The Project Gutenberg eBook of Samoan ihmesaarilta, by Anonymous

Alkusanat
Samoalainen koti
Matka Lanutoo järvelle
Palolon pyydystys
Samoalaisia tapoja
Samoalaisten teollisuudesta
Samoalaisten ajanlasku
Tatueeraus- y.m. tapoja
Samoan löytö ja nimi
Samoalainen luomistaru
Käynti suurilla palmuistutuksilla
Tarina uskollisesta ankeriaasta
Mataafa, samoalaisten kuningas
Faamun pidot

Vuonna 1722 löysivät hollantilaiset meriseikkailijat Samoan saariston, jolle antoivat "Laivurisaarten" nimen. Nämä saaret ovat Etelämeren ihanista saarista ihanimpia. "Kauniiksi Samoaksi" niitä siellä sanotaankin. Näiden saarten keskustana on yleensä tuliperäisiä vuoria, joiden huiput pilviä piirtävät ja joiden rinteitä pitkin kristallikirkkaat purot pauhaten rientävät alas. Ilmasto ja kasvisto ovat troopilliset, kuten päiväntasaajan seuduilla luonnollistakin. Siellä on vuorten välillä ijäti viheriöiviä, tuoreita laaksokasvistoja, joissa palmut ovat pääpuina. Ilmasto on kostea ja kuuma, eikä kesällä ja talvella ole suurta eroa; saarten pääpaikassa Apiassa on lämpimimmän kuukauden (joulukuun) keskimääräinen lämmin lähes 27 astetta C° ja kylmimmän kuukauden (heinäkuun) lämpimyys päälle 24 astetta. Vuodenajat ovat toiset kuin meillä, kesä näet on Samoassa marraskuusta— huhtikuuhun. Joskus täällä raivoaa hirmumyrskyjä, jotka heittelevät suuria sota-aluksiakin kuin pikku lastuja.

Saaristoon kuuluu kolme pääsaarta, Savai, Apia eli Upolo, ja Tutuila eli Pago-Pago. Ne eivät yhteensä ole Sotkamon tai Ylitornion pitäjiä suuremmat. Useimmat saaret kuuluvat nykyään Saksalle, joka ne valtasi v. 1900 pitkien rettelöiden jälkeen. Saksan Samoan pääpaikka on Apia saman-nimisellä saarella. Asukkaita on Saksan Samoassa noin 35,000 henkeä. Tutuilan saari kuuluu Yhdysvalloille, joilla siellä on mainio satama, paljon parempi kuin Saksalla Apiassa. Mutta väkeä ei Yhdysvaltain saarella ole kuin 4,000 henkeä.

Saarten alkuasukkaat ovat vaaleahkoa, hauskaa ja lahjakasta polynesilaista rotua. Sillä on pitkä heimohistoria. Mutta nykyään ovat kaikki samoalaiset jo kristittyjä, jotka nopeasti omistavat europpalaisia tapoja. Vain saduissa ja kertomuksissa elävät vanhat muistot. Mutta ihmeellinen luonto ja ihmeellinen elämä ovat vielä entiset ja avaavat europpalaiselle matkustajalle satumaailmoitaan.

Samoalainen maja on laaja, mutta kuitenkin ylen yksinkertainen rakennus. Sitä ympäröi ruohokenttä, ja pienistä mustista laavakivistä rakennettu joko pyöreä tahi soikea kivijalka kohottaa sitä jonkin verran, josta on se hyöty, että matelijat ja rikkaruoho eivät pääse sisälle ja että se nopeasti imee kaiken katolta juoksevan sadeveden.

Tämän pikkukivijalan sisäpuolella on toinen kivikehys, joka on itse majan perustana. Ja tästä perustasta kohoaa neljän jalan päässä toisistaan noin neljäkymmentä leipähedelmäpuusta valmistettua pylvästä, joihin katto, majan tärkein osa, nojautuu.

Samoin kuin pikkukivijalan, on itse majankin muoto joko ympyriäinen tai soikea. Harmaankeltainen katto, joka on syvän, ylösalaisin käännetyn veneen kaltainen, vaikuttaa sen, että maja kokonaisuudessaan muistuttaa äärettömän suurta mehiläispesää. Ja tämä katto on mitä huolellisimmin valmistettu pienistä matoista, jotka ovat palmikoidut rimpiruohoista tahi sokeriruo’on lehdistä, ja suuret kokospalmun lehdet kattavat sen niin tarkoin, että ankarimmatkaan rankkasateet eivät pääse sen läpitse. Se on ihmeellinen laite, muodostettu kattopäreistä ja rimoista, jotka liittyessään päätyyn ovat siihen yhdistetyt melkein lukemattomilla pikkukappaleilla. Koko laite nojaa kahteen tahi kolmeen kahdenkymmenen jalan pituiseen vankkaan keskiparruun, jotka ovat vajotetut kolme jalkaa maan sisälle ja joista lähtee joukko poikkiorsia, jotka nekin tukevat majaa ja jotka ovat tapajuurien ja kallisarvoisten palmikoitujen olkimattojen säilytyspaikkana.

Mutta ihmeellisin koko majassa on se aines, joka pitää jokaisen parrun, jokaisen pylvään ja jokaisen tuen paikoillaan. Kaikki on sidottu ja kiedottu kokospähkinänniinillä. Koko rakennuksessa ei ole ainoatakaan ruuvia, ei naulaa eikä nupia. Ja tästä huolimatta on maja niin vankka, ettei rajuinkaan myrsky kykene sitä vahingoittamaan.

Niistä leveistä aukoista, jotka ovat edellämainittujen seiniksi muodostuneiden leipähedelmäpuupilarien välissä, pääsee raitis ilma sisälle melkein lakkaamatta. Siten kiertää terveellinen veto päivät ja yöt majan kaikkiin suuntiin. Ja ainoastaan silloin kun sataa tahi myrskyää kovin tahi milloin aurinko liian lähenteleväisenä kurkistaa sisään, lasketaan viidestä tahi kuudesta palmunlehtimatosta punotut verhot pylväiden väliin.

Mutta astumatta samoalaismajan sisälle, jossa kaikki on vilpoisaa ja moitteettoman puhdasta, emme voi täysin arvostella sen kauneutta ja tarkoituksenmukaisuutta.

Koko sisäpuoli on yksi ainoa suuri, erinomainen huone. Siinä ei ole mitään ikkunan verhoja eikä mitään aistitonta rojua kaunistuksena. Kaikki on niin yksinkertaista ja käytännöllistä kuin mahdollista. Lattialle, jossa on syvä kerros hienoja kiviä ja soraa tahi korallihietaa, on sinne tänne levitetty muutamia karheita tahi hienoja lepomattoja. Keskipylvään nojassa näkyy monijalkainen kavamalja, niinimattoineen ja pähkinänkuoripikareineen. Kamferipuinen merimiesarkku on kenties lyhyen seinän vieressä. Sen raskaalla kannella on muutamia kokospähkinänkuorisia vesisäiliöitä ja raskas niskanoja, sellainen, jota alkuasukkaat käyttävät päänaluisenaan levätessään tahi nukkuessaan. Se on tehty pitemmästä tahi lyhemmästä bamburuokopalasta, sillä on neljä matalaa jalkaa ja on se kova ja epämukava tottumattomalle valkoiselle miehelle. Mutta samoalaiset nukkuvat sillä suloisesti. Patjoja ja untuvatyynyjä he eivät tunne. Ja ainoa hemmotteleva ylellisyys, minkä samoalainen tuntee, on moskito verkko, jonka hän käärii ympärilleen, milloin siivekkäät kiusanhenget tulevat kovin tunkeileviksi.

Katonreunaan on pistetty nuija, muutamia viuhkoja, vanha puumiekka ja bambuveitsi. Sen vieressä on kalastuskompeita ja muutamia lääkeyrttejä tapapalaseen käärittyinä. Ja toisessa majassa on kenties ilmapyssy tahi joku muu viaton ampuma-ase, jonka pitämistä Saksan hallitus ei kiellä.

Keskellä majaa sijaitsee tulikuoppa. Se on kahden, kolmen jalan levyinen, muutamia tuumia syvä ja kovalla savella sisustettu. Täällä loistaa pieni tuli vuorokauden umpeensa. Päivin se elää ainoastaan tuhkaan peitetyistä kuivista hybiscuskappaleista. Mutta iltaisin se rupeaa leimuamaan kuin jumalten uhri. Ja silloin se saa palaa kirkkaana koko yön. Sillä samoalaiset eivät rakasta pimeää.

Muinoin, ennenkuin lähetyssaarnaajat käänsivät heidät kristinuskoon, rukoilivat vanhat miehet ääneensä rukouksen iltaliedelle. Perimistapa on sen säilyttänyt, ja siellä täällä luetaan se kenties salaa vieläkin. Sillä kristinusko on monelle samoalaiselle, kenties useimmillekin, ainoastaan pintapuolinen kiilloitus.

"Tämä tuli on sinulle, oi korkein! Ja teille, korkeammat ja alimmat jumalat. Älkää suuttuko, jos joku teidän joukostanne unohtuisi. Sillä tämä tuli on teille kaikille. Varjelkaa tätä perhettä. Suojelkaa kaikkien elämää. Ja tuottakoon teidän läsnäolonne hyvinvointia. Siunatkaa meidän lapsiamme ja lisätkää heidän lukuaan. Varjelkaa meitä vitsauksilta ja taudeilta. Säälikää meidän köyhyyttämme ja antakaa meille ruokaa syödä ja vaatteita pysyäksemme lämpiminä. Ajakaa purjehtivat jumalat (tongalaiset tai valkoihoiset) meidän rannoiltamme, jotta sairaudet ja taudit eivät meitä kohtaisi. Suojelkaa tätä perhettä läsnäolollanne. Ja antakaa meille terveyttä ja pitkää ikää!"

Tämän lieden yllä ei asunnossa keitetä mitään. Se on jonkinlainen seuraelämällinen keskus. Sen loistossa jutellaan iltaisin ja kuunnellaan vanhoja, jotka vaihtelevat muistoja menneistä ajoista. Sen liekeillä sytytetään sikari, joka on valmistettu samoatupakasta — utuf-fanga — ja kääritty villin vuoribanaanin kuivuneisiin, kapeisiin lehtiliuskoihin.

Vanha samoalainen pyhäintaru kertoo, että kauvan, kauvan sitten oli aika, jolloin samoalaisten täytyi syödä kaikki ruokansa keittämätönnä, sen vuoksi, ettei heillä ollut mitään tulta.

Mutta siihen aikaan eli saarilla eräs Talanga niminen mies. Ja tämä Talanga oli Mafuie jumalan hyvä ystävä, joka jumala vallitsi maanjäristystä ja asui maan alla, jossa ikuinen tuli paloi ja jossa Talangalla oli kaikellaisia istutuksia.

Kun Talanga tahtoi päästä maan alle, meni hän erään kallion luo ja käski sen aueta. Ja kallio aukeni ja päästi hänet sisälle…

Talangalla oli kuitenkin Ti'iti'i niminen poika, joka oli mielenlaadultaan erittäin utelias. Hän urkki isänsä salaisuuden. Hänkin päätti käydä maan alla nähdäkseen, millaista oli siellä alhaalla.

Eräänä päivänä hän meni kallion luo, josta Talangalla oli tapana hävitä. Matkien isänsä ääntä hän huusi: "Minä olen Talanga. Avaannu kallio ja päästä minut sisälle. Sillä minä tahdon työskennellä istutusmaallani."

Tästä käskystä aukeni kallio, kuten se teki oikeallekin Talangalle, ja päästi nuorukaisen sisälle.

Kun Ti’iti’i tapasi isänsä maanalaisessa aitauksessa, kauhistui tämä ja pyysi poikaa noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta, jotta Mafuie ei keksisi kutsumatonta vierasta eikä suuttuisi.

Hetkisen meni kaikki hyvin. Mutta äkkiä huomasi Ti’iti’i savun kiemurtelevan Mafuien tulista. Silloin ei hän voinut enää pidättää itseään. Uhmaten isänsä rukouksia ja kehoituksia hän päätti noutaa muutamia liekkejä tulesta. Ja ennenkuin vanhus voi estää häntä panemasta tyhmänrohkeaa päätöstään täytäntöön, oli hän jo matkalla.

— Minä olen Ti’iti’i, Talangan poika, vastasi rohkea nuorukainen. — Ja minä olen tullut noutamaan tulta.

Kun Ti’iti’i palasi Talangan luokse mukanaan muutamia loistavia kekäleitä Mafuien tulesta, rakensivat molemmat miehet itselleen uunin ja alkoivat paahtaa turoa.

Mutta kesken kaikkea ja kauvan ennen kuin taro oli valmista, meni uuni kappaleiksi ja liekki sammui.

— Se on Mafuien työtä, sanoi Talanga vapisten. Enkö sanonut sinulle, että ystäväni suuttuisi sinun yrityksestäsi?

Ti'iti’i ei vastannut. Hän oli niin raivostunut, ettei hän voinut hillitä itseään. Ja vetääkseen jumalan tilille hyökkäsi hän takaisin sille paikalle, jossa hän oli hänet äsken kohdannut ja jossa hän nyt myöskin, aivan oikein, hänet jälleen tapasi. Syttyi ensin riita. Lopuksi tappelu. Ti’iti’i, joka oli nuori ja notkea, oli voittopuolella. Hän tarttui jumalan oikeaan käsivarteen molempine vankkoine käsineen ja käänsi ja väänsi, kunnes se lopuksi katkesi keskeltä. Mutta kun hän sen jälkeen koetti tehdä samoin myöskin vasemmalle kädelle, tunnusti Mafuie itsensä voitetuksi ja alkoi pyytää armoa.

— Anna minun pitää ainakin tämä käsivarsi, kerjäsi hän. Minä tarvitsen sen voidakseni tukea Samoaa. Säästä se ja ota sen sijaan minun sata vaimoani.

— Tahdotko tulta? kysyi hän vihdoin. — Tuli on paras lahja, minkä voin sinulle antaa. Päästä irti käteni! Päästä se, niin annan tulen.

— Hyvä, sanoi hän nuorelle miehelle. — Sinä saat, mitä olen sinulle luvannut. Mutta mene nyt. Tästä lähtien sekä sinä että sinun jälkeläisesi saatte tulen jokaiseen puuhun, jonka sinä leikkaat tahi kaadat…

Sillä tavalla saivat samoalaiset ensimäisen tulensa. Ja aina siitä alkaen ja aina siihen päivään asti, joka on tänään, tarvitsee heidän ainoastaan hieroa kahta kuivaa puupalasta vastakkain, saadakseen sen heti syttymään.

Jokaisen samoalaisen majan lähellä on pieni kevyesti rakennettu keittohuone eli vaja, jossa ruuanlaittaminen tapahtuu. Tätä varten on vajassa erityinen höllästi viidestä- tahi kuudestakymmenestä biljardipallon suuruisesta kivestä kokoonpantu laitos, jonka ylä- ja alapuolella tuli kuivien tikkujen ja lehtien vireillä pitämänä saa palaa. Kun helposti lämmitettävät kivet ovat oikein kuumat, asetetaan keittoastia, johon ensin on kääritty tuoreita lehtiä, niiden väliin. Tarolehtiä ja hienonnettua kokospähkinän sydäntä käytetään useimmiten mausteeksi. Ja muutamiin lajeihin, kuitenkin ainoastaan harvoihin, tiputetaan muutamia pisaroita merivettä, joka on ainoa muoto, niissä alkuasujamet käyttävät suolaa.

Eräs alkuasujanten ruokalajeista — lempiruoka kaupanpäälliseksi! — johon muukalaisen on vaikea mieltyä, on säilytetty leipä hedelmä. Pienten palasten muodossa tarjoeltuna on se muukalaiselle kauhea ruokalaji. Jo sen haju — kertoo eräs matkustaja — oli omiansa tekemään meidät pahoinvoiviksi. Mutta alkuasukkaista olivat nämä hedelmät yhtä herkullisia kuin meistä paras juusto.

Leipähedehnät pannaan säilöön banaaneilla ja palmunlehdillä verhottuihin maakuoppiin. Täytetyt kuopat katetaan hyvin. Ja sitten saa sisällys käydä vuosikausia.

Samoalaiset nauttivat pääateriansa illalla. Koko perhe istuu silloin matoille kokoontuneena majan ympyriäisellä tahi soikealla kivireunustalla. Jokaisen edessä on palmikoiduista palmunlehdistä valmistettu ruokamatto. Tälle asetetaan ruoka. Se syödään sormin. Ja ruokaliinan sijaisena käytetään majan tukipilaria, johon sekä nuori että vanha hieroo kätensä kuiviksi, niitä ensin hieman huuhdottuaan.

