava, sire. Se on vastikään kaatanut herra de Narbonnen ja pilannut herra de Lessartin maineen. Jokaisella miehellä, joka luulee kykenevänsä johonkin, on oikeus joko vetäytyä syrjään tai vaatia, että häntä käytetään hänen arvonsa mukaan. Sire, minä joko kelpaan johonkin tai en kelpaa mihinkään. Ellen kelpaa mihinkään, jättäkää minut vähäpätöisyyteeni. Kuka tietää, mikä kohtalo odottaa minua, jos te saatte minut siitä lähtemään? Jos kelpaan johonkin, älkää tehkö minusta päivän ministeriä, hetken valtaa. Antakaa minulle jotakin, mihin voin nojata, jotta te puolestanne voisitte nojata minuun. Meidän asiamme — anteeksi, sire, teidän majesteettinne huomaa, että teen teidän asianne omikseni — meidän asiamme ovat ulkomailla liian huonossa huudossa, jotta hovit voisivat neuvotella väliaikaisen ministerin kanssa. Tämä väliaikaisuus — suokaa anteeksi sotilaan suorasukaisuus» (kukaan ei ollut vähemmän suorasukainen kuin Dumouriez; mutta eräissä tilanteissa hän tekeytyi olevansa) — »tämä väliaikaisuus olisi varomattomuus, jota vastaan kansalliskokous nousisi ja joka tekisi minusta sen silmissä vastenmielisen henkilön. Sallikaa minun lisätä, että tämä väliaikaisuus paljastaisi kuninkaan, joka näyttäisi yhä kannattavan entistä ministeriötä ja odottavan vain sopivaa tilaisuutta palauttaakseen sille vallan.»

»Jos se olisi pyrkimykseni, luuletteko, että se olisi mahdotonta, hyvä herra?»

»Olen sitä mieltä, sire, että teidän majesteettinne on jo aika katkaista kaikki suhteet menneeseen.»

»Jos teidän majesteettinne tekisi sen, joutuisivat kaikki puolueet ymmälle ja Jakobiini! ehkä pahemmin kuin muut.»

Kuningas silmäili tovin aikaa epäluuloisesti miestä, joka vastasi hänelle näin. Sitten hän virkkoi:

»En halua mitään, sire… Olen valmis ottamaan vastaan kuninkaan käskyt, mutta olisi miellyttävämpää, että kuninkaan käskyt lähetettäisiin minulle rajalle eikä Pariisiin.»

»Entä jos päinvastoin määräisin teidät jäämään Pariisiin ja ottamaan haltuunne ulkoasiainministerin salkun, mitä te sanoisitte?»

»Sire, minä sanoisin, että teidän majesteettinne on päässyt ennakkoluuloista, joita teihin on minusta juurrutettu.»

»Ministerin toimi ei ole samaa, mitä se oli ennen. Pysyen yhä teidän majesteettinne uskollisena palvelijana minusta tulee kansan palvelija heti kun astun ministeriöön. Tästä päivästä alkaen älkää siis odottako minulta kielenkäyttöä, johon edeltäjäni ovat teidät totuttaneet. Minä en voi puhua muuta kuin mikä on sopusoinnussa vapauden ja perustuslain kanssa. Työhöni syventyneenä minä en voi esiintyä huomaavaisena hovimiehenä. Minulla ei ole aikaa sellaiseen. Minä rikon kaikkia hovisääntöjä vastaan palvellakseni paremmin kuningasta. Työskentelen vain teidän ja neuvoston kanssa ja sanon teille ennakolta, sire, että se työ on taistelua.»

»Oh, se on varsin luonnollista, sire. Melkein koko teidän diplomaattikuntanne on avoimesti vastavallankumouksellinen. Minä kehoitan teitä muuttamaan sitä, vastustan teidän makuanne uusia miehiä valittaessa ja ehdotan teidän majesteetillenne alamaisia, joita ette tunne edes nimeltä, ja toisia, jotka ovat teistä vastenmielisiä.»

»Siinä tapauksessa, sire, että teidän majesteettinne inhoava kanta on liian voimakas tai liian hyvin perusteltu, minä tottelen, koska te olette käskijä. Mutta jos teidän valintaanne vaikuttaa ympäristö tai jos se näyttää jotenkuten huonontavan asemaanne, minä rukoilen teidän majesteettianne valitsemaan minulle seuraajan… Sire, ajatelkaa hirveitä vaaroja, jotka uhkaavat valtaistuintanne. Sitä on tuettava yleisellä luottamuksella. Sire, kaikki riippuu teistä.»

Kuningas osoitti Kaarlo I:n muotokuvaa ja jatkoi pyyhkien nenäliinalla otsaansa:

»Minä haluaisin unohtaa ne, mutta tuossa on taulu, joka palauttaa ne alati mieleeni!»

»Malttakaa, en ole vielä lopettanut, hyvä herra. Tilanne on samanlainen, vaarat ovat siis samat. White Hallin mestauslava pystytetään kenties Grève-toiille.»

»Silmäilen taivaanrantaa, hyvä herra. Jos niin käy, nousen mestauslavalle kuten Kaarlo ensimmäinenkin nousi, ehkä en yhtä uljaasti, mutta kuitenkin hyvänä kristittynä… Jatkakaa, herra Dumouriez.»

Dumouriez oli hetken aikaa vaiti. Häntä ihmetytti tuo luonteenlujuus, jommoista hän ei ollut odottanut.

»Kuten haluatte, herra», vastasi kuningas; »Minä vain tahdon todistaa, etten pelkää tulevaisuutta, jolla minua halutaan peloitella, tai että jos sitä pelkäänkin, olen siihen jo valmistautunut.»

»Sire», sanoi Dumouriez, »tuleeko minun yhä katsoa itseäni valitsemaksenne ulkoasiainministeriksi senkin jälkeen, mitä minulla on ollut kunnia sanoa teille?»

»Ensimmäiseen neuvoston istuntoon tuon neljä kirjelmää. Sanon kuninkaalle ennakolta, etteivät ne missään suhteessa, perusteluiltaan tai tyyliltään, muistuta edeltäjieni sommitelmia. Ne on muovailtu olosuhteitten mukaan. Jos tämä ensimmäinen työni miellyttää teidän majesteettianne, niin jatkan; ellei, sire, niin ajoneuvot ovat alati valmiina viemään minut palvelemaan Ranskaa ja kuningastani rajalla. Mitä teidän majesteetillenne lienee sanottukin valtiomieskyvystäni», lisäsi Dumouriez, »sota on sentään oikea alani, ja se on ollut kuusineljättä vuotta kaikissa harrastuksissani etusijalla».

»Odottakaa», kehoitti kuningas. »Olemme nyt sopineet yhdestä seikasta.
Jäljellä on kuusi muuta, joista nimikään on sovittava.»

»Niin. En soisi teidän tulevan sanomaan minulle, että se tai se häiritsee teidän työtänne. Valitkaa ministeriönne, hyvä herra.»

»Minä luulin sen vastaavan toivomuksianne, että jätän asian teidän vastuullenne.»

»Sire», huomautti Dumouriez, »en tunne Pariisissa ketään muuta kuin erään Lacosten, jota suosittelen teidän majesteetillenne meriministeriksi.»

»Hän juuri, sire. Mies, joka jätti erohakemuksensa herra de Boynesille mieluummin kuin suostui tekemään vääryyttä.»

»Käyköön niin. Saamme nähdä, suoriutuuko Gironde leikistä paremmin kuin perustuslailliset ja feuillantit.»

»Niin, asia on kiireellinen. Meillä on ylimääräinen neuvottelu, johon paitsi teitä tulevat herrat de Grave ja Cahier de Gerville.»

Tällöin astuivat huoneeseen kuningatar ja madame Elisabeth. Molemmilla naisilla oli kädessä rukouskirja.

»Madame», sanoi kuningas Marie-Antoinettelle, »tässä on herra Dumouriez, joka lupaa palvella meitä hyvin ja jonka avulla me tänä iltana järjestämme uuden ministeriön».

Dumouriez kumarsi, ja kuningatar silmäili uteliaana pikku miestä, jonka oli määrä vaikuttaa ratkaisevasti Ranskan asioihin.

»Voisinko saada tietää, minkälaisena miehenä kuningatar suosittelee häntä?»

»Verrattomana ennustajana. Kolme kuukautta sitten hän sanoi minulle, että teistä tulee herra de Narbonnen seuraaja.»

»Minähän sanoin, että paljastan teidät», kuiskasi kuningas hänen korvaansa.

»Ylimystön edessä, sire», vastasi Dumouriez. »Kuningas on suvainnut antaa minulle uuden armonosoituksen.»

VII

Illalla, sovittuun aikaa, Dumouriez tuli palatsiin mukanaan neljä kirjelmää. Herrat de Grave ja Cahier de Gerville olivat jo paikalla ja odottelivat kuningasta.

Kuningas puolestaan näkyi vain odotelleen Dumouriezin saapumista tullakseen esille, sillä tuskin oli tämä astunut huoneeseen yhdestä ovesta, kun kuningas jo astui esille toisesta.

Molemmat ministerit nousivat nopeasti. Dumouriez oli vielä seisoallaan, ja hänen tarvitsi vain kumartaa. Kuningas tervehti heitä nyökkäämällä päätänsä.

Dumouriez oli tällöin huomaavinaan, että ovi, josta kuningas oli tullut, oli jätetty auki ja että oviverho liikahti.

Tuuliko sitä häilytti? Vai koskettiko sitä joku henkilö, jota ei näkynyt verhon takaa, mutta joka kuuli kaikki, mitä huoneessa sanottiin?

Dumouriez silmäili toistamiseen oviverhoa, jonka häilähtely sai hänet vakuutetuksi, että joku kuunteli sen takana.

Hän oli sepittänyt kirjelmät kuninkaan nimessä, mutta perustuslain henkeen — uhkailematta, mutta osoittamatta heikkoutta.

Hän kosketteli niissä kunkin valtion todellisia etuja, mikäli Ranskan vallankumous oli omiaan niihin vaikuttamaan.

Koska jokainen näistä valloista valitteli jakobiinien kyhäämiä häväistyskirjoituksia, syytti hän näiden halveksittavien sepustusten synnystä painovapautta, joka auringon lailla panee monenlaisen vahingollisen rikkaruohon rehoittamaan, mutta samalla saa viljavan sadon tuleentumaan.

Lopuksi hän pyysi rauhaa vapaalle kansalle, jonka perinnöllinen edustaja kuningas oli.

»Sillä tavalla pitäisi ministerien aina kirjoittaa ja puhua kuninkaitten nimessä», huomautti Cahier de Gerville.

»Sire, lähetit ovat valmiina ja odottavat Tuileriein pihassa», virkkoi
Dumouriez.

»Olisin halunnut otattaa niistä jäljennökset näyttääkseni ne kuningattarelle», lausui kuningas hieman hämillään.

»Olen aavistanut teidän majesteettinne halun», vastasi Dumouriez, »ja tässä on neljä jäljennöstä, joiden sanamuodon täsmällisyyden minä takaan»..

Dumouriez meni ovelle, josta oli tullut. Muuan ajutantti odotteli sen takana. Tälle hän antoi kirjelmät.

Hetkeä myöhemmin kuului hevosten kavionkopsetta, kun ne yhtaikaa karauttivat Tuileriein pihamaalta.

»Tapahtukoon niini» virkkoi kuningas kuin vastaukseksi omille ajatuksilleen, sittenkun tämä paljon merkitsevä melu oli tauonnut. »Ja tarkastelkaamme nyt ministeriötänne.»

»Sire», vastasi Dumouriez, »toivon hartaasti, että teidän majesteettinne pyytäisi herra Cahier de Gervilleä pysymään parissamme».

»Valitettavasti minun täytyy yhä kieltäytyä, sire. Terveyteni heikkenee päivä päivältä. Minä tarvitsen lepoa.»

»Sire», virkkoi hän, »äsken herra Dumouriezin sanat ihmetyttivät teitä suoruudellaan, mutta minun sanani kummastuttavat teitä vielä enemmän nöyryydellään».

»Kas tässä, sire», sanoi de Grave ja otti taskustaan erään paperin, »on hieman ankara mutta jokseenkin totuudenmukainen arvostelu, jonka muuan hyvin ansiokas nainen on minusta laatinut. Suvaitkaa lukea se.»

»De Grave on sotaministeri. Hän on kaikissa suhteissa pieni mies. Luonto on tehnyt hänet lempeäksi ja ujoksi. Ennakkoluulot syyttävät häntä ylpeäksi, mutta sydämeltään hän on rakastettava. Siitä johtuu, että yrittäessään sovittaa näitä ristiriitoja hän ei saa aikaan mitään, Olen näkevinäni hänen astelevan hovimiehenä kuninkaan perästä, heiveröisen ruumiin kannatellessa hänen päätänsä ylpeästi koholla, valkuaiset näkyvissä hänen sinisilmistään, jotka hän aterian jälkeen saa pysymään auki vain juomalla kolme tai neljä kupillista kahvia. Hän puhuu vähän, ikäänkuin kainostelisi, mutta tosiasiallisesti siitä syystä, ettei hänellä ole ajatuksia. Hänen osastonsa työt panevat hänen päänsä niin pyörälle, että hän tulee lähipäivinä pyytämään eroa toimestaan.»

»Tosiaankin», sanoi Ludvig XVI, joka oli empinyt lukea kirjoitusta loppuun saakka ja tehnyt sen vain de Graven jatkuvista kehoituksista, »tämä on tosiaankin naisen sepittämä arviointi. Onkohan rouva de Staël sen kirjoittaja?»

»Monessa suhteessa, sire. Jään siis ministeriöön, kunnes seuraajani on perehtynyt tehtäviinsä. Senjälkeen pyydän teidän majesteettianne hyväksymään erohakemukseni.»

»Olitte oikeassa, herra. Teidän sananne kummastuttavat minua enemmän kuin herra Dumouriezin. Jos ehdottomasti haluatte vetäytyä syrjään, ottaisin mielelläni seuraajaksenne teidän valitsemanne henkilön.»

»Siinä tapauksessa pyydän teidän majesteetiltanne lupaa saada suositella herra Servania. Hän on rehellinen mies sanan kaikissa merkityksissä, luonteeltaan luja, tavoiltaan puhdas, vakava kuin filosofi, lämminsydäminen kuin nainen. Lisäksi hän on valistunut isänmaanystävä, urhea soturi ja tarkka virkamies.»

»Herra Servan hyväksytään! Meillä on nyt siis kolme ministeriä: herra
Dumouriez, ulkoasiain hoitaja, herra Servan, sotaministeri, ja herra
Lacoste, meriministeri. Kenestä saamme rahaministerin?»

»Herra Clavièresista, sire, jos suvaitsette. Hän on talouskysymysten tarkka tuntija ja erinomaisen taitava käsittelemään rahoja.»

»Niin», myönsi kuningas, »hän kuuluu olevan hyvin toimelias ja uuttera työmies, mutta äkäinen, itsepäinen, oikullinen ja vaikea keskusteluissa».

»Sivuuttakaamme siis herra Clavièresin virheet ja hyväksykäämme hänet rahaministeriksi. Ajatelkaamme nyt oikeusministeriä. Kenelle annamme sen toimen?»

»Niin, sire. Hän on hyvin oppinut, tunnollinen mies ja mallikelpoinen kansalainen, mutta heikko ja hidas. Me lietsomme häneen tulta ja olemme lujia hänenkin puolestaan.»

»En, sire, mutta mikäli minulle on vakuutettu, edellinen muistuttaa
Plutarkoksen miehiä, jälkimäinen Titus Liviuksen naistyyppiä.»

»Tiedättekö, herra Dumouriez, mikä nimi ministeriöllenne annetaan tai oikeammin, miksi sitä jo sanotaan?»

»Te tiedätte», sanoi kuningas Cahier de Gervillelle ja de Gravelle, »että voitte ylihuomiseen asti harkita asiaa, hyvät herrat».

»Sire, olemme jo harkinneet ja saavumme ylihuomenna vain luovuttamaan virat seuraajillemme.»

Mutta ennenkuin he ehtivät isoille portaille, saavutti heidät muuan kamaripalvelija, joka sanoi Dumouriezille:

»Herra kenraali, kuningas pyytää teitä seuraamaan minua. Hänellä on jotakin sanottavaa.»

Dumouriez tervehti seuralaisiaan, ja kun nämä olivat poistuneet, tiedusti hän kamaripalvelijalta:

»Kuningatar, hyvä herra, mutta hänen mielestään oli tarpeetonta noiden toisten tietää, että hän kutsuu teidät puheilleen.»

Kamariherra opasti Dumouriezin hämärien käytävien kautta kuningattaren huoneeseen.

Dumouriez astui sisälle. Milloinkaan, ei edes silloin kun hän valmistui hyökkäämään tai tunkeutui linnoitukseen, hänen sydämensä ei ollut sykkinyt näin kiivaasti. Hän tajusi sen johtuvan siitä, ettei häntä ollut milloinkaan uhannut näin suuri vaara. Tielle, jota hän nyt kulki, oli siroitettu ruumiita, eläviä tai kuolleita, ja hän saattoi törmätä Calonnen, Neckerin, Mirabeaun, Barnaven tai Lafayetten ruumiiseen.

»Hyvä herra», aloitti hän iskien tapansa mukaan suoraan asian ytimeen, »te olette tällä hetkellä kaikkivoipa. Mutta se on kansan suosiota, ja kansa musertaa nopeasti epäjumalansa. Teillä kuuluu olevan paljon kykyä. Kyetkää siis ensiksikin käsittämään, ettemme me, kuningas ja minä, voi sietää kaikkia näitä uudistuksia. Teidän perustuslakinne on eräänlainen ilmapumppu. Kuninkuus tukehtuu siihen ilman puutteesta. Olen kutsuttanut teidät tänne sanoakseni teille, että teidän on, ennenkuin menette pitemmälle, määrättävä kantanne ja valittava joko meidät tai jakobiinit.»

»Madame», vastasi Dumouriez, »olen lohduton siitä tuskallisesta luottamuksesta, jota teidän majesteettinne on osoittanut minulle, mutta koska arvasin, että kuningatar oli kätkeytynyt oviverhon taakse, tiesin odottaa, mitä nyt on tapahtunut».

»Niin olen, madame. Olen kuninkaan ja kansan välittäjä, mutta ennen kaikkea kuulun isänmaalle.»

»Isänmaalle, isänmaalle!» kertasi kuningatar. »Kuningas ei ole siis enää mitään, koska koko maailma kuuluu isänmaalle eikä kukaan hänelle!»

»Kyllä, madame, kuningas on alati kuningas, mutta hän on vannonut valan perustuslaille, ja siitä hetkestä alkaen, jolloin se vala vannottiin, kuninkaan tulee olla perustuslain ensimmäisiä orjia.»

Dumouriez oli vaiti tovin ja etevänä näyttelijänä silmäili kuningatarta syvästi säälien.

»Madame», sanoi hän sitten, »sallikaa minun huomauttaa teille, että teidän, kuninkaan ja korkeitten lastenne pelastus on sen perustuslain varassa, jota te halveksitte ja joka pelastaa teidät, jos suostutte etsimään pelastusta sen avulla… Palvelisin teitä huonosti, madame, ja palvelisin kuningasta huonosti, jos puhuisin teille toisin.»

»Madame», sanoi Dumouriez ihan tyynesti, »olen yli viidenkymmenen ikäinen, elämäni on kulunut monenlaisten vaarojen merkeissä, ja suostuessani muodostamaan ministeriön tiesin hyvin, että ministerinvastuu ei suinkaan olisi pahin vaara, joka minua uhkaa».

»Ah», huudahti kuningatar ja löi kätensä yhteen, »se vielä puuttui, että herjaatte minua, hyvä herra!»

»Niin… Tahdotteko, että selitän teille äskenlausumienne sanojen ajatuksen?»

»No niin, te tarkoititte, että minä voisin murhauttaa teidät… Voi, voi, hyvä herra!»

Dumouriez oli mennyt niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Hän tiesi nyt, mitä oli halunnut tietää, että näet tuossa kuivuneessa sydämessä oli vielä jokin tunneherkkä säie.

»Jumala varjelkoon minua loukkaamasta kuningatartani sillä tavoin!» sanoi hän. »Teidän majesteettinne on liian suuri, liian ylevä luonne, jotta verivihollisennekaan voisi epäillä teistä mitään sellaista. Te olette osoittanut sankariutta, jota olen aina ihaillut ja joka on kiinnittänyt minut teihin.»

»Puhutteko totta, herra?» kysyi kuningatar äänellä, jossa värähti enää vain mielenliikutus.

»Suokaa minulle siis anteeksi ja tarjotkaa minulle käsivartenne. Olen niin heikko, että toisin ajoin luulen pyörtyväni.»

Hän kalpeni todella ja taivutti päänsä taaksepäin. Oliko se todellista heikkoutta? Vai oliko se sitä hirveää leikkiä, jota esittämään tämä lumoava Medea oli niin taitava?

Vaikka Dumouriezkin puolestaan oli etevä näyttelijä, lumoutui hänkin tai kuningatarta taitavampana kenties vain teeskenteli lumoutuneensa.

»Uskokaa minua, madame», sanoi hän, »minulle ei koidu minkäänlaista etua teidän pettämisestänne. Inhoan laittomuutta ja rikosta yhtä syvästi kuin tekin. Uskokaa minua, minulla on kokemusta ja osaan arvostella tilannetta paremmin kuin teidän majesteettinne. Mitä nykyisin tapahtuu, ei ole, kuten teille on luuloteltu Orleansin herttuan vehkeilyä eikä liioin Pittin vihan vaikutusta, kuten itse arvelette. Se ei ole myöskään hetkellistä rahvaanliikettä, vaan se on suuren kansan lähes yksimielistä nousua piintyneitä väärinkäytöksiä vastaan! Tässä kaikessa piilee — tiedän sen hyvin — mahtavaa vihaa, joka lietsoo tulipaloa. Älkäämme välittäkö roistoista ja hulluista, nähkäämme tässä varttuvassa vallankumouksessa vain kuningas ja kansa. Kaikki, mikä pyrkii erottamaan ne toisistaan, tähtää niiden molempien tuhoon. Minä, madame, olen tullut työskentelemään kaikin voimin niiden yhdistämiseksi. Auttakaa minua sensijaan että vastustaisitte minua. Te epäilette minua? Olenko minä esteenä vallankumousvastaisille suunnitelmillenne? Sanokaa se minulle, madame. Esitän heti kuninkaalle erohakemukseni ja vetäydyn johonkin kolkkaan vaikeroimaan isänmaani ja teidän kohtaloanne.»

»Minäkö suomaan anteeksi teille, madame? Ah, minä rukoilen, älkää nöyryyttäkö itseänne noin!»

Marie-Antoinette meni ikkunan ääreen ja aukaisi sen, vaikka ulkona olikin iltakylmä. Kuu hopeoi Tuileriein puiston lehdettömien puiden latvat.

»Kaikilla on oikeus saada aurinkoa ja ulkoilmaa, eikö ole? Niin, niin, minulta yksin on evätty aurinko ja ilma. Minä en uskalla mennä ikkunan ääreen, en palatsin pihamaalle, en puutarhaan. Toissapäivänä käväisin linnan pihassa. Muuan tykkimies sinkautti minulle karkeita solvauksia ja lisäsi: 'Oh, mikä nautinto, kun saisin kantaa päätäsi pistimeni kärjessä!' Eilen aukaisin puutarhanpuoleisen ikkunan. Yhdellä laidalla näin miehen, joka tuolilla seisten luki meitä herjaavaa häväistyskirjoitusta. Toisella laidalla laahattiin erästä pappia vesialtaaseen, häntä solvaistiin ja kolhittiin. Ja kaiken aikaa, ikäänkuin nämä kohtaukset kuuluisivat päiväjärjestykseen, ihmiset mistään piittaamatta heittelivät palloa tai kävelivät rauhallisina… Mitä aikaa me elämme, hyvä herra! Mikä tyyssija! Mikä kansa! Ja teidän mielestänne minun pitäisi luulla olevani vielä kuningatar, olevani vielä nainen!»

Dumouriez notkisti toisen polvensa, tarttui kunnioittavasti hänen hameensa liepeeseen ja suuteli sitä.

»Madame», virkkoi hän, »hetkellä, jolloin minä ryhdyn taisteluun, teistä tulee jälleen onnellinen nainen, teistä tulee jälleen voimakas kuningatar, tai minä jään taistotanterelle!»

»Voimakas kuningatar!» toisti hän. »Se on kenties mahdollista miekkasi avulla. Mutta onnellinen nainen. Ei milloinkaan, ei milloinkaan!»

Hänen päänsä vaipui sohvan pieluksiin, ja hänen huulensa supisivat nimeä, joka päivä päivältä kävi hänelle rakkaammaksi ja tuskallisemmaksi lausua: Chainyn, nimeä!

VIII

Kuten olemme nähneet, poistui Dumouriez palatsista niin nopeasti kuin mahdollista. Kuningattaren epätoivo vaikutti häneen kiduttavasti. Dumouriez oli melko tunteeton aatteille, mutta hyvin herkkä henkilökohtaisille vaikutteille. Hän ei piitannut tuon taivaallista poliittisesta omastatunnosta, mutta hänessä asusti voimakas inhimillisen säälin tunne. Sitäpaitsi Brissot odotti häntä opastaakseen hänet jakobiini-kerhoon, eikä hän halunnut vitkastella käydäkseen tervehtimässä tätä pelottavaa kerhoa.

Kansalliskokous ei huolestuttanut häntä siitä lähtien kun hänestä oli
tullut Pétionin, Gensonnén, Brissotin ja koko girondelaispuolueen mies.
Mutta hän ei ollut Robespierren, Collot-d'Herboisin ja Couthonin mies.
Ja Collot-d'Herbois, Couthon ja Robespierre johtivat jakobiineja.

Hänen tuloaan ei ollut odotettu. Liian rohkeata oli kuninkaan ministerin esiintyä jakobiini-kerhossa. Ja kun hänen nimensä ilmoitettiin, suuntautuivat kaikki katseet häneen.

Robespierre kääntyi kuten muutkin, höristi korviaan, kun kenraalin nimi kulki suusta suuhun, rypisti kulmakarvojaan ja muuttui jälleen yhtä kylmäksi ja tyyneksi kuin oli ollutkin.

Yhdenvertaisuuden merkiksi jakobiinit olivat hiljattain hyväksyneet punaisen myssyn. Vain kolme neljä kerhon jäsentä oli arvellut, että heidän isänmaallinen mielialansa oli kyllin tunnettu, jottei heidän tarvitsisi pitää päässänsä tätä todistuskappaletta.

Dumouriez ei empinyt. Hän viskasi oman hattunsa kauas luotaan, sieppasi lähinnä istuvan isänmaanystävän päästä punaisen myssyn, painoi sen päähänsä korville asti ja nousi puhujalavalle omaksuen siis tämän yhdenvertaisuuden merkin. Koko sali puhkesi suosionosoituksiin.

Kyykäärmeen sihinää muistuttava ääni kuului silloin näiden suosionosoitusten keskeltä, ja ne lakkasivat heti. Se ääni lähti Robespierren ohuilta huulilta.

Dumouriez tunnusti myöhemmin, ettei luotien vinkaisu, kun ne suhahtivat jalan päässä hänen korviensa ohi, ollut milloinkaan saanut häntä värisemään niin kuin Arrasin entisen edustajan sihisevä ääni. Mutta hän oli tiukka ottelija, kenraali ja puhuja yhtaikaa; häntä oli vaikea heittää satulasta joko sotatanterella tai puhujalavalla.

Tyynesti hymyillen hän odotti, kunnes jäätävä hiljaisuus oli palannut saliin, ja aloitti sitten värähtelevällä äänellä:

»Veljet ja ystävät, kaikki elämäni hetket aion tästedes pyhittää kansan tahdon noudattamiseen, samalla oikeuttaakseni perustuslaillisen kuninkaan luottamuksen. Ulkovaltojen kanssa asioidessani tulen käyttämään vapaan kansan kaikki voimat, ja nämä neuvottelut johtavat ennen pitkää joko kestävään rauhaan tai ratkaisevaan sotaan.»

»Jos sota syttyy», jatkoi puhuja, »aion taittaa poliittisen kynäni ja siirryn armeijaan entiselle paikalleni voittaakseni tai kuollakseni vapaana veljieni kanssa! Raskas taakka on hartioillani; auttakaa minua sitä kantamaan. Tarvitsen neuvoja. Antakaa niitä minulle sanomalehdissänne. Sanokaa minulle totuus, kaikkein puhtain totuus, mutta hylätkää herjaus älkääkä hylätkö kansalaista, jonka tunnette vilpittömäksi ja pelottomaksi ja joka uhrautuu vallankumouksen asialle.»

Dumouriez lopetti ja astui puhujalavalta suosiohuutojen raikuessa. Tämä suosionosoitus ärsytti Collot-d'Herboisia, näyttelijää, jolle oli usein vihelletty ja harvoin hurrattu.

»Miksi tämä suosio?» huusi hän paikaltaan. »Jos Dumouriez tulee tänne ministerinä, ei hänelle tarvitse vastata mitään; jos hän tulee liittolaisena ja veljenä, täyttää hän vain velvollisuutensa ja asettuu meidän kannallemme. Me voimme vastata hänelle vain yhdellä tavalla: toimikoon hän kuten on puhunut!»

Dumouriez heilautti kättänsä merkiksi, että sitä juuri hän oli tarkoittanutkin.

Silloin Robespierre nousi, ankara hymy kasvoillaan. Kaikki oivalsivat, että hän aikoi mennä puhujalavalle ja hänen tieltänsä väistyttiin. Koska hän aikoi puhua, syntyi hiljaisuus.

Mutta tämä hiljaisuus oli toista lajia kuin se, jolla Dumouriezia oli tervehditty; se oli lauhkeaa ja kuin sametilla verhottua.

»En ole niitä, jotka pitävät tuiki mahdottomana, että joku ministeri voisi olla isänmaanystävä, ja siksi otankin tyytyväisin mielin vastaan lupaukset, jotka Dumouriez on meille antanut. Kun hän on täyttänyt nämä lupaukset, kun hän on masentanut viholliset, jotka ovat kohottaneet aseensa meitä vastaan hänen edeltäjiensä ja niiden vehkeilijäin toimesta, jotka yhä, vaikka eräät ministerit onkin karkoitettu, johtavat maan hallitusta, vasta silloin olen valmis antamaan hänelle tunnustuksen, mutta silloinkaan en ajattele, ettei kuka tahansa kunnon kansalainen olisi hänen vertaisensa. Kansa yksin on suuri ja kunnioitettava, ministerihallituksen kalistimet ovat tyhjää sen edessä. Kunnioituksesta kansaa kohtaan ja kunnioituksesta ministeriä itseäänkin kohtaan minä vaadin, ettei hänen saapumistaan joukkoomme tervehditä suosionosoituksella, joka voisi viitata yleisen mielialan muutokseen. Hän pyytää meiltä neuvoja. Minä puolestani lupaan antaa hänelle neuvoja, jotka ovat hyödyksi hänelle ja kansan asialle. Niin kauan kuin Dumouriez loistavilla isänmaallisilla teoilla ja ennen kaikkea isänmaalle tekemillään todellisilla palveluksilla osoittaa olevansa kunnon kansalaisten veli ja kansan puolustaja, löytää hän täältä tukijoita. En kavahda ministerien läsnäoloa tässä kerhossa, mutta minä sanon, että milloin joku ministeri pyrkii olemaan täällä jotakin muuta kuin kunnon kansalainen, minä vaadin hänen karkoitustaan. Toivon kuitenkin, ettei sellaista tapahtuisi.»

Suosionosoitusten raikuessa tämä terävä puhuja lähti puhujalavalta.
Mutta alimmalla portaalla väijyi häntä ansa.

Siellä seisoi Dumouriez, käsivarret levitettyinä ja haltioitumista teeskennellen.

»Hyveellinen Robespierre», huudahti hän, »lahjomaton kansalainen, salli minun syleillä sinua!»

Ja entisen kansanedustajan estelyistä huolimatta Dumouriez painoi hänet rintaansa vasten.

Nähtiin vain teko eikä huomattu vastenmielisyyttä, jota se
Robespierressä herätti. Koko sali puhkesi jälleen huutamaan suosiota.

»Tule», kuiskasi Dumouriez Brissotille, »ilveily on näytelty! Olen pannut päähäni punaisen myssyn ja syleillyt Robespierreä. Minä olen siis nyt pyhimys.»

Ulkona muuan vahtimestarin asuun pukeutunut nuori mies vaihtoi ministerin kanssa nopean silmäyksen ja vieläkin nopeamman kädenlyönnin.

Kello löi yksitoista. Brissot opasti Dumouriezia. Kiireisin askelin he pyrkivät Rolandien luokse, jotka yhä asuivat Guénégaud-kadun varrella.

Brissot oli ilmoittanut aviopuolisoille edellisenä iltana, että Dumouriez aikoi Gensonnén ja hänen, Brissotin, kehoituksesta esittää kuninkaalle Rolandia sisäministeriksi, ja tällöin kysynyt Rolandilta, tunsiko hän itsensä kyllin voimakkaaksi sellaista taakkaa kantamaan. Roland oli vastannut yksivakaisesti kuten aina, että hän luuli jaksavansa.

Roland ja Dumouriez tunsivat toisensa vain nimeltä. He eivät olleet tavanneet toisiaan tätä ennen. Niinpä on helppo käsittää, että vastaiset virkatoverit silmäilivät toisiaan uteliaina.

Tavanomaisten kohteliaisuuksien jälkeen, kun Dumouriez oli ilmaissut Rolandille erikoisen tyytyväisyytensä, että hallitukseen oli voitu kutsua niin valistunut ja rehti isänmaanystävä kuin Roland, siirtyi keskustelu tietysti kuninkaaseen.

»No niin, siinä suhteessa te huomaatte minut lapsekkaaksi, mikä ei ole kunniaksi huomiokyvylleni», sanoi Dumouriez. »Minä nähkääs pidän kuningasta rehtinä miehenä ja vilpittömänä isänmaanystävänä.»

Sitten sovittiin, että tavattaisiin seuraavana päivänä kello yksitoista aamulla valantekoa varten. Kansalliskokouksesta mentäisiin kuninkaan puheille.

Kello oli puoli kaksitoista. Dumouriez olisi mielellään jäänyt vielä hetkeksi. Mutta Rolandien vaatimattomien elintapojen mukaan ilta oli jo kulunut pitkälle.

Pikaisella silmäyksellä, jonka Dumouriez sisälle astuessaan oli luonut vaimoon ja mieheen, hän oli heti havainnut miehen vanhuuden — Roland oli kymmenen vuotta Dumouriezia vanhempi ja Dumouriez näytti kaksikymmentä vuotta Rolandia nuoremmalta — ja vaimon rehevyyden. Rouva Roland oli, kuten aikaisemmin on kerrottu, kaivertajan tytär, lapsesta alkaen työskennellyt isänsä työpajassa ja vaimoksi tultuaan miehensä työhuoneessa. Työ, ankara kaitsija, oli suojellut neitoa, kuten se sopi suojelemaan myös vaimoa.

Dumouriez oli niitä miehiä, jotka eivät voi nauramatta katsella vanhoja aviomiehiä eivätkä nuorta vaimoa himoitsematta. Niinpä hän tuntuikin vastenmieliseltä sekä miehestä että vaimosta.

He antoivat Brissotin ja kenraalin huomata, että oli jo myöhä, ja vieraat lähtivät.

»No», kysyi Roland vaimoltaan, kun ovi oli sulkeutunut, »mitä arvelet vastaisesta työtoveristamme?»

»On miehiä», sanoi hän, »joita ei tarvitse silmätä kahta kertaa voidakseen heitä arvostella. Tuolla miehellä on terävä äly, notkea luonne ja valheellinen katse. Hän sanoi olevansa erittäin tyytyväinen sen isänmaallisen valinnan johdosta, jota hän tuli ilmoittamaan sinulle, mutta enpä kummastelisi, jos hän jonakin päivänä karkoittaa sinut ministeriöstä.»

Ja molemmat menivät levolle rauhallisin mielin kuten ainakin. Kumpikaan ei aavistanut, että kohtalon, rautainen käsi oli piirtänyt heidän nimensä verisin kirjaimin vallankumouksen lehdille.

Seuraavana päivänä uusi ministeriö vannoi virkavalan kansalliskokouksessa, minkä jälkeen se siirtyi Tuilerieihin.

Rolandilla oli jalassa paulakengät, koska hänellä ilmeisesti ei ollut varaa ostaa solkia. Päässä hänellä oli pyöröhattu, sillä hän ei pitänyt milloinkaan muunlaista.

Juhlamenojen ohjaaja de Brézé päästi ensimmäiset viisi sisälle, mutta pysäytti Rolandin. Tämä ei voinut käsittää, miksi häneltä evättiin pääsy.

»Minä olen ministeri, kuten nuo toisetkin», sanoi hän, »ja lisäksi sisäministeri».

»Mutta, hyvä herra», vastasi juhlamenojen ohjaaja väännellen käsiään, »kuinka saatan laskea sisälle miehen, jolla on pyöröhattu eikä solkia kengissä!»

»Voi, voi, kaikki on hukassa!» sanoi Dumouriez kylmäverisesti.
»Pyöröhattu eikä solkia kengissä!»

Tätä ministeriötä, jonka oli näin työlästä päästä kuninkaan työhuoneeseen, voi sanoa sotaministeriöksi.

Maaliskuun 1 päivänä oli keisari Leopold kuollut italialaisessa haaremissaan, itse keksimiensä irstailujen uhrina..

Kuningatar, joka oli kerran lukenut jostakin jakobiinien sepittämästä lentolehtisestä, että leivoksella tai jollakin muulla sellaisella voitaisiin Itävallan keisari lähettää iankaikkisuuteen, ja kutsuttanut luoksensa Gilbertin kysyäkseen häneltä, tunnettiinko mitään yleispätevää vastamyrkkyä, selitti julkisesti, että hänen veljensä oli myrkytetty.

Frans II, joka nyt nousi valtaistuimelle — olemme tunteneet hänet, sillä oltuaan isiemme aikalainen hän ehti hallita meidänkin aikanamme [Frans II kuoli v. 1835. — Suom.] — oli syntyperältään saksalainen ja italialainen. Tämä Firenzessä syntynyt itävaltalainen oli heikko, kiivas, kavala, mutta pappien mukaan rehellinen mies. Kylmä ja teeskentelevä, salaten kaksinaamaisuutensa tyynen pinnan alle, hymyilevään naamariin, joka kauhistutti jäykkyydellään, hän liikkui kuin automaattikone, kuin Don Juanin kuvernöörin patsas, kuin Tanskan kuninkaan, Hamletin, haamu. Hän lahjoitti tyttärensä voittajalleen, jottei tarvinnut luovuttaa maitansa, ja iski häntä selkään heti kun pohjan puhurit pakottivat toisen peräytymään? [Marie Louise, Napoleonin toinen puoliso, oli Frans II:n tytär. — Suom.] Tämä Frans II oli Venetsian lyijykammioiden ja Spielbergin vankikoppien mies, Andryanen ja Silvio Pellicon teloittaja!

Sellainen oli emigranttien suojelija, Preussin liittolainen, Ranskan vihollinen.

Ranskan Wienin-lähettiläs de Noailles oli melkein kuin vanki omassa palatsissaan.

Ranskan Berlinin-lähettiläästä de Ségurista kulki huhu, että hän saapui urkkimaan Preussin kuninkaan salaisuuksia rupeamalla tämän mielitiettyjen rakastajaksi. Ja Preussin kuninkaalla oli rakastajattaria!

De Ségur esittäytyi julkisessa vastaanotossa samalla hetkellä kuin
Koblenzista saapunut sanansaattaja.

Kuningas kääntyi selin Ranskan lähettilääseen ja kysyi kaikkien kuullen prinssien sanansaattajalta, kuinka Artoisin kreivi jaksoi.

Preussi luuli siihen aikaan, kuten se luulee nykyisinkin, kulkevansa saksalaisuuden etunenässä. Se eleli yhä Fredrik suuren outojen filosofisten perinnäistapojen lumoissa, samaisen Fredrikin, joka suosi turkkilaisten vastarintaa ja Puolan vallankumouksia ja samaan aikaan tukehdutti Hollannin vapauden ja jonka pitkäkyntinen hallitus kalasteli vallankumouksien sameassa vedessä siepaten milloin Neuchâtelin, milloin osan Pommeria tai Puolaa.

Frans II ja Fredrik Wilhelm olivat Ranskan näkyvät viholliset.
Toistaiseksi näkymättömiä vihollisia olivat Englanti, Venäjä ja Espanja.

Koko tämän liittoyhtymän johtajaksi oli ajateltu Ruotsin sotaista kuningasta, jättiläiseksi sonnustautunutta kääpiötä, jolla oli nimenä Kustaa III ja jota Katarina II piteli käsissään.

Frans II:n noustessa Itävallan keisarinistuimelle julkastiin seuraavanlainen manifesti:

»1. Saksan prinsseille on palautettava heidän ranskalaiset maa-alueensa — toisin sanoin tunnustettava Itävallan lääniherruus Ranskan departementeissa ja koko Ranskassa.

2. Avignon on luovutettava, jotta Provence irroitettaisiin Ranskasta, kuten ammoin oli ollut laita.

3. Kuninkuus on palautettava asemaan, jossa se oli ollut kesäkuun 23
päivänä 1789.»

Tämä julistus vastasi varmaankin kuninkaan ja kuningattaren salaisia toiveita.

Tuntui siltä, että Itävalta oli nukkunut kesäkuun 23 päivänä ja kolme vuotta nukuttuaan uskoi heränneensä kesäkuun 24:ntenä.

Kahta päivää myöhemmin — Ranskassa ei tiedetty vielä tämän murhan tapahtuneen — Itävallan julistus saapui Dumouriezille, joka vei sen heti Ludvig XVI:lle.

Yhtä kiihkeästi kuin kuningatar, äärimmäisten keinojen nainen, halusi sotaa, josta hän toivoi vapautusta itselleen, yhtä paljon kuningas pelkäsi sitä, sillä hän harrasti välittäviä keinoja, hitautta, houkuttelua ja metkuja.

Jos sota syttyisi, joutuisi hän voitettaessa voittoisan kenraalin armoille ja hävittäessä kansan armoille, joka panisi hänet siitä vastuuseen, huutaisi petosta ja syöksyisi Tuilerieihin. Ja jos vihollinen tunkeutuisi Pariisiin asti, kenet se toisi mukanaan? Monsieurin, valtakunnan sijaishallitsijan.

Jos emigrantit palaisivat Pariisiin, olisi seurauksena, että Ludvig XVI pantaisiin viralta, Marie-Antoinettea syytettäisiin uskottomuudesta ja kuninkaalliset lapset ehkä julistettaisiin äpäriksi.

Kuningas luotti itävaltalaisiin, saksalaisiin ja preussilaisiin, mutta epäili emigrantteja.

Julistusta lukiessaan hän oivalsi kuitenkin, että aika oli tullut
Ranskan tarttua sotakalpaan ja ettei voitu kauempaa epäröidä.

Huhtikuun 20 päivänä kuningas ja Dumouriez tulivat kansalliskokoukseen ja esittivät Itävallalle osoitetun sodanjulistuksen. Sitä tervehdittiin haltioitunein suosionosoituksin.

Tällä juhlallisella hetkellä, jota romaaninsepittäjä ei uskalla kuvailla, vaan jättää sen historioitsijan tehtäväksi, oli Ranskassa neljä hyvin erilaista valtiollista puoluetta: ehdottomat kuningasmieliset — kuningatar kuului niihin; perustuslailliset kuningasmieliset — jollaiseksi kuningas väitti itseään; tasavaltalaiset ja anarkistit.

Ehdottomilla rojalisteilla ei ollut — paitsi kuningatarta — ilmeistä johtajaa Ranskassa.

Ulkomailla heitä edustivat Monsieur, Artoisin kreivi, Condén prinssi ja
Lotringin Kaarlo-herttua.

Herrat de Breteuil Wienissä ja Merci d'Argenteau Brysselissä olivat kuningattaren valtuutettuja tämän puolueen keskuudessa.

Perustuslaillisen puolueen päämiehiä olivat Lafayette, Bailly, Barnave,
Lameth, Duport ja feuillantit.

Kuningas ei parempaa toivonutkaan kuin luopua yksinvaltaisesta kuninkuudesta ja kulkea heidän mukanaan, mieluummin kuitenkin jälkijoukossa kuin etunenässä.

Tasavaltalaisten johtajia olivat Brissot, Vergniaud, Guadet, Pétion,
Roland, Isnard, Ducos, Condorcet ja Couthon.

Anarkistien johtomiehiä olivat Marat, Danton, Santerre, Gonchon,
Camille Desmoulins, Hébert, Legendre, Fabre-d'Englantine ja
Collot-d'Herbois.

Dumouriez kuului mihin puolueeseen tahansa, kunhan siitä vain koituisi hänelle etua ja mainetta.

Kenelle uskottaisiin se vallankumouksen sotalippu, jota Dumouriez, häilyvä isänmaanystävä, heilutti kansalliskokouksen puhujalavalla?

Lucknerilleko? Ranska tunsi hänet vain siitä pahasta, mitä hän oli tehnyt puoluemiehenä seitsenvuotisen sodan aikana.

Rochambeaulleko, joka hyväksyi vain puolustussodan ja oli syvästi pahastunut, kun Dumouriez antoi ohjeensa suoraan hänen luutnanteilleen sallimatta hänen vanhan kokemuksensa ensin tarkastaa niitä.

Näille kolmelle miehelle oli uskottu kolmen taisteluvalmiin armeijakunnan päällikkyys.

Lafayette johti keskusarmeijaa. Hänen piti kiireesti rynnätä Maas-jokea pitkin Givetistä Namuriin.

Saatuaan tukea armeijaosastolta, jonka Rochambeau lähettäisi
Flandriasta Bironin johdolla, Lafayette valtaisi Namurin ja marssisi
Brysseliin, missä häntä odottaisi Brabantin vallankumous, syli avoinna.

Lafayettelle tulisi kaunis tehtävä. Hän toimisi iskujoukoissa. Dumouriez varasi hänelle ensimmäisen voiton. Tämä voitto tekisi hänestä ylipäällikön.

Kun voitokkaasta Lafayettesta tulisi ylipäällikkö ja Dumouriez olisi sotaministeri, viskattaisiin punainen myssy nurkkaan, toisella kädellä nitistettäisiin girondelaiset, toisella jakobiinit. Vastavallankumous olisi siten suoritettu.

Kuten on mainittu, Robespierre oli vetäytynyt pimentoon, ja monet väittivät, että puuseppä Duplayn työhuoneesta johti maanalainen käytävä Ludvig XVI:n kuninkaalliseen asuntoon.

Siitäkö kenties johtui, että Angoulêmen herttuatar myöhemmin maksoi eläkettä neiti de Robespierrelle?

Myöhemmin käytäisiin sotaa rauhankannattajien kanssa. Muonanhankitsijat olivat erikoisesti Ranskan vihollisten ystäviä. He olisivat mielellään jättäneet ranskalaiset joukot vaille elin- ja ammustarpeita, ja niin he tosiaan tekivätkin varatakseen leivän ja ruudin preussilaisille ja itävaltalaisille.

Sitäpaitsi — se on tarkoin huomattava — mies, joka turvautui salaisiin vehkeilyihin ja pimeihin metkuihin, Dumouriez näet, ei laiminlyönyt suhteitaan orleanistien kanssa. Niistä tulikin myöhemmin hänen tuhonsa.

Näin siis feuillanttien ja orleanistien, Lafayetten ja Bironin, tulisi sivaltaa ensimmäiset miekaniskut, toitottaa ensimmäistä voitontorvea.

Huhtikuun 28 päivän aamulla Biron valtasi Quiévrainin ja marssi Monsiin päin.

Seuraavana päivänä — huhtikuun 29:ntenä — Théobald Dillon marssi Lillestä Tournayn suunnalle. Biron ja Dillon olivat ylimyksiä, molemmat kauniita, urheita miehiä, nautiskelijoita ja henkeviä, Richelieun koulun oppilaita, edellinen kelpo isänmaanystävä, jälkimäisen kanta hieman epäselvä, sillä hän ei ollut ehtinyt tutkia sitä asiaa. Hänen kohtalonsa oli saada väkivaltainen loppu.

Olemme joskus varemmin maininneet, että rakuunat edustivat armeijan aristokraattista ainesta. Kaksi rakuunarykmenttiä kulki Bironin kolmentuhannen jalkamiehen etunenässä.

Äkkiä, ennenkuin vihollista näkyikään, rakuunat alkoivat huutaa:
»Pelastukoon ken voi! Meidät on kavallettu!»

Sitten he pyörsivät takaisin, syöksyivät, yhä huutaen, jalkaväen sekaan ja hajoittivat sen rivit. Jalkaväki luuli, että heitä ajettiin takaa, ja kapaisi pakosalle sekin. Pakokauhu oli täydellinen.

Dillon kohtasi yhdeksänsadan miehen vahvuisen itävaltalaisjoukon. Hänen etujoukkonsa rakuunat pelästyivät, pakenivat, laahasivat jalkaväen mukanaan, jättivät kuormaston, tykistön, ajoneuvot oman onnensa nojaan ja pysähtyivät vasta Lillessä.

Täällä pakolaiset panivat kehnoutensa päällikköjen tilille ja surmasivat Théobald Dillonin ynnä everstiluutnantti Bertoisin. Ruumiit luovutettiin sitten Lillen rahvaalle, joka hirtti ne ja tanssi niiden ympärillä.

Kuka oli järjestänyt tämän tappion, jonka tarkoituksena oli nostaa hämminkiä isänmaanystävissä ja luottamusta vihollisissa?

Gironde, joka oli halunnut sotaa ja nyt vuoti verta tästä saamastaan kaksoishaavasta, syytti hovia, toisin sanoin kuningatarta — ja täytyy myöntää, että kaikki merkit tukivat tätä syytöstä.

Mutta kuninkuudelle oli suotu aikaa pukeutua rautapaitaan, paljoa tukevampaan kuin oli ollut kuningattaren valmistuttama, jonka kestävyyttä hän oli yhdessä Andréen kanssa eräänä yönä koetellut pyssynluodilla.

Kuningatar oli näet vähitellen järjestänyt uudelleen kuuluisan perustuslaillisen henkivartioston, jonka muodostamisen edellinen kansalliskokous oli hyväksynyt ja johon kuului kuusituhatta miestä.

Entä millaisia miehiä? Tappelupukareita ja miekkailumestareita, jotka uskalsivat kansalliskokouksen penkeiltäkin solvaista isänmaallisia kansanedustajia; Bretagnen ja Vendéen aatelismiehiä, Nimesin ja Arlesin provencelaisia, rotevia pappismiehiä, jotka sen nojalla, etteivät olleet vannoneet valaa, olivat viskanneet kaapunsa nurkkaan ja tarttuneet vihkivesiruiskun asemasta miekkaan, puukkoon, pistooliin, ynnä lauma Pyhän Ludvigin järjestön ritareita, jotka tulivat ties mistä ja saivat nauhan ties minkä ansion perusteella. Dumouriez valittaa sitä seikkaa muistelmissaan: minkälainen hallitus nykyistä seuranneekin, ei se voi korottaa entiseen arvoon tätä kaunista ja onnetonta ritarimerkkiä, jota ihan tuhlaten jaellaan. Kahdessa vuodessa oli tehty kuusituhatta ritaria!

Ulkoministeri olikin kieltäytynyt ottamasta vastaan tätä ritarimerkkiä ja annattanut sen de Wattevillelle, Ernestin sveitsiläisrykmentin majurille.

Ensin olisi siis kolhaistava tätä rautapaitaa ja sitten iskettävä kuninkaaseen ja kuningattareen.

Äkkiä levisi huhu, että entisessä sotaopistossa säilytettiin valkoista lippua, joka pantaisiin pian liehumaan. Kuningas muka oli sen lahjoittanut. — Tämä muistutti lokakuun 5 ja 6 päivän mustaa kokardia.

Kun tunnettiin kuninkaan ja kuningattaren vallankumousvastaiset mielipiteet, ihmeteltiin aika lailla, ettei nähty valkoisen lipun vielä liehuvan Tuileriein katolla; ainakin odotettiin sen jonakin aamuna ilmestyvän jonkun toisen rakennuksen katolle.

Huhu tämän valkoisen lipun olemassaolosta sai rahvaan ryntäämään kasarmille.

Löydettiin kämmenen kokoinen valkoinen lippu, joka törrötti kruununprinssin lahjoittamasta kakusta.

Mutta tämän tyhjänpäiväisen kangaskaistaleen ohella löydettiin joukko kuninkaan kunniaksi sepitettyjä runoja, kasa kansalliskokousta herjaavia lauluja ynnä tuhansittain vallankumousvastaisia lentokirjasia.

Bazire lähti kiireesti ilmoittamaan asiasta kansalliskokoukselle: kuninkaan kaarti oli puhjennut ilonhuutoihin, kun oli tullut viesti Tournayn ja Quiévrainin tappioista; se oli lausunut toivomuksen, että Valenciennes joutuisi kolmen päivän perästä vihollisen haltuun ja että vihollinen tulisi Pariisiin parin viikon kuluttua.

Oli tapahtunut muutakin. Muuan tämän kaartin jäsen, kunnon ranskalainen, nimeltään Joachim Murat, joka oli arvellut joutuvansa oikeaan perustuslailliseen kaartiin, kuten sen nimi edellytti, oli jättänyt erohakemuksen — hänet tahdottiin lahjoa ja lähettää Koblenziin.

Tämä kaarti olisi kauhea ase kuninkuuden kädessä. Kuninkaan käskystä se voisi samota kansalliskokoukseen, miehittää Maneesin, vangita kansanedustajat tai surmata heidät viimeiseen mieheen. Sitäkin helpompaa sen olisi siepata haltuunsa kuningas, poistua hänen kanssansa Pariisista, viedä hänet rajalle ja järjestää toinen Varennesin pako, joka tällä kerralla onnistuisi.

