The Project Gutenberg eBook of Joululeikkejä ja vuorokeskusteluja, by

Suomen opettajille, opettajattarille, raittiusyhdistyksille ja nuorisoseuroille.

Tämän mukana lähetetään teille kokoelma jouluieikkejä, raittius- ja muita vuorokeskusteluja, jotka ovat julaistut Koittoja Joululehti-lehdissä, Niiden lisänä on muutamia uusia, myöhemmin kirjoitettuja leikkejä. Joulun lähestyessä on nimittäin niin usein kouluista tullut kysymyksiä, eikö voitaisi kouluihin saada joululeikkejä, että ehkä on käytännöllistä saada niitä valmis kokoelma. Monille teistä täysi-ikäisistä ovat useat niistä tuttuja. Mutta saapuuhan joka vuosi kouluihimme uusia lapsia, ja heillehän nämä leikit ovat aina uusia.

Toivonliittojen ja nuorisoseurojen kokousten ohjelmiin toivomme näiden vuorokeskustelujen tuovan hauskaa vaihtelua. Niille, jotka eivät ole tottuneet harjoittamaan nuoria näiden yksinkertaisten leikkien esittämiseen, pyydämme antaa muutamia ystävällisiä neuvoja.

Kun allekirjoittanut vuosina 1896—1897 kävi monissa paikoin Suomea tekemässä lasten- ja nuorison raittiustyötä tutuksi, saimme kokea, kuinka suuri merkitys on leikkien oikealla harjoittamisella. Se on kylläkin vaivalloista. Mutta jos ei leikkeihin uhraa työtä, voi yhtä hyvin jättää niiden esittämisen sikseen. Sillä jos lapset seisovat ja latelevat ajatuksia ilman äänenpainoa, useimmiten niin matalalla äänellä, ettei voi erottaa sanoja, ja niin nopeasti, ettei voi seurata sisällystä, niin herättää se nuoressa kuulijakunnassa vain levottomuutta. Se ei pysy hiljaa: nauretaan, kuiskaillaan, kujeillaan esityksen aikana, kun salissa on tavallista pimeämpää, ja ennen kaikkea: kuulijoilla ei ole yhtään hyötyä niistä totuuksista, joita leikissä esitetään, Sillä toivommehan me — kuten kunnioitettavat lukijat näkevät — näiden leikkien avulla, voivamme antaa jonkun opetuksen nuorille elämää varten.

Katsokaamme sen vuoksi, että harjoitettaessa otetaan huomioon seuraavat yksinkertaiset seikat:

Tämä ei ole heille helppoa; sen tähden täytyy harjoittajan aina ensin lausua heidän kanssansa ja saada heidät huomaamaan, että jos he puhuvat tavallisesti, niinkuin koulussa taikka kotona, eivät kuulijat etäisyyden tähden voi erottaa sanoja. Leikissä tulee lausua sanat noin kaksi kertaa niin hitaasti kuin tavallisessa puheessa.

Tässä tarkoituksessa on meillä tapana asettaa pari lasta koulu- tai kokoussalin viimeiseen sopukkaan. He saavat siinä istua ja koettaa, voivatko he hyvin kuulla, mitä puhutaan. Luonnollisesti eivät leikkijät saa huutaa. Jos tiedetään, että jollakin lapsella on heikko ääni ja epäselvä lausumistapa, ei häntä pidä ottaa leikkiin.

etteivät koskaan puhu selkä käännettynä katsojiin päin tai kasvot käännettyinä kuulijoista poispäin.

On vaikeampaa kuin luullaankaan totuttaa heitä siihen. Jos heidän esim. tulee poistua näyttämöltä, kävelevät he ovelle ja mennessään puhuvat sanottavansa kääntyneinä kuulijoista poispäin. Jos heidän esim. tulee istua jonkun sivupöydän ääressä, täytyy heidän aina kumminkin kääntää kasvonsa kuulijoita kohden.

Kun lapsi ensi kerran lukee osansa leikissä, latelee hän sen niinkuin ulkoläksyn. Silloin täytyy ottaa joku ihan tavallinen lause ja "ladella" se samalla tavalla, jotta lapsi huomaa eron tavallisen puheen ja sen tavan välillä, jolla se esittää leikkiosansa. Johtaja sanoo: no, Jussi, sanotko sinä, kun tulet kotiin, näin: (luetaan ulkoläksyäänellä) "Äiti, minun on niin kauhea nälkä; eikö puuro ole vielä valmista, taikka saanko minä palasen leipää, kunnes puuro kypsyy", tai jotakin samantapaista. Tämä auttaa aina. Sitä paitsi voi, ensi kerran luettaessa leikkiä taikka runoa, joka on esitettävä, antaa lasten lyijykynällä vetää viiva niiden sanain alle, jotka ovat korostettavat, esim. näin: "Tässä istuu Ilmari. Hän on muuten kiltti poika, mutta hänellä on paha tapa hangata kyynärpäitään pöytää vastaan j.n.e."

Luonnollisesti eivät korostettavat sanat saa tulla ikäänkuin työntämällä esiin. Tämä kyllä tasaantuu, kun lapsi vain on oppinut ymmärtämään, että korostus on otettava huomioon. Kouluissahan jo opetetaan nuoria oikein korostamaan sanottavaa, joten tämä koskee vain niitä, jotka harjoituttavat raittiusiltamia ja nuorisoseurojen kokouksia varten.

Niille, jotka ovat niin ystävällisiä, että ottavat vaivakseen auttaa tällaisissa tapauksissa, pyydän kehoitukseksi mainita, että kun ensi kerran on saatu joukko kokoon harjoittamaan vuorokeskustelua voi se näyttää ihan toivottomalta. Osanottajat ovat ihan "mahdottomia". Luulee, etteivät he koskaan opi lausumaan osiansa. Mutta jos vain on kärsivällisyyttä ja kestävyyttä, niin kyllä lopulta onnistutaan. Täytyy itse näyttää heille, ja jos on kysymyksessä itku tai nauru, niin täytyy ensin itse suorittaa tehtävä.

Mitä ulkonaiseen järjestelyyn tulee, niin täytyy ottaa huomioon seuraavat seikat:

Jos leikki esitetään vain lattialla, niin täytyy katsojain seisoa kehässä leikkijäin ympärillä, niin että kaikki voivat nähdä. Jos katsojat istuvat toistensa takana, niin että etumaiset estävät taempana istuvia näkemästä, syntyy tyrkkimistä, noustaan penkeille, kuiskataan: "anna minunkin nähdä" y.m. pahaa verta synnyttäviä sanoja, jollaista usein sattuu aikuistenkin kokouksissa. Maalla, missä on helppo saada lautoja, voidaan hyvin helposti valmistaa yksinkertainen lava siten, että asetetaan parille penkille tai kolmelle tuolille lavan kumpaankin päähän vankka lauta, joka täytyy lujasti sitoa, tuoleihin, ellei voida nauloilla lyödä sitä kiinni. Näitten tukilautojen päälle asetetaan poikittain toisia lautoja, jotka täytyy vahvasti naulita joko tukilautoihin taikka tuoleihin. Lavan täytyy olla niin korkea, että karumpana takana olevat voivat hyvästi nähdä leikkijät. Lavan edessä oleva tyhjä paikka peitetään konepaperilla, — rulla sisältää 50 neliömetriä ja maksaa 3 mk. 75 p. — jota voidaan käyttää myöskin lavan takaseinäksi. Sivuille asetetaan rivi kuusia, jotka eivät myöskään paljoa maksa maalla. Kaupungeissa on jo parempia keinoja käytettävissä. Esiripuksi otetaan muutamia lakanoita, jotka kiinnitetään pienillä messinkirenkailla vahvaan teräslankaan, niin että esirippu helposti kulkee. Messinkirenkaita saa jokaisesta rautakaupasta 10:llä pennillä tusinan. Puvut valmistetaan yhtä yksinkertaisesti. Kuningas esim. ripustaa ihan punasen saalin hartioilleen ja kiinnittää vaikean paidan, joka ylettyy polviin asti, punaisella vyöllä; kruunu leikataan kultapaperista, joka liimataan pahville, jotta se kestää. Tontuille ommellaan punaset hiipat ja valmistetaan pitkät parrat teräslankaan kiinnitetyistä pellavista, Kuningattaret ja prinsessat lainaavat itsellensä pitkät Valkoset alushameet, joihin ommellaan pari pyyheliinaa laahustimeksi j.n.e.

Monet tottuneet leikkien johtajat pitävät luonnollisesti näitä ohjeita äärettömän yksinkertaisina ja tarpeettomina. Mutta allekirjoittanut onkin antanut ne vain niille, jotka niitä tarvitsevat.

Lopuksi pyytäisin, että jokainen johtaja olisi ystävällinen ja ennen jonkun leikin harjoittamista tai milloin muuten näkee hyväksi, lukisi lapsille tervehdyksen, jonka minä lähetän heille ja joka on otettu seuraaville sivuille.

Lausuen sydämellisen toivomuksen, että kirjaan otetut leikit eivät olisi vain iloksi, vaan että ne herättäisivät nuorissa vakavia ja hyviä ajatuksia ja tunteita, jotka kerran, Jumalan avulla, toteutuvat toimintana, piirrän kunnioittaen teidän uskollista ja uutteraa työtänne nuorison hyväksi.

Tässä lähettää Koiton täti teille muutamia joululeikkejä ja vuorokeskusteluja, joiden esittämisestä te niin paljon pidätte. Monet niistä ovat teille tuttuja; nuoremmille teistä ovat monet uusia, eräskin niistä kun on painettu jo vuonna 1895, siis ennen kuin moni teistä on syntynyt. Nyt minä pyydän sanoa muutamia sanoja sekä niille, jotka ottavat osaa leikin esittämiseen, että niille, jotka ovat katsojina.

Onhan hauskaa olla esim. joululeikissä mukana? Eikö totta? On, on, sanot sinä. Minkätähden se on niin hauskaa? oletko ajatellut sitä? En, vastaat sinä. Siihen voi olla monta syytä. Useimman teidän mielestä on hauska saada tehdä jotakin, puuhata jotakin; sellainen on mieleen, kun on teidän ikäisenne. Mutta monet lapset — sen olen itse nähnyt Toivonliitossani ja koulussani — tahtovat olla mukana näyttääkseen itseänsä, saadaksensa suosiota ja kiitosta j.n.e. He ajattelevat vain itseänsä. Ja kaikki itsekkyys, itserakkaus, kaikki oman kiitoksen himo on rumaa, on syntiä. Sellaisia varten en minä yhtään ole koonnut näitä leikkejä.

Minkätähden meidän siis pitää leikkiä, sinä kysyt. Sinä saat kyllä pitää leikkiä ja puuhailemista hauskana; muuten et sinä olisi oikea poika taikka tyttö, vaan pikkuvanha, hapan äkäpussi, joka voi jäädä nurkkaan istumaan ja jonka ei tarvitse tulla teidän muiden, iloisten telmyrien joukkoon. Mutta teillä pitää olla toinenkin syy leikkiä. Ja se on, että te tahdotte ilahuttaa muita; ja kun te esitätte esim. raittiusvuorokeskustelun, tulee teidän olla iloisia siitä, että tekin voitte tehdä jotakin raittiusasian hyväksi.

Korkeinta ja parasta, mitä te voitte tehdä, lähinnä sitä, että tottelette ja palvelette Jumalaa ja teette jotakin hänen valtakuntansa hyväksi, on olla muille ihmisille iloksi ja hyödyksi ja palvella jotakin suurta ja jaloa asiaa. Ajatteles, jos joku tovereistasi taikka heidän vanhemmistansa, joka on katsomassa leikkiä "JouluaattokeskUstelu", alkaa, kuullessaan kuinka kauniisti Rosa ja Emma ja pojat osaavat vastata vanhemmillensa raamatusta, ajatella, kuinkahan hyvin hän tuntee raamatun; ja niin hän itsekin alkaa lukea kirjojen kirjaa. Taikka eikö olisi onnellista, jos esim. joku, joka ei koskaan ole ajatellut ruveta raittiiksi, kuullessaan leikin "Sininauha", tekisi raittiuslupauksen? Taikka ajattele, että jotkut, jotka istuvat ja kuuntelevat leikkiä "Lämpöä Lappiin", alkaisivat koota vaatteita ja rahaa pienille, köyhille lappalaislapsille; taikka jos muutamat lapset teidän koulussanne, kun kuulevat "Kertun ja Liisan kesähommat", päättäisivät ensi kevännä laittaa itsellensä pienen puutarhan j.n.e.

Mutta jotta te voisitte tuottaa todellista iloa ja hyötyä kuulijoille, täytyy teidän myöskin esittää osanne leikissä ja vuorokeskustelussa sydämestänne toivoen voivanne ilahuttaa ja hyödyttää muita. Teidän täytyy rukoilla, että Jumala auttaisi teitä tässä, niinkuin kaikessa muussakin. Sillä jos te ette voi rukoilla, että Jumala olisi kanssanne silloin kun te esitätte leikin taikka vuorokeskustelun, niin teidän ei pidä ottaa siihen yhtään osaa, sillä silloin ei siitä kaikesta ole siunausta eikä hyötyä. Pitäkää se nyt mielessänne.

Kuunnelkaa sitten tarkkaan, mitä opettaja taikka hän, joka teitä harjoittaa, teille sanoo. Kaikkeen vaaditaan työtä. Täyttyy oppia hyvin ulkoa, mitä on sanottava, eikä vain silmäillä osaansa. — Minäpä kerron teille jotakin. Kerran minä olin eräässä Toivonliiton juhlassa. Siellä esitettiin leikki, joka on tässäkin kirjassa. Siinä lapset seisoivat ja änkyttivät ja jankuttivat eivätkä osanneet sanoa sitä, mitä heidän piti. He puhuivat liian hiljaa, he käänsivät selän meihin päin, jotka olimme kuulemassa; he latelivat niin hätäisesti, ettei voinut erottaa sanaakaan. Toiset lapset, jotka olivat katsomassa, telmivät vain salissa. Se oli niin, niin kiusallista ja ikävää, etten minä koskaan unohda sitä tuskallista iltaa. Niin, mitäpä hyödyttääkään harjoitella ja panna toimeen juhlia, jos kenelläkään ei ole niistä iloa eikä hyötyä?

Mutta minä toivon, ettei kukaan teistä tee niinkuin lapset tässä Toivonliiton juhlassa. Tehkää vakavuudella ja ilolla kaikki, harjoittakaa niin myös nämä leikit, ja teillä itsellänne on niistä siiloin suurin ilo.

Minä lopetan tämän kirjeen sydämestäni toivoen, että kirja tuottaisi teille iloa ja hyötyä ja että te itse valmistaisitte muille samaa.

SISÄLLYS:

I. JOULULEIKKEJÄ JA RUNOJA

Jouluaattokeskustelu
Jouluilo
Risumummo
Joulutonttujen lahjat
Jouluaattona
Laurin ja Liisan seikkailut
Uusi vuosi saapuu
Tähtipojat
Joulupukki

II. RAITTIUSVUOROKESKUSTELUJA

Kun tulen suureksi
Sotamiehiä
Suomalaisia orjia
Laskuesimerkki
Orjaraukat
Sininauha
Miksi aijon tulla

III. VUOROKESKUSTELUJA JA LEIKKEJÄ

Lempikertomus
Metsolaan
Kertun ja Liisan kesätuumat
Lämpöä Lappiin
Uusi kartasto
Vuodenajat
Briitta-äidin päätös
Paimenessa

JOULULEIKKEJÄ JA RUNOJA

1:NEN KOHTAUS.

(Isä ja äiti puuhailevat joulukuusen ääressä; isä sytyttää kynttilöitä ja äiti järjestelee joululahjoja.)

Isä: No niin, nyt on viimeinen kynttilä sytytetty. Nyt, äiti, voivat lapset tulla; kilistä nyt kelloa, kuten sovittiin. Kyllä heidän silmänsä vaan suurenevat, sen saat uskoa.

Äiti: Näin suurta joulukuusta meillä ei ole vielä koskaan ollut. Ja nuo monet lahjat sitten! Jokainen lapsi saa vaatekappaleen ja sen lisäksi omenia ja pähkinöitä. Kun minä muistelen millaista meillä oli ennen jouluina… oi, oi!

Isä: Niin, rakas isämme taivaassa on pelastanut meidät monista suruista ja alennuksesta, johonka minä olen sinut saattanut, rakas vaimoni. (Tarttuu äidin käteen.) Minä kiitän sinua kärsivällisyydestä, jolla olet minua kohdellut, Osottakaamme kiitollisuuttamme Jumalaa kohtaan ylistämällä Häntä elämällämme ja kasvattamalla lapsiamme Hänen pelvossaan.

2:NEN KOHTAUS.

(Lapset: Frida 6-vuotias, Fritz ja Ville 8- ja 10-vuotiaat sekä Rosa ja Emma 12-ja 14-vuotiaat, tulevat sisään. He asettuvat joulukuusen ääreen iloisesti huutaen:)

Frida: Oi, äiti, katso miten monta kirkasta kynttilää! Onko
Kristuslapsi taivaassa lähettänyt ne meille?

Äiti: Nämä kynttilät on isä sytyttänyt teille. Mutta joulukynttiläin valo muistuttaa meitä Kristuslapsesta; sen vuoksi ne meistä ovat niin kirkkaat.

Isä: Ja nyt, rakkaat lapset, me laulamme yhdessä tuon kauniin joululaulun, jonka te olette oppineet pyhäkoulussa.

    Terve, oi joulu, sä juhlamme parhain,
    Terve, te kynttilät loistelevat!
    Enkelten laulu jo kuuluvi varhain,
    Taivas ja maakin nyt riemuitsevat:
    Jumalalle kunnia nyt korkeudessa!
    Maassa rauha, ihmisille hyvä tahto myös!
    Terve, oi joulu, sä juhlamme parhain,
    Terve, te kynttilät loistelevat!

    Kun jouluaamu koittaa,
    Käyn seimeen katsomaan
    Hänt' joka synnit voittaa
    Ja vallat maailman.
    Hänt’ en voi kiittää kyllin,
    Kun velkan’ pyyhki pois.
    Ken orjuudessa synnin
    Viihtyä vielä vois?
    Sua, Jeesus, tarvitsemme,
    Sä lasten puoltaja,
    Suo synnillä ettemme
    Sun mieltäs pahoita!

Äiti: ja nyt me hyörien pyörien katsomme joululahjoja. Frida, tässä on sinun käärösi. (Ojentaa hänelle käärön).

Äiti: Fritz, tässä on sinun käärösi. (Kaikki lapset aukaisevat käärönsä, joiden pitää olla niin sidottuja, että ne helposti saa auki.)

Frida: Oi, äiti, miten suloinen nukke! Kiitos, kiitos! (Syleilee äitiä ja isää; samoin tekevät kaikki lapset.) .

Ville: Tämmöiset kunnon saappaat ja sukat; no nyt voi kahlata lumikinoksien halki!

Fritz: Eläköön, kaunis kuvakirja, jota minä olen niin kauvan toivonut, ja kolme uutta paitaa!

Äiti: Mitä te sanotte! Oletteko te tehneet meille joululahjoja!
Tällaiset oivalliset sukat!

Emma: Frida sai Kaarlo-sedältä markan ja hän antoi sen. Fritz ja Ville ovat juosseet kauppiaan asioilla ja saaneet juoksurahoja. Ja Rosa ja minä olemme kutoneet ne. (Taputtaa käsiänsä.) Oli niin hauska kutoa niitä!

Äiti (vetää pikku Fridan luokseen): Tule, aarteeni, ja nojaa minuun; jos väsyt, voit istua syliin.

Isä: Frida piti erittäin kirkkaista kynttilöistä. Rosa, tiedätkö sinä mihin ne meitä kehoittavat?

Rosa: Tiedän kyllä, isä kulta. Äiti jo sanoi meille, että ne muistuttavat meitä oikeasta jouluvalosta, joka tuli taivaasta tänne pimeään maahan, se on meidän herramme Jeesus Kristus.

Äiti: Mistä sinä sen tiedät? Voitko mainita jonkun raamatunlauseen, joka sen todistaisi?

Rosa (hitaasti ja selvästi): Jesajan 60 luvussa 1 ja 2:ssa värsyssä sanotaan: "Nouse, ole kirkas; sillä sinun valkeutes tulee, ja Herran kunnia koittaa sinun ylitses. Sillä katso, pimeys peittää maan, ja synkeys kansan; mutta Herra koittaa ylitses, ja hänen kunniansa pitää sinun päälläs nähtämän."

Emma: "Meidän Jumalan sydämellisen laupiuden kautta, jolla meitä on etsinyt koitto ylhäältä: Valaisemaan niille, jotka pimeissä ja kuolon varjossa istuvat, ja ojentamaan meidän jalkamme rauhan tielle."

Ville: Synti on pimeyttä, rakas isä, sen sanoi meille pyhäkouluopettajamme. Synti pimittää meidän sydämemme kokonaan. Minä luulen, että jokainen synti, minkä me teemme, jättää mustan tahran meidän sydämeemme.

Frida (innokkaasti): Niin, ja silloin emme me lainkaan pääse taivaaseen, sillä kaikki rakkaat enkelit ovat niin valkoisia ja puhtaita.

Fritz: Mutta Vapahtaja pesee pois kaikki tahrat ja puhdistaa meidän sydämemme lumivalkoiseksi, niin, valkoisemmaksi kuin lumi.

Fritz: Mutta, äiti, minähän rukoilen joka ilta: "Luo, Jumala, minuun puhdas sydän."

Ville: Minä luulen, että se muistuttaa meitä ensimäisestä syntiinlankeemuksesta.

Äiti: Jouluilossakaan me emme saa unhottaa, että kiusaus voi lähestyä myöskin meitä.

Isä: Niin, rakkaat lapset, paha käärme on purrut myöskin minua niin syvästi ja kovasti, etten minä luule enää koskaan voivani parantua.

Isä: Rosa ja Emma kyllä tietävät kuinka käärme on minua purrut. (Tytöt nyökkäävät hitaasti ja surullisesti.) Nähkääs, lapset, (hän vetää kolme nuorinta luoksensa) se oli tuo paha alkoholi-juoma, jossa käärme eli kiusaus minua vaani. Ja pitkään aikaan minä en aavistanut, että minä, juodessani olutta, viiniä taikka viinaa, yhä enemmän jouduin kiusaajan valtaan. Minusta tuli köyhä, sairas ja jumalaton.

Isä: Sen tähden, oi, sen tähden. Mutta, jumalan kiitos, Vapahtajamme pelasti minut väkijuomien vallasta, silloin kun minä antauduin hänelle. Nyt ovat minun haavani parantuneet, mutta arvet ovat vielä jälellä.

Rosa (menee ja kiertää kätensä isän kaulaan): Eikö ole onnellista, että me saamme kuulua Toivonliittoon ja että me olemme oppineet tuntemaan nämä juomat, niin ettemme koskaan, emme koskaan koske niitä!

Äiti: Niin, lapset, kun isä parani, lähetti hän teidät kaikki, paitsi Fridaa, joka oli liian pieni, Toivonliittoon. Mutta muistakaa, että "käärme" voi kätkeytyä muuannekin kuin väkijuomiin. Kaikessa tottelemattomuudessa, riidassa, kateudessa, kiroilemisessa, epärehellisyydessä, ylpeydessä, itserakkaudessa se asustaa. Oikean Toivonliiton pojan ja tytön tulee väittää kaikkea sellaista yhtä tarkasti kuin väkijuomiakin.

Emma: Koulussa me saimme viime kerralla ulkoa opittavaksi Syrakin kirjasta lauseen: "Vältä syntiä, niinkuin käärmettä, sillä jos sinä sitä lähestyt, niin se pistää sinua. Sen hampaat ovat leijonan hampaat ja tappavat ihmisten sielut."

Isä: Ja vihdoin vielä vähän joulukuusesta. Minkätähden ripustetaan kaikki nämä kauniit koristeet juuri kuuseen? Eikö voisi asettaa lahjoja vaan pöydälle ja pistää kynttilöitä esim. nisuleipään tai johonkin semmoiseen?

Frida: Mutta, rakas isä, mitä sinä ajattelet; silloinhan ei yhtään olisi oikeata joulua.

Äiti: Näettekö, lapset, kuusi on aina vihanta, sekä talvella että kesällä. Sentähden se muistuttaa meille Vapahtajamme ikuista, muuttumatonta rakkautta ja uskollisuutta, ja kuusen kaunis viheriä on samalla toivon vertauskuva. Meille, joiden turva on Herrassa Jumalassa, sanoo joulukuusi: "Hän, joka Herraan turvaa, ei koskaan joudu häpeään. Hänen armonsa kestää ijankaikkisesta ijankaikkiseen niille, jotka Häntä pelkäävät ja pitävät hänen käskynsä."

Fritz: Oi, äiti, jospa aina olisi joulu ja me saisimme aina pitää tämän kuusen huoneessamme!

Isä: Sitä meidän ei tarvitse toivoa, rakas lapsi. Ei joulu kynttilät, vaan Vapahtaja on oikea valkeus. Nämä valot sammuvat, kuusi kuihtuu, mutta Kristus pysyy. Emma, mitenkä hän sanoo opetuslapsillensa ennen taivaaseen astumistansa?

Äiti: Niin on, Jumalan kiitosi Katsokaa, lapset, jos te oikein sydämestänne rakastatte Jeesusta, tottelette Häntä ja ahkerasti rukoilette Häntä, niin te itse olette joulukuusen kynttiläin kaltaiset. Herra Kristus asuu silloin teidän sydämessänne ja loistaa siellä, niinkuin liekki loistaa kynttilässä.

Rosa: Sentähden sanoikin opettajamme Toivonliitossa meille, että meidän tulee olla pieniä kynttilöitä ja loistaa Vapahtajan kunniaksi.

Fritz: Katso miten kauniisti minun sininauhani loistaa kilpaa kynttilöiden kanssa!

Emma: Kuulkaa, rakkaat siskot, emmekö me koko ensi vuoden aikana tee oikein ahkerasti ja innokkaasti työtä Toivonliittomme hyväksi ja koeta saada oikein monta tyttöä ja poikaa yhtymään siihen, ja kun me sitten saamme kiinnittää sininauhan heidän rintaansa, niin on kuin me taas olisimme sytyttäneet pienen kirkkaan kynttilän.

Frida: Ah, äiti, silloin heidän Toivonliittonsa on niinkuin suuri joulukuusi. Minä tahdon myöskin olla pieni kynttilä, äiti, ole kiltti ja anna minunkin saada sininauha!

Äiti: Sen sinä kyllä saat, kun siskot ovat ensin opettaneet sinulle mitä se oikein merkitsee ja mitä he ovat oppineet Toivonliitossa. Ja nyt me menemme syömään joulupuuroa. Mutta ensin, rakas Fritz ja Ville, sanokaa meille mitä kauniita nimiä Kristuslapsella on raamatussa, ja mitkä niin selvästi kertovat, mitä me hänessä omistamme.

Fritz: Enkeli sanoi Josefille: "Sinun pitää antaman hänelle nimen
Jeesus, sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistänsä."

Ville: "Sillä meille on lapsi syntynyt, ja poika on meille annettu, jonka hartioilla herraus on; ja Hänen nimensä kutsutaan Ihmeellinen, Neuvonantaja, Väkevä Jumala, iankaikkinen Isä, Rauhan päämies."

(Kaikki laulavat — myös kuulijat — jonkun jouluvirren taikka joululaulun, jonka kaikki tuntevat.)

Jaakko (hänen veljensä, asettaa katajanoksia maljakkoihin, nostaa tuoleja, j.n.e.)

Liisa: Kunhan nyt Vuorelan tytöt vain tulisivat, meillä on niin paljon läksyjä maanantaiksi.

Jaakko: Te tytöt puhutte sitte aina läksyistänne! Ne ajetaan päähän välitunneilla koulussa.

Liisa: Kuinka voit puhua noin? Jos ajaa läksyt päähän sillä lailla, niin eivät ne ainakaan kauvaa siellä pysy.

Jaakko: Oh, sen tunnin ne kyllä siellä pysyvät, nimittäin niin kauvan kuin opettaja kuulustelee. Ja kauvempaa ei tarvitsekkaan.

Liisa: Mutta rakkahin veliseni, meidänhän täytyy oppia elämää varten, sanoi opettaja.

Jaakko: No paras ystävä, luuletko todellakin, että muistat Ganges-virran lisäjokia ja märehtijäin poskihampaita enää kun koulusta pääset!

