The Project Gutenberg eBook of Heikki Ortela, by Ilma Virtala

Heikki Ortela, nuori talonpoika. Varma, hänen sisarensa. Ortelan emäntä, heidän isoäitinsä. Matti Porkka, Ortelan sukulainen. Sameli Harju, varakas talollinen, kirkkoväärti. Sanna, hänen vaimonsa. Anna, Harjun tytär. Eemi, Harjun poika. Vasili, venäläinen urkkija. Lempi Orvokki, parturineiti. Iivana, venäläinen sotilas. Matti, | Jussi, | vallitöissä olleita työmiehiä. Poika. Leski-Maijan Miina, mäkitupalainen. Isäntämiehiä, santarmeja, suojeluskuntalaisia, nuorta väkeä y.m.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Avara pihamaa, taustalla lakeat, kevätharmaat niityt, joita halkoo leveä, tulviva joki. Paikoin niitytkin tulvan alla, ja ladot kyyhöttävät veden varassa. Etualalla nuorisoseuratalon pihamaa; oikealla kasvaa petäjiä, vasemmalla on talon pääty, jonka oven yläpuolella näkyy nimi Ahjola. Päädyn yllä on viiritanko, missä lipun asemesta liehuvat solmukkeeseen sidotut nauhat, sininen ja valkoinen. Kansallispukuisia tyttöjä ja pyhäpukuisia nuorukaisia kulkee pihamaalla kokoontuen taloon kevätjuhlien valmisteluun.

Puiden juurella makailevat venäläiset, Vasili rakuunanpukuun puettuna, Iivana, tavallinen ryssän sotilas, huolimattomassa asussa, sekä Matti ja Jussi korttia lyöden.

Ja Rannanjärven komia poika pääsi Vaasan linnasta hukkaan. Sanoi: jollei mun isäni irti pääse, niin poijankin perii hukka.

    Että hypi, hypi, hypi! sanoi paraan talon Oskari,
                     kun tanssitti orittansa,
    taaskin on lähtenyt hulivilipoika
                     tuolta köyhästä kodistansa.

Iivana: Voi tavaritsh, ruski poiga paljon, paljon kulki maailmaa, moni flikuski polvella kiikkumas. Paljo rakasti finski flikuski — a Iivana lähtemäs, flikuski itkemä; älä jätä Iivana, ota mukaan miilaja, ota mukaan.

Jussi: Uskallan minä sentään sen sulle vakuuttaa, etteivät ainakaan tämän puolen tytöt polvellasi kiiku. (Viskaa kortit kädestään.)

Matti: Varsinkaan kirkkoväärtin Anna, jota äitinsä kasvatti niinkuin kukkaa kämmenellä, herraskoulut käytti kaupungissa asti. Romeoita ne ovat Harjut. Tytär tuskin näkee näitä oman pitäjän parhaitakaan. Ei se sinusta perusta sellainen.

Vasili (pitkiä viiksiään kierrellen): — taida ryssää ihmisenäkään pitää ennenkuin —

Jussi (tulistuu): Meinaatko että ennenkuin makuun pääsee. Piru teidät vieköön koko joukon.

Iivana (laskee kätensä hänen hartioilleen): Älä sinä suuttumas, pyhä veli. Kah, Vasili soria poiga ja kuuma veri — nitshevoo Annushka, paljo flikuski olemas — a nitshevoo flikuski — a töömees ja sotamees tavaritsh olemas, veli ja veli, kah, ota ryyppy. (Vasili antaa pullon, Iivana ryyppää, tarjoten toisillekin.) Kah ryyppää, ryyppää — tavaritsh olemas soomemies ja venäjämees, veli ja veli, flikuski rakastamas ja votkaa. (Ottaa balalaikan ja soittaa, laulaen väliin haikeasti, säkeistön loppuja pitkään venyttäen):

Ai ai ai ja voi voi voi ja ohohhoh sitä ikävää, kun tytöt ei nää, kun tytöt ei nää, että soltut on pistetty lukkojen taa

(Anna Harju tulee vasemmalla, puettuna ilmajokelaiseen kansallispukuun, kantaen katajaköynnöstä. Häntä seuraa Eemi Harju olallaan tikkaat; pysähtyvät katselemaan miesten menoa.)

Eemi: Ja meidän kyläläisiä näkyvät olevankin, Matti ja Jussi. Niissä ryssien vallitöissä menevät miehet pilalle.

Matti ja Jussi (ovat jo pikku hutikassa): Päivää, Anna ja Eemi! Kuuluukos Harjusta päin mitään mahdottomia?

Anna: Saisitte hävetä, miehet, että noiden kanssa täällä — (Kääntyy selin ja alkaa Kemin avulla asettaa köynnöstä paikoilleen.)

Vasili (jonka huomio heti kääntyy Annaan): Jussi, Matti, kuka se on tuo kaunis tyttö? (Seuraa katseillaan Annaa, joka on noussut tikkaille ja veljen niitä pidellessä asettelee köynnöstä Ahjolan oven yläpuolelle. Samassa se kirpoaa hänen kädestään ja putoaa maahan.)

Vasili (ponnahtaa ylös, ojentaa kannuksiaan kilahduttaen köynnöksen Annalle): Saahan sotamies auttaa.

Anna (jäykästi): Kiitos! (Katse viivähtää Vasilissa hetken; jatkaa sitten työtään. Vasili viipyy yhä paikallaan.)

Vasili (sotilaallisesti kunniaa tehden); Vasili Vasiljevitsh. Me tapaamme vielä toiste.

Vasili (kumartaen): Neiti tarkoittaa: mene jo pois, ryssä perkele! (Menee toisten luo ja katselee mietteissään peliä, kierrellen viiksiään.)

Anna: Tuleekohan milloinkaan se aika, jolloin noista maanvaivoista päästään?

Anna (laskeutuu tikkailta): Niin, sinulla on aina se suuri uskosi. (Sisältä kuuluu tanssin sävel ja tahdikas poljenta.) No nyt ne siellä jo tanssiksi pistävät.

Eemi: Varmaankin näytelmän harjoittajat siellä joukkoa koolle odotellessaan pistävät polkaksi. Ehkä siellä jo muut ovatkin ja meitä varrotaan. No, jokos sinä joudut?

    (Vasili on istuutunut kivelle, polvellaan Iivanan balalaikka,
    jota näppäilee alussa hiljaa. Samassa kajahtaa tulinen ja hurja
    sävel, ja kaikki näyttämöllä-olijat pysähtyvät kuuntelemaan.)

Anna (on menossa ovesta, mutta peräytyy kuullessaan soiton, vetäen takaisin veljensäkin): Kuuletko tuota soittoa —? (Ihastuen.) Kaunista se on — en ole ennen kuullut.

Eemi (Vasilin lopetettua): Somaahan se oli, sitä ei voi kieltää — sillä on sulavat sormet; ei niitä ole kuokan varressa koukistettu, sen kyllä näkee.

Anna: Minua peloittaa tuo mies, niin kaunis kuin onkin. Mitä hänessä mahtaa ollakaan niin kamalaa — nuo silmät… aivankuin pahassa unessa olisin joskus tuommoisen nähnyt, tahi lapsena ennen, kun pimeässä pelkäsin paholaista ja kaikenmoisia kummituksia tuli silmiin, mustia, kiilusilmäisiä. Mistä lienee tullutkaan tuommoinen, en ole sitä ennen täällä nähnyt.

Eemi (katsoo hymähtäen): Mitähän tuosta, olipa hän nyt mikä hyvänsä. (Menevät sisälle taloon.)

(Pelaajat yhä ryypiskelevät. Iivana vetäytyy muista erilleen,
kellistyy nurmikolle ja nukkuu.)

Poika (tulee vasemmalta juosten): Rannalle täältä joka mies, niin käskettiin sanomaan. Vesi joessa kohoaa silmin nähden, talot rannalla ovat jo tulvan alla, ja vesi tunkeutuu tupiin. Heti on nyt tultava, niin käskettiin sanomaan. (Aukaisee oven ja huutaa sisälle:) Rannalle täältä joka mies!

Jussi (humaltuneena nouseskelee): Mutta minnekäs se pullo, aha, tavarits pani votkapullon plakkariinsa. Äläs rupea poika kenkkuilemaan, sillä lupasithan sen meille, kun kerromme… Tänne se pullo, taikka sun perii…

Matti (Jussille humaltuneen naurua nauraen): Tarkoitat tiedämmä sikaa päähän.

Jussi: Juuri niin! (Menee Vasilin eteen.) No tavai tavarits, kauppa kun kauppa, ryssä sanansa syö.

Vasili. Ortelassa kuuluu valvotun koko yö. Heikillä on osa tänä iltana esitettävässä näytelmässä, mutta ei ole vielä tullut.

Vasili: Harashoo! (Aikoo poistua, kun Lempi Orvokki ryntää häntä vastaan oikealta.)

Lempi: Voi miilaja, oma kulta Vasili, viimeinkin sinut löysin. (Heittäytyy syliin.)

Lempi: Ikävä minun on ollut sinua, rakas Vasili, niin kauhean ikävä. Missä sinä oletkaan ollut? Oletko minut jo aivan unohtanut? Voi, etpä usko, minkälaista on, kun yöt ja päivät kuuntelee ja odottaa, ja aina vain turhaan. Tiedätkö, muutamanakin päivänä, kun liikkeessä oli niin hiljaista, että sain istua siellä melkein yksinäni, ja kun oli aivan hirveän ikävä sinua, silloin kirjoitin sinulle kirjeen ja aivan runomittaisen, tiedätkö! Se on minulla täällä povessa, saat nähdä, maltas kun haen…

Vasili (kyllästyneenä): Vähät minä sinun kirjeistäsi ja runoistasi! Sano, mitä tiedät asioista, joita olin käskenyt sinun tiedustaa?

Vasili (voittaen kärsimättömyytensä vie hänet tikkaille istumaan, puhuu lohdutellen): No, rauhoitu nyt, ystäväni, kyllähän minä… Olenhan minä sama kuin ennenkin, mutta kuka sitä aina jaksaa ja ehtii, kun on asiat hoidettavana, tärkeät asiat, joiden järjestämisessä sinä olet luvannut minua auttaa. Mutta sen sijaan että sen tekisit, puhut joutavia, kirjoittelet runoja ja muuta moskaa.

Lempi: Niin, kun minä vielä rakastan sinua! (Nousee uhmaavana.) Rakkaudesta minä sinulle möin itseni enkä rahoista, ja jos sinun sydämesi on jo minulle kylmennyt, niin kyllä tiedän mitä silloin teen.

Vasili (naurahtaen): Ehkä silloin ilmiannat minut urkkijana paikkakunnan kapinaa hautoville henkilöille ja saat toimeksi sen, että jonakin yönä minut kaikessa hiljaisuudessa nitistetään hengiltä. Sitäkö tarkoitat, neitiseni?

Lempi: Itseni minä silloin ilmiannan. Kyllä tiedän, mikä olen, tahi miksi sinä olet minut tehnyt. Olet saattanut minut mitä suurimpaan häpeään. Olin ennen sentään kunniallinen tyttö. Rehellisellä työllä ansaitsin elatuksen itselleni ja köyhille vanhemmilleni. Kun iltamyöhällä väsyneenä palasin liikkeestä, olivat käsivarteni turtuneet ja jalkani tuskin kantoivat minut kotiin. (Nyyhkyttäen.) Mitä antaisinkaan, jos saisin nuo ajat vielä takaisin!

Vasili (hyväillen): Pieni typerä tyttöseni, mitä lapsellisuuksia taas puhutkaan. Mitä sinulta nyt puuttuu? Asut omassa sievässä huoneessasi ja pidät omaa liikettä, missä ei tarvitse pieniä käsiäsi liialla työllä rasittaa. Entä nämä korvarenkaat, sormukset, joita kannat ja joiden arvo on enemmän kuin koko vuotisen työsi palkka! Entä sitten puvut, kengät ja sukat, kaikki hienoa pietarilaista kuosia, niin, ja vanhempasi, he elävät paremmin kuin koskaan ennen. Valittamista ei sinulla todellakaan pitäisi olla.

Vasili (kuivaa häneltä kyyneleet): Ole järkevä, tyttöseni, ja tajua onnesi. Pyyhitään pois nuo kyyneleet..Olet niin lapsellinen, aivan kuin minulla ei muuta tekemistä olisikaan kuin istua siellä sinun vieressäsi ja vakuutella rakkauttani.

Lempi: Mutta ennen sinä sen teit, Vasili. Tuskinpa enää muistatkaan niitä entisiä aikoja siellä Helsingissä, ennenkuin sinut siirrettiin tänne kauas Pohjanmaalle. Silloin viivyit luonani päiväkaudet —

Vasili (keskeyttää, kuumasti): — ja yöt, enkö muistaisi niitä öitä! Mutta ajat ovat muuttuneet, on paljon työtä nykyisin. Suomen kansa on saanut päähänsä vaarallisia tuumia, jotka on ajoissa tukahdutettava. Mutta kerran, kun kaikki nämä taas ovat ohitse, silloin, tyttöseni, me taas olemme onnelliset.

Lempi (kaulaan kavahtuen): Oma miilaja! Mutta tule nyt kumminkin hetkeksi minun huoneeseeni ja näytä että olet niinkuin ennen, tuletko?

Vasili: Teetkö sinäkin sitten mitä sinulta odotan, tuotko tietoja, joita tarvitsen?

Lempi: Koetanhan minä parhaani mukaan tehdä mieliksesi, mutta mennään nyt! Siellä luen sinulle sen runonkin, mutta et saa vain sille nauraa.

Vasili: No mennään, koska niin välttämättä tahdot. (Kiertää kätensä Lempin ympärille, menevät oikealle.)

Leski-Maijan Miina (juoksee vasemmalta, etsii koko näyttämön): Onko täällä ketään?

Miina: Eikö täällä ole yhtään ihmistä? Ovatpa taitaneet jo mennä matkoihinsa. Voi herranen aika, missä on se Ortelan Heikkikin? Kun ei kukaan ota tämänvuotista patoa särkeäkseen — niin on paha ja vaarallinen paikka, sanovat — ja vesi vain nousee. — (Katsoo talon ovesta sisään.) Tyhjää täysi! Toisen kautta ovat varmaankin menneet. Ai tämmöistä tulvaa monena herran vuonna! Hoi, hoi, eikö täällä ole yhtäkään ihmistä!

Iivana (kohottautuu kontilleen, käsiensä varassa): Kah soldaat mie olemas, kuka sie oot, hjuva maamushka?

Iivana (yhä kontillaan): Ah sie hjuva maatushka! (Pyöräyttää sormellaan naamansa ympäri.) Sie kaunis olemas, kakaja harooshinka!

Miina (lähenee, kumartuu Iivanan puoleen nauraen): Mitä, olenko sun mielestäs kaunis, sinä porsas!

Iivana (nousee ylös): Porsas, porsas — kuta porsas olemas, ei ymmärtä. Ah, sie maamushka, tule tänne! (Tekee eleitä, viittoo loittonevaa Miinaa.) — moi galubtshik (osoittaa kasvojaan) hjuva, ootshen hjuva, (osoittaa lantion pyöreyttä) minä sinu rakastamas, ah! (Näyttää kuinka syleilisi.)

Miina (nauraa): Kyllä minä tiedän sun rakkautesi. Vai sinäkin tässä vielä rakastamas. Ei siitä tule mitään. Lähde pois rantaan siitä, tupani on jo keskellä vettä, ja sinne hukkuvat tenavatkin, jollei saada vettä alenemaan.

Iivana: Tenava, tenava — lapsi olemas, ah venäjämees lapsi rakastamas (näyttää eri pituisia, maasta ylös). Paljo rakastamas sinu mone pieni kiltti, syli ottamas ja anta ljebushka. Kah ektolla soldatti tulemas ja limppu — paljo! (Näyttää, miten limppu pullottaa sinellin alla.)

Miina (ystävällisemmin naureskellen): Vai sinä tulemas. Mistä sinä minun luokseni löydät?

Iivana: Kah minä kysymäs ihmiset semmone hjuva maatuskha, lihava. Kuule, mikä sinu nimi?

Miina: No joudat tuon senpuolesta tietääkin, Miinahan minä olen. Leski-Maijan Miinaksi sanovat.

Iivana: Nitshevoo, nitshevoo — (lähenee, vetää taskustaan pullon.) kah, maista tämä hjuva votka, osaatko sie ryyppää viinuski.

Miina: Tokkos tuo niin hyvää lienee, varros kun koetetaan (kaataa viinaa kämmeneensä, ojentaa pullon Iivanalle, hieroo kovasti kämmeniään yhteen ja haistaa niitä asiantuntemuksella, haistattaa Iivanallakin). Johan sitä epäilin, huonoa tavaraa. Mutta Miinan keittämässä ei tunnukaan sonnan hajua, sen saat tietää — (alentaa ääntään, lähenee). On mulla nytkin vielä pari kannua, vaikka nimismies vasta kävi tarkastuksilla ja kaasi maahan puolivalmiin keitoksen, siinä meni hukkaan hyvä tavara, ainakin kymmenen kannua parasta pontikkaa, veivät leipäpalan lasten suusta veivät, jumalattomat.

Iivana (osaaottavaisena pyörittää päätään): Oi-oi-oi, paha mees, paha mees, perkkele. Ektolla minä tulemas — ljebushka, ljebushka — soldatti djenki njet, njet djenki — a kasarmi paljo limppu olemas, hjuva ljebushka, lapsi paljo syömäs.

Iivana (lähenee, ottaa Miinaa vyötäröstä): Minä tulemas, minä rakastamaa tämä maatushka hjuva, maatushka, moi miilaja dievushka (taputtaa pakaroille).

Miina (riistäytyy irti): Ootko huilailematta, joku vielä näkee. No, lähde nyt joelle.