Keittohuoneen lähellä näkee tavallisesti myöskin perheen pienen tupakkimaan, jonka lähellä täysikasvuiset lehdet riippuvat päivänpaisteessa kuivamassa, milloin ei ole sadeilma, jossa tapauksessa ne viedään sisälle ja nostetaan katon alle. Kun lehdet ovat kyllin kuivia, liotetaan niitä hiukan ja kääritään sitten kokoon, kunnes ne tulevat sormenpaksuisiksi, noin puolen kyynärän pituisiksi kääryiksi. Nämä kierretään pandanuslehtiin, — kuusi tahi kahdeksan kuhunkin kimppuun — jätetään sitten käymään ja vasta sitten leikataan uudelleen, jolloin tupakka on valmis poltettavaksi.

Muutamin paikoin asuu useita perheitä samassa majassa. Mutta rikkailla ja huomattavammilla perheillä on tavallisesti useita majoja, joissa miehet ja naiset nukkuvat kukin erikseen. Kylissä ovat isot, ympyränmuotoiset kokoushuoneet, — fale tele, — joissa malangaväki — matkustajat — saavat asunnon ja ravinnon ja joissa muutoin vieraanvaraisuuden hyvettä harjoitetaan niin suuressa määrässä, että se panee äärettömän suuret vaatimukset koko kyläkunnan varoille ja hyvälle tahdolle.

Seurusteleminen samoalaisten kanssa tuottaa vieraalle aina todellista mielihyvää. He tuovat aina mukanaan juhlallisen ja kauniin tunnelman, kunne kulkenevatkin. Europpalainen ei silmänräpäystäkään — jollei hän ole narri — katso olevansa heitä "parempi", siksi että hänen ihonvärinsä sattuu olemaan valkea ja sen vuoksi, että hän tuntee niin paljon erilaisia asioita, joista heillä ei ole vähintäkään aavistusta. Eikä heillä itsellään ole mitään alemmuuden tunnetta. He ovat levollisia ja varmoja itsestään. He käyttäytyvät vapaasti ja pakottomasti. He ovat aina muuttumattoman kohteliaita ja ystävällisiä. He puhuvat mielellään ja ilmaisevat ajatuksensa hyvin, etenkin jos puheenaine koskee heidän omaa maailmaansa. Mutta he ovat myöskin hyviä kuuntelijoita. Kerrotaan, että kun eräs samoalainen joukkue kävi Saksassa ja esitettiin keisarille, niin tämä kerran toisensa jälkeen oli lausunut ihmetyksensä heidän kaikesta matelevaisuudesta ja teeskentelystä vapaan käytöstapansa johdosta.

Samoassa on ystävyyslahjojen vaihtamistapa suuresti kehittynyt. Ei ainoakaan juhlallisuus, olkoon se mitä laatua tahansa, ilosta surujuhliin saakka, voi käydä päinsä ilman lahjojen jakoa. Niiksi käytetään pandanusmattoja, vaatteita, kuvamaljoja, porsaita, kanoja, hedelmiä tahi muuta, mille annetaan arvoa. Ja tapana on, että yksi lahja vastataan toisella, jonka, jos mahdollista, tulee olla arvokkaampi, suurempi, kauniimpi ja raskaampi kuin edellinen. Sen vuoksi pääsee myöskin se, joka lahjoittaa ensiksi, halvimmalla asiasta. Mutta siitä huolimatta ei lahjanantajan nähdä koskaan kiiruhtavan tahi tunkeutuvan. Samoalaiset ymmärtävät säilyttää tahdikkuutensa ja arvokkuutensa pienimpiä yksityiskohtia myöten. He ovat hämmästyttävän hieno luonnonkansa.

Samoalaisilla on erityinen kava-niminen kansallisjuomansa. Sen valmistaminen ja sitä välittömästi seuraava juominen muodostavat yhdessä erään samoalaisten kaikkein juhlallisimmista menoista. Sen alkuperä katoaa aikojen hämärään. Sen menot ovat nyt samallaiset kuin ennenkin. Ei ainoatakaan juhlaa, ei minkäänlaisia pitoja, ei yksinkertaisintakaan vierailua tapahdu Samoassa ilman kavaa. Se on kansallinen, vieraanvaraisuus-, ystävyys- ja tervehdysjuoma. Sitä valmistetaan pippurikasvin — Piper Methystieum — juurimukuloista. Se on virkistävää ja vilvoittavaa kohtuullisesti nautittuna.

Mutta liiaksi nautittuna vaikuttaa se päihdyttävästi ja synnyttää päänkivistystä ja hetkellistä jäsenten lamaantumista.

Kava maistaa melkein suopavedeltä ja ensikerran maistelija tuskin haluaa sitä uudelleen. Mutta vähitellen totutaan tähän juomaan. Kun siihen lisätään jonkin verran karvasta pippuria, kuten usein tapahtuu, ja nautitaan pitkin, syvin siemauksin, synnyttää se kielessä, kitalaessa ja kaulassa mitä miellyttävimmän, hivelevän tunteen. Jos sitä juo vain samalla kohtuudella kuin samoalaiset itse tekevät, oppii sille pian antamaan arvon viattomana ja vilvoittavana virvokejuomana ja se itse on aina sopiva aihe kohteliaisuuksien vaihtamiseen ja rakastettavan vieraanvaraisuuden osoittamiseen.

Kavaa juodessa noudatetaan tarkkaa arvojärjestystä. Tapahtuipa muinoin, että pitkällisiä sotiakin syttyi sen johdosta, että esi-isistä, matoista ja arvonimistä köyhempi päällikkö kutsuttiin juomaan kavaa ennen hänen parempiosaista, mahtavampaa virkaveljeänsä.

Näin jatkoimme vähitellen vaellustamme. Matkamme päämäärä oli Lanutoo Toon järvi, — itse asiassa vedentäyttämä syvä tulivuoren suppilo, mutta samoalaisen tarinan mukaan Too päällikön kaivama maakuoppa, jonka hän suruissaan veljensä Atan kuolemasta täytti kyynelillään.

Lyhyen kiipeämisen jälkeen olimme jälleen polulla. Se kohosi alinomaa. Se oli silloin tällöin niljakka ja syvä. Joskus sangen jyrkkä. Ja paikkapaikoin täynnä irtonaisia kiviä, jotka silloin tällöin lähtivät vierimään samoalaisten jalkojen niitä polkiessa. Rehevä kasvillisuus sulki melkein kokonaan näköalan. Mutta sen sijaan vaelsimme me koko matkan mitä suloisimmassa varjossa, ja me tunsimme sydämemme sykkivän uteliaasta odotuksesta saada nähdä se ihmeellinen taulu, joka meille aukenisi, kun näköala vihdoinkin tulisi väljemmäksi, taulu, joka — jolleivät kaikki kertojat olleet valehdelleet — voittaisi kauneudessa kaikki muut maisemat, joita ennen olimme nähneet ja joista olimme nauttineet.

Sillä aikaa olimme kuitenkin tilaisuudessa tutkimaan metsän lintuelämää. Milloin kajahteli kaunishöyhenisten jaolintujen riemuitseva soitto halki hiljaisuuden. Milloin kuului fuaianin — (Sturnoides atrifusca) — huuto tahi taisteluhaluisen manutanginin — vihreän ja punasinervälle metallinvärille välkkyvän Ptilotus kyyhkysen— sotahuuto. Joskus näimme vilahtavan jonkun nopeasiipisen paarmalinnun tahi jonkun ihastuttavan senga-sengan — pienen hunajalinnun, jolla oli pitkä, kaareva nokka ja loistava, punainen rinta. Väliin näkyi lentäviä koiria — Pteropus samoensis —, jotka jaloistaan riippuen ja pää alaspäin nukkuivat päivänsä ylhäällä puitten latvoissa. Ja kerran juoksi iso, kananmuotoinen lintu, jolla oli nokka kuin papukaijalla, aivan poikki polun ja katosi pensaihin, ennenkuin miehet ehtivät laskea alas kantoseipäänsä ja lähteä puolen tunnin hedelmättömälle jahdille. Ja kun minä kysyin Marquardtilta, miksi juuri tämä lintu oli kiihoittanut niin suuresti heidän intoansa, vastasi hän, että se lintu, minkä nyt olimme nähneet, oli ollut harvinainen hammaskyyhkynen — Didunculus strigirostris — eläintieteellinen ihme, joka elävänä maksaa Europassa nelisentuhattakin markkaa ja jonka nahkasta voi saada helposti vähintäin 150 markkaa.

Mitä ylemmäksi tulimme, sitä taajemmaksi tuli metsä. Maassa oli syvä kerros kaatuneita, lahonneita puunrunkoja, pudonneita lehtiä, kukkia ja lukemattomia tuulen taittamia yrttejä, joiden kuolevasta runsaudesta lakkaamatta kohosi uutta elämää, uutta vihreyttä, uutta suloutta. Ylt’ympäri tuoksuivat näkymättömät ihmeelliset mausteet ja harvinaiset sammalet. Siellä säteilivät mitä kauneimmat kämmekät ja Eugeniakukat. Ja yli sananjalkapensaikon levittivät akasiat, valkopähkinäpuut ja uskomattoman vahaavat banjanit — (Ficus aoa) — suojaavan kattonsa, jonka alla asui salaperäinen, lakkaamaton hämärä ja johon tulisen auringonjumalan kuumat nuolisateet eivät koskaan voineet tunkeutua.

Banjanit olivat kuitenkin metsän suurin kaunistus, ne olivat sen kummituksen kaltaiset, valtaavimmat, voimakkaimmat kuninkaat.

Ja ajatelkaapa vain, minkä satumaisen kehityskauden kukin näistä jättiläisistä oli elänyt siitä, kun se kerran, kauvan, kauvan sitten oli ollut pieni vähäpätöinen siemen, joka sattumalta oli tunkeutunut ja pureutunut jonkun onnettoman lähellä olevan puun kuoreen, ja ennenkuin se tuli siksi miksi se myöhemmin tuli, valtaavista valtaavimmaksi. Kuten oikea loiseläjä eli pieni siemen vastahakoisen isäntänsä elämänytimestä. Se kukoisti ja kasvoi, juurtui, levitti oksansa ja haaransa, kantoi lehtiä ja kukkia. Näin kiemurtelivat ensimäiset juuret vähitellen yhä laajemmalle ja laajemmalle. Niiden ote lujeni lujenemistaan. Ja vihdoin ne olivat kietoneet kuristukseen ja hitaiseen, tuskalliseen kuolemaantuomitun puun pelottomaan armottomaan syleilyynsä, syleilyyn juuresta latvaan asti, josta ei ollut olemassa mitään vapautusta, mitään pelastusta.

Nyt muodosti banjanipuu uusia juuria, paksuja, nälkäisiä, janoisia ja itsenäisiä juuria, jotka imivät ravintonsa ja voimansa suoraan voimaakuohuvasta maasta. Rikas, taaja, hienolehtinen latva alkoi levittää upeuttansa yhä laajemmalle ja laajemmalle. Yhä uusia juuria, ilmajuuria, alkoi levitä oksista ja pyrkiä maahan. Käsivarret heiluivat ilmassa ja tuuli ajoi niitä toisia puita kohti. Ne tarttuivat niihin kiinni. Ne hiipivät kuin käärmeet ja kiertyivät yhä kovemmin ja kovemmin niiden ympärille. Ne tekivät toiset hiljaa, mutta vastustamattomasti osaksi itsestään. Ja näin oli pienestä siemenestä tullut vihdoin vakaava, tuuliatorjuva, satarunkoinen jättiläinen, jonka ahnaan voiman ja kaikkea muuta tuhoavan menestyksen edessä pieni ihminen pysähtyi, katsellakseen sitä miettivässä sanattomassa ihailussa — tätä kaunista hirviötä, joka mielettömässä kehityshäkissaan ja häikäilemättömässä taistelussaan olemassaolosta antoi todellisen kuvan ihmiselämästä, jossa määränsätietoinen, voimakas, niin huomaamaton kuin aluksi onkin, kuitenkin aina kasvaa rikkaaksi ja vakaavaksi heikomman, epävarmasti hapuilevan, asianhaarojen vähemmän suosiman yksilön kustannuksella.

Noin kahden ja puolen tunnin pituisen marssin jälkeen tuli polku melkein äkkijyrkäksi, niin että sitä oli kuulumattoman vaikea kulkea. Mutta samoalaiset kulkivat vikkelästi. Ja muutamien minuuttien kiipeämisen jälkeen seisoimme me kaikki ehein nahoin ja tyytyväisinä melkein renkaanmuotoisella, kapealla reunalla, joka muodostaa Lanutoo-suppilon seinät. Noin kaksisataa jalkaa jalkojemme alla oli järvi. Kuin jättiläissilmä, Upolon lakkaamatta taivasta katseleva silmä, loisti se suppilon reunoilla kasvavan rehevän lehdistön keskeltä. Se oli ihastuttava näky. Me emme olleet pettyneet. Vaellus, pitkä, vaivaloinen vaellus ylöspäin oli hyvin palkittu…

Lepäsimme hetkisen, ennenkuin aloimme kävelyn suppilon ympäri. Istuimme hiljaa. Ihailimme lumivalkoisia tropiikkilintuja, jotka liitelivät ympäriinsä levitetyin, liikkumattomin siivin. Ja katselimme järven sammalenvihreää kalvoa, joka lepäsi alhaalla niin liikkumattomana ja elottomana. Huolimatta suppilon jyrkillä reunoilla riippuvista palmuista ja taajasta viidakosta ei siellä ollut alas pudonnutta oksaakaan, ei tuulen puhaltamaa lehteäkään. — Henget, sanoivat meidän samoalaisemme, asuivat järven syvyydessä. Ja kaiken, mikä putosi ympärillä olevista puista ja pensaista, nielivät ne silmänräpäyksessä.

Myöhemmin kiipesimme alas kylpeäksemme. Miten vilpoista ja suloista! Mikä unohtumaton nautinto olikaan saada uida kauvas ja kelluen seljällään tuijottaa kohti korkeaa, sinistä taivaanlakea. Yhtä pilvetön kuin se oli, yhtä murheeton oli sydämeni. Jos vedenpyörre olisi juuri nyt tarttunut minuun ja vetänyt minut syvyyteen, olisin kernaasti kuollut. Mutta kohtalo ei sellaista tahtonut. Onni saada kuolla silloin, kun enin nauttii, silloin kun on onnellisin, ei ole suotu monelle.

Kylvyn jälkeen me katselimme pieniä puuhuviloita, joita hallitus oli antanut pystyttää suppilon suulle ja jotka olivat jonkinmoisia parantoloita ilmastosairaille. Niissä oli makuu- ja ruokahuone. Ne olivat tarkoituksenmukaisen yksinkertaiset. Ja täten ne täyttivät parhaiten tarkoituksensa, joka oli ainoastaan suojapaikkana oleminen sairaille auringonpaistetta vastaan päivin ja kattona öisin.

Mutta Marquardt ei ollut suunnitellut retkeilyämme sellaiseksi, että me viettäisimme lähestyvän yön seinien välissä. Ulkona vapaassa ilmassa tuli meidän nukkua suloisella, tuoksuvalla ruohojen ja valtaavain bananinlehtien peittämällä korsimattovuoteella, jonka meidän näppärät samoalaisemme olivat laittaneet läheisen, neljään kulmapylvääseen nojautuvan, oksista ja kuivista lehdistä muodostetun katon alle. Siellä piti meidän nukkua yötuulen ympärillämme humistessa. Tähdet katselisivat alas, valvoen lepoamme. Ja aamurusko herättäisi meidät, kun jälleen olisi aika nousta ylös ja alkaa kotimatka.

