IHMISTEN TÄHDEN

3-näytöksinen näytelmä

Kirj.

MARTTI WUORI

Näytelty ensi kerran Suomalaisessa teatterissa
Helsingissä 16. p:nä lokakuuta v. 1891.

Helsingissä, Kirjapaino Gutenberg, 1910.

      Neiti Emilie Bergbomin
      Kunnioitetulle muistolle
              omistaa
      tämän esikoisnäytelmänsä

Tekijä.

NÄYTELMÄN HENKILÖT:

                                              (Ensi illan esiintyjät:)
 Asessori YRJÖ (GEORGES) RAUNIO, virkamies… Benjamin Leino.
 BETTY, hänen vaimonsa, omaa sukua Åkerhjelm. Katri Rautio.
 ELLA, heidän tyttärensä………………… Olga Finne.
 Kamreeri LAGER, kasööri………………… Aksel Ahlberg.
 Lehtori SOLA, koulunopettaja……………. Emil Falck.
 Neiti MOILANEN, soitannonopettajatar…….. Hanna Kunnas.
 Eräs YLIOPPILAS……………………….. Knut Veckman.
 Konttoristi ELLENBOGEN…………………. Aleks. Rautio.
 Lamppupuodin mies……………………… Hemmo Kallio.
 MIINA, palvelusneitsyt, mykkä rooli……… — — —
 Ensimäinen herra………………………. Taavi Pesonen.
 Toinen herra………………………….. Kaarle Halme.
 Vieraita.

Tapaus: Helsingissä. Aika: 1880-luku.

Sulkumerkkien (* *) välillä olevat vuoropuheet tarkoittavat lyhennyksiä näyttämöä varten. Nämä lyhennykset ovat Tohtori Kaarlo Bergbom-vainajan tekemät.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Asessori Raunion jotenkin rikkaasti sisustettu sali. Perällä kaksi ovea; niistä on toinen (katsojista vasempaan) auki ja vie eteiseen, josta näkyy sen tummalasinen ulko-ovi ja naulakossa päällysvaatteita riippumassa; toinen, kiinni oleva, on asessorin työhuoneen ovi. Salissa, vasemmalla, keskivälissä seinää on trymoo ja sen ja etuosan välillä sohva, pyöreä sohvapöytä punaisella varjostimella varustettuine lamppuineen ja kirjoineen, sekä nojatuoleja; huonekalujen puu on mustaa, vaate punaista, kukitettua silkkiä. Seinillä on tauluja ja kaikki tavoittelee loistoa, mutta tuntuu kylmältä. Oikealla on myöskin ovi; sen ja näyttämön etuosan välillä seisoo syrjittäin komea flyygeli. — Esiripun noustessa kuuluu viimeiset tahdit nelikätisesti soitetusta sonaatista.

Ella, noin 17 v. vanha, ja neiti Moilanen istuvat soitikon ääressä.

ELLA (Nousee ylös ja panee nuotit kiinni). Kas niin! Jo nyt voi riittääkin täksi kertaa.

NEITI MOILANEN (Katsoo kelloansa). Mutta tunti ei ole vielä täysi.

ELLA. En minä jaksa enää. Tämän uuden flyygelin näppäimet tuntuvat niin hirveän raskailta. Sormeni väsyvät niin pian.

NEITI MOILANEN (Nousee myöskin ylös pianotuoliltaan). Sepä se juuri sitte antaakin sormille voimaa, joka on aivan välttämätön hyvää tekniikkiä varten.

ELLA. Vaikka, mutta en minä nyt enää viitsi. Ja sitäpaitse tulee meille kohta visiittejä. Tänäänhän on sunnuntai.

NEITI MOILANEN. Siinä tapauksessa sallitte kai minun mennä? Minun täytyykin…

ELLA. Ei, ei, ei. Istukaa! Minun tulee ikävä, jos lähdette. Istukaa tähän sohvaan, niin kerrotte minulle jotakin hauskaa. (Vetää neiti Moilasta kädestä istumaan sohvaan). Eihän teillä ole tänäpäivänä mitään muita tunteja.

NEITI MOILANEN. Ei tosin. Vaan mitäpä hauskaa tietäisin minä kertoa teille, jotka elätte suuren maailman mukana.

(Hetkinen vaitioloa).

ELLA. Eikö totta, neiti, että meidän salimme nyt näyttää aivan toisellaiselta, kun meillä on tuo uusi, muhkea flyygeli vanhan pianorämpän sijassa? Heti näkee ett'emme ole huonommat muita ihmisiä, niinkuin mamma sanoo.

NEITI MOILANEN. Kyllähän se on kaunistekoinen ja hyvä soittokone, mutta onpa sen hintakin tuntuva.

ELLA. Kaksituhatta kahdeksansataa markkaa. Sen summan pappa kyllä saa pian maksetuksi, jos hän vain ahkerasti sanomalehtiin kirjoittaa, niin sanoi mamma.

NEITI MOILANEN (Naurahtaa). Asessori parka! Kuinka hirveän paljon työtä hänellä on! Virassaan on hän monta tuntia päivässä ja kotona istuu hän yhtä mittaa pöytänsä ääressä, työhuoneeseensa sulettuna, niin ett'ei hän ehdi monta sanaa kenenkään kanssa puhellakaan.

ELLA. Ei hänellä kotona paljon työtä virastosta ole. (Naivisti). Hän kirjoittelee vain sanomalehtiin.

NEITI MOILANEN. Mutta eikö se ole työtä sekin?! Katsokaapas vain, kuinka hän jo käy kumarassa. Sen on työ tehnyt. Ja sitte, — eikös teitäkin kummastuta, kuinka paljo harmaita karvoja jo on hänen ohimoillensa keräytynyt? Ne ovat huolet niihin kasvattaneet ja vasta ihan viimeisten vuosien kuluessa. Varsin iloinen hän ei ole koskaan ollut, niinkauan kuin minä hänen tunnen, mutta näytti hän kuitenkin muutama vuosi takaperin paljoa vireämmältä. Nyt hänet pitäisi varmaankin kahdeksaa joll'ei kymmentä vuotta vanhempana kuin hän todella on.

ELLA. Niin — pappa parka! Hän valittaakin aina, että elämä käy päivä päivältä kalliimmaksi, vaikk'emmehän me ollenkaan suuresti elä. Mutta emmehän kuitenkaan voi elää huonommin kuin muut ihmiset, niinkuin mamma sanoo.

(Neiti Moilanen naurahtaa kuivasti; taas hetkinen vaitioloa).

ELLA (Haukoittelee). Ah, suokaa anteeksi, mutta minä olen niin väsynyt eilisen konsertin jälkeen ja sitte tuntuvat minusta sunnuntai- ja pyhäpäivät aina niin hirveän ikäviltä, ell'ei satu vieraita käymään. Eikö teistä tunnu samoin?

NEITI MOILANEN. Päinvastoin, minä odotan aina sunnuntaita saadakseni levätä. Se on minulle oikea lepopäivä. Aamulla menen kirkkoon ja koko päivä tuntuu sitte niin tyyneltä ja rauhalliselta ja juhlalliselta; minä nautin silloin oikein koko viikon varalle.

ELLA. Ei, minä kammoksun oikein sunnuntaipäiviä ja samoin tekee mammakin. Me odotamme vain, että päivä pikemmin kuluisi, jotta pääsisimme iltasella konserttiin tahi teatteriin.

NEITI MOILANEN. Eikös asessori joskus myöskin käy teatterissa?

ELLA. Teatterissa hän kyllä välistä käy, vaan harvemmin konserteissa. "Menkää te kahdenkesken, en minä jouda", sanoo hän tavallisesti. Ja aina on hän vielä valveella, kun me kotia tulemme. Usein istuu hän senkin jälkeen huoneessaan ja kirjoittaa, niin että mamma jo tuskastuu odottamiseen ja huutaa hänelle makuusuojasta: "Georges, mitä sinä nyt niin kauan valvot? Tule jo makaamaan, että minäkin saan yöni rauhassa levätä." Papanpa takia sitte meidän täytyykin nukkua niin kauan aamuisin.

(Eteisessä helähtää soittokello).

ELLA (Hypähtää iloissaan sohvalta). Se on joku vieras!

NEITI MOILANEN (Nousee myös). Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä.

(Ojentaa Ellalle kätensä jäähyväisiksi).

ELLA (Tarttuen hänen käteensä ja pitäen siitä kiinni). Odottakaa, odottakaa vielä… Voi, voi, sitä Miinaa, kun ei jo tule aukaisemaan! Minä kyllä juoksisin, vaan mamma on sanonut ett'ei se ole comme il faut.

NEITI MOILANEN. Kyllä minä aukaisen.

ELLA. Ei, ei, ei! Minä aukaisen… Miina ei varmaankaan kuullut…
Minun täytyy aukaista, muutoin voi vieras kääntyä ovelta takaisin.

    (Ella juoksee iloisesti eteiseen ja aukaisee oven.
    Sisään astuu lehtori Sola).

SOLA. Hyvää päivää, neiti! Onko pappa kotona?

ELLA (Tervehtii kylmällä kumarruksella). On. Hän on työhuoneessansa.

(Ella palaa takaisin saliin. Lehtori Sola riisuu palttoon päältään ja aikoo mennä eteisestä suoraan asessori Raunion huoneeseen, mutta samassa tulee tämä häntä vastaan).

RAUNIO (Eteisessä). Terve, terve! Käy sisään! Mitäs kuuluu?

(He menevät eteisestä suoraan Raunion työhuoneeseen, josta kuuluu kovaa, vilkasta puhelua).

ELLA. Ush! Mikä pettymys! Minä luulin, että se oli… Minä en voi… Kuinka epämiellyttävä hän on, tuo lehtori Sola. Kuulitteko, kuinka hän kysyi (matkii Solan ääntä): "onko pappa kotona?" Ei tunne soveliaisuuden sääntöjä ollenkaan. "Onko asessori kotona" olisi hänen, minun mielestäni pitänyt kysyä.

NEITI MOILANEN. Mutta hehän ovat vanhoja tuttuja, asessori ja hän.

ELLA. Mitäs siitä sitte… Kyllä he, vaan en minä ja hän. Ja eihän hän ymmärtänyt edes kumartaakaan teille eteisestä.

NEITI MOILANEN. Se on anteeksi annettava, neiti Ella. Hänhän on likinäköinen, niinkuin tiedätte.

ELLA (Viekkaasti). Niin, kyllä minä tiedän, miksi te häntä puolustatte.

(Istuutuu sohvaan ja ottaa pöydältä kirjan selaillaksensa).

NEITI MOILANEN. Totuuden nimessä, tietysti… Ei, mutta hyvästi nyt.
Kyllä minun täytyy lähteä.

ELLA. Istukaahan, istukaahan! Mitä te nyt noin hätäännyitte siitä, että lehtori Sola meille tuli…

NEITI MOILANEN. Enhän minä mitä… Johan minä taannoin ai'oin lähteä.

(Istuutuu).

ELLA. Kuulkaahan! Puhutaanhan vakaasti. Sanokaahan minulle suoraan, kumpi teitä enemmän miellyttää, lehtori Sola vaiko kamreeri Lager? Kumpi?

NEITI MOILANEN. Mutta hyvä neiti Ella, hehän ovat kaksi niin erilaista henkilöä, ett'ei heistä voi puhua edes samana päivänäkään.

ELLA. Erilaisia kuin yö ja päivä, niinkö? Niin mammakin sanoo.

NEITI MOILANEN. Se on todellakin jotenkin sattuva vertaus. Mutta-a… sillä en sano, että minua juuri miellyttäisi enemmän toinen kuin toinenkaan.

ELLA (Taaskin viekkaasti). Ei yö eikä päivä? Niin vainkin… Tehän olette niin runollinen. Te rakastatte vain hämärää, jolloin jossakin sopessa saa kahden kesken hiljakseen supattaa, eikö niin?

NEITI MOILANEN. Eipä niinkään. Vaan jos tietää tahdotte, niin rakastan minä eniten aamukoita, raitista, iloista, työhön kehoittavaa aamukoita.

ELLA. Kas niin! Sanoinhan minä. Mutta tepä tahdotte vain sekoittaa koko asian ettekä tahdo salaisuuttanne ilmaista. Vastatkaapa nyt vain minun äskeiseen kysymykseeni!

NEITI MOILANEN. Olkoon menneeksi: minä olen toista mieltä kuin te.

ELLA. Mutta mistä te minun mielipiteeni tiedätte?

NEITI MOILANEN. Oi, tiedänpä hyvinkin. Nuori sydän on aina niin suora, siitä voi lukea kuin avoimesta kirjasta.

ELLA (Naivisti suutuksissaan). Hyi, sitä en tahdo, että minun sydämmeni olisi. Näkeekö sen todellakin, että…

NEITI MOILANEN. … että teitä miellyttää kamreeri Lager eikä hän.
(Osoittaa asessorin huoneeseen päin). Hyvin selvään.

ELLA. Ei, en minä sitä tarkoittanut. Nyt te taas olette häjy, neiti. (Pistää alahuulensa eteenpäin ja tekee pahastuneen ilmeen; hetkisen kuluttua:) Mutta sittenkin: myöntäkäähän itse, että kyllä kamreeri Lager sentään on paljoa sivistyneempi ja… ja-ja… niinkuin mamma sanoo, hienompi kuin…

NEITI MOILANEN (Ivallisesti). Tietystikin, sillä hänen hapsensahan ovat aina käherretyt, viiksensä naskaleiksi kierretyt ja koko mies tuoksuaa myskille, ikäänkuin hän olisi itse oikea moskuselävä.

ELLA. Kuinka te olette pisteliäs, neiti!

NEITI MOILANEN. En ollenkaan. Eikös se ole ihan totta? Ja muistatteko sitte, kuinka hiljan itse kysyitte minulta, miksi kamreeri Lager aina neilikkata suussaan nakertelee?

ELLA. Mutta te ette vastannut minun kysymykseeni. Sanoitte vain, että kun tulen vanhemmaksi, niin ehkä saan sen tietää. Vaan sanokaahan nyt, hyvä neiti, sanokaa!

NEITI MOILANEN. En, en sano. Ei saa olla niin utelias.

ELLA. Hyi, teitä! Nyt en minä tykkää teistä ollenkaan. (Härnäten). Mutta onpas sittenkin kamreeri Lagerilla enemmän savoir-vivre'ä kuin tuolla (matkien) "onko pappa kotona."

    (Raunion työhuoneesta kuuluu kovempaa puhelua,
    ovi avautuu ja saliin astuvat lehtori Sola ja Raunio).

RAUNIO. Tule, tule, tule! Ei täällä ketään vieraita ole: vanhoja tuttuja, hyviä tuttuja vain!

SOLA. Neiti Ella minulla oli jo kunnia nähdä, mutta (antaa kättä Ellalle, joka ojentaa Solalle epäkohteliaasti kätensä, katsomatta häneen) "eihän liikaa pahaa tee", he-he, niinkuin sanotaan. Suokaa anteeksi, neiti Moilanen, ett'en tuntenut teitä eteisestä, (kättelee neiti Moilasta) mutta… mutta tiedättekö, että se merkitsee teidän tulevan rikkaaksi. Sanotaanhan sen sitä merkitsevän, kun ei tunne tuttavataan?

RAUNIO. Istukaahan, istukaahan, hyvät vieraat!

    (Kaikki istuutuvat, paitsi Raunio, joka jää
    seisomaan tyttärensä tuolin taakse).

ELLA (Solalle). Siinä tapauksessa olisin tahtonut, ett'ette olisi tuntenut minua.

SOLA (Naurahtaen). Jaa-ha, jaa-ha! No, mutta, neiti Ella, ettehän te saata valittaa, ettehän te saata valittaa…

ELLA (Pisteliäästi). Mutta "eihän liika pahaa tee".

SOLA. Ja-ja-ja-ja-ja! Eipä suinkaan, eipä suinkaan!

RAUNIO. (Taputtaen tuolin takaa molemmin käsin Ellaa poskille). Katsoppas sinua, pikku Ella, sinä näyt tänään olevan hiukan huonolla tuulella.

NEITI MOILANEN. Sitäpä luulen minäkin huomanneeni.

SOLA. Vai niin, vai niin! Kummallista, vaikka tänäpäivänä on jotenkin hyvä ilma. Sanotaanhan, että ilma tuntuvasti vaikuttaa toisten ihmisten mielialaan.

ELLA. Luullakseni vielä useammin toiset ihmiset "tuntuvasti vaikuttavat toisten huonoon tuuleen".

RAUNIO. Mutta Ella, mikäs sinun onkaan?!

SOLA (Katsahtaen neiti Moilaseen). Kumpi meistä lienee sitte sen vaikuttanut?

(Samassa kuuluu oikealta rouva Raunion ääni: "Ella-a!")

ELLA (Hypähtäen ylös tuoliltaan; syrjään). Hyvä, että pääsen pois tuon ilmapuntarin seurasta.

(Juoksee oikealle).

NEITI MOILANEN (Naurahtaen). Tietysti minä, jos jompikumpi meistä. Ehkä kiusasin neiti Ellaa liian kauan soitolla tänään.

RAUNIO (Istuu Ellan tuolille). Eihän toki, neiti Moilanen. Päinvastoin näytti minusta, että te soititte tänään paljoa lyhemmän aikaa kuin tavallisesti. Ja kukas sitä sunnuntaina niin kauan…

NEITI MOILANEN. Vaan neiti Ella valitti kuitenkin sormensa väsyneen, uuden flyygelin näppäimet kun tuntuivat hänestä tottumattomuudesta niin raskailta.

SOLA. Sitäpä minä katselenkin, mikä peijakkaan komea soittokone teillä on. Sitä ei ollut täällä viimeksi käydessäni.

RAUNIO (Ikäänkuin hämillään). Niin, se on totta. Sen saimme vasta muutamia päiviä sitte. Täytyihän se ottaa; minkäs sille teki. En saanut rauhaa Betyltä ja Ellalta ennenkuin suostuin. Ja komea se on, liian komea, meikäläisen miehen talossa ollakseen.

SOLA. Älä sano, älä sano; sillä on kyllä aina arvonsa.

RAUNIO. No, saattaahan se olla… mutta nykyään tarvitaan niin paljon muitakin ylellisyyden esineitä, jos tahtoo ihmisten seurassa elää, että itse eläminen käy melkein mahdottomaksi. Tarkoitan, että täytyy toiselta puolen kieltäytyä kaikkein välttämättömimmästä, hyödyllisimmästä. Mitäs te arvelette, neiti Moilanen, olisiko esimerkiksi Ellan, niinkuin sanotaan, "korva" pilaantunut siitä, että hän vielä, jonkun aikaa, olisi soittanut vanhalla pianiinollamme?

NEITI MOILANEN. Mielestäni oli se vielä hyvinkin tyydyttävä.

SOLA. Saittekos sen jollekin myydyksi, vai?

RAUNIO. Kyllä. Sen osti leskirouva Grönberg tyttärelleen, joka harjoittelee opintoja musiikkiopistossa.

NEITI MOILANEN. Ja tyttö kuuluu olevan siihen vallan tyytyväinen, vaikka onkin soitossa jo kauas edistynyt.

RAUNIO. Sanoinhan minä Betylle, sanoinhan minä Betylle, mutta hän vain väitti: "ethän sinä, hyvä Georges, sitä ymmärrä, kun et itse pianoa soita"; ja kuitenkinhan minä nuorempana vähän kilkuttelinkin ja vieläkin rakastan musiikkia kovin.

NEITI MOILANEN. Me varmaankin häiritsimme teitä, asessori, soitollamme tänään, teillä kun on kiireellisiä kirjoitustöitä?

RAUNIO. Ette suinkaan, ette ollenkaan. Päinvastoin. Ja minähän juuri sanoin soittoa rakastavani. Sitä paitsi olen minä tottunut kirjoittamaan jos jonkinlaisen, he-he-he, musiikin aikaan.

NEITI MOILANEN (On noussut ylös Raunion viimeisten sanojen aikana). Suokaa anteeksi, mutta kyllä minun nyt täytyy käydä sanomassa hyvästi rouvalle ja neiti Ellalle ja sitte lähteä.

RAUNIO. Tehkää niin hyvin, neiti. Eläköön vapaus!

(Neiti Moilanen menee oikealle).

SOLA (Nousten ylös lyö Rauniota olkapäälle). No, veli Yrjö, enpä taida saada kunniaa nähdä sinun puolisoasi tänäpäivänä? Rouva kai ei vielä ole jalkeilla?