Iivana (menee entiselle makuupaikalleen): Niet niet niet, finski poika tulemas, paljo finski poika olemas talos — minu täyty nukku, ektolla tulemas.

Miina: Mitä sun siinä nukkua täytyy, märässä maassa, olisi siellä sänkykin.

Iivana. Ektolla, ektolla, sinä ei ymmärtä tämä asia, kah, mene sinne, mene sinne, minä nyt makamas.

Miina (katsoo talon sisälle, kun ketään ei näy, tekee lähtöä): Ei taida olla miehen meiningit aivan reirassa, ihmekös se, kun tuommosta nauttii, ihmisen voimalla käytettyä tietää sen! (Menee vasempaan.)

    (Heikki Ortela ja Matti Porkka tulevat oikealta, kävelevät
    lähekkäin, keskustelevat hiljaisesti, tarkastettuaan ensin, että
    ketään ei ole kuulemassa.)

Heikki: Ei ole kuulunut mitään noista neljästä, jotka alusta viikon lähtivät moottorilla lahden yli — tiistaina muistaakseni ne Vaasasta pääsivät vesille, ja nyt on, niin mikäs päivä nyt onkaan —.

Heikki: Helkkarissa, ihan tässä menee viikkovilliin — niin sunnuntaihan se, kun tässä noita kevätjuhliakin yritetään hommata.

Matti Porkka: Lienevät ne pojat sentään kunnialla päässeet Ruotsin puolelle, muuten heistä kyllä jo olisi jotain kuulunut.

Porkka: Maltas, poika, hätäisen ihmisen on huono loppu, sanotaan — vielä tulee sinunkin vuorosi, kunhan nyt jonkun aikaa viivyt painelemassa palkeisiin, että hiillos pysyy hehkuvana. Pian ne mielet talttuvat, ellei ole virittäjää — niin, kyllähän minäkin, mutta sinua ne paremminkin kuuntelevat, paikkakunnan nuorukaiset, toveria, kasvinkumppalia, joka itsekin lähdet mukaan. Eivät ne minua usko niinkään, ikämiestä, tuumaavat kehoituksilleni vain, että toisen pöksyillä sitä on hyvä tulen lähellä istuskella — vaikka ei se ole niin sanottu, jos tästä lähtisinkin, mutta en tohdi sitä vielä niille luvata.

Porkka: Mikäs minun olisikaan lähtiessäni, akattoman miehen, kunhan vain tietäisin pärjääväni tämän vanhan jo tankkiin käyneen ruumiini kanssa teidän nuorten rinnalla kaikissa äkseerauksissa.

Heikki (innostuen): Miksikäs ei, tuommoinen jämerä mies ja terve niinkuin karhu, kun lähtisittekin, olisipa se.

Porkka: Kuinka tässä nyt näkyy. Mutta ainakin puolisensataa täältä meidän pitäjästä pitäisi saada liikkeelle, puolta enemmän heitä on lupautunut, mutta pahoin pelkään, että monet toden tullen jänistävät (ottaa savukelaatikon taskustaan, panevat tupakan ja tuumiskelevat).

Heikki: Niin, kaikki on niin tietymätöntä ja epävarmaa. Emme voi luvata heille mitään, kun ei tässä itsekään mitään tiedä. Uskon varassa se on, koko asia. Ei muuta kun matkarahat kouraan, tuossa on, ota ja lähde teille tietymättömille, missä henkikin kyllä on löyhässä, sen tietää jokainen. Ei se silloin ole ihme sekään, jos pelko panee monen pöksyt tutajamaan.

Heikki (astelee edestakaisin): Kunpa vain saisi kaikille selviämään, että sen nyt täytyy tapahtua, mutta koko tämä asia on useimmille vielä aivan hämärää.

Porkka: Sepä se, eikä tahdo tietää kenelle tohtii puhua ja milloin saa siihen tilaisuuden, tässä maassa on kivilläkin korvat.

Heikki (kävelee mietteissään): Niin, menit minne tahansa, maalla taikka kaupungissa, niin aina on ryssä vastassasi. Rautatievaunutkin ovat niitä niin täynnä, että muita matkustajia ei niihin enää juuri mahdukaan. Niitä venyy penkeillä ja tavarahyllyillä, ja jos joskus onnistuit valloittamaan itsellesi vaaksan verran istuinta, niin olit vaarassa saada potkun päähäsi ylhäällä keikkuvista ryssän saappaista — ja entä se haju sitten.

Porkka: Tuntuu vain hiukan sille kuin alkaisi muutamain nenät jo siihenkin tottua.

(Jalkansa kompastuu Iivanaan, joka on pyörähtänyt vielä keskemmälle.
Molemmat miehet hämmästyvät. Heikki katselee löytöään.)

Heikki (potkaisee lievästi ryssää): Nitshevoo, setä. Tämä ryssä ei tiedä maailman menosta mitään. (Ravistaa vielä hereille saamatta.) Mutta tarvitseekos sun sentään venyä siinä ihmisten tiellä, ettei mahdu kulkemaan. Se on tuo ryssä niinkuin russakka, että se tuppautuu joka paikkaan. Ennen sentään sai niiltä seuratalolla rauhan, mutta nyt jo yrittävät tännekin leviämään — (ravistelee). Se raukka on imaissut itsensä niin täyteen, ettei enää henkiinkään saa. (Raahaa Iivanaa kauluksesta petäjäin alle.) Viedään nyt tänne hiukan piilon puolelle — kas noin, siellä sinun on hyvä maataksesi, kunnes humala haihtuu kallosta. (Katselee vielä kotvan.) Jaa — ah, poika parka. Parempi sinunkin olisi venytelläksesi siellä kotoisilla tanhuvilla maatuskasi turvissa. — Kunpa ne ymmärtäisivätkin korjata luunsa täältä aikoinaan — olisi parempi heille ja meillekin, että ei tarvitsisi noita käydä täällä tappamaan, kun niitä on niin paljonkin.

Porkka: Sitä pahaa siivoako pelkäät vai ajatteluttaako sinua, että mihinkä ne kaikki haudataan.

Heikki: Ihmisiä ne ovat sentään nuokin. En koskaan unohda, mitä ne ovat minulle tehneet, mutta sittenkin kun ajattelee niitä joukkoja, jotka eivät ole omasta tahdostaan täällä — sääli on sentään niitäkin; parempi kun itse lähtisivät.

Porkka. Niin kyllä, parempi se olisi kumminkin puolin, vaikka omasta puolestani olen jo niin sinniytynyt, etten paljoa perusta. Kyllä se sikiää, ryssän suku. Liiankin paljon niitä sieltä purkautuu vastuksiksemme. Kiusaa ja harmia meille niistä on ollut maailman alusta asti, ja tokkopa noilta oikein kunnollista rauhaa saanee milloinkaan.

Heikki: Totta puhutte. Tuli vain mieleeni, että mitenkä sitä tuommoistakin, jolla ei ole miehenvastusta — ei kykyä itseänsä puolustamaan.

Porkka: No, elleivät kykene puolustautumaan, niin juoskoot, hyvät niillä on potkurit, ja juoksemalla se ryssä on sotaa käynyt ammoisista ajoista anti, ja sittenkin ne aina voittavat, niin kuin lehdistä luemme joka päivä. Ja ovathan ne joskus voittaneet itseänsä paljon väkevämpiäkin — pakenemalla. Eikä sitä vaan tiedä, mikä kettu tuonkin nahassa piilee.

Heikki: Niinpä niin, ei sitä tiedä. Minusta vain on aina niin vaikeata käydä käsiksi mihinkään heikkoon. Lahtiakin tehdessä otan mieluummin teurastaakseni jonkin suuren vihaisen sian tahi väkevän härjän kuin lampaan taikka pienen vasikan. Ne kun katsovat ihmistä kuin armoa rukoillen. Eivät raukat kykene millään itseään puolustamaan, huutavat vain niitä tavoittaessa. Ei minusta ole sellaisen tappajaksi koskaan ollut. Niin, mutta tämähän on sittenkin toinen asia.

Porkka: Toinen se on asia. Siinä ei taas ajatella yhtä ryssää, vaan sitä ryssien paljoutta, joka täyttää tämän maan. Minä olen jo aikoja tuohon sukukuntaan niin kovin kyllääntynyt. Ja yhä mustemmaksi kävi mieleni, silloin kun ne sinun isäsi vangitsivat. Me olimme yhdessä toimineet näissä asioissa aivan ensimmäisestä alusta asti. Isäsi vain etunenässä, minä uskollisena jälkijoukkona. Sinä et muista tämän asian alkuvaiheita. Ne perustuvat niihin aikoihin, jolloin Nikolai II rikkoi valansa — isäsi oli Suuren Lähetystön mukana Pietarissa ja sai tuoda tänne meidän kulmille »Hänen Majesteettinsa» terveiset: »Menkää kotianne, tehkää työtä, en minä ole teille vihainen» — silloin nousivat Jaakko Ilkan ajatukset uudestaan syntyneinä näillä lakeuksilla, siitä pitäin on oltu hiljaisessa työssä — on hammasta purtu ja nyrkkiä taskussa puitu, sillä ei sitä pelkkä nuija aseena nykymaailman aikoina enää sotaa käydä. Sinä et muista suurlakon jälkeistä aikaa, jolloin niin paljon toivottiin ja — petyttiin. Me isäsi kanssa emme koskaan ole ryssän sanoihin luottaneet, siksi olimmekin ensimmäisiä silloin, kun aktivistien toimet uudelleen alkoivat. Mustiin kirjoihin meidät oli merkitty jo alusta asti, mutta lienee isäsi joskus lausunut varomattoman sanan pahankorvan kuullen — muutamana päivänä ilmestyi meidän kylään tuo samainen musta mies, Vasili. Heinien ostajana se silloin kulki, mutta pahoin minä epäilen, että sen toimesta isäsi kerran kaupunkimatkallaan vangittiin. Pahoin kohtelivat miestä, nälässä kiusasivat pakottaakseen ilmaisemaan toiset asiaan osalliset. Hermot siltä menivät pilalle. Lopuksi veivät pois lääninvankilasta, mihin, sen yksin Herra Taivaan tietää. Olen etsinyt Helsingit ja Pietarit, turhaan — lienee jo päässyt vaivoistaan, mutta käy kovin luonnolleni, kun sitä tapausta muistelen.

Porkka: Asia on arka sinulle, kosketin siihen vain muistuttaakseni sinulle, että ei ole surkua ollut sielläkään päin. Kun viimeksi näin hänet, ei tuntunut enää olevan täydellä tolkullakaan.

Heikki (astelee, kiivaasti edestakaisin, pitkän vaitiolon jälkeen kiihtyneenä): Setä, älkää puhuko siitä koskaan!

Heikki: Eipä kukaan tiedä mikä työ minulla on ollut luontoani hillitessä, kun olen nähnyt tuon mustan miehen taas täällä. Mutta minun täytyy, yhteisen asian tähden — häiriötä siitä vain tulisi, muuten se mies ei enää hengittäisi. Täytyy sanoa, että helpommalle tuntuisi silloin elää. Nyt on niinkuin olisi suorittamatta joku tehtävä, mikä on juuri minun suoritettava. (Astelee edelleen tyynnytellen luontoaan, pysähtyy talon porraspäähän.) Mutta miksikäs täällä on niin hiljaista, vaikka piti olla näytelmäharjoitukset ja huvitoimikunnan kokous. (Aukaisee oven ja katsoo sisään.) Ei näy yhtään sielua. Entä jos ovat jo olleet ja menneet. Olemme tainneet viipyä kauankin. Silloin on minulla taas torut edessä, se Harjun Anna kun on muka tässä seuran esimies ja pitää tiukan komennon.

Heikki: Helkkari, ovat ne täällä käyneet, koska on koristeltukin — vaikka onhan tämä juhliminen minusta hiukan halutonta nykyisissä oloissa. Siinä on jotakin luonnotonta, aivan kuin jos sairaan ihmisen toisi tanssitupaan. Ei meillä ole eikä voi olla mitään tervettä elämisen iloa, ennenkuin painajaisesta on päästy.

Heikki: Se on varma. Ja ilman näitä iltamia ei voitaisi kokoontuakaan urkkijain huomiota herättämättä.

Ääniä joelta: Sulku on suurempi kuin koskaan ennen — — silmin nähden kohoaa vesi — — ellei jäitä saada lähtemään, hullusti käy kylän.

Porkka (katselee vasemmalle, mistä ääni kuuluu): On siellä miestä minkä mahtuu. Eikö ole siinä joukossa jääpadon särkijää?

Heikki (sytyttää tupakan, nojaa seinukseen): Kukapa tuotakaan matalaa jokipahaista uskoisi noin väkeväksi, tuota, jonka ylitse pikkupojat kesällä kahlasivat. Toista oli, kun se pitkinä pimeinä talvikuukausina tunsi kahleillensa painon —

Heikki (katselee hetken ääneti lipputankoon): Meidän lippummekin on ryssä tuominnut pannaan. Nuo surkeat kaistaleet ovat enää jäljellä, mutta vielä tuossa noiden riepujen tilalla kerran liehuu uljas sinivalkoinen.

Porkka: Se on uskomme. (Katselee joelle.) No, sieltä jo tullaan luullakseni sinua hakemaan. Minä lähdenkin jo edeltäpäin. (Menee.)

Ääniä joelta: — — putosi jäihin — — apuun — — jumalan kiitos, sai kiinni lautan reunasta — — Ortela, missä Ortela — — etsikää!

Anna Harju (tulee juosten vasemmalta, huomaamatta Heikkiä, joka väistyy syrjään).

Heikki (pidättää Annan ovessa, tarttuen hänen vyötäisiinsä takaapäin).

Heikki: No, älä nyt noin säiky, minä se vain — tulit juuri kuin kutsuttu.

Anna (irroittautuu): — kauheasti pelästyin — toruja tarvitset jo muutenkin, aina joka paikasta myöhästyt — täältä tulin sinua hakemaan, kun arvasin, että harjoituksiin olet taas tapasi mukaan tullut puoli tuntia myöhemmin kuin määrä oli.

Anna: Parasta lienee. Ethän ole noista entisistäkään muistutuksista ottanut parantueksesi. — Mutta tiedätkö missä sinua tällä hetkellä tarvittaisiin!

Heikki (naurahdellen): Missäs sen paremmin kuin täällä sinun kanssasi. (Ottaa Annan kädet huolimatta vastuksesta.) Annahan nyt kun minäkin kerran puhun suuni puhtaaksi. — Se on näetkös niin, että kovuudella on minun jäykkää luontoani hiukan vaikea taivuttaa, mutta koetappas kerrankin hyvällä.

Anna: Vai vielä tässä sinua hyvittelemään — päästätkö! (Kuuluu huudahduksia joelta.) Ne tulevat kohta hakemaan. Lähde jo, äläkä hulluttele.

Heikki: En lähdekään. On siellä väkeä jo muutenkin, mustanaan rannat miestä. Ja sitäpaitsi minua huvittaakin tällä kertaa enemmän tällainen pieni kiusanteko kuin jääpadon särkeminen.

Anna: Jää sitten. Ei se sotakaan yhtä miestä kaipaa, (ylpeästi) eikä liene tämäkään asia yhden miehen varassa. (Kääntyy mennäkseen.)

Heikki (ottaa hänet kiinni ja tuo takaisin): Tästä et nyt lähde sinäkään, ennenkuin luvan saat.

Heikki: Mutta rikosta seuraa rangaistus! (Sulkee samassa tuokiossa Annan syliinsä ja suutelee tulisesti.)

Iivana (on herännyt ja seurannut tapahtumaa, itselleen): Ah, ootshen harashoo.

Heikki (vähääkään hämmentymättä): Omalla luvallani minä vain ja — sinun, kun silmistäsi olen nähnyt että saan.

Heikki (nojautuu seinään, asettaa käsivartensa rinnalle ristiin, katselee tutkien Annaa. Hetken vaitiolon jälkeen): Saattaa sitä ihminen toisinaan erehtyäkin, mutta joskus myös suu puhuu toista kuin silmät sanovat — niinkuin nytkin —. Mutta antaapa ajan kulua, kenties sinunkin suusi vielä kerran sopeutuu sanomaan samaa kuin sydän. Siihen mennessä en sinun rauhaasi tahdo häiritä. (Katsoo kiinteästi Annaan, joka on hieman hämmentynyt, lähtee kiivaasti vasemmalle.)

Anna (astuu muutaman askeleen Heikin jälkeen): Heikki! (Lempeästi.) Heikki, kuule! (Odottaa hetken, ei kuulu mitään.)

Vasili (on sillävälin ilmestynyt puitten kätköstä, astuu paikalle, missä Heikki ja Anna äsken olivat, löytää maahan pudonneet hopeavitjat, tuumaa hetken ja näyttää keksineen jotakin. Hän ottaa taskustaan kotelon, nostaa siitä korun, pujottaa ketjuun, kätkee sen pivoonsa, lähenee tyttöä): Neiti Anna! Annushka!

Anna (on yhä katsellut Heikin jälkeen, sävähtää äänen kuultuaan): Joko te täällä taas.

Anna (katselee pukuaan): En minä tiedä, mitä se olisi? (Käsi sattuu povelle.) Kelloni — ei kello on tallella, mutta ketju on poissa. (Astuu askeleen Vasilia kohti.) Oletteko te löytänyt sen?

Vasili (naurahtelee ja pitää kättään selän takana): Entä jos olisinkin. Minkälainen mahtaa olla näin kalliin kappaleen löytöpalkkio?

Anna (vakavana): Ei sen arvo ole suuri muille kuin minulle. Sain sen isoäidiltäni hänen kuolinpäivänään.

Vasili: Ja minulle se on ylen arvokas siitä syystä, että neiti Anna on sitä kantanut ylpeänä kaulallaan.