Toukokuun 22 päivänä eli kolme viikkoa Tournayn ja Quiévrainin kaksoistappion jälkeen Pétion, Pariisin uusi pormestari joka oli nimitetty tähän toimeen kuningattaren vaikutuksesta — sama mies, joka oli noutanut kuningattaren Varennesista ja jota hän suosi, koska vihasi toista, joka oli päästänyt hänet pakenemaan — kirjoitti kansalliskaartin päällikölle kirjeen, jossa hän ilmaisi pelkäävänsä, että kuningas suunnitteli uutta pakoa, ja kehoitti päällikköä pitämään silmällä ja vartioimaan kaikkea sekä lisäämään patrullien lukumäärää lähistöllä.

Lisäämään patrullien lukumäärää lähistöllä. Minkä lähistöllä? Ei siitäkään hiiskuttu.

Minkä lähistöllä oli lisättävä patrullien lukumäärää? Vihollisleirin.

Ja Pétion, Chartresin pieni asianajaja, prokuraattorin poika; esitti sen Ludvig pyhän jälkeläiselle, Ludvig XIV:n perilliselle, Ranskan kuninkaalle!

Ranskan kuningas pahoitteli sitä, sillä hän oivalsi, että tuo ääni kaikui kauemmas kuin hänen omansa; hän pahoitteli sitä kirjeessä, joka departementin viranomaisten toimesta naulattiin Pariisin rakennusten seinille.

Mutta Pétion ei piitannut siitä vähääkään. Hän ei edes vastannut siihen. Hänen määräyksensä pysyivät voimassa.

Pétion oli siis todellinen kuningas. Ken sitä epäilee, näkee pian todistuksen.

Tiedonannossaan Bazire vaati, että kuninkaan perustuslaillinen kaarti hajotettaisiin ja sen päällikkö de Brissac määrättäisiin vangittavaksi.

Rauta oli kuuma. Girondelaiset takoivat sitä väkevinä seppinä, jommoisia he olivat. Nyt ratkaistaisiin, pysyisivätkö he pystyssä vai sortuisivat.

Päätös tehtiin samana päivänä. Perustuslaillinen kaarti määrättiin hajotettavaksi ja herttua de Brissac vangittavaksi; Tuileriein vartijoiksi pantiin kansalliskaartilaisia.

Voi, Charny, Charny, missä sinä olit? Sinä, joka Varennesissa olit pelastaa kuningattaren kolmellasadalla ratsumiehelläsi, mitä olisitkaan saanut toimeen Tuilerieissä kuudellatuhannella miehellä?

Lukija muistanee vielä, että de Grave oli pyytänyt eroa ministerintoimesta. Kuningas oli melkein evännyt tämän pyynnön; Dumouriez oli evännyt sen tykkänään.

Dumouriezille oli tärkeätä säilyttää de Grave ministeriössä, sillä tämä oli hänen miehiään. Hän oli niin tehnytkin, mutta äsken mainitsemamme kaksoistappion johdosta hänen täytyi uhrata sotaministerinsä.

Hän hylkäsi ministerin ja viskasi hänet herkkupalana jakobiinien
Kerberos-koiralle vaientaakseen ärhentelyn.

De Graven tilalle hän vallitsi eversti Servanin, paashien entisen opettajan, jota hän alkuaankin oli kuninkaalle ehdottanut. Hän ei varmaankaan tiennyt, mikä mies hänen uudesta työtoveristaan tulisi ja minkä iskun tämä mies antaisi kuninkuudelle.

Sillaikaa kun kuningatar valvoi Tuileriein ullakkoikkunoissa silmäillen näköpiiriä, eivätkö kauan odotetut itävaltalaiset jo pian tulisi esille, valvoi muuan toinen nainen pienessä salongissaan Guénégaud-kadun varrella.

Edellinen oli vastavallankumous, jälkimäinen vallankumous. Lukija oivaltaa, että on puhe rouva Rolandista. Juuri tämä nainen oli työntänyt Servanin ministeriöön, kuten rouva de Staël oli työntänyt sinne Narbonnen.

Servan ei poistunut rouva Rolandin salongista. Kuten kaikki girondelaiset, joiden henki ja valo tämä nainen oli, sai hänkin herätteitä tästä urheasta sielusta, joka paloi lakkaamatta eikä koskaan kulunut.

Rouva Rolandia väitettiin Servanin rakastajattareksi. Hän antoi ihmisten puhua ja tietäen viattomuutensa hymyili moiselle parjaukselle.

Joka päivä hän näki miehensä palaavan kotiin väsyneenä taistelusta, jota hänen täytyi käydä. Ministeri tunsi, kuinka häntä ja hänen työtoveriaan Clavièresia laahattiin kuilun partaalle, eikä silti mitään ollut näkyvissä. Kaikki voitiin väittää perättömäksi.

Iltana, jolloin Dumouriez oli tullut tarjoamaan hänelle sisäministerin salkkua, hän oli esittänyt ehtonsa.

»Minulla ei ole muuta omaisuutta kuin kunniani», oli hän sanonut, »ja minä tahdon, että kunniani säilyy tahrattomana, kun lähden ministeriöstä. Kaikissa istunnoissa olkoon läsnä sihteeri, joka kirjoittaa kunkin lausunnon pöytäkirjaan. Siten saadaan nähdä, olenko milloinkaan poikennut isänmaallisuuden ja vapauden polulta.»

Dumouriez oli suostunut. Hän tajusi, kuinka tärkeätä oli kääriä hänen kansan silmissä heikkoleimainen nimensä girondelaiseen vaippaan. Muuten hän oli niitä miehiä, jotka alati lupaavat ja pitävät sanansa vain mikäli olosuhteet vaativat. Niinpä hän ei nytkään täyttänyt lupaustaan, ja Roland kaipasi turhaan sihteeriään. Silloin Roland vetosi julkisuuteen.

Hän perusti sanomalehden, Lämpömittarin, mutta huomasi varsin pian itsekin, että istunnoissa käsiteltiin kysymyksiä, joiden julkaiseminen olisi ollut kavallusta ja edistänyt vihollisen asiaa.

Mutta se ei riittänyt. Dumouriezin lamauttama neuvosto ei saanut mitään toimeen.

Kansalliskokous oli sivaltanut iskun: se oli päättänyt hajoittaa perustuslaillisen kaartin ja vangita de Brissacin.

Toukokuun 29 päivän illalla Roland palasi kotiinsa Servanin seurassa ja ilmoitti tämän uutisen vaimolleen.

»Huomenna he pukeutuvat punaiseen asetakkiin ja kulkevat kaduilla sveitsiläisinä.»

Ja seuraavana päivänä Pariisin kadut kuhisivat kirjavanaan sveitsiläis-univormuja.

He olivat yhä Pariisissa, kurkottaen kättä ulkomaalaiselle, viitaten tätä tulemaan ja valmiina aukaisemaan sille portit.

»Kirjoittakaa: 'Ehdotus, että heinäkuun 14 päivän juhlaksi Pariisiin järjestetään leiri parillekymmenelle tuhannelle vapaaehtoiselle…'»

»Tätä toimenpidettä ei esitetäkään kuninkaalle, vaan kansalliskokoukselle. Ette te liioin esitä sitä ministerinä, vaan kansalaisena.»

Kuin salaman väläyksessä Roland ja Servan silmäilivät suunnatonta näköpiiriä.

»Ah, olette oikeassa!» huudahti Servan. »Tällä ehdotuksella ja pappeja koskevalla päätöksellä me pidämme kuningasta kurissa.»

»Käsitättehän vai kuinka? Papit jauhavat vastavallankumousta perheessä ja yhteiskunnassa. Papit ovat lisänneet uskontunnustukseensa lauseen: 'Ja ne, jotka maksavat veroa, tuomitaan kadotukseen?' Viisikymmentä valan vannonutta pappia on surmattu, heidän talonsa on ryöstetty, heidän peltonsa tallattu puolen vuoden aikana. Kansalliskokous säätäköön pakkolain kapinoivia pappeja vastaan. Kirjoittakaa anomuksenne valmiiksi, Servan. Roland sommittelee lakiehdotuksen.»

»Kapinoiva pappi karkoitetaan maasta kuukauden kuluessa, jos kaksikymmentä verovelvollista kansalaista sitä vaatii, piiri sitä puoltaa ja hallitus kannattaa. Karkotettu saa matkakustannuksiksi kolme livreä päivittäin, kunnes hän saapuu rajalle.»

Servan luki ehdotuksensa, jossa vaadittiin leiriä parillekymmenelle tuhannelle vapaaehtoiselle. Roland luki pappien karkoitusta koskevan lakiehdotuksensa. Kysymyksen ydin olikin tässä. Toimiko kuningas rehellisesti vai oliko hän petturi? Jos kuningas oli vilpittömästi perustuslaillinen, hyväksyisi hän molemmat ehdotukset, mutta jos hän oli kavaltaja, panisi hän niitä vastaan kieltonsa.

»Ja Vergniaud esittää pappeja koskevan lakiehdotuksen», virkkoivat aviopuoliset yhteen ääneen.

Vergniaud tunki lakiehdotuksen taskuunsa ja lupasi ottaa sen esille sopivan hetken koittaessa.

Samana iltana, kun kansalliskokous sai käsiteltäväkseen anomuksen,
Servan tuli ministerineuvoston istuntoon.

Hänen tekonsa tiedettiin. Roland ja Clavières puolustivat sitä
Dumouriezia, Lacostea ja Duranthonia vastaan.

»Herra», jatkoi Dumouriez, »te olette tänään astunut kauas vievän askelen».

»Niin olen, hyvä herra. Tiedän sen itsekin. Se on merkitykseltään mitä tärkein.»

»Olette siis laatinut tulenaran ehdotuksenne yksityisenä miehenä ja kansalaisena?»

»Miksi siis olette nimikirjoituksenne alle merkinnyt arvoksenne: sotaministeri?»

»Koska halusin osoittaa kansalliskokoukselle, että olen valmis ministerinä kannattamaan, mitä olen yksityisenä kansalaisena ehdottanut.»

»Hyvä herra», huomautti Dumouriez, »tekonne on sekä huonon kansalaisen että huonon ministerin teko».

»Hyvä herra», vastasi Servan, »sallikaa minun itseni arvostella asioita, joka ovat omantunnon kysymyksiä.

Jos tarvitsen tuomaria näin arkaluontoisessa asiassa, koetan järjestää niin, ettei sen tuomarin nimi ole Dumouriez.»

Dumouriez kalpeni ja astui askelen Servania kohden. Tämä kosketti kädellä miekkansa pontta. Dumouriez teki samoin.

Tällöin astui kuningas sisälle. Hän ei tiennyt vielä Servanin ehdotuksesta.

Seuraavana päivänä keskusteltiin kansalliskokouksessa ehdotuksesta, että kaksikymmentä tuhatta vapaaehtoista majoitettaisiin Pariisiin.

Kuningas ihan jähmettyi, kun hän kuuli tämän uutisen, ja kutsutti puheilleen Dumouriezin.

»Te olette uskollinen palvelija», sanoi hän, »ja minä tiedän, kuinka te olette ajanut kuninkuuden etuja Servan-heittiötä vastaan».

»En», vastasi kuningas, »enkä siitä väiltäkään. Olen päättänyt sovelluttaa tähän tapaukseen kielto-oikeuttani.»

»Sire», vastasi Dumouriez, »voimatta millään keinoin tehdä vastarintaa, kansan enemmistön epäluulon, jakobiinien raivon ja tasavaltalaispuolueen syvämietteisen politiikan maalitauluna te julistaisitte sillä teollanne ilmisodan».

»Tulkoon vain ilmisota! Koska käyn sotaa ystäviäni vastaan, voin käydä sitä myöskin vihollisiani vastaan.»

»Sire, edellisessä teillä on kymmenen voiton, jälkimäisessä yhtä monta tappion mahdollisuutta.»

»Ettekö siis tiedä, mitä tarkoitusta varten ne kaksikymmentä tuhatta miestä tänne kerätään?»

»Jos teidän majesteettinne sallii minun puhua vapaasti viisi minuuttia, toivon voivani todistaa teille, etten ainoastaan tiedä, mitä niillä tahdotaan teettää, vaan lisäksi arvaan, mitä tulee tapahtumaan.»

Ja nojaten kyynärpäänsä nojatuolin käsipuuhun ja tukien päätänsä kämmentä vasten Ludvig XVI kuunteli.

»Sire», aloitti Dumouriez, »ne, jotka ovat panneet alulle tämän asian, ovat yhtä paljon isänmaan kuin kuninkaan vihollisia».

»Menen vielä pitemmälle ja väitän, että sen toteuttaminen saa aikaan suuria onnettomuuksia.»

»Sotaministeri on menetellyt hyvin rikollisesti vaatiessaan kerättäväksi Pariisin lähistölle kaksikymmentätuhatta miestä, vaikka armeijamme muutenkin ovat heikot, rajamme uhatut ja kassamme tyhjät.»

»Eikä vain rikollisesti, sire, vaan lisäksi typerästi, mikä on vielä pahempaa! Onhan varomatonta ehdottaa kansalliskokoukselle kerättäväksi tänne kuriton lauma vetoamalla sen yltiöisänmaallisiin tunteisiin, sillä ensimmäinen kunnianhimoinen seikkailija voi käyttää sitä hyväkseen.»

»Niinpä kyllä», myönsi Dumouriez, »mutta Gironde ei siitä hyödy, sire».

»Ei kumpikaan puolue, mutta kyllä jakobiinit, joiden kannattajia on kaikkialla valtakunnassa ja joilla noiden parinkymmenen tuhannen vapaaehtoisen joukossa on kenties yhdeksäntoistatuhatta opetuslasta. Uskokaa minua, sire, tuo päätös kaataa päätöksentekijät.»

»Jos olisin siitä varma, tuntisin saaneeni melkein täyden lohdutuksen!» huudahti kuningas.

»Minun käsittääkseni, sire, se päätös on, vaarallinen kansalle, kuninkaalle, kansalliskokoukselle ja etenkin sen aikaansaajille, joiden rangaistukseksi se koituu. Siitä huolimatta neuvon teitä vahvistamaan sen. Se on keksitty niin ovelasti, että luulen, sire, sen lähteneen jonkin naisen päästä.»

»Rouva Rolandin varmaankin? Mikseivät naiset kehrää ja kudo sukkia sen sijaan että sekaantuvat politiikkaan?»

»Mitä sille voi, sire! Maintenon, Pompadour ja du Barry ovat vieroittaneet naiset entisistä askareistaan. Päätösehdotus on sommiteltu perin viekkaasti, siitä kiisteltiin kiihkeästi, ja se hyväksyttiin intomielisesti. Kaikki ovat villissä tämän onnettoman päätöksen taida. Jos esitätte kieltonne, pannaan se silti täytäntöön. Kahdenkymmenentuhannen asemasta, jotka kerätään laillista tietä ja joita siis voidaan pitää edes jonkunlaisessa kurissa, maakunnista saapuu lähestyvän liittojuhlan johdosta neljäkymmentätuhatta, jotka voivat yhdellä iskulla kumota perustuslain, hajoittaa kansalliskokouksen ja kaataa valtaistuimen… Jos olisimme voittajia sensijaan että olemme voitettuja», lisäsi Dumouriez alentaen ääntänsä, »jos voisin jollakin verukkeella antaa Lafayettelle ylipäällikkyyden ja satatuhatta miestä hänen käytettäväkseen, niin sanoisin: 'Sire, älkää vahvistako sitä!' Meidät on lyöty ulkona ja sisällä, ja siksi sanon: 'Sire, vahvistakaa se!'»

»Sire», sanoi tämä, »oikeusministeri Duranthon pyytää puhutella teidän majesteettianne».

Tällöin kuningattaren puolelle johtavan oven verho työntyi syrjään, ja
Marie-Antoinette astui esille.

»Sire, sire», sanoi hän, »pysykää lujana! Dumouriez on jakobiini kuten muutkin! Hän on pitänyt päässänsä punaista myssyä! Tiedättehän lisäksi, että mieluummin tuhoudun ilman Lafayettea kuin pelastun hänen avullaan!»

Kun Dumouriezin askelten ääni lähestyi ulkoa, painui oviverho takaisin ja näky katosi.

»Sire», ilmoitti Dumouriez, »Vergniaudin ehdotuksesta on pappeja koskeva asetus hyväksytty».

»Haa», huudahti kuningas ja nousi, »tämä on salaliitto! Mitä siinä asetuksessa sanotaan?»

»Asetus on tässä, sire. Duranthon oli tuomassa sitä teille. Arvelin, että teidän majesteettinne suvaitsisi lausua siitä oman yksityisen käsityksensä, ennenkuin siitä keskusteltaisiin ministeriön istunnossa.»

Ja kiihtymyksen värähdyttämällä äänellä kuningas luki asetuksen, jonka sanamuodon lukija jo tuntee.

»Suokaa anteeksi, sire», rohkeni Dumouriez huomauttaa, »että jälleen olen eri mieltä kuin teidän majesteettinne».

»Hyvä herra», virkkoi kuningas, »voin epäröidä politiikkaa koskevissa
asioissa, mutta uskonnollisissa kysymyksissä en milloinkaan!
Valtiollisia seikkoja arvostelen älyni mukaan, ja äly voi pettää.
Uskonnon asioissa noudatan omantunnon ääntä, ja omatunto on pettämätön!»

»Sire», huomautti Dumouriez, »vuosi sitten te vahvistitte pappien valaa koskevan asetuksen».

»Sire, silloin teidän olisi pitänyt esittää kieltonne. Jälkimäinen asetus on edellisen johdonmukainen seuraus. Edellinen on aiheuttanut kaikki Ranskan onnettomuudet. Jälkimäinen on näiden onnettomuuksien lääke, se on kova, mutta ei julma. Edellinen oli uskontoa koskeva laki, se loukkasi ihmisen vapautta määrätä kantansa jumalanpalvelusta koskevissa kysymyksissä. Jälkimäinen on poliittinen laki, joka kajoaa vain kuningaskunnan turvallisuuteen ja rauhaan. Se turvaa vannomattomien pappien elämän vainolta. Teidän kieltonne ei pelasta heitä, päinvastoin te riistätte siten heiltä lain suojan, panette heidät alttiiksi verilöylyille, yllytätte ranskalaisia ryhtymään heidän teurastajikseen. Minun käsitykseni, sire — suokaa anteeksi soturin suorasukaisuus — minun käsitykseni on siis, että koska teitte virheen — uskallan sen sanoa — vahvistaessanne pappien valaa koskevan asetuksen, teidän kieltonne, sovellutettuna tähän toiseen asetukseen, joka voisi tyrehdyttää puhkeamaisillaan olevan veritulvan, raskauttaisi teidän majesteettinne omaatuntoa kaikilla niillä rikoksilla, joihin kansa ryhtyisi.»

»Mutta mihin rikoksiin se ryhtyisi, hyvä herra? Voiko se ryhtyä törkeämpiin rikoksiin kuin mitä se jo on tehnyt?» kysyi muuan ääni huoneen perältä.

Dumouriez säpsähti kuullessaan värähtelevän äänen, jonka metallisoinnusta ja korostuksesta hän tunsi sen kuningattaren ääneksi.

»Ah, madame», sanoi hän, »olisin mieluummin päättänyt tämän asian kahdenkesken kuninkaan kanssa».

»Herra», virkkoi kuningatar hymyillen Dumouriezille katkerasti ja luoden kuninkaaseen miltei halveksivan silmäyksen, »aion tehdä teille vain yhden kysymyksen».

»Luuletteko kuninkaan voivan sietää kauempaa Rolandin uhkailuja,
Clavièresin hävyttömyyksiä ja Servanin konnuuksia?»

»En, madame», vastasi Dumouriez, »olen niistä yhtä kiihtynyt kuin tekin. Ihailen kuninkaan kärsivällisyyttä, ja koska nyt olemme puuttuneet tähän asiaan, uskallan pyytää kuningasta muuttamaan ministeriönsä tykkänään toisenlaiseksi».

»Niin. Teidän majesteettinne erottakoon meidät kaikki kuusi ja valitkoon, jos voi, uudet miehet, jotka eivät kuulu mihinkään puolueeseen.»

»Ei, ei», sanoi kuningas. »Minä haluan, että te jäätte, te ja kelpo Lacoste, samoin Duranthon. Mutta tehkää minulle palvelus ja vapauttakaa minut niistä kolmesta julkeasta vehkeilijästä, sillä minä vakuutan teille, herra, että kärsivällisyyteni on lopussa.»

»Sire», vastasi Dumouriez, »minä olen kolmen puolueen maalitauluna. Girondelaiset, feuillantit ja jakobiinit pommittavat minua minkä ennättävät. Olen menettänyt kansansuosion täydellisesti, ja koska hallitusohjia voi edes hiukan pitää käsissään vain yleisen mielipiteen kannattamana, voin teille olla todelliseksi hyödyksi vain yhdellä ehdolla.»

»Se, sire, että kuulutetaan, minun ja molempien toverien! jääneen ministeriöön vain vahvistamaan vastikään päätetyt kaksi asetusta.»

»Pahin vihollisenikaan, hyvä herra», vastasi kuningas, »ei voisi esittää ankarampia ehtoja kuin te nyt».

»Sire», sanoi Dumouriez, »aatelismiehenä ja soturina vannon, että pidän niitä välttämättöminä turvallisuudellenne.»

»Madame, vaikkette omasta puolestanne sitä tekisikään, vaikka te Maria Teresian urheana tyttärenä halveksittekin vaaraa ja hänen esimerkkinsä mukaan olette valmis uhmaamaankin sitä, niin muistakaa, ettette ole yksin. Ajatelkaa kuningasta, ajatelkaa lapsianne! Sensijaan että syöksisitte heidät kuiluun liittykää minuun pysäyttääksemme hänen majesteettinsa sen kuilun partaalla, jonne hänen valtaistuimensa on kaatumaisillaan! Jos minä» — hän kääntyi puhumaan kuninkaalle — »jos minä pidin tarpeellisena niiden kahden asetuksen vahvistamista, ennenkuin hänen majesteettinsa lausui haluavansa vapautua kolmesta häntä kiusaavasta vehkeilijästä, käsittänette, että pidän sitä toimenpidettä tuiki välttämättömänä nyt, kun heidät aiotaan karkoittaa ministeriöstä. Jos karkoitatte heidät vahvistamatta asetuksia, on kansalla kaksi syytä närkästyä teihin. Se pitää teitä perustuslain vihollisena ja karkoitettuja ministerejä marttyyreinä, enkä minä takaa, etteivät parin päivän perästä mitä vakavimmat tapahtumat uhkaisi sekä kruunuanne että henkeänne. Minä puolestani sanon ennakolta teidän majesteetillenne, etten siinä tapauksessa voi, en edes teitä palvellakseni, toimia, en sano vastoin periaatteitani, vaan vastoin vakaumustani. Duranthon ja Lacoste ovat minun kannallani. En kuitenkaan puhu heidän nimessään. Minusta henkilökohtaisesti puhuttaessa toistan mitä olen jo sanonut teille, sire, että jään ministeriöön vain sillä ehdolla, että teidän majesteettinne vahvistaa molemmat asetukset.»

Kuningas teki kärsimättömän liikkeen. Dumouriez kumarsi ja peräytyi ovelle päin. Kuningas ja kuningatar vaihtoivat keskenään pikaisen silmäyksen.

»Ajatelkaa toki, kuinka vastenmielistä kuninkaan on vahvistaa asetus, joka kerää Pariisiin kaksikymmentätuhatta roistoa, sillä nehän voivat murhata meidät!»

»Madame», vastasi Dumouriez, »myönnän, että vaara on uhkaava. Senvuoksi sitä on katsottava silmiin arkailematta, mutta sitä ei pidä liioitella. Asetus säätää, että toimeenpaneva valta valitsee leiripaikan näille kahdellekymmenelletuhannelle miehelle, jotka eivät kaikki ole roistoja. Siinä mainitaan myöskin, että sotaministerin tehtäväksi tulee nimittää heidän upseerinsa ja päällystönsä.»

»Kyllä, madame, ja minä toivon voivani kääntää vihollisianne vastaan miekan, joka nyt häilyy päänne päällä.»

»Olettakaa», jatkoi Dumouriez, »että minä määrään leiripaikaksi Soissonsin kaupungin, nimitän päälliköksi erään tarmokkaan ja älykkään kenraaliluutnantin ja hänen apulaisikseen kaksi kelpo marsalkkaa. Joukko järjestetään pataljooniksi ja kun neljä tai viisi pataljoonaa on koottu ja aseistettu, suostuu sotaministeri kenraalien pyyntöihin ja lähettää miehet rajalle. Silloin te huomaatte, sire, että asetus, joka on harkittu pahassa mielessä, koituukin hyödyksi eikä suinkaan turmioksi.»

»Mutta», huomautti kuningas, »oletteko varma, että saatte valtuuden sijoittaa tuon leiripaikan Soissonsiin?»

»Sire, ulkoministerinä minulla on vain helppo ja epäsuora vastuu, mutta toisin on laita sotaministerin. Teidän kenraalinne ovat minun vihamiehiäni ja te olette vastikään nähnyt heidän heikkoutensa. Minä joudun vastuuseen heidän harha-askelistaan. Mutta koska asia koskee teidän majesteettinne henkeä, kuningattaren ja kuninkaallisten lasten turvallisuutta ja perustuslain loukkaamattomuutta, niin minä suostun. Olemme siis päässeet yksimielisyyteen kahdenkymmenentuhannen miehen leirittämistä koskevasta asetuksesta, sire.»

»Sire, suostuessanne vahvistamaan edellisen käy teidän välttämättömäksi vahvistaa jälkimäinenkin.»

»Olen hairahtunut kerran ja pahoittelen sitä syvästi, mutta se ei oikeuta tekemään toista virhettä.»

»Sire», sanoi kuningatar, »minun täytyy tunnustaa, että kuultuani herra Dumouriezin selitykset olen tästä kysymyksestä samaa mieltä kuin hänkin.»

»Minä suostun, mutta vain sillä ehdolla, että te vapautatte minut niin pian kuin mahdollista niistä kolmesta vehkeilijästä.»

»Uskokaa minua, sire», vakuutti Dumouriez, »käytän hyväkseni ensimmäistä sopivaa tilaisuutta. Olen varma, ettei sitä tarvitse kauan odottaa.»

Tervehdittyään kuningasta ja kuningatarta Dumouriez poistui. Majesteetit tarkkailivat uuden sotaministeriön lähtöä, kunnes ovi sulkeutui hänen perässään.

»Te kehoititte minua suostumaan, madame», virkkoi kuningas. »Mitä teillä nyt on sanottavaa?»

»Vahvistakaa ensin kahdenkymmenentuhannen miehen sijoittamista koskeva asetus, antakaa hänen leirittää miehet Soissonsiin, sallikaa hänen hajoittaa ne pataljooniksi ja sitten… niin, sitten katsotte, mitä teette pappeja koskevalle asetukselle.»

»Päinvastoin, hän juuri pitää meitä vallassaan, madame. Hän on saanut sanani.»

»Loruja!» sanoi kuningatar. »Siihen kyllä keksitään lääke, kun kerran ollaan herra de la Vauguyonin oppilaita!»

Hän tarttui kuninkaan käsivarteen ja vei hänet mukanaan viereiseen huoneeseen.

XII

Olemme maininneet, että hetken varsinainen sota riehui Guénégaud-kadun ja Tuileriein, rouva Rolandin ja kuningattaren välillä.

Omituinen sattuma! Näillä kahdella naisella oli aviomiehiinsä vaikutus, joka vei kaikki neljä väkivaltaiseen kuolemaan. Mutta kukin kulki perikatoonsa omaa erikoistietään.

Kertomamme tapahtumat sattuivat kesäkuun 10 päivänä. Seuraavan päivän iltana Servan tuli hyvin iloisena rouva Rolandin luokse.

»Onnitelkaa minua, hyvä ystävä!» sanoi hän. »Minulle on suotu se kunnia, että minut on karkoitettu ministeriöstä.»

»Se kävi tarkalleen näin. Tänä aamuna menin kuninkaan puheille neuvottelemaan eräistä osastoni asioista. Kun se oli selvitetty, innostuin puhumaan kahdenkymmenentuhannen miehen leirittämistä koskevasta kysymyksestä, mutta…»

»Ensimmäiset sanani kuultuaan kuningas kääntyi selin minuun tuiki pahantuulisen näköisenä. Ja iltapuolella Dumouriez tuli ottamaan minulta hänen majesteettinsa nimessä sotaministerin salkun.»

»Siinä hän näyttelee huonoa osaa, mutta se ei kummastuta minua. Kysykää mieheltäni, mitä sanoin Dumouriezista silloin, kun olin tavannut hänet ensimmäisen kerran… Me tiedämme sitäpaitsi, että hän neuvottelee päivittäin kuningattaren kanssa.»

»Ei, hän on kunnianhimoinen. Menkää noutamaan Roland ja Clavières tänne.»

»Te olette tosiaankin se suurenmoinen jumalatar Järki, jota filosofit ovat jo kauan etsineet!»

»Ja jonka tunnontarkat henkilöt ovat löytäneet… — Älkää palatko ilman
Clavièresia.»

Servan lähti. Tuskin oli ovi sulkeutunut, kun rouva Roland jo istuutui työpöytänsä ääreen ja kirjoitti seuraavan kirjeen:

Ranskan nykyinen tila ei voi kestää kauan, se on murrostilaa, jonka väkivaltaisuus on kehittynyt huippuunsa; sen täytyy päättyä purkaukseen, josta teidän majesteettinne ei voi olla piittaamatta ja joka samalla on tärkeä koko valtakunnalle.

Koska minulla on kunnia nauttia luottamustanne ja hoidan tointa, joka velvoittaa minua lausumaan teille totuuden, uskallan sen lausua teille. Se on velvollisuuteni, sillä olette itse sen minulle antanut. Ranskalaiset ovat säätäneet itselleen perustuslain, joka on herättänyt sekä tyytymättömyyttä että kapinallisuutta. Kansan enemmistö haluaa säilyttää sen, on vannonut puolustavansa sitä henkeen ja vereen saakka ja nähnyt ilokseen kansalaissodan puhkeavan, joka tarjosi sille keinon turvata perustuslakia. Mutta vähemmistö, toivon kannustamana, on jännittänyt kaikki voimansa päästäkseen valta-asemaan. Siitä on peräisin se sisäinen taistelu lakeja vastaan, se anarkia, jota kaikki kunnon kansalaiset vaikeroivat ja pahansuopaiset käyttävät aseenaan herjatakseen uutta hallitustapaa. Siitä se hajaannus, joka hehkuu kaikkialla, sillä välinpitämättömyyttä ei ilmene missään. Halutaan joko perustuslain voittoa tai sen kumoamista, toimitaan joko sen säilyttämiseksi tai muuttamiseksi. Pidätyn tutkimasta, mitä perustuslaki sellaisenaan on, tarkastaakseni vain, mitä olosuhteet vaativat, ja pyrkien arvostelemaan asioita mahdollisimman tasapuolisesti koetan osoittaa, mitä olisi tavoiteltava ja mitä on suosittava.

Teidän majesteetillanne oli etuoikeuksia, joiden uskoitte kuuluvan kuninkuuteen. Kasvaneena käsitys kannassa, että ne oli säilytettävä, ette ole voinut tyytyväisin mielin nähdä, että ne teiltä riistettäisiin. Halunne saada ne takaisin oli yhtä luonnollinen kuin mielipahanne niiden tuhoamisen johdosta. Nämä tunteet, jotka kuuluvat ihmissydämen olemukseen, on otettu mukaan vallankumouksen vihollisten laskelmiin. He ovat siis voineet luottaa salaiseen apuun, kunnes olosuhteet sallisivat avoimen suojeluksen. Tämä tilanne ei ole välttänyt kansan huomiota, ja se on ollut omiaan lietsomaan kansan epäluuloa. Teidän majesteettinne on siis joutunut alati ratkaisemaan, luopuako entisistä tottumuksistanne, henkilökohtaisista eduistanne vaiko tehdä uhraukset, jotka filosofia on sanellut ja välttämättömyys vaatinut, toisin sanoin, rohkaistako kapinoivia ärsyttämään kansaa vaiko rauhoittaa kansaa yhtymällä siihen. Kaikella on loppu, ja epävarmuuden loppuhetki on nyt tullut.

Voiko teidän majesteettinne nyt liittyä avoimesti niihin, jotka pyrkivät muuttamaan perustuslain, vai uhrauduttako jalomielisesti ja ehdoitta perustuslain voiton hyväksi? Se on ydinkysymys. Nykyinen tilanne tekee sen kysymyksen ratkaisun välttämättömäksi.

Vaikeatajuista kysymystä, ovatko ranskalaiset kypsiä vapaudelle, ei ole paikallaan käsitellä tässä yhteydessä. Sillä nyt ei ole hetki arvostella, mitä me olemme sadan vuoden perästä, vaan on katsottava, mihin nykyinen sukupolvi pystyy.

Ihmisoikeuksien julistuksesta on tullut poliittinen evankeliumi ja Ranskan perustuslaista uskonto, jonka puolesta kansa on valmis kuolemaan. Mielenkiihko onkin joskus johtanut siihen, että se on astunut lain tilalle, ja koska lailla ei ole ollut riittävää voimaa hillitä häiritsijöitä, ovat kansalaiset itse rangaisseet. Senpä vuoksi emigranttien ja niiden henkilöiden omaisuudet, joiden on tiedetty edustavan heidän puoluettaan, ovatkin joutuneet alttiiksi tuholle, johon kostonhalu on innoittanut. Samasta syystä monet departementit ovat kohdelleet ankarasti pappeja, jotka yleinen mielipide on tuominnut karkotettaviksi ja jotka se olisi tehnyt uhreiksi.

Tässä etujen kamppailussa kaikki tunteet ovat saaneet intohimon leiman. Isänmaa ei ole enää pelkkä tyhjä sana, jota mielikuvitus on huvikseen kaunistellut, vaan todellisuus, joka vaatii uhrauksia, johon kiinnytään päivä päivältä yhä lujemmin, koska se tuottaa huolta, todellisuus, joka on luotu ankarin ponnisteluin, joka varttuu huolten mukana ja jota rakastetaan yhtä paljon sen kalleuden kuin siihen sisältyvän toivon vuoksi. Kaikki siihen kohdistuvat hyökkäykset ovat omiaan elvyttämään hurmautumista sen puolesta.

Mille asteelle tämä hurmautuminen kehittyykään hetkellä, jolloin isänmaan rajan taakse kertyneet vihollisvoimat käyvät yhteistyöhön maan omien vehkeilijöitten kanssa antaakseen sille surmaniskun!

Valtakunnan kaikissa osissa on kehittymässä valtava jännitys. Se puhkeaa hirveällä tavalla, ellei perusteltu luottamus teidän majesteettinne aikeihin voi sitä tyynnyttää. Mutta tämä luottamus ei synny vakuutuksien nojalla; sen pohjaksi kelpaavat vain tosiseikat.

Ranskan kansa tajuaa selvästi, että sen perustuslaki säilyy, että hallitus saa kaiken sille välttämättömän voiman heti kun teidän majesteettinne, haluten ratkaisevasti tämän perustuslain menestymistä, tukee lakiasäätävää kansalliskokousta kaikella toimeenpanovallan voimalla, poistaa kansan huolestumista herättävät vehkeet ja riistää tyytymättömiltä kaiken toivon.

Vastikään on säädetty kaksi laajakantoista asetusta. Molempien päätarkoituksena on juurruttaa yleistä rauhaa ja lujittaa valtion hyvinvointia. Jos niiden vahvistaminen lykkääntyy, viriää epäluulo, ja jos se lykkääntyy yhä kauemmaksi, kasvaa tyytymättömyys, ja minun täytyy sanoa, että kansan nykyisessä kiihtyneessä mielentilassa tyytymättömyys voi johtaa mihin tahansa!

Ei ole enää aikaa väistyä, ei ole enää aika viivästellä. Vallankumous on tehty ihmismielissä, se täyttyy veren hinnalla ja muurataan sen avulla, ellei järkevyys estä onnettomuuksia, jotka vielä voidaan välttää.

Tiedän, että kuvitellaan äärimmäisin keinoin voitavan saada aikaan kaikki ja säilyttää kaikki. Mutta kun on turvauduttu väkivaltaan kansalliskokouksen masentamiseksi, kun on saatu Pariisi kauhun valtaan, kun on levitetty hajaannusta ja pelkoa sen ulkopuolelle, silloin koko Ranska nousee närkästyneenä ja repien itsensä riekaleiksi kansalaissodan kauhuissa kehittää itsestään sen kammottavan tarmon, joka on sekä hyveitten että rikosten äiti ja joka on aina turmioksi niille, jotka ovat sen mananneet esille.

Valtion hyvinvointi ja teidän majesteettinne onni ovat liittyneet läheisesti toisiinsa. Mikään mahti ei voi niitä erottaa. Julmat tuskat ja varmat onnettomuudet uhkaavat valtaistuintanne, ellette itse tue sitä perustuslain pohjalta ja vahvista sitä rauhalla, joka sen säilymisen pitäisi meille lopulta hankkia.

Yleinen mieliala, asioitten kulku, poliittiset syyt, teidän majesteettinne oma etu, kaikki siis viittaavat välttämättömyyteen liittyä lakiasäätävään kansalliskokoukseen ja tyydyttää kansan toivomukset. Ne tekevät välttämättömäksi sen, mitä periaatteet osoittavat velvollisuudeksi. Mutta tämän sävyisän kansan luontainen tunneherkkyys näkee jo siinäkin kiitollisuuden aiheen. Teitä on julmasti petetty, sire, kun teitä on yllytetty vieroksumaan ja epäilemään tätä herkkää kansaa. Teitä alituisesti huolestuttamalla teidät on saatu tekoihin, jotka vuorostaan ovat hälyttäneet kansan levottomaksi. Kunhan se vain näkee, että te olette päättänyt noudattaa perustuslakia, josta se odottaa onneaan, saatte siltä pian syvän kiitollisuuden.

Pappien esiintyminen ja ne verukkeet, jotka kiihkoilu panee tyytymättömien käteen, ovat aiheuttaneet järkevän lain näitä rauhanhäiritsijöitä vastaan. Vahvistakoon teidän majesteettinne sen lain! Yleinen rauha vaatii sitä, ja pappien turvallisuus kehoittaa siihen. Ellei se laki astu voimaan, on departementtien pakko turvautua väkivaltaisiin keinoihin, kuten monin paikoin jo on tapahtunutkin, ja ärtynyt kansa johdetaan jälleen äärimmäisiin tekoihin.

Vihollistemme yritykset, mieltenkuohu, jota on ilmennyt pääkaupungissa, kaartinne herättämä tavaton levottomuus, jota on ollut omiaan yllyttämään teidän majesteettinne ilmaisema tyytyväisyys eräässä julistuksessa, mikä nykyisessä tilanteessa merkitsee tuiki epäpoliittista tekoa, Pariisin asema ja rajan läheisyys, kaikki tämä on vaatinut ryhdyttäväksi järjestämään leiriä Pariisin läheisyyteen. Tämä toimenpide, jonka järkevyyden ja välttämättömyyden kaikki oikein ajattelevat myöntävät, odottaa vain teidän majesteettinne vahvistusta. Miksi tämä vitkastelu, joka teidän tahollanne näyttää hangoittelulta, kun sensijaan kiirehtiminen kiinnittäisi teihin kaikki sydämet? Jo nyt Pariisin kansalliskaartin esikunnan yritykset tätä toimenpidettä vastaan antavat aihetta olettaa, että se toimi ylemmältä taholta tulleesta määräyksestä. Jo nyt eräitten yltiökiihkoisten kansanjohtajien julistukset panevat epäilemään heidän toimivan liitossa niiden kanssa, joille muka koituu etua perustuslain kumoamisesta. Jo nyt yleinen mielipide epäilee kaikkia teidän majesteettinne aikeita. Vielä jonkun päivän vitkastelu, ja myrtynyt kansa näkee kuninkaassansa vehkeilijäin ystävän ja rikostoverin.

Vanhurskas taivas! Oletko lyönyt maan mahtajat sokeudella ja saavatko he alati vain sellaisia neuvoja, jotka johtavat turmioon?

Tiedän, että totuuden ankaraa puhetta harvoin kuunnellaan valtaistuimen likellä. Tiedän myöskin, että se johtuu siitä, että totuuden kieltä puhutaan siellä vain silloin, kun vallankumoukset tulevat välttämättömiksi. Ennen kaikkea tiedän, että minun tulee puhua sitä kieltä teidän majesteetillenne, eikä vain yksityisenä, lainkuuliaisena kansalaisena, vaan ministerinä, jota on kunnioitettu teidän majesteettinne luottamuksella tai joka ainakin hoitaa tätä luottamusta edellyttävää tointa, enkä tunne mitään syytä, joka voisi estää minua täyttämästä tätä omantunnon sanelemaa velvollisuutta.

Samasta syystä uudistan teidän majesteetillenne varemmin lausumani esityksen, kuinka välttämätöntä ja hyödyllistä olisi säätää laki, joka velvoittaa ministerineuvoston käyttämään istunnoissaan sihteeriä. Jo sellaisenaan, pelkästään lakina, se edellyttäisi sen täytäntöönpanoa. Mutta on tärkeätä turvautua kaikkiin keinoihin, jotta neuvotteluissa säilyisi vakava henki, järkevyys ja kypsä harkinta, ja vastuunalaisten ministerien täytyy jollakin keinoin voida näyttää toteen ajatuskantansa. Jos sellainen keino olisi, en olisi tällä hetkellä kääntynyt teidän majesteettinne puoleen.

Elämä ei merkitse mitään ihmiselle, joka ennen muuta haluaa täyttää velvollisuutensa. Mutta lähinnä sitä onnellista tietoisuutta, että on täyttänyt velvollisuutensa, hän pitää tärkeänä, että hän voi myöskin todistaa täyttäneensä sen uskollisesti. Se on niinikään julkisuuden miehen velvollisuus.

Kirje oli valmis. Rouva Roland oli kirjoittanut sen kertaakaan pysähtymättä. Servan, Clavières ja Roland astuivat huoneeseen.

Ystävykset lukisivat kirjeen, ja seuraavana päivänä se luettaisiin kolmelle poissaolevalle ministerille: Dumouriezille, Lacostelle ja Duranthonille.

Joko he hyväksyisivät kirjelmän ja allekirjoittaisivat sen Rolandin mukana tai hylkäisivät sen, missä tapauksessa Servan, Clavières ja Roland esittäisivät yhteisen erohakemuksen perustellen tekoaan sillä, että heidän virkatoverinsa olivat kieltäytyneet allekirjoittamasta kirjelmää, joka heidän mielestään ilmaisi Ranskan todellisen käsityskannan..

Senjälkeen kirjelmä vietäisiin kansalliskokoukseen. Ranska saisi kuulla syyn näiden kolmen isänmaallisen ministerin eroon.

Ystävykset lukivat kirjelmän. Kukaan ei nähnyt siinä olevan korjaamisen varaa. Rouva Rolandin henki oli kuin yhteinen lähde, josta kukin ammensi isänmaallisuuden elämännestettä.

Mutta toisin oli laita seuraavana päivänä, kun Roland oli lukenut kirjelmän Dumouriezille, Duranthonille ja Lacostelle.

Kaikki kolme hyväksyivät kirjeen johtavat aatteet, mutta olivat eriävällä kannalla niiden ilmaisumuodosta. Lopuksi he kieltäytyivät allekirjoittamasta sitä ja sanoivat olevan parasta puhua asiasta kuninkaalle.

Samana iltana Roland lähetti kuninkaalle kirjelmän, jonka hän oli allekirjoittanut yksin.

Miltei heti senjälkeen Lacoste ilmoitti Rolandille ja Clavièresille, että heidät oli erotettu ministeriöstä.

Kuten Dumouriez oli ennustanut, ei tilaisuutta ollut tarvinnut odottaa kauan. Kuningas ei liioin ollut päästänyt livahtamaan sitä käsistään.

Seuraavana päivänä Rolandin kirjelmä luettiin kansalliskokouksen puhujalavalta. Samaan aikaan kokoukselle ilmoitettiin Rolandin ja hänen kahden virkatoverinsa, Servanin ja Clavièresin, ero.

Kansalliskokous julisti suunnattomalla äänten enemmistöllä, että erotetut ministerit olivat ansiokkaasti palvelleet isänmaata.

Ensimmäiset iskut sivaltaakseen kansalliskokous odotti enää vain, mille kannalle kuningas asettuisi mainittuihin kahteen asetukseen nähden.

XIII

Samalla hetkellä kun kansalliskokous huutoäänestyksellä päätti kiittää eroavia ministereitä ja lähettää Rolandin kirjeen monistettuina kappaleina departementteihin, ilmestyi Dumouriez kansalliskokouksen ovelle.

Hänet tunnettiin urheaksi mieheksi, muttei tiedetty hänen olevan näin rohkean.

Hän oli kuullut, mitä kansalliskokouksessa tapahtui, ja tuli nyt, kuten sanotaan, tarttumaan härkää sarvista.

Saapumisensa verukkeeksi Dumouriez oli turvautunut erääseen huomattavaan kirjoitukseen, joka käsitteli silloista sotavoimien tilaa. Sotaministerinä eilispäivästä lähtien hän oli osittain itse laatinut, osittain kirjoituttanut tämän selostuksen edellisenä yönä. Se sisälsi syytöksen Servania vastaan tai oikeammin de Gravea ja etenkin Narbonnea, hänen edeltäjäänsä, vastaan.

Dumouriez tunsi itsensä voimakkaaksi. Hän tuli suoraan kuninkaan luota, jota hän oli vannottanut pysymään kaksoislupauksessaan ja vahvistamaan molemmat asetukset. Kuningas oli vastannut ei ainoastaan uudistamalla lupauksensa vaan lisäksi vakuuttamalla, että kirkonmiehet, joiden kanssa hän oli neuvotellut omantuntonsa rauhoittamiseksi, olivat kaikki olleet samaa mieltä kuin Dumouriez.

Sotaministeri astelikin oikopäätä puhujalavalle ja nousi sille koko salin tohistessa ja ulvoessa. Perille päästyään hän pyysi tyynesti puheenvuoroa. Puheenvuoro myönnettiin hirveän hälinän vallitessa. Mutta koska oltiin uteliaita kuulemaan, mitä Dumouriezilla oli sanottavaa, rauhoituttiin vähitellen.

»Hyvät herrat», aloitti hän, »kenraali Gouvion on surmattu. Jumala on palkinnut hänen uljuutensa! Hän on kuollut taistelussa Ranskan vihollisia vastaan. Hän on hyvin onnellinen! Hänen ei tarvitse enää nähdä meidän hirveää epäsopuamme! Minä kadehdin hänen kohtaloaan.»

Nämä harvat sanat, lausuttuina ylevästi ja syvän alakuloisesti, tehosivat kansalliskokoukseen. Tämä kuolonsanoma vaihtoi ensimmäisen tunnelman toiseksi. Käytiin keskustelemaan, millä tavalla kansalliskokouksen tulisi ilmaista surunvalittelunsa kenraalin perheelle, ja päätettiin, että puheenjohtaja kirjoittaisi kirjeen.

Hän otti taskustaan paperin. Mutta tuskin hän oli lukenut otsikon, Selostus sotaministeriön toiminnasta, kun girondelaiset ja jakobiinit alkoivat ulvoa estääkseen lukemisen.

Mutta hälinästä piittaamatta ministeri luki johdannon niin lujalla ja selvällä äänellä, että kaikki kuulivat sen olevan tähdätyn puolueita vastaan ja puhuvan kunnioituksesta, jota ministerille on osoitettava.

Moinen järkkymättömyys oli omiaan kiihdyttämään Dumouriezin kuulijakuntaa, vaikkapa se olisi ollutkin vähemmän ärtyneessä vireessä kuin nyt.

»Kuuletteko?» huudahti Guadet. »Hän luulee jo olevansa niin varma mahdistaan, että rohkenee antaa meille neuvoja!»

»Miksikä en?» vastasi Dumouriez, rauhallisesti kääntyen keskeyttäjäänsä päin.

Olemme jo ammoin sitten sanoneet, että Ranskassa on järkevintä osoittaa rohkeutta. Dumouriezin rohkeus tehosi hänen vastustajiinsa. Kaikki vaikenivat, tai ainakin haluttiin kuunnella häntä. Ja niinpä häntä kuunneltiinkin.

Selostus oli älykäs, valaiseva ja taitavasti sepitetty. Niin nurjamielisiä kuin oltiinkin ministeriä kohtaan, taputettiin kahdesti käsiä.

Lacuée, joka oli sota-asiainvaliokunnan jäsen, nousi vastaamaan Dumouriezille. Tämä kääri paperinsa kokoon ja työnsi sen rauhallisesti taskuunsa.

»Katsokaa petturia! Hän työntää selostuksen taskuunsa! Hän aikoo paeta selostuksineen… Estäkää se! Se paperi hänet kaataa!»

Dumouriez, joka ei ollut vielä liikahtanutkaan ovelle päin, otti selostuksen esille ja antoi sen vahtimestarille.

»Se olikin aikomukseni», vastasi Dumouriez. »Se onkin laadittu niin tunnontarkasti, etten epäröi sitä allekirjoittaa. Tuokaa mustetta ja kynä!»

Hänelle ojennettiin mustetta tiukkuva kynä. Hän nosti jalkansa puhujakorokkeen astinlaudalle ja allekirjoitti selostuksen, pitäen sitä polvellaan.

Vahtimestari aikoi ottaa sen häneltä, mutta Dumouriez työnsi käden syrjään ja vei sen itse pöydälle. Sitten hän meni, lyhyin askelin ja tuolloin tällöin pysähtyen, salin halki ja poistui ovesta, joka oli vasemmiston tuolirivin alla.

Toisin kuin hänen tullessaan, jolloin huudot ja ulina olivat täyttäneet salin, hänen lähtiessään vallitsi salissa haudanhiljaisuus.

Parvekeyleisö kiiruhti käytäville nähdäkseen miehen, joka vastikään oli uhmannut koko kansalliskokousta. Feuillants-pengermän portin edessä hänen ympärilleen kertyi kolme-neljäsataa henkilöä, jotka tunkeilivat hänen lähelleen pikemmin uteliaina kuin äkeissään, ikäänkuin olisivat aavistaneet, että hän kolme kuukautta myöhemmin pelastaisi Ranskan Valmyssa.

Muutamia kuningasmielisiä edustajia poistui yksitellen kokoussalista. He riensivät Dumouriezin luokse. He eivät epäilleet enää, ettei Dumouriez ollut heikäläisiä. Sitä Dumouriez olikin aavistanut, ja senvuoksi hän oli saanut kuninkaan lupaamaan vahvistaa molemmat asetukset.

»Sitä ei sovi kummastella», vastasi Dumouriez, »sillä pirun jälkeläisiä ne tietääkseni ovatkin!»

»Tiedättekö», virkkoi toinen, »että kansalliskokous aikoo lähettää teidät Orleansiin ja nostaa teitä vastaan kanteen?»

»Hyvä on», sanoi Dumouriez. »Tarvitsenkin jo lomaa. Siellä saan kylpeä, juoda piimää ja kyllikseni levätä.»

»Sitä parempi! Se typeryys tuo puolelleni kaikki tasapuolisesti arvostelevat ihmiset.»

Kuningas otti hänet vastaan ystävällisesti, sillä Dumouriez oli nyt täydelleen paljastettu.

Erottaessaan Servanin, Rolandin ja Claviéresin Dumouriez oli samalla suunnitellut heidän paikkansa täyttämistä.

Sisäministeriksi hän oli ehdottanut Montpellierissä syntynyttä Mourguesia, joka oli protestantti, monen akatemian jäsen, entinen feuillantti, mutta sittemmin eronnut kerhosta. Kuningas oli hyväksynyt hänet.

Ulkoministeriksi Dumouriez oli ehdottanut de Mauldea, Sémonvilleâ tai
Naillacia. Kuningas oli valinnut viimemainitun.

Rahaministeriksi Dumouriez oli ehdottanut Vergennesiä, entisen ministerin veljenpoikaa.

Vergennes tyydytti täydellisesti kuningasta, joka lähetti heti häntä noutamaan. Mutta Vergennes kieltäytyi ilmaisten samalla syvän kiintymyksensä kuninkaaseen.

Silloin oli päätetty, että sisäministeri hoitaisi toistaiseksi myöskin rahaministerin tointa ja Dumouriez niinikään väliaikaisesti huolehtisi ulkoministerin tehtävistä, koska Naillac ei oleskellut tällöin Pariisissa.

Nämä neljä ministeriä, jotka täysin oivalsivat tilanteen vakavuuden, olivat sopineet, että jos kuningas ei pitäisi lupaustaan, jonka hinnalla Servan, Claviéres ja Roland oli karkoitettu ministeriöstä, he pyytäisivät eroansa.

Kuningas tiesi jo, mitä kansalliskokouksessa oli tapahtunut, onnitteli Dumouriezia tämän osoittaman ryhdikkyyden johdosta, vahvisti heti kahdenkymmenentuhannen miehen leirittämistä koskevan asetuksen, mutta lykkäsi seuraavaksi päiväksi pappeja koskevan asian ratkaisun.

Lykkäyksen syyksi hän mainitsi omantunnonarvelut, joista hän aikoi puhua rippi-isälleen.

Ministerit silmäilivät toisiaan. Ensimmäinen epäily hiipi heidän sydämeensä. Mutta kun tarkoin ajatteli, tarvitsi kuninkaan herkkä omatunto hyvinkin tämän viivytyksen rauhoittuakseen.

Yö oli tehnyt tehtävänsä. Kuninkaan tahto, ehkei omatunto, oli vahvistunut. Hän selitti sovelluttavansa kielto-oikeutta tähän asetukseen.

Kaikki neljä ministeriä — Dumouriez ensimmäisenä, koska kuningas oli lausunut sitovan lupauksensa juuri hänelle — puhuivat kuninkaalle kunnioittavasti, mutta lujasti.

