Title: Anna Sarkoila
3-näytöksinen näytelmä
Author: Maila Talvio
Release date: July 10, 2024 [eBook #74005]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY
Credits: Tapio Riikonen
3-näytöksinen näytelmä
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1910.
ANNA SARKOILA.
SARKOILAN ISÄNTÄ.
ILTA, heidän lapsensa.
SIURONIEMEN VANHA EMÄNTÄ, Annan äiti
MAISTERI HEIKKI LEVÄNEN.
SARKOILAN EMÄNTÄPIIKA.
PORMESTARINNA.
NEITI MARJA-LIISA TATTARA.
LEMPI, Iltan toveri.
Tapahtuu nykyaikana, maaseutukaupungissa, kesäkuun ensi päivänä, ei täyden vuorokauden kuluessa.
ANNA on pitkä, solakka, kalpea, hienopiirteinen; hänen pukunsa yksinkertainen mutta aistikas. Ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä on hänen yllään harmaa kävelypuku ja kevyt, valkea silkkipusero, toisessa näytöksessä kellahtavan valkea kesäpuku.
ISÄNTÄ roteva, verevä, yllä kirjava, uusmuotinen kesäpuku, räikeä kaulaliina. Vaikuttaa mahtavalta rusthollarilta, kelpo mieheltä ja hiukan raa'alta ihmiseltä.
ILTA hento, vaalea, kasvot puhtaan kauniit kuin marmorikuvassa, ilme puoleksi lapsen, puoleksi kehittyneen naisen, poskilla läpikuultava kalpeus ja mielenliikutuksen tullessa heleä, sairaalloinen puna. Hänellä on ensi näytöksen alussa kotitekoinen, liian lyhyeksi käynyt pumpulipuku, palmikko niskassa; sittemmin kevyt, siro, vaaleanpunainen kesähame, hiukset hajalla, solmittuina päälaelle vaaleanpunaisella nauhalla.
VANHA EMÄNTÄ lihava, vaikeasti liikkuva, sileässä, kotitekoisessa sarssipuvussa; yllä kudottu röijy, esiliina. Kävelee kahden kepin varassa, asettaa kepit istuessaan lattialle viereensä; päässä ohut, vaaleanharmaa villahuivi, joka silloin tällöin valuu hartioille. Kasvot elämän koulussa koetellun, tyyntyneen ihmisen.
LEVÄNEN kalpea, hajamielinen, käyttää silmälaseja. Sivistynyt käytös, pehmeä, sointuva ääni, tumma puku, niinikään kaulahuivi.
PORMESTARINNA muodikkaassa puvussa. Kasvot vaikuttavat koreilta, viljelemättömiltä.
MARJA-LIISA TATTARA käyttää erikoista, ylen taiteellista kampausta ja pukua. Hänen kasvonsa ovat vähän karkeat ja ristiriidassa puvun kanssa.
EMÄNTÄPIIKA keski-ikäinen, hiukan ankarakasvoinen, puuhaava nainen.
LEMPI tavallinen koulutyttö varakkaasta porvariskodista.
Tyylikkäästi, joskin hiukan tilapäisesti sisustettu huoneisto. Paitsi salia, jonka toinen pää muodostaa varsinaisen näyttämön, näkyvät muutkin huoneet: keittiö, vierashuone ja makuusuoja. Salissa on vaaleita, iloisen hiljaisia värejä, oikealla kaksi ikkunaa keveine, valkeine uutimineen, perällä ovet vierashuoneeseen (oikealla katsojasta) ja keittiöön (vasemmalla). Vasemmalla salista on makuuhuone, ovena vain verhot samaa väriä kuin huonekalujen päälliset, sekä kauempana katsomosta eteinen, josta näkyy vaatenaulakon päätä. Vierashuoneesta näkyy oven auetessa vuode, ikkunan alla pöytä, jolla punakirjava liina, kukkiva ruukkukasvi, raamattu ja virsikirja; keittiöstä näkyy hylly kupariastioineen, ikkuna pihamaalle, ovi pienelle kuistille ja siitä ulos; keskellä lattiaa on pyöreä, katettu ruokapöytä. Salin ikkunoista häämöttää maaseutukaupungin katu: siistejä, yksikerroksisia puutaloja. Vaahterat, jotka rivissä kulkevat kahdenpuolen katua, ovat paisuvilla, keltaisilla nupuilla. Kaunis kevätpäivä, ilma lemuavan autereen täyttämä. Pienen kirjoituspöydän ääressä istuu maisteri Heikki Levänen lukien kangaskantista vihkoa. Ilta istuu jalkojaan keikutellen ikkunalaudalla, katsoo milloin ulos, milloin huoneeseen. Ikkuna on auki.
ILTA hyräillen.
»Kultakruunut ja valkeat vaattehetkin,
Harput, joilla he soittelevat…»
Mikset sinä pidä siitä? Onhan se niin kaunis laulu. Minä ymmärrän niin hyvin, että mummo aina tahtoo sitä kuulla. Vaikkapa kymmenen kertaa päivässä minä saan laulaa sitä hänelle. Hän ajattelee silloin kuolleita lapsiaan. Kaikki hänen lapsensa ovat kuolleet, paitsi äiti. Mutta mummo vain sanoo, että nyt ne ovat hyvässä tallessa. (Hyräilee:)
»Puhdas kulta on tie, jota astelevat,
Kera laulaen enkelien…»
Pitääkö sinun nyt vielä lukea! Mitä kummaa me suomalaiset teemme vierailla kielillä? Onpa se ihmeellistä, että käännösvihko noin voi sinua huvittaa Vai eikö se olekaan äidin saksanvihko?
Mitä sinä sanot?
Et sinä kuule etkä näe! Sitä vain, että mitä varten minun nyt vuosikausia on pitänyt ajaa päähäni ulkomaalaisia kieliä? Ja mitä varten äiti kaiken talvea on lukenut saksaa sinun johdollasi? Mitä järkeä siinä on? Haastammeko ehkä saksaa Sarkoilan lehmien kanssa?
Kuinka noin suuri tyttö tekee niin tyhmiä kysymyksiä.
Vai on se niin tyhmää! Niinkuin en minä ymmärtäisi, että jos aikoo tehdä tutkimusmatkoja niinkuin sinä, tai lukea ulkomaalaista kirjallisuutta, niin täytyy osata sitä kieltä. Mutta minä ja äiti! Sarkoila on suuri kartano, siellä on hirveän paljon työtä. Ensi syksystä pannaan karjakko pois kokonaan ja minä ja äiti otamme navetan. Luuletko että sitten tulee aikaa ulkomaalaisen kirjallisuuden lukemiseen! Emmekä me sellaisesta välitä, minä ja äiti. Kun katsoo renkien ja piikojen ja torpparien elämää, niin siinä sitä on romaania.
Kas, kas, Iltaa… pikku Iltaa! Olipa siinä elämänviisautta.
Niin, niin. Kyllä siellä maalla näkee niin paljon.
Mutta pikku Ilta, tällainen kaupunki on puhdasta maaseutua. Näkisit suuret maailmankaupungit, joissa lapset tuntevat lehmän vain eläintarhasta ja ihmiset illoin rientävät puistoihin hengittämään vähänkin ilmaan.
Kuinka kauheaa! Minusta ei olisi sellaiseen. Eikä äidistäkään. Me olemme maalaisia. Alussa meidän täällä oli kovin ikävä kotiin. Mutta kun lääkärit sanoivat minua heikoksi, ei äiti antanut minun lähteä tänne yksin, vaan tuli mukaan. Ja onhan tämä elämä mennyt. Mutta voi, voi, kun nyt taas pääsee kokonaan kotiin!
Suurissa kaupungeissa on ihanaa taidetta. Eikö sinun sentään tekisi mieli nähdä sitä?
Kun karja illalla tulee tarhaan ja kellot kalkattavat ja me tyttöjen kanssa menemme lypsämään, niin siinä on minulle taidetta yllin kyllin!
Mutta ajattele vähän äitiäkin.
Äiti on aivan samaa mieltä kuin minäkin. Meillä on kovin hauskaa. Me pidämme pyhäkoulua… aurinko paistaa pirttiin ja kaikki lapset veisaavat… Sitten me usein seisomme töyräällä ja katselemme jokea. Äiti sanoo aina, että se on kuva elämästä: tuossa se virtaa niin leveänä ja tyynenä… tuossa se jo hyppelee kivien yli ja yhtäkkiä tulee putous. Elämässäkin on niin.
Kuinka pikku Ilta tänään on juhlallinen.
Lopetanhan minä tänään koulun.
Ja se tuntuu oikein noin joka jäsenessä.
Sarkoilassa on kaunista — et voi uskoa kuinka kaunista!
Mutta ei ole järveä.
Onhan joki. Keväällä varsinkin se on mahtava. Se vie sillat ja heinäladot. Ja meillä on suuria peltoja ja vainioita. Ja uusi kivinavetta. Isä teetti toissatalvena. Se on kuin linna. Sinne mahtuu… arvaapas kuinka monta lehmää? No, arvaapa nyt!
Sata!
Mistä sinä arvasit?
Ja nuori karja jäi vanhaan navettaan.
Hyvänen aika, kuinka sinä tiedät?
Ja kaikkialle johdetaan sähkövalo…
Äiti on kai kertonut…
Minä luen tästä. Äidin saksanvihosta.
Ah, siksipä sinä sitä niin jaksat lukea. Johan minä ajattelinkin, että et sinä tavallista vihkoa noin lukisi.
Ei, tämä ei ole tavallinen vihko.
Mitä kaikkea äiti siinä kertoo?
Samaa vain mitä sinä juuri kerrot: että Sarkoilan alatse juoksee joki, jonka rannalla on lähteensilmiä, että emännällä on kaksi hevosta, joita ei kukaan saa ottaa ajoon ilman hänen lupaansa…
Juuri niin. Isä kysyy usein telefonissa äidiltä täältä asti. Ne ovat niin samanlaiset, etteivät vieraat voi niitä erottaa. Molemmat pikimustia. Mummo kyyditään aina trilloilla ja parihevosilla. Tule vain katsomaan huomenaamulla, kun mummo lähtee Siuroniemelle. Vouti tulee tänään häntä noutamaan… Jahka sinä kesällä tulet meille, niin minäkös näytän sinulle kaikki.
Äiti pitää kai hyvin paljon puutarhastaan.
Mitä hän siitä kirjoittaa? Näytäpäs…
Vastaa sinä kysymykseeni.
Sinun pitää näyttää! Hyi sinua! Tiedätkö, ettei äiti salaa minulta ei niin mitään. Me olemme parhaimmat ystävät; jos äiti lakkaisikin pitämästä minua ystävänä, jolle kaikki puhuu, niin minä kuolisin surusta. Näytä nyt tänne! (Yrittää ottaa vihkoa.) Hyi sinua!
Äiti saa itse näyttää… Ja tiedäthän sinä kaikki mitä tässä vihossa sanotaan. Minulle vain se on uutta.
Onko koko tuo vihko äidin elämästä?
Kerro nyt, pitääkö äiti paljon puutarhastaan.
Enkä kerro. Koska sinä olet paha.
Ole sitten kertomatta. Kyllä se kaikki tulee esiin täällä.
ILTA tiuskaisee.
Mitä sinä sitten ensinkään kysyt!
Vanha emäntä vielä herää, kun sinä noin…
Ei hän nuku. Eihän hän nuku paljon ensinkään. Makaa vain ja ikävöi kuolleiden lastensa luo.
Mutta kuinka äiti viipyy näin kauan?
Niin, minun vanha palmikkonauhani kyllä olisi kelvannut. Ja nälkäkin on jo niin hirveästi. Ruoka kaikki kuivaa. (Menee keittiöön ja palaa voileipää syöden.) Söisit sinäkin, mörökölli, niin tulisit paremmalle tuulelle.
Ohoh! Kuka tässä on ollut pahalla tuulella!
Sinä, sinä, sinä!… Kuule, lähde huomenna mukaan, niin saat nähdä jotakin kaunista. Omenapuut kukkivat.
Eihän sitä tiedä lähdettekö tekään.
Ihan varmasti. Huomisaamuna. Minua aina niin pelottaa, kun omenapuut ovat kukassa, ettei niille tulisi mitään. Ne ovat silloin niin arat. Hyvänen aika, tuolla nousee jo pilvi Sarkoilan kohdalle.
Poutapilvi se vain on. Kauniin ilman ne nyt saivat arpajaisiinsa.
Olisikin saanut sataa niihin arpajaisiin. Minä en pidä pormestarinnasta.
No?
Hän kohtelee äitiä sillä tavalla, ettei kukaan muu uskalla. »Minä tiedän mitä tiedän», hän aina sanoo.
Ja mitä hän sitten tietää?
Mitä hän tietäisi!
Hänhän on äidin lapsuudentuttuja.
Luokkatoveri.
Ehkä heillä on jotakin kaunaa niiltä ajoilta asti.
No, eikö tuo vihko tiedä?
Ei, ei tiedä siitä.
Kysypä sitä äidiltä ja kerro sitten minulle!
Kysy sinä!
Hän ei sano minulle. Ehkä hän sinulle sanoisi. Mutta sinun pitää kertoa kaikki minulle. Lupaatko…? Kuulehan — kuinka sinun kanssasi on niin hauska jutella» Miksemme koskaan ennen ole näin jutelleet?
Sinä olet aina ollut koulussa, kun me olemme lukeneet äidin kanssa.
Se on totta.
Sinä rakastat kai äitiä hyvin paljon?
Ja vielä häntä kysyt! Etkö sinä sitten rakasta äitiä? eivätkö kaikki ihmiset…! Näkisit kuinka kaunis hän on puutarhassa kitkijävaimojen joukossa! Ja kun hän kulkee pihan poikki aittaan… tai kun hän kulkee navetassa ja silittää lehmien selkiä… tai kun me tulemme talliin ja kaikki hevoset hörhöttävät. Se on myöskin hauskaa, kun me äidin kanssa ajamme Takamaahan…
Lehmät pidetään siellä kesän yli…
Niin! Ja näkisit kun äiti suuttuu. Silloin hän on komea.
Suuttuuko äiti?
Ei sillä tavalla kuin muut. Isä esimerkiksi suuttuu niin ettei sillä ole mitään määrää. Siksi ei isän paljon olekaan jättäydyttävä yksin renkien tai torppareiden kanssa, kun on jokin sellainen asia… Hän vaikka lyö. Eikä sittenkään saa tottelemaan.
Eikö isä saa tottelemaan?
Saa tietysti… yleensä. Mutta kun tulee tiukka eteen, kutsuu hän aina äidin. Äiti on ihan tyyni. Eikä hänen tarvitse kuin hiukan sanoa, niin ne tottelevat.
Vai niin, vai niin…
Kerran esimerkiksi, kun me äidin kanssa olimme Takamaassa, olivat miehet juoneet ja tappelivat, mutta kun me ajoimme pihaan, hajaantuivat pukarit paikalla. Ja voi, voi, kun äiti kerran sovitti voudin ja voudin vaimon. Niillä oli jo kolme lasta, mutta yhtäkkiä se vaimo rupesi pitämään tallimiehestä eikä muuta kuin tahtoi jättää voudin. Äiti meni sitten kerran puhumaan heidän kanssaan ja oli siellä monta tuntia ja miten he lienevät itkeneet ja selitelleet, mutta äiti antoi sitten tallimiehelle palkan kesken vuotta ja voudinväet jäivät yhteen.
Ja kestikö sovintoa?
He ovat vieläkin meillä ja se vaimokos pitää äidistä niin että menisi tuleen hänen edestään. »Kun esti minun tekemästä niin suuren synnin», sanoo hän ja itkee ja siunaa.
No, sinä pidät tietysti äidistä enemmän kuin isästä.
Enkä! Olenko minä sanonut sellaista?
Et. Mutta kun äiti kerran on niin ihmeellinen.
Niin äiti onkin — älä sinä ensinkään pilkkaa siinä.
Miten minä pilkkaisin — minähän itse ihailen äitiä niin… paljon.
Ettäs vain teetkin sen! Mutta sinun pitää ihailla myöskin isää.
Hyvänen aika, kun en koskaan ole nähnyt häntä.
No niin, saat nähdä hänet. Kun hän tänään tulee tutkintoon. Hän on niin toisenlainen kuin äiti… mutta kyllä häntäkin voi ihailla… Kuule, juhannukseksi viimeistään tulet sinä meille. Silloin…
Mutta jos minä lähden ulkomaille.
Äsh, en minä viitsi kuulla — etkö sinä jo ole luvannut ettet lähde.
Päinvastoin. Lähden heti, kun saan irti rahaa.
Saathan sinä sitä, jos mielesi tekee. Onhan tätisi rikas!
Ei nuoren miehen niin loppumattomiin sovi pyytää vanhalta tädiltänsä.
Minä en sinulle antaisikaan, vaikka olisin kuinka rikas.
Enkä minä ottaisi.
Et ottaisi, jos minä hyvästä sydämestä antaisin? Oletpa sinä häijy.
HEIKKI nauraen.
Mutta ethän sinä antaisi ulkomaanmatkaa varten ja muuhun en minä tarvitsisi.
Kun minä tahtoisin sinut Sarkoilaan juhannusaikana. Mitään sen ihanampaa ei voi olla! Kuule… mutta se on salaisuus, et saa sanoa sitä kenellekään…! että minä aion pyytää isältä ja äidiltä, että saan kutsua meidän luokan meille ja poikia lyseosta, että voimme tanssia… Joko sinä taas otat tuon vihon… Kuule, osaathan sinä tanssia?
En, en minä osaa.
Tyhmä poika, etkö osaa vai etkö ole osaavinasi?
Saksanpolkkaa… jonkinlaista… minä osaan.
Et mitään uusia tansseja?
En.