Anna (kyllästyneenä): Mitä te minusta oikein tahdotte? (Heikki Ortela tulee vasemmalta lauhtuneena, kutsuu Annaa, mutta huomaa samassa hänen seisovan lähekkäin Vasilin kanssa. Epäluulo herää. Hän jää synkkänä tuijottamaan näkemäänsä.)

(Matti Porkka tulee vauhdikkaasti vasemmalta. Heikki hänet pysäyttää; jäävät yhdessä katselemaan tapausta.)

Vasili (ottaa ketjun, asettaa sen kiirettä pitämättä Annan kaulaan, lukkoa kiinnittäessään laskeutuu käsi hänen harteilleen): Noin, kas noin! (Sovittelee vielä paremmin.)

(Heikki Ortelan kädessä välähtää samassa puukko, mutta Porkka saa hänet estetyksi syöksymästä esiin.)

Heikki (hilliten raivoaan): Olette oikeassa — pitäköön. — Voi, nyt se jo tulvii yli äyräittensä — häpeä — sääli pois —. Odottakoot! No nyt, setä, mennään sitä patoa särkemään.

Anna (väistyen Vasilia): No, eikö se jo ole — (koettelee, saa käteensä korun.) Mitä, hyväinen aika, eihän tämä ole minun. (Irroittaa sen kaulaltaan.) Mitä narripeliä tämä on!

Anna (katselee korua): Helmi vai mikä tämä on — (ottaa sen irti). Ei tämä ole minun (tarjoo Vasilille).

Vasili (hartaana): Voi, neiti Anna, tehkää minut onnelliseksi ottamalla vastaan tämä pieni koriste. Ei teidän, ei sinun tarvitse koskaan muistella sen antajaa, kaukaista, kadonnutta Venäjän miestä.

Äänet joelta: — katsokaas Heikkiä, siinä sitä on poika, joka ei pelkää.

Anna (vavahtaa kuullessaan, katselee levottomana joelle): Ottakaa takaisin tämä.

Vasili: Sinun sydämesi, kaunis tyttöseni, on kylmempi jäätä, kovempi kiveä. Olen pelastanut ketjusi hukkaan joutumasta, ja sinä et suo sen vertaista iloa minulle. Katso, kuinka hienosti tuo kivi kimmeltää! Se on safiiri, sininen kuin yön taivas, joka kaartuu yli rannattoman aromaan. Ja nuo tuossa ympärillä ovat pieniä briljantteja, kirkkaat kuin taivaan tähdet. Kun sinä, Anna, joskus katselet tätä, on Vasili poissa, kenties jo kylmänä hangen alla — (kiihkeästi läheten). Oi Annushka, älä ole noin kova minulle, on synti olla noin säälimätön.

Anna (silmäilee mieltymyksellä korua, mutta ojentaa sen jälleen pois): Ei, en minä voi sitä ottaa.

Anna (kuuntelee, hätäisenä): Kuinka Heikin käy? (Tekee lähtöä.) Ei, kyllä teidän täytyy ottaa tämä takaisin (tarjoo Vasilille, joka ei ota). Minä panen sen sitten tähän. (Laskee korun maahan, astuu muutaman askeleen vasemmalle, jää seisomaan ja katselee joelle.)

Äänet joelta: Varo nyt, poika — kiiruhda — poistu, ennenkuin on myöhäistä — Näittekös — hyppäsi kuin ilves toisen jäälautan reunalle — no, viimeinen hyppäys, — hyvä hyvä. Eläköön Heikki Ortela, eläköön!

Anna (jännityksestä laueten): Pelastunut, jumalan kiitos! (Rientää rantaan.)

(Vasili ottaa jalokiven maasta, pistää sen varovasti koteloon.
Kaksi tyttöä tulee rannalta.)

II tyttö: Se sulku ei olisi itsestään särkynyt, eikä tuonne jäiden sekaan näyttänyt kenelläkään olevan halua.

I tyttö: Mutta huomasitko, minkä näköisenä se poika tuli, niinkuin olisi ollut vihoissaan jollekin, hyökkäsi suoraa päätä ryskyvien, murtuvien jäiden päälle, lohkareelta lohkareelle vaan, ikäänkuin ei olisi ollut mitään vaaraa.

II tyttö: Niin, vaikka aivan katsojaakin kauhistutti. Oli se suorastaan ihme, että se sieltä vielä selvisi, kun virtakin oli niin kova, että aivan jo koskena kohisi.

    (Tytöt menevät sisälle Ahjolaan. Vasili on sivusta katsellut ja
    kuunnellut tyttöjen puhetta hammasta purren, muoto synkeänä.
    Nuorta väkeä tulee rannalta palaten Ahjolaan juhlan valmisteluun.)

Iivana (tulee oikealta, laulaa humalaisena jotain venäläistä laulua. Pysähtyy Vasilin eteen, jonka katse hänet ankarana kohtaa): Kah, sinäkö, kyyhkyseni!

Iivana (juopuneen tavalla elehtien): Mutta mikä mikä sinun on — mikä vaivaa, tarkoitan onko sinulle käynyt pahoin, veliseni?

Iivana (myhäilee salaperäisenä, kaivaa taskustaan savukelaatikon, aukaisee ja läimäyttää kiinni): Kaikki loppu!

Iivana (nauraa virnistelee, vilkuttaa silmää): Yksi ryyppy pään selvikkeeksi.

Vasili (sieppaa nagaikan saappaanvarrestaan ja peittoo häntä): Joko riittää, kyyhkyseni?

Iivana (parkuu ja nikottelee, päästyään käsistä tekee kunniaa. Varma Ortela, yksinkertaisessa tummassa puvussa, musta huivi päässä, palaa viimeisenä rannalta, pysähtyy Ahjolan porraspäähän seuraten ryssien ajatustenvaihtoa.)

Vasili (kuuntelee jännittyneenä, huudahtaa): Heikki Ortela! (Kuuntelee edelleen.) — vanhempi mies — sukulainen — sinä saat ottaa selvän — ah Ortela — hyvä — hyvä!

(Varma säpsähtää kuullessaan Heikkiä mainittavan ja kääntyy mennäkseen takaisin sinne mistä tuli, mutta Eemi Harju tulee samassa portaita alas, rientää hänen luokseen.)

Eemi: Kah, Varma, täällähän sinä olet, tuolla sisällä sinua juuri kysyttiin. Harjoituksista ei näet tahdo tulla mitään. Lyön vaikka vetoa, että se näytelmäkappale menee penkin alle tänä iltana. Minne se Heikkikin hävisi?

Varma: Lähti kotiin muuttaakseen kuivaa päälleen. Kyllä minunkin nyt täytyy jäädä pois harjoituksista — mutta minun osani onkin niin vähäinen.

Varma (hiljemmin): Kuulin ihan varmaan tuon mustan miehen äsken mainitsevan Heikin nimeä. Tunnen selvästi, että minun on nyt mentävä kotiin.

Eemi (mietteissään): Tulisin Heikin puheille. Taitaakin tästä tulla isompi näytelmä kuin tämä meidän tämäniltainen. Käyn vain tuolla sisällä sanomassa, etteivät varro.

Eemi (kääntyy mennäkseen sisään, ovelta Varmalle): Vielä minä sinut saavutan.

Vasili (taputtaa Iivanaa olalle): Hyvä on, poikaseni! Hyvät ovat tietosi. Djengiä saat, saat tupakkaa ja viinaa. (Astuu muutaman askeleen, puolittain itselleen.) Oikein olin arvellut. Asia oli kuten jo jonkun aikaa olin epäillyt, vaikka ei ollut mitään varmuutta eikä todisteita. (Katselee joelle päin Ortelaan, naurahtelee ilkamoiden.) Nyt tuli pojalle lähtö. Jääsulun kyllä sait särkymään, mutta liian pieni olet kaksipäisen kotkan kanssa taistelemaan.

Kaunis voitto! Tästä paljastuu vielä koko kapinallisten kopla — ruplia tulee taskut täyteen — kunniamerkit rintaan — kohtapa nähdään, kumpi meistä kahdesta enemmän painaa tuon ylpeän tytön vaa'assa — Heikki Ortela vaiko Vasili Vasiljevitsh. Kun tuo tshuhna on viety, niin silloin — (ravistaa Iivanaa). Kuule, tavaritsh, onko Smirga Mihailovitsh kotona?

Vasili: Nyt emme saa hukata aikaa. Juokse heti Mihailovitshin luo ja sano, että laittautuu kiireen kaupalla matkaan.

Vasili (tutkii pistoliaan, huutaa Iivanan jälkeen): Sano santarmille, että ottaa auton.

(Painaa hatun syvälle päähänsä ja pyyhältää pitkin harppauksin vasempaan.')

TOINEN NÄYTÖS.

Ortelan tupa, tilava, tavallista pohjalaista mallia. Taustalla keskellä ovi, sivulla vasemmalla toinen. Oikealla ovipielessä kaksikerroksinen sänky leveäraitaisine esivaatteineen, sivuseinustalla penkki, sen edessä pitkä ristikkojalka pöytä, nurkkauksessa astiakaappi. Vasemmalla takkamuuri, sen takana matalahko uuninpäällys, uuninnurkassa vesikorvo, nurkkauksessa etualalla vanha leikkauksilla koristettu kaappikello. Ikkuna kummallakin sivustalla. Katosta riippuu yksinkertainen öljylamppu. On yö, lampunvalo himmeä. Heikki Ortela, joka jo ollut muutamia kuukausia Saksassa, on lähetetty aselaivan mukana kotimaahan tutkimaan tilannetta ja lähettämään täältä uusia miehiä Saksaan. Hän istuu pöydän päässä tukien väsynyttä päätään käsillään. Kello lyö.

Heikki (lukee lyöntejä): Yksi — kaksi — kolme — (haukottelee) — ohhohhoi — pitäisi — pitäisi niiden jo ruveta tulemaan — (kävelee ikkunasta toiseen haukotellen hirveästi, aukaisee oven ja kuuntelee, ottaa napolla vettä korvosta, kastelee silmiään ja näyttää olevan pääsemättömissä yhä ankarammin ahdistelevan unen kanssa. Ovi aukenee ja lyhyviin turkkeihin puettu mies kurkistaa varovaisesti sisään.)

Heikki (ilostuu): Ahaa, joko sieltä tultiin. Käykää vaan tupaan ja tuokaa tuomisennekin.

(I mies astuu sisään, hänen jäljessään lyhyviin turkkeihin pukeutunut, vaiteliaasti liikkuva miesjoukko, kantaen raskaita pieniä puulaatikolta, mitkä lasketaan varovasti lattialle.)

Heikki (laskee laatikot): Yksi — kaksi — kolme — viisi — seitsemän — yhdeksän — kaksitoista — viisitoista — kahdeksantoista — kaksikymmentä — kaksikymmentä, on niinkuin pitikin. No, hyvä on, miehet, mutta peittelittekö heinillä hyvin ne jäljellä olevat laatikot, etteivät ne sieltä luhtaladosta siirry vieraisiin käsiin?

I mies: No eipä mahdottomia. — Tuossa vain kun tulimme sillan yli, niin siitä rantalepiköstä pujahti kaksi varjoa esiin, loikkivat peltosaran yli ja hävisivät jälleen ladon taakse. Odotimme kyllä laukauksia selkäpuolelta ja sormi liipaisimessa olimme mekin joka mies, mutta ei sieltä mitään kuulunut, jotta rauhassa saimme matkaamme jatkaa.

Heikki (mietteissään): Vai niin, vai niin. (Vetää lattiasta luukun ylös.) Nyt on meidän pikimmiten saatava piiloon nämä.

Heikki: Eivät taida olla toimettomia tänä yönä ryssätkään. Kunhan vain ennättäisimme nämä jakaa, ennenkuin mitään tapahtuu. (Hetken vaiti ja miettii, miehet pistävät tupakan.) Tuolla lattian alla ja siellä luhtaladossa ovat nyt Suomen kansan ensimmäiset aseet, lukuunottamatta niitä vanhoja haulipyssyjä ja ruostuneita luodikoita, joista jokunen on vielä onnistunut säilymään ryssien takavarikoimisilta. Mutta kuulkaahan nyt, miehet. Jos minä tästä taas piankin häviäisin, niin jakakaa näiden laatikkojen sisällys kyläkuntien kesken. On välttämätöntä jakaa aseet niin pian kuin mahdollista, ettei menisi kaikki yhdellä kertaa, jos ryssät löytäisivät kätkömme. Tulkaa siis tänne ensi yönä uudelleen. Jos minä olen poissa, hakee sisareni tänne sedän. Matti Porkka asettelee kyllä aseet kuntoon ja neuvoo teille niiden käytön, nämä tavarat kun ovat hiukan outoja meille suomalaisille. Mutta tulkaa tänne vähissä erin, siten paremmin vältämme huomion.

Heikki: Hyvää yötä, miehet. Tottapa jo olettekin väsyksissä. (Haukottelee.) Minuakin — minuakin nukuttaa niin kamalasti. Olin tässä jo ihan lujalla tuon unenlahjan kanssa odotellessani teitä. (Pienentää lampun.) Ryssät saattavat olla väijyksissä ja voivat minä hetkenä tahansa piirittää tuvan. Mutta olkoot! (Saattaa miehet ovelle.) Vaikka nyt olisi pataljoona paholaisia tuolla lasien takana, niin tämä poika — nukkuu. (Ovelta ulos puhellen): No hyvästi, hyvästi vaan. (Sulkee oven, riisuu päältään takin ja housut, menee alasänkyyn, vetää edustavaatteen eteen. Lampun valo himmenee, näyttämö tyhjänä hetken.)

(Ovi vasemmalta sivustalta avautuu, isoäiti tulee tupaan, sytyttelee tulta takkaan. Pian aukenee ovi ja leski-Maijan Miina koreassa kukallisessa huivissa tulee sisään.)

Miina: Joo. Kaupungista lähdettiin iltayöstä, ja se Tapolan Santun koni kun on hiukan laiskanlainen, niin aamuun meni, eikä vielä olla kotona asti.

Miina: Niin kerran se tuli mullekin ilon päivä. On sitä harmia ja tuskaa ollutkin koko elämä. (Lämmittelee.) Se on tuo livana-mestari semmoinen mies, että ei toista parempaa.

Miina: Niin se Iivanako? — Suutarimestari se on Iivana, suutarintyötä on tehnyt kasarmillakin, ja nyt siitä saakka kun svabooda tuli, on asunutkin meillä ja suutaroinut.

Miina: Sielläpä se vain on nakutellut. Ensin paikkasi niiden pentujen kenkärajat, ja sitten ovat tehtaalaisten akatkin tuoneet sinne jalkineitaan. Hyvä suutari se Iivana onkin ja aimo mies muutenkin ja hyvänsuuntainen kaikinpäin. Pitää niistä mukuloistakin niinkuin omistaan, ja limppua on piisannut, vaikka onkin kova aika. Kuka se sillä lailla toisen tenavista, ei ikänä kukaan suomalainen, vaikka ryssää täällä aina morkataan. — On sitä niin sopiva kuulla, kun ne penskat sitä vain paapuskaksi puhuttelevat ja polvelle kiipeävät partaa repimään (ottaa huivin päästään). Katsokaas, emäntä, tätä pastiakin minkä osti minulle. Kolmet neljät puotit kuljettiin, parempaa ja parempaa se vain haki, eikä tahtonut kelvata mikään. Sanoinkin jo, että kaipa se nyt tämmöiselle kelpaa huonompikin. Ja rinkin osti ja murua tenaville — kuka suomalainen sillä tavalla, sanokaas, kuka! (Katselee tuleen, yhä lämmeten.) Ja on se niin somaa ajatella, että se tuli oma vielä minullekin, ihmiselle, jota sillä tavoin on poljettu maailmassa, enemmän kuin ketään muuta. Onhan siihen ollut omaakin syytäni, mutta yhtä viattomana olen kerran tähän maailmaan tullut kuin kaikki muutkin. (Vaikenevat.) Kovuutta olen kokenut joka taholta, onkos ihme, jos siinä kovettuu lopuksi itsekin ja panee kovan kovaa vastaan.

Miina: Kuudentoista olin, tenava vielä itsekin, kun sain ensimmäisen lapsen, enkä maailman menosta ymmärtänyt mitään. Kun tulin kotiin turvaa hakemaan, niin isä aukaisi oven: »Saakelin hylkiö, tuosta saat mennä!» En silloin vielä ollut, mutta sitten minusta tuli hylkiö. En ole perustanut mistään mitään. Lapsia olen tehnyt monta, viinaa keittänyt ja linnassa istunut. Monta nälkäpäivää on Miinan mökissä pidetty, tyhjällä vatsalla olen pannut usein maata, mutta ei yhtenäkään iltana ole lapsien tarvinnut mennä makuulle ilman syömistä, uskookos emäntä sen.

Isoäiti: Miina parka. Kunhan vain ei tälläkin asialla olisi vielä huono loppu.

Miina: Toisin ne nyt ovatkin asiat tästä puolin. Mestari viekin meidät kaikki nyt Venäjälle. Me mennään kohta, kun siellä vallankumouksen jälkeen vähän rauhoittuu. Se on toista siellä kuin täällä, maata on kaikilla — maata joka kasvaa. Siellä tuleekin nyt köyhälistön valtakunta, jossa meikäläisetkin ovat ihmisiä.

Miina: Harvojen mielestä. En tarkoita emäntää, joka aina on ollut hyvänlaatuinen minunkinlaiselleni. Mutta voi voi sentään, kun jäin tähän pitkäksi aikaa, ja mestari tuolla ulkona pitelee hevosta. Kylmäkin sen on siellä. Tuota, olisikos emännällä hiukan antaa minulle voita, kun on meidän kulmalla siitä lehmällisestä semmoinen puute. Aikanen ihminen kyllä pärjää ilmankin, mutta pitäisihän niille mukuloille olla joskus voitakin leivän päälle.