Kuningas kuunteli heitä sulkien silmänsä ja esiintyen sennäköisenä, joka on tehnyt päätöksensä. Kun he olivat lopettaneet, sanoi hän:

»Hyvät herrat, olen kirjoittanut kansalliskokouksen puheenjohtajalle kirjeen ilmoittaakseni hänelle päätökseni. Joku teistä saa sen varmentaa nimikirjoituksellaan ja kaikki neljä viette sen kansalliskokoukseen.»

Tämä määräys oli täydellisesti entisen hallitustavan mukainen, mutta kajahti ikävältä perustuslaillisten ja siis vastuunalaisten ministerien korvissa.

»Sire», sanoi Dumouriez neuvoteltuaan katsein virkatoveriensa kanssa, »onko teillä muuta määrättävää?»

Ministerit jäivät ja neuvoteltuaan tovin päättivät kokoontua uudelleen seuraavana päivänä kuninkaan luokse. He sopivat, ettei ryhdyttäisi enempiin selvittelyihin, vaan esitettäisiin yhteinen eronpyyntö.

Dumouriez meni kotiinsa. Kuninkaan oli miltei onnistunut vetää nenästä häntä, ovelaa politikkoa, luihua valtiomiestä, rohkeaa vehkeilijäkenraalia!

Kotona hän sai käsiinsä kolme kirjettä, joiden kyhääjät mainitsivat, että Saint-Antoinen korttelissa kansa liikehti ja että Santerren luona pidettiin neuvotteluja.

Tuntia myöhemmin hänelle tuotiin kirjelippu, jossa ei näkynyt kuninkaan nimikirjoitusta, mutta joka oli hänen käsialaansa.

»Älkää luulko, hyvä herra, että minua pelotellaan uhkauksilla.
Päätökseni on peruuttamaton.»

»Sire, arvostelette minua huonosti, jos luulette minun turvautuvan moisiin keinoihin. Työtovereillani ja minulla on ollut kunnia kirjoittaa teidän majesteetillenne ja pyytää teitä suosiollisesti päästämään meidät puheillenne huomenna kello kymmenen aamupäivällä. Sitä odotellessa rukoilen teidän majesteettianne valitsemaan minulle seuraajan, joka sota-asiain osaston tärkeitten tehtävien vuoksi voisi jo neljänkolmatta tunnin kuluttua ryhtyä toimeensa, ja suomaan minulle eron.»

Hän lähetti sihteerinsä viemään tämän kirjeen, jotta saisi vastauksen sitä varmemmin.

Sihteeri odotteli puoliyöhön asti, ja vasta kellon yhtä käydessä hän palasi tuoden kirjeen, joka kuului:

»Otan vastaan ministerini huomenna kello kymmenen. Silloin voimme
puhella kirjeessänne mainituista asioista.»

Palatsissa valmisteltiin ilmeisesti vastavallankumousta. Sillä taholla oli tosiaan voimiakin, joihin saattoi luottaa.

Oli perustuslaillinen kaarti, jonka kuusituhatta miestä tosin oli erotettu, mutta silti valmiina kokoontumaan ensimmäisen hälytysmerkin saatuaan. Edelleen seitsemän- kahdeksantuhatta Ludvig pyhän järjestön ritaria, joiden punainen nauha oli yhteisenä tunnusmerkkinä. Lisäksi kolme sveitsiläispataljoonaa, kussakin tuhatkuusisataa miestä, oikea valiojoukko, jonka soturit olivat järkähtämättömiä kuin Helvetian vanhat kalliot.

»Pysykää päätöksessänne, sire! Kun pidätte lujasti yllä valtaa, jonka kansalliskokous on teille antanut, saatte nähdä, että kaikki kunnon ranskalaiset kerääntyvät valtaistuimenne ympärille!»

Hälytysmerkillä koottaisiin palatsiin perustuslaillisen kaartin miehet, Ludvig pyhän järjestön ritarit ja sveitsiläiset.

Samana päivänä ja samalla hetkellä kaapattaisiin osastojen tykit, hajoitettaisiin jakobiini-kerho ja kansalliskokous. Kansalliskaartin kuningasmieliset sotilaat kerättäisiin yhteen — näin saataisiin arviolta viisitoistatuhatta puoluelaista — ja sitten odotettaisiin Lafayettea, joka kolmen päivän pikamarssissa rientäisi Ardenneilta.

Lafayette edusti maltillista vallankumousta, ja kuningattaren mielestä
sellainen vallankumous voisi vakaantua, jatkua ja jäädä pysyväksi.
Jakobiinien vallankumous sensijaan johtaisi kansan äärimmäisiin
tekoihin eikä voisi kestää kauan.

Ah, olisipa Charny ollut paikalla! Muttei edes tiedetty, missä Charny oli. Ja vaikkapa olisi tiedettykin, olisi tuntunut liian nöyryyttävältä, ellei kuningattaresta, niin ainakin naisesta, turvautua hänen apuunsa.

Yö kului linnassa myrskyisenä ja kaikenlaatuisissa neuvotteluissa. Puolustus- ja hyökkäysneuvoja oli riittävästi, mutta puuttui kättä, joka olisi kyllin jäntevä kokoomaan ja johtamaan niitä.

Kuningas otti heidät vastaan huoneessaan. Duranthon johti puhetta. Kaikkien nimessä ja syvää kunnioitusta ilmaisevalla äänellä hän esitti yhteisen eronpyynnön.

»Voitte olla vakuutettu, että olemme valmiit kuolemaan teidän majesteettinne puolesta, mutta kuollessamme pappien hyväksi me vain kiirehdimme kuninkuuden tuhoa!»

»Hyvä herra», sanoi hän, »oletteko edelleenkin samalla kannalla, jonka
eilen ilmaisitte kirjeessänne?»

»Olen, sire», vastasi Dumouriez,» ellei uskollisuutemme ja
kiintymyksemme teihin saa päätöstänne muuttumaan».

»No niin», virkkoi kuningas synkeästi, »koska päätöksenne on
horjumaton, myönnän teille eron. Täytän teidän paikkanne.»

Kaikki neljä kumarsivat. Mourgues oli kirjoittanut erohakemuksensa.
Hän ojensi sen kuninkaalle. Muut esittivät sen suullisesti.

Hovimiehet odottelivat eteishuoneessa. He näkivät näiden neljän
poistuvan miehen ilmeistä, että he olivat saaneet eron.

Tuileriein portilla Dumouriez tapasi kansalliskaartin komentajan, de Romainvilliersin. Tämä oli saapunut kaikessa kiireessä ja sanoi ensi työkseen:

Kesäkuun 17 päivän aamulla tulivat Dumouriezin luo herrat Chambonnas ja Lajard. He saapuivat kuninkaan lähettäminä, Chambonnas noutamaan ulkoministerin ja Lajard sotaministerin salkkua.

Seuraavan päivän, 18:nnen, aamulla kuningas odotti luoksensa
Dumouriezia päättääkseen tämän kanssa tilit ja kuullakseen selonteon
eräistä salaisista menoeristä.

Kun hänen nähtiin ilmestyvän linnaan, arveltiin hänen palaavan
entiseen toimeensa, ja kaikki riensivät onnittelemaan häntä.

»Hyvät herrat», virkkoi Dumouriez, »kavahtakaa, sillä edessänne on mies, joka ei palaa, vaan joka lähtee. Olen tullut vain tekemään lopputiliä.»

Muuan lakeija tuli tällöin ilmoittamaan, että kuningas odotti herra
Dumouriezia huoneessaan.

Kuningas oli juhlallisen vakava. Ilmaisiko se tahdonvoimaa vai oliko
se pettävää turvantunnetta?

Dumouriez esitti selostuksensa. Kun työ oli päättynyt, nousi hän
poistuakseen.

»Te aiotte siis», sanoi kuningas heittäytyen nojatuoliin, »palata
Lucknerin armeijaan?»

»Niin aion, sire. Lähden mielelläni tästä kauheasta kaupungista ja
ikävää tunnen vain sikäli, että jätän teidät tänne vaaraan.»

»Niin», sanoi kuningas näköjään välinpitämättömänä, »tiedän hyvin,
mikä vaara minua uhkaa».

»Teidän pitäisi käsittää, sire», jatkoi Dumouriez, »etten puhu nyt henkilökohtaisten etujen kannalta. Kun olen lähtenyt ministeriöstä, joudun samalla ikiajoiksi eroon teistä. Kun siis rukoilen teidän majesteettianne olemaan sovelluttamatta kielto-oikeuttanne, teen sen uskollisena alamaisena, mitä puhtaimman kiintymyksen nimessä, isänmaanrakkaudesta, teidän menestystänne, kruununne, kuningattaren ja lastenne turvaa ajattelevana kansalaisena sekä kaiken sen nimessä, mikä on kallista ja pyhää ihmissydämelle. Itsepintaisuutenne ei hyödytä mitään, se vain tuhoaa teidät, sire!»

»Älkää puhuko siitä enempää», pyysi kuningas kärsimättömästi.
»Päätökseni on horjumaton.»

»Sire, sire, samaa sanoitte tässä huoneessa, kun kuningattaren kuullen
lupasitte vahvistaa molemmat asetukset.»

»Sire, toistan vielä — minulla on kunnia nähdä teidän majesteettinne viimeistä kertaa. Suokaa siis anteeksi suorasukaisuuteni. Olen kolmenkuudetta vuoden ikäinen ja maailmaa kokenut mies. Ette tehnyt väärin luvatessanne vahvistaa ne asetukset. Mutta nyt olette väärässä, kun kieltäydytte pitämästä lupaustanne… Tunnonherkkyyttänne käytetään väärin, sire. Teidät johdetaan kansalaissotaan. Teillä ei ole riittävästi voimia, te sorrutte, ja teidän kohtaloanne surkutellessaan historia soimaa teitä siitä, että olette aiheuttanut Ranskan onnettomuudet.»

»Ranskan onnettomuudet, hyvä herra?» kertasi Ludvig XVI. »Väitättekö, että minua soimataan niistä?»

»En epäile sitä, sire. Mutta te ette ole Jumalalle vastuussa ainoastaan aikeittenne vilpittömyydestä, vaan lisäksi siitä tavasta, jolla niitä toteutatte. Luulette pelastavanne uskonnon, mutta tuhoatte sen. Pappinne surmataan, murskattu kruunu vierii teidän vereenne, kuningattaren ja kenties lastennekin vereen. Oi kuningas, kuningas!»

Nyyhkyttäen Dumouriez kohotti huulilleen käden, jonka Ludvig XVI
ojensi hänelle.

»Olette oikeassa, herra. Odotan kuolemaani ja annan jo ennakolta anteeksi murhaajilleni. Te olette palvellut minua uskollisesti, minä kunnioitan teitä ja kiitän teitä tunteistanne. Hyvästi, herra Dumouriez!»

Dumouriez alkoi koota papereitaan saadakseen aikaa tointua ja suodakseen kuninkaalle tilaisuuden kutsua hänet takaisin. Sitten hän asteli hitaasti ovelle valmiina pyörtämään takaisin Ludvig XVI:n ensimmäisestä viittauksesta. Mutta kuninkaan ensimmäiset sanat olivat myöskin viimeiset.

Näiden sanojen jälkeen Dumouriez ei voinut viivytellä enää hetkeäkään,
vaan lähti.

Kuninkuus oli katkaissut viimeisen tukensa. Kuningas oli riisunut
naamionsa. Paljastetuin kasvoin hän seisoi kansansa edessä.

XIV

Saint-Antoinen esikaupungissa oli muuan kenraalipukuinen, kookkaalla flaamilaishevosella ratsastava mies liikkunut kaiken päivää pitkin katuja, puristaen oikealla ja vasemmalla miesten käsiä, hyväillen kauniita tyttöjä ja jaellen pikkurahoja poikaviikareille.

Tämä mies oli yksi Lafayetten kuudesta seuraajasta, pataljoonan komentaja Santerre.

Hänen rinnallaan, kuten ajutantti kenraalinsa rinnalla, ratsasti voimakkaan hevosen selässä mies, joka puvusta päätellen oli maaseudulta saapunut isänmaanystävä.

Hänen otsallaan näkyi leveä arpi, ja yhtä suopeasti hymyilevä ja
ystävällinen kuin oli pataljoonan komentaja, yhtä synkkä ja uhkaavan
näköinen oli hänen seuralaisensa.

»Olkaa valmiit, hyvät ystävät! Valvokaa kansan etua! Petturit
vehkeilevät sen tuhoksi, mutta me pidämme silmät auki», puheli
Santerre.

»Mitä meidän on tehtävä, herra Santerre?» kyselivät esikaupunkilaiset.
»Tiedättehän, että tottelemme teitä! Missä petturit ovat? Opastakaa
meidät heitä vastaan!»

Santerren seuralainen kumartui ratsunsa kaulan yli ja kuiskasi jotakin
miehille, jotka hän tunsi eräistä merkeistä, ja sanoi näille:

»Kesäkuun kahdeskymmenes, kesäkuun kahdeskymmenes, kesäkuun
kahdeskymmenes!»

Miehet hajaantuivat levittämään tätä tietoa. Kymmenen, parin-kolmenkymmenen askelen päässä heidän ympärilleen kertyi väkeä, ja suusta suuhun kulki viesti: »Kesäkuun kahdeskymmenes!»

Mitä tapahtuisi kesäkuun 20 päivänä? Ei tiedetty vielä, mutta
tiedettiin, että mainittuna päivänä tapahtuisi jotakin.

Niiden miesten joukossa, joille tämä määräpäivä tiedotettiin, oli
eräitä, jotka eivät ole vieraita tähänastisen kertomuksemme puitteissa.

Niitä oli ensinnäkin Saint-Huruge, jonka on nähty lähteneen Palais-Royalin puutarhasta lokakuun 5 päivän aamulla johtamaan ensimmäistä joukkoa Versaillesiin, Saint-Huruge, aviomies, joka ennen vuotta 1789 huomasi olevansa vaimonsa pettämä, sitten oli istunut Bastiljissa, päässyt vapaaksi heinäkuun 14:ntenä ja kosti aatelistolle ja kuninkuudelle kotoiset onnettomuutensa ja laittoman vangitsemisensa.

Edelleen Verrières — lukija muistanee hänetkin? Hänet on nähty kahdesti, tuo Ilmestyskirjan kyttyräselkä, jonka pää on halki leukaan asti: kerran Sèvres-sillan kapakassa naiseksi pukeutuneena Maratin ja Aiguillonin herttuan seurassa ja toistamiseen Mars-kentällä vähää ennen kuin ammunta alkoi.

Niitä oli myöskin Fournier, amerikalainen, joka ampui Lafayettea
vankkuripyörän kehrävarsien välistä ja jonka pyssy ei lauennut.
Silloin hän päätti iskeä korkeampaan arvohenkilöön kuin
kansalliskaartin ylipäällikkö oli, ja jottei pyssy toistamiseen
lipsahtaisi, hän tahtoi iskeä miekalla.

Edelleen Beausire, joka ei ole käyttänyt hyväkseen suomaamme aikaa, parantaakseen tapansa, ja joka oli saanut Olivansa takaisin kuolevan Mirabeaun käsistä, niinkuin ritari des Grieux sieppasi Manon Lescautin niistä käsistä, jotka nostettuaan hänet hetkeksi liejusta päästivät hänet vajoamaan saastaan.

Niinikään Mouchy, vähäläntä viistoksi syntynyt, ontuva, lenkosääri mies, prameillen suunnattomalla kolmivärivyöhyellä, joka peitti puolet hänen ruumiistaan, valtuustonjäsen, rauhantuomari ja ties mitä.

Ja vihdoin Gonchon, rahvaan Mirabeau, joka Pitoun mielestä oli vieläkin rumempi kuin ylimystön Mirabeau ja joka katosi rymäkän mukana, niinkuin satunäytelmässä häviää tullakseen myöhemmin taas esille entistä hirveämpänä, väkivaltaisempana ja myrkyllisempänä, pahahenki, jota ei toistaiseksi tarvita näyttämöllä.

Siinä joukossa, joka oli kerääntynyt Bastiljin raunioille kuin toiselle Aventinus-kukkulalle, liikuskeli myöskin muuan nuori, laiha, kalpea, silotukkainen, säihkykatseinen mies, yksinäisenä kuin kotka, jonka hän, ketään tuntematta ja kaikille tuntemattomana, myöhemmin valitsi vertauskuvakseen.

Se mies oli tykistöluutnantti Bonaparte, joka oli sattumalta Pariisissa lomallaan ja josta, kuten muistettaneen, Cagliostro oli lausunut Gilbertille eriskummaisen ennustuksen jakobiini-kerhossa.

Kuka kuohutti ja kiihoitti tätä joukkoa? Muuan rohjoruumiinen mies, jonka tukka oli kuin leijonanharja ja jonka ääni möyrysi kuin ukonjyly, mies, jonka Santerre kotiin palatessaan tapasi odottelemassa — Danton!

Juuri tällä hetkellä tuo hirveä vallankumousmies — hänet tunnettiin toistaiseksi vain siitä hälinästä, jonka hän oli saanut aikaan Théâtre-Françaisissa Chénierin Kaarlo IX:tä esitettäessä, ja siitä hirveästä kaunopuheisuudesta, jota hän kehitteli kordelierien kerhon puhujakorokkeelta — varsinaisesti astui valtiolliselle näyttämölle, jolla hän sitten levitti jättiläiskätensä.

Mistä oli lähtöisin tuon miehen mahti, joka koitui niin kohtalokkaaksi kuninkuudelle? Kuningattaren taholta.

Pitkävihainen itävallatar ei halunnut Lafayettea Pariisin pormestariksi. Hän suosi Pétionia, matkatoveria Varennesin pakoretkeltä; pormestariksi päästyään tämä mies ensi töikseen aloitti taistelun kuninkaan kanssa määräämällä Tuileriein palatsin vartioitavaksi.

Pétionilla oli kaksi ystävää, jotka hän toi mukanaan kaupungintaloon:
Manuel oikealla ja Danton vasemmalla puolellaan.

»Tuosta synkeästä palatsista on kauhu monesti lähtenyt yksinvallan nimessä; palatkoon se sinne nyt lain nimessä!»

No niin, hetki oli koittanut muuttaa tuon girondelaispuhujan kaunis ja hirveä vertauskuva teoksi ja toimeksi. Kauhu oli manattava esille Saint-Antoinen esikaupungista ja työnnettävä hillittömänä, korvaa särkevien huutojen ja nyrkkiin puristuneitten kourien kannattelemana Katarina di Medicien palatsiin.

Kuka paremmin kuin se peloittava vallankumouksen taikuri, jonka nimi oli Danton, voisi loihtia sen esille?

Dantonilla oli leveät hartiat, valtava koura, atleetin rinta, jossa sykki voimakas sydän. Danton oli vallankumouksien kumahteleva isorumpu. Siihen isketyn lyönnin hän vyörytti heti mahtavana värähdyksenä rahvaan sekaan, joka humaltui sen pauhusta. Danton oli yhtäältä kosketuksessa kansan kanssa Hébertin välityksellä, toisaalta Orleansin herttuan välityksellä suhteissa valtaistuimeen. Seisten kadunkulmissa hoilaavien kamasaksojen ja valtaistuimen juurella liikkuvan kuninkaallisen prinssin välissä Dantonilla oli edessään täydellinen näppäimistö, jonka kaikki koskettimet liittyivät yhteiskunnalliseen säikeeseen.

Silmätkäämme sitä asteikkoa. Siinä on kaksi oktaavia, ja kaikki kielet
sointuvat Dantonin mahtavaan, ääneen.

Hébert, Legendre, Gonchon, Rossignol, Momoro, Brune, Huguenin,
Rotondo, Santerre, Fabre-d'Eglantine, Camille Desmoulins, Dugazon,
Lazouski, Sillery, Genlis, Orleansin herttua.

Ja huomatkaa tarkoin, että olemme esittäneet tässä vain näkyvät
rajamerkit. Kuka voi sanoa, kuinka matalalle ja korkealle tämä mahti
voi sivuuttaa rajat, joita silmämme ei näe?'

Jo kesäkuun 16 päivänä muuan Dantonin mies, puolalainen Lazouski,
kommuunin jäsen, pani asian alulle.

Hän ilmoitti kommuunin neuvostolle, että Saint-Antoinen ja Saint-Marceaun esikaupungit aikoivat kesäkuun 20 päivänä esittää kansalliskokoukselle ja kuninkaalle anomuksen sen johdosta, että kuningas oli kieltäytynyt vahvistamasta pappeja koskevaa asetusta, ja istuttaa Feuillants-pengermälle vapaudenpuun muistoksi Pallohuoneen istunnosta kesäkuun 20 päivältä 1789.

Edellinen olisi veruke: kuninkaalle esitettäisiin anomus ja
vapaudenpuu istutettaisiin.

Jälkimäinen, josta tiesivät vain harvat valitut, tarkoitti seuraavaa: Ranska olisi pelastettava Lafayetten ja feuillanttien käsistä ja parantumattomalle kuninkaalle, tuolle vanhan järjestelmän kuninkaalle, oli huomautettava, että on sellaisia poliittisia myrskyjä, joihin yksinvaltias voi hukkua valtaistuimineen, kruunuineen ja omaisineen, niinkuin valtameren kurimukseen laiva uppoo miehistöineen päivineen.

Kuten sanottu, Danton odotteli Santerrea tämän kotona myymäläkamarissa. Edellisenä päivänä hän ohi lähettänyt Legendren mukana viestin, että Santerren tulisi seuraavana päivänä panna alulle kansannousu Saint-Antoinen esikaupungissa.

Aamupäivällä oli Billot tullut tämän isänmaallisen oluenpanijan luo, tehnyt tunnusmerkin ja ilmoittanut, että valiokunta oli määrännyt hänet koko päiväksi Santerren seuraan.

Niinpä Billot, joka tekeytyi vain Santerren ajutantiksi, tiesi enemmän kuin Santerre itse.

Danton tuli sopimaan Santerren kanssa tapaamisesta seuraavana yönä
Charentonissa pienessä talossa, joka oli rakennettu Marnen oikealle
rannalle joen yli menevän sillan päähän.

Siellä he tapasivat toisensa, nämä arvoituksellisten ja tuntemattomien vaiheitten miehet, jommoisia alati näkee johtamassa kapinavyöryn kulkua.

Näiden miesten intohimot olivat erilaisia. Millaisista lähteistä ne hersyivät? Siitä asiasta voisi kirjoittaa synkän historian. Eräät työskentelivät vapaudenrakkaudesta, monet, kuten Billot, kostaakseen kärsimänsä vääryydet, enemmistö kostonhalusta, kurjuuden ja huonojen vaistojen yllyttämänä.

Rakennuksen toisessa kerroksessa oli lukittu huone, johon vain johtajilla oli oikeus päästä. He lähtivät sieltä eväinään tarkat, huolitellut, ratkaisevat toimintaohjeet, ikäänkuin pyhätöstä, missä joku tuntematon jumala jakeli tuomioitaan.

Dantonin sormi osoitti lähteet ja paikat, missä sivujoet yhtyisivät, ja virtojen kulkusuunnan, niiden ihmisvirtojen kulun, jotka paria päivää myöhemmin hukuttaisivat Pariisin tulvaan.

Bastiljin tori, johon Saint-Antoinen esikaupunki, Arsenaali-korttelin
ja Saint-Marceaun kadut johtavat, oli määrätty kokoontumispaikaksi.
Verukkeena oli kansalliskokous, päämääränä Tuileriein palatsi.

Kullekin määrättiin asema, ja kun kaikki olivat luvanneet saapua määräpaikalleen, hajaannuttiin.

Kesäkuun 19 päivän kuluessa joukkoja kertyi Bastiljin aukiolle,
Arsenaalin tienoille ja Saint-Antoinen esikaupunkiin.

Äkkiä tämän joukon keskelle ilmestyi rohkea ja peloittava amatsooni, punaisiin puettu, vyössä pistooli ja kupeella sapeli, joka myöhemmin, kahdeksantoista haavaa viillettyään, lopulta työntyi Suleaun sydämeen.

Olemme nähneet hänet Versaillesin tiellä lokakuun 5 päivänä. Mitä hän oli puuhannut sen jälkeen?

Liègessâ oli puhjennut kapina. Théroigne tahtoi auttaa synnyinseutuaan. Leopoldin kätyrit vangitsivat hänet matkalla, ja puolitoista vuotta hän oli istunut Itävallan vankiloissa.

Oliko hän karannut? Oliko hänet vapautettu? Oliko hän sahannut poikki rautaristikot? Oliko hän lahjonut vartijan? Kaikki se on yhtä hämärää kuin hänen elämänsä alku, hirveää kuten sen loppukin.

Kuinka tahansa, hän oli palannut. Hän oli nähtävissä. Rikkaitten rakastajattaresta oli tullut rahvaan ilotyttö. Ylimystö oli antanut hänelle kullan, jolla hän osti terävät säilät ja hienotakeiset pistoolit iskeäkseen niillä vihollisiinsa.

Kaunis Théroigne tuli hyvään aikaan, sopivaan asuun puettuna,
seuraavan päivän veriseen juhlaan.

Saman päivän illalla kuningatar näki hänen ratsastavan
Feuillants-pengermällä. Kaunotar kiiti Bastiljin aukiolta
Champs-Elyséesille, rahvaan kokouksesta isänmaalliseen juhlaan.

Tuileriein ullakkokerroksesta, jonne kuningatar huudot kuullessaan oli noussut, hän näki katetut pöydät. Viini virtasi vuolaana, isänmaalliset laulut kajahtelivat, ja aina kun kohotettiin malja kansalliskokoukselle, Girondelle ja vapaudelle, vieraat puivat nyrkkiä Tuilerieille.

Näyttelijä Dugazon lauloi kuninkaasta ja kuningattaresta sepitettyjä renkutuksia, ja palatsiin saakka kuningas ja kuningatar voivat kuulla suosionosoitukset, jotka seurasivat jokaista kertosäettä.

Päivä valkenee varhain kesäkuussa. Jo kello viisi aamulla pataljoonat
olivat koolla.

Tällä kertaa rymäkkä oli järjestettyä toimintaa; se näytti
säännölliseltä rynnäköltä.

Joukko tunnusti päälliköt, alistui käskyihin; se oli sijoitettu
määräpaikoille, jaettu arvoasteihin ja saanut liput.

Billot pysytteli hänen rinnallaan. Jokin salainen mahti tuntui määränneen hänet vartioimaan Santerrea.

Ensimmäistä johti Santerre. Toista komensi Saint-Huruge. Kolmannen
päällikkönä oli Théroigne de Méricourt.

Kellon käydessä yhtätoista aamupäivällä tämä suunnaton joukko lähti
liikkeelle jonkun tuntemattoman miehen tuomasta komennuksesta.

Santerren johtama pataljoona oli parhaiten järjestetty. Siinä näki kosolta sotilaspukuja ja jonkun määrän kivääreitä ja pistimiä. Mutta molemmat toiset osastot olivat rahvaan armeijaa, ryysyistä, kalpeaa, kuihtunutta joukkoa, neljän nälkävuoden laihduttamaa. Näistä neljästä vuodesta oli kolme kulunut vallankumouksen merkeissä.

Eipä senvuoksi näkynytkään univormuja eikä kiväärejä. Riekaleisia nuttuja, reikäisiä puseroita, eriskummaisia aseita, jotka oli siepattu ensimmäisenä kiukun hetkenä, ensimmäisessä puolustuskuumeessa, piikkejä, hankoja, taittokärkisiä keihäitä, kahvattomia miekkoja, pitkiin sauvoihin sidottuja puukkoja, piilukirveitä, muurausvasaroita, suutarinveitsiä — sellainen oli ulkoasu ja aseistus.

Lippunaan se kuljetti hirsipuuta, josta punoksen varassa heilui kuningatarta muka esittävä nukke; — häränpää, jonka sarviin oli sitaistu paperiliuska riettaine kirjoituksineen; — vasikansydän, joka oli lävistetty heinähangon piikillä ja jonka otsikkokirjoituksena oli: Ylimyssydän!

    Asetusten vahvistus tai kuolema!
    Isänmaalliset ministerit kutsuttava takaisin!
    Vapise, tyranni, hetkesi on lyönyt!

Santerre ja hänen kansalliskaartinsa työntyivät isolle bulevardille — Santerre pataljoonanpäällikön puvussa. Saint-Huruge, hallijätkäksi sonnustautuneena ja istuen täysin satuloidun ratsun selässä, jonka joku tuntematon tallirenki oli tuonut hänelle, ja Théroigne de Méricout, lojuen tykillä, jota miehet paljain käsivarsin laahasivat perässään, poikkesivat Saint-Antoinekadulle.

Kolme tuntia kesti tämän joukon marssi. Se tempasi mukaansa niiden
korttelien asukkaat, joiden kautta kuljettiin.

Se muistutti virtavia jokia, jotka juoksunsa varrella yhä paisuvat ja
kohisten syöksyvät eteenpäin.

Väkijoukko oli äänetön. Mutta hetkittäin se rikkoi hiljaisuuden ja puhkesi rajuihin huutoihin tai lauloi vuoden 1789 kuulua Käy päinsä! — laulua, jonka alkuperin rohkaiseva sävy oli vähitellen muuttunut uhkaavaksi. Silloin tällöin kuului huuto: »Eläköön kansa! Eläkööt sanskulotit! Alas herra ja rouva Veto!»

Jo kauan ennen kuin joukon alkupää tuli näkyviinkään, kuului sen askelten töminä, niinkuin kuullaan nousuveden kohina, sekä laulun ja huutojen pauhu, niinkuin kuullaan rajuilmaa ennustava tuulen vihellys.

Kun Santerren osasto, joka kuljetti mukanaan Feuillants-pengermälle istutettavaa poppelia, saapui Vendôme-aukiolle, sulki siltä tien vartiosto kansalliskaartilaisia. Mikään ei olisi ollut helpompaa tälle joukolle kuin murskata tuo este. Mutta sitä ei tehty. Kansa halusi juhlia, nauraa, huvitella, peloittaa herra ja rouva Vetoa. Se ei halunnut surmata. Puun kuljettajat heittivät sikseen aikeensa istuttaa sen pengermälle ja menivät istuttamaan sitä läheisen kapusiini-luostarin pihaan.

Kansalliskokous oli jo tunnin ajan kuullut tätä meteliä, kun joukon lähetit saapuivat istuntosaliin pyytämään, että ne, joita he edustivat, saisivat marssia kansalliskokouksen ohitse.

Vergniaud ehdotti pyyntöön suostuttavaksi, mutta lisäsi samalla, että linnaan piti lähettää kuusikymmentä kansanedustajaa palatsia suojelemaan.

Girondelaisetkin halusivat säikyttää kuningasta ja kuningatarta, mutta
eivät tahtoneet, että heille tehtäisiin pahaa.

Muuan feuillantti-edustaja vastusti Vergniaudin jälkimäistä ehdotusta
väittäen, että moinen varokeino loukkaisi syvästi Pariisin kansaa.

Kansan pyyntöön suostuttiin, ja esikaupunkien asukkaat saisivat astua
saliin ase kädessä.

Ovet avattiin heti kolmenkymmenentuhannen miehen kulkua varten salin
läpi. Ohimarssi alkoi kello kaksitoista ja päättyi vasta kello kolme.

Joukko oli suorittanut ohjelman edellisen osan, se oli marssinut kansalliskokouksen ohi ja lukenut sille anomuksensa. Nyt oli vielä pyydettävä kuningasta vahvistamaan asetukset.

Koska kansalliskokous oli päästänyt puheilleen lähetystön, miksei kuningaskin ottaisi sitä vastaan. Eihän kuningas tosiaankaan ollut mahtavampi herra kuin kansalliskokouksen puheenjohtaja, koskapa tullessaan tapaamaan puheenjohtajaa kuningas sai tyytyä nojatuoliin, joka oli samanlainen kuin toinenkin istuin, ja lisäksi se oli puheenjohtajan vasemmalla puolella!

Kuningas vastasikin, että hän ottaisi vastaan anomuksen, jonka kaksikymmenmiehinen lähetystö esittäisi hänelle.

Kansa ei ollut odottanutkaan pääsevänsä Tuileriein alueelle. Mutta se arvasi, että lähetystö pääsisi. Sillä aikaa joukko marssisi linnan ikkunoiden ohi.

Se saisi näyttää kuninkaalle ja kuningattarelle kaikki uhkasanaiset liput ja kaameat viirit.

Kaikki linnan portit oli suljettu. Linnanpihalla ja Tuileriein puutarhassa oli kolme linjarykmenttiä, kaksi santarmieskadroonaa, monta pataljoonaa kansalliskaartilaisia ja neljä tykkiä.

Kuninkaan perhe näki ikkunoista tämän ilmeisen turvan ja näytti hyvin
rauhalliselta.

Yhä mitään pahaa aikomatta väkijoukko pyysi, että
Feuillants-pengermälle johtava portti aukaistaisiin.

Kolme valtuuston virkailijaa pyysi silloin päästä sisälle noutamaan
käskyä.

Montjoye, Marie-Antoinetten historian kirjoittaja, on tallettanut heidän nimensä.

Miehet olivat Boucher-René, Boucher-Saint-Sauveur ja Mouchet. Mouchet oli varemmin mainittu Maraisin pikku rauhantuomari, heiveröinen, viistoluinen, lenkosääri kääpiö, yllä suunnaton kolmivärinen vyöhyt.

»Sire», aloitti hän, »kansanjoukko liikkuu lain turvissa. Ei tarvitse olla huolestunut. Rauhallisia kansalaisia on kokoontunut esittämään kansalliskokoukselle anomusta, ja he haluavat viettää kansalaisjuhlaa valan muistoksi, joka vannottiin pallohuoneessa vuonna 1789. Nämä kansalaiset pyytävät päästä kulkemaan Feuillants-pengermän kautta. Mutta nyt on sen ristikkoportti kiinni, ja lisäksi muuan panostettu tykki sulkee tien. Olemme tulleet pyytämään, sire, että ristikkoportti avataan ja joukolle myönnetään vapaa pääsy.»

»Hyvä herra», vastasi kuningas, »vyöhyestänne huomaan teidät valtuuston virkailijaksi. Teidän tehtäviänne on siis lain sovelluttaminen. Jos kansalliskokouksen istuntosalin tyhjentämiseksi pidätte sitä välttämättömänä, aukaisuttakaa vain Feuillants-pengermän portti. Kansalaiset kulkekoot pengermän kautta ja poistukoot tallipihan portista. Sopikaa asiasta kaartin ylipäällikön kanssa ja huolehtikaa ennen kaikkea siitä, ettei yleinen rauhallisuus häiriinny.»

Miehet tervehtivät ja poistuivat erään upseerin mukana, joka sai tehtäväkseen vakuuttaa, että kuningas tosiaankin oli antanut määräyksen aukaista portin.

Syntyi tungos. Jokainen tietää, mitä tällainen tungos merkitsee. Se on pieneen tilaan puristettu höyry, joka räjähtää ja murskaa.

Tallipihan portti oli unohdettu avata. Kun joukko huomasi tämän portin olevan kiinni, marssi se kansalliskaartin ohitse, joka oli järjestetty riveihin linnan julkipuolen edustalle.

Sitten se vyöryi laituriportista ulos, ja koska sen oli mentävä esikaupunkeihin, halusi se päästä pois Carrousel-aukion puolisesta ulkoportista. Tämä pääsy oli suljettu ja vartioitu.

Mutta äskeisessä tungoksessa puristettu, tyrkitty ja kolhiintunut
joukko alkoi ärtyä.

Se murahteli. Käytävä aukaistiin ja joukko levittäytyi suunnattomalle
aukiolle.

Tällöin muistettiin, että päivän varsinainen tehtävä olikin anoa
kuningasta peruuttamaan kieltonsa.

Joukko ei siis jatkanutkaan matkaansa, vaan jäi Carrousel-aukiolle
odottelemaan.

Näin kului tunti. Kärsimättömyys yltyi. Kaikki olivat valmiit
lähtemään tiehensä, mutta se ei sopinut johtajien suunnitelmiin.
Ryhmästä toiseen kulki miehiä, jotka puhelivat:

»Jääkää, jääkää vielä! Kuningas vahvistaa asetuksen, Älkää poistuko,
ennenkuin kuningas on sen vahvistanut, muutoin saamme aloittaa leikin
uudelleen.»

Joukon mielestä nämä miehet puhuivat silkkaa järkeä, mutta asetuksen
vahvistamista saatiin odotella melko kauan.

Ihmisten oli nälkä. Sitä huudettiin yleisesti. Leipä ei tosin ollut enää kallista, mutta ei ollut työtä eikä rahaa. Ja vaikka leipä olikin halpaa, ei sitä sentään annettu ilmaiseksi.

Kaikki nämä ihmiset olivat nousseet kello viisi aamulla, olivat lähteneet hökkeleistään, missä olivat panneet nälkäisinä levolle edellisenä iltana. Kaikki nämä työläiset vaimoineen ja vaimot lapsineen olivat lähteneet liikkeelle epämääräisesti toivoen, että kuningas vahvistaisi asetuksen ja että kaikki sujuisi hyvin.

Nälkä, jano ja kuumuus saavat koirat raivoisiksi. Kansa-parka odotteli
ja oli kärsivällinen.

Sillaikaa jotkut alkoivat ravistella linnan ristikkoporttia. Joku
virkamies ilmestyi linnanpihalle.

»Kansalaiset», sanoi hän, »tämä on kuninkaan asunto, ja jos tänne tunkeudutaan aseet kädessä, tietää se hyökkäystä. Kuningas haluaa kyllä ottaa vastaan anomuksenne, mutta vain kahdenkymmenen edustajanne esittämänä.»

Niitä edustajia, joiden paluuta joukko odotti ja joiden se luuli päässeen kuninkaan puheille jo tunti sitten, ei ollut siis vielä lähetetty edes sisällekään!

Äkkiä kuului laiturikadun taholta kovaäänistä melua. Siellä tulivat
Santerre ja Saint-Huruge ratsastaen ja Théroigne tykillään lojuen.

»No mitä te teette tuon portin edessä?» huusi Saint-Huruge. »Miksette
mene sisälle?»

»Odottakaa, odottakaa!» huudahti kaksi linnan virkailijaa. »Ei väkivaltaa! Teille avataan.»

Haluatteko tietää, mitä on lauma ja minkä hirveän virran se panee
paisumaan?

Joukko ryntäsi sisälle, tykki laahattiin mukana linnanpihan yli,
portaita ylös ihan eteiseen asti.

»Mitä aiotte tehdä tuolla tykillä?» kysyivät he. »Tykki kuninkaan huoneistossa? Luuletteko saavuttavanne jotakin sellaisin väkivaltaisin keinoin?»

»Se on totta», vastasivat miehet itsekin tuiki kummissaan, että tykki oli tullut heidän mukanaan.

Akselinpää tarttui kiinni pihtipieleen, ja tykinsuu ammotti väkijoukkoon päin.

»Vai niin, kuninkaan huoneissa asti on tykistöä?» huusivat ne, jotka yrittivät sisälle ja jotka tuntematta sitä Théroignen tykiksi ihmettelivät, mistä se oli tullut, ja arvelivat, että se oli tuotu heitä tuhoamaan.

Mouchetin käskystä kaksi miestä alkoi kirvein silpoa pihtipieliä ja
väljentää oviaukkoa. Lopulta tykki saatiin eteiseen.

Tämä puuha, jonka tarkoituksena oli irroittaa tykki, pani luulemaan,
että linnan ovia särjettiin kirveillä.

Lähes kaksisataa aatelismiestä kiiruhti linnaan. He eivät toivoneet voivansa puolustaa sitä, mutta arvelivat kuninkaan olevan vaarassa ja tulivat kuolemaan hänen kanssaan.

Heitä oli muiden muassa vanha marsalkka de Mouchy, d'Hervilly, viralta pannun perustuslaillisen kaartin kapteeni, Acloque, Saint-Marceaun kansalliskaartin pataljoonanpäällikkö, kolme Saint-Martinin esikaupungin pataljoonakrenatööriä, jotka olivat jääneet paikoilleen, herrat Lecrosnier, Bridaud ja Gosse sekä muuan mustapukuinen mies. Tämä oli jo kerran rientänyt tarjoamaan rintansa murhaajien luodeille, mutta hänen neuvoistaan ei ollut koskaan piitattu; nähdessään vaaran, jota oli turhaan koettanut torjua, hän saapui nyt kuin viimeiseksi rintasuojukseksi asettumaan vaaran ja kuninkaan väliin. Se mies oli Gilbert.

Kuningas ja kuningatar, jotka aluksi olivat hyvin levottomia
väkijoukon kauhean hälinän takia, olivat vähitellen tottuneet siihen.

Kello oli tällöin puoli neljä. He toivoivat päivän päättyvän, kuten se
oli alkanutkin.

Äkkiä kuului sinne asti kirveeniskujen jytinä, mutta sitäkin selvempänä väkijoukon hoilaus, joka muistutti kaukana raivoavan myrskyn ärjyntää.

XVI

Kuningas huomaa, että eräissä tilanteissa voi panna päähänsä punaisen myssyn vaikkei ole jakobiini

Hänet nähtiin linnassa vain ajoittain ja alati sen suunnattoman
murhenäytelmän käännekohdissa, joka kehittyi loppuaan kohti.

»Ah, tohtori, tekö sieltä tulette! Mitä siis on tekeillä?» kysyivät
kuningas ja kuningatar yhtaikaa.

»Sire», huudahti Gilbert, »linnaan on tunkeuduttu, ja kuulemanne melu
johtuu siitä, että kansa haluaa nähdä teidät».

»Voi, me emme jätä teitä,-sire!» huudahtivat kuningatar ja madame
Elisabeth yhtaikaa.

»Haluaako kuningas antaa minulle tunniksi samat valtuudet kuin on
laivan kapteenilla myrskyn aikana?» kysyi Gilbert.

Tällä hetkellä kansalliskaartin kapteeni Acloque ilmestyi kynnykselle,
kalpeana, mutta valmiina puolustamaan kuningasta loppuun saakka.

»Hyvä herra», huudahti Gilbert, »tässä on kuningas. Hän seuraa teitä.
Huolehtikaa kuninkaasta!»

»Seuratkaa te veljeänne, madame», sanoi Gilbert madame Elisabethille, »mutta te, madame, jääkää tänne», lisäsi hän kääntyen kuningattareen päin.

»Sire, sire», vaikeroi Gilbert, »taivaan tähden, pyytäkää kuningatarta
luottamaan minuun, muutoin en vastaa mistään!»

»Madame», sanoi kuningas, »noudattakaa herra Gilbertin neuvoja ja
totelkaa hänen käskyjään, jos tarvis vaatii».

»Sire, vastaan siitä tai kuolen heidän kanssaan! Siinä kaikki, mitä
perämies voi sanoa myrskyn riehuessa.»

Kuningatar aikoi vielä kerran inttää vastaan, mutta Gilbert kohotti
käsivartensa kuin katkaistakseen häneltä tien.

»Madame», sanoi hän, »teitä eikä kuningasta todellinen vaara uhkaa.
Syyttä tai syystä teitä soimataan kuninkaan vastustelusta. Teidän
esiintymisenne siis vain paljastaisi hänet eikä puolustaisi häntä.
Ruvetkaa ukkosenjohdattimeksi. Johtakaa salama muualle, jos voitte.»

»Olen luvannut kuninkaalle vastata teistä ja heistä, madame. Seuratkaa minua!»

Sitten hän kääntyi puhuttelemaan rouva de Lamballea, joka kuukausi sitten oli palannut Englannista ja tullut Vernonista kolmea päivää aikaisemmin, sekä toisia kuningattaren hovinaisia.

Kuningattaren toiset hovinaiset olivat Tarenten ja Trémouillen prinsessat, rouvat de Tourzel, de Mackau ja de la Roche-Aymon.

Gilbert tunsi palatsin sisäpuolenkin hyvin ja tahtoi nyt päästä johonkin suureen saliin, missä kaikki voivat nähdä ja kuulla. Se olisi ensimmäinen vallattava rintavarustus. Hän sijoittaisi kuningattaren, molemmat lapset ja hovinaiset tämän rintavarustuksen taakse ja asettuisi itse sen eteen. Niinpä hänen mieleensä tuli neuvostosali, joka onneksi oli vielä tyhjä.

Hän työnsi kuningattaren, lapset ja hovinaiset ikkunakomeroon. Hetket
olivat niin kalliit, ettei ollut aikaa puhella. Oville jo kolkutettiin.

Hän laahasi ministerineuvoston raskaan pöydän ikkunan eteen.
Rintasuojus oli valmis.

Kuningatar pysytteli heidän takanaan. Viattomuus puolustaisi epäsuosioon joutunutta.

»Ei, näin on hyvä», sanoi Gilbert kuin kenraali, joka järjestää
ratkaisevan sotaliikkeen. »Älkää liikahtakokaan!»

Ja kun ovea jyskytettiin ja hän kuuli naisten ääniä ulvovan
hyökyaallon keskeltä, kiersi hän salvat auki ja sanoi:

»Astukaa sisälle, kansattaret! Kuningatar ja hänen lapsensa odottavat
teitä!»

Gilbert käsitti, että tällä äärimmäisellä hetkellä kaikki inhimillinen
voima oli turhuutta ja että vain Jumalassa oli turva.

»Mielenmalttia, madame!» neuvoi hän kuningatarta. »Minun ei tarvinne
kehoittaa teitä esiintymään ystävällisesti.»

Muuan nainen tuli toisten edellä, hajahapsin, sapelia heilutellen,
kauniina vihasta, kenties myös nälästä.

»Ette mitään, madame», vastasi esikaupunkilaisnainen peräti kummissaan
Marie-Antoinetten äänen ystävällisyydestä ja ylevyydestä.

»Minulle on kerrottu, että te viette kansan turmioon», sopersi nuori nainen hämmentyneenä ja laski sapelinkärjen lattiaan.

»Teitä on petetty. Olen naimisissa Ranskan kuninkaan kanssa. Olen kruununprinssin äiti, tämän lapsen, katsokaa… Olen ranskatar enkä näe milloinkaan synnyinmaatani… en voi siis olla onnellinen tai onneton muualla kuin Ranskassa… Ah, olisin onnellinen, jos te rakastaisitte minua!»

»Voi, madame», nyyhkytti hän, »en tuntenut teitä. Suokaa minulle anteeksi! Huomaan, että teillä on hyvä sydän!»

»Jatkakaa näin, madame», kuiskasi Gilbert kuningattarelle, »ja te ette ainoastaan ole pelastettu, vaan neljännestunnin perästä koko tuo joukko on polvillaan edessänne».

Sitten hän uskoi kuningattaren parin kolmen juuri saapuneen kansalliskaartilaisen ja väkijoukon mukana tänne joutuneen sotaministeri Lajardin huostaan, rientäen itse tapaamaan kuningasta.

Kuningas oli saanut osakseen miltei samanlaisen vastaanoton. Ludvig XVI oli kiiruhtanut sille suunnalle, mistä meteli kuului. Juuri kun hän astui Häränsilmä-saliin, murtui oven peililaudoitus, ja pistimet, piikit ja kirveenterät työntyivät aukosta sisälle.

»Kansalaiset», sanoi d'Hervilly kuuluvalla äänellä, »tarpeetonta on
särkeä ovea, sillä kuningas tahtoo, että ovi avataan».

Samalla hän väänsi salvat auki ja kiersi avainta. Puoleksi murskattu
ovi kääntyi saranoillaan.

Acloque ja herttua de Mouchy ehtivät parhaiksi työntää kuninkaan ikkunakomeroon parin kolmen krenatöörin kumotessa ja kasatessa raheja hänen suojakseen.

Nähdessään väkijoukon ryntäävän sisälle ulvoen, sadatellen ja meluten kuningas ei voinut pidättyä huudahtamasta:

»Miekka tuppeen, hyvät herrat!» komensi kuningas. »Pysykää vierelläni,
siinä kaikki, mitä teiltä pyydän.»

Se ei tosiaankaan tapahtunut liian varhain. Sapelien välähdys oli
vaikuttanut uhittelulta.

Muuan ryysyläinen, hihat käärittyinä, suu vaahdossa, hyökkäsi
kuninkaan eteen.

Ja hän yritti sohaista uhriaan sauvan nenään sidotulla puukolla. Muuan krenatööri, joka ei ollut työntänyt sapeliaan tuppeen, työnsi sauvan syrjään. Mutta silloin kuningas, täysin tointuneena, tarttui krenatöörin käsivarteen ja sanoi:

»Antakaa olla, hyvä herra! Mitä pelättävää minulla on oman kansani keskuudessa?»

Ja astuen askelen eteenpäin Ludvig XVI tarjosi rintansa kaikenmuotoisten aseitten lävistettäväksi ja esiintyi komean ylevästi, mitä hänestä ei olisi uskonut, ja rohkeasti, mikä oli ollut hänelle siihen saakka vierasta.

Missä tykinlaukaus ei olisi kuulunut, siinä tämä ääni vaiensi melun ja
kiroustulvan.

Kuninkaan ympärille kasaantui piiri, jonka takimmaiseen riviin nyt ilmestyi muuan mies, ja Dantonin näköisen hirveän olennon ohitse kuningas tunsi tohtori Gilbertin kalpeat, mutta tyynet kasvot.

Tohtorin hymy vastasi: »Hän on turvassa, sire!» Kuningas kiitti
Gilbertiä kädenliikkeellä.

Kuullessaan sanan herra kuningas kääntyi kuin käärme olisi purrut häntä, sillä se sana tuntui viittaavan viraltapanoon.

»Niin, herra… herra Veto, teille juuri minä puhun», jatkoi Legendre. »Kuunnelkaa siis, sillä teidät on luotu meitä kuuntelemaan. Te olette valapatto, te olette pettänyt meitä alati ja petätte yhä. Mutta kavahtakaa, mittanne on täysi ja kansa on väsynyt olemaan leikkikalunne ja uhrinne!»

»Sitä parempi! Tiedättekö, miksi olemme tulleet tänne? Olemme tulleet pyytämään, että te vahvistaisitte molemmat asetukset ja kutsuisitte takaisin erotetut ministerit… Tässä on anomuksemme kirjoitettuna.»

Legendre otti taskustaan paperin, levitti sen auki ja luki saman
uhkaavan anomuksen, joka oli jo luettu kansalliskokouksessa.

Kuningas kuunteli, tarkaten lukijaa. Kun lukeminen oli päättynyt,
sanoi hän ainakin näköjään ihan rauhallisesti:

»Hyvä herra, minä teen, mitä lait ja hallitusmuoto käskevät minun
tehdä.»

»Niin, niin, se on sinun ainainen keppihevosesi», virkkoi muuan ääni joukosta. »Hallitusmuoto, vuoden 91 perustuslaki, sen avulla sinä lamautat koko koneiston, kytket Ranskan kaakinpuuhun ja odottelet itävaltalaisia kuristamaan kansan!»

Kuningas kääntyi sille taholle, mistä tämä ääni kuului, sillä hän oivalsi, että sieltä oli tulossa edellistä vakavampi hyökkäys.

»Olen nähnyt teidät varemminkin, hyvä ystävä», sanoi kuningas. »Kuka
te olette?»

Ja hän silmäili miestä pikemmin uteliaana kuin peläten, vaikka
tuntemattoman piirteet ilmaisivat hirveää päättäväisyyttä.

»Olette nähnyt minut varemmin, sire. Olette nähnyt minut jo kolme kertaa: kerran Versaillesista palatessanne heinäkuun kuudentenatoista päivänä, kerran Varennesissa ja nyt täällä… Muistakaa nimeni, sire, se on synkkäenteinen nimi. Minä olen Billot!» [Mestauspölkky. — Suom.]

Mutta Billot tarttui keihääseen, riuhtaisi sen miehen kädestä ja
taittoi sen polveaan vasten.

»Ei murhaa!» sanoi hän. »Vain yksi rauta saa kajota tuohon mieheen, lain rauta! Englannissa kuuluu hallinneen kuningas, jonka kaulan petetyn kansan tuomio on katkaissut. Sinun pitäisi tietää hänen nimensä, Ludvig! Älä unohda sitä!»

»Sanokaa mitä tahansa», vastasi Billot ravistaen päätänsä, »tuo mies tuomitaan kuolemaan petturina!»

Gilbert heittäytyi kuninkaan ja väkijoukon väliin. »Älkää pelätkö, sire!» sanoi hän. »Koettakaa jollakin vakuuttavalla tavalla rauhoittaa noita raivopäitä.» Kuningas tarttui Gilbertin käteen ja kohotti sen sydämelleen.

»Tunnettehan, ettei sydämeni pelkää mitään, hyvä herra», sanoi hän. »Tänä aamuna sain nauttia pyhää ehtoollista. Tehtäköön minulle nyt mitä tahansa, minä olen levollinen. Kehoititte minua keksimään jonkun tehokkaan keinon. Riittääkö tämä?»

Kuningas tempasi erään sanskulotin päästä punaisen myssyn ja painoi sen omaan päähänsä.

Muuan mies tunkeutui joukon halki ja astui kuninkaan eteen. Hän piteli
kädessään pulloa.

»Kuulepas, paksu Veto, jos rakastat kansaa niinkuin sanot, todista se
juomalla kansan terveydeksi!»

»Älkää juoko, sire!» varoitti muuan ääni. »Viini on kenties myrkytettyä.»

»Sire», kuiskasi Gilbert, »teillä ei ole enää mitään pelättävää.
Sallikaa minun palata kuningattaren luo.»

He olivat lähteneet kansalliskokouksesta ja tulivat nyt suojelemaan kuningasta kansansuosiollaan ja tarpeen mukaan myöskin ruumiillaan.

Gilbert viittasi kädellään, ja molemmat kansanedustajat kiiruhtivat
kuninkaan luo.

Päästäkseen kuningattaren luo Gilbertin täytyi kulkea monen huoneen
kautta ja muiden ohella myöskin kuninkaan makuusuojan läpi.

»Kas vain», sanoivat miehet koetellessaan kuninkaan vuoteen pehmeyttä, »paksulla Vetolla on vuode, joka totisesti on parempi kuin meikäläisten!»

Tämä meno ja puuha ei ollut enää huolestuttavaa. Ensimmäinen kiihtymys oli häipynyt.

Astuessaan saliin, minne oli kuningattaren jättänyt, hän silmäili
pikaisesti ympärilleen ja hengitti kevyemmin.

