The Project Gutenberg eBook of Erämaan henki
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Erämaan henki
        Seikkailu Suuressa Lännessä

Author: Karl May

Translator: M. ja K. Jaakkola

Release date: July 5, 2024 [eBook #73970]

Language: Finnish

Original publication: Pori: Otto Andersin, 1904

Credits: Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERÄMAAN HENKI ***





ERÄMAAN HENKI

Seikkailuja Suuressa Lännessä


Kirj.

KARL MAY


Suomentaneet

M. & K. Jaakkola





Porissa,
Otto Andersin'in kirjapainossa,
1904.




Suomennoksen alkulause.


Tämä raikas ja viehättävä kirja tapahtuelmista Suuren Lännen aavikoilla
on saanut etevän sijan sivistyskansain kirjallisuudessa. Maisemien,
olojen ja seikkailujen kuvauksillaan se esittää näkemyksiä, jotka
ovat omiansa näköpiiriä laajentamaan sekä hyvän ja uljuuden voitolle
pääsemistä harrastamaan. Sentähden onkin suomennettavain kirjain
luettelossa tätä teosta ehdotettu meidän kieleemme kiinnitettäväksi ja
senvuoksi tämä nyt suomalaisessa muodossa ilmaantuu.




ENSIMMÄINEN LUKU.

Veri-Repo.


Kaksi miestä tuli ratsastaen pitkin joenvartta: valkoinen ja
neekeri. Ensinmainittu oli sangen omituisesti puettu. Hänellä oli
intiaani-jalkineet ja nahkahousut sekä hännystakki, joka ennen
oli ollut tummansininen, mutta oli nyt hyvin virttynyt. Siinä oli
puuhkahihat, kirkkaat messinkinapit ja taskuissa kannet. Pitkät
liepeet riippuivat siipien tavoin hevosen kummallakin puolen. Päässään
oli hänellä suuri, musta amatsoonihattu ja siinä liehui keltainen,
keinotekoinen kameelikurjen sulka. Tällä pienellä, hoikalla miehellä
oli aseena kaksipiippuinen pyssy hihnassa hartioilla ja vyössään oli
hänellä veitsi ja kaksi revolveria. Useita kukkaroita oli myös vyössä
ampumavaroja ja muita tarpeita varten; nyt näyttivät ne kuitenkin
jotenkin tyhjiltä.

Musta mies oli pitkä ja hartiakas. Hänelläkin oli makasiini-jalkineet
ja intiaani-nahkahousut. Tähän jalka- ja sääripukimeen ei yläruumiin
puku oikein hyvin soveltunut, siinä kun oli asetakki, joka luultavasti
joskus oli ollut jonkun ranskalaisen rakuunaupseerin. Tämä vaatekappale
oli kai joutunut Mejikkoon ranskalaisten maahan hyökätessä ja sitten
kauvan harhailtuaan, vihdoin eksynyt neekerin ruumiille. Takki oli
jättiläismäiselle neekerille sekä liian lyhyt että liian ahdas, eikä
ulottunut kiinni, josta syystä saattoi nähdä ratsastajan leveän,
paljaan rinnan, sitä näet ei peittänyt paita, luultavasti siitä
syystä, ettei lännessä ole pesiöitä eikä silittäjiä. Mutta sen sijasta
oli hänellä kaulassa puna- ja valkokirjava huivi, joka edestä oli
solmittu suureen solmuun. Pää oli patja;-, jotta nuo lukemattomat,
rasvakiiltoiset kiharat paremmin näkyisivät ja saisivat ihmettelyä
osakseen. Aseina hänelläkin oli kaksipiippuinen pyssy, veitsi, painetti
ja ratsastuspistooli, joka varmaankin oli yhdenikäinen kuin tupakki.

Molemmilla miehillä oli hyvät ratsut. Hevosista saattoi nähdä, että
niillä tänään oli pitkä taival takanaan, ja kuitenkin astuivat ne
niin reippaasti ja vakavasti kuin olisivat ne tuskin tuntikauden
ratsastajiaan kantaneet.

Puron rannat kasvoivat mehevää ruohoa, mutta vaan jonkun verran
rannoilta uloten.

"Huono seutu tämä", sanoi valkoinen mies. "Pohjoisessa oli meillä
parempi! Eikö niin, Veijo?"

"Yes" (kyllä), vastasi kysytty. "Massa Rankko olema oikeassa. Masser
Veijo ei pitämäs tästä. Jos vaan pian tulla Helmiahoon, sillä Masser
Veijo olemas nälkä kuin valaskala, joka niellä taloja."

"Valaskala ei voi niellä taloja", selitti Rankko, "sillä sen kita on
siihen liian ahdas."

"Harvat niin leukojaan levittää kuin Masser Veijo, kun hän syödä.
Pitkäkö matka vielä olla Helmiahoon?"

"Sitä en niin tarkoin tiedä. Sen tiedon mukaan, minkä aamulla saimme,
pitäisi meidän jo pian olla perillä. Katsos, eikö tuolla kaukana tule
ratsastaja?"

Hän viittasi oikealle puron yli. Veijo-neekeri pidätti hevosensa,
varjosti kädellään silmänsä auringolta, joka jo oli alhaalla lännessä,
aukasi omituisella tavallaan suunsa, voidakseen paremmin nähdä, ja
vastasi hetken päästä:

"Kyllä se ole ratsastaja, pieni mies isolla hevosella. Hän tule tänne
Massa Rankon ja Masser Veijon tykö."

Kaukaa näkyvä ratsastaja tuli täyttä laukkaa, mutta ei ohjannut heitä
kohti, vaan näytti aikovan vinosti heidän ohitsensa. Hän ei näyttänyt
heitä huomaavan.

"Kummallinen ihminen", mutisi Rankko. "Täällä villissä lännessä
tavallisesti ollaan iloisia, kun näkee ihmisen, mutta tuo ei näytä
välittävän tavata meitä. Hän on joko ihmisvihaaja, tahi on hänellä paha
omatunto."

"Huutaako Masser Veijo häntä?"

"Kyllä, huuda häntä! Sinun elehvanttitorveasi hän kyllä paremmin
kuulee, kuin minun länsituulen suhinaani."

Veijo piti molemmat kätensä suunsa edessä ja huusi täyttä kurkkua:

"Halloo! Seis! Odota! Miksi pakene Masser Veijoa?"

Neekerillä oli todellakin ääni, jolla sopi herättää valekuolleen
elämään. Ratsastaja pysähtyi äkkiä ja molemmat miehet kiirehtivät häntä
saavuttamaan.

Lähemmäksi tultuaan havaitsivat he, ettei heidän edessään ollutkaan
pieni mies, vaan nuorukainen, joka tuskin oli jättänyt poika-iän. Hän
oli, samoin kuin nuo tunnetut kalifornialaiset veijarit, kiireestä
kantapäähän puettu puhvelinnahkaan, ja kaikissa saumoissa oli ripsut.
Päässään oli hänellä leveälierinen hattu. Vyönä oli hänellä leveä,
punainen villanauha, joka riippui alas vasemmalta sivulta. Tässä oli
käyräveitsi ja kaksi hopealla huoltua pistoolia. Polviensa poikki
piteli hän raskasta, kaksipiippuista pyssyä, ja edessä, satulan
molemmin puolin oli mejikkolaiseen tapaan nahkasuojus, asetettu säärien
peitoksi ja varjelemaan niitä nuolilta ja keihäänpistoksilta.

Hänen kasvonsa olivat päivettyneet ja, hänen nuoruudestaan huolimatta,
ahavoittuneet. Otsan vasemmalta sivulta oikeaan silmään kävi punainen,
leveä arpi, joka teki hänet sangen sotaisen näköiseksi Yleensä hän ei
näyttänyt nuorelta, varttumattomalta, kokemattomalta henkilöltä. Raskas
pyssy näytti tuntuvan hänelle höyhenkeveältä, tummat silmät olivat
vakaasti vieraisiin kiintyneet ja hän istui satulassa niinkuin vanha
mies.

"Good day, my boy!" (Hyvää päivää, poikani) tervehti Rankko. "Tunnetkos
tätä seutua?"

"Very well", (sangen hyvin), vastasi hän, ivallisesti hymyillen, ehkä
siitä syystä, että kysyjä oli häntä sinutellut.

"Tunnetko Helmiahoa?"

"Ay!" (kyllä).

"Kuinka kauvan saa ratsastaa sinne ehtiäksensä?"

"Mitä hitaammin, sen kauvemmin."

"Tuhat tulimmaista! näytät olevan pikapäinen, poikani!"

"Ehkä niinkin, minä en ole mikään mormoonisaarnaaja."

"Vai niin! Suo anteeksi! Olet ehkä vihoissasi siitä, että sinuttelin
sinua?"

"Semmoinen ei juolahtanut mieleenikään. Jokainen puhutelkoon kuinka
tahtoo, mutta tyytyköön sitten minunkin puheeseeni."

"Hyvä, sitten me sovimme! Minä pidän sinusta. Tässä käteni! Sinuttele
sinäkin minua; mutta vastaa minulle asianmukaisesti. Olen vieras näillä
seuduin ja aion Helmiahoon. Toivon, ettet opasta minua väärää tietä."

Hän ojensi kätensä nuorukaiselle, joka tarttui siihen ja hymyillen
silmäili hännystakkia ja amatsoonihattua sekä vastasi:

"Konna on se, joka johdattaa muita harhaan! Sen olen itse saanut kokea.
Minä ratsastan nyt juuri Helmiahoon. Tahdotteko seurata minua, niin
tulkaa!"

Ratsu lähti taas liikkeelle ja toiset kaksi seurasivat häntä. He
poikkesivat purolta ja ratsastivat nyt etelään päin.

"Me olisimme seuranneet puroa", huomautti Rankko.

"Olisitte sitäkin tietä Helmiahoon päässeet", vastasi poika, "mutta
sieltä olisi ollut sangen pitkä matka; nyt pääsette kolmessa
neljännestunnissa, mutta siihen olisi mennyt kaksi tuntia."

Olipa onni, että kohtasimme sinut. Tunnetko uutistalon omistajan?"

"Jopa hyvinkin hyvästi."

"Mimmoinen mies hän on?"

Molemmat ratsastajat olivat nuoren oppaansa kummallakin puolen. Tämä
katsoi heitä tutkivasti ja vastasi:

"Jos teillä ei ole puhdas omatunto, niin älkää ratsastako hänen
tykönsä, vaan kääntykää ennemmin takaisin!"

"Miksi niin?"

"Hänen terävä silmänsä keksii kaiken konnamaisuuden ja hän vaatii
ankarasti kunniallista menoa."

"Se on minun mieleeni. Meidän siis ei tarvitse häneltä mitään peljätä?"

"Ei, jos olette kunnon miehiä. Hän on silloin valmis tekemään teille
minkä palveluksen hyvänsä."

"Olen kuullut, että hänellä on kauppahuone."

"On niinkin, mutta hän ei tee kauppaa pelkän voitonhimon vuoksi,
vaan palvellakseen luonansa vaeltavia lännen miehiä. Hänellä on joka
lajia metsästystarpeita ja niitä hän myy niin helpolla kuin suinkin
mahdollista on. Mutta se, josta hän ei pidä, ei saa häneltä mitään
millään hinnalla."

"Hän siis taitaa olla sangen omituinen mies?"

"Eikä sitten; mutta hän koettaa kaikin tavoin pysyä erillään
semmoisista ihmisistä, jotka laittavat lännen epävarmaksi. Minun on
muuten suotta kuvailla häntä teille, sillä pian saatte itse häneen
tutustua. Ainoastaan yhden asian kerron teille, asian, jota kenties
ette heti ymmärrä ja jolle ehkä naurattekin: hän on saksalainen
syntyään. Ja sillä on sanottu kaikki."

Rankko nousi jalustimissa ja huudahti: "No mitä kummaa? Enkö minä
sitä ymmärtäisi! Kuinka sille nauraisin! Mitä ajatteletkaan?
Riemuitsen ruhtinaallisesti, kun täällä Ljaano estakaadon [viitoitetun
ruoho-aavikon] laidassa saan kohdata kansalaisiani."

Oppaan kasvot kävivät sangen totisiksi. Hän oli pari kertaa hymyillyt,
mutta siitä saattoi päättää, ettei hän osannut nauraa. Nyt katseli hän
Rankkoa lempein silmin ja kysyi ystävällisesti:

"Oletkos saksalainen? Onko se oikein totta?"

"On totta! Eikö näy päältänikin?"

"Ei! Sinä et puhu vieraalla murteella ja olet ihan ameriikkalaisen
jankee-sedän näköinen, jonka hänen veljensä pojat ovat ulos akkunasta
viskanneet."

"Lampuri! Mitäs sanot? Minä olen sitä kansallisuutta kuin sanoin ja
joka sitä ei usko, sen minä lävistän pyssylläni."

"Eikö muka puukko piisaa! Mutta jos niin on, kyllä vanha Helmiaho
tulee varsin iloiseksi, sillä hänkin on hyvin ylpeä isänmaastansa ja
äidinkielestänsä."

"Sen uskon. Meikäläinen ei milloinkaan unhota näitä kumpaakaan. Nyt
iloitsen vielä enemmän käynnistäni Helmiahossa. Oikeastaan olisi minun
jo heti pitänyt älytä hänen kansallisuutensa. Sillä Jankee olisi
nimittänyt uutisasuntonsa Helmihorhoksi, t.m.s., mutta Helmiaho on
semmoinen nimi, joka meidän puolen miesten mielestä sopii paikalle.
Oletko sinä hänen naapurinsa?"

"En ole. Minulla ei ole Horhoa eikä Ahoa. Minä olen niinkuin ilman
lintu tai metsän eläin."

"Olet siis köyhä poika?"

"Niin olen."

"Eikö sinulla ole vanhempia vaikka olet noin nuori?"

"Ei ketään omaista."

"Mutta joku nimi sinulla sentään on!"

"On kyllä. Minua sanotaan Veri-Revoksi."

"Veri-Repo! Se muistuttaa jotakin veristä tapausta."

"Juuri niin! Vanhempani murhattiin perheineen ja väkineen Ljaano
estakaadolla; minä yksin jäin henkiin. Minut löydettiin pääkallo
puhkaistuna. Olin silloin noin kahdeksan vuotias."

"Herran tähden! Siis sinä olet oikein täyttä totta köyhä poika,
niinkuin äsken arvelin. Hyökättiinkö teidän kimppuunne ryöstötuumissa?"

"Tietysti."

"Sinulle ei siis jäänyt muuta kuin henkesi, nimesi ja kauhea muisto?"

"Eipä niinkään paljon jäänyt. Helmiaho löysi minun makaamassa
ohdakepensaissa, nosti minut hevosensa selkään ja vei kotiinsa. Makasin
koko kuukauden kuumeessa, ja kun taas tulin tuntoihini, en enää tiennyt
mitään. Olinpa unohtanut nimenikin, enkä sitä vielä tänäpäivänäkään
muista. Ainoastaan sen hetken, jolloin ryöväys tapahtui, muistan
selvästi. Mutta onnellisempi olisin, jos senkin olisin unohtanut, sillä
silloin ei palava kostonhimo aina uudelleen pakottaisi minua ulos
tuohon kamalaan erämaahan."

"Mutta minkätähden on annettu sinulle nimeksi Veri-Repo?"

"Sentähden että olin ihan verissä ja houraillessani usein mainitsin
Repoa. Siitä päätettiin, että se oli oma nimeni."

"Olivatko vanhempasi saksalaisia?"

"Luultavasti. Kun jälleen tulin tajuuni, en ymmärtänyt englantia
enkä saksaakaan. En osannut mitään kieltä. Mutta oppiessani hitaasti
englantia, ikäänkuin jotakin ihan uutta kieltä, aloin hyvin nopeasti
puhumaan sujuvaa saksaa, niin että varmaan olin ennenkin sitä osannut.
Helmiaho oli minulle isänä. Siihen aikaan hän ei vielä asunut
nykyisessä uutisasunnossaan. Mutta minä en viihtynyt hänen luonaan.
Mieleni paloi erämaahan niinkuin nuoren haukan, jolta korppikotkat
ovat vanhemmat repineet ja jonka täytyy leijailla tuon verisen paikan
ympärillä, kunnes hänen onnistuu saada murhaajan kiinni: Olkootpa
vaikka sata kertaa häntä väkevämmät ja vaikka hän henkensäkin
menettäisi: sen hän mielellään uhraa, sillä hänen kuolemansa on samalla
heidänkin henkensä meno."

Hän kiristeli hampaitaan ja tempasi niin äkkiä hevostaan suitsista,
että tämä nousi takajaloilleen.

"Saitko silloin myös tuon arven otsaasi?" kysyi Rankko.

"Sain", vastasi hän synkästi. "Mutta älkäämme enää puhuko tästä! Se
saattaa mieleni liiaksi kuohuksiin ja silloin saattaa tapahtua, että
laukkaan pois teidän luotanne ja saatte yksin ratsastaa Helmiahoon."

"No, puhukaamme sitte sen omistajasta! Mikä mies hän oli tuolla
toisella puolella, vanhassa isänmaassaan?"

"Metsäherra, luulen ma."

"Mi-mi-mi-mitä?" huudahti Rankko. "Semmoinen minäkin olin."

Veri-Repo säpsähti hämmästyksestä, katseli tarkasti puhujaa ja lausui:

"Vai sinäkin? Sepä on sangen iloinen yhtymä."

"Kyllä vaan! Minun virka-urani oli sama. Mutta miksi hän jätti hyvän
virkansa?"

"Suuttumuksesta. Luulen, että kysymyksessä olevat metsät olivat
yksityisomaisuutta ja hänen isäntänsä oli kopea ja kärttyisä herra. He
riitaantuivat, ja Helmiaho sai huonon todistuksen, jotta hän ei enään
voinut saada uutta paikkaa. Silloin hän meni niin pitkälle kuin pääsi.
Näetkös punaiset ja mustat tammiviidakot tuolla."

"Kyllä", vastasi Rankko, katsellen osotettuun suuntaan.

"Siellä me taas saavutamme puron, ja metsän takana alkavat Helmiahon
maat. Tähän asti olet sinä minua kysellyt; nyt on minun vuoroni
kysellä. Eikö tämän reippaan neekerin nimi ole Liukas Veijo?"

Tämän kuultuaan hypähti Veijo satulassaan, ikäänkuin olisi hän aikonut
liukua hevoseltaan alas.

"Voi, voi!" huudahti hän. "Miksi Massa Veri-Repo soimaa kilttiä,
urhoollista Masser Veijoa?"

"En tahdo sinua soimata, enkä loukata", vastasi nuorukainen. "Luulen
olevani ystäväsi!"

"Miksi siis nimittää Masser Veijoa intiaanein hänelle antamalla
nimellä, syystä että hän aina liukuu alas hevosen selästä? Mutta nyt
Masser Veijo ratsasta heikkarin hyvin!"

Näyttääkseen puhuneensa totta, kannusti hän hevostaan ja laukkasi
äskenmainittuun viidakkoon. Rankko oli myös ihmeissään nuorukaisen
kysymyksestä.

"Sinä tunnet Veijon?" virkkoi hän. "Se on melkein mahdotonta!"

"Ei suinkaan! Tunnen sinutkin."

"Olisipa se —! Mikä sitten on nimeni?"

"Ontuva Rankko."

"Juuri niin. Mutta kuka on sinulle sen sanonut? Enhän minä ole
ikimaailmassa ollut näillä seuduin."

"No", hymyili nuorukainen. "Tulee kai tuntea niin kuuluisan lännen
miehen kuin sinä olet."

Rankko paisui niin että hännystakki oli käydä liian ahtaaksi ja lausui:

"Minäkö? Kuuluisa? Senkö sinäkin tiedät?"

"Kyllä tiedän."

"Kuka sen sinulle on sanonut?"

"Eräs aikaisempi tuttu: Paavo Pippuri, joka tavallisesti käy vaan
nimellä Paksu Paavo."

"No herranen aika! Minun läheinen ystäväni! Missä olet hänet tavannut?"

"Muutamia päiviä sitten hän kertoi minulle, että olitte sopineet
keskenänne tavata toisenne Helmiahossa."

"Aivan oikein. Tuleeko hän sinne?"

"Tulee. Hän lähti aikaisemmin ja tulee suoraan sinne. Hän on kyllä pian
siellä."

"Olipa se mukavaa. Vai niin, että hän on kertonut sinulle meistä."

"Hän kertoi teidän retkestänne Kellokiven puistoon. Kun äsken mainitsit
olleesi metsämies, tiesin heti kuka sinä olit."

"No, uskotko nyt, että olen oikea saksalainen?"

"En ainoastaan sitä usko, vaan olet kokonaan hyvä mies", vastasi
nuorukainen hymyillen.

"Ei siis 'paksu' ole minua ihan mustaksi maalannut."

"Ei suinkaan. Kuinka hän olisi saattanut puhua pahaa rakkaasta
Rankostaan!"

"Niin, tiedäppäs, me olemme toisinaan tavattomasti väitelleet asioista,
joita koulunkäynti ei saa meitä oikein käsittämään. Mutta onneksi on
hän huomannut, että olemme toisiamme etevämmät, eikä koko maailmassa
löydy parempia ystäviä kuin me. Mutta tässä on Veijo ja tuossa
viidakko. Miten nyt tulee ratsastaa?"

"Puron yli ja puitten lomitse; tuo on ihan oikein. Niin kelpo
ratsastaja kuin Veijo on, ei tarvitse raivattua tietä."

"Aivan niin", myönsi neekeri ylpeästi. "Massa Veri-Repo näkemä että
Masser Veijo ratsastama niinkuin intiaani. Masser Veijo pääsemä sekä
suon että saven läpi."

He ratsastivat yli puron ja läpi viidakon, jossa ei ollut näreikköä
heitä estämässä, ja kulkivat sitte maissi- ja kauravainioiden sekä
perunamaan halki.

Täällä oli paikoin hedelmällistä, mustaa hietikkoa, josta Teksasin
ylänkö on tunnettu. Puron vesi enensi uutisasumuksen arvoa ja juoksi
ihan talon asuinrivin ohi, jonka takana talli ja ulkohuoneet olivat.

Talo oli kivestä, pitkä ja leveä, ilman yläkerrosta; päädyissä oli
kuitenkin kaksi pientä vinttihuonetta. Oven edessä oli neljä suurta
suorarunkoista tammea, joitten haarat levittivät suloista siimestä.
Puitten suojassa oli yksinkertaisia pöytiä ja penkkejä. Ensi
silmäyksellä näki, että asuinhuone oli sisäänkäytävästä oikealle ja
Veri-Revon mainitsema kauppahuone sen vasemmalla puolen.

Erään pöydän ääressä istui vanhanpuoleinen mies, tupakkapiippu suussa
ja katseli tutkivasti läheneviä miehiä.

Hän oli pitkä ja lujarakenteinen, kasvonsa olivat ahavoituneet ja
täyspartaiset; hän oli oikea lännen mies, jonka käsistä saattoi nähdä,
että ne olivat hyvin vähän levänneet, mutta ahkerasti työtä tehneet.

Tunnettuaan vieraitten oppaan, nousi hän ja huusi kaukaa hänelle:

"Tervetuloa Veri-Repo! Saako sinut vihdoinkin nähdä? Minulla on
uutisia."

"Mistä?" kysyi nuorukainen.

"Tuolta kaukaa." Hän osotti länteen.

"Mimmoisia? Hyviäkö?"

"Valitettavasti ei. On tosiaan ollut hyeenoja liikkeessä."

Tämä tieto näkyi vaikuttavan poikaan sähkön tavoin. Hän heittäysi
satulasta, astui reippaasti miehen luo ja sanoi:

"Tuon täytyy sinun heti kertoa minulle."

"Siinä ei ole paljon kerrottavaa ja se on pian sanottu. Mutta ensin
täytyy sinun olla kohtelias ja sanoa näille herroille kuka minä olen."

"Sekin on pian sanottu. Sinä olet herra Helmiaho, tämän maatalon
omistaja, ja nämät herrat ovat minun hyviä ystäviäni, herrat Rankko ja
Veijo, jotka ovat tulleet jotakin sinulta ehkä ostamaan."

Helmiaho tarkkasi äskentulleita ja huomautti:

"Haluan ensin oppia heitä tuntemaan ennenkuin teen heidän kanssaan
kauppaa. En ole heitä vielä koskaan nähnyt."

"Saat ihan levollisesti ottaa heidät vastaan: sanoinhan minä heitä
ystävikseni."

"Oliko se täyttä totta, vai kohteliaisuuttako.

"Täyttä totta."

"No sitte olette tervetulleita luokseni."

Hän ojensi kätensä Rankolle ja sitte neekerille, pyytäen heitä istumaan.

"Hevoset ensin, herrani", sanoi Rankko. "Tunnettehan te lännen miehen
ensi velvollisuuden."

"Aivan oikein! Huomaan teidät kunnon pojiksi siitä, kun pidätte huolta
elukoistanne. Koska taas aiotte lähteä?"

"Meidän täytyy ehkä viipyä täällä pari päivää, sillä odotamme hyviä
tovereita."

"Viekää siis hevosenne asuinrakennuksen taakse ja huutakaa Herkulesta,
neekeriä. Hän on mielellään teidän käytettävänänne."

Molemmat noudattivat kehotusta. Helmiaho katsoi heidän jälkeensä,
pudisti päätään, ja sanoi Veri-Revolle:

"Kummallisia miehiä sinä tuot mukanasi. Ranskalaisen ratsumestarin ja
mustaihosen, viidenkymmenen vuotiaan herran, jolla on kameelikurjen
sulka hatussa. Se on kummallista täällä lännessäkin."

"Älä anna pettää itseäsi, vanha ystäväni! Tahdon mainita yhden ainoan
nimen ja sinä olet heitä uskova. He ovat Vanhan Kovakouran tuttuja ja
odottavat häntä täällä."

"Mitä puhutkaan? Onko se totta?" huusi tilanomistaja. "Tuleeko Vanha
Kovakoura tänne Helmiahoon?"

"Tulee hän."

"Keneltä sen olet kuullut? Heiltä itseltäänkö?"

"Ei, Paksu Paavo Pippuri sen sanoi."

"Oletko hänetkin tavannut? Olemme vaan kerran ennen olleet yhdessä,
mutta tahtoisin mielelläni taas nähdä hänet."

"Saat pian nähdä hänen. Hänkin tulee tänne. Hän kuuluu siihen
seurueeseen, jota nämät kaksi täällä odottavat."

Helmiaho veti muutaman sauhun puolisammuneesta piipustaan; sitten
huudahti hän ilosta säteilevin kasvoin:

"Mikä uutinen! Vanha Kovakoura ja Paksu Paavo! Se on ilo ja kunnia,
jolle kyllä ymmärrän arvon antaa. Minun täytyy heti mennä kertomaan
vanhalle Eevalleni, että — — —"

"Odotas vähän", sanoi Veri-Repo asettuen hänen tiellensä ja tarttuen
häntä käsivarteen, "ensin tahdon kuulla, mitä on tapahtunut tuolla
aavikolla!"

"Rikos tietysti", vastasi Helmiaho, kääntyen hänen puoleensa. "Kuinka
kauvan olet poissa ollut?"

"Lähes kaksi viikkoa."

"Silloin sinä et nähnyt täällä minun luonani niitä neljää perhettä,
jotka aikoivat aavikon yli. He lähtivät täältä viikko sitten, mutta
eivät ole vielä tulleet perille. Walli, kauppias, on tullut sieltä
tännepäin. He olisivat hänet kohdanneet."

"Olivatko viitat kunnossa?"

"Eivät olleet. Jos hän ei jo kaksikymmentä vuotta niin hyvin olisi
tuntenut tuota autiota aavikkoa, olisi hän ollut hukassa."

"Missä hän on?"

"Hän on levolla tuolla ylhäällä kamarissa. Hän oli tullessaan ihan
näännyksissä; ei kuitenkaan huolinut ruuasta, vaan meni heti maata."

"Minun täytyy, hänen väsymyksestänsä huolimatta, mennä häntä
herättämään. Hänen täytyy kertoa minulle."

Nuorukainen kiiruhti, mieli kuohuksissa, tiehensä ja katosi huoneisiin.
Isäntä istui polttamaan piippuansa. Hän ravisti päätään ihmetellen
nuorukaisen kiirettä, mutta sitten näytti hän sangen tyytyväiseltä. Syy
siihen oli helposti huomattavissa sanoista, joita hän itsekseen supatti:

"Paksu Paavo! Hm...! Ja Vanha Kovakoura itse! Hm...! Ja semmoiset
miehet tuovat vaan kunnon ihmisiä mukanansa Tännehän tulee kokonainen
seurue. Hm... Mutta pitäisihän minun sentään kertoa Eevalleni, että..."

Hän nousi, ilmoittaaksensa vaimolleen iloisen uutisen, mutta pysähtyi
samassa, sillä Rankko tuli juuri nurkan takaa hänen luokseen.

"No, hyvä herra, löysittekö neekerin?" kysyi Helmiaho häneltä.

"Löysin", vastasi Rankko. "Veijo on hänen luonaan ja heille minä jätin
hevoset. Minä kiirehdin heti luoksenne, lausuakseni suuren iloni siitä,
että saan tavata virkaveljen."

Hän puhui englantia, jota kieltä tähän asti yksinomaan oli käytetty.

"Virkaveljen?" kysyi uutisasukas. "Missä niin?''

"Täällä! Tarkoitan tietysti teitä."

"Minua? Mitenkä niin?"

"Nähkääs, Veri-Repo kertoi teidän olleen metsäherrana."

"Aivan oikein."

"Olemme siis virkaveljiä, sillä minäkin olen ollut metsätieteen
oppilas."

"Vai niin. Missä sitten, rakas ystävä?"

"Saksassa, itse Saksenissa."

"Todellako? Saksenissa! Olettehan siis saksalainen? Miksi puhutte
englantia? Käyttäkää kaunista äidinkieltänne!"

Tämän Helmiaho lausui ja Ontuva Rankko tokasi heti:

"Suurimmalla mielihyvällä, herra metsäherra. Kun myötäsyntyinen
äidinkieleni on kysymyksessä, en ollenkaan vastaan vänkää, vaan suostun
heti. Saatte puhtaista ja selvistä lauseistani kuulla minun oleskelleen
siinä osassa syntymämaata, jossa, niinkuin tunnettu, puhutaan sujuvinta
ja sointuvinta kieltä, nim. Moritsburgissa, Dresdenin kaupungin
lähellä, te tiedätte, jonka linnassa on Aukusti Väkevän valokuva, sekä
kuuluisat lammikot. Tervehdin teitä siis jalon metsätieteen nimessä,
toivoen teidän heti huomaavan, että olette tekemisissä etevän, ingenium
magnum miksture Klementiuksen kanssa."

Kummallista! Kun Rankko puhui englantia, oli hän sangen järkevä ja
kuin mies; mutta niin pian kun hän alkoi saksaa puhumaan, heräsivät
suuruuden ajatukset hänessä.

Helmiaho ei ensin tiennyt mitä ajatella Hän pusersi ystävällisesti
ojennettua kättä, ei antanut suoranaista vastausta, vaan pyysi herran
"virkaveljen" istumaan ja koetti voittaa aikaa menemällä asumukseen
tuomaan virvokkeita. Takasin tullessaan toi hän pari pulloa olutta ynnä
kaksi lasia.

"Helkkarissa, tuopa oli hauskaa!" huudahti Rankko. "Olutta! Se on
maistuva hyvältä! Tämän ääressä miehuullisen kaunopuheliaisuuden sulut
aukenevat. Valmistetaanko tämmöistä myös täällä Teksasissa?"

"Kyllä, jopa suuretkin määrät. Teidän tulee tietää, että täällä on ehkä
enemmän kuin neljäkymmentätuhatta saksalaista, ja johon saksalainen
muuttaa, siellä myös varmasti tämmöistä valmistetaan."

"Niin, kauvan eläkööt humalat ja maltaat! Oletteko itse tätä villittyä
tehneet?"

"En! Tuotan silloin kun sopii tynnyrillisen Koleman Citystä. Maljanne,
herra Rankko."

Hän oli täyttänyt lasit ja kilisti Rankon kanssa. Mutta tämä sanoi:

"Minä pyydän, herra metsäherra, älkää vaivatko itseänne! Olen
hyvin vaatimaton ihminen, älkää minua herratelko, vaan sanokaa
ihan yksinkertaisesti: herra virkaveli! sillä helpommin pääsemme
molemmin. En ole koskaan oikein voinut kärsiä tuota ruhtinaallista,
kulkutaudinkaltaista hovisääntöä. Teidän oluenne ei ole huonoa.
Miksi siis turmelisimme pitomme yltiöpäisillä ja tehdyillä
uudenvuodentoivotuksilla? Eikö niin, teidänkin mielestänne?"

"Kyllä, kyllä!" nyökkäsi Helmiaho hymyillen.

"Te olette minun mieleiseni mies."

"Tietysti. Sen, jolla on sivistynyt, älykäs järki, täytyy olla vähän
alentuvainen ja vapaamielinen. Mitä minuun tulee, ei se ole minun
fakkilahjoillani ollut vaikeata. Mutta missä te oikeastaan olette
opiskelleet?"

"Tarantissa."

"Sitä minäkin ajattelin, sillä Tarant on kaikkien metsävirkailioiden
Alma Pater."

"Te tarkoitatte Alma Mater."

"En suinkaan. Älkää ryhtykö kritiseeraamaan minun klassillista heprean
latinaani. Niin Paksu Paavokin teki, mutta omaksi vahingokseen! Siinä
tapauksessa saattaisi helposti sydämmellinen ja hyvä suhteemme kääntyä
huonoksi. Mehän olemme tieteen ylimyksiä, emmekä tarvitse sellaista
kärsiä. Mutta missä ystäväni Veri-Repo oikeastaan oleskelee?"

"Hän on mennyt erään minun vieraani luo saamaan joitakuita tietoja.
Missä te hänet tapasitte?"

"Tuolla puron lähellä, noin tunnin matkan päässä täältä."

"Luulin teidän kauvemmin olleen yhdessä."

"Ei ollut tarpeellista. Minussa on jotakin niin viehättävää, että
minusta hyvin pian tulee koko maailman ystävä. Fysioloogi nimittää
tätä maku- ja tuntoaistien vertaussoinnuksi, jota valitettavasti ei
ole kaikille annettu. Nuorukainen on jo salassa uskonut minulle koko
elämänuransa. Lahjoitan hänelle sydämmeni koko myötätuntoisuuden,
joten uusi tuttavuutemme olisi hänelle onnenpotkauksen
kalospinterokromatokreenee. Tiedättekö hänestä vielä jotakin
tarkempaa?"

"En tiedä, koska hän jo on teille kertonut koko elämänuransa."

"Mistä hän oikeastaan elää?"

"Hm! Hän tuo toisinaan minulle muutamia kultamöhkäleitä. Siitä päätän,
että hän jossakin on löytänyt kultaa."

"Sen minä hänelle suon, koska hän näkyy olevan meidän kansaamme.
Tuntuu kamalalta kun ihminen ei tiedä, missä päiväntasaajan alla
ensimmäinen kehtonsa on ollut. Me molemmat, te ynnä me, emme tunne tätä
Hippokrateen tautia. Onneksemme tiedämme että meidän koti-ikävämme
on suunnattava Saksanmaahan — — — 'sinne, sinne', niinkuin Galilei
Mignonlaulussa niin kauniisti laulaa."

"Götheä te tarkoitatte."

"Enpä vainkaan. Minä osaan hyvin hyvästi erottaa Göthen ja Galilein.
Göthe kuuluu kokonaan toiseen, korkeampaan kansakouluun. Häneltä ei
herunut noin tunteellista runoa. Mutta Galilei on kaukoputkellaan ja
eleegillisine pyrstötähtineen osunut siihen oikeaan tyroolilaiseen
koti-ikävään, kun hän kirjoitti: '_Mä tiedän maan_' —" Hän oli noussut
seisomaan, lausunut värsyn kaikellaisilla eleillä. Nyt katseli hän
maatalon omistajaa kysyväisesti. Tämä saattoi vaivalla pysyä totisena.
Kun hän ei lausunut kehuvaa sanaa, kysyi Rankko pahoillaan:

"Näyttää siltä kuin runo ei teihin mitään vaikuttaisi. Onko teillä
sitte niin raitis luonnonlaatu?"

"Ei, ei. Minä vaikenin vaan hämmästyksestä, kun niin tarkkaan ja kauvan
voitte runoilian sanoja muistaa."

"Se on ylen helppoa. Minkä luen, sen minä tarkkaan. Ja jos se unohtuu,
korjaan sen itse. Sillä tavoin en jää kiitosta paitse."

"Olette siis syntyperäinen runoilia."

"Niin, eipä paljon puutu."

"Silloin kadehdin teitä. Olen kerran kokonaista kaksi päivää vaivannut
aivojani tekemällä syntymäpäivärunoa, mutta turhaan. En voinut
huudahtaa: heureeka!" (löysin).

"Kuulkaa, älkää käyttäkö sitä sanaa väärin! Se on araapialainen
taikasana ja merkitsee: piru on merrassa. Senkaltaisten taikasanojen
käyttämisessä tulee olla hyvin varovainen, sillä eipä tiedä,
mitä niillä loihtuu esiin. Ajatelkaas kuinka kävi kuuluisalle
Tshingiskaanille ja hänen kolmellesadalle sparttalaiselleen!"

"Kuinka hänen kävi?" kysyi tilanomistaja uteliaasti, ihmetellen mitä
nyt seuraisi.

"Hän oli heidän kanssaan Gibraltarin salmessa, kun Tsherkessit aikoivat
hyökätä linnoitusta vastaan. Kun hänellä oli näin vähän väkeä, kutsui
hän Endorin noita-akan avuksensa. Hän istui nyt tämän ynnä väkensä
kanssa erään padan ympärille, johon heitettiin kaikellaisia ruohoja
ynnä elehvantinjalkoja. Varmaankin tuli heille joku erehdys, sillä
äkkiä halkesi pata ja Tshingiskaani kaikkine sparttalaisineen lensi
ilmaan. Hän lensi muita korkeammalle ja huomasi silloin, että maa hänen
allansa pyöri akselinsa ympäri, jolloin hän hepreaksi huudahti: 'O
sancta simplicius!' joka merkitsee: ja sittenkään se ei liikahda."

Silloin ei Helmiaho voinut itseään kauvemmin pidättää. Hän kavahti
pystyyn ja puhkesi raikuvaan nauruun. Ontuva Rankko yhä hännystakissaan
ja amatsoonihatussaan täytenä totena puheli tämmöistä sekamelskaa — se
oli liian hullunkurista.

"Mitä nauratte?", kysyi Rankko loukkaantuneena. "Luuletteko, vaikka
olettekin virkaveljeni, voivanne rankaisematta — —"

Onneksi Veri-Repo tuli ulos asunnosta, joten Rankon puhe keskeytyi,
muuten hän olisikin pitänyt jyrisevän nuhdesaarnan. Nuorukainen katseli
Rankon tulistunutta naamaa ja kysyi:

"Mistä on kysymys? Mitä sinä lavertelet?"

(Hän puhui saksaa, kun hän kuuli Rankon tätä kieltä käyttävän). Tämä
vastasi:

"Mistäkö syystä minä suuttunut olen? Siitä, että virkaveljeni
täällä nauraa minua. Ja mistä syystä? Siitä ettei hän ole selvillä
maailmanhistoriasta. Minä tässä vaivaan itseäni kertomalla
tsherkessiläisten sotahistoriaa. Mutta hänellä ei ole ensinkään
taipumusta keskiajan sotatemppuihin ja suunnitelmiin."

"Sotatemppuihin ja suunnitelmiin?" kysyi nuorukainen hämmästyen.

"Niin, tietysti! Tiedätkö sinä siitä mitään?"

"En."

"Sitten minä selitän sinulle."

"Sodankäynti on sotimiseen samassa suhteessa kuin mittausoppi on
laskuoppiin, nim. säde + säde — X = neliö kolmion nelikulmasta, jossa
on kaksi kaarta neljännen luokan nurkassa. Ymmärrätkös sitä?"

"En vähintäkään", vastasi Veri-Repo totuudenmukaisesti.

"Sen juuri uskonkin, sillä semmoisiin älykkäisiin mietelmiin tarvitaan
synnynnäistä käsityskykyä ja sitä paitsi sielunvoimien ahkeraa
harjoitusta. Se, jolla ei ole näitä kumpaakaan, se ei käsitä semmoisia
asioita. Sinä sen ainakin tunnustat. Mutta virkaveljeni tässä ei
käsitä sitä, vaan päällepäätteeksi nauraa minulle. Mitä minun tulee
hänestä ajatella? Hän ei minua tunne. Minä olen syntynyt, niinkuin
kreikkalainen sananlasku sanoo: inter sacrum et saxum stat — Saksenin
pyhässä valtiossa — enkä ole tottunut siihen että minulle nauretaan
Ajatteles tätä asiaa ja — —"

"Sen tahdon tehdä", keskeytti hänet Veri-Repo, "mutta nyt ei minulla
ole aikaa. Nyt minun vaan täytyy ajatella noita ihmisraukkoja, jotka on
murhattu Ljaano estakaadolla."

Hän oli luultavasti paksulta Paavolta kuullut tarpeeksi Rankosta,
tietääkseen miten kohdella häntä. Sentähden hän ei häntä vastustellut,
vaan johti puhetta semmoiselle alalle, jonka hän tiesi herättävän
Rankon huomiota ja lopettavan hänen nuhdesaarnansa. Hän saavuttikin
tarkoituksensa, sillä Rankko unohti heti suuttumuksensa ja kysyi:

"Onko ihmisiä murhattu Ljaano estakaadolla? Koska?"

"Sitä ei tiedetä. He lähtivät täältä kahdeksan päivää sitten, eivätkä
vielä ole tulleet aavikon poikki. Siitä päättäen ovat he hukassa."

"Ehkeivät sentään ole. He ovat ehkä ratsastaneet toiseen suuntaan kuin
sinne, mihin ensiksi aikoivat."

"Sitä juuri pelkään. Tästä pääsee vain yhdelle suunnalle aavikon yli.
Se on yhtä vaarallinen kuin esim. Saharan tai Gobin erämaa. Ljaano
estakaadolla ei ole ainoatakaan lähdettä, ei kosteikkoa, ei kameeleja,
jotka päiväkausia jaksavat janoa kärsiä. Tästä syystä on tämä erämaa
niin peljättävä, vaikka se on pienempi kuin tuo suuri Afrikan tai
Aasian erämaa. Täällä ei ole mitään raivattua tietä. Siksi on tolpilla
viitoitettu se tie, joka on ainoa mahdollinen kulkea ja siitä on erämaa
saanut nimensä Ljaano estakaado, viitotettu aavikko. Se joka joutuu
viittojen ulkopuolelle, on hukassa, hänen täytyy nääntyä ja kuolla.
Kuumuus ja jano turmelevat hänen aivonsa, hän kadottaa ajatuskykynsä ja
ratsastaa ympyrässä kunnes hevosensa kaatuu."

"Sentähden hänen ei pidä poiketa viitotetusta tiestä, tarkoitat kai?''
kysyi Helmiaho, joka huomasi Rankon ravistavan päätään.

"Niin, sitä minä tarkoitan", vastasi Veri-Repo.

"Sitä varovaisuutta kukin noudattaa. Hyvin harva tuntee Ljaano
estakaadon niin hyvin, että hän osaisi tien viittojen avutta. Mutta
ovatko nyt pahat ihmiset näitä muutelleet."

"Sehän olisi pirullista."

"Niinhän se olisi; mutta kuitenkin semmoista tapahtuu. Löytyy
pahantekiöitä, jotka kiskovat viittatolpat maasta ja asettavat ne
väärään suuntaan. Joka näitä sitten seuraa, on hukassa. Viitat loppuvat
äkkiä, hän on joutunut turmioon, eikä enää löydä tietä."

"Mutta sopiipa hänen ratsastaa tolppien mukaan takaisin."

"Se on myöhäistä, sillä hän on jo niin kaukana aavikolla, ett'ei
hän enään pääse ruohikolle, ennenkuin nääntyy. Ryöväreillä ei ole
tapana häntä tappaa; he odottavat kunnes hän on lopussa ja silloin he
ryöstävät ruumiin. Niin on usein tapahtunut."

"Mutta eikö semmoisesta voi tehdä loppua?"

Helmiaho oli juuri vastaamaisillaan, kun hänen huomionsa kääntyi
mieheen, joka hitaasti lähestyi talon takaa. Hän oli kiireestä
kantapäähän mustiin puettu ja kantoi kädessään pientä myttyä. Hän
oli hoikka ja pitkä, rinta sisäänpainunut, kasvot laihat ja suipot.
Alhaalla niskassa istuva korkea hattu sekä lasisilmät ja tumma puku
tekivät hänen papin näköiseksi. — Hiipivin askelin tuli hän esille,
kajosi hattuunsa ja lausui:

"Hyvää päivää, herrani. Olenko osannut oikein Herra Rauhantuomarin Juho
Helmiahon luokse?"

Helmiaho loi mieheen silmäyksen, josta näkyi, ett'ei tämä häntä
suuresti miellyttänyt ja virkkoi:

"Nimeni on Helmiaho, mutta herra nimen saatte tyynesti jättää pois. En
ole rauhantuomari enkä muutenkaan pidä arvonimistä. Todellinen kunnon
mies ei suvaitse sumua silmiinsä. Koska minun nimeni tiedätte, uskallan
ehkä kysyä teidänkin nimeänne?"

"Miksipä ei, herrani! Nimeni on Topias Taivola ja olen
lähetyssaarnaajana 'Viimeisten päivien pyhien' luona."

Tämän hän sanoi pöyhkeällä, tekopyhällä äänellä, josta tilanomistaja ei
kuitenkaan välittänyt, sillä hän vastasi olkapäitään kohottamalla:

"Te olette siis mormooni. Se ei suinkaan ole teille mikään
puoltolause Te nimitätte itseänne 'Viimeisten päivien pyhiksi'.
Se on liian vaateliasta ja uhkamielistä, ja koska minä olen hyvin
vaatimaton ihmislapsi, johon teidän omavanhurskautenne ei vähintäkään
vaikuta, katson parhaaksi, että heti astelette eteenpäin hurskaissa
lähetyssaappaissanne. En kärsi mitään uudestaan kääntäjää täällä
uutisasutuksessa."

Tämä oli selvää, jopa loukkaavaakin kieltä. Mutta Taivola pysyi
nöyränä, koski taas kohteliaasti hattuunsa ja vastasi:

"Te erehdytte, herrani, jos luulette minun aikovani kääntää tämän
siunatun maatalon asukkaita. Minä pyydän vaan tässä levähtää sekä
sammuttaa nälkääni ja janoani."

"No, jos ette muuta tahdo, niin saatte kyllä mitä tarvitsette, mutta
vaan sillä ehdolla, että maksatte. Teillä on arvatakseni rahaa
mukananne?"

Hän katseli vierasta terävästi ja tutkivasti ja näytti siltä kuin olisi
hän edessään nähnyt kaikkea muuta kuin jotakin mieluista. Mormooni
kohotti katsettaan taivasta kohti, rykäsi ja virkkoi:

"Tosin minulla ei ole liiaksi tämän syntisen maailman aarteita, mutta
ruuan, juoman ja yösijan voin kuitenkin maksaa. En tosin ollut ottanut
lukuun tämmöistä laskua, sillä minulle kerrottiin Juhana Helmiahon
olevan erittäin vieraanvaraisen."

"Vai niin, kuka teille semmoista kertoi?"

"Minä kuulin sen Tailorsvillen kauppalassa, josta tulen."

"Silloin on puhuttu totta, mutta on unohdettu kertoa, että olen
vierasvarainen vaan niille henkilöille, jotka ovat tervetulleita
luokseni."

"Enkö minä siis ole tervetullut?"

"Ette suinkaan."

"Mutta enhän minä ole teille pahaa tehnyt?"

"Mahdollista kyllä. Mutta kun katselen teitä, niin tuntuu siltä, kuin
tulisi minulle tapahtumaan jotakin pahaa teidän kauttanne Älkää panko
pahaksenne, herrani. Minä olen suorapuheinen mies. Teidän kasvonne —
— teidän kasvonne — — niin, oikein kädestä tempaa kun niitä katselee.
Tekisi mieli antaa teille korvapuustin."

Ei mormooni nytkään näyttänyt loukkaantuneelta. Hän koski kolmannen
kerran hattuunsa ja sanoi lempeällä äänellä:

"Vanhurskaitten osana tässä maailmassa on joutua väärinkäsitetyksi. En
voi mitään kasvoilleni. Jos ne eivät teitä miellytä, ei se ole minun
syyni, vaan teidän."

"Vai niin. Mutta ette suinkaan suvainne sitä teille sanottavan. Jos
joku niin suoraan ilmoittaisi minulle etteivät kasvoni häntä miellytä,
saisi hän siinä silmänräpäyksessä maistaa minun kourastani naamaansa.
Se on kunniantunnon puute, kun tyyneenä vastaanottaa semmoista. Muuten
saan sanoa teille, etteivät kasvonne minulle epämieluiset ole, vaan
te pidätte ne niin että se on minulle epämieluista. Ja lisäksi tuntuu
kuin nuo eivät olisi todelliset kasvonne. Luulen että niissä on ihan
toisellainen ilme, kun olette yksinänne. Lopuksi on teissä jotakin
muutakin minulle vastenmielistä."

"Uskallanko kysyä, mitä tarkoitatte?"

"Sen teen kysymättännekin. Minulle on hyvin vastenmielistä, että
tulette Tailorsvillestä."

"Mistä syystä? Onko teillä vihollisia siellä?"

"Ei ainoatakaan. Mutta sanokaa, mihin aiotte?"

"Ylös Prestoniin Red Riverin varrella."

"Hm. Käykö tämän kautta sitten oikotie?"

"Ei, mutta olen kuullut niin paljon hyvää ja rakastettavaa teistä
kerrottavan, että sydämmestäni halusin oppia teitä tuntemaan."

"Älkää halutko sitä, herra Taivola, sillä siitä saattaisi koitua teille
pahaa. Oletteko jalkaisin?"

"Olen."

"Teillä ei ole hevosta?"

"Hevosta ei ole minulla."

"Älkää yrittäkö petkuttaa minua. Te olette kätkeneet hevosen tänne
johonkin ja minä epäilen, että teillä siihen ei ole niin ihan
kunnialliset syyt. Näillähän main ratsastaa jokainen mies, jokainen
nainen ja lapsi. Täällä ei pääse mihinkään hevosetta. Vieras, joka
kätkee hevosensa ja sitten kieltää omistavansa hevosta, hänellä
varmaankaan ei ole hyviä aikeita."

Mormooni pani kätensä ristiin ja lausui juhlallisesti: "Herra Helmiaho,
minä vannon, ettei minulla ole hevosta. Minä käyn nöyrästi jalan maan
läpi, enkä vielä milloinkaan ole istunut satulassa."

Silloin Helmiaho nousi rahilta, meni miehen luokse, laski kätensä
raskaasti hänen olalleen ja lausui:

"Mies, noinko te puhutte minulle, joka monet vuodet olen täällä rajalla
elänyt? Luuletteko minun olevan sokean? Näenhän minä, että olette
ratsastaneet housunne kiiltäviksi sisäpuolelta, ja näen kannusten
tekemät reiät saappaissanne, sekä — — —

"Se ei todista mitään, herra! keskeytti hänet mormooni. Olen ostanut
saappaat vanhoina ja reiällisinä."

"Todellako? Kauvanko olette niitä käyttäneet?"

"Kaksi kuukautta."

"Silloin olisi pöly ja lika täyttänyt reiät. Tai kaiveletteko
huviksenne ne joka päivä auki? Yöllä satoi; niin pitkällä jalkamatkalla
olisivat saappaanne käyneet likaisiksi. Kun ne ovat puhtaat, todistaa
se vaan että olette ratsastaneet. Sitä paitsi haisette te hevoselta, ja
katsokaa tuonne! Kun toisten panette kannukset taskuunne, niin varokaa
etteivät ne pistä esille."

"Nämät kannukset löysin eilen", puolustihe mormooni.

"Olisi ollut parempi jättää ne maahan, kun ette niitä tarvitse. Muuten
ei se koske minuun, ratsastatteko vai purjehditteko. Minun puolestani
saatte vaikka kulkea iuistilla maailman läpi. Maksusta saatte ruokaa
ja juomaa, mutta sitte saatte mennä. Yöksi ette saa jäädä meille. Otan
vaan semmoisia ihmisiä vastaan, joita en epäile."

Hän meni akkunaan, lausui puoliääneen muutamia sanoja huoneeseen
ja palasi sitten paikoilleen, näennäisesti sen enempää vieraasta
välittämättä.

Tämä istui pöydän ääreen, laski myttynsä siihen pani kätensä ristiin,
ja istui katse maahan luotuna kärsivällisesti odottaen että hänen
eteensä asetettaisiin syötävää. Hän näytti vääryyttä kärsineeltä
mieheltä.

Ontuva Rankko oli mielenkiinnolla kuunnellut lyhyttä keskustelua, mutta
sen loputtua ei hän sen enempää huomiota mormooniin luonut. Toisin oli
Veri-Revon laita.

Tämä oli heti kun vieras ilmestyi ollut silmät leveillään, eikä
kääntänyt katsettaan hänestä Hän ei ollut istunut, vaan aikonut
ratsastaa pois talosta, josta syystä hänen hevosensa oli hänen
vieressään. Nyt pani hän kätensä otsalleen ikäänkuin koettaisi hän
muistella jotakin. Sitten laski hän kätensä alas ja istui hitaasti
isännän vastapäätä, joten hän saattoi pitää mormoonia tarkasti
silmällä. Hän koetti olla ihan välinpitämättömän näköinen, mutta tarkka
katselia olisi kuitenkin nähnyt, että hänen ajatuksensa työskentelivät
ihan erityisellä tavalla.

Silloin astui vanhanpuoleinen, lihavanläntä rouva ulos ovesta. Hän
kantoi isoa häränpaistia ja leipää.

"Tämä on vaimoni", sanoi Helmiaho Ontuvalle Rankolle saksaksi —
mormoonille oli hän puhunut englantia — "hän ymmärtää saksaa yhtä hyvin
kuin minä."

"Sepä ilahuttaa minua suuresti", sanoi Rankko ja ojensi hänelle
kätensä. "Siitä on hyvin kauvan kuin kenenkään rouvasihmisen kanssa
olen äidinkieltäni puhunut. Olkaa tervehditty ja siunattu, ihastuttava
rouva Helmiaho! Onko teidänkin kehtonne keinunut isä Rheinissä tai
sisar Elbessä?"

"Ei juuri", vastasi hän hymyillen, "eipä meillä tuolla kotona, vanhassa
emämaassa ole tapana asettaa kehtoja veteen. Mutta syntyperäinen
saksalainen olen minä kuitenkin."

"No niin, tuo puhe Rheinistä ja Elbestä ei tietysti ole niin
puustavillisesti ymmärrettävä. Se on pidettävä runollisena kuvakielenä.
Minä olen vetänyt ensimmäiset autuaat henkäykseni lähellä Dresdeniä,
eikä ole ihmeteltävää että se kaikkine taideaarteineen on totuttanut
minua puhumaan korkeammassa, lyyrillisessä tyylissä. Schiller
tarkoittaa eräässä kauniissa runossa etupäässä meitä saksilaisia,
sillä runoilian sydän kuului meille, koska hänen rouvansa oli syntynyt
Saksenissa. Kuitenkin pidän minä arvossa kaikkia saksalaisia ja
pyydän sydämmestäni että levittäisitte vieraanvaraiset siipenne minun
ympärilleni. En koskaan, hyvä rouva, unohda olla kiitollinen, se on
itsestään selvä minun kaltaiselleni sivistyneelle miehelle."

Hyvä rouva ei todellakaan tiennyt mitä vastata tuolle omituiselle
miehelle. Hän katsoi kysyväisesti mieheensä, joka tulikin hänelle
avuksi sanoen:

"Tämä herra on arvossa pidetty virkaveli, joka kotimaassaan olisi hyvin
edistynyt urallaan; lukenut ja kunnon metsävirkamies."

"Ihan niin", tokasi Rankko, "korkeampi, voimaperäinen metsätiede oli
porras, jota myöden minä olisin käsin ja jaloin kivunnut, jollei
kohtaloni olisi saanut minusta kiinni ja laahannut minut tänne
Ameriikkaan. Onneksi ei minun tarvitse katua, että olen lainannut
tarkan korvani kohtalon äänelle. Kun kaikki kaksitoista runotarta ovat
minun kohottaneet sivistyksen huipulle, jossa käy kaikelle alhaiselle
välinpitämättömäksi, todistan täten, että rouvat ne meille taivaallista
nektaria ja amproosiaa tarjoovat, jolla vertauksella minä tietysti
tarkoitan teidän oluttanne ja häränpaistianne. Käykäämme siis käsiksi
näihin hyväntahtoisuutenne lahjoihin, joista meidän on kiittäminen
teidän rakastettavaisuuttanne. Toivon että pian opimme tuntemaan
toisemme, hyvä rouva Helmiaho."

"Siitä olen ihan varma", vastasi tämä päätään nyökäten.

"Niin se on luonnollista. Korkeasti sivistyneitä henkilöitä yhdistää
heidän syntyperäinen vaistonsa. Mitä on pilvien alapuolella, siitä emme
huoli. Mutta nyt on olueni lopussa. Saisinko vielä lasillisen?"

Rouva otti hänen lasinsa tuodakseen hänelle pyytämäänsä olutta. Samalla
toi hän mormoonille leipää, juustoa, vettä ja pienen lasillisen
väkevää. Tämä tyytyi yksinkertaiseen ateriaansa, valittamatta sitä,
ettei ollut saanut lihaa.

Silloin Veijo tuli.

"Masser Veijo ollos valmis hevosineen", sanoi hän. "Masser Veijo myös
syödä ja juoda!"

Silloin lankesi hänen katseensa "Viimeisten päivien pyhään." Hän
tuijotti muutaman silmänräpäyksen mieheen ja huusi sitten:

"Mitä Masser Veijo näke? Kuka täällä istu? Se olla Massa Welho, varas,
joka varasti Massa Baumannin monet rahat."

Mormooni hyökkäsi pystyyn ja tuijotti peljästyksissään neekeriin

"Mitäs sanot", kysyi Rankko, hypäten pystyyn hänkin. "Olisiko tämä mies
tuo Welho?"

"Kyllä se olla hän. Masser Veijo tuntemas hänen hyvin. Masser Veijo
häntä katseli silloin hyvin tarkasti."

"Herranen aika! Olisipa se hauska kohtaus. Mitä sanotte itse, master
Topias Taivola?"

Mormooni oli voittanut ensimmäisen säikähdyksensä. Hän teki halveksivan
liikkeen kädellään neekerille ja vastasi:

"Tuo musta ei ole kai oikein viisas? Minä en käsitä häntä, enkä tiedä
mitä hän tahtoo?"

"Hän puhui kyllä; selvästi. Hän nimitti teitä Welhoksi ja sanoi että
olette varastaneet hänen herraltansa, Baumannilta."

"Minun nimeni ei ole Welho."

"Ehkä se on entinen nimenne?"

"Minun nimeni on ja on aina ollut Taivola. Nikkeri näyttää
sekoittavan minua johonkuhun muuhun."

Silloin astui neekeri esille, uhkasi häntä ja huusi:

"Mikä Masser Veijo olla? Masser Veijo olla neekeri, eikä mikään
kirottu nikkeri. Masser Veijo olemas kunnon musta mies. Jos Massa
Welho vielä kerran sano nikkeri, niin Masser Veijo lyödä häntä
nyrkillä, niinkuin Massa Vanha Kovakoura opetti."

Nyt asettui Helmiaho heidän väliinsä:

"Älä rupea käsikähmään. Sinä syytät tätä miestä varkaudesta. Onko
sinulla todistuksia?

"Kyllä Veijolla olla todistuksia! Massa Rankkokin tietämäs, että Massa
Baumannilta on varastettu. Hän olla todistaja."

"Onko se totta, master Rankko?"

"On", vastasi tämä. "Voin sen todistaa."

"Kuinka se tapahtui?"

"Seuraavalla tavalla: Toverillani Baumannilla, jota tuttavansa myös
lyhyesti nimittävät Karhunampujaksi, oli Platto Riverin lähellä
kauppahuone ja minä olin hänen apulaisensa ja osallisena liikkeessä.
Alussa oli hyvä liike, kun siellä kävi paljon kullankaivajia, jotka
siihen aikaan olivat kokoontuneet Mustienkukkuloitten luo. Ansaitsimme
paljon rahaa ja usein oli meillä kätkettynä koko joukon rahaa ja
kultamöhkäleitä. Kerran täytyi minun lähteä kiertämään kaivajien luo
vaatimaan saataviamme. Kun kolmantena päivänä palasin, sain tietää,
että Baumannilta minun poissaollessani oli varastettu. Hän oli ollut
kahden Veijon kanssa ja eräänä yönä oli heillä ollut vieras, nimeltä
Welho. Seuraavana aamuna oli tämä poissa ja hänen mukanaan kaikki rahat
Ei olisi hyödyttänyt ajaa häntä takaa, sillä tämän jälestä puhkesi
rajuilma, joka hävitti kaikki jäljet. Emme sittemmin ole voineet keksiä
jälkeäkään hänestä, vaikka usein olemme kuulustelleet tuota kunnon
Welhoa. Nyt luulee Veijo löytäneensä hänet tässä 'Viimeisten päivien
pyhässä', enkä voi otaksua hänen erehtyneen. Veijolla on silmät auki
ja hyvin kyllä muisti. Hän vakuutti silloin niin tarkasti miestä
katselleensa, että tuntisi hänet, vaikka hän olisi valepuvussakin.
Siinä kaikki, mitä minulla on tässä asiassa sanottavaa."

"Vai niin, ette siis itse nähneet varasta?"

"En."

"Silloin ette voi todistaa, että meillä todellakin on varas tässä.
Veijokin on sitä väittämässä. Mitä siinä tapauksessa on tehtävä,
tiedätte te yhtähyvin kuin minä."

"Masser Veijo hyvin tietäjä, mitä tehdä, huudahti neekeri. Masser Veijo
tappaa konnan. Masser Veijo ei erehdy, vaan tuntea tuota hyvin."

Hän yritti tuupata Helmiahon sivulle, päästäksensä mormoonin luokse,
mutta tilanomistaja pidätti hänet sanoen:

"Pidätäs! Semmoista väkivallantekoa minä en kärsi maallani."

"No, sitten Masser Veijo odottaa, kunnes konna olla poissa Masser
Helmiahon maalta; mutta sitten hänet hirttämä ensi puuhun. Master
Veijo odottama kunnes varas on lähtenyt, hän ei päästämä häntä pois
silmistään."

Hän asettui istumaan mormoonia vastapäätä. Saattoi nähdä, että hän
oli tarkoittanut täyttä totta uhatessaan mormoonia. Taivola katseli
pelvolla neekerin jättiläisvartaloa ja kääntyi sitten Helmiahoon:

"Herrani, minä olen todellakin viaton. Tämä musta masteri on
täydellisesti erehtynyt ja minä toivon saavani luottaa teidän
suojelukseenne."

"Älkää liiaksi minuun luottako", kuului vastaus. "Ei ole tuotu mitään
sitovia todistuksia, eikä sitäpaitsi varkaus koske minuun, kun ei
minulla ole mitään virallista tehtävää. Saatte siis olla turvallisena
niin kauvan kun täällä olette. Mutta olen jo teille sanonut, että
teidän on niin pian kuin suinkin täältä lähteminen, ja mitä sitte
tapahtuu, on minusta yhdentekevä. En voi kieltää master Veijon oikeutta
suorittaa asiansa loppuun kahden kesken. Rauhoittaakseni teitä,
vakuutan, etten aio mennä tainnoksiin kauhusta, jos huomenna tapaisin
teidät riippumassa jossakin puussa."

Näin oli siis asia hetkeksi ratkaistu. Mormooni asettui taas
aterioimaan, mutta hän söi hyvin hitaasti ja piti pitkät väliajat,
nauttiakseen mahdollisimman kauvan luvattua turvaa. Veijon mulkoilevat
silmät eivät hetkeksikään kääntyneet hänestä ja Veri-Repo, joka oli
vaan istunut ja kuunnellut, silmäsi häntä nyt yhtä järkähtämättä kuin
ennen. Nuorukaisen huomio lienee aivan erityisesti kiintynyt tuohon
muka mormoniin.




TOINEN LUKU.

Laukaus otsaan.


Nyt oli kukin niin kiintynyt aterioimiseen ja omiin ajatuksiinsa,
että sananvaihto aivan taukosi. Ja kun sitten Rankko alkoi jatkaa
keskeytettyä puhetta Ljaano estakaadosta, häiriintyi hän taas uuden
vieraan tulosta.

"Talossanne näkyy käyvän paljon vieraita, master Helmiaho", sanoi hän.
"Tuolla tulee taas joku tänne ratsastaen."

Isäntä kääntyi katsomaan tulijaa. Hänet tunnettuaan, virkkoi hän
eloisasti: "Se on eräs, joka aina on tervetullut, kunnon mies, johon
kaikin puolin saa luottaa."

"Hän näyttää kauppiaalta, joka tulee teille tuomaan uusia tavaroita."

"Niinkö luulette sentähden, että hänellä on niin suuret pussit
riippumassa satulan molemmin puolin."

"Niin."

"Silloin erehdytte. Hän ei ole kauppias, vaan parhaita
tiedustelijoitamme, johon teidän tulee tutustua."

"Ehkä olen kuullut hänen nimensä?"

"En tiedä mikä hänen oikea nimensä on. Häntä sanotaan yleensä
Silmänkääntäjä-Reitoksi, eikä hänellä ole koskaan ollut mitään sitä
nimeä vastaan."

"Minkä vuoksi kutsutaan häntä Silmänkääntäjä-Reitoksi?

"Kun hän osaa satoja mitä hämmästyttävämpiä temppuja. Niihin
tarvittavat apuneuvot kuljettaa hän mukanansa pusseissa, joihin
huomionne kiintyi."

"Hän on siis kuljeksiva silmänkääntäjä, ja sillä välin toisinaan opas
ja jälkien löytäjä."

"Päinvastoin: hän on erinomainen tienlöytäjä, joka tarkoin tuntee
jäljet ja huvittaa seuruettaan noitatempuilla. Jos joku tahtoisi häntä
näistä palkita, loukkaantuisi hän kovin. Hän näkyy kulkeneen kuuluisain
silmänkääntäjien seurassa ja osaa hyvin saksaa. Miksi hän on länteen
tullut ja tänne jäänyt, vaikka hän muualla olisi näppäryydellään
koonnut suuria rikkauksia, sitä en tiedä eikä se minuun kuulu; siitä
vaan olen varma, että hän teitä huvittaa."

"Se henkilö, josta tätä puhuttiin, oli nyt tullut ihan lähelle. Vähän
matkan päässä talosta pysähti hän hevosensa ja huusi:

"Halloo, vanha setä, vieläkö sinulla on tilaa köyhälle raukalle, joka
ei voi maksaa ravintolalaskuansa?"

"Sinulle on aina tilaa", vastasi Helmiaho. "Tule tännemmäksi ja astu
alas pukilta! Ole kuin kotonasi! Tulet hauskaan seuraan."

Silmänkääntäjä katseli läsnäolevia tutkivasti ja sanoi:

"Toivon tulevani. Veri-Revon jo tunnen; neekeri ei minua tee
levottomaksi; tuo toinen pikku herra hännystakissa ja naisen hatussa
ei näytä pahalta mieheltä. Ja tuo kolmas tuossa, joka puree juustoansa
niinkuin söisi hän siilin nahkaa, no, häneen kai minä myös tutustun."

Olipa omituista, että tämäkin mies heti näytti epäilevän mormoonia. Hän
ratsasti esille ja hyppäsi satulastaan. Sillä aikaa kun hän ikäänkuin
vanhalle ystävälle ojensi molemmat kätensä isännälle, saattoi Rankko
tarkasti häntä katsella.

Täällä lännessäkin tämän Silmänkääntäjä-Reiton ulkomuoto herätti
huomiota. Ensimmäisenä pisti silmiin suuri kyttyrä, joka rumensi
hänen muuten kaunista vartaloansa. Hän oli keskikokoinen ja hyvin
lujarakenteinen, rinta sisäänpainunut ja käsivarret pitkät, niinkuin
kyttyräselkäisillä tavallisesti on. Hänen pyöreät, sileäksi ajellut
kasvonsa olivat päivänpolttamat, vasen puoli pahoin runneltu, ikäänkuin
siinä olisi ollut kamala, huonosti parantunut haava. Silmänsä olivat
omituiset, eriväriset, vasen taivaansininen ja oikea musta.

Hänellä oli korkeat, puhvelinnahkaiset saappaat, joissa oli isot
mejikkolaiset kannukset, mustat nahkahousut, samallaiset liivit ja
sininen verkapusero. Uumassaan oli hänellä leveä nahkavyö, joka oli
muinoisen niinsanotun "rahakissan" näköinen ja sisälsi patruuneja,
suuren revolverin sekä kaikellaisia pikkukaluja, joita lännen
mies tarvitsee. Syvälle otsaan oli hän painanut jotenkin uuden
majavannahkaisen lakin, josta pitkin niskaa riippui samasta eläimestä
otettu häntä. Ellei hän olisi ollut kyttyräselkäinen, olisi hän
näyttänyt voimakkaalta, jopa kunnioitusta herättävältä henkilöltä.

Helmiaho oli pilalla nimittänyt hänen hevostaan pukiksi, eikä tämä
nimitys ollutkaan ihan tuulesta temmattu. Eläin oli erinomaisen
korkeajalkainen ja näytti väsyneeltä. Lyhyessä hännäntynkässä oli
vaan muutama lyhyt jouhi, joka varmaankin rakkaudesta vanhaan
kasvinpaikkaansa oli sinne jäänyt. Mahdotonta oli nyt enään sanoa
oliko hevonen ennen ollut musta, vai raudikko, sillä sen ruumis oli
monin paikoin ihan paljas ja siinä, missä vielä oli karvoja, olivat
nämät epämääräisen harmajan väriset, ikäänkuin olisi joku gepiidi
jo kansainvaelluksen aikana tuolla vanhalla oriilla ratsastanut.
Suhteettoman iso pää riippui niin syvään alaspäin, että kuono melkein
koski maahan ja näytti siltä, kuin jaksaisi se tuskin kannattaa noita
pitkiä, paksuja ja kaljuja aasinkorvia, jotka isojen nahkakotelojen
tavoin painuivat alaleukaan. Sitäpaitsi seisoi eläin silmät kiinni ja
liikkumatonna joten se oli tuhmuuden ja ruumiillisen kykenemättömyyden
verraton kuva.

Sitten kun hevosen omistaja oli isäntää kätellyt, kysyi hän:

"Sinulla on siis minullekin tilaa? Saanenko aterioidakin?"

"Tietysti saat. Asetu tänne. Täällä on vielä jälellä lihaa sinulle."

"Kiitos, mutta eilen turmelin vatsani, jotta häränliha on tänään liian
raskasta minulle. Kananpojasta enemmän pitäisin. Voitko hankkia minulle
semmoisen?"

"Miksi ei? Katsos tänne! Täällä on kananpoikia oikein kosolta."

Hän viittasi kahteen kananpoikais-pesäkuntaan, joka kanan suojelemana
piiperteli pöytien ympäri noukkiakseen murusia.

"Mainiota", sanoi Reitto päätään nyökäten, "saanko minä yhden. Vaimosi
valmistaa kai sen minulle?"

"Siihen hänellä ei ole aikaa. Tuommoisen kalun kyniminen ei ole hänelle
mieluista. Ja palvelustytöt ovat maissivainioilla."

"Kuka kynimisestä puhuu. En minä semmoista pyydä."

"Onko kananpoika ehkä paistettava höyhenissään?"

"Ihminen, mitä minusta ajattelet? Tunnetkos minua niin vähän, ett'et
luule minun tietävän, miten höyheniä kanasta kynitään. Mutta jollet
sitä vielä tietäisi, tahdon näyttää sinulle, kuinka se tapahtuu."

Hän otti kaksipiippuisen pyssynsä satulanastasta, tähtäsi erästä
kananpoikaa ja ampui. Paukahtaessa ei hevonen avannut edes toista
silmäänsäkään. Se näytti olevan niin kuuro, ettei se näinkään läheltä
voinut kuulla laukausta.