Isoäiti: Ei sitä paljon ole, tämä talo ei nykyisin tuota omaa tarvettakaan, kun ei ole työvoimaa, mutta annan nyt sentään sen verran, että makuun pääsette. (Etsii aitan avaimen.)

Miina (muhoillen): Katsokaas nyt, emäntä, aittaan mennessänne sitä Iivanaa, kun en saanut sisään tulemaan, minut vaan lähetti sitä voita kysymään. On se vaan semmoinen mies, että kehtaa sen näyttää, ja niin sillä on hellä sydän (lähenee emäntää). Tietäkääs, emäntä, kun minä ensin en olis huolinut siitä, vaan käskin pois tuvasta, niin se itki niinkuin pieni tenava ja ampua lupasi itsensä, ellen ota. Ja olisi se sen tehnyt, niin sillä on rakas luonto.

Isoäiti: Minun on tällä kertaa paha sanoa mitään, mutta tunnen niinkuin pakotuksen puhumaan suuni puhtaaksi. Olisi taitanut olla sinulle paras, jos olisit sen vain lähettänyt menemään.

Iivana (tulee sisään, siviililakki päässä, sinelli yllä, taputtaa Miinaa pakaroille): Maamushka!

Iivana: Ah njet harashoo. (Kulkee ja katselee, kuulee Heikin hengityksen, ilostuu, tekee eleitä, lähenee vuodetta, vetää edusvaatteen syrjään ja kurkistaa sänkyyn, lähenee varpaisillaan Miinaa, kuiskaa): A vot vot vot vot, ootshen harashoo. Vasili minul raha antamas, paljo raha. Tule pois, maamushka, tule tule! (Menee ulos.)

Miina (ällistyy): Mitä, miksi, älä mene, Iivana, älä mene, varro minuakin.

Isoäiti (tulee ja tuo Miinalle voipaketin): Ei siinä paljoa ole, vähäsen niinkuin muruksi vain, eikä siitä tarvitse maksuakaan tuon vertaisesta.

Miina: Kiitosta vaan, olisin minä sen mielelläni maksanut. Niin, pitänee mennä, kun se mestari vartoo kylmässä. Hyvästi vaan ja kiitosta paljo. (Hyvästelee, menee.)

Varma (tulee kamarista, aukaisee ikkunauutimet): Yöllä onkin satanut vahvasti lunta. (Katselee ikkunasta, äänettömyys.) Jokohan pitäisi tuo Heikki herättää? (Menee vuoteen viereen, vetää peitettä syrjään, laskee jälleen alas.) Nukkuu niin sikeästi. En mitenkään hennoisi herättää.

Varma (ottaa lavitsan, istuu takan ääreen): Senkin Tuomaalan Nikolain ovat ryssät vieneet pois lääninvankilasta viime viikolla. Ei kukaan tiedä minne, ja taiteilija Viitasalo, jolta syksyllä löydettiin luvatonta kirjallisuutta, on viety Shpalernajaan.

Isoäiti (jauhaa kahvia): Leski-Maijan Miina kävi täällä äsken, ryssä odotti pihalla.

Isoäiti: Eivät taida. Sitä minäkin tässä rupesin ajattelemaan. — Miina parka, yksi lankeemus seuraa toista, ja kun pahalle antaa pikkusormen, vie se koko käden.

Varma: Kuulikos isoäiti eilen, kun Porkan setä kertoi Heikin kiinniottamispalkkion puolella koroitetun. Kymmenentuhatta ruplaa saisi se, jonka onnistuisi pidättää velipoika. Se taitaa tehdä vähän yli kaksikymmentätuhatta markkaa — pienen talon hinta.

Varma: Peloittaa mua joskus tuon pojan puolesta, soisin sen mieluummin kuolevan kuin joutuvan ryssien käsiin.

Isoäiti: Emme saa edeltäkäsin murehtia sitä, mikä tapahtuvaksi säädetty on.

Varma (hiukan levottomana, käyden välillä silmäilemässä ikkunasta pihalle): En tiedä, miksi tänä aamuna tuntuu niin kamalalle. On niin kylmäkin täällä tuvassa. Nukuin huonosti koko viime yön, heräsin vähän väliä, kun luulin kuulleeni kolkutusta ovelle. Hevoset ne vain tallissa kolistelivat, lienee se varsa taas päässyt irti — — — jokohan pitäisi — (on menossa sängyn luo, mutta tulee jälleen takaisin). Mummo, tiedän teidän näkevän asioita edeltäkäsin, kuinka luulette tämän kaiken päättyvän?

Isoäiti: Suuret asiat ovat kynnyksellä. Viime yönä näin isäsi ja isoisän. Edesmenneetkin ovat mukana. Uskon, että Herra on tekevä ihmeitä tämän kansan keskuudessa.

Varma: Se tuntuu joskus niin mahdottomalle, vaikka tietääkin että eteenpäin meidän täytyy — peräytyä ei tästä enää voi enkä sitä tahtoisikaan.

Isoäiti: Kaidoista kohdista sitä on ennenkin lävitse menty. Muistan senkin syksyn, jolloin poltetauti tappoi äitinne ja minä, vanha ihminen, sain ruveta hänen tilalleen. Heikki oli silloin kuusivuotias ja sinä Varma vielä rintalapsi. Niin avuttomana jäit käsiini, että tuskin sain sinussa hengenhievaroista säilymään. Vielä oli tämä talouskin hoidettavana, ja huonot olivat meillä muutenkin ajat silloin. Siinä vain päivät kuluivat, välistä paremmin, joskus huonommin. Olisi jo hyvinkin mennyt, silloin tuli taas uusi isku, isäsi vietiin pois, ja minä jäin yksin teidän lasten kanssa. Kummallisen synkälle se silloinkin näytti ja olisi luullut, että hullusti nyt käy, mutta huomispäivä toi aina neuvon tullessaan — (kohentelee tulta ja istuu takkakivelle, vaikenee). Edeltäpäinnäkemyksen lahjaa ei ole ihmiselle annettu, tottapa se ei liene hänelle tarpeellinen, mutta meillä on lupa rukoilla Taivaallista Isää ja odottaa Hänen apuaan. (Hiljaisuus.) Mutta koeta nyt saada se poika henkiin, kahvikin on jo valmista. (Ottaa kaapista kahvikupit ja asettelee pöydälle, seisahtuu askarrellessaan akkunan ääreen, huomaa ulkona jotakin, menee kiireellä vuoteen viereen, missä Varma veljeään herättelee.) Heikki hoi, nouse nyt nopiaan, herrat sieltä jo tulevat, aiotko tavata heitä, vai kuinka?

Heikki (kohottautuu puoleksi istuvilleen, hieroo unisena silmiään): Montakos niitä sieltä nyt sitten tulee?

Isoäiti: Kaksi venäläistä ja yksi suomalainen virkapukuinen, poliisi näyttää olevan, vaikka ei tämä meidän oma, mahtanevat nuo venäläiset tuoda sen kaupungista joukossaan.

Heikki (panee maata toiselle kyljelleen): Hyvä on, ei kolmen miehen edestä viitsi pakoonkaan mennä. Pyydä, Varma, vieraat istumaan, kun tupaan tulevat. (Vetää peitettä korvilleen.)

Heikki: Älä ollenkaan, sisko, hätäile. Pahinta tässä on se, että minua niin riivatusti nukuttaa, on näes jo kolmen viikon unirästit suorittamatta. (Haukottelee ja venyttelee.) Ohhohhoi — joko ne herrat ovat kohta täällä?

(Ovi taustalla avautuu, sisään astuu kaksi
santarmia, poliisi heidän perässään.)

Poliisi: Huomenta, emäntä! Mikäli olen saanut tietää, on Heikki Ortela nyt kotosalla.

(Tulijat vaihtavat silmäyksiä, istuutuvat sitten emännän osoittamille lavitsoille asettuen siten, että voivat vartioida taustalla olevaa ovea.)

Heikki (työntää syrjään edusvaatteen): Jaa-ha, no huomenta, huomenta! Varahinpa nyt ovat vieraat liikkeellä.

Poliisi: Arvannet kaiketi asiamme. Kehoitan sinua, Heikki Ortela, pikimmiten pukeutumaan.

Heikki (naureskellen): Mistäs minä — herrojen asioita arvailemaan — mutta olikos sillä muorilla siellä pannussa kahvin tilkkaa, kun takoo ja jyskyttää tuolla päässä niinkuin olisi siellä seitsemän seppää. — Ohhoi — ja, taisi tulla siellä matkalla maisteltua vähän liikaa.

Poliisi (jo ankarammin): Pue yllesi joutuin. Matkoilla sanoit olleesi. Niin, niiden matkojen tähden olemme tänne tulleet. Sinun on nyt annettava niistä täydellinen selostus.

Heikki (naureskelee kiirettä pitämättä): No minnekäs tässä nyt semmoinen kiire näin aamusta päivin. — Ettäkö siitä matkastani — ei ole mulla siitä reisusta täydellistä selvyyttä itsellänikään — niin, ja mitäpä tuosta nyt kenellekään tiliä tekemään, kun en kerran tiedä suurempia pahoja tehneeni. (Istuu sängyn laidalle, vetää housut jalkaansa ja siirtyy velton ykskaikkisena vähän väliä haukotellen pöydän ääreen.)

Heikki: Eihän siinä oikeastaan pitäisi olla kummempaa — tosin olin surkeasti humalassa, ja nyt kun tuo pää — ohhoi, oijoi — tottapahan nämä herrat kyllä tietävät, millä tämmöinen tauti parannetaan —

Poliisi (iskee nyrkkinsä pöytään): Sinä, sinä uskallat yrittää pilaa, kalliiksi se sinulle tulee, sen voin vakuuttaa.

Heikki (yksinkertaisena): Onpas perhana, vai vielä tämäkin, ja kun tuli jo se matkakin niin turkasen tyyriiksi — ihan tässä on ihme —

Poliisi: Eihän tästä päästä sen pidemmälle. Lopeta nuo lorusi ja kerro lyhyesti, missä olet ollut nämä kuukaudet. Poistuit paikkakunnalta toukokuussa karaten etsivien käsistä, ja nyt on joulukuuta kulunut jo yli puolen. Sillävälin ei sinua ole näillä mailla nähty.

(Emäntä istuutuu takkakivelle ja katselee vaieten Heikkiä.
Varma aikoo ovesta ulos.)

I santarmi: Njet njet, pois pois! (Viittoo ja tekee eleitä täydentääkseen vajavaista kieltään.)

Heikki (venytellen ruumistaan): No, se on sitten pian kerrottu, kunhan ensin alkuun päästään. Ensin kävin, nähkääs, Etelä-Suomessa, muuten vain piloillani, katsomassa mille se maailma sieltäpäin näyttää — olin minä Helsingissäkin — ovatkos nämä herrat olleet Helsingissä?

Heikki (poliisille): Mitähän hän tarkoittaa — (nyökkää santarmiin päin) — joo, se on suuri kylä sekin Helsinki ja paljon siellä oli väkeä ja suuria asuinratia oli toinen toisen vieressä. Millähän sielläkin ne ihmiset elävät, kun ei peltoja näkynyt ollenkaan eikä tunkioita missään. — Niin, mutta olin minä kuullut, että suurempiakin kyliä on olemassa ja vielä komiampia, jotta tuumasin, että lähdetäänpäs silmäilemään nyt sitä maailmaa hiukan edempääkin ja sitten pistäysin Amerikassa.

Poliisi: Jo puhut pötyä, kuinka sinne olisit passittomana päässyt. Mitenkä esimerkiksi pääsit rajan yli?

Heikki: Niin rajanko yli? Sitä ei totisesti tiedä itse se vanha erkkikään, miten minä sen rajan yli pääsin. Humalassa kun olin enkä tietänyt tuon taivaallista, mutta luulen minä vaan, että huonosti ne vartioivat sitäkin rajaa.

Poliisi: No annetaanpas pojan nyt itse solmiutua sanoissaan — kerroppas nyt esimerkiksi, minkä linjan laivalla matkustit ja paljonko maksoi piletti?

Heikki: Linjoistako minä tiesin, kun täydessä seilissä olin koko matkan, ja rahat, niin rahat tiedättekös menivät niin tarkkaan, että takaisin tullessani sain myydä kelloni jo Torniossa ja kotia päästyäni kilisi vain pari piikkiä tuolla massin pohjalla, joo, että tyyriiksi ne tulevat matkat tähän aikaan.

Heikki (vetää vitkastellen puukon vyöltään): Ei ole muuta kuin tämä, vaarivainajan vanha tuppiteräs.

Heikki: On kait tämä joskus ollut teräväkin — tiedä, tainnut jo tylstyä — ole tullut häntä koeteltua.

Heikki (naurahtaa): Peloittaakos herroja tämä, eikä muakaan peloita nuo teidän aseenne — no, tästähän tämän saatte (tarjoaa poliisille), sopii ottaa vaan.

Poliisi (aikoo ensin ottaa puukon, mutta ei tohdi): Pane siihen pöydälle se puukko.

Heikki (pannen puukon pöydälle työntää sitä vähän kerrallaan poliisia kohti, naurahdellen): Siinä se on, kyllä sen ottaa tohtii.

Varma. Ampukaa vaan, jos haluttaa, mitäpä minun hengestäni olis teille hyötyä. (Astuu santarmien keskestä Heikin luo ja pistää toisten huomaamatta revolverin hänen taskuunsa.)

Poliisi (ottaa pöydältä puukon): Heikki Ortela! Lain nimessä minä nyt vangitsen sinut.

Heikki: Jos laki teidät siihen velvoittaa, niin täyttäkää vaan tehtävänne. (Nousee ylös.) Tässä minä olen.

Heikki (astuu keskemmälle, näyttää paljaita käsiään): No vangitkaa nyt.

Poliisi (astuu askeleen kohti, Heikki katsoo häntä tiukasti silmiin. Poliisin käsi, joka oli jo tarttumaisillaan kiinni, putoaa herpautuneena alas.)

Heikki (lähestyy häntä, katse yhä kiinteästi hänessä): No, mitäs tuumaat?

(Poliisi peräytyy vähä vähältä, Heikki seuraa tinkinaurua
naurahdellen, poliisi ajautuu oven puolelle.)

Poliisi (santarmeille): Uskokaa minua, herrat, tuolla miehellä on piru mielessä.

Heikki (yhä läheten): Niin se on, hyvät herrat, että minä en tykkää pitkistä puheista, joko te tahi minä.

(Poliisi ja santarmit ovat ovensuussa, epäröivät,
eivät tiedä mitä tehdä.)

Heikki (osoittaa ovea): Niin, niin tuosta paikasta juuri on viis hirttä poikki, kas siitä vaan kauniisti ulos. (Poliisi ja santarmit lähtevät. Heikki katselee heidän jälkeensä ovesta, käy vielä hakemassa lakkinsa naulasta.) Jos tässä lähtisin minäkin hiukan jaloittelemaan.

(Astuu ovesta ulos. Tuvassa tuntuu vielä pingoitettu jännitys. Emäntä istuu kädet ristissä takkakivellä, Varma katselee ikkunasta ulos.)

Matti Porkka (tulee tupaan): Hyvää huomenta tähän taloon. Aikaisinpa teillä on vieraita käynyt, kun tuolla jo ovat paluutiellä.

Porkka (lämmittelee takkatulen ääressä käsiään, hykertelee mielihyvissään): Jassoo, vai niinpäin, että herrat edeltä — kas sitä poikaa, oli se hieno temppu, olisi sitä kelvannut katsella.

Isoäiti: Kun täällä hetken vartoilet, niin jotakin näet sinäkin, ei se siihen vielä loppunut.

(Samassa Heikki tulee tupaan, heittää lakkinsa
penkille ja käy kättelemään Porkkaa.)

Heikki: Varahinpa on setäkin tänään liikkeellä. Meillä on tänään täällä näytelty pieni yksinäytöksinen pila. (Kääntyy isoäitiin.) No, mitäs sanotte, isoäiti, eikös se sentään käynytkin kätevästi?

Isoäiti: Lopussa se vasta seisoo kiitos, mutta parasta lienee nyt, että alat varustautua sitä toista näytöstä varten.

Heikki (taputtaa isoäitiä harteille): Älkää olko, mummo, milläänkään, ei tässä hätää ole.

Isoäiti (ottaa Heikkiä kädestä): Olkoon onni mukanasi. Kaikkivaltiaan siunausta minä sinulle rukoilen — sen sanon vain hyvästiksi siltä varalta, että jos sattuisi tästä sulle vielä kiireellinen lähtö.

Heikki (lämpimästi): Kunpa vain näkisin teidät terveenä takaisin tullessani. (Luo pitkän silmäyksen isoäitiin, sitten Porkkaan kääntyen tarjoo savukkeen). Mutta ei tässä sentään niin kiirettä liene, ettei savuja ennättäisi vetää.

Porkka (tarjoo omiaan): Pidä ne vain siellä matkan varrelle, otetaan täältä. (Sytyttävät.) Mutta oikein todella, mitäs nyt meinaat? Ethän vain aikone niitä äskeisiä vieraitasi toista kertaa vastaan ottaa?

Heikki: — tiedä, eipä tässä juuri osaa mitään matkasuunnitelmiakaan ruveta laatimaan, tottapa hätä taas keksii keinon. — Mutta ehkäpä setä sitten hiukan taas huolehtii tästä meidän väestä minun mentyäni ja hoitaa sen asejaonkin ja nämä muut paikalliset järjestelyt. (Kääntyy Varmaan.) Mutta katsoppa sinä, sisko, minulle jotakin eineheksi. Olen kovin nälkäinen, jotta pitäisi tässä vielä ehtiä hiukan haukkaamaankin, ennenkuin ne äskeiset herrat toistamiseen tulevat. Toisen kerran nyt niistä suoriusin eikä kahta kolmannelta.