Kuningatar oli entisellä paikallaan. Pikku kruununprinssin päässä oli
punainen myssy kuten hänen isällänsäkin.

Viereisestä huoneesta kuului raskasta astuntaa ja Gilbert suuntasi
katseensa ovelle.

»Joka ei ole unohtanut», virkkoi Gilbert, »että te olette niitä, jotka avasitte hänelle Bastiljin portit… Sallikaa minun esitellä teidät kuningattarelle, herra Santerre.»

»En maar kieltäydykään!» vastasi Santerre. »Aioin esittäytyä omin päin, mutta koska te olette saapuvilla…»

»Minä tunnen herra Santerren», virkkoi kuningatar, »ja tiedän, että nälkävuonna hän yksin ravitsi puolet Saint-Antoinen esikaupungin asukkaista».

Santerre seisoi mykkänä. Sitten hänen hämmentynyt katseensa osui kruununprinssiin, ja nähdessään, että suuret hikikarpalot vierivät pitkin lapsi-rukan poskia, hän virkkoi miehilleen:

»Ottakaa pois punainen myssy lapsen päästä! Näettehän, että hän on tukehtumaisillaan!»

Silloin kunnon flaamilainen kumartui kuningattareen päin, nojaten
pöydän reunaan, ja virkkoi puoliääneen:

»Teillä on taitamattomia ystäviä, madame. Minä tunnen sellaisia, jotka
palvelisivat teitä paremmin!»

Tunnin kuluttua väkijoukko oli poistunut, ja kuningas palasi sisarensa
kanssa huoneeseen, missä kuningatar ja lapset odottelivat.

Kuningatar riensi häntä vastaan ja heittäytyi hänen jalkoihinsa.
Molemmat lapset tarttuivat hänen käsiinsä. He syleilivät toisiaan kuin
haaksirikosta pelastuneet.

Silloin vasta kuningas huomasi, että punainen myssy oli yhä hänen
päässään.

Muuan nuori tykistöupseeri, tuskin kahdenkolmattakaan ikäinen, oli katsellut koko tätä kohtausta nojatessaan erääseen rantapengermän puuhun. Ikkunasta hän oli nähnyt kuningasta uhanneet vaarat ja hänen osakseen tulleet nöyryytykset. Kun sitten lisäksi ilmestyi punainen myssy kuninkaan päähän, ei hän voinut hillitä itseään, vaan mutisi:

»Ah, olisipa minulla edes tuhatkaksisataa miestä ja pari tykkiä, niin vapauttaisin kuninkaan tuota pikaa koko tuosta roskaväestä!»

Mutta koska hänellä ei ollut tuhattakahtasataa miestä eikä paria tykkiä ja kun hän ei voinut kauempaa katsella inhoittavaa näytelmää, kääntyi hän poispäin.

XVII

Tuileriein tyhjennys oli käynyt yhtä alakuloisesti ja mykästi kuin
rynnäkkö oli ollut meluava ja pelottava.

Päivän vähäisiä tuloksia kummeksien joukko päättelikin: — Emme ole
saavuttaneet mitään. Sinne on mentävä uudelleen!

Se oli tosiaankin liian paljon, ollakseen uhkaus, mutta liian vähän
merkitäkseen tosihyökkäystä.

Ne, jotka olivat tehneet tapahtumista johtopäätöksiä, olivat
arvostelleet Ludvig XVI:tta sen mukaan, mitä huhu tiesi hänestä
kertoa. He muistelivat, kuinka kuningas oli paennut Varennesiin
lakeijaksi pukeutuneena, ja puhelivat:

»Kuullessaan ensimmäisen melun Ludvig piiloutuu johonkin kaappiin, pöydän alle, verhon taakse. Tarvitsee vain sohaista miekalla, ja hänestä selvitään, ja sitten voi sanoa kuin Hamlet, joka luullen surmanneensa Tanskan tyrannin huudahti: 'Rotta!'»

Mutta nyt olikin käynyt ihan toisin. Milloinkaan kuningas ei ollut esiintynyt näin tyynesti, tekisi mieli sanoa, näin suurpiirteisesti.

Solvaus oli ollut tavaton, mutta se ei ollut kohonnut hänen alistumisensa tasalle. Hänen arkailevaa lujuuttaan, jos sellaisesta voi tässä puhua, oli tarvinnut ärsyttää, ja tässä ärtymystilassa se oli jäykistynyt kovaksi kuin teräs. Äärimmäisen pulan kannustamana hän oli kalpenematta viisi tuntia katsellut kuinka kirveet välähtivät hänen päänsä päällä, ja piikit, sapelit ja pistimet uhkasivat lävistää hänen rintansa. Kymmenessä mitä verisimmässä taistelussa ei ketään kenraalia voisi uhata sellainen vaara, jota kuningas uhitteli tämän kapina-aallon vyöryessä hitaasti hänen editseen! Théroignet, Saint-Huruget, Lazouskit, Fournierit, Verrierèt, kaikki nuo tottuneet murhaajat olivat lähteneet liikkeelle vakain aikein surmata hänet, ja silloin tämä odottamaton hengen ylevyys, joka oli kohonnut myrskyn yläpuolelle, oli kirvoittanut puukon heidän kädestään. Ludvig XVI oli kestänyt kilvoituksen. Kuninkaallinen Ecce homo oli näyttänyt otsaa, jota punainen myssy peitti, kuten Jeesuksen otsaa orjantappurakruunu. Ja kuten Jeesus kesken häväistystä ja pahoinpitelyä oli sanonut: »Minä olen teidän vapahtajanne!» samoin Ludvig XVI oli kesken solvauksia ja herjauksia lausunut yhtenään: »Minä olen teidän kuninkaanne!»

Niin oli käynyt. Murtaessaan auki Tuileriein portit vallankumouksen ajatus oli luullut tapaavansa kuninkuuden voimattoman ja vapisevan varjon, ja suureksi kummakseen se kohtasikin keskiaikaisen uskon, uhmaavana ja elävänä! Ja hetken seisoi vastakkain kaksi maailmankatsomusta, toinen syrjään painumaisillaan, toinen sijalle nousemassa; se oli jotakin hirveää, ikäänkuin taivaalla nähtäisiin yhtaikaa kaksi aurinkoa, toinen nousemassa ennenkuin toinen on ehtinyt laskea! Mutta molemmat loistivat yhtä mahtavasti ja kirkkaasti, kansan vaatimuksessa oli yhtä lujaa uskoa kuin kuninkuuden vastustuksessa.

Kuningas, jota yhä pakotettiin tottelemaan kansalliskokousta ja joka oli ollut valmis vahvistamaan toisen kahdesta asetuksesta, sovellutti kielto-oikeutensa molempiin, sillä hän tiesi, ettei vaara olisi suurempi, vaikka hän kumoaisi molemmatkin.

Tänä kohtalokkaana kesäkuun 20 päivänä kuninkuus oli muuten vaipunut niin syvälle, että se tuntui tavanneen jo kuilun pohjan ja että sen täytyi siitä lähtien nousta.

Kesäkuun 21 päivänä kansalliskokous päätti, ettei kansankokouksia enää sallittaisi tulliporttien sisäpuolella. Siten paheksuttiin edellisen päivän mellakkaa, tai enemmänkin, se tuomittiin.

Kesäkuun 20 päivän iltana Pétion oli saapunut Tuilerieihin, kun
mellakka oli päättymässä.

»Sire», sanoi hän kuninkaalle, »nyt vasta olen saanut kuulla, mihin
tilanteeseen teidän majesteettinne on joutunut».

»Sepä kummallista», vastasi kuningas. »Ja tätä on kumminkin kestänyt
jo melko kauan.»

Seuraavana päivänä perustuslailliset, rojalistit ja feuillantit ehdottivat kansalliskokoukselle, että julistettaisiin sotalaki pantavaksi voimaan.

Lukija muistaa, mihin edellinen sotalaki oli johtanut lähes vuotta varemmin Mars-kentällä.

Ehdotusta perusteltiin väitteillä, että uusia väenkokouksia kuului olevan tekeillä. Pétion vakuutti, ettei uusista väenkokouksista ollut puhettakaan. Hän vastasi Pariisin turvallisuudesta. Ehdotus hylättiin.

Istunnosta Pétion lähti kahdeksan aikaan illalla Tuilerieihin vakuuttamaan kuninkaalle pääkaupungin olevan rauhallisen. Hänen mukanaan oli Sergent, vaskipiirrosten kaivertama, Marceaun vävy, valtuustonjäsen ja poliisilaitoksen johtomiehiä. Heidän seuraansa oli liittynyt pari kolme valtuustonjäsentä.

Carrousel-aukiolla jotkut Ludvig pyhän järjestön ritarit, perustuslailliset kaartilaiset ja kansalliskaartilaiset herjasivat heitä. Pétionia hätyytettiin, Sergentia lyötiin rintaan ja kasvoihin, vaikka hänen yllänsä oli valtuuston vyöhyt, kaatoipa muuan isku hänet katuun.

Marie-Antoinette loi häneen silmäyksen, jommoisia vain Maria Teresian tyttären silmät osasivat sinkauttaa: kaksi vihan ja ylenkatseen leimahdusta, kaksi pelottavaa, säkenöivää salamaa.

»Vai niin, hyvä herra», sanoi hän, »tekö siis väitätte, että rauha on
palannut pääkaupunkiin?»

»Niin, sire», vastasi Pétion, »kansa on esittäytynyt teille, se on nyt
tyyni ja tyytyväinen».

»Myöntäkää, herra», jatkoi kuningas hyökkäävästi, »myöntäkää, että eilispäivä oli julkean häväistyksen päivä ja ettei valtuusto ole tehnyt, mitä sen olisi pitänyt ja mitä se olisi voinut tehdä».

»Sire», vastasi Pétion, »valtuusto on tehnyt velvollisuutensa. Yleinen mielipide arvostelkoon sen tekoja.»

»Kansan hallintomiehen ei tarvitse olla vaiti, sire, kun hän täyttää velvollisuutensa ja lausuu totuuden.»

Kuningas oli esiintynyt niin kiihkeästi, hänen piirteensä ilmaisivat niin syvää kiukkua, että kuningatarkin, tuittupäinen nainen, tulisieluinen amatsooni, kauhistui.

»Hyvä Jumala», sanoi hän Rödererille, kun Pétion oli kadonnut, »eikö teidänkin mielestänne kuningas esiintynyt hyvin kiihkeästi ja ettekö pelkää, että hänen tulisuutensa tuottaa hänelle haittaa pariisilaisten taholta?»

»Madame», vastasi Röderer, »kukaan ei kummastele, että kuningas käskee alamaisen vaieta, joka unohtaa esiintyä kunnioittavasti».

Seuraavana päivänä kuningas kirjoitti kansalliskokoukselle valittaen, mikä häväistys oli kohdannut linnaa, kuninkuutta ja kuningasta. Sitten hän sepitti julistuksen kansalle.

Oli siis kaksi kansaa: kansa, joka oli järjestänyt kesäkuun 20 päivän, ja kansa, jolle kuningas esitti valittelunsa.

Kesäkuun 24 päivänä kuningas ja kuningatar olivat mukana kansalliskaartin katselmuksessa, ja heitä tervehdittiin haltioitunein suosionosoituksin.

Samana päivänä Pariisin direktorio erotti pormestarin. Mistä se sai moisen rohkeuden? Kolmea päivää myöhemmin asia selvisi.

Lafayette oli lähtenyt leiristään yhden ainoan upseerinsa kanssa,
saapunut Pariisiin kesäkuun 27 päivänä ja mennyt ystävänsä de la
Rochefaucauldin luo.

Yön kuluessa lähetettiin tieto perustuslaillisille, feuillanteille ja rojalisteille ja huolehdittiin siitä, että parvekkeet olisivat täynnä seuraavana päivänä.

Seuraavana päivänä kenraali tuli kansalliskokoukseen. Kolminkertainen eläköönhuuto tervehti häntä, mutta jokainen niistä hukkui girondelaisten murinaan. Kaikki tunsivat, että tulossa oli tuima istunto.

Kenraali Lafayette oli kelpo mies sanan puhtaimmassa merkityksessä, mutta se ei vielä merkitse rohkeutta. Harvoin on todella kelpo mies samalla rohkea.

Lafayette vaistosi vaaran. Yksin kaikkia vastassa hän joutuisi pelaamaan kansansuosionsa rippeillä. Jos hän menettäisi ne, tuhoutuisi hän mukana; jos hän voittaisi, voisi hän pelastaa kuninkaan.

Hänen yrityksensä oli sitäkin kauniimpi, kun hän tiesi, että kuningas kaihtoi ja kuningatar vihasi häntä. Olihan Marie-Antoinette sanonut: »Mieluummin tuhoudun Pétionin toimesta kuin pelastun Lafayetten avulla!»

Ehkä hän tulikin suorittamaan vain aliluutnantin uhkamielisen teon, vastaamaan haasteeseen.

Paria viikkoa aikaisemmin hän oli kirjoittanut yhtaikaa sekä kuninkaalle että kansalliskokoukselle: kuninkaalle kehoittaen tätä vastarintaan ja kansalliskokoukselle uhaten sitä, jos se jatkaisi hyökkäilyjään.

»Hän uskaltaa uhitella armeijansa keskellä», oli muuan edustaja sanonut. »Saammepa nähdä, puhuuko hän samalla lailla joutuessaan seisomaan yksin meidän parissamme.»

Nämä sanat oli kerrottu Lafayettelle, kun hän majaili leirissään
Maubeugessa, ja kenties se oli syynä hänen Pariisin-matkaansa.

Hän nousi puhujalavalle toisten osoittaessa suosiotaan, toisten
uhkaavasti muristessa.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »minua on soimattu, että sepitin tämän kuun kuudentenatoista päivätyn kirjeeni leirissä. Velvollisuuteni oli torjua syytös, että arkailen lähteä siitä kunniakkaasta rintasuojuksesta, jonka joukkojen kiintymys on luonut ympärilleni, ja tulla yksinäni teidän eteenne. Minua kutsui lisäksi vieläkin voimakkaampi syy. Kesäkuun kahdennenkymmenennen päivän ilkiteko on herättänyt kaikkien kunnon kansalaisten närkästystä, etenkin armeijassa. Upseerit, aliupseerit ja sotamiehet ovat kuin yksi mies. Olen saanut kaikilta armeijaosastoilta kirjelmiä, joista huokuu rakkaus perustuslakiin ja viha vehkeilijöitä vastaan. Olen lopettanut nämä mielenilmaukset. Olen katsonut tehtäväkseni ilmaista yksin kaikkien tunteet. Nyt puhun teille kansalaisena. On jo aika turvata perustuslaki ja taata kansalliskokouksen vapaus ja kuninkuuden arvo. Rukoilen kansalliskokousta päättämään, että kesäkuun kahdennenkymmenennen päivän ilkiteko rangaistaisiin kuin majesteettirikos ja että ryhdytään tehokkaihin keinoihin, jotta kaikkia perustuslain säätämiä arvoasteita kunnioitetaan ja etenkin teidän ja kuninkaan arvovaltaa. Armeijalle on taattava varmuus siitä, ettei perustuslakia loukata rahdunkaan vertaa maan rajojen sisällä, kun kelpo ranskalaiset vuodattavat vertansa puolustaakseen sitä rajalla.»

Sitä mukaa kuin Lafayette lähestyi loppulausettaan Guadet oli noussut hitaasti paikaltaan. Suosionosoitusten raikuessa tämä terävä girondelaispuhuja kohotti kätensä merkiksi, että hän halusi vastata kenraalin puheeseen. Kun girondelaispuolue tahtoi sinkauttaa ivan vasaman, antoi se jousen Guadetille, ja Guadetin tarvitsi vain umpimähkään siepata nuoli viinestään.

Tuskin olivat viimeiset suosionosoitukset vaienneet, kun hänen värähtelevän äänensä kaiku jo täytti salin.

»Heti kun näin Lafayetten», huudahti hän, »heräsi minussa muuan ylen lohdullinen ajatus. Meitä ei siis enää uhkaakaan ulkonainen vihollinen, päättelin itsekseni. Herra Lafayette on tullut ilmoittamaan meille voitostaan ja heidän tuhostaan! Se oli lyhytaikainen harhaluulo. Vihollisemme ovat yhä elossa ja samat kuin ennenkin. Ulkonaiset vaaramme eivät ole hälvenneet. Ja silti on herra Lafayette Pariisissa. Hän esittäytyy kelpo miesten ja armeijan puhetorveksi. Keitä ovat nämä kelpo miehet? Kuinka tämä armeija on voinut keskustella? Mutta herra Lafayette näyttäköön meille ensin lomalupansa.»

Nämä sanat vihjasivat girondelaisille, että tuuli alkoi puhaltaa myötäisesti. Ja tuskin oli Guadet lopettanut, kun koko sali jymähti suosionosoitusten ukkosesta.

»Hyvät herrat, unohdatte, kenelle ja kenestä puhutaan! Unohdatte, mikä mies Lafayette on! Lafayette on Ranskan vapauden vanhin poika. Lafayette on uhrannut vallankumoukselle omaisuutensa, aatelisarvonsa, elämänsä!»

»Hyvät herrat», sanoi Ducos, »keskustelun vapautta on loukattu, kun joukossamme esiintyy kansalliskokoukselle vieras kenraali».

»Siinä ei ole kaikki!» huudahti Vergniaud. »Tämä kenraali on poistunut vartioasemaltaan vihollisen edestä. Hänelle eikä suinkaan sille marsalkalle, jonka hän on jättänyt omalle tilalleen, on uskottu se armeijaosasto, jonka hän on hylännyt. Tutkikaamme, onko hän saanut laillisen loman. Jos hän on poistunut leiristään lomatta, vangittakoon hänet ja tuomittakoon karkulaisena.»

»Se oli minunkin kysymykseni ydin», huomautti Guadet, »ja minä
kannatan Vergniaudin ehdotusta».

»Kannatetaan, kannatetaan!» huusi koko Gironde. »Äänestys!» sanoi
Gensonné.

Kuten rahvas kesäkuun 20 päivänä, hänkin oli uskaltanut joko liian paljon tai liian vähän. Se oli sellainen voitto, josta Pyrrhos vaikeroi, menetettyään puolet armeijastaan: »Vielä yksi sellainen voitto, ja minä olen hukassa!»

Lafayette oli uhrannut kuninkaalle ja kuningattarelle enemmän kuin elämänsä: hän oli uhrannut kunniansa.

Jo kolmannen kerran hän teki tämän lahjoituksen, kallisarvoisemman kuin yksikään niistä, joita kuninkaat voivat tehdä. Ensimmäisen kerran Versaillesissa lokakuun 6 päivänä, toisen kerran Mars-kentällä heinäkuun 17 päivänä ja kolmannen kerran tänään.

Hän toivoi vielä. Siitä toivonkipinästä hän nyt tuli puhumaan hallitsijalleen. Seuraavana päivänä hän pitäisi kuninkaan kanssa kansalliskaartin katselmuksen. Ei olisi epäilystäkään, ettei kuninkaan ja entisen ylipäällikön osanotto herättäisi yleistä hurmiota. Lafayette käyttäisi hyväkseen tätä vaikutusvaltaa, marssisi kansalliskokoukseen, pidättäisi girondelaisedustajat, ja näin syntyvän hälinän aikana kuningas lähtisi Pariisista Maubeugen leiriin ja olisi siten täysin turvassa.

Se olisi uhkarohkea kaappaus, mutta silloisissa oloissa se tuntui miltei varmalta.

Ikävä vain, että kello kolmen aikaan aamulla Danton tuli Pétionin luo ja paljasti salahankkeen. Päivän koitteessa Pétion peruutti katselmuksen.

Eikö hän ollut sanonut, että hän mieluummin tuhoutuisi jonkun toisen toimesta kuin pelastuisi Lafayetten avulla?

Hetkellä, jolloin katselmuksen olisi pitänyt alkaa, Lafayette lähti Pariisista ja palasi leiriin. Eikä hän silti ollut kadottanut kaikkea toivoaan kuninkaan pelastamisesta.

XVIII

Lafayetten voitolla, epäilyttävällä voitolla, joka johti peräytymiseen, oli omituiset seuraukset.

Se oli lyönyt rojalistit. Girondelaiset sensijaan olivat näennäisestä tappiosta vahvistuneet, sillä se oli innostanut heitä osoittamalla kuilun, johon he olivat olleet suistumaisillaan.

Jos Marie-Antoinetten sydän olisi vihannut vähemmän, olisi Gironde sillä hetkellä kai ollut lopussa.

Hoville ei saisi nyt suoda aikaa korjata erehdystä, jonka se oli tehnyt. Jokainen haki ja itsekukin luuli löytäneensä sopivan keinon. Kun keinot sitten esitettiin, havaittiin ne kaikki riittämättömiksi ja hylättiin.

Rouva Roland, puolueen sielu, halusi panna kansalliskokouksen järähtämään. Kuka voisi sitä järäyttää? Kuka pystyisi iskun sivaltamaan? — Vergniaud!

Mutta mitä teki tämä Akilles teltassaan tai oikeammin tämä Reinhold
Armidan puutarhoissa? — Hän lempi.

Hän rakasti kaunista rouva Simon Candeillea, näyttelijätärtä, runoilijatarta, soittotaiteilijatarta. Ystävät hakivat häntä toisinaan pari kolme päivää, löytämättä häntä kotoaan. Vihdoin he löysivät hänet kauniin naisen jalkojen juuresta. Hänen toinen kätensä lepäsi naisen polvilla, ja toinen näppäili haaveksivasti harpun kieliä.

Ja joka ilta hän meni teatterin orkesteriin paukuttamaan käsiään sille, jota hän palvoi kaiket päivät.

Eräänä iltana kansalliskokouksesta lähti kaksi epätoivoista edustajaa. Vergniaudin toimettomuus kauhistutti heitä Ranskan takia. Nämä miehet olivat Grangeneuve ja Chabot.

Edellinen oli bordeauxilainen asianajaja, Vergniaudin ystävä ja kilpailija ja, kuten hänkin, Gironden edustaja; jälkimäinen oli entinen kapusiinimunkki, laatinut yksin tai muiden avulla Sanskulottien katkismuksen, joka vuodatti kuninkuuden ja uskonnon ylitse luostarikammiossa kertynyttä sappea.

Synkkänä ja mietteissään Grangeneuve asteli Chabotin rinnalla. Tämä silmäili toveriaan ja oli näkevillään hänen otsallaan ajatusten luoman varjon.

»Ajattelen», vastasi toinen, »että tämä hitaus heikentää isänmaata ja surmaa vallankumouksen».

»Ajattelen», pitkitti Grangeneuve, »että jos kansa suo kuninkuudelle aikaa, kansa on tuhon oma!»

»Ajattelen», jatkoi Grangeneuve, »että vallankumouksilla on vain yksi otollinen hetki. Jotka lyövät sen laimin, eivät löydä sitä toistamiseen, vaan saavat tehdä siitä tilin Jumalalle ja jälkimaailmalle.»

»Ja sinä arvelet, että Jumala ja jälkimaailma vaativat meidät tilille laiskuudestamme ja toimettomuudestamme?»

»Kuulehan, Chabot, olen varma, että kansa on väsynyt viimeisestä tappiostaan. Se ei nouse enää ilman voimakasta kannustusta, ilman veristä kiihoketta. Se tarvitsee raivon tai kauhun kuohuntaa, mistä se ammentaa verestä tarmoa.»

»Sitä juuri mietinkin», vastasi Grangeneuve, »ja luulen jo
päässeenikin salaisuuden perille».

Chabot siirtyi lähemmäksi. Toverin äänensävy ilmaisi, että hän saisi
kuulla jotakin hirveää.

»Mutta», jatkoi Grangeneuve, »löydänkö miehen, joka olisi kyllin
päättäväinen sellaiseen tekoon?»

»Puhu!» virkkoi Chabot äänellä, jonka tiukkuus oli omiaan hälventämään hänen toverinsa epäilykset. »Minä olen valmis kaikkeen, tuhotakseni sen, mitä vihaan, ja minä vihaan kuninkaita ja pappeja!»

»No niin», sanoi Grangeneuve, muistellen menneisyyttä, »olen nähnyt kaikkien vallankumousten kehdossa puhdasta verta, Lukretiuksen ajoista Sidneyn päiviin asti. Valtiomiehille vallankumoukset ovat teorioita, mutta kansoille ne ovat kostoa. Jos siis tahdotaan työntää laumaa kostoon, on sille esitettävä uhri. Hovi epää meiltä sellaisen uhrin; tehkäämme se siis omasta keskuudestamme hyvän asiamme eduksi!»

»Jonkun meistä — tunnetuimpien, kiihkeimpien, moitteettomimpien joukkoon kuuluvan — tulee sortua aateliston uhrina.»

»Tuon uhrin täytyy olla kansalliskokouksen jäsen, jotta kansalliskokous tarttuisi kostonkalpaan. Lyhyesti sanoen minun pitää ruveta siksi uhriksi!»

»Mutta ylimykset eivät iske sinuun, Grangeneuve. He varovat sitä
tekemästä!»

»Tiedän sen. Siksipä sanoinkin, että olisi löydettävä joku
päättäväinen mies…»

Chabot väistyi askeleen syrjään, mutta Grangeneuve tarttui hänen
käsivarteensa.

»Chabot», virkkoi hän, »sanoit äsken olevasi valmis tuhoamaan kaikki,
mitä vihaat. Oletko valmis surmaamaan minut?»

»Puheeni on turhaa, elämäni tarpeeton vapaudelle, mutta kuolemani hyödyttäisi sitä. Ruumiini kohoaisi kapinan lipuksi, ja minä sanon sinulle…»

»Ah, ylevä Diogenes», sanoi Chabot, »sammuta lyhtysi! Se mies on löydetty!»

»Sopikaamme siis kaikesta jo tänä iltana. Ensi yönä kävelen yksinäni täällä» (he olivat tällöin Louvren ristikkoportin kohdalla) »autioimmassa ja pimeimmässä kolkassa… Jos pelkäät kätesi hervahtavan, ota mukaasi pari isänmaanystävää. Teen tämän liikkeen, jotta he tuntisivat minut.»

»Huomisaamuna», jatkoi Grangeneuve, »löydetään ruumiini. Sinä syytät hovia. Kansan kostava käsi tekee loput.»

Ja nämä eriskummaiset salaliittolaiset puristivat toistensa kättä ja
erosivat.

Grangeneuve meni asuntoonsa, teki testamenttinsa ja päiväsi sen
ikäänkuin se olisi Bordeauxissa laadittu vuotta aikaisemmin.

Chabot käväisi Palais-Royalissa aterioimassa, poikkesi sitten
rautakauppaan ja osti puukon.

Neiti Candeille esiintyi illalla. Munkki tiesi nyt mistä löytäisi
Vergniaudin.

Hän meni Comédie Françaiseen, nousi kauniin näyttelijättären aitioon ja tapasi siellä tavalliset ihailijat: Vergniaudin, Talman, Chénierin ja Dugazonin.

Candeille esiintyi kahdessa näytelmässä, ja Chabot viipyi teatterissa loppuun asti.

Kun näytäntö oli päättynyt, kaunis näyttelijätär pukeutunut ja Vergniaud tarjoutunut saattamaan hänet Richelieu-kadulle, jonka varrella hän asui, kapusi Chabot myös vaunuihin.

»Teillä on kai jotakin sanottavaa minulle, Chabot?» kysyi Vergniaud, joka oivalsi, että kapusiinimunkilla oli hänelle asiaa.

»Rauhoittukaa», lohdutti Chabot, »Vergniaudilla ei ole mitään pelättävää, mutta isänmaa tarvitsee häntä».

Candeille ja molemmat miehet pysyivät äänettöminä. Näyttelijättären oven edessä Vergniaud kysyi:

»Parinsadan askeleen päähän. Neljännestunnin perästä hän on vapaa,
lupaan sen.»

Vergniaud puristi kauniin lemmittynsä kättä, viittasi häntä
rauhoittumaan ja lähti Chabotin kanssa Traversière-kadulle.

Tämän kadun kulmassa munkki laski kätensä Vergniaudin olkapäälle ja osoitti toisella kädellä miestä, joka käveli Louvren autioitten muurien kupeella.

Munkin puhuessa Vergniaudin pää painui kumaraan. Hän tunsi, kuinka kaukana hän, veltostunut kansanjohtaja, rakastunut leijona, oli hirveästä tasavaltalaisesta, joka Deciuksen lailla etsi kuilua, syöksyäkseen siihen, jotta hänen kuolemansa pelastaisi isänmaan.

»Hyvä on», sanoi hän, »pyydän aikaa kolme päivää puheeni valmistukseen».

»Ole huoleti, kolmen päivän perästä murskaannun epäjumalan edessä tai kaadan sen!»

Nähdessään miehen lähestyvän Grangeneuve vetäytyi kaikkein pimeimpään soppeen. Chabot seurasi häntä. Grangeneuve pysähtyi muurin juurelle voimatta mennä pitemmälle. Chabot läheni yhä. Silloin Grangeneuve teki sovitun liikkeen, kohottaen molemmat kätensä. Ja kun Chabot pysyi liikkumatta, sanoi hän:

»Olkoon niin!» huoahti Grangeneuve. »Mutta luulen silti tätä keinoa tehokkaammaksi.»

XIX

Jo oli aikakin Vergniaudin tehdä päätös. Vaara kasvoi sekä ulkona että
sisällä.

Ulkona, Regensburgissa, lähettiläsneuvosto oli yksimielisesti
kieltäytynyt ottamasta vastaan Ranskan ministeriä.

Englanti, joka nimitti itseään Ranskan ystäväksi, varusteli
suunnatonta armeijaa.

Keisarikunnan ruhtinaat, jotka kerskuivat äänekkäästi puolueettomuudellaan, opastelivat salaisesti vihollista sopiviin asemiin.

Badenin herttua oli päästänyt itävaltalaiset Kehliin, penikulman päähän Strassburgista.

Flandriassa olivat asiat vieläkin hullummin. Luckner, iäkäs, itsepäinen sotakarhu, vastusteli kaikkia Dumouriezin suunnitelmia, ja tämä oli kuitenkin ainoa mies, joka Ranskalla oli panna vihollista vastaan. Jollei hän ollutkaan nerokas, oli hän kuitenkin älykäs.

Lafayette oli hovin puolella, ja hänen viimeinen tekosensa oli osoittanut selvästi, ettei kansalliskokouksen, toisin sanoin Ranskan, sopinut luottaa häneen.

Biron, urhea ja vakaa mies, ensimmäisten vastoinkäymisten lannistamana, ajatteli vain puolustussotaa.

Sisällä Elsassi pyysi äänekkäästi aseita, mutta sotaministeri, joka
oli kokonaan hovin puolella, varoi niitä lähettämästä.

Etelässä muuan prinssien kenraaliluutnantti, Languedocin ja Cévennien
kuvernööri, jätti valtuutensa ylimystön vahvistettaviksi.

Lännessä eräs yksinkertainen talonpoika, Allan Redeler, kuulutti messun aikana, että kuninkaan ystävät kokoontuisivat asestettuina naapurikappelin edustalle.

Viisisataa talonpoikaa kertyi paikalle. Vendéessa ja Bretagnessa oli
lietsottu chouanilaisuutta: tarvitsi vain sysätä se liikkeelle.

Ja miltei kaikkien departementtien johtoelimet lähettelivät
vallankumousvastaisia julistuksia.

Vaara oli suuri, uhkaava, hirveä, niin suuri, ettei se uhannut enää
yksilöitä, vaan koko isänmaata.

Sanat: »Isänmaa on vaarassa!» kulkivat kuiskauksena suusta suuhun,
vaikkei niitä vielä lausuttukaan ääneen.

Chabat ja Grangeneuve olivat sanoneet: »Kolmen päivän perästä
Vergniaud puhuu.»

Vergniaudia ei näkynyt kansalliskokouksessa ensimmäisenä eikä toisena
päivänä. Kolmantena kaikki saapuivat paikalle jännityksestä väristen.

Ainoakaan edustaja ei ollut jäänyt pois. Parvekkeet olivat täpötäynnä.
Viimeisenä astui sisälle Vergniaud.

Tyytyväisyyttä ilmaiseva kohina täytti salin. Parvekkeet paukuttivat
käsiään kuin teatterin permanto, kun suosittu näyttelijä astuu esille.

Vergniaud kohotti päätänsä nähdäkseen, kenelle taputettiin. Kun suosionosoitukset yltyivät, huomasi hän, että juuri hänelle taputettiin.

Hän oli näihin aikoihin lähes kolmenneljättä vuoden ikäinen. Luonteeltaan hän oli mietiskelevä ja laiska. Hänen uinaileva älynsä rakasti huolettomuutta. Vain nautinnoissa hän osoitti tulisuutta. Olisi voinut sanoa, että hänellä oli kiire poimia täysin käsin nuoruuden kukkia, koska elämän kevät jäisi hänen osaltaan perin lyhyeksi. Hän meni myöhään makuulle ja nousi vasta vähää ennen puoltapäivää. Kun hänen piti puhua, valmisteli hän puhettaan kolme neljä päivää, siloitteli, kiilloitti ja hioi sitä, kuten soturi taistelun aattona aseitaan. Hän oli puhujana sentapainen kuin miekkailukoulussa taitava aseen käyttelijä. Isku tuntui hänestä onnistuneelta vain jos se oli sivallettu loistavasti ja sai osakseen voimakkaan kättenpaukkeen. Hänen puheensa oli säästettävä vaaran hetkiksi, äärimmäisen tilanteen turvaksi.

Hän ei ollut tavallisten hetkien mies, on sanonut muuan runoilija; hän oli suurten päivien mies.

Vergniaud oli rakenteeltaan pikemminkin pieni kuin kookas, mutta hän oli tanakka, eräänlainen voimailijatyyppi. Hänen tukkansa oli pitkä ja aaltoileva. Puhuessaan hän ravisti sitä kuin leijona harjaansa. Leveän otsan alla säihkyivät tuuheitten kulmakarvojen suojassa mustat silmät, milloin lempeinä, milloin palavina. Nenä oli lyhyt, hieman leveä, ja sen pielet ylpeästi koholla. Huulet olivat turpeat, ja kuten lähteestä vesi pulppuaa vuolaana ja solisten, samoin hänen suustansa sanat syöksyivät valtavana ryöppynä, vaahtoisina pärskyten ja helisten. Hänen rokonarpinen ihonsa näytti rosoiselta marmorilta, jota taiteilijan taltta ei ole vielä sijoitellut, vaan jossa yhä näkyvät käsityöläisen vasaran jäljet. Se hohti purppuranpunaisena tai valahti kalpeaksi, kuinka kulloinkin veri ahtautui päähän tai pakeni sydämeen. Omissa oloissaan tai väkijoukossa liikkuessaan hän näytti tavalliselta kansalaiselta, johon teräväsilmäisinkään historioitsija ei olisi kohdistanut huomiotaan, mutta kun intohimon lieska kiehutti hänen vertansa, kun hänen kasvojensa lihakset nytkähtelivät, kun hänen kohotettu kätensä vaati hiljaisuutta ja vangitsi kuulijakunnan, tuli miehestä jumala, puhuja muutti hahmonsa, ja puhujalava oli hänen Taborinsa!

Sellainen oli mies, joka saapui paikalle, nyrkkiin puristettu koura salamoita pidätellen.

Kuullessaan suosionosoitukset hän arvasi, mitä häneltä odotettiin. Hän ei pyytänyt puheenvuoroa, vaan astui suoraan korokkeelle ja värähdyttävän hiljaisuuden vallitessa aloitti puheensa.

Ensimmäiset sanansa hän lausui alakuloisesti, kumeasti, harkitusti kuin masentunut mies. Hän tuntui olevan heti alussa väsynyt, kuten tavallisesti ollaan puheen lopussa. Hän oli kamppaillut kolme päivää kaunopuheisuuden hengettären kanssa. Hän tiesi Simsonin lailla, että hänen jännitetyt voimansa luhistaisivat temppelin, että noustuaan puhujalavalle yhä vankkana seisovaan pylväistöön, yhä komeana kaartuvan holvin alle hän poistuisi tallaten jaloillaan kuninkuuden raunioita.

Koska Vergniaudin nerous sisältyy täydellisenä tähän puheeseen, jäljennämme sen kokonaisuudessaan. Sitä lukiessaan tuntenee samaa uteliaisuutta kuin asemuseossa nähdessään jonkun historiallisen sotakoneen, joka on kaatanut Saguntumin, Rooman tai Kartagon muurit.

»Kansalaiset», lausui Vergniaud tuskin kuuluvalla äänellä, joka kuitenkin pian muuttui vakavaksi, täyteläiseksi, jyrähteleväksi,

— Missä omituisessa asemassa kansalliskokous nykyhetkellä onkaan? Mikä kohtalo meitä vainoo ja ilmoittaa meille joka päivä tapahtumia, jotka luovat epäjärjestystä toimintaamme ja viskelevät meitä yhtenään levottomuuden, toivon ja kiihkon rauhattomaan melskeeseen? Mikä kohtalo odottaakaan Ranskaa tässä hirveässä kuohumistilassa, joka houkuttelee epäilemään, taantuuko vallankumous vai kehittyykö se päämääränsä kohden?

— Hetkellä, jolloin pohjoisarmeijamme näyttävät etenevän Belgiassa, näemme niiden äkkiä väistyvän vihollisen tieltä ja siirtävän sodan omalle maaperällemme. Poloisille belgialaisille on meistä jäänyt vain muisto tulipaloista, jotka valaisevat peräytymistämme! Reinin taholla preussilaiset samoavat ehtymättömänä laumana turvattomille rajaseuduillemme. Kuinka voi selittää, että juuri hetkellä, jolloin kansan olemassaoloa uhkaa ratkaiseva käännekohta, sotavoimiemme liikkeet keskeytetään, ministeriön äkillisellä hajoittamisella katkaistaan luottamuksen siteet ja valtakunnan turvallisuus uskotaan sattuman varaan ja kokemattomien käsien huomaan? Olisiko totta, että pelätään voittojamme? Koblenzin armeijanko vai oman armeijammeko verta tahdotaan säästää? Jos pappien kiihkoilu uhkaa panna meidät alttiiksi kansalaissodan kauhuille ja ulkomaisen sodan hävityksille, mikä on silloin niiden tarkoitus, jotka silmittömän itsepintaisesti kieltäytyvät vahvistamasta päätöksiämme? Haluavatko he hallita hylättyjä kaupunkeja, tuhottuja peltoja? Kuinka suuri on se kyynelten, kurjuuden, veren ja vainajien määrä, joka tyydyttää heidän kostonsa? Missä me siis lopulta olemme? Ja te, hyvät herrat, joilta perustuslain viholliset kerskuvat riistäneensä rohkeuden, te, joiden tunnonrauhaa ja vilpittömyyttä he koettavat joka päivä järkyttää nimittämällä teidän vapaudenrakkauttanne kapinanhengeksi — ikäänkuin olisitte unohtaneet, että muuan despoottinen hovi ja aristokratian kehnot sankarit ovat nimittäneet kapinoitsijoiksi kansanedustajia, jotka vannoivat Pallohuoneen valan, Bastiljin valloittajia ja kaikkia, jotka ovat edistäneet ja tukeneet vallankumousta! — te, joita herjataan vain siksi, ettette kuulu kastiin, jonka perustuslaki on tallannut maahan, ja koska ne rappioituneet henkilöt, jotka kaipaavat saastaista kunniaa päästä kumartelemaan sille kastille, eivät voi toivoa saavansa teistä rikostovereita, te, hyvät herrat, jotka tahdottiin vieroittaa kansasta, koska tiedettiin kansan tukevan teitä ja koska teidät olisi helppo hajoittaa, jos teitä voisi syyttää asian rikollisesta pettämisestä, te, joita yritetään hajoittaa sisäisesti, mutta jotka haluatte ratkaista toranne ja riitanne vasta sodan loputtua ja jotka ette pidä keskenäistä vihaanne niin suloisena, että panisitte sen pirullisen nautinnon isänmaan turvallisuuden edelle, te, joita on haluttu peloitella aseellisilla anomuksilla, ikäänkuin ette tietäisi, että vallankumouksen alusta saakka vapauden pyhättöä ovat saartaneet despotismin kalvankalistelijat, Pariisia piirittänyt hovin armeija ja että juuri ne vaaran päivät olivat ensimmäisen kansalliskokouksemme kunnian päiviä — juuri teidän huomionne haluan kohdistaa siihen vaikeaan tilanteeseen, missä nykyisin elämme.

— Sisäisiin levottomuuksiin on kaksi syytä: aateliston vehkeilyt ja papiston vehkeilyt; molemmat tähtäävät samaan päämäärään, vastavallankumoukseen.

— Kuningas on kieltäytynyt vahvistamasta rikollisia häiriöitä koskevaa asetustamme. En tiedä, vieläkö Medicien ja Lotringin kardinaalin synkät henget harhailevat Tuileriein palatsin holvien alla ja onko kuninkaan sydän häiriintynyt niistä haaveellisista aatteista, joita hänelle tyrkytetään. Loukkaamatta häntä tai syyttämättä häntä vallankumouksen vaarallisimmaksi viholliseksi emme saata uskoa hänen haluavan rankaisematta edistää kirkon kunnianhimoisia, rikollisia pyyteitä ja antaa tiaran ylpeille kätyreille valtaa, jolla nämä ovat sortaneet sekä kansoja että kuninkaita. Häntä herjaamatta ja julistamatta häntä valtakunnan pahimmaksi viholliseksi emme saata uskoa hänen haluavan huvitella jatkamalla kapinaa ja pitkittämällä epäjärjestystä, joka kansalaissodan muodossa vain veisi hänet pikaiseen turmioon. Teen sen johtopäätöksen, että hän vastustaa päätöksiänne, koska hän pitää itseään kyllin voimakkaana säilyttämään yleisen rauhan ilman niitä keinoja, jotka te hänelle tarjoatte. Mutta jos käy niin, ettei yleinen rauha säily, että yltiöpäisyyden soihtu uhkaa sytyttää koko maan liekkeihin, että uskonnolliset väkivaltaisuudet yhä häiritsevät maakuntia, merkitsee se, että kuningasvallan omat kätyrit ovat syypäät kaikkiin onnettomuuksiimme. Hyvä niinkin! Vastatkoot he päällänsä kaikista häiriöistä, jotka uskonnon nimessä tehdään! Nähkööt he siinä hirveässä vastuussa kärsivällisyytenne ja kansan huolten loppuvan!

— Huolehtiessanne valtakunnan turvallisuudesta te olette päättäneet järjestettäväksi Pariisiin leirin. Kaikki Ranskan liittolaiskansalaiset saapuvat tänne heinäkuun neljänneksitoista päiväksi uudistamaan valan elää vapaina tai kuolla. Panettelun myrkyllinen henki on tahrannut sen päätöksen. Kuningas on evännyt siltä vahvistuksen. Kunnioitan liiaksi perustuslaillisen oikeuden käyttöä ehdottaakseni, että ministerit pantaisiin vastuuseen siitä epäyksestä. Mutta jos ennen pataljoonien kokoontumista vapauden maaperä saastutetaan, kohdelkaa heitä pettureina! Heidät on syöstävä siihen kuiluun, jota heidän huolettomuutensa tai tahallinen ilkeytensä on kaivanut vapauden perustuksiin! Repikäämme vihdoinkin se side, jolla vehkeily ja imartelu ovat peittäneet kuninkaan silmät, ja näyttäkäämme hänelle, mihin kavalat ystävät koettavat häntä johtaa.

— Kuninkaan nimessä Ranskan prinssit yllyttävät Euroopan hoveja meitä vastaan. Kuninkaan arvovallan kostoksi on tehty Pillnitzin sopimus. Kuninkaan puolustukseksi kerääntyvät Saksassa entiset henkivartion komppaniat kapinalipun alle. Kuningasta auttaakseen emigrantit pestautuvat itävaltalaisten riveihin ja ovat valmiit raatelemaan oman isänmaansa rintoja. Liittyäkseen näihin kuninkaallisten etuoikeuksien urheihin kalvankantajiin monet muut poistuvat paikaltaan vihollisen edessä, pettävät valansa, varastavat kassat, lahjovat sotamiehet ja pitävät kunnianaan kehnoutta, valapattoisuutta, kurittomuutta, varkautta ja murhaa. Lyhyesti, kuninkaan nimi on mukana kaikissa näissä maanvaivoissa.

— Mutta perustuslaissa sanotaan: 'Jos kuningas asettuu armeijan johtoon ja suuntaa nämä voimat kansaa vastaan tai ellei hän nimenomaisella teolla vastusta sellaista hanketta, joka suoritetaan hänen nimessään, katsotaan hänen luopuneen kuninkaanvallastaan.'

— Turhaan kuningas vastaa tähän: 'On totta, että kansan viholliset väittävät toimivansa vain minun valtani kohottamiseksi, mutta minä olen osoittanut, etten ole heidän rikostoverinsa. Minä olen noudattanut perustuslakia. Olen lähettänyt sotajoukot taistelemaan. On totta, että nämä armeijat olivat liian heikot, mutta perustuslaki ei määrää armeijain vahvuutta. On totta, että olen koonnut ne liian myöhään, mutta perustuslaki ei määrää aikaa, jolloin minun tulisi ne koota. On totta, että varajoukot olisivat voineet vahvistaa niitä, mutta perustuslaki ei velvoita minua järjestämään varajoukkoja. On totta, että kenraalien samotessa vastarintaa kohtaamatta vihollisalueelle minä käskin heidän peräytyä, mutta perustuslaki ei velvoita minua voittamaan. On totta, että ministerini ovat pettäneet kansalliskokousta sotajoukkojen mieslukuun, sijoitukseen ja muonitukseen nähden, mutta perustuslaki suo minulle oikeuden valita ministerit, se ei määrää minua antamaan luottamustani isänmaanystäville ja karkoittamaan vastavallankumoukselliset. On totta, että kansalliskokous on tehnyt isänmaan puolustukselle välttämättömiä päätöksiä ja että minä olen evännyt niiltä vahvistuksen, mutta perustuslaki takaa minulle kielto-oikeuden. On totta, että vastavallankumousta puuhataan, että despotismi aikoo panna käsiini rautavaltikkansa, että minä aion sillä murskata teidät, että te saatte ryömiä tomussa ja että minä rankaisen teitä, koska olette tahtoneet elää vapaina, mutta kaikki sekin tapahtuu perustuslain mukaisesti. Minä en ole tehnyt mitään, mikä sotii perustuslakia vastaan. Ei ole siis syytä epäillä, etten noudattaisi sitä uskollisesti ja etten pyrkisi sitä puolustamaan.'

— Hyvät herrat, jos olisi mahdollista, että ranskalaisten kuningas kauhean sodan riehuessa ja vastavallankumouksellisen liikkeen häiritessä maan rauhaa voisi lausua moiset pilkkasanat, jos voisi ajatella, että hän puhuisi noin herjaavan ivallisesti rakkaudestaan perustuslakia kohtaan, eikö meillä silloin olisi oikeus vastata hänelle:

— 'Oi kuningas, joka Lysander-tyrannin lailla olet luullut, että totuus ei ole enempää kuin valhe ja että miehiä voi huvitella valoilla kuten lapsia leluilla, joka olet teeskennellyt rakastavasi lakeja, jotta voisit säilyttää vallan, jolla sitten niitä uhmailisit, perustuslakia, jottei se syöksisi sinua valtaistuimelta, jolla sinun olisi tarpeellista pysyä tuhotaksesi perustuslain, ja kansaa, jotta lietsomalla siihen luottamusta voisit taata menestystä uskottomuudellesi, haluatko vielä nytkin pettää meitä kerskailevilla vakuutuksillasi? Ajatteletko voivasi liukkailla anteeksipyynnöillä ja rohkeilla todisteluilla eksyttää meitä huomaamasta onnettomuuksiemme perussyytä? Meitä puolustamaanko lähetettiin vihollisen sotamiehiä vastaan joukkoja, joiden heikkous selvästi johti tappioon? Meitä puolustamaanko hylättiin päätökset, joiden tarkoituksena oli valtakunnan sisäinen lujittaminen, ja ryhdyttiin varusteluihin hetkeä varten, jolloin me jo olisimme tyrannien saaliina? Meitäkö puolustettiin, kun ei rangaistu kenraalia, joka loukkasi perustuslakia, mutta kahlehdittiin sitä palvelevien rohkeus? Meidän puolustamiseksemmeko on jatkuvalla ministeripulalla heikennetty maan hallitusta? Salliiko perustuslaki sinun valita ministerit onneksemme vaiko tuhoksemme? Tekeekö se sinusta armeijan ylipäällikön kunniaksemme vaiko häpeäksemme? Myöntääkö se sinulle kielto-oikeuden, sivililistan ja monet muut edut vain jotta sinä tuhoaisit perustuslain ja valtakunnan perustuslaillisesti? Ei, ei, sinä tunteeton mies, jota ranskalaisten jalomielisyys ei ole voinut hellyttää ja jota lämmittää vain rakkaus omaan yksinvaltaasi! Sinä et ole täyttänyt perustuslain vaatimuksia! Se voidaan kaataa, mutta sinä et pääse poimimaan valapattoisuutesi hedelmiä. Sinä et ole millään pätevällä tavalla ilmaissut paheksuvasi voittoja, jotka sinun nimessäsi on vapaudesta saatu, mutta sinä et liioin pääse poimimaan näiden arvottomien voittojen hedelmiä. Sinä et ole enää mitään tälle perustuslaille, jota olet niin herjaavasti rikkonut, etkä kansalle, jota olet niin halpamaisesti pettänyt!'

— Koska vastikään mainitsemani olosuhteet liittyvät läheisesti moniin kuninkaan tekoihin, koska on ilmeistä, että häntä ympäröivät valheystävät on myyty Koblenzin vehkeilijöille, jotka puolestaan himoitsevat kuninkaan tuhoa pannakseen kruunun jonkun heidän salahankettaan johtavan miehen päähän, ja koska on tähdellistä sekä hänen henkilökohtaiselle turvalleen että valtakunnan rauhalle, ettei hänen esiintymistään voida epäillä, ehdotan laadittavaksi kirjelmän, jossa hänelle esitetään juurikään kuulemanne tosiseikat ja osoitetaan, että puolueettomuus, jota hän noudattaa isänmaan ja Koblenzin välisissä asioissa, on Ranskan pettämistä.

‒ Ehdotan lisäksi, että te julistatte isänmaan olevan vaarassa. Te saatte nähdä, että se hälytyshuuto kerää kaikki kansalaiset koolle, että sotamiehet kattavat maan ja että jälleen nähdään sellaisia urotekoja, jotka ovat maineen kunnialla kruunanneet vanhanajan kansat! Ovatko vuoden 89 nuortuneet ranskalaiset menettäneet isänmaanrakkautensa? Eikö ole koittanut päivä koota kaikki ne, jotka ovat Roomassa, ja kaikki ne, jotka ovat Aventinus-kukkulalla? Vai odotatteko hetkeä, jolloin väsyneinä vallankumouksen rasituksista tai surkastuneina palatsiparaadeista heikot yksilöt tottuvat puhumaan vapaudesta innostumatta ja orjuudesta kauhua tuntematta? Mitä meille valmistellaan? Aiotaanko järjestää sotilashallitus? Hovia epäillään petollisista hankkeista. Se panee ihmiset puhumaan sotilaallisista liikkeistä ja sotalaista. Mielikuvitusta kiihoitetaan näkemään kansan veren vuotavan. Ranskan kuninkaan palatsi on äkkiä muuttunut lujaksi linnoitukseksi. Mutta missä ovat sen viholliset? Keitä vastaan on suunnattu tykit ja pistimet? Perustuslain ystävät on karkoitettu ministeriöstä. Valtakunnan hallitusohjakset häälyvät sattuman varassa hetkellä, jolloin niitä koitelevalta mieheltä vaaditaan yhtä paljon voimaa kuin isänmaallista mieltä. Kaikkialla lietsotaan epäsopua, sokea kiihko valtaa alaa, hallituksen myöntyväisyys rohkaisee niitä ulkovaltoja, jotka vyöryttävät laumojaan ja kahleitaan alueillemme, ja jäähdyttää niiden kansojen myötätuntoa, jotka salaa toivovat vapauden voittoa. Vihollislaumat liikehtivät, vehkeily ja uskottomuus punovat juoniaan. Lakiasäätävä hallintoelin laatii näitä salahankkeita vastaan ankarat, mutta välttämättömät asetukset, jotka sitten kuninkaan käsi tuhoo! Hetki on tullut, kutsukaa kaikki ranskalaiset pelastamaan isänmaata! Näyttäkää heille kuilu kaikessa kammottavassa syvyydessään! Vain äärettömin ponnistuksin he voivat päästä sen yli. Teidän tehtävänne on valmistaa heitä sähkölatauksella, joka värähdyttää koko valtakunnan hereille. Jäljitelkää Termopylain spartalaisia tai sitten niitä Rooman senaatin kunnianarvoisia vanhuksia, jotka kotiensa kynnyksillä odottelivat kuolemaa, kun julmat voittajat levittivät sitä heidän isänmaahansa. Ei, teidän ei tarvitse toivoa, että hihastanne nousee kostajia. Päivänä, jolloin teidän verenne punaa maan, haihtuu tyrannius kaikkine ylpeine eleineen, palatseineen ja suojelijoineen ikiajoiksi kansan kaikkivallan ja kansan vihan edessä!»

Tässä hirveässä puheessa oli yhä yltyvää voimaa, myrskyn lailla asteittain paisuvaa kiihkoa, jollainen suunnattomalla siivellään reuhtoo ilmaa.

Sen vaikutusta voikin verrata pilvenpyörteeseen. Koko kansalliskokous, feuillantit, rojalistit, perustuslailliset, tasavaltalaiset, edustajat, kuuntelijat, parvekeyleisö, kaikki tempautuivat tähän valtavaan pyörteeseen. Kaikki huusivat ihastustaan.

Samana iltana Barbaroux kirjoitti ystävälleen Rebecquille, joka oleskeli Marseillessa: »Lähetä minulle viisisataa miestä, jotka osaavat kuolla!»

Heinäkuun 11 päivänä kansalliskokous julisti, että isänmaa oli vaarassa. Mutta julistuksen julkaisemiseen vaadittiin kuninkaan suostumus. Se saatiin vasta 21 päivän illalla.

Kun julistettiin isänmaan olevan vaarassa, merkitsi se tosiallisesti hallituksen voimattomuuden tunnustamista, ja sillä kehotettiin kansaa pelastamaan itse itsensä, koska kuningas ei sitä voinut tai ei enää halunnutkaan.

Heinäkuun 11 päivästä 21:nteen vallitsi Tuilerieissa ankara pelko. Hovi odotti, että heinäkuun 14 päivänä yritettäisiin surmata kuningas.

Jakobiinien julistus oli omiaan vahvistamaan tätä luuloa. Se oli Robespierren sepittämä. Sen kaksimielinen sanamuoto todistaa selvästi hänen käsialaansa.

Se oli osoitettu liittolaisille, jotka saapuisivat Pariisiin juhlimaan heinäkuun 14:ttä, vuotta aikaisemmin niin julman veriseksi käynyttä päivää.

»Terve, te marseillelaiset! Terve, sinä mahtava, voittamaton isänmaa, joka keräät lapsesi koolle vaarojesi ja juhliesi päivänä! Avatkaamme ovet veljillemme!

— Kansalaiset, oletteko kokoontuneet vain turhan liittojuhlan takia ja kuulemaan tarpeettomia valoja? Ette, ette! Te riennätte kansan kutsusta, ulkoa uhatun, sisällä petetyn kansan huutoa noudattaen! Kavalat päällikkömme johtavat armeijamme salaväijytyksiin, kenraalimme kunnioittavat Itävallan tyrannin alueita ja polttavat belgialaisten veljiemme kaupunkeja. Muuan kummitus, Lafayette, on tullut häpäisemään kansalliskokousta! Onko sitä enää olemassakaan nykyisessä alennustilassaan, uhattuna ja solvaistuna? Sellaiset hyökkäykset herättävät lopulta kansan, ja te riennätte apuun. Kansan nukuttajat koettavat viekoitella teitä; kavahtakaa heidän hyväilyjään, karttakaa heidän pöytiään, joiden ääressä juodaan maltillisuutta ja velvollisuuden unohdusta! Kätkekää epäluulo sydämiinne, sillä kohtalon hetki tulee pian!

— Isänmaan alttari on pystytetty! Sallitteko te alhaisten epäjumalien asettua itsenne ja vapauden väliin anastamaan palvonnan, joka on sille kuuluva? Vannokaamme vala vain isänmaalle luonnon kuninkaan kuolemattomien käsien välissä. Kaikki muistuttaa meille Mars-kentällä vihollistemme valapattoisuutta. Emme voi astua siellä askeltakaan liikkumatta kohdalla, joka on kastunut heidän vuodattamastaan viattomasta verestä! Puhdistakaa se maaperä, kostakaa se veri älkääkä poistuko siltä alueelta ennenkuin olette varmentaneet isänmaan turvallisuuden!»

Vaikeata olisi ollut ilmaista ajatuksiaan jyrkemmin. Milloinkaan ei ole murhan neuvoa annettu selvemmin sanoin, milloinkaan ei ole veristä kostoa saarnattu kirkkaammalla ja vaativammalla äänellä.

Ja huomatkaa tarkoin, että juuri Robespierre, varovainen kansanjohtaja, pitkäpiimäinen puhuja, sanoo imelällä äänellään kolmenyhdeksättä departementin edustajille: »Uskokaa minua, hyvät ystävät, kuningas on tapettava!»

Tuilerieissa pelättiin kauheasti. Varsinkin kuningas pelkäsi. Koko hovi piti varmana asiana, että kesäkuun 20 päivän tarkoituksena oli kuninkaan murhaaminen ja että tämän rikoksen epäonnistuminen oli johtunut yksinomaan kuninkaan rohkeudesta, jolla hän oli tehonnut murhaajiin.

Kaikki ne hovilaiset, jotka yhä ympäröivät näitä kuninkaaksi ja kuningattareksi nimitettyjä kuolemaantuomittuja, päättelivätkin, että mikä oli rauennut kesäkuun 20 päivänä, toteutettaisiin heinäkuun 14:ntenä.

Niin varmoja oltiin tästä asiasta, että kuningasta rukoiltiin pitämään yllänsä rautapaitaa, jotta ensimmäisen puukoniskun tai ensimmäisen ammuksen kilpistyessä siihen hänen ystävänsä ehtisivät hänen avukseen.

Ah, kuningattarella ei ollut enää Andréeta apunaan, kuten edellisellä kerralla hänen yöllisessä seikkailussaan, jotta tämä lähtisi sydänyöllä koettamaan vapisevin käsin silkkihaarniskan kestävyyttä jossakin Tuileriein palatsin yksinäisessä sopessa, kuten hän oli tehnyt Versaillesissa.

Onneksi oli talletettu se rautapaita, jota kuningas oli ennen Pariisin-matkaansa koettanut yllensä kuningattaren mieliksi ja jota hän sitten ei ollutkaan pitänyt päällänsä.

Mutta kuningasta vartioitiin niin tarkoin, ettei tullut ainoatakaan sopivaa hetkeä, jolloin se olisi voitu pukea hänen yllensä toistamiseen ja korjata sen mahdolliset virheellisyydet. Rouva Campan oli pitänyt sitä pukunsa alla kolme päivää.

Sitten eräänä aamuna, kun hän oli kuningattaren huoneessa kuningattaren ollessa vielä makuulla, kuningas astui huoneeseen, riisui nopeasti nuttunsa ja pani yllensä rintasuojuksen. Rouva Campan sulki sillaikaa ovet.

Kun rautapaitaa oli koetettu, vei kuningas rouva Campanin syrjään ja kuiskasi:

»Kuningattaren mieliksi teen, kuten nyt olen tehnyt. Ei minua murhata, Campan, olkaa huoleti. Suunnitelma on muutettu, ja minä saan odottaa toisenlaista kuolintapaa. Kuinka tahansa, tulkaa luokseni, kun pääsette kuningattaren luota. Minulla on teille jotakin sanottavaa.»

Kuningatar oli nähnyt tämän syrjässä tapahtuneen keskustelun kuulematta siitä sanaakaan. Hän silmäili kuningasta huolestunein katsein, ja kun ovi oli sulkeutunut, kysyi hän:

Rouva Campan polvistui itkien kuningattaren vuoteen ääreen. Kuningatar ojensi hänelle molemmat kätensä, ja kamarirouva toisti ääneen, mitä kuningas oli kuiskannut.

»Niin», virkkoi hän, »se on kuninkaan mielipide, ja minä alan päästä samalle kannalle. Kuningas väittää, että kaikki, mitä tapahtuu Ranskassa, jäljittelee sitä, mitä Englannissa tapahtui menneellä vuosisadalla. Hän lukee herkeämättä onnettoman Kaarlen historiaa osatakseen menetellä toisin ja paremmin kuin Englannin kuningas… Niin, niin, minä pelkään, että kuningas joutuu tuomioistuimen eteen, hyvä Campan! Mutta minä olen muukalainen ja minut murhataan. Voi, kuinka käy silloin poloisten lasteni?»

— Kuningatar ei jaksanut enempää: voimat pettivät. Hän puhkesi nyyhkytyksiin.

Rouva Campan nousi ja riensi valmistamaan lasillisen sokerivettä ja eetteriä. Mutta kuningatar keskeytti hänen puuhailunsa kädenliikkeellä.

»Hermokivut, poloinen Campan», sanoi hän, »ovat onnellisten naisten sairauksia, mutta kaikki maailman lääkkeet eivät tehoa sielun sairauksiin. Siitä lähtien kun onnettomuuteni alkoivat, en ole tuntenut enää ruumista olevankaan, olen tuntenut vain kohtaloni. Älkää puhuko tästä mitään kuninkaalle. Menkää nyt hänen luoksensa.»

»Voi, madame», huudahti rouva Campan, »tahdon sanoa teille, että olen valmistanut teidän majesteetillenne liivit samaan malliin kuin on kuninkaan rautapaita. Rukoilen polvillani teidän majesteettianne panemaan ne yllenne.»

»Ah, teidän majesteettinne suostuu siis?» huudahti kamarirouva kovin iloisena.

»Otan sen vastaan kiitokseksi uhrautuvasta alttiudestanne, mutta varon pukemasta sitä ylleni.»

»Olen liian onnellinen, jos minut murhataan. Hyvä Jumala, murhaajat tekevät minulle enemmän kuin sinä antaessasi minulle elämän! He vapauttavat minut!… Mene, Campan, mene!»

Käytävässä hän tapasi kuninkaan, joka oli tulossa häntä vastaan.
Nähdessään hänet kuningas pysähtyi ja ojensi hänelle kätensä. Rouva
Campan tarttui kuninkaalliseen käteen ja aikoi suudella sitä, mutta
kuningas veti hänet lähelleen ja suuteli häntä molemmille poskille.

Kuningas meni edellä, pysähtyi vasta sisäkäytävässä, joka yhdisti hänen huoneensa kruununprinssin huoneeseen, tapaili kädellään jotakin pontta ja aukaisi kaapin, joka oli oivallisesti piilotettu seinään siten, että oven reunat peittyivät ruskeihin juoviin, jotka olivat maalattujen seinäkivien liittymäkohtina.

Se oli samainen rautakaappi, jonka hän oli kovertanut ja sulkenut
Gamainin avulla.

Kaapissa oli kookas salkku, täynnä papereita, ja eräällä hyllylaudalla muutama tuhat louisdoreja.

»Kas tässä, Campan», sanoi kuningas, »ottakaa tämä salkku ja viekää se huoneeseenne».

Ja suljettuaan kaapin, joka oven kiinni painuttua hävisi jälleen näkymättömiin, hän otti salkun ja kantoi sen rouva Campanin huoneeseen saakka.

Jottei salkkua kukaan näkisi, työnsi rouva Campan sen suurella vaivalla vuoteensa patjojen väliin. Sitten hän palasi kuningattaren luokse.

»Madame», sanoi hän, »huoneessani on salkku, jonka kuningas toi sinne. Hän mainitsi minulle, että teidän majesteettinne ilmoittaisi, mitä siinä salkussa on ja mitä minun pitää sille tehdä.»

Kuningatar laski kätensä vastausta odottelevan kamarirouvan kädelle ja sanoi:

»Campan, salkussa on papereita, jotka koituvat kuninkaan kuolemaksi, jos, mistä Jumala meitä varjelkoon, häntä vastaan ryhdytään oikeudenkäyntiin. Mutta salkussa on myöskin — ja varmaankin juuri siitä hän haluaa minun puhuvan teille — eräässä neuvoston istunnossa tehty pöytäkirja, johon kuningas on merkinnyt sotaa vastustavan kantansa. Kaikki ministerit ovat sen allekirjoittaneet. Jos nostetaan oikeudenkäynti, on se pöytäkirja hänelle yhtä hyödyllinen kuin muut paperit ovat turmiollisia.»

»Mutta, madame», kysyi kamarirouva kauhistuneena, »mitä siis on tehtävä?»

»Tehkää mitä haluatte, Campan, kunhan vain salkku on turvassa. Te yksin joudutte siitä vastuuseen. Mutta älkää poistuko läheisyydestäni, edes silloinkaan kun ette ole palvelusvuorollanne. Tilanne on nykyään sellainen, että voin tarvita teitä milloin tahansa. Ja koska te, Campan, olette niitä ystäviäni, joihin voi luottaa, haluan pitää teidät alati käden ulottuvilla…»

Se merkitsi vallankumoukselle, ei Ludvig XVI:n murhaa — sitä ei liene kukaan edes ajatellut — vaan Pétionin kuninkaasta saaman voiton juhlimista.

Kuten muistettaneen, oli Pariisin direktorio erottanut Pétionin kesäkuun 20 päivän johdosta. Päätöstä ei voitu panna täytäntöön kuninkaan suostumuksetta. Mutta kansalliskokoukselle osoitettu kuninkaan julistuskirja vahvisti tämän erottamisen.

Heinäkuun 13 päivänä, Bastiljin valtauksen vuosipäivän aattona, kansalliskokous oli omalla valtuudellaan kumonnut erottamispäätöksen.

Heinäkuun 14 päivänä kello yksitoista aamupuolella kuningas, kuningatar ja kuninkaalliset lapset laskeutuivat isoja portaita ulos. Kolme-neljätuhatta epävarmoihin joukkoihin kuuluvaa miestä oli kuningasperheen saattueena. Kuningas haki turhaan sotamiesten ja kansalliskaartilaisten piirteistä suopeaa ilmettä. Kaikkein uskollisimmatkin käänsivät päänsä toisaalle ja kaihtoivat hänen katsettaan.

Kansan mielialasta ei käynyt erehtyminen. Huudot: »Eläköön Pétion!» kajahtelivat kaikkialla, ja jotta tämä suosionosoitus näyttäisi kestävämmältä kuin hetken hurmiolta, voivat kuningas ja kuningatar lukea ihmisten päähineistä kaksi sanaa, jotka totesivat heidän tappionsa ja vastustajansa voiton, sanat: »Eläköön Pétion!»

Kuningatar oli kalpea, ja häntä puistatti. Mitä hän oli puhunutkin rouva Campanille, oli hän silti varma, että kuninkaan pään menoksi oli punottu jokin salahanke. Hän hätkähti ehtimiseen, sillä hän oli alati näkevinään, että puukkoa pitelevä käsi kohoaisi väkijoukosta, että pistooli ojennettaisiin kuningasta kohti.

Mars-kentän laidalla kuningas astui vaunuista, siirtyi kansalliskokouksen puheenjohtajan vasemmalle puolelle ja käveli hänen seurassaan isänmaan alttarille päin.

Kuningattaren täytyi tällöin erota kuninkaan seurasta ja mennä lapsineen hänelle varattuun aitioon. Hän pysähtyi ja kieltäytyi nousemasta parvekkeelle, ennenkuin näkisi kuninkaan pääsevän perille.

Isänmaan alttarin juurella syntyi tungos, kuten tavallisesti väkijoukon liikehtiessä. Kuningas katosi kuin kurimuksen nielemänä.

Kuningatar parkaisi ja aikoi syöksyä kuninkaan luo. Mutta silloin tämä tuli jälleen näkyviin astuen isänmaan alttarille johtavia portaita.

Niiden tavallisten vertauskuvien joukossa, joita esitetään tällaisissa suurissa juhlissa, Oikeuden, Voiman ja Vapauden rinnalla oli muuan, jonka nähtiin välkkyvän, salaperäisenä ja peloittavana, harsoverhon alla, ja jota kantoi muuan mustapukuinen mies, päässä kypressiseppele.

Tämä hirveä vertauskuva herätti kuningattaren erikoista huomiota. Hän istui kuin paikalleen naulittuna. Nyt hän oli rauhoittunut kuninkaan kohtalosta, nähdessään tämän saapuneen isänmaan alttarin tasokkeelle, eikä voinut irroittaa katsettaan tuosta synkästä ilmiöstä.

Vihdoin hänen onnistui kirvoittaa kahlehdittu kielensä, ja hän sanoi puhumatta kenellekään erikoisesti:

Kuningatar valahti kalpeaksi ja kääntyi. Hän oli tuntevinaan tuon äänen jo entuudestaan.

Hän ei erehtynytkään. Mies, joka oli puhunut, oli Taverneyn linnan,
Sèvresin sillan ja Varennesista paluun mies, sanalla sanoen Cagliostro.

XXI

Heinäkuun 22 päivänä kello kuusi aamulla, kahdeksan päivää Mars-kentän juhlan jälkeen, koko Pariisi hätkähti kuullessaan kumean tykinjymähdyksen Pont Neufilta. Arsenaalin tykki vastasi siihen kaikuna. Tunti tunnilta koko pitkän päivän nämä kaameat jyrähdykset toistuivat.

Kansalliskaartin kuusi legionaa kuuden päällikkönsä johdolla oli aamun koittaessa kokoontunut kaupungintaloon. Miehet järjestettiin kahdeksi joukkueeksi, jotka Pariisin ja esikaupunkien kaduilla kuuluttaisivat isänmaan olevan vaarassa.

Danton oli keksinyt tämän hirveän juhlan ja pyytänyt Sergentiä järjestämään ohjelman.

Sergent, keskinkertainen taiteilija kaivertajana, mutta vertaansa vailla näyttämöjen järjestäjänä, jonka vihaa Tuileriessä hänen osakseen tullut solvaus oli yllyttänyt, oli tämän päivän ohjelmaan sovelluttanut sen suurenmoisen koneiston, jonka viimeinen osa esitettiin elokuun 10 päivän jälkeen.

Molemmat kulkueet, joista toisen piti kiertää Pariisin eteläosa ja toisen pohjoisosa, lähtivät kaupungintalolta kello kuusi aamulla.

Ensinnä kulki ratsumiesosasto soittokunta mukanaan. Tätä tilaisuutta varten sepitetty sävel oli synkkä ja kuulosti surumarssilta.

Ratsujoukon perässä kuljetettiin kuutta tykkiä, jotka leveillä kaduilla pantiin vierekkäin riviin, mutta kapeammilla kaduilla kulkivat peräkkäin kaksi tykkiä rinnan.

Sitten tuli ratsain neljä vahtimestaria kantaen neljää viiriä, joista kuhunkin oli piirretty joku seuraavista neljästä sanasta: Vapaus, yhdenvertaisuus, perustuslaki, isänmaa..

Senjälkeen marssi kaksitoista valtuustonjäsentä, vyöhyt yllä ja sapeli kupeella.

Sitten, yksinään kuten Ranska, ratsasti muuan kansalliskaartilainen kantaen isoa kolmivärilippua, johon oli kirjoitettu sanat: Kansalaiset, isänmaa on vaarassa!

Hänen perässään kuljetettiin jälleen kuutta tykkiä samassa järjestyksessä kuin edellisiäkin. Ne vierivät eteenpäin raskaasti kolisten.

Sitten tuli jälleen osasto kansalliskaartilaisia, Ja toinen ratsujoukko päätti kulkueen.

Rummun pärinä vaati hiljaisuutta. Lippuja liekutettiin ja melun tauottua, kun kymmenentuhatta katselijaa pidätteli hengitystään, luki muuan valtuustonjäsen vakavalla äänellä lakiasäätävän kansalliskokouksen julistuksen ja lisäsi:

Se oli hirveä huuto ja pani kaikki sydämet värähtämään. Se oli kansan, isänmaan, Ranskan tuskanhuuto. Se oli kuin äiti, joka kuolinvuoteellaan huutaa: »Apuun, lapseni!»

Ja tunti tunnilta jyrähti Pont Neufiltä tykki, ja Arsenaalista vastasi siihen kaikuna toinen jyrähdys.

Kaikille Pariisin isoille toreille — Notre Damen aukio oli keskus — oli pystytetty amfiteatterin tapaisia rakennuksia vapaaehtoisten merkitsemistä varten. Näiden amfiteatterien keskellä oli kahden rummun varassa leveä lauta, joka toimitti kirjoituspöydän virkaa. Aina kun amfiteatterin permanto liikahti, voihkaisivat rummut kuin etäisen myrskyn tohahdus.

Amfiteatterin ympärille oli pystytetty telttoja, joiden yllä liehui kolmiväriviirejä ja tammenlehvistä kiedottuja seppeleitä.

Vyöhytkoristeisia virkailijoita istui pöytien ääressä. Sitä mukaa kuin merkitseminen edistyi, antoivat he todistuksen jokaiselle ilmoittautuneelle.

Amfiteatterin sivuilla oli kaksi tykkiä. Kaksoisportaitten juurella soittokunta kajautteli sotamarsseja. Telttoja ympäröi rivi asestettuja kansalaisia.

Se oli sekä suurenmoista että hirveätä. Kaikkialla mielet olivat isänmaallisen hurmion lumoissa. Kaikilla oli kiire päästä ilmoittautumaan. Vartijat eivät kyenneet pidättelemään tunkeilevaa joukkoa, ja yhtenään heidän rivinsä puhkaistiin.

Amfiteatterin portaat — toisia pitkin mentiin sisälle, toisia ulos — eivät riittäneet, niin leveät kuin ne olivatkin. Kukin meni sisälle mistä pääsi, niiden auttamana, jotka jo olivat perillä. Kun ilmoittautuneen nimi oli kirjoitettu, sai hän kuitin ja hypähti maahan ylpeästi huutaen, heiluttaen todistustaan ja laulaen Käy päinsä. Sitten hän kävi suutelemaan tykkejä, kutakin erikseen.

Ranskan kansa kihlautui siinä sen kaksikolmatta vuotta kestävän sodan kanssa, joka ei aikalaisilleen tuottanutkaan vapauden voittoa, mutta merkitsi tulevaisuudelle koko maailman vapautta.

Vapaaehtoisten joukossa oli yli-ikäisiä, jotka innoissaan salasivat ikänsä. Mukana oli niinikään liian nuoria, jotka hurskaina valehtelijoina nousivat varpailleen ja vastasivat iäkseen kuusitoista vuotta, vaikka olivat vain neljäntoista vuoden vanhoja.

Ne, joita peruuttamattomat velvollisuudet pidättivät lähtemästä, itkivät ja peittivät kasvot käsillään. Onnelliset valitut huusivat heille:

Ja äkkiä kajahti ilmoille kauhea huuto: »Eläköön kansa!» Ja tunti tunnilta jyrähti tykki Pont Neufillä, ja Arsenaalista vastasi kaiku.

Mieltenkuohu oli niin voimakas ja väestö sellaisen hurmion lumoissa, että kansalliskokous alkoi jo kauhistua omaa työtänsä.

Se lähetti neljä jäsentään harhailemaan kaupungin kaduille. Heidän tuli kuuluttaa:

»Veljet, isänmaan nimessä, ei kapinaa! Hovi odottaa sitä, jotta kuningas saisi tilaisuuden poistua Pariisista. Hoville ei saa antaa sitä veruketta. Kuninkaan täytyy jäädä joukkoomme!»

Sitten nämä hirveät sanankylväjät lisäsivät kuiskaten: »Hänen pitää saada rangaistuksensa!»

Ja kaikkialla, missä nämä miehet liikkuivat, taputettiin käsiä, ja joukosta kuului supinana, kuten myrskyn tohina metsän puissa, kuiskaus: »Hänen pitää saada rangaistuksensa!»

Ei sanottu, ketä oli rangaistava, mutta jokainen tiesi, ketä kukin halusi rangaista.

Tätä kesti sydänyöhön asti. Siihen saakka tykki jyrähteli, ja joukko liikkui amfiteatterien ympärillä.

Monet ilmoittautuneet jäivät loppuyöksi ulkosalle ja valitsivat ensimmäiseksi leiripaikakseen isänmaan alttarin.

Jokainen tykinlaukaus oli kuulunut Tuileriein sydämeen, kuninkaan huoneeseen, jonne Ludvig XVI, Marie-Antoinette, kuninkaalliset lapset ja prinsessa de Lamballe olivat kokoontuneet.

He eivät eronneet toisistaan koko päivänä, sillä he vaistosivat, että heidän kohtalonsa ratkaistaisiin tämän suuren ja juhlallisen päivän kuluessa. Kuninkaallinen perhe hajaantui vasta kun keskiyön hetki oli lyönyt, kun tykit olivat lakanneet jyrähtelemästä.

Siitä lähtien kun väkijoukko oli esikaupungeissa alkanut liikehtiä, kuningatar ei nukkunut enää alikerroksessa. Ystävät olivat saaneet hänet siirtymään ensimmäisen kerroksen huoneeseen, joka oli kuninkaan ja kruununprinssin huoneistojen välissä.

Koska hän heräsi tavallisesti jo päivän sarastaessa, oli hän kieltänyt sulkemasta ikkunoitten sisäluukkuja ja kaihtimia, jotta unettomuus tuntuisi vähemmän rasittavalta.

Kerrottakoon tässä, mikä tapaus sai kuningattaren järjestämään niin, että joku kamarirouvista nukkuisi hänen huoneessaan.

Eräänä yönä kun kuningatar oli mennyt makuulle — kello näytti yhtä aamuyöstä — ja rouva Campan seisoi Marie-Antoinetten vuoteen ääressä puhellen hänen kanssaan, kuului käytävästä astuntaa ja sitten melua ikäänkuin kaksi miestä tappelisi.

Rouva Campan aikoi lähteä katsomaan, mitä siellä tapahtui, mutta kuningatar takertui kamarirouvaansa tai oikeammin ystävättäreensä ja sanoi:

»Älkää pelätkö, madame! Joku roisto halusi surmata teidät, mutta minä sain hänet kiinni.»

»Hyvä Jumala», huudahti kuningatar kohottaen käsivartensa, »minkälaista elämää! Päivisin herjauksia ja öisin salamurhaajia!»

»Ah, rakas ystävä, jos hänet vangitaan, kantavat jakobiinit häntä huomenna riemukulkueessa!»

Seuraavana päivänä kuningas määräsi, että joku nukkuisi kuningattaren huoneessa, ja Marie-Antoinette oli valinnut Campanin.

Yöllä, sen päivän jälkeen, jolloin isänmaan julistettiin olevan vaarassa, rouva Campan heräsi kello kahden tienoissa. Ikkunaruuduista kumotti kuu kuin yöllinen tuike, kuin ystävällinen liekki. Sen säteet taittuivat kuningattaren vuoteeseen, jonka hursteihin se loi sinertävän kohteen.

»Olen alati sairas, Campan», vastasi Marie-Antoinette, »mutta toivon kärsimysteni loppuvan pian».

»Hyvä Jumala, madame!» huudahti kamarirouva. »Ajatteleeko teidän majesteettinne taas jotakin ikävää?»

Hän ojensi kalpean kätensä, joka kuun loisteessa näytti entistäkin kalpeammalta.

»Kuukauden perästä», sanoi hän alakuloisesti, »tuo kuunsäde näkee meidät vapaina ja kahleettomina».

»Ah», riemuitsi rouva Campan, »olette siis suostunut Lafayetten avuntarjoukseen ja aiotte paeta?»

»Lafayetten avuntarjoukseen? Oh, ei, Luojan kiitos!» vastasi kuningatar, jonka ääni tällöin ilmaisi selvää vastenmielisyyttä. »Ei, mutta kuukauden perästä sukulaiseni, keisari Frans, on Pariisissa.»

»Olen», vastasi kuningatar. »Kaikki on päätetty. Itävalta ja Preussi ovat tehneet liiton. Molemmat liittovallat marssivat Pariisia vastaan. Meillä on prinssien ja liittolaisarmeijain marssisuunnitelma ja voimme sanoa tarkalleen: 'Silloin ja silloin pelastajamme ovat Valenciennesissa… tuona päivänä Verdunissa… tuolloin Pariisissa!'»

»Että meidät surmataan, niinkö?» täydensi kuningatar hänen lauseensa. »Se on kyllä mahdollista. Mutta mitä sille voi, Campan? Ken ei mitään uskalla, ei mitään voitakaan.»

»Minä päivänä liittolaishallitsijat toivovat olevansa Pariisissa?» kysyi Campan.

»Elokuun viidennentoista ja kahdennenkymmenennen päivän välisenä aikana», vastasi kuningatar.

Onneksi Luoja ei suonut sitä. Tai oikeammin hän kuuli rukouksen ja lähetti Ranskalle avun, jota tämä ei ollut odottanut: Marseljeesin.

XXII

Sen, mikä rauhoitti kuningatarta, olisi päinvastoin pitänyt kauhistuttaa häntä. Tarkoitamme Braunschweigin herttuan julistusta.

Tämän julistuksen, joka oli sepitetty Tuilerieissä ja sieltä lähetetty heinäkuun alkupäivinä, piti saapua takaisin Pariisiin vasta saman kuun 26 päivänä.

Katsokaamme, mitä tapahtui Strassburgissa jotenkin samaan aikaan kuin hovi Pariisissa sepitti tätä mieletöntä julistusta, jonka seuraamukset näemme hyvin pian.

Strassburg, tämä kenties ranskalaisin kaupunkimme juuri siksi, että se oli ollut itävaltalaisten omaisuutta, tämä Ranskan lujin rintavarustus, näki vihollisen porttiensa edessä.

Puolen vuoden aikana, toisin sanoen siitä alkaen kun sodasta oli ollut puhe, olikin Strassburgiin kerääntynyt pataljoonittain nuoria vapaaehtoisia, joita kaikkia kannusti palava isänmaanrakkaus.

Strassburg, peilaillen ylvään torninsa kuvaa Reinin aaltoihin, jotka erottivat sen vihollisesta, oli sodan, nuoruuden, ilon, nautinnon, tanssiaisten ja katselmusten kiehuva ahjo, missä sodanvälineiden melu sekaantui yhtenään juhlamenojen pauhuun.

Toisesta portista saapuivat kaupunkiin vapaaehtoiset harjoitettaviksi
ja toisesta marssivat miehet, joita pidettiin taistelukelpoisina.
Ystävät tapasivat siellä toisensa, syleilivät ja sanoivat hyvästi.
Siskot itkivät, äidit rukoilivat ja isät sanoivat: »Menkää ja kuolkaa
Ranskan puolesta!»

Kaikki tämä tapahtui kirkonkellojen kumistessa ja tykkien jyskyessä, niiden kahden metalliäänen kaikuessa, joista toinen vetoo Jumalan sääliin, toinen Jumalan vanhurskauteen.

Eräässä tällaisessa lähtötilaisuudessa, joka oli tavallista juhlallisempi, koska lähtevien lukumäärä oli tavallista suurempi, Strassburgin pormestari, kunnianarvoisa ja verraton isänmaanystävä Dietrich, kutsui urheat nuorukaiset luoksensa veljelliseen juhlaan varusväen upseerien kanssa.

Pormestarin molemmat tyttäret ynnä kaksi- tai viisitoista näiden ystävätärtä, vaaleita, ylhäisiä elsassittaria kaikki, joita olisi voinut pitää kultakutrisina keijukaisina, olivat siellä mukana, ehkei juhlan emäntinä, niin ainakin sen ihastuttavana kukkavihkona, sen kaunistuksena ja tuoksuna.

Vieraitten joukossa oli muuan nuori Franche-Comtén aatelismies Rouget de Lisle, Dietrichin talon ja perheen ystävä. — Tämän kuvauksen sepittäjä on tuntenut hänet vanhuksena ja kuullut hänen itsensä kertovan sen ylevän sotakukan syntytarinan, jonka teriön aukenemiseen lukija nyt Saa tutustua. — Rouget de Lisle oli silloin kaksikymmenvuotias ja kuului upseerina Strassburgin varusväkeen.

Hän oli runoilija ja musiikkimies. Hänen pianonsa oli niitä soittokoneita, joiden ääni kajahteli silloisessa valtavassa konsertissa, ja hänen äänensä raikui voimakkainten ja intomielisinten joukossa.

Milloinkaan ei ole ranskalaisempaa, kansallisempaa juhlaa lämmittänyt näin heloittava kesäkuun aurinko.

Kuolema oli mukana, kuten antiikin juhlissa, mutta kaunis, hymyilevä kuolema, jonka käsissä ei nähty kammottavaa viikatetta eikä synkkää tuntilasia, vaan joka piteli toisessa kädessä miekkaa, toisessa palmunlehvää.

Mietittiin, mitä laulettaisiin. Vanha Käy päinsä! oli vihan ja kansalaissodan laulu. Nyt tarvittiin veljellistä, isänmaallista huutoa, joka samalla vaikuttaisi uhkana muukalaisille.

Kenestä tulisi se uusi Tyrtaios, joka tykinsavun keskellä ja luotituiskun vingahtelussa sinkoisi vihollista vastaan Ranskan hymnin?

Tähän kysymykseen haaveellinen, rakastunut, isänmaallinen Rouget de
Lisle vastasi:

Puolessa tunnissa, ennenkuin kunnolleen huomattiinkaan hänen poissaoloaan, kaikki oli valmista, sanat ja sävel. Se oli eheä taideteos, kuten jumalankuva, joka on valmistunut taiteilijan muotissa.

Rouget de Lisle astui saliin, tukka epäjärjestyksessä ja otsa hiessä, rinnan huohottaessa taistelun jälkeen, jonka hän oli käynyt kahden taivaallisen sisaren, soiton ja runouden jumalattaren, kanssa.

Hänen äänensä kuullessaan kaikki kääntyivät katsomaan, toiset pidellen lasia kädessään, toiset puristaen naapurin värisevää kättä omassaan.

Lapset synnyinmaan, marssikaamme, päivä koittanut on kunnian! Hirmuvaltojen vaaraks maamme hurmelippuin näätte liehuvan. Vainioilta huudot jo vainon tänne raikuu raivoisat. Meiltä tappaa tahtovat isät, äidit, puolison kainon. Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää! Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.

Tämä ensimmäinen säkeistö värähdytti kuin sähköisku koko kuulijakuntaa. Kuului haltioituneita huudahduksia, mutta toiset, jotka innoissaan halusivat kuulla jatkon, huusivat:

Miksi syöksevät lauman kurjan tänne petturit ja kuninkaat? Mikä nostatti vimman hurjan, meitä vastahan eri maat? Roistontyötä hautovat meille, kauan suunniteltuaan, kansa Ranskan maineikkaan jotta oisi orjia heille. Aseihin ryhtykää!…

Tällä kertaa Rouget de Lisien ei tarvinnut kehoittaa kuoroa avukseen.
Täysin rinnoin kaikki yhtyivät jakamaan:

                     Riveihin yhtykää!
          Eespäin, eespäin!
    Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.

Kumma ilmiö: vieras saisi meille säätää hirmulakejaan, joukot palkatut valloittaisi, murskais, raastais, rosvois Ranskanmaan! Kaikki nuoret, urheat meidän miehet kaataako se vois? Meillekö he saastan tois — Luoja voittaa sallisi heidän!

Sadat huohottavat rinnat odottivat loppukertoa, ja ennenkuin säkeistö oli laulettu loppuun, huudettiin kuorossa:

    Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää!
             Eespäin, eespäin!
    Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.

Nyt oli kuulijakunta sellaisen hurmion vallassa, että Rouget de Lisien täytyi vaatia hiljaisuutta voidakseen laulaa neljännen säkeistön.

Vaviskaa, te tyrannit, sillä koston päivä vihdoin valkenee. Ylvään aattehen pettäjillä kauhu on, kun kansa rankaisee. Silloin taistotanteret kastuu hurmehesta meidänkin, mutta aina hurjemmin teitä vastaan uusia astuu.

Ja isät työnsivät esille poikansa, jotka jo pystyivät kävelemään, ja äidit kohottivat sylissään pienokaisia.

Rouget de Lisle huomasi silloin, että hän oli unohtanut sepittää erään säkeistön: lasten laulun, lennokkaan säkeistön, joka kuvaisi kypsyvää satoa, tuleentuvaa viljaa. Ja toisten vieraitten rajusti laulaessa hirveää loppukertoa hän painoi pään käsiinsä ja huutojen, melun, ja ylistyssanojen raikuessa ympärillään tekaisi seuraavat sanat:

Kerran meidänkin joutuu hetki jatkaaksemme työtä vanhempain. Uljas olkohon silloin retki sankarien tietä noudattain. Kenkään meist' ei henkeä säästä puolest' armaan synnyinmaan, käsistämme milloinkaan emme vimman kostoa päästä.

Ja äitien tukahtuvien nyyhkytysten ja isien haltioituneitten huutojen seasta kuului lasten kirkkaana kuorona:

    Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää!
             Eespäin, eespäin!
    Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.

»Mutta», huomautti muuan vieraista, »eikö ole anteeksiantoa niille, jotka ovat vain erehtyneet?»

»Odottakaa, odottakaa!» vastasi Rouget de Lisle. »Saatte nähdä, ettei sydämeni ansaitse sellaista moitetta.»

Ja liikutuksen paisuttamalla äänellä hän lauloi sen Pyhän säejakson, jossa Ranskan henki esiintyy täyteläisempänä, inhimillisenä, suurena, jalona, vihassaankin syvää sääliä uhkuvana:

    Ranskalaiset, se muistakaatte:
    Iskekää tai sikseen jättäkää!
    Uhriparkoja säästää saatte,
    jos niit' erehdykset hämmentää.

»Niin, niin», huudettiin kaikilta tahoilta, »sääliä, armoa eksyneille veljille, orjuutetuille veljille, joita ruoskin ja pistimin ajetaan meitä vastaani.»

Mutta vieraat kaikki ja halvat rikoskumppanit Bouillén saakoot piston sydämeen: heitä vastaan meillä on kalvat!

Kaikki tottelivat. Rouget de Lisle yksin jäi seisomaan. Hän nosti toisen jalkansa tuolille kuin vapauden temppelin ensimmäiselle porraskivelle ja kohottaen molemmat kätensä lauloi viimeisen säkeistön, joka oli kuin rukous Ranskan pyhälle hengettärelle:

Pyhä rakkaus synnyinmaamme, nouse, nostata kättä kostavaa! Vapaus, vapaus varjelkaamme, on sun alttaris armas isänmaa! Alla viireimme hengetär voiton rientäköön kera riemuamaan, vainolaiset nähköhöt vaan maamme juhlan ja maineemme koiton.

Ja yksin äänin viritettiin despotismin kuolinlauluna ja vapauden ylistyshymninä kertosäe:

    Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää!
             Eespäin, eespäin!
    Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.

Laulua seurasi hullu, huumaava, mieletön riemu. Vieraat heittäytyivät toistensa syliin. Nuoret tytöt riistivät kukat rinnastaan, seppeleet päästänsä ja siroittivat ne runoilijan jalkoihin.

Kahdeksanneljättä vuotta myöhemmin, kun runoilija kertoi tästä suuresta päivästä minulle, nuorukaiselle, joka vuonna 1830 kuulin ensimmäisen kerran kansan mahtavan äänen laulavan tätä pyhää hymniä, säteili runoilijan otsalla vielä vuoden 1792 kultainen hohde.

Mistä johtuu, että minäkin olen syvästi liikutettu kirjoittaessani sen viimeisiä säkeitä? Mistä johtuu, että oikean käteni kirjoittaessa vapisten lasten kuoron sanoja, rukousta Ranskan pyhälle hengettärelle, vasen käteni pyyhkäisee kyyneleen, joka on vierähtämäisillään paperille?

Se johtuu siitä, että pyhä marseljeesi ei ole ainoastaan sotahuuto, vaan myöskin veljeyden ilmaus; siinä Ranska ojentaa mahtavan valtiaskätensä kaikille kansoille, ja aina vastakin se on kuolevan vapauden viimeinen huokaus ja koittavan vapauden ensimmäinen huuto.

Mutta kuinka tämä Strassburgissa sepitetty ja Reinin lauluksi ristitty hymni äkkiä kajahti Ranskan sydämessä marseljeesina?

XXIII

Ikäänkuin tukemaan päätöstä, joka julisti isänmaan olevan vaarassa, saapui heinäkuun 28 päivänä Pariisiin Koblenzin julistus.

Braunschweigin herttua, joka oli järkevä mies, piti julistusta typeränä, mutta hänen käskijöinään olivat liittovaltojen hallitsijat. Nämä taas pitivät Ranskan kuninkaan sepittämää julistusta täysin valmiina ja työnsivät sen kenraalilleen.

Julistuksen mukaan jokainen ranskalainen oli syyllinen.. Kaikki kaupungit ja kylät oli hävitettävä tai poltettava. Pariisista, tästä uudesta Jerusalemista, joka oli tuomittu ohdakkeita ja okaita kasvamaan, ei jätettäisi kiveä kiven päälle.

Sellaista uhkasi tämä julistus, joka oli päivätty 26:ntena ja saapui
Pariisiin 28:ntena.

Kotkako sen oli kynsissään kiidättänyt, koska se oli taivaltanut yli kahdeksansataa kilometriä puolessatoista vuorokaudessa?

Voi helposti käsittää, minkälaisen räjähdyksen moinen paperi aiheutti. Tuntui kuin kipuna olisi singonnut ruutitynnyriin. Kaikkien sydän jyskytti, kaikki suuttuivat ja valmistautuivat taisteluun.

Valitkaamme näistä ihmisistä joku mies, näistä tyypeistä joku. Miehen jo tunnemmekin: Barbarouxin. Kuvatkaamme nyt tyyppi.

Kuten muistettaneen, Barbaroux kirjoitti heinäkuun alkupäivinä Rebecquille Marseilleen: »Lähetä minulle viisisataa miestä, jotka osaavat kuolla!»

Minkälainen oli mies, joka voi kirjoittaa näin, ja minkälainen vaikutus hänellä oli maanmiehiinsä?

Tämä mies, Charles Barbaroux, miellyttävä, kaunispiirteinen nuorukainen, häiritsi rouva Rolandin sydämenrauhaa ja pani Charlotte Cordayn haaveksimaan vielä mestauslavallakin.

Sen moitteen voi lausua kahdesta vallankumousmiehestä, joiden päät,
niin kauniita kuin olivatkin, roikkuivat pyövelin kädessä, toisen
Bordeauxissa ja toisen neljäätoista kuukautta myöhemmin Pariisissa.
Edellinen oli Barbaroux, jälkimäinen Hérault de Séchelles.

»Barbaroux on huikenteleva luonne. Palvonta, jota kevytmieliset naiset tuhlaavat hänelle, vahingoittaa hänen vakavia tunteitaan. Katsellessani noita kahta nuorta, kaunista miestä, Barbarouxia ja Hérault de Séchellesiâ, jotka ovat liian humaltuneita omasta tenhovoimastaan, en malta olla ajattelematta, että he rakastavat itseään liiaksi voidakseen rakastaa kyllin isänmaataan.»

Isänmaa oli Barbarouxin, ellei ainoa, niin ensimmäinen lemmitty. Sitä hän ainakin rakasti syvimmin, koska myös kuoli sen puolesta.

Barbaroux oli vasta tuskin viidenkolmatta vuoden ikäinen. Hän oli syntynyt Marseillessa. Hänen sukunsa oli niitä pelottomia merimiehiä, jotka ovat tehneet kaupankäynnin runoudeksi. Muodoiltaan sulavana ja sirona, piirteiltään aito kreikkalaisena hän näytti suoraan polveutuvan niistä fokialaisista, jotka aikoinaan siirsivät jumalansa Permessoksen rannoilta Rhônen laaksoon.

Jo nuorena hän oli harjoitellut kaunopuheisuuden suurta taitoa, jota etelän asukkaat osaavat käyttää sekä aseena että koreutena, ja sitten viljellyt runoutta, sitä Parnassoksen kukkaa, jonka Marseillen perustajat toivat mukanaan Korintin lahdesta Leijonan poukamaan. Hän oli syventynyt myöskin fysiikkaan ja ollut kirjeenvaihdossa Saussuren ja Maratin kanssa.

Hänen nähtiin äkkiä työntyvän esille kotikaupunkinsa mellakan aikana Mirabeaun vaalin jälkeen. Silloin hänet nimitettiin Marseillen valtuuston sihteeriksi.

Myöhemmin syntyi Arlesissa levottomuuksia, joiden keskelle ilmestyi
Barbarouxin kaunis olemus kuin aseistettu Antinous.

Pariisi kutsui häntä. Tämä valtava polttouuni tarvitsi hyvänhajuista oksaa, suunnaton sulatto puhdasta metallia.

Hänet lähetettiin sinne selostamaan Avignonin mellakoita. Hän ei kuulunut oikeastaan mihinkään puolueeseen. Hänen sydämensä oli kuin oikeus, se ei tuntenut rakkautta eikä vihaa. Hän lausui yksinkertaisen ja hirveän totuuden sellaisena kuin se oli, ja sitä lausuessaan hän näytti yhtä suurelta kuin totuus itse.

Gironde oli vastikään päässyt valtaan. Girondelaiset erosivat muista puolueista siinä — mikä sitten heidät tuhosikin — että he olivat oikeastaan taiteilijoita. He rakastivat kaikkea kaunista ja ojensivat Barbarouxille lämpöisen ja vilpittömän kätensä. Ja sitten ylpeinä tästä kauniista alokkaasta he opastivat marseillelaisen rouva Rolandin luokse.

On jo mainittu, mitä rouva Roland oli ajatellut Barbarouxista nähdessään hänet ensimmäistä kertaa.

Rouva Rolandia oli erikoisesti ihmetyttänyt, että sen melko pitkän ajan kuluessa, jonka hänen miehensä oli ollut kirjeenvaihdossa Barbarouxin kanssa, nuorukaisen kirjeet olivat saapuneet säännöllisesti ja että ne olivat aina älykkäästi ja tarkasti sommiteltuja.

Hän ei ollut kysellyt vakavan kirjoittajan ikää eikä ulkomuotoa. Hän kuvitteli Barbarouxia nelikymmenvuotiaaksi mieheksi, jonka päälaki oli käynyt kaljuksi paljosta ajattelusta ja otsa kurttuiseksi yövalvonnasta.

Kohdatessaan sitten tämän näin kuvittelemansa miehen hän näkikin kauniin nuorukaisen, viidenkolmatta ikäisen, iloisen, huikentelevaisen naurajan, joka armasteli naisia, sillä koko se lahjakas, hehkuva sukupolvi, joka kukoisti vuonna 92 ja päätti päivänsä vuonna 93, rakasti naisia.

Tässä päässä, joka näytti lapsekkaalta ja jota rouva Roland piti liian kauniina, syntyi kai ensiksi elokuun 10 päivän aate.

Ilmassa oli ukkosta. Vihuripilvet kiitivät pohjasta etelään, lännestä itään. Barbaroux suuntasi niiden kulun ja keskitti ne Tuileriein palatsin liuskakivikaton yläpuolelle.

Kun kukaan ei vielä ajatellut selvää suunnitelmaa, kirjoitti hän
Rebecquille: »Lähetä minulle viisisataa miestä, jotka osaavat kuolla!»

Ah, Ranskan todellinen kuningas oli tämä vallankumouksen kuningas, joka kirjoitti, että hänelle lähetettäisiin viisisataa kuolemaan pystyvää miestä, ja joka sai ne yhtä yksinkertaisesti kuin oli pyytänytkin.

Rebecqui oli itse valinnut ne Avignonin ranskalaispuolueen alokkaista. He olivat tapelleet kaksi vuotta ja vihanneet kymmenen sukupolven aikana. He olivat taistelleet Toulousessa, Nimesissä, Arlesissa ja tottuneet vereen; väsymyksestä ja rasituksista heidän mielestään ei kannattanut puhuakaan.

Sovittuna päivänä he aloittivat tämän runsaasti yhdeksänsataa kilometriä pitkän taipaleen ikäänkuin edessä olisi ollut vain päivän matka.

Miksikä ei? He olivat karaistuneita merimiehiä, vankkoja maalaisia, joiden kasvot Afrikan sirokko ja Ventoux-vuorten mistral olivat ahavoittaneet, joiden kädet olivat tervan mustaamat ja työn kovettamat.

Pysähtyessään Orgonin lähelle he saivat sanat ja sävelen Rouget de
Lislen hymniin, jota silloin vielä sanottiin Reinin lauluksi.
Barbaroux itse oli lähettänyt heille tämän matkaevään, jotta taival
tuntuisi heistä lyhyemmältä.

Muuan miehistä sai selvän sävelestä ja oppi sanat. Ja sitten kaikki yksin äänin toistamaan tätä hirveää hymniä, josta tuli paljon hirveämpi kuin Rouget de Lisle itse oli uneksinutkaan.

Marseillelaisten suussa tämä laulu muutti sävyä, kuten sanojen korostuskin kävi toisenlaiseksi.

Se ei ollut enää veljeyden laulu, vaan tuomion ja kuoleman laulu — se oli marseljeesi, se kumajava hymni, joka pani meidät kauhusta värisemään, kun vielä olimme äitimme sylissä.

Tämä pieni marseillelaisjoukko säikytti koko Ranskan, kun se kaupunkien ja kylien läpi marssiessaan palavalla innolla lauloi tätä uutta, tuntematonta laulua.

Saatuaan kuulla, että he olivat Montreaussa, Barbaroux riensi Santerren luokse. Tämä lupasi lähteä heitä vastaan Charentoniin neljänkymmenentuhannen miehen kanssa.

Mitä Barbaroux aikoi tehdä Santerren neljälläkymmenellätuhannella miehellä ja viidelläsadalla marseillelaisella?

Hän aikoi panna marseillelaiset etujoukoksi, vallata yhdellä iskulla kaupungintalon ja kansalliskokouksen, vallata sitten Tuileriein palatsin, kuten heinäkuun 14 päivänä 1789 oli vallattu Bastilji, ja julistaa tämän firenzeläisen palatsin raunioilla Ranskan tasavallaksi.

Barbaroux ja Rebecqui riensivät Charentoniin odottamaan Santerrea ja hänen neljääkymmentätuhatta esikaupunkilaistaan. Mutta Santerre saapui vain kahdensadan miehen kanssa!

Ehkei hän halunnut suoda marseillelaisille, joita siihen aikaan vielä pidettiin muukalaisina, liian yllättävää kunniaa.

Tuo pieni joukko, jonka miehillä oli palavat silmät, ruskettunut hipiä ja kimakka puheenparsi, marssi koko kaupungin halki, kuninkaan puutarhasta Champs-Elyséesille, marseljeesia laulaen. Miksi nimittäisimme laulua toisin kuin sitä jo nyt nimitettiin?

Marseillelaiset leiriytyivät Champs-Elyséesille, missä seuraavana päivänä piti vietettämän juhla heidän kunniakseen.

Juhla vietettiin todella. Mutta Champs-Elyséesin ja Tournant-sillan välille, muutaman askeleen päähän juhlapaikasta, oli sijoitettu Filles-Saint-Thomasin piirin krenatööripataljoonat. Ne olivat kuninkaallisen kaartin väkeä, ja hovi oli komentanut ne paikalle suojamuuriksi uusien tulokkaitten ja palatsin väliin.

Marseillelaiset ja Filles-Saint-Thomasin krenatöörit vainusivat toisissaan vihollisen. Ensin vaihdettiin herjasanoja, sitten käytiin käsirysyyn. Kun ensimmäinen veri vuoti, huusivat marseillelaiset: »Aseihin!» syöksyivät yhteenpannuille kivääreilleen ja ryhtyivät pistinhyökkäykseen.

Pariisin krenatöörit eivät kestäneet tätä hyökkäystä. Onneksi heidän takanaan olivat Tuileriet ja ristikkoportit. Tournant-silta suojasi heidän pakoaan ja silta nostettiin vihollisen nenän edessä.

Pakolaiset saivat turvan kuninkaan huoneistosta. Kuningattaren kerrotaan omin käsin hoitaneen erästä haavoittunutta.

Liittolaisia, marseillelaisia, bretagnelaisia ja dauphinélaisia, oli viisituhatta. Nämä viisituhatta olivat voima, jollei miesluvultaan, niin ainakin vakaumukseltaan. Heitä kannusti vallankumouksen henki.

Heinäkuun 17 päivänä he olivat lähettäneet kansalliskokoukselle kirjelmän.

»Te olette julistaneet isänmaan olevan vaarassa, mutta ettekö itse pane sitä vaaraan vilkastuttamalla petturien rankaisemista? Vainotkaa Lafayettea, lakkauttakaa toimeenpanovalta, erottakaa departementtien direktoriot ja uudistakaa tuomiovalta.»

Elokuun 3 päivänä Pétion itse esitti saman vaatimuksen. Jäätävällä äänellään Pétion vetosi kommuunin nimessä aseelliseen voimaan.

Hänen kintereillään oli tosin kaksi verikoiraa, jotka purivat häntä jalkaan: Danton ja Sergent.

»Kommuuni», sanoi Pétion, »syyttää toimeenpanovaltaa. Jos mieli parantaa Ranskan kärsimykset, täytyy viivyttelemättä käydä käsiksi niiden aiheuttajaan. Olisimme halunneet vaatia Ludvig XVI:n väliaikaista erottamista, mutta perustuslaki kieltää sen. Koska hän alituisesti vetoo perustuslakiin, vedotkaamme mekin siihen ja erottakaamme hänet.»

Olisi voinut sanoa, että Pariisin kuningas siinä syytti Ranskan kuningasta, että kaupungintalon kuningas julisti sodan Tuileriein kuninkaalle!

Kansalliskokous kavahti puuttumasta niihin hirveihin toimenpiteihin, joita sille tyrkytettiin.

Erottamisasia lykättiin elokuun 9 päivän istuntoon. Elokuun 8 päivänä kansalliskokous selitti, ettei ollut aihetta nostaa syytettä Lafayettea vastaan. Näin kansalliskokous peräytyi yhä.

Mitä se siis päättäisikään seuraavana päivänä erottamiskysymyksestä?
Aikoiko se ryhtyä vastustamaan kansan tahtoa?

Elokuun 3 päivänä — samana päivänä, jolloin Pétion esitti erottamisvaatimuksensa — Saint-Marceaun esikaupunkilaiset, väsyneinä kuolemaan nälkään tässä taistelussa, joka ei ollut rauhaa eikä sotaa, lähettivät Quinze-Vingtsin piiriin edustajansa, jotka kysyivät Saint-Antoinen veljiltä:

Elokuun 4 päivänä kansalliskokous hylkäsi Mauconseil-piirin kapinallisten julistuksen.

Ei siis riittänyt, että Pariisin kuningas oli julistanut sodan Ranskan kuninkaalle. Kommuunikin ryhtyi vastustamaan kansalliskokousta.

Kaikki nämä huhut kapinaliikettä vastustelevista toimenpiteistä ehtivät marseillelaisten korviin. Heillä oli aseita, mutta ei panoksia. He pyysivät äänekkäästi panoksia. Heille ei annettu niitä.

Elokuun 4 päivän illalla, tunti senjälkeen kun levisi tieto, että kansalliskokous oli hylännyt Mauconseil-piirin kapinajulistuksen, kaksi nuorta marseillelaista lähti kaupungintalolle.

Pormestarin virkahuoneessa oli enää vain kaksi toimihenkilöä: Sergent,
Dantonin mies, ja Panis, Robespierren mies.

»Onko kielletty luovuttamasta panoksia?» kummasteli toinen marseillelainen. »Mutta taistelun hetki lähenee eikä meillä ole puolustusneuvoja!»