Kananpoika oli kuolleena kaatunut. Mies nosti sen maasta ja näytti
sitä. Kaikkien kummastukseksi ei siinä ollut ainoatakaan höyhentä ja
sitä saattoi heti ruveta valmistamaan.

"Oivasti!" nauroi Helmiaho. "Tällä kertaa sinä minut kuitenkin yllätit.
Saattoihan juuri arvata, että sinulla oli jotakin ilveilyä. Mutta miten
sinä käyttäydyit?"

"Minä käytin kaukoputkea."

"Hullutuksia, sinähän ammuit pyssyllä?"

"Tietysti. Mutta sitä ennen olin kaukaa tähystellyt putkellani, sekä
teitä että kananpoikia. Tietysti minä heti valmistauduin esiintymään
tuhattaiturina vieraillesi."

"Saanko kuulla millä tavalla?"

"Miks'ei, onhan se vaan leikkiä. — Pannaan aika panos karkeita
raudanlastuja kuulan tahi haulin sijasta ja tähdätään niin, että
laukaus sivaltaa siipilintua takapuolelta eteenpäin; tämä ajaa ja
käristää kaikki höyhenet pois, jolleivät jo ole liiaksi vahvoja.
Näet, ettei tarvitse tutkia noitatemppuja ollaksensa muka noita.
Muuten tahdoin vaan esittää itseni näille herroille jonkunlaisella
mahtipontisuudella; kananpojasta en välitä. Toivon suvaitsevanne minun
istahtaa joukkoonne?"

"Sehän on luonnollista. Nämät molemmat herrat tässä ovat minun
ystäväni, kuuluvat Vanhan Kovakouran tuttaviin ja odottavat häntä
täällä."

"Vanhaa Kovakouraa?" sanoi Silmänkääntäjä-Reitto, kavahtaen pystyyn.
"Onko se totta?"

"On, ja Paksu Paavokin tulee tänne."

"Heleijaa! Sehän on paras uutinen, minkä kuulla voi. Olen kauvan
toivonut saavani nähdä Vanhan Kovakouran, vaikka vaan kaukaakin,
sillä semmoista miestä kuin häntä, ei voi lähestyä. Että toivoni nyt
toteutuu, on minulle rakkaampaa, kuin jos löytäisin kultamaan. Minua
suuresti ilahuttaa, että nyt tulin tänne."

"Samoin on sinua ilahuttava kuulla, että tämä herra on saksalainen.
Hänen nimensä on Rankko ja hän on minun — — —"

"Rankko", keskeytti silmänkääntäjä, "Ehkäpä itse Ontuva Rankko?"

"Tuhat tulimmaista!" huudahti pikku saksalainen. "Te tunnette nimeni!
Kuinka se on mahdollista?"

Hän oli puhunut saksaa, sentähden Silmänkääntäjä-Reitto myös vastasi
samalla kielellä:

"Sitä ei teidän ollenkaan tarvitse ihmetellä. Ennen maailmassa oli
toiset ajat; silloin täällä kaukaisessa lännessä tehtiin kauniita
ja rumia töitä runsaasti, ja silloisten vaillinaisten kulkuneuvojen
vuoksi kulki tieto niistä hyvin hitaasti. Mutta nyt on toista: jos
mitä hyvänsä tapahtuu, lentää tieto siitä tuossa tuokiossa. Järviltä
Mejikkoon ja Kaliforniasta Newyorkiin. Teidän rohkea retkenne
Keltaisenkiven puistoon ja teidän nimenne ovat maineen siivillä
lentäneet. Jokaisessa uutisasumuksessa, joka nuotion ääressä, missä
vaan kaksi yhteen osui, puhuttiin teidän ratsastuksestanne ja sen
retken osanottajista, eikä siis tule ihmetellänne, että minä tunnen
nimenne. Pauloillapyytäjä, joka Sopotti-virralla oli puhutellut
Mohavia, Tokvitein poikaa, ja nyt tullut etelään Arbuklen varustukseen,
on kertonut jutun kaikille, jotka hän on tavannut ja viimeksi minulle,
yhtä seikkaperäisesti kuin hän itse on sen kuullut."

"Mutta eipä tiedä, mitä kaikkea tuohon juttuun on lisätty sen
kierrellessä Sopotti-virralta Arbuklen varustukseen asti! Rotasta
tehdään jääkarhu, kasimadosta jättiläiskäärme, vaatimattomasta
majavanpyytäjästä tulee lopuksi lopen kuuluisa Ontuva Rankko. Myönnän
mielelläni, että kaiketi on ollut Herkuleita ja Minotauruksia,
mutta muuta kuin tosiasioita ei saa minulle jaaritella. Ehjä hyve
on sankarin ainoa kaunistus. Sentähden minä mitä ankarimmin torjun
kaikki liioittelut ja tyydyn omaan persoonallisen arvon ja etevyyden
kruunausvaippaani. Ellen niin tekisi, ei kukaan enään uskaltaisi minua
puhutella. Siksi olen päättänyt olla niin alhainen ja kansantajuinen
kuin mahdollista ja toivon, että pidätte tämän kaksinkertaisessa
arvossa, kun kuulette kerrottavan minun ylistetyistä taidoistani ja
kokemuksistani. Enempää en tahdo tässä paikassa ja tällä hetkellä
sanoa, sillä jo Tor, joka muinaisten saksalaisten mukaan oli ukkosen
Jumala, sanoi; puhuminen on hopeata, mutta vaitioleminen on kultaa!"

Reitto katsoi ällistyneenä Helmiahoon. Tämä kuiskasi hänen korvaansa:
"rakastettava omituinen mies", joten silmänkääntäjä sai tietää miten
olla kuten eleä. Vilpittömästi ja luontevasti virkkoi hän:

"Teidän puoleltanne ei tarvita selvityksiä. Olen jo äskenmainitulta
kertojalta kuullut, että te olette vaatimattomuuden esikuva. Tämä
seikka luonnollisesti asettaa etevät ominaisuutenne kolminkertaisesti
selvempään valoon ja tunnen kymmenkertaista mielihyvää saadessani
tutustua teihin. Toivon koko sydämmestäni päästä teidän ystäväksenne.
Minä pyydän, ojentakaa minulle kätenne."

Hän ojensi kätensä Rankolle. Mutta tämä veti kätensä pois lausuen:

"Ei niin kiirettä, teidän armonne! Mitä ystävyyteen tulee, olen minä
siinä asiassa hyvin vakavalla kannalla, sillä siinä suhteessa on
minulla surullisia kokemuksia ja aion vastedes tehdä liiton ainoastaan
semmoisen sielun kanssa, joka on sulanut yhteen todellisen sivistyksen
kanssa. Puolisivistyksestä tulee veri epäpuhtaaksi. Jos minä joskus
ostan itselleni huonekaluston, tulee sen olla oikeata pähkinäpuuta.
Samoin on asianlaita ystävyydenkin alalla. Ennenkuin me siis nimitämme
toisiamme Oresteeksi ja Pyladeeksi, täytyy minun ensin oppia lähemmin
teitä tuntemaan."

"Niinkuin tahdotte, master Rankko. Olette kyllä oikeassa, mutta
en hetkeäkään epäile, että pian opimme toisiamme sydämmellisesti
rakastamaan."

"Sen minäkin luulen, sillä olen herra Helmiaholta kuullut, että
olette lavialta matkustanut taiteilija. Huomaan myös, että teillä on
luonnonlahjoja, jotka saavuttaisivat kauniimman kehityksensä, jos
päättäisitte astua länsigoottilais- bysanttilaista rataa, jota minä
niin voittoisasti olen kulkenut. Jos teidän henkinen käsityskykynne
ehkä joskus tarttuu kiinni johonkin filosoofiseen asemaan, niin
kääntykää vaan minun puoleeni; halulla minä autan teitä pääsemään
ilkeästä Filomeelestä irti."

"Filomeelestä? Mitä tarkoitatte? Ettekö tiedä, mikä Filomeele on?"

"Tiedän, se on satakielen runollinen nimi."

"Satakielen! Oletteko villissä? Mitä tehtävää satakielellä on manalan
kanssa? Filomeele on manalan koira, jonka Kerberus puristi kuoliaaksi
säärtensä välissä."

"Vai niin", vastasi Reitto, koettaen tukahuttaa nauruansa. "Mikä
Kerberus sitten oli?"

"Ettekö sitäkään tiedä. No sitte teillä on perinpohjainen hyöty
minusta. Kerberus oli toinen tähti Kaksoisten tähtisikerössä ja
on keksinyt rokotuksen, toinen tähti taas sanoi Alman tappelun
jälkeen: 'yksi muna jokaiselle, mutta urhoolliselle Silbermannille
kaksi, sillä hän on keksinyt sakkipelon.' Tämmöiset hetket entisestä
maailmanhistoriasta — — —"

"Ette suinkaan sakkipeliä tarkoita", keskeytti Reitto. "Silbermann oli
urkujenrakentaja, syntynyt Frauensteinissä Saksenissa."

"Aivan oikein! Aivan oikein! Mutta juuri siksi, että hän oli
urkujenrakentaja, oli harmonikan keksiminen hänelle helppoa.
Ensimmäisen vei hän Napoleonille lahjaksi, mutta tämä ajoi hänet
tuhman espanjalaisen tavoin ylpeästi pois. Mutta sitä sai hän katua.
Hän otettiin Kanneen tappelun jälestä vangiksi ja englantilaiset
veivät hänet Sant-Helenan kalliosaareen. Matkalla sinne sanoi hän
vanhalle Derfflingerille, joka yksin oli pysynyt hänelle uskollisena:
'lähettäessäni pois Silbermannin säkkipelinensä Kalkutasta, heitin minä
keisarikruununi pois.'"

Nyt ei Reitto voinut kauvemmin pidättää nauruansa. Hän purskahti
kaikuvaan nauruun ja siihen yhtyi Helmiaho sydämensä pohjasta.

"Mitä naurettavaa siinä on?" kysyi Rankko, puoleksi ihmeissään,
puoleksi vihoissaan.

"Tehän olette oikea hämmennysneuvos."

"Oo, pyydän anteeksi, toimennusneuvos. Mutta semmoinen minä en ole.
Ylipäänsä en koskaan vaadi arvonimiä, jotka eivät minulle kuulu."

"Sitä en tarkoittanutkaan. Tahdoin vaan sanoa, että te sekoitatte eri
ajat ja ihmiset maailmanhistoriassa."

"Mitä nyt? Minäkö? Kuinka sanoitte? Sekoitan? Millä tavoin? Tehkää
hyvin, todistakaa se!"

"Aivan kernaasti. Fulton, nykyisen höyrylaivaliikkeen luoja, oli
tarjonnut keksintönsä Napoleonille, mutta hän ei huolinut siitä.
Sentähden sanoi keisari kerran, muistellessansa tätä erehdystään:
Käskiessäni Fultonin Tuilerioista pois, heitin minä pois
keisarikruuuuni! Mutta Silbermann ei elänyt siihen aikaan."

"Vai niin, niinkö väitätte? Olettepa nyt kauniisti tuosta asiasta
selvinneet. Mutta älkää kertoko minulle tuommoista hölynpölyä.
Minä osaan maailmanhistoriani. Minun on ihan mahdoton erehtyä.
Pitäkää se muistissanne tulevaisuudessa, jos meistä on tuleva
ystäviä. Oikaisua en siedä, sillä se käy kunnialleni. Tiedän
varsin hyvin, että maailmanhistoria on ihmisyyden korkein tuote
ja minä yhdyn vanhaan Sooloniin, joka keksi kladnilaiset sävelet
ja kuollessaan huusi: Maailmanhistoria on korkein tuomioistuin,
jossa on kolme tuomaria! Sentähden olen rautaisella ahkeruudella
tutkinut juuri maailmanhistoriaa. Ole lukenut Robinsonia, Pierer'in
konversationisanakirjaa. Kladderadatshia ja Stielerin Kartastoa.
Siten olen hitaasti ja järkevästi läpikäynyt maailmanhistorian ja
vähitellen hiipinyt sen sisälle, kunnes tulin keskipisteeseen.
Mutta te tahdotte käsin ja jaloin yhtaikaa hyökätä siihen ja jäätte
sentähden istumaan itse kehään. Maailmanhistoriaa on hyvin varovasti
käsiteltävä. Jos se huomaa, että aiotaan siihen ryhtyä, pelästyy se ja
kiskaisee irti. Minä olen käsittänyt asiata oikein, sentähden istun
kiinni, teidät on se heittänyt pois, ja kuitenkin luulette saavanne
aikaan suurtekoja. Ja mitä Silbermanniin tulee, tietänen parhaiten
minä, joka olen saksilainen ja hänen maamiehensä miten sakkipelin
laita oli. Ja Fultonia ette tarvitse esille vetää! Hänet minä tunnen
sekä ulkoa että sisältä. Hän on tehnyt tuon kauniin iltalaulun
kultaisesta ilta-auringosta, jonka kotona Saksassa jokainen koululapsi
oppii laulamaan. Ja tämän poikkeuksen tehtyäni, olette kai kyllin
oikeamielinen myöntääksenne, että olen teidät tieteissä voittanut ja
että varsinkin maailmanhistoriassa olen teitä etevämpi. Eikö totta?"

"Kyllä, sen me tunnustamme", sanoi Reitto nauraen. "Olettepa
runoudessakin mestarimme. Siinä olette päässeet pitkälle, sen mukaan
kuin äsken kuulin."

"Sepä ei olekaan vaikeata. Jambit tulla suhisevat ohitseni. En
usko, että taiteessa ja tieteessä olisin kenestäkään takapajulla.
Olenpa usein kampaakin soittanut. En kuitenkaan tahdo ylvästellä.
Syntyperäisistä taipumuksista ei vaatimaton luonne kerskaile, enkä
sentähden pane pahaksi, jos te joskus erehdytte ajattelemaan olevanne
minua taitavampi. Annan sen kernaasti anteeksi ja mietin mielessäni:
'Cassatam ventis liceat subducere classem', joka merkitsee: kas
saaturin Venttiä: lykkää suolatynnyriä lasin alle... Ja kun minun
suolatynnyrini on onnellisesti vedestä vedetty, niin saa sanoa, että
minä olen mies, jolla on tallella kädet ja sormet, sääret ja jalat."

"Kyllä niin, oikeassa olette."

"Ja niissä te olette olleet?"

"Ensin kävin lukiossa, jossa minä — — —"

"Olipa se ikävää, se ei ole suositusta teille."

"Miksi ei?"

"Koska minulla on suuri aatteellinen mielisuosio kaikkia niitä vastaan,
jotka ovat lukiolaisia olleet. Sellaiset ihmiset ovat pöyhkeileviä.
He eivät luule, että metsämiehestäkin voi tulla tieteen ylimys. Sen
olen monet kerrat kokenut. Luonnollisesti on minun aina ollut helppoa
saada näitä ihmisiä huomaamaan, että minussa on miestä harppaamaan
jättiläisaskelin heidän ohitsensa. Siis olette tekin läpikäynyt
vähäisen opintokurssin?"

"Niin olen. Kun päätin lukiossa, antauduin suosijani neuvoista
maalailemaan ja kävin akatemiassa. Minulla oli hyvä taipumus sille
alalle, mutta minussa ei ollut kestävyyttä. Väsyin ja alennuin
todellisesta taiteesta taiteen varjoon — minusta tuli taideratsastaja."

"Voi teitä! minä säälin teitä."

"Niin, niin", nyökkäsi Silmänkääntäjä-Reitto totisena. "Minä olin
hilpeä mies, mutta veltto ja tyhjä. Sanalla sanoen: minä olin
kevytmielinen. Tuhansia kertoja olen sitä katunut. Mikä mies olisinkaan
tänään voinut olla, jos vaan olisin tahtonut!"

"No mutta, kai teissä vielä on lahjakkaisuutta? Alkakaa uudestaan."

"Nytkö? Kun nuoruuden pontevuus on kadonnut? Mutta sitäpaitsi on
minulla eräs tehtävä, joka sitoo minut tänne länteen."

"Saanko kysyä, mikä tehtävä se on?"

"En koskaan puhu siitä, niin paljon voin kumminkin teille sanoa, että
koetan löytää erästä henkilöä, jota tähän asti olen turhaan etsinyt."

"Saattaisi olla teille hyödyksi, jos sanoisitte kenestä puhutte."

"Se on minun salaisuuteni."

"Vahinko, suuri vahinko! Näinä päivinä saan kohdata miehiä, jotka
tuntevat melkein joka kolkan lännessä. Heiltä saisitte neuvoa ja apua.
Tarkoitan tietysti Vanhaa Kovakouraa, paksua Paavoa, pitkää Pekkaa sekä
vinnetuuta, joka — — —"

"Vinnetuu?" keskeytti Reitto. "Tarkoitatteko kuuluisata
apakerpäällikköä?"

"Tarkoitan!"

"Oi, se on totta! Hänethän te myös tunnette, koska hän otti osaa tuohon
vaaralliseen ratsastukseen! Vai että hänetkin tapaatte?"

"Ihan varmaan."

"Missä?"

"Siitä hän on sopinut vaan Vanhan Kovakouran kanssa. Mutta luultavasti
on hän Ljaano estakaadon tuolla puolen."

"Hm! Sitten toivon näkeväni hänet. Minä aion nim. aavikon yli. Minä
saatan erään seurueen sen yli ja sitten eteenpäin El-Pasoon. Nämät
ovat ameriikkalaisia, jotka aikovat mennä Aritsoonaan tekemään hyviä
kauppoja."

"Ehkä timanteilla?"

"Niin juuri. He näyttävät kuljettavan mukanansa suuria summia,
ostaaksensa kivet helpommalla itse paikalla."

Helmiaho ravisti päätään ja kysyi:

"Uskoitko sinä noita timanttilöytöjä?"

"Miksi en?"

"Hm! Minä puolestani pidän koko jutun suurena hullutuksena."

Hän oli ihan oikeassa. Tähän aikaan syntyi äkkiä huhuja, että
Aritsoonassa olisi löydetty timanttikenttiä. Mainittiin henkilöitä,
jotka onnellisten löytöjen kautta olivat muutamissa päivissä tulleet
upporikkaiksi. Näytettiin myös todellisia timantteja, osaksi
kalliitakin, jotka oli muka sieltä löydetty. Tämä huhu lensi muutamassa
viikossa, jopa päivässäkin läpi koko mantereen. Kaivajat Kaliforniassa
ja pohjoisissa piireissä jättivät tuottavaiset kullansaantipaikkansa ja
riensivät Aritsoonaan. Mutta keinotteliat olivat jo iskeneet kyntensä
kenttiin. Suurimmassa kiireessä oli muodostettu yhtiöitä, joilla oli
miljooneja käytettävinä. Timanttikentät piti ostettaman, jotta suurissa
määrin voitaisiin harjoittaa niitten vaihtokauppaa. Yhtään lohkoa
ei jätettäisi. Asiamiehet kulkivat ylt'ympäri timanttinäytteineen,
joita vaan sopi noukkia puheenalaisilta kentiltä. He kaikin voimin
yllyttelivät timanttikuumetta ja lyhyessä ajassa oli se noussut
korkeammalle kuin kultakuume milloinkaan oli ollutkaan. Varovaiset
ihmiset kiristivät kukkaroitaan ja heidän ennustamansa keikahdus
tapahtuikin pian. Muutamat viekkaat ameriikkalaiset olivat koko
keinottelun alkaneet. He olivat ihan tuntemattomina äkkiä ilmoille
pujahtaneet ja yhtä tuntemattomina he taas katosivatkin; ja heidän
kanssaan katosivat myös miljoonat. Turhaan osakkeiden omistajat
sadattelivat. Useimmat kielsivät omistaneensa mitään osakkeita, sillä
eivät tahtoneet joutua naurunalaisiksi. Äkkiä kuuluisiksi tulleet
timanttikentät, joutuivat taas autioiksi kuin ennenkin, ja petetyt
kullankaivajat palasivat taas kultamaihinsa, löytämään muita heitä
viisaampia sinne sijoittuneina. Siihen se juttu päättyi, eikä kukaan
siitä sen enempää puhunut.

Yllämainitut seikat Helmiahon luona tapahtuivat juuri kun timanttikuume
oli alkanut. Hän kuului niihin, jotka eivät uskoneet timanttihuhuja.
Silmänkääntäjä-Reitto sitävastoin lausui:

"En minä vielä totuutta epäile. Jos muilla paikoin on timantteja
löydetty, miks'ei niitä voisi löytää Aritsoonasta? Minä tietysti en
niistä välitä, sillä minulla on muuta tehtävää. Mitä te master Rankko
asiasta arvelette? Noin älykkään, kokeneen ja taitavan miehen arvostelu
asiasta on meille ratkaisevan tärkeä."

Ontuva Rankko vastasi hyvillänsä:

"Iloitsen, että te luottamuksella olette minuun kääntyneet ja
oikeaan mieheen olettekin osuneet. Tässä olisi nyt tilaisuus loistaa
mineraloogisilla tiedoillani. Voisin kertoa teille, että timantti on
ilmaa, liitua, keittosuolaa ja lasia, josta syystä se on läpinäkyvää,
mutta minä tiedän, että teillä on liian vähän alkutietoja, voidaksenne
seurata minun hienoja, väliaikaisia järjestelmiäni. Voisin myös
kertoa, että timantti hiotaan vanhoista tulitikkulaatikoista revityllä
santapaperilla, mutta tähänkin vaaditaan virheetöntä ja hyvää
käsityskykyä Tahdon siis nyt vaan sanoa, että timantti on sangen
kaunis kapine, mutta löytyy muita yhtä kauniita kapineita. Kun olen
nälissäni, on savustettu makkara minulle paljon rakkaampi — kuin suurin
timantti. Ja janoani en voi sammuttaa hohtokivillä. Ja voiko ihminen
muuta kuin syödä ja juoda itsensä kylläiseksi. Minä olen kohtalooni
hyvin tyytyväinen, enkä tarvitse jalokiviä. Jos tietäisin, että tuolla
Aritseonassa olisi kolmen sentnerin painoinen timantti, menisin
ottamaan sen. Vähemmästä en huolisi, vaan halveksisin. Mutta nyt ei
tiedetä, löytyykö siellä ensinkään timantteja, ja jos löytyy, niin
ehkä ne ovat pienet kuin unikukan siemenet. Ei, kukaan ei saa minua
lähtemään timanttikentille. Me olemme saksalaisia, emmekä tarvitse
timantteja, sillä jokaisella meistä on jalokivi sydämessään, nim.
uskollinen sydän, josta runoilija laulaa:

    "Timantti ei sen arvoinen Välillä maan ja taivaitten.

"Ja kuka teistä uskaltaa minua tässä asiassa vastustaa? en neuvoisi
häntä sitä tekemään, sillä silloin hän saisi korjata koipensa."

"Hyvin puhuttu!" sanoi Helmiaho, ojentaen kätensä pikku
saksenilaiselle. "On luultavaa, etten minä koskaan tule palajamaan
isänmaahani. Minä en koskaan saa sitä nähdä, mutta sydämmeni on aina
siellä. Te olette ihan oikeassa mitä jalokiviin tulee, emmekä myös aio
piitata Aritsoonassa muka löytyvistä timanteista. Se seurue, jonka
sinä, Reitto, sinne aiot viedä, ei taida parhaimpia kauppoja tehdä.
Olisi kaikissa tapauksissa ollut parempi, jos he olisivat jääneet
runsaine rahoinensa kotiin. He voivat hyvin helposti niistä päästä,
saamatta sijaan ainoatakaan timanttia. Viisaita miehiä eivät he muuten
näy olevan, koska he ilmaisevat kuljettavansa paljon rahaa mukanaan. Se
ei ole koskaankaan varovasti tehty, mutta täällä on se vielä tuhmempaa
kuin muualla."

"Huomenna iltapäivällä saapuvat he tänne. Heidän piti ostaa kaksi
kuormahevosta lisää, johon toimeen he tarvitsevat ainakin puolen
päivää. Sentähden ratsastin tänne edeltäpäin, viettääkseni ajan täällä
huomiseen."

"Siinä teit oikein, vanha ystävä. Montako henkeä heitä on?"

"Heitä on kuusi. Muutamat heistä näyttävät sekä ulkomuodoltaan että
käytökseltään jotenkin 'keltanokilta', mutta siitä en luonnollisesti
välitä. He kuuluvat tulevan New-Orleansista ja luulottelevat
palaavansa takaisin miljoonien omistajina. He käyttäytyvät myös vähän
ylimielisesti, mutta ei sekään minuun kuulu. He palkkaavat minut, ja
muusta en välitä."

"Osaavatko he sitte tänne minun luokseni?"

"Aivan varmaan, olen niin tarkoin neuvonut heille tien, etteivät voi
erehtyä. Mutta mikä nyt on, Veijo?"

Tämä kysymys tehtiin neekerille.

Päivä oli jo loppumaisillaan ja hämärä, joka näillä seuduin on niin
lyhyt, oli yllättänyt. Oli jo niin pimeä, ettei voinut nähdä kauvaksi
eteensä. Veijo ja Veri-Repo olivat vilkkaasta keskustelusta huolimatta
koko ajan pitäneet mormoonia silmällä. Tämä oli tekeytynyt aivan
väliäpitämättömäksi keskustelusta, ja kun muut kai olivat olleet sitä
mieltä, että mormooni, joka näytti ihan ameriikkalaiselta, ei vähääkään
ymmärtäisi saksaa, olivat he puhuneet niin kovalla äänellä, että hän
saattoi kuulla joka sanan.

Hän ei ollut edes vetänyt suutaan nauruun Ontuvan Rankon lörpötyksille
ja siitä vielä enemmän vakaantuivat luulossaan, ettei hän mitään
ymmärtänyt. Mutta niin pian kuin puhe kääntyi timanttilöytöihin, oli
hän hitaasti ja huomaamatta siirtynyt lähemmäksi penkillä. Ja kun
Silmiinkääntäjä-Reitto puhui niistä kuudesta miehestä, jotka hänen
tuli viedä Ljaano estakaadon yli, oli hän näyttänyt olevan hyvin
jännityksessä. Kun mainittiin, että näillä kuudella luultavasti
oli paljon rahaa mukanansa, levisi tyytyväinen hymy hänen ohueille
huulilleen, jota kuitenkaan ei hämärässä huomattu. Toisinaan oli
hän nostanut päätään ikäänkuin kuunnellakseen ja kärsimättömästi
katsonut siihen suuntaan, josta hän oli tullut. Hän tiesi olevansa
melkein vankina, sillä neekeri silmäili häntä taukoamatta. Hän huomasi
myös, että Veri-Repo tarkasti piti häntä silmällä. Mielensä kävi yhä
kaameammaksi hetki hetkeltä; hän muisti neekerin uhkauksia ja luulikin,
että hänessä oli miestä ne täyttämään.

Juuri nyt, kun oli tullut melkein pimeäksi, piti hän mahdollisena
äkkiä pötkiä pakoon, sillä myöhemmin kävisi se paljon vaikeammaksi,
koska Veijo varmaankin yön pimeydessä ryhtyisi varokeinoihin, jotka
estäisivät hänet pakenemasta. Sentähden hän nyt ojentui ottamaan
pientä myttyänsä ja veti sen vähitellen luoksensa. Sitten aikoi hän
äkkiä nousta ja kiirein askelin poistua nurkan taakse. Kun hän vaan
ehtisi tuonne pensaitten taakse, niin ei hänen enää tarvitsisi peljätä
takaa-ajajia.

Mutta Veijosta hän oli erehtynyt. Tämä oli muitten neekerien
kaltainen siinä, että kun hän kerran jotain päätti tehdä, pani hän
myös päätöksensä suurimmalla sitkeydellä toimeen. Neekeri oli kyllä
huomannut, että mormooni tavotteli myttyänsä, ja juuri kun tämä oli
lähdössä, nousi Veijo niin äkkiä, että oli kaataa Helmiahon, joka siitä
johtui tekemään yllämainitun kysymyksen. Veijo vastasi:

"Masser Veijo näkemä, että varas tahto pois. Tavotteli jo myttyänsä.
Tahtoi jo juosta pois. Mutta Masser Veijo tappa hänet tuolla poissa.
Masser Veijo mennä hänen kanssan eikä päästä näkyvistä."

Hän istahti penkin ääri päähän, niin että hän oli ihan likellä
mormoonia, vaikka tämä istui toisen pöydän ääressä.

"Anna miehen mieluummin juosta tiehensä", neuvoi isäntä. "Hän
luultavasti ei ansaitse, että niin tarkasti häntä vartioinet."

"Masser Helmiaho olla oikeassa, ei hän, vaan rahat, jotka hän varasti,
ansaitsevat että Masser Veijo häntä valvo. Hän ei pääsemä täältä,
jollei Masser Veijo seurama, se olla varma."

"Mikä tuo mies oikeastaan on?" kysyi silmänkääntäjä. "Hän ei ensi
hetkestä minua miellyttänyt. Hän näyttää olevan susi lammasvaatteissa.
Kun ensin hänet näin, tuntui siltä, kuin jos jo ennenkin olisin nähnyt
tuota terävää suippoa naamaa, ja juuri semmoisissa oloissa, jotka eivät
ole olleet hänelle kunniaksi."

Helmiaho selitti hänelle miksi Veijo niin taukoamatta oli häntä
katsellut ja lisäsi:

"Veri-Revon huomio näkyy myös olevan häneen kiintynyt enemmän kuin hän
tahtoisi näyttää."

"Hyvä", vastasi nuori mies, "tämä 'viimeisten päivien pyhä' on tehnyt
minulle jotakin hyvin pahaa."

"Todellako? Mitä sitten? Miksi et nosta kannetta häntä vastaan?"

"Koska en tiedä, mitä pahaa hän on minulle tehnyt."

"Sepä olisi merkillistä. Jos olet siitä varma, että hän on tehnyt
sinulle paljon pahaa, täytyy sinun kai tietää, mitä se on ollut."

"Sitäpä en juuri voi sanoakaan. Olen ajatellut aivoni puhki
muistaakseni sitä, mutta turhaan. Tuntuu siltä, kuin olisin unissani
nähnyt tuon kauhean ja taas unohtanut tuon unen yksityiskohdat. Enkä
minä voi tuommoisen epämääräisen, hämäräperäisen aavistuksen johdosta
hyökätä miehen kimppuun."

"Tuota minä en ymmärrä. Minkä tiedän, sen tapaan tietää.
Hämäräperäisistä aavistuksista en koskaan voi puhua. Mutta nyt on
pimeä, emmekö mene huoneeseen?

"Emme mene, sillä talo on tuolle miehelle lukittu, ja minun täytyy
jäädä tänne häntä vartioimaan. Siksi jään tänne ulos. Ehkä voin
palauttaa muistiini, mitä minulla on tämän miehen kanssa suoritettavaa."

"Siinä tapauksessa tahdon kumminkin hankkia tänne valaistusta, ett'ei
hän voi hiipiä tiehensä."

Hän meni sisälle ja palasi heti, tuoden kaksi lamppua. Nämä olivat
yksinkertaisia läkkisiä öljysäiliöitä, joissa oli vahva sydän. Lasia ja
kupua niissä ei ollut. Kuitenkin niiden loimuavat ja savuavat liekit
tarpeeksi valaisivat oven edustaa.

Juuri kun isäntä oli ripustanut lamput kahteen puunoksaan, kuului
askeleita maissivainioitten puolelta.

"Minun 'käteni' tulevat kotiin", sanoi Helmiaho.

"Kädellä" tarkoittaa ameriikkalainen jokaista miestä tai naista, joka
on hänen palveluksessaan. Hän erehtyi. Kun tulia saapui valopiiriin,
huomattiin hänen olevan vieras.

Hän oli pitkä, vahva mies, täysiparrakas, mejikkolaiseen tapaan
vaatetettuna, vaikk'ei hänellä ollut kannuksia, joka oli silmäänpistävä
seikka näillä seuduin. Vyössään näkyi puukon varsi ja kaksi pistoolia
ja kädessään oli hänellä raskas, hopearenkailla koristettu pyssy.
Kun hän tummilla silmillään terävästi katseli jokaista läsnäoliaa,
näytti hän olevan ruumiillisesti vahva, mutta myös raaka henkilö,
jolta ei sopinut odottaa mitään lempeämpiä tunteita. — Kun hän huomasi
mormoonin, vilkutti hän silmiään omituisella tavalla. Sitä ei huomannut
kukaan muu kuin mormooni. Se oli varmaankin joku hänelle aiottu merkki.

"Buenas tardes, sennores!" (hyvää iltaa, herrat) tervehti hän.
Täällähän on illanvietto Bengaalin tulien ääressä! Tämän maatalon
omistaja näkyy olevan runollinen mies. Sallikaa minun levähtää täällä
neljännestunnin ja antakaa minulle suunkasto, jos on saatavissa."

Hän puhui tuota espanialais-englantilaista sekamelskaa, jota täällä
Meksikon rajalla usein käytetään.

"Istukaa, herra!" vastasi Helmiaho samalla murteella. "Mitä haluatte?
Olutta tai ryypynkö?"

"Älkää kiusatko minua oluellanne! Minä en huoli tuosta saksalaisesta
nesteestä. Antakaa minulle ryyppy, mutta ei liian pieni, ymmärrättehän!"

Hänen ryhtinsä ja äänensä ilmaisivat hänet mieheksi, jonka kanssa ei
ollut leikitteleminen. Hän käyttäytyi ikäänkuin hän olisi käskiänä
täällä. Helmiaho nousi tuodakseen pyydettyä ja osoitti penkkiä, johon
hän oli tehnyt vieraalle tilaa. Mutta tämä pudisti päätään ja sanoi:

"Kiitos, Herra! Täällä istuu jo neljä. Teen mieluummin seuraa tuolle
ritarille, joka istuu tuossa yksinään. Minä olen tottunut laajaan
savanniin [ruohoaavikko], enkä pidä tungoksesta."

Hän asetti pyssynsä puuta vasten ja istui mormoonin viereen, tervehtien
tätä keveästi leveälieriseen hattuunsa koskettamalla. "Viimeisten
päivien pyhä" vastasi tervehdykseen samalla tavalla. Molemmat
tekeytyivät ihan vieraiksi toisilleen.

Helmiaho oli mennyt sisälle. Muut eivät luonnollisesta
kohteliaisuudesta tahtoneet pitää vierasta erityisesti silmällä. Tästä
sai hän mieluisan tilaisuuden kuiskata mormoonille:

"Miksi et tule? Tiedät että tahdomme tietoja?"

Hän puhui puhtainta Ameriikan englantia.

"Minua ei päästetä", vastasi tämä.

"Kuka ei päästä?"

"Tuo kirottu neekeri."

"Joka ei käännä silmiänsä sinusta? Mikä hänen on?

"Hän väittää, että minä olen varastanut hänen isäntänsä rahat, ja
tahtoo tappaa minut."

"Edellinen väite saattaa olla oikea, mutta jälkimmäisestä saa hän
luopua, joll'ei hän tahdo, että piikaamme hänen mustan nahkansa
veripunaiseksi. Onko mitään uutta kerrottavaa?"

"On, kuusi timanttipoikaa aikoo, suuret rahat mukanaan, Ljaanon yli."

"Tuhat tulimmaista! He ovat tervetulleita. Me aiomme tutkia heidän
taskunsa. Viimeisellä kurjalla seurueella ei ollut mitään. Mutta vaiti!
Helmiaho tulee."

Viimemainittu palasi takaisin, olutlasi täynnä väkevää. Sen hän asetti
vieraan eteen lausuen:

"Terveydeksenne, herra! Te olette ehkä ratsastanut pitkän taipaleen
tänään?"

"Ratsastanut?" vastasi mies, kaataen kurkkuunsa melkein puolen lasia.
"Eikö teillä ole silmiä, tai onko teillä niitä liiaksi, kun näette
näkemättömiä. Täytyyhän sillä, joka ratsastaa, olla hevonen."

"Tietysti."

"No, missä on minun hevoseni?"

"Varmaankin siellä, minne sen jätitte."

"Olisinko minä jättänyt hevoseni viiden kilom. matkan päähän täältä
juodakseni täällä kelvotonta juomaa."

"Olkaa juomatta, jollei maistu! Sitä paitsi en muista puhuneeni
viidestä kilometristä. Niinkuin te nyt tässä istutte olette te mies,
jolla on hevonen. Missä se on, ei ole minun asiani, vaan omanne."

"Sitä minäkin ajattelen. Ei teidän minuun mitään tule. Oletteko
ymmärtäneet?"

"Eikö minun tule mitään siihen, joka tulee tänne minun yksinäiseen
talooni; kieltäisittekö minulta sen oikeuden?"

"Pelkäättekö ehkä minua?"

"Oho! Tahtoisin nähdä sen ihmisen, jota Helmiaho pelkää."

"Hauskaa kuulla, sillä aion juuri pyytää teiltä yösijaa." Tätä
sanoessaan loi vieras väijyvän katseen Helmiahoon.

"Ei ole tilaa teille", vastasi tämä.

"Miks'ei?

"Koska itse olette väittäneet, ett'ei minun tule teihin mitään."

"Mutta enhän minä voi keskellä yötä juosta läheisimpään naapuriinne,
jonne vasta huomenna päivällisaikaan pääsisin."

"Maatkaa sitte taivasalla! Ilta on leuto, maa pehmeä ja taivas on paras
peitto minkä löytää."

"Ajatteko minut todella pois?"

"Ajan, herra. Sen, joka tahtoo olla minun vieraanani, tulee koettaa
olla kohteliaampi, kuin minkä te olette olleet."

"Saadakseni nukkua jossakin nurkassa, pitäisi minun ehkä laulaa kitaran
tai mandoliinin säestyksellä? Minä en kaipaa vieraanvaraisuuttanne, ja
olen aina löytävä paikan, jossa minä, ennen nukkumistani, voin miettiä
mitä teille vastaan, jos joskus tapaisin teitä muualla."

"Mutta älkää silloin myös unohtako miettiä, minkä vastauksen minä
tuommoisessa tilaisuudessa teille annan!"

"Onko tuo uhkaus, herra?"

Vieras nousi seisaalle, ja ojensi käskevästi korkeata, hartiakasta
ruumistaan.

"Ei suinkaan", vastasi Helmiaho hymyillen. "Olen hyvin rauhallinen mies
niin kauvan kuin minua ei pakoteta riitaan."

"Siihen minäkin teitä kehotan. Te asutte täällä ihan tämän kuoleman
aavikon laidassa. Varovaisuus vaatii, että mahdollisuuden mukaan elätte
rauhassa ihmisten kanssa täällä, muuten saattaisi 'Erämaan henki' ihan
odottamatta löytää tien tänne."

"Ehkä tunnette hänet?"

"En ole vielä häntä nähnyt; mutta onhan tunnettua, että hän mieluummin
ilmestyy pöyhkeileville ihmisille, saattaakseen heidät tuolle puolelle."

"En tahdo teitä vastustella. Kenties kaikki ne, jotka on kuolleina
löydetty Ljaano estakaadolla ja jotka 'Erämaan henki' on tappanut
ampumalla luodin otsaan, kenties ne kaikki ovat olleet pöyhkeileviä
lurjuksia. Mutta omituista vaan on, että he kaikki ovat olleet
ryöväreitä ja murhamiehiä."

"Niinkö arvelette", kysyi mies ivallisesti. "Voitteko sen todistaa?"

"Melkein. Poikkeuksetta on näillä ihmisillä aina löydetty esineitä,
jotka ennen ovat olleet Ljaano estakaadolla murhattujen ja ryöstettyjen
henkilöitten omia. Siinä on todistusta kylliksi."

"Jos niin on, niin tahdon ystävällisesti varottaa teitä: Älkää koskaan
tappako ketään ihmistä täällä kaukaisella talollanne, muuten saattaisi
tapahtua, että teidätkin löydetään reikä otsassa."

"Herra!" sanoi Helmiaho kiivastuen. "Sanokaa vielä semmonen sana, ja
minä lyön teidät maahan. Minä en ole mikään murhaaja, vaan kunniallinen
mies. Pikemmin voisi epäillä semmoisesta teosta sitä henkilöä, joka
kätkee hevosensa, jotta ihmiset luulisivat hänet vaarattomaksi
ihmiseksi, eikä suinkaan salamurhaajaksi."

"Minulleko tuo oli tähdätty?", sähisi vieras.

"Jos siitä otatte itseenne, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan.
Te olette jo tänään toinen, joka minulle valehtelee, ett'ei hänellä
ole hevosta. Ensimmäinen on tuo 'viimeisten päivien pyhä'. Kenties
seisovat hevosenne vieretysten ja ehkä niitten vieressä on vielä muita
hevosia ja ratsastajia, jotka odottavat teitä. Sanon teille, että aion
tänä yönä vartioida taloani ja huomenna tutkin aamuhämärässä koko
lähiseudun. Silloin käy varmaan ilmi, että teillä on ratsut."

Vieras puristi molemmat nyrkkinsä, nosti oikeata lyödäksensä, astui
askeleen Helmiahoa kohti ja kirkui:

"Ihminen, väitätkös sinä, että minä olen murhaaja? Sano se suoraan, jos
sinulla on rohkeutta! Sitten lyön minä — — —"

Hän keskeytettiin.

Veri-Repo oli vähemmän tarkastanut miestä kuin hänen pyssyänsä.
Kun vieras nousi ja seisoi selin päin puuta, läheni hän runkoa
katsellakseen tarkasti pyssyä. Hänen tähän asti välinpitämättömät
kasvonsa saivat ihan toisen ilmeen. Hänen silmänsä loistivat ja hänen
suunsa ympäri ilmestyi kova, säälimätön päättäväisyyden piirre. Hän
kääntyi vieraan puoleen ja keskeytti hänet puheessaan laskemalla
kätensä hänen olalleen.

"Mitäs tahdot poika?" kysyi mies.

"Tahdon Helmiahon puolesta vastata sinulle", vastasi Veri-Repo
tyyneesti. "Sinä olet ryöväri ja murhaaja. Varo itsesi 'Erämaan
hengeltä', jota me nimitämme 'koston hengeksi', koska hän kostaa
jokaisen murhan ajamalla kuulan murhaajan otsan läpi."

Jättiläinen astui muutaman askeleen taaksepäin, mittaili nuorukaista
hämmästyneellä ja halveksivalla katseella ja sanoi sitte ivallisesti
nauraen:

"Poika nulikka, junkkari, oletkos hullu! Muserran sinut mäsäksi yhdellä
ainoalla käteni iskulla."

"Sen saat jättää tekemättä. Veri-Repoa ei niin pian muserreta.
Olet luullut saavasi hävyttömästi kohdella miehiä. Nyt tulee poika
näyttämään, että sinua pelätään yhtä vähän kuin vainajaa. Pidä itsesi
tästä hetkestä alkaen semmoisena. 'Koston henki' rankaisee Ljaanon
murhaajia kuolemalla. Sinä olet murhaaja, ja kun henki ei ole täällä
läsnä, olen minä hänen sijaisenaan. Rukoile viimeinen Isä meitäsi;
sinun täytyy nyt astua iankaikkisen tuomarin eteen."

Nuorukaisen sanat tekivät erinomaisen vaikutuksen läsnäolioihin,
sillä olihan hän vielä melkein lapsi. Hän näytti heistä ihan
toisellaiselta kuin ennen. Hänen esiintymisensä oli vielä arvokkaampi
kuin täysi-ikäisen miehen. Siinä hän seisoi uljaana ja suorana,
käsi uhkaavassa asennossa, silmät säkenöivinä, järkähtämätön piirre
kasvoissaan — oikeuden sanansaattajana, ansaitun rangaistuksen
toimeenpaniana.

Vieras, vaikka olikin päätään pitempi poikaa, oli käynyt kalpeaksi.
Pian hän kuitenkin tointui, purskahti nauruun ja huusi:

"Hän on todellakin hullu! Kirppu tahtoo niellä leijonan. Senkaltaista
ei ole milloinkaan kuultu. Todistappas, ihminen, että olen murhaaja!"

"Älä ilku! Mitä sanon, se tapahtuu, siitä saat olla varma. Kenen on tuo
pyssy tuolla puun juurella?"

"Tietysti minun."

"Kuinka kauvan se on ollut omasi?"

"Yli kaksikymmentä vuotta."

Pojan ryhti teki semmoisen vaikutuksen tuohon vahvaan mieheen, ettei
hän tullut kieltäneeksi hänelle vastaamasta, vaikka hän olikin poikaa
halveksinut ja nauranut.

"Voitkos sen todistaa?", jatkoi Veri-Repo.

"Mies! Miten minä sen todistan? Voitko sinä todistaa sanojani vastaan?"

"Voin. Tämä pyssy oli sennor Rodriges Pinton, Merison maatilanomistajan
oma, tuolta vastapäätä, seetrimetsän läheltä. Kaksi vuotta sitten
oli hän vaimoineen, tyttärineen ja kolmen muun henkilön seurassa
käynyt Kaddo nimisellä maatilalla. Hän lähti sieltä, mutta kotiin hän
ei koskaan tullut. Vähän aikaa tämän jälestä löydettiin nuo kuusi
ruumiina. Jäljet Ljaano estakaadolla ja maassa ilmaisivat, että niissä
tolpat oli siirretty väärään suuntaan. Tämä pyssy oli hänen. Se oli
hänellä silloin muassaan. Jos olisit väittänyt ostaneesi pyssyn
tämän ajan jälkeen, olisi asia vaatinut tutkimista. Mutta kun sanot
omistaneesi sen jo kaksikymmentä vuotta, niin et ole ostanut sitä
syylliseltä, vaan olet itse murhaaja ja Ljaano estakaadon lain alainen."

"Koira!", ulvoi vieras. "Muserranko sinut? Tämä pyssy on minun. Todista
sinä, että se on ollut tuon maatilanomistajan omana!"

"Sen teen heti." Hän otti kiväärin ja painoi erästä pientä hopealevyä,
joka oli pyssyntukin alapäähän upotettu. Se aukesi ja nyt tuli näkyviin
toinen pieni levy, johon oli kirjoitettu koko se nimi, jonka hän äsken
oli maininnut.

"Katsokaa tänne", sanoi nuorukainen, näyttäen pyssyä läsnäolioille.
"Tässä on kumoamaton todistus siitä, että tämä pyssy oli tuon maatilan
omistajan. Se oli minulla muutaman kerran lainassa, siksipä minä sen
tunnen. Murhaajalle on sangen vaarallista käyttää ryöstettyä esinettä,
jonka omituisuuksia hän ei tunne. En aio kysyä teiltä, pidättekö tätä
miestä murhaajana, sillä minun silmissäni hän on murhaaja, eikä muuta
tarvita. Hänen hetkensä ovat luetut."

"Niin ovat sinunkin", huusi vieras, hyökkäsi hänen päälleen ja koetti
riistää häneltä aseen.

Mutta Veri-Repo astui salaman nopeudella muutaman askeleen taaksepäin,
tähtäsi häntä pyssyllä ja käski:

"Pysy alallasi, muuten sattuu kuula sinuun. Tiedän varsin hyvin miten
kohdella tuollaista väkeä. Rankko, Reitto, tähdätkää häntä ja jos hän
liikahtaa, ampukaa hän heti paikalla!"

Nämät molemmat nostivat aseensa ja tähtäsivät vierasta. He toimivat
ljaanolain mukaan, jolla on vaan yksi ainoa, mutta täysin tyydyttävä
pykälä; sen edessä ei urhoollinen lännen mies epäröitse.

Vieras huomasi, että tässä oli leikki kaukana. Hänen henkensä oli
kysymyksessä ja siksipä seisoi hän liikkumatta.

Veri-Repo laski nyt pyssynsä, koska ne muut kaksi kivääriä piti miestä
alallaan.

"Olen lukenut sinulle tuomiosi ja se on heti pantava täytäntöön."

"Millä oikeudella?", kysyi vieras kiukusta vapisevalla äänellä. "Minä
olen viaton. Ja vaikka olisinkin syyllinen, ei minun tarvitse antaa
tuommoisten kulkurien ja vielä vähemmin tuommoisen lapsen itseäni
tappaa."

"Näytän sinulle, ett'en ole mikään lapsi. En tahdo pyövelin tavoin
tappaa sinua, vaan seisoen vastatusten ja molemmilla tulee olla
kiväärit. Sinun kuulasi voi sattua minuun, yhtähyvin kuin minun kuulani
sinuun. Tämä ei ole murha vaan rehellinen kaksintaistelu. Panemme
hengen henkeä vastaan, vaikka voisin ampua sinut heti, koska olet minun
vallassani."

Nuorukainen seisoi suorana ja vakaana vieraan edessä. Hänen äänensä oli
totinen ja vakava ja hänen puheensa oli niin kiihkotonta kuin olisi
tuommoinen taistelu elämästä ja kuolemasta hänelle ihan yksinkertainen
ja jokapäiväinen asia. Hän herätti kaikkein muitten läsnäolioitten
kunnioituksen, paitsi sen ainoan, jolle hän sanansa lausui. Saattoi
myös olla niin, että tämä tekeytyi välinpitämättömäksi. Hän remahti
leveään pilkkanauruun ja vastasi:

"Mistä ajasta alkaen ovat keskikasvuiset pojat ruvenneet tuommoista
kieltä täällä käyttämään? Älä usko, että minä rohkeutesi ja
toimeliaisuutesi tähden olen sinun vallassasi. Jolleivät nuo miehet
seisoisi tuolla pyssyt minuun tähdättyinä olisin jo kauvan sitte
vääntänyt niskasi nurin. Jos todellakin olet niin hullu, että vertaat
itsesi minuun, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Mutta valmistu
tänään puhumaan viime sanasi. Minun luotini ei ole vielä koskaan käynyt
harhaan. Saat varmasti luottaa siihen, että se lähettää sinutkin
helvettiin. Mutta minä pidän sanastasi kiinni. Minä haluan julkista
taistelua ja sitten voittajalle oikeuden lähteä pois."

"Molemmat saat", vastasi Veri-Repo.

"Oletkos ymmärtänyt minua oikein. Jos sinä kaadut minun luodistani,
menen minä mihin tahdon, eikä kenelläkään ole oikeutta minua pidättää."

"No, no!" huudahti Helmiaho. "Emme ole niin suostuneet. Jos sinun
luotisi osuisikin, on täällä vielä muutamia muita herroja, jotka
haluavat sinua puhutella. Heille sinun tulee asiasta vastata."

"Ei niin", keskeytti Veri-Repo. "Mies kuuluu minulle. Teillä ei ole
mitään oikeutta häneen. Minä yksin olen hänen taisteluun vaatinut, ja
olen antanut sanani siitä, että se on oleva rehellinen taistelu. Tämän
lupauksen teidän täytyy pitää, jos minä kaadun. Minun kuoltuani ei saa
sanoa, ett'ei minun lupaustani täytetty."

"Mutta poika, ajatteles kuitenkin — — —"

"Ei siinä ole mitään ajateltavaa."

"Mutta pitääkö julkisen konnan saada rankaisematta sinut tappaa?"

"Pitää kyllä, jos hän voi, sillä minun tahdostani hän ryhtyi
kaksintaisteluun. On kyllä totta, että hän epäilemättä kuuluu
noihin Ljaano estakaadon korppikotkiin, joita muitta mutkitta saisi
kepillä kuoliaaksi lyödä. Mutta tuommoinen pyövelin virka on minulle
vastenmielistä ja jos suon hänelle paremman kuoleman, niin on tuota
suosiota osotettava hänelle vielä kuolemani jälkeenkin. Luvatkaa siis
käsin ja suin, että hän esteettömästi saa poistua, jos hän minut ampuu!"

"Jos välttämättömästi niin tahdot, täytyy meidän suostua, mutta jätät
maailman sillä tiedolla, että olet epäoikeutetulla lempeydellä saanut
aikaan sen, että tuo konna vielä edespäinkin voi ammattiansa harjottaa."

"Siinä suhteessa olen hyvin levollinen. Hän on väittänyt, ett'ei hän
koskaan ammu harhaan. On vielä näkemättä, onko minulla luoti pyssyssäni
vaan siksi, että ampuisin reikiä ilmaan. Sano siis mies, kuinka kaukana
toisistamme tulee meidän ampua?"

"Viisikymmentä askelta", vastasi vieras.

"Viisikymmentä!", nauroi Veri-Repo. "Se ei ole liiaksi lähellä. Näyt
pitävän nahkasi suuressa arvossa. Mutta se ei sinua hyödytä. Tiedätkös
mitä? Ilmoitan sinulle nyt ystävällisesti, että minulla on tapan
tähdätä ihan samaan kohtaan, kuin "koston henki" nim. keskelle otsaa.
Varo siis otsaasi. Pelkään että sinä tänä siunattuna päivänä saat
muutaman luodin lyijyä aivojesi läpi. Jos sen voit kestää, ei ole minun
asiani vaan sinun."

"Lörpötyksiä, poika!" huusi vastustaja hampaitaan kiristäen. "Olen
saanut, minkä olen pyytänyt luvan poistua esteettömästi. Pian toimeen!
Anna minulle aseeni!" —

"Kun ollaan valmiit, olet sen saapa, mutta et ennen, sillä ei sinuun
ole luottamista. Isännän tulee mitata välimatka, viisikymmentä askelta.
Kun olemme paikoillemme asettuneet, tulee Veijon asettua sinun
lähellesi ja Ontuvan Rankon minun luokseni, molemmat lamppu kädessä,
jotta voimme toisemme selvästi erottaa ja varmasti tähdätä. Sitten
antaa Silmänkääntäjä-Reitto sinulle pyssysi ja Helmiaho antaa minulle
minun pyssyni. Helmiaho käskee ampua ja sitten saamme ampua mielemme
mukaan, kaksi luotia kumpikin koska pyssymme ovat kaksipiippuiset."

"Tuleeko meidän lähennellä sillä aikaa?" kysyi vieras.

"Ei tule, sinä olet itse määrännyt välimatkan ja siinä on pysyttävä.
Joka jättää paikkansa ennenkuin luodit on ammuttu, sitä saa ampua se,
joka pitää hänelle kynttilää. Veijon ja Rankon tulee sentähden pitää
pistoolinsa tahi revolverinsa vireessä. Samoin saa ampua sitä, joka
aikoo poistua, ennenkuin vastustajansa on ampunut molemmat laukauksensa.

"Mainiota, oikein mainiota!" huusi Veijo. "Masser Veijo heti ampuma,
kun konna tahto juosta."

Hän veti kiväärinsä vyöstään ja näytti sitä uhkaavasti irvistellen
vieraalle.

Muut suostuivat Veri-Revon ehtoihin ja valmistuksiin ryhdyttiin heti.
He olivat niin touhussaan, ett'ei kukaan muistanut pitää hurskasta
Topias Taivolaa erityisemmin silmällä. Tämän mielestä oli otollinen
hetki nyt käsissä. Hän siirtyi nyt hitaasti penkin päähän, siirsi
jalkansa, jotka hän oli pöydän alle ojentanut, ja oli näin valmis
oikealla hetkellä pakenemaan.

Nyt olivat molemmat vastustajat asettuneet paikoilleen, 50 askelta
toisistaan. Muukalaisen vieressä seisoi neekeri, lamppu vasemmassa
kädessä ja ratsupistooli oikeassa kädessä vireessä. Veri-Revon luona
seisoi Ontuva Rankko lamppu toisessa kädessä ja revolveri toisessa,
muodon vuoksi vaan, koska arvattavaa oli, ett'ei hän saisi syytä sitä
käyttää rehellistä nuorta miestä vastaan.

Helmiaho ja Silmänkääntäjä-Reitto pitivät molemmat ladatut kiväärit
valmiina. Tämä oli erinomaisen jännittävä hetki näillekin
taisteluihin tottuneille miehille. Ilmanvedossa loimuavat liekit
valaisivat punertavalla valollaan kumpaakin ryhmää. Miehet seisoivat
liikkumatonna, mutta läpyttävässä valossa näytti siltä kuin olisivat he
olleet alinomaisessa liikkeessä. Näin ollen oli sangen vaikeata tähdätä
oikein, varsinkaan kun ei valoakaan ollut tarpeeksi.

Veri-Repo seisoi tuossa niin vapaana ja huolettomana ikäänkuin ei
olisi kysymyksessä muu, kuin krokettipeli. Hänen vastustajansa oli
sitävastoin ihan toisessa mielentilassa. Silmänkääntäjä-Reitto, jonka
tuli antaa hänelle pyssy ja joka siis seisoi ihan lähellä häntä, näki
hänen silmänsä kiukusta säkenöivän ja kätensä kärsimättömyydestä
vapisevan.

"Oletteko valmiita?" kysyi nyt Helmiaho.

"Olemme", vastasivat molemmat, jolloin vieras mies ojensi kätensä
pyssyä kohti.

Hän aikoi varmaankin ennättää ampua edes puolen sekuntia ennen
Veri-Repoa.

"Onko jommallakummalla teistä, siinä tapauksessa, että hän kuolisi,
jotain määräyksiä annettavana? kysyi Helmiaho edelleen.

"Mene hiiteen utelemisillasi!" huusi kovin kiihtynyt vieras.

"Ei ole", vastasi nuorukainen yhä levollisempana. "Näen että tuo mies
vaan sattumalta minuun osaisi, sillä hän vapisee. Jos minä kaatuisin,
löydät satulalaukustani, mitä tietää tarvitset. Ja tehkäämme nyt tästä
loppu!"

"No hyvä, tänne pyssyt! Ammu!"

Helmiaho ojensi pyssyn Veri-Revolle. Nuorukainen tarttui siihen ihan
levollisesti, punnitsi sitä kädessään ikäänkuin tahtoisi hän tietää sen
painon. Hän ei näyttänyt ensinkään siltä kuin riippuisi hänen henkensä
lyhyestä silmänräpäyksestä.

Toinen oli melkein kiskonut pyssyn Silmänkääntäjä-Reiton käsistä. Hän
käänsi vasemman sivunsa, tarjotakseen niin kapean ampuma-alan kuin
suinkin, ja tähtäsi. Pyssy laukesi.

"Halloo! Läiskis!", ulvoi neekeri. "Massa Veri-Repoa ei ole sattunut.
Mikä onni! Mikä ilo!"

Hän hyppi tasajalkaa, kiersi ympäri ja käyttäytyi ilosta kuin riivattu.

"Pysytkös alallasi mies!", jyrisi Helmiaho hänelle. "Mitenkä voi
tähdätä, kun sinä noin lamppua heilutat?"

Veijo älysi heti, että hän käytöksellään juuri vahingoitti sitä, jonka
hän toivoi voittavan.

Siinä silmänräpäyksessä seisoi hän suorana kuin kynttilä ja huusi:

"Masser Veijo seisoma liikkumatta nyt. Masser Veijo ei säpsähdä! Massa
Veri-Repo ampuma pian!"

Mutta muukalainen ei laskenut pyssyä poskeltaan. Hän laukaisi — ei
tämäkään luoti osunut, vaikka Veri-Repo seisoi samalla tavalla kuin
ennen, ruumiin koko leveä puoli häneen kääntyneenä sekä punniten
pyssyään kädessä.

"Saakeli olkoon!", kirosi vieras. Hän seisoi muutaman silmänräpäyksen
kauhusta liikkumatonna. Sitten päästi hän mahtisanan, jota ei voi
kertoa, ja hyppäsi sivulle, paetaksensa.

"Pysähdy!" huusi neekeri, "minä ampuma."

Hän ampui, mutta ampui toinenkin.

Se lyhyt hetki, jolloin hänen vastustajansa oli seisonut liikkumatonna,
oli ollut tarpeeksi Veri-Revolle ehtiäkseen nostaa aseensa. Hän laukasi
niin pian, kuin jos hänen ei tarvitsisi ensinkään tähdätä, kääntyi
sitten ympäri, tarttui kukkaroon, jossa ampumavarat olivat, ladatakseen
uudestaan, niinkuin näillä seuduin oli tapana ja sanoi:

"Hän on osansa saanut. Mene sinne, Rankko, saat nähdä reiän keskellä
otsaa!"

Hän kääntyi selin sinnepäin, missä vastustajansa oli seisonut ja hänen
äänensä oli niin levollinen kuin olisi hän ollut ihan jokapäiväisissä
toimissaan.

Rankko ja Helmiaho kiirehtivät sinne, mihin vieras oli kaatunut. Veri-
Repo seurasi heitä hitaasti, sittenkun hän oli ladannut.

Silloin kuului sieltä neekerin voitonhuudot:

"Mikä rohkeus! Mikä urhoollisuus! Masser Veijo ampuma kuoliaaksi koko
iso konna. Tässä mies maka, eikä liikkuma paikaltaan. Katso, Massa
Helmiaho ja Massa Rankko, Masser Veijon luoti osu keskelle otsaa. Siinä
olla reikä koko pään läpi. Masser Veijo olla urhoollinen lännen mies.
Hän hyvin helposti voittama tuhannen vihollista."

"Niin sinä olet erinomainen ampuja!", lausui Helmiaho nyökäten,
langettuaan polvilleen vainajan viereen ja häntä tarkastettuaan. "Mihin
sinä oikeastaan tähtäsit?"

"Masser Veijo tähtämä suoraan otsaan ja myös sinne osunut. Oi. Masser
Veijo olla jättiläinen, olla sankari. Masser Veijo olla voittamaton!"

"Vaiti neekeri! Sinä et ole sankari, et jättiläinen, etkä voittamaton.
Sinä et ole tehnyt mitään rohkeutta osoittavaa tekoa. Sinä olet ampunut
pakenevaa eikä se merkitse mitään. Sitäpaitsi ei mieleesi johtunutkaan
tähdätä miehen otsaan. Silmäile hänen housujaan. Mitä tuo on?"

Veijo laski valon sille kohtaa, jonne Helmiaho osoitti.

"Se olla reikä", vastasi hän.

"Niin, sinun luotisi tekemä reikä. Olet ampunut housunlahkeen läpi ja
väität tähdänneesi otsaan, tuskin kuuden askeleen päässä. Sinun pitäisi
hävetä!"

"Ei vainenkaan. Masser Veijon ei tarvitse hävetä. Masser Veijo osunut
otsaan. Mutta Massa Veri-Repo myös ampua, mutta vaan housuun. Veijo
ampu erinomasesti, paljon paremmin kuin Massa Veri-Repo."

"Niin, tuon me tiedämme! Mutta tuommoinen laukaus, Veri-Repo! Niin ei
ammu kukaan muu. Minä en nähnyt sinun tähtäävän."

"Minä tunnen pyssyni", vastasi nuorukainen vaatimattomasti, "ja tiesin
että kävi niinkuin kävi, sillä mies oli liian kiihtynyt. Hän vapisi. Se
on todellakin tyhmästi, kun henki riippuu vaan kahdesta laukauksesta."

Mies oli kuollut. Keskellä otsaa oli pyöreä, teräväreunainen reikä.
Kuula oli mennyt takaraivosta ulos.

"Ihan niinkuin Erämaan henki kuuluu ampuvan", sanoi
Silmänkääntäjä-Reitto ihaillen. "Se oli todellakin mestarilaukaus. Mies
on saanut palkkansa. Mitä on ruumiille tehtävä?"

"Minun väkeni saa kaivaa sen maahan. Ruumis ei ole hauska katseltava,
ja pahinkin konna on kuitenkin ihminen. Mutta oikeutta täytyy
noudattaa, ja siinä, missä lailla ei ole voimaa, täytyy itse käydä
asiaan käsiksi. Ja tämä ei ollut edes nyrkkioikeutta, sillä Veri-Repo
antoi hänelle samat edut. Todistettu on, että hän oli murhaaja. Jumala
olkoon hänen sielullensa armollinen! Ja nyt tulee meidän — — mutta mikä
nyt on? Mikä on hätänä?"

Veijo oli kovasti huudahtanut. Hän oli ainoa, joka ei nyt katsonut
ruumista.

"Ohoh", vastasi neekeri, "Massa Helmiaho, katso tuonne!"

Hän viittasi sinne, missä pöydät ja penkit olivat. Siellä oli pimeä,
koska molemmat lampunpitäjät seisoivat muitten kanssa ryhmässä.

"Miksi sinne katsoisin? Mitä siellä on?!"

"Siellä ei olla mitään. Jos Massa Helmiaho ja ne muut Massat katsovat
sinne, ne ei näkemä mitään, sillä hän olla poissa."

"Aa, totta vieköön! Mormooni on poissa", vastasi Helmiaho, hyökäten
ylös. "Pian ajamaan häntä takaa. Saa nähdä, onnistuuko meidän saada
hänet kiinni!"

Ryhmä hajaantui silmänräpäyksessä. Jokainen juoksi mihin sattui,
tahi mihin juuri sinä hetkenä mieleen johtui. Ainoastaan yksi jäi
paikoillaan — ja tämä oli Veri-Repo. Hän seisoi liikkumatta kuunnellen
yön pimeydessä, kunnes muut palasivat takasin, kertomaan, minkä jo
edeltäpäin saattoi aavistaa: etteivät olleet nähneet eivätkä löytäneet
mitään jälkiä mormoonista.

"Sen juuri uskoinkin", sanoi hän. "Olemme tehneet tyhmästi. Ehkä tuo
hurskas mormooni on paljon vaarallisempi ihminen kuin tuo vainaja
koskaan olikaan. Olen hänen nähnyt, mutta en tiedä missä; olen
kuitenkin pitävä siitä huolta, että saan hänet nähdä, mitä pikemmin sen
paremmin. Hyvästi, herrat!"

Hän otti vainajan pyssyn ja meni hevosensa luokse.

"Aiotko lähteä pois?" kysyi Helmiaho.

"Aion. Olen jo kauvan aikonut ja nyt olen kallista aikaa kuluttanut
tähän muukalaiseen mieheen. Pyssyn otan mukaani, viedäkseni sen
omistajan laillisille perillisille."

"Koska saan taas nähdä sinut?"

"Tarpeen tullessa. Ei ennemmin, eikä myöhemmin."

Hän nousi hevosensa selkään ja, ojentamatta kenellekään kättä, ajoi hän
pois.

"Omituinen nuorukainen", sanoi Silmänkääntäjä-Reitto päätään pudistaen.

"Jättäkäämme hänet rauhaan!", vastasi Helmiaho. "Hän tietää aina mitä
tekee. Hän on nuori, mutta voi vetää vertoja monelle vanhemmalle, ja
olen varma siitä, että hänen ennemmin tai myöhemmin onnistuu saada
kiinni tuo Topias Taivola ja vielä moni muukin."




KOLMAS LUKU.

Hono-veljekset.


Noin kaksi tuntia ennenkuin Ontuva Rankko ja Veijo tapasivat
Veri-Revon, tuli kaksi muuta miestä ratsastaen Koleman Sitystä päin.
Sieltä eivät he kuitenkaan liene tulleet, sillä he näyttivät siltä kuin
olisivat he kauvan olleet asutuilta seuduilta poissa.

Muulit, joilla nämät miehet ratsastivat, olivat kyllä väsyneen
näköiset, mutta muuten ne näyttivät jotenkin hyvinhoidetuilta. Toisin
oli ratsastajien laita: he olivat pitkät ja niin erinomaisen laihat,
että olisi luullut heidän monta viikkoa nälkää nähneensä. Ett'ei niin
kumminkaan ollut, sitä todisti heidän terve hipiänsä ja voimallinen
ryhtinsä. Lännen ilmasto on kuivaa, eikä salli mitään liikaa lihaa
luissa, mutta sensijaan terästää se jäntereitä ja suo jäsenille
tuota kestävyyttä ja joustavuutta, jota paitsi ihmiset siellä pian
menehtyisivät.

Nämät miehet olivat erinomaisesti toinen toisensa näköisiä. Ken heidät
näki, täytyi ehdottomasti huomata he veljeksiksi, jopa kaksoisiksi.
Ainoa eroavaisuus oli arpi, joka toisella miehellä oli vasemmassa
poskessa. Muuten oli heillä samallaiset vaatteet ja aseet.

Heillä oli yllään väljät, tummanharmaat villaiset päällysnutut ja
samallaiset housut, vahvat paulakengät, leveälieriset majavanhatut
ja hartioilta riippui heidän suuret, paksut telttapeitteensä. Heidän
nahkavöitään verhosi kalkkarokäärmeennahka ja niissä oli aseita ja
muita tamineita, joita aavikonmies tavallisesti tarvitsee. Pyssyjä
heillä myös oli, mutia ne eivät tulleet juuri suoraan asekaupasta, vaan
näyttivät pikemmin vastaavan väkipyssyn nimeä. Mutta joka tietää, mitä
kunnon lännen mies saa tämmöisellä vanhalla aseella aikaan, sille ei
suinkaan johdu mieleenkään nyrpistää nenäänsä tuommoiselle aseelle.
Lännen mies rakastaa pyssyänsä, mutta hän ei keikaile sillä. Mitä
vanhemmaksi se on pitkällisestä käyttämisestä käynyt, sitä enemmän hän
sitä kunnioittaa.

Valitettavasti ei näitä molempia ratsastajia saattanut kauniiksi kehua,
syystä että heidän kasvojensa enin esille pistävä osa oli tavattomasti
kehittynyt. Hyvänen aika noita neniä. Olisi levollisesti saanut vannoa,
ett'ei koko maassa löytyisi kahta semmoista hajukonetta näiden lisäksi.

Ne olivat tavattomat ei ainoastaan suuruudelleen, vaan myös muotonsa
ja värinsä puolesta. Saadakseen niistä käsityksen, täytyisi saada ne
nähdä. Jos ajattelee koivunmahlajaa kuivuneena rypäleen muotoiseksi ja
mahdollisimman monivärisen loistavana, saattaa saada jonkunmoisen kuvan
näistä nenistä. Ja siihen lisäksi olivat ne hämmästyttävästi toisensa
näköiset Veljekset eivät saata olla enemmän toistensa näköiset kuin
nämät miehet, jotka jo lienevät monessa myrskyssä olleet, koska he
olivat vähintään viidennellä kymmenellä.

Nyt ei kuitenkaan pidä ajatella, että heidän kasvojensa ilme oli
vastenmielinen. Ei suinkaan. Kasvot olivat sileäksi ajellut, niin ettei
mikään parta peittänyt niitten hyväntahtoista ilmettä. Suupielissä
asusti iloisuus ja huolettomuus ja kirkkaissa, terävissä silmissä oli
niin ystävällinen ja hyvä katse, että ainoastaan huono ihmistuntia
saattoi olettaa niissä olevan jotakin peljättävää.

Seutua, jossa he nyt kulkivat, saattoi sanoa karuksi. Se kasvatti
ainoastaan nysäisiä vaivaispensaita.

Siellä täällä näkyi aloe- ja kaktuskasveja. Vettä ei lähiseuduilla
löytynyt. Ratsastajien etsivistä katseista päättäen, olivat he
ihan oudot näillä paikoin. Toisinaan nousi toinen heistä pystyyn
jalustimissa, luodakseen laajemman näköalan, mutta laskeusi taas
satulaan, kasvoissaan ilme, josta huomasi ett'ei hän ollut mitään
nähnyt.

"Heikkarin huonoa seutua tämä", sanoi arpiposki-ratsastaja. "Kuka
tietää, onnistuuko meidän tänään saada raitista juomavettäkään? Mitäs
sanot sinä, Timi?"

"Hm!" murisi toinen. "Me lähenemme Ljaano estakaadoa, siellä ei ole
muuta odotettavissa. Taikka luuletko sinä, Jimi, että näillä autioilla
aavikoilla löytyy viini- tai kirnupiimälähteitä?"

"Vaiti, veikkoseni, muuten tulee minulle vesi suuhun. Mistä täällä
edes kirnupiimään pääsisi? ja minä pelkään, että lopuksi saamme tyytyä
kaktus-nesteeseen!"

"Emme suinkaan sentään. Vielä emme ole aavikolla. Helmiahon maatila,
jonne huomenna pääsemme, kuuluu olevan jonkun veden varrella. Siis ei
meidän takanamme vielä ole tuo hedelmällinen maakaistale. Minä toivon,
että tuo vanha hopeakaivo, johon tänään pyrimme, on jonkun semmoisen
puu- tahi pensassaaren keskellä, joita näinkin autioilla seuduilla
sentään löytyy. Ja sinä tiedät, että toivoni harvoin pettää, sillä se
liikkuu tavallisesti todellisuuden piirissä!

"On parempi olla siitä puhumatta. Toivomme ei ole tähän asti ollut
miksikään hyödyksi."