No, sama se, tanssimme sitten sitä enemmän saksanpolkkaa, koska se on sinun tanssisi. Sinä!
Ja sinä! Mutta kuinka äiti voi näin viipyä?
Niin, hyvät ihmiset. Tornikello on jo 11 ja kahdeltatoista minun pitää olla tutkinnossa. Kolmatta tuntia äiti nyt on poissa.
Hän käski minua aamiaiselle ja sanoi heti tulevansa. Käski minun lukea vihkoansa sillaikaa…
Hän ei vielä ole harjoitellut iltaa varten — kyllä hänen täytyy heti tulla…
Olisiko hänelle voinut jotakin tapahtua?
Kas, kuinka sinä pelästyt…! Nyt, selvällä päivällä…!
Niin, onhan nyt selvä päivä… Minulla olisi minullakin vähän kiire järjestää asioitani…
No… aiot ehkä päätä pahkaa ulkomaille.
Kuka tietää. Vaikka pyytäisinkin tädiltä lainaksi rahaa ja lähtisin huomispäivänä.
En minä viitsi kuunnella! (Istuutuu ikkunalaudalle, hyräilee jotakin koululaulua. Lempi yhtyy siihen ulkoa.) Kas sinua… ja niin hienona!
LEMPI ikkunan alla.
Kuinka sinä et jo laita yllesi? Minä menen vain ensin juhlakentälle.
Mamma on kaiken päivää ollut siellä koristamassa.
Ja minun äitiäni ei kuulu kotiin ensinkään. Meni vain ostamaan minulle palmikkonauhaa ja viipyy aina vain sillä matkalla…
Hän oli juuri meidän puodissa ostamassa matka-arkkua…
Äiti matka-arkkua? Eipäs…
Oli kuin olikin. Ja osti kaikkein hienoimman mitä meillä oli. Niin että meidän puotineiti jo kysyi, että Minnekäs emäntä lähtee…
Ja mitä äiti sitten siihen sanoi?
Sanoi vain, etteihän sitä koskaan tiedä, minne tulisi matka, täytyy aina olla arkku…
No niin, huomennahan me muutamme kotiin… Äiti kai siksi…
Panetko sinä tänään vaaleanpunaisesi…? Pane se, se pukee sinua suurenmoisesti! Tiedätkö, Tirri oli tunnustanut meidän Jaskalle, että hän pitää sinua kaikkein sievimpänä tyttönä meidän luokalla.
Hsss!
Kuka tässä nyt kuulisi?
Mitä ihmettä äiti sillä matka-arkulla tekee?
Etkö sinä olekaan yksin! Kuka siellä sitten on? Mummosiko?
Tule sisään, niin puen ylleni ja menemme yhdessä. En minä enää voi odottaa.
Ai, siellä on mammasi opettaja! (Kirkaisee ja juoksee pois.)
Voi, voi sinua… olisit nyt tullut. (Nauraa, vilkuilee sitten hämillään huoneeseen.) Ei, nyt minä en odota. Lähdetään pois syömään.
Kyllä minä odotan emäntää… Kuka se »Tiiri» on?
Mutta jo sinun korviasi! Tirri on… Tirri on… yksi poika vain.
Sen minä arvaan sanomattakin. Mutta kuka poika? Lyseolainen?
Ylioppilas…?
Mitä se sinuun kuuluu? Minä pidän kenestä tahdon.
Ai, sinä pidät hänestä…
Minä vähät hänestä ja sinusta ja kaikista pojista. Minä aionkin ruokkimaan Sarkoilan sikoja ja lehmiä. Sitä et sinä voi kieltää minulta…
Olenko minä kieltänyt sinua mistään. Saat tietysti pitää Tirristä niin paljon kuin tahdot…
Vai onko se sinusta yhdentekevää. Vai saan minä pitää…?
Mutta Ilta kulta, ei saa noin kiihtyä. Tiedäthän sinä, että lääkäri on sen kieltänyt.
No, tuletko sinä sitten kesällä Sarkoilaan?
Jos olen Suomessa — niin mielelläni. Ja jos sinä olet Suomessa.
Minä? Missä minä sitten olisin. No niin, kättä päälle, ja mitä, jos minä opettaisin sinulle uusia tansseja. Nouse ylös siitä!
Minä olen ihan mahdoton…
Oveen on koputettu. He eivät ole sitä huomanneet. Sisään astuvat pormestarinna ja neiti Marja-Liisa Tattara.
PORMESTARINNA taputtaen käsiään.
Suurenmoista! Nuoret täällä tanssivat… tai kisailevat.
HEIKKI hämillään.
Me vain puhelimme vähän kesän vietosta.
Minun piti opettaa häntä tanssimaan, kun ei hän osaa.
Pyydän saada esitellä meidän juhlapuhujamme, kirjailijatar neiti
Marja-Liisa Tattaran — neiti Sarkoila, maisteri Levänen.
Tehkää hyvin ja istukaa.
Kyllähän me kaikki tunnemme neiti Tattaran kirjoista.
Nykyäänhän ilmestyy niin paljon, että kukapa kaikkia ehtisi lukea.
No, aina sentään jokainen lukee merkillisimmät uutuudet… Kai maisteri tuntee »Verenkarvaisen puutarhan» — Ilta tietysti ei vielä ole sitä lukenut!
Ohoo! Sitä lukevat tytöt jo ensi luokalla.
Se tapahtuu sitten vallan vastoin opettajien tietoa ja varmaan vastoin kirjailijattaren itsensä tahtoa.. olen ymmärtänyt teidät oikein.
Niin, edellyttäähän se kypsyneempää ikää. Se kirja ymmärretään yleensä väärin. Minä olen hyvin ankara, minä en suinkaan tingi rakkauden asioissa.
Mutta rouva Sarkoilan pitäisi välttämättä olla mukana tässä keskustelussa… Eikö äiti vielä ole kotona?
Me odotamme häntä joka hetki. Hän meni vain vähän ulos.
Me tapasimme hänet kyllä kadulla.
Niin, siitä on jo runsas tunti. Minä vielä näytin kadun toiselta puolelta kirjailijattarelle, että tuossa menee Anna Sarkoila.
Miksi täti juuri häntä näytti — onko hänessä jotakin erikoista?
On kyllä — onhan hän kaupunkimme komeimpia rouvia…
Ei hän ole mikään kaupunkilainen…
Ohoo, ohoo… pyydän anteeksi, neitiseni…
Onko neiti Tattara ensi kertaa paikkakunnalla?
Olen. Yleensä olen paljon kiertänyt Suomea, mutta täällä olen todella ensi kertaa.
Ehkä me ensi kirjassa saamme lukea jotakin näiltä seuduilta…
Kuka tietää.
Tietysti ihmiset ovat tietävinään keitä henkilöitä ja mitä paikkoja olette tarkoittanut »Verenkarvaisessa puutarhassa»…
He erehtyvät ihan. Sehän on otettu ihan symbolisesti… Eikö se nyt maisteristakin ole ihan selvää?
Minä valitettavasti en ole lukenut teosta. Omat työni ovat…
Ah, maisteri ei ole lukenut! Nimienkin pitäisi osoittaa, että olen ottanut sen ihan symbolisesti.
Ei, minä pyydän, keskustellaan siitä vasta kun rouva Sarkoila on mukana. Tulin tuomaan äidille lippuja illaksi. Mutta niitä on tässä vain kaksi ja maisterihan nyt oikeastaan kuuluu perheeseen.
Siinä tapauksessa teidän olisi pitänyt ottaa neljä, sillä Sarkoilan isäntä saapuu myöskin.
Minä tiedän, minä tiedän.
Ja mummo on täällä ja meidän taloudenhoitaja tulee auttamaan pakkauksessa…
Mutta meillä kaupunkilaisilla nyt on kuva vain tästä pienestä sikermästä: äidistä, tyttärestä ja ystävästä.
Niin, täti, ystävä hän on. Meillä ei ole niitä niin monta.
Lippuja toivottavasti saa ovella.
Tietysti. Leikkiähän minä lasken. Muuten tämä ilta nyt näyttää minusta ihmeteltävän terveeltä. Hän on ollut niin heikko lapsi…
En minä enää ole mikään heikko, ja jahka minä pääsen kotiin…
Kyllä sinä vain niin heikko olit, ettei sinussa paljon henkeä ollut.
Anteeksi, kyllä minun nyt täytyy mennä syömään, en muuten ehdi tutkintoon.
Mene sinä vain, me juttelemme täällä maisterin kanssa.
No, miltä paikkakuntamme tuntuu?
Tämähän on herttainen pieni kaupunki. Ja oikein hyvä museo.
Pormestarinna on ollut niin ystävällinen…
Niin, minä vein rakkaan vieraamme heti aamulla museoon ja palotorniin. Paras näköala on sittenkin Alppimajassa. Se on kaupunkimme ulkoravintola, sieltä näkyy koko järvenselkä niin ihmeen herttaisesti…
ILTA keittiöstä.
Me vietämme siellä tänäpänä loppujuhlat, Meidän luokka ja kaikki opettajat.
Niin, arpajaistoimikunta ei ensinkään ole ollut hyvillään siitä, että loppujuhla pantiin arpajaispäiväksi. Ei näin pienellä paikkakunnalla olisi varaa hajoittaa voimiaan.
Minä olen ymmärtänyt, että näihin arpajaisiin tulee paljon yleisöä maalta.
Kaikki opettajat ovat ostaneet liput…
Mutta eivät ole läsnä… Sehän on tavaton epäkunnioitus vierasta puhujaa kohtaan.
Mutta neiti Tattarahan puhuu vielä huomenna.
Puhun, puhun. Eihän sitä voi asettaa niin, ettei aina jossakin tulisi kolisionia.
Pitäisi voida näin pienissä oloissa. Mutta meillä on ollut tuhansia vastuksia. Anna Sarkoilakin pani avustamisensa ehdoksi, että hän saa esiintyä tänään.
Kun me matkustamme kotiin huomenna.
Te olisitte voineet tehdä sen yhtä hyvin ylihuomenna. Nyt olette seitsemän vuotta asuneet täällä, ja sitten riippuu muutto yhdestä päivästä.
Uudet asukkaat kuuluvat tulevan huomeniltana.
Kyllä te näytte löytävän selityksiä. Aijai maisteri…!
He tulevat junalla ja tahtovat omiin huoneisiinsa. Huomisillalla täytyy kaiken olla valmista.
No, jos niiksi tulee, olisi Sarkoilan emäntä voinut olla yhden yön vaikka hotellissa. Eikähän Sarkoilasta ole tänne pitkä matka. Sen voi ajaa hyvinkin lyhyessä ajassa. Ei mene tuntia.
Menee vain ylikin…
Minä olen ajanut sen viidessäkymmenessä minuutissa minä…
Mitäs ajoa se sitten oli… Oliko tuli irti…?
Taisi olla.
HEIKKI keskeyttäen.
Neiti esiintyy paljon?
Ilta häviää makuusuojaan pukeutumaan.
Paljon, paljon, valitettavasti.
Neiti Tattarahan on kuuluisimpia puhujiamme. Tiedättehän te sen…?
Kyllä… kyllä… Vaikka minä yleensä olen niin vähän seurannut…
Neiti Tattara puhuu aina kauneudesta. Se on minusta niin erinomaisen hyvin valittu aihe.
Niin, minä olen tahtonut päästä puolueettomalle alalle. Ja sitten kauneuden lipun alle voi mahduttaa kaikkea tivaan ja maan välillä…
Kaikkea?
Niin, tietysti kaikkea kaunista. Teidän kirjaanne, tätä viimeistä, on niinkuin te itse sanoitte, ymmärretty väärin. On tahdottu leimata teidät vapaan rakkauden apostoliksi…
On niin kauheaa, että kaikki käsitetään niin väärin.
»Verenkarvainen puutarha»! — se kuuluu niin pelottavalta ja houkuttelevalta.
Oliko se se kirja, josta niin paljon riideltiin?
Se, se. Silloin kun se sai valtion palkinnon.
Vai niin. Minä olin silloin ulkomailla.
Mitäpä sitä ulkomailla. Ah, kun taas pääsisikin! Kun kevät tulee, niin minua täällä kotona oikein tukahuttaa… Ja sitten ulkomaalaiset ystäväni aina kirjoittavat ja pyytävät… Minulla on intresantteja tuttavuuksia. Seurustelen sangen hienoissa piireissä… Jos te tahdotte, maisteri, voin antaa teillekin suosituksia.
Kiitoksia. Minä seurustelen aina vain kirjastoissa.
Se on tyhmää. Lähtekääpä minun kanssani, niin näytän teille ihmisiä!
Minä lähden ehkä jo huomenaamulla.
Tosiaanko!
Ohoo! Ja istutte tässä noin tyynenä. En minä sitten pääse! Minun täytyy vielä pitää juhlapuheet parissa laulujuhlassa ja esitelmiä kursseissa ja ties mitä…
Voi, voi, mahtaa se olla ihanaa, kun noin voi innostuttaa tuhansia…
Sen asian on niin ja näin. Eivät nykyajan ihmiset kuuntele puheita… Toimeenpanijat tarvitsevat vain nimen ohjelmaansa… yltäkylläisten ihmisten houkutukseksi.
Ei, neiti, nyt te erehdytte. Esimerkiksi me täällä, kyllä me tarvitsimme itse ihmistä… persoonaa.
Suoraan sanoen: jollen saisi aiheita esitelmämatkoiltani, en kuluttaisi itseäni. Mutta ihminen huvittaa minua äärettömästi, minä tutustun ihmisiin — mitään intresantimpaa ei ole.
Sitten olen tuonut teidät oikeaan paikkaan: rouva Sarkoila on intresantti. Eikö olekin, maisteri?
Niin… kyllä kai.
Annan askeleet kuuluvat eteisestä.
Mutta nyt… nyt hän tulee. Vihdoinkin, Anna! Me olemme täällä kesken kiireidemme jo odottaneet pitkän aikaa. Tässä esitän sinulle nyt Marja-Liisa Tattaran, »Verenkarvaisen puutarhan» tekijän.
ANNA hermostustaan hilliten.
Ikävä että tulin viipyneeksi…
Hauska tutustua. Pormestarinna on teistä kertonut niin paljon.
Tehkää hyvin ja istukaa. Minun täytyy laittaa kuntoon tyttäreni, että hän pääsee tutkintoonsa. Neiti on kai ensi kertaa paikkakunnallamme?
Olen, mutta ystävättärenne on kertonut minulle niin paljon, että tunnen olot jo jokseenkin.
ILTA joka on tullut keittiöstä.
Missä sinä, äiti, näin viivyit?
Hss, kultaseni. En tahtonut löytää sopivaa väriä. Tule nyt…
Aikovat makuusuojaan.
PORMESTARINNA joka näkee nauhan Annan kädessä.
Etkö voisi sitoa nauhaa täällä, niin mekin saisimme olla seurassanne?
Meillä ei ole paljon aikaa enää…
No niin, lapseni, seiso siinä sitten. Sinä olet vähän kiihtynyt. Mikä sinun on?
Kun minä odotin sinua niin.
Me jo yritimme tulla levottomiksi.
Ettei Ilta ehtisi tutkintoon…?
Minä tässä juuri sanoin, että niinhän maisteri on teille kuin perheen jäsen.
Minä olen tietysti ollut hyvin kiitollinen, kun olen tavannut perheen, jossa olen voinut käydä.
Kyllähän te olisitte tavannut sellaisia perheitä useampiakin.
Minä olen jo niin vieraantunut tältä paikkakunnalta.
ANNA kiinnittäessään nauharuusuja Iltan pukuun
Mutta seisopa hiljaa nyt, lapseni.
Kun sinä pistit minua.
Se tietää vain hyvää. Sinua kohtaa tuossa puvussa jokin suuri onni.
Vaikka joutuisit kihloihin.
Äiti, nämä vieraat tahtovat tietää mitä sinä pidät »Verenkarvaisesta puutarhasta».
Niin, minä olin aivan unohtaa…
Olisipa hauska kuulla…
Sitä on vaikea sanoa näin äkkiä.
Tekeekö Aronsilmä oikein?
Minä, totta puhuen, en niin tarkkaan muista kirjaa, että…
Sitä kirjaa on ymmärretty väärin…
Kuinka sellaisen kirjan voi unohtaa! No niin, sankaritar Aronsilmä on miehensä Karhunkämmenen poissaollessa ollut suhteissa useampaankin ritariin. Miehen palatessa tunnustaa hän rakastavansa ritari Rohkeamieltä ja jättää miehensä ja lapsensa ja seuraa ritaria. Tekeekö hän oikein?
Tekee tietysti, kun ei enää rakasta miestään.
Minua ilahuttaa, että te, hyvä rouva, katselette asiaa näin terveesti. Minä olen hyvin ankara näissä asioissa: kun rakkaus loppuu, on suorastaan epäsiveellistä asua saman katon alla.
Mitä mieltä maisteri on?
Minun täytyy pysytellä syrjässä keskustelusta. En tunne kirjaa enkä näitä asioita.
Rakkauden asioita — ettekö ensinkään?
ILTA kiivaana.
Aronsilmällä ei ollut oikeutta lähteä miehensä luota. Hänen miehensä oli kelpo mies ja piti hänestä. Ja heidän lapsensa…! Aronsilmällä ei ollut oikeutta lähteä. Hän ei silloin ajatellut muuta kuin itseään.
Älä kiihdy, lapsi, älä…
Kas vain — pikku Ilta on muodostanut itselleen mielipiteen…
Mutta neiti… mikä teidän mielestänne — minä puhun teille nyt kuin täysikasvaneelle ihmiselle — sitten on pantava perustaksi yhdyselämälle…?
Velvollisuudentunto.
Mutta miksi sinä olet niin kiihdyksissä?