»Uhkauksiako, nuori mies?» sanoi hän. »Ette te uhkauksilla säikytä kahta kommuuninjäsentä!»

»Kuka puhuu uhkauksista ja säikyttelyistä?» kivahti nuori mies. »Tämä pistooli ei ole teitä, vaan minua varten!»

Sergentilla oli taiteilijan mielikuvitusta ja aito ranskalainen sydän.
Hän tunsi, että tuon nuoren miehen huuto oli koko Ranskan huuto.

»Panis», sanoi hän toverilleen, »olkaamme varuillamme. Jos tuo nuori mies surmaa itsensä, syytetään meitä hänen kuolemastaan.»

»Mutta jos luovutamme panokset vastoin kieltoa, panemme oman päämme alttiiksi.»

»Välipä sillä! Minä luulen hetken tulleen, jolloin voimme panna päämme alttiiksi», sanoi Sergent. »Kuinka tahansa, kukin vastatkoon itsestään. Minä uskallan pääni, sinä voit olla noudattamatta esimerkkiäni.»

Hän kirjoitti määräyksen, että marseillelaisille oli annettava ammuksia, ja varmensi määräyksen nimellään.

Siitä lähtien voitiin olla rauhassa. Kun marseillelaiset saisivat ammuksensa, eivät he sallisi surmata itseään puolustautumatta.

Ja elokuun 6 päivänä kansalliskokous sai aseellisilta marseillelaisilta tulta suitsevan kirjelmän. Kansalliskokous ei ainoastaan ottanut vastaan anomusta, vaan päästi anojat istuntosaliin.

Kansalliskokous pelkäsi niin kauheasti, että ryhdyttiin keskustelemaan, eikö siirryttäisi maaseudulle. Vergniaud yksin vastusti. Miksi? Vergniaud halusi kukaties jäädä Pariisiin saadakseen olla lähellä kaunista Candeillea? Mutta älkäämme välittäkö syystä.

»Pariisissa», huomautti Vergniaud, »on vapauden voitto taattava tai meidän on kuoltava sen mukana! Jos lähdemme Pariisista, lähdemme vain kuin Temistokles, kaikki kansalaiset mukana, jättäen jälkeemme tuhkakasan ja paeten vihollista vain sitä varten, että ehdimme kaivaa sille haudan!»

Kaikki horjuivat ja epäröivät, kaikki tunsivat maan huojuvan ja pelkäsivät sen repeävän nielläkseen heidät.

Elokuun 4 päivänä — samana päivänä, jolloin kansalliskokous hylkäsi Mauconseil-piirin julistuksen ja molemmat nuoret marseillelaiset saivat Panisin ja Sergentin luovuttamaan ammuksia viidellesadalle maanmiehelle -— pidettiin neuvottelua Cadran-Bleussa Templen bulevardin varrella. Camille Desmoulins esiintyi omassa ja Dantonin nimessä. Carra piteli kynää ja laati kapinasuunnitelman.

Kun suunnitelma oli valmis, siirryttiin entisen perustuslaillisen kansanedustajan Antoinen luokse, joka asui Saint-Honoré-kadun varrella vastapäätä Assomption-kirkkoa puuseppä Duplayn luona, siis samassa talossa kuin Robespierrekin.

Robespierre ei ollut mukana puuhassa. Kun rouva Duplay näki koko tuon kapinoitsijajoukon kokoontuvan Antoinen huoneeseen, riensi hän kiireesti paikalle ja huudahti kauhistuneena:

»Ei nyt ole puhe Robespierrestä», vastasi entinen kansanedustaja. »Jumalan kiitos, kukaan ei ajattele häntä! Jos hän pelkää, piiloutukoon!»

Carran laatima suunnitelma lähetettiin sydänyönä Santerrelle ja
Alexandrelle, esikaupungin molemmille päälliköille.

Alexandre olisi lähtenyt liikkeelle heti, mutta Santerre vastasi, ettei hän ollut vielä valmis.

Santerre piti sanansa, jonka oli antanut kuningattarelle kesäkuun 20 päivänä. Elokuun 10 päivänä hän lähti liikkeelle, kun ei voinut muuta tehdä.

Mieliala oli niin hämmentynyt, että ajateltiin hänestä, liikkumattomuuden keskuksesta, tehdä kapinaliikkeen kaikkivoipa vipusin.

Kuka keksi sen aatoksen? Barbaroux. Uljas marseillelainen oli miltei epätoivoissaan. Hän oli valmis lähtemään Pariisista ja palaamaan Marseilleen.

»Emme luottaneet paljoakaan pohjoisesta tulevaan apuun. Servanin ja Barbarouxin kanssa harkitsimme mahdollisuuksia, voisiko vapauden pelastaa etelässä ja kävisikö päinsä perustaa sinne tasavalta. Tutkimme karttoja ja merkitsimme niihin tulevan tasavallan rajat. Elleivät marseillelaisemme onnistu', sanoi Barbaroux, 'on se ainoa keinomme'.»

Tai oliko kenties niin, että Robespierre halusi kuulla, kuinka pitkälle
Barbaroux oli päässyt?

Marseillelaiset olivat poistuneet leiristään, joka oli liian kaukana, ja siirtyneet kordelierien tyyssijaan, siis mahdollisimman lähelle Pont Neufiä. Siellä he olivat kuin Dantonin luona.

Kapinan puhjetessa nämä hirveät marseillelaiset lähtisivät siis Dantonin luota! Ja jos kapina onnistuisi, niittäisi Danton siitä kaiken kunnian.

Barbaroux oli pyytänyt päästä Robespierren puheille. Tämä näytti vastahakoiselta, mutta lähetti sentään sanan Barbarouxille ja Rebecquille, että hän odotti heitä kotiinsa.

Lukija muistanee, että sattuma oli opastanut hänet tähän taloon
Mars-kentän verilöyly-iltana.

Robespierre piti sitä sattumaa taivaan armona, ei ainoastaan siksi, että puusepän ystävällisyys pelasti hänet sillä hetkellä uhkaavasta vaarasta, vaan koska se lisäksi suuntasi luontevasti hänen tulevaisuutensa selville vesille.

Miehelle, joka tavoitteli lahjomattoman arvonimeä, tämä asunto oli erikoisen sopiva.

Mutta hän ei muuttanut siihen heti. Hän oli käväissyt Arrasissa ja tuonut sieltä sisarensa, Charlotte de Robespierren. Toistaiseksi hän asui Saint-Florentin kadun varrella tämän laihan ja puisevan naisen kanssa, johon minulla oli kunnia tutustua kahdeksanneljättä vuotta myöhemmin.

Sitten Robespierre sairastui. Rouva Duplay, joka ohi Robespierren kiihkeä ihailija, sai kuulla tästä sairaudesta, tuli sättimään neiti Charlottea, kun tämä ei ollut ilmoittanut hänelle asiasta mitään, ja vaati, että potilas siirrettäisiin hänen taloonsa.

Robespierre suostui. Hänen hartain toivonsa oli ollutkin, poistuessaan tilapäisenä asukkina Duplayn luota, että hän voisi palata sinne vakinaiseksi vuokralaiseksi.

Hänkin oli uneksinut päästä majoittamaan luoksensa tämän lahjomattoman ja tätä varten sisustanut ahtaan, mutta siistin ullakkohuoneiston. Sinne siirrettiin perheen parhaat ja kauneimmat huonekalut, muiden muassa kaunis, siniseksi ja valkoiseksi maalattu vuode, jommoinen sopikin miehelle, joka seitsentoista-vuotiaana oli maalauttanut itsensä ruusua kädessään piteleväksi nuorukaiseksi.

Tähän ullakkohuoneeseen rouva Duplay oli pannut miehensä apulaisen sijoittamaan ihan uudet kuusipuiset hyllylaudat vuokralaisen kirjoja ynnä papereita varten.

Kirjoja oli niukanlaisesti. Racinen ja Jean-Jacques Rousseaun teokset olivat tämän ankaran jakobiinin koko kirjasto. Paitsi näitä kahta kirjailijaa Robespierre ei lukenut juuri muuta kuin Robespierreä.

Muille hyllylaudoille olikin kasattu hänen asianajajana laatimiaan muistiinpanoja ja tribuunina pitämiään puheita.

Huoneen seinille oli ripustettu kaikki muotokuvat, jotka intomielinen rouva Duplay suinkin oli voinut hankkia. Tämän suurmiehen tarvitsi siis vain ojentaa kätensä voidakseen lukea Robespierreä ja kääntää päätänsä nähdäkseen joka puolella Robespierren.

Tähän pyhättöön, tabernaakkeliin, »kaikkein pvhimpään» Barbaroux ja
Rebecqui opastettiin.

Kukaan muu kuin tämän kohtauksen todistajat ei olisi voinut sanoa, kuinka ovelan taitavasti Robespierre kehitteli keskustelua. Ensin hän puheli marseillelaisista, heidän isänmaallisesta mielialastaan ja siitä pelosta, että ylevimmätkin tunteet voisivat hairahtua liioitteluun. Sitten hän puhui itsestään, palveluksistaan, joita hän oli tehnyt vallankumoukselle, ja kuinka järkevän hitaasti hän oli johtanut sen kehitystä.

Mutta, — jatkoi hän, — eikö olisi jo aika lopettaa vallankumous? Eikö ollut jo koittanut hetki, jolloin kaikkien puolueitten olisi yhdyttävä ja valittava keskuudestaan kansanomaisin mies, jonka käsiin uskottaisiin vallankumouksen jatkuva johto?

Robespierre säpsähti kuin olisi nähnyt edessään käärmeen, pää syöksyyn valmiina.

»Ei diktaattoria enempää kuin kuningastakaan!» Molemmat vieraat lähtivät niine hyvineen lahjomattoman luota.

»Ah», sanoi hän, »olette käsittäneet väärin tilanteen ja Robespierren ajatukset. Nyt on puhe vain tilapäisestä vallasta, ja jos se ajatus tunnustetaan oikeaksi, ei kukaan ole soveliaampi kuin Robespierre…»

»Ei diktaattoria enempää kuin kuningastakaan!» Sitten hän poistui
Rebecquin seurassa.

XXIV

Muuan seikka rauhoitti Tuileriein palatsin asukkaita, ja se oli myös omiaan säikyttämään vallankumouksellisia. Tuilerieit oli pantu puolustuskuntoon ja muutettu linnoitukseksi, jossa oli peloittava varusväki.

Kuuluisana elokuun 4 päivänä, jolloin sattui monenlaista, ei kuninkuuskaan ollut toimetonna. Seuraavana yönä siirrettiin kaikessa hiljaisuudessa sveitsiläisosastot Courbevoiesta Tuilerieihin. Vain muutama komppania erotettiin joukosta ja lähetettiin Gailloniin, minne kuningas kukaties joutuisi peräytymään.

Kolme taattua miestä, kolme kokenutta päällikköä oli kuningattaren lähellä: Maillardot sveitsiläisineen, d'Hervilly, joka komensi Ludvig pyhän järjestön ritareita ynnä perustuslaillista kaartia, ja Mandat, kansalliskaartin ylikomentaja, joka lupasi kuningattarelle kaksikymmentä tuhatta päättäväistä, uskollista miestä.

Elokuun 8 päivänä illan lähetessä muuan mies pyrki palatsin alueelle. Kaikki tunsivat tämän miehen. Hän pääsi siis vaikeuksitta kuningattaren huoneistoon saakka. Se oli tohtori Gilbert, ja hänen ilmoitettiin saapuneen.

Gilbert kohotti katseensa häneen. Marie-Antoinetten koko olemuksesta säteili sellaista iloa ja tyytyväisyyttä, että tohtoria puistatti. Hän olisi mieluummin nähnyt kuningattaren kalpeana ja masentuneena kuin noin kuumeisena ja elämänhaluisena.

»Madame», sanoi hän, »huomaan tulleeni liian myöhään tai sopimattomalla hetkellä».

»Päinvastoin, tohtori», vastasi kuningatar hymyillen — sen ilmeen hänen suunsa oli miltei unohtanut — »te saavutte oikealla hetkellä ja olette hyvin tervetullut. Saatte nähdä jotakin, mitä olen jo kauan halunnut näyttää teille — saatte nähdä kuninkaan oikeana kuninkaana.»

»Pelkään, madame», sanoi Gilbert, »että itse erehdytte ja että te näytätte pikemminkin palatsin komentajan kuin kuninkaan».

»Herra Gilbert, mahdollista on, ettemme käsitä toisiamme kuningasvallan vertauskuvaa koskevassa kysymyksessä yhtään paremmin kuin muissakaan asioissa… mutta minun käsittääkseni kuningas ei ole ainoastaan mies, joka sanoo: 'Minä en tahdo!' vaan ennen kaikkea mies, joka sanoo: 'Minä tahdon!'»

Kuningatar viittasi tällä siihen kuuluun kielto-oikeuteen, joka juuri oli kärjistänyt tilanteen äärimmäisen vaikeaksi.

»Niin, madame, ja teidän majesteettinne mielestä kuningas on ennen kaikkea mies, joka kostaa.»

»Joka puolustautuu, herra Gilbert. Tehän tiedätte, että meitä on julkisesti uhattu. Meidän kimppuumme aiotaan hyökätä asevoimin. Kaupungissa kuuluu olevan viisisataa marseillelaista, jotka muuan Barbaroux on kutsuttanut ja jotka ovat vannoneet Bastiljin raunioilla, etteivät palaa Marseilleen, ennenkuin ovat hajoittaneet Tuileriein palatsin maan tasalle.»

»Se on säikyttänyt minut vapisemaan kuninkaan ja teidän majesteettinne puolesta, madame.»

»Ja senvuoksi tulette neuvomaan meitä luopumaan vallasta ja antautumaan herra Barbarouxin ja hänen marseillelaistensa armoille?»

»Ah, madame, jospa kuningas haluaisikin luopua ja kruununsa uhrauksella voisi pelastaa henkensä, teidän ja lastenne hengen!»

»Kyllä, madame, ja olen valmis polvillani rukoilemaan, että hän noudattaisi sitä.»

»Herra Gilbert, sallikaa minun huomauttaa, että mielipiteenne eivät ole vakavat.»

»Ah, madame, mielipiteeni on alati sama… Rakastan kuningastani ja isänmaatani ja olisin mielelläni nähnyt kuninkaan ja perustuslain kulkevan käsi kädessä. Tästä halusta ja monen monista pettymyksistä johtuvat ne vastakkaiset neuvot, jotka minulla on ollut kunnia antaa teidän majesteetillenne.»

»Milloinkaan ette voisi noudattaa sitä paremmin kuin tällä hetkellä, madame.»

»Ah, madame, tiedätte hyvin, että se on mahdollista ja ettei teille tule milloinkaan parempaa tilaisuutta.»

»Lähes viisituhatta, herra Gilbert», oikaisi kuningatar tyytyväisenä hymyillen, »ja kaksi kertaa se määrä ensimmäisestä viittauksestamme».

»Teidän ei tarvitse tehdä sitä viittausta. Se voitaisiin tulkita väärin. Viisituhatta miestänne riittää.»

»No niin, herra Gilbert, mitä meidän siis pitäisi tehdä viidellätuhannella miehellämme?»

»Sijoittukaa heidän keskeensä, madame, te, kuningas ja korkeat lapsenne, lähtekää Tuilerieistä hetkellä, jolloin sitä vähimmin odotetaan, parin penikulman päässä täältä nouskaa ratsaille ja rientäkää Gailloniin ja Normandiaan, missä teitä odotetaan.»

»Ei, herra, ei! Viidellätuhannella miehellämme ja niillä viidellätuhannella, jotka rientävät paikalle ensimmäisestä viittauksestamme, aion yrittää jotakin muuta.»

»Voi, madame, madame, hän oli sittenkin oikeassa väittäessään teidän olevan kuolemaantuomitun!»

»Muuan mies, jonka nimeä en tohdi lausua teille, madame, mies, joka on puhutellut teitä kolmesti.»

»Vaiti!» sanoi kuningatar ja kalpeni. »Minä koetan todistaa valehtelijaksi sen häijyn ennustajan.»

»Ja he luulevat pääsevänsä tänne niinkuin kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä?»

»Ei olekaan, mutta jos haluatte lähteä kanssani, herra Gilbert, näytän teille, että se voi pitää puoliaan jonkun aikaa.»

Hän opasti Gilbertin huoneen keskimmäisen ikkunan ääreen, joka oli Carrousel-aukion puolella ja josta näki, ei sitä suunnatonta pihaa, joka nykyisin peittää palatsin koko julkisivun edustan, vaan ne kolme muurien ympäröimää pikku pihaa, jotka silloin vielä olivat käytännössä ja joista Flora-paviljongin puolella olevaa sanottiin Prinssien pihaksi, keskimmäistä Tuileriein pihaksi ja Rivoli-kadun sivulla olevaa Sveitsiläispihaksi.

Gilbert huomasi, että muureihin oli puhkaistu kapeita ampuma-aukkoja, joista varusväki voisi lähettää luotituiskun ryntääjiä vastaan.

Ja jos tämä ensimmäinen rintavarustus murrettaisiinkin, vetäytyisi varusväki, ei ainoastaan palatsiin, josta portti vei jokaiseen äsken mainittuun pihaan, vaan myöskin molempiin kylkirakennuksiin, joten niitä isänmaanystäviä, jotka uskaltaisivat tunkeutua pihoihin, voitaisiin ampua kolmelta taholta.

»Mitä arvelette, herra Gilbert?» kysyi kuningatar. »Neuvotteko yhä Barbarouxia ja hänen viittäsataa marseillelaistansa ryhtymään valtausyritykseen?»

»Jos minun neuvoni merkitsisi jotakin heidänlaisilleen kiihkomielisille miehille, esittäisin heille saman pyynnön, jonka esitän teillekin. Teille minä sanon: älkää odottako hyökkäystä! Heille minä sanoisin: älkää hyökätkö!»

»Kuten tekin omassanne, madame. Ah, ihmisyyden pahin onnettomuus on, että alati pyydetään neuvoja, joita ei kumminkaan noudateta!»

»Unohdatte, herra Gilbert», sanoi kuningatar hymyillen, »ettei teiltä ole pyydetty neuvoja…»

»Se on totta, madame», keskeytti Gilbert ja väistyi askeleen syrjään kuin lähteäkseen pois.

»Mikä ei silti estä meitä olemasta syvästi kiitollisia teille», lisäsi kuningatar ja ojensi tohtorille kätensä.

Sillä hetkellä vyöryi Tuileriein pihoihin vankkureita, jotka oli kuormattu kukkuroilleen jyhkeitä tammilankkuja. Kuormia vastaanottamassa oli miehiä, joiden porvarisnutun alta kuulsi selvästi sotilashenkilö.

Nämä miehet alkoivat sahata lankkuja kuuden jalan pituisiksi ja kolmen tuuman paksuisiksi kappaleiksi.

»Niin ovat, ja kuten huomaatte, he valmistavat ikkunasuojuksia, joihin jätetään ampuma-aukko pyssymiehiä varten.»

»Surkuttelen teitä vilpittömästi, madame, kun rasitatte muistianne moisilla ammattisanoilla ja suutanne niitä lausumaan.»

»Mitä sille voin, hyvä herra!». vastasi kuningatar. »Eräissä tilanteissa naisten täytyy tekeytyä miehiksi silloin kun miehet…»

»Mutta nyt», täydensi hän, ei lausettaan, vaan ajatuksensa, »kuningas on tehnyt ratkaisevan päätöksen».

»Madame», virkkoi Gilbert, »koska kerran olette päättänyt turvautua hirveihin äärimmäisyyskeinoihin, joita tunnutte pitävän pelastusankkurinanne, toivon, että olette vahvistuttanut palatsin kaikki osat puolustuskuntoon. Esimerkiksi Louvren kokoelmahuone…»

»Se on totta, tässä johtuukin mieleeni… Tulkaa mukana, herra tohtori.
Haluan katsoa, onko antamani määräykset, täytetty.»

Kuningatar opasti Gilbertin huoneistojen kautta sille Flora-paviljongin ovelle, josta pääsee taulukokoelmaan.

Kun ovi aukeni, näki Gilbert työmiehiä, jotka paraikaa jakoivat salia kahteen osaan noin kuuden metrin päässä ovesta.

»Madame, jos kapinoitsijat suovat meille aikaa neljäkolmatta tuntia, saamme kaikki kuntoon.»

»Luuletteko, herra Gilbert, että he suovat meille neljäkolmatta tuntia?» kysyi kuningatar tohtorilta.

»Mikäli jotakin tulee, madame, ei se tapahdu ennen elokuun kymmenettä päivää.»

»Elokuun kymmenes? Perjantai? Huono kapinapäivä, hyvä herra! Luulin kapinallisia niin järkeviksi, että olisivat valinneet sunnuntain.»

Kokoelmasalista poistuessaan he tapasivat erään upseerin, jolla oli kenraalin asetakki.

»No, herra Mandat», kysyi kuningatar, »oletteko ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin?»

»Se muuttaa asian», virkkoi Mandat. »Kaupungintaloon ja Pont Neufille sijoitetut kansalliskaartilaisosastot päästävät kapinoitsijat ohitseen ja herra d'Hervillyn aatelismiehineen ja herra Maillardotin sveitsiläisineen ottaessa heidät vastaan edestäpäin kansalliskaartilaiset katkaisevat heiltä paluutien ja hyökkäävät heidän kimppuunsa takaapäin.»

»Siitä huomaatte, herra tohtori, että elokuun kymmenennestä ei tulekaan kesäkuun kahdeskymmenes!»

»Madame», vastasi Gilbert, »tiedättehän, mitä olen sanonut teidän majesteetillenne. Yhtä syvästi kuin valitan Varennesin matkaa…»

»Yhtä innokkaasti suosittelette retkeä Gailloniin! Onko teillä aikaa seurata minua alakerroksen saleihin, herra Gilbert?»

Kuningatar riensi kierreportaille, joita pitkin pääsi palatsin pohjakerrokseen. Se oli varustettu oikeaksi leiriksi, jota sveitsiläiset puolustivat. Kaikissa ikkunoissa oli suojuslaitteet. Kuningatar meni puhuttelemaan erästä everstiä.

»He ovat, kuten minäkin, valmiit kuolemaan teidän majesteettinne puolesta, madame.»

»Kun kiväärituli on aloitettu, madame, lopetetaan se vain kuninkaan omakätisestä määräyksestä.»

»Kuuletteko, herra tohtori? Palatsin ulkopuolella kaikki ovat meille vihollisia, mutta sisäpuolella ystäviä.»

»Teidän majesteettinne on nyt opastanut minut näkemään kaikki, mitä olette halunnut näyttää. Sallitteko minun nyt saattaa teitä huoneistoonne?»

»Varsin mielelläni, tohtori, mutta olen väsynyt… tarjotkaa käsivartenne.»

Gilbert kumarsi syvään. Niin suurta suosiota kuningatar osoitti harvoin lähimmille ystävilleenkään, saatikka senjälkeen kun hänen onnettomuutensa olivat alkaneet.

Gilbert saattoi hänet makuusuojaan asti. Siellä Marie-Autoinette heittäytyi nojatuoliin. Gilbert notkisti toisen polvensa hänen edessään ja sanoi:

»Madame, korkean puolisonne, rakkaitten lastenne ja oman turvallisuutenne nimessä rukoilen vielä viimeisen kerran teitä käyttämään hallussanne olevia voimia, ei taisteluun, vaan pakomatkaan.»

»Herra Gilbert», vastasi kuningatar, »heinäkuun neljännestätoista lähtien olen halunnut nähdä kuninkaan kostavan. Hetki on nyt lyönyt, niin ainakin luulemme. Me pelastamme kuninkuuden tai hautaudumme Tuileriein raunioihin!»

Kuningatar ojensi Gilbertille kätensä suudeltavaksi ja samalla viittaukseksi, että hän nousisi. Gilbert suuteli kunnioittavasti kuningattaren kättä ja nousi.

»Madame», sanoi hän, »salliiko teidän majesteettinne minun kirjoittaa pari kolme riviä, jotka mielestäni ovat niin tärkeät, etten haluaisi hetkeäkään vitkastella?»

»Olkaa hyvä, herra tohtori», vastasi kuningatar ja osoitti erästä pöytää.

»Tulkaa, herra! Kuningatar on kuolemanvaarassa, ellei joku ystävä saa häntä taivutetuksi pakenemaan. Minä luulen, että te olette ainoa ystävä, joka voitte vaikuttaa häneen sillä tavalla.»

»Kreivi de Charnylle?» toisti kuningatar kalveten ja väristen. »Entä miksi kirjoitatte hänelle?»

»Jotta hän saisi teidän majesteettinne tekemään, mitä minä en ole saanut.»

»Herra de Charny on liian onnellinen ajatellakseen onnettomia ystäviään. Hän ei tule.»

»Herra kreivi de Charny, joka juurikään on saapunut, kysyy, saako hän tulla tervehtimään teidän majesteettianne», ilmoitti vahtimestari.

Kuningatar valahti kuolonkalpeaksi ja sopersi joitakin käsittämättömiä sanoja.

»Opastakaa hänet sisälle!» sanoi Gilbert. »Taivas on lähettänyt hänet!»

»Kuulin hänen majesteettinsa olevan suuressa vaarassa ja siksi tulin», sanoi Charny ja kumarsi.

»Madame, madame», rukoili Gilbert, »taivaan tähden, kuunnelkaa, mitä kreivi de Charny sanoo teille; hänen äänensä on Ranskan ääni».

Kumarrettuaan kunnioittavasti kuningattarelle ja kreiville Gilbert lähti, sydämessään toivon hitunen.

XXV

Lukija sallikoon meidän opastaa hänet erääseen taloon, joka on
Ancienne-Comédie-kadun varrella lähellä Dauphine-katua.

Ensimmäisessä kerroksessa asui Fréron. Sivuuttakaamme hänen ovensa; soittaisimme siinä turhaan, sillä hän on toisessa kerroksessa ystävänsä Camille Desmoulinsin luona.

Noustessamme niitä seitsemäätoista porrasta, jotka erottavat ensimmäisen kerroksen toisesta, mainitkaamme lyhyesti, mikä Fréron oli miehiään.

Fréron (Louis-Stanislas) oli sen kuulun Elie-Catherine Fréronin poika, jonka kimppuun Voltaire aikoinaan hyökkäsi ihan aiheettomasti ja lopen julmasti. Kun nykyisin lukee arvosteluja, jotka tämä sanomalehtimies julkaisi La Pucellen, Dictionnaire philosophiquen ja Mahometin tekijää vastaan, huomaa kummakseen, että sanomalehtimies lausui vuonna 1754 tarkalleen samaa, mitä me hänestä ajattelemme vuonna 1854, siis sataa vuotta myöhemmin.

Fréron nuorempi, joka oli nyt viidenneljättä vuoden ikäinen, ärtyneenä isäänsä kohdanneista monista vääryyksistä — isä oli kuollut vuonna 1776 suruun sen johdosta, että oikeusministeri Miromesnil oli lakkauttanut hänen lehtensä Année littérairen — oli omaksunut vallankumoukselliset aatteet ja julkaisi tai oli julkaisemaisillaan tähän aikaan lehteä, jonka nimi oli Orateur du Peuple.

Elokuun 9 päivän illalla hän oli, kuten sanottu, Camille Desmoulinsin luona illallisella Brunen kanssa, josta myöhemmin tuli Ranskan marsalkka ja joka tällöin oli vain kirjapainon faktori.

Yksi ainoa nainen oli mukana tällä aterialla, joka tavallaan muistutti marttyyrien ateriaa, ennenkuin he menivät areenalle petojen eteen, ja joka oli nimeltään »vapaa ateria». Tämä naishenkilö oli Lucile.

Suloinen nimi ja ihana nainen, josta on jäänyt surullinen muisto vallankumouksen aikakirjoihin.

Emme voi saatella sinua tässä kuvauksessamme mestauslavalle saakka, jolle sinä, rakastava ja runollinen olento, nousit, koska se oli lyhyin tie tavataksesi puolisosi, mutta haluamme piirtää muutamin kynänvedoin muotokuvasi.

Sinusta, lapsiparasta, on tallella vain yksi ainoa muotokuva. Sinä kuolit niin nuorena, että maalarin täytyi miltei varastaa piirteesi. Se on pienoiskuva. Olemme nähneet sen eversti Morinin kauniissa kokoelmassa, jonka sallittiin hajota kaiken maailman tuuliin, kun tämä verraton mies kuoli, joka tuiki ystävällisesti antoi meidän tarkastella aarteitaan.

Siinä muotokuvassa Lucile näyttää pieneltä, kauniilta ja ennen kaikkea ilkamoivalta. Jotakin rahvaanomaista on hänen viehättävissä piirteissään. Hänen isänsä olikin vain entinen rahaministeriön kirjuri, ja äiti oli hyvin kaunis nainen, joka kuuluu olleen rahaministeri Terrayn rakastajatar. Lucile Duplessis-Laridon oli siis, kuten rouva Rolandkin, vaatimatonta syntyperää.

Rakkauteen perustuva avioliitto oli vuonna 1791 yhdistänyt tämän nuoren, suhteellisesti varakkaan tytön ja sen arvaamattoman olennon, sen vallattoman neron, jonka nimi oli Camille Desmoulins.

Camille, köyhä, melko ruma nuorukainen, joka puhui vaikeasti — sillä hän änkytti, mikä esti häntä kehittymästä suurpuhujaksi, muttei estänyt häntä olemasta suuri kirjailija — oli hurmannut hänet säkenöivällä sukkeluudellaan ja sydämensä hyvyydellä.

Vaikka Camille olikin samalla kannalla kuin Mirabeau, joka oli sanonut: »Te ette saa aikaan mitään vallankumouksella, ellette vieroita sitä kristillisyydestä!» oli heidät vihitty Saint-Sulpicen kirkossa katolisten menojen mukaan. Mutta kun hänelle syntyi vuonna 1792 poika, vei hän esikoisensa kaupungintaloon ja vaati sille tasavaltalaista kastetta.

Tässä toisen kerroksen huoneistossa Ancienne-Comédie-kadun varrella siis kehiteltiin — Lucilen suureksi kauhuksi ja yhtä suureksi ylpeydeksi — sitä kapinahanketta, jonka luonnoksen Barbaroux lapsekkaasti sanoi kolme päivää sitten unohtaneensa pesijättärelle lähetettyjen nankinihousujen taskuun.

Barbaroux, joka ei luottanut suunnittelemansa kaappauksen onnistumiseen ja joka pelkäsi joutuvansa voitokkaan hovin valtaan, näytti ystävilleen aito stoalaisin elein myrkkyä, jonka Cabanis oli hänelle valmistanut kuten Condorcetillekin.

Camille, joka ei toivonut enempää kuin Barbarouxkaan, sanoi kohottaen lasinsa aterian alkaessa latinaksi, jottei Lucile ymmärtäisi:

»Edamus et bibamus, cras enim moriemur!» [Syökäämme Ja juokaamme, sillä huomenna kuolemme.]

»Miksi puhut kieltä, jota en ymmärrä?» sanoi hän. »Minä arvaan hyvin, mitä sinä sanot, Camille, ja ole huoleti, minä en suinkaan estä sinua täyttämästä tehtävääsi.»

Fréron oli seurueen päättäväisiin mies. Kaikki tiesivät, että hän rakasti toivottomasti erästä naista, vaikkei tiedetty, kuka tämä nainen oli. Lucilen kuollessa hänen epätoivonsa ilmaisi tämän surullisen salaisuuden.

»Oh, ellemme huomenna onnistu, annan surmata itseni. Olen niin kyllästynyt elämään, että etsin vain sopivaa veruketta suoriutuakseni siitä.»

»Minä tunnen marseillelaiseni», sanoi hän. »Olen ne itse valikoinut. Olen varma heistä, ensimmäisestä viimeiseen mieheen. Ainoakaan ei väisty!»

Illallisen jälkeen ehdotettiin lähdettäväksi Dantonin luokse. Barbaroux ja Rebecqui sanoivat, että heitä odotettiin marseillelaisten kasarmiin.

He olivat tällöin parinkymmenen askelen päässä Camille Desmoulinsin asunnosta.

Fréron oli sopinut tapaavansa Sergentin ja Manuelin kommuunin kokouksessa. Brune aikoi viettää yönsä Santerren luona. Kukin oli omalla tavallaan sidottu seuraavan päivän yritykseen.

Niinpä vain Camille ja Lucile lähtivät Dantonin luokse. Molemmat perheet olivat ystävyyssuhteissa toisiinsa, sekä aviomiehet että aviovaimot.

Danton tunnetaan jo. Mekin olemme jo monesti kuvailleet häntä niiden mestarien mukaan, jotka ovat hahmoitelleet hänet suurin piirtein. Mutta hänen vaimoaan tunnetaan vähemmän. Mainitkaamme hänestä muutama sana.

Eversti Morinin talosta voi löytää muiston tästäkin huomattavasta naisesta, jota hänen miehensä ihaili sydämensä koko lämmöllä. Mutta se ei ollutkaan pienoiskuva, kuten Lucilesta, vaan kipsinaamio.

Michelet arvelee, että se oli valettu hänen kuolemansa jälkeen. Sen piirteet ilmaisivat hyvyyttä, tyyneyttä ja voimaa.

Sairastamatta vielä tautia, joka vei hänet hautaan vuonna 1793, hän oli jo nyt alakuloinen ja levoton, ikäänkuin olisi hautaa lähetessään osannut nähdä tulevaisuuteen.

Tarina tietää kertoa, että hän oli hurskas ja hiljainen. Mutta kerran, tämän nöyryyden ja uskonnollisuuden uhallakin, hän oli esiintynyt jäntevänä omaistensa tahtoa vastaan. Se tapahtui silloin, kun hän selitti menevänsä naimisiin Dantonin kanssa.

Kuten Lucile Camille Desmoulinsissa, niin hänkin saattoi Dantonin synkkien kiihkeitten piirteitten takana, vähäpätöisessä miehessä, jolla ei ollut mainetta eikä varallisuutta, nähdä tavallaan jumalan, joka paljastuessaan hänelle nielaisi hänet kuten Jupiter oli polttanut Semelen.

Kaikki tajusivat, että tätä poloista naista odottaisi kauhea, myrskyisä tulevaisuus. Mutta hänen päätökseensä vaikuttikin ehkä yhtä paljon sääli kuin rakkaus pimeyden ja valon enkeliä kohtaan, jonka kammottavaksi kunniaksi tulisi edustaa vuotta 1792, kuten Mirabeau edustaa vuotta 1791 ja Robespierre vuotta 1793.

Kun Camille ja Lucile tulivat Dantonin luokse — perheet asuivat miltei vierekkäin, Lucile ja Camille, kuten sanottu, Ancienne-Comédie-kadun ja Danton Paon-Saint-André-kadun varrella — itki rouva Danton ja Danton koetti häntä lohdutella.

»Toivon ainakin», vastasi Danton. »Mutta Santerre on nahjus. Onneksi, mikäli ymmärrän, huomispäivän asia ei koskekaan persoonallisia etuja eikä ole yksityisen johtomiehen ohjattavissa. Pitkällisen kurjuuden synnyttämä ärtymys, yleinen närkästys, se tunne, että muukalainen lähenee, se vakaumus, että Ranska on kavallettu, kas siinä asioita, joihin voi luottaa. Kahdeksastaviidettä piiristä seitsemänviidettä on äänestänyt kuninkaan erottamista. Kukin piiri on valinnut kolme komisaaria, liittyäkseen kommuuniin ja pelastaakseen isänmaan.»

»Pelastaakseen isänmaan», toisti Camille ja ravisti päätänsä. »Se on kovin epämääräistä.»

»Kumpaakaan ei ole näkynyt. Edellinen piileskelee ullakollaan, jälkimäinen kellarissaan. Kun kaikki on onnellisesti suoritettu, pujahtaa toinen kärppänä esille, toinen räpsähtää pöllönä kadulle.»

»Hitto hänestä saakoon urakkaa! Elokuun neljäntenä hän julisti sodan palatsille, elokuun kahdeksantena, siis eilen, hän selitti departementille, ettei hän vastaa enää kuninkaan turvallisuudesta. Aamulla hän ehdotti, että kansalliskaartit siirrettäisiin Carrousel-aukiolle, ja illalla hän pyysi departementilta kaksikymmentätuhatta frangia lähettääkseen marseillelaiset kotimatkalle.»

Lukija muistanee, että rouva Robert (silloin vielä neiti de Kéralio) saneli heinäkuun 17 päivänä 1791 isänmaan alttarilla sen kuulun anomuksen, jonka hänen miehensä kirjoitti puhtaaksi.

Päinvastoin kuin näissä kahdessa perheessä, joissa miehet olivat vaimojaan lahjakkaammat, Robertin perheessä oli vaimo miestänsä etevämpi.

Robert oli kookas, viidenneljättä tai neljänkymmenen ikäinen, kordelieri-kerhon jäsen, harras isänmaan ystävä, mutta ei lahjakas, hidas kirjoittamaan, Lafayetten kiivas vastustaja, hyvin kunnianhimoinen, mikäli rouva Rolandin muistelmiin on luottamista.

Rouva Robert oli tällöin neljänneljättä vuoden vanha, pieni, ryhdikäs, älykäs ja ylpeä. Isänsä kasvattamana — Guinement de Kéralion, Ludvig pyhän ritarin, muinaismuistoakatemian jäsenen, jonka oppilaista eräällä nuorella korsikalaisella myöhemmin oli jättimäinen, silloin vielä aavistamaton kohtalo — neiti Kéralio oli vähitellen kehittynyt hyvin oppineeksi ja myös kirjailijaksi. Seitsentoistavuotiaana hän kynäili, käänsi ja mukaili. Kahdeksantoista ikäisenä hän oli kirjoittanut romaanin: Adélaide. Koska virkatulot eivät riittäneet, kirjoitteli hänen isänsä Mercureen ja Journal des Savantsiin, ja useammin kuin kerran hän piirsi nimensä tyttären kyhäyksiin, jotka eivät olleet yhtään huonompia kuin hänen omansakaan. Siten tästä vilkkaasta, notkeasta, tulisesta älystä tuli yksi aikakautensa väsymättömimpiä julkisen sanan naisia.

Robertit olivat tulossa Saint-Antoinen kaupunginosasta. He sanoivat, että siellä näytti kummalliselta.

Ilta oli kaunis ja selkeä ja näköjään rauhallinen. Kaduilla ei liikkunut juuri ketään. Mutta kaikki ikkunat olivat valaistut, ja kaikki nämä tulet näkyivät loistavan yön valaisemiseksi.

Tämä valaistus vaikutti kaamealta. Se ei ollut juhlavalaistusta. Se ei ollut liioin valoa, joka sytytetään vainajan ruumisarkun ympärille. Siinä tuntui elämää kuumeisen unen läpi, johon esikaupunki näytti vaipuneen.

Rouva Robertin lopettaessa selostustaan kuului kellonläppäys, joka pani kaikki säpsähtämään. Se oli ensimmäinen hätäkellon kumahdus ja tuli kordelieri-kerhon taholta.

»Hyvä on!» sanoi Danton. »Tunnen marseillelaisemme! Arvelinkin, että he juuri antaisivat hälytysmerkin.»

Naiset silmäilivät toisiaan pelästyneinä. Varsinkin Dantonin vaimon kasvoissa näki kaikki kauhun merkit.

»Hälytysmerkki?» virkkoi rouva Robert. »Palatsiin hyökätään siis jo yöllä?»

Kukaan ei vastannut, mutta Camille Desmoulins, joka ensimmäisen läppäyksen jälkeen oli siirtynyt naapurihuoneeseen, palasi nyt pyssy kädessä.

Lucile parahti. Mutta oivaltaen, ettei hänellä ollut oikeutta tällä ratkaisevalla hetkellä heikentää miestä, jota hän rakasti, hän syöksyi rouva Dantonin vuodekomeroon ja polvistui itkemään.

Miehet lähtivät ulos. Rouva Danton näytti kuolevan siihen paikkaan. Rouva Robert riippui miehensä kaulassa ja tahtoi ehdottomasti seurata häntä.

Naiset jäivät yksin. Rouva Danton istui musertuneena. Lucile oli polvillaan ja itki. Rouva Robert asteli edestakaisin ja puheli, huomaamatta, että jokainen hänen sanansa viilsi rouva Dantonin sydäntä:

»Kaikki tämä on Dantonin syytä! Jos mieheni kuolee, kuolen minä hänen kanssansa. Mutta sitä ennen minä surmaan Dantonin!»

Vihdoin kuului eteisen ovi aukenevan. Rouva Robert syöksähti tulijaa vastaan, Lucile kohotti päätänsä, rouva Danton pysyi liikkumatta.

»He ovat kordelieri-kerhossa laatimassa julistusta, jolla kansalaisia kehoitetaan tarttumaan aseihin. Minä tuon heidän terveisensä ja sanon vielä kerran, ettei tänä yönä tapahdu mitään. Todistaakseni väitteeni menen nukkumaan.»

Ja hän heittäytyi täysissä pukimissa vuoteelle ja viiden minuutin perästä nukkui sikeästi, vaikka sillä hetkellä ratkaistiin elämän ja kuoleman kysymys kuninkuuden ja kansan välillä.

»Tuon terveiset Robertilta, joka lähti viemään julistustamme kommuunille… Älkää olko levottomia, vasta huomenna se alkaa tai vielä myöhemmin!»

Camille pudisti päätänsä kuin epäilisi. Sitten hän nojasi päänsä
Lucilen olalle ja nukahti.

Rouva Robert meni avaamaan. Tulija oli Robert. Hän tuli noutamaan
Dantonia kommuunin käskystä ja herätti nukkujan.

»Lähtekööt… mutta antakoot minun nukkua rauhassa!» ärjyi Danton.
»Onhan päivä huomennakin.»

Hetken kuluttua ovikello soi jälleen. Rouva Danton meni avaamaan ja sitten opasti sisälle rotevan, vaaleaverisen, arviolta kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen, jonka yllä oli kansalliskaartin kapteenin asetakki ja kädessä kivääri.

»Herra Danton», virkkoi vaaleaverinen nuori mies, »teitä odotetaan siellä».

»Se raivohullu!» mutisi Danton. »Hyvä on, sanokaa Billotille, että tulen sinne.»

Sitten hän silmäili nuorukaista, jonka piirteet olivat hänelle vieraat ja jolla, vaikka näytti vielä lapselta, oli ylemmän upseerin arvomerkit.

»Sain eilen kirjeen herra Billotilta, joka ilmoitti siinä, että täällä mahdollisesti otellaan huomenna tiukasti ja että kaikki kunnon isänmaanystävät olisivat tarpeen…»

»Minä lähdin miesteni kanssa, nimittäin niiden, jotka halusivat seurata minua, mutta koska he ovat heikompia kävelijöitä kuin minä, pysähtyivät he Dammartiniin. Huomenna yhdentoista tienoissa he ovat täällä.»

»Dammartiniin?» tokaisi Danton. »Mutta sehän on viidenneljättä kilometrin päässä täältä!»

»Kolmenyhdeksättä kilometrin päässä… Me lähdimme tänä aamuna kello viisi…»

»Kello kymmenen illalla. Kyselin herra Billotia. Minulle sanottiin, että hän oli varmaankin Saint-Antoinen esikaupungissa herra Santerren luona. Kävin herra Santerren asunnossa, mutta siellä sanottiin, ettei häntä ollut nähty ja että löytäisin hänet kenties jakobiini-kerhosta Saint-Honoré-kadun varrella. Jakobiinikerhossakaan ei häntä ollut nähty, ja minut neuvottiin kordelieri-kerhoon. Siellä minulle sanottiin, että menisin hakemaan häntä kaupungintalosta…»

»Sieltä, herra Danton. Hän mainitsi minulle teidän osoitteenne ja sanoi: 'Pitou, et suinkaan ole vielä väsynyt?' — 'En, herra Billot', vastasin. — 'Hyvä on, käväise sanomassa Dantonille, että hän on vetelys ja että me odotamme häntä.'»

»Saakeli!» huudahti Danton ja syöksyi vuoteeltaan. »Tämä poikanen saa minut häpeämään. Kas niin, hyvä ystävä, lähtekäämme!»

Hänen vaimonsa huoahti ja painoi päänsä nojatuolin selkää vasten.
Lucile luuli hänen itkevän ja sääli hänen syvää suruaan.

Mutta huomattuaan, ettei hän ollut liikahtanut pitkään aikaan, Lucile herätti Camillen. Sitten hän meni rouva Dantonin luokse: poloinen vaimo oli pyörtynyt.

Päivän ensimmäiset säteet tuikahtivat ikkunasta sisälle. Päivästä näytti tulevan kaunis, mutta taivas oli verenkarvainen. Se oli synkkä enne.

XXVI

Kun näin olemme kertoneet, mitä tapahtui kansanjohtajien asunnossa, kertokaamme myöskin, mitä tapahtui kuninkaitten asunnossa.

Sielläkin naiset itkivät ja rukoilivat, itkivät kukaties hereämmin. Chateaubriand on sanonut, että ruhtinasten silmät on luotu sisältämään runsaan määrän kyyneliä.

Mutta tehkäämme jokaiselle oikeutta: madame Elisabeth ja Lamballen prinsessa itkivät ja rukoilivat, kuningatar rukoili, muttei itkenyt.

Illallinen oli syöty tavalliseen aikaan. Mikään ei häirinnyt kuninkaan aterioita.

Kun noustiin pöydästä ja madame Elisabeth ja Lamballen prinsessa vetäytyivät n.s. neuvostohuoneeseen, minne kuninkaallisen perheen oli määrä kokoontua kuulemaan uutisia, vei kuningatar kuninkaan syrjään ja aikoi lähteä hänen kanssaan jonnekin.

»Huoneeseeni… Ettekö halua panna yllenne sitä rintasuojustinta, jota piditte heinäkuun neljäntenätoistakin, sire?»

»Madame», vastasi kuningas, »se oli hyvä juhla- ja salahankepäivänä suojaamaan minua yksinäiseltä luodilta tai puukoniskulta, mutta taistelupäivänä, jolloin ystävät panevat henkensä alttiiksi minun puolestani, olisi kehnoa, ellen minä pane itseäni alttiiksi kuten hekin».

Tämän sanottuaan kuningas lähti ja sulkeutui rippi-isänsä kanssa omaan huoneeseensa.

Kuningatar meni neuvostohuoneeseen madame Elisabethin ja Lamballen prinsessan seuraan.

»Hän on ripillä», vastasi kuningatar äänellä, jonka sävyä on mahdoton kuvata.

Tällöin aukeni ovi ja kreivi de Charny astui sisälle. Hän oli kalpea, mutta ihan tyyni.

»Voitte mennä kuninkaan luokse, hyvä herra», sanoi kuningatar, »mutta minä vakuutan teille, että te häiritsette häntä».

»Minulla on kunnia selostaa teidän majesteetillenne voimiemme suuruus. Kuudensadan miehen ratsusantarmisto, jota herrat Rulhières ja de Verdière komentavat, on sijoitettu taistelukuntoon Louvren isolle pihalle. Pariisin jalkaväkisantarmisto, joka on palvelusvelvollinen kaupungin muurien sisällä, on komennettu talleihin, mutta sadanviidenkymmenen miehen vahvuinen vartiosto on sijoitettu Toulousen hotelliin tarpeen mukaan suojelemaan erikoiskassaa, arvopapereita ja valtiorahastoa. Ainoastaan kolmenkymmenen miehen vahvuinen Pariisin jalkaväkisantarmisto, joka on palvelusvelvollinen kaupungin ulkopuolella, on sijoitettu kuninkaan pikkuportaille Prinssien pihan puolelle. Kaksisataa entisen ratsukaartin upseeria ja sotamiestä, satakunta nuorta rojalistia ja yhtä monta aatelismiestä, kolmesataaviisikymmentä tai neljäsataa soturia on kerääntynyt Häränsilmä-saliin ja viereisiin suojiin. Kaksi-kolmesataa kansalliskaartilaista on sirotettu pihoille ja puutarhaan. Ja lopuksi tuhatviisisataa sveitsiläistä, palatsin pääasiallisin puolustusvoima, on paikoillaan isossa eteisessä ja portaitten juurella, jota heidät on määrätty puolustamaan.»

»Mikään ei tunnu minusta riittävältä, madame, kun on puhe teidän majesteettinne turvallisuudesta.»

»Niin, madame, minun neuvoni on, että te, kuningas ja teidän majesteettinne korkeat lapset sijoitutte meidän keskellemme.»

»Teidän majesteettinne kaihtaa Lafayettea. Vaikkapa niinkin, mutta te luotatte herttua de Liancourtiin. Hän oleskelee Rouenissa, madame. Hän on vuokrannut sieltä erään englantilaisen aatelismiehen, herra Canningin, talon. Maakunnan komendantti on vannottanut joukoillaan uskollisuutta kuninkaalle. Salis-Samaden sveitsiläisrykmentti, johon voi luottaa, vartioi pieninä osastoina matkatietä. Kaikki on vielä rauhallista. Lähtekäämme Tournant-sillan kautta ja poistukaamme kaupungista Etoilen tulliportin kautta. Kolmesataa perustuslaillisen kaartin ratsumiestä odottaa meitä siellä. Versaillesta saadaan helposti koolle tuhatviisisataa aatelismiestä. Neljäntuhannen miehen avulla lupaan viedä teidät, minne haluatte.»

»Kiitos, herra de Charny», sanoi kuningatar, »minä pidän suuressa arvossa alttiuttanne, joka on saanut teidät lähtemään rakkaintenne luota tullaksenne tarjoamaan apuanne vieraalle…»

»Kuningatar on nyt kohtuuton», keskeytti Charny hänet. »Hallitsijattareni elämä on minulle alati kaikkein kallein, kuten velvollisuus jää alati minulle kalleimmaksi kaikista hyveistä.»

»Velvollisuus, juuri niin, hyvä kreivi», mutisi kuningatar. »Mutta koska jokainen haluaa tehdä velvollisuutensa, haluan minäkin. Minun velvollisuuteni on säilyttää kuninkuus ylevänä ja suurena ja valvoa, että jos se kaatuu, se kaatuu pystypäin ja arvokkaalla tavalla, kuten antiikin gladiaattorit, jotka opettelivat kuolemaan sirosti.»

Charny tervehti ja lähti. Ovensuussa hän tapasi rouva Gampanin, joka oli tulossa prinsessojen luokse.

»Hyvä rouva», sanoi hän, »kehoittakaa heidän kuninkaallisia korkeuksiaan sullomaan taskuihinsa kallisarvoisimmat esineensä. Millä hetkellä tahansa meidän täytyy kenties poistua palatsista.»

Rouva Campanin mennessä toistamaan tätä kehoitusta kuninkaallisille prinsessoille Charny lähestyi jälleen kuningatarta ja sanoi:

»Madame, mahdotonta on olettaa, ettette luottaisi muuhun kuin
aineellisten voimiemme apuun. Jos niin on laita, uskoutukaa minulle.
Muistakaa, että huomenna tällä hetkellä minä saan vastata ihmisille ja
Jumalalle, mitä tänään tapahtuu.»

»No niin, hyvä herra», sanoi kuningatar, »Pétionille on annettu kaksisataatuhatta frangia ja Dantonille viisikymmentätuhatta. Näillä kahdellasadallaviidelläkymmenellä tuhannella frangilla on saatu aikaan, että Danton on luvannut pysyä kotonaan ja että Pétion on luvannut tulla palatsiin.»

»Mutta, madame, oletteko varma tämän asian järjestäjien luotettavuudesta?»

»Mutta se ei riitä. Minulle on kerrottu, että häntä on käyty noutamassa kolmasti, ennenkuin hän saapui.»

»Jos hän on meidän puolellamme», jatkoi kuningatar, »kohottaa hän etusormen oikean silmänsä luomelle puhuessaan kuninkaalle».

»Silloin hän on vankimme, ja minä annan selvät määräykset, ettei hänen sallita poistua palatsista.»

»Mikä teidän on?» sanoi kuningatar. »Hätäkello on kapinallisten sotarumpu.»

»Madame», virkkoi Charny, joka näytti liikutetummalta kuin kuningatar tuon kaamean äänen kuullessaan, »minä lähden tiedustelemaan, merkitseekö hätäkello jotakin vakavaa».

»Olen tullut noudattamaan hänen majesteettinsa käskyjä enkä jätä teitä, ennenkuin viimeinen vaara on torjuttu.»

Madame Elisabeth kevensi hieman vaatteitaan voidakseen lojua sohvalla mukavammin, irroitti kaulahuivistaan karneolineulan ja näytti sitä rouva Campanille. Se oli kaiverrettu kivi. Kaiverruksessa näkyi liljankuva ja lyhyt kirjoitus.

»Pelkään pahoin», sanoi prinsessa, »ettei tämä mietelauselma vaikuta vihollisiimme, mutta olkoon se silti meille pyhä!»

»Ensimmäinen laukaus!» sanoi madame Elisabeth. »Voi, se ei jää viimeiseksi!»

Kuningattarelle oli ilmoitettu Pétionin saapuminen. Seuraavassa pari sanaa, millaisissa olosuhteissa Pariisin pormestari oli tullut palatsiin.

Hän oli saapunut kello puoli kymmenen tienoissa. Tällä kerralla hänen ei tarvinnut odotella eteishuoneessa. Päinvastoin hänelle sanottiin, että kuningas odotti häntä. Mutta päästäkseen kuninkaan puheille hänen täytyi kulkea ensin sveitsiläisten, sitten kansalliskaartilaisten ja edelleen puukkoritareiksi nimitettyjen aatelismiesten keskitse.

Koska tiedettiin kuninkaan kutsuttaneen Pétionin puheilleen ja koska hän olisi voinut yhtä hyvin pysyä palatsissaan kaupungintalossa kuin syöksyä siihen leijonanluolaan, jonka nimi oli Tuileriein palatsi, singottiin hänelle päin kasvoja vain nimitykset konna ja Judas, kun hän nousi portaita.

Ludvig XVI odotti Pétionia samassa huoneessa, missä oli kohdellut pormestaria niin tylysti kesäkuun 21 päivänä. Pétion tunsi oven ja hymyili. Kohtalo soi hänelle hirveän koston.

»Voisin vapautua vastaamasta kysymykseenne, herra Mandat, koska en myönnä teillä olevan oikeutta kysyä minulta mitään, mutta, koska minulla on kiire, en pidä tarpeellisena kiistellä alempiarvoisteni kanssa…»

»Te keskeytätte, vaikka sanoin, että minulla on kiire, herra Mandat. Olen tullut tänne, koska kuningas on kolmasti kutsuttanut minua. Omasta aloitteestani en olisikaan saapunut.»

»No niin, koska minulla on kunnia nähdä teidät, herra Pétion, kysyn, miksi kaupungin poliisiviranomaiset ovat antaneet marseillelaisille ammuksia vallan ylettömästi ja miksi minä, Mandat, olen saanut miehiäni varten vain kolme panosta kullekin.»

»Mutta», vastasi Pétion horjahtamatta vähääkään tyyneydestään, »Tuilerieistä käsin ei ole enempää pyydettykään — kolme panosta jokaiselle kansalliskaartilaiselle ja neljäkymmentä jokaiselle sveitsiläiselle — kuninkaan pyytämä määrä on annettu».

»Kysykää sitä kuninkaalta, älkää minulta, hyvä herra.
Ehkei hän luota kansalliskaartiin.»

»Mainio vastaus!» huudahti Mandat. »Sillä teidänhän juuri tulisi oikeuttaa minut siihen, koska määräys on teidän annettava!»

Kiista alkoi siirtyä alalle, missä Pétionin olisi käynyt vaikeaksi puolustautua, mutta hänen onnekseen ovi aukeni ja Röderer, kommuunin asiamies, tuli Pariisin pormestarin avuksi sanomalla:

»Ah, vihdoinkin tulette, herra Pétion!» sanoi hän. »Kuinka on Pariisin laita?»

Pétion tuijotti kuninkaaseen käsittämättä laisinkaan tämän vaateliaita kysymyksiä. Kuningas puolestaan odotti, että Pétion kohottaisi käden silmälleen. Kuten muistettaneen, Pariisin pormestarin piti sillä merkillä ilmaista, että kuningas voisi luottaa häneen niiden kahdensadantuhannen frangin korvaukseksi, jotka hän oli saanut.

Pétion raapi korvansa taustaa, muttei kohottanut sormea silmälleen. Kuningasta oli siis puijattu. Joku lurjus oli pannut rahat omaan taskuunsa.

Kuningatar astui huoneeseen. Hän tulikin hyvään aikaan, sillä kuningas ei tiennyt, mitä kysyisi Pétionilta, ja Pétion odotteli uusia kysymyksiä.

»Ette vielä, hyvä herra. Hetken perästä olette vapaa, mutta minulla on teille vielä jotakin puhuttavaa. Astukaa tähän huoneeseen», lisäsi kuningas kovalla äänellä.

Hänen sanansa ilmaisivat kaikille huoneessaolijoille kehoituksen: »Minä uskon herra Pétionin huostaanne, vartioikaa häntä älkääkä salliko hänen lähteä!»

Huoneessaolijat ymmärsivät ja piirittivät heti Pétionin, joka tunsi olevansa vanki.

Onneksi ei Mandat ollut paikalla. Mandat kiisteli paraikaa määräyksestä, joka velvoitti häntä lähtemään kaupungintaloon. Tulet kävivät ristiin. Mandatia pyydettiin kaupungintaloon, kuten Pétionia oli pyydetty Tuileriein palatsiin.

Mandat oli perin vastahakoinen lähtemään eikä mielinyt noudattaa ensimmäistä kutsua.

Pétion oli kolmantenakymmenentenä pienessä huoneessa, johon tuskin mahtui useampia kuin neljä. Tovin kuluttua hän valittelikin:

»Hyvät herrat, tänne on mahdoton jäädä pitemmäksi ajaksi. Olen tukehtumaisillani!»

Kaikki olivat samaa mieltä. Kukaan ei estellytkään Pétionin lähtöä, mutta kaikki seurasivat häntä. Ehkä ei uskallettu pidättää häntä avoimesti.

Pétion meni niille portaille, jotka ensiksi näki. Siten hän pääsi erääseen pohjakerroksen huoneeseen, joka oli puutarhan puolella. Aluksi hän pelkäsi, että puutarhan puolinen ovi oli kiinni. Mutta se olikin auki. Nyt hän oli tilavammassa ja ilmavammassa vankilassa kuin äsken, mutta silti yhtä tarkasti vartioidussa. Sittenkin hän tunsi asemansa parantuneen.

Muuan mies oli seurannut häntä. Puutarhassa hän tarttui Pétionin käsivarteen. Tämä mies oli Röderer, departementin asiamies.

Molemmat miehet alkoivat kävellä palatsin sivulle rakennetulla pengermällä, jota valaisi lamppurivi. Kansalliskaartilaisia tuli sinne, ja he sammuttivat lamput, jotka olivat pormestarin ja asiamiehen läheisyydessä. Mitä he sillä tarkoittivat? Pétion aavisti pahaa. »Hyvä herra», sanoi hän eräälle sveitsiläisupseerille, joka seurasi häntä ja jonka nimi oli Salis-Lizers, »suunnitellaanko minua vastaan jotakin ikävyyttä?»

»Olkaa huoleti, herra Pétion», vastasi upseeri murtaen ranskaa saksanvoittoisesti, »kuningas on antanut tehtäväkseni vartioida teitä, ja minä takaan, että se, joka teidät surmaa, kuolee heti senjälkeen minun kädestäni!»

Samanlaisessa tilanteessa Triboulet oli vastannut Frans I:lle: »Eikö teistä ole samantekevää, vaikka se tapahtuisi hetkeä aikaisemmin, sire?»

Pétion ei vastannut mitään ja kiiruhti Feuillants-pengermälle, jota kuu tällöin valaisi kirkkaasti. Pengermä ei ollut silloin kuten nyt ympäröity rauta-aidalla, vaan kahdeksan jalkaa korkealla muurilla, jossa oli kolme porttia, kaksi pientä ja yksi iso.

Nämä portit eivät olleet ainoastaan kiinni, vaan lisäksi hyvin teljetyt. Niitä vartioi ryhmä Buttedes-Moulinsin ja Filles-Saint-Thomasin piirin krenatöörejä, jotka tiedettiin kuningasmielisiksi. Heidän taholtaan ei siis voinut toivoa apua.

Tuon tuostakin Pétion kumartui ottamaan maasta kiven ja viskasi sen muurin yli.

Pétionin kävellessä ja viskellessä kiviä tultiin kahdesti sanomaan, että kuningas halusi puhutella häntä.

»En», vastasi Pétion. »Siellä on liian kuuma. Muistan sen pikku huoneen, eikä se houkuttele minua ensinkään. Olen sitäpaitsi luvannut tavata erään henkilön tällä pengermällä.»

Tällöin aukeni se kansalliskokouksen salin ovi, joka oli
Feuillants-pengermän puolella.

»Määräys päästää herra Pétion tulemaan!» virkkoi muuan ääni.
»Kansalliskokous haastaa hänet eteensä tekemään selkoa tilanteesta.»

Kansalliskaartilaiset, jotka arvelivat, että Pétionia odotti tiukka kuulustelu, päästivät hänet menemään.

Kello oli lähes kolme aamulla. Päivä alkoi sarastaa, mutta omituista kyllä, taivas oli verenkarvainen!

XXVII

Saatuaan kuninkaan kutsun Pétion oli aavistanut, ettei hän pääsisi palatsista yhtä helposti ulos kuin sinne sisälle. Hän oli tällöin lähestynyt muuatta tylynnäköistä miestä, jonka otsaa rumensi leveä arpi.

»Näin tykkipatterin ja kansalliskaartilaisia, jotka herra Mandat oli komentanut paikalle.»

»No ettekö kertonut, että Saint-Jeanin pylväskäytävään
Saint-Antoine-kadun suulle on kerääntynyt melkoinen miesjoukko?»

»Tässä on määräys Manuelille ja Dantonille, että kansalliskaartilaiset on poistettava Saint-Jeanin pylväskäytävästä ja Pont-Neuf on puhdistettava. Tämä määräys on toteutettava, maksoi mitä maksoi, ymmärrättehän?»

»Annettuanne määräyksen Dantonille menkää kotiinne ja levätkää hetkinen. Kello kahden tienoissa nouskaa ja menkää kävelemään Feuillants-pengermän ulkomuurin edustalle. Jos näette tai kuulette, että Tuileriein puutarhan puolelta viskataan kiviä, silloin tiedätte, että minä olen vanki ja että minulle tehdään väkivaltaa.»

»Menkää silloin kansalliskokoukseen ja kehoittakaa virkatovereitanne vaatimaan minut kokoukseen… Ymmärrättehän, herra Billot? Uskon henkeni teidän käsiinne.»

Billot saattoi pitää antamansa lupauksen sitäkin helpommin kun Pitou oli vastikään saapunut kaupunkiin. Hän lähetti Pitoun Dantonin luokse kieltäen häntä palaamasta yksin.

Matkalla Danton näki Pont Neufin tykit ja kansalliskaartilaiset Saint-Jeanin pylväskäytävässä. Hän ymmärsi, kuinka tärkeätä oli, ettei sellaisia voimia saisi jättää kansan armeijan selkäpuolelle.

Pétionin'in kirjalliseen valtuuteen vedoten Manuel ja hän poistivat kansalliskaartilaiset Saint-Jeanin pylväskäytävästä ja tykkimiehet Pont Neufiltä.

Sillä välin Billot ja Pitou menivät Saint-Honoré-kadulle, jonka varrella edellinen yhä asui. Pitou tervehti asumusta kuin vanhaa ystävää ainakin.

»Ja kuten huomaatte, ei teidän ole tarvinnut odottaa minua liian kauan, herra Billot», vastasi Pitou tutunomaiseen tapaansa hymyillen, jolloin kaikki hänen kaksineljättä hammastansa paljastuivat.

»Niin, tiedän, koskapa juuri minä nostin teidät oman verenne lätäköstä.»

»Ah, sitä en tiennyt… Lafayetteko petturi? Kukapa sitä uskoisi? Entä kuningas?»

»Kuningas vehkeilee ulkomaalaisen kanssa ja tahtoo luovuttaa Ranskan viholliselle. Tuileriein palatsi on vehkeilyjen ahjo, ja se on päätetty vallata… Ymmärrätkö, Pitou?»

»Totta hitossa sen ymmärrän! Kuten valtasimme Bastiljin, eikö niin, herra Billot?»

»Se on totta, mutta niitä vartioidaan paremmin. Bastiljin varusväkenä oli vain viitisenkymmentä sotavanhusta, mutta palatsissa on kolme- tai neljätuhatta miestä.»

»Puhumattakaan siitä, että Bastilji yllätettiin, mutta Tuilerieissa on jo tämän kuun alusta saakka pelätty rynnäkköä ja on ryhdytty puolustuspuuhiin.»

»Niinpä vainen, hän lähti, eilen vaimoineen Boursonnesista… Mutta onko herra de Charnykin petturi?»

»Ei, hän on ylimys, siinä kaikki. Hän on ollut alati hovin puolella eikä siis ole kavaltanut kansaa, koska hän ei ole viekoitellut itselleen kansan luottamusta.»

»Sellaista se on, kansalaissota, Pitou. Mutta, ei sinun tarvitse tapella, ellet halua.»

»Mitä? Testamenttinne? Kas niin, herra Billot», naurahti Pitou, »ette te näytä ollenkaan mieheltä, joka tekee kuolemaa!»

»En kylläkään», myönsi Billot osoittaen kivääriä ja panosvyötä, jotka riippuivat seinällä, »mutta näytän mieheltä, joka voi saada pian surmansa».

»Minustako yleisperijä?» huudahti Pitou. »Kiitos, ei, herra Billot!
Jopa te nyt laskette pilaa!»

»Nähkääs… kun jollakin on laillisia perillisiä, ei hän voi antaa omaisuuttaan vieraalle.»

»Vai niin, vai ei teillä ole perillisiä! Miksi siis sanotte neiti
Catherinea?»

»Pitou, minä voin lahjoittaa omaisuuteni kenelle haluan, ja kun kuolen, voit sinäkin vuorostasi lahjoittaa, mikä sinun on, kenelle haluat.»

»Ah, niin, niin!» myönsi Pitou, joka alkoi ymmärtää. »Jos teille siis sattuu onnettomuus… Mutta mitä minä hupsuttelen! Ei teille satu onnettomuutta!»

»Taisin sanoa… no niin, olette oikeassa. Otan testamentin, herra Billot. Mutta onko ihan varmaa, että jos minusta valitettavasti tulee perillisenne, minulla on oikeus tehdä omaisuudellenne mitä haluan?»

»Tietysti, koska se on laillisesti sinun… Eikä sinun kanssasi, joka olet kunnon isänmaanystävä, ymmärräthän, Pitou, kukaan rupea rettelöimään, niinkuin voitaisiin tehdä henkilöille, joiden tiedetään veljeilleen aatelisten kanssa.»

»Ja koska nyt olenkin sanonut kaikki, mitä minulla oli sanottavaa, pane paperi taskuusi ja levähdä.»

»Koska meillä todennäköisesti on paljon puuhaa huomenna tai oikeammin jo tänään, sillä kello näkyy olevan kaksi.»

»Haha!» nauroi Pitou. »Se johtuu siitä, että tiedätte minun olevan alati nälissäni.»

»Ei, ei, herra Billot, älkää välittäkö minusta enempää… Mutta palaattehan pian tänne?»

Ja Pitou kävi ahneesti käsiksi ruokaan, sillä hänen ruokahaluaan, kuten kuninkaankaan, eivät häirinneet kaikkein vakavimmatkaan tapahtumat.

On jo mainittu, mitä hänen oli määrä tehdä siellä. Tuskin hän oli ehtinyt perille, kun hänen jalkoihinsa putosi kivi, sitten toinen ja vielä kolmaskin. Siitä hän tiesi, että oli tapahtunut, mitä Pétion oli pelännyt, ja että pormestari aiottiin pidättää vangiksi Tuilerieissa.

Saamiensa ohjeitten mukaan Billot meni heti kansalliskokoukseen, joka sitten, kuten sanottu, lähetti noutamaan Pétionia.

Selvittyään vartijoistaan Pétion vain asteli kansalliskokouksen istuntosalin kautta ulos ja meni sitten jalkaisin kaupungintaloon. Tuileriein pihaan jäivät hänen vaununsa häntä edustamaan.

Billot puolestaan palasi kotiinsa. Pitou oli tällöin lopettamassa illallistaan.

»Ei mitään», vastasi Billot, »paitsi että päivä valkenee ja taivas on veripunainen».

XXVIII

Aurinko oli noussut. Sen ensimmäiset säteet valaisivat kahta ratsastajaa, jotka käymäjalkaa ajoivat pitkin Tuileriein autiota laiturikatua.

Nämä ratsastajat olivat kansalliskaartin ylikomentaja Mandat ja hänen ajutanttinsa.

Saatuaan kello yhden aikaan yöllä kutsun saapua kaupungintaloon Mandat oli aluksi kieltäytynyt lähtemästä. Kello kaksi oli tullut jyrkempi käsky. Mandat oli aikonut yhä vastustella, mutta silloin oli asiamies Röderer lähestynyt häntä ja sanonut:

»Herra Mandat, ottakaa huomioon, että lain mukaan kansalliskaartin päällikön on noudatettava valtuuston määräyksiä.»

Ensiksi, että kahdeksastaviidettä piiristä seitsemänviidettä oli valinnut valtuustoon kolme komisaaria kukin, joiden oli määrä liittyä kommuuniin ja pelastaa isänmaa. Mandat luuli siis tapaavansa entisen valtuuston eikä odottanut näkevänsä sen keskuudessa sataaneljääkymmentäyhtä uutta jäsentä.

Toiseksi Mandat ei tiennyt, että tämä samainen valtuusto oli antanut määräyksen puhdistaa Pont Neufin ja tyhjentää Saint-Jeanin pylväskäytävät ja että asian tärkeyteen katsoen Manuel ja Danton itse olivat panneet sen täytäntöön.

Ehdittyään Pont Neufille Mandat hämmästyikin aika lailla nähdessään sillan olevan tyhjän. Hän pysähtyi ja lähetti ajutanttinsa tiedustelemaan.

Kymmenen minuutin kuluttua ajutantti palasi. Hän ei ollut nähnyt tykkiä eikä kansalliskaartilaisia. Dauphine-aukio, Dauphine-katu ja Augustins-laiturikatu olivat yhtä autiot kuin Pont Neuf.

Mandat jatkoi matkaansa. Hänen olisi kenties pitänyt pyörtää takaisin palatsiin. Mutta ihmiset menevät, kunne kohtalo heitä työntää.

Kaupungintaloa lähestyessään hän tunsi joutuvansa kaupungin varsinaisen elämän keskukseen. Kuten eräissä ihmisruumiin salpautumistiloissa veri patoutuu sydämeen, muuttaen toiset elimet elottomiksi ja kylmiksi, samoin oli liike, elämä, lämpö, koko vallankumous keskittynyt Pelletier-laiturikadulle, Grève-torille ja kaupungintaloon, kansanelämän todelliseen tyyssijaan, Pariisiksi nimitetyn mahtavan ruumiin sydämeen.

Mandat pysähtyi laiturikadun kulmaan ja lähetti ajutanttinsa
Saint-Jeanin pylväskäytävään. Siellä kansa liikkui ihan vapaasti.
Kansalliskaarti oli kadonnut.

Nyt Mandat aikoi kääntyä takaisin. Mutta väkeä oli sulloutunut hänen taakseensa, se työnsi häntä kuin rantahylkyä kaupungintalon portaille päin.

»Jääkää te tänne», sanoi hän ajutantilleen, »ja jos minulle sattuu onnettomuus, rientäkää palatsiin ilmoittamaan asiasta».

Mandat antautui virran kuljeteltavaksi. Ajutantti, joka olkalapuistaan tunnettiin käskyläiseksi, jäi iaiturikadun kulmaan, missä kukaan ei häirinnyt häntä. Kaikki pitivät silmällä ylikomentajaa.

Jouduttuaan kaupungintalon isoon saliin Mandat näki edessään tuntemattomia ja ankarannäköisiä miehiä. Siinä oli itse kapina vaatimassa tiliä mieheltä, joka oli halunnut, ei ainoastaan vaikeuttaa sen kehittymistä, vaan lisäksi tukehduttaa sen jo syntymähetkellä.

Tuilerieissa hän oli kysellyt — muistettaneen hänen keskustelunsa
Pétionin kanssa. Mutta täällä kyseltiin häneltä.

Muuan uuden kommuunin jäsenistä — sen hirveän kommuunin, joka sitten tukehdutti lakiasäätävän kansalliskokouksen ja taisteli kansalliskonventin kanssa — astui esille ja sanoi kaikkien nimessä:

»Tuilerieissa, minne jätin sen, jotta poissaollessani voitaisiin se toteuttaa.»

»Koska olen pannut pataljoonankin liikkeelle ja kun pataljoona liikkuu, kulkee tykistö mukana.»

Kuulustelu keskeytyi tällöin. Muuan tämän uuden kommuunin jäsenistä esitti erään avatun kirjeen ja pyysi lukea sen ääneen.

Mandatin tarvitsi vain luoda pikainen silmäys tähän kirjeeseen käsittääkseen, että hän oli hukassa. Hän tunsi käsialansa. Kirje sisälsi määräyksen, joka kello yksi yöllä oli lähetetty Saint-Jeanin pylväskäytävään sijoitetun pataljoonan päällikölle ja jossa tätä käskettiin takaapäin ahdistamaan linnaa kohti hyökkäävää väkijoukkoa Pont Neufille sijoitetun pataljoonan ahdistaessa sitä sivulta. Määräys oli joutunut kommuunin haltuun silloin, kun pataljoona komennettiin poistumaan.

Kuulustelu loppui. Mistä saataisiin hirveämpi todistus Mandatin syyllisyydestä kuin tämä kirje oli?

Mandat päätettiin lähettää Abbayeen, ja tuomio luettiin hänelle. Siinä on tulkinnan varaa.

Väitetään, että puheenjohtaja olisi tuomiota julistaessaan tehnyt kädellään liikkeen, jonka kansa valitettavasti ymmärtää liiankin hyvin — vaakasuoran liikkeen.

»Puheenjohtaja», sanoo Peltier, Elokuun 10 päivän vallankumouksen kirjoittaja, »teki kädellään hyvin selvän vaakasuoran liikkeen sanoessaan: 'Vietäköön pois tämä mies!'»

Tämä liike olisi tosiaan ollutkin hyvin selvä vuotta myöhemmin, mutta vaakasuora kädenliike, joka merkitsi paljon vuonna 1793, ei merkinnyt erikoista vuonna 1792, jolloin giljotiini ei vielä toiminut. Vasta elokuun 21 päivänä putosi Carrousel-aukiolla ensimmäisen rojalistin pää. Kuinka siis jo yhtätoista päivää varemmin vaakasuora kädenliike — ellei edellytetä, että siitä merkistä oli ennakolta sovittu — voisi merkitä: »Tappakaa tuo mies!» Valitettavasti näytti seuraus todistavan väitteen oikeaksi.

Tuskin oli Mandat astunut kolme askelta alas kaupungintalon portaita, kun pistoolinluoti murskasi hänen päänsä samalla hetkellä, jolloin hänen poikansa riensi häntä vastaan.

Mandat oli vain haavoittunut. Hän nousi, mutta kaatui jälleen heti kahdenkymmenen piikin lävistämänä.

Lapsi väänteli käsiään ja huusi: »Isä, isä!» Kukaan ei piitannut lapsen huudoista.

Ja sitten tästä mieskasasta, jossa näkyi vain sukeltavia käsivarsia ja säilien ynnä piikkien välähdyksiä, kohosi ilmoille vertavaluva, ruumiista irti hakattu Mandatin pää.

Lapsi pyörtyi. Ajutantti lähti laukaten Tuilerieihin päin ilmoittamaan, mitä oli nähnyt. Murhaajat järjestyivät kahdeksi joukkueeksi. Toinen raahasi ruumiin jokeen, ja toinen lähti näyttelemään piikin kärkeen pantua päätä Pariisin kaduilla.

Käväiskäämme Tuilerieissa, ennenkuin ajutantti ehtii tuoda sinne surullisen uutisensa, ja katsokaamme mitä siellä tapahtuu.

Kuningas oli ripittäytynyt — ja kun hänen omatuntonsa oli rauhoittunut, tunsi hän itsensä täysin turvalliseksi, tapahtukoon mitä tahansa. Koska hän ei kyennyt vastustamaan ruumiinsa vaatimuksia, lähti hän nukkumaan. Hän heittäytyi vuoteelle täysissä pukimissa.

Kun sitten hätäkello alkoi kumahdella yhä äänekkäämmin ja rummunpärinä yltyi, herätettiin kuningas. Herättäjänä oli herra de la Chesnaye, jolle Mandat poistuessaan oli uskonut päällikkyyden. Hän herätti kuninkaan, jotta tämä näyttäytyisi kansalliskaartilaisille ja esiintymisellään ynnä muutamilla sopivilla sanoilla lietsoisi miehistöön innostusta.

Kuningas nousi, unisena, huojuen; hänen tukkansa oli jauhoitettu ja painunut litteäksi siltä puolelta, jolla hän oli nukkunut.

Haettiin kähertäjä, mutta hän ei ollut saapuvilla. Kuningas lähti huoneestaan pää pörrössä.

Kuningatar, joka oli neuvostosalissa, sai kuulla, että kuningas aikoi näyttäytyä puolustajilleen, ja riensi häntä vastaan.

Päinvastoin kuin poloinen yksinvaltias, jonka katse oli tyhjä eikä nähnyt ketään ja jonka suun lihakset olivat venyneet ja nytkähtelivät suonenvedon tapaisesta sinipunervan nutun näyttäessä jo surevan kuninkuuden kuolemaa, kuningatar oli kalpea, mutta kuumeisen hehkuva, ja hänen silmäluomensa olivat tulehtuneet, mutta kuivat.

Hän tarrautui yksinvaltiuden haamuun, joka sensijaan että olisi näyttäytynyt sydänyöllä ilmestyi kirkkaaseen päivänvaloon tuijottavin, räpyttelevin silmin.

Kuningatar toivoi voivansa siirtää häneen omaa rohkeuttaan, voimaansa ja elämänhaluaan.

Kaikki sujui sentään hyvin niin kauan kuin kuninkaallinen esiintyminen tapahtui sisähuoneissa, vaikkakin aatelismiesten sekaan joutuneet kansalliskaartilaiset nähdessään kuninkaan läheltä — ryhdittömän ja kömpelön mies-rukan, joka oli kerran ennenkin onnistunut huonosti esiintyessään herra Saneen ulkoparvekkeella Varennesissa — ihmettelivät, oliko tuossa tosiaankin heinäkuun 20 päivän sankari, se kuningas, jonka runollista tarinaa papit ja naiset jo alkoivat kirjailla suruharsoon.

Ei, tuossa ei ollut se kuningas, jonka kansalliskaarti oli odottanut näkevänsä.

Juuri tällöin iäkäs herttua de Mailly — hän oli niitä ihmisiä, joiden hyvät aikeet on tuomittu herättämään pahennusta — paljasti miekkansa, polvistui kuninkaan eteen ja vannoi vapisevalla äänellä, että hän ja Ranskan aatelisto, jota hän edusti, olivat valmiit kuolemaan Henrik IV:n jälkeläisen puolesta.

Se oli kaksinkertainen tahdittomuus. Kansalliskaarti ei hellinyt ensinkään sitä Ranskan aatelia, jonka edustaja de Mailly oli. Eikä se liioin halunnut puolustaa Henrik IV:n jälkeläistä, vaan perustuslaillista kuningasta.

Ja vastaukseksi yksityisiin huutoihin: »Eläköön kuningas!» kajahti kaikilta tahoilta: »Eläköön kansa.»

Tappio oli korvattava. Kuningas työnnettiin Royale-pihaan. Voi, onnettomalla kuninkaalla, jonka ateriat olivat häiriintyneet ja joka oli nukkunut vain tunnin seitsemän tunnin asemesta, aineellisten vaatimusten orjalla ei ollut enää omaa tahtoa. Hän oli kuin kone, joka liikkui ulkonaisen voiman työnnällyksistä.

Kuka pani sen koneen vireeseen? Kuningatar, jäntevä nainen, joka ei ollut syönyt eikä nukkunut.

Maailmassa on sellaisia onnettomasti rakennettuja henkilöitä, jotka epäonnistuvat kaikessa, mitä yrittävät, kun olosuhteet kerrankin ovat kääntyneet heitä vastaan. Sen sijaan että olisi voittanut puolelleen toisin ajattelevat Ludvig XVI näytti heitä lähestyessään osoittavan, kuinka niukkaa hohdetta sortumaisillaan oleva kuninkuus valaa miehen otsalle, kun hänellä ei ole lahjoja eikä voimaa.

Pihalla kuten huoneissakin rojalistit uhallakin huusivat kuninkaalle eläköötä, mutta samassa kajahti vastaukseksi: »Eläköön kansa!»

»Tuokaa tänne kruununprinssi», kuiskasi Marie-Antoinette madame
Elisabethille. »Lapsen esiintyminen kenties hellyttää heidät.»

Sillaikaa kuningas jatkoi surullista joukkojen katselmusta. Hän sai onnettoman ajatuksen lähestyä tykistöä. Se oli virhe, sillä tykkimiehet olivat miltei kaikki tasavaltalaisia.

Jos kuningas olisi osannut puhua, jos hän olisi voinut saada nämä miehet kuuntelemaan, joiden vakaumus oli päinvastainen kuin hänen, olisi se vaikuttanut rohkealta teolta, kun hän näin uhmasi tykkejä, ja se teko olisi voinut onnistua. Mutta Ludvig XVI:n sanoissa ja eleissä ei ollut vakuuttavaa tehoa. Hän änkytti. Rojalistit halusivat suojata hänen hämminkiään yrittämällä jälleen turvautua onnettomaan huutoon: »Eläköön kuningas!» joka oli jo kahdesti epäonnistunut. Se huuto oli nyt vähällä aiheuttaa yhteentörmäyksen.

Tykkimiehet lähtivät paikoiltaan, syöksyivät kuningasta vastaan, heristivät nyrkkejään ja kiljuivat:

»Luuletko sinä, että me puolustaaksemme sinunlaistasi petturia ammumme omia veljiämme?»

»Kruununprinssi, kruununprinssi!» huusivat jotkut äänet. »Eläköön kruununprinssi!»

Kukaan ei vastannut tähän huutoon. Poloinen lapsi ei tullut esille oikealla hetkellä. Hän myöhästyi, kuten teatterikielessä sanotaan.

Huoneessaan Ludvig vaipui lopen hengästyneenä nojatuoliin. Kuningatar pysähtyi ovelle pihtipieleen nojaten ja tapaillen katseellaan apua jostakin. Hän huomasi Charnyn, joka nojasi hänen huoneensa oven pihtipieleen, ja riensi kreivin luo.

XXIX

Tuskin oli Mandat surmattu, kun kommuuni jo nimitti Santerren ylipäälliköksi hänen tilalleen. Santerre pani ensi työkseen rummut pärisemään kaikilla kaduilla ja määräsi, että kaikissa kirkoissa oli hätäkelloa soitettava entistä voimakkaammin. Sitten hän järjesti isänmaanystävistä patrulleja, joiden oli määrä liikkua Tuilerieissa saakka ja pitää silmällä erikoisesti kansalliskokousta.

Kello kymmenen tienoissa illalla oli Champs-EIyséesillä pidätetty yksitoista-miehinen aseellinen seurue. Kymmenellä oli ollut aseina puukkoja ynnä pistooleja, yhdennellätoista karkeareikäinen vallipyssy. Nämä yksitoista miestä antautuivat vastarintaa tekemättä ja heidät vietiin Feuillants-pengermän päävahtiin.

Yön kuluessa pidätettiin toinenkin yksitoistamiehinen seurue. Se sijoitettiin toiseen huoneeseen.

Päivän sarastaessa onnistui edellisten yhdentoista miehen karata hyppäämällä ikkunasta puutarhaan, jonka portin he särkivät. Jälkimäinen seurue jäi vangiksi, sillä sitä vartioitiin tiukemmin.

Kello seitsemän aamulla tuotiin Feuillants-pihaan muuan yhdeksänkolmatta tai kolmenkymmenen ikäinen mies, jonka yllä oli kansalliskaartilaisen asetakki ja päässä saman kuosin mukainen myssy. Hänen asetakkinsa uutuus, hänen aseittensa kirkkaus ja hänen ylväs ryhtinsä olivat herättäneet epäluuloja, että hän oli aatelismies, ja hänet oli vangittu. Hän käyttäytyi muuten ihan tyynesti.

Muuan Bonjour, entinen meriministeriön kirjuri, oli sinä päivänä Feuillants-piirin puheenjohtaja. Hän alkoi kuulustella kansalliskaartilaista.

»Ottamaan selvää tilanteen kehityksestä ja selostamaan huomioni departementin asiamiehelle.»

»Kansalliskaartilainen, jonka hallussa on tämä määräys, menköön palatsiin tutkiakseen siellä tilannetta ja selostaakseen huomionsa departementin asiamiehelle.

Määräys oli selvä. Mutta kun epäiltiin, että nimikirjoitukset oli väärennetty, lähetettiin muuan mies kaupungintaloon toteamaan niiden pätevyys.

Viimeksimainittu pidätys oli kerännyt paljon kansaa Feuillants-pihalle, ja tästä joukosta kuului ääniä — sellaisia ääniä on aina rahvaankokouksissa — jotka vaativat vankien surmaamista.

Muuan paikalla ollut valtuuston komisaari käsitti, etteivät nuo äänet saisi jatkua. Hän nousi eräälle korokkeelle, puhui kansalle ja kehoitti sitä poistumaan.

Juuri kun kansa ehkä olisi noudattanut tätä kehoitusta, palasi kaupungintaloon lähetetty nimikirjoitusten toteaja, joka ilmoitti, että määräys oli pätevä ja sen esittäjä, niineltään Suleau, oli päästettävä vapaaksi.

Se oli sama Suleau, jonka olemme tavanneet prinsessa de Lamballen iltakutsuissa; Gilbert piirsi silloin Ludvig XVI:n nähtäväksi giljotiinin kuvan, ja Marie-Antoinette tunsi tässä oudonnäköisessä kojeessa saman tuntemattoman laitteen, jonka Cagliostro oli näyttänyt hänelle vesikarahvissa Tavernayn linnassa. [Salaliittolaiset, 11. ja 12. luku. — Suom.]

Kun Suleaun nimi mainittiin, kohotti joukosta muuan nainen päätänsä ja alkoi huutaa raivoissaan:

»Suleau! Apostolien tekojen päätoimittaja? Suleau, Liègen vapauden tukehduttajia!… Tänne Suleau! Minä vaadin Suleaun kuolemaa!»

Joukko teki tilaa pienelle, hennolle naiselle, joka oli pukeutunut amatsooniksi kansalliskaartilaisen asuun ja sitaissut vyölleen sapelin. Hän sysäsi valtuuston komisaarin alas korokkeelta ja nousi hänen paikalleen..

Tuskin oli hänen päänsä kohonnut kaikkien nähtäväksi, kun joukosta kuului huuto:

Théroigne oli siihen aikaan hyvin suosittu nainen. Hänen toimeliaisuutensa lokakuun 5 ja 6 päivänä, hänen vangitsemisensa Brysselissä, hänen vaiheensa Itävallan vankiloissa ja hänen esiintymisensä kesäkuun 20 päivänä olivat tehneet hänet niin suosituksi, että Suleau oli pilalehdessään pannut hänen rakastajakseen kansalaisen Populuksen, siis koko kansan.

Siinä oli kaksinkertainen viittaus Théroignen kansanomaisuuteen ja hänen kevytmielisiin tapoihinsa, joita väitettiin ylen turmeltuneiksi.

Suleau oli lisäksi julkaissut Brysselissä Kuninkaitten hätäkello nimistä sanomalehteä ja edistänyt siten Liègen vallankumouksen nujertamista, jolloin vapaana ja ranskalaisena elää halunnut jalo kansa palautettiin Itävallan ikeeseen ja pappistiaran orjuuteen.

Juuri näihin aikoihin Théroigne kirjoitteli kuvausta vangitsemisestaan ja oli jakobiini-kerhossa jo lukenutkin siitä muutamia kohtia.

Hän ei tyytynytkään ainoastaan Suleaun kuolemaan, vaan vaati surmattavaksi nekin yksitoista, jotka olivat hänen vankitovereitaan.

Suleau kuuli äänen, joka kansan hurratessa vaati hänen ja hänen toveriensa kuolemaa. Hän kutsui luoksensa vartioston päällikön, jolla oli komennossaan kaksisataa kansalliskaartilaista.

»Päästäkää minut ulos», sanoi hän. »Minä ilmoitan, kuka minä olen.
Minut surmataan, ja minun kuolemani pelastaa yksitoista ihmistä.»

Hänelle ei avattu porttia. Silloin hän yritti hypätä ikkunasta. Toverit vetivät hänet takaisin ja pidättivät väkisin. He eivät voineet uskoa, että heidät luovutettaisiin kylmäverisesti murhaajille, mutta he erehtyivät.

Puheenjohtaja Bonjour pelästyi väkijoukon huudoista, myöntyi Théroignen vaatimukseen ja kielsi kansalliskaartilaisia vastustamasta kansan tahtoa. Kansalliskaarti totteli, väistyi syrjään ja poistuessaan jätti portin ilman vartijoita.

Tämä ensimmäinen oli muuan apotti Bouyon, näytelmien kirjoittaja, yhtä tunnettu Jacques-serkulle omistetuista komparunoistaan kuin niistä vihellyksistä, joilla Montansier-teatterissa oli tervehditty kolmea neljättäosaa hänen näytelmistään. Hän oli varreltaan oikea jättiläinen. Hänet riuhtaistiin valtuuston komisaarin käsistä, joka yritti pelastaa hänen henkeään, ja raahattiin pihalle. Täällä hän ryhtyi epätoivoiseen käsirysyyn murhaajiaan vastaan, ja vaikkei hänellä ollutkaan muita aseita kuin kouransa, onnistui hänen silti tehdä pari kolme ahdistamaansa taistelukyvyttömiksi.

Pistimellä hänet sitten naulittiin muuriin, ja hän heitti henkensä voimatta siinä asennossa päästä käsiksi vihollisiinsa.

Vanki, joka tuotiin murhattavaksi apotti Bouyonin jälkeen, oli entinen kuninkaan kaartilainen, nimeltä Solminiac. Hän puolustautui yhtä urheasti kuin hänen edeltäjänsä, ja hänen kuolemansa tulikin tuskallisemmaksi. Sitten murhattiin kolmas, jonka nimeä ei tiedetä. Suleaun vuoro tuli neljänneksi.

Théroigne ei tuntenut Suleauta edes ulkomuodolta; hän oli luullut tätä miestä papiksi ja nimittikin häntä apotti Suleauksi. Kuin tiikerikissa hän syöksyi vangin kimppuun ja tarttui hänen kurkkuunsa.

Suleau oli nuori, urhea ja voimakas mies. Yhdellä nyrkiniskulla hän sinkosi Théroignen kymmenen askelen päähän, jäntevällä riuhtaisulla hän vapautui kolmesta neljästä ahdistajastaan, sieppasi sapelin murhaajiensa kädestä, ja kaksi ensimmäistä sivallusta kaatoi maahan kaksi vastustajaa.

Sitten alkoi hirveä taistelu. Kolmasti Suleau vapautui ahdistajistaan ja pääsi vähitellen etenemään, kunnes ehti äskeisen kohtalokkaan portin eteen. Mutta avatakseen hänen täytyi kääntyä, ja se silmänräpäys riitti hänen murhaajilleen: parikymmentä miekkaa lävisti hänen ruumiinsa.

Suleau kaatui Théroignen jalkoihin. Tämä sai julman ilon antaa hänelle viimeisen iskun.

Poloinen Suleau oli kahta kuukautta aikaisemmin mennyt naimisiin erään huomatun maalarin kauniin tyttären, Adèdle Halin, kanssa.

Viides vanki, jonka murhamiehet raahasivat päävahdista ulos, sai joukon huudahtamaan ihastuksesta. Hän oli entinen kuninkaan henkikaartilainen, nimeltä Vigier. Häntä sanottiin yleisesti kauniiksi Vigieriksi. Hän oli yhtä urhea kuin kaunis, yhtä notkea kuin urhea ja hän taisteli kokonaisen neljännestunnin, kaatui kolmasti, nousi yhtä monasti, ja kaikilla pihan kivillä näkyi hänen vertansa, mutta myöskin hänen murhaajiensa verta. Lopulta hänet kuten Suleaunkin masensi ylivoima, ja hän suistui maahan.

Neljän jäljelle jääneen vangin murha oli yksinkertaista teurastusta.
Heidän nimiään ei tiedetä.

Nämä yhdeksän ruumista raahattiin Vendôme-aukiolle, missä niiltä leikattiin pää. Päät pantiin piikkien kärkiin, ja niitä näyteltiin kaikkialla Pariisissa.

Illalla Suleaun palvelija osti kullalla isäntänsä pään, ja hänen onnistui lopulta löytää myöskin ruumis. Suleaun poloinen vaimo oli näet vaatinut haltuunsa miehensä rakkaita jäännöksiä voidakseen osoittaa niille viimeisen palveluksen.

Ennenkuin siis itse taistelu oli alkanutkaan, oli jo verta vuotanut kahdella taholla: kaupungintalon portailla ja Feuillants-pihalla.

Kohta näemme sen vuotavan Tuilerieissakin pisaroista oli paisumassa puro, purosta joki ja siitä oikea tulva!

Samaan aikaan kun nämä murhat suoritettiin, toisin sanoen kello kahdeksan ja yhdeksän välillä aamulla, marssi kymmenen-yksitoistatuhatta kansalliskaartilaista, jotka Barbarouxin hätäkello ja Santerren rumpu oli kerännyt koolle, Saint-Antoine-kadulla. He samosivat Saint-Jeanin kuulun pylväskäytävän kautta, joka edellisenä yönä oli ollut niin tarkoin vartioituna, ja vyöryivät Grève-torille.

Nämä kymmenentuhatta miestä tulivat pyytämään määräystä marssiakseen
Tuilerieihin.

Heidän annettiin odotella tunnin verran. Joukko selitti tämän viivyttelyn kahdella tavalla.

Odotettiin kenties myönnytyksiä palatsin taholta. Saint-Marceaun esikaupunki ei kukaties ollut vielä valmis eikä ilman sitä voitaisi lähteä liikkeelle.

Tuhatkunta piikkimiestä kävi kärsimättömiksi. Kuten aina, niin nytkin kehnoimmin asestetut osoittautuivat kiihkeimmiksi. He tunkeutuivat kansalliskaartilaisten rivien läpi sanoen tulevansa toimeen ilman näitäkin ja uhkasivat lähteä yksin valloittamaan palatsin.

Jotkut Marseillen liittolaiset ja kymmenkunta ranskankaartilaista — samoja miehiä, jotka kolmea vuotta varemmin olivat olleet valtaamassa Bastiljia — asettuivat heidän etupäähänsä, ja heidät tunnustettiin yksimielisesti päälliköiksi. Siitä joukosta tuli kapinan hyökkäysrintama.

Sillaikaa oli se ajutantti, joka oli nähnyt Mandatin murhan, karauttanut Tuilerieihin, mutta vasta sitten, kun kuningas ja kuningatar pihalle tehdyn kurjan kävelymatkan jälkeen olivat palanneet palatsin suojiin, hän pääsi kertomaan heille surullisen uutisensa.

Kuningatar tunsi samaa, mitä itsekukin, kun kerrotaan sen henkilön kuolemasta, jonka kanssa hetki sitten on jutellut. Hän ei uskonut kertomusta todeksi. Ajutantti sai selostaa tapahtuman kahteen kertaan ja esittää kaikki pienimmätkin yksityisseikat.

Sitten kuului ulkoa kiivaan torailun ääniä, jotka avoimista ikkunoista kantautuivat ensimmäiseen kerrokseen asti.

Santarmit, kansalliskaartilaiset ja tasavaltalaiset tykkimiehet — jotka äsken olivat huutaneet: »Eläköön kansa!» — alkoivat ärsyttää rojalisteja sanoen heitä kuninkaan herroiksi krenatööreiksi ja väittäen, että Filles-Saint-Thomasin ja Butte-des-Moulinsin krenatöörien joukossa oli vain hovin ostamia miehiä, ja kun pihalla ei vielä tiedetty ylipäällikön kuolemasta, kuten tiedettiin ensimmäisessä kerroksessa, huusi muuan krenatööri:

Kansalliskaartilaisten riveissä oli Mandatin vanhin poika — nuorimman olemme nähneet yrittävän turhaan puolustaa isäänsä kaupungintalon portailla — ja kuullessaan tämän isää kohdanneen solvaisun hän syöksyi miekka koholla herjaajaa kohden. Kolme neljä tykkimiestä asettui hänen tielleen.

Kuningattaren kamaripalvelija Weber oli kansalliskaartilaiseksi somistautuneena Saint-Boch-piirin krenatöörien joukossa. Hän riensi nuoren miehen avuksi.

Sapelit kalahtivat yhteen. Kiistelijät jakautuivat kahteen ryhmään. Melske houkutteli kuningattaren ikkunan ääreen, ja hän tunsi Weberin, kutsutti luokseen kuninkaan kamaripalvelijan Thierryn ja käski mennä hakemaan Weberin sisälle.

Weber tuli ja kertoi kuningattarelle, mitä oli tapahtunut. Kuningatar vuorostaan kertoi Mandatin kuolemasta.

»Mitäkö on tekeillä, madame? Tykkimiehet jättävät paikkansa ja ahtavat tykkeihin väkisin kuulia. Ja kun tykkejä ei ole ladattu, tulevat ne nyt käyttökelvottomiksi.»

»Minä arvelen», vastasi uskollinen itävaltalainen, »että teidän majesteettinne tulisi puhutella herra Rödereriä, joka vielä näyttää olevan palatsin luotettavimpia miehiä».

»Mutta missä voin puhutella häntä niin, ettei meitä kuunnella, vakoilla tai keskeytetä?»

»Mene hakemaan herra Rödereriä, Weber, ja opasta hänet Thierryn huoneeseen.»

Weberin poistuessa toisesta ovesta kuningatar lähti toisesta Thierryn saattamana.

XXX

Kun on kuvattavana sellainen merkittävä historiallinen tapaus, johon nyt olemme saapuneet, ei saa hyljeksiä ainoatakaan yksityisseikkaa, mikäli se liittyy johonkin toiseen, sillä näiden pikkuseikkojen tarkka yhtyminen antaa leveyttä ja komeutta kuvalle, joka menneisyyden käsien maalaamana esitetään tulevaisuuden katseltavaksi.

Weberin lähtiessä ilmoittamaan kommuunin asiamiehelle, että kuningatar halusi puhutella häntä, nousi sveitsiläiskaartin kapteeni Dürler yläkerrokseen pyytääkseen kuninkaalta tai palatsin komentajalta viimeisiä ohjeita.

Charny huomasi kelpo kapteenin juuri kun tämä etsi vahtimestaria tai kamaripalvelijaa, joka ilmoittaisi hänet kuninkaalle.

»Tulen pyytämään viimeisiä ohjeita, hyvä herra, koska kapinallisten etujoukko on jo näkyvissä Carrousel-aukiolla.»

»Teitä kehoitetaan pitämään puolianne, sillä kuningas on päättänyt kuolla kanssanne.»

Ja hän meni ilmoittamaan tovereilleen tämän ohjeen, joka oli heidän kuolemantuomionsa.

Kuten kapteeni Dürler oli maininnut, kapinallisten etujoukko näkyi jo
Carrousel-aukiolla.

Siinä tulivat ne varemmin mainitut tuhat piikkimiestä, joiden etunenässä marssi parikymmentä marseillelaista ja kaksitoista tai viisitoista ranskankaartilaista. Näiden jälkimäisten riveissä välkkyivät erään nuoren kapteenin kultaiset olkalaput. Tämä oli Pitou, jolle Billot oli antanut erään tehtävän. Näemme pian hänet sitä suorittamassa.

Etujoukon jäljessä, noin puoli kilometriä taempana, marssi melkoinen joukko kansalliskaartilaisia ja liittolaisia. Heidän edessään kuljetettiin kahdentoista tykin vahvuista patteristoa.

Kuultuaan palatsin komentajan ohjeet sveitsiläiset asettuivat äänettömästi ja täsmällisesti paikoilleen, säilyttäen liikkeissään päättäväisten miesten kylmän ja synkän äänettömyyden.

Kansalliskaartilaiset, lievempään kuriin tottuneina, järjestyivät paikoilleen yhtä päättäväisesti, mutta esiintyivät meluavammin ja levottomammin.

Huonosti järjestetyt ja vaatimattomasti aseistetut aatelismiehet — heillä oli vain miekat ja pistoolit — tiesivät, että nyt tulisi taistelu elämästä ja kuolemasta, ja odottivat kuumeisen jännittyneinä hetkeä, jolloin he kohtaisivat kansan, vanhan vihollisensa, ikuisen atleetin, alati masennetun taistelijan, joka kahdeksan vuosisadan kuluessa oli yhä varttunut.

Sillaikaa kun piiritetyt eli ne, jotka pian piiritettäisiin, järjestyivät asemilleen, kolkutettiin Royale-pihan portille, ja monet äänet huusivat: »Neuvottelija!» Muurin yli heilutettiin keihään kärkeen kiinnitettyä valkoista nenäliinaa.

Määräys ilmoitettiin portinvartijalle, joka aukaisi portin ja kapaisi sitten tiehensä minkä jaloista pääsi.

»Hyvät ystävät», sanoi hän, »olette pyytäneet, että portti aukaistaisiin neuvottelijalle eikä armeijalle. Missä on neuvottelija?»

»Tässä, hyvä herra», vastasi Pitou lempeällä äänellään ja tapansa mukaan suopeasti hymyillen.

Röderer ei tiennyt, mitä väkeä Haramontin liittolaiset olivat, mutta koska hetket olivat kalliit, ei hän ruvennut sitä tiedustelemaankaan.

Pitoun ryysyläisystävät, heiluttaen uhkaavasti piikkejään, näyttivät pikemminkin hyvin vaarallisilta vihollisilta.

»Aiomme saartaa kansalliskokouksen… Meillä on kaksitoista tykkiä, mutta ainoatakaan ei laukaista, jos tehdään, mitä me tahdomme.»

»Kello on nyt neljännestä vailla kymmenen. Annamme teille aikaa kymmeneen asti. Ellemme kellon kymmentä lyödessä saa vastausta, niin hyökkäämme.»

Ja hän viittasi pisimmälle tunkeutuneita tovereitaan peräytymään. Nämä tottelivat, ja portti suljettiin vaikeuksitta.

Mutta portin ollessa auki piirittäjät olivat ehtineet huomata, kuinka peloittaviin varusteluihin oli ryhdytty heidän vastaanotokseen.

Kun portti oli suljettu, valtasi Pitoun toverit halu jatkaa neuvotteluja. Jotkut miehistä kapusivat toverien hartiolle ja sitä tietä muurin harjalle, sijoittuivat sille hajareisin ja alkoivat jutella kansalliskaartilaisten kanssa, jotka eivät olleet siihen vastahakoisia.

Näin kului neljännestunti. Silloin tuli palatsista muuan mies ja käski avata portin. Tällä kertaa portinvartija pysytteli kopissaan, ja kansalliskaartilaiset irroittivat puomit.

Piirittäjät luulivat, että heidän pyyntöönsä oli suostuttu. Kun portti aukeni, työntyivät he sisälle kuin henkilöt, jotka ovat odotelleet kauan ja joita voimakkaat kädet sysäävät takaapäin, toisin sanoen kiinteänä laumana. He heiluttivat hattujaan piikkien ja sapelien kärjessä ja huusivat: »Eläköön kansa! Eläköön kansalliskaarti! Eläköön sveitsiläiset!»

Vasta tykkien edessä hyökkääjät pysähtyivät ja silmäilivät eteensä ja ympärilleen.

Iso eteinen oli täynnä sveitsiläisiä kolmeen eri korkeudella sijaitsevaan riviin järjestyneinä. Kullakin porrasaskelmalla seisoi lisäksi rivi sveitsiläisiä, joten he voisivat ampua kuudelta asemalta yhtaikaa.

Jotkut hyökkääjistä alkoivat aprikoida. Niiden joukossa oli myöskin
Pitou. Mutta oli jo hieman myöhäistä aprikoida.

Tällaisissa tilanteissa sattuu usein, että kelpo rahvas, jonka pääominaisuus on lapsekkuus, esiintyy milloin hyvänsävyisesti, milloin julmasti.

Vaaran todetessaan se ei suinkaan ajatellut pakoa, vaan koetti kiertää vaaraa pilailemalla kansalliskaartilaisten ja sveitsiläisten kanssa. Kansalliskaartilaiset olivat valmiit tähän huvitteluun, mutta sveitsiläiset pysyivät yhä vakavina. Viisi minuuttia ennenkuin kapinallisten etujoukko saapui paikalle, oli näet tapahtunut seuraavaa:

Kuten edellisessä luvussa on kerrottu, olivat isänmaalliset kansalliskaartilaiset Mandatia koskevan kiistan johdosta eronneet rojalistisista ja samalla lausuneet hyvästit sveitsiläisille, joiden rohkeutta he sekä kunnioittivat että surkuttelivat. He olivat lisänneet, että he ottaisivat kodeissaan veljinä vastaan ne sveitsiläiset, jotka halusivat seurata heitä.

Kaksi Vaudin kanttonin kansalaista oli vastannut tähän heidän omalla kielellään lausuttuun kehoitukseen. He poistuivat rivistään ja heittäytyivät ranskalaisten, todellisten maanmiestensä, syliin. Mutta silloin oli palatsin ikkunasta pamahtanut kaksi laukausta, ja kaksi luotia oli tavannut molemmat karkurit juuri kun he olivat uusien ystäviensä sylissä. Sveitsiläiset upseerit, taitavia ampujia ja tottuneita vuorikauriitten ja gemssien metsästäjiä, olivat turvautuneet tähän tepsivään keinoon lopettaakseen lyhyeen tämän karkaamisen.

Tämä tapaus oli, kuten helposti käsittää, kehittänyt sveitsiläisten vakavuuden täydelliseksi mykkyydeksi.

Ne miehet taas, jotka nyt olivat tunkeutuneet pihalle, aseina vanhat pistoolit, vanhat pyssyt ja uudet piikit, toisin sanoen huonommin aseistettuina kuin jos olisivat tulleet aseettomina, olivat niitä omituisia vallankumouksen tienraivaajia, joita näkee kaikkien vakavien kapinoitten etunenässä ja jotka nauraen kaivavat kuilun, jotta valtaistuin siihen suistuisi — toisinaan enemmänkin kuin valtaistuin: kokonainen kuningaskunta. Tykkimiehet olivat siirtyneet heidän puolelleen; kansalliskaarti tuntui olevan valmis liittymään heihin ja koetti houkutella sveitsiläisiä tekemään samoin.

He eivät huomanneet, että aika, jonka heidän päällikkönsä Pitou oli myöntänyt Rödererille, oli jo kulunut ja että kello oli neljänneksen yli kymmenen. He huvittelivat. Miksi he siis olisivat pitäneet lukua minuuteista?

Eräällä hyökkääjällä ei ollut piikkiä, ei pyssyä eikä edes sapelia, vaan koukku, jolla puutarhassa taivutellaan puiden oksia. Hän sanoi naapurilleen:

Mies tarttui koukullaan erään sveitsiläisen nahkavyöhön ja alkoi vetää häntä mukaansa.

Mies veti varovasti ja sveitsiläinen liukui eteisestä pihalle, niinkuin kala nostetaan vedestä rannalle.

Kalastaja pyydysti toisen sveitsiläisen, sitten kolmannen, neljännen ja viidennen.