Kun myöhäinen päivällisateria oli nautittu, teimme kävelyretken läheiselle katselupaikalle. Annoimme katseemme liitää yli Lepuan jyrkän suppilon ja pitkin hiljaisesti kaltevaa vihreätä vuorta. Me näimme palmunpeittämät rannat ja smaragdinvihreän ja vaaleansinisen laguunin ja riuttojen hopeanvalkean vyön. Ja kaiken ulkopuolella meren, keinuvan, syvänsinisen, salaperäisesti viehättävän, rajattoman avaran meren…

Ohi pienten Manono ja Apolima saarien näimme vihdoin auringon vaipuvan savuavan Saxvain valtaavan hahmon taakse. Sanomattoman haltioituneina ja liikutettuina joimme me väririkkaan iltaruskon kauneutta, seurasimme silmillämme, miten päivä sammui ja yön suloinen siniharso laskeutui yli troopillisen maiseman. Verrattomassa viehätyksessä kohosi povestamme sydämellinen, sanaton kiitosrukous kohtalolle, joka oli antanut meidän elää tässä jumalallisessa paratiisissa. Ja kauvan, kauvan istuimme sitten hiljaa ja vakavina, huomaamatta että ilta tuli myöhäiseksi ja että läpitunkematon pimeä luikerteli puitten lävitse ja peitti polun, jota meidän piti palata leiriin.

Pian välähti kuitenkin tulisoihdunvalo puitten runkojen välitse. Vilkkaita ääniä kuului yhä lähempää ja lähempää. Ja lopuksi riensivät tytöt meitä noutamaan. Mutta juuri meidän noustessamme seurataksemme heitä syöksyi valtaava tulisuihku ilmoille kaukaa Sawain tulivuoresta. Punaisten kipinäin ja hehkuvoin kivien sade synnytti ilotulituksensa hetkeksi taivaan laelle. Sen jälkeen tuli jälleen pimeä paitsi sitä ainoata paikkaa, jossa raskas pilvi riippui suppilon aukon yllä ja kuvasti mittaamattomassa syvyydessä palavan maan sisimmästä povesta leimuavan liekin. Ja halki yön ja hiljaisuuden saapui sen jälkeen aavistus kaukaisesta, kumeasta jyminästä, vihaisen tulivuoren kauhuaherättävästä pitkäveteisestä mylvinnästä rasittavan tarkasti kuunteleviin korviimme…

Lähellä yösijaa paloi pieni vastasytytetty liekki, jonka savun tuli pidättää tunkeilevat moskiitot jonkun matkan päässä. Me järjestyimme niin hyvin kuin voimme. Ja muutamien minuuttien kuluttua olimme valmiit nukkumaan.

Kappaleen matkan päässä samoalaisten makuusijalta kajahti alakuloinen laulu. Tyttöjen muutoin niin soinnukkaat äänet olivat karheat ja kovat. Mutta miesten matalat äänet kuuluivat kuin täyteläisääniset, syvät kellot…

Heräsin hyvän aikaa keskiyön jälkeen. Rotta oli tepastellut yli jalkojeni…

Kääntäessäni selkäni tulta vasten ja silmäillessäni pimeään näin ihmeellisen näyn, Metsä oli saanut silmät, sadat leimuavat tuijottavat vihreät silmät, joita oli aina pari, kolme tahi neljä yhdessä ryhmässä.

Huusin hiljaa vaimoni nimeä. Hän hapuili kättäni, nousi ylös täysin heränneenä, kauhistuneena. Mitä se on? kuiskasi hän. — Kuka kutsuu? Minä näytin hänelle ylt'ympäriinsä tuijottavia silmiä. Selitin, mitä ne olivat. Fosforiloistoisia sieniä vanhoissa mädänneissä puunrungoissa. Ei mitään muuta. Mutta tenhoavan ihmeellisiä katsella. Melkein hypnotisoivia.

Me istuimme kauvan hiljaa. Käsikädessä, hiljaa, autuaissa ajatuksissa katselimme taivaan lukemattomia tuikkivia tähtiä. Ne vilkahtelivat ja leimahtelivat. Vilkahtelivat ja leimahtelivat. Meidän sydämemme puhuivat sanattomina toisilleen. Tunti tunnilta katosi…

Vihdoin alkoivat tähdet sammua. Tuulen hilpeä suhina heräsi ja pudisteli leikkien puitten latvoja. Päivänkoiton ensimäinen heikko rusohohde levitti loistoaan yli meren idässä. Aurinko nousi nopeasti. Vaikeni vaikenemistaan. Ja sitten oli äkkiä jälleen aamu…

Samoan ihmeellisyyksiin kuuluu palolo, hyvin omituinen matolaji, joka asuu korallien onteloissa. Sen latinalainen nimi on Palolo viridis ja se kuuluu Nereidae heimoon. Se näyttäytyy ainoastaan kahdesti vuodessa — päivää ennen ja päivää jälkeen kuun viimeisen neljänneksen loka- ja marraskuussa. Jo varhain on oltava liikkeellä, jos mieli sitä nähdä. Sillä kohottuaan ylös päivänkoitossa ja uituaan ylt’ympäri veden pinnalla noin tunnin ajan, vaipuu se jälleen syvyyteen heti auringon noustessa. Ilmiö — jos sitä sellaiseksi voi kutsua — huomataan ainoastaan niissä paikoissa, joissa riutat muodostuvat kapeiksi soliksi ja joissa koralliseinä vaipuu äkkijyrkkään syvyyteen. Ja samalla kun eläimen pää jää jäljelle koralleihin ja siellä uudistuu, nousevat säikeen muotoiset ruumiit veden pinnalle, jolloin niitä aljetaan pyydystää.

Eräs europpalainen matkustaja antaa käynnistään palolon pyyntiä katsomassa seuraavan viehättävän kuvauksen.

Koittava päivä oli juuri luonut ensimäisen hienon ja ohuen valojuomun taivaanrannalle. Tähdet loistivat vielä päämme yläpuolella ja valaisivat riutan sisäpuolella olevaa poukamaa, niin että pohjalla olevia koralliriuttoja saattoi himmeästi erottaa. Rannalla, takanamme, missä Apia sijaitsi, vilahteli muutamia heikkoja valopilkkuja. Sisälle purjehtineiden laivojen punaiset vahtisilmät tuijottivat vakavasti merelle. Kauvimpana riutalla välkkyi vihreä merkkituli. Ja korkeimmalla ilmassa paloivat kahden tahi kolmen purjehdusaluksen ankkuri tulet.

Etumaisena istui venheessämme mies tähystelemässä. Hänen äänekkäiden huutojensa mukaan, jotka varottivat lakkaamatta esiinpistävistä korallimöhkäleistä ja kivistä, ohjasi Laumata varovaisella taitavuudella meitä syvemmille vesille. Solat olivat monimutkaiset. Ja kerran täytyi soutajien nousta ylös ja nostaa meidät karilta.

Kulkiessamme erästä poukamaa oli meillä täysi työ ehtiäksemme sen läpi, ennenkuin tulvavesi olisi ehtinyt sen kuivata. Me saavuimme viimeisessä hetkessä. Vene raapi vankasti pohjaa, mutta silmänräpäyksen jälkeen kuljimme jälleen syvemmällä vedellä. Ja muutamien aironvetojen jälkeen olimme jo "kalastuspaikalla", joka oli pienehkö aukko kuohujen ympäröimillä ulkoriutoilla, jonka suu oli ainoastaan parin sylen syvyinen ja jossa paloloa sanottiin olevan enemmän kuin missään muussa pyydystyspaikassa Apian lähistöllä.

Mutta vaikkakin päivän ensimäinen heikko koitto oli jo näkynyt meren takaa, oli aika vielä liian varhainen. Me olimme pakotetut odottamaan, kunnes tulisi valoisampaa. Ja silloin oli noudatettava vanhaa sääntöä, että täydellisen hiljaisuuden tuli vallita.

Meidän venheemme keinui ja kiikkui aivan lähellä pauhaavien kuohujen mainingeissa. Silloin tällöin näkyi muiden alusten ääriviivoja. Varjon kaltaisina ne sukelsivat esiin pimeästä ja katosivat jälleen. Ja tavantakaa heilahti aluksemme, kun joku suuri laine vyöryi yli riutan ja löi meidän puolellemme.

Vihdoinkin valkeni. Nopeasti rupesi taivas punertamaan, Tähdet kalpenivat. Riutta tuli näkyviin. Sen ulkopuolella lasinvihreä ja lumivalkoinen kuohu. Upolon kukkulat ja vuoret tulivat esille. Alkoi näkyä ankkuripaikalla olevien purjeveneiden ja Apian pienten talojen muodot. Ikkunanruudut kimaltelivat. Valkea rannikonkaistale loisti. Ja niin huudahti äkkiä ääni jostakin lähistöstä: palolo!

Unohtumaton sävelsekamelska, jonka synnyttivät hoilaavat miesäänet, hilpeä tytönnauru, torvien toitotus, kitaran kilkuttaminen ja airojen loiske, kaikki tämä ulapan jymyyn ja pauhuun sekoittuneena, täytti aamun. Vene toisensa perästä liiti nuolennopeudella sitä paikkaa kohti, josta ensimäiset palolohuudot olivat kuuluneet. Pitkät, sirot veneet menivät sihisten ensiksi aukon suusta sisälle. Ruskeanpunaiset ulkohankaveneet meloskelivat mukana. Laivaveneet pyrkivät kömpelöinä perästä. Vedenpinta vilisi elämää. Ilmassa oli melua ja hälinää. Valkopukuiset, hymyilevät, kukilla kaunistetut nuoret naiset riemuitsivat. Ruskealleloistavat, vankat nuoret miehet hauskat banaaninlehtihatut mustassa tukassa heittivät kalastusvehkeitä korkealle ilmaan ja ottivat ne jälleen kiini.

Palolohuuto kuului jälleen. Vedenpinta oli täynnä lukemattomia kiemurtelevia ja koukertelevia matoja, joiden pituus vaihteli yhdestä kolmeen tuumaan ja jotka lakkaamatta jakautuivat tahi menivät rikki. Nämä olivat paloloja! Ja nyt oli kalastettava tahi oikeammin sanoen pyydystettävä oikein hengen edestä. Sillä kauvemmaksi kuin auringonnousuun ei huvi kestänyt. Ja sitten oli odotettava vuosi, jotta tätä iloa saisi jälleen nauttia…

En unohda koskaan sitä vilkasta näkyä, joka seurasi. Toistensa välitse eteenpäin ja taaksepäin, sinne ja tänne kääntyivät ja liukuivat lukuisat veneet. Joka laidan ylitse kumartui riemuisaa nuorisoa. Heidän pyydyksinään oli pähkinänkuoria ja säilykerasioita, lautasia ja maljoja. Eräällä oli lehtihaavi. Toisella vanha äyskäri. Muutamalla pikku tytöllä oli kenkä. Eräs poika käytti ainoastaan käsiään. Mutta olivatpa heidän kompeensa minkälaisia hyvänsä, niin yhtä innokkaita, yhtä uutteria he olivat kaikki. Hiki juoksi heidän otsaltaan ja vesihelmet virtailivat. Veneet keikahtelivat ja airot kierähtelivät veteen. Tehtiin pilaa ja huudettiin. Laulettiin ja vihellettiin. Oli iloa ja intoa, hyväntuulta ja ystävällistä kilpailua kaikkialla.

Kaiken tämän kestäessä tuli vähitellen selvä päivä. Itäinen taivaanranta vaihtui kelmeästä harmaansinisestä keltaiseen, keltaisesta ja kullanväristä heleään, heleästä tulipunaiseen. Ja niin nousi aurinko.

Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin auringonkehän kultainen reuna kohosi merestä ja sen ensimäiset häikäisevät valokimput säteilivät avaruuteen, oli palolo-kalastus loppunut. Ihmeelliset pienet olennot vaipuivat äänettöminä ja nopeasti sekä yhtä salaperäisesti, kuin olivat kohonneetkin, jälleen syvyyteen. Ja vasta vuotta myöhemmin, tarkasti määrättynä päivänä ja tuntina — yhtä täsmällisesti kuin ennenkin vuosisatojen aikana — nousisivat ne kerran jälleen vedenpinnalle ja muutamina päivänkoiton hetkinä täyttäisivät sen lyhyellä, meidän silmillemme huomattavalla omituisella elämällään, jota tieteen ei ole vielä onnistunut selvittää.

Kun pyydystyksen aika oli päättynyt, oli saalista verrattava. Toinen vene oli saanut enemmän, toinen vähemmän. Kaikki olivat olleet onnellisia. Jokaisella oli ainakin ämpärillinen tahi kauhallinen täynnä ilkeännäköistä, limaista, keltaisenruskeaa ainetta, joka oli muodostunut äsken niin eloisista, mutta nyt jo kuolleista Paloloista.

Palolo on suuresti pidetty ruokalaji Samoassa. Käärittynä raittiisiin taron tahi bananin lehtiin, keitettynä tahi raakana, pidetään sitä yhtä suuriarvoisena. Mutta vaikka sen ulkomuoto ei ole ollenkaan ruokahalua herättävää, on sillä kuitenkin hämmästyttävän miellyttävä maku. Se muistuttaa osteria, kaviaaria tahi erästä rapulajia keittämättömänä. Ja monelle valkoihoiselle, joka ensiksi on nyrpistänyt nenäänsä, on tapahtunut, että hän parin varovaisen makupalan jälkeen on ihastunut tähän harvinaiseen herkkuun yhtä suuressa määrässä kuin mikä samoalainen herkuttelija hyvänsä.

Toinen herkku, joka on vastenmielinen valkoiselle miehelle, mutta jota alkuasukas pitää herkkujen herkkuna, on eräänlaatuinen sormenpituinen kastemato, joka elää kosteassa hiedassa pitkin merenrantaa. Tämä herkkupala syödään raakana ja siten, että se taitetaan keskeltä kahtia ja imetään tyhjäksi, kunnes ainoastaan nahka on jäljellä.

Nyt alkoivat pyydystysveneet vähitellen lähteä paluumatkalle. Pienet kanootit soudettiin nyt suoraan sisäriuttaa kohti, jonka vuoksi oli kuivannut. Kun vesi loppui, nousivat soutajat ylös ja kantoivat alukset hartioillaan. Saamatta naarmuja tahi haavoja jalkoihinsa edes terävistä koralleistakaan kahlasivat he maihin. He laskivat taakkansa rannalle ja peittivät sen huolellisesti palmunlehdillä ja karheilla olkimatoilla, jotta se ei ravistuisi päivänpaisteessa. Ja sitten he menivät aamulevolle majoihinsa.

Mutta suuremmat veneet, jotka olivat liian raskaita kannettaviksi maihin, olivat ohjattavat ulkoriutan kautta ja ulos merelle. Notkeasti ja kevyesti ohjasivat ne kulkunsa poukaman suusta. Ja nopeasti ja vaaratta soudettiin kotiin. Meitä halutti soutaa syvemmälle poukamaan ja katsella näytäntöä tuhanten erilaisten esineiden peittämällä pohjalla. Vesi oli läpinäkyvää kuin lasi. Vähäisinkin pikku esine näkyi yhtä selvästi kuin jos olisimme pitäneet sitä kädessämme. Tuossa kasvoi jättiläiskiehkura valkeita koralleja. Tuossa oli liejuisten lehtikasvien metsä täynnä sinipunertavia nuppuja ja marjoja. Heiluvat ruohoaavikot rajoittuivat hietaerämaihin saakka. Mielivaltaisesti muodostuneista vuorista ja pyöreistä kivistä ammotti rotkoja ja avosuisia mustia onkalolta.

Kalamaailma oli yhtä vaihteleva ja kirjava. Siellä täällä näkyi valtaavia rapueläimiä, joilla oli äärettömän suuret kuorten peittämät selkäpanssarit ja kynnet. Piikkisiä meri-siilejä ja lumivalkoisia syvälonkeroisia jättiläissimpukoita oli näkinkenkien ja merikurkkujen joukossa. Kamalat, pienet mustekalat imeytyivät lujasti kiviin ja ympäröivät ne lukuisilla voimakkailla käsivarsillaan. Ja näiden kaikkien olentojen välillä liikkui lukemattomia kaloja edestakaisin. Niissä oli mitä hirviönmuotoisimpia. Värit mitä koreimpia. Siinä oli sekaisin vihreää, sinistä; keltaista, mustaa, valkoista ja punaista. Toiset juomuisia kuin seeprat. Toiset sinisiä, lukemattomin pienin kehin ja pistein. Eräällä kultakalan lajilla oli evät ja pursto, jotka kiertelivät niiden takana ja ympärillä, ikäänkuin ne olisivat olleet kaikkein hienointa harsoa.