Heikki (istuu pöydän ääreen): Ohoh, kun on niin nälkä, että oikein on häijy olla. (Taittaa leivän ja aloittaa ateriansa.) Mutta miksikähän ne minua luulivat äsken, kun niin lähtivät. Kiltisti vain painelivat ovesta ulos. Kyllä mua nauratti hengessäni. Luulivatkohan ne, että minulla täällä jossain oli apulaisia piilotettuna, vai pelkäsivätkö niin kovasti yhtä aseetonta miestä — niin, olihan Varma pistänyt revolverin tuonne takataskuuni, mutta en sitä huomannut ennenkuin vasta perästäpäin.

Porkka: Nätisti se tosiaan taas kävi, mutta älä nyt sentään rupia liiaksi noihin temppuihisi luottamaan. (Rykäisee, sylkee takkaan ja hetken vaiettuaan.) Tuota, minäkin tulin niinkuin hyvästiä sanomaan, matkaan tässä nyt pitää minunkin lopuksi.

Porkka: Sinne. Olenhan tässä jo hankkinut pitemmän aikaa, vaikka ei ole tullut valmista. Mutta nyt tästä lähin en voi enää täälläkään toimittaa mitään, koska olen joutunut silmälläpidon alaiseksi. Sanovat minun jo ilmiannetun osallisena poikien värväykseen, joten lähtö tässä on edessä. Mutta toistaiseksi voin vielä määrätä suunnan ja valita tien.

Heikki: Jassoo, silläkö kannalla nyt ovat asiat. Äkkilähtö tuli teille niinkuin minullekin viime keväänä.

Varma (pysyttelee ikkunan ääressä, vähän väliä ulos silmäillen): Kyllähän me isoäidin kanssa tulemme toimeen, ja osaanhan minäkin jakaa ne — tuolta lattian alta.

Isoäiti: Niin, eipä senpuolesta, kyllähän me täällä. Muuten minua vain vähän ihmetytti, että sinäkin, ikämies, jota tarvittaisiin niin kovin täällä nuorukaisia opastamassa. Mutta koska asiat ovat kerran niinkuin sanoit, ei siinä silloin ole varaa valita.

Heikki: Joko nyt! Niiliäpä vasta on kiire! (Lopettaa syöntinsä, menee Varman luo ja ottaa häntä hartioista.) Sinun haltuusi, tyttö, jää nyt noiden kalliiden laatikoiden hoito. (Viittaa lattialuukkuun.) Tuon jos löytävät ja tyhjentävät, on vahinko korvaamaton. (Porkkaan kääntyen.) No, näkemiin nyt sitten. Luulen, että teidän on parasta pistäytyä nyt'tuonne kamarin puolelle. Sieltä löydätte portaat ylös. Teidän ja ryssien tapaamisesta ei ole nyt väliä, muuten vievät teidät väärään suuntaan.

(Eteisestä kuuluu kolinaa. Samassa tuokiossa lennättää Heikki uuninpäälle. Porkka pujahtaa kamariin. Molemmat äskeiset santarmit ja kaksi poliisia astuvat sisään.)

Poliisi (sisäänastuessaan tylysti isoäidille): Missä on poikanne poika Heikki Ortela?

Varma (on kulkenut ikkunasta toiseen): Koko talo on nyt piiritetty. Pistimet välkkyvät jokaisen ikkunan alla.

Poliisi (astuu Varman eteen): Vastaa, tyttö, missä on veljesi, koska isoäitisi suvaitsee vaieta.

Poliisi: Älä huoli tyttö mahtailla. Tällä kertaa ette meistä niin vähällä selviäkään.

(Alkaa yleinen tarkastus, joka kestää tuokion. Santarmit löytävät Heikin saappaat sängyn alta ja pöytälaatikosta valokuvan, jonka ottavat mukaansa. Kamariinkin katsotaan. Heikki seuraa piilopaikastaan virkamiesten puuhia. On pingoittunut hiljaisuus, kunnes I santarmi kiinnittää huomiotaan lattian poikki sahattuihin lautoihin ja alkaa sapelinkärjellä niitä koettelemaan. Silloin viskaa Heikki hänen eteensä pullon, jonka sisällys räiskyy ympäri ja santarmin vaatteille.)

Heikki: Voi hyvät ihmiset, kun putos tuo muorin pikiöljy pullo! — No herrat, taasko te olette tulleet tänne minun untani häiritsemään?

Poliisi: Heikki Ortela, astu alas uunilta. Nyt seuraat meitä, ja kaikki vastustus vaan pahentaa asiaa.

Heikki: Ee-hei. Siitä ei nyt tällä kerralla hikoa mitään. Olisitte ottaneet äsken, kun niin olin tulemassa, mutta nyt en enää ole sillä päällä.

Poliisi (vetää esiin revolverin, samoin tekevät santarmit): Sinä vastustelet.

Heikki: No, nyt leikki pois! (Vetää esiin mauserin.) Tässä on kymmenen panosta ja jok'ainoa niistä tappaa jokaisen, joka yrittääkin lähestyä tätä linnoitusta. (Katsoo poliisiin, joka seisoo syrjemmässä.) Sinä poliisi Pulkka, joka olet oman pitäjän miehiä ja suuren lapsilauman isä, en sinua mielelläni, — sentähden pysy kauempana. Miehet, oletteko siunanneet itsenne kuolemaan?

Heikki (kohottaa aseensa): No, nyt se alkaa — yks — kaks — (piirittäjät väistyvät kauemmaksi, muutamat tähtäävät Heikkiin.)

Heikki: — kolme! (Syöksyy salamannopeudella uunilta alas ja ryntää ovesta ulos, ennenkuin kukaan ehtii pidättää. Poliisit ja santarmit perässä, huutoja, laukauksia. Emäntä painaa käden sydämelleen ja vaipuu takkakivelle.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Harjun tupa, samaa pohjalaista kuosia kuin edellinen. Taustalla ovi ulos, vasemmalla sivustalla kamariin viepä. Ikkunat vastakkain kummallakin sivulla. Vasemmalla kaksikerroksinen sänky edusvaatteineen, nurkassa etualalla leikkauksilla ja suurella vuosiluvulla koristettu astiakaappi. Oikealla ovensuunurkassa hellauuni, uunin ja oven välillä avaintaulu, seinänvierellä penkki ja sen edessä jykevä pöytä. Tuvan paperoidulla seinällä julkisella paikalla riippuu Nikolai II:n kuva kullatuissa kehyksissä. Lattiaa peittävät kauttaaltaan korearantuiset nukerimatot.

On ilta, lamppu palaa katossa. Isäntä istuksii pöydän ääressä, sanomalehti käsissään. Emäntä hämmentää hellillä kuohuvaa pataa. Anna kirjailee suurta pöytäliinaa. Eemi vyöttää sankoa.

Isäntä: Kuuluu niitä poikia vaan tältäkin kulmalta yhtä mittaa katoilevan, minnekkä heitä sitten vaan vietänee ja milloin he sieltä palannevat, sitä ei kukaan tiedä.

Eemi: Ei tiedä, ei, enempää kuin niistäkään, joita ryssät ovat täältä vieneet. Sinne se vaan hävisi tietymättömiin Ortelakin, ja samaa tietä ovat menneet monet muut. Mitäs äiti sanoo siitä?

Emäntä: Mitäs minä. Miksikäs vehkeilevät, niinkuin Ortelan Juhanneskin ja monet muut jumalattomat, Nousta sillä tavalla korkiata keisaria ja laillista esivaltaa vastaan. Mutta kylläpä se paikkansa vielä nytkin pitää, mikä sanassa säädetty on: joka itsensä esivaltaa vastaan asettaa, se on Jumalan säätyä vastaan, mutta ne jotka vastaan ovat, saavat tuomion päällensä, sillä ne jotka vallan päällä ovat, eivät ole hyvintekijöille vaan pahoille pelvoksi. Elles tahdo itseäs esivaltaa vastaan asettaa, niin tee hyvää ja sinä saat häneltä kiitoksen, mutta jos pahaa teet, niin pelkää, sillä ei esivalta miekkaa hukkaan kanna, vaan on kostaja sille rangaistukseksi, joka pahaa tekee.

Eemi: Mutta ei tässä kukaan pahaa teekään, me vain tahdomme uuden esivallan, se tahtoo sanoa — toiset miehet ohjaksiin.

Emäntä: Mistäs sen uuden esivallan saat. Se sitä on pidettävä, joka siihen määrätty on.

Eemi: Mutta jospa sallimus meille määrääkin nyt toisen esivallan ja hallituksen, kun se entinen ei ollut kyllin hyvä. — Ja sanokaas nyt, äiti, te joka näitä nykyisiä tuumia niin ankarasti vastustatte, ovatko nuo ryssät sitten teillekään niin mieluisia kavereita, ne kun ovat täällä jo vuosikausia vastuksinamme maanneet? Muistattekos, kun se meidän nuori juoksijahevonen otettiin pakkoluovutuksella ryssien sotaratsuksi? Ja entäs se, kun miehet piti varustettaman taloista vallikaivantoihin? Eväät konttiin vaan ja kuukauden matka edessä. Ovatko mielestänne jo unohtuneet ne lukuisat varkaudet, jotka tämänkin talon osaksi ovat tulleet. Korjasivathan iivanat äitimuorin parhaan lampaankin paistikseen. Ja jos vielä otetaan lukuun ne monet pikkukolttoset, joita ne naapurit ovat näinä sotavuosina tässä meille tehneet, niin koituu siitä jo jotakin yhden talon osalle. Tästä voi sitten jo päästä jonkinmoiseen käsitykseen siitä, mikä vitsaus on koko maalle tämä puolimiljoonainen maleksiva ryssälauma, joka tässä jo on kolmisen vuotta niskoillamme elänyt — Ei, puhdistus tässä on toimeenpantava, oikein perinpohjainen perkaus.

Emäntä (huoaten): Tosin on koettelemus taas kohdannut tätä kansaa, mutta onko se ensimmäistä kertaa. On täällä kestetty pahat suuremmatkin, on kärsitty ja odotettu ylhäältä apua, ja tullut se onkin aikanaan. Sieltä se on tuleva apu nytkin eikä muutamien hurjapäisten poikamälkkien järjettömistä hommista. Pahentaa se vain asiaa, kun ryssä huomaa meidän liittoutuneen vihollistensa kanssa. Lujemmin täällä vain hirttosilmukkaa kiristetään ja syyttömät saavat kärsiä syyllisten kanssa. Vai luuletkos, että suuri venäläisten sotajoukko täältä muutamien nuorukaisten voimalla kerran karkoitetaan?

Eemi: Onkos äiti lukenut sieltä Raamatustaan sitä Daavidin ja Goljatin lukua — vaikka mitäpäs tästä senpuolesta kannattaa väitellä. Äiti kumminkin pitää oman horjumattoman uskonsa, minä pidän omani, ja sanotaanhan kunkin uskollaan autuaaksi tulevan. Mutta eiköhän sitä iltasta jo saisi, niin pääsisi tästä makuullekin. (Kerää pois työtarpeensa, siirtää tuolinsa Annan viereen, ja kelloon vilkaisten hiljaa sisarelleen.) Heikin pitäisi jo pian tulla.

Anna: (Eemille hiljaa): Jos vielä ryssät sen saavuttavat ja vievät. Hullusti siinä silloin Heikin kävisi.

Eemi: Ole huoletta, kyllä se poika nahkansa pelastaa, vaikka ne sen saavuttaisivatkin. Sellainen seikkailu kumminkin tuottaisi meille pahan viivytyksen, ja minä tahtoisin ehdottomasti lähteä nyt, kun kerran olen niin aikonut. Mitä pikemmin se tapahtuu, sen parempi.

Eemi: Eipä suinkaan, mutta kun kerran olen siihen ajatukseen totuttautunut, että nyt, tänä iltana se tapahtuu.

Anna: Mutta minun on niin vaikea tottua ajattelemaan sitä, että sinä olet poissa. Mitähän jos sentään jättäisit sen lähdön. Tarvitaan miehiä täälläkin, sitten kun se alkaa. Voisit olla yhtä tarpeellinen täällä kotokulmilla — entä jos sittenkin jäisit kotiin.

Eemi: Olen jo antanut sanani Heikille ja — sitäpaitsi tunnen sen, että kuulun niihin, joiden täytyy lähteä. Se on näetkös sellainen kumma tunne, niinkuin pakottava vaatimus tuolla sisässä. (Tuuli ulvoo ulkona.)

Eemi: Tässä nyt on koetettava karaistua tulevien aikojen varalle. Ajatteleppas vaan Ortelaisia, mitä kaikkia siellä on saatu kestää, ja kuitenkaan ei noita naisia, joista toinen on vanhus, toinen vielä lapsi, voi mikään horjuttaa. Siitä saakka, kun Heikki ryssien käsistä ensimmäisen kerran karkuun pääsi, ovat ryssät nuuskineet talon monta kertaa, eivätkä nuo kaksi naista ole siellä turvassa koskaan yöllä enempää kuin päivälläkään. Lisäksi vielä tuo alituinen pelko Heikin tähden, — niin on sitä siinä jo yhden perheen osalle.

Eemi: Se on se pelottomuus. Vaara menettää voimansa, kun kulkee pelotta sitä vastaan. Uskallusta sillä on Heikillä samoinkuin Varmallakin, — ja entä Ortela-vainaa — tulin tahtomattani sanoneeksi vainaa, vaikka eihän sitäkään tiedä.

Anna: Niin, ja vanha emäntä. Luulen, että tuo kaikki pohjustaakin sieltä asti, — en tiedä mikä heissä on, mutta Ortelaiset ovat niin erilaisia kuin kaikki muut.

Eemi (mietteissään): Totta on mitä sanoit, toisenlaisia he ovat kuin kaikki muut.

Emäntä (tulta kohennellen): Siunatkoon sitä ilmaa! Varjelkoon Herra matkamiehiä maalla ja merellä. Valkiakin uunissa valittaa, itkua se tietää ja vaikerrusta. Ohhoi — jaa, ei sitä ihminen tiedä, mistä kulloinkin tuli se itkun aihe.

Eemi: Ja jätämme hevosen Maalaisten Kauppayhtiön pihaan, josta tiedät sen hakea, ja yksi pyyntö minulla olisi, — (ujosti) en saanut sanoa Varmalle hyvästiä. Olen häntä niin paljon ajatellut, vaikka ei siitä kukaan tiedä, vähimmin hän itse. Kuule, jos minä en tältä matkalta palaisikaan, niin vietkö hänelle minun terveiseni.

Anna (liikutettuna): Kyllä täytän pyyntösi, vaikka toivon, ettei minun tarvitse sitä tehdä, vaan sinä itse saat hänelle sen ilmoittaa, — ihme, että minä en ole aavistanut mitään.

(Jäävät kumpikin mietteisiinsä, tuuli ryskää ulkona saaden ikkunaruudut helisemään. Anna hyräilee hiljaa.)

    Eikä lakkaa tuo haavanlehti
       tyynellä huiskumasta,
     eikä lakkaa tuo vanha kulta
        mieleeni muistumasta.

    Kun sinä pidit musta
       ja minä pidin susta,
       ja ero piti tulla meistä,
    eikä mun silmäni kesken kuiva
       surun kyyneleistä.

Eemi (repäisee itsensä irti mietteistään): Mutta nyt, sisko, ei meillä ole suremiseen aikaa. Sinä jäät nyt hoitamaan minunkin tehtäviäni ja olemaan lohduksi vanhuksille siihen saakka kun pojat palajavat.

Emäntä (isännälle): Heitä nyt sinäkin jo se lehden lukeminen ja rupea syömään. (Puhelee askareensa lomassa.) Tiesi hänet, mistä tuon pojankin äskeiset puheet olivat peräisin. Lieneekö Ortelan Heikki jo päässyt sinunkin päätäsi sekoittamaan. Sanotaan sen saavan palkkion niistä miehistä, jotka se saa Saksan reisulle narrattua, tuhat markkaa päästä. Varokoon vaan astumasta tämän kynnyksen yli niissä puuhissaan. Sen sanon sille heti, että minun poikaani et sentään myy, vaikka et ikänä rikastuisi. Ja tiedä sinäkin, Eemi, kun sanon, että ei sua sitä varten ole tässä kustannettu ja koulutettu, että siitä kaikenmaailman matkoille lähtisit haljuilemaan.

Eemi: Tuollaisia ankaria sanoja se äiti heittelee kummipoikaansa vastaan, joka vielä on meille kaukaista sukuakin.

Anna: Äiti on kuunnellut kylän akkojen juoruja ja puhuu vastoin parempaa tietoaan. Kyllä te Heikin tunnette yhtä hyvin kuin meidätkin, yhdessä tässä on lapsina leikitty ja ihmisiksi kasvettu vähäisen välimatkan päässä, että saatattekin häntä soimata tuolla tavalla.

Emäntä: Jaa-a! Mutta jos hän veljesi viettelee niille matkoille, niin kiroukseni häntä seuraa niin totta kuin tässä seison, eikä hänellä elämässään pidä onnea oleman. No, syökää nyt ja siunatkaa itsenne levolle, minua ei ainakaan nälätä.

Isäntä: Mitäs minä, en oikein ymmärrä näitä tämänaikaisia, — on niin toisenlaista tämä nykymaailma kuin se entinen. (Syöntinsä lomasta.) Niinkuin ne vanhat merkit eivät enää pitäisi paikkaansa, muut kuin uni ja nälkä.

Eemi: Uskokaa minua, isä: aika on tullut, jolloin meidän on itse autettava itseämme. Jos menetämme tämän otollisen hetken, niin hukka meidät perii. Sanotaanhan niin, että joka itse koettaa itseään pelastaa, sitä auttaa Jumalakin.

Emäntä (kamarin ovelta): Mutta kirjoitettu on: joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.

Eemi (nousee pöydästä, astuu liikutettuna mutta varmana äitinsä eteen): Tapahtukoon niinkin, jos se sallittu on. Mutta vaikka tästä kansasta puolet pitäisi veriin hukkuman, jää jäljelle toinen puoli uuteen onnellisempaan elämään, — ja parempi toki niinkin kuin että tässä kaikki hiljalleen menehtyisimme vihollistemme jalkoihin.

(Samassa aukenee ovi ja tupaan astuu Heikki Ortela tuntemattomaksi puettuna, yllään pitkä naisen turkki ja suuri villahuivi pään ympäri kiedottuna, kori käsivarrellaan):

Heikki (muunnetulla äänellä): Jumal'antakoo hyvää ehtoota, semmoinen koiran ilma siellä ulkona, — onpas tässä pitkä talojen väli, ihan nääntyy huonojalkainen. (Onnahtaa kulkiessaan peremmälle, istuu penkille ja laskee eteensä korin.) Kauppaakin tässä olis, nappia, parsinneuloja, hajusaippuoita, kahvilusikoita, jokunen hilkkukin vielä myymättä, mutta taitaa ollakin jo iltamyöhäinen, makuullemenon aika. Saisikohan yösijaa talossa, tuossa penkillä vaan, niin tulisi ehkä aamulla kaupat.

Anna (on tarkasti seurannut vierasta ja särähtää): Menkää, äiti, vaan nukkumaan, kyllä minä tämän vieraan.

Emäntä: Miks'eikäs sitä yösijaa, onhan tuokin alisänky vapaana. Hae, Anna, tuolta ylätuvasta se uusi olkikoltikko siihen.

Emäntä: Ei kiittelemistä. Harjun tuvasta ei ole koskaan käypäläisiä yön selkään ajettu. (Menee kamariin.)

(Heikki Annan ja Eemin kanssa jäätyään heittää vieraat verhot päältään, on omissa vaatteissaan, side otsalla, missä näkyy verta.)

Eemi (Heikille): Voi kun olit kumman näköinen, ei itse Vasilikaan olisi sinua tuossa asussa tuntenut.

Eemi: En ole päässyt sen pitemmälle. Äidille ei käy puhuminen siitä asiasta, enkä saattanut sanoa isällekään, hän olisi vielä ilmoittanut äidille, ja äiti kyllä olisi nostanut pystyyn maat ja taivaat estääkseen minun matkani. Katsoin sentähden parhaaksi, että hän saa kuulla asian vasta sitten kun olen jo poissa.

Heikki: Tuokiossa on meidän jouduttava taipaleelle ja siitä ei totisesti tulekaan mikään tavallinen lystiajo. Kaikki tienvieret ovat nuuskijoita täynnä, jotta varusta, poika, nyt itsesi monen mahdollisuuden varalle.

(Äänettömyys. Heikki sytyttää tupakan ja astelee hiukan levottomana lattialla katsomatta Annaan.)

Anna (lähestyy arkaillen): Sittenkin minä sen sidon, et saa vastustella, — pienestäkin haavasta voi tulla paha, kun jättää hoitamatta, eikä tuo taida niin pieni ollakaan.

Heikki (pakottaa itsensä yhä välinpitämättömäksi): Samantekevää, tee kuinka tykkäät.

Emännän ääni: Käskikös sun sinne pimeässä, kun kerran lyhtykin on. Annas kun tulen sitomaan.

Anna (tarkastelee haavaa, pesee sen hellästi): Eihän tämä mikään naarmu ollutkaan, melko syvä haava. Mitenkä tämä tuli, ampuivatko, vai onko tämä pistimen jälki?

Heikki: — tiedä häntä oikein itsekään, joku siihen lienee sattunut siinä rähäkässä, huomasin vasta kun verta alkoi vuotaa. Muuan torpanmuija sen sitoi tuolla metsäkulmalla. Samalta sain nuo kamppeenikin, — yhden kokonaisen päivän olen nyt näytellyt akkaa, eivätkä ryssät ole kiinnittäneet minuun mitään huomiota, mutta pelkään, että viivymme nyt liian kauan.

(Anna lopettaa työnsä ja seisoo vielä tuokion Heikin vierellä kuin jotakin odotellen.)

Heikki (huomattuaan nousee kiireesti): Jaha, onko valmis? No, kiitos vaan vaivoistasi — olin kuulevinani, että pihaan ajettiin, Eemi varmaankin — (kättelee kylmästi, kiireellisesti): Eipä muuta kuin voidaan hauskasti, ja hyvästi sitten vaan.

(Vetää palttoon päälleen ja käärii huivin päähänsä. Eemi tulee ovelle takki yllään, lakki korville vedettynä.)

Eemi (Annaa kätellen): Hyvästi nyt, sisko, selvitä äidille ja isälle, sano terveisiä kaikille, voi hyvin.

(Kääntyy pois liikutustaan salaten. Anna saattaa heitä ovelle,
jonka aukeamasta ammottaa pimeys ja kuuluu tuulen ulvominen.)

Anna (poistuvien jälkeen): Onnea vaan matkalle! (Ääni hukkuu myrskyn tohinaan. Istahtaa järkytettynä lavitsalle, missä Heikki oli äsken, ottaa hellästi käteensä siteen ja katselee veritahraa, kääntää siteen jälleen kokoon ja pistää poveensa, puhelee hiljaa itsekseen.) Lopussa kaikki! (Kätkee kasvonsa esiliinaansa, puhkee rajuun nyyhkytykseen. Tuuli temmeltää ulkona, heläyttää ikkunalaseja. Anna särähtää, mutta huomattuaan, että ketään ei näy, painuu jälleen murheeseensa. Ovi aukenee hiljaa, Vasili pitkässä märässä halatissa astuu sisään. Katselee Annaa, heittää pois halatin, jonka alla on rakuunaupseerin vormu.)

Anna (kavahtaa tyrmistyneenä ylös): Herra Jumala! Oven unohdin lukitsematta. Kuinka te sillä tavoin ihmisten huoneisiin keskellä yötä.

Vasili (suopeasti hymyillen): Minulla on korkean esivallan lupa ilmestyä milloin tahansa sellaisiin paikkoihin, missä jotakin epäiltävää huomataan.

Anna (väistyy kamarinovea kohti): Mitä tekemistä teillä olisi minun kanssani.

Vasili (maireasti tyynnytellen): Malta ja kuuntele kun kerron, äläkä herätä muita, se vain pahentaa asiaa.

Anna (alistuvasti): No niin, mutta älkää kiusatko minua kauan, sitä minä vain pyydän.

Anna (huokaisten helpottuneesti): Ei hän ainakaan täällä ole. Ettekö sitten ole häntä vielä saavuttaneet?

Anna (toivottoman raukeana istahtaa tuolille): Mitä sitten minusta tahdotte, vähimmän minä heistä tällä hetkellä tiedän.

Vasili (hymähtelee itsekseen): Hm, jaa — hullusti ne nyt ovat asiat. Tuo suuri viettelijä Ortela on saanut houkutelluksi veljesikin noille vaarallisille matkoilleen. Ymmärtämättömyydessään on Eemi tehnyt pahanteon, pannen alttiiksi henkensä, sisarensa turvallisuuden ja kotinsa kunnian.

Vasili (läheten Annaa takaapäin, laskee kätensä hänen olalleen): Anna, minun on niin sääli sinua.

Vasili: Anna, tahdotko ajaa minut ulos, tahdotko karkoittaa luotasi ystävän, ainoan, joka hädän hetkenä voi sinua auttaa?

Anna: Minä en ole vailla sääliä enkä apuakaan, ja jos sitä joskus tarvitsenkin, ei teistä ole minulle auttajaksi.

Vasili. Eikö, sepä nähdään. (Kuumasti läheten, Anna nousee ylös ja väistyy edeltä, Vasili seuraa askel askeleelta intohimoisesti haastellen.) Kaunis, ylpeä tyttö, mitä tahansa minä teen sinun puolestasi, henkeni antaisin, jos vain kerrankin kuulisin huuliltasi ystävällisen sanan. Olen nähnyt sinut edessäni päivin ja öin. Olen ollut kuolla ikävään niinä päivinä, jolloin en ole saanut sinua nähdä edes kaukaa, niin kaukaa vain. Lähestyä en ole voinut, koska tiedän, että vihaat ja halveksit minua siksi vain, että olen — ryssä. Mutta mekin olemme ihmisiä. Meilläkin on sydän, joka tuntee, kärsii ja rakastaa, vieläpä palavammin, tulisemmin kuin teidän kylmien suomalaisten. Anna, sinun kovuutesi voi tehdä minut hulluksi. Minä rukoilen, älä vie kaikkia toiveitani, — minä tahtoisin suudella maata, johon sinun jalkasi koski. Suo minun olla halpa orjasi, enkä minä pyydä muuta kuin täyttää sinun käskysi ja tehdä tahtosi mukaan. (Saavuttaa Annan, joka tuijottaa kuin lumottuna Vasilin hehkuviin silmiin.)

Anna (koettaa vastustaa huumausta): Miksi katsotte noin, minä teitä pelkään, voi menkää, jättäkää minut —

Anna (yrittää pakoon): Minä huudan ja herätän vanhempani, ellette päästä, — hellittäkää käteni taikka kutsun apua. (Katsoo yhä Vasilin hehkuviin silmiin.) Kuinka kuumat ovat kätenne, teidän henkäyksenne polttaa, — silmät, nuo teidän silmänne, — hyvä Jumala armahda, kuka sinä oikeastaan olet —

Vasili: Ystävä, joka haluaa palvella sinua ja tehdä sinut onnelliseksi. Luuletko, etten siihen kykene? Minä voin pukea sinut silkkiin ja kultiin. Luuletko, että olen vain köyhä rakuunaupseeri, erehdys, sillä Vasili palvelee tsaaria ja pyhää Venäjän maata, on tänään rakuuna, huomenna joku korkea virkamies. Olen vanhaa ylhäistä sukua ja minun isäni kartanon tilukset ovat laajat kuin koko tämän pitäjän ala. Sinne tahtoisin sinut viedä kanssani Venäjän sydämeen. Voi, siellä on niin toisin kuin täällä, ihmiset iloisia ja ystävällisiä, nauru ja laulu kajahtaa kyläntanhuvilla kautta kesäisen yön, tanssitaan ja balalaikat soivat. Me istumme troikkaan, sinä ja minä, ajaaksemme isäni vanhaan sukukartanoon. Tiemme kulkee yli hämärtyvän aron, missä peninkulmien laajuudelta näet vain laakean kukkivan maan, minkä öinen tuoksu saa ihmisen juopumaan. Päämme päällä kaartuu yhä tummeneva taivas, jonka kaukaiset ääret maan piiriä tavoittavat, jonka tummassa syvyydessä yhä uusia tähtiä syttyy yön tullen. Tuulen vauhdilla syöksyy troikka halki aron, kolme väkevää, pikimustaa oritta lentää lauhduttaakseen villiä luontoaan. Oh, yksi sellainen troikkamatka on kuin kokonainen elämä. Vihdoinkin olemme tulleet kotiin vanhaan kartanoon, jonka portaat natisevat vanhuuttaan, mutta sen hämärissä saleissa asuu sadun henki. Siellä sinä tulet asumaan ja hallitsemaan kuin ruhtinatar, ja minä, orjasi, palvelen sinua kuin pyhimystä —

Anna (on kuunnellut kuin unessa, kokoaa viimeiset voimansa ja tempautuu irti): Pois, pois, — usko nyt, — täytyy!

Vasili (ilostuu): Rakas, rakas tyttö! Eikö siis muuta ollutkaan. Minäkö olisin sinun maasi vihollinen, rakas. Minä vannon, että lähinnä pyhää Venäjää rakastan tätä Suomenmaata ja olisin valmis vuodattamaan vereni sen tähden. Katso, Saksa, meidän yhteinen vihollisemme, viettelee teitä liittoon kanssaan tuhotakseen Venäjän teidän kauttanne, mutta kyllä se tuhoo vielä teidätkin, jos luotatte siihen. Siksipä me koetammekin sitä estää, teitä säästääksemme, mehän olemme täällä suojelemassa Suomen maata, valmiina uhraamaan henkemme tämän maan tähden. (Tarttuu Annaan takaapäin.) Ja kautta Pyhän Neitsyen minä vannon rakastavani sinua enemmän kuin koskaan yhtäkään naista olen rakastanut. Paljon olen heitä nähnyt, kauniita, hempeitä, suloisia naisia, mutta sinun kylmä kauneutesi on syöpynyt vereeni ja polttaa kuin kuluttava tuli. Jospa minä vain kerran saisin suudella sinun ylpeää suutasi! Anna, Annushka, me olemme kahden. —

(Ryöstää hänet syliinsä. Anna vastustaa. Taistelevat tulisesti, Annan tukka pääsee valloilleen, lampun valo himmenee.)

(Nousee penkille, hyppää ikkunasta ulos. Kolkutus uusiutuu kovempana, kirkas valo johdetaan tuvan vastakkaisista ikkunoista sisään.)

(Anna on kirkkaan valon ja sisäänpyrkivien kolkutuksien yllättämä, hämmennyksissään ei tiedä mitä tehdä, vihdoin rohkaisee itsensä ja avaa oven. Poliisi ja santarmit astuvat sisään.)

Poliisi: Me vaadimme teitä viipymättä ilmaisemaan maanpetturiksi julistetun Heikki Ortelan olinpaikan.

Emäntä (on sillävälin tullut kamarin ovelle. On yövaatteissaan: valkopunaraitainen alushame, valkea yöröijy, valkoinen huivi tiukasti pään ympäri sidottuna, harmaat sukanlavat jaloissa, kädessään tinainen kynttilänjalka, missä pieni kynttilänpätkä palaa, astuu rohkeasti miesten eteen): Tietäkää se, korkiat herrat, että tämä talo ei ole mikään maanpetturien eikä karkulaisten tyyssija.

Poliisi: Mikäli olen kuullut, on Heikki Ortela teille kaukaista sukua, ja muutenkin on kanssakäymistä ollut näiden talojen välillä.

Poliisi (santarmeille): Voisi melkein uskoa, että eukko puhuu totta, ja kuitenkin —

Poliisi: Sillä kenties kulutamme aikaa hukkaan. Kuulkaas, emäntä, montako hevosta teillä on?

Emäntä. Kotona ovat hevoset, eikä talosta mitään laitonta löytymän pidä. Ellette usko, niin nuuskikaa joka nurkka. Minulla ei ole pelkoa ja hyvällä omallatunnolla käyn nukkumaan. (Aikoo kamariin.)

Poliisi (tulee takaisin tupaan ja laskee avaimen paikoilleen): Kuulkaapas, emäntä, onko teillä käynyt ketään eilisiltana?

Emäntä: No, ei ole muuta käynyt kuin muuan vanha akka, joka haki yösijaa, ja sieltä alisängystä sen akan löytymän pitäisi.

Poliisi (viheltää): Vai vanha akka. (Vetää edusvaatteen syrjään ja näyttää tyhjää vuodetta.) Siinä se oli, hevonen on myös tallista poissa, ja verekset jäljet johtavat karjakartanon kautta valtatielle. (Kääntyen Annaan.) Äitinne tuntui olevan tietämätön, mutta teidän minä epäilen olleen hankkeessa mukana, siitä tulemme tekemään selvää tuonnempana, mutta nyt pakenevan jälkeen.

Emäntä (jäätyään kahden Annan kanssa): Sanoppa, tyttö, mitä tämä on. Oletko sinä todella sotkeutunut tähän asiaan? (Ankarasti.) Vastaa minulle nyt selkeä totuus.

Anna (rauenneena): Kyllä minä selvitän, äiti, — huomenna minä selitän kaikki.

Emäntä: Onko Eemikin samassa joukossa? Käy heti paikalla kutsumassa se poika tänne.

Anna: Voi äiti. (Kahdenvaiheilla sanoisiko.) Älkää olko noin vihainen, — Eemi ei ole kotona enää.

Emäntä: Kyytiinkö se lähti sitä, — vai menikö vaikka samaan matkaan vielä. (Istuu raskaasti, laskien kynttilän pöydänkulmalle.) Samassa liitossa kaikki, rikkovat lakia, pettävät esivaltaa ja vanhempiaan. Voi, taivaan Herra! Sinun tuntoosi olen heitä koettanut kasvattaa, totuuteen ja rehellisyyteen johdattaa; tämänlaisiako heistä tuleman piti.

NELJÄS NÄYTÖS.

Yö. Luminen metsä. Taivas tähdessä. Taustalla on kukkula, hitusia kummallakin sivulla. Oikealla ajatellaan olevan venäläisien leiripaikan, vasemmalla valkoisen armeijan. Näyttämön keskellä on aukeata, siinä muutamia kiviä. Matti Porkka kävelee suojeluskuntapuvussa edestakaisin vahdissa, kävelee oikealle ja poistuu näkymättömiin.

Vasemmalta etualalta tulevat tytöt Anna ja Varma, molemmat harmaassa suojeluskuntapuvussa. Varmalla Punaisen ristin nauha käsivarressa, Annalla S.K. valkeassa nauhassa. Tytöt kantavat suuria vaatekantamuksia, istahtavat keskustalle levähtämään.

Anna (hellittää kantamuksen kädestään): Oh, kun painoi! (Katselee kättään.) Aivan jäivät sormet koukkuun. Onpa täällä etelämmässäkin vielä paksulta lunta, vallankin näin metsäpaikoissa.

Varma: Istutaan nyt toki levähtämään. Ehkä sinua jo väsyttääkin kovin. Kohta olemme luullakseni kylässä. (Katselee ympärilleen.) En oikein varmaan tunne paikkoja vielä tällä kohdalla näin pimeässä, vaikka suunnasta kyllä olen selvillä.

Varma: Eilen aamulla tähän vasta tultiin. Miehet ovat levähtäneet monen yön valvomisen ja pitkien marssien jälkeen. Kovin täällä nyt onkin hiljaista. Saa nähdä kuinka kauan. Olipa hyvä, kun pääsit tänne sinäkin. Kyllä täällä tarvitaan, ja täältä saat mukaasi sellaiset muistot, jotka eivät ikinä mielestä lähde.

Anna: Niin, mutta koville se otti. Äiti rukka suri niin kovin Eemih katoamista. Hän piti sitä ensin rikollisena tekona ja murehti siksi. Kun hän viimein alkoi käsittää tämän nykyisen tilan, suri hän sitä, että ilman hyvästiä piti pojasta erota. Katunut on sitäkin, että tuli tuominneeksi niitä, jotka yhteisen asian puolesta ovat uhrautuneet. Paljon on äiti rukalla ollut viime viikkoina sydämellään.

Anna: Ensin panivat molemmat vanhukset sitä ankarasti vastaan, mutta kun uhkasin lähteä kuten Eemikin — salaa, silloin sain luvan. Äiti jäikin nyt ihan yksin kotiin. Isäkin lähti rintamalle jo pari päivää sitten, mutta jäi sinne lähemmäksi, minä vaan tahdoin tänne.

Anna: Kun viimeinkin opittiin asia oikein ymmärtämään. On siellä ollut innostusta. Kaikki olivat työssä mukana, kaikki mökkiläiset ja mäkitupalaiset. Muistatko senkin Kiviahon Sussan, puolisokean? Kintaita kutoo sotilaille, varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Meillä on ollut kokonainen ompeluseura, tupa vaimoja täynnä aamusta iltaan. Äiti niitä ruokkii ja kahvittaa. Ajatteles, kaikki nämä vaatteet ovat meidän kyläläisten valmistamia.

Varma: On siinä oltu ahkerana, — niin ja kuules, kun meidän pitäjän torvisoittokuntakin on tullut tänne, ja eilen illalla puhuttiin, että Heikki ja Eemikin tulisivat tälle rintamaosalle joukkoineen.

Anna: Olisipa se, — jos täällä tavattaisiin. En ole velipoikaa nähnyt sitten kun lähti, ja siitä on jo toista vuotta kulunut.

Varma (repii käärevaatetta paketin kulmasta ja tarkastelee vaatteita): Hyviä ovat.

Anna: Oletko sinäkään Heikkiä nähnyt sittemmin, kun silloin yhdessä lähtivät.

Varma: Enkä ole, missäs sitä näki, kun jääkäreitä ei laskettu, lomalle päiväksikään Saksasta palatessa, ja rintamillakin olemme olleet eri puolilla, — mutta jos nyt sattuisi. (Kaivaa yhä syvemmälle, kääntelee pakettia, iloitsee.) Voi, kuinka hyviä ja lämpöisiä alusvaatteita. Et usko, kuinka kipeästi näitä täällä tarvitaan. Sairalaankin kun poikaraukat tuodaan likaisin, verisin vaattein. Monella ei ole ollut ehjää paitaa kotoa lähteissäkään. Tuskin voit ajatella, mikä ilo on pukea tällaiset pehmeät lämpöiset vaatteet haavoittuneitten ylle.

Varma: Kunhan päivänkin olet täällä, niin jo tiedät mitä se on, — se on semmoista, jota ei osaa kertoakaan. Antaisi vaikka elämänsä kärsivien hyväksi.

Varma (siirrähtää itseään lähemmäksi toveriaan, lämmiten): Eikö se sentään ole ihmeellistä, että mekin tässä, sinä ja minä, saamme ottaa osaa isänmaan vapauttamistyöhön. Joskus luulee näkevänsä vain unta, josta pelkää heräävänsä. Kun koulua käydessäni luin historiasta niistä nuorukaisista, jotka saivat taistella isänmaansa vapauden puolesta, niin melkein kadehdin heitä.

Mutta ehkä meidän on nyt jo jatkettava matkaa, että ehdit sinäkin nukkua jonkun tunnin matkan jälkeen, niin kauan kuin on täällä näin hiljaistakin.

Varma: Minulla ei ole kiirettä. On vapaata tämä yö, tulevana olen taas valvomassa sairaitteni luona. (Nousee.) — Täällä näet tulee niin monenmoisia ajatuksia mieleen ja tämmöisenä hiljaisena yönä tulee niin kummalliseksi, ei oikein tunne itseäänkään —

Anna (huoahtaen): Yhtä ja toista on minunkin mieleeni tullut, kun tykkien jyske etelästäpäin sinne kotipihalle kantautui. Mutta minä olen niin toista maata kuin sinä, useimmiten minä vain omiani. Kunpa oppisinkin ajattelemaan vähemmän itseäni ja omaani.

Varma: Ymmärrän sinua hyvin. Helppohan minun on ajatella vain näitä yhteisiä, minun jolla ei mitään omaa läheisempää ole ollutkaan.

Anna (murheellisena): Niin, kerran minulla olisi ollut, mutta itse olen onneni hävittänyt, eikä se takaisin tule enää. (Hiljaisuus.) Minun mieleni on nytkin niin raskas, että sinä et usko.

Varma (ottaa häntä kädestä): Onko niin? En tahdo olla utelias, mutta jos sinun olisi helpompi kerrottuasi, niin saatathan minuun luottaa.

Anna: Sen kyllä tiedän, mutta minä en voi, ainakaan nyt vielä, ehkä sitten joskus, — tiedätkö, minun täytyy tavata Heikki.

Varma (katsoo häntä pitkään hymyillen): Kyllä kaikki vielä tulee hyväksi.

Anna: Ei, ei, enkä minä sitä, mutta olen tehnyt vääryyttä enkä saa rauhaa, ennenkuin olen sen sovittanut.

Varma (pudistaa hänen kättään): No, siihen en sitten osaa sanoa sitä enkä tätä. Tottapahan selviää kun ehtii. Mutta lähdetään nyt. Metsä käy yhä pimeämmäksi; on jo aika ruveta etsimään majapaikkaa. (Ottaa kantamuksensa.) Vieläkö sinä jaksat, kun et ole tottunut näitä metsiä rämpimään? (Menee edeltä vasemmalle taustalle.) Tuoltahan jo vilkkuvatkin tulet, kohta olemme perillä.

Heikki Ortela (jääkäriluutnantinpuvussaan tulee vasemmalta taustalta, tähystelee oikealle, kuuntelee): Poikaa ei näy eikä kuulu.

(Istuu kivelle, odottelee, katsoo kelloaan. Eemi Harju,
jääkärivääpeli, tulee oikealta.)

Heikki (ilostuen): No johan sinä — (tarjoo tupakan). Tässä jo vartoilin, kävin katsomassakin vähän aikaa sitten. On niin kovin hiljaista tänä yönä, että oikein on outoa tottumatta. Tämmöisessä hiljaisessa, pimeässä metsässä tulevat mieleen muistot. Ikäänkuin sotamiehen kannattaisi niitä sellaisia elätellä. Mutta sellainen se ihminen on, mihinkäs siitä riitinkistään pääsee.

Eemi: On se sentään niin hauskaakin joskus muistella menneinä ja ajatella kaikenmoista, varsinkin näin yöllä, pimeässä.

(Hetken kuluttua kuuluu ääniä metsästä oikealta. Jääkärit kuuntelevat ja vetäytyvät puiden suojaan vasemmalle, kun äänet oikealta lähestyvät.)

Naisen ääni: Rakas kulta, älä mene kauemmaksi, viholliskylään joudut — ne sinut surmaavat siellä, tule kanssani takaisin kylään —

Miehen ääni (vihaisena): Pois minusta, mene yksin minne haluat, jätä minut rauhaan.

Naisen ääni: Miilaja, anna minun olla kanssasi loppuun asti. Tiedän kyllä ketä etsit. Näin täällä äsken ne naiset, turhaan menet surman suuhun, — et häntä saa (kuuluu naisen kiljahdus ja puhuja jatkaa hetken hiljaisuuden jälkeen), — ei huoli sinusta, turhaan juokset jäljessä. Mutta minä olen sinulle uskollinen ja seuraan minne tahansa menet.

(Kiljahdus, Lempi Orvokki lennähtää kuperkeikkaa näkymälle. Hänellä on yllään koreat silkkivaatteet, hiukset epäjärjestyksessä. Vasili, puettuna siviilipukuun ja pitkään halattiin ja hattu silmille vedettynä, seuraa raivoissaan.)

Lempi (kohoutuu polvilleen, syleilee Vasilin polvia): Rakas, miksi olet vihainen, saat sinä olla niinkuin haluat, saat lyödä, saat tehdä mitä tahdot, kunhan vain et karkoita luotasi pois.

Vasili (repäisee hänet raa'asti itsestään irti, heittää maahan ja kohottaa kätensä lyödäkseen): — opetan jäljessäni juoksemaan.

Lempi (kiiruhtaa luokse, polvistuu viereen): Rakas, kuinka nyt kävi? Sanoinhan, — Herra Jumala, kun sinä et totellut, vaikka kielsin tänne tulemasta. (Itkee, kätkien kasvonsa Vasilin vaatteisiin.)

Heikki (hitaasti): En tuntenut pimeässä, en sinua olisi takaapäin ampunut — vihamiestä, mutta kun naistasi löit.

Vasili (tehden väsyneen liikkeen): Nitshevoo, tehty se on, ja ellei sinua, Ortela, onni olisi suojellut, olisin minä saman jo aikaa sinulle tehnyt. Toisen meistä täytyi —, näin kävi. (Ottaa rintaansa tuskissaan.) Pyhä Neitsyt, Jumalan äiti!

Heikki: Näin kävi. Minä vein sinulta hengen, mutta sinä minulta paljon enemmän.

Vasili: Vähänpä minä, — huono onni. (Pää kallistuu Lempin olkapäätä vasten.)

Heikki (taistelee itsensä kanssa, mutta kun Vasili näyttää tekevän loppuaan, ottaa häntä kiihkeästi olkapäästä): Vasili, missä on isäni? Sinä tiedät sen.

(Heikki vetäytyy pois yhteenpuristetuin huulin, Eemi on sillävälin toimittanut kantopaarit ja miehet, jotka alkavat nostaa Vasilia.)

Lempi (ottaa Vasilin syliinsä kuin suojellakseen): Mihinkä hänet aiotaan viedä?

Lempi (karkaa ylös kiivastuksissaan): Tämän sinä, Heikki Ortela, vielä tiedät tehneesi!

Heikki (havahtuen): Se sopii. No, minkälaisia huomioita teit siellä Suomenkylän puolella? Annas kuulua.

Eemi: Tarkastelin jälkiä jäällä ja sitten puhuttelin paria kylänmiestä tuolla metsän laidassa. Kaikesta näkyy, että viholliset ovat aikoneet sinne asettua pitemmäksi aikaa. Ne ovat koonneet sinne kuormastonsa ja hilanneet tykkinsäkin lähistöltä. Miesvoimaa on ainakin viitisen kertaa niin paljon kuin meillä. Koko onnistumisen mahdollisuus perustuu äkkiyllätykseen, silloin kun ryssät juuri ovat vaipuneet sikeimpään uneen. Vielä tunti sitten kuului kylästä äänekästä ilonpitoa, — lienee syytä vielä hetkinen odottaa.

Heikki: Hm — vai niin. Muuten, mitä siihen onnistumiseen tulee, täytyy kylän olla hallussamme ennen kello yhdeksää tänä aamuna, jolloin kapteeni Karkulainen saapuu tänne joukkoineen, yhtyy meihin, ja yhdessä jatkamme matkaa. Sitä ennen selvitämme tämän kylärähjän.

Eemi: Tiedätkö sinä muuten, mikä hän on miehiään tuo kapteeni Karkuri vai Karkulainenko se oli? Olen kuullut usein mainittavan.

Eemi: Taitaa olla eri mies sissijoukkoineen, tokko tuosta oikein kukaan tiennee sen paremmin. Mutta sinne se aina ilmestyy, missä vähimmin osataan odottaa. Kuuluu tehneen ryssille paljon tuhoa.

Heikki: Olipa tuo mies mikä tahansa, kunhan vain ovat miehen työt ja meiningit —. Mutta minusta melkein näyttää kuin jo vaikenisi vähäisen. Mennäänpä tuonne kukkulalle silmäilemään ympäristöä, sieltä voi samalla antaa miehille merkin.

(Nousevat kukkulalle. Heikki ottaa esiin kiikarinsa
ja tähystelee oikeaan. Valkenee hiukan.)

Heikki: Kylästä ei kuulu enää ainuttakaan ääntä, eikä mitään liikettä sieltä näy.

(Pian alkaa kauttaaltaan valkoisiin verhottuja sotilaita ilmestyä vasemmalta, kerääntyen kukkulan ympärille ja taustalla olevan metsän suojaan. Jokaisen lakissa on pieni kuusenoksa. Heikki Ortela katselee kukkulalta joukkojen äänetöntä kokoontumista. Nouseva aurinko heittää kultaisen ruskotuksen kukkulalle, punaten lumisen metsän ja valkoisiin verhotut joukot, joiden luku hetki hetkellä lisääntyy.)

Eemi (on katsellut nousevaa päivää, ihastuneena toveriaan läheten): Katsoppas tuonne, mikä näky! Punertavat lumilakeudet ja tummat metsät niiden takana. Näetkö tuon jäätyneen järven ulapan ja sen takana kylän, joka näyttää siellä rauhassa nukkuvan? Kirkon akkunoissa palaa aamuruskon kilo ja valkoinen joukko tuolla alhaalla näyttää pikemmin olevan matkalla kirkkoon kuin taisteluun.

Heikki (lyö häntä olkapäälle): Niin on, veli hyvä! Kaunis on aamu. Mutta aika rientää, emmekä saa enää viivytellä hetkeäkään.

Eemi: Minun matkani taitaa päättyä tähän. Tuntuu niin kummalliselle, aivankuin tapahtuisi minulle nyt jotakin.

Eemi: Illalla, kun nukahdin hetkeksi, näin unissani tämän kukkulan ja auringonnousun ja valon semmoisena kuin sen nyt äsken näimme. Sitten lähdimme hyökkäämään yli jään. Mutta äkkiä levisi eteeni paksu sumu, joka himmensi valon ja äänet ja kääri minut kuin verkkoon, josta jonkun aikaa vielä kuulin sinun äänesi niinkuin jostain hyvin kaukaa. Pian sekin hävisi ja kaikki sekosi sakeaan hämärään. Tunsin tukehtuvani ja siinä samassa heräsin, mutta tuon unen painostus on minua vaivannut koko yön.

Heikki: Eihän sitä tiedä. Sallimuksen kädessä on sotamiehen elämä jos kenen, mutta untahan se sentään oli.

Eemi: Mikä lienee, mutta niin omituiselle tuntuu, ettei koskaan ennen. (Huutaa joukoille.) Pojat, oletteko valmiit?

(Jääkärit kiiruhtavat oikeaan, valkoiset joukot liikehtivät mennen poistuvien jälkeen. Kauempaa kuuluu komentosanoja, sitten kaikki hiljenee. Kirkas valo leviää yli metsän. Näkymä tyhjänä hetken.)

(Kuuluu kiväärien yhteislaukaus, konekiväärit alkavat soida, ammunta kiihtyy, silloin tällöin jyrähtää tykki. Ilma sakenee ja hämärtyy. Matti Porkka tulee takaisin vartiopaikkaan. Miina tulee vasemmalta metsästä eikä huomaa häntä.)

Miina (puoleksi kuiskaten)-. Ivan, Ivan — paapushka, miilaja paapushka. (Ampumista kuuluu.) Laupias Isä, ne ovat sen tappaneet. Tuommoinen ryske ja meteli! (Huomaa Porkan, hyökkää raivostuneena kohti.) Perkeleen lahtari, sinäkö hänet tapoit?

Porkka: Montakin taitanut mennä. Olikos tällä Miinalla joku oma omituinen Iivana?

Miina (hämmästyy): Porkkako, meidän pitäjän miehiä! Niin oli, oma mulla oli, yhtä hyvä kuin oma mies. Jos te, isäntä, olette hänet ampunut, niin jumalauta minä sen kostan teille, vaikka vainajana minä sen kostan.

Miina (itkee ja raivoaa): Sanokaa joutuin, sanokaa heti paikalla, onko hän tapettu. Jos vielä on elävänä, niin päästäkää hänet. Pois me mennään täältä Venäjälle, pois teidän tieltänne, ja tenavani minä vien mennessäni. Mitä minusta, vaikka tappaisit, mutta kun tuolla mökissä on ne mukulat. Iivana lähti edeltä ja käski meidän odottaa. Sanoi hevosen saavansa Suomenkylästä ja lähti edeltä tuomaan tavarakoria. Lupasi meidät hakea sitten sieltä mökistä. Vartoilin aikani, ja kun ei ruvennut kuulumaan, jätin tenavat sinne ja lähdin etsimään. Me on matkustettu monta vuorokautta, mutta kuorma oli painava ja raskas keli. Antakaa meidän mennä eteenpäin Venäjälle. Sinne nyt menee koko köyhälistö, niin meistä pääsette. Missä on Iivana, sanokaa!

Porkka: Se oli varmaan se sinun Iivanasi, Miina parka, joka tässä oli äsken suurine kerineen, kaupitteli sinun kenkiäsi ja kahvipannuasi muutamalle miehelle, joka metsästä tuli ja metsään meni.

Porkka: Sinä olet tuntenut minut tenavasta saakka. Oletko koskaan kuullut minun valehtelevan? (Äänettömyys.) Et ole, se sinun täytyy myöntää, enkä nyt vanhana ole sitä konstia opetellut. (Miina vaipuu kivelle, vaikertaa huojuttaen ruumistaan.) Niin se nyt on, että se ryssä on sinut pettänyt.

Porkka: On kuin onkin, eikä se ollut ensimmäinen ryssä, joka sen teki tässä maassa, mutta taivas suokoon, että olisi viimeinen. — Sinä Miina olit antautunut pahaan peliin. Kyllä olen sinun vehkeesi tietänyt. Minun pitäisi oikeutta myöten panna sinut vastaamaan vakoilutoimesta maan vihollisen kanssa. Pitihän sinun ymmärtää, mitä se oli.

Miina (raivostuu): Vai maan vihollisen! Onko köyhällä mitään maata? Älkää puhuko minulle isänmaasta, se on lörpötystä, pettämistä. Ei köyhällä ole isänmaata muuta kuin pieksun pohjan alla, ja sen alan hän valloittaa mistä hyvänsä. Ei minulle tarvitse puhua joutavia. Sanokaa vain, kuinka asiat ovat, tappakaa tahi jättäkää, mutta pian.

Porkka: En rupea tässä nyt kanssasi kiistelemään, mutta en tiedä kuinka sinun kävisi jos olisit toinen ihminen kuin olet. Mutta sinä olit lapsena meillä paimenena, — niin, ja sinulla on monta lasta. Siksi lähetän sinut niiden kanssa sinne kotipuoleen ja varoitan, että eläisit ihmisiksi tästedes.

Porkka: Pidetään siitä Iivanasta huolta, mutta et sinä sitä enää näe. Taltuta vaan mielesi ja kiitä, että pääset vielä takaisin omaan mörskääsi Pakinkankaalle.

Miina: Mitä siellä enää. Tavarat on hävitetty ja seinätkin myyty, rahat syöty ja jääneet kyydeistä pitkin tien vierustoita. Ei ole minulla enää muuta kuin neljä ryysyistä tenavaa. (Itkee.) Ei kukaan anna työtäkään. Nälkäkuolema on edessä siellä niinkuin täälläkin. Sama se, missä se tapahtuu.

Porkka: Jos minä sanon, että sinä elät, niin sinun on eläminen. Ja huolen myös pidän, että alkuun pääset. Jollei työtä tule muualta, niin ainakin minulta, ja koppas saat mukaas ja kahvipannus ja muut. Saat huomenna passituksen kotiisi. Hae meiltä leipää, että pääset alkuun. En anna viljaa, muuten tulisit kiusaukseen keittää sen viinaksi. No niin, aletaas nyt mennä. Ja kun tulet nyt tenavalaumas kanssa Pakinkankaalle, niin opeta niille kaksi kallista asiaa. Ensimmäinen on, että köyhälläkin on isänmaa, ja toinen että ryssä on aina ryssä, vaikka sen voissa paistais.

Porkka: Sano ostajalle, että Porkan Matti käski vaan asua, ja lopusta pidän minä huolen.

Miina: Tulevat ne pennut iloiseksi, kun pääsevät kotiin. Tämä on ollut, uskokaas isäntä, kamala matka.

Eemi (tulee oikealta kahden suojeluskuntalaisen tukemana, heikosti): Jättäkää tähän, kauemmaksi en enää jaksa.

(Miehet asettavat hänet istumaan kivennojalle, aukaisevat takin,
jonka alta verenpunaama paita tulee näkyviin.)

Eemi (viittaa sinne, mistä ampumista kuuluu): Pojat, siellä teitä kaivataan, minä — en enää tarvitse mitään.

Eemi (yksin jäätyään kohottautuu hiukan, katsoo taivasta ja kukkulaa): Sammunut — (Pää painuu raukeasti alas).

Varma (tulee kiireesti vasemmalta, kuuntelee yhtämittaista ampumista, nousee kukkulalle, silmäilee oikeaan, laskeutuu alas ja odottaa tovereitaan): Kumma, kun niitä ei vielä näy. (Kuulee Heikin valituksen ja huomaa Eemin.) Haavoittunut! (Menee luo, kohottaa päätä kasvot nähdäkseen.) Hyvänen aika, Eemi! Onko sinun käynyt pahoin?

Varma (polvistuu hänen viereensä, avaa takin, huudahtaa pidätetysti nähdessään paidan, ottaa käden, koettelee valtimoa): heikko se jo on, Eemi-rukka, paha sinun siinä on ollaksesi, — kylmäkin. (Riisuu takin päältään, asettaa sen peitteeksi, ottaa hänen päänsä polvelleen.) Noin, nyt on parempi.

Eemi (avaa silmänsä, tulee tuntoihinsa): Oletko se sittenkin sinä? Kuulin äänesi ja luulin unta näkeväni — on, oikein hyvä minun on näin — en luullut sinua enää näkeväni — se onkin viimeinen kerta — näitkö sinä sen ruskon tänä aamuna? Elämä on kaunis — ja kuolemakin —, Varma, kaikki on hyvin niinkuin on.

Eemi (heikosti, kuin katsellen mennyttä aikaa): Muistatko, kun kerran marjassa ollessamme eksyimme metsään? Siellä suurella Kydönnevalla, missä valokkia oli suo keltaisenaan?

Varma: Muistan minä sen, olin viisivuotinen ja sinä vähän vanhempi. Olimme tulleet heinäväen mukana, — ne korjasivat silloin kuivia heiniä rantaniityiltä.

Eemi: Marjoja oli paljon. Me kuljimme aina kauemmaksi ja viimein emme löytäneet sieltä enää pois.

Varma: Tuli ilta ja alkoi hämärtää. Minä väsyin niin että aloin itkeä. Sinä kannoit minua sylissäsi, kunnes väsyit itsekin, lopulta rupesimme maata, mätäs päänalaisena.

Eemi: Silloin luulimme, että meidän täytyi kuolla metsään —, sinä panit kätesi kaulalleni — Muistatko, mitä silloin sanoit?

Eemi (koettaa kohottautua istuilleen, mutta kipu ruumiissa pakottaa hänet pysymään samassa asennossa).

(Sairas vaipuu horteeseen, Varma kuivaa silmiään, ampumista
kuuluu kaukaa. Äkkiä kajahtaa voimakas hurraahuuto oikealta.)

Eemi (kavahtaa pystyyn, katsoo riemastuneena Varmaan): Voittaneet Suomenkylän!

Varma (katsoo kuolevaa vaieten, sulkee sitten hellästi silmät): Leikkitoveri!

Varma (laskee kuolleen pään sylistään hangolle ja väistyy hitaasti ruumiin luota. Sanitääreille): Tässä emme enää voi mitään, mutta tuolla jäällä on varmaan monta, jotka meitä tarvitsevat.

Anna (tulee vasemmalta, polvistuu veljensä viereen, pitää hänen kättään omassaan. Hetken kuluttua tulee Heikki kiireisesti.)

Heikki (huomattuaan ruumiin astuu luokse, paljastaa päänsä, seisoo hetken äänettömänä, hiljaa, puoleksi itselleen): Näinkö sen sittenkin piti käymän.

(Äänettömyys, kantopaarit tulevat, Heikki nostaa ruumista sanitäärien mukana, jotka vievät sen pois; silloin tällöin jymähtää vielä tykki etäällä.)

Anna: Tuo asia on ollut vaivoinani yötä päivää. Nyt tahdon päästä siitä ja selvittää kaiken.

Heikki (lähenee Annaa, vakavana): Mitäpäs tämä selvittelemälläkään paljoa valkenee. Sinä Anna olit se ainoa, jota olin ajatellut siitä saakka kuin jotakin opin elämästä ymmärtämään. Siltä se minusta näytti kuin sinäkin —, niin no, olin pitänyt asiaa jo melkein valmiina noihin kevätjuhliin asti. Jotakin minussa repesi silloin, eikä sitä koskaan voi saada entiselleen. Siitä päivästä oli minun oma itseni kuin kuollut, viha minussa vain kyti ja teki tehtäviään.

Heikki (kylmän surumielisenä): Niin se on, Anna, mutta ei sitä tarvitse surra. Minun täytyy nyt taas mennä toimeeni, jotta hyvästi nyt sitten vaan. Ne meidän välimme eivät koskaan tule siksi, mitä ne ovat olleet, ja jos se kerran ei ole sitä, ei sen tarvitse olla muutakaan.

Anna (vetäytyy loukattuna kauemmaksi): En ole aikonut pyytää takaisin olleita ja menneitä. Minua vaivasi vain se sana, jolla silloin puolileikillä peitin totuuden.

Heikki (ankarana): Pakotatko sinä minut sen sanomaan — yhdentekevää! Silloin se katkesi, kun ryssän urkkija laski käsivartensa sinun harteillesi.

Heikki (koettaa hillitä mielensä kuohua): Enkö olisi saanut? Ehkä se ei niin sopivaa ollutkaan, että noin salaa, — mutta ei se ollutkaan tarkoitukseni. Tuon pikkukinan jälkeen olin jo ennättänyt leppyä ja tuumasin, että sovitaan se pois, mutta kun tulin takaisin Ahjolan pihalle sinua etsimään, silloin näin sellaista, mitä en koskaan olisi uskonut. (Lyhyt vaitiolo.) Mutta hyvähän oli nähtynä sekin. Siitä hetkestä vasta opin todenteolla vihaamaan ryssää.

Anna: Kuule, Heikki, Vasili oli löytänyt ketjuni ja suostui antamaan ne takaisin vain sillä ehdolla, että itse sai ne kiinnittää kaulaani.

Heikki (hymähtää): Siitäkö se alkoi, vaikka eihän minun tule tutkia eikä sinun tunnustaa.

Heikki (kiihkeästi): Onko tuo totta? Olisiko ollut erehdys, — olenko sinua syyttä epäillyt?

Heikki (mennen luo, ottaa Annan molemmat kädet): Minun tyttöni, en tiedä mitä minun pitäisi sanoa.

(Samassa Porkka ja Varma tulevat. Nuoret vetäytyvät pois toistensa
luota hiukan noloina. Torvet puhaltavat Vaasan marssia.)

Heikki. Jaha, kello on jo yhdeksän, koska pojat ovat lähteneet asemalle kapteeni Karkulaista vastaanottamaan.

Porkka (kättelee Annaa, lyö Heikkiä olkapäähän): Niin, yhdeksän. Näin aamusta päivin on jo niin paljon ehtinyt tapahtua — tiedä olisinko saanut nähdä, vai näkemättömänäkö olisi pitänyt olemani. Yhdentekevää, hyviä uutisia on itsellänikin tuotavana. (Soitto kuuluu lähempää, sitten jälleen etenee.) Äsken tuli puhelintieto yleisesikunnasta. Menestystä on ollut armeijallamme, lopullinen voitto on enää vain parin viikon asia.

Heikki: Ja sitten kun tupa on puhtaaksi lakaistu, on vielä porraspielet siivottava. Ei tässä työ kesken lopu.

(Tytöt hiljaisessa keskustelussa keskenään. Kuuluu junan vihellys, laukauksia, eläköönhuutoja, näyttämöllä olijain katse suuntautuu vasemmalle. Hetken kuluttua tulee kapteeni Karkulainen (Ortela), hartiakas, harmaahapsinen vanhus vasemmalta, kaikki hämmästyvät.)

Ortela (puristaa liikutettuna kummankin käsiä): Olipa tämä sattuma, että te lapset —

Porkka: Kumma on, kun kuolleetkin nousevat haudoistaan — (puristaa molemmin käsin). Oikeinko sinä olet siinä ihan elävänä, vanha veikko!

Ortela: Uskotko jo, että olen se sama entinen Ortelan Juhannes. Vai vieläkö kummajaiseksi epäilet?

Porkka: Totisesti sinut eläväksi tunnustan. Mutta selitä nyt kumminkin, — tässä äsken juuri kuulimme huhuja, että olisit hirttäytynyt Krestyssä. Ei siinä näköjään perää ollutkaan.

Ortela: Kurjassa kunnossa tosiaan olin silloin, kun täältä minut veivät. Se pitkäaikainen nälkäpiina oli vähällä sekoittaa järjen, mutta kun ne lopuksi huomasivat, että siitä ei ollut apua eikä odotettuja ilmiantoja tullut, siirsivät minut ensin Viaporiin ja sitten Krestyyn, missä sain taas tavalliset vangin olot ja aloin hiljalleen toipua. Koppitoverini hirttäytyi, ja siitä nimien sekaannus. Olin kuljetettu jo Siperiaan saakka, kun Venäjän vallankumous puhkesi, ja sieltä se sitten alkoi vaivalloinen vaellus kotimaata kohti. Sellainen matka ei kovin nopeasti edistynyt, sen voitte arvata, semmoinen sekasotku kun siellä ryssäin maalla silloin oli, ja kulje siellä sitten taitamatta kieltä ja — rahatonna. Kun vihdoin pääsin Suomen rajalle, oli sota jo syttynyt, ja kotiinpääsy toistaiseksi melkein mahdoton.

Enhän minäkään ruvennut jouten olemaan, kun kerran oli näin pitkälle tultu. Kuljeskelin Pohjois-Karjalan syrjäseutuja ja sieltä liittyi mukaani joukko Karjalan ja Kainuun miehiä, — rohkeita, karskia poikia muuten. Olemme kulkeneet korpia ja saloja, ilmestyneet joskus rintakylillekin ja tehneet ryssille pientä pahuutta.

Porkka: Joopa joo, niistä on täällä kyllä paljonkin kuultu, mutta kukapa olisi osannut aavistaa, että kapteeni Karkulainen oli entinen Juhannes Ortela.

Ortela: No kun ne nimet silloin siellä vankilassa sekosivat, ja karkulainen kun kerran olin. Sitäpaitsi tuntuu itsestänikin kuin olisin haudasta noussut. Neljä vuotta niissä oloissa on pitkä aika sentään. (Laskee kätensä Varman olalle.) Sinäkin olit vielä pikkutyttö lähtiessäni ja nyt olet jo täysi-ikäiseksi tulossa. Paljon olet muuttunut, mutta olisin sinut tuntenut pitemmänkin eron jälkeen. (Hellästi.) Äitivainajaansa tulee tuo tyttö. (Katsoo liikutettuna Varmaa tuokion ja sitten Heikkiä.) Kasvanut on tuo poikakin ja miehistynyt. Kuulin siitä joskus mainittavankin ja tuumasin, että mies taitaa siitäkin huhdittomasta tulla, sinähän Matti muistat, kuinka tuo tenava oli vallaton ja omapäinen.

Porkka: Muistanpa kyllä ja enkös minä sitä silloin sanonut, että antakaa pojan vaan pitää sisunsa, eipä tiedä mihin sitä vielä tarvitaan.

Varma: Elossa, ja aivankuin nuortunut viime kuukausina. Hänkin on koko sydämellään ollut meidän nuorten puuhissa mukana.

Ortela: Niin, se onkin vanha ajatus, ei vain nykyisten polvien tuntema. — Vapaudenkaipuu on Pohjanmaan lakeuksilla elänyt jo Jaakko Ilkan ajoista asti. Vanhemmat ovat sen lapsilleen perinnöksi jättäneet, polvesta polveen on se kansan verissä ollut jo vuosisatoja, mutta tämän nykyisen polven tehtäväksi oli tullut sen työn täyttäminen. (Annaan kääntyen): Ja tämähän on Harjun Anna, en ollut tunteakaan, niin ne nuoret kasvavat.

Porkka (rykäisee, vilkaisee Heikkiin): — joko mä sanon senkin tässä muun ilon yhteydessä?

Heikki (vähän ujoillen): — tuota vielä ehtisi, eihän nyt ole aikaa ajatella omiaan.

Porkka: Älkää suotta — niin se kumminkin käy — ja onhan se jo aikakin.

Ortela (ottaa Annaa kädestä): Onhan jo aikakin, että emäntä saadaan Ortelaankin. Eihän se muori enää pitkälle jaksa, ja minäkin mielelläni antaisin jo hoidon nuorempiin käsiin.

Porkka: Ja katsokaas kuinka tuo päiväkulta jo paistelee, ja muutaman viikon päästä on jo kylvöaikakin käsissä. Siihen mennessä on sotatoimet lopetettava. Nälkä on maassa, pellosta sitä on taaskin elämän uudistus tuleva. Sillä sota on sotaa, haavoja lyödään, haavoja saadaan. Tänä aamuna on Harjunkin ainoa poika siirtynyt vainaitten joukkoon, samoin moni muu, eikä meistä kukaan vielä tiedä, selviääkö leikistä eheänä. Mutta luonto on rikas ja antelias, uusilla jäsenillä täytetään poistuneitten paikat, ja muutaman vuoden ja vuosikymmenen kuluttua ei sodan jälkiä varmaan ole enää huomattavissa.

Heikki (katsoo vasemmalle): Pojat sieltä jo näkyvät tulevan. Nyt siis uudella voimalla etelään ja itään! (Annalle.) Tosiaan tuo aurinko lämmittää niin herttaisesti tänään, kevät tulee — (ottaa kädestä).

(Soittokunta tulee vasemmalta, edellä lipunkantaja sinivalkoista lippua kantaen. Suojeluskuntapukuiset miehet kulkevat ruoduissa laulaen »Kytösavun aukeilla mailla…» Joukossa toipuneita haavoittuneitakin, kellä siteissä pää, kellä käsi. Laulavat, lavalla olijat yhtyvät lauluun:)

Orjuus pois, tahi menköhön henki, niinkuin se mennyt on isienki. Orjuuden ijesta ei tää suku huoli, sankarit vaan käy kuolemaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HEIKKI ORTELA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.