HARMAALAN EMÄNTÄ

Kyläkertomus

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

1.

Huhtikuun hanget kantoivat.

Harmaalan nuori isäntä valjasteli ajokkiaan, aikeissa lähteä Hautalaan, puolenkymmenen kilometrin päässä olevaan morsiamen kotitaloon.

Aurinko oli äsken noussut ja kimalteli kuuraisella pihamaalla, navetan ja aittojen katoilla. Tuvan savupiipusta tuprutteli savua ja isäntä arvasi vanhan Leenan, äitinsä, nousseen aamukahvia valmistelemaan.

Harvoinpa sitä näin aikaiseen noustiinkaan Harmaalassa. Iltaisin tuli aina valvotuksi myöhempään kuin muissa taloissa ja aamulla nukutti.

Iltaisin pelattiin tuvan pöydän ääressä ja siinä tapasi hyvin usein yö. Vanhan isännän kuoltua oli tämä tapa tullut käytäntöön, eikä siitä luovuttu, vaikka vanha emäntä töikseen siitä valitteli.

Markku sai valjaat kuntoon ja silitteli oriinsa kiiltävää kaulaa ja taputti lautasta. Vauhkona odotti ajokas lähtöä.

— Kahvi on valmis.

Vanha Leena siitä tuli portaille sanomaan. Näytti olevan mielessä muutakin sanottavaa, mutta epäröi, sanoisiko vai jättäisikö.

Poika lähti hakemaan morsiantaan paikkakunnan vanhan tavan mukaan taloa katsomaan ennen kihloihin menoa, ja malttaisiko olla nytkään sillä matkalla maistamatta?

Oli viinoihin menevä tämä talon ainoa perillinen. Osti kun sai ja keitätti omista rukiista. Isä oli ollut samanlainen, ja poika seurasi isänsä polkuja.

Emäntä palasi portailta tupaan allapäin. Olisi pitänyt sanoa, muistuttaa, mutta se taas siitä suuttuu, niinkuin aina ennenkin.

Markku ryysti kahvia. Näytti olevan kiireissään.

— Käyhän toki vaihtamassa takkisi puhtaampaan, sanoi vanha Leena.

Sen povitaskussa pollotti..; pullo varmaankin, ja se ei sitä jättäisi muuten, jollei takkia vaihtaessa sattuisi unohtamaan.

— Eikä nuo tuntene minua tälläkin… virkkoi Markku ja nousi lähteäkseen.

— Ottaisit kuitenkin… Kerttukin saattaa pahastua, kun työtakilla…

— Eihän tämä työ… pyhäpäiväinen toki.

Markun ääni tuntui lauhkealta ja emäntä uskalsi sanoa:

— Ja tuo pullo joutaisi myöskin pois tällä kerää. Jätä hyvä mies se kotiin.

— Noo, mitäs te tyhjiä… aina minä osaan itseni hoitaa.

Markku meni. Vaihtoi takin, mutta emäntä näki pirtin ikkunasta, että vasen povi oli taaskin täyteläisempi. Se ei sittenkään hennonut sitä jättää.

Huhtala oli pitäjän suurimpia taloja ja vanhin tytär, Kerttu, oli pitkän miettimisajan jälkeen suostunut lupautumaan Harmaalan emännäksi. Harmaalan maine ei ollut parhaimpia; ja sen vuoksi Kerttu oli siirtänyt päätöksensä aina tuonnemmaksi.

Harmaalan vanha isäntä oli ollut vanhuuden päiviin asti markkinahuijari ja ryyppymies. Kun ei enää jaksanut viimeiseltä itse hääriä viinatrokarien jäljillä, piti pojan hänelle viinoja kuljetella.

Harmaalan ympäristö, koko kylä, viljeli viinoja. Sotavuosina luovutettiin vain osa viljasta ja kaikki syömäviljasta tähteeksi jääpä poltettiin Maahiskorvessa, joka oli ollut jo viinan vapaan kaupankin aikana kotoisen polton tyyssijana.

Harmaala oli hyvämainen, voimakasmultainen talo, mutta velkaa oli vuosien kuluessa vain lisääntynyt.

Työtä tehtiin, mutta sillä ei ollut mitään siunausta. Markku kuljeksi markkinoilla ja kylissä, teki kauppoja ja hävitti. Rengit saivat laiskotella ja verotyöläiset unohtuivat väliin koko rupeamaksi latoon, kun kerran isäntä ei ollut töitä valvomassa. Markku oli luonteeltaan hyväntahtoinen ja lauhkea, ja niinpä tyytyikin tällöin vain murisemaan työläisilleen, eikä sen sanottavampaa toimimaan.

Markku kiihdytteli ajokastaan hurjaan vauhtiin. Oltiinhan menossa
Huhtalaan, komeaan taloon, komean tyttären luokse.

Kerttu perii puolet Huhtalasta, ja se kauppa kannattaa. Perinnöstä ei mene puoltakaan Harmaalan velkoihin, lopuilla saa rakentaa kaksikerroksisen asuinrakennuksen ja uuden aittarivin entisen vanhan ja puoleksi lahonneen tilalle.

Se rakennus olisi oikeastaan pitänyt saada jo ennen Kertun tuloa, mutta ahdas raha-aika teki sen saannin vaikeaksi.

Markku oli jo sitä varten kuulustellut lainaa pankeistakin, vaikka tuloksetta. Täytyy saada Kerttu suostumaan ja luovuttamaan rahat.

Markku otti pullon taskustaan ja harkitsi, voisiko tyhjentää loput sen sisällöstä, aiheuttamatta haittaa asialleen.

Taskusta löytyi neilikoita,.. ei muuta kuin puru suuhun viinaksien päälle, ja Kerttu ei tiedä mitään.

Pullo tyhjeni ja lensi kilahtaen veräjän kylkeen tien viereen. Ohjakset kiristyivät ja välähtelevän musta ajokki lensi huohottaen ja korskuen kylän läpi.

Ei sitä ollutkaan sellaista ajokkia muilla kuin hänellä. Kerttukin oli sitä ihaillut ja taputellut sen siloista kaulaa.

Heloitetut valjaat ja uudet kääsit oli hän tuonut pääsiäismarkkinoilta. Niitä ei ollut Kerttu vielä nähnytkään. Ensi kertaa olikin Musta näissä valjaissa.

Markku sitoi oriin Huhtalan tallin seinään. Sitoessa meni aikaa tavallista kauemmin. Ohimoilla tuntui viinan kihelmöinti ja keuhkoihin oli vedettävä syvin ottein raikasta ilmaa, ettei Kerttu tuntisi.

Kerttu tuli pihamaalla vastaan. Poskilla oli raikas punerrus ja
Markulle tarjottu käsi oli lämmin.

— Aikaiseenpa sinä olet liikkeellä. Tule nyt sisään… Minä olenkin melkein yksin kotona.

— Missä sitten… muut ovat?

Eipähän toki Kerttu taitanut tuntea, että hän oli maistanut. Tuntui povessa salainen syytös siitä maistamisesta, katsellessa Kertun raikasta olemusta.

— Lähtivät kirkkoon.

— Näin aikaiseen.

— Niin.

Kerttu naurahti… Markusta näytti, niinkuin väkinäisesti. Vanhuksille oli heidän puuhansa vastenmielinen, ja nyt kun tiesivät hänen tulevan Kerttua hakemaan emännän paikkaa katsomaan, lähtivät pois kotoa, muka kirkkoon, kun oli lauantai.

Selvä juttu.

Se vähän harmitti…

Markku istuikin vierashuoneessa hetkisen äänetönnä ja mietteissään. Mitäpä oikeastaan tarvitsi häntä huolettaa Kertun vanhempien vastahakoisuus, mutta tuntui sittenkin vähän ilkeältä. Olihan hän mies kuitenkin, joka tiesi asiansa eikä elänyt kenenkään omista…

— Mitä sinä siinä mietit?

Kerttu tuli vierashuoneeseen kahvitarjottimineen, virkeänä ja puuhakkaana kuten ainakin.

— Enpä niin erityistä. Kai sinä joudut pian lähtemään?

— Eihän nyt niin kiirettä…

Kerttu järjesteli huoneessa. Markku katseli hänen liikkeitään, joissa oli tarmoa, mutta samalla miellyttävää sulavuutta.

Olisiko hän ottanut Kertun, jos tämä olisi ollut köyhä mökin tyttö? Varmasti. Jo kauan, poikavuosista asti oli hän pitänyt Kerttua parhaimpana ja miellyttävimpänä tyttönä.

Nyt oli Kerttu aikuinen, täyteläinen, voimakasrakenteinen nainen, jonka suosiota monet tavoittelivat, mutta joka ei sitä liioin kenellekään tuhlaillut.

Hänellekin oli Kerttu joskus ollut kylmä ja kartteleva. Väliin näytti, niinkuin ei tulisi heidän asiastaan mitään. Viimeksi markkinain edellä oli Kerttu hänen käydessään Huhtalassa ollut äänetön ja äreä. Vaati häntä jättämään markkinoilla käynnit ja hevoskaupan teot. Kun Markku selitti täytyvän vielä tämän kerran käydä markkinat, sulkeutui Kerttu kamariin suuttuneena.

Nyt oli jo leppynyt, koskapa tuossa puuhaili hymyilevänä ja laittoi hänelle aamiaista.

Muutaman kerran näytti Kerttu kiinteästi katselevan häntä, varmasti tutkien hänen ohimoittensa punerrusta, mutta ei sanonut mitään eikä menettänyt iloisuuttaan.

Kaipa se ei tällä kertaa ollut mitään huomannut.

— Tule nyt syömään. Ollaan nyt isäntänä ja emäntänä ja syödään yhdessä.

Markku lähestyi ripeästi pöytää, enemmän Kertun läheisyyden kuin ruoan houkutuksesta. Tyttö avokaulaisessa puvussaan oli niin kovin vetävä. Hän oli vain harvoin suudellut ja syleillyt Kerttua, mutta ajattelematta mitään laski hän nyt kätensä Kertun vyötäisille.

Tytön silmissä oli kostea loiste, kun hän antautuvassa hellyydessään käänsi päänsä, valmiina suudeltavaksi.

Markku suuteli ja tunsi samalla hetkellä riemua ja mielipahaa. Kerttu oli tuntenut viinan hajua, ja hänen silmissään välähti. Vihaako vai tuskaa?

Kerttu jäi kivettyneenä seisomaan, ja Markku peräytyi voihkaisten.
Milloinkaan ei hän ollut tuntenut syyllisyyden painoa niin raskaana.

— Kerttu, hyvä rakas tyttö, anna anteeksi. Anna minun selittää…

Markku aikoi valehdella. Sanoa, että oli lääkinnyt hammastaan… jotakin, mitä tahansa, mutta ei voinut tuon tytön vuoksi siinä hänen edessään. Hänelle ei voinut valehdella.

Tuskallinen tuokio. Kertun silmäkulmissa näkyivät kyynelet.

Markku seisoi allapäin ja toisteli:

— Anna anteeksi.., annathan minun heikkouteni anteeksi.

Kerttu näytti miettivän. Kohta hän läheni Markkua ja laski kätensä tämän käteen.

— Kyllä, jos lupaat, että se oli viimeinen kerta.

— Minä lupaan sen.

* * * * *

Ateria jäi melkein koskemattomaksi. Markku lähti päästelemään hevostaan ja odottelemaan Kerttua.

Kohta notkahtelivat kääsit kylätiellä ja Markku koetti puhua suunnitelmistaan yhtä ja toista.

Pian oltiinkin jo Harmaalassa.

Vanha emäntä oli Kerttua portailla vastaan ottamassa. Hän oli pelännyt, ettei Kerttu lähtisikään Markun mukaan.

— Vie, äiti, Kerttu sisään, minä tulen täältä pian.

Markku oli reippaalla tuulella ja vanha Leenakin ilostui.

— Tulehan tänne… kamariin.

— Mennään tupaan, täti, siellähän olette kaikki enimmät ajat.

— No sen minä sanon, ettei ole Huhtalan tyttäressä herruutta, virkkoi
Leena hyvillään.

— Pitäisikös olla, kun tässä kerran emännäksi…

Vanha Leena oli siistinyt tuvan ja ripotellut katajia permannolle. Keskipäivän valojuova väreili valkeiksi pestyillä palkeilla. Työväki oli metsässä, palvelustytöt karjakartanolla. Vanhan kellon verkkainen käynti vain rikkoi hiljaisuutta.

— Tällainenhan tämä meidän tupa, niinkuin muutkin huoneet, jotka olet nähnyt, aloitti Leena esitellen. — Markku on jo puhunutkin pitkän aikaa uuden asuinkartanon rakentamisesta.

Leena luuli Kertun pitävän siitä, että kartanoa suunniteltiin. Olihan Huhtalassa melkein uusi kartano, ja sen mukavuuksiin oli tyttö ja saanut tottua.

— Mitä turhaa rakentamaan, näin kalliina aikana. Tämähän on kyllä riittävä, ja onpa se vanhassa talonpoikaisessa koruttomuudessaan oikein arvokas.

Markkukin tuli tupaan.

— Kuulehan sinä Markkukin, mitä Kerttu tässä sanoo.

Markku istahti Kertun viereen.

— No, mitä sinä sanot?

— Että sinun ei tarvitseisikaan rakentaa näin kalliina aikana, jouduttausi vanha emäntä sanomaan. — Kerttu sanoo tyytyvänsä tämmöiseenkin.

— Mitäpä siitä nyt minun tyytymisestäni, naurahti Kerttu. — Minä vain en hennoisi hävittää vanhoja talonpoikaistupia ja rakennuksia. Varsinkin, kun niiden tilalle rakennetaan kansakouluja ja muuta sellaista sekalaista muistuttavia…

Onhan se niinkin… hauskapa olisi kuitenkin asua uusissa huoneissa, sanoi Markku.

Hän oli jo laatinutkin uutta rakennusta varten piirustuksia ja pyysi
Kerttua niitä katsomaan.

Markku avasi sommitelmansa kamarin pöydälle. Niissä oli kokeilua kaikista nähdyistä rakennuksista, mutta ei mitään yhtenäistä tyyliä ja tottuneen suunnittelijan käsialaa.

Kerttu katseli ja vaikeni. ‘Näytti niinkuin olisi hymyillyt hieman epäilevästi.

Markkukin sen huomasi.

— Sinua ei miellytä nämä, sen näen. Teetetään sitten vaikka kaupungin arkkitehdillä.

Ääni kalskahti hieman kovana, kun Markku pani pois suunnitelmansa.

— Ne kyllä ehtii saada… minusta ei asialla olisi vielä mitään kiirettä, arveli Kerttu.

Vanha emäntä vei vieraansa navettaan.

Siellä pilkisti puutteellisuus joka nurkasta silmään. Leena tiesi sen, mutta tahtoikin puhua siitä, tietäen Kertusta saavansa auttajan rappiolle menneessä karjataloudessa.

— Navetta on hyvä, niinkuin näet, mutta karja on melkein kokonaan uusittava. Siitä on puhuttu Markun kanssa, mutta on päätetty, että sinä sitten kävisit tähän käsiksi, kun tulet. Eihän se tulosikaan ole kai ollut vielä Markulle niin varmaa, mutta on vain toivottu sinun tulevan Harmaalaan. Katsohan näitä nuoria hiehoja. Niistä ei tule muuta kuin teuraskarjaa. Eikä tämäntalvisista vasikoistakaan. Piiat eivät nyt kerta kaikkiaan osaa hoitaa vasikoita… eikä muutakaan.

Navetan nurkissa oli kaikenlaista kamaa. Leena oli käskenyt piikojen siistiä navettaakin vieraan vuoksi, mutta nämä olivat unohtaneet sen tekemättä.

Joku heistä pilkisteli nytkin rehuladon suulta, ja Leena ei malttanut olla sanomatta:

— Ethän sinä, Mari, puhdistanutkaan navettaa.

Hiehojakin on käsketty pesemään, mutta siinä ne ovat kikkareissaan.

Kerttu vertaili Harmaalan eläimiä Huhtalan karjaan. Ero oli liian suuri. Huhtalan karja oli viimeistä myöten jalostettua, puhdasta, hyvin hoidettua. Täällä olivat eläimet laihoja ja takkuisia. Rehuja oli sotkeutunut eläinten alle, ja nurkissa oli tosiaankin tyhjiä astioita, seipäitä ja kaikenlaista kamaa.

Vaikutus oli aivan masentava. Totisesti täytyisi kaiken muuttua… hänen taloon tultuaan.

Vanha emäntä ei oikein tietänyt, mitä Kerttu ajatteli. Näytti hieman neuvottomalta.

Jospa ei Kerttu tänne tultuaan halunnekaan navettaan, auttamaan eläimiä ja poistamaan tätä kurjuutta. Kunpa hän itse vielä jaksaisi…

— Eihän sitä tietysti itsensä tarvitseisi tehdä täälläkään, aloitti vanha emäntä kuin sovitellen. — Katsoisi vain, että kaikki tulee oikein tehdyksi.

— Kyllähän täti tietää, että minä käyn itse käsiksi kaikkeen, uskallan tehdä mitä vain, sanoi Kerttu. — Kerran nyljin vasikankin Huhtalassa, kun ei sattunut miehiä seutuville.

Molemmat nauroivat. Emäntä oli hyvillään siitä, että Kerttu ei näyttänyt aikovan kamariemännäksi Harmaalaan.

Markkukin oli tullut navettaan.

— Tällaista meillä on. En saa palvelijoille mitään, tekevät niinkuin taitavat.

Sepä ihme, ettei heille saa, mietti Kerttu. Huhtalassa tekivät palvelijat niin kuin sanottiin, eikä kukaan väittänyt vastaan. Syy oli Markussa itsessään, kun antoi palvelijain laiskotella. Vanha emäntä ei jaksanut katsoa enää kaikkea.

Sikalassa olivat asiat samoin kuin muualtakin. Siellä oli emakko porsimassa. Vanha kestieukko, Ristiina, istui pehkuläjällä nurkassa vahtimassa ja välitteli, että emakko oli niin laiha ja voimaton, ettei varmaankaan jaksanut saada kunnialla porsaitaan ilmoille.

— Ei olisi neitin pitänyt tulta katsomaan tätä surkeutta. Piiat, sen täytiset, eivät kehdanneet syöttää lunttia, kun minä olin sairaana. Siinä se nyt istuu ja miettii huonoa asemataan.

Kerttu seisoi kynnyksellä ja nauroi Ristiinalle ja emakolle. Siinä ne istuivat vastakkain pehkuissa ja valittelivat. Kyllä totisesti pitäisi hänen joutua Harmaalaan. Kotona pitikin hän joka päivä silmällä sikalaa.

Vanha emäntä näytteli nuoruudenaikaista vaateaittaansa. Siellä oli todellakin näkemistä. Orret notkuivat vaatteitten painosta ja vanhoja ryijyjä, perittyjä ja omia tekemiään, oli kääröinä ja levällään kirstujen ja vasujen päällä.

— Olen, näitä tomuuttanut aina pari kertaa vuodessa ja koettanut muutenkin säilyttää. Kun tulet Harmaalaan, saat kaikki nämä, sanoi Leena. — Minä en enää tarvitse mitään.

Emäntä näytteli tytölle kaikki aitat. Yhden aitan nurkassa oli kasa pulloja. Markku oli niitä sinne säästellyt. Kerttu kävi totiseksi ne nähtyään.

Leena huomasi sen.

— Siinä on vielä… vanhoja muistoja. Piti ne ennen tuloasi kantaa siitä rauniolle, vaan jäivät… Kai lienet kuullut, että meidän isäntä oli ryyppymies ja poikaankin tartutti paheensa, mutta…

Emännästä näytti olevan vaikeata puhua asiasta. Kerttu seurasi osanotolla hänen puhettaan.

Nielaistuaan jotakin katkerata jatkoi Leena:

— Markku varmasti jättää kokonaan maistamisen, kun sinä tulet. On siitä puhuttu jo monta kertaa, ja Markku on luvannut. On semmoinen pehmeäluonteinen, että antaa toverien vietellä. Ja sitten sukuperintö… siinä on voittamista.

Leena tarttui Kertun käteen.

— Kyllä Markku voittaa, kun sinä autat. Koetetaan yhdessä.

— Niin, niin, kyllä minä uskon, että se jää. Markkua vain pitää kohdella hyvin silloinkin, kun hairahtuu.

— No niin, sinä toki ymmärrät, ihastui Leena. — Pahenevat ne toki, jos niille kovistelee ja uhkailee. Eikähän Markkukaan enää usein, tuskinpa ollenkaan, ja kun sinä tulet, niin jättää kokonaan.

Leena tahtoi vain puolustella poikaansa, jonka pelkäsi menettävän
Kertun, tytöistä parhaimman. Ilman Kerttua ei tulisi Markusta ja
Harmaalan taloudesta mitään.

Miehet olivat palanneet töistä päiväaterialle. Keittiön ovenpielessä törrötti joukko savisia ja muraisia lapikkaita.

Markku vei Kertun keittiöön ja esitteli morsiamenaan pöydän ympärillä aterioiville miehille ja palvelijoille.

Kuului hyväksyvää murinaa partaisista suista. Huhtalan Kerttu tunnettiin koko pitäjässä hyväksi tytöksi, joka kohteli työväkeäkin ihan vertaisenaan.

Hetkistä myöhemmin otti Markku kamarinsa kaapin laatikosta sormuksen ja vapisevin sormin sijoitti sen Kertun nimettömään.

— Minä luulin, ettet sitä milloinkaan ottaisi minulta.

— Ja minä luulin, että sinä annatkin sen muille etkä minulle, pilaili
Kerttu naureksien.

— Minun ja Harmaalan kohtaloita ohjaa tästä lähtien hyvä ja hellä käsi ja…

— No mutta, älä nyt ole noin kauhean juhlallinen, tokaisi Kerttu. —
Mennään katsomaan, joko Ristiina on saanut emakkonsa porsimaan.

2.

Kertun häitä vietettiin Huhtalassa.

Keväinen lauantai-ilta ja komeat häät olivat houkutelleet melkein koko pitäjän väen liikkeelle. Karjakartanon pihamaa oli täytenään ajoneuvoja, ja kuitenkin oli suurin osa hääväestä tullut jalkaisin ja veneillä.

Luontokin oli koettanut jouduttautua juhlapukuun. Äsken lehteen puhjenneita koivuja oli kannettu pihamaalle. Keltaiset kullerot loistelivat maljakoissa ja morsiusparin huoneeseen oli siroteltu sinivuokkoja.

Molemmissa isoissa tuvissa tanssittiin. Parhaimmat viuluniekat vieraista pitäjistä oli kerätty koolle ja Markku oli heitä salaa. viinoitellut. Käyrät lensivät ja pihamaalle tulvehti avonaisista ovista ja ikkunoista vuoroin iloiset, vaihteeksi valittavat sävelet, joita vanhempi väki nurmella istuen kuunteli.

Näki, että muutamat olivat maistaneet viinoja, omista eväistään, kun kerran ei pidoissa tarjottu.

Sen huomasi Kerttukin ja tuli alakuloiseksi. Miesväki todellakaan ei osannut enää hävetä. Tullaan omine viinoineen toisen häihin.

Joku isäntämies tarjosi myöskin Markulle ja kehui sitä kotonaan poltetuksi.

— Näes, metsästä saattaa joku nuuskia, mutta kun laittaa karjakeittiöön…

Markku tunsi, miten himo poltti suonissa, mutta ei ryypännyt.

— Pianpa Kerttu sai sinusta tohveliniekan, pilkkasi toinen.

— En minä sen vuoksi, mutta muuten.

— Noo, pikkuisen edes.- Ei siitä kukaan huomaa.

Tarjooja oli hyvä ystävä. Saattaisi pahastua, jos ei sen mieliksi…

Markku nosti pullon huulilleen.

Polttava jano sai tyydytystä, mutta häpeä painoi. Nyt pitäisi varoa
Kerttua, ettei tietäisi.

Maahan katsellen astui Markku pimeästä vajasta pihamaalle ja tupaan.

Kun olisi päässyt johonkin niin, ettei Kerttu näkisi.

Muuan vieras sanoi lähtevänsä kotiin, rantaan venheelleen. Markku lähti saattamaan. Siellä saisi haihtumaan viinanhajun keuhkoistaan.

Rantatien kahden puolen levisivät laajat vainiot, joilla vihoitti lupaava oras. Vieras katseli vainioita ja ihaili niitä. Kehui Markun naimaonnea.

— Sinusta tulee nyt rikas. Kertun osarahoilla saat maksaa velkasi ja laittaa Harmaalan hyvään kuntoon. Vielä jääkin.

Markku kuunteli hyvillään. Hän ei tosin ollut rahojen vuoksi ottanut Kerttua, mutta hyvää teki omaisuuskin, josta nähtävästi ei Kerttu pitänyt suurtakaan lukua.

Käet kukahtelivat ja metsä tuoksui. Toukokuun yö alkoi hämärtyä.

Markun povessa sykähti.

Hän saa tänä yönä Kertun kokonaan. Tämä yö maksaa hänelle monivuotisen odotuksen ja ikävän.

Onko hän tätä ansainnut?

Omatunto sitä kysyi.

Jaa, ettäkö ansainnut? Eihän hän ole pahimpia ollut, vaikka on väliin maistanutkin ja muutakin… jota nyt lienee melkein jokaisella nuorella miehellä.

Yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Varmasti. Älä yhtään siinä kysele. Ei kai sitä ihmisen tarvitse niin helvetin hyvä ollakaan, ei ainakaan enkelin lainen. Kunhan…

Toveri kaivoi pullon taskustaan.

Markku hymähti, samalla kun hänen ajatuksensa keskeytyivät.

Tuollakin on sitä. Taitaa olla melkein jokaisella. No, kun sitä melkein joka kylässä keitettiin.

— Tulehan ryypyille. Ei tässä nyt ole väliä, miltä puolen tarjotaan, kun kerran ei näkynyt sinullakaan.

— … tullut sitä puuhatuksi, kun Kerttu on siitä vähän vastaan, sanoi Markku.

Toinen välkytteli siinä helmeilevää pulloaan laskevaa aurinkoa vasten.

— Ka, mitä arvelet. On kai tämä sinulle ennen kelvannut.

Markun mielestä ei sopinut ystävän tarjousta hyleksiä, ja ehtisihän viinan haju kyllä ennen yötä haihtua keuhkoista.

Mennessään pihaan rannasta tunsi Markku äskeisen ilon haihtuneeksi kuin tuuleen. Viina kyllä kihelmöi verissä, mutta pelko ja paha olo puistatti toiselta puolen.

Ei, totisesti hänen täytyy jättää koko ryyppääminen. Sen suoma nautinto oli niin lyhytaikainen..

Kun olisi päässyt tämän illan, ettei Kerttu huomaisi.

Markku riipoi männyn kerkkiä ja pureksi niitä, huuhteli suutaan ojavedellä ja sytytti sikaarin.

Kerttu oli häntä portailla odottamassa.

— Missä sinä viivyit… minä niin odotin. Mennään tanssimaan.

Markun päätä melkein huimasi.

Kerttu pyysi tuossa häntä tanssimaan. Hän ei ollut tanssinut kuin kerran Kertun kanssa koko iltana. Oli odottanut häntä, ja hän oli juomassa, Kertun hääpäivänä.

Kerttu kävi hänen kainaloonsa, aikoen tupaan.

— Minun kivistää niin päätäni, valitti Markku. —? Jos minä ensin lepäisin kamarissa, jossakin…

Kertun tutkiva katse viipyi hetken Markun punoittavalla naamalla.
Sitten se painui. Hän oli nähnyt, mikä Markkua vaivasi.

Kerttu poistui nopeasti ja meni kamariinsa. Markku seurasi, mutta ovi oli lukossa ja avain poissa.

— Kerttu, laske minut sisään, että saan selittää, pyyteli Markku oven takana.

Sisältä kuului hiljainen nyyhkytys.

— Kuule, rakas tyttö, laske minut sisään. Minä vielä kerran koetan luvata..

Ei kuulunut huoneesta muuta kuin se pohjia myöten raastava ja syyttävä nyyhkytys.

Sitä ei jaksanut kuunnella.

Markku poistui, käveli pihan yli, ohi ihmisjoukon peltotiellä, sarkojen poikki metsään, mitään määrää vailla.

Eikö hän sitten ikinä voisi luopua viinanhimostaan? Eikö hänessä ollut miehuutta yhtään?

Että hän näin hääyönään, vastoin Kertun kaikkea odotusta, ja omaansakin. Kaikki hääyön onni oli mennyttä. Ja sitä oli kai Kerttukin kuvitellut ja odottanut.

Nyt hän käsitti, minkä verran hänessä oli miehuutta. Todellakaan ei hän olisi ansainnut sellaista tyttöä, kuin Kerttu oli.

Markku istui mättäällä, pää käsiin vajonneena. Rastas soitti puussa hänen yläpuolellaan, käki kukahteli vähän tuonnempana ja pihkan tuoksu kävi yökasteesta voimakkaammaksi.

Talosta kuuli ääniä ja viulun valittavat sävelet. Siellä vietettiin hänen häitään, miehen, joka ei olisi mitään ansainnut. Hän oli jo monta kertaa antanut lupauksensa, miehen sanan, Kertulle, mutta ei jaksanut sitä pitää edes hääpäivänään.

Olisi voinut antaa vaikka mitä, jos olisi saanut tehdyn tekemättömäksi.

Jos Kerttu vielä voisi kerrankaan antaa anteeksi. Luottaa hän ei tosin enää voinut mieheen; jonka oli nähnyt niin monesti rikkovan lupauksensa.

Markku nousi ja lähti taloon. Täytyihän hänen olla ihmisten vuoksi omissa häissään, ja niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Häävieraista olivat jo useimmat poislähdössä. Kerttu hyvästeli ja koetti hymyillä, vaikka olikin kalpea ja väsyneen näköinen.

Kohta oli talossa aivan hiljaista. Isäntä vain käveli huoneesta toiseen tyytymättömän näköisenä. Emännän silmät olivat punaiset ja hän vetäytyi kamariinsa.

Kerttu istui kamarissaan, pöydän ääressä, hämärään yöhön katsellen.

Markku tuli hiljaa sisään ja istui kumaraisena ja vaieten. Miten toisin olisi voinut ollakaan, jos hän olisi vähänkään hillinnyt itseään.

Katuminenkin jo inhotti. Se oli kaikkien heikkojen ihmisten tapa: katkerasti katua, mutta ei muistaa mitään silloin, kun olisi pitänyt hillitä pahoja henkiä sisässään.

— Etkö tahdo kuulla yhtään sanaa minulta? virkkoi Markku hiljaa. — Minä tahtoisin sanoa paljonkin, vaan en ole siihen tällä kertaa mahdollinen. Sen kuitenkin, että nyt huomaan, miten paljon olen rikkonut sinua vastaan. Minulla ei ole edes oikeutta — pyytää anteeksi.

Kertun povessa vuorotteli hellyys ja katkeruus. Tuo mies tuossa ymmärsi kuitenkin syyllisyytensä ja rikoksensa ja koetti siitä kaikin voimin luopua. Miksi hän ei kuitenkaan tänään voinut hillitä itseään, oman itsensäkin vuoksi, vaikkei olisi häntä muistanutkaan, silloin kun kiusaaja vietteli?

Kerttu käänsi katseensa Markkuun. Siitä loisteli anteeksianto ja hellyys, joka voitti kaiken muun katkeran hänessä.

Markku tuli hiljaisin askelin ja laski päänsä hänen syliinsä.

— Sinun avullasi tahdon tulla uudeksi ihmiseksi. Tahdothan auttaa minua?

— Kyllä.

— Ja luottaa edes hiukkasenkaan minuun?

— Niin.

Kertun äänessä värisi viiltävä suru. Se koski mieheen, joka oli luottamuksensa tyystin menettänyt.

Markku nousi, aikoen poistua huoneesta.

— Mihin sinä menet?

— En tiedä. Salin sohvalle tahi… kävelemään. Hyvää yötä.

— Et saa mennä yksin, minä tulen mukaasi. Metsässä haihtuu kaikki painava, ja huomisen päivän voimme aloittaa toivorikkaana, kaiken unohtaen.

Kerttu kääräisi huivin hartioilleen ja he painuivat kasteisen pihamaan yli metsätielle.

3.

Kevät oli tullut aikaiseen ja Harmaalassakin olivat kevättyöt vielä keskeneräisinä, kun uusi emäntä saapui.

Kasvitarhakin oli vielä kesken muokkaamatta. Ensi työkseen kävi Kerttu siihen käsiksi.

Yhdessä Markun kanssa se muokattiin.

— Näin hyväksi sitä ei ole vielä kertaakaan tehty, sanoi Markku.

Kerttu aikoi siihen sanoa, että sato oli ollut sen mukainen, mutta vaikeni. Markku olisi saattanut pahastua. Vanha Leena oli valitellut, ettei kasvimaasta saatu syksyisin muuta kuin tikkuisia puria, jotka oli syötettävä eläimille.

Muussakin taloudessa oli korjaamista ja parantelemista melkein joka haaralla. Kerttu suunnitteli parannuksia hiljaisena, itsekseen ja kuin ohimennen kyseli Markulta ja Leenalta, tehtäisiinkö niin.

Mitään vastustusta ei kuulunut, mutta parannukset olivatkin ensi alussa vain vähäisiä, eikä Kerttu tahtonut mitenkään esiintyä määrääjänä. Markku saisi kysyä hänen mielipidettään ja kysyikin miltei pienimmissäkin ja Kerttu tahtoi omatkin suunnitelmansa kääntää Markun keksimiksi.

Keväiset päivät vierivät kuin huomaamatta ohitse. Ne menivät melkein liian nopeasti. Työtä olisi ollut enemmänkin jokaista päivää kohden, kuin saatiin suoritetuksi.

Työväki Harmaalassa oli sekalaista, niinkuin muissakin taloissa. Verotyöläisiä ei ollut enää. Päiväpalkkalaisia, joista muutamat tekivät töitä vain nimeksi. Ne vetivät entisestäänkin kuihtunutta taloutta alaspäin.

Muutamana päivänä Markku valitteli laiskiaisten vähäisiä työsaavutuksia.

— Olisiko sinun välttämätöntä pitää heitä töissäsi, kun ovat sellaisia, sanoi Kerttu. — Anna heidän laputtaa.

— Sitä olen ajatellut minäkin.

— Niinpä sanot lauantaina, että hakevat työpaikan muualta.

— Onhan se niin ilkeääkin heitä passittaa maantielle, arveli Markku.

Kerttu hymähti.

Mutta ethän sinä heitä voi vahingoksesi pitää. Oppivat kyllä tekemään työtä, kunhan jonkun aikaa kävelevät..

* * * * *

Lauantaina saivat Iikan Akseli ja Pertun Eemeli lopullisen tilinsä.

Emännälle siitä vihoiteltiin.

Hakivat kylästä viinaa ja aikoivat lauantaiyöksi juopottelemaan.

Kertun saunasta palatessa oli viinapullo pöydän päässä penkillä ja hoitoa pelattiin kiroten ja meluten.

— Mitäs tämä nyt on? kysyi Kerttu silmät selällään.

Markku käveli permannolla, otsa rypyssä, mutta ei kieltänyt.

— Käske sinä heitä lopettamaan, sanoi hän Kertulle.

— Eikö sinussa ole miestä siihen?

Kerttu sanoi sen kalseasti ja huomasi, että Markku pahastui.

— Jos nyt lopetetaan. Ja viinoja ei saa meillä viljellä, sanoi Markku miehille.

Nämä eivät mikseenkään. Aloitetaan uusi peli ja lyödään lehtiä kiroten pöytään.

— Noo, ryyppäät sinä itsekin ja pelaat, tule vain mukaan. Joka lauantai-ilta tässä on istuttu…

Kerttu ei odotellut enempää. Tuli nurkkaukseen ja heitti pullon avonaisesta ikkunasta pihamaalle. Kolahtaen särkyi se pihakiveen.

— Kerätkää korttinne, tahi pistän ne hellaan. Akseli ja Eemeli saavat nyt lähteä.

Kerttu sai Markulta kiitollisen katseen. Olipa hyvä, että Kerttu oli niin suorasukainen.

Miehet lähtivät kiroillen, ja toiset naureksivat, hyväksyen Kertun teon.

Yksi miehistä uskalsi vain kysäistä:

— Pitääkö sitten emäntä kortinpeluuta syntinä?

— Enkä, jos se on leikkiä, niinkuin muukin pelaaminen, mutta kun siinä kirotaan ja vannotaan.

— No se justiin, kun ei osata kauniisti…

Näki, että emännän mielipide vaikutti paremmin kuin nuhdesaarna. Jos vasta pelattaisiin, tehtäisiin se kauniisti.

Ja olihan muutakin ajanviettoa, sanomalehdet ja muut, kirjojakin, kun vain kehtasi niitä lueksia.

* * * * *

Harmaalassa kävi nykyisin vieraita. Varsinkin naapurien isäntiä puhumassa osuuskunnista ja muista. Markkukin oli niissä puuhissa mukana ja kävi usein kokouksissa. Kerttu pelkäsi Markun suhteen naapureita ja heidän käyntejään. Viinoja keitettiin melkein julkisesti ja taskumatti oli melkein jokaisella.

Ei vielä ainakaan ollut Markku langennut kylä matkoillaan, eikä ottanut kotona, vaikka tarjottiin.

Mutta viinanhimo poltti, sen näki, ja Markku kävi rauhattomaksi kokouksiin lähtiessään ja kun joku vieras tuli taloon.

Joskus valitti Kertullekin verensä likaisuutta.

— Sinä et saa sitä pahoitella, etkä valittaa, vaan koettaa päästä voittajaksi, sanoi Kerttu.

— Niinhän koetankin, kun sinä autat minua ja olet niin kovin hyvä.

— Ja etkö muka muuten, naurahti Kerttu. — Tokihan nyt miehinen mies huomaa, mikä on turmiollista itselleen ja koko yhteiskunnalle. Luonnon ja työnteonhan pitäisi auttaa heikompiakin sellaisessa.

— Sinä otat sen myöskin yhteiskunnan kannalta, sanoi Markku.

— Otanpa niinkin. Mitä näet tässäkin kyläkunnassa, muuta kuin rappeutumista joka haaralla. Joka talossa mennään hurjaa vauhtia alaspäin aineellisesti ja henkisesti.

— Se on kyllä totta. Velka lisääntyy sellaisissa taloissa, vaikka näinä aikoina saataisiin lisätyksi varallisuutta tuotannollisella työllä.

* * * * *

Harmaalan nuorta emäntää tultiin pyytämään paikkakunnan raittiusseuran iltamiin puhujaksi.

Pyynnön esitti nuori Heinälän isäntä, joka kuului olevan esimies.

— Vai on tälläkin kylällä raittiusseura, naureksi Kerttu. — Ja minä sitten muka puhujaksi.

Vieras istui keittiön penkillä ja pyöritteli neuvottomana hattuaan.

— Onhan se… tahtoo olla harrastuksen puutetta… näissä paremmissa ihmisissä.

— Niin kuuluu. Viinoja kuulutaan keitettävän muutamien talojen karjakeittiöissäkin, sanoi Kerttu, tarjotessaan kahvia vieraalle. — Mitä se teidän seura on saanut oikein aikaan, kun tämä kylä on niin kuuluisa viinoistaan?

Vieras nolostui yhä enemmän: Tämäpä uusi emäntä oli kovin ankara.
Minkäpä niille, viinankeittäjille ja keitättäjille.

Kerttu tiesi ne raittiusseurojen puuhat ja saavutukset. Kotikylällään oli hän ollut jäsenenä jonkun aikaa ja käynyt kokouksissa, mutta sitten kyllästynyt. Kokouksissa jauhettiin turhia juttuja ja kinasteltiin. Kaikki olivat jäykkiä ja virallisia ja takanapäin syyteltiin toisiaan milloin mistäkin.

— Taitaa olla teillä samanlainen seura kuin meilläkin, ettei saatu mitään aikaan, sanoi Kerttu Heinälän isännälle. — Viime lopulta jo pelkäsivät kokouksia ja iltamiakin.

— Niin ne tekevät täälläkin. Valittavat, että kaikki on liian vakavata. Kun olisi väliin tanssia ohjelmissa, niin kyllä silloin riennettäisiin iltamiin ja kokouksiin.

Markkukin tuli kahville ja kuulosti juttua.

— Onko teistä sitten tanssi niin kovin synnillistä? kysyi Kerttu vieraalta.

— Eipä suinkaan. Tanssinhan minä itsekin, mutta kun se on raittiusseurojen ohjelmissa kiellettyä, niin…

— Siinäpä se on, naureksi Markku. — Parantajat koettavat tehdä heti sairaansa terveiksi, toisin sanoen, tavalliset ihmiset hyviksi ja siitä ei tule mitään. Olin minäkin jo kerran seuran jäsen, mutta kun siellä olivat kaikki niin hyviä ja pyhiä, ei tällainen tavallinen kuolevainen siellä oikein viihtynyt.

Naapuri nousi lähteäkseen.

— Ei sitten emäntä taida tulla meitä auttamaan?

— Ei tällaisesta ole puhujaksi ainakaan. Voisimmehan ehkä muuten tulla.

Kerttu katsoi kysyvästi Markkuun.

— Pitäkää joku kokous meillä, pyysi Markku

— Silloinhan saamme olla mukana.

Markun pyyntö näytti vierasta ihmetyttävän. Vielä äskettäin oli nähty
Markun kuljettavan viljoja viinankeittäjälle.

— Pitääpä sanoa. Mielellään kai tulevatkin.

— Ja koetetaan siksi saada kaikki mukaan, lupasi Kerttu.

— Se nyt lienee vähän vaikeata, arveli Heinämäen isäntä. — Mutta saahan koettaa.

Vieras poistui.

Markku hymähteli.

— Mitä sinä siinä naureksit? kysyi Kerttu.

— Sitä vain, että et taitanut tietää, että tämä nuori isäntämies on huono raittiustyön tekijä. Maistaa itse, kun sattuu, ja puuhissaan on kova puoluemies. Raittiusseuran kokouksiin saa tulla vain talollisten pojat ja tyttäret.

— Yhyy, vai siten… no eipä sitten ihme, jos viinasaksat liehaavat.
Koetappa luvata minulle, mitä pyydän.

— Kernaasti.

— Että koetetaan yhdessä tehdä jotakin tämän kyläkunnan hyväksi.

Markku seisoi mietteissään ovella.

Minulla on kyllä työtä omassa itsessäni, mutta jos jotakin voin… virkkoi hän.

Kyllä sinä vielä voit paljonkin, kunhan ensin jaksat tehdä selvän tilin itsesi kanssa.

Siinäpä se onkin. Sinä et taida muistaa, että isäni ja isänisä ovat menettäneet henkensä viinoihin.

Markku näytti kovin synkältä sen sanoessaan.

Vanha Leena oli tullut keittiöön ja katsoi kysyvästi molempiin. Eihän
Markku liene taaskin maistanut?

— Kyllä minä sen tiedän, mutta — onhan sinussa miehuutta.

Markku meni iloisena työhönsä. Tuntui hyvältä kuulla, että Kerttu kuitenkin luotti häneen.

4.

Harmaalassa oltiin aterialla. Joku huomasi ikkunasta Riitun Villen tulla vihlovan peltotietä taloon. Oli päissään niinkuin tavallisesti ennenkin taloon tullessaan.

Ville kolisi porstuassa ja aikoi mennä tupaan, mutta huomattuaan perheen aterialla keittiössä, tuli sinne.

— Hyvää päivää taloon.

Ville oli kuullut tästä Harmaalan uudesta emännästä ja tuli nyt katsomaan. Ka, niinhän tämä kuin muutkin ihmiset. Korea vain oli ja lihavanpuoleinen, niinkuin sitä pitääkin olla ison talon emännän.

Se oli sitä Villen viisautta ja Markku katsoi uteliaasti, mitä siitä
Kerttu pitäisi.

Viite otti pullon taskustaan ja kulautti. Kävi sitten penkin nenälle istumaan ja seivästi pienet silmänsä emäntään.

Tokko tämä pakana sanoikaan hänelle viinoista mitään?

Kerttu ei osannut pitää miestä muuna kuin hieman rohkeanlaatuisena ilveilijänä.

— Tota noin, sitä nyt on rikkautta tässäkin talossa, että ilettää, turisi Ville. — Ja sitten kun tehdään tästä isännästä raitis, niin kohta ei kulkijoita kumarrella.

— Älä viitsi tuolle pahukselle sanoa mitään, sanoi Markku Kertulle.

— Minä käsken sen riiviön tukkimaan suunsa ruoalla, sanoi Kerttu ja käski Villen syömään.

Mies katseli pöllämystyneenä emäntää. Sieltäkö päin tuuli kävikin.

— No, kun kerran tarjotaan, niin kiitetään. Ei sitä ole tässä talossa ennen tarjottukaan.

Miehet naureksivat. Markun silmistä loisti sisäinen riemu. Kerttu oli toisenlainen kuin muut ihmiset. Osasi voittaa vastustajansa.

Villen piikittelyhalu ei vielä kuitenkaan loppunut.

— Sinun rukiisi näkyy hurjasti sakovan, hän sanoi Markulle, suu täynnä ruokaa. — Tulee siitä viinoiksikin.

Kerttu nauroi.

— Vai siihen Ville rukiit panisi.

Toi Villelle täyden vellivadin ja lisää voita lautaselle.

— Eiköhän Ville rupeaisi vähän minua auttamaan? kysyi sitten, istuen
Villen vastapäätä penkille.

— Ka, mitä tuota… tällainen osannee.

Katsoi kysyvästi emäntään punaisilla silmäräpylöillään.

— Että mentäisiin hävittämään tämän kylän viinakeittiöitä, sanoi Kerttu.

— Hö, hö, hö, vai sitä… ei sinne uskalla… lyövät puukolla.

— Senkö takia poliisitkin jättävät ne rauhaan, kun pelkäävät?

— Eivätköhän vain. Ne Turakat ja Purakat ovat sellaista väkeä, etteivät välitä ihmisen hengestä, tiesi Ville.

— Kylläpä miehet ovat arkoja. Minä vain uskaltaisin, kun löytäisin.

Ville röyhtäisi täyteläisenä ja pyyhki tyytyväisen näköisenä partaansa.

— Kyllähän ne taas löydetään, jos niiksi tulee. En minä heitä suojusta, niinkuin talolliset. Tuota noin… enkä minä osta, kyllähän sen emäntäkin tietää, niinkuin nämä toisetkin, että kanneksin viinoja metsästä isäntien taakse ja jauhoja tehtaalle. Tuota noin… kun ei ole näistä muistakaan töistä.

Vähän salavihkaa emännältä pisti Ville viinapullonsa takin ulkotaskusta povitaskuun. Ei sitä enää näytellyt.

Miehet lähtivät töihin. Kerttu kutsui Markun kamariin.

— Eikö sinulla olisi mitään työtä tuolle miehelle? Minua niin haluttaisi kokeilla, eikö hänestäkin vielä tulisi ihminen.

Markku näytti hämmästyvän Kertun ehdotuksesta.

— Tuskinpa hänestä tulee mitään. Kuljettelee vielä viinoja miehille.

— Mutta jos koettaisi kuitenkin.

Markku mietti.

— Ja ihmisetkin sanoisivat, että otti Riitun Villen viinoja haalaamaan.

Markku katsahti voitonvarmana vaimoonsa.

—Höh, ihmisten puheista vähät. Jos kerran ei tee mitään sellaista, jota tarvitsee hävetä, niin antaa kuulua. Panisit miehen vaikka ojan kaivuun.

— Saman tekevä. Saadaanpa nähdä, montako päivää mies tekee työtä, kun lähtee livistämään.

Markku esitti Villelle työmaan. Isolla suolla olisi ojansiivousta ja saisi tehdä vaikka koko kesän. Talosta saisi ruoan ja työkalut. Palkasta kyllä sovittaisiin.

— Hö, hö, hö, vai ojalle… sitäpä ei oltu tarjottu, tuota noin, työtä hänelle pitkiin aikoihin. Tätä tyhjää puijaamista vain. Lähdehän neuvomaan.

Emäntä tuli keittiöön.

— Ville kai antaa sen putelinsa tänne minun talteen! Mitäpä siellä työmaalla sillä tekee.

Ukkeli kaivoi putelin taskustaan.

— Tuota noin, passaa tästä ottaa, jos sattuu mahaa kouristamaan.

Aikoi maistaa, mutta silmättyään emäntään, painoi korkin lujempaan ja antoi pullon emännälle…

— Ei siitä, tuota noin, puhuta, jos emäntä niinkuin sattuu mahatautiinsa…

— Jopahan siitä nyt… puhumaan.

Kertun iloinen nauru kajahti keittiössä.

Vanha Leena joutui hätäisenä selittämään Kertulle, kun jo miehet olivat menneet:

— Kun nyt otti sen Ville-räähkän muka työhön, ojankaivuun pätö elukan.
Tokko se siitä puhui sinulle mitään?

— Voi, täti kulta, kun minä sitä tahdoinkin. Tuli vain sellainen piuka, että jos siitäkin poloisesta tulisi vielä ihminen.

Leena katsoi ällistyneenä Kerttuun.

— Vai sinä se… no, piuka se kyllä oli. Enpä usko siitä mitään tulevan.

Näytti kuitenkin miettivän.

— Kyllä siitä kylällä syntyy korea juttu, syntyy vainenkin.

Leena nyökytteli harmaata päätään.

Kerttu meni jo pihamaalla ja nauroi mennessään. Eikö liene hänelle nauranut.

Leena jo naurahti itsekin.

Soma tämä nuorikko, kun kerää taloon semmoisia ihmisiä ja passituttaa tielle Iikan Akselit ja Pertun Eemelit. No, heistä nyt ei ollutkaan muuta kuin vaivaista vastusta. Kiroilivatkin aina niinkuin mielettömät.

Kerttu penkoi pihamaan laidassa lavojaan. Vanhan Leenan piti mennä vielä puhumaan siitä Riitun Villestä.

— … että kyllä ne nyt siitä sanovat kylällä vaikka mitä.

— Mitäpä me täti siitä… tietäväthän ne sen piankin, mitä vasten se on otettu. En ole tottunut pelkäämään kyläläisten puheita.

— Noo, mitäs nyt sinä, kun olet sellainen hyvä ihminen.

Leena lähti hissuttelemaan kartanolle.

Päivä paistoi ja eteläinen huojutteli täyteläistä ruispeltoa, jossa näkyi jo muutamia tähkiä pihamaan laidassa. Leena kutsui Kertun niitä katsomaan.

— Minusta ne ovat niin kauniita, ensimmäiset tähkäpäät. Niissä on kuin salainen siunaus työlle ja ihmiselle.

— Niin, ja koko tämä luonto. Katso täti, miten väkevän sinisenä väreilee järven selkä.

Pienet keltakukat ja sinikellot koettivat nyökkäillä rehevällä nurmella, eikö heitäkin huomattaisi.

Leenan silmiä huikaisi päivä ja niillä piti siristellen katsella. Niillä näki kuitenkin vielä tarkkaan. Harmaalan kartanolla oli nyt siistiä ja kaikki hyvässä järjestyksessä. Työmiehet eivät saaneet jättää työaseitaan kartanolle huiskinhaiskin. Niillä oli määrätty paikkansa vajassa ja Leena ei saattanut olla ihmettelemättä tätä muutosta, joka Harmaalassa oli tapahtunut.

Tietysti se oli uuden emännän ansiota. Hänen sanoistaan ei enää välitetty, ei Markkukaan, mutta tulipas toki hyvä hengetär taloon, joka valvoi kaikkea.

Pellotkin näyttivät paremmin kynnetyiltä kuin muina keväinä. Markku oli teettänyt uusia sahroja ja korjauttanut auroja.

Ja käskenyt miestensä painamaan niitä syvemmälle maahan.

Suvitouon oras ja juurikasvien taimet sitä kiittelivät kilvan. Oikein hyvää teki katsella reheviä lantun ja turnipsin taimi rivejä.

Leena siristeli silmiään ja käpsehti pihatoilla.

Niin, niin. Luoja antoi sadetta ja aurinkoa. Ihmisen oli vain muistettava täyttää velvollisuutensa.

Leena oli hissutellut aittamäelle, johon näkyi osa kylän taloista, kapeahkon salmen takaa.

Niin, se kylä siellä oli huonossa maineessa. Tähän asti oli Harmaala ollut jakamassa sitä mainetta, mutta nyt näytti muutos tapahtuvan.

Miten tuolla kylässä? Ei kuulunut vielä ainakaan hyvää. Kirous painoi siellä maata ja ihmisiä, oikeastaan ihmisten kautta maata. Rappiolla oli jokainen talo, yksi enemmän, toinen vähemmän. Viina-savut tissusivat salolla ja juotiin ja mäiskettiin. Emännät ja tyttäret valittelivat ja kävivät kirkossa ja olivat pönäköitä, varsinkin vanhemmat, vanhurskaudessaan. No, tyttäret niissä raittiusseuroissa, mutta emännät toimettomina. Jos heille uskalsi huomauttaa paheesta, niin pää pystyyn ja: »mitäpä se kannattaa syytellä, onko sinun poikasi parempi.»

Hyvä isä siunatkoon sitä ylpeyttä!

Se ylpeys ja sitten sen lisänä tekohurskaus eivät kantaneet hyvää hedelmää, ei totisesti.

Eikähän tässä oltu kehuttu omaakaan kohtaa, valiteltu vain ja odoteltu apua jostakin tulevaksi.

Harmaalaan se oli tullut, sen näki nyt kaikesta. Nuoren, hyvän naisen mukana tuli siunaus ja sitä riitti joka paikkaan.

Kun saisi sen ulottumaan koko kylään asti. Kun Kertun kädet ulottuisivat ja riittäisi voimia. Niin, niin, saisi naapurien emännät mukaan.

Sillä naisilla siinä kuitenkin oli suurin tehtävä, jos vain osaisivat tarttua siihen oikealla otteella, lempeästi, hyvin sydämin, niinkuin tämäkin Kerttu.

Niin, niin.

Leena vain tassutteli mietteissään. Eteläinen huojutteli rehevää laihoa ja sinikelloja, jotka nyökkäilivät ystävällisinä hänelle.

5.

Harmaalaan tuli vieraita.

Naapurien emännät olivat lähteneet oikein joukolla katsomaan, miten nyt
Harmaalassa, kun oli uusi emäntäkin.

Hauskaapa oli, että muistettiin.

Emännät, Niemen Rustaava, Aholan Laara, Ylisen Sohvi ja Kaitereen
Amalia, katselivat Harmaalan pihamaalla ympärilleen.

Kovin olikin siloista joka paikassa. Ei näkynyt rekiä eikä rattaita, eikä muitakaan romuja, joita aina nähtiin talojen pihavierillä.

Lavoja ja kukkapenkereitä joka puolella. Kovinpa se tämä uusi emäntä täisikin olla herrasverinen, kun noin laitteli.

Harmaalassa oli jo iltalypsy suoritettu ja maito laskettu. Karja makaili tyytyväisenä tarhassa.

Sitä ihmeteltiin, kun tulivat näin aikaseen. Siellä toisten talojen karjatytöt huhuilivat salolla karjojaan kokoon. Olivat semmoisia kupeloita, etteivät saaneet karjaa kotiin ennen kuin siinä puolen yön tienoilla.

— Tietäähän ne nämä nykyiset palvelijat.

Aholan lihava Laara nyökytteli päätään.

— No, kun poikien jälissä juostaan, suhahti Niemen Rustaava. — Yöt aitoissa ja päivät metsissä.

— Niin, niin.

Kaitereen Amaliakin huokasi raskaasti sitä synnin viettelystä.

Kerttu pyyteli vieraitaan sisään.

Vanha Leena meni jo laittamaan pannua kuumaksi.

— Eihän tässä nyt toki sisään, kun näin kaunis ilmakin. Näitä uuden emännän laitoksia tässä pitää katsoa.

Ylisen Sohvi, vieraista nuorin, koetti tavoitella ystävällistä sävyä ääneensä. Kiepsahti jo Kertun käsikynkkäänkin.

Kerttu hymyili.

Tämäkö se nyt oli sitä tämän kylän jumaliseksi tekeytyvää, synnistä ja kurjuudesta huutavaa joukkoa, joka ei kyennyt kuitenkaan hillitsemään viinojen lakkaamatonta virtaa kylässään. Eikä sallinut siitä puhuttavankaan, niinkuin hän oli kuullut.

— Eihän näissä mitään katseltavaa…

Kerttu seisoi lavojensa ja kukkapenkkiensä vieressä avokaulaisessa kotikutoisessa puvussaan, joka sai varsinkin ankaran Niemen Rustaavan paheksuvia katseita.

Hihatkin oli siinä uuden emännän puserossa liian lyhyet. Kun käsivarret olivat paljaina ihan lähelle olkapäitä!

Mitä se nyt semmoinen näytteleminen.

Jo takertui niihin Ylisen Laarakin.

— On laittanut noin lyhyet hihat.

— Niin, ne ovat mukavat kasvimaalla ja astioita pestessä, sanoi Kerttu.

Kaitereen Amalia katsoi Kertun hametta tutkivasta Se oli liian lyhyt. Kun ei ulottunut kuin puolipohkeeseen ja sitten niin kovin leveä. Tuuli sitä siinä parhaillaan pelmuutteli ja nosteli.

Amalia supisti suutaan. Mikähän itämä Kerttu oikein olikaan, heilakka. Olisi pitänyt Markun naida omalta kylältä, niin olisi saanut pitempihameisia, varmasti säädyllisiä.

Mentiinhän sitä toki sisään, koskapa sieltä tuntui nenään kahvin ihana lemu ja oli tietysti katsottava tämän tulokkaan laitoksia siellä sisälläkin.

Kerttu kattoi kahvipöydän ruokailukamariin, joka oli kyökin viereinen huone. Kantoi kaakut ja leivokset.

Leena toi pannun ja istui joukkoon.

Silmistä loisti voitonriemua: Tällainen miniä se nyt on Harmaalassa.
Mitäs sanotte?

Kerttu tarjoili ystävällisenä ja odotti tilaisuutta, miten saisi käännetyksi keskustelun kylän yhteiseen paheeseen, viinoihin.

— Joko emäntä on käynyt täältäkäsin kirkossa, kysyi Niemen Kustaava Kertulta. — Siellä oli viime pyhänä niin mainio pappi. Puhui tästä nykyisen ajan turmeluksesta ja sen parannuspuuhista. Pahemmaksi sanoi vain niistä kaiken tulevan.

Kerttu pakoitti hymyn huulilleen.

Parasta oli, kun hillitsi itseään ja kuunteli. Vastaan väittämällä voisi heistä menettää kokonaan auttajat asiassaan, jota aikoi ajaa.

— Jää vähän aikaa kirkossa käyntiin, selitti Kerttu.

— Niin, ja jos ei kerran ole halua, virkkoi kuivasti Kustaava. —
Monetkopa sitä enää nykyään kirkossa käyvätkään.

— Niin, niin. Kyllähän sitä oikeastaan saa palvella jumalaansa täällä kotonaankin, sanoi Leena.

Hänen oli toki puolustettava Kerttua, kun aikoivat noin häikäilemättömästi käydä syyttelemään. Ja sitäpaitsi hän tyytyi kotoiseen jumalanpalvelukseen.

— Jaa, jaa, ei se sitä ole, tokaisi Kustaava, ja häntä säesti Laara:

— Ja eikä ole täällä pappia.

— Niin, ja kirkonpenkissä istuminen on niin mukavaa, jatkoi Sohvi.

Kertun piti rientää tupaan hieman nauramaan.

Markkukin tuli työmaalta ja näki Kertun nauravat kasvot ja iloisuutta säteilevät silmät.

— Mitäs nyt?

— No kun täällä on vieraita, kaikki naapurien emännät ja… arvaathan sinä, mitä ne puhuvat.

-— Jos minäkin tulisin kuuntelemaan?

— Et saa vielä ainakaan, että kuulen lisää, viittailuja sinusta ja muusta — tulen sitten hakemaan.

Kerttu riensi sisään.

Leena oli jo kaatamassa toisia kuppeja.

Kerttu tarjoili leipää.

— Ei toki enää, esteli Amalia, mutta latoi kuitenkin teevatinsa täyteen leipää. — Mitä ne nämä ovat nimeltään, joissa on reikä keskellä?

Ylisen Sohvi purskahti nauramaan ja sai kahvin henkeensä. Sitä meni pöytäliinalle ja pönäkän Rustaavan silmille.

Laara ja Sohvi latelivat omiaan. Kustaava ja Amalia nauraa hekottivat mukana.

Kerttu näytti harmistuneelta.

Pianpa unohtui kirkko ja pappien saarnat. Eipä ollut ihmekään, jos näissä naisissa ei ollut seutukuntansa kohottajaa.

Rustaavalla oli mielessä tärkeä asia. Riitun Villen ottaminen taloon. Siitä ei mitenkään voinut olla kysymättä tältä uudelta koreilevalta emännältä.

— Kun kertoivat, että Riitun Ville on teillä muka työmiehinä, aloitti.
— Kai se on valepuhetta?

— Eikä ole. Pyysin Markun ottamaan hänet työhön, että lopettaisi huonon ammattinsa, viinojen haalaamisen ja viljojen kantamisen viinatehtaille, sanoi Kerttu ja katsoi, mitä se vaikutti pöytäkuntaan.

Rustaava keikautti hieman päätään ja Laara suipisti suunsa suppuralle. Amalia veti suunsa salaperäiseen hymyyn ja Sohvi ei mitenkään malttanut olla iskemättä silmää Amalialle.

Vai mukamas työmiehiksi tämä Ville. No, kyllä ne Villen työt tiedettiin. Kaipa se Markku tarvitsi niitä Villen töitä niinkuin muutkin. Viinoja kantamaan ja…

— Tulleeko siitä Villen työnteosta mitään? Tekeehän se sitä, mitä on tottunut tekemään, sanoi Rustaava.

— Meillä se ei ainakaan kanneksi viljoja metsiin eikä viinoja, tokaisi Kerttu. — Markku sitä ei olisi ottanutkaan töihinsä, mutta minä pyysin koettamaan, jos miehestä tulisi vielä ihminen.

Laara nyökytteli päätään.

Saahan sitä Markkua puolustaa. Kyllä se sen on ottanut omiin tarkoituksiinsa. No, joutaa kai se heidän puolestaan. Ei vain pitäisi näytellä itseään parempana kuin on.

— Vai ihminen, jahkaili Amaliakin. — Ei niistä toki semmoisista…

— Ei sanota nyt vielä ainakaan. Mies ei ole näinä päivinä maistanut viinoja ja työssä on malttanut pysyä. Voihan se himo vietellä häntäkin, mutta sopivalla hoidolla…

— Mitenkä sitä sellaista hoidetaan? kysäisi Sohvi pisteliäästi.

— Ystävällisyydellä ja hyvyydellä, kohtelemalla ihmisenä niinkuin muitakin, sanoi. Kerttu. — Minun mielestäni pitäisi jokaisen koettaa sitä samaa sairaisiinsa.

Se näytti vähän sattuvan.

Ettäkö tämä Harmaalan uusi emäntä huomauttelemaan heille miesten paheista, kun kerran oli omassa kohdassaankin samaa, ellei pahempaa.

Niin, onhan niitä sairaita itsekullakin, ilman Riitun Villettä ja muitta semmoisitta, sanoi Laara ja kiristi huivinsa solmua.

Ja katsoi merkitsevästi Kerttuun, vaikka olisi ollut kuinka avokaulainen ja lyhythameinen tahansa.

Kerttu hymähti.

— Niin, juoppouspaheen orjanahan se on ollut Markkukin, vaan uskon hänestä tulevan vielä aivan raittiin. Miehiä on vain kohdeltava, lankeemuksistaan huolimatta, ystävällisesti, mutta ei annettava perään vaatimuksistaan.

Voi, miten mielellään olisi hän nyt, aivan tällä hetkellä, pyytänyt näitä kylän emäntiä kanssaan poistamaan kylän häpeää, juopottelua ja viinanvalmistusta, mutta ei vielä voinut käydä suorasukaisesti asiaan.

Vai voisiko?

Ei, ei vielä. Se pahentaisi vain asiaa.

Hänen täytyisi käydä jokaisen luona erikseen puhumassa. Näin joukossa se synnyttäisi vain pahaa verta.

Ja sitäpaitsi emännät nousivat jo ja kiristelivät äänettöminä pääliinojensa solmuja. Taisi heille jo tulla sanotuksi liikaakin. No, täytyihän itseään puolustaa.

Kerttu meni tupaan. Hän ei ollut muistanut kutsuakaan Markkua emäntien joukkoon.

Markku tuli ovessa vastaan.

— Nyt ne lähtevät, en muistanut ennemmin.

Minä pyydän vielä jäämään. Tuo sinä vielä lisää kahvia.

Markku sai vielä vieraat istumaan, vaikka esteltiin.

— Eihän sitä nyt enää kahvia…

— Pitäisi joutua lehmiäkin lypsämään.

— Kunhan ne tytön luntut saisivat ne ensin kotiin.

Otettiin viidennet kupit ja kun tämä uuden emännän kaakku oli niin kovin hyvää, ei malttanut olla panematta sekaan…

Vieraat katselivat Markkua. Oli käynyt heidän mielestään terveemmän näköiseksi ja liikkui reippaammin kuin ennen. Olisikohan tosiaankin malttanut olla maistamatta? No, saattoihan se olla nuoren emännän ansiotakin.

Markku kertoi olevan ensi sunnuntaina raittiusseuran kokouksen
Harmaalassa ja pyyteli emäntiä tulemaan mukaan.

Ei totisesti, mitä se nyt haastoikaan.

Emäntien täytyi siirtää liinat korvien taakse.

— Ettäkö teillä raittiusseuran kokous?

— Niin. Koettakaapa saada nekin isännät sieltä mukaan, sanoi Markku. — Tehdään tässä joukolla sellainen päätös, ettei maisteta eikä suvaita keittäjiä näillä maillakaan. Niin olen tässä ajatellut.

Kustaavan piti ihan ääneen naurahtaa.

— Kyllähän ne miehet tekevät niitä päätöksiä, mutta eiväthän ne pidä, ainakaan tässä asiassa.

— Sitä minäkin, vahvisti Amalia.

Ja Aholan Laara:

— Kyllä se on Kustaakin aina luvannut, että nyt minä en enää maista tippaakaan, mutta jo muutamien päivien päästä pitää saada vaikka kiven kolosta.

— Kyllä kai päätöksensä voi pitää, jos vain oikein tahtoo, sanoi
Markku, vaikka tiesi luonteensa horjuvaisuuden.

— Niin, ja naisten velvollisuus on auttaa miehiä pysymään päätöksissään, sanoi Kerttu. — Minun mielipiteeni on tämä, että viinojen valmistus ja nauttiminen loppuisi piankin, jos naiset vain todenteolla tahtoisivat.

Emännät hymyilivät.

Kovinpa tämä uusi emäntä taisi olla etevä, oli ainakin olevinaan. Kyllä se tiedetään, mitä se naisten sana siinä asiassa vaikuttaa. Alkavat vain torailla. Mokomakin hattara tässä vanhempiaan neuvomaan.

— Tuima riita siitä syntyy, jos heille siitä sanoo, vakuutti Kustaava.
— Minäkin olen ihan Jumalan sanan avulla koettanut, mutta…

— Ei siinä Jumalan sana auta, kivahti Markku.

— Mikä se sitten, ellei..?

Laara nykäisi huivinsa solmua, että oli tukehtua ja seisoi pönäkkänä, seivästäen silmänsä Markkuun.

Jo tässä ihmeitä, kun rapajuoppo raittiusneuvojaksi…

— Ihminen itse, sanoi Markku varmasti. — Varsinkin jos mies on todellakin mies ja oikein tahtoo, niin lopultakin voittaa, vaikka joskus ylös pyrkiessään lankeaakin. Ja kun nainen häntä auttaa pyrkimyksissään. Mutta kovinkohan moni sitä heistä tehnee.

— Jaa-a. Mikä lihasta on syntynyt se on lihaa, niinpä ihmisen omat aikeetkin niissä asioissa, tuhahti Kustaava.

Markku naurahti ja poistui. Saisipa nähdä, tulisiko Jumala Harmaalan metsiin hävittämään viinatehtaita ja vetämään miehiä käsikynkästä pois paheen tieltä. Ihan pahaa teki kuulla sellaista uskoa ja valheellisuutta.

— Kirkko ja uskonto yksinään ei saa hyväksi nykyajan ihmistä, kuului
Kerttu kivahtavan vierailleen. — Mitä se hyödyttää, jos arkipäivinä
ryyppää ja sunnuntaina katuu sitä kirkossa tahi muuten sanan ääressä?
Ei siitä ihminen tule sen paremmaksi.

— No se on sekin asia niinkuin on, ei se puhumalla parane, muuta kuin kärsimällä, kuittasi Amalia, tehden kiireistä lähtöä.

Ylisen Sohvi kehoitteli käymään, mutta toiset eivät sitä tehneet.

Jopahan tässä nyt semmoista…

— Hyvän se sai Leena miniän, suhahti Laara toisille pihasta mentyä.

— No tietää tämän, kepsakkeen.

— Ja herrashempukan. Keikkuu lyhyvissä hameissa kuin nuoret tytöt ja näyttelee paikkojaan.

— No, että miehet tykkäävät.

— Johan tämä nähtiin Huhtalassa, mikä oli ihmisekseen.

Kertun suonissa kiehui ja kihelmöi.

Kyllä kelpasi miesten rähmiä, kun naiset olivat tuollaisia.

Mutta voisivathan vielä hekin muuttua. Olivathan nämäkin vain puutteellisia ihmisiä. Eiväthän he tietäneet mitään muista katsantokannoista kuin omistaan. Ehkä he vielä muuttuisivat ja heidän kauttaan koko kylä.

6.

Riitun Ville puski ojaa hikipäässä. Hyväpä olikin tehdä työtä, kun oli kauniita ilmoja. Aamulla kun sait silmäsi auki, niin aurinko jo metsän takaa hymyili ja metsä kimalteli kasteisena.

Metsäpolkua astuessa soitti korvaan lintujen lukematon joukko ja metsän tuoksu oli mukavata vetää keuhkoihinsa.

Täysi eväskontti, voit ja kalakukot, oli selässä eikä huolta mistään.

No, mikä oli työtä tehdessä?

Jos viinanhimo joskus poltti, niin aikansa poltettuaan jätti rauhaan ja sittenkös oli taas hyvä olla.

Jumalan kaunista luontoa katsellessa unohti hetkiseksi kokonaan, että oli huonompi kuin muut ihmiset ja aikoinaan elänyt pahasti, kuluttanut turhuuteen tätä armonaikaa.

Kun nyt vanhoilla päivillään, voisi menetetyt korvata.

Ei, ei sitä voinut enää, vaikka kuinka koettaisi. Jos olisi nuorempana sen huomannut. Ei olisi ehkä nytkään, jos ei tämä Harmaalan emäntä, hyvä ihminen olisi tehnyt alkua.

Hänpä se aukaisi silmät näkemään. Nuorempi kykeni neuvomaan vanhempaa.
Puheli kauniisti ja kohteli kuin hyvääkin.

Ihan vesi kihosi silmään sitä hyvyyttä ajatellessa. Joka päivä piti huolta kuin omastaan.

Ville istahti ojan reunalle lepäämään.

Sellaiset varmaankin, kuin tämä Kerttu, ovat niitä taivaan valtakunnan asukkaita, vaikka eivät kävisi kirkossa, eivätkä muutenkaan harjoittaisi sanaa. Pelkän hyvyytensä vuoksi. Niin, no, eiväthän ne terveet tarvitsekaan parantajaa, vaan sairaat.

Oli sanottu kylässä, ettei hänestäkään enää tule oikeata' eläjää. Mikäpä hänet tiesi, mikä tulee, kun ruumis on raihnainen pitkäaikaisesta maistelemisesta, mutta työtä toki vielä osaa tehdä.

Kun pääsi ensin alkuun.

Tiukkaa teki alussa. Lapio piti lyödä jo monta kertaa ojan varteen ja eväskontti siihen viereen, että tottapahan siitä omansa löytävät, mutta oli niinkuin joku olisi kädestä vetänyt takaisin.

Nyt on jo helpompi, vaikka kiusaaja aina väliin nykii takin hihasta:
Mitä sinä tässä rehkimään, raskaassa työssä, kun elät helpommallakin.
Saat maistella viinoja, elää isäntien kanssa ja olla miten haluttaa.

Ei kuitenkaan ilennyt lähteä sen emännän takia, joka piti niin hyvää huolta ja kyseli voinnit joka aamu ja ilta.

Ville katseli suoraksi ja sileäksi hiomiaan ojanlaitoja. Tuntui hyvältä, että vielä sai syntymään ja osasi tehdä. Markkukin aina kiitteli ja ihmetteli.

Ville kaiveli eväskonttiaan ja veteli sieltä voit ja kalakukot. Oli väliin muutakin, herkkujakin. Milloin pisti emäntä eväskonttiin vehnäspalan, milloin piirakan. Nyt oli siellä piparikakku. Se pitääkin nyt jättää syömättä, ihan emännän muistiksi.

Markku harppoi pitkin askelin Villen luokse, tuohikimppu kainalossa.

— Täällä on mies aterialla.

— Niin, rupea sinäkin… On kontissa kukkoa ja voita ja hinkissä on piimää.

— Menenpähän kotiin. Pitäisi näistä tuohista Kertulle virsut… Ville kai se osaa tehdä.

— Vai virsut, semmoiselle hienolle pitäjälle. Johan sinä nyt…

— Se tahtoo, koreillakseen, huvitellakseen.

— No sitte… tuota noin, kyllähän ne osataan, mutta hienommat pitää olla tuohet, pitäjätä myöten.

Et ole osannut ottaa tuohta. Minä otan illalla kotiin palatessa.

— Mitenkäs työ sujuu? Mieliteot ei taida enää tehdä kiusaa?

Ville leikkasi ison palan kukostaan ja haukkasi. Pala näytti tarttuvan kurkkuun.

— Kyllähän se, varsinkin kun mieleen johtuu. Nytkin vetäisi kuin puukolla.

Ville ryysti tuohilipistä piimää ja vasta sitten näytti rauhoittuvan.

— Ei tämä ihmisraato niin pian terveeksi tule ja hyväksi kuonnu. Vieläkö se sinua piinaa, pahahenki? Tuota noin… onhan se sinulla auttaja aina kättäällä, hyvä henki lähettyvillä. Ja sehän se minuakin, hyväkästä, vetää kuin sammakkota ojasta. Älä luulekaan, en minä tässä ojaa kaivaisi sinun pyynnilläsi, vaikka oletkin hyvä isäntä, kylän paraita; emäntäsi se oli, joka sai jäämään.

— Sehän se koettaa minustakin tehdä ihmistä.

— No, meillä on sitten yhteinen auttaja, kun vain osattaisiin kylliksi arvossa pitää.

Ville hymähti. Kuin sanoakseen, että on se… kun näin sattuu yhteinen sairaanhoitaja.

— Minusta vielä väliin tuntuu, niinkuin en jaksaisi kiusausta vastustaa, sanoi Markku alakuloisesti. — Kun ei olisi viinoja näkyvillä eikä kuuluvilla, niin olisi helpompi vastustaa.

— Tuota noin… vai siltä tuntuu. Sehän se, kun niitä siinä ihan silmiesi edessä, kätesi ulottuvilla, niin sinun kuin minunkin… Kun saisit sinäkin olla kotona. Siellä naapureissa ja kokouksissa taidetaan aina tarjota.

— Niin tehdään, vaikka olen pyytänyt, että jättäisivät rauhaan.

— Vai rauhaan, kun toki ilkutaan ja pilkataan. Minä tuota saan paremmin rauhan täällä korvessa, mutta sinulla se on pahempi — No, olethan sinä mies, jolla on voimia. Tuota noin, älä vain anna sille perään, vaikka kuinka vaatisi.

— Olenhan minä voimissa väkevämpi, mutta Ville sittenkin taitaa päästä helpommalla voittajaksi.

Ville naurahti, sylkäsi kouriinsa ja tarttui lapioon.

— Älä sinä joutavia… aikuinen mies. No kyllähän minä sen tiedän, että lujalle se ottaa.

Ville alkoi vakavana piirtää ojanlaitaa ja Markkukin lähti kävelemään.

Kun tässä taas aikansa ahertaa tätä ojaa, niin lähtee tallustamaan taloon, jossa herttainen kyly odottaa. Metsäpolun varrella näkee kukan, toisen toistaan koreamman, ja puussa pään päällä soittaa rastas iltavirttään. Lämmin henkäily viillyttää väsynyttä ruumista ja mieli on niin tasava ja mukava.

Hänen elämänsä tuli vasta vanhana tasaiseksi ja rauhalliseksi. Nuorena kulki ja kompasteli, ja vielä äsken vanhanakin eli rappeutunutta elämää, mutta sitten tartuttiin takin liepeeseen: »kuulehan, tuota noin, sopiihan sitä jo elää ihmisiksikin. Tarttuja semmoinen hyvä haltija, kesäyön terhenetär, liian hyvä ihmiseksi.

Miten lieneekin hänen elämänsä tätä ennen niin rappeutunut. No, niin kai niinkuin monen muunkin, joilla ei ole muuta kuin oma itsensä huonoine haluineen ja taipumuksineen.

Päivä painuu jo iltaviistoon ja iltarastas soittaa. Salolta on jo äsken kuulunut karjan kotiin huhunta. On jo aika lähteä.

Ville lyö lapion ojan reunaan, ottaa konttinsa ja lähtee tuohimetsään päästämään valkoista, hienoa tuohinauhaa emännän virsuihin.

7.

Sunnuntaitkin olivat nyt Harmaalassa erilaisia kuin ennen. Ennen nuoren emännän tuloa istui penkkilöillä kylän ukkoja pitkin päivää jaaritellen ja syljeksien ja Markun kamarissa pelattiin ja maisteltiin.

Kylän juopot isännät kävivät nyt harvoin asiallakaan Harmaalassa, kun tiesivät Markun karttavan viinoja.

Tupa oli sunnuntaina, niinkuin muinakin viikon päivinä, puhdas ja raitis. Sunnuntaina oli vain pöydällä sanomalehtiä ja kirjoja. Miehet viihtyivätkin niiden ääressä, eivätkä lähteneet kylille kuljeksimaan.

Tämä sunnuntai oli vielä muutenkin erikoinen. Kylän raittiusseura pitäisi näet kokouksensa tänä iltana Harmaalassa.

Tuvan nurkkiin oli pistelty koivunlehtiä ja kurjenpolvia ja leiniköitä loisteli maljakoissa. Kerttu koetti arvata, tulisivatko kylän emännät mukaan.

Vanha Leenakin tuntui heitä odottavan.

— Saisi heistä vähitellen karisemaan sitä vanhaa hapatusta, sanoi
Kertulle.

— Se käynee vaikeaksi. Saisi heidät auttamaan yhdenkään viinatehtaan hävittämisessä.

Iltapäivällä tulivat ensimmäiset vieraat. Niemen Auroora ja Aholan Elli ja kohta heidän jälessään Kaitereen Aino ja Liisa.

Kerttu arvioi uteliaana tyttöjä. Näyttivät olevan samaa maata kuin äiditkin. Omahyväistä, itserakasta joukkoa.

Sama täällä kuin kotikylälläkin. Sielläkin oli seuran sieluina samanlaista väkeä. Valistuneimmat saivat seista syrjässä, ehkä omaa syytäänkin.

Heidän olisi täytynyt käydä lujalla otteella seuran asioihin ja viedä sitä eteenpäin.

Kylän tyttäret eivät oikein tietäneet, mille kannalle asettua emännän suhteen. Kaarreltiin kuin kissa puuroa.

Olkoot mitä tahansa, mutta heistä minun on ainakin saatava auttajia asialleni, jota aion ajaa, mietti Kerttu. Heistä on vain ensin saatava pois nahjusmainen arkailu ja tyhjänpäiväinen sievistely.

Palvelijat olivat menneet joka-ainoa kylään ja palaisivat sieltä kylläkin iltalypsylle, mutta valmistaakseen heille tilaisuuden olla mukana kokouksessa lähti Kerttu lypsämään.

— Tulkaapa, tytöt, auttamaan minua, pyysi hän Niemen ja Kaitereen tyttäriä, sysäten heille kiulut käteen.

Tyttöjen naama venyi pitkäksi. Katselivat vuoroin musliinileninkejään ja kiuluja. Muut paitsi Liisa. Hänellä oli puuvillapuku ja hän kietasi arkailematta helmat vyötäisille niin että polvet vilkkuivat ja meni jo tarhaan, huutaen mennessään: — Tulkaahan tytöt!

Toiset olivat kahdenvaiheilla, mitä Kerttu tällä oikein tarkoitti. Tekikö pilkkaa vai.. Mutta nähtyään Kertun ystävällisen katseen edessään haihtui epäilys ja tytöt pääsivät irti kuorestaan.

Tarhassa jo hälistiin ja naurettiin. Maito porisi ja kuohui yhtaikaa viidessä kiulussa, ja vauhdilla tuli karja lypsetyksi.

— No, nyt saavat tytötkin olla aivan alusta mukana.

Karjatarhassa saatu vauhti jatkui koko illan. Alussa se oli aivan tarpeen. Ennen oli kuhnailtu ja kähnitty seuran kokouksissa, ja alkajaispuhe tahi runo oli nähnyt vaikeita synnytystuskia asianosaisen leukapielissä.

Aholan Elli lausui nyt vieraat tervetulleiksi niin että jyrisi, ja ohjelma suoritettiin samalla vauhdilla kuin äskeinen lypsykin.

Kertulla oli puheen tapainen, vaikka oli kieltäytynytkin.

Ja se olikin puhe, jota ansaitsi kuunnella. Siinä ei syytelty eikä letkauteltu niinkuin tavallisesti oli kokouksien puheissa ennen tehty. Puheessaan hän pyysi, että kaikki naiset, vanhemmatkin, tulisivat mukaan raittiustyöhön, auttamaan miesparkoja pääsemään irti paheestaan.

Ja hävittämään paheen pesiä, korpiin ja viitoihin rakennettuja viinankeittimöitä. Pelkäämättä keittäjien uhkauksia ja suosijain vihoja.

Ja tulemaan mukaan näihin kokouksiin ja illanviettoihin — ei torkkumaan ja ikävystymään, vaan ajakseen kuulemaan puheita ja muuta ja sitten hyppimään ja keikkumaan, mikä hänen mielestään ei ollut sopimatonta seurojen kokouksissa ja iltamissa, vaan melkeinpä tärkeintä kaikista, ainakin ensialussa, jotta saataisiin kaikki mukaan. Eiväthän nuoret olleet mitään vahanukkeja, että istuttiin ja torkuttiin. Kun oli voimaa ruumiissa, piti sitä purkaa sopivalla tavalla.

Kaitereen Amaliakin oli tullut mukaan, eikä hän nyt nyökytellyt eikä hymyillyt merkitsevästi. Hänen mielestään oli sittenkin Kertun puheessa oikeata. Niinhän sitä pitäisi, mutta…

Ja sitten juotiin kahvia, mustaa kuin terva. Kerttu sitä tarjoili, eikä kukaan muistanut puhua sen sopimattomuudesta mitään raittiusseuran kokouksessa. Niemen Auroora kuiskaili tytöille, mutta joi hänkin kaksi kuppia ja sitten vasta muisti, että olisi pitänyt juoda vain yksi. Punastui ja meni nurkkaan vähäksi aikaa.

Porstuassa sai polttaa tupakkaa. Tuvassa sitä tosin ei olisi sallittukaan, mutta yksikään tytöistä ei nyt muistanut ruikuttaa pojille tupakan turmiollisuudesta.

Markkukin innostui lausumaan runoa, mutta kesken kaiken rupesi häntä naurattamaan ja runo jäi kesken.

Siitä syntyi vain enemmän iloa.

Portailla ja porstuassa kurkkivat kylän pojat. Ne, jotka eivät vielä kuuluneet seuraan, uskalsivat tulla jo tupaan ja hekin saivat kahvia, ihan emännän omasta kädestä.

Ja kehoituksen liittyä mukaan.

Eipäs vastusteltu eikä naureksittu.

— Kyllähän sitä.

— Mitäpä sitä tällaisista…

— Kaikki ovat täällä yhdenarvoisia, julisti Kerttu.

Joku siitä hieman hätkähti ja Niemen nuori isäntä punastui kuin koulupoika. Ei auttanut, kun kerran Kerttu sen sanoi.

Jaatisen Lassi oli aina tehnyt kiusaa raittiusseuran kokouksissa, näytellyt viinapulloaan ja reuhannut. Nyt unohtui reuhaaminen kokonaan. Juotuaan Kertun tarjoamat kahvit, vei hän viinapullonsa piiloon rehuvajaan ja tuli penkille istumaan aivan hiljaisena.

Markku oli varannut toisesta kylästä kaksi viuluniekkaa, ja kun kokouksen ohjelma oli loppuun suoritettu, kysyi hän Kertulta:

— Joko haetaan viulut kamarista?

— Annahan nyt vielä… leikitään nyt ensin muuten.

Ihme, että leikkiin tulivat tällä kertaa kaikki, kursailematta ja arvelematta. Eellimmäisenä olikin emäntä ja piti parhainta riemua.

Vanha Leena istui Kaitereen Amalian kanssa karsinapenkillä ja hymyili.
Amaliakin näytti tyytyväiseltä.

— Kun tulisivat nyt ensi kerralla mukaan toisetkin emännät kylästä, Kustaavakin, sanoi Leena. — Ehkäpä se olisi hyväksi, ja kaipa sitä joukolla jotakin keksittäisiin, ettei kotipoltto niin rehottaisi.

— Niin, niin, ehkäpä… Sitä minä vain ihmettelen, että tuo Ville on niin muuttunut, ettei entisestään tuntisi. En uskonut taannoin, että hänestä enää mitään tulisi.

Ville istui ehjissä, puhtaissa vaatteissa pöydän päässä ja näytti nauttivan toisten ilosta. Hän mietti siinä väliin entisyyttään. Kuinka kummallinen sekin oli ollut. Samaten kuin hänen nykyisyytensäkin. Jos olisi pitänyt vaihtaa, olisi hän antanut miehuusvuosia kymmenen nykyisestä yhdestä.

Mutta hyvä kuitenkin, näinkin, että ennen kuolemaansa osasi oikein arvostella elämää ja tuntea, miten se oli elettävä.

Markku toi soittajat kamarista viuluineen, kun laululeikit olivat jo menettäneet viehätyksensä. Tämä oli yllätys ja sitä tervehdittiin riemulla.

Vanha Juha, joka soitti ensiviulua, oli tottunut ryyppyihin, mutta nyt ei sitä oltu tarjottu, eikä oikeastaan kaivannutkaan. Tuli suorastaan hyvälle tuulelle nähdessään nuoret niin iloisella päällä ja emännän erittäinkin.

Aholan Ellin silmät olivat ihan pyöreät ihmetyksestä. Että kun nyt tanssittiin raittiusseuran kokouksessa! Hän kyllä tanssi, mutta kun se ei näissä kokouksissa ollut tapana.

Amalialle se oli suurin yllätys. Suu suppuralla istui, kun ei kehdannut siitä mennä sanomaan.

Kun lopetettiin, kuului kyselyjä yhtäältä ja toisaalta, entisten vastustajain taholta eniten, milloin olisi uusi kokous. Täällähän oli ollut niin kovin hauskaa, ettei mitenkään voinut olla seuraavalla kerralla tulematta.

Tyttäret olivat kiintyneet jo perinpohjin Kerttuun. Kaitereen Liisa kavahti pihamaalla emännän kaulaan ja säikähti sitä niin, että juoksi nurkan taakse toisten nauraessa.

Kerttukin oli tyytyväinen. Ehkäpä joku kylällä puhuisi tanssista ja muusta, mutta sehän ei haitannut mitään. Näin sai kuitenkin kaikki ympärilleen, ja sittenhän oli hyvä yrittää.

8.

Keskikesä läheni. Harmaalassa sujui kaikki Markun mielestä erinomaisesti. Niin paljon ei oltu yhtenäkään kevännä saatu töitä aikaan kuin nyt.

Työn laatukin oli toisenlaista kuin ennen. Pellot aurattiin syvemmältä ja ojat luotiin suuremmat kuin toisissa kylän taloissa.

Ja nyt oltiin jo kesantotöissä, vaikka nekin työt oli ennen tehty vasta juhannuksen jälkeen.

Uuden emännän ansiota se oli kaikki. Kaikki Huhtalassa saamansa kokemukset käytti hän uuden kotinsa hyväksi.

Niinkuin näkymättömin käsin kävi Kerttu kiinni kaikkeen. Markku ei usein huomannutkaan, että tämä ja tuo oli nyt tehty toisin kuin ennen. Kerttu ei kuitenkaan tahtonut missään esiintyä johtajana. Jos Markku ei sattunut seutuville, sanoi hän miehille, että Markku tahtoo sen tehtäväksi niin. Ja kun Markku tuli kotiin, sanoi Kerttu hänelle: »Ethän pahastu» kun sanoin miehille sinun tahtovan viemärin kesannon alapäässä suuremmaksi kuin ennen, sinähän tietysti olisit sen tahtonut niin.

Ihmeellinen sielu, joka tahtoi parantaa ihmisiä ja maata, mutta olla siinä itse aivan huomaamaton ja ansioton.

* * * * *

Markku tunsi tästä syvää kiitollisuutta, mutta samalla tuntui hänestä, kuin olisi hän itse ollut kaikin puolin niin rappeutunut, että toisen täytyi kantaa kaikki huolet ja vetää häntä kuin suon ojasta.

Silloin heräsivät epäilykset hänen kestävyydestään taistelussa viinahimoa vastaan, joka joskus yllätti hänet kuin tuuliaispää.

Ne epäilyksen hetket olivat kaikista raskaimmat.

Kerttu oli pyytänyt, että hän silloin turvautuisi toisen apuun, mutta eihän hän sitäkään voinut. Olisi siten paljastanut hänelle suuren heikkoutensa ja mitättömyytensä.

Eihän hän tosin tahtonut näytellä Kertulle itseään paremmaksi kuin oli, mutta toisesta olisi kai tuntunut kovin masentavalta vetää häntä aina käsipuolesta.

* * * * *

Tänäänkin oli hänellä se hetkensä. Viinapaholainen ei jättänyt häntä tuokioksikaan rauhaan.

Aamulla vuoteesta noustuaan tunsi hän olevansa väsynyt, ja se oli se tavallinen enne.

Ei edes näkynyt aurinkoa tänään, että se olisi auttanut vapautumaan painajaisesta. Taivas oli pilvinen ja sade näytti tulevan.

Markku käveli kartanolla ja tarkasteli, oliko kaikki kunnossa.

Itätuuli tohahteli raskaasti ja viiri vanhan aitan päädyssä kirisi kuin ilkkuen hänelle.

Sukuperintö, monesta polvesta saatu, painoi häntä. Isien nautinnonhimoa sai hän näin suurella vaivalla ja ponnistuksilla kitkeä pois ruumiistaan.

Rengit tulivat kysymään, viedäänkö hevoset hakaan aamiaistunnin ajaksi.

Saisivat kai ne olla tallissakin, kun kesannossa olisi vielä työtä melkein rupeamaksi.

Markku seisoi allapäin. Aikoi sanoa, että kysykää emännältä, sehän se tässä on kuitenkin samalla isäntäkin, mutta jurahti synkästi:

— Viekää talliin.

Liiterin nurkalla seisten kuuli hän renkien naureksivan hänelle:
»Isäntää janottaa, muttei uskalla juoda.

Sen siis näkivät muutkin hänen sairautensa. Näkikö Kerttukin? Kyllä kai.

Ja mitä hän Kertulle isännyydestä äkäilemään, ainoalle hyvälle, ehkä parhaimmalle maailmassa. Olisiko parempi, jos Harmaalassa mentäisiin nykyisinkin alaspäin, niinkuin ennen jo mentiin?

Kerttu, hyvä toveri, teki kaikki, mitä suinkin ihminen voi, eikä lukenut siitä mitään ansiota omalle osalleen.

* * * * *

Ruokakello helähti, kutsuen aamiaiselle, mutta Markku käveli rantaan.
Sysäsi venheen vesille ja lähti soutamaan mitään määrää vailla.

Souti voimiensa takaa, saadakseen rauhan kirvelevältä janolta. Kerttu näkyi tulevan pihamaalle ja katselevan järvelle. Varmaankin ihmetteli, mihin hän soutaa.

Verkko oli venheen perässä. Se oli jäänyt siihen eilen, kun lahnankudusta palattiin Kertun kanssa.

Hänpä heittääkin verkon saaren rannalle, jotta Kerttu näkee hänen soutunsa syyn. On muka verkkoa vievinään.

Markku istui perään ja meloskeli. Kerttu näkyi kävelevän rantaan.

Pitipähän nyt siihen parhaiksi. Näkee taas kaikki ja alkaa taas hoivata kuin pientä lasta.

Markku silmäili ilman rannoille, eikö jo näkyisi missään kirkasta taivasta. Näytti vain sakenevan ja muutamia vesipisaroita putoili jo veden pintaan.

Markku sai verkon lasketuksi ja istui soutamaan kotirantaan. Eihän auttanut melominen siinä sateisella järvellä. Kerttukin siellä odotti.

— Mitä ihmettä sinä, kun et tule aamiaiselle?

Kerttu oli sillä ainaisella hyvällä tuulellaan, hymykuopat poskillaan.

— Vein verkon, jos sattuisi vielä joku lahna tulemaan.

Mitään huomaamatta kävi Kerttu Markun kainaloon ja he lähtivät nousemaan rantatietä pihaan.

Kerttu viserteli iloisesti.

Sanoi miettineensä koko aamun, miten saataisiin vanhasta asuinrakennuksesta vähällä vaivalla kuin uusi ja huoneitakin lisää useampia.

— No mitenkä? kysäisi vain Markku, mutta ei jaksanut asiaan innostua, niinkuin muulloin, kun se oli otettu puheeksi.

— No kuulehan nyt, miten olen ajatellut. Tuon vanhan rakennuksen alle laitetaan vain uusi kivijalka ja katetaan uudestaan siten, että saadaan sopimaan vinttikertaan muutamia huoneita ja tilavat säiliöhuoneet. Toisesta tuvasta laitetaan vierastupa, oikein vanhan kansan malliin, ja tekemällä lisää akkunoita eteiseen saadaan siitä valoisa ja hauska eteistupa, josta laitetaan portaat yläkertaan. Sinne tulee meidän huoneemme. Mutta ethän sinä virka mitään.

— No, voidaanhan sitä ajatella, myönsi Markku, eikä voinut taaskaan estää ilkeätä ajatusta tulemasta: Sinullahan ne ovat ohjakset, ei muuta kuin panet työt käyntiin.

Markku tarkasteli rakennusta, seisahtuen pihamaalle. Voisihan siitä tulla niinkin… Kerttuhan oli suunnitellut sen jo paperillekin.

— Tule nyt syömään.

Kerttu veti häntä jäljessään takin hihasta.

Kun olisi kehdannut sanoa Kertulle tuossa, että paholainen taas painoi häntä. Olisi ollut niin mukavaa laskea päänsä Kertun syliin ja kuulla hänen rauhoittavia ja rohkaisevia sanojaan.

Olisi siten paljastanut miehuuttomuutensa.

Markku muisti, että tänään oli turveosuuskunnan kokous. Hänen täytyisi tällä kertaa mennä sinne vasten tahtoaankin. Sanomaan, ettei hänellä tästä lähtien ollut aikaa käydä kokouksissa. Toisin sanoen katkaisemaan viimeisetkin välinsä juopottelevan kylän kanssa.

Markku haukkasi hätäisesti ja sanoi lähtevänsä kokoukseen.

Kerttu kävi vakavaksi.

— Onko se aivan välttämätöntä… sinne menosi?

— On kyllä, tällä kertaa.

— Näin huono ilmakin.

Kerttu katseli ikkunasta sateista ilmaa. Pelotti taaskin se Markun kylään lähtö. Itse oli valittanut, että häntä kiusataan ryyppäämään, vaikka jo on monesti kieltäytynyt.

Markku näytti muutenkin olevan tällä kertaa huonolla tuulella. Silloin oli hänen varmasti vaikeampi voittaa kiusausta.

— Olisi ollut niin hauska suunnitella sitä rakennusta, sanoi Kerttu vielä, etsien Markun katsetta.

Se ei noussut lautasesta ja Markku ynähti vain:

— No, kerkiääpä sitä, eihän tässä kuitenkaan ennen syksyä.

Kerttu luopui estelystään.

— Minä menen sanomaan, että valjastavat hevosen.

Kerttu meni tupaan ja Markku seurasi häntä ovelle katseillaan. Eikö olisi sittenkin ollut parasta jäädä kotiin, kun hän niin pyysi? Tuntui ihan, kuin joku onnettomuus tulisi tänään.

Hevonen oli kuitenkin jo valjaissa ja Kerttukin näytti taas iloisemmalta. Ehkäpä se luotti häneen.

— Älä viivy kauan, mennään sitten verkonlaskuun, sanoi Kerttu ja hymyili portailla, kun hän nousi kääseihin.

Markku otettiin vastaan suurella riemulla. Ukot tupruttelivat piippu jaan ja kilvan tarjosivat hänelle massejaan. Savu kiiri laipioon ja tuvan täytti kovaääninen puheen porina.

— Tässä on kyseessä uuden turvesuon ostaminen, kannattaako Harmaalan isäntä sitä?

— Ja moottorin hankkiminen. Sitä panee Markku varmasti vastaan. Tulehan tänne minun puolelleni, että saan apurin. Minä tässä olen jo tapellutkin hikeen…

Niemen isäntä veti hänet viereensä istumaan.

Teki hyvää, kun taas pitkästä aikaa sai kuulla miesten kiistelyä ja hänen mielipiteisiinsä vetoamista.

Markku veteli muutamia pitkiä savuja, selvittääkseen ajatuksiaan. Ukot vaikenivat kuullakseen, mitä Markku sanoisi.

Kaitereen Lassi istui puheenjohtajan paikalla vahvasti viinoissaan. Ikkunasta paistoi hänen kaljuun lakeensa päivä ja se kiilteli. Vahva hikivirta valui ihroittuneelta naamalta.

— Turvesuon ostamista minä ainakin kannatan, mutta mitä moottoriin tulee, olisi kai parasta jättää se tällä kertaa, sanoi Markku.

Aikoi vielä lisätä, mutta Niemen ukko rehahti:

— No enkö sitä sanonut, että Markku on aivan minun kannallani.

Ukko löi kämmenellään saapasvarteensa niin että läjähti ja hirnui: — Enkö sitä sanonut, häh? Kun meillä on kerran entiset koneet, niin piru tässä puun säästön vuoksi uusiin…

Ukon taskussa hölähteli pullo. Se taisikin taas olla jokaisella, naamoista päättäen.

Markun suonissa hulmahti liekkiin matkalla jo hieman rauhoittunut himo.

* * * * *

Suon ostaminen päätettiin, mutta moottoripuuha sai raueta.

Noustiin kahvilomalle ja Markku sanoi laittavansa harjakaiskahvit, kun aikoi erota osuuskunnan hallituksesta.

— Erota? Mitä se nyt puhuu?

— Ei sitä niin… jää sitä vielä aikaa sen uuden emännän luona olemiseen, jos käy kokouksissa.

— Ei hittovie, kyllä Markun täytyy pysyä kiinni osuuskunnassa, muuten ei tule mitään.

Jokainen vastusti hänen eroamistaan. Se tuntui melkein hyvältä, vaikka hän oli päättänytkin erota.

Jos jäisi sen vuoksi, että saisi vaikuttaa raitistavasti ukkoihin?

Siitä ei tulisi mitään. Hänen sanansa otettaisiin leikiksi ja hän joutuisi tarjottelujen vuoksi vielä suurempaan kiusaukseen.

Nytkin kuivasi suuta, kun kuuli pullojen hölähtelemistä ukkojen taskuissa.

Markun mentyä kamariin oli siellä juopottelu käynnissä. Hänellekin työnnettiin pulloa väkisten.

— Mitä, eikö kelpaa? Raitisko? Ei hittovie kannata akkaväen takia raitistella, ainakaan näin kylämatkoilla.

— Saahan sitä siitä olla raitis, jos sen verran maistaa, että suonissaan tuntee.

— No, älä taivastele, pistä vain poskeesi.

— Hän kyllä oli kuullut tämän jo ennenkin, että saahan olla raitis, jos välistä maistoikin. Se oli niillä vetävin valtti. Sitä oli vaikea vastustaa, varsinkin kun himo kipenöi suonissa.

Niemen isäntä vei Markun nurkkaan.

— Maista nyt edes minun mielikseni, kun tässä koneasiassa voitettiin.
Eihän siitä eukkosi tiedä mitään.

Ukot katselivat häntä suu vinossa.

— Ei se uskalla.

— Tuli lellipoika hyvästä miehestä.

Markun kädet vapisivat. Veri nousi päähän niin että kohisi. Otti tarjotun pullon ja ryyppäsi, kahdesti, joi pohjaan.

Kuului hyväksymisen huminaa. Suonet alkoivat takoa rauhallisemmin, mutta viina kihosi päähän. Ei yhtään selvää ajatusta saanut enää syntymään. Yksi hämärä häive vain palasi aina uudelleen: hän ei nyt voi mennä kotiin, Kertun luokse, ei voi, ei mitenkään.

* * * * *

Kokous oli loppunut ja miehet, lähteneet kukin haaralleen. Markku loikoi kamarissa sängyn päällä ja muisteli, oliko sanonut itsensä irti osuuskunnasta.

Kaitereen Lassi tuli huoneeseen.

— No, etkö sinä aio lähteäkään? Taisi yhtäkkiä mennä se aine päähäsi. Siinä kun oli seassa pirtua. Jos koettaisit tästä minun pullostani, että voimistuisit.

— Vie pois, en minä… sanoinko minä itseni irti näistä puuhista, sanohan, sanoinko? Jos en sanonut, niin sano sinä heille, etten tule kertaakaan enää.

Markku nousi istumaan sängyn laidalle turtuneena, kasvot pöhöttäen.

— Miksi et tule?

— Etkö sitä käsitä… Kun minä en tahtoisi maistaa, niin täällä ei anneta rauhaa.

— Mutta miksi et maista koetti toinen tutkia. — Vaimosiko vuoksi vai..?

— Ei kuin oman itseni… ja muutenkin… Näethän, miten rappiolla on tämäkin kylä viinojen takia.

— Onko sitten sinun talosi paremmin? kivahti Lassi.

— Harmaala nousee, kun minä vain jaksaisin voittaa tämän paheen.

Lassi naurahti pilkaten.

Markku koetti nousta, lähteäkseen ulos saamaan raitista ilmaa, mutta istui jälleen.

— Älä naura. Pois tästä on leikki, jos näin jatketaan.

Toinen näytti miettivän.

— En minä ainakaan ymmärrä koko raittiusasiaa, sanoi.

— Minä ymmärrän sitä jo hyvin, kun olen saanut olla viikkokausia rauhassa. Paljon parempi on olla raittiina. Näes, kaikki on nyt Harmaalassa toisin.

— No, se on emäntäsi, joka puuhaa…

— Ei, sinä et ymmärrä… vasta nyt, hänen aikanaan se on tuntunut kodilta.

Markku istui syyllisyyden tunnon painamana.

Se lepäsi kuin vuori hänen hartioillaan. Kerttu odotti häntä kotiin, verkon laskuun, ja hän on täällä, voimatonna ja masentuneena.

Kun pääsisi kotiin niin, että Kerttu ei tietäisi mitään.

Voisiko hän sitten valehdella vaimolleen? Ei mitenkään. Se olisi vielä pahempaa.

— No mutta lähde nyt kuitenkin kotiisi, kun kerran olet jo selvä, sanoi
Lassi. — Musta kuopii siellä rauhattomana.

Markku nousi ja meni horjuen ovelle. Lassi pisti pullonsa pöydältä taskuunsa ja seurasi.

Pihamaalla kääntyi Markku ja laski kätensä Lassin olalle.

— Kuulehan, naapuri, tehdään nyt oikein miehen päätös, ettei maisteta enää milloinkaan.

Lassi naurahti, mutta näytti kuitenkin vakavalta.

— Kyllähän se, kun saisi vain jäämään…

— Miksei saa, kun hävittää kaikki pesät ensin ympäriltään. Minä olin melkein kuukauden maistamatta, enkä olisi nytkään, jollei olisi tarjottu…

— Eikö sitten ole mielesi tehnyt..

— Se on toinen asia. On se veri sitä vaatinut montakin kertaa, mutta en ole lähtenyt hakemaan, sanoi Markku, kääntäen Mustan tielle ja lähtien ajamaan.

Oli jo myöhäinen. Päivä laski tyvenien vesien taakse. Käet kukahtelivat ja sieltä täältä kylästä kuului iloisia ääniä.

— Soh, Musta, kävelehän; ei ole nyt kiirettä kotiin.

Markku kyyrötti rattailla kuin lyötynä. Ilma oli seestynyt ja luontoa siunaava päivä tehnyt kierroksensa. Sen väreilevät ruskot paloivat vielä tuoksuvissa metsissä.

Terveet ihmiset iloitsivat tällaisesta illasta, mutta hän ei nyt siitä saanut edes rauhoitusta painavalle mielelleen. Miksi ihminen oli niin heikko, kuten hänkin, ettei voinut hallita itseään?

Markku tiesi, että Kerttu antaa anteeksi hänelle ja hoitaa kuin sairasta. Puhuu rohkaisevasti ja uskoo tulevaisuuteen.

Sepä se olikin. Jos Kerttu sanoisi edes yhdenkin syyttävän sanan, niin olisi helpompi, mutta kun näki hänet hellänä ja huoltavana, niin se vasta teki kipeää.

9.

Kerttu odotteli Markkua kotiin. Työväki palasi jo töistä, eikä häntä vieläkään kuulunut.

Vanha Leenakin kävi levottomaksi.

— Nyt on käynyt Markulle huonosti, sanoi hän Kertulle. — Ei olisi pitänyt häntä laskea kylään.

— Eihän miestä niin voi pidättää, virkkoi Kerttu. — Onhan Markulla saattanut olla muitakin asioita viipyäkseen.»

Sen sanoi Kerttu rauhoittaakseen vain Leenaa, vaikka oli itsekin rauhaton.

Villekin palasi salolta tuohikantamuksineen ja toi emännälle metsässä tekemiään marja-astioita.

Kun ei nähnyt vajassa rattaita, eikä Mustaa tallissa, tuli hän alakuloiseksi.

Hänellä oli ollut taaskin niin kaunis päivä metsässä, mutta nyt ei ollut Markku kotona ja siitä tuli huolta. Ei olisi pitänyt Markun mennä kokoukseen.

Villen jokapäiväiset tuohinäpertelyt, joita hän kuljetti metsästä emännälle, houkuttelivat tälläkin kertaa hymyn häiveen tämän kasvoille. Se katosi pian.

— Markku ei ole tullut vieläkään, hän sanoi Villelle.

— Ei näy, ei. Jos minä menisin häntä kuulostelemaan. Tuota noin, minä menenkin heti.

— Parasta on kun minä menen, sanoi Kerttu.

Ville suostui tähän vastahakoisesti, eikä mennyt syömään. Ei maistunut ruoka, kun kerran Markun asiat olivat huonosti. Ne olivat varmasti siten, koskapa ei kotiin kuulunut. Talon muu väki vetäytyi aittoihin ja vajoihin levolle. Leenalle ei tullut uni ja sitä oli salailtava Villeltä, joka käpsehti kartanolla, kai hänkin odotellen Markkua. Ville peitteli levottomuuttaan Leenalta, joka tassutteli tuvan ja kamarien väliä ja pistäytyi väliin portaille. Oli laittelevinaan haravaa varteen, mutta jäikin katselemaan tielle ja kuulostamaan.

Kerttu oli lähtenyt näköjään reippaana Markkua vastaan. Hän olikin päässyt selvyyteen yhdestä asiasta. Markku oli tietysti toisten houkuttelemana langennut, mutta eihän syy silloin ollut kokonaan hänen. Kerttu saattoi hyvin kuvitella, miten vaikeata oli voimakasta himoa vastustaa Markun heikolla luonteella.

Raskaalle se tuntui, mutta sureksimaan siitä ei sopinut jättäytyä, eikä näyttää tuossa tassutteleville vanhuksillekaan alakuloista naamaa.

Markkuhan tahtoi päästä vapaaksi kirouksesta, ja siitä yksin kannatti olla iloinen.

Nyt hän tietysti jossakin odottelee yötä, päästäkseen kenenkään huomaamatta kartanoon ja hiljaa johonkin loukkoon häpeämään heikkouttaan.

Pahinta vain kaikesta oli, jos olisi sattunut jokin tapaturma. Musta kävi vauhkoksi saatuaan kauan odottaa.

Mutta eihän sekään ollut mahdollista.

Luhtaniityn kohdalla tuli Musta rauhallisesti kävellen häntä vastaan.
Markku nukkui rattailla.

Musta pysähtyi itsestään ja katsoi Kerttuun, aivan kuin tahtoen sanoa:
Näin se taas kävi.

Kerttu nousi rattaille ja otti varovasti ohjat Markun kädestä. Painoi miehen väsyneen pään kainaloonsa ja antoi Mustan kävellä.

Vasta kotiportilla heräsi Markku, kun Kerttu nousi avaamaan porttia.

Tuskaisena etsi hän Kertun katsetta ja laskeutui sulkemaan portin.

Kertun silmissä säteili anteeksiantava hellyys, moitetta, ei lainkaan.

— Sinä olet ihmeellinen, Kerttu. Kuinka paljon sinä saatkaan antaa minulle anteeksi, sanoi Markku.

— Minä teen sen niin mielelläni.

— Etkä yhtään pahoittele, että näin kävi?

— En niin paljoa, kun tiedän, että toisetkin ovat olleet siihen syyllisiä ja että sinä koetat päästä siitä eroon.

— Toisten syyllisyys ei yhtään vapauta minua. Se on vain sinun hyvyytesi, joka ottaa senkin huomioon. Tämän illan tuskan ja häpeän jälkeen luulen jaksavani pysyä miehenä.

Rattaat vierivät kasteisen pihanurmen yli. Markku auttoi Kertun rattailta ja riisui Mustan karjapihalla.

Kerttu odotti portailla.

Sumu nousi lahdelta ja rannalta kuului siipan sirinä. Rastaskin äänteli hakametsässä.

Markku tuli valjasliiteristä.

— Katsohan, miten ihana yö nyt on, sanoi Kerttu. Hän oli riisunut kenkänsä ja sukkansa ja tepasteli avojaloin kasteisella nurmella.

Markun painava mieli olisi pitänyt saada edes vähänkin kevenemään.

— Tulehan syömään, sinulla on kai hirveä nälkä.

Kerttu pisti kätensä Markun kainaloon ja veti hänet mukanaan.

— Mennään sitten vielä… vaikka verkon laskuun.

Markku haukkasi muutaman palan.

— Mutta ethän sinä syö mitään.

— Ei ole nälkä. Tulehan, niin mennään rantaan. Uni ei meille tule kuitenkaan.

Miksi Kerttu ei ole niin surullinen minun takiani, niinkuin edeltäpäin luulin? mietti Markku kävellessään vaimonsa rinnalla rantatietä. Vai salaako hän kaikki? Tuntui sanomattoman hyvältä nähdä Kerttu reippaana. Markku muisti kerran Kertun sanoneen, ettei mikään asia, ei edes tämäkään, suremalla tullut paremmaksi. Täytyi koettaa unohtaa sattunut ja välttää sitä vastaisuudessa. Pyrkiä ylöspäin, taka-askelia muistamatta.

Hän olisi tahtonut vakuuttaa Kertulle tuossa, että tämä oli viimeinen kerta, mutta se olisi ollut sitä jo monta kertaa ennen kuultua, josta asia ei parantunut. Hiljaisella päätöksellä oli varmasti häneen itseensäkin parempi vaikutus.

Kerttu tepasteli vesirajassa. Markku riisuutui ja juoksi pärskytellen veteen. Hän oli sanonut tahtovansa uida, jättää veteen kaiken sen ruumiillisen pahanolon tunnun, joka häntä vaivasi.

— Tule sinäkin, luikkasi Markku syvänteen takaa Kertulle.

Tulenpahan toiste. Jätä sinä vain sinne nyt talviturkkisi.

— Niin jätänkin… kaikki entisyyteni, lisäsi Markku ja veteli pitkin ottein tyvenellä pinnalla.

10.

Markku käveli kesannolla ja tarkasti joka ojan ja saran nurkkauksen, olivatko ne kunnossa. Kuinkahan kauan siitä »olikaan, kun hän oli näin kaikki viimeistä myöten tarkastellut ja nuuskinut miesten jäljiltä. Hyvältä näytti. Maa oli syvältä muokattua ja ojat pohottivat syvinä ja suoralaitaisina.

Naapurit olivat käyneet viime aikoina joskus hänen pelloillaan ja ihmetelleet.

Varsinkin juurikasmaata, jossa naatit koettivat kilvan rehennellä toistensa ylitse.

Muutamina vuosina oli Markku viljellyt vihantarehua, mutta jättänyt sen, muka kannattamattomana. Harmaalassa käveli karja kesäisin kuivilla kanervikkolaitumilla, ja keskikesällä ajeli meijerin maitokuski talon ohi. Nyt kannettiin vihantarehua karjalle aamuin illoin, ja Markun oli pitänyt hankkia kaksi uutta kermankuljetusastiaa.

Niin, hänellä oli kerran ollut maahenkeä jäsenissään, aivan sormenpäitä myöten, mutta juopottelu oli sen hävittänyt melkein olemattomiin.

Ensin alkoi työ tuntua vaikealta, ja sitten nosti kohta ohdake jo päätään voitonriemuisena pelloilla.

Nyt oli saatu maksaa sekin aika ja tehdä työtä kaksin verroin. Raastaa hikipäisinä ohdakkeita ja pajun juuria pelloista.

Menneet vuodet tuntuivat nyt kuin unennäöltä.

Markku talutti parihevoset haasta ja juotti niitä kaivolla. Siinä silmäin alla levisi rehevä ruispelto, joka kuin vahingon kaupalla näytti lupaavan täyttä satoa. Sekin oli vielä viimesyksyiseltään huonosti muokattu.

Markku vei hevoset äkeen eteen ja neuvoi miestä äestämään. Itse tarttui hän kylvövakkaan.

Rehunviljelysinto oli niin tarttunut häneen, että piti kylvää juhannusruista, jota näillä seuduin viljeltiin ainoastaan Huhtalassa.

Keskikesän henki leyhytteli yli peltojen. Viime yönä oli satanut ja maa juonut ahneesti kosteutta. Nurmet loistelivat nyt lukemattomin kukkasin. Apila alkoi tuoksua, ilmaisten siten kypsyyttään. Mehiläisillä oli nyt jo päänvaivaa, mihin kukkaan asettua.

Markku heitteli ripeästi siementä ja kuvitteli satoa, jonka saisi pellosta. Ensin latomääriä rehua ihan ilmaiseksi ja ensi kesänä kymmenen kortta yhdestä juuresta.

Viime päivinä tunsi Markku voimiensa kasvaneen. Himo teki totutun vaelluksensa häntä kiusaamaan, mutta sai lähteä toimettomana. Ei tippaakaan enää, vaikka naapurit kiertäisivät aina kintereillä.

Sieltä naapurien kulmilta ei kuulunutkaan mitään hyvää. Kerttu oli tänään mennyt kylään puhumaan emännille, mitä olisi tehtävä.

Markku hymyili itsekseen. Siellä saatettiin kai käydä tuima taistelu. Kerttu ei hellittäisi otettaan, sen hän tiesi, ja kylän naiset tahtoivat pysyä laisinaan.

Puolisille palasi Kerttu ja Markku oli utelias kuulemaan, mitä hän oli saanut aikaan.

Ei paljon mitään. Kaikki kylän naiset olivat olleet muutaman kiertävän saarnaajan puheita kuulemassa, paitsi Ylisen Sohvi.

Kerttu puhisi pahantuulisena.

— Seuroissa juoksevat, vaan muuhun niistä ei ole… menisivät niiden pappiensa kanssa korpeen hävittämään viinatehtaita.

— Mitäpä siitä, jos ne hävittää, niin apteekeista saa ja ulkoa tuodaan laivoittain, sanoi Markku. — Lakia poljetaan joka paikassa.

— Niin kai… maaseutu kuitenkin käyttää omiaan, ja se meidän on saatava raittiiksi.

* * * * *

Niemen isäntä kääkersi aamiaisten jälkeen Harmaalaan. Oli lähtenyt katsomaan Markun viljelyksiä, kun niitä kiiteltiin pitkin kylää.

No, näyttihän tämä talo nyt todellakin entiseen verraten kuin uudelta.

Hermanni nojasi piha-aitaan ja latasi piippuaan.

— Taitaa tämä sinun eukkosi olla se vieteri, joka panee kaikki käyntiin, sanoi ja iski silmää Markulle.

— Hänen ansiotaan se on, myönsi Markku.

Kerttukin oli tullut paikalle ja virkkoi:

— Eipä kun hänen. Markku on oikein todenteolla käynyt suunnittelemaan kaikkea.

Markku naurahti. Omat ansionsa se osasi kääntää hänen hyväkseen.

— Mutta tuo ei ole paikallaan, sanoi Herkko ja viittasi piipullaan karjatarhaan, jossa näkyi rehun jätteitä. — Ei sitä kannata karjaa kesällä syöttää tuommoisilla.

— Vai ei, kun meiltäkin viedään nyt kermaa meijeriin kahdella astialla, sanoi Markku. Mitä ne saavat kuivilta kankailta?

Ukko mietti ja pöläytteli vahvoja savupilviä.

Niin sanovat, että kahdella astialla, ja isoja ovat vielä, mietti Herkko. Taitaa olla tämä Huhtalan tytär, uusi emäntä, oikein mato järjestämään.

Ja nyt tarjottiin Harmaalassa vain kahvia kaakun kanssa vieraalle, eikä viinoja näkynyt eikä kuulunut. Entiseen aikaan oli naapuri viety kamariin ja kulautettu.

Heh, hyvänpä teki tällainen kahvikin, joka oli oikeista ulkolaisista. Kotona akat keittivät ruisvettä ja siitä tuli väliin etova elämä, jota piti viinalla lääkitä.

— Tulin oikeastaan kysymään, olisiko sinulla siemenruista lainata, sanoi Herkko. — Meidän pellosta ei näy tulevan siemeneksi kelpaavaa. Heilimöi vain paikkapaikoin.

Rukiin lainuun sanoi vain asiakseen Niemen ukko, kuullakseen, oliko
Markulla itsellään.

Mistäpä niitä… tuli viime syksynä tuhlatuksi viljaa viinoihin monenkin siemenen vero, sanoi Markku ja naurahti.

Siihenpä ne olivat menneet Niemeläisenkin siemenosat ja osa syötävistäkin.

Viljan haaskuu viinoihin oli melkein hirveätä. Varmaankin puolikymmentä hehtoa meni joka talosta.

Sekin vei taloutta alaspäin.

— Niinhän niitä, jurahti Herkko. — Nyt et taida enää panna viljojasi viinoihin. Tuli se nyt semmoinen heta tähän taloon.

Ukko hirnui ja läjäytti saapasvarttaan.

— En jyvääkään. Enkä muillekaan siihen tarkoitukseen, vaikka satanen kapasta luvattaisiin.

— Älä, vai niin olet muuttunut, naurahti Herkko.

— Niin, ja saman päätöksen toivoisin tekevän jokaisen. Ryyppääminen on kovin pieni nautinto raittiin elämänilon rinnalla. Jos toista harjoittaa niin toinen jää.

Herkko raapasi korvallistaan.

— Kyllä kai se on niinkin. Mutta kun siihen on jo niin tottunut, niin vaatii aina kuin velkaansa. Paljon se tosin vie vuodessa tämä kotipoltto. Saisi litrankaan edes kaupungista.

— Yhtä tarpeetonta kuin kotoinenkin. Ja tottunut siihen olin jo minäkin, mutta kyllä se nyt jää minun puolestani, sanoi Markku, melkein voitonriemuisesti.

Herkko tahtoi nähdä vielä suota, jota Riitun Ville oli ojimassa.

Hän ei usko, ennen kuin näkee omilla silmillään, että Ville kaivaa ojaa. — Kyllä se on uskottava. Villestä on apua enemmän kuin kahdesta päivän pituutta laskevasta nuoresta miehestä, sanoi Markku.

— Ka, enhän mä ollut enää tunteakaan, sanoi Niemen isäntä Villelle. —
Ihan kuin nuoret miehet, kun on vielä partansakin ajanut.

— Enkä mä sinua, kun olet aina vain kasvanut alaspäin kuin lehmän häntä, sanoi Ville kyyristellen ojanpohjassa.

— Katsohan tätä pahusta, kun on taitanut käydä ihan ylpeäksi, hohottaa
Herkko.

— Mitäs tässä, syntinen ihminen, ylpeilemään.

Totta puhuen, olet mielestäni vanhentunut sitten kevätlumien, arveli
Ville.

Istutaan siinä ojan partaalla ja arvioidaan suon hyvyyttä. Puhutaan minkä mitäkin. Sitten sanoo Herkko Villelle:

— No sinusta on taitanut tulla ihan raitis?

Herkon suu vetäytyy ivansekaiselle suppuralle ja hän vetää taskustaan pullon ja heilauttaa sitä Villen nenän alla.

— Otahan tuosta.

Ville ottaa pullon ja tarkastelee sitä, tunteakseen kenen valmistamaa on.

Jokohan pakana ryyppää, hätäilee Markku.

Ville heittää kuitenkin pullon raunioon niin että kilahtaa.

— Siellä on… liemesi, sanoo Herkolle. — Äläkä tuo tänne toista kertaa.

— Katsohan perhanaa, mutisee Herkko, mutta ei sano muuta sen enempää. Totisesti näkee hän nyt ihmeitä. Kaksi juoppoa ihan raittiina. Olikohan heidän nyt parempi olla kuin ennen?

Sitä oli ihan kysyttävä.

— No niin hyvä, etten millään hintaa entiseen vaihtaisi, sanoo Ville. —
Ja Markun elämän sinä tiedät kysymättäkin, näet ja kuulet.

Ville painui taas työhönsä, muusta välittämättä. Herkkokin lähti kotiinsa. Olipa hän nähnytkin kerrakseen ja kuullut myöskin. Harmaala oli nyt nousemassa, eikä Markun elämä näyttänyt hulluimmalta. Nuortuneena ja ripeänä liikkui… oliko sitten siitä raittiudesta saanut sen ripeytensä.

11.

Juhannusviinoja varmasti valmistettaisiin kylässä. Tulisi olemaan oikea tulva, ellei saisi sille mitään esteitä.

Poliisirahjukset valittelivat, etteivät jaksaneet juosta kaikkien trokarien jäljillä.

Kerttu mietti keinoja, puhui Markulle asiasta.

Markku veisteli ja vuoleskeli Villen kanssa viikatevarsia ja haravia vajassa. Kerttu istui kynnyksellä.

Ville muhoili ja katsoi merkitsevästi Markkuun. Oli niitä heilläkin keinoja, vaikka ei tässä, emännälle riitettykään niissä keinoissa. Oli puhuttu jo valmiiksi.

— Osakkaina tässä aiotaan olla mekin juhannusviinoista, sanoi Markku.

Kerttu arvasi miesten aikeet.

— Ottakaa minutkin mukaan.

— No jo toki emäntä mukaan… ei muuta kuin kanki olalle.

— Eiköhän olisi kuitenkin parempi, jos muuten… ennen kuin ehtivät laittaa kojeitaan, arveli Kerttu. Ja sitten olen ajatellut, että jos uhraisimme rauhallisen juhannusaattoinamme kyläläisten hyväksi, puuhaamalla kokot ja illanvieton. Mitä sanot siihen, Markku?

— Kernaasti minun puolestani. Nyt ehkä tulisivat kaikki nuoret mukaan ja osa vanhoistakin.

— Tuota noin… etteikö sitten mentäisikään metsiin pesiä hävittämään? kysäisi Ville pettyneenä:

— Vaikkapa tuolla käväisisikin, mutta ensin aion kuitenkin puhua kauniisti kyläläisille, sanoi Kerttu. — Jos saisi kaikki emännät puolelleen.

— Voithan koettaa. Tänäänhän on pyydetty meitä Aholaan, Kustaan päiville. Siellähän sopii ottaa puheeksi, sanoi Markku.

— Lupaatko auttaa minua?

— Tässäpä nyt sitten auttaja sinulla, naureksi Markku. — Alkavat pian niskojaan nostella.

— Välipä tällä vaikka nostavatkin.

Kiemuroivaa karjapolkua, oikotietä, mentiin illalla Aholaan. Kerttu hypähteli kiveltä kivelle kuin nuori tyttö. Kivien ja mättäitten välissä loistelivat metsätähdet ja vanamot, ja Kerttu pysähtyi välillä niitä poimimaan. Satakieli lauloi.

— Nauttiikohan todellakin ihminen enemmän himojensa täyttämisestä kuin luonnosta, tästä kaikesta kauniista? arveli Kerttu.

— Tuskin sellaiset luontoa muistavatkaan. Se on heille kuin suljettu kirja.

Kerttu löysi keltasirkun pesän ja he pysähtyivät katsomaan poikasia.

Markku pisti kuolleen kärpäsen yhteen avonaiseen nokkaan.

— Voi miten pieniä ja avuttomia ne ovat, virkkoi Kerttu, - Nykäys vain, ja koko perhe olisi hajalla. Tuollaisten pikkuraukkojen ei kuitenkaan tarvitse kärsiä vanhempiensa huonoista töistä.

Markku kävi vakavaksi. Sukuperintö, josta hän sai kärsiä, voisi käydä ehkä hyvinkin kohtalokkaaksi hänen lapsilleen, joita he tulisivat saamaan. Sitä hän ei tullut ennen koskaan ajatelleeksi, vaikka oli nähnyt paljonkin henkisesti ja ruumiillisesti vajavaisia lapsia ja sellaisia, joilla oli samat taipumukset kuin isällä, mutta paljon voimakkaammat.

Kyllä kai Kerttukin oli sitä ajatellut, vaikka heitä yhteisesti säästääkseen ei siitä puhunut.

Markku tuli puhuneeksi tästä Kertulle.

— Sinä vaivaat päätäsi turhilla murheilla. Eihän kaikkea mahdollista sovi peläten odottaa, sanoi Kerttu. — Kaipa meidän yhteiset ponnistuksemme tulla paremmiksi ihmisiksi jotakin merkitsevät tulevaankin polveen.

Aholassa olivat jo vieraat koolla. Emäntien teko-uskovainen seura, ja isäntiäkin oli joukossa. Markku huomasi heti, ettei vielä ainakaan oltu viinoja viljelty. Ehkäpä Kertun takia ovat jättäneet, kaipa muutenkin. Voihan olla, ettei miehillä sattunut olemaan valmista.

Heidät otettiin ystävällisesti vastaan, eikä Kertun vaatetustakaan tällä kertaa tarkasteltu.

Kustaava valitteli, etteivät harmaalaiset sattuneet olemaan toissapäivänä selityksissä koululla. Siellä oli ollut niin hyvä puhuja.

— Meiltä vie talous niin kovin paljon aikaa, sanoi Kerttu. — Ja sitten ei ole halua kuulemaan saarnoja, joita saarnaajat eivät usko itsekään. Kun kotonaan koettaa tehdä kaikessa oikein ja pyrkiä ylöspäin, niin eiköhän se riitä.

Kustaava kiristi uhkaavasti huivinsa solmua.

— Kyllähän sitä… kun pääsee niin hyväksi kuin teilläkin, sanoo.

Kertulla on jo siihen säyseä vastaus valmiina, mutta Laara joutuu hätään kahvineen ja vehnäsineen, jotka eivät oikein onnistuneet hänelle, kun tytöt, heittiöt, eivät muka joutaneet niitä paistamaan.

Mutta kun vehnästä kehuttiin kilvan, hytkähti Laara hyvilleen. Siitä puuskasta sai Kerttukin:

— Siellä Harmaalassa oli silloin raittiusseuran kokouksessa kovin hauskaa — Laara silmäsi Kustaavan suppua suuta — mukavaa, hänen piti sanoman. Nuoret olivat siellä niinkuin kotonaan.

— Niin, eiköhän sopisi laittaa illanviettoa juhanusaatoksikin, virkkoi Kerttu. — Miehet kai tekisivät kokon ja me naiset leipoisimme. Ehkäpä siten jäisivät nurkkatanssit ja tavanmukaiset juhannusryypiskelyt, joita meistä ei kukaan kannata.

Kerttu sanoi sen hyvin varmasti ja katsoi, mitä siitä isännät ajattelivat.

Nämä katselivat sillanrakoja ja murahtelivat myöntävästi.

Kukapa sitä niin erikoisemmin kannatti, vaikka tulikin maisteltua.

Niin, ja juhannuksena varsinkin, kun se on tullut tavaksi.

Ja kun tässä ei ole totuttu muutakaan lystiä pitämään.

— Ja kun se hutikoissa oleminen on ollut olevinaan lystiä, hohotti
Niemen Herkko ja iski piipullaan saapasvarteensa. Ja Kertulle:

Sinun pitää keksiä meille muuta hauskaa, kun kerran uhkaat viinat lopettaa.

— Niin keksitäänkin, mutta yhdessä, ja varmasti saadaan syntymään paljon hauskempaa, kun viinat ovat tiessään.

— Kerttu istui isäntämiesten viereen vuorotellen kunkin ja supatteli: »Niin me teemme, eikö niin? Sitten muulloin, mutta ei nyt juhannuksena, eihän. Otti turpean kouran käteensä ja puristi. »Ja jos näyttää, että joukolla saamme syntymään muuta lystimpää, niin ei milloinkaan, eikö niin, niinhän?

Koko mato oli tämä Harmaalan emäntä taivuttelemaan kaarnasia ja kovettuneita mieliä.

Niin, niin, saihan tuota koettaa.

Pitihän tuota… Kertun mieliksi. Ja kun tässä rukiitkin olivat käyneet vähiin.

No ainahan niitä, viljoja… on pantu väliin siemenetkin likoon, mutta kun tämä tässä nyt niin pyytää, niin…

— Ja sitten me laitamme teille juhannukseksi suussa sulavat piirakat ja muut hyvä ja oikein mojovan oluen, eikö niin emännät?

— Jo toki laitetaankin.

Isännät katselivat hieman kysyvinä toisiinsa ja murahtelivat. Saattaisi se olla juhannussaunan päälle muutama tuikku hyvinkin mukava, mutta miten lienee? Jos tuo jäänee tällä kertaa, kun viljatkin käyvät vähiin.

Ja kun Markkukin sitä esitteli, että jättää nyt kokeeksi, vaimoväen mieliksi.

Laara tarjosi jo kolmansia kuppeja, ja kovin hyvillään miesten lupauksesta sysäsi pannunsa kumoon, niin että Ellin piti mennä kiireesti keittämään uutta.

Ne makeat piirakat luvattiin leipoa joukolla Harmaalassa ja rakentaa nuottakalliolle kokko semmoinen, että näkyisi naapuripitäjiin.

Miehet vilvoittelivat pihamaalla ja täyttelivät mietteissään piippujaan. Tarkasteltiin syrjästä Markkua, joka näytti nykyään niin terveeltä ja reippaalta… senkin vuoksi, että oli jättänyt ne väkevät kokonaan.

Hittoko sen oikein ymmärsi, mikä tässä olisi parasta, ryyppääminen vai raitistuminen.

Tosin tätä kylää jo sanomalehdessäkin haukuttiin, ja useita kertoja oli jo saatu maksaa sakkojakin keittäjien puolesta.

Sekin kävi ajan pitkään kalliiksi.

Eihän näistä rukiista enää… ja sekin pirtu on niin kallista.

— Ja jos tosiaankin laittaisi oikein kurkkua repivän kaljan, niin siitä saisi vain voimaa koipiinsa.

— Toista se olisi kuin sintu.

— Joo.

— Ennen kun erottiin, oli Kerttu saanut emännät kokonaan puolelleen.

Kyllä se taisi todellakin olla niin, että naisista riippui hyvin paljon, maistelivatko miehet vai ei.

Kustaavakin jo alistui ja sanoi koettavansa vaikuttaa Herkkoonsa hyvillä puheilla. Samoin Laara, ja Ylisen Sohvi kivahti ja löi reiteensä:

— Kyllä se vielä lähtee paha tästä kylästä. Minä ainakin käpsin ukon kintereillä, ettei saa niitä puuhiaan pitää.

— Ei ole tässä osattu… nyt osataan.

— Kertun pitää ruveta meille johtajaksi, kun kerran omasta miehestäänkin on saanut raittiin.

— Niin pitää.

— Sinulta kysytään, silloin kun ei osata.

Innostus hyvitti Kerttua. Oikeastaan hän ei ollut luullut näin vähällä vaivalla saavansa heitä puolelleen.

— Mitäpä johtajaa siinä… kun vain jokainen koettaa hyvyydellä. Ukon turilaat eivät siedä komentelua, sanoi Kerttu.

Harmaalan haltijat palasivat toiveikkaina Kustaan päiviltä.

12.

Miehet kaatoivat kaskea ja naiset taittoivat lehviä kylpyvastoiksi.

Aurinko lahjoitteli kultiaan. Oli oikea helle. Mäkirinteillä tuntui kuin maa olisi huohottanut kuumuudesta.

Markku ja Ville olivat jääneet erilleen omaan nurkkaukseensa kaskessa, toisten kiertäessä valoisampaan alalaitaan.

Kaataneet siinä aikansa lehteviä puita ja istuneet lepäämään.

Villeltä oli aina ne omat mietteensä, niin työtä tehdessä kuin levätessäkin. Niistä puhui Markulle, kuullakseen, mitä toinen sanoi tähän, mitä tuohon.

— Minusta muutamat ihmiset, ja niitä taitaa olla paljonkin, eivät käsitä tätä luonnon kauneutta, eivätkä siitä välitä.. Varsinkaan ne, jotka elävät himojensa kanssa kahdenkeskisestä eivät näytä näkevänkään, mitä luonnolla on näyttämistä. Niin sitä minäkin, ennenkuin silmät avattiin…

Ville silmäsi, mitä tähän Markku sanoisi, ja kun näytti kuuntelevan, jatkoi:

— Sitä on nyt minullakin, tällaisellakin, niin paljon näkemistä luonnossa, ettei siitä loppua kuulukaan. Jokaisessa kivessä ja kannossa, puun vesassa ja muussa semmoisessa on aina jotakin uutta ja ihmeellistä — sinä taidat tälle nauraa, mutta — niin, mitä minun pitikään…?

Ville kaatoi hulikosta piimää tuohilippiin, ja sen ryystettyään kehitteli ajatuksiaan.

— Niin, sitähän minun piti, että eivätköhän semmoiset ihmiset liene kaikkein onnellisimpia, jotka näin luonnon kanssa…?

Ville pyyhki hikeä naamastaan hurstisella hihallaan ja katsoi sirrittävillä silmillään, mitä tuo tästä…

Miesten jalkain juuressa, puun varjossa, nosti vanamo ja metsätähti päätään, kurjenpolvi vähän tuonnempana ja kämmekkä haavan juurella, joka ilman hengessä liikutteli lehtiään.

— Varmasti ovat, virkkoi Markku. — Ja kun ihminen pääseekin oikein lähelle luontoa, niin ei häneen paha enää pystykään.

— No niin minustakin. Ja kun pääsee, niin ei henno enää erotakaan. Siinä jää kaikki turhat ajatukset ja mieliteot. Mutta harvatpa siihen, tähän luontoonkaan… Hävitetään ja raiskataan. Tätä nyt en sano. — Ville viittasi kaskea kädellään, — vaikka tuntuukin niinkuin jokainen puu kaatuessaan valittaisi. Nouseehan tästä uusi metsä, entistä ehompi.

Markun kasvoilla väikehti hymy.

Siinä on entinen Riitun Ville, viinojen viljelijä ja haalaaja, nyt luonnon ihailija ja hiljainen tutkiskelija. Ei olisi uskonut, että ihminen niin muuttuu.

Ja Ville itsekin hymähtää.

— On se somaa, että minustakin, himojen syömästä lahokannosta, tulee kuin uusi ja niin vähällä ja väleen. En olisi itsekään uskonut.

— Eipä sitä Villeä enää entiseksi tuntisikaan, jos ei tietäisi, sanoo
Markku. — Niin, luonto parantaa, joka antautuu sen avuille.

— Niin, ja sitäkin minun piti tässä, että mitenkähän monetkin ihmiset saattavat elää niin kokonaan vasten luontoa, huonoissa mieliteoissaan, vaikka elävät ja käyskelevät joka päivä sen keskellä.

Ville ottaa kovasimen, hioo kirveensä ja laskee sen sitten viereensä valmiiksi. Nuoren haavan lipatusta kuunnellen ja seuraten silmillään muurahaisten retkeilyä maassa, sanoo Ville vielä, kuin itsekseen:

— Minä kokoankin näitä luonnosta kuulemiani ja näkemiäni kuin saituri aarteita ja säilyttelen pilvisien päivien varalle. Ne nuo ovatkin ainoita aarteita minulla, ja sitten emäntäsi hyvyys, joka lämmittää lahoa olentoani kuin tuo päivä tätä maata.

Hänen kauttaanpa ja avullaan tähän luontoonkin…

Ville ottaa kirveensä ja kaataa muutamia puita ympäriltään. Haavan juurelle seisahtaa ja sipaisee sen runkoa känsäisellä kourallaan.

— Eiköhän anneta tämän tässä lipattaa, pitää hiljaisia puheitaan, sanoo hän Markulle. — Orvoksi se siihen jää, mutta näkeepä se jo parin vuoden perästä ympärillään uutta elämää.

— En minäkään hennoisi haapoja kaataa, vaikka metsäin jalostajat niitä niin vihaavat, sanoo Markku. — Jääköön siihen linnunlaulupuuksi.

Päivällisajaksi tulee Kerttukin kaskeen. Tuo mukanaan nuoret kalakukot ja vasta kirnutut voit. Löytyy varjoisa paikka, lehdesrykelmä, johon kannetaan eväät ja aterioidaan.

Toiset asettuvat ruokalevolle, mutta Ville käpsii metsään, tekemään huomioitaan ja kiskomaan tuohinauhaa uuteen koppaan, jonka on sanonut emännälle tekevänsä.

Kerttu ja Markku lepäilevät hekin siinä lehdeskasalla, vähän erillään muista, hiljaa haastellen.

— Tokkohan vieläkään uskovat, että sellaisestakin kuin tuosta Villestä voi tulla ihminen, vieläpä aivan erikoinen, pelkästään hyvällä kohtelulla, sanoo Markku. — Villestä on tullut luonnon ihailija ja palvoja… sieltä löytää huvinsa ja nautintonsa.

— Kyllä kaikki Villenlaisct seuraisivat hänen esimerkkiään, kun vain olisi käännyttäjiä. Naisille se kuuluisi, mutta… no, en sanokaan.

Kerttu naurahti, tuli jälleen totiseksi ja näytti miettivän.

— Sanonpahan minä, että oikeita naisia on niin kovin vähän.
Muotilehdistä leikattuja, jotka vetävät miehiä vain alaspäin.

— Olet oikeassa, myönsi Kerttu.

* * * * *

Kiemuroivia karjapolkuja palataan kaskesta kotiin. Laskeva päivä kultaa puiden latvoja, tiputtelee tynnyrilintu ja visertelee rastas. Maa odottaa vilvoittavaa yötä, saadakseen juoda kasteesta. Notkanteeseen ilmestyvät jo ensimmäiset kirkkaat pisarat ja kämmekkä ja metsätähti nostavat päätään.

Markku kävelee siinä Kertun rinnalla mietteissään. Hänen onnentunteeseensa ei voisi enää mitään lisätä, vaikka kaikki onkin mennyt toisin kuin hän on suunnitellut.

13.

Juhannusaatto. Aamuaurinko nousi ja kurkisteli Harmaalan kylän korpeen, näkyisikö siellä mitään erikoista. Ei muuta kuin lukematon joukko kämmeköitä, jotka olivat viime yönä koettaneet jouduttautua kukkaan ja leyhyttelivät nyt ennen keskipäivän hellettä voimakkaasti tuoksuaan.

Korvessa oli melkein hiljaista. Rastaat olivat lentäneet rantamaille ja tynnyrilintu sai yksinään tiputella säveleitään.

Ihme oli tapahtunut. Korvessa ei näkynyt yhtään kyyneltehdasta käynnissä.

Synkimmän näreikön keskellä tuntui kirpeä haju, joka voitti kämmeköiden tuoksunkin. Näkyi levälleen lyötyjä astioita ja maahan laskettua rankkia. Riitun Villen kanki ja kirves oli siellä heilunut eilispäivänä. Omistaja tuli astioineen, näki hävityksen ja kirosi haikeasti. Koko kylän väkeen oli nähtävästi mennyt piru. Kun hän haastoi isännille tavanmukaisista juhannusviinoista ja jo riemuitsi juhannusyön melskeestä talojen kamareissa, niin nämä pahukset vain murahtelevat, kynivät korvallisiaan eivätkä sano sitä eivätkä tätä. Niemen isäntä valittaa viljan puutetta ja pälyy emäntänsä liikkeitä. Akka pitää ukkoaan silmällä, ei laske lähettyviltään. Hän aikansa odottaa ja lähtee kiroten.

Ylisessä jurottaa isäntä huonotuulisena. Sielläkin pitää emäntä varalta, ettei isäntä pääse hänen kanssaan aittaan. Hän näkee, kuinka ottaa avaimen pirtin naulasta ja solauttaa sen esiliinansa taskuun. Samalla kutsuu isäntää imelällä äänellä kahville, mutta vieraalle ei virka mitään.

Isäntä tulee kohta kamarista ja sanoo hiljaa:

— Ei siitä nyt tule mitään, kun tuo akka ei anna avainta. Ovat tehneet liiton. Ei taida saada Kaiterestakaan jauhoja.

— No kun ei, niin ei. Piruakos tänne kutsuit. Maksat kai käymäpalkan?

Hän saa kympin isännän liivintaskusta ja heittää sen sille vasten naamaa.

— … tässä olla sinun lappujesi vaivaisia.

Lähtee siitä Aholaan.

Ei näy isäntää, ja Laara muljauttaa kuin härkä silmiään. Kysyy, mitäs on asiaa. Ja kun hän sanoo, ettei ole akoille asiaa, niin akka siihen:

— Ei ole ukoillekaan… tästä lähtien.

Kustaa tulee siihen melkein samassa ja laskee kolahuttaen kirveensä sängyn alle. Sama paha tuuli näyttää häntä vaivaavan kuin toisiakin isäntiä. Tulee penkille ja alkaa haastaa ilmoista.

Piruakos hän niistä. Näkeehän sen, että aurinko paistaa ja rankit kyllä vuorokaudessa happaneisivat liikaakin…

— Ne pitäisi nyt ne jauhot…

Kustaa muljauttaa altakulmainsa emäntäänsä ja yrisee:

— … taida tulla mitään, kun ei mylly eilen eikä toissapäivänäkään pyörinyt. Jauhoja kun rieskaan tahtoi… tuo akka…

Akka ja akka vain joka paikassa.

— Pitää ottaa salaa akalta. Tuo metsään, minä menen vahtaamaan.

— Se tuo Laara siinä… kintuilla… pitää silmällä… tehneet liiton nämä kylän akat, ettei juhannusviinoja ollenkaan…

-— Piru sitten sitä liittoa siunatkoon, sanoo vieras ja lähtee.

Kaitereessa sama peli kuin toisissakin taloissa. Kun hän astuu tupaan, niin akan lihavassa naamassa alkavat silmät pyöriä ja kiiltää kuin kissalla. Isäntä loikoo sängyssä ja vetää sikaaristaan tuimia savuja.

Vääntyy istumaan ja aloittaa sekin ilmoista. Hän sen viereen ja hiljaa korvaan:

— Nyt se syntyy, kun tuot vain vankasti jäätä.

— Sitäpä sitä tässä… muttei taida siitä syntyä. Amalian taskussa on jauhoaitan avain.

— Tule viemään vasikanjuomista, sanoo emäntä uunin kupeelta Lassille, käsi korvon korvassa.

Lassi, lähtee haukotellen.

Vieras saa siinä istua ja aikailla, eikä kuulu koko miestä takaisin..

Kun tulee, niin syljeksii, tämäkin Lassi, kuivia sylkiä.

— No, mitenkä se jauhoasia?

— Tuota… ei taida pyöriä tuo mylly tänäänkään… jauhoja ei ole kuin juhannusrieskaan… tuokin Amalia siinä häärää…

— Ovat taitaneetkin akat muuttua isänniksi tässä kylässä, sanoo hän ja nauraa semmoisille isännille.

— Eihän se ihme, kun akoilla on oppimestari, tämä Harmaalan uusi emäntä, sanoo Lassi ja naurahtaa väkinäisesti.

— Vai se… no, hauskapa juhannus tästä sitten miehille koituikin.

— Ja on se muutenkin viljat käyvät vähiin, kun sitä tässä on yhtämittaa tuhrattu… Ne sakotkin tulevat niin kalliiksi, kun niitä pitää joskus maksaa kuitenkin.

— No hauskaa juhannusta sitten, sanoo vieras purevasti ja lähtee.

Laittaa rankin omistaan, mutta joku löytää sen ja lyö astiatkin hajalle. Voi sarvipää sentään! Se on kaikki tämä sen Harmaalan punaposkisen ja leveälanteisen akan työtä.

* * * * *

Aurinko ylenee ja eteläinen vetää juovia tyveniin vesiin, huojuttaa hedelmöiviä ruispeltoja ja rientää edelleen.

Harmaalassa noustaan virkeinä ja lapetaan nuotta veneeseen.
Juhannuskalat on saatava kylän yhteiseen illanviettoon, joka on
Nuottakalliolla.

Puolisilta lopetetaan työt ja miehet tuovat kantamuksittain koivuja metsästä. Markku pystyttelee niitä Villen kanssa pihamaalle, luhdin eteen ja kuistien porraspäihin.

Kylän emännät olivat tulleet auttamaan leipomisessa Kerttua, niinkuin oli puhuttu. Valtavia kakkuja piirasvuoria kasaantui ruokakamariin.

Aholan Laara ei malttanut olla ylpeilemättä siitä, mitä oli saatu aikaan täksi juhannukseksi:

— Jäipäs pontikat valmistamatta. Kyllä ukot väänsivät niskaa kuin vihaiset sonnit, mutta eipä auttanut.

— No, ei kehuta… saattavat vielä joskus toiste käydä hankkimaan, mutta kun houkuttelee ja laittaa heille muuta ajanvietettä, sanoi Kerttu.

* * * * *

Tällävälin oli Markku katselemassa ruispeltoaan. Hän kiersi jokaisen ojan varren ja hyväili kädellään korsia. Tähkät alkoivat jo kasvattaa jyvää. Oli ihme, että laiho niin paisui, vaikka muokkaus oli viime syksynä puutteellinen.

Kerttu kuului pihassa laulahtelevan. Markku meni häntä pyytämään mukaansa pelloille.

— Ei oikein joutaisi, mutta kun sinä tahdot, niin…

— Katsohan, miten tähkät ovat pitkiä ja olki vahvaa. Me saamme tästä paljon yli oman tarpeen. Minä melkein uskon, että sinä olet siunannut ruispellonkin, sanoi Markku innoissaan.

— Älä höpsi. Enhän minä siihen ole ajanut kakarettakaan lantaa.

— Ja nyt sen antama sato käytetään vain leiväksi. Mitä luulet, Kerttu, päästäänkö siihen kylän muissa taloissa?

Minä ainakin luulen niin. Tämä juhannus on jo varmaankin aivan raitis tässä kylässä, sanoi Kerttu taitellen ruiskukkia korsien seasta.

— Kunpa siihen päästäisiin kaikkialla. Muuten sinun vankka uskosi siitä on tarttunut minuunkin, enkä enää sano sitä kokonaan mahdottomaksi.

Odoteltiin isäntäväkeä. Ei vielä saunan jälkeenkään näkynyt ainoatakaan
Harmaalassa.

Se ei ennustanut hyvää. Emännät olivat jättäneetkin ne pahukset yksin, tulemaan. Saattaisi mennä koko puuha myttyyn.

Siitä puhuttiin ja arveltiin Harmaalan keittiössä.

Kaitereen Amalia kiristi huivinsa solmua ja pisti kätensä ronkilleen:

— Silloinpa, hiisvie, minä väännän ukolta niskat nurin. Kun tämä akka kerran suuttuu, niin on leikki kaukana.

Rustaava valitteli, että oli jäänyt evankeliumijuhlat tämän puuhan takia.

— Ja se oli vahinko.

— Tämä Kertun maallisuus tarttuu, nauroi Laara. — Onhan tuota kuljettu seuroissakin, jos koettaa vaihteeksi muutakin. Eivätpä ne ukot niistä saarnoista talttuneet.

— No, olihan sillekin Tittulierille, joka viime kesänä kulki saarnaamassa, kelvannut korpiviina. Oli vain sanonut miehille, että saahan sitä joskus maistaa, kun ei aina…

— Siltä olisi pitänyt kysyä, että missä se on miehillä raja, kun alkuun pääsevät.

— Niin, ja että ihminen saa kyllä katumalla anteeksi, jos välistä syntiin, näihinpä viinoihinkin, retkahtaa.

— Vankilaan pitäisi teljetä sellaiset saarnamiehet. Tekevät enemmän pahaa kuin hyvää, sanoi Kerttu.

* * * * *

Kylän nuoret rakensivat kokon, ja yksikään ei jäänyt syrjästä katsomaan. Iso kahvipannu ja valtavat piirakkakasat vetivät.

Ja sitten Harmaalan emännässä oli se selittämätön vetovoimansa. Kylän emännät olivat sitä tuominneet, mutta nyt he jo ymmärsivät. Juuri sellainen piti olla, jos aikoi tätä miesväkeä käännyttää.

Tulivathan sieltä isännätkin vähitellen, pahantuulisen näköisinä, murjotellen.

Naiset heille kahvia ja mikä mitäkin.

Ja jos he sitten laittaisivat tämän kalakeiton, kun se kuitenkin…' rantakeitto, syntyisi heiltä paremmin kuin naisväeltä.

— Lepyttelevät, hymähti Aholan Kustaa.

— Taitavat meitä nämä pahukset vain mielistellä, naurahti Kaitereen ukko kovasti hikoillen, auringon laskiessakin kun oli ilma vielä hiestävää.

Niemen ukko otti kulauksen väkevää kaljaa ja alkoi asetella pataa kivien väliin.

— Tehkööt nyt mitä tahansa, mutta tämä ei synny akoilta. Ka, ovatpahan saaneet lahnoja, ja suuria kuin hirrenpäitä. Pätiipä näistä keittää. Pojat, tuokaapa kuivia puita.

Siitä vähitellen jo sulivat toisetkin. Oikeastaan tämä oli mukavaakin vaihteeksi näin. Varsinkin, kun sattui näin kaunis ilma. Tästä juhannusyöstä ei ole ennen tiettykään, kun on ryypitty ja reuhattu.

Nuorilla oli kylliksi puuhaa tahollaan, vaikkei oltu varattu mitään ohjelmaakaan. Kirkkaan sinisessä vedessä ja punertavissa pilvissä taivaalla oli kylliksi katselemista, vihannoivissa metsissä ja sitten — pojilla tyttöjen silmissä ja punaisissa huulissa — ja tytöillä, kuka pojista näyttäisi reiluimmalta ja minkä mikin aikoi ottaa täksi illaksi itselleen.

Siinä oli sekaisin talollisen ja pikkuviljelijän ja mäkitupalaisen tytärtä, palvelijoita. Kerrankin näyttivät kaikki taipuvan samanarvoisiksi ja leikki kävi hilpeästi.

Tanssi ei käynyt kalliolla, jo kokon riutuessa hiillokseksi saivat nuoret lähteä Harmaalan isoon tupaan tanssimaan.

Ja ukot istuivat kalapatansa ympärillä, ja heillä oli yhtä hauskaa kuin muinakin juhannusöinä ja taisi, hittovie, olla hauskempaakin… Tarinoitiin vanhoja kaskuja ja niistä lähti ehtymätön naurun aihe.

Kustaava ristii kätensä ja huokaa tyytyväisenä; Jumalan kiitos, että se kävi näin hyvin. Ja kun ukot kuitenkin olivat olleet niin hirveän vihaisia.

Harmaalan haltijat eivät huokaa mitään, vaan ovat tyytyväisiä, että pienikin voitto on saatu. Sitä varmasti seuraa toinen ja kolmas, kun ei hellitetä.

14.

Harmaalassa on jo heinänkorjuu lopetettu. Sänki tuoksui syksykesää.
Tänään on viimeiset korjattu latoon ja työväki on jo käynyt levolle.

Markku kävelee vielä pellon ja pihamaan vaiheilla ja antaa kuluneen ajan, äsken menneitten päivien vaeltaa ohitseen. Silmä seuraa yhtä ja toista, tyventä järveä peltojen alla ja auerta ilman rannoilla. Pihassa kävelee vielä joku, istuu luhdin kynnykselle ja jää hänkin järvelle katselemaan.

Se on Ville siellä. Ei henno hänkään mennä maata, kun kaunis ilta pitää niin lumoissaan.

Markku käy siitä rantaankin ja palaa takaisin. Kertulla on vielä jotakin tehtävää maitohuoneessa, ja hän tässä odotellessaan antaa ajatusten viivähtää kuluneessa.

Ei vielä vuotta väliä ja kaikki on muuttunut, hänessä itsessään ja talossa. Se toisaalta tuntuu ihmeeltä, mutta kun katselee toiselta puolen, niin aivan luonnolliselta. Hän ja talo ovat joutuneet hyvien henkien hoivattavaksi, oikeastaan yhden, joka nytkin siellä puuhaa, lepoa muistamatta.

Ja koko kylä alkaa vähitellen muuttua.

Päivällä oli hän osuuskunnan kokouksessa ja näki ihmeekseen miehet raittiina, toimekkaina parannuksia ja uusia yrityksiä suunnittelemassa.

Joku kertoi virne viikkojen kokemuksistaan:

— Tiukalle se väliin ottaa, mutta kun ei ole väkeviä saatavilla, niin ei tule enää vartavasten puuhatuksi. Tuntuu olo kuitenkin näin monin verroin paremmalta, kun työinto palaa ja voimat kasvavat, joka päivä.

Markku kävelee pihamaalle, korjaa renkipojalta jääneen tadikon vajaan ja käy Villen luokse.

— Joko sitä huomenissa ruista kynnätät maihin? kysyy Ville.

— Eiköhän. Johan tulee aikakin. Villeä ei taida nukuttaa, koskapa valvoo?

— Ei. On tämä ilta niin kovin mukava. Ja sitten on tässä miettimistäkin yhtä ja toista.

— Taitaa Ville sitä samaa, mitä minäkin.

Markku istuu pihakivelle ja hengittää nauttien saunakukan voimakasta tuoksua.

— Mitäs tuota sinä… minä vain sitä samaa, monet kerrat jo ennen mietittyä, että tulipas meistäkin ihmisiä.

Ville naurahtaa ja katsoo, mitä Markku tähän…

— Sitäpä samaa minäkin. Kun on tämä talokin minusta ihan kuin toinen, vaikka onkin vanha Harmaala, sanoo Markku.

— Niinpä niin. Ja nuokin saunakukat tuossa pihamaalla… eivätkö nekin ole sinusta rehevämpiä ja tuoksuvampia kuin ennen?

Ja vastausta odottamatta jatkaa Ville:

— Minusta on, vaikka kyllähän ne oikeastaan samoja, mutta kun ne nyt näkee aivan uutena, niinkuin on itsekin uusi.. Se siinä on.

— Niin, ja kylästäkin kuuluu nyt pelkkää hyvää, sanoo Markku.

— Vai jo sieltäkin.

— Pitävät nyt jo pahana juopottelua ja koettavat päästä siitä kaikin voimin eroon…

— Hyväpä, että huomasivat… Niitä pitäisi nyt vain auttaa ja tukea. Minusta ei ole, mutta sinä kun olet nuorempi ja parempi ihminen, niin yhdessä vaimosi kanssa…

— Tehtävä on mitä vain voi.

Hänkin, huonoin ja heikoin kaikista, oli päässyt vaimonsa avulla oikealle tielle, ja sille oli nyt toisiakin pyrkimässä. Jospa hänen kätensä olisi oikein voimakas ja varma, niin hän mielellään ojentaisi sen toisille, mutta hyvän toverin avulla kyllä hänkin…

Ville toivottelee hyvää unta ja menee aittaansa, Markku kävelee vielä karjapihalle, vie heinätukon Mustalle ja palaa pihaan, jossa Kerttu odottaa.

Onnellisina vaieten, veteen kuvastelevaa ukkospilveä katsellen kävelevät he kasteiselle peltotielle.