Koko rykmentti olisi huvennut sitä menoa, mutta silloin kuului komennus: »Kivääri poskelle vie!»

Kiväärit kohosivat tähtäysasentoon koneellisen täsmällisesti, kuten säännöllisissä sotajoukoissa ainakin. Silloin muuan hyökkääjistä — tällaisissa tilanteissa on aina joku mieletön antamassa merkin verilöylyn aloittamiseen — laukaisi pistoolinsa palatsin ikkunaan päin.

Sinä lyhyenä hetkenä, joka kului komennuksesta: »Kivääri poskelle vie!» seuraavaan komennukseen: »Laukaise!» Pitou oivalsi, mitä heti tapahtuisi.

Mutta ennenkuin hänen neuvoaan ehdittiin noudattaa, kajahti komennus: »Laukaise!» Eteinen hulmahti täyteen savua ja sieltä tuiskahti luotisade kuin suunnattomasta haulipyssystä. Kiinteäksi sulloutunut väkijoukko — puolet hyökkääjien laumasta oli tunkeutunut pihalle — horjui kuin tuulen taivuttelema vilja ja kaatui sitten kuin sirpin leikkaama elo.

Tuskin kolmasosa jäi pystyyn, paetakseen sitten eteisestä ja kasarmista tuiskivan ristitulen ahdistamana.

Ampujat olisivat surmanneet toisensa, ellei heidän välissään olisi ollut tätä paksua ihmisverhoa.

Verho hajaantui isoiksi riekaleiksi. Neljäsataa miestä virui maassa ja niistä kolmesataa kuolleina. Sata enemmän tai vähemmän kuolettavasti haavoittunutta vaikeroi ja yritti nousta jaloilleen, mutta heti he vaipuivat takaisin maahan. Eräiltä osiltaan tämä ruumiskenttä liikkui kuin rantaan vyöryvä laine. Sitä liikettä oli hirveä katsella!

Sitten vähitellen liike taukosi, ja lukuunottamatta eräitä itsepäisiä, jotka yhä halusivat elää, kaikki kävi liikkumattomaksi ja äänettömäksi.

Pakenevat hajaantuivat Carrousel-aukiolle ja sieltä osa laiturikaduille, osa Saint-Honoré-kadulle huutaen: »Apuun, meitä surmataan!»

Lähellä Pont Neufiä he tapasivat pääarmeijan, jota komensi kaksi ratsumiestä. Heidän seurassaan oli jalkamies, joka niinikään näytti kuuluvan päällystöön.

»Ah, herra Santerre», huusivat pakolaiset tuntiessaan toisen ratsastajan Saint-Antoinen oluenpanijaksi, jonka helposti tunnettavaa jättiläisruhoa tällä kertaa kannatteli jyhkeä flaamilainen hevonen. »Ah, herra Santerre, apuun! Veljiämme murhataan!»

»Sveitsiläiset! He ampuivat meitä, kun me pahaa aavistamatta veljeilimme heidän kanssansa!»

»Hitto!» vastasi hyvin saksanvoittoisesti toinen, ratsastaja, lyhyt vaaleaverinen mies, jonka tukka oli leikattu lyhyeksi. »Minä arvelen erään sotilaallisen sananparren mukaisesti, että sotilaan on riennettävä sinne, missä kiväärit paukkuvat ja tykki jyrisee. Lähtekäämme sitä ääntä kohden!»

»Mutta teidän joukossanne oli muuan nuori upseeri», virkkoi jalkamies eräälle pakolaiselle. »En näe häntä parissanne.»

»Hän kaatui ensimmäisenä, kansalainen edustaja. Se on perin valitettavaa, sillä hän oli urhea nuorukainen.»

»Niin, hän oli urhea mies!» myönsi lievästi kalveten se, jota oli puhuteltu kansanedustajaksi. »Hän oli urhea mies ja hänen kuolemansa kostetaan urheasti! Eteenpäin, herra Santerre!»

»Minun käsittääkseni, hyvä Billot», sanoi Santerre, »pitää näin vakavassa asiassa turvautua, ei ainoastaan rohkeuteen, vaan myöskin kokemukseen».

»Ehdotan siis, että ylipäällikkyys uskotaan kansalaiselle Westermannille, joka on oikea kenraali ja Dantonin ystävä, ja minä lupaan totella häntä kuin halpa sotamies.»

»Kuten haluatte», sanoi Billot, »kunhan vain lähdemme liikkeelle hetkeäkään aikailematta».

Ja valtava miesjoukko, joka oli pysähtynyt hetkeksi, lähti jälleen liikkeelle.

Juuri kun sen kärkijoukot saapuivat Carrousel-aukiolle laiturikaduilta ja Echelle-kadulta, löi Tuileriein torninkello yksitoista.

XXXI

Palatsiin palatessaan Röderer tapasi kamaripalvelijan, joka haki häntä kuningattaren puheille. Hän itsekin oli menossa kuningattaren luo, koska tiesi, että kuningatar edusti linnan todellista voimaa.

Hän tuli tyytyväiseksi kuullessaan, että kuningatar odotteli häntä huoneessa, missä he voisivat puhella kahden kesken ja häiriintymättä. Niinpä hän seurasi Weberiä.

»No, hyvä herra?» kysyi hän selittämättä enempää kysymyksensä tarkoitusta.

»Niin olen, hyvä herra. Te olette kaupungin ensimmäisiä virkamiehiä. Teidän läsnäolonne merkitsee kilpeä kuninkuudelle. Haluan siis kysyä teiltä, mitä meillä on toivottavaa tai pelättävää.»

»Sen kärkijoukko on Carrousel-aukiolla ja neuvottelee sveitsiläisten kanssa.»

»Neuvottelee, hyvä herra? Mutta minähän olen käskenyt sveitsiläisten torjua väkivallalla kaikki väkivaltaiset yritykset. Ovatko he siis tottelemattomia?»

»Kuten mekin, hyvä herra. Kuten sveitsiläiset sotureina palvelevat kuninkaita, samoin kuninkaat palvelevat sotureina yksinvaltaa.»

»Madame», vastasi Röderer, »ilmaisen mielipiteeni vain jos teidän majesteettinne suvaitsee kysyä sitä minulta».

»No niin, madame, lausun sen teille avoimesti kuten henkilö ainakin, joka on varma asiastaan. Kuningas on hukassa, jos hän jää Tuilerieihin.»

»Mutta minne menemme, ellemme jää Tuilerieihin?» huudahti kuningatar ja nousi.

»Tällä hetkellä on vain yksi paikka, joka voi suojella kuninkaallista perhettä.»

»Mitä te sanoitte?» kysyi kuningatar ikäänkuin olisi kuullut väärin toisen sanat.

»Vihollinen kun vihollinen, hyvä herra! Pidän enemmän niistä, jotka käyvät kimppuumme avoimesti, kuin niistä, jotka koettavat tuhota meidät selän takana ja salakähmäisesti.»

»Kuinka tahansa, madame, tehkää päätöksenne. Lähtekää kansaa vastaan tai peräytykää kansalliskokouksen turviin.»

»Peräytyäkö? Mutta olemmeko siis niin vailla puolustajia, että meidän täytyy peräytyä, ennenkuin olemme edes yrittäneet taistella?»

»Haluatteko, madame, ennenkuin teette ratkaisevan päätöksen, kuulla, mitä joku pätevä mies arvelee tilanteesta, ja tutustua käytettävissä oleviin voimiinne?»

»Weber, nouda tänne joku linnan upseereista, herra Maillardot, de la
Chesnaye tai… »

»Jos teidän majesteettinne suvaitsee lähestyä ikkunaa, voitte arvioida tilanteen omin silmin.»

Ilmeisesti hyvin vastenmielisesti kuningatar astui ikkunan luo, työnsi syrjään kaihtimet ja näki, että Carrousel-aukio ja koko Royale-piha olivat täynnä piikkimiehiä.

»Katsoin velvollisuudekseni yrittää voittaa aikaa, jotta teidän majesteetillanne olisi tilaisuus tehdä lopullinen päätös.»

»Ah, tekö! Sitten minun ei tarvitsekaan kysellä mitään, sillä vastikäänhän te sanoitte, mitä meidän tulee tehdä!»

»Minä olen vain vähäpätöinen henkilö ja tiedän hyvin, että on uhkarohkeata minun lausua mielipiteitäni näin korkea-arvoisen seuran kuullen, mutta alttiuteni kenties oikeuttaa minut siihen… Eikö voitaisi pyytää kansalliskokousta valitsemaan lähetystöä, joka tulisi suojelemaan kuningasta?»

»Tehdään niin, siihen voin suostua», sanoi kuningatar. »Herra de Charny, jos te hyväksytte ehdotuksen, olkaa hyvä ja esittäkää se kuninkaalle.»

»Seuraa kreiviä, Weber», sanoi kuningatar »ja tule ilmoittamaan minulle kuninkaan vastaus».

Charnyn kylmä, vakava, altis esiintyminen sisälsi, ellei kuningattarelle, niin ainakin naiselle niin julman moitteen, että häntä puistatti aina kun hän näki Charnyn. Ehkä hän myöskin vaistosi, mitä hirveää tulisi pian tapahtumaan.

»Kuningas suostuu, madame», sanoi hän, »ja herrat Champion ja Dejoly ovat paraikaa menossa kansalliskokoukseen esittämään hänen majesteettinsa pyyntöä».

Röderer silmäili ulos, mutta ennenkuin hän ehti tarkalleen havaita, mitä oli tekeillä, kuului pistoolin laukaus ja sitten hirveä yhteislaukaus. Koko palatsi vavahti kuin sen perustukset olisivat horjahtaneet.

Kuningatar kiljahti ja väistyi ikkunan äärestä, mutta uteliaisuus työnsi hänet takaisin näkemään enemmän.

»Oh, katsokaa, katsokaa!» riemuitsi hän silmät säkenöiden. »He pakenevat, he peräytyvät! Mitä te sanoitte, herra Röderer, ettei meillä muka ole muuta turvaa kuin kansalliskokous?»

»Katsokaa, katsokaa!» jatkoi kuningatar. »Nyt sveitsiläiset lähtevät ajamaan niitä takaa! Oh, Carrousel-aukio on tyhjä! Voitto, voitto!»

»Missä on kuningas?» kysyi Röderer ensimmäiseltä kamaripalvelijalta, jonka tapasi.

Kokoelmasali oli varustettu puoliväliin pituuttaan ja katkaistu kolmannekselta osaltaan. Pari-kolmesataa miestä oli sitä puolustamassa. He voivat päästä Tuileriein puolelle eräänlaista nostosiltaa myöten, jonka viimeinen pakenija pudottaisi jalallaan ensimmäisestä kerroksesta pohjakerrokseen.

Kuningas seisoi ikkunan ääressä herrojen Chesnayen ja Maillardotin ynnä viiden tai kuuden aatelismiehen seurassa ja piteli kädessään kaukolasia.

Kuningatar riensi parvekkeelle eikä tarvinnut kaukolasia nähdäkseen mitä tapahtui.

Kapinallisten armeija lähestyi pitkänä ja sankkana laumana täyttäen laiturikadun koko leveydeltä ja ulottuen silmänkantamattomiin. Pont Neufin kautta Saint-Marceaun esikaupunki liittyi Saint-Antoinen esikaupunkiin.

Kaikki Pariisin kirkonkellot läppäilivät vimmatusti ja Notre-Damen jättiläiskello kuului jyhkeänä kumahteluna näiden vaskiäänten seasta.

Elokuun paahtava aurinko kimmelsi tuhansina väikkeinä kiväärien piipuissa ja keihäitten rautakärjissä. Ja etäisen ukonjymyn lailla kolisi tykistö raskaasti katukivillä.

Noin viisikymmentä henkilöä oli ryhmittynyt kuninkaan taakse. Kuningatar silmäili kauan näitä miehiä. Se katse näytti etsivän itsekunkin sydämestä, paljonko siinä oli jäljellä uhrautuvaa alttiutta. Ja kun onneton nainen ei tiennyt, kenelle puhuisi, eikä mitä rukoilisi, otti hän lapsensa käsivarsilleen ja näytti häntä sveitsiläisupseereille, kansalliskaartin upseereille ja aatelismiehille.

Hän ei ollut enää kuningatar, joka rukoili valtaistuinta perilliselleen, vaan epätoivoinen äiti, joka liekkien keskellä huutaa: »Kuka pelastaa lapseni?»

Sillaikaa kuningas puheli hiljaa kommuunin asiamiehen kanssa, tai oikeammin Röderer toisti, mitä oli jo sanonut kuningattarelle.

Kaksi tuiki erilaista ryhmää oli muodostunut kuninkaallisten henkilöitten ympärille: kuninkaan ryhmä, kylmä ja vakava, joka tuntui kannattavan Rödererin ehdotusta, ja kuningattaren ryhmä, toimelias, intomielinen, runsaslukuinen joukko nuoria sotureita, jotka heiluttivat hattujaan, paljastelivat sapeleitaan, kohottivat kätensä kruununprinssiin päin ja suutelivat polvistuneina kuningattaren hameenhelmaa, vannoen kuolevansa hänen ja hänen poikansa puolesta.

Tällöin kuninkaan seurue liittyi kuningattaren seurueeseen, ja kuningas, tapansa mukaan välinpitämättömänä, joutui näiden yhdistyneitten ryhmien keskukseksi. Ehkä hänen tyyneytensä oli rohkeutta.

Kuningatar sieppasi sveitsiläisten päällikön, herra Maillardotin, vyöstä kaksi pistoolia, ojensi ne kuninkaalle ja sanoi:

»Kas tässä, sire, nyt on hetki tullut teidän esiintyä kuninkaana tai tuhoutua ystävienne keskellä!»

Kuningattaren teko kiihdytti innostuksen äärimmilleen. Kaikki odottivat kuninkaan vastausta, hengitystään pidätellen.

Nuori, kaunis, urhea kuningas, joka olisi katse säkenöivänä, huulten väristessä syöksynyt taisteluun kädessään nämä pistoolit, olisi kenties selviytynyt voittajana!

Kuningas otti pistoolit kuningattaren kädestä ja antoi ne takaisin Maillardotille. Sitten hän kääntyi puhuttelemaan kommuunin asiamiestä ja kysyi:

»Te ehdotatte siis, hyvä herra, että minun on mentävä kansalliskokoukseen?»

»Hyvät herrat, meillä ei ole siis mitään tehtävää täällä», virkkoi kuningas.

Kuningatar huoahti raskaasti, nosti kruununprinssin syliinsä ja sanoi prinsessa de Lamballelle ja rouva Tomzelille:

Nämä sanat merkitsivät kaikille muille naisille; »Jätän teidät oman onnenne nojaan.»

Rouva Campan odotteli kuningatarta käytävässä, jonka kautta tämän oli kuljettava. Kuningatar huomasi hänet.

»Odottakaa minua huoneistossani», sanoi hän. »Tulen teitä tapaamaan tai lähetän jonkun noutamaan teitä… Jumala ties, minne!»

Hylätyt aatelismiehet silmäilivät toisiaan ja näyttivät sanovan:
»Tuotako kuningasta puolustaaksemme olemme tulleet tänne kuolemaan?»

»Ei, hyvät herrat, olemme puolustamassa kuninkuutta. Ihminen kuolee, aate on kuolematon!»

Poloiset naiset — ja niitä oli paljon, monet kun olivat kaikkensa ponnistaen raivanneet itselleen tien palatsiin — olivat kauhusta jähmettyneet. Olisi luullut näkevänsä yhtä monta marmoripatsasta kuin oli naisia käytävien ja portaitten nurkkauksissa.

Vihdoin kuningaskin suvaitsi ajatella niitä, jotka hän hylkäsi.
Portaitten juurella hän pysähtyi.

»Sire», vastasi Röderer, »mikään ei ole heille helpompaa kuin seurata teitä. He ovat tavallisissa pukimissa ja voivat siis päästä mukavasti puutarhan kautta.»

»Voi, herra de Charny», sanoi kuningatar nähdessään kreivin, joka paljastettu miekka kädessä odotti häntä puutarhan portilla, »miksen sentään noudattanut neuvoanne, kun toissapäivänä kehoititte meitä pakenemaan!»

»Sire, suvaitseeko kuningas ottaa minun hattuni ja antaa minulle omansa, josta teidät tunnetaan?»

»Ah, olette oikeassa», myönsi kuningas, »valkoinen sulkatöyhtö…
Kiitos, herra kreivi!»

»Herra de Charny», virkkoi kuningatar, »luuletteko kuninkaan hengen olevan vaarassa tällä matkalla?»

»Kuten näette, madame, teen vaaran uhatessa kaikkeni torjuakseni sen hänestä.»

»Onko teidän majesteettinne valmis lähtemään?» kysyi sveitsiläiskapteeni, joka oli saanut tehtäväkseen suojella kuningasta, kun tämä menisi puutarhan kautta.

Kuningas lähti kahden sveitsiläisrivin välissä. Sotilaat astelivat samaa jalkaa kuin hän.

Äkkiä kuului oikealta kovaa meteliä. Tuileriein puolinen portti, se, joka oli Flora-kahvilan vieressä, oli murrettu. Kansanjoukko, joka tiesi kuninkaan olevan matkalla kansalliskokoukseen, syöksyi puutarhaan.

Mies, joka näytti johtavan tätä laumaa, kantoi lippuna piikin kärkeen pantua päätä.

»Herra de Charny», sanoi kuningatar, »jos huomaatte minun joutuvan noiden roistojen käsiin, niin surmaattehan minut, eikö niin?»

Murhaajalauma ei uskaltanut lähestyä, mutta se syyti herjasanoja kuninkaalle ja kuningattarelle. Viisi kuusi pyssyä laukaistiin. Yksi sveitsiläinen kaatui kuolleena maahan, muuan toinen haavoittui.

»Älkää ampuko», neuvoi Charny, »sillä silloin ei ainoakaan meistä pääse elävänä kansalliskokoukseeni.»

Miehet panivat kiväärin olalle ja sitten jatkettiin matkaa viistosti puutarhan läpi.

Kesän helle oli paahtanut kastanjoiden lehdet keltaisiksi. Vaikka elokuu oli vasta alkupuolellaan, näkyi maassa jo kosolta varisseita lehtiä.

Pikku kruununprinssi tallasi niitä jaloillaan ja työnsi niitä huvikseen siskonsa eteen.

»Eikö joku noista miehistä ole kirjoittanut: 'Kuninkuus kestää vain lehtisatoon saakka'?» kysyi kuningatar.

Sitten ilmestyi uusi este kuninkaallisen perheen tielle. Melkoinen joukko miehiä ja naisia seisoi uhkaavin elein ja aseita heilutellen portailla ja pengermällä, joiden kautta oli kuljettava Tuileriein puutarhasta Maneesiin.

Vaara koitui sitäkin uhkaavammaksi, kun sveitsiläiset eivät voineet enää pitää rivejään koossa. Siitä huolimatta kapteeni yritti tunkeutua lauman läpi, mutta ahdistelijat raivostuivat siitä niin silmittömästi, että Röderer huusi:

Pysähdyttiin. Kansalliskokoukseen lähetettiin muuan henkilö ilmoittamaan, että kuningas oli tulossa pyytämään siltä suojaa.

Kansalliskokous valitsi lähetystön. Mutta kun tämä tuli näkyviin, yltyi kansan raivo entistä kiihkeämmäksi. Kuului hurjia huutoja:

Molemmat lapset, jotka ymmärsivät, että heidän äitiään varsinkin uhattiin, painautuivat häneen kiinni. Pikku kruununprinssi kysyi:

Muuan jättiläisen kokoinen piikkimies, joka huusi muita äänekkäämmin: »Alas Veto, kuolema Itävallattarelle!» koetti piikillään sohien tavoittaa milloin kuningatarta, milloin kuningasta.

Sveitsiläissaattue oli vähitellen tungettu syrjään, ja kuninkaallista perhettä suojasivat enää vain ne kuusi aatelismiestä, jotka olivat lähteneet sen mukana Tuilerieista, Charny ja kansalliskokouksen lähetystö, joka oli tullut sitä noutamaan.

Jäljellä oli vielä kolmenkymmenen askelen taival tiheäksi sulloutuneen väkijoukon halki. Oli ilmeistä, että tavoiteltiin kuninkaan ja etenkin kuningattaren henkeä.

»Hyvä herra», sanoi Röderer Charnylle, »pankaa miekka tuppeen tai minä en vastaa mistään».

Kuninkaan seurue liikkui joukon mukana kuten myrskyn riehuessa vene kiikkuu laineilla. Virta vyöryi sentään yhä kansalliskokoukseen päin. Kuninkaan itsensä täytyi kerran työntää syrjään mies, joka heristi nyrkkiään hänen kasvojensa edessä. Pikku kruununprinssi oli tukehtumaisillaan; hän vaikeroi ja kohotti käsiään kuin apua huutaakseen.

Charny kääntyi tavoittamaan miestä, joka vei lasta, mutta tuskin hän oli astunut pari askelta, kun pari kolme käsivartta ojentui tavoittamaan kuningatarta ja muuan käsi tarttui kaulahuiviin, joka peitti hänen rintaansa. Silloin kuningatar taas parahti.

Charny unohti Rödererin varoituksen, ja hänen miekkansa upposi pontta myöten mieheen, joka oli tohtinut kajota kuningattareen.

Joukko ulisi raivosta nähdessään yhden heikäläisistään kaatuvan ja ahdisti yhä hurjemmin kuninkaan saattuetta. Naiset kirkuivat:

»Tappakaa Itävallatar! Luovuttakaa hänet meille, kyllä me hänet nitistämme! Kuolemaan, kuolemaan!»

Ja parikymmentä käsivartta kurkottui tarttumaan häneen. Mutta tuskasta suunniltaan kuningatar ei välittänyt itsestään, vaan huusi yhtenään:

Oltiin jo miltei kansalliskokouksen istuntosalin kynnyksellä. Väkijoukko teki viimeisen ponnistuksen, sillä se tajusi, että saalis oli luisumaisillaan sen käsistä.

Charny oli niin kovassa puserruksessa, ettei voinut käyttää muuta kuin miekkansa pontta. Hän näki nyrkkiin puristettujen ja uhkaavien käsien joukossa pistoolin, joka oli suunnattu kuningattareen. Silloin hän päästi miekkansa, tarttui molemmin käsin pistooliin, riuhtaisi sen pois miehen kädestä ja laukaisi lähinnä seisovan ahdistajan rintaan. Mies kaatui.

Charny kumartui ottamaan miekkansa, mutta se oli jo toisen miehen kädessä, joka sillä tähtäsi iskua kuningattareen. Charny syöksyi miehen kimppuun.

Juuri sillä hetkellä kuningatar astui kuninkaan jäljessä kansalliskokouksen eteiseen. He olivat pelastuneet!

Valitettavasti sulkeutui ovi heidän jälkeensä, ja sen kynnyksen eteen Charny suistui saatuaan päähänsä rautakangen iskun ja piikin lävistettyä hänen rintansa.

Näin täyttyi Charnyn kohtalo, kuten oli täyttynyt Isidorin ja
Georgesin. — Kuningattaren kohtalo täyttyisi aikanaan.

Juuri sillä hetkellä kuului hirveää ammuntaa, joka ilmaisi, että hyökkääjät ja palatsin varusväki olivat joutuneet otteluun keskenään.

XXXII

Kun kapinallisten kärkijoukko oli torjuttu, luulivat sveitsiläiset, kuten kuningatarkin, että oli taisteltu itse pääarmeijan kanssa ja että se armeija oli nyt hajoitettu. He olivat surmanneet arviolta neljäsataa miestä Royale-pihalla, sataviisikymmentä tai kaksisataa Carrousel-aukiolla ja vallanneet seitsemän tykkiä. Niin pitkältä kuin voi nähdä, ei näkynyt ainoatakaan puolustuskuntoista miestä.

Vain pieni erillinen patteri, joka oli sijoitettu sveitsiläisten päävahtia vastapäätä olevan talon pengermälle, jatkoi yhä ammuskelua, eikä sen tulta kyetty vaientamaan.

Nyt luultiin siis, että oli päästy kapinasta voitolle, ja päätettiin millä hinnalla tahansa vallata myöskin tuo pikku patteri, mutta silloin kuului laiturikadun taholta rummunpärinää ja raskaan tykistön kovaäänistä kolinaa. Sitä armeijaa kuningas oli katsellut kaukolasilla Louvren kokoelmasalin ikkunasta..

Siihen aikaan alkoi levitä huhu, että kuningas oli lähtenyt palatsista hakeakseen turvaa kansalliskokouksesta. Vaikeata on kuvata, minkälaisen vaikutuksen tämä uutinen teki, kaikkein innokkaimpiin rojalisteihinkin. Kuningas, joka oli luvannut kuolla kuninkaallisella asemallaan, jätti paikkansa ja siirtyi vihollisen puolelle tai ainakin antautui vangiksi taistelematta.

Heti katsoivat kansalliskaartilaiset olevansa vapaat valastaan ja poistuivat melkein kaikki. Jotkut aatelismiehet seurasivat heitä, sillä he pitivät tarpeettomana kaatua asian puolesta, joka itse tunnusti hävinneensä. Vain sveitsiläiset jäivät, synkkinä, äänettöminä, kurin orjina.

Flora-paviljongin pengermältä ja Louvren kokoelmasalin ikkunoista nähtiin ne sankarilliset esikaupunkilaiset, joita mikään armeija ei ole milloinkaan voittanut ja jotka yhdessä päivässä hajoittivat maan tasalle Bastiljin, vaikka sen perustukset olivat juuttuneet maahan neljän vuosisadan kuluessa.

Hyökkääjillä oli oma suunnitelmansa. He luulivat kuninkaan olevan yhä palatsissa ja aikoivat saartaa sen kaikilta tahoilta ottaakseen kuninkaan vangiksi. Sen armeijaosaston, joka marssi vasenta jokirantaa, tuli ohjeitten mukaan tunkeutua rannanpuolisesta ristikkoportista; Saint-Honoré-kadulta etenevän osaston tuli murtautua Feuillants-portista, ja kolmannen, oikeaa jokirantaa kulkevan osaston, jota komensi Westermann, Santerre ja Billot käskyläisinään, oli hyökättävä palatsiin julkisivun puolelta.

Viimeksimainittu osasto vyöryi Carrousel-aukiolle laulaen Käy päinsä. Marseillelaiset marssivat joukon etupäässä kuljettaen keskessään kahta raehauleilla panostettua pientä tykkiä.

Kapinalliset marssivat suoraan heitä kohden ja kun sveitsiläiset laskivat kiväärinsä tähtäysasentoon, paljastivat he molemmat tykkinsä ja laukaisivat.

Sotilaat ampuivat niinikään yhteislaukauksen, mutta vetäytyivät heti takaisin palatsin suojaan ja jättivät kolmisenkymmentä vainajaa ja haavoittunutta Carrouselin kiville.

Hyökkääjät, Marseillen ja Bretagnen liittolaiset etunenässä, syöksyivät heti Tuilerieihin ja valtasivat kaksi pihaa — Royale-pihan, joka oli vainajien peitossa, ja Prinssien pihan, joka oli lähinnä Flora-paviljonkia ja laiturikatua.

Billot halusi taistella siellä, missä Pitou oli kaatunut. Hän toivoi sentään, että Pitou oli vain haavoittunut, joten hän saisi tehdä Pitoulle Royale-pihalla saman palveluksen, jonka Pitou oli tehnyt hänelle Mars-kentällä. Hän astui siis ensimmäisten mukana keskipihaan. Veren lemu oli niin kirpeä, että olisi luullut tulleensa teurastamoon, ja sitä huokui ruumiskasoista melkein savunkaltaisena huuruna.

Tämä näky ja tämä löyhkä kiihoittivat hyökkääjiä. He syöksyivät hurjasti huutaen palatsia vastaan. Ja vaikka he olisivat tahtoneetkin, eivät he olisi voineet peräytyä. Joukko, joka tunkeutui Carrousel-ristikkoportista — se oli siihen aikaan melkoista ahtaampi kuin nykyisin — työnsi ensimmäisiä eteenpäin.

Mutta ehättäkäämme sanomaan, että vaikka palatsi olisi palanut yhtenä tulimerenä, ei kukaan olisi ajatellutkaan peräytymistä.

Keskipihalle päästyään hyökkääjät, kuten nekin, joiden veressä he kahlasivat polviaan myöten, joutuivat kahden tulen väliin: pääeteisestä ja kasarmeista suunnattuun ristituleen.

Marseillelaiset hyökkäsivät niitä vastaan kuin koirat lihapadan kimppuun, mutta he eivät voineet repiä niitä paljain käsin. He pyysivät rautakankia, kuokkia ja lapioita. Billot pyysi tykinammuksia.

Westermann käsitti luutnanttinsa suunnitelman, ja paikalle tuotiin tykinammuksia, joihin oli kiinnitetty sytytyslanka.

Silläkin uhalla, että ruuti syttyisi heidän käsissään, marseillelaiset virittivät sytytyslangat palamaan ja viskasivat ammukset kasarmeihin.

Kasarmit hulmahtivat pian liekkeihin, ja niiden puolustajien täytyi poistua paikaltaan ja paeta palatsin eteiseen.

Äkkiä Billot tunsi, että joku syleili häntä takaapäin. Hän kääntyi rutosti, arvellen joutuneensa vihollisen ahdistettavaksi, mutta nähdessään syleilijän hän huudahti ilosta.

Se oli Pitou! Pitou, melkein tuntemattomana, yltyleensä veressä, mutta elävänä, terveenä ja haavoittumattomana.

Kuten mainitsimme, Pitou oli nähdessään sveitsiläisten laskevan kiväärin poskelleen, huutanut: »Maahan!» ja itse näyttänyt esimerkkiä. Mutta hänen toverinsa eivät olleet ehtineet sitä noudattaa. Suunnattoman viikatteen lailla oli yhteislaukaus niittänyt kolme neljännestä siitä ihmisviljasta, joka vaatii viisikolmatta vuotta tuleentuakseen ja vain yhden sekunnin kaatuakseen.

Pitou oli tuntenut suorastaan hautautuneensa ruumiitten alle ja kylpevänsä jossakin lämpöisessä nesteessä, jota virtasi kaikilta suunnilta. Vaikka hänen asemansa olikin hirveän epämiellyttävä — tukehtumaisillaan kun hän oli ruumiitten puristuksesta ja hyytyvään vereen — päätti hän pysyä ääntä päästämättä paikallaan ja odottaa suotuisaa hetkeä, ennenkuin antaisi itsestään elonmerkin. Mutta tätä suotuisaa hetkeä hän oli saanut odottaa kokonaisen tunnin, jonka jokainen minuutti oli tuntunut hänestä tunnin pituiselta.

Kun hän sitten kuuli toveriensa voitonhuudot ja Billotin äänen, joka kutsui häntä, arveli hän otollisen hetken lyöneen.

Etnan syvyyksiin haudatun Enkeladoksen lailla hän oli silloin ravistanut päällänsä ruumispeitteen, päässyt lopulta pystyyn ja huomattuaan Billotin joukon ensimmäisessä rivissä rientänyt ukkoa syleilemään, piittaamatta ollenkaan, miltä puolelta se tapahtui.

Sveitsiläisten yhteislaukaus, joka kaatoi maahan toistakymmentä miestä, muistutti Billotille ja Pitoulle tilanteen vakavuutta.

Yhdeksänsadan sylen pituudelta rätisi rakennusten palo keskipihan oikealla ja vasemmalla laidalla. Sää oli raskas, eikä tuulenhenkäystäkään käynyt. Palavien rakennusten ja ruudin savu painui taistelevien päälle kuin lyijykupu. Koko julkipuoli, jonka kaikki ikkunat liekehtivät, peittyi savuharsoon. Ei nähty, minne kuolemaa syydettiin, eikä liioin, mistä se tuli.

Pitou, Billot ja marseillelaiset etenivät hyökkäysjoukon kärkenä ja saapuivat savun seassa eteiseen. Ja näin he joutuivat pistinseinän, sveitsiläisten aseitten, eteen.

Sveitsiläiset aloittivat peräytymisensä, sankarillisen peräytymisen, jolloin he askel askelelta, porras paltaalta jättivät omia miehiään porraskiville virumaan -hitaasti liikkuessaan. Illalla laskettiin portailla kahdeksankymmentä ruumista.

Katsokaamme, mitä sillä välin oli tapahtunut kansalliskokouksessa ja mikä oli aiheuttanut määräyksen, että ammunta oli lopetettava, minkä piti lauhduttaa voittajien raivoa ja seppelöidä voitetut kunnialla.

Kun Feuillants-portti oli sulkeutunut kuningattaren takana ja kuningatar oli puoliavoimesta ovesta nähnyt rautakankien, pistinten ja piikkien uhkaavan Charnyta, oli hän huudahtanut ja ojentanut kätensä ovea kohden. Mutta saattoväki tempasi hänet mukaansa saliin päin, ja kun äidin vaisto samalla kiihoitti häntä sinne, missä hänen lapsensa oli, seurasi hän kuningasta kansalliskokouksen istuntosaliin.

Siellä odotti häntä suuri ilo. Hän näki poikansa istumassa puheenjohtajan pöydällä. Mies, joka oli kantanut hänet sisälle, heilutteli voitonriemuisesti punaista myssyään nuoren prinssin pään päällä ja huusi iloisena:

»Minä olen pelastanut valtiaitteni pojan! Eläköön hänen korkeutensa kruununprinssi!»

Kun kuningatar näki poikansa olevan turvassa, palasivat hänen ajatuksensa heti Charnyyn..

»Hyvät herrat», sanoi hän, »muuan kaikkein urheimpia upseereitani, kaikkein uskollisimpia palvelijoitani on jäänyt oven ulkopuolelle kuolemanvaaraan. Pyydän teitä rientämään hänen avukseen.»

Kuningas, kuningatar, kuninkaallinen perhe ja heidän seuralaisensa siirtyivät ministerien istuimille.

Kansalliskokous otti heidät vastaan seisomaan nousten. Se ei merkinnyt suinkaan kruunatuille päille osoitettua kohteliaisuutta, vaan onnettomuuden kunnioittamista.

»Olen tullut tänne», sanoi hän hiljaisuuden vallitessa, »estääkseni suuren rikoksen tapahtumasta. Olen arvellut, etten voisi saada parempaa turvaa muualta kuin teidän keskuudestanne.»

»Sire», vastasi Vergniaud, joka sinä päivänä oli puheenjohtajana, »voitte luottaa kansalliskokouksen lujuuteen. Sen jäsenet ovat vannoneet kuolevansa puolustaessaan kansan oikeuksia ja perustuslain mukaisia hallintoelimiä.»

Juuri sillä hetkellä kajahti hirveä yhteislaukaus Maneesin porttien kohdalla. Kapinallisten joukkoon liittyneet kansalliskaartilaiset ampuivat Feuillants-pengermältä kapteenia ja niitä sveitsiläisiä, jotka olivat saattaneet kuninkaallista perhettä.

Muuan kansalliskaartin upseeri, joka arvatenkin oli menettänyt malttinsa, syöksyi kuohuissaan istuntosaliin huutaen:

Kansalliskokous luuli aluksi, että sveitsiläiset olivat tukehduttaneet kapinan ja marssivat nyt voittajina Maneesiin vapauttaakseen kuninkaansa — Ludvig XVI olikin sillä hetkellä pikemmin sveitsiläisten kuin ranskalaisten kuningas.

Koko sali nousi seisaalleen kuin yhtenä miehenä. Kansanedustajat, parvekeyleisö, kansalliskaartilaiset, kirjurit, kaikki kohottivat kätensä ja huusivat:

Kuninkaalla ja hänen perheellään ei ollut mitään yhteistä tähän valaan. He jäivätkin istumaan. Kolmentuhannen suun päästämä huuto kulki kuin myrskyvihuri heidän päänsä yli.

Erehdys ei tullut pitkäaikaiseksi, mutta tämä innostuksen hetki oli vaikuttanut ylevältä.

»Palatsi on vallattu! Hyökkääjät marssivat kansalliskokoukseen surmatakseen kuninkaan!»

Silloin samat miehet, jotka kuninkuutta vihaten olivat juurikään vannoneet kuolevansa vapaina, nousivat yhtä yksimielisesti kuin äskenkin vannomaan puolustavansa kuningasta kuolemaan asti. Samalla hetkellä kehoitettiin sveitsiläisten kapteenia Dürleriä kansalliskokouksen nimessä luopumaan aseistaan.

»Minä palvelen kuningasta enkä kansalliskokousta», vastasi kapteeni.
»Missä on kuninkaan määräys?»

»Olen saanut valtuuteni kuninkaalta», jatkoi Dürler, »ja vain kuninkaalle annan sen takaisin».

Hänet vietiin melkein väkivalloin kansalliskokoukseen. Hän oli ruudinsavun mustaama ja yltyleensä veressä.

»Sire», sanoi hän, »minua kehoitetaan laskemaan aseet. Onko se kuninkaan tahto?»

»On», vastasi Ludvig XVI, »luovuttakaa aseenne kansalliskaartille. En halua, että teidänlaisenne urheat miehet tuhoutuvat.»

Dürler painoi päänsä, huoahti ja poistui, mutta ovelta hän sanoi noudattavansa vain kirjallista määräystä.

»Kuningas käskee sveitsiläisten luopua aseistaan ja vetäytyä kasarmeihinsa.»

Kun tämä määräys tyynnytti kansalliskokousta jonkun verran, soitti puheenjohtaja kelloa.

Mutta silloin muuan edustaja nousi tuoliltaan ja huomautti, että perustuslain se ja se kohta kielsi neuvottelun kuninkaan läsnäollessa.

»Sire», vastasi puheenjohtaja, »voimme tarjota teille Logographe-lehden aition, joka on tyhjä, sillä lehti on lakannut ilmestymästä».

»Vahtimestarit», virkkoi Vergniaud, »opastakaa kuningas Logographen aitioon».

Vahtimestarit riensivät noudattamaan käskyä. Kuningas, kuningatar ja kuninkaallinen perhe poistuivat salista samaa tietä, jota olivat tulleetkin, ja joutuivat käytävään.

Vahtimestarit eivät vastanneet. Mikäli tahrat tosiaankin olivat veritahroja, eivät he kaiketikaan tienneet, kuinka ne olivat permannolle ilmestyneet. Omituista kyllä, tahrat olivat isompia, ja niitä oli tiheämmässä, mitä lähemmäksi tultiin aitiota.

Säästääkseen kuningatarta näkemästä näitä inhoittavia merkkejä kuningas kiirehti askeliaan ja aukaisi itse aition oven.

Kuningatar meni hänen ohitseen, mutta astuessaan kynnykselle hän parahti kauhistuksesta, nosti kädet silmilleen ja horjahti taaksepäin. Veritahrat saivat selityksensä: aitioon oli tuotu miehen ruumis, johon kuningatar kiireissään oli ollut vähällä satuttaa jalkansa.

»Kas, se on poloisen kreivi de Charnyn ruumis!» sanoi kuningas samalla äänellä, jolla hän oli varemmin sanonut: »Kas, se on poloisen herra Mandatin pää!»

Se oli tosiaankin kreivin ruumis. Kansanedustajat olivat riistäneet sen murhaajien käsistä ja käskeneet viedä sen Logographen aitioon aavistamatta, että sinne sijoitettaisiin kymmentä minuuttia myöhemmin kuninkaallinen perhe.

Sen lattia aiottiin pestä ja kuivata verestä puhtaaksi, mutta kuningatar teki kieltävän kädenliikkeen ja istuutui ensimmäisenä. Kukaan ei huomannut, että hän päästi kenkiensä paulat ja painoi vapisevat jalkansa yhä lämpöiseen vereen.

»Ah, Charny, Charny», kuiskasi hän, »miksei minunkin vereni vuoda täällä viimeiseen pisaraan saakka yhtyäkseen ikuisesti sinun vereesi…!»

XXXIII

Lähdimme palatsista juuri silloin kun keskieteiseen hyökättiin, sveitsiläiset peräytyivät verkalleen kuninkaan huoneistoja kohden ja huoneista ynnä käytävistä huudettiin:

Tämä teos on varmaankin viimeinen, jonka kirjoitamme tästä hirveästä aikakaudesta. Mikäli kuvauksemme jatkuu, poistumme maaperältä, jolla olemme liikkuneet, palaamatta sille enää milloinkaan. Se oikeuttaa meidät esittämään lukijoille tämän ratkaisevan päivän kaikkine yksityispiirteineen. Siihen meillä on sitäkin suurempi oikeus, kun teemme sen ennakkoluulottomasti, vihatta ja puolueettomasti.

Lukija on astunut Royale-pihaan marseillelaisten perässä. Hän on seurannut Billotia savuun ja tuleen ja nähnyt hänen yhdessä Pitoun, vainajien parista nousseen verisen haamun, kanssa nousseen portaitten yläpäähän, minne jätimme heidät toistaiseksi.

Mies, jonka nimen olemme ohimennen maininneet, se preussilainen upseeri, joka istui pienen mustan ratsun selässä jättiläiskokoisen Santerren ja tämän toimenantajansa komean flaamilaishevosen vieressä — elsassilainen Westermann.

Kuka oli tämä mies, joka salaman lailla leimahti esille vain ukkosen riehuessa?

Hän oli niitä miehiä, joita Jumala pitää kätkettyinä vihansa asevarastossa ja jotka hän sinkoaa pimeästä esille silloin, kun vihan hetki on lyönyt.

Ja hän ilmestyi tosiaankin hetkellä, jolloin kuninkuus painui mailleen milloinkaan enää nousematta.

Kuka hänet oli keksinyt ja löytänyt? Kuka oli toiminut välittäjänä hänen ja Jumalan välillä? Kuka oli käsittänyt, että oluenpanijalle, aineellisen lihan möhkäleelle, oli avuksi annettava sielu taistelua varten, missä titaanit syöksisivät jumalan alas valtaistuimelta? Kuka täydensi Santerren Westermannilla?

Mistä tämä peloittava kansanpuhuja oli löytänyt tämän voittajan?
Inhoittavasta loukosta, katuojasta, vankilasta, Saint-Lazaresta!

Westermannia oli syytetty — huomatkaa tarkoin, syytetty, muttei todistettu vikapääksi — väärien setelien valmistamisesta, ja hän oli epäluulon alaisena pidätetty.

Danton tarvitsi elokuun 10 päiväksi miestä, joka ei pelkäisi mitään, sillä pelko veisi suoraa päätä kaakinpuuhun. Hän oli pitänyt silmällä tuota salaperäistä vankia, ja kun hetki tuli, jolloin tätä miestä tarvittiin, mursi hän väkevällä kädellään salvat ja kahleet ja sanoi vangille: »Tule!»

Kuten olemme joskus sanoneet, ei vallankumous ole ainoastaan siinä, että halvat kohoavat arvoon, vaan myöskin siinä, että vangit pääsevät vapaiksi ja vapaat pannaan vankilaan, eikä vain vapaat, vaan vieläpä maan mahtavat, isoiset, ruhtinaat ja kuninkaat!

Varmaankin juuri siksi, että Danton oli varma tapahtumien vääjäämättömästä kulusta, hän oli esiintynyt niin laimeana siinä kuumeisessa hämärässä, joka edelsi elokuun 10 päivän verenkarvaista sarastusta.

Edellisenä iltana hän oli kylvänyt tuulta. Hänen ei tarvinnut olla huolestunut. Hän tiesi saavansa niittää myrskyä.

Santerre tuskin näyttäytyikään sinä päivänä. Westermann teki kaikki, oli kaikkialla.

Westermann oli johtanut Saint-Marceaun ja Saint-Antoinen esikaupunkilaisten liikkeitä Pont-Neufillä; pienen mustan ratsunsa selässä hän oli armeijan etunenässä ilmestynyt Carrousel-aukion ristikkoporttien eteen ja kolkuttanut miekkansa ponnella Tuileriein portille ikäänkuin olisi avauttanut jonkun kasarmin oven.

Olemme nähneet, kuinka tämä portti aukaistiin, kuinka sveitsiläiset sankarillisina täyttivät velvollisuutensa, kuinka he peräytyivät pakenematta, kuinka he tuhoutuivat voittamattomina. Olemme seuranneet heitä porras portaalta vainajien kattamassa eteisessä. Seuratkaamme heitä askel askeleelta Tuileriein palatsissa, joka pian täyttyi heidän ruumiistaan.

Kun saapui tieto, että kuningas oli lähtenyt palatsista, kerääntyivät ne kaksi-kolmesataa aatelista, jotka olivat tulleet kuolemaan kuninkaan kanssa, kuningattaren henkivartijasaliin neuvotellakseen, olisiko heidän nyt, kun kuningas ei enää ollut paikalla kuollakseen heidän kanssansa, kuten oli juhlallisesti luvannut, kuoltava ilman häntä.

He päättivät, että koska kuningas oli mennyt kansalliskokoukseen, hekin lähtisivät sinne liittyäkseen kuninkaan saattueeseen.

He keräsivät kaikki sveitsiläiset, jotka tavattiin, lisäksi parikymmentä kansalliskaartilaista, ja viiden sadan miehen vahvuisena joukkona he laskeutuivat puutarhaan.

Käytävän sulki ristikkoportti, jota sanottiin kuningattaren portiksi.
Sen lukko aiottiin murtaa, mutta lukko kesti.

Joukon väkevimmät alkoivat kiskoa irti ristikkokankea ja onnistuivatkin yrityksessään. Mutta näin syntyneestä aukosta pääsi ulos vain mies kerrallaan.

Oltiin noin kolmenkymmenen askelen päässä Royal-sillan ristikkoportille sijoitetusta pataljoonasta.

Ahtaasta aukosta pujahti ulos ensiksi kaksi sveitsiläistä. Molemmat suistuivat maahan, ennenkuin olivat astuneet neljääkään askelta. Kaikkien toisten täytyi hypätä heidän ruumiittensa yli.

Joukkoa vastaan tuiskahti luotisade. Mutta koska sveitsiläisten helakanväriset asetakit tarjosivat hyvän maalitaulun, osuivat luodit etupäässä juuri heihin. Kun kaksi aatelismiestä sai surmansa ja yksi haavoittui, kaatui samaan aikaan kuusi-seitsemänkymmentä sveitsiläistä.

Surmansa saaneet aatelismiehet olivat de Carteja ja de Clermont d'Amboise. Haavoittunut aatelismies oli de Viomesnil.

Marssiessaan maneesille päin joukko sivuutti erään vartioston, joka oli sijoitettu puiden alle laituripengermälle. Vartiosto tuli esille ja laukaisi kiväärinsä: kaksikymmentä sveitsiläistä kaatui.

Pakeneva joukko, joka kahdeksallakymmenellä askeleella oli menettänyt kahdeksankymmentä miestä, suuntasi kulkunsa Feuillants-portaille.

Choiseulin herttua näki heidät kaukaa ja juoksi miekka kädessä heitä turvaamaan, uhmaten Royal- ja Tournant-siltojen tykkejä.

Ja arvellen, että häntä seurasivat ne neljäsataa miestä, jotka vielä olivat hengissä, hän riensi edellä käytäviin ja saapui portaille, joista pääsi istuntosaliin. Alimmalla portaalla hän tapasi Merlinin.

»Mitä te täällä, onneton, paljastettu miekka kädessä?» sanoi hänelle kansanedustaja.

»Pankaa miekka tuppeen ja menkää kuninkaan luokse», kehoitti Merlin.
»Vain minä olen nähnyt teidät, kukaan siis ei ole nähnyt teitä.»

Tykki- ja kiväärituli oli ravistellut sitä kuin pyörretuuli kuivia lehtiä ja ajanut sen Orangerie-pengermälle. Siellä pakenijat hyppäsivät Ludvig XV:n torille ja suuntasivat askelensa Garde-Meublea kohden, päästäkseen sitä tietä bulevardeille tai Champs-Elyséesille.

Herra de Viomesnil, kymmenkunta aatelismiestä ja viisi sveitsiläistä pujahtivat Venetsian lähetystötaloon, joka oli Saint-Florentin-kadun varrella ja jonka portin he huomasivat olevan auki. He pelastuivat! Mutta muu joukko pyrki Champs-Elyséesille.

Ludvig XV:n patsaan juurelta jyrähti kaksi tykinlaukausta, ja niiden haulipanokset hajoittivat joukon kolmeen ryhmään.

Yksi ryhmä pakeni bulevardeille ja kohtasi matkalla santarmiston, joka oli tulossa Capucines-piirin pataljoonan kanssa.

Pakolaiset luulivat pelastuneensa. Herra de Villiers, santarmiston entinen ajutantti, juoksi kädet koholla muuatta ratsumiestä kohden ja huusi: »Apuun, ystävät!»

Ratsumies tempasi pistoolinsa ja ampui hänen päänsä puhki. Tämän nähdessään kolmekymmentä sveitsiläistä ja yksi aatelismies, joka oli entinen kuninkaan hovipoika, pakenivat meriministeriön taloon. Siellä he neuvottelivat, mitä olisi tehtävä.

Sveitsiläiset päättivät antautua ja nähdessään kahdeksan sanskulotin lähestyvän he laskivat kiväärit jalalle ja huusivat: »Eläköön kansa.»

»Haa, petturit!» vastattiin heille. »Te antaudutte, koska huomaatte olevanne satimessa. Te huudatte eläköötä kansalle, koska luulette sen huudon pelastavan teidät! Ei, ei armoa!»

Ja samassa kaksi sveitsiläistä kaatui, toinen piikin lävistämänä, toinen luodin surmaamana.

Sveitsiläiset raivostuivat kahden toverinsa surmaamisesta, kohottivat jälleen kiväärinsä ja laukaisivat kaikki yhtaikaa. Kahdeksasta laukauksesta seitsemän kaatui kuolleena tai haavoittuneena. Sitten sveitsiläiset ryntäsivät isoon porttikäytävään suojaa hakeakseen, mutta joutuivat tykinsuun eteen.

He peräytyivät. Tykki siirtyi sitä mukaa. Miehet kasaantuivat pihan nurkkaan. Tykki käännettiin, sen piippu suunnattiin miehiin päin ja laukaistiin. Kahdeksastakolmatta kaatui kolmekolmatta.

Savun sokaistessa laukaisijain silmät aukeni pieni portti viiden jäljelle jääneen sveitsiläisen ja entisen hovipojan takana.

Kaikki kuusi syöksyivät sisään tästä portista, joka heti sulkeutui heidän jälkeensä. Isänmaanystävät eivät huomanneet tätä salaluukun tapaista porttia, joka oli riistänyt heiltä kuusi uhria. He luulivat surmanneensa kaikki ja poistuivat, laahaten tykin mukanaan ja huutaen voittoaan.

Toisessa ryhmässä oli kolmisenkymmentä sotilasta ja aatelismiestä. Sitä johti Forestier de Saint-Venant. Champs-Elyséesin sisäänkäytävän kohdalla miesjoukko saarrettiin kaikilta tahoilta. Päällikkö tahtoi myydä henkensä niin kalliisti kuin mahdollista. Kolmenkymmenen miehensä etunenässä, hänellä miekka kädessä, miehillä pistinkiväärit, hän ryntäsi kolmesti kokonaista pataljoonaa vastaan, joka oli sijoittunut patsaan juurelle. Näissä kolmessa hyökkäyksessä hän menetti viisitoista miestä.

Viidentoista eloon jääneen kanssa hän yritti päästä erään aukeaman yli ja sitä tietä Champs-Elyséesille. Yhteislaukaus kaatoi häneltä kahdeksan miestä. Seitsemän jäljelle jäänyttä hajaantui eri suunnille. Heitä ajettiin takaa, ja santarmisto hakkasi heidät maahan.

Herra de Saint-Venant etsi suojaa Ambassadeur-kahvilasta. Silloin muuan santarmi karautti ratsunsa hyppäämään yli ojan, joka erotti jalkakäytävän kadusta, ja ampui pistoolilla poloista päällikköä selkään.

Kolmas ryhmä, jossa oli kuusikymmentä miestä, ohi päässyt
Champs-Elyséesille ja suuntasi kulkunsa Courbevoieen vaistomaisesti,
kuten kyyhkyset lentävät lakkaansa ja lampaat pyrkivät tarhaansa.
Courbevoiessa sijaitsivat näet kasarmit.

Ratsastavan santarmiston ja kansan ympäröimänä tätä ryhmää lähdettiin kuljettamaan kaupungintaloon, missä heidät luultiin saatavan turvaan. Pari-kolmetuhatta raivopäätä, jotka olivat sulloutuneet Grève-torille, riisti vangit saattajiltaan ja teurasti heidät.

Muuan nuori aatelismies, ritari Charles d'Autichamps, pakeni palatsista
Echelle-kadulle, pistooli kummassakin kädessä. Pari miestä yritti häntä
vangita. Hän ampui molemmat. Rahvas otti hänet kiinni ja laahasi häntä
Grève-torille, missä aiottiin hänet juhlallisesti teloittaa.

Mutta miehen onneksi unohdettiin tutkia hänen taskunsa. Hyödyttömien pistoolien tilalla, jotka hän oli viskannut menemään, hänellä oli veitsi. Hän väänsi sen auki taskussaan ja odotti sopivaa hetkeä sitä käyttääkseen. Kun hän saapui kaupungintalon edustalle, surmattiin siellä paraikaa vangiksi saatuja kuuttakymmentä sveitsiläistä. Tämä näky kiihdytti niiden uteliaisuutta, jotka vartioivat nuorukaista. Hän iski veitsellään kaksi lähinnä seisovaa miestä kuoliaiksi, pujahti sitten väkijoukkoon kuin käärme ja katosi.

Ne sata miestä, jotka saattoivat kuningasta kansalliskokoukseen ja jotka Feuillants-pihalla riisuttiin aseista, ne viisisataa, joiden vaiheet juuri olemme kertoneet, ne harvat pakolaiset, jotka, kuten Charles d'Autichamps, pelastuivat kuin ihmeen avulla, olivatkin ainoat, jotka pääsivät pois palatsista.

Kaikki muut oli surmattu, mikä eteisessä mikä portailla, mikä sisähuoneissa tai kappelissa.

Yhdeksänsataa ruumista, aatelismiesten ja sveitsiläisten, virui
Tuileriein seinien sisällä!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARSELJEESI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.