Vihdoin alkoi aurinko paahtaa liian kuumasti. Me aloimme kotimatkan ja ohjasimme läpi poukamansuun. Meri kuohui meitä vastaan ja nosti meidät korkealle harjalleen. Ylös ja alas kuljimme aaltojen halki. Ylös ja alas ja eteenpäin…

Niin jatkui matkaa puolen tuntia. Soutumiehen airot laskivat ja nousivat tahdissa lakkaamatta, laskivat ja nousivat väsymättä, levähtämättä. Lähellämme irvisti riutta kuohujen keskeltä. Sen sisäpuolella oli tuulen helposti röyheltämä laguuni. Ja sen takana Upolo. Kaukana, kaukana edessäpäin näkyi Sawai. Muutamia äärettömiä höyrypatsaita kohosi pilvenkaltaisina rannalla. Siellä virtasi kuuma laava tulivuoresta ja kohtasi meren…

Me liuvuimme eteenpäin ohi riuttojen ja yhä kauvemmaksi. Aurinko sirotti lukemattomat säteilevät timanttinsa meitä ympäröivään avaraan sineen, yli suolalletuoksuvan, taivaanrannattoman, raittiisti lainehtivan meren. Me istuimme kuin lumotut. Hengitimme syvään. Nautimme sanomattomasti. Oli aamu, ah, niin hurmaava, verrattoman kaunis, unohtumaton etelämerenaamu…

Suuren satamansuun ulkopuolella käänsi Laumata keulan maata kohti. Aaltojen mukana veneemme kulki suhisten eteenpäin, liiti niin että vaahto kuohui yli teljojen. Kuin tuuli kiidimme Apiaa kohti, Nuolennopeudella ajoimme maihin. Ja kuin onnelliset lapset riemuitsimme nopeasta matkasta.

Samoalaisten muinainen teollisuus on nykyään melkein kokonaan kuollut; sen jäännöksetkin ovat niin hävinneet, että kokoojan on nykyisin melkein mahdoton saada mitään arvokkaita muinaismuistoja. Saksalaiset, englantilaiset, amerikkalaiset tutkijat, kauppiaat ja lähetyssaarnaajat ovat vuosien kuluessa suorastaan puhdistaneet kaikki vanhojen, hyvien tavaroiden varastot Samoasta. Useimpia muinaisen teollisuuden haaroja ei enää harjoiteta. Taiteellinen kanootinrakentaminen on kokonaan unohtunut. Vanhan aseitten valmistamisen ovat kauppapuodeissa ostettavina olevat teräsveitset ja kirveet kuolettaneet. Muinoin yleisten, vyötäisten ympärillä pidettävien tapaverhojen asemesta käytetään nyt halpoja saksalaisia tahi englantilaisia kirjavia karttuuneja, jotka ovat lopettaneet tapan valmistamisen. Ainoastaan vanha hyvien, kauniiden mattojen palmikoimistaito on alkuasukkailla vielä jäljellä ja tätä taitoaan käyttävät he vielä hyväkseen melkoisessa määrässä.

Hienoilla matoilla on ollut ja on yhä edelleenkin suuri merkitys Samoassa. Ja mitä useampia sellaisia alkuasukkaalla on, sitä rikkaampi ja huomattavampi hän on. Muutamat matot ovat kallisarvoisia muisto- ja kunniamerkkejä, toisilla on sukupuun merkitys. Muutamia kappaleita seuraa korkeat arvonimet ja kunniapaikat. — Ja päällikkö, joka omisti muutamia sellaisia, saattoi — siihen aikaan kun Samoa vielä oli itsenäinen — sen nojalla päästä kuninkaaksikin.

Kaikilla huomattavilla matoilla on nimet, jotka samoalainen hyvin tuntee ja joiden merkitys on yhtä omituinen kuin niiden alkuperäkin. Muutamilla kaikkein huomattavimmilla matoilla, joiden omistamiseen liittyy korkeimmat kunniapaikat, on seuraavat nimet: Lagava’a, Gogotagi, Tamaleto’oa ja Fa’aoti i Salani. Ensimäinen tässä mainituista matoista valmistettiin venematkalla Fidshin ja Samoan välillä ja sai tästä nimensä, joka merkitsee: laivassapalmikoitu. Toisen nimi "Gogotagi" tulee "tagiogogosta", joka merkitsee kalalokinhuutoa ja johtuu siitä tapahtumasta, että kalalokkien huuto oli erittäin vaivaloinen ja häiritsevä, kun sitä valmistettiin. Kun "Tamaleto'oa" mattoa valmistettiin, näki sen uuttera palmikoitsijatar, miten kesy villihanhi hyväili poikastansa. Ja tämä liikutti häntä niin syvästi, että hän huudahti: "Le toloa e matua ia alofa i siana tama", joka merkitsee: "Tämä villihanhi rakastaa polkastansa erittäin suuresti", jonka jälkeen hän tämän ihmeellisen tapahtuman muistoksi antoi matolle yllä mainitun nimen. "Fa’aoti i Salani" lopullisesti merkitsee aivan yksinkertaisesti "valmistettu Salanissa".

Monen maton vuoksi tuli muinoin taisteluja eri perheiden, kylien ja kokonaisten piirikuntien välillä. Ja muukalainen, joka nyt käydessään samoalaisessa majassa näkee nämä kullalle loistavat, mutta usein repaleiset matot, joista hän makuaan noudattaen ei tahtoisi tarjota paljoa, vaikka ne olisivat kaupaksikin, jota ne eivät ole, ei käsitä helposti sitä suurta merkitystä, joka niillä on ollut ja on alkuasukkaan elämässä.

Hienot matot — letonga — kuuluvat nuorten naisten myötäjäisiin heidän mennessään naimisiin. Kuninkaanvaaleissa jakoivat kunnianhimoiset pyrkijät sellaisia valitsi joille ja puhujapäälliköille, mahtaville "tulafaleille", jonka jälkeen, vaalin perästä, äsken valittu kuningas otti vastalahjoina mattoja kansalta ja puhujilta, joiden viimeisten arvo on myöskin määrättyjen mattojen yhteydessä. Suurissa juhlallisuuksissa kantoivat ylempi- ja alempiarvoiset päälliköt parhaat mattonsa lava-lavoina vyötäistensä ympärillä. Ja kuolintapauksissa olivat nämä "ie o le lagi", taivaan matot, mattoja, jotka jätettiin vainajan leskelle ja vasalleille viimeisenä kunnianosoituksena vainajan hengelle.

Hyviä vaihtomattoja voi nyt saada tuskin alle viiden- tahi kuudenkymmenen markan. Niitä valmistetaan erään kiemurakasvin juurista, joka viihtyy ainoastaan aarniometsän syvyydessä, missä se kiipeää isojen puunrunkojen ympärille tahi muodostaa sotkuisia vyyhtejä sammuneiden tulivuorten suppiloiden reunoille. Kun lehdet ovat huolellisesti kootut, kannetaan ne alas kyliin. Ne kuivataan päivänpaisteessa, jonka jälkeen ne asetetaan veteen, johon ne saavat jäädä, kunnes pehmiävät niin paljon, että niiden kuori irtaantuu noin viidenkymmenen sentin pituisina kaistaleina. Nämä riivitään liuskoiksi, joiden leveys on puolestatoista kolmeen millimetriin, ja palmikoidaan, kunnes ne muodostavat kukin pienen maton, jotka sitten yhdistetään toisiinsa, niin että vihdoin suuruudelleen tarkasti määrätty hieno matto on valmis. Moniin mattoihin jätetään toiselle puolelle ripsuja samalla kun toisen pää solmitaan ja reunustetaan sirosti erään pienen papukaijalajin punaisilla rintauntuvilla. Toiset jätetään koristamatta. Mutta oli asianlaita kummin hyvänsä, niin ovat ne aina kauniita ja siistejä. Niiden valmistamiseen tarvitaan äärettömän paljon kärsivällisyyttä, ja kuluukin sellaiseen aikaa kolmesta kuukaudesta puoleentoista vuoteen.

Eräs toinen mattolaji valmistetaan Cypholophno crocephaluksen puhdistetusta ja valkaistusta juuresta. Valmiina se muistuttaa takkuista koiranmattoa. Mutta se on lumivalkoinen ja silkinpehmoinen, jonkavuoksi sillä on suuri tehtävänsä alkuasujanten perhe- ja hääjuhlissa.

Niistä samoalaisen uutteruutta ja kokemusta todistavista tuotteista, joita maahantuodut tavarat eivät ole vielä aivan kokonaan tunkeneet pois tieltään, ansaitsee eräänlainen uistin mainitsemista. Näkinkengän alapuolelle sidotaan lujasti kasvisyillä kilpikonnanluinen koukku. Ja tämän koukun molemmilta puolin tulee esille kaksi valkoista sulkaa, jotka ovat olevinaan pienen kalan evät. Koko laitos sidotaan pitkän nauhan päähän, joka saa viilettää noin kahdenkymmenen jalan päässä kanootista. Soutajat melovat hitaisesti eteenpäin. Näkinkenkä halkoo kimaltaen vettä. Kala nykäisee. Terävä kilpikonnanluukoukku tekee velvollisuutensa. Ja niin saalis on otettu.

Kuten matonkutojat, ovat myöskin veneenrakentajat ja kirvesmiehet tahi rakennusmestarit — o le tufuga fan fale — säilyttäneet käsityönsä unhoon joutumasta. Kymmenen tahi kaksitoista oppilasta työskentelee tavallisesti saman rakennusmestarin johdolla. He seuraavat häntä, mihin hän menee. Kahden tahi kolmen vuoden kuluttua rupeavat he omin neuvoin työskentelemään, hankkivat omia rakennuksia ja ovat mestareita.

Kun samoalainen tahtoo rakentaa talon, hakee hän ensiksi rakennusmestarin ja antaa hänelle monenlaisilla kohteliaisuuksilla maton. Samalla kertaa hän tekee tilauksensa ja viittaa vastaisiin suurempiin lahjoihin. Ja sitten hän palaa jälleen kotiinsa, jossa hän kärsivällisenä odottaa, kunnes rakennusmestari — joka on ensin hankkinut tietoja tilaajasta — on hyväksynyt mattolahjan ja ilmestyy rakennuspaikalle.

Rakennusmestari ja hänen apulaisensa varaavat itselleen runsaasti aikaa. Tilaaja antaa heille ruuan, juoman ja asunnon. Ja sitäpaitsi auttavat sekä hän että hänen sukulaisensa ja ystävänsä kaikessa karkeassa työssä, kuten esim. hirrenkaadossa metsässä ja telineitten rakentamisessa. Hän koettaa olla ylenmäärin antelias. Sillä hän tietää, että jos rakennusmestari tulisi epäluuloiseksi ja alkaisi epäillä huonoa ansiota, niin hän jättäisi silmänräpäyksessä työn ja menisi tiehensä, joka olisi ikuinen häpeä sille, joka olisi tehty tällaisen ikävän huomion esineeksi.

Kun majan sivut ja toinen lyhyt pää ovat vihdoinkin monen kuukauden työn jälkeen valmiit, maksaa tilaaja suuren osan. Tähän maksuun kuuluu mattoja, tapakangasta, sikoja, kananpoikia, erilaatuista maahantuotua tavaraa y.m. yhteensä kuuden- tahi seitsemänsadan markan arvosta. Jos rakennusmestari pitää tätä riittävänä ja on tyytyväinen, tekee hän työnsä loppuun. Mutta muutoin jättää hän sen sellaisekseen. Ja siinä tapauksessa on tilaajalle mahdoton saada ketään toista rakennustaitoista, joka tahtoisi jatkaa. Sillä alkuasukasten rakennusmestareilla on jonkinlainen kirjoittamaton laki, joka käskee heitä pysyttäytymään yhdessä, — niin sanoaksemme suojelusliitto talli ammattiyhdistys, joka arvatenkin oli olemassa Etelämeren leppoisilla saarilla jo aikoja ennen kuin mitään sen tapaista oli ajateltukaan Europassa ja Amerikassa.

Tämän yhteydessä on hauska puhua siitä kauniista yhteishengestä, joka elähdyttää koko Samoan kansaa ja joka on sen huomattavimpia ominaisuuksia. Ylhäiset ja alhaiset ovat aina valmiit toisiaan auttamaan. Vieraanvaraisuus on rajaton. Lyhyttä vierailua voi jatkua koko elinajan. Mitä yhdellä on, sitä saattaa myöskin toinen esteettömästi käyttää hyväkseen. Itaruus ja omanvoitonpyyntö, ovat melkeinpä tuntemattomia ja syvästi halveksittuja luonteenpiirteitä. Anteliaisuus on oikea perushyve. Ja kaikki tämä auttaa selittämään, miksi Samoa on maailman ihannemaa, todellinen paratiisi, jossa kaikki kuuluu kaikille ja jossa ei ole ollenkaan köyhiä.

Samoalaiset jakavat ajan kuukausiin, vuosista välittämättä. Kuu, Sina, on heidän ajanmittarinsa. Päinvastoin kuin meillä, jossa pilalla puhutaan "kuun ukosta", asuu samoalaisen tarinan mukaan kuussa vaimo ja hänen lapsensa. Tämän vaimon nimi on Sina, joka nimi merkitsee "valkoinen". Oli nälänhätä sillä saarella, jossa hän alkujaan asui. Ja eräänä iltana hänen ollessaan taputtamassa tapaa silkkiäispuun kuoresta ulkoilmassa, näki hän täysikuun kohoavan. Se muistutti häntä kypsästä leipähedelmästä. Ja kun hän samalla tuli ajatelleeksi, että hänellä ei ollut antaa mitään lapselleen ruuaksi, toivoi hän, että kuu todellakin olisi leipähedelmä ja että hän saattaisi leikata siitä palasen illalliseksi. Kuu suuttui siitä ajatuksesta, että hänet syötäisiin, laskeutui maahan ja nosti ylös sekä Sinan että hänen tapavasaransa ja lapsen. Ja siitä lähtien ovat nämä kaipaavaisesti katselleet maahan kuun tasaisesta kiekosta, milloin se päästää kultansa säteilemään yli Samoan saarien.

Toisten taivaankappalten joukossa, joita alkuasujamet tuntevat, on Venus. Sitä kutsutaan "aamun ja illan tähdeksi". Väinämöisen viikate on "Taakka" — amonga —, jota kannetaan hartioilla Samoassa käytetyillä kanninpuilla. Seulaisia (Plejaadit) kutsutaan "päällikön silmiksi" — matalin Mars on "valkokasvo", matamemea, linnunrata — aoto’a — on yhtäjaksoinen pilvi. Ja meteorit — fetuafi — ovat tulitähtiä.

Utu va mua = ensimäinen yamruohon kaivaminen. Toe utu va = ympärikaivaminen. Faaafu = kuihtuminen. Lo = kala. Annuna = murskattu korsi. Oloamanu = lintujen laulu. Palolo mua = palolon ilmestyminen. Palolo muli = palolon jälkeinen. Mulifa = korren loppu. Lotuaga = saderukoukset. Taumafamua = ylellisyyden alku. Toetaumafa = juhlimisen loppu.

Useilla näistä kuukausista on muitakin nimiä, joiden luetteleminen veisi liian pitkälle. Mainittakoon ainoastaan, että toisetkin nimet — kuten tässäkin mainitut — viittaavat luonnontapahtumiin tahi siihen tilaan, missä milloinkin samoalainen maanviljelys ja yleinen elintarpeiden saanti ovat.

Samoinkuin kirvesmies-rakennusmestarit, ovat myöskin tatueeraustaiteilijat — o le tufuga ta tatau — arvossapidettyä ja taitavaa väkeä, joiden ammatti joskus on perinnöllinenkin huomattavissa päällikkö- ja puhujasuvuissa.

Näiden tatueeraustaiteilijain käsissä saavat olla melkein kaikki nuoret samoalaiset, jolleivät he tahdo, että heitä pidetään heikkoina ja epämiehevinä ja että naiset heitä halveksivat ja ivaavat tai heitä pilkataan juhlatilaisuuksissa, jolloin nuoret miehet käyvät tervehdyksillä päälliköittensä luona ja nämä kieltäytyvät vastaanottamasta mitään, jota heille tarjotaan tatueeraamattomain "haisevista" käsistä.

Lähetyssaarnaajat käyttävät tosin kaiken vaikutusvaltansa saadakseen tatueeraustavan juurineen hävitetyksi, mutta tähän asti ilman mitään menestystä. Nuorukaisten verissä virtaa esi-isien miehuus. Ja kristillisyydestään huolimatta, joka muutoin ei ole juurtunut syvälle, näkevät vanhat vastahakoisesti, että kaikki vanhat isiltäperityt tavat häviävät käytännöstä.

Tatueeraustaiteilijan työkalut ovat varsin yksinkertaiset. Ne valmistetaan ihmisenluusta ja ovat pienen haravan muotoiset. Itse harava on noin puolentoista tahi kahden tuuman levyinen. Varsi, jossa se on kiinni, on noin kahdeksan tuuman pituinen. Väri, jota käytetään, on vaaratonta, sinisenmustaa poltettujen kynttiläin tahi Zama-pähkinöiden — aleurites moluccana - tuhkan ja veden sekoitusta. Se isketään ihoon pienellä nuijalla, mutta hipiää ei kynitä, kuten tavallisesti tehdään tatueerauksessa Japanissa.

Tatueerauksen alainen ruumiinosa on vyötäisten ja polvien väli. Samaa kaunista mallia käytetään ylhäiselle ja alhaiselle. Siinä on monimutkainen erilaisten kuvioiden yhdistelmä, joka esittää jotakin samoalaisten jokapäiväisestä elämästä, kuten tuhatjalkaisia, leipäpuuhedelmän syväuurteisia lehtiä, kalakeihästä, kalaverkkoa, vyötä, lokkia, hiussukaa tahi päänalaisen asemesta käytetyn niskatuen puujalkaa.

Tatueeraus, jonka suorittamiseen joskus kuluu kolmenkin kuukauden aika, aina tatueerattavan arvoasteen, vastustuskyvyn ja sitä seuraavan tuskallisen tulehtumisen vahvuuden mukaan, tehdään nuorukaisiin heidän päästyään miehenikään, ja se on aina tervetullut aihe suuriin juhliin niitä seuraavine mattojen ja muiden lahjojen jakoineen, sivatansseineen, lauluineen ja pitoineen, aina perheen varojen mukaan.

Mutta etenkin silloin käy kaikki juhlallisesti, kun päällikönpoika alistuu tähän tuskalliseen leikkaukseen. Toiset perheen nuoret miehet käyttävät kernaasti sellaista tilaisuutta hyväkseen, sillä se kaikki tapahtuu vanhan päällikön kustannuksella. Erityisiä lahjoja annetaan rohkeuden ja kestäväisyyden palkitsemiseksi. Ja silloin saattaa myöskin joskus kuulla vanhan yksitoikkoisen tatueerauslaulun, jota "o le tufuga ta tatau" ei koskaan laula muille kuin ylhäisten pojille ja jonka tarkoituksena on samalla vaikuttaa rauhoittavasti vertavuotavaan uhriparkaan kuin myöskin äänellä voittaa se vaikerrus ja ne tuskanhuudot, joita, tämä mahdollisesti ei aina kykene hillitsemään.

— Kärsivällisyyttä! Vain hetkinen, ja näet tatueerauksesi, joka on
Ti-kasvin tuoreen lehden kaltainen.

Minä olen murheellinen puolestasi ja toivon, että se olisi taakka, josta sinut hellästi voisin vapauttaa ja sen puolestasi kantaa.

Sinun kaulavitjasi voi katketa, kaatua saattaa hybiscuspuu. Mutta minun tatueeraukseni on hävittämätön. Se on katoamaton kalleus, jonka sinä olet ottava mukaasi hautaan. —

Näihin kauniisiin säkeisiin, jotka "o le tufuga tatatau" laulaa yksin, liittyy toimitusta vilkkaasti seuraavien perheenjäsenten ja rakkaiden ystäväin kööri:

— Oi! Minä suren sitä, että sinä olet heikko. Minä kärsin, että tuskat seuraavat sinua uneen asti, ja sinä uhmaat niitä. —

Kaiken tämän ajan lepäävät uhri parka ja hänen ystävänsä pitkällään matoilla. Kone, jossa on kymmenestä kuuteenkymmeneen hampaaseen, isketään armotta hänen lihaansa. Kirveltää ja vuotaa verta. Vuotaa verta ja kirveltää. Mutta kun kaikki vihdoinkin on ohi, saavat he palkintonsa. Nuorukaiset ovat tulleet miehiksi. He ovat valmiit tekemään miehen työtä ja saattavat vaatia miehen oikeudet. Ja nuoret tytöt, jotka ovat antaneet tatueerata itseään vatsaan, sääriin, polviin ja käsiin, ovat tulleet naisiksi, ovat täten saaneet todistuksen, että he ovat kypsyneet elämän vakavuutta varten, jos elämä yleensä otetaan vakavalta kannalta Samoassa.

Samoalaisen tatueerauksen alku ei ole "jumalallinen" eikä valtiollinen, vaan sen ajatellaan kehittyneen miehen anteeksiannettavasta halusta viehättää naista kestäväisyydellään, rohkeudellaan ja voimallaan, ja naisen keikailevasta halusta vielä ulkonaisilla keinoilla kohottaa vaikutusta, jonka hänen luonnollinen viehätysvoimansa tekee miesparkaan. Hauskalta tuntuu kuulla, että naisia, joilla on määrätty malli tatueerattuna vatsaan, pidetään paljoa hellempinä miestä kohtaan kuin niitä heidän sisariansa, joilla ainoastaan kädet ja sääret ovat kaunistetut.

Vanhoilla miehillä tavataan usein kyynärvarressa erityinen kuvio, johon kuuluu joukko pieniä pisteitä ja viivoja. Sellaiset kuviot, jotka aina vaihtelevat, olivat muinoin tuntomerkkeinä, milloin soturi oli kaatunut jossakin lukuisista sisällisistä kahakoista ja jolloin voittava puolue hakkasi aina kaatuneitten päät.

Raskaissa rikoksissa tapahtui myöskin entisaikaan usein, että leikattiin rikollisen molemmat korvat tahi hänen nenäparkansa tatueerattiin hänelle itselleen rangaistukseksi ja toisille varoitukseksi.

Kun tatueeraus on onnellisesti kestetty, ovat — kuten ennen on mainittu — samoalaiset nuoret miehiä ja naisia. He ovat valmiit avioliittoon. Eikä kauvan kestäkään, ennenkuin nuoret miehet ovat onnistuneet vaalissaan ja joko aivan yksinkertaisesti noutavat sydämensä valitun tahi myöskin lähettävät puhemiehensä ruokalahjoineen hänen isänsä luokse; jos tämä on kuollut, kääntyy puhemies vanhimman veljen puoleen. Jos tämä ja perhe hyväksyvät liiton ja ottavat vastaan tarjotun lahjan, on asia selvä. Nuoren naisen mieltä kysytään kyllä myöskin, mutta olipa tämä mikä hyvänsä, niin on sillä kuitenkin hyvin toisarvoinen merkitys, ja hänen täytyy säännöllisesti ennemmin tai myöhemmin taipua siihen, mitä perheen neuvosto on päättänyt.

Kihlausajan, jos siksi uskallan kutsua kahta tahi kolmea nyt seuraavaa kuukautta, käyttää morsiamen perhe hänen myötäjäistensä valmistamiseen. Tätä kutsutaan "Tongaksi" ja siihen kuuluu pääasiallisesti hienoja mattoja ja tapakankaita. Sulhasen mukanaan tuomia tavaroita kutsutaan "Oloaksi" ja siihen kuuluu sikoja, kananpoikia, kalastuskanootteja y.m. Suuressa hääjuhlassa vaihdetaan sulhasen ja morsiamen lahjat eikä saariväestön anteliaan tavan mukaan molempien asianomaisten perheitä ja ystäviä suinkaan unohdeta.

Hääjuhla pidetään morsiamen kotona tahi, jos nuori pari kuuluu huomattavaan sukuun, vapaassa luonnossa kylän yleisellä kokouspaikalla.

Sellaiset häät ovat sekä juhlalliset että tunnelmarikkaat, milloin ne joku harva kerta vielä vietetään siten kuin vanha samoalaistapa vaatii. Kristinuskon mukana ja lähetyssaarnaajani vaikutuksesta ovat nämä vanhat tavat kuitenkin melkein kokonaan hävinneet ja kirkollinen vihkiminen on tullut sijalle.

Kun sulhanen ystävineen sekä morsiamen perhe ovat saapuneet kyläalueen ympäri istutettujen puitten varjoon, odottaa morsian läheisessä talossa, puettuna kukkiin, näkinkenkäkaulanauhoihin ja kallisarvoisiin mattoihin.

Kun kaikki on selvillä, nousee hän ylös. Mattoa pitkin, joka on liitetty yhteen sangen monista tapakappaleista ja joka muodostaa pitkän käytävän poikki avoimen paikan, vaeltaa hän hiljaa odottavan sulhasen luokse. Hänen ystävättärensä seuraavat perässä häälahjoineen. He levittävät ne yleisön nähtäväksi morsiamen eteen ja palaavat sitten noutamaan toisia. Kun varasto on loppunut, tervehtii morsian läsnäolevia. Ja sitten seuraa omituinen raakalaismainen näky, kun kaikki hänen ystävänsä vakuuttaakseen ihailuansa alkavat lyödä päätään veriin terävillä kivillä.

Kaiken tämän jälkeen jaetaan sulhasen "oloa". Sitten seuraavat iloiset pidot. Ja kun nämä ovat onnellisesti päättyneet, jatketaan niitä tanssilla ja laululla, ja näihin huveihin ottaa nuoriso sydämestään ja sielustaan osaa yömyöhään asti.

Samoalaiset kansat jakaantuvat perhekuntiin, jotka vuorostaan jakaantuvat ryhmiin ja haaroihin. Jokaisen erityisen perheenhaaran päämiehenä on päällikkö, matai. Ja kaikkien näiden alempiasteisten päällikköjen päämiehenä on koko perheen ylipäällikkö, matai sili.

Jokaisella samoalaisella päälliköllä on nimi, joka suoraan tahi ottopojan ottamisen kautta kulkee perintönä suvusta sukuun ja jonka nojalla hän nauttii asemaansa kuuluvia oikeuksia. Matai on joko ylipäällikön, matai silin alainen tahi on hän myöskin itsenäinen; tämä riippuu useimmiten niistä määräyksistä, joita perheen perustajat aikoinaan ovat antaneet.

Perheenjäsenten täytyy palvella mataitansa ja osoittaa hänelle kaikkea hänelle tulevaa kunnioitusta. Kukaan ei saa istua hänen matollansa. Kukaan ei saa juoda siitä vedestä, jota hän on ennen nauttinut. Yhteisillä aterioilla tarjotaan hänelle ensiksi. Häntä varten rakennetaan kylän keskelle ympyriäinen maja, jossa hän harjoittaa vieraanvaraisuuden kaunista hyvettä. Hän hallitsee patriarkaalisella tavalla. Ja milloin tärkeitä asioita on päätettävä, kysyy hän tavallisesti neuvoa perheeltä kokonaisuudessaan tahi erikoiselta ryhmältä.

Matai on joko yksinkertaisesti alii tahi myöskin tulafale — puhuja. Jälkimäinen arvonimi ei ole aivan yhtä huomattava kuin edellinen. Mutta tulafale on toiselta puolelta usein mahtavampi kuin alii. Samoalaisen kirjakielen puutteessa täytyy hänen pitää huoli vanhojen tapojen muistossa pysymisestä ja monimutkaisten juhlamenojen oikeasta noudattamisesta. Ja vihdoin on hänellä tehtävä, joka ei ole vähemmän tärkeä, nimittäin aliin virallisena puhujana oleminen, jolloin hänellä on tuhat tilaisuutta taistella omien etujensa puolesta, ja — jos hän niin tahtoo — saada aikaan toraa ja eripuraisuutta päällikköjen kokouksessa, jossa valtiolliset asiat joutuvat keskusteltaviksi.

Kaikki samoalaiset, jotka eivät ole matai tahi tulafale, ovat igoa vala'au, ja ne jaetaan kahteen luokkaan: nuori mies ja vanha mies.

Samoan saaria on kaikkiaan kahdeksan. Ne keksi 1722 hollantilainen maailmanympäripurjehtija Roggevén, vaikkakin Bourgainville myöhemmin vahvisti löydön, ja sen jälkeen vasta de la Pérouse nousi siellä maihin.

De la Pérouse joutui pian vaihtokauppoihin vaihdonhaluisten alkuasukkaiden kanssa, jotka aluksi olivat ottaneet hänet vastaan jumalana. Muutamista lasihelminauhoista toivat he hänelle vastalahjoiksi viisisataa lihavaa sikaa, lukemattomat määrät kokospähkinöitä ja kyyhkysiä, kilpikonnia ja pieniä papukaijoja. Da Pérouse kuvaa maata "ihanaksi maaksi, jossa ainoastaan häiritsemätön onni vallitsee". Ja alkuasujamia kutsui hän innostuneena maapallon onnellisimmiksi asukkaiksi, joilla ei ole mitään muuta tehtävää kuin lintujen elättäminen ja ensimäisten ihmisten tavalla niiden hedelmien poimiminen, jotka villeinä kasvavat heidän päänsä yllä.

Kun alkuasujamet olivat kostaneet erään de la Pérouse’n miesten tekemän vääryyden, surmaamalla heistä yksitoista, purjehti hän pois saarilta, voimatta edes haudata kuolleitaan, ja joutui lopullisesti haaksirikkoon Santa Cruz ryhmän kareilla.

Samoa nimen synnystä ei tiede vielä näytä tulleen täysin yksimieliseksi. Muutamain tutkijain mukaan johtuu se perhenimestä Moa, joka nimi tarinan mukaan muinoin oli vanhalla kuningassuvulla, joka hallitsi pientä Manuan saarta ja sanasta "Sa", joka merkitsee m.m. kuuluva. Tämän mukaan merkitsisi Samoa Moan perheelle kuuluvaa.

Toiset tutkijat arvelevat, että samoalaiset polveutuvat uusseelantilaisesta Maoriheimosta, joka voi kehua vanhemmasta ja korkeammasta kultuurista kuin mikään muu Etelämeren kansa, tahi että he ovat tälle ainakin läheistä sukua. Tämän johdosta olisivat samoalaiset tunteneet aina neljän metrin korkeuden saavuttaneet, nyt sukupuuttoon kuolleet Dinornis sukuun kuuluvat moalinnut, joilla oli tärkeä osa Maorikansan saduissa ja lauluissa, sekä kutsuneet saariaan niiden mukaan ja pyhittäneet ne niille.

Tätä teoriaa tukee se seikka, että samoalainen "Moa" merkitsee "kanaa" ja että sanan "Sa" voi myös kääntää "pyhitetty" (jollekin). Mutta koska kanaa ei tunnettu saarilla ennen valkoisen miehen tuloa ja nimi jo oli ikivanha, täytyy olettaa, että se todella tarkoittaa uusseelantilaista Moalintua eikä maahantuotua kanaa.

Nimen "Laivurinsaaret" lienee Samoaryhmä saanut niistä suurista merimiestiedoista, merimieskunnosta ja rohkeudesta, joka muinoin oli alkuasukkaiden tunnusmerkki. Nykyjään eivät samoalaiset enää tee niin pitkiä merimatkoja kuin heidän esi-isänsä aikoinaan. Heidän matkansa kanooteissa ja soutuveneissä vievät heidät harvoin kauvemmaksi kuin omien saarien välille, mutta vielä tänäänkin ovat he taitavia kaikessa, mikä merimiesammattiin kuuluu. Maassasyntyneillä merimiehillä sanotaan olevan erinomainen suunnantuntemisaisti, ja ainoastaan poikkeustapauksessa he käyttävät hyväkseen muutoin niin välttämättöminä pidettyjä esineitä kuin merikorttia, mittapyörää (lokia) ja kompassia. Ja siitä huolimatta kuuluvat muut merionnettomuudet paitsi vähäpätöiset kolaukset laguuneihin tullessa ja niistä lähtiessä, harvinaisuuksiin.

Aikojen alussa oli "Leai" — Tyhjyys. "Leaista" syntyi "Nanamu" — hyvä tuoksu. Ja tästä kehittyi "Efuefu" — höyry tahi savu, joka täytti "Leain".

Kun maa oli muodostunut, nousi Tangoloa — alkuolento, luoja — loi "Masinan" — kuun, "Lan" — meren ja suolattoman veden. Valtavan luonnonmullistuksen jälkeen pakenivat aurinko ja kuu taivaalle. Meri nieli maan kiinteän pinnan. Ja tästä nousi sitten tuli, joka meni naimisiin veden kanssa ja synnytti Samoan. Tässä äskensyntyneessä Samoassa asui ainoastaan kaksi olentoa, jotka elivät yli väkivaltaisen luonnonmullistuksen, "Moa" — kana — ja kyyhkynen, ja pian sen peitti vihreä sammal- ja ruohopuku, josta vähitellen kehittyi puita, pensaita, köynnöskasveja, käärmeitä ja lopuksi syntyi ihminen.

Upolon läntisessä niemessä on Mulifanua, suurten palmujen maa. Täällä käynnistään kertoo eräs eurooppalainen matkustaja seuraavaan tapaan:

Tie jota kuljimme, oli tasainen ja hyvä. Pienet hevoset olivat saaneet runsaasti kauraa ja olivat hyvällä tuulella. Eikä aurinko paahtanut peräti rasittavasti, sillä siellä täällä kohosi taajassa korkeita, tuuheita puita, jotka loivat ystävällisen varjon meihin ja tekivät matkustamisen kevyeksi.

Päästyämme Apian ja sen lähimmän ympäristön taakse ajoimme halki useiden suurien kylien. Niiden lähistöllä näimme, miten alkuasukkaat kalastivat laguunissa. Joskus he kahlasivat yksin ympäriinsä mukanaan keihäs tahi pieni verkko seipäässä. Heidän verkkonsa olivat niin hyvin solmittuja ja niin hienosta aineesta, että me luulimme niitä ulkoa tuoduiksi. Mutta eräs englantia puhuva nuori mies vakuutti, että ne olivat kotimaista työtä. Niitä valmistettiin muutamissa kylissä jonkun matkan päässä rannikosta. Aineksena käytettiin hybiscuksen kuorta. Kuori asetettiin laudalle ja karkea ulkokuori raaputettiin pois simpukankuorella. Sen jälkeen kierrettiin jäljelle jääneitä, säikeitä käsin säärtä vasten, kunnes niistä muodostui pitkiä, hienoja säikeitä. Ja sitten kudottiin niistä verkko puuneulalla. Mikään verkko ei ollut kahdeksantoista tuuman neliön alaa pienempi. Mutta muutamia kudottiin sadankin jalan pituisiksi ja suhteellisen leveiksi…

Mitä pitemmälle jouduimme Apiasta, sitä kauniimmaksi näytti kansa tulevan. Nuoret naiset olivat täydellisiä kaunottaria. Ja miehet olivat erittäin upeita ja kauniskasvoisia. Oli oikein vaikuttava näky, kun he kävelivät tiellä, ruumiit hyvin öljyttyinä, ruskeat kepit kädessä, kimmoisin askelin, silmät valppaina ja älykkäinä, tukka lumivalkoisena siihen vasta hierotusta korallikalkista tahi jo ruskeanpunaisena saman aineen lakkaamattomasta käyttämisestä. Useimmat sekä miehistä että naisista pitivät tapasta tehtyä lannesuojusta, jossa oli ruskeita, punaisia, valkoisia, mustia neliömäisiä tahi ympyrämäisiä kuvioita. Ja nämä tapasuojukset olivat valmistetut paperisilkkiäispuun — Morus papyrifera — sisäkuoresta, jonka naiset olivat liottaneet ja taputtaneet hienoiksi, paperinohuiksi lapuiksi, jotka sitten liisteröitiin yhteen haluttuun kokoon arrow juuren tahmealla nesteellä.

Paperisilkkiäispuun kuoresta alkuasukkaat eivät ainoastaan valmista tapakangastaan, vaan käyttävät sitä muutoinkin hyödykseen. Sen nimi on samoaksi Tutunga. Sisämaassa kasvaa toinen Salata niminen puu. Molemmista kerrotaan vanha satu, jonka mukaan Samoassa ennen eli kaksi veljestä, toisen nimi oli Tutunga, toisen Salata, ja molemmilla heillä oli palmumaansa, joiden välillä oli tarkalleen merkitty rajaviiva. Kerran kulki Tutunga tämän rajan yli, ja tämä suututti Salataa siihen määrin, että hän alkoi moittia häntä siitä. Mutta Tutunga, joka oli sinä päivänä ylen pahalla tuulella, suuttui. Ja niin tuli riita veljesten välille.

Kun molempien veljesten vanhemmat saivat kuulla, mitä oli tapahtunut, pitivät he neuvottelun ja päättivät, että heidän poikansa olisivat erotettavat toisistaan. Rangaistukseksi siitä, että Tutunga oli pitänyt veljen omistusoikeutta niin huonossa arvossa, oli hänet nyljettävä, liotettava, taputettava vaatteeksi ja maalattava, niin että häntä voitaisiin käyttää ruumiin alastomuutta suojelemaan. Mutta Salata oli pakotettava muuttamaan saaren sisäosaan. Ja täällä hän oli saava pyhän ja kunnioitetun sijan, niin että ainoakaan ihminen ei vastedes uskaltaisi häneen koskea. Joka kaikki myöskin tapahtui, kuten oli päätetty.

Kuten näemme, on yllä oleva tarina kovin julma, mutta se on samalla vertauksellinen kuvaus molempien puitten merkityksestä samoalaisille.

Eräässä kylässä vietettiin juhlaa. Eräällä lähetyssaarnaajalla oli jokin juhla, ja alkuasujamet olivat panneet toimeen suuret kekkerit hänen kunniakseen ja omaksi huvikseen. Kukin vieraista oli tuonut siihen antimensa.

Me nousimme ajopeleistä ja menimme aterioitsevien joukkoon. Meitä pyydettiin istuutumaan ja maistamaan ruokalajeja. Kaikki oli erinomaista. Ja ne annokset, joita eteemme tuotiin miellyttävillä, vihreillä banaaninlehdillä, olisivat riittäneet ravitsemaan kokonaisen perheen Europassa koko viikon ajan. Onnelliset samoalaiset! Luonto jakaa heille tuhlaavasti lahjojansa heidän itsensä tarvitsematta ankarasti katsoen edes kättä tahi jalkaa liikuttaa. Heillä on kaikkea, mitä he haluavat, lukuunottamatta luonnollisesti sitä, mitä valkoihoinen mies on opettanut heidät toivomaan! Ja siitä hädästä ja kurjuudesta, joka vallitsee valkoihoisen miehen kotimaassa köyhien keskuudessa, heillä ei ole minkäänlaista mielikuvaakaan. — Mitä on köyhänä oleminen? kysyvät he ihmetellen. — Mitä on hätä? Eikö valkoihoisen miehen maassa kasva vuodet umpeensa kokospähkinöitä ja bananeja? Eikö siellä paista mitään aurinkoa? Eikö meri ole täynnä kaloja siellä kuten täälläkin? Eikö toinen anna toiselle, milloin tarvitaan?

Muistan erityisesti erään panttileikin. Kuidutonta kokospähkinää vieritettiin matolla, jonka ympärille nuorisoa oli kokoontunut. Kun hyrrä seisattui, täytyi sen osanottajista, johon päin pähkinän kolme silmää kääntyi, suorittaa joku tehtävä tahi esittää joku hauskuus. Milloin hänen täytyi laulaa joku määrätty laulu, joka tuotti yleistä iloa, milloin hän sai kavuta läheiseen palmuun ja pudistaa alas määrätyn joukon pähkinöitä. Ja joskus hänen täytyi suorittaa aurinkotanssi tahi arvata arvoituksia, joka etenkin lienee pidetty huvi.

— Mikä mies ei koskaan lepää, vaan huutaa päivin ja öin? Vastaus:
Riutoille iskevä kuohu.

— Mitkä jättiläiset ovat aina valmiit sammuttamaan nälän ja janon?
Vastaus: Kokospalmut pähkinöineen, jotka sisältävät lihaa ja maitoa.

Kaksikymmentä veljestä, jokaisella hattu päässä? Vastaus: Miehen kynnelliset sormet ja varpaat.

Me katselimme leikkiä pitkän aikaa. Toisen toisensa jälkeen täytyi esiintyä. Kokospähkinähyrrä käänsi kasvojansa joka puolelle.

— Tiedättekö, että kokospähkinä polveutuu ankeriaasta? kysyi mukanamme oleva englantilainen äkkiä.

— Ankeriaasta? Mahdotonta! Onko se samoalainen tarina — vai mitä te tarkoitatte?

— Katsokaas, näin vähän tiedätte asioista, jotka joka päivä ovat teidän lähimmässä ympäristössänne! Kerronpa siksi teille tarinan, koska se antaa hyvän käsityksen alkuasujanten mielikuvituksesta. Eräs lähetyssaarnaaja kertoi sen minulle. Ja tässä sen kuulette:

Apian lähistössä asui mies ja vaimo sekä heidän Sina niminen tyttärensä. Eräänä päivänä vaimo noutaessaan suolavettä meren poukamasta sai ankeriaan vesisäiliöonsä. Hän otti sen kotiinsa, pani sen maljaan ja lahjoitti sen Sinalle. Mutta kun ankerias, joka nyt oli kasvanut isoksi, niin että se tarvitsi vedellätäytetyn kuopan uidakseen, puri Sinaa käteen, päättivät vanhemmat, että sen täytyi olla joku paha jumaluusolento ja että heidän pitäisi kohta muuttaa paikalta välttääkseen onnettomuuksia, jotka muutoin varmasti heitä kohtaisivat.

Sanottu ja tehty. He alkoivat vaeltaa pitkin rannikkoa löytääkseen itselleen uuden kodin. Mutta kauvan he eivät olleet kulkeneet, ennenkuin he näkivät ankeriaan heitä seuraavan. Pai, mies, päätti silloin jäädä jälkeen ja rakentaa esteitä sen tielle. Äiti ja Sina saisivat jatkaa matkaansa. Ja kun kaikki vaara olisi ohi, kiiruhtaisi Pai heidän jälkeensä.

Kun Sina ja hänen äitinsä olivat kulkeneet hetkisen, huomasivat he, että ankerias edelleen oli heidän jäljissään. Äiti, joka oli huolissaan tyttärestään, pyysi häntä rientämään yksin. Itse hän pysähtyisi, kuten isäkin oli tehnyt ja rakentaisi korkean vuoren, jonka yli ankerias ei voisi madella.

Sinä jatkoi matkaansa yksin. Mutta ankerias seurasi häntä yhtä uskollisesti. Ihmiset, joita hän tapasi tiellä, vetäytyivät kauhistuneina syrjään. Kukaan ei uskaltanut lyödä kuoliaaksi hänen seuraajaansa. Ja kun kukaan ei myöskään tahtonut korjata sitä majaansa, täytyi tytön lakkaamatta rientää eteenpäin.

Vihdoin luopui Sina kaikesta toivosta päästä koskaan vapaaksi kiusallisesta ankeriaasta. Hän kääntyi ja alkoi jälleen lähestyä kotipaikkaansa. Mutta sitä ennen kulki hän erään kylän ohi, jonka päällikkö tarjoutui häntä auttamaan.

— Ole sinä vain kaikessa rauhassa, sanoi hän. — Me pidämme huolen sinun vainoojastasi.

Sinan levätessä kaikessa kiireessä levitetyillä matoilla ja ankeriaan ulkopuolella odottaessa päällikkö valmisti juoman, joka oli sekoitettu kaikkein myrkyllisimmistä yrteistä, niitä hän tunsi ja mitä hän saattoi kiireessä noutaa metsästä. Kun juoma sitten oli valmis, kaasi hän sen erityiseen maljaan ja kannatti sen ulos ankeriaalle. Mutta kun tämä oli sen juonut ja tunsi loppunsa lähenevän, kutsui hän Sinan luokseen ja uskoi hänelle viimeisen toivomuksensa.

— Ota minun pääni, — sanoi hän — kun minä olen kuollut ja päällikkö on minut keitättänyt. Hautaa se majan ulkopuolelle. Ja sitten saat nähdä, miten hyödylliseksi minä tulen sinulle.

Sinä teki niinkuin ankerias oli toivonut. Vihdoin kasvoi kuolleesta ja keitetystä päästä palmu, ja tästä palmusta hän sai lehtiä matoiksi ja viuhkoiksi, katonkatteeksi ja moneen muuhun tarkoitukseen. Ja kun hedelmät olivat kypsiä ja hän kuori pois niiden ulkoverhon, huomasi hän, että uskollisen ankeriaan kasvot olivat kuvastuneet sisäkuoreen. Siinä näkyivät sekä silmät että suu. Ja tästä suuresta rakkaudesta tuli Sina niin liikutetuksi, että hän kertoi siitä kaikille, jotka tahtoivat sitä kuunnella. Siitä lähtien tietää myöskin koko Samoa, että kokospähkinäpuu polveutuu ankeriaasta.

Pienillä hevosiltamme oli ollut oivallinen lepoaika, kun me taas jatkoimme matkaamme. Ei paraskaan ajaja olisi voinut niitä säästää paremmin kuin me. Ja vaikka matkamme ei täten edistynytkään yhtä nopeasti kuin jos edessämme olisi ollut täysiveriset englantilaiset hevoset, sujui matka kuitenkin aivan kohtalaisesti, ja meillä oli hyvää aikaa kiinnittää huomiomme kaikkeen, mitä tien molemmilla puolin tapahtui.

Meitä kohtaavien naisten ja lapsien ruumiit olivat sopusuhtaisesti muodostuneet ja heidän hipiänsä oli loistava, hieno ja silkinpehmoinen. Näin ei ollut kuitenkaan aina lukuisain pienten lasten laita, jotka hyökkäsivät ulos majoista tervehtiäkseen meitä, kun kuljimme ohi.

Useilla niistä oli tulehtuneet ja märkäiset silmät. Ja joskus näimme pieniä raukkoja, joiden koko ruumis oli pahalaatuisen ihottuman peitossa, jonka haavoista usein vuosi veri. Tätä tautia kutsuttiin Tonaksi — Papilloma trophicum — ja johtuu se alkuasujanten käsityksen mukaan siitä että vaimot, ennen lapsen syntymistä, syövät ylenmäärin raakaa kalaa.

Tämän taudin parantavat samoalaiset lapselle kovin kipua tuottavalla tavalla. Kun haavat ovat ruvettuneet kylvettävät he hänet suolavedessä, hankaavat sitten karhealla harjalla, niin että kaikki ruvettuina lähtee pois ja alkaa vahva verenvuoto. Sen jälkeen hierotaan koko ruumis raudanruosteesta ja väkevästä sitruunanmehusta sekoitetulla aineella. Ja sitten jätetään haavat parantumaan, joka tapahtuu arvettomasti ja johon menee monen viikon aika.

Sairaita ihmisiä ei muutoin nähdä usein Samoassa. Spitalisten luku esim. on paljoa pienempi kuin Sandwich saarissa ja Tahitissa. Keuhkotautien sanotaan pääasiallisesti vaivaavan niitä alkuasukkaita, jotka ovat ruvenneet käyttämään europpalaisia pukuja. Ja kiusallisen elefantiasistaudin sanotaan olevan häviämään päin koko Samoasta.

Kylien lähistöllä kuljimme muutamien hautojen ohi. Ne olivat aivan majojen lähellä ja olivat vakaavien kiviröykkiöiden peittämät. Vainajat nukkuivat siellä aivan sen paikan vieressä, missä he olivat viettäneet maallisen elämänsä. He lahosivat hiljaa, pää käännettynä itään päin, käärittyinä mattoihin, joita peitti valkoinen hieta. Elävät kulkivat joka päivä heidän leposijojensa ohi. Yötulen loimuava liekki heijasti kiviröykkiöihin. Ja täten he olivat vielä rakkaittensa luona ja elivät heidän muistossaan kauvan.

Vihdoinkin olimme perillä Mulifanuassa. Kokospalmuja kohosi toistensa vieressä niin pitkälle kuin silmä saattoi kantaa. Hehtaari toisensa jälkeen — yhteensä kaksituhatta — oli täällä viljelyksenä. Kaksituhatta tonnia kopraa kuljetettiin täältä vuosittain. Se on eräs D.H.P.G:n (Die deutsche Handels- und Plantagengesellschaft in der Südsee, etelämeren suurin toiminimi.) hienoimpia istutuksia ja tuottavimpia tulolähteitä.

Kokospähkinäpalmu alkaa antaa satoa viisi tahi kuusi vuotta istutuksen jälkeen. Kahdeksan-vuotiaana se antaa vuosittain noin seitsemänkymmentä tahi kahdeksankymmentä pähkinää, joskin saattaa tapahtua, että joku yksityinen palmu saattaa kantaa aina sataan hedelmään saakka. Kun hedelmät ovat täysin kypsiä, putoavat ne maahan. Ja nyt ne valmistetaan kopraksi, joka tapahtuu sillä yksinkertaisella tavalla, että ne halotaan veitsellä tahi kirveellä ja sitten levitetään päivänpaisteeseen sisäpuoli ylöspäin. Kun valkuainen eli sydän on eronnut kuoresta, kuivunut ja rypistynyt kokoon sekä alkanut levittää kuulumattoman makeaa ja äitelää lemua, on kopra valmista. Se pannaan säkkeihin ja lähetetään ulkomaille sekä jalostetaan sittemmin kaikenlaatuisiksi öljyiksi — kone- ja salaattiöljystä sardiinija tukkaöljyyn.

— Kopran viljeleminen on tuottavaa liikettä — sanoi englantilainen ystävämme. — Minä olen ollut liikkeessä monta vuotta ja tunnen sen ansiot. Se on erinomainen sekä raaka-aineen lähettäjille että välikauppiaille.

-— Mutta työvoima? ihmettelimme me. — Kuinka voi Rike ja muut istuttajat saada samoalaisia tekemään työtä? He maksavat varmaan äärettömät palkat.

— Jos istuttajat odottaisivat kunnes samoalaiset alkaisivat työskennellä, niin saattaisivat he yhtä hyvin jättää kaikki sikseen. Ei, heidän täytyy varata itselleen työvoimaa muualta. D.H.P.G. liikkeellä on oma moottorialuksensa. Sillä se tekee vuodessa kolme, neljä retkeilyä Salomon-saarille noutamaan alkuasukkaita. Joka kerta palaa se tuoden mukanaan elävän lastin, jossa on noin kolme- neljäsataa miestä ja naista. Ne ovat jonkinlaisia nykyaikaisia, hallituksen hyväksymiä orjamatkoja. Virallisesti tehdään näiden ihmissyöjäparkain kanssa — sillä melkein kaikki he ovat ihmissyöjiä — työsopimus. Heille taataan palkkaa vuodessa sataneljäkymmentäneljä markkaa, vapaa asunto ja vapaa ruoka. Mutta palkkaa ei makseta koskaan käteisesti. Tiliä tehtäessä vetää liike maksusta pois vaatteet, työkalut ja tupakan, jotka se on jättänyt etukäteen kolmen ensimäisen vuoden aikana. Nämä tavaransa saavat työmiehet noutaa liikkeen kahdesta puodista. Mutta muutamia päiviä ennen sitä muuttaa liike kaiken hylky- ja roskatavaravarastonsa mainittuihin puoteihin. Tavaroista lasketaan samat hinnat kuin jos ne olisivat uusia. Suureksi ei siis lopulta jää se, mitä petetyt mustaihoiset vihdoin itse asiassa saavat kolmivuotisesta työstään, jolleivät he nimittäin sitä ennen ole nääntyneet oudosta ilmastosta, kovasta kohtelusta ja viheliäisestä ravinnosta; kaikki on yksinkertaisesti häpeämätöntä keinottelua.

— Myöntäkää, sanoimme me, että te ette pidä saksalaisista ja että tämä tekee teidän arvostelunne katkeraksi. Me olemme oppineet tuntemaan näiden joukossa mitä inhimillisimpiä ja rakastettavimpia hallitusherroja. Eivät he suinkaan sallisi kovaa kohtelua, huonoa ruokaa ja kaikkea muuta, mistä te syytätte liikettä?

— Myönnänkö, etten pidä saksalaisista. Niin, miksipä en sitä tekisi? He ovat raakaa ja jyrkkää kansaa kokonaisuudessaan. Ja heidän politiikkansa on samanlaista. Hallitus! Yksityisinä ovat ylemmät virkamiehet kenties maailman parhaita ihmisiä. Mutta sitä seikkaa minä en tunne, koska minulla ei ole kunniaa olla heidän tuttaviaan. Mutta minä asun Tivolihotellissa Apiassa ja olen oikeustalon ja "putkan" naapurina. Joka aamu kello kahdeksan minut herättää mitä kauhistuttavin huuto ja ulvonta. Hallitus pieksättää silloin maahantuotuja kiinalaisia työntekijöitä. Nämä ovat samanlaisia orjia kuin liikkeen ihmissyöjät. He eivät saa poistua ilman numeroaan, joka on kannettava täysin näkyvänä käsivarren ympärillä. Kello yhdeksän jälkeen illalla eivät he yleensä saa lähteä ulos. Työpäällikkönsä ilmiannosta ja ilman pienintäkään mahdollisuutta saada itseään puolustaa tuomitaan heidät ruoskittavaksi. Ja niitä iskuja ja lyöntejä, joita heidän työnantajansa heille sillä välin antavat, ei heidän hyväksensä lasketa…

Mulinuussa oli — kertoo europpalainen matkustaja — pyöreä maja, joka ei ollut ainoastaan suurempi kuin kaikki muut lähellä olevat, vaan siinä herättivät erityistä huomiota sen taitehikkaasti palmikoidut bamburuokoseinät ja iso musta-valko-punainen Saksan valtakunnan lippu, joka liehui aivan lähellä korkean maston huipussa.

Päivän häikäisemät silmäni olivat tuskin tottuneet miellyttävään varjoon, joka levisi korkean katon alle, kun huomasin, että en ollut tavallisessa samoalaisessa asunnossa. Kattoparruilla oli harvinaisen suuri määrä kääröjä. Kava-malja oli erinomaisen iso. Katon reunustalla riippui suuri kivipiirros keisari Vilhelmistä mustalla ja valkoisella tapa-alustalla. Vierellä oli paavin sekä kuvernöörin, tohtori Solfin kuva. Ja lattialla oli kolme isoa, kamferipuista arkkua, kauneimpia, mitä tähän asti olin nähnyt käydessäni samoalaisessa majassa.

Siellä istui vanha mies ainoastaan muutamien tuumien korkuisella fidshiläismattovuoteella. Alapuolella olevat matot olivat paksumpia, mutta sitten ne tulivat yhä hienommiksi ja hienommiksi, kunnes ne olivat sametinpehmoisia ja loistivat ikäänkuin ne olisivat olleet palmikoidut puhtaimmista kultasäikeistä eivätkä paljaista kuivuneista ja riivityistä lehdistä. Hän teki mahtavan vaikutuksen, hänen hartiansa olivat voimakkaat, rinta leveä, niska voimakas ja lyhyt, suuri, luja pää, jonka lumivalkoinen lyhyeksi leikattu tukka ja viikset ynnä harva parrantynkä olivat omituisessa ristiriidassa hienosti rypistyneen päivänpaahtaman tumman ihon kanssa. Kaunis, joskin hieman leveä nenä, viisaat vakavasti katselevat silmät tuuheiden, valkoisten kulmakarvojen alla ja suorat, syvät viivat nenäjuuresta suupieliin muodostivat kasvot, joiden tarmo oli silmiinpistävä. Ja kaikkeen tähän yhtyi jokin arvokkaisuus, jota ei ole helppo kuvata ja joka ei voi olla silmiin pistämättä. Kaikki teki heti sen vaikutuksen, että edessäni oli joku suuriarvoinen päällikkö.

Vanhuksella, jonka iän saattoi arvioida noin seitsemäksikymmeneksi vuodeksi, oli kaulassa ketju punaisia kukkia sekä yksinkertainen rukousnauha, josta pieni hopea-amuletti riippui avoimelle rinnalle. Vyötäisten ympärillä oli hänellä tummansinisestä, maahantuodusta kankaasta valmistettu lava-lava. Kädessä puoleksipoltettu samoalainen sikari. Ja sylissä hänellä oli vihdoin ristissäolevilla säärillä oivallinen hevosen jouhinen kärpäistöyhtö, hyvin kiillotetussa puupitimessä, jonka kädensijan ympärillä oli loistava hopeahela.

Tällainen oli Mataafa, Samoan kuningas, — joskaan saksalaiset eivät häntä virallisesti siksi tunnustaneet ja jonka arvonimen sitäpaitsi v:n 1899:n komissioni poisti. Kuitenkin sai Mataafa aikoinaan keisari Vilhelmiltä korkeimman kaikista arvonimistä, mikä alkuasukkailla on, nimittäin kunnia-arvonimen "Alii-Sili" — korkein herra tahi korkein päällikkö. Vuosien kuluessa on hän sitäpaitsi saanut hallitukselta joukon arvokkaita lahjoja: ison, kauniin talon Apiavuoren rinteellä, hevosia ja vaunuja, pitkän veneen ja hopeahelaisen kärpästöyhdön, jota esinettä alkuasukkaat melkein aina pitävät mukanaan ja jolla he karkoittavat lentoon kärpäsiä, jotka ovat niin alhaisia olentoja, että niitä ei saa käsin koskettaa.

Ja hänen asemansa tekee myöskin merkittäväksi se huomaavaisuus ja kohteliaisuus, jota saksalainen kuvernööri ja hänen päällystönsä hänelle kaikissa tilaisuuksissa osoittavat, hyvin tietäen, että vanhan miehen sana ja vaikutusvalta painavat paljon neuvotteluissa ja alkuasujanten toiminnassa.

Mataafan kaikki arvonimet ja nimet, jotka ovat saadut eri piireistä ja yhdistetyt muutamien vanhojen mattojen omistamiseen, kuuluvat seuraavasti: Tupau Mataafa, Tuiaana, Tuiatua, Gatoaitele, Malietoa, Mataafa, Tangaloa ja Lilomaiava. Ja näiden lukuisien arvonimien kantaja ei ole ainoastaan muodoltaan, istuessaan kauniissa majassaan loistavalla matollaan, vaan myöskin luonteeltaan ja elämäntarinansa vuoksi harvinaisen hauska ja mieltäkiinnittävä ihminen.

Täyttyisi kokonainen kirja, jos rupeisimme lähemmin kuvaamaan kaikkia niitä kahakoita ja taisteluja, jotka Samoassa taisteltiin vuosien 1872 ja 1900 välillä ja joissa Mataafan merkitys oli erittäin suuri.

Samoalaisten eri puolueet, jotka eivät voineet sopia siitä, kenen he ottaisivat kuninkaakseen, kohtasivat toisensa monta kertaa taistelukentällä. Kolme suurvaltaa, — Englanti, Saksa ja Amerikka — jotka tahtoivat kukin osansa, jolleivät juuri kaikkia saaria, kiihottivat heitä ja kiistelivät sitäpaitsi keskenään tavalla, joka ei ollut suinkaan suurvaltojen arvon mukainen. Vallitsi yleinen sekamelska. Rannikkoja pommitettiin. Iskuja annettiin. Suojelusjoukkoja laskettiin maihin. Lippuja pystytettiin. Englantilainen lähetystöinä, jolla oli suuri vaikutusvalta, kolmen valtiomahdin konsulit ja sotalaivastojen päälliköt vehkeilivät toisiaan vastaan milloin alkuasujanten ja heidän valtiollisten järjestöjensä mukana, milloin niitä vastaan.

Seikkailijoilla ja onnenonkijoilla oli näinä vuosina kultaiset ajat Samoassa. Tehtiin mitä uskomattomiinpia ilkitöitä. Eräs englantilainen asianajaja laahasi eräänä päivänä Saksan lipun alas ja polki sen lokaan. Muuan saksalainen juomasankari kosti särkemällä oikeustalon ikkunat, englantilaisen ylituomarin siellä ollessa. Eräänä päivänä nostivat englantilaiset oman lippunsa samoalaisen yläpuolelle ja ottivat samoalaisen saariryhmän haltuunsa. Tämä "omistaminen" vaihdettiin myöhemmin lyhytaikaiseen "kauppa- ja ystävyyssopimukseen". Alkuasukkaat alistuivat milloin yhden, milloin toisen vallan suojelukseen. He lähettivät persoonallisia kirjelmiä sekä keisari Vilhelmille että kuningatar Viktorialle. Ja kun vihdoin Malietoa Laupepa, viimeinen kruunattu kuningas, joka heikkoutensa vuoksi oli suureksi osaksi ollut syypää vallitsevaan epäjärjestykseen, kuoli, jakautuivat samoalaiset kahteen puolueeseen, joista toinen kannatti Tanua, Lontoon lähetyssaarnaajain erityistä suosikkia, ja toinen katolilaista Mataafaa, jota saksalaiset olivat pitäneet viisi vuotta maanpakolaisuudessa Jaluitsaarella, mutta jonka he nyt sallivat palata.

Mutta joskin päällikköjen enemmistö tahtoi ehdottomasti Mataafaa kuninkaaksi, eivät politikoivat lontoolaiset lähetyssaarnaajat tahtoneet taipua. He varustivat seitsemäntoista vuotiaan ehdokkaansa ja hänen kannattajansa aseilla ja ampumavaroilla. He suojelivat heitä alueellaan. Ja kun Mataafan soturit kävivät heidän kimppuunsa ja pakottivat heidät pakenemaan, täytyi sekä Tanun että hänen väkensä peräytyä merelle ja hakea englantilaisen Porpoise sotalaivan kanuunien suojaa, mutta he saivat melkein kaikki surkealla tavalla surmansa. Heidät yllätti näet vaikea myrsky, täytti heidän kanoottinsa vedellä ja pani heidät alttiiksi kauheille kärsimyksille, jota kaikkea englantilaiset päälliköt laivankantensa korkeudesta kylmäverisinä ja panematta rikkaa ristiin heidän auttamisekseen katselivat, kunnes saksalaiset vihdoin ottivat armoihinsa ja pelastivat nämät puoliksi paleltuneet saaristolaisparat, jotka heidän liittolaisensa englantilaiset näin häpeällisesti jättivät oman onnensa nojaan.

Mataafan luonteessa yhdistyy lujuus ja kukistumaton rohkeus, kaksi miehevää hyvettä, sydämelliseen lempeyteen, joka hänen katkerinten vihamiestensäkin tulee tunnustaa. Ilman häntä — sanotaan — olisi, lukuunottamatta katolista lähetyskuntaa ja siihen kuuluvia, jokainen valkoihoinen, niin mies kuin nainen, saanut surmansa viimeisissä levottomuuksissa. Sillä molempien englantia puhuvien valtojen yli kaiken kuvaamiskyvyn nouseva julmuus oli synnyttänyt hädän ja kurjuuden päivänpaisteisille saarille ja ärsyttänyt niiden muutoin niin ystävälliset asujamet mielettömään raivoon. Ilman häntä kinastelisivat ja taistelisivat eri päälliköt kenties vielä tänäänkin saksalaisesta yliherruudesta huolimatta. Ja miten olisikaan käynyt valkoihoisille ilman Mataafaa, kun suuren myrskyn jälkeen maaliskuussa 1899 haaksirikkoontuneiden ja särkyneiden sotalaivojen pirstaleet täyttivät Apialahden rannat, kun sadat miehet taistelivat henkensä edestä kamalissa hyökyaalloissa ja kun pelastuneet harhailivat rannoilla ilman aseita, vaatteita tahi ravintoa? Tässä tilaisuudessa näytti Mataafa paremmin kuin koskaan ennen, kuka ja millainen hän oli. Hyvin linnoitetusta asemastaan vuorilta lähetti hän soturinsa lahdelmaan pelastamaan, mitä oli pelastettavissa. Kuolemaahalveksivalla rohkeudella heittäytyivät uimataitoiset vahvat miehet valkovaahtoisiin laineihin. He muodostivat ketjun, kunnes he seisoivat leukaansa asti vedessä. He pitivät toisistaan kiinni melkein yli-inhimisellä sitkeydellä. Ja siten he myöskin onnistuivat omaksi ja jalon päällikkönsä unohtumattomaksi kunniaksi pelastamaan suuren osan hätään joutuneista merimiehistä, jotka eilen olivat taistelleet heitä vastaan ja pommittaneet heidän kyliään ja jotka huomenna todenmukaisesti jälleen alkaisivat väärää taisteluansa ryöstönhimon ja sorron vertatippuvan lipun alla.

Majassaan asui Faamu, eräs Samoan kuninkaallisia prinsessoja ja edellisessä luvussa mainitun, tunnetun samoalaisen kuninkaan Maliatoa Laupepan tytär.

Hän istui tavallisesti keskellä majaa ja työskenteli, milloin kutoen uutta "titiä", tanssivyötä, milloin palmikoiden kukkaseppelettä niskaansa tahi tukkaansa varten.

Sukunsa vuoksi oli Faamulla luonnollisesti huomattava asema. Tultuaan Taupouksi joutui hän emäntänä kaikissa juhlallisuuksissa monien erilaisten ihmisten yhteyteen. He ihailivat häntä kaikki, sekä alkuasukkaat että valkoihoiset. Ja sanottiin, että ainoakaan samoalaisprinsessa ei ollut aikaisemmin eikä myöhemmin koskaan niin yleisesti pidetty kuin hän.

Tuoksuvana lauhana kuutamoiltana piti Faamu parin vieraansa kunniaksi suuren juhlan. Mukana ollut europpalainen antaa siitä elävän kuvauksen, jota tässä seuraamme.

Faamun majan ympärille oli kokoontunut kehään suuri joukko kutsumatonta naapuristoa. Siellä oli ainakin kaksisataa alkuasukasta.

Itse majassa, jossa silmää häikäisi kahdentoista, ehkä useammankin hyvin puhdistetun öljylampun valo, istui emäntä tavan mukaan keskellä lattiaa, joka illan kunniaksi oli kokonaan peitetty hienoilla, kullallekimaltelevilla matoilla. Joukko tummanpunaisia hybiscuskukkia tukassaan ja puettuna vaaleansiniseen, pitkään, kevytpoimuiseen hameeseen otti hän vastaan vieraansa ja osoitti heille paikat. Mitään esittelyä ei tapahtunut. Me olimme kaikki emäntämme ja sellaisina myöskin toistemme ystäviä. Nimi! Mitä se vaikutti asiaan? Arvonimi? Kuka sellaista kysyi?

Vieraiden vähitellen saapuessa oli meillä aikaa katsella ympärillemme. Muutoin niin aistikkaan yksinkertainen maja oli melkein tuntematon. Lukuisat tukipilarit ja poikkiparrut olivat aistikkaasti koristetut äskenleikatuilla palmunlehdillä, joiden tummasta vihreydestä lukuisia valkoisia jasmiinikukkia silmää viehättäen loisti. Katosta riippui tuoreita köynnöksiä, joita oli punottu lehdistä ja kauniista kukista. Ja määrätyllä paikalla oli kelpo tanoa valmiina juhlallista kavaa varten, jolla juhla aikanaan oli aljettava ja ystävyys kaikkien läsnäolevien kanssa yhä enemmän vahvistettava.

Toisella pitkällä seinällä istuimme me papalangi — europpalaiset. Toisen lyhyen seinän ääressä olivat vanhat alkuasukkaat. Niitä oli noin tusina. Ja arvokkaannäköisiä ukkoja he olivat. Heidän kasvonsa monine ryppyineen ja vakoineen tekivät arvoa-vaativan vaikutuksen. Silmät katselivat niin lempeästi ja ystävällisesti. He keskustelivat niin kohteliaasti ja hiljaa. Ja keskellä heidän piiriänsä istui erityisesti kunnioitettuna nuori Tanu, Faamun veli ja aikoinaan vallanhimoisten lontoolaislähetyssaarnaajain kuningasehdokas, vastaehdokas katolilaiselle Mataafalle, jonka ympärille koko samoalainen kansa oli kokoontunut niin yksimielisenä ja määränsätietoisena.

Pitkällä sivulla meitä — papalangeja — vastapäätä oli nuorisolla sijansa. Kylki kyljessä oli siinä noin neljäkymmentä nuorta miestä ja naista. Heidän silmänsä loistivat odottavaisesti. Heidän virheettömät valkoiset hampaansa kimaltelivat täyteläisten huulien välistä. Heidän naurunsa helisi. Sukkelia muistutuksia sinkoili edestakaisin. Se oli suloista nuorisoa, suloista nuorisoa…

Majan ulkopuolella istuivat kutsumattomat taajoissa riveissä. Koko naapuristo oli siellä. Monta sataa henkilöä. Ja heidän takanansa keittohuoneissa liikkui joukko toimeliaita nuorukaisia uunien ääressä. Ja taampana kiiluvat silmät todistivat, että naapuriston kaikki kissat ja koirat olivat saapuneet saamaan osansa pidoista.

Näin olivat kaikki vieraat vähitellen saapuneet. Kahden nuoren naisen seuraamana asettui Faamu kavamaljan taakse ja valmisti suurilla juhlallisuuksilla vieraanvaraisuusjuoman. Muuan vanha Tulafale omisti jokaiselle vieraista muutamia kauniita sanoja. Lähetyssaarnaajani läsnäolosta huolimatta uhrattiin myöskin jumalille heidän osansa. Ja kun tanoa vihdoin oli tyhjä ja pantiin syrjään, lähetti Faamu sanan keittohuoneeseen, että nyt oli vaisalon aika.

Tämän kutsun saatuaan kiiruhtivat nuoret miehet keittohuoneeseen. He toivat kukin kokospähkinämaljansa ja vihreän pergamenttimaisen lehtensä, joka oli tarkoitettu lusikaksi. Jokainen vieraista sai maljansa ja lusikkansa. Maljassa höyryävä ruokalaji oli vaisalo. Sillä oli ruokahalua herättävä tuoksu ja se maistui vieläkin paremmalta, vaikka se ei ollutkaan mitään muuta kuin raaputettua, omassa maidossaan keitettyä nuorta kokospähkinää, johon oli lisätty arrowjuurta. Nautittuani tätä muutamia lusikoita — anteeksi — lehtiä tunsin itseni harvinaisen ravituksi ja tyytyväiseksi. Minut valtasi jonkinmoinen uuvuttava hyväntuntemus. Nojauduin mukavasti erääseen katonreunan tukipilariin. Ojensin mukavasti koipeni matolle. Otin vastaan äskentarjotun, kotonatehdyn sikarin. Puhalsin hiljaa muutamia kevyitä sauhukiemuroita. Suljin puoliksi silmäni. Ja sitten annoin juhlan vieriä editseni kirjavine kuvineen…

Tuoksuen ja loistaen kokospähkinäöljystä, jolla komeat, ruskeat ruumiit olivat runsaasti voidellut, järjestyivät nuoret miehet tanssiin kolmessa rivissä. Sääret ristissä päällekkäin siten, että jalat esteettömästi saattoivat liikkua, istuivat kauneimmat ja lujarakenteisimmat miehet ensi rivissä. Heidän keskellään oli nuori päällikkö, jättiläinen, jolla oli valtaava, vaikeasti kiinnitettävä tuinga päähän sidottuna ja kallisarvoinen sarvivalaanhampainen kaulanauha niskassa. Vyötäisillä oli kaikilla pienet verhot ruskeareunaisesta tapasta, jotka olivat sidotut juhlaa varten erityisesti valmistetulla tanssivyöllä, johon oli kiinnitetty nuoria lehtiä ja kukkia. Päässä heillä oli pieni bananinlehtinen hattu ja kaulassa riippui ula, — kaula vitja — valmistettu pandanin tuoksuvista, punaisista hedelmistä, samalla kun käsi- ja jalkanivelet olivat kaunistetut hienoilla, pienillä lehtiseppeleillä.

Jonkun verran syrjässä nuorukaisista istui yksinäinen omituinen olento. Se oli tavanmukainen narri, jota ilman ainoakaan samoalainen juhla ei ole oikein onnistunut. Hänen kasvonsa olivat vanhat ja hennot. Silmät harhailivat. Odottaen että tanssi, jota hänen tuli ivata, alkaisi, käänteli ja väänteli hän itseään kuin riikinkukko. Ja sillä välin suuntasi hän milloin yhdelle, milloin toiselle läsnäolevalle alkuasukkaalle pilkallisia huudahduksia ja liioittelevia eleitä seuraavia sukkeluuksia, jotka kerran toisensa jälkeen herättivät kuulijoissa äänekästä mieltymystä ja naurua ja tavantakaa kiihoittivat häntä uusiin ponnistuksiin huomion kiinnittämiseksi itseensä.

Äkkiä alkoi laulu ja tanssi. Nuorukaiset virittivät sävelen, pienen moniäänisen laulun, jota toistettiin niin kauvan kuin leikki kesti. Sen tahti tuli yhä nopeammaksi ja nopeammaksi. Ja lopuksi se tuli niin hurjan vauhdikkaaksi, että tanssijat ainoastaan äärimäisellä vaivalla pysyivät mukana.

Itse tanssi oli omituinen ja sen suorittivat ensimäisen ja toisen rivin nuorukaiset istuallaan. Siihen yhtyi erilaisia nopeita liikkeitä. Koivet liikahtelivat edestakaisin. Yläruumis taipui ja ojentautui jälleen, kääntyen oikealle ja vasemmalle. Käsivarret ja kädet ojentautuivat — yhdessä tahi kumpikin erikseen — ulos ja ylös, sivuille, eteen- ja taaksepäin. Pää pyöriskeli ja teki nopeita käännöksiä. Ja kaiken tämän kestäessä löi toisen jalan isovarvas lakkaamatta istuinmattoihin. Erehtymättä kertaakaan osoitti se tahtia. Oli käsittämätöntä, miten se saattoi pysyä sekaantumatta. Todellakin ihmeellinen taidonnäyte. Mikään ei loukannut silmää. Joka liike osotti ylevyyttä ja siroutta. Ja kaikki tapahtui sellaisella levollisuudella ja notkeudella, että se saattoi polveutua ainoastaan vuosisatojen kuluessa huolellisesti kehitetystä ja peritystä plastillisuudesta.

Tämä omituinen huvi kesti noin viisi minuuttia, kunnes oli saavutettu sellainen huimaava nopeus, että sitä ylemmäksi pääsy näytti mahdottomalta. Silloin taukosi laulu äkkiä ja tanssijat pysähtyivät samassa hetkessä. Mutta pysähdys ei tullut pitkälliseksi. Muutamien minuuttien kuluttua kajahti uusi laulu. Ja sitten alkoi uusi tanssi mitä uskomattomimpine lantiontaivutuksineen ja kierroksineen, jossa nuorten miesten sitkeys tuli mitä kovimmalle koetukselle ja joka ei päättynyt ennen kuin kaikki osanottajat, sekä laulajat että tanssijat, olivat perinpohjin uupuneet.

Kun vilkkaat suosionosoitukset, jotka seurasivat tätä esitystä, olivat tauonneet, ilmestyi Faamu, joka hetkeksi oli poistunut, mitä hämmästyttävimmässä loistossaan.

Hän oli heittänyt päältään vaaleansinisen hameensa ja hänellä oli nyt ainoastaan kullankeltainen olkimatto vyötäisten ympärillä. Tämän kevyen puvun yllä oli loistavan kaunis titi punaisista villeistä kukista. Kaulan ympärillä loisti tavanmukainen komeista keltaisenvalkoisista sarvivalaan hampaista tehty kaulanauha. Ja ympäri karhean, nokimustan tukan, joka oli kammattu kahdeksi valtaavaksi, paksuksi pensaaksi, oli harvinaisista kukista muodostettu pieni seppele, kukista, jotka olivat keltaisia kuin sinapinsiemen ja niin väkevätuoksuisia, että koko suuri maja täyttyi mitä huumaavimmasta tuoksusta.

Täyteläisillä käsivarsilla ja kapeilla säärillä kimalteli hienosti palmikoituja vihreitä lehtikiehkuroita. Sormissa oli joukko kullalla ja hopealla koristeltuja kilpikonnankuorisia sormuksia. Korvankärjissä oli pari pikku kukkaa. Ja paljaasta upeasta yläruumiista kimalteli kullanpunainen lengi, harvinainen, vanhoista ajoista tunnettu väriaine, jota ylhäiset samoalaiset naiset olivat valmistaneet erään kasvin juuresta.

Vihdoin virittivät nuoret miehet, joiden katseet teeskentelemättömällä ihailulla olivat säteillen hyväilleet nuoren prinsessan suloa, jälleen laulunsa. Ja niin alkoi Faamu tanssia. Hän kiiti edestakaisin kevyillä jaloillaan, jotka tuskin näyttivät koskettavankaan häntä varten erityisesti levitettyjä tanssimattoja. Hän käänteli yläruumistaan, niin että kullanpunainen lengi kimalti ja loisti. Hän teki eleellisiä liikkeitä käsivarsillaan ja värähytteli kyynärpäitään, käsiniveliään ja hienoja sormenpäitään niin ihmeellisellä, selittämättömällä tavalla, että en ole koskaan voinut kuvitellakaan mielessäni sen veroista.

Matoilla, majan vieressä, istuivat vieraat vaipuneina sanattomaan ihailuun. Tämä, Faamu ja hänen tanssinsa oli jotakin, jonka vertaista he eivät koskaan olleet edes uneksineetkaan. Japanin pienet geishat ja heidän koko maailmassa kuuluisa tanssinsa ei ollut mitään tämän rinnalla. Tässä ei ollut ainoastaan suloa ja notkeutta, loistoa ja aistia, vaan myöskin jotain muutakin: sielua ja tunnetta. Faamu ei ollut mikään leikkinukke, vaan kypsä, täysiverinen nainen ja hänen tanssinsa oli hehkuvaa tulta.

Hänen tanssinsa oli nuoren tytön ylimielistä leikkiä miesten riutuvalla rakkaudella. Hän kääntyi kaunismuotoisiin, kopeihin nuoriin laulajiin, veitikkamaisesti ottaen vastaan heidän lumoavan ystävyytensä. Hän antoi katseensa leikkiä toisesta toiseen. Mutta kun hän oli sytyttänyt heidän sydämensä kuumimpaan hehkuun, käänsi hän kaikille heille selkänsä ja kiiti kuin ahdistettu hirvi pois heidän luotaan. Heitettyään nopean, mutta tarkasti tutkivan katseen vanhempien miesten arvokkaisiin riveihin, tervehti hän heitä komeilevasti, mutta nöyrällä alamaisuudella ja arvonannolla, nauraen heille samalla salaa. Ja sitten osui hänen katseensa narriin, joka keikaili ja teeskenteli hänelle. Mutta tälle hänellä oli ainoastaan avoin, ivallinen hymy vastaukseksi…

Nyt hän palasi nuorten miesten luokse. Hymyillen, huulet puoliavoimina, säkenöivän valkoisin hampain ja tuikkivin silmin liikkui hän hitaasti ikäänkuin tarkastaen heidän rintamaansa. Milloin pysähtyi hän yhden, milloin toisen eteen. Pitkän ajan seisoi hän epäröiden hiljaa siinä, missä nuori päällikkö istui. Hän otti elemäisesti vastaan olemattoman kukkaisseppeleen. Nautti sen tuoksua. Hymyili ja ihaili sitä. Ja sitten mietti hän silmänräpäyksen, kiinnittäisikö hän sen tukkaansa vai halveksisiko sitä. Mutta heitti sen vihdoin nuorukaisen eteen ylpein liikkein. Ja hän alkoi keimailevan, kissanpoikamaisen tanssinsa uudelleen.

Mutta täysin ilmeettömin katsein tuijottivat nuoret miehet nyt eteensä. Heidän yksitoikkoinen, mutta kuitenkin hymyilevän kaunis laulunsa kaikui voimakkaana ja tasaisena ikäänkuin se olisi kohonnut yhdestä ainoasta hopeankirkkaasta soittokoneesta. Ja sormet ja varpaat löivät lakkaamatta mattoihin lujassa tahdissa ja innostavina. Faamu tanssi, pään ja yläruumiin loistaessa lamppujen lämpimässä, täyteläässä valossa, samalla kun nopeat jalat kylpivät tukipilarien ja huumaantuneiden katsojien rivien väleistä virtaavassa, voimakkaan kultaisessa kuunvalossa.

Me vaelsimme alas lahdelmalle, ennenkuin palasimme kotiin. Ojensimme itsemme lämpimälle, mustalle hiedalle ja uneksimme. Mietimme mielessämme, mahtaisiko tuolla ylhäällä — ylhäällä äärettömässä avaruudessa olla ainoatakaan taivaankappaletta niin hurmaavan kaunista, niin rakastamisen arvoista, niin jumalallisen ihanaa elettäväksi ja onnellisena oltavaksi kuin meidän oma, ijäti nuori, ijäti suloinen maapallomme…

Ylt'ympäri sirisivät sirkat. Niiden kristillinkirkas sirinä täytti yön uinuttavalla yksitoikkoisella sulosoinnullaan…

Maatuuli, joka oli voimakas ja raitis kuin äsken herännyt aamutuuli tuoksui lukemattomia suuteloita, joita se hilpeällä matkallaan aarniometsän peittämiltä vuorilta oli varastanut tuhannen ja yhden yöllä valvoneen ujon kukan puhtailta, suloisilta huulilta…

Valoaväreilevässä yöilmassa kumotti kuu kauniina ja keltaisena. Sen heijastus laguunissa muistutti valtavaa, lukuisain kimaltelevain kultasuomujen panssaroiman merikäärmettä. Sen loistava, jättiläispitkä pursto hävisi riutoille. Ja pää pureutui lujasti rantaan, aivan jalkojemme juureen…

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAMOAN IHMESAARILTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Samoan ihmesaarilta

SAMOAN IHMESAARILTA

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE