RIIVAAJAT II

Romaani

Kirj.

F. M. DOSTOJEVSKI

Suomentanut

Ida Pekari

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928.

TOINEN OSA.

SISÄLLYS:

    I. Yö.
   II. Yö (jatkoa).
  III. Kaksintaistelu.
   IV. Kaikki odottelevat.
    V. Juhlaa odotellessa.
   VI. Pjotr Stepanovitš puuhissaan.
  VII. Meikäläisten parissa.
 VIII. Ivan-Tsarevitš.
   IX. Stepan Trofimovitš »takavarikoidaan».
    X. Flibustjerit. Kohtalokas aamu.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Yö.

I.

Oli kulunut kahdeksan päivää. Nyt kun kaikki on jo ohi ja kun kirjoitan kronikkaa, nythän me jo tiedämme, miten asian laita oikein oli, mutta silloin emme sitä vielä tietäneet, ja on luonnollista, että erinäiset seikat tuntuivat meistä silloin oudoilta. Ainakin me, Stepan Trofimovitš ja minä, pakenimme aluksi lukkojen taakse kotiimme ja vain kaukaa säikähtyneinä seurasimme tapahtumia. Minä sentään jonkin verran liikuin ja, kuten ennenkin, toin hänelle viestejä, joita ilman hän ei olisi tullut toimeenkaan.

Sanomattakin on selvää, että mitä ihmeellisimpiä juttuja korvapuustista alkoi kierrellä kaupungissamme, korvapuustista, Lizaveta Nikolajevnan pyörtymiskohtauksesta sekä kaikesta muustakin tuona sunnuntaina tapahtuneesta. Mutta ihmeellisintä oli, kuka oli niin pian ja niin tarkasti kaiken vienyt kaupungille? Ei ainoallakaan läsnäolleista olisi luullut olleen syytä enemmän kuin hyötyäkään kertoa tapahtumasta. Palvelijoitahan taas ei ollut läsnä. Lebjadkin oli ainoa, joka ehkä jotakin olisi saattanut lörpötellä, ei niin paljon katkeruuttaankaan, sillä hän lähti äärimmäisen säikähtyneenä (ja jos pelkää vihollisiansa, niin sehän jo on omiaan sammuttamaan tuon tunteen), vaan noin vain malttamattomuuttaan. Mutta Lebjadkin oli sisarkultansa kanssa jo heti toisena päivänä hävinnyt teille tietymättömille. Filippovin talosta ei häntä enää löydetty, eikä tiedetty edes, minne hän oli muuttanut, hän oli hävinnyt kuin maan rakoon. Šatov taas, jolta olisin tahtonut kysellä jotakin Marja Timofejevnasta, oli lukinnut ovensa ja oli kaikki nämä kahdeksan vuorokautta kotonaan ovesta ulos astumatta. Keskeyttipä työnsäkin kaupungilla. Tiistaina käväisin hänen luonaan ja koputin ovea. Vastausta en saanut, mutta varmana siitä, että hän oli kotona, koputin toisen kerran. Silloin kuulin, miten hän hypähti — nähtävästi vuoteeltaan — ja harvoin askelin tuli ovelle ja huusi minkä jaksoi: »Šatov ei ole kotona.» Ja niine hyvineni sain lähteä.

Meillä kummallakin, Stepan Trofimovitšilla ja minulla, oli tosin asiasta oma käsityksemme, mutta toiselta puolen tämä rohkea olettamuksemme meitä kauhisti, vaikkakin me taas toiselta puolen yritimme tukea tätä käsitystä toisissamme, nimittäin sitä, että huhujen levittämiseen oli varmasti syyllinen yksin Pjotr Stepanovitš, siitäkin huolimatta, että hän jonkin ajan kuluttua keskustellessaan kerran isänsä kanssa vakuutti saaneensa kuulla kaiken jo sellaisenaan jokaisen huulilta etenkin klubissa ja että kuvernöörinrouva samoinkuin tämän puolisokin tunsivat kaiken jo pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Ja mikä oli vieläkin ihmeellisempää: jo heti seuraavana päivänä, maanantaina illansuussa, tapasin Liputinin, ja hänellä oli jo silloin tiedossaan jokikinen sana, joka oli vaihdettu tuona sunnuntaina. Hän oli siis ensimmäisiä, joka oli saanut asiasta tiedon.

Monet naisistamme (vieläpä kaikkein hienoimmat) olivat sangen uteliaita kuulemaan jotakin »salaperäisestä kompurajalasta», kuten he Marja Timofejevnaa nimittivät. Olipa sellaisiakin, jotka välttämättä olisivat tahtoneet henkilökohtaisesti tavata häntä ja tutustua häneen, niin että viisaasti nähtävästi olivat tehneet ne, jotka olivat kiiruhtaneet viemään Lebjadkinin herrasväen piiloon. Mutta eniten puhuttiin Lizaveta Nikolajevnan pyörtymisestä. Se huvitti »koko maailmaa» jo senkin vuoksi, että asia koski niin läheltä Julija Mihailovnaa, joka oli Lizan sukulainen ja suosija. Ja mistäpä ei niinä päivinä olisi puhuttu!

Lörpöttelylle antoi vauhtia vielä sekin salaperäisyys, että kummankaan talon väki ei liikahtanut ovensa ulkopuolelle. Kerrottiin, että Lizaveta Nikolajevna makasi kuumehoureissa, samaa kerrottiin myös Nikolai Vsevolodovitšista inhoittavin lisähuomautuksin hampaasta, joka oli muka irtaantunut, ja ajettuneesta poskesta. Kuiskailtiinpa soppien pimennoissa niinkin, että tapahtuu ennen pitkää murhia, ja että Stavrogin ei ole niitä, jotka jättäisivät kostamatta, vaan että hän tappaa Šatovin salaa, kuten tapahtuu korsikkalaisessa vendettassa. Tämä ajatus viehätti, mutta siitä huolimatta suurin osa hienostomme nuorisoa oli suhtautuvinaan koko juttuun ylenkatseellisesti ja mitä ylimielisimmän välinpitämättömästi, vaikka kaikki tämä tietysti oli teeskentelyä. Seurapiiriemme vanha vihamielisyys Nikolai Vsevolodovitšia kohtaan ilmeni joka tavalla räikeänä. Vieläpä kaikkein maltillisimmatkin olivat valmiit syyttämään häntä, vaikka eivät oikein itsekään tietäneet, minkä vuoksi. Kuiskailtiin, että hän oli muka Sveitsissä tahrannut Lizaveta Nikolajevnan maineen ja että heidän välillään Sveitsissä olisi ollut sitten jotakin erimielisyyttä. Varovaisimmat tietenkin pidättyivät itse puuttumasta keskusteluihin, mutta sitä halukkaampia nämä olivat kuuntelemaan toisten puheita. Kiertelipä toisenlaisiakin huhuja, — näistä ei tosin puhuttu ääneen, vaan salavihkaa, — jotka olivat perin merkillisiä, ja mainitsen niistä vain valmistaakseni lukijaa ymmärtämään kertomukseni seuraavia tapahtumia. Nimittäin: Kulmat kurtussa väitettiin, ja Jumala ties millä perusteella, että Nikolai Vsevolodovitšilla oli muka jokin erikoistehtävä kaupungissamme ja että hän kreivi K:n avulla Pietarissa oli muka saanut solmituksi joitakin ylhäisiä suhteita sekä että hänellä oli ehkä jokin virka, vieläpä että hänelle ehkä oli annettu toimeksi suorittaa jotakin tärkeätä kaupungissamme. Tämä huhu oli arvokkaimmista ja pidättyvimmistä kaupunkimme asujaimisto jo liikaa, ja hymähtäen he huomauttivat varsin järkevästi, että nuori mies, jolle häväistysjutut näyttivät muodostavan koko elämän ja joka jo ensi askelellansa vastaanotti korvapuusteja, ei suinkaan muistuttanut virkamiestä missään suhteessa. Mutta silloinpa näille kuiskatuinkin, että hän ei palvellutkaan julkisesti, vaan salaisesti, ja että sellainen virka nimenomaan vaati, että oli oltava mahdollisimman vähän virkamiestä muistuttava. Tämä huomautus tehosi. Tiesiväthän meillä kaikki, että kuvernementtimme zemstvohallintoa pidettiin pääkaupungissa erikoisesti silmällä. Toistan, että tämä huhu haihtui olemattomiin melkein samassa kuin oli syntynytkin, jo ennen kuin Nikolai Vsevolodovitš itse ilmestyi kaupunkiimme ensi kerran, mutta mainittakoon, että nämä huhut olivat saaneet uutta yllykettä niistä muutamista ilkeämielisistä sanoista, jotka, tosin ohimennen ja hämärästi, oli lausunut Pietarista äskettäin palannut virastaeronnut kaartinkapteeni Artemi Pavlovitš Gaganov, kuvernementtimme ja koko piirikuntamme mahtavimpia tilanomistajia, pääkaupunkilaishienostoon lukeutuvan arvon herran, Pavel Pavlovitš Gaganov-vainajan poika. Hänen isänsä oli se samainen arvokas vanha herra, jonka kanssa Nikolai Vsevolodovitšilla runsaasti neljä vuotta sitten oli ollut tuo raakamaisuudestaan ja äkkinäisyydestään hyvin tunnettu yhteenotto ja josta jo kertomukseni alussa mainitsin.

Kohta äskeisten tapahtumien jälkeen levisi tieto myös siitä, että Julija Mihailovna oli lähtenyt ensikäynnille Varvara Petrovnan luo, mutta hänet oli jo portailta käännytetty takaisin sekä ilmoitettu: »Sairauden vuoksi eivät voi ottaa vastaan», samoinkuin siitäkin, että noin kahden päivän kuluttua Julija Mihailovna oli lähettänyt erikoislähetin Varvara Petrovnan luo tiedustelemaan, miten oli hänen terveytensä laita. Lopuksi hän alkoi kaikkialla »puolustaa» Varvara Petrovnaa, tietenkin noin vain yleisesti; mahdollisimman mukaan karttaen koskettelemasta mitään erikoista. Ja kaikkia niitä hätäisiä viittailuja sunnuntain tapahtumiin, joita hänelle ensiksi yritettiin kertoa, hän kuunteli ankaran ja kylmän näköisenä, niin että ne eivät hänen läsnäollessaan myöhemmin enää uudistuneetkaan. Siitä sai alkunsa sitten luulo, että Julija Mihailovna tunsi muka tarkoin koko jutun, vieläpä sen salaisen tarkoitusperänkin mitä yksityiskohtaisimmin, ei kuten syrjäinen henkilö, vaan kuten uskottu ainakin. Huomautan samalla, että hän oli jo vähitellen saavuttamaisillaan sen arvovallan, jota hän oli janonnut ja jonka saavuttamiseen hän oli uhrannut kaikkensa, sekä alkoi jo tuntea olevansa »suosion ympäröimä». Osa seurapiiriämme tunnusti jo avoimesti, että hänellä oli käytännöllistä järkeä ja tahtia… mutta siitä myöhemmin. Hänen suosiotaan Pjotr Stepanovitšinkin oli kiittäminen nopeasta menestyksestään kaupungissamme, menestyksestä, joka erikoisesti hämmästytti Stepan Trofimovitšia.

Ehkä me yhdessä tämän kanssa hieman liioittelimmekin. Ensiksikin — Pjotr Stepanovitšhan tutustui koko kaupunkiimme jo heti ensimmäisinä neljänä päivänä tulonsa jälkeen. Hän tuli meille sunnuntaina, ja jo tiistaina näin hänet ajelemassa Artemi Pavlovitš Gaganovin kanssa, joka oli ylpeä mies, helposti ärtyvä sekä ynseä, ja jolla kaikista hienoista tavoistaan huolimatta oli sellainen luonne, että oli vaikeata tulla hänen kanssaan toimeen. Kuvernöörin talossa Pjotr Stepanovitš sai myös erikoisen sydämellisen vastaanoton, ja samassa hän jo liikkui talossa kuin sukulainen tai kuten ainakin nuori mies, jota talossa erikoisesti hemmoitellaan. Hän söi melkein joka päivä päivällistään Julija Mihailovnan luona. Pjotr Stepanovitš oli tutustunut häneen jo Sveitsissä, mutta sittenkin oli jotakin erikoisen mielenkiintoista siinä, miten häntä hänen ylhäisyytensä kodissa niin heti paikalla oli alettu erikoisesti suosia. Olihan hän joka tapauksessa kerran ollut ulkomaille paennut vallankumouksellinen. Lieneekö sitten ollut totta vai valhetta, mutta ainakin kerrottiin, että hän oli muka ottanut osaa ulkomailla jonkinlaisiin julkaisuhommiin ja kongresseihin, ja että »tähän saattoi saada vahvistuksen sanomalehdistäkin», kuten sanoi tavatessamme Aljoša Teljatkinov, joka nyt on — voi surkeata — vain »entinen virkamies», vaikka hänkin ennen oli ollut suosikkina entisen kuvernöörimme kodissa. Mutta asian laita oli kuin olikin tämä: entinen vallankumouksellinen sai oleskella kaikessa rauhassa rakkaassa isänmaassaan, vieläpä sai aivan erikoista suosiotakin osakseen. Ehkä siis se, mitä hänestä oli juoruttu, ei ollutkaan totta. Liputin tosin kuiskasi minulle kerran, että kuuleman mukaan Pjotr Stepanovitš oli muka jollekulle jotakin katuen tunnustanut ja saanut »synninpäästön» ilmaistuaan muutamien toveriensa nimet, olipa ehkä vielä lisäksi antanut ymmärtää, että hän edelleenkin oli valmis näin palvelemaan isänmaataan. Kerroin tämän myrkyllisen ilkeämielisen huhun Stepan Trofimovitšille, ja huolimatta siitä, että hän nykyisin oli aivan kykenemätön selvästi käsittämään mitään, hän kuitenkin alkoi miettiä tätä asiaa aivan vakavasti. Kävi vähitellen selville, että Pjotr Stepanovitšilla oli ollut tänne tullessaan mitä arvokkaimpia suosituskirjeitä mukanaan, ainakin yksi niistä, jonka hän toi kuvernöörinrouvalle, oli eräältä hyvin arvovaltaiselta pietarilaiselta vanhalta rouvalta, jonka puoliso oli kaikkein huomatuimpia pietarilaisia vanhoja herroja. Tämä vanha rouva, Julija Mihailovnan sylikummi, mainitsi kirjeessään, että kreivi K. tuntee myös hyvin Pjotr Stepanovitšin, Nikolai Vsevolodovitšin välityksestä, on hänelle suosiollinen sekä pitää häntä »kelpo nuorena miehenä entisistä hairahduksista huolimatta». Julija Mihailovna antoi suuren arvon niille vähäisille ja niin kovin vaikeasti ylläpidettäville suurmaailmansuhteille ja oli tietenkin iloissaan arvon rouvan kirjeestä. Mutta sittenkin tässä kaikessa oli jotakin perin merkillistä. Taivuttipa kuvernöörinrouva vielä herra puolisonsakin suosiolliseksi Pjotr Stepanovitšia kohtaan, jopa siinä määrin, että näiden suhde kävi jo milteipä liian tuttavalliseksi, niin että herra von Lembke jo kerran valitteli… mutta siitä puhumme vielä myöhemmin. Muistettakoon sekin, että suuri kirjailijammekin kohteli Pjotr Stepanovitšia hyvin suopeasti, kutsuipa hänet kerran oikein luoksensakin. Tämä pöyhkeän ukon kiireellisyys koski kipeästi Stepan Trofimovitšiin. Tämä lienee muuten ollut selitettävissä siten, että herra Karmazinov, joka piti kuin pitikin Pjotr Stepanovitšia »nihilistinä», tahtoi täten vain tutustua kummankin pääkaupunkimme edistysmieliseen nuorisoon. »Suuri kirjailija» tunsi miltei sairaalloista pelkoa uusinta vallankumouksellista nuorisoa kohtaan luulotellen, koska ei tosiasioita tuntenut, että heidän käsissään olivat Venäjän tulevaisuuden avaimet, ja senvuoksi hän yritti halpamaisesti kerjäillä heidän suosiotaan. Mutta pahinta oli, että nämä eivät näyttäneet kiinnittävän häneen vähintäkään huomiota.

II.

Pari kertaa Pjotr Stepanovitš käväisi valtavanhempansakin luona ja kaikeksi onnettomuudeksi vielä minun poissaollessani. Ensi kerran hän kävi keskiviikkona, siis vasta neljäntenä päivänä heidän ensi tapaamisensa jälkeen, ja silloinkin hänellä oli ollut erikoista asiaa. Muuten nuo heidän maatilaa koskevat tilintekonsa tapahtuivat niin, että niistä ei kuu kuullut eikä niitä päivä nähnyt. Varvara Petrovna tietenkin otti kaikesta vastatakseen, maksoi koko summan Pjotr Stepanovitšille, — tietenkin saatuaan ensin maatilkun haltuunsa, — ja Stepan Trofimovitšille hän vain lyhyesti ilmoitti, että kaikki oli selvää, ja Varvara Petrovnan valtuuttama kamaripalvelija Aleksei Jegorovitš toi vain jonkin paperin Stepan Trofimovitšin allekirjoitettavaksi, minkä tehtävän tämä taas suoritti mitä suurimmassa määrin arvokkaasti. Mitä tulee tuohon arvokkuuteen, niin täytyy tunnustaa, että näinä päivinä en ollut tuntea ukkopahaa. Siten hän ei ollut koskaan ennen käyttäytynyt. Hän kävi ihmeen vaiteliaaksi, ei kirjoittanut yhtään ainoata kirjettä Varvara Petrovnalle sunnuntaista lähtien, mikä minusta oli suurin ihme, ja yleensä hän muuttui aivan rauhalliseksi. Hän oli lopullisesti takertunut johonkin mielijohteeseen, joka antoi hänelle rauhan, sen näki kaikesta. Saatuaan tuon mielijohteen hän nyt vain istui ja odotteli jotakin. Ensin hän tosin sairastui, jo heti maanantaina, ja tietenkin vatsatautiin. Koko tätä aikaa hän ei myöskään malttanut olla viestejä saamatta, mutta heti kun jätin tosiasiat sikseen ja aloin tunkeutua asian ytimeen sekä lausuin arvelultani, heti hän kielsi torjuvin kädenliikkein minua puhumasta. Nuo molemmat kohtaukset poikakullan kanssa olivat koskeneet häneen kipeästi, vaikka eivät saaneetkaan häntä suunniltaan. Molempina kertoina poikansa käynnin jälkeen hän loikoili kauan sohvalla pää käärittynä etikkaan kasteltuun pyyhinliinaan, mutta tästä huolimatta hän yleensä oli rauhallinen.

Toisinaan hän lakkasi huitomasta käsillään. Toisinaan tuntui, kuin hänen salaperäinen päättäväisyytensä olisi alkanut höltyä ja hän olisi alkanut ponnistella uusien, viekoittelevien aatosten vyöryä vastaan. Mutta vaikka tämä olikin hetkittäistä, mainitsen siitä kuitenkin. Aloin jo epäillä, että häntä sittenkin halutti antaa tietää itsestänsä, lähteä yksinäisyydestänsä, heittää taisteluhaaste ja ryhtyä viimeiseen rynnäkköön.

— Cher, minä tuhoaisin heidät lopullisesti! — pääsi häneltä vihdoin torstai-iltana sen jälkeen, kuin hän toisen kerran oli tavannut Pjotr Stepanovitšin ja loikoi par'aikaa sohvalla pää kääreessä.

Sinä päivänä nämä olivat hänen ensimmäiset sanansa minulle.

— »Fils, fils chéri» ja niin edespäin, myönnän, että kaikki nämä huudahdukset ovat jonninjoutavia, kyökkipiian sanavarastosta, ja olkootpa mitä tahansa, näenhän selvästi kaiken itse. En ole häntä ruokkinut enkä juottanut, vaan lähetin hänet, imeväisen, Berliinistä —skin kuvernementtiin postitse ja niin edespäin, myönnänhän minä… »Sinä», hän sanoi, »et ruokkinut minua, vaan lähetit minut postitse ja lisäksi aiot nyt ryöstää minut täällä puti puhtaaksi». Mutta, etkö onneton ymmärrä,— sanoin,— että juuri sen vuoksihan sydämeni onkin ollut sairas koko elämäni ajan, vaikkakin vain postitse! Il rit. Mutta myönnänhän minä, myönnän… olkoonpa niinkin, että vain postitse, — hän lopetti kuin houreessa.

— Passons, — hän alkoi taas hetken kuluttua. — En ymmärrä Turgenevia. Hänen Bazarovinsa[1] on epätodellinen henkilö, ei sellaista ole olemassa. Ne itsehän ne hänet ensimmäisinä kielsivätkin, koskapa sille ei ollut todellisuudessa vastinetta. Tämä Bazarov on jonkinlainen hämärä sekoitus Nozdrevia[2] ja Byronia, c’est le mol. Tarkastelkaapa heitä huolellisesti: he heittelevät kuperkeikkaa ja vinkuvat ilosta kuin koiranpenikat auringonpaisteessa, he ovat onnellisia, he ovat voittajia! Tuskinpa siinä on Byroniakaan!… Ja sitäpaitsi: Miten arkipäiväistä! Tuollaista kyökkipiian helposti loukkaantuvaa itserakkautta, miten halpamaisia pyrkimyspahaisia faire du bruil autour de son nom, eivätkä he huomaa, että son nom… Voi, mikä irvikuva! Voi hyväinen aika sentään, huusin hänelle, aioitko tosiaankin tarjota itsesi tuollaisena ihmisille Kristuksen asemesta? Il rit. Il rit beaucoup, il rit trop. Hän hymyileekin niin oudosti. Ei hänen äidillään ollut tuollaista hymyä. Il rit loujours.

Ja taas tuli hiljaista.

— Ne ovat viekkaita, sunnuntaina ne varmasti kaikki yksissä neuvoin… — häneltä pääsi taas uusi arvelu.

— Se nyt on tiettyä, — minä huudahdin ja aloin kuunnella tarkemmin, — varmasti se oli salainen, mutta »valkeilla rihmoilla» ommeltu sopimus, ja peli oli liian huonosti pelattu.

— En minä sitä tarkoittanut. Tiedättekö, se oli tahallaan »valkeilla rihmoilla» ommeltu sen vuoksi, että ne, joiden oli määrä nähdä se, olisivat sen paremmin huomanneet… Ymmärrättehän?

— En, en ymmärrä.

— Tant mieux. Passons. Olen hyvin hermostunut tänään.

— Miksikä te oikeastaan rupesitte väittelemään hänen kanssaan tänään,
Stepan Trofimovitš? — sanoin moittivasti.

— Je voulais convertir [Tahdoin käännyttää]. Naurakaa vain. Cette pauvre täti, elte entendra de belles choses! Voi, ystäväni, uskotteko, että tunsin äsken olevani suorastaan patriootti! Vaikka oikeastaanhan minä aina olen tuntenut olevani venäläinen… eikä oikea venäläinen voikaan olla sitä muuten kuin sillä tapaa kuin me, te ja minä! Il y a là dedans quelque chose d'aveugle et de louche. [Siihen sisältyy jotakin sokeata ja kieroa.]

— Epäilemättä, — vastasin.

— Ystäväni, oikea totuus ei koskaan näytä totuudelta, tiedättekö sen? Saadaksemme totuuden totuudennäköisemmäksi siihen on aina välttämättä sekoitettava hiven valhetta. Niinhän ihmiset ovat aina tehneetkin. Ehkä tässäkin on jotakin, jota emme ymmärrä. Miten luulette, onko teidän mielestänne tuossa voitonvarmassa vingahtelemisessa jotakin, jota me emme ehkä ymmärrä? Toivoisin, että siinä olisi. Toivoisin sitä.

Olin vaiti. Hän vaikeni myös kauan.

— Sanotaan, ranskalainen äly… — hän puhua leperteli jo kuin houreissa, — se on valhetta, ja niin se on aina ollutkin. Miksi puhua pahaa ranskalaisesta älystä? Tämä on vain sitä ikuista venäläistä laiskuutta, meidän häpeällistä kykenemättömyyttämme synnyttää aatteita, meidän inhoittavaa parasiittimaisuuttamme muihin kansoihin verraten. Ils sont tout simplement des paresseux [He ovat aivan yksinkertaisesti laiskureita], eikä siihen ole suinkaan syynä ranskalainen äly. Oh, venäläiset olisi koko ihmiskunnan onnen nimessä hävitettävä maan päältä kuten ainakin vahingolliset loiseläimet! Emmehän me ole ollenkaan pyrkineet siihen, mihin pitäisi pyrkiä, emme ollenkaan. En ymmärrä mitään. Olen lakannut käsittämästä! Ymmärrätkö sinä, huusin hänelle, ymmärrätkö, että jos te joka paikassa asetatte giljotiinin ensi sijalle, vieläpä noin suurenmoisen riemukkaasti, niin sen te teette ainoastaan siksi, että kaikkein helpointahan on panna poikki päitä, mutta vaikeinta on vaalia aatetta! Vous êtes des paresseux! Votre drapeau est une guenille, une impuissance. [Te olette laiskureita! Lippunne on ryysy, kykenemättömyys…] Nuo rattaat, vai miten ne sanovatkaan, »ihmiskunnalle leipää vierittävien rattaiden jyrinä» on muka hyödyllisempää kuin Sikstiiniläinen madonna, tai sitten vielä ne sanovat… une bêlise dans ce genre [sentapainen typeryys]. Mutta etkö ymmärrä, — huusin hänelle, — etkö ymmärrä, että yhtä tärkeätä kuin ihmisille on onni, yhtä tärkeä hänelle on myös onnettomuus. Il rit. Sinä, hän sanoi, jaarittelet joutavia »hemmoitellessasi jäseniäsi (hän sanoi oikeastaan vielä paljon rumemmin) samettisohvilla»… Ja oudolta tuntuu tuokin, tuo meidän tapamme sinutella toisiamme. Isä ja poika sinuttelevat toisiansa. Eihän se tietenkään tee mitään, jos ollaan sovinnossa, mutta entäs jos riidellään?

Olimme taas hetkisen ääneti.

— Cher, — hän lopetti äkkiä keskustelun ja nousi sohvalta, — uskotteko minua, että tämä kaikki loppuu vielä hyvin huonosti.

— Sehän on tiettyä, — sanoin.

— Vous ne comprenez pas. Passons. [Ette ymmärrä. No niin.] Mutta… tavallisesti maailmassa ei odotettua loppua koskaan tulekaan, mutta tästä täytyy tulla jokin loppu välttämättä, välttämättä!

Hän nousi, käveli levottomasti huoneessa edestakaisin ja saavuttuaan sohvan kohdalle vaipui hervottomana siihen.

Perjantaiaamuna Pjotr Stepanovitš matkusti jonnekin maaseudulle ja viipyi siellä maanantaihin. Hänen matkastaan kuulin Liputinilta ja samalla vielä senkin, kun sattui tulemaan puheeksi, että Lebjadkinit, sekä veli että sisarkulta, molemmat olivat asettuneet asumaan jonnekin joen taakse Goršetšnoin esikaupunkiin. »Olin itse viemässä heitä joen yli», Liputin lisäsi ja keskeyttäen puheensa Lebjadkineista samassa jo teki minulle tiettäväksi, että Lizaveta Nikolajevna menee naimisiin Mavriki Nikolajevitšin kanssa, ja vaikkakaan se ei ole vielä julkisesti tiedossa, niin kihlajaiset ovat jo olleet, ja asia on selvä. Heti seuraavana päivänä tapasin Lizaveta Nikolajevnan, joka ensi kerran sairautensa jälkeen oli Mavriki Nikolajevitšin seurassa ratsastelemassa. Hän loi minuun jo kaukaa säteilevän katseensa, naurahti ja nyökkäsi tuttavallisesti. Kaiken tämän kerroin Stepan Trofimovitšille, mutta hänen huomiotansa näkyi kiinnittävän vain se, mikä koski Lebjadkineja.

Ja nyt, tehtyäni selkoa siitä, kuinka arvoituksellinen oli tilanne näiden kahdeksan vuorokauden aikana, jolloin emme vielä tietäneet mistään mitään, ryhdyn kertomaan kronikkani seuraavia tapahtumia jo niin sanoakseni asiantuntemuksella, sellaisina kuin ne kaikki vähitellen meille valkenivat ja selvenivät. Alan täsmälleen kahdeksannesta päivästä siitä sunnuntaista lukien — tai oikeastaan maanantai-illasta — sillä todellisuudessahan juuri tästä illasta vasta alkoikin »uusi juttu».

III.

Kello oli seitsemän illalla. Nikolai Vsevolodovitš istui yksin korkeassa työhuoneessaan, jossa oli runsaasti mattoja ja raskaanpuoleisia, vanhanaikaisia huonekaluja. Tästä huoneesta hän oli aina erikoisesti pitänyt. Hän istui nurkkasohvassa sellaisissa pukimissa, että olisi luullut hänen olevan jonnekin lähdössä, mutta hän ei kuitenkaan näyttänyt minnekään aikovan. Hänen edessään pöydällä paloi varjostimella verhottu lamppu. Suuren huoneen syrjät ja nurkat jäivät varjoon. Hän näytti olevan ajatuksiinsa vaipunut, mutta hieman levoton. Hänen kasvonsa olivat hieman laihtuneet ja niiden ilme väsynyt. Hän oli todellakin sairas. Häntä vaivasi vilustumisesta johtunut poskiajos, mutta mitä tulee korvapuustin aiheuttamaan hampaan särkymiseen, niin se oli liioiteltua. Hammas oli vain ruvennut heilumaan, mutta oli nyt jo taas tullut entistä ehommaksi. Ylähuuli oli myös sisältä vahingoittunut, mutta sekin oli jo parantunut. Poskiajos taas ei ottanut parantuakseen yksistään sen vuoksi, että sairas ei tahtonut luokseen lääkäriä, joka olisi voinut leikata pöhöttyneen kohdan, vaan odotteli siksi, kunnes ajos itsestään puhkeaisi. Mitäpä lääkäristä, kun hän ei tahtonut ottaa vastaan edes omaa äitiänsäkään, ja jos suostuikin hänet joskus päästämään huoneeseensa, niin ainoastaan muutamaksi minuutiksi kerran päivässä, iltahämärissä, jolloin jo alkoi olla melkein pimeä eikä tulta oltu vielä otettu. Ei hän ottanut vastaan Pjotr Stepanovitšiakaan, joka jo pari ja kolmekin kertaa päivässä oli käväissyt ennen poislähtöään Varvara Petrovnan luona. Mutta maanantai-iltana, palattuaan äsken aamulla takaisin kolmipäiväisen poissaolonsa jälkeen ja käytyään jo kaikissa kaupunkimme perheissä sekä syötyään vihdoin päivällisen Julija Mihailovnan luona, Pjotr Stepanovitš vihdoinkin, tosin vasta illalla, saapui häntä kärsimättömänä odottelevan Varvara Petrovnan luo. Kieltoa ei enää ollut, Nikolai Vsevolodovitš otti vastaan. Varvara Petrovna itse saattoi vieraansa Nikolai Vsevolodovitšin työhuoneen ovelle. Hän oli jo kauan toivonut, että nämä molemmat tapaisivat toisensa, ja Pjotr Stepanovitš oli luvannut tulla taas takaisin Varvara Petrovnan luo kertomaan tälle »kaikesta». Varvara Petrovna kopahdutti arasti Nikolai Vsevolodovitšin ovea ja, vaikk'ei saanutkaan vastausta, uskalsi sentään parin vaaksan verran raottaa sitä.

— Nicolas, saako Pjotr Stepanovitš tulla luoksesi? — hiljaisella äänellä ja pidättyvästi hän virkahti yrittäen nähdä Nikolai Vsevolodovitšin lampun takaa.

— Saa, saa, tietenkin saa! — huudahti äänekkäästi ja iloisesti Pjotr
Stepanovitš itse, työnsi oven auki ja astui huoneeseen.

Nikolai Vsevolodovitš ei ollut kuullut napatusta. Hän tajusi vasta äitinsä aran kysymyksen, mutta ei ennättänyt vielä siihenkään vastata. Hänen edessään oli avoinna kirje, jota hän nähtävästi äsken oli lukenut, ja se kai oli saanut hänet vaipumaan mietteisiin. Hän vavahti kuultuaan Pjotr Stepanovitšin odottamattoman huudahduksen ja peitti samassa hätäisesti jonkin kirjeen paperipainimella, joka sattumalta joutui hänen käsiinsä. Mutta se ei peittänyt koko kirjettä. Kirjeen nurkka ja melkein koko kirjekuori jäivät peittämättä.

— Minä tahallani huudahdin, että olisitte ennättänyt valmistautua, — kuiskasi Pjotr Stepanovitš, hätäisesti ja ihmeen naiivisti, harppasi pöydän luo ja loi silmänsä paperipainimen sekä kirjeen nurkkaan.

— Ja tietenkin ennätitte jo huomata, miten yritin peittää teiltä äsken saamani kirjeen tuon paperipainimen alle, — sanoi Nikolai Vsevolodovitš rauhallisesti liikahtamatta paikaltaan.

— Kirjeen? Jumala teidän ja kirjeenne kanssa, mitä se minua liikuttaa! — vieras huudahti, —; mutta pääasia on… — hän kuiskasi uudelleen katsahtaen ovea kohti, joka oli jo suljettu, ja nyökkäsi sinnepäin.

— Hänellä ei koskaan ole ollut tapana kuunnella salaa, — huomautti
Nikolai Vsevolodovitš kylmästi.

— Samapa se, kuunnelkoon! — ehätti Pjotr Stepanovitš vastaamaan iloisesti koroittaen ääntään ja istahtaen nojatuoliin. —Minullahan ei ole mitään sitä vastaan, mutta kun kerran pistäydyin tänne varta vasten tavatakseni vain teitä, niin… No, ja viimeinkin sitten pääsin puheillenne! Mutta ennen kaikkea, miten on terveytenne laita? Kuten näkyy: hyvin, ja huomenna ehkä te jo ilmestytte, vai mitä?

— Ehkä.

— Päästäkää heidät jo uteliaisuudesta ja minut myös! — hän aloitti taas iloisen ja tyytyväisen näköisenä huitoen käsillään. — Jospa tietäisitte, mitä kaikkea minun oli heille lörpöteltävä. Mutta tehän tiedätte jo. — Hän naurahti.

— En tiedä kaikkea. Kuulin vain äidiltäni, että te olitte ollut hyvin… eloisa.

— Se tahtoo sanoa, enhän minä oikeastaan mistään tarkemmin… — Pjotr Stepanovitš säikähti äkkiä, aivan kuin puolustautuen kamalaa hyökkäystä vastaan — tiedättekö, minun oli sotkettava juttuun Šatovin vaimokin, se on, ne juorupuheet, jotka Pariisissa olivat syntyneet suhteestanne, ja että sehän se muka oli selityksenä tuohon sunnuntaiseenkin… ettehän ole suuttunut?

— Olen täysin varma siitä, että olette yrittänyt parhaanne.

— Kas, sitäpä minä pelkäsinkin. Mutta muuten, mitä merkitsee tuo »yrittänyt parhaanne»? Sehän on syytös. Muuten, te olette suora, eniten pelkäsin tänne tullessani, että ette tahtoisi sitä olla.

— Enhän minä ole tahtonut millään tavalla olla suora, — sanoi Nikolai
Vsevolodovitš hieman ärtyisästi, mutta hymähti samassa.

— En tarkoittanut sitä, te erehdytte, enhän minä sitä! — Pjotr Stepanovitš viittoi käsillään, ja sanat pyörähtelivät hänen suustaan taas aivan kuin helmet. Häntä nähtävästi ilahdutti isäntänsä ärtyneisyys. — En tahdo häiritä teitä nyt meidän asiallamme, eritoten nyt, kun olette tuossa tilassa. Tulin vain tuon sunnuntaisen vuoksi ja sitäkin kosketellakseni vain sen verran, kuin on välttämätöntä, sillä eihän nyt sillä tavalla saa… Olen tullut mitä vilpittömimmin selittääkseni, — se kun on tärkeätä etupäässä minulle eikä teille, teidän itserakkautenne vuoksi olkoon tämä sanottu, mutta samalla se on myös totta. Olen tullut tänne ollakseni aina tästä lähtien vilpitön.

— Te ette siis aikaisemmin ole ollut vilpitön?

— Sen te itse hyvin tiedätte. Olen monta kertaa viekastellut… Te hymyilette, se ilahduttaa minua, sillä se antaa aihetta ryhtyä selityksiin. Minähän aivan tahallani koetin saada teidät hymyilemään sanoessani »viekastellut». Sanoin sen suututtaakseni teidät. Miten rohkeninkaan ajatella, että voin viekastella, ja vielä kaiken lisäksi, että tahdon heti ryhtyä selityksiin. Näettekö, näettekö, miten tulin heti vilpittömäksi! No, suvaitsetteko kuunnella?

Huolimatta siitä, että vieras ilmeisesti koetti edeltäkäsin keksityillä hävyttömyyksillään ja tarkoituksellisella, töykeällä naiivisuudellaan saada isännän pois suunniltaan, tämän ilme pysyi rauhallisena, jopa pilkallisenakin, ja vasta vähitellen ilmestyi kasvoihin jotakin levotonta uteliaisuutta.

— Kuulkaahan toki, — alkoi Pjotr Stepanovitš entistä vilkkaammin. — Tultuani tänne, se on yleensä tänne, tähän kaupunkiin, kymmenen päivää sitten, minä tietenkin päätin esittää määrättyä osaa. Parasta olisi tietenkin ollut ilman mitään erikoista osaa, vain näytellä omaa persoonaani sellaisenaan, eikö niin? Ei mikään ole ovelampaa kuin koettaa olla oma itsensä, sillä siihen ei usko kukaan. Täytyy tunnustaa, että päätin ottaa narrin osan, sillä sehän olisi ollut helpommin näyteltävissä kuin oman itsensä esittäminen. Mutta koska narri on äärimmäisyys, ja äärimmäisyys aina herättää uteliaisuutta, niin lopultakin päätin kuitenkin valita esitettäväkseni oman itseni. Mutta millainen on tämä »oma itseni»? Kultainen keskitie: ei tuhma eikä viisas, jokseenkin lahjaton ja kuin »kuusta tipahtanut», kuten täkäläiset tervejärkiset sanovat, eikö niin?

— Niin, saattaahan se ehkä olla niinkin, — Nikolai Vsevolodovitš hymähti tuskin näkyvästi.

— Ahaa, te olette samaa mieltä — hauskaa kuulla. Tiesinhän jo etukäteen, että siten tekin ajattelette… Ei teidän tarvitse vähääkään olla levoton, en ole yhtään vihoissani enkä ole itseäni tässä valossa esittänyt saadakseni teidän ylistelyitänne: »Ei mutta, ette te olekaan lahjaton, ei mutta, tehän olette viisas mies…» Ahaa, taas te hymyilette?… Taas jouduin satimeen. Te ette olisikaan sanonut: »Olette viisas mies», mutta olkoon miten tahansa, oletan kuitenkin, että niin te olisitte voinut sanoa. Passons, kuten isäkulta sanoo, ja sulkumerkkien välissä, älkää suuttuko minun monisanaisuuteeni. Apropos, tässähän on hyvä esimerkki siitä, miten aina puhun paljon, se on, käytän paljon sanoja ja hätäillessä en aina saa sanotuksi kaikkea kuten tahtoisin. Mutta miksi käytän paljon sanoja, ja miksi en saa sanotuksi sitä, mitä tahtoisin? Sen vuoksi, etten osaa puhua. Ne, jotka osaavat puhua, ne puhuvat aina lyhyesti. Kas, siinäkin on todistus siitä, että olen lahjaton — eikö niin? Ja koska minulla on tämä lahjattomuuden lahja jo luonnostaan, niin miksi en voisi käyttää sitä myös tahallani hyväkseni. Ja minä käytänkin sitä. Tänne aikoessani tosin päätin ensin vaieta, mutta vaikenemiseen tarvitaan suurta taitoa, eihän se siis sovi lahjattomalle, ja sitäpaitsi vaikeneminen on joka tapauksessa hyvin vaarallista. Olenkin päättänyt senvuoksi, että kaikkein parasta on puhua, mutta on puhuttava vain kuten ainakin heikkolahjainen, se on paljon, paljon, paljon, hätäillä todisteluissaan ja loppujen lopuksi sotkeutua omiin todisteluihinsa niin, että kuuntelija ei pääse teistä hullua hurskaammaksi, vaan jättää teidät viitaten kädellään, ja viisaammin tekisi, jos hän vielä sylkäisisikin lähtiäisiksi. Siitä on se hyöty, että ensiksikin kuuntelija tulee vakuutetuksi vilpittömyydestäni, kyllästyy minuun eikä ymmärrä sanaakaan siitä, mitä sanon. Lyön siis kolme kärpästä samalla iskulla. Luuletteko, että minua kukaan enää tämän jälkeen epäilee syylliseksi salaisiin puuhiin? Jokainen pitäisi suorastaan henkilökohtaisena loukkauksena, jos joku uskaltaisi hänelle väittää minun hautovan salaisia aikeita. Ja sen lisäksi minä vielä saan heidät hyvälle tuulelle, — ja se on hyvin kallisarvoista. He suovat minulle kaiken anteeksi jo yksistään sen vuoksi, että tuo viisas, joka siellä julkaisi julistuksia, osoittautuikin tyhmemmäksi, kuin mitä he itse ovat, eikö niin? Hymyilystänne näen, että myönnätte minun olevan oikeassa.

Nikolai Vsevolodovitš ei muuten vähääkään hymyillyt, vaan kuunteli häntä päinvastoin koko ajan hieman kärsimättömänä, kulmat kurtussa. — Mitä? Te taisitte sanoa: »samantekevää»? — Pjotr Stepanovitš puhua rämisi yhä (Nikolai Vsevolodovitš ei ollut sanonut sanaakaan). — Tietenkin, uskokaa pois, en minä ollenkaan sen vuoksi… en tahtonut teitä tuttavallisuudellani saattaa häpeään. Mutta tiedättekö mitä? Te olette tänään hyvin riidanhaluinen. Kiiruhdin luoksenne iloisena ja sydän avoinna, ja te, te takerrutte jokaiseen sanaani. Uskokaa pois, tänään en aio ollenkaan puhua niistä arkaluontoisimmista asioista, kunniasanallani lupaan, ja jo ennakolta suostun kaikkiin ehtoihinne!

Nikolai Vsevolodovitš oli yhä vaiti.

— Mitä? Kuinka? Taisitte sanoa jotakin. Huomaan, että taas sanoin tyhmyyden. Ette ole aikaisemmin tarjonnut ehtoja ettekä tee sitä nytkään. Uskon, uskonhan minä sen, olkaa huoleti. Tiedänhän hyvin itsekin, ettei minulle kannata niitä esittääkään, eikö niin? Minä vastaan jo ennakolta puolestanne ja teen sen tietenkin sen vuoksi, että olen niin heikkolahjainen. Heikkolahjaisuutta kaikki. Te nauratte? Mitä? Kuinka?

— Eipä mitään! — sanoi Nikolai Vsevolodovitš viimein hymähtäen, — muistui vain mieleeni äsken, että käytin todellakin teistä kerran nimitystä heikkolahjainen, mutta te ette silloin ollut läsnä, teille on siis juoruttu siitä… Pyytäisin muuten teitä viimeinkin käymään käsiksi asiaan.

— Siinähän sitä jo ollaankin, sunnuntain johdostahan minä… — leperteli Pjotr Stepanovitš, ‒ no kuka olin minä tuona sunnuntaina, mitä arvelette? Heikkolahjainen, hätiköivä keskinkertaisuus ja kuten ainakin heikkolahjainen ihminen otin väkivalloin puheenvuoron. Mutta se on jo suotu anteeksi, sillä olenhan minä — siitä jo on kaikkialla sovittu — kuten ainakin »kuusta tipahtanut», ja toisekseen, kerroinhan joka tapauksessa sievän tarinan, joka päästi teidät kaikki pälkähästä, eikö niin, eikö totta?

— Se on, te kerroitte kaiken sillä tavalla, että se herätti epäilystä, ja samalla tahdoitte osoittaa, että meillä oli salainen sopimus ja että me yhdessä pelasimme kieroa peliä, vaikka todellisuudessa ei mistään sellaisesta ollut kysymys, enkä minä pyytänyt teitä puhumaan puolestani.

— Aivan niin! Aivan niin! — huudahti Pjotr Stepanovitš riemastuneena. — Tahallanihan minä sen teinkin, että huomaisitte, missä »niksi» on. Teidän vuoksennehan oli koko tuo narrinpeli, jotta saisin teidät ansaan ja saattaisin teidät häpeään. Tahdoin nähdä, se oli pääsyy, missä määrin teitä peloittaa.

— Olisi huvittavaa tietää, minkä vuoksi te oikeastaan olette nyt noin avomielinen?

— Älkää toki suuttuko, älkää toki. Silmännehän suorastaan leimuavat. Vaikka eiväthän ne oikeastaan leimuakaan… Teitä huvittaisi tietää, miksi olen näin avomielinen? Juuri sen vuoksi tietysti, että nyt on kaikki muuttunut, entinen on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Olen muuttanut käsitykseni teistä. Kaikki vanha on lopussa. En koskaan enää saata teitä häpeään sillä vanhalla tavalla. Nyt minulla on uusi tapa.

— Olette muuttanut siis taktiikkaa?

— Taktiikkaa en käytä. Voitte nyt tehdä, kuten itse haluatte. Jos tahdotte, niin myöntäkää, jos ette tahdo, niin kieltäkää. Siinä on minun uusi taktiikkani. Ja meidän asioistamme, niistä en hiisku sanaakaan ennenkuin vasta sitten, kun käskette. Te nauratte? Terveydeksenne, nauranhan itsekin. Mutta puhukaamme vakavasti, vakavasti, vakavasti, vaikka tosin se, joka kiirehtii, sehän on heikkolahjainen, eikö totta? Mutta olkoon menneeksi, ollaan sitten heikkolahjaisia, mutta puhutaan kuitenkin vakavasti.

Hän puhui tosiaankin vakavissaan ja aivan toisin äänensävyin kuin aikaisemmin. Hän kävi huomattavasti levottomammaksikin, niin että Nikolai Vsevolodovitš katsahti jo häneen uteliaana.

— Sanoitte, että olette muuttanut käsityksenne minusta? — hän virkkoi.

— Muutin käsitykseni teistä sinä hetkenä, jolloin te veitte kätenne selkänne taakse Šatovin jälkeen… riittää jo, riittää, älkää kyselkö mitään, en sano enää mitään muuta.

Hän hyppäsi pystyyn, teki muutaman torjuvan liikkeen käsillään, mutta kun kysymyksiä ei kuulunut ja kun ei ollut syytä lähteä poiskaan, hän istuutui uudelleen nojatuoliin jonkin verran rauhallisempana.

— Apropos, lainausmerkkien välissä, — hän aloitti taas rupattelunsa, — toiset täällä jo höpisevät, että te varmasti otatte hänet hengiltä, löivätpä siitä vetoakin, niin että Lembke jo aikoi panna poliisit. liikkeelle, mutta Julija Mihailovna kielsi jyrkästi… Riittää, riittää jo siitäkin, tahdoin vain ilmoittaa siitä teille. Apropos taaskin, Lebjadkinit minä sinä samana päivänä soudatin joen toiselle puolelle, senhän te jo tiedättekin. Saittehan kirjelippuni, jossa mainitsin heidän osoitteensa?

— Sain sen jo heti samana päivänä.

— Sitä en tehnyt sen vuoksi, että olen heikkolahjainen, sen tein aivan mielelläni, hyvästä sydämestäni. Vaikka se ehkä näyttäisikin teistä hieman lattealta, se on kuitenkin hyvästä sydämestä.

— Eihän se tee mitään, ehkä sen pitää sillä tavalla ollakin… — virkkoi Nikolai Vsevolodovitš mietteissään. — Mutta kirjelippuja te voisitte olla minulle lähettelemättä. Pyytäisin muistamaan sen.

— Enhän muutakaan voinut, ainoastaan yhdenhän minä.

— Liputin siis tietää?

— En voinut muutenkaan. Mutta Liputin ei uskalla, senhän te tiedätte itsekin. Apropos, pitäisi käydä meikäläisiä tervehtimässä, toisin sanoen heikäläisiä eikä meikäläisiä, sillä muutenhan te taas takerrutte siihen sanaan. Olkaa huoleti, ei nyt vielä, vaan joskus myöhemmin. Nyt sataa. Ilmoitan heille, kokoonnutaan sitten illalla. Ne odottelevat pesässään suu auki kuin naakanpojat, millaisia tuomisia olemme tuoneet. Tulista väkeä. Kirjat esille ja sitten väittelemään. Virginski — »yleisihminen», Liputin, fourieristi, omaa huomattavia poliisintaipumuksia. Tämä mies on, sanon sen, eräällä tavalla korvaamaton, mutta häntä on pidettävä lujilla, ja lopuksi se pitkäkorvainen, joka esittää oman systeeminsä. Ja tiedättekö mitä, he ovat loukkaantuneita siitä, että en ole heistä tietävinänikään, heitän joskus kylmää vettä heidän niskaansa, hehe! Mutta siellä on sittenkin käväistävä.

— Te olette kai esittänyt siellä minut jonakuna johtohenkilönä? — virkahti Nikolai Vsevolodovitš mahdollisimman välinpitämättömästi. Pjotr Stepanovitš katsahti häneen nopeasti. — — Muuten, — hän jatkoi puhettansa, ikäänkuin ei olisi kuullut kysymystä ja yrittäen kokonaan päästä tähän vastaamasta, — minähän kävin pari kolme kertaa kunnianarvoisen Varvara Petrovnan luona, ja silloinkin minun oli pakko puhua paljon.

— Sen saattaa arvatakin.

— Ei älkää arvailko suotta, sanoin vain, että teistä ei missään tapauksessa tule murhaajaa ja muita samantapaisia imelyyksiä. Ja ajatelkaas, jo heti seuraavana päivänä hänen tiedossaan oli, että vein Marja Timofejevnan joen yli. Tekö hänelle sen kerroitte?

— En minä ainakaan.

— Tiesinhän, että ette te. Mutta kuka muu, paitsi te, olisi sen saattanut kertoa? Olisi hauskaa tietää.

— Liputin tietenkin.

— E-ei, Liputin se ei ole ollut, — sanoi Pjotr Stepanovitš tuskin kuuluvasti rypistäen kulmakarvojaan. — Minäpä tiedän kuka. Tämä olisi niin Šatovin tapaista… Muuten, roskaa kaikki tyynni, jättäkää koko juttu sikseen. Vaikka oikeastaanhan tämä olisi hyvin tärkeätä… Muuten odotin koko ajan, että teidän rouva äitinne yht'äkkiä kysyä tokaisee siitä pääasiasta… Niin, ja koko ajan hän on ollut kauhean synkkänä, mutta tänään tultuani tänne näin, että hänen kasvonsa aivan loistivat ilosta. Mitäs se tahtoo sanoa?

— Luultavasti sen vuoksi, että lupasin hänelle tänään kunniasanallani kosia Lizaveta Nikolajevnaa viiden päivän kuluessa tästä päivästä lukien, — Nikolai Vsevolodovitš sanoi samassa odottamattoman avomielisesti.

— Vai niin, sehän on totta, — Pjotr Stepanovitš puhua leperteli aivan kuin hieman hämillään. — Huhuillaan kihlauksesta, tehän tiedätte? Eikö liene tottakin. Mutta te olette oikeassa, kyllä hän tulee luoksenne, jos vain kutsutte, vaikkapa olisi jo menossa vihille toisen kanssa. Ettehän suutu, että minä näin…

— En, en ollenkaan.

— Huomaan, että tänään on vaikeata saada teitä suuttumaan, ja se peloittaa minua. Olen hyvin utelias näkemään, miten te huomenna ilmestytte. Teillä on varmaankin jo monta kepposta valmiina. Ettehän suutu, että minä näin…?

Nikolai Vsevolodovitš ei vastannut mitään, mikä sai Pjotr Stepanovitšin aivan vimmastumaan.

-— Muuten, oikeinko te tosissanne puhuitte äidillenne Lizaveta
Nikolajevnasta? — hän kysäisi.

Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen kylmän tarkkaavaisesti.

— Jaha, ymmärrän, vain rauhoittaaksenne häntä, no niin.

— Mutta jospa olisinkin tosissani? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš lujasti.

— No, mitäs sitten muuta kuin Jumala kanssanne, kuten tällaisissa tapauksissa on tapana sanoa. Eihän se häiritse asiaa (huomasitteko, en sanonut meidän asiaamme, te ette pidä sanasta meidän), ja minä, minä taas olen aina valmis palvelukseenne, tiedättehän sen.

— Niinkö arvelette?

— Minä en arvele mitään, en yhtään mitään, — kiiruhti Pjotr Stepanovitš nauraen vastaamaan. — Tiesinhän muutenkin, että te olette jo ennakolta kaikki omat asianne ajatellut perin pohjin, teillä on kaikki jo harkittua. Tahdoin vain sanoa, että olen aivan tosissani, olen tosiaankin aina valmis palvelukseenne joka paikassa sekä joka tapauksessa, olkoon tapaus millainen tahansa, ymmärrättehän tämän?

Nikolai Vsevolodovitš haukotteli tuskin huomattavasti.

— Olette jo väsynyt minuun-, — Pjotr Stepanovitš hypähti samassa pystyyn siepaten käteensä uuden uutukaisen pyöreän hattunsa. Hän oli tekevinään lähtöä, mutta ei sittenkään lähtenyt, vaan puhui herkeämättä seisoaltaan, välisti kävelikin huoneessa ja innostuessaan napautteli hattuaan polviinsa.

— Aioin saada teidät vielä hyvälle tuulelle kertomalla jotakin Lembken herrasväestä, — hän huudahti - iloisesti.

— Ei nyt, myöhemmin sitten. Miten muuten on Julija Mihailovnan terveyden laita?

— Pitääpä teillä jokaisella olla tuo suurmaailman tapa tiedustella toisen terveyttä, vaikka hänen terveytensä huvittaa teitä yhtä vähän kuin harmaan kissan terveys. Mutta siitä huolimatta te sitä kysytte. Se on kaunista. Hän on terve ja kunnioittaa teitä aivan taikauskoisesti, taikauskoisesti odottaa teiltä hyvin paljon. Sunnuntaisesta tapauksesta ei hiiskahdakaan, onpa vakuuttunut siitäkin, että te jo pelkällä ilmestymisellänne voitatte kaikkien sydämet puolellenne. Kunniasanallani, hän kuvittelee kykenevänsä suorastaan mihin tahansa. Muuten, te olette nyt arvoituksellinen, romanttinen henkilö, enemmän kuin koskaan ennen, — asema on lupaava. Teitä odotetaan kärsimättömästi. Kun lähdin, oltiin jo kovin kiihkeitä, mutta nyt on jo kahta kiihkeämpää. Muuten, vielä kerran kiitoksia kirjeestä. Kaikki pelkäävät kreivi K:ta. Tiedättekö mitä, ne pitävät teitä urkkijana? Minä myöntelen, ettehän suutu.

— Ei tee mitään.

— Ei mikään. Myöhemmin se olisi suorastaan välttämätöntä. Niillä on täällä omat tapansa. Minä tietenkin vain kannustan heitä. Julija Mihailovna on aina kaiken etunenässä. Gaganov myös… Te nauratte? Minullahan on oma taktiikkani. Valehtelen minkä kerkiän, mutta äkkiä sanonkin taas viisaan sanan juuri silloin, kun sitä eniten odotetaan. Silloin ne ympäröivät minut, mutta minäpä alan uudelleen valehdella. Minun suhteeni jo ollaan täysin selvillä: »lahjakas mies». sanovat, »mutta on kuin olisi kuusta tipahtanut». Lembke kehoittaa minua pyrkimään taas virkauralle, että pääsisin ihmisten kirjoihin. Tiedättekö, kohtelen häntä hyvin ylimielisesti, suorastaan häpäisen hänet, eikä hän voi muuta kuin katsoa muljotella minuun. Ja Julija Mihailovna vielä yllyttää. Muuten, Gaganov on teille hyvin vihoissaan. Eilen hän puhui minulle Duhovissa teistä paljon pahaa. Ja minä ilmaisin silloin tietenkin hänelle heti koko totuuden, toisin sanoen en nyt tietenkään koko totuutta. Viivyin hänen vieraanaan Duhovissa koko päivän. Suurenmoinen maatila, ei ole hullumpi talo.

— Onko hän nyt sitten parhaillaan Duhovissa? kysäisi äkkiä kuin havahtuen Nikolai Vsevolodovitš melkein pystyyn hypähtäen ja siirtyen hyvän joukon eteenpäin.

— Ei, hän ei ole siellä. Tulimme hänen kanssaan yhdessä tänä aamuna kaupunkiin, — vastasi Pjotr Stepanovitš, aivan kuin ei ollenkaan olisi huomannut Nikolai Vsevolodovitšin yht’äkkistä mielenlevottomuutta. — Mitäs tämä on, taisin pudottaa kirjan, — hän kumartui nostamaan lattialta pudottamansa korukantisen kuvitetun niteen. — Balzac'in naisia, kuvitettu, — hän avasi kirjan, — en ole lukenut. Lembke kirjoittaa myös romaaneja.

‒ Todellako? — kysyi Nikolai Vsevolodovitš aivan kuin asia olisi todella häntä huvittanut.

‒ Venäjän kielellä ja aivan salaa tietenkin. Julija Mihailovna tietää siitä ja antaa sen tapahtua. Tuolla yömyssyllä on sentään hienostuneet tavat Se on kehityksen tulos, kaikki tuo. Miten muotokaunista ja hillittyä! Kunpa me osaisimme jotakin tuontapaista.

— Te kehutte hallintojärjestelmää?

— Miksi en sitä tekisi? — Ainoata, mikä meillä Venäjällä on luonnollista ja jo saavutettua…‒ en rupea en en, — hän huudahti äkkiä, — en minä siitä aikonut, siitä arkaluontoisesta ei sanaakaan. Muuten, hyvästi, tehän olette aivan vihreä kasvoiltanne.

— Olen vilustunut.

— Se on luultavaa, pankaapa maata. Muuten täällä on eräitä itsensäsilpojia, huvittavaa väkeä… Mutta siitä myöhemmin… Muuten, vielä eräs pikku juttu. Piirikunnassamme majailee- jalkaväkirykmentti. Perjantai-iltana me olimme B:ssä juomassa upseerien parissa. Meillähän on niiden joukossa kolme ystävää, vous comprenez? Keskusteltiin ateismista, ja Jumala pantiin tietenkin viralta. Vinkuivat suorastaan ilosta. Muuten Šatov väittää, että jos Venäjällä ryhdytään kapinaan, niin välttämättä on aloitettava ateismista. Ehkäpä on tottakin. Muudan jo harmaahapsinen puolisivistynyt kapteeni istui, istui ja tuumiskeli ääneti, ei puhunut sanaakaan, kunnes yht'äkkiä nousi, pysähtyi keskelle huonetta ja samassa sanoa pamahdutti ääneen, mutta samalla kuin noin vain itsekseen puhellen: »Jos ei Jumalaa kerran ole, niin mikäs kapteenikaan minä sitten enää olen?» Otti lakkinsa, viittasi kädellään ja lähti pois.

— Koko selvästi lausuttu ajatus, — Nikolai Vsevolodovitš haukotteli jo kolmannen kerran.

— Todellako? Minä en ymmärtänyt ja ajattelinkin kysyä sitä teiltä. Mitä muuta tarvittaisiin: Špigulinien tehdas on hyvin mielenkiintoinen laitos, kuten tiedätte, siellä on viisisataa työmiestä, se on koleran pesäpaikka, sitä ei ole puhdistettu viiteentoista vuoteen, ja työmiesten palkoista pimitetään aina osa, mutta omistajat ovat miljoonamiehiä. Saatte uskoa, että joillakuilla työmiehillä on jo Internationalestakin jokin käsitys. Miksi te hymähditte? Saattepa nähdä, antakaa minulle vain aikaa, vaikka kuinka vähän olen jo kerran pyytänyt teiltä armon aikaa ja pyydän vieläkin, ja silloin… muuten, suokaa anteeksi, en minä enää, en, enhän minä siitä, älkää nyt irvistelkö. Muuten, hyvästi! Mutta olenpas minäkin hyvä, — samassa hän jo taas kääntyi puolitiestä takaisin, — unohdin aivan pääasian. Äsken ilmoitettiin minulle, että matka-arkkumme on saapunut Pietarista.

— Mitä tarkoitatte? — Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen aivan ymmällä.

— Tahdon sanoa, että teidän matka-arkkunne, teidän tavaranne, frakkinne, housunne ja liinavaatteenne ovat saapuneet. Eikö totta?

— Niin jotakin sentapaista kai minulle kerrottiin.

— Voi, mutta saisinkos ne heti!…

— Pyytäkää Alekseilta.

— No, olkoon menneeksi, huomenna. Huomennako? Mutta siellähän on minun takkini, frakkini ja kolme paria housuja teidän tavaroidenne joukossa. Nehän tilattiin Charmeur'ilta teidän suosituksenne avulla, muistattehan?

— Kuulin, että te täällä näyttelette keikaria, — Nikolai Vsevolodovitš naurahti. — Onko totta, että aiotte ottaa ratsastustuntejakin?

Pjotr Stepanovitšin suu vääntyi omituisen pinnistettyyn hymyyn.

— Tiedättekö, — hän jatkoi puhetta äkkiä merkillisen hätäisesti, vavahtelevalla äänellä ja katkonaisesti, — tiedättekö mitä, Nikolai Vsevolodovitš, me emme mene enää persoonallisuuksiin, eikö sovita siitä kerta kaikkiaan? Teillä on tietenkin oikeus halveksia minua kuinka paljon tahansa, jos se teitä huvittaa, mutta parempi olisi, jos ainakin vielä jonkin aikaa voisitte olla persoonallisuuksiin kajoamatta. Eikö niin?

— Hyvä on, en tee sitä enää, — sanoi Nikolai Vsevolodovitš. Pjotr Stepanovitš naurahti, napahdutti hattuaan polveensa, muutti ruumiinpainoaan jalalta toiselle ja oli taas kuten ennenkin.

— Minuahan pitävät jotkut täällä suorastaan teidän kilpailijananne, me olemme muka Lizaveta Nikolajevnan kilpakosijoita, onhan minun toki huolehdittava ulkomuodostani! — hän naurahti — Kuka teille oikeastaan juoruaa? Hm. Kello on täsmälleen kahdeksan, lähden matkaan. Lupasin käydä Varvara Petrovnan luona, mutta on nyt kai jätettävä tällä kertaa. Ei, mutta teidänhän täytyy käydä maata, olette sitten huomenna reippaampi. Ulkona sataa ja on pimeätä, minua muuten odottaa ajuri, sillä öisin on täällä kaduilla rauhatonta… Ja miten oivallinen sattuma: täällä kaupungissamme hiiviskelee parhaillaan muudan Fedjka, Siperiasta karannut pakkotyövanki, ajatelkaahan, minun entinen maaorjani, jonka isäkultani noin viisitoista vuotta sitten luovutti sotamieheksi ja sai hänestä maksun. Hyvin merkillinen olento.

— Te… oletteko puhunut hänen kanssaan? — virkkoi Nikolai
Vsevolodovitš iskien häneen silmänsä.

— Olen. Ei hän minua pelkää. Tämä olento suostuu mihin tahansa, mihin tahansa — rahasta tietenkin, mutta on hänellä vakaumuksiakin, omalaatuisia tietenkin. Niin, ja sitten vielä: jos oikein tosissanne ajattelette sitä, mitä äsken mainitsitte Lizaveta Nikolajevnan suhteen, niin sanon vielä kerran, että minäkin olen olento, joka suostuu mihin tahansa, minua voi käyttää kaikenluontoisiin tehtäviin, mihin vain, ja olen aina valmis palvelukseenne… Mitä, tartutteko keppiin? Voi, mitä minä, ettehän te keppiä; Ajatelkaapa, minusta näytti aivan kuin te olisitte hamuillut keppiä?

Nikolai Vsevolodovitš ei hamuillut eikä puhunut mitään, mutta totta oli, että hän oli noussut seisoalleen kasvoissa hyvin omituinen ilme.

— Jos tahdotte saada jotakin aikaan myös herra Gaganovin suhteen, — sanoa pölähdytti Pjotr Stepanovitš äkkiä ja suorastaan jo osoittaen päällään paperipaininta, — niin on aivan selvää, että voin kaiken järjestää, ja olenpa melkein varma, että te ette halveksikaan apuani.

Samassa hän jo lähti odottamatta vastausta, mutta pisti vieläkin kerran päänsä ovenraosta ja virkkoi:

— Sen vuoksihan minä vain, — hän huudahti puhuen hyvin nopeasti, — että eihän esimerkiksi Šatoviallakaan ollut oikeutta tuona sunnuntaina panna henkeänsä alttiiksi, silloin kun hän lähestyi teitä, eikö niin? Toivoisin, että muistaisitte sen!

Sitten hän vastausta kuulematta katosi.

IV.

Ehkä hän lähtiessään luuli Nikolai Vsevolodovitšin yksin jäätyään alkavan puida nyrkkiään seinään, ja sitä hän varmasti olisi ollut hyvin halukas näkemään, jos se hänelle vain suinkin olisi ollut mahdollista. Mutta jos hän näin luuli, niin hän pettyi suuresti. Nikolai Vsevolodovitš oli aivan rauhallinen. Parisen minuuttia hän seisoi pöydän luona aivan liikkumatta, nähtävästi syvissä mietteissä, mutta kohta sen jälkeen hänen huulilleen ilmestyi kylmän välinpitämätön hymy. Hitaasti hän istuutui sohvaan, entiselle paikalleen nurkkaan, sulki silmänsä ja näytti vaipuvan aivan kuin uneen. Kirjeen nurkka pisti yhä vielä esiin paperipainimen alta, mutta hän ei vain liikahtanut sitä korjatakseen.

Pian hän oli kokonaan mietiskelyyn vajonnut. Varvara Petrovna, joka viime päivinä ei ollut saanut huoliltaan rauhaa, oli turhaan odoteltuaan Pjotr Stepanovitšia, rohjennut itse lähteä tapaamaan Nicolas'ta, vaikka tiesikin tulevansa sopimattomaan aikaan. Hänestä oli tuntunut koko ajan, että lopulta Nicolas kuitenkin sanoo hänelle jotakin ratkaisevaa. Hiljaa kuten äskenkin hän naputti ovea, ja kun vastausta ei kuulunut, hän aukaisi sen. Nähdessään Nicolas'n istuvan kammottavan liikkumattomana hän lähestyi sohvaa varovasti, hänen sydämensä sykki kiivaasti. Hän ei voinut käsittää, miten tämä oli saattanut niin pian nukahtaa istualleen ja miten hän oli noin liikkumaton, niin että hengitystäkään ei saattanut huomata. Kasvot olivat synkän kalpeat, liikkumattomat, aivan kuin jähmettyneet; kulmakarvat olivat hieman koholla ja yhteenpuristetut. Sanalla sanoen, hän muistutti elotonta vahakuvaa. Melkein kolme minuuttia hän seisoi poikansa edessä uskaltamatta itsekään hengittää, ja äkkiä hänet valtasi kauhu. Hän lähti varpaisillaan huoneesta, pysähtyi vielä kerran ovella, teki ristinmerkin poikansa puoleen ja lähti pois häntä herättämättä, uusi raskas tunne rinnassaan ja mielessä uudet murheet.

Nikolai Vsevolodovitš nukkui kauan, ainakin tunnin, jollei enemmänkin, ja yhä samassa jäykistyneessä asennossa. Ei ainoakaan hänen kasvojensa lihaksista värähtänyt, ei voinut havaita pienintäkään liikettä koko ruumiissa. Kulmakarvat olivat koko ajan samalla tapaa kurtussa. Jos Varvara Petrovna olisi vielä toiset kolme minuuttia häntä tällaisena katsellut, hän ei olisi kestänyt sitä painostavaa tunnetta, jonka tämä letarginen liikkumattomuus olisi hänessä synnyttänyt, eikä varmastikaan olisi voinut olla häntä herättämättä. Mutta äkkiä Nikolai Vsevolodovitš aivan itsestään avasi silmänsä ja istui näin yhä vielä liikahtamatta kymmenisen minuuttia, aivan kuin itsepintaisen uteliaana tarkastellen jotakin hänen huomiotansa kiinnittävää esinettä huoneen nurkassa, vaikka siellä ei ollutkaan mitään uutta eikä erikoista.

Viimein kajahti hiljainen, mutta täyteläinen seinäkellon lyönti. Se löi kerran. Jonkin verran levottomana hän kääntyi katsomaan kellon taulua, mutta melkein samana hetkenä avautui huoneen takaovi, joka vei käytävään, ja kamaripalvelija, Aleksei Jegorovitš, tuli huoneeseen. Toisessa kädessään hän kantoi lämpimännäköistä päällystakkia, kaulaliinaa ja hattua, toisessa hopeista lautasta, jolla oli kirjelippunen.

— Puoli kymmenen, — hän ilmoitti hiljaisella äänellä, ja asetettuaan tuomansa vaatteet tuolin nurkalle hän toi herralleen tarjottimella pienen kirjelipun, joka ei edes ollut lakalla suljettu, — siinä oli pari riviä lyijykynäkirjoitusta. Silmäiltyään nämä rivit Nikolai Vsevolodovitš otti itse myös pöydältä lyijykynän, töhersi kirjelipun loppuun pari sanaa sekä laski sen takaisin tarjottimelle.

— Se on vietävä perille, heti kun olen poistunut, ja sitten pukeutumaan, — hän sanoi nousten sohvalta.

Hänen yllään oli ohut samettitakki. Huomattuaan tämän hän mietti hetkisen ja käski sitten tuoda toisen, verkatakin, jota hänen oli tapana käyttää juhlallisilla iltavierailuilla. Viimein, jo täysin pukeutuneena, hattu päässä, hän lukitsi oven, josta Varvara Petrovna äsken oli tullut, ja vedettyään esiin paperipainimen alta sinne piilottamansa kirjeen hän lähti ääneti käytävään Aleksei Jegorovitšin saattamana. Käytävästä he tulivat kapeille kivisille takaporteille, joista pääsi ulkoportaille, ja sieltä suoraan puistoon. Ulkoeteisen nurkkaan oli varattu pikku lyhty ja iso sateensuoja.

— Harvinaisen sateen johdosta täkäläisillä kaduilla on hirvittävän paljon lokaa, — ilmoitti Aleksei Jegorovitš aivan kuin olisi vielä viimeisen kerran varovasti yrittänyt saada herraansa luopumaan ulosmenosta. Mutta hänen herransa repäisi sateensuojan auki ja yhä ääneti lähti kosteaan ja vetiseen puistoon, joka oli pimeä kuin kellari. Tuuli suhisi ja taivutteli puolipaljaita puiden latvoja, kapeat hiekkakäytävät olivat vetiset ja liukkaat. Aleksei Jegorovitš kulki pari, kolme askelta edellä valaisten tietä lyhdyllä. Hän oli ilman hattua ja frakkisillaan, aivan sellaisenaan kuin sisältä oli lähtenyt.

— Eihän meitä huomata? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš äkkiä.

— Ikkunoista ei tänne näy, ja sitäpaitsi kaikki on jo ennakolta otettu huomioon, — vanhus vastasi hiljaa ja tasaisesti.

— Nukkuuko äitikulta?

— Kuten hänellä viime päivinä on ollut tapana, hän lähti täsmälleen yhdeksältä omalle puolelleen. Hänen on mahdotonta saada mitään tietää. Milloin saan odottaa teitä palaavaksi? — hän lisäsi rohjeten vihdoin kysäistä jotakin.

— Kello yhdeltä, puoli kahdelta, ei ainakaan kahta myöhemmin.

— Kuten käskette.

Kuljettuaan mutkikasta tietä poikki puiston, tietä, jota he molemmat osasivat kulkea vaikka ummessa silmin, he tulivat puiston kiviaidan kohdalle ja pysähtyivät aivan aidan nurkkauksessa olevalle pikkuportille, joka vei ahtaalle ja syrjäiselle poikkikadulle. Tämä portti oli tavallisesti lukittu, mutta tällä kertaa sen avain ilmaantui Aleksei Jegorovitšin käteen.

— Eihän portti vain narise? — tiedusteli Nikolai Vsevolodovitš taas.

Mutta Aleksei Jegorovitš ilmoitti, että hän jo eilen oli sen voidellut, »samoin kuin tänäänkin». Aleksei Jegorovitš oli jo ennättänyt kastua läpimäräksi. Avattuaan portin hän ojensi sen avaimen Nikolai Vsevolodovitšille.

‒ Jos olette suvainnut lähteä pitkälle matkalle, niin rohkenen täten ilmoittaa, koska en ole aivan varma täkäläisistä ihmisistä, että on erittäin vaarallista liikkua näillä syrjäkaduilla, ja peloittavinta on siellä joen takana, — hän ei malttanut olla huomauttamatta. Hän oli talon vanha palvelija, oli ollut Nikolai Vsevolodovitšin hoitaja jo tämän lapsuudessa, oli kantanut häntä poikasena sylissään. Hän oli ankara ja vakavamielinen mies, joka mielellään sekä kuunteli että luki jumalansanaa.

— Älä ole huolissasi, Aleksei Jegorytš.

— Jumala teitä suojelkoon, hyvä herra, mutta vain siinä tapauksessa, että teillä on hyviä aikeita.

— Kuinka sanoitkaan? — Nikolai Vsevolodovitš pysähtyi, vaikka oli jo ennättänyt kadun käytävälle.

Aleksei Jegorovitš toisti lujalla äänellä toivotuksensa. Ei koskaan aikaisemmin hän ollut uskaltanut ilmilausua ajatuksiansa tässä muodossa herransa läsnäollessa.

Nikolai Vsevolodovitš sulki portin, pani avaimen taskuunsa ja lähti katua pitkin vajoten joka askelella miltei viisi tuumaa lokaan. Lopulta hän tuli poikkikadulta toisen, pitkän ja aution kadun jalkakäytävälle. Hän tunsi kaupungin kuin viisi sormeansa; mutta Jumalanilmestyksenkatu oli yhä vielä kaukana. Kello oli jo yli kymmenen, kunnes hän lopulta pysähtyi Filippovin ison ja pimeän talon lukitun portin eteen! Alimmainen kerros, — nyt, kun Lebjadkinit olivat muuttaneet pois, — oli aivan tyhjä, ikkunat oli lyöty laudoilla kiinni, mutta seuraavasta kerroksesta, Šatovin asunnosta, pilkotti tuli. Koska kelloa ei ollut, hän alkoi lyödä nyrkillään porttiin. Tuuletusruutu avautui, ja Šatov katsahti kadulle. Oli pilkkoisen pimeätä eikä ollut helppoa nähdä, Šatov tarkasteli kauan, ainakin minuutin verran pimeyttä.

— Tekö siellä olette? — hän kysäisi viimein.

— Minä, — vastasi kutsumaton vieras.

Šatov paiskasi ikkunan kiinni, lähti alas ja aukaisi portin. Nikolai Vsevolodovitš harppasi korkean kynnyksen yli ja sanaakaan sanomatta kulki hänen ohitsensa suoraan Kirillovin sivurakennukselle.

V.

Täällä olivat ovet auki, vieläpä selko selällään. Eteinen ja kaksi etumaista huonetta olivat pimeitä, mutta viimeisestä, jossa Kirillov asusti ja joi teetään, loisti valo, mutta hän ei mennyt sisälle, vaan pysähtyi kynnykselle. Pöydällä oli teetä. Keskellä huonetta seisoi vanha vaimo, nähtävästi isäntäväen sukulainen, jolla oli sileästi suitut hiukset ja joka oli pelkällä hameellaan, kengät pistetty paljaisiin jalkoihin ja jäniksennahkaturkit yllä. Sylissään hän piteli puolitoistavuotista lasta, joka oli paitasillaan, jalat paljaina, posket punoittavina, vaaleat hiukset pörrössä kuten lapsella on äsken kehdosta temmattuna. Lapsi oli nähtävästi juuri itkenyt, sillä silmien alle poskille vierähtäneet kyynelkarpalot eivät olleet vielä ehtineet edes kuivua. Mutta tänä hetkenä lapsi parhaillaan kurkotteli käsiään eteenpäin, löi yhteen kämmeniään ja nauroi, minkä jaksoi, kuten pikkulapsilla on tapana nauraa, niin että ääni tuon tuostakin katkeili. Kirillov huvitti lasta lyömällä punaista kumipalloa sen edessä lattiaan. Pallo ponnahti kattoon asti, putosi taas maahan, lapsi huusi: »Pauo, pauo!» Kirillov vei »pauon» lapselle, joka yritti itse heittää sen kömpelöillä pikku kätösillään, ja Kirillov juoksi taas sen nostamaan. Lopulta »pauo» katosi kaapin alle. »Pauo, pauo», lapsi huusi. Kirillov ryömi lattialla ja ojentautui yrittäen kädellään saada »pauon» kaapin alta. Nikolai Vsevolodovitš tuli huoneeseen. Mutta huomattuaan hänet lapsi puristautui eukkoon ja pillahti äänekkääseen lapsenitkuun. Eukko vei sen samassa pois.

— Stavrogin? — Kirillov sanoi nousten pallo kädessä lattialta vähääkään hämmästymättä odottamatonta vierasta, — tahdotteko teetä?

Hän ojentautui aivan suoraksi.

— Ei tuo pahaakaan tekisi, jos se vain on lämmintä, — sanoi Nikolai
Vsevolodovitš. — Olen likomärkä.

— Lämmintä, oikein kuumaa, — Kirillov vakuutteli mielissään, — istukaa; olette loassa, ei mitään, lattian minä sitten märällä rätillä.

Nikolai Vsevolodovitš istuutui ja joi melkein yhdellä siemauksella häntä varten kaadetun kupillisen teetä.

— Vieläkö? — kysäisi Kirillov.

— Kiitoksia, ei.

Kirillov, joka oli koko ajan seisonut, kävi myös istumaan ja kysäisi:

— Miksi tulitte?

— Minulla on asiaa. Kas tässä, lukekaa tämä kirje, se on Gaganovilta.
Muistattehan, puhuin teille hänestä Pietarissa.

Kirillov otti kirjeen, luki sen, pani pöydälle ja odotti.

— Tämän Gaganovin minä, — alkoi Nikolai Vsevolodovitš selittää, — kuten tiedätte, tapasin ensi kerran eläessäni noin kuukausi sitten Pietarissa. Pari, kolme kertaa me tapasimme toisemme yhteisissä kutsuissa. Esittelemättä itseään ja antautumatta kanssani puheisiin hän kuitenkin osasi aina kohdella minua röyhkeästi. Kerroinhan jo silloin siitä teille. Mutta kas, tästä te ette tiedä. Kun hän silloin lähti Pietarista ennen minua, hän aivan odottamatta lähetti minulle kirjeen, vaikkakaan sitä ei juuri sovi verrata tähän, mutta kuitenkin sekin oli mitä suurimmassa määrin sopimaton ja omituinen jo senkin vuoksi, että siitä ei käynyt selville syytä, minkä vuoksi se oli kirjoitettu. Vastasin hänelle samalla kertaa myös kirjeellisesti ja mainitsin aivan peittelemättä, että varmaankin hän kantoi kaunaa minua kohtaan isänsä vuoksi, tuon noin neljä vuotta sitten tapahtuneen klubijutun johdosta, ja että minä puolestani olin valmis esittämään kaikki mahdolliset anteeksipyynnöt, koska oli otettava huomioon, että tekoni ei ollut harkittu, vaan että se johtui sairaudesta. Pyysin häntä harkitsemaan anteeksipyyntöäni. Hän ei vastannut minulle sanaakaan ja matkusti pois. Mutta nyt hän on täällä ja on aivan raivoissaan. Minulle on kerrottu, mitä hän julkisesti on suvainnut sanoa minusta. Hän on tehnyt mitä loukkaavimpia ja ihmeellisimpiä syytöksiä. Viimeksi tänään sain tämän kirjeen, jollaista varmastikaan ei kukaan muu koskaan ennen ole saanut. Siinä on haukkumasanoja ja sanontatapoja sellaisia kuin »teidän lyöty turpanne». Tulin tänne ja toivon, että te ette kieltäydy tulemasta sekundantikseni.

— Sanoitte: kirjettä sellaista ei kukaan ole saanut. Raivoissaan voi tehdä. On kirjoitettu useammankin kerran. Puškin on kirjoittanut. Hyvä, tulen. Sanokaa miten?

Nikolai Vsevolodovitš sanoi tahtovansa jo huomenna välttämättä uudistaa anteeksipyyntönsä ja lupasi kirjoittaa vielä toisenkin anteeksipyyntökirjeen, mutta kuitenkin ehdolla, että Gaganov myös puolestaan lupaisi olla kirjoittamatta enää hänelle kirjeitä. Sitä kirjettä, jonka hän jo on saanut, ei oteta ollenkaan lukuun.

— Myönnytte liikaa, ei suostu, — Kirillov sanoi.

— Ennen kaikkea tulin tänne kysyäkseni, suostutteko esittämään siellä nämä ehtoni?

Esitän. Asia on teidän, mutta hän ei suostu.

— Tiedän, että ei suostu.

— Hän tahtoo tapella. Sanokaa, miten tapella.

— Siinäpä se onkin, tahtoisin omasta puolestani tehdä jo huomenna lopun koko jutusta. Noin kello kymmeneltä menette hänen luoksensa. Hän ottaa teidät vastaan eikä suostu, vaan tutustuttaa teidät omaan sekundanttiinsa, — sanokaamme kello yhdeltätoista. Te sovitte sitten kaikesta tämän kanssa, ja noin kello yhdeltä tai kahdelta kokoonnumme kaikki sovitulle paikalle. Olkaa hyvä, koettakaa saada asia täten sujumaan. Aseina käytämme tietenkin pistoleja, ja pyydän aivan erikoisesti teitä järjestämään niin, että määrätään kymmenen askelen välimatka, ja sitten kumpainenkin meistä asettuu kymmenen askelen päähän rajaviivasta. Kun merkki on annettu, me kohtaamme toisemme. Kummankin on välttämättä tultava omalle rajaviivalleen asti, mutta kumpainenkin saa laukaista aikaisemminkin, astuessaan. Luulenpa, että siinä on kaikki.

— Kymmenen askelen välimatka on liian lyhyt, — huomautti Kirillov.

— Olkoon menneeksi, kaksitoista, mutta ei ainakaan enemmän, ymmärrättehän, että hän tahtoo tapella oikein tosissaan. Osaatteko ladata pistolin?

— Osaan. Minulla on pistoleja. Vannon, että te ette ole niillä ampunut. Hänen sekundanttinsa takaa sen myös omistaan. Sitten lyömme arpaa, »joko me tai hän».

— Erinomaista.

— Tahdotteko tarkastaa pistolit?

— Ehkä.

Kirillov kyykistyi nurkkaan matkalaukkunsa luo, jota vielä ei oltu purettu, siitä oli otettu esille matkatavaroita vain sikäli, kuin niitä oli tarvittu. Aivan sen pohjalta hän veti esiin palmupuisen laatikon, joka oli sisustettu punaisella sametilla, ja otti siitä esille pari hienon hienoa ja kallista pistolia.

— Kaikkea on: ruutia, kuulia, patruunoita. Minulla on vielä revolverikin, odottakaapa.

Hän alkoi taas penkoa matkalaukkuaan ja veti sieltä esiin kuusipiippuisen amerikkalaisen revolverin.

— Teillähän on aseita kuinka paljon tahansa, ja lisäksi vielä kalliita.

— Hyvin on. Paljon.

Köyhä, melkein rutiköyhä Kirillov, joka muuten itse ei edes huomannut köyhyyttään, näytteli nähtävästi hyvin ylpeänä kallista asevarastoansa, jonka hankkiminen varmasti oli häneltä kysynyt suuria uhrauksia.

— Yhäkö te haudotte samoja mietteitä? — Stavrogin kysäisi varovasti hetken vaiti oltuaan.

— Samoja, — vastasi Kirillov lyhyesti. Hän ymmärsi jo äänenpainosta, mistä oli kysymys, ja alkoi korjata talteen aseitaan.

— Milloinka sitten? —kysyi Nikolai Vsevolodovitš vielä varovaisemmin pienen vaitiolon jälkeen.

Sillä välin Kirillov oli piilottanut matkalaukkuun molemmat aselaatikot ja istahtanut entiselle paikalleen.

— Eihän se minusta, tiedättehän. Annetaan määräys, — hän mutisi aivan kuin kiusaantuneena, mutta samalla näytti siltä, kuin hän siitä huolimatta olisi ollut valmis vastaamaan kaikkiin seuraavankin kysymyksiin. Hän katseli Stavroginia herkeämättä mustilla, himmeillä silmillään, joissa oli rauhallinen ja samalla lempeä, jopa ystävällinenkin ilme.

— Ymmärrän hyvin, että ihminen voi ampua itsensä, — aloitti Nikolai Vsevolodovitš keskustelun pitkän, ainakin kolme minuuttia kestäneen vaitiolon jälkeen. — Olen itsekin ajatellut joskus sellaista. Siinä on todellakin jotakin uutta ja kiehtovaa. Jos tekisi esimerkiksi jonkin konnantyön tai… niin, pääasia olisi, että teko olisi häpeällinen, hyvin alhainen, mutta samalla huvittava… niin että se säilyisi ihmisten muistissa tuhat vuotta ja että sitä muisteltaessa syljeskeltäisiin tuhat vuotta, sekä jos siinä samassa tulisikin ajatelleeksi: »Vain laukaus ohimoon eikä tuota kaikkea ole olemassa.» Mitä se minua enää sen jälkeen liikuttaisi, vaikkapa ihmiset syljeskelisivät, eikö totta?

— Sanotte, että on uutta? — sanoi Kirillov hetken mietittyään.

— En… en minä sitäkään… mutta kun kerran ajattelin tätä, niin tunsin aivan kuin ajattelevani uudella tavalla.

— Tunsitte ajattelevanne? — toisti Kirillov, — hyvin sanottu. On paljon ajatuksia, jotka aina ja jotka taas yht'äkkiä tuntuvat uusilta. Se on totta. Näen nyt paljon, kuten näkisin ensi kerran.

— Olettakaamme, että olette asunut kuussa, — keskeytti Stavrogin hänet kuuntelematta häntä ja kehitellen edelleen omaa ajatustaan, — ja siellä te, olettakaamme niin, olette tehnyt kaikki ne ilkeydet… Tiedätte aivan varmaan nyt täällä, että siellä teille nauretaan ja syljeskellään teidän nimeänne mainittaessa tuhat vuotta, niin että koko kuu tärisee. Mutta nyt te olette maan päällä ja katsotte täältä käsin kuuta. Liikuttaako teitä yhtään se, mitä te mahdollisesti siellä teitte, ja se, että sikäläiset syljeskelevät siellä teidän nimeänne mainitessaan, eikö totta?

— En tiedä, — vastasi Kirillov, — en ole ollut kuussa, — hän lisäsi ilman vähintäkään ironiaa, vain todetakseen asian.

— Kenen oli tuo äskeinen lapsi?

— Eukon anoppi tuli, ei kuin miniä… yhdentekevää. Kolme päivää. Makaa sairaana lapsineen, öisin huutaa kovin, vatsa. Äiti nukkuu, mutta eukko tuo tänne. Minä pallolla. Pallo on Hampurista. Ostin Hampurista, että voisi heittää ja ottaa kiinni. Vahvistaa selkää. Tyttö.

— Pidättekö lapsista?

— Pidän, — vastasi Kirillov jokseenkin välinpitämättömästi.

— Siis rakastatte myös elämää?

— Myös elämää, mitäs sitten?

— Olettehan päättänyt ampua itsenne.

— Mitä siitä? Miksikä yhdessä? Elämä erikseen ja se erikseen. Elämä on, ja kuolemaa ei ole lainkaan.

— Oletteko alkanut jo uskoa tulevaan ikuiseen elämään?

— En tulevaan ikuiseen, vaan nykyiseen ikuiseen. On hetkiä, te saavutatte hetken, ja aika äkkiä pysähtyy, ja alkaa ikuisuus.

— Luuletteko itse saavuttavanne hetken?

— Luulen.

— Tuskinpa se meidän aikanamme on mahdollista, — huomautti Nikolai
Vsevolodovitš samaten ilman ironiaa hitaasti ja mietteissään. —
Johanneksen ilmestyskirjassa enkeli vakuuttaa, että aikaa ei pidä enää
oleman.

— Tiedän. Siellä on oikein, selvästi ja täsmällisesti. Kun ihminen saavuttaa täydellisen onnen, niin aikaa ei tule olemaan: ei tarvita. Hyvin tosi ajatus.

— Mihinkä se aika sitten piilotetaan?

— Ei piiloteta. Aika ei ole olio, vaan idea. Järjessämme se sammuu.

— Vanhat filosofiset käsitykset, aina ja yhä samat hamasta maailman alusta asti, — murahti Stavrogin inhonsekaisen säälivästi.

— Samat, samat! Samat hamasta maailman alusta asti eikä koskaan muita! — Kirillov tarttui puheeseen, hänen katseensa kirkastui, aivan kuin »idea» olisi hänelle merkinnyt voittoa.

— Olette varmasti hyvin onnellinen, Kirillov?

— Olen. Hyvin onnellinen, — hän vastasi, aivan kuin olisi vastannut kaikkein tavallisimpaan kysymykseen.

— Mutta siitä ei vielä ole niinkään kauan, kun te olitte pahoillanne, suutuitte Liputiniin.

— Hm… en moiti enää. En tietänyt silloin vielä, että olin onnellinen.
Oletteko nähnyt lehteä, lehteä puusta?

— Olen.

— Näin äsken keltaisen, vähän vihreän, reunoista jo mätänevän. Tuulen ajama. Kun olin kymmenen vanha, minä talvella suotta suljin silmät ja kuvittelin mielessäni: vihreä lehti, siintävät suonet, ja aurinko loistaa. Avasin silmät enkä uskonut, sillä oli niin hyvä olla, ja suljin ne taas.

— Mitä tuo on olevinaan? Vertausko?

— E-ei… miksi niin? En minä vertausta, vaan ainoastaan lehden, yhden lehden. Lehti on hyvä. Kaikki on hyvin.

— Kaikkiko?

— Kaikki. Ihminen on onneton, koska hän ei tiedä, että on onnellinen, vain siksi. Siinä kaikki, kaikki! Se, joka sen saa tietää, tulee heti onnelliseksi, sinä hetkenä. Tämä anoppi kuolee, ja tyttö jää, — se on hyvä. Keksin sen äkkiä.

— Mutta jos joku kuolee nälkään, ja jos joku loukkaa tyttöä ja raiskaa hänet, — onko sekin hyvin tehty?

— On. Ja se, että joku ruhjoo päänsä tytön vuoksi, — on hyvä, ja se, että ei ruhjo, — sekin on hyvä. Kaikki on hyvin, kaikki. Kaikkien niiden on hyvä olla, jotka tietävät, että kaikki on hyvin. Jos he tietäisivät, että heidän on hyvä olla, niin heidän olisi hyvä, mutta niin kauan kuin he eivät sitä tiedä, heidän ei ole hyvä. Siinä koko ajatus, kokonaan, mitään muuta ei ole.

— Milloinka te itse keksitte olevanne noin onnellinen?

— Viime viikolla, tiistaina, ei kuin keskiviikkona, sillä yö oli jo keskiviikon puolella.

— Mutta miten sitten?

— En muista, muuten. Kävelin huoneessa… samantekevää. Pysähdytin kellon, oli kahtakymmentäkolmea vailla kolme.

— Senkö merkiksi, että ajan on pysähdyttävä? Kirillov vaikeni.

— Ne ovat pahoja, — hän aloitti taas uudelleen, — koska eivät tiedä olevansa hyviä. Kun saavat tietää, niin eivät raiskaa tyttöä. Heidän on vain saatava tietää, että ovat hyviä, ja samassa silmänräpäyksessä muuttuvat hyviksi, jokainen järjestään.

— Te tiedätte sen, olette siis hyvä?

— Olen hyvä.

— Siitä olen muuten minäkin samaa mieltä, — virkkoi Stavrogin vetäen otsansa ryppyyn.

— Se, joka saa ihmiset ymmärtämään, että he ovat hyviä, tekee maailmasta lopun.

— Se, joka niin opetti, sehän ristiinnaulittiin.

— On vielä tuleva, ja hänen nimensä on ihmisjumala.

— Jumal'ihminen, tarkoitatte?

— Ihmisjumala, siinä on ero.

— Olette jo taitanut sytyttää tulen pyhäinkuvankin eteen?

— Kyllä, sytytin sen.

— Joko siis uskotte?

— Eukko pitää, että palaa… eikä hänellä ollut tänään aikaa, —
Kirillov murahti.

— Mutta ettekö itse ole vielä rukoillut?

— Rukous koskee kaikkea. Näettekö, tuolla, hämähäkki kiipeää seinällä, katson ja olen kiitollinen siitä, että kiipeää.

Hänen silmiinsä tuli taas eloa. Hän katsoi koko ajan suoraan Stavroginiin, lujasti ja hellittämättä. Stavrogin seurasi häntä kulmat kurtussa ja inhonsekaisin ilmein, mutta pilkallinen hän ei ollut.

— Lyönpä vetoa, että seuraavalla kerralla tavatessamme te jo uskotte
Jumalaankin, — sanoi Stavrogin nousten ja ottaen hatun käteensä.

— Minkä vuoksi? — Kirillov nousi myös.

— Jospa teille äkkiä selviäisi, että uskotte Jumalaan, niin te ehkä uskoisittekin, mutta kun te ette tiedä uskovanne, niin ette uskokaan. — Nikolai Vsevolodovitš naurahti.

— Ei ole sama asia, — sanoi Kirillov hetkisen mietittyään. — Te väännätte ajatuksen. Seurasukkeluus. Muistelkaa, mitä te, Stavrogin, olette minun elämässäni merkinnyt.

— Hyvästi, Kirillov.

— Tulkaa yöllä. Milloin?

— Ettehän vain ole unohtanut huomista?

— Unohdin, se on totta, mutta olkaa huoletta, en nuku liikaa. Kello yhdeksältä. Voin herätä milloin tahdon. Käyn nukkumaan ja sanon: kello seitsemältä; ja herään seitsemältä, sanon: kymmeneltä, ja herään kymmeneltä.

— Onpa teissä omituisuuksia, — sanoi Nikolai Vsevolodovitš katsahtaen hänen kalpeihin kasvoihinsa.

— Tulen avaamaan portin.

— Ei tarvita, Šatov kyllä avaa.

— Ah, Šatov. Hyvä. Hyvästi.

VI.

Sen asumattoman talon ulko-ovi, josta mentiin Šatovin asuntoon, ei ollut lukittu, mutta tultuaan pilkko pimeään eteiseen Stavrogin alkoi käsin hakea porrasta, joka vei yläkertaan. Samassa jo ylhäällä ovi aukeni, ja sieltä pilkahti valo. Šatov ei tullut portaille, aukaisi ainoastaan ovensa. Kun Nikolai Vsevolodovitš pääsi hänen huoneensa kynnykselle, hän näki Šatovin seisovan nurkassa, oven luona odotellen.

— Saanko tulla, minulla olisi asiaa? — kysyi Stavrogin jo kynnykseltä.

— Tulkaa sisään, istuutukaa, — vastasi Šatov, — lukitkaa ovi, odottakaahan, teen sen itse.

Hän lukitsi ovensa, palasi pöydän luo ja istuutui vastapäätä Nikolai Vsevolodovitšia. Viikon kuluessa hän oli laihtunut, ja par'aikaa hänellä näytti olevan kuumetta.

— Te rääkkäätte minua, — hän sanoi luoden katseensa maahan, puoleksi kuiskaten, — miksi ette ole tullut ennemmin?

— Olitteko sitten niin varma siitä, että tulen?

— Olin, odottakaapa, minä hourailin… ehkä hourailen vieläkin…
Odottakaapa.

Hän nousi ja otti ylimmältä kirjahyllyltänsä — niitä oli kaikkiaan kolme — aivan reunalta jonkin esineen. Se oli revolveri.

— Eräänä yönä hourailin, että te olitte tulossa tappamaan minua, ja varhain aamulla ostin tuolta tyhjäntoimittajalta, Ljamšinilta, viimeisillä rahoillani revolverin. En tahtonut jättäytyä valtoihinne. Sitten toivuin… Eihän minulla ollut ruutia eikä kuuliakaan. Siitä lähtien se on ollut tuolla hyllyllä. Odottakaapa…

Hän nousi ja aikoi avata tuuletusruudun.

— Miksi, miksi heittäisitte sen menemään? — Nikolai Vsevolodovitš esti hänet siitä, — Sehän maksaa rahaa, ja huomenna ehkä aletaan huhuilla, että Šatovin ikkunain alla vetelehtii revolvereja. Pankaa ase paikoilleen, kas niin, ja istukaa. Sanokaa mieluummin, miksi te aivan kuin katuisitte sitä, että rohkenitte ajatella minun tulevan teitä tappamaan? En minä tullut tänne sopiakseni kanssanne, vaan ainoastaan keskustellakseni muutamista välttämättömistä asioista. Sanokaa minulle ensinnäkin, ettehän te lyönyt minua sen vuoksi, että minulla ja teidän vaimollanne oli ollut keskenämme suhde?

— Tiedätte hyvin itsekin, etten sitä tehnyt siksi, — Šatov loi taas silmänsä maahan.

— Ette kai myöskään sen vuoksi, että olitte kuullut tuon typerän juorun
Darja Pavlovnasta ja minusta.

— En, en. En tietenkään! Eikö mitä! Sisarenihan kertoi minulle jo alussa…-—Šatov tuskin vastasi kärsimättömästi ja heikosti polkaisten jalallaan maahan varmemmaksi vakuudeksi.

— Siis minä arvasin ja te arvasitte oikein, — Stavrogin jatkoi rauhallisesti, — olette oikeassa: Marja Timofejevna Lebjadkina on minun laillinen, Pietarissa noin neljä vuotta sitten vihitty vaimoni. Hänen vuokseenhan te kai minua löitte, eikö niin?

Šatov oli vaiti ja kuunteli kauhistuneen näköisenä.

— Arvasin enkä uskonut todeksi, — hän virkahti lopuksi omituisesti
Stavroginiin tuijottaen.

— Ja löitte?

Šatov karahti punaiseksi ja alkoi sopertaa aivan järjettömästi:

— Teidän lankeemuksenne… valheen vuoksi. En minä tullut rangaistakseni teitä. Kun lähestyin teitä, en vielä tietänyt, että lyön… Sen vuoksihan minä, koska olette merkinnyt elämässäni niin paljon… Minä…

— Ymmärrän, ymmärrän. Säästäkää sananne. Säälin teitä, olette kuumeessa. Asiani olisi tärkeä.

— Olen liian kauan odottanut teitä, — Šatov alkoi äkkiä väristä ja yritti nousta paikoiltaan. — Puhukaa asianne… minä sanon sitten myös omani…

Hän istuutui.

— Tämä koskee jotakin aivan toista, — aloitti Nikolai Vsevolodovitš tarkastellen häntä uteliaana. — Eräiden olosuhteiden vuoksi minun oli valittava tämä hetki voidakseni tulla ilmoittamaan teille ja varoittamaan teitä, sillä teidät ehkä piakkoin murhataan.

Šatov katsahti häneen kuten mielipuoli.

— Tiedän, että minua voi uhata vaara, — hän sanoi tyynesti, — mutta miten te, te olette saanut sen tietää, sitä en ymmärrä.

— Minä olen myös heikäläinen samaten kuin tekin, olen samanlaisen järjestön jäsen kuin tekin.

— Te… te järjestön jäsen?

— Näen silmistänne, että olisitte saattanut minulta odottaa mitä tahansa, mutta ei tämäntapaista uutista, — Nikolai Vsevolodovitš naurahti tuskin huomattavasti, — mutta sanokaapa, te siis tiedätte, että henkenne on vaarassa?

— En ole tullut sitä ajatelleeksi. Enkä ajattele nytkään, vaikka sen sanoitte… vaikka kuka voisi mennä takaamaan niitä hölmöjä! — hän huudahti äkkiä aivan raivoissaan lyöden nyrkkinsä pöytään. — En minä heitä pelkää. Olen rikkonut välini heidän kanssaan. Tuo juoksenteli luonani nelisen kertaa ainakin ja vakuutteli, että, minun on lupa, mutta… — hän katsahti Stavroginiin, — mitäs te oikeastaan tiedätte kaikesta?

— Olkaa rauhassa, en aio pettää teitä, — jatkoi Stavrogin jokseenkin kylmästi kuten ihminen, jolla on pelkkä velvollisuus täytettävänään. — Te tutkitte minua saadaksenne tietää, mitä minä tiedän? Tiedän, että liityitte järjestöön ulkomailla kaksi vuotta sitten, sen ollessa vielä vanhassa kokoonpanossaan, vähän ennen Amerikan-matkaanne ja luultavasti heti viime keskustelumme jälkeen. Te vielä kirjoitittekin minulle pitkälti Amerikasta ja viittasitte siihen. Muuten, suokaa anteeksi, etten vastannut kirjeeseen, rajoituin vain…

— Lähettämään rahat. Odottakaahan, — Šatov keskeytti hänet, vetäisi kiireesti auki pöytälaatikon ja otti sieltä paperien alta esille korean setelin. — Kas tässä, ottakaa, sata ruplaa, jonka te minulle lähetitte. Jos ette olisi auttanut, olisin joutunut turmioon. Minun olisi pitänyt kauankin olla teille velassa, ellei teidän äitikultanne… Nämä sata ruplaa hän lahjoitti minulle yhdeksän kuukautta sitten, kun olin puutteessa sairauteni jälkeen. Mutta jatkakaa, jatkakaa…

Hän oli aivan hengästynyt.

— Amerikassa te luovuitte entisistä mielipiteestänne ja Sveitsiin palattuanne aioitte luopua heistä. He eivät teille mitään vastanneet, vaan antoivat teidän tehtäväksenne ottaa hoitoonne täällä Venäjällä jonkin kirjapainimen, jota teidän oli pidettävä huostassanne, kunnes he lähettäisivät luoksenne henkilön, jolle se olisi luovutettava. En tiedä aivan tarkalleen, miten asia oli, mutta eiköhän se suurin piirtein liene ollut näin. Te taas luulitte, tai ehkä vain sillä ehdolla juuri lupasittekin tehdä tämän, että se olisi heidän viimeinen vaatimuksensa ja että toimitettuanne sen te pääsisitte heistä kokonaan rauhaan. Kaiken tämän, olkoon tämä sitten totta tai valhetta, sain tietooni aivan sattumalta enkä suinkaan heiltä. Mutta tärkeintä te ette nähtävästi ollenkaan tiedä, sitä nimittäin, että näillä herroilla ei ole vähintäkään aikomusta luopua teistä.

— Sehän on järjetöntä! — parkaisi Šatov. — Ilmoitin rehellisesti, että teen heistä puhtaan eron! Onhan minulla siihen oikeus, omantunnon ja järjen oikeus… sitä en siedä! Ei tule sitä mahtia, joka saisi minut…

— Kuulkaapas, puhukaa hiljemmin, — Nikolai Vsevolodovitš koetti rauhoittaa häntä hyvin totisena, — tuo Verhovenski on sellainen mies, että hänen päähänsä voi pälkähtää vaikkapa kuunnella teitä salaa, joko omalla korvallaan tai palkatulla korvalla, vaikkapa tuolla teidän eteisessänne. Vähällä piti, että tuota juopporatti Lebjadkiniakin ei jo pakotettu seurailemaan jälkiänne, ja teidän piti kai taas vuorostanne tarkkailla hänen askeliaan, vai mitä? Sanokaa mieluummin: hyväksyikö Verhovenski todistelunne perusteet vai eikö?

— Hyväksyi. Hän sanoi, että se käy päinsä ja että minulla on oikeus…

— Mutta sitten hän on pettänyt teitä. Tiedän, että jopa Kirillovkin, joka ei oikeastaan ollenkaan kuulu heidän joukkoonsa, on kuitenkin heille antanut teistä tietoja. Asiamiehiä heillä on kuinka paljon tahansa, sellaisiakin, jotka eivät tiedä ollenkaan kuuluvansa järjestöön. Teitä on aina vakoiltu. Muun muassa Pjotr Verhovenski on tullut tänne vain tekemään teistä selvää, ja hänellä on valtakirja, joka oikeuttaa hänet vaikkapa tappamaan teidät jonakin sopivana hetkenä, te tiedätte, nähkääs, liian paljon ja voisitte siis tehdä ilmiannon. Toistan, että tämä on totinen tosi. Ja sallikaa vielä huomauttaa, että jostakin syystä he ovat täysin varmoja siitä, että te olette urkkija, ja jos ette vielä olekaan ehkä ilmiantanut, niin teette sen kuitenkin varmasti vastaisuudessa. Onko tämä totta?

Šatovin suu vääntyi omituisesti, kun hän kuuli sellaisen kysymyksen lausuttuna aivan jokapäiväisellä äänellä.

— Jos olisinkin urkkija, niin kenelle ilmiantaisin? — hän sanoi, vihamielisesti vastaamatta suoraan tehtyyn kysymykseen. — Ei, jättäkää minut rauhaan, piru minut periköön! — hän huudahti palaten äkkiä takaisin ajatukseen, joka häntä oli niin järkyttänyt ja jonka vaikutus oli eittämättömästi voimakkaampi kuin tuo tieto häntä itseään kohtaavasta vaarasta. — Te, te Stavrogin, kuinka te saatoitte sekaantua niin häpeälliseen, alhaisen lakeijamaiseen järjettömyyteen! Te heidän järjestönsä jäsen! Sekö oli Nikolai Stavroginin sankarityö! — hän huudahti epätoivoisesti.

Hän oikein löi yhteen kämmenensä, aivan kuin ei mikään olisi hänelle ollut katkerampaa ja surullisempaa kuin tämä tieto.

— Suokaa anteeksi, — virkahti Nikolai Vsevolodovitš todennäköisesti hämmästyneenä, — mutta te taidattekin katsoa minuun kuten johonkin aurinkoon, ja itseänne te kai pidätte vain jonakin itikkana minuun verraten. Huomasin sen jo Amerikasta lähettämästänne kirjeestä.

— Te… te ette tiedä… Ah, jättäkäämme koko juttu, kokonaan, sikäli kuin se koskee minua! — huomautti Šatov jyrkästi. — Jos voitte sanoa jotakin selvitykseksi itsestänne, niin sanokaa… Vastaukseksi kysymykseeni! — hän toisti aivan kuin kuumeissaan.

— Mielihyvin. Kysyitte: miten saatoin joutua tuon ryövärijoukon pesään? Sen jälkeen, mitä olen teille ilmaissut, olen suorastaan velvollinenkin olemaan avomielinen kaikkeen siihen nähden, mikä koskee tätä asiata. Katsokaas, sanan ahtaammassa merkityksessä en ollenkaan kuulu koko järjestöön, en ole koskaan kuulunutkaan, ja minulla on siis suurempi oikeus kuin teillä jättää heidät, koska en ole ollutkaan heidän liittolaisensa. Päinvastoin jo heti alusta alkaen ilmoitin, etten ole heidän toverinsa, ja jos sattumalta joskus tulinkin heitä auttaneeksi, niin tein sen vain kuten ainakin tyhjäntoimittaja, joka joskus tulee sattumalta tehneeksi jotakin. Osittain olin apuna silloin, kun liiton toiminta järjestettiin uuden suunnitelman mukaisesti, enkä ole tehnyt muuta mitään. Mutta tämä on alkanut heidän ajatuksiansa siinä määrin askarruttaa, että he ovat vakavasti päättäneet olla päästämättä minua enää käsistään, koska se voisi käydä heille vaaralliseksi, ja senvuoksi minäkin lienen tuomittu kuolemaan.

— Oo, niillä pitää tietenkin aina olla kuolemantuomioita ennakkolistoilla, sineteillä varustetuilla paperiarkeilla, jotka ovat kolmen ja puolen henkilön allekirjoittamat. Ja luuletteko, että he uskaltaisivat!

— Osittain olette oikeassa, osittain ette, — jatkoi Stavrogin yhtä rauhallisena, melkeinpä veltosti. — Ei ole epäilystäkään, että tässä on mielikuvitukselle annettu liiankin paljon valtaa, kuten aina tällaisissa tapauksissa. Ryhmäkunta yliarvioi aina kasvunsa ja merkityksensä, uskokaa tai älkää, mutta mielestäni heitä ei oikeastaan olekaan muita kuin Pjotr Verhovenski, ja hänkin on liian hyvä mies, koskapa pitää itseänsä vain järjestön asiamiehenä. Itse perusajatus ei sentään liene muuten muita tämäntapaisia järjettömämpi. Heillä on suhteita Internationaleen. He ovat osanneet hankkia ovelasti asiamiehiä Venäjältä, ovatpa löytäneet siihen tarkoitukseen erään hyvin omituisen keinonkin… mutta tietenkin tämä kaikki on vain — teoriaa. Mitä taas tulee heidän aikomuksiinsa täällä, niin onhan Venäjän järjestön toiminta aina ollut siinä määrin pimeätä ja aina niin edeltäkäsin arvaamatonta, että meillä voi hyvin odottaa pantavaksi toimeen minkälaisia kokeiluja hyvänsä. Muistakaa, että Verhovenski on itsepintainen mies.

—- Se lude, moukka, typerys, joka ei ymmärrä Venäjästä tuon taivaallista! — huudahti Šatov kiukustuneena.

— Te tunnette hänet huonosti. Totta on, että heistä kukaan ei tunne
Venäjää, mutta emmehän me itsekään ymmärrä sitä paljoa enemmän. Mutta
Verhovenski on haaveilija.

— Verhovenskiko — haaveilija?

— Aivan niin. Hänessäkin on kohta, jonka yli astuttuaan hän ei enää ole narri, vaan — melkeinpä mielipuoli. Pyytäisin teitä muistelemaan muuatta omaa lausumaanne: »Tiedättekö, miten paljon yksi ainoa ihminen voi saada aikaan!» Älkää naurako, hän voi kuin voikin laukaista. He ovat varmoja siitä, että minä olen myös urkkija. Kaikki he, osaamatta itse ajaa asiaa, ovat aina kärkkäitä syyttämään toisia urkkimisesta.

— Mutta ettehän te pelkää?

— E-en… En minä pahastikaan pelkää… Mutta teidän laitanne on toinen. Varoitin teitä, on hyvä, että tiedätte tämän kaiken varalta. Ei pidä loukkaantua siitä, että vaara uhkaa typerien taholta. Nyt ei ole kysymys heidän järjestään. Heidän kätensä on kohonnut sellaistenkin päänmenoksi, joita ei voi edes verrata meihin. Mutta, kello on neljänneksen yli kahdentoista, — hän katsahti kelloonsa ja nousi tuolilta. — Tahtoisin vielä kysyä teiltä jotakin, jolla ei ole mitään yhteyttä edellisen kanssa.

— Jumalan tähden! — huudahti Šatov ja hypähti paikoiltaan.

— Mitä tarkoitatte? — Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen kysyväisesti.

— Kysykää, kysykää Jumalan nimessä, — toisti Šatov sanomattoman hermostuneesti, — mutta ehdolla, että minäkin saan sitten kysyä teiltä jotakin. Rukoilen, suostukaa… en saata… kysykää!

Stavrogin odotti hetken ja alkoi:

— Olen kuullut, että teillä on ollut vaikutusvaltaa Marja Timofejevnaan ja että hän mielellään näkee teidät luonaan ja kuuntelee puhettanne. Onko tämä totta?

— Kyllä… hän kuuntelee, — Šatov tuli hämilleen.

— Olen aikonut näinä päivinä saattaa kaupungissamme julkisuuteen tiedon, että olen hänen kanssaan laillisesti avioliitossa.

— Onko se mahdollista? — kuiskasi Šatov aivan kauhuissaan.

— Mitä tahdotte sillä sanoa? Eihän siinä pitäisi olla mitään vaikeuksia. Todistajathan ovat täällä. Sehän tapahtui silloin Pietarissa rauhallisesti, laillisessa järjestyksessä, ja syynä siihen, että asia ei ole päässyt ennemmin julkisuuteen, on ollut vain se, että kaksi ainoata todistajaa, Kirillov ja Pjotr Verhovenski, sekä lisäksi vielä Lebjadkin, jota minun on nyt siis kunnia pitää sukulaisenani, antoivat kunniasanansa olla asiasta puhumatta.

— Enhän minä sitä… Te puhutte niin rauhallisesti… mutta jatkakaa!
Kuulkaahan, eihän teitä ole väkisin pakotettu tähän avioliittoon, eihän?

— Ei, ei minua ole väkisin siihen kukaan pakottanut. — Nikolai
Vsevolodovitš hymähti Šatovin kiihkolle.

— Mutta mitä merkitsee se, mitä Marja Timofejevna puhelee lapsestaan? — puhui Šatov hätäisesti ja siirtyi nopeasti asiasta toiseen.

— Puhelee lapsestaan? Siinäpä se! Kuulen ensimmäistä kertaa. Ei hänellä ole ollut lasta eikä voikaan olla: Marja Timofejevna on — neitsyt.

— Voi! Niinhän minäkin ajattelin! Kuulkaa!

— Mikä teidän on, Šatov?

Šatov peitti kasvonsa käsillään, kääntyi poispäin, mutta samassa sieppasi taas Stavroginia lujasti harteista.

— Tiedättekö, tiedättekö edes itse, — hän huusi ääneen, — minkä vuoksi olette kaiken tämän tehnyt ja miksi otatte nyt rangaistuksen kannettavaksenne?

— Kysymyksenne on taitavasti tehty ja pilkallinen, mutta minäpä ihmetytän teitä vastaamalla, että olen melkein selvillä siitä, miksi menin silloin naimisiin ja miksi otan nyt »rangaistuksen kannettavakseni», kuten sanoitte.

— Jätetään se… puhumme siitä myöhemmin, odottakaa… Puhutaan pääasiasta, pääasiasta. Olen odottanut teitä kaksi vuotta.

— Todellako?

— Olen liian kauan saanut odottaa, olen lakkaamatta ajatellut teitä.
Olette ainoa ihminen, joka voisi… Kirjoitinhan jo Amerikasta teille.

— Muistan hyvin pitkän kirjeenne.

— Liian pitkän luettavaksi, niinkö? Olen samaa mieltä. Kuusi postipaperiarkkia. Olkaa vaiti, vaiti! Sanokaa: voisitteko suoda minulle vielä kymmenen minuuttia, mutta aivan nyt heti, heti… Olen liian kauan teitä odottanut!

— Olkaa hyvä, puolisen tuntia, mutta jos suinkin mahdollista, ei ainakaan enempää.

— Mutta vain ehdolla, — Šatov kiivastui, — että muutatte äänilajianne. Kuuletteko, vaadin, vaikka minun pitäisikin rukoilla… Ymmärrättekö, mitä merkitsee vaatia silloin, kun pitäisi rukoilla?

— Ymmärrän. Siten te pääsette kaiken tavallisen yläpuolelle, ylevämpien tarkoitusperien nimessä. — Nikolai Vsevolodovitš naurahti tuskin huomattavasti. — Surukseni huomaan myös, että olette kuumeessa.

— Pyydän arvonantoa, vaadin sitä, — huusi Šatov, — en omaa persoonaani kohtaan, — piru sen periköön, — vaan jotakin muuta kohtaan ja vain sen ajan, vain sen ajan, kun nämä muutamat sanat… kun me, kaksi olentoa, yhdymme äärettömyydessä… ja viimeisen kerran tässä maailmassa. Jättäkää ironianne ja olkaa vain ihminen! Puhukaa edes kerran eläessänne ihmisäänellä. En minä itseäni varten, vaan teidän itsenne vuoksi. Ettekö ymmärrä, että teidän on suotava minulle anteeksi tuo isku, jonka saitte vasten kasvojanne, jo yksistään sen vuoksi, että se sai teidät huomaamaan voimanne äärettömyyden… Te hymyilette taas tuota yliolkaista maailmanmiehen hymyänne. Voi, milloin te ymmärrätte minut! Pois herraskaisuus! Ymmärtäkää toki, että vaadin sitä, vaadin, sillä muuten en voi puhua, en rupea puhumaan millään ehdolla!

Hän oli aivan suunniltaan ja puhui melkeinpä houraillen. Nikolai
Vsevolodovitš rypisti kulmiansa ja näytti käyvän varovaisemmaksi.

— Jos kerran olen luvannut jäädä luoksenne puoleksi tunniksi, — varmasti ja totisena hän virkkoi, — vaikka aikani onkin kallista, niin saatte uskoa, että aion mielenkiintoisen tarkkaavaisesti kuunnella teitä… ja… ja olen varma siitä, että saan kuulla paljon uutta.

Hän istahti tuolille.

— Istukaa! — huudahti Šatov ja istuutui itse samassa.

— Sallikaa minun kuitenkin huomauttaa, — Stavrogin mainitsi vielä kerran, — että tein teille kysymyksen, joka koski Marja Timofejevnaa, ja se oli ainakin hänen kannaltaan tärkeä…

— No, — Šatov rypisti otsaansa kuten ihminen, jonka puhe keskeytetään silloin, kun se on tärkeimmällä kohdallaan ja joka, vaikka hän katseleekin teitä suoraan silmiin, ei vielä edes tajua kysymystänne.

— Ettekä te antanut minun lopettaa, — täydensi Nikolai Vsevolodovitš hymähtäen puheensa.

— Sehän on joutavaa, ehtiihän siitä jälkeenkinpäin! — Šatov viittasi halveksuvasti kädellään käsitettyään moitteen syyn ja käänsi keskustelun suoraan pääasiaan.

VII.

— Tiedättekö, — hän aloitti melkein julmalla äänellä istuen eteenpäin kumartuneena tuolillaan, katse hehkuvana ja oikean käden etusormi ylös kohotettuna (itse hän ei sitä varmastikaan huomannut), — tiedättekö, mikä on ainoa »jumalankantaja»-kansa maailmassa, ainoa, joka tulee uudistamaan ja pelastamaan maailman uuden jumalan nimessä ja jolle yksin ovat annetut elämän ja uuden, elävän sanan avaimet… Tiedättekö, mikä on se kansa ja mikä sen kansan nimi?

— Teidän puhetavastanne ei käy muuta päättäminen kuin — ja mitä pikemmin, sitä parempi, että se on Venäjän kansa…

— Ja te nauratte taaskin, voi tätä sukukuntaa! — Šatov kiivastui taas.

— Rauhoittukaa, pyydän. Odotin päinvastoin jotakin juuri tämäntapaista.

— Odotitte jotakin tämäntapaista? Ettekö tunne näitä sanoja?

— Tunnenpa hyvinkin. Käsitän hyvin, mihin te viittaatte. Koko tuo äskeinen puheenne ja tuo mainintanne »jumalankantaja»-kansasta on vain yhteenveto siitä keskustelusta, joka meillä oli runsaasti kaksi vuotta sitten ulkomailla, vähän ennen Amerikkaan-lähtöänne… Ainakin sikäli kuin jaksan muistaa.

— Koko tuo lausuma oli teidän eikä minun. Ne olivat teidän sanojanne eikä vain »yhteenveto» keskustelustamme. »Meidän keskusteluamme» ei oikeastaan ole ollutkaan. Oli vain opettaja, joka innostuneesti julisti suuria sanoja, ja oli oppilas joka heräsi kuolleista. Minä olen — oppilas, ja te — opettaja.

— Mutta jos muistan oikein, tehän juuri nämä sanat kuultuanne liityitte tuohon järjestöön ja vasta sitten matkustitte Amerikkaan.

— Niin, ja sitten kirjoitin teille siitä Amerikasta; kirjoitin teille kaikesta. Enhän mitenkään voinut heti päästä irti kaikesta siitä, mihin olin jo lapsena kiinnikasvanut. Mihin olisivat joutuneet haaveiden! riemut ja vihani kyynelet… On vaikeata vaihtaa jumalia. En uskonut teitä silloin, sillä en tahtonut uskoa, ja tartuin vielä viimeisen kerran tuohon törkykloaakkiin… Mutta siemen oli jo kylvetty, ja se alkoi itää. Sanokaa oikein todella, sanokaa rehellisesti, ettekö lukenut Amerikan-kirjettäni — loppuun? Ehkä ette lukenut sitä ollenkaan?

— Luin siitä kolme sivua, kaksi ensimmäistä ja viimeisen, ja sitäpaitsi silmäilin jonkin verran sitäkin, mikä jäi väliin. Muuten, tarkoitukseni oli kyllä…

— Oi voi, yhdentekevää, jättäkäämme se, piru vieköön! — Šatov viittasi kädellään. — Jos te nyt kiellätte sen, mitä silloin sanoitte kansasta, niin miten te silloinkaan saatoitte sanoa ne sanat? … Kas, sehän se painaa minua nyt…

— Enhän minä milloinkaan laskenut kanssanne leikkiä. Yrittäessäni vakuuttaa teille jotakin minä ehkä etupäässä vain vahvistinkin omaa uskoani, — virkahti Stavrogin salaperäisesti.

— Ette laskenut leikkiä! Amerikassa minä makasin kolme kuukautta oljilla erään onnettoman parissa, jolta myös sain tietää, että samoihin aikoihin, kun te istutitte minuun uskoa Jumalaan ja isänmaahan, te aivan samoihin aikoihin, ehkäpä aivan samoina päivinäkin, myrkytitte tuon onnettoman maniaakin sydämen, tuon Kirillovin… valoitte hänen mieleensä myrkkyä… Te vahvistitte hänessä valhetta ja jumalanpilkkaa sekä veitte hänet mielipuolisuuden rajoille… Menkää ja katselkaa häntä hieman… hän on teidän työtänne… Mutta tehän taisitte jo nähdä hänet.

— Ensinnäkin pyydän huomauttaa, että Kirillov itse hetki sitten sanoi minulle olevansa »täysin onnellinen ja hyvä». Olettamuksenne, että kaikki tuo tapahtui melkein yksiin aikoihin, on miltei oikea, mutta merkitseekö se sitten jotakin? Toistan vielä kerran, en ole teitä kumpaistakaan pettänyt.

— Oletteko ateisti? Oletteko ateisti nyt?

— Olen.

— Mutta silloin?

— Aivan samoin kuin silloinkin.

— En minä keskustelun alussa itseäni kohtaan pyytänyt arvonantoa. Teidän järjellänne teidän olisi pitänyt se ymmärtää, — murahti Šatov vihaisesti.

— Kuullessani teidän ensimmäisen sananne minä en katkaissut puhettanne enkä lähtenyt luotanne, vaan istun yhä tässä ja aivan kuuliaisesti vastailen kysymyksiinne ja… syytöksenne. En siis ole mitenkään loukannut teitä.

Šatov keskeytti hänet viitaten kädellään.

— Ettekö muista sanojanne: »Ateisti ei koskaan voi olla venäläinen.»
»Ateisti lakkaa heti olemasta venäläinen», ettekö muista?

— Miten sanoittekaan? — Nikolai Vsevolodovitš näytti tahtovan, että
Šatov olisi toistanut nuo sanat.

— Te kysytte? Te olette unohtanut? Ja kuitenkin noissa sanoissa on mitä sattuvimmin osoitettu venäläisen hengen pääerikoisuudet. Ette te ole voinut niitä unohtaa! Voin muistuttaa teille vielä lisääkin: »Joka ei ole oikeauskoinen, ei voi olla venäläinen.»

— Luulen, että nuo ovat slavofiilien ajatuksia.

— Eipä. Nykyajan slavofiilit eivät enää tunnustaisi näitä omaksensa. Nykyjään on viisastuttu. Mutta te menitte vieläkin pitemmälle: te uskoitte, että roomalaiskatolilaisuus ei ole enää kristillisyyttä. Te vakuutitte, että Rooma tunnusti Kristuksen, joka lankesi perkeleen kolmanteen kiusaukseen, ja ilmoitettuaan koko maailmalle, että Kristus-ajatusta ei voitu ylläpitää ilman maallista valtakuntaa, katolisuus sillä juuri julisti Antikristus-ajatuksen valtaan, ja se vei Länsimaat perikatoon. Tehän nimenomaan todistitte, että Ranska kärsii vain katolisuuden vuoksi. Se on jo luopunut löyhkäävästä katolisesta jumalastaan, mutta se ei ole vielä löytänyt uutta. Kas, mitä te silloin rohkenittekaan puhua! Muistan nuo keskustelut.

— Jos kerran todella uskoisin noin, niin varmasti sanoisin nytkin samalla tavalla. En minä valehdellut puhuessani kuten uskovainen, — Nikolai Vsevolodovitš sanoi hyvin totisena. — Mutta vakuutan teille, että minusta on hyvin vastenmielistä kuulla toistettavan entisiä ajatuksiani. Ettekö voisi lakata?

— Jos uskoisitte! — huudahti Šatov, vähääkään välittämättä hänen huomautuksestaan. — Mutta ettekö te juuri sanonut minulle, että vaikkapa todistettaisiin matemaattisen tarkasti, että Kristuksella ja totuudella ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, niin te sittenkin valitsisitte mieluummin Kristuksen ja luopuisitte totuudesta. Ettekö ole sanonut niin? Olettehan?

— Mutta sallikaahan toki minunkin viimein kysyä, — Stavrogin koroitti ääntään, — mikä on tämän kiihkeän ja häijyn kuulustelun tarkoitus.

— Ei tämä kuulustelu toistu enää koskaan, eikä teille siitä enää pidä koskaan muistutettaman.

— Tehän vakuutatte aina, että olemme ajan ja paikan ulkopuolella.

— Vaiti! — huudahti Šatov samassa, — olen typerä ja kömpelö, häipyköön nimeni naurettavuuteen! Saanko vielä kerran toistaa teille teidän pääajatuksenne… Vain kymmenisen riviä, vain yhteenvedon.

— Tehkää se, jos tyydytte vain yhteenvetoon…

Stavrogin aikoi katsahtaa kelloansa, mutta pidättyi kuitenkin.

Šatov vaipui taas tuoliinsa. Olipa jo vähällä taas kohottaa etusormensakin.

— Ei mikään kansa, — hän aloitti, aivan kuin kirjasta lukien ja katsoen koko ajan julmana Stavroginiin, — ei ainoakaan kansa ole vielä koskaan rohjennut rakentaa olemassaoloansa pelkästään tieteen ja järjen perustalle; historia ei tunne sellaista tapausta, ja jos jokin kansa joskus onkin hetkeksi sellaiseen erehtynyt, se on tehnyt sen typeryyttään. Sosialismi ei voi perusolemukseltaan olla muuta kuin ateismia, sillä sehän on jo aakkosissaan julistanut olevansa ateistinen muodostuma, joka tahtoo nojautua yksinomaan tieteeseen ja järkeen. Mutta järjellä ja tieteellä on kansojen elämässä aina ollut, jo maailman alusta alkaen, vain toisarvoinen, palveleva tehtävä. Ja niin tulee myös olemaan maailman loppuun asti. Kansoja muodostava ja niitä liikkeellepaneva voima on jokin aivan toinen, jokin pakottava ja hallitseva, voima, jonka alkuperä on tuntematon ja selittämätön. Tämä voima on tyydyttämätöntä pyrkimystä johonkin päämäärään, samalla kuin se kuitenkin torjuu luotaan päämääränsä. Tämä voima on jatkuvaa ja lannistumatonta oman olemistahdon toteuttamista ja kuoleman kieltämistä. Se on, kuten sanassa sanotaan, »ikuisesti virtaavan elämänveden» henki, jonka ehtymisestä Ilmestyskirja uhkaavasti puhuu. Se on esteettinen perusvietti, kuten sanovat filosofit, tai siveellinen perusvietti, kuten he myös sitä nimittävät tai »jumalanetsintää», kuten sanon yksinkertaisesti minä. Kaikki ne kansanliikkeet, jotka ovat syntyneet kansojen olemassaolon eri ajankohtina, ovat olleet vain Jumalan kaipuuta, oman Jumalan, välttämättä juuri oman Jumalan etsimistä, Jumalan, johon voisi uskoa kuten ainakin ainoaan totiseen Jumalaan. Jumala on kunkin kansan synteettinen henkilöitymä, joka ulottuu kansan syntymähetkestä aina sen kuolemaan. Ei ole vielä koskaan ollut kaikilla eikä edes monella kansalla yhtä yhteistä Jumalaa, vaan kullakin kansalla on ollut aina oma erikoinen Jumalansa. Kun jumalat ovat alkaneet käydä yhteisiksi, se on aina tietänyt kansallisuuksien häviötä. Kun jumalat käyvät yhteisiksi, niin ne kuolevat, ja samalla kuolee myös usko niihin sekä vähitellen myös koko kansa. Mitä voimakkaampi on kansa, sitä erikoisempi on myös sen kansan jumala. Ei vielä koskaan ole ollut uskonnotonta kansaa, s.o. kansaa, jolla ei olisi omaa käsitystänsä hyvästä ja pahasta. Kullakin kansalla on oma erikoinen käsityksensä hyvästä ja pahasta, oma hyvänsä ja oma pahansa. Kun useilla kansoilla käsitys hyvästä ja pahasta käy yhteiseksi, silloin kansat kuolevat, ja samalla myös käsitys hyvän ja pahan erosta hämärtyy ja häviää. Järki ei ole vielä koskaan kyennyt määrittelemään hyvää eikä pahaa edes osapuilleen, ei edes erottamaan hyvää pahasta. Päinvastoin se on ne säälittävän alhaisella tavalla sekoittanut toisiinsa. Ja tiede on ratkaissut probleeman nyrkkivoimin. Tällaista määrittelyä on harrastanut aivan erikoisesti puolitiede, ihmiskunnan kauhein vitsaus, joka on pahempi kuin sota, nälkä ja rutto ja jota on ilmennyt vasta tällä vuosisadalla. Puolitiede on despootti, jollaista ei vielä näihin aikoihin asti ole ollut toista olemassa, despootti, jolla on omat uhripappinsa ja orjansa, despootti, jota kaikki ovat palvoneet rakkauden ja näihin asti käsittämättömän taikauskoisen pelon tuntein ja jonka suosiota itse tiedekin pelkää ja häpeällisesti kosiskelee. Kaikki nämä ovat teidän sanojanne, Stavrogin, kaikki muut paitsi tuo, mitä sanoin puolitieteestä. Ne ovat minun sanojani, sillä olenhan itse — puolitiede, ja siitä syystä erikoisesti sitä vihaan. Mikä koskee taas teidän ajatuksianne ja sanojanne, niissä en ole muuttanut yhtään ainoata sanaa.

— En usko, että ette olisi muuttanut, — huomautti Stavrogin varovaisesti. — Te olette innostuneena vastaanottanut sanani ja innoissanne hieman muuttanut niitä itse sitä edes huomaamatta. Yksistään jo se seikka, että te olette Jumalasta tehnyt yksinkertaisesti vain kansallisuuden attribuutin…

Jännittäen kaiken huomionsa hän äkkiä alkoi aivan erikoisen tarkkaavasti seurata Šatovia, ei ainoastaan hänen puhettaan, vaan vielä enemmän häntä itseään.

— Olen tehnyt Jumalasta vain kansallisuuden attribuutin? — huudahti Šatov. — Päinvastoinhan minä olen kohottanut kansan Jumalan tasalle. Ja onko koskaan muuten ollutkaan? Kansa on — Jumalan ruumis. Kukin kansa pysyy kansana vain niin kauan, kuin sillä on oma erikoinen jumalansa ja niin kauan kuin se kieltää jyrkästi kaikki muut jumalat maailmassa, niin kauan kuin se uskoo oman ainoan jumalansa avulla voittavansa ja hävittävänsä kaikki muut jumalat maailmasta. Siten ovat uskoneet kaikki kansat maailman alusta asti, kaikki suuret kansat, kaikki ne, jotka jollakin tavalla ovat olleet erikoisasemassa, kaikki ne, jotka ovat aina olleet ihmiskunnan ehdottomasti ensimmäisiä. Tosiasioita vastaan ei voi väittää. Juutalaiset elivät vain ainoan totisen Jumalan odotuksessa ja jättivät maailmalle ainoan totisen Jumalan. Helleenit pitivät luontoa jumalanaan ja jättivät perinnöksi maailmalle oman uskontonsa, s.o. filosofian ja taiteen. Rooma uskoi valtiossa elävään kansaan ja jätti kansoille perinnöksi valtiomuodon. Ranskan olemassaolo on koko sen pitkän historian aikana ollut vain roomalaisen jumal'ihanteen kehittämistä ja toteuttamista, ja jos se lopuksi heittikin syvyyksien pohjaan roomalaisen jumalansa ja paiskautui ateismiin, jota he toistaiseksi nimittivät — sosialismiksi, niin se tapahtui vain siksi, että ateismi on sittenkin jotakin terveempää kuin roomalaiskatolisuus. Jollei suuri kansa usko, että yksin sen hallussa on totuus (yksinomaan ja ainoastaan sen hallussa), jos se ei usko, että se yksin omalla totuudellaan kykenee ja on valittu vapahtamaan ja uudestisynnyttämään kaikki muut kansat, niin se muuttuu heti vain kansatieteelliseksi aineistoksi, eikä se ole enää suuri kansa. Totisesti suuri kansa ei koskaan tyydy ihmiskunnassa vain toisarvoiseen eikä edes sangen huomattuunkaan asemaan, ellei se saa olla paikallaan ehdottomasti ensimmäisenä. Jos tämä usko kuolee kansasta, — se ei ole enää kansa. Mutta on vain yksi ainoa totuus, ja vain yhdellä ainoalla kansalla siis voi olla oikea ja totinen Jumala, vaikka toisilla kansoilla olisikin omat erikoiset ja suuret jumalansa. Ainoa »jumalankantaja»-kansa… on Venäjän kansa ja… ja… pidättekö te, Stavrogin, minua tosiaankin sellaisena hölmönä, — Šatov parahti äkkiä kesken kaiken, — etten muka tietäisi, että sanani ovat tänä hetkenä joko tuota iankaikkista vanhaa hölynpölyä, jota on jauhettu kaikissa Moskovan slavofiilien myllyissä, tai se on sitten jotakin uutta, viimeinen sana, ainoa uudistuksen ja uudestisyntymisen sana… ja… ja mitä minua tänä hetkenä liikuttaa teidän pilkkanne! Mitä liikuttaa minua, että te ette ymmärrä minua vähääkään, ette vähääkään, ette ymmärrä ainoatakaan sanaa ettekä tavua!… Voi, miten halveksinkaan ylimielistä pilkkaanne ja katsettanne tänä hetkenä!

Hän nousi paikaltaan. Hänen huulilleen oli pursunut vaahtoa.

— Päinvastoin, Šatov, päinvastoin! — sanoi Stavrogin odottamattoman totisena ja pidättyvästi, nousematta paikoiltaan, — päinvastoin! Tulisella puheellanne te olette saanut herätetyksi minussa hyvin vaikuttavia muistoja. Teidän sananne tuovat mieleeni oman mielialani, sellaisena kuin se oli kaksi vuotta sitten, enkä nyt enää väitä, kuten äsken, että te liioittelette minun silloisia mielipiteitäni. Minusta melkein tuntuu, että ne olivat vieläkin kiihkeämpiä, vielä omavaltaisempia, ja vakuutan teille jo kolmannen kerran, että olen valmis myöntämään todeksi kaiken tuon, mitä sanoitte, jokaisen sananne… mutta…

— Mutta te tarvitsisitte jäniksen?

— Mi… mitä?

— Tämä on teidän oma matalamielinen ajatuksenne, — Šatov naurahti vihamielisesti käyden taas istumaan, — ennenkuin voidaan saada syntymään jäniskastike, täytyy ensin pyydystää jänis; ennenkuin voi uskoa Jumalaan — täytyy olla olemassa Jumala. Näin te kuuluitte kerskailevan Pietarissa, kuten Nozdrev,[3] joka tahtoi pyydystää jäniksen — takakäpälistä.

— Ei, mutta Nozdrevhan kehui jo saaneensa sen kiinni. Muuten, enköhän minäkin saisi vaivata teitä kysymykselläni, sillä kuten hyvin ymmärrätte, lienee minullakin nyt täysi oikeus kysyä. Sanokaapa minulle: onko teidän jäniksenne jo pyydystetty, vai loikkiiko sekin ehkä vielä vapaudessaan?

— Ette saa kysyä minulta tuolla tapaa kysykää toisella tavoin, toisin!
— Šatov alkoi vapista.

— Kysytään sitten toisin. — Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen tuimasti. — Tahdon tietää: uskotteko te itse Jumalaan vai ettekö?

— Uskon Venäjään, uskon sen oikeauskoisuuteen… Uskon Kristuksen ruumiiseen… Uskon, että uusi tuleminen tapahtuu Venäjällä… Uskon… — Šatov leperteli raivoissaan.

— Mutta Jumalaan? Uskotteko Jumalaan?

— Minä… minä kyllä uskon vielä kerran Jumalaankin.

Ei ainoakaan lihas Stavroginin kasvoissa värähtänyt. Šatov katsoi häneen leimuavin silmin kuin taisteluun vaatien, aivan kuin olisi tahtonut hänet katseellaan polttaa.

— Enhän ole sanonut, etten usko ollenkaan! — hän huudahti viimein. — Annoin vain tietää, että olen onneton, ikävä kirja, enkä muuta mitään toistaiseksi, toistaiseksi… Mutta mitäpä minusta! On kysymys teistä eikä minusta. Minä en ole lahjakas ja voin antaa alttiiksi vain vereni enkä muuta mitään, kuten kuka hyvänsä, joka ei ole lahjakas. Vuotakoon siis vereni. Puhun teistä, olen odottanut teitä kaksi vuotta. Puoli tuntia olen piehtaroinut tässä edessänne ilkialastomana! Te, te yksin voisitte kohottaa lipun!…

Hän ei voinut puhua loppuun ja aivan kuin epätoivoissaan kumartui pöydälle tukien päätään molemmin käsin.

— Mainitsen tämän teille vain omituisuutena.

— Stavrogin aloitti samassa, — mitä varten kaikki oikeastaan työnnätte juuri minulle tuota lippuanne? Pjotr Verhovenski on myös varma siitä, että minusta muka voisi tulla heidän »lippunsa kohottaja», niin minulle ainakin kerrottiin hänen sanoneen. Hänen päähän pälkähti, että minä voisin hyvin esittää heille Stenjka Razinia[4] koska muka omaan »harvinaisessa määrin rikollisia taipumuksia», — nämä ovat myös hänen sanojansa.

— Mitä? — kysyi Šatov, — »harvinaisessa määrin rikollisia taipumuksiako»?

— Aivan niin!

— Hm. Onko totta, että te Pietarissa, — Šatov naurahti häijysti, — kuuluitte eläimellisten nautiskelijoiden salaseuraan? Onko totta, että itse markiisi de Sadella olisi ollut teiltä oppimista? Onko totta, että te viekoittelitte luoksenne lapsia turmellaksenne ne? Puhukaa, ette saa valehdella! — Hän ei enää kyennyt hillitsemään itseään. — Nikolai Stavrogin ei voi valehdella Šatoville, joka on lyönyt häntä vasten kasvoja! Puhukaa suunne puhtaaksi, ja jos kaikki tuo on totta, niin tapan teidät tässä silmänräpäyksessä, tähän paikkaan!

— Nuo ovat tosin sanojani, mutta lapsille en ole koskaan tehnyt pahaa, — Stavrogin sanoi, mutta vasta pitkän vaitiolon jälkeen. Hän kalpeni, ja hänen silmänsä alkoivat kiiltää.

— Mutta myönnätte ainakin näin väittäneenne! — jatkoi Šatov voitonvarmana irroittamatta hänestä liekehtivää katsettaan. — Onko totta, niinkin on väitetty, että teidän mielestänne on aivan yhtä paljon kauneutta jossakin eläimellisestä nautiskelunhalusta tehdyssä ruokottomuudessa kuin jossakin sankarityössä, vaikkapa olisi kysymyksessä ihmisuhri ihmiskunnan onnen vuoksi? Onko totta, että te näillä vastakkaisilla navoilla olette löytänyt yhtä paljon kauneutta ja aivan samanlaista nautintoa kummallakin?

— On mahdotonta vastata… teille… en tahdo vastata, — äännähti Stavrogin hiljaa. Hän olisi tietenkin saattanut nousta ja lähteä, mutta sittenkin hän yhä vain istui paikoillaan.

— En tiedä minäkään, miksi paha on inhottavaa ja miksi hyvä on ihanaa, mutta sen tiedän, miksi noiden käsitteiden ero hämärtyy ja häviää olemattomiin sellaisilla herroilla kuin Stavrogineilla. — Šatov aivan vapisi, mutta ei hellittänyt sittenkään. — Tiedättekö edes itse, miksi silloin menitte naimisiin niin häpeällisesti ja alhaisesti? Siksi juuri, että häpeä ja järjettömyys tässä hipoi jo nerokkuuden rajaa! Oi, te ette kierrä rantoja, vaan lennätte päistikkaa suoraan syvyyteen. Te menitte naimisiin, koska intohimoisesti nautitte toisten rääkkäämisestä, rakastitte omantunnontuskia, se oli henkistä hekumaa. Teidän hermonne olivat sairaalloisen kiihtyneet… siinä oli taisteluvaatimus terveelle järjelle! Ja se oli liian viekoittelevaa. Stavrogin ja mitätön, vähäjärkinen kerjäläinen, kompurajalka! Kun te puraisitte kuvernööriä korvaan, tunsitteko nautintoa? Tunsittehan? Toimettomana vetelehtivä herrasnulikka, tunsittehan?

— Olette psykologi, — huomautti Stavrogin ja kalpeni kalpenemistaan, — vaikka hieman erehdyittekin mainitessanne syyt, jotka muka johtivat minut avioliittoon. Mutta kuka on saattanut hankkia teille kaikki nuo tiedot minusta? Hän hymähti väkinäisesti. — Eihän se vain ollut Kirillov? Mutta hänhän ei ollut siellä.

— Te kalpenette?

— Mutta mitä te oikeastaan tahdotte. Nikolai Vsevolodovitš koroitti ääntään. — Puoli tuntia olen sietänyt ruoskanne iskuja, ja te voisitte ainakin lopuksi olla minulle edes hieman kohtelias, jollei teillä kerran ole mitään järkevää syytä menetellä kanssani tällä tavoin.

— Järkevää syytä?

— Epäilemättä. Velvollisuutenne olisi ainakin nyt lopuksi ilmaista tarkoituksenne. Odotin koko ajan, että te sen teette, mutta teissä ei lienekään muuta kuin yli äyräidensä kuohuvaa kiukkua. Pyydän, avatkaa minulle portti.

Hän nousi tuolilta. Šatov heittäytyi hurjana hänen jälkeensä.

— Suudelkaa maata, peittäkää se kyynelillänne, pyytäkää anteeksi! — hän huusi tarttuen Stavroginia olkapäähän.

— Enhän minä tappanut… sinä aamuna… vedinhän takaisin molemmat käteni… — sanoi Stavrogin särkyneellä äänellä ja loi silmänsä maahan.

— Puhukaa, sanokaa kaikki! Te tulitte varoittamaan minua uhkaavasta vaarasta, te annoitte minun puhua, huomenna te aiotte julistaa kaikille, että… Näenhän kasvoistanne, että jokin uusi julma ajatus on saanut teidät valtoihinsa, Stavrogin, miksi on niin säädetty, että minun on iankaikkisesta iankaikkiseen uskottava teihin? Luuletteko, että voisin näin puhua jollekulle toiselle? Olen kaino, mutta en hävennyt paljastautua Stavroginille. Rohkenin koskettaa ylevään ajatukseen ollenkaan pelkäämättä, että kosketuksellani tekisin siitä irvikuvan, kun kerran Stavrogin minua kuunteli… Luuletteko, että maltan olla suutelematta askelienne jälkiä teidän mentyänne? En saa teitä irti sielustani, Nikolai Stavrogin!

— Pahoittelen, etten voi pitää teistä, Šatov,— huomautti Nikolai
Vsevolodovitš kylmästi.

‒ Tiedän, että te ette voi, ja tiedän, että te ette valehtele.
Kuulkaapa! Asia on autettavissa: minä pyydystän teille jäniksen.

Stavrogin oli vaiti.

— Te olette ateisti, sillä te olette herrasnulikka kaikkein pahinta lajia. Te ette enää näe eroa hyvän ja pahan välillä, sillä ette tunne enää omaa kansaanne… Nousee uusi sukupolvi suoraan kansan sydämestä, jota ette tunne te eikä Verhovenskit, ei isä eikä poika, en minäkään sillä minäkin olen herraskaistunut, olenhan maaorjalakeijanne Paškan poika… Kuulkaa, etsikää Jumalaa työssä. Siinä on pelastus, tai muuten häviätte kuten viheliäinen home. Etsikää häntä työssä.

— Jumalaa työssä? Missä työssä?

— Tarttukaa talonpojan kuokkaan. Menkää ja jakakaa omaisuutenne. Ahaa, te nauratte? Pelkäätte, että siitä tulee vain uusi asenne…

Mutta Stavrogin ei nauranut.

— Luuletteko, että Jumalan voisi löytää työssä ja nimenomaan maatyössä? — Hän toisti tämän uudelleen aivan kuin tosiaankin olisi keksinyt jotakin uutta ja vakavaa, jota sieti miettiä. — Muuten, — hän siirtyi toiseen ajatukseen, — tiedättekö mitä? En minä ole rikas. Ei siis ole mistään luovuttavakaan. Minulla on tuskin varoja huolehtiakseni Marja Timofejevnan tulevaisuudesta… Niin, ja minähän tulin pyytämään, että te ette vast'edeskään hylkäisi Marja Timofejevnaa, sillä teillä yksin on vaikutusvaltaa hänen heikkoon järkeensä. Puhun tästä vain kaiken varalta.

— Hyvä, hyvä, mitä tulee Marja Timofejevnaan, — Šatov viittoili vapaalla kädellään Ja toisella piti kynttilää, — hyvä on, sehän käy itsestään… Kuulkaahan, käväiskääpä Tihonin luona.

— Kenen luona?

— Tihonin. Tihon on entinen piispa, jo sairautensa vuoksi on vetäytynyt rauhaan, asettunut asumaan tähän kaupunkiin, sen rajalle meidän Jefimejevski-Bogorodskin luostariimme.

— Kuka hän sitten oikeastaan on?

— Onpahan vain. Hänen luokseen tulee kaukaa ihmisiä. Käykää. Ettekö voisi tehdä sitä. Ettekö todellakaan?

— Kuulen hänestä ensi kerran… enkä koskaan ole sellaisia ennen tavannut. Kiitos, ehkä pistäydynkin siellä.

— Tänne näin, — Šatov valaisi portaita, — menkää, — ja samassa hän jo oli avannut ulkoportin.

— Šatov, teidän luoksenne en tule enää, — sanoi Stavrogin hiljaa portista ulos astuessaan. Pimeys tiheni ja sataa tihutti kuten äskenkin.

TOINEN LUKU.

Yö.

(Jatkoa.)

I.

Hän kulki Jumalanilmestyksenkadun päästä päähän ja tuli mäen rinteelle. Loka ulottui nilkkoihin. Hänen eteensä avautui leveä, sumuinen aukea, — se oli joki. Talot vaihtuivat täällä hökkeleiksi, kadut hukkuivat epäsäännöllisten kujasten paljouteen. — Nikolai Vsevolodovitš koetti kauan seurata lauta-aitojen viertä joen rantaa pitkin ja ja kulki suunnasta varmana, vaikka tuskin lienee sitä paljoakaan ajatellut. Hänen ajatuksensa olivat kokonaan muualla, ja hämmästyneenä hän havahtui syvistä mietteistään vasta silloin, kun äkkäsi olevansa jo keskellä pitkää, lokaista proomusiltaamme. Ei ainoatakaan elävätä sielua näkynyt olevan liikkeellä, niin että tuntui melkein oudolta, kun äkkiä aivan hänen kyynärvartensa viereltä kajahti tuttavallisen kohtelias, muuten sangen miellyttävä ääni, tuommoinen makeilevan korosteleva, jolla tavallisesti keikailevat meidän liikasivistyneet pikkuporvarimme sekä nuoret kiharapäiset Gostinnyi Dvorin kauppa-apulaiset.

— Ettekö, armollinen herra, suvaitsisi ulottaa sateensuojaanne meidän molempien yhteiseksi suojaksi?

Ja samassa joku olento todellakin pyrki tai ainakin oli pyrkivinään hänen sateensuojansa alle. Kulkuri käveli aivan hänen rinnallaan, niin lähellä, että he kulkivat »tuntumassa», kuten sotapoikiemme on tapana sanoa. Hiljentäen askeliaan Nikolai Vsevolodovitš kumartui tarkastamaan seuraajaansa, sikäli kuin se pimeässä oli mahdollista. Mies oli pienehkö, ja näöltään hän muistutti renttuilevaa pikkuporvaripahaista. Hän oli ohuissa ja huonoissa pukimissa. Pörröistä, kiharaista päätä peitti märkä verkalakki, jonka lippa oli puoleksi irtautunut. Mies oli lujarakenteinen, tummaverinen, laihahko, silmät suuret, välttämättä mustat, hyvin kiiluvat, keltaiselle välähtelevät kuten mustalaisilla. Pimeässäkin sen saattoi aavistaa. Hän lienee ollut noin neljänkymmenen korvilla, eikä hän ollut vähääkään juovuksissa.

— Tunnetko minut? — kysyi Nikolai Vsevolodovitš.

— Herra Stavrogin, Nikolai Vsevolodovitš. Tuskin masina ehti pysähtyä, kun ne jo minulle viime sunnuntaina osoittelemaan, että tuossa se nyt muka on. On kuultu sitäpaitsi teistä jo ennenkin koko paljon.

— Pjotr Stepanovitšiltako? — Sinä… sinäkö olet pakkotyövanki Fedjka?

— Kastettiin minut Fjodor Fjodorinpojaksi. Vieläpä tänä päivänäkin asustaa yhä näillä seuduin lihallinen synnyttäjäni, jumalinen eukko, joka jo maata kohti nuokkuu ja rukoilee yötä päivää puolestani Jumalaa; eipähän kuluta suotta vanhaneukonpäiviään joutilaana uuninpankolla maaten.

— Oletko karannut pakkotyövankilasta?

— Vaihdoin osani. Luovutin tässä kirkonkellot ja kullat, ja tuomittiin minut eliniäkseni pakkotöihin, mutta kävipä aika pitkäksi odotellessani rangaistusajan loppua.

— Mitä sinä täällä teet?

— Elänpähän päivästä toiseen. Viime viikolla kuoli tässä setänikin, joka istui täkäläisessä vankilassa vääränrahanteosta syytettynä. Hänenpä muistoaan on tässä tullut hieman vietettyä. Parikymmentä kiveä on heitetty koirien niskaan, — siinähän sitä onkin työtä ollut kerrakseen! Sitäpaitsi Pjotr Stepanovitš on luvannut hankkia minulle passin, niin että pääsee ympäri Rasejaamme[5] matkustelemaan, vaikkapa kauppiaana jos niin mieli tekee. Niin on luvannut, ja toivossa eletään. Ja sanovat vielä, Pjotr Stepanovitš nimittäin, että pappakulta on Englannin klubissa minut muka korttipelissä hävinnyt, ja että, — hän sanoo, — se on epäinhimillistä, peli sellainen. — Mutta te, herra, te annatte minulle varmasti kolme ruplaa, että pääsen lämpiämään, eikö totta?

— Olet siis vaaniskellut minua täällä. En pidä siitä. Kenen määräyksestä?

— Ei kenenkään, ei puhettakaan siitä, pelkästään sen vuoksi, että tunnen teidän ihmisrakkautenne, jonka muuten koko maailma tuntee. Meikäläisen ansiot tiedätte: milloin tulee tukku heiniä, milloin käy hanko kylkeen. Viime perjantaina ajoin itseeni piirasta kuin muinoin Martyn saippuata, enkä sen jälkeen syönyt seuraavana enkä sitä seuraavana päivänä, odotinpa vieläkin päivän lisää. Vettä on kyllä joessa kuinka paljon vain, mahassani ruutananpoikasia aivan kihisee… Niin että antaisitteko anteliaisuutenne sarven vuotaa. Tässä lähitienoilla aivan minua kuomaseni vartoelee, mutta ei ole hyvä hänen lähelleen ruplitta tulla.

—- Onko Pjotr Stepanovitš luvannut sinulle jotakin minun puolestani?

— Eipä nyt oikeastaan sitäkään, sanoipahan vain, että ehkäpä minusta teille saattaisi olla jotakin hyötyä, jos asia sikseen tulisi, mutta mistä oikeastaan olisi kysymys, sitä hän ei minulle selittänyt, — ei aivan tarkalleen ainakaan, sillä Pjotr Stepanovitš istuttaa minuun esimerkillistä kasakan kärsivällisyyttä eikä tunne minua kohtaan luottamusta minkään vertaa.

— Minkä vuoksi?

— Pjotr Stepanovitš on astroloomi ja tuntee kaikki Jumalan planeedit, mutta on sitä vain moittimisen sijaa hänessäkin. Puhun teille, herra, kuten totiselle Jumalalle, sillä paljon on teistä kuultu. Pjotr Stepanovitš on sellainen, mutta te, herra, ehkä te olettekin toisenlainen. Jos hän kerran päättää, että joku on — roisto, niin hän ei enää muuta tahdo hänestä tietääkään. Jos sanoo: hölmö, niin sen ihmisen ei muuta nimitystä häneltä enää tarvitse odottaakaan. Mutta kas, minäpä olenkin ehkä tiistaisin ja keskiviikkoisin hölmö, mutta torstaina olen ehkä jo häntä viisaampi. Hän tietää nyt, että minä suuresti kaipaan passia, — eihän meidän Rasejassamme tokumentitta pääse mihinkään, — ja senvuoksi hän nyt aattelee: sainpas hänen sielunsa vangikseni. Pjotr Stepanovitšin, sen sanon teille, herra, on helppoa elää maailmassa. Hän päättää, että ihminen on se tai se, ja elää sitten rauhassa niine tuumineen. Sitäpaitsi hän on aika itara. Hänpä luulee, etten rohkenisi häiritä teitä omasta aloitteestani, puhun teille, herra, kuten totiselle Jumalalle, — jo neljä yötä olen odotellut teitä tällä samaisella sillalla ja vain näyttääkseni, että osaan sitä tässä ilman heidän apuansakin päästä omin askelin omalle tielleni. Jos tässä on kerran armoa pyytäminen, niin ennen minä sitä pyytämään saappaalta kuin saappaan varrelta.

— Mutta kuka sanoi sinulle, että kulkisin yöllä tätä siltaa?

— Jospa täytynee tunnustaa, sain sen tietää syrjästä. Kapteeni Lebjadkinhan se, kuten tiedätte, ei osaa pitää omana tietonaan paljoakaan. Niin että ne kolme ruplaa olisitte maksava minulle kolmesta päivästä ja kolmesta yöstä, jotka ikävissäni olen tässä käyskennellyt. Ja miten paljon siinä on vaatetta kastunut, siitä ei kannata edes puhua…

— Minun on mentävä vasemmalle, sinun — oikealle. Silta on kävelty loppuun. Kuulepas, Fjodor, tahdon, että ymmärrät minut oikein jo heti ensi sanasta. En anna sinulle kopeekkaakaan, älä tule enää näkyviini, ei sillalla eikä muuallakaan, en tarvitse sinua nyt enkä koskaan, ja jos et tottele, annan ottaa sinut kiinni ja ilmoitan poliisille. Mars!

— Mutta hyvästä seurasta edes jokin kopeekka!

Eikö ollut hauskempi kulkea yhdessä?

— Mene tiehesi!

— Mutta ettehän te kai osaa tietäkään? Täällä vasta on mutkia… voisin teitä opastaa, sillä tämä kaupunkihan on hajallaan… aivan kuin piru olisi sitä kantanut korissa ja kantaessaan hajalle täristänyt.

— Minä… köytän sinut! — Nikolai Vsevolodovitš kääntyi häneen päin uhkaavana.

— Ehkä muutatte vielä mieltänne, herra! Vähällähän sitä vaivaista vahingoittaa!

— Lienet liian varma itsestäsi!

— Olen teistä varma, herra, itsestänipä en ole niinkään…

— En tarvitse sinua, kuulithan!

— Mutta minä tarvitsin teitä, herra, kas siinäpä se! Odotan teitä siksi, kunnes tulette takaisin. Olkoon menneeksi!

— Kunniasanallani: jos tapaan, köytän sinut.

— Sitten lienee jo parasta valmistaa naru. Onnea matkalle, herra. Tarjositte sentään vaivaiselle sateen suojan, ja pelkästään jo siitä olen teille elämäni loppuun kiitollinen.

Hän jäi jälkeen. Nikolai Vsevolodovitš tuli perille huolissaan. Tämä aivan kuin taivaasta tipahtanut mies oli täysin varma siitä, että hän oli muka välttämätön, ja liian röyhkeästi hän kiirehti myös siitä huomauttamaan. Yleensä häntä kohtaan ei oltu kovinkaan hienotunteisia. Mutta saattoihan olla, että kulkurin puhe ei ollut aivan perätön ja että hän tosiaankin vain omasta harrastuksestaan tarjosi apuansa, Pjotr Stepanovitšin tietämättä. Ja se oli sitäkin huvittavampaa.

II.

Talo, jonka luo Nikolai Vsevolodovitš pysähtyi, oli autiolla paikalla, lauta-aitojen välissä, ja näiden aitojen takana alkoivat laajat vihannesistutukset. Rakennus oli aivan sananmukaisesti kaupungin laidassa. Se oli puinen, äsken rakennettu, niin että seiniä ei vielä oltu ehditty edes höyläyttää. Sen erään ikkunan luukut oli tahallaan jätetty auki, ja ikkunalaudalla loisti kynttilä, jonka tarkoituksena nähtävästi oli olla majakkana odotetulle, myöhäiselle vieraalle. Kun Nikolai Vsevolodovitš oli päässyt niin lähelle, että hän oli vain noin kolmenkymmenen askelen päässä talosta, hän huomasi portailla seisovan pitkähkön mieshenkilön. Tämä oli varmaankin talon isäntä, joka kärsimättömästi odotellessaan vierasta oli lähtenyt häntä vastaan. Jo saattoi erottaa hänen äänensäkin, joka samalla oli arka ja kärsimätön:

— Tekö siellä? Tekö?

— Minä, — vastasi Nikolai Vsevolodovitš vasta sitten, kun oli jo portailla ja oli vetänyt kokoon sateensuojansa.

— Viimeinkin! — Kapteeni Lebjadkin tömisteli jalkojaan ja hätäili, hän se todella oli, ‒ olkaa hyvä, antakaa varjonne: Märkäpä on! Pingoitan sen tänne nurkkaan lattialle. Terve tuloa, terve tuloa!

Eteisestä oli ovi selkosen selällään huoneeseen jota valaisi kaksi kynttilää.

— Jos ette olisi luvannut niin varmasti tulla olisin jo lakannut odottamasta.

— Kello on neljännestä vailla yksi. — Nikolai Vsevolodovitš katsahti kelloonsa astuessaan huoneeseen.

— Sitäpaitsi sataa, ja matka on niin hirvittävän pitkä… Kelloa ei minulla ole, ja ikkunoista näkee vain vihannespellot. Niin että väkisinkin sitä… jää ajastaan jäljelle. Mutta tätä en sano valittaakseni, sillä enhän uskalla, en uskalla, mutta kärsimättömyydessäni tulin sen sanoneeksi, epätietoisuudessani, joka on jo viikon minua kalvanut. Kunpa viimeinkin tämä… ratkeaisi.

— Mikä… ratkeaisi?

— Kunpa saisin tietää kohtaloni, Nikolai Vsevolodovitš. Olkaa hyvä.

Hän kumarsi osoittaen sohvaa pöydän ääressä.

Nikolai Vsevolodovitš katsahti ympärilleen. Huone oli pikkuruikkuinen ja matala. Siinä olivat vain välttämättömimmät huonekalut: tuoleja ja puinen sohva, nekin aivan uudet, ilman päällystä ja ilman tyynyjä, kaksi lehmuksista pöytää, toinen sohvan luona liinalla katettu, toinen nurkassa. Siinä oli jotakin, jonka yli oli heitetty toinen liina. Ja muutenkin näytti siltä, että huoneen siisteyttä vastaan ei ollut mitään muistuttamista. Kapteeni Lebjadkin ei ollut kahdeksaan päivään ollut humalassa. Kasvot olivat pöhöttyneet ja kellertävät. Katse oli rauhaton, utelias ja epävarma. Liiankin selvästi saattoi huomata, että hän ei tietänyt oikein itsekään, missä äänilajissa hänen olisi ollut edullisinta alkaa keskustella.

— Kas tässä, — hän viittasi ympärilleen, — tässä elän kuten pyhimys. Raittiudessa, yksinäisyydessä ja köyhyydessä, — olen antanut nämä muinaisten ritarien kolme lupausta.

— Luuletteko muinaisten ritarien antaneen sellaisia lupauksia?

— Ehkäpä erehdyn! Voi, ei ole suotu minulle kehittymismahdollisuuksia! Kaikki on mennyttä. Uskotteko minua, Nikolai Vsevolodovitš, täällä vasta ensi kerran silmäni aukenivat, ja samassa jätin häpeälliset himoni. Ei ainoatakaan ryyppyä, ei tippaakaan! Minulla on nyt oma nurkkani, ja kuusi päivää olen nauttinut hyvästä omastatunnosta. Seinätkin pihkantuoksullaan muistuttavat luonnosta. Ja kuka olin ennen, mikä minä olin?

    »Öisin — yömajatta —,
    päivin kieli lerpallansa».

lahjakkaan runoilijamme sanoja käyttääkseni. — Mutta — tehän olette aivan märkä. Ettekö haluaisi teetä?

— Olkaa rauhassa.

— Teekeitin on kiehunut jo kahdeksasta alkaen, mutta… sammui viimein, kuten kaikki tässä maailmassa. Sanotaan, että aurinkokin kerran sammuu… Mutta jos vain suvaitsette, niin kyllä sen saa vielä kiehumaan. Agafja on valveilla.

— Sanokaahan, onko Marja Timofejevna…

— Täällä, täällä hän on, — Lebjadkin kiirehti kuiskaamaan, — suvaitsetteko katsahtaa tänne! Hän osoitti viereistä huonetta, jonka ovi oli suljettu.

— Eikö hän nuku jo?

— Ei, ei, mitä ajattelettekaan? On koko illan teitä odotellut, ja heti kun kuuli teidän tulleen, alkoi koristeleida, — hän aikoi hymähtää leikkisästi, mutta tuli samassa äkkiä taas totiseksi.

— Millainen hän on ollut yleensä… viime aikoina? — kysyi Nikolai
Vsevolodovitš kulmien kurtistuessa.

— Yleensä? Tiedättehän sen itsekin, — hän teki säälivän! liikkeen kohauttaen olkapäitään. — Ja nyt hän… nyt hän istuu ja ennustelee korteista…

— Hyvä on… Myöhemmin sitten… Mutta ensin on saatava asia teidän kanssanne selväksi.

Nikolai Vsevolodovitš istuutui tuolille.

Kapteeni ei uskaltanut enää istuutua sohvalle, vaan otti myös istuimekseen tuolin ja pelokkaasti sekä odottelevana kumartui kuuntelemaan.

— Mitäs teillä on tuolla nurkassa liinan alla? — Nikolai Vsevolodovitš kysäisi äkkiä.

— Täälläkö? — Lebjadkin kääntyi myös sinnepäin. — Tämä on vain kaikki teidän anteliaisuutenne seurauksia. Ottaen huomioon, että nyt on tupaantulijaiset, pitkä matka ja luonnollinen väsymys… — kapteeni myhähteli tyytyväisenä, nousi paikaltaan ja varpaillaan lähestyi pöytää sekä kohotti samalla arvokkaasti ja varovaisesti nurkkapöydän yli heitettyä liinaa. Sen alla oli — katettu illallispöytä, liikkiötä, vasikanpaistia, sardiineja, juustoa, pieni, vihreä karahvi sekä pitkä pullo Bordeaux’ta. Kaikki tämä oli siististi ja asiantuntemusta ilmaisevasti asetettu pöydälle, vieläpä erinomaisen hienosti.

—- Tekö nämä olette hankkinut?

— Minä. Jo eilen, ja tein parhaani osoittaakseni kunnioitustani… Marja Timofejevnahan, kuten tiedätte, on näistä asioista varsin välinpitämätön. Mutta tärkeintä on, että kaikki tämä tulee teiltä, on siis teidän omaanne, te siis olette täällä isäntä enkä minä, sillä minä olen vain kuten teidän tilanhoitajanne, sillä joka tapauksessa. Nikolai Vsevolodovitš, minun henkenihän on sentään vapaa. Ettehän tahdo riistää minulta tätä ainoata omaisuuttani! — hän lopetti liikutettuna.

— Hm. Istuisitte mieluummin.

Kii… ii… tän, kiitän ja olen riippumaton! — Hän istuutui. — Voi, Nikolai Vsevolodovitš, tänne sydämeen on karttunut niin paljon, etten enää tahtonut jaksaa teitä odottaa. Nyt te siis ratkaisette kohtaloni… samoin kuin tuon onnettomankin kohtalon… ja sitten… kuten ennen muinoin vuodatan teille kaiken, kuten neljä vuotta sitten. Silloin te suvaitsitte kuunnella minua, luitte runojani… Vaikka te nimitittekin minua Shakespearen Falstaffiksi, te olette sittenkin merkinnyt elämässäni hyvin paljon. Minulla onkin nyt totinen syy pelätä, ja te yksin voitte minua neuvoa ja valaista. Pjotr Stepanovitš kohtelee minua julmasti!

Nikolai Vsevolodovitš kuunteli uteliaana ja tarkasteli häntä. Vaikkakin kapteeni Lebjadkin oli ehkä todella lakannut juopottelemasta, hän ei sittenkään ollut läheskään täysin tasapainoisessa vireessä. Tuontapaisiin monivuotisiin juopporatteihin jää lopulta ainaisesti jotakin epätasaista, tunkkaista, särkynyttä ja mieletöntä, vaikka he yrittävätkin pettää, viekastella ja teeskennellä yhtä hyvin kuin toisetkin, jos niin tarvitaan.

— Huomaan, että te ette ole paljoakaan näinä neljänä vuotena muuttunut, kapteeni, — sanoi Nikolai Vsevolodovitš hieman lempeämmin. — Näyttää olevan totta, että ihmiselämän jälkipuoliskon tavallisesti muodostavat ne tottumukset, joita hän elämänsä ensi puoliskolla on keräillyt.

— Suurenmoista! Te ratkaisette elämän arvoituksen! — huudahti kapteeni teeskentelemättömän ihastuneena, sillä hän oli korkealentoisten sanojen ystävä. — Kaikista sanoistanne, Nikolai Vsevolodovitš, muistan erikoisen hyvin ne, jotka sanoitte Pietarissa: »Täytyy olla todella suuri ihminen voidakseen joskus toimia vastoin terveen järkensä vaatimusta!» Siinäpä se!

‒ Niin, ja hölmö täytyy olla samalla.

— Mitäpä siitä, vaikkapa hölmökin. Mutta te olette ikänne kaiken sirotellut ympärillenne älykkyyttä, mutta entäs nuo toiset? Sanokootpa Liputin tai Pjotr Stepanovitš edes joskus jotakin samantapaista! Voi, miten julmasti Pjotr Stepanovitš on kohdellut minua.

— Mutta ettekö te, kapteeni, muista, miten itse käyttäydyitte?

— Juoppous ja sitäpaitsi vihollisteni määrätön joukko! Mutta nyt on kaikki ohitse, ja parhaillaan luon nahkaani kuten käärme. Nikolai Vsevolodovitš, tiedättekö, teen par'aikaa testamenttiani, olen jo kirjoittanutkin sen…

— Hauskaa kuulla. Mitä te jätätte jälkeenne ja kenelle?

— Isänmaalle, ihmiskunnalle ja ylioppilaille. Nikolai Vsevolodovitš, luin sanomalehdistä eräästä amerikkalaisesta. Hän testamenttaa koko suuren omaisuutensa tehtaiden rakentamista varten ja positiivisten tieteiden hyväksi, luurankonsa sikäläisen akatemian ylioppilaille ja nahkansa — rumpuun, jolla yötä päivää on rummutettava Amerikan kansallislaulua. Voi, me olemme kääpiöitä verrattuina Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen ajatuksen lentoon! Venäjä on luonnon, mutta ei järjen oikku. Mutta entäs jos minun päähäni pälkähtäisi testamentata nahkani Akmolinskin jalkaväen rykmentille, jossa minulla oli kunnia aloittaa sotilasurani, määräyksellä, että joka päivä lyötäisiin siihen koko rykmentin edessä Venäjän kansallishymniä, niin sitä pidettäisiin vapaamielisyytenä, minun nahkaani ei sallittaisi… ja senvuoksi minun on tyytyminen vain ylioppilaihin. Tahdon testamentata luurankoni akatemialle, mutta ehdolla, ainoastaan sillä ehdolla, että otsalleni kiinnitetään ikuisiksi ajoiksi lappu, johon kaiverretaan sanat: »Katuva vapaa-ajattelija», kas sillä tavoin!

Kapteeni puhui innoissaan ja uskoi tietenkin täydestä sielustaan amerikkalaisen testamentin kauneuteen, mutta päätarkoituksena oli tietenkin teeskentely ja Nikolai Vsevolodovitšin huvittaminen. Hän oli tottunut olemaan tämän narrina. Mutta Nikolai Vsevolodovitš ei edes hymähtänyt, vaan kysäisi äkkiä melkein salaperäisesti:

— Te siis todella aiotte saattaa julkisuuteen testamenttinne jo eläessänne ja vaaditte siitä palkkion?

— Vaikkapa niinkin, Nikolai Vsevolodovitš, vaikkapa niinkin? — Lebjadkin tarkasteli Stavroginia varovaisesti. — Millainen onkaan kohtaloni! En kirjoita enää edes runoja. Ja oli kuitenkin kerran aika, jolloin tekin, Nikolai Vsevolodovitš, luitte niitä. Muistatteko, pullo toverinamme? On heitettävä kynä syrjään. Olen kirjoittanut vain yhden runon, kuten Gogolj kirjoitti »Viimeisen kertomuksensa». Muistattehan, miten hän ilmoitti Venäjän kansalle, että se »laulautui» hänen rinnastaan. Niin lauloin minäkin joutsenlauluni, ja sitten — tulee loppu.

— Minkä runon?

— »Siinä tapauksessa, että hän taittaisi jalkansa.»

— M… mitä?

Kapteeni oli vain odottanutkin tätä tilaisuutta. Runojaan hän piti määrättömästi arvossa, mutta hänen teeskentelevä kaksoissielunsa sai hänet nauttimaan myös siitä, että Nikolai Vsevolodovitš laski leikkiä hänen runojensa kustannuksella ja nauroi niille joskus aivan vatsaansa pidellen. Näin tuli saavutetuksi kaksi tarkoitusta: sekä runoilijan että narrin. Mutta tällä kertaa oli lisäksi vielä kolmas, aivan erikoinen ja hyvin arkaluontoinen syy: kun kapteeni koetti tuoda esille runon, hän samalla tahtoi sen yhteydessä puolustautua eräässä suhteessa, sillä hän tunsi olevansa syyllinen ja oli senvuoksi peloissaan.

— »Siinä tapauksessa, että hän taittaisi jalkansa», s.o. ratsastaessaan. Mielikuvitusta, Nikolai Vsevolodovitš, houretta, mutta runoilijan houretta. Kerran tavatessani hänet ratsain tein tuon materialistisen kysymyksen: »Miten silloin kävisi?» — siinä tapauksessa että. Asia on selvä: kaikki ihailijat karkuun, sulhaset mikä minnekin, ei muuta kuin »nuole näppisi». Mutta runoilija yksin jäisi yhä särjetyssä sydämessään hänelle uskolliseksi. Nikolai Vsevolodovitš, saattaahan täikin rakastua, eihän sitä ole laissa kielletty. Ja kuitenkin, mainittu henkilö suuttui sekä kirjeestä että runoista. Sanotaan, että tekin muka olisitte suuttunut? Se on surullista, en ollut sitä uskoa. Ketä voisi minun mielikuvitukseni vahingoittaa? Sitäpaitsi, kunniasanallani, kaikkeen on syypää Liputin. »Lähetä ja lähetä, jokaisella ihmisellä on oikeus kirjeen kirjoittamiseen», ja minä lähetin.

— Te lienette tarjoutunut sulhaseksikin?

— Sellaista se on, kun on vihamiehiä, vihamiehiä!

— Miten tuo runo kuului? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš ankarasti.

— Houretta, houretta eikä muuta.

Kuitenkin hän suoristautui, ojensi kätensä ja aloitti:

»Särkyi jäsen kauniin kukkasen — kiintoisammaksi vain yhä kääntyy. Rakastunut sulho oli ennestään, nyt jo aivan lempeen nääntyy.»

— No, riittää, — Nikolai Vsevolodovitš viittasi kädellään.

… Haaveilen Pietarista, — muutti Lebjadkin kiireesti puheenaihetta, aivan kuin runoista ei koskaan olisi ollut puhettakaan, — haaveilen uudestisyntymisestä… Oi, hyväntekijäni! Saanko luottaa siihen, että te ette kiellä minulta matkarahoja? Kuin aurinkoa olen odottanut teitä koko viikon!

— Niitä ei teidän pidä saaman, hyvä herra, minulla ei ole varoja enää ollenkaan, ja miksi antaisin teille rahoja?

Nikolai Vsevolodovitš näytti suuttuvan. Kuivasti ja lyhyesti hän luetteli kaikki kapteenin rikokset: juopottelun, valehtelemisen, rahojen tuhlailun, rahojen, jotka oli lähetetty Marja Timofejevnaa varten. Torui häntä siitä, että Marja Timofejevna oli otettu pois luostarista, mainitsi kirjeistä, joissa oli uhattu ilmaista salaisuus, sekä siitä, miten kapteeni oli käyttäytynyt Darja Pavlovnaa kohtaan y.m. y.m. Kapteeni yritti puolustautua, viittaili käsillään, mutta Nikolai Vsevolodovitš sai hänet joka kerran käskevästi pysymään alallaan.

— Ja sitten, — hän huomautti lopuksi, — te puhutte kirjeissänne aina »loukatusta perhekunniasta». Mikä »loukkaus» se on, että teidän sisarenne on laillisessa avioliitossa Stavroginin kanssa?

— Mutta avioliitto on salainen, Nikolai Vsevolodovitš, sala-avioliitto. Saan teiltä rahoja, ja minulta saatetaan kysyä: mistä hyvästä nuo rahat tulevat? Olen sidottu, en voi vastata. Sehän olisi sisareni ja perhekunniamme häpäisemistä.

Kapteeni koroitti ääntään. Hän viljeli mielellään tätä puheenaihetta ja oli varma, että se veisi suotuisaan ratkaisuun. Voi, hän ei voinut aavistaakaan, miten hän oli ällistyvä. Rauhallisesti ja täsmällisesti, aivan kuin olisi ollut kysymys jostakin aivan jokapäiväisestä perhetapahtumasta, Nikolai Vsevolodovitš ilmoitti hänelle, että lähipäivinä, ehkä jo huomenna tai ylihuomenna, hän aikoi saattaa avioliittonsa julkisuuteen »niin hyvin poliisilaitoksen kuin seurapiirinkin tietoon» ja että samalla raukeaa myös tyhjiin koko tuo puhe »loukatusta perhekunniasta» sekä samalla lakkaa myös tähänastinen avustus. Kapteenin silmät rävähtivät selko selälleen: hän ei heti paikalla päässyt edes asiasta oikein selville, ei ennen kuin se oli uudelleen hänelle selitetty.

— Mutta hänhän on… mielipuoli?

— Olen kyllä senkin ottanut huomioon ja sen mukaan myös toiminut.

— Mutta mitä sanoo… äitivanhempanne?

— Se on hänen asiansa.

— Viette hänet siis puolisonanne kotiinne?

— Ehkäpä niinkin. Mutta tämänhän ei pitäisi mitenkään liikuttaa teitä.
Eihän tämä kuulu teille.

— Miten niin… ei kuulu? — kapteeni huudahti. — Mihinkäs minä joudun?

— Te ette tietenkään tule mukaan.

— Mutta minähän olen sukulainen.

— Tuollaisia sukulaisia kartetaan. Miksi enää tämän jälkeen antaisin teille rahoja, ymmärrättehän sen hyvin itsekin.

— Nikolai Vsevolodovitš, Nikolai Vsevolodovitš, se ei voi olla totta, ehkä te vielä muutatte mielenne, ettehän te soisi itsellenne sellaista onnettomuutta tapahtuvaksi, mitä siitä ajateltaisiin ja mitä suurmaailmassa sanottaisiin?

— Ei minua teidän »suurmaailmanne» peloita kovinkaan. Meninhän minä silloin naimisiinkin sisarenne kanssa, kun kerran sain sellaisen päähänpiston humalaisen päivällisen jäljestä viinipullovedon voittaakseni, ja nyt taas julistan sen julkiseksi… kun tämä taas tällä kertaa sattuu minua huvittamaan.

Hän sanoi tämän kaiken niin kiukustuneella äänellä, että Lebjadkin alkoi vähitellen uskoa häntä.

— Mutta mitenkäs minä, minä, pääasiahan olen minä!… Ehkä te, Nikolai
Vsevolodovitš sittenkin laskette leikkiä.

— En laske leikkiä.

— Kuten tahdotte, Nikolai Vsevolodovitš, mutta en usko teitä… mutta silloin minä valitan.

— Te olette kovin typerä, kapteeni.

— Mitäpä siitä, eihän minulla ole muuta keinoa! — kapteeni ei enää tietänyt mitä puhui, — ennen hän ainakin ansaitsi palveluksillaan meille kummallekin katon päämme päälle, mutta mitenkäs nyt käy, jos te hylkäätte minut kokonaan?

— Ettekö te tahtonut matkustaa Pietariin vaihtamaan uraanne? Muuten, olen kuullut, että te aiotte lähteä viemään sinne jotakin ilmiantoa saadaksenne omat syntinne anteeksi ilmaisemalla toiset?

Kapteenin suu raottui, silmät pullistuivat, eikä hän osannut sanoa sanaakaan.

— Kuulkaapa, kapteeni, — virkkoi Stavrogin äkkiä hyvin totisena, pöydän yli kumartuen. Tähän asti hän oli puhunut jonkin verran kaksimielisesti, niin että Lebjadkin, jota monet kerrat ennen jo oli pantu koetukselle, aivan viime hetkeen oli hitusen verran epävarma siitä, oliko hänen herransa tosiaankin suuttunut vai laskiko hän leikkiä, oliko hän tosiaan saanut mielettömän päähänpiston tehdä avioliittonsa julkiseksi vai leikittelikö hän ehkä vain? Mutta Nikolai Vsevolodovitšin tavallisuudesta poikkeava ankaruus oli niin vakuuttava, että kapteeni tunsi kylmiä väreitä selässään. — Kuunnelkaa ja puhukaa totta, Lebjadkin, oletteko jo ilmiantanut jotakin vai ettekö vielä? Oletteko tosiaankin jo ehtinyt tehdä jotakin? Oletteko ehkä tyhmyyttänne lähettänyt jonkin kirjeen?

— En, en minä vielä ole ehtinyt… enkä aikonutkaan. — Kapteeni ei liikahtanutkaan.

— Valehtelette väittäessänne, että ette ole aikonutkaan. Sitä vartenhan teidän tekee juuri mieli Pietariin. Jos ette ole kirjoittanut, niin ehkä ette sentään ole malttanut olla lörpöttelemättä täällä liikoja, jollekulle? Puhukaa totta, jotakin sellaista jo on tullut korviini.

— Juovuksissa… Liputinille. Liputin on petturi. Avasin hänelle sydämeni, — kapteeni kuiskasi kalveten.

— Sydän sydämenä, mutta ei pidä olla hölmö. Jos teillä oli jotakin mielessä, niin olisitte pitänyt sen omana tietonanne. Nykyjään pitävät kaikki viisaat ihmiset suunsa kiinni eivätkä puhele liikoja.

— Nikolai Vsevolodovitš! — Kapteeni alkoi vapista; — ettehän te itse ole ottanut mihinkään osaa, enhän minä teitä…

— Omaa lypsylehmäänne te ette olisi uskaltanut ilmiantaa!

— Nikolai Vsevolodovitš, ymmärtäkäähän, ymmärtäkäähän toki minua!… — ja kyynelsilmin sekä aivan epätoivoissaan kapteeni alkoi hätäillen kertoa neljän vuoden aikaista tarinaansa. Se oli tarina hölmöstä, joka oli lähtenyt »syyhyttä saunaan» ja joka juopottelultaan ja mellastukseltaan ei ollut ehtinyt ajatella asiaa nenäänsä pitemmälle eikä ollut ymmärtänyt aina viime aikoihin asti asiain vakavuutta. Hän kertoi, että jo Pietarissa hän oli, »pelkästään ystävyyden innostamana ja kuten ainakin todellinen ylioppilas, vaikka ei ollutkaan ylioppilas, viattomassa tietämättömyydessänsä», heitellyt erinäisiä irtolehtisiä porraskäytäviin, jättänyt niitä kymmenittäin oville, soittokelloihin, työnnellyt niitä sanomalehtien asemesta sopivissa tilaisuuksissa hattuihin, ohikulkijoiden taskuihin. Ja sitten hän oli saanut heiltä rahojakin, »sillä varani… tiedättehän te varani». Kahdessa kuvernementissa hän oli käynyt levittelemässä eri piirikuntiin »jos jonkinlaista roskaa». — Voi, Nikolai Vsevolodovitš, — hän huudahti, — eniten minua kuohutti se, että tämä kaikki oli vastoin kaikkia kansalais- ja etenkin vastoin isänmaan lakeja! Niissä saattoi olla esimerkiksi näin: On lähdettävä hangoilla varustettuna ja on pidettävä mielessä, että se, joka aamulla lähtee köyhänä, se voi ehkä illalla palata rikkaana kotiinsa, — ajatelkaapa tätäkin! Aivan värisytti minua itseänikin niitä levitellessä, mutta ei auttanut muu, tein työtä käskettyä. Tai sitten aivan aiheeton viiden, kuuden rivin pituinen julistus koko Venäjän kansalle: »sulkekaa pian kirkot, tuhotkaa Jumala, rikkokaa avioliitot, tehkää tyhjäksi perintöoikeudet, ottakaa väkipuukot esille», eikä muuta, ja piru sen tietää, mitä sen jälkeen oli sitten muka tuleva. Kas, tämä viisirivinen lentolehti se olikin vähällä viedä minut satimeen. Rykmentissämme sain upseereilta selkäsaunan, mutta Jumala heille terveyttä suokoon, päästivät minut kuitenkin vapauteen. Ja sitten viime vuonna olin taas vähällä joutua kiinni, kun jätin Karavajeville Ranskassa valmistettuja vääriä viidenkymmenen ruplan seteleitä. Mutta Karavajev, Jumalan kiitos, hukkui juovuspäissään juuri samoihin aikoihin avantoon, siis ennen kuin syyllisyyteni ehti paljastua. Täällä Virginskeillä julistin aviovaimojen yhteiskunnallista vapautta. Kesäkuussa olin taas N:n kuvernementissa levittelemässä niitä. Sanoivat, että minun täytyisi vieläkin… niitä… Pjotr Stepanovitš antoi määräyksen, että minun on toteltava. On uhkaillut jo kauan. Miten hän silloin sunnuntaina kohtelikaan minua! Nikolai Vsevolodovitš, olen orja, mato, mutta en Jumala, siinä suhteessahan minä vain eroankin Deržavinista.[6] Mutta toimeentuloni, tiedättehän, millainen on toimeentuloni!

Nikolai Vsevolodovitš oli kuunnellut uteliaana.

— Paljon siitä, mitä kerroitte, on sellaista, josta minulla ei ole ollut aavistustakaan, — hän sanoi, — mutta teillehän voi sattua mitä tahansa… Kuulkaahan, — hän sanoi mietittyään hetken, — jos tahdotte, niin sanokaa niille, kenelle tahdotte, että Liputin on valehdellut ja että te vain minua peloittaaksenne suunnittelitte ilmiantoa, koska luulitte, että olen muutenkin jo leimattu, ja kiristääksenne minulta siten enemmän rahaa… Ymmärrättehän?

—Nikolai Vsevolodovitš, kyyhkykulta, uhkaako minua todellakin sellainen vaara? Odotinkin teitä vain kysyäkseni tätä.

Nikolai Vsevolodovitš hymähti.

— Pietariin teitä ei päästetä, vaikkapa saisittekin minulta matkarahat… Mutta on jo aika mennä Marja Timofejevnan luo, — näin sanoen hän nousi tuoliltaan.

— Nikolai Vsevolodovitš, — mutta miten käy Marja Timofejevnan?

— Kuten jo sanoin.

— Onko se oikein totta?

— Te ette näy uskovan.

— Heitättekö tosiaankin minut nurkkaan kuten kuluneen saappaan?

— Harkitaan vielä asiaa, — Nikolai Vsevolodovitš naurahti, — mennään jo.

— Ettekö halua, että seisoisin portailla sen ajan, etten vahingossa kuulisi mitään… huonehisemme ovat pikkuruikkuisia.

‒ Oivallista. Seisokaa portailla. Ottakaa sateensuoja.

— Sateensuoja? Teidänkö? Olenkohan sen arvoinen?

— Jokainen meistä on sentään sateensuojan arvoinen.

— Kas, heti osaatte määritellä ihmisoikeuksienkin minimin.

Hän leperteli jo taas totuttuun tapaansa. Uutinen oli häntä niin järkyttänyt, että hän oli aivan tolaltaan. Ja kuitenkin heti, kun hän oli päässyt portaille ja pingoittanut sateensuojan ylleen, hänen kevytmieliseen ja petolliseen päähänsä alkoi tunkeutua tuo ainainen lohdullinen ajatus, että häntä kiusoitellaan ja että hänelle valehdellaan, ja jos kerran asianlaita on se, hänellä ei ole syytä pelkoon, vaan toiset pelkäävät häntä.

»Ne valehtelevat ja pettävät, mutta mikä oikeastaan on kaiken tarkoituksena»? pyöri hänen päässään. Avioliiton julkisuuteen saattaminen oli hänestä mahdottomuus. »On tosin totta, että tuollainen 'ihmeidentekijä' voi kyllä ryhtyä mihin tahansa, kun ei eläkään muuta varten kuin vain kiusaksi toisille ihmisille. Mutta entäpä jos häntä tuo sunnuntainen äkseerinki onkin alkanut peloittaa, ehkäpä enemmän kuin mikään entinen? Ja senpä vuoksi hän ehkä kiirehtiikin vakuuttamaan, että hän tuo itse julkisuuteen avioliittonsa, etten minä vain sitä tekisi. Ehei, Lebjadkin, älä iske harhaan! Ja miksi hän tulee salaa yöllä, kun kerran kaipaa julkisuutta? Ja jos hän on peloissaan, niin hän on sitä parhaillaankin, juuri näinä muutamina päivinä… Ehei, Lebjadkin, varo!…

»Peloittelee Pjotr Stepanovitšilla. Oi, voi, miten peloittaa, ei, täällä tuntuu niin peloittavalta! Ja pitikin minun lörpötellä tuolle Liputinille. Piru tietää, mitä nuo paholaiset oikein aikovat, en ole oikein koskaan päässyt siitä perille. Kaikki ne ovat taas jalkeilla, kuten viisi vuotta sitten. Tosiaankin, kenelle minä heidät ilmiantaisin? 'Ettekö vain ole hölmöyttänne jollekulle jotakin kirjoittanut?' Hm! Sitä voi siis olla kirjoittavinaankin jotakin tyhmyydessään. Olisikohan tuo olevinaan neuvo? 'Sen vuoksihan te olette Pietariin menossa.' Roisto, näin siitä vain unta, ja hän ehtii jo aavistaa unenikin! Aivan kuin itse kehoittaisi minua matkalle. Tässä on kaksi syytä, joko toinen tai toinen: joko hän itse pelkää tehtyänsä tekoset tai… tai ei pelkää vähääkään, vaan yrittää saada minut ilmiantamaan heidät kaikki! Uh, Lebjadkin, peloittaa, kunhan vain et iskisi harhaan.»

Hän oli niin mietteisiinsä vaipunut, että unohti kokonaan kuulostelemisen. Oli vaikeata kuullakin, sillä ovi oli paksu ja yksipuolinen, ja sisällä puhuttiin hiljaa, niin että tänne saakka kuului vain epäselviä ääniä. Kapteeni sylkäisi ja jäi mietteissään portaille viheltelemään.

III.

Marja Timofejevnan huone oli kahta vertaa isompi kuin se, jossa kapteeni asui, ja se oli kalustettu samoin kuin toinenkin huone karkeatekoisilla huonekaluilla. Mutta sohvan edessä seisovalla pöydällä oli koreakukkainen liina ja palava lamppu, lattialla oli iso, kaunis matto, vuode oli vihreän, toisesta seinästä toiseen ulottuvan verhon takana, ja sitä paitsi pöydän ääressä oli iso pehmeä nojatuoli, jossa Marja Timofejevna ei kuitenkaan istunut. Nurkassa, kuten entisessäkin asunnossa, oli pyhänkuva lamppuineen, josta säteili lämpöistä valoa, ja pöydällä olivat yhä nuo samat välttämättömät esineet: korttipakka, taskupeili, laulukirja, vieläpä vehnänenkin. Lisäksi oli ilmestynyt vielä kaksi värikuvallista kirjasta, joista toinen sisälsi hyvin tunnettuja nuorisolle kirjoitettuja matkakertomuksia, toinen oli helppotajuisten, opettavaisten, etupäässä ritariromanttisten kertomusten kokoelma, julkaistu naisoppilaitosten joulukirjallisuudeksi. Kaiken tämän lisäksi siinä oli vielä valokuva-albumi. Marja Timofejevna, kuten kapteeni oli vakuuttanut, näytti odotelleen vierastaan, mutta sinä hetkenä, kun Nikolai Vsevolodovitš tuli huoneeseen, hän nukkui puoliksi sohvalle ojentautuneena, nojaten villalangoilla ommeltuun kanavapielukseen. Äänettömästi vieras painoi oven jäljessään kiinni ja alkoi liikahtamatta tuijottaa nukkuvaan.

Kapteeni oli hieman liioitellut mainitessaan sisarensa pukeutuneen erikoisesti vieraan varalta. Hänellä oli yllä sama ohut puku kuin tuona sunnuntaina Varvara Petrovnan luona. Samoin hänen hiuksensa olivat kootut pieneen niskasykkyrään, aivan samoin oli paljaana hänen pitkä ja jäntereinen kaulansakin. Varvara Petrovnan lahjoittama musta liina oli huolellisesti kokoontaitettuna sohvalla. Kuten silloin, hän oli nytkin taitamattomasti ja silmäänpistävästi koristautunut ihomaalilla ja -jauheella. Nikolai Vsevolodovitš ei ehtinyt seisoa paikoillaan minuuttiakaan, kun hän jo heräsi, aivan kuin olisi tuntenut hänen katseensa, avasi silmänsä ja suoristautui. Nähtävästi vieraskin tunsi jotakin odottamatonta. Liikahtamatta ja läpitunkevasti, äänetönnä ja itsepintaisesti hän tuijotti Marja Timofejevnan kasvoihin. Ehkä tämä katse oli tarpeettoman ankara, ehkä siinä kuvastui inhoa, mahdollisesti myös vahingoniloa toisen säikähtämisestä, — ellei tämä kaikki vain ollut Marja Timofejevnan unennäköä. Mutta totta on, että hetken kuluttua tämän naisparan kasvoissa kuvastui kauhua, kasvojen lihakset alkoivat nytkähdellä, hän kohotti vapisevat kätensä ja purskahti itkuun aivan kuten säikähtynyt lapsi; vielä hetkinen, ja hän olisi huutanut ääneen. Mutta vieras havahtui, samassa silmänräpäyksessä hän hallitsi kasvonsa ja läheni pöytää hymyillen mitä herttaisimmin ja ystävällisimmin.

— Suonette anteeksi, että herätin ja pelästytin teidät, Marja Timofejevna, odottamattomalla tulollani, — hän sanoi ojentaen tälle kätensä.

Lempeät sanat vaikuttivat, pelko katosi, vaikkakin hän vielä pälyili pelokkaana aivan kuin yrittäen käsittää jotakin, mitä ei kuitenkaan käsittänyt. Pelokkaana hän ojensi kätensäkin. Viimein vilahti arka hymy hänen huulillaan.

— Päivää, ruhtinas, — hän kuiskasi hieman omituisesti häntä tarkastellen.

— Näitte ehkä pahoja unia? — jatkoi Nikolai Vsevolodovitš hymyillen yhä lempeämmin ja herttaisemmin.

— Mistä te sen tiedätte, että näin unta juuri siitä?…

Ja samassa hän taaskin alkoi vapista, horjahti taaksepäin, kohotti kätensä aivan kuin puolustautuakseen ja oli taas vähällä puhjeta itkuun.

— Koettakaa rauhoittua, mitäs te turhia pelkäätte, ettekö todellakaan tunne minua? — tyynnytteli Nikolai Vsevolodovitš, mutta tällä kertaa hänen oli vaikeampi saada Marja Timofejevna rauhoittumaan. Marja Timofejevna katsoi häneen yhtä tuskallisen epätietoisena, sama vaivalloinen ajatus pakotti hänen pääparkaansa, hän olisi tahtonut käsittää jotakin, mitä ei kuitenkaan jaksanut käsittää. Väliin hän loi silmänsä maahan, väliin taas katsahti äkkiä Nikolai Vsevolodovitšiin silmät suurina. Lopulta hän, jos ei nyt rauhoittunutkaan, niin ainakin — alistui.

‒ Istuutukaa, pyydän, tähän lähelle minua, että saisin teitä tarkastella lähemmin, — sanoi Marja Timofejevna jokseenkin lujasti, ilmeisesti ohi hänellä jokin uusi tarkoitus. — Älkää olko levoton, en katso enää teihin, vaan alaspäin. Älkää tekään katsoko minuun, ennenkuin itse pyydän teitä kohottamaan katseenne. Istukaahan, — hän lisäsi jo hieman kärsimättömästi.

Uusi tunne näytti valtaavan hänet yhä voimakkaammin.

Nikolai Vsevolodovitš oli istuutunut ja odotti. Seurasi jokseenkin pitkä äänettömyys.

— Hm! Tämä kaikki on minusta hyvin omituista, — alkoi Marja Timofejevna puhua tuskin kuuluvasti melkein inhon ilmein, — pahat unet ovat tosin minua kiusanneet, mutta miksi juuri teidän piti tunkeutua uneeni?

— Mutta jättäkäämme unet, — keskeytti Nikolai Vsevolodovitš hänet kärsimättömästi kääntyen suoraan häneen päin kiellosta huolimatta, ja äskeinen ilme palasi taas hänen silmiinsä. Marja Timofejevnankin teki mieli kaikesta päättäen katsahtaa häneen, mutta hän koetti kuitenkin yhä väkisinkin tuijottaa maahan.

— Kuulkaa, ruhtinas, — hän koroitti äkkiä ääntänsä, — kuulkaa, ruhtinas…

— Miksi te olette selin, miksi ette katso minuun, mitä tämä komedia merkitsee? — huudahti Nikolai Vsevolodovitš voimatta enää hillitä itseään.

Mutta Marja Timofejevna ei näyttänyt häntä kuuntelevan.

— Kuulkaapa, ruhtinas, — hän toisti kolmannen kerran lujalla äänellä kasvoilla epämiellyttävän puuhakas ilme, — kun te silloin vaunuissa sanoitte minulle, että avioliittomme tunnustetaan julkisesti, minä samassa säikähdin, että salaperäisyys lakkaa. En nyt oikein tiedä, olen paljon sitä ajatellut ja huomaan selvästi, etten minä kelpaa. Osaanhan tietenkin pukeutua, ehkäpä osaan ottaa vastaan vieraitakin, onpa sekin nyt konsti, tarjota kupillinen teetä, kun on kerran lakeijoita. Mutta entäs mitä sivultapäin katsoen asiasta arvellaan. Silloin sunnuntaina minä siinä talossa näin yhtä ja toista. Se sievä neiti katseli minua koko ajan, etenkin sitten, kun te saavuitte. Tehän silloin tulitte sinne, eikö niin? Hänen äitinsä taas on vain huvittava vanha maailmannainen. Minun Lebjadkinini se myös pani parhaansa liikkeelle. Mutta minäpä pelkäsin räjähtäväni nauruun, katselin koko ajan kattoon, kauniisti oli sekin maalattu. Hänen äitinsä sopisi parhaiten luostarin igumenjaksi. Pelkään häntä, vaikka mustan liinankin lahjoitti. Varmasti ne kaikki minua joka puolelta arvostelivat: en minä ole vihoissani, mutta istuin silloin vain ja ajattelin: olenko minäkin muka noiden sukua? Eihän kreivittäreltä tietenkään vaadita muuta kuin hengen avuja, — sillä taloutta vartenhan hänellä on lakeijat, — ja sitten jonkinlaista suurmaailman sievistelytaitoa voidakseen ottaa vastaan ulkomaalaisia matkustajia. Mutta siitä huolimatta ne katsoivat epätoivoisina minuun sinä sunnuntaina. Vain Daša on enkeli. Pelkään pahoin, että he eivät vain pahoittaisi hänen mieltänsä varomattomasti puhuessaan minusta.

— Älkää olko huolissanne älkääkä pelätkö, — Nikolai Vsevolodovitšin suu vääristyi.

— Muuten, sehän ei merkitse mitään, jos hän saakin puolestani vähän hävetä, sillä sittenkin siinä on aina enemmän sääliä kuin häpeäntunnetta, vaikka se riippuu tietenkin henkilöstä. Tietäähän hän, että suurempi syy minulla on sääliä heitä kuin heillä minua.

— Te varmaankin suutuitte kovasti heihin, Marja Timofejevna?

— Kuka, minäkö? En, — puhuteltu hymähti hyväntahtoisesti. — En vähääkään. Katselin teitä kaikkia silloin ja ajattelin: kaikki te olette suutuksissa ja riidassa keskenänne, tavatessanne ette voi edes sydämenne pohjasta nauraakaan. Niin paljon rikkautta ja niin vähän iloa, — inhoittaa aivan. Minä en muuten sääli muita kuin itseäni.

— Olen kuullut, että teidän oli poissaollessani vaikeata tulla veljenne kanssa toimeen.

— Kuka teille siitä on kertonut? Joutavia, nyt on paljon pahemmin. Unet ovat nyt pahoja, ja ne ovat pahoja sen vuoksi, että te tulitte. Ja te, minkä vuoksi te oikeastaan tänne tulitte, on kai lupa kysyä?

— Mutta ettekö tahtoisi taas luostariin?

— Aavistinhan sen, että taas ne tyrkyttävät sitä luostariaan! On sekin nyt ihmelaitos, tuo luostarinne. Ja miksikä minä sinne nyt menisin, miten? Nyt olen ypö yksin! Myöhäistä on minun aloittaa enää uudelleen kolmatta elämää.

— Te olette vihainen minulle jostakin. Ettehän vain epäile, että olen lakannut teitä rakastamasta?

— Teistä en minä huolehdi vähääkään. Pelkään vain, kunhan tässä joku muu ei vain olisi lakannut jotakuta rakastamasta.

Ja hän hymähti ylenkatseellisesti.

— Varmaankin olen häntä vastaan rikkonut kovin, — hän lisäsi äkkiä aivan kuin yksikseen puhuen, — en vain tiedä, miten olen rikkonut, ja siinähän se onkin, se ikuinen onnettomuuteni. Aina, aina minä tänä viiden vuoden aikana olen yötä päivää pelännyt rikkoneeni häntä vastaan. Rukoilen ja rukoillessani muistan vain suurta syytäni. Ja kas, tottahan se on ollutkin.

— Mikä sitten?

— Pelkään vain, että siinä on jotakin hänenkin taholtaan, — hän jatkoi vastaamatta kysymykseen, jota hän ei ollut ehkä kuullutkaan. — Mutta olisiko hän nyt voinut sellaisiin yhtyä. Kreivitär olisi valmis minut elävältä nielaisemaan, vaikka ottikin mukaansa vaunuun. Kaikki ovat salaliitossa keskenään, — onkohan hänkin? Onkohan hänkin pettänyt minut? (Hänen leukansa ja huulensa alkoivat väristä.) Kuulkaapas te oletteko lukenut Griška Otrepjevista,[7] joka kirottiin seitsemässä tuomiokirkossa?

Nikolai Vsevolodovitš oli vaiti.

— Mutta nyt käännynkin teihin päin ja katson teihin, — päätti Marja Timofejevna äkkiä — kääntykää tekin minuun päin ja katsokaa minuun, mutta tarkemmin. Viimeisen kerran tahdon päästä varmuuteen.

— Olen katsonut teihin jo kauan.

— Hm! — myhähti Marja Timofejevna, tarkastellen Nikolai
Vsevolodovitšia, — olette kovin lihonut.

Hän oli sanomaisillaan vielä jotakin muuta, mutta samassa, siis jo kolmannen kerran, äskeinen pelko vääristi taas hänen kasvonsa, ja taas hän horjahti kohottaen kätensä aivan kuin suojakseen.

— Mutta mikä teidän oikeastaan on? — huudahti Nikolai Vsevolodovitš melkein raivostuneena.

Mutta säikähdys kesti vain silmänräpäyksen. Marja Timofejevnan kasvot vääristyivät omituiseen hymyyn, epäluuloiseen ja epämiellyttävään.

— Pyydän teitä, ruhtinas, nouskaa ja astukaa sisään.

— Mitä tarkoitatte tuolla »astukaa sisään», mihin?

— Viisi vuotta olen kuvitellut, miten hän astuu sisään. Nouskaa ja menkää ovesta tuonne viereiseen huoneeseen ja minä istun täällä aivan kuin en odottaisikaan ketään, otan kirjan käteeni, ja samassa te tulette, viisi vuotta kestäneen matkan jälkeen. Tahtoisin nähdä, miten se käy.

Nikolai Vsevolodovitš kiristeli hampaitaan ja murahti jotakin epäselvästi.

— Riittää, — hän sanoi lyöden kämmenensä pöytään. — Marja Timofejevna, pyydän, että kuuntelette nyt minua. Keskittäkää nyt, jos voitte, koko huomaavaisuutenne. Ettehän te sentään ole aivan hullu! — häneltä pääsi kärsimätön huomautus. — Huomenna saatetaan tieto avioliitostamme julkisuuteen. Te ette koskaan tule asumaan palatsissa, jättäkää harhakuvitelmanne. Tahdotteko elää kanssani koko elämänne, mutta hyvin kaukana täältä, vuoristossa, Sveitsissä, siellä on paikka…? Älkää pelätkö, en jätä teitä koskaan enkä paneta hullujenhuoneeseen. Rahaa minulla on sen verran, ettemme kärsi puutetta. Te saatte palvelustytön, teidän ei tarvitse tehdä mitään. Kaikki, mikä on mahdollisuuden rajoissa, hankitaan teille. Voitte rukoilla, mennä minne tahdotte, saatte yleensä tehdä mitä haluatte. En koske teihin. En lähde minäkään koskaan enää minnekään — paikoiltani. Jos tahdotte, olen ikäni puhumatta kanssanne, tai jos tahdotte toisin — niin kertokaa minulle joka ilta, kuten silloin Pietarissa, nurkka-asumuksessanne teidän tarinoitanne. Luen teille ääneen kirjoja, jos haluatte. Mutta niin on oleva koko elämämme ajan aina samalla paikalla, ja se paikka on synkkä. Tahdotteko? Uskallatteko? Ettekö kadu jälkeenpäin? Ette kiusaa minua kyynelillänne ettekä kirouksillanne?

Marja Timofejevna kuunteli hyvin uteliaana oli kauan sen jälkeen vaiti ja ajatteli.

— Ei se tunnu oikein mahdolliselta, — hän sanoi lopulta pilkallisesti ja haluttomasti. — Minähän voin elää siellä vuoristossa kukaties neljäkymmentä vuotta. — Hän puhkesi nauruun.

— No niin, elämme siis vaikkapa neljäkymmentä vuotta. — Nikolai
Vsevolodovitšin kulmat vetäytyivät kurttuun.

— Hm. En lähde, en vaikka!

— Ette minunkaan kanssani?

— Mikäs te sitten muka olette, että minä teidän kanssanne? Istupas hänen kanssaan vuorella neljäkymmentä vuotta peräkkäin, — on siinäkin järkeä! Ja kuinka kärsivällisiä nämä nykyajan ihmiset ovat alkaneet olla! Ei, ei ole mahdollista, että haukka voisi pöllöksi muuttua. Ei minun ruhtinaani ole sellainen! — Marja Timofejevna kohotti näin sanoessaan ylpeänä ja juhlallisesti päänsä pystyyn.

Nikolai Vsevolodovitšille alkoi selvitä jotakin.

— Minkä vuoksi te sanotte minua ruhtinaaksi ja… ja keneksi te minua oikeastaan luulette? — hän kysäisi äkkiä.

— Mitä? Ettekö olekaan ruhtinas?

— En ole koskaan ollutkaan.

— Ja te itse, itse tunnustatte minulle vasten kasvoja, että ette ole ruhtinas?

— Sanoinhan, etten ole koskaan ollutkaan.

— Hyvä Jumala! — Marja Timofejevna löi kätensä yhteen. — Hänen vihollisiltaan saatoin odottaa mitä tahansa, mutta en sentään tällaista julkeutta —: en koskaan! Onko hän elossa? — hän huudahti äkkiä raivoissaan käyden Nikolai Vsevolodovitšia kohti. — Oletko surmannut hänet vai… tunnusta!

— Keneksi sinä oikein luulet minua? — Nikolai Vsevolodovitš syöksähti pystyyn kasvot vääristyneinä, mutta Marja Timofejevnaa ei enää voinut mikään säikyttää, hän huudahti voitokkaana:

— Kukapa sinua tietää, kuka olet ja mistä lienet ilmestynyt! Minun sydämeni, sydämeni aavisti tämän, viisi vuotta olen tämän intrigin tietänyt! Ja minä istun ja ihmettelen: mikä sokea pöllö se tänne pölähti? Ei, kyyhkykulta, huono näyttelijä olet, vieläpä huonompi kuin Lebjadkin. Vie minulta kreivittärelle alamaisimmat terveiseni ja sano, että hän lähettäisi luokseni vähän paremman kuin sinut. Onko hän palkannut sinut, mitä? Syötkö hänen keittiössään armoleipää? Näen petoksenne aivan selvästi, näen kaikkien teidän lävitsenne, jokaikisen!

Nikolai Vsevolodovitš sieppasi häntä lujasti käsivarresta hieman yläpuolelta kyynärpäätä. Marja Timofejevna nauroi hänelle vasten kasvoja.

— Olet sinä sentään hyvin hänen näköisensä, sukulaisia ehkä, eikö totta? — Viekasta väkeä! Mutta hän, tuo minun, on ylhäinen haukka ja ruhtinas, mutta sinä, sinä olet — pöllö ja kaupustelijapahainen. Hän, tuo minun, jos tahtoo, niin antaa kunnian Jumalalle, mutta jos ei tahdo, niin ei sitä tee, mutta Šatuška (rakas, oma kyyhkykultani) — on lyönyt häntä vasten kasvoja, Lebjadkin on kyllä kertonut. Ja miksi sinä silloin niin säikähdit, kun tulit sinne? Kuka sinut niin peloitteli? Kun näin sinun alhaisen ilmeesi, kun kompastuin, ja sinä nostit minut — sydämeeni hiipi kuin jokin mato ja kuiskasi: ei se ole hän, ei ole hän! Ei olisi haukkani hävennyt minua herrasneitienkään seurassa! Voi hyvä Jumala! Olinhan minä viisi vuotta onnellinen vain siitä ainoasta ajatuksesta, että haukkani siellä jossakin vuorten takana lentää liitelee, aurinkoa katselee… Puhu, valetsaari, saitko hyvät rahat? Pitikö paljonkin maksaa, ennenkuin suostuit? Minä en olisi sinusta puolta kopeekkaa maksanut. Haahaha! Hahaha!

— Uu — idiootti! — Nikolai Vsevolodovitš kiristi hampaitaan pitäen lujasti Marja Timofejevnaa käsivarresta.

— Pois, valetsaari! — huudahti Marja Timofejevna käskevästi, — olen ruhtinaani puoliso, en pelkää veistäsi!

— Veistäni?

— Niin veistäsi! Sinulla on veitsi taskussa. Sinäpä luulit, että nukuin, mutta minäpä näin sen. Kun tulit äsken, otit veitsen esille!

— Mitä sanoit, sinä onneton, millaiset houreet sinua ahdistavat! -— ulvahti Nikolai Vsevolodovitš ja työnsi hänet kaikin voimin luotansa, niin että Marja Timofejevnan olka ja pää sattuivat kipeästi sohvaan. Nikolai Vsevolodovitš lähti juosten huoneesta, mutta Marja Timofejevnakin oli jo taas jaloillaan, ja ontuen ja hyppelehtien hän kiiruhti vieraan jälkeen, ja vasta portailla, jossa säikähtynyt Lebjadkin töin tuskin sai hänet pysähdytetyksi, hän vielä ennätti vinkuen ja ääneen nauraen singahduttaa Stavroginin jälkeen:

— Griška Ot-rep-jev, a-na-teema!

IV.

»Veitsi, veitsi!» — toisteli Stavrogin katkeran vihaisena astellen suoraan lokaan ja lammikkoihin tiestä välittämättä. Tosin häntä väliin halutti nauraa ääneen, nauraa hillittömästi, mutta jostakin syystä hän kuitenkin koetti hillitä nauruaan. Hän tuli tajuihinsa taas vasta sillalla, täsmälleen samalla kohdalla, jossa hän äsken oli tavannut Fedjkan. Samainen Fedjka odotteli häntä nytkin ja huomattuaan hänet otti lakin päästään, irvisti ikeniään iloisesti ja alkoi samassa selittää jotakin iloisesti ja rennosti. Nikolai Vsevolodovitš kulki ensin edelleen pysähtymättä eikä näyttänyt edes huomaavankaan hänen seuraansa tunkeilevaa kulkuna. Häntä alkoi itseänsäkin hämmästyttää, miten oli saattanut hänet unohtaa ja unohtaa hänet juuri silloin, kun hän itse yhtämittaa toisteli itsekseen: »veitsi, veitsi». Hän sieppasi kulkuria takinkauluksesta ja kaiken vihansa voimalla — vihan, jota illan kuluessa oli kertynyt aika lailla — iski hänet siltaan. Vain hetken tämä yritti tehdä vastarintaa, mutta aavisti samassa, että hän oli vain heinänkorsi noin odottamatta hänen kimppuunsa käyneen vastustajan käsissä ja antautui samassa vastustamatta. Seisoen polvillaan maahan kumartuneena ja käsivarret selän taakse väännettyinä viekas kulkuri odotti rauhallisena ratkaisua, kaikesta päättäen uskomatta vaaraa.

Hän ei erehtynytkään. Nikolai Vsevolodovitš oli tosin jo irroittamaisillaan lämpimän kaulaliinansa sitoakseen sillä vangin kädet, mutta samassa päästikin tämän vapaaksi ja työnsi luotansa. Kulkuri ponnahti samassa jaloilleen, käännähti ja kuin ihmeen kautta hänen kädessään välähti lyhyt ja leveä suutarinpuukko.

— Pois veitsi, piilota se, kiireesti! — sanoi Nikolai Vsevolodovitš sen kärsimättömän käskevästä ja veitsi katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.

Vaiti ja taakseen kertaakaan katsahtamatta Nikolai Vsevolodovitš jatkoi taas matkaansa. Mutta itsepintainen roisto ei vain luopunut hänestä. Hän ei tosin enää jatkanut tuttavallista keskusteluaan, vieläpä yritti kulkea hänestä kunnioittavan välimatkan päässä, melkeinpä kokonaisen askelen häntä jäljempänä. Niin he tulivat yhdessä sillan yli rannalle ja kääntyivät tällä kertaa vasemmalle, pitkälle ja yksinäiselle poikkikadulle, josta oli lyhyempi tie kaupungin keskukseen, kuin oli ollut äskeistä Jumalanilmestyksenkatua pitkin kulkien.

— Onko totta, että aivan äsken olet jossakin lähitienoilta ryöstänyt kirkon? — kysäisi Nikolai Vsevolodovitš yht'äkkiä.

— Minä, tuota noin, pistäysin sinne ensin oikeastaan vain rukoillakseni, — vastasi kulkuri kohteliaasti ja vakavasti, melkeinpä olisi voinut sanoa, arvokkaasti, aivan kuin ei koko äskeistä tapausta olisi ollutkaan. Tuttavallisuudestakaan ei ollut enää jälkeäkään. Oli vain asiallinen ja totinen mies, jota tosin oli syyttä loukattu, mutta joka osasi unohtaa loukkaukset.

— Kas, mitenkä taivaan Herra lie armossaan minut tänne saattanut, ajattelin! — hän jatkoi puhettaan. — Kaikkeen tähän on syynä orpouteni, eihän meidän asemassamme ilman Kaikkivoivan apua pääse minnekään. Ja uskokaa, hyvä herra, jos tahdotte, vahinkoa siitä vain oli, pelkkää vahinkoa, Jumala rankaisi synneistäni. Sain koko roskasta kaiken kaikkiaan kaksitoista ruplaa. Pyhän Nikolain hopeinen leukaparta, joka oli puhtainta hopeata, meni aivan polkuhinnasta. Sanoivat — väärennetty.

— Murhasitko kirkonvahdin?

— Se oli nyt oikeastaan sillä tavalla, että me olimme sen vahdin kanssa niinkuin yhteistyössä, mutta sitten aamupuoleen joella meille tuli riita siitä, kenen tulisi kantaa säkkiä. Silloin tein synnin, helpotin vähän hänen taakkaansa.

— Murhaa vielä, ryöstä vielä!

— No, sitä samaahan jankkaa se Pjotr Stepanovitškin, aivan samaa kuin tekin, sanasta sanaan, sillä hän on hyvin itara ja kovasydäminen, mitä tulee toisen ihmisen auttamiseen. Sitäpaitsi hän ei hivenen vertaa usko, ei edes itse taivaan Luojaan, joka meidät on maan tomusta luonut, vaan väittää, että kaiken on muka luonto saanut aikaan, kaikkein viheliäisimmän eläimenkin muka. Eikä hän ymmärrä vähääkään, että meidän asemassamme ei voi mitenkään tulla toimeen ilman armollista kaiken auttajaa. Ja jos hänelle alkaa tätä selittää, niin hän tuijottaa vain kuten pässi veteen, ettei voi kylliksi olla häntä ihmettelemättä. Ette ehkä usko, vaikka kertoisinkin, että kapteeni Lebjadkinilla, jonka luona te äsken juuri suvaitsitte käväistä, ovet olivat usein apposen auki yöt läpeensä, silloin kun hän vielä ennen teidän tänne tuloanne asui Filippovilla. Itse hän oli sikahumalassa, ja rahaa putoili solkenaan taskuista maahan. Omilla silmilläni tuota kaikkea jouduin tarkkailemaan, sillä meidän oloissamme ilman kaiken auttajatahan ei, kuten ymmärrätte, ei voi mitenkään…

— Omilla silmilläsikö näit? Kävitkö siellä öisin?

— Ehkäpä kävinkin, mutta sitä ei vain kukaan tiedä.

— Miksi et murhannut?

— Harkittuani asiaa pidätyin, sillä saatuani tietooni aivan täsmälleen, että puolentoista sataa voisin milloin tahansa saada käsiini, niin miksikä ryhtyä sellaiseen, kun niin ollen voin hieman odoteltuani saada haltuuni kaikki puolitoistatuhattakin? Sillä kapteeni Lebjadkin (sen kuulin omilla korvillani) luotti teihin humalapäissään lujasti, ja tuskin lienee täällä sellaista ravintolaa, vihoviimeiset pikku kapakatkin lukuunottaen, joissa hän ei siitä olisi kerskaillut. Ja kuultuani näin todistettavan monen suulla panin minäkin kaiken toivoni teidän kirkkauteenne. Teille, herra, puhun kuin isälleni tai omalle veljelleni, eikä Pjotr Stepanovitšin enemmän kuin ainoankaan muun sielun pidä saaman tätä tietoonsa. No niin, suvaitsetteko ojentaa kolmisen ruplaa vai ette? Ja ettekö te, armollinen herra, ilmaisisi koko totuutta, että kerta kaikkiaan tietäisin, miten asia on, sillä emmehän me ilman armollista apua voi mitenkään tulla toimeen.

Nikolai Vsevolodovitš alkoi äänekkäästi nauraa, ja otettuaan taskustaan esille kukkaronsa, jossa oli vain viisikymmentä ruplaa pieninä seteleinä, hän heitti roistolle setelipakastansa ensin yhden, sitten toisen, kolmannen, neljännen. Fedjka yritti lennosta siepata ne käteensä, kurottautui, ne putoilivat lokaan, Fedjka keräili niitä huudahdellen: »eh, heh!» Nikolai Vsevolodovitš paiskasi viimein koko tukun ilmaan ja yhä nauraen kääntyi yksin poikkikadulle. Kulkuri jäi keräilemään rahoja, ryömi polvillaan loassa, tavoitteli tuulesta seteleitä ja kaivoi esille lätäköstä kastuneita. Tunnin verran kuului vielä pimeydestä katkonaisia huudahduksia: »eh, heh!»

KOLMAS LUKU.

Kaksintaistelu.

I.

Seuraavana päivänä kello kahdelta tapahtui sovittu kaksintaistelu. Asiain näin pikaiseen kulkuun oli syynä Artemi Pavlovitšin luja päätös taistella, kävi sitten kuinka tahansa. Hän ei vähääkään ymmärtänyt vastustajansa käytöstä ja oli raivostunut. Kokonaisen kuukauden ajan hän oli rankaisematta häntä loukannut kerta toisensa jälkeen saamatta hänen kärsivällisyyttään yhtään järkytetyksi. Oli sangen tärkeätä saada Nikolai Vsevolodovitš haastamaan hänet kaksintaisteluun, sillä hänellä itselläänhän ei ollut suoranaista syytä niin tehdä. Mitä taas tuli hänen salaiseen, melkeinpä sairaalloiseen vihaansa, jota hän tunsi Stavroginia kohtaan ja jonka alkusyynä oli ollut hänen perhettään neljä vuotta sitten kohdannut kunnianloukkaus, sitä hän jostakin syystä häpesi ottaa lukuun. Ja olihan sellainen tekosyy todella aivan mahdoton, etenkin kun Nikolai Vsevolodovitš mitä sovinnollisimmin oli esittänyt anteeksipyyntönsä, vieläpä kaksi eri kertaa. Hän ei voinut ajatella muuta, kuin että Stavrogin oli häpeämätön pelkuri. Hän ei mitenkään käsittänyt, miksi tämä oli antanut Šatovillekin anteeksi korvapuustin. Viimein, kun hän ei keksinyt neuvoksi muutakaan, hän lähetti Nikolai Vsevolodovitšille mainitun ennenkuulumattoman röyhkeän kirjeen, joka lopulta sai Nikolai Vsevolodovitšin esittämään taisteluhaasteen. Lähetettyään päivää aikaisemmin tämän kirjeen ja kuumeisesti odotellessaan taisteluhaastetta ottaen huomioon kaikki mahdollisuudet, milloin toivorikkaana, milloin taas epävarmana, hän oli kaiken varalta kuitenkin jo samana iltana hankkinut sekundantin, nimittäin Mavriki Nikolajevitš Drozdovin, ystävänsä ja koulutoverinsa, jota hän suuresti kunnioitti. Kun siis Kirillov ilmestyi hänen luokseen aamulla kello yhdeksältä, maaperä oli jo aivan valmiiksi muokattu. Tuskin Kirillov oli ehtinyt avata suutansakaan esittääkseen Nikolai Vsevolodovitšin anteeksipyynnöt ja hämmästyttävät sovintoehdot, kun Gaganov ne muitta mutkitta kiihkeän jyrkästi hylkäsi. Kuullessaan jo illalla asiain kulusta ja näistä hämmästyttävistä sovintoehdoista Mavriki Nikolajevitšin suu oli pelkästä ihmetyksestä jäänyt raolleen ja hän oli jo ollut kehoittamaisillaan Artemi Pavlovitšia suostumaan sovintoon, mutta kun tämä oli arvannut hänen ajatuksensa, hän oli alkanut vapista kuin vilutautinen tuolillaan eikä virkkanut mitään. Jos Mavriki Nikolajevitš ei olisi antanut kunniasanaansa, hän olisi varmasti viipymättä poistunut, mutta nyt hän kuitenkin jäi voidakseen edes jotenkin auttaa asiain kulkua. Kirillov esitti haasteen. Kaikkiin Stavroginin ehtoihin Gaganov suostui sananmukaisesti väittämättä vähääkään vastaan. Vain yksi lisäys tehtiin, ja se oli jo todellakin julmaa, — nimittäin: jos ensimmäisten laukausten jälkeen ei tapahdu mitään erikoista, tehdään uusi yritys, ja jos ratkaisua ei synny vieläkään, niin yritetään kolmas kerta. Kirillov rypisti kulmakarvojaan, pyysi luopumaan kolmannesta kerrasta, mutta kun Gaganov jyrkästi pysyi vaatimuksessaan, hän suostui lopulta ehdolla, että kolme kertaa käy vielä päinsä, mutta ei mitenkään neljättä… siihen suostuttiin. Kello kahdelta päivällä vihamiehet kohtasivat siis toisensa Brykovissa, s.o. kaupungin lähellä olevassa pienessä lehdossa, joka toiselta laidaltaan ulottui Skvorešnikiin ja toiselta Špigulinien tehtaaseen. Eilinen sade oli kokonaan lakannut, mutta kuitenkin ilma oli vielä kostea ja tuulinen sekä maa märkää. Kylmällä taivaalla, hyvin matalalla vieri sameita, hajallisia pilviä, puiden latvat suhahtelivat tuon tuostakin voimakkaasti, ja niiden juuret ratisivat. Aamu oli hyvin surullinen.

Gaganov ja Mavriki Nikolajevitš saapuivat paikalle hienoissa ajoneuvoissa kahden hevosen vetäminä. Kuskipukilla istui Artemi Pavlovitš itse ajaen, ja sitäpaitsi oli mukana vielä ajomies. Melkein samassa tulivat myös Nikolai Vsevolodovitš ja Kirillov, mutta nämä olivat ratsain. Heillä oli myös tallirenki muassaan. Kirillov, joka ei koskaan ollut ennen ratsastanut, istui satulassa suorana ja pelottomana pistolilaatikko oikeassa kainalossaan, — hän ei uskonut sitä rengin huostaan, — mutta vasemmassa hänellä oli suitset, ja tottumattomuudessaan hän kieritti ja nyki niitä niin, että hevonen pudisteli päätään ja oli tuontuostakin takajaloilleen nousemassa, mikä ei muuten vähääkään peloittanut ratsastajaa. Epäluuloinen Gaganov, joka aina nopeasti ja syvästi loukkaantui, piti ratsain saapumista uutena loukkauksena. Sillä tämähän osoitti selvästi, että hänen vihamiehensä olivat varmoja menestyksestään, koskapa eivät pitäneet tarpeellisena tuoda mukaansa ajoneuvoja, joilla haavoittunutta voitaisiin kuljettaa. Hän astui kiukusta kellertävänä maahan. Hän tunsi itsekin, miten hänen kätensä vapisivat, vieläpä hän huomauttikin siitä erikoisesti Mavriki Nikolajevitšille. Nikolai Vsevolodovitšin kumarrukseen hän ei vastannut, vaan kääntyi häneen selin. Sekundantit löivät arpaa, ja se lankesi Kirillovin pistolien hyväksi. Välimatka mitattiin, vastustajat asettuivat paikoilleen, ajoneuvot, hevoset ja palvelusväki saivat siirtyä noin kolmensadan askelen päähän. Aseet ladattiin ja ojennettiin vastustajille.

Harmittaa, että on kiiruhdettava eikä ole aikaa tarkempaan kuvaukseen, mutta en voi kuitenkaan olla mainitsematta muutamia huomioitani. Mavriki Nikolajevitš oli surullinen ja huolissaan. Sitävastoin Kirillov oli aivan rauhallinen ja välinpitämätön. Hän suoritti tosin aina täsmällisesti pikkuseikkoja myöten kaiken, mikä oli hänen velvollisuutenaan, vähääkään hätäilemättä, ja näytti siltä, että hän ei ollut edes utelias näkemään, miten tämä kohtalokas hetki lopulta ratkeaisi. Nikolai Vsevolodovitš oli tavallista kalpeampi, hän oli ohuissa pukimissa, yllään hänellä oli kevyt päällystakki ja valkea pörrökarvainen huopahattu päässä. Hän näytti väsyneeltä, otsa vetäytyi tuon tuostakin ryppyyn, eikä hän yrittänyt vähääkään peitellä huonotuulisuuttaan. Mutta Artemi Pavlovitš oli tänä hetkenä kaikkein ihmeellisin, niin etten voi olla mainitsematta hänestä muutamaa sanaa aivan erikseen.

II.

Emme vielä kertaakaan ole puhuneet hänen ulkomuodostaan. Hän oli pitkähkö, vaaleaverinen, aina kylläisen näköinen, kuten kansa sanoisi, melkeinpä rasvainen. Tukka oli vaalea, ohut. Hän oli noin kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäinen, ja voisipa melkein sanoa, että hänen kasvojensa piirteet olivat kauniit. Hän oli eronnut sotaväestä everstin arvoisena, mutta jos hän olisi odottanut, kunnes olisi päässyt kenraaliksi, hänestä olisi varmasti sukeutunut erinomainen rintamakenraali. Saadaksemme hänen luonnekuvauksensa täydelliseksi täytyy mainita, että pääsyynä hänen armeijasta eroamiseensa oli juuri tuo häntä alinomaa vaivaava ajatus siitä perhehäväistyksestä, joka neljä vuotta sitten oli kohdannut hänen isäänsä klubissa ja johon Nikolai Stavrogin oli syyllinen. Hänen omatuntonsa sanoi, että oli kunniatonta kuulua enää sen jälkeen armeijaan, että hän sinne jäämällä tahrasi rykmenttinsä ja toveriensa maineen, vaikkakaan heistä kukaan ei edes tietänyt mitään koko tapahtumasta. Totta on, että hän jo kerran ennenkin oli aikonut ottaa eron, tosin jo kauan ennen tätä häväistysjuttua ja aivan toisesta syystä, mutta ei ollut jaksanut tehdä ratkaisuaan ennen kuin nyt. Tuntunee omituiselta, mutta on kuitenkin sanottava, että tuo mainittu aikaisempi syy oli ollut helmikuun 19:ntenä julistettu manifesti talonpoikien vapauttamiseksi. Artemi Pavlovitš, kuvernementtimme rikkaimpia tilanomistajia, joka ei manifestin vuoksi oikeastaan paljoakaan menettänyt ja joka sitäpaitsi varsin hyvin ymmärsi tämän toimenpiteen koko humaanisuuden, vieläpä reformin tuottaman taloudellisen hyödynkin, otti tästä huolimatta manifestin tultua julkaistuksi sen ikäänkuin persoonalliseksi loukkauksekseen. Se oli tosin jonkinlaista itsetiedotonta loukkaantumista, liikaa tunteellisuutta, mutta mitä vähemmän on tunteestansa tietoinen, sitä voimakkaampihan se on. Muuten, hän ei isänsä eläessä rohjennut ryhtyä mihinkään ratkaisevaan, mutta Pietarissa hän kuitenkin piti huolen siitä, että kaikki huomatuimmat henkilöt, joiden kanssa hän aina koetti pysyä hyvissä suhteissa, saivat tietää hänen »ylevät» mielipiteensä. Hän oli itseensäsulkeutuva luonne. Vielä on mainittava eräs piirre: hän kuului niihin hieman omituisiin aatelismiehiin, joita tapaa Venäjänmaassamme vielä joskus, vaikka tosin enää harvoin, aatelismiehiin, jotka pitävät aatelista sukuperäänsä ja sen puhtautta suuressa, ehkäpä joskus liiankin suuressa arvossa. Mutta siitä huolimatta hän ei vähääkään rakastanut Venäjän historiaa, vieläpä piti kaikkea tosi venäläistä pelkästään — sikamaisuutena. Jo lapsuudessaan, opiskellessaan tuossa ylhäisiä ja rikkaita varten perustetussa erikoissotakoulussa, jossa hänen oli onni sekä aloittaa että lopettaa opintonsa, saivat alkunsa nuo runolliset mielipiteet. Hän haltioitui keskiaikaisista elämäntavoista, ritarilinnoista, häntä viehätti kaikki tuo, niin sanoaksemme ritarielämän oopperapuoli. Jo silloin hän melkein itki häpeästä, että Moskovan tsaarien aikoina venäläinen bojaari saattoi joutua kärsimään joskus jopa ruumiillista rangaistusta. Tällaisia vertailuja tehdessään hän aivan punastui. Tämä hieman ahdas, mutta ankarasti velvollisuudentuntoinen mies, joka hoiti tehtävänsä mallikelpoisesti, oli sielussaan kuitenkin haaveilija. Väitettiin, että hänellä olisi ollut muka mahdollisuuksia esiintyä julkisissakin tilaisuuksissa ja että hänellä oli hyvä puhelahja, mutta siitä huolimatta hän oli kaikkina kolmenakymmenenä ikävuotenansa ollut vaiti. Vieläpä siinä hienossa pietarilaisessa seurapiirissäkin, jossa hän pysytteli aina viime aikoihin, hän aina käyttäytyi ylpeän pidättyvästi. Tavatessaan Pietarissa äsken ulkomailta palanneen Nikolai Vsevolodovitšin hän oli vähällä kadottaa järkensä. Seisoessaan nyt kaksintaisteluasennossa hän oli hyvin kiihoittunut. Yhä hänestä tuntui, että kaikki voisi vielä äkkiä raueta tyhjiin, pieninkin viivytys sai hänet värisemään. Hänen kasvonsa vääntyivät sairaalloisesti, kun Kirillov antamatta vielä merkkiä virkkoi tosin vain muodon vuoksi, kuten hänen sanansa kuuluivat:

— Tämä on tosin vain muodon vuoksi, mutta nyt, kun pistolit on jo ojennettu ja kun odotetaan vain merkkiä, kysyn viimeisen kerran, ettekö halua sopia? Sekundantin velvollisuus.

Ei käynyt paremmin, kuin että Mavriki Nikolajevitškin, joka tähän asti oli vaiennut, mutta jota jo eilisestä alkaen oli vaivannut hänen oma myöntyväisyytensä ja leväperäisyytensä, tarttui kiihkeästi Kirillovin ajatukseen ja katsoi myös velvollisuudekseen sanoa:

— Yhdyn täydellisesti Kirillovin sanoihin… tuo käsitys, että ei ole muka soveliasta enää sopia taisteluasennossa, on pelkkää ennakkoluuloa, joka soveltuu ehkä ranskalaisille… Enkä edes ymmärrä, että tässä olisi kysymyksessäkään loukkaus, kuten tietenkin suvaitsette, olen vain jo kauan tahtonut sanoa… sillä onhan anteeksipyynnöt esitetty, eikö niin?

Hän kävi aivan punaiseksi kasvoiltaan. Harvoin hänelle tarjoutui tilaisuutta puhua näin paljon ja näin innostuneesti.

— Toistan ehdotukseni! Suostun esittämään kaikki mahdolliset anteeksipyynnöt, — kiiruhti Nikolai Vsevolodovitš vakuuttamaan.

— Voisiko se olla mahdollista? — Gaganov huudahti raivoissaan kääntyen Mavriki Nikolajevitšin puoleen ja polkaisten hurjasti jalallaan. — Selvittäkää, Mavriki Nikolajevitš, tuolle herralle, — hän osoitti pistoillaan Stavroginia, —jos te kerran olette sekundanttini ettekä vihamieheni, että tuonkaltaiset myönnytykset ovat vain lisäloukkauksia! Hän ei pidä minua edes sen arvoisena, että sanoistani kannattaisi loukkaantua!… Hän ei näe mitään loukkaavaa siinä, että sopisimme nyt! Kuka minä oikeastaan olen teidän mielestänne… ja tekö olette sekundanttini! Teillä on kykyä vain saada minut suunniltani, niin että ammun harhaan. — Hän polkaisi taas jalallaan, sylkeä purskahti hänen huuliltaan.

— Neuvottelut lopetetaan. Pyydän, kuunnelkaa, kun annan merkin, — huusi
Kirillov, minkä jaksoi. — Yks', kaks', kolme!

Tuskin sana kolme oli kajahtanut, kun vastustajat tähtäsivät toisiansa kohti. Gaganov kohotti samassa pistolinsa ja laukaisi jo kuudennella tai ehkä jo viidennellä askelella. Silmänräpäyksen jälkeen hän pysähtyi, ja saatuaan varmuuden siitä, että ei ollut osunut, astui rajaviivalle takaisin. Samoin teki Nikolai Vsevolodovitš, kohotti pistolinsa, mutta melkeinpä tahallisesti liian korkealle, ja laukaisi oikeastaan vähääkään tähtäämättä. Sen jälkeen hän otti esille nenäliinansa ja kääri siihen oikean kätensä pikkusormen. Silloin vasta kävi selville, että Artemi Pavlovitšin kuula oli sentään sattunut, mutta liukunut ainoastaan sormen lihaa pitkin luuta vioittamatta, niin että syntyi vain vähäpätöinen verinaarmu. Kirillov ilmoitti samalla, että jos vastustajat eivät ole kaksintaisteluun tyytyväisiä, sitä jatketaan edelleen.

— Onhan selvää, — huudahti Gaganov korahtelevin äänin (hänen kurkkuaan kuivi) ja kääntyi taas Mavriki Nikolajevitšin puoleen, — että tuo mies (hän osoitti sormellaan Stavroginia) ampui ilmaan… tahallaan… Se on uusi loukkaus! Hän tahtoo tehdä kaksintaistelun mahdottomaksi.

— Minulla on oikeus ampua kuten haluan, kunhan vain noudatan kaikkia tarpeellisia sääntöjä, — julisti Nikolai Vsevolodovitš lujalla äänellä.

— Teillä ei ole oikeutta! Selittäkää se hänelle, selittäkää! — huusi
Gaganov.

Olen täydelleen Nikolai Vsevolodovitšin kanssa yhtä mieltä, — lausui
Kirillov.

— Miksi hän tahtoo säästää minua? — raivosi Gaganov kuuntelematta ketään. — Halveksin hänen armontarjoustaan… Sylkäisen… minä…

— Kunniasanallani, en vähääkään aikonut loukata teitä, — puuttui Nikolai Vsevolodovitš puheeseen kärsimättömästi, — ammuin ilmaan, koska en halua enää tuottaa kuolemaa, en teille enkä kenellekään muulle, se ei koske yksistään siis teitä. Totta on, etten käsitä, että minua olisi loukattu, ja minua surettaa, kun huomaan sen suututtavan teitä. Mutta en salli kenenkään loukkaavan oikeuksiani.

— Jos hän kerran siinä määrin pelkää verta, niin kysykääpä häneltä, miksi hän sitten oikeastaan on haastanut minut kaksintaisteluun? — huusi Gaganov raivoissaan yhä Mavriki Nikolajevitšin puoleen kääntyen.

—- Olihan suorastaan mahdotonta olla haastamatta teitä! — yritti Kirillov, — ettehän te ottanut mitään kuuleviin korviinnekaan, mitenkäs muuten olisi teistä päässyt irti.

— Tahdon vain huomauttaa, — Mavriki Nikolajevitš, joka hartaasti ja nähtävästi kärsien koetti harkita asiaa, sanoi sanansa, — jos vastustaja jo edeltäkäsin ilmoittaa ampuvansa ilmaan, niin eihän kaksintaistelu todellakaan voi jatkua… siihenhän on hyvin ymmärrettävä… ja selvä syy.

— Enhän minä ole väittänyt tahtovani joka kerran ampua ilmaan! — huudahti Stavrogin jo kokonaan malttinsa menettäneenä. — Ettehän te voi tietää, mitä minulla on mielessä ja miten nyt aion ampua… minun puolestani kaksintaistelu voi esteettä jatkua.

— Koska asia on siten, voidaan aloittaa uudelleen, — sanoi Mavriki
Nikolajevitš Gaganoville.

— Hyvät herrat, paikoillenne! — Kirillov komensi.

Vastustajat kävivät toisiaan kohti, Gaganov ei taaskaan osunut, ja Stavroginin laukaus lensi taas ilmaan. Muuten, Nikolai Vsevolodovitšin laukauksista olisi hyvin voinut väitellä, ja jos hän äsken itse ei olisi nimenomaan väittänyt tahallaan ampuneensa tähtäämättä, olisi yhtä hyvin voinut väittää hänen ampuneen, kuten pitikin. Ei hän tähdännyt suoraan taivaaseen tai puuhun, vaan oli tähtäävinään vastustajaansa, vaikkakin tosin metrin verran yläpuolelle hänen hattuaan. Toisella kerralla tähtäys näytti vieläkin todellisemmalta, mutta Gaganovia oli enää mahdoton saada luopumaan hänen epäluulostansa.

— Taas! — hän huudahti kiristellen hampaitaan, — yhdentekevää! Minut on haastettu, ja käytän siis hyväkseni oikeuttani. Tahdon ampua kolmannen kerran… käyköön miten tahansa.

— Teillä on siihen täysi oikeus, — sanoa jymähdytti Kirillov siihen.

Mavriki Nikolajevitš ei sanonut sanaakaan. Kolmannen kerran asetuttiin vastakkain, komennus kuului. Tällä kertaa Gaganov meni aivan rajaviivalle ja alkoi tähdätä jo siitä suoraan, kahdentoista askelen päästä. Hänen kätensä vapisivat liian pahasti, hänen oli mahdoton tähdätä oikein. Stavrogin seisoi pistoli ojennettuna maata kohti ja odotti laukausta.

— Tähtäätte liian kauan, liian kauan! — huudahti Kirillov kiihkeästi, — laukaiskaa! — Laukais-kaa! Mutta samassa jo kajahtikin laukaus, ja tällä kertaa Nikolai Vsevolodovitšin valkea huopahattu lensi maahan. Laukaus oli hyvin osattu. Hatun kuvussa ampumareikä oli sangen alhaalla. Vain puoli tuumaa alemmaksi, ja kaikki olisi ollut selvää. Kirillov meni luo ja ojensi hatun Nikolai Vsevolodovitšille.

— Laukaiskaa, älkää viivyttäkö vastustajaa! — — huusi Mavriki Nikolajevitš hyvin kiihtyneenä huomatessaan, että Stavrogin melkein näytti unohtaneen koko laukaisun ja tarkasteli vain Kirillovin kanssa hattuaan. Stavrogin vavahti, katsahti Gaganoviin, kääntyi syrjin päin ja tällä kertaa laukaisi ilman vähintäkään hienotunteisuutta aivan ohi, suoraan metsään. Kaksintaistelu päättyi. Gaganov seisoi kuin maahan naulattu. Mavriki Nikolajevitš läheni häntä, tahtoi sanoa jotakin, mutta tämä ei näyttänyt osoittavan vähääkään ymmärtävänsä häntä. Poistuessaan Kirillov kohotti hattuaan ja kumarsi Mavriki Nikolajevitšille, mutta Stavrogin näytti unohtaneen entisen kohteliaisuutensa. Ammuttuaan metsään hän ei enää edes kääntynyt rajaviivaa kohti, vaan ojennettuaan pistolinsa Kirilloville lähti kiireesti hevosten luo. Hän näytti vihaiselta ja oli aivan ääneti. Samoin vaikeni Kirillov. Istuttuaan satuloihinsa he päästivät hevoset heti täyteen laukkaan.

III.

— Miksi ette puhu? — Stavrogin katkaisi kärsimättömästi äänettömyyden, mutta vasta lähellä kotiansa.

— Mitä tahdotte? — vastasi Kirillov ja oli vähällä suistua hevosen selästä sen juuri noustessa takajaloilleen.

Stavrogin hillitsi itsensä.

— Aikomukseni ei ollut loukata tuota hölmöä… mutta tein sen kuitenkin, — hän sanoi hiljaa.

— Niin te teitte, — Kirillovin ääni jyrähti, — ja sitäpaitsi hän ei ole hölmö.

— Tein kuitenkin parhaani.

— Ettepä.

— Mitä sitten olisi pitänyt tehdä?

— Olla haastamatta kaksintaisteluun.

— Ja vielä kerran ottaa vastaan isku vasten kasvoja.

— Vaikkapa vasten kasvoja.

— En ymmärrä enää mitään! — puheli Stavrogin äkeissään, — miksi kaikki odottavat minulta sellaista, mitä ei keneltäkään toiselta odoteta? Miksi minun on kestettävä sellaista, mitä kukaan muu ei kestäisi, ja otettava hartioilleni ies, jota ei kukaan muukaan jaksaisi kantaa?

— Luulin, että te itse etsitte iestä?

— Minäkö iestä?

— Niin.

— Oletteko te… sen huomannut?

— Olen.

— Huomaako sen niin hyvin?

— Huomaa.

Hetkisen molemmat olivat vaiti. Stavroginin kasvoihin tuli huolekas ilme. Hän oli hämmästynyt.

— En ampunut sen vuoksi, että tosiaankaan en tahtonut surmata, eikä siinä ollut yhtään mitään muuta, sen saatte uskoa, — hän sanoi hätäisesti ja huolekkaana ikäänkuin puolustautuakseen.

— Ei olisi pitänyt loukata.

— Miten olisi sitten ollut meneteltävä?

— Olisi pitänyt surmata.

— Oletteko pahoillanne, etten surmannut häntä?

— En minä pahoillani. Uskoin, että tahdoitte surmata. Ette tiedä itsekään mitä etsitte.

— Etsin iestä, — Stavrogin naurahti.

— Ette halunnut itse verta, miksi annoitte hänelle tilaisuuden surmata?

— Jos en olisi haastanut häntä, hän olisi surmannut minut kaksintaisteluttakin.

— Ei sitä olisi pitänyt ottaa lukuun. Ehkä ei olisi surmannutkaan.

— Olisi vain lyönyt minua, niinkö?

Ei sitäkään olisi pitänyt ottaa lukuun. Kantakaa ikeenne. Muuten ei sitä lueta teille ansioksi.

— Minä vähät ansiosta, en minä ole sitä keneltään kerjännyt.

— Luulin, että etsitte sitä, — sanoi Kirillov hirvittävän kylmäverisesti.

He ajoivat portista sisälle.

— Tuletteko luokseni? — ehdotti Nikolai Vsevolodovitš.

— En, olen kotona, hyvästi. — Hän nousi ratsulta ja otti aselaatikon kainaloonsa.

— Älkää te ainakaan olko vihainen minulle!

— Stavrogin ojensi hänelle kätensä hyvästiksi.

— En vähääkään! — Kirillov kääntyi takaisin tarttuakseen ojennettuun käteen. — Jos minulle ies on helppo, johtuu se vain luonnosta, mutta jos teidän on vaikeampi, johtuu sekin luonnosta. Ei pidä hävetä liikoja, riittää vähempikin.

— Tiedän olevani heikko luonne, enhän ole pyrkinytkään voimakkaiden joukkoon.

— Älkää pyrkikö. Te ette ole voimakas. Tulkaa juomaan teetä.

Nikolai Vsevolodovitšin mieli oli kovin hämmentynyt hänen saapuessaan omaan huoneeseensa.

IV.

Aleksei Jegorovitšilta hän heti palattuansa kuuli, että Varvara Petrovna, iloisena, että Nikolai Vsevolodovitš kahdeksan päivän sairauden jälkeen oli vihdoin lähtenyt ratsastusretkelle, oli pyytänyt valjastamaan vaunut ja lähtenyt yksin »entisen hyvän tavan mukaan» hengittämään raitista ilmaa, sillä kahdeksan päivän kuluessa hän oli miltei unohtanut, mitä raittiin ilman hengittäminen merkitsi.

— Yksinkö hän lähti vai menikö Darja Pavlovna hänen mukaansa? — keskeytti Nikolai Vsevolodovitš äkkiä ukon puheen ja rypisti pahaa ennustavasti kulmakarvansa saatuaan kuulla, että Darja Pavlovna oli »huonovointisuutensa» vuoksi kieltäynyt lähtemästä ja oleskeli parhaillaan omalla puolellaan.

— Kuulehan, vanhus, — hän sanoi aivan kuin tehtyään jonkin päätöksen, — vahdi häntä koko päivä ja heti, kun huomaat hänen aikovan luokseni, pysähdytä hänet ja sano, etten ainakaan muutamaan päivään voi ottaa häntä vastaan… ja että tämä on tahtoni… ja kun saan aikaa, pyydän kyllä itse hänet luokseni… kuulithan?

— Tottelen, — kuiskasi Aleksei Jegorovitš surullisesti katse maahan luotuna.

— Ei ennen kuin sitten, kun olet varma siitä, että hän todella aikoo luokseni.

— Olkaa rauhassa, erehdystä ei tapahdu. Minun kauttani ovat nämä käynnit tähänkin asti tapahtuneet, aina on minun apuuni turvauduttu.

— Tiedän sen. Mutta ei kuitenkaan pidä ennen, kuin hän todella on tulemassa. Tuo minulle teetä, jos voit, ja heti.

Vanhus oli tuskin ehtinyt poistua, kun miltei jo samana hetkenä ovi avautui uudelleen ja kynnykselle ilmestyi Darja Pavlovna. Hänen katseensa oli rauhallinen, mutta hän oli kalpea.

— Mistä te tulette? — kysyi Stavrogin.

— Seisoin oven takana odottamassa, kunnes hän lähtisi ja minä pääsisin sisälle. Kuulin määräykset, jotka te hänelle annoitte; kun hän tuli ovesta, piilottauduin oikealle seinämän taa, eikä hän minua huomannut.

— Olen jo kauan ajatellut, että meidän on lopetettava… Daša… ennenkuin niin kauan kuin vielä on… En voinut ottaa teitä vastaan yöllä kirjeestänne huolimatta. Tahdoin itsekin kirjoittaa teille, mutta minä en osaa kirjoittaa, — hän lisäsi tuskaisesti ja inhon ilmein.

— Olen itsekin ajatellut, että olisi lopetettava, Varvara Petrovna aavistaa jo liian selvään suhteemme.

— Aavistakoon.

— Ei, ei pitäisi antaa hänen olla huolissaan. Ja näinkö nyt on oleva loppuun asti?

— Te siis yhä vain odottelette jonkinlaista loppua?

— Olen varma siitä.

— Elämässä ei lopu mikään.

— Mutta tästä tulee loppu. Kutsukaa sitten minua, tulen luoksenne.
Hyvästi nyt.

— Millainen on sitten oleva tuo loppu? — Nikolai Vsevolodovitš naurahti.

— Ette ole haavoittunut… ettekö ole vuodattanut toisen verta? — kysäisi Darja Pavlovna itse vastaamatta Nikolai Vsevolodovitšin kysymykseen.

— Miten typerätä! En surmannut ketään, olkaa rauhassa. Muuten, tänään vielä kertoo siitä teille jokainen. Olen huonovointinen.

— Lähden siis. Tänään ei kai avioliiton julkisuuteen saattamisesta tule mitään? — hän kysäisi vielä epäröiden.

— Ei tänään, eikä huomennakaan. Ylihuomisesta en tiedä, ehkä siksi kuolemme jo kaikki, ja se olisi sitäkin parempi. Jättäkää jo, jättäkää minut viimeinkin rauhaan.

— Ettehän vie turmioon sitä toista… mielipuolta?

— Mielipuolia en vie turmioon, en toista enkä toista, mutta järkevän kai vien. Olen niin alhainen ja huono, Daša, että luulen todellakin »loppujen lopuksi» — kuten teidän on tapana sanoa — kutsuvani teitä, ja te, järjestänne huolimatta, noudatatte ehkä kutsuani. Miksi te itse etsitte turmiotanne?

— Minä tiedän, että loppujen lopuksi teidän kanssanne ei jää muita kuin minä yksin, ja… sitä minä odotan.

— Mutta jospa minä en kutsukaan teitä, vaan pakenen?

— Niin ei voi käydä, kyllä te kutsutte.

— Tiedättekö, että noihin sanoihinne sisältyy suurta halveksuntaa minua kohtaan.

— Tiedätte varsin hyvin, että niihin sisältyy muutakin.

— Siis halveksumistakin niissä kuitenkin on?

— En sanonut niin. Jumala olkoon todistajanani, en mitään toivo niin kuin sitä, että te ette koskaan minua tarvitsisi.

— Toinen ajatus on toisen arvoinen, en minäkään tahtoisi teidän turmiotanne.

— Ette koskaan, ette mitenkään voi tuottaa minulle turmiota, senhän te parhaiten itse tiedätte, — sanoi Darja Pavlovna nopeasti ja varmasti. — Jos ette te minua tarvitse, niin menen laupeudensisareksi, sairaanhoitajattareksi tai kirjainkaupustelijaksi, raamatuita kauppaamaan. Olen niin päättänyt. En voi mennä kenenkään vaimoksi, en voi myöskään asua tällaisessa talossa kuin tämä on. En minä sitä etsi… Te tiedätte kaiken.

— En minä tiedä. En ole koskaan oikeastaan päässyt selville siitä, mitä te minusta tahdotte. Minusta on aina tuntunut, että olen teille mielenkiintoinen samalla tavalla kuin jollekulle vanhalle sairaanhoitajalle joku hänen mielipotilaistaan on jostakin syystä hänen mielestään muita parempi, tai vieläkin selvempi vertaus, kuten muutamien jumalisien eukkojen mielestä, eukkojen, jotka tuppautuvat jokaisiin hautajaisiin, toiset ruumiit ovat miellyttävämpiä kuin toiset. Miksi te niin omituisesti tuijotatte minuun?

— Oletteko hyvin sairas? — kysyi Darja Pavlovna myötätuntoisesti ja katsoen häntä tutkivasti. Hyvä Jumala. Ja tuo mies tahtoisi tulla ilman minua toimeen.

— Kuulkaahan, Daša, minä näen yhtämittaa näkyjä. Eräskin riivaajainen ehdotti minulle eilen sillalla, että Lebjadkin ja Marja Timofejevna olisi murhattava, että pääsisin irti tuosta laillisesta avioliitostani, vieläpä niin, että jäljetkin hautaantuisivat. Pyysi jo kolme ruplaa käsirahaakin, mutta samalla kuitenkin mainitsi, että koko tämä »leikkaus» maksaisi vähintään puolisentoista tuhatta ruplaa, siinäpä vasta laskevainen piru! Kirjanpitäjä suorastaan! Hahaha!

— Oletteko aivan varma siitä, että se todellakin oli näky?

— En, en vähääkään, se oli kaikkea muuta kuin näky! Yksinkertaisesti se oli vain pakkotyövanki — Fedjka, ryöväri, joka on karannut rangaistussiirtolasta. Mutta ei ole nyt siitä kysymys. Arvaatteko, mitä tein? Annoin hänelle kukkarostani kaikki rahat, ja nyt hän on aivan varma siitä, että ne olivat etumaksuksi annetut.

— Te tapasitte hänet yöllä, ja hän teki silloin ehdotuksensa? Ettekö tosiaan jo huomaa, että heidän verkkonsa ympäröi jo teitä joka puolelta.

— Olkoot. Näen, että tahtoisitte kysyä minulta jotakin, näen sen silmistänne, — hän lisäsi rauhattoman vihamielisesti ja ärtyneesti hymyillen.

Daša säikähti.

— En tahdo kysyä, en epäile vähääkään, olkaa vaiti mieluummin! — hän huudahti rauhattomasti aivan kuin tahtoen torjua luotaan kysymyksen.

— Te olette siis varma siitä, etten mene Fedjkaa tapaamaan.

— Voi, hyvä Jumala! — Darja Pavlovna löi kätensä yhteen, — miksi te kiusaatte minua?

— No niin, suokaa anteeksi minulle typerä leikinlaskuni, olen varmaankin oppinut heidän joukossaan huonoille tavoille. Tiedättekö, eilisestä yöstä alkaen minua on kauheasti naurattanut, naurattanut lakkaamatta, kauan ja paljon. Olen aivan kuin naurulla ladattu… Ssh! Äiti tuli! Tunnen kolinasta, ainakin hänen vaununsa pysähtyivät portaiden eteen.

Daša tarttui hänen käteensä.

— Suojelkoon Jumala teitä demoniltanne ja… kutsukaa, kutsukaa minut pian luoksenne!

— Te puhutte demonista! Se on vain pieni pahanpäiväinen, risatautinen riivaajainen, joka on saanut nuhan, eräs noita — epäonnistuneita. Mutta te, Daša, te ette taaskaan uskalla puhua suutanne puhtaaksi?

Darja Pavlovnan katseessa oli jotakin sydäntäsärkevää ja moittivaa. Hän kääntyi ovelle.

— Kuulkaahan, — huusi Nikolai Vsevolodovitš hänen jälkeensä hänen suunsa vetäytyessä ilkeän pilkalliseen hymyyn. — Jos… no niin… sanalla sanoen, jos… ymmärrättehän, jospa vaikka Fedjkan luo… ja sitten kutsuisin teitä — tulisitteko vielä senkin jälkeen?

Darja Pavlovna kiiruhti pois päätään kääntämättä kasvot käsiensä peitossa.

— Tulee se vielä senkin jälkeen! — kuiskasi Nikolai Vsevolodovitš hetken mietittyään ja hänen kasvoilleen levisi halveksivan inhon ilme. — Sairaan piika! Hm! Mutta ehkä tarvitsenkin oikeastaan vain sellaisen!

NELJÄS LUKU.

Kaikki odottelevat

I.

Merkillistä oli, miten yksimielisesti koko seurapiirimme suhtautui kaksintaisteluun. Huhu siitä ennätti levitä jo sangen pian, ja kaikki asettuivat empimättä Nikolai Vsevolodovitšin puolelle. Monet hänen entisistä vihamiehistäänkin tunnustautuivat nyt hänen ystävikseen. Seurapiirimme mielenmuutokseen lienevät vaikuttaneet eniten erään naishenkilön sangen sattuvasti lausumat sanat. Tämä henkilö ei ollut näet vielä tähän mennessä ilmaissut mielipidettään, ja senvuoksi hänen sanansa antoivat tapaukselle uuden merkityksen, mikä huvitti suuresti seurapiirimme enemmistöä. Tämä tapahtui seuraavalla tavalla. Heti kaksintaistelua seuranneena päivänä koko kaupunki kokoontui kuvernementtimme aatelismarsalkan rouvan nimipäiville. Vieraiden joukossa, tai oikeammin aivan ensimmäisenä vieraiden joukossa, oli Julija Mihailovna mukanaan Lizaveta Nikolajevna, joka suorastaan säteili kauneutta ja silmiinpistävää iloisuutta, niin että meidän arvoisista naisistamme tämä tällä kertaa oli jo suorastaan arveluttavaa. On mainittava, että kukaan ei enää epäillyt, että hänen ja Mavriki Nikolajevitšin välillä pian julkaistaisiin kihlaus. Kun muudan virkaerossa oleva arvokas kenraali, josta vielä puhumme enemmänkin, leikillisesti huomautti tuona iltana tästä suoraan Lizaveta Nikolajevnalle tämä tunnusti tosiaankin olevansa morsian, — ja mitä luulettekaan? Ainoakaan seurapiirimme naisista ei kuitenkaan ottanut tätä vähääkään uskoakseen. Kaikki itsepintaisesti uskoivat, että Sveitsissä oli kuin olikin eletty jokin romaani, jota pidettiin perhesalaisuutena, ja että Julija Mihailovnalla oli välttämättä siinä osansa. Vaikeata oli selittää, miten nämä huhut, tai oikeastaan aivan tuulesta temmatut kuvittelut, saattoivat niin itsepintaisesti elää ja miksi Julija Mihailovna tahdottiin välttämättä sekoittaa niihin. Tuskin hän oli astunut huoneeseen, kun kaikkien katseet omituisen odottavina kääntyivät häneen. Mainittakoon, että äskeinen tapahtuma oli vielä liian läheinen, ja kaikki ne seikat, mitkä olivat aiheutuneet siitä, vaikuttivat, että siitä puhuttiin vielä varovaisesti, kuiskaillen. Sitäpaitsi ei ollenkaan tiedetty, miten viranomaiset tulisivat suhtautumaan asiaan. Ei kumpaakaan kaksintaisteluun osaaottaneista oltu mitenkään hätyytelty. Muun muassa oli kaikkien tiedossa, että Artemi Pavlovitš oli varhain aamulla saanut aivan esteettä lähteä maatilalleen Duhoviin. Mutta kuitenkin kaikki halusivat hartaasti, että joku uskalikko aukaisisi ensin suunsa ja siten ikäänkuin avaisi samalla seurapiirin kärsimättömyyden oven. Kaikki olivat panneet toivonsa äskenmainittuun kenraaliin, eivätkä he odotuksessaan pettyneetkään.

Tällä kenraalilla, klubimme kaikkein arvossapidetyimmällä jäsenellä, tilanomistajalla, vaikk'ei tosin hyvin rikkaalla, mutta mielipiteiltään hyvin omaperäisellä, parantumattomalla naisten kehittelijällä oli tapana suurissa kutsuissa kenraalinomaisen mahdikkaasti puhua aina ääneen juuri siitä, mistä toiset vasta tuskin rohkenivat varovaisesti kuiskailla. Ja siinä olikin hänen erikoismerkityksensä meidän seurapiirissämme. Sitäpaitsi hänellä oli tapana puhua ääneen venytellen ja makeilevasti, minkä puhetavan hän varmaan oli omaksunut ulkomailla matkustelevilta venäläisiltä tai niiltä ennen muinoin rikkailta tilanomistajilta, jotka talonpoikien vapauttamisen johdosta olivat eniten menettäneet. Stepan Trofimovitš oli kerran suvainnut huomauttaa, että mitä enemmän tilanomistaja oli menettänyt, sitä makeammin hän maiskutteli suutaan ja venytteli sanoja puhuessaan. Muuten, Stepan Trofimovitš itse puhui venytellen ja makeilevasti, vaikka hän ei tietenkään itse itsestään sitä voinut huomata.

Kenraali alkoi puhua kuten ainakin asiantuntija. Ensinnäkin, hän oli Artemi Pavlovitšille jotakin kaukaista sukuakin, vaikka olikin hänen kanssaan riidoissa, heillä lienee ollut oikeudenkäyntejäkin keskenään, ja lisäksi hän oli kerran itsekin ottanut osaa kahteen kaksintaisteluun, olipa vielä toisen takia saanut lähteä rangaistusretkellekin Kaukaasiaan tavallisena rivisotilaana. Joku mainitsi Varvara Petrovnankin nimen, hän kun jo toisen kerran oli »sairautensa» jälkeen käynyt ajelulla, tai oikeastaan ei puhuttu niinkään paljon hänestä itsestään kuin hänen vaunujensa harmaasta nelivaljakosta, joka oli kotoisin Stavroginien omasta hevossiittolasta. Silloin kenraali mainitsi äkkiä tavanneensa tänään »nuoren Stavroginin» ratsain… Kaikki vaikenivat. Kenraali maiskahdutti kerran huuliansa ja julisti, aukaisten samassa armolliseksi suosionosoitukseksi saamansa kultaisen nuuskarasian:

— Vahinko, etten ollut täällä joitakin vuosia sitten… olin näet silloin Karlsbadissa… Hm! Tuo nuori mies huvittaa minua suuresti, olen kuullut kerrottavan hänestä jos jotakin. Hm! Onkohan hän tosiaankin mielipuoli? Niin silloin tiedettiin väittää. Sitten kuulen, että joku ylioppilas loukkaa häntä täällä, vieläpä naisten aikana, ja että hän muka oli mennyt pöydän alle piiloon. Ja eilen taas kuulen Stepan Vysotskilta että Stavrogin on ollut kaksintaistelussa sen Gaganovin kanssa. Ja vain pelkästä kohteliaisuudesta hän lienee tällä kertaa asettanut otsansa maaliksi raivostuneelle vihamiehelleen päästäkseen vain hänestä jotenkin eroon. Hm. Tämä muistuttaa jo kaartin tapoja kaksikymmenluvulla. Seurusteleeko hän täällä missään?

Kenraali vaikeni aivan kuin odotellen vastausta. Seurapiirin kärsimättömyyden ovi oli lennähtänyt selko selälleen.

— Mikä olisi yksinkertaisempaa! — Julija Mihailovna koroitti äänensä harmissaan siitä, että kaikki aivan kuin käskystä loivat katseensa häneen. — Onko mitään ihmettelemistä siinä, että Stavrogin haastoi Gaganovin kaksintaisteluun, mutta ei ylioppilasta? Eihän hän saattanut kaksintaistella entisen maaorjansa kanssa!

Ihmeelliset sanat! Kuinka yksinkertaiset ja selvät, eivätkä ne kuitenkaan olleet juolahtaneet kenenkään muun mieleen, sanat, joilla oli mitä ihmeellisimmät seuraukset. Kaikki, mikä haiskahti skandaalille ja juorulle, kaikki pieni ja anekdoottimainen oli samassa siirtynyt jonnekin kauas, ja asian kokonaan uusi puoli näyttäytyi. Tuli esille uusi henkilö, jonka suhteen oli erehdytty, henkilö, jolla oli suorastaan ihanteellisen ankarat käsitykset asioista. Ylioppilas, siis sivistynyt ja vapaa mies, loukkaa häntä verisesti, mutta hän halveksii loukkaajaa, koska tämä on -— entinen maaorja. Seurapiirin kesken touhutaan ja juorutaan. Kevytmielinen hienosto kääntää halveksuen selkänsä korvapuustin saaneelle, mutta halveksuen tämä kääntyy samoin pois hienostosta, joka ei jaksa kohota hänen ylhäisten käsitystenpä tasalle, vaikka pitääkin oikeutenaan väitellä niistä.

‒ Ja sitten me tässä, Ivan Aleksandrovitš, olemme muka tietävinämme, millaiset käsitykset ovat oikeita, — huomautti muudan klubin vanhoista herroista toiselle ylevämielisen itsesyytöksen puuskassa.

— Niin on, Pjotr Mihailovitš, niinpä niin, — toinen myönteli, — ja sitten vielä moititaan nykypolven nuorisoa.

— Ei tässä ole kysymys nuorisosta, Ivan Aleksandrovitš, — kolmas huomautti siihen, — ei nuoriso, vaan tähti, niin, niin, eikä suinkaan vain yksi nuorisosta. Kas niin on tämä käsitettävä. Ja sellaista me juuri tarvitsemmekin. Oikeita ihmisiä on enää vain harvassa.

Tärkeintä tässä oli, että tuo »tulevaisuuden mies», paitsi sitä, että hän oli osoittautunut »todelliseksi aatelismieheksi», oli sitäpaitsi myös kuvernementtimme rikkaimpia tilanomistajia, ja niin ollen hänestä saattoi olla paljon apua ja tukea aatelisten asioita järjesteltäessä. Olenhan muuten jo maininnut tilanomistajiemme mielentilasta näihin aikoihin.

Liioiteltiin jo suorastaan.

— Ei siinä vielä kyllin, että hän ei haastanut kaksintaisteluun, kuuluupa vielä vieneen kätensäkin selän taakse, se on aivan erikoisesti painettava mieleen, teidän ylhäisyytenne, — muudankin toi esille.

— Eikä lähtenyt raahaamaan tätä uuden tuomioistuimen eteen, — kolmas lisäsi taas siihen.

— Niin, vaikka se olisi tuominnut vasten aatelismiehen kasvoja heitetystä herjauksesta viidentoista ruplan sakkoon. Hehehe!

— Ei, mutta minäpä kerronkin teille jotakin noista uusista tuomioistuimista, — muudan innostui taas. — Jos joku on varastanut tai tehnyt jonkin muun konnantyön, ja hänet on saatu kiinni ja rikos paljastettu, — hänen ei tarvitse muuta kuin juosta kotiinsa, niin kauan kuin se vielä käy päinsä, ja tappaa vaikka äitinsä. Silloin hänet vapautetaan heti kaikista syytteistä, ja naiset leyhyttelevät hänelle korokkeelta batistinenäliinojaan. Tämä on totinen tosi.

— Totta se on, totta!

Asiaan soveltuvia juorujuttujakaan ei käynyt kiertäminen. Muisteltiin, miten Nikolai Vsevolodovitš oli ollut hyvää pataa kreivi K:n kanssa. Tämän samaisen kreivin omalaatuisen ankarat mielipiteet viimeaikaisesta reformista olivat yleensä tunnetut. Tiedettiin varsin hyvin hänen merkillisistä toimenpiteistäänkin, jotka kuitenkin viime aikoina oli saatu estetyiksi. Ja nyt kaikille selvisi äkkiä, että Nikolai Vsevolodovitš oli varmasti kihloissa kreivi K:n jonkun tyttären kanssa, vaikka ei ollutkaan ilmennyt mitään, mikä olisi tätä huhua tukenut. Ja mitä taas tuli noihin ihmeellisiin Sveitsin seikkailuihin ja Lizaveta Nikolajevnaan, niin niistä kukaan naisistamme, ei viitsinyt enää edes mainita. On sanottava, että Drozdovit olivat tähän mennessä tosin ehtineet jo suoriutua kaikista aikaisemmin laiminlyömistään vieraskäynneistä. Lizaveta Nikolajevnaa ruvettiin jo pitämään aivan tavallisena nuorena tyttönä, joka »koketeerasi» huonoilla hermoillaan. Hänen pyörtymiskohtauksensa Nikolai Vsevolodovitšin tulopäivänä selitettiin johtuvaksi yksistään pelästyksestä, jonka ylioppilaan säädytön teko oli aiheuttanut. Mikäli mahdollista, kaikki koetettiin selittää aivan luonnollisesti, sellainenkin, jota aikaisemmin oli väkisinkin tahdottu katsella jossakin hyvin fantastisessa valaistuksessa. Ja kompurajalka unohdettiin kokonaan. Tuntui suorastaan hävettävältä muistella enää koko juttua. »Vaikkapa nyt olisi ollut satakuntakin kompurajalkaa, — kuka meistä ei olisi ollut kerran nuori!» Erikoisesti koetettiin tuoda esille Nikolai Vsevolodovitšin kunnioittava huomaavaisuus äitiänsä kohtaan, hakemalla haettiin jos jonkinlaisia hyveitä, joita voitiin hänelle omistaa, puhuttiin hänen oppineisuudestaan, jonka hän oli hankkinut neljänä vuonna Saksan yliopistoissa opiskellessaan. Artemi Pavlovitšin käytöstä ei voitu moittia kyllin sopimattomaksi: »on vaikeata saada tunnustusta omiltaan», ja Julija Mihailovna, — niin päätettiin nyt lopullisesti, — oli harvinaisen tarkkanäköinen nainen.

Kun Nikolai Vsevolodovitš siis itse lopulta saapui heidän joukkoonsa, hänet otettiin vastaan naiivin totisesti, kaikissa häneen kohdistetuissa katseissa oli kärsimätön odotus. Nikolai Vsevolodovitš verhoutui heti ankaran äänettömyyden vaippaan, ja se oli tietenkin kaikkien mielestä hänelle enemmän eduksi, kuin jos hän olisi aloittanut selitystulvalla. Sanalla sanoen, tekipä hän mitä tahansa, niin kaikki hyväksyttiin, hän oli kerta kaikkiaan »tullut muotiin». Jos joku kerran joutuu kuvernementin seurapiireihin, hänen on vaikeata päästä niistä enää irti. Nikolai Vsevolodovitš alkoi entiseen tapaansa tunnetun tahdikkaasti täyttää seuravelvollisuuksiansa. Kovin hauskana seuramiehenä häntä ei tosin pidetty, olihan hän »mies, jolla on ollut kärsimyksiä ja joka ei ole kuten muut, on hänellä siis syytäkin olla totinen». Vieläpä hänen ylpeytensäkin ja erillään pysyttelemisensäkin, jonka vuoksi häntä neljä vuotta sitten niin oli vihattu, olivat nyt kaikkien mielestä sangen kunnioitettavia ja miellyttäviä ominaisuuksia.

Eniten riemuitsi Varvara Petrovna. On vaikeata päätellä, missä määrin hän suri Lizaveta Nikolajevnan suhteen rakentelemiensa tuulentupien särkymistä. Varmasti häntä auttoi tässä kohdin sukuylpeyskin. Omituisinta oli, että Varvara Petrovna tosiaankin uskoi aivan varmasti, että Nicolas'lla oli todellakin »valittunsa» kreivi K:n perheessä, ja hän uskoi näitä huhuja sittenkin, vaikka hän, kuten kaikki muutkin, oli temmannut ne suoraan tuulesta. Itse hän ei uskaltanut kysyä asiata suoraan Nikolai Vsevolodovitšilta. Parina kertana hän ei tosin ollut malttanut olla huomauttamatta noin vain leikillä, että hänelle ei oltu osoitettu tarpeellista avomielisyyttä. Nikolai Vsevolodovitš oli siihen vain hymyillyt ja vaiennut. Vaitioloa oli silloin pidetty myöntymyksen merkkinä. Mutta kuitenkaan Varvara Petrovna ei koskaan saattanut unohtaa kompurajalkaa. Kuin raskas kivi se ajatus painoi hänen sydäntänsä, vaivasi painajaisena häntä kauheissa unennäöissä, ja arvelut yhtyivät hänen ajatuksissaan aina niihin haaveisiin, jotka liittyivät kreivi K:n tyttäriin. Mutta tämän me otamme vielä kerran uudelleen puheeksi. On itsestään selvää, että samassa suhteessa kasvoi myös seurapiirien erikoisen huomaavainen kohteliaisuus Varvara Petrovnaa kohtaan, mutta hän ei käyttänyt sitä paljoakaan hyväkseen ja kävi harvoin vieraissa.

Mutta kuvernöörinrouvan luona hän sentään kävi juhlallisesti vieraskäynnillä. Kuka muu kuin hän olisi enää voinut enemmän iloita niistä äskenmainituista Julija Mihailovnan suurta huomiota herättäneistä sanoista, jotka tämä oli suvainnut lausua aatelismarsalkanrouvan nimipäivillä. Nuo sanat olivat vierittäneet paljon surua hänen sydämeltään ja ratkaisseet monta seikkaa, jotka tuosta onnettomasta sunnuntaista lähtien olivat painaneet hänen mieltänsä. »En ole ymmärtänyt tuon naisen arvoa», hän oli tunnustanut suoraan pikaiseen tapaansa ja ilmoitti Julija Mihailovnalle itselleen tulleensa häntä kiittämään. Julija Mihailovnalle tämä oli hyvin mairittelevaa, mutta hän osasi sentään pitää päänsä pystyssä. Niihin aikoihin hän oli jo alkanut oivaltaa oman arvonsa, —- ehkäpä jo hieman liikaakin. Keskustelun kuluessa hän esimerkiksi rohkeni sanoa suoraan, että ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Stepan Trofimovitšin oppineisuudesta eikä tämän kirjallisesta toiminnasta.

— Olen suosiollinen nuorelle Verhovenskille ja näen hänet mielelläni luonani. Hän saattaa tosin olla ajattelematon, mutta hän on vielä nuori. Muuten — hänellä on kunnioitettavan perinpohjaiset tiedot, eikä hän ainakaan ole mikään entinen virkaheitto kriitikko.

Varvara Petrovna kiiruhti silloin heti huomauttamaan, että ei Stepan Trofimovitš ollut koskaan ollutkaan kriitikko, vaan oli ikänsä kaiken asunut hänen kodissaan. Hänen kuuluisuutensa taas, »jonka koko maailma tuntee», perustui hänen alkuperäisen uransa aikoihin ja viime vuosina taas hänen tieteellisiin tutkimuksiinsa Espanjan historian alalla. Sitäpaitsi hänellä oli parhaillaan aikomus kirjoittaa jotakin Saksan yliopistojen asemasta ja luultavasti myös jotakin Dresdenin madonnasta. Sanalla sanoen, Varvara Petrovna ei antanutkaan Julija Mihailovnan niin vain halventaa Stepan Trofimovitšiansa.

— Dresdenin madonnastako? Te kai tarkoitatte Sikstiiniläistä madonnaa? Chère Varvara Petrovna, kokonaista kaksi tuntia istuin tuota kuvaa katselemassa ja kuitenkin lähdin pois pettyneenä. En ymmärtänyt siitä yhtään mitään ja ihmettelin vain, Karmazinov sanoi samaten, että on todella vaikeata päästä siitä perille. Eivät venäläiset enemmän kuin englantilaisetkaan kuulu enää nykyjään löytävän siitä mitään. Edellinen polvi on temmannut sen maineen tuulesta.

— Uusi suunta siis, vai mitä?

— Olen sitä mieltä, että nuorisoakaan ei pidä halveksia. Sanotaan, että he ovat kommunisteja, mutta minun mielestäni heitä on armahdettava ja annettava heillekin arvoa. Luen nykyjään kaikenlaista, — kaikkia sanomalehtiä ja muita julkaisuja, seuraan luonnontieteitä, — tilaan suuret määrät kaikkea, sillä täytyyhän minun tuntea aika, jossa elän, ja ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä. Eihän voi elää koko ikäänsä vain mielikuvitustensa huipuilla. Olen tullut siihen tulokseen, että nuorisolle on oltava suosiollinen, ja se juuri on omiaan pitämään sitä aisoissa. Uskottehan, Varvara Petrovna, että vain me, seurapiirimme, vaikutuksellamme ja rakkaudellamme, voimme estää heidät kuiluun syöksymästä, kuiluun, johon kaikkien noiden ajastaan jäljessä elävien ukkopahojen suvaitsemattomuus heidät ajaa. Olen muuten iloinen, että te kerroitte minulle Stepan Trofimovitšista. Se johtaa minut ajattelemaan: emmeköhän voisi käyttää häntä hyväksemme kirjallisessa matineassamme. Olette kai kuullut, että päivät pääksytysten järjestelen juhlaa, laadin osanottajien luetteloa, kuvernementtiemme köyhien kotiopettajatarten hyväksi. Niitähän on ympäri koko Venäjänmaan, toinen siellä, toinen täällä, yksistään jo meidän kuvernementissamme niitä on kuusi, sitäpaitsi avustettavien joukossa on vielä kaksi telegrafistia ja kaksi, jotka tahtoisivat jatkaa lukujaan, mikä muuten olisi toistenkin tarkoituksena, mutta heidän varansa eivät näet sitä salli. Surkea on venäläisen naisen kohtalo, Varvara Petrovna! Tästä on nyt jo nostettu kysymys yliopistopiireissäkin, ja valtakunnan neuvoston istuntokin on jo pidetty tämän vuoksi. Meidän ihmeellisessä Venäjänmaassamme saattaa tapahtua mitä tahansa. Ja senpä vuoksi me vain pelkästään rakkaudella ja välittömän lämpimällä ymmärtämyksellämme voimme auttaa tätä suurta asiaa oikealle tolalle. Voi, hyvä Jumala, onko meillä paljon vielä jaloja luonteita! On tietenkin, mutta ne ovat hyvin hajalla. Liittykäämme yhteen, niin käymme voimakkaammiksi! Lyhyesti sanoen: ensin järjestetään kirjallinen matinea minun kodissani, sitten on kevyt aamiainen, jonka jälkeen seuraa väliaika, ja samana iltana vielä ovat tanssiaiset. Ensin oli aikomukseni järjestää illan ensimmäiseksi ohjelmanumeroksi kuvaelmia, mutta siitä olisi kai liian paljon kuluja, ja senvuoksi päätimme, että yleisö saa tyytyä karaktääripuvuissa ja naamioissa esitettävään kadrilliin, joka on kuvaavinaan eri kirjallisuussuuntia. Tämän lystikkään ajatuksen keksi Karmazinov. Hänestä on minulla aina ollut paljon apua. Ette liene kuullut, että hän aikoo myös esittää erään viimeisen tuotteensa, jota ei ole vielä julkaistu. Hän on päättänyt jo jättää kynänsä ja lakata kirjoittamasta. Tämä on hänen viimeisensä, jossa hän tahtoo ottaa jäähyväiset yleisöltä. Ihastuttavan siro pikku teos, jonka otsake kuuluu: »Merci.» Otsakehan on tosin ranskaa, mutta hänen mielestään tämä juuri antaa sille leikillisen vivahduksen ja tekee sen sirommaksi. Minäkin kehoitin häntä pitämään sen. Ajattelin, että Stepan Trofimovitš voisi myös esittää jotakin, jos hänellä olisi jotakin sattuvan lyhyttä… eikä niin kovin oppinutta. Pjotr Stepanovitš muistaakseni ja vielä joku muukin esittää jotakin. Pjotr Stepanovitš pistäytyy kyllä luonanne tekemässä tarkemmin selkoa ohjelmasta. Tai parasta lienee, jos suvaitsette, että itse tuon teille koko ohjelman.

— Sallinette minunkin merkitä nimeni osanottajien luetteloon. Puhun ehdotuksestanne Stepan Trofimovitšille ja voin ehkä pyytää häntä vielä omasta puolestanikin.

Julija Mihailovna oli osannut saada kokonaan Varvara Petrovnan lumoihinsa. Vuorenvankkana hän oli nyt joka asiassa puolustamassa Julija Mihailovnaa ja suutahti jostakin syystä aivan kokonaan Stepan Trofimovitšille. Ja tämä raukka — hänhän ei tietänyt mistään mitään — istuskeli vain kotonaan.

— Olen suorastaan rakastunut häneen, en ymmärrä, miten saatoin
siinä määrin erehtyä tuon naisen suhteen, — hän puheli Nikolai
Vsevolodovitšille ja illalla hänen luokseen pistäytyneelle Pjotr
Stepanovitšille.

— Mutta joka tapauksessa, teidän on kuin onkin sentään tehtävä sovinto ukkopahan kanssa, — sanoi Pjotr Stepanovitš. — Hän on aivan epätoivoissaan, tehän olette suorastaan lähettänyt hänet »keittiön puolelle». Eilen hän oli tervehtinyt teitä teidän ajaessanne häntä vastaan vaunuissanne, mutta te olitte kääntänyt päänne poispäin. Kuulkaahan, emmekö asettaisi häntä vielä kerran esille. Minulla olisi hänen suhteensa omat laskelmani, ja hänestä saattaisi olla vielä hyötyäkin.

— N-i-i-n, hän saa tilaisuuden esitelmöidä.

— En tarkoittanut yksistään sitä. Olin itse aikonut käydä tänään hänen luonaan. Ilmoitanko siis jo hänelle?

— Miten haluatte. -En muuten tiedä, miten aiotte tuon kaiken järjestää, — hän sanoi epäröiden. -— Aioin jo itsekin neuvotella hänen kanssaan ja tahdoin jo määrätä tapaamisajan ja -paikankin. — Hän kävi hyvin totiseksi.

— Ei kannata. Kyllä minä hänelle viestin vien.

— Ehkä niin on parasta. Mutta muistakaa sanoa hänelle, että ilmoitan kyllä tapaamisajasta. Muistakaa välttämättä.

Pjotr Stepanovitš riensi juoksujalkaa ja hymähdellen matkoihinsa. Mikäli muistan, hän oli näinä aikoina yleensä hyvin ärtyisä ja oli melkeinpä ketä kohtaan tahansa hyvin kärsimätön. Omituisinta oli, että kaikki soivat sen hänelle anteeksi. Ylipäänsä oli vallalla käsitys, että häneen oli suhtauduttava jollakin aivan erikoisella tavalla. Mainittakoon, että hän erikoisen ilkeästi suhtautui myös Nikolai Vsevolodovitšin kaksintaistelujuttuun. Se yllätti hänet. Hän oli käynyt kasvoiltaan aivan vihertäväksi, kun hänelle oli kerrottu tästä. Varmasti siinä oli jotakin, joka loukkasi hänen itserakkauttaan: saihan hän siitä tiedonkin vasta seuraavana päivänä, jolloin se oli jo kaikkien muidenkin tiedossa.

— Mutta teillähän ei ollut oikeutta ryhtyä kaksintaisteluun, — hän kuiskasi Stavroginille vasta viidentenä päivänä sen jälkeen tavatessaan hänet klubissa. Merkillisintä oli, että he eivät näinä viitenä päivänä jo aikaisemmin olleet kertaakaan tavanneet, vaikka Pjotr Stepanovitš pistäytyi melkein joka päivä Varvara Petrovnan luona.

Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen ääneti, hajamielisesti, aivan kuin ei olisi käsittänyt, mistä oikeastaan oli kysymys, ja jatkoi matkaansa hänen ohitsensa pysähtymättä. Hän oli menossa klubihuoneiston ison salin kautta ravintolan puolelle.

— Tehän olette käynyt Šatovinkin luona… te aiotte tehdä avioliittonne Marja Timofejevnan kanssa julkiseksi, — Pjotr Stepanovitš juoksi oikein hänen jälkeensä, vieläpä tarttui hajamielisyydessään häntä olkapäähän.

Nikolai Vsevolodovitš ravisti samassa pois hänen kätensä, kääntyi nopeasti häneen päin ja rypisti ankarasti kulmiaan. Pjotr Stepanovitš katsahti häneen hymähtäen, pitkään ja hyvin omituisesti. Tätä kesti silmänräpäyksen ajan. Sitten Nikolai Vsevolodovitš jatkoi matkaansa.

II.

»Ukkopahan» luona Pjotr Stepanovitš oli käynyt heti Varvara Petrovnan luota lähdettyänsä. Se, että hän oli sinne niin kiiruhtanut, oli selitettävissä siten, että hänellä oli vanhaa kaunaa, jonka hän nyt aikoi kostaa ja josta minullakaan ei ollut tähän saakka ollut aavistusta. Asia oli näet sillä tavalla, että heidän viimeksi tavatessaan, siis viime viikon torstaina, Stepan Trofimovitš oli tosin itse aloittanut ensin kiistan, mutta lopettanut sen ajamalla Pjotr Stepanovitšin matkoihinsa uhaten kepillä. Tapahtuman hän oli minulta silloin salannut, mutta tällä kertaa, kun Pjotr Stepanovitš tuli sisälle hymyillen ainaista pilkallista hymyänsä, joka ilmaisi mitä naiivinta omanarvontuntoa, ja uteliaasti joka nurkkaan kurkistellen, Stepan Trofimovitš antoi minulle merkin, josta ymmärsin, että hän tahtoi minun jäävän huoneeseen. Siten minulle selveni kokonaan heidän keskinäinen suhteensa, sillä kuulinhan koko heidän keskustelunsa.

Stepan Trofimovitš istui puoleksi loikoen leposohvallaan. Viime torstaista lähtien hän oli laihtunut, ja iho oli käynyt kellertäväksi. Pjotr Stepanovitš istuutui mitä tuttavallisimpaan tapaansa häikäilemättä vetäen jalat allensa ja anasti leposohvalta enemmän sijaa kuin kunnioitus isää kohtaan oikeastaan olisi sallinut. Stepan Trofimovitš siirtyi arvokkaasti ja ääneti hieman loitommalle hänestä.

Pöydällä oli avattu kirja, se oli romaani Mitä on tehtävä?[8] Minun on valitettavasti tunnustettava eräs ystävämme heikkous. Hänen harhakuvitelmansa olivat lopulta johtaneet hänet siihen varmaan luuloon, että hänen oli kuin olikin lopulta ryöstäydyttävä yksinäisyydestänsä ja antauduttava lopputaisteluun. Pidän varmana, että hän oli tuon romaanin hankkinut itselleen tutkiskellakseen sitä vain siinä ainoassa tarkoituksessa, että joutuessaan kerran lopulliseen yhteenottoon noiden »kirkujien» kanssa hän jo edeltäkäsin olisi selvillä heidän otteistaan ja argumenteistaan luettuansa heidän »katekismuksensa», ja näin varustautuneena hän voisi juhlallisesti kukistaa heidät hänen läsnäollessaan. Voi, miten tuo kirja häntä vaivasi. Epätoivoissaan hän sen toisinaan heitti luotansa ja karattuaan seisoalleen harppaili huoneessaan kuin mielipuoli.

— Myönnän, että tekijän perusajatus on oikea — häntä puistatti kuin vilutaudissa, — mutta sehän se kauheata onkin! Tuohan on meidän ajatuksemme, tuo, juuri meidän; mehän, mehän sen ensiksi istutimme, vaalimme sitä ja valmistimme sille tietä. Ja mitä uutta he oikeastaan ovat kyenneet sanomaan meidän jälkeemme! Mutta, voi hyvä Jumala, miten kaikki se nyt on ilmaistu, käännelty ja väännelty! — hän huusi sormillaan kirjaa naputellen. — Sellaisiinko johtopäätöksiin me pyrimme? Voiko tästä enää kukaan päästä selville, mikä alkujaan oli meidän tarkoituksemme?

— Valistaudut? — pilkkaili Pjotr Stepanovitš ottaen kirjan pöydältä ja luettuaan sen otsakkeen. — On jo aikakin. Tuonpa sinulle parempaakin, jos haluat.

Stepan Trofimovitš jatkoi arvokasta vaitioloaan. Minä istuin aivan sohvan nurkalla.

Pjotr Stepanovitš teki tuota pikaa selkoa tulonsa tarkoituksesta. Stepan Trofimovitšin hämmästyksellä ei tietenkään ollut määrää. Hän kuunteli ehdotusta pelonsekaisen suuttumuksen ilmein.

— Ja tuo Julija Mihailovna saattaa kuvitella, että minä tulisin hänen taloonsa luennoimaan!

— Eivät ne oikeastaan ole ollenkaan sinun puutteessa. Tarkoituksena on vain mairitella sinua ja sitä tietä päästä lähemmäksi Varvara Petrovnaa. Mutta onhan itsestäänselvää, että sinä et tietenkään uskalla kieltäytyä. Ja taitaapa tehdä oma mielesikin, — hän hymähti; — teillä vanhoilla on helvetinmoinen itserakkaus. Mutta, kuulehan, sinun ei pitäisi sentään esittää mitään liian ikävää. Mikäs sinulla tuolla on esillä? Espanjan historiako, vai mitä? Annapa minulle se sitten kolmisen päivää ennen läpiluettavakseni, muuten sinä ehkä saat kaikki torkkumaan.

Tämä hätiköivä ja häikäilemättömän raakojen pistopuheiden lateleminen oli selvästi tahallista. Aivan kuin olisi tahdottu osoittaa, että Stepan Trofimovitšin kanssa ei sen hienompaa puhetapaa käyttäen käynyt keskusteleminenkaan. Stepan Trofimovitš pysyi lujana eikä ollut huomaavinansakaan loukkauksia. Mutta se, minkä hän nyt sai kuulla, vaikutti häneen yhä vain tärisyttävämmin.

— Ja hän, hänkö itse käski tuon kaiken ilmoittamaan minulle ja… teidän kauttanne? — hän kysäisi kalveten.

— Niin, katsos, oikeastaan hän aikoo vielä itsekin tehdä sinulle siitä selkoa ja lupasi ilmoittaa kohtausajan ja -paikan. Se on niitä teidän — sentimentaalisuutenne tähteitä. Kaksikymmentä vuotta sinä olet hänelle kiemaillut ja totuttanut hänet perin merkillisiin edesottamisiin. Mutta ole rauhassa, ei siitä enää ole paljoja jäljellä. Ei sitä hetkeä kulu, että hän ei mainitsisi, miten hänen »silmänsä nyt vasta ovat auenneet». Sanoin hänelle suoraan, että koko tuo teidän ystävyytenne — on ollut vain molemminpuolinen likaveden kaatopaikka. Hän puheli minulle paljonkin, veli veikkoseni, kertoi, millaista lakeijan osaa olet alentunut aina näyttelemään. Minä aivan punastuin puolestasi.

— Minäkö näyttelin lakeijan osaa? — Stepan Trofimovitš ei malttanut olla sanomatta.

— Vieläkin alhaisempaa, olet ollut armoleivänsyöjä, siis lakeija omasta tahdostasi. Ei viitsittäisi tehdä työtä, mutta rahakultaan kyllä silti silmät palaa. Kaiken tuon hän nyt käsittää. Kauheata oli kaikki se, mitä hän kertoi sinusta. Voi, veikkoseni, kuinka makeasti nauroin kirjeille, joita olet hänelle kirjoitellut, aivan tuntuu pahalta ja hävettää niitä muistellessakin. Mutta te olette niin turmeltuneita, niin turmeltuneita! Armoleipä turmelee aina ihmisen — sinä olet elävä esimerkki siitä!

— Hän näytti sinulle minun kirjeeni?

— Jok'ikisen. Mutta ymmärräthän itsekin, että oli aivan mahdotonta lukea niitä kaikkia. Hyi, miten paljon paperia olet tuhrinut, luulenpa, että kirjeitä oli parisen tuhatta… Mutta tiedätkös mitä, ukkokulta, lienee sentään ollut hetki sellainenkin, jolloin hän oli vähällä suostua menemään kanssasi naimisiinkin. Silloin sinä vasta oikein hölmö olit. Arvostelen tietenkin asiaa vain sinun kannaltasi, mutta olisihan se sentään ollut parempaa kuin se, mitä nyt oli vähällä tapahtua, olithan vähällä tulla naitetuksi »peittääksesi toisen synnit», olit kuin narri, joka reuhaa maksusta, jotta toisilla olisi hauskaa!

— Maksusta! Hän ei ole saattanut sanoa, että minä maksusta! — kiljaisi
Stepan Trofimovitš tuskaisesti.

— Mitenkäs muuten? Mitäs sinä luulottelet? Minähän sain sinua puolustaa minkä jaksoin. Sehän onkin oikeastaan ainoa puolustuksesi. Ymmärsihän hän itsekin, että tarvitsit rahaa kuten kuka muu hyvänsä, ja että siltä kannalta olit ehkä oikeassakin. Todistin hänelle sen selvästi, onhan se aivan yhtä selvää, kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, että teillä oli ollut kummallakin yhtä paljon hyötyä toisistanne: hän oli kapitalisti ja sinä — hänen hempeämielinen narrinsa. Mutta, mitä tulee rahoihin, niin niitä hän ei sure vaikka lypsitkin häntä kuten ainakin kiliä. Häntä suututtaa vain se, että hän kahdenkymmenen vuoden ajan uskoi, että sinä nyljit häntä vain tiedottomassa jaloudessasi, olit ovelasti osannut ylläpitää valhetta niin kauan. Sitä, että hän itsekin valehteli puolestansa, sitä hän ei koskaan tule myöntämään, ja senpä vuoksi sinä saatkin tuntea syysi kahdenkertaisena. En ymmärrä, miten saatoit luulotella, että et kerran joutuisi vastaamaan tästä kaikesta. Onhan sinulla sentään jonkinlainen järki sinullakin. Ehdotin hänelle eilen, että hän toimittaisi sinut vanhainkotiin, — ole rauhassa, se olisi sellainen, että siellä olo ei mitenkään loukkaisi sinua. Luultavasti hän ottaakin tuosta neuvostani vaarin. Muistathan, mitä viime kirjeessäsi noin kolme viikkoa sitten kirjoitit minulle H:n kuvernementtiin?

— Ethän vain näyttänyt sitä hänelle? — Stepan Trofimovitš keikahti kauhistuen seisoalleen.

— Miksi en olisi sitä näyttänyt? Ensi töiksenihän sen tein. Senkin kirjeen näytin, jossa ilmoitit, että hän riistää sinua, kadehtii lahjakkuuttasi, ja sitten sen, jossa oli niistä »toisen synneistä». Mutta, kylläpä sinulla, veli hyvä, riittää itserakkautta, se täytyy tunnustaa! Nauroin aivan ääneen. Yleensä kirjeesi ovat perin ikäviä. Sinun tyylisi on hirvittävä. Usein en lukenut minulle lähettämiäsi kirjeitä ollenkaan, eräskin niistä lienee jossakin avaamattomana vielä tänäkin päivänä. Saat sen huomenna takaisin. Mutta viimeinen kirjeesi, viimeinen, se vasta oli kaiken huippu! Nauroin ääneen, aivan ääneen.

— Peto, julmuri! — kiljaisi Stepan Trofimovitš.

— Piru vieköön, sinun kanssasi on mahdotonta keskustella. Kuulepas, joko sinä taas aiot ruveta suuttumaan kuten torstaina.

Stepan Trofimovitš suoristautui uhkaavasti:

— Kuinka sinä uskallat käyttää tuollaista kieltä?

— Millaista kieltä? Eikö tämä ole yksinkertaista ja selvää?

— Mutta sano sinä minulle vihdoinkin, julmuri, oletko poikani vai etkö?

— Sen sinä tietänet itse parhaiten. Vaikka isäthän ovat tässä suhteessa usein hyvin sokeita…

— Vaiti, vaiti! — Stepan Trofimovitš aivan vapisi.

— Katsohan, miten sinä taas ärjyt ja kiukkuat, aivan kuten viime torstainakin. Keppiäsikin kohottelit, mutta minäpä löysin kuin löysinkin todistuskappaleen. Pelkästä uteliaisuudesta pengoin koko illan matkalaukkuani. Rauhoitu pois, on kyllä totta, että se ei anna mitään varmuutta. Se oli vain jonkinlainen kirjelippu tuolle puolalaispahaiselle. Mutta kun muistaa, millainen luonne hänellä oli…

— Sano vielä sana, niin saat korvapuustin.

— On niitä ihmisiä kaikenkarvaisia! — Pjotr Stepanovitš kääntyi ihmeissään minun puoleeni. — Katsokaahan, tämä kaikki sai alkunsa viime torstaina. Olen oikein hyvilläni, että nyt olette ainakin te läsnä voidaksenne sanoa mielipiteenne tästä. Asia on näet näin: hän moittii minua siitä, että puhun muka sillä tapaa äidistäni, mutta eikö hän itse juuri suunnannut ajatuksiani sille tolalle? Pietarissa, ollessani vielä lukiossa, hän herätteli minua parikin kertaa yössä, suuteli ja syleili minua kuin akka, ja saatatteko edes kuvitella, mitä hän öisin minulle näin kertoili? Noita samoja somia juttuja äidistäni! Häneltä minä ne ensiksi kuulin.

— Voi, minähän puhuin kuvaannollisesti! Voi et ole minua ymmärtänyt oikein. Sinä et ole ymmärtänyt mitään, et kerrassaan mitään.

— Mutta sinun puoleltasi se oli kuitenkin alhaisempaa, paljon alhaisempaa kuin se, mitä minä nyt teen, tunnusta pois. Sillä katsos, lopultakin minusta kaikki on yhdentekevää. Minä vain katson asiaa sinun kannaltasi. Mitä minuun tulee, niin ole huoletta, äitiäni en syytä. Olitpa hänellä sinä tai tuo puolalainen, niin minustahan se on sama asia. Enhän minä ole syynä siihen, että siellä Berliinissä teille kävi niin hullusti. Ja voiko teiltä viisaampia tekoja odottaakaan. Mutta ettekö te ole tosiaankin naurettavia kaiken tämän jälkeen. Ja eikö sinusta ole jokseenkin samantekevää, olenko sinun tai ehkä jonkun toisen poika? Ajatelkaahan, — hän kääntyi taas puoleeni, — ei niin ruplan kolikkoa hän ole minun takiani tuhlannut koko elämänsä aikana, kuuteentoista ikävuoteeni saakka ei minua kertaakaan edes tavannut. Sitten hän täällä ryösti minut puti puhtaaksi ja nyt kiljuu, että hänen sydämensä on muka minun takiani tihkunut verta, ja teeskentelee muutenkin minulle kuin — näyttelijä! Mutta enhän minä, hyväinen aika, sentään ole mikään — Varvara Petrovna!

Hän nousi ja otti hattunsa.

— Tänä hetkenä kiroan sinut! — Stepan Trofimovitš kohotti kalpeana kätensä häntä kohti.

— Kaikkeen sitä ihminen tyhmyydessään joutuukin! — Pjotr Stepanovitš näytti olevan ihmeissään. — No, hyvästi nyt, ukkopaha, en tule enää koskaan luoksesi. Lähetä esitelmäsi ajoissa, älä vain unohda, ja jos suinkin voit, niin jätä kaikki typeryydet: vain tosiasioita, tosiasioita ja tosiasioita, ja mikä tärkeintä: mahdollisimman lyhyesti. Hyvästi.

III.

Siihen, että Pjotr Stepanovitš kohteli näin isäänsä, oli muuten vaikuttamassa syitä jos toisiakin. Minusta tuntui, että hänen aikomuksensa oli saada ukko epätoivoissaan tekemään jokin ilmeinen määrätynlainen skandaali. Tämä kaikki oli tarpeellista eräiden muiden tarkoitusperien vuoksi, joista vielä tuonnempana tulee puhe. Tämäntapaisia laskelmia ja suunnitelmia hänelle oli kasaantunut näihin aikoihin koko joukko, ja tietysti kaikki oli hyvin fantastista. Hänellä oli näköpiirissänsä, paitsi Stepan Trofimovitšia, vielä toinenkin marttyyri. Näitä marttyyreja hänellä muuten oli kokonainen liuta, ja se heistä, johon hän oli pannut suurimman toivonsa, ei ollutkaan kukaan muu kuin itse herra von Lembke.

Andrei Antonovitš von Lembke kuului siihen (luonnon-)suosikkiheimoon, johon kuuluvia kalenteritietojen mukaan lasketaan Venäjällä olevan useita satoja tuhansia ja jonka jäsenet massallaan muodostavat — mahdollisesti aivan tietämättänsä — ankarasti kiinteän yhtymän. Tämä yhtymä ei tietenkään ole syntynyt harkiten ja tietoisesti, vaan sanoitta ja välipuheitta se on itseksensä vähitellen muodostunut, ja sillä on siveellinen olemassaolon oikeutus, jota tukee tämän heimon kukin yksilö kohdastansa kaikkialla ja kaikissa olosuhteissa. Andrei Antonovitšilla oli ollut kunnia opiskella eräässä korkeimmassa Venäjän oppilaitoksessa, johon kerääntyy rikkaiden tai suurien suhteidensa vuoksi ansioituneiden perheiden nuorisoa. Tämän oppilaitoksen kasvatit saavat, melkein heti oppikurssinsa suoritettuansa, hyvin huomattavia ja aivan määrätynlaisia valtionvirkoja. Andrei Antonovitšilla oli setä, joka oli insinööri-everstiluutnantti, ja toinen — leipuri, mutta sittenkin hän oli päässyt pujahtamaan ylimpään oppilaitokseen, ja siellä hän tapasi useita muitakin samanlaisia heimoveljiään. Hän oli hauska toveri. Opinnoissaan hän oli hieman kovapäinen, mutta siitä huolimatta kaikki pitivät hänestä. Ja kun ylimmillä luokilla useimmat hänen tovereistaan, etupäässä venäläiset, oppivat keskustelemaan hyvin ylevistä ajan kysymyksistä, vieläpä niin mahtipontisesti, että näytti siltä, kuin he olisivat odottaneet päästötutkintoa vain voidakseen sen jälkeen heti panna kaikki asiat järjestykseen, — silloin Andrei Antonovitšia huvittivat vielä kaikkein viattomimmat koulupojankepposet. Hän nauratti kaikkia, mutta hänen kepposissaan oli enemmän kyynillisyyttä kuin kekseliäisyyttä, ja tämä juuri näytti olevan hänen tarkoituksensakin. Hänellä oli tapana esimerkiksi äkkiä niistää nenää jollakin ihmeellisellä tavalla juuri silloin, kun opettaja oli tekemäisillään hänelle kysymyksensä, mikä sai sekä toverit että opettajan hyvälle tuulelle. Tai sitten hän asettui yhteisessä makuuhuoneessa kättentaputusten kaikuessa johonkin sopimattomaan kuvaelma-asentoon. Hän osasi vielä soittaa nenänsä varrella (vieläpä sangen taitavasti) alkusoiton Fra Diavolosta. Ulkoasunsa suhteen hän oli myös tahallisesti huolimaton, aivan kuin olisi tahtonut sillä erikoisesti keikailla. Viimeisenä vuotena hän alkoi kirjoitella runoja venäjän kielellä. Oman heimokielensä kielioppia taas hän ei, kuten eivät monet muutkaan hänen Venäjällä asuvista heimoveljistään, osannut kunnollisesti. Tämä taipumus runoiluun vei hänet erään hänen juron ja seuraakarttavan toverinsa pariin, joka oli jonkun köyhän kenraalin poika, aito venäläinen ja jota oppilaitoksessa pidettiin tulevana, suurena kirjailijana. Tämä otti hänet suojelukseensa. Mutta tuskin oli kulunut kolmea vuotta heidän pääsemisestään pois oppilaitoksesta, kun tämä juro toveri, joka oli vaihtanut virkauransa venäläiseen kirjallisuuteen ja joutunut senvuoksi herrastelemaan rikkinäisissä saappaissa ja hampaat kylmästä kalisten, kesätakkisillaan kerran syysmyöhällä tapasi sattumalta Anitškinin sillalla entisen suosikkinsa »Lembkan», kuten häntä oppilaitoksessa nimitettiin, ja mitä arvelette silloin tapahtuneen? Tämä ei edes tuntenut entistä toveriansa ensi hetkenä ja pysähtyi aivan ihmeissään. Nuori mies oli moitteettomissa pukimissa, punertava poskiparta oli ihmeen hyvin hoidettu, nenällä oli kakkulat, jalassa lakeerinahkaiset saappaat, hansikkaat uuden uutukaiset, hartioilla keikarimainen päällystakki ja kainalossa salkku. Lembke oli toveriaan kohtaan huomaavainen, sanoi osoitteensa ja pyysi tätä pistäytymään luokseen joskus illalla. Kävi selville, että hän ei ollutkaan enää Lembke, vaan von Lembke. Toveri noudatti kutsua luultavasti vain ilkeämielisessä tarkoituksessa. Portailla, jotka eivät suinkaan olleet komeat eivätkä juhlalliset, mutta kuitenkin punaisen veran peitossa, hänet otti vastaan ovenvartija ja kysyi hänen nimeänsä. Ovikello kilahti ylhäällä heleästi. Mutta odotetun rikkauden asemesta tulija tapasikin »Lembkansa» pienestä, syrjäisestä huonepahaisesta, joka oli pimeä ja ränstynyt, kahtia jaettu tummanvihreillä uutimilla, huonekalut, vaikka tosin täytetyt, olivat kuluneet, ja korkeissa ja kapeissa ikkunoissa oli tummanvihreät verhot. Von Lembke asui hyvin kaukaisen sukulaisensa, kenraalin, luona, joka tuki häntä hänen uudessa virassaan. Hän otti vastaan vieraan ystävällisesti, oli totinen ja siron kohtelias. Puhuttiin kirjallisuudestakin, mutta hyvin kohtuullisesti. Valkeakaulaliinainen lakeija toi miedonpuoleista teetä ja pieniä, pyöreitä, kuivia leivoksia. Ilkeyksissään toveri pyysi saada pullon seltterivettä. Sen hän sai, vaikka se viipyikin hieman, ja Lembke oli aivan kuin hämillään siitä, että hänen oli vaivattava lakeijaa ylimääräisesti. Tosin hän kyllä yritti tarjota vieraalle illallistakin, mutta näytti olevan hyvin tyytyväinen, kun tämä kieltäytyi siitä ja lähti pois. Sanalla sanoen, Lembke oli jo virkauransa alkupäässä, mutta toistaiseksi hän vielä eleli heimolaisensa, korkea-arvoisen kenraalin, armoilla.

Niihin aikoihin hän lienee ollut rakastunut kenraalin järjestyksessä viidenteen tyttäreen ja nähtävästi sai myös vastarakkautta. Mutta kun aika oli täytetty, Amalia naitettiin kaikesta huolimatta muutamalle vanhalle saksalaiselle tehtailijalle, joka oli vanhan kenraalin vanha ystävä. Andrei Antonovitš ei surrut pahasti, vaan pani murheissaan kokoon — nukketeatterin. Esirippu nousi, näyttelijät astuivat esille ja tekivät kädenliikkeitä. Aitioissa istui yleisö, ja kun pyöritti konetta, soittajat sahasivat orkesterissa jousilla viulujaan, kapellimestari heilutti puikkoaan, kavaljeerit ja upseerit taputtivat käsiänsä permannolla. Kaikki tämä oli tehty paperista, von Lembke oli kaiken tämän itse keksinyt ja suunnitellut. Puoli vuotta hän oli uhrannut sen valmistamiseen. Kenraali järjesti varta vasten pienet iltakutsut, teatteri tuotiin näytteille, kaikki viisi kenraalin tytärtä, vastavihitty Amalia tehtailijoinensa muiden mukana, sekä monet muut rouvat ja neidet saksalaisine kavaljeereineen tarkastelivat ja kehuivat teatteria. Sitten tanssittiin. Lembke oli hyvin tyytyväinen ja lohduttautui pian.

Vuodet kuluivat, ja hän kohosi asemassaan. Hän palveli vain huomatuissa viroissapa hänen päällysmiehensä olivat aina hänen omaheimolaisiansa, ja niin hän sai vihdoin suhteellisesti nuorena varsin huomattavan virka-arvonkin. Kauan sitten hän oli jo ollut naimapuuhissa ja siinä mielessä tarkkaillut ympäristöään. Salaa päällystöltään hän oli lähettänyt myös pienen kertomuksen erään aikakauslehden toimitukseen, mutta sitä ei oltu julkaistu. Sen sijaan hän silloin pani kuin panikin taas kokoon paperista tällä kertaa rautatiejunan, ja se onnistui taas ihmeteltävän hyvin. Matkustajia tuli asemilta juniin matkalaukkuineen ja myttyineen, lapsineen ja koirineen, junailijat ja jarrumiehet käyskentelivät edestakaisin, asemakello helähteli, annettiin lähtömerkki, ja juna lähti liikkeelle. Tätä perin konstikasta kapinetta hän laitteli kokonaisen vuoden ajan. Mutta olihan sentään kaikesta tästä huolimatta mentävä naimisiinkin. Hänen tuttavapiirinsä oli laaja, saksalaisia etupäässä, mutta venäläisissäkin piireissä hän liikkui, tietenkin vain esimiestensä perheissä. Lopulta, kun hänen harteilleen oli tulla jysähtänyt jo kolmekymmentäkahdeksas vuosi, hän sai lisäksi vielä perinnönkin. Hänen setänsä, leipuri, kuoli ja määräsi testamentissaan hänelle kolmetoistatuhatta ruplaa. Nyt oli vain saatava sopiva virka. Herra von Lembke, huolimatta menestyksestään virkauralla, oli kuitenkin pohjaltaan perin vaatimaton mies. Hän olisi ollut varsin tyytyväinen, jos olisi saanut jonkin pienen, mutta silti itsenäisen valtionviran, esimerkiksi sellaisen, missä hänen määrättävissään olisi ollut jonkin valtionlaitoksen puunkulutus, tai jotakin muuta yhtä mieluista, ja sellaiseen hän olisi hautaantunut ehkäpä koko iäkseen. Mutta silloinpa sattuikin hänen tielleen odotettujen Amalioiden ja Ernestinojen asemesta — Julija Mihailovna. Hänen asemansa kohosi heti yhtä askelta korkeammalle. Vaatimaton ja täsmällinen von Lembke tunsi, että hänenkin sopi kerran olla hieman itserakas.

Julija Mihailovna omisti vanhojen laskujen mukaan kaksisataa sielua, ja sitäpaitsi hänellä oli huomattavia suojelijoita. Ja olihan von Lembke kaiken lisäksi kaunis mies, kun taas Julija Mihailovnalla alkoi jo olla ikää päälle neljänkymmenen. On pantava merkille, että Lembke rakastui vähitellen oikein tosissaan Julija Mihailovnaan ja yhä enemmän sitä mukaa kuin tunsi todella tulevansa sulhaseksi. Hääaamuna hän lähetti morsiamelleen runojakin. Julija Mihailovnaa tämä kaikki suuresti miellytti, miellyttivät runotkin: neljäkymmentä vuotta! Sellainen ikä ei ole enää leikin asia. Pian Lembke sai uuden virka-arvon ja asemaansa; sopivan kunniamerkin sekä määräyksen lähteä kuvernementtiimme.

Kesken meilletulopuuhiansa Julija Mihailovnalla oli ollut paljon vaivaa puolisonsa muokkaamisessa. Hän tiesi tosin, että hänen puolisoltansa ei suinkaan puuttunut lahjoja. Hän osasi, jos niin tarvittiin, esiintyä, osasi kuunnella muiden puhetta arvokkaasti ja syvämietteisesti, osasi tarvittaessa pitää suunsa kiinni, kykeni ottamaan eri asenteita, saattoipa tarvittaessa pitää puheenkin, jossa oli ainakin jonkinlaisia ajatuksen rippeitäpä tynkiä, sekä osasi vielä lisäksi saada sanoihinsa sitä liberalismin hohdetta, joka on nykyjään käynyt niin perin välttämättömäksi. Mutta Julija Mihailovna oli kuitenkin kaikesta huolimatta levoton. Hänen mielestään hänen puolisonsa ei ollut sittenkään tarpeeksi vastaanottavainen. Iankaikkisen pitkän ja vaivalloisen tavoittelun tulokseksi saavutettuansa vihdoinkin aseman tämä näytti nyt kaipaavan lepoa. Julija Mihailovna olisi tahtonut välttämättä valaa häneen omaa kunnianhimoansa, mutta tämäpä olikin ruvennut tällä kertaa liimailemaan pahvista luterilaista kirkkoa. Pastori saarnasi, seurakunta kuunteli hartaana kädet ristissä, muudan rouva pyyhkieli kyyneliä, muudan ukko niisti nenäänsä. Loppujen lopuksi urut alkoivat soida. Nämä urut oli suurin kustannuksin tilattu suoraan Sveitsistä. Julija Mihailovna oli säikähtyneenä sulkenut tekeleen laatikkoonsa, heti kun oli saanut siitä vihiä. Korvaukseksi hän oli sallinut miehensä kirjoittaa romaaneja, mutta niitäkin salaa. Siitä lähtien hän oli alkanut luottaa vain omaan itseensä. Surullisinta oli, että tässä kaikessa oli liian runsaasti kevytmielisyyttä ja liian vähän todellisuuden tuntoa. Kohtalo oli liian kauan antanut Julija Mihailovnan olla naimattomana. Aatoksia, toisia toisen jälkeen välähteli hänen kunnianhimoisessa ja hermostuneen kiihtyneessä mielessään. Hän hautoi suunnitelmia, hän tahtoi kerta kaikkiaan hallita koko kuvernementtia, jonka keskipisteenä ja suunnanmäärääjänä hän itse oli oleva. Von Lembke oli ensiksi hieman säikähtynyt, mutta pian hän oli virkamiesvainullaan tajunnut, että kuvernementin hallitsemisessa ei ollut mitään peloittavaa. Ensimmäiset pari, kolme kuukautta olivat kuluneet hyvin mukiinmenevästi. Mutta sitten oli ilmestynyt Pjotr Stepanovitš, ja nyt alkoi tapahtua jotakin tavatonta.

Asia oli näet niin, että nuori Verhovenski oli heti ensi askelellaan käyttäytynyt Andrei Antonovitšia kohtaan suorastaan epäkunnioittavasti ja otti hänen suhteensa itselleen kaikenmoisia erikoisoikeuksia, eikä Julija Mihailovna, vaikka olikin ylen arka puolisonsa arvosta, ollut tätä huomaavinaankaan. Hän ei ainakaan pitänyt sitä tarpeeksi suurimerkityksisenä. Nuoresta miehestä tuli hänen suosikkinsa, joka söi, joi, milteipä nukkuikin hänen kodissaan. Von Lembke alkoi puolustautua, nimitti häntä toisten kuullen »nuoreksi mieheksi», taputteli suojelevasti häntä olalle, mutta tarkoitustaan saavuttamatta. Pjotr Stepanovitš näytti nauravan hänelle vasten silmiä, vieläpä silloinkin, kun oli keskustelevinaan hänen kanssaan aivan tosissaan, ja oli toisien kuullen häntä kohtaan odottamattoman julkea. Kerran palatessaan kotiinsa von Lembke tapasi nuorukaisen nukkumasta työhuoneensa sohvalla, jonne tämä oli asettunut aivan ilman lupaa, ja selitykseksi hän mainitsi vain ottaneensa »pienet unet», kun ei tavannut herrasväkeä kotona. Von Lembke oli loukkaantunut ja kanteli tästä vaimolleen, joka pilkkasi häntä vain ärtyneisyydestä ja huomautti pisteliäästi, että lienee ollut vain hänen oma vikansa, että hän ei osannut antaa ymmärtää, miten häntä oli kohdeltava. Sitäpaitsi »tuo poikanen» ei ollut hänelle koskaan liian tuttavallinen, ja hänen mielestään nuori mies oli »naiivin tuore, vaikka tosin seurapiirin puitteiden ulkopuolella». Von Lembke suutahti. Sillä kerralla Julija Mihailovnan oli ollut välitettävä sovinto. Pjotr Stepanovitš ei oikeastaan pyytänyt anteeksi, vaan yritti päästä koko jutusta raa'alla pilapuheella, jota olisi jonakin toisena kertana pidetty uutena loukkauksena, mutta jota tässä tapauksessa pidettiin vain katumuksen merkkinä. Pahinta oli, että Andrei Antonovitš oli oikeastaan itse syypää tähän tämmöiseen, — olihan hän heti alussa uskonut Pjotr Stepanovitšille romaaninsa. Luullen, että tällä helposti innostuvalla nuorukaisella olisi mieli avoinna runoudelle, ja koska hän jo kauan oli salaisesti toivonut kerrankin saavansa kuuntelijan, hän oli jo heti ensi tutustumisen jälkeen, kerran iltahämyssä, lukenut tälle kaksi lukua. Tämä oli kuunnellut ikävystymistään vähääkään peittelemättä, oli haukotellut epähienosti, ei kehunut kertaakaan ja poistuessaan oli pyytänyt käsikirjoituksen mukaansa muodostaaksensa siitä muka kotona, kun sattui tulemaan aikaa, mielipiteensä, ja Andrei Antonovitš oli siihen suostunut. Käsikirjoitusta hän ei ollut palauttanut vieläkään, vaikka kävikin talossa miltei joka päivä, ja kun häneltä sitä kysyttiin, hän vastasi vain naurahtamalla. Loppujen lopuksi hän ilmoitti kadottaneensa sen kadulle jo samana iltana, jona oli sen saanutkin. Saatuaan tästä tiedon Julija Mihailovna suuttui puolisoonsa aivan silmittömästi.

— Etköhän sinä vain ole puhunut hänelle jo kirkostasikin? — Hän oli aivan hätääntynyt.

Von Lembke oli alkanut peloittavassa määrin osoittaa taipumusta mietiskelyyn, mikä lääkärien lausuntojen mukaan oli hänelle perin vaarallista ja ankarasti kiellettyä. Kuvernementistakin oli puuhaa enemmän kuin olisi saattanut luullakaan, — mutta tästä tulee puhe vielä myöhemminkin, — ja sitäpaitsi oli muutakin, mistä kärsi jo sydänkin eikä pelkästään vain hänen päällikönitserakkautensa. Andrei Antonovitš ei naidessaan ollut vähääkään ottanut lukuun perheriitojen ja aviollisten yhteentörmäysten mahdollisuutta. Hän oli uskonut kotirauhan mahdolliseksi Minnoista ja Ernestinoista huokaillessaan. Hän tunsi, että ei mitenkään voinut kestää perhemyrskyjä. Julija Mihailovna selvitti hänelle loppujen lopuksi tilanteen aivan perinpohjin.

— Suuttua sinun ei sovi mitenkään, — hän sanoi, — ensinnäkään ei senkään vuoksi, että olet kolme kertaa häntä järkevämpi ja paljon korkeammalla yhteiskunnallisella porrasaskelella kuin hän. Tuossa poikasessa on vielä jäljellä vapaa-ajattelijan oikkuja, vaikka minun mielestäni ne ovat oikeastaan vain vallattomuutta, mutta eihän mitään saa aikaan yht'äkkiä, vaan vähitellen. Nuorisoamme on pidettävä arvossa. Minä yritän vaikuttaa lempeydellä ja siten pidätän heitä kuiluun syöksymästä.

— Mutta piru tietää, mitä hän joskus rohkenee päästellä suustaan, — von Lembke yritti vastustaa. — Enhän mitenkään saata osoittaa suvaitsevaisuutta, kun hän ihmisten läsnäollessa vakuuttelee minulle, että hallitus tahallaan juottaa kansaa viinalla tehdäkseen sen kykenemättömäksi ryhtymään kapinaan. Ajattelehan nyt, mihin valoon joudun, kun minun on kuunneltava tällaista puhetta kaikkien läsnäollessa.

Näin puhuessaan von Lembke muisteli äskeistä keskustelua, joka hänellä oli ollut Pjotr Stepanovitšin kanssa. Viattomuudessaan, tarkoittaen tehdä hänet vain aseettomaksi osoittamalla vapaamielisyyttään hän oli näyttänyt omaa salaista julistuskokoelmaansa, johon oli kerätty kaikki mahdolliset sekä koti- että ulkomaalaiset lentolehtiset ja joita hän oli uskollisesti koonnut aina v:sta 1859 alkaen, ei kuten kylmä asianharrastaja, vaan todella saadakseen niistä jotakin selvää. Pjotr Stepanovitš hyvin ymmärtäen hänen tarkoituksensa suvaitsi sanoa, että »tuollaisen julistuksen yksi ainoa rivi sisältää enemmän järkeä kuin jokin kokonainen virasto, teidänkin virastonne huomioonotettuna».

Tämä suututti Lembkeä.

— Mutta meillä tämä on vielä liian aikaista, liian aikaista, — hän sanoi äänessä pyytelevä sävy osoittaen julistuksia.

— Eikö mitä; te näytte olevan peloissanne: se ei siis ole aikaista.

— Mutta, katsokaapa, tässähän esimerkiksi kehoitetaan repimään maahan kirkot.

— No, miksi se ei sitten olisi paikallaan? Tehän olette järkevä ihminen, ette usko itse, mutta tiedätte liiankin hyvin, että tarvitsette uskontoa vain pitääksenne kurissa kansaa. On rehellisempää tunnustaa totuus kuin seurata valhetta.

— Olen samaa mieltä, aivan samaa mieltä kuin tekin, mutta meillä, täällä se olisi vielä liian aikaista, liian aikaista… — vastusti von Lembke nyrpeissään.

— Onko tuokin hallituksen virkamiehelle soveliasta puhetta! Te olisitte kyllä itsekin valmis särkemään kirkkoja ja lähtemään pistin ojossa Pietaria kohti. Teille se siis on vain ajan kysymys — siinä koko ero.

Näin typerästi ansaan joutunut Lembke oli hyvin loukkaantunut.

— Ei se ole sillä tavoin, ei ensinkään — hän innostui yhä enemmän itserakkautensa kiihoittamana. — Te, kuten ainakin nuori mies, joka ei tunne päämääriämme, olette perehtynyt. Nähkääs, Pjotr Stepanovitš, te nimitätte meitä hallituksen virkamiehiksi? Aivan niin. Itsenäisiksi virkamiehiksi? Aivan niin. Mutta katsokaahan, miten me toimimme. Vastuu on meidän, mutta itse asiassahan mekin työskentelemme vain yhteisen asian hyväksi, aivan kuten tekin. Me vain pidämme koossa sitä, mitä te yritätte saada horjahtelemaan ja mikä ilman meitä hajoaisi kaikkiin ilmansuuntiin. Emme me ole teidän vihamiehiänne, emme ollenkaan, me sanomme vain teille: menkää eteenpäin, tehkää tietä edistykselle, horjuttakaakin, jos tarvitaan, sellaista, mikä kerran on vanhaa ja korjattavaa; mutta me hillitsemme teitä tarpeen vaatiessa, pidämme teitä sopivissa rajoissa ja siten suojelemme teitä teiltä itsellänne, sillä ilman meitä te saattaisitte vain Venäjän käymistilaan, riistäisitte siltä sovinnaisen ulkomuodon, ja meidän tehtävämmehän on juuri huolehtia sen ulkomuodosta. Me olemme siis kuin olemmekin toinen toisillemme välttämättömiä. Englannissakin ovat whigit ja toryt toisilleen välttämättömiä. Mitäs me olisimme muuta kuin — toryja ja te taas olette whigejä, niin minä tämän asian ymmärrän.

Andrei Antonovitš puhui jo paatoksen sävy äänessään. Jo Pietarissa hän oli mielellään puhunut silloin tällöin järkevästi ja vapaamielisesti, ja sitä enemmän täällä, kun tiesi, ettei ollut syylä pelätä kenenkään häntä vakoilevan. Pjotr Stepanovitš kuunteli ääneti ja oli muutenkin poikkeuksellisen vakava. Se oli omiaan kannustamaan puhujaa vieläkin enemmän.

— Tehän tiedätte, että olen »kuvernementin isäntä», — hän jatkoi kävellen edestakaisin työhuoneessaan, — tiedätte, että koska minulla on tuhat velvollisuutta, en voi niistä ainoatakaan täyttää, ja toiselta puolen voin varmasti väittää, että minulla ei täällä oikeastaan olekaan yhtään mitään tehtävää. Koko salaisuus on siinä, millä silmällä hallitus kulloinkin katselee asioita. Julistakoon hallitus vaikkapa tasavallan, joko sitten todella politiikan vaatimuksista tai yksinomaan intohimojen tyynnyttämiseksi, ja toiselta puolen taas laajentakoon samalla kuvernöörin valtaa, niin me kuvernöörit nielaisemme kyllä tasavallankin, eikä ainoastaan tasavaltaa, vaan melkeinpä mitä tahansa, omasta puolestani minä ainakin tunnen olevani valmis… Sanalla sanoen, julistakoon hallitus minulle sähköteitse vaikkapa activité dévorante'in, kyllä minä aloitan activité dévorante'illa. Olen puhunut täällä aivan suoraan: »Arvoisat herrat», näin olen sanonut, »kaikkien kuvernementin laitosten toiminnan saattamiseksi tasapainoon ja kukoistukseen on välttämätöntä vain tämä seikka: kuvernöörin vallan laajentaminen.» On, nähkääs, tarpeellista, että kaikki nuo laitokset — joko maalaishallinto- tai oikeuslaitokset — elävät silloin niin sanoakseni kaksoiselämää: on näet tarpeellista, että ne ovat olemassa, — myönnän sen, — se on tosiaankin välttämätöntä, mutta toiselta puolen taas on tärkeätä, että niitä ei ole olemassa, aina sen mukaan, miten hallitus kulloinkin suvaitsee asioita katsella. Jos nämä laitokset hallituksen oikusta havaitaan välttämättömiksi, niiden on oltava siinä silmänräpäyksessä käsillä. Kun taas se tuuli on ohi, niiden on hävittävä kuin tina tuhkaan. Sen konstin minä kyllä osaan. Näin minä ymmärrän activité dévorante'in, mutta kuvernöörin valtaa laajentamatta sitä ei voida toteuttaa. Lienemme täällä kahden. Tiedättekö mitä, ilmoitin jo Pietariin, että olisi välttämätöntä asettaa kuvernöörin talon eteen vartiosotilas. Odotan parhaillaan vastausta.

— Teidän olisi saatava kaksi.

— Kaksi? — von Lembke seisahtui hänen eteensä.

— Ehkäpä yksi sotilas ei riittäisi herättämään tarpeeksi kunnioitusta teitä kohtaan. Pitäisi välttämättä saada kaksi.

Andrei Antonovitšin kasvot vääristyivät.

— Te… te… uskallatte liikoja, Pjotr Stepanovitš. Käytätte väärin lempeyttäni ja suvaitsette puhua pisteliäästi. Näyttelette jonkinlaista bourru bienfaisant'ia.

— Olkoon sen asian laita miten tahansa, — Pjotr Stepanovitš yritti sopertaa, — mutta joka tapauksessa te valmistatte meille tietä ja tehostatte menestystämme.

— Keitä ovat nuo, — me ja mistä menestyksestä oikeastaan on kysymys? — kysäisi von Lembke ihmeissään, mutta jäi vastausta vaille.

Tämän keskustelun sisällykseen tutustuttuaan Julija Mihailovna kävi hyvin tyytymättömäksi.

— Enhän voi mitenkään, — von Lembke yritti puolustautua, — päällikkömäisen halveksuvasti kohdella sinun suosikkiasi, ja etenkin kahdenkeskisessä keskustelussa… Voinhan minäkin… hyvästä sydämestäni… erehtyä puhumaan joskus liikoja.

— Se sinun sydämesi lienee liiankin hyvä. En tietänytkään, että sinulla on julistuskokoelma, ole hyvä, näytä se minulle.

164

165

— Kyllä… mutta, mutta… hän pyysi ne katseltavakseen… päiväksi vain.

— Ja te tietysti annoitte taas! — Julija Mihailovna oli kovin suuttunut. — Kuinka tahditon te olette!

— Lähetän heti hakemaan takaisin.

— Ei hän anna niitä.

— Minä vaadin ne takaisin. — Von Lembken veri kiehahti ja hän hypähti paikoiltaan. — Kuka hän oikeastaan on ja miksi hänen suhteensa olisi oltava varuillaan, ja kuka olen minä, jollen uskalla mitään tehdä.

— Istuutukaa ja rauhoittukaa, -— Julija Mihailovna koetti tyynnyttää häntä. — Vastaan ensimmäiseen kysymykseenne: hänellä on erinomaiset suositukset, hän on lahjakas ja puhuu joskus hyvin viisaita asioita. Karmazinov vakuutti hänellä olevan suhteita kaikkialla ja että hänen vaikutuksensa pääkaupungin nuorisoon on suunnaton. Ja jos minä hänen välityksellään saan kaikki heidät kootuksi ympärilleni, niin varmasti pelastan heidät perikadosta osoittamalla heidän oikeudenkaipuulleen uuden tien. Hän on sydämestään kiintynyt minuun ja tottelee minua joka suhteessa.

— Mutta sillä aikaa kuin heitä kehitellään, he ennättävät jo, piru sen tietää, tehdä mitä tahansa. Myönnän, että sekin ajatus on… —von Lembke yritti puolustautua sekavasti, — mutta… niin, kuulin jo, että -skin kuvernementtiin on jo levitetty jonkinlaisia julistuksia.

— Mutta siitähän huhuiltiin jo kesällä, — julistuksia, vääriä seteleitä ja jos jotakin, mutta ei ainoatakaan ole sittenkään löydetty. Kuka niin on sanonut?

— Kuulin von Blümiltä.

— Voi, säästäkää minua Blümiltänne, älkää mainitko minulle hänestä enää koskaan sanaakaan. Kuulitteko?

Nyt oli Julija Mihailovnan veren vuoro kiehahtaa. Hetkeen hän ei kyennyt vihaltaan edes puhumaan. Von Blüm oli kuvernementin kansliavirkamies, jota hän erikoisesti vihasi. Mutta siitä myöhemmin.

— Verhovenskin suhteen sinun on viisainta rauhoittua, — hän päätti keskustelun. — Jos hän olisi joihinkin vallattomuuksiin syyllinen, hän ei puhuisi sillä tapaa. Hän puhuu kaikille samoin kuin sinullekin. Ne, jotka puhuvat paljon, eivät ole koskaan vaarallisia. Ja sanonpa sen sinulle, jos jotakin tapahtuisi, niin minähän ensimmäiseksi saan siitä häneltä tiedon. Hän on suorastaan fanaattisen, aivan fanaattisen avomielinen minulle.

Huomautan seuraaviin tapahtumiin viitaten, että jos Julija Mihailovna ei olisi ollut noin oman voimansa ja kunnianhimonsa sokaisema, niin ehkä ei olisi tapahtunutkaan mitään siitä, mitä nyt tapahtui ja mitä nuo alhaiset sielut saivat aikaan meillä. Monessa suhteessa hän on yksin kaikesta vastuussa!

VIIDES LUKU.

Juhlaa odotellessa.

I.

Juhla, jonka Julija Mihailovna oli keksinyt järjestettäväksi kuvernementtimme kotiopettajattarien hyväksi, oli jo useampaan kertaan siirretty toistaiseksi. Pjotr Stepanovitš hääri alinomaa hänen ympärillään, samoin »juoksupoikana» pikkuvirkamies Ljamšin, joka muinoin oli käynyt Stepan Trofimovitšin illanvietoissa, ja joka pianonsoittotaitonsa vuoksi oli saanut odottamattoman armon käydä kuvernöörin talossa; osaksi hyöri mukana myös Liputin, josta Julija Mihailovna toivoi toimittajaa kuvernementin riippumattomalle sanomalehdelle, jonka perustamista hän suunnitteli, sekä vielä eräitä rouvia ja neitejä ja lopuksi itse Karmazinov, joka vaikka ei oikeastaan hyörinytkään kuten muut, niin kuitenkin toi sangen äänekkäästi ja tyytyväisenä tuon tuostakin esiin, kuinka hauskaa on hämmästyttää yleisö »kirjallisella kadrillilla». Juhlan osanottajia ja juhlan avustajia oli hyvin paljon, koko kaupunkimme valiojoukko, mutta huomioon otettiin vähäpätöisimmätkin, jos vain heidän kukkaronsa paulat helposti laukeilivat. Julija Mihailovna oli huomauttanut, että erisäätyisten on tarpeellista päästä joskus toistensa kanssa kosketuksiin, »sillä mikäpä muukaan voisi paremmin heitä valistaa?» Asetettiin epävirallinen kotitoimikunta, jossa päätettiin tehdä juhlasta täysin demokraattinen. Ylenpalttisen suuri osanottajien luku houkutteli myös suuriin yrityksiin: oli tarkoituksena saada aikaan jotakin ihmeellistä, — sen vuoksi juhla siirtyikin siirtymistään. Ei voitu ratkaista, missä vietettäisiin iltajuhla: aatelismarsalkanrouvanko suuren suuressa kodissa, jonka tämä oli valmis siksi päiväksi luovuttamaan tähän tarkoitukseen, vaiko Varvara Petrovnan luona Skvorešnikissa. Skvorešnikiin oli tosin hieman pitkä matka, mutta monet toimikunnan jäsenistä yrittivät tähdentää sitä seikkaa, että siellä olisi ollut »vapaampaa». Varvara Petrovna itse halusi mitä hartaimmin, että juhla vietettäisiin hänen kodissaan. On vaikeata sanoa, miksi tämä ylpeä nainen oikeastaan niin haeskeli Julija Mihailovnan suosiota. Häntä varmaankin mairitteli se seikka, että Julija Mihailovna puolestaan oli nöyrän alentuvainen Nikolai Vsevolodovitšia kohtaan ja oli hänelle enemmän kuin kenellekään muulle ylitsevuotavan ystävällinen. Toistan vielä kerran: Pjotr Stepanovitš koetti koko ajan, alituisesti kuiskaillen, saada kuvernöörin talossa yhä syvemmälle juurtumaan, minkä ajatuksen hän sinne jo aikaisemmin oli saanut istutetuksi, että Nikolai Vsevolodovitšilla oli mitä salaperäisimpiä suhteita kaikkein salatuimmassa maailmassa ja että hänellä täälläkin oli varmasti jokin erikoistehtävä suoritettavanaan.

Ihmisten mieli oli silloin merkillisessä vireessä. Erikoisesti naisten piirissä voi huomata jonkinlaista kevytmielisyyttä, eikä voi väittää, että se olisi syntynyt aivan vähitellenkään. Aivan kuin tuulen pyörre olisi siepannut jostakin kimpun mitä ujostelemattomimpia käsityksiä ja heittänyt ne seurapiirimme keskuuteen. Elettiin kuin viimeistä päivää, iloisesti ja keveästi, mutta en tahdo väittää, että se kaikista olisi tuntunut kovin mieluisalta. Oli muodissa jonkinlainen järjen epäjärjestys. Kun sitten kaikki päättyi niin perin surullisesti: tästä kaikesta syytettiin Julija Mihailovnaa hänen lähintä seurapiiriänsä ja sen vaikutusta, mutta tuskin tähän kaikkeen sentään Julija Mihailovna yksin oli syyllinen. Monet päinvastoin kilvan ylistelivät uutta kuvernöörinrouvaamme sen vuoksi, että hän juuri osasi lähentää seurapiirejä toisiinsa ja että sehän se tekikin elämän äkkiä niin hauskaksi. Tapahtui tosin pari kerrassaan häpeällistä skandaaliakin, joihin Julija Mihailovna ei ainakaan ollut vähimmässäkään määrin syyllinen, mutta kaikkia nämä oikeastaan vain huvittivat, ja niille naurettiin ääneen kenenkään yrittämättä hillitä toisia. Muista syrjään oli jäänyt sentään joukko henkilöitä, joilla jo silloin oli oma käsityksensä asioiden kulusta, mutta hekään eivät vielä avanneet suutansa, sattuipa, että hekin joskus hymyilivät.

Muistan, miten aivan kuin itsestään muodostui jokseenkin suuri kerho, jonka keskuksen tosiaankin lienee muodostanut Julija Mihailovnan vierashuone. Tässä intiimissä kerhossa, joka ympäröi häntä, nuorison oli tapana antautua kaikenlaisiin vallattomuuksiin, jotka tosiaankin olivat joskus ehkäpä jo liian rohkeita. Kerhoon kuului useita sangen miellyttäviä naishenkilöitä. Nuoriso! järjesti huvimatkoja, illanviettoja. Ajettiinpa joskus suorastaan vain pitkin kaupungin katuja suurin joukoin sekä ajoneuvoissa että ratsain. Haettiin seikkailuja, jopa suorastaan sepiteltiin niitä, että olisi vain saatu liikkeelle hauska juttu. Kaupungistamme tehtiin hölmöläisten kaupunki. Ilonpitäjiä nimitettiin pilkkakirveiksi tai ivaajiksi, sillä tuskin lienee ollut asiaa, joka olisi ollut heidän naurultaan rauhoitettu. Tapahtui kerrankin esimerkiksi, että erään paikkakuntamme luutnantin vaimo, vielä hyvin nuori, tumma rouva, joka tosin miehensä huonon kohtelun vuoksi oli hyvin kuihtunut, oli eräässä illanvietossa kevytmielisyydessään joutunut pelaamaan jerelašia vain toivoen saavansa hieman rahoja ostaakseen uuden viitan, mutta sen sijaan hävisikin viisitoista ruplaa. Koska hän pelkäsi miestänsä eikä hänellä ollut millä maksaa häviötänsä, hän päätti, aikaisempaa rohkeuttansa muistellen, pyytää salaa lainaa, ja sen hän tekikin jo näissä kutsuissa: osoitti pyyntönsä nuorelle kaupunginpään pojalle, turmeltuneelle nulikalle, joka oli ennen aikojaan joutunut rappiolle. Tämä ei ainoastaan kieltäytynyt antamasta, vaan lähtipä vielä ääneensä nauraen kertomaan tästä rouvan miehelle. Luutnantti, jonka tosin oli tultava toimeen vain palkallaan, pahoinpiteli kotiin tultuansa vaimoaan aivan mielin määrin tämän tuskanhuudoista ja polvistuneessa asennossa suoritetuista anteeksipyynnöistä huolimatta. Tämä mieltäkuohuttava tapaus herätti kaupungissamme vain naurua, ja vaikka luutnantinrouvaparka ei kuulunutkaan siihen piiriin, joka ympäröi lähinnä Julija Mihailovnaa, niin kuitenkin muudan tämän »ratsuseurueen» rouvista, eksentrinen ja rohkea persoonallisuus, joka lähemmin tunsi luutnantinrouvan; muitta mutkitta kävi hakemassa tämän luokseen vierailulle. Sieltä hänet sieppasivat haltuunsa vallattomat nuoret, pitivät häntä hyvänä, suorastaan pommittivat häntä lahjoilla eivätkä neljään päivään päästäneet häntä hänen miehensä luo. Hän sai asua rohkean rouvan luona ja ajeli tämän seurassa päivät päästään pitkin kaupunkia koko tuon seurueen mukana, huvitteli ja tanssikin heidän kanssaan. Häntä yllytettiin nostamaan oikeusjuttu, haastamaan mies oikeuteen. Luvattiin tarpeellista tukea ja todistajat. Aviomies vaikeni uskaltamatta panna vastalausettaan. Mutta naisrukka äkkäsi viimein ryhtyneensä vaaralliseen leikkiin ja puolikuolleena pelosta karkasi neljännen illan hämärissä suojelijoillensa hoivasta luutnanttinsa luo. Ei tiedetä varmaan mitä aviopuolisoiden kesken tapahtui, mutta se ainakin tiedettiin, että kahteen viikkoon ikkunaluukut eivät avautuneet siinä pienessä puutalopahaisessa, jossa luutnantti piti asuntoaan. Julija Mihailovna suutahti vallattomuudenharjoittajiin saatuaan tapauksesta tiedon ja oli hyvin tyytymätön tuon rohkean rouvankin menettelyyn, vaikka olikin itse juuri tämän luona paon ensi päivänä tavannut luutnantinrouvan, kuten toisetkin. Koko juttu unohdettiin sentään pian.

Seuraava tapaus oli tämä. Muudan sattumoisin kaupunkiimme poikennut pikkuvirkamies oli kosinut erään meikäläisen, myös pikkuvirkamiehen, arvossapidetyn perheenisän seitsentoistavuotiasta tytärtä, joka oli kaupunkimme tunnettu kaunotar. Mutta hääyönä, — kuten äkkiä tuli tiedoksi, — nuori aviomies oli käyttäytynyt kaunokaista kohtaan varsin epähienosti, oli muka raivostunut häntä kohdanneesta kunnianloukkauksesta. Ljamšin, joka vähällä oli ollut joutua tapauksen silminnäkijäksi, sillä ryypiskeltyään aika tavalla hän oli nukahtanut häätaloon, oli jo aamunkoitteessa juossut ympäri kaupunkia levittelemässä tietoa tapahtumasta. Heti oli muodostunut noin kymmenen miehen suuruinen joukko, joka lähti liikkeelle ratsain, jotkut kasakkain vuokrahevosilla, kuten Pjotr Stepanovitš ja Liputin, joka harmaista hapsistaan huolimatta otti osaa melkein kaikkiin kevytmielisen nuorisomme hurjiin tekoihin. Kun nuori pari näyttäytyi kadulla kaksivaljakon vetämissä ajoneuvoissa matkalla vieraskäynneille, joita paikkakunnan tapojen mukaan oli tehtävä heti vihkimistilaisuuden jälkeisenä päivänä kaikista satunnaisuuksista huolimatta, ratsuseurue ympäröi ajoneuvot ja seurasi ilakoiden niitä koko aamupäivän kaikkialle. Sisään ei heidän mukaansa tosin uskallettu, mutta odotettiin portin ulkopuolella. Enemmän sulhaseen kuin morsiameenkaan ei kohdistettu erikoisia loukkauksia, mutta ruma juttu siitä syntyi joka tapauksessa. Koko kaupunki puhui siitä. Ja kaikki nauroivat. Mutta silloin von Lembke oli taas suuttunut, ja hänellä oli ollut Julija Mihailovnan kanssa vilkas yhteenotto. Julija Mihailovnakin oli silloin suuttuvinaan ja aikoi jo kieltää vallattomuudenharjoittajilta pääsyn kotiinsa. Mutta jo seuraavana päivänä hän Pjotr Stepanovitšin hartaista pyynnöistä ja eräiden Karmazinovin tekemien huomautusten johdosta soi anteeksiantonsa. Tämä näet oli pitänyt »pilaa» jokseenkin onnistuneena.

— Sehän kuuluu tämän seudun tapoihin, — hän oli sanonut, — onhan se ainakin hyvin luonteenomaista heille, ja — rohkeastipa tekivät. Ja katsokaahan: kaikki nauravat, te yksin vain olette vihainen.

Mutta vallattomuus alkoi mennä jo liian pitkälle. Siihen alkoi tulla jo määrätynlainen sivuvivahdus.

Kaupunkiimme ilmestyi kirjainkaupustelija, joka myyskenteli raamatuita, arvossapidetty nainen, vaikka kuuluikin pikkuporvaripiireihin. Hänestä alettiin juoruta, sillä kirjojen kaupustelijoista oli aivan äsken ollut pääkaupungin lehdissä huvittavia juttuja. Taas tuo samainen Ljamšin, muudan seminaarilainen apurinaan, seminaarilainen, joka opettajan paikkaa odotellessaan hoiti toistaiseksi kaupungissamme tyhjäntoimittajan virkaa, pisti kirjainkaupustelijan reppuun salaa, kirjoja muka häneltä ostellessaan, koko pinkan mitä inhoittavimpia määrätynlaisia ulkomaalaisia valokuvia, jotka erikoisesti tätä tarkoitusta varten oli uhrannut käytettäväksi — kuten myöhemmin selvisi — muudan arvossapidetty vanha herra — nimeä en mainitse —, jolla oli oikein kaulassa kannettava kunniamerkki ja joka sanojensa mukaan piti »terveestä naurusta ja reippaasta ilonpidosta». Kun naisparka markkinapaikallamme alkoi ottaa esille pyhiä kirjoja, valokuvatkin tulivat esille. Syntyi hirveä hälinä, naurettiin. Kertyi ihmisiä, jotka alkoivat sättiä, ja olisi syntynyt tappelukin, jos poliisi ei olisi ehtinyt väliin. Kirjainkaupustelija teljettiin poliisikoppiin, ja vasta illalla, Mavriki Nikolajevitšin erikoisten toimenpiteiden johdosta — tämä oli näet julmistunut saatuaan kuulla likaisen jutun inhoittavine yksityiskohtineen — hänet vapautettiin ja saatettiin kaupungin rajojen ulkopuolelle. Silloin Julija Mihailovna aikoi lopullisesti ajaa Ljamšinin luotaan, mutta sattui taas niin merkillisesti, että juuri samana iltana hänet oli joukossa viety Julija Mihailovnan luo ja selitetty, että hän oli muka keksinyt erikoisen hauskan pianosovituksen ja että Julija Mihailovnan oli se välttämättä kuultava. Tekele oli tosiaankin hauska. Sillä oli leikillinen nimitys: »Franskalais-preussilainen sota». Se alkoi mahtavin marseljeesin sävelin:

»Qu'un sang impur abreuve nos sillons.»

Ensin kuului liioitellun rohkea taisteluhaaste, jonka tulevista voitoista juopuminen synnytti. Mutta samalla, kun hymnin mestarilliset tahdit seurasivat toisiansa, jossakin syrjässä, alhaalla nurkasta, mutta kuitenkin hyvin läheltä alkaa kuulua »Mein lieber Augustin'in» banaali sävel. Marseljeesi ei sitä huomaa. Marseljeesi on suuruutensa juopumuksen korkeimmalla asteella. Mutta Augustin yhä vahvistuu. Augustin käy tunkeilevammaksi, ja samassa Augustinin tahti kuin sattumalta alkaa jo yhtyä Marseljeesin tahtiin. Silloin tämä tuntuu ikäänkuin suuttuvan, se huomaa Augustinin, se yrittää jättää Augustinin jälkeensä, työntää sen syrjään, kuten tunkeilevan kärpäsen, mutta »Mein lieber Augustin» onkin jo saanut tukevan jalansijan. Se on iloisen itsetietoinen. Se ilakoi häpeämättömästi. Marseljeesi samassa ikäänkuin typeröityy, se ei yritäkään enää peittää hermostuneisuuttaan ja loukkaantuneisuuttaan. Kuuluu suuttumuksen voihkinaa, kyyneliä ja kirouksia, kun se kääntyy Sallimuksen puoleen ojennetuin käsin:

»Pas un pouce de notre terrain, pas une denos forteresses.»

Mutta sen on jo pakko laulaa samaan tahtiin »Mein lieber Augustin'in» kanssa. Sen sävel sulaa typerästi Augustinin säveleeseen, se taipuu, sammuu. Vain joskus vielä purkautuu: »qu'un sang impur»… muuttuakseen samassa taas banaaliksi valssinsäveleksi. Se alistuu kokonaan, se on Jules Favre, joka itkee Bismarckin rintaa vastaan painautuneena ja lupaa antaa kaiken, kaiken… Mutta Augusteissakin herää nyt peto. Sen sävel käy käheäksi, on määrättömästi juotu olutta, siinä on itsekehumisen hurjuutta, se vaatii miljardeja, hienoja sikareja, samppanjaa, panttivankeja, Augustin on muuttunut raivoisaksi karjunnaksi… Franskalais-preussilainen sota tekee loppuaan. Kätten taputusta. Julija Mihailovna hymyilee ja virkkaa: »No, voimmeko enää ajatellakaan hänen menettämistänsä?» Rauha on solmittu. Tuolla roistolla oli todella kykypahainen. Stepan Trofimovitš vakuutteli minulle kerran, että suurimmat kyvyt voivat samalla kertaa olla myös mitä hirvittävimpiä roistoja ja että toinen ominaisuus ei syrjäytä toista. Tosin puhuttiin jälkeenpäin sellaistakin, että Ljamšin oli muka varastanut tämän kappaleen eräältä ohimatkustavalta tuttavaltaan, eräältä nuorelta, hyvin lahjakkaalta, vaikkakin hyvin vaatimattomalta nuorukaiselta, joka ei koskaan saanut enempää tunnustusta, mutta se siitä. Tämä roisto, joka jo vuosikausia oli häärinyt Stepan Trofimovitšin ympärillä esittäen hänen kerho-illoissaan vaatimuksestamme milloin pahaisia juutalaistyyppejä, milloin kuuron eukon rippitunnustusta tai lapsen syntymää matki nyt Julija Mihailovnan salongissa milloin ketäkin, vieläpä itse Stepan Trofimovitšiakin, jota hän silloin nimitti »Nelikymmenluvun liberaaliksi». Oltiin kuolla nauruun. Hänestä ei voitu mitenkään luopua. Hän oli osannut tehdä itsensä jo liian tarpeelliseksi. Orjamaisen uskollisesti hän koetti sitäpaitsi olla mieliksi Pjotr Stepanovitšille, joka taas puolestaan oli niihin aikoihin jo saanut suuren vaikutusvallan Julija Mihailovnaan.

En vaivautuisi ollenkaan puhumaan tuosta heittiöstä erikseen, sillä hän ei sitä suinkaan ansaitse, mutta kun tapahtui vielä eräs mieltäkuohuttava tapaus, johon hän, kuten vakuutettiin, oli myös vikapää ja jota taas en voi olla mitenkään kronikassani mainitsematta, minun on puhuttava hänestäkin.

Eräänä aamuna kaupungille levisi huhu mitä hirveimmästä ja ilkiömäisimmästä pyhäinhäväistyksestä. Siinä, mistä tullaan kauppatorillemme, on ikivanha Jumalanäidin syntymän kunniaksi rakennettu kirkko, joka on vanhan kaupunkimme huomattavimpia muinaisnähtävyyksiä. Kirkkotarhan portin pielessä on jo ammoisista ajoista ollut Jumalanäidin kuva, joka on upotettu kivimuuriin, ja sen edessä on suojaristikko. Ja kas tämä pyhäinkuva oli eräänä yönä joutunut ryöstäjien pahoinpideltäväksi. Pyhäinkuvan kaapin lasi oli lyöty rikki, sen edessä oleva suojaristikko oli murrettu ja sädekehästä sekä muualta metallisuojuksesta on irroitettu muutamia jalokiviä ja helmiä; en tosin tiedä, minkä arvoisia ne olivat. Mutta pahinta oli, että paitsi ryöstöä oli harjoitettu myös mitä järjettömintä ja törkeintä pyhäinhäväistystä: väitettiin, että aamulla särjetyn lasin takaa oli tavattu — elävä hiiri. Aivan varmasti tiedetään nyt, siis neljä kuukautta tämän tapahtuman jälkeen, että rikoksen tekijä oli Fedjka — pakkotyövanki, mutta jostakin syystä ruvettiin puhumaan tämän yhteydessä myös Ljamšinista. Tämän tapahtuessa ei kukaan edes epäillyt häntä, mutta nyt jokainen on valmis väittämään, että hän muka oli päästänyt sinne hiiren. Muistan, että esivaltamme joutui tästä hieman ymmälle. Kansaa parveili tapahtumapaikalla aamusta iltaan. Siellä oli alituisesti väkeä, jos ei nyt niin suunnattomiakaan määriä, niin ainakin sentään satakunta henkilöä kerrallaan. Toiset tulivat, toiset menivät. Läsnäolijat tekivät ristinmerkkejä, suutelivat pyhäinkuvaa. Alettiin kantaa kolehtia, ilmestyi kirkontarjotin ja sen ääreen — munkki, ja vasta kello kolmelta päivällä pälkähti viranomaistemme päähän nerokas ajatus, se, että voihinhan toki kieltääkin kansaa seisoskelemasta suurin joukoin, voivathan ihmiset rukoiltuaan, suudeltuaan pyhäinkuvaa ja roponsa uhrattuaan lähteä tiehensäkin. Von Lembkeen tämä onneton tapahtuma teki hyvin synkän vaikutuksen. Julija Mihailovna, kuten minulle kerrottiin, oli jälkeenpäin sanonut, että juuri tuosta onnettomasta aamusta lähtien hän oli alkanutkin huomata puolisossaan sitä omituista alakuloisuutta, jota kesti sitten aina siihen saakka, jolloin hänen kaksi kuukautta sitten oli pakko sairautensa vuoksi matkustaa pois kaupungistamme, ja luultavasti hän sairastaa sitä samaista tautia yhä vieläkin Sveitsissä, jonne hän lähti lepäilemään huolistansa, joita hänelle tuotti hänen meillä niin kovin lyhyeen päättynyt virkauransa.

Muistan, miten tuona päivänä lähdin noin yhden ajoissa torille. Väkijoukko oli äänetön, kaikkien kasvot olivat totisen yrmeät. Tuli ajaen kauppias, rasvainen ja kellerväihoinen, nousi ajoneuvoista, polvistui maahan, suuteli kuvaa, heitti tarjottimelle ruplan rahan ja nousi ähkyen taas takaisin ajoneuvoihinsa, jotka vierivät pois. Samaten lähenivät toiset ajoneuvot, joissa istui pari kaupunkimme rouvaa parin hulivilimme seurassa. Vekkulit, joista toinen ei enää ollut varsin nuori, nousivat ajoneuvoista, tunkeutuivat suoraan pyhäinkuvan juureen joukon lävitse, jokseenkin töykeästi raivaten itselleen tietä. Ei kumpikaan heistä paljastanut päätänsä, ja toinen heistä nosti oikein nokkarillit nenälleen. Joukosta alkoi kuulua paheksumista, arkailevia, mutta kuitenkin sangen epäystävällisiä huudahduksia. Sankarimme kakkulat nenällään otti esille kukkaronsa, joka oli tupaten täynnä seteleitä, kaivoi esille sieltä kuparikopeekan ja heitti sen tarjottimelle. Sen jälkeen molemmat nauraen ja ääneensä puhuen nousivat ajoneuvoihinsa. Samassa ratsasti paikalle Lizaveta Nikolajevna Mavriki Nikolajevitšin seurassa. Lizaveta Nikolajevna hypähti maahan, ojensi suitset seuralaiselleen, joka hänen määräyksestään jäi hevoselleen ratsain, ja lähestyi pyhäinkuvaa juuri samana hetkenä, kuin kopeekanraha helähti tarjottimelle. Suuttumuksen puna kohosi Lizaveta Nikolajevnan poskille. Hän otti hatun päästään, hansikkaat käsistään ja polvistui pyhäinkuvan eteen suoraan likaiselle jalkakäytävälle, jota hän melkein sipaisi otsallaan kumartuessaan maahan hartaana kolme eri kertaa. Sen jälkeen hän otti esille kukkaronsa, mutta kun siinä ei ollut muuta kuin pari hopeaista kymmenkopeekkaista, hän irroitti samassa timanttikoristeiset korvarenkaansa ja asetti ne tarjottimelle.

— Käykö tämä päinsä? Käykö? Pyhäin; kuvansuojuksen koristukseksi? — hän kysäisi kiihkeästi munkilta.

Kyllä, tämä vastasi, — kaikkinainen anti on tervetullut.

Väkijoukosta ei kuulunut hiiskahdustakaan, ei enemmän tyytymättömyyden kuin hyväksymisenkään ilmaisuja. Lizaveta Nikolajevna istuutui ratsulleen tahraantuneessa puvussaan ja ratsasti pois.

II.

Kahden päivän kuluttua kuvaamani tapauksen jälkeen tapasin Lizaveta Nikolajevnan suuressa joukossa, joka juuri oli lähdössä jonnekin. Toiset ajoivat vaunuissa, toiset olivat ratsain. Lizaveta Nikolajevna viittasi minut luokseen, käski ajomiestä pysähdyttämään hevoset ja vaati vaatimalla minua liittymään heidän seuraansa. Ajoneuvoissa liikeni tilaa minullekin, ja hän esitteli minut nauraen seuralaisilleen, upeille naisille, ja selitti, että he aikoivat hyvin mielenkiintoiselle retkelle. Hän nauroi ääneensä ja näytti suorastaan ylen onnelliselta. Aivan viime aikoina hän oli muuttunut melkeinpä vallattoman iloiseksi. Yritys oli todellakin hieman omituinen: he olivat menossa joen toiselle puolelle, kauppias Saveljevin taloon, jonka sivurakennuksessa jo kymmenisen vuotta oli asustanut kaikessa rauhassa ja ylellisyydessä, josta ei mitään puuttunut, kuuluisa — ei ainoastaan meillä, vaan koko ympäristölläkin, jopa pääkaupungeissammekin tunnettu Semjon Jakovlevitš, pyhä profeettamme. Häntä kävi jokainen tervehtimässä, etenkin matkustavat, jotka odottivat pyhän miehen sanovan heille jotakin. He kävivät kumartamassa häntä ja toivat hänelle uhrilahjojansa. Lahjoitukset, joskus suuretkin, lähetettiin, jos Semjon Jakovlevitš niitä ei heti jakanut köyhille, jumalaapelkääväisesti Jumalan temppeliin ja etupäässä Jumalanäidille pyhitettyyn luostariimme. Tämän vuoksi luostarin puolesta oli alinomaa munkki Semjon Jakovlevitšin henkivartijana. Odotettiin tästä matkasta koituvan paljon hauskuutta. Ei kukaan koko joukosta ollut koskaan nähnyt Semjon Jakovlevitšia. Vain Ljamšin oli kerran ennen ollut siellä ja kertoili miten pyhä mies oli käskenyt ajaa hänet pois luudalla ja heittänyt häntä omakätisesti kahdella keitetyllä perunalla. Ratsastavien joukossa huomasin Pjotr Stepanovitšinkin, joka ratsasti kasakkain vuokraratsulla epävarmasti liikahdellen satulassaan, ja Nikolai Vsevolodovitšin. Jälkimmäinen otti joskus osaa yhteisiin huvitteluihin ja oli silloin aina kaikkien hyvien tapojen mukaisesti iloisen näköinen, vaikka ei puhunutkaan kuin ylen harvoin. Kun joukkue sillalle laskeutuessaan tuli kaupungin hotellin kohdalle, joku samassa ilmoitti, että jossakin hotellin huoneessa äsken joku matkustaja oli ampunut itsensä ja että parhaillaan odotettiin poliisia, Samassa kaikki tahtoivat nähdä itsemurhaajan. Meidän naisemme eivät olleet muka vielä koskaan sellaista nähneet. Muistan hyvin, miten joku heistä huomautti, että »koko maailma on käynyt niin ikäväksi, ettei enää sopinut valikoida kovin huvituksia. Pääasia oli, että tapahtui jotakin mielenkiintoista.» Vain aniharvat jäivät portaille odottelemaan toisia. Kaikki muut tunkeutuivat suurin joukoin likaiseen käytäväänpä ihmeekseni huomasin näiden joukossa myös Lizaveta Nikolajevnan. Itsemurhaajan huone oli avoinna, eikä kukaan rohjennut kieltää meiltä pääsyä sinne. Vainaja oli aivan nuori poika, vain yhdeksäntoistavuotias, ei mitenkään vanhempi, varmaankin hän oli ollut hyvin kaunis, hänellä oli tuuhea, vaalea tukka, säännölliset, soikeat kasvot, puhdas, kaunis otsa. Hän on jo jäykistynyt, ja hänen valkeat kasvonsa olivat kuin marmorista veistetyt. Pöydällä oli hänen käsialallaan kirjoitettu kirjelippu, jossa hän ilmoitti, että ketään ei syytettäisi hänen kuolemastaan, koskapa hän oli itse itsensä ampunut »kulutettuani juopotteluun» neljäsataa ruplaa, kuten paperilipussa tosiaankin oli, ja sen neljällä rivillä oli yhteensä kolme oikeinkirjoitusvirhettä. Ruumiin ääressä voihki aivan etunenässä joku lihava tilanomistaja, nähtävästi nuorukaisen naapuri, joka oli tullut asioilleen kaupunkiin ja joka oli yöpynyt samaan hotelliin. Hän tiesi kertoa, että pojan omaiset, leskiäiti, sisaret ja tädit, olivat lähettäneet hänet maalta kaupunkiin, jossa hänen oli määrä erään kaupungissa asuvan sukulaisensa johdolla tehdä erikoisia ostoksia hänen naimisiin aikovan sisarensa myötäjäisiä varten ja tuoda ne sitten maalle. Hänelle oli uskottu nuo neljäsataa ruplaa, joita oli kymmeniä vuosia säästetty. Oli voihkittu pelosta ja evästetty häntä lukemattomin neuvoin, rukouksin ja ristinmerkein. Nuorukainen oli aina ennen ollut siivo ja luotettava. Saavuttuaan kolme päivää sitten kaupunkiin hän ei mennytkään sukulaisensa luo, vaan oli ottanut asunnon hotellista ja lähtenyt suoraa päätä klubiin toivoen löytävänsä sieltä, jostakin peränurkasta, satunnaisen »pankinpitäjän» tai ainakin käynnissä olevan naputuspelin. Mutta naputuspeliä ei sinä iltana ollut, eikä uhkapelinjärjestäjiäkään ollut sinne eksynyt. Palattuaan huoneeseensa puolen yön aikoihin hän oli tilannut samppanjaa, Havannan sikareja ja illallisen, jossa oli ainakin kuusi tai seitsemän ruokalajia. Mutta samppanja meni heti hänen päähänsä, sikari sai hänet voimaan pahoin, niin että hän ei edes kajonnut tilaamiinsa ruokiin, vaan heittäytyi melkein tajuttomana vuoteeseensa. Herättyään seuraavana aamuna tuoreena kuin omena hän oli heti lähtenyt mustalaisleiriin, joka majaili esikaupungissamme virran toisella puolella ja josta hän oli kuullut puhuttavan illalla klubissa, eikä kahteen päivään tullut sieltä edes käymään hotellihuoneeseensa. Vasta eilen, noin viiden ajoissa iltapäivällä, hän oli tullut takaisin juopuneena oli heti käynyt maata ja nukkunut iltaan kello kymmeneen. Herättyään hän oli tilannut kyljyksen, pullon samppanjaa, viinirypäleitä, paperia, kynän ja mustetta. Ei kukaan ollut huomannut hänessä mitään erikoista. Hän oli ollut rauhallinen, hiljainen ja ystävällinen. Varmaankin hän oli ampunut itsensä noin puolenyön aikoihin, vaikka onkin hyvin omituista, että kukaan ei ollut kuullut laukausta, ja vasta kellon käydessä yhtä päivällä oli yritetty päästä sisään ja särjetty lopulta ovi. Samppanjasta oli juotu puolet, viinirypäleitäkin oli tähteenä puoli lautasellista. Pienen kolmipiippuisen revolverin luoti oli osunut suoraan sydämeen. Verta oli vuotanut vain hieman. Revolveri oli pudonnut kädestä matolle. Nuorukainen oli puoleksi makaavassa asennossa sohvan nurkassa. Kuolema oli kaikesta päättäen seurannut heti. Kasvoilla ei ollut pienintäkään kuolinkamppailun jälkeä, niiden ilme oli rauhallinen, melkeinpä onnellinen. Vain eloa niistä puuttui. Meikäläiset tarkastelivat ahnaan uteliaina kuollutta. Lähimmäisemme onnettomuudessa on aina jotakin, joka huvittaa syrjäisen silmää, — olkoonpa kysymys kenestä meistä tahansa. Naiset katselivat äänettöminä, mutta heidän seuralaisensa esiintyivät hyvin varmoina sinkoillen sukkeluuksia. Joku huomautti, että tämä oli asian paras ratkaisu ja että poikanen ei olisi voinut keksiä mitään tämän viisaampaa; joku taas teki johtopäätöksiään. »Elipä ainakin hetken oikein kunnollisesti.» Kolmas sanoa tokaisi: »Miksikäs meillä niin usea nykyjään hirttävät ja ampuvat itsensä, aivan kuin olisivat kaikki raiteiltaan suistunee, aivan kuin lattia olisi heidän altaan alkanut vajota?» Mutta tähän puhujaan katsahdettiin moittivasti. Sen sijaan Ljamšin, joka kerta kaikkiaan oli ottanut esittääkseen narrin osaa, sieppasi lautaselta viinirypäletertun, hänen perässään joku toinenkin nauraen teki samoin, kolmas tavoitteli jo samppanjapulloakin. Mutta silloin tuli väliin poliisimestari, vieläpä rohkeni pyytää, että huone »tyhjennettäisiin». Koska kaikki olivat nähneet jo aivan tarpeeksi, he poistuivat heti vastaan panematta, vain Ljamšin jäi vielä inttämään jotakin poliisimestarin kanssa. Yleinen iloisuus, nauru ja vallaton keskustelu vain yltyi ja vilkastui, kun matkaa taas jatkettiin edelleen.

Saavuttiin Semjon Jakovlevitšin luo täsmälleen kello yhdeltä päivällä. Kauppiaan ison talon portti oli selkoisen selällään, niin että hyvin pääsi sivurakennukseenkin. Kävi selville, että Semjon Jakovlevitš suvaitsi parhaillaan syödä päivällistä, mutta otti silti vastaan. Kaikki lähtivät hänen luokseen yht'aikaa. Huone, jossa pyhä mies otti vastaan ja söi päivällistään, oli jokseenkin avara. Siinä oli kolme ikkunaa, ja se oli jaettu poikkipuolin kahteen yhtäsuureen osaan, toisesta seinästä toiseen, puuristikolla, joka ulottui ihmistä vyötäisiin asti. Tavallisesti kävijät olivat ristikon takana, ja vain harvat onnellisimmat päästettiin pyhän miehen luvalla ristikkoaidan portista hänen puolelleen. Ja jos hän suvaitsi, vieras sai hänen käskystään istahtaa joko nahkanojatuoleihin tai sohvalle, mutta itse hän aina istui vanhanaikaisessa, kuluneessa Voltaire-mallisessa tuolissa. Pyhä mies oli noin viisikymmentäviisivuotias. Hänen kasvonsa olivat kellertävät ja pöhöttyneet, tukka ohut ja vaalea, päälaki kalju, parta ajeltu, oikea poski turvoksissa, suu hieman vinoon venähtänyt, hänellä oli iso luomi vasemman sieraimen lähellä, silmät olivat pienet ja kasvojen ilme rauhallinen, arvokas kuin äsken unesta heränneellä- Hän oli saksalaismallisissa pukimissa, musta polvitakki yllään mutta ilman liivejä ja kaulahuivia. Takin alta näkyi karkeahko, mutta valkea paita, jaloissa, jotka lienevät olleet kipeät, oli tohvelit. Kuulin, että hän lienee ollut entinen virkamies, jolla oli jokin virka-arvokin. Hän oli vastikään syönyt pikkukaloista keitettyä kalakeittoa ja oli juuri käymäisillään käsiksi toiseen ruokalajiin: kuorimattomiin perunoihin ja suolaan. Mitään muuta hän ei koskaan syönyt. Tämän lisäksi hänen oli tapana juoda paljon teetä, mikä olikin hänen mielijuomansa. Hänen ympärillään hääri kolme palvelijaa, jotka kaikki olivat kauppiaan palkkaamia. Yksi palvelijoista oli pukeutunut hännystakkiin, toinen oli kuin lastaaja ja kolmas kuin kirkonpalvelija. Näiden lisäksi oli vielä noin kuusitoistavuotias vallaton poikanen. Paitsi palvelusväkeä oli läsnä vielä arvokas harmaahapsinen munkki kolehtipönttöineen. Tämä oli jo miltei liian lihava. Eräällä pöydällä kiehui suuren suuri teekeitin, ja siellä oli tarjotin, jolla lienee ollut parikin tusinaa laseja. Toisella pöydällä, joka oli vastakkaisella seinällä, olivat tuomiset, useita sokerikekoja ja -pusseja, pari naulaa teetä, koruompeleiset tohvelit, silkkinenäliina, verankappale, pellavakangasta y.m. Rahalahjat joutuivat miltei järjestään munkin pönttöön. Huoneessa oli kosolti ihmisiä, noin kahteentoista nousi pelkästään vieraiden luku, joista kaksi, s.o. harmaapäinen kansanmieheltä näyttävä ukko pahainen, pyhiinvaeltaja, ja joku vähänläntä, laiha ohivaeltava munkki, joka oli hyvin arvokkaan näköinen ja jonka silmät olivat maahan luodut, istui Semjon Jakovlevitšin luona ristikon takana. Muut vieraat seisoivat kaikki ristikon ulkopuolella, ja täällä seisovatkin olivat melkein poikkeuksetta kansanihmisiä, joukossa oli vain muudan lihava kauppias — piirikunnan pääkaupungista —, jolla oli aitovenäläiset pukimet, mutta joka tiedettiin miljoonainomistajaksi, ja vanhanpuoleinen, surkeannäköinen aatelisrouva sekä muudan tilanomistaja. Kaikki odottelivat onnensa koittoa eivätkä itse uskaltaneet suutansakaan avata. Ainakin neljä henkilöä oli polvistuneena, ja eniten näistä herätti huomiota tilanomistaja, noin nelikymmenviisivuotias lihavahko mies, joka oli polvistunut aivan ristikkoaidan ääreen kaikkein näkyvimmälle kohdalle ja odotteli hartaana Semjon Jakovlevitšilta joko katsetta tai sanaa. Hän oli ollut tässä asennossa jo tunnin verran, eikä pyhä mies ollut vieläkään häntä huomannut.

Meidän naisemme tunkeilivat aivan ristikkoaidan viereen, hekin iloisesti ja leikillisesti supisten keskenään. He työnsivät syrjään kaikki muut, jopa polvistuneetkin, paitsi kauppiasta, joka itsepäisesti pysyi kaikkein näkyvimmällä paikalla, tarttuipa vielä oikein käsillään ristikkoaitaankin. Ilakoivat ja ahnaan uteliaat katseet suuntautuivat Semjon Jakovlevitšiin, samoin lornjetit, pensneet, vieläpä kiikaritkin. Ljamšin ainakin tarkasteli kiikarilla. Semjon Jakovlevitš katsahti pienillä silmillään heihin laiskan rauhallisesti.

— Kaunokatsehia! Kaunokatsehia! — hän suvaitsi äännähtää käheällä bassoäänellään.

Kaikki meikäläiset räjähtivät nauruun: »Mitä merkitsee: 'kaunokatsehia'?» Mutta Semjon Jakovlevitš vaikeni taas ja söi perunoitansa. Viimein hän pyyhki suunsa lautasliinalla ja hänelle ojennettiin teelasi.

Teetä hän ei juuri koskaan juonut yksin, vaan käski kaataa vieraillekin, mutta ei suinkaan kaikille. Tavallisesti hän itse määräsi, kenet hän tahtoi »onnellistuttaa». Nämä määräykset olivat aina odottamattoman hämmästyttäviä. Hän saattoi sivuuttaa jonkun rikkaan tai jonkun arvohenkilön ja käski tarjota jollekulle maalaisukolle tai jollekulle viheliäiselle eukkopahalle. Joskus taas hän päinvastoin jätti huomaamatta kerjäläiset ja suosi jotakuta rasvaista kauppias-pohattaa. Teetä tarjottiin myös eri lailla: toisille pantiin sokeria sekaan, toiset saivat juoda »palan päälle», kolmansille ei annettu sokeria ensinkään. Tällä kertaa armon löytäneitä olivat: kulkurimunkki, jolle pantiin sokeria teehen, ja pyhiinvaeltajavanhus, joka sai teetä ilman sokeria. Lihava luostarimme munkki pönttöineen, munkki, joka tähän saakka oli aina saanut lasinsa, oli tällä kertaa jätetty jostakin syystä kokonaan ilman.

— Semjon Jakovlevitš, sanokaa minulle jotakin, olen jo kauan tahtonut tutustua teihin, — huudahti laulavalla äänellä hymyilevä, terhakka rouva, joka oli tullut meidän vaunuissamme, se samainen, joka äsken oli huomauttanut, että huvituksia ei kannattanut liikoja valikoida, pääasia oli, että ne vain huvittivat. Semjon Jakovlevitš ei edes vilkaissut häneen. Tilanomistaja, joka oli yhä polvistuneena, huoahti syvään ja kuuluvasti, aivan kuin hänen suussaan olisi kohahdutettu palkeita.

— Sokeria sekaan! — Semjon Jakovlevitš osoitti samassa kauppias-pohattaa. Tämä pujottautui esille ja pysähtyi tilanomistajan viereen.

— Lisää sokeria hänelle! — komensi Semjon Jakovlevitš yhä sittenkin, kun teetä oli jo kaadettu. Lisättiin vielä annos sokeria.

— Vielä, vielä! — Lisättiin kolmas ja vielä neljäskin kerta. Kauppias rupesi vastaaninttämättä juomaan siirappiansa…

— Hyvä Jumala! — kansa alkoi kuiskailla tehden ristinmerkkejä.
Tilanomistaja huokasi taas syvään ja kuuluvasti.

— Taattokulta! Semjon Jakovlevitš, — kajahdutti äkkiä surkeasti mutta niin rämäkästi äskeinen surkeannäköinen rouvashenkilö, ettei olisi luullut hänestä sellaista ääntä lähtevänkään. Meikäläiset olivat likistäneet hänet aivan seinän viereen. — Kokonaisen tunnin, rakkaani, olen anonut armonosoitustasi. Avaa suusi ja sano, mitä on minun, hyljätyn, tekeminen!

— Kysy! — Semjon Jakovlevitš viittasi kirkonpalvelijaa lähestymään naista, ja tämä lähestyi ristikkoaitaa.

— Oletteko tehnyt kuten Semjon Jakovlevitš viime kerralla käski? — hän kysyi leskeltä hiljaisen tasaisella äänellään..

— Lienenkö tehnyt, Semjon Jakovlevitš! Kyllä käskeekin tulla toimeen niiden kanssa, — leski parahti. — Senkin ihmissyöjät! Ovat kannelleet päälleni piirioikeuteen, uhkaavat senaatilla, omaa äitiänsä, nähkääs!

— Annettakoon hänelle!… Semjon Jakovlevitš osoitti kekosokeria.
Poikanen syöksähti luo, sieppasi sokerin ja vei sen leskelle.

— Voi, armas taatto, suuri on armosi. Mitä teen Ja minä näin paljolla! — leski parkui.

— Vielä, vielä! — Semjon Jakovlevitš antoi nyt armolahjojensa valua virtoina.

Tuotiin lisää sokeria. »Vielä, vielä», pyhä mies käski. Tuotiin kolmas, vieläpä neljäskin keko. Sokeri tulvi tulvimalla. Luostarin munkki huokasi: kaikki tuo olisi jo tänään joutunut luostarin omaksi, jos asiat olisivat menneet vanhaa latuaan!

— Mitä minä näin paljolla? — leskipaha valitteli. — Minähän voin jo aivan pahoin! Vai onko tämä jokin ennustus, taattokulta?

— On, ennustushan se on! — joku huudahti joukosta.

— Vielä naula sokeria hänelle, vielä! — Semjon Jakovlevitš ei vieläkään asettunut.

Pöydällä oli kyllä kokonainen sokerikeko, mutta kun Semjon Jakovlevitš oli sanonut: »naula sokeria», leskelle ojennettiin naulan pussi.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! — kansa siunaili tehden ristinmerkkejä! —
Selvä ennustus.

— Makeoittakaa sydämenne ensin hyvyydellä ja armolla ja tulkaa vasta sitten omista lapsistanne valittelemaan. Luu heidän luustansa pitää heidän oleman, ja kas tätä tämä tunnustähti merkitä taitaa, — hiljaa, mutta omahyväisesti virkahti paksu luostarin munkki, joka oli jätetty ilman teetä ja joka loukatun itsetuntonsa puuskassa oli ruvennut totuuden tulkitsijaksi.

— Mutta, taatto armas, puhut mitä puhut, — leski suuttui, — nehän raahasivat minua suopungilla tuleen, kun Verhisineillä syttyi palamaan. Kuolleen kissanraadon piilottivat arkkuuni ja ovat aina valmiit kaikenlaiseen ilkeyteen…

— Aja ulos, ulos! — Semjon Jakovlevitš alkoi huitoa samassa käsillään.

Kirkonpalvelija ja poikanen syöksähtivät ristikkoaidan taakse. Kirkonpalvelija otti leskeä käsipuolesta, ja tämä alkoi hiljentyneenä painua ovelle vilkuillen kuitenkin jälkeensä sokerikekoihin, joita poikanen kantoi hänen perässään.

— Pois, yksi, ota! — Semjon Jakovlevitš käski, ja lastaajan näköinen palvelija, joka oli jäänyt hänen luokseen, lähti juoksujalkaa poistuvien jälkeen. Jonkin ajan kuluttua kaikki kolme palasivat takaisin kantaen sokerikekoa, joka ensin oli lahjoitettu ja sitten otettu takaisin. Mutta kolme kekoa nainen sittenkin sai mukaansa.

— Semjon Jakovlevitš, — jonkun ääni kajahti aivan ovelta, — näin unessa linnun, naakan. Se lensi vedestä — tuleen. Mitä tietää tämä uni.

— Pakkasta! — laukaisi Semjon Jakovlevitš.

— Semjon Jakovlevitš, miksi ette minulle sano mitään, vaikka niin kauan jo olen ollut teihin mieltynyt, — äskeinen naisseuralaisemme yritti taas.

— Kysy! — Semjon Jakovlevitš kääntyi häntä kuulematta polvistunutta tilanomistajaa kohti.

Luostarin munkki, jonka oli määrä tehdä kysymys, läheni arvokkaana tilanomistajaa.

— Mikä on rikkomuksesi? Ja oliko sinulle määrätty jokin tehtävä?

— Varoitettiin tappelusta: ei pitäisi muka käsille antaa valtaa, — vastasi tilanomistaja käheästi.

— Oletteko noudattanut sitä? — munkki kysyi.

— En, omat voimani eivät riitä.

— Aja ulos, ulos! Luudanvarrella! — Semjon Jakovlevitš alkoi huitoa käsillään. Malttamatta enää odottaa rangaistuksen täytäntöönpanoa tilanomistaja syöksähti ulos huoneesta:

— Paikalleen jätti kultakimpaleen, — ilmoitti munkki nostaen maasta seitsemän ja puolen ruplan kultarahan.

— Kas tuolle, — Semjon Jakovlevitš osoitti kauppias-pohattaa. Kauppias ei uskaltanut kieltäytyä, vaan otti rahan.

— Kulta kullan luo kiertää, — luostarin munkki ei malttanut olla sanomatta.

— Ja tuolle teetä ja sekaan sokeria, — Semjon Jakovlevitš osoitti samassa Mavriki Nikolajevitšia. Palvelija kaatoi teetä ja vei sen vahingossa keikarille, jolla oli pensnee.

— Pitkälle, pitkälle! — Semjon Jakovlevitš karjaisi.

Mavriki Nikolajevitš otti lasin, kumarsi kuten ainakin sotilashenkilö ja alkoi juoda teetänsä. En tiedä, minkä vuoksi tämä kaikki sai toiset räjähtämään äänekkääseen nauruun.

— Mavriki Nikolajevitš! — Liza kääntyi samassa hänen puoleensa. — Tuo herra meni pois, käykää te nyt hänen tilalleen polvillenne.

Mavriki Nikolajevitš katsahti hämmästyneenä Lizaan.

— Pyydän teitä, tehkää se mielikseni. Kuulkaa, Mavriki Nikolajevitš, — hän lisäsi samassa tiukan itsepäisesti ja kuumeisesti, — käykää välttämättä, minä tahdon välttämättä nähdä, miten te polvistutte. Jos ette tee niin, ette saa enää tulla luokseni. Tahdon, tahdon sitä!

En ymmärrä, miksi hän sitä oikeastaan tahtoi, mutta sitä hän ainakin vaati itsepintaisen jyrkästi, aivan kuin olisi ollut suunniltaan. Mavriki Nikolajevitš yritti kyllä selitellä, kuten myöhemmin huomaamme, miten nämä Lizan äkilliset oikut, nämä silmittömän vihan leimahdukset, joita viime aikoina sattui tuhkatiheään, eivät suinkaan johtuneet tietoisesta pahuudesta, — päinvastoinhan Liza kunnioitti sekä rakasti Mavriki Nikolajevitšia, jonka tämä hyvin tiesi itsekin, — vaan ne syntyivät jostakin tiedottomasta vihamielisyydestä, jonka purkauksia hän ei kyennyt aika ajoin hillitsemään.

Mavriki Nikolajevitš antoi yhä vaieten teekuppinsa jollekulle takanansa seisovalle eukolle, avasi ristikko-oven ja kutsua odottamatta astui Semjon Jakovlevitšin puolelle sekä polvistui keskelle lattiaa kaiken kansan nähden. Luulen, että Lizan sydämetön pilkanteko koko seuran nähden oli koskenut syvästi Mavriki Nikolajevitšin hienoon ja yksinkertaiseen mieleen. Varmasti hän ajatteli, että Liza itsekin nyt häpeäisi tekoansa nähdessään hänen alennuksensa, jota tämä oli vaatinut niin itsepintaisesti. Tuskin kenenkään muun kuin hänen päähänsä olisi pälkähtänyt näin luonnollisella ja uhkarohkealla tavalla antaa ojennus naiselle. Tuon pitkän, kömpelön, hieman naurettavan olennon kasvot olivat polvistuneenakin yhtä järkkymättömän vakavat ja rauhalliset. Vastoin odotuksia kukaan meikäläisistä ei nauranut. Tapauksen outous tehosti sairaalloisen kiusallista tunnelmaa. Kaikki tuijottivat Lizaan.

— Öljy, öljy! — murahteli Semjon Jakovlevitš.

Liza kalpeni äkkiä, huudahti, voihkaisi ja juoksi ristikon taakse. Samassa hän sai hysteerisen kohtauksen. Hän yritti voimiensa takaa nostaa Mavriki Nikolajevitšia seisoalle riuhtoen häntä kyynärpäistä.

— Nouskaa, nouskaa! — hän huudahteli aivan suunniltaan. — Nouskaa heti, heti! Miten te saatoitte polvistua!

Mavriki Nikolajevitš nousi seisoalleen. Liza puristi häntä hänen molemmista käsivarsistaan hieman kyynärpäiden yläpuolelta ja katsoi lujasti häntä suoraan silmiin. Pelko kuvastui hänen katseessaan.

— Kaunokatsehia, kaunokatsehia! — toisti Semjon Jakovlevitš vielä kerran.

Liza sai Mavriki Nikolajevitšin lopulta ristikon taakse. Meidän joukkomme alkoi liikehtiä levottomana. Muudan ajoneuvoissamme tullut rouva, joka varmaankin tahtoi pelastaa tilanteen, kajahdutti kolmannen kerran vingahtavalla äänellään yhä keimailevasti hymyillen:

— Semjon Jakovlevitš, ettekö todellakaan aio »avata suutanne» minulle?
Ja minä kun odotin niin paljon tapaamisestamme.

— … sinua, sinua!… — kuului samassa Semjon Jakovlevitšin hyvin sopimaton vastaus. Nämä sanat hän lausui rajusti ja kauhistuttavan selvästi. Meidän naisemme syöksyivät kirkuen päätä pahkaa ulos, ja herrat nauroivat suorastansa homeerista naurua. Niin päättyi retkemme Semjon Jakovlevitšin luo.

Ja kuitenkin väitettiin, että kaiken tämän ohella tapahtui lisäksi vielä eräs hyvin merkillinen seikka, ja minun on tunnustettava, että tämä se juuri saikin minut kertomaan tästä matkasta näin tarkkaan.

Väitettiin nimittäin, että silloin, kun kaikki yht'aikaa hyökkäsivät ulos huoneesta, Liza, jota Mavriki Nikolajevitš tuki, oli joutunut oven kohdalla tungoksessa Nikolai Vsevolodovitšin lähelle. On huomautettava, että tuon sunnuntaiaamuna tapahtuneen pyörtymiskohtauksen jälkeen he eivät olleet toisiansa tavanneet eivätkä olleet vaihtaneet toistensa kanssa ainoatakaan sanaa. Näin miten he ovessa kohtasivat toisensa. Minusta näytti hetkisen siltä, että kumpikin heistä hetkeksi pysähtyi ja että he katselivat toisiansa hyvin omituisesti. Mutta sellaisessa väentungoksessahan saattoi hyvin erehtyäkin. Myöhemmin väitettiin, vieläpä aivan varmasti, että Liza oli muka huomattuaan Nikolai Vsevolodovitšin nopeasti kohottanut kätensä aivan tämän kasvojen tasalle ja olisi ehkä lyönytkin, jos tämä ei olisi ehtinyt väistää. Ehkä Lizaa ei miellyttänyt Nikolai Vsevolodovitšin ilme. Ehkä tämän huulilla asui vielä pilkallinen hymy, jonka Mavriki Nikolajevitšia koskeva välikohtaus oli aiheuttanut. Minun on myönnettävä, että minä ainakaan en huomannut mitään sellaista, mutta jotkut väittävät näin nähneensä, vaikka tuntuukin mahdottomalta, että väentungoksessa olisi voinut huomata sellaista. Ehkä jotkut todella näkivätkin jotakin. Mutta minä puolestani en ole sitä koskaan uskonut. Sen vain muistan, että Nikolai Vsevolodovitš oli tosin koko paluumatkan hieman kalpea.

III.

Melkein näihin samoihin aikoihin ja ainakin tänä samana päivänä tapahtui vihdoinkin tuo Stepan Trofimovitšin ja Varvara Petrovnan kohtaaminen, jota Varvara Petrovna jo kauan oli pitänyt mielessään ja josta hän jo ennakolta oli ilmoittanut entiselle ystävällensä, vaikka olikin tätä kohtausta jostakin syystä yhä siirtänyt tuonnemmaksi. Se tapahtui Skvorešnikissa. Varvara Petrovna saapui maatilalleen hyvin puuhakkaana. Edellisenä päivänä oli päätetty lopullisesti, että juhla vietettäisiin aatelismarsalkanrouvan kodissa. Mutta Varvara Petrovna oli nokkelaälyisenä heti silloin oivaltanut, että kukaan ei voinut estää häntä pitämästä omaa tilaa jälkeenpäin Skvorešnikissa, jonne hän uudelleen saattoi kutsua koko kaupungin väen. Silloinhan vasta olisi tilaisuus todella arvostella kumman koti oli parempi ja kumman talossa osattiin ottaa vieraat paremmin vastaan sekä kummalla oli parempi juhlien järjestämisaisti. Häntä oli vaikea tuntea entisestään. Hän oli kuin uudestisyntynyt. Tuosta luoksepääsemättömän kopeasta »ylhäisimmästä daamista» — (Stepan Trofimovitšin sanat) — hän oli muuttunut aivan tavalliseksi mielettömän huikentelevaiseksi maailmannaiseksi. Vaikka tämä olikin varmasti aivan pinnallista.

Tultuaan tyhjään taloonsa hän heti kulki läpi kaikkien huoneiden uskollisen ja vanhan Aleksei Jegorovitšin ja Fomuškan saattamana. Fomuška oli miespalvelija, joka jo oli nähnyt elämässään jos jotakin, ja koristelu oli hänen erikoisalojansa. Neuvoteltiin ja tutkittiin asioita, mitä huonekaluja olisi siirrettävä tänne kaupunkitalosta, mitä muita esineitä, kuten esim. tauluja, olisi tuotava; miten ne olisi sijoitettava, miten voitaisiin parhaiten käyttää hyödyksi kasvihuonetta ja kukkia; mihin pitäisi saada uudet oviverhot, mihin tarjoilu järjestettäisiin ja tulisiko sen tapahtua yhdessä vai kahdessa huoneessa y.m., y.m. Ja kesken kaikkein kiireisimpiä puuhiansa hänen päähänsä pälkähtikin samassa lähettää vaunut hakemaan Stepan Trofimovitšia.

Tämä oli jo ennakolta lähtövalmis. Joka päivä hän oli nimenomaan odottanut tällaista äkillistä kutsua. Vaunuihin istuutuessaan hän teki ristinmerkin. Olihan kysymyksessä hänen kohtalonsa. Ystävänsä hän kohtasi isossa vierashuoneessa. Tämä istui pienellä sohvalla ikkunakomerossa, pienen marmoripöydän ääressä, ja kädessään hän piti lyijykynää sekä paperia. Fomuška mittaili arsinakepillä sisäparvekkeen sekä ikkunain korkeutta, ja Varvara Petrovna itse merkitsi paperille numerot ja teki merkintöjänsä. Työtään keskeyttämättä hän nyökähdytti päätänsä Stepan Trofimovitšille, ja kun tämä murahti jonkinlaisen tervehdyksen, Varvara Petrovna kuin ohimennen ojensi hänelle kätensä ja katsahtamatta edes häneen osoitti hänelle istumapaikan vieressään.

— Istuin siinä ja odottelin viisi minuuttia »sydäntäni hilliten», — kertoi Stepan Trofimovitš tästä myöhemmin. — En nähnyt enää sitä naista, jonka olin tuntenut kahdenkymmenen vuoden ajan. Täysi vakaumukseni siitä, että kaikki oli nyt lopussa, antoi minulle voimaa, joka hämmästytti häntäkin. Vannon sen, hän oli ihmeissään lujuudestani tänä viime hetkenä.

Varvara Petrovna pani lyijykynänsä pöydälle ja käännähti nopeasti
Stepan Trofimovitšiin päin.

— Stepan Trofimovitš, minulla on teille asiaa. Olen varma siitä, että olette varannut joukon tyhjänkoreita lauseparsia ja sanasia jos jonkinlaisia, mutta eiköhän sittenkin olisi viisainta käydä käsiksi suoraan asiaan, eikö niin?

Stepan Trofimovitš hätkähti. Varvara Petrovna näytti tahtovan heti alussa tähdentää äänilajiansa. Mitä seuraisikaan myöhemmin.

— Odottakaahan, vaiti, antakaa minun puhua ensin, ja sitten vasta on teidän vuoronne. Vaikka oikeastaan en tiedä, voisiko teillä ollakaan mitään sanottavaa? — hän jatkoi kiihkeän nopeassa tahdissa. — Pyhä velvollisuuteni on maksaa teille vuodessa tuhatkaksisataa ruplaa eläkettä kuolemaanne saakka. Tai miksi suotta puhumme »pyhästä velvollisuudesta», sanokaamme suoraan: »sopimuksen mukaan», sehän on paljon todenmukaisempaa, eikö totta? Jos haluatte, teemme kirjallisen sopimuksen. Kuolemani varalta olen antanut erikoismääräyksiä. Mutta kaiken tämän lisäksihän te nykyjään saatte minulta vapaan asunnon, ruoan ja palvelusväkeä. Katsotaan, mitä kaikki tämä tekee rahassa. Tuhatviisisataa ruplaa, eikö niin? Jos vielä satunnaisiin menoihin laskemme kolmesataa, saamme tasan kolmetuhatta ruplaa. Riittääkö se vuodessa? Ei siinä ainakaan pitäisi olla liian vähän? Ja jos sattuisi joitakin aivan odottamattomia menoja, voitte -saada lisääkin. Kas niin, ottakaa rahat, lähettäkää palvelusväkeni tänne ja eläkää missä ja miten teitä suinkin haluttaa, joko Pietarissa, Moskovassa, ulkomailla tai vaikkapa täälläkin, mutta ei vain enää minun kodissani. Kuulittehan?

— Ei ole niinkään kauan siitä, kuin noilta samoilta huulilta kajahti toisenlainen, vaikkakin yhtä itsepintainen ja äkillisyydessään outo vaatimus kuin tämäkin, — virkkoi Stepan Trofimovitš hitaasti ja surullisen selvästi. — Olen alistunut… olen hypännyt hyppyni teidän mieliksenne. Oui, la comparaison peut être permise. C'était comme un petit cosaque du Don, qui saulait sur sa propre tombe. [Niin, vertailu sallittaneen. Olinpahan kuin pieni Donin kasakka, joka hyppeli oman hautansa partaalla.] Nyt…

— Vaietkaahan, Stepan Trofimovitš. Te olette niin kauhean monisanainen. Ette te ole »hypännyt», vaan tulitte vastaani uusi kaulaliina kaulassa, hienoissa pukimissa, uuden uutukaiset hansikkaat käsissä, voideltuna ja hajuvesillä pirskoitettuna. Turhaa on väittää, että te ette muka olisi mielellänne silloin tahtonut mennä naimisiin. Se aikomuksennehan suorastaan säteili kasvoiltanne ja uskokaa pois, se ei pukenut teitä lainkaan. En tosin huomauttanut siitä silloin, vaan vaikenin hienotunteisesti. Mutta te olitte valmis, olitte valmis menemään naimisiin, vaikka kirjoittelittekin salaa sellaisia ruokottomuuksia sekä minusta että morsiamestanne. Nyt on asia aivan toinen. No, mitä pyhittää tuo cosaque du Don muka jossakin hautanne partaalla? En ymmärrä vertaustanne. Ei teidän pidä kuolla, päinvastoin eläkää, eläkää niin kauan kuin suinkin jaksatte, minuahan se vain ilahduttaisi.

— Vanhainkodissako?

— Vanhainkodissa? Ei mennä vanhainkotiin kun on kolmentuhannen tulot. Totta kyllä, — Varvara Petrovna naurahti, — taisin mainita kerran Pjotr Stepanovitšille leikilläni jotakin vanhainkodista. Niin, mutta se onkin sellainen vanhainkoti, josta kannattaa puhua. Siellä on vain hyvin arvokkaita henkilöitä, everstejä, ja nyt sinne kuuluu pyrkivän muudan kenraalikin. Jos viette sinne muassanne kaikki rahanne, niin saatte elää siellä rauhassa ja yltäkylläisyydessä, saatte siellä kaiken, mitä tarvitsettekin. Siellähän te voitte antautua tieteellennekin, ja siellä te aina saatte jonkun kumppaniksenne préférence'iin…

— Passons. [Jättäkäämme tämä.]

— Passons? — Varvara Petrovnaan tämä sattui pahasti. — Siinä tapauksessa minulla ei ole enää mitään lisättävää. Olen ilmaissut teille tahtoni, ja tästä lähtien tiemme eroavat lopullisesti.

— Tässäkö kaikki? Kaikki, mitä on jäänyt jäljelle kahdenkymmenen vuoden ajalta? Ovatko nämä viimeiset jäähyväisemme?

— Te rakastatte suuria eleitä. Stepan Trofimovitš. — Nykyjään sellainen ei ole muodissa. Nykyjään puhutaan tosin raa'asti, mutta yksinkertaisesti. Enkö koskaan pääse rauhaan näistä »kahdestakymmenestä vuodesta»! Kaksikymmentä vuotta kestänyttä kahden ihmisen itserakkautta, eikä mitään muuta. Yksistään jo nuo kirjeenne, jotka olette minulle osoittanut, niitä ei ole kirjoitettu minulle, vaan — jälkimaailmalle. Te olette stilisti ettekä ystävä. Ystävyys — se on vain kaunis sana, ja itse asiassa ystävä on ystävälle vain — likaveden kaatopaikka.

— Herra Jumala, mikä joukko lamattuja sanoja! Ulkoa opittua läksyä! Joko ne ovat ehtineet pukea teidätkin omaan virkapukuunsa! Tekin iloitsette nyt, tekin lähentelette aurinkoa! Chère, chère, hernerokastako olette myynyt — vapautenne.

— En minä ole papukaija, joka toistelee muiden puhetta, — Varvara Petrovna tulistui. — Saatte uskoa, että minulle itsellenikin on voinut karttua ajan mittaan sanoja. Mitä olette te näinä kahtenakymmenenä vuotena tehnyt hyväkseni? Te ette antanut edes luettavakseni niitä kirjoja, joita itse tilasin teille ja jotka teidän puolestanne varmasti olisivat jääneet avaamattomiksi, ellei kirjansitoja olisi sitä tehnyt. Mitä annoitte te luettavakseni, kun ensi aikoina pyysin ohjaustanne? Aina vain Capefigue'ia ja Capefigue'ia eikä muuta mitään. Te katselitte kademielin kehitystäni ja koetitte suorastaan ehkäistäkin sitä. Ja sillä välin kuitenkin koko maailma nauroi teille. Täytynee tunnustaa, etten koskaan ole pitänyt teitä minään muuna kuin kirjallisuuskriitikkona. Kun paluumatkalla Pietarista silloin ilmoitin teille, että aion ruveta julkaisemaan aikakauslehteä, jolle olisin pyhittänyt koko elämäni, te katsahditte minuun ivallisesti ja kävitte ylimielisen kopeaksi.

— Enhän minä sen vuoksi… Mehän pelkäsimme silloin vainoa…

— Sen vuoksi juuri. Ettehän te Pietarissa mitenkään voinut pelätä vainoa. Muistatte kai miten te silloin helmikuussa, kun saapui tieto miten te silloin aivan säikähtyneenä juoksitte luokseni ja vaaditte minulta todistusta kirjeen muodossa, kirjeen, josta olisi käynyt selville, että tuo aiottu aikakauslehti ei liikuttanut teitä vähääkään ja että nuorta väkeä kävi yksinomaan minun eikä teidän luonanne ja että te olitte vain kotiopettaja, jonka oli pakko asua edelleen talossani, koska hän ei ollut saanut palkkaansa. Eikö asia ollut näin? Muistatteko sen? Kyllä te olette osannut elämässänne kunnostautua, Stepan Trofimovitš!

— Se oli vain satunnainen heikkouden hetki, olimmehan kahden, — parahti Stepan Trofimovitš tuskissaan. — Voimmeko nyt katkaista kaiken yksistään noiden vähäpätöisten seikkain vuoksi? Eikö näiden monen vuoden aikana ole jäänyt mitään ehjää välillemme?

— Te olette hyvin käytännöllinen. Tahdotte aina, että minä olisin teille mahdollisimman paljon velkaa. Kun te tulitte ulkomailta, te katselitte minuun hyvin alentuvaisesti ettekä antanut minun puhua sanaakaan, mutta kun minä lähdin ulkomaille ja sieltä palattuani aloin myös puhua madonnaa koskevista vaikutelmistani, te ette edes kuunnellut minua, vaan hymähtelitte pilkallisesti kaulaliinaanne, ikäänkuin minä en olisi kyennyt tuntemaan samoin kuin tekin…

— Ei se voinut olla noin, varmaankin minä… J'ai oublié. [Olen unohtanut.]

— Sitä se oli. Ja oliko tuossa kaikessa edes mitään kehuttavaa. Kaikkihan on pelkkää lorua ja mielikuvitusta Nykyjään ei kukaan ole enää madonnasta haltioissaan, eivätkä muut kuin tuollaiset piintyneet ukonrahjukset hukkaa enää aikaansa sellaiseen. Se on todistettu.

— Onko jo todistettukin?

Se ei kelpaa mihinkään. Tämä tuoppi on tarpeellinen, koska siihen voi kaataa vettä, tämä lyijykynä on hyödyllinen, koska sillä voi kirjoittaa, mitä kulloinkin tahtoo. Mutta mitä tekee naiskasvoilla, jotka vielä kaiken lisäksi ovat luonnollisia kasvoja rumemmat. Piirustakaapa omena ja pankaa sen viereen oikea omena, — kumman niistä otatte mieluummin? Te ette ainakaan erehtyisi. Kas, siinä ovat kaikki teorianne, sen jälkeen kuin vapaan tutkimuksen ensi säde on päässyt niihin tunkeutumaan.

— Aivan niin, aivan niin.

— Te hymähditte pilkallisesti. Mitä puhuittekaan te minulle esimerkiksi almusta? Mutta nautinto, jota almunjakaja tuntee, on ylpeän ja epäsiveellisen ihmisen nautintoa, rikkaan nauttimista rikkaudestaan, vallastaan ja siitä ylemmyyden tunteesta, joka syntyy hänessä hänen verratessaan itseänsä kerjäläiseen. Almu demoralisoi sekä almuni antajan että almun saajan, ja kaiken lisäksi se ei suinkaan vähennä, vaan päinvastoin edistää köyhyyttä. Laiskurit, jotka eivät halua tehdä työtä, hyörivät almunjakajien ympärillä kuten pelurit pelipöydän ääressä voiton toivossa. Ja ne rovot, jotka köyhille heitetään, eivät riitä nimeksikään, ei sadannelle osallekaan heistä. Paljonkohan tekään olette oikeastaan jakanut elämässänne toisille? Enintään kahdeksankymmentä kopeekkaa, muistelkaapa tarkoin. Muistatteko, milloin viimeksi annoitte almun? Siitä on jo varmasti pari vuotta, ellei siitä ole jo neljäkin. Te saarnaatte aina omaanne ja olette vain haitaksi asian kululle. Nykyaikaisessakaan yhteiskunnassa laki ei saisi enää sallia almun antamista. Uudessa yhteiskunnassa ei tule lainkaan olemaan köyhiä.

— Oo, mikä määrä toisten sanoja!! Vai olette te jo uudessa yhteiskunnassa saakka! Onneton, Jumala teitä armahtakoon!

— Siellä ollaan, Stepan Trofimovitš. Tarkoin te olettekin koettanut pitää minulta piilossa kaikki uudet aatteet, joista nykyjään jokainen on selvillä, ja kaiken tämän te olette tehnyt, koska olette kadehtinut minua ja koska olette tahtonut saada ylivallan. Nyt tuo Julijakin on jo sata virstaa minua edellä. Mutta nyt minunkin silmäni ovat vihdoinkin auenneet. Olen kuitenkin puolustanut teitä, sikäli kuin olen voinut; kaikki syyttävät teitä.

— Riittää! — Stepan Trofimovitš yritti taas nousta paikaltaan. — Riittää! Mitä voisinkaan toivottaa teille muuta, kuin että tulisitte katumukseen.

— Istukaa hetkeksi, Stepan Trofimovitš. Minun on kysyttävä teiltä jotakin. Te olette saanut kai kutsun tulla esitelmöimään kirjalliseen matineaamme. Kaikki tämä on tapahtunut minun toimestani. Sanokaahan, mistä olette aikonut luennoida?

— Kas juuri siitä kuningatarten kuningattaresta, tuosta ihmiskunnan ihanteesta, Sikstiiniläisestä madonnasta, joka teidän mielestänne ei ole edes tuopin eikä edes lyijykynänkään arvoinen.

— Ettekö siis esitelmöiköön historiallisesta aiheesta? — Varvara Petrovna oli pettynyt. ‒ Mutta ettehän te saa kuulijoita. Aina te vain tuosta madonnastanne! Kannattaako vaivaa puhua sellaisesta, mikä saa kaikki ihmiset torkkumaan? Saatte uskoa, Stepan Trofimovitš, että tarkoitan vain teidän parastanne. Miten paljon parempi olisi, jos ottaisitte aiheeksenne jonkin hauskan keskiaikaisen hovijutun, vaikkapa vain Espanjan historiasta, jonkin juorujutun, johon itse voisitte vielä lisätä jotakin ja höystää sitä omilla sukkeluuksillanne. Siellähän oli loistava hovi ja loistavat naiset, myrkytyksiä… Karmazinov sanoi, että on ihmeellistä, jollei Espanjankaan historiasta löydä huvittavia aiheita.

— Karmazinov, tuo itsensä tyhjäksi kirjoittanut hölmö, etsii muka minua varten teemoja.

—- Karmazinov, tuo melkeinpä voisi sanoa »valtiollinen äly». Olette liian teräväkielinen tänään, Stepan Trofimovitš.

— Teidän Karmazinovinne — on vanha, itsensä tyhjäksi kirjoittanut pahasisuinen ämmä! Chère, chère, hyvä Jumala, kuinka pian olette madaltunut heidän orjaksensa!

— En voi tosin vieläkään oikein sietää hänen pöyhkeilyänsä, mutta tunnustan kuitenkin hänen älynsä. Sanon vielä kerran, puolustin teitä sikäli kuin voin. Ja minkä vuoksi on aina saatettava itsensä naurunalaiseksi ja ikäväksi. Päinvastoin teidän olisi syytä, kuten ainakin kuluneen vuosisadan edustajan, astua puhujalavalle arvokas hymy huulillanne. Kertoisitte heille älykkäästi kolmisen juttua, siten kuin te yksin osaatte kertoa. Olkoonpa, että olettekin jo vanhus, kuluneen vuosisadan edustaja, joka on jäänyt heistä jälkeen, olkoon niin, mutta kun te itse myönnätte tämän hymyilyllänne jo esipuheessanne, niin kaikki huomaavat, että te olette herttaisen hyvä ja henkevä sirpale muinaisuutta… Sanalla sanoen, vanhan polven mies, mutta sentään niin avarakatseinen, että kykenee itse näkemään kaikkien niiden käsitysten järjettömyyden, käsitysten, joita itse on aina ennen pitänyt oikeina. Tehkää mielikseni, pyydän teitä.

— Riittää, chère! Älkää pyytäkö sitä, minä en voi. Pidän luentoni Madonnasta ja nostatan myrskyn, joka musertaa heidät kaikki, tai sitten vain yksin minut!

— Varmasti teidät yksin, Stepan Trofimovitš!

— Se olkoon sitten osani. Olen kertova heille siitä alhaisesta orjasta, siitä löyhkäävästä ja irstaasta lakeijasta, joka ensimmäisenä on kohoava portaille sakset käsissä ja joka on repäisevä rikki ylevän ihanteen jumalalliset kasvot, tasa-arvoisuuden, kateuden ja… ruoansulatuksen nimessä Kajahtakoon silloin kiroukseni ja sitten… sitten…

— Hullujenhuoneeseenko?

— Ehkä sinnekin. Mutta joka tapauksessa tulkoon minusta sitten joko voittaja tai voitettu, minä kuitenkin jo samana iltana otan matkareppuni, kerjäläisreppuni, luovun kaikesta, kaikista lahjoistanne ja eläkkeistänne, sekä nykyisistä että tulevista, ja lähden jalkaisin jonnekin, joko viettääkseni loppuikäni kauppiasperheen kotiopettajana tai kuollakseni jonnekin lauta-aidan kupeelle nälkään. Se on sanottu! Alea jacta est.

Stepan Trofimovitš kohottautui uudelleen istualtaan.

— Olen jo vuosikausia ollut varma siitä, — huomautti Varvara Petrovna silmät välkehtien ja hänkin nousten seisoalleen, — että te elättekin yksinomaan vain sitä varten, että lopulta voisitte häväistä minut ja saattaa kotini huonoon huutoon. Mitä te oikeastaan tarkoitatte puheellanne kauppiaan kotiopettajan toimesta ja kuolemasta lauta-aidan kupeeseen? Pelkkää ilkeämielistä herjausta eikä mitään muuta!

— Te olette aina halveksinut minua. Mutta minäpä päätänkin päiväni, kuten ainakin naiselleen uskollinen ritari, sillä teidän mielipiteenne on minulle ollut aina kaikista kallein. Tästä hetkestä alkaen en ota vastaan teiltä enää mitään.

En tavoittele omaa etuani ja kunnioitan teitä vilpittömästi.

— Kuinka typerää!

— Te ette ole koskaan kunnioittanut minua. Minulla on tosin voinut olla suunnaton määrä heikkouksia. Niinpä tosiaan, olen ollut teidän syöttiläänänne, — käytän nihilismin kieltä,— mutta sittenkään ei syöttiläänä oleminen ole koskaan ollut menettelyjen! korkeimpana periaatteena. Se on käynyt aivan itsestään, en itsekään oikein tiedä, miten se on vienyt siihen… Olen aina luullut, että välillämme olisi ollut jotakin korkeampaakin kuin pelkkä — syöminen, enkä koskaan… en koskaan ole tahtonut olla — roisto! Matkaan siis, että asia tulisi autetuksi! Myöhäiselle matkalle! Nyt on jo syksymyöhä, sumu peittää pellot, hyinen härmävanhus kattaa tulevan tieni, ja tuuli tuiverrellen muistuttaa läheisestä haudastani… Mutta matkaan, matkaan siis, uutta tietäni pitkin…

»Täynnä rakkautta puhtahinta, lempihaaveellensa uskollisna…»

Oo, hyvästi, haaveeni! Kaksikymmentä vuotta! Alea jacta est! — Hänen kasvonsa olivat aivan märät kyynelistä, jotka olivat purskahtaneet esiin. Hän otti hattunsa.

— En ymmärrä latinaa, — virkkoi Varvara Petrovna yrittäen hillitä itseänsä.

Kukapa sen oikein tiennee, ehkä itku ei ollut kaukana hänelläkään, mutta suuttumus ja oikutteluhalu saivat kuitenkin voiton.

— Tiedän varmasti vain sen, että kaikki tuo on vain pelkkää oikuttelua. Ette te koskaan kykene panemaan uhkauksianne toimeen, uhkauksianne, jotka ovat vain pelkkää egoismia. Ette te mene minnekään, ette minnekään — kauppiaan luo, vaan yksinkertaisesti päätätte päivänne minun luonani, otatte kauniisti vastaan eläkkeenne ja keräätte edelleenkin tiistaisin ympärillenne nuo jonninjoutavat ystävänne. Hyvästi, Stepan Trofimovitš.

— Alea jacta est! — Stepan Trofimovitš kumarsi syvään ja lähti kotiinsa melkein puolikuolleena mielenliikutuksesta.

KUUDES LUKU.

Pjotr Stepanovitš puuhissaan.

I.

Juhlapäivästä oli nyt lopullisesti sovittu, mutta von Lembke kävi vain yhä surullisemmaksi ja mietiskelevämmäksi. Häntä ahdistivat merkilliset turmiota ennustavat aavistelut, mikä oli omiaan tekemään Julija Mihailovnan sangen levottomaksi. Tosin ei kaikki ollutkaan, kuten olla piti. Entinen lauhkea kuvernöörimme oli jättänyt hallinnolliset asiat hieman rempalleen. Par'aikaa uhkasi kolera, joissakin paikoin oli ilmennyt pahaa eläinruttoa, kaiken kesää raivosi sekä kaupungeissa että isoissa kirkonkylissä tulipaloja, ja, mikä pahinta, kansaan oli yhä syvemmälle syöpynyt typerä epäluulo, että nämä palot olivat — murhapolttoja. Ryöstöjäkin oli tapahtunut entiseen verraten kahta enemmän. Mutta olihan tämä niin perin tavallista, eikä yksin tämä suinkaan olisi häirinnytkään näihin asti aina niin perin onnellisen Andrei Antonovitšin rauhaa, jollei olisi ilmennyt lisäksi vielä muita, paljon painavampia syitä.

Eniten Julija Mihailovnaa ihmetytti se, että hänen miehensä kävi päivä päivältä yhä vaiteliaammaksi ja, mikä merkillisintä, samalla myös yhä umpimielisemmäksi. Ja mitäpä olisi luullut hänellä olevan salattavaa? Andrei Antonovitš tosin hyvin harvoin missään asiassa intti vastaan. Hän oli aina taipunut täydellisesti vaimonsa tahtoon. Tämän vaatimuksesta hän oli muun muassa pari kolme kertaa tarttunut sangen uskallettuihin milteipä lainvastaisiinkin keinoihin laajentaakseen kuvernöörin hallintovaltaa. Tässä samassa tarkoituksessa oli oltu parisen kertaa jo suorastaan pahaaennustavan leväperäisiä: joillekuille sellaisille henkilöille, jotka oikeastaan olisivat ansainneet tuomion ja Siperian, oli pelkästään vain Julija Mihailovnan vaatimuksesta ehdotettu annettavaksi — lahjapalkkioita. Erinäisiin valituksiin oli päätetty myös kerta kaikkiaan olla vastaamatta. Mutta kaikesta tästä saatiin tietää vasta myöhemmin. Lembke allekirjoitti kuuliaisesti kaikki päätökset eikä koskaan tullut edes tarkemmin ajatelleeksi, missä määrin hänen vaimollaan oli oikeus sekaantua asioihin, joiden hoito oikeastaan kuului hänen omiin velvollisuuksiinsa. Mutta sen sijaan hän joskus kyllä saattoi nousta takajaloilleen aivan »jonninjoutavista pikkuseikoista», mikä Julija Mihailovnaa suuresti ihmetytti. Vaikka saattoihan hyvin ymmärtää, että hän palkaksi kuuliaisuudessa vietetyistä päivistä tunsi myös joskus tarvetta kapinoida edes pienen pienoisen hetken. Vaikka Julija Mihailovna olikin sangen teräväjärkinen nainen, hän ei valitettavasti kuitenkaan ymmärtänyt täysin miehensä jalon luonteen jaloa hienopiirteisyyttä. Voi, hänen harrastuksensa olivat tällä kertaa niin kokonaan toisaalla, ja senvuoksihan juuri ne monet väärinkäsitykset syntyivätkin.

Minun on aivan mahdotonta, enkä osaakaan, ruveta kertomaan eräänlaisia asioita. Velvollisuuksiin! ei myöskään kuulu hallinnollisten erehdysten arvosteleminen, ja senvuoksi syrjäytänkin kokonaan hallinnollisen puolen. Koska kerran olen ryhtynyt kirjoittamaan kronikkaa, olen samalla myös sitoutunut suorittamaan toisenlaisia tehtäviä, Sitäpaitsi kuvernementtimme asioita on vielä paljonkin tuleva päivänvaloon kunhan vain jaksamme hieman odottaa. Muutamista seikoista en kuitenkaan saata olla puhumatta.

Mainitkaamme vielä pari sanaa Julija Mihailovnasta. Tämä naisparka (minun on häntä kovin sääli) olisi kyllä muutenkin saavuttanut kaiken sen, mikä häntä viekoitteli ja veti puoleensa (maine y.m.s.), vieläpä paljon vähemmällä pauhulla ja eksentrisyydellä, kuin mihin hän jo ensi askelellaan heittäytyi. Lieneekö hänessä runollinen mieli pyrkinyt pursumaan yli äyräidensä, vai johtuiko kaikki tämä ehkä hänen aikaisimmassa nuoruudessaan kärsimistään epäonnistumisista, niin että hän nyt, kun kohtalon lehti oli kääntynyt, tunsi olevansa aivan kuin johonkin erikoistehtävään valittu, melkeinpä kuin Herran voideltu, jonka ylle »tulen liekki oli leimahtanut», mutta tuossa liekissähän se vaara juuri piilikin. Tällainen liekki ei olekaan mikään irtopalmikko, joka sopii koristamaan minkä naisen päätä tahansa. Mutta tuskin kenenkään on tätä seikkaa niin vaikeata uskoa kuin juuri naisen. Hän ei ole kuulevinansakaan muita kuin niitä, jotka häntä osaavat yllyttää. Ja Julija Mihailovnaa yllytettiin joka puolelta. Tämä raukka joutui mitä erilaisimpien vaikutusten ristituleen ja piti koko ajan itseään jonakin erikoisuutena. Monen onnenonkijan onnistui lämmitellä käsiään hänen lähettyvillään, ja nämä kyllä osasivat käyttää hyväkseen hänen vilpittömyyttään tänä hänen lyhyenä kuvernöörikautenaan, ja mikä sekasotku syntyäkään tuosta n.s. itsenäisyydestä. Häntä miellytti yhtä hyvin sekä suurtilallisuus että aristokraattinen elementti, sekä kuvernöörin hallintovallan laajentaminen että demokraattinen elementti, sekä uudet laitokset että järjestys, vapaa-ajattelu, sosialistiset aatepahaiset, sekä aristokraattisen salongin hillitty sävy että häntä ympäröivän nuorison melkeinpä jo teetuvan tapoja muistuttava ujostelemattomuus. Hänen korkein halunsa oli luoda ympärilleen onnea ja sovittaa kaikki sovittamaton, s.o. saada kaikki ihmiset yhtymään vain hänen oman persoonansa ihailuun. Hänellä oli suosikkejakin. Sellainen oli Pjotr Stepanovitš, joka käytti valttinaan mitä räikeintä imartelua. Tälle Julija Mihailovna oli erikoisen suosiollinen. Tämä nuori mies viehätti häntä eräästä toisestakin syystä, mikä syy tosin oli perin kummallinen, mutta kuitenkin niin kuvaava tälle naisparalle. Julija Mihailovna uskoi, että Pjotr Stepanovitš kerran vielä paljastaisi hänelle valtiollisen salaliiton. Vaikka tällainen tuntuukin mahdottomalta, niin asia oli kuitenkin näin. Hänestä nimittäin näytti kuin näyttikin siltä, että kuvernementissa täytyi piillä jokin valtiollinen salaseura. Pjotr Stepanovitš oli itse saanut tämän merkillisen luulon juurtumaan häneen vain yhä syvemmälle toiselta puolen eräänlaisista asioista vaikenemalla, toiselta puolen taas eräillä viittailuillaan. Julija Mihailovna uskoi näet, että Pjotr Stepanovitšilla oli suhteita kaikkialla Venäjän vallankumouksellisten verkostossa, mutta että tämä oli häntä kohtaan ehdottomasti vilpitön, jopa että tämä suorastaan jumaloi häntä. Salaliiton ilmituleminen, Pietarista odotettavissa oleva kiitollisuudenosoitus, tuleva loistava virkaura, vaikuttaminen »lempeydellä» nuorisoon, joka siten voitaisiin estää menemästä äärimmäisyyksiin, kaikki tämä saattoi yht'aikaa mahtua hänen fantastiseen päähänsä. Olihan hän jo pelastanut, saanut Pjotr Stepanovitšinkin alistumaan. Tästä hän muuten oli aivan varma, miksi hän ei olisi samoin voinut pelastaa minuakin. Ei yksikään heistä saisi joutua turmioon, hän on pelastava heidät kaikki. Hän jakaa heidät eri ryhmiin, hän tiedoittaa heistä kustakin erikseen ylimpään paikkaan… hän on oleva itse oikeamielisyys, ja silloin ehkä historia sekä koko venäläinen liberalismi on vielä kerran siunaava hänen nimeänsä. Ja salaliittohan tulee joka tapauksessa paljastetuksi. Saadaan siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla…

Mutta kuitenkin olisi ollut varsin välttämätöntä, että Andrei Antonovitš olisi, vaikkapa vain juhlan ajaksi, edes hieman piristynyt. Häntä oli välttämättä jotenkin ilahdutettava ja samalla rauhoitettava. Tässä tarkoituksessa Pjotr Stepanovitš sai komennuksen lähteä tämän luo, ja Julija Mihailovna uskoi varmasti hänen jollakin tunnetulla rauhoittamiskeinollaan saavan Andrei Antonovitšin temmatuksi edes hetkeksi alakuloisuuden pauloista. Pjotr Stepanovitšillahan saattoi olla jotakin ilmoitettavaa, ja tuntuihan aina paremmalta saada kuulla kaikki suoraan silminnäkijältä. Julija Mihailovna luotti täydellisesti Pjotr Stepanovitšin joustavuuteen. Tämä ei tosin ollut käynyt pitkään aikaan von Lembken työhuoneessa, ja nytkin hän sattui lennähtämään sinne juuri sellaisena hetkenä, jolloin potilas oli erikoisen kireässä mielenvireessä.

II.

Oli tapahtunut jotakin, jota herra von Lembke ei mitenkään saattanut käsittää mahdolliseksi. Siinä piirikunnassa, jossa Pjotr Stepanovitš muuten oli juuri äsken juhlinut, muudan aliluutnantti oli saanut lähimmältä päälliköltään suullisen muistutuksen. Tämä oli tapahtunut koko komppanian läsnäollessa. Aliluutnantti oli vielä nuori, äsken Pietarista saapunut, oli aina ollut vaitelias ja yrmeä, jopa mahtailevakin, vaikka olikin kasvultansa pieni, varreltansa lihavahko sekä punaposkinen. Hän ei ollut jaksanut kestää häväistystä, vaan oli hyökännyt päin komentajaa pää oudosti kallellansa ja omituisesti vingahdellen mikä oli juuri eniten hämmästyttänyt komppaniaa, lyödä läimähdyttänyt päällikköänsä sekä puraissut tätä olkapäähän. Töin tuskin hänet oli saatu tästä irroitetuksi. Ei ollut epäilemistäkään: mies oli tietenkin menettänyt järkensä, ainakin jälkeenpäin väitettiin, että nuori mies oli viime aikoina useamman kerran tehnyt itsensä syylliseksi mitä mahdottomimpiin tekoihin. Hän oli muun muassa kerran heittänyt ulos asunnostaan kaksi isäntäväkensä pyhäinkuvaa, joista toisen hän oli ensin lyönyt kirveellä aivan säpäleiksi. Omassa huoneessaan hän taas oli kolmelle eri telineelle asettanut yhdelle Vogtin, toiselle Moleschottin ja kolmannelle Büchnerin teokset, niin että niistä kukin muodosti ikäänkuin saarnatuolin, ja kunkin sellaisen eteen hän oli sytyttänyt vahakynttilän. Mikäli voi päätellä kirjoista, joita oli hänen huoneessaan, hän oli kaiketi lukenut paljon. Jos hän olisi omistanut viisikymmentätuhatta frangia, niin hän olisi varmasti purjehtinut jonnekin Marquesas-saaristoon, kuten se »kadetti», jota herra Herzen niin humoristisesti on kuvannut eräässä teoksessaan. Kun aliluutnantti oli vangittu, hänen huoneestaan oli löydetty kokonainen kimppu mitä hillittömimpiä julistuksia.

Itse asiassahan julistukset eivät ole oikeastaan yhtään mitään, eikä niitä mielestäni kannata säikkyä. On niitä nähty ihmeempiäkin. Sitäpaitsi nämä julistukset eivät olleet edes uusia: olihan aivan äskettäin levitetty H:skin kuvernementissa aivan samanlaisia, — kuten kerrottiin, — ja Liputin, joka noin puolitoista kuukautta sitten o liikkunut tuossa samaisessa piirikunnassa se myös naapurikuvernementissa, oli lisäksi vielä tietänyt kertoa, että hän jo siellä muka oli nähnyt aivan samanlaisia lehtisiä. Andrei Antonovitšia hämmästyttikin eniten se, että Špigulinien tehtaan isännöitsijä oli aivan samoihin aikoihin jättänyt poliisilaitokselle pari, kolme pakallista aivan samoja lehtisiä, joita oli tavattu tuolta aliluutnantiltakin, ja sanonut, että nämä pakat oli yön aikana heitetty tehtaalle. Näitä pakkoja ei oltu edes vielä päästetty irti niitä ympäröivästä siteestä, eikä siis ainoakaan työmiehistä ollut ehtinyt niitä lukea. Eihän tämä ollut asia eikä mikään, mutta sittenkin se vain sai Andrei Antonovitšin miettimään. Asia näytti hänestä mielenkiintoisen monimutkaiselta.

Tässä Špigulinien tehtaassa oli silloin juuri kehittymäisillään se samainen »špigulnilainen juttu», josta meillä aikomaan puhuttiin niin paljon ja joka mitä ihmeellisimpinä toisintoina kierteli aikansa myös kummankin pääkaupunkimme sanomasanomalehdissä. Noin kolme viikkoa sitten joku oli tehtaalla sairastunut ja kuollutkin aasialaiseen koleraan. Tämän jälkeen oli jo sairastunut useampiakin. Kaupungissa säikähdettiin, sillä kolera uhkasi naapurikuvernementista käsin. Mainittakoon, että meillä oli kyllä jo ryhdytty sangen tyydyttäviin terveydenhoidollisiin toimenpiteisiin tämän kutsumattoman vieraan varalta. Mutta Špigulinien tehtaaseen, jonka omistajat olivat monimiljonäärejä ja joilla oli suhteita, ei tarkastuksessa oltu kajottu tarpeeksi. Ja senvuoksi alettiinkin ennen pitkää huhuilla, että siellä muka olikin se, kaiken pahan juuri ja sairauden taimitarha ja että sekä itse tehtaaseen että erikoisesti tehtaan työväen asuntoihin oli kaikkinainen lika jo siinä määrin juurtunut, että vaikka kolera ei uhkaisikaan muualla, niin se näissä pesissä syntyisi jo aivan itsestänsäkin. Silloin ryhdyttiin tietenkin heti tarmokkaisiin toimenpiteisiin, ja Andrei Antonovitš itse valvoi sangen tarkasti, että määräykset pantiin kiireellisesti toimeen. Vajaassa kolmessa viikossa saatiin näin koko tehdas puhdistetuksi, mutta Špigulinien veljekset jostakin käsittämättömästä syystä siitä huolimatta sulkivat tehtaansa kokonaan. Toinen veljeksistä asui vakinaisesti Pietarissa, ja toinen taas matkusti Moskovaan heti, kun viranomaisten toimesta suoritettu tehtaan puhdistus oli ohi. Tehtaan isännöitsijä oli ryhtynyt heti tekemään tiliä työmiesten kanssa, ja kuten myöhemmin kävi selville, hän oli näitä röyhkeästi pettänyt. Työmiehet olivat alkaneet napista, olivat vaatineet oikeudenmukaista tilintekoa, hölmöydessään olivat kääntyneet poliisilaitoksenkin puoleen, mutta — se täytyy tunnustaa — he eivät suinkaan pitäneet asiasta liian suurta melua eivätkä olleet kovinkaan kiihoittuneita. Kas, tällöinpä juuri Andrei Antonovitšille olikin jätetty nuo isännöitsijältä saadut julistukset.

Pjotr Stepanovitš lennähti työhuoneeseen ilmoittautumatta, kuten ainakin perheen ystävä, ja olihan hänellä sitäpaitsi Julija Mihailovnan käskystä erikoistehtävä suoritettavanaan. Nähtyään hänet von Lembke kurtisti kulmiansa ja otti hänet vastaan pahantuulisen ja epäystävällisen näköisenä seisahtuen pöydän luo. Tätä ennen hän oli näet kävellyt edestakaisin työhuoneessaan ja keskustellut jostakin kahdenkesken kansanvirkamiehen Blümin kanssa, joka oli hyvin kömpelön ja tylyn näköinen saksalainen ja jonka hän on tuonut mukanansa Pietarista huolimatta Julija Mihailovnan voimakkaista vastalauseista. Pjotr Stepanovitšin tultua huoneeseen virkamies väistyi ovelle päin lähtemättä kuitenkaan poiskaan. Pjotr Stepanovitšista näytti miltei siltä, että tämä samalla vaihtoi paljon puhuvan katseen päällikkönsä kanssa.

O-ho, sainpas teidät kiinni, piileskelevä kaupunginpää, — huudahti Pjotr Stepanovitš nauraen ja peitti kämmenellään pöydällä olevan julistuksen, — tästä kai tulee lisäys kokoelmaanne, vai mitä?

Andrei Antonovitš sävähti tulipunaiseksi. Hänen kasvonsa aivan vääristyivät.

— Antakaa olla, antakaa olla sen,— hän huudahti vihasta vavahtaen, — ettekä te… herra saa…

— Mitäs te nyt? Ette kai te suuttunut?

— Sallikaa minun huomauttaa teille, arvoisa herra, etten aio tästä lähtien enää sietää teidän sans façon'ianne ja pyydän teitä pitämään mielessänne…

— Hyi, piru, tehän taidatte olla aivan tosissanne!

— Vaiti, vaiti! — von Lembke tömisytti jalkojaan mattoon, — te ette saa…

Jumala sen tietää, mikä tästä olisi voinut lopulta tulla. Voi, tässä oli kaiken muun ohella vielä eräs seikka, josta Pjotr Stepanovitš ei tietänyt mitään, eipä tietänyt edes itse Julija Mihailovnakaan. Onneton Andrei Antonovitš oli viime aikoina siinä määrin kiihoittunut, että oli suorastaan alkanut olla mustasukkainen Pjotr Stepanovitšille vaimostansa. Näin hän tunsi etenkin yksin ollessaan, ja erikoisesti öisin hän sai kestää mitä hirveimpiä hetkiä.

— Ja minä kun ajattelin, että jos ihminen kerran kaksi päivää peräkkäin aina puoliyöhön lukee teille romaaniaan ja tahtoo tietää mielipiteenne siitä, niin silloin luulisi hänen olevan aivan välinpitämättömän ainakin tämmöisistä muodollisuuksista… Julija Mihailovnahan kohtelee minua sangen tuttavallisesti. Kuka teistä täällä ottaa oikein selvän? — huomautti Pjotr Stepanovitš melkeinpä arvokkaasti. — Apropos, tässä on teidän romaaninnekin, — ja hän pani pöydälle isohkon, painavan, rullalle käärityn vihon jonka ympärillä oli sininen paperikääre.

Lembke punastui hämmennyksissään.

— Mistä te sen löysitte? — hän kysyi varovaisesti voimatta peittää iloansa, jonka esilletulemista hän koetti estää kaikin voimin.

— Ajatelkaahan, aivan sellaisenaan tötterössä se oli vierinyt lipaston taakse. Luulen, että olin sen silloin heti huolimattomasti heittänyt lipastolle. Vasta toissa päivänä se löytyi, kun pestiin lattioita, mutta kylläpä te annoittakin minulle tehtävän!

Ankaran näköisenä Lembke loi silmänsä maahan.

— Teidän ansiostanne en ole nukkunut kahteen yöhön peräkkäin. Kaksi päivää sitten se jo löytyi, mutta tahdoin lukea sen, ja kun ei ollut päivällä aikaa, niin luin öisin. No niin, en ole tyytyväinen: ajattelen toisin. Mutta syljen minä koko jutulle, en ole koskaan ollut arvostelijana, mutta — en voinut riistäytyä irtikään, taattoseni, en voinut, vaikka en ollutkaan tyytyväinen. Neljäs ja viides luku… ne ovat suorastaan… suorastaan… suorastaan… piru oikein tietää, mitä ne ovat. Ja miten paljon huumoria te olette saanutkaan siihen tungetuksi, nauroin ääneen. Miten te osaattekaan pistää pilkaksi sans que cela paraisse! No, ja sitten yhdeksännessä, kymmenennessä, niissähän on pelkästään vain rakkautta, ei kuulu meille. Muuten hyvin vaikuttavaa. Igrenevin kirjettä lukiessani olin vähällä ruveta pusertamaan itkua, vaikka olettekin kuvannut hänet niin sattuvasti. Tiedättekö, se on tunteellista, mutta kuitenkin te tahdotte osoittaa hänen teennäisyytensä, ei totta? Arvasinko oikein vai en? Niin, ja loppu minua suututti eniten, olisin suorastaan lyönyt teitä. Mitä te kaikella sillä oikein tahdotte sanoa? Sehän on tuota iänikuisen perheonnen, lukuisien lasten ja pääomien ihannoimista, on elää retuutettu ja maallista hyvyyttä kartutettu, voi hyvä Jumala! Kyllä te osaatte lumota lukijan, en minäkään malttanut jättää sitä kesken, mutta sehän on sitä pahempi. Lukija on tyhmä jo entisestään, viisaiden ihmisten velvollisuus olisi saada hänet hereille, mutta te… No, mutta riittää nyt, ja hyvästi tällä kertaa. Ette saa suuttua toisellakaan kertaa. Oikeastaan tulin tänne sanoakseni teille pari totuuden sanaa, mutta te olette tänään niin…

Sillä välin Andrei Antonovitš oli ottanut romaaninsa ja sulkenut sen lukon taakse tammiseen kirjakaappiinsa sekä ohimennen antanut merkin Blümille, että tämän oli häivyttävä. Tämä poistuikin kasvoillaan pingoittunut ja surullinen ilme.

— En minä ole tänään… minä vain muuten… aina vain ikävyyksiä, — hän murahti kulmat kurtussa mutta aivan leppyneenä ja istahti pöytänsä ääreen. — Istukaa tekin ja sanokaa ne pari sanaanne. En ole nähnyt teitä pitkään aikaan, Pjotr Stepanovitš, älkääkä te enää pitäkö tapananne lennähtää noin…joskus, kun on asioita, niin…

— Tavat ovat minulla aina samat…

— Tiedän sen ja uskon, että te aivan tarkoituksettomasti, mutta joskus, kun on kiireitä… istukaahan.

Pjotr Stepanovitš asettui mukavasti sohvalle ja oli melkein jo samassa hetkessä istuessaan vetänyt jalkansakin alleen.

III.

‒ Mitä kiireitä teillä nyt on? Ettehän vain tarkoita näitä? — Hän osoitti julistuksia. — Tällaisia lehtisiä voin hankkia teille kuinka paljon tahansa, jo H:skin kuvernementissa minulla oli kunnia tutustua niihin.

— Siis silloin, kun te oleskelitte siellä?

— Tietenkin silloin eikä sieltä poistuttuani. Yhdessä oli vinjettikin, ylös oli piirretty kirves. Sallittehan — hän otti julistuksen, — no niin onhan tässäkin kirves. Aivan tarkalleen sama.

— Niin, kirves. Näettehän selvästi: kirves.

— Niin, kirvestäkö säikähditte?

— En minä kirvestä… en minä säikähtänyt, mutta on asioita… asia on semmoinen, tässä on seikkoja…

— Minkälaisia? Tarkoitatteko niitä, joita tehtaalta tuotiin? Ohoo! Mutta tiedättekö, että tuossa tehtaassa työmiehet itse rupeavat pian kirjoittelemaan julistuksia.

— Kuinka niin? — kysäsi von Lembke ankaran ihmettelevästi.

— Aivan yksinkertaisesti. Pitäkääpä silmällä niitä. Olette liian pehmeä mies, Andrei Antonovitš. Kirjoittelette romaaneja. Ja tässä kun pitäisi toimia vanhan tavan mukaan.

— Minkä vanhan tavan mukaan, mitä neuvoja nuo ovat olevinaan? Tehdas on puhdistettu. Annoin määräyksen, ja se puhdistettiin.

— Mutta työmiehethän kapinoivat. Ne olisivat selkäsaunaa vailla. Sillä olisi koko juttu selvä.

— Kapinoivat? Se on tyhjää puhetta. Annoin määräyksen, ja puhdistus tehtiin.

— Oi voi, olette pehmeäluontoinen mies, Andrei Antonovitš.

— Minä, ensinnäkään minä en ole niinkään pehmeäluontoinen, ja toiseksi… — von Lembke oli loukkaantunut. Hän oli keskustellut nuoren miehen kanssa puoliväkisin, vain uteliaisuudesta, saadakseen tietää häneltä jotakin uutta.

— Ahaa, taaskin vanha tuttu! — Näin sanoen Pjotr Stepanovitš keskeytti hänen puheensa tarttuen toiseen paperipainimen alla olevaan julistukseen, joka nähtävästi oli painettu ulkomailla ja kirjoitettu runomittaan. — No, tämän minä osaan aivan ulkoa: Kirkas sielu! Katsotaanpa, niinhän se on kuin sanoin, Kirkas sielu, toden totta. Tähän sieluun tutustuin jo ulkomailla. Mistä te olette sen kaivanut esiin?

— Sanoitte nähneenne ulkomailla? — von Lembke havahtui.

— Aivan niin, neljä kuukautta sitten, tai ehkäpä siitä on jo viisikin.

— Miten paljon näittekään siellä ulkomailla, — von Lembke huomautti terävästi. Pjotr Stepanovitš kuulematta häntä levitti auki paperin ja luki ääneen runon:

KIRKAS SIELU.

Syntyjään ei ollut suuri, rahvaaseen vei sukujuuri. Mutta tsaarin kostotöistä, aateliston pakkovöistä tarpeen sai ja teille lähti, joill' on tyrmä johtotähti: Haastoi vapautta uutta, veljein yhdenvertaisuutta.

Vastarinnan lipun nosti. Paollansa maasti osti suojan tsaarin pyöveliltä, ruoskalta ja pihtimiltä. Kansa, sorron painon alla, kapinoimaan kaikkialla oli valmis. Taškentissa, — Smolenskissa mielet kuohui.

Ylioppilasta kotiin vartoi kaikki suuriin sotiin: lyömään aateliston kasaan, maassa omaisuudet tasaan jakamaan ja pakottamaan hornan suureen tuuttiin samaan kirkot, vihkimiset, perheet — ajan menneen julkierheet.

[Suomentanut J.G. Vuoriniemi. Suom. huom.]

— Te olette varmasti saanut sen tuolta upseerilta, vai mitä? — kysäisi
Pjotr Stepanovitš.

— Te kai tunnette tuon upseerinkin?

— Tunnenpa tietenkin. Mehän juhlimme siellä yhdessä hänen kanssaan pari päivää. Oli oikein että hän tuli hulluksi.

— Ehkä hän ei tullutkaan hulluksi.

— Senkö vuoksi te sitä epäilette, koska hän puraisi?

— No niin, mutta jos te kerran näitte nuo runot ulkomailla, ja sitten löydettiin täältä samanlaisia tuolta upseerilta…

— Mitä? Terävä huomautus. Te, Andrei Antonovitš, taidattekin kuulustella minua? Katsokaas, — hän aloitti samassa tavattoman arvokkaasti, — siitä, mitä minä näin ulkomailla, olen sieltä palattuani tehnyt jo jollekulle selvää, ja selityksiäni on pidetty tyydyttävinä, sillä muutenhan minä en olisi voinut onnellistuttaa tätäkään kaupunkia läsnäolollani. Olen siis sitä mieltä, että tässä suhteessa on kaikki selvää, enkä minä ole enää velvollinen tekemään mistään kenellekään tiliä. Eikä kaikki ole selvää sen vuoksi, että olisin ilmiantaja, vaan sen vuoksi, etten ole voinut muutenkaan menetellä. Ja ne henkilöt, jotka olivat Julija Mihailovnalle kirjoittaneet minusta, tiesivät kyllä suosittelevansa rehellistä miestä… Mutta kaikki tämä hiiteen, ja tänne olen nyt tullut puhuakseni teille eräästä tärkeästä asiasta, ja sen vuoksi on hyvä, että lähetitte pois tuon nokikolarinne. Asiani on tärkeä, Andrei Antonovitš, pyytäisin teiltä jotakin sangen vakavaa.

— Syytäisitte? Hm… Olkaa hyvä, odotan ja olenpa uteliaskin. Minun on muutenkin teitä ihmetteleminen, Pjotr Stepanovitš.

Von Lembke oli jokseenkin hermostunut. Pjotr Stepanovitš heitti toisen jalkansa toisen yli.

Pietarissa, — hän aloitti selityksensä, — minä monesta asiasta puhuin hyvin avomielisesti, mutta eräistä seikoista kuitenkin, kuten tästä esimerkiksi (hän osoitti sormellaan Kirkasta sielua), minä vaikenin, ensinnäkin siitä syystä, että siitä ei kannattanut puhua, ja toiseksi, koska en tahtonut tuoda esille sellaista, jota minulta ei kysyttykään. En tahdo mielelläni tällaisissa asioissa tarpeettomasti kiirehtiä, tässä suhteessahan roisto juuri eroaakin kunnian miehestä, jonka yksinkertaisesti vain on joskus alistuttava olosuhteisiin. Sanalla sanoen, jättäkäämme tämä puoli syrjään. No niin, ja nyt… nyt, kun nämä hölmöt… nyt, kun kaikki on saatu ilmi ja kun asia on tullut jo teidänkin tietoonne ja, kuten näen, teiltä ei voi enää mikään pysyä salassa, sillä onhan teillä silmät päässä eikä teiltä voi mitään pitää piilossa… nämä hölmöt kuitenkin, minä… minä… no niin, minä vain sanalla sanoen tulin tänne puhumaan erään hölmön puolesta, erään, joka ehkä on mielipuoli, ja nyt tahtoisin hänen nuoruutensa, hänen onnettomuuksiensa ja teidän humaanisuutenne nimessä… Sillä ette te kai sentään ole humaaninen yksinomaan vain omatekoisissa romaaneissanne! — hän katkaisi äkkiä puhetulvansa röyhkeän sarkastisesti ja kärsimättömästi.

Sanalla sanoen näkyi selvästi, että mies oli suoraluonteinen mutta kömpelö ja taitamaton, ehkäpä kaikkea tätä vain liiallisesta humaanisuudesta ja hienotunteisuudesta. Joka tapauksessa tämä mies ei ollut järjellä pilattu, kuten Lembke heti tämän jälkeen arvostelussaan terävästi teki yhteenvetonsa ja kuten hän erikoisesti viime viikon aikana oleskellessaan yksin työhuoneessaan ja erikoisesti juuri öisin oli moittinut häntä itsekseen löytämättä selitystä siihen käsittämättömään menestykseen, jonka tämä oli saavuttanut Julija Mihailovnan ympärillä hääriessään.

— Kenenkä puolesta te oikeastaan puhutte ja mitä tämä kaikki merkitsee? — von Lembke tiedusti mahtavana yrittäen kuitenkin salata uteliaisuutensa.

— Tämä on… tämä on… piru… Enhän minä ole syypää siihen, että luotan teihin täydellisesti! Olenko minä syynä siihen, että pidän teitä mitä jaloluonteisimpana miehenä, ja mikä tärkeintä, sangen järkevänä… lahjakkaana, se on, joka ymmärtää… piru…

Tämä raukka ei nähtävästi saanut mitenkään ilmaistuksi sanottavaansa.

— Ettekö te jo viimeinkin ymmärrä, — hän jatkoi, — ettekö ymmärrä, että ilmaistessani hänen nimensä teille jätän hänet niin sanoakseni teidän käsiinne, petän hänet, eikö totta? Eikö totta?

— Mutta enhän minä voi mitenkään asiata arvata, ellette te voi sitä ilmaista?

— Siinäpä se, aina te osaatte yllättää tuolla teidän logiikallanne, piru… no niin, piru… tämä »kirkas sielu», tämä »ylioppilas» on — Šatov. Kas siinä kaikki!

— Šatov? Kuinka niin Šatov?

— Šatov on juuri se »ylioppilas», josta tässä mainitaan. Hän asuu täällä, on entinen maaorja, sama mies, joka äsken antoi korvapuustin..

— Tiedän, kyllä tiedän! — Lembke siristi silmiään. — Mutta sallinette kysyä, mistä häntä oikeastaan syytetään ja mitä te oikeastaan hänen puolestaan tahdotte saada toimeksi?

— Minähän tahdon hänet pelastaa, ettekö ymmärrä. Olenhan tuntenut hänet kahdeksan vuotta, olen ehkä ollut hänen ystävänsäkin. ‒ Pjotr Stepanovitš oli hyvin kiihoittunut. — Mutta enhän minä ole velvollinen tekemään teille tiliä entisestä elämästäni, — hän viittasi kädellään, kaikki tämä ei ole yhtään mitään, kaikkiaan heitä on kolme ja puoli miestä, ja jos otetaan ulkomailla olevat lukuun, niin sittenkään tuskin saadaan heitä kymmentä kokoon, ja mikä on pääasia — olen aina luottanut humaanisuuteenne, järkeenne. Te ymmärrätte kaiken ja osaatte esittää asian sen oikeassa valossa eikä Jumala ties jonakin merkillisyytenä, vain mielettömän houkkion typeränä haaveena… syynä ovat onnettomuudet, huomatkaa se, pitkäaikaiset onnettomuudet, eikä, piru sen tietää, mikään tuiki olematon valtiollinen salaliitto…

Hän oli melkein hengästynyt.

— Hm. Huomaan, että hän on syyllinen noihin kirvesjulistuksiin, — päätteli Lembke melkeinpä suurenmoisen ylevämielisesti, — mutta katsokaahan, jos hän olisi ainoa, niin miten hän yksin olisi saattanut levitellä niitä sekä täällä että maaseuduilla, vieläpä H:skin kuvernementissa ja… lopuksi on tärkeintä, mistä hän on saanut ne käsiinsä.

— Minähän jo sanoin teille, että heitä nähtävästi on kaiken kaikkiaan viitisen miestä, no, ehkäpä kymmenenkin, mistä minä sen tietäisin?

— Ette siis tiedä?

— Mistäpä sen tietäisin, piru vieköön!

— Mutta tiesittehän kuitenkin, että Šatov on yksi osallisista.

— Oh!… Pjotr Stepanovitš viittasi kädellään, aivan kuin olisi tahtonut päästä pakoon kiusallisen tarkkanäköistä kyselijää. — No niin, kuulkaa sitten, sanon teille suoraan: Julistuksista en tiedä yhtään mitään, en tuon taivaallista, piru vieköön, ymmärrättehän te kai, mitä merkitsee ei mitään! No niin, tietysti se aliluutnantti, ehkäpä vielä joku muukin täällä… No niin, ehkä Šatov ja ehkä vielä joku, mutta siinä kaikki viheliäisiä houkkioita… mutta minä puhun vain Šatovin puolesta, hänet on saatava pelastetuksi sillä tämä runo — on hänen, hänen itsensä sepittänsä ja hänen toimestaan painettu ulkomailla! Kas tämän tiedän aivan varmasti, mutta julistuksista ei minulla ole aavistustakaan.

— Jos runot ovat hänen, niin silloinhan ovat julistuksetkin hänen. Mutta mitä todisteita teillä on, todisteita, jotka saavat teidät epäilemään herra Šatovia?

Pjotr Stepanovitšin kärsivällisyys oli nyt kokonaan lopussa. Hän riuhtaisi esille taskustaan lompakkonsa ja otti sieltä esille paperilapun.

— Kas tässä ovat todisteet! — hän huudahti ja heitti paperin pöydälle. Lembke levitti sen auki. Kävi selville, että se oli kirjoitettu noin puoli vuotta sitten täältä jonnekin ulkomaille, se oli aivan lyhyt, pari sanaa sisältävä:

 »Kirkasta sielua en voi täällä saada painatetuksi enkä muutakaan.
 Painattakaa ulkomailla.

Iv. Šatov.»

Lembke katsoi tarkasti Pjotr Stepanovitšiin. Varvara Petrovna oli ollut oikeassa väittäessään, että tällä joskus oli selvästi lampaan katse, joinakin hetkinä erittäin.

— Kas, tämä tahtoo sanoa siis, — ehätti Pjotr Stepanovitš sanomaan, — että hän on kirjoittanut sen täällä puoli vuotta sitten, mutta että hän ei voinut täällä sitä painattaa jossakin salaisessa kirjapainossa tietenkin, ja sen vuoksi pyysi painattamaan sen ulkomailla… Onhan tämä kai selvää?

— On kyllä, aivan selvää, mutta kenelle hän tämän on osoittanut? Tämähän tässä toistaiseksi on vähemmän selvää, — Lembke huomautti viekkaan ironisesti.

Kirilloville tietenkin, kirjehän on kirjoitettu Kirilloville ulkomaille… ettekö muka tietänyt sitä? Sehän tässä harmittaakin, että te ehkä vain heittäydytte noin tietämättömäksi ja että itse asiassa jo kauan olette tietänyt runoista ja kaikesta muustakin. Mistä ne ovat joutuneet tähän teidän pöydällenne? Ovatpa kuin ovatkin vain osanneet ilmestyä. Mitä te minua suotta kysymyksillänne härnäätte, jos asia kerran on niin?

Suonenvedontapaisesti hän nenäliinallaan alkoi pyyhkiä hikeä otsaltaan.

— Ehkä tiedänkin jotakin… — Lembke osasi taitavasti välttää kysymyksen, — mutta kuka on tuo Kirillov?

— No, sehän on tuo äsken tänne saapunut insinööri, joka oli Stavroginin sekundanttinakin, maniaakki, täysi hullu. Teidän aliluutnanttinne sai varmasti vain ohimenevän raivokohtauksen, mutta tämä on aivan mielipuoli — täydellisesti, sen minä takaan. Voi, Andrei Antonovitš, jos hallitus tietäisi, millaisia nämä ihmiset kaikki järjestään ovat, niin se ei koskisi niihin sormellaankaan, vaan yksinkertaisesti lähettäisi heidät niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Sveitsissä minä kongresseissa, näin sellaisia aivan tarpeekseni.

— Sielläkö, josta käsin johdetaan täkäläistä liikettä?

— Ja kuka sitä sitten johtaa? Kolme ja puoli miestä. Kun niitä aikansa katselee, niin rupeaa haukotuttamaan. Ja mikä on tuo täkäläinen liike olevinaan? Ovatko nämä julistukset sitä olevinaan? Ja ketä he ovat saaneet joukkoonsa värvätyksi, juoppohulluja aliluutnantteja ja pari, kolme ylioppilasta! Te olette viisas mies, vastatkaa siis kysymykseeni: Miksi he eivät saa värvätyksi joukkoonsa vähän huomattavampia henkilöitä miksi vain ylioppilaita ja kaksikymmenkaksivuotiaita nulikoita? Ja paljonko on niitäkään? Miljoonan verran koiria on pantu nuuskimaan, ja paljonko on oikeastaan saatu selville. Kaikkiaan seitsemän miestä. Saatte uskoa, tämä on jo suorastaan ikävää.

Lembke kuunteli huomaavaisesti, mutta näytti kuitenkin samalla aivan kuin ajattelevan: »Ei satakieli tarinoista kostu.»

— Mutta sallinette kai huomauttaa: te suvaitsitte vakuuttaa, että tämä kirje oli muka osoitettu ulkomaille, mutta eihän tässä ole osoitettakaan. Mistä te siis tiedätte, että se oli osoitettu nimenomaan herra Kirilloville ja lisäksi vielä ulkomaille ja… ja… että sen todella on kirjoittanut herra Šatov?

— Verratkaa sitä heti paikalla Šatovin käsialaan. Onhan teillä kansliassanne jokin hänen allekirjoituksensa. Ja mitä Kirilloviin tulee, niin hän näytti sen minulle itse.

— Te siis olette itsekin…

— No, tietysti minä olen itsekin. Näytettiin minulle siellä yhtä jos toistakin. Ja mitä taas tulee tähän runoon, niin sen oli Herzen-vainaja muka itse kirjoittanut Šatoville muistoksi ja kehoitukseksi sekä suositukseksi hänen ulkomailla vaeltaessaan, no, ja piru… ja Šatov levittelee nyt sitä nuorison keskuuteen. Kas, mitä Herzen muka minusta ajattelee.

— Tje! — tje — tje, — Lembke oli vihdoinkin pääsevinään asiasta perille, — sitähän minäkin, julistukset — ne vielä ymmärtää, mutta miksi tämä runo?

— Miten te nyt ette sitä ymmärrä. Ja piru sen tietää, miksi minä olen teille tässä lörpötellyt. Kuulkaahan, antakaa Šatov minulle, ja periköön sitten piru kaikki muut, Kirillovinkin, joka nyt piileskelee lukkojen takana samassa talossa kuin Šatovkin. He eivät pidä minusta siksi, että olen palannut… Mutta luvatkaa minulle Šatov, ja silloin minä tuon teille kaikki muut samalla tarjottimella. Minusta voi olla teille hyötyä, Andrei Antonovitš. Arvioin tuota säälittävää joukkiota olevan noin yhdeksän, kymmenen henkilöä. Pidän itse niitä koko ajan silmällä, aivan omasta aloitteestani. Kolmestahan me olemme jo selvillä: Šatovista, Kirillovista ja tuosta aliluutnantista. Toisia minä vasta parhaillaan alan tarkkailla… muuten, en ole niinkään likinäköinen. Tämä on aivan kuten siellä H:skin kuvernementissa: siellähän on tavattu julistuksia kahdelta ylioppilaalta, yhdeltä lyseolaiselta, kahdelta kaksikymmenvuotiaalta aatelismieheltä, yhdeltä opettajalta ja yhdeltä virkaerossa olevalta majurilta, noin kuusikymmenvuotiaalta, joka on juoppoudesta aivan hölmistynyt, ja siinä kaikki. Ja saatte uskoa, että siinä on kaikki, olivat aivan ihmeissään, ettei ilmennyt muuta. Mutta tarvitaan kuusi päivää aikaa. Olen jo tehnyt laskuni: kuuden päivän kuluttua eikä ennemmin. Jos toivotte tuloksia, — älkää koskeko heihin ennen kuin kuuden päivän kuluttua. Ja silloin saatte ne minulta kaikki yhdessä kimpussa, mutta jos rupeatte pöyhimään aikaisemmin, — koko poikue pyrähtää pakoon. Mutta antakaa minulle vain Šatov. Šatovin puolesta minä… Kaikkein parasta olisi kutsua hänet tänne salaa, ystävänä, vaikkapa tänne työhuoneeseen, kuulustella häntä, kohottaa hieman esirippua… Ja silloin hän on varmasti itkien heittäytyvä jalkoihinne. Hän on hermostunut ja onneton. Hänen vaimonsa huvitteleikse Stavroginin parissa. Suojelkaa häntä, ja hän on itse ilmaiseva teille kaiken, mutta siihen tarvitaan kuusi päivää… Mutta pääasia on ei puolta sanaa tästä Julija Mihailovnalle. Salaisuus. Voitteko säilyttää salaisuuden?

— Mitä te sanoitte? — Lembken silmät revähtivät selko selälleen. —
Ettekö te sitten ole ilmaissut mitään Julija Mihailovnalle?

— Hänellekö? Jumala minua siitä suojelkoon ja varjelkoon. E-ei, Andrei Antonovitš nähkääs: hänen ystävyyttään minä pidän liian suuressa arvossa ja kunnioitan häntä liian syvästi… No, ja kaikki se, mikä koskee sitä puolta… mutta minäpä en iskekään kirvestäni kiveen. Minä en koskaan vastusta häntä, sillä tiedättehän itsekin, mitä merkitsee olla hänen kanssaan eri mieltä, se olisi vaarallista. Olen ehkä ohimennen maininnutkin hänelle jonkin sanan, sillä se häntä miellyttää, mutta kaukana siitä, että olisin hänelle mitään ilmaissut, kuten nyt teille, nimiä tai muuta sen tapaista, taatto kulta. Minkä vuoksi te oikeastaan luulette minun kääntyneen teidän puoleenne? Tietenkin teen tämän sen vuoksi, että olette miehinen mies, vakava, jolla on vanhanaikaisen luja virkatottumus. Te olette nähnyt yhtä jos toistakin, tämäntapaisissa asioissa, luulen minä, teille on jo Pietarin ajoilta jokainen askel enemmänkin kuin tuttu. Mutta jos minä hänelle sanoisin vaikkapa vain nämä kaksi nimeä, niin siitä jo nousisi semmoinen melu… Hänhän on aikeissa ihmetyttää koko Pietarin. E-ei, onpa liian kuumaverinen, kas niin on asia.

— Aivan niin, hänessä on hieman liiaksi vauhtia, — Andrei Antonovitškaan ei saattanut olla mielihyvin huomauttamatta, vaikkakin hän samalla oli hyvin pahoillaan, että tuo moukka rohkeni puhella Julija Mihailovnasta hieman liian tuttavallisesti. Pjotr Stepanovitšista taas nähtävästi tuntui siltä, että tämäkään ei ollut vielä tarpeeksi, vaan että löylyä oli lisättävä, jotta »Lembka» olisi tullut tarpeeksi imarrelluksi ja että hän olisi saanut tästä täydelleen ylivallan.

— Aivan niin, vauhtia, — hän myönteli, — onhan hän tosin nerokas, kirjallisesti sivistynyt nainen, mutta — hän voi kuin voikin säikyttää varpuset piiloon. Hän ei malttaisi pitää suutansa kiinni kuuttakaan tuntia, vielä vähemmän sitten kuutta päivää. E-ei, Andrei Antonovitš, älkää panko naista kuuden päivän koetukselle. Tunnustattehan, että minulla näissä asioissa on hieman kokemusta. Onhan minulla näistä asioista jo jonkin verran tietoa, tehän itse tiedätte, että minulla on sitä. En minä vallattomuuttani pyydä teiltä näitä kuutta päivää, vaan siksi, että on tosi kysymyksessä.

— Kuulin… — von Lembke ei oikein rohjennut ilmaista ajatustaan, — kuulin, että te palattuanne ulkomailta itse olitte tehnyt tarkan selon kaikesta siellä, missä se oli tarpeellista… ja teitte sen jonkinlaisen katumuksen muodossa.

— No, olipa sen asian laita miten tahansa.

— Enhän minä tietenkään tahtonut mitenkään… mutta minusta vain tuntui, että te nyt täällä olette puhunut aivan toisessa äänilajissa kristillisestä uskosta esimerkiksi, yhteiskunnallisista laitoksista ja loppujen lopuksi hallituksestakin…

— Vähänkös minä olen puhunut kaiken näköistä. Puhunhan minä nytkin, mutta eihän näitä ajatuksia saa selittää siten, kuin nuo hölmöt tekevät, se on otettava huomioon. Muuten, onko nyt siinäkin olevinaan jotakin, että hän puraisi olkapäähän? Myönsittehän tekin, että se oli oikein, olitte vain sitä mieltä, että se oli liian aikaista.

‒ En minä myöntämiselläni oikeastaan sitä tarkoittanut, enkä sitäkään, että se olisi ollut aikaista…

— Kylläpä olettekin varovainen, teillähän on jok'ikinen sana pistetty eri koukkuun hehe varovainen mies! — huomautti Pjotr Stepanovitš iloisena. — Kuulkaahan, ystävä kallis, olihan minun tutustuttava teihin, ja kas, siksihän minä sillä tavoin puhuin. Näin minä olen päässyt tuttavuuteen monen muunkin kanssa. Ehkäpä minun oli päästävä selville teidänkin luonteestanne.

— Mitäs te minun luonteestani?

— Enpä tiedä sitä itsekään — hän naurahti taas. — Katsokaahan, kallis ja suuresti kunnioitettu Andrei Antonovitš, te olette ovela, mutta niin pitkällä ei kai sentään vielä olla, eikä niin pitkälle kai koskaan päästäkään, ymmärrättehän? Ehkäpä ymmärrätte hyvinkin? Vaikka annoinkin tarpeelliset selitykset siellä, missä se oli tarpeellista, ulkomailta palattuani, enkä ymmärrä sitä, miksi ihminen, jolla on määrätynlaisia vakaumuksia, ei voisi myös toimia noiden vilpittömien vakaumustensa mukaisesti… mutta siellä ei siitä huolimatta vielä kukaan tilannut minulta teidän luonnettanne, enkä ole vastaanottanut siellä vielä muitakaan sentapaisia tilauksia. Ajatelkaahan nyt itsekin, eihän minun olisi tarvinnut mainita teille näitä paria, kolmea nimeä, vaan olisinhan hyvin voinut antaa pienen viittauksen suoraan sinne, missä toin esiin aikaisemmatkin selitykseni. Ja jos tämä taas olisi minulle finanssikysymys tai jos muuten olisi minun oma etuni kysymyksessä, niin eihän olisi mitään järkeä menetellä, niin kuin nyt teen, näin Ollenhan te korjaatte kiitoksen enkä minä. Minä tahtoisinkin vain pyytää Šatovin puolesta, — lisäsi Pjotr Stepanovitš jalomielisesti, — yksinomaan vain Šatovin puolesta, entisen ystävyytemme nimessä niin ja ehkä vielä, jos kerran otatte kynän käteen kirjoittaaksenne sinne tiedotuksen, niin voit ei kehaista minuakin, jos nyt niin välttämättä tahdotte… en minä vastaankaan pane, hehe. Adieu, kylläpä olenkin viipynyt, eikä olisi oikeastaan ollenkaan pitänyt tällä tavoin lörpötellä, — hän lisäsi nähtävästi itseensä hyvin tyytyväisenä ja nousi sohvalta.

— Päinvastoin, olen hyvin iloinen, että tämä asia, niin sanoakseni, alkaa vähitellen olla arvioitu, — von Lembke nousi samoin hyvin myhäilevänä, nähtävästi erikoisesti tyytyväisenä viimeksilausumiinsa sanoihin.—-Kiitän tarjoamastanne avusta, ja saatte olla varma siitä, että olen tekevä voitavani mainitakseni sopivassa tilaisuudessa ansioistanne…

— Kuusi päivää, se on tärkeintä, kuusi päivää aikaa, ja että noina päivinä ei ryhdyttäisi minkäänlaisiin toimenpiteisiin, kas, se olisi minulle välttämätöntä.

— Olkoon niin.

— Enhän minä tietenkään kokonaan voi sitoa käsiänne, enhän rohkenisikaan sitä. Ettehän te tietystikään voi olla tarkkailematta. Mutta älkää pelästyttäkö poikuetta ennen aikojansa, ja kas, siinä minä juuri luotankin teidän järkeenne ja kokemukseenne. Mahtaa teillä olla varattuna ajokoiria jo aika liuta, hehe! — Pjotr Stepanovitš sanoa pamahdutti iloisesti ja harkitsemattoman kevytmielisesti, kuten nuorten tapa on.

— Asia ei ole sentään aivan niin, — Lembkestä näytti olevan mieluista torjua tämä epäluulo. — Ne ovat — nuorison ennakkoluuloja, ei niitä ole niinkään… Mutta apropos, sallinette minun vielä kysäistä? Tuo Kirillovhan oli Stavroginin sekundanttina, siinä tapauksessahan herra Stavroginkin on…

— Mitä herra Stavrogin on?

‒ Tahdoin vain sanoa, että jos he kerran ovat niin läheisiä ystäviä…

— E-ei ei, ei, ei. Nyt te erehdyitte, vaikka olettekin ovela. Te saatte minut suorastaan hämmästymään. Luulin, että teille, jos kenelle oli siitä ilmoitettu… Hm… Stavrogin — hän on jotakin aivan päinvastaista, aivan täydelleen Avis au lecteur! [»Huomautus lukijalle», salaviittaus.]

— Oikeinko totta? Voiko se olla mahdollista? — Lembke huudahti epäluuloisesti. — Julija Mihailovna on kertonut minulle, että hänen tietojensa mukaan — hän lienee saanut ne tiedot Pietarista — hänen pitäisi olla henkilö, jonka suhteen on annettu niin sanoakseni jonkinlaisia ohjesääntöjä.

— Minä en tiedä mitään, en kerrassaan mitään, en yhtään mitään. Adieu.
Avis au lecteur! — huomautti Pjotr Stepanovitš jyrkästi.

Hän oli jo ovella.

— Sallikaahan minun, Pjotr Stepanovitš, — huudahti Lembke, — vain muutama sana, en pidätä teitä enää kauan.

Hän otti pöytälaatikostaan esille kirjekuoren.

— Tässä on lisäksi vielä tuohon samaan kategoriaan kuuluva kappale, ja näyttäessäni sen teille osoitan kai sillä luottavani teihin täydellisesti. Kas tässä, mitä arvelette tästä?

Kirjekuoressa oli hyvin merkillinen nimetön kirje, joka oli osoitettu
Lembkelle ja jonka hän nähtävästi oli saanut vasta eilen. Harmikseen
Pjotr Stepanovitš sai lukea siitä seuraavaa:

»Teidän Ylhäisyytenne.

Sillä se vastaa todella virka-arvoanne. Täten ilmoitan, että on kysymyksessä kenraalinarvoisten henkilöiden ja isänmaan elämä. Sillä suoraan siihen se vie. Itse olen herkeämättä levitellyt koko elämäni ajan. Samoin myös jumalattomuutta. Kapinaa valmistellaan ja julistuksia on tuhansittain. Ainakin sata ihmistä on valmiina lähtemään liikkeelle jokaisen sellaisen kehoituksesta kieli pitkällä, jollei hallitus ajoissa saa kerätyksi käsiinsä. Sillä runsaastipa on luvattu palkkiota ja oppimaton kansa on typerää ja lisäksi viina. Kansa kunnioittaessaan syyllistä saattaa perikatoon niin toisen kuin toisenkin, ja pelätessäni niin toista kuin toistakin olen tunnustanut olevani syypää sellaiseenkin, mitä en ole tehnyt, sillä sellaisissa olosuhteissa on meikäläisen elettävä. Jos tahdotte isänmaan, kirkkojen ja pyhäinkuvien pelastamista, niin minä yksin voin. Mutta vain sillä ehdolla, että minulle viipymättä sähköteitse tulee armahdus kolmannesta osastosta, mutta kaikki toiset vastuuseen. Ovenvartijan ikkunalle asettakaa merkiksi joka ilta kello seitsemältä palava kynttilä. Nähtyäni uskon ja tulen suutelemaan armollista pääkaupungin kämmentä, mutta ehdolla, että saan eläkkeen, sillä milläs minä eläisin? Ette tule katumaan, saattehan te tähden. Hiljaa vain, muuten väännetään niskat nurin.

Teidän Ylhäisyytenne onneton ihminen.

Heittäytyy jalkoihinne katumukseen tullut vapaa-ajattelija Incognito.»

Von Lembke sanoi selitykseksi, että kirje oli eilen ilmestynyt ovenvartijan huoneeseen silloin kun siellä ei ollut ketään.

— No, mitä te tästä ajattelette? — kysäisi Pjotr Stepanovitš melkeinpä karkeasti.

— Luulisin, että se on nimetön häväistyskirje, pilkaksi aiottu…

— Se lienee luultavinta. Teitä ei petetä.

— Ihmeellisintä on, että se on niin kömpelön typerä.

‒ Oletteko aikaisemminkin saaneet häväistyskirjeitä?…

— Olen, parisen kertaa, nimettömiä.

— Se nyt on tietty, panisivatkos ne nimensä Ovatko olleet erityylisiä?
Eri käsialaa?

— Sekä erityylisiä että eri käsialalla kirjoitettuja.

— Onko ollut tällaisia narrin kädestä lähteneitäkin, kuten tämä?

— On ollut sellaisiakin ja… tiedättekö, joskus hyvinkin iljettäviä.

— No, jos niitä kerran on ollut ennenkin, niin lienee tämä samantapainen.

— Mutta, mikä ihmeellisintä, tämähän on typerästi kirjoitettu. Nehän ovat kaikki sivistyneitä eivätkä varmaankaan kirjoittaisi tällä tavoin.

— Niin, sehän on totta.

— Mutta entäs, jos tämä onkin joku, joka todella aikoo ilmiantaa?

— Se on hyvin vähän luultavaa, — huomautti Pjotr Stepanovitš kuivasti. — Mitä merkitsee tuo sähkösanoma kolmanteen osastoon ja eläke? Sehän on ilmeinen häväistyskirje.

— Kyllä niinkin, — Lembke oli jo hieman häpeissään.

— Tiedättekö mitä? Antakaahan se minulle, minä varmasti saan tästä selvän. Otan siitä selvän pikemmin kuin tuosta muusta.

— Ottakaa se, — von Lembke suostui tähän tosin hieman epäröivänä.

— Oletteko jo näyttänyt sitä jollekulle?

— En, en suinkaan, en kenellekään.

— Ei siis Julija Mihailovnallekaan?

— Jumala siitä varjelkoon, älkää Herran nimessä tekään hänelle sitä näyttäkö! — huudahti Lembke kauhistuen. — Hän voi joutua aivan suunniltaan… ja suuttuu minuun kauheasti.

— Aivan niin, te siitä ensimmäisenä saisitte kärsiä, sanoisi vielä, että kai te sen ansaitsettekin, koskapa kerran teille sellaista kirjoitetaan. Kyllä me tiedämme, mitä on naisen logiikka. Mutta hyvästi nyt. Jos hyvin käy, niin ehkäpä jo kolmen päivän kuluttua voin esitellä teille tekijän. Mutta muistakaa välipuhettamme!

IV.

Pjotr Stepanovitš ei ehkä ollut niinkään tyhmä, mutta hän oli mies, joka, kuten pakkotyövanki Fedjka oli sanonut, »päättää, että ihminen on sitä tai tätä, ja elää sitten rauhassa niine tuumineen». Nytkin hän lähti von Lembken luota täysin varmana siitä, että hän ainakin kuudeksi päiväksi oli saanut tämän rauhoittumaan, ja tämä aika taas oli hänelle äärimmäisen välttämätön. Mutta koko laskelma oli aivan väärä. Ja kaikki perustui vain siihen, että hän itse luulotteli alusta alkaen ja kerta kaikkiaan, että Andrei Antonovitš oli täydellinen typerys.

Kuten jokainen sairaalloisen epäluuloinen ihminen, niin Andrei Antonovitškin joka kerta oli ollut iloisen luottavainen aina ensi hetkenä epätietoisuudesta selvittyään. Asian uusi käänne näyttäytyi hänelle aluksi hyvin miellyttävässä valossa, siitäkin huolimatta, että se oli omiaan aikaansaamaan uusia, sangen monimutkaisia puuhia. Ainakin kaikki entiset epäilykset hävisivät nyt olemattomiin. Kaiken lisäksi hän viime päivinä oli ollut hyvin väsynyt, oli tuntenut olevansa niin perin vaivautunut ja avuton, että hänen sielunsa suorastaan janosi rauhaa. Mutta voi, nyt hän oli taas levoton. Pitkäaikainen Pietarissa oleskelu oli jättänyt hänen sieluunsa, lähtemättömät jäljet. »Uuden polven» sekä julkiset että salaiset vaiheet hän tunsi kyllin tarkasti, olihan hän utelias mies, kokoilipa julistuksiakin mutta koskaan hän ei ollut ymmärtänyt, miten ne olivat saaneet alkunsa, ja nyt hän oli aivan kuin metsässä. Kaikilla vaistoillaan hän aavisti, että Pjotr Stepanovitšin sanoissa oli jotakin aivan mahdotonta jotakin muodotonta ja suhteetonta, — »vaikka piru sen oikein tietää, mitä kaikkea tuossa uudessa polvessa voi tapahtua», — hän mietiskeli kokonaan eksyen kuvitteluihinsa.

Mutta samalla hetkellä aivan kuin tahallaan Blüm pisti päänsä esille. Sillä aikaa kuin Pjotr Stepanovitš oli ollut sisällä, tämä oli odotellut siinä lähettyvillä. Tämä Blüm lienee ollut kaukaista sukuakin Andrei Antonovitšille, hyvin kaukaista tosin, mutta kaiken ikänsä hän oli saanut sitä huolellisesti ja pelokkaasti pitää salassa. Pyydän lukijalta anteeksi, että tästä mitättömästä henkilöstä minun on tässä mainittava pari sanaa. Blüm oli noita omalla laillaan »onnettomia» saksalaisia, — eikä ollenkaan siitä syystä, että hän olisi ollut äärimmäisen lahjaton, vaan jostakin aivan käsittämättömästä syystä. »Onnettomat» saksalaiset eivät ole mikään myytti, vaan he ovat todella olemassa, vieläpä juuri Venäjällä, ja muodostavat aivan oman tyyppinsä. Andrei Antonovitš oli tuntenut häntä kohtaan mitä liikuttavinta myötätuntoa, ja aina, missä suinkin oli mahdollista, kohotessaan esim. itse virkaurallaan, hän oli aina samalla huolehtinut, että tämäkin sai silloin entistä korkeamman aseman hänen virastossaan, mutta tätä ei onnistanut sittenkään missään. Milloin tuo virka lakkautettiin, milloin vaihtuivat päälliköt, kerran hän oli joutua toisten mukana syytteeseenkin. Hän oli hyvin täsmällinen, mutta jollakin tavoin aivan aiheettomasti, ja hänen alakuloinen juroutensa häntä suorastaan vahingoitti. Hän oli punatukkainen, pitkähkö, kumaraselkäinen, ikävän surullinen, vieläpä hentomielinenkin, mutta kaikesta alistumisestaan huolimatta rajattoman itsepäinen ja omavaltainen kuten härkä, vaikka kaikkea tätä hän aina oli sopimattomana hetkenä. Andrei Antonovitšia kohtaan hän vaimoineen sekä lukuisine lapsineen oli aina osoittanut mitä hartainta kiintymystä. Hänestä ei pitänyt kukaan muu paitsi Andrei Antonovitš. Julija Mihailovna oli hylkinyt häntä alusta alkaen, mutta ei ollut jaksanut voittaa miehensä itsepäisyyttä. Tämä olikin aiheuttanut heidän ensimmäisen perheriitansa, joka oli tapahtunut aivan heti häiden jälkeen heidän ensimmäisinä kuherrusviikkoinaan, kun Julija Mihailovna oli äkännyt Blümin olemassaolon, tätä näet oli huolellisesti koetettu pitää häneltä piilossa, ja hänelle oli paljastunut heidän nöyryyttävä ja salainen sukulaisuutensa. Andrei Antonovitš oli silloin kädet ristissä rukoillut puolisoltaan myötätuntoa Blümiä kohtaan, oli tunteellisesti yrittänyt kertoa tämän elämäkerran ja heidän lapsuudenystävyytensä, mutta Julija Mihailovna oli pitänyt itseänsä ikuisiksi ajoiksi häväistynä, olipa käyttänyt tahtonsa perille ajamiseksi tehokkaaksi tunnettua pyörtymiskeinoakin. Mutta von Lembke ei ollut väistynyt askeltakaan, oli vain ilmoittanut, että hän ei luovu Blümistä ikänään eikä työnnä häntä luotaan, niin että Julija Mihailovnan oli lopulta ihmetellen alistuttava sietämään Blümiä. Silloin päätettiin, että heidänvälistä sukulaisuuttansa oli pidettävä salassa entistäkin huolellisemmin ja että, jos suinkin mahdollista, Blümin sekä nimi että isännimi muutettaisiin, sillä jostakin syystä tätäkin sanottiin Andrei Antonovitšiksi. Blüm ei meillä tutustunut kehenkään, paitsi erääseen saksalaiseen apteekkariin, ei käynyt koskaan vierailuilla kenenkään luona ja eli tapansa mukaan hyvin yksinäistä saiturin elämää. Hän oli jo kauan ollut selvillä myös Andrei Antonovitšin kirjallisista pikkusynneistä. Hänet kutsuttiin usein vartavasten ja salaa kuuntelemaan romaanin lukemista, niin että hänen toisinaan oli istuttava paikoillaan kuten tukki kuusikin tuntia peräkkäin. Hän hikoili, jännitti kaikki voimansa, ettei olisi nukahtanut ja koetti hymyillä. Kotiin tultuaan hän yhdessä pitkäraajaisen, kuivahkon laihan vaimonsa kanssa huokaili ajatellessaan hyväntekijänsä onnetonta heikkoutta venäläisen kirjallisuuden suhteen.

Andrei Antonovitš katsahti äsken tulleeseen Blümiin surullisin ilmein.

— Pyytäisin sinua, Blüm, jättämään minut nyt rauhaan, — hän alkoi puhua levottoman nopeasti, nähtävästi peläten, että keskustelu, jonka Pjotr Stepanovitšin tulo oli äsken katkaissut, jatkuisi edelleen.

— Ja kuitenkin, senhän voisi järjestää aivan huomaamattomasti, ilman vähintäkään hälinää, teillähän on kaikki valtuudet, — kunnioittavasti, mutta lujasti Blüm yritti inttää vastaan ja läheni selkä köyryssä pienin askelin yhä lähemmäksi Andrei Antonovitšia.

— Blüm, sinä olet minulle niin uskollinen ja aina niin valmis tekemään palveluksia, että minua joka kerta sinut nähdessäni oikein peloittaa.

— Te puhutte aina niin terävästi ja olette itse aina niin tyytyväinen sanoihinne, että ilmilausuttuanne sanottavanne nukahdatte heti rauhallisesti. Mutta sillä te juuri vahingoitatte itseänne.

— Blüm, pääsin äsken juuri varmuuteen siitä, ettei ole ollenkaan kysymys siitä, ei ollenkaan.

— Eihän tämä vain liene selvinnyt teille tuon viekkaan ja irstaan nuoren miehen sanoista, miehen, jota te itsekin epäilette. Hän on mairittelemalla kirjallista kykyänne lumonnut teidät.

— Blüm, sinä et sitten ymmärrä yhtään mitään. Sinun suunnitelmasi on järjetön, sanon sen sinulle. Me emme saa mitään selville, vaan nostatamme aika hälinän, sitten meille nauretaan ja sen jälkeen Julija Mihailovna…

— Epäilemättä me saamme selville sen, mitä haluammekin, -— Blüm lähestyi von Lembkeä lujin askelin oikea käsi sydämellä. — Tarkastus on toimitettava äkkiarvaamatta varhain aamulla, koko ajan noudattaen kuitenkin hienotunteisesti ja ankarasti lain vaatimia muodollisuuksia Nuoret miehet, Ljamšin ja Teljatnikov, vakuuttavat aivan varmasti, että löydämme kaiken, mitä etsimme. He ovat olleet siellä lukemattomia kertoja. Herra Verhovenskiä kohtaan tuskin kukaan on myötämielinen. Kenraalitar Stavroginakin on jo aivan selvästi sanonut kieltäytyvänsä huolehtimasta hänestä, ja jokainen kunniallinen ihminen tässä kaupungissa — jos sellaisia tässä raakalaiskaupungissa on edes ainoatakaan, — on aivan varma siitä, että siellä on ollut aina kaiken epäuskon ja sosialististen oppien lähde. Hänen luonaan säilytetään kiellettyä kirjallisuuttakin, kuten Rylejevin Mietteitä ja Herzenin teoksia… Kaiken varalta olen hankkinut likimääräisen luettelonkin.

— Hyvä Jumala, kuinka yksinkertainen sinä olet, minun Blüm poikani, nuo teoksethan on kenellä tahansa.

— Ja useita julistuksiakin, — jatkoi Blüm huomautuksista välittämättä. — Saatte nähdä, me pääsemme kuin pääsemmekin vielä täkäläisten oikeiden julistusten jäljille. Tuo nuori Verhovenski on kuin onkin minusta hyvin epäilyttävä.

— Mutta sinä sekoitat toisiinsa isän ja pojan. He eivät ole keskenään sovussa. Poika tekee pilkkaa isästään aivan ilmeisesti.

— Se on vain pelkkä naamari.

‒ Blüm sinä olet kai vannoutunut kiusaamaan minut kuoliaaksi. Ajattelehan onhan hän sentään merkkihenkilö. Hän on ollut professorina, tunnettu henkilö siis, hän nostaa aika melun kaupungilla se voi herättää naurua, saamme vain häpeät palkaksemme… ja ajattelehan Julija Mihailovnaa…

Blüm puski vain eteenpäin kuulematta mitään.

— Hän oli vain dosenttina, kaiken kaikkiaan vain dosenttina, ja arvoltaan hän on vain virasta eronnut kollegiasessori, — hän löi nyrkillään rintaansa, — hänellä ei ole ritarimerkkejä, hänet on erotettu virasta, koska hänen on epäilty salaisesti vehkeilleen hallitusta vastaan. Hän on ollut valvonnanalaisena, onpa ehkä parhaillaankin. Ja jos epäjärjestystä ilmenee, niin teillä on epäilemättä myös velvollisuuksia. Mutta te päinvastoin jätätte tilaisuuden käyttämättä ja osoitatte suopeamielisyyttä syyllistä kohtaan.

— Julija Mihailovna! Mene tie-hesi, Blüm, — huudahti von Lembke äkkiä kuultuaan vaimonsa äänen viereisestä huoneesta.

Blüm vavahti, mutta ei hellittänyt.

— Mutta sallikaahan minun, sallikaahan… — hän jatkoi yhä hyökkäystään puristellen molempia käsiään rintaansa vastaan.

— Mene tiehesi! — sähähti Andrei Antonovitš hampaidensa välistä, — tee kuten tahdot.. myöhemmin… voi hyvä Jumala!

Oviverho kohosi, Julija Mihailovna tuli huoneeseen. Hän pysähtyi arvokkaan ylhäisesti huomatessaan Blümin, katsahti häneen loukkaavan yliolkaisesti, aivan kuin tämän henkilön pelkkä läsnäolokin jo olisi ollut loukkaus häntä kohtaan. Blüm kumarsi syvään, ääneti, kunnioittavasti ja aivan kyyryssä pelkästä kunnioituksesta hiipi varpaillaan ovelle kädet levällään sivuilla.

Liekö kaikki johtunut siitä, että hän todella käsitti Andrei Antonovitšin viimeisellä hysteerisellä huudahduksellaan tarkoittaneen sitä, että hänen oli lupa menetellä kuten tahtoi, vai liekö hän tässä tapauksessa hieman tinkinyt omantuntonsa kanssa hyväntekijänsä ehdottomaksi hyödyksi, liiankin varmana siitä, että loppu työn kaunistaa mutta, kuten näemme myöhemmin, tästä päällikön ja hänen apulaisensa keskustelusta oli kuitenkin mitä odottamattomin seuraus mikä sai monen hyvälle tuulelle. Asia tuli julkiseksi, herätti Julija Mihailovnan julman vihan, ja kaikki tämä sai Andrei Antonovitšin aivan lopullisesti pois raiteilta kaikkein kriitillisimpänä aikana sekä syöksi hänet mitä surkeimpaan epävarmuuteen.

V.

Sinä päivänä Pjotr Stepanovitšilla oli paljon puuhaa. Von Lembken luota hän lähti kiireesti Jumalanilmestyksenkadulle, mutta kulkiessaan Häränkadulla sen talon ohitse, jossa Karmazinov piti asuntoaan, hän äkkiä pysähtyi, naurahti ja meni tämän luo. Hänelle vastattiin: »Teitä odotetaan», mikä huvitti häntä suuresti, koska hän ei ollut ollenkaan ilmoittanut tulostaan.

Mutta suuri kirjailija odotti todella häntä, olipa odottanut jo eilenkin ja toissa päivänä. Neljä päivää sitten hän oli jättänyt Pjotr Stepanovitšille »Merci'nsä» käsikirjoituksen, hänenhän oli määrä lukea se Julija Mihailovnan järjestämän juhlan yhteydessä pidettävässä kirjallisessa matineassa, ja tämän hän oli tehnyt vain pelkästä ystävällisyydestään, täysin varmana siitä, että hän tällä tavoin suuresti mairitteli nuoren miehen itserakkautta näyttäessään hänelle suurteoksensa jo ennakolta. Pjotr Stepanovitš oli jo kauan sitten pannut merkille, että tämä kunnianhimoinen, hemmoiteltu ja suorastaan loukkaavan eristäytyväinen niiden suhteen, joita hän ei hyväksynyt, tämä miltei »valtiollinen äly» aivan yksinkertaisesti haeskeli hänen suosiotansa, vieläpä ihmeteltävän ahnaasti. Minusta tuntuu siltä, että nuori mies lopulta aavisti, että vaikka tämä ei pitänytkään häntä koko Venäjän salaisesti vallankumouksellisen joukon esiratsastajana, niin ainakin hän oli tämän mielestä muudan kaikkein huomatuin henkilö, jolle koko Venäjän vallankumouksen pyhimmät salaisuudet oli uskottu ja jolla oli kiistämätön vaikutusvalta nuorisoon. Pjotr Stepanovitšia huvitti tämän »Venäjän viisaimman miehen» ajatusten juoksu, mutta kuitenkin hän oli erinäisistä syistä aina näihin asti väitellyt mielipiteiden vaihtoa.

Suuri kirjailija asui tilanomistajatar-sisarensa kodissa. Tämä oli erään kamariherran vaimo, ja molemmat aviopuolisot suorastaan jumaloivat kuuluisaa sukulaistaan. Mutta tämän tällä kertaa saapuessa vierailulle he molemmat olivat suureksi mielipahakseen Moskovassa, niin että vain kamariherran hyvin kaukaisella ja köyhällä sukulaiseukolla, joka asui näiden talossa ja oli jo pitkän aikaa huolehtinut kokonaan näiden taloudesta, oli kunnia ottaa vieras vastaan. Koko talo oli varpaillaan herra Karmazinovin tulon johdosta. Eukon oli määrä ilmoittaa Moskovaan melkeinpä jok'ikinen päivä siitä, miten tämä oli suvainnut nukkua, mitä oli suvainnut syödä, olipa tämä kerran lähettänyt sellaisenkin sähkösanoman, jossa oli tiedoitettu, että kuuluisan kirjailijan oli kerran ollut pakko kaupunginpään luona pidettyjen kutsupäivällisten jälkeen ottaa lusikallinen määrätynlaista lääkettä. Kirjailijan huoneeseen eukko ei uskaltanut tulla juuri koskaan, vaikka tämä kohtelukin häntä ystävällisesti — tosin hyvin pidättyvästi — ja puhui hänen kanssaan vain, milloin se oli ehdottomasti välttämätöntä. Kun Pjotr Stepanovitš tuli huoneeseen, kirjailija oli parhaillaan syömässä aamiaiskyljystänsä, jota seurasi puoli lasillista punaviiniä. Pjotr Stepanovitš oli ollut hänen luonaan ennenkin ja tavannut hänet aina tämän aamiaiskyljyksen parissa. Kuuluisa mies oli syönyt aamiaisensa hänen läsnäollessaan kertaakaan tarjoamatta sitä hänelle. Kyljyksen jälkeen tuotiin pieni kupillinen kahvia. Lakeijalla, joka toi ruoan, oli yllään hännystakki ja jaloissa pehmeät, kuulumattomat jalkineet sekä käsissä hansikkaat.

— Ahaa! — Karmazinov kohottautui sohvalta pyyhkiellen suutaan ruokaliinalla. Hän näytti vilpittömän iloiselta ja lähestyi syleilemään, mikä on hyvin luonteenomaista venäläisille, jotka jo ovat tulleet hieman liian kuuluisiksi. Mutta Pjotr Stepanovitš muisti hyvin jo entisestään, että tämä oli kyllä itse syleilevinään, mutta oikeastaan hän vain ojensikin poskensa, ja siten tapahtui aina sama temppu: vain kaksi poskea kohtasi toinen toisensa. Karmazinov ei näyttänyt huomaavan mitään, vaan istahti sohvalle ja miellyttävästi osoitti Pjotr Stepanovitšille istumapaikan viereiseen nojatuoliin, johon tämä heti retkahtikin mukavasti.

—- Ette kai te… ette kai haluaisi aamiaista?

— Isäntä kysyi tällä kertaa vastoin tapaansa, mutta kuitenkin tavalla, joka osoitti selvästi, että hän odotti vastaukseksi kohteliasta kieltäytymistä. Pjotr Stepanovitš ilmoitti kuitenkin haluavansa syödä. Isännän kasvot peitti varjo, hän oli loukkaantunut ja ihmeissään, mutta tätä kesti vain hetken. Hermostuneesti hän soitti palvelijaa ja huolimatta hienosta kasvatuksestaan inhon vivahdus äänessään käski tuoda toisen aamiaisen.

— Haluatteko kyljyksen vaiko kahvia? — hän tiedusteli vielä kerran.

‒ Sekä kyljyksen että kahvia, ja viiniäkin pitäisi saada lisäksi, olen nälkäinen kuin susi, Pjotr Stepanovitš vastasi aivan rauhallisena tarkastellen isäntänsä pukua. Herra Karmazinovin yllä oli jonkinlainen vanusisusteinen kotinuttu, joka muistutti naisten ruumiinmukaista takkia, jossa oli helmiäisnapit ja joka oli melkeinpä liian lyhyt niin että se ei ollenkaan soveltunut hänen pyöreähkölle vatsalleen eikä jalkojen yläosiin, jotka olivat tiukan pyöreät nekin. Hänen polviaan peitti lattiaan saakka ulottuva villainen, ruudullinen matkavaippa, vaikka huoneessa oli jokseenkin lämmin.

— Oletteko sairas, vai mitä? — huomautti Pjotr Stepanovitš.

— En, en ole, mutta pelkään tulevani sairaaksi tässä ilmanalassa, — kirjailija vastasi kirkuvalla äänellä, vaikka hän tosin lausuikin jokaisen sanan herttaisen selvästi ja miellyttävästi, herraskaisesti, teennäisen hienostelevasti. — Odotin teitä jo eilen.

— Minkä vuoksi? Enhän minä luvannut tulla.

— Niin, mutta teillähän on käsikirjoitukseni. Te… Te olette kai sen lukenut?

— Käsikirjoitusko? Minkälainen? Karmazinov säikähti.

— Niin, mutta olette te kai sentään tuonut sen mukananne? — Hän oli niin levoton ja säikähtynyt, että lakkasi syömästäkin,-ja hämmennyksissään katsoi Pjotr Stepanovitšiin.

— Niin, tarkoitatteko tuota »Bonjour'ianne»…

— »Merci'tä».

— No vaikkapa niinkin. Olen aivan sen unohtanut, enkä ole sitä lukenutkaan, ei ole ollut aikaa. En todellakaan tiedä, ei tunnu olevan taskuissakaan… ehkä se jäi jonnekin, ehkä pöydälleni. Älkää olko huolissanne, kyllä se löytyy — Ei, mutta… parasta olisi sentään lähettää heti sitä hakemaan. Sehän voi hukkua, ja sehän voidaan varastaa.

— No, kuka siitäkin nyt välittäisi. Ja mitä te suotta olette niin säikähtynyt. Julija Mihailovnahan kertoi, että teillä aina on useita jäljennöksiä, yhtä niistä kai säilyttää joku notaari ulkomailla, toista säilytetään Pietarissa, kolmatta Moskovassa, ja taidatte lähettää vielä yhden pankkiinkin säilyyn.

— Niin, mutta Moskovakin voi palaa ja sen mukana minun käsikirjoitukseni. Ei, parasta on lähettää heti hakemaan.

— Seis, kas tässähän se on! — Pjotr Stepanovitš veti takataskustaan esille postipaperipinkan. Se oli hieman rypistynyt. — Ajatelmaahan, aivan sellaisenaan, kuin sain sen teiltä, se on siitä saakka ollut takataskussani nenäliinani kera.. Unohdin kokonaan.

Karmazinov sieppasi ahnaasti käsikirjoituksensa ja hartaan varovaisesti alkoi sitä tarkastella, laski arkit ja arvokkaasti asetti ne toistaiseksi viereensä eri pöydälle, mutta niin, että hän näki ne joka hetki.

— Te ette taida lueskella paljoakaan? — hän ei malttanut olla huomauttamatta.

— En, en liikoja.

— Ja venäläistä kaunokirjallisuutta ette kai ensinkään?

— Venäläistä kaunokirjallisuutta? Odottakaahan, kyllä minä jotakin olen lukenut… »Sama matka»… tai »Matkalle»… tai »Tienristeyksessä», niinkö sen nimi lienee ollut, en muista. Siitä on jo kauan sitten, ehkä siitä on jo noin viisi vuotta. Ei ole aikaa.

Seurasi hetken äänettömyys.

— Tultuani tänne vakuuttelin kaikille, että olette sangen viisas mies, ja nyt lienevät kaikki teihin aivan silmittömästi ihastuneet…

— Kiitän, — virkkoi Pjotr Stepanovitš rauhallisesti.

Tuotiin aamiainen. Pjotr Stepanovitš hyökkäsi ahnaasti kyljyksen kimppuun, söi sen siinä samassa hetkessä, joi viinin ja hörppäsi suihinsa kahvin.

»Tuo tolvana», Karmazinov katseli häntä mietteissään syrjäsilmin, kun hän pisti suuhunsa viimeisen ruokapalan ja joi viimeisen kulahduksen, »tuo tolvana lienee tajunnut oikein pisteliäät sanani… ja käsikirjoituksenikin hän on lukenut varmasti uteliaana, vaikka pitääkin jostakin syystä velvollisuutenaan valehdella. Mutta saattaahan olla niinkin, että hän ei valehtele, vaan on aivan vilpittömästi hölmö. Ei hän tosiaankaan liene suurikaan nero, piru hänet muuten periköön.»

Hän nousi sohvalta ja alkoi kävellä huoneessa nurkasta toiseen saadakseen ruumiinliikuntoa, hän teki näin säännöllisesti joka aamiaisen jälkeen.

— Joko piankin lähdette täältä? — kysäisi Pjotr Stepanovitš istuen yhä nojatuolissaan ja sytytettyään savukkeen.

— Tulin oikeastaan tänne myymään maatilaani, kaikki on tilanhoitajani toimenpiteiden varassa.

— Tehän lienette tullut tänne senkin vuoksi, että siellä odotettiin sodan jälkeen kulkutauteja?

— En, en minä nyt aivan senkään vuoksi, — jatkoi herra Karmazinov hyväntahtoisesti ja korostellen lausuen joka sanan, sekä joka kerta kääntyessään nurkasta toiseen hermostuneesti sätkähdyttäen oikeata jalkaansa, vaikka tosin aivan huomaamattomasti.— Minä tosin, — hän hymähti myrkyllisesti — aion elää niin kauan kuin suinkin mahdollista. Venäjän herraspiirin yksilöt kuluvat liian nopeasti joka suhteessa. Mutta minä tahdon säilyä mahdollisimman kauan ja aionkin nyt siirtyä kokonaan ulkomaille. Siellä on ilmanala, nähkääs, suotuisampaa, koko rakennelma kivestä ja muutenkin kaikki lujatekoisempaa. Toivottavasti Eurooppa kestää vielä minun ikäni luulen. Mitä te ajattelette?

— Mistäpä sen tietäisin.

— Hm! Saattaahan tosin olla, että sielläkin kerran Baabelin torni romahtaa ja että sen kaatuminen tulee olemaan suuri (josta muuten olen aivan samaa mieltä kanssanne, vaikka tosin luulenkin, että minun ikäni se kyllä vielä kestää), mutta eihän meillä Venäjällä oikeastaan olekaan mitään, mikä edes voisi romahtaa, tietenkin suhteellisesti puhuen. Meillä eivät romahda maahan kivet, vaan kaikki vetelöityy lokamereksi. Pyhä Venäjä ei mitenkään saata olla itse itselleen tukena. Yksinkertainen kansa vielä toistaiseksi jotenkuten pysyy pystyssä venäläisen Jumalansa varassa, mutta viimeaikaisten tietojen mukaan venäläinen Jumalakaan ei ole ollut oikein luotettava, talonpoikaisreforminkin se vain hädintuskin kesti, ja silloinkin se jo horjahti pahasti. Ja kun lisäksi tulevat vielä rautatiet, ja kun tekin vielä… Venäläiseen Jumalaan en minä ainakaan usko vähääkään.

— Mutta entä eurooppalaiseen?

— En usko mihinkään. Minua on häväisty Venäjän nuorison silmissä. Olen aina seurannut myötätuntoisesti sen kaikkia liikkeitä. Minulle on näytetty täkäläisiä julistuksia. Ne hämmästyttävät, sillä niiden muotoahan eniten säikytään; mutta kaikki ovat sittenkin aivan varmoja niiden vaikuttavuudesta, vaikkakaan eivät aina myönnä sitä. Täällä ovat kaikki olleet kulkemassa alamäkeä jo kauan, ja kaikki sen itse tietävät, mutta ei ole vain, mihin voitaisiin tarrautua kiinni ja estää sitä. Tämän salaisen propagandan menestymisestä olen aivan varma jo senkin vuoksi, että Venäjä on nykyjään oikeastaan ainoa paikka koko maailmassa, jossa ilman pienintäkään vastustusta saattaa tapahtua aivan mitä tahansa. Ymmärrän liiankin hyvin, miksi varakkaat venäläiset vuosi vuodelta yhä enemmän ovat alkaneet tulvia ulkomaille. Se osoittaa, että heissä on itsesäilytysvaistoa. Jos laivan on määrä hukkua, niin rotathan siitä ensiksi pakenevat. Pyhä Venäjä on puinen rakennelma, köyhä kuin kerjäläinen ja… vaarallinen, ylimmissä kerroksissaan kunnianhimoisia kerjäläisiä elättelevä maa, mutta jonka enemmistö asuu kananjalkaperustuksille kyhätyissä hökkeleissä. Tämä kansa ihastuu jokaiseen ratkaisumahdollisuuteen, kunhan asia vain tehdään sille täysin tajuttavaksi. Hallitus yksin tekee enää vastarintaa, mutta sekin huitoo vain seipäällä pimeässä ja osuu omiinsa. Tässä on kaikki jo ennakolta määrätty ja päätetty. Venäjällä, sellaisena kuin se nyt on, ei ole tulevaisuutta. Minusta on tullut saksalainen, vieläpä pidän suorastaan kunniana olla sitä.

— Niin, mutta tehän mainitsitte julistuksista, sanokaahan kaikki, mitä ajattelette niistä.

— Niitä pelätään, niiden vaikutus on siis suuri. Julistus paljastaa valheen ja osoittaa, että meillä ei ole mitään, mihin voisi tarttua kiinni ja mistä saisi tukea. Ne ovat äänessä silloin, kun kaikki muut vaikenevat. Vaikuttavinta niissä on — huolimatta muodosta — niiden näihin asti ennenkuulumaton rohkeus katsoa totuutta suoraan silmiin. Tämä kyky katsoa totuutta suoraan silmiin on ominaista vain venäläiselle kansanheimolle. Ei, ei Euroopassa olla vielä niin rohkeita. Siellä on vielä kivinen hallitushuone, siellä voi vielä nojata johonkin. Sikäli kuin olen nähnyt ja voin päätellä, niin koko Venäjän vallankumouksellisen aatteen ydin on, että se kieltää kunniakäsitteen olemassaolon. Minua miellyttää, että kaikki tuo on ilmituotu niin rohkeasti ja pelkäämättä. Ei, Euroopassa ei sitä vielä tajuta, mutta meillä takerrutaan juuri tuohon. Venäläiselle on kunnia vain liikanainen, tarpeeton taakka. Se on ollut sille rasituksena sen historian kaikkina aikoina. Ei millään voi sitä niin viekoitella puoleensa kuin tunnustamalla rehellisesti, että »kunniattomuus on oikeutettua». Kuulun vanhaan polveen ja minun on tunnustettava, että pidän vielä kunniaa arvossa. Minua miellyttävät vain vanhat muodot, olen nähkääs sellainen raukka. Täytyyhän sitä kunkin jotenkuten elää aikansa loppuun.

Hän vaikeni samassa.

»Minä tässä puhun ja puhun», hän ajatteli; »ja tuo vain on vaiti ja odottelee. On kai tullutkin tänne sen vuoksi, että tekisin kysymykseni suoraan. Annapa kun teenkin sen.»

— Julija Mihailovna pyysi minua saamaan teiltä urkituksi, mikä on se yllätys, jonka te olette järjestänyt ylihuomiseen juhlaan? — Pjotr Stepanovitš kysyi samassa.

— Se on todella yllätys, ja minä todella aion yllättää… — mahtaili
Karmazinov, — mutta teille en voi ilmaista salaisuutta.

Pjotr Stepanovitš tyytyi siihen.

— Täällä on joku Šatov, — tiedusteli suuri kirjailija, — mutta ajatelkaahan, en ole häntä tavannut.

— Kunnon mies. Mitä sitten?

— Muuten vain, hänellä kuuluu olevan omaperäisiä mielipiteitä. Eikö hän juuri lyönyt Stavroginia poskelle?

— Hän se oli.

— Mitäs te arvelette Stavroginista?

‒ Enpä oikein tiedä, mikä he naissankari.

Karmazinov ei sietänyt Stavroginia sen vuoksi, että tämä ei ollut häntä koskaan näkevinänsäkään.

‒ Jos kerran toteutuu se, mitä te ennustelette noissa julistuksissanne, — hän sanoi nauraa hihittäen, — niin tuon naissankarin ne varmasti ensimmäiseksi vetävät puun oksaan roikkumaan.

— Ehkä jo ennemminkin, — sanoi Pjotr Stepanovitš siihen.

— Se on oikein, — Karmazinov ei enää nauranut, vaan myönteli näin aivan totisena.

— Tiedättekö, että olette sanonut sen jo kerran ennenkin, ja minä kerroin sen hänelle.

— Oletteko tosiaankin kertonut? — Karmazinov naurahti uudelleen.

— Ja hän sanoi, että jos hänet ripustetaan oksaan, niin silloin riittää hyvin, että te saatte vain selkäsaunan, mutta ei minään kunnianosoituksena, vaan noin vain, kuten talonpoikia on tapana ruoskia.

Pjotr Stepanovitš otti hattunsa ja nousi seisoalleen. Karmazinov ojensi hänelle hyvästiksi molemmat kätensä.

— Mutta jos, — sanoi Karmazinov vikisevin, hunajanmakein äänin sekä tarkoituksellisen painokkaasti, — jos todella on määrä täyttyä kerran kaiken sen… mitä suunnitellaan… niin… niin milloinkahan se voisi tapahtua?

— Mistä minä sen tiedän, — Pjotr Stepanovitš vastasi siihen tylysti. He katsoivat kumpainenkin toinen toistansa suoraan silmiin.

— Suunnilleen? Lähimain? — vikisi Karmazinov vieläkin makeilevammin.

— Ehditte te siksi myydä maatilanne ja ehditte päästä pakoonkin, — murahti Pjotr Stepanovitš vielä röyhkeämmin. He katsoivat entistäkin tiukemmin toisiansa silmiin.

Seurasi hetken hiljaisuus…

— Ensi toukokuussa se alkaa ja päättyy Pyhän Neitsyen esirukouksen-juhlaksi, — sanoi Pjotr Stepanovitš jo samassa.

— Kiitän teitä vilpittömästi, — lausui Karmazinov sortuneella äänellä puristaen hänen molempia käsiänsä.

»Ennätät sinä, rotta, paeta laivasta!» Pjotr Stepanovitš ajatteli itsekseen tultuaan kadulle. »Jos kerran tuo, milteipä valtiollinen äly noin varmana asiasta tiedustelee jo päivää ja hetkeä ja noin kohteliaasti kiittelee saamistaan tiedoista, niin ei meidänkään silloin enää sopine epäillä.» — Hän naurahti. — »Hm. Mutta hän ei tosiaankaan ole tyhmempi, ja… oikeastaan hän onkin vain asuinpaikkaa muuttava rotta, sellainen ei koskaan ilmianna!»

Ja hän lähti juoksujalkaa Jumalanilmestyksen kadulle Filippovin taloon.

VI.

Pjotr Stepanovitš pistäytyi ensin Kirillovin luo. Tämä oli, kuten tavallisesti, yksin ja voimisteli parhaillaan keskellä huonetta, s.o. seisoi jalat harallaan pyöritellen ojennettuja käsiänsä jollakin omituisella tavalla. Lattialla oli pallo. Pöydällä oli vielä aamutee, joka tosin oli jo jäähtynyt. Pjotr Stepanovitš pysähtyi hetkeksi huoneen kynnykselle.

— Te näytte muuten pitävän aivan erikoista huolta terveydestänne, — hän sanoi kuuluvasti ja iloisesti astuen huoneeseen. — Kuinka hauska pallo, hyi, miten se ponnahtelee. Onko sekin voimisteluväline?

Kirillov otti takin ylleen.

‒ On terveydeksi sekin, — hän murahti, —

‒ Poikkesin vain hetkeksi. Mutta istahdan kuitenkin. Olkoon terveyden laita miten tahansa, mutta tulin tänne muistuttamaan teitä sopimuksestamme. Meidän hetkemme »eräässä merkityksessä» on jo pian käsillä, — hän lopetti äkisti puheensa hieman kömpelösti.

— Mikä sopimus?

— Kuinka niin »mikä sopimus»? — Pjotr Stepanovitš hätkähti, melkeinpä säikähtikin.

— Se ei ole sopimus eikä velvollisuus, en ole sitoutunut mitenkään… teidän puoleltanne on erehdys.

— Mutta kuulkaahan, mitä te oikein aiotte tehdä? — Pjotr Stepanovitš hypähti aivan seisoalleen.

— Oman tahtoni.

— Minkä?

— Entisen.

— Niin, mutta… miten minun on tämä ymmärrettävä? Merkitseekö se sitä, että teillä on yhä vielä entiset aikomuksenne?

— Merkitsee. Mutta sopimusta ei ole eikä ole ollutkaan. On ollut vain oma tahto ja nytkin on vain oma tahto.

Kirillov ilmaisi ajatuksensa jyrkästi ja inhon ilmein.

— Minusta on yhdentekevää, olkoon vain oma tahtonne, kunhan tuo tahtonne ei vain muutu, — ja Pjotr Stepanovitš istuutui taas tyytyväisenä. — Te takerrutte sanoihin. Viime aikoina te olette käynyt erittäin ärtyisäksi. Sen vuoksi en ole täällä käynytkään. Olin muuten aivan varma, että te ette petä.

—- En pidä teistä, mutta voitte olla varma! Vaikka en tunnustakaan petosta enkä ei-petosta.

— Mutta tiedättekö, — Pjotr Stepanovitš aivan havahtui, — meidän pitäisi kerran puhua asia oikein selväksi, ettei tulisi mitään erehdystä. Tässä asiassa on tärkeätä olla täsmällinen, mutta te puhutte milloin niin, milloin näin. Sallitteko minun puhua asiasta?

— Puhukaa, — singahdutti Kirillov lyhyesti tuijottaen nurkkaan.

— Onko siitä jo kauankin, kun päätitte ottaa itsenne hengiltä… niin, tahdoin vain sanoa, että sellainenhan teillä lienee ollut aikomus. Olenko oikeassa? Enhän liene erehtynyt?

— Se on aikomus vieläkin.

— Hyvä. Pankaa merkille, teitä ei ole siis kukaan siihen pakottanut.

— Eipä tietenkään. Kuinka typerästi puhutte!

— Se ei tee mitään. Ilmaisin ajatukseni typerästi. Olisihan epäilemättä hyvin typerää pakottaa toista, sellaiseen. Mutta edelleen: te olitte järjestön jäsen jo sen ollessa entisessä kokoonpanossaan ja uskouduitte myös siiloin eräälle seuran jäsenelle.

— En uskoutunut, mainitsin vain, yksinkertaisesti.

— Samapa se. Ja naurettavaahan olisikin ollut »uskoutua», eihän tässä ole kysymys korvaripistä. Te vain mainitsitte, ja sillä hyvä.

— Ei ole hyvä. Te sotkette kovin. En ole teille tilivelvollinen, ja ajatuksiani te ette voikaan ymmärtää. Tahdon riistää itseltäni hengen, koska on tullut päähäni, koska en tahdo kuoleman kauhua, koska… koska… eikä teidän tarvitse sitä tietääkään… Mitäs te nyt? Tahdotte teetä? Kylmää. Antakaa, kun tuon teille toisen lasin.

Pjotr Stepanovitš oli todellakin tarttunut teekannuun ja etsi tyhjää juoma-astiaa, Kirillov toi kaapista puhtaan lasin.

— Söin äsken aamiaista Karmazinovin luona, — huomautti vieras, — hikosin aivan kuunnellessani hänen puhettansa ja hikosin myös tänne juostessani. Kuolen aivan janoon.

— Juokaa. Kylmä tee on hyvää.

Kirillov istuutui taas tuolilleen ja alkoi tuijottaa nurkkaan.

— Järjestössä on huomattu, — hän jatkoi samalla äänellä kuin aikaisemminkin, että voisin olla hyödyksi, jos tapan itseni. Ja kun te täällä panette kaikki mullin mallin ja kun syyllisiä ruvetaan hakemaan, niin minä ammun itseni ja jätän kirjeen, että olen yksin tehnyt kaiken, niin teitä ei ainakaan yhteen vuoteen ruveta epäilemään.

— Vaikkapa vain ei muutamaan päivään. Yksi päiväkin on kallis.

— Hyvä. Siinä suhteessa on minulle sanottu, että saisin, jos tahdon, odottaa. Sanoin, että odotan siksi, kunnes järjestö määrää ajan, sillä minusta on yhdentekevää.

— Niin, mutta ettekö muista luvanneenne, että sen kirjeen, jonka jätätte kuolemanne jälkeen, me suunnittelemme yhdessä ja että sitten täällä Venäjällä te olette minun… no niin, sanalla sanoen minun käytettävissäni, s.o. vain tässä ainoassa tapauksessa tietenkin, ja kaikissa muissa suhteissa te olette vapaa, — melkeinpä jo ystävällisesti Pjotr Stepanovitš lisäsi.

— En ole siihen velvollinen, suostuin vain muuten, sillä minusta on yhdentekevää.

— Mainiota… Minulla ei ole pienintäkään aikomusta loukata itserakkauttanne, mutta…

— Se ei ole itserakkautta.

— Mutta ettekö muista, että teille kerättiin kaksikymmentä taaleria matkarahoiksi, te olette siis ottanut vastaan rahoja.

— Ei se ole sitä, — Kirillov punastui, — en minä rahoja sen vuoksi. Ei niitä sen vuoksi oteta.

— Kyllä jotkut ottavat.

— Valehtelette. Minä ilmoitin kirjeessä Pietariin ja siellä maksoin teille kaksikymmentä taaleria, annoin suoraan käteenne… ja ne on lähetetty sinne, jos te vain ette pidättänyt niitä luonanne.

— Hyvä, hyvä, en väitä vastaan, lähetetty on. Pääasia on, että te ette ole muuttanut mieltänne.

— En ole. Kun tulette ja sanotte: »On aika» niin täytän kaiken. Mitä, kohtako?

— Ei kestä enää montakaan päivää… mutta muistakaa, kirjeen me sepitämme yhdessä, samana yönä.

— Vaikka jo päivällä. Sanoitte, että on vastattava julistuksista.

— Ja vielä muustakin.

— En ota kaikkea syykseni.

— Mitä ette ota? — Pjotr Stepanovitš säpsähti.

— Sitä, mitä en tahdo. Riittää. En tahdo enää puhua siitä.

Pjotr Stepanovitš koetti hillitä itseänsä ja muutti puheenaihetta.

— No, muusta sitten, — hän huomautti, — menettekö tänään meikäläisten luo? Tänään on Virginskin nimipäivä, se on kokoontumisemme tekosyynä.

— En tahdo.

— Tehkää kuten pyydän, tulkaa. Se on välttämätöntä. Täytyy koettaa vaikuttaa lukumäärällä ja kasvoilla… Teillä on kasvot, no, sanalla sanoen teillä on kohtalokkaat kasvot.

— Todellako? — naurahti Kirillov. — Hyvä, tulen, mutta en kasvojen vuoksi. Milloin?

— Jo vähän aikaisemmin, puoli seitsemältä. Ja tiedättekö, te voisitte mennä sinne, käydä istumaan, eikä teidän tarvitse puhua kenenkään kanssa, olkoonpa niitä sitten siellä kuinka paljon tahansa. Mutta, tiedättekö, teidän pitäisi ottaa mukaanne kynää ja paperia.

— Minkä vuoksi?…

— Eikö teistä ole yhdentekevää ja minä pyytäisin sitä erikoisesti. Te vain istutte, ette puhu kenenkään kanssa mitään, kuuntelette ja teette joskus muistiinpanoja. Voittehan te vaikka piirustaa jotakin.

— Mitä joutavaa, miksi?

— Mutta kun teistä kerran on yhdentekevää. Tehän aina vakuutatte, että teistä on yhdentekevää.

— Ei, mutta miksi?

— Kas siksi, että järjestön tarkastaja on nyt Moskovassa, ja minä olen jo jollekulle ilmoittanut, että ehkä saapuu tarkastaja. Kas, he voivat näin luulla, että te olette tuo tarkastaja, ja koska te olette ollut täällä jo kolme viikkoa, niin he ovat vieläkin enemmän ihmeissään.

— Temppuilua. Ei Moskovassa ole minkäänlaista tarkastajaa.

— No, älköön olko sitten, piru hänet periköön, mitä se teitä liikuttaa ja mitä vaikeutta se teille tuottaisi? Olettehan itsekin järjestön jäsen.

— Sanokaa heille, että olen tarkastaja. Istun siellä ääneti, mutta lyijykynää ja paperia en tahdo.

— Mutta minkä vuoksi?

— En tahdo.

Pjotr Stepanovitš suuttui, kävi kasvoiltaan aivan vihertäväksi, mutta hillitsi taas itsensä, nousi seisoalleen ja otti hattunsa.

— Mutta tuo… onko hän luonanne? — hän kysäisi puoliääneen.

— On.

— Hyvä. Minä tarvitsen häntä kohta, älkää olko huolissanne.

— En olekaan. Hän on täällä vain yötä. Eukko on sairaalassa ja miniä on kuollut. Olen kaksi päivää ollut yksin, osoitin hänelle paikan lauta-aidassa, josta saa laudan irralleen. Hän voi siitä pujottautua, ei kukaan näe.

— Kohta minä häntä tarvitsen.

— Hän kertoi, että hänellä on monta yöpaikkaa.

— Hän valehtelee. Häntä haetaan, mutta täällä hän on piilossa.
Keskusteletteko hänen kanssaan?

— Keskustelen kaiken yötä. Hän moittii teitä. Luin hänelle yöllä Johanneksen ilmestyskirjaa, ja — teetä. Kuunteli tarkasti, oikein tarkasti koko yön.

— Hyi piru, ettehän te vain saa häntä kääntymään kristilliseen uskoon.

— Hän on jo kristillisessä uskossa. Älkää olko levoton. Hän murhaa.
Kenet te tahdotte murhata?

— En minä sen vuoksi pidä häntä, vaan toisesta syystä… Mutta tietääkö
Šatov Fedjkasta?

— En puhu Šatovin kanssa enkä tapaa häntä.

— Onko hän vihoissaan vai mitä?

— Emme ole vihoissa, mutta kartamme toisiamme. Liian kauan makailimme yhdessä Amerikassa.

— Pistäydyn kohta hänen luokseen.

— Miten haluatte.

— Me ehkä pistäydymme vielä Stavroginin kanssa luoksenne sitten sieltä, noin kello kymmeneltä.

— Tulkaa.

— Minun on puhuttava hänen kanssaan tärkeistä asioista… Mutta ettekö lahjoittaisi minulle palloanne? Mitä te sillä teette? Minäkin tarvitsisin sitä nyt voimistellessani. Ehkäpä maksankin teille vielä siitä.

— Ottakaa ilmaiseksi.

Pjotr Stepanovitš pisti pallon takataskuunsa.

— Mutta en anna teille mitään Stavroginia vastaan, — huudahti Kirillov hänen jälkeensä saattaessaan vierasta. Tämä katsahti häneen ihmeissään, mutta ei vastannut mitään.

Kirillovin viimeiset sanat hämmästyttivät Pjotr Stepanovitšia erikoisesti. Hän ei ehtinyt edes tajuta niitä oikein, mutta ehdittyään jo Šatovin portaille hän yritti vaihtaa tyytymättömän näkönsä tyytyväiseen ilmeeseen. Šatov oli kotona ja hieman sairas. Hän loikoi vuoteella, tosin täysissä pukimissa.

— Mikä onneton sattuma! — huudahti Pjotr Stepanovitš jo kynnykseltä, — oletteko pahastikin sairas?

Hänen kasvojensa lempeä ilme katosi samassa, ja hänen silmissään välähti jotakin ilkeätä.

— En ollenkaan, — Šatov hypähti hermostuneesti seisoalleen, — en ole sairas, päätä vain hieman…

Hän tuli hämilleen. Tällaisen vieraan äkillinen ilmestyminen säikähdytti hänet kokonaan.

— Minulla olisi juuri sellaista asiaa, että teillä ei olisi nyt vähintäkään oikeutta sairastella, — jatkoi Pjotr Stepanovitš hyvin nopeassa tahdissa ja ikäänkuin valtaansa näytellen. — Sallitte kai minun istua, ja te voitte istuutua taas tuonne vuoteellenne, kas niin. Virginskin syntymäpäivä on tekosyynä, ja hänen luokseen kokoontuu meikäläisiä, eikä muuta vivahdusta koko kokoontumiselle annetakaan, on jo ryhdytty toimenpiteisiin sen varalta. Minä tuon muassani Nikolai Stavroginin. Koska tiedän teidän nykyiset mielipiteenne, en aikonut kehoittaa teitä ollenkaan tulemaan mukaamme, nimittäin sitä varten, ettemme teitä suotta kiusaisi, eikä suinkaan sen vuoksi, että ajattelisimme teidän voivan ilmiantaa meidät. Mutta kuitenkin on nyt käynyt niin, että teidän on kuin onkin tultava sinne. Siellä te tapaatte kaikki ne, joiden kanssa on lopullisesti sovittava siitä, millä tavoin teidän on mahdollista jättää järjestö ja kenen haltuun voitte jättää sen, mitä teillä on ollut hallussanne. Kaikki tämä tapahtuu huomaamatta: minä vien teidät syrjään jonnekin nurkkaan, —; sinne tulee paljon ihmisiä, ja tarpeetonta on kaikkien tietää. Täytyy tunnustaa, että minun on pitänyt kuitenkin piestä kieltäni teidän vuoksenne, mutta nyt he nähtävästi suostuvat siihen, nimittäin siihen, että te jätätte haltuumme kirjapainimen ja kaikki paperit. Sitten saatte mennä vaikkapa yht'aikaa kaikille neljälle ilmansuunnalle.

Šatov kuunteli kulmat kurtussa ja vihamielisen näköisenä. Äskeinen hermostunut säikähdys oli kokonaan haihtunut.

— En tunnusta, että olisin velvollinen tekemään tiliä, piru tiesi, kenelle tahansa, — hän sanoi jyrkästi. — Ei kukaan voi päästää minua mihinkään vapauteen.

— Asia ei ole aivan sillä tavalla. Teille on uskottu paljon. Teillä ei ole oikeutta katkaista äkkiä yhteyttä. Ja lopuksi, ette ole koskaan selvästi ilmoittanut, vaan asemanne on aina ollut kaksimielinen.

— Tultuani tänne ilmoitin aivan selvästi kirjeessä.

— Ei, se ei ollut selvä, — intti Pjotr Stepanovitš vastaan rauhallisena, — minähän lähetin teille esimerkiksi Kirkkaan sielun sitä varten, että te painattaisitte sen täällä ja säilyttäisitte sitten jossakin luonanne siksi, kunnes teiltä se vaaditaan takaisin, samoin kaksi julistusta. Te palautitte ne kirjeen ohella, kirjeen, joka ei merkinnyt yhtään mitään.

— Kieltäydyin jyrkästi painattamasta.

— Niin, mutta ei jyrkästi. Te kirjoititte: »En voi», mutta ette selittänyt syytä. »En voi» ei merkitse: »en tahdo». Saattoihan käsittää, että ette voinut aineellisista syistä. Siten se käsitettiinkin ja oltiin sitä mieltä, että te kuitenkin suostutte edelleenkin olemaan yhteydessä järjestön kanssa ja että edelleenkin voitiin uskoa teille tehtäviä, mikä näin ollen merkitsisi samaa kuin saattaa järjestö huonoon huutoon. Täällä väitettiin, että te yksinkertaisesti olitte tahtonut pettää, ja sittenkuin olisitte saanut jonkin tärkeän tiedoituksen, olisitte ilmiantanut. Minä puolustelin teitä minkä jaksoin, näytinpä teidän kahden rivin pituisen kirjeellisen vastauksennekin, jonka oli määrä olla asiakirjana teidän hyväksenne. Mutta minun on itsekin tunnustettava nyt luettuani sen uudelleen, että nämä kaksi riviä ovat epäselvät ja vievät lukijan harhaan.

— Oletteko sitten niin huolellisesti säilyttänyt kirjeen?

— Miksikä en? Se on minulla parast'aikaakin.

— Olkoon sitten, piru… — huudahti Šatov raivoissaan. — Luulkoot nuo hölmöt, että olen ilmiantanut. Mitä se minua liikuttaa, haluttaisipa nähdä, mitä he minulle voivat.

— Teidän nimenne pidettäisiin muistissa, ja heti, kun ensimmäiset vallankumousyritykset onnistuisivat, teidät — hirtettäisiin.

— Silloinko, kun te otatte ylimmän vallan ja alistatte sen alle koko
Venäjän?

—- Älkää naurako. Toistan, että puolustin teitä. Olkoon asia niin taikka näin, mutta kuitenkin kehoittaisin teitä tänään saapumaan. Mitä kannattaa puhua korkealentoisia sanoja, — sehän on vain teennäistä ylpeyttä, eikö olisi parempaa erota ystävinä? Joka tapauksessahan teidän on jätettävä takaisin kirjapainimen kirjasimet sekä vanhat paperit, — kas, siitähän meidän juuri oli puhuttava.

— Minä tulen, — murahti Šatov antaen ajatuksissaan päänsä vaipua rinnalle. Pjotr Stepanovitš tarkasteli häntä syrjästä omalta paikaltaan.

— Tuleeko Stavrogin? — kysyi Šatov samassa päätään kohottaen.

— Tulee välttämättä.

— Hehe!

He olivat taas hetken vaiti. Šatov hymähteli hermostuneesti, inhon ilme suupielissä.

— Ja tuo teidän inhoittava Kirkas sielunne, jota minä en tahtonut painattaa, onko se jo painettu?

— On.

Ja lukiolaisille vakuutellaan, että muka itse Herzen on kirjoittanut sen muistikirjaani?

— Itse Herzen.

He olivat taas vaiti kolmisen minuuttia. Šatov nousi viimein vuoteeltaan:

— Menkää tiehenne täältä, en tahdo olla yhdessä teidän kanssanne.

— Lähden kyllä, — sanoi Pjotr Stepanovitš miltei iloisesti kohoten seisomaan, — mutta vielä pari sanaa: Kirillov taitaa olla nyt sivurakennuksessa ypö yksinään, ilman palvelijaa?

— Ypö yksin. Menkää, en saata olla samassa huoneessa kanssanne.

»Kylläpä olet hyväkäs», ajatteli Pjotr Stepanovitš iloisena kadulle tultuaan. »Hyvä olet varmasti illallakin, ja sellaisena minä juuri sinut tarvitsenkin. Ei voi parempaa toivoakaan, ei voi toivoakaan. Itse venäläinen Jumalakin näkyy jo auttavan meitä.»

VII.

Varmaankin hän oli paljon puuhannut tänä päivänä juoksennellessaan toimittelemassa mitä erilaisimpia asioita, ja varmasti hän oli saanut paljon aikaankin, mikä näkyi hänen itsetyytyväisestä kasvojensa ilmeestä, kun hän illalla täsmälleen kello kuudelta ilmestyi Nikolai Vsevolodovitšin luo Mutta tämän luokse hän ei kuitenkaan päässyt aivan heti: Nikolai Vsevolodovitšin työhuoneessa oli nimittäin parhaillaan Mavriki Nikolajevitš, ja ovi oli lukossa. Tämä sanoma huolestutti häntä hieman. Hän istuutui aivan työhuoneen oven luo odottamaan vieraan lähtöä. Puheen saattoi kuulla, mutta sanoja ei kuitenkaan voinut erottaa. Käynti ei kestänyt kauan. Kuului samassa hälinää, kajahti kuuluva, jyrkkä ääni, ja pian sen jälkeen avautui ovi ja siitä tuli ulos Mavriki Nikolajevitš aivan kalpeana kasvoiltaan. Hän ei huomannut Pjotr Stepanovitšia, vaan meni ohitse. Pjotr Stepanovitš juoksi heti työhuoneeseen.

En saata olla tekemättä tarkemmin selkoa siitä lyhyestä kohtauksesta, jolloin nämä kaksi »kilpailijaa» tapasivat toisensa. Kohtauksen olivat synnyttäneet nähtävästi aivan mahdottomiksi käyneet olosuhteet, niin että se oli käynyt aivan välttämättömäksi.

Kaikki oli käynyt näin. Nikolai Vsevolodovitš oli torkkunut työhuoneessaan sohvalla päivällisen jälkeen, kun Aleksei Jegorovitš ilmoitti odottamattoman vieraan tulosta. Kuultuaan tämän nimen Stavrogin hypähti paikaltaan eikä ollut uskoa korviaan. Mutta samassa levisi hänen huulilleen hymy, — ylimielisen voitonvarmuuden hymy, ja samassa siinä kuitenkin oli jotakin tylsän epäluuloista ihmettelyä. Huoneeseen tullut Mavriki Nikolajevitš nähtävästi hämmästyi tätä hymyn ilmettä, ainakin hän äkisti pysähtyi keskelle huonetta aivan kuin epäillen, astuako peremmälle vai lähteäkö takaisin. Isäntä ehti kuitenkin jo samassa muuttaa ilmettänsä ja otti askelen vierasta kohti vakavan hämmästelevänä. Vieras ei kuitenkaan tarttunut hänen ojennettuun käteensä, vaan kömpelösti tavoitti tuolia ja sanaakaan sanomatta istahti sille, vieläpä ennen isäntää, odottamatta edes tämän kehoitusta. Nikolai Vsevolodovitš istuutui vinoon vieraastansa lepo sohvalle katsellen ääneti ja odottelevana Mavriki Nikolajevitšiin.

— Jos voitte, niin menkää naimisiin Lizaveta Nikolajevnan kanssa, — sanoa tokaisi vieras odottamatta, ja, mikä huvittavinta, hänen äänensä sävystä ei saattanut ollenkaan päätellä, mitä hän oikeastaan tarkoitti: oliko tämä pyyntö, suositus, myönnytys vaiko määräys.

Nikolai Vsevolodovitš oli yhä vaiti. Mutta vieras näytti sanoneen kaiken, mitä hänellä olikin sanottavaa ja minkä vuoksi hän tänne oli tullut, sekä istui nyt tiukasti katsoen isäntää ja odotellen vastausta.

— Jollen erehdy (vaikka luulen tietäväni aivan varmasti), Lizaveta Nikolajevna lienee kihlattu morsiamenne, — sai Stavrogin lopulta sanotuksi.

— Olemme kihloissa ja kuulutetut, — vakuutti Mavriki Nikolajevitš lujasti.

— Te olette siis… riitaantuneet? Suonette minulle anteeksi, Mavriki
Nikolajevitš.

— Emme, hän »kunnioittaa ja rakastaa» minua, kuten hän itse on sanonut.
Hänen sanansa ovat minulle mitä kalleimmat.

— Sitä ei saatakaan epäillä.

— Mutta tietäkää se, että vaikka hän seisoisi jo alttarin äärellä vihille menossa ja te silloin kutsuisitte häntä, niin hän jättäisi minut ja kaiken sekä tulisi luoksenne.

— Vihiltäkin?

— Sen jälkeenkin.

— Etteköhän vain erehdy?

‒ En. Sen hän on varmasti tekevä, koska hän tuntee teitä kohtaan ainaista, todellista ja kaikkein täydellisintä vihaa, jossa joka hetki välähtelee myös rakkautta ja… mielettömyyttä… mitä vilpittömintä ja äärettömintä rakkautta sekä — mielettömyyttä! Aivan päinvastoin kuin siinä rakkaudessa taas, jota hän tuntee minua kohtaan ja joka samoin on aivan vilpitöntä, joka hetki välähtelee mitä valtavinta vihaa! En olisi koskaan aikaisemmin voinut kuvitellakaan… tällaisia metamorfooseja mahdollisiksi.

— Mutta ihmettelen sittenkin, miten saatoitte tulla tänne tarjoilemaan
Lizaveta Nikolajevnan kättä? Onkohan teillä oikeutta siihen? Vai onko
Lizaveta Nikolajevna itse ehkä valtuuttanut teidät siihen?

Mavriki Nikolajevitš veti kulmansa kurttuun ja painoi hetkeksi päänsä alas.

— Nuo ovat vain turhia sanoja, — hän jatkoi jo taas, — koston ja voitonriemun sanoja. Olen aivan varma siitä, että osaatte lukea rivien välistä ja ettei luulisi turhamielisen pöyhkeilyn olevan tässä paikallaan. Ettekö ole jo saanut tyydytystä tarpeeksi? Onko tässä tarpeellista enää teeskennellä ja asetella i:n pilkkuja paikoilleen. Jos alennustilani on teille aivan välttämätön, niin sallikaa minun siinä tapauksessa asettaa nuo i:n pilkut paikoilleen: oikeutta ei minulla ole eikä valtakirjaakaan, — sehän olisi mahdottomuus. Lizaveta Nikolajevna ei tiedä yhtään mitään, ja hänen sulhasensa taas on kadottanut viimeisenkin järjenhivenensä sekä ansaitsisi oikeastaan tulla suljetuksi hullujenhuoneeseen, josta kaikesta hän vielä päälle päätteeksi on itse tullut tänne raportteeraamaan. Te olette ainoa tämän ilman kannen alla, ainoa, joka voi tehdä hänet onnelliseksi, ja minä yksin vain teen hänet — onnettomaksi. Te ette soisi häntä muille, te seurailette häntä, mutta ette mene naimisiin. Jos se, mitä on tapahtunut ulkomailla, oli vain rakastavaisten kinastelua ja jos sen sovittamiseksi on tarpeellista uhrata minut, niin tehkää se. Hän on liian onneton, enkä minä jaksa sitä kestää. Tämä ei ole minun puoleltani mitään »luvan» antamista, eikä se ole määräyskään, eikä sen siis myöskään luulisi olevan loukkaavaa itserakkaudellenne. Jos te haluaisitte ottaa paikkani alttarin äärellä, niin voisittehan te sen tehdä ilman minkäänlaista »lupaa» minun puoleltani, eikä minulla siis myöskään olisi oikeastaan mitään syytä tulla tänne mielettömyyksineni, sitäkin suuremmalla syyllä, koska meidän häämme tämä nyt ottamani askel tekee joka tapauksessa aivan mahdottomiksi. Enhän mitenkään voi enää viedä häntä alttarille tämän menettelyni jälkeen. Se, mitä parhaillaan teen, se, että petän hänet ja jätän hänet teidän käsiinne, teidän, joka ehkä olette hänen leppymättömin vihamiehensä, on sellainen roiston teko, jota tuskin jaksan kestää.

— Ammutteko ehkä itsenne ennen vihille menoa?

— En silloin, vaan vasta paljon myöhemmin. Miksi tahrisin verelläni hänen hääpukunsa. Voi käydä niinkin, etten ammukaan itseäni, en nyt enkä myöhemminkään.

— Tuolla puheellanne te kai tahdotte vain rauhoittaa minua.

— Teitäkö? Mitä merkitsisi teille vielä yksi verenpirskahdus lisää?

Puhuja kalpeni, ja hänen silmänsä välähtivät. He olivat hetken vaiti…

— Suonette minulle anteeksi esittämäni kysymykset, — aloitti Stavrogin uudelleen keskustelun. — Eräitä niistä ei minulla oikeastaan ollut oikeutta esittää, mutta yhteen minulla on täysi oikeus: sanokaapa minulle, mitkä syyt ovat antaneet teille aihetta päätellä tuollaista tunteistani Lizaveta Nikolajevnaa kohtaan? Tarkoitan tietenkin sitä tunteen astetta, josta te olette niin varma, että se on saanut teidät tulemaan tänne, minun luokseni… ja saanut teidät tekemään ehdotuksenne.

— Mitä te sanoitte? — Mavriki Nikolajevitš vavahti melkein hieman.

— Ettekö te muka sitten olisi hakenut hänen seuraansa? Ettekö haeskele sitä yhä vieläkin?

— Tunteistani toista tai toista naista kohtaan minun yleensä ei ole tapana puhua koskaan kenellekään kolmannelle henkilölle, olkoonpa tuo kolmas kuka tahansa, ei muille, kuin sille yhdelle ainoalle naiselle. Suonette anteeksi sellaisen rakenteeni omituisuuden. Mutta sen sijasta voin teille eräässä toisessa suhteessa olla täysin avomielinen: minä olen naimisissa, ja minun on siis aivan mahdotonta mennä enää uudelleen naimisiin ja »haeskella jonkun seuraa».

Mavriki Nikolajevitš hämmästyi niin, että horjahti nojatuolin selkämystää vastaan, ja katsoi jonkin aikaa liikkumattomasti Stavroginia kasvoihin.

— Uskottekohan, etten ole tullut sitä koskaan ajatelleeksi, — hän sammalsi, — te sanoitte silloin, sinä aamuna, että ette ole naimisissa… ja minä uskoin sen, uskoin, että te ette ole naimisissa…

Hän oli käynyt kalmankalpeaksi. Samassa hän voimiensa takaa jysähdytti nyrkkinsä pöytään.

— Jos te tuon tunnustuksenne jälkeen ette jätä Lizaveta Nikolajevnaa rauhaan ja jos te teette hänet onnettomaksi, niin tapan teidät kepillä kuten koiran lankkuaidan viereen!

Hän hypähti seisoalleen ja poistui nopeasti huoneesta. Pjotr Stepanovitš, joka samassa juoksahti huoneeseen, tapasi isännän hyvin omituisessa mielentilassa.

— Ahaa, tekö siellä, — alkoi Stavrogin nauraa ääneen. Hän näytti nauravan Pjotr Stepanovitšin olemukselle, kun tämä oli tullut huoneeseen niin ihmeen uteliaana…

— Te kai kuuntelitte salaa oven takana? Niin, mutta minkä vuoksi te oikeastaan tulitte tänne? Taisin luvata teille jotakin. Voi hyväinen aika! Nythän muistankin! »Meikäläisten» luo siis! Mennään vain sepä hauskaa. Tuskin olisitte osannut keksiä tällä kertaa mitään sen sopivampaa.

Hän sieppasi hattunsa, ja niin he molemmat lähtivät talosta.

— Teitä naurattaa jo edeltäkäsin se, että tapaatte »meikäläisiä», — lörpötteli Pjotr Stepanovitš iloisena milloin yrittäen astella seuralaisensa vieressä kapealla tiilikäytävällä, milloin taas juosten aivan keskellä katua pahimmassa loassa, sillä hänen seuralaisensa ei vähääkään huomannut astuvansa aivan keskellä jalkakäytävää, jota hän piti yksin hallussaan.

— Ei minua ollenkaan naurata, — vastasi Stavrogin äänekkään iloisesti, — päinvastoin olen aivan varma siitä, että siellä on koolla kaikkein totisinta väkeä.

— »Yrmeitä pölkkypäitä», kuten olette suvainnut kerran itse sanoa.

— Ei mikään olekaan hauskempaa kuin tuollainen »yrmeä pölkkypää».

— Niin, te tarkoitatte tietenkin Mavriki Nikolajevitšia. Olenpa jokseenkin varma siitä, että hän kävi äsken tarjoilemassa teille morsiantansa. Minähän se oikeastaan — tosin kiertoteitä, — yllytin hänet siihen. Uskotteko sen? Ja jollei suostu hyvällä luovuttamaan, niin me otamme itse, — vai mitä?

Pjotr Stepenovitš tiesi kyllä aivan hyvin, että oli ehkä hieman liian uskallettua käyttää tällaisia käänteitä, mutta kiihoittuneena ollessaan hän uskalsi heittäytyä mihin tahansa, — kunhan vain ei jäänyt mistään epätietoiseksi. Nikolai Vsevolodovitš naurahti vain…

— Mutta oletteko te yhä vielä aikeissa auttaa minua? — hän kysäisi.

— Jos te vain kutsutte. Mutta tiedättekö että on olemassa eräs hyvä keino.

— Tiedän jo keinonne.

— Tuskinpa vain, se on vielä salaisuus. Mutta pitäkää mielessänne, että salaisuus maksaa rahaa.

— Tiedänpä jo, kuinka paljon se maksaakin, — murahti Stavrogin aivan kuin itsekseen mutta hillitsi samassa taas itsensä ja vaikeni.

— Kuinka paljon? Mitä te sanoittekaan?

— Pjotr Stepanovitš kavahti.

— Sanoin vain: menkää hiiteen salaisuuksinanne päivinenne! Sanokaa minulle mieluummin, keitä sinne tulee? Tiedän, että menemme sinne nimipäiville, mutta keitä sinne oikeastaan tulee?

— Oo, mitä korkeimmassa potenssissa kaikenkarvaista väkeä! Vieläpä
Kirillovkin.

— Ovatko ne kaikki eri ryhmien jäseniä?

— Piru vieköön, miten te kiirehditte! Tässä kun ei ole ehditty muodostaa vielä yhtään ainoata kunnollista ryhmää.

— Mitenkä te olette saanut levitellyksi niin paljon julistuksia?

— Siellä, minne nyt olemme menossa, ryhmien jäseniä on kaikkiaan vain neljä. Jäljelläolevat odottelevat vielä ja vakoilevat toinen toistansa kilpaa ja kantelevat minulle. Hyvin lupaavaa väkeä. Tämä on vain raaka-ainetta, joka on järjestettävä ja koottava. Tehän muuten itse kirjoititte sääntömmekin, turhaa on siis selitellä teille.

— Mitä, eikö oikein tahdo sujua? Onko tullut jokin este?

— Sujuako? Helpommin kuin luuksikaan. Kerronpa jotakin huvittavaa: parhaiten vaikuttaa — virkapuku. Sitä vaikuttavampaa ei ole mitään. Huvikseni olen suunnitellut virka-arvot ja -tehtävät. Minulla on sihteereitä, salaisia urkkijoita, rahastonhoitajia, puheenjohtajia, kirjaajia ja heidän apulaisiaan, — kaikki tämä miellyttää heitä suuresti ja menee heihin kuin häkä. Tämän jälkeen suurin tekijä on tietenkin sentimentaalisuus. Tiedättekö mitä? Sosialismi leviää meillä pääasiallisesti sentimentaalisuudesta. Mutta pahimpia ovat nuo puraisuvalmiit aliluutnantit. Niistä ei voi koskaan olla oikein varma. Sitten seuraavat todelliset konnat. Mutta nämäkin ovat oikeastaan oivallista väkeä, voivat joskus olla hyväänkin tarpeeseen, mutta niitä varten on varattava paljon aikaa ja hellittämätöntä valvontaa. Niin, ja lopuksi — kaikkein tärkein, päävoima — koossa pitävä sementti — on, että häpeää omaa vakaumustaan. Kas siinä voimakas tekijä! Ja entä kuka »kunnon veikko» on sen hyväksi tehnyt työtä ja hääräillyt niin, että kenenkään mieleen ei ole jäänyt ainoankaan omaperäistä ajatusta! Sellaistahan pidettäisiin suorastaan häpeänä!!

— Mutta jos kerran asia on sillä tavalla, niin miksikä te oikeastaan puuhailette niin paljon?

— Kun kerran kaikki on niin yksinkertaista, että on suorastaan suuhun tipahtamaisillaan, niin miksi ei sitä suuhunsa sujahduttaisi! Aivan kuin ette tahtoisi uskoa menestykseemme. Ehei, uskoa ei kylläkään puutu, mutta tarvitaan myös tahtoa. Niin, ja juuri tuollaisten avulla voitto onkin mahdollinen. Sanon sen teille: minun ei tarvitse muuta kuin vihjaista, että joku ei ole tarpeeksi vapaamielinen, niin silloin tämä jo on valmis heittäytymään vaikka tuleen. Hölmöt moittivat minua siitä, että olen petkuttanut heitä keskuskomitealla ja sen »epälukuisilla alahaarautumilla». Ettekö te itsekin moittinut minua siitä samasta? Mitä petosta siinä olisi? Keskuskomitea on: minä ja te, ja haarautumia saadaan kuinka paljon tahansa.

‒ Ja kaikki pelkästään — roskaväkeä!

— Materiaalia. Ovat vielä hyvään tarpeeseen nekin.

— Yhäkö te vielä teette laskelmianne minun suhteeni?

— Te olette johtaja, teillä on suuri vaikutusvalta. Minä olen vain siinä teidän sivussanne sihteerinä. Tiedättekö, kerran vielä me käymme purteen, jossa on »airot vaahteraiset, purjeet sulkkuiset, perässä neito sorja, päivänkaunis Lizaveta Nikolajevna», — vai miten siinä laulussa, piru sen tietää, oikein lauletaan…

— Siinäpä otti kiinni! — Stavrogin alkoi ääneensä nauraa. — Ei, mutta minäpä kerron tuohon satuunne kauniin lopun. Kas, te laskette oikein sormillanne, mistä aineksista ryhmät olisi muodosteltava. Kaikki tuo on vain virkamiesmäisyyttä ja sentimentaalisuutta. Kaikki tuo on hyvää liisteriä, mutta on jotakin, joka on vieläkin parempaa: saakaa neljä jäsentä ryhmästä ottamaan hengiltä viides, muka sen vuoksi, että tämä on aikeissa ilmiantaa, niin silloin te tämän vuodatetun veren avulla saatte heidät sidotuiksi yhteen mitä tiukimmin. Heistä tulee silloin teidän orjianne, eivätkä he uskalla sitten enää kapinoida eivätkä vaatia teitä mistään tilille. Hahahaa!

»Mutta… mutta noista sanoistasi sinä vielä saat minulle kalliisti maksaa», — Pjotr Stepanovitš ajatteli itsekseen, — »vieläpä jo tänä iltana. Sinä uskallat jo liikoja.»

Tähän tapaan tai ainakin suunnilleen näin Pjotr Stepanovitšin täytyi ajatella. He lähestyivät muuten jo Virginskin taloa.

— Tietenkin te olette taas esittänyt minut siellä jonakuna ulkomailta äsken saapuneena jäsenenä, joka on suhteissa Internationaleen, tai ehkäpä jonakin tarkastajana? — kysäisi Stavrogin samassa.

— Ei, ei tarkastajana. Tarkastajana ette tule olemaan te, te olette ulkomailta palannut perustajajäsen, joka on selvillä kaikista tärkeimmistä salaisuuksista, — kas se on teidän osanne. Tietenkin te aiotte myös puhua?

— Mistä te sen päättelette?

— Teidän on velvollisuus puhua.

Stavrogin pysähtyi aivan hämmästyksestä keskelle katua, Pjotr
Stepanovitš kesti rauhallisena ja röyhkeän näköisenä hänen katseensa.
Stavrogin sylkäisi ja lähti edelleen.

— Mutta te, te kai puhutte? — hän kysyi Pjotr Stepanovitšilta.

— En, kuuntelen mieluummin teitä.

— Piru teidät periköön! Te annoitte minulle todellakin ajatuksen.

— Minkä? — Pjotr Stepanovitš hypähti aivan hänen eteensä.

— Minä saatan ehkä siellä puhuakin, mutta jälkeenpäin te saatte minulta aika tavalla selkäänne, ja tiedättekö? Oikein aika tavalla.

— Muuten, kerroin äsken Karmazinoville teidän sanoneen, että hänet muka olisi piestävä, eikä suinkaan miksikään kunnianosoitukseksi, vaan häntä olisi ruoskittava kuten talonpoikaa, niin että koskisi kipeästi.

— Mutta ennän minä ole koskaan niin sanonut, hahhahhaa!

— Ei se tee mitään. Se non é vero.

— Kiitos siitä, sydämellinen kiitos.

— Tiedättekö, mitä Karmazinov sanoo. Hän väittää, että oikeastaan meidän oppimme on kunniakäsitteen olemassaolon kieltämistä ja että venäläistä ei saa millään niin hyvin puolelleen kuin antamalla hänelle rehellisesti oikeuden tehdä kunniattomia tekoja.

— Suurenmoista puhetta. Kultaisia sanoja! — huudahti Stavrogin. — Se osui kuin naulan päähän. Oikeus kunniattomiin tekoihin, — nehän rientävät kaikki meidän luoksemme, sinne ei jää jäljelle kohta ainoatakaan! Kuulkaahan, Verhovenski, ettehän te vain kuulu ylimpään poliisikuntaan?

— Se, joka tuollaista ajattelee, ei puhu siitä ääneen.

— Ymmärrän, mutta mehän olemme kotona.

— En, toistaiseksi en kuulu ylimpään poliisikuntaan. Riittää, olemme perillä. Ottakaapas sopiva kasvojenilme, Stavrogin. Niin teen minäkin aina, kun tulen heidän luokseen, vain hieman enemmän totisuutta, ja siinä kaikki, muuta ei tarvita mitään. Temppu ei ole kovin ovelakaan.

SEITSEMÄS LUKU.

Meikäläisten parissa.

I.

Virginski asui omassa talossaan, toisin sanoen vaimonsa talossa, Muurahaiskadulla. Talo oli puinen, yksikerroksinen, eikä siinä ollut vuokralaisia. Isännän syntymäpäivän johdosta vieraita oli kokoontunut viitisentoista henkeä, mutta nämä iltakutsut eivät ollenkaan muistuttaneet tavallisia pikkukaupunkilais-nimipäiväkutsuja. Jo aivan yhdyselämänsä alkuaikoina Virginski-puolisot olivat päättäneet yksimielisesti ja kerta kaikkiansa, että oli hyvin typerää koota nimipäiviksi luokseen vieraita ja »ettei ollut vähintäkään syytä iloita mistään». Näin heidän oli onnistunut muutamassa vuodessa vieroittaa kokonaan luotansa kaikki ihmiset. Virginski itse, vaikka olikin sangen kyvykäs eikä suinkaan mikään »raukka», oli kaikkien mielestä kuitenkin jollakin lailla omituinen mies, joka oli rakastunut yksinäisyyteen ja joka sitäpaitsi aina puhui hyvin »ylimielisesti». Mme Virginskaja taas, joka harjoitti kätilönammattia, jo pelkästään sen vuoksi oli yhteiskunnalliselta asemaltaan sen kaikkein alimmalla asteella, vieläpä alempana kuin papinrouva, miehensä upseerinarvosta huolimatta… Mutta hänen säätyänsä vastaavaa alistumista hänessä ei saattanut huomata vähääkään. Jo tuon typerän ja anteeksiantamattoman julkisen suhteensa vuoksi, jonka hän oli yksistään »periaatteen vaatimuksesta» solminut tuon roiston, kapteeni Lebjadkinin kanssa, kaikkein suvaitsevaisimmatkin meidän naisistamme käänsivät inhoten hänelle selkänsä. Mutta mme Virginskaja alistui kohtaloonsa, aivan kuin olisi sitä odottanutkin. On myös pantava merkille, että kaikki ne samaiset ankarat rouvat ollessaan määrätynlaisessa tilassa kääntyivät kuitenkin aina mikäli mahdollista juuri Arina Prohorovnan, se on rouva Virginskajan puoleen, syrjäyttäen kaikki kolme muuta kaupunkimme kätilöä. Lähetettiinpä häntä joskus hakemaan maaseudullekin tilanomistajien rouvien luo, — siinä määrin kaikki kuitenkin luottivat hänen taitoonsa, hänen tuottamaansa onneen ja kätevyyteen ratkaisevissa tapauksissa. Kaikki päättyi siihen, että häntä alettiin käyttää vain kaikkein rikkaimmissa perheissä, ja rahan suhteen hän olikin suorastaan ahne. Tuntiessaan oman voimansa hän lopulta ei enää vähääkään yrittänyt hillitä luonnettansa. Kun hänet kutsuttiin hyvin huomattuihin perheisiin, hän saattoi toisinaan aivan tahallisesti peloitella heikkohermoisia synnyttäjävaimoja jollakin ennenkuulumattoman nihilistisellä, kaikkia tapoja vastaan sotivalla puuskallansa, vieläpä saattoi suorastaan pilkata »kaikkea pyhää» ja nimenomaan juuri sellaisena hetkenä, jolloin juuri »pyhä» olisi ollut enemmän kuin tarpeellista. Meidän esikuntalääkärimme Rozanov, jonka erikoisalana oli myös synnytykset, oli saanut aivan selvät todistukset siitä, että kerrankin, kun synnyttäjä tuskissaan vaikeroi ja huusi avukseen kaikkivoivan Jumalan nimeä, juuri sinä samana hetkenä jokin Arina Prohorovnan äkillinen ja sangen vapaamielinen huomautus, joka tuli kuin »laukaus pyssyn suusta», säikähdytti potilaan niin, että tämä edisti, mitä nopeimmin synnytyksen kulkua. Vaikka Arina Prohorovna olikin nihilisti, hän ei halveksinut sentään suurmaailman eipä edes vanhojen sukujen kaikkein ennakkoluuloisimpiakaan tapoja, jos ne vain jollakin tavoin saattoivat olla hänelle hyödyksi.. Hän ei koskaan esimerkiksi laiminlyönyt kunnioittamasta läsnäolollaan niitä juhlallisuuksia, joissa hänen avullaan maailmaan saatettu pienokainen tuli kastetuksi. Ristiäisiin hän ilmestyi aina pitkälaahustiminen, viheriäinen silkkipuku yllään, irtotukka käherrettynä mitä moninaisimpiin kiharoihin, vaikka hän muina aikoina tavallisesti oli mitä suurimmassa määrin huolimaton ulkoasunsa suhteen. Ja vaikka hän itse pyhän toimituksen aikana olikin »mitä ylimielisimmän» näköinen, niin että suorastaan saattoi pappisväen hämilleen, hän aina, kun menot olivat ohi, välttämättä itse kantoi aina samppanjalasit esille, — sitä varten hän nimenomaan oli koristautunut ja saapunutkin sinne, — ja olisittepa te yrittänyt silloin tarttua lasiin panematta tarjottimelle hänen hyväkseen »puurorahoja», niin olisitte nähnyt, mitä olisi tapahtunut.

Kaikissa niissä vieraissa, jotka tällä kertaa olivat kokoontuneet Virginskien luo (ne olivat melkein järjestään miehiä), oli jokin satunnaisen erikoinen leima. Ei tarjoiltu voileipiä eikä pelattu korttia. Keskelle isoa vierashuonetta, joka oli paperoitu silmiinpistävän vanhoilla, vaaleansinisillä seinäpapereilla, oli asetettu kaksi pöytää, joita peitti ei aivan puhdas iso liina, ja pöydillä seisoi kaksi kiehuvaa teekeitintä. Pöytien toisessa päässä oli tavattoman iso tarjotin, johon oli asetettu kaksikymmentäviisi teelasia ja korillinen suuriin kimpaleisiin leikattua aivan tavallista ranskanleipää, aivan kuten on tapana tarjota teetä »parempien ihmisten» lasten täyshoitoloissa. Teetä kaatoi emännän sisar, kolmikymmenvuotias neito, jolla oli aivan vaalea tukka ja näkymättömät kulmakarvat. Tämä olento oli hiljainen ja myrkkymielinen. Mutta hän oli omaksunut kaikki uudet mielipiteet, ja kotioloissa itse Virginskikin pelkäsi häntä kauheasti. Kaikkiaan oli naisia huoneessa kolme: itse emäntä, hänen kulmakarvaton sisarkultansa sekä Virginskin oma sisar, neitsyt Virginskaja, joka parahiksi oli tulla pyrähtänyt Pietarista. Arina Prohorovna, noin kaksikymmentäseitsemänvuotias rouva, jossa oli sekä kokoa että näköä, oli huolimattomasti sukinut tukkansa ja pukeutunut jokapäiväiseen, vihertävään arkipukuunsa. Hän istui siirrellen rohkeakatseisia silmiänsä vieraasta toiseen, aivan kuin olisi kiirehtinyt katseellaan sanomaan: »Näettehän, etten pelkää yhtään mitään». Äsken saapunut neiti Virginskaja, ylioppilas ja nihilisti, ei ollut myöskään hullumman näköinen: hän oli pullea ja tanakka kuin pallo, posket punaistakin punaisemmat, ja kasvultaan pienehkö. Hän oli asettunut Arina Prohorovnan viereen yhä matkapuku yllään, jokin paperikäärö kädessään ja tarkasteli vieraita kärsimättömin, pyörivin silmin. Itse Virginski ei tänä iltana ollut oikein terve, mutta oli kuitenkin tullut istumaan teepöydän ääreen. Vieraat istuivat myös, ja arvokkaassa pöydän ympäri tuoleille asettumisessa oli jonkinlainen kokouksen tuntu. Kaikki näyttivät odottelevan jotakin, ja odottaessaan he keskustelivat äänekkäästi, mutta kuitenkin toistaiseksi vielä muista, vähemmän tärkeistä asioista. Kun Stavrogin ja Verhovenski ilmestyivät, kaikki hiljenivät.

Täsmällisyyden vuoksi rohkenen liittää tähän pienen selityksen.

Luulenpa, että kaikki nämä herrat olivat todellakin kokoontuneet toivoen saavansa kuulla jotakin hyvin huvittavaa ja että kaikille heille oli jotakin ennakolta vihjaistu. Kaikki nämä tunnustivat vapaamielisyyden kaikkein tulipunaisinta väriä tässä meidän hyvässä, vanhanaikaisessa kaupungissamme, ja Virginski oli varta vasten valinnut heidät juuri tätä »istuntoa» varten. Huomautan vielä, että muutamat heistä, tosin vain hyvin harvat, eivät vielä koskaan ennen olleet käyneet hänen luonaan. Suurimmalla osalla vieraista ei ollut aivan selvää käsitystä siitä, mikä oli oikeastaan kaiken tämän tarkoituksena. Kaikki he tosin pitivät silloin Pjotr Stepanovitšia ulkomailta saapuneena salalähettinä, jolla oli valtakirja. Tämä ajatus oli juurtunut hyvin nopeasti, ja tietenkin se oli heistä mieluinen. Tässä yhteenkokoontuneiden kansalaisten joukossa, kansalaisten, jotka oikeastaan oli kutsuttu viettämään nimipäiviä, oli jo muutamia, joille oli tehty aivan suoria ehdotuksiakin. Pjotr Verhovenski oli ennättänyt muovata jo meilläkin »viisikon», samoinkuin hän oli jo aikaisemmin tehnyt Moskovassakin, ja, kuten saatiin myöhemmin selville, hän oli saanut sen siellä syntymään upseerien kesken. Väitettiin, että hänellä olisi ollut yksi sellainen myös H:skin kuvernementissa. Nämä viisi valittua istuivat nyt yhteisen pöydän ääressä ja osasivat sangen taitavasti näytellä aivan tavallisia ihmisiä, niin että kukaan ei olisi voinut aavistaakaan heidän olevan joitakuita erikoisia. Niitä olivat, nyt kun tämä ei ole enää mikään salaisuus, ensinnäkin Liputin, sitten itse Virginski, pitkäkorvainen Šigaljov, rouva Virginskajan veli, Ljamsin sekä joku Tolkatšenko, hyvin omituinen mies, noin nelikymmenvuotias, joka oli kuuluisa kansan erikoistuntija — hänen erikoisalansa olivat roistot ja ryövärit —, joka tahallaan kulki kapakoissa (ei tosin aina pelkästään vain tutustuakseen kansaan), joka keikaili huonoilla vaatteillaan ja rasvanahkasaappaillaan katseli aina silmät sirrillään ja viekkaan näköisenä sekä käytteli puheessaan kansanomaisia sanansutkauksia ja puheenkäänteitä. Kerran tai pari Ljamšin oli tuonut hänet mukaansa Stepan Trofimovitšinkin illanviettoihin, missä hän ei kuitenkaan ollut tehnyt mitään erikoista vaikutusta. Kaupunkiimme hän ilmestyi silloin tällöin erikoisesti ollessaan toimettomana. Hän oli tavallisesti rautatien palveluksessa. Nämä viisi työntekijää muodostivat ensimmäisen ryhmänsä uskoen lämpimästi siihen, että he olivat vain yksi sadoista ja tuhansista samanlaisia viisikoista, joita oli hajallaan ympäri koko Venäjänmaata, ja että heitä hallittiin jostakin suuresta salakeskuksesta, joka vuorostaan oli elimellisessä yhteydessä koko Euroopan yleismaailmallisen vallankumouksen kanssa. Mutta ikäväkseni minun täytyy tunnustaa, että jo niihin aikoihin heidän keskuudessaan alkoi ilmetä erimielisyyttä. Asia oli näet niin, että vaikka he jo keväästä alkaen olivatkin odottaneet Pjotr Verhovenskia, jonka tulosta Tolkatšenko ensin ja sitten Šigaljov oli ilmoittanut, vaikka he odottivatkin häneltä suorastaan ihmeitä ja asiata sen enempää harkitsematta jo heti hänen ensi kehoituksestansa kaikki yhtenä miehenä olivat liittyneet kerhoon, niin kuitenkin heti sen jälkeen, kuin viisikko oli muodostettu, he kaikki näyttivät jostakin loukkaantuneen, ja luuulenpa, että heitä nimenomaan suututti tämä heidän suostumuksensa äkillisyys. Kaikki he tietenkin olivat liittyneet kerhoon pelkästä ylevämielisyydestä, että jälkeenpäin ei olisi tarvinnut hävetä ja ettei olisi sanottu, että he eivät muka uskaltaneet. Mutta tästä huolimatta Pjotr Verhovenskin heidän mielestänsä olisi tullut antaa oikea arvo tälle heidän urotyöllensä, ja hänen olisi ainakin pitänyt palkkioksi kertoa heille itse tuo »pääjuttu». Mutta Verhovenski ei näyttänyt tahtovan vähääkään tyydyttää heidän oikeutettua uteliaisuuttansa, eikä hän kertoillut liikoja. Hän näytti muuten kohtelevan heitä aivan kuten häntä kulloinkin sattui miellyttämään, hyvin ankarasti, vieläpä välinpitämättömän ylimielisesti. Tämä sai kerhon suorastaan hermostumaan, ja sen jäsen Šigaljov kehoitteli jo muita »vaatimaan tilintekoa», mutta tämä ei tietenkään saanut tapahtua Virginskeillä, jossa oli koolla liian paljon syrjäisiä.

Mitä tulee näihin syrjäisiin, niin luulenpa, että edellämainitut ensimmäisen viisikon jäsenet epäilivät, että Virginskien vieraiden joukossa tänä iltana oli mahdollisesti joidenkin muiden, tuntemattomien ryhmien samanlaisia jäseniä, ryhmien, joita oli muodostunut kaupungissamme tämän saman salaisen järjestön toimesta, nekin Verhovenskin johdolla, niin että loppujen lopuksi kaikki kokoontuneet epäilivät toinen toistansa ja ottivat toinen toisensa suhteen erilaisia asenteita, mikä antoikin tälle kokoukselle hyvin hajanaisen, vieläpä eräässä suhteessa romanttisenkin vivahduksen. Eihän näitä ihmisiä oikeastaan voinut epäillä keitään. Siellä oli muun muassa muudan majuri, Virginskin läheinen sukulainen kerossaan viaton mies, jota ei oltu edes kutsuttu mutta joka oli itse tullut onnittelemaan, niin että oli mahdotonta olla ottamatta häntä vastaan. Nimipäivien pitäjä oli kuitenkin aivan rauhallinen sillä majuri »ei voinut mitenkään ilmiantaa». Tyhmyydestään huolimatta hän aina oli mielellään liikkunut kaikkien äärimmäisten vapaamielisten parissa, ja vaikka hän itse ei aina ollutkaan samaa mieltä, niin hän kuunteli kuitenkin mielellään toisia. Eikä riittänyt vielä tämäkään, ei hänkään ollut maineeltaan täysin puhdas. Oli näet sattunut niin, että hänen nuoruudessaan hänen käsiinsä oli sattumalta joutunut »Kolokol»-lehtilähetyksiä ja julistuksiakin, ja vaikka hän ei uskaltanutkaan purkaa niitä edes siteistä, hän olisi kuitenkin pitänyt mitä alhaisimpana menettelynä kieltäytyä niitä levittelemästä, — sellainen käsitys saattaa olla monella nykypäivienkin venäläisellä. Muut vieraat edustivat joko sitä tyyppiä jonka ylevä itserakkaus on maahan poljettu, niin että se saa heidän sappensa kiehumaan, tai sitten sitä tyyppiä, josta parhaillaan pursuaa nuoruuden ensi kauden lämpö ja ylevämielisyys. Sellaisia oli pari kolme opettajaa, joista muudan oli ontuva, noin neljäkymmentäviisivuotias lukion opettaja, hyvin myrkkymielinen ja varsin kunnianhimoinen mies sekä pari kolme upseeria. Viimeksimainittua lajia taas oli muudan nuori tykistöupseeri, joka aivan näinä päivinä oli saapunut sotaopistosta, hiljainen nuorukainen, joka ei ollut edes ehtinyt vielä hankkia tuttavapiiriä. Hän oli ilmestynyt Virginskin luo lyijykynä kädessä, ei ottanut juuri ollenkaan osaa keskusteluun, vaan teki vähän väliä merkintöjä muistikirjaansa. Kaikki hänet huomasivat, mutta kuitenkin teeskentelivät, ikäänkuin eivät olisi häntä nähneet. Täällä oli myös se joutilaana vetelehtivä seminaarilainen, joka Ljamšinin avulla oli sujahduttanut kirjainkaupustelijan salkkuun rivot valokuvat. Tämä oli roteva nuorukainen, hyvin puhelias, mutta samalla jollakin tavoin epäluotettava, hänen huulillansa oli ainainen poleeminen hymy, mutta samalla hän oli rauhallisen varma ja tietoinen omasta täydellisyydestään. En tiedä, minkä vuoksi siellä oli myös kaupunginpään poika, se samainen kunnoton pojannulikka, joka oli elähtänyt enemmän kuin hänen vuosilleen olisi ollut luvallista ja josta jo kerran mainitsinkin kertoessani luutnantin pikku rouvasta. Tämä oli kaiken iltaa vaiti. Ja ikäänkuin kaiken huippuna oli muudan lukiolainen, tulinen ja pörrötukkainen nuorukainen, noin kahdeksantoistavuotias, joka istui synkän näköisenä, kuten ainakin nuorimies, jonka omanarvontuntoa on loukattu ja joka kärsii siitä, että hän ei ole enempää kuin kahdeksantoistavuotias. Tämä pikku raukka oli jo erään itsenäisen salaliittolaisten ryhmäkunnan päällikkö, ryhmän, joka oli muodostunut lukion ylimmällä luokalla, mikä myöhemmin kävi selville kaikkien hämmästykseksi. En ole vielä maininnut Šatovia, joka oli asettunut pöydän takimmaiseen päähän, hän oli vetänyt tuolinsa hieman erilleen muista, katseli maahan ääneti ja yrmeänä, kieltäytyi juomasta teetä ja ottamasta leipää sekä piteli koko ajan käsissään lippalakkiansa, aivan kuin siten olisi tahtonut huomauttaa, että hän ei ollut vieras, vaan oli tullut vain asialle, ja että hän saattoi nousta ja lähteä, milloin häntä suinkin halutti. Hänen lähelleen oli asettunut Kirillov. Tämäkin oli vaiti, mutta hän ei kuitenkaan katsellut maahan, vaan päinvastoin suoraan silmiin jokaista puhujaa. Hänen liikkumaton katseensa oli himmeä, ja hän kuunteli kaikkea ilman vähintäkään levottomuutta tai ihmetystä. Muutamat vieraista, jotka eivät olleet nähneet häntä koskaan ennen, tarkastelivat häntä salaa ja mietteissään. On epätietoista, tiesikö itse mme Virginskaja mitään viisikosta. Luulen kuitenkin, että hän tiesi kaiken ja oli ehkä kuullut kaikesta mieheltään. Naisylioppilas taas itse ei kuulunut mihinkään, mutta hänellä oli toinen huoli: hän aikoi viipyä täällä vain päivän tai pari ja lähteä sitten yhä edelleen kaikkiin yliopistokaupunkeihin »ottaakseen osaa ylioppilasraukkojen kärsimyksiin ja herättääkseen heidät vastarintaan». Hänellä oli mukanaan useita satoja kappaleita monistettuja julistuksia, jotka hän itse nähtävästi oli laatinut. Huomautettakoon, että lukiolainen aivan ensi hetkestä lähtien alkoi vihata tätä aivan verisesti, vaikka näkikin hänet ensi kerran elämässään. Samoinkuin naisylioppilas hänet. Majuri oli tytön setä, jota tämä ei ollut tavannut kymmeneen vuoteen. Kun Stavrogin ja Verhovenski tulivat, tytön posket hohtivat parhaillaan kuten karpalot, — hän oli äsken juuri suutahtanut väitellessään setänsä kanssa naiskysymyksestä.

II.

Verhovenski heittäytyi aivan silmäänpistävän välinpitämättömän näköisenä pöydän yläpäähän tervehtimättä ketään. Hänen kasvoillaan oli melkeinpä ylpeä inhon ilme. Stavrogin kumarsi niin puoleen kun toiseenkin kohteliaasti, mutta huolimatta siitä, että kaikki olivat odottaneet juuri heitä, kaikki kuitenkin aivan kuin käskystä muuttuivat sen näköisiksi, kuin eivät olisi heitä edes huomanneet. Emäntä kääntyi ankaran näköisenä Stavroginin puoleen, heti kun tämä oli istuutunut.

— Stavrogin, tahdotteko teetä?

— Antakaa, — vastasi puhuteltu.

— Teetä Stavroginille, — komensi emäntä kääntyen teenkaatajan puoleen.
— Entä te? — hän kysyi sen jälkeen Verhovenskilta.

— Antakaa, kuka sellaista kyselee vierailta? Ja antakaa myös kermaa, teillä saa aina vain jotakin moskaa teen asemesta, vaikka talossa on olevinaan nimipäivät.

— Mitä, hyväksyttekö tekin nimipäivänviettotavan? — naurahti naisylioppilas samassa. Äsken juuri puhuimme siitä.

— Vanhanaikaista, — murahti lukiolainen pöydän toisesta päästä.

— Mikä on vanhanaikaista? Sekö, että tahtoo unohtaa vaikkapa kaikkein viattomimmatkin ennakkoluulot? Se ei ole vanhanaikaista, vaan päinvastoin, se on häpeäksemme tunnustettava, aivan näihin asti se on ollut vielä aivan uutta, ‒ naisylioppilas ehätti samassa vastaamaan innoissaan aivan ojentautuen tuoliltaan. — Sitäpaitsi ei ole olemassakaan viattomia ennakkoluuloja, hän lisäsi itsetietoisen julmasti.

‒ Tahdoin vain sanoa, — lukiolainen oli kauhean hämmästynyt, — että vaikka ennakkoluulot ovatkin jotakin vanhentunutta, joka on hävitettävä, niin mitä tulee nimipäiviin, tietäväthän jo kaikki, että niiden viettäminen on typerää ja perin vanhanaikaista ja ettei ole syytä turhaan kuluttaa kallista aikaa, jota koko maailma jo muutenkin on liikaa kuluttanut, ja että kukin voisi käyttää terävää älyänsä mieluimmin sellaisiin asioihin, jotka sitä enimmin kaipaisivat…

— Liian pitkäveteistä, tuosta ei ymmärrä mitään, — huudahti naisylioppilas.

— Minusta tuntuu, että jokaisella meistä on aivan yhtäläinen puheoikeus, ja jos minä kerran haluan ilmaista mielipiteeni aivan kuin joku toinenkin, niin…

— Eihän teiltä kukaan ole yrittänytkään riistää puheoikeuttanne, — katkaisi itse emäntä jyrkästi väittelyn, — on vain pyydetty teitä ilmaisemaan ajatuksenne selvemmin, sillä eihän teitä kukaan ymmärrä.

— Mutta, sallitte kai minun huomauttaa, että te ette nähtävästi kunnioita minua. Se, etten voinut ilmaista ajatustani selvästi, ei johdu siitä, että minulla ei olisi ajatuksia, vaan paremminkin siitä, että minulla on niitä liian paljon… — lukiolainen yritti pitää puoliaan melkein epätoivoisena ja sotkeutui lopullisesti sanoihinsa.

— Jollette osaa puhua, niin olkaa vaiti, — sanoa paukautti naisylioppilas.

Lukiolainen aivan hypähti seisoalleen tuolilta.

— Tahdoin vain sanoa, — hän huudahti häpeästä aivan polttavan kuumana ja uskaltamatta katsoa edes ympärilleen, — että teitä halutti vain näyttää omaa viisauttanne, kun tänne saapui herra Stavrogin, — kas niin se on!

— Teidän ajatuksenne on likainen