"Älä sano niin, Jimi. Totta on, ett'emme ole tähän asti voineet viettää
tyhjäntoimittajan elämää, mutta meillä on sievä summa taskussamme ja
jos onni meitä potkasee tuolla puolen Ljaanoa ja Kuadeluppea, olemme
rikkaat miehet."

"Niin, jos! Miljoonan omistajana oleminen on makeinta mielelle. Mutta
tällä hetkellä ei meillä ole mitään syötävääkään. Mehän koetimme
vaan päästä pikaisesti eteenpäin, emmekä pysähtyneet edes paistia
hankkimaan. En pyydä kalkkunaa, mutta tahtoisin hyvin kernaasti kohdata
aavikkokanan, joka ei olisi aivan vanha. Ehkä se suvaitsisi pyssyni
tervehdyksen."

"Sinulla on liian herkulliset tuumat. Minä olisin täysin tyytyväinen,
jos jonkun ystävällisen jäniksen mieleen johtuisi hiipiä vastaamme.
Silloin me — — ole vaiti! Tuolla on yksi. Polle, seiso nyt tämän ainoan
kerran paikallasi."

Tämä kehotus, jota seurasi tempaus ohjaksista, oli lausuttu muulille.
Se seisoi liikkumatta, ikäänkuin olisi se tarkoin käsittänyt
kehotuksen. Juuri heidän edessänsä oli eräs muulijänes juossut
ruohoturpeitten välistä esille. Timi laukasi heti pyssynsä. Jänis
teki kuperkeikan ja jäi makaamaan. Kuula oli osunut päähän — se oli
mestarilaukaus semmoisesta pyssystä.

Jänis Teksaassa on yhtä suuri kuin sen sukulainen vanhassa maailmassa;
niitä löytyy täällä runsaasti ja niitten liha on maukasta. Sillä on
sangen pitkät korvat, samallaiset kuin muulilla, josta se on saanutkin
nimensä.

Timi ratsasti jäneksen luo, nosti sen maasta ja sanoi, jatkaen
matkaansa:

"Nyt on meillä paisti, ja ajattelen että löydämme vähän vettäkin. Näet,
että aavistukseni käyvät toteen. Kaksi tämmöistä miestä löytää aina
mitä tarvitsevat."

"Löydämmekö timanttejakin? Sen on tulevaisuus osoittava."

"Timantteja löydämme myös, sen sanon sinulle", vastasi Timi
päättävästi. "Tietysti edellytän, että semmoisia todellakin löytyy
tuolla kaukana. Jos koko juttu on keinottelua, käy meille samoinkuin
niille, jotka eivät ole mitään löytäneet. En minä ainakaan aio tappaa
itseäni, jos saan kuulla että turhaan olemme olleet onnen etsinnässä.
Vaiti! Etkö kuullut laukausta?"

"Kyllä. Pollekin sen kuuli."

Polle oli hänen muulinsa, joka nyt veti ilmaa sieramiinsa ja ahkeraan
löyhytteli suuria korviansa. On sangen tavallista että aavikkomiehet
antavat eläimelleen nimen. Näitten muulien nimet, Pulle ja Polle,
kuuluivat yhtäläiseltä samoin kuin heidän isäntiensä nimet, Jimi ja
Timi.

Veljekset oikaisivat itsensä ja katselivat siihen suuntaan, mistä
laukaus oli kuulunut. Se kuului kauvempaa kuin he saattoivat nähdä,
sillä he olivat nyt kaukalonmuotoisessa notkelmassa. Mutta Timi osotti
ilmaan, jossa suuri petolintu raskaasti kaarteli. "Kanakotkako tuo on,
vai kuinka, Jimi?"

"Ei. Se on korppikotka, sen näkee kirjavista höyhenistä. Sillä on
harmaankellertävät höyhenet ja se on istunut raadolla, ja on syönyt
itsensä niin kylläiseksi, että se tuskin jaksaa lentää. Laukauksesta
peljästyneenä on hän keskeyttänyt kekkerinsä ja meidän täytyy katsoa,
mitkä ihmislapset ovat siihen syynä. On täysi syy ottaa selkoa siitä,
mitä ihmisiä tuolla edellämme on. Ljaano estakaadon lähettyvillä ei
kuulu olevan aivan turvallista. Voipi helposti joutua korppikotkan
saaliiksi, eikä tuo juuri olisi makeinta mielelle. Siis, eteenpäin,
Timi."

He kannustivat ratsujansa. Mutta muulit ovat, niinkuin tunnettu, sangen
itsepäiset. Tätä elukkaa ei tavallisesti saada paikoiltaan liikkumaan
juuri silloin, kun on kovin kiire käsissä, ja korvataksensa tuota
seikkaa, alkaa se tavallisesti hurjasti laukkaamaan juuri sinä hetkenä,
kun ratsastajan olisi pakko olla yhdessä kohdin. Tästä säännöstä ei
valitettavasti Pullekaan ollut mikään loistava poikkeus. Tuskin oli
se kannuksia tuntenut, kun se asetti kaikki neljä jalkaansa yhteen ja
seisoi liikkumatta kuin sahapukki. Timi painoi kannukset lujemmin,
mutta siitä oli vaan se seuraus että Pulle painoi päänsä etujalkojen
väliin ja nosti takapuolensa ilmaan, heittääksensä ratsastajansa
pois. Mutta Timi tunsi monivuotista ystävätärtänsä tarpeeksi hyvin,
antaaksensa heittää itsensä satulasta. "Mikä sinun nyt on, vanha hupsu?
Kyllä minä houreet päästäsi otan." Hän kumartui taaksepäin, tarttui
elukan häntään ja repi siitä aikatavalla. Pulle lähti heti semmoista
vauhtia lentämään, että Jimi tuskin voi seurata muassa Pollellansa.
Tämä hännästä vetäminen oli se salainen keino, joka mursi tuon muuten
rakastettavan Pullen itsepäisyyden. Se, joka ei tuota keinoa tuntenut,
sai, vaikka käyttikin kannuksia, ja piiskaa, taipua Pulien oikkujen
mukaan. Jokaisella eläimellä on oma pikku huvinsa. Mutta hyvä on, että
löytyy keinoja, jotka eivät auta ainoastaan yksityistä, vaan myös koko
sukua. Niinpä löytyy esim. aasien mainioon perheeseen kuuluvia jäseniä,
jotka öisin hyvin häiritseväisesti antavat kuulla kaksitavuista
lauluaan. Mutta jos tämmöisen elukan häntään sitoo jonkun painavan
esineen, esim. kiven, tai muun painon, seisoo se heti korvat ja häntä
lotossa, eikä päästä vähintäkään ääntä.

Kun molemmat ratsastajamme olivat notkelmasta päässeet, havaitsisivat
he ihmeekseen useampien kilom. päässä edessään omituisesti rikkinäisen
kukkulan, jommoista he eivät olleet odottaneet näkevänsä täällä Ljaanon
lähellä. Samalla näkivät he ryhmän ratsastajia jonkun maassa makaavan
esineen luona, niin lähellä veljeksiä, että nämät tarvitsivat vaan
muutaman minuutin ehtiäkseen ryhmän luo. He kiristivät heti ohjaksia.
Heidän tuli ensin saada tietoa siitä, olivatko ne kuusi ratsastajaa
heille ehkä vihamielisiä.

Heidät oli huomattu. Piiri, jonka nuo kuusi muodostivat, avautui, mutta
mitään uhkailua ei havaittu.

"Mitäs sanot?" kysyi Jimi. "Ratsastammeko heidän luoksensa?"

"Tehdään niin. Ovatpa he nyt meidät nähneet ja jos ne ovat
Ljaano-kotkia, tulee siitä kumminkin tappelu. On siis parempi, että
hiivimme ulkoapäin heidän joukkoonsa, mutta varovaisesti, ett'eivät
piiritä meitä. Olkaamme valmiit ampumaan."

"No, no, tuskinpa ne ovat Ljaano-kotkia. He näyttävät ennemmin kunnon
miehiltä, jotka ovat huviretkellä. Pukunsa riippuivat luultavasti vielä
viikko sitte räätälipuodissa. Heillä on aseita koko varasto, mutta ne
kiiltävät vielä niin, ett'eivät liene olleet paljon käytännössä. Ja
hevosensa näyttävät niin reippailta ja hyvinhoidetuilta, että meidän
on otaksuminen heidän olevan ihan vaarattomia huvimatkailioita. Tosin
ei minulle ole mieluista kohdata tuommoisia keltanokkia, mutta pidän
sen kumminkin parempana, kuin joutua semmoisten ihmisten pariin, joilla
on taskut vaan sentähden, että saisivat täyttää ne muitten ihmisten
omaisuudella. Ratsastakaamme siis heidän luoksensa."

Heidän ei olisi sopinutkaan tehdä toisin, sillä nuo kuusi miestä
ajoivat heitä vastaan.

"Tulkaa tänne, tulkaa tänne, niin saatte nähdä jotakin!" huudettiin
veljeksille.

"Mitä sitten?", kysyi Jimi.

"Tulkaa tänne nyt vaani Pian!"

Nyt he saapuivat toistensa luokse. Nuo kuusi miestä olivat tähän asti
olleet totiset ja miettiväiset, mutta nyt tuli heidän kasvoihinsa
toinen ilme. Kaksitoista silmää tuijotti seposeljällään ja
hämmästyksissään veljesparia, sitten heidän huulensa vavahtivat ja
lopuksi puhkesivat he kaikuvaan kuusiääniseen nauruun.

"Tuhat tulimmaista!", huusi yksi. "Keitä nuo ovat? Mitkä kärsät!"

"Mitkä kärsät!" yhtyivät toiset heti.

"Todellakin! Kaksi kärsää! Kuinka kaunista, kuinka kaunista!", huusivat
ja nauroivat he kilpaa.

"Minä pyydän teitä, herrani, suvaitkaa, että katselemme teitä
läheltä!", sanoi se, joka johti puhetta. "Tuonkaltaista emme ole
milloinkaan ennen nähneet. Antakaa minun koskea noihin kärsiin! Minun
täytyy saada varmuutta siitä, ovatko ne luonnolliset, vai ovatko ne
viime naamiaisista."

Veljekset olivat tähän asti seisoneet silmää räpyttämättä; mutta kun
mies todellakin ojensi kätensä koskeaksensa Jimin nenään, peräytti hän
muulinsa muutaman askeleen sanoen:

"Tahdotteko ensin sanoa nimenne, hyvä herra?"

"Hyvin kernaasti. Nimeni on Kipsinen."

"Kiitoksia! Suostun mielelläni jokaisen pyyntöön, niinpä
teidänkin, mutta sanon edeltäpäin, että pyssyni pamahtaa samassa
silmänräpäyksessä, kun joku nenääni koskee. Jos te sittenkin tahdotte
siihen kajota, ei minulla ole mitään sitä vastaan. Mutta minä pyydän
päästä vastaamasta seurauksista arvoisille kumppaneillenne."

Tämä kuului niin totiselta, että nauru heti lakkasi. Kipsinen koetti
kuitenkin vielä laskea leikkiä ja sanoi hymyillen:

"Mutta master, ette suinkaan voi, ettekä tahdo panna pahaksenne, että
me nauramme tuommoiselle sarvikuononkaltaiselle kärsälle."

"Mitä siihen tulee, niin naurakaamme toisillemme mielemme mukaan. Kukin
on semmoinen, joksi hänet Luoja loi, ja jos minä olen saanut ison nenän
ja te pienet aivot, niin emme voi noita vajavuuksia auttaa, vaan täytyy
nurkumatta niihin tyytyä."

"Tuli ja leimaus!", huusi Kipsinen loukattuna, "aiotteko löylyttää
minua?"

"En suinkaan. Ottakaa itse löyly ja viruttakaa sitten itsenne vedellä,
jos olette likainen. En minä teidän kylvettäjänne ole."

Silloin Kipsinen kajosi revolveriinsa ja uhkasi: "Tyyntykää herrani!
Minun kuulani eivät istu niin höllässä, kuin näytte otaksuvan."

"Loruja!", nauroi Jimi. "Älkää hassutelko. Uhkauksenne kuuluu niin
lapselliselta."

"Suu kiinni! Tahdotteko että opetamme teitä? Näettehän, että olemme
kuusi teitä kahta vastaan."

"Aivan niin. Kuusi tuollaista ei saa meitä suunniltamme. Jos olisi
nolla kuutosen perässä, saattaisimme ruveta miettimään, kannattaako
koukistaa sormensa laukaisuun."

"Te näytte olevan liukaskielinen."

"Ja liukkaat ovat aseetkin. Sen kai huomaatte?"

"No, tehkää hyvin, mainitkaa nimenne, että tietäisimme kuinka
kuuluisain sankarien seuraan olemme joutuneet."

"Nimemme on Hokmanni ja me olemme veljekset."

"Sen todistaa jo nokkannekin. Älkää ensinkään nimestänne ylvästelkö,
sillä ainoastaan saksalaisella saattaa olla semmoinen nimi, ja ehkä
jo olette huomanneet, että siihen kansakuntaan kuuluva väki ei tässä
maassa ole minkään arvoista."

"Tuota mielipidettä en tahdo teiltä riistää. Jolla on siitä huvia
ettei hänellä ole kaikki kaistat päässänsä paikoillaan, niin pitäköön
huvinsa. Minä en ole mikään hourujen lääkäri. Tule, Timi!"

Muuli lähti liikkeelle hänen käskystään ja hänen veljensä seurasi
jälestä. Ei kumpikaan katsonut arvonsa mukaiseksi heittää silmäystä
miehiin, vaan ratsastivat sille paikalle, johon nämät äsken
pysähtyivät. Siellä kohtasi heitä kauhea näky. Maa oli täynnä
ihmisjalan- ja kavionjälkiä, ikäänkuin olisi siinä äsken taisteltu.
Kuollut hevonen makasi siinä ilman satulaa ja hihnoja..Ruumis oli
aukirevitty ja ylt'ympäri oli sisälmyksenretaleita — tuo oli veljesten
äsken näkemän korppikotkan työtä.

Tämän näkeminen ei veljeksiä niin peloittanut, kuin erään valkoisen
ihmisen ruumis, jolta puuttui päänahka ja jonka kasvot oli niin
ristiin rastiin puukotettu, että oli mahdoton noita tuntea. Kuluneesta
villanutusta päättäen oli tämä ollut lännen mies. Kuula oli läpässyt
hänen sydämensä ja päättänyt hänen elämänsä.

"Hyvä Jumala! Mitä on täällä tapahtunut?", huudahti Jimi, hypäten
hevosensa selästä ja mennen ruumiin luo.

Timi hyppäsi myös hevosensa selästä ja polvistui kuolleen viereen.

"Hän on ollut kuolleena jo useita tuntia", sanoi hän, koeteltuaan
kuolleen kättä ja rintaa. "Hän on kylmä, eikä veri enää juokse."

"Tutki hänen taskunsa! Ehkä niissä olisi jotakin, josta voisi arvata,
kuka hän on ollut."

Timi oli tuossa toimessa juuri silloin kun nuo kuusi ratsastajaa, jotka
heitä hitaasti seurasivat, ehtivät heidän luoksensa.

"Seis!" huusi Kipsinen. "Ankarasti me kiellämme teitä tutkimasta
vainajan taskuja. Minä en suvaitse että ruumista ryöstetään."

Sekä hän että hänen kumppaninsa astuivat veljesten luo. Hän veti Timin
käsivarresta seisaalle, ja tämä antoi sen vastustelematta tapahtua.
Veljekset silmäilivät toisiansa merkitseväisesti ja sitten kysyi Jimi:

"Mistä saitte sen älykkään ajatuksen, että me kuollutta ryöstäisimme?"

"Tehän kaivelitte taskuja."

"No, eikö siihen olisi muuta syytä?"

"Ei, kun te siinä toimessa olette. Teistä heti näkee, minkä hengen
lapsia te olette."

"Siinä te todellakin osoitatte erinomaista teräväpäisyyttä, master
Kipsinen. Noin ihmeteltävä ihmistuntemus mahtaa olla mielelle makeinta."

"Älkää jankuttako, taikka aion hyvin pian teistä päästä. Olemme
tavanneet teidät itse teossa. Veljenne kädet olivat vainajan taskuissa.
Siinä oli todistusta kylliksi. Te kuljeksitte täällä ympäri. Se on
epäiltävää. Kutka ovat murhaajat? Varokaa, taikka voitte menettää
päänne!"

Jimi tarttui kiivastuneena veitseensä; mutta tällä kertaa oli Timi
varovaisempi. Hän katsoi rauhoittavaisesti veljeensä ja lausui:

"Te olette ankara herra. Kuuluu siltä kuin olisitte Yhdysvaltain
korkein virkamies."

"Olen lakimies", vastasi Kipsinen ylpeästi ja lyhyesti.

"Vai niin, juristi! Siis olette te niitä korkeaoppisia herroja, joilla
on pykälien kanssa tekeminen. Kunnioitukseni, herra!"

Hän nosti ivallisen nöyrästi hattuansa.

"Ei mitään hullutuksia, master Hokmann", jyrisi Kipsinen. "Minä olen
todellakin asianajaja ja ymmärrän kyllä hankkia kunnioitusta itselleni.
Nämät arvoisat herrat ovat valinneet minut retkensä johtajaksi ja minä
tässä siis määrään."

"No hyvä", nyökkäsi Timi vilkkaasti, "eihän meillä mitään sitä vastaan
ole. Koska olette lainoppinut, lienee teidän helppoa käsitellä tätä
rikosasiaa."

"Se on tietty, ja minä vaadin, ettette poistu, ennenkuin olen tarkasti
kaikkea tutkinut ja järjestänyt. Tapaus on kauhea ja voisi saattaa
teitä ikäviin rettelöihin."

"No, siitä emme huoli, sillä olemme vakuutetut siitä, että älynne kyllä
johtaa teitä selvittämään nämä selkkaukset."

Kipsinen ei vastannut mitään tuohon uudistettuun solvaukseen, vaan
sanoi seuraajilleen:

"Pitäkää muuleista kiinni, etteivät nämät epäiltävät miehet pääse
pakenemaan."

Veljekset antoivat tämän vastustamatta tapahtua. Heitä huvitti
nähtävästi katsella, mitä nämät kaukaisen lännen oloja tuntemattomat
miehet, aikoivat toimittaa.

Tuommoinen päästään nyljetty ruumis ei suinkaan ollut veljeksille
mikään ilahuttava näkemys. Aavikon metsästäjä on tämmöisiin tapauksiin
jotenkin karaistu, mutta tämän muodottomaksi surmatun ruumiin
katseleminen herätti kauhua. Sitäpaitsi liittyi siihen pelko omasta
turvallisuudesta. He olivat vakaat siitä, että tämän miehen tappaminen
ja nylkeminen oli intiaanin tointa, ja koska oli otaksuttavaa, ettei
punanahka rohkenisi yksinään tulla näin kauvaksi itään, saattoi siis
arvata, että heitä oli koko lauma läheisyydessä. Oli siis syytä
olla varuillaan, kunnes tarkemmat tutkinnot ehkä johtaisivat muuhun
päätökseen. Veljekset huolivat niin vähän kuin suinkin Kipsisestä ja
hänen kumppaneistaan, s.o. eivät ensinkään hänestä välittäneet.

Asianajaja tarkasteli nyt itse vainajan taskuja. Ne olivat tyhjät ja
niin oli vyökin.

"Hän on jo ryöstetty", virkkoi hän. "Tässä on siis ryöstömurha,
ja meidän velvollisuutemme on keksiä murhaaja. Jäljet osoittivat,
ett'ei yksinäinen mies ole rikosta tehnyt. Heitä on ollut monta ja
ajatellessani, että paha omatunto usein ajaa syyllisen takaisin
rikoksen paikalle, otaksun, ett'ei meidän tarvitse kulkea kauaksi
löytääksemme murhaajan. Hokmannin veljekset, te olette minun vankini,
ja teidän tulee seurata minua seuraavaan uutisasutukseen, niin,
Helmiahoon. Siellä me kaikella mahdollisella ankaruudella tutkimme
asiata."

Kunnioitusta muka herättävällä ryhdillä astui hän veljesten luo.

"Luopukaa aseistanne!" lausui hän käskevällä äänellä.

"Aivan kernaasti", vastasi Jimi. "Tässä on minun aseeni. Ota kiinni."

Hän tähtäsi häntä. Hanat napsahtivat. Kipsinen hyppäsi peljästyen
sivuun, huutaen:

"Konna, aiotkos vastustella?"

"En suinkaan", nauroi Jimi, "vastustelemisesta ei tässä ole puhetta.
Tahdoin vaan sanoa, että ottaisit varovaisesti kiväärin kädestäni;
muuten se saattaisi laueta ja silloin loppuisi mainio asianajosi. Ota
se siis varovasti."

"Vieläkös yhä ilkut! Ihminen, minä sidotan sinut niin, että vääntelet
vaivoissasi."

"Sepä käy sangen mieluiseksi, tuommoinen sitominen; ja että muutkin
herrat voisivat vapain käsin tuohon toimeen ryhtyä, tahdon päästää
heitä muuleistamme. Polle tänne!"

"Pulle, tule", huusi nyt myös Timi.

Eläimet olivat tähän asti levollisesti antaneet heidän pitää ohjaksista
kiinni, mutta niinpian kuin kuulivat herrojensa käskyn, riistivät he
itsensä irti ja tulivat pärskyen heidän luokseen.

"Ota ne kiinni!", huusi Kipsinen, mutta oli jo myöhäistä.

"Älkää enempää itseänne vaivatko!" nauroi Jimi. "Te ette voisi pidättää
eläimiä, ne sotkisivat teidät kavioillaan. Ei ole niin helppoa ottaa
kaksi oikeata lännen miestä kiinni."

"Jos ette tottele, annan ampua teidät."

"Oo, sen tempun saatte kauniisti jättää tekemättä. Kuinka vähän me
teitä pelkäämme, näette siitä, että lasken kiväärini. Sanon kuitenkin,
että se, joka tulee minua lähemmäksi kuin kolmen askeleen päähän,
saa heti kuulan ruumiiseensa. Teidänkaltaisenne väki ei täällä
merkitse mitään. Korkeintaan heille nauretaan. Mitä on täällä Ljaano
estakaadon rajalla kymmenen asianajajaa yhtä ainoata kunnollista
aavikkoratsastajaa vastaan. Täällä ei puhuta sanoilla vaan ruudilla ja
lyijyllä ja siinä suhteessa olette te lapsia, meidän suhteen. Meidän
pyssyillemme eivät teidän koliprikiväärinne vedä vertoja; siihen saatte
luottaa. Me emme tarvitse lakimiestä idästä. Me olemme tutkineet
aavikon lait ja ymmärrämme hankkia niille kuuliaisuutta. Olemme
kunniallisia miehiä, ja te olette meistä erehtyneet, mutta ei teidän
tarvitse siitä kärsiä, sillä teidän poliisijärkenne on meitä hyvin
huvittanut. Olette seisoneet tämän kuolleen edessä ikäänkuin joukko
ensiluokkalaisia Egyptin pyramiitien edessä. Tämmöistä tapahtumaa ei
opi koulussa eikä yliopistossa selittämään; pankaa se muistoonne.
Siihen tarvittavat tiedot saa ainoastaan aavikon korkeakoulussa ja
siellä te olette vaan vasta-alkajia. Nyt käymme me kaksi asiaan käsiksi
omalla tavallamme ja sitten saatte nähdä, mihin päätöksiin tulemme.
Valitettavasti ette tiedä mitä merkitystä on selvillä jäljillä tässä
asiassa. Olette antaneet hevosenne sotkea täällä mielin määrin. Nyt
on melkein mahdotonta löytää alkuperäiset jäljet. Mutta tahdomme
kuitenkin koettaa. Me muodostamme piirin; sinä Timi menet oikealle,
minä vasemmalle ja tuolla me yhdymme."

Tämä puhe vaikutti. Ei kukaan vastustanut sanallakaan, Kipsinenkin
vaikeni. Tosin heidän naamansa olivat muikeat, mutta kun veljekset nyt
poistuivat vastakkaiseen suuntaan, ei uskaltanut kukaan heitä estää
eikä ottaa heidän muulejansa haltuunsa.

Veljekset kulkivat kumpikin isossa puoliympyrässä ruumiin ympäri,
yhä tarkasti maata tutkien. Kun toisensa kohtasivat, kertoivat
he havaintonsa toisilleen ja palasivat sitten muitten tykö. Nyt
tarkastivat he myös hevosta, kuollutta, ja sotkettua tannerta. He
tutkivat niin tarkasti yksityisiä pikkukiviäkin, että se muitten
mielestä oli melkein naurettavaa. Lopuksi he hetken keskustelivat
matalalla äänellä, jolloin näyttivät päässeen johonkuhun päätökseen.
Sitten kääntyi Timi asianajajan puoleen ja lausui:

"Master Kipsinen, te tahdoitte meitä vangita, kun olemme täällä ja
kun minä tarkastin kuolleen taskut. Samalla oikeudella voisimme mekin
teidät vangita, koska tekin hiivitte täällä ympäri ja tekin tarkastitte
samat taskut. Mutta me tiedämme, että olette syyttömät, eikä teillä
siis ole mitään peljättävää."

"Niin, sen me hyvin tiedämme. Mitä te voisitte meille tehdä?"

"Mitä vaan tahdomme. Teillä ei ole aavistustakaan lännen miehen
tavoista. Jos meitä niin haluttaa, viemme teidät kaikki kuusi
sidottuina Helmiahoon. Teidän olisi vaan valittava: totella taikka
kuolla. Hyvä teille, ett'eivät asiat ole niin! Tullessamme näimme
teidät ruumiin ääressä. Meillä oli siis syytä epäillä teitä, mutta
perin hullua oli, että te epäilitte meitä. Jo sen seikan, että häneltä
oli päänahka nyljetty, olisi pitänyt ilmaista teille, että intiaanin
luoti oli hänet kaatanut. Sen me heti oivalsimme ja olemme siinä
tiedossa vakaantuneet. Muuten on vainajalle käynyt oikeuden mukaan.
Ensin me säälimme häntä, vaikka syyttä, niinkuin nyt huomaamme. Hän
on huono mies, erästä roistoliittoa, joka täällä näkyy harjottavan
ammattiaan. Olkaa siis varuillanne."

Hänen sanansa vastaanotettiin suurimmalla kummastuksella.

"Ja tämän kaiken te jäljistä päätätte?" kysyi Kipsinen

"Tämän ja vielä paljon muuta."

"Sehän on ihan mahdotonta!"

"Niin te arvelette, syystä että olette vasta-alkaja. Voi lukea jäljistä
yhtä selvästi kuin kirjasta Mutta siihen vaaditaan, että on vuosikausia
retkeillyt täällä villissä lännessä, niinkuin me olemme tehneet Miestä
ei ole ammuttu siinä paikassa, jossa hän nyt on. Oletteko huomanneet,
että luoti on lävistänyt hänen ruumiinsa ja tunkenut selästä ulos?"

"Olemme."

"Seuratkaa siis minua vähän matkaa sivulle."

Toiset seurasivat häntä muutaman askeleen kunnes hän pysähtyi ja osotti
maahan, joka oli kovien, paljaitten kivien peittämää. Siinä oli iso
verilätäkkö.

"Mitä tuo on?" kysyi hän.

"Se on verta", vastasi Kipsinen, "Huomaatko mitään muuta?"

"En mitään."

"Silloin teillä tosiaan ei ole lakimiehen silmiä, vaikka aiotte
uskaltaa meidät vangita. Katselkaa nyt tuota pientä esinettä! Mitä
te luulette sen olevan?" Hän nosti osotetun esineen verilätäköstä.
Se oli pieni ja melkein litteä kuin raha ja vaikka se olikin verellä
tahrattuna, oli siinä kuitenkin heikko metallikiilto. Kaikki katselivat
sitä tarkasti ja Kipsinen virkkoi: "Sehän on litistetty lyijykuula."

"Niin on, ja juuri se, joka on miehen tappanut. Se on tunkenut sydämen
läpi; hän siis kuoli silmänräpäyksessä, eikä enää voinut liikahtaa. On
tuiki mahdotonta, että hän olisi voinut laahaantua sinne, missä hän nyt
on, vaan joku tai jotkut ovat hänet sinne vieneet. Eikö totta?"

"Niinkuin te nyt asian selitätte, näyttää se todellakin, jollei
varmalta, niin kuitenkin luultavalta."

"Hyvä, silmätkää nyt myös tätä ruohoista paikkaa tuon verilätäkön
vieressä! Mitä siellä näette?"

"Ruoho on tallattu."

"Kuka, tahi kutka sen ovat tehneet?"

"Kukapa sen tietäisi."

"Me sen tiedämme. Tässä on joku ihminen maannut, ja koska täällä ei näy
mitään verta, täytyy otaksua hänen olleen haavoittumattoman. Hän ei
ole nukkunut tuossa, sillä jokaisella lännenmiehellä köyhimmälläkin,
on peitto, jonka hän allensa levittää, kun hän tahtoo maassa levähtää.
Tämä jälki on myös niin epäselvä, että jotenkin varmasti voi päättää
miehen maanneen tässä vaan lyhyen hetken. Ihan täällä vieressä näette
viivan höllässä hiekassa. Se on ylhäältä leveä ja kapea alhaalta. Millä
tämä viiva lienee tehty?"

"Ehkä saappaankorolla?"

"Eipä niinkään. Tahdon heti teille todistaa, että miehellä, joka
tässä makasi, ei ollut saappaita vaan mokassiinit. Tämä viiva
olisi toisellainen, jos se olisi saappaan tekemä. Se olisi silloin
kaukalonmuotoinen. Saa tuhannesti vannoa, että se on tehty pyssynperän
kulmalla, ja kun ei viiva ole samallainen koko matkaltaan, vaan alkaa
syvältä ja muodostaa sitten litteän, ulospäin kaareutuvan mutkan, on
varmaa, ett'ei se ole tehty hitaasti, vaan ihan äkkiä. Vihdoin pyydän
teidän tarkastamaan merkkiä tässä alapäässä. Kuinka se on aikaansaatu?"

Vasta sitten kun Kipsinen oli tarkasti katsellut santaa, vastasi hän:

"Näyttää melkein siltä kuin joku olisi kääntynyt korollaan."

"Tällä kertaa olette oikeassa. Mutta merkki onkin niin selvä, että
tuskin voi muuta arvata. Jos tarkoin paikkaa tutkitte, täytyy teidän
myöntää, ettei täällä voi olla kysymys saappaankorosta vaan kengästä,
jossa on sileä kantapää, siis mokassiinistä. Te näette ainoastaan
toisen jalan jäljen, mutta ei toisen, vaikka maa on hyvin pehmeää. Mitä
siitä seuraa?"

"Sitä en todellakaan tiedä."

"Että on ollut kiire, niinkuin äsken mainittiin. Puheenalainen
henkilö on suurimmalla kiireellä heittäytynyt tänne alas, niin että
toinen jalka on ilmassa, eikä siis jättänyt santaan mitään merkkiä.
Jos miehellä olisi ollut aikaa oikaista itsensä tänne kaikessa
levollisuudessa, näkisi nyt välttämättömästi molempien jalkojen jäljet.
On siis täysin otaksuttavaa, että hänellä on ollut syytä heittäytyä
äkisti maahan. Ja mikähän tuo syy lienee?"

Asianajaja raappi miettiväisenä korvansa taustaa. "Herrani", sanoi hän,
"minun täytyy tunnustaa, että meidän on ihan mahdotonta noin äkkiä
seurata teidän otaksumisianne ja laskujanne."

"Se juuri todistaa, että olette keltanokkia. Tämmöisissä oloissa
riippuu elämä usein muutamista silmänräpäyksistä. Silloin ei saa kauvaa
miettiä, vaan silmän tulee olla selvän, nopean ja varman. Tahdon siis
sanoa teille tuon syyn. Mutta katsokaa ensin ympärillenne ja sanokaa,
huomaatteko jotain erityistä täällä lähettyvillä?"

Kaikki kuusi katselivat ympärilleen, mutta ravistivat sitten päätään.

"No niin", jatkoi Timi, "katsokaa tuota jukkakasvia tuolla! Siinä kai
te sentään jotakin huomaatte."

Tuo kasvi oli eräs jukka gloriosa, joka täällä kuivassa hiekkamaassa
oli hitaasti kehittynyt. Se kukki vielä ja sen kukat olivat valkoiset,
purppuran vivahteiset. Maassa makasi monta sen kankeista, suikeista,
siniharmaista lehdistä. Ne eivät olleet itse pudonneet, vaan ne olivat
sinne revityt.

"Täällä on ollut joku jukkaa pitelemässä", sanoi Kipsinen viisailevasti.

"Vai niin, ja kuka on täällä ollut?"

"Sitä ei voi tietää."

"Kyllä voi, jopa täytyykin tietää. Kukaan ihminen ei ole kasviin
koskenut, mutta hän on etäältä lähettänyt kuulan, joka on repinyt siltä
lehdet, ja tehnyt runkoon tämän reiän. Ettekö näe?"

Nyt vasta he sen huomasivat. Timi jatkoi:

"Ei kukaan ammu kasvia huviksensa. Kuula lähetettiin sille, joka
heittääntyi maahan tuolla takanamme. Jos nyt ajattelemme viivan
vedetyksi jukasta, ja koskien sitä paikkaa, missä äskenmainittu mies on
seisonut, sekä jatkamme sitä suoraan suuntaan, niin tiedämme tarkkaan
mistä kuula on tullut. Koska se on lävistänyt rungon alemman osan, on
pyssynpiipun, josta se lähti, täytynyt olla jotenkin korkealla maasta,
ja nyt osaatte varmaankin sanoa, mitä tästä voidaan päättää?"

He katselivat hämillään häntä, mutta eivät vastanneet mitään. Sentähden
selitti hän edelleen.

"Se, joka ampui, ei seisonut maassa, vaan istui satulassa. Se on ihan
varma. Kaikesta minkä tässä olemme nähneet, saamme päättää seuraavaa:
Eräs pyssyllä varustettu intiaani on seisonut maassa, jossa jälki oli.
Eräs koillisesta tuleva ratsastaja ampui hevosensa selästä tätä, mutta
kuula ei sattunut, silloin punanahka silmänräpäyksessä heittäytyi
maahan, kasvot ylöspäin. Mutta miksi intiaani teki niin? Mistä syystä
heittäytyi haavoittumaton maahan, kun häntä ammuttiin? Siihen on vaan
yksi selitys: hän tahtoo viekotella ampujaa lähestymään, hän tahtoo
uskotella hänelle olevansa kuollut. Ratsastaja todella tulikin.

"Mistä te sen näette?" kysyi Kipsinen ihmeissään.

"Sen tahdon teille näyttää. Palatkaamme sille paikalle, missä kuollut
makaa. Osaan kuvitella itselleni koko tapahtuman niin selvästi, kuin
olisin itse ollut sitä näkemässä Se, jolla on tarkka ja harjaantunut
ajatus ja huomiokyky, pääsee pian selville tuommoisesta salaperäisestä
tapauksesta. Teidän lakitieteenne ei siinä pitkälle piisaisi."

Hän vei hänet ruumiin ohi, jossa kasvoi harvalehtistä vaivaispuuta
ja näitten välillä oli vähäisiä, paljaita hiekkapaikkoja. Täällä oli
hiekassa iso jälki, ja hän kysyi:

”Mistä se on tullut?”

"Näyttää siltä, kuin olisi joku tässäkin maannut", vastasi Kipsinen.

"Olette oikeassa, mutta kuka se on ollut?"

"Ehkä tuo vainaja, ennenkuin hän kuoli?

"Ei, hän sai luodin niin suoraan sydämeensä, ett'ei hän enään voinut
liikahtaa. Hänen oli mahdotonta laahaantua tänne ja sitäpaitsi olisi
täällä siinä tapauksessa verilätäkkö."

"No, ehkä se on ollut intiaani, joka ensin heittääntyi tuolla maahan."

"Ei hänkään. Eihän hänellä ollut mitään syytä uudistaa viekasta
temppuaan. Sitäpaitsi tiedämme ett'ei hän ollut haavoittunut, kun
sitävastoin tässä maannut henkilö on ollut kovin haavoittunut. Tässä on
siis kysymyksessä kolmas henkilö."

"Mutta", sanoi Kipsinen suuresti ihmeissään, "onpa tämä hiekka teille
kuin avonainen kirja. Minä en osaisi lukea siitä rahtuistakaan."

Hänen kumppaniensa kasvot osottivat myös ilmi ihmettelyä. Jimi oli
tähän asti antanut veljen selitellä. Nyt hän virkkoi:

"Ei sentähden, herrani, tarvitse seisoa suut, silmät ammollaan.
Se, mikä teistä nyt tuntuu niin uskomattomalta, sen tekee jokainen
lännen mies. Se, joka ei pian täällä opi jäljistä lukemaan, lähteköön
Jumalan nimessä pian täältä pois, sillä hänen ei pidä oleskella
täällä lännessä. Kaikkien kuuluisien metsästäjien on kiittäminen
menestyksestään, paitsi rohkeuttaan, viekkauttaan ja kestävyyttään,
sitä seikkaa, että jokainen jalanjälki, jonka näkevät, on heille
selvästi kirjoitettu kirje, jonka asianomainen tahallaan tai ilman
on jälkeensä jättänyt. Mutta joka ei tämmöistä kirjettä käsitä, hän
saa pian kuulan tai puukoniskun ruumiiseensa ja saa mädätä jossakin
sellaisessa paikassa, johon ei ole juuri mahdollista pystyttää hänelle
muistopatsasta. Veljeni lausui, ett'ei tässä ole verilätäkköä, ja
hän on oikeassa. Lätäkköä tässä ei ole, mutta kuitenkin huomaa tässä
vähän verta. Nämät pienet, tummat pilkut hiekassa ovat veripisaroita
Se, joka tässä makasi, oli siis haavoittunut, jopa kovinkin, sillä
jäljestä näkyy, että hän on kivusta kiemurrellut. Katselkaa nyt nyt
tarkasti tuossa vieressä kasvavaa vaivaispuuta sekä hiekkaa matalassa
matelevien oksien alla! Tuo poloinen on vaivoissaan kiskonut oksat irti
ja sormillaan kaivanut maata. Osaatte ehkä sanoa, mikä ruumiinosa oli
hänellä haavoittunut?"

"Täytyyhän olla kaikkitietävä, voidakseen sitä sanoa."

"Ei tarvitse. Haava päässä tai ruumiin yläosassa vuotaa enemmän verta
kuin tämä on tehnyt. Hän on haavoittunut vatsapohjaan, ja siitä hänen
kovat tuskansa. Ja huomatkaa vielä, miten oksat ovat täällä tallatut
ja hajallaan aina siihen asti, missä haavoittunut intiaani makasi.
Ja katsokaa nyt tuota vähäpätöistä esinettä tuossa maassa, jota ette
ollenkaan ole huomanneet. Ehkä tiedätte sanoa mikä se on?"

Hän otti pienen nahkapalasen maasta. Se oli alkujaan ollut vaaleaksi
parkittu, mutta aikojen kuluessa tummentunut. Se oli leikattu pitkiin,
kapeisiin kaistaleisiin. Kaikki kuusi tarkastivat sitä, mutta
ravistivat päitään.

"Tämä on", selitti Jimi, "palanen irtirevityistä housujenripsuista; se
on intiaanilaista tekoa. Se, joka tässä makasi, oli siis myös intiaani.
Hänellä oli peuran aivoilla parkitut nahkahousut. Tuskissaan repi hän
housujaan ja sai tämän pienen ripsupalasen irti. Laukaus vatsanpohjaan
ei suinkaan ole makeinta mielelle. Jos teidän sisälmyksissänne olisi
kuula, niin te kiemurtelisitte kuin madot. Minua ihmetyttäisi, jollei
tuo intiaani jo ole ikuisilla metsästysmailla. On ihan mahdotonta, että
hän kauvan olisi kestänyt ratsastaa, varsinkin kun heitä täytyi olla
kaksi yhdellä hevosella."

"Onko hän ratsastanut pois?" kysyi Kipsinen. "Ja onko heitä ollut kaksi
yhdellä hevosella?"

"Kyllä, ihan varmaan. Tulkaa täältä kappaleen matkaa sinnepäin, josta
nämät miehet tulivat!"

Hän meni koilliseen suuntaan, ja muut seurasivat, uteliaina siitä, mitä
nyt saisivat nähdä. Hänen saapuessaan sille piirille, jonka olivat
käyneet, pysähtyi hän ja sanoi:

"Herrani, te saatte nyt opetuksen jälkien lukemisessa. Jos teillä
on tilaisuutta muualta saada lisää, ei teitä enään saa nimittää
keltanokiksi, jos teillä on taipumusta ruveta lännenmiehiksi. Jos vaan
katsoisin teidän etuanne, pitäisin teille hyvin pitkän esitelmän ja
selittäisin tarkasti nämät jäljet. Mutta siihen ei minulla ole aikaa.
Minun täytyy kiirehtiä, sillä edellämme on hyvin vaarallinen ryöväri- ja
murhaajajoukko ja meidän tulee pelastaa yhden, tai ehkä kaksi intiaania
näitten vainosta. Puhun siis niin lyhyesti kuin mahdollista. Tästä,
missä nyt seisomme, ovat nuo äskenmainitut kaksi intiaania, haavoitettu
ja haavoittumaton menneet ohi. Viimemainittu ei saanut haavaansa siinä,
missä hän makasi, vaan se on jo ollut hänellä. Siitä minä päätän, että
nuo molemmat ovat ratsastaneet rinnakkain, niinkuin jäljistä näkyy. He
ovat ratsastaneet ihan lähellä toisiansa ja haavoittumaton on pitänyt
toista hevosta ohjaksista. Toinen tarvitsi siis kätensä peittääksensä
niillä haavansa, tahi pysyttääksensä itsensä satulassa, heikko kun oli."

Sitten meni hän muutaman askeleen takaisin, osotti maahan ja sanoi:

"Kavioitten jäljet todistavat, että nämät todellakin ovat olleet
intiaaneja, sillä niistä näkee, että molemmat hevoset ovat
kengittämättömiä. Tässä saatte nähdä, että se hevonen, jolla
haavoittunut ratsasti, on tehnyt pitkän hypyn. Juuri tässä sai se
takaa kuulan, joka tunki sen ruumiiseen, niin ett'ei se enään jaksanut
kulkea kuin vähän matkaa ja sitte se kaatui tuohon, missä se vieläkin
on. Silloin putosi haavoittunut intiaanikin satulasta sivulle päin,
vaivaispuun juurelle, jossa tarkastimme paikkaa, missä hän makasi." Nyt
Jimi meni oikealle puolelle, osotti taas maata ja selitti edelleen:

"Tässä on yksinäisen ratsastajan jälki, juuri sen, joka ampui hevosta
ja sitten haavoittumatonta intiaania. Hänen hevosensa oli kengässä.
Hän oli valkoinen mies. Hevosta ampui hän, ennenkuin hän saapui tänne;
sen minä todistaisin jos olisi aikaa. Mutta juuri tästä, missä me nyt
olemme, ampui hän haavoittumatonta intiaania."

"Ette kai sentään tohdi sitä niin varmasti sanoa?", keskeytti Kipsinen.

"Kyllä minä vaikka vannoisin. Katsokaa tuonne eteenpäin, niin näette
että paikka, jossa nyt seisomme, on suorassa linjassa sen paikan
kanssa, jossa intiaani heittäysi maahan ja myös kuulan lävistämän
jukkakasvin kanssa. Tässä ei ole epäilemistä. Ja vielä: kahdeksan tai
kymmenen askelta tästä näette toiset jäljet vievän tästä ohi. Siinä on
viisi valko-ihoista ratsastanut ja ovat pysähtyneet tuonne, missä maa
on tallattu. Nyt pyydän teidän seuraamaan minua takaisin. Sitten olemme
heti valmiit."

Hän vei heidät ei ainoastaan samalle paikalle vaan myös vähä edemmäksi
ja näytti heille siellä kolmet jäljet, joista yhdet veivät sivulle.
Tästä jälkimäisestä sanoi hän:

"Nämät ovat yhden hevosen jäljet ja se hevonen on kuulunut
valko-ihoiselle miehelle. Kaviot ovat jättäneet syvät merkit, eläin
on laukannut. Mutta hevonen, joka laukkaa jo kahdenkymmenen askeleen
päässä siitä, mistä hän lähti, on varmaankin peljästynyt jostakin.
Jos seuraisimme sen jälkiä, löytäisimme sen varmaan jossakin tyhjin
satuloin ruohoja syömässä. Tästä vasemmalle näette toiset jäljet. Ne
ovat hitaasti kulkevan, kengittämättömän hevosen jäljet. Koska jäljet,
hitaasta kulusta huolimatta, ovat syvemmät kuin intiaani-hevosten
edelliset jäljet, on tällä eläimellä välttämättä ollut raskaampi taakka
kuin ennen. Haavoittumaton intiaani on istunut satulassa ja edessään
on hän pitänyt haavoittunutta kumppaniansa makaavassa asennossa. Ja
nyt näette juuri tässä vieressä niiden viiden valkoihoisen jäljet.
Ne seurasivat edellistä jälkeä, mutta eivät tahtoneet tallata sitä
näkymättömiin. No, nyt olen puhunut loppuun. — Olisin voinut puhua
paljon laveammalta ja paljon enemmän, mutta, niinkuin sanottu, minulla
ei ole aikaa. Sanokaa nyt siis lyhyesti, kuinka kaikki tämä tapahtui."

"Sen jätämme mieluummin teidän sanottavaksenne, herrani", vastasi
Kipsinen, mutta nyt hyvin sävyisästi.

"Minun mielestäni olen minä puhunut selvästi kyllä", sanoi Jimi,
"tietääksenne miten tämän asian nyt on. Toivon kuitenkin antavanne
minulle anteeksi, kun pidän, että jälkien oikea lukeminen on mielelle
makeinta. Tutkimuksemme ovat nyt antaneet seuraavat tulokset: Kuusi
valkoihoista miestä on täällä koillisessa tavannut kaksi punanahkaa ja
ryhtynyt taistelemaan heidän kanssansa, jolloin toinen intiaaneista
sai kuulan ruumiiseensa. Punanahat pakenivat ja valkoihoiset ajoivat
heitä takaa Mutta intiaaneilla oli paremmat hevoset, ja ne pääsivät
pitkän matkan edelle. Katselkaa tuossa makaavaa hevosta. Se on
hienointa Mejikon rotua ja on varmaan puhdasta andaluusialaista
alkuperää. Omistajan merkki (totem) on leikattu kaulan vasempaan
puoleen. Haavoittunut intiaani ei ole ollut mikään tavallinen
soturi, sillä totemia saavat ainoastaan päälliköt ja arvossa pidetyt
sotaneuvoston miehet käyttää. Samoin näette, että vihollisen luoti on
tunkenut eläimen ruumiin etupuoliseen pehmeään osaan. Valko-ihoisten
hevosista on ainoastaan yksi jaksanut seurata intiaanien hevosia
kintereillä, ja tämä onkin raivostuneena ajanut heitä takaa. Siitä
syystä valkoihoinen uskalsi niin kauaksi erota kumppaneistaan, koska
punanahat eivät voineet hänelle mitään tehdä, haavoittumattoman kun
täytyi tukea ja hoitaa haavoittunutta, eivätkä he siis voineet muuta
kuin paeta. Jos minä olisin ollut tuon terveen sijassa, olisin hypännyt
alas satulasta ja odottanut valko-ihoista, ampuakseni häntä. Hänellä
oli kai syynsä, miks'ei hän niin tehnyt, tahi oli hän vielä jotenkin
nuori ja kokematon. Suru haavoittuneesta lienee häntä hämmentänyt.
Mutta viekas ja rohkea on hän ollut, sen tulemme heti näkemään.
Valkoihoisella oli ladattu kaksipiippuinen pyssy. Hän pääsi intiaaneja
niin lähelle että hän saattoi, siitä paikasta, missä seisoimme, ampua
toisen hevosta. Tämä hypähti, ryntäsi vähän matkaa eteenpäin ja kaatui
sitten, jolloin ratsastajakin putosi sen selästä. Heti pysähtyi toinen
punanahka ja hyppäsi alas, suojellaksensa kumppaniaan. Valkoihoinen
ampui toisen kuulan, mutta koska hänen hevosensa vielä juoksi täyttä
vauhtia, tähtäsi hän epävarmasti ja luoti sattuikin jukka-kasviin,
eikä intiaaniin. Viimemainittu olisi nyt voinut ampua vihollistaan,
mutta hänen mielensä oli kuohuksissa, hän vapisi vihasta, surusta ja
ylönmääräisistä ponnistuksista, ja jos ei hän nyt olisi oikein osannut,
olisi hän varmaan henkensä menettänyt. Sentähden hän ei ampunut, vaan
tekeytyi kuolleeksi ja heittäytyi maahan, pitäen kivääriään lujasti
kädessään. Silloin teki hän pyssyn perällä maahan viivan, jonka tuossa
näimme. Tässä hän nyt odotti valko-ihoista, voidakseen niin läheltä
kuin suinkin, ampua luodin hänen aivoihinsa. Valko-ihoinen hyppäsi
satulasta ja juoksi ensin maassa makaavan haavoittuneen intiaanin
luokse, joka tietysti tekeytyi kuolleeksi. Täältä meni hän toisen
intiaanin luokse. Nyt tämä salaman nopeudella kavahti pystyyn, löi
hänet maahan ja ampui häntä sydämeen, pitäen pyssyn suun niin lähellä
rintaa, että villanuttu kärventyi ja luoti tuli selästä ulos sekä
litistyi kiveä vastaan. Valko-ihoisen hevonen pelästyi laukauksesta,
ja kiskoi itsensä tuolta lävitse, niinkuin jäljistä näimme. Mutta
punanahka laahasi kuolleen vihollisensa ruumiin haavoittuneen toverinsa
luo, jotta tämä saisi iloita onnistuneesta kostosta. Siellä nylki hän
päänahan vainajalta. Silloin huomasi hän jälelle jääneiden viiden
vihollisen lähestyvän. Hän ei uskaltanut viipyä, nosti äkkiä toverinsa
terveelle hevoselle, nousi itse satulaan ja ajoi sieltä pois. Kun
nuo viisi lähestyivät ja näkivät kuolleen toverinsa maassa, astuivat
he alas hevosiltaan, tarkemmin asiaa tutkimaan ja keskustelemaan. He
olivat ryöväreitä ja tämä oli heidän kumppaninsa. He pelkäsivät, että
löytyy ihmisiä näillä tienoin, ehkäpä Helmiahossa, jotka tuntevat
tämän ja siten tulisi heidän läsnäolonsa täällä ilmi. Siitä syystä he
puukolla raatelivat hänen kasvonsa tuntemattomiksi. Te näette, kuinka
konnamaisesti he ovat menetelleet. Sitten he eivät kauemmin viipyneet;
heidän täytyi lähteä ajamaan takaa molempia intiaaneja, jotka jo olivat
päässeet pitkän matkaa edelle. Mutta ensin ottivat he kaiken, minkä
kuollut päällään kantoi. He veivät myös hevosenkalut, koska etevän
intiaanisoturin nahkatavarat ovat arvokasta saalista. Nyt he seurasivat
punanahkojen jälkiä, ja otaksuttavaa on, että he saavuttavat intiaanit,
kun näitten hevosella oli kaksinkertainen kuorma kannettavana. Kun te,
master Kipsinen, tulitte tänne, oli hevosraadolla jo korppikotka. Te
ajoitte sen pois laukauksella, jonka me kuulimme ja joka viekotteli
meidät tänne. Tämmöinen on siis tämä tapaus minun käsitykseni mukaan.
En luule suurestikaan todellisuudesta erehtyneeni ja minun on mieluista
kuulla teidän sanovan, että olen oikeaan osannut."

"No, jos se on teille niin mieluista, niin emme me tahdo iloanne
häiritä", sanoi Kipsinen. "Minustakin tuntuu siltä, kuin olisi asia
niin, kuin te sen havainneet olette. Otaksun teillä olevan tarkan
silmän ja yhtä tarkan pään!"

"Mitä päähäni tulee, niin täytyyhän minun siihen tyytyä, koska en
voi sitä parempaan vaihtaa. Toivon teidän jo huomanneen, että olitte
tekemässä hullutuksen, kun tahdoitte meidän vangita. Nyt kysyn teiltä,
mitä muuta aiotte tässä asiassa tehdä?"

"Emme ensinkään mitään. Se ei enää koske meihin. Sehän koskee vaan
intiaaneja."

"Vaan intiaaneja?", kysyi Jimi. "Vaan! Eivätkö intiaanitkin ole
ihmisiä?”

"Emme kiellä että he ovat ihmisiä, mutta he ovat meitä niin paljon
alempana, että se olisi loukkaus meitä vastaan, jos meitä verrattaisiin
heihin."

Jimi teki kädellään halveksivan liikkeen. Timin iso nenä heilui ylös ja
alas, eteen ja taakse, ikäänkuin raivostunut, itsenäinen olento. Hän
hieroi sitä hiljaa etusormellaan, ikäänkuin tyynnyttääksensä sitä ja
sanoi sitten äänellä, jonka hän pakotti ystävälliseksi:

"Jos niin on, herra, niin meillä todellakaan ei ole tilaisuutta
loukata teitä, sillä mieleemme ei pälkähtäisi ruveta vertailemaan
teitä ja heitä keskenänne. Nämät kaksi punanahkaa ovat käyttäytyneet
sankarimaisesti, varsinkin toinen heistä, jonka me pidämme nuorempana.
Ei ole ensinkään mahdollista verrata heitä niin kokemattomiin
ihmisiin, kuin te olette. He ovat teitä paljon ylempänä. Älkää
millään muotoa pitäkö itseänne heitä parempina. Valkoihoiset ovat
tulleet maahan, karkoittaaksensa sen oikeat omistajat, intiaanit.
Verta ja viinaa on virtana juossut tämän kansallismurhan aikana.
Saadakseen näitä ruohoaavikkojen asujamia vähenemään, on harjoitettu
väkivaltaa, viekkautta petosta ja lupauksien rikkomista. Heitä
on ajettu paikasta paikkaan, alueelta alueelle. Tuskin on heille
osoitettu joku ala, jossa he rauhassa saisivat elää, kun jo taas
keksitään joku syy, jonka nojalla heitä taas sieltä karkoitetaan.
Heille myydään maasälpää jauhoina, hiiliporoa ruutina ja leikkipyssyjä
karhunpyssyjen sijasta. Jos eivät he tähän tyydy, sanotaan heitä
kapinoitsioiksi ja heitä ammutaan joukottain. Näillä ihmisraukoilla
ei ole muuta valittavana kuin joko alistua sorron alle, kunnes
tylsistyvät, tahi taistella viimeiseen hengenvetoon valloittajien
ääretöntä ahneutta vastaan. Jos he tyytyvät kohtaloonsa, sanotte te
heitä tylsiksi ja välinpitämättömiksi. Jos he puolustautuvat, sanotte
te heitä ryöväreiksi ja murhaajiksi, joita armotta ja laupeudetta
tulee sukupuuttoon hävittää. Täällä tapahtuu kuin petojen kesken:
toinen syö toista ja väkevin väittää aina olevansa oikeassa. Mutta
sen sanon teille, herrani, että näitten halveksittujen ja vainottujen
ihmisten joukossa olen oppinut tuntemaan miehiä, joista yksi ainoa
oli kymmenen kertaa arvokkaampi kuin te kaikki yhteensä ja satakunta
tusinaa samankaltaisia kuin te. Te olette itse tehneet punatakit
semmoisiksi kuin he nyt ovat, mitä heissä on moitittavaa, on teidän
omillatunnoillanne Älkää siis heitä parjatko, taikka saatte minusta
tekemistä."

Hän oli puhunut itsensä kuumaksi ja tähtäsi viime sanojaan sanoessaan
Kipsistä, ikäänkuin aikoisi hän ampua hänet. Tämä karahti äkkiä sivulle
ja huusi peljästyneenä:

"Seis, herra, tahdotteko murhata minut?"

"En nyt Mutta jos te vielä kerran sanotte että intiaaneja täytyy
halveksia, tapahtuu pian että vanha pyssyni laukeaa, pyytämättä minulta
lupaa. Jos te noin ylimielisesti lavertelette, on teillä odotettavissa
kaikkea muuta kuin ystävyyttä minulta."

"Mitä siihen tulee, emme ole sitä pyytäneet", vastasi Kipsinen
uhkamielisesti. "Teitä emme tarvitse, sillä me olemme vapaita,
itsenäisiä miehiä, ja tiedämme hyvin, mikä on parasta meille."

"Minun mielestäni ei siltä näytä. Te sanotte esim. ett'ette tarvitse
välittää siitä, mitä tässä on tapahtunut. Jos niin ajattelette, saatte
hyvin pian kellistyä kuolemaan."

"Vai niin, tarkoitatte, että meillä olisi enemmän peljättävää kuin
muilla?"

"Juuri niin, sitä minä tarkoitan. Te olette vielä liiaksi 'keltanokkia'
täällä lännessä."

"Kuulkaa, me kieltäydymme ankarimmasti ottamasta tuommoisia herjauksia
vastaan. Olemme tulleet New-Orleansista tänne ja aiomme myös päästä
eteenpäin."

"New-Orleansista tänne", nauroi Jimi. "Onko tuo olevinaan jotain
suurta? Sen tekee mikä kaksitoistavuotias poika hyvänsä Minä sanon
teille, että vaarat alkavat vasta tässä. Me olemme nyt sen alueen
rajalla, jonka sisässä semmoiset ihmiset elämöivät, jotka pitävät
muitten omaisuutta suuriarvoisena, mutta heidän henkensä vähässä
arvossa. Ja Ljaanon tuolla puolen alkaa komankhien ja apakhien alue.
Heitä täytyy vielä enemmän peljätä, koska he ovat riidassa keskenään
ja ovat juuri kaivaneet sotakirveen maasta. Se joka kevytmielisesti
lähtee tämmöisten myllynkivien väliin, jauhetaan helposti rikki.
Tällä paikalla on valkoisia ryöväreitä ja punaisia sotureita toisiaan
tavannut. Se ei ole meille yhdentevää. Joll'emme otakaan valkoisia
lukuun, tulee meidän kumminkin kysyä mitä tehtävää on intiaaneilla
täällä ollut? Kun kaksi punanahkaa noin yksinänsä rohkenee maahan
tunkea, saa yhdeksässä tapauksessa kymmenestä otaksua heidän olleen
vakoojia tutkimassa maata sotaretkeä varten. Minusta asia ei ole niin
rauhallista laatua kun se teistä näyttää. Minä en tunne teidän matkanne
tarkoitusta, eikä päämäärää; mutta me aiomme Ljaanon yli ja silloin
tulee pitää silmät auki, muuten saattaa tapahtua, että illalla panee
elävänä maata ja aamulla pääsee kotiin ruumiina."

"Mekin aiomme Ljaanon yli."

"Vai niin! Ja minne?"

"Aritsoonaan."

"Luultavasti ette ole siellä ennen olleet?"

"Emme ole."

"Älkää pahaksenne panko, vaikka sanon, että olette verrattoman
varomattomia. Luulette varmaankin Ljaano estakaadon kauniimmaksi ja
mieluisammaksi paikaksi, missä kulkea voi?"

"Emme suinkaan, niin tuhmia emme ole. Me tunnemme hyvin tarkoin vaarat
siellä."

"Kuinka ne tunnette?"

"Me olemme kuulleet ja lukeneet niistä."

"Vai niin! Hm, hm! Kuulleet ja lukeneet. Se on samallaista kuin jos
joku olisi kuullut ja lukenut, että arsenikki on myrkkyä, ja sitten
luulee voivansa haitatta syödä naulan sellaista. Eikö teihin edes ole
juolahtanut niin järkevää ajatusta, että olisitte ottaneet aavikkoon ja
sen vaaroihin tottunutta opasta?"

Jimi tarkoitti vieraitten parasta; mutta sittenkin huusi Kipsinen
suuttuneena:

"Olkaa hyvä, lakatkaa puhumasta tuolla koulumestarin äänellä. Me olemme
miehiä, saan ilmoittaa teille. Ja sitäpaitsi on meillä opas."

"Vai niin. Missä hän on sitten?"

"Hän on ratsastanut edeltäkäsin."

"Todellakin hyvin omituinen tapa näyttää tietä. Missä tämä mies teitä
odottaa?"

"Helmiahossa."

"Käyhän se päinsä, jos niin on. Helmiahoon helposti löydätte. Ja jos
tahdotte, saatte yhtyä meihin, sillä mekin aiomme sinne. Saako kuulla
tuon oppaan nimen?"

"Meille on sanottu, että hän on hyvin kuuluisa lännen mies ja
on monasti kulkenut Ljaanon ristiin rastiin. Hän ei ole sanonut
meille oikeata nimeään, mutta tavallisesti häntä sanotaan
Silmänkääntäjä-Reitoksi."

"Onnea! Silmänkääntäjä-Reitto!" huudahti Jimi. "Onko se mahdollista,
herrani?"

"On kyllä. Tunnetteko hänet?"

"Oikein hyvin."

"Mimmoinen mies hän on?"

"Sangen kunnon mies, jonka johtoon te turvallisesti saatte antautua.
Iloitsen saadessani vielä kerran hänet nähdä. Ratsastamme kai samassa
seurassa, sillä mekin aiomme Aritsoonaan."

"Tekin! Missä tarkoituksessa?"

"Se on yksityinen asia", vastasi Jimi varovaisesti.

"Koskeeko tuo asia ehkä siellä löytyviä timantteja?"

"Ehkä."

"Siinä tapauksessa emme sovi yhteen."

"Kuinka niin?"

"Koska me samoissa asioissa pyrimme sinne. Te olette siis
kilpailioitamme."

"Ja siksi ette meistä huoli."

"Juuri siksi!"

Hän sanoi tämän hyvin päättävästi ja katseli veljeksiä melkein
vihaisesti. Jimi purskahti nauruun ja virkkoi:

"Sepä lystillistä. Vai niin, te kadehditte meitä! Sekin on vielä yksi
todistus teidän keltanokkaisuudestanne. Luuletteko, että timantit
ovat maahan siroitetut Aritsoonassa, niin ett'ei tarvitse muuta kuin
kumartua niitä ottamaan. Kullankaivajienkin täytyy lyöttyä yhteen, jos
tahtovat hyviä tuloksia; tämä on timanttipojille vielä tarpeellisempaa.
Yksinänsä joutuu hukkaan."

"Meitä on jo kuusi, ja meillä on tarpeeksi rahaa, tullaksemme toimeen."

"Kuulkaa, älkää sanoko tuota kenellekään muulle! Me olemme kunnollisia
ihmisiä, joita ei teidän tarvitse peljätä. Mutta muut pitäisivät
kyllä huolen siitä, ettette saisi runsaita rahojanne niin pitkälle
mukaanne. Mutta jos te luulette tyhjillä taskuilla palaamisen olevan
makeinta mielelle, niin kertokaa vaan muillekin; minulla ei ole mitään
sitä vastaan. Jos ette seuraa tahdo, on se meille yhdentekevää. Minä
kuitenkin ehdotan että yhdessä kulkisimme Helmiahoon. Te ette ehdi
sinne tänään ja teidän täytyy siis viettää yö taivasalla. Silloin on
hyvä olla sellaisten ihmisten parissa, jotka ovat täällä villissä
lännessä kotiutuneita."

"Koska lähdette?"

"Heti, tietysti."

"Minä kysyn kumppaneiltani."

"Se on oikeastaan loukkaus meitä kohtaan, teettekö sen sitten siitä
syystä, että epäilette meitä, tahi ammattikateudestako? Pitäkää vaan
salainen neuvottelu, emme teitä häiritse. Tehkää miten tahdotte."

Hän asteli hitaasti muulinsa luokse ja nousi sen selkään. Jimi teki
samoin; sitten ratsastivat he verkallensa länteen johtavien jälkien
mukaan.




NELJÄS LUKU.

Terässydän.


Edellisessä mainitut kummut lähenivät yhä enemmän. Maa kävi soraiseksi
ja Jimi ja Timi kumartuivat yhä enemmän eteenpäin, kun kävi yhä
vaikeammaksi erottaa jälkiä. Äkkiä pysähtyi Jimi, viittasi suoraan
eteensäpäin ja sanoi:

"Katsoppas tuonne, vanha Timi! Mitä olentoja nuo ovat, jotka tuossa
yhdessä seisovat?"

Timi varjosti kädellään silmänsä, vaikkei aurinko suinkaan nyt silmiä
häikäissyt, koska se jo oli laskenut.

Tarkkaan katseltuaan Jimin mainitsemia esineitä, vastasi hän:

"Ne ovat kaksi tunnettua eläinlajia: viisi hevosta ja yksi ihminen,
joista ensinmainitut varmaankin ovat suuremman arvoisia kuin
viimemainittu."

"Vai niin, viisi hevosta! Niihin kuuluu tietysti myös viisi ratsastajaa
ja kun yksi on näkyvissä, olisi hauska tietää, missä muut neljä
lymyävät."

"Otaksun, etteivät ole kaukana. Jos kuljemme vielä vähän matkaa, voimme
ehkä nähdä ne. Välimatka on vielä niin pitkä, ettei selvästi voisi
ihmistä tuntea."

"Katsastakaamme siis vielä kappaleen matkaa etiäpäin. Se seikka, että
tuossa on juuri viisi hevosta, antaa meille ajattelemisen aihetta. Eikö
niin?"

"Tietysti. Jos eivät silmäni petä, ovat nuo ne samat viisi miestä,
jotka ajavat intiaaneja takaa. Ne ovat luultavasti samat valko-ihoiset,
joista yksi tapettiin. Ja nyt olen tuolla näkevinäni jotakin
merkillistä matelevan maassa. Katsos noita liikkuvia pisteitä!"

Pisteet olivat neljä miestä, jotka yhtä kaukana toisistaan muodostivat
suoran viivan, joka hitaasti liikkui samalle suunnalle.

"Nuo ovat ne muut neljä ratsastajaa", sanoi Jimi. "Ne ovat
kallioperäisellä maalla ja etsivät heitä pakenevien intiaanien jälkiä.
Jos otamme lukuun, että olivat päässeet pitkän matkaa meidän edellemme,
ovat ne varmaan olleet tuossa toimessa jo kauvan. Siitä päättäen eivät
he ole hyviä jälkienlukioita. Nyt he huomasivat meidät. Näetkös, että
he juoksevat hevostensa luo? Olisin iloinen, jos intiaanit olisivat
päässeet heiltä pakoon. Minä puolestani teen, minkä voin, auttaakseni
heitä."

"Ja kuinka meidän tulee käyttäidä heitä kohtaan?"

"Hm! Konnia ovat, se on varma asia; oman turvallisuutemme tähden
tulee meidän pitää heitä silmällä; mutta luulen parhaaksi, ettemme
paljon sekaannu heidän asioihinsa. On parempi, ettemme anna heidän
huomata, mitä heistä ajattelemme. Niinkauvan kuin he eivät osota mitään
vihamielisyyttä meille, voimme mekin pysyä rauhallisina. Eteenpäin
siis! He odottavat meitä."

Nuo kuusi "timanttipoikaa" oli myös huomannut hevosryhmän ja
pysyttelivät siitä syystä nyt veljesten lähellä. Heidän seurassaan
tuntui kuitenkin turvallisemmalta kuin yksinään oleminen.

Nuo viisi vierasta miestä seisoivat hevostensa sivulla ja pitivät
pyssyt käsissään, valmiina ampumaan. Eräs heistä huusi käskevällä
äänellä muutaman metrin etäisyydessä:

"Pysähtykää, muuten ammumme!"

Jimi ja Timi ratsastivat siitä huolimatta eteenpäin, mutta muut
pysähtyivät tottelevaisesti.

"Pysähtykää, sanon minä", toisti mies. "Yksi askel vielä ja te saatte
maistaa luotejamme!"

"Hassutuksia!" nauroi Jimi. "Ette vaan peljänne rauhallisia ihmisiä.
Säästäkää luotinne! Onhan meilläkin luodit pyssyissämme."

Miehet eivät ampuneet; ehkeivät he todellakaan mitään peljänneet, vaan
tahtoivat vaan uhitella, mutta ehkä veljesten varma ryhti myös heihin
vaikutti. He päästivät heidät tulemaan, mutta eivät laskeneet aseitaan.

Se, joka oli käskyn antanut, oli hartiakas, lyhytkasvuinen mies. Paksu,
musta parta peitti kasvojen alaosan, jotta huulia ei näkynyt; kuitenkin
saattoi puheesta kuulla, että hän oli ristisuinen.

Kun nyt Hono-veljekset pysähtyivät hänen eteensä, sanoi hän äreällä
äänellä:

"Ettekö tunne lakia ja järjestystä täällä lännessä? Jota käsketään
pysähtymään, hänen tulee pysähtyä. Saatte kiittää armahtavaisuuttamme,
että vielä elätte."

"Älä lörpöttele, mies!" vastasi Jimi. "Ketä teidän tulee sitte kiittää
siitä, että vielä elätte? On meilläkin aseet. Lännen lain tunnemme
varsin hyvin; se kuuluu: ammu heti jokaista, joka sinuun tähtää! Te
olette nostaneet aseenne meitä vastaan, emmekä me ole tavanmukaisesti
teitä vastanneet siitä syystä, että heti näimme, ettei teissä ole
miestä varmasti ampumaan. Teidän kuulanne olisi varmaan lentänyt
penikulman etäisyydellä meistä."

"Tuli ja leimaus! Siinä suuresti erehdyitte. Sadan askeleen päästä
ammumme kärpäseltä pään; tietäkää se! Missä tarkoituksessa te
oikeastaan kuljeskelette näillä seuduin?"

"Sen osaatte kai parhaiten itse keksiä. Tahdomme nähdä ensi
auringonpimenemisen, joka kuuluu olevan täällä parhaiten nähtävissä."

Parrakas mies ei tiennyt, miten hänen oli ottaminen tuota hyvin
totisella äänellä annettua vastausta. Hän näytti epäilevän ja vastasi:

"Koska se alkaa?"

"Tänä iltana, viisi minuuttia ja yksitoista sekuntia yli kahdentoista.
Sen sanon teille, että auringonpimennys keskiyön aikaan on mielelle
makeinta!"

"Mies, teettekö meistä pilkkaa?" huusi toinen kiukustuneena. "Kyllä me
sen halun teistä pian lopetamme. Emme ole tässä nenästä vedettävinä.
Teidän nenänne sopivat siihen paremmin. Varokaa, ettemme kajoo niihin!"

"Oo", nauroi Jimi. "Sen saatte kernaasti tehdä. Ei meillä ole mitään
sitä vastaan. Mutta varotukseksi sanon vaan teille: meidän nenämme ovat
latingissa, niinkuin kai näette. Jos vähänkin niihin kajoo, laukeevat
ne heti ja sentähden niitä laajalti peljätään. Tahi ettekö te, herrani,
olisi kuulleet puhuttavan Hono-veljeksistä?"

"Honottajat? Olisitteko niitä?" huudahti hän. "Tuhat tulimmaista!
Kyllä me olemme teistä paljon kuulleet. Jimi ja Timi, Timi ja Jimi,
kuuluvat olevan helsingin hauskoja poikia, joita aina olen halunnut
saada tavata. Iloitsen suuresti, kun toivoni nyt toteutuu. Teidän
nenänne kuuluvat osaavan tehdä mitä kauniimpia keikahduksia. Toivon,
että huvitatte meitä klovni-näytelmällä. Löydätte meistä tarkat ja
kiitolliset katseliat. Me maksamme hyvin: viisi senttiä mieheltä ja
yksi sentti hevoselta."

"Se joltakin kuuluu. Tuskin uskalsimme semmoisia tuloja tässä
sirkuksessa odottaakaan. Mutta me esiinnymme vaan auringonpimenemisen
aikana, saatte siis odottaa kello kahteentoista yöllä. Mutta jos
ette tahdo niin kauvaa odottaa, niin saatatte itse heittää muutaman
kuperkeikan sillä välin. Sen konstin kai osaatte, sillä näytätte siltä,
kuin olisitte hiljakkoin karanneet jostakin apinahäkistä."

"Mies, älä ole liiaksi rohkea! Huvittelemme mielellämme, mutta itse
emme esiinny."

"Vai niin, kuulutte siis hienompiin babiaaneihin. Mutta valitettavasti
sitä ei voi päältä nähdä, ja tehkää sentähden hyvin ja antakaa minulle
anteeksi. Saaneeko tietää, minkä nimen ovat kunnioitettavat vanhempanne
teille antaneet?"

Nämät sanat lausuttiin niin sydämmeen käyvällä ystävällisyydellä, ettei
partaniekkakaan voinut käydä röyhkeämmäksi. Hän vastasi:

"Minun nimeni on Isäntä. Toverien nimet saavat jäädä mainitsematta.
Ette kumminkaan voisi pitää niitä muistissanne, koska päänne näkyy
olevan sangen surullisessa tilassa. Mistä oikeastaan tulette?"

"Tuolta seudulta takanamme päin."

"Ja mihin aiotte?"

"Tuonne seudulle edessämme päin."

"Vai niin. Olipa se älykäs vastaus. En siis ole aivo-raukoistanne
erehtynyt. Näyttää siltä kuin aikoisitte Helmiahoon?"

"Niinpä niinkin. Kun ei se tule meille, täytyy meidän mennä sinne.
Saammeko seuraa?"

"Kiitoksia paljon. Tekisimme sangen varomattomasti ratsastaessamme
teidän seurassanne, koska tuhmuus kuuluu olevan tarttuvaista."

"Se tarttuu ainoastaan siihen, jolla jo ennestään on taipumusta siihen,
niinkuin luulen olevan teidän laitanne. Näimme kaukaa teidän tarkoin
maata tutkivan. Mitä haitte? Ehkä täällä voi löytää sadan dollarin
seteleitä?"

"Ei voi. Me etsimme aaseja ja olemme nyt teistä löytäneet kaksi, oikein
jättiläisaasia. Sillä ainoastaan aasi voi kysyä niinkuin te. Ettekö
nähneet jälkiä juuri nenänne edessä?"

"Mitä se meihin koski? Ne ovat niitten ihmisten jälkiä, jotka ovat
Helmiahoon menneet ja me löydämme sinne ilman jälkiäkin."

"Ratsastitteko tuolla makaavan ruumiin ohi?"

"Ratsastimme",

"Mitä siitä ajattelette?"

"Että se oli kuollut. Ja kuollut ei tee meille mitään. Jos muut
taittavat niskansa, niin taittakoot, mitä se meihin kuuluu."

Isäntä katsoi pitkään ja tutkivasti Jimiä ja Timiä. Hän ei näkynyt
oikein luottavan heidän ruumiista piittaamattomuuteensa. Hono-veljekset
olivat kuuluisia lännen miehiä, olisivatko he todella ratsastaneet
kuolleen ohi, tarkoin sitä tutkimatta, eikö se olisi heidän epäilystään
herättänyt. Kun ei hän voinut heidän avonaisissa, rehellisissä
kasvoissaan keksiä pahan ajatuksen jälkeäkään, sanoi hän:

"Mekin näimme miehen ja hänen hevosensa siellä makaavan. Olisi ollut
vahinko jättää satula ja ohjakset sinne mätänemään Siksi me ne otimme.
Ette suinkaan sitä varkaudeksi sano?"

"Ei semmoinen johtuisi mieleemmekään. Jos me olisimme tulleet ennen
teitä, olisimme tehneet samoin."

"Aivan oikein. Me seurasimme sitten hevosenjälkiä, vaikkeivät ne
vieneet meidän suunnallemme. Tässä me ne kadotimme ja menestyksettä
olemme niitä tähän asti etsineet."

"Sepä kummallisia! Pitäisihän lännen miehen löytämän kadonneen jäljet."

"Totta kyllä; jos tuota kivikkoa olisi vähempi ala, voisi sitä kiertää
ja silloin löytäisi kyllä taas jäljet siinä, missä pehmeä maa alkaa,
mutta tätä kivikkoa kestää monen tunnin matkan etelään, länteen ja
pohjoiseen. Etsiminen veisi monta tuntia, eikä siihen aika riitä, sillä
pian tulee yö. Olemme sentähden päättäneet laata etsimästä ja palata
vanhalle tiellemme."

"Mihin se vie?"

"Me menemme Fort Khadburneen."

"Se on Ljaanon rajalla. Menettekö aavikon yli?"

"Menemme, ensin El Pasoon ja sitten Aritsoonaan."

"Timanttejako hakemaan?"

"Emme suinkaan. Se kuume ei ole meihin tarttunut. Me olemme
kunniallista, köyhää väkeä, jolla on siellä sukulaisia ja nämät ovat
hankkineet meille hedelmällistä maata, jota me alamme viljelemään;
hakekoot muut jalokiviä. Maatila antaa hitaamman, mutta sen varmemman
hedelmän."

"Jokainen tekee niinkuin parhaaksi näkee. Mutta minua ihmetyttää
ettette löydä jälkiä, vaikka olette maanviljelijöitä. Hyvän
jälkienlöytäjän ei tarvitsisi kauvaa hakea."

"Hyvä, tehän olette kuuluisia jälkienlöytäjiä! Hakekaa itse! Olen
utelias näkemään, löydättekö te ne."

Tämän hän sanoi ivallisella äänellä, mutta Jimi vastasi tyynesti:

"Sen voimme helposti tehdä, vaikkemme asiasta huoli. Saatte nyt
kumminkin nähdä, että löydämme mitä haemme."

Veljekset hyppäsivät maahan. Molemmat alkoivat kiertää paikkaa
laajassa piirissä. Hiljaisesti viheltäen kutsuivat he muulinsa, ja
nämät seurasivat isäntiänsä kuin koirat. Veljekset eivät luottaneet
seurueeseen niin, että olisivat uskaltaneet jättää eläimet sinne.

Muut "timanttipojat" olivat myös lähestyneet ja vaieten kuunnelleet
keskustelua. Kun veljekset olivat poistuneet, kysyi Isäntä:

"Te kuljette näitten 'nenäihmisten' seurassa, mutta näyttää siltä, kun
ette heihin kuuluisi. Tahdotteko selittää sen asian meille?"

"Mielellämme", vastasi Kipsinen. "Me tapasimme heidät ruumiin ääressä,
mutta heidän käytöksensä tähden emme ole ruvenneet heidän ystäviksensä."

"Siinä teitte oikein. Hono- veljekset eivät ole hyvämaineisia. Tietysti
en sano heille sitä vasten naamaa. Meitä on heistä varotettu. He
kuuluvat olevan niitten ryövärijoukkojen tiedustelijoita, jotka Ljaano
estakaadolla matkustavaisia hätyyttävät. Äskettäin on taas ihan täällä
lähellä neljä perhettä murhattu ja ryöstetty. Kun Hono-veljekset
nyt kuljeksivat täällä, on meillä syytä otaksua heidän olleen tässä
jutussa osallisina ja nyt etsivän uusia uhria. Mutta meitä he eivät saa
kynsiinsä."

"Enkö minä sitä ajatellut. Ensi hetkestä minä heitä epäilin. He
tahtoivat viekoitella meitä ratsastamaan heidän seurassaan."

"Minne?"

"Helmiahoon ja sitte Ljaanon yli Aritsoonaan."

"Jättäkää se tuuma. Te ette ikänä pääsisi sinne. Aiotteko etsiä
timantteja Aritsoonassa?"

"Ostaa aiomme, emmekä etsiä."

Isäntä vilkasi pikaisesti ja merkitseväisesti kumppaneihinsa ja sanoi
sitte mitä huolettomimmalla äänellä:

"Sitte ette joudu suuriin kauppoihin, herrani. Timantinostajalla täytyy
olla paljon, hyvin paljon rahaa."

"Sitä meillä tietysti on."

"Mutta yhteys Aritsoonan ja Friskon (San Fransisko) välillä on sangen
epäluotettava. Otaksun nim. että rahat lähetetään teille Friskosta.
Saattaa tapahtua, että ne jäävät tulematta juuri silloin kun niitä
parhaiten tarvittaisiin. Meidänkin on maksettava melkoiset summat
ostamastamme maasta, mutta sen sijaan että ne olisi Friskosta meille
lähetetty, otimme rahat mukaan. Se on paljon varmempaa."

"Soo, tekö yksin niin viisaita olisitte? Meillä on myös rahat
mukanamme."

"Sepä viisasta. Mutta ne täytyy hyvin kätkeä, sillä ei tiedä, mitä voi
tapahtua. Me olemme neuloneet rahat vaatteisiimme, sieltä ei Ljaano
mieskään niitä löydä. En luota noihin Hono-veljeksiin, niinkuin jo
sanoin. He tietävät, mihin aijomme ja kiirehtivät kyllä ilmoittamaan
sitä sieville kumppaneilleen, antaaksensa meidät heille alttiiksi.
Mutta me olemme niin viisaat, ettemme lähdekään Fort Khadburneen,
vaan peräti toiselle suunnalle. Neuvon teitä tekemään samoin, sekä
hankkimaan kunnollisen ja varovaisen oppaan."

"Sen olemme jo hankkineet. Hän odottaa meitä Helmiahossa."

"Kuka se on?"

"Häntä sanotaan Silmänkääntäjä-Reitoksi."

"Silmänkääntäjä-Reitto!" huudahti Isäntä, tekeytyen hyvin
säikähtyneeksi. "Oletteko hullu, herra?"

"Hullu? Miksi niin?"

"Koska tuo mies on tunnettu veijari. Hänen nimensäkin jo sitä
ilmoittaa. Hän tekee kaikellaisia petollisia temppuja ja on kaikkialla
tunnettu vääräksi pelaajaksi. Voisin vannoa, että hän on näitten
molempien veljesten liittolainen."

"Mutta he väittävät, etteivät ole häntä koskaan nähneet."

"Ja sen te uskotte? Älkää paheksuko, mutta tuo ei osoita teissä olevan
älyä. Tietysti kieltävät he tuntevansa häntä, mutta hän on Helmiahossa
ja he aikovat myös sinne. Onhan selvää, että he tahtovat tavata
toisensa siellä. Sitten te ratsastatte heidän seurassaan ja Ljaano
estakaadolla he teidät tappavat. Eihän meillä ole teidän kanssanne
tekemistä, mutta velvollisuuteni on teitä varoittaa."

Hän puhui tämän niin vilpittömästi ja huolestuneena, että Kipsinen
antoi pettää itsensä. Hän pudisti epätietoisena päätään ja lausui:

"Sepä on ilkeätä meille. Kiitämme teitä varoituksesta ja uskomme siihen
olevan syytä; mutta nythän olemme opasta vailla. Mistä nyt saamme
toisen otettavamman?"

"Vaikeata se on. En ymmärrä, miksi olettekaan Helmiahoon lähteneet.
Kuka asettuisikaan asumaan juuri niin lähelle Ljaano estakaadoa?
Sekin jo todistaa, että tämän miehen täytyy olla liitossa aavikolla
mellastavien ryövärien kanssa. Hänellä on kauppahuone. Hän vastaanottaa
heidän saaliinsa ja he saavat siitä sen sijaan mitä tarvitsevat. Onhan
se selvä. Ei kukaan saisi minua vietellyksi tähän taloon, jota hän niin
kauniisti nimittää Helmiahoksi. Tuon kauniin naamarin takana piilee
koko ryövärijoukko."

"Tuhat tulimmaista! siltä kannalta emme ole asiaa katselleet. Ei siis
ole muuta neuvoa kuin palata takaisin hankkimaan toisen oppaan, sillä
tuon Silmänkääntäjä-Reiton kanssa emme tahdo olla missään tekemisissä.
Mutta sanokaa, onkos teillä itsellänne opasta?"

"Emme tarvitse, kun kaksi kumppaneistani hyvin tuntee Ljaanon. Niihin
saatamme luottaa."

"No, emmekö sitten saisi ratsastaa teidän seurassanne?"

"Kävisihän tuo päinsä. Mutta tahdon huomauttaa teitä siitä, että te
taas olette varomattomat. Ettehän tunne meitä."

"Näkeehän heti, että te olette rehellisiä miehiä, vaikka 'Honottajat'
tahtoivat luulotella meille, että olette ryöväreitä."

"Niinkö tahtoivat?"

"Niin."

"No, mistä syystä?"

"He tutkivat tarkoin paikan, missä ruumis makasi; he sanoivat, että
olette ajaneet kahta intiaania takaa ja että murhasitte toisen. Toinen
ampui sitten teidän kumppaninne ja tämän kasvoja te itse raatelitte."

"No helkkarissa! sanoivatko he niin?", kysyi Isäntä nolona. "Ja meille
he luulottelivat, etteivät ruumiista ensinkään piitanneet. Se todistaa,
ettei noihin valhettelijoihin ole luottamista. Noin kavalasti ei mikään
kunniallinen ihminen käyttäydy. Me jouduimme sattumalta sen paikan
ohi. Että otimme satulan ja ohjakset mukaamme, siitä ei kukaan voi
meitä moittia, sillä se on aavikon lakien mukaista. Sitten näitte,
että tutkimme jälkiä tässä, mutta se tapahtui vaan varovaisuudesta.
Olisimmeko niin tehneet, jos olisimme murhaajia?"

"Ette suinkaan. Ei teidän tarvitse puolustautumisella itseänne vaivata.
Me näemme, että olette kunniallisia ihmisiä, ja luotamme täydellisesti
teihin. Sanokaa, saammeko ratsastaa teidän seurassanne?"

"Hm!" mutisi Isäntä miettiväisesti ja olkapäitään kohauttaen. "Tahdon
puhua suoraan. Me tunnemme teitä yhtä vähän kuin te meitä. Täällä
lännessä ei pidä tehdä tuttavuutta ilman edelläkäypää tutkimusta. Onhan
se ilahuttavaa, että luotatte meihin, mutta parempi kuitenkin on, että
pysymme erikseen. Tästä kumminkin nyt näette, ettemme mitään ryöväreitä
ole, niinkuin Honottajat ovat väittäneet. Jos me todellakin olisimme
tuollaisia hirtehisiä, sanoisimme teidät tervetulleiksi ja ottaisimme
teidät mukanamme, ryöstääksemme rahanne. Tosin en ole teidän pulastanne
välittämättä. Saatatte helposti joutua jonkun konnan kynsiin, ja siksi
annan teille hyvän neuvon. Me kohtasimme suuren siirtolaisseurueen,
joka aikoi Ljaano estakaadon yli, ostaakseen itsellensä maata sen
tuolla puolen. He ovat suurimmaksi osaksi saksalaisia. Eilen illalla
he meistä erosivat ja aikoivat leiriytyä vähän matkaa täältä, ja
siinä piti heidän oppaansa varhain huomisaamuna heihin yhtyä. Hän
on kuuluisin ja luotettavin Ljaano estakaadon tuntia, sekä samalla
ymmärtäväinen ja hurskas mies, nimeltä Topias Taivola. Yhtykää tuohon
karavaaniin, niin olette hyvissä käsissä. He ovat runsaasti aseilla
varustetut, niin ettei kukaan uskalla heitä hätyyttää."

"Niinkö neuvotte? Mutta missä me noita ihmisiä tapaamme?"

"Se käy helposti. Jos ratsastatte täältä jotenkin rivakasti suoraan
etelään, näette noin puolen tunnin päästä yksinäisen vuorentöyryn
suoraan edessänne. Siitä juoksee pieni puronen santaan tasangolle sen
itäpuolella. Tämän puron luo on karavaani leiriytynyt. Ette voi kulkea
harhaan, jos tällä välin kävisikin pimeäksi, sillä jo kaukaa voitte
nähdä tulet leiristä. Jos tätä neuvoa seuraatte, tiedän teidän olevan
hyvissä käsissä."

"Kiitän teitä, herrani, että pelastatte meidät suuresta pulasta.
Me lähdemme tietysti heti, yhtyäksemme noihin saksalaisiin. Tosin
saksalainen tavallisesti on tyhmä, mutta hän on rehellinen. Sinne me
ratsastamme."

"Mitä sanon Honottajaveljeksille, jos he kysyvät, mihin olette menneet?"

"Sanokaa mitä tahdotte ja mitä mieleenne johtuu!"

"Hyvä, mutta tahdon huomauttaa teitä siitä, että teidän tulee uskotella
heille, että ratsastatte toiseen suuntaan. Muuten he seuraavat teitä ja
te joudutte kaikissa tapauksissa heidän käsiinsä. Ratsastakaa sentähden
näön vuoksi vähän matkaa takaisin, kunnes eivät enää voi teitä nähdä;
sitte poikkeette etelään. Jos he kysyvät, miksi olette kääntyneet,
keksin kyllä jonkun tyydyttävän vastauksen."

Näin oli siis asia päätetty. Seurueet jättivät niin ystävälliset
jäähyväiset toisilleen, ikäänkuin olisivat monet vuodet olleet tuttuja.
Timantinostajat ratsastivat vanhoja jälkiään myöden takaisin edes
katsomatta Hono-veljeksiä. Kun he olivat päässeet niin pitkälle,
etteivät enää voineet kuulla Isännän sanoja, kääntyi tämä ivallisesti
nauraen kumppaneihinsa ja sanoi:

"Noita olen hyvin neuvonut. He varmaan meidän käsiimme lankeevat.
Ostamaan timantteja! Siihen tarvitaan kumminkin viisikymmentätuhatta
dollaria. Kaunis summa meidän taskuihimme pistää! Ja mitä sanotte
Hono-veljeksistä?"

"Konnia ovat!" vastasi eräs heistä.

"Ovatpa minkin, ja kuinka tekopyhiä he muka olivat, eivät olleet
osaavinansa laskea kymmeneen, ja ovat kuitenkin arvanneet kaiken. Se
todistaa, että ovat kelpo miehiä. He ovat selvästi lukeneet jäljistä
koko jutun. Tietävätpä vielä että intiaaneja oli kaksi ja että itse
olemme kumppanimme tuntemattomaksi raadelleet. Heidän teräväpäisyytensä
on meille sangen vaarallista. Meidän täytyy toimittaa heidät pois
tieltä."

"Mutta milloin ja miten? Eihän meillä ole siihen aikaa. Meidän täytyy
lähteä muuttamaan aavikon viitat ja eksyttämään karavaania."

"Hm, niin, paljon aikaa ei meillä ole. Jos nyt päästämme nuo kaksi
käsistämme, niin on tilaisuus ohitse. Helmiahossa tapaavat he
Silmänkääntäjä-Reiton ja ehkä myös tuon aina ja kaikkialla läsnäolevan
ja saavuttamattoman Veri-Revon, joka on pahin ja kiukkuisin
vastustajamme. Nuo neljä yhdessä voivat kyllä vielä viime tingassa
riistää meiltä toivotun saaliimme."

"Me ammumme heidät muitta mutkitta."

"Se olisi kyllä parasta, mutta — — —"

Hän mumisi jotakin epäselvästi.

"Mitä muttaat?" kysyi toinen. "Minun mielestäni emme voi viisaimmin
tehdä. Meitä on viisi ja heitä vaan kaksi. He eivät oikeastaan voi
puolustaa itseään. He kaatuvat kuulistamme, ennenkuin he ehtivät meihin
tähdätä."

"Niinkö luulet? No katsoppas heihin ja tee sitten hyvin ja ammu! Olen
utelias kuulemaan miten aijot toimia."

Hän osotti veljeksiin, jotka näyttivät täydessä touhussa etsiskelevän
jälkiä, ensinkään välittämättä heille niin vaarallisesta ryhmästä. He
eivät olleet kiinnittäneet huomiotansa "timanttipoikien" lähtöönkään.

"Kirottu", ulvoi mies. "Sinä olet oikeassa. Nyt vasta huomaan, miten
viekkaasti nuo lurjukset menettelevät, ettemme voi heihin tähdätä."

"Niin heillä on eläimensä meidän ja heidän välissään, niin että
osaisimme vaan eläimiin, jos ampuisimme. Tällä tavoin he ovat koko
ympyrän kiertäneet. Etkös huomaa, että heillä aina on oikea käsi
kiväärinlukoissa, vasemmalla ovat valmiit ampumaan. Ei tarvita muuta
kun että joku meistä tähtää heihin, niin kaatuu hän heti heidän
luodistaan. He ovat helkkarin liukkaita miehiä. Ja muulinsa ovat heidän
kaltaisensa. Näyttää siltä, kun eläimet ymmärtäisivät, että heidän
tulee suojella isäntiään. Itsestään ne pysyvät heidän rinnallaan,
eivätkä ole hetkeäkään meitä pahoilla silmillään katselematta."

Asia olikin niinkuin he sanoivat: he eivät saaneet tilaisuutta
ampumaan. Ja kun veljekset nyt herkesivät piiriä tarkastamasta, pitivät
he verkalleen lähestyen, aseensa ampumavalmiina. Muulit kulkivat heidän
perässään, ikäänkuin olisivat olleet siihen opetetut, ja niin kai
olivatkin.

"Mitä näen? Pojat ovat poissa", huudahti Jimi ihmeissään, ikäänkuin
huomaisi hän vasta nyt, että he olivat kadonneet.

"Tuolla kaukana he vielä näkyvät", vastasi Isäntä.

"Mihin he ratsastavat?"

"Takaisin, niinkuin näette."

"Sen kyllä näen. Mutta aikoivathan he meidän kanssamme Helmiahoon.
Miksi siis palaavat takaisin?"

"Koska ovat tyhmiä. He ovat olleet niin varomattomia, ettei uskoisi
sitä mahdolliseksi. Ajatelkaa, he ovat hukanneet rahansa!"

"Vai oli heillä rahoja?"

"Oli. Eräällä heistä oli lompakko setelineen satulalaukussa. Meidän
teitä odottaessamme, huomasi hän sauman ratkenneeksi satulalaukusta
ja lompakon siitä pudonneen. He tietysti siitä kovin kauhistuivat
ja palasivat heti takaisin, teitä ensin puhuttelematta. Mennessänsä
huusivat he meille että kertoisimme teille, heidän huomisiltana,
tahi viimeistään ylihuomenna päivällisaikaan saapuvan Helmiahoon,
lähteäksensä sitten Silmänkääntäjä-Reiton kanssa Ljaano estakaadolle."

"Vai niin! En minä aijo päätäni vaivata miettimällä todellista syytä
heidän katoamiseensa."

"Tarkoitatteko, että he ovat meille valhetelleet?"

"En tarkoita, että he teille, vaan te olette meille valhetelleet. Minä
en usko tuota kadonnutta lompakkoa. Meidän nenämme ovat kylliksi isot,
jotta meille ei enää tarvitse näyttää pitkää nenää. Olen varma siitä,
että he ratsastavat ihan toiselle suunnalle, jahka pääsevät meidän
näkyvistämme."

"Herra, te käytte taas loukkaavaiseksi!"

"En vainenkaan. Minä vaan lausun teille ajatukseni, eivätkä ne voi olla
loukkaavia. Muuten tahdon antaa teille hyvän neuvon, master Isäntä. Kun
te toisten tahdotte muille neuvoa semmoista, jota ei kaikkien tulee
tietää, niin älkää viitatko niin paljon käsillänne ilmassa, sitä on
toisinaan yhtä helppoa ymmärtää kuin sanoja."

"Olisinko minä viitannut? Siitä en tiedä mitään?"

"Kyllä, jopas oikein aika tavalla. Te löitte niin käsillänne ilmaa,
että luulin teidän oikein lentävän pois."

"Sitä en suinkaan aikonut. Muuten saitte kernaasti tarkata liikkeitäni.
Ja puhettamme sai kuka hyvänsä kuulla. Ei se mikään salaisuus ollut. Me
puhuimme kadonneista jäljistä."

"Niinkö? Ja sitte te luulitte, että ne löydettäisiin tuolla etelässä."

"Tuolla etelässä! Mistä te sen päähänne saitte?"

"Juuri tuulimyllyn siivistänne. Te osotitte vasemmalla kädellänne
etelään, ja liikutitte oikeata kättänne niin kuin tahtoisitte sillä
piirtää jonkun vuoren ääriviivat. Sitten ojensitte vasemman käden
suoraan eteenpäin, joka tietysti merkitsi tasankoa. Sittemmin
viittasitte taas itään ja sitte etelään. Se oli niin selvää, että
voisin kertoa koko asian."

"No, tehkää se sitten!"

"Aivan kernaasti. Pojat ratsastavat takaisin itään ja sitte kun en
enää heitä näe, poikkeevat he etelään. Siellä on vuori oikealla ja
siitä vasemmalle on tasanko, johon heidän tulee ratsastaa. Koska he
ovat oudot paikkakunnalla, ja te kuitenkin, lähenevästä pimeydestä
huolimatta, neuvotte heidät sinne, ei tuo tasanko varmaankaan ole
kaukana täältä. Tiedän hiekkaperäisen paikan löytyvän siellä. Puro
juoksee vuorelta alas ja häviää hiekkaan. Sinne pääsee kolmessa
neljännestunnissa ja minua haluttaa leiriytyä sinne yöksi."

Tätä sanoessaan katsoi hän Isäntää terävästi silmiin, tämän ei
onnistunut täysin itseänsä hillitä; näki selvästi, että hän alkoi
pelätä.

"Tehkää mitä tahdotte, mutta älkää keksikö juttuja, herra", huudahti
hän raa'asti. "Missä te aijotte nukkua, on meille yhdentekevää. Te
olette muka kaikkitietävä! Mutta sanokaa ennemmin, oletteko löytäneet
jäljet?"

"Tietysti me löysimme."

"No missä?"

"Tulkaa mukaan, niin näytän teille. On vielä tarpeeksi valoisaa
nähdäksemme."

"No menkää sitte edellä."

"Kyllä, mutta Timin tulee käydä perässä."

"Miksi niin?"

"Hänen tulee pitää silmällä, aikoisivatko aseenne tehdä jonkun
kepposen. Pidelkää siis varovasti ampuma-aseitanne! Jos jollakin niistä
olisi taipumusta laukeamiseen, saisi sen omistaja heti kuulan Timin
pyssystä."

"Master, te käytte todellakin liian röyhkeäksi."

"En suinkaan. Parastannehan minä tahdon, varoittaessani teitä. Tulkaa
nyt!"

Hän kävi edellä samaan suuntaan, josta äskeiset ratsastajat olivat
tulleet; muut seurasivat ja viimeisenä kulki Timi, pitäen pyssyä
valmiina ampumaan, ja tarkasti pitäen noitten viiden miehen joka
liikettä silmällä.

Hetken päästä Jimi pysähtyi, osoitti maahan ja kysyi:

"Master Isäntä, mitä tämä on?"

Puhuteltu kumartui katsomaan erästä paikkaa maassa ja vastasi:

"Täällä kalliolla on ollut pieni kivi, jonka hevosenkavio on
rikkimusertanut."

"Voiko kengitetty kavio täydellisesti musertaa tämmöisen pienen kiven?"

"Ei voi, hevonen on ollut kengittämätön."

"Se oli siis intiaanihevonen. Tulkaa vielä vähän matkaa!" Vähän matkan
päässä tavattiin toinen muserrettu kivi.

"Jälki on siinä selvästi", sanoi Jimi. "Molempien kivien välinen suora
viiva osottaa länteen. Sinne on siis intiaani ratsastanut."

"Intiaani! Mistä tiedätte sen olleen intiaanin?", kysyi Isäntä hyvin
pisteliäästä.

"Phyy", vastasi Jimi. "Nuo tuhmat 'timanttipojat' ovat varmaankin
sanoneet että täydellisesti teidät tunnen. Emme siis enään tarvitse
teeskennellä. Te olette Ljaano-varkaita, ja me olemme rehellisiä
metsästäjiä, joita ette voi pelättää. Minä en välitä millä tavalla te
olette saaneet timanttipoikien luottamuksen. Kaikissa tapauksissa te
olette aikatavalla heille valehdelleet. Mitä te edelleen aiotte heille
tehdä, on meille yhdentekevää. Me emme aijo ratsastaa etelään heitä
varoittamaan. Antaa vietellä itsensä Ljaanolle, siellä murhattavaksi,
näkyy olevan heille makeinta mielelle, eikä meidän päähämme suinkaan
pälkähdä riistää heiltä tuota huvia. Olemme velvollisuutemme tehneet
ja nyt meidän tulee pitää huolta itsestämme. Tässä tiemme eroavat. Te
lähdette ennen meitä, jopa melkein yhtaikaa. Ratsastakaa intiaaninne
jälestä, mutta varokaa suuntaamasta kiväärinne suut meitä kohti!
Me ymmärrämme hyvin, miten tulee kohdella tuonkaltaista väkeä. Jos
huomaamme sanan tahi epäiltävän liikkeen, niin ammumme. Kääntykää
meistä pois; ripustakaa aseenne satulanastoihin ja nouskaa hevostenne
selkään! Voikaa hyvin ja varokaa koskaan tulemasta silmiemme eteen!'

"Master Jimi!" huudahti isäntä vimmastuneena. "Sillä tavalla te ette
meistä pääse! Me olemme — — —"

"Konnia te olette", keskeytti hänet Timi jyrisevällä äänellä. "Meillä
on neljä panosta ja teitä on viisi; viimeisen lyömme pyssyn perällä
kuoliaaksi. Ja nyt sanon minäkin: joka vaan sanaakaan lausuu, sen pään
läpi minä lähetän kuulan. Pötkikää tiehen niin pian kuin mahdollista.
Minuutti vielä lisäksi ja te olette hukassa!"

Tämä sanottiin semmoisella äänellä, että eivät suinkaan saattaneet
epäillä veljesten puhuneen täyttä totta ja että he todellakin
ampuisivat. Nuo viisi miestä huomasivat että jos yrittäisivätkin
vastustaa, olisivat he samassa ruumiina. He tottelivat vaikka
raivostuneina, kääntyivät ympäri, ripustivat pyssynsä satulanastoihin,
nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat pois sanaakaan lausumatta.
Eräs heistä oli taaksensa sitonut ennenmainitun satulan ja ohjakset.

Kuljettuaan pitkän matkan täyttä ravia, antoivat he hevosten kävellä ja
kääntyivät katsomaan taaksensa. He näkivät silloin Jimin ja Timin vielä
samalla paikalla, mutta alaslasketun kiväärin.

"Pekana!" sähisi Isäntä. "Tuommoista ei ole minulle vielä koskaan
tapahtunut. Pitääkö viiden miehen, jotka eivät pelkää itse paholaista,
paeta noita kahta pitkänokkaista apinaa? Panen pääni pantiksi, että
nuo koirat todellakin olisivat vähimmästäkin sanasta meidät ampuneet.
Ettekö tekin niin luule?"

"Minusta tuntui ihan siltä kuin olisivat olleet kaikkitietäviä. Käsien
liikkeenkin nuo konnat arvasivat oikein. Jos nyt vaan tietäisi, mitä he
aikovat tehdä."

"Sehän on hyvin helppoa arvata", sanoi eräs.

"No, mitä sitten?"

"He ratsastavat varoittamaan 'timanttipoikia'."

"Sitä minä epäilen. Heidän varoituksistaan ei ole huolittu, eivätkä
Hono-veljekset kahta kertaa neuvoansa ja apuansa tarjoa. Mutta meidän
täytyy ryhtyä toimiin. Meidän tulee ratsastaa etelään. Niinpian kun
näemme karavaanileirin tulet, pysähdymme ja muodostamme vartioketjun,
jonka lävitse emme päästä ketään muuta kuin hurskaan Topias Taivolan,
kun hän palaa Helmiahosta. Siirtolaiset eivät tietysti saa aavistaa
meidän olevan läheisyydessä. Jos, vasten luuloani, Honoveljekset
tulevat, ammumme heidät. Intiaanin täytyy meidän nyt tosin jättää,
vaikka halusta olisin ottanut hänen hevosensa ja henkensä. Se oli, näin
veljesten kesken sanottuna, kolmensadan dollarin arvoinen, ehkäpä vielä
enemmänkin."

"Oikeastaan teimme hullusti, kun hevosten tähden ryhdyimme
intiaaneihin. Toinen on nyt ammuttu ja toinen poissa. Sentähden saimme
Hono-veljekset kintereillemme. He asettuvat kyllä tänne likittyville,
ja huomenna aamunkoittaessa seuraavat he jälkiämme. Silloin he
kohtaavat karavaanin ja tekevät koko oivallisen tuumamme tyhjäksi."

"Eivät tee. 'Pojat' ovat heitä loukanneet, eivätkä he enää heistä
välitä. Varmaankin he ratsastavat Helmiahoon ja kertovat siellä meitä
tavanneensa. Mitä silloin siellä päätetään, emme voi tietää."

"Meidän ei auta muu kuin täytyy saada Taivolan heti aamuhämärässä
lähtemään liikkeelle ja tekemään pitkän päivämatkan, jotta karavaani
niin pian kuin suinkin ehtii täältä kauaksi pois. Me katoamme tietysti
vielä pikemmin."

He ratsastivat vielä vähän matkaa länteen ja poikkesivat sitten etelään.

Jimi ja Timi eivät olleet laskeneet pyssyänsä ennenkuin ratsastajia ei
enää voitu ampua. Silloin kääntyi Jimi Timin puoleen, levitti suutaan
tavallista leveämmäksi ja kysyi tyytyväisesti hymyillen:

"No veliseni, miten tämä jupakka sinua mielutti?"

"Ihan yhtä hyvin kuin sinua", vastasi tämä tyytyväisesti irvistellen.

"Eikö tämä ollut mielelle makeinta?"

"Makeinta oli. Kun tuommoiset miehet pakenevat kuin koirat, häntä
koipien välissä, kahta urhoollista metsästäjää, on se oikein hupaista.
Henkemme oli todellakin vaarassa."

"Ihan varmaan! Sen näki heidän silmäyksistään ja liikkeistään. Et
suinkaan sinä usko 'poikien' hukanneen rahansa?"

"Ei tule kysymykseenkään. He ovat lähteneet etelään — mistä syystä,
ei koske meihin. Me olemme heitä varoittaneet, eikä meillä enää ole
velvollisuuksia heitä kohtaan. He pitävät itsensä niin viisaina. Onhan
tuo Kipsinen lakitiedettäkin lukenut; siksipä minä en ymmärrä että
meidän tarvitsisi suorastaan pakottaa heitä vastaanottamaan apuamme.
Jos he uhkamielisyydessään lyövät päänsä puuhun, tulkoot omin neuvoin
toimeen. Minä ajattelen että intiaani parka paremmin tarvitsee meidän
apuamme ja paremmin sen ansaitseekin."

"Se on ihan varma. Lähdemmekö häntä etsimään?"

"Lähdemme. Tiedämme missä päin hän on tuolla; vastapäätä oikealla
puolella, vanhan hopeakaivoksen lähettyvillä. Narripeliähän se
vaan oli tuo pikku kivien juttu, niitähän me itse astuimme rikki,
johtaaksemme roistot harhaan. Näin selvästi veripisaroita ja hyvin
minua kummastuttaisi, jollemme löytäisi intiaania kaivoksessa."

He lähtivät liikkeelle ja muulit kulkivat kukin isäntänsä jäljissä.
He eivät nousseet muuliensa selkään, koska jo kävi vaikeaksi pimeyden
tähden sieltä tarkasti maata tutkia.

Kuljettuaan vähän matkaa, huomasivat he pienen esineen maassa. Se oli
punainen huolellisesti veistellyn rauhan piipun pesä. Jimi otti sen
maasta, pisti taskuunsa ja sanoi tyytyväisenä:

"Olemme oikealla tiellä. Tämä piipunpesä on lähtenyt varresta ja
huomaamatta pudonnut maahan. Pian saamme tietää, kuuluuko se vanhalle,
haavoitetulle intiaanille vai nuorelleko."

"Varmaankin vanhemmalle. Nuorukainen on tuskin vielä käynyt
Minnesotassa hankkimassa pyhistä kivilouhoksista savea piippuansa
varten."

"Onhan hän saattanut saada piipun saaliina. Semmoista hän saa käyttää,
mutta ei perittyä."

"Onko milloinkaan intiaani perinyt piipun? Sehän aina haudataan
omistajan kanssa."

"On heimoja, jotka valitettavasti eivät niin tarkasti pidä tästä
tavasta kiinni. Kilttien, hyväsydämisten kalpeanaamojen onneatuottava
vaikutus tuntuu tässäkin. Muuten osoittaa pesään leikattu 'totem' sen
omistajana olleen komankhin, vieläpä päällikönkin. Onpa hyvä, että
ymmärrämme tämän heimon murretta. Meidän pitää huutaa heille, muuten
saattaisi tapahtua, että tervehtäisivät meitä kuulilla, eikä se olisi
ensinkään mielelle makeinta."

Vuori alkoi nyt yletä. Veljesten vasemmalla puolella oli kallioseinä ja
oikealla oli kallionlohkareita joiden välitse tuskin ihminen saatikka
sitte hevonen, pääsi kulkemaan. Heidän kulkemansa kohta oli ainoa,
mistä pääsi ja siksipä saattoivat jotenkin varmasti otaksua intiaanien
täältä ratsastaneen.

Pian he seisoivat korkean, pimeän kivikummun edessä. Se oli muodostunut
kaivoksesta heitetystä sorasta. Kummun korkeutta eivät saattaneet
erottaa, kun jo oli ihan pimeä.

He kiinnittivät ohjakset kahteen raskaaseen kiveen. Sitte alkoivat he
hitaasti kiivetä kumpua ylös. He eivät koettaneet välttää kolinaa, vaan
koettivat päinvastoin sitä synnyttää. Mutta joka askeleella pysähtyivät
he kuuntelemaan. Tulihan heidän tietää, oliko siellä ylhäällä ketään,
jolle täytyi huutaa, ennenkun tämä ehtisi pyssyään käyttää.

Heidän näin kuunnellessaan, kuulivat he pienen kiven vyöryvän alas.

"Kuules", kuiskasi Jimi. "Oikein arvattu, tuolla ylhäällä ne ovat. He
ovat varuillansa. Haavoitettu intiaani on kyllä kaivoksessa jos hän
vielä on elossa ja nuorukainen vartioitsee kummulla. Puhuttele häntä,
Timi."

Timi noudatti kehotusta ja huusi selvällä ei ihan kovalla äänellä.

"Tuquoil, omi gag nina; tau umi tsah! — Nuori sotilas, älä ammu, olemme
ystäviäsi!"

Nyt he odottivat vastausta. Hetken perästä kuulivat he kysymyksen:

"Haki bit? Kuka tulee?"

Siinä oli vaan kolme lyhyttä tavua, mutta ne olivat kylliksi
ilmoittamaan heille, että se oli samaa murretta, jota nuo laajalti
samoilevaiset komauhkit käyttävät.

"Gia oti masslok skona — kaksi hyvää, valkoista miestä", vastasi Timi.

"Piete uma Jepe! Tulkaa tänne ylös!" kuului hetken miettimisen päästä
tuolta ylhäältä!

He kiipesivät ylös asti. Päästyään kummun huipulle, näkivät he,
pimeydestä huolimatta, ihmisolennon seisovan heidän edessään ja
nostavan pyssyn heitä vastaan.

"Noba o nu neshuano! — Pysähdy muuten ammun", käski intiaani.

Veljekset huomasivat hänet nuoreksi mieheksi, niinkuin olivat
otaksuneetkin. Timi rauhoitti häntä sanomalla:

Nuori, punainen veljeni ei tarvitse ampua. Olemme tulleet häntä
auttamaan!

"Ovatko valkoiset veljeni yksin?"

"Olemme."

"Ovatko he seuranneet hevoseni jälkiä"?

”Olemme sattumalta joutuneet taistelupaikalle ja jäljistä nähneet, mitä
siellä on tapahtunut. Sitten seurasimme sekä sinun että vihollistesi
jälkiä suojellaksemme teitä heitä vastaan. Te olette urhoolliset
punaiset sotilaat; mutta nuo toiset ovat pelkuriryöväriä joitten täytyi
häpeällä meitä paeta, vaikka heitä oli enemmän kuin meitä.”

"Puhuuko veljeni totta?"

"En valhettele. Merkiksi siitä, että ystävinä luoksesi tulemme,
laskemme aseemme tänne eteesi ja sinä saat itse määrätä, saammeko ottaa
ne takaisin."

"Kalpeakasvoilla on hunajaa huulillaan, mutta sappea sydämmessään.
Herättääksensä luottamusta laskevat he aseet luotaan, mutta sitten
tulee heidän kolme kumppaniansa meitä tappamaan."

"Sinä luulet meidät kahdeksi niistä, jotka teitä vainosivat. Me emme
ole samoja henkilöitä; sinä erehdyt."

"No sano sitten minulle missä nuo viisi miestä ovat! Kun olette jälkiä
seuranneet, täytyy teidän tietää."

"Me kohtasimme heidät, kun he tuolla kivikkomaalla etsivät jälkiäsi. Me
puhuttelimme heitä ensin ystävällisesti, pettääksemme heitä. Heidän ei
onnistunut löytää jälkiä, mutta me huomasimme heti toverisi haavasta
juosseet veripisarat. Sitä emme kuitenkaan heille ilmaisseet, vaan
teimme väärät jäljet, eksyttääksemme heitä länteen päin. Me sanoimme
heitä ryöväreiksi ja murhaajiksi, ja suuntaisimme pyssymme heitä kohti,
samoin kuin sinä nyt teet meitä kohti. Silloin heidän täytyi häpeällä
mennä tiehensä.”

"Miksi ette heitä tappaneet?"

"Koska eivät tehneet meille mitään pahaa. Me ammumme ihmistä ainoastaan
silloin kun meidän täytyy puolustaa henkeämme."

"Te puhutte hyvien ihmisten tavoin. Sydämmeni käskee minun luottamaan
teihin; mutta toinen ääni käskee minun olemaan varuillani."

"Älä kuuntele sitä vaan sydämmesi ääntä. Me tarkoitamme parastasi.
Kysy itseltäsi, miksi me tänne olemme tulleet. Et sinä ole meille
mitään tehnyt; emme mekään voi sinulle pahaa tarkoittaa. Tiedämme,
että olet vainottu ja olemme jäljistä nähneet, että toverisi on
haavoittunut, sentähden tulemme tarjoomaan sinulle apuamme. Jos et
siitä huoli, lähdemme heti pois, emme ole tottuneet kenellekään apuamme
tyrkyttämään."

Kului lyhyt aika ennenkun hän vastasi. Hän näytti tuumiskelevan. Sitten
hän sanoi:

"En tarvitse apuanne, voitte mennä."

"Hyvä, me jätämme sinut, ja toivomme ettei sinun tarvitsisi katua."

He ottivat aseensa ja alkoivat astumaan kumpua alas. Eivät olleet
pitkälle päässeet, kun Timi pysähtyi kysyen:

"Etkös kuullut mitään, vanha Jimi? Kuului niinkuin olisi kivi vierinyt
alas tuolla."

"En minä mitään huomannut."

"Mutta minä huomasin selvästi. Ajatteles jos joku ihminen salaisesti
hiipisi kumpua ylös. Meidän täytyy olla varovaisia."

He kulkivat eteenpäin. Päästyään kummun juurelle kohosi äkkiä maasta
tumma olento ihan heidän lähellensä.

"Seis poika!", huusi Jimi ja tähtäsi. "Ei askeltakaan eteenpäin, taikka
ammun."

"Miksi tahtoo kalpeaveljeni ampua kun kuitenkin tulin ystävällisellä
mielellä?" kuului vastaus.

Hän tunsi saman nuoren intiaanin äänen, jonka kanssa hän äsken oli
puhunut.

”Sinäkö se olet?" kysyi hän. ”Olet siis kavunut alas samalla kertaa
kuin me. Sentähden siis Timi kuuli kiven alas vierivän. Jalkasi työnsi
sen. Mitäs tahdot?"

"Tahdoin katsoa, puhuivatko valkoiset miehet totta. Jos olisitte
vihollisia olleet, ette olisi luotani menneet. Koska noudatitte
kehotustani minulle mitään pahaa tekemättä, olette koetuksen kestäneet.
Te ette ole vainoojiani ja minä pyydän teitä taas kiipeemään minun
kanssani isäni Tevua — shohen luokse."

"Tevua — shohe — Tulitähti — komankhien kuuluisa päällikkö, onko hän
siellä" kysyi Timi ihmeissään.

"On hän siellä. Hän on kuollut. Minä olen Shiba — bigk — Terässydän
— hänen nuorin poikansa ja olen kostava murhaajille hänen verestään.
Kalpeakasvot seuratkoot minua."

Hän kiipesi edellä ja veljekset seurasivat häntä kumpua ylös.

Ylös päästyään, meni hän kallioseinän luokse, astui sinne sisälle
eräästä aukosta, jonka veljekset tiesivät siellä löytyvän, koska
eivät ensikertaa täällä olleet. Tämä oli tuon vanhan autioksi jääneen
hopeakaivoksen sisäänkäytävä.

Ohut savu virtasi heitä vastaan. Kuljettuaan noin kolmekymmentä askelta
käytävää pitkin, näkivät he pienen tulen. Vaivalla koottu puuläjä oli
siinä vieressä. Tulen tarkoituksena oli valaista kuollutta joka oli
istumaan asetettu, selkä nojassa seinää vastaan.

Terässydän laski pyssyn luotaan ja istui vasta päätä kuollutta. Hän
työnsi puukapulan tuleen, veti polvet ylös ja nojasi leukaa niitä
vastaan. Tässä asennossa tuijotti hän sanatonna kuolleeseen.

Veljekset seisoivat vieressä, hekin vaieten. He tunsivat tarkoin
intiaanien tavat ja tiesivät että he puhumalla olisivat loukanneet
pojan surua. Molempien intiaanien kasvot olivat maalaamattomat;
tämä oli varma merkki siitä etteivät olleet liikkeellä vihollisissa
aikeissa. Kuollut oli ollut kaunis mies; komankhit ovat monien
muiden intiaani-heimojen suhteen ruumiinsa puolesta etevämmät. Vielä
kuoltuansakin loistivat hänen kasvonsa kirkkaan pronssin värisinä.
Silmänsä olivat kiinni ja huulet lujasti yhteen puserretut, sillä
kuolemansa oli ollut hyvin tuskallinen. Intiaanipaitansa alempi osa oli
avoinna, joten se paikka ruumiista johon vihollisen luoti oli tunkenut,
oli näkyvissä. Kädet olivat sivulla suonenvedontapaisesti nyrkissä, ja
tämäkin todisti että hänen viime hetkensä olivat olleet tuskaa täynnä.

Vasta hetken päästä asettuivat myös Jimi ja Timi maahan istumaan, niin
hiljaa kuin olisivat he peljänneet jollakin melulla häiritsevänsä
vainajan rauhaa. Vainajan näkeminen vaikuttaa melkein kuin näkisi
jonkun pyhäkön: pyhä kauhu valtaa kuolevan, tuntiessaan iäisyyden
tuulahduksen.

Silloin kohotti Shiba — digk päänsä, katsoi veljeksiin ja lausui:

"Te olette kuulleet puhuttavan Tulitähdestä, komankhien päälliköstä?
Silloin tiedätte myös, että hän oli urhoollinen sotilas."

"Kyliä", vastasi Jimi. "Me tunsimme heti päällikön, nähdessämme hänet
täällä. Me opimme tuntemaan hänet tuolla ylhäällä Rio Rokson luona,
jossa hän auttoi meitä paumihs — lauman meitä ahdistaessa."

"Sitte saatte olla varmat siitä, että hän ikuisilla metsästys mailla
on oleva monen sotilaan käskiänä. Mutta Manitun ei ole häntä kutsunut
taistelussa pois. Kommankhien päällikkö on murhattu."

"Vainoojanne hänet tietysti murhasivat?"

"Niin tekivät."

"Kuinka se tapahtui ja miten te oikeastaan olette tänne joutuneet?"

"Me olimme kaukana kalpeakasvoisten maassa. Komankhien sotilaat
ovat kaivaneet sotakirveensä maahan ja elivät viimeaikoina sovussa
valkoihosten kanssa. Heidän ei tarvinneet peljätä mennä heidän
kaupunkeihinsa. Tulitähti metsästi miehinensä Rio Pekos-nimisen
joen luona. Siellä kohtasivat he valkoisia miehiä, jotka aikoivat
kaupunkiin nimeltä Austin. Koska toiset punaiset miehet tekivät tämän
tien epävarmaksi, pyysivät he Tulitähden lähettämään taitavan oppaan
heidän mukanaan. Hän päätti itse seurata heitä ja otti minut mukaan,
jotta saisin nähdä valkoisten kaupunkeja ynnä taloja. Onnellisesti me
saavuimme Austiniin, ja sitten ratsastimme yksinämme takaisin. Tänään,
päivän kolmanneksen alkaessa kohtasivat murhaajat meidät He vaativat
hevosemme meiltä; mutta kun emme antaneet, ampui eräs heistä Tulitähteä
vatsaan. Päällikön hevonen peljästyi ja ryntäsi tiehensä. Minun täytyi
seurata häntä, kun hän oli haavoittunut, eikä siis voinut taistella
kalpeakasvoisten kanssa. Jos olette jäljet nähneet, niin tiedätte, mitä
siellä vielä tapahtui."

"Kyllä tiedämme. Sinä tapoit erään heistä ja nyljit häneltä päänahan."

"Niin tapahtui. Päänahka riippuu tuossa vyössäni. Mutta minä hankin
toistenkin päänahat. Yön kuluessa murehdin isääni ja veisaan hänelle
päälliköitten kuolinlaulun; varhain huomisaamuna hautaan hänet tänne
kivien väliin ja sitten tuon tänne komankhien sotilaat jotta ne
pystyttäisivät hänen urhoollisuutensa ja korkean arvonsa mukaisen
hautapatsaan. Ja kun olen peittänyt vainajan päivän silmiltä, etsin
minä murhaajien jäljet ja minä sanon teille: Shiba- bigk ei vielä ole
kuuluisa soturi, sillä monta talvea ei ole hänen syntymästään kuluneet,
mutta hän on kuuluisan päällikön poika, ja voi niitä kalpeanaamoja,
joitten jäljet hänen silmänsä keksivät. He ovat hukassa."

Hän nousi, astui isänsä luokse, laski kätensä tämän pään päälle ja
jatkoi:

"Kalpeakasvot vannovat. Komankhi puhuu valaa tekemättä. Kuulkaa nyt
sanani: Kun Tulitähden hautakumpu on kohonnut, pitää sen huipulla
riippuman kaikkien kuuden murhaajan päänahat. Terässydän on sen
sanonut, se on siis tapahtuva! — —"




VIIDES LUKU.

Vakoilija.


Päivällisaikana seuraavana päivänä istuivat Heinäaho,
Silmänkääntäjä-Reitto ynnä Ontuva Rankko pöydän ääressä talon
edustalla. Veijo -neekeri ei ollut heidän seurassaan. Hän oleskeli
tallissa tilanomistajan mustan palvelijan kanssa.

Nuo kolme miestä juttelivat eilispäivän tapahtumista, Veri-Revon
ja vieraan miehen kaksintaistelusta, sekä jälkimäisen kuolemasta,
eikä siis ollut kummaa jos johtuvat puhumaan yhtä ja toista kuolemaa
likeisistä seikoista, jopa lopuksi kummituksistakin.

Helmiaho ja Reitto selittivät olevan ihan mahdotonta, että kuolleen
henki voisi palata takaisin ja ilmestyä, sekä myös, ettei hän voisi
puhua, koska häneltä puuttui puhe-elimiä. Rankko puhui pontevasti
kummituksien puolesta ja kun molemmat toiset kuitenkin yhä epäilivät,
huudahti hän loukkaantuneena:

"Te olette molemmat tuhmat, ihan Hölmölästä kotoisin! Ei kannata heittää
helmiä sikojen eteen. Ainoastaan se, joka varhaisimmasta nuoruudestaan
asti on ollut tämän ja tuonpuolisen maailman henkiolentojen yhteydessä,
voi arvostella yliluonnollisen elämän oikeata helmeä, s.o. kaikkea,
mitä on maan ylä- ja alapuolella. Mutta niin ei ole ollut teidän
asianne laita, eikä minun sentähden pitäisi ihmetellä eikä suuttua
siitä ettei teidän harjoittamaton ajatuskykynne voi käsittää henkiä ja
kummituksia. Olisin minä vainaja, jota en nyt onnekseni ole, hyppäisin
keskiyönaikaan teidän niskaanne, niin kyllä saisitte asiasta toisen ja
paremman käsityksen."

"Tuo ainoakin todiste!" sanoi Reitto nauraen, "niin uskomme sinua."

"Todiste! Hullutuksia! Todistukset eivät todista mitään. Jos on
todistuksia, eihän minun silloin tarvitse todistuksilla todistaa. Sitä
on täytynyt omin silmin nähdä, ja se on n.s. italialainen silmillinen
todistus, jota vastaan kenenkään on mahdoton mitään väittää. Siitä siis
olemme yksimieliset, että —"

"Ei tietysti silmillinen todistus, vaan silmävarainen todistus! niinhän
sinä tarkoitat?" oikasi Reitto. Vaiti sinä kielenturmelia, ärjäsi
Rankko, ethän aikone läksyttää minua alialkeiskoulun kielitiedoilla,
joiden tomun minä jo parikymmentä vuotta sitten olen jaloistani
puhdistanut. Vertailevan kielitieteen liekkikielet ovat minulle
synnynnäisiä, sillä jo kapalovauvana minä karjuin kiinaksi, uneksuin
arameeaksi ja söin pullostani sanskriitiksi. Ja sitten tulee tuo
ihminen ja väittää minun olevan väärässä. Eikö mies sitten tiedä,
mikä ero on silmillisellä ja silmävaraisella? Edellinen kuuluu
metsätieteeseen ja merkitsee ymppäämistä ja istuttamista. Jos minä nyt
ymppään ja istutan sinun todistuksen, eikö se selvästi ole silmillinen
todistus? Häh! Mong smi! Ja tämmöisellä silmillisellä todistuksella
minä nyt väitän aaveita olevan. Ymmärrätkös, pöllö?

"Oletkos sinä nähnyt aaveita?"

”Nähnyt aaveita! Tusinottain niitä leijaa minun ympärilläni, kun minä
olen niin henkinen. Mahnalainen. Asian sopii tietysti todistaa myös
kielitieteellisesti. Näin kun kielenä on jokin sana on selvä, että on
sekin, mitä sana merkitsee. Koska nyt on sana aave, on yönselvää että
yöllä aavehetkinä on aaveita, ja koska aaveita on yöllä, näkee jokainen
minun tietävän niitä olevan päivälläkin. Joka oli todistettava. Vanha
koulumestarini jo älysi minun älyni aaveasioista ja uskoi niitä itsekin.

"Vai niin! Mikäs sen valistuneen ukon nimi oli?"

”Hänen nimensä oli Elijas Pimeno."

"Vai niin! Nomen et omen!"

"Kuuleppas! Ole niin hyvä äläkä puhu portukaalia! Se ei sovi sinun
suuhusi. Kuinka sinä saatat puhutella sankaria tieteitten maailmassa
valistuneeksi ukoksi? Hän oli valaistu mies, samoinkuin sanotaan
että se ja sekin on valaistu kuvilla, valaistu selityksillä y.m.
mitä jokainen kirjapainon oppilas tietää. Mutta sinähän olet
vedenpaisumuksen aikuisella kannalla eikä mikään minne-laulaja ole
sinun kätkyesi ääressä laulanut:

    "Gaudeamus igitur."

["Siis riemuitkaamme nyt" vanha latinalainen ylioppilaslaulu.]

Tällöin rupesi Reitto täyttä kurkkua nauramaan, ja niin myös Helmiaho.

"Mitä naurettavaa siinä on?" sanoi Rankko. "Ette suinkaan luule, että
minne-laulajat olivat kuokkavieraita. Suomalaisten ristiretkillä? Kun
silloin Gottfiiti Öljymäkiläinen hyökkäsi Jerusalemiin, sanoi Parmemie:
Akan minun saada täytyy vaikka se olisi kahleilla kytketty taivaaseen,
johon he vastasivat: Älä hulluttele äijä, kaartti kaatuu, mutta ei
antaudu! Ja semmoisille sankareille te nauratte! Eikö teillä ole älyä
tajuamaan maailman ja sotahistorian merkillisiä henkilöitä?

"Emme me naura minne- laulajille, vaan sinun gaudeaamuksellesi!"

"Kiitoksia paljon! Siitä saatte lakata! Mutta sinun entymoloogiset
muistutuksesi veivät meidät syrjään aaveista —"

Hän vaikeni äkkiä, sillä hän näki erään ratsastajan, jolla oli
Yhdysvaltojen rakuunaunivormu, ja sen merkeistä päättäen hän oli
upseeri. Tämä mies tuli täyttä laukkaa ratsastaen etelästä ja pysähtyi
noitten kolmen miehen eteen.

"Hyvää päivää!" tervehti hän. "Tämä on kai Helmiaho niminen maatila?"

"Niin on", vastasi Helmiaho. "Minä olen tämän talon omistaja."

"Helmiaho itse! Hauskaa saada tavasta teitä, sillä tulen pyytämään
tietoja."

"Mitä tietoja?"

"Se ei ole niin helposti sanottu. Sallikaa minun istua tähän hetkeksi!"

Hän hyppäsi hevoseltaan ja istui heidän viereensä. He katselivat
häntä tarkasti, eikä hän ollut sitä huomaavinaan. Hän oli tanakka,
lyhytkasvuinen mies, paksu ja musta oli täysipartansa. Katseensa oli
terävä; huulet eivät näkyneet, koska ne olivat viiksien peitossa.

"Olen täällä tiedusteliana", sanoi hän keveällä äänellä. "Olemme
pysähtyneet tuonne Fort Sillin luo ja aiomme Ljaano estakaadolle."

"Missä tarkoituksessa?" kysyi Helmiaho.

"Hallitukselle on tullut tieto, että aavikoilla on viime aikoina
tapahtunut monta väkivaltaista tekoa. Tämä on ankarasti rangaistava.
Luultavaa on, että pahantekijät ovat liitossa keskenänsä ja että
tämä liitto vielä on erittäin hyvin järjestetty. Tämä joukkio on nyt
ankaralla ja voimakkaalla iskulla hävitettävä. Kaksi eskatroonaa on
tähän toimeen määrätty ja niitten tulee puhdistaa aavikot ja lähiseudut
kaikesta epäilyttävästä roskaväestä. Tämä voima on nyt sioitettuna Fort
Sillin luona, niinkuin jo äsken mainitsin, ja minut on edeltäkäsin
lähetetty tänne hankkimaan tietoja ja tekemään liittoa noitten
rehellisten asukasten kanssa. Edellytämme tietysti, että jokainen
rehellinen mies meitä auttaa."

"Se on itsestään selvä, herrani. Iloitsen siitä, että olette minun
puoleeni kääntyneet, ja saatte olla varmat siitä, että teitä kaikin
voimin autan. Juho Helmiaho tunnetaan mieheksi, johon jokainen
rehellinen mies saa luottaa."

"Sen olen kuullut ja siksi tänne tulen."

Helmiaho alkoi täysin luottaa upseeriin. Hän kertoi nyt, minkä hän
oli kauppiaasta kuullut, sekä eilisestä kaksintaistelusta että
vieraanmiehen kuolemasta.

Upseeri kuunteli tarkkaavaisesti. Hänen kasvojensa eleet eivät
muuttuneet, mutta hänen silmänsä säkenöivät ja Helmiaho päätti siitä,
että soturia viehätti kuulla kaksintaistelusta. Mutta tarkka katsoja
olisi ehkä huomannut, että silmistä paloivatkin vihan ja kiukun liekit.
Hän puristi kädellään sapelinkahvaa ja kerran kuului siltä, kuin olisi
hän hampaitaan purrut. Muuten oli hän levollinen, eikä hän näyttänyt
huolivan muusta, kun tarkasti seurata kertomuksen juonta.

Helmiaho lopetti kertomuksensa selittelemällä seudun yleisiä oloja
ja miten vaarallista oli kulkea Ljaano estakaadon yli sekä lisäsi,
että kahden eskatroonan ratsuväen oli sangen vaikeata, oliko edes
mahdollistakaan, kulkea aavikon yli, siellä ei ollut laidunta, ja mikä
oli pahinta, heillä ei ollut vettä. Jos rupeaisi kuljettamaan eläimen
ruokaa ja vettä mukanaan, niin tarvittaisiin siihen monta kuormajuhtaa
ja nämät taas vaikeuttaisivat matkaa ja tarvitsisivat itse paljon
kuljetettavista ruokavarastoista.

"Saatatte olla oikeassa", sanoi upseeri. "Mutta ei se minuun kuulu, se
on päälliköitten asia. Mutta sanokaa minulle herrani, kuinka oikeastaan
on tuon erämaan hengen laita joka kuuluu liikkuvan Ljaano estakaadolla.
Olen kuullut paljon tästä käsittämättömästä hengestä puhuttavan mutta
en ole koskaan saanut siitä mitään varmaa tietoa."

"Sitten on käynyt teille samalla tavalla kuin minulle ja kaikille
muille. Voin muutamin sanoin kertoa teille, minkä siitä tiedän. Ljaano
estakaadon henki on salaperäinen ratsastaja, jolta ei kukaan ole
henkiin päässyt, joka vaan hänen kasvonsa on nähnyt, vaan on kaatunut
hänen kuulastaan, mikä aina sattuu keskellä otsaa. Merkillistä on, että
nämät kaatuneet aina ovat olleet rikollisia, jotka ovat tehneet Ljaano
estakaadon vaaralliseksi. Tämä henki näkyy siis olevan henkilö, joka
on tehtäväkseen ottanut niitten rikosten rankaisemisen, jotka siellä
tehdään."

"Hän on siis ihminen?"

"Tietysti!"

"Mutta miten hän käyttäytyy, ollakseen kaikkialla ja aina
näkymättömissä? Hänellä täytyy olla ruokaa ja juomaa sekä itsellensä
että myös jollekin eläimelle. Mistä hän sitä saa?"

"Sitähän juuri ei kukaan ihminen käsitä"

"Ja miten hän käyttäytyy voidaksensa olla ketään tapaamatta?"

"Hm! Te kyselette todellakin minulta liikoja, herrani. Hänet on nähty,
mutta vaan etäältä. Silloin hän kiitää eteenpäin kuin tuulispää ja
usein rätisee säkeniä sekä hänen edessään että takanansa. Muuan tuttuni
näki hänet eräänä yönä. Hän sanoo voivansa vannoa, että ratsastajan
päässä, hartioissa, kyynäspäissä ja pyssynpiipussa oli pieniä liekkiä,
olipa niitä vielä hevosen kuonossa, korvissa ja hännässäkin."

"Tuo on pelkkää hullutusta."

"Kyllä se siltä kuuluu; mutta tuo tuttavani on totuutta rakastava mies,
enkä voi uskoa hänen valhettelevan tai omiansa puhuvan."

Kun tämä asia tuli puheeksi, puuttui Ontuva Rankko puheeseen. Puhuttiin
englantia, ja silloin Rankkokin puhui järkevästi ja luonnollisesti.
Ainoastaan silloin kun puhe kävi saksaksi, alkoivat nuo kirjavat
houreet hänen päässään liikkua.

"Siinä nyt ollaan", huusi hän. "Ei kukaan tahdo uskoa yliluonnollisen
olemassa oloa. Minä en usko Ljaano estakaadon hengen olevan ihmisen,
vaan hän on joku kummituksen kaltainen olento, jäännös Kreikan
raivottarista, joka on vetääntynyt autiolle aavikolle, ikäänkuin vanha
soturi joka pakenee saunakamariinsa. Uskon aivan mielelläni kummituksen
purskuvan tulta ja säkeniä. Me kuolevaiset puhallamme tupakinsavua
suustamme, miksei siis henki voisi syöksyä tulta?

"Mutta voiko henki ampua pyssyllä" kysyi upseeri, katsoen Ontuvaa
Rankkoa halveksivasti.

”Miksi ei? Olen eräässä markkinakojussa nähnyt kanan laukaisevan pientä
kanuunaa, jänis teki samoin. Minkä kana tai jänis osaa tehdä, täytyy
kai hengelle olla helppo tehtävä.”

"Te käytätte sangen merkillisiä todisteita, herrani! Todellakin ette
siinä osoita suurtakaan viisautta tahi älyä."

Nämät sanat loukkasivat Rankkoa. Hän vastasi terävästi:

"Totta kyllä; mutta minulla on syyni, miksi en puhu niin oppineesti
kuin taitaisin. Te näytätte niin tyhmältä että pelkään, ettette
ensinkään minua ymmärtäisi, jos käyttäisin lauseita, jotka vähänkin
olisivat koulupojan ymmärrystä ylempänä.."

"Master”, huudahti upseeri kiivastuen. ”Kuinka uskallatte sillä tavalla
loukata Yhdysvaltojen sotajoukkoon kuuluvaa kapteenia?"

"Oo, älkää niin kovin kiukustuko! Minulle on yhdentekevää, oletteko
pyssyn tai lampun sytyttäjä. Itse aloitte loukkaamaan ja nyt saatte
tyyneesti pitää vastaukseni hyvänänne. Jollette sitä tahdo, olen valmis
suoriutumaan asiasta pyssynkuulalla. Teidän säätynne ei vaikuta lännen
mieheen mitään."

Näkyi että upseerin oli vaikea hillitä vihaansa; kuitenkin onnistui
hänen levollisesti vastata:

"Olisin pahoillani, jos täytyisin ampua teidät kuoliaaksi. Osaan
jotenkin hyvin pyssyä pidellä, mutta en ole mikään heittiö ja taistelen
ainoastaan upseerien kanssa. Muuten olisi hävytöntä vuodattaa verta
master Helmiahon kodissa. Aion jäädä tänne kunnes sotajoukkoni saapuu
ja tahdon sentähden ylläpitää rauhaa hänen kotonaan."

"Olen teille siitä kiitollinen, herrani", sanoi Helmiaho. "Jos tahdotte
luokseni jäädä, annan teille vierashuoneen ja hevosellenne hyvän paikan
tallissa."

"Kiitoksia! Vien sen heti talliin. Missä se on?"

"Näytän sen teille, ja sitten esittelen teidät vaimolleni, joka näyttää
teille huoneenne."

Hän nousi ja upseeri teki samoin, molemmat lähtivät talliin, hevosta
viemään. Sitten palasi isäntä yksistään, ilmoittaen toisille, että
kapteeni oli jäänyt huoneeseensa lepäämään. Isäntä iloitsi vieraastansa
sekä rakuunien tulosta. Mutta Rankko ravisti päätään ja sanoi saksaksi:

"Minä en pidä tuosta miehestä. Hänen kasvoissaan on jotakin, joka
loukkaa hienoa myötätuntoisuuttani. Hänen silmänsä ovat kuin kaksi
rasvapilkkua laihassa lihaliemessä. Niissä on niin kavala ja viekas
katse. Minun ei tarvitsisi koetella häntä tietääkseni ettei hän ole
mikään rehellinen mies. Hän ei osaisi lausua tunnussanaa shibbok."

"Shibbok! Mikä sana se on?" kysyi Silmänkääntäjä-Reitto.

"Ettekö sitä tiedä? No, en sitä kummeksi, sillä en ole vielä koskaan
tavannut ainoatakaan lukiolaista, joka jotakin muistaisi. Onpa hyvä,
että Ontuvalla Rankolla on niin tavaton muisto, että hän tietoineen
voi auttaa teitä, pienoisylioppilaita Kun hunnit aikoivat Elben yli,
tahtoivat he pysyä tuntemattomina ja sanoivat itsensä brasilialaisiksi
araabeiksi. Mutta silloin seisoi vanha marski Derffinger joen luona
ja käski jokaisen lausua sanan 'shibbok'. Joka ei osaisi sitä lausua,
siltä hakattaisiin pää poikki. Kun eivät Hunnit osanneet sanoa,
shibbok, seurasi siitä, että heiltä hakattiin päät poikki."

Nuo molemmat kuulijat katsoivat silmät selällään puhujaan, eivätkä
tienneet itkeäkö vai nauraako.

"Vai niin, Rankko", huusi lopulta Reikko "sinä tarkoitat kai
'shibboleth' sanaa, jota gileadilaiset käskivät Efraimin lasten lausua,
niinkuin Tuomarien kirjassa mainitaan."

"Suus kiinni! Ei sinun tarvitse minua Tuomarinkirjalla iskeä. Sanon
sinulle, että minulla on tarkat tiedot Israelin lasten tuomarien ja
pappien nimistä sekä oloista. Ensimmäinen tuomari Mooseksen jälkeen oli
Josua. Hän se oli joka niin pelotti auringon ja kuun että ne kävivät
liikkumattomiksi. Tämä tapahtui Toursin ja Poitiersin taistelussa
Kaarle Martellia, Edomin ruhtinasta vastaan. Aurinko oli juuri
laskemassa Himalaijan taakse ja kuu oli noussut Khimbovatson yli.
Jotta päivä pitenisi, ojensi Josua kätensä, uhkasi nyrkillään molempia
taivaankappaleita ja huusi:

    "Oribus pictus, boa constrictus,
    Spiritus rectus, genua flectus."

[Latinansotkuista sekamelskaa.]

Heti pysähtyivät Foibos ja Selene ja odottivat kauniisti, kunnes
taistelu oli voitettu. Katsos Reitto, minä tunnen historian niin hyvin,
kuin olisin minä itse ollut kuuna. Tuommoiset historialliset hetket
istuvat selkäytimeen hyvin lujasti kiinni. Tämä on, niinkuin tunnettu
muistin tyyssija. Tunnen hyvin. — — —

Rankko olisi kyllä vielä kauvan jatkanut tätä sekasotkua, jollei
Helmiaho olisi häntä keskeyttänyt näyttämällä pohjoiseen, josta näkyi
kolme ratsastajaa hitaasti lähestyvän. Rankko huudahti isosti ja nousi
äkkiä paikaltaan.

"Tunnetkos noita miehiä?" kysyi Reitto.

"Tunnen", vastasi tämä. "He ovat — — hm en vielä tahdo mainita heidän
nimiään, vaan odotan, nähdäkseni mitä heistä pidätte."

Näistä kolmesta tulijasta oli yksi lyhyt ja paksu, toinen pitkä ja
hoikka ja kolmas oli keskikokoinen ja ratsasti kauniilla mustalla
hevosella. Silmänkääntäjä-Reitto varjosti silmiään, katseli heitä
terävästi ja huudahti sitte:

"Rankko, sinä salaat meiltä heidän nimensä, yllättääksesi meitä. Mutta
en olisi lännen mies, jollen heti arvaisi, ketkä nuo kolme miestä ovat."

"No, ketkä he sitte ovat?"

"Kaksi heistä, toinen paksu ja toinen hoikka, lyhyt ratsastaen
korkealla, virmalla hevosella ja pitkä pienellä muulilla, he eivät voi
olla muita kuin Pitkä Pekka ja Paksu Paavo. Ja tuo kolmas on varmaankin
Vanha Kovakoura."

"Kuinkas tulit sitä ajatelleeksi?"

"Etkös itse sanonut hänen tulevan paksun Paavon seurassa, ja eikö Vanha
Kovakoura aina ratsasta mustalla hevosella, niinkuin kukin tietää, joka
hänestä on kuullut puhuttavan?"

"Hm! Kyllä sinä olet sentään viisas mies vaikket ole kielellisissä ja
tieteellisissä asioissa vielä päässyt pariisilaista A:ta tuntemaan."

"No, sano, enkö oikein arvannut!"

"Kyllä sinä tällä kertaa olet oikeassa. Ne ne ovat. He tulevat paljon
aikaisemmin kuin luulin. Toivon, että heitä tervehditään tarpeellisella
kunnioituksella ja nöyryydellä."

Nuo kolme ratsastajaa olivat nyt päässeet perille, pysähtyivät ja
astuivat hevosiltaan alas. Heillä oli samat aseet ja vaatteet kuin
ratsastaessaan Kansallispuistoon. Helmiaho ja Reitto katselivat
erityisesti Vanhaa Kovakouraa, joka oli kuuluisimpia metsästäjiä.
Kysymättä Rankolta kutka nuo kaksi outoa miestä olivat, astui Vanha
Kovakoura Helmiahon luokse, oijensi hänelle kätensä ja sanoi:

"Otaksun että teille on ilmoitettu meidän tulostamme, master Helmiaho
ja että ehkä olemme tervetulleita. He kättelivät toisiansa ja Helmiaho
lausui:

"Ontuva Rankko on kertonut teidän tulostanne ja minä olin siitä
erinomaisen iloinen. Koko taloni on teidän käytettävänänne. Olkaa
niinkuin kotonanne ja jääkää luokseni niin kauvaksi kuin mahdollista!"

"Oo, niin kauvaa emme voi luoksenne jäädä. Me aiomme lähteä Ljaanon yli
tavataksemme sen tuolla puolen erään, joka meitä odottaa."

"Onko se Vinnetuu?"

"On! Onko Rankko sanonut sen teille?"

"On ja toivon että voisin seurata teitä sinne, saadakseni nähdä
apakhien päällikön. Mutta sanokaa, herrani, miten te minut tunsitte? Te
mainitsitte heti nimeni."

"Tarvitseeko mielestänne olla niin älykäs tunteaksensa teidät Helmiahon
omistajaksi? Tehän olette arkivaatteissa ja olette ihan semmoinen,
joksi teitä on minulle kuvattu!”

"Olette siis kyselleet tietoja minusta?"

"Tietysti. Lännen mailla on parasta edeltäpäin hankkia tietoja niistä
henkilöistä, joitten luokse aikoo lähteä. Sain tietää olevanne
saksalaisen, ja siksi puhuttelin teitä heti äidinkielellänne. Saanko
tietää kuka tämä toinen herra on?"

"Minua nimitetään tavallisesti Silmänkääntäjä-Reitoksi", vastasi
entinen silmänkääntäjä. "Minä olen tavallinen aavikkometsästäjä,
herrani, enkä saata otaksua teidän tuntevan nimeäni."

"Miksen? Sen joka minun laillani niin kauvan on täällä lännessä
samoillut, on täytynyt kuulla puhuttavan Silmänkääntäjä-Reitosta. Te
olette kelpo jälkien löytäjä, ja mikä on vielä parempi, olette kunnon
mies. Tässä on käteni! Olkaamme hyviä tovereita niinkauvan kun saamme
yhdessä olla. Eikö niin, herrani?"

Vaikka lännessä ei ole säätyerotusta, on kuitenkin tavallista kohdella
eteviä metsästäjiä erityisellä kunnioituksella. Reiton onnesta
hymyilevät kasvot ilmaisivat sitä ylpeyttä, jonka hän tunsi siitä,
kun Vanha Kovakoura häntä näin huomaavaisesti kohteli. Hän tarttui
ojennettuun käteen, puristi sitä sydämellisesti ja vastasi:

"Jos toveruudesta puhutte, on se minulle kunnia, jonka minun ensin
täytyy ansaita. Toivon, että hyvin kauvan saisin olla teidän
seurassanne niin olisin erinomaisen kiitollinen?"

"Miksi ei! Ljaanon yli kuljetaan mieluummin niin suuressa seurassa
kuin mahdollista; on sentähden minulle mieluista, että yhdytte meihin.
Edellytän tietysti, ettei kummankaan tarvitse odottaa toisen lähtöä?
Koska aiotte lähteä?"

"Minä olen lupaantunut oppaaksi eräälle 'timanttipoika' seurueelle.
Heidän pitäisi saapua tänne tänään."

"Sehän sopii hyvin, sillä minä aion lähteä täältä huomenna. No
'timanttipojat' ovat kai matkalla Aritsoonaan?"

"Niin ovat."

"No, silloin saatte luultavasti myös nähdä Vinnetuun. Se paikka
jossa yhdymme häneen on juuri teidän matkanne varrella. Mutta nyt
tahdon esittää teille molemmat seuralaiseni, jotta oppisitte heitäkin
tuntemaan."

"Minä jo tunnen heidät, sillä ulkomuotonsa heidät ilmaisee. Muuten on
Rankko jo maininut heidän nimensä."

Tällä välin oli Helmiaho jo tervehtänyt Paavoa ja Pekkaa. Veijo-neekeri
otti hänet haltuunsa; sitten asetuttiin istumaan ja Helmiaho lähti
tilaamaan hyvän aamiaisen ystävilleen. Itse toi hän juotavaa ja näin
istuivat miehet keskustellen edellisen päivän tapahtumista.

Rakuunaupseeri oli sanonut tahtovansa levätä. Mutta hän, ei
levännytkään, vaikka hän oli saanut toisen päätyhuoneen. Hän oli
teljennyt oven ja kävi edestakaisin lattialla, ajatuksiin vaipuneena.
Huone oli pohjoiseen päin, josta syystä hän huomasi edellämainittujen
kolmen ratsastajan tulon.

"Keitä lienevät nuo miehet, ja mihin he aikovat? Luultavasti hekin
aikovat Ljaano estakaadon yli Tämä on tukalaa. Toisella on erinomainen
ratsu ja hän näyttää kokeneelta lännen mieheltä. Jos nämät miehet
joutuvat saksalaisten siirtolaisten jäljille, voivat ne pian tehdä koko
kelpo juonemme tyhjäksi. Saapa jo varoa Silmänkääntäjä-Reittoakin.
Onpa onni, etteivät nuo 'timanttipojat' tule Helmiahoon! Hän saa
odottaa heitä niin kauvan kunnes hän ei voi meitä enää vahingoittaa.
Minun täytyy koettaa saada noita muitakin viipymään täällä, kunnes
olemme kepposemme päättäneet. Virkapukuni on oikea ja jollei Helmiaho
ole mitään epäillyt, niin ei noitten äskentulleitten päähänkään saata
juolahtaa, että minä olen Ljaano-kotkien, valepukuun puettu johtaja."

Hän odotti vielä hetken aikaa ja meni sitten alas, yhtyäksensä miehiin,
jotka nyt söivät talon edustalla. Tämä, muka rakuuna, ei ollut kukaan
muu kuin tuo sama Isäntä niminen mies, joka edellisenä päivänä oli
noita kahta intiaania vainonnut ja sitten tavannut Hono-veljekset.
Ristihuuli ei tänään ollut huomattavissa, kun viikset oli kammattu
huulia peittämään.

Hänen alas tullessaan tiesi jo Vanha Kovakoura eilispäivän
tapahtumista ja Helmiaho oli myös maininnut upseerin tulosta. Hänen nyt
saapuessaan, sanoi Helmiaho:

"Tuossa kapteeni tulee. Nyt hän itse saa kertoa tänne tulonsa syyn.
Tuoppas, muijaseni lautanen upseerille."

Tämän viimeisen lausui hän vaimolleen, joka seisoi akkunassa vieraitaan
katsellen. Lautanen tuotiin ja upseeri istui aterioimaan. Hän peljästyi
kuullessaan kolmen viimeksi saapuneen nimet mutta hän koetti olla
näyttämättä pelkoonsa. Ei mikään voinut olla hänelle vastenmieiisempää
kuin Vanhan Kovakouran läsnäolo. Hän katseli häntä tuikeasti, mutta
tätä ei tuo kuuluisa metsästäjä ollut huomaavinaan, eikä myös ollut
hänestä paljon valittavinaan.

Vale-kapteeni kertoi samaa nyt kuin tullessaan. Hän ei huomannut, että
Vanha Kovakoura painoi hattunsa syvemmälle otsaan, voidaksensa paremmin
häntä salaa tarkastaa. Kun upseeri lakkasi puhumasta, kysyi metsästäjä
hyvin viattomasti: "Missä sanoitte sotilaanne nyt olevan?"

"Fort Sillin luona"

"Ja sieltä olette tiedustelunne alkaneet."

"Niin, sieltä."

"Olette siis ollut Fort Sillin luona ja tunnette tarkoin seudun ja sen
olot."

"Tietysti."

"Olin kerran siellä, monta vuotta sitte; silloin oli eversti Olmers
komentajana siellä. Mikä on nykyisen komentajan nimi?"

"Paine."

"En tunne häntä. Oletteko nähnyt ja puhutellut häntä?"

"Tietysti."

"Ja teidän rakuunanne tulevat tänne näinä päivinä. Onpa vahinko,
etteivät tule jo tänään tai huomenna! Saisimme silloin ratsastaa heidän
seurassaan aavikon yli; se olisi paljon turvallisempaa."

"Sopiihan odottaa, kunnes tulevat."

"Siihen ei minulla ole aikaa, eikä halua."

"No yhden päivän te kai voitte uhrata, kun sitte saatte turvallisesti
matkustaa."

"Yhden päivän! Hm! Onko tässä todellakin kysymys vaan yhdestä päivästä?"

"On, korkeintaan kahdesta."

"Silloin olemme asiasta erimieltä."

"Mitenkä niin?"

"Koska olen varma siitä, etteivät teidän rakuunanne milloinkaan tänne
tule."

"Mikä saattaa teitä ajattelemaan noin omituisesti?"

"Kun tiedän varmasti ettei Fort Sillin luona, eikä sen lähelläkään ole
sotajoukkoa, jonka olisi määrä lähteä Ljaano estakaadolle."

"Vai niin. Tuleeko minun ymmärtää tuota siten, että sanotte minun
valhetteliaksi?" kysyi upseeri kiivastuen.

"Kyllä, siten tulee teidän ymmärtää sanani. Väitän vakaasti teitä
valhetteliaksi", vastasi Vanha Kovakoura yhtä levollisesti kuin ennen.

"Perhana! Tiedättekö, tuon loukkauksen voi ainoastaan verellä pois
pestä?"

"Niin, oikeastaan meidän tulisi kaksintaistella; s.o. jos todellakin
olisitte upseeri Yhdysvaltain armeijassa; mutta se ette ole."

"Sanotte vielä senkin", sanoi vieras ja kavahti uhaten pystyyn. "Annan
teille kunniasanani että olen upseeri ja pitäisihän jo minun pukunikin
sen ilmaista teille. Jollette sittekään usko, kehotan teitä tarttumaan
aseisiin."

Vanha Kovakoura katseli hymyillen häntä ja sanoi:

"Tyyntykää herrani! Jos te joskus olette nimeni kuulleet, tulee teidän
tietää, ettei minun kaltaistani miestä puijata. Minä en tappele roiston
kanssa, mutta jos siksi tulee, olen minä valmis yhdellä nykäyksellä
vääntämään teiltä niskat nurin."

"Ihminen!" huusi Isäntä, kiskoen molemmat pistoolit vyöstään. "Sanokaa
vielä kerran ja minä ammun teidät!"

Hän oli tuskin tuon uhkauksen lausunut, kun Vanha Kovakoura seisoi
hänen edessään, tempasi pistoolit häneltä pois, ja sanoi, tällä kertaa
ihan toisella äänellä:

"Älä ole niin nenäkäs mies, mutta tällä kertaa tahdon teitä säästää,
koska minulla ei ole oikein selvää todistusta teitä vastaan. Aluksi
tahdon tehdä ampuma-aseenne vaarattomiksi."

Hän laukasi molemmat pistoolit ja jatkoi:

"Sitten saan kertoa teille, että tulen Fort Sillistä ja tunnen
komentajan siellä varsin hyvin. Edellisen nimi tosin oli Paine mutta
hän kutsuttiin sieltä pois kolme viikkoa sitten ja hänen sijaansa
tuli majuri Ovio, mutta siitä ette näy tietävän mitään. Te sanotte
ratsastaneenne Fort Sillistä viikko sitte; jos tämä olisi totta,
pitäisi teidän tuntea majuri Ovion. Kun ette häntä tunne, ette siis ole
siellä olleet, ja koko tuo juttu rakuunoistanne ja Ljaano estakaado
-retkestänne on pelkkää petosta."

Sangen hämillään oli Isäntä tästä, mutta hän koetti sitä peittää ja
sanoi:

"No minä myönnän, ettei joukkoni olekkaan Fort Sillissä, mutta ei tätä
asiaa sentähden tarvitse petokseksi sanoa. Minun täytyy olla varovainen
enkä saa ilmoittaa väkeni todellista olopaikkaa."

"Älkää tuhmuuksia laverrelko! Minulta ei teidän tarvitse salata.
Ajattelen jokaisen upseerin olevan iloissaan, jos Vanha Kovakoura olisi
hänen uskottunsa. Muuten en näe teitä nyt ensikertaa. Ettekö kerran
olleet oikeudessa Los Aminaksessa erään junan hätyyttämisestä? Teidän
onnistui silloin muuttamien roistojen avulla todistaa olleenne muualla,
mutta syyllinen te kuitenkin olitte. Te julistettiin vapaaksi, mutta
teidät olisi hirtetty jollette olisi päässeet pakenemaan."

"Se en ollut minä."

"Älkää valhetelko! Isänti tai Isäntä tai sinnepäin oli silloinen
nimenne."

"Nykyistä nimeänne en tiedä, enkä myös miksi olette valepuvussa, enkä
aio sitä tutkiakaan; siirtäkää vähän viiksiänne, olen varma siitä että
olette ristihuuli."

"Kenen luvalla minua tuolla tavoin tentteeraatte?" kysyi Isäntä
voimattomassa kiukussaan.

"Omalla luvallanne. Ei minun muuten tarvitsekaan huultanne nähdä,
tiedän muutenkin mikä te olette. Tässä on aseenne, mutta korjatkaa
luunne pian täältä pois ja olkaa iloinen päästessänne niin hyvällä
hinnalla! Mutta varokaa toiste tielleni tulemasta! Silloin saattaisi
teille käydä pahemmin."

Hän heitti pistoolit hänen jalkojensa eteen. Mies otti ne maasta, pisti
vyöhönsä ja sanoi:

"Teidän syytöksenne minua kohtaan ovat naurettavia. Te varmaankin
erehdytte henkilöstä. Suon teille sentähden anteeksi. Paperini ovat
tuolla huoneessa, menen ne noutamaan ja näytän ne teille; olen varma
siitä, että pyydätte minulta anteeksi.”

"Lännen mies nauraa teidän papereitanne, jotka varmaan ovat varastetut.
Mutta jos teitä huvittaa, niin näyttäkää ne vaan meille. Minä en huoli
niitä nähdä."

Mies lähti.

"Olipa tuo tulema!" sanoi Helmiaho. "Oletteko varma asiastanne herra?"

"Ihan varma", vastasi Vanha Kovakoura.

"Enkö sitä heti ajatellut", tokasi Ontuva Rankko. "Miehellä on
perin petollinen naama, ja olen hänelle suoraan sanonut, mutta
luikertelemalla koetti hän pälkähästä päästä. Olen minäkin ollut
Arkaadiassa ja Hippokrateksella josta runoilia" — —

"Hippogryyfi se on, eikä Hippokrates!" huusi Paksu Paavo hänelle.

"Vaiti, sinä vanha paksupää! Tuskin olet tänne päässyt, kun jo rupeet
väittelemään. Et voi pidättää suuttumustasi siitä, että minä olen sinua
taitavampi. Kaikki 'hippo' alkuiset sanat johtuvat sanskriitistä ja
siinä olen minä sinua paljon taitavampi."

"Eipä niinkään, hippos on kreikkaa."

"Kreikkaa! Kuulkaas häntä! Herra Paksu Paavo, mitä sinä oikeastaan
tiedät Kreikasta? Sinä et edes tiedä, mikä oli Aleksanteri Suuren kimon
nimi."

"Mikä se sitten oli?"

"Minotaurus, tietysti."

"Vai niin, Pukefalos minä sen muistelen olleen."

"Eipä, nyt iskit kiveen, kimon nimi oli Minotaurus. Se oli sama kimo,
jolla Kustaa Aatolffi ratsasti Pariisin tappelussa, jossa hän kaatui."

"Mutta Rankko! Lytsenissähän tuo tapahtui."

"Ah, juttuja! Jollette minua usko, kysy Vanhalta Kovakouralta. Hän on
tieteissä ja taiteissa kuin kotonaan ja hän päättäköön, kumpi meistä on
oikeassa.

"Nyt jätämme noin tieteelliset asiat", vastasi tämä hymyillen. "Meillä
on niin paljon muuta ajateltavaa."

Tällä tavoin johtui puhe vakaville aloille. Vanha Kovakoura kyseli
tarkasti kaikkia viime tapahtumista, ja varsinkin näytti hän
kiinnittävän huomiotaan Veri-Repoon. Hän kyseli myös "timanttipojista",
joita Silmänkääntäjä-Reitto odotteli. Sitte puhuttiin laveasti
aavikosta; jokainen tiesi kertoa siitä jotakin kauheata, itse
kokemaansa, ja näin olisi keskustelu venynyt yhä pitemmälle jolleivät
Veijo ynnä Helmiahon neekeri olisi tulleet sitä keskeyttämään.
Viimemainittu nim. kysyi isännältään:

"Mihin Massa Helmiaho asettamas kaikki monet hevoset kun tulevat."

"Mitkä hevoset?" kysyi isäntä.

"Sotamiesten hevoset, jotka upseeri lähtimäs hakeen."

"Vai niin, onko hän lähtenyt pois?"

"On, hän olla poissa. Mutta ensin hän sanomas tuovan monta ratsastajaa
tänne."

"Hän on siis salaa poistanut. Se ei todista hyvää omatuntoa. Mihin
suuntaan hän ratsasti?"

"Hän asettama satula hevoseen, taluttama sen tallista ja ratsastama
tallin ympäri ja sitte tuonne."

Neekeri osoitti pohjoiseen.

"Se on epäiltävää. Tarvitsisi ratsastaa hänen jälkeensä. Hän sanoo
heidän varmasti tulevan ja että hän odottaa heitä täällä, ja kuitenkin
lähtee hän heitä vastaan. Tahtoisin ajaa häntä takaa ja kysyä, miksi
hän ei ilmoittanut lähtöänsä."

"Sopii niin tehdä", sanoi Vanha Kovakoura hymyillen, "mutta ette
joutuisi kauaksi pohjoiseen."

"Kuinka niin?"

"Koska se vaan oli kepponen häneltä lähteä siihen suuntaan
ratsastamaan. Mies ei ole upseeri ja on kuitenkin upseerin puvussa.
Hänellä siis ei ole hyvää mielessä. Kun hän huomasi olevansa tunnettu,
piti hän parhaimpana pötkiä pakoon ja ratsastaa tietysti ihan toiseen
suuntaan kuin mihin hän oikeastaan aikoi."

"Mutta minne hän aikoo? Lännessä ja lounaassa on Ljaano estakaado;
etelässä hän on ollut, sillä sieltä hän tuli, idästä hänellä ei ole
mitään etsittävää, jäljillä on siis vaan pohjoinen ja sinne hän myös
lähti.

"Master Helmiaho, älkää pahastuko, jos luulen, että olette erehtyneet.
Otan asiat päinvastaiselta kannalta kuin mitä tuo mies puhui. Hän tuli
etelästä ja lähti pohjoiseen; no, olen varma siitä, että jos seuraamme
hänen jälkiään, huomaamme pian hänen suuntaa muuttaneen. Se, mitä hän
sotilaista puhui, oli valhetta."

"Siitä olen minäkin varma; mutta miksi päästitte hänet?"

"Koska hän ei ole minun käskettävänäni, enkä voi todistaa häntä
syylliseksi."

"No sanokaa kumminkin missä tarkoituksessa hän tänne tuli."

"Te näytte pitävän minut kaikkitietävänä. Mutta minä voin vaan
otaksua. Minusta näyttää siltä, kuin olisi hän tullut tänne jotakin
tiedustelemaan — — ja mitä? Teidän kotinne on monelle lähtöpaikkana
Ljaanon yli. Ajattelen hänen tahtoneen tiedustella, oliko tälle
matkalle aikovaa väkeä, sillä teiltä hän aina jotakin etua odottaa.
Sanokaa itse miksi on hän on huomionsa heihin kiintynyt, ja mitä heistä
on voitettavaa?"

"Hm!" mutisi Helmiaho. "Minä ymmärrän, te luulette tätä miestä Ljaano
kotkaksi."

"Niin juuri teenkin."

"Mutta silloin ei teidän olisi pitänyt häntä päästää. Mutta onhan
totta, ettei ollut mitään todistuksia häntä vastaan, eikä tuo siis
käynyt päinsä. Hän sai kuulla Silmänkääntäjä-Reiton odottavan
timanttipoikia. Ehkä hän nyt valmistautuu hyökkäämään heidän
kimppuunsa."

"Varmasti tuo mies ei ole yksin näillä seuduin, vaan hänen muassaan
on varmaankin muita, jotka odottavat häntä jossakin. Me emme voineet
hänelle mitään tehdä, vaikka tiesinkin että hän hiipisi pois. Mutta kun
hän on poissa, tahdon kuitenkin saada varmuuden siitä, olenko arvannut
oikein vai väärinkö. Aion tarkasti seurata hänen jälkiään. Pitkäkö aika
on hänen lähdöstään kulunut?"

"Saattamas olla ehkä puolentoista tuntia." vastasi neekeri.

"Silloin täytyy kiirehtiä. Tahtooko kukaan tulla mukaan?"

Kaikki sanoivat haluavansa tulla. Vanha Kovakoura valitsi
Silmänkääntäjä-Reiton, varmaankin oppiaksensa häntä tuntemaan, sillä
tämmöisellä matkalla tulisi kyllä tilaisuus koetella häntä.

"Mutta korkeasti kunnioitettu herrani" sanoi Ontuva Rankko
tyytymättömänä, "kun valitsette toisen ettekä minua mukaanne, ette
osoita tarpeeksi huomiota minun ansioilleni. Taikka oletteko sitä
mieltä, etten voi olla teille hyödyksi jälkien etsinnässä? Jos minä
saisin mukaan tulla, pitäisin minä sen erityisenä maantieteellisenä
palkintona."

"Vai niin", sanoi Vanha Kovakoura nauraen, "millä olette tuon palkinnon
ansainneet?"

"Ensinnä ja ylipäätään maallisella olemassa olollani. Toiseksi siliä,
etten ole vähemmin utelias kuin muutkaan. Ja kolmanneksi, koska minulla
ehkä vielä olisi jotakin opittavaa, jos hyväntahtoisesti ottaisitte
minut mukaanne."

"Luuletteko todellakin, että teillä vielä olisi mitään opittavaa?
Tuommoista kainoutta täytyy palkita. Saatte tulla mukaan."

"Mainiota", nyökkäsi Rankko. "Kiitän teitä sydämellisesti, herrani.
Olen antanut toisille loistavan esimerkin kiitettävästä kainoudesta."

Hän lähti ylpein askelin talliin. Helmiaho tarjosi Vanhalle
Kovakouralle muutamia hyviä levänneitä hevosia ja tämä tarjous vastaan
otettiin mieluisasti. Neekerit saivat tuoda kolme hevosta laitumella
sekä satuloida ne. Sitten ratsastivat Vanha Kovakoura, Reitto ja Rankko
pois, seuraten tallista asti upseerin jälkiä.

Ne johtivat todella pohjoiseen mutta vaan vähän matkaa; sitten
kaarsivat ne mutkassa etelään ja lopuksi lounaseen. Näin oli Isäntä
ratsastanut ympyrän kolmeneljännestä, eikä tuo ympyrä läpimitaten
sitäpaitsi ollut iso.

Vanha Kovakoura ratsasti edellä, hyvin etunojossa, pitääkseen jälkiä
tarkasti silmällä. Kun hän nyt oli varma siitä, etteivät ne enää
mutkineet, vaan kulkivat määrättyä suoraa linjaa, pysähti hän hevosen
ja kysyi:

"Master Reitto, mitä, sanotte näistä jäljistä. Uskallammeko niihin
luottaa?"

"Varmaankin, herrani", vastasi kysytty, joka hyvin huomasi Vanhan
Kovakouran tahtovan häntä vähän tutkia. "Tästä alkaen tunnustaa mies
maansa. Hän ratsastaa ihan suoraan Ljaano estakaadolle ja — —"

Hän vaikeni ja mietti.

"No ja — — —?"

"Näyttää siltä kuin olisi hänellä kovin kiire ollut. Hän on tehnyt
hyvin pienen kierron Helmiahon talon ympärillä, sillä hänellä ei ole
ollut aika tehdä suurempaa. Sitäpaitsi on hän ajanut täyttä laukkaa.
Mikä häntä on ajanut?”

"Niin mikä?"

"Jos voisinkin sen sanoa, mutta minun tietoni loppuu siihen. Ehkäpä te
arvaatte sen paremmin kuin minä."

"En tahdo antautua arveluihin. On parempi että ryhdymme varmuudella
toimeen. Onhan meillä aikaa uhrata siihen muutama tunti. Seurataan
jälkiä mahdollisimman kiireesti."

He lähtivät liikkeelle ja antoivat hevosten laukata, sillä jäljet
olivat niin selvät, etteivät ensinkään huolineet viipyä niiden
tarkkaamisessa.

Pian saattoi huomata, että Helmiahon maatila oli viljeltävän maan
rajalla, sillä seutu muuttui nyt täydellisesti.

Uutisasunnosta pohjoiseen oli vielä metsää. Sieltä etelään näkyi vaan
muutamia puita. Pensaikot harvenivat, puhveliruoho loppui ja paikottain
näkyi karhun heinää, joka aina on karun maan tuntomerkki. Yhä useammin
pilkisti pelkkä kuiva hiekka esille ja aron tähänastinen aaltomainen
pinta muuttui pian tasaiseksi lakeudeksi.

Pian oli kaikkialla pelkkää hiekkaa, ainoastaan siellä täällä oli
karhunheinää, josta yleni tummanruskeita kukkapuikeloita. Edempänä
ei ollut enään tätäkään heinää, vaan sen sijassa paksuja, okaisia
kaktus-ohrakkeita, sekä pitkulaisia käärmeen tavoin kiemurtelevia
lonkerokasveja. Isäntä oli välttänyt näitä hevosellensa vaarallisia
ohrakepaikkoja. Hän oli antanut eläimensä levähtää hetkisen silloin
tällöin; sitten osoittivat syvät jäljet että hän taas oli mennyt täyttä
laukkaa.

Näin he yhä etenivät. Oli jo kulunut enemmän kuin 2 tuntia siitä kun
nuo kolme ratsastajaa lähtivät Helmiahosta. He olivat jo kulkeneet
enemmän kuin 20 kilom., eivätkä vielä olleet nähneet takaa ajamaansa
ratsastajaa, sillä tämä oli ennättänyt niin pitkän matkan edelle,
etteivät Helmiahon hevoset saaneet häntä kiinni.

Silloin havaitsivat he äkkiä tumman kaistaleen, joka vasemmalta puolen
varjon tavoin tunkeusi tasankoon. Paikka oli jonkinlainen ylänkö, jossa
oli hedelmällisempää maata, mutta siellä ei kuitenkaan kasvanut muuta
kuin neskiittopensaita. Jäljet johtivat tänne, eikä ratsastajilla ollut
sinne enempää kuin kahden minutin matka. Mutta silloin Vanha Kovakoura
pysähtyi, viittasi eteensä ja sanoi:

"Varokaa! Noitten pensaitten takana lienee ihmisiä. Ettekö nähneet
jotakin?"

"Emme", vastasi Reitto.

"Mutta minusta näytti siltä, kuin siellä jotakin liikkuisi. Menemmekö
vasemmalta, että pääsemme meskiittopensaitten väliin?"

He tekivät mutkan ja jouduttivat hevosiaan, päästäksensä niin pian kuin
suinkin pois tasangolta, jossa heidät helposti nähtäisiin. Pensaitten
luokse, saavuttuaan astui Vanha Kovakoura hevosen selästä.

"Jääkää tänne ja pitäkää hevostani", sanoi hän. "Minä lähden
tiedustelemaan. Mutta pitäkää aseet käsillä ja olkaa varuillanne! Jos
minun täytyy ampua, niin tulkaa heti luokseni."

Hän kumartui alas, ryömi pensaitten sekaan ja katosi. Oli tuskin kolme
minuttia kulunut kun hän palasi, tyytyväisesti hymyillen.

"Upseeri ei ole siellä", sanoi hän. "Eivätkä ne hänen tovereitaankaan
ole, nuo tuolla pensaitten takana. Luulen että saamme tehdä hyvin
hauskan tuttavuuden. Master Reitto, oletteko ehkä kuulleet puhuttavan
Hono- veljeksistä?"

"Niistäkö puhuttavan! Sehän on tietty."

"No, astukaa alas ja tulkaa mukaan! En ole vielä koskaan heitä nähnyt,
mutta nenistä päättäen täytyy heidän olla niitä."

"Miten ovat he vaatetetut?"

"Heillä on villahousut, villaröijyt, paulakengät, majavannahkahatut
ja kalkalokäärmeen nahkavyöt; peitot riippuvat kaapujen tavoin heidän
selässään."

"Niitä ne ovat. Oletteko nähneet heidän hevosensa?"

"Heillä ei ole hevosia, vaan muulit."

"Sitten ei ole epäilemistäkään. He ovat Jimi ja Timi sekä Polle ja
Pulle."

"Vaiti, vaiti! varoitti Vanha Kovakoura. He eivät ole yksinään, vaan
heillä on nuori intiaani muassaan."

"Ei tee mitään, herra! Se, joka on Jimin ja Timin seurassa, ei ole
minulle vaarallinen. Olen monta kuukautta ollut heidän seurassaan
mustilla kummuilla majavain pyynnissä. Olemme sopineet eräästä
merkistä, josta pitkän matkan päästä toisemme tunnemme. Tahdon nyt
antaa tuon merkin, niin saamme nähdä, mitä he tekevät. Missä toimessa
he nyt ovat?"

"He lepäävät siimeksessä pensaitten alla."

"Entä muulit?"

"Ne nyhtivät niitä harvoja lehtiä joita oksilla on."

"Eivätkö ne ole lieassa?"

"Eivät ole."

"No, nyt saatte pian nähdä, että Polle ja Pulle ovat yhtä viisaat kuin
Jimi ja Timi. Lyön vetoa, että molemmat muulit ovat täällä yhtä pian
kuin heidän isäntänsä. Katsokaa nyt, herrani!"

Hän pisti kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi pitkään ja liverrellen. Ei
mitään vastausta.

”Tämä tuli heille liian äkkiarvaamatta”, lausui Reitto. "Siis kerran
vielä!"

Hän vihelsi uudestaan ja tuo oli tuskin tehty, kun jo kuului räikkyvää,
torvenkaltaista aasinkiljuntaa: pensaikossa kahisi ja sotkien kaikki,
mitä tiellä sattui olemaan, ryntäsivät nuo molemmat muulit viidakon
poiki. Heidän takanaan kuului kova ääninen huuto:

"Hallo! Mikä nyt on? Tuollainen vihellys autiolla Ljaanolla! Olisiko
mahdollista?"

"Reitto, Silmänkääntäjä-Reitto itse!"

"On kyllä, Silmänkääntäjä-Reitto, eikä kukaan muu", huusi toinen ääni.
”Mene edeltä minä tulen perästä. Se on hän itse, sillä eläimet tunsivat
heti hänen vihellyksensä ja hyökkäsivät hänen luoksensa."

Nyt kahisi taas pensakossa ja sieltä ilmestyivät molemmat veljekset
Jimi ja Timi. Kun he havaitsivat Reiton, juoksivat he, muista
huolimatta, hänen luokseen ja halasivat häntä, toinen edestä ja toinen
takaa.

"Jo riittää, pojat, älkää minua kuoliaaksi pusertako!" sanoi entinen
taituri ja pyyhkäsi heitä luotaan. "Saatte kyllä minua syleillä, mutta
vaan yksi erältään, ei kaksi tuommoista karhea yhtäaikaa!"

"Ole huoleti! Emme sinua kuoliaaksi puserra", sanoi Jimi. "Mutta
kun näin äkkiarvaamatta tapaa Silmänkääntäjä-Reiton täällä, on se
todellakin mielelle makeinta! Mutta mitenkä tulit viheltäneeksi?
Tiesitkö, että istuimme tuolla pensastossa piilossa?"

"Tiesin. Olettepa kauniita lännen miehiä. Annatte ihmisten hiipiä
niskaanne, katsella ja tarkastaa teitä, ettekö huomaa mitään. Otaksun
että hyvin hämmästyitte nähdessänne meidät täällä?”

"No emme erittäin, vanha ystävä. Tosin ällistyimme kun näimme sinut
täällä, mutta tiesimme, että olet lähittyvillä."

"Tiesitte? Kuka sen on sanonut?”

"Niin, sinä ihmettelet, eikö totta? Etkö tunne niitä kuutta miestä,
joitten johtajan nimi on Kipsinen ja hän on lakimies?”

"Tunnen. Odotan heitä Helmiahossa, sillä minä opastan heitä Ljaano
estakaadon yli. Oletteko ehkä heitä tavanneet?"

"Olemme. He mainitsivat meille nimesi."

"Missä nuo miehet nyt ovat? Ja mikä teitä nyt ajaa takaa tuonne
pensastoon?"

"Puhutaan siitä sitten. Nyt meidän ensiksi tarvitsee tietää, kutka ovat
nuo kaksi herraa sinun seurassasi?"

"Sen saatte heti tietää. Tämä kuuluisa mies amotsoonihatussa on Ontuva
Rankko ja on — — —”

"Ei suinkaan se vaan ole tuo suuri saksalainen oppinut, joka Vinnetuun
ja Vanhan Kovakouran kanssa meni Keltaisenkiven puistoon", keskeytti
Timi. "Hänen nimensä oli Ontuva Rankko."

"Suuri saksalainen oppinut", oli Timi leikillä sanonut, mutta Rankko
piti sen täytenä totena ja vastasi itse:

"Kyllä herrani. Minä olen Ontuva Rankko. Kuinka minun tunnette?"

"Olemme kuulleet puhuttavan seikkailuistanne ja ihailemme teidän
sankaritöitänne. Entäs tuo toinen herra, Reitto, kuka hän on?"

"Kysyjä katseli Vanhaa Kovakouraa.

"Tämä herra?" vastasi Reitto. "Katsoppas häntä vähäsen! Kuka hän
lienee?"

Veljesten ei tarvinnut arvata. Terässydän, tuo nuori intiaani oli heitä
seurannut ja astui nyt pensaikosta esille. Hän näki Vanhan Kovakouran,
kuuli Reiton sanat ja lausui:

"Mina — nonton — käsi, joka musertaa! Shibobigk, komankhi — poika on
liian nuori katsomaan noin kuuluisaa soturia silmiin."

Intiaanein tavan mukaan kääntyi hän sivulle. Mutta Vanha Kovakoura meni
reippaasti hänen luokseen, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:

"Minä tunnen sinut, vaikka on kulunut monta talvea siitä kun sinut
näin ja olet kasvanut. Sinä olet ystäväni. Tevnä- shohen, komankhien
päällikön poika, jonka ystävän kanssa minä olen rauhan piippua
polttanut. Hän oli urhoolinen sotilas ja valkoihoisten ystävä. Mihin on
hän nyt telttansa pystyttänyt?"

"Hänen sielunsa on matkalla ikuisille metsästysmaille, jonne hän pääsee
vasta sitten, kun olen ottanut hänen murhaajiensa päänahat.”

"Kuollut? Onko Tulitähti kuollut? Murhattu?" huudahti Vanha Kovakoura.
"Sano kuka on hänet murhannut?"

"Shibo-bigk ei sitä sano. Kysy valkoisilta ystäväiltäni, jotka ovat
nähneet hänen ruumiinsa, ja tänä aamuna auttoivat minua hautaamaan
hänet."

Intiaani vetäytyi taas pensaikkoon. Vanhan Kovakouran kääntyessä
toisiin, kohtasi häntä veljesten kunnioittavat katseet. Hän oijensi
heille molemmille kätensä ja sanoi:

"Näyttää siltä kuin olisi teillä jotakin jännittävää kerrottavana.
Tulitähti oli yksi minun punaisia ystäviäni; minun täytyy tietää kuka
hänen murhasi. Tässä polttaa aurinko. Mennään siimekseen, jossa äsken
istuitte. Siellä saatte kertoa tapahtuman minulle."

Jimi ja Timi menivät suoraan pensaikkoon. Toiset taluttivat hevoset sen
ympäri. Tuonne oli jo nuori komankhi asettunut. Valko-ihoiset tekivät
samoin ja Timi alkoi kertomaan eiliset tapahtumat.

Puhuttiin englantia ja siitä syystä pääsi kertoja, keskeytymättä
kertomuksensa loppuun. Jos olisi puhuttu saksaa, olisi kyllä Ontuva
Rankko pistänyt silloin tällöin jonkun loistavan huomautuksen.
Kerrottuaan kohtauksensa nuoren intiaanin kanssa jatkoi Timi:

"Aamun koittaessa valmistimme päällikölle väliaikaisen haudan, jossa
hänen tuli maata kunnes hänen soturinsa tulevat pystyttämään arvokkaan
hautapatsaan hänelle. Sitten lähdimme ajamaan murhaajaa takaa."

"Luulin olevanne matkalla Helmiahoon", huomautti Vanha Kovakoura.

"Sinne ensin aijoimmekin, mutta ei meitä mikään pakottanut sinne
menemään. Olimme tehneet ystävyydenliiton Terässydämen kanssa ja
tietysti oli hänen asiansa myös meidän; hänen mielensä paloi murhaajaa
takaa ajamaan ja sentähden luovuimme aikeestamme mennä Helmiahoon ja
lähdimme sen sijaan hänen kanssaan."

"Siitä tulee minun teitä kiittää. Onko teidän onnistunut seurata
jälkiä?"

"On. Oli siinä tosin vaikeuksiakin. Miehet olivat ratsastaneet etelään,
erääseen paikkaan, jossa he jakaantuivat muodostaakseen jonkinlaisen
etuvartioketjun, jonka tuli siellä vartioida erästä leiriä."

"Kutka olivat sinne leiriytyneet?"

"Sitä emme osaa niin tarkoin sanoa. Ne olivat luultavasti siirtolaisia.
Näimme härkävaunujen pyörien jälkiä sekä hevosen jälkiä ja laskimme
siellä yöpyneen noin 50 ihmistä."

"Eivät ole enään siellä? Mihin suuntaan lienevät lähteneet?"

"Lounaiseen."

"Siis Ljaano estakaadolle! Härkävaunuja muassaan! Siinä tapauksessa
lienee heillä erinomaisia oppaita, tahi aiotaan heitä houkutella
johonkin ansaan. Mitäs te Timi ajattelette?"

"Jälkimäistä."

"Miksi niin?"

"Koska Tulitähden viisi murhaajaa on samassa juonessa osallisina.
'Timanttipojat' olivat myös liittyneet tähän karavaaniin, joka jäljistä
päättäen on heti puoliyön jälkeen liikkeelle lähtenyt. Onhan se ihan
selvää. On tahdottu mahdollisimman pian siirtää ihmiset pois Helmiahon
lähittyviltä."

"Olette luultavasti karavaania seuranneet?"

"Emme ole, meillä oli vaan tekemistä päällikön murhaajien kanssa.
Mutta he eivät jäljistä päättäen, ole liittyneet karavaaniin, vaan
ratsastaneet suoraan länteen. Seurasimme tietysti heidän jälkiänsä,
Sitäpaitsi löysimme erään yksinäisen ratsastajan jäljet, jotka johtivat
Helmiahosta. Hän on varmaan jo eilen illalla liittynyt karavaaniin."

"Vai niin! Jo eilen illalla? Se oli varmaankin kunnianarvoisa
lähetyssaarnaaja, Topias Taivola."

”Nyt alkaa koko juttu selvitä. Mutta mitä vielä tiedätte, master Timi?
Miten onnistuitte jälkiä seuratessa?”

"Miehet olivat ratsastaneet hyvää vauhtia, joten jäljet olivat hyvin
selvät. Mutta sitten ilmestyi eräs seikka, josta saimme paljon
päänvaivaa. Noista viidestä miehestä oli yksi muista eronnut ja hänen
jälkensä veivät suoraan pohjoiseen. Me seurasimme niitä vähän matkaa
saadaksemme asiasta varmuutta."

"Hm! Siinä on miettimistä. Olen taipuisa uskomaan, että nyt on upseeri
pelissä mukana."

"Upseeri?" kysyi Timi. "Ei heidän muassaan mitään upseeria ollut."

"Sen jo tiedän. Mutta ehkä miehillä oli univormu mukanaan. Pääsemme
pian asiasta selville. Te olette noita ihmisiä puhutelleet. Oliko yksi
niistä lyhyt ja oliko hänellä tumma täysiparta."

"Se oli heidän johtajansa."

"Hänellä oli viikset alaspäin käännetyt, ikäänkuin tahtoisi hän olla
huuliaan näyttämättä. Oliko hänen suussaan mitään erityistä huomattavaa?

"Oli kyllä. Hän oli ristihuuli. Sen näin selvästi."

"Hyvä! Se on sama mies. Hän tuli Helmiahoon vakoilemaan, olisiko
hänellä ynnä tovereillaan sieltä mitään vaaraa peljättävissä. Jatkakaa!

"Oikeastaan ei minun pitäisi kertoman mitään lisää, sillä oman
tuhmuutensa tunnustaminen ei suinkaan ole mielelle makeinta. Veli Jimi
poikaseni, jatka sinä!"

"Kiitoksia vaan!", sanoi tämä. ”Se, joka on lihan syönyt, nakertakoon
luutkin. Minkätähden pitäisi minun juuri esiintyä tuhmuuksien
kertojana?"

"Koska sinulla on niin erinomainen kyky saamaan huononkin hyvältä
näyttämään."

"Niin kyllä tiedän; aina minä saan kärsiä muitten synneistä. Mutta
koska sinä olet veljeni, tahdon kiltisti koettaa käydä tuon tuhman
jutun jatkoon. Nähkääs, herrani, asia on nimittäin niin, että me sitten
kadotimme jäljet ja vaikka kuinka hakisimme, on ihan mahdoton niitä
löytää."

"Mahdotonta!", huudahti Vanha Kovakoura.

"Niin mahdoton, sanoin herrani!"

”Hono-veljekset olisivat jäljet kadottaneet?”

"Jos joku muu olisi tuon sanonut, olisi väittänyt sitä valheeksi."

"Paljon kiitoksia! Mutta kun Hono-Jimi itse sen sanoo, täytyy teidän
kuitenkin uskoa."

"Tietysti. Mutta miten tuo oikeastaan tapahtui?"

"Mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Tuolla, missä meskiittopensaat
loppuvat, alkaa kallioperäinen maa, joka leviää penikulmittain itään ja
etelään. Tuon maan pitäisi teidän nähdä, ymmärtääksenne, että siellä
voi jäljet kadottaa."

"Kyllä minä sen tunnen. Mejikkolaiset nimittävät vielä tänä päivänä
tuota kallioista maa-alaa pirunpaadeksi."

"Ihan oikein Te siis tunnette sen. Oletteko olleet siellä?"

"Jopa kaksikin kertaa."

"No, hyvä, sitte tyynnyn, sillä ette siis pidä meitä keltanokkina, kun
tunnustan, että jäljet olivat ikäänkuin poispuhalletut."

"Hm! Mutta eihän kukaan voi puhaltaa neljä ratsastajaa pois."

"Ei voi, mutta hevosten kaviot eivät voi tehdä kovaan, sileään kiveen
mitään jälkiä, herrani. Komankhi-ystävämme on, nuoruudestaan huolimatta
erinomainen jälkienlukia, mutta ei hänkään tähän pystynyt."

"Olisi hauskaa tietää, kävisikö minunkin samalla tavalla."

"Oo, tehän olette paljon terävämpi mies. Te ja Vinnetuu löytäisitte
jäljet, vaikka ihmiset olivat ilmassa ratsastaneet. Ja minä olisin
melkein valmis uskomaan, että niin on tässä tapahtunut. Vakuutan, ettei
siellä näkynyt ainoatakaan rikkiastuttua kivensirpaletta tahi hevosen
kavion tekemää naarmua. Tietysti teimme sen, minkä jokainen lännen mies
olisi tässä tapauksessa tehnyt: me ratsastimme kalliopaaden päähän
löytääksemme sen paikan, missä miehet ovat hiekkamaalle astuneet. Tämä
on käynyt niin hitaasti ettemme ole vielä lopettaneet, vaikka varmaan
jo olemme pohjoispuolella sitä paikkaa, josta tuo yksi erosi neljästä
kumppaneistaan, ratsastaakseen Helmiahoon, niinkuin te väitätte.
Sitäpaitsi näimme yksinäisen ratsastajan laukkaavan etelää kohti ja
saavuttuamme näille pensaille, huomasimme hänen täällä levähtäneen."

Vanha Kovakoura kuunteli. Hän näytti hetkisen miettivän, sitten nousi
hän paikoiltaan, tarkasti erilaisia kavioiden jälkiä meskiittopensaston
reunassa ja poistui sitten toisista. Pian he kuulivat hänen huutavan:

"Master Timi, oletteko te tahi Jimi olleet tässä jossa nyt seison?"

"Emme, herra", vastasi Jimi.

"Tulkaa sitte kaikin tänne!"

Heidän saapuessaan, osoitti hän pensasta sanoen:

"Tässä näette selvästi jonkun tunkeneen pensastoon. Tuosta on oksa
taitettu ja kun taittamispaikka ei vielä ole kuiva, on sen täytynyt
tapahtua äsken. Seuratkaa minua, herrani!"

Hän tunki yhä edemmäksi taajaan pensakkoon, tarkasti katsellen jokaista
pientä oksaa, jokaista tuumanakin maata, kunnes hän pysähtyi isohkolle
sannikolle. Siinä ei ollut mitään kasvullisuuden merkkiäkään. Tänne hän
laskeutui polvilleen ja näytti siltä kuin tahtoisi hän tutkia jokaista
hiekkajyvääkin. Lopulta hän nousi tyytyväisesti hymyillen ja katseli
tarkkaan vielä tätä pientä kenttää ympäröiviä pensaita. Sitten osoitti
hän erästä kohtaa ja sanoi:

"Tässä pienessä piilopaikassa on myös joku ollut; lyön vetoa, että
se henkilö astui hevoselta kivipaadelle pensaitten ulkopuolella.
Ja sanokaa minulle nyt kaksi asiaa, master Jimi tämän paikan
eteläpuolellako tuo yksi mies erosi muista?"

"Kaakossa, herra!"

"Hyvä! Oliko näkemällänne ratsastajalla univormu?"

"Ei ollut."

"Nyt on siis seurava selvillä: noitten viiden miehen johtaja on
ratsastanut tänne noutamaan univormun sa saapuaksensa upseerina
Helmiahoon. Lähdettyään salaa sieltä, on hän taas tuonut univormunsa
tänne takaisin ja pukeutunut toisiin vaatteisiin."

"Mitä sanottekaan herra? Pidättekö tätä paikkaa jonkillaisena
vaatekammiona?"

"Pidän. Ottakaa veitsenne esille ja kaivakaa! Näkyy selvästi, että
santa on äskettäin huolellisesti siloteltu."

Molemmat veljekset katselivat häntä ihmetellen; mutta Ontuva Rankko
heittäysi maahan ja alkoi paljain käsin kaivaa maata niin ahkeraan,
kuin olisi hän toivonut löytävänsä kaikki Golkondan aarteet. Toiset
kiirehtivät seuraamaan hänen esimerkkiänsä.

Santa sinkoili joka taholle. Rankko oli tuskin päässyt parikymmentä
senttimetriä syvälle, kun hän jo saksaksi huusi:

"Tässä se on, herra Kovakoura! Käteni koskivat johonkin kovaan."

"No, eteenpäin", kehotti Timi myös saksaksi. "Saattaahan tuo kova olla
kiveä."

"Mitä ihmettä!" huudahti Rankko. Tekin puhutte saksaa! olette ehkä
syntyneet Montblankin ja Maanselän välillä?'

"Nimeni on Hofmanni. Siinä tällä kertaa kylliksi. Jatkakaa vaan
kaivamista!"

"Kaivanhan minä niinkuin myyrä. Tuo ei ollut kiveä, vaan puuta. Tuossa
se on. Pelkkiä kapeita seipäitä!"

"Ne ovat varmaan kaktuksen runkoja, jotka on yhdistetty piilopaikan
kanneksi", selitti Vanha Kovakoura.

Tämä otaksuminen osoittautui oikeaksi: Suorat rungot olivat punomalla
yhteen liitetyt, jotta ne muodostivat neliskulmaisen kannen, joka
täydellisesti peitti syvän, neliömäisen kuopan suun. Tämä kuoppa
oli varmaan toista metriä pitkä ja reunaan asti täynnä kaikellaisia
esineitä.

Ensimäisenä tuli näkyviin sapeli ja univormu, jota peitti vanha,
ryppyinen sanomalehti.

"Upseerin puku ynnä hänen ryövärisapelinsa sanoi Rankko, veti säilän
tupesta ja huitoi sillä ilmaa. Olisi tuo roisto tässä, antaisin hänelle
päähän aimo löylytyksen."

"Saanko paperin, Rankko hyvä", pyysi Vanha Kovakoura.

"Saatte, saatte" hoki Rankko, ojentaen tälle sanomalehden. Hän avasi
sen ja siinä oli lyijykynällä kirjoitettu kirje, seuraava:

"Venid pronto en nuestro escondite! Precaution! Olda Shatterhaud esta
en casa de Helmers."

"Se merkitsee?" kysyi Reitto. "No Rankko, olethan kielimies!"

"Olen", vastasi tämä. "Siinä puhutaan Vanhasta Kovakourasta ja
Helmiahosta Mutta tuossa hepreeassa on niin paljon intiaanilaisia
esiliitteitä ja indoeurooppalaisia trikiinejä, että siitä sekamelskasta
jo ensi sanoista alkaa päätäni huimata. Pesen käteni ja käyn mielummin
univormuun käsiksi."

Hän alkoi kiihkeästi tarkastamaan univormun taskuja, ja Vanha Kovakoura
tulkitsi nuo espanjalaiset lauseet.

"Tulkaa pian piilopaikkaamme! Varovaisuutta! Vanha Kovakoura on
Helmiahon majassa."

Nyt ei sen enempää noita lauseita ajateltu Ensin tahdottiin nähdä mitä
kuopassa oli. Siinä oli erimallisia-, värisiä- ja suuruisia käytetyitä,
mutta vielä käyttökuntoisia vaatekappaleita, pyssyjä, pistooleja,
veitsiä, lyijyä, nallia läkkirasioissa jopa vähäinen ruutiastiakin.
Viimeksi löydettiin muutamia intiaanipukujakin.

"Vaatteet me poltamme", sanoi Vanha Kovakoura. "Muut tavarat ovat hyvä
saalis ja jokainen saa ottaa mitä tahtoo. Loput viemme Helmiahoon.
Olen varma siitä, että Ljaano-roistoilla on vielä monta tällaista
varkaan pesää. Univormu on todenmukaisesti kuulunut jollekin upseerille
ja intiaanipuvut alkuasukkaille, jotka he ovat murhanneet. Kaikista
näistä esineistä on ainoastaan tällä kirjeellä minulle arvoa, Mitä sen
sisällyksestä päättäisitte, master Timi?"

"Kaksi asiaa", vastasi tämä. "Ensiksikin, että mies pelkää teitä
kauheasti; hän olisi varmaankin kauemmaksi aikaa jäänyt Helmiahoon,
jollei hän olisi tavannut teitä siellä. Tosin en tiedä, mitä siellä on
tapahtunut, mutta niin arvelen."

"Ja toiseksi?"

"Toiseksi on hänellä kumppaneita, joita hän tällä pikkukirjeellä tahtoo
varottaa Hekin aikovat Ljaano estakaadolle; hekin tulevat tänne ja
aukasevat kuopan. Hän kehottaa heitä tulemaan toiseen paikkaan, jota
hän nimittää piilopaikaksi. Arvelen sen olevan kokouspaikan."

"Niin minäkin arvelen. Asiani näin ollen huomaatte, ettei teidän
tarvitse etsiä kadonneita jälkiä. Tämä mies varmaankin yhtyy neljään
kumppaniinsa. Heidän luokseen päästäksenne tarvitsee teidän vaan
seurata minua! Hänen jälkensä, jotka tästä lähtien kyllä käyvät
selviksi johtavat varmaankin kirjeessä mainittuun piilopaikkaan.
Ymmärrätte kai miksi hän käskee miehensä sinne?"

"Tietysti ymmärrän herra! Hän aikoo heidän kanssaan hyökätä
siirtolaisten kimppuun.”

"Niin minäkin luulen. Ja varmaankin aikoo hän tehdä sen pian, koska
hänellä näkyy olevan kiire. Hän pelkää minua. Hän tietää, että häntä
epäilemme, että olemme keksineet hänen tuumansa ja teemme ne tyhjiksi.
Siksi hän kiirehtii minkä jaksaa."

"Meidänkin täytyy kiirehtiä. Saan kai luottaa teidän apuunne?"

"Tietysti: Ensinnä on minulla sana sanottava päällikön murhasta ja
sitten on estettävä uusi onnettomuus tapahtumasta. Miten meidän tulee
alottaa? Mitä te meille ehdottelette?"

"Mitä minä teille ehdottelen? Hm! Pitäisikö Hono-Timin tehdä Vanhalle
Kovakouralle ehdotuksia? Se on tosiaan mielelle makeinta! Me noudatamme
ihan teidän tahtoanne, herra; eikö totta vanha Jimi?"

"Kyllä", vastasi Pekka. "Vanha Kovakoura on kaikissa tapauksissa
keskipiste ja me saamme vielä kauvan kierellä hänen kehässänsä. Taikka
tahdotko sinä Reitto, ehdottaa jotakin?"

"En", vastasi tämä. Siihen minä en ole oikea mies mutta silti saattaa
sentään olla oma ajatus asiasta. Eikö olisi viisainta heti ratsastaa
miehen perästä? Hän on koko yrityksen johtaja ja henki. Jos otamme
hänet kiinni, menee koko rikoshanke myttyyn.”

"Tuskimpa" sanoi Vanha Kovakoura. "Hän on viiden kumppaninsa johtaja se
on totta, mutta emme tiedä, onko hän todellakin kaikkien Ljaanokotkain
pää. Jos saammekin hänet niin emme kuitenkaan voi saada niitä muita
vaarattomiksi Sitä paitsi en luule, että voimme hänet saavuttaa
Hevosemme eivät ole parhaita, ja aurinko laskee pian. On yö, ennenkun
hänet saavuttaisimme. Annamme hänen tänään ratsastaa; huomenna näemme
vielä jäljet. Te jäätte kaikin tänne ottaaksenne kiinni ne joille
tämä kirje on aiottu, jos ne tulevat. Minä ratsastan yksinäni ja vien
nuo kolme hevosta Helmiahoon, tuomaan Paavon, Pekan ja Veijon. Aamun
sarastaessa lähdemme täältä ja ajattelen, että retkestämme koituu hyvät
seuraukset. Meitä on silloin yhdeksän miestä, ja olen varma siitä, että
tulemme hyvin toimeen kahden- tahi kolmenkymmenisen kotkajoukon kanssa."

Tämä ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Jokainen otti aseita ja
ampumavaroja mielensä mukaan. Vaatteet vietiin avonaiselle kentälle
ja poltettiin meskiittopensaista tehdyllä tulella. Tämä rovio sauhusi
vielä, kun Vanha Kovakoura astui hevosen selkään. Hän lupasi toimittaa
eväitä ja vettä ja lähtiessään sanoi hän, länteen viitaten:

"Minun mielestäni on tuoltapäin jotakin tulossa myrskyä t.m.s.
Tuommoinen rajuilma ei valitettavasti koskaan tuo aavikolle sadetta
mukanaan."

Hän lähti pois kolmine hevoisineen pohjoiseen suuntaan Toiset
katselivat läntistä taivasta, johon hän oli viitannut. Auringon
yläpuolella näkyi keveä punertava pilvi, joka muodosti jonkinlaisen
kehän ja sen keskessä oli kullanvärisiä valonheijastuksia Tämä
ei näyttänyt ensinkään vaaralliselta, joten Vanhan Kovakouran
huomautukselle ei annettu suurempaa merkitystä. Ainoastaan intiaani
katseli taukoamatta pientä pilveä ja mutisi itsekseen:

"Temb metan — salaman suu."




KUUDES LUKU.

Aavehetki.


Kun Vanha Kovakoura oli lähtenyt, istuivat miehet kertomaan
Hono- veljeksille, mitä Helmiahossa oli tapahtunut. Tätä sitten
seikkaperäisesti pohdittiin. Aika kului, eivätkä miehet huomanneet,
että taivas nyt oli saanut ihan toisen värin. Ainoastaan intiaani, joka
vaieten istui vähän matkan päässä toisista huomasi muutoksen.

Tuo pieni pilvenkehä oli auennut alapuolelta, joten se nyt oli
hevosenkengän muotoinen, jonka molemmat sivut silminnähtävästi
pitenivät kapeiksi, pitkiksi patsaiksi, ulottuen melkein pohjoiseen
taivaanrantaan asti. Lähempi patsas laskeutui, jonka jälestä eteläinen
taivaanranta kävi tumman oranssipunaisen väriseksi. Tuolla kaukana
näytti myrsky mylleröivän ja nostavan hienon hiedan pilviin asti.

Idässä pimeni niinkuin paksuista pilvistä pimenee, eikä kuitenkaan
mitään pilviä näkynyt. Silloin kavahti äkkiä komankhi pystyyn ja
kokonaan unhottaen itsensähillitsemisen, joka on intiaanien suurin
hyve, osoitti hän mustaa seinää idässä ja huusi:

"Maho-tim yuavah — Erämaan Henki!"

Kauhistuen hyppäsivät toisetkin pystyyn. Nyt vasta huomasivat he
taivaan muuttuneen; mutta katseensa jähmettyivät kauhusta, kun he
katselivat Terässydämen viittaamaan suuntaan.

Noin kolme miehen mittaa näköpiiriin yläpuolella näkivät he ratsastajan
kiitävän taivaan kannella eteenpäin. Mustassa seinässä näkyi, siinä
kohden missä olento liikkui, pyöreä, kirkkaasti valaistu kohta, joka
liikkui samassa tahdissa kuin ratsastaja, joten tämä näytti tummalta,
eteenpäin kiitävältä varjokuvalta vaaleassa kehyksessä. Sekä ratsastaja
että hevonen olivat yliluonnollisen suurta kokoa. Kaikki jäsenet
näkyivät selvästi. Ohjaksia piteli hän oikealla kädellä. Pitkä tuuhea
tukko liehui hänen päässään ja siinä oli intiaanien pääkoriste. Selässä
riippuva ase laputteli ylös ja alas. Hevosen harja ja häntä liehahteli
tuulen muassa taaksepäin. Aaveentapainen eläin lensi ja kiiti ikäänkuin
pahojen henkien takaa-ajamana.

Ja tämä tapahtui päivällä, kokonainen tunti ennen auringonlaskua!
Katsojiin vaikutti tämä näky sanomattoman pelottavasti. Ei kukaan
heistä päästänyt ainoatakaan ääntä.

Musta seinä laskeusi etelään melkein kohtisuoraan alas. Tälle kohdalle
riensi ratsastaja vinhaa vauhtia. Hän läheni sitä lähenemistään. Vielä
kymmenen askelta, nyt viisi, nyt kolme, nyt yksi — eläin hyppäsi
tyhjään avaruuteen. Ei vaaleata kehystäkään enään näkynyt.

Miehet seisoivat yhä sanattomina toistensa vieressä. Vuorotellen
katselivat he sinne, missä ilmiö oli näyttäytynyt ja kadonnut,
vuorotellen toisiinsa. Timiä puistutti ja hän sanoi.

"Kaikkien hyvien henkien nimessä! Jollei tuo ollut Erämaan Henki, en
koskaan enään anna itseäni nimittää Honoksi. Olen todellakin aina
luullut tuota hullutukseksi, mutta nyt olisimme päinvastoin hulluja jos
vielä epäilisimme. Minua oikein kauhistuttaa. Kuinka on sinun laitasi,
veli Jimi?"

"Minä olen kuin vanha kukkaro, jossa ei ole ainoatakaan kolikkaa. Olen
tyhjä, ihan tyhjä, pelkkää nahkaa ja ilmaa. Ja katsos nyt, kuinka äkkiä
taivas muuttuu! Se on aivan tavatonta."

Äskenmainitun mustan seinän yläreuna muuttui veripunaiseksi;
sädekimppu lieskahti ylös ja alas. Toinen patsas taivaankannella vielä
näkyvästä hevosenkengästä laskeusi alas. Mitä syvemmälle se laski,
sitä leveämmäksi ja tummemmaksi se muuttui. Etelässä lensi savua ja
tomua yhtenä ryöhynä ikäänkuin myrskyssä mylleröivä meri. Auringoa
peitti synkkä huntu, mikä joka hetki kävi korkeammaksi ja leveämmäksi.
Tumma pilven kaistale näytti laskevan suoraan maahan. Äkkiä tunsivat
peljästyneet miehet ruumiissaan kovan vilun. Kaukaa kuului kova vinkuna.

"Kiirehtikää Jumalan tähden pian hevostenne luo!", huusi
Silmänkääntäjä-Reitto. "Pian! Muuten ne pillastuvat. Temmatkaa ne
kumoon! Niitten täytyy panna maata! Pitäkää niistä kiinni, mutta
laskekaa itsekin suullenne."

Miehet kiirehtivät hevosten tykö, jotka tuskissaan pärskyivät, eivätkä
ensinkään vastustelleet, kun ne kumoon temmattiin. Ne makasivat ihan
pensaissa kiinni ja pistivät päänsä oksien alle. Ja tuskin olivat
miehet ehtineet heittäytyä maahan, kun rajuilma jo puhkesi. Ilmassa
vinkui, vonkui, ulvoi, suhisi, pauhasi ja jyski tavalla, jota ei voi
sanoin kertoa. Miehistä tuntui siltä kuin olisi sentnervipainoinen
peite äkkiä heidän päällensä heitetty. He puristuivat maata kohden
sellaisella voimalla, että olisi ollut mahdotonta nousta, jos olisivat
uskaltaneet yrittääkin. He tunsivat ruumiissaan jääkylmyyden. Kaikki
aukot silmät, nenä, suu ja korvat tukkeutuivat ikäänkuin jäätyvällä
vedellä. He eivät voineet hengittää ja olivat tukehtumaisillaan. Mutta
äkkiä tunsivat he polttavan kuumuuden ja Ljaano estakaadon vinkuvat
äänet sammuivat etäisyydessä. Hevoset hyppäsivät pystyyn, kovasti
hirnuen. Pimeätä synkkää yötä seurasi äkkiä auringon paiste ja eloisa
lämpö. Nyt voitiin taas aukoa suu sekä hengittää.

Nuo viisi olentoa alkoivat liikkua. He puhdistivat silmänsä hiedasta ja
katsoivat ympärilleen.

Heitä peitti noin 30 sentim. paksu kylmä hietakerros. Tämä oli siis se
peitto, jonka "tornado" oli heidän päälleen levittänyt.

Niin, tämä oli ollut tornado, noita Keski-Ameriikan syklooneja
eli tuulispäitä, joilla on niin tavaton voima, että niillä tuskin
on vertaistaan. Tornadon tekemät vahingot ovat kauheat, melkeimpä
uskomattomat. Se kulkee sadan kilometrin nopeudella tunnissa ja sen
seurassa on usein sähköilmiöitä, jota kestää vielä kauvan perästäpäin.
Ei Afrikan samun-myrskykään ole niin raju, ja ainoastaan Cobi-erämaan
kauheata hieta- ja lumimyrskyä sopii verrata tornadon voimaan.

Miehet nousivat ja pudistivat hiedan vaatteistaan. Pensasto oli estänyt
lentohiedan etenemisen ja nyt se oli noin metrin korkuisena vallina sen
ulkopuolella.

"Jumalan kiitos, että se niin onnellisesti meni ohitsemme! Onnettomat
ne, jotka tämän tornadon aikana olivat aukealla kentällä. Ne ovat
hukassa."

"Ei niin ehdottomasti kuin te luulette", intti Reitto. Nämät kauheat
myrskyt kulkevat usein vaan kilometrin alalla; mutta sen rajummat ne
sitten ovatkin. Tuo raivoava ilma ilmavirta on koskenut meihin vaan
sivuaalloillaan. Jos olisimme sen keskessä olleet, olisi se raastanut
meidät hevoisinemme mukaansa, kukaties miten kauas, ja olisi musertanut
meidät.

"Juuri niin", sanoi Jimi päätään nyökäten. "Minä tunnen tuon, olen
kerran Rio Kontshossa nähnyt tornadon tuottamat vauriot. Se oli
hyökännyt aarniometsään ja raivonnut itsellensä suoran tien sen läpi;
juurinen repimällä jättiläispuita joista muutamat saattoivat olla kaksi
metriä läpileikaten, ja heittäen ne sikin sokin. Tällä tiellä, joka
tietysti oli ihan läpipääsemätön ja josta ei ollut ainoatakaan puuta
pystyssä, on niin määrätyt rajat, että oikean- ja vasemmanpuoliset puut
olivat vaan hyvin vähän vahingoittuneet. Ameriikkalaiset nimittävät
tämmöistä rajuilmaa orkaaniksi eli hirmumyrskyksi ja antavat saman
nimen tuolle hävitetylle metsäkaistaleellekin."

"Se oli tarpeeksi kamala tuommoisenakin sanoi Ontuva Rankko.
Olin läkähtymäisilläni, niin että klarinettini veti melkein
viimeisen virtensä. Oli meilläkin kotona Saksenissa myrskyjä mutta
eivät ne olleet niin hurjia ja sivistymättömiä kuin täkäläiset
myrskyt. Saksenilainen myrsky on amerikkalaisen tormenadon suhteen
paljasta lastenleikkiä, pelkkiä toukokuuntuulahduksia jotka ovat
kahvinjäähdyttämiseksi juuri tarpeeksi kylmät. Ja vielä kaiken lisäksi
olivat muulinne sotkea minun kuoliaaksi, kun eivät ne enään tahtoneet
pysyä alallaan. Oikeastaan pitäisi minun pyytää vahingonkorvausta,
mutta koska olen yksinäinen mies, ei minua tarvitse korvata. Jätän siis
tuon pyynnön armosta, vaikka ei ansiosta, mutta pyydän tulevaisuuden
varalle päästä tuollaisesta muulimisesta. Fixi et salvavi animal!"

"Se on dixi et salvavi animam!" korjasi Reitto.

"Suus kiinni sinä! Kun minä puhun arapiaa, välitän minä viisi sinun
ajatuksistasi", huusi Rankko kiukussaan. "Se vielä puuttuisi, että
tuommoinen entinen silmänkääntäjä saisi minua oikaista. Opi jotakin,
niin osaat jotakin! Olen mielelläni sinun ystäväsi, mutta jos noin
pöyhkeilet, lyön sinut murskaksi ja sirottelen sinut avaruuteen, siellä
saat ikuisesti lentää tähtitarhassa kynttilän niistäjänä. Fixi se
on, vielä toisen ja kolmannenkin kerran ja merkitsee: minä olen sen
sanonut, minä, Ontuva Rankko. Muista se!"

Hän heitti kiväärin olalleen ja lähti, vihaisen Akhilleen tavoin
juhlallisin askelin pois. Muut nyökkäsivät hymyillen toisillensa,
eivätkä lausuneet sanaakaan, häntä lepyttäkseen. Reitto tiesi pikku
Saksenilaisen taas pian palaavan.

Tähän asti himmennyt aurinko loi taas säteitään yli maan. Ne olivat
omituisen, melkein sahraminväriset. Taivaanranta viskenteli tuossa
värissä ja maa näytti kohoovan ylös sitä kohti. Noitten viiden miehen
mielestä olivat he ikäänkuin onton pallon sisimmässä sopessa.

Nuo kolme ratsua eivät vielä olleet tyyntyneet. He pärskyivät pelosta,
kaappivat maata ja tahtoivat juosta pois, josta syystä täytyi sitoa
ne lujasti. Ilmassa oli jotakin, jota keuhkot eivät tahtoneet
hengittää. Se ei ollut paljaille silmille näkymättömiä hietamuruja,
jota ilma vielä oli täynnä, vaan siinä oli aivan määrittämätöntä ja
selittämätöntä.

Komankhi oli levittänyt peittonsa maahan ja asettunut sille. Nytkin
tämmöisen luonnonilmiön perästä säilytti hän tuon intiaaneille
omituisen vaiteliaan ujouden. Nuo kolme valkoihoista istuivat hänen
viereensä ja Timi kysyi:

"Onko nuori, punainen veljeni ennen nähnyt tämmöistä myrkkyä?"

"Monta kertaa", vastasi intiaani. "Murhamyrsky on raastanut
Terässydämmen mukaansa ja haudannut hänet santaan, mutta
komankhisoturit ovat kuitenkin hänet löytäneet. Hän on nähnyt maasta
tuulen tempaamia puita, niin paksuja, että kuusi miestä tuskin ulettui
niitä syleilemään."

"Mutta et kai ennen ole nähnyt Erämaan Henkeä?"

"Terässydän näki senkin, ratsastaessaan kolme talvea sitten isänsä
seurassa aavikon yli. Me kuulimme laukauksen. Kun lähenimme sitä
paikkaa, jossa lauaistiin, näimme hengen mustalla hevosella ratsastavan
sieltä pois. Mutta maassa makasi valkoihoinen otsa kuulan lävistämänä.
Komankhipäällikkö tunsi kuolleen, tämä oli peljätty murhaaja."

"Mimmoinen oli henki ulkonäöltään?"

"Hänellä oli valkoisen puhvelin pää ja ruumis ja kaulassa oli pörröinen
harja. Hän oli kamala katsella. Mutta hän on hyvä henki, muuten hän
ei ottaisi tämän pyhän eläimen muotoa. Komankhit tietävät myös hyvin
hänen tappavan ainoastaan pahoja ihmisiä, ja suojelevan hyviä ihmisiä.
Terässydän tuntee kaksi komankhia, jotka eksyivät aavikolla ja olivat
nääntymäisillään. Yöllä tuli henki heidän luoksensa, antoi heille lihaa
ja vettä sekä osoitti heille oikean tien."

"Puhuiko hän myös heidän kanssaan?"

"Hän puhutteli heitä heidän kielellään. Hyvä henki puhuu kaikkia
kieliä, sillä suuri henki on hänet opettanut. Howgh."

Intiaani kääntyi heidän luotaan. Viime sanallaan tarkotti hän
puhuneensa kylliksi ja nyt tahtovansa vaieta.

Rankko oli seisonut vähän syrjässä ja halukkain silmin katsellut
kumppanien keskustelevan toistensa kanssa. Hänen oli mahdotonta
jurottaa etäällä, kun toiset tyytyväisinä keskenään keskustelivat. Sen
tähden palasi hän nyt hitaasti ja sanoi Reitolle:

"Olen antanut sinulle parannuksen aikaa. Toivon käsittäneesi, että olet
vaikeasti loukannut minun panoloogista spektrumiani. Tunnustatko sen
vilpittömästi?"

"Tunnustan", vastasi Reitto, tekeytyen totiseksi. "Mielellämmehän
tunnustamme, että sinä olet meitä paljon etevämpi."

"Ole siis hyvä ja ole tulevaisuudessa varovaisempi, äläkä niin usein
antaudu henisfeerisen luonnonlaatusi valtaan. Tällä kertaa annan
sinulle anteeksi, sillä tuommoisten tapausten jälestä, joita äsken
näimme, on ihminen kaksin verroin sovintoon taipuvaisempi. Elävän
aaveen näkeminen selvällä päivällä on hengenvaarallista. Ruumiini kävi
oikein kananlihalle, niin minua puistutti."

Hän istui Reiton viereen. Tämä sanoi hymyillen.

"Ei sinun tarvitse olla noin tavattomasti kauhistuksissa. Tuo näkö,
voidaan ehkä selittää luonnollisella tavalla. Ajattele Brokkenin
[Brocken eli Blorkhaus on korkea vuori Saksan Braunschweigissa]
aavetta, jonka syntyä tuon paikan isäntä, Nehse, on niin vakuuttavasti
selittänyt."

"Nehse? Hänetkin minä tunnen. Hänen poikansa on kuuluisa
siviili-insinööri ja asuu Blaservitsissä. Hänellä oli kunnia tavata
minut eräällä matkalla Moritsburgiin, jolloin hän piti arvokkaan
esitelmän Brokkenin aaveesta. Se on hartsintäyttämä ilmailmiö, jossa
on puoleksi happia ja joka muodostuu ilmakehässä, sekä sitten sumun
vaikutuksesta liukenee tulisiin rakeisiin. Mutta täällä Ljaanolla
on meillä tekemistä todellisen hengen kanssa. Me näimme hänen
ratsastavan pilvissä; se ei ollut ilmaa, eikä sumua, vaan todellinen
yliluonnollinen olento. Kuinka tämä saattaisi olla mikään näköhäiriö?"

"Hm, minä olen ennen silmänkääntäjänä noitunut esiin tekoaaveita."

"Ole vaiti. Tekoaaveitten esittäminen on pelkkää petkutusta. Miten
silloin menettelit?”

"Käytin vinoon asetettua lasilevyä eli valokuvauskonetta."

"Sen osaan minäkin tehdä. Olen kerran itse valmistanut 'camera
obscuriosan'; se olisi onnistunut mainiosti mutta onnettomuudekseni
olin unhottanut jättää aukon okularilinssiä vasten. Muuten ei
kenelläkään vihanneskauppiaalla ollut myytävänä tämmöistä linssiä, ja
niin jäi se homma sikseen."

Silloin purskahtivat Reitto ja molemmat veljekset niin kaikuvaan
nauruun, että tuo totinen komankhi äkkiä kääntyi ja katseli heitä
kummeksien. Mutta Rankon kasvot kävivät hyvin tuimiksi ja hän huusi:

"Vaiti! Jollei ivanaurunne heti lopu, toimitan teille samallaisen
verilöylyn, kuin sen minkä Muhametti toimitti karthagolaisille. Te
pidätte itsenne viisaina mutta viisautenne maistuu risiiniöljyltä.
Olen jo kauvan huomannut tuhmuutenne, mutta olen sen jalosti kärsinyt
siinä toivossa, että saisin teitä järkiinne, mutta nyt älyän, että tuo
on turhaa vaivaa. Minä puhdistan tomun jaloistani ja lähden taas pois
teidän luotanne. Ivanne vaatii kostoa. Minä menen, mutta manus manum
lavendat, s.o. käteni pesee päänne lavendelillä. Oo, odottakaa vaan!
Ho-ho — howgh!"

Hän oli puhuessaan joutunut ihan vimmaan, polki jalkaansa hiekkaan,
viskasi hurjilla liikkeillä heille tuon viimeisen intiaanilaissanan,
juoksi tiehensä ja piiloutui pensasten taakse, rangaistaksensa heitä
sillä, että pysyi näkymättömissä.

Noin kiukkuiseksi hän ei ollut vielä koskaan käynyt. Nauru vaikeni ja
Reitto sanoi valittaen:

"En luullut hänen siitä niin pahastuvan. Meidän täytyy hyvitellä häntä
jollakin erityisellä kohteliaisuudella. Onhan hän hyvä mies ja hänen
opinhoureensa huvittavat, mutta eivät vahingoita."

Hän kertoi veljeksille kaiken minkä hän tiesi Ontuvasta Rankosta ja
taivutti heidän mielensä tämän omituisen pikku miehen puoleen. Sitte
keskustelivat he taas tornadosta ja Erämaan Hengen ilmestymisestä.
Nämät kolme eivät olleet ensinkään sivistymättömiä miehiä, varsinkin
osasi Reitto hyvin luonnontiedettä. He olivat varmat siitä, että näkö
oli ollut valo-ilmiö, mutta eivät voineet sitä, tieteellisesti selittää.

Näin kului aika ja yö joutui. Kävi niin pimeäksi, ettei voinut
nähdä viittä askelta eteensä. Nyt tuli Rankko taas. Hän ei tahtonut
tällaisessa paikassa olla yksin tämmöisessä pimeydessä; mutta hänen
kiukkunsa ei ollut vielä täydellisesti haihtunut. Hän ei puhunut
sanaakaan eikä asettunut toisten viereen, vaan jonkun matkan päähän
heistä, mutta kuunteli kuitenkin sangen tarkasti muitten puhetta. He
huomasivat hänen liikkeistään että hän oli pystyyn kavahtamaisillaan,
kun puhuttiin jotakin semmoista, jota hän luuli paremmin ymmärtävänsä.
Nyrpeilemisen halu voitti sen halun, joka halusi loistaa luulotelluilla
tiedoilla.

Ilma oli nyt käynyt puhtaaksi, joten voitiin paremmin hengittää. Leppeä
lounaistuuli tuntui helteisen päivän perästä sangen virkistävältä.
Taivaalla näkyi muutamia tähtiä ja niistä tiesivät maassa makaavat
miehet ajan kulun.

Miehet eivät keskustelleet, vaan koettivat nukkua. Ei ollut luultavaa,
että heitä mikään vihollinen häiritsisi, eivätkä he vielä voineet
odottaa Vanhan Kovakouran palaavan. Valkoihoiset nukkuivatkin todella,
mutta komankhi tuijotti avoimin silmin taivaaseen, vaikkei hän ollut
edellisenä yönä ollenkaan nukkunut. Hänen kostoa himoitseva henkensä
ja ajatuksensa olivat kiintyneet hänen isänsä kuolemaan, tai oikeammin
sanoen murhaan.

Näin kuluivat neljännestunnit kulumistaan. Äkkiä heräsivät nukkujat
intiaanin kovasta huudosta. He nousivat istumaan.

"Mava tushta — katso tuonne!" sanoi hän, etelään osoittaen.

Pimeydestä huolimatta näkivät he hänen ojennetun kätensä ja katselivat
osoitettuun suuntaan. Taivaanrannalla näkyi himmeästi valaistu
kohta, joka oli pitkän, kapean ympyrän-lohon muotoinen. Se ei niin
ihmeelliseltä näyttänyt, mutta kiinnitti kuitenkin miesten koko huomion.

"Hm!" mutisi Jimi. "Jos tuolla olisi itä, luulisin meidän jo kauvan
nukkuneen ja päivän sarastavan."

"Ei", sanoi Timi. "Päivänsarastus on toisen näköistä. Tämän vaalean
kohdan rajaviivat ovat liiaksi terävät."

"Juuri sen tähden, että on pimeä yö."

"Mutta koska juuri on pimeä yö, ei päivä vielä voi sarastaa. Päivä ja
yö sulavat yhteen, mutta tuolla on tarkat rajat."

"Sen täytyy olla tulen."

"Tulta Ljaanolla, jossa ei ole puita? Hm! Mitä siellä palaisi? Ehkä
hiekka. Se olisi jotakin uutta."

"Se on totta. Jos nyt hiekka alkaisi palaa, olisi se todellakin
mielelle makeinta. Silloin ei meidän olisi muuta tehtävää kuin
hypätä satulaan ja ratsastaa täältä pois. Mutta kuinka te tuon asian
selitätte?"

"En tiedä minäkään. Muuten käy tuo valoisa kohta yhä suuremmaksi. Ja
tuulikin kääntyy. Se puhalsi lounaasta. Nyt se tulee suoraan lännestä
ja käy yhä voimakkaammaksi ja kylmemmäksi. Mitä se merkitsee?"

"Pohjanpaloa se ei ole", sanoi Reitto. "Eikä täällä suinkaan ole nähty
etelänpaloa."

Rankko oli tähän asti vaiennut; mutta nyt hänen täytyi puhua, jotta ei
sydän pakahtuisi.

"Tuo valoisa kohta merkitsee jotakin", sanoi hän. Se on jonkinlaisessa
suhteessa Koston Henkeen. Hän ratsasti juuri ikään etelään. Ehkä hänen
majansa on siellä ja hän istuu nuotiotulensa ääressä.

Toiset olisivat taas mieluummin nauraneet, mutta he hillitsivät itsensä
ja Reitto kysyi:

"Luuletkos hengen sytyttävän tulen itselleen?"

"Kyllä, miksikä ei kun tuulee niin kylmästi kuin nyt."

Tuuli kävikin yhä purevammaksi, kun kompassin mukaan tuuliruusu oli
pohjoisessa päin. Ja etelästä nousi valo yhä korkeammalle. Näytti
siltä, kuin nousisi sieltä iso tähti. Se muodosti nyt melkein
puoliympyrän, jossa oli veripunainen keskusta, mikä reunoiltaan kävi
yhä vaaleammaksi. Sen ympärillä oli kaariviiva, jota vastaan tummia
pilvenlonkareita ja tulta syöksyviä palloja näytti vyöryvän.

Tuo kaikki oli loistava näky. Nuo viisi miestä hämmästyivät. He
uskalsivat tuskin puhua.

Tuuli puhalsi nyt pohjoisesta. Se oli 15 minuutissa kiertänyt
taivaanrannan toisen puolen. Mutta se ei vinkunut eikä suhissut, vaan
pyyhkäsi petollisen hiljaisesti päin tuota suuremmoisesti valaistua
kohtaa. Ja tällävälin oli niin kylmä, että turkit olisivat olleet
tarpeeseen.

"Tämän tarvitsisi Vanhan Kovakouran nähdä", sanoi
Silmänkääntäjä-Reitto. "Valitettavasti hän ei voi vielä palata, sillä
nyt on vielä keskiyö."

"Keskiyö?" parahti Ontuva Rankko. "Se on aavehetki. Nyt tapahtuu
varmaan jotakin kauheata tuolla, missä palaa!"

"Mitä kauheata siellä olisi paitsi tulta?"

"Mutta älä noin hullusti kysy! Keskiyön aikana aukenee tuonela ja
aaveet astuvat esille. Sitten harjoittavat he tunnin ajan kaikellaista
ilkivaltaisuutta. Minä tiedän tuon, sillä minulla on silmät auki
yölläkin. Samaten kuin jokaisella maalla ja jokaisella kansalla on
oma luonteensa, on myös kummituksilla eri seuduin eri luonteensa ja
harrastuksensa eli kiihkonsa. Toisin paikoin vääntävät he niskat
ihmisiltä, toisin paikoin repivät he tienristimyksissä ihmisiä
palasiksi, Saksenissa on suopeimpia ihmisiä, ja siellä on myös
suopeimpia kummituksiakin. Mutta kuka tietää vaikka kummitukset täällä
olisivat vaarallisimpia ja ilkeimpiä. Olkaamme siis varuillamme — — —
voi onnettomuutta! Enkö ole oikeassa? Katsokaa tuonne! Tuollahan se
tulee ratsastaen!"

Viimeiset sanat lausui hän kauhua ilmaisevalla äänellä. Ja se, mikä nyt
tapahtui oli tosiaan omiansa herättämään kauhua pelkäämättömimmässäkin
ihmisessä. Erämaan Henki tuli.

Niinkuin jo äsken mainittiin muodosti tuo kummallinen valoilmiö
suuren puoliympyrän eteläiselle taivaalle. Siinä, missä tuon
kaaren vasenpuolinen pää nojasi taivaanrantaan, näkyi nyt äkkiä
jättiläissuuruinen ratsastaja. Hevonen oli musta, mutta ratsastaja
oli valkoinen. Hänellä oli puhvelin muoto. Sangen selvästi saattoi
nähdä pään ja siinä kaksi sarvea, kaulan tuuheine taaksepäin liehuvine
harjoineen, sekä ruumiin, jonka takapuoli yhtyi hevosen takapuoleen.
Tämän näön rajapiirteitä ympäröivät tulta säihkyväiset viivat. Hevonen
laukkasi täyttä vauhtia. Se ei liikkunut eteenpäin suorassa viivassa,
tahi toisin sanoen, tuon leimuavan puoliympyrän halkaisiaa myöden, vaan
pitkin sen yläkaarta. Hänen allansa oli kappale maata, joka aina pysyi
hänen jalkainsa alla.

Näin kiiti kummitus puoliympyrää pitkin sen korkeimpaan kohtaan ja
sitten taas sen oikeata sivua alas sille kohtaa, jossa se yhtyi
taivaanrantaan. Siinä katosi hän yhtä äkkiä niinkuin oli tullutkin.

Vaikka ilma nyt oli kylmä, tunsivat katsojat polttavan kuumuuden. Oliko
mahdollista selittää tätä harhanäöksi? Ei, tämä oli selvä, kieltämätön
todellisuus. He eivät löytäneet sanoja, lausuaksensa tunteitaan.
Vaitelias intiaanikin huudahti kerta toisensa perästä: "Uh!" Se mikä
teki muut puhumattomiksi, hellitti hänen kielensä siteet.

Tuossa he seisoivat odottaen ilmiön vielä näyttäytyvän — mutta turhaan!
Vielä hetken aikaa leimusi yhtä kirkkaasti kuin äskettäin, mutta sitten
alkoi kaari hälvetä ja säteet sammua.

Silloin kuulivat he kavioiden kopsetta takanansa. Siellä tuli
ratsastajia. He pysähtyivät ja hyppäsivät hevosiltaan. Etummaisena oli
Vanha Kovakoura.

"Jumalan kiitos, että vielä elätte!" huudahti hän. "Luulin teidät
hukkuneiksi ja olin ihan varma siitä, että saisin kaivaa ruumiinne
hiekasta."

"Niin pahoin ei tornado sentään ole meitä pidellyt", vastasi Heitto.
"Olemme vaan saaneet siltä selkään. Te olette varmaan äärettömästi
kiirehtineet; emme osanneet teitä vielä odottaa."

"Niin, olemme ratsastaneet, minkä hevosten kavioista lähti. Pitihän
meidän pelastaa teidät. Sentähden seurasi meitä master Helmiaho
renkineen, niinkuin näette. Olimme hyvin levottomat teidän tähdenne.
Tornado sivalsi ihan Helmiahon ohi ja me näimme sen tuottamat vauriot,
ja päätimme sen suunasta, että se oli teitäkin kohdannut. Onneksi on se
hellävaroin teitä pidellyt."

Muutkin ilmaisivat ilonsa heitä nähdessään. Siinä oli Paavo, Pekka,
Veijo ynnä Helmiaho muutamine renkineen. Molemmat ensimainitut olivat
Vanhalta Kovakouralta kuulleet Hono-veljesten tulosta. He iloitsivat
siitä, mutta eivät paljon siitä puhuneet, koska oli tärkeämpiä asioita
tuumittavina.

Reitto kertoi lyhyesti, että henki kaksi kertaa oli ilmestynyt. Paavo
ja Pekka ravistivat mitään puhumatta päätään. He eivät tahtoneet
loukata kertojaa, lausumalla epäilyksiänsä. Helmiaho sanoi:

"Tuon, minkä kerrotte, täytyy olla totta, sillä kymmenen silmää on sen
nähnyt, mutta minä en voi sitä käsittää enkä selittää. Lieneekö ketään,
joka voisi täydellisesti selittää, onko meillä tekemistä valekuvan tahi
todellisen olennon kanssa."

"Oo, niitä kyllä on", vastasi Ontuva Rankko, "ja minä olen yksi niistä!
Tässä ei saata olla kysymys mistään näköhäiriöstä, sillä me olemme
selvästi tuon nähneet. Henki on yliluonnollinen olento, joka voi ilman
läpi ratsastaa. Nyt on keskiyön aavehetki, tämä seikka selvittää
koko näön ja on selvin todistus siitä, että tuo henki on toisesta
maailmasta. En usko, että kukaan rohkenee väittää minua vastaan."

Hän oli erehtynyt, sillä Vanha Kovakoura taputteli häntä olalle ja
sanoi ystävällisesti:

"Mitä olisi sille odotettavissa, joka rohkenisi teitä vastustaa, rakas
Rankko?"

"Hm! Riippuu siitä, kuka sen tekisi. Jokaisen muun minä todistuksillani
suoraan musertaisin, mutta jos te itse rohkenette tehdä kainon
kysymyksen, olen valmis tekemään pienen poikkeuksen ja niin
ystävällisesti kuin suinkin antamaan teille pyydetyn selityksen."

"En pyydä teiltä mitään selitystä. Näyn ilmestyminen toisen
kerran keskiyöllä ei todista sen yliluonnollista alkuperää, sillä
näyttäytyihän se ensi kerralla selvällä päivällä. Jos täydellisesti
kerrotte minulle koko tapahtuman, olen varma siitä, että voin sen
tyydyttäväisesti selittää.”

"Sitä minä en ymmärrä. Mutta kun juuri te kysytte, tahdon vastata
teille, sillä läsnäolioista olette te ainoa joka voitte minua opettaa."

Pikku saksenilainen kertoi oivallisesti ja selvästi tuosta toisesta
näystä. Vanha Kovakoura aina toisinaan jotakin lisää kyseli.

Tällä välin aleni valo etelässä yhä syvemmälle ja vaaleni
vaalenemistaan. Se näytti ihan hälvenevän. Muutaman minuutin oli se
vielä vaaleana hohteena taivaanrannan yläpuolella; mutta sitten se
äkkiä taas kirkastui; se ei kuitenkaan noussut entiseen korkeuteensa,
vaan kulki säkenöivänä soihtuna länteen. Siellä se pysähtyi ja
muodostui uskomattoman nopeasti tulimereksi, valaisten puolet
taivaankantta.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Rankko. "Tuossa on sama juttu uudestaan!
Tämmöistä aavehetkeä en ole vielä koskaan kokenut. Nämät tulet ovat
yliluonnollista alkua, sillä — —"

"Hullutuksia", keskeytti hänet Vanha Kovakoura. "Tuo on hyvin helppo
selittää. Tuo tuli on ihan luonnollinen."

"Mitä tuolla sitten palaisi?"

"Kuiva kaktus. Niinkuin tiedätte, kasvaa Ljaano estakaadolla monen
kilometrin alan niin taajassa kaktusta, ettei ratsastaja pääse sen
läpitse. Jos kasvit ovat kuivia ja niihin varomattomuudesta pääsee
ainoakin tulen kipinä, synnyttää se muutamassa silmänräpäyksessä oikean
tulimeren."

"Niin se on", myönsi Helmiaho, "ja minä tiedän varmasti, että etelässä
ja lännessä on melkoisia kaktuskenttiä."

"No, siinähän on meille tulesta selitys, ja kyllä me pian pääsemme
noitten molempien luultujen aaveittenkin perille."

"Voi, voi", valitti Ontuva Rankko "Luultuja aaveita? Mistä olette
päähänne saaneet, että niitä oli kaksi?"

”Olihan se nähtävissä. Ensimmäinen, päivällä näkyvä aave oli ehkä tuo
valhe-upseeri toisessa muodossa; niin saammehan nähdä. En vielä osaa
sanoa kuka tuo toinen oli. En tunne ketään, joka käyttäisi valkoisen
puhvelin nahkaa.”

"Ei, olkaa hyvä, jättäkää minä rauhaan", herra Vanha Kovakoura! "Olen
tosin sanonut, että te olette ainoa, joka saatte minua opettaa, mutta,
mutta sittenkin vaan vissiin määrään. Tuolla taivaankannella ei voi
kukaan ihminen ratsastaa, ja kuitenkin olemme me viisi omin silmin
nähneet niin tapahtuvan."

"Niin, varjokuvat ovat liikkuneet ilmassa, mutta niitten alkuperät ovat
maassa ratsastaneet."

"Varjokuvat! Onko mokomaa kuultu? En ole vielä koskaan eläessäni
kuullut, että kuvat voivat ratsastaa ilman hapin lävitse. Miten nuo
varjokuvat sitten oikeastaan olisivat syntyneet?"

"Useista erilämpöisistä ilmavirroista, niinkuin on esim. tuon tulen
laita."

"Vai niin! Kuvat syntyvät siis ilmavirroista. Tämä on minulle ihan
uutta. Olen tähän asti luullut, että kuvat tehdään kynällä tahi
valokuvaamalla."

"No entäs peilikuvat sitten?"

"Jaa no, peilikuvat tosin."

"No, ilma vaikuttaa muutamassa suhteessa ihan kuin peili."

176

"Se tuntuu kyllä todenmukaiselta. Kangastusopissa olen minä mestari."

"No, sittenhän myönnätte, että teidän henkenne olivat vaan
kangastuksia, samoin kuin — —"

Hän keskeytti puheensa. Hänen huomionsa kiintyi tuleen, joka
tumman-punaisena paloi taivaanrannalla ja tulen yli hölläileviä pilviä.
Ja korkeampana näitä pilviä, tulen tällä puolen, ja vapaasti ilmassa
riippuvana, näkyi nyt tulen valaisema, tasaisen maiseman ylösalasin
käännetty kuva. Vasemmalta tuli pimeydestä sama ratsastaja, jonka
miehet jo ennen olivat nähneet, mutta ylösalasin käännettynä.

"Samoin kuin tuo tuossa", jatkoi Vanha Kovakoura, osoittaen kangastusta.

Hän ei ollut vielä loppuun puhunut, kun jo näkyi toinen ratsastaja,
takaa-ajaen ensimmäistä.

"Voi armoton!" huusi Rankko. "Tuo on sama, joka näkyi eilen tornadon
aikana."

"Vai niin, hänkö se on?" vastasi Vanha Kovakoura. "Nyt teidän täytyy
myöntää että ne ovat kaksi eri henkilöä. Ja katsokaa, tuolla tulee
vielä lisää muita."

Äsken mainittua ratsastajaa seurasi vielä viisi tahi kuusi, kaikki
laukaten, mutta ylös alasin.

"Ei, tämä on jo liikaa!" sanoi Ontuva Rankko. "Jos olisin yksin,
olisin pulassa. Olen tosin kuullut, puhuttavan aaveista, jotka yöllä
ratsastavat pää kainalossa, mutta että kaikki nuo ratsastavat päällään,
on toki liikaa."

"Eihän se niin kauhistuttavaa ole. Edelliset kuvat taittuivat monta
kertaa, nämät vaan kerran. Muuten tulee meidän pian tutustua noihin
henkiin. Pian hevostenne selkään, herrat! Varmaankin on tuo ensimmäinen
ratsastaja Erämaan Henki. Häntä vainotaan, ja koska hän on kunnon mies,
otamme hänet turviimme."

"Oletteko hullu!" huusi Ontuva Rankko. Sehän olisi henkimaailmaa
vastaan rikkomista. Muistakaa, kuinka kuolematon Göthe laulaa:

    Äl' ihminen laita luojaa:
    Sä saavut suurehen vaivaan,
    Kun vaimoin ja lasten suojaan
    Noin tuoda tahdot sä taivaan.”

[Sekasotkua Schillerin Sukeltajasta.]

Mutta toiset eivät häntä kuunnelleet; he noudattivat Vanhan Kovakouran
kehoitusta. Häneen luottaen ymmärsivät he, ettei hän vaatisi heiltä
mitään naurettavaa tahi vaarallista.

"Otammeko kuormahevosetkin mukaamme?" kysyi Helmiaho.

"Otamme. Tuskinpa tulemme tänne kaikin takaisin. Te tosin aiotte vaan
saattaa meitä tänne, mutta nykyisissä oloissa te kai ratsastatte vähän
matkaa muassa?"

"Tietysti. Tahtoisin minäkin mielelläni puhutella Kostavaa Henkeä."

Rengit ohjasivat kuormahevoset. Rankkokin nousi satulaan. Hän ei ollut
vastustellut yritystä pelosta, vaan tavallisesta kiistämishalustaan.
Joukko lähti ajamaan täyttä laukkaa aavikon yli.

Kun ratsastajat jättivät tähänastisen olinpaikkansa, katosi kangastus
heidän näkyvistään. Ainoastaan loimuava tuli näkyi vielä.

Etupäässä ratsasti Vanha Kovakoura, heti hänen kintereillään molemmat
veljekset, joiden muulit ikäänkuin riivatut seurasivat kuuluisan
metsästäjän mustaa hevosta. Hän ei ratsastanut suoraan tulta kohti,
vaan pohjoisempaan. Hän ei voinut nähdä päämaaliansa; hänen täytyi
kulkea arvion mukaan. Ja tämä oli hyvin vaikeata, kun kangastus nyt oli
kadonnut, joten hänellä ei ollut mitään merkkiä matkansa suunnalle ja
ratsastajat, joita hän ajoi takaa, kulkivat hyvin nopeasti.

Pieni joukko kiiti eteenpäin kuin hurja metsästys. Vanhan Kovakouran
täytyi pidättää hevostaan, muuten eivät toiset olisi voineet häntä
seurata. Kymmenessä minuutissa kuljettiin useita kilometriä, eikä
kuitenkaan näyttänyt siltä kuin lähestyisivät tulta, joka pikemmin
näytti suurenevan kuin pienenevän.

Vielä kului kymmenen minuuttia. Silloin kirkasi Vanha Kovakoura ja
osoitti oikealle.

Siellä lähestyi kaksi pilkkua, ensin vaalea ja sitten tummempi.
Kauempana heidän takanaan oli koko joukon tummia pilkkuja; nämät
koettivat seurata ensimmäisiä. Ne olivat ratsastajia.

Valo lankesi takasivulta heihin, jotta jo kaukaa saattoi eroittaa
ensiksi tulevan pörröisen vartalon. Vanha Kovakoura pysähtyi ja hyppäsi
satulasta.

"Astukaa alas!" huusi hän toisille. "Koska me tulemme pimeästä, eivät
he ole vielä meitä nähneet, vaikka me näemme heidät. Meidän hevostemme
tulee laskeutua maata. Mutta samassa kun taas istun satulaan, tulee
teidän tehdä samoin."

He tottelevat hänen käskyänsä.

Vanha Kovakoura oli viisaasti valinnut pienen, varjoisen notkon. Kun
hevoset makasivat ja miehet olivat niitten viereen kyykistyneet, ei
valosta tullut ratsastaja voinut nähdä pimeydessä olioita ennenkun hän
oli ihan lähellä heitä.

Etumainen ratsastaja oli nyt ehkä noin kuudensadan askeleen päässä
heistä; toinen seurasi noin kolmensadan askeleen päässä ja ne muut
kuusi samalla välimatkalla hänestä.

"Mitä heille teemme? Ammummeko heidät kuoliaaksi?" kysyi Helmiaho.

"Emme, he eivät ole tehneet meille mitään pahaa, enkä minä vuodata
verta ilman pätevää syytä. Ainoastaan tuon ensimäisen vainoojan kanssa
tahtoisin pari sanaa puhua. Antakaa minun ensin toimittaa asiani
yksinäni. Teidän ei tarvitse sillä aikaa tehdä muuta kuin ajaa nuo muut
kuusi pois."

Hän irroitti lasson vyötäisistään. Toisen pään, jossa oli solmu,
kiinnitti hän satulannuppiin. Toisessa päässä oli rengas ja siitä
teki hän niin suuren silmukan, että se ulettui heittää ihmisen pään
ympäri. Muun osan tuota viisisäistä ja noin 12 metrin pituista hihnaa
kietoi hän etusormen ja peukalon välitse kyynäspään ympäri kiemuroihin,
jotka hän piti vasemmassa kädessään ja oikeassa kädessä oli hänellä
ensimmäinen vetosolmu, siten että hän piti rengasta etusormella ja
peukalolla.

Näin hän oli äkkiä valmis, ennenkuin ensimmäinen ratsastaja saapui.
Tuliat suuntasivat suoraan notkoa kohti.

Nyt kuului jo ensimmäisen hevosen kavioitten kopse. Se oli korkea
musta hevonen. Ratsastajalla oli päässään valkoisen puhvelin pääkallo
ja siitä riippui takkuinen talja hevosen kupeen alapuolelle. Hänen
kasvonsa olivat niin syvällä pääkallossa, ettei niitä ollut mahdollinen
tuntea.

Kun hän oli noin kymmenen askeleen päässä notkosta, nousi Vanha
Kovakoura pystyyn. Ratsastaja huomasi hänet heti, mutta ei saanut
hevostansa pysähtymään ennenkuin ihan Vanhan Kovakouran edessä.

"Pysähdy! Kuka sinä olet?" kysyi tämä.

"Erämaan Henki", vastattiin kolkolla äänellä pääkallon alta. "Entäs
sinä?"

"Minä olen Vanha Kovakoura. Astu levollisesti maahan. Me suojelemme
sinua."

"Kostava Henki ei tarvitse suojelusta. Minä kiitän teitä."

Näin sanottuaan kiidätti hän yhä hevostaan.

Tähän keskusteluun oli tarvittu vaan pari silmänräpäystä. Tällä välin
oli kuitenkin jo toinen ratsastaja saapunut. Vanha Kovakoura asettui
hajasäärin seisomaan maassa makaavan hevosensa yli, lasso molemmissa
käsissään. Hän maiskutti hiljaa kielellään ja tuo erinomaisesti hyvin
opetettu hevonen oli heti jaloillaan, ikäänkuin maasta kasvaneena.

Toinen ratsastaja peljästyi tuota odottamatonta esinettä. Ei hänkään
voinut pysäyttää hevostaan niin pian kuin olisi tahtonut, vaan työntyi
hänkin ihan Vanhan Kovakouran päälle.

"Pysähdy, punanahka! Kuka te olette?" kysyi tämä.

"Tuli ja leimaus, Vanha Kovakoura!" pääsi miehen suusta. "Menkää
hiiteen!"

Hän kannusti hevostaan, päästäkseen sieltä pian pois.

"Pysähtykää! sanoin", käski metsästäjä. "Tahtoisin vähän lähemmältä
katsella teidän intiaaninaamaanne, kuka tietää, mitä sen takana piilee."

"Sitten, jahka minulle paremmin sopii."

Ja niin hän kiiti pois. Mutta Vanha Kovakoura lähti häntä takaa-ajamaan.

Kun ratsastaja oli lausunut viimeiset sanansa ivallisella äänellä,
ryntäsi nuori komankhi pystyyn.

"Uh!" huudahti hän. "Tuo oli erään kalpeakasvon ääni, jonka minä
tunnen. Terässydämmelläkin on tuolle miehelle jotakin sanottavaa."

Hän nosti aseensa ja tähtäsi; kuitenkin laski hän sen heti ja sanoi:

"Vanha Kovakoura sai hänet jo kiinni."

Karkuri oli päässyt tuskin kymmenen hevosen askelta pakoon, kun jo
Vanha Kovakoura oli hänen kintereillään, heitti paulan neljä, viisi
kertaa ympäri ja viskasi sen ratsastajaa kohti. Hihna liukui helposti
kiemuroista, joita Vanha Kovakoura piteli höllinä vasemmassa kädessään
ja paula lankesi lujasti karkurin kaulaan. Heti pysäytti Vanha
Kovakoura hevosensa. Kun lasso oli kiinni satulannupissa, juoksi hihna
pian loppuun, paula vetäytyi tiukemmasti ratsastajan kaulan ympäri
ja tämä temmattiin satulasta. Samassa hyppäsi Vanha Kovakoura maahan
ja kiiruhti hänen luokseen. Maassa makaava mies ponnisteli turhaan,
päästäkseen lassosta irti.

Tällävälin olivat ne muut kuusi ratsastajaa lähestyneet; he olivat
valko-ihosia. Vanhan Kovakouran kumppanit olivat silloin antaneet
hevosensa nousta maasta ja äkkiä astuneet satulaan. Nuo kuusi miestä
hämmästyivät, tahi oikeastaan peljästyivät, kun he noin äkkiä näkivät
edessään lukuisamman joukon ratsastajia, kuin mitä heitä oli. He
väistyivät sivulle, päästäkseen ohi. Mutta silloin huomasivat he että
eräs heidän joukostaan, luultavasti heidän johtajansa, temmattiin
lassolla hevosen selästä. He tunsivat itsensä kykenemättömiksi häntä
auttamaan ja pakenivat sentähden täyttä laukkaa kaikille suunnille.

Tämän viime tempun tekivät he vaikeuttaakseen takaa-ajamista; mutta
ei kenenkään mieleen juolahtanut lähteä heidän jälkeensä. Eihän
Vanha Kovakoura ollut sitä tahtonut; ja sitäpaitsi osoitti heidän
pakenemisensa, ettei heillä ollut hyvä omatunto. He saivat siis
esteettömästi paeta ja miehet menivät katsomaan näitten maassa
rimpuelevaa johtajaa.

Vanha Kovakoura, joka nyt oli riisunut häneltä aseet pois, sanoi:

"Olisitte tehneet viisaimmin, jos olisitte totelleet minun käskyäni,
herrani. Sen, jonka minä käsken pysähtymään, täytyy pysähtyä.
Tahdotteko sanoa kuka te olette? Ja miksi tuommoinen puku? Ette
suinkaan sentään todenteolla luule Vanhan Kovakouran pitävän teitä
intiaanipäällikkönä? Keneltä olette nuo kauniit kotkansulat ottaneet?"

Mies ei vastannut.

"Ette sittekään tahdo mieltäni noudattaa? Ette näy tuntevan itseänne
oikein varmaksi. Tahdon siis katsoa teitä kasvoihin."

Voimallisilla käsivarsillaan nosti hän hänet jaloilleen, kasvot valoa
kohti. Sitten kävi hän tukkaan kiinni ja yhdellä nykäyksellä tempasi
hän sekä tukan että höyhenkoristuksen hänen päästään.

"No, voi päiviäni!" huudahti Helmiaho. "Tuohan on tuo suuri
rakuunaupseeri! Helkkarissa! miksi miehellä on tuommoinen intiaanipuku.
Olen iloinen saadessani niin pian teidät nähdä. Olemme löytäneet ja
tyhjentäneet pukuvarastonne tuolla pensaikossa. Olitte sen huonosti
kätkeneet; univormunnekin on löydetty. Mitä luulette meidän nyt tekevän
teille?"

"Te ette voi minulle mitään tehdä", vastasi mies raivostuneena. "Kuka
teistä voi todistaa minun tehneen hänelle mitään pahaa?"

"Vai siihen te luotatte! Vielä ette ole mitään meille suoraan tehneet,
mutta teillä oli pahat aikeet ja siitä syystä voisimme me aavikonlakien
mukaan teitä vähän kiristellä, mutta me emme ole pyöveleitä ja
sentähden päästämme teidät."

"Niin on teidän tekeminenkin, sillä ette voi näyttää toteen minun
tehneen pahaa."

"Voisimmepa kyllä, mutta se ei mitään hyödyttäisi. Sentähden me,
valko-ihoiset, teidät päästämme. Mutta tuossa seisoo punainen mies,
jolla todenmukaisesti on jotakin kanssanne suoritettavaa. Katsokaa
häntä!"

Komankhi astui esille. Mies katseli häntä ja sanoi:

"Tuota ihmistä en tunne."

"Älä valhettele, konna!" ärjäsi Timi hänelle. "Ehkä et tunne minuakaan,
etkä veljeäni? Ettekö ole hyökänneet näitten syyttömien komankhien
kimppuun, tappaneet toisen ja vainonneet toista, kunnes meidän
onnistui viekotella teidät harhateille. Olemme sitten ajaneet teitä
takaa ja viisaasti teit, kun nyt juoksit suojaan meidän syliimme.
Siten säästit meiltä paljon vaivaa, ja älä luulottelekaan pääseväsi
nyt luikertelemaan valheilla pois. Tunnusta siis muitta mutkitta
syyllisyytesi!"

"En tiedä mitään syytä", vastasi vanki, hampaitaan kiristäen.

Silloin laski Vanha Kovakoura kätensä raskaasti hänen olalleen ja
lausui:

"Te näette nyt miten asiat ovat, ja luulen teidän kuulleen, ettei minun
kanssani ole leikittelemistä. Mitä aiotte tehdä siirtolaisille, joita
tuon hurskaan Topias Taivolan piti viedä Ljaano estakaadon yli? Missä
nuo ihmiset nyt ovat, ja miksi sytytitte kaktuspensaat tuleen? Jos
näihin kysymyksiin vastaatte todenperäisesti, saatte lempeän tuomion."

Mies oli kuitenkin siksi paatunut, että hän lupauksesta huolimatta
pysyi valheessa kiinni.

"En tiedä, mitä tahdotte. En tunne tuota intiaania, enkä noita
isonokkaisia miehiä, vielä vähimmin tunnen Topias Taivola-nimistä
miestä. En myös tiedä mitään siirtolaisista."

"Mistä syystä vainositte Erämaan Henkeä?"

"Henkeä? Juttuja! Mies on konna, joka ampui erästä joukostamme kuulan
keskelle otsaa."

"Teillä ei ole muuta meille sanottavaa?"

"Ei sanaakaan."

"Kuulkaa siis tuomionne! Teidän aikeenne menevät myttyyn, sillä me
otamme siirtolaiset suojelukseemme. Te valhettelette siis omaksi
vahingoksenne. Sanokoon nyt nuori, punainen veljenne, mistä hän tätä
miestä syyttää."

"Tämä valko-ihoinen on ampunut minun isäni, päällikön, Tulitähden,
kuoliaaksi. Howgh!"

"Minä uskon sinua. Sentähden on murhaaja tästä hetkestä sinun. Tee
hänelle mitä tahdot!"

"Hyi häpeä!" huusi vanki. "On sekin urostyö. Olenhan tässä niin lasson
kiristämä, ettei tuolla konnalla ole vaikea minua tappaa."

Komankhi kohotti kätensä halveksivalla liikkeellä ja sanoi:

"Komankhi ei ota päänahkaa lahjaksi. Hän tappaa murhaajan, mutta
semmoisella tavalla, joka sopii urhoolliselle soturille. Odottakoon
veljeni tässä hetken!"

Hän kiirehti pois yön pimeyteen, mutta palasi pian, tuoden vangitun
miehen, Isännän, hevosen. Se oli juossut kappaleen matkaa ja sitten
pysähtynyt, ja intiaanin tarkka aisti oli sanonut, mistä hän sen
löytäisi.

Intiaani laski pois kaikki aseet paitse veistä. Sitte nousi hän hevosen
selkään ja sanoi:

"Päästäköön veljeni miehen vapaaksi, ja antakoon hänelle hänen
veitsensä. Sitten saa hän nousta hevosen selkään ja lähteä minne
tahtoo. Terässydän seuraa häntä ja taistelee häntä vastaan. Aseet ovat
samat: veitsi veistä vastaan, henki henkeä vastaan. Jollei Terässydän
ole tunnin päästä takaisin palannut, makaa hän kuolleena Ljaano
estakaadon hiekalla."

Näin oli urhoollisen nuorukaisen tahto ja sitä täytyi noudattaa. Isäntä
sai veitsensä, vapautettiin lassosta ja hyppäsi satulaan. Hän kiiti
pois sieltä sanoen:

"Halloo! Minun aikeitani ette nyt voi vastustaa. Näemme toisemme taas,
ja silloin — Jumala teitä armahtakoon!"

Terässydän päästi komankhien kimakan sotahuudon ja lähti nuolen
nopeudella hänen jälkeensä.

Muut jäivät vaieten paikoilleen. Tosin lausui joku jonkun huomautuksen
siinä istuessaan, mutta olo tuntui jokaisella niin painostavalta, että
yleensä mieluummin oltiin puhumatta.

Neljännestunti kului ja vielä toinenkin. Tuli kiihtyi yhä. Äkkiä
kuulivat he laukkaavien hevosten kavioitten töminän. Komankhi palasi
takaisin, taluttaen vihollisensa hevosta suitsista. Vyössään riippui
uusi päänahka. Itse ei hän ollut haavoittunut.

"Terässydän on nyt lähettänyt yhden murhaajista isänsä jälkeen", sanoi
hän, astuen miesten luo. "Muut seuraavat pian jälestä. Howgh!"

Tämä oli aavehetken verinen loppu.




SEITSEMÄS LUKU.

Ben Uusikuu.


Se kohta, jossa Uuden Mejikon kaakkoiskulma yhtyy Teksasin alueeseen,
on kaukaisen lännen vaarallisimpia paikkoja. Siinä ovat vieretysten ne
alueet, joissa komankhit ja apakhit kuljeksivat ympäri ja tästä seuraa,
että seutu aina on epävarma.

Näitten heimojen välillä ei koskaan voi syntyä rehellistä, pysyvää
rauhaa. Molemmin-puolinen viha on siksi liian syvälle juurtunut.
Tapahtuupa niinkin, että semmoisinakin aikoina, jolloin sotakirves on
syvälle maahan kaivettuna, tuikkaa tuhoa tuottava tuli vielä tuhan alta
ja saattaa vähimmästäkin syystä leimahtaa ilmituleen.

Nämät vaan lyhyinä aikoina tauonneet vihollisuudet, vaativat tietysti
useimmat uhrit siellä, missä molempien alueet yhtyvät. Raja ei käy
suorana viivana, eikä se ylipäätään ole täsmälleen viitoitettukaan;
sentähden sattuu sangen usein molemminpuolisia rajariitoja, ja silloin
"laukeavat pyssyt itsestänsä", käyttääksemme erästä ruhtinas Bismarkin
lauselmaa.

Lännen mies antaa näille vaarallisille seuduille nimen "The shears"
= sakset, ja tämä on sangen sattuva nimitys. Rajaviivat ovat
liikkuvaiset; ne aukenevat ja sulkeutuvat saksien tavoin ja se, joka
väliin joutuu, on onnellinen, jos hän ehein nahkoin pääsee pois.
Se valkoihoinen, joka siellä näyttäytyy, on joko hyvin uskalias,
tahi hyvin varomatoin ihminen, kumpaisessakin tapauksessa kiertelee
"kuoleman kotka" alati hänen päänsä päällä.

Komankhien ja apakhien alueitten raja oli tämän kertomuksen aikana
siinä, missä Pirunvuorilta alkava Togah-joki laskee Pekos-jokeen.
Sieltä länteen ylenee maa Sierra Kuadalupe, Sierra Pilaros ja Sierra
del Diablo nimisiin vuoriin, ja näistä itäänpäin leviää "Staked plains"
— kuuluisa Ljaano estakaado.

Mutta Ljaano estakaado ei ala heti rannasta; sitä erottaa rannasta
vuorijono, joka milloin yhtenä, milloin useampana haarana kulkee
aavikkoa pitkin kaakkoiseen suuntaan. Näitten haarojen eli selänteiden
välillä on pitkiä, usein synkännäköisiä laaksoja, ja näitä leikkaa
ahtaat, rotkonkaltaiset poikkilaaksot, jotka päättyvät aavikkoon.

Joen lähettyvillä tapaa toisinaan siinä paikoin, missä maanlaatu
niin sallii, melkein rehevän kasvullisuuden. Samoin kuin Gobin ja
Saharan erämaista puhuttaessa, ei sovi tässäkään käyttää sanaa
erämaa sen ahtaimmassa merkityksessä. Siinä, missä Ljaano estakaadon
läntinen laita ylenee edellämainittuihin vuoriin, saa se näistä monta
pientä vesistöä, jotka tosin enimmäkseen häviävät hiekkaan, mutta
kuitenkin aikaansaavat semmoisen kosteuden, että niitten rannoilla
kasvaa pensaita, jopa puitakin. Nämät viheriät kohdat ovat Ljaanon
hiekkamerellä ikäänkuin saarekkeita ja näitten välissä on leveämpiä
tahi kapeampia, syvempiä tai matalampia mutkia, joissa myös kasvaa
ruohoa ja muita kasvia.

Jopa kertoi tarukin että keskellä Ljaanoa löytyisi hyvää juomavettä
pulppuava lähde, joka muodostaisi pienen järven ja jonka rannoilla
kasvaisi varjostavia puita ja pensaita. Vanhat metsästäjät olivat tätä
kertoneet, mutta itse eivät milloinkaan olleet nähneet lähdettä tai
järveä. Oppineet, jotka olivat tästä kuulleet puhuttavan, olivat olleet
sitä mieltä, ettei ollut maantieteellisesti mahdotonta löytää vettä
keskellä erämaan aavikkoa.

Togah-joen rannalla istui neljä miestä, joitten ulkonäkö ei juuri
ollut luottamusta herättävä. Heidän pörröistä, kampaamatonta tukkaansa
ja partaansa ei ollut pitkään aikaan siivottu; heidän vaatteensa
olivat siinä tilassa, että jokainen röttiräätäli olisi pitänyt
ne auttamattomina, ja heidän ruskeat kätensä sekä ahavoittuneet
kasvonsa eivät suinkaan useaan kuukauteen olleet vettä nähneet. Mutta
sen paremmin olivat he aseilla varustetut. Jokaisella heistä oli
takaaladattava kivääri vieressään, ynnä paitsi veistä, kaksi revolveria
vyössään.

Kolme näistä miehistä oli varmaankin ameriikkalaisia. Sen saattoi
päättää heidän pitkistä, laihoista vartaloistaan, kamarasta ja
kapearintaisesta yläruumiistaan sekä terävistä kasvojenpiirteistä.
Mutta vaikeampi oli määrätä mihin kansakuntaan neljäs mies kuului.

Tämä mies oli lyhytvartaloinen ja leveäharteinen; hänellä oli
erinomaisen isot, leveät kädet sekä leveät kasvot ja sangen isot,
ulkonevat korvat. Jos häntä vaan äkkiä katseli, saattoi pitää häntä
neekerinä sillä hänen kasvonsa olivat silmiin asti ruudin savusta
mustat, tahi oikeammin sinisenmustat. Hän piti hattuansa tavallisesti
syvälle otsaan painettuna, mutta kun hän työnsi sen niskaan, saattoi
nähdä, että ihonsa oli nenänjuureen asti valkoinen. Varmaankin oli
räjähtänyt ruuti polttanut miehen kasvot. Tästä huolimatta ne eivät
kuitenkaan olleet kammottavat. Kun häntä tarkemmin katseli, joutui
siihen päätökseen, että hän varmaan oli kunnon ihminen.

Sama oli muitten kolmen laita. Jos olisi nähnyt heidät nykyisessä
puvussaan istuvan jossakin sivistyneessä seudussa, olisi varmaankin
heidän tieltään väistynyt; mutta ken heitä lähemmin katseli, täytyi
tuon pelvon kadota.

Näitten neljän hevoset söivät pensaitten välissä kasvavaa runsasta
ruohoa. Ne näyttivät rasittuneilta. Satulat ja ohjakset olivat vanhat
ja monin paikoin huonosti korjatut.

Hevosten omistajat olivat päässeet ruoalta. Ympäri sirotelluista luista
saattoi arvata heidän paistaneen pesukarhun pienen tulen ääressä,
joka vielä heikosti hehkui. Keskustellessaan eivät he unohtaneet
usein terävästi silmäten tutkia seutua. He olivat nyt juuri "saksien"
alueella, joka vaati suurinta tarkkaavaisuutta.

"Nyt on jo aika meidän tehdä päätös", sanoi vanhimmalta näyttävä
ameriikkalainen.

"Jos ratsastamme Ljaano estakaadon yli, pääsemme pikemmin perille,
mutta silloin saattaa myös käydä niin hullusti, että tämä vanha
pesukarhu on viimeinen lihapalanen, jonka me moneen aikaan saamme
poskeemme pistää. Mutta jos sitävastoin ratsastamme Pekos-joelle, niin
ei meidän tarvitse kärsiä nälkää eikä janoa, mutta silloin teemmekin
kierroksen, johon menee viikko. Mitä ajattelet sinä, Tylppä?"

Tylppä, joka istui hänen vieressään, siveli miettivästi partaansa ja
vastasi sitten:

"Jos oikein kaikkea punnitsen, ehdotan minä, että ratsastamme aavikon
yli ja luulen, että myönnät minun olevan oikeassa."

"Anna meidän kuulla syysi."

"Yksi viikko on pitkä aika, jota en tahdo päästää hukkaan menemään.
Pekos-joen luona on meidän peljättävä apakheja, aavikolla taas
Ljaano-kotkia. Ne ovat siis sujut. Meidän ei tarvitse kulkea aavikon
koko leveyttä. Jos suuntaamme kaakkoon Rio Kontsjoon päin, joudumme
sille karavaanitielle, joka vie Fort Masonista Fort Leatoniin, eikä
meidän tarvitse peljätä huonoa seuraa, ei nälkää eikä janoa. Tämä on
minun mielipiteeni. Mitä siitä sanot, Välttäri?"

"Olen ihan samaa mieltä", vastasi Välttäri, kolmas ameriikkalainen.
"Ylipäätään olen minä sitä mieltä, ettei Ljaano estakaado ole
puoltakaan niin vaarallinen kuin luullaan. Joka sitä kerran on
kulkenut, kerskailee niin paljon sen vaaroista, että luulisi sen olevan
oikean helvetin. Minä puolestani tutustuisin huvikseni tuohon, ja olen
valmis."

"Juuri siitä syystä, ettet tunne Ljaanoa", sanoi Viinanen.

"Tunnetko sinä sen sitten?"

"En, mutta olen kuullut henkilöiltä, joiden totuuden rakkautta en
voi epäillä, sellaista, joka saa minut pöyristymään. Nyt vasta kun
olemme tämän aavikon rajalla, käsitän mihin uhkarohkeaan yritykseen
me antautuisimme. Ei kukaan meistä tunne Ljaanoa. Ajatteles, jos
joutuisimme eksyksiin, jos vesi meiltä loppuisi, jos — —"

"Jos, jos ja taas jos!" keskeytti hänet Tylppä. "Sen, jolla on niin
monta _jos'ia_, ei ylipäätään pidä ryhtyä mihinkään. Olethan sinä
muuten rohkea mies! Pelkäätkös ehkä nyt?"

"Pelkäänkö? Ei tule kysymykseenkään. Varovaisuuden ja pelvon välillä
on ääretön erotus, enkä luule että olette milloinkaan nähneet
minun pelkäävän. Meitä on neljä henkeä. Mitä enemmistö päättää, se
tapahtukoon. Ennenkuin tehdään päätös, täytyy miettiä. Sitä minä
tahdon, eikä sen pitäisi antaa aihetta kysymään: pelkäänkö? Kaksi on
nyt mielipiteensä lausuneet; he aikovat aavikon yli. Sano nyt sinä, Ben
Uusikuu, yhdytkö sinä heihin, vai kuinka?"

Tämä kehotus lausuttiin miehelle, jolla oli ruudinsavuttamat kasvot.
Hän koski kädellään sotilaan tavoin hattunsa laitaan ja vastasi:

"Palvelianne, master Viinanen. Minä ratsastan mukaan, mentäköön syteen
tai saveen."

"Se ei ole suora vastaus, jommoisen minä tahdon. Mennäänkö Pekos-joelle
tai Ljaano estakaadon yli?"

"Ljaano estakaadon yli, jos saan pyytää. Tahtoisin hyvin mielelläni
nähdä tuon vanhan santakuopan."

"Santakuopan! Oh, älä petä itseäsi, vanha setä! Luuletkos voivasi
hypätä sen pohjaan ja sitte heti taas ylös? On se vähän isompi, kuin
sinä näyt otaksuvan. Saat ratsastaa ehkä neljä, viisi päivää ennenkuin
tuo santakuoppa on takanasi. Ja juuri siinä tapauksessa, että kuljemme
aavikon eteläistä osaa, on hyvin luultavaa, että tapaamme intiaaneja."

"Tulkoot! En ole koskaan tehnyt punanahoille mitään pahaa, eikä siis
minun tarvitse heitä peljätä. Ja ompa meillä hyvät aseet, jos he ovat
meille vihamielisiä. Neljä vahvaa miestä, jotka ovat niin paljon ruutia
maistaneet kuin me, tulee kahdenkymmenen, vieläpä useammankin intiaanin
kanssa hyvin toimeen."

"Totta kyllä. Mutta mitä ruutiin tulee, olet sinä sentään meitä paljon
kokeneempi. Lienee ollut kokonainen ruutitynnyri, joka on sinun nenäsi
edessä räjähtänyt."

"Melkeinpä vaan."

"Miten se tapahtui? Sinä et ole vielä sitä meille kertonut. Onko se
mikään salaisuus?"

"Ei ole, mutta minulla ei ole syytä iloita siitä, sentähden en siitä
puhu. Se oli viedä minulta hengen. Ainakin olivat silmäni vaarassa ja
jollei vanhaa ystävääni, Silmänkääntäjä-Reittoa, olisi ollut, olisin
nyt sokea tahi kuollut."

"Mitäs sanot? Tunnetko Reiton? Olen usein ja paljon kuullut siitä
miehestä puhuttavan."

"Olimme hyvät toverit ja teimme yhdessä monet temput, jotka olisivat
muita kauhistuttaneet. Jos kerran vielä saisin hänet nähdä! Mutta
kadonnut hän näyttää olevan. Minä ihmettelen millä aavikolla hänen
luunsa vaalenevat! Minun on häntä paljosta kiittäminen siitä asti kun
hän teki Voro-Revon aikeet tyhjäksi."

"Voro-Revon?" kysyi Viinanen hämmästyneenä. "Oletkos sinäkin tuota
kuuluisata rosvoa tapaellut?"

"Valitettavasti tein hänen kanssaan läheisempää tuttavuutta kuin
minulle mieluista oli. Miehen nimi oli Heikki Repo, niin hän kumminkin
itsensä nimitti. En tiedä, oliko tämä hänen oikea nimensä, sillä hän
on luultavasti käyttänyt eri nimiä. Missä hän sukelsi esiin, siinä ei
kukaan ollut varma hevosestaan, majavannahkavällyistään tahi muusta
omaisuudestaan, eikä kukaan voinut häntä estää, sillä hän menetteli
aina verrattoman viekkaasti. Hän katosi aina yhtä nopeasti, kuin
hän oli tullutkin. Jos hänet joskus tapaisin, niin kyllä minä hänen
muistaisin! Kuulan hän ainakin saisi, sillä minä — — — mutta kuulkaa!"

Hän keskeytti puheensa, nousi puoleksi seisoalleen ja kuunteli jokea
kohti. Hevosetkin, jotka eivät olleet sieltä kaukana, höristivät
korviaan. Kuului kavion kopsetta.

Miehet ponnahtivat pystyyn ja laittoivat aseensa ampumakuntoon.

"Lienevätkö punanahkoja?" kuiskasi Tylppä.

"Ei, ne ovat valkoisia ja niitä on vaan kaksi", vastasi Ben Uusikuu,
tarkastaen suojelevan pensaan takaa tulioita. "He ovat mejikkolaisissa
vaatteissa. He pysähtyvät tarkastamaan jälkiämme, joita he kai tänne
asti ovat seuranneet."

Viinanen asettui viereen, voidakseen hänkin katsella noita kahta
miestä. He olivat pysähtyneet ja istuivat hevosillaan hyvin
etukumarassa, osatakseen tarkastaa ruohossa näkyviä jälkiä. Heidän
vaatteensa ja aseensa olivat mejikkolaisten tavallisia: leveät housut,
kirjavat liivit, lyhyet, väljät hopeakalunoilla koristetut takit,
liehuvat, punaiset kaulahuivit, samallaiset vyöt, joista veitsen-
ja pistoolinperät pilkistivät näkyviin, leveälieriset hatut ja,
viimeisinä, vaikka ei vähimpinä, tavattomat kannukset kantapäissä.

Heidän hevosensa näyttivät niin hyvinvoivilta, että se herätti
kummastusta näillä seuduin.

"Noita meidän ei tarvitse pelätä", kuiskasi Viinanen. "He ovat
mejikkolaisia ratsastajia, jotka me kyllä saamme lausua tervetulleiksi."

Hän astui esille ja huusi:

"Tässä ovat ne, joita haette, herrat! Toivon, ettette pahassa aikeessa
ole jälkiämme seuranneet?"

Mejikkolaiset peljästyivät nähtävästi, kun he noin äkkiä kuulivat
puhuttelua ja näkivät pitkän ameriikkalaisen. Tulisesti tempasivat he
aseensa satulannupista.

"Antakaa olla!" huusi Viinanen. "Me olemme kunniallisia miehiä, eikä
teidän tarvitse meitä peljätä."

"Kuinka monta?" kysyi toinen heistä.

"Neljä. Teidän aseenne eivät siis teitä hyödyttäisi, jos me olisimme
teille vihamiehiä. Tulkaa ihan levollisesti tänne!"

He puhuivat ensin muutaman sanan keskenään ja ajoivat sitte hitaasti
hevosensa eteenpäin. Sitten vasta kun olivat tarkasti katselleet noita
kolmea ameriikkalaista ja epäluulolla tutkineet paikan, astuivat he
hevosten selästä.

"Te olette vietävän varovaisia, herrat", sanoi Viinanen. "Näytämmekö
ryöväreiltä?"

"No, en juuri saata sanoa, että vaatteillanne paljon komeilette",
vastasi toinen hymyillen. "Ja mitä hevosiinne tulee, sopivat ne tuskin
sirkusnäytäntöön. Karampoo! tehän näytätte rappiolle joutuneilta, hyvät
herrat!"

"Saatatteko muuta pyytää tällaisessa seudussa? Täytyyhän tässä
ratsastaa kokonaisen viikon ennenkun saapuu seuraavaan uutistaloon.
Kun on matkalla näin kauvan kuin me, ei silloin todellakaan ole siinä
asussa, että sopisi mennä kunniatervehdykselle presidentin rouvan
luokse Washingtonissa. Jos te nyt tästä huolimatta tahdotte ojentaa
meille kätenne, olette tervetulleet meille."

"On aina hauskaa tavata kunnon ihmisiä, varsinkin näin vaarallisessa
seudussa. Siihen paiskaamme kättä. Mutta suvaitkaa meidän mainita
nimemme. Olemme veljeksiä ja nimemme on Korteijo. Etunimeni on Kaarlo
ja veljeni on Eemili."

Ameriikkalaisetkin mainitsivat nimensä ja ojensivat äskentulleille
kätensä, Viinanen kysyi edelleen:

"Me tulemme vanhasta Kaliforniasta ja aiomme Austiniin. Saanemmeko
tietää, mitkä asiat vievät teidät näin lähelle Ljaano-erämaata?"

"Me emme ainoastaan tule lähelle, vaan me aiomme kulkea sen yli. Me
olemme ylipaimenia eräällä maatilalla San Diegon lähellä ja olemme
isännältä saaneet toimeksemme koota veroja tuolla New Brownrokissa.
Vaarallinen toimi, eikö totta? Sentähden on meitä kaksi."

"Vaaralliseksi käy se vasta palatessanne, kun teillä on rahat
muassanne. Muitten rahojen kuljettaminen Ljaano estakaadon yli on
aina arveluttavaa. Rahat, jotka me kokosimme Kaliforniassa ja nyt
mukanamme kuljetamme, ovat meidän omamme. Emme siis ole kenellekään
niistä vastuunalaiset, emmekä myös niin pahassa pulassa kuin te. Täytyy
kuitenkin ihmetellä teidän rohkeuttanne. Meitä on neljä miestä, ja
olemme kuitenkin neuvotelleet eikö olisi viisaampaa mennä toista tietä.
Te uskallatte kulkea aavikkojen yli ja teitä on vaan kaksi. Se on
rohkeata!"

"Eipä niinkään, herrani", vastasi Kaarlo. "Tunnetteko Ljaano estakaadon
hyvin?"

"Ei kukaan meistä ole sitä nähnyt."

"Se on toista. Se joka ei sitä tunne, välttäköön sitä. Me sitä vastoin
olemme kumminkin yli kaksikymmentä kertaa sen yli ratsastaneet ja
tunnemme siis sen niin hyvin, ettei oikeastaan sovi olla vaarasta
puhetta."

"Vai niinkö asiat ovat! Hm! New Brownrokiinko te aiotte! Sehän on
melkein meidän tiellämme! Saattaisimme siis kulkea samassa seurassa,
jos teillä ei ole mitään sitä vastaan?"

Kun, hän äsken, varomattomasti kyllä, oli maininnut rahoistaan,
joita he mukanaan kuljettivat, olivat molemmat mejikkolaiset äkkiä
vilkaisseet toisiinsa. Nyt vastasi Kaarlo melkein liian hätäisesti:

"Meillä ei ole ensinkään mitään sitä vastaan. Olette päinvastoin
tervetulleita joukkoomme, sillä mitä useampia meitä on, sitä paremmassa
turvassa olemme."

"No hyvä, herrat! Me ratsastamme mukaan eikä teidän tarvitse katua
kohdanneenne meitä. Mutta mitä olette päättäneet tämän päivän matkasta?"

"Olemme aikoneet alas Pekos-joelle, ehkäpä Juavh-Kain suulle."

"Mikä se on?"

"Sana on otettu jutahien ja komankhien kielestä ja merkitsee:
'laulavan laakso.' Kerrotaan, että tässä laaksossa öisin usein kuuluu
yliluonnollisia, käsittämättömiä ääniä. Mutta emme koskaan ole niitä
kuulleet, vaikka usein olemme laakson läpi kulkeneet. Te olitte ehkä
aikoneet illaksi tänne leiriytyä?"

"Emme. Olisihan se ollut anteeksiantamatonta ajanhukkaa. Mekin aiomme
Pekos-joelle, ja sitten ehkä seuraamalla sen juoksua, kierrämme
erämaan. Mutta kun nyt kohtasimme teidät ja te otatte meidät mukaanne,
ratsastamme siis erämaan halki. Luuletteko kohtaavamme siellä
intiaaneja?"

"Tuskinpa. Ennemmin on meidän peljättävä niitä täällä, kuin aavikoilla.
Kun emme tähän asti ole punanahkaa tavanneet, ei meidän tästä lähin
tarvitse peljätä häntä tavata. Intiaanit eivät nyt retkeile, sillä
äskettäin kaivoivat molemmat heimot sotakirveensä maahan."

"Sepä joltakin kuuluu. Mutta kuinka on noitten niin sanottujen
Ljaano-kotkien laita? Ne kuuluvat olevan vielä vaarallisempia kuin
intiaanit."

"Johan nyt! Semmoista ei pidä antaa itselleen uskotella. Te tiedätte
nyt, miten usein me olemme Ljaano estakaadolla olleet, mutta ei meidän
ole vielä onnistunut nähdä yhtäkään kotkaa. Ne löytyvät vaan tuhmien ja
pelkurien ihmisten mielikuvituksessa."

"Mutta entäs tuo Erämaan Henki sitten?"

"On myös vaan houreita, joilla ei ole vastinetta. Lastensatuja! Ljaano
estakaado on hiekkakenttä, samallainen kuin monet muut, jossa on
paljon hiekkaa ja vähän vettä. Maa on niin hedelmätöntä, ettei siellä
kasva aaveitakaan. Ja mitä veden puutteeseen tulee, on se helposti
autettavissa, sillä siellä on runsaasti kaktuskasveja, joissa on
juotavaa nestettä. Ei siis ole syytä pelkoon."

"Minä olen kuullut ihan päinvastoin. Mutta koska te tunnette seudun,
uskon tietysti sanaanne. Jollette hetkeksi tahdo asettua tänne, olemme
valmiit heti lähtemään."

"On parasta, että heti lähdemme. Toivon, että hevosenne kestävät."

"Ne ovat paremmat kuin miltä näyttävät; ei meidän tarvitse heidän
tähdensä viipyä."

Mejikkolaiset eivät tosin näyttäneet epäilyttäviltä; mutta kuitenkin
menettelivät nämät ameriikkalaiset varomattomasti, kun he näin äkkiä,
tutkimatta päättivät antautua heidän seuraansa. Ainoastaan yksi näistä
neljästä, Ben Uusikuu, ei näyttänyt vieraisiin luottavan.

Ben Uusikuu oli saanut nimensä siitä, että hänen musta, pyöreä naamansa
muistutti tätä meidän maapallomme uskollista seuralaista. Hän oli ehkä
muita kumppaniaan kokeneempi ja älykkäämpikin. Kun ratsastajat nyt
lähtivät liikkeelle pitkin joka ratsasti hän muitten perästä, pitäen
mejikkolaisia tarkasti silmällä. Hänellä ei ollut selvää syytä heitä
epäillä, mutta vaistomaisesti hän tunsi, että heihin katsoen oli paras
olla varovainen.

Näin kuljettiin Togah-joen oikeata rantaa pitkin. Ei mistään saattanut
huomata Ljaano estakaadon läheisyyttä. Ruohoa, pensaita ja puita oli
runsaasti; tulivatpa he illansuussa metsäänkin, jonka läpi Togah-joki
laski Rio Pekokseen. Togah-joki kuljetti mukanansa hiekkaa, joka,
laskien vähävetiseen Pekos-jokeen, muodosti karin sen poikki. Tätä
karia katkasi vesi vaan muutamasta kapeasta kohdasta. Se muodosti
siis helpon ylimenopaikan, kun vaan tarvitsi uida edellämainittujen
kapeitten kohtien yli.

Iltapäivä ei ollut vielä pitkälle kulunut, ja siksi päätettiin jo
tänään mennä joen yli ja sitten leiriytyä vastapäätä Juavh-Kaissa.
Hevoset uivat erinomaisesti ja miehet pääsivät ehjinä toiselle
rannalle; housut vaan kastuivat. Sieltä ratsastettiin pohjoiseen,
sen paikan ohi, missä nyt Teksas-pasifik -rata kulkee Pekos-joen
yli. Sitten suuntasi tuo pieni seurue erästä vuorijonoa kohti, jonka
juurella kasvoi vihreitä pensaita, mutta huiput olivat alastomia.

Siinä avautui kapea onkalo, jossa juoksi matala virta. Tänne ohjasivat
mejikkolaiset, sanoen tämän olevan "Laulavan laakson", joka edempänä
tuntuvasti leveni.

Tämä laakso tunki hyvin syvälle, mutta se ei jyrkästi ylentynyt, ja
vesi juoksi hitaasti sen läpi. Maa oli ruohoisa, mutta kallion luona
kasvoi koiruohoa, varmana merkkinä siitä, että nyt alkoi karu maa.
Edenpänä levisi laakso; maata peitti sora, ja ainoastaan veden lähellä
kasvoi vähän ruohoa.

"Eikö olisi ollut parempi jäädä Pekos-laaksoon yöksi?" kysyi Ben.
"Siellä oli laidunta hevosille, ja kuivia polttoaineita. Mutta mitä
kauemmaksi me joudumme tänne onkaloon, sitä niukemmin on kumpaakaan."

"Odottakaa vaan, herrat", vastasi Kaarlo. "Ylempänä on eräs kohta, joka
sopii leiripaikaksi niin hyvin, että kiitätte meitä, kun viemme teidät
sinne. Neljännestunnin kuluttua olemme siellä."

Tämän ajan kuluttua laajeni laakso äkkiä, ja muodostui melkein
pyöreäksi umpilaaksoksi, joka saattoi olla noin lähes 300 metriä
läpileikaten. Sitä ympäröivät jyrkät kallioseinät, joissa ei näkynyt
mitään aukkoa olevan. Mutta pian ameeriikkalaiset huomasivat, että
heidän vastapäätänsä oli kapea, syvä halkeama, jonka läpi saattoi
päästä eteenpäin.

Tässä umpilaaksossa alkoi puro. Se paikka, josta lähde pulppusi esille,
oli syvempänä kuin ympäristö, joten vesi muodosti pienen lammikon,
minkä ympärillä kasvoi tiheä pensasaita. Lammikon tuolla puolen, juuri
kallioseinän ääripuolella oli omituinen kasviryhmä. Ne olivat kahden,
kolmen metrin korkuisia, jättiläismäisiä, haara-kynttilänjalan näköisiä
kasveja, olivatpa muutamat vielä suurempiakin. Niillä ei näyttänyt
olevan oksia eikä lehtiä, ja kuitenkin oli niitten ylöspäisissä
haaroissa runsaasti viikunan näköisiä mukuloita. Nämät olivat
pylväskaktuksia, joilla oli viikunannäköisiä, syötäviä hedelmiä. Eemili
Korteijo viittasi sinne ja lausui:

"Noista noukimme illallisemme, ja lammikon luona on hevosillemme
tarpeeksi ruohoa ja lehtiä. Luulen tulevanne tyytyväisiksi. Tulkaa
herrat!"

Hän lähti täyttä laukkaa vettä kohti; toiset seurasivat häntä. He
olivat noin kuuden hevosmitan etäisyydellä pensaista, kun äänekäs
"seis!", kaikui haita vastaan. He tietysti pysähtyivät.

"Kuka siellä?", kysyi Viinanen, katsoen, hän niinkuin muutkin,
pensaikkoa kohti, josta huuto kuului.

"Valkoisia metsästäjiä ", kuului vastaus.

"Keitä te olette?

"Matkustavaisia."

"Mistä tulette?"

"Kaliforniasta."

"Mihin aiotte?"

"Austiniin Teksasissa."

"Menettekö Ljaano estakaadon yli?"

"Menemme."

"Muutamilla teistä on rehellinen muoto, toisilla ei. Tahdomme kuitenkin
uskoa teitä, herrat."

Pensaat jakaantuivat. Kaksi kiväärin piippua tuli näkyviin, ja
sitten astuivat näitten molemmat omistajat esille. Toinen heistä
oli hartiakas, täyspartainen mies, toinen vaaleaverinen, parraton,
tuskin vielä kahdenkymmenen vuotias nuorukainen. He olivat kiireestä,
kantapäähän puetut nahkavaatteisiin, ja päässään oli heillä
leveälieriset majavannahkahatut.

"Perhana!", sanoi Viinanen. "Kuinka monta sotajoukkoa teillä on joen
luona sijoitettuna?"

"Ei ainoatakaan, herrani."

"Yksinkö sitten olette?"

"Yksin."

"Ja rohkenette astua kuutta, hyvillä aseilla varustettua miestä vastaan?

"Loruja!", vastasi vanhempi mies. "Meillä on kaksipiippuiset pyssyt.
Niillä olisimme ampuneet neljä teistä alas satulasta, ja muille
olisivat revolverit riittäneet. Me näimme teidän tulevan. Muutamat
teistä näyttävät siivoilta, siksi päästämme teidät tulemaan. Mutta jos
meistä riippuisi, saisivat muut palata takaisin."

"Muistakaa, että puhutte loukkaavasti."

"Olen puhunut suoraan; en tahdo loukata. En ole sitäpaitsi maininnut,
kutka eivät minua miellytä. Pitäkää siis rauha, ja astukaa veden luo."

Nuo kuusi ratsastajaa astuivat siis lammikon rannalle, jossa molempien
muukalaisten hevoset kävivät laitumella. Eräällä kohtaa oli tuhkaa, ja
siitä saattoi päättää, että siellä oli tulta ollut.

Nämä kaksi muukalaista, jotka olivat niin toistensa näköiset, että
heitä täytyi pitää isänä ja poikana, istuivat tähän.

He eivät näyttäneet siltä kuin olisivat he äsken tänne länteen tulleet.
Isä näytti kokeneelta, rohkealta metsästäjältä, ja hänen poikansa
nuorekkaissa kasvoissa oli niin tyyntä, miettivää vakavuutta, että heti
arvasi hänen jo näin nuorena olleen hyvässä koulussa. Toiset katselivat
heitä puoleksi uteliaasti, puoleksi epäillen. Sitten he asettuivat
näitten viereen ja ottivat esille eväspussinsa, jossa oli kuivattua
lihaa. Sitä täytyy aina kuljettaa mukanaan sellaisissa seuduissa,
joissa ei ole metsänriistaa.

"Tahtoisitteko, herrat sanoa, kuinka kauvan olette täällä oleskelleet?"
kysyi Viinanen, joka puhetta johti.

"Sitten eilisillan", vastasi vanhempi metsästäjä.

"Näyttää siltä, kuin aikoisitte viipyä täällä jonkun aikaa."

"Niin aiommekin."

"Mutta tämä seutu on vaarallinen. Ei tänne sovi pystyttää telttamajaa
(wigwamia)."

"Mutta me pidämme siitä, ja se sopii meille. Meillä on eräs
kokouspaikka tuolla vuoristossa. Ystävät, joita odotamme, tulevat
Ljaano estakaadon yli ja tämän laakson läpi. Kun me tulimme liian
varhain, kävi aika meille pitkäksi ja ratsastimme tänne heitä vastaan."

"Koska he tulevat?"

"Kahden tai kolmen päivän perästä."

"Jos niin kauvan viivytte, saatte tehdä tuttavuutta apakhien ja
komankhien kanssa."

"Ei tee mitään. Me elämme sovussa heidän kanssaan."

"Samoin mekin. Mutta punanahkoihin ei ole luottamista. He tulevat aina
suurissa laumoin, ja teille kahdelle olisi semmoinen yhtymä sangen
vaarallista."

"Olkoon vaan, mutta meitä ei se huolestuta. Meillä on seurassamme eräs,
joka vastaa kokonaisen lauman intiaaneja."

"Ette siis olekaan kahden, vaan kolmen! Missä se kolmas on?"

"Hän ratsasti tiedustelemaan, mutta on taas pian täällä."

"Hän vastaa kokonaista laumaa intiaaneja, sanotte? Hänen täytyy olla
erinomaisen metsästäjän, samallaisen kuin Vanha Kovakoura. Tunnetteko
hänet?"

"Kyllä tunnen, mutta ei se hän ole."

"Kuka sitten?"

"Saatte nähdä kun hän tulee. Hän saa itse esittää itsensä teille. Minun
nimeni on Baumann ja tämä nuori lännen mies on Martti, minun poikani.”

"Kiitän teitä, herrani! Koska olette nimenne sanoneet, sanomme mekin
nimemme. Minä olen Viinanen. Nuo kaksi ovat Tylppä ja Välttäri, ja
tuo tumma kuunaama tuossa on tietysti Ben Uusikuu. Nuo kaksi herraa
tapasimme tänään päivällisaikana. He tulevat eräältä maatilalta
San Diegon ja Kobledon tienoilla, ja aikovat Ljaano estakaadon yli
kokoomaan veroja isännilleen, joitten ylipaimenia he ovat. Heidän
nimensä ovat Kaarlo ja Eemili Korteijo." Aina kun hän mainitsi
jonkun nimen, osoitti hän sen omistajaan ja Baumann katseli silloin
tätä tarkasti. Pisimmän ajan katseli hän molempia mejikkolaisia.
Silmäkulmansa rypistyivät ja partansa vavahteli suun ympäri. Kaarlo
lienee tämän huomannut ja siitä harmistunut, sillä hän virkkoi:

"Nyt, kun tiedätte nimemme, tahtoisin kysyä teiltä, herra Baumann,
kenen kasvot eivät teitä miellytä?"

"Eihän tarvitse sitä sanoani, koska asianomaiset muutenkin saavat sen
hyvin pian huomata. Teidän maatilannehan on siis San Diegon ja Kobledon
tienoilla? Mikä on sen nimi?"

"Sen nimi on Kuhila."

"Entäs omistajan?"

"Hänen nimensä on — — — Montano."

Hän pysähtyi ennenkun hän mainitsi tuon nimen, ikäänkuin tarvitsisi
hänen sitä miettiä. Se herätti huomiota. Tietäneehän toki palvelia
isäntänsä nimen. Baumann ei sanoilla ilmaissut epäilyksiänsä, vaan
kyseli edelleen:

"Ja te olette herra Montanon ylipaimenia?"

"Onko hänellä useita muita ylipaimenia?"

"Ei ole, me olemme ainoat."

"No hyvä", sanoi nyt metsästäjä. "Tahdon siis vastata edelliseen
kysymykseenne ja suoraan sanoa, että teidän kasvonne eivät minua
miellytä."

Molemmat mejikkolaiset tarttuivat heti veitseen.

"Herra, tuo oli suora häväistys. Äsken se ei ollut niin suora,
sentähden me vaieten jätimme sen sikseen."

"Saatte sen nyt kuitenkin kärsiä. Olen tottunut sanomaan jokaiselle,
mitä hänestä ajattelen, enkä aio tehdä mitään poikkeusta teistä."

"No, antakaa sitten kuulla, mitä meistä ajattelette!"

Baumann veti revolverin vyöstänsä ja oli sen kanssa leikkivinään,
poikansa teki samoin; sitten hän vastasi:

"Ajattelen, että olette valehtelioita, jollette vielä jotakin pahempaa."

Silloin kavahtivat mejikkolaiset pystyyn ja tempasivat veitset vyöstään.

"Peruuttakaa heti sananne, herrani, muuten pakotamme teitä siihen!"
käski Kaarlo.

Baumann makasi tyyneenä paikallaan, mutta suuntasi vaarallisen aseensa
puhujaa kohden ja vastasi:

"Älkää tulko askeltakaan minua lähemmäksi, master Korteijo! Minun
kuulani sattuisi teihin ja poikani kuula teidän veljeenne. Niin pian
kun tartutte pistooleihinne, tai muuten teette jonkun epäiltävän
liikkeen, lähetämme teidät heti tuomiotta, tutkinnotta toiseen
maailmaan. Nimeni on Baumann. Tuo nimi ei pitäisi olla teille
tuntematon. Sions-intiaanit nimittävät minua Mata-poka, aomankhit
Vila-yalo, apakhit Shoshin-sisk, espanjaa puhuvat metsästäjät El
katsador del oso, englantia puhuvat Bearhunter, kaikki nämät nimet
merkitsevät Karhunampujaa. Ehkä nyt muistatte kuulleenne minusta
puhuttavan."

"Mitä sanottekaan?" huudahti Ben New Moon. "Oletteko te Karhuntappaja?
Oletteko sama, jolla Mustien kumpujen lähellä oli kauppapuoti, ja joka
teki elämän niin katkeraksi grisli-karhuille?"

"Minä olen juuri se sama."

"Silloin olen paljon kuullut teistä puhuttavan. Eivätkö Sions-intiaanit
teitä vanginneet ja laahanneet Kansallispuistoon?"

"Kyllä todellakin niin tapahtui; mutta Vanha Kovakoura ja Vinnetun
toivat minun takaisin. Tämä minun poikani oli heidän kanssaan."

"Se on minulle kerrottu. Tuo lienee ollut Vanhan Kovakouran parhaimpia
urotöitä. Jos olette sama mies, iloitsen suuresti, että olen saanut
teitä kohdata ja toivon että pikku riitanne näitten herrojen kanssa
saadaan sovitetuksi. Ehkä peruutatte sananne?"

"Valehtelia-sananko? En peruuta"

"Mutta osaatteko sen todistaa?"

"Osaan. En koskaan väitä semmoista, jota en voi todistaa. Tilanhaltia
ei lähetä molempia ylipaimeniaan yhtaikaa aavikolle; siitä saatte olla
varma. Hän tarvitsee aina yhden tilallaan. Jos toisen todella tulee
koota veroja, lähettää hän tämän kanssa yhden tai useamman paimenen.
Sitäpaitsi olemme juuri oleskelleet kaksi kokonaista kuukautta San
Diegon ja Albukerken välisillä tienoilla. Olemme käyneet jokaisella
maatilalla mutta emme San Diegon ja Kobledon välillä ole tavanneet
ainoatakaan Kuhila nimistä maatilaa, eikä Montano nimistä tilanhaltiaa."

"Silloin olette ratsastaneet maatilamme ohi sitä huomaamatta", selitti
Eemili.

"Sitä en usko. Ja jos niin olisi tapahtunutkin, olisin kumminkin
kuullut puhuttavan siitä ja isännästänne. Pistäkää veitsenne vöihin ja
istukaa taas levollisesti. Minä en huoli uhkauksista. Minä en aja teitä
leiristä pois, koska olette tulleet senkaltaisten ihmisten seurassa,
jotka pidän kunniallisina miehinä. Käytöksenne mukaan teitä kohdellaan,
Ljaano estakaadon rajalla ei voi olla tarpeeksi varovainen, ja onhan
kaikille tunnettu, että on peljättävä valkoihoisia paljon enemmän kuin
punanahkoja."

"Pidättekö ehkä meitä Ljaano-kotkina?"

"Siihen kysymykseen vastaan sitten kun eroamme; silloin olen
oppinut tuntemaan teidät, nyt sitävastoin ei minulla ole mitään
tukea väitteilleni. Jos todellakin olette rehellisiä ihmisiä, jonka
sydämmestäni soisin, eroamme ihan varmaan ystävinä."

Mejikkolaiset katselivat toisiaan kysyväisesti. Edistääkseen salaisia
aikeitaan, huomasivat he olevan parasta käyttäytyä sovinnollisesti.
Sentähden sanoi Kaarlo:

"Teidän viimeiset sananne hyvittävät edelliset. Koska olemme rehellisiä
miehiä, saatamme rauhoittua siitä tiedosta, että hyvin pian tulette
huomaamaan tuominneenne meitä väärin."

Hän istui ja veljensä teki samoin. Baumann lähetti poikansa, paljon
puhutun 'Karhunampujan pojan' kaktusryhmälle, tuomaan tämän kasvin
hedelmiä jälkiruuaksi.

Näitä syödessä yllätti yö ja miehet sytyttivät tulen. Polttopuita
löytyi runsaasti.

Paitsi päivän ja yön vaihdos oli toinenkin muutos tapahtunut. Korkeat
kallionseinät erottivat umpilaakson tasangosta, laakson kolme seinää
sulkivat tien niiltä ilmavirroilta, jotka tasangolla pääsivät täyteen
voimaansa kehittymään. Ainoastaan neljänneltä sivulta, siitä mistä
ameriikkalaiset ja mejikkolaiset olivat tulleet, saattoi ilmavirta
päästä laaksoon ja tämäkin oli mahdollista ainoastaan silloin, kun
tuuli puhalsi juuri tältä suunnalta ja oli kyllin vahva pääsemään
laakson alaosasta sen yläosaan.

Juuri pimeän saapuessa huomattiin ilmanvetoa yllämainitussa suunnassa.
Se nousi tietysti kallionseinämiä ylös ja ainoastaan vähäinen osa
siitä pääsi läpäisemään sitä ahdasta halkeamaa, jonka äskentulleet
päivällä olivat keksineet ja josta pääsi laaksosta aavikolle. Tämä
ilmanveto ei ollut mikään puuskatuuli, vaan se kävi tasaisena; se oli
selvästi huomattavissa, eikä kuitenkaan saattanut tulta leimuamaan. Se
ei synnyttänyt mitään ääntä ja kuitenkin oli se korvin käsiteltävissä.
Tämän puhaltaessa hengittivät keuhkot toisin kuin ennen, mutta oliko se
helpompaa vai raskaampaako, ei, kumma kyllä voitu sanoa.

Kaktus-viikunat olivat syödyt ja Martti Baumann meni noutamaan lisää.
Tuskin oli hän päässyt pensaitten läpi, kun muut kuulivat hänen sanovan:

"Mitä tuo on? Tulkaa tänne, herrat. Tuommoista en ole koskaan nähnyt."

He noudattivat hänen kehotustaan. Päästyään, pensaitten läpi, näkivät
he sangen hämmästyttävän näyn. Koko umpilaakso oli pilkkopimeä,
sillä vähäinen tuli ei ulottunut pensaitten läpi; mutta siinä, missä
kaktukset kasvoivat näkyi lukuisia vaaleita, värittömiä liekkejä.
Jokainen näistä kasvikunnan kynttiläjaloista oli näitä liekkejä täynnä.
Se oli ihmeellinen, aaveentapainen näkö.

"Mitä tuo saattaa olla?" kysyi Viinanen.

"En ole koskaan ennen tuommoista nähnyt", vastasi Välttäri. "Tuota
saattaa ruveta pelkäämään."

Samassa hetkessä kuului syvä, voimakas ääni heidän takanansa
pensastosta, siis tulen ääreltä, jossa olivat istuneet ja jossa ei
ollut muita ihmisiä kuin he itse, lausuvan:

"Ne ovat Ko-harstesele-yato, suuren Hengen liekit, jotka hän sytyttää,
tahtoessaan varoittaa lapsiaan."

"Kr! Kuka tuolla takananne on?" huudahti Eemili Korteijo peljästyneenä.
"Olemmeko johonkin paulaan joutuneet?"

"Emme", vastasi Karhunampuja. "Se on toverini, jota odotimme. Hän on
tapansa mukaan tullut meidän huomaamattamme."

He kääntyivät. Ja todellakin oli tulen ääressä ratsastaja. Miten oli
hän huomaamatta päässyt pensaitten läpi hevosella? Hän istui komean
mustan hevosen selässä, joka oli intiaanien tapaan satuloittu ja
suitsitettu. Miehellä oli intiaanilainen puku ja intiaanin kasvot,
joissa ei ollut parran merkkiäkään. Mutta sen sijaan riippui pitkä,
paksu, musta tukka hartioitten yli; kädessä oli hänellä hopeanastoilla
koristettu kaksipiippuinen pyssy.

Ameriikkalaiset ja mejikkolaiset huudahtivat hämmästyksestä ja
ihailusta.

"Kuka tuo on?" kysyi Viinanen. "Intiaaniko? Onko täällä niitä enemmän?"

"Ei ole, hän on yksin", vastasi Baumann. "Se on Vinnetuu, apakhien
päällikkö."

"Vinnetuu, Vinnetuu!" kaikui kaikkien suusta.

Hän astui alas hevoselta, välittämättä häneen kiintyneistä, ihailevista
katseista, astui pensaista esille, osoitti pieniä liekkejä ja sanoi:

"Kun kalpeakasvot olivat tässä umpilaaksossa, eivät he huomanneet, mitä
sen ulkopuolella tapahtui. Jotta he saisivat sen tietää, lähettää suuri
Manitun heille tämän tulimerkin. Vinnetuu ei tiedä osaavatko he sitä
lukea."

"Mitä on sitten tapahtunut?" kysyi Tylppä.

"Tornado on kulkenut aavikon yli. Vinnetuu näki sen mustan ruumiin
pohjoisessa. Onnettomat ne, jotka ovat sen tavanneet! Heidät on kuolema
niellyt."

"Tornado, hirmumyrskykö?" kysyi Karhunampuja. "Onko punainen veljeni
tarkoin sen kulkua seurannut?"

"Vinnetuu huomaa pienen kovakuoriaisen kulun, kuinka hän silloin
unohtaisi pitää hirmumyrskyä silmällä!"

"Mihin suuntaan se kulki?"

"Tästä suoraan itään kohosi tasanko ilmaan, jotta pimeni kuin
keskiyöllä. Aurinko syleili pimeyttä veripunaisilla säteillä. Yö eteni
äkkiä koilliseen, jossa Vinnetuu näki sen katoavan."

"Tornado kulki siis etelästä pohjoiseen?"

"Veljeni puhuu totta."

"Jumala meitä armahtakoon! Eihän se vaan liene kohdannut ystäviämme?"

"Vinnetuun aavistukset ovat mustat kuin myrskyn kasvot. Ystävämme ovat
viisaat ja kokeneet. Vanha Kovakoura tietää jokaisen tuulenpuuskan
merkityksen; mutta tornado tulee äkkiä, ilman varoittavaa merkkiä. Ei
ole sitä hevosta, joka sen edeltä pääsisi. Vanha Kovakoura on juuri
tänään ehtinyt aavikon yli, ja hänen hevosensa kaviot ovat astuneet
hiekkaa juuri niissä seuduin, joita kohti myrskyn kotka liiteli. Ehkä
makaa hän tovereineen hiekkaan haudattuna."

"Se olisi hirmuista. Meidän täytyy lähteä. Meidän täytyy heti sinne
joutua. Satulaan!"

Vinnetuu teki kädellään ehkäisevän liikkeen: "Veljeni ei pidä
hätäilemän", sanoi hän. "Jos Vanha Kovakoura on ollut myrskyn tiellä,
on hän kuollut, ja apumme tulee liian myöhään. Mutta jos hän oli tämän
tien sivussa, on hän vahingoittumaton, vaikka eksymisen vaarassa,
sillä myrsky muuttaa niin Ljaano erämaan muodon, että se käy ihan
toisennäköiseksi. Meidän tulee ratsastaa hänen jälkeensä, mutta ei tänä
yönä, sillä meillekin näyttää tasanko toisellaiselta ja ainoastaan
päivänvalon tulee olla oppaamme. Sen, joka tahtoo eksyneen löytää,
tulee varoa, ettei itse eksy. Istukoon sentähden veljeni tulen ääreen.
Aamun ensi säteet tulevat näkemään lähtömme."

Hän oikasihe maahan tulen ääreen ja toiset tekivät samoin, vetäytyen
ehdottomasti vähän matkaa hänen luotaan, näin osoittaen kunnioitustaan
kuuluisaa päällikköä kohtaan. Samasta syystä he myös hetken pysyivät
äänettöminä. Lopulta ei Ben Uusikuu kuitenkaan voinut hillitä
uteliaisuuttaan, vaan saadakseen kuulla jotakin apakhi-päällikön
odottamasta seurasta, kääntyi hän Baumannin luokse sanoen:

"Niinkuin kuulin, odotatte itse Vanhaa Kovakouraa tänne tulevaksi,
herrani?"

"Kyllä niin, mutta hän ei tule yksin. Muutamia muita tulee hänen
kanssaan."

"Ketkä sitten?"

"Paksu Paavo ja Pitkä Pekka, joitten nimet te ehkä jo olette kuulleet."

"Tietysti olen kuullut muitten kertovan noista molemmista kuuluisista
lännen miehistä. Nämätkö kaksi vaan tulevat Vanhan Kovakouran kanssa?"

"Tulee vielä kaksi muutakin, joita ehkä myös tunnette, koska olette
kuulleet kerrottavan Vanhan Kovakouran retkestä Kansallispuistoon;
nämät kaksi ovat Ontuva Rankko ja neekeri Veijo. Te tiedätte kuinka
paljosta meidän on kiittäminen Vinnetuuta tuon vaikean retken aikana
Yellowstone-joelle. Sen päätyttyä erosi hän meistä etsiäksensä
heimoaan, mutta pyysi meitä vast'edes kaikin tulemaan apakhien luokse.
Minä noudatin poikineeni tätä kehotusta aikaisemmin kuin muut, koska
minulla tuolla Sierra Verden luona oli vähän toimitettavaa. Vanha
Kovakoura tulee jälestä muitten kanssa ja, niinkuin kuulette, tiedämme
hyvin hänen matkansa sekä ajan että suunnan. Luultavasti ovat muutkin
käyttäneet tilaisuutta, saadakseen tämän kuuluisan metsästäjän johdossa
ratsastaa Ljaano estakaadon yli. Ehkä heitä on suuri seurue, ja se
rauhoittaa minut. Mitä enemmän heitä on, sitä pikemmin ja helpommin voi
toinen auttaa toista tornadon tuottamassa vaarassa."

"Voi, mikä vahinko, että meidän kuuden jo huomisaamuna täytyy jatkaa
matkaamme! Olisin niin mielelläni tahtonut nähdä ja tutustua teidän
ystäviinne."

"Se ei oikein ole mahdollista, kun aiotte Austiniin. Sitäpaitse mekin
jo huomisaamuna varhain lähdemme. Mutta sanokaa minulle, herrani,
kuinka olette saaneet kasvonne mustiksi ja niistä seuraavan nimen?"

"Molemmista on minun kiittäminen erästä suurinta roistoa, mikä on
löytynyt, ja ehkä vieläkin lännessä löytyy, nim. Voro-Repoa."

"Vai niin, häntäkö. En ole nyt pitkään aikaan kuullut miehestä mitään,
mutta toivoisin että hän joutuisi tielleni."

"Oletteko tekin olleet hänen kanssaan tekemisissä?"

"Kyllä. Hän varasti rahani ja niine kaikki säästöni. Silloin nimitti
hän itseänsä Velhoksi, mutta sitten sain kuulla yhtä ja toista, josta
päätin, että hän oli tuo kuuluisa Voro-Repo. En päässyt koskaan
hänen jäljilleen, mutta äskettäin kuulin Uudessa Mejikossa, että hän
ehkä vielä elää. Hän on ottanut nimen Topias Taivola, ja tekeytyen
hurskaaksi mormooni-lähetyssaarnaajaksi, hän on myös tahtonut
houkutella erästä matkustajaseuruetta ulos Ljaano estakaadolle. Eräs
näistä kuuluu kuitenkin tunteneen hänen, jolloin hän äkkiä katosi."

"Kuolema ja kirous! Jos minä sentään olisin ollut mukana! En totisesti
olisi häntä päästänyt pakenemaan; vaan olisin räjähyttänyt kokonaisen
ruutitynnyrin hänen päähänsä. Minua melkein haluttaisi viipyä täällä
vähän kauvemmin, koska hän oleskelee näillä seuduin. On minullakin asia
hänen kanssaan suorittamatta."

"Oliko henkenne vaarassa?"

"Oli, sekä henkeni että omaisuuteni." Tuo tapahtui Timpa-Torkin
luona Koloradossa. Tulin Aritsoonasta, jossa kullankaivajana olin
Limestone-Springsen luona tehnyt hyviä kauppoja, ja muassani oli
aimo pakka pankin seteleitä, jotka olin kultasannasta vaihtanut.
Matkalla yhtyi minuun eräs satimien asettaja; hän oli matkalla Fort
Abreyhyn, Arkansaassa. Tämän miehen ulkomuoto ja käytös herätti minussa
luottamusta, ja hänen seuransa oli minulle tervetullut, kun ei kukaan
juuri mielellään matkusta villissä lännessä yksinänsä.”

"Ette suinkaan vaan kertoneet kuljettavanne rahoja mukananne?"

"Ei tullut kysymykseenkään, mutta hän lienee sen arvannut, sillä
eräänä yönä yllätin hänet, kun hän varovasti tutki taskujani, jolloin
kumminkin onneksi heräsin. Hän selitti asian siten, että minä olin
nukkuessani ähkinyt, ja että hän oli aikonut avata takkini, jotta
voisin helpommin hengittää. Tietysti en häntä uskonut, vaan olin
tästä hetkestä tarkasti varuillani. Millä mielellä minä olin, saatte
ajatella."

"Kyllä tietysti! Olla tämmöisen hirtehisen kanssa yksin erämaassa! Kun
tahtoo ja tarvitsee nukkua, mutta kuitenkin täytyy suunnata kaiken
tarkkaavaisuutensa siihen, ettei joutuisi alakynteen. Se on vaikea
tehtävä. Yksi puukonpisto, kuula — — — ja henki sekä omaisuus ovat
poissa?"

"Mitä minuun tulee, saatoin pysyä rauhallisena. Olin pian älynnyt
mikä hän oli miehiään. Itse asiassa hän oli pelkuriraukka. Hän osasi
kyllä varastaa ja pettää, mutta veren vuodattamiseen häneltä puuttui
rohkeutta. Timpa Forkin luona me leiriydyimme. Oli helteinen päivä,
mutta rivakka tuuli virvoitti meitä. Minä olen intohimoinen tupakoitsia
ja olin täyttänyt piippuni, lyhyen suuripesäisen piipun johon mahtui
neljännes tupakkakukkarollista. Olin valinnut näin suuren pesän,
ettei aina tarvitsisi sitä täyttää. Olin juuri sytyttämässä, kun
mies sanoi kuulleensa kalkkunan pensastossa. Laskin heti piipun pois
ja lähdin sieltä, voidakseni ehkä ampua linnun. Mutta en löytänyt
siitä jälkeäkään, mutta näin sen sijasta pussirotan, jonka ammuin.
Kun palasin, oli jo runsas puoli tunti kulunut. Mies rupesi heti
teurastamaan ja nylkemään eläintä; mutta minä otin piippuni ja yritin
sytyttää tupakan. Se ei tahtonut tuulen vuoksi onnistua. Sentähden
laskeuduin suulleni, vedin hatun tuulta vastaan ja iskin tulta
taulasta. Nyt se onnistui. Painoin taulan tupakkaa vastaan, vedin
muutaman siemauksen ja — — sähisi, sitten kuului paukaus ja tulta löi
kasvoihini ja pääni ympärille. Samassa kävi mies niskaani kiinni ja
painoi pääni alas, sekä kopeloi toisella kädellään liivintaskuani Olin
niin peljästyksissäni, että hänen onnistui saada lompakkoni. Mutta
minä sain hänen kädestään kiinni ja pidin siitä lujasti. Olin häntä
voimallisempi, mutta silmäni olivat sokaistut. Hän piti lompakon,
minäkin iskin siihen kiinni; hän tempasi ja veti, kunnes se halkesi,
sillä se oli auennut; toinen puolisko joutui minun käteeni, toinen
hänen. Silloin hyppäsin pystyyn ja vedin puukkoni esille. Onneksi olin
heti sulkenut silmäni, kun liekki löi silmiini, muuten olisin tullut
sokeaksi. Silmäluomet olivat kuitenkin haavoittuneet, joten vaan vähän
saatoin niitä avata, mutta saatoin kuitenkin nähdä miehen. Hyökkäsin
hänen päällensä, veitsi kädessä. Siitä hänkin sai rohkeutta temmata
kiväärinsä maasta ja tähdätä minuun. Pistävä kipu ummisti silmäni;
minä olin hukassa; pyssy laukesi; mutta ei se minuun osunut. Pyyhin
silmäni, avasin ne suurella vaivalla — enkä enää miestä nähnyt; mutta
joen toisella puolen kuulin jonkun huutavan: 'pysähdy, murhaaja!'
Sitten kuulin poiskiitävän hevosen kavionkapseen. Konna oli kiirehtinyt
hevonsa luo ja lähtenyt pois, vieden mukaansa lompakon puolen, jossa
oli noin puolet rahoistani."

"Merkillistä", sanoi Baumann. "Joku häntä siis häiritsi?"

Niin kyllä. Eräs tunnettu lännen mies, Silmänkääntäjä-Reitto,
oli ollut läheisyydessä, ja kuullut laukauksen, kun minä ammuin
pussirotan. Hän oli joen toisella puolella mennyt siihen suuntaan,
josta laukaus kuului, ja nähnyt meidät juuri silloin, kun tuo konna
minua tähtäsi. Reitto ampui ja osui häntä käsivarteen, joten hän
päästi pyssyn ja riensi hevosensa luo, kiitääksensä sieltä pois. Nyt
nouti Silmänkääntäjä-Reitto hevosensa ja tuli luokseni. Ei saattanut
tulla kysymykseenkään lähteä varkaan jälestä, sillä minä en päässyt
minnekään, eikä Reitto voinut jättää minua, sillä kasvojani täytyi yöt,
päivät hautoa kylmällä vedellä. Me jäimme Timpa Forkin luo yli viikon
ajaksi. Minulla oli kovia tuskia ja olin kadottanut suuren rahasumman,
mutta iloitsin kuitenkin siitä, että minulla vielä oli näköni.”

"Millä nimellä mies itseänsä nimitti?"

"Hän sanoi itsensä Velhoksi. Mutta tultuamme Fort Abreyhin ja tarkoin
hänestä kerrottuani, sain tietää tämän nimen olevan väärän. Hän ei
ollut kukaan muu kuin Voro-Repo."

"Hän oli siis teidän poissaollessanne täyttänyt piipunpesän ruudilla?"

"Niin oli. Ja sitten oli hän peittänyt sen tupakalla, pettääksensä
minut. Saadaksensa siihen aikaa, valehteli hän minulle kuulleensa
kalkkunan. Hän tiesi, että heti lähtisin sitä etsimään, koska olin
parempi metsästäjä kuin hän. Hän oli pitkä, laiha mies, enkä koskaan
voi unhottaa kasvojensa piirteitä. Tiedän, että heti tuntisin hänet,
jos hänet tapaisin."




KAHDEKSAS LUKU.

"Laulavassa laaksossa."


Molemmat mejikkolaiset olivat jännityksellä kuunnelleet Ben Uusikuun
kertomusta. He olivat aina toisinaan muitten huomaamatta, niinkuin
luulivat, merkitseväisesti vilkaisseet toisiinsa; mutta olipa eräs,
joka piti heitä tarkasti silmällä, ja tämä oli Vinnetuu.

Saattoi luulla hänen, katsovan ihan toiseen suuntaan, mutta hän ei
ollut hetkeksikään jättänyt heitä tarkkaamatta. Hän näki heidän
silmäyksensä ja terävä-älyisenä miehenä käsitti hän heidän täytyvän
olla jossakin suhteessa tuohon yllämainittuun roistoon.

Baumann, karhunampuja piti taas vuorostaan Vinnetuuta tarkasti
silmällä. Hän tunsi punaisen ystävänsä, joka niin äkkiä ja odottamatta
oli jäänyt hevosen selkään tulen ääreen heidän taaksensa. Baumann
saattoi helposti arvata, miten tuo oli tapahtunut. Apakhi oli
palannut tarkastusretkeltään ja oli tapansa mukaan jättänyt hevosen
vähän kauemmaksi, voidakseen huomaamatta hiipiä esille. Luultavasti
oli hän jostakin seikasta huomannut vieraita tulleen, ja oli nyt
tullut katselemaan heitä salaa, ennenkun hän itse näyttäytyi heille.
Katseltuaan heitä tarpeeksi, muodosti hän itsellen mielipiteen
heidän luonteestaan ja, oli taas äänettömästi poistunut, palatakseen
ratsunsa selässä ja ollakseen heistä mitään tietävinään. Heidän kaikin
mennessään toiselle puolen katselemaan tulenliekkejä, olivat he
aikaansaaneet semmoisen melun, etteivät kuulleet hevosen askeleita, kun
Vinnetuu tuli vastaiselta sivulta leiripaikalle.

Nyt istui hän tuossa näennäisesti piittaamattomana katsellen lammikon
välkkyvää pintaa; mutta Baumann näki selvästi, että hän toisinaan
tuuheitten silmäkulmien alta loi läpitunkevan katseen mejikkolaisiin.
Apakhi epäili heitä; se oli varmaa.

Karhunampujan pojan piti tuoda kaktusviikunoita, mutta hämmästyen
ihmeellisiä liekkejä, jätti hän ne tuomatta. Tämä oli mejikkolaisille
mieleen. He koettivat saada puhua muutaman sanan salaisesti keskenään,
ja tämä oli vaan mahdollista, jos he poistuisivat tulen luota.
Sentähden nousi Eemili Korteijo ja sanoi:

"Me halusimme enemmän hedelmiä, mutta emme saaneet. Tuletkos mukaan
Kaarlo, niin mennään katsomaan löydämmekö vielä."

"Mielelläni", vastasi tämä, äkkiä nousten. "Tule!"

Baumann tahtoi estellä. Hän arvasi näitten molempien vaan aikovan salaa
keskenään neuvotella, ja sen hän tahtoi estää. Hänellä oli jo sana
huulilla, mutta silloin näki hän apakhin tekevän kädellään kieltävän
liikkeen.

Veljekset poistuivat. He olivat tuskin kadonneet pensaikkoon, kun
Vinnetuu kuiskasi:

"Näillä valkoisilla miehillä ei ole rehelliset silmät ja heidän
ajatuksensa ovat pahat; mutta Vinnetuu ottaa selvän siitä, mitä he
aikovat."

Hän liukui pensaista ulos vastakkaiselle puolelle.

"Eikö hänkään usko heitä?" kysyi Viinanen. Tahdon lyödä vetoa, että he
ovat kunnon miehiä."

"Häviäisit luultavasti vedon", vastasi Ben Uusikuu. "Ensi hetkestä asti
he eivät ole minua miellyttäneet."

"Se ei merkitse mitään. Vasta silloin tulee ihmistä epäillä, kun voi
todistaa, että hän sen ansaitsee."

"Nämät miehet ansaitsevat sen", vastasi Karhunampuja. "Ei mikään
maatilanomistaja lähetä molempia päällysmiehiänsä yht'aikaa pois.
Ja katsokaa heidän hevosiaan, herra! Näyttävätkö ne siltä, kuin
olisivat ne kulkeneet San Diegosta tänne. Se matka on, ellen erehdy,
kumminkin 300 Englannin peninkulmaa. Hevoset, jotka ovat tuommoisen
matkan kulkeneet, melkein ihan autiossa seudussa, näyttävät ihan
toisellaisilta. Epäilen suuresti, eikö näitten hevosten vakinainen
olinpaikka ole täällä jossain lähellä ja lyön vetoa tuhannen dollaria,
etteivät nämät miehet ole muuta kuin Ljaano-kotkien kätyreitä."

"Tuli ja leimaus!" huudahti Viinanen. "Onko tuo todellakin
mielipiteenne, herrani?"

"On."

"Silloinhan olemme joutuneet juuri erinomaiseen, seuraan! Ja nuo miehet
aikoivat viedä meidät erämaan aavikon yli!"

"Jumalan tähden, antakaa sen tuuman tyhjään raueta! Se olisi teidän
perikatonne. Uskokaa minua. Minä olen vanha ja kokenut, ja olen oppinut
ihmisten kasvoista lukemaan mistä he käyvät."

"No, enhän minäkään ole mikään kukonpoika. Olen varmaan samanikäinen
kuin te ja olen poikanulikasta asti kierrellyt tasangoilla. Mutta onhan
mahdollista, etteivät nämät miehet ansaitse luottamustamme."

Silloin virkkoi Martti Baumann, joka tähän asti, nuori kun oli, oli
pysynyt äänetönnä:

"Sitä he eivät todellakaan ansaitse, herrani. Olen valmis sanomaan
heille sen päin silmiä."

"Vai niin! Mistä syystä te, nuori mies, ajattelette heistä niin pahaa?"

"Ettekö sitten huomanneet miten he iskivät silmää toisilleen, kun tuli
puhetta Voro-Revosta?"

"En. Minä kuuntelin kertomusta, enkä katsellut miehiä."

"Lännessä ei vaan kuunteleminen ole kylliksi, täytyy myös nähdä, sillä
— — —"

"Helkkarissa!" keskeytti hänet Viinanen. "Tahdotteko ehkä ruveta
opettamaan minua, vanhaa miestä?"

"Ei, herraseni, tahdoin vaan sanoa itsestäni, en teistä, että minulla
kertomuksen aikana oli sekä korvat että silmät avoinna. Koska isäni
heitä epäili, pidin heitä tarkasti silmällä. Sen saatoin helposti
tehdä, koska he eivät ensinkään välittäneet minunkaltaisestani,
nuorukaisesta. Huomasin silloin heidän katseistaan, että he hyvin
tuntevat Voro-Revon."

"Niinkö luulette? Hm! Se kettu kuuluu oleskelevan täällä,
houkutellakseen ihmisiä Ljaano estakaadolle ja nämät miehet ovat
hänen tuttujansa. Kun laskemme nuo molemmat tosiasiat yhteen, on
meillä mielestäni turmiota tuottavia seikkoja odotettavissa. Nuo
aaveentapaiset liekit tuolla kaktuskasveilla tuntuvat myös sangen
kaameilta. En ole taikauskoinen, mutta tuommoiset ilmiöt, eivät ole
sattuman tuomia; ne merkitsevät aina jotakin."

"Tietysti ne jotakin merkitsevät", sanoi Karhunampuja hymyillen.

"No mitä?"

"Sitä, että ilmakehä on sähköä täynnä."

"Tuo kuuluu liian oppineelta; sitä en ymmärrä. Tiedän tosin, että käy
päinsä antaa itsensä sähköittää, mutta väitättekö todellakin, että
tulet ja liekit noissa kaktuskasveissa olisivat sähköä?"

"Väitän todellakin", master Viinanen.

"Niihin varmaankaan ei sähkö ole syynä."

"Eikö salama ole valo-ilmiö?"

"On kyllä."

"No, hyvä, sähkö synnyttää salaman, eikä tätä kai tarvinne selittää.
Mitä äsken näkemiimme pieniin liekkeihin tulee, näkevät merimiehet
usein tämmöisiä laivan mastoissa, raakapuissa ja märssyssä; niitä näkee
kirkon torninhuipussa, puunlatvoissa ja ukkosenjohdattamissa. Näillä on
nimenä Pyhän Elmintulet tahi myös Kastor ja Polluks. Ne syntyvät ulos
virtaavasta sähköstä. Olette kai kuulleet puhuttavan Erämaan Hengestä?"

"Olen kyllä, enemmänkin kuin olisi minulle mieluista."

"Onko teille myös kerrottu öisin joskus tapahtuvan, että tämä
salaperäinen olento ilmestyy tulenliekeissä?"

"On kyllä, mutta sitä en usko."

"Mutta sen te kyllä saatte uskoa. Montanassa ollessani, jouduin kerran
yöksi isolle tasangolle. Yltympärilläni leimusi Kalevantulia, mutta
oikeata ukkosilmaa ei siitä tullut. Silloin näkyi äkkiä hevoseni
korvalehdissä pieniä liekkiä. Nostin käteni, ja katso, sormien nenissä
oli samallaisia liekkejä, sekä sangen kummallinen tunne. Samoin on
Erämaan Hengen laita. Ratsastaessaan aavikon yli, on hänen ruumiinsa
silloin ainoa aavikon korkein paikka. Jos silloin on yö ja ilma sähköä
täynnä, näkyy Pyhän Elmintuli hänen ruumiillaan."

"Te siis todellakin uskotte Erämaan Hengen olemassaoloa."

"Uskon minä."

"Ja pidätte hänet ihmisenä?"

"Mikä hän muuten olisi?"

"Hm! Olen paljon kuullut hänestä puhuttavan, mutta en ole viitsinyt
sen tarkemmin sitä ajatella. Mutta nyt kun on aavikko edessäni,
tahtoisin mielelläni tietää, mitä minun tulee hänestä ajatella. Onhan
mahdollista, että tapaan hänet. Mitä silloin on tehtävä?"

"Jos minä hänet tapaisin, ojentaisin hänelle käteni ja kohtelisin häntä
erinomaisena miehenä. On nimittäin — — —"

Hän keskeytettiin. Vinnetuu tuli takaisin Hän liukui nopeasti ja
äänettömästi kuin käärme, asettui paikoilleen, ja oli niin levollisen
näköinen, kuin hän ei koskaan olisi sieltä poissa ollut.

Mejikkolaisten kulkiessa pimeässä hitaasti kaktuksien luo, oli hän
ensin käsin ja jaloin kontaten, poistunut heistä vähän matkaa, sitten
oli hän noussut ja kiireesti rientänyt kasviryhmän luo. Harjaantunut
kun hän oli ja jaloissaan kun hänellä oli mokassiinit, eivät he hänen
askeleitaan kuulleet. Hän pääsi ennen heitä perille ja kätkeysi
niin hyvin korkeitten kaktusten sekaan, ettei häntä voitu havaita.
Sitäpaitsi oli niin pimeä, että miehet saivat hapuillen noukkia
kaktusviikunoita. Pikkuliekit olivat nyt myös hävinneet.

Juuri kun hän oli ehtinyt lymytä, saapuivat veljekset. He puhuivat
puhtainta Ameriikan englantia. Tästä selvisi, etteivät olleet
mejikkolaisia, vaikka olivat olevinansa. Vennetuu kuuli joka sanan.
Luultavasti olivat he jo matkalla keskenänsä neuvotelleet, sillä heidän
puheensa oli nyt jatkoa edelliseen.

"Rehellisesti minä maksan tuolle niin sanotulle Karhunampujalle hänen
loukkauksestansa", sanoi Kaarlo. "Tosin saamme enemmän tehtävää kuin
ensin luulimme. Apakhien tulo antaa asialle uuden käänteen."

"Valitettavasti! Sillä hän ei anna muutettujen tolppien itseään
eksyttää."

"Näitkös hänen hevosensa?"

"Tietysti. Se on kaunein, minkä koskaan olen nähnyt. Ainoastaan Vanha
Kovakoura kuuluu omistavan sen vertaisen. Meidän täytyy välttämättä
saada se."

"Se on selvä. Mutta millä tavalla?"

"On viisainta antaa heidän nukkua raskaasti ja sitten tappaa heidät."

"Luuletteko sen olevan mahdollista? He katselevat meitä epäluulolla
ja ovat tietysti varoillansa. En luule että kumpikaan meistä saa
vartioida."

"Minä olen samaa mieltä; he ovat varovaisia. Saadaan kuitenkin nähdä,
eikö tuumamme käy mahdolliseksi. Edeltäpäin ei voi mitään päättää.
Jos meidän onnistuu saada heidät huolettomiksi, tarvitsee meidän vaan
käyttää veistämme joilla äänettömästi iskemme heitä sydämmeen."

"Mutta jos ei tuota tuumaa voi toteuttaa?"

"Se olisi tuhmaa! Ajatteles seitsemän hevosta, niiden joukossa apakhin
ja lisäksi vielä kaikki aseet ja rahat! Olisi tuo vaan meidän molempien
tasattava! Olisihan tuo mestarillinen kepponen. Mutta jollei se
onnistu, täytyy meidän kutsua toverit avuksi. Me etsimme jotakin syytä
erotaksemme heistä. Vinnetuu ynnä molemmat karhun ampujat ratsastavat
Vanhaa Kovakouraa vastaan, ja ameriikkalaiset yhtyvät heihin, koska
he meistä ovat oppaansa kadottaneet. Me ratsastamme edeltäpäin
Murha-Rotkoon, missä varmasti löydämme jonkun etuvartian, joka
kiirehtii tovereita noutamaan. Silloin he varmaan ovat vallassamme,
Vanha Kovakourakin ynnä koko hänen seurueensa. Mutta nyt emme saa
viipyä kauvemmin, sillä sitte epäilevät he meitä vielä enemmän. Hattuni
on hedelmiä täynnä."

"Samaten minun."

"Lähtekäämme siis!"

He lähtivät, mutta heidän edellänsä livisti Vinnetuu takaisin. Välttäen
kaikkea melua, teki hän mutkan ja saapui onnellisesti tulen ääreen,
jonne hän istui, niinkuin jo ennen mainittiin, ja näin oli heidän
mahdoton ajatella, että kukaan olisi heitä kuunnellut. He alkoivat
jakaa viikunia. Kaikki, paitsi Vinnetuu, ottivat niistä. Hän kieltäytyi
ottamasta, lausuen:

"Apakhien päällikkö ei nauti mitään sumash-kasvista."

"Sumash-kasvista?" kysyi Eemili Korteijo ihmeissään. "Eikö Vinnetuu
tunne kaktusviikunoita?"

"Hän tuntee kaikki kasvit ynnä niitten hedelmät."

"Ja kuitenkin hän sekoittaa kaktuksen myrkylliseen sumash-kasviin."

"Vinnetuu ei sekoita, hän antaa näille hedelmille sumash-nimen, koska
ne ovat myrkyllisiä."

"Myrkyllisiä? Kuinka ne nyt äkkiä olisivat myrkyllisiksi käyneet, kun
eivät ennen ole olleet?"

"Koska ne ovat käsissä, joiden tapana on aikaansaada onnettomuutta ja
kuolemaa."

Hän lausui nämät kovin loukkaavat sanat niin tyvenesti, kuin olisivat
ne olleet ihan tavallisia.

"Perhana!" huudahti Korteijo. "Tuleeko meidän tyytyä tuommoiseen. Minä
vaadin, että peruutatte sananne."

"Vinnetuu puhuu vaan semmoista, jota hän on tarkkaan miettinyt. Hän
ei ole vielä koskaan ainoatakaan sanaa katunut, eikä nytkään aio
peruuttaa."

"Mutta meitä on loukattu."

"Tätä sanoessaan teki apakhi torjuvan liikkeen kädellään; tällä
liikkeellä ja sanalla ilmaisi hän niin selvää välinpitämättömyyttä
ja itseensä luottamista, että molemmat veljekset katsoivat parhaaksi
vaieta. Ja vaikka päällikkö olisi ollutkin yksin heitä vastaan, eivät
he olisi tahtoneet ryhtyä julkitaisteluun hänen kanssaan. Ja tässä oli
muitakin, jotka varmaankin pitäisivät apakhin puolta. Tästä syystä
sanoi Eemili rauhoittavaisella äänellä veljelleen:

"Rauhoitu! Mitä riiteleminen hyödyttää, intiaanin sanoja ei pidä
kultavaa'alla punnita."

"Olet oikeassa. Rauhan vuoksi olkaamme niitä muistamatta."

Vinnetuu ei enää muuta puhunut. Hän laskeusi ruoholle, sulki silmänsä
ja näytti tahtovan nukkua.

Tämä pikku tapahtuma oli tehnyt toiset levottomiksi. Koska Vinnetuu
näin puhui, oli hän varmaan kuullat näitten molempien puhuvan jotakin
pahaa. Mitä he aikoivat? Hän ei siitä mitään puhunut. Heidän ei siis
nyt juuri tarvinnut odottaa vihollisuuksia heiltä. Mutta epäilykset
olivat lisääntyneet ja tästä oli luonnollisena seurauksena, ettei
kukaan näyttänyt haluavan jatkaa keskustelua. Nyt alkoi vaitiolo, joka
puhui yhtä paljon kuin jos olisi epäilykset ilmilausuttu.

Karhunampuja ja hänen poikansa panivat maata, seuraten Vinnetuun
esimerkkiä; toiset tekivät samoin.

Hetken päästä näytti siltä, kuin olisivat kaikki nukkuneet. Mutta niin
ei kuitenkaan ollut. Mejikkolaiset eivät tuumailujensa tähden voineet
nukkua eivätkä toiset valkoiset epäilystensä vuoksi.

Näin kului puolen tuntia. Miehet eivät muutenkaan olisi voineet nukkua,
sillä ilma oli taas käynyt sähköisemmäksi. Pensaissa sähisi heikosti.
Lempeä tuuli alkoi puhaltaa, ja se kiihtyi yhä, löyhyttäen oksia niin,
että ne koskivat toisiinsa. Silloin näkyi pieniä, tuskin silmille
näkyviä kipinöitä hypähtelevän oksien latvoissa.

Ja nyt oikaisihe kaikki; korkealla heidän päänsä yläpuolella oli soinut
sävel, ihan omituinen, kellonäänen kaltainen sävel. Se kesti puolen
minuuttia, paisui paisumistaan, laskihe pensaisiin ja hävisi lopuksi
veteen.

"Mitä se oli?" kysyi Ben. "Eihän täällä ole kirkkoja eikä kelloja. Jos
en tietäisi että — — —"

Hän vaikeni äkkiä. Nyt kuului toinen, korkeampi sävel kuin ensimmäinen.
Se oli kuin pasuunasta puhallettu. Se paisui hitaasti, heikkoni
sitten semmoisessa diminuendossa, jota ei taiteillakaan olisi voinut
aikaansaada.

"Se on Jalieh juavhk-kai, — Laulavan laakson ääni", selitti
apakhi-päällikkö.

"Sekö se on?" sanoi Karhunampuja. "Kuule."

Ilmassa kuului kuin kevyt huokaus. Tämä huokaus oli erinomaisen
puhdas säestys edelliselle säveleelle, ja sillä oli sama sointu kuin
urkujen pää-äänellä, sekä kesti siksi kunnes uusi, vienompi sävel
voitti edellisen. Tämä ääni-ilmiö oli hyvin omituinen. Sitä kuuleminen
oli kamottavaa, ja kuitenkin oli se niin ylevää, että se koski
sydämmeen. Oli ikäänkuin näkymätön, jättiläispuhaltaja olisi koetellut
soittokonettaan, jota ei ollut soittokunnan muissa koneissa.

Miehet kuuntelivat uudistuisiko ilmiö. Ja todellakin, tuntuva ilmavirta
puhalsi pensaikossa, tuoden mukanaan taajaan toisiansa seuraavia
säveljaksoja, jotka erinomaisen puhtaasti sointuivat toisiinsa.
Ne olivat eripituiset. Syvemmät olivat kestävämmät ja muodostivat
korkeampien, pikemmin sammuvien sävelten kanssa sointusarjan, jossa
aina oli samoja ääniä luonnollisessa asteikossa, vaikka kolmisoinnun,
septimasoinnun ja honasoinnun eri toisinnoissa eli variatsiooneissa.

Näitä ääniä ei voisi mihinkään verrata. Näitä ääniä ei mikään
soittokone olisi voinut aikaansaada, ne olivat niin ylevän
majesteetillisia, toiset taas olivat kuin hienoimmasta kurkusta,
suloisimmilta huulilta lähteneet. Toisinaan olivat ne ihmisäänen,
toisinaan tuuliharpun kaltaisia ja näitten välillä vaihteli
erikorkuisina ja sydämeen käypinä kornetin, pasuunan ja passoviulun
kaltaisia ääniä. Näitten sävelten luonnetta, väriä ja vaikutusta ei
voi sanoin kertoa. Ne täyttivät koko laakson, ja yhtyneinä ikäänkuin
syväksi, kapeaksi virraksi, nousivat ne korkealle aaltoillen laakson
yläpuolelle.

Kuunteliat eivät uskaltaneet puhua. Tunnottomat mejikkolaisetkin
olivat liikutetut. He olivat taivaan mahtavan kuvun alla, jota
kohtisuorat kalliot yliympäri ikäänkuin kannattivat. Näkymättömiltä
urkulehteriltä virtasi säveliä, jotka toisinaan olivat ukkosen jyrinän,
toisinaan enkelinäänien kaltaiset; tuolla tyrskyjen syvä pauhu, tuolla
yliluonnollisia ääniä paremmasta, puhtaammasta maailmasta. Raaimmankin
mieltä juhlallisesti pöyristytti.

Ja tähän lisäksi tuli vielä toinen, ei korvin vaan silmin käsitettävä
ilmiö.

Näytti siltä kuin taivas kohoisi ja etenisi. Harvalukuiset tähdet
taivaan kannella näyttivät tavallista pienemmiltä. Siinä missä
taivaankansi etelässä näytti nojaavan kallioon, sukelsi äkkiä esille
keltainen, säteilevä levy. Sen rajaviivat olivat hyvin selvät ja se
liikkui hitaasti, ei kaarevasti, vaan näytti se puhkeevan esille
tähtimaailmasta ja suorassa suunnassa ja yhä suuremmalla nopeudella
lähenevän laaksoa.

Mitä lähemmäksi se tuli sitä enemmän se suureni ja sitä selvemmin
näkyi, ettei se ollut levy, vaan pallo.

Nyt sen ääriviivat kävivät epäselvemmiksi; siitä lähti salamantapaisia
leimauksia ja sitte muodostui häntä, joka loisti selvästi ja vilkkaasti
kuin pyrstötähden töyhtö.

Nyt pallo ei ollut enää ainoastaan keltainen. Se näytti juoksevalta
tulelta, joka hehkui ja säkenöitsi monenvärisenä. Se näytti pyörivän
akselinsa ympäri, ainakin sai se pyörivistä väreistä sen näön. Sen
nopeus kiihtyi peloittavassa määrässä. Sitten näytti se muutamaksi
silmänräpäykseksi pysähtyvän suoraan laakson yläpuolelle. Nyt kuului
paukahdus, ikäänkuin olisi monta kanuunaa yht'aikaa lauaistu; kuula
räjähti lukemattomiin pikkupalasiin, jotka pudotessa sammuivat; häntä
näkyi vielä muutaman sekunnin; sitten kuului loiskaus lammikossa ja
vesi purskui korkealle ylös, ikäänkuin olisi korkealta jotakin raskasta
sinne heitetty. Vesi kostutti miesten vaatteet.

Nyt oli taivas taas tumma kuin äskenkin, tähdet näkyivät taas pieninä
pilkkuina, mutta täyteläinen, mahtava sävel pauhasi yksiäänisenä
peljästyneitten miesten yläpuolella.

Ainoastaan Vinnetuu oli yhtä rauhallinen kuin ennen. Semmoista tapausta
ei löytynyt, joka olisi hänen levollisuuttaan häirinnyt.

"Ku-begay -tulipallo", sanoi hän. "Suuri Manitun on sen taivaasta
heittänyt ja antanut sen maata vastaan musertua."

"Tulipallo?" kysyi Tylppä. "Niin, se näytti pallolta. Mutta ettekö
häntää huomanneet? Se oli lohikäärme, se oli perkele, paha henki, joka
pitää peliänsä keskiyöllä."

"Pyh!" vastasi apakhi ja kääntyi pois taikauskoisen miehen luota.

"Niin, lohikäärme se oli", myönsi Viinanen toverilleen. "En ole häntä
ennen nähnyt, mutta olen kuullut muitten hänestä kertovan. Mummoni näki
hänen syöksevän naapurimme uuniin, tämä oli näet luvannut sielunsa
paholaiselle."

"Älkää tehkö itseänne naurettavaksi, hyvä herra!" sanoi Karhunampuja.
"Nyt emme enää elä pimeässä keskiajassa, jolloin lohikäärmeitä ja
aaveita uskottiin, tahi jolloin, oikeammin sanottuna, yksinkertaisille
tämmöistä uskotettiin, jotta viisaammat saivat sitä hyödyksensä
käyttää."

"Mitä silloin löytyi, löytyy myös nyt. Taikka pidättekö itsenne minua
viisaampana?" kysyi Viinanen terävästi.

"Mitä joutavia? Minulla ei ole mitään luuloja omasta viisaudestani.
Mutta muinoin luultiin kaiken sen, jota ei voitu selittää, olevan
paholaisen lähettämää. Mutta nyt ollaan, Jumalan kiitos, jo niin
valistuneita, että varsin hyvin tullaan toimeen ilman paholaisen
kuuluisata mummoa."

"Vai niin, te kuulutte siis noihin valistuneisiin oppineisiin?"

"Minä en ole oppinut, mutta sen kumminkin tiedän, ettei tulipallo ole
mikään paholainen."

"No mikä se sitten on?"

"Se ei ole muuta kuin pieni, hehkuva, muodostuva, tahi entinen
taivaankappale, joka on joutunut niin lähelle maata, että tämän
vetovoima on sen mukaansa temmannut."

"Taivaankappale? Siis tähti?"

"Niin."

"Mikä tyhmeliini on teille tuommoista uskotellut?"

"Eräs, jota te ette uskaltaisi sanoa tyhmeliiniksi, nim. Vanha
Kovakoura."

"Hänkö, onko se totta?"

"On. Istuessamme iltasin nuotiotulen ääressä, keskustelimme me usein
tuommoisista näennäisen selittämättömistä asioista ja ilmiöistä ja
hänellä oli kaikesta luonnollinen selitys. Jos tahdotte olla tuota
miestä viisaampi, niin kernaasti minun puolestani. Ettekö kuulleet,
että jotakin putosi veteen?"

"Kuulin, näin ja tunsin. Kaikinhan me kastuimme."

"Jos teidän mielipiteenne olisi oikea, olisi siis paholainen pudonnut
tänne lammikkoon, ja koska olemme unohtaneet vetää hänet ylös, on hän
siis hukkunut."

"Oo, hän ei tietysti huku. Hän on heti mennyt alas helvettiin."

"No, kuivatkoon itsensä sitten siellä tulen ääressä, ettei hän
kylmettyisi ja saisi nuhaa. Jos voisimme poistaa veden tästä, niin
näkisimme lammikon pohjalla reiän, johon meteoorikivi eli tulipallo
vaipui."

"Kivikö! Sehän olisi voinut meidät tappaa."

"Niin olisikin. Onneksi meille, että se veteen putosi."

"En tahdo väitellä kanssanne, mutta onko Vanha Kovakoura myös
selittänyt teille äsken kuulemamme säveleet?"

"Tästä laaksosta emme puhuneet, mutta muistelen hänen puhuneen
tuosta tunnetusta Sakbu-solasta, joka on tuolla ylhäällä Rattlesnake
vuoristossa. Kun tuuli suorassa suunnassa puhaltaa tämän ahtaan, syvän
solan läpi, kuuluu pasunan kaltaisia ääniä. Rotkotie on soittokoneena
ja tuuli on soittajana."

"Tuo selitys kuuluu tosin jotenkin epäluotettavalta, mutta en siitäkään
asiasta tahdo kanssanne väitellä. Uskokaa mitä tahdotte; minä uskon,
mitä minua haluttaa."

"Karhunampuja on oikeassa", sanoi Vinnetuu. "On monta laaksoa, joissa
tuonkaltaisia säveliä kuuluu ja apakhien päällikkö on myös nähnyt
kiviä, jotka suuri henki on taivaasta alas heittänyt. Suuri Manitun on
jokaiselle tähdelle määrännyt ratansa, ja jos se sen jättää, täytyy sen
rikki murtua. Minä koetan keksiä kiven jäljet vedessä."

Hän oli sanonut tämän erityisen korkealla äänellä. Sitte poistui hän
vettä kohti ja katosi pimeään.

Toiset istuivat taas ja odottivat häntä. Ei puhunut kukaan sanaakaan.
Ainoastaan Martti kuiskasi isälleen:

"Mikä Vinnetuulle tuli? Hän puhui niin kummallisen korkealla äänellä,
ikäänkuin tahtoisi hän, että joku ulkopuolella kuulisi hänen sanansa.
Kiven etsiminen oli ilmeisesti vaan joku tekosyy."

"Tietysti. Lyön vetoa, että joku vakoilia on meitä kuunnellut. Apakhi
on luultavasti havainnut hänet ja on hiipinyt ottamaan hänet kiinni.
Saammepa nähdä."

Heidän ei tarvinnut kauvan odottaa. Jo muutaman minuutin oli pensaissa
kuulunut töminää, ikäänkuin murtaisi joku eläin niitten läpi; sitte
seurasi lyhyt, tuskallinen huudahdus ja nyt kuului Vinnetuun ääni:

"Karhunampujan on tuleminen tänne. Eräs vakooja on meitä väijynyt."

Baumann katosi pensaikkoon, sinnepäin mistä huuto kuului, ja muutaman
silmänräpäyksen kuluttua vetivät he molemmin sieltä kolmannen esille,
joka puvustaan heti tunnettiin intiaaniksi.

"Mimmoiset silmät tarvitaankaan keksimään pimeässä yössä pensastoon
kätkeytyneen kuuntelian! Ja ainoastaan Vinnetuun kaltaisen miehen voi
onnistua hiipiä hänen luokseen ja ottaa hänet kiinni siten, että kaikki
vastustus oli mahdotonta."

Muut ympäröivät näitä kolmea. Vangilla ei ollut muuta asetta ollut kuin
veitsi, jonka Vinnetuu oli häneltä temmannut. Hänen vartalonsa oli
hento ja hoikka, eikä hänen kasvojaan voitu pimeässä selvästi erottaa.

Mutta Vinnetuun silmät olivat pimeään tottuneet ja hän näki ken hänellä
oli edessään.

"Miksi ei nuori, punainen veljeni tullut suoraan meidän luoksemme?"
kysyi hän. "Me olisimme ystävällisesti ottaneet hänet vastaan."

Vanki ei vastannut. Sentähden jatkoi apakhi:

"Veljeni on siis itse syypää vangitsemiseensa. Mutta hänelle ei tapahdu
mitään pahaa. Tässä annan hänelle veitsensä takaisin, hän saa palata
omaistensa luo ja sanoa heille, että he ovat tervetulleet meidän
luoksemme ja että saavat luonamme levähtää."

"Uh!" huudahti vanki ihmeissään, saadessaan veitsensä takaisin "Miten
sinä tiedät, että sotilaamme ovat täällä lähellä?"

"Vinnetuu olisi lapsi, jollei hän sitä ymmärtäisi."

"Vinnetuu, apakhien päällikkö!" huudahti vanki suuresti ihmetellen. "Ja
sinä annat minulle veitsen takaisin? Pidätkö minua apakhina?"

"En. Nuori veljeni ei käytä sodan värejä, mutta kuitenkin otaksun hänen
olevan komankhin. Ovatko sotilaasi kaivaneet ylös sotakirveen apakheja
vastaan?"

"Eivät ole. Nuolen päät ovat maahan pistetyt, mutta teidän ja meidän
välillämme ei ole rakkautta."

"Vinnetuu rakastaa kaikkia ihmisiä, kysymättä heidän nimeään ja
väriään. Hän on valmis sytyttämään tänne tulen ja polttamaan
rauhanpiippua kanssanne. Hän ei kysy, miksi veljesi ovat Laulavaan
laaksoon tulleet. He tietävät, että jokainen, joka tänne saapuu,
leiriytyy tänne veden luo. Siksi ovat he pysähtyneet vähän matkan
päähän täältä ja lähettäneet sinne katsomaan löytyisikö täällä ketään.
Eikö niin?"

"Kyllä", myönsi komankhi.

"Jos toisen kerran makaat pensastossa vakoilemassa vieraita sotilaita,
niin sulje silmäsi, sillä ne ne olivat, jotka sinut ilmaisivat. Montako
teitä on?"

"Kaksi kertaa kymmenen."

"Palaa siis heidän luoksensa sanomaan, että Vinnetuu ynnä kahdeksan
kalpeakasvoa heitä odottaa, ja että he kohtelevat heitä ystävinä,
vaikkeivät tiedä, missä tarkoituksessa he ovat tulleet. Sinun ei
tarvitse mainita, että vangitsin sinut; minä en sitä kerro."

"Suuren päällikön hyvyys ilahuttaa sydäntäni. Minä en salaa heiltä
mitään, vaan kerron koko totuuden, jotta veljeni olisivat varmat siitä,
että otatte heidät hyvin vastaan. Joutua Vinnetuun löydettäväksi ei ole
mikään häpeä; mutta tahdon muistaa hänen antamaansa neuvoa."

Piiri hänen ympärillään aukeni ja hän riensi pois..

Valkoihoiset ja varsinkin meijikkolaiset olivat sitä mieltä, että oli
sangen rohkeata noin muitta mutkitta päästää komankhijoukko tänne
tulemaan. Mutta apakhi lausui päättävästi:

"Vinnetuu tietää aina mitä hän tekee. Jos komankhisotilaita ratsastaa
Laulavaan laaksoon, ei heidän matkansa tarkoituksena voi olla apakheja
vastaan taisteleminen. Tämän laakson tuolla puolen on erään heidän
suurimman päällikkönsä hauta. He aikovat luultavasti sinne virittämään
jokavuotisen kuolinlaulun. Sytyttäkäämme kuitenkin tuli, jotta selvästi
voimme heidän kasvonsa nähdä. Ollaksemme varmat, emme vastaanota heitä
täällä, vaan tuolla pensaitten ulkopuolella."

Tuli sytytettiin uudestaan. Tällä aikaa veti Vinnetuu Karhunampujan
poikineen ulos pensaikosta ja kuiskasi heille:

"Nuo kaksi kalpeanaamaa eivät olekaan niitä, joiksi itsensä sanovat. He
puhuvat ameriikkalaisten kieltä ja aikovat murhata meidät täällä. He
ovat Ljaano- kotkia. Vinnetuu otaksuu komankhien aikovan aavikoille.
Nuo kaksi eivät saa sitä tietää. Sentähden on Vinnetuu sanonut heille
laakson tuolla puolen löytyvän haudan; tämä ei ole totta."

Hän ei saanut jatkaa, sillä nyt saapuivat muut, jotka olivat
sytyttäneet niin suuren tulen, että sen valo tunki pensaitten läpi
ja täydellisesti valaisi paikan. Heillä oli tietysti aseet mukanaan,
käyttääksensä niitä siinä tapauksessa, etteivät komankhit vastoin
Vinnetuun luuloa pysyisi ystävällisinä.

Pian kuului kavioitten kopse. Intiaanit saapuivat, mutta pysähtyivät
jonkun matkan päähän; johtaja astui hevoselta alas ja lähestyi
hitaasti. Vinnetuu meni häntä vastaan ja ojensi hänelle kätensä.

"Komankhien sotilaat ovat tervetulleet meidän luoksemme", sanoi hän.
"Vinnetuu ei kysy, mitä he täällä tekevät; hän tietää heidän aikovan
käydä päällikkönsä haudalla ja sitten palaavansa telttamajoihinsa."

Tämän hän puhui ääneen, mutta sitte kuiskasi hän:

"Veljen tulee myöntää tämän. Minä puhun sitten salaisesti hänen
kanssaan."

Komankhi siis vastasi:

"Minun käteni ilolla pudistaa Vinnetuun kättä. Hän on apakhien suurin
soturi, ja on kuitenkin aina rauhan ruhtinas. Me olemme valmiit
polttamaan hänen kanssaan rauhan piippua, sillä emme ole sotaretkellä,
vaan tahdomme vaan kunnioittaa kuolleen päällikön muistoa."

"Vinnetun uskoo veljensä sanan ja pyytää hänet ynnä sotilaansa tulemaan
tulen ääreen polttamaan rauhan piippua."

Molemmat päälliköt olivat toisiaan katelleet. Tämä oli riittävä
todistus siitä, ettei komankheilla ollut pahaa mielessä. Heidän
johtajansa antoi Vinnetuun taluttaa itsensä tulen luo ja hänen väkensä
seurasi häntä.

He hajaantuivat ensin ruoholle lammen ympärille ja sitoivat sitten
hevosensa liekaan, jotta nämät saivat ruohoa sekä vettä; sitten tulivat
he yksitellen tulen ääreen.

Siellä oli jotenkin ahdasta, sillä pensaitten ja veden välinen aukea
paikka ei ollut leveä. Täytyi istua ihan vierekkäin ja näin muodostui
piiri, jonka sisäpuolelle Vinnetuu ynnä komankhien päällikkö asettuivat.

Eräs komankheista oli häärännyt hevosensa luona kauvemmin kuin muut;
nyt hän saapui tulen ääreen. Ennenkuin hän istui, silmäili hän piiriä
ympärillään. Kun hänen huomasi Korteijon veljekset, vavahtivat hänen
tummat kasvonsa äkkiä ja hän huudahti:

"Uh! Aletehlkua ekkvan mava — mitä koiria tuossa istuu?"

Koska piiri ei ollut vielä oikein järjestetty ja kukin oli paikan
etsinnässä, eivät kaikki tuota huudahdusta kuulleet. Mutta komankhien
päällikkö oli sen kuullut ja hän nousi äkkiä, sekä kyseli mieheltä:

"Hong tuhshtaha nai — mitä näet?"

"He ehlbak, enko-ola nahtuhvua — nuo Ljaano estakaadon kotkat."

"He ehlbak hetelsha enuka — missä ne ovat?"

"Mava he ehlbak kenklah — tuossa ne istuvat."

Näin sanoen osotti hän mejikkolaisiin.

Kun nämät kysymykset ja vastaukset oli korkealla ja vihaisella äänellä
vaihdettu, olivat ne herättäneet kaikkien huomion. Ljaano estakaadon
kotkia mainitessa, olivat komankhit taas hypänneet pystyyn. He
tarttuivat veitsiinsä ja nyt ei enää näyttänyt niin rauhalliselta kuin
ennen.

Valkoihoiset eivät olleet ymmärtäneet näitä sanoja, kun he eivät
osanneet näitten heimojen kieltä, mutta nähdessään punanahkojen
uhkaavat katseet, nousivat hekin ja tarttuivat aseisiin.

Ainoastaan Vinnetuu istui rauhallisena. Hän lausui käskevällä äänellä:

"Veljeni ei pidä hätääntymän. Jos punaiset miehet näkevät kaksi
vihollistaan meidän seurassamme, vakuutan minä, ettei meillä ole mitään
yhteyttä heidän kanssaan. Heidän tähtensä ei saa meidän keskenämme
vuodattaa tippaakaan verta. Mistä komankhin sotilas heitä syyttää?"

Hän puhui näillä seuduin käytettyä murretta, joka on espanjan,
englannin ja intiaanikielten sekoitusta.

Komankhi vastasi samalla kielellä, jota kaikki ymmärtävät:

"Minä metsästin tuolla Tovitshuna-joen lähellä, jota valko-ihoiset
sanovat Kärpäsjoeksi, ja silloin näin kahden ratsastajan jäljet, joita
seurasin. Löysin heidän istumassa puitten alla ja hiivin kontaten
heidän luoksensa, kuullakseni, mitä he puhuivat. He puhuivat Ljaano
estakaadosta, ja että sen yli piti muutaman päivän kuluttua kulkeman
koko joukon valkoihoisia. Ljaano-kotkat aikoivat kokoontua ja hyökätä
tämän retkikunnan kimppuun. Ymmärsin heidän puheestaan, heidänkin
olevan Ljaano-kotkia ja minä kysyin sielultani, tappaisinko heidät.
Oli järkevämpää antaa heidän elää, sillä ainoastaan sen kautta olisi
mahdollista — — —."

Hän aikoi sanoa jotakin, jota Vinnetuu ei tahtonut mejikkolaisten
saavan kuulla. Sentähden keskeytti hän äkkiä komankhin:

"Minä tiedän, mitä veljeni vielä aikoo sanoa ja olen kuullut kylliksi.
Tunteeko hän miehet niin tarkoin, että erehtyminen on mahdoton?"

”Ne ovat samat."

"Mitä molemmat kalpeakasvot tästä syytöksestä sanovat?"

"Että se on tyhmä valhe", vastasi Kaarlo Korteijo. Me emme ole
Kärpäsjoella olleet.

"Nuo ovat samat", huudahti komankhien päällikkö, sillä me olemme — — —"

"Veljeni tulee antaa minun puhua", sanoi Vinnetuu hätäisesti, peljäten
tämän sanovan jotakin semmoista, jota ei mejikkolaisten tulisi kuulla.

Mutta komankhi suuttui, kun hän keskeytettiin, joka oli ihan vastoin
intiaanilaista kunnioitusta ja kohteliaisuutta. Hän ei ollut kylliksi
viisas, ymmärtääkseen syytä siihen ja huudahti suuttuneena:

"Miksi en saisi puhua? Se, jolla on murhaajia seurassaan, on itse
murhaaja. Onko apakhien päällikkö houkutellut meidät ansaan?"

Silloin Vinnetuu laski luotaan kaikki aseensa, nousi ja sanoi:

"Onko veljeni koskaan kuullut sanottavan että Vinnetuu olisi petturi?
Apakhin sana on luja kuin kallio, jonka päällä turvallisesti asutaan.
Seuratkoon veljeni minua ja pitäköön aseensa."

Hän meni hitaasti pensaston läpi. Komankhi mietti hetkisen ja seurasi
sitten häntä, mutta osoitti ensin miehilleen, että tarkasti pitäisivät
mejikkolaisia silmällä. Pensaston ulkopuolella otti Vinnetuu hänet
käsivarresta ja talutti häntä kauvemmaksi. Sitten hän pysähtyi ja
virkkoi:

"Veljeni ei ole minua ymmärtänyt. Vinnetuu oli jo silloin tänne
leiriytynyt, kun nuo valko-ihoiset saapuivat. Hän piti heitä silmällä
ja huomasi, että nuo kaksi miestä ovat Ljaano-kotkia. Hän on siis siinä
kohden yhtä mieltä komankhisotilaan kanssa. Mutta miksi pitäisi noitten
myrkyllisten käärmeitten saada huomata, että tiedämme, keitä he ovat?
Meidän täytyisi silloin tappaa heidät, ja on kuitenkin viisaampi antaa
heidän vielä elää. Uskokoot nyt vaan komankhien aikovan päällikkönsä
haudalle. Tahtooko veljeni kuitenkin sanoa minulle, miksi hän ajoi
heitä takaa?"

Komankhi häpesi. Hän vastasi:

"Tulitähti, komankhien päällikkö, ratsasti poikansa, Terässydämmen
kanssa itäänpäin, valko-ihoisten asunnoille. He palasivat aavikon
yli ja ovat luultavasti nyt siellä. He varmaankin kohtaavat noita
valkoihoisia, joten Ljaano-kotkat siis hyökkäävät heidänkin kimppuunsa.
Sentähden lähdimme äkkiä ratsastamaan heitä vastaan, suojellaksemme
heitä. Me emme tienneet kotkien kokouspaikasta, sentähden annoimme
noitten molempien kalpeanaamojen, jotka ovat heidän kumppaninsa, elää,
jotta heidän jälkensä johtaisivat meitä kotkien luokse. Togah-virran
luona yhtyivät heidän jälkensä neljän valkoihoisen jälkiin ja näitä
meidän myös täytyy pitää kotkina. Nyt kohtasimme sinut. Mitä aiot
tehdä?"

"Minä ratsastan teidän kanssanne, sillä minäkin odotan ystäviä, jotka
tulevat aavikon yli, eivätkä tiedä mitään kotkien konnankoukuista.
Nämät viimemainitut ovat leiriytyneet erääseen paikkaan, jonka he
nimittävät Ryöväri- Rotkoksi. Mutta koska en tiedä, missä se on,
annan mejikkolaisten paeta, jotta he, tietämättänsä, tulisivat meidän
oppaaksemme.

"Keitä miehiä odotat?"

"Ne, joita odotan, ovat Vanha Kovakoura ynnä muutamat muut
kalpeakasvoset, jotka haluavat minua tavata."

"Vanha Kovakoura, valkoihoisten kuuluisa soturi! Jos sallit, niin
ratsastamme sinun kanssasi."

"Vinnetuu ei ainoastaan sitä salli, vaan hän pyytää sinua niin tekemään.
Näyttää siltä kuin nuo hajaantuneet kotkat tällä kertaa kokoontuisivat
yhteiseen suureen yritykseen. Täytyy siis käyttää tilaisuutta hyväkseen
ja yhdellä iskulla hävittää heidät. Minä ajattelen — — —"

Hän vaikeni, sillä pensaitten sisäpuolelta kuului huutoja; muutamia
laukauksia ja kavioitten kopsetta kuului sitten leirin toisella
puolella.

Vinnetuu ja komankhi kiirehtivät sinne. Siellä oli vilkas liike.
Komankhit olivat kiirehtineet hevostensa luo ja olivat pois
ratsastamaisillaan. Mejikkolaisia ei näkynyt. Ben, Viinanen, Tylppä
ja Välttäri näyttivät siltä, kun eivät tietäisi mihin ryhtyä. Mutta
Karhunampuja ja hänen poikansa olivat jääneet rauhallisesti istumaan
tulen ääreen ja edellinen huusi nyt Vinnetuulle:

"Miehet ovat poissa."

"Kuinka se on mahdollista?"

"He hyökkäsivät niin äkkiä hevostensa luokse ja hyppäsivät niitten
selkään, ettei kukaan ehtinyt tarttua aseisiin ampuaksensa heitä."

"Se oli oikein. Antaa heidän olla! He syöksyivät liittolaisineen
omaan turmioonsa. Astukoot komankhien pojat alas hevosiltaan ja
jääkööt tänne. Mutta aamunkoitossa saavat he jättää Laulavan laakson,
lähteäksensä metsästämään Ljaano estakaadon ihmishaamuun puettuja
petoja."

Nämät sanat lausuttiin niin kovalla äänellä, että kaikki sen kuulivat.
Kuitenkaan eivät komankhit astuneet hevosiltaan alas, ennenkuin heidän
johtajansa toisti apakhien käskyn, sekä selitti heille, miksi oli
parempi antaa pakenioitten mennä menojaan.




YHDEKSÄS LUKU.

Erämaan Hengen asunto.


    "My darling, my darling,
    My love child much dear,
    My joy and my smile,
    My pain and my tear!"

Näin kuului tuo vanha, vieno Tennessiläis-kehtolaulu hiljaisena
aamuhetkenä. Näytti siltä, kuin nyökkäisivät läheiset manteli- ja
laakeripuut tahtia siihen; veden äärellä istui vanha neekerivaimo ja
hänen ympärillään liehui sadottain kirjavia kolibri-lintuja.

Aurinko oli juuri noussut taivaanrannan yli ja sen säteet kimaltelivat
kirkkaassa vedenpinnassa. Korkealla ilmassa leijaili kotka; rannalla
oli useita hevosia, jotka kylläisinä herkkusuina nuuskivat mehevää
ruohoa ja erään kypressin latvassa istui laulurastas, kuunnellen pää
kenassa neekerittären laulua ja jäljitellen viime värsyn loppusanoja,
terävästi huutaen "mitter mitter mitter."

Veteen kuvastuvien, matalien viuhkapalmujen yli levittivät korkeat
seeteripuut ja sykomoorit suojelevat latvansa, joitten alla vielä
kirjavat korennot ajoivat kärpäsiä ja muita hyönteisiä takaa ja pienen
majan takana järven rannalla riitelivät kääpiöpapukaijat kultaisista
maissijyvistä.

Ulkopuolelta ei voinut nähdä mistä aineesta tuo pikku asumus oli tehty,
sillä sen seinät ja katto olivat kokonaan valko- ja punakirjavien
pääsiäiskukan köynnösten peittämät, joitten keltaiset, makeat,
kananmunan muotoiset hedelmät hohtivat taajojen, liuskaisten lehtien
välitse. Kasvullisuudesta päättäen olisi luullut olevansa Etelä-Mejikon
tai Keski-Bolivian laaksoissa ja kuitenkin oli tämä järvi köynnösten
peittämine majoineen ja rikkaine kasvullisuuksineen — keskellä
hedelmätöntä Ljaano estakaadoa. Tämä oli se salaperäinen järvi, josta
niin moni oli puhunut, sitä milloinkaan näkemättä.

    "My heart-leaf, my heart-leaf,
    My life and my Star,
    My hope and my delight,
    My sorrow, my care!"

lauloi neekerivaimo edelleen.

"My care — my care — my care", härmäili jäljitteliälintu.

Mutta laulajatar ei siitä välittänyt. Hän silmäili vanhaa valokuvaa,
joka oli hänen käsissään ja jota hän aina toisinaan suuteli.

Monta, monta kyyneltä oli tuolle kuvalle pudonnut ja yhtä monta
suuteloa oli sitä niin kuluttanut, että vaan hyvin tarkka silmä voi
erottaa mitä sen piti kuvaaman, nim. neekerivaimoa, musta lapsi
käsivarrella. Lapselta puuttui pää kokonaan, suutelot ja kyyneleet
olivat sen pois viruttaneet.

"Minun rakas, suloinen pikku Veijoni", sanoi hän hellällä äänellä.
"Minun pikku, pikku Pojuni. Minä olen äitisi. Emäntäni olima hyvä ja
ystävällinen ja kun valokuvaaja tulema ottamaan hänen kuvansa, hän
myös antamas ottaa Sannan ja hänen pikku Veijonsa kuvat. Kun emäntä
kuoli niin isäntä myi pikku Veijon. Voi isäntä olima paha isäntä!
Sanna paljon itkemä kun isäntä sanoma myydä lemmikkini. Sanna kovin
pyytämä saada pitää pikku Veijonsa, mutta isäntä sanoma: 'miksi tuhma
neekerivaimo tahtoma pikku pojun?' Paha isäntä ratsastama pois pikku
Veijon kanssa.' Nyt vaan kuva jälellä. Sanna sen kätkemä; kun hän itse
myytiin, ja silloinkin kun hyvä Massa Veri-Repo hänet tänne tuomas; hän
kätkemä sen kuoloon asti eikä enää koskaan näkemä Veijon joka kyllä
nyt olema iso, vahva mies, eikä unohtama rakasta Sanna äitiään. Oi,
my darling, my darling, my joy and my — — —" Hän vaikeni ja kuunteli,
nostaen päänsä, jonka lumivalkea, villava tukka kummallisesti erosi
kasvojen tummasta väristä. Hän kuuli ihmisaskeleita lähestyvän. Hän
hyppäsi ylös, pisti valokuvan pumpulihameensa taskuun ja huudahti:

"Herranen aika, kuinka iloinen Sanna olemas! Repo vihdoinkin tulema
takaisin. Kiltti Veri-Repo taas olema täällä! Heti antamas hänelle
lihaa ja maissikakkuja."

Hän kiirehti majaa kohti, mutta ennenkuin hän vielä ehti sisälle,
näkyi jo mainittu henkilö puitten alla. Hän näytti hyvin kalpealta ja
väsyneeltä, hevosensa oli vaahdossa ja astui väsyneesti ja horjuen..
Molemmat olivat varmaan ihan näännyksissä.

"Tervetuloa Massa!" tervehti eukko. "Sanna heti tuomas ruokaa. Sanna
kiirehtiä."

"Ei Sanna", vastasi tämä hypäten satulasta. "Täytä kaikki nahkaleilit,
kaikki, kaikki. Se toimi on nyt tärkein."

"Miksi nahkaleilit? Kenelle? Miksi Massa? Repo ei syömä? Hän nyt täytyy
olla nälkä."

"Niin onkin, mutta otan itse, mitä tarvitsen. Sinä et siihen ehdi.
Sinun täytyy täyttää nahkaleilit, että pääsen ne viemään."

"Herranen aika! Nyt taas heti. Miksi vanha Sanna aina täytyy olla
yksin, isolla, autiolla estakaadolla?"

"Koska muuten koko retkikunta vieraita siirtolaisia nääntyisi. Kotkat
ovat heidät eksyttäneet."

"Miksi Massa Repo ei vienä heitä oikealle tielle?"

"En voinut, sillä heitä piiritti semmoinen kotkalauma, että olisin
ollut kuoleman oma, jos olisin uskaltanut murtaa heidän muodostamansa
ketjun."

"He siis tappavat hyviä siirtolaisraukkoja?"

"Sitä eivät tee. Pohjoisesta saapuu rohkeita, voimallisia metsästäjiä,
joitten apuun varmasti luotan. Mutta mitä heidän apunsa hyödyttää,
jos ei ole vettä! Siirtolaiset nääntyisivät janoon jos pääsisivätkin
kotkien käsistä Sentähden, vettä, Sanna! Pian vettä! Minä kuormitan
kaikki hevoset nahkaleileillä. Ainoastaan mustan jätän tänne, sillä se
on liiaksi väsynyt."

Repo meni pikku majaan. Siinä oli yksi ainoa huone, jonka neljä seinää
olivat rakennetut ruovosta ja hienosta savesta sekä pitkien kuivien
putkien päällystäminä. Mullasta rakennetun tulisijan yläpuolelle
avautui savupiippu, joka myös oli tehty ruovosta ja savesta; ja sen
alla riippui rautapata. Kolmessa seinässä oli akkuna, joka pidettiin
köynnöksille vapaana.

Katossa riippui savustettua lihaa ja seinillä kaikellaisia lännessä
saatavia aseita. Lattiata peitti eläinvuodat. Tolppien väliin oli
pingoitettu hihnoja ja näille oli levitetty karhunnahkoja. Täten oli
saatu kaksi makuusijaa. Huoneen parhaana koristeena oli kuitenkin
valkoinen, paksu puhvelinnahka, johon pää oli jätetty kiinni. Se
riippui vastapäätä ovea ja sen molemmille puolille oli enemmän kuin
kaksikymmentä veistä seinään pistetty. Niillä oli puiset tahi sarviset
kahvat, joihin oli erilaisia merkkejä leikattu.

Yksi pöytä, kaksi tuolia ja kattoon ulottuvat tikapuut olivat tämän
köynnösten peittämän pikku mökin huonekaluina.

Veri-Repo astui puhvelitaljan luo, siveli sitä kädellään ja sanoi
itsekseen:

"Hengen univormu ja sen vieressä hänen kuulansa tappamien murhaajien
veitset — — niitä on jo 26. Mutta koska olen löytävä sen, joka enemmän
kuin muut ansaitsee kuoleman? Ehken milloinkaan! Vielä kuitenkin
toivon, sillä pahantekiä palaa aina omantuntonsa pakoittamana rikoksen
paikalle. Nyt minun täytyy levätä neljännestunnin."

Hän heittäytyi vuoteelle ja sulki silmänsä, ei kui tenkaan nukkumisen
aikeessa. Mitkä kuvat kulkevatkaan tuon vielä niin nuoren miehen sielun
läpi!

Puolentunnin päästä tuli Sanna ilmoittamaan nahkaleilien olevan täynnä.
Hän hyppäsi vuoteeltaan ja nosti erään vuodan lattialta. Sen alla oli
pieni sala-aukko, josta hän otti läkkirasian. Siinä oli ampumavaroja,
joilla hän täytti vyössään riippuvan kukkaron. Sitten kiipesi hän
tikapuita myöden kattoon ja otti sieltä lihaa. Tämän tehtyään läksi hän
järven rannalle; siinä oli kahdeksan isoa leiliä sidottuina kaksittain
leveään nahkavyöhön ja monella hihnalla. Näitten nahkaleilien vedellä
oli Veri-Repo jo pelastanut monen eksyneen matkustajan janoon
kuolemasta.

Viisi hevosta söi järven rannalla. Yhden selkään pani Repo
ratsastussatulan, toiset saivat kantaa leilit. Nämät asetettiin siten,
että nahkavyö oli selässä ja molemmin puolin oli leili, sitten nämät
sidottiin hihnoilla kiinni. Hevoset asetettiin riviin, jälkimmäinen
ohjaksista edellisen hevosen häntävyöhön kiinni; ratsuhevonen
etupäähän. Sitten nousi Veri-Repo satulaan.

Neekeritär oli taitavin käsin ollut näissä valmistuksissa avullisena;
se ei tapahtunut nyt ensi kertaa.

Nyt virkkoi hän:

"Massa Repo olla tuskin kotona, ennenkun taas lähtemä uusiin vaaroihin.
Mihin vanha Sanna raukka joutuma, jos Massa Repoa ammutaan eikä enään
palaja?"

"Minä palajan taas, rakas Sanna", vastasi hän. "Minun henkeni on
vahvassa turvassa. Jos niin ei olisi, en nyt eläisi, usko minua!"

"Mutta Sanna aina olemas niin yksin. Ei ole ketä puhutella, muita kuin
hevonen, papukaijat ja pikku pojun valokuva."

"No, ehkä tällä kertaa tuon mukanani seuraa. Minä tapaan miehiä, joille
mielelläni näyttäisin kotini, vaikka tähän asti olen sen salannut.
Heidän seurassaan on myös Veijo-niminen neekeri, ihan niinkuin sinun
pojusi."

"Neekeri Veijo? Herranen aika. Hänellä ehkä olla äiti Susanna, mutta
sanotaan Sannaksi."

"Sitä en tiedä."

"Onko hän myyty Tenessistä Kentukkiin?"

"En ole häneltä kysynyt."

"Se kuitenkin olema minun pikku pojuni."

"Älä luulottele! Tuhansien neekerien nimenä on Veijo. Kuinka sinä
luulet että juuri tämä olisi sinun? Ehkä hän tulee muassani tänne, ja
silloin saat itse häntä puhutella. Hyvästi, Sanna! Hoida mustaa hyvin!"

"Hyvästi, Massa! Nyt jäämä Sanna taas yksin! Massa tuoma tänne Veijon,
tehdä niin!"

Repo nyökkäsi ystävällisesti hänelle ja lähti joukkoineen liikkeelle;
pian oli hän puitten alle kadonnut.

Kypressit, seetripuut ja sykomoorit veden partaalla olivat vanhoja
puita, mutta manteli- ja laakeripuut oli Veri-Repo istuttanut, sekä
myös kastanja- ja oranssilehdon, jonka läpi hän nyt ratsasti. Sitten
seurasi pian kasvava, taaja pensasrivi, jonka tehtävänä oli estää
tuulen ja hiekan pääsemistä tälle pienelle keitaalle. Nuorukainen oli
kaivanut ojia järvestä, kastellaksensa näitä pensaita, jotka siinä
paikoin, missä ei enään maa ollut kostea, äkkiä muuttuivat maata
pitkin mateleviksi kaktuslajeiksi, kunnes alkoi tuo kasvuton, autio
hiekkatasanko.

Tänne päästyään lähti hän joukkoineen laukkaamaan, ja pian he katosivat
tummana pisteenä etäiselle taivaanrannalle.

Puolen päivänmatkan päässä köynnösmajasta luoteeseen ratsasti
päivällisaikaan samana päivänä melkoinen ratsastajajoukko koilliseen
suuntaan Ljaano estakaadon yli. Etupäässä kulkivat Vinnetuu; ynnä
komankhien päällikkö, heidän takanansa Karhunampuja poikineen; sitten
seurasivat vieretysten Ben Uusikuu, Viinanen, Tylppä ja Välttäri,
viimeisinä tulivat komankhisotilaat.

He olivat niin ääneti, kuin olisi heidän täytynyt hengellään maksaa
joka sanan. Viimeksikulkiat silmäsivät etsivästi vasemmalle ja
oikealle tahi eteensä, mutta useimmin pysähtyivät heidän katseensa
kuitenkin johtajiin, varsinkin Vinnetuuhun, joka istui satulassa hyvin
etukumarassa, voidakseen tarkoin silmätä jälkiä, joita he seurasivat.

Tähän asti olivat he seuranneet Korteijo- veljesten jälkiä, päästäkseen
niitä myöden "Ryöväri- Rotkoon." Äkkiä Vinnetuu pysähtyi ja hyppäsi
satulasta. Hienon hiedan peittämässä maassa oli tällä paikoin enemmän
jälkiä, kuin tähän asti oli ollut. Näytti siltä, kuin olisi tässä
ollut monta ratsastajaa. Siinä ei ollut ainoastaan kavioiden, vaan
myös ihmisjalan jälkiä. Ratsastajat olivat tässä hypänneet satulasta
tutkiakseen muutamia jälkiä.

Toisten ollessa paikoillaan, tutki Vinnetuu hyvin tarkasti tuota
sotkettua kohtaa. Sitten kulki hän hitaasti ja etukumarassa pitkän
matkaa oikealle. Palattuaan, sanoi hän komankhipäällikölle niin lujalla
äänellä, että kaikki kuulivat:

"Tässä ovat molemmat kalpeakasvot tavanneet jäljet, ja astuneet alas
niitä lukemaan. Nämät jäljet ovat viiden hevosen, jotka ovat olleet
toisiinsa sidotut yhteen riviin, toinen toisensa perään. Jos kullakin
olisi istunut ratsastaja, eivät hevoset olisi olleet toisiinsa sidotut;
tässä 'troikassa' on siis ollut viisi hevosta, mutta ainoastaan
ensimäisellä hevosella oli ratsastaja. Ne ovat kulkeneet tästä kolme
tuntia sitten. Nuo kaksi valkoihoista löysivät nämät jäljet kaksi
tuntia sitten ja seurasivat niitä. Katselkoon veljeni näitä jälkiä,
joitten reunat vielä paikottain ovat terävät, vaikka paikottain jo
tasaantuneet. Hänen täytyy silloin myöntää, etteivät ne ole vanhemmat
eikä tuoreemmat kuin vähintään kaksi, korkeintaan kolme tuntia."

Komankhi astui satulasta, nyt vuorostansa tutkiaksensa jälkiä. Sen
tehtyään, oli hän kaikin puolin samaa mieltä kuin Vinnetuu.

Nyt astui Karhunampujakin alas. Hitaasti ja etukumarassa hän kulki
paikan ympäri, sitten meni hän vähän kauemmaksi oikealle, kuin Vinnetuu
oli käynyt. Eräällä kohtaa laskeutui hän maahan, ikäänkuin tahtoisi
vielä tarkemmin sitä paikkaa tutkia. Sitten viittasi hän Vinnetuulle,
ja tämän saavuttua, sanoi hän, santaan osoittaen:

"Apakhien päällikkö näkee, että ratsastaja on astunut tässä satulasta
alas. Miksi lienee hän niin tehnyt?"

Vinnetuu katseli jälkeä ja vastasi:

"Jaloista päättäen, on mies valkoihoinen. Hän on nuori mies. Hän on
läikyttänyt vettä, niinkuin näkyy. Tästä alkaen ei tuota vedenhukkaa
enään ole tapahtunut. Hän on siis astunut tässä alas, sulkemaan tuon
pullon eli leilin, josta se juoksi."

"Oliko hänellä, veljeni mielestä, vaan yksi pullo eli leili?"

"Ainoastaan yksi vuoti, mutta hänellä oli kahdeksan mukanaan;
jokaisella hevosella oli kaksi, eräällä hevosella hän itse ratsasti,
mutta hevosia oli viisi; siis neljä kuormahevosta hänen takanaan on
kantanut kahdeksan leiliä."

"Mutta mihin kaikki tuo vesi? Itselleen ja hevoselleen hän ei sitä
tarvinnut."

"Ei. Hän oli varmaankin matkalla jonnekin, jossa on monta
vedentarvitsiaa. Hän on joko Ljaano-kotka, joka vie muille pedoille
vettä, taikka on hän kunnon mies, joka tahtoo auttaa toisia kunnon
ihmisiä. Hän varmaankin tietää semmoisia täällä löytyvän. Kutkahan ne
lienevät?"

"Ehkä tuo odotettu valkoihoinen siirtolaisjoukko?"

"Veljeni on kyllä oikein arvannut. Istukaamme heti satulaan ja
rientäkäämme noita täällä yhtyneitä jälkiä."

He nousivat taas satulaan ja kulkivat nyt vilkkaampaa vauhtia jälkiä
myöden, jotka eivät nyt enää vieneet koilliseen, vaan suoraan
pohjoiseen.

Nyt joka suunnalla vain oli santaa, pelkkää santaa, ja siinä näkyivät
jäljet aivan selvästi. Ainoastaan siellä täällä pilkisti paljas kallio
näkyviin; mutta enimmäkseen oli aavikko ison, vuosisatoja-, tai
vuosituhansia sitten kuivaneen järvenpohjan näköinen.

Toisinaan näkivät he oikealla tahi vasemmalla harmaanruskeita
juovia etäisellä taivaan rannalla; nuo kaukaiset juovat olivat
kaktuskasvijonoja, joitten läpi ratsastajan oli mahdoton päästä.

Näin kuljettiin eteenpäin, yhä vaan eteenpäin. Jäljet kävivät yhä
tuoreemmaksi, ja tämä oli varma merkki siitä, etteivät takaa-ajettavat
enään olleet kaukana.

Kun iltapäivä läheni loppuansa, saapuivat ratsastajat eräälle paikalle,
jossa jäljet kävivät yhä lukuisimmiksi, ei kuitenkaan siitä syystä,
että niitä olisi tullut uusia lisäksi, vaan sentähden, että tässä oli
levätty. Vinnetuu astui alas satulasta tutkimaan paikkaa. Hän meni
ensin pohjoiseen ja, takaisin palattuaan, yhtä kauas itään ja sanoi
takaisin tultuaan:

"Vettä kuljettava mies on ratsastanut suoraan pohjoiseen; molemmat
mejikkolaiset ovat tässä neuvotelleet, seuraisivatko häntä, mutta ovat
ratsastaneetkin itään. Kumpaa me seuraamme?"

"Veljeni osaa itse parhaiten päättää siitä asiasta", vastasi komankhien
päällikkö.

"No, sitten minä lausun mielipiteeni. Ne, joitten luokse tuo nuori mies
on matkalla, ovat pohjoisessa. Hän on hyvä mies, koska hänen jälkensä
eroavat mejikkolaisista. Me voisimme häntä seurata, varoittaaksemme
häntä. Mutta koska mejikkolaiset niin jyrkästi ovat hänen jäljistään
poikenneet, täytyy heidän Ryöväri-Rotkonsa olla täällä lähellä. He
ovat ratsastaneet sinne ilmoittamaan kotkille, että he ovat nähneet
tämän nuoren miehen jäljet. Nyt he ajavat häntä takaa, estääksensä
häntä viemästä vettä niille, jotka hän tahtoo pelastaa. Hänen jälkensä
ovat niin tuoreet, että saavutamme hänet ennen iltaa. Nyt saavat
veljeni valita, kummanko teemme. Seuraammeko vettäkuljettavaa miestä,
auttaaksemme häntä, tahi ratsastammeko Ryöväri-Rotkoon vangitsemaan
kotkat, etteivät pääse hänen kimppuunsa? Edellisessä tapauksessa
luopuvat he hänestä, kun näkevät meidän hänen luonansa, ja täten he
ehkä pääsevät meiltä pakoon; jälkimmäisessä tapauksessa sitä vastoin
saamme heidät vangiksi ja saammehan vielä silloinkin ratsastaa hänen
jälkeensä ja seurata häntä valkoihoisten luokse, jotka hän aikoo etsiä."

Hän oli näillä sanoilla esittänyt heille asian niin selvästi, ettei
tarvinnut kauvan sitä miettiä. Komankhit olivat ääneti, paitsi heidän
johtajansa, joka lyhyeltä neuvotteli kuuden valkoihoisen kanssa ja
lausui sitten apakhille:

"Me ratsastamme 'Ryöväri-Rotkoon' ja seuraamme siis mejikkolaisten
jälkiä. Onko punainen veljeni myös sitä mieltä?"

Vinnetuu nyökkäsi myöntyväisesti ja ohjasi sitten hevostaan itään
vieville jäljille. Jos olisivat hevosiaan hoputtaneet, olisivat he
kyllä pian saavuttaneet mejikkolaiset, mutta se ei ollut Vinnetuun
tarkoitus. Mitä pikemmin hän heidät saavutti, sitä vähemmän toivoa
hänellä oli saada tietoa "Ryöväri-Rotkon" paikasta. Hän halusi kovin
saada nähdä tätä paikkaa, ja kulki sentähden samaa vauhtia, kun hän
jäljistä saattoi nähdä mejikkolaisten kulkeneen.

       *       *       *       *       *

Vähän enemmän kuin päivämatkan päässä köynnösmajasta koilliseen
liikkui pitkä jono. Se kulki suorassa linjassa hiekan halki, joka
näillä paikoin oli sangen syvää. Siinä oli 20 härkävaunua, aseellisten
ratsastajien seuraamina.

Vaunut olivat lujarakenteiset ja jokaisen eteen oli valjastettu kuusi
tahi kahdeksan härkää, jotka hyvin hitaasti laahasivat raskaita kuormia
perässään. Eläimet olivat väsymyksestä ihan uupuneet. Ratsuhevosetkin
jaksoivat tuskin enää kantaa ajajaansa. Kielet riippuivat niitten
suusta, ne läähättivät ja sääret vapisivat.

Ajajatkin kävelivät ihan näännyksissä horjuvien härkien vieressä.
He kulkivat pää riipuksissa ja näyttivät tuskin jaksavan heiluttaa
isoja piiskojansa pakottaakseen juhdat viimeisiin ponnistuksiin. Koko
karavaani näytti olevan nääntymäisillään.

Ainoastaan etunenässä ajavan oppaan ratsu oli niin vilkas, ettei siinä
huomattu väsymyksen merkkiäkään. Mutta ratsastaja istui yhtä raskaasti
ja etukumarassa satulassa kuin toisetkin, ikäänkuin hän, samoinkuin
muutkin kärsisi kauheasta vedenpuutteesta; mutta kun joku vaunuissa
istuvista naisista tahi lapsista päästi jonkun valitushuudon, oikasihe
hän voimakkaasti ja hänen ohuet huulensa vetäytyivät pirulliseen hymyyn.

Tällä miehellä oli intiaanin tavoin pitkä tukka ja ruumiinmukainen,
punaisenruskea, tummaraitainen trikoopaita, niin että hän kaukaa
katsottuna näytti intiaanipäälliköltä. Päässään oli hänellä pitkät
kotkansulat, joka vielä enemmän lisäsi tätä yhdennäköisyyttä; kasvot
ja niskakin olivat punaisenruskeat. Tämä mies ei ollut kukaan muu kuin
Topias Taivola, hurskas mormooni-lähetyssaarnaaja. Hän oli tarjoutunut
ja otettu karavaanin oppaaksi sekä oli nyt ohjaamassa sitä varmaan
kuolemaan.

Nyt kannusti ensimmäinen ratsastaja hevosensa ja pääsi, kovasti
ponnistaen, Taivolan viereen.

"Tämä ei enään käy päinsä", lausui hän tälle. "Me ihmiset emme toissa
päivästä asti ole saaneet tippaakaan vettä, kun meidän täytyi säästää
viime jäännöksen eläimillemme. Ja tämäkin loppui jo tänä aamuna, kun
molemmat viimeiset astiat selittämättömällä tavalla olivat tyhjiin
juosseet."

"Se oli kuumuuden syy", selitti Taivola. "Tynnyrinvanteet eivät ole
tiiviit, kun ne ovat kuumuudesta ravistuneet."

"Asian laita ei ole niin. Niin kauvan kuin astiassa on vettä, ei se
ravistu. Joku on nävertänyt niihin reiän, niin että vesi on yöllä
huomaamatta juossut pois. Meidän joukossa on joku, joka tahtoo saattaa
meidät turmioon."

"Mahdotonta! Joka salaa päästää veden poisjuoksemaan, täytyyhän sen
itsekin janoon nääntyä.

"Sen olen kyllä itselleni sanonut, mutta kuitenkin on asia niin.
En ole tästä puhunut sanaakaan toisille, etteivät he vielä enemmän
hätääntyisi. Vielä olen salaa pitänyt jokaista tarkasti silmällä, mutta
en ole nähnyt mitään semmoista, josta voisin ketään syyttää Eläimet
kuolevat janoon; ne jaksavat tuskin eteenpäin, naiset valittavat
ja lapset itkevät vedenpuutetta — mutta kaikki turhaan! Ei löydy
tippaakaan enää jäljellä. Katsokaa taivasta kohti! Tuolla liitelevät
korppikotkat, ikäänkuin tietäisivät meidän pian joutuvan heidän
saaliikseen. Oletteko sitäpaitsi varma siitä, että olemme oikealla
tiellä?"

Taivolahan itse juuri oli yöllä nävertänyt reiän molempiin
vesiastioihin. Silloin oli hän itse juonut ja juottanut hevosensakin.
Sitten hän oli täyttänyt ison läkkisen kotelon, joka nyt, vuotaan
hyvin käärittynä oli hänen satulansa taakse kiinnitettynä, jotta hän
tänäänkin, pimeän tultua, voisi salaisesti virvoittaa itsensä ja
hevosensa.

"Olen ihan varma", sanoi hän, viitaten tolppiin, jotka seisoivat
sannassa, yhtä kaukana toisistaan. "Tuossahan näette oppaamme, joihin
levollisesti saamme luottaa."

"Levollisesti? Olemmehan kaikin kuulleet puhuttavan siitä, että
Ljaano-kotkat toisinaan kiskovat tolpat maasta ja asettavat ne ihan
toiseen suuntaan, johtamaan matkustajaa turmioon."

"Niin, semmoista tapahtui ennen maailmassa, mutta ei nyt enään, kun
noitten roistojen toimi on lopetettu. Muuten tunnen minä tämän seudun
sangen hyvin, ja tiedän, että tämä on oikea tie."

"Sanoittehan aamulla, että olemme aavikon hedelmättömimmällä alalla.
Mistä syystä ovat viitat juuri tänne asetetut? Tulisimmehan jollekin
toiselle suunnalle noitten suurten kaktusvainioitten luo, joitten
hedelmät sisältävät niin paljon kosteutta, että niillä voisimme
virvoittaa itsemme ja eläimemme."

"Se tekisi liian suuren mutkan. Rauhoittaakseni teitä, voin vakuuttaa,
että jos vähän kiirehdimme, niin joudumme illalla tuommoiselle
vainiolle. Huomenna saavumme lähteen luo, jolloin kärsimyksemme
loppuvat."

"Jos vähän kiirehdimme! Näettehän, etteivät eläimet enää pääse pikemmin
kulkemaan."

"No, sitte pysähdymme, että ne saavat levätä."

"Ei, sitä emme uskalla. Jos pysähdymme, emme enään saa niitä
liikkeelle. Jos ne panevat maata, niin ne varmaan eivät enää koskaan
nouse. Meidän täytyy pakoittaa niitä eteenpäin, kunnes joudumme
mainitsemallenne kaktusvainiolle."

"Niinkuin tahdotte, herrani. Minua ei janota vähemmän kuin teitä, näen
kuitenkin lohdutuksekseni, että tässä on äskettäin muitakin kulkenut.
Katsokaa jälkiä, jotka aamulla tapasimme. Ne osoittavat suurta
ratsastajajoukkoa, joka tuskin olisi uskaltanut ruveta tässä kulkemaan,
jos se ei olisi varmasti tiennyt olevansa oikealla tiellä. Meillä ei
ole mitään peljättävää. Huomenna tähän aikaan on kaikki ohi."

Hän puhui totta, sillä tuon aiotun hyökkäyksen piti tapahtua ennen
tätä aikaa. Että nuo mainitut ratsastajat olivat hänen liittolaisensa,
jotka olivat muuttaneet viitat väärälle suunnalle, sitä hän tietysti ei
maininnut. Hän hymyili itsekseen, kun nuo kaksimieliset sanat näyttivät
toista rauhoittavan.

Tuon jo monesti ennen mainitun köynnösmajan ja Murha-Rotkon välillä
levisi pituudelleen ja leveydelleen monen tunnin kestävä kaktusvainio.
Siitä ei päässyt hevonen eikä ratsastaja lävitse kulkemaan. Siinä
syy, miksi Veri-Repo ei koskaan ratsastanut tähän suuntaan, eikä
siis milloinkaan joutunut Murha-Rotkoon. Hän kiiti nyt tämän vainion
läntistä laitaa pitkin pohjoiseen suuntaan. Jos hän silloin olisi sen
pohjoisesta laidasta poikennut itään, olisi hänen täytynyt keksiä se
notko, joka jo niin monelle oli turmion tuottanut. Mutta hän tiesi,
että hänen pelastettavansa olivat koillisessa ja sentähden hän ratsasti
siihen suuntaan, jättäen kaktus-vainion taaksensa.

Päivä oli polttava. Kuumuus oli uuvuttava; hevoset hikoilivat, mutta
hän ei sallinut niiden levähtää. Yhtämittaa taivaanrantaa silmäten,
ratsasti hän yhä eteenpäin.

Siihen, missä taivas koillisessa näytti maahan yhtyvän, ilmestyi nyt
joukko tummia pisteitä.

"Nuo ovat siirtolaiset!" huudahti hän iloisesti. "Minä tiesin heidän
tulevan sieltä päin ja minä kohtaan heidät juuri oikeaan aikaan."

Hän kannusti ratsuansa ja luikkasi kuormahevosille niin, että ne
lensivät aavikon yli.

Mutta hetken päästä huomasi hän, että vastaantuliat olivatkin
ratsastajia, vaunuja ei ollut. Kuitenkin luuli hän näitä ratsastajia
siirtolaisten etujoukoksi ja ajoi sentähden suoraan heitä vastaan.

Vasta sitten kun hän oli tullut heitä jotenkin lähelle, herättivät
ratsastajien sekä luku että heidän käytöksensä hänen ihmettelynsä.
He olivat nyt myös hänet huomanneet. Mutta sen siaan, että olisivat
rauhallisesti hänen tuloaan odottaneet, jakaantuivat he kolmeen
osaan. Yksi osa jäi paikalleen; molemmat muut ratsastivat oikealle ja
vasemmalle Veri-Repoa vastaan; ikäänkuin tahtoisivat hänet piirittää ja
katkaista häneltä paluumatkan.

Nyt hän huomasi erehdyksensä. Hän nousi satulassa ja katseli asemaa.

"Taivahinen!" huudahti hän. "Heitä on enemmän kuin 30 henkeä. Eihän
siirtolaisetujoukko voi niin lukuisa olla. Heillä on kuormahevosia
muassaan, joihin on sälytetty viittatolppia. Voih! Nuo ovat juuri
Ljaano-kotkia, ja niitten ansaan olen minä ratsastanut. He aikovat
vangita minut. Noin monta minä en voi vastustaa. Minun täytyy paeta."

Hän kääntyi ja ajoi takaisin. Mutta yhteensidotuilla hevosillaan hän
ei voinut kulkea tarpeeksi nopeasti, varsinkin kuin ne jo olivat
ihan väsyksissä. Vainoojat yhä lähenivät. Nyt alkoivat kuormahevoset
juonittelemaan, kiskoivat ohjaksista ja hihnoista sekä potkivat.
Tämä viivähdys oli turmiollinen: ensimmäiset ratsastajat olivat jo
melkein ampumamatkan päässä. Silloin katkesi ratsuhevosen häntähihna,
johon ensimmäinen kuormahevonen oli sidottuna ja nyt kaikki neljä
kuormahevosta hyökkäsi sivulle.

"Ne ovat hukassa ja vesi samoin!" valitti Repo. "Mutta minä kostan
heti." Hän viihdytti hevosensa ja sai sen pysähtymään. Hän tarttui
kaksipiippuseen pyssyynsä, tähtäsi, sitten kuului laukaus, vielä
toinenkin ja molemmat etumaiset vainoojat putosivat hevosiltaan.

"Nyt taas eteenpäin! Eiväthän taas aivan heti tule niskaani. Nyt
en voi muuta tehdä, kuin hakea Vanhaa Kovakouraa ja johtaa hänet
siirtolaisraukkojen jäljille."

Näin lausui hän kiukkuisena ja lähti täyttä laukkaa ajamaan pohjoiseen.
"Kotkat" seurasivat häntä vielä hetken vimmatusti kirkuen; mutta pian
he huomasivat Revon hevosen paremmaksi ja palasivat takaisin ammuttujen
luokse.

Ja vielä kerran: yhden päivämatkan päässä pienestä köynnösmajasta,
mutta siitä pohjoisessa, oli vielä yksi ratsastajajoukko, matkalla
etelään. Sen voima ei ollut miesten luvussa, vaan heidän älyssään, ne
olivat Vanha Kovakoura seuralaisineen.

He seurasivat syviä jälkiä höllässä hiekassa. Nämät olivat niitten
"kotkain" jäljet, jotka olivat kiskoneet maasta tolpat ja asettamassa
ne Murha-Rotkoon vievälle suunnalle.

Vanha Kovakoura ratsasti tapansa mukaan ensimmäisenä; hänen rinnallaan
ratsasti Terässydän, nuori komankhi, Jimi ja Timi, Hono-veljekset
ratsastivat heidän takanaan ja sitten tulivat Ontuva Rankko ja Paksu
Paavo. Muut olivat jälkijoukkona.

Vanha Kovakoura oli ääneti. Hän silmäili taukoamatta jälkiä ynnä sitä
kohtaa taivaanrannalla, jonne ne johtivat. Hän näytti olevan kokonaan
siihen toimeen kiintynyt.

Sitä kovaäänisemmät olivat toiset, varsinkin Rankko. He keskustelivat
asiasta, johon hänen huomionsa oli erittäin kiintynyt, ja josta
kumppaninsa näytti olevan toista mieltä, sillä pikku saksenilainen
puhkesi vihaisesti sanomaan:

"Tieteellisissä asioissa olet sinä ihan typerryksissä. Jollet olisi
minua tavannut, istuisit vielä kurkkujasi myöden tietämättömyyden
liejussa ja ravitsisit pimeätä sieluasi harakanvarpailla ja
kilpikonnahöystöllä. Heikko pääsi on saanut nykyisen ajatuskykynsä vaan
minun älykkäästä kirnupiimästäni. Sentähden on minulla oikeus vaatia,
että myönnät minun hevoseni paremmaksi. Sinun mielipiteesi on ihan päin
mäntyä! Tulipallo, jonka näimme, olisi tullut ilmakehästä! Niinkuin
ilmankannella ei olisi muuta tehtävää kuin valaista sinun pimeätä
sieluasi tulipallolla ja raketeilla!"

"No, sano sinä sitte mielipiteesi!" kehotti Jimi nauraen.

"Sitä en huoli tehdä."

"Miksi et?"

"Koska silloin tekisin sinut muutaman Selsiuksen asteen viisaammaksi,
etkä sinä sitä kuitenkaan kiitollisuudella tunnustaisi."

"Tahi, koska et itsekään tiedä siihen mitään selitystä."

"Voi, voi! Minä osaan, niinkuin kuningas Salomo, selittää kaikki,
seetripuusta aina siirappiin asti.. Ja mitä tuohon tulipalloon tulee,
niin sille minä tempun teen. Se on muodostunut sulikiven pitoisesta
rikistä ja — — —"

Häntä keskeytti Vanhan Kovakouran huudahdus. Tämä osoitti etelään ja
virkkoi:

"Tuolla tulee yksinäinen ratsastaja. Sen, joka täällä yksin
ratsastelee, tarvitsee olla erinomaisen rohkea ja sangen tarkoin tuntea
aavikon."

"Kuka tuo lienee?" kysyi Timi. "Hän näyttää kiirehtivän meitä vastaan."

Vanha Kovakoura pysäytti hevosensa, otti esille kiikarinsa ja tarkasti
sillä ratsastajaa, joka täyttä laukkaa läheni. Sitten sanoi hän
iloisesti:

"Se on Veri-Repo, joka on ollut meiltä niin kauvan kadoksissa. Me
odotamme häntä tässä."

Hetken päästä tunsi Repokin heidät, heilutti kättänsä tervehdykseksi ja
huusi jo kaukaa:

"Mikä onni, että teidät tapasin! Minun täytyy pyytää teiltä pikaista
apua."

"Kenelle?" kysyi Vanha Kovakoura.

"Eräälle saksalaiselle siirtolaisjoukolle, jonka kimppuun 'kotkat'
luultavasti jo tänään hyökkäävät."

Tätä sanoessaan oli hän jo ehtinyt paikalle, pysäytti hevosensa ja
ojensi kätensä tervehdykseksi.

"Ne ovat luultavasti samoja, joita me etsimme."

"Missä ne ovat?"

"Kaakkoisessa täältä. He näyttävät suuntaavan matkaansa suoraan isoa
kaktusvainiota kohti."

"Sitä en tunne."

"Se on laajin koko aavikolla. Minä olen lukenut yli kolmekymmentä
kotkaa, ja olen ampunut niistä kaksi. He ovat kiskoneet tolpat maasta
ylös ja asettaneet ne viemään kaktusvainiolle. Siitä on mahdotonta
lävitse päästä ja tästä saa varmasti päättää että siirtolaiset viedään
sinne kuolemaan."

"Kuinka kauvan tulee meidän ratsastaa, päästäksemme sinne?"

"Kolme tuntia, jos nelistämme."

"Hyvä! Eteenpäin siis! Älkäämme hukatko aikaa. Puhukaamme
ratsastaessamme!"

Nyt kiiti tuo pieni joukko tuulen nopeudella aavikon yli. Veri-Repo
ratsasti Vanhan Kovakouran rinnalla ja kertoi hänelle tavanneensa
"kotkat" ja menettäneensä neljä hevosta. Metsästäjä katsoi häneen
tutkivasti, ja sanoi, merkitseväisesti hymyillen:

"Teillä on viisi hevosta, sanotte, Repo? Täällä keskellä erämaata!
Kuuluuko teille sekin, jolla Kostava Henki äskettäin ajoi."'

"Kyllä, herrani", nyökkäsi Repo.

"Kyllä minä sitä ajattelin."

"Nyt en enään voi salaisuuttani säilyttää, koska te kaikissa
tapauksissa saatte nähdä 'Hengen asunnon'. Ei tarvitse myös enää
teeskennellä, koska toivon meidän nyt onnistuvan hävittää koko tuon
roskajoukon viimeiseen mieheen. Ainoastaan yksi minulta vielä puuttuu."

"Kuka?"

"Sen joukon johtaja, joka murhasi vanhempani, jolloin ainoastaan minä
jäin eloon."

"Kukaties hänen luunsa jo ovat vaalenneet! Repo, te olette,
nuoruudestanne huolimatta, oikea sankari. Minä kunnioitan teitä.
Sitten tulee teidän joskus kertoa meille kaikki. Mutta nyt jo tiedän,
mikä mies te olette, ja mitä vaaroja vastaan te voitollisesti olette
taistelleet. Mutta koska teillä on näin monta hevosta, ja koska noin
mielinmäärin voitte mennä ja tulla, täytyy teillä välttämättä itse
aavikolla olla joku paikka, jossa on vettä, puita, ruohoa ja hedelmiä."

"Semmoinen minulla todella onkin. Asun erään pienen järven luona,
kaktusmetsän tuolla puolen."

"Vai järven rannalla! No, tuo vanha taru on siis totta puhunut.
Kertoisitteko minulle tuosta paikasta?"

Veri-Repo teki niin. Ei kukaan muu paitsi Vanhaa Kovakouraa kuullut
sitä, ja tämä päätti olla tätä salaisuutta vielä ilmaisematta.

Pitemmän ajan päästä saivat hevoset kulkea hitaammin, koska ei
uskallettu niitä liiaksi rasittaa; mutta sitten täytyi niitten taas
laukata.

Juuri kun päivä meni mailleen, tultiin vaunujen jäljille, joita
nyt seurattiin suoraan etelään. Tämä ei ollut vaikeata, sillä kuu
nousi pian ja levitti valoaan yli seudun. Kun oli noin tunnin ajan
ratsastettu, pysäytti Vanha Kovakoura äkkiä hevosensa, osoitti suoraan
eteensä ja lausui:

"Tuossa ovat siirtolaiset. Näen heidän vaunuvarustuksensa. Jääkää
tänne! Minä hiivin heidän luoksensa ja tuon sitten sieltä tietoja."

Hän astui satulasta ja hiipi pois. Hän viipyi puolen tuntia ennenkuin
hän palasi. Silloin hän kertoi:

"Siellä on kaksitoista suurta härkävaunua, asetetut neliskulmaan ja
sen sisäpuolella istuvat ihmiset. Heillä ei ole ruokaa, ei juomaa,
eikä polttopuita. Heidän oppaansa on heidät pettänyt, muutenhan heillä
olisi tuota kaikkea. Härät makaavat ähkyen maassa; ne ovat janoon
kuolemaisillaan, eivätkä varmaan jaksa huomenna minnekään. Meidän
vesivarastomme ei riitä ihmisillekään. Pelastaaksemme eläimet, tulee
meidän välttämättömästi hankkia sadetta."

"Sadettako? kysyi Ontuva Rankko Luuletteko ehkä täällä keskellä Ljaano
estakaadoa voivanne hankkia sadetta?"

"Luulen!"

"Mi — mi — mi — mitä nyt? Se ei pysty minun järkeeni. Olette tosin
hyvin välttämätön henkilö, mutta en sittenkään luule, että noin
vaan mielin määrin, voitte puhaltaa pilviä taivaalle. Millainen
'pilvenpiirtäjä' teillä sitten on?"

"Sähkö. Ei nyt ole aikaa selittää teille tuota. Saadakseni vettä,
tarvitaan tulta, niin laaja, palava ala kuin suinkin. Veri-Repo puhui
laajasta kaktusmetsästä tuolla etelässä. Siellä toivon voivani hankkia
aimo sateen. Mutta seuratkaa nyt minua!"

Hän nousi taas satulaan ja ajoi vaunuvarustuksille. Toiset seurasivat
häntä, epäillen päätään pudistaen tuolle luvatulle sateelle, sekä
uteliaina näkemään noita ihmisraukkoja, joita he tulivat pelastamaan.

Vaunut olivat lykätty kokoon, eikä niitten väliin päässyt ketään
ratsastajaa; mutta he kuulivat pelastajien tulon. Nämät astuivat
hevosiltaan alas vaunuvarustuksen ulkopuolella. He kuulivat jonkun
sisäpuolella huutavan:

"Kuule! Ihmisiä tulee! Herra Jumala, jos toisivat apua! Tahi ovatko
ryöväreitä?"

"Emme ole ryöväreitä. Me tuomme teille ennen kaikkea vettä", vastasi
Vanha Kovakoura lujalla äänellä. "Tulkaa tänne ja päästäkää meidät
sisään."

"Tuhat tulimmaista!" huudahti eräs suuttunut ääni. "Olisiko se ehkä...
Odottakaa te muut. Minä katson."

Mies tuli, nojasi väliaisan yli ja kysyi:

"Keitä te, vieraat, olette?"

"Minä olen Vanha Kovakoura ja nämät ovat kumppanini, pelkkiä rehellisiä
ihmisiä."

"Vanha Kovak — — — —. Senkin vietävä?"

Tämä mies, joka sadatellen vastaanotti pelastajat, siunaamisen sijasta,
ei ollut kukaan muu kuin Topias Taivola.

"Vai niin, tekö se olette!" sanoi Vanha Kovakoura, joka tunsi hänet,
pimeydestä ja intiaanipuvusta huolimatta. "Sangen hupaista tavata
teidät täällä!"

Mutta Taivola oli jo poissa. Hän ymmärsi, ettei hänen nyt pitäisi
viipyä silmänräpäystäkään kauvemmin. Sentähden hän hiipi toiselle
puolelle, veti äkkiä pari vaunua syrjään, päästäkseen neliöstä ulos,
heittäysi satulaan ja ryntäsi pois.

Takanaan kuuli hän siirtolaisten ilohuudot hänen poistumisestaan.

"Odottakaa vaan!" sähisi hän. "Palaan pian takaisin, ja silloin ovat
nekin hukassa, jotka ovat teitä pelastamaan tulleet. Vanha Kovakoura!
Semmoinen saalis!"

Hänen ei tarvinnut pitkälle ratsastaa. Tuskin neljännestunnin kuluttua,
tapasi hän tovereitaan, jotka odottivat hänen käskyänsä: suorittamaan
joukkomurhaamista.

He eivät ensinkään saaneet silmiänsä auki siitä, että niin kuuluisa
metsästäjä, kuin Vanha Kovakoura oli, nyt oli saapunut siirtolaisten
avuksi, vaan iloitsivat yhä uuden saaliin toivosta. He eivät pitäneet
yrityksensä epäonnistumista mahdollisena. Tosin eivät he taistelutta
uhriansa voittaisi, mutta voittaa heidän tuli, jos vaan aamuhämärää
odottaisivat, jolloin paremmin kuin yöllä eroittaisi ystävän
vihollisesta.

Vale-mejikkolaiset olivat myös jo täällä. He olivat Murha-Rotkossa
löytäneet vaan yhden ainoan etuvartian ja tämä oli vienyt heidät
tänne. He kertoivat seikkailustaan Laulavassa laaksossa ja herätti
sillä suurta iloa. Päätettiin ensin voittaa siirtolaiset, sitten etsiä
Vinnetuuta ja hyökätä hänen ynnä tämän seuralaisten kimppuun ja täten
saada runsaan saaliin.

He eivät ensinkään ajatelleet apakhin saattavan olla ihan lähellä; ja
lähellä hän kuitenkin oli.

Hän oli joukkoineen saapunut Murha-Rotkoon ja löytänyt sen tyhjänä Tämä
"murharotko" oli jotenkin syvä ja jyrkkä alanne maassa, jonka pohjana
oli samera vesirapakko. Ehkä tämä kosteus johtui läheisestä järvestä
"Erämaan Hengen asunnon" luona. Vaikka vesi olikin sakeata, olisi se
kuitenkin erinomaisen arvoista täällä aavikon keskellä, ja sentähdenpä
"kotkat" käyttävät tätä paikkaa vasituisena asemapaikkanaan. Missä
paikoin he aavikolla retkeilivätkin, aina palasivat he tänne ja aina
täytyi jonkun jäädä tänne antamaan toisille tarpeellisia tietoja.

Tänä päivänä oli tämä tiedonantaja ratsastanut mejikkolaisten mukana
ja siitä syystä ei Vinnetuu löytänyt siellä ketään. Mutta hänen
harjaantunut silmänsä sanoi hänelle kuitenkin heti, mille suunnalle
hänen oli kääntyminen. Seuraten noitten kolmen miehen jälkiä, löysi hän
illalla sen paikan, jonne "kotkat" olivat leiriytyneet.

Hänen väkensä sai pysähtyä. Itse hän mateli kuin käärme ryövärijoukon
luokse. Hän näki erään intiaanin tulevan ja yhtyvän heihin. Hänen
terävä silmänsä tunsi heti miehen. Mutta valitettavasti hän ei
uskaltanut mennä niin lähelle, että hän olisi käsittänyt "kotkien"
puheen; mutta hänen onnistui kuitenkin lukea heidät. Sitten hän palasi.

"Kolmekymmentäviisi kotkaa", ilmoitti hän. "Huomenna tähän aikaan ovat
nämät jo oikeitten kotkien ruokana."

"Mitä ne tekevät?" kysyi Ben Uusikuu.

"Ne vaanivat saalista ja sitä on pohjoisessa, sillä mejikkolaiset
ratsastivat sinne, ja äsken tuli sieltä tieto, että murhaaminen on
aloitettava. Veljeni ratsastakoon nyt minun kanssani pohjoiseen, siellä
tapaamme varmaan ne ihmiset, jotka he aikovat murhata."

Hän nousi taas satulaan ja ratsasti ensin suuressa kaaressa, ettei
häntä ynnä väkeänsä nähtäisi: sitten lähti hän taas äsken määräämäänsä
suuntaan.

Ratsastettuaan jonkun aikaa, näkivät he vaunuvarustuksen edessään.
Sinne oli asetettu vartioita. Vanha Kovakoura oli ryhtynyt
varokeinoihin. Kun vartiat huusivat heille, vastasi Vinnetuu:

"Valkoisten miesten ei tarvitse olla levottomia. Tässä tulee Vinnetuu,
apakhien päällikkö, tuoden heille apua, lihaa ja vettä."

Hänen sointuva äänensä kuului selvästi. Tuskin oli hän loppuun puhunut,
kun jo vaunuvarustuksesta kuultiin Ontuvan Rankon iloisesti huudahtavan:

"Vinnetuu! Silloin saamme soittaa voitonvirttä! Ja siinä, missä apakhi
on, siellä on myös Karhunampuja ynnä hänen pikku poikansa, Martti.
Päästäkää minä ulos! Minun täytyy oikopäätä halata heitä. Tämmöinen
juhla! Onhan tuo liian suuri ilo, kun täällä keskellä Saharaa,
pikimustassa yössä, kohtaa parhaita ystäviään!"

Hän kiipesi erään vaunun yli ja hyppäsi siitä maahan, mutta pysähtyi
hämmästyneenä, nähdessään komankhijoukon.

"Tuli ja leimaus, mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Täällähän on koko
pataljoona ratsuväkeä. Se näyttää epäilyttävältä. Tulkaa tänne, herra
Vanha Kovakoura, saatte nähdä aaveita hevosten selässä!"

Mutta Martti sulki hänet jo syliinsä ja samoin teki Karhunampuja.
Nyt syntyi iloa ja riemua. Vinnetuukin tervehti iloisesti vanhaa
tuttavaansa ja sanoi sitten:

"Täytyy kai veljeni Kovakourankin olla täällä. Eikö hän ole ääntäni
kuullut?"

"Olen kyllä, tässä olen!" huudahti tämä, joka muutamien avulla
oli äkkiä lykännyt kaksi vaunua sivulle ja nyt astui esille,
sulkemaan punaisen ystävänsä syliinsä. Häntä seurasivat Paavo,
Pekka, Silmänkääntäjä-Reitto, Jimi ja Timi, toiset tervehtiäkseen
ystäviään, toiset saadakseen mahdollisen pian nähdä Vinnetuun. Siinä
syntyi nyt vilkas elämä, sydämmellisiä kätten puristuksia, kysymyksiä
ja vastauksia, vaikka ilman melutta, niinkuin tila vaati.

Mutta totisena ja suruissaan seisoi nuori Terässydän komankhiensa
luona, jotka ihmetellen näkivät hänen täällä olevan, ja hän kertoi
heille isänsä murhasta. He kuuntelivat sanaa lausumatta, mutta
itsekseen vannoivat he kotkille kuoleman.

Nyt alkoivat he kiihkeästi, mutta äänettöminä toimimaan
vaunuvarustuksen sisäpuolella. Se laajennettiin, jotta komankhitkin
sinne mahtuivat. Kotkat eivät saisi etäältä nähdä, että heillä oli niin
lukuisa vastustajajoukko. Hevosetkin vietiin varustuksen sisäpuolelle.
Komankhit jakelivat siirtolaisille lihaa ja vettä, jota viimemainittua
ne olivat kuljettaneet koverretuissa kurpitsipulloissa, mutta Vanha
Kovakoura lupasi pian toimittaa enemmän vettä, sillä tämä ei riittänyt
tyydyttämään noitten ihmisraukkojen janoa.

Täällä tapahtui myös odottamattomia tapauksia, niinkuin esim.
silloin kun Ben Uusikuu tunsi Silmänkääntäjä-Reiton, joka kerran
oli pelastanut hänet Voro-Revon käsistä. Pian vallitsi täydellinen
hiljaisuus vaunuvarustuksen ympärillä. Tosin ei kukaan nukkunut, mutta
nämät kaikki, joilla oli toisilleen niin paljon kerrottavaa, puhuivat
vaan kuiskaamalla, joten vaunuvarustuksen ulkopuolella ei kuulunut
hiiskaustakaan.

Vanha Kovakoura oli ruvennut näitten kaikkien johtajaksi. Hän oli
istunut Veri-Revon viereen, kuuntelemaan kun tämä mitä tarkemmin kertoi
elämänsä vaiheet, ja siitä seudusta, jossa nyt oltiin. Jos mahdollista
ei nyt kukaan kotkista pääsisi pakoon, jotta heidän katalasta
toimestansa nyt kerrassaan tehtäisiin loppu.

Häntä huvitti erinomaisesti kuulla, että tuon ennen mainitun ison
kaktusvainion tasalla löytyi vielä toinen kapeampi ja että näitten
molempien välissä oli kapea hiekkakaistale, joka johti "Erämaan Hengen"
asunnolle.

"Hyvä", sanoi Vanha Kovakoura, "silloin ei kukaan noista konnista pääse
pakeneman. Jos he liian varhain huomaavat ylivoimaamme, tahi jos ensi
hyökkäyksessä pakenevat, ajamme heidät noitten molempien kaktuskenttien
väliin ja pistämme ne sitten tuleen. Siten saamme samalla juhdille
vettä, sillä muuten ne nääntyvät."

"Mutta silloin joutuvat 'kotkat' minun järveeni asti, ja voivat sitä
tietä paeta."

"Eipä niinkään, Repo; teidän tulee heti lähteä kymmenen komankhin
kanssa sinne, vastaanottamaan ne miehet, jotka me sinne ajamme. Te
ehditte sinne aikanaan, sillä minä lyön vetoa siitä, että hyökkäys
tulee vasta aamupuoleen tapahtumaan."

Tämä tuuma pantiin heti toimeen. Repo ja komankhit päästettiin ulos
vaunuvarustuksesta ja sitten vallitsi taas mitä syvin hiljaisuus.

Vaunuvarustuksen ympärille asetettiin vartioita, ja näitten tuli heti
vihollisten lähestyessä äänettöminä hiipiä pyörien väliin. Siellä
seisoivat satuloidut hevoset valmiina silmänräpäyksessä ajamaan
pakenevia takaa, ja jokainen ratsastaja oli saanut eri määräyksensä.

Näin kului yö. Idässä alkoi päivä koittaa, ja vaunujen ja muitten
esineitten hahmot näkyivät yhä selvemmin. Aamu-usvasta ei ollut
merkkiäkään. Päivä yhä valkeni ja nyt nähtiin etelässä "kotkat"
hevosten selässä, enemmän kuin tuhannen askeleen päässä.

He pitivät nyt ajan otollisena ja lähtivät hevosineen liikkeelle.
He luulivat, että ainoastaan joku vartia pysyttelisi valveilla
vaunuvarustuksen sisäpuolella.

Vartiat olivat vetäytyneet takaisin ja kaikki miehet seisoivat nyt
sillä puolella, josta hyökkäys tapahtuisi.

"Älkää ampuko hevosia, vaan ratsastajia!" käski Vanha Kovakoura.

Nyt olivat "kotkat" sadan askeleen päässä, nyt kahdeksankymmenen, nyt
viidenkymmenen.

"Ampukaa!" huusi Vanha Kovakoura.

Enemmän kuin kolmekymmentä laukausta paukahti. "Kotkat" joutuivat
heti epäjärjestykseen. Kuolleita ja haavoitettuja putosi hevosilta
maahan; vapautuneet hevoset juoksivat pois. Vähän tahi ei ensinkään
haavoittuneita oli tuskin yli kymmenen.

"Eläköön, eläköön Vanha Kovakoura ja Vinnetuu!" huusi Ontuva Rankko.

Kun kotkat nyt kuulivat tämän viimemainitunkin nimen ja käsittivät
äkkinäisen tappionsa koko suuruuden, tekivät he äkkiä koko käännöksen
ja ryntäsivät etelään, etunenässä Topias Taivola, joka helposti
tunnettiin heiluvista kotkansulistaan ja joka oli peljästynein kaikista.

"Ulos! Ja jokainen paikoilleen!" käski Vanha Kovakoura.

Kaksi vaunua vedettiin heti erikseen, jotta kaikki pääsivät ulos.
Siirtolaiset kiirehtivät ennen saaneitten käskyjen mukaan kuolleitten
ja haavoittuneitten luokse. Toiset alkoivat ajaa pakenevia takaa,
alussa ei kovin kiirettä pitäen.

Ainoastaan kaksi heistä kulki minkä hevosten kavioista lähti
lounaiseen suuntaan, pistämään kaktuskentän tuleen. Nämät kaksi olivat
Hono-veljekset, Jimi ja Timi.

Kymmenen komankhia ratsasti itään, poiketakseen sitten etelään
ja sulkeakseen pakolaisilta tien, joten näitten täytyi poiketa
kaktuskenttien väliin. Muut ratsastivat Vanhan Kovakouran ja Vinnetuun
johdossa etelään "kotkien" takana, jotka laukkasivat ja näyttivät
olevan pakoon pääsemässä.

"Kotkat" olivat raivoissaan, kun heidän aikeensa oli näin huonosti
onnistunut. He kiitivät eteenpäin kauaakaan keskenään puhumatta.
Ainoastaan kirouksia kuului heidän huuliltaan. Vasta sitten kun
saapuivat Murha-Rotkoon pysähtyivät he.

"Mitä nyt on tehtävä?" kysyi Taivola läähättäen. "Tänne emme voi jäädä,
sillä koirat ovat takanamme."

"Emme suinkaan", myönsi Kaarlo Korteijo, joka samoin kuin veljensäkin
oli haavoittumatta. "Tännepäin!"

He poikkesivat hänen osoittamaansa suuntaan, mutta näkivät pian kaukaa
paksun savun nousevan.

"Perhana!" huusi Eemeli. "Siellä he ovat ennen meitä. He ovat
sytyttäneet kaktukset tuleen. Takaisin siis!"

He ryntäsivät taas takaisin, sivu Murha-Rotkon, itäiseen suuntaan.
Tuskin kymmenen minuutin päästä näkivät he vasemmalla Vanhan
Kovakouran tulevan joukkoineen vinosti heitä vastaan. He kauhistuivat.
He kannustivat hevosiaan ponnistamaan viimeisiä voimiaan, ohi
päästäksensä, joka myös näytti onnistuvan.

Sitten aikoivat he raivata itselleen tien sivulta, mutta käsittivät
pian tämän mahdottomaksi, kun näkivät tänne asetetut kymmenen
komankhia, jotka sulkivat heiltä tien.

"Tänään on piru merrassa", huusi Taivola. "Luulenpa tuon Vinnetuunkin
olevan muassa. Ainakin kuulin hänen nimensä mainittavan. Meidän on
mentävä oikealle, kaktusten sekaan."

"Pääseekö sieltä pois? Eiköhän se vaan ole umpikuja?" kysyi Kaarlo.

"En tiedä. En ole milloinkaan siellä ollut. Mutta muuta neuvoa ei
meillä ole."

"Mutta pian vaan, ettei tuli pääse sinne ennen meitä!"

Nyt he ratsastivat juuri sinne, mihin Vanha Kovakoura heidät tahtoi.
Ja nyt hänkin kannusti hevostansa. Vasemmalta tulivat nuo kymmenen
komankhia, oikealta Timi ja Jimi, jotka nyt olivat tehtävänsä
toimittaneet, ja kaikki nelistivät "kotkien" jälestä kaktuskentille,
etäistä "Erämaan Hengen" asuntoa kohti.

Kaarlo Korteijo oli ollut oikeassa, varoittaessaan tulesta. Se
lähestyi, ensin hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin.

Vuosisatoja olivat nuot rutikuivat kaktusjäännökset tuossa maanneet
ja aika ajottain oli niistä noussut uusia vesoja. Kaikki oli kuin
taulaa. Liekit loimusivat ensin hiljalleen, sitten alkoivat ne rynnätä
eteenpäin, hypätä ja nousta pilviin asti. Pian oli koko kenttä tulessa
ja räiske kuului kaukaiselta ukkoselta. Kuumuudesta syntyi ilmavirta,
joka yhä kiihtyi ja muodostui tuuleksi. Mitä enemmän tuli levisi
ja mitä kauvemmaksi se etelään ulettui, sitä enemmän näkyi Vanhan
Kovakouran toivo toteutuvan. Taivas kadotti sinisen värinsä, kävi
ensin kalpean keltaiseksi, sitten harmaaksi, sitten yhä tummemmaksi ja
tummemmaksi; ja todellakin kokoontui nyt raskaita, tummia ainejoukkoja,
jotka eivät olleet savua. Kova tuuli kokosi ne paksuiksi pilviksi,
jotka vähitellen levisivät yli koko taivaan.

Ilma oli painostavan kuuma; santa tuntui polttavan. Salamoita alkoi
pilvissä risteillä; nyt putosi muutama pisara, sitten yhä useampia; nyt
jo satoi ja lopuksi tuli vettä kuin saavista kaatamalla.

Siirtolaiset olivat muitta mutkitta ampuneet pahimmin haavoittuneet
vihollisensa kuoliaiksi, anastaneet heidän tavaransa ja koonneet
hevosensa. Nyt tuli heidän odottaa ystäviensä tuloa, mutta — ilman
vettä. Silloin näkivät he tulen, näkivät miten pilvet muodostuivat
ja tunsivat putoavat pisarat. Lopuksi valui sade virtana heidän
ylitsensä ja he toivat esille kaikki astiansa, täyttääksensä ne. Janoon
nääntyväiset härät saivat uutta eloa. Ne ammuivat ilosta, petaroivat
sateessa ja saivat juodakseen. Ne olivat pelastetut, samoinkuin heidän
herransakin, jotka ilman eläimiä eivät olisi vaunuineen mihinkään
päässeet. Ja tämän oli Vanha Kovakoura saanut aikaan!

Veri-Repo ynnä kymmenen komankhia olivat heti päivän valjettua
saapuneet köynnösmajalle. Sanna ei peljästynyt intiaanien tulosta, hän
vaan iloitsi, nähdessään ihmisiä. Hän kysyi silmänräpäyksessä nuorelta
isännältään Veijo-neekeriä. Tämä elähytti hänen toivoaan ja sitten
hän meni majaan. Kun hän sieltä palasi, oli hänellä yllään valkoinen
puhvelinnahka.

"Timo-ua-ungva — Erämaan Henki!" huudahti Terässydän, joka myös oli
mukana.

Näin oli siis tuo arvoitus ratkaistu, josta he niin usein olivat
keskustelleet. Muutkin tuijottivat siihen, mutta he eivät puhuneet
mitään. Veri-Repo nousi taas hevosensa selkään ja ratsasti toisten
kanssa pois keitaalta, kaktusmetsän kaakkoiskulmaan, jonne hän asettui.
Hän tähysteli pohjoiseen.

Nyt yleni tumma seinä, jota vastaan kirkkaita liekkejä leimusi.

"Nyt ajaa tuli kotkat tänne", sanoi hän Terässydämmelle. "Ehkä punainen
veljeni niissä löytää jonkun isänsä murhaajista."

Hän tarttui aseeseensa. Terässydän teki samoin.

Pilvenseinä läheni; sen edellä kulki tuli. Ilma kävi yhä raskaammaksi.
Tuli ei päässyt edemmäs, sen täytyi pysähtyä kaktusmetsän rajaan.

"Uh!" huudahti eräs intiaani, pohjoiseen osoittaen. "Ne tulevat."

Niin, "kotkat" tulivatkin, mutta heitä oli nyt vaan kolme. Toiset
oli tapettu. Heidän hevosensa olivat vaahdossa; itse he vaan vaivoin
pysyivät satulassa. Vähän matkan päässä heidän takanaan näkyivät Vanha
Kovakoura ynnä Vinnetuu ja heitä seurasivat kaikki muut. Näin lähestyi
tuo hurja metsästys. Johtajat eivät hevosiaan rasittaneet. He tahtoivat
säästää kolme viimeistä "kotkaa" Veri-Revolle ja hänen komankhilleen.

Ensimmäisenä tuli Taivola, paljon muitten edellä. Hän huomasi puut,
jotka näillä paikoin olivat varsin ihmeellisiä esineitä, ja ohjasi
suoraan niitä kohti. Repo lähti hänen perässään. Kun mormooni näki
hänet, huusi hän kauhusta ja pakotti hevosensa ponnistamaan viimeiset
voimansa päästäkseen puitten luo.

Nyt saapuivat molemmat toiset. Heidän täytyi kulkea Terässydämmen ohi
ihan läheltä. Hän tunsi heidät osallisiksi isänsä murhaan. Hän tähtäsi
— kaksi laukausta ja he olivat pudonneet maahan. Hän ratsasti heidän
luoksensa ja otti heiltä päänahat.

Tällä välin ajoi Veri-Repo "hurskaan" Taivolan, pahimman pedon
heistä kaikista, edellään puita kohti ja edelleen aina majalle esti.
Tämä ratsastus oli niin tuima, että Repo siinä pudotti valkoisen
puhvelinnahkansa. Majan edessä kaatui "kotkan" hevonen ja Taivola lensi
satulasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Repo hänen vieressään,
tempasi veitsen vyöstään ja kohotti kätensä, antaakseen hänelle kuolon
iskun. Mutta silloin hän säpsähti ja huudahti kauhusta. Pudotessaan
oli Taivolan intiaanipääkoriste irjenryt ja silloin huomasi Repo, että
senkin alla oli tekotukka, sillä se putosi pois, ja näkyviin tuli
luonnollinen, lyhyeksi leikattu tukka. Kasvonsa olivat rasittavasta
ratsastuksesta vääntyneet ja pöhöttyneet; silmissä jäykkä, lasimainen
katse — hän oli taittanut niskansa. Nyt tunsi Veri-Repo vanhempainsa
murhaajan. Hän oli silloin kuullut tämän miehen nimen huudettavan, ja
tämä nimi, Repo, oli ainoa, joka oli hänen muistoonsa jäänyt. Hän oli
mainitsemistaan sitä maininnut ja sentähden oli hän Helmiaholta itse
saanut sen nimen.

Revon astuessa taas satulaan, mennäkseen pudonnutta puhvelinnahkaansa
etsimään, saapuivat muut rynnäten paikalle. Kaikki muut, paitsi Vanha
Kovakoura, ihmettelivät suuresti nähdessään valkoisen puhvelinnahan
Veri-Revon yllä.

"Henki — Erämaan Henki — se oli siis Veri-Repo", huusivat he toisilleen.

Veri-Repo ei heitä kuunnellut. Hän osoitti Taivolan ruumista ja lausui:

"Tuossa on murhaaja. Sentähden näytti hän minusta niin tutulta. Nyt hän
on kuollut, enkä milloinkaan saa tietää, kutka vanhempani olivat."

Ben Uusikuu katseli kuollutta ja huudahti:

"Voro-Repo! Nyt on hän vihdoinkin vaaraton! Vahinko, että hän niskansa
taittoi, sillä nyt jään ainaiseksi hänelle kuulan velkaa."

"Jumalan kiitos, että hän on kuollut!" sanoi Vanha Kovakoura
vakavasti. "Hänen kanssaan ovat kaikki 'kotkat' poissa ja nyt tulee
Ljaano-estakaadolla olemaan rauhallista. Ja jos vieläkin olisi
joitakuita jälellä, on helppo karkoittaa heidät täältä pois. Ei kukaan
voisi aavistaa tämmöisen keitaan täällä löytyvän."

Veijo oli tietysti myös mukana. Mutta, hän ei katsellut kuollutta, eikä
Ljaano-Henkeä. Hän katseli neekerivaimoa, ja tämä häntä. Neekeritär
kiirehti hänen luokseen ja kysyi kiihkeästi:

"Ollako sinä neekeri Veijo?" Ja kun tämä myönsi, jatkoi hän: "Ollako
äitisi nimi Sanna? Ollako sinä joskus nähnyt tämän kuvan Sannasta ja
hänen pikku Veijostaan?"

Sanna piti tuon vanhan kuvan Veijon edessä. Hän katsahti siihen ja
hyppäsi ilosta huutaen hevoselta alas. He syleilivät toisiaan, eivätkä
voineet pitkään aikaan ilmoittaa iloansa muuten kuin tolkuttomilla
äänillä.

On enään vaan vähän lisättävää. "Kotkat" olivat voitetut, ja
komankhijoukko ratsasti noutamaan siirtolaiset, että saisivat täällä
köynnösmajan luona virvoittaa itsensä, ennenkun he saatettiin Ljaano
estakaadon yli. Tuli sammui, kun ei sillä, enään ollut ravintoa, ja
koko laaja kaktuskenttä oli tuhkana.

Mutta Erämaan Hengen asunnossa ja sen ulkopuolella oli vilkas elämä.
Veri-Repo oli päivän sankari; hänen täytyi laajasti kertoa koko
elämänhistoriansa. Siinä oli melkein pelkkiä surullisia kohtia.
Kuitenkin lausui hän vakavan päätöksensä ainiaaksi jäädä tänne,
pitämään aavikkoa "kotkista" vapaana. Sanna ynnä Veijo sanoivat
tahtovansa jäädä hänen luokseen.

Hänen kertomuksensa oli niin huvittava, ettei tuo muuten niin puhelias
Ontuva Rankkokaan häntä ainoatakaan kertaa keskeyttänyt. Mutta kun tuo
pikku saksenilainen sitten Paavon ja Hono-veljesten seurassa käveli
järven ympäri, kysyi Timi:

"No, Rankko, nyt olemme saapuneet itse henkimaahan; vieläkö luulet
Erämaan Hengen aaveeksi?"

"Ole vaiti!" vastasi Rankko. "Jos nyt sattumalta olen tänne eksynyt,
löytyy kuitenkin muualla korkeampia Siirius-seutuja, ja mitä ei
järjellisten järki näe, sen näkee jokainen Saksenilainen, niin pian
kuin se tapahtuu."

"Niinpä niinkin, Sakseni ja varsinkin Meritsburg ovat mielelle
makeimmat", nauroi Jimi.

"Mene hiiteen mielinesi, vanha Hono! Sinä et ole vielä tarpeeksi kauvan
minua tuntenut, mutta koska joudumme olemaan vielä muutaman kuukauden
yhdessä, opit sinä minua sekä tuntemaan että kunnioittamaan. Minun
persoonani herättää jokaisessa kunnioitusta. Eikö totta, Paavo?"

"Ihan varmaan", sanoi tämä hymyillen.

"Tuossa sen nyt molemmin kuulette. Ja oikeastaan tulee teidän
kiittää minua kaikesta, sillä jos minä en olisi tavannut Veri-Repoa
Helmiahossa, ette koskaan olisi päässeet Erämaan Hengestä selville.
Sen tunnustuksen minä nyt jo tinkimättä, vaadin. Tulevien sukupolvien
on sallittu valaa minut ynnä 'Henki' rautaan, tahi veistää meidät
marmoriin, jotta nimeni kultakirjaimissa säteilisi niinhyvin täällä,
kuin tuolla Kansallispuistossa, jossa maailma luultavasti piankin saa
hämmästyksellä minun muistopatsastani katsella."








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERÄMAAN HENKI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.