Niin voitte puhua te, joka ette ole elämässä mitään kokenut…
Äiti, muistatko sinä voudin väet?
Te näette pikku tyttäressäni kypsyneitä ajatuksia… Me olemme aina olleet kuin hyvät toverit, siksi hän on kypsynyt vähän ennen aikaansa.
Enkö minä jo valmistu, äiti?
Heti, heti. Oletko syönyt…? Anteeksi nyt tämä kiire. Talo on hajoamistilassa. Me muutamme täältä huomisaamuna.
On hyvin epäkohteliasta tulla näin…
Minä tahdoin vain näyttää rakkaalle vieraallemme jonkin kodin kaupungissa…
Minulle on tietysti hyvin hauskaa tutustua seutuihin ja ihmisiin — ennen kaikkea ihmisiin.
Jos te tahdotte tutustua johonkin tyypillisesti paikkakunnalliseen, niin on kai minun kotini viimeinen. Me olemme tyttäreni kanssa asuneet täällä hänen kouluaikansa, mutta kotimme on… (Hätkähtää.)
Sarkoila. Minä olen kyllä kertonut rakkaalle vieraallemme. Ennen maailmassa tämä Anna aina hullutteli, että hän naikin talon. Muistatko, Anna?
ANNA hermostuneena.
Siellä on hyvin kaunista. Kyllä sitä taloa voi rakastaa. Ja mitä paikkaa tahansa, missä elää ja tekee työtä.
Ohoh, äiti, ei mitään muuta kuin sitä yhtä vain! Niin minäkin tekisin: naisin talon…
Sinun ei tarvitse naida taloa, onhan se sinulla! Eikä ottaa mitään kaupanpäällisiä!
Ottaa mitä…? Mitä täti sanoi?
Mutta Ilta, lapseni, älä ole noin ärtyisä. Nythän sinä oletkin valmis.
Katselee häntä hellästi.
Allerliebst… Allerliebst!
Minä en ehdi alkuun. Mutta tulen niin pian kuin vain voin…
Tietääkö täti, että sellaista miestä kuin minun isäni ei ole toista!
Hän on niin hyvä, niin reipas, niin…
Mutta kuka sitä on kieltänyt. Hän on aivan mainio mies.
Lähde nyt, lapsi, ettet myöhästy. Voiko äiti olla levollinen?
Minä toivon, että saan nähdä neidin vielä. Tahtoisin selvittää teille Aronsilmän ja Karhunkämmenen välejä, tahtoisin, että te ymmärtäisitte, miksi Aronsilmän täytyi jättää miehensä…
Minä olen ajatellut sitä asiaa ja keskustellut siitä tyttöjen kanssa — ei minun mielipiteeni muutu…
Niiaa, lähtee. Anna seuraa, syleillen häntä ovella.
Hän on mainio!
PORMESTARINNA kuiskaamalla.
Te ette vielä tunne äitiä… Ja Sarkoila, se on vanha herraskartano, sellainen taittokattoinen rakennus ja suuri puutarha. Ja kummittelee. Sellaisen talon voi naida.
ANNA karkottaen luotaan kuin pahaa unta.
Mutta minähän en vielä ole syönyt… Sallittehan että…
Totta kai… vai et sinä vielä ole syönyt. Me lähdemme myöskin heti.
Te pyysitte minutkin aamiaiselle…
Eikö Ilta tarjonnut teille?
Me odotimme emäntää…
Mutta tehkää hyvin. Voi, voi… Eikö äitikään vielä ole saanut ruokaa!
Häntä ei ensinkään ole näkynyt.
Menee keittiöön.
Äiti raukka, olisiko hän nyt saanut unta. Hän kun ei voi nukkua öisin.
Menee vierashuoneeseen.
Ja tämän Annan kotitalo, Siuroniemi, on toinen ihmeellinen talo. Vanha emäntä elää vielä, hän kuuluu olevan täällä käymässä. Anna perii kaikki.
Tämä on erinomainen sattuma. Minä tarvitsisin juuri tällä hetkellä tällaista taloa. Minulla on hyvä aihe. Mutta sen pitäisi saada taustaa. Jos minä ehtisin käydä Sarkoilassa. Huominen aamupäivähän on vapaa.
He lähtevät aamulla. Minä ehdotan.
Mutta voiko sitä?
Minä voin mitä tahdon! Niin, niin, tämä Anna oli tyttönä hurja. Tanssi ja ratsasti ja oli miesten kanssa kilpa-ajoissakin. Isä oli suuri hevosmies. Ja kosijoita kävi likeltä ja kaukaa. Minunkin mieheni… Minä kerron sen teille kirjailijana… Tuskin hän on häntä vieläkään unohtanut.
Minä näkisin mielelläni hänen miehensä!
Hän tulee tänne arpajaisiin.
He eivät ole onnellisia?
Eivät.
Ja te luulette, että se on tämän maisterin syy…?
Siltä näyttää.
Hän pitää tyttärestä. Heillähän oli niin hellä kohtaus.
Minä näin sen ihmeekseni. Mutta olisiko koko kaupunki voinut erehtyä?
Anna ja vanha emäntä tulevat.
Päivää. Mitäs pormestarinnalle kuuluu?
Hauska nähdä emäntää. Siitä onkin aikoja… Tämä on meidän juhlapuhujamme, neiti Tattara.
Päivää.
Jumal'antakoon.
Ja emännän jalat ovat vain samanlaisina?
Niin, ei suinkaan ne parane. Mutta jos tohtorit tietäisivät jotakin lievikettä. Sentähdennän tämä tyttäreni tahtoi minut tänne. Mutta mitäs tohtorit — ihmisiä ne on nekin.
Mikäs emäntää vaivaa?
Se vanhojen tauti vain, se kleini eli reumatismi eli miksi ne sitä sanovat. Se on jo ollut minussa niin kauan. Siitä kun isäntä kuoli ja minä myin talon.
Se mahtaa olla kovin raskasta.
Ei minun sovi valittaa. Minä olen saanut maallista omaisuutta niin että voin olla sairaanakin…
Onhan se hyvä, kun voi sen niin ottaa.
Ihminen potkii tutkainta vastaan. Ei se auta. Sitten kun hän oppii tyytymään Jumalan tahtoon, tulee hänen helpompi olla.
Niin, niin.
ANNA keittiöstä.
Tulkaa nyt, äiti.
Emäntä kammertaa hitaasti keittiöön.
Kuule, Anna, neiti Tattara näkisi niin mielellään tuollaisen vanhan herraskartanon. Eikö hänen huomisaamuna sopisi lähteä Sarkoilaan teidän kanssanne ja sitten palata juhlaan?
Huomenna…?
Mikä se tunnin matka nyt on.
Puolentoista.
Etkö muista sitä matkaa, kun ajoimme sen viidessäkymmenessä minuutissa…
Minä ajoin silloin hiukan hurjasti.
Nämä ajoivat edellä mieheni kanssa, minä ja isäntä tulimme perässä.
Kaikkia sinä muistat. Siitähän on niin kauan.
Kyllä minä sen matkan muistan ikäni.
Onko rouva Sarkoila niin tottunut ajaja?
Siihen aikaan… Meillä oli silloin niin hyviä juoksijoita.
Ne olivat Siuroniemen hevosia, sinun myötäjäishevosiasi… Muistaakos emäntä niitä hevosia?
EMÄNTÄ keittiöstä.
Muistan kyllä. Ne olivat niin samannäköiset, sellaiset hallavat.
Niin, hiekankarvaiset. Tavattoman kauniit. Eikö toinen niistä vikaantunut jollakin lailla? Ai, minä muistan…
ANNA tulee keittiöstä.
Minä soisin mielelläni, että neiti saisi nähdä Sarkoilan. Siinä voisi kyllä kirjailijalle olla yhtä ja toista hauskaa…
Silloinhan se hevonen vikaantui, kun lähetettiin noutamaan sinulle pappia.
Onpa sinulla muistia. Minä olen ne asiat aikoja sitten unohtanut. Mehän paranimme, sekä minä että lapsi…
Se oli tämä sama Ilta… Se oli syntyessään niin heikko.
Mutta lääkärit myöntävät jo, että hän huolellisella hoidolla voi tulla ihan voimakkaaksi. Pahin aikahan nyt on ohi. Kouluaika.
Sarkoilassa tietysti on hyvin terveellistä. Olisipa hauska nähdä se talo.
Siellä on nyt vain kaikki sekaisin, kun olen ollut poissa. En tiedä… Olen vähän ajatellut… jos lähtisin saattamaan…
Sittenhän neiti Tattara saisi ajaa itse isännän rinnalla.
Jollei se tuota vaikeuksia, niin olisin kovin kiitollinen… Ehkä myöhemmin päivällä saan tulla kuulemaan…?
Mutta mitähän ne muut rouvat sanovatkaan, kun olen ollut poissa koko aamupäivän! Hyvästi nyt Hyvästi, hyvästi ja kiitos vain…
Ja minä pistäydyn sitten…
Tervetuloa vain. (Menee keittiöön.)
Liput ovat tässä pöydällä. Maisteri tietää.
Kyllä.
TATTARA eteisen ovella.
Mutta kyllä te osasittekin pumputa niin että minä oikein pelkäsin.
Kyllä minä häntä pumppuan. Ei hän minulle suutu. Minä tiedän mitä tiedän.
Tiedättekö vielä…?
Olen luvannut vaieta. Mutta jos hän minua suututtaisi, avaisin suuni…
Tämäpä on intresanttia! (Poistuvat.)
ANNA tulee syvään hengittäen huoneeseen.
Mitä minä teen… mitä minä teen?
HEIKKI hänen jälkeensä.
Minä olen ollut kuin tulisilla kekäleillä. Miksette voinut sanoa heille, ettette ehdi… Luuletteko, että he ovat ystäviänne?
En. Mutta mitä minä teen…? Te kuulitte mitä Ilta sanoi.
Kuka tuo pormestarinna on ja mitä hän on tietävinään…?
Ah, vanhoja juttuja… Emme koskaan ole toisistamme pitäneet.
Mitä hän sitten tulee tänne?
Hän hakee jostakin syystä seuraani.
Näyttäkää te hänelle, ettette tahdo hänen seuraansa.
Kyllä hän sen tietää…
Tämä on viimeinen päivä ja minulla olisi niin paljon puhumista. Se teidän vihkonne — minkä ilon teittekään minulle. Se on niin ihanasti kirjoitettu…
Kuinka hauskaa, että siitä piditte. Minä niin kauan epäilin, antaisinko sen teille ensinkään.
Kuinka saatoitte…! Tiedättehän miten suuriarvoinen jokainen tieto teistä on minulle. Minä tahtoisin tuntea teidät niin perin juurin.
Ei kannata…
Miksi te silloin ajoitte niin hurjasti…? Te ette tahdo sanoa.
Miksen. Voittehan te sen kuullakin: pormestari istui vierelläni ja puheli yhtä ja toista. Hän kuvasi miltä tuntuu, kun on vastanainut ja huomaa, että vaimo on ihan vieras — ihan kuin joku kuka tahansa…
Rakastiko hän teitä… Ja te?
Minä vain ymmärsin hänet.
Oliko hän ollut teille paljonkin?
Ei. Olimme tanssineet koulujuhlissa. Sitten kerran kirjoitti hän minulle Siuroniemelle…
Ja te?
Minä vastasin, etten voi.
Teillä oli paljon ihailijoita?
Olinhan minä rikas.
Ja te valitsitte rikkaan.
Mitä me niistä vanhoista asioista. Sanokaa minulle mieluummin miten minä saan Iltan ymmärtämään…
Minä olin niin onnellinen, kun luin vihkoanne. Minä omistin niin paljon, minä luulin niin tuntevani teidät ja saaneeni sielunne avaimen. Te olitte niin selvänä ja kirkkaana edessäni, mutta nyt te taas pakenitte niin kauas…
Älkää halutko nähdä minua pohjaan sakka. Siellä on pimeää…
Antakaa minun nähdä… Minulla ei koskaan ole ollut ystävää — te olette ainoa, jonka kanssa olen saanut puhua.
Mitä te tahtoisitte tietää…?
Kaikki… Kaikki…
Rikkaus voi olla kirous… Minä opin halveksimaan rakkautta, niinkuin kulkutautisairaalassa halveksitaan kuolemaa. Siinä ei ollut minulle mitään pyhää eikä kaunista. Se oli minulle kauppatavaraa.
Ettekö koskaan ole rakastanut?
Tytärtäni.
Minä varmaan en myöskään koskaan tule rakastamaan. En ole koskaan tuntenut mitään sellaista.
Ehditte vielä.
En usko… Ja mitä minä teen rakkaudella, jos saan pitää teitä ystävänäni, kertoa teille kaikki ja te kerrotte minulle…
Onhan se onnellista, jos vähän pidätte minusta. Miksi te pidättekään? Ei se kannata…
Miksi? Siksi, että te olette ollut minulle niin hyvä, niin hyvä… Siksi, että te olette tuonut minut sairasvuoteen äärestä elämään ja terveyteen…
Minä ymmärrän miten raskasta teidän, nuoren ihmisen, on ollut viettää vuodet umpeensa sairaan tätinne luona.
En minä sitä niin käsittänyt ennen kuin te näytitte minulle uuden elämän… Ihanan elämän…
Mutta auttakaa minua nyt keksimään miten saan Iltan mukaan. Hän on niin järkähtämätön. Enkä minä uskalla tuottaa hänelle mielipahaa.
Onhan hän nyt terve…
Ei hän ole. Te ette usko mitä taistelua minä olen käynyt hänen elämästään koko ajan. Minulla on alituinen pelko…
Mutta onhan hän järkevä tyttö… Muuten, tiedättekö, olen ankarasti ruvennut ajattelemaan, jos lähtisin mukaan!
Todellako? Ihanko totta? (Äidilleen keittiöön.) Voi, voi, voi äiti, kuinka hauskaa — maisteri Levänen lähtee mukaan.
Ei se ihan varmaa ole.
Mikä pitelee?… Ei mikään saa pidellä. Olenhan minä teille velkaa.
Älkää nyt olko niin ylpeä.
Te loukkaatte minua, jos siitä puhutte… Voinhan minä järjestää asiani, jos tahdon.
Voi, tahtokaa nyt… Te voisitte olla meille niin suureksi avuksi, te opastaisitte meitä kaikin tavoin…
Emäntä on lopettanut syöntinsä, siunannut ja kammertaa huoneeseen.
On vähän kovaa jättää täti raukka yksin. Mutta olisihan se tavattoman hauskaa minulle saada matkustaa teidän kanssanne. Me voisimme iltaisin olla yhdessä ja sunnuntaisin tehdä huviretkiä.
Niin, niin, niin! Nyt minä paikalla puhun Iltalle.
Ja joko sitä huomenna pitäisi lähdettämän?
Jo… Mitä siitä siirtää.
HEIKKI säihkyvän iloisena.
Pitää ehkä sähköteitse tilata paikat, tähän aikaan matkustaa paljon väkeä.
Niin, tietysti. Teettehän te sen. Meille — ja itsellenne,
Mutta passi?
Se on jo minulla. Tässä.
Minä riennän sitten. Näkemiin asti. (Lähtee.)
Näkemiin.
Hetkisen äänettömyys. Emäntä asettuu keinutuoliin.
Etkö sinä käy kotona ennen lähtöäsi?
Mitä minä siellä kävisin. Mimmi voi panna kokoon tavarani.
Isäntä ei sitten vielä tiedä mitään?
Ehtiihän hän sen kuulla, jahka nyt tulee. Jahka nyt Iltakin tietää.
Ja tämän kesänkö sinä olet poissa?
Ehkä kauemminkin.
Sinä olet nyt ollut naimisissa kuusitoista vuotta. Ei pitäisi ryhtyä sellaisiin kuin sinä aiot.
Älkää puhuko. Ettekö te ole nähnyt miten heikoksi minä olen käynyt.
Samahan se on ollut kaikkina näinä kuutenatoista vuotena. Mitenkäs se nyt olisi vaikeampaa kuin ennenkään?
Onhan siinä suuri ero. Olenhan talvet voinut olla Iltan kanssa täällä. Kesällä olen oleskellut puutarhassa ja Takamaassa ja… Mutta olla nyt aina, aina hänen kanssaan, kuunnella hänen moitteitaan ja… esityksiään.
Täytyyhän hänen ajatella taloa. Mihin Sarkoila kerran joutuu? Käy niinkuin Siuroniemen. Ei sitä ilokseen katsele, kuinka kaikki ränstyy…
Ilta menee naimisiin…
Kuka sitä tietää annetaanko Iltalle edes elonpäiviä.
Kuinka te voitte tuolla tavalla!
Lääkärit ovat aikoja sitten tuominneet hänet kuolemaan.
Hän elää vasten kaikkia heidän tuomioitaan. Ja hänen täytyy elää. Minä pidän hänet rakkaudellani elossa, maksoi mitä maksoi…
Mutta jos silti…
Kuinka pahaa te teette minulle, äiti! Minkätähden te kiusaatte minua?
Minun mieleeni tulee vain, että Jumala aina käy kiinni meidän arimpaan kohtaamme, kun hän tahtoo meitä kasvattaa.
Mutta mitä minussa nyt vielä on kasvattamista? Enkö minä ole muuttunut — kuka minua tuntisi entiseksi Siuroniemen tyttäreksi? Minä tanssin, minä ajoin hevosta kuin humalainen poika… minä nauroin kun sain kiusata kaikkia niitä, jotka kosivat rahojani — enkö minä ole talttunut ja taittunut! Minä en kotona kajonnut mihinkään työhön, hoitelin vain kukkia ja virkkasin pitsiä ja istuin kuin lasikaapissa — minä olen Sarkoilassa tehnyt työtä ja täällä olen elänyt Iltan kanssa ilman palvelijaa. Minä seison sävyisänä Jumalan edessä — mitä hän voikaan minulta vielä vaatia?
Hän vaatii, että otamme ristin hartioillemme ja kannamme sitä. Niin kauan kuin me niskoittelemme, on meillä ainainen pelko ja levottomuus.
Kuinka te saarnaatte. Eihän ihminen ole mikään orja, eihän hän voi suudella ruoskaansa…
Sinä olet vielä kaukana siitä mielentilasta, jota Jumala meiltä vaatii.
Minä en voi sille mitään, että sellainen nöyryys inhottaa minua. Ennen minä olin niin vapaa ja vallaton. Nyt minä alituisesti pelkään. Ainoani puolesta.
Etkö sinä ainoasi puolesta voisi taipua pitämään koossa kotia? Se hajoaa jos sinä sen heität.
Mutta tiedättehän mitä hän minulta vaatii!
Minulta on kuollut yhdeksän lasta. Sinä olet viimeinen. Sentähden minä nyt tahtoisin taivuttaa sinun tahtoasi ettei Jumalan tarvitsisi käyttää niin kovia keinoja. Koettaisit vielä. Kun isäntä tulee, niin mene ystävällisesti vastaan. Lähde kotiin ja ole miehellesi alamainen.
Onko Jumala sitten tyydytetty? Antaako hän sitten lapsen elää?
Voi, voi, kuinka sinä kysyt! Tiedänkö minä sen? Mutta sittenhän olet tehnyt mitä olet voinut. Kyllä ihminen voi paljon. Minä olin nähnyt meidän isännän kaksi kertaa, kun meidät pantiin kuulutukseen. Puhemiehen kautta kaikki toimitettiin. Olin seitsemäntoista» vuoden vanha. Ensimmäisenä kuulutuspäivänä oli käsketty vieraita ja isäntä tuli ennen. Me jäimme kahdenkesken, kun äiti meni toimittamaan kahvia. Minua hävetti niin, että läksin äidin perässä.
Kun se oli niin vieras mies!
Ja muistatko sinä, silloin kun sinun lapsesi syntyi…
Muistan, muistan… älkää, älkää…
Sinä häpesit sinäkin ja…
Älkää kajotko siihen, äiti. Minä en saata sitä muistaa.
Älä riuhdo, lapsi. Minäkin opin rakastamaan miestäni. Hän oli minulle hyvä ja minä kuuntelin häntä kaikessa. Sinun miehesi on kunnon mies, sinä olet itse hänet valinnut. Älä unohda, ettei hän tullut sinua pyytämään, vaan sinä pyysit häntä.
Minä tiedän, minä tiedän. Minä en jaksa nyt, äiti. Kuinka täällä on kuuma. Varmaan tulee ukkonen. Mitähän se tietääkään näin aikaiseen?
Ei se enää ole aikaista.
Ulkoa kuuluu ajoa, rattaat kääntyvät sisään portista.
Nyt ne tulevat kotoa… Sarkoilasta! (Karkaa ulos. Ääniä pihamaalta. Hetken perästä Mimmi ja Anna sisään keittiöön.) Voi kuinka ne ovat komeat! Enhän minä ole niitä tällaisina nähnytkään, eikö niitä ensinkään ole ajettu?
MIMMI yhä keittiössä.
Eihän niitä — emännän hevosia. Ne olivat niin villit, kun piti lähdettämän pihasta, etteivät tahtoneet päästää rattaille.
Voi ihme, onko reikäleipä lopussa! Mutta sokeria… sokeria! (Kuuluu kuinka hän laatikosta kopeloi sokeria, puhuttelee hevosia avonaisesta ikkunasta.) Soh… soh… soh… te minun rakkaat ystäväni…
MIMMI riisuttuaan keittiössä huivinsa ja päällystakkinsa tulee sisään, emäntä ojentaa hänelle keinutuolista kätensä.
Päivää. Terveisiä Sarkoilasta.
Jumal'antakoon ja kiitoksia vain. Vai tultiin sitä nyt. Mihinkäs isäntä jäi?
Meni tutkintoon, kun näki, että kello jo oli niin paljon. Me myöhästyttiin vähän kotona, kun isäntä makseli palkkoja hantverkkereille, että pääsivät pois. (Kuiskaa ) Näes' kun meillä on pantu kaikki huoneet uuteen uskoon, uudet tapetit joka paikkaan, siksi kun emäntä ja Ilta palaavat. Siitä on määrä olla puhumatta, että emäntä vasta sitten näkee…
Onko siellä Sarkoilassa nyt niin reirattu! Voi nyt kuitenkin…
Emännän kamariin pantiin sellaiset tapetit, jotka maksoivat kolmatta markkaa rulla…
Mitä se isäntä nyt ajattelee… Jollei Anna sitten näistä pitäisikään.
Sille pitää olla ihan sellaista, jommoista se tahtoo.
Isäntä käytti oikein museon maisterin meillä, että hän sanoi mimmoiset ne olla pitää.
Siunatkoon sitä isäntää!
Iltan sohvaan pantiin uusi päällinen. Ja sitten isäntä ostaa emännälle ja Iltalle kesäkankaita. Kyseli minulta tarkkaan mitä kaikkea emäntä voisi tarvita.
Kun se nyt antaisi niiden olla ostamatta.
ANNA lähestyy pihamaalta.
Juottakaa ne nyt ja pankaa sitten kauroja eteen. (Tulee sisään.) Voi, voi… Kyllä ne ovat ihanat! Ja tunsivat minut… ihan heti! No, Mimmi kulta, onko kaikki hyvin?
MIMMI joka kääröstä on ottanut esiliinansa ja panee sitä vyölleen.
Onhan se niinkuin emännättömässä talossa voi olla.
Kuinkahan tästä nyt valmistutaan huomisillaksi?
Otetaan yö lisäksi, jollei päivä riitä. (Menee keittiöön.)
Voi, voi, kyllä minä niistä pidän!
Olet ihan karvoissa.
Miksen minä pääse irti? Mikä minua täällä pitelee?
Talo.
Olenko minä hullu, hullu, hullu!
MIMMI tuo kimpun vasta-auenneita koivunlehviä, ojentaa Annalle.
Pistin mukaan mäestä, kun emäntä niistä niin pitää.
ANNA upottaa kasvonsa lehviin. Oi voi!
Ala, Mimmi, sitten vain ottaa alas uutimia ja panna pois tavaroita. Tai jos ensin keittäisit kahvia, niin on isännälle valmiina.
MIMMI alkaa touhuten kulkea keittiön ja salin välillä.
Isäntä kutsutti jo maanantaiksi puutarhanlaittajat. Ja sinne vedettiin jos mitä lajia maata. Emäntää vain odotetaan…
Anna on painanut päänsä lehviin, nyyhkyttää ääneensä.
Esirippu.
Sama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä. Uutimet poissa, huonekaluja muuttokunnossa. Lehvät maljakossa, kahvivehkeet pöydällä. Emäntä istuu keinutuolissa peukalojaan pyöritellen. Anna ja Minimi järjestelevät tavaroita. Suuri, uusi matka-arkku permannolla.
… Ei isäntä ottanut kuuleviin korviinkaan. »Se on meidän emännän haka eikä siihen kosketa.» Ja niine hyvineen saivat tukkiherrat mennä.
Taitavat jo olla lahoja sisältä ne hongat.
Joissa ei ole yhtään kuivaa oksaa!
Vaikka kepilläkin lyö, niin ovat niin tiiviit että ikinäs. Ei niitä senpuolesta tarvitse myydä.
Tottahan marjapensaiden juuret tulivat hoidettua?
Kyllä ne koettivat. Vouti kovin ihmetteli, kun ei emäntää kuulunut käymään niinkuin ennen. Minä sitten kahvitin miehet. Kaikki ne sitä päivittelivät, että miksei emäntä tule katsomaan puistoaan.
Minulla oli kai täällä silloin jotakin hommaa, etten voinut päästä.
Kuinka karjakko nyt on ollut?
Sekös odottaa emäntää kotiin. Ei se ole maistanut »Ei viedä lehmiä Takamaahan ennenkuin emäntä on nähnyt karjan», se sanoi. Ja sitä on pesty ja suittu.
Niinkuin en minä olisi päässyt Takamaahan!
Ei nyt vielä ole ruohoakaan.
Olisi sitä ollut nuorelle karjalle. Sehän on niin väkevää näin keväällä. Pyhäkoulua lapset kanssa kovasti kysyvät. »Koska emäntä tulee» ja »koskas Ilta tulee»? »Ja tuokos ne niitä uusia laulukirjoja?» Niin ne kysyvät, että niistä on ihan pääsemättömissä. Ne olisivat tahtoneet kokoontua jo ensi pyhänä, mutta minä sanoin, ettei vielä ennen kuin emäntä antaa sanan.
Ilta ja Lempi törmäävät sisään.
Äiti, kun et sinä tullutkaan! Voi, voi kuinka vahinko. Se oli niin juhlallista.
Johtajatar itse piti meille puheen.
Me itkimme kaikki.
Ilta on paras matematiikassa. Hän sai…
Arvaapas, äiti, mitä minä sain. Et saa sanoa, Lempi. Kymmenen! Niin, uskotkos sitä. Tule nyt katsomaan. Mutta Mimmi, päivää, Mimmi kulta.
Terveisiä Sarkoilasta.
Kiitoksia. No voi, voi, kun taas näkee sen Mimmin!
Kun ei Iltakaan yhtään ole käynyt kotona.
Kyllähän minä olisin tullut, mutta äiti on ollut niin varovainen, etten rasittuisi. Eihän karja vielä ole lähetetty Takamaahan?
Ei. Lähetetään vasta kun emännät ovat sen nähneet.
Ja mitäs siellä nyt on tehty?
Perunoita päästiin panemasta… Mutta Iltapas on laihtunut.
Kyllä minä taas lihonkin, kun saan kaiken kaupunkilaisuuden päältäni.
Sinä olet paljon kauniimpi näin.
ANNA sulkee Iltan syliinsä.
Jumalan kiitos, että se nyt on ohi.
Mitä äiti siitä sanoo?
Kyllä äiti on iloissaan.
Laulussa me saimme molemmat kymmenen.
Mutta kielissä minä olen mahdoton. Saksassa tuli kuutonen että helähti. Ei minuun ole edes sekään tarttunut, että äiti on lukenut saksaa.
Mitä siinä on uskonnossa?
Ai mummo, mummolle pitää näyttää! Kahdeksan se nyt niin huonoa ole.
Jokos isäntä näki todistuksen?
Totta kai! Se oli niin kauhean hauskaa, kun minä äkkäsin isän ovella.
Kun tämä Ilta ihan karkasi käsivarteeni ja oli huudahtamaisillaan.
Minne isäntä jäi?
Meni kauppoihin. Ja tiedättekö, kun ne isän kesävaatteet ovat niin rumat, niin rumat. En minä yhtään muistanut, että ne ovat sellaiset. Ja kaulaliina — minä sanoin hänelle suoraa päätä, että hänen pitää ostaa toinen.
ANNA nauraa omituisesti.
Olisit varmuuden vuoksi mennyt itse mukaan…
Kuinka niin?
Että olisit saanut mieleisesi…
Minä läksin lennossa näyttämään todistustani sinulle ja mummolle.
Oikein, lapseni, oikein…
Toki isäntä ne sellaiset osaa ostaa. Mitä kaikista turhista,
Ei se ole ensinkään helppoa. Meidän äiti ostaa kaikki isän vaatteet ja kravatit.
Ja kerran kun minä olin teillä, näin kuinka sinun äitisi sitoi kravatin isäsi kaulaan.
Niinhän äiti aina on tehnyt. He ovat niin rakkaat keskenään. (Nauravat, menevät syrjään ja kuiskailevat.)
Kuuletko nyt kuinka isäntä on hyvä sinulle. Kyllä sinä vain saat kiittää Jumalaa sellaisesta miehestä.
Älkää puhuko, äiti. Minulle olisi paljon helpompi, jos hän olisi minulle paha, minua inhottaa hänen huolenpitonsa, minua iljettää hänen hyvyytensä. Minä en käsitä, miten voin hänet tavata.
Äiti, mummo… tiedättekö… sanonko minä?
Et saa, sehän on salaisuus! Jos Tirri saa tietää, että minä olen kertonut, niin hän nylkee minut…
Kuinka hän saisi sen tietää… Oletko hullu vallan! Ei suinkaan mummo juokse sitä kertomaan eikä äiti liioin…
No ei, mutta…
Me saamme yöllä serenadin. Ajattele, äiti. Minä ja Lempi! Mutta hyvät ihmiset, kuinka te tänään olette surullisia. Olihan minun todistukseni hyvä… tai parempi kuin se on ollut… ettekä kuitenkaan…
Minä iloitsen niin, lapsi. Mutta huomista matkaa varten on paljon tekemistä.
Ethän sinä mitään tee — kävelet vain ja seisoskelet.
ANNA hätääntyen.
Teenhän minä sentään. En minä työttä ole, minä ajattelen…
Pahastuitko, äiti, minulle! Tiedäthän sinä kuinka sinusta pidän.
Pidätkö oikein paljon? Voitko äidin tähden luopuakin jostakin…?
Älä nyt ole lapsellinen… eihän tässä ole mistään raskaista uhreista kysymys… Etkö tahtoisi, että minä saisin serenadin? Siitäkö?
Minä saan kanssa. Monet tytöt meidän luokalta saavat. Tirri… minun serkkuni Tauno Tenhola pitää Iltalle.
Sehän on kovin ystävällistä. Ja niin kaunista herätä lauluun.
Onko hän Tenholan poikia?
On.
Onko se se, joka lukee papiksi?
On. Hyvä poika se on.
Sehän on mukavaa, että lukee papiksi.
Mutta minä en hänestä pidä. Minä en huoli kenestäkään. Minä menen
Sarkoilaan.
Älä ole tyhmä, kultaseni. Kuka sen on sanonut, että sinun täytyisi pitää Tauno Tenholasta?
Pojat pitävät aina serenadin tytöille joista pitävät.
Kysy nyt, Ilta, sitä asiaa.
En minä nyt.
Mutta Ilta… Täti, Iltan piti pyytää tädiltä jotakin.
Et saa puhua…
Mitä, lapseni?
Jollet sinä suostu.
Jos se vain on mahdollista.
Ei se ole ensinkään vaikeaa. Emme vaadi mitään ihmeellisiä ruokia eikä valmistuksia. Voimme tanssia vaikka uudessa ladossa. Niin, sitä minä tarkoitan, että meidän luokka tekisi huviretken meille kotiin nyt kesällä.
Ja illalla tanssittaisiin. Aijai kuinka se olisi hauskaa.
Niin, ja lato koristettaisiin koivuilla! Lempi tulisi aikaisemmin auttamaan ja Heikki on luvannut tulla. Ethän sinä kiellä! Äiti — sinä et koskaan ole kieltänyt kun minä oikein olen pyytänyt — miksi sinä nyt kiellät?
Enhän minä ole sanonut mitään. Katso — ei voi päättää mitään vielä.
Me puhumme asiasta illalla. Rakas lapsi… voi tulla yhtä tai toista.
Mutta miksi sinä noin tuijotat. Ilta, mikä sinulle tuli? Rakas lapsi,
saathan sinä pyytää toverisi, äiti suostuu… Ilta!
Hän pyörtyy, hän pyörtyy…
Tuokaa vettä, tuokaa kylmä kääre otsalle… Voi äidin ainoa lapsi, äidin kulta, oletko sinä noin heikko… Eihän äiti mitään tarkoittanut. Kas noin, onko jo parempi? Onhan!
Kuule, täti antaa meidän tulla Sarkoilaan ja minä tulen aikaisemmin ja me leivomme yhdessä ja panemme maisteri Leväsen kanssa koivut latoon… Ja kirjavia lyhtyjä…
Niin, niin teemme. Onko jo hyvä — sano äidille!
Kyllä se menee ohi. Näin se oli silloin koulussakin.
Koulussa? Mitä siellä oli?
Ai.. — niin…
Mitä koulussa tapahtui?
Ilta pyörtyi niinkuin nytkin.
Ettekä te ole minulle sanoneet mitään. Koska se oli?
Tässä talvella…
Ettekä te ole sanoneet minulle mitään! Mitä silloin sitten oli tapahtunut?… Sinun täytyy sanoa se minulle.
Ilta kielsi.
Sinun täytyy sanoa se minulle.
Joku oli puhunut, ettei täti pidä isännästä…
Ettei täti pidä isännästä… Ilta, lapseni, kyllä äiti pitää… Kyllä äiti koettaa olla sinulle oikein hyvä. Tule nyt vain terveeksi ja rauhoitu kokonaan. Ja nyt me alamme panna kokoon tavaroita.
Noin äkkiä se parani silloin koulussakin… Hyvästi nyt ja kiitoksia. Minä tulen sitten ottamaan sinut huviretkelle.
Lähtee.
Äiti, oletko sinä minulle suora?
Kyllä, kun sinä nyt tulet suureksi ja ymmärrät… Minä kerron sinulle kaikki: minä aioin lähteä sinun kanssasi ulkomaille. Mutta me jäämme kotiin, kun et sinä tahdo. Äiti luuli, että ulkomaanmatka tekisi sinullekin hyvää, mutta nyt äiti uskoo, että paranet kotona. Me lähdemme kotiin niin pian kuin suinkin. Siellä kukkii puutarha. Me otamme haltuumme karjan, me kaksi. Kuinka meille tulee hauskaa!
Äiti… onko se…
Mitä, lapseni?
Onko se totta mitä ne sanovat?
Mikä, lapsi kultani?
Ettet sinä pidä…?
Ei se ole totta… Kuka sen sanoikaan? Kyllä äiti pitää, saat nähdä vain.
Mutta minä en kestä sitä, jollet sinä nyt puhu totta.
Kuinka en minä puhuisi… Saat nähdä vain…
MIMMI tulee keittiöstä.
En minä löydä niinimattoja, jotka ovat olleet peilien ympärillä.
Täytyy kauppiaalta ostaa. Ne ovat jo hävinneet ne vanhat.
Ja sen minä sanon, ettei niistä makseta yhtään penniä. Ne se saa antaa ilman, kun sieltä ostetaan aina.
Voudin täytyy sitten kääriä ne hyvin… Iltan sohvaan minun pitää ostaa uusi päällinen. Menemmekö yhdessä ostamaan, lapseni…?
Eihän se ensinkään ole niin huono, kyllä se vielä menettelee…
Viittaa Annan mukaansa keittiöön.
Mummo…
Mitä, lapseni?
Pidittehän te vaarista?
Tottakai.
Pitivätkö kaikki naineet ihmiset ennen toisistaan?
Kun se askel oli otettu, niin pidettiin.
Kuuluu askelia eteisestä.
ILTA huutaa hätääntyneenä keittiöön.
Äiti, isä tulee.
Anna tulee huoneeseen ja menee tyttärensä katseen hypnotisoimana isäntää vastaan.
ISÄNTÄ kantaen suuria kääröjä, joille etsii paikkaa.
Päivää. Terveisiä Sarkoilasta.
Kiitoksia.
Kylläpä te olitte kauan, isä. Ja mitä kaikkea te olettekaan ostanut!
ISÄNTÄ kättelee vanhaa emäntää.
Päivää. Ja terveisiä.
Jumal'antakoon. Kiitoksia vain.
ANNA Iltan katseen alla
Mitä kuuluu?
Ei liiemmäisiä. Lämmintä. Taitaa tulla ukkonen.
Kyllä nyt on aikainen kevät.
Niin on, ettei minun muistinaikanani.
Olihan sinä vuonna kun teidän häänne olivat, kanssa näin aikainen kevät. Kun te silloin ensimmäisenä kuulutussunnuntaina ajoitte kotiin kirkosta, oli jo niin vettä jäällä, että kaikki huusivat teille, että menette jäihin. Mutta tämä Annakos hyppäsi reen perästä kuskille ja otti ohjakset ja niin sitä mentiin, että vain lainehti ja vettä tuli reki puolilleen.
Te olisitte voineet hukkua!
Mutta mitä sinä nyt olet tuonut sellaiset määrät?
Vähän kesävarustuksia vain. Eiköhän ne viimekesäiset liene kuluneet. Ja
Iltahan nyt on täysikasvaneiden kirjoissa.
Mutta isä kulta, millaisen kaulaliinan ostitte!
Mikä tätä vaivaa? Puoli kolmatta markkaa panin menemään ja puotineiti lupasi parhaan antaa.
Koreahan se on.
Katsoisit kummoisia Heikki käyttää. Aina sellaisia… että niitä tuskin näkee.
ISÄNTÄ nauraa.
Jollei näe, niin olisi ilman sitten. Mitä sellaisella tekee, jota ei näe? Kukas se Heikki onkaan?
Ettekö te tiedä kuka Heikki on? Vaikka minä niin monta kertaa olen telefonissa puhunut?
En ole tullut panneeksi mieleen. Onkos se se kauppiaan puotipoika?
Isä! Heikkihän on äidin opettaja… Oppinut herra, joka on matkustanut paljon. Maisteri Levänen.
Sinä tiesit varsin hyvin, ketä Ilta tarkoitti… Minä… minä tarkoitan vain, että kun näen isän kasvoista, että hän tietää, niin hän voisi sen myöntää. Emmekö nyt katsoisi mitä isä on tuonut?
Mistä minä voin tietää, että Heikki on yks' sama kuin maisteri Levänen?
Hänestä taas kyllä olen kuullut! — liiaksikin.
Mitä hänestä sitten on voinut kuulua? Onko se niin kumma, jos minä tahdon vähän sivistyä, kun käyn sivistyneiden ihmisten vaatteissa.
Kyllä sinulla vain pitäisi olla sivistystä. Koulunkäynythän sinä olet ja jo lapsena sinä leikit niiden teidän kesävieraiden lasten kanssa, ja niillähän sinä asuit silloinkin, kun kävit neulomakoulua Helsingissä. Ja nehän ne vasta hienoja olivatkin. Oikein aatelisia…
Mukavia ihmisiä ne olivat.
Ja ylpeitä. Sehän sanoi minulle suoraan se pikku neiti, että »mamma sanoo, että Annan olisi pitänyt saada herra».
Nauraa.
Mitä lapsen puheista.
Enhän minä niistä välittänytkään. Sanon vain, että kyllä Anna olisi kelvannut ilman saksantuntejakin.
Ja siellä kotona on kaikki hyvin? Ja karjakkokin kuuluu olleen oikein ihmisiksi.
Minä sitä kovistin tässä tuonnoin. Ei se ole uskaltanut.
Sehän lupasi äidille heittää juomiset.
Ja niiden lupaukset! Pelko ne kurissa pitää!
ILTA avaa kääröjä.
Ja tällainen joukko kankaita! Tule nyt, äiti, katsomaan. Mihin nämä oikein ovat? Ai, minun sohvalleni…
Sopiihan niitä käyttää mihin vain. Hameiksikin minä niitä…
Mutta ovatko nämä hamekankaita?
Mitä ne sitten olisivat. Tottapahan se puotineiti tiesi mitä antoi.
Oikein uusmuotisia sen oli määrä antaa. Enkä minä hintoja kysellyt.
Ovathan ne niin koreita.
Ovathan ne. Samettia!… Mihin sitä käytetään? Onko se huonekalukangasta?
Se on puvuksi sinulle. Se kuuluu nykyään olevan muodissa. Sitä oli ostettu pormestarinnallekin… Eivät näy olevan teille mieleen. Pannaan pois sitten… ja annetaan vaikka piioille. Kyllä niille kelpaa.
Jo te nyt olette joutavia. Kangas kuin kangas. Ei sitä ennen aikaan väreihin katsottu.
Se on sitä, kun on täällä kaiken talvea katseltu niitä hienoja kaulaliinoja.
Isä, isä kulta, te ette tiedä kuinka Heikki on hyvä. Jahka te hänet näette, niin te pidätte hänestä niin että…
Ei, nämä kankaat ovat oikein kauniita. Tästä minä teen jokapäiväisen. Ja tätä on niin paljon, että sinullekin tulee. Tästä minä saan paremman. Ja tästä tulee sinulle… En minä ymmärrä mikä minun äsken oli. Minä katselin näitä tavaroita jotenkin… väärältä puolelta. Älkää olko niin ihmeissänne. Ettekö te tiedä, että asioita voidaan katsoa niin monelta eri puolelta.
Niin kyllä — monelta eri puolelta.
Kiusallinen vaitiolo.
Kuinkas sitten muuten on jaksettu?
Kiitoksia vain kysymästä: onhan tuossa menty. Emännän jalat taitavat aina vain olla huonot.
Niinhän ne ovat. Eikä niihin tohtorit mitään tiedä. Mutta mikäs minun on, kun on Jumala siunannut tuota maallista omaisuutta, niin että elän näin työttäkin. Istuskelen vain ja odotan hetkeä, milloin kutsutaan kotiin.
Ja omenapuut kukkivat?
Niinhän ne kukkivat.
Ja lehmät viedään sitten maanantaina?
Taitavat viedä.
Ilta tulee äkkiä Annan luo, kiertää kätensä hänen kaulaansa ja purskahtaa itkuun.
Mitä nyt, lapsi? Sinähän näet miten kaikki käy hyvin… Sinä et saa kiihtyä, et saa kiihtyä, et saa itkeä. Huviretkikin on illalla. Sinun täytyy panna levolle, että jaksat sinne. (Isännälle.) Onko sinulla täällä paljonkin asioita? Emmekö voi lähteä heti aamulla?
Eihän minulla ole muuta sen kuin pistäydyn pankkiin, ja pitihän minun illalla tavata niitä isäntiä. Ja sitten kai olisi ostettava ruuan puolta, kun tulee se retkikunta katsomaan koneita turvepehkusuolla.
Tämä ei sitten ole sama kuin viime vuonna?
Ei. Niille pitäisi kai tarjota päivällistä. En minä niitä kokkien asioita ymmärrä, mutta ajattelin, että eiköhän pitäne ostaa siikaa ja lohta ja ehkä muutakin.
Ostetaan.
Tässä olisi sitten alkuun.
Panee pöydälle 100 mk setelin.
Ohoh… olipa siinä rahaa.
Mitäs sinä — onhan minulla täällä.
Niin, omia rahojasi. Eiväthän ne minun rahani kelvanneet.
Mitäpä kelpaamisista. Ykskaikki olivatpa sinun tai minun. Yhteistähän se on.
ILTA pyyhkii kasvonsa, kirkastuu, karkaa äitinsä kaulaan.
Nyt minä lähden kävelemään. Tytöt lupasivat lähteä tähän aikaan…
Niin, lähde sinä… Mutta mitä te luulette minun lausunnastani tulevan! Ja se vieras neitikin on täällä.
Vähät hänestä, minäpä en ensinkään välitä hänestä. Sellaisten puutarhojen tekijä! Isä, ettehän te enää siitä äskeisestä…!
Mitäs minä…
Mummo, tuonko minä Lempin tänne, että laulamme…
Älä sinä huoli. Minä lähden tästä lepuuttamaan jäseniäni, kun ei ne siedä istumistakaan kauan.
No niin, mummo, me tulemme sitten kesällä Siuroniemelle ja laulamme teille päiväkaudet…
Ottaa hattunsa, lähtee hyräillen. Emäntä menee huoneeseensa.
Ehkä minäkin sitten lähden lukemaan runoani ja sinä menet pankkiin, vai kuinka?
Kukas ne sitten ostaa ne ruokatavarat?
Jaa niin, kyllähän minä. Montakos niitä vieraita tulee?
Voi niitä tulla kolmeenkymmeneen. Ehkä otettaisiin kokki, ettei sinulle tule niin paljon… Pidetään niitä nyt pulskasti…
Kyllähän me Mimmin kanssa tulemme aikaan ilman kokkiakin…
Äänettömyys.
Oletpa sinä täällä käynyt koreaksi!
ANNA ilostuen.
Eipä sitä ihminen iän kanssa paljoa koreammaksi käy. Aina se on rumenemaan päin.
Viekää nyt sitten Iltan kanssa ne kankaat neulottaviksi, että teillä on mitä panette päällenne.
Miksei. Vaikka olenhan minä jo tullut teettäneeksi yhtä ja toista.
Saa sitä olla vähän enemmänkin.
Siitä metsästäkö sitä rahaa nyt on tullut?
Maksoivat viikon alussa loput. Hyvä hinta siitä tuli, ei sitä voi valittaa. (On lähdössä, mutta hautoo jotakin.) Onkos teillä sitten yösijaa minulle täällä — vai menenkös kievariin?
Eihän niitä näin viimeisenä yönä taida olla kehuttavia yösijoja kenellekään. Mutta eiköhän niistä sovittane.
Isäntä luo Annaan merkitsevän katseen.
ANNA seisoo pingoittuneen päättävänä eikä katso häneen. Miehensä mentyä karkaa hän kuin paeten makuuhuoneeseen. Siellä hän painaa pään käden varaan ja kuiskaa kuin kuumeessa.
Mikä minulle on tullut? Kuusitoista vuotta tätä on kestänyt ja minä olen jaksanut. Miksi nyt näyttää aivan mahdottomalta? (Vaikeroi hetkisen.) Ei, minun täytyy minun täytyy!
Astelee edestakaisin, koettaa lukea runoa. Pormestarinna, neiti
Tattara ja isäntä tulevat meluten sisään. Anna vetää verhoja
eteen niin etteivät he näe häntä.
Mutta isäntä oli juuri ulos lähdössä.
Ei se mitään, ei se mitään. Vielä minä ehdin.
Rouva Sarkoila ei ole kotona?
Kyllä se vastikään oli tässä. Minä menen paikalla häntä hakemaan.
PORMESTARINNA katsellen ympärilleen.
Ehkä hän on mennyt panemaan kokoon tavaroita. Antaa hänen vain olla hommissaan. Isäntä voi aivan yhtä hyvin sanoa meille mitä me haluamme tietää.
No, jos minä voin…
Ei Anna ole mitään puhunut?
Ei ole. Hän on ollut niin muuttopuuhissaan.
Mutta herranen aika kuinka se isäntä on tullut nuoreksi siellä
Sarkoilassa yksikseen!
Mitä se pormestarinna nyt… Minä vastikään sanoin Annalle samat sanat. Hän on nuortunut täällä yksinään.
PORMESTARINNA nauraa.
Te näytätte nuortuvan kun olette erossa! Leikki sijansa saa, hyvä isäntä. (Viattomana.) Anna on täällä ottanut tunteja. Hänellä on ollut hyvin hauska opettaja.
Olisihan hän tullut aikaan ilman niitä tuntejakin.
Niinkös isäntä ajattelee!
Taitaa isäntä siitä maisterista saada kelpo vävypojan.
ISÄNTÄ nauraa.
Iltahan on lapsi vielä. Ja kuka tietää jääkö eloonkaan. Kovin hän on heikontunut.
Mitä isäntä nyt sellaisia. Minusta hän on niin terveen näköinen. Vastasi minulle tänään niin topakasti, että pois tieltä. Mutta kyllä minä uskallan olla toista mieltä kuin meidän arvoisa kirjailijattaremme ja juhlapuhujamme: ei maisteri täällä käy Iltan tähden…
Mutta me unohdamme ihan asiamme ja isännän kiire…
Niin, kuulkaas isäntä, tämä neiti Tattara on, niinkuin isäntä tietää, kirjailija, Suomen suurin naiskirjailija ja nyt hän tarvitsisi kirjallisia töitänsä varten jotakin vanhaa taloa niinkuin Sarkoila, jossa on taittokatto…
Kyllähän siellä on sellainen…
Niin, minä suunnittelen paraikaa teosta, johon tarvitsen taustaa.
Jaa taustaa… Mutta en minä tiedä onko siellä mitään taustaa — vai…
Pitäisikö se tuotaman tänne?
Isäntä ei ymmärrä minua. Saan juuri tuosta vanhasta talosta taustan, kunhan vain näen sen.
Kyllähän sen saa nähdä.
Ja sitten isäntä kertoo tälle neidille vähän vanhoja asioita… Ehkä jotain omasta elämästäänkin. Kummoista oli teidän lapsuudessanne ja kuinka te elitte Sarkoilassa…
Niinhän me vain elimme niinkuin muissakin taloissa…
Kummoista oli esimerkiksi teidän häissänne?
ISÄNTÄ nauraa.
Eikös pormestarinna itse ollut niissä häissä?
En. Kyllä minut kutsuttiin. Mutta enhän minä päässyt. — Minä olin silloin köyhä tyttö ja elätin koko perhettä. En minä silloin…
Niin, kummoiset ne häät olivatkaan?
Pulskat häät ne olivat niinkuin ennen aikaan pidettiin. Viikko niitä juotiin.
Ja paljon oli väkeä.
Pariin sataan henkeen.
Ja morsian oli iloinen ja onnellinen?
Olihan se ja tanssasi kovasti. Minäkin tanssasin siihen aikaan.
Mutta mistä mahtoi johtua, että emäntä sitten Sarkoilassa niin äkkiä kuihtui? Kun kesällä tulin teillä käymään, en tahtonut häntä tuntea. Silmät olivat kuopilla ja hän oli niin vanhentunut, että hirvitti…
Kuka hänet tietää. Mutta parin vuoden perästä oli hän taas niin pulska, että kelpasi katsella.
Niin oli, niin oli. Mutta juuri silloin teidän naimisiin mentyä. Minä olen sitä aina miettinyt. Olisikohan Anna pitänyt jostakin toisesta…?
Mutta isännällähän oli kiire pankkiin. Jos minä pääsen isännän rattaille, niin ehkä isäntä sitten kertoo…
Siihen aikaan huhuttiin siitä nuoresta ylioppilaastakin, joka oli kesää Siuroniemellä.
Taisi se Annaa katsella, koska sen äiti sellaista kyytiä lähetti sen pois. Mutta ei Anna häntä. Annallahan oli kosijoita jos kuinka paljon.
Olihan niitä, kyllähän se kuultiin, mutta kuka ties jos hän kuitenkin olisi ollut syynä.
Mutta älkää nyt, hyvä pormestarinna, kiusatko isäntää.
Kiusaanko minä isäntää? Enhän! Enhän minä uteliaisuuttani kysy. Tämähän on tieteellistä tarkoitusta varten. Sitähän tarvitaan painettaviin teoksiin. Taustaa. Ymmärtäähän isäntä sen.
Kyllähän minä sen, ja miksenkäs minä kertoisi mitä minä tiedän.
Mutta ei minun omatuntoni salli tässä nyt vaivata. Jahka minä pääsen isännän rattaille, niin ehkä isäntä sitten kertoo…
ANNA astuu esiin.
Niille rattaille ei enää mahdu, sillä niillä istun minä mieheni ja lapseni kanssa.
Anna! Sinä olet istunut kotona ja kuunnellut!
Kai minä saan istua omassa kodissani missä tahdon ja kuunnella mitä tahdon…
Tietysti, hyvä rouva… Me olemme todella olleet hyvin epähienoja ja tunkeilevia. Olen hyvin pahoillani… suokaa anteeksi…
Kirjaanhan tämä neiti tahtoo panna nämä asiat, eihän hän muuten…
Mutta minä en tahdo, että minun elämäni pannaan mihinkään kirjoihin. Se on minun… (Pormestarinnalle.) Sinä olet sinä, Hulda, alituisesti vaaninut minun teitäni. Mitä minä sinuun kuulun? Minä en tahdo, että elämäni paljastetaan maailmalle. Minä olen sen kalliisti ostanut. Se on minun, minun, minun… (Miehelleen.) Ja sinäkin… Sinä lyöttäydyt näiden vieraiden seuraan ja kerrot minusta ja…
Enhän minä mitään, jollet sinä tahdo. Mutta eihän siinä meidän elämässämme ole mitään salaamista.
Tämäpä on kaunista! Minä tuon kuuluisan kirjailijan sinun kotiisi ja näin sinä kohtelet häntä. Kyllä minä tämän muistan…
Minä olen väsynyt, väsynyt kaikkeen!
Minä valitan todella, että olemme teitä häirinneet…
Hyvä, rakas neiti Tattara, älkäähän toki — tieteellistä tarkoitusta vartenhan te…
Kirjallista tarkoitusta varten ..
Nimittäkää sitä miksi tahdotte, mutta päästäkää minut siitä.
Sinä et nyt ymmärrä, että tämä neiti kirjoittaa kirjoja. (Anna menee makuusuojaan, isäntä seuraa.)
Kuinka hän uskaltaa? Minulle! Onko hän unohtanut, että minä voin hänet tuhota…
Ei, ei, ei, älkää tehkö sitä…
Jaa, jos hän suututtaa minua. Ja kuinka hän kohtelee teitä! Kuinka minä voinkaan pyytää teiltä anteeksi.
Mutta päinvastoin. Tällainen kohtaus oli minulle erittäin intresantti.
Erittäin.
Minua ilahduttaa, jos niin on. Mutta minulle se oli loukkaus, jota en anna anteeksi! Hyvästi, hyvät herrasväet.
ISÄNTÄ tulee makuuhuoneesta.
Joko nyt on sellainen kiire…
Ja sitä isäntä vielä kysyy.
Pyydän teitä sanomaan rouvalle, että olen hyvin pahoillani, että me…
Ei kannata!
Kyllä se siitä taas rauhoittuu. (Pormestarinna ja Tattara lähtevät. Anna tulee makuuhuoneesta.) Mutta jo sinä olet! Hän on nyt pormestarin rouva eikä häntä käy suututtaminen niinkuin ennen, kun hän oli köyhä tyttö. Kunniahan se vain oli meille, että hän toi sen neidin ja jos se olisi kirjoittanut meistä kirjoihinsa.
Meidän kurjasta elämästämme! Ah sinua. Ja sinun kanssasi minun pitäisi elää.
Niinä aikoina, joista minä kerroin, ei se vain ollut kurjaa. Niinä vuosina, jotka olet ollut täällä Iltan kanssa, se kyllä on voinut olla.
Petätkö sinä itseäsi tieten tahtoen? Vai oletko sinä todella näin sokea?
Kysy vain keneltä tahansa, niin ei meidän silloisessa elämässämme ollut nuhtelemisen syytä.
ANNA nauraa sairaasti.
Tuo vieras ihminen lateli sinulle miten minä parissa kuukaudessa olin muuttunut niin, ettei minua voinut tuntea. Etkö sinä sitä nähnyt? Eivätkö ihmiset sitä sinulle sanoneet?
Tiedäthän sinä, että se oli lapsen syy. Parin vuoden perästä olit pulskempi kuin Siuroniemellä tyttönä olitkaan.
Kun sinä kerrankin katselisit tätä asiaa pohjaan asti.
Sinä kyllä tiedät mitä minä olen sinulta pyytänyt ja aina pyydän.
ANNA hätääntyneenä.
Ilta pitää huolta siitä. Hän menee naimisiin.
Hän ei elä kauan.
ANNA kipeästi.
Ja sen sinä paiskaat vasten kasvojani. Sen sinä äsken sanoit vieraille.
Etkö sinä ensinkään käsitä miten sinä satutat minuun.
Etkö sinä sitten tiedä kuinka surkea minulle aina on ollut sellainen pihamaa, jolla eivät lapset leiki!
Voi hyvä Jumala, odota nyt että Ilta kasvaa suureksi.
Hänen kasvamistaan ei kukaan tiedä.
Lääkärikin jo uskoo hänen täydelliseen paranemiseensa.
No niin — tätä asiaa et sinä tahdo katsoa pohjaan saakka. Ja nyt kai minun on lähdettävä pankkiin, ennenkuin se suljetaan.
Isäntä lähtee. Anna koppasee kirjan käteensä ja
koettaa turhaan lukea.
ANNA itsekseen.
Mitenkä minä olen tällainen? (Kiskaisee auki keittiön oven, puhuu sinne.) Mimmi, kummoisia ne olivat kaikki ne minun yhdeksän siskoani, jotka kuolivat pieninä?
Mitäs emäntä nyt niistä muistelee!
Olivatko ne hyviä, sävyisiä ja tottelevaisia? Minäkö yksin olin hurja ja hillitön?
Olihan ne iloisia niinkuin lapset ovat. Tai taisivathan ehkä olla vähän hiljaisempia kuin emäntä.
Niillä on nyt kultakruunut ja valkeat vaatteet — minä varmaankaan en olisi saanut, vaikka olisin kuollutkin.
Mitäs emäntä nyt sellaisia puhuu. Onko emäntä ollut kipeä tai onko ollut jotakin ikävää?
Jos minä yrittäisin mennä vähän levolle. (Sulkee keittiön oven.)
EMÄNTÄ oveltaan.
Mitäs teillä oli isännän kanssa?
Ai äiti, en minä ymmärrä kuinka minä jaksan.
Äskenhän kaikki näytti niin hyvältä. Mikäs teille nyt tuli?
En minä ymmärrä miten nämä kuusitoista vuotta ovat kuluneet.
Etkö sinä tiedä miksi isäntä on nyt toisen näköinen sekä sinun että
Iltan silmissä?
En. Sitähän minä juuri itseltäni kysyn.
Te olette seurustelleet tuon Leväsen kanssa.
Ja mitä se voi vaikuttaa?
Hän on hieno herra.
Emäntä vetäytyy pitkäkseen vuoteeseensa. Kuuluu vain hänen pitkä huokauksensa. Anna kiertää mietteissään huonetta.
Mutta seurustelinhan minä ennen niiden meidän kesäasukkaiden kanssa.
Sinä olit lapsi silloin. Sinä olit liian lapsi naimisiin mennessäsikin…
Mitä te päästitte minut Siuroniemeltä!
Sinä tahdoit, etkö sitä muista. Sinulla oli silloin niin oma tahto, ettei sitä mikään taivuttanut. Sinä olit mielestäsi niin vanha silloin, vaikka olit kahdeksantoista.
Mikä siinä onkin, että minä nyt monta kertaa olen mielestäni nuorempi?
Sinun elämäsi alkoi liian aikaiseen… Vedäpä se ovi kiinni, sieltä niin vetää. (Anna menee emännän huoneeseen, vetää oven kiinni. Heikki ja Ilta tulevat.)
No, tule nyt vain sateensuojaan. Eihän sinulla ole edes sateenvarjoa.
Mutta eipä hän ole kotona.
Saat uskoa kun sanon, ettei siitä matkasta tule mitään. Äiti kertoi minulle koko teidän suunnitelmanne ja suostui jäämään kotiin. Passikin on tässä, minä voin repiä sen rikki minä hetkenä tahdon.
Anna tänne… Mitä tuo nyt on.
Se on sitä, että minä olen tämän passin herra ja teen sille mitä tahdon.
Puhutaan järkeä nyt. Me olimme äidin kanssa pari tuntia sitten selvillä kaikesta, minä olen tilannut liput ja…
Mutta minä en tahdo ulkomaille.
Ilta kulta, mitä sinä mahdat luulla ulkomaiden olevan: tulinen pätsi ehkä, jossa ihmiset poltetaan elävältä. Etkö sinä todella tiedä miten kehittävää on päästä näkemään uusia oloja, uusia ihmisiä. Sadat ja tuhannet nuoret kadehtivat sinulta tällaista mahdollisuutta. Ole nyt edes hiukan järkevä.
Pyydätkö sinä minua siksi, että saisit äidin mukaan?
Kuinka niin?
Välitätkö sinä yhtään minusta?
Mutta pikku Ilta, mistä sinä johdut sellaisiin kysymyksiin. Totta kai minä sinusta pidän. Mutta mikset sinä antaisi äidin lähteä matkalle, jota hän koko talven on suunnitellut?
Minun tietämättäni.
Eihän lapsille kaikkea puhuta. Nyt kun sinä olet tullut täysikasvaneeksi, sait heti tietää.
Sarkoila ei voi olla ilman emäntää.
Yhdestä kesästä on kysymys. Olettehan te olleet täällä paljon pitempiä aikoja ja Sarkoila on tullut toimeen.
Voi sinua, et tiedä edes mikä ero on talven ja kesän välillä. Emme milloinkaan ole olleet kesää poissa. Miten kävisi puutarhan, miten karjan, miten heinänteon… voi, voi sinua!
Onhan isäntä kotona ja se mainio taloudenhoitajatar ja voudit ja karjakot — eivätkö ne nyt voi olla kahta valppaammat, jotta emäntä yhden kesän saa levätä? Vai onko isäntä pannut vastaan?
Ei. Minä vain. Minä en tahdo. Ja äiti kuulee minua. Minä olen suuri herra äitiin nähden.
Eikö »suuri herra» nyt vähän kuulisi minuakin! Ajattele kuinka yksin minä olen elänyt elämäni, en minä ole leikkinyt niinkuin muut lapset, ei minulla ole ollut isää eikä äitiä. Ulkomaillekin olen aina matkustanut yksin…
Mutta minä vien sinut meidän karjatarhaan. Te saatte äidin kanssa istua portailla. Minä lypsän tyttöjen kanssa. Aurinko laskee…
Ja minä istutan sinut laivan kannelle. Saat syöttää lokkeja. Ne seuraavat usein laivaa… Ne ovat niin suuria ja valkoisia…
Tahdotko sitten mieluummin heinäniitylle — sinnehän herrasväet aina menevät! No niin, on komea heinäpouta, takki pois vain ja työhön, herra maisteri…!
Olenko minä koskaan pyytänyt sinulta mitään? Nyt minä pyydän.
Mutta mahdottomuuksia.
Anna nyt tänne tuo passi.
Pahastutko minulle?
En, jos tottelet.
Välitätkö sinä edes vähän minusta?
Oikein paljon, jos menet katsomaan onko äiti kotona, että saan puhua hänelle.
Etkö sinä nyt jaksa viettää pientä hetkeä minun kanssani?
Minun täytyy panna asiat kuntoon. Eihän minun pitänyt tänne tullakaan.
Lähde sitten, jollet voi viihtyä.
Kuinka hullunkurinen sinä olet tänään. Ei sinun puheistasi saa mitään tolkkua. Jahka äiti on esiintynyt toivon että hänellä on minulle vapaa hetki.
Aina äiti ja äiti ja äiti!
Hänestähän kaikki riippuu.
Minusta kaikki riippuu! Hakisit vain minun suosiotani.
Sinä olet tänään niin itsepintainen ja taipumaton, ettei sinua saa mihinkään. (Nauraa.)
Anna nyt edes kätesi.
No tuossa.
Kun et sinä antanut sitä itsestäsi.
Olisinhan minä antanut jos olisin tietänyt siitä olevan sinulle iloa.
Eikö sinulle ensinkään?
Totta kai.
Kuinka sinä olet hyvä, kuinka sinusta pidän!
Heikki riistäytyy irti, lähtee. Ilta jää kuin huumaantuneena yksinään puhelemaan, puoleksi itkien. Hetken perästä tulee Anna.
Oih, kuinka minä olen onnellinen… Kuinka sinä olet kaunis, Heikki, kuinka minä sinusta pidän. Ja sinäkin pidät hiukkasen minusta…
Kuka täällä kävi?
Eikö totta, äiti, hän on niin hyvä ja kaunis. Mitä ne kaikki muut ovat hänen rinnallaan. Minä pidän hänestä niin äärettömästi. Pidäthän sinäkin, äiti!
ANNA kovasti.
Mitä sinä teet, tyttö? Tiedätkö mitä sinä teet? Se on jotakin perin sopimatonta. Sinä olet jo suuri tyttö etkä saa puhua tuolla lailla. Minä kiellän sinua sitä tekemästä. Sinä et saa ajatella niin, et puhua niin.
Äiti… mitä minä sitten olen tehnyt?
Sen sinä tiedät tunnossasi. Älä koetakaan puolustautua. Minä olen nähnyt sinun sisääsi. Tästä täytyy tulla loppu!
Äiti, sinä rakastat häntä! Sinä rakastat häntä.
Mitä sinä puhut, tyttö?
Sinä et pidä isästä… se on totta mitä ihmiset ovat sanoneet. Sinä pidät hänestä.
Mitä sinä puhut, tyttö? Vaikene, vaikene, vaikene… (Unohtaen Iltan läsnäolon.) Kuinka se olisi mahdollista? Minä olen vanha ihminen, minä voisin olla hänen äitinsä… Mahdotonta, mahdotonta, mahdotonta! Koko talven hän on käynyt täällä ja minä olen ollut siitä niin iloinen. Tuossa on hän istunut, me olemme puhelleet kuin hyvät ystävät. Hän on niin viisas, niin hieno, hänelle voi puhua kaikki… Hän on niin nuori, hän voisi olla poikani. Tämä on rumaa, tämä on iljettävää. Tämä ei voi olla totta, tämä ei saa olla totta. Minä en tahdo, en tahdo, en tahdo!
Ilta istuu avuttomana, kyyristyneenä sohvankulmaan. Anna kiertää epätoivoissaan permantoa.
Esirippu.
Sama huone. Kaikki pakattuna laatikkoihin ja kirstuihin. Huonekalut seisovat kolkkoina siellä täällä, osittain niinimattojen peittäminä. Sohvalle tehty vuode. On ilta. Sataa. Mimmi ja Siuroniemen emäntä juovat kahvia. Lehvät ovat maljakossa pöydällä, kahvipannu näkyvissä.
Paras olikin, että aikoinaan siirsivät juhlansa katon alle.
Niin kyllä. Mutta mahtaako niillä olla väkeäkään, kun näin sataa.
Näkyi sinne sentään menneen. Mikähän sen meidän Annan oikein on?
Kyllä se taas tasaantuu, jahka pääsee kotiin.
Näkisin minä sen maisterin, niin löisin siltä kintut poikki.
Ei niissä puheissa ole perää.
Kyllähän minä meidän Annan tiedän, mutta kuka ne sellaiset herrat takaa.
Ukkonen taitaa taas lähestyä.
Pitää panna kiinni pellit.
Ilta tulee makuuhuoneesta, asettuu ikkunan eteen.
Älä nyt seiso siinä, kun noin iskee valkeata.
Mitä minä siitä. Kun ukkonen minut tappaisikin.
Kuka sillä lailla puhuu.
Kuinka Sarkoilan päällä salamoi. Nyt minun omenankukkani menevät.
Ja ne puut kun olivat koreassa kukassa. Ei nyt tänä vuonna tule omenia.
Se siitä tuli, kun oli niin kuuma päivä.
Kuuma päivä tosiaan!
Mikäs sen Iltan nyt on? Jos pelottaa nukkua makuuhuoneessa, niin panee tuohon isännän vuoteelle. Eikä suinkaan kukaan nyt tällaisella ilmalla lähde huviretkelle.
Kyllä kai ne muut lähtevät, mutta en minä lähde.
Se on oikein se. Saa nähdä koska sieltä juhlilta ruvetaan tulemaan.
Mitä kello onkaan? Kyllä kai minä sentään menen.
Et sinä mihinkään mene.
Pannaan nyt tähän sohvalle. (Peittää Iltaa.) Minä lähden sitten siivoamaan kellaria. (Ottaa lyhdyn keittiön pöydältä, lähtee.)
Mummo… eikö isä teistä ole kovin muuttunut tänä talvena?
Kuinka niin? Ei vain minusta.
Kuinka minusta sitten? Hän on niin lihonut ja tullut niin punaiseksi.
Eikä hänen äänensäkään ollut tällainen.
Isä raukka — vai on hän sinustakin muuttunut.
Kenestä muusta sitten?
Äidistäsi.
Äidistä!
Niin, samalla lailla kuin sinusta. Kyllä isä on ennallaan, mutta sinä ja äiti olette täällä kaupungissa käyneet niin hienoiksi. Hienossa seurassa.
Hienossa seurassa.
Älä nyt sitä haudo. Ehkä sinä tuletkin tänne laulamaan mummolle.
Olisinpa minäkin mummon kuolleiden lasten joukossa.
Kyllä se tietää koska se kutsuu kotiin. Nuku nyt sitten siinä, lapsi.
(Menee huoneeseensa. Hetkisen perästä Heikki.)
Ei ketään… ovet auki… Kas vain, Ilta. Nukutko sinä?
ILTA sävähtäen istumaan.
En… Sinä!
Missä äiti on?
Arpajaisissa.
Sanoivat siellä, että hän jo oli lähtenyt. Siellä oli niin kauheasti väkeä, minulla oli niin huono paikka. En mitenkään päässyt häntä lähelle… Oletko sairas, pikku Ilta?
Kuinka hyvä että sinä tulit. Olen siitä niin iloinen.
Oletko sairas?
En.
Lähtisinkö minä häntä hakemaan.
Älä mene. Älä jätä minua yksin.
Pelkäätkö sinä? Mitä sinä pelkäät? Johan ukkonenkin on ohi. Ja vanha emäntähän nukkuu tässä vieressä.
Kuule, lähdetään maailmalle me kahden.
Neiti laskee leikkiä…
En. Minä tarkoitan kovin vakavasti.
Mikä päähänpisto tämä nyt sitten on? Entä puutarhat ja lehmät ja kaikki
Sarkoilan muut ihmeet!
Ne eivät enää ole minun.
Tui, tui, tui — nyt en minä ymmärrä yhtään mitään.
Älä pilkkaa…
Sitten sinä kai sallit äidinkin tulla mukaan?
Ei äiti voi tulla. Etkö sinä tahdo lähteä minun kanssani?
Mitä me kaksi siellä tekisimme?
Samaa mitä me kolme. Näyttäisit minulle museoita ja mitä kaikkea sinun piti näyttää äidille ja minulle.
Mitä huvia sinulla olisi niistä. Puhutaan nyt järkevästi. Mitä täällä oikein on tapahtunut?
Niin paljon.
Enkö minä voisi saada tietää niitä?
Ehkä sitten joskus, jos lähdet minun kanssani kauas pois…
Niin, ajattele kuinka hauskaa meillä olisi: minä istuisin kaiken päivää kirjastossa — sinä huoneessasi, sinä joka et ole viitsinyt edes kieltä oppia.
Voisinhan minä vielä oppia.
Ei, minä lähden nyt takaisin palokunnantalolle. Äidin on ikäväkin tulla kotiin yksin.
Ei hän ole yksin. Isä on hänen kanssaan.
Menivätkö he yhdessä?
Tietysti.
Mutta nyt istuu isäsi muutamien isäntien kanssa yhdessä syömässä illallista Rantapaviljongin parvekkeella.
Mistä sinä sen tiedät? Ethän sinä tunne isää.
Minä astuin siitä juuri erään toverini kanssa ohi ja hän sanoi minulle.
Hänellä oli vaaleat, ruudulliset vaatteet ja kirjava kaulaliina.
Sellainen komea mies… punaposkinen.
ILTA lamassa.
Lähde sinä sitten vain noutamaan äitiä.
Onkohan hänellä sadetakkiakaan. No, hyvästi siksi…
Kuule…
No…?
Sinä… sinä…
Mitähän tärkeää sieltä tuleekaan?
Sinä rakastat siis sinäkin äitiä.
Mitä… mitä sinä sanoit?
Sinä rakastat siis sinäkin äitiä.
Kuule Ilta… sellaisista asioista ei sovi laskea leikkiä…
Minä en laske leikkiä. Sinä rakastat äitiäni.
Hyvä Jumala, mitä sinä sanot! Äitisihän on naimisissa. Kuinka sinä sillä lailla voit loukata häntä.
Hän rakastaa hänkin sinua.
Mitä sinä sanot, mitä sinä sanot! Kuinka sinä sellaista ajattelet? Mitä tämä kaikki nyt on olevinaan? En minä enää tiedä näenkö unta vai olenko valveilla.
Vai oli se teille molemmille uutta.
Sinä hourit, tyttö… Mitä sinä sitä sanoitkaan. Etten minä olisi sitä kuullut…!
Ja sinä luulet, että se olisi voinut jäädä teille salaan!
Mistä minä tiedän! En tiedä mitään, en ymmärrä mitään! Mitä minä nyt teen, mitä minä nyt teen!
Mihin sinä lähdet?
En tiedä.
Siellä sataa niin kovasti.
Mitä minä tässä seison? Mitä minä enää täällä teen? Pois, pois tästä talosta… pois omasta itsestäni!
Voi miksi minä sen sanoin, miksi minä sen sanoin! Kuinka minä olen tullut häijyksi. Vielä tänä aamuna minä soin hyvää kaikille ihmisille — nyt…!
Muistotkin pois, kaikki pois… sillä kaikki on varastettua!… Vihko on vielä minulla. Jahka minä olen tuonut sen, olen irti, irti kaikesta! (Lähtee.)
Irti, irti kaikesta!
Tyrskähtää itkuun, hoippuu sitten kuin paeten, makuuhuoneeseen. Hetkisen perästä tulee Anna kiihtyneenä. Hän ravistaa märän sadetakin yltään eteisen naulaan, paiskaa kirjan pöydälle, etsii katseillaan Iltaa ja vetää vihdoin syrjään makuuhuoneen verhot.
ANNA kuiskaa.
Nukutko? Jumalan kiitos! (Kävelee edestakaisin salissa.) Olenko minä minä? Voiko minulle vielä jotakin tapahtua? Ja mitä kaikkea minun edessäni vielä on? (Hiipii uudelleen makuuhuoneen ovelle.) Jumalan kiitos. (Avaa vierashuoneen oven.) Nukutteko te, äiti?
Vai joko sinä olet kotona? No, olikos siellä väkeä?
Miten Ilta jaksaa? Onko hän kaiken aikaa nukkunut?
Kyllä hän vastikään oli ylhäällä. Täällä kävi joku. Taisi olla Levänen.
Mitä hän täältä haki…! Ettei Iltalle vain olisi tullut mitään. Mitä te sanotte siihen, äiti, jos me Iltan kanssa vielä tänä yönä lähtisimme Sarkoilaan. Tavarat saisivat tulla perästäpäin. Ja isäntä koska tahtoo.
Kuka sinne nyt lähtee yön selkään.
Kesäinen yö!
Olisihan se ihmistenkin silmissä niin outoa.
Mitä ihmisistä! En minä tiedä miksi minua niin pelottaa, ettemme ikinä pääse Sarkoilaan.
Kyllä Sarkoila pysyy paikoillaan.
Ettei ukkonen sytyttäisi sitä — tai lopettaisi meitä.
Jumala varjelkoon.
Niin, Jumala varjelkoon! (Itsekseen.) Jos hän enää voi minua varjella.
(Menee Iltan ovelle.) Ethän sinä nukukaan, lapseni.
ILTA oudon tyynenä.
En.
Kuinka sinä voit? Tule tänne, äidin ainoa lapsi, tule! Kuinka sinun nyt on?
Kyllä minun on hyvä.
Ei sinun ole hyvä. Voi, mitä äiti tekisi? Tule nyt taas iloiseksi, lapseni. Etkö ymmärrä mihin hätään äiti muuten joutuu. Mitä sinä sanoisit, jos heti lähtisimme kotiin, Sarkoilaan? Ethän sinä kumminkaan jaksaisi mennä huviretkelle. Te saatte sitten Sarkoilassa huvitella niin paljon kuin ikinä tahdotte. Voithan sinä äidin tähden tehdä sen uhrauksen. Me emme tarvitse edes ajomiestä, osaammehan me ajaa, sinä ja minä. Älä tuijota noin, lapseni. Miksi sinä sen teet? Sano mikä sinun on, sano nyt, kun äiti rukoilee.
En minä itsekään tiedä. Kylmä.
Onko sinun kylmä? Pane tämä huivi ympärillesi. Teemmekö tulta? Meillä on vielä puita. Tai jos äiti keittää sinulle jotakin lämmintä. (Peittää Iltan sohvalle ja rientää keittiöön.)
PORMESTARINNA tulee kuohuksissaan.
Hoi, eikö täällä ole ketään? No, sinä. Eikö äiti vielä ole tullut?
ANNA tulee hätäisesti keittiöstä, kädessä palava kynttilä, jonka laskee pöydälle.
Mikä nyt on? Sinä näet että Ilta on kipeä.
Sinä olet kauniisti käyttäytynyt vierastamme kohtaan, sinä! Ensin et täällä suvainnut antaa vastausta, saisiko hän huomenna tulla teille. Ja kun hän iltamassa tuli sinua puhuttelemaan, et ollut kuulevinasi — karkasit vain pois.
Minä olin niin levoton Iltasta. Sain muutenkin odottaa vuoroani.
Saisinko minä sitten nyt vihdoin tietää, pääseekö neiti Tattara teidän rattaillanne Sarkoilaan? Tai voimmehan ottaa kestikievarikyydinkin, kun vain tiedämme, ettei häntä ajeta pois talosta.
Se ei nyt käy päinsä. Ehkä toisen kerran.
Toisen kerran! Koska sinä luulet hänen toisen kerran tulevan näille maille?
Yleisöhän oli niin haltioissaan. Kai hän tulee.
On se nyt merkillistä, ettet sinä taivu. Minä olen tässä tullut antaneeksi lupauksen ja tahtoisin pitää sen.
Kuulethan, ettei se nyt käy.
Älä ärsytä minua.
Älä sinäkään minua. Kai minä saan määrätä keitä haluan vieraiksi kotiini, keitä en… Suo anteeksi, ehkä sinä nyt lähdet, minulla on matkakiireitä.
Sinä taidat odottaa jotakin.
Miestäni.
Häntä saat odottaa vielä hyvän hetken. Hän istuu kaikessa rauhassa Rantapaviljongissa syömässä illallista. Tietää kai, että sinä saat lohdutusta toiselta taholta.
Jätä minut nyt. Muuten saamme molemmat katua.
Mitä sinä luulet minun katuvan?
Oih, ainahan meillä ihmisillä on jotakin kaduttavaa. Ja paljonkin. Onko jo parempi, lapseni?
Kyllä se lapsi nyt on rakas. Kyllä sitä nyt hellitään. Mutta kerran…
Älä nyt viitsi. Jos se vieras nyt välttämättä tahtoo, niin tulkoon
Sarkoilaan ja kirjoittakoon meistä kirjoihinsa.
Vai tulkoon! Vai jo saa tulla. Entä jollen minä enää tahdo.
Ole sitten tahtomatta. Tee ihan mitä haluat, kunhan nyt vain lähdet kotiin…
Entä jos minulla on yhtä ja toista kysyttävää, entä jollen minä ole ymmärtänyt sinun käytöstäsi moneen aikaan ja haluan selvitystä…
Ehkä miehesi voi auttaa sinua. Hän ymmärtää minua paremmin. Koeta kysyä häneltä…
PORMESTARINNA kiihtymistään kiihtyen.
Pyydän saada kysyä, mitä miehelläni on tekemistä minun ja sinun välisten asioiden kanssa…
Ei tietysti mitään, ei mitään…
Mitä sinä sitten tarkoitat? Nyt minä sinut ymmärrän: sinä jatkat yhä rumaa peliäsi… ties miten olet jatkanutkin täällä kaiken aikaa. Ehkä sinä yhä vielä olet viekoitellut häntä kotoa, minun ja lasten luota…
Minä vakuutan, minä en…
Ja minun pitäisi sinua uskoa…
Pitääkö sinun sitten tehdä lapseni sairaaksi noilla kauheilla jutuilla? Sinulla on monta lasta, minulla vain tämä yksi — pitääkö sinun nyt hänen kuullensa sanoa tämä kaikki…
Pitää! Että hän kerrankin kuulisi minkälainen äiti hänellä on.
Lähdetään, lapseni, tuonne viereiseen huoneeseen. Et sinä saa levätä täällä.
Ei, Ilta, kuule sinä kerran mikä ihminen tämä äitisi on. Kun sinä synnyit, häpesi hän sinua niin, ettei tahtonut voida ensimmäistä huutoasi kuulla…
Jumalan tähden, etkö sinä voi…
Sillä hän ei ollut ottanut isääsi rakkaudesta.
Ilta, lapseni, kuuntele tyynesti. Minä selitän sinulle kaikki ja sinä ymmärrät kaikki…
Kun sinä olit parin päivän vanha…
Sinulla ei ole oikeutta kajota näihin asioihin! Sinä olit tunkeutunut talooni ja sait tietää asioita, joita ei…
Sinä oli parin päivän vanha, kun äitisi yritti sinut kuristaa. Kuristaa niinkuin minkäkin kissanpojan…!
ANNA nauraa kaameasti.
No niin, nyt sinä olet saanut sen sanotuksi. Onko mielesi nyt hyvä! Vai vieläkö tiedät jotakin… Se on totta, Ilta lapseni. Minä olin kuin suunniltani…
Sinä olit jo ihan sinisenä, kun sinut saatiin äitisi kynsistä. Mitäs nyt sanot äidistäsi?
Nauran.
Vai naurat!
Luulin minä sitä pahemmaksikin.
Kuinka sinä olet järkevä, lapseni, kun otat sen niin tyynesti. Jumalan kiitos! Kaikki sinä ymmärrät kun kuulet. Minä en ole aikaisemmin kertonut, kun olet ollut lapsi.
Vai olet sinä jo noin paatunut.
Niinkuin täti näkee.
Sinä näyt olevan äitisi tytär.
Nyt sinä kai voit jättää meidät. Me lähdemme Iltan kanssa läpi yön kotiin ja huomenna sopii neiti Tattaran ajaa isännän rinnalla Sarkoilaan.
Äitini tytär! (Nauraa.)
Älä naura noin, lapseni.
PORMESTARINNA vahingoniloisena.
Taidan saada rauhassa lähteä. (Säikähtäen.) Taisi koskea kipeämmin kuin osasin uskoa. (Menee.)
Älä naura, älä naura. Minä toimitan heti hevosen valjaisiin, että pääsemme tästä kauheasta kaupungista.
Mikset sinä kuristanutkin minua silloin!
Puhutko sinä minulle sillä lailla. Minä olin silloin niin onneton, niin sairas, etten tietänyt mitä tein. Matkalla selitän sinulle kaikki.
Vielä sinä tapat minut.
Kuinka armoton sinä olet! Ei, sinä olet sairas sinäkin. Mutta koeta, lapseni, pysyä reippaana.
LEMPI kadulta.
Ilta hoi! Minä olen täällä. Joko sinä olet valmis?
Tule sisään, Lempi. Katsos nyt: Ilta ei voi oikein hyvin. (Menee keittiöön.)
Hyvänen aika kuinka sinä olet valkoinen. Kyllä se menee ohitse, kun pääset ulos. Minä en voinut olla kertomatta pojille, että me kesällä saamme tanssia. Ja tiedätkö, he tulivat niin kauhean iloisiksi, etteivät tahtoneet pysyä missään. Minun täytyy vain nyt oppia ne uudet tanssit.
Jos sinä tietäisit, kuinka minä olen onneton!
Mitä ihmettä! Sinä, joka olet niin kaunis ja rikas ja… Mitä sitten on tapahtunut? Lähdetään nyt, niin kerrot minulle matkalla.
En minä jaksaisi lähteä. Mutta mitä minä täälläkään teen. Mitä minä teen missään.
Mitä hulluja sinä puhut! Lähde pois nyt, se vain virkistää sinua.
Sadekin on lakannut. (Kuiskaa.) Tirri odottaa meitä tuolla kulmassa…
En minä sitten.
Poika parka kun on niin rakastunut!
Älä huoli, Lempi.
Anna tulee.
Eiköhän Iltalle vain mahtaisi tehdä hyvää lähteä meidän mukaamme.
Minä jo käskin valjastaa, mutta jos sinusta tuntuu että jaksat, niin lähde vain huviretkelle. Jos menet vähäksi aikaa. Koetteeksi.
Tule pois. Minä saatan sinut sitten kotiin.
Ja sinä soitat jos Ilta väsyisi, niin minä tulen noutamaan hänet. Oletko nyt oikein ymmärtäväinen, lapseni, että äiti saa olla levollinen? (Lähtevät. Anna käväisee keittiön eteisen ovella ja huutaa pihamaalle.) Mimmi sanoo talonmiehelle, kun hän tulee, ettei tarvitsekaan valjastaa. (Palaa, avaa ikkunan. Hengittää lehvien lemua ulkoa, seisoo siinä kädet ristissä.) Jumala, armahda meitä… (Äkkiä tervehtii Heikki kadulta. Anna kavahtaa.)
Pyydän anteeksi… Tämä vihko oli joutunut minulle. En tahtonut lähettää sitä postissa.
Tehkää hyvin.
Ehken minä…
Kyllä te voitte tulla.
Eikö ketään muita ole kotona?
Ei. Minä vain tahdoin… Ei minulla ole mitään asiaa. Tai onhan minulla: ulkomaanmatkastani ei voi tulla mitään. Minulla on velvollisuuksia miestäni ja kotiani kohtaan. Toivon että Ilta voi parantua kotona.
Minä ymmärrän…
Ja te?
Minä lähden. Kaikki on jo kunnossa.
Sehän on hauskaa. Toivon että te oikein paljon hyödytte matkastanne.
Kiitos… Ja minä… että te voitte hyvin Sarkoilassa. Enkä minä sitten…
Kuinka ihanaa nyt on ulkona!
Kaikki lemuaa sateen jäljeltä.
Ihmisen pitäisi henkeä pidättäen nauttia tästä ajasta, jolloin lehti puhkeaa. Se on niin lyhyt.
Se on niin lyhyt.
He seisovat kumpikin ikkunansa ääressä, loitolla toisistaan, mutta joka sana vaikuttaa kuin hyväily.
Toivon kaikesta sydämestäni, että tulette onnelliseksi.
En minä osaa sanoa mitä tahtoisin… Hyvästi.
Hyvästi.
Ojentavat toisilleen kätensä silmiin katsomatta. Heikki lähtee, Anna vetäytyy pois ikkunasta, purskahtaa itkuun. Hetkisen perästä tulee isäntä.
ISÄNTÄ hyväntuulisena.
Tuokos se nyt oli?
Kuka?
Joka tuli vastaan.
Mistä minä voin tietää kuka tuli sinua vastaan.
No kun se tuli täältä teidän rapusta.
Maisteri Levänen kävi täällä.
Sitähän minä juuri, että sellainenko se nyt oli. Ei niin minkään näköinen. Ja tuota ne nyt on niin puhuneet… En minä milloinkaan ole niihin juttuihin uskonut… Joko pannaan maata?
Pane sinä vain. Minulla on vielä vähän tekemistä. Ja sitten odotan
Iltaa.
Missäs Ilta sitten on?
Huviretkellä toveriensa ja opettajiensa kanssa.
Vai niin vai, tiesin minä tuon, niin en olisi pitänyt niin kiirettä.
Voithan sinä lähteä takaisin.
Mistäs minä miehet enää kiinni otan. Ja minä maksoin jo kaikki. Se olikin vähän mukavaa, kun me sinne tultiin, minä ja Punttalan isäntä, niin viereisessä pöydässä istuu neljä faaria ja fröökynät kantaa niille niin ihmeesti syötävää ja juotavaa. Me emme Punttalan isännän kanssa huomanneet yhtään keitä he olivat, puhuttiin vain kaikista asioista. Yhtäkkiä joku lyö minua olalle ja se olikin Peusa, itse Antti Peusa, ja lihonut se oli niin, etten olisi tuntenut. Siinä sitä sitten ilo nousi niin ettei muistettu koko arpajaisiin. Pantiin pöydät yhteen ja huudettiin fröökynät passaamaan… Ja ajatteles, siinä sakissa oli akronoomi Peranteri. Ja kun se rupesi tarjoamaan meille kruununoritta Sarkoilaan. Sanoi, että yhdessä voitaisiin lähteä ostamaan ja kolmeentuhanteen asti saa nousta. Sillä hinnalla pitäisi sentään jo saada. Että mitäs sinä siitä sanot? Tommilan pappa jo rupesi puhumaan, että jos hän möisi sen Linturinsa, joka Turun kilpa-ajoissa juoksi toisen palkinnon. Mutta se voi vielä hyvästi juosta ensimmäisen, se on vasta niin nuori. Se se kelpaisi Sarkoilan trillojen eteen… Mikset sinä sano mitään?
Kyllä ne entiset kelpaa minulle. Tarvinnenko niitäkään.
Punttala on taas ollut metsäkaupoissa. Kuuluvat metsät vain olevan nousemaan päin. Vaikka möisimme vielä toisen lohkon. Ja sitten, kuules, kyllä vanhan emännän nyt pitäisi muuttaa rahat meidän pankkiin. Puhuivat minulle päivällä herrat, että enkö minä nyt saisi eukon päätä kääntymään. Se on aika raha se 100.000. Ja se hyödyttää nyt toista puoluetta. Kyllä se eukko pitää saada siihen suostumaan.
Voithan sinä koettaa. Mutta eihän vanhan ihmisen näätä niin käännetä.
Kun maksavat puoli prosenttia enemmän. Se on jo summa. Eukko sanoo, että hänellä on yllinkyllin. Mutta antaisi sen rahan vaikka meille taikka Iltalle.
Panisit nyt nukkumaan.
Tule pois sinäkin… Kyllähän me kuulemme kun Ilta tulee.
Ei, ei! Minulla on työtä.
No niin, mikäs hätä minullakaan on tässä. (Ottaa takin yltään, heittäytyy sohvalle, tupakoi siinä lojuen.) Laittaisit nyt yksintein sen mustan silkkihameen, jonka kankaan minä toin. Tommilan emäntä kuuluu olevan ihan viimeisillään, että sinne kai pitää mennä hautajaisiin, kun ollaan niinkuin vanhaa sukua… Helkkarin lyhyt tämä sohva. Minä menen sinun sänkyysi.
Ei, sinne sinä et mene!
No, mikäs nyt tuli? Johan se oli sovittu.
Olethan sinä ennenkin saanut yhden yön kulumaan tuossa. Jollet tyydy siihen, saat mennä kestikievariin.
Vai siinä sitä taas ollaan. Minä jo luulin… ymmärsin sitten ihan väärin. Mutta etkö sinä ajattele, että minunkin kärsivällisyyteni joskus voi loppua.
Hyvä on. Se saakin loppua. Minä tahdon päästi irti sinusta.
Mitäs sinä nyt sanoit?
Minä tahdon irti sinusta — etkö kuullut!
No, no… ei nyt hätäillä.
Vielä tänään keskipäivällä päätin seurata sinua Sarkoilaan ja pysyä emäntänä niinkuin tähänkin asti. Mutta nyt minä tunnen etten jaksa. En jaksa.
Mitä sinä sitten rupesit minun emännäkseni?
Niin, mitä! Siinähän se minun käsittämätön syntini oli. Mutta enkö minä jo ole tarpeeksi kärsinyt…
Entä minä — minkätähden minun sitten on kuusitoista vuotta pitänyt kärsiä sinun syntisi takia?
Olithan sinä minun kanssarikolliseni: sinä tiesit minkätähden otin sinut.
En tiedä mistään rikoksesta vielä tänäkään päivänä.
Mitä sinä nyt sanot! Sataan kertaan olen ne kaikki selittänyt.
Etpä ikään olekaan. Antaisit nyt sitten kerran kuulla.
No niin, aletaan sitten ja selitetään juurtajaksain. Minä olin tyttönä Siuroniemellä ja Sarkoilan naapurinpoika osti talon sieltä likeltä ja hän minulle ensin puhui Sarkoilan isännästä.
Jos puhuttiin minusta, niin kyllä puhuttiin sinustakin. Sinä annoit sulhasillesi ensin toivoa ja heläytit sitten rukkaset…
Ne kosivat rahojani ja se oli niille oikein. Sarkoilan isännästä tiedettiin, että hän joi ja hummasi…
Ei niistä toinen puolikaan ollut totta.
Kun minä tulin Sarkoilaan, olivat portinpielukset kaikki lovilla, kun juovuspäissänne olitte ajaneet kiinni. Ja kuistinkorvassa näytettiin kiveä, johon Tommilan poika oli kaatunut kuoliaaksi, ja…
Ei hän humalassa ollut. Pimeässä kaatui.
Korttia lyötiin…
Korttia lyötiin siihen aikaan pappilassakin. Se oli sen ajan tapa.
Mutta Sarkoilan isäntä ei käynyt kosimaan Siuroniemen tytärtä niinkuin kaikki poikamiehet niillä mailla ja se ihmetytti minua.
Ja silloin sinun piti saada pauloihisi minutkin.
Hänestä kerrottiin, ettei hän välittänyt naisista. Se oli minulle uutta. Minun rupesi tekemään mieli nähdä sitä miestä. Laulujuhlilla täällä samassa kaupungissa sinut sitten näytettiin minulle.
Noh?
Sinä olit aran ja ränstyneen näköinen niinkuin juopottelevat miehet ovat. Ja mikä päähänpisto minulle lieneekään tullut, mutta leikilläni sanoin minä pormestarinnalle ja muille tytöille: minä otan hänet ja teen hänestä miehen!
En minä nyt sennäköinen ollut.
Minun silmissäni sinä olit. Mutta siinä samassa menin minä kestikievariin, otin hevosen ja käskin ajaa Sarkoilaan. Siellä minä sitten ypöyksin kuljin talonkatsojaisissa. Silloin ei ollut paljon nurmea metsässä, mutta siellä kulki jo Sarkoilan karja. Minä luulin niitä lehmiä joidenkin mökkiläisten lehmiksi, niin takkuisia ne olivat…
Eihän siihen aikaan ollut tällaista karjanhoitoa. Lehmät pantiin metsään heti kun lumi suli.
Kyytimies tiesi, että Sarkoilan karjaa keväällä nostettiin…
Se oli valhe. Siitä minä voisin haastaa sen miehen käräjiin koska tahansa.
Minä katsoin pihamaalle aidan takaa. Portti kiikotti toisella saranallaan. Pihalla retuutti koira jotakin luuta eikä edes haukkunut…
Mikä lie ollut kulkukoira. Eihän meillä siihen aikaan ollut koiraa.
Kissa suikahti peloissaan pihan poikki, ikäänkuin ei koskaan olisi nähnyt ihmisiä. Sitten minä menin joen rannalle. En koskaan ollut nähnyt jokea. Se teki minuun syvän vaikutuksen. Sitten siihen tuli pieni lapsi. Sillä ei ollut yllä kuin likainen paita…
Oli kai renkien lapsia.
… se oli niin kurja itsekin. Se kaatui ja rupesi itkemään. Ei kukaan kuullut eikä kukaan tullut. Lapsi olisi saanut mennä jokeen. Minä lähestyin sitä, mutta se rupesi huutamaan vielä enemmän ja meni pakoon ja hävisi ränstyneiden rakennusten taakse. Mutta minusta tuntui siltä kuin koko talo olisi itkenyt ja valittanut tuon lapsen itkussa. Niin hyljätyltä tuntui talo, niin ilman rakkautta se kitui. Minun tuli niin äärettömän sääli, minä huomasin, ettei minua ensinkään tarvittu Siuroniemellä, missä kaikki oli niin hyvässä järjestyksessä. Minä päätin voittaa Sarkoilan isännän.
Ja seuraavana päivänä siellä laulujuhlilla sinä tulit ja sinä sanoit suoraan, että eikö ruvettaisi yhdessä pitämään taloa.
Minä sanoin sinulle rehellisesti kuinka asia oli, että nain talon, en sinua.
Siinä ei ollut mitään eroa.
Siinä se juuri olikin kaiken pahan alku. Minä tutustuin taloon, minä kiinnyin siihen, minä tein työtä, minä penkosin joka mökin, minä kokosin lapset pyhäkouluun. Mutta sinä loittonit loittonemistasi. Minä aloin jo silloin, kun me hääsaatossa ajoimme noita neljää penikulmaa Siuroniemeltä Sarkoilaan, huomata, ettei minulla ollut mitään sinulle puhumista.
Silloin laulujuhlilla sinulla kyllä oli puhumista. Sinä olit niin simasuuna, että…
Olinhan minä päättänyt voittaa sinut enkä minä ymmärtänyt, että se kävisi niin helposti.
Olihan se jotakin, kun se tyttö, jota ei kukaan saanut, itse tuli kauppaamaan itseään minulle. Ihan minua ujostutti, kun sinä juhlapuheiden aikana puhuit ja nauroit. Kaikki ihmiset katselivat meihin. Mutta sinä vain puhuit ja nauroit ja minä olin lopulta kuin lumottu. Etkö muista?
Muistan. Mikä hulluus minua lieneekään sinä päivänä riivannut.
Kyllä minäkin huomasin kuinka sinä sitten muutuit. Ja luuletko sinä että sitä oli hauska kuulla, kun ihmiset lakkaamatta huusivat sinun laihtumistasi, niinkuin minä olisin kiusannut sinua nälällä.
Kärsimystä se on ollut sinullekin, ymmärränhän minä sen. Mutta olenhan minä tehnyt hiukan hyötyäkin, onhan Sarkoila nyt mallitalo. Ja olethan sinä nyt mies, jota kaikki kunnioittavat.
Yhtä et ole antanut: poikaa, joka perisi talon…
Joko taas! Tiedäthän sinä minun syyni. Minun olisi vain paljon aikaisemmin pitänyt sanoa mitä nyt sanon: päästä minut vapaaksi ja etsi toinen.
Vai pitäisi minun tässä ruveta ihmisten pilkaksi…
Minä en jaksa enää.
No, kun nyt on jaksanut kuusitoista vuotta, niin…
Onhan sitä siinäkin. En tiedä… mutta en jaksa enää…
Etkö tiedä? Ehkä se herra sen tietäisi, se joka äsken tuli täältä.
Ihmisten puheissa on ehkä sittenkin perää.
Sekä on että ei.
Vai niin, vai. Vai olet sinä sittenkin pettänyt minua. Saisit vain olla kiitollinen, jos vielä huolin sinut kattoni alle.
Enhän minä tahdo kattosi alle. Pois minä tahdon.
Mennäksesi yhteen hänen kanssaan! Ties miten jo olette eläneet.
En puolusta itseäni: hän on ainoa mies, jota olen ihaillut, kunnioittanut ja — ehkä rakastanut.
Ja sinuun olen minä uskonut ja luottanut. Sinun kotiintuloasi valmistettiin Sarkoilassa kuin juhlaa…
Hänen valossaan minä vasta näin kuka sinä olet.
Niin, ainahan se talonpoika näkyy herran valossa. Mutta muista sinä, etten minä sinua pyytänyt: itse sinä minua kosit, itse viekoittelit minut itsellesi…
Niin tein, niin tein. Siksi minun kai nyt on viekotteleminen itseni irti…
Mutta minäpä en päästä sinua. Sinä pysyt minun vaimonani ja mitä et anna vapaaehtoisesti, sen otan minä väkisin.
Sitä et sinä koskaan uskalla.
Ketä minä pelkäisin! Vai eikö minulla ole siihen oikeutta, saakeli soikoon…
Jollet sinä hyvällä anna minulle vapautta, otan sen väkisin.
Sepä nähdään…
Sinä luulet ettei minulla ole keinoja, minä vaikka…
ISÄNTÄ uhkaavana.
Kyllä on keinoja minullakin. Odota sinä, odota sinä…
Ilta on tullut sisään ja hetkisen jäykkänä kauhusta kuunnellut keskustelua. Äkkiä pääsee häneltä parahdus ja hän kaatuu maahan kuolleena.
Mitä se oli? Herra Jumala, Ilta! Lapseni, lapseni, koskiko se niin kovasti! Se ei ollut mitään. Äiti tekee kaikki mitä isä tahtoo… Ilta, herää, mikä sinulle tuli? Herra Jumala, hän kuolee. Sinä et saa kuolla, äiti ei voi elää ilman sinua. Antti, tule auttamaan. (Nostavat Iltan sohvalle.) Nouda lääkäri, soita. Tuo vettä! Ilta lapseni, sinä paranet, tämä menee ohitse… Mikset sinä liiku? Antti, äiti, auttakaa Jumalan tähden. Avaa silmäsi, lapseni! Katso, äiti on tässä eikä rakasta mitään muuta maailmassa kuin sinua… Miksette soita lääkärille… Auttakaa, auttakaa!
Se on turhaa. Näethän sinä, että hän on kuollut.
Ei! Minä en tahdo sitä. Lääkärin pitää tulla! Ilta, katso, äiti on tässä ja me lähdemme huomisaamuna kotiin… Mutta tämähän on mahdotonta, sillä juuri äskenhän hän meni ulos. Lähdetään kotiin, lapseni, lähdetään.
Turhaan sinä enää päätät lähteä kotiin.
EMÄNTÄ joka huudot kuultuaan, yötamineissaan on tullut sisään.
Voi, Herra siunatkoon, Herra siunatkoon. Mitenkä se tapahtui…?
ANNA parkaisee.
Minä sen tein. Minä hänet tapoin. Minä tapoin ainoan lapseni. Koko päivän näin minä hänen hätänsä…. mutta minä ajattelin vain itseäni ja kuristin häntä kurkusta, niinkuin silloin kerran… Nyt olen kadotettu ja tuomittu ja se on minulle oikein, kaikki minä olen ansainnut…
Ole hiljemmällä. Ihmiset pysähtyvät kuuntelemaan.
Kuulkoot, tietäkööt… Minä olen tappanut ainoan lapseni. Ilta, Ilta, etkö sinä voi antaa anteeksi tätä viimeistä kertaa? Et! Sillä sinä annoit niin monta kertaa pitkin päivää ja uskoit minuun ja minä petin sinut.. Aijai minun päätäni, minun päätäni!
Älä lapseni, älä lapseni, Jumala on armollinen…
Äkkiä alkaa ikkunan alta kuulua askelia ja miesäänistä laulua: »Sua tervehdin».
Ilta, ne laulavat sinulle, lapsi. Herää! Kuule, on kevät ja lehvät puhkeavat. Katso näitä, ne ovat kotoa! Kuule ne laulavat niin kauniisti… (Parkaisee.) Ei, minähän olen hänet tappanut, hän ei kuule enää koskaan. Lakatkoot, lakatkoot…
ISÄNTÄ avaa ikkunan
Kiitoksia vain herroille. Mutta Ilta ei enää kuule. Hän on muuttanut muille maille. Hän on kuollut.
Kadulta kuuluu toistettuna »Kuollut…? Miten…? Koska…? mahdotonta!» Isäntä vastaa päätään nyökyttämällä. Sitten häipyvät askeleet. Anna tuijottaa eteensä ja painelee päätään ikäänkuin ei mitään käsittäisi. Emäntä asettuu tuolille kädet ristissä ja huojuttaa siinä ruumistaan, hiljaa rukoillen itsekseen. Isäntä seisoo yhä ikkunan ääressä. Kadulta kuuluu kiireisiä askeleita. Heikki tulee. Isäntä puhuttelee häntä ikkunasta.
ISÄNTÄ pidättäen vihaansa.
Aikooko herra tänne?
HEIKKI hätääntyneenä.
Onko se totta? Ne tulivat vastaan ja kertoivat. Eihän se voi olla mahdollista.
Herra tulee vain katsomaan.
ANNA joka on herännyt kuullessaan Heikin äänen ja jännittyneenä seurannut puhetta.
Älkää päästäkö häntä tänne. Hän ei saa tulla!…
HEIKKI tulee ja seisoo hetkisen ääneti.
Hänhän hengittää… hänhän rukoilee.
Tietääkö herra kenen syy tämä kaikki on? Teidän.
Minun?
Niin, juuri teidän.
En ole sitä tahtonut, en…
Ei se ole hänen syynsä. Minä yksin, minä yksin olen rikollinen! Minä tahdon yksin kantaa syyn… Tappakaa minut, haudatkaa minut hänen kanssaan. Minä en enää voi elää! Ymmärrättehän te, etten minä voi elää!
Rauhoitu, lapsi… Jumala rakastaa sinua, kun sinua kasvattaa. Ilta on hyvässä tallessa…
Isäntä seisoo ikkunan ääressä, pyyhkäisee kyyneleen silmästään. Anna vaikeroi hiljaa. Heikki poistuu lamaantuneena, vanha emäntä istuu kädet ristissä.
EMÄNTÄ veisaa hiljaa, särkynein äänin:
»Onpa taivaassa tallella lapsillekin,
Kun he Herrassa kuolevat vaan,
Kultakruunut ja valkeat vaattehetkin,
Harput, joilla he soittelevat…»
Ulkona valkenee kevätaamu. Yksinäinen lintu alkaa livertää.
Esirippu.