RAUNIO (Nousee myöskin). On maar, on maar! (Katsoo kelloaan). Johan kello on kaksi. Varmaankin on hän siellä hiukan talouden toimissa. Tosin tahtoo konsertti- ja teatteri-iltojen jälkeen naisväen makuu aamuisin venyä tavallista pitemmälle, mutta ei sitä toki näin kauan kestä, eihän toki… Vaan toiselta puolen, — näin sunnuntaipäivinä en tahdo heitä häiritäkään, ja niin saan itse häiritsemättä koko aamun hiljaisuudessa työskennellä.

SOLA (Nauraen). No niin, no niin, no niin! Sullapa taitaakin, veliparka, olla työtä enemmän kuin voimasi kestävät ja kantavat.

RAUNIO. On. Kyllä sitä on täytynyt ottaa syrjätöitä ja onpa taitanut tulla vähä liika paljonkin otetuksi, välistä kun eivät ole yötkään riittää. Vaan minkäs sille tekee: elää pitää, elää pitää! Senpä tähden toivon, arvoisa veli, että suot minulle anteeksi tuon unhotukseni.

SOLA. Ole huoleti, aivan huoleti! Älä sinäkään pane pahaksesi, että minun täytyi siitä muistuttaa.

RAUNIO. Päinvastoin olen sinulle tuhansin kerroin kiitollinen. (Puristaa Solan kättä). Sinun lainasi toimitan ihan varmaan takaisin tällä viikolla, — ihan varmaan. Ja vekselistämme pidän myöskin huomenna huolta. Hyvä oli, että muistutit minulle huomenna olevan viimeisen maksupäivän. Sen olisin luultavasti unohtanut, sen tunnustan suoraan, sillä viimeisinä aikoina on muistini alkanut kummallisesti huonota.

SOLA. Sen kyllä uskon, kunnon veliseni.

RAUNIO. Vaikka ennen en olisi unohtanut viiden penninkään velkaa. (Tarttuu molemmin käsin päähänsä). Välistä oikein tuntuu kuin pääni olisi sekaisin.

SOLA. No, älä nyt ole huolissasi! Kyllä kaikki selviää, kyllä kaikki selviää!

(Oikealta tulee neiti Moilanen ja hänen perässään Ella).

NEITI MOILANEN. Hyvästi, herra asessori!

RAUNIO. Joko te lähdette? No, hyvästi neiti Moilanen! Voikaa hyvin, voikaa hyvin!

(Neiti Moilanen tahtoo ottaa hyvästi myöskin lehtori Solalta).

SOLA. Sallitteko minun lähteä teidän seurassanne, neiti? Minunkin on aika mennä. Pistäydyin vain pikku asialle.

NEITI MOILANEN. Tehkää niin hyvin.

(Menee eteiseen pukeutumaan).

SOLA (Antaa kättä Rauniolle). Hyvästi sitte, veli Yrjö!

RAUNIO. Vai on sinun niin kiire. No, käy nyt kohta talossa jälleen!

SOLA (Ellalle). Hyvästi, neiti Ella! Toivon, että toiste tapaan teidät paremmalla tuulella.

ELLA (Ivallisesti nauraen). Luulenpa, että professori Falb on saanut teistä, herra lehtori, vaarallisen kilpailijan.

SOLA (Nauraen). Jaa-ha, jaa-ha, jaa-ha. (Peräytyy eteiseen). Ehkäpä. Se ei ollut hullummasti. Ehkäpä. (Rauniolle). Tyttäresi on vallan sukkela toisinaan.

RAUNIO. No niin — toisinaan kyllä. Älä pane pahaksesi vain hänen sukkeluuksiansa!

    (Eteisestä kuuluu "hyvästi" sanoja. Neiti Moilanen
    ja lehtori Sola lähtevät).

RAUNIO (Tulee saliin Ellan seurassa). Mutta Ella hyvä! Voikos sitä nyt tuolla lailla, kultaseni! Ihanhan sinä loukkaat parasta ystävätäni. Ja sinun pitää muistaa, että hän on sinua kuitenkin paljoa vanhempi.

ELLA. Minä en voi häntä sietää. Hän on niin hirveän pöllömäinen ja… ja tuhma.

RAUNIO (Vakavasti). Ella-a! Tuhmempi olet sinä, joka näin saatat puhua. Hän on päinvastoin oikein kelpo mies, oikein kultasydämminen mies. Ja sydämmeen sitä katsoa pitää eikä ulkomuotoon.

ELLA. Mitä minä hänen sydämmestänsä välitän.

RAUNIO (Pannen kätensä ristiin ja paheksuvasti pyörittäen päätään). Liian kokematon letukka sinä vielä olet, tyttöseni. Mutta kyllä elämä sinulle vielä toista opettaa. Katsopas vain, mikä hyvä ja vakaa paikka tuolla kunnon miehellä on. Hänen kotinsa on kerran varmaankin oleva esimerkiksi kelpaava koti.

ELLA. Hyi! Kouluopettajan rouva ainakaan en koskaan tahtoisi olla ja kaikesta vähin lehtori Solan, joka on oikea kuivan peruukin perikuva. Ja sitä paitse, — ei hän käy meillä ollenkaan minun tähteni.

RAUNIO. Älä sano, älä sano!

ELLA. Ei ollenkaan. Ettekö nytkään näe, pappa, että hän tuli meille vain neiti Moilasen tähden? Hän tiesi, että minulla oli musiikkitunti tänään ja tuli juuri siihen aikaan saadakseen meillä tavata neiti Moilasta. Ja yhdessähän he poiskin menivät. En minä sallisi semmoisia rendez-vous'ia minun talossani, varsinkaan oman tyttäreni takia.

RAUNIO (Nuhtelevasti). Ella, Ella! Sinun asiasi ei ole soimata isääsi, muista se! Sitä paitse tulkitset sinä kaikki aivan väärin, käännät lähimmäisestäsi kaikki pahoin päin, ja se on vastoin Jumalan käskyjä, sen tiedät.

(Eteiseen on sen sulkematta jääneestä ulko-ovesta tullut kamreeri Lager. Hän on noin 35 vuoden vanha, hienosti, vaan ei narrimaisesti puettu. Samoin hän käyttäytyykin, kuin hieno maailman mies, ilman naurettavaa liioittelua).

LAOER (Riisuu palttoon yltään ja astuu saliin). Pyydän anteeksi, että tulin kuin varas yöllä, soittamatta, mutta eteisen ovi oli ra'ollaan ja minä en tahtonut vaivata ketään turhaan soittamalla.

RAUNIO (Tervehtii Lageria). Vai oli ovi auki? Sepä kumma! Etkös sinä sulkenut sitä, Ella?

ELLA (Joka on kokonaan muuttunut Lagerin tultua; iloisesti). Terve tulemasta, terve tulemasta, herra kamreeri!

LAGER. Olenko todellakin tervetullut? Sepä hauskaa. Sepä tuntuu oikein hyvältä, sillä (Istuutuu rentonaan nojatuoliin, Ella häntä vastapäätä) … sillä menneellä viikolla joka ikinen päivä oikein himoitsin päästä täällä käymään, vaan joka ikinen päivä piti ikäänkuin varten vasten jonkun esteen ilmestyä, aivan kuin joku salainen, kadehtiva, kostonhimoinen käsi olisi tahtonut estää minua tänne tulemasta.

ELLA. Ettekös kohdannut kadulla neiti Moilasta ja lehtori Solaa? He lähtivät vast'ikään meiltä.

LAGER. Kuinkas, arvoisa neiti, kuinkas! Olinpa vähällä takertua heidän jalkoihinsa ja kuitenkaan eivät he minua huomanneet, — niin innokkaassa puhelussa he olivat keskenään.

ELLA (Nauraa). Ha-ha-ha-ha! Ha-ha-ha-ha!

LAGER. Miksi te nauratte, neiti?

ELLA. Te kerrotte niin koomillisesti. Ha-ha-ha-ha! Ja varmaankin puhelivat he meistä, niinkuin me nyt heistä.

LAGER. Pikemmin luulen, että he puhelivat itsestänsä, ainakin minusta siltä näytti. Muutoin — kukapa sen tietää. Pääasia on vain, ett'eivät he minua huomanneet, vaikka minuutin ajan näyttelin heille paljasta päätäni.

ELLA (Nauraa). Ha-ha-ha-ha! Ha-ha-ha-ha!

LAGER. Tuota, — lakitonta päätäni, tahdoin sanoa. Se oli minulle tosin pikku viivyke, sillä riensin teille sanomaan, että teatterin seinällä on ilmoitus ett'ei Judic, erään näyttelijän sairastumisen takia, tänään näyttelekään "La petite baronnea".

ELLA. Mikäs kappale sitte tänään näytellään?

LAGER. "Niniche". Ja siinä hän kuuluu olevan oikein verraton.

ELLA. Ai, sitä tahtoisin nähdä. Pappa, saammehan me mennä sitä katsomaan, mamma ja minä?

RAUNIO. Mitä te nyt joka kerta… Se tulee niin kalliiksi. Ja voittehan te mennä toiste. Sitä kyllä vielä näytellään.

ELLA. Aina sinä kiellät, pappa. (Lagerille). Joko teillä on piletti otettuna?

LAGER. Jo. Minä ostin heti; ne näkyvät menevän aika vauhtia kaupaksi.

ELLA. Luuletteko, että vielä voisi saada kaksi?

LAGER. Voipihan koettaa. Ja luulenpa varmaankin, jos vain emme kovin laske aikaa hukkaan menemään.

ELLA (Heittäytyy isänsä kaulaan). No, ethän sinä kiellä, kultaseni? Saammehan edes yhden kerran huvitella? Minä menen sanomaan mammalle, että saamme?

(Ella suutelee isäänsä, joka tekee käsillänsä ja hartioillansa liikkeen, joka tietää, että hänen on mahdotonta sitä estää).

RAUNIO. Vai "edes yhden kerran?!"

ELLA (Hyppää oikealle, jossa häntä vastaan ovella tulee rouva Raunio, puettuna kauniiseen kapottiin). Tässäpä mamma tuleekin.

ROUVA RAUNIO. Arvasinhan kamreerin olevan täällä, kun kuulin Ellan niin iloisesti nauravan. Hyvää huomenta! (Lager suutelee rouva Raunion hänelle ojentamaa kättä). Tehkää niin hyvin, istukaa! Mitäs Ella juoksi hakemaan? Tahtoiko kamreeri jotakin?

ELLA. Kamreeri oli niin hyvä ja tuli ilmoittamaan meille, että Judic tänään näytteleekin "Ninicheä" "La petite baronnen" sijasta.

ROUVA RAUNIO. Kiitän sydämmestäni, kamreeri Lager. Te olette aina niin huomaavainen ja kohtelias.

LAGER. Se oli vain pyhä velvollisuuteni, arvoisa rouva.

ELLA. Ja mamma! Pappa sanoi jo, että me saamme mennä teatteriin.
Menemmehän me?

RAUNIO. Kultaseni, enhän minä sanonut mitään.

ROUVA RAUNIO (Leppeästi). No, niin Georges. Sinähän olet aina niin myöntyisä etkä välitä siitä, missä me olemme. Sitä paitsehan saat rauhassa tehdä työtä, kun me olemme poissa. (Herra Raunio kohouttaa vain hartioitaan). Tietysti, Ella, menemme. Sinnehän menee koko Helsinki. Kuinka meidän sitte sopisi olla poissa!

LAGER. Arvelin sentähden, että olisi ajoissa hankittava piletit, sillä…

ROUVA RAUNIO. Tietysti, tietysti! Ehkä sinä, Georges, olet niin hyvä ja menet meille ostamaan. Sinullahan ei tänään taida olla mitään tekemistä, — tarkoitan kiireisiä töitä.

(Raunio katsoo ihmeissään rouvaansa).

LAGER. Ei millään muotoa, arvoisa rouva. Sen suvainnette antaa minun toimekseni. Minä teen sen niin mielelläni.

ROUVA RAUNIO. Olen suuresti kiitollinen, jos tahdotte olla niin ystävällinen. Mutta ainoastaan yhdellä ehdolla rohkenen vaivata teitä.

LAGER. Oi, tehkää niin hyvin! Vaikka kymmenellä, vaikka sadalla.

ROUVA RAUNIO. Ja se on, että kun tulette takaisin, niin jäätte meille päivälliselle ja sitte menemme kaikki kolme yhdessä teatteriin.

(Raunio lyyhistyy kummastuneena yhä syvemmälle nojatuoliinsa).

LAGER. Kiitän nöyrimmästi. Se on oleva minulle ääretön kunnia.

ELLA. Mamma, mitäs jos minä menisin samalla vähän kävelemään?

LAGER. Tulkaa, neiti Ella! Se on oleva erittäin hauska.

ROUVA RAUNIO. Mene vain, koska kamreeri on niin hyvä ja ottaa sinut mukaansa!

LAGER. Tietysti minä vain pyydän teiltä siihen nöyrimmästi lupaa, arvoisa rouva.

ELLA (Hypähtää iloisesti äitinsä luo; puolikovaan). Sittehän saan ottaa uuden hattuni ja plyyshipalttoon päälleni?

ROUVA RAUNIO (Myöskin puolikovaan). Luonnollisesti; ja koeta nyt olla ystävällinen ja miellyttävä.

(Ella juoksee eteiseen pukeutumaan, hänen perässään menee Lager).

LAGER (Auttaessaan Ellaa pukeutumaan). Tietysti otamme baignoire-looshin, niinkuin aina ennenkin?

ROUVA RAUNIO (Joka seisoo eteisen ovella, salissa). Mieluimmin istun baignoire'ssa, mutta jos ei siellä satu enää paikkoja olemaan, niin ottakaa parhaimmat, mitkä saatte. A propos, Ella, poikkea samalla Catanille ja tuo jotakin hyvää! Kas tässä minun porte-monnaie'ni. No, au revoir, kamreeri Lager, ja terve tullut takaisin, muistakaa se!

LAGER (Pannen kätensä sydämmelleen). Nöyrin palvelijanne!

(Ella suutelee äitiään ja lähtee Lagerin seurassa).

ROUVA RAUNIO (Palaa takaisin ovelta ja näkee miehensä samassa asennossa, nojatuoliin lyyhistyneenä). Kuinka juro sinä olet, Georges! Istut siinä kuin mikäkin muumio, koko ajan sanaakaan sanomatta, etkä nouse edes ylös saattamaankaan. Uponnut olet tuoliisi, aivan kuin olisit maan alle vajoamaisillasi.

RAUNIO (Hetken äänettömyyden kuluttua kohotakse ylös). Niin, sinä olet oikeassa. Minä olen todellakin maan alle vajoamaisillani ja tahtoisinpa mielelläni sinne vajotakin.

ROUVA RAUNIO. Vai ovat asiat taaskin sillä kannalla ja tietysti on taaskin syy minun?

RAUNIO. Hm!

(Jälleen hetki vaitioloa).

ROUVA RAUNIO. Puhu sitte, sillä tiedäthän, ett'en rakasta tuollaisia pausseja ja merkkejä.

RAUNIO. Jospa siitä olisi hyötyä, tuosta puhumisesta! Jospa se edes auttaisi! Jospa sinä ottaisit osaa minun huoliini!

ROUVA RAUNIO. Arvasinhan, arvasinhan minä. Ja mitä huolia ne sitte taas ovat olevinaan, jotka sinua niin raskaasti painavat?

RAUNIO. "Ovat olevinaan?" Sanoitko niin: "ovat olevinaan?"

ROUVA RAUNIO. No puhu, puhu, puhu jo! Muutoin teet minut ihan sairaaksi tuolla tuskallisella käytökselläsi.

RAUNIO. Hyvä on. Minä puhun. Kuule sitte! Sola kävi vast'ikään täällä.

ROUVA RAUNIO. Sen tiedän. Entä sitte?

RAUNIO. Mutta sinä tiedät ehkä myöskin, mitä olen hänelle velkaa? Ja se velkani on nyt välttämättä maksettava tällä viikolla.

ROUVA RAUNIO. Joutavia! Hänellä on kyllä aikaa odottaa. Hänen yksinäinen elämänsä ei maksa paljoa ja siihen on hänellä varoja kylliksi.

RAUNIO. Mutta hän tarvitsee rahansa ja minä lupasin…

ROUVA RAUNIO. Lupasit ne hänelle hankkia? Oivallista! Vaikka itse olemme rahan tarpeessa.

RAUNIO. Eikä sillä hyvä. Huomenna on Yhdyspankista ottamani vekselivelan viimeinen maksupäivä. Olisin sen kokonaan unhottanut, ell'ei Sola olisi siitä käynyt muistuttamassa. Ja hän ei voi sitä enää minun kanssani uudistaa.

ROUVA RAUNIO. Oivallista! Oivallista! Siinä sen nyt näet ystäväsi, joka sinut ensi hädässä hylkää. Kukas sinun käski hänen kanssaan vekseliä kirjoittamaan!

RAUNIO. Kuka käski? Kuka käski? Olet kai jo unhottanut, mitä varten minun täytyi se vekseli ottaa? Varmaankin?

ROUVA RAUNIO. Luullakseni maksoit sillä vain omien velkojesi korkoja.

RAUNIO. Jotka velat tietysti myöskin itseni, oman huvini vuoksi olin tehnyt, niinkö, niinkö, arvoisa rouva?

ROUVA RAUNIO (Väräjävällä äänellä). Sinä olet sydämmetön ihminen, Georges. Taudit ovat Jumalan lähettämiä ja olenko minä siis syypää siihen, että tautini ovat sinulle niin paljon maksaneet?

RAUNIO. Minä en puhu taudeista. Ne ovat kyllä Jumalan lähettämiä ja useinpa vielä rangaistukseksi ihmiselle hänen oman kevytmielisyytensä takia. Mutta minä puhun niistä veloista, jotka minun on täytynyt tehdä sen, yli varojemme vietetyn, ylellisen elämän takia, joka sinun mielestäsi on olut välttämätön ihmisten tähden, se on, sentähden, ett'ei meidän, muka asemaamme nähden, ole sopinut elää huonommin kuin muut ihmiset. Ja sinä muistat varmaan hyvin, minne ne rahat menivät, paitse korkoihin — huomaa jo sekin, kun ei enää riitä palkasta korkojenkaan maksamiseksi — ne rahat, sanon minä, jotka sain sillä vekselillä, mikä nyt on huomenna maksettava.

ROUVA RAUNIO. Muistan, hyvin muistan, sillä siitä silkkileningistä, jonka silloin sain, muistutat minulle joka sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa, samoin kuin Ellan plyyshipalttoostakin. Ne, niinkuin nyt tuokin tuossa (osottaa flyygeliä) näkyvät olevan sinulle unhottumattomina silmätikkuina.

RAUNIO. Kuinka voisin ne unhottaa, kun ne joka päivä herättävät minussa niin katkeria tunteita, tiedä se, tuhat kertaa katkerampia kuin se ilo olisi ollut suloinen, jos olisin voinut hankkia ne teille velkoja tekemättä.

ROUVA RAUNIO. Minä ymmärrän varsin hyvin, mitä sinä tarkoitat.

RAUNIO. Sitä parempi. Sano siis minulle suoraan: ovatko kaikki nuo esineet — monista muista puhumattakaan — niin ehdottoman välttämättömät, että te ette olisi tulleet toimeen ilman niitä?

ROUVA RAUNIO. Kas niin! Siinä se on se vanha kysymys jälleen.

RAUNIO. Niin kyllä, se vanha kysymys, johon en sinulta saa koskaan tyydyttävää vastausta.

ROUVA RAUNIO. Sinä unhotat jo oman asemasikin, Georges. Senkin tähden jo pitäisi sinun pitää huolta perheesi arvosta ihmisten silmissä.

RAUNIO. Asemani? Paikka, joka antaa kuuden, kahdeksan tuhannen markan vuotuisen palkan, ei ole mikään asema, se on vain pikkuvirkamiehen paikka.

ROUVA RAUNIO. Mutta sinä asut pääkaupungissa, sinä elät ihmisten seurassa, sinä et voi elää huonommin kuin muut.

RAUNIO. Huonommin kuin muut, joilla on varoja? Niinkö? Ja jos muut elävät ylellisesti, niin pitääkö sinun samoin, vaikka varasi sitä eivät sallisikaan?