Liisa: Sitä en voi taata. Mutta sen tiedän, että kaikki työ, jonka teen, tulee minun tehdä tunnollisesti ja perinpohjin.

Jaakko: Niin, te tytöt olette nyt aina niin juhlallisia ja pikkuviisaita. Onhan kyllä totta, että sinun todistuksesi ovat paremmat kuin minun, mutta — — (ovelle koputetaan). Nytpä he varmaan tulevat!

TOINEN KOHTAUS.

Kaikki tulijat: Saamme onnitella syntymäpäivän johdosta! (Kättelevät
Liisaa.)

Aino: On niin hirveä kiire nain joulun edellä, ett'ei ehdi levähtää minuuttiakaan. Siksi täytyi meidän ottaa käsityöt mukaan.

Niilo: Niin, ja ajatelkaas, siskot kiusasivat meitä piirtämään malleja heille. Kyllä me sentään voimme jutella, vaikka piirrämmekin.

Tuomas: Älkää uskoko häntä, kun hän sanoo, että he "kiusasivat." Me pidämme molemmat piirtämisestä. Kuulkaahan, saammeko nostaa tämän pienen pöydän lähemmäksi teitä?

Liisa ja Jaakko (kiiruhtavat auttamaan): suurimmalla mielihyvällä, siitähän tulee oikein hauskaa! (Kaikki järjestyvät.)

Jaakko: Hohhoo, kyllä tämä elämä on vaivalloista, kun näin nuorella ijällä täytyy lauvantai-illallakin istua ahertelemassa.

Niilo: Tyhmyyksiä, veliseni. Eihän tämä ole mikään tavallinen lauvantai-ilta; kolme viikkoa ennen joulua on kaikki tavallinen ajanlasku lakannut.

Liisa (kaataa pomrilia laseihin): Älkää uskoko, että hän on niin laiska kun hän sanoo. Jaakko tekeytyy aina pahemmaksi, kuin hän onkaan. Mutta nyt, tytöt ja pojat, koska tänään on syntymäpäiväni, tahtoisin jollakin tavoin tehdä jotakin hyvää. Ja minäkös olen miettinyt, kuinka oikein viettäisimme joulua tänä vuonna.

Niilo: Minä aijon viettää joulua sydämeni pohjasta. Aijon syödä livekalaa ja puuroa ja torttuja, ja luistella, ynnä muuta.

Anna-Maija: Niin, jos ajattelemme vain itseämme, on Niilon ehdotus kyllä hyvä.

Aino: Ohhohhoo, jos vain saisi isän, äidin ja muiden joululahjat valmiiksi, niin, luullakseni, on väsymyksestä veltto kuin tyhjä kummipallo, eikä jaksa ajatella mitään "hyvän" tekoa.

Tuomas: Kuulkaas nyt, arvoisat läsnäolijat, minun mielestäni voisimme antaa puhevuoron arvoisalle emännällemme. Hänellähän on ehdotus, emmekä saa sitä moittia ennenkuin olemme kuulleet sen.

Jaakko: Tuo Tuomas puhuu kuin kirja. Hänestä kyllä tulee vielä professori jonakin kauniina päivänä.

Liisa: Tiedättekö, hyvät ystävät, kun opettajatar viime uskontotunnilla puhui lauseesta: "autuaampi on antaa kuin ottaa", pisti päähäni, että me voisimme keksiä jotakin hauskaa itsellemme ja muille, ja niinpä tahdon nyt ehdottaa jotakin ihkasen uutta.

Tuomas: Lörpötellä te ainakin osaatte! Oi, Liisa raukka, joka et saa puhua loppuun asti. Nyt pääasia esille!

Liisa: Niin, tässä kaupunginosassa, jossa te ja me asumme, on paljon köyhiä. Ja minä ehdotan, että jokainen meistä kuudesta etsii oikein köyhän, yksinäisen ja kenties sairaan lapsen, jolle tahtoo valmistaa hauskan joulun. Torilta ostaisimme pienen, pienen, sievän kuusen, sen koristaisimme kynttilöillä ja paperikukilla. Jouluaaton iltapäivänä veisimme sen tuolle lapselle, ja sitte veisimme myös vanhoja leikkikalujamme ja vaatteitamme, joita haalisimme kokoon.

Tuomas (nousee ja heiluttaa paperiarkkia, jolle hän on piirtänyt):
Eläköön, Liisa, sinä olet tytöistä parahin! Siihen asiaan minä suostun.
Mitä te muut sanotte?

Anna-Maija: Hyvä juttuhan se on, kunhan vain saamme luvan isältä ja äidiltä.

Aino: Eläköön, minunkin päähäni pisti jotakin. Me voimme koota kaikilta tutuiltamme heidän vanhat vaatteensa ja leikkikalunsa, ja niin voimme antaa monelle, monelle köyhälle.

Liisa: Se oli oikein hyvä ajatus, Aino. Pyydän äitiä, että saamme koota tavarat tyhjään huoneeseen alhaalla pihalla. Ja kuulkaas, jos saamme oikein paljon tavaraa, niin puhumme köyhäinhoidolle. Se ottaa kaikki, jota me emme voi käyttää. Mutta mehän voisimme pyytää jokaista koulutoveriamme etsimään köyhän lapsen ja tuomaan meille.

Tuomas: Minullakin on tuumani. Kuulkaa, ajatelkaas, entä jos sitte joulunpyhinä kokoisimme kaikki nuo köyhät lapset teidän suureen tyhjään huoneeseenne, Liisa ja pitäisimme heille Toivonliiton kokouksen. Meillä on uusi taikalyhty, jonka isä on hankkinut. Me näyttäisimme heille nuo kauniit kuvat, jotka kuuluvat "Pikku kapteeniin", ja kertoisimme kertomuksen myös.

Jaakko: Tuohan kuuluu sangen hauskalta. Luulenpa, että liityn etenkin juhlan työmiehistöön. Oksasen pikku Lassi, joka on vain kymmenvuotias, oli eilen ollut juovuksissa kansakoulussa. Hänen isänsä on hirveä juomari. Ja Lassin varmaan tarvitsisi kuulla jotakin Toivonliitostamme.

Anna-Maija: Niin, ja kenties voisimme perustaa oikean Toivonliiton noiden köyhien lasten keskuuteen. (Syleilee Liisaa.) Sinä olet kunnon tyttö, Liisa!

Jaakko (syleilee Tuomasta): Sinä, Tuomas, olet kunnon poika! Sillä näetkös, Anna-Maija, hänhän se ensin keksi tuon Toivonliitto-jutun. Olen oikein mielissäni tuosta ehdotuksesta.

Liisa: Lauvantai-illalla kuulutamme kokouksen koulussa viimeisellä välitunnilla ja päätämme, mitä on tehtävä. Suostutteko siihen?

Liisa: Ja sinusta tulee sihteeri. Ja nyt, arvoisat vieraat, pyydän, että juotte lasin pomrilia ja syötte omenan. Olkaa hyvät!

Risumummo (tulee esille kantaen risutaakkaa, pysähtyy ja lausuu samannimisen runon):

    Risutaakkani alla nyt horjun
    Ei ainoat’ auttajaa.
    Vilukuolon tuskin torjun,
    Jopa nälkäkin ahdistaa.

    Oli ennen auttelijoita,
    Oli poskeni ruskoiset,
    Ei silloin tarvinnut noita
    Käsivarteni valkoiset.

    Nyt — ryppyinen vaimorukka
    Vene aaltojen murjoma,
    Sydän särkynyt — harmaa tukka,
    Ja autio maailma.

(Kuuluu laulua; Matti ja Elli, kirjat kainalossa, tulevat näkyviin, laulaen "Kansakoululaisten laulua koulumatkalla"):

    Me kuljemme nuoruuden kukkiessa,
    Ja aamujen armaiden kastehessa;
    Me kuljemme syksyt ja talvetkin
    Yl’ nietosten, jäätyneen järvenkin.
    Käv’ pirtti ahtahaks
    Ja tiemme mieluisaks
    Ja kulkumme laulu saa uljahaks.
    Kun valkeuden Herran meit’ matkalla vie,
    Ei pitkältä tunnu tää onnekas tie.

Mummo (itsekseen): Lapset ovat iloisia, he eivät vielä ole kokeneet tämän maailman kovuutta. Niin ne iloisina visertelevät kuin lintuset pesänsä reunalla. Onnelliset lapsukaiset! Jospa olisi koko elämänne kulku yhtä keveä, kuin lapsuutenne koulumatka.

Matti: Hei, tulitei! Kolmen päivän perästä on lusiajuhla! Perjantai, lauvantai ja sunnuntai, (laskee sormilla) — kolme pitkää päivää vielä! Ja kolme kertaa täytyy vielä nukkua, ennenkuin se odotettu aamu vaikenee. — Tiedätkö, Elli, minä en ole tällä viikolla tahtonut saada läksyjänikään päähän, sillä on kuin joka rivin välistä joulukynttilät loistaisivat silmiini. Eilen, kun minun piti laskea eräs oikein vaikea lasku, en osannut ajatella mitään muuta kuin: "mitenhän monta karamellia mahtaa löytyä siitä joulupussista?" Pitäisi minun sentään osata läksyni tänään, sillä illalla paukutin kirjaani kolme kertaa päähäni ja yöllä oli se minulla pään alla. Kuuleppas, osaanko? 2x1=2. 2x2 = 4 j.n.e.

Elli (keskeyttäen): Katsos, tuossa istuu vanha mummo. Hän näyttää niin väsyneeltä ja surulliselta. Mutta kiltiltä hän näyttää, aivan niinkuin isoäiti. Minäpä menen hänen luoksensa. (Hiljaa). Hyvää huomenta, vanha mummo! Saammeko me kantaa risutaakkaasi; sehän on aivan liian raskas sinulle. Eikö sinulla ole omaisia, jotka voisivat sinua kantamisessa auttaa?

Mummo: Minulla oli kyllä kaksi lasta, samanlaisia kuin sinä ja veljesi. Erkki raukkani tuli tehdastyöhön Helsinkiin ja alkoi juoda toveriensa seurassa. Niin palasi hän eräänä päivänä sielultaan ja ruumiiltaan murtuneena ja kuoli kotikaupunkimme sairaalassa. Väkijuomat riistivät minulta reippaan, rakkaan poikani. (Peittää kasvonsa käsillään ja itkee.)

Matti: Älä itke, mummo kulta! Sinähän olet kai kuullut, että valtiopäivät ovat päättäneet karkottaa pois kaikki väkijuomat Suomesta.

Mummo (nousten iloisena ylös): Mitä sinä sanot, poikani, mitenkä me voisimme sen tehdä?

Elli: Katsokaahan, mummo, me saamme sellaisen lain, joka kieltää valmistamasta ja myymästä väkijuomia. Koko maassamme ei silloin ole tippaakaan olutta, viinaa, viiniä, punssia tahi muita tuollaisia ilkeitä juomia.

Mummo: Onko se todellakin totta, onko se totta? Voisiko noin onnellinen aika tulla rakkaaseen maahamme?

Matti: Se on Jumalan avulla tuleva, sanoi isä kotona, kun me kuulimme, että valtiopäivät olivat hyväksyneet kieltolain maahamme.

Mummo: Lapset, kun minä seisoin poikani kuolinvuoteella, ja kun hän sanoi minulle: "Äiti, väkijuomat veivät minut ennenaikaiseen hautaan; sano kaikille tuttavilleni, etteivät he koskaan niitä maistaisi!" silloin ajattelin minä: tulee kai sekin päivä, jolloin nuo kauheat kiusaukset poistetaan kansamme tieltä. Ja nyt, nyt olen tyytyväinen, kun olen saanut kuulla, että sellainen vapautuksen päivä on tulossa.

Elli: Niin, kaikkihan saamme siitä suuresti iloita. — Mutta aika rientää, kouluun täytyy ennättää. Annahan siksi, mummokulta, minun kantaa risukimppuasi.

Mummo: Kiitos, tyttöseni! Jumala siunatkoon hyvää sydäntäsi, mutta liian raskas se on sinunkin hennoille hartioillesi. Sitäpaitsi täytyy minun mennä Mattilaan näitä hakoja viemään ja teidän matkanne luultavasti vie muuannepäin?

Matti: Eipä niinkään, me menemme kouluun, sehän on juuri Mattilan tuolla puolella; sopii siis mainiosti, että minä otan mummon kuorman selkääni. Kyllä tämä poika jaksaa. Ota sinä Elli kirjani ja eväspullani, niin kiepsautan kuorman selkääni.

Elli (mummolle): Ettekö te, mummo, tahtoisi ottaa tätä Matin pullaa, ei hän kuitenkaan jaksa sitä syödä koulussa, kun juuri söimme velliä kotoa lähtiessä.

Mummo: Kiitos, kiitos, lapsikullat! Oikeinhan te olette kuin pienet enkelit, jotka jumala on lähettänyt avukseni. En ole syönyt murenettakaan eilispäivästä. Joka köyhää armahtaa, se lainaa Herralle. Hän teille palkitkoon, rakkaat lapset!

Elli (itsekseen): Ei ole syönyt mitään vielä tänään! Mummo rukka! Lieneekö hänellä edes ketään, joka hänelle keittää joulupuuroa. — Nytpä tiedän. (Matille.) Äiti antoi minulle eilen tämän kauniin rahan jouluostoksiin, ja minä olen miettinyt oikein pääni pyörälle, mitä sillä ostaisin. Nyt tiedän mitä teen. Sehän on ihan oma rahani, jolla saan tehdä mitä tahdon. Minä pistän sen mummon taskuun. (Mummolle.) Se oli vaan joulupukki, joka pistäysi taskussasi. — Mennäänkö nyt, ettemme myöhästy koulusta. Saanko minä taluttaa sinua, kiltti vanha mummo? (Auttaa mummoa ylös.)

Matti: Hei, vaan, nyt sitä mennään. (Ottaa kuorman selkäänsä.)
(Mennessä laulavat toisen säkeistön "Kansakoululaisten laulusta"):

    Me maallemme oomme kuin aamuinen koi,
    Min ruskosta päivä viel' valjeta voi,
    Sen vihrehin laiho, min rakkaus luo,
    Mi heelmien toivossa kukkia tuo.

    Oi, oota kaunis maa,
    Sun laihos kasvantaa;
    Me joudumme taistojas taistelemaan
    Ja kuormias kantaan, sua suojelemaan,
    Sun uskoas, valkeuttas varjelemaan!

Henkilöt: Tonttuisä. Nisse, Nasse, Nippe, Nappe, Rikki, Tikki, tonttuja. Lippi, Hippi (tulevat myöhemmin).

Näiden lisäksi 2 tahi useampia muita tonttuja ja haltioita, jotka ovat piilossa tonttujen teltassa.

(Salissa hämärää. Ääneti tontut parittain sipsuttavat sisään ja istuutuvat heitä varten asetettujen pulpettien ääreen. Tonttuisä, jonka myssyssä on suuri musta tupsu, istuutuu opettajan pöydän ääreen, rykäsee vähän, asettaa silmälaseja nenälleen ja puhuu):

Pikku tonttu-ukot! Olemme tänä yönä tulleet tänne honkien, joulukuusten ja kauniitten satujen maasta miettimään sopivia joululahjoja pikku ystävillemme, joilla kouluaikana on tapana oleskella täällä. Oletteko jo keksinyt jotakin sopivaa jollekin heistä?

Nisse: Tässä istuu Ilmari, Hän on muuten kiltti poika, mutta hänellä on paha tapa hangata kyynärpäitään pöytää vasten, niin että äiti saa yhä panna uusia paikkoja hihoihin. Hänelle olemme päättäneet lahjoittaa hevosennahkaisia kyynärlappuja. Niiden pitäisi toki kestää ainakin yhden lukukauden.

Nasse: Minä olen ajatellut Tuttua ja Viljoa. Heillä on niin paljon kerrottavaa toisilleen, ettei siihen välitunti riitä, vaan täytyy heidän jatkaa keskusteluaan tunnilla eivätkä siis voi seurata toisia lapsia opetuksessa. Suulukko ei siis olisi heille vahingoksi. Vai mitä arvelette?

(Nyt nousee pikku Nippe ja viittaa kädellään. Mutta kun tonttuisä ei sitä huomaa, kiipeää hän pulpetille, viuhkoo myssyllään ja huutaa kimeällä äänellä.)

Nippe: Tässä istuu pikku Elsa. Eilen näin hänen hoitavan pientä veljeään. Sitten hän lämmitti ja siisti huoneen. Sitäpaitsi juoksee hän isänsä asioilla. Kuitenkin ehtii hän aina lukea läksynsä. Ystävällinen ja iloinen, kiltti ja ahkera hän on. Eikö hän ansaitse palkintoa? Minä tahtoisin antaa hänelle satukirjan palkinnoksi hänen ahkeruudestaan ja lämpöisen talvipuvun.

Nappe (huutaa): Älä unohda antaa hänelle uusia sukkia ja kenkiä! Näin eilen pikkuvarpaan pistävän esille kengänraosta.

Tonttuisä (nousee paikaltaan, ottaa hyppysellisen nuuskaa suuresta rasiastaan, aivastaa ja sanoo):

Kas, sepä vasta oiva tyttö! Sepä vasta oiva tyttö! tyttö! — No! jatkakaa!

Rikki: Kyllä, – – Ky-yllä – – tässä istuu pikku Pentti. Hän on hyvän kodin lapsi, hänellä on kaikkea, mitä hän tarvitsee, mutta – – (tässä pysähtyy tonttu, sillä hän on niin huolissaan. Vihdoin hän kuiskaa:) Pentti ei aina puhu totta.

(Kaikki tontut, jotka juuri iloitsivat Elsasta, pudistavat surullisina päätään).

Rikki: Hän saa pienen valkean taulun kaulaansa. Sillä taululla on sellainen merkillinen ominaisuus, että aina kun hän valhettelee, on siinä heti suurilla kirjaimilla sana: "Valhe".

Tonttuisä (nyökäyttää päätään sanoen): Se lahja sopii hyvin pikku Pentille. Taulu saa olla hänelle rangaistukseksi ja muille varoitukseksi.

Tikki: Minä muistan Annaa. Hänen äitinsä on kuollut. Hänen kuolemastaan asti on Anna keittänyt ruuan pikku siskoilleen ja isälle, joka on päivät työssä. Siskoilleen hän on aina ystävällinen ja avulias. Usein hän saa pukea heidät aamuisin ennen kouluun menoaan. Usein hän saa parsia heidän sukkansa, jotka ovat niin huonot, etteivät tahdo enää koossa pysyä. Olen ajatellut sinne ja tänne, mutta en vieläkään ole keksinyt mitään sopivaa joululahjaa hänelle. Mitä isä arvelee? Tonttuisä (nauraa, lyö sormella nenäänsä ja kysyy): Onko hän koulussakin kiltti ja tarkkaavainen?

Tikki (nyökkää): On, on! Hän on kohtelias opettajalleen. Kiltti ja tarkkaavainen hän on myöskin. Sekä hänen isänsä että opettaja toivovat hänestä hyvää ihmistä.

Tonttuisä: Niin, niin, hyvä ihminen hänestä varmaan tulee. Hänelle käy aina hyvin. Suureksi tultuaan ei hän ole kärsivä mitään puutetta. Kodin ja konnun, hevosia ja lehmiä, lampaita ja porsaita saa hän yllin kyllin, sillä hyve ja ahkeruus palkitsevat itse itsensä. — (Ottaa hyppysellisen nuuskaa ja aivastaa) – – – Jatkakaa!

(Nisse ottaa esille paketin, jossa on suuret silmälasit, ja koettaa niitä nenälleen).

Tonttuisä: Mihin sinä niitä aijot? Eiväthän lapset tarvitse käyttää silmälaseja?

Nisse: K-y-y-yllä —! Täällä istuvat Aili ja Ilona. He saavat parin silmälaseja, joiden avulla he voivat nähdä, että monet heidän tovereistaan ovat kiltimpiä ja taitavampia kuin he, vaikka he aina pitävät itseään luokan etevimpina.

(Kuuluu jyrinää, ovi avautuu ja kaksi tonttua juoksee sisään aivan hengästyneenä. Heillä on kaksi suurta paperiarkkia kädessään. Kuivaten hikeä otsaltaan asettuvat he Tonttuisän eteen.)

Tonttuisä: No, katsokaahan Lippiä ja Hippiä, jotka tulevat tänne henki kurkussa ja suuret plakaatit kädessä! Mitä kerrottavaa teillä on?

Lippi (kumartaa Tonttuisälle): Niin, hyvä Tonttuisä, se on niin, että me molemmat olemme lukukauden alusta asti pitäneet silmällä muutamia, jotka olemme merkinneet syntipukiksemme.

Tonttuisä: Niin, niin, Hippi, kyllä tiedän sinun olevan hyväsydämisen tontun. Aina sinä näet mieluimmin hyvät puolet. Mutta tietysti meidän on kuultava ikävätkin asiat. Mitä te toiset arvelette; emmekö säästä hyviä uutisia viimeiseksi ja salli sen vuoksi Lipin alkaa?

Lippi: Minun täytyy saada lukea muistiinpanoistani, muutoin en muista mitään. N:o 1) Helmi on koko lukukauden aikana tuskin kaksikymmentä kertaa tullut ajoissa kouluun. Hän hidastelee aina kotona eikä milloinkaan tottele, kun äiti kehoittaa häntä lähtemään. N:o 2) Väinö on kolmasti kivittänyt naapurin koiraa ja monet kerrat usuttanut omaa koiraansa suutarin kissa-paran kimppuun. N:o 3) Almalla on aivan auttamaton halu kielitellä tovereistaan. Hän koettaa päästä opettajan suosioon pitämällä huolta siitä, mitä toiset tekevät. N:o 4) Osmo jättää aina läksynsä viimeiseksi. Hän juoksentelee pitkin vuoria ja mäkiä ja sisään tultuaan on hän niin väsynyt, että väkisinkin tahtoo nukkua kirjan ääreen. N:o 5) Maija ja Matti ovat pitäneet pulpettinsa niin hirveässä epäjärjestyksessä, että näyttää siltä kuin niissä olisi ollut Jerusalemin kauhea hävitys. Kotona he ovat yhtä huolimattomia ja epäsäännöllisiä; he heittävät vaatteensa mihin sattuu, sensijaan että ripustaisivat ne naulaan; he töhrivät vihkonsa; he eivät tahdo tulla peseytymään; eivätkä he koskaan tiedä tavaroistaan. N:o 6) Pekka, joka on niin iso poika, tekee usein kiusaa pienemmille tovereilleen, tyrkkii heitä ja tappelee heidän kanssaan. Hän tekee hirveästi pilaa Hermannista, joka sanoi tilaavansa Koiton. "Sellaisesta jonninjoutavasta raittiuslehdestä en minä antaisi 5 penniäkään. Ennemmin minä ostan markallani neljä paperossilaatikkoa ja poltan, niin näkevät, että minä olen mies", sanoi hän. — Uh, huh, nyt minä en enää jaksa.

Kaikki toiset: Niin, kauheata se oli; emme me jaksa kuunnella niin paljon pahaa.

Tonttuisä: No niin, Hippi, kerroppas sinä nyt jotain parempaa, muuten me rupeamme voimaan pahoin.

Hippi (kumartaa): Erkki on aivan Väinön vastakohta. Kun torpparin vanha hevonen ei jaksanut vetää puukuormaa mäkeä ylös, otti Erkki ja purki aika paljon puita kuormasta omaan kelkkaansa sekä työnsi sitten kuormaa takaapäin, niin että hevonen pääsi hyvin mäestä ylös. — Esterillä itsellään oli hyvin nälkä. Mutta kun mäkituvan Liisalla ei ollut yhtään ruokaa koulueväiksi, antoi hän hänelle suurimman osan omista eväistään. — Ville oli toimittamassa jotain asiaa tehtaalla. Siellä suuret tehtaanpojat tahtoivat saada hänet juomaan olutta. Kun hän sanoi kuuluvansa Toivonliittoon, pilkkasivat he häntä hirveästi, Mutta siitä hän ei vähintäkään välittänyt. — Suoma on koko koulun avuliain tyttö. Aina kun hän näkee jonkun, jota hän voi palvella, on hän heti paikalla valmis. Hän kantoi vanhan emäntä Luukkkosen vesiämpärin, hän selitti läksyn Reinilän Annille, hän oli Penttisellä ja auttoi emäntää lasten vaatteiden paikkaamisessa. — Urho koettaa aina rakentaa rauhaa, kun toiset pojat kinastelevat, ja sitten hän on kierrellyt ympäri kylää hankkiakseen Koitolle uusia tilaajia. — Ja Vilho ja Saima kokoovat kerran kuukaudessa kaikki kylän lapset kotiinsa suureen tupaan ja leikkivät Toivonliittoa heidän kanssaan. — Kas niin, nyt ei minulla ole enää mitään kerrottavaa.

Tonttuisä: No, siinähän olikin jo koko joukko hyviä ansioita. Tonttuisä iloitsee ihan sielunsa pohjasta kuullessaan puhuttavan sellaisista kilteistä, kunnon lapsista. Kuulkaas nyt te toiset! Mitä on hipin ikävä joukko saava rangaistukseksi kaikista synneistään?

Nisse: Minä ehdotan, että me jollain tavoin nyt varoitamme heitä emmekä heti rankaise.

Nasse: Mutta, Tonttuisä, meidän on tarkoin pidettävä heitä silmällä ja jos he eivät tee parannusta, niin kyllä he saavat nähdä, mitä sitten ensi jouluna tulee.

Nippe: Me kuiskaamme kaikille ihmisille, että pitäisivät paljon, paljon heistä, jotta niistä kilteistä lapsista olisi elämä oikein valoisa ja kaunis.

Nappe: Niin, ja sitten me vielä autamme heitä kaikissa tehtävissään, niin että ne sujuvat kuin tanssi.

Tontut: Ei, meistä näytti kuu loistavan niin kirkkaasti, ettei niitä tarvittaisi.

Tonttuisä: No, sitten meidän on lopetettava täksi yöksi. Tulevana yönä jatkamme. Ottakaa silloin lyhdyt mukaanne! Silloin määräämme joululahjoja muille tytöille ja pojille sekä opettajalle.

(Tontut sipsuttelevat pois paikoiltaan. Samassa tulee salissa valoisempaa. He asettuvat piiriin ja pyörivät laulaen:)

    Hoh, hoh, hoi, ja heh, heh, hei
    Ei oo huolta, ei, ei, ei,
    Ja näin sitä mennään hyörähdellään,
    Pyörähdellään hiljalleen.

    Heh, heh, hei ja hoh, hoh, hoi,
    Eikä kukaan kieltää voi,
    Ett’ tonttuja ollaan, hyörähdellään,
    Pyörähdellään hiljalleen.

    Hih, hih, hii ja hoh, hoh, hoo,
    Täytyy rientää kotiin jo,
    Ja näin sitä mennään hyörähdellään.
    Pyörähdellään kotiin päin.

Tonttuisä (lyö kämmenensä yhteen ja keskeyttää piirihypyn, tontut kääntyvät lapsiin päin):

    Mutta vaikka tonttuja
    Ollaankin, niin lapsia
    Vieraiksemme pyydämme,
    Seuraks’ meille tulkaatte.
    Majamme on matala,
    Mutta kun on sopua,
    Niin on tilaa kylliksi.
    Pistetään siis marssiksi
    Ja lähdetäänpä joukolla
    Nyt syömään tonttuin namuja!

(Tontut lähtevät parittain ja lapset seuraavat heitä laulaen:) (Sävel:
Arvon mekin ansaitsemme.)

    Ystävinä mennään sitte,
    Vaikka ootte tonttuja.
    Kauniisti te hyppelitte.
    Laulukin oi' kaunista.
    Mutta kaikkein kauneintanne
    Annoitte te neuvoissanne.
    Lal la la j.n.e.

(Sitte saapuvat he yhdessä tonttujen kuusilla, sammalilla y. m. koristettuun asuntoon luokan sivulla. Tontut jakavat lapsille nisusia ja omenia. Kun lapset lähtevät, laulavat tontut jäähyväisiksi:) (Sävel: Juokse porosein.)

    Mekin lapsia
    Ollaan oikeita,
    Vaikka luultiinki
    Tonttu-ukoiksi.
    Hyvästi nyt vaan.
    Toiste tavataan!

    Toivomme on se,
    Että saisitte
    joulun riemuisan,
    Oikein ihanan,
    Juhla verraton
    Joulust’ tulkohon!

Henkilöt: Joulupukki, Nisse ja Nasse.— tonttuja, Pekka, Eeva, Eero,
Liisa, Lauri, Anna, Matti, Ville, Elli, Yrjö — koululapsia.

(Näyttämö kuvaa koulusalia, jonne lapset ovat kokoontuneet joulukuusen ympärille.)

Lapset (pyörivät piirissä kuusen ympärillä ja laulavat; sävel:
"Tervehtii jo meitä — ").

    Taas on joulu meillä,
    Juhla armahin.
    Lunta onpi teillä —
    Tuli sittenkin!
    Pimeyden poistaa
    Kuusi kaunoinen,
    Niinkuin tähdet loistaa
    Silmät pienoisten.
    Joulu, valon juhla,
    Ilon, riemun vaan,
    Kaikille se tuhlain
    jakaa lahjojaan!

    Joulu-ukko kulta,
    Saavu sukkelaan!
    Saisikohan sulta
    Hieman makeaa?
    Vielä paljon muuta
    Sulla varmaan on.
    Kunhan pussis suuta
    Avaat verraton!
    Pekka ottais’ pyssyn,
    Eeva es’liinan,
    Matti talvimyssyn,
    Lauri lapikkaat!

(Kolkutusta kuuluu ovelta, lapset avaavat oven ja sisään astuu joulu-ukko. Tytöt niiaavat syvään, pojat kumartavat.)

Pukki: Hyvää iltaa, hyvää iltaa, armas pikkuväki! Kauaksi kuulin heleän laulunne. Vai pukin pussia vuotetaan! Kukapa ei teitä tahtoisi ilahuttaa, jouluporsaat. Oh, oikein vanhoja silmiäni huikasee — en tiedä mitkä enemmän loistavat, kynttilätkö, vai teidän katseenne, pienet ystävät. No, kuinka teidän laitanne nyt on? Oletteko olleet kilttejä ja ahkeroita?

Pukki (nipistäen Eevaa poskesta): Vai niin, typykkä, jos kerran olette koettaneet olla kilttejä, on joulupukki teihin tyytyväinen. Mutta ennenkuin jaan lahjani, tekee minun mieleni kysyä teiltä, tahdotteko te myöskin ensi vuonna koettaa olla oikein kilttejä ja tottelevaisia.

Joulupukki: Mutta rakkaat voileivänpopsijat ja rasavillit, tietäkää, että minä olen utelias ukko. Tahtoisin kernaasti vielä myös tietää, mitä te toivotte tulevaisuudelta. Onko joku teistä ajatellut sitä?

Eeva: Pukki kulta, me leikimme aina kotona "Mitä sinä toivot" tai
"Millaista on, kun me tulemme suuriksi".

Joulupukki: No, nyt minä istun tähän teidän keskellenne ja te saatte ruveta kertomaan. (Kaikki lapset kokoontuvat pukin ympäri. Ei kukaan käännä selkäänsä katsojiin päin tai asetu ukon eteen.) Sinä pikku Eeva saat ensin kertoa, mitä sinä aijot tehdä.

Eeva: Oi, pidän niin paljon nukeista ja tiedän, kuinka sanomattoman ikävää on, kun ei ole omaa nukkea. Perustan suuren nukketehtaan ja jaan sitten joka joulu nukkeja kaikille köyhille pikku tytöille.

Joulupukki: Olet vielä hyvin, hyvin pieni, Eevaseni, mutta sinulla on hyvä sydän ja voit sen kautta suuria aikaansaada.

Eero (vakavana): Minä toimitan maattomille maata, niin että ei kenenkään tarvitse kontuaan jättää, vaan että oman tuvan voi omalle palstalle rakentaa. Silloin paljon kurjuutta ja kyyneliä säästyy.

Eero: Isän täytyi lähteä torpastaan viime syksynä — nyt asumme Anttilan saunassa.

Joulupukki: Me toivomme että uusi aika on koittava, se sinulle voimaa kärsimään antaa, kunnes käsivartesi on voimakkaaksi kasvanut.

Liisa: Sanoit, että uusi aika koittaa — silloinhan tytötkin saavat vapaasti toimia?

Joulupukki: Kaikki, kaikki naiset ja miehet yhteisvoimin yhteistyöhön kodin ja isänmaan hyväksi.

Liisa: Sitten kun Eero on toimittanut maattomille maata, kuljen minä mökistä mökkiin, torpasta torppaan ja koetan opettaa ihmisiä rakastamaan kotikontuansa, etteivät he sitä jätä, vaan kaikki voimansa sen edestä uhraavat.

Anna: Ota minut mukaasi, Liisa, kulkemaan mökistä mökkiin, kodista kotiin. Minä järjestystä ja puhtautta opetan. Siisti, kaunis ympäristö tekee mielen iloiseksi ja virkeäksi, ja ilo ja sopusointu asuvat kotoisen kurkihirren alla.

Lauri: Minä olen Toivonliiton poika ja olen oppinut, että Suomen suurin kirous ovat väkijuomat. Sitten vasta voidaan ryhtyä parannuspuuhiin, kun ne ovat poissa. Minä raittiudelle elämäntyöni uhraan.

Elli: Nälkä vie meiltä sielun ja ruumiin voimat. Minä perustan suuren, suuren keittiön, jossa kaikki köyhät saavat ruokaa eikä kenenkään lapsen tarvitse lähteä kerjuulle, vaan jokainen pienokainen saa olla isän ja äidin luona ja huolettomana viettää lapsuutensa päivät.

Matti (vanhin joukosta): Kouluja me ennen kaikkea tarvitsemme. Vasta kun tietämättömyys kansastamme katoaa, koittaa Suomelle onnen päivä. Minä joka kylään kouluja perustan.

Joulupukki: Sinä Pekka olet niin miettiväisen näköinen, mitä sinä aijot tehdä?

Pekka (isompi poika): Äiti aina sanoo siellä kotona, että kansamme onni riippuu siitä että se tuntee Jumalan ja seuraa Hänen tahtoansa. Minä aijon papiksi ja koetan auttaa kansaani siinä suhteessa.

Joulupukki: Oikein teet, nuori ystävä; ja nyt, pikku Ville, on sinun vuoroosi.

Ville (hyvin pieni poika): Rakas joulupukki — älkää suuttuko, mutta minä lyhennän kaikkien pikku poikien läksyt, että he vähän enemmän ennättävät juosta ulkona.

Joulupukki (taputtaen Villeä päähän): Sinä pieni piimäsuu, et ainakaan näytä siltä, että läksyt sinua olisivat rasittaneet! (Iloisesti.) Olette kaikki hyviä lapsia ja uskon varmasti, että yhdessä voimme tehdä paljon hyvää Suomelle. (Taputtaen käsiään.) Hoi, veitikat, Nisse ja Nasse, missä viivytte? Pikkuväki on ollut kilttiä koko vuoden ja aikoo vast'edeskin olla. Nyt avataan pussin suu ja saa nähdä eikö sieltä löydy yhtä ja toista makeaa ja hauskaa. (Lapset supisevat iloisesti keskenään. Nisse ja Nasse, kaksi tonttua, tulevat ja laulavat:)

    Terve teille, lapset,
    Vanhat tuttavat,
    Pienet valkohapset,
    Äidin porsahat!
    Kylmä ompi siellä,
    Lumi peittää maan —
    Tontut ilomieliä
    Tänne tallustaa.
    Täällä lämpiävät
    Vanhat sydämmet.
    Terve kerran vielä,
    Lapsi-kultaset!

(Joulupukki puuhaa pussin kanssa. Tontut kantavat omenakoria ympäri tarjoten jokaiselle.)

Nisse: Katsokaa, pienet, kuinka kauniita punaisia omenoita! Aivan kuin teidän poskenne, omenanjyrsijät!

Nasse: Ne ovatkin kasvaneet Tonttulan joulupuun oksilla ja pienin ja kaunein joulunhengettäristä poimi ne ja lähetti teille.

Nisse (katsoen Eevaa silmiin): Mitä — oletko sinä, pikku typykkä, jo noin itsekäs? Minun täytyy varmaankin antaa sinulle kaikkein pienin.

Eeva (arasti, niiaten): Veisin sen sairaalle veikolleni, tonttu-setä.
Hän ei saa ollenkaan nähdä joulukuusta tänä vuonna.

Nisse: Vai niin onkin asianlaita. Sitten annan sinulle kaksi omenaa.
(Eeva kiittää.)

(Yrjö on koko ajan seisonut erillään muista. Tonttu vetää hänet esiin ja vie pukin luo.)

Pukki (ottaen Yrjöä kiinni olkapäästä): Kuka sinä todella olet? En ole huomannut sinua ollenkaan koko iltana. Tulitko nyt vasta?

Yrjö: Olen kyllä ollut täällä alusta asti. Mutta — mutta — en ole koettanutkaan olla kiltti. Olen monasti ollut laiska ja tottelematon ja sain niin huonon todistuksen, että äiti itki kauvan aikaa. Enhän nyt voi olla iloinen. Kuusen kynttiläthän ovat vain hyviä varten. Oi, pukki-setä, anna minun lähteä täältä pois!

Pukki: Sinusta koituu vielä kunnon mies, joulu on sovinnon ja hyvien päätöksien juhla. Katso, kuinka kuusen kynttilät tuikkivat kirkkaasti ikäänkuin tahtoen rohkaista sinua vast'edes olemaan hyvä. Joka avomielisesti pahat tekonsa tunnustaa, hän saa täydellä sydämellä ottaa osaa jouluiloon. Iloitse siis, poikaseni, meidän kanssamme. Jouluilo, kuusi, makeiset — kaikki on myös sinua varten. — Tämä on ollut ihmeellinen jouluilta. Luulen, että pienet ystäväni sen kauan muistavat. Vakavuus ja ilo ovat käyneet käsi kädessä. Mutta kuusen ympäri piiriä pyörimään joka mies — sitten Nisse ja Nasse saavat jakaa kullekin käärönsä. (Kaikki käyvät piiriin kuusen ympärille ja laulavat, sävel: "Me kainoja, pieniä, heikkoja vaan":)

    Oi, laulaos lapsi, kun laulaa sä saat —
    Nyt lumi se peittävi metsät ja maat -—
    Vaan yö kun on kylmin ja pisin, niin tuo
    Se armahan joulun taas pienoisten luo.

    ja kuusi on kaunis ja kirkas — ja vie
    Se aatteemme tähtiin — ei suruja lie.
    Oi, kaunis on lapsuus ja jouluinen yö —
    Ja kohta se alkaa se elämän työ!

Henkilöt: Lauri, torpanpoika, 9 vuotias. Liisa, hänen sisarensa, 7 vuotias. Päivänsilmä, saloseudun hyvä hengetär. Pikku, Lippo, Teppo, Tippi, Pukki, Hippi y.m. tonttuja. Vähintäin kaksi noitaa.

ENSIMÄINEN KUVAELMA.

(Lauri ja Liisa tulevat oikealta. Lauri kulkee edellä ja pitää Liisaa kädestä.)

Liisa: Ainoastaan pieni hetkinen. Katso, tuossa koivun alla on hyvä paikka! (Menevät koivun luo ja Liisa on istumaisillaan kivelle.)

Lauri: Ei, istu sinä, Liisa, tuohon mättäälle, siinä sinun on parempi; minä istun kivelle.

(He istuutuvat. Puitten välistä kurkistelee tonttuja, jotka uteliaina katselevat lapsia.)

Lauri: Ei minulla ole mitään. Minun on itsenikin hirveä nälkä. Jospa tuolla kukkulan luona kasvaisi marjoja!

(Lapset painautuvat lähemmäksi toisiaan, Liisa laskee Laurin polvelle kätensä, johon Lauri tarttuu.)

    Metsähän synkkään eksyneet oomme.
    Ilta jo meidät kiinni saa —
    Ei näy tietä, potkua,
    Joka meidät johtaisi kotia.

    Metsä on suuri ja synkkä ja kolkko,
    Kannot ja pensahat peljättää.
    Yksin ja heikkona laulamme vaan,
    Äänemme kauas ei kuulukkaan!

TOINEN KUVAELMA.

Pikku (hiipii muiden edellä ja katselee Lauria ja Liisaa): Hiljaa, hiljaa! He nukkuvat toden totta. Silmät ovat painuneet kiinni ja hengitys on syvä ja tasainen. — Siinä ovat Lauri ja Liisa kaukaa torpasta.

Lippo (ihmeissään): Oikeita ihmislapsiako! Kaikki tontut (paitsi
Pikku): Sellaisia emme ole koskaan ennen nähneet!

Lippo (kumartuu Laurin yli): Voi, katsokaa, kuinka hänellä on pienet, valkoiset kädet!

Pukki (varovasti koskettaen Liisan pukua): Kuinka sukkelat vaatteet heillä on päällään!

Pikku: Heidän kotinsa on kaukana täältä, eivätkä he saa lähteä yksin metsään.

Pikku: Hiljaa, hiljaa, etteivät he herää! Muistatteko sitä vanhaa tonttua, jonka kerran tapasimme hietakuopan luona?

Lippo: Tarkoitatteko häntä, jolla oli vielä valkeampi ja pitempi parta kuin sinulla.

Pikku: Häntä juurii Hän on Laurin ja Liisan kotitonttu ja näkee heidät joka päivä.

Pikku: (Toiset tontut kuuntelevat tarkoin, toiset katselevat yhä lapsia.) Niin — kerran kesällä, kun satoi ja myrskysi, lensi pääskysen poika talliin ja istui siellä hetkisen eräällä orrella hieman Iämmitelläkseen. Mutta kun se aikoi taas lentää ulos, ei se osannutkaan. Se lensi yhtä mittaa ikkunaa kohti niin että ruudut olivat särkymäisillään. Silloin sattuivat siihen Lauri ja Liisa, ottivat linnun kiinni ja antoivat sille vapauden.

Pikku (jatkaa): Toisen kerran taas — talvella — olivat Lauri ja Liisa yksin kotona. Silloin tuli torppaan köyhä vaimo pienen tyttönsä kanssa. He olivat niin väsyneitä ja nälkäisiä— eivät olleet nähneet ruokaa koko päivänä. Lauri käski heidän istua ja Liisa lämmitti heille lientä, joka oli jäänyt päivälliseltä, ja kun vieraat lähtivät pois, vetivät Lauri ja Liisa heidän kelkkaansa aina veräjälle asti.

Pikku (siirtyy vasemmalle): Tulkaa, siirtykäämme vähän kauemmaksi lapsista. Nyt minä kerron teille jotakin oikein kauheaa!

Pikku (salaperäisesti): Eräänä yönä, kun torpassa jo nukuttiin, kuului yht'äkkiä hirveä melu. Tuvassa oli aivan pimeä, eikä kukaan tietänyt mistä se tuli. Torpan isäntä raapaisi tulta tikkuun ja — voitteko aavistaa, mitä hän näki? (Katselee kysyvästi toisiin.) Mustan kissan, joka oli tarttunut hännästään pöydän jalkaan eikä päässyt irti, vaikka kuinka olisi rimpuillut.

Pikku: Kyllä se on ihan totta! Kissan häntään oli solmittu pitkä nuora ja nuoran päässä oli suuri paperitollo. Nuora oli kietoutunut pöydän jalan ympärille eikä kissa päässyt mihinkään!

Pikku: Lasten isä leikkasi nuoran poikki ja kysyi lapsilta tiesivätkö he, kuka oli tehnyt pahaa mirrille?

Pikku: Lauri ja Liisa tunnustivat tehneensä. Tuvassa oli paljon hiiriä ja he olivat tahtoneet pelotella niitä paperin ratinalla. Lauri oli pitänyt kiinni kissasta ja Liisa oli solminut nuoran häntään. Sitten olivat he antaneet kissan juosta.

Pikku: Ensin kyllä, mutta sitten he saivat anteeksi. Ja äiti lohdutti ja suuteli heitä, sillä he itkivät katkerasti, ja kaikki oli taas hyvin.

Hippi: Se oli oikein! Eiväthän lapset tahallaan tehneet pahaa kissalle.
Teppo (hypähtäen ylös): Minäpä tiedän jotakin hauskaa!

Teppo (painolla): Lapset ovat olleet hyviä eläimille. Minäpä tuon heille mansikoita!

(Teppo ja Pukki poistuvat vasemmalle. Tippi ja Hippi keskustelevat hiljaa keskenään vähän etäämpänä muista.)

Pikku: He ovat puhuneet totta isälle ja äidille. (Sivelee miettiväisenä partaansa.) Mitähän minä heille antaisin?

Pikku: Lähde sinä hakemaan lapioita, minä olen niin kauan lasten luona. (Lippo juoksee vasemmalle. Pikku menee lasten luoja katselee heitä miettiväisenä.) Jos torpan vanha kotitonttu kuolisi, tahtoisin hänen paikkansa. Hoitaisin niin hyvin hevoset, lehmät ja kaikki kotieläimet, mutta ennen kaikkea katsoisin Laurin ja Liisan perään.

Teppo (tulee vasemmalta marjatuokkonen kädessä ja menee lasten luo): Mä mansikat maireimmat luoksenne kannan, Ne metsien lahjana teille nyt annan!

Pukki (tulee heti Tepon jälkeen samalta suunnalta; hänelläkin on marjatuokkonen kädessä): Mä kauneimmat mustikat vieraille tarjoon, Ja kätken ne kukkivan kanervan varjoon!

Pikku (on saanut lähteen valmiiksi): Nyt vettä te lähteestä kirkkaasta saatte.

KOLMAS KUVAELMA.

Liisa (on herännyt ja katselee ympärilleen, löytää marjatuokkosen ja nykii Lauria): Lauri, Lauri, heräähän toki! Minä olen löytänyt suuren mansikkatuokkosen!

Lauri: Nyt voimme juhlia. Minäpä laitan sinulle pienen oksan, että voit syödä sillä marjoja. (Nousee ja aikoo lähteä oikealle; löytää mustikkatuokkosen.) Mutta täällähän on toinenkin tuokkonen! Ja aivan täynnä mustikoita!

Lauri (näyttäen tuokkosta): Etkö näe? Ja ihan täynnä mustikoita! Eläköön! Nyt me voimme kuin kuninkaat! Syö sinä omasta tuokkosestasi, niin minä pidän huolen omastani. (Taittaa pienen oksan ja antaa siskolleen.) Kas tässä! (He syövät.)

Lauri: Niin se oli tosiaankin ihmeellistä! (Keskustellessaan kulkevat lapset vähän vasempaan.)

Liisa (istuutuu Laurin viereen): Anna sitten nappu minulle. Äläkä vaan juo kaikkia, Lauri.

Lauri (juotuaan): Tässä on! (Antaa napun Liisalle, joka juo. Lauri siirtyy keskelle näyttämöä.) Tiedätkö mitä, Liisa? Nyt tunnen itseni niin reippaaksi, että voisin kävellä vaikka sata peninkulmaa. Enkä minä pelkäisi, vaikka kaikki metsän pedot hyökkäisivät kimppuuni!

Lauri (matalammalla äänellä): Kuule, Liisa, kun tulemme kotiin, sanomme isälle ja äidille, että eksyimme metsässä.

Liisa: Mutta mitä me vastaamme heille jos he kysyvät, missä me olemme viipyneet näin kauan? Lauri (miettiväisenä): Sanotaan, että me paimensimme lehmiä haassa.

Noidat (ensin kauvempana metsässä, sitten lähempänä): Hahah hahahhah hihhihhih hohhohhohhohhoo.

NELJÄS KUVAELMA.

Noidat (laulavat ja tanssivat kiivain liikkein lasten ympärillä. Sävel
"Ukko Noa"):

    Hah hah hah hah haa — j.n.e.
    Lapset vuoreen viedään,
    Ei ne tiestä tiedä —
    Käärmeennahkaan, käärmeennahkaan
    Siellä puetaan!

    Hah hah hah hah haa — j.n.e.
    Lapset pannaan istuun
    Suureen rautakistuun,
    Siellä heitä, siellä heitä
    Noidat tirkistää.

    Hah hah hah hah hah haa — j.n.e.
    Lapset on niin pienet
    Juur’ kuin kärpässienet,
    Noidat heitä, noidat heitä tukisteievat.

    Hah hah hah hah hah haa — j.n.e.
    Noitain sali laaja
    Noitaparvi taaja
    Siellä aina, siellä aina
    hyppii harakkaa.

Liisa (noitain yhä tanssiessa): Muistatko, Lauri, äidin sanoneen, että jos joskus joutuu suureen vaaraan, tulee rukoilla Jumalalta apua?

Lauri: Muistan kyllä. Tehkäämme se. (He rukoilevat: Liisa katselee kädet ristissä taivasta kohti, Lauri tuijottaa totisena maahan. — Noidat alkavat taas laulaa ensimäistä värssyä, mutta vähitellen käyvät heidän liikkeensä hitaammiksi ja heidän äänensä heikkenee.)

VIIDES KUVAELMA.

(Päivänsilmä tulee vasemmalta, noidat ovat lakanneet laulamasta ja poistuvat näyttämöltä.)

Lauri (ihmeissään Päivänsilmälle): Kuka olet? Päivänsiltnä: Olen
Päivänsilmä.

Päivänsilmä: Minä hallitsen salomaan kaikkia voimia. Kaikki minua täällä tottelevat.

Lauri (rukoilevasti): Etkö enää koskaan anna noitien pelottaa meitä,
Päivänsilmä?

Päivänsilmä (silittäen Liisan tukkaa ja katsellen ystävällisesti molempia lapsia): Siinä tapauksessa minä pidän teistä oikein paljon.

Päivänsilmä: Kyllä te osaatte, minä näytän teille tien. — Tuolla vasemmalla on korkea harju; kun nousette sille, näette sieltä pienen punaiseksi maalatun, valkeanurkkaisen tuvan ja – – –

Lauri: Kuinka sinä olet hyvä, kun johdat meidät jälleen isän ja äidin luo!

Päivänsilmä: Minä en sitä tehnyt, mutta jos vähän varrotte, saatte nähdä tuntemattomat ystävänne.

(Nousee kivelle, kohottaa taikasauvaansa metsää kohti ja lausuu juhlallisella äänellä:) Pikku, Lippo, Teppo, Tippi, Pukki, Hippi, tulkaa metsien suojasta, teitä Päivänsilmä kutsuu!

KUUDES KUVAELMA.

Päivänsilmä: Hyvää päivää, pikku tontut! Kertokaa nyt, kuka piti huolta siitä, ettei lasten tarvinnut nähdä nälkää eikä janoa?

    Me metsien helmasta kukkaset haimme,
    Ne keijujen karkelokentiltä saimme.
    Ne onnen niin kirkkaan ja kaunihin tuottaa.
    Voi Lauri ja Liisa ain’ lahjaamme luottaa!

Päivänsilmä: Ennenkuin jätätte meidät ja lähdette isän ja äidin luo, saatte vielä katsella tonttu-ukkojen tanssia, että teille jää hauska muisto metsäseikkailustanne. Kun kasvatte suuremmiksi ja tulette omin päin toimeen, saatte niin usein kuin tahdotte käydä meitä tervehtimässä täällä suuressa ihmeellisessä metsässä. Täällä on iloa, totuutta ja vapautta! — (Asettuu sammaleiselle kivelle. Lapset seuraavat häntä. Hän kohottaa taikasauvaansa ja huutaa iloisesti tontuille:)

    Metsien kätköissä tontut ne hyörii,
    Hiljaisna hiipii ja sipsuttaa —
    Metsä on suuri ja rauhainen,
    Tonttujen toimi on riemuinen.

    Täällä me kylvämme, kaivamme aina,
    autamme, neuvomme, holhomme vain.
    Tuuli kun metsässä meille soi,
    Tonttujen parvi se karkeloi.

    Metsän me tunnemme ristin ja rastin.
    Keijujen kanssa me kisaillaan —
    Tonttujen toimi on riemuinen,
    Metsä on suuri ja rauhainen!

(Kuvaelma: Päivänsilmä, Lauri ja Liisa seisovat taustassa, tontut kohotetuin käsivarsin seisovat puoliympyrässä oikealla.)

Henkilöt: Lumikuningatar, Joulu-ukko, Joulukuusen henki, Vanha vuosi,
Uusi vuosi, Toivo, Tonttuja.

Lumikuningatar (saapuu valkeassa verhossa, kristallikruunu päässä, valtikka kädessä, tonttujen seuraamana, ja laulaa sävelellä "Syksy on tullut" j.n.e.):

    Lehtensä riisui jo metsässä puu,
    Kolkosti ulvovi myrskyjen suu;
    Hyytynyt on puron hilpeä tie,
    Lintujen laulua kuule et sie.
    Viittaan (viittaa valtikallaan) — se kuolo on kukkasien;
    Myrsky ne viskovi maan povellen.

    Oksille puun, lumen notkistaman,
    Aurinko luo valon raukeavan,
    Hongat niin hiljaisna huokailevat,
    Valtani suuruutta muistuttavat.
    Hän, jonka kylmälle polvelleni
    Painallan, jäiseksi kangistuvi.

    Rantahan hyrskivät lainehetkin
    Kytkin ma vankkoihin kahleisihin,
    Hyydytän kohmeiseks’ koko maan,
    Käärin sen vaippahan valkoisimpaan.
    Pohjolan taivas se hulmutkohon!
    Täytetty kuoletustyöni jo on.

Joulu-ukko (saapuu pitkäpartaisena, turkkiin puettuna, kantaen leikkikaluja, pienen tytön, pientä sytytettyä joulukuusta kantavan joulukuusen hengen seuraamana, ja laulaa Lumikuningattarelle sävelellä: "Sa Pohjolan maa ikitunturines"):

    Jos kuinkakin kammottu, peljätty oot,
    Sun jälkiäs kuitenkin ma riennän;
    Kun luonnon ja mielet sa kahleisin luot,
    Niin saavun ma ja kahleen painon liennän.

    Ja riemu saa vallan ja juhlalaulu soi,
    Sen sävelin sydän sulaks taipuu,
    Ei kylmyys, ei puuttehet tuntua voi,
    Rukoillen kaikki alas maahan vaipuu.

    Mua suosivat vanhat; mua muistellessaan
    He vuodattaa joskus kyyneleitä;
    Mua suosivat lapsoset rakkaimpanaan,
    Kuin kevät kaunis ilahutan heitä.

    On kotini ihana kuusikko.
    Sun hyvääs toivon mä;
    Sytytin juhlavalos jo
    Ma Herran nimessä.

    Me pimeyden varjossa
    Tääll’ ennen asuimme,
    ja haltioita, peikkoja
    Metsistä etsimme.

    Vaan Kristus syntyi maailmaan,
    Pimeyttä poistamaan,
    Ijäisen toivon valkean
    Sytytti loistamaan.

    Vaan sallitko sä Kristuksen
    Valaista elosi,
    Pyhittää sielun, sydämen
    Ja köyhän kotisi?

Vanha vuosi (valkopartainen, sauvan nojassa kulkeva ukko, saapuu ja laulaa sävelellä: "Ah mikä taitaa olla muu"):

    On raskas vanhan vaeltaa,
    Näin hautaan horjun vaan;
    Mun päiväni jo laskeaa,
    Käteni raihnaan irroittaa
    Ma aurasta jo saan.

    Ma paljon matkalla näin
    Iloa, murhetta;
    Kaikk’ ohjaa Herra parhain päin.
    Ja eteen lasten eksyväin
    Tien näyttää korvessa.

    Nyt ikuisuuden merehen
    Vuos vanha vajoaa;
    Uus aika sijaan siirräiksen —
    Ma toivon että Luoja sen
    Pyrinnöt siunoaa!

    Kevyttä jalan kapsetta ma kuulen
    Kulettamana vienon öisen tuulen.
    Vaan kuulkaa! (Kuuntelee.) Lähemmä se saapuvi.
    Yön polkuja ken yksin astuvi?

    Ei seisahtaa mun salli juoksu ajan.
    Tok’ otsaa koitan nuoren vaeltajan.
    (Laskee kätensä Uuden vuoden otsalle.)
    Nyt, pieni vieras, valtani saat sa,
    Saat yhden vuoden maata hallita.
    On sulla neljän vuodenajan taika.
    Hyvästi! Muista, kallista on aika!

    Pelkäätkö tietä
    Tuntematonta?
    Louhikot jalkasi
    Haavoittavat;

    Myrskyissä syksyn,
    Tuiskuissa talven
    Keväiset ruususi
    Pois kuihtuvat.

    Lapsonen, astelet
    Äyräällä kuilun,
    Sinne sa helposti
    Suistua voit.
    Taistelut tuimat
    Rauhaasi uhkaa;
    Tokko sa varmuutta
    Kylliksi toit?

    Outoja en minä
    Polkuja pelkää,
    Luojani käskystä
    Kun vaellan.
    Myrskyn ja päivän,
    Pilven ja liekin
    Kaikki ne johtavi
    Käs’ Jumalan.

Toivo (sinipukuinen tähtipoika, juoksee sytytetyn tähden kera sisään ja asettuu Uuden vuoden luo laulaen sävelellä: "Honkain keskellä mökkini seisoo"):

    Toivo on seurassas,
    Soihtua kantaa
    Valkaisten ties läpi
    Synkeän yön,
    Intoa lietsovi,

    Voimia antaa
    Helteessä päivien
    Vaivan työn
       (Kiepauttaa tähteään.)
    Sa toivon tähtönen,
    Nyt loista riemuten
    Taas halki aikojen vastaisten!
    Sa toivon — — —
    — — vastaisten!

Ennenkuin menemme kukin eri teillemme, laulakaamme yhdessä uuden vuoden virtemme!

    Jumala, Isä armoinen,
    Suo meille vuosi siunauksen!
    Sa voimallasi suojele
    Maa isäin, kallis kotimme!

    Sun puolees vuotten vaihtuissa
    Suo sydämemme kohota;
    Suit’ ajan lapset turvan saa
    Muut tukeensa kun kadottaa.

    Toivossa elon ikuisen
    Suo, Herra, kasvaa lapsien
    ja saakoon heidän työstänsä
    Iloa lasten Ystävä!

Tämä joululeikki, joka esitettiin Helsingissä Nya Svenska Läroverket’in joulujuhlassa v. 1898, on sommiteltu vanhojen kansantarujen mukaan Loviisan ja Porvoon seuduilta. Suomeksi sovitti Matti Helenius.

Henkilöt: Herodes, kuningas, Kolme tietäjää idästä, Tähden kantaja,
Tähtipoikia, niin monta kuin löytyy, Sotamiehiä.

(Tähtipojat ja sotamiehet astuvat sisään, tähden kantaja etunenässä, ja asettuvat piiriin. Heidän takanaan Herodes ja Tietäjät Idästä, joista yksi on musta ja nimeltä Morian maan kuningas.)

Hyvää iltaa, hyvää iltaa joka nainen ja mies, Tähtipojat tutut vanhat tulla tännekin ties. Toivo- tamme onnellista hyvää joulua siis.

Kirkas tähti taivahallen Idän loistamahan Nousi saaden Idän viisaat sitä kummeksimaan. Sitte johti heidät tähti tänne Betlehemiin.

Toinen: Kuningas on syntynyt Juudassa, hänelle me tahdomme kunnioitusta osottaa.

Tähden kantaja: Minä olen se tähti, joka edellänne kuljen, seuratkaa siis minua.

(He kulkevat kerran ympäri a asettuvat sitte paikoilleen.) Tähtipojat laulavat:

    Toi maailmaan lapsen Betlehem, toi
    Betlehem. Siks' riemuitsee Jerusalem.
    Halle, halleluja! Hän makaa siellä
    oljillaan, Tää Herra kaiken taivaan, maan,
    Hänestä laulaa enkelit kiittäen Jumalaa.

    Hän syntisille lohduksi, niin
    lohduksi Maailman synnit sovitti,
    Halle, halleluja! Kolm' yhtehinen
    jumala, Meit armoitti, oi autuutta! Me
    ylistämme armostaan suuresta Jumalaa.

Sotamiehen panssari tehdään pahvipalasista, jotka peitetään kulta- tai hopeapaperilla ja ommellaan päälletysten.

(Herodes astuu esiin ja viittaa yhtä sotamiehistä nostamaan tuolia esiin. Istuutuu.)

Herodes: Voitko myöskin sanoa, ketkä ne kolme miestä ovat, jotka ovat tulleet valtakuntaani?

Sotamies: Ne ovat Tietäjät Itäiseltä maalta, jotka ovat tulleet palvelemaan äsken syntynyttä Juudan kuningasta.

Herodes: Tässä istun minä herrana ja kuninkaana valtaistuimellani.
Valtani ulottuu kauvas, kauvas. Satuloi kohta rautias orhini, ratsasta
Betlehemiin. Tappamaan käske kaikki, jotka tohtivat vallasta kanssani
taistella.

Sotamies (vetää esim. miekkansa): Minä, kuningas Herodeksen uskollinen palvelija, kannan miekan oikeassa kädessäni ja tupen vasemmalla sivullani. Tappaa tahdon kaikki, jotka kuningas Herodeksen kanssa tohtivat vallasta taistella. (Menee ulos.)

Herodes (Morian maan kuninkaalle): Mistä olet sinä, ja kuinka olet niin musta?

Herodes (vihaisesti): Jos oletkin herra ja kuningas sinäkin, täytyy sinun kumminkin langeta polvillesi ja palvella minua.

(Taistelua Herodeksen ja Morian kuninkaan sotamiesten välillä, edellinen voittaa, jonka jälkeen Morian kuningas polvistuu Herodeksen eteen, joka ojentaa valtikkansa häntä kohti.)

Keisarin tähden Herramme nähden Käymme me riemuiten taistelohon. Vihollista vastahan marssimme siis. Ja jos tuhat kaatuvi siitä me viis. Vihollista vastahan marssimme siis. Hihei huhei, hihei huhei! Ja jos tuhat kaatuvi siitä me viis.

Sotamies (palaa): Nyt tulen takaisin pyhästä, pyhästä Betlehemistä. Uskokaa vaan, minun vertaistani ei löydy. Lapsen minä olen löytänyt ja sen sydämeen miekkani pistänyt, ja todistukseksi siitä on miekkani terävä kärki veressä.

Herodes: Kiitos, kiitos, palvelijani. Sinulle palkinnon tulen antamaan.
(Herodes Ja palvelija poistuvat.)

    Hän pelastuu, hän pelastuu,
    Ei häijyn juonet onnistu!
    Mut tuhatvuotten takaakin
    Kammolla kertoo joka suu
    Viel’ murhaa lasten Raakelin!

    Herodes on jo tuomittu,
    Siks’ jättäkäämme muistonsa!
    ja muistakaamme Jesusta
    Vaan joulun lahjaa suurinta!

Kolmas tähtipoika: Nyt me olemme laulaneet teille kauneimmat laulumme.
Ehkä voisimme saada nyt hiukan kestitystä ennen talvipimeään lähtöä.

Ja nöyrimmästi me kiitämme jälleen, Nyt lahjoistanne mit’ annoitten. Taivainen Luoja sen palkitkoon hällen Ken avun antavi toisellen! Kiitos, kiitos nyt vaan! Terve taas! Teidän avulla mielenne tää Ei unheeseen Luojalta jää! Kiitos, kiitos nyt vaan! Terve taas!

Joulupukki joudu jo! Jo on tullut joulu! Namusia annatko? Nyt jo loppuu koulu. Lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal Nyt jo loppuu koulu.

    Joulupukki joudu jo! jo on tullut joulu!
    Namusia annatko? Nyt jo loppuu koulu —
    Lal lal lal lal

(Pukki tulee turkki nurin yllä, pukin naamio päässä, määkäsee. Pojat kumartavat syvään, tytöt tuijaavat. Kori kainalossa täynnä namusia, lahjoja — paketissa konvehtia lapsille.)

Ah voi jospa näkisi Rouva Pukkeliinin!
Riemu hauska tulisi, pyörittäis kuin siivin.

(Pukki menee ja tulee oitis rouva mukana puettuna pukin tavoin, jotain punasta vaan päässä, tytöt niijaavat kolmasti, pojat kumartavat kolmasti.)

    Rouvillensa pukki! Oo terve tullut meille,
    Kuusi kukkii valoa kunniaksi Teille — (Pää päää)
    Herrasväki istukaa! Tässä istuin Teille —
    Matkastanne kertokaa jouluhuviks' meille!

(Istuvat, pukkien tulee määkiä vähän päästä. Pukki pyörittää sitten joka tyttöä käsikynkästä ja antaa konvehdin pyytäessään:)

Herra pukki arvoisa pyörimähän pyytää
Nytkös olo iloisa, namusta kun syytää —

Pahoillekin pojiilen pukin rouva antaa,
Namusia heillekin jouluherkuks’ kantaa.

(Pojat kumartavat, pyytävät rouvaa ja pyörittävät samoin kuin piiritanssissa.)

(Ensin kuljettavat tytöt pukkia juhlasaatossa ympäri salin, sitten pojat rouvaa.)

    Pukki viisas (Pukkeliinska) kunniaa suokaa meidän tehdä,
    Joukolla nyt kuljettaa Teitä saamme tässä — (Pukit istuvat.)
    Kiitoksia teille nyt jalo herrasväki,
    Nauru oli syttynyt kun vain teidät näki.

(Pukit kättelevät jokaista, — rouva edellä, pojat kumartaa, tytöt niijaa.)

    Hyvästi, nyt hyvästi! Kyyneleemme vuotaa, (itkevät nyyhkien)
    Liikutuksen sydämeen hyvyys teidän tuottaa.
    Ystävämme hempeet siis meitä muistakaatte, —
    Juhlaltamme lempeet ain' jouluin saapukaatte!

(Pukit menevät määkien kovasti, kumarrellen ja heitellen lentosuudelmia. — Kolmasti kumartaa pojat ja niijaa tytöt kolmasti.)

RAITTIUS-VUOROKESKUSTELUJA.

Toini (tulee sisään): Päivää, Aina! Oho, kuinka ahkerana sinä jo istut!
Minäkin olen ottanut käsityön mukaani.

Toini (istuutuu, ottaen neulomuksensa esille): Arvaas, mitä minä olen tänään ajatellut. Olen tuuminut, millaista on sitten aikaihmisenä.

Aina: Niin ihmeen hauskaa! Mutta kuulehan, sitten menemme yhdessä asumaan, kun olemme niin hyvät ystävät.

Toini: Tietenkin menemme. Ajattelehan, miten hauskaa meillä tulee olemaan! Tuumitaan nyt ensiksi, minkälainen talo meillä pitää olla.

Aina: Ei meillä ole varoja kovin suurta rakentaa — kenties vain kaksi huonetta ja kyökin, vai?

Toini: Mutta minä luulen, että tarvitsemme kolme huonetta, salinkin, näes, jos tulee vieraita.

Aina: Se on totta se! Siis on kohtuullista kolme huonetta ja kyökki.
Siten on meillä kummallakin oma huone, sali ja kyökki ovat yhteiset.

Aina: Luulen hankkivan! valkeat huonekalut, sohvan, kuusi tuolia, pöydän ja vuoteen.

Toini: Hienoa, hienoa! Minä otan paljasta vihreää, sitäpaitsi vihreät huonekalut ovat nyt muodissa. Ja sitten panen valkeat verhot ikkunoihin ja kukikkaan korkkimaton lattialle.

Aina: Niin minäkin laitan! Mutta kuinka salin kalustamme? Sen nyt kuitenkin täytyy olla hieno, sillä varmaankin käy meillä usein vieraita.

Aina: Mutta ne ovat niin hirveän kalliit. Mutta tiedätkö — minäkin otan vihreän kaluston omaan huoneeseeni, niin saliin saa tulla valkeat huonekalut.

Toini: No niin, ne näyttävät hienommilta. Ja sitten pitää siellä olla paljon kauniita kasveja.

Aina: Ja kattoon ripustamme lintuhäkin, jossa on pieni viheriävarpunen.
On niin hauskaa kuulla sen laulavan.

Toini: Ei millään muotoa, hyvä Aina! On suuri synti pitää pikkulintuja häkissä, mihin ne eivät ole luodut olemaani Ne aina kaipaavat ulos vapaaseen luontoon.

Aina: Me ripustamme häkin hyvin matalalle kasvien keskelle, ja annamme joka päivä tipuseIle siemeniä ja raitista vettä. Minä pyydystän kärpäsiä ja matoja niin paljon kuin sille suinkin maittaa.

Toini: Mutta sittenkin se on vankina. Minä en koskaan maailmassa tahdo piinata jumalan luomia olentoja — en ole tähän asti piinannut enkä aijo vastakaan!

Aina: No, kenties sinä olet oikeassa. Minä vain ajattelin itseäni ja omaa hupiani. — Sensijaan voimme ottaa pienen kissanpojan.

Aina: Sitten lienee parasta, että otamme sekä koiran että kissan, niin ei ole pelkoa varkaista eikä hiiristä.

Aina: Niin, kyökin! Mutta siitä tulee kaikista hauskin. Sielläkin pitää olla hyvin hienoa ja sievää — pieni hella uunineen, puulaatikko, kaappi ja pöytä.

Toini: Niin minäkin, — ja sitten meillä pitää välttämättä olla myös kahvipannu.

Aina: Tietysti. Voi, voi, kuinka Suloselta maistuu aamu päiväkahvi omassa kodissa. Sitten saamme vieraillekin tarjota kahvia. Kohtuullisia meidän kuitenkin täytyy olla kahvinjuonnissa — kaikkein korkeintaan kaksi kuppia päivässä, ei koskaan aamulla.

Toini: Mutta kun rae saamme oikein hienoja vieraita, tarjoomme viiniä tai punssia.

Aina: Niin, tai konjakkia ja paloviinaa — hyi, Toini, emmehän me väkijuomia tuo hienoon kotiimme! Kaikkihan siitä säikähtyisivät.

Aina: Tiedäthän, että ne sisältävät alkoholia, joka on myrkkyä, ja että on suuri häpeä niitä nauttia.

Toini: Mutta, rakas Aina, eihän vähä ketään vahingoita, isäkin ottaa väliin hiukan. Eero ja Otto ainakin tahtovat vähän punssia, kun tulevat luoksemme.

Aina: Olkoot sitten tulematta! Olen lukenut erään kirjan, jossa sanotaan, että alkoholi vahingoittaa, vaikka sitä vähänkin ottaisi.

Toini: Mutta ajattelehan, miten hauskalta ja vierasvaraiselta näyttäisi, jos sinä tai minä tarjoilisimme pienellä hopeatarjottimella.

Toini (kiivastuen): Mutta tiedä, että minä ymmärrän tämän asian yhtä hyvin kuin sinä!

Mummo: Hyvää päivää! Olisikohan pikku neideillä antaa lanttia. Olen ollut kauvan sairaana enkä jaksa vielä tehdä työtä.

Mummo: Oh, se on pitkä juttu ja surullinen! — Väkijuomat ovat sen saaneet aikaan.

Hohho! — Kun menin naimisiin Juhon kanssa, muutimme pieneen, siistiin ja kauniiseen kotiin. Olimme kovin onnelliset. Juho oli hyvä ja ahkera mies. Hän ei koskaan mennyt kapakkaan kuten moni muu työmies. Meillä oli myös pieni, Sulonen ja kiltti poika — kotimme oli kuin paratiisi, mutta sitten sinne tuli käärme.

Mummo: Tarkoitan väkijuomia. Ja minä onneton sen myrkyllisen käärmeen päästin taloon. Tietämättömyydessä ja ajattelemattomuudessa sen tein, mutta kyllä sain kalliisti maksaakin… (pyyhkii kyyneliään).

Mummo: Oli sillälailla, että meidän naapurinamme asui toinen työmiesperhe. Me kävimme toistemme luona sunnuntai-iltapäivin — ja Mari ja minä ikäänkuin kilpailimme, kellä olisi hienompaa kotonaan. Eräänä iltana hän tarjosi meille punssia — silloin ensi kerran ilmestyi väkijuomia keskuuteemme. — Voi, että se olisikin ollut viimeinen kerta! Mutta ei ollut. Oi voi, jos minä olisin ymmärtänyt kaiken onnettomuuden, mikä sinä iltana kätkeytyi punssilasiin.

Mummo: Mitäkö vaarallista! Siinähän oli alku väkijuomahimoon! Samalla tuli myös ylpeys. Minä en tahtonut olla Maria huonompi. Kun Mari miehineen tuli ensi kerran luoksemme, minä tarjosin heille sekä punssia että viiniä vastoin Juhon tahtoa. Siten tapahtui monta kertaa. Lopulta meillä oli yhtenään väkeviä kotona. Juhosta tuntui hyvältä silloin tällöin ottaa ryyppy. Eräänä iltana hän meni kapakkaan ja tuli kotiin juovuksissa ja hulluna. Nyt vasta silmäni avautuivat ja minä huomasin, mikä oli edessä. Tahdoin heti hävittää koko väkevät juomat, mutta se oli jo myöhäistä. — En tahdo kertoa kaikesta kurjuudesta, mikä nyt seurasi. — Juhosta tuli juomari, pojastamme tuli juomari, kaikki omaisuutemme meni vähitellen kapakkaan. Juho kuoli hermotautiin — poikamme hukkui eräänä iltana, kun tuli tansseista kotiin ja piti kulkea sillan yli. Minä yksin jäin mailmaan katkerasti katumaan ymmärtämättömyyttäni. — Rakkaat, pienet tytöt! Kun te tulette suuriksi ja saatte oman kodin, niin älkää koskaan salliko väkijuomien päästä koteihinne.

Ja nyt minun täytyy mennä, kun olen kertonut surullisen tarinani.
Hyvästi nyt, ja kiitos avusta!

Toini: Kiitos itsellenne, hyvä mummo! Olette antanut minulle opetuksen, jota en koskaan unohda.

(Mummo poistuu. Toini Ainalle): Anna anteeksi, Aina, kun minä olin äsken niin paha ja kiukkuinen! — Nyt ymmärrän paremmin. Kun tulen suureksi, en koskaan päästä väkijuomia kotiini.

Aina: Saman minä lupaan. En tahdo pitää väkijuomia enkä vangittuja lintuja kodissani. — Me tahdomme yhdessä työskennellä hyvän ja oikean puolesta maailmassa.

Pekka: Kuuleppas Kalle, eikö olisi hauskaa, jos olisimme suuria ja pääsisimme sotilaiksi! Minä heti paikalla lähtisin sotatanterelle, sinne missä tapellaan. Ja siellä rupeisin tappelemaan minäkin.

Kalle: Hyi mitä puhutkin! Olisiko sinusta hauska tappaa ihmisiä? Siihen virkaan minä ainakaan en rupea.

Pekka (kynsien korvallistaan): Kas, en tullut ajatelleeksi, että se sotilasvirka on ihmistappamisvirkaa. Minusta vain olisi niin hauska taistella musiikin soidessa, uljaan hevosen selässä, välkkyvä miekka kädessä.

Hanna: Minusta sinussa on ainainen halu tappeluun. Alituiseenhan sinä painiskelet Kallen ja Juvosen Jussin kanssa.

Pekka: Ja sotamies minusta tuleekin. Kun tulen suureksi, menen heti
Suomen kaartiin, sillä tottahan me pian saamme tänne kaartin.

Kalle: Olin silloin vielä pienempi, kun Helsingin kaartin torilla näin sotamiesten tekevän temppujaan ja marssivan niin, että tanner tömisi. Oli se minusta hauskaa katsella.

Hanna: Kuulkaapas pojat, te voitte heti päästä sotamiehiksi. Olen itsekin aikonut ruveta sotilaaksi.

Hanna (vakavasti): Täällä Suomessa mellastaa vahva ja paha vihollinen, joka vuosittain tappaa tuhansia ihmisiä, ryöstää meiltä 30 miljoonaa markkaa ja sen lisäksi tekee tuhansia ihmisiä sairaiksi, köyhiksi ja pahoiksi. Tätä vihollista vastaan tekin voitte taistella.

Pekka (hämmästyneenä): mikä se sellainen roisto on, joka niin paljon pahaa tekee? Onko se turkkilainen?

Hanna (viittaa ikkunaan): Ei ole turkkilainen. Mutta katsokaapa tuonne maantielle. Siellä sitä vihollista parastaikaa kuletetaan.

Hanna: Sepä se onkin vihollinen. Kaikki väkijuomat ovat Suomen vaarallisin vihollinen. Tiedättehän, että niissä on alkoholimyrkkyä.

Pekka: Pullisen Janne sanoi, ettei mikään maistu niin hyvältä kuin olut, viina, punssi ja konjakki. Ja isä Pullinen kuuluu sanoneen, että pari ryyppyä parantaa vilustumiset, väsymykset ja kaikki taudit. Jannekin toisinaan kuuluu maistelevan isänsä pullosta.

Hanna: Eikä, kun juuri sentähden, että juo. Ja millainen se on se Pullisen koti? Onkohan lapsilla siellä hauska olla, kun isä on rohtojaan nauttinut?

Kalle: Oi, voi, sitä Pölösen kotia! Jannella on vähän paremmat, hän kun käy koulua, mutta pienemmillä on vain repaleita. Eikä se Pullisen vaimo eilen turhanpäiten itkenyt meidän äidille. Kuului lasten nälkää itkeneen.

Hanna: Tuhannet äidit maassamme itkevät samasta syystä kuin Pullisen vaimo. Heidän miehensä käyttävät ansaitsemansa rahat juovutusjuomiin ja perhe saa nähdä nälkää ja kokea kurjuutta. Juovutusjuomat tekevät ihmiset koviksi ja tylyiksi.

Pekka: Mutta minkätähden niin pahoja juomia sitte valmistetaan? Miksi tuokin oluttehdas tuolla mäenrinteellä saa valmistaa olutta?

Hanna: Toiset ihmiset tahtovat juovutusjuomien valmistamisen ja kaupan kautta ansaita rahaa, Toiset taas tahtovat juoda noita juomia, koska heissä on juomatauti. Se tauti se on juomahimo, ja se, joka sitä tautia sairastaa, hankkii itselleen juovutusjuomia vaikka myymällä huonekalunsa tahi lastensa vaatteet.

Pekka: Mutta Janne sanoo, että hänestä tulee kohtuuden mies.
Juopporentuksi hän ei aijo ruveta.

Hanna: Pullinenkin varmaan ensin oli kohtuuden mies, niinkuin kaikki juopot, Mutta kohtuus on petollista. Ennenkuin arvaakaan, ei enää voi olla juomatta ja niin sitä tulee juopoksi.

Hanna (reippaasti): Siitähän minä juuri aijon puhua teille. Katsokaa pojat, jos ei kukaan käytä noita pahoja juomia, niin ei kukaan viitsi niitä valmistaakaan. Eikö niin?

Hanna: Sinä, Pekka, toivot pääseväsi sotilaaksi. Alapas taistella tätä vihollista vastaan. Kaikki, jotka ymmärtävät, kuinka vaarallisia juovutusjuomat ovat isänmaalle, ovat päättäneet, etteivät he koskaan maista niitä tippaakaan. Sitten he koettavat saada muitakin ymmärtämään tämän asian ja tekemään saman hyvän päätöksen. Ja niin he yhdessä taistelevat juovutusjuomavihollista vastaan.

Hanna: Sen voivat tehdä lapsetkin. Muissa maissa ja Suomessakin kuuluu olevan lastenliittoja, joita sanotaan Toivonliitoiksi. Niihin kuuluu otettavan lapsia, jotka ovat päättäneet olla juovutusjuomia käyttämättä.

Pekka (innostuneena): Kuule, Hanna, voimmehan me kolme, sinä, Kalle ja minä, perustaa Toivonliiton tänne Kulmalan kylään.

Kalle: Sen me teemme. Minä ainakaan en aijo milloinkaan maistaa noita pahoja juomia.

Pekka: Ja minä aijon tuoda paljon poikia liittoomme. Tuo sinä, Hanna, tyttöjä.

Pekka: Kyllä me voitamme. Voi sinua, vanha oluttehdas, pian me sinut voitamme! Minun rahoistani et ainakaan saa penniäkään.

Kalle: Kuule, Hanna, emmekö pane Pekkaa kapteeniksemme? Hän on niin innokas ja urhoollinen.

Hanna: Pannaan vaan ja sinusta Kalle teemme vääpelin. Mutta hankkikaa nyt pian sotajoukkoomme väkeä, jotta voitamme vihollisemme!

Pekka: Tietysti. Mutta mitä me oikeastaan sanomme pojille, jotta saisimme heidät Toivonliittoon?

Hanna: Minäpä annan teille lainaksi kirjan, jonka nimi on "Väkijuomien vaikutus". Lukekaa se, niin voitte kertoa paljon juovutusjuomien turmiollisuudesta. Sen kirjan voi joka poika hankkia itselleen.

Hanna: 10 penniä vain. Kuuluu myös löytyvän hauska lasten ja nuorisonlehti "Koitto", jossa paitsi kuvia ja kertomuksia on paljon raittiuttakin. Senhän pojat voisivat tilata opettajansa kautta. Se maksaa vain 75 penniä puolelta vuodelta eli 5 p. numero. Sitä voisimme lukea Toivonliiton kokouksissa, kun sellaisia alamme pitää.

Pekka (huutaa): Eläköön armeijamme! Eläköön Toivonliittomme! Nyt en enää halua kaartiin. Nyt taistelemme tuota oluttehdasta vastaan.

Hanna: Eläköön vihollisista vapaa Suomii Kaikki: Eläköön! Eläköön!
Eläköön!

Juho; Hoi, Tuomas, mihin sinä riennät sellaista kyytiä näin kauniina iltana?

Tuomas: Minä menen raittiuskokoukseemme ja pitäisin sopivana että sinäkin tulisit.

Juho: Vai niin — ja kun olet saanut minut sinne, houkuttelet tietysti minun tekemään raittiuslupauksenkin. E-hei. Siitä ei tule mitään. Minä rakastan vapauttani.

Pekka: Niin minäkin. Me suomalaiset emme koskaan aijo ruveta orjiksi.
Me olemme aina olleet vapaita miehiä.

Tuomas: Vai tarkoitat sinä sitä vapautta, että voi juoda itsensä juovuksiin. Onpa se todellakin ihanaa vapautta! Katso esim. Mikko Leppästä, joka on niin juomahimon orjana, että hän ei voi olla juomatta, vaikka lääkäri on sanonut että hän pian kuolee siitä. Hän ei voi mennä anniskelupaikan ohi poikkeamatta sisälle. Ja kun hän on juonut itsensä juovuksiin, menee hän kotiinsa ja lyö vaimoaan. Kas siinä on vapaa mies; eikö totta?

Juho: Mikko on houkkio. Minä toivon etten koskaan tule hänen kaltaisekseen. Minä aijon ottaa olutlasini ja sentään pysyä yhtä raittiina kuin kuka muu tahansa.

Pekka: Että sinä viitsit puhua tuommoisesta! Minä olin mukana. Täytyihän meidän kutsua vieraamme virkistyksille, ja hän tarjosi taas meille. Eihän voi kieltää juomasta lasia hyvän ystävän kanssa.

Tuomas: Siis teidän täytyy ja te ette voi. Minä luulin teidän kumpaisenkin sanoneen, että tahdotte olla vapaita.

Tuomas: Minä en kutsu sitä vapaudeksi. Jos teidän kerran täytyy mennä ravintolaan, jos te ette voi kieltää ottamasta lasia, ette ole vapaita. Minä pidän oman vapauteni parempana, sillä minä voin kulkea tällaisen paikan ohi sisään menemättä, ja minä voin vastata kieltävästi, kun tahdotaan saattaa minulle päänsärkyä seuraavaksi aamuksi.

Juho: Mutta kuulehan, toveri, minkätähden teit sinä oikeastaan raittiuslupauksen? Ethän sinä ole koskaan juonut.

Tuomas: Niin nähkääs, minä koetin saada kahta toveria, jotka joivat liian paljon, jättämään lasinsa. Mutta kuinka saatoin heitä pyytää lakkaamaan, kun itsekin käytin juomia.

Pekka: Se on kyllä totta, etten minä paljoa piittaa sen puheesta, joka itsekin juo. Mutta kuulehan, et suinkaan sinä pidä vääränä yhden olutlasin ottamista?

Tuomas: Joll’en siinä asiassa tuomariksi rupeakaan, niin tiedän ainakin, että me aivan yhtä hyvin tulemme toimeen ilman sitä, ja että se on parempi meidän terveydellemme ja kukkarollemme ja estää meitä kiusauksista. Ja silloin ei tarvitse pelätä joutuvansa orjaksi.

Tuomas: Minä tarkoitan että jok’ainoa niistä, jotka nyt ovat kurjia juoppouden orjia, on myöskin alkanut yhdestä lasista. Kuinka voimme me tietää, ettemme mekin joudu orjuuteen? Sitä paitse on meidän auttaminen muita sillä esimerkillä, että voi olla ilmankin näitä juomia.

Pekka: Sinä olet hyvä mies, Tuomas. Ehkä sinä vielä jonakin kauniina päivänä saat minunkin raittiuskokoukseesi.

Juho: Minusta me voimme mennä sinne katsomaan, mitä vesipojat tekevät. Eihän se meitä voi vahingoittaakaan. Eihän minun tarvitse kirjoittaa nimeäni lupauksen alle, ellen tahdo.

Tuomas: Ei, ei kukaan muu sitä tee, kuin se, jolla on se vakuutus, että hän tekee oikein ja hyvin näin tehdessään. Kas, niin tulkaa sitte, muuten me myöhästymme! Mukaillut A. T.-H.

Henkilöt: Rietu, Tuomas, koulupoikia. Puuseppä Luoto, Rietun isä.
Luodon vaimo, Rietun äiti.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Rietu: Tässä on kirjasi kertomuksilleen. Kiitos lainasta! On ihmeellistä, että isälläsi on varaa ostaa sinulle kirjoja. Sitä ei minun isälläni koskaan ole. Ja kumminkin ovat he molemmat samassa verstaassa.

Rietu: Ei, sitä hän ei ole. Mutta hän ei myöskään ole juomari, kuten useat toiset. Hän on hyvin säännöllinen ja minä en ole koskaan nähnyt häntä humalassa. Kotona on meillä ainoastaan pullo olutta päivälliseksi ja toinen illalliseksi, sillä isä sanoo tarvitsevansa vahvistaa itseään jollakin. Ehkä hän juo enemmän ravintoloissa.

Tuomas: Tiedätkö, minä luulen, että juuri senvuoksi, että isäni on raittiusmies, hänen päiväpalkastaan aina jää vähän yli tarpeiden. Se oli mainio esitelmä, jonka tänään raittiuskoulussa kuulimme.

Rietu: Niin, mutta olisiko todellakin mahdollista, että säästämällä ainoastaan 50 penniä päivässä ja viemällä säästöt joka vuoden lopussa säästöpankkiin kasvamaan viiden prosentin korkoa voi koota itselleen yli 6,000 markan suuruisen omaisuuden?

Tuomas: Niinhän sanoi se herra, joka meille puhui. Katsos, raha kasvaa korkoa korolle!

Rietu: Isä varmaan tämän kuultuaan hämmästyisi. Hän on nyt kymmenen vuoden aikana juonut joka päivä kaksi pulloa olutta. Ja nyt olisi hänellä tänään ainakin yli 2,000 markkaa, jos olisi säästänyt siihen panemansa rahat.

Tuomas: Mutta voisihan hän ruveta säästämään huomenna ja silloin olisi teillä kymmenen vuoden perästä tuo summa. Hyvästi nyt. (Menee.)

Rietu: Hurraa, minä sanon sen huomenna hänelle. Mutta hän ei salli minun koskaan sekaantua asioihinsa, kuten hän sanoo. Hyvä, minun täytyy keksiä jokin keino. Hei vaan, nytpä sen tiedän. Kivitauluni on minua auttava. (Rientää iloisena ulos, hyppien yhdellä jalalla.)

TOINEN KOHTAUS.

Luodon vaimo (hänellä on vanhoja sukkia, lankaa ja parsineula; istuu pöydän ääreen).

Luodon vaimo: Oih, kuinka on väsyttävää alituiseen istua ja parsia näitä vanhoja sukkia. Minun mielestäni pitäisi mieheni, joka tekee niin ahkeraan työtä ja jolla on niin suuri palkka, useammin voida ostaa meille uusia vaatteita. Mutta rahat kulkevat hänen sormiensa välitse kuin vesi seulan läpi. Ja kuitenkin on hän kunnollisimpia työmiehiä. Ei hän milloinkaan ole humalassa eikä melua ja temmellä täällä kotona.

KOLMAS KOHTAUS.

Rietu (pannen käsivartensa hänen kaulalleen): Voi, äiti rakas, istutko sinä taasen noita vanhoja sukkia paikaten. Odotahan kunnes tulen suureksi, silloin ansaitsen niin paljon, että sinulla pitää olla ainoastaan uusia sukkia, etkä koskaan enää tarvitse parsia ja puuhailla. Tiedätkö, että sinulla vielä jonakin päivänä tulee olemaan oma tupa, mitä sanot siitä?

Luodon vaimo (taputtaa häntä päähän): Elä jaarittele joutavia, rakas Rietu, köyhä työkansa, niinkuin me, ei koskaan voi säästää niin paljon, että saisimme oman mökin. Pyh, sellainenhan maksaa tuhansia markkoja.

Rietu: Katsos, äiti, minä luulen, että voisimme, jos vaan osaisimme säästää. Tuomas ja minä kuulimme tänään erään esitelmän, jossa selitettiin, kuinka pienet summat kasvavat suuriksi, jos saavat olla jossakin pankissa.

Luodon vaimo: Rakas lapsi, minä olen kylliksi tarkka isän palkan suhteen. Hän ei myöskään ole mikään juomari. En voi ymmärtää, miten voisimme säästää enempää, kuin minkä teemme.

Rietu: Hyvä, minä voin näyttää sen ja tahdon koettaa näyttää sen myöskin isälle, (Istuu alas ja alkaa kirjoittaa taululle.)

Luodon vaimo: Toivon, että voisit tehdä sen, poikaseni; olisin totta tosiaan ensimäisenä valmis tekemään muutoksia taloudessa, jos se vaan on mahdollista.

Rietu: Tässä, äiti! Ole hyvä ja anna taulun olla pöydällä, kun isä tulee. Olisin ilonen, jos hän saisi nähdä sen. Nyt menen keittiöön lukemaan läksyjäni. (Menee.)

NELJÄS KOHTAUS.

Luodon vaimo (yksinään). Mitähän maailmassa se Rietu on kirjoitellut tähän taululle? (Nostaa sen ylös ja lukee:) "Lasillinen vettä ei maksa mitään ja sammuttaa janon; pullo olutta maksaa 25 penniä ja vahingoittaa ruumistamme." Hm, tämä on sellaista, mitä oppivat raittiuskoulussa. Niinpä niin, juohan mieheni kaksi pullollista päivässä ja saanhan minäkin niistä pari lasillista. Vaan että voisimme säästämällä 50 penniä päivässä vihdoin ostaa itsellemme oman mökin, sitä on minun hyvin vaikea käsittää.

VIIDES KOHTAUS.

Puuseppä Luoto. Hyvää iltaa, muijakulta! Onko sinulla illallinen valmiina ja olutpullo kotona? Jaha, sinä istut ja tutkit Rietun kirjoituksia. No, sellaisiin ei sinun eikä miilunkaan järkeni pysty. (Istuu.) Ihmeen paljon sitä nykyään kouluissa luetaan. Eilen koettelin ottaa selkoa pojan laskuista, mutta niissä oli merkkejä ja numeroita ja jos jonkinlaisia variksenvarpaita.

Luodon vaimo: Katso tuota, niin kummeksit kai vielä enemmän. (Antaa hänelle taulun.)

Puuseppä Luoto (lukee ääneen): "Lasillinen vettä ei maksa mitään ja sammuttaa janon; pullo olutta maksaa 25 penniä ja vahingoittaa ruumistamme". Haha, se on sekä uutta että vanhaa. Että olut maksaa 25 penniä pullo, sen kyllä tiedän minä, joka jokapäivä ostan sitä. Mutta että se vahingoittaa ruumistani, ei ole niinkään varmaa. Mitähän ne lapset tästä lähin oppivat koulussa?

Luodon vaimo: Ajatteles, kun Rietu on laskenut, että kahdessakymmenessä vuodessa voisimme säästää niin paljon, että saisimme itsellemme oman tuvan, jos lakkaisimme olutta juomasta.

Puuseppä Luoto: Poika lörpöttelee turhuuksia. Joutava viisikymmenpenninen ei koskaan kasva niin suureksi summaksi. Mutta tuossapa hän tulee.

KUUDES KOHTAUS.

Rietu (tulee sisään). Puuseppä Luoto: No, laskumestari, sinä taidat kirjoitella kokoon tupia meille. Mutta ne löytyvät ainoastaan kivitaulullasi, luullakseni. Tahtoisinpa nähdä, kuinka tällainen köyhä puuseppä kuin minä, joskus voisi panna jalkansa oman kynnyksen sisäpuolelle.

Rietu (innokkaasti): Minä tässä kerroin vaan, mitä eilen esitelmässä kuulin.

Puuseppä Luoto (vihastuneena): Äh, nuo oppineet herrat eivät käsitä sellaisia asioita. Itse nauttivat he suurta palkkaa ja tahtoisivat, että me, köyhät työmiehet, nuoleksisimme kämmeniämme ja tekisimme säästöjä kurjista päiväpalkoistamme.

Rietu: Anteeksi, isä, mutta tahdotko antaa minun tehdä pienen laskun tällä taululla, niin näytän sinulle, ettei opettaja ollut ensinkään väärässä. Puuseppä Luoto: No, koetappa nyt, niin saamme nähdä.

Puuseppä Luoto: Sitäpä en totta tosiaan voi tehdä, ennenkuin olen kuullut Rietun hassut laskut.

Puuseppä Luoto: Sen teen. Siten saan liemiruokaa, eikä äidin tarvitse keitellä soppia minulle.

Puuseppä Luoto: Niin, poikaseni. Olut vahvistaa enemmän kuin se maitovatku, jota ruokapuodeissa saadaan.

Rietu (merkitsee taululle): Kaksi pulloa olutta tekee 50 penniä päivässä. Jos säästät 50 penniä päivässä, tekee se 182 markkaa 50 penniä vuodessa.

Puuseppä Luoto: Eihän toki, poika. Viisikymmenpenninen päivässä ei mitenkään voi tehdä niin suurta summaa vuodessa — lähes 200 markkaa!

Rietu: Katso itse, isä, taululle. Jos menetät yhden markan päivässä tekee se 365 markkaa, meillä kun on 365 päivää vuodessa. Puolet tästä summasta on 182 markkaa 50 penniä. Kymmenessä vuodessa tekee tämä 1,825 markkaa. Mutta siihen lisäksi tulee korko. Kun viet kymmenenä vuonna joka vuoden lopussa säästöpankkiin 182 markkaa 50 penniä, kasvavat ne 5 prosentin mukaan, kun vielä saat korkoa korolle, yhteensä yli 2.000 markan suuruiseksi summaksi. Ja jos jatkat tätä kaksikymmentä vuotta, on sinulla säästössä yli 6.000 markkaa.

Puuseppä Luoto: No voi turkinpippuri, tuollainen summa voisi minulla tänään olla taskussa, sillä monasti olemme olleet tillikassa ja ostaneet monta pulloa konjakkiakin. Mutta tästä päivästä alkaen teen siitä lopun.

Luodon vaimo (joka hänen puhellessaan on ottanut päällystakin päälleen): Luulin, että meillä oli olutta kotona, mutta se on loppunut; minä menen hakemaan.

Puuseppä Luoto: Sitä ainetta et milloinkaan enää tuo huoneeseemme. Panemme sen sijaan nuo viisikymmenpenniset säästöön. Kiitos, poikaseni, opetuksesta. Niin, niin, meillä vanhoilla on toisinaan yhtä ja toista opittavaa mailmassa.

Rietu: Ja minä ansaitsen koko kesän ajan laivavarvissa sekä panen säästöni pankkiin, niin saammepas vielä oman tuvan.

Luodon vaimo: Panen heti vähän vettä kiehumaan, niin saamme pian teetä oluen sijaan.

Anna: Tänään olemme koulussa lukeneet orjasodasta Amerikassa. Hyi, kuinka olin vihainen Pohjois-Amerikan etelävaltioille, jotka kannattivat orjuutta. Istuin ja melkein vapisin opettajan valmistaessa läksyä, kun pelkäsin, että pohjoisvaltiot olisivat hävinneet ja ett'eivät orjat olisi päässeet vapaiksi.

Hannes: Niin, ja tiedättekö, välitunnilla päätimme leikkiä sotaa pohjois- ja etelävaltioiden välillä. Osa pojista oli olevinaan orjia. Ne sidoimme yhteen ryhmään; he saivat seisoa ja katsoa, kun me toiset aloimme sodan.

Ville: Hah hah, siitäpä oli tulla kaunis sota! Kun meidän piti jakaantua pohjois- ja etelävaltioihin, ei kukaan pojista tahtonut kuulua etelävaltioiden sotajoukkoon, vaan kaikki menivät pohjoisvaltioiden puolelle.

Hannes: Kyllä, me heitimme arpaa koulupihalla olevilla pikkukivillä. Sen, joka sai lyijykynällä merkityn kiven, täytyi mennä etelävaltioiden sotajoukkoon.

Anna: Ja se raukka, jonka piti kuulua etelävaltioiden joukkoon, tuli todellakin "merkityksi". Voi semmoisia kehnoja ihmisiä, jotka tahtovat puolustaa sitä, että veljemme ja sisaremme pidettäisiin orjuudessa!

Hilda: Näin tänään kuvan kahdesta orjasta, jotka olivat ikäänkuin toisiinsa taotut rautatangolla, jonka päät olivat käännetyt heidän kaulojensa ympäri. Hyi sentään, kun ajattelee, että tämä rauta Afrikan paahtavassa auringonpaisteessa tulee aivan kuumaksi ja polttaa ja hankaa rikki orjaraukkojen kaulan ja hartiat.

Ville: Jumalan kiitos, että meillä täällä Suomessa ei ole orjia ja ettei kukaan meistä koskaan voi tulla semmoiseksi. Vapaus on sittenkin kaunein lahja, minkä Luojalta olen saanut. Eläköön vapaus, eläköön!

Äiti (joka on istunut ja neulonut): Se on oikein, että pidät vapaudesta ja että tahdot olla vapaa. Mutta mitä sinä oikein tarkoitat sillä, että olet vapaa?

Ville: Eipä tuo taida olla niin helppoa sanoa. Hannes: Anna minun sanoa! Ihminen on vapaa, kun tekee, mitä itse tahtoo.

Äiti: Mutta jos sattuisi, ettei voisi tehdä, mitä tahtoo, mitä sanot semmoisesta?

Hannes: No, no, elä ole niin suurisanainen! Mitä tarkoitat, äiti? Minä esim. tahtoisin rakentaa sinulle oikein, kauniin rakennuksen maalle, mihin kaikki voisimme matkustaa kesäksi, mutta sitä en voi. Enhän sentähden ole orja?

Äiti: Et, rakas Hannes, sitä en tarkoittanut. Se, ett’et voi rakentaa minulle kaunista kesäasuntoa, on semmoinen ulkonainen asia, jolle et voi mitään. Mutta luulen, että meidänkin joukossamme on orjia, ja niistä tahdoin puhua. Vieläpä Villestäkin, joka niin rakastaa vapautta, voisi — josta Jumala häntä kuitenkin varjelkoon — tulla semmoinen orja.

Anna: Mutta, äiti, kuinka voisi Ville tulla orjaksi, kun meidän maassamme ei ole orjia?

Hannes: Tuota kilttiä Akselia, joka aina loi palloa kanssamme? Hyvin hyvästi. Minähän sain koetella hänen oppilaslakkiaan, kun hän tuli Helsingistä.

Hilda: Hänen sisarensa Anna on niin monta kertaa itkenyt luonani ja kertonut, että Akseli varmaan lopulta juo itsensä kuoliaaksi. Hän aikoi juoda jo lyseon neljännellä luokalla ollessaan, ja sitten hän ei enään voinut lopettaa, sanoi hän. Ettekö muista, että hän oli koko vuoden merillä?

Hilda: Ei, rakas veli, hän matkusti päästäkseen pois toverien seurasta ja kiusauksesta nauttia väkijuomia.

Äiti: Niin, ja seuraavana vuonna hän oli taas poissa kotoa ja oleskeli silloin Turva-parantolassa, mihin kaikki semmoiset ihmiset matkustavat, jotka eivät voi olla juomatta. Se ei nimittäin auttanut, että hän meni merille. Kun hän tuli kotiin, alkoi hän taas juoda.

Ville: Hänhän oli raukka, hänellä oli, niinkuin opettajamme sanoi, heikko, huono, luonne.

Hannes: Minä luulen, ett'ei hän tahtonut lopettaa juomistaan; hänestä oli hauskaa vähän naukiskella. Jos hän olisi oikein tahtonut, olisi hän voinut lakata.

Äiti: Eikö hän sitten tahtonut? Kuinka hän sitten olisi mennyt merille tai matkustanut Turvaan päästäkseen vapaaksi juomahimostaan.

Hilda: Hänen sisarensa kertoi minulle Akseli raukan välistä yöt läpeensä kävelleen edestakaisin huoneessaan. Kerran hänen sisarensa oli mennyt hänen luokseen. Akseli oli väännellyt käsiään epätoivossaan, itkenyt ja sanonut, että kyllä hänen vanha isänsä ja äitinsä vielä kuolevat surusta hänen tähtensä. Mutta hän ei voinut, ei voinut lopettaa; hänen täytyi juoda, vaikka olisi antanut puolet elämästään, jos olisi päässyt himostaan.

Äiti: Rakkaat pojat, hän oli orja. Hänhän tiesi, että hän teki pahasti; hän tahtoi heretä juomasta, mutta ei voinut. Sellainen on orjuutta, ja sitä orjuutta on vapaimmissakin maissa. Juovutusjuomat luovat suurimman osan orjia.

Anna: Minä luulen, äiti, että tupakoitsija on myöskin vaikeassa orjuudessa! Eräs poika luokallamme, en tahdo sanoa hänen nimeään, menee milloin mihinkin piiloon saadakseen tupakoida, sillä hän ei voi olla edes puolta aamupäivääkään paperossiaan imemättä.

Ville: No jaa, pitääpä sitä neitienkin joka päivä saada aamupäiväkahvinsa.

Anna: Myönnän, että kovasti ikävöin sitä yhtä kuppia, jonka silloin saan. Äiti, olenko silloin kahvinjuonnin orja?

Äiti: Koeta olla viikon ajan kahvitta, niin tulet kyllä huomaamaan, oletko kahvin orja.

Hilda: Luuletko, rakas veljeni, että voisi pitää kätensä poissa housun taskuista? Koetappa! En usko sitä.

Äiti: Semmoinen on vain paha tapa. Mutta myöskin paha tapa voi tulla niin paljon voimakkaammaksi meitä, että tulemme sen orjiksi. Tuhannet ihmiset, jotka eivät koskaan esim. tahdo myöntää että he valhettelevat, liioittelevat kaikessa mitä puhuvat, niin ett’ei tiedä, mitä uskoa heidän kertomuksistaan. Jokaisen meistä täytyy varoa itseään. Raamatussa sanotaan: "Jokainen kuin tekee syntiä, hän on synnin orja". Löytyy ainoastaan yksi todellinen vapaus, se, mikä myös selitetään Raamatussa: "jos siis Poika teidät vapaiksi tekee, niin te totisesti olette vapaat."

Äiti: Niin, poikani, jos rakastat Vapahtajaa niin, ett’et koskaan tahdo tehdä muuta kuin Hänen, tahtoansa, niin tulet pahasta varjelluksi. Hän antaa sinulle myöskin voimaa Hänen tahtonsa täyttämiseen. Meidän tarvitsee ainoastaan mennä Hänen luokseen ja rukoilla, että Hän ottaa tahtomme haltuunsa sekä muuttaa sen sellaiseksi, että koetamme tehdä, mitä Hän tahtoo.

Ville: Kuulkaa, minä otan takaisin sanani, että Akselilla oli heikko ja huono luonne. Lienee kauheata tietää, mitenkä pitäisi tehdä, voimatta tehdä niin. Minä en ala koskaan juomaan enkä tupakoimaan, sillä kuka tietää, mitenkä voisi minunkin käydä. Enkä aijo koko viikon ajalla käydä kädet housuntaskuissa nähdäkseni, olenko housuntaskujen orja.

Anna: Ja minä olen juomatta kahvia kuukauden ajan, saadakseni selville, olenko minä kahvin orja.

Hilda: Entäpä, jos perustaisimme koulussamme orjuuden vastustamisseuran. Kaikki, jotka kuuluisivat siihen, sitoutuisivat pitämään vaaria pahoista tavoistaan, tunnustamaan ne toisille jäsenille ja koettamaan voittaa ne.

Hannes: Huhhuh, se olisi ikävä seura, Ajatelkaas, että saa toisiltaan kuulla ainoastaan vioista, heikkouksista ja tuhmuuksista' joka kokouksessa!

Äiti: Ajattelen vähän sinnepäin asiasta kuin Hannes, ja ehdotan, että jäsenet tunnustaisivat kaiken tämän parhaalle ja mahtavimmalle ystävälleen, taivaalliselle Isälleen, joka voi ja tahtoo auttaa heitä voittamaan viat ja heikkoudet. Mutta alkoholin ja tupakan vastustamis-yhdistyksen voisitte perustaa, ett'ei kenenkään teistä kävisi kuten Akseli raukan.

Ville: Hyvä, hyvä, äitiseni! Olet aina niin viisas ja kunnon äiti. Tässä kaupungissa tulee yhteiskoulumme ensimäiseksi, jolla on raittiusyhdistys. ‘Me yhdymme ylioppilaiden raittiusyhdistykseen ja kaikki saavat kantaa niin kaunista merkkiä: hopealyyraa sinisellä pohjalla. Tulevassa konventissa esitämme asian.

Hannes: Ja me, Laitisen perheen jäsenet, olemme neljä ensimäistä uuteen yhdistykseen liittyjää.

Hilda: Ja äitimme tulee kunniajäseneksi, koska hän keksi tämän hyvän tuuman.

Henkilöt: Olli, Kalervo, Jussi, koulupoikaa, Elsa, Helvi, Maija, Anni, koulutyttöjä. Kengänharjaaja Joonas. Tyttö, joka myy sinistä nauhaa. (Olli, Kalervo, Elsa, Helvi ja Maija istuvat pöydän ympärillä ja lukevat laiskanlaksyjänsä. Toisilla on kädet korvien edessä ja lukevat kovalla äänellä.)

Kalervo: Oih jospa jo osaisi edes nämät kauheat läksyt, jotta pääsisi vähän ulos!

Helvi: Niin juuri, tämä on liian hirveätä! Ja kun ne päälle päätteeksi on saatu takaisin!

Olli: Ja jos emme huomenna koulussa osaa läksyjämme, saamme jäädä sinne lukemaan.

Elsa: Olipa toki hyvä, että keksimme olla kaikki yhdessä tänä iltana ja lukea, näin on kumminkin hauskempi.

Olli: Niin, kumpa vaan lukisimme, emmekä lörpöttelisi. No niin, luetaanpa nyt! (Lukevat.)

Maija: Tämä historianläksy on kauhean vaikea! Nyt ovat toiset koululaiset raittiuskokouksessa.

Elsa: Olimme me sentään aika tyhmeliinejä eilen, kun viivyimme niin kauan luistinjäällä, ettemme ehtineet lukea läksyjämme. Nyt saamme istua täällä!

Olli: Varmaankin olisi hauskempi olla kokouksessa. Minusta raittiustyö on hyvää työtä.

Helvi: Mutta kuules, minun äitini sanoi eilen isälleni, että lasten raittiustyö on pelkkää roskaa.

Elsa: Mutta kuuleppa sinä, mitä minun isäni sanoi yhtenä päivänä. Näin hän vakavana sanoi äidille: Onpa oikein hyvä, että lapset aikanansa saavat oppia, kuinka vahingollisia väkijuomat ovat, niin etteivät he niitä tahdo maistaakaan, vaan heistä tulee raittiita ihmisiä.

Kalervo: Tuo on vaan joutavaa lörpötystä. Ei siitä suinkaan pahene, jos vähäsen maistelee viiniä tai olutta.

Elsa: Aina teidän pitää riidellä! Eihän tällä tavalla voi lukea läksyjänsä!

Maija: Mutta tiedättekö, minä luulen, että sittenkin on parempi, ettei yhtään maista väkijuomia. Tunnettehan te kaikki Kauppa-Lassen, hänen, joka käy taloissa ja myy nappeja ja neuloja? — Eräänä päivänä hän tuli meille. Hän oli niin ryysyinen ja viluinen, ja äiti antoi hänelle ruokaa keittiössä. Minusta oli hänen tilansa kovin säälittävä ja minä kysyin, miksikä hän aina kuljeskelee kaupungilla sen sijaan, että pysyisi kotona. Hän katso niin kummallisesti minuun ja sanoi: "Ei minulla ole kotia". Minä vallan pelästyin ja kysyin: "Mutta miks’ei Lassella ole kotia?" Silloin hän katsoi vielä ihmeellisemmin ja sanoi: — "Minä kerron pikku neidille, kuinka sen asian laita oikein on. Viina ja muut väkijuomat ovat saattaneet kotini perikatoon. Lapsena minä jo aloin maistella niitä. Vanhemmaksi tultuani kannoin kaikki, mitä vaan ansaitsin, kapakkaan, ja vihdoin velkaannuin niin, että kapakoitsija ryösti kotini. — Minä sain alkaa kulkurielämää, jota nytkin vietän, ja kun kerran kuolen, ei kukaan vuodata kyyneltäkään minun tähteni. Tällaiseksi kurjaksi raukaksi olen tullut väkijuomain tähden." — Näin kertoi Lasse-rukka, ja sentähden minäkin luulen olevan parasta, ettemme koskaan, emme edes leikilläkään, maista väkijuomia.

Olli: Olet kyllä oikeassa, Maija! — Mutta minä olen kuulevinani laulua.
Varmaankin ne tulevat kokouksesta.

(Jussi ja Anni, sekä kuinka monta lasta tahansa, tulevat laulaen sisään. Mitä useampi, sitä parempi. He kulkevat kaksittain laulun tahdissa. Kaikilla on sininen nauha rinnassa.)

    Eespäin nyt veikot marssitaan
    Vihollistamme voittamaan!
    Pahuutta, syntiä vastahan
    Ja kodin rauhaa puoltamaan!
    Nyt sotahan!
    Mut rauhaa vaan
    Me tahdotaan,
    Ja Jumala
    Vie voittoon Toivon Liittoa!
    Vie voittoon Toivon Liittoa!
    Niin, rauhaa vaan!
    Ja Jumala
    Vie voittoon Toivon Liittoa!

Jussi: Hyvää iltaa! Tiedättekö, meillä on ollut oikein hauskaa raittiuskokouksessal Eräs opettaja Helsingistä oli siellä, ja nyt en minä koskaan enää maista viiniä enkä olutta, enkä mitään muitakaan väkijuomia. Hyi toki!

Jussi: Niin, minä olen omin silmin nähnyt kuinka paljon myrkkyä eli alkoholia on pienessä olut- taikka viinitilkassa.

Kalervo: Antakaas kun kerron! Tiedättekö, opettaja kaasi ensin vähän olutta lasipulloon, jossa oli pitkä, ohut putki, Sitte hän kuumensi sitä väkiviinalampun liekissä. Hetken perästä alkoi olut kiehua ja höyry poistui putkea myöten. Silloin opettaja sytytti tulitikulla höyryn, joka paloi suurena, sinisenä liekkinä. Se oli oluessa oleva alkoholi, joka paloi. Samoin hän menetteli viininkin kanssa, joka paloi vieläkin kauemmin kuin olut, vaikkei sitä ollut kuin puoli pikarillista. Ja semmoisen uskovat ihmiset sitte olevan terveellistä! Anni: Hyi toki! Minusta tuntuu kuin kaikki sisälmykset palaisivat, kun juo sellaista!

Anni: Vähän! Kuulkaa nyt häntäkin! Etkö sinä ymmärrä, mitä Jussi vastikään kertoi? Kuunteleppa nyt tarkkaan, herra Tyhmeliini, niin minä sanon sen kerta vielä. (Harvaan ja lujaan.) Pienessä olut- ja viinimäärässä on niin paljon alkoholia, että se vahingoittaa ja myrkyttää sen, ken sitä nauttii.

Kalervo: Oi, sinä viisahin kaikista tädeistä! — Pieni tilkka hampaan koloon on joskus hyvinkin tarpeen, sanon minä.

Olli: Kyllä on sittenkin viisaampaa olla ilman. — Mutta miksikä teillä on siniset nauhat?

Jussi: Ne ovat meidän raittiusmerkkimme. Sininen on uskollisuuden väri. Me tahdomme olla uskolliset isänmaallemme, niin ettemme tuhlaa voimiamme emmekä työkykyämme nauttimalla väkijuomia.

Anni: Me tahdomme olla uskolliset myöskin kodillemme. Me varjelemme sitä kaikin voimin, jotta eivät väkijuomat, jotka jo ovat syösseet niin monta kotia onnettomuuteen, koskaan pääse sinne. Jussi: Ja sitten me tahdomme olla uskolliset myöskin Toivon Liitolle. Älköön kukaan, ei yksikään meistä, sitä pettäkö!

Harjaaja-Joonas (tulee sisään kantaen harjoja ja kenkävoidetta, nenä ja sormet vähän mustina): Hyvää iltaa, hyvää iltaa! Täällähän on koko joukko tyttöjä ja poikia. Hauska nähdä teitä! (Kovalla äänellä.) Tahdotteko saada saappaanne, kenkänne ja pieksunne kiiltäviksi? Yhdessä minuutissa saan minä ne kiiltäviksi, jotta ne paistavat kuin aurinko. Se maksaa vaan 10 penniä, mutta tingitään 5:een penniin.

    Mua Joonaseksi kutsutaan,
    Mä harjaan päivät, yöt,
    Hopeeta, kultaa taskuihin,
    Mull’ tuottaa harjuutyöt,
    Ja jos sä syksyn teillä saat,
    Sun kenkihisi savet, maat,
    Niin kohta harjoin, voitehin
    Ne puhtaiksi mä saan!

    Mä läsnä olin, muistan sen,
    Äitini rakkakin.
    Vaan hellyyttä mä tuta en
    Oo saanut sittemmin
    Kuin kuolo hänet hautaan vei
    Ja turvaa mulia ollut ei.
    Ja nyt mä kuljen yksin vain
    Ja laulan lauluain.

Maija: Joonas-rukka! Ei sinulla tunnu olevan hauskaa, vaikka osaatkin laulaa! Minusta tuntuu, kuin sinä yhtä mielelläsi tahtoisit itkeä.

Joonas (pyyhkäsee kädellään silmiään): Kyllä hän on kuollut, ja välistä tällä paikoin niin kummallisesti polttaa kun ajattelen häntä (hän vie käden rinnalleen).

Joonas: Elää kyllä, mutta oli sentään toista äidin eläessä. Ei hän kumminkaan olisi antanut lapsensa kuljeskella pitkin katuja ja monasti palella ja nähdä nälkää, vaikka rahat kalisivat taskussa!

Joonas: Joskus joku hyvä herra ravintolassa antaa minulle hopearahan. Mutta kun saan oikein uuden ja kirkkaan kuparirahan, on se olevinansa kultaa. Ja sitte minä ajattelen kuinka suureksi tultuani rakennan lämpimän tuvan, ja sinne saavat tulla kaikki lapset, jotka palelevat, ja he saavat minun tuvassani joka päivä tarpeeksensa syödä sianlihaa ja lämpimiä perunoita. Ja silloin minulla on ajatuksissani niin hauska, kunnes taas muistan, että olenkin vaan tiarjaaja-Joonas.

Olli: Mutta minkätähden et osta vaatteita ja ruokaa, koska sinä kerran ansaitset rahaa?

Joonas: Niin nähkääs, minun täytyy antaa kaikki rahat isälle, muuten hän lyö minua.

Joonas: No, ei se niin hauskakaan aina ole, mutta täytyyhän sen mennä, joskus minä saan ravintolassa hyvää ruokaa, ja saanpa silloin tällöin maistaa olutta ja viiniäkin. Kerrankin minä sain suuren lasillisen viiniä ja se lämmitti niin suloisesti koko ruumista. Mutta sitten minun tuli uni ja minä nukuin erääseen porttikäytävään. Varmaankin olisi ajettu ylitseni, jos ei poliisi olisi ajoissa herättänyt minua. Mutta silloin minun päätäni pyörrytti ja minua paleli kauheasti. Hui hui! Ei minua ole koskaan palellut niin kovin.

Jussi: Näetkö, sellaisia ovat väkijuomat. Ne vaan pettävät meitä. Niissä oleva myrkky ajaa veren ihoa kohden, ja silloin hetken aikaa tuntee itsensä lämpöseksi, mutta jälestäpäin palelee sitä enemmän.

Elsa: Rakas Joonas, lupaa, ettet enää juo viiniä, kun ne tarjoovat sitä sinulle! — Ajattele, jos sinäkin alkaisit suureksi tultuasi juoda!

Kalervo: Rakas harjaaja, ei se ole niin vaarallista kuin he väittävät.
Juo sinä vaan kun saat! Anni: Kalervo, kuinka sinä uskallat puhua noin!

Helvi: Mutta Anni, kuinka sinä olet olevinasi! En minäkään usko, että väkijuomat ovat niin vaarallisia, kun ei vaan juo liiaksi paljon.

Maija: Kaikki, joista on tullut juomareita, ovat ensin ajatelleet juuri noin. He ovat kaikki alkaneet juomalla ensin vähän, mutta sitten ovat he juoneet enemmän ja yhä enemmän. — Muistappa "Kauppa-Lassea!"

Kalervo: Kuulkaa pikkuruista! Te olette niin nokkaviisaita, jotta teitä tuskin enää jaksaa kuulla! Kyllä tarvitaan parempia todistuksia, jotta saataisiin minut uskomaan, että väkijuomat vaan tekevät pahaa.

Helvi (tirkistelee koriin): Mutta sehän on samaliaista nauhaa kuin te saitte kokouksessa!

Jussi (tulee lähemmäksi): Niin on, ihan samaliaista. Mistä sinä olet saanut sitä?

Tyttö: Minun äitini kutoo sitä, ja minä myyn sitä 5:lla pennillä tällaisen palasen (näyttää), sillä äitini tahtoisi mielellään kaikkein poikain ja tyttöjen kantavan sininauhaa.

Tyttö: Katsokaas, sininauhahan on raittiusmerkki ja äiti tahtoisi, että jok’ainoa poika ja tyttö olisi juomatta väkijuomia.

Tyttö: jos tahdotte kuulla, kerron teille pienen kertomuksen, jonka äitini pyysi teille kertomaan.

Tyttö: Oli kerran pieni poika. Hän oli kovin hyvä ja iloinen. Usein otti hänen äitinsä hänet syliinsä, painoi häntä rintaansa vastaan ja rukoili: Hyvä jumala, anna pojastani tulla hyvä ihminen! Älä anna hänen eksyä maailman harhateille! — Ja poika kasvoi ja joutui toiseen kaupunkiin kouluun. Siellä hän sai huonoja tovereita. He houkuttelivat hänet juomaan viiniä ja muita väkijuomia. Ensin hän teki sen leikillä. Ei se ole vaarallista, kun ei vaan juo paljoa, sanoivat toverit. — Mutta ennenkuin hän tiesikään, kuinka kaikki kävi, alkoi hän juoda yhä enemmän ja enemmän. Vihdoin hänet karkotettiin koulusta. Oi, kuinka hänen äitinsä itki! Niin monta, monta kyyneltä, hän vuodatti. Mutta ei mistään ollut apua, Eräänä päivänä poika katosi kotoa. Hän oli lähtenyt ulkomaalaisella laivalla merelle. Vuoden kuluttua saapui tieto hänen kuolemastansa. Hän oli käynyt maissa ja oli ollut päihtynyt. Kun hänen piti nousta laivaan, putosi hän portailta ja hukkui. Mutta laivan kapteeni kirjoitti kotiin hänen äidilleen: "Väkijuomat turmelivat hänen nuoren elämänsä."

Tyttö: Hän oli minun äitini poika ja minun iso veljeni. Ja sentähden äiti nyt tahtoo, että kaikki lapset kantaisivat raittiusmerkkiä, sininauhaa, ja siksi minä, minne tulenkin, kerron pienen, surullisen kertomukseni.

Maija: Näetkö nyt, Kalervo, taas esimerkin siitä, kuinka väkijuomat saattavat pahaa aikaan?

Jussi: Kantakaamme kaikki, kaikki sininauhaa, itsemme tähden, toistemme tähden ja isänmaamme tähden!

Helvi: Ehkä se on hyvä olemassa, anna tänne vaani (Lapset kiinnittävät merkit rintaansa.)

Joonas (kumartaa): Ehkä minäkin saan nauhan, niin lupaan, etten enää juo viiniä ravintoloissa. Kiitos! (Kiinnittää nauhan.) jos joku tarjoo, niin näytän tätä ja sanon: Kiitos kaunis! Joonas Jussilainen ei olekaan mikään juomari.

Maija: Oikein, Joonasi Sinusta kyllä tulee kelpo mies, kun vaan pysyt raittiina. Mutta tiedätkö mitä! Minäpä en tahdo, että sinä harjoinesi kuljet ravintoloissa ja kaduilla. Ei se suinkaan ole hyvä pienelle pojalle. Minun isäni on kauppias ja juuri näinä päivinä on hän hakenut juoksupoikaa. Minä pyydän isää ottamaan sinut. Tahdotko tulla meille?

Joonas: Voi, niin mielelläni, niin mielelläni! Silloin ei minun enää tarvitse palella ja nähdä nälkää. Mutta mitä isä sanoo?

Maija: Minä pyydän isää puhumaan hänen kanssansa ja koettamaan saada hänet kunnolliseen työhön, Ehkä hänkin vielä voi tulla raittiiksi.

Joonas: Minä olen niin iloinen, että voisin hyppiä yhdellä jalalla ympäri koko kaupungin. Kiitos, kiitos, kiitosi Hurraa!

Jo laskee iltayön rauha koteihin Pohjolan maan, ja tähtien loiste valvoo sen seutuja ainoastaan. Niin tähdet, tähdet ne valvoo, valaisten Pohjolan yön, ne lepoa vartioitsee elämän raskaan työn.

Ne valvoo ihmisten yötä, — niin Jumala määräsi sen, Hän ties miten horjuvainen ja heikko on ihminen… Niin! Johtoas heikoille meille, oi, tahtien Herra, suo! Ja sieluihin särkyneihin sopusointusi kirkas luo!

Ja rauhaasi suureen sulje kotiseutu ja syntymämaa: ja pois väkijuomien virta vie vahvojen sulkujen taa! Pyhi kyynelet, raukaise riidat, suo siunaus raittiustyön… Oi, tähtien Herra, kuule tää rukous Pohjalan yön!

Vuorokeskustelu kahdeksan hengen kesken. Henkilöt: Setä, Anna-Liisa,
Wilhelm, Jalo, Elias, Aliina, Dagmar, Linda.

I:NEN KOHTAUS.

Setä (kävelee edestakasin huoneessa ja asettaa tuoleja pöydän ympärille; osottaa erästä sivupöytää): Kuules Anna-Liisa, tuolle pöydälle panemme valkean liinan, ja sinä haet tänne neljä pulloa pomrilia ja 7 lasia. Meneppä sitten ruokasalin kaapille, tuo sieltä korillinen omenia, pese ne hyvin puhtaiksi ja pane viheriään maljaan ja tuo tähän pöydälle. Tehkäämme kaikki täällä oikein hauskaksi vieraitamme varten. Mutta kuulehan, sieltähän he jo tulevatkin. (Melua kuuluu ulkoa, kaikki lapset tulevat sisään).

2:NEN KOHTAUS.

Kaikki lapset (joukolla): Hyvää päivää, setä, hyvää päivää, Anna-Liisa!
Terveisiä isältä ja äidiltä.

Anna-Liisa (lyö häntä sormille): Anna vanhan ihmisen olla rauhassa. Tuo tänne palttoot, niin järjestän ne!

(Kokoaa palttoot, menee ulos, tulee sitten sisään pomrilipulloineen, omenoineen ja laseineen, jotka hän asettaa pöydälle ja menee).

Setä: Tervetulleita, tervetulleita! Onpa hauskaa nähdä teitä luonani, te melumestarit. Istutaanpas nyt rauhassa hetkinen, jotta saadaan kuulla, mitä uutta teillä on esitettävänä. Mutta mitäs kääröjä teillä on mukananne?

Aliina: Niin, setä, me tytöt ompelemme Suomen Opiskelevan Nuorison
Raittiusliiton myyjäisiin. Mutta pojat — ha ha — haa! —

Jalo: Jaah! pojat — hahaha — me ompelemme myöskin. Näetkös, setä, tällaisia hienoja lappuja.

Elias: Selittäkäämme asia tarkempaan. Koittolehti on julistanut neulontakilpailun poikia varten. Ja me kolme aijomme napata itsellemme palkinnon.

Dagmar: Uteliaspa olen näkemään, saavatko tuollaiset kankeat sormet, kuin teillä pojilla on, mitään kunnollista kokoon.

Linda (pieni tyttö): Minä luulen, että pojat kyllä oppivat neulomaan.
Mikäs niitä estäisi siihen kykenemästä?

Vilhelm: Eläköön pikku Linda, joka puolustaa meitä! Sitä paitsi on hauskaa, kun on jotain käsissä näin yhdessä istuessamme.

Setä: Ennen maailmassa tarvittiin miesten kädet piipun tai sikaarin pitelemiseen.

Aliina: Meidänhän piti tervehtiä sydämellisesti isäimme ja äitiemme puolesta. He olivat kovin ihastuneita sedän keksinnöstä.

Setä: Niin, ehkäpä otamme heti käsiteltäväksemme sen kysymyksen, jota varten olemme kokoontuneet. Kuka tahtoo siis tehdä selkoa —

Linda (nousee ja puhuu hitaasti ja juhlallisesti): Setä on kutsunut meidät tänne tänään, jotta jokainen meistä kertoisi hänelle, miksi me kukin aijomme tulla, kun kasvamme suuriksi ja miksi olemme valinneet juuri sen työalan.

Setä: Oikein. Ja nyt me ensin käymme käsiksi tähän pöytään, jonka
Anna-Liisa on kattanut, maistamme omenia ja juomme lasin pomrilia.

Vilhelm: Me juomme sedän maljan (nostaa lasinsa). Onhan sanottu, ettei raittiusihmisten sopisi juoda maljoja, mutta tämä kun nyt on vaan pomrilia, lienee se sallittua.

Setä: Hän on oikeassa. Kiitos maljasta! Nyt otamme lasimme ja menemme takaisin pöytäämme.

Setä: Kas niin. "Nyt se alkaa", sanoi muinoinen karhunnäyttäjä.
Annammepa Vilhelmin ensiksi tehdä selkoa tulevaisuudensuunnitelmistaan.
Hän on vanhin. Nouse seisomaan, herra ylioppilaskokelas, ja pidä
esitelmäsi!

Vilhelm (nousee ja asettuu pöydän taa toisten keskeen kasvot yleisöön päin): Arvoisat läsnäolijat, naiset ja herrat! Minä olen niiden neljän viikon aikana, jonka setämme, herra merikapteeni Wägfelt, antoi meille miettimisajaksi, ratkaissut tulevan kohtaloni. Minä aijon tulla sanomalehden toimittajaksi.

Jalo: ja sitten sinä alat puhua perättömiä niinkuin kaikki muutkin sanomalehtimiehet.

Dagmar: ja sitten sinä kirjotat hävyttömyyksiä kaikista niistä, jotka eivät ajattele samoin kuin sinä.

Elias: Ja kun sinä itse oikein tukevasti olet pannut kokoon valheita asioista ja ihmisistä, ja kun he koettavat puolustautua, niin sinä pistät kaiken, mitä he kirjottavat, paperikoriin.

Linda: Aijotko sinä myöskin kertoa murhista ja tappeluista ja muista huonoista asioista, joista mamma sanoi sanomalehtien eniten elävän.

Setä: Niinkuin kuulet, ei sinun tulevalla ammatillasi ole suurta kannatusta serkkujen joukossa.

Vilhelm: Ensin pyydän saada, sedän toivomuksen mukaan, esittää perustelut siihen, miksi valitsen tämän alan. Meidän tulisi kaikkien koettaa tehdä maailma entistään paremmaksi, eikö niin?

Setä: Tietysti, ja siksi meidän tulee alkaa työskentely omassa itsessämme, sillä jos emme ole itse hyviä, emme kykene maailmaa parantamaan.

Vilhelm: Se on luonnollista, setä rakas. No niin. Jos tahdotaan oikein hyvää vauhtia viedä maailmaa eteenpäin, täytyy koettaa saavuttaa niin monta ihmistä kuin mahdollista. Jos minä matkustaisin ympäri Suomea ja pitäisin esitelmiä, niin minulla voisi olla enintään neljäsataa kuulijaa joka ilta. Mutta jos minä toimitan hyvin levinnyttä sanomalehteä, puhun minä joka päivä kahdellekymmenelletuhannelle hengelle. Ajatelkaa! Seistä ja puhua joka päivä kahdellekymmenelletuhannelle hengelle! Eikö se ole suuremmoista?

Aliina: Jaa, ja seistä ja puhua palttua ja valehdella heille ja narrata heitä tekemään tyhmyyksiä — se on kamalaa.

Vilhelm: Nyt tulemme asian toiseen puoleen. Juuri siksi, että meidän sanomalehtemme ovat niin puolueellisia ja mitättömiä, minä aijonkin perustaa uuden lehden. Nyt tottelevat ja palvelevat kaikki lehdet omia puolueitaan. Ei ole olemassa montakaan puolueetonta lehteä koko maassamme. Ne haukkuvat pahanpäiväisiksi vastustajiaan ja niitä, jotka ajattelevat toisin. Ja kun nämä koettavat saada esim. oikaisuja, niin niitä ei julaista, tai painetaan ne hyvin pienesti ja suurella painolla sitten uudistetaan edelliset väärät väitteet. Minun lehdestäni tulee vallan toisenlainen. Minä en kuulu mihinkään puolueeseen.

Jalo: Silloin sinä et saa tilaajia ollenkaan. Vilhelm: Minä kokoan oikein ajattelevat kaikista puolueista.

Dagmar: Mutta, Ville kulta, et kai sinä aijo olla niinkuin "valkolaastari!", joka sopii kaikkeen.

Vilhelm: Kaukana siitä. Minä seison järkähtämättä mielipiteessäni. Mutta koska kaikki eivät voi ajatella samoin, niin minä annan jokaiselle rehelliselle mielipiteelle sijaa lehdessäni, vaikka se eroaisikin minun katsantokannastani. Ja sitten minä tahdon todisteilla kumota sen kirjottajan, jos hän on ollut väärässä. Ja sitten minä en tahdo kertoa murhista ja muista kamalista asioista, joita sanomalehdet maailmalle toitottavat. Minä otan selon kaikesta hyvästä, mitä tehdään, ja kerron siitä, jos kieltolaki ei silloin vielä ole astunut voimaan, on minun lehteni tekevä kaikkensa väkijuomain karkottamiseksi maastamme, niin ettei tippaakaan jää jälelle. Oi, odottakaas vaan, te saatte nähdä, kuinka minä saan kaiken oikeille jäljille taas, kunhan alan kirjottaa lehteeni.

Setä: Me toivomme sydämestämme, että Ville pitää kaikki kauniit lupauksensa. Saa nyt nähdä, kunhan tulet Yliopistoon, etköhän vaan vetäydy johonkin puolueeseen, ja silloin on sinun vapaamielisyytesi lopussa. Mutta sitten me kuuntelemille, mikä Aliinasta tulee.

Aliina (nousee ja asettautuu samalle paikalle kuin Ville): Arvoisat kuulijat! Minä olen jo kauan tiennyt, mikä minusta on tuleva. Aina kun näen sairaan ihmisen, tahtoisin parantaa hänet, ja siksi minä aijon ruveta lääkäriksi.

Aliina: Ei sinnepäinkään. Minusta tulee luonnonlääkäri. Minä parannan sairaita ainoastaan vedellä, ilma- ja aurinkokylvyillä, voimistelulla ja terveellisellä ravinnolla. Lääkärit tietävät kyllä itsekin liian hyvin, etteivät lääkkeet mitään auta. Mutta heidän täytyy syöttää jotain tyhmille ihmisille, jotka eivät tyydy muuhun. Oli omituista lukea Valkonauhalehdestä, kuinka eräs Kurimon poika Salossa oli saanut tuberkelejä sekä vatsaansa että keuhkoihinsa ja tuli vallan terveeksi kylpyjen avulla, vaikka eräs professori Helsingissä oli vakuuttanut, että pojan täytyy kuolla sen talven kuluessa. Setä hyvä, eikö setä lainaa minulle rahoja, että saan rakennuttaa itselleni samanlaisen kylpylaitoksen, kuin nykyään on Hedemorassa Taalain maassa, ja jonka omistaa herra Lönnerblad. Siellä tapahtuu ihan ihmeitä ainoastaan kylvyillä ja terveellisellä ravinnolla.

Setä: Ei olekaan hullumpaa se, mitä sinä olet keksinyt. Minä matkustan nyt kesällä jo Lönnerblad-laitokseen. Tukholmasta on vaan neljän tunnin matka Hedemoraan. Ja jos laitos on hyvä, alamme heti. Sillä, näetkös, tyttöseni, kun sinusta tulee lääkäri, ei setä silloin enää eläkään.

Aliina: Ohoh, setä, ne, jotka elävät luonnon vaatimusten mukaan, elävät
Metusalemin ikäisiksi, ja nyt on Jalon vuoro puhua, eikö niin?

Jalo (asettuen samalle paikalle, jossa toiset ovat seisoneet): Niin, hm, minä, näettekös, hm … aijon matkustaa Amerikaan.

Jalo (vähän nolona): Niin nähkääs, minä tahtoisin hirveän mielelläni tavata intiaaneja, mennä heidän kanssaan metsästämään ja asua heidän wigwameissaan. Ajatelkaas, jos minä kohtaisin siellä "Nahkasukan" sukulaisia tahi "Päänahkametsästäjän" jälkeläisiä! Setä ei saata uskoa, kuinka julman hauskoja kirjoja ne ovat.

Jalo (innokkaasti): Ei, tietysti en. Minä aijon sittemmin matkustaa kultakentille ja ruveta kullankaivajaksi. Ja sitten minä tietenkin löydän hirvittävän paljon kultaa ja tulen sitten kotiin suuren kultamöykyn kanssa ja myyn sen ja tulen rikkaaksi.

Jalo: No, rahoilla voi saada mitä hyvänsä. Minä esim. rakennan S.O.N.R:lle hienon kokoushuoneen joka kaupunkiin. Ja sitten minä palkkaan kolme esitelmänpitäjää liitolle, niin että jok'ikinen ylioppilaskokelas on kunnollinen raittiusmies, ennenkun tulee Yliopistoon.

Setä: Tuo loppupää ei kuulu hullummalta. Mutta ensiksikin ei ole niinkään varmaa, että sinä löydät nuo kultapalaset, ja toisekseen olisi parempi ja varmempi, jos kaivaisit kultaa täällä kotona.

Setä; Onpa kylläkin. Täällä on peninkulmittain hyvää viljelykseen kelpaavaa maata, joka vain odottaa tulevansa perkatuksi. Ala sinä tutkia maanviljelystä ja asetu sen yrityksen etunenään, joka tarkottaa Suomen viljelemistä.

Jalo: Mutta kyllä minä sentään hirveän mielelläni tahtoisin nähdä oikeita intiaaneja.

Aliina: Voithan sinä kerran pistäytyä Amerikaan. Siellähän on niin paljon oppimista.

Dagmar (asettuen samalle paikalle): Kunnioitettavat kuulijat, minä aijon opetella sitä uutta ruuanlaittoa — mikä sen nimi nyt olikaan, Aliina?

Dagmar: Niin, minä aijon vegetarisen ruuanlaiton opettajattareksi. Liina-täti sanoi, että vatsa hallitsee maailmaa, ja koska kaikilla ihmisillä on vatsakatarri, eikä minulla ole päätä lukea itseäni tohtoriksi, niinkuin Aliina, niin koetan katsoa, miten voisin opettaa heitä keittämään oikein, oikein terveellistä ruokaa. Sitten matkustan ympäri maata ja pidän esitelmiä, sekä näytän vaimoille ja rouville ja neitosille, kuinka heidän tulee keittää ruokaa.

Setä: Se on oivallista! Minulle tulee vesi suuhun ajatellessani mainioita aterioitasi. Ja nyt on Eliaan vuoro.

Elias (asettuu samalle paikalle): Minä aijon ruveta lähetyssaarnaajaksi ja lähteä pakanoiden luo opettaakseni heitä tuntemaan Jumalaa. Olen juuri lukenut eräästä kirjasta, miten hirveän surullista niiden pakanaraukkojen elämä on. Kun meillä itsellämme on näin hyvä olla täällä kotonamme, niin täytyy meidän koettaa auttaa niitä, jotka eivät ole mitään kuulleet, että hekin saisivat parempaa.

Setä (taputtaen Eliasta päähän): Se on kauniisti ajateltu, Elias. Lähetyssaarnaajalla on tosin hyvin paljon vaikeuksia, ja useathan ovat saaneet surmansakin siellä. Mutta ken uhraa itsensä johdattaakseen ihmisiä Jumalan tykö ja totuuteen, hän on käyttänyt elämänsä parhaimmalla tavalla. Ja viimeisenä on pikku Linda. Sinä et tietysti vielä tiedä, mihin aijot ryhtyä maailmassa?

Linda (lähtee vilkkaasti paikaltaan ja kapuaa tuolille, jonka vieressä toiset ovat seisoneet): Minä seison tässä, että kaikki voisivat kuulla, mitä minulla on sanottavaa. — Niin, setä, minä tiedän varsin hyvin, mitä olen tekevä. Minä aijon mennä naimisiin, niinkuin äitikin on tehnyt. Ja sitten saan suuren kartanon kauniin järven rannalla maalla lehmineen ja vasikoineen ja lampaineen ja porsaineen ja kananpoikasineen, ja suuren, suuren puutarhan, missä kasvaa paljon kauniita kukkia ja marjoja ja sinne kutsun isän ja äidin ja sedän, kun he tulevat vanhoiksi. Siellä saavat he asua kauniissa huoneissa ja syödä lettuja ja hilloa päivälliseksi ja sitten rakennan puutarhan viereen taion monine pienine kamareineen. Sinne kutsun kesäksi kaikki ne köyhät, kalpeat lapset, jotka juoksentelevat Hermannin kaupungissa ja Söörnäisissä. Ja he saavat syödä viiliä ja uida järvessä ja poimia marjoja metsästä ja pitää niin; niin hauskaa.

Setä (ottaa Lindan syliinsä ja kohottaa hänet kolme kertaa ilmaan): Hei, hei, eläköön Linda ja hänen talonsa ja kaikki porsaansa ja kananpoikansa ja marjansa ja ne lapset Söörnäisistä! Ja kiitos sinä suloinen, kiltti, pikku tyttönen, että tahdot antaa sedälle kauniin kamarin ja lettuja päivälliseksi. Mutta ajattelepas, ellei miehesi suostuisikaan siihen, että me ja Söörnäisten lapset tulisimme sinne!

Linda: Minä kysyn sen häneltä ennenkuin hänet otan, ja ellei hän anna minun tehdä siten, niin en huoli hänestä, vaan etsin itselleni toisen, joka antaa minun tehdä niinkuin tahdon; sillä sen saa äiti aina tehdä.

Aliina: Ei, kuulkaapa häntä. Mutta tuhmempaa se ei missään tapauksessa ole. Me toivomme, että sinä kutsut meidät kaikki serkkusi myöskin luoksesi. Ja nyt, hyvä setä, täytyy minun lähteä kotiin. Meillä on niin paljon läksyjä maanantaiksi ja kun en koskaan lue läksyjäni sunnuntaisin, niin täytyy minun takoa ne päähäni vielä tänään.

Vilhelm: Kiitos meidän puolestamme. Täällä sedän luona on aina niin hupaista, kun saamme puhella, mistä tahdomme, ja olla aivan kuin kotonamme.

Setä: Minulle on kuitenkin kaikkein hauskinta nähdä teitä, rakkaat telmyrit. Hauskaa on nähdä, kuinka moni teistä tulee siksi, miksi nyt aikoo. Joksikin voitte kuitenkin jokainen jäädä, nim. uskollisiksi raittiusihmisiksi.

Dagmar: Mutta setä, mehän olemme kaikki viisi S.O.N.R:n jäseniä. Olisimmehan suuria raukkoja, jos rikkoisimme raittiuslupauksemme, emmekä pysyisi uskollisina ihanteillemme.

Jalo: Niin, setä, minä olen kuullut, että intiaanit juovat "tulivettä" niin hirveästi. Ja sentähden aijon puhua heille raittiudesta, kun tulen sinne, siten saan aikaan jotain hyvää.

Vilhelm: Odotahan, setä, kun sanomalehteni alkaa ilmestyä, silloin saamme nähdä, miten väkijuomakauppoja moititaan ja miten niiden omistajain korvat kuumenevat.

Elias: Setä, historiassa olemme spartalaisten ja persialaisten välisessä sodassa lukeneet Efialtes petturista, joka johdatti viholliset takaapäin maanmiestensä kimppuun, ja minun mielestäni Efialtes on suurin raukka, mistä olen milloinkaan kuullut puhuttavan. Ajattele, että me olemme spartalaisia, ja väkijuomat ovat meidän persialaisiamme s. o. pahin vihollisemme. Ja jos minä milloinkaan maistan väkijuomia, niin saat sinä kutsua minua Efialteeksi, missä ikänä minut tapaat, ja se on häpeällisin nimi, mitä voit antaa minulle.

Aliina: Ole rauhassa, setä, ei milloinkaan tule tippaakaan alkoholia tämän tohtorin pöydälle; minä en aijo antaa väkijuomia sairaille lääkkeenä, sillä nyt ollaan monissa paikoin ulkomailla ruvettu perustamaan alkoholittomia parantoloita ja niissä tulevat potilaat paljon paremmin terveiksi, kuin sellaisissa, joissa alkoholia annetaan. Ellei kukaan toinen ole ennättänyt ennen minua, niin perustan minä alkoholittoman sairashuoneen.

Linda: Minä en koskaan ota sellaista, joka ei ole raittiusihminen. Hänen on täytynyt kuulua S.O.N.R:oon. — Setä, en koskaan aijo edes katsoa poikaan, joka ei ole raittiusmies.

Setä: Luulen, etten tarvitse peljätä teidän häpäisevän raittiusasiaa. Oikeastaan olen iloinen niistä urista, jotka olette valinneet. Pääasia on, että teistä itsestänne tulee kunnon miehiä ja naisia; yhdentekevää on sitten, minkä aseman elämässä saavutamme. Kelpo kansakoulunopettaja voi saada aikaan enemmän hyvää kuin huono kuvernööri. Nyt juodaan pomrililasimme pohjaan sydämellisesti toivoen, että te käyttäisitte voimanne Jumalan kunniaksi ja isänmaan hyväksi ja onneksi.

III.

VUOROKESKUSTELUJA JA LEIKKEJÄ

Opettaja: (Lapset istuvat puoliympyrässä, puhuessaan nousee kukin seisoalleen.)

    Kuink’ aika rientää! Viisikymmentä
    Ja kaksi viikkoa on, luulen mä,
    Kun ensikerran täällä yhdyimme —
    Se onhan vuosi, niinkuin huomaatte.
    Mi aika onnekas se ollut on!
    Mi kertomusten sarja verraton
    Niin meitä innostutti, lämmitti,
    Ett' enemmän vaan kukin halusi!
    Me näimme poikia ja tyttöjä
    Ja sotilaita urhomieliä
    Ja kuninkaita, jotka hurskaina
    Sotien seisoi Herran puolella,
    Ja niitä, jotka syntiin lankesi,
    Kun kiusaukset heitä kohtasi.
    Nyt kertokaatte mulle, lapseni,
    Mi enin näistä teitä miellytti! —
    Sa oikealla siellä, alappas!

    Minusta kertoelma kaunihin
    On paimenpojan, josta kuningas
    Jumalan kansan tuli sittemmin.
    Hän rohkeana saapui linkoineen
    Ja voitti jättiläisen röyhkeän.
    Sen opetuksen muistan ylevän,
    Min painoitte te meille sydämmeen.

    Koska taistohon
    Lähdemme jättiläistä vastahan,
    Me voimaa saamme kautta Jumalan.

    Mun lempikertomuksein kuva on
    Tuo liikuttava, kaunis Mirjamista,
    Mi pikku veljen kaisla-asunnon
    Pelasti maalle virran lainehista.
    Ei peljännyt hän vihaa kuninkaan,
    Vaan prinsessalle saalihinsa soi
    Ja päälliseksi neuvokkuudellaan
    Lapselle imettäjän parhaan toi.

    Kun viimeksi hän muistaa itseään,
    Kun edessänsä vaaran varman nähden
    Hän horjumaton on ja kärsimään
    On alttihina muiden onnen tähden.

    On Daanielin rohkeus
    Minulle parhain kertomus:
    Edessä miehen Jumalan
    Kun talttuu raivo leijonan.
    Nain, kuinka hälle kätensä
    Ojensi Herra.

    Sen: ettei pelko, uhkaus
    Meit’ epäilykseen viedä saa.
    Kun Luojaan meill’ on luottamus,
    Hän vaaroist’ auttaa, pelastaa.

    Ei kertomusta kauniimpaa,
    Kuin orjatytön pienoisen,
    Jok’ koitti avun toimittaa
    Sotilas-isännällehen,
    Mi neuvoansa totteli
    Ja — parannuksen löysiki.
    Hän oi’ niin kiltti, uhraava,
    Kun muisti tuskaa toisien,
    Vaikk’ oli itse vankina
    ja poissa luota omaisten.
    Ma varmaan oisin huoliain
    Omia aatellunna vain.

    Ken ei silloin ollut myötä,
    Koska riemuin urhotyötä
    Gideonin kuuntelimme,
    Kaikki silloin tarkkasimme.
    Kolmensadan joukkiossa
    Halust’ oisin ollut, jossa
    Katsellut ma olisin
    Vihollisten leirihin,
    Kuunnellut, kun kaikuivat
    Huudot, torvet raikuivat,
    Lamput leimahdellen hohti,
    Sotilaita taistoon johti,
    Midianit kauhistuin
    Yössä surmaan syöksyi suin.

    Kuvat moiset kauheat
    Pojista on hupaisat.
    Minullepa mieluisin
    Ihmenäky Jaakopin.
    Siinä portaat, joita pitkin
    Kulki taivaan enkelitkin,
    Ylimpänä loistossaan
    Itse Herra taivaan, maan.
    Yksin poissa kotoansa,
    Kivi, sauva turvanansa
    Nukkuu mies! erämaassa
    Unessansa autuaassa,
    Vaan on sentään läheisin
    Hällä — taivas, Herrakin.

    Betlehemin kertomus
    Minulle on ihanin,
    Vanha, mutta aina uus:
    Kuinka lapsi pienoisin
    jumalaisna seimess' on,
    Taivahalta äkkiä
    Valo loistaa verraton,
    Enkel-laulu helkkyvä
    Kaikuu, kaukaa tietäjät
    Johtamina tähtösen
    Jeesuslasta etsivät,
    Hälle lahjans’ uhraten.

    On hauskoja kaikki,
    Jotk’ kuulla ma sain.
    Yks’ armahin mulla
    On muistossa ain’:
    Kun joukkoja tunki
    Luo Vapahtajan,
    Niin lausehen lausui
    Hän tään ihanan:
    "Oi, lapsien tulla
    Te suokaa mun luo!"
    ja ympäri Herran
    Kun joukko on tuo,
    Niin pienille sijan
    Hän — sylissään suo.

    Maalie tässä marssitaan.
    Meill’ on mieli "Metsolaan."
    Siellä monta ystävää
    Riemuin meitä tervehtää:
    Lähtehet,
    Puroset,
    Marja-ahot, eläimet.
    Tuossa onkin "Metsola";
    "Vahti" meit’ on vastassa.

(Lapset kääntyen muodostavat piirin ja viittaavat eteensäpäin laulaessaan: 'Tuossa'.)

(Lapset ovat kutsuvinaan Vahti luokseen sitä merkitsevällä käden liikkeellä.)

    Vahti uljas, urhokas
    Aina valpas virassas
    Kuinka kesäkuumalla
    Noin oot raikas, rattoisa?
    "Hau, hau, hai."
    Tottakai
    Vahdilta sen vastuun sai:
    "Vettä juon mä, vettä vaan,
    Siitä mielen raikkaan saan."

    Mirri pieni ystävä
    Mitä juomaa suosit sä?
    Viinikö noin vienoksi
    Saapi sun ja hienoksi?
    "Vielä vai, (Lapset tekevät kädellään torjuvan liikkeen.)
    Miu, mau, mai!"
    Mirri sanoneeksi sai.
    "Maito, maito makein
    Mirrille on mieluisin!"

    Entäs varsa vallaton? (Lapset kääntyvät marssimaan.)
    "Vesipoika varma oon, (Lapset juoksevat ketterästi
    Vettä juon ja voimistun, laulun tahdissa.)
    juoksijaksi jalostun."
    "Kukkerikuu" (Seisahtuvat ja kohoilevat
    Sukkelasuu varpailleen kädet lanteillaan.)
    Laulamahan laittautuu:
    "Vettä kukkoherra juo,
    Valppauden taloon tuo."

    Kukka nyökkää nurmeltaan (Lapset nyökkäävät päällään.)
    Kastehelmet huulillaan:
    "Kaikki, kaikki täällä vaan
    Toivon Liittoon kuulutaan."
    Lintunen (Lapset viittaavat ylöspäin
    Laulellen ilmaan.)
    Kertoo kuiskeen kukkasen:
    "Kaikki, kaikki täällä vaan (Lapset taputtavat käsiään.)
    Toivon Liittoon kuulutaan!"

Liisa: Mitähän sitä kesällä tekisi: on kotona, auttaa äitiä vähän askareissa, leikittelee, käy marjassa; kyllähän sinäkin sen tiedät.

Kerttu: Tiedän kyllä, mutta tarkotin että saisimme aikaan jotain uutta, jotain erityistä.

Liisa (vähän mietittyään): Jos rakentaisimme leikkituvan ja siihen pienen keittiön, jossa voisimme laittaa ruokaa.

Kerttu: En ajatellut yksin leikkiä. Sitäpaitsi emme osaisi semmoista rakentaakaan, ja mistä saisimme aineita?

Kerttu: Jo minä tiedän: Laitetaan pienet puutarhat itsellemme. Minä pyydän isältä palasen maata meidän puutarhassa, pyydä sinäkin äidiltäsi pieni maapalanen.

Kerttu: Onhan teidän perunamaan vieressä pieni raivaamaton paikka. Sen saat varmaan äidiltäsi, jos pyydät.

Kerttu: Tietysti, tehdään molemmat puutarhat yhdessä ja laitetaan ne yht'aikaa valmiiksi.

Kerttu: Niihin istutamme marjapensaita, yhden joka nurkkaan, että tulee niille oikein hyvä tila.

Kerttu: Sinä olet kovin ihastunut kukkiin, istutetaan vaan niitä niin paljon kuin mahtuu.

Kerttu: Minä pyydän isältä yhden karviaismarjapensaan meille kummallekin; meidän puutarhassa on niitä niin paljon.

Kerttu: Kartanossa näin pensaita, joissa oli niin suuria makeita, mustia marjoja.

Liisa: Kävin kerran kartanon puutarhassa ja siellä vanha neiti sanoi minulle että ne ovat mustia viinimarjoja ja että niistä tehty mehu on hyvin hyvää kuumetautisille.

Liisa: Jos pyytäisimme kartanon puutarhurilta, ehkä hän antaisi meille kaksi pientä pensasta.

Kerttu: Hän on hyvä mies, kyliä kai hän antaa, ehkä hän vielä antaisi meille kummallekin vattupensaankin.

Liisa: Vattuja kasvaa viljelemättäkin. Parempi olisi jos saisimme sen sijaan punaisen taikka valkoisen viinimarjapensaan.

Kerttu: Olet oikeassa, viinimarjapensaat panemme toiseen ja kolmanteen nurkkaan, mutta mitä pannaan siihen neljänteen?

Kerttu: Ehkäpä kartanon puutarhuri antaa meille vielä pienen ruusupensaankin, jos pyydämme kauniisti häneltä, muuten ostamme itse.

Kerttu: Olen keksinyt keinon. Me poimimme kukkia ja teemme vihtoja ja luutia ja myymme kaupungissa.

Liisa: Näin teemmekin, ja sitten saamme rahoja ja sitten ostamme ruusupensaan. Minä tahdon semmoisen, joka kukkii aivan tummanpunaisia ruusuja.

Kerttu: Ja minä ostan valkoisen ruusupensaan. Mutta vielä meidän pitää ostaa vähän kukansiemeniä.

Liisa: Marjapensaiden väliin istutamme pionia, niissä on niin komeita punaisia kukkia.

Liisa: Ja siihen keskipenkkiin istutamme orvokkia ja resedaa, ne kun tuoksuvat niin hyvälle.

Kerttu; Voi kuinka tulee hauskaa! Mutta tiedätkös mitä minä tahtoisin istuttaa keskelle puutarhaamme?

Liisa: Voi kuinka olet kekseliäs, sehän vasta oli hyvä tuuma. Kun vaan voisimme ansaita niin paljon rahoja, että saisimme ostetuksi omenapuun.

Kerttu: Istutetaan nyt aluksi kukkia omenapuun paikalle. Ollaan sitten koko kesä hyvin ahkeria.

Liisa: Joka hetken kun äiti ei tarvitse meitä, käytämme puutarhojen valmistukseen.

Kerttu: Ja joka päivä poimimme kukkia ja laitamme luutia ja sitten kun tulee marja-aika, niin poimimme marjoja ja myymme ja käymme vuorotellen kaupungissa.

Henkilöt: Hanna, Tellervo, Tyyni, Inkerif koulutyttöjä. Laila, Irma,
Aslak, Osma, lappalaislapsia. Opettajatar Inarin kansakoulussa.

I NÄYTÖS.

(Lastenkamari Inkerin ja Tellervon kodissa; tytöt asettelevat tuoleja pyöreän pöydän ympärille.)

Inkeri: Tänään on siis lappalaisompeluseuramme viime kerran koossa, koskapa työt alkavat valmistua. Ihmettelen vaan, kun eivät Hanna ja Tyyni jo tule.

Tellervo: He ovat varmaan taas joutuneet lumisotaan jonkun pahan pojan kanssa tahi unohtaneet työnsä kotiin, että on täytynyt juosta hakemaan.

Hanna (riisuutuen): Hyvää iltaa! juoksimme erään maalaisukon rekeen ja hän ei tahtonut päästää meitä enää pois — löi vaan hevosta ja antoi sen juosta minkä jaksoi.

Tyyni (pudistaen lakkiaan lumesta): Vihdoin teimme rohkean hyppäyksen ja putosimme päistikkaa lumikinokseen.

Inkeri: No, nyt työhön joka mies, että saamme jo tänä iltana lähettää paketin Lapinmaalle. (Tytöt istuutuvat pöydän ympärille ja ottavat työt esiin.)

Tyyni: Nyt niitä jo varmaan siellä tarvittaisiin — ettekö kuule, kuinka pohjatuuli vinkuu nurkissa?

Tellervo: Mutta kenen nimeen oikein lähetämme työmme — emmehän tunne ketään Lapinmaalla?

Hanna: Olen ajatellut että kirjoitetaan paketin päälle: "Köyhimmille ja kilteimmille lapsille Inarin kansakoulussa."

Inkeri: Ajatelkaa kuinka iloiseksi nuo köyhät lapsiraukat tulevat saadessaan pakettimme. (Painaen kutomaansa villalakkia poskeaan vasten.) Minun lakkini ainakin tuntuu niin lämpimältä.

Tellervo: Voi, niin minäkin; mutta nyt pudotin viime tingassa silmän lapasessani ja siitä kohdasta varmaan pääsee tuuli tunkemaan.

Hei, tyttöset, liinani valmis jo on — Sen saakohon poikanen pien’ peloton! Kun tunturin juurilla tuiskuelee — Mun liinani pienoista lämmittelee!

On lahjani pieni, vaan lämmin se lie. — Sä Tellervon terveiset Lappikin vie! Sun saakohon tyttönen pien', viluinen, Sä suojele sormia hentoja sen! —

Kun kouluhun kuljet ja tietä ei näy, Vaan jäätävä viima sun vieressäs käy, Sua sukkani, lapsonen, lämmittäköön Ja pakkasen kauaksi karkottakoon!

Kun kiiltävi inarinjärveilä jää, Ei poikasen pienoisen palele pää! —
Hän poronsa pulkassa nauravi vaan, Ei tunne nyt tuulta, ei pakkastakaan.

Tellervo (juosten syrjään): Minäpä annan sen laatikon, jossa nukkeni matkusti luokseni jouluiltana. (Tuo laatikon.)

Tyyni (ottaen sen vastaan): Alle asetamme Hannan kaulaliinan, sitten tulee Tellervon lapaset ja minun sukkani. Kaikkein päätie pannaan Inkerin lakki. Katsokaa, kuinka se näyttää muhkealta!

Inkeri (antaen mustepullon ja kynän): Tietysti kirjoitamme heille myös pienen kirjeen.

Hanna: Luulenpa ettemme ehdi enää — juna lähtee kohta — lähetetään vaan terveisiä ja kirjoitetaan nimemme.

Hanna: No, nyt se on valvis, mutta sinä tuuppasit minua vähäsen, Tyyni, että tuohon tuli pieni mustepilkku.

Tyyni: Se on vaan onnenpilkku. Ajatelkaa, että mekin voimme lähettää vähän lämpöä Lappiin — eikös se ole hirveän hauskaa? — Tellervo. On, on! Tuntuupa melkein siltä, kuin saisimme mekin hiukkasen osaksemme tuosta lämmöstä.

Hanna (ottaen laatikon): Kas kuinka se näyttää somalta; lähtekäämme nyt postiin. (Tytöt pukevat päällysvaatteet ylleen ja juoksevat ulos.)

II NÄYTÖS.

(Inarin kansakoulun etehinen. On aikainen aamu ja koulussakin ovi on vielä suljettu. Laila istuu koulusalin kynnyksellä, Osma nojautuu seinään leikkien kirjallaan. Molemmat lapset ovat risaisissa nahkapukimissa ja näyttävät viluisilta.)

Laila (väristen): Kuinkahan kauan saamme odottaa, ennenkuin koulun ovet avataan. Huh, kuinka kylmä tänään on — näitkö, miten revontulet loimusivat, aina keskitaivaalle asti! Ne ovat niin kauniita, mutta kylmiä. —

Osma: Juoksin kilpaa tuulen kanssa tunturin rinnettä. Muuten ei olisi ollut hätää, vaan kaulani, näethän, on aivan paljas ja siihen vähän otti.

Laila (surullisesti): Ajattelen aina etelää kun talvi on tuimin. Muistavatkohan lapset siellä ollenkaan poloista veljiään ja sisariaan täällä kaukana pohjoisessa.

Osma: Äiti sure, Laila, pianhan se tulee kesä ja silloin on lappalaisellakin lämmin.

Irma (kopistellen jalkojaan): Täälläkö te jo olette? En tahtonut mitenkään päästä kulkemaan, kun tuuli oli tuiskuttanut kaikki polut umpeen. Luulen että varpaani ovat vallan jäässä — lainasin sukkani pikku siskolle ja pistin vähän heiniä kenkiin, mutta ne eivät estäneet pakkasta.

Aslak: Ajoin jäätä pitkin pikku porollani ja hauskaa olisi ollut katsella revontulten leikkiä, jos ei päätäni olisi palellut hirveästi. Näethän kuinka kulunut päähineeni on.

Osma: Mutta täällähän seisomme ja valitamme kuin mitkäkin raukat. Olkaamme kunnon lappalaisia, mitä siitä, jos tunturin tuuli vähän lähenteleekin — olemmehan siihen tottuneet. Laila: Olet oikeassa, Osma, en tiedä miksi, mutta yhtäkkiä alkoi minusta tuntua niin lämpimältä — tuuli on varmaan kääntynyt etelään ja se tietää aina hyvää.

Irma: Voi, kuinka olet lapsellinen, Laila, nyt siellä vasta on oikein kylmä — etkö kuule, kuinka revontulet suhisevat!

Aslak: Tunnen samaa kuin Laila ja olen niin iloinen. Saattepa nähdä että tänään tapahtuu jotain oikein hauskaa!

Opettajatar: Täälläkö te seisotte ja värisette. Hyvää huomenta, hyvää huomenta "Lappelillit", Irmahan on aivan sininen vilusta ja Osmankin urhea nenänpää punoittaa. (Ottaa saalin alta pahvilaatikon.) Mutta älkää huolehtiko, tässä tuon teille lämpöä, jota muutamat pikkutytöt etelä-Suomessa ovat koonneet ja teille lähettävät.

(Lapset katselevat hämmästyneinä toisiaan; Laila tuuppaa hymyillen
Aslakia kylkeen.)

Opettajatar (avaten laatikon): Katsokaapa, enkö ele oikeassa. Tämä lakki suojelee varmasti vihuria vastaan — samoin nämä sukat, valkea villaliina ja nuo pienet somat lapaset, jotka ovat pehmeät kuin untuva ja tuntuvat olevan oikein lämpöä täynnä.

Opettajatar (vetäen hänet luoksensa ja osottaen laatikon kantta): Luehan, mitä tuossa seisoo: "Köyhimmille ja kilteimmille lapsille Inarin kansakoulussa." Luulen, että teen oikein kääriessäni liinasen Osman paljaaseen kaulaan — painamalla lakin Aslakin ruskeatukkaiseen päähän, vetämällä lapaset Lailan pieniin sinisiin käsiin ja Irma tarvitsee sukat. (Jakaa puhuessaan lahjat lapsille, jotka äänettöminä kiittävät.) Nyt menen sytyttämään valkean kouluhuoneeseen ja avaan oven teille — kohta kai toisetkin lapset tulevat. (Menee.)

Laila (iloisesti): Enkö sanonut että tuuli on kääntynyt etelään! Voi, kuinka pidän noista kilteistä tytöistä!

Osma (reippaasti): Jos voisin, estäisin pohjatuulen tunkeutumasta heidän koteihinsa.

Aslak (heiluttaen lakkiaan): Hei, nyt tulee hauska Inarin jäällä.
(Hyräilee laulua: "Juokse porosein!" j.n.e.)

Irma: Laulakaamme laulu etela-Suomen kilteille tytöille — ehkä revontulten leimahdukset ulottuvat sinne asti ja kantavat kaiun laulustamme!

Osma: Ei, lähettäkäämme se pohjatuulen mukana — ehkä se lieventää siitä kylmimmän viiman.

    Tuule tuulonen,
    Tuule lempeään,
    Kauas etelään —
    Kiitos lämpöinen
    Ystäville vie,
    Vaikk’ on pitkä tie!

    Talvipakkasen
    Meiltä torjuitte,
    Siitä syömmenne
    Olkoon lämpöinenl
    Lapset Inarin
    Teitä tervehtii.

(Anni istuu pöydän ääressä uusi kartasto edessään; muut lapset ympäröivät häntä koettaen kukin nähdä osansa.)

Anni: Olen oikein iloinen, kun isä antoi minulle tämän uuden kartaston, nyt lupaan lukea maantiedeläksyt kunnollisesti.

Elli: Mikäpä on lukiessa — katsohan, miten selvästi siinä näkyy vuoret ja virrat, kaupungit ja kanttoonit.

Kalle: Kunpa kerran pääsisi matkustamaan ympäri koko maailman — se on minun hartain toivoni.

Pekka: Olet liian vaativainen. Minä tyytyisin paljon lyhyempään matkaan. Sininen Välimeri on aina ollut unelmaini esine. Katsokaa sen monia saaria ja lukuisia lahtia. (Osoittaa kartasta.) Ensin kävisin Korsikassa ja tappelisin sen säihkysilmäisten rosvojen kanssa; sieltä purjehtisin Elbaan etsimään muistomerkkejä suuresta Napoleonista. Sisiliaa en myöskään unhottaisi — Messinan appelsiinithan ovat maailman kuuluja. Lopuksi matkustaisin ristiin rastiin koko Italian niemen, ihailisin Vesuvion rinteiltä auringonpaisteista Neaappelia ja tekisin pitkän retken Rooman vanhoihin katakombeihin. Kuutamo-iltoina soutelisin Venetsian kanavilla ja kuuntelisin kauniita gondoolilauluja. — Anni: Palaja jo Suomeen, veli hyvä, muuten Italian lämmin ilma sinut kokonaan huumaa. Ei — minä rakastan Sveitsin jaäkenttäin viileitä tuulia. Tahtoisin nähdä auringonnousun Rigillä ja poimia tuoksuvia alppineilikoita ja ihanoita Edelweissejä vuorten rinteiltä. Soudellessani sinistä Vierwaldstätter-järveä muistelisin Wilhelm Telliä ja kuuntelisin paimentorvien kaikuja laaksoista.

(Setä tulee sisälle ilman, että lapset häntä huomaavat ja jää syrjään kuuntelemaan heidän vilkasta puhettaan.)

Elli: Minäpä toivoisin Afrikaan ja ratsastaisin kamelilla poikki Saharan erämaan. Lepäilisin Niilin rannikoilla palmujen siimeksessä ja veisin pääskysille terveisiä Suomesta. Kiipeäisin Keopsin pyramiidin huippuun —

Pekka: Miksi ei kukaan muista Hollantia, tuota mallikelpoisen siisteyden maata, jossa joka peltotilkku on viljelty kuin puutarha.

Elli: Mutta mitä Aino miettii — tahtoisiko hän aina olla kotona äidin tyttönä? —

Aino (pienin joukosta, ujosti): Aino matkustaa Suomessa, se on hauskinta. Aino pelkää härkätaisteluita ja rosvoja.

Anni: Luulenpa, että Aino antoi meille terveellisen muistutuksen, "Oma maa mansikka, muu maa mustikka" — niinhän se onkin.

Kalle: Ja me muistelimme vaan muita maita. Luovun matkastani maan ympäri ja kuljen sen sijaan oman maan syrjäisimmänkin kolkan, Lapinmaalla ihailen revontulten leimahduksia, Aavasaksaila kesä-yön aurinkoa. Etsin Karjalasta Väinämöisen kanteleen jäännöksiä ja esi-isäin muinaisissa uhrilehdoissa kävelen. Aino oli oikeassa — Suomessa on hauskinta.

Elli: Niin — niin. Yhtykäämme kaikki ja matkustakaamme ensin Suomessa — sitten lähdemme muille maille, kukin omalle suunnalleen.

(Setä, joka on innokkaasti kuunnellut, kääntää äkkiä nuttunsa nurin, painaa lakin syvälle päähänsä ja astuu esiin koettaen puhua korkella ääneltä.)

(Lapset eivät tunne häntä, vaan katselevat hämmästyneinä toisiaan. Aino piilottaa päänsä Ellin syliin.)

Sanon vielä kerran: toivomuksenne täyttyvät, mutta sillä ehdolla, että käytätte taikamantelianne.

Anni: Ja saammeko todella matkustaa nyt kohta? Pelkäänpä, että Sveitsin jääkentillä on vielä liian kylmä näin talvisaikaan.

Pekka: Älkää suuttuko, hyvä herra, mutta ehdotuksenne tuli liian äkkiarvaamatta — annattehan meille valmistusaikaa iltaan asti.

Elli (katsellen tarkkaavasti setää): joku tekee varmasti pilaa meistä.
Minusta tuntuu että -— (Iso sisko tulee samassa sisään ja keskeyttää
Ellin.)

Iso sisko: Mihin se setä katosi, hänhän tuli vähän aikaa sitten — (pysähtyy ja lyö kätensä yhteen hämmästyksestä) mutta mitä tämä on!

Elli (kiskoen takin pois sedän päältä): Nyt olet paljastettu. (Muutamat lapset nauravat, toiset ovat häpeissään.)

Setä: Olen vähän leikkinyt kanssanne, pienokaiset, mutta älkää olko vihoissanne vanhalle sedälle. Kuitenkin kaikitenkin täytän toivomuksenne.

Setä (pidelleen korviaan): Antakaa nyt minulle suunvuoroa. Tänään on syntymäpäiväni —

Kalle: Ole nyt vaiti, että setä saa puhua. Setä (jatkaen edellistä puhettaan): ja olen tullut kutsumaan teitä luokseni katsomaan taikalyhtyä. (Yleinen riemu lapsijoukossa.)

Setä: Kuuluupa kyllä. Taikalyhdyllä näytän teille kuvia kaikista maailman paikoista — saatte nähdä Hollannin tuulimyllyt, Venetsian kuunvalossa, Niilin palmumetsät ja mitä kaikkea toivoittekaan. —

Elli: Voi, kuinka olet hyvä. Vaan se taikamanteli — laskit kuitenkin vähän leikkiä kanssamme.

Setä: Totta puhuin, tyttöseni. Mielikuvitus on parhain taikamantelinne — sen siivillä voitte lentää vaikka kuinka kauvaksi — pois ihaniin satumaailmoihin.

Setä (ystävällisesti): Sepä hauskaa, pikku Aino! Mutta laittakaa nyt kiireesti itsenne kuntoon, sillä kohta lähdemme matkalle maailman ympäri — ehkä Messinan appelsiinitkin jo ovat kypsyneet.

Iso sisko: Koko joukko ensin äidin luo, mars! — Sieiiä saatte kertoa minulle koko jutun alusta asti, sillä vielä en käsitä sitä ollenkaan.

Henkilöt: Nilia Egypta Egyptistä. Kalle Kevät, Ruusa Kesä, Matti Syksy, Liisa Talvi Suomesta. Leikkihuone kuvailee metsää. Lapset pitäen käsissään kuusen, männyn ja katajan oksia, ovat olevinaan puita.

Oi, miten täällä on kaunista! Olen aina kuullut kerrottavan Pohjolan metsistä ja niiden raittiista vihannuudesta, mutta en koskaan olisi voinut uneksiakaan niiden olevan niin kauniita kuin ne todellakin ovat Hyvin mielelläni tahtoisin tietää jotakin Pohjolan neljästä vuodenajasta. Maantieteessäni luin: "Pohjolan vuoden aikoja on neljä: kevät, kesä, syksy ja talvi." Mistähän vuodenajasta asukkaat täällä eniten pitävät? Tuollahan tulee pieni poika, ehkä hän voi minulle sen sanoa.

Nilia (vetää hunnun silmilleen): Kuulehan, pikku ystävä! Minulla olisi sinulle jotakin sanottavaa. Mikä sinun nimesi on, pikku poika?

Nilia: Minun nimeni on Nilia Egypta, olen kotoisin Egyptistä. Kerro nyt minulle jotakin täällä pohjoisessa vallitsevista vuodenajoista. Mistä vuodenajasta sinä enimmin pidät?

Kalle (pyörähtää ympäri kantapäällään): Kuten näet, olen minä koulupoika ja siis kevät luonnollisesti on minulle mieluisin.

Kalle: Etkö sinä sen vertaa ymmärrä, Niilin krokotiili – – Nilia piti sanomani. Kun talvi on mennyt ja kevät lähestyy, on meillä koulupojilla toivo päästä ikävästä koulusta. Keväällä luonto jälleen elpyy. Kaikki on silloin niin valoisata ja lämmintä talven pimeyden ja kylmyyden jälkeen. Jäät, jotka useampia kuukausia ovat pitäneet joet ja järvet kahleissaan, sulavat, ja sitte saa purjehtia selillä ja meloa kanooteilla lahdelmissa. Se on toista, voit uskoa, kuin hakea niitä kartalta ja lukea niistä maantieteessä. Puut saavat lehtiä, linnut, jotka talvella olivat lämpimissä maissa, palaavat. Aamuhetki kullan kallis! Kevät on luonnon aamu ja on sen vuoksi paras vuodenajoista. Oletko kuullut, että metsät täällä Suomessa osaavat laulaa?

Kalle: No sitte saat kuulla sen. Lasten ystävä Z. Topelius, sepitti kävellessään kerran metsässä kauniin laulun vuodenajoista. Muutamat puut kuulivat hänen itsekseen lausuvan laulun. He oppivat sanat, muut puut oppivat ne heiltä. Sanat kuletti herra Myrsky metsästä toiseen, niin että kaikki puut oppivat ne. Tuulet säveltivät laulun, ja jos vaan osaa sanoa oikean taikasanan, saa metsän laulamaan milloin tahansa.

Kalle (huutaa arvokkaan näköisenä): Humise vastaukseni, Suomeni metsä, ja laula keväästä Pohjolassa!

    Kun kevät kaunis tuli,
    Soi Luoja lämpöisen,
    Maan silmästä jo suli
    Jääkyynel huurtehen.
    Taas päivän paistehessa
    Jo linnut lauloivat,
    Ja lapset lehtosessa
    Iloisna juoksivat.

Kalle (nostaa lakkiaan): Hyvästi Nilia! Minun täytyy nyt mennä, muuten tulen liian myöhään kouluun ja saan seisoa nurkassa häpeämässä.

Nilia: Kevät mahtaa todellakin olla ihana täällä Pohjolassa! Tuossa tulee nuori tyttö; ehkäpä hän voi kertoa minulle jotakin kesästä.

Ruusa Kesä (tulee kukilla koristettuna kukkavihko kädessä): Ah! (Luo silmänsä alas ja näyttää ujostelevan.)

Nilia (vetää hunnun silmiltään): Hyvää huomenta, nuori ystäväni! Älä minua ujostele. Olen vaan pikku tyttö pitkän matkan päästä täältä, joka matkustan toisesta maasta toiseen tutkimassa maitten maantiedettä. Tahdotko olla hyvä ja kertoa minulle jotakin Pohjolan kesästä?

Ruusa Kesä: Nimeni on Ruusa. Tulen juuri niityltä, mistä poimin nämä kauniit kukat (ojentaa vihkon Nilialle). Tahdotko nämä?

Ruusa: Sinä tahdoit tietää jotakin kesästämme. Se on minun mielestäni ihanin vuodenaika. Silloin on metsä pukeutunut juhlapukuunsa, ja niitty monivärisine kukkineen on kaunis kuin morsian. Järvillä on liikettä ja elämää. Höyrylaivat puhaltavat rannoilla. Poimitaan mansikoita niityllä, mustikoita ja muita marjoja metsän rinteillä. Me nuoret oleskelemme silloin niityllä, järvillä ja metsissä ja saamme silloin haaveilla rakkaudesta, toivosta ja uskosta. Humise vastaukseni, Suomeni metsä, ja laula Pohjolan kesästä!

    Kun kesä saapui sitten,
    Ja niitty vihannoi,
    Maa kaunis kukkasitten
    Puvussa purppuroi.
    Me saariin soutelimme,
    Juoksimme metsihin,
    ja marjaan kiiruhdimme,
    Kyll' lysti olikin.

Nilia: Kesä oli lapsen mielestä ihanin vuodenajoista. Nuori Pohjolan tyttö uneksi mieluimmin aikansa kesän pitkinä päivinä. Tuolla tulee nuori parhaassa ijässä oleva mies. (Nilia vetää hunnun kasvoilleen). Ehkä hän kertoo minulle Pohjolan syksystä.

Matti Syksy (astuu esiin kantaen olkilyhdettä olallaan ja omena- ja perunakoria kädessään).

Matti (murrimaisesti): Minun nimeni on Matti Syksy. Näen sinun olevan vieraan täällä, voinko millään tavoin olla avuksesi?

Nilia: Kertokaa minulle, hyvä herra Syksy, jotakin siitä vuodenajasta, jolla on sama nimi kuin Teilläkin.

Matti (hymyillen): Sen tahdon tehdä. Minä puolestani luulen että syksy on paras Pohjolan vuodenajoista. Minä olen nyt päässyt niin pitkälle, että olen saanut jalkani oman pöydän alle, kuten sanotaan, ja nyt siis minulla täytyy olla jotain pöydälle pantavaa myöskin. Sitä, mitä siihen tarvitaan, saadaan syksyllä. Silloin leikataan ruis pellolta, riihitään se, jauhetaan myllyssä ja jauhoista leivotaan sitte mitä kauneinta ruisleipää. Syksyllä antavat hedelmäpuut aarteensa talouden hyväksi. Perunat otetaan maasta ja pannaan talvikorjuuseen kellareihin. Syksy ei olekaan niitä aivan ikäviä. Kun on ehtinyt, kuten minä, miehuuden täyteen ikään, ei silloin enää lapsen tavoin eletä keväästä ja lintujen laulusta, eikä kuten nuoruuden ijässä kesästä ja auringon paisteesta. Silloin täytyy ajatella, millä elättää itsensä ja perheensä. Syksy antaa elannon, ja siksi sitä rakastaa jok’ainoa, joka ajattelee vähän pitemmälle eteensä. Hyvästi, Nilia Egypta. (Nostaa lakkiaan.)

    Syys pimeät toi päivät
    Ja myrskyt pauhuisat,
    Pois lintuset ne veivät,
    Pois kukat tuoksuvat;
    Kynnettiin maita, soita
    Ja viljaa puitihin,
    Me söimme puolukoita,
    Kyll' lysti olikin.

Nilia (vetää hunnun silmiltään): Vielä on vuodenaika, joka minun täytyy saada tuntea. Kukahan kertonee minulle jotakin talvesta!

Liisa Talvi (tulee puhkuen puettuna turkkeihin, nahkalakkiin ja muhiviin): Huh huh, miten on lämmin! Kuulehan, pikku näpykkä! Sinä tahdot tietää jotain talvesta. Kyllä sinulle kerron tästä ihanasta vuodenajasta, kunhan ensin autat minua saamaan turkin yltäni. (Nilia riisuu turkin eukon päältä.) Hoh hoh! Nyt on vähän viileämpi. Mikä sinun nimesi on, lapsonen? Sinä näytät niin kiltiltä.

Liisa Talvi: Egyptistä! Sen maan kyllä tunnen. Siitähän saa lukea raamatussa. Minun pienet lapsenlapsen! Jussi ja Antti käyvät koulua ja he ovat siellä lukeneet semmoisista kirjoista, jotka sisältävät pelkkiä harhaoppeja, että Egyptissä on pyr-mii-tiä, op-liskoja ja kata-pommeja. Onko se totta, Nilja.

Nilia (oijaisten): Nimeni on Nilia. Kyllä siellä löytyy pyramideja, obeliskeja ja katakombeja, jos rouva niitä tarkoitti.

Liisa Talvi: No, niinhän ne tais’ olla. Kun tulee vanhaksi, ei sitä enää semmoisia ymmärrä. Eihän sitä minun lapsuuteni aikana kaikki saaneet koulua käydä kuten nykyajan lapset. Mutta talvestahan minun pitikin kertoa sinulle. Sinulla ei voi olla aavistustakaan siitä, kuinka talvipäivä Pohjolassa on ihana. Maa on lumen peittämä. Kulkuset kilisevät niin kauniisti, kun jouluaamuna ajetaan kirkkoon. Puut näyttävät kuin olisivat ne täynnä jalokiviä, kun aurinko paistaa niihin. Ohhoh!

Tulen ihan nuoreksi uudelleen ajatellessani, kuinka nuoret luistimillaan pyörähtelevät kirkkaalla selällä, tahi laskevat suksillaan huimaavaa vauhtia lumipeitteisiä mäkiä alas. Mutta jos ulkona on rattoisata, kun myrsky vinkuu kooten ylipääsemättömiä lumivalleja nurkkiin, ei ole sisällä tuvassakaan vähemmän rattoisata. Siellä saisit kuulla takkavalkean räiskinää, rukin surinaa ja vanhojen ukkojen ja poikien laulelevan iloisia lauluja höyläpenkkiensä ääressä.

    Niin talvi tulee, tiuku
    Soi silloin helisten,
    Lystisti sukset liukuu
    Pääll’ lumikinosten.
    Ja tuli takassansa
    Sulosti leimuaa;
    Näin talvellakin kanssa
    Kyll’ lapset lystin saa.

Nilia: Nyt ymmärrän, miksi Suomen kansa on niin kestävää ja karaistua, ja kuitenkin niin lämmintä ja uskollista. Ilmanala on sen muodostanut. Se on onnellinen kansa, sillä jokainen on tyytyväinen osaansa. Nuoriso ei enää ikävöi lapsuuden iloihin. Miehuuden ikään tullut ei anna elämän huolien masentaa itseään, ja vanhuksen sydän lämpenee ajatellessaan nuorten huvituksia. Onnelliset ne kansat, jotka ovat saaneet asuntonsa näin korkealle pohjoiseen! Hyvästi Kalle Kevät, Ruusa Kesä, Matti Syksy ja Liisa Talvi! Hyvästi sinä, Suomeni metsä! Laula kauniita laulujasi monille, monille Suomen kansan tuleville polville.

    Kun hanki kyynelehtii,
    Niin ole riemuinen,
    Taas kevät kaunis ehtii
    Iloa antaen.
    Ain ylistele Luojaa:
    Kaikk’ ajat hauskat on;
    Hän eloamme suojaa,
    Sen saattaa valohon.

H. S.

Henkilöt: Briitta-äiti. Matti, Pekka, Maija, hänen lapsiaan.
Liisa-äiti, Briitan käly. Heikki, Helmi, hänen lapsiaan. Pastori.

ENSIMMÄINEN OSA.

Leikkisali esittää siivoomatonta tupaa. Matti istuu ikkunan ääressä.
Maija torkkuu nojaten päätään pöytään.

    Tuolla tulee Pekka veli!
    Hauskaa kuulla, mikä peli
    Häll’ on ollut toimenaan.
    Repaleina kaikk’ on takki,
    Märät vaatteet, poissa lakki,
    On kuin ryövär’ konsanaan!

    Katsos, miten kävi nutun!
    Nyt saat kuulla hauskan jutun,
    Heti sulle kerron sen:
    Löysin "Kala-Kallen" kopan,
    Tästä laitan soman sopan,
    Heti pisti mielehenl
    Upotin tuon korin rantaan,
    Panin ensin täyteen santaa,
    Jotta kalat kuolis näin.
    Juostessani kiirein pakoon
    Kompastuin ma sillan rakoon,
    Suistuin järveen suin ja päin.

    Ei, nyt kuulet palan parhaan:
    Naapurimme he’elmä-tarhaan
    Hiivin kotiin tullessain.
    Hiivin puiden oksikoilla,
    Taskut täytin omenoilla.
    Siellä reiät nuttuun sain.

    Mutta kuinka Maija sisko
    Kesken päivää unta kiskoo!
    Hänet sopii herättää.
    Täss’ on tuoppi äidin kaljaa.
    Juo’os sisko, unten malja,
    Kunniakses juoma tää!

    Taivas, mikä siivo täällä!
    Pöly alla, pöly päällä,
    Kalja pitkin lattiaa!
    Poikaviikarein on teko!
    Maija, senkin unikeko,
    Voisit luutaa liikuttaa!

    Siunatkoon! nyt lisäks vielä
    Pastor’ tulee tuolla tiellä,
    Tännepäin hän astelee.

    Hyvää päivää, taloon rauha Herran!
    Pistäydyin sisään teille kerran
    Tästä ohi kulkeissain.

    Täss’ oisi tuoli, suokaa anteheksi,
    Ma ett'en tupaa saanut siivoiseksi,
    Kun paimenesta vasta palasin.

    Oon luettanut heille katkismusta,
    Ett'eivät saisi, raukat, muistutusta,
    Kun heitä lukusilla koetellaan.

    Päivän pitkään paljon muuta ehtii,
    Ja varmaan laiskoina he vetelehtii,
    Jos ei muuta työskennellä saa.
    Se vanhemmat veis hyvään toimintaan,
    Jos pääsisivät kansanopistoon,

    Nyt varmaan pastor’ leikkiä vain puhuu,
    Pahoja opistosta tietää huhu.
    Mun veljen’ lapset siellä olivat
    Ja niin ne ylpehiksi tulivat,
    Ett’ työ on alhaista nyt arvolleen.

    Ei huhuihin voi aina täysin luottaa
    Ne panettelee usein aivan suotta.
    Vaan pianhan te voitte selvän ottaa,
    Ja jos ei kertoma ole totta,
    Te lähetätte lapset opistoon?

    Mut aika rientää kehityksen teitä.
    Se toisin kutsuu, velvoittaapi meitä
    Kuin entis-aika hämärteinen tuo.
    On edistykseen meidät Luoja luonut,
    On suuret siivet hengellemme suonut,
    Siis käytettävä onpi lahjat nuo.
    Mun ehdotuksein hyvää tarkoittaa,
    Siis ajatelkaa tarkoin asiaa!

TOINEN OSA.

Leikkisali esittää Liisan siistiä tupaa. Liisa sekoittaa puuroa, Heikki veistää, Helmi kehrää. Briitta, vaatteet sateesta märkänä, seisoo huomaamatta oven suussa ja kuuntelee.

    On Kustaa toinen Aadolf empimättä
    Ihanne kaikkein aikain valtiaiden.
    Hän öisten aikalaisiensa valo,
    Niin uljas, uhraavainen, nöyrä, jalo.

    Niin — tytöt aina ihannoivat moista!
    Mun urhoni on Kaarle kahdestoista.
     Kas hän se oli vasta miesten mies!
    Hän yksin tuhansia voittaa ties.

    Odottaa vierasta me emme tienneet,
    Vaan sinä, hauska kyllä, nyt se lienet.
    Mun tyttösein ne joka päivä vaan
    Tään tuvan siivon pitää huolenaan.

    Mut’ oikeastaan asia on pieni,
    Min tähden tänne suuntasin mä tieni.
    Siis käyn ma asiahan suorastaan:
    Te mitä, lapset, teitte opistossa
    Ja mitä opitte sen suojakossa?

    Jos suotte, vastauksen asemesta
    Ma luen teille pätkän teoksesta,
    Mi kansanopistoa koskeepi.

    "Siellä opimme Jumalaa rakastamaan
    Ja lempimään synnyinmaata,
    Siellä saimme me tietää kaiken sen,
    Miten täyty vi eestään raataa.
    Siellä saimme me henkiset asehet
    Ikiaatteiden suurihin sotiin,
    Ja tietää velvollisuutemme
    Koko yhteiskuntaan ja kotiin."

    Ja sitte pöyhistellään tiedoillaan
    Ja halpaa ruumiin työtä kartetaan,
    Eik’ enää vertaistansa tunneta,
    Kun luullaan että ollaan hienoja.

    Tuo syytös, ystävä, on tuiki väärä,
    jalostaa halpa työ on tiedon määrä.
    Ken nöyryydessä etsii valistusta
    Saa siitä hyötyä ja siunausta.

    En tiedä, kuink’ on laita asian,
    Mut muiden niin mä kuulin kertovan
    Ja luulin huomanneeni itsekin,
    Ett’ tieto vie vain suuriin luuloihin.

    Ei kulkupuheisiin sais aina luottaa,
    Sokea usko erheitä vain tuottaa.
    Ken kokenut on, parhaiten sen tietää;
    Tää seikka kyllä huomiota sietää.

    Jo käsittää mä alan: missä kunto
    On Herran pelko, velvollisuuden tunto,
    Niin siellä ylpeys ei sijaa saa.
    ja koska uusi, valistunut aika
    Nyt vaatii oppia ja tiedon taikaa,
    Niin edistyksen tietä kulkekaa!
    Ja tämä nyt on päätökseni vakaa,
    Ja kaikille sen teille täysin takaan:
    Myös meidän lapset tulee opistoon.

Henkilöt: Maija, Katri, Olavi, Erkki — paimenia. Sinipiikoja ja metsänväkeä.

Näyttämö kuvaa ahoa, jonka ympärillä kasvaa metsää. Lapset istuvat syöden illallista eväskonteistaan.

Maija: Millainen nälkä sinulla onkaan, Erkki, kun ei se näy ruokaakaan tottelevan.

Erkki: Kas, kas, meidän Maijaa, kun osaa pistellä. Muistakin että minä kävin suolla asti hakemassa Kirjoa, joka oli eksynyt muusta karjasta.

Katri: Ja löysit myös. Tästä saat minulta vielä yhden voileivän, sillä sen olet rehellisesti ansainnut. Ajatelkaa jos karhu olisi syönyt Kirjon. (Antaa hänelle voileivän.)

Erkki: Lörpötystä. Metsänväki on meille suosiollista — ei se meidän karjallemme tuhoa tuota.

Maija: Otsoko, metsän omena, meille pahaa tekisi? Ei, sisko, minä luotan metsään ja metsänkuninkaaseen. Metsässähän me olemme hauskimmat hetkemme viettäneet.

Erkki: Niin, metsä on meidän rakkahin kotimme. Puut humisevat meille kauniita satujaan, pilvenhattarat ovat meidän laivojamme, joilla purjehdimme kauvas vieraisiin maihin.

Katri: Aina sinä niistä pilvistä pakiset. Lähdettä minä rakastan tuolla sananjalkojen keskellä. Se lirisee niin iloisesti, se virkistää ja virvottaa ja sen pohjassa on taivas.

Maija: Ei, mutta alatteko kiistellä pilvistä ja lähteestä. — Marjamäki on minun paras paikkani. Kun mansikat punottavat, riennän sinne ja poimin ja maistelen ja ajattelen tuhansia hauskoja asioita. Marjat ovat paimenen parasta ruokaa.

Olavi (alkaen panna kiinni konttiaan): Eiköhän jo ala riittää tällä kerralla — muuten saamme olla loppuviikon syömättä.

Maija: Mutta miksi olet ollut niin hiljainen koko illan? Ethän ole puhunut halaistua sanaa.

Olavi: Ensiksi olen syönyt, toiseksi katsellut tuota valkeaa, joka tuikkii tuolta Mäntyvaaran takaa ja ajatellut, mikähän se lienee ja kolmanneksi — en olisi tainnut saada suunvuoroa. Katri (järjestäen pois ruokatavaroita): Vai suunvuoroa. — Mutta mikä tuo valkea tosiaankin on? Välistä se leimahtaa ihan puidenlatvojen tasalle.

Katri: Kas, kun emme ennemmin huomanneet. Voi, siihen aikaan kun äiti eli, oli meillä aina niin hauskaa juhannuksena!

Maija: Pirtin seinät pistelimme täyteen juhannuskukkia ja portaiden eteen pystytettiin lehtimaja nuorista koivuista.

Erkki: Niin, nyt olemme metsän suuressa lehtimajassa, joka ei koskaan lakkaa kasvamasta.

Maija: Ja tuolla kauvempana kukkii tuomi ja tässä on meillä aho täynnä juhannuskukkia — punaisia, sinisiä, valkoisia. —

Katri: Valvokaamme tässä aholla koko yö — paimenmaja on niin ahdas ja pimeä!

Erkki ja Maija: Hyvä on. Ja nyt laulamme laulumme: (laulavat sävelellä
"Nytpä tahdon olla mä" — )

    Paimenella pienellä
    On niin lysti metsässä —
    Lyödä leikit, syödä marjat.
    Koota kauniit käpykarjat —
    Taivas meillä kattona,
    Kukkanurmi vuoteena.

    Metsä on niin vihreä,
    Sammalpeite pehmeä —
    Linnut laulaa, kukkuu käki,
    Tuolla tanssii metsänväki.
    Luonto yksin kaunis on,
    Suuri, puhdas, viaton.

Olavi: Mitä Kellokas nyt soittaa, Tule, Erkki, niin käydään katsomassa karjatarhassa, makaavatko lehmät rauhallisesti. Ehkä hiilos on sammunut ja hyttyset pahoin pitelevät. (Erkki ja hän menevät.)

Maija: Sillä aikaa sidomme seppeleen majamme oveen, että näyttäisi vähän juhlallisemmalta. Onhan nyt keskikesän juhla.

Katri: Jolloin valkeus on pimeyden herra — niinhän opettaja sanoi.
(Menevät poimimaan lehviä.)

Maija: Otetaan koivunlehtiä ja tuomenkukkia. Minusta ne yhdessä ovat kuin kesä itse. (Erkki ja Olavi tulevat, tytöt istuutuvat seppeleitä sitomaan.)

Olavi: Ei mikään. Siellä makaa rauhassa kirjava karjamme märehtien ja hyvinvoipana, —

Katri: Nyt ovat sini piikaset lähellä — kesäyön hämärässähän he tanssivat kasteisilla ahoilla.

Malja: Ollappa sellainen pieni sinipiikanen, joka ikänsä saa metsien rauhassa elellä.

Olavi: Mutta sittenhän ei meillä Maijaa olisikaan. — Voithan sinä metsää rakastaa, vaikka et olekaan sinipiika.

Erkki: Lauletaanpa sinipiioille pieni laulu, ehkä he sitten saapuvat leikkimään kanssamme juhannusyön. (Lapset laulavat:)

    Sinipiiat pienoiset,
    Hienohelmat herttaiset.
    Paimenlapset teitä uottaa,
    Kastehelmin nurmi vuottaa —
    Juhannushan juhla on
    Leikin, laulun, karkelon.

(Samassa juoksevat sinipiiat kevyesti aholle kukkia käsissä ja hiuksissa, vetävät lapset mukaansa piiriin ja alkavat pyöriä laulaen:)

    Sinipiiat saapuvat,
    Nyt on hetket herttaisat —
    Leikki käymään, laulu soimaan.
    Paimenlapset ilakoimaan.
    Nurmi kaunis, kukkiva
    Meill’ on leikkikenttänä.

1:nen sinipiika: Tiedättekö, pienet paimenlapset, että nyt on juhannus, metsän juhla.

Katri: Tiedämmehän me sen, kun Olavi näki kokon loistavan Mäntyvaaran takaa.

Maija: Sentähden valvomme täällä aholla koko yön. Tahdomme nähdä, kuinka valkeus on pimeyden herrana.

Olavi: Näettekö, sinipiiat, miten kaunis lehtimaja meillä on ja miten paljon juhannuskukkia.

2:nen sinipiika: Olemme kuulleet kaikki teidän puheenne ja tiedämme, että te rakastatte metsää.

3:mas sinipiika: Ja te ymmärrätte metsän kuiskeet ja tajuatte luonnon äänen, joka teille metsän kaikissa ilmausmuodoissa puhuu.

I:nen sinipiika: joka metsää rakastaa, hän saa siitä tuhatkertaisen palkinnon, Metsä ei koskaan unhoita ystäviään.

2:nen sinipiika: Tänään on juhannus, metsän juhla. Sentähden olemme me lähetetyt tänne teidän luoksenne metsän lahjaa tuomaan. Sillä juhannuksena metsä lahjojaan jakaa.

1:nen sinipiika: Kuulkaa siis, mitä metsä teille lupaa: Jos joskus elämässänne tunnette itsenne väsyneiksi ja vanhoiksi, paetkaa metsään ja kuunnelkaa hetkinen sen hiljaista huminaa, jonka kautta itse luonto puhuu — ja te virkistytte ja saatte sydämmiinne ikuisen nuoruuden, jota aika ei voi kuluttaa. Jos elämän ristiriidat sydäntänne katkeroittavat, paetkaa metsään — ja se humisee sopusointua teidän mieliinne, ja te huomaatte, että ikuinen rakkaus kaikki hyvin johtaa. Metsä on aina oleva teidän lohduttajanne ja ystävänne elämänne matkalla. — Nyt tulkaa, sinipiiat, kadotkaamme jälleen siniseen hämärään — tämän kauvempaa emme saa puhua ihmislasten kanssa. (Juoksevat kevyesti pois; lapset tuijottavat hetkisen sanattomina heidän jälkeensä.)

Maija: Metsän lahja juhannusyönä, älkäämme koskaan sitä unohtako emmekä halveksiko.

Olavi: Mutta katsokaa, tuollahan jo aurinko nousee — valo on valtiaana pohjolassa.

Katri: Ja katsokaa, kuinka se kultaa Mäntyvaaran honkia — nyt ne ovat ihan purppuranpunaiset.

Maija: Kuulkaa kuinka linnut laulavat — näin kaunista ei ole vielä koskaan ollut metsässä. Äiti lauloi aina juhannusaamuna kanssamme suvivirren, emmekö yhtyisi lintujen kuoroon ja laulaisi nytkin äidin virttä kiitokseksi kauniista metsästä ja ihanasta kesästä. (Lapset laulavat):

    "Jo joutui armas aika ja suvi suloinen,
    Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkainen,
    Aurinko maamme puoleen lähestyy lähemmäks'
    Virvoittaa luonnon kuolleen, sen tekee eläväks’.

    Nyt niityn kukat korjat ja laiho laaksossa.
    Myös yrttitarhat sorjat, puut lehtiverhossa
    Taas meille muistuttavat hyvyyttä Jumalan,
    Jonk’ kaikki nähdä saavat vuos’ vuodelt’ ainian"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JOULULEIKKEJÄ JA VUOROKESKUSTELUJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.