ROUVA RAUNIO. Ennen pitäisi siis kieltäytyä kaikesta, — kaikesta seurustelustakin ihmisten kanssa?

RAUNIO. Vaikka niinkin, jos me häpeämme elää ihmisten parissa varojemme mukaan. Sillä meidän ei tule elää ihmisten tähden, vaan itsemme, perheemme ja sen kautta maamme ja koko ihmiskunnan hyväksi.

ROUVA RAUNIO. Minä en sinun filosofiiasi käsitä, en voi enkä tahdo käsittää, sillä sinä puolestasi unhotat aivan, mikä käy laatuun, mikä ei. Ensiksikin on mahdotonta vetäytyä kokonaan kodin, niinsanoakseni, luostarielämään, kun kerran ihmisten parissa elää ja tahtoo elää.

RAUNIO. Mahdotonta, tietysti, sen, joka ei osaa antaa arvoa kodille ja sen oikealle merkitykselle. Ja toiseksi?

ROUVA RAUNIO. Ja toiseksi en minä, patruuna von Åkerhjelmin ainoa tytär, ole semmoiseen elämään tottunut enkä voi siihen koskaan tottua. Pitäisikö minun esimerkiksi olla ilman yhtä ainoatakin silkkileninkiä ja tyttäreni iäti käydä doffelipalttoossa, kun nykyään jokainen kyökkipiikakin silkissä kahisee ja plyyshipalttoossa mahtailee, pitäisikö meidän sen tähden homehtua kodin nurkkaan ketäkään ihmistä näkemättä? E-hei, sitä emme voi, niinkauan kuin sinä tahdot olla minun mieheni ja tyttäreni isä.

RAUNIO. Se on huono puolustus, tuo sinun entinen kajahteleva sukunimesi, vaikka sitä niin usein hyväksesi käytät. Sillä se maailmankatsomus, joka on ainoa perintösi siltä nimeltä, oli juuri sen raunion perustuksena, minkä tähden sinä jäit sinulle tulevaa, aineellista perintöä vaille. Itsehän varsin hyvin tiedät, että kun patruuna kuoli, niin tuli ilmi, että velat vain olivat hänen rikkautensa ja että siis sinun tottumuksesi saivat surullisen lopun.

ROUVA RAUNIO. Se näkyy olevan sinulle yhä vielä kipeä kohta, sillä samalla pettyivät sinun toiveesikin yhtä surullisesti.

RAUNIO. Lorua se on, Betty, että minä olisin rikasta perintöä toivonut.
Sillä minä en ollut sokea nähdäkseni, minne sellainen elämä vie.
Sitäpaitsi oli isäsi jo kuollut, kun sinut nain, sen muistanet myös.

ROUVA RAUNIO. Olit kai siis siinä sokea, kun minut kuitenkin nait, köyhyydestäni huolimatta?

RAUNIO. Olin — siinä.

ROUVA RAUNIO. Rakastit siis minua kovin?

RAUNIO. Sitä en kiellä. Mutta minä rakastin sinua liian pintapuolisesti, tämän sanan täydessä merkityksessä, sillä tunsin sinua liian vähän.

ROUVA RAUNIO. Olin siis hyvin kaunis?

RAUNIO. Se tekee varmaan hyvää sinun naisen sydämmellesi, että vielä myönnän sen.

ROUVA RAUNIO. Ja nuori?

RAUNIO. Nuori, kokematon ja hemmoittelemalla turmeltu lapsi! Olithan ainoastaan seitsemäntoista vuoden vanha, kun naimisiin jouduit. Ja tässä juuri olinkin sokea.

ROUVA RAUNIO. Minkä tähden minut sitte nait ja iäksi onnettomaksi teit?
Minkä tähden?

RAUNIO. Sen tähden, että rakkauteni juuri oli sokea! Sen tähden, että sinun täytyi ottaa minut, vaikka et vielä tietänyt, mitä rakkaus onkaan.

ROUVA RAUNIO. Täytyi?! Ha-ha-ha-ha!

RAUNIO. Niin. Sinä naurat nyt, mutta silloin ei ollut naurunpaikka, kun isäsi kuoltua köyhäksi orvoksi jäit, äitisi kun jo ennen oli manalan majoille mennyt.

ROUVA RAUNIO. Sinä siis pelastit minun, minun, nuoren ja kauniin, vaikkakohta köyhänkin tytön?! Ha-ha-ha-ha!

RAUNIO. Ainakin olen nähnyt, ett'et sinä minua rakkaudesta ottanut, jos ollenkaan tiedät mitä todellinen rakkaus onkaan.

ROUVA RAUNIO. Ja jospa niin olisikin, niin pitäisi minun muka olla sinulle iäti kiitollinen siitä hyvästä, jonka minulle olet tehnyt? Niinkö? Oi, te miehet, te miehet!

(* RAUNIO. Ei, ell'ei kiitollisuus tässä tapauksessa ole rakkautta.

ROUVA RAUNIO. Toiveesi pettyivät siis siinä, ett'et saanut kylliksi vastarakkautta palkkioksi jalomielisyydestäsi? Mutta sanoithan itse, että itse rakastit minua liian pintapuolisesti, kun minut nait.

RAUNIO. Vaan olenkos sitä näyttänyt avioliitossammekin? Luulenpa päinvastoin, että olen ollut liian löyhä juuri rakkauteni takia.

ROUVA RAUNIO. Mitäs siis toivoit? Mitä minulta tahdoit? Missä sinun suloiset toiveesi ovat niin katkerasti pettyneet? Saanko luvan kysyä.

RAUNIO. Sinä kyllä tiedät, mitä minä toivoin ja tahdoin. Minä toivoin, että sinua ja vanhempiasi kohdannut onnettomuus olisi jo ehtinyt avata sinun vielä viattomat silmäsi näkemään elämää sen vakavalta puolelta. Minä tahdoin sen kautta kasvattaa sinusta itselleni oikean vaimon, lapsillemme oikean äidin ja kodilleni oikean perheen emännän. Mutta siinä minun toiveeni pettyivät, sillä sinä olit kerran jo taivutettu väärään kasvamaan, sinuun oli, muun muassa, jo niin piintynyt sekin huono luulo, että todella olitte rikkaita ja voitte elää rikkaitten tavoin, että sinä — surullista kyllä — olet istuttanut jo sen näkökannan tyttäreemmekin.

ROUVA RAUNIO. Mutta miksi tämä kaikki nyt vasta semmoisella vauhdilla tulee ilmi, kun tyttäremme jo on saman iän saavuttanut, joka minulla oli, kun minä naimisiin jouduin? Ja miksi et ole ennen tyttäresi oikeasta kasvatuksesta huolta pitänyt?

RAUNIO. Siksi, että elämämme nyt vasta, ihan viimeisten vuosien kuluessa, semmoisella vauhdilla on väärälle suunnalle lähtenyt. Siksi, että pääkaupungin ylellinen elämä on tarttuvaista. Se on tavallaan kulkutauti, influentsa.

ROUVA RAUNIO. Myönnät siis kuitenkin, että ennen oli elämämme parempi, että minäkin ehkä olin parempi?

RAUNIO. Kyllä. Alussa — avioliittomme alussa ja ennenkuin tänne, suureen kaupunkiin muutimme, — riitti meille pieni palkkani kuitenkin joltisesti. Sillä ensiksikin tuotti vanhempiesi kuolema kuitenkin vähäksi aikaa tyhjyyden ja puutteen tunteen elämääsi. Sitte antoivat sille omankodin toimet ja nuoren äidin huolet myöskin vähän viehätystä ja vetivät mielesi pois maailmasta. Ja vaikkapa sairaudet milt'ei joka ainoa vuosi etsiskelivät perhettämme, niin riittivät varamme sittenkin, tarvitsemattamme isoja velkoja tehdä, sillä Ellan kasvatukseen ei silloin vielä paljoa tarvittu ja itsekin tyydyit vähempään: minuun ja kotiimme. Mutta sitte sain nykyisen paikkani ja me muutimme Helsinkiin, tuttavuuksiemme piiri laajeni ja pääkaupungin ylellinen elämä veti meidätkin kurimukseensa. Ja sitte… sitte tuli taitteen aika. Sen muistat kai hyvin?

(Rouva Raunio ei vastaa pitkään aikaan mitään, hänen rintansa vain taajaan aaltoilee).

ROUVA RAUNIO. Onko sinulla vielä mitään sanomista?

RAUNIO. Olisi, paljonkin, vaan ne asiat herättävät minussa ehkä vielä katkerampia muistoja kuin sinussa. *)

ROUVA RAUNIO. Mitäs siis nyt oikeastaan minulta tahdot?

RAUNIO. Tahdon vain tehdä sinulle vielä yhden kysymyksen.

ROUVA RAUNIO. Ja mikä se olisi?

RAUNIO. Sanopas minulle, Betty: olkoonpa, että nuo silkkileningit ja plyyshipalttoot olisivat olleetkin välttämättömät, niinkuin sinä sanoit, ihmisten tähden, — sentähden muka ett'ei teidän sovi olla muita huonommat, huolimatta siitä, että meidän varamme ovat muiden varoja huonommat; mutta miksi, sano minulle, oli tuo flyygeli niin välttämätön, että meidän, vanhojen velkojemme lisäksi, vielä täytyi tehdä muutaman tuhannen markan velka? Vastaahan!

ROUVA RAUNIO. Sinäpä näyt jo kadottavan sekä muistisi että ymmärryksesi…

RAUNIO. Pelkään, että lopulta todella niin käykin.

ROUVA RAUNIO. Sillä olenhan sinulle jo monesti ennen sanonut ja itsekin pitäisi sinun ymmärtää, että se oli välttämätön oman tyttäresi tähden, oman tyttäresi kasvatuksen tähden. Ja sen pitäisi olla hyvinkin selvä.

RAUNIO. Mutta se ei ole selvä lainkaan, sillä neiti Moilanen…

ROUVA RAUNIO. Mutta minä välitän neiti Moilasen mielipiteestä viisi!

RAUNIO. Eiköpähän se siis ollutkin vain välttämätön — ihmisten tähden, välttämätön sentähden, että hovineuvoksen rouva Lundillakin kannattaa olla semmoinen flyygeli ja että itserakkaus ei sietänyt, että asessorin rouva Raunion salonki näyttäisi ystävättären salia huonommalta — vai?

ROUVA RAUNIO. Ha-ha-ha-ha! Mikä tuhmuus, mikä ääretön tuhmuus! (* Millä sinä sitte puolustat itseäsi? Sillä sinähän minun mieheni olet? Sinähän sen maksat? Miksikäs sinä sen siis taloosi otit? Ihmistenkö tähden siis myöskin?

RAUNIO. Niin juuri, ihmisten tähden. Aivan oikein, ihmisten tähden, mutta vain hiukan toiselta kannalta katsoen. Sillä — paha kyllä — ihmisten tähden, se on, häveten ihmisten tähden, häveten omaa arvoamme, kunniaamme, nimeämme ihmisten tähden, jätämme julkisesti paljon tekemättä, mikä kuitenkin totuuden ja hyveen voittoon pääsemisen nimessä olisi tehtävä ja mistä varmaan meidän itsemme paljoa vähemmän täytyisi kärsiä, ell'emme olisi jättäneet sitä tekemättä. Sen häpeän tähden olen minäkin jättänyt paljon tekemättä, mikä jo aikoja sitte olisi pitänyt tehdä, ja paljo on minun sen vuoksi kärsiäkin täytynyt. Sinä tiedät hyvin, mitä minä tarkoitan. Ja olkoon tämä nyt vain sanottu minun puolustuksekseni sen lisäksi, että paljon myöskin olen sietänyt ja suvainnut, — paitse liian rakkauteni, — sinun sairautesi ja oman rauhani, taloni rauhan tähden. Jos et nyt sanojani ymmärrä, niin tulet kai ne kerran vielä ymmärtämään.

ROUVA RAUNIO. Varsin hyvin ymmärrän, vaan *) en viitsi sinun lorujasi kuunnella. Surukseni näen vain yhä selvemmin, että tyttäremme huolellinen kasvattaminen ei ole sinulle ollenkaan pääasia.

RAUNIO. Aivan oikein, jos huolellisuus on vain muutamain salonkikappalten soittelemisessa kalliilla flyygelillä, kauniiden pukujen käyttämisessä, ranskalaisten kohteliaisuuksien lausumisessa ja kaikissa huveissa juoksemisessa, jotta pikemmin naimisiin pääsisi. Semmoinen kasvatus ei ole minusta pääasia, — ei! Syvemmälle minä katson, kulta Bettyseni. Ja oikeinpa sydäntäni kirvelee, kun ajattelen, ett'ei Ellamme ole parempaa kasvatusta saanut. Mutta nyt on jo myöhäistä asiaa korjata. Ja minun on syyni, että olen antanut pilata hänen.

ROUVA RAUNIO. Toisin sanoin: minä olen pilannut hänen?

RAUNIO. Etupäässä sinä, sillä äidistä riippuu lasten siveellinen kasvattaminen. Mutta syynä ovat siihen myöskin ihmiset; se on tapahtunut myöskin ihmisten tähden, sillä muutamat ihmiset pitävät semmoista kasvatusta sivistyneenä, hienona…

ROUVA RAUNIO. Sinun mielestäsi Ella ehkä olisi pitänyt panna yhteiskouluun, jos semmoisia siihenaikaan olisi löytynyt.

RAUNIO. Vaikka niinkin, kunhan hän vain olisi saanut sellaisen kasvatuksen, että hän kerran omin neuvoin voisi toimeen tulla, tarvitsematta leivättömänä katuja juoksennella tahi ensimäisen, parhaimman miehen kaulaan heittäytyä, joll'ei hän vanhemmiltaan mitään perintöä saa. Ja leipää eivät hänelle muutamat salonkikappaleet tuota, yhtä vähän kuin nuo ranskalaiset fraasitkaan. Ja neulaa ei hän osaa käyttää eikä ruokaa laittaa. Mikäs hänelle neuvoksi tulee? Lapsiraukkani! Lapsiraukkani!

ROUVA RAUNIO (Kauhistuen). Mutta Georges, mitäs sinä puhut? Lopeta jo,
Jumalan tähden!

RAUNIO. Ei, Betty, meidän pitää vihdoin viimein oppia katsomaan elämää suoraan silmiin, sillä siihen on jo aika. — Minä tiedän hyvin, mitä sinä ajattelet: Ella ei ole ruma, naimatarjoumuksia hän saapi kyllä ja minä tiedän myöskin ketä te, sinä ja, niin kuin näkyy, Ellakin, tällä haavaa ajattelette. Mutta, kultaseni, avioliitto ei ole vain siinä, että nai tahi naimisiin joutuu, vaan sillä on sekä oikeutensa että velvollisuutensa, niinkuin hyvin tiedät.

ROUVA RAUNIO. Ellammeko siis, mielestäsi, ei edes täyttäisi hyvään avioliittoon tarvittavia vaatimuksia?

RAUNIO. Tuskin — rehellisen, kunnollisen aviomiehen vaatimuksia. (* Mutta se on kuitenkin ainoa lohdutus — jos sitä voi lohdutuksena pitää, — ett'ei hän ole ainoa, joka niitä ei täytä.

ROUVA RAUNIO (Yhä edelleen ikäänkuin peloissaan miettien Raunion sanoja). Mutta missä suhteessa, Georges? Mitä sinä tarkoitat?

RAUNIO. Siinä suhteessa, että hänkin, juuri sinun kauttasi, on nurjaan maailmankatsomukseen kasvatettu. Olen jo näyttänyt toteen missä kohdin, mutta tahdon vieläkin ottaa yhden esimerkin.

ROUVA RAUNIO. No? Mutta valaisevan, selvän.

RAUNIO. Toivon niin. Kuinka moni eikö, esimerkiksi, teistä, nykyajan rouvat, oman mukavuutensa tähden vain, uhraa avioliiton suurinta tarkoitusta, ihmissuvun jatkamista, äidiksi tulemisen pyhää velvollisuutta, monia muita mainitsemattakaan. Te muka pelkäätte, että pienet varat eivät riitä kunnollisen kasvatuksen antamiseen isolle lapsiparvelle ja sen vuoksi tyydytte yhteen lapseen tahi lapsettomuuteenkin, mutta toiselta puolen eletään kyllä vaikka velaksi, toisten varoilla, turmelevassa ylellisyydessä ja tyydyttämällä kaikki mieliteot, jotka viimeiset Parisin muodit herättävät. Kuinka voisikaan siis sellaisen katsantokannon liejuvalla pohjalla seisoa luja rakennus, jossa ihmissukua kasvatetaan edistymiseen ja täydellisentymiseen. *)

ROUVA RAUNIO. Mutta minä en sittenkään ymmärrä, Georges, miksi minulle nyt tuota kaikkea puhut?

RAUNIO. Miksikö? Siksi, että asianhaarat nyt ovat pakoittaneet meitä tekemään tiliä elämästämme. Siksi, että meidän nyt täytyy laskea elämämme eri sarekkeiden summat yhteen yhdeksi loppusummaksi, joka on suoritettava, sillä muuta keinoa ei enää ole. Se on tavallaan viimeinen tuomio, joka on lähestynyt.

ROUVA RAUNIO (Pelästyneesti). Herra Jumala, Georges! Mitä sinä puhut?
Minä en sinua ymmärrä. Oletko sinä täydessä järjessäsi?

RAUNIO. Ha-ha-ha-ha! Ihan täydessä, Betty. Rauhoitu!

ROUVA RAUNIO. Mutta mitä sinä tarkoitat? Puhu sitte selvään! Selitä!

    (Hetken äänettömyys. Rouva Raunio on yhä pelästynyt
    ja epäröi, puhuako vai olla vaiti).

RAUNIO (Tyynesti). Kuule, Betty, tunnethan likipitäen, niin sanoakseni, "pysyväisten" velkojeni suuruuden?

ROUVA RAUNIO. Kyllä.

RAUNIO. No hyvä! Niitä on kaikkiaan noin kolmekymmentä tuhatta. Ja "juoksevia" velkoja, niihin vekselit luettuina, on kahdeksan tuhatta. Rahat ovat lopussa ja lähteet myöskin. Huomenna on kolmetuhatta markkaa välttämättä maksettava ja sitäpaitsi elää pitää, joll'ei itsensä, niin ihmisten tähden. Asia kai on selvä?

ROUVA RAUNIO. Mutta, Georges, miksi olet noin epätoivossasi? Ehkä on apu lähempänä kuin luuletkaan?

RAUNIO. Mitä tarkoitat?

ROUVA RAUNIO. Ehkä voisi Lager…

RAUNIO. La…! (Katsoo vaimoonsa pitkään). Minä en ole häneltä koskaan penniäkään lainannut enkä tahdo lainata.

ROUVA RAUNIO. Mutta mikset? Hänhän on isävainajani paraimman ystävän poika ja mekin olimme lapsuuden tuttavia. Hän voi sinua auttaa ja auttaisi varmaan mielelläänkin. Miksi et tahdo, Georges?

RAUNIO. Taaskin, miksi. Siksi, ett'en häntä rakasta, siksi ett'en voi häntä kunnioittaa, tiedäthän sen.

ROUVA RAUNIO. Vaan minä en löydä mitään järkevää syytä siihen. Päinvastoin on hän niin herttainen mies, sivistynyt ja hieno käytökseltään.

RAUNIO. Niin, mutta useimmitenpa juuri piilee tuon herttaisuuden, sivistyksen ja hienouden takana mitä kauhein törky. Puhdas paita verhoo usein mitä likaisinta ruumista.

ROUVA RAUNIO. En käsitä sinua, Georges. Tähän saakka olet aina ollut vaiti, kun on ollut puhe kamreeri Lagerista ja sen tähden olen luullut, ett'et ainakaan mitään pahaa hänestä ajattele.

RAUNIO. Sillä en rakasta puhua pahaa kenestäkään. Mutta nyt minä näen, että hän on vaarallinen henkilö, vaarallinen etenkin Ellan tähden.

(* ROUVA RAUNIO. Ethän toki tahtone väkisin naittaa ainoata tytärtäsi tuolle lehtori Solalle, jota tyttö inhoaa, niinkuin itsekin olet nähnyt.

RAUNIO. Ella on vielä liian nuori, että toden teolla jo voisi olla naimisesta puhe. Mutta mieluummin jääköön hän naimattomaksi, kuin että hänen ja perheemme maine tahrattaisiin. *)

ROUVA RAUNIO. Herranen aika! Miksi huonomaineiseksi mieheksi sitte kamreeri Lager on näin yht'äkkiä muuttunut?

RAUNIO. Ei suinkaan yht'äkkiä. Olethan itse minulta kysynyt, onko totta mitä hänestä puhutaan?

ROUVA RAUNIO. Pahat ihmiset puhuvat niin paljon, johon ei ole luottamista. Ja olisiko hän sitte ainoa, joka korttia pelaa?

RAUNIO. Joka semmoista korttipeliä harjoittaa kuin hän, se ei ole ilman muitakaan paheita.

ROUVA RAUNIO (Suuttuen). Mutta Georges! Nyt sinä tahraat lähimmäisesi kunniallista nimeä. Onko sinulla perusteellista syytä puhua siten?

RAUNIO. Koska puhun, niin minulla varmaan on syytä puhua siten.

ROUVA RAUNIO. Hän siis juo? Hän siis on irstas?

RAUNIO. Ja kenties tekee hän semmoistakin, jota en minä etkä sinä luulekaan. Ja semmoisen miehen tahtoisit sinä ainoan tyttäremme puolisoksi!

ROUVA RAUNIO. Ei, Georges! Sitä minä en usko enkä voi millään muotoa uskoa. Nyt sinä olet kade, nyt sinä olet häjy. Minä en tunne sinua enää samaksi mieheksi. Sinua kentiesi ei miellytä, että häntä puolustan. Kentiesi olet sinä… sinä olet kentiesi — mustasukkainen, Georges?

RAUNIO. Mus-ta-suk-kainen! Ha-ha-ha-ha! (Hetken äänettömyys; hän kävelee miettivänä, kiireisin askelin, nurkasta nurkkaan). Ja häneltäkö siis tahi hänen kauttansa pitäisi minun nyt koettaa saada rahaa? Sitoa hänet siten meidän perheeseemme ja olla hänelle siitä iäti kiitollinen? Ei! Ennen joutukoon minun, vekseliin piirtämäni, kunniallinen nimi häpeään kuin sen teen.

ROUVA RAUNIO. Mutta mitäs ihmiset sinusta silloin ajattelisivat? Joll'et tee sitä minun, joll'et lapsesi, joll'et itsesi, oman arvosi ja kunniasi tähden, niin tee se edes — ihmisten tähden!

RAUNIO. Ihmisten tähden?! En, Betty, sitä en enää tee. Pitää kerrankin oppia, ett'ei valehtele itsellensä, ett'ei petä itseänsä ja muita, vaan sanoo suoraan totuuden ja toimii sen mukaan, tuntukoonpa se kuinka katkeralta tahansa.

ROUVA RAUNIO. Ai'ot siis todellakin jättää vekselisi protesteerattavaksi?

RAUNIO. Ai'on, sillä minun täytyy tehdä se. Ja tulkoon vihdoinkin tästä surullisesta komediasta loppu! Käännettäköön kaikki salaisuudet nurin ihmisten nähtäviksi ja tuomittaviksi!

ROUVA RAUNIO. Georges, mitä teetkään! Minkä äärettömän häpeän tuotat sinä meille kaikille! Minä rukoilen sinua: koeta vielä viimeinen kerta! Seuraa minun neuvoani!

RAUNIO. En, en voi sitä enää. Jos sen nytkin tekisin, niin alkaisi sama elämä jälleen.

ROUVA RAUNIO (Ikäänkuin muistettuaan jotakin yht'äkkiä). Mutta sanoithan, Georges, että vekselin olit ottanut yhdessä lehtori Solan kanssa?

RAUNIO (Säpsähtäen). Niin, se on totta!

ROUVA RAUNIO. Tahtoisitko siis saattaa häpeään parhaimmankin ystäväsi, joka sinua niin monasti on auttanut?

(Pitkä vaitiolo, Raunio kävelee kiireesti nurkasta nurkkaan).

RAUNIO (Seisahtuen). Sekin täytyy minun tehdä — totuuden nimessä. Ja minä tiedän, että hän sen minulle kyllä anteeksi antaa.

ROUVA RAUNIO. No, hyvä! Joll'et sinä tahdo nöyrtyä ja kääntyä Lagerin puoleen, et minun, et lapsemme, et ystäväsi etkä kaikkien meidän kunniamme ja arvomme tähden, niin täytyy minun se tehdä. Minä siis pyydän hänet pelastamaan meidät.

RAUNIO. Mutta sinä et saa tehdä sitä.

ROUVA RAUNIO. Minun täytyy tehdä se, maksoi mitä maksoi.

(Eteisen soittokello helähtää).

ROUVA RAUNIO. Kas siinä he ovatkin takaisin! (Juoksee ovea aukaisemaan).

    (Ella ja kamreeri Lager, jälkimäinen makeiskotelo kädessä,
    astuvat eteiseen).

ELLA (Iloisesti hyppien ja näyttäen pilettiä). Mamma, mamma! Me saimme looshin, me saimme looshin!

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama sali kuin ensimäisessä näytöksessä. Kattoon on juuri ripustettu muhkea, pronssinen kynttiläkruunu, jonka keskellä on tulpaanin muotoisella kauniilla kuvulla varustettu lamppu. Tikapuilla, kruunun vieressä, seisoo lamppupuodin mies ja asettelee kruunuun viimeisiä prismoja. Rouva Raunio istuu nojatuolissa sohvapöydän luona, katselee ja neuvoo häntä.

ROUVA RAUNIO. No, joko lasit ovat kaikki ripustetut?

MIES. Jo, rouva.

ROUVA RAUNIO. Mutta lampun kupu on vähän vinossa tännepäin, oikealle.

MIES (Korjaa kupua). Kyllä sen nyt pitäisi olla suorassa.

ROUVA RAUNIO (Nousee tuolilta ja katselee kruunua eri puolilta). Ja tuo kynttilä tuossa haarassa kallistuu hiukan sisäänpäin. Oikaiskaahan sekin! Kas niin! No, hyvä! Nyt taitaa kaikki olla paikoillaan. Saatte tulla alas.

MIES (Tultuaan lattialle). Minnekäs nämä tikapuut pitää panna?

ROUVA RAUNIO. Pankaa ne kokoon ja viekää tuonne tambuurin nurkkaan, oven taakse! (Mies vie ne. Rouva Raunio, kovalla äänellä). Georges! Tule katsomaan nyt! Nyt on kruunu paikoillaan.

RAUNIO (Huoneestansa, jonka ovi on kiinni). Heti paikalla. Kirjoitan vain lauseen loppuun.

MIES (Tulee takaisin saliin, ottaa taskustansa paperin ja antaa rouvalle). Tässä olis… Isäntä käski antamaan tämän kirjeen asessyörskälle.

ROUVA RAUNIO (Sieppaa paperin mieheltä). Mikä se on?

MIES. Sehän se on rätinki.

ROUVA RAUNIO (Hätäisesti). Mutta eikös se…? Onhan se jo maksettu? (Kuuluu askeleita Raunion huoneesta. Rouva Raunio rutistaa kirjeen taskuunsa, josta samalla ottaa rahakukkaronsa).

MIES. En minä tiedä muuta, kuin että se annettiin völjyyn.

(Raunio on tullut saliin ja kuuntelee miehen viimeisiä sanoja).

ROUVA RAUNIO (Vieläkin hätäisesti). No, hyvä on! Kas tässä teille vähän juomarahaa. Sanokaa, että minä poikkean itse puotiin.

MIES. Hyvä on. Kiitoksia paljo, ja hyvästi!

(Mies menee eteiseen ja ottaa korinsa, jolla hän oli kruunun tuonut. Hänen avatessaan eteisen ulko-oven, tulee lehtori Sola vastaan ja riisuu päällystakkinsa eteisessä).

RAUNIO (Vaimolleen, miehen mentyä eteiseen). Mitäs hän tahtoi?

ROUVA RAUNIO. Ei mitään, ei mitään. Tekisi vain mieleni vaihtaa tuo valkoinen kupu punaiseen ja sen tähden lupasin itse poiketa puotiin siitä puhumaan. Ja eikö totta, että punainen kupu harmonieeraisi paljoa paremmin huonekalujemme punaisen silkkiverhon kanssa? Mutta ethän sinä katselekaan koko kruunua, Georges.

SOLA (Joka tällä välin on tullut saliin). Mitäs herrasväki täällä niin katselee? Hyvää päivää! Hyvää päivää!

    (Raunio ja hänen rouvansa, jotka ovat seisoneet selin eteiseen
    päin eivätkä ole huomanneet Solan tuloa, hämmästyvät kovin).

RAUNIO. Aa! Sinäkös se olet? Terve tultua!

SOLA (Rouva Rauniolle). Suokaa anteeksi, armollinen rouva; taisin säikäyttää teitä kovin odottamattomalla tulollani. Pyydän tuhannesti anteeksi.

ROUVA RAUNO (Käsi sydämmellään). Todellakin. Sydämmeni oikein taukosi sykkimästä.

RAUNIO. Betty on käynyt niin hermostuneeksi viimeisinä aikoina. Mutta ei se mitään, ei se mitään! Me tässä katselimme tätä kruunua…

SOLA. Niin vainkin! Aina jotakin uutta, aina jotakin uutta! Ja mikä kaunis, mikä loistavan komea kruunu! Toivotan onnea!

RAUNIO (Hiukan hämillään). No, kiitos, kiitos! — Me tässä tuumasimme… Betty, näet, arvelee, että punainen lampunkupu sopisi paremmin yhteen huonekalujemme kanssa ja tahtoo vaihtaa tämän valkoisen punaiseen. Mitäs sinä siihen sanot, veli Sola? Sinullahan on muistaakseni laudatur estetiikassakin.

SOLA. Mitäpä minä? De gustibus non est disputandum, niinkuin tiedät. Mielestäni tosin tuollainen ruusunpunainen valoishämy on hyvin soma budoaarissa tahikka makuusuojassakin, mutta — (Kääntyen rouva Raunioon päin) kyllä kai rouva sen asian paremmin ymmärtää kuin minä.

ROUVA RAUNIO. Georges, ole niin hyvä ja tuo minulle lasi vettä, tahi — ei, kyllä minä menen itse…

SOLA. Voitteko yhä pahoin säikähdyksestänne, hyvä rouva? Sepä nyt oli ikävä! (Rouva Raunio nyökäyttää myöntävästi päätään ja menee oikealle tyytymättömän näköisenä. Sola katsoo kauan äänettömänä hänen jälkeensä). Sepä nyt oli ikävä todellakin!

RAUNIO. No, ei se ole mitään. Kyllä se menee ohi. Käy nyt vain istumaan ja juttelemaan! Hauskapa oli taas sinuakin tavata pitkistä ajoista.

(He istuvat).

SOLA. Todellakin; siitäpä on hyvinkin pitkät ajat, useita kuukausia, luulen… Niin vainkin, emmehän ole muuta kuin kadulla vain pikimmältään nähneet toisemme siitä saakka, kun minun — muistatkos? — täytyi sinua karhuamassa käydä. Siitä sen näkee, kuinka harvoin nykyään käyt vanhaa ystävätäsi katsomassa.

RAUNIO. Nuo kirjoituksenihan, syrjätyöni, siihen syynä ovat, niinkuin hyvin tiedät. Senpätähden toivon, kunnon veliseni, että silloinkin soit minulle anteeksi, ett'en itse joutanut sinulle lainaasi takaisin tuomaan, vaan että täytyi se kirjeessä lähettää.

SOLA. Joutavia anteeksi pyyntöjä! En minä sitä sillä sanonut. Olisipa muutoin vain hauska ollut, jos kuitenkin joskus olisit pistäytynyt luokseni tarinoimaan. Tältä ajalta onkin keräytynyt, luulen ma, paljon puheltavaa, Yrjö veli?

RAUNIO. Onpa kyllä. Ja usein olen, usko pois, ajatellut, itsekin, että miks'ei se Solakaan enää käy keskustelemassa kaikista asioista, niinkuin ennen aikaan? Senpä tähden nyt olitkin oikein kiltti, kun vihdoinkin tulit.

    (Molemmat vaikenevat eivätkä ole pitkään aikaan
    löytää puheen aihetta).

SOLA. Tuota, niin, paljonpa sinä kirjoittelet ja paljon sinä ehditkin kirjoitella, se minua enin kummastuttaa.

RAUNIO. Täytyy, täytyy. Mutta mitäs siitä paljoudesta, kun ei kirjoituksillani kuitenkaan ole sen enempää arvoa ja pitempää ikää, kuin monilla muilla sanomalehtiartikkeleilla, jotka ovat ai'otut elämään ja vaikuttamaan vain yhden päivän.

SOLA. Älä sano, älä sano! Milloinkas se olikaan? Menneellä viikolla, vai, minä lu'in erään sinun kirjoituksesi, joka minua hyvin miellytti.

RAUNIO. Mikäs se oli?

SOLA. Mikäs sen otsikko olikaan? Jo se yksin herätti minun huomiotani.
Se oli niin omituinen.

RAUNIO. "Ihmisten tähden?"

SOLA. Niin, niin! Niin juuri: "Ihmisten tähden."

RAUNIO. No, mutta johan siitä on ainakin kuukausi kulunut, kun se painettiin.

SOLA. Vai jo siitä on niin kauan. Minusta näytti, että lu'in sen vasta ihan hiljattain, niin tuoreessa muistissa on minulla sen kirjoituksen ydin.

(* RAUNIO. Mutta kuulepas! Sanopas minulle, koska tulit sen huomanneeksi ja lukeneeksi, eikös se tuntunut sinusta vähän niinkuin epäkypsältä vielä? Nyt perästäpäin, kun itsekin sitä muistelen, niin tuntuu minusta itsestänikin, että sen olisi vielä pitänyt jonkun aikaa kypsyä pöytälaatikossani, novum imprimi in annum, kenties.

SOLA. Siitäpä juuri minäkin tahdoin sinua huomauttaa.

RAUNIO. Mutta tiedätkös, minä olen hirveän huono kriitikko, liian laimea kriitikko, kun asia koskee omia kirjoituksiani, minä, suoraan sanoen, en osaa arvostella itseäni. Aineita minulla kyllä ilmestyy ja tuotapikaa on niiden käsittely valmis, mutta minä en osaa herätä sen innostuksen päihtymyksestä, niin sanoakseni, jossa olen niitä kirjoitellut. Muistaakseni on Byronkin sanonut, että kun hän jonkun aineen löysi, niin heittäytyi hän sen käsittelemiseen, kuin jalopeura saaliinsa kimppuun, vaan jos ei hän ensi hyökkäyksellä onnistunut, niin ei hän onnistunut seuraavillakaan. Sama on minunkin laita alallani tietysti vain olisi kovin naurettavaa, jos muussa suhteessa vertaisin itseäni tuohon suureen Lordiin. — Ell'eivät minunkaan teokseni heti lähde ahjosta valmiina ja viedä torille, vaan jäävät pöytälaatikkoon, niin ei niistä takomallakaan parempaa kalua tule. Ja sitte alkavat ne minua itseäni inhottaa ja minun täytyy hävittää ne. Ylipäänsäkin on luontoni semmoinen, ett'en saa niitäkään rauhaa kuumeeltani, ennenkuin aine on paperilla, mutta kun se siinä on, niin alkaa minua heti eltoa. Eikös se ole kummallista.

SOLA. Todellakin; kummallista se on. Mutta yhtäkaikki *) koskettelit siinä kirjoituksessasi hyvin kiitollista ainetta, jokapäiväistä ainetta, joka sittenkin monelta jää huomaamatta. Muistaakseni kehittelit siinä sitä ajatusta, että ihmiset elävät ja toimivat ja että heidän usein täytyykin elää ja toimia — ihmisten tähden — aivan vastoin omia vakaumuksiaan, aivan vastoin sitä, kuinka heidän sopisi ja kuinka he voisivatkaan elää. Yhteydessä sen kanssa huomautit, muistaakseni, myöskin sitä ylellisyyttä, loistoa, joka on sellaisen elämän seurauksena, varattomissakin taloissa, joissa nykyään eletään paljoa komeammin, kuin asianhaarat sallivatkaan. Eikö niin? Sehän se oli asian ydin?

RAUNIO. Aivan oikein. Juuri sitä tahdoin sanotuksi. Olisikos sinulla jotakin sitä vastoin muistutettavaa tahi siihen lisättävää?

SOLA. Muistutettavaa — ei, mutta lisätä tahtoisin siihen kyllä vähän (* ja siinä merkityksessä juuri olikin kirjoituksesi, niinkuin itsekin huomautit, hiukan epäkypsä. *)

RAUNIO. No, sepä on oleva hauska kuulla. Mitä siitä sinun mielestäsi puuttui?

SOLA. (* Ett'et sinä ole tullut sitä huomanneeksi, se on aivan sinun luonteesi omaista, kun muistaa sen, mitä vast'ikään itse kirjoitus- tahi "luomis"-tavastasikin sanoit.

RAUNIO. No? Mitä se on?

SOLA. Toivon, ett'et pahastu, jos sanon ajatukseni suoraan.

RAUNIO. Enpä suinkaan. Päinvastoin olen sinulle siitä hyvin kiitollinen.

SOLA. No, se on asian, niin sanoakseni, kriitillinen puoli, joka kirjoituksestasi puuttuu. Sillä *) siinä olet kyllä paljastanut epäkohdan, mutta et ole huomauttanut, että on myöskin välttämätöntä tehdä jotakin epäkohdan poistamiseksi, asian parantamiseksi.

RAUNIO. Muistutuksesi on aivan oikea. Mutta sinä varmaankaan et ole tullut ajatelleeksi, että on aivan mahdotonta keksiä ja neuvoa jotakin yleistä keinoa, yleistä lääkettä, elämän eliksiiriä, niin sanoakseni, joka auttaisi ja parantaisi kaikissa tapauksissa. Minun mielestäni ovat nuo keinot aivan subjektiivista laatua, on käytettävä eri keino jokaisessa eri tapauksessa, tapaukset ovat joka kerta individualiseerattavat, niin sanoakseni. Eikö niin?

SOLA. Ei ollenkaan. Sitä en tarvitse tehdä.

RAUNIO. Vaan kuinka? Oletkos sinä keksinyt jonkun yleislääkkeen?

SOLA. Olen kyllä, jos siihen mitään keksijän neroa tarvitaankaan.

RAUNIO. No, jos lääkkeesi on hyvä, niin täytyy sinun ottaa sille patentti. Annapas kuulua! Mikäs se olisi?

SOLA. Minun mielestäni, näetkös, ei tarvitse mitään muuta kuin rohkeutta.

RAUNIO. Rohkeutta sylkemään ihmisiä vasten silmiä? Niinkö?

SOLA. Vaikka niinkin, jos hävyttömyys sitä vaatii.

RAUNIO. Sitäpä on vähä vaikea suositella toisille ennenkuin itse on koettanut.

SOLA. (* Eikä ollenkaan. Päinvastoin on se lääke oivallista diagnostisessa suhteessa. Sen kautta tulee usein selville, että ensin olisi pitänyt antaa ihmisten sylkeä itseään vasten silmiä ennenkuin menee heitä vasten silmiä sylkemään.

RAUNIO. Mitä?

SOLA. Niin juuri "mitä". Ensiksikin, näet, tarvitsee perinpohjaista itsekritiikkiä ennenkuin laskee kuvituksensa sikiöitä ilmoille, ihmisten syljeksittäviksi.

RAUNIO. Mutta ell'ei sitä ole. *)

SOLA. (* Sitä täytyy olla, ihmisten tähden, jos tahtoo kunnollisesta ihmisestä käydä. Vaan ell'ei sitä ole, niin silloin on ihmisillä oikeus sylkeä sinua vasten silmiä. (Raunio ei vastaa mitään. Molemmat ovat kauan aikaa vaiti. *) Ennenkuin itse on koettanut! Niin, veli Yrjö; toista on paljastaa epäkohta, toista toimia sen poistamiseksi. Ja jälkimäinen on sitä vaikeampi, mitä lähempänä epäkohta meitä itseämme on. Mutta silloin juuri tarvitseekin rohkeutta — ihmisten tähden.

RAUNIO. Sinä katsot minuun niin kummallisesti, ikäänkuin tarkoittaisit sillä jotakin.

SOLA. Vai tuntuu sinusta siltä? Mikäs sinun tuntosi nyt on niin herkäksi tehnyt?

RAUNIO. Puhu suoraan, Sola, minä näen, että sinulla on jotakin mielessä.

SOLA. Tämä aine on sinulle ehkä kipeä kohta? Ja kentiesi on niitä useampiakin? Mistä minä ne tiedän? Onhan siitä niin kauan, kuin olemme tavanneet toisemme ja puhuneet suoraan toinen toisellemme.

RAUNIO. Sitäpä minä huomasin jo alussa, kun tulit, että sinulla oli jotakin salaperäistä mielessä, että sinä olit ikäänkuin tyytymätön johonkin.

SOLA (Katsahtaa kruunuun). Päin vastoin luulin löytäneeni syytä iloitsemiseen, että sinun asiasi ovat jättäneet sinut rauhaan.

RAUNIO. Siihen pisteliääseen huomautukseen antoi varmaankin tuo kruunu sinulle syytä? Mutta samalla, kun voin lohduttaa sinua, että asiani viime aikoina todellakin ovat antaneet minulle vähän rauhaa, voin myöskin lohduttaa sinua sillä, ett'en tuohon kruunuun ainakaan ole penniäkään tuhlannut.

SOLA. Vai niin! No, sepä on todellakin ilahduttava. Se on siis lahja, vai?

RAUNIO. Niin onkin.

SOLA. M-hm-hm! Vai niin! Vai lahja se on? (Katsoo Raunioon pitkään ja kummastuneena). No, sitä en tarvinne ainakaan kysyä, keltä?

RAUNIO. Kuinka niin?

SOLA. Sen kyllä arvaa kysymättäkin.

RAUNIO (Vihaisesti). Mitenkä sen niin arvaa?

SOLA. No, no, ei mitään, muutoin minä vain. — (Molemmat ovat hetken aikaa vaiti). Älä suutu, Yrjö, en minä sinulle mitään pahuudessani puhu.

RAUNIO. Mitäpä minä! Enkä minä suutukaan.

SOLA. Tuota, sinun rouvasi on, kuulemma, viime aikoina käynyt oikein reippaaksi, hän kun auttaa sinua asioissakin. Hänenhän sanotaan käyneen silloin pankissakin meidän vekselimme lunastamassa.

RAUNIO (Hämillään). Niin, niin. Hän se taisi olla. Ja hän se olikin. Minulla ei ollut silloin aikaa. En päässyt mitenkään virastani. Keltäs sinä sen kuulit?

SOLA. Keltäs sen kuulinkaan? Joku tuttava se oli, joka samalla kertaa oli pankissa. Mutta samantekevä kai se sinulle on, keltä sen kuulin. Se on siis vain totta, sekin?

RAUNIO. Kyllä. Totta se on. Ja mitäs se sitte olisi? Miksi sinä sitä niin kummastelet? Mitäs sinä sitä niin omituisella tavalla…?

SOLA. Ei, ei, muutoin vain. Enkä minä mitä omituisella tavalla… Arvelen vain, että totta se lie sitte sekin, mitä puhutaan, että tyttäresi jo on kihloissa?

RAUNIO. Ellako?! Ei suinkaan. En ainakaan minä siitä mitään tiedä.

SOLA (Naurahtaen). Vai niin! No, varmaankin on ne sitte vain juoruja.

RAUNIO. Ja ihan varmaan ovatkin, sen voin sinulle vakuuttaa.

SOLA. Täytyy uskoa. Mutta ainakin monen mielestä siltä näyttää, että he ovat kihloissa.

RAUNIO. Ellako ja…?

SOLA. Kamreeri Lager, tietysti.

RAUNIO. Ei ikipäivinä. Sitä ainakaan en minä koskaan sallisi. Se on aivan mahdotonta. Ja kuinka voi edes siltä näyttääkään?

SOLA. (* Kuinkako? No, jos ei muun, niin jo senkin takia, että hän nähdään aina tyttäresi ja rouvasi seurassa, milloin kävelemässä, milloin konserteissa, milloin teattereissa, ja teatterissa varsinkin istuvat he aina kolmen kesken aitiossa. Ja se tietysti oikeuttaa ihmisiä sitä uskomaan, semminkin koska tuo epäilemättä vain voi tapahtua sinun suostumuksellasi.

RAUNIO (Hiukan hämmentyen). Vai niin? Todellakin? Niin, niin, kyllä minä sen tiedän… Tietysti, olenhan minä antanut… suos… suos… Epäilemättä minun suostumuksellani. Mutta tokko siitä nyt on voinut tuollaiseen nurjaan johtopäätökseen tulla?

SOLA. Niinkuin näet. Vaan sinunpa pitäisi, hyvä mies, joskus itsesikin käydä teatterissa, niin ei se näyttäisi niin räikeältä. Ja sitä paitsi olisi siitä sinulle itsellesikin vähän virkistystä töistäsi. Sinähän pilaat terveytesikin kokonaan alituisesti vain kotona istumalla ja työtä tekemällä.

RAUNIO. Olenhan minä käynyt, olenhan minä käynyt, kun olen joutunut.

SOLA. Mutta liian harvoin, Sinun pitää käydä useammin. RAUNIO. Niin, kyllä minun pitää, pitää varmaan.

SOLA. Eikä ainoastaan pidä, vaan se on sinulle suora täytymys, pakko, välttämättömyys, yksistään jo — ihmisten tähden, sillä *) ihmiset löytävät aina syytä ajatella ja puhua pahaa.

RAUNIO. Mitä tarkoitat? Minustako?

SOLA. Sinusta ja tyttärestäsi. Sinusta ja vaimostasi. Sillä tunnethan itse hyvin Lagerin ja hänen elämänsä. Hänestä lankee sitte varjo sekä sinun että perheesi päälle.

RAUNIO. Mutta viime aikoina en ole kuullut hänestä mitäkään erityistä. Päinvastoin. Onko hänen elämänsä sitte käynyt vieläkin hurjemmaksi kuin se ennen oli?

SOLA. On kyllä. Vaikka olisihan, luullakseni, jo hänen entinenkin maineensa riittävä teidän mainettanne tartuttamaan. Ja tietystikään ei hänestä sinulle nyt mitään suoraan puhuta, hän kun on niin hyvä ystävä perheessäsi.

RAUNIO. Minä en häntä ystävänäni pidä.

SOLA. Mutta tyttäresi ja rouvasi. Ja se on sitä pahempi.

RAUNIO. Vaan enhän toki voi häntä pellollekaan ajaa.

SOLA. Voisit. Hyvinkin. Ell'ette olisi hänelle pienessä kiitollisuuden velassa.

RAUNIO. Mitä tarkoitat?

SOLA. Hänenhän se on lahjoittama, tuo kruunu?

RAUNIO. Niin. No?

SOLA. Ja se on lahja sinun tyttärellesi, vai? — Hänen morsiamellensa, tulevalle puolisollensa? (Raunio ei vastaa mitään, vaan vaipuu mietteisin, tuijottaen Solaan). Mutta miksi ei hän lahjoittanut hänelle kultakelloa tahi rannerengasta tahi rintasolkea, niinkuin morsiamelleen tavataan lahjoittaa?

RAUNIO. Siksi, että Ella ei ole hänen morsiamensa ja tuleva puolisonsa.

SOLA. Mutta kellekäs ja mistä hyvästä hän sen sitte…?

RAUNIO. Sinua kummastuttaa, että minä sallin…

ROLA. Niin juuri. Minua kummastuttaa, miksi se sitte sinun salisi katossa riippuukaan.

RAUNIO. Siksi… siksi, että… lahjaa ei sovi niin vain pihalle heittää.

SOLA. Tietysti. Ja taaskin tuon saman kiitollisuuden velan tähden.

RAUNIO (Hämmästyen). Mitä? Mitä tarkoitat?

SOLA. Älä hämmästy, veli Yrjö! Minä puhun kanssasi vanhana, hyvänä ystävänäsi. Minä näen kyllä, että tahdot salata minulta paljonkin. Mutta ihmisten silmiltä välistä ei voi kuitenkaan kaikkia salata.

RAUNIO. Omia tekojani en ole sinulta koskaan salannut, se sinun pitäisi tietämän.

SOLA. Vai niin! Sinun rouvasi siis lainasi Lagerilta ne rahat, jotka…?

RAUNIO. Mistä tiedät, että ne olivat Lagerilta?

SOLA. En minä tiedä, minä arvaan. Ja senkö kiitollisuuden velan tähden siis sinun myöskin täytyy yöt päivät otsasi hiessä työskennellä hankkiaksesi rahoja vaimosi ja tyttäresi loosheja varten, joissa toinen sinun sijallasi istuu?

RAUNIO (Hypähtäen vihaisesti paikaltaan). Antti! Senkö tähden sinä olet tänään luokseni tullut?

SOLA (Nousee myös ylös). Juuri sen tähden, Yrjö. Sinä olet tullut sokeaksi ja sinua kunnioittavana ystävänäsi on minun velvollisuuteni avata sinun silmäsi näkemään sitä vaaraa, joka uhkaa tahrata sekä nimesi että maineesi!

RAUNIO. Se on turha vaiva! Minä en ole sokea. Minä näen itse kaikki varsin hyvin.

SOLA. Ja sittenkin siedät sitä? Vai olet sinä sellainen riepu!

RAUNIO. Antti! Silloin, kun vekselimme oli lunastettava, olin päättänyt tehdä lopun kaikesta.

SOLA. No? Mutta et tehnyt sittenkään?

RAUNIO. Minulla ei ollut enää, keltä saada lainaksi. Sinäkin kieltäydyit kanssani vekseliä uudistamasta.

SOLA. Niin toivottomina et minulle silloin asioitasi esittänyt.

RAUNIO. Sillä olin jo liiaksi hyvyyttäsi koetellut. Ja silloin päätin minä uhrata kaikki, — lapseni, vaimoni ja oman aineellisen olemiseni, uhrata kunniani ja nimeni häpeälle, päätin luovuttaa koko tämän valheellisen loiston ihmisten tallattavaksi rähisevillä vasaramarkkinoilla.

SOLA. Vaan silloin ilmestyi pelastaja?

RAUNIO. Minä en hänen apuansa pyytänyt.

SOLA. Mutta vaimosi pyysi?

RAUNIO. He ovat lapsuuden tuttavia, niinkuin tiedät.

SOLA. Eikä muuta? Ja sinä sallit hänen pyytää?

RAUNIO. Hän teki sen vastoin minun tahtoani.

SOLA. Ja toinen antoi? Ja sinä sallit vaimosi ottaa vastaan häneltä rahaa? Sinä sen sallit sittenkin?

RAUNIO. Kysyt ehkä vielä, miksi sen sallin?

SOLA. Sitä en tarvitse kysyä. Sen arvaan kysymättäkin.

RAUNIO. Mutta minä kysyn sinulta, miksi luulet, että minä sen sallin, kun asia jo oli tehty minun tietämättäni?

SOLA. Sen teit taaskin vain — ihmisten tähden.

RAUNIO. Sinun tähtesi, sinun nimesi tähden ainoastaan sen sallin, jos tietää tahdot.

SOLA. Ei! Se tepponen ei tepsi. Ja senkö tähden nyt vain katselisit jalomielisen ystävän rauhallisesta korkeudesta, kuinka tuo sama pelastaja tyttäresi muka tulevana miehenä kruunuja salisi kattoon ripustaa ja loosheissa sinun sijallasi istuu. Kenenkäs tähden sinä sitä sallit, hä?

RAUNIO. Millä oikeudella uskallat sinä siten tahrata vaimoni ja minun kunniaani aviopuolisoina? Millä? Vastaa!

SOLA. Ystävän oikeudella yksistään, jos enää tahdot minua ystävänäsi pitää.

RAUNIO. Se on liika vähän, ell'et voi selviä todisteita näyttää?

SOLA. Vai on Lagerinkin maine sinulle liika vähän?

RAUNIO. On. Vaimoni maineen rinnalla.

SOLA. Ja ystäväsi kunniasanankin rinnalla?

RAUNIO. Siksi kunnes itse tulen asiasta vakuutetuksi.

SOLA. Siinä tapauksessa sinä et saa minua enää ystäväksesi nimittää. Ja ennenkuin sinun nimesi on jälleen puhdas häväistyn aviomiehen maineesta, en minäkään sinua ystäväkseni sano. Hyvästi!

(Sola menee, pukee eteisessä nopeasti palttoon päällensä ja paiskaa mennessään ulko-oven kiinni. Raunio jää seisomaan paikoilleen, kunnes Solan askeleita rappusilta ei enää kuulu. Sitte kääntyy hän ja tuijottaa kauan eteisen oveen, josta vähän ajan kuluttua Ella tulee sisään. Samassa tulee rouva Rauniokin oikealta).

ROUVA RAUNIO. Mutta Georges! Mikä ihmeen kiivas keskustelu teillä täällä oli? Huutonne kuului aina makuusuojaan asti.

ELLA (Tullen hattu päässä saliin). Varmaankin oli se lehtori Solan kanssa? Hän tuli vastaani rappusilla, synkkänä kuin ukkospilvi, ei kuullut eikä nähnyt mitään. En koskaan ole nähnyt häntä niin kauhean näköisenä.

ROUVA RAUNIO. Ja mikä sinun on, Georges? Seisot siinä, kuin maahan kaivettuna.

RAUNIO. Ei mitään, ei mitään! Jätä minut rauhaan, jätä minut rauhaan!

ELLA (huomattuaan kruunun). Ai, ja minä, kun en ollut huomata koko kruunua! Mutta kuinka ihmeen kaunis se on, niin ihmeen kaunis!

ROUVA RAUNIO. Eikö totta, Ella? Nyt vasta meidän salimme tuntuu viehättävältä ja kodikkaalta!

    (Raunio katsahtaa rouvaansa pitkään ja kävelee vähä väliä
    huoneeseensa ja takaisin saliin, kuunnellen puhelua).

ELLA. Niin, mamma. Ja kuinka komealta se on näyttävä, kun se sytytetään tanssijaisiksi minun syntymäpäivänäni!

ROUVA RAUNIO. Todellakin, silloin saamme samalla uudistaa sekä flyygelimme että kruunumme (hykertää kämmeniänsä).

ELLA. Ja minä saan vielä lisäksi uudistaa uuden peau de nymphe leninkini.

ROUVA RAUNIO. No, kävitkö neiti Kruskopfin luona?

ELLA. Kävin. Maanantaiksi hän lupasi sen valmiiksi. Ja kuinka kaunis se tulee olemaan. Hän oli juuri saanut Parisista viimeiset journaalit. Kaula tulee olemaan decollete, kaulus à la Marie Stuart ja olka-puffit. Ruusugaasin garnityyriä varten lupasi hän ostaa. Ja hame tulee olemaan hyvin sileä ja suppea, niinkuin nyt käytetään.

ROUVA RAUNIO. Sinähän tulet olemaan kuin konfekti, kun vielä saat kukat hiuksiisi ja rintaasi.

ELLA. Kukkia minä myöskin kävin parissa paikassa katsomassa, mutta en vielä päättänyt mitään.

ROUVA RAUNIO. Nehän kyllä ehdit sittenkin ostaa, kun leninkisi on valmis.

ELLA. Kyllä. Mutta olisin minä käynyt vielä useammassakin puodissa katsomassa, vaan minä tapasin Fabianinkadun kulmassa kamreeri Lagerin. (Kuiskaten rouva Rauniolle). Hän tulee ehkä tänä iltana meille, jos joutaa, sanoi hän. (Raunio seisattuu kotvaksi ikäänkuin kuuntelemaan ja lähtee sitte taas kävelemään). Me kävelimme kaksi kertaa esplanaadia pitkin päästä päähän.

ROUVA RAUNIO. No, mitä hauskaa hänellä oli kerrottavaa?

ELLA. Et sinä tiedä, kuinka ystävällinen, kuinka kohtelias hän on! Ja mitä komplimentteja hän minulle sanoi. Muun muassa sanoi hän, että minä epäilemättä olen Helsingin kauniin neiti. Tietysti…

ROUVA RAUNIO. Mikä imartelija hän on!

ELLA. Tietysti, mamma, en minä sitä usko.

ROUVA RAUNIO. Tietysti se on aivan liioiteltua: sievä sinä kyllä olet hyvinkin, mutta kauniiksi ei sinua kuitenkaan voi sanoa. Toista olin minä nuoruudessani!

ELLA. Mutta olethan sinä, mamma, itse sanonut, että minä olen aivan sinun kuvasi.

    (Raunio silloin tällöin seisattuu ja kuuntelee,
    katsoen karsaasti naisiin).

ROUVA RAUNIO. Kyllä, kyllä, mutta sittenkin olet vielä kappaleen matkaa minusta jälellä. Ja tahtoisinpa nähdä miltä sinä näytät, kun sinä olet minun ikääni tullut. Eipä suinkaan sinusta silloin sanottaisi samaa, kuin minusta nyt, että minä pikemmin näytän vanhemmalta sisareltasi kuin äidiltäsi.

ELLA (huulet nyrpällään). Enpä minä silloin tahtoisikaan näyttää sinun vanhemmalta sisareltasi, en ollenkaan!

ROUVA RAUNIO. Mutta Ella! Kuinka voit sinä olla niin…?! Minähän tarkoitan, että jos sinä silloin olet samassa asemassa kuin minä nyt, että olet äiti ja sinulla on sellainen tytär kuin nyt itse olet.

ELLA. Kukas sen sinulle sanoi? Sanoiko hän niin, että sinä näytät minun vanhemmalta sisareltani?

ROUVA RAUNIO. Se on sama, kuka sen sanoi. Sitä paitsi: tiedän minä sen sanomattakin.

ELLA. Mutta tiedätkö, mamma, mitä hän minulle vielä sanoi? Hän puhui niin paljon, niin paljon, ja semmoista, jota kaikkia minä en oikein hyvin ymmärtänytkään. Ja lopuksi sanoi hän, että nythän minä olen melkein jo kosinutkin teitä, neiti Ella.

ROUVA RAUNIO. Mitä sanot! Onko se mahdollista? Oikeinko totta?

ELLA. Ihan totta se on. Niin hän sanoi. Omin korvin minä sen kuulin.

RAUNIO (seisattuu rouva Raunion ja Ellan väliin ja katsoo tyttäreensä vakavasti). Mutta sanopas minulle, Ella: kuulivatko sen jonkun toisenkin korvat?

ELLA. Mitä tarkoitat, pappa? Miksi kysyt minulta sitä noinikään?

RAUNIO. Varmuuden vuoksi. Ja tietysti et sinä usko sitäkään, vai?

ROUVA RAUNIO. Tietysti, Georges, tulee hän pyytämään meidän suostumustamme siihen, jos hän todellakin…

ELLA. Tietysti, pappa, hän sen tekee.

RAUNIO. Jos hän tulee siihen minun suostumustani pyytämään, niin ajan minä hänet samaa tietä pihalle, jota hän on tullutkin.

ROUVA RAUNIO ja ELLA. Georges, Georges! (yht'aikaa) pappa, pappa!

RAUNIO. Niin juuri! Minun sanani pysyy.

(Ella rupee itkemään).

ROUVA RAUNIO. Mutta mikä sinun on, Georges? Ja näin yht'äkkiä? Varmaankin lehtori Sola…? Mutta sinähän unhotat, missä kiitollisuuden velassa me olemme…

RAUNIO. Juuri sen velan tahdon minä aluksi sillä lailla suorittaa.

ROUVA RAUNIO. Ihanhan sinä olet mieletön taaskin, Georges. Taaskin tuo… tuo inhottava lehtori Sola…

RAUNIO. Vaiti! Ei sanaakaan Solasta!… Toinen se on, joka minun kotirauhani, sielunrauhani häiritsijä on!… Hyvästi! Tästä pitää kerrankin tulla loppu!

(Menee eteiseen ja pukeutuu ulos lähteäkseen).

ROUVA RAUNIO. Herra Jumala! Georges! Jumalan tähden, minne sinä menet, minne sinä menet, sanohan edes?

RAUNIO (Valmiina lähtemään, naurahtaen). Ole huoleti!… Kamreeri
Lagerin luo minä en mene.

(Lähtee).

ELLA (Itkien). Mamma, mamma, mitä teemme nyt?

ROUVA RAUNIO. Rauhoitu, Ella! Älä itke! Pappa on käynyt niin ärtyisäksi monien töittensä tähden, mutta kyllä hän leppyy jälleen.

ELLA. Ei, ei hän lepy. Minä en ole häntä koskaan nähnyt näin vimmastuneena.

ROUVA RAUNIO. Minulla on kyllä keinoni, joilla saan hänet leppymään ja — suostumaan kaikkeen.

ELLA. Se on varmaan hän, se on lehtori Sola, joka on papan semmoiseksi tehnyt.

ROUVA RAUNIO. Hän eikä kukaan muu.

ELLA. Mutta mitä syytä hänellä siihen on? Olisiko hän kade ja…?

ROUVA RAUNIO. Kade ja kostonhimoinen. Kade sentähden, ett'et sinä hänestä välitä. Ja kostaa tahtoo hän minullekin, siitä ett'en minäkään voi häntä kärsiä.

ELLA. Tietysti. Vaan minne luulet, mamma, että pappa nyt meni?

ROUVA RAUNIO. Solan luo juuri, siitä olen ihan varma.

(* ELLA. Mutta olihan hän vast'ikään täällä.

ROUVA RAUNIO. Kyllä, mutta juuri sentähden, sillä he kiivastuivat ja erosivat varmaan vihamiehinä. Ja papallahan on sellainen luonto, että hän suuttuu pian ja katuu kohta, kun huomaa olevansa väärässä. Ja silloin pitää hänen saada heti sopia, muutoin on hän pahoilla mielin koko ajan. *)

ELLA. Mutta tiedätkö mitä, mamma? Minä pahoin pelkään, että pappa ehkä kieltää nyt viettämästä minun syntymäpäiväänikin.

ROUVA RAUNIO. Sitä hän ei voi tehdä. Se nyt on aivan mahdotonta, kerrassaankin.

ELLA. Mutta miks'ei, jos hän on niin suuttunut kamreeriin?

ROUVA RAUNIO. Sinä unhotat, Ella, että minullakin on jotakin siihen asiaan sanomista. Ja sitä paitse on se, niinkuin sanoin, kerrassaan aivan mahdotonta.

ELLA. Kuinka niin, mamma? Minkä tähden?

ROUVA RAUNIO. No, jo sen tähden, että me joka vuosi olemme viettäneet sinun syntymäpäivääsi tanssijaisilla. Ja miltä se näyttäisi, ell'emme nytkin niin tekisi? Mitä ihmiset siitä sanoisivat? Ihmisten tähden jo täytyy papan siihen suostua, muutoin tulevat kaikki tuttavamme jo kutsumattakin sinua onnittelemaan.

(* ELLA. Ja minä kun olen jo pyytänyt kamreerin silloin meille.

ROUVA RAUNIO. Paitsi hänelle, olen minäkin jo monille muillekin ilmoittanut, että meillä sinä iltana tanssitaan, niinkuin tavallisesti. Siis jo senkin tähden ei pappa voi tehdä mitään sitä vastaan.

ELLA. Mutta jos pappa ei sittenkään tahdo kutsua kamreeria?

ROUVA RAUNIO. Mitä sinä nyt lörpöttelet, Ella?! Johan me olemme kamreerin kutsuneet. Siis jo senkin tähden täytyy papankin hänet kutsua, muita syitä mainitsematta. *)

ELLA. Mutta täytyy kai meidän kutsua lehtori Solakin silloin meille.

ROUVA RAUNIO. Sitä emme suinkaan tee, Jumala nähköön.

(* ELLA. Hän ehkä pilaisi koko tanssijaisemme kömpelöllä käytöksellään.

ROUVA RAUNIO. Niin, ja Jumala tiesi, mitä kaikkea hän vielä voisi tehdä. Joisi päihinsä ja kaataisi kumoon sekä pöydät että ihmiset karhuntanssillaan.

ELLA. Mutta eikös hän kuulu raittiusseuraan, mamma? Ja sitäpaitse luulen, ett'ei hän tanssi ollenkaan.

ROUVA RAUNIO. Niinkö todellakin luulet? Kyllä hän sekä juo että muuta tekee, kun vain tilaisuutta löytyy. Ja mitä noista kaikista seuroista, ell'ei ihmisellä itsellään tarpeeksi karaktääriä ole. *)

ELLA. Siinä tapauksessa sitte emme kutsu neiti Moilastakaan, vai kuinka?

ROUVA RAUNIO. Enpä tiedä. No, voimmehan hänet yhtä kaikki kutsua, vaikka ei hän kuitenkaan tule.

ELLA. Miksi luulet, ett'ei hän tulisi?

ROUVA RAUNIO. No, sentähden, ett'ei Sola ole kutsuttu. Yleisestihän jo puhutaan, että he ovat kihloissa.

(* ELLA. Uskotko sitä todellakin, mamma?

ROUVA RAUNIO. Miksi en sitä uskoisi. Ja tietystikään ei neiti Moilanen silloin tule ilman sulhastansa. *)

ELLA. Mutta jos hän tulee, mamma?

ROUVA RAUNIO. No, entä sitte? Ainakin on hänellä enemmän elämän tapoja, kuin hänen lehtorillaan.

ELLA. Mutta varmaankaan ei hänellä ole vaaleata baalileninkiä? Ja miltä se näyttäisi, kun hän yksinkertaisessa villapuvussaan ja sileäksi kammattuine hiuksineen olisi meidän joukossamme? Sehän olisi liiaksi silmiinpistävä. Fi! Ca serait tout-à-fait mauvais genre!

ROUVA RAUNIO. Kutsua täytyy meidän hänet kuitenkin. Ja tietysti on hänellä niin paljon älyä, ett'ei hän tule, ell'ei hänellä ole sopivata pukua. Hän on kuitenkin kelpo tyttö, vaikka mielipiteiltään — kuinka sitä sanoisin — liian vanhanaikuinen.

ELLA. Eli liian uudenaikainen. Molemmat mielipiteethän menevät liiallisuuksiin. Les extremes se touchent.

    (Eteisen kello helähtää. Ella säpsähtää ja hyppää
    iloisesti trymoon eteen otsakiharoitaan korjaamaan).

ELLA (Peilin edessä puolikovaan). Se on hän, — kamreeri… Hän lupasi tulla tänään.

(* ROUVA RAUNIO (Juoksee myöskin peilin luo ja laittelee myöskin hiuksiaan seisoen Ellan takana). Mutta kuinka tulisi hän tähän aikaan? Sanoiko hän varmaan? *) (Palvelusneitsyt juoksee oikealta salin läpi eteisen ovea aukaisemaan). (* Ella mene jo, että minäkin saan nähdä… (Ella juoksee oikealle olevan oven luo, Rouva Raunio pyörähtää ja istuutuu lähellä olevaan nojatuoliin. *) Neitsyt aukaisee oven, joka ei ole lukossa, ja neiti Moilanen astuu eteiseen).

NEITI MOILANEN (Eteisessä). Vai ei ovi ollutkaan lukossa?

ROUVA RAUNIO. Aa, neiti Moilanen! Quand on parle du soleil, on en voit le rayon!

ELLA (Ensin hiukan pahastuneena). Sanosit, mamma, edes: Quand on parle du loup, on en voit la queue, niin sopisi se paremmin neiti Moilaselle.

(Palvelusneitsyt menee takaisin oikealle).

NEITI MOILANEN (Sisääntultuaan ja tervehtien). Suokaa anteeksi, mutta minä olen jo niin unhottanut huonon Ranskan kielen taitoni, ett'en ymmärrä enää kaikkia sukkeluuksia.

(Istuutuu väsyneenä tuolille oven suuhun).

ROUVA RAUNIO. Olkaa huoleti, neiti, ranskaksi ei voi puhua pahaa kenestäkään.

ELLA (Neiti Moilaselle). Tiedättekö, minä olin kokonaan unhottanut, että meidän piti soittaa tänään. Ja sitä paitse olen minä niin hirveän väsynyt juoksuistani kaupungilla, ett'en minä millään muotoa jaksa ottaa musiikkituntiani. Suokaa sen tähden anteeksi, että minun täytyi teitä turhaan vaivata.

NEITI MOILANEN (Katkerasti naurahtaen). Täytyy kai se suoda. Mutta kyllä minä olisin ollut teille hyvin kiitollinen, jos olisitte laittanut minulle tiedon siitä edeltäpäin. Minullakin on niin hirveän paljon juoksuja, eikä ainoastaan tänään, vaan joka päivä.

ELLA (Hiukan närkästyen). Mutta mistä minä voin sen edeltäpäin tietää, että minä näin väsyisin?! (Syrjään). Onpas hän oikein tuhma!

ROUVA RAUNIO. Tietysti, neiti Moilanen, luetaan tämä tunti mukaan. — Vai on teilläkin niin paljon juoksuja? No, kyllä sen arvaa, mitä juoksuja teillä tätä nykyä on.

NEITI MOILANEN. Musiikkituntini vain, ei muuta mitään.

ELLA (Viekkaasti halaten neiti Moilasta). Niin, niin, te ette vain tahdo ilmaista salaisuuttanne, vaikka sen jo koko kaupunki tietää.

NEITI MOILANEN. Mutta eikös se ole niin, neiti Ella, että usein tietävät muut ihmiset paljoa enemmän, kuin me itse voimme aavistaakaan.

ROUVA RAUNIO. A propos, neiti, voitteko neuvoa meille jonkun hyvän tanssien soittajan Ellan syntymäpäiväksi, tulevana tiistaina? Meillä olikin juuri tanssijaisista puhe, kun te tulitte.

ELLA. Mamma, kyllä minun täytyy mennä hiukan levähtämään; minä olen niin kovin väsyksissäni, ett'en jaksa enää olla jalkeillakaan.

ROUVA RAUNIO. Mene, kultaseni, ja pane makuusuojan ovi kiinni, ett'emme häiritse sinua puheillamme.

ELLA. Hyvästi, neiti Moilanen! Siis jälleen sunnuntaina, kello yksi.

NEITI MOILANEN. Hyvä on. Hyvästi, neiti Ella. Minä lähden myöskin kohta.

(Ella menee oikealle).

ROUVA RAUNIO. Älkää kiiruhtako niin! Istukaahan toki ja jutelkaa vähä minunkin kanssani!

NEITI MOILANEN. Kiitos. Te tarvitsette siis tanssien soittajaa? Eikös se ollut hyvä, joka teillä viime kerralla soitteli?

ROUVA RAUNIO. Ei. Ei hän soittanut ollenkaan hyvin. Hän soitti niin rumia tanssikappaleita ja sitte ei hänen tahtinsakaan ollut aivan moitteeton.

NEITI MOILANEN. Mutta konttoristi Ellenbogen? Häntähän hyvin usein käytetään tanssijaisissa soittamassa…

ROUVA RAUNIO. No, soittaako hän hyvin?

NEITI MOILANEN. Kyllä häneen kaikki ovat olleet tyytyväisiä, mutta…

ROUVA RAUNIO. Mutta mitä? Onko hänellä mitä pahoja tapoja, vai?

NEITI MOILANEN. Ei, tiettävästi, mutta hänen sanotaan olevan hyvin kallis.

ROUVA RAUNIO. Se ei tee mitään. Niin kallis ei hän saata olla, ett'emme me jaksaisi sitä maksaa. Pääasia on vain, että hän soittaa hyvin.

NEITI MOILANEN. Toivottavasti tulette tekin olemaan häneen tyytyväiset.

ROUVA RAUNIO. No, hyvä. Mutta etteköhän te, neiti, tahtoisi olla niin hyvä, että toimittaisitte hänet meille tiistai-illaksi. Me olisimme teille tuhansin kerroin kiitolliset. Tietysti olette te itsekin niin hyvä ja tulette silloin meille tanssimaan.

NEITI MOILANEN. Kiitoksia paljo kutsuista. Mielelläni täytän minä teidän pyyntönne, mutta ensiksikin minä en voi luvata varmaan, että herra Ellenbogen silloin joutaa tulemaan, että… että hän on vapaa sinä iltana.

ROUVA RAUNIO. No, senhän me saamme teiltä kuulla sunnuntaina, kun tulette Ellalle tuntia antamaan. Siksi kai ehditte asiasta kuulustella, vai?

NEITI MOILANEN. Kyllä, toivon sen, mutta… mutta toiseksi tahtoisin sitä ennen tietää, mitä asessori siihen sanoo, se on, eikö hänellä ole mitään sitä vastaan, että herra Ellenbogen…

ROUVA RAUNIO. Mutta, neiti Moilanen, minua kummastuttaa, kuinka te voitte semmoista edes ajatella, saatikka siitä minulle puhua…

NEITI MOILANEN. Ei, ei, arvoisa rouva; ymmärtäkäähän minua toki oikein.
Minä tarkoitan, että tunteekohan asessori herra Ellenbogenin…

ROUVA RAUNIO. Vaatimukset? Niin. Minä ymmärrän varsin hyvin, mitä te tarkoitatte. Mutta jos minä kerran niin tahdon, niin ei minun miehellänikään voi olla mitään sitä vastaan, sen te tiedätte myöskin varsin hyvin. Herra Ellenbogenin vaatimuksista sitä paitse on naurettava edes mainitakaan.

(Hän on näiden sanojensa aikana noussut ylös paikaltaan).

NEITI MOILANEN (Nousee myös ylös). Kuinka tahdotte, rouva. Siitä minä kyllä mielelläni tiedustelen; enkä minä tahtonut teitä millään lailla pahoittaa sillä, että minä otin puheeksi tuon rahallisen puolen asiata. Päinvastoin.

(Aikoo lähteä).

ROUVA RAUNIO. No, joko te lähdette? Hyvästi, neiti Moilanen. Kiitän teitä jo edeltäkäsin vaivastanne.

NEITI MOILANEN (Pukeutuessaan eteisessä). Ei kestä. Kyllä minä kysyn herra Ellenbogenilta, olkaa varma siitä.

ROUVA RAUNIO. Kuinka hirveän kuuma täällä on! Hyvästi, neiti Moilanen! (Neiti Moilanen menee. Rouva Raunio puhuu hänelle portaille). Täytyy jättää tambuurin ovi vähäksi aikaa auki, jotta tulisi raittiimpaa ilmaa huoneisiin, kun ei meillä akkunuksia ole. Eikö totta, kuinka tuhmasti ennen aikaan rakennettiin, kun ei akkunuksia tehty, joita edes voisi talvisaikaan avata?! Hyvästi!

(Jättää eteisen ulko-oven auki ja palaa saliin; yksin ja järjestellen sohvapöydällä olevia kirjoja).

Hän alkaa käydä liian röyhkeäksi, tuo neiti Moilanen. Mutta siitä pitää tehdä loppu. Tulevan kuun alusta minä hankin Ellalle uuden musiikinopettajattaren.

(Hän menee trymoon eteen, katselee peiliin ja laittelekse, ottaa sitte taskustaan pienen pyöreän peilin ja pienen kamman, kääntyy puoleksi selin trymoosen päin, katselee pieneen peiliin niin, että näkee trymoossa selkänsä kuvastavan ja kampaa sekä niska- että otsakiharoitansa, hyräillen ja kokettimaisesti itsekseen hymyillen. Hänen sitä tehdessään, ilmestyy eteisen avonaiselle ovelle kamreeri Lager, korkea hattu päässä. Rouva Raunio ei häntä aluksi huomaa, mutta yht'äkkiä, pientä peiliä käännellessään, näkee hän siinä Lagerin kuvan, säikähtyy, huudahtaa heikosti ja vaipuu istumaan trymoon lähellä olevalle tuolille).

LAGER (Juoksee saliin, kiertää kätensä rouva Raunion vyötäisten ympäri ja suutelee häntä). Herran tähden! Mikä teidän on?

ROUVA RAUNIO. Ei mikään, ei mikään!… Ovi kiinni!… Ja riisukaa palttoonne!…

LAGER (Heittää palttoonsa ja hattunsa eteiseen, vetää ulko-oven kiinni ja palaa jälleen saliin). Mutta mikä teidän on? Puhukaahan! Pelästyittekö minua?

ROUVA RAUNIO. Pelästyin. En… en teitä,… vaan teidän kuvaanne… peilissä…

LAGER. Pyydän sydämmestäni anteeksi varomattomuuteni!

ROUVA RAUNIO. Ei se ollut teidän, vaan minun varomattomuuteni. Mutta se, minkä teitte, oli varomattomasti. Ovihan oli auki.

LAGER. Olkaa huoleti. Sitä ei kukaan nähnyt.

ROUVA RAUNIO. Oletteko varma siitä?

LAGER. Kun tulin, ei portailla ollut ketään.

ROUVA RAUNIO. Kiittäkää Jumalaa siitä! (Menee istumaan sohvaan. Lager istuutuu nojatuoliin aivan lähelle häntä). Toiste ette saa sitä tehdä, muistakaa se!

LAGER. Ilman teidän luvattanne, tietysti.

ROUVA RAUNIO. Vaiti! Ei sanaakaan enää siihen suuntaan! Seinätkin ovat tätä nykyä salapoliiseja.

(Alkaa hämärtää. Sali käy vähitellen yhä pimeämmäksi).

LAGER. Ettekö siis minua odottanutkaan?

ROUVA RAUNIO. En vielä. Ella sanoi teidän tulevan vasta iltasella.

LAGER. Siis ette myöskään saanut kirjettä, jonka lamppupuodin miehen mukana laitoin?

ROUVA RAUNIO. Kyllä, mutta Ella tuli sen perästä kotia.

LAGER. Ja on nyt kotona?

ROUVA RAUNIO. On.

LAGER. Vaikka pyysin saada tavata teitä kahden kesken. Kutsukaa hänet sitte tänne!

ROUVA RAUNIO. Hän nukkuu varmaan. Hän meni levähtämään.

LAGER. Mutta miehenne on poissa, sen näin.

ROUVA RAUNIO. Tietysti, koska nyt kuitenkin sallin teidän olla täällä.

LAGER. No?

ROUVA RAUNIO. Hän epäilee. Sola kävi täällä. He puhelivat jostakin hyvin kiivaasti, suuttuivat ja erosivat. Ella tuli ja kertoi papalleen, että te olitte häntä muka kosineet. Georges vihastui siitä kovin ja lähti ulos, — varmaankin Solan luo. Jotakin on tekeillä. Pitää olla varoillaan.

LAGER. Joutavia pelkäätte. Mitä voisi hän tehdä?

ROUVA RAUNIO. Jumala tiesi! Mutta nyt vain teidän ei olisi pitänyt tulla tänne.

LAGER. Nyt juuri täytyi minun tulla teille.

ROUVA RAUNIO. Kuinka niin?

LAGER. Matkustan kohta vähäksi aikaa pois.

ROUVA RAUNIO. Ja minne? Näin yht'äkkiä.

LAGER. En tiedä vielä itsekään.

ROUVA RAUNIO. Kuinka se on mahdollista?

LAGER. Niin on. Ehkä lähden sinne, jonne lähetetään.

ROUVA RAUNIO. Te olette häjy. Siis virka-asioiden tähden, vai?

LAGER. Niin juuri, — virka-asioiden tähden. Ja sen vuoksi tulin nyt teille jäähyväisille.

(Eteisen ulko-ovi narahtaa hiukan).

ROUVA RAUNIO (Hypähtää ylös istualtaan). Sht! Kuulitteko? Oli aivan kuin joku olisi ovea au'aissut.

(Kuuntelee).

LAGER (Rauhallisesti). En, en kuullut. Omatuntonne on vielä liian herkkä.

ROUVA RAUNIO (Istuutuu taas). Mitä te puhutte?! — Vai te siis lähdette? Ettekö tule Ellan syntymäpäivillekään?

LAGER. En voi. Lähden jo sitä ennen.

ROUVA RAUNIO. Tyttö parka! Hänellä ei tule silloin olemaan paljon iloa.

LAGER. Laskette leikkiä!

ROUVA RAUNIO. En. Todellakin; hän rakastaa teitä kovin.

LAGER. Enemmän kuin te?

ROUVA RAUNIO. Hävytön! Te olette hänen ensimäinen, todellinen rakkautensa.

LAGER. Oi, se haihtuu kyllä pian naurettavana harhakuvana. Ikuinen rakkaus on jo kauan sitte kukistettu epäjumala, johon ei kukaan enää usko. Ja minua varsinkaan ei kukaan voi kauan rakastaa.

ROUVA RAUNIO. Olettepa te tänään sentimenttaali. Sen kai hämärä tekee.
Sytyttäkää sitte lamppu!

LAGER. Ei, ei, ei, jos suvaitsette. Vai olen sentimenttaali?
Todellakin? Mutta tiedättekö miksi?

ROUVA RAUNIO. No?

LAGER (Vetää tuolinsa aivan lähelle rouva Rauniota). Siksi, — siksi, että minun nyt täytyi tulla teidän luo jäähyväisille.

ROUVA RAUNIO. Loruja! Te ette tullut minun, vaan Ellan tähden.

LAGER. Mutta teidän luoksenne.

ROUVA RAUNIO. Ette siis häntä rakastakaan?

LAGER. Kaikesta sydämmestäni rakastan hänessä teidän kuvaanne, mutta…

ROUVA RAUNIO. Imartelija! Mutta…?

LAGER. … mutta minä olen vielä liian rehellinen pettääkseni viatonta sydäntä.

ROUVA RAUNIO. Vaan ette liian rehellinen pettääksenne minun miestäni?

LAGER. Oi, nuo liian rehelliset miehet ovat ikäänkuin varten vasten luodut petettäviksi. Eikö niin? Sehän on teidän oma ajatuksenne, vai?

(Taaskin narahtaa eteisen ulko-ovi).

ROUVA RAUNIO (Hypähtää jälleen pelästyneenä istualtaan). Kuulitteko?
Taas.

LAGER (Katsahtaa kerran taaksensa). Kyllä. Kuulin. Vaan miksi te pelkäätte? Onko se mikään rikos, että istutte ja puhelette kanssani?

ROUVA RAUNIO (Istuu jälleen). Ei. Vaan kuitenkin oikein kuulen, kuinka sydämmeni sykkii. Tahtoisin ainakin kutsua Ellan tänne.

LAOER. Äitinsä turvaksi! Ha-ha! Ja tehän loukkaatte sillä minua, ett'ette uskalla istua minun seurassani, ikäänkuin minä mikä pahantekijä olisin.

ROUVA RAUNIO. Pahantekijäkö? Ei, ei…

LAGER. Mutta todellakin! Ehkä olenkin pahantekijä? Mistä sen tietää?
Pahehan käypi aina sukkajalassa, niinkuin sanotaan.

ROUVA RAUNIO. Hyi! Miksi puhutte niin kamalasti?

LAGER. Pelkäättekö te?

ROUVA RAUNIO. Pelkään.

LAGER. No, sitte en uskallakaan puhua teille mitään.

ROUVA RAUNIO. Mitä niin?

LAGER. Tahdoin tunnustaa teille jotakin, — kertoa teille pikku uutisen, aivan uutukaisen uutisen, jota ei kukaan vielä tiedä.

ROUVA RAUNIO. Kertokaa sitte ja pian!

LAGER. En tohdi, koska te pelkäätte. Ja seinätkinhän ovat tätänykyä salapoliiseja, — sanoitte te itse.

ROUVA RAUNIO. Jumala! Mitä te tarkoitatte?

LAGER. Saatte kuulla sen kohta; ehkä huomenna, ehkä ylihuomenna.

ROUVA RAUNIO. Te näytätte niin salaperäisen hirveältä!

LAGER. Kuin rosvo tahi varas, niinkö? Mitäs jos minä todella olisinkin varas…?

ROUVA RAUNIO. Herran tähden, lopettakaa jo!

LAGER. Ei, ei, kuulkaahan! Älkää joutavia peljätkö! Sanokaahan: jos minä todellakin olisin varas ja minun pitäisi paeta Amerikkaan, niin rakastaisitteko minua niin paljon, että lähtisitte minun kanssani?

ROUVA RAUNIO. Lopettakaa, minä rukoilen; lopettakaa jo arvoituksenne.

LAGER (Naurahtaa hiljaa ja kuivasti). Ha-ha-ha-ha! Hyvä on! Minä lopetan. Rauhoittukaa!

(Äänettömyyttä).

ROUVA RAUNIO. Puhukaa ennemmin jotakin muuta ja selvään, että minä ymmärrän.

LAGER. Minähän aloin puhua muuta, vaan te itse kielsitte puhumasta siihen suuntaan.

ROUVA RAUNIO. Te olette niin kummallinen tänään. Oletteko oikein… oletteko te…?

LAGER. Olenko oikein selvä, tarkoitatte? Kyllä. Tänään en ole vielä paljoa juonut.

ROUVA RAUNIO. Ei, ei… Olette varmaan pelannut ja paljon hävittänyt?

LAGER. Joutavia! Ei se minua huoleta, vaan se, ett'ette minua kylliksi rakasta ja että minun täytyy jättää teidät…

ROUVA RAUNIO. Te saatatte minut epätoivoon!…

LAGER. Todellako, — jos lähden? (Lankee polvilleen rouva Raunion eteen ja suutelee häntä innokkaasti). No, sallikaa minun sitte suudella teitä viimeisen kerran!

(Eteisen ulko-ovi narahtaa jälleen).

ROUVA RAUNIO. Ylös! Nouskaa ylös! (Hypähtää seisoalleen). Kuulitteko?
Kuulitteko nyt, — kolmannen kerran?! (Huutaa eteiseen päin). Kuka
siellä? Kuka siellä? (Eteisestä ei kuulu mitään vastausta. Lagerille:)
Sytyttäkää lamppu, pian! Tässä on tulitikut.

(Lager on noussut verkalleen ylös. Kun hän raapaisee valkean ja sytyttää lampun, näkyy eteisen ulko-ovi olevan auki ja eteisessä seisoo asessori Raunio).

ROUVA RAUNIO. Kas! Sinäkö se olet, Georges? Mistä sinä tulet?

RAUNIO (Salin ovelta). Maan alta kai! Kalma käy myöskin aina sukkajalassa, eikö niin kamreeri Lager?

    (Lager, joka on saanut lampun sytytetyksi, aikoo peittää
    sen punaisella varjostimella).

RAUNIO (Astuu saliin sohvapöydän luo). Ei, ei! Älkää peittäkö lamppua! "Valoa, enemmän valoa!" Tiedättekö, kenen viimeiset sanat ne olivat? Ja minä tarvitsen myöskin enemmän valoa, nähdäkseni teidät, "kauniit otukset!" (Katsoo pitkään, vuoron perään vaimoonsa ja Lageriin. Vaimolleen:) Vai niin, arvoisa rouva? Tepä ette taitanut aavistakaan, että seinät todellakin ovat tätä nykyä salapoliiseja?!

ROUVA RAUNIO. Jumalan tähden, Georges! Mikä sinun on? Mitä ai'ot tehdä?

RAUNIO. Mitäkö ai'on tehdä?

(Ottaa palttoonsa povitaskusta, johon puettuna hän on saliin tullut, revolverin, jonka ojentaa keskivälille vaimoaan ja Lageria).

ROUVA RAUNIO (Kirkaisten). Herra Jumala! Georges! Tuonko nyt kävit ostamassa?

    (Oikealta juoksee sisään Ella, makuusta punaisena ja hiukset
    epäjärjestyksessä, ja seisattuu kauhistuneena salin ovelle).

RAUNIO. Juuri tämän. No, kumpi teistä nyt on todella enemmän pahantekijä? (Ojentaa revolverin Lageria kohtaan). Ehkä te? Puolustakaa itseänne, jos voitte!

LAGER (Vetäytyy eteiseen päin). Oikeudessa ai'on minä puolustaa itseäni.

RAUNIO. Minun kädessäni on nyt oikeus. (Kun Lager on ehtinyt eteisen ovelle) Vai tahdotteko lähteä yhdessä Amerikkaan? Minun vallassani on kuitenkin lähettää teidät molemmat suoraa tietää — helvettiin!

ELLA (Juoksee ja tarttuu isänsä käteen, jossa revolveri on).

ROUVA RAUNIO (Huudahtaa ja kaatuu pyörtyneenä lattialle).

LAGER (Sieppaa päällysvaatteensa ja pujahtaa ulos).

RAUNIO (Katsoen rouvaansa). Ha-ha-ha-ha! Eipäs nyt, arvoisa rouva, hän juossut auttamaan.

ELLA (Juoksee äitinsä luo ja lankee polvilleen hänen viereensä).

RAUNIO. Tyttö parka! Tyttö parka! Vai oli tuo sinun ensimäinen,
todellinen rakkautesi! Ja tuo on sinun äitisi!… No, älä itke, Ella!
Nyt meillä on syytä viettää tulevana tiistaina sinun syntymäpäivääsi!
Vaan ensin Solan luo!

    (Pistää revolverin palttoonsa povitaskuun ja menee
    eteisen kautta ulos, paiskaten ulko-oven kiinni).

Esirippu.

KOLMAS NÄYTOS.

(Sama sali, kuin edellisissäkin näytöksissä, mutta juhlallisesti valaistuna. Kaikki on järjestetty tanssijaisia varten. Oikealla on flyygeli sysätty asessorin työhuoneen oven ja oikeanpuolisessa seinässä olevan oven väliseen nurkkaan. Sohvapöytä on viety pois, mutta sohva on, vasemmalla, paikoillaan ja tuolit ovat rivitetyt pitkin seiniä. Eteisessä palaa kattolamppu, naulakko ja tuolit siellä ovat täynnä päällysvaatteita. Asessorin työhuoneen ovi on auki ja huoneesta näkyy pelipöytä, jonka ääressä istuu neljä herraa korttia pelaamassa. Pari herraa seisoo tuolien takana katselemassa muiden peliä. Salissa tanssitaan franseesia. Ensimäisenä parina, oikealla, tanssii Ella erään pitkän, mustaverisen ylioppilaan kanssa, joka johtaa tanssia, puhelee innokkaasti Ellan kanssa, kiertelee vähä väliä viiksiään ja laittelee pänsneetään. Vasemmalla, näiden vastaparina, tanssii rouva Raunio erään keski-ikäisen, kaljupäisen herran kanssa, joka näyttää häntä hyvin naurattavan. Viimeisessä parissa, eteisen oven luona, näkyy neiti Moilanen, joka kuten muut vanhemmat naiset, on tummaan leninkiin puettu. Muuten ovat kaikki nuoret naiset puetut vaaleisiin vaatteisiin, herrat kaikki hännystakkeihin ja valkoisiin kaulahuiveihin. Konttoristi Ellenbogen [tätä osaa voi myös näytellä nainen, lauseita hiukan muuttamalla] soittaa flyygeliä. Ovissa seisoo katselijoita, niiden joukossa asessori Raunio huoneensa ovella).

ROUVA RAUNIO (Tanssin loputtua). Pyydän, että kaikki kavaljeerit tekevät niin hyvin ja saattavat daaminsa ruokasaliin syömään pientä illallista à la fourchette. (Rouva Raunio kavaljerineen menee oikealle ja heitä seuraavat vähitellen muutkin parit. Neiti Moilanen vain istuutuu sohvaan).

RAUNIO (Kehoitellen vieraita). Ja ne naiset ja herrat, joilla ei paria ole, tehkööt niin hyvin ja etsikööt itselleen kumppanin! Pyydän nöyrimmästi, arvoisat vieraat, olkaa niin hyvät, käykää syömään. (Huomattuaan neiti Moilasen). No, ja te, hyvä morsian! Luuletteko te elävänne pelkästä rakkaudesta, kun nyt kihloissa olette? Tehkää niin hyvin, tekin!

NEITI MOILANEN. Kiitoksia, herra asessori! Kyllä minä kerkiän.

RAUNIO. Ette suinkaan nyt enää Solaa odota, vai? Miks'ei hän sitte tullut?!

NEITI MOILANEN. Se minua todellakin kummastuttaa. Hän niin varmaan lupasi.

RAUNIO. Sitte on hänelle joku aivan odottamaton este sattunut.

NEITI MOILANEN. En tiedä. En käsitä.

RAUNIO. No, ei olla huolissamme! Ehkä hän vielä syömään tuleekin. Ja teitä noutamaan ja saattamaan.

NEITI MOILANEN. Sitähän olen vähän vielä toivonut.

RAUNIO. Niin! Toivokaamme! Tulkaa nyt! Mennään me sillä aikaa hiukan haukkaamaan! Minä tässä muuten unhotin kaikki kohteliaan isännän velvollisuudetkin.

(Menee oikealle neiti Moilasen kanssa. Raunion työhuoneesta tulevat samassa ne neljä herraa, jotka ovat pelanneet korttia; kaksi heistä menee oikealle, kaksi seisattuu saliin väittelemään).

1:NEN HERRA. Minä en ymmärrä, kuinka sinä voit sillä lailla pelata?! Minullahan oli (taivuttaa sormea joka korttia luetellessaan) ässä, kuningas, sotamies ja viisi hakkua. Me olisimme huoleti voineet määrätä pienen slammin.

2:NEN HERRA. Miks'et määrännyt? Ilmoitinhan minä, minkälaiset hertat minulla oli..

1:NEN HERRA. Miks'et määrännyt?! Miksi?! Tietysti olisi sinun pitänyt näyttää myöskin, että sinulla oli pataa. Mutta sinä vain "pass, pass, pass!"

2:NEN HERRA. Sitä en millään lailla voinut, sillä Lindström sanoi jo kolme pataa ja minun patani olivat sitä paitsi liian huonot: rouva vain ja kolme pientä.

1:NEN HERRA. Kuningashan sulla taisi olla eikä rouva.

2:NEN HERRA. Eikä ollut! Rouva se oli, muistanhan minä sen. Ristisotamies minulla vielä oli, eikä muita mitään.

1:NEN HERRA. Huonot sinulla, pyhä veli, oli kortit, mutta huonosti sinä pelasitkin. Sinun kanssasi pelatessa voi yhtenä iltana hävittää koko omaisuutensa ja sitte ei auta muu, kuin pistää pillit pussiin ja luistaa Amerikkaan Rosenbergin, Lagerin ja muiden velikultien seuraan.

2:NEN HERRA. No, no! Mutta uskotko todellakin, että Lagerkin on sinne mennyt?

1:NEN HERRA. Minnekäs hän olisi mennyt, jos hän tahtoi vankeutta välttää?

2:NEN HERRA. Kuinkas suuri vailinki hänen hoitamassaan kassassa oli?

1:NEN HERRA. Kukapa sen vielä oikein tietää? Toiset sanovat sen olleen sata seitsemänkymmentä viisi tuhatta, toiset yli kahden sadan tuhannen.

2:NEN HERRA. Mahdotonta on käsittää, kuinka hän niin lyhyessä ajassa on voinut hävittää niin paljon.

1:NEN HERRA. Miks'ei?! Uhkapelissä menee pian miljoonakin.

2:NEN HERRA. Mutta eikös hän pari vuotta sitte perinyt satatuhatta markkaa?

1:NEN HERRA. Hy-hyi! Ne hajosivat jo, ennenkuin hänen taskuunsa joutuivat, kuin tuhka tuuleen, — entisiin velkoihin.

2:NEN HERRA. Olipa hyvä, ett'ei sillä miehellä ainakaan perhettä ja lapsia ollut.

1:NEN HERRA. Kukapa sen tietää, vaikka lapsia olisi ollutkin, sillä kyllä se semmoista elämää vietti.

2:NEN HERRA. Todellako? Sitä en ole kuitenkaan kuullut.

1:NEN HERRA. Mitäpä sinä olisit kaikkia kuullut, kun et moneen vuoteen ole Helsingissä käynyt?

2:NEN HERRA. Niin. Kylläpä tästä Helsingistä on tullutkin koko pääkaupunki joka suhteessa! Ei se ole kevytmielisessä elämässäkään enää huonompi Parisiakaan.

1:NEN HERRA. Missäpä maailmassa sitä ei olisi pahaa, jos on hyvääkin.

2:NEN HERRA. Niinpä se on, niinpä se on!

    (Ella ja ylioppilas tulevat oikealta. Molemmilla on
    käsissä lautaset, joissa on ruokaa).

ELLA. Mutta, hyvät herrat, ettekö te tahdo syödä pientä voileipää?
Tehkää niin hyvin, käykää ruokasaliin!

1:NEN ja 2:NEN HERRA. Kiitos, kiitos!

(Menevät oikealle. Ella menee ja istuutuu sohvaan. Ylioppilas seisoo hänen edessään, syöden ja puhellen).

YLIOPPILAS. Joku syy siihen epäilemättä on.

ELLA. Sanoinhan minä, ett'ei ole.

YLIOPPILAS. Muutoin minä en voi sitä ymmärtää. Alussa te olitte niin iloinen ja hilpeä, ja sitte yht'äkkiä…

ELLA. Mitä niin?

YLIOPPILAS. Te kokonaan muutuitte.

ELLA. Ihminen ei voi aina olla yhtäläinen.

YLIOPPILAS. Se on totta. Mutta sanoisittehan edes suoraan, pahoitinko minä teitä jollakin. Jos sen tietämättäni olen tehnyt, niin pyydän sydämmestäni tuhansin kerroin anteeksi! (Polvistuu Ellan eteen). Näettehän, polvillani pyydän teiltä anteeksi.

ELLA. Nouskaa ylös! Minä en rakasta panettelua. Minä en rakasta, kun toisia ihmisiä panettelee.

YLIOPPILAS. Hyvänen aika, neiti Raunio! Oliko se siis todellakin siitä?! Mutta eihän se ole panettelua. Muiden sanojahan minä kerroin, relata refero, niinkuin Roomalaiset sanoivat.

ELLA. Mutta se ei ole totta, se ei ole totta. Joll'en minä sitä ihan varmaan tietäisi, en sitä niin varmaan väittäisikään.

YLIOPPILAS. Kuinkas sen asian sitte voisi muutoin selittää, että hän aivan yht'äkkiä katosi ja lähti Amerikkaan. En minä ainakaan sitä ymmärrä.

ELLA. Kukas sen on sanonut, että hän niin yht'äkkiä katosi ja seuraako siitä sitte, että hän on Amerikkaan lähtenyt?

YLIOPPILAS. Mutta, arvoisa neiti, älkää minuun suuttuko: niin ihmiset kertovat.

ELLA. Vähänkös ihmiset kertovat?! Minä tiedän varmaan, ett'ei niin ole laita. Keskiviikkona kävi hän meillä ja kertoi mammalle, että hänen täytyi lähteä vähäksi aikaa matkalle.

YLIOPPILAS. Vai kertoi hän todellakin niin? Varmaan oli hänellä jo silloin se aikomus mielessä, vaikka hän vasta lauantaista on kadoksissa.

ELLA. Perjantaina hän jo lähti, sen tiedän myöskin varmaan.

YLIOPPILAS. Kentiesi, kentiesi, sitä vastaan en väitä. Mutta lauantaina ei hän, kuulemma, ollut enää virastossaan. Ja silloin tulikin vaillinki ilmi.

ELLA. Sitä en usko. Se on mitä hävyttömintä panettelua!

YLIOPPILAS. Sallikaa minun ottaa teidän lautasenne neiti!

ELLA. Kiitos, kyllä minä vien sen itse.

(Menee oikealle sukkelin askelin ja pahastuneena. Ovessa syrjäytyy hänen edestään konttoristi Ellenbogen, joka tulee saliin).

ELLENBOGEN (Katsottuaan ensin pitkään Ellan jälkeen). Ohoh! Mitäs neiti niin äkäisesti tiehensä tepsutteli?

YLIOPPILAS (Kohottaen hartioitaan). En, Jumal'aut, ymmärrä. Puhuin hänelle vain siitä, josta kaikki ihmiset puhuvat — kamreeri Lagerista.

ELLENBOGEN. Ja siitä hän tietysti suuttui!

YLIOPPILAS. Kuinka niin, tietysti?

ELLENBOGEN. Hyvänen aika? Ettekö te tiedä, että…?

(Kuiskaa jotakin ylioppilaan korvaan, sillä samalla tulee oikealta saliin muutamia vieraita, pyyhkien suutaan ja vetäen hansikkaita käsiinsä).

YLIOPPILAS. Mitä sanotte?! Onko se mahdollista?

ELLENBOGEN. Ihan varmaan! Siitähän kaikki ihmiset puhuvat.

YLIOPPILAS. En ole kuullut mitään. Enkä tahtoisi uskoakaan.

ELLENBOGEN. Mutta siinähän teille on todiste, koska hän niin pahastui.
Hirveän varomattomasti se oli teidän puoleltanne.

YLIOPPILAS (Levitellen käsiään). Mistä minä sen tiesin?! Enhän minä voinut sitä tietää, kun hiljan vasta kaupunkiin saavuin.

(Oikealta tulee taaskin muutamia vieraita ja rouva Raunio).

ROUVA RAUNIO. Herra Ellenbogen! Ehkä te olette niin hyvä ja soitatte meille vielä jonkun kauniin valssin, vaikka Faustvalssin. Se on minusta sittenkin kaikkein paras, niin köykäinen, niin ilmainen, että se saapi raskaimmatkin jalat höyheninä liitämään.

ELLENBOGEN. Heti paikalla, armollinen rouva!

(Menee soittamaan. Ylioppilas menee oikealle lautasineen ja tulee sitte, soiton alettua, ja vie Ellan tanssimaan, puhellen innokkaasti hänen kanssaan tanssinkin aikana).

ROUVA RAUNIO (Muutamille vanhemmille vieraille, jotka ennen soiton alettua ovat tulleet hyvästi jättämään). No, joko te nyt niin kiiruhdatte? Hyvästi, hyvästi! Olisitte edes olleet viimeisen valssin ajan. Hyvästi, hyvästi! Älkää unhottako meitä! Käykäähän nyt joskus kutsumattakin!

(Kun soitto on alkanut, tulevat kaikki oikealta vähitellen saliin. Osa lähtee vielä tanssinkin aikana pois. Sillä välin, ensimäisten vieraiden lähtiessä, on Sola tullut eteiseen, sitte saliin, tervehtinyt rouva Rauniota, vaihtanut hänen kanssaan muutaman sanan, löytänyt neiti Moilasen istumasta tuolilla, oikealla, näyttämön etualalla ja ruvennut hänen kanssaan vakavana puhelemaan. Tanssi alkaa loppua ja vieraat lähtevät vähitellen kaikki, Rouva Raunion ja Ellan heitä salin perällä hyvästellessä. Ellenbogen soittelee hiljakseen jotakin vienoa kappaletta. Tällöin on)

RAUNIO (Huomannut Solan ja menee häntä tervehtimään ja puhuttelemaan). Kas, tulithan sinä sittenkin! Niinkö paljon puuhaa jo kihlattunakin, ett'et illallisellekaan kerinnyt?

SOLA. Niin, näköjään.

RAUNIO. Ehkä sieltä kuitenkin vielä olisi jotakin sinullekin suuhun löytynyt.

SOLA. Kiitos! En minä nyt välitä.

RAUNIO. Siis vain morsianta hakemaan? (Kädestä pidellen). No, toivotan oikein sydämmestäni onnea. Tiedätkös, minä kovin ihastuin, kun avasin Uuden Suomettaren ja näin tuon ilmoituksen: "Kihloissa: Anna Moilanen—Antti Sola." Ne tuntuivat niin vankoilta, niin tukevilta, nuo kelpo nimet.

SOLA. Eihän se taitanut enää mikään yllätys olla, vai?

RAUNIO. Eipä. Sen myönnän.

NEITI MOILANEN. Emme me olisi vielä nytkään kihlaustamme julaisseet, ellei siitäkin olisi alettu kaupungilla puhua. Ihmisten tähden täytyi se tehdä, pahennusta välttääksemme.

RAUNIO. Sen paheen alle sitä usein täytyy pakostakin alistua. — Mutta kylläpä minä jo sielussani näen, mikä ihanteellinen teidän tuleva kotinne on oleva. Ai, ai! Eikö totta, Neiti Moilanen? Kuinka ihanata siellä tulee olemaan?!

NEITI MOILANEN. En ole, hyvä asessori, vielä niin kauas ajatellut.

RAUNIO. No, no, no! Kyllä se tiedetään, mitä te, naiset, ajattelette. "Vesille venosen mieli…" he-he-he-he! Ja sitte nuo pienet kiharatukkaiset, — niistä tulee ainakin (lyö Solaa olkapäälle) meidän suomalaisen Solan kelpo lapsia, eikä tuollaisia ranskalaisen Zolan naturalistisia… he-he-he-he!

NEITI MOILANEN (Vetäytyy nauraen, hämillään, taemmalle).

SOLA. Sinäpä, Yrjö, saatat morsiameni ihan hämille. Olet muuten aivan erityisen iloisella ja vallattomalla tuulella tänään.

RAUNIO. No, onhan minulla vähän syytäkin siihen.

SOLA. Kun olet tuosta kotivitsauksestasi iäksi päässyt, niinkö?

RAUNIO. He-he-he-he! Tuntuihan se kuitenkin, ikäänkuin olisi hiukan huojennettu kuormaa hartioiltani. Ja olihan siinä syytä sekä iloitsemiseen että tämän päivän viettämiseen. Mutta tähänpä viimeiseen ei olisi taaskaan kyetty ilman sinun apuasi, pyhä veli, sinä kun nytkin päästit minut pulasta, kun tuli tuon flyygelin oston tähden otetun vekselin maksupäivä ihan yhteen aikaan.

SOLA. Saattaahan tuo olla niin. Mutta tiedätkös mitä, ystäväiseni?

(Katsoo vakavasti ja ankarasti Rauniota silmiin).

RAUNIO. No? Mikä on?

SOLA (Hetken vaitiolon jälkeen). Minä en ole tahtonut ennen häiritä sinun iloasi, jos sekään todellinen on, mutta… mutta tiedätkös mitä? Minä näen, että sinä et ole ollenkaan sellainen rehellinen ystävä, joksi sinua vielä tähän saakka olen uskonut…

RAUNIO. Mutta mitä tarkoitat, Antti?

SOLA. Ja, suoraan sanoen, sydämmestäni kadun, että sinua taaskin autoin tuolla vekselillä, sillä sinä et enää ystävän apua rahtusenkaan verran ansaitse.

RAUNIO. Jumal'avita, Antti, minä en sinua ymmärrä.

SOLA. Ha-ha! Sinä olet valehtelija, petturi!

RAUNIO. Joko olet sinä tahi minä hullu!

SOLA. Hullu olet, jos minua hulluksi luulet. Mutta vastaapas sinä minulle, jos sinussa enää kelpo ihmisen järkeä jälellä on: miksi valehtelit sinä minulle silloin, että sinun rouvasi muka lainasi ne rahat silloin lapsuuden ystävältään kamreeri Lagerilta?

RAUNIO. Mitä? Ettäkö minä sen valehtelin?!

SOLA. Niin, valehtelit, petit minun. Sillä sinun omakätisesti allekirjoittama velkakirjasi on tavattu Lagerin kassakaapista hänen jälkeensä jättämien papereittensa joukossa. Ja nyt on siis sinun nimesi julkisesti liitetty mitä törkeimpään kruununvarkauteen. Eikä sillä hyvä: sinä olet tahrannut minunkin, vanhan ystäväsi, nimen sen kautta, että olen sen piirtänyt yhteen vekseliin, sinun häpeällisen nimesi rinnalle.

RAUNIO (Nostaa mielettömän vaistomaisesti molemmat kätensä päätään kohti, aivan kuin etsien jotakin salaista ajatusta, jota hän ei tahdo saada selville). Velkakirja?!… Velkakirja?!… Ja minun… minun nimeni… minun nimeni… minun?

SOLA. Ha-ha! Sinä näyttelet vain viattoman lapsen osaa! Mutta tiedä: huomenna jo maksan minä vekselimme ja sitte… sitte emme koskaan enää näe toisiamme.

(Hän katselee vielä kotvan aikaa Rauniota, joka seisoo yhdellä paikkaa, kuin mieletön, voimatta sanoa sanaakaan, ja menee sitte neiti Moilasen luo. He ottavat hyvästi rouva Rauniolta ja Ellalta, pukeutuvat ja menevät pois. Sillä välin kuin he pukeutuvat, menee konttoristi Ellenbogen, joka nyt on lopettanut soittamisen, jättämään Rauniolle hyvästi. Tämä antaa Ellenbogenille kättä, aivan kuin ei häntä huomaisikaan. Ellenbogen poistuu, kummastellen katsoen Raunioon, joka sitte menee ja istuutuu sohvaan, pää käsien välissä ja kyynärpäät polviin nojaten).

ELLA (Kun neiti Moilanen ja Sola pukeutuvat). Tietysti, neiti Moilanen, en minä huomenna jaksa musiikkituntia ottaa, mutta ylihuomenna tahi minä muuna päivänä tahansa, jos vain teille sopii. Tahikka ehkä vasta sunnuntaina, vai kuinka?

NEITI MOILANEN. Kyllä ei minun sopisi ennenkuin sunnuntaina, neiti
Ella.

ELLA. Hyvä on, hyvä on! Sitä parempikin.

NEITI MOILANEN ja LEHTORI SOLA. Hyvästi! Kiitoksia paljo.

(Menevät).

ROUVA RAUNIO ja ELLA. Hyvästi! Hyvästi!

(Samassa tulee konttoristi Ellenbogen ottamaan hyvästi rouva Rauniolta ja Ellalta).

ROUVA RAUNIO (Antaessaan Ellenbogenille kirjekuoreen suljetun rahan). Kiitoksia paljon, herra Ellenbogen, teidän oivallisesta soitostanne! Ja mitä kauniita tanssikappaleita te soitatte! Ne ovat aivan erityisiä laatuaan eivätkä ollenkaan noita banaalia kappaleita, joita joka paikassa kuulee kilkutettavan.

ELLENBOGEN. On varsin hauskaa kuulla, että olette tyytyväinen, rouva.

ROUVA RAUNIO. Ja mikä erinomaisen hyvä tahti teillä on!

ELLA. Minä ihmettelen, mamma, kuinka herra Ellenbogen on jaksanut niin kauan soittaa ja melkein taukoamatta. Mehän aloimme jo kello yhdeksältä ja nyt on kello jo jo varmaan kolme.

ELLENBOGEN. Tottumus, tottumus sen tekee. Mutta sitä paitsi ei tämä vielä ole verraten ollenkaan kauan. Välistä sitä saa soittaa vielä kauemmin. Hyvästi! Nöyrin palvelijanne!

(Menee. Rouva Raunio ja Ella kumartavat hänelle. Miina, joka vieraiden lähtiessä koko ajan on ollut heidän päälleen vaatteita auttamassa, panee eteisen ulko-oven lukkoon ja menee salin läpi oikealle. Ella menee myös oikealle).

ROUVA RAUNIO (Tullen saliin ja huomaten Raunion istuvan sohvassa). Tuossako sinä istut, Georges? Sitäpä minä ajattelinkin, että oletpa sinä epäkohtelias, kun et tule parhaimpia vieraitasikaan saattamaan. Vai olet niin väsyksissä, ett'et enää seisoakaan jaksa!? Luulisipa, että sinä kyllä olet valvomiseen tottunut. Ja silloin, kun ei tarvita, voit kyllä istua huoneessasi kirjoittelemassa vaikka aamuun asti.

RAUNIO (Kohottaen päätään). Olet kai pahoillasi, ett'ei kamreeri Lager ole pidoissamme ollut?

ROUVA RAUNIO. Minä olen kyllä nähnyt, että sinä sitä vastoin olet koko illan sentähden riemuinnut.

(Aikoo mennä oikealle).

RAUNIO (Nousten seisoalleen). Betty!

ROUVA RAUNIO (Seisattuen). Mitä?

RAUNIO (Menee ja asettuu rouvansa ja oven väliin). Minulla on sinulle vähän puhumista.

ROUVA RAUNIO. Mutta minulla ei ole sinun kanssasi mitään puhumista.

(Aikoo taaskin mennä).

RAUNIO. Ei paikaltakaan!

ROUVA RAUNIO. Onko sulla nytkin revolveri taskussasi?

RAUNIO. Ehkä. Siis jo aavistat, mitä minulla on sinulle puhumista? Hä?
Vastaa! Vastaa! Aavistatko sen?

ROUVA RAUNIO. Mieletön!

RAUNIO. Sinä varmaan et ole ainoa, joka minua hulluna pidät.

ROUVA RAUNIO. Mitä siis tahdot? Päästä! Päästä minut! Ja rauhoitu,
Georges!

RAUNIO. Mitäkö tahdon? Tahtoisin nyt kysyä vain, etkö sinäkin haluaisi matkustaa — Amerikkaan?

ROUVA RAUNIO. Herra Jumala! Sinä olet todellakin hullu!

RAUNIO. En vielä, mutta ehkä kohta tulenkin hulluksi.

ROUVA RAUNIO. Päästä, Jumalan tähden, päästä minut, Georges! Minua peloittaa olla kahden kesken sinun kanssasi.

RAUNIO. Kyllä, kohta; mutta sanohan minulle ensin: olethan jo kuullut, että hän on karannut?

ROUVA RAUNIO. En mitään ole kuullut.

RAUNIO. Ja olethan myöskin kuullut, että hän on kruunun varoja varastanut?

ROUVA RAUNIO. S'ei ole totta.

RAUNIO. Siis olet kuullut sen?!

ROUVA RAUNIO. Mutta se on törkeä vale!

RAUNIO. Tiedät sen asian siis paremmin kuin kaikki muut.

ROUVA RAUNIO. Hän ei ole karannut! Hän ei ole mitään varastanut! Se on vale!

RAUNIO. Mutta minä näytän sinulle toteen, että se ei ole valetta.

ROUVA RAUNIO. Minä tiedän, että hän on matkustanut vain virkamatkalle, virka-asioiden tähden.

RAUNIO. Ha-ha! No, mutta sanopas sitte minulle, koska näyt kaikki hänen asiansa niin tarkkaan tietävän: (tuijottaa rouvansa silmiin; harvaan) kukas sen velkakirjan on allekirjoittanut, joka hänen tyhjästä kassakaapistaan on löydetty?

ROUVA RAUNIO (Tahtomattaan). Mikä?… Mitä? — (Tyynesti). Mistä minä hänen velkakirjojaan tiedän.

RAUNIO. Ha-ha-ha! Vaan ainakaan en minä ole sitä velkakirjaa allekirjoittanut, vaikka siinä sanotaan olevan minun omakätisesti kirjoittama nimeni. Sen kai sallit minun parhaiten tietää? (Pitkä vaitiolo, jonka aikana Raunio vain tuijottaa vaimoonsa). Mitäs sinulla on siihen sanottavaa, hä? Kukas sen on tehnyt?

ROUVA RAUNIO (Rohkeasti kohottaen päätään). Et suinkaan sinä uskalla minua siitä epäillä?

RAUNIO. Et suinkaan sinä uskalla ketäkään muuta siitä syyttää? Kukas sen sitte olisi tehnyt?

ROUVA RAUNIO. Sen on hän tehnyt.

RAUNIO. Lagerko, vai?

ROUVA RAUNIO. Hän juuri, — kostaaksensa sinun kehnon tekosi.

RAUNIO. Minun kehnon tekoni?! Sen varmaan, ett'en häntä silloin kuoliaaksi ampunut, niinkö? Se oli todellakin kehno teko, sen myönnän.

ROUVA RAUNIO. Miks'et häntä sitte silloin ampunut?

RAUNIO. Ihmisten tähden. Sillä en tahtonut, että sekään sinun tuottamasi häpeä joutuisi ihmisten pureskeltavaksi, vaan ennen kuolisi kotini seinien sisään, lepäisi ikuisena muistokivenä muutoinkin jo raskaalla sydämmelläni.

ROUVA RAUNIO. Ja luulit siten maksaneesi kiitollisuuden velkasi? Sinä näet, että olet huono velan maksaja.

RAUNIO. Luuletko todellakin, että minä uskon tätä sinun viimeistä kavaluuttasi? E-hei. Nyt vihdoinkin tunnen minä sinut niin hyvin, että tiedän, että hän kuitenkin siinä oli sinua parempi.

ROUVA RAUNIO. Siis todellakin uskallat epäillä, että minä…?

RAUNIO. Sinä juuri olet minun nimeni väärentänyt! Sinä eikä kukaan muu!

ROUVA RAUNIO. Mitä todisteita sinulla on, että minä sen olisin tehnyt.

RAUNIO. Sinun entinen elämäsi on minulle kyllin riittävä todiste, että sinä olet kyennyt tuottamaan minulle tämänkin mitä törkeimmän, julkisen häpeän.

ROUVA RAUNIO. Ilman todisteita ei sitä kukan ihminen usko.

RAUNIO. Vai luulet siis, että rikoksesi nyt on iäksi haudattu, kun hän on karannut…?

ROUVA RAUNIO. Sitä rikosta en ole tehnyt.

RAUNIO. Ei! Se on liian konstikas, tuo tepponen, sekoittaakseen selvän asian. Itse väärentämällä minun nimeni, — ja siihen ei hänellä syytä ollut, — hän ei olisi sinulle rahoja antanut ja koska minä en ole sitä nimeä siihen kirjoittanut, niin ei kukaan muu ole voinut sitä tehdä kuin sinä. Minut sinä siis petit silloin ja nyt tahdot pettää hänetkin, joka sinua silloin auttoi, nyt, kun hän on sinun silmistäsi poissa. Perkele sinä olet, vaan et nainen.

ROUVA RAUNIO (Säpsähtää ja luo kopean katseen mieheensä). Hyvä! Olkoon niin! Mutta minkä tähden luulet, että sen olen tehnyt, minkä tähden?

RAUNIO (Kummastuen). No?

ROUVA RAUNIO (Kavalasti, kuiskaten). Ihmisten tähden!

RAUNIO. Ihmisten tähden?! Ihmistenkö tähden muka vapisit, kun kaikki omaisuutemme oli velkojille luovutettava, mutta samojen ihmisten tähden et pelännyt tuollaiseen rikokseen ryhtyä? Ihmistenkö tähden? Ei!

ROUVA RAUNIO (Voittoisasti). Ihmisten tähdenhän sinäkin minut nait, tahdoit elämäni surulla kuolettaa. Vaan minä en tahtonut kuolla, minä en tahtonut kuolla, minä tahdoin nauttia elämän ilosta, — ihmisten tähden, koska kerran olin elämän saanut.

RAUNIO (Ikäänkuin itsekseen). Ihmisten tähden! Ihmisten tähden! Oi, kuinka elämä on valetta täynnä, — ihmisten tähden! — (Kovaan). Niin, sinä olet oikeassa. Ja kun sinut olin kihlannut, tarpeeksi sinua tuntematta, ja pettyneenä rakkauden unesta heräsin, niin häpesin kihlauksemme purkaa, — ihmisten tähden. Ja sitte naimisissa ollessani, kun näin, ett'et sinä ollut luotu vaimokseni, et tyttäremme äidiksi etkä perheen emännäksi, niin en silloinkaan kyennyt avioliittoamme purkamaan, — ihmisten tähden. Ja vaikka sinä, ainoastaan kolme vuotta naimisissa oltuamme ja vaikka jo itse äiti olit, kevytmielisesti tahrasit vuoteemme aviorikoksella…

ROUVA RAUNIO. Georges! Georges!

RAUNIO. … jonka rikoksen sinä, jaksamatta yksin silloin vielä aran omantuntosi kuormaa kantaa, minulle eräänä iltana tunnustit…

ROUVA RAUNIO. Georges! Sinä olet luvannut… Sinä annoit sen anteeksi.

RAUNIO. … Niin, minä annoin senkin anteeksi, — ihmisten tähden. Ja paljon, paljon muuta!… Ja tämä kaikki on ollut kova kärsimys, kärsimys Golgathalla, ristinhirsipuussa, sillä minä tiedän, että juuri sen vuoksi, että olen kärsinyt, nuo samat ihmiset ovat minua pitäneet ja vieläkin pitävät kehnona, velttona riepuna. Vaan nyt en minä enää hetkeäkään jaksa näytellä tätä surullista komediaa "ihmisten tähden." Sillä nyt sinä olet tahrannut minun nimeni ja maineeni, perheeni ja ystäväni nimen ja maineen, kaikkien meidän kunniamme ja arvomme mitä häpeällisimmällä lo'alla. Sinä olet pettänyt minut, tyttäresi, minun parhaimman ystäväni, vieläpä oman rakastajasikin, — julkisen valtio-varkaan. Perkele sinä olet, vaan et nainen.

(Menee huoneeseensa ja paiskaa oven kiinni).

ROUVA RAUNIO. Georges! Mitä ai'ot tehdä?! Mitä ai'ot tehdä?! (Juoksee ovelle, joka vie oikealle, ja huutaa:) Ella! Ella! Miina! Kaikki! Joutukaa! Juoskaa!

(Ella ja Miina juoksevat saliin. Rouva Raunio juoksee Raunion huoneen ovelle, jonka hän survaisee auki. Samassa kuuluu kaksi revolverin laukausta ja Raunio kaatuu huoneessaan lattialle. Kaikki huudahtavat. Rouva Raunio lankee pyörryksiin).

Esirippu.

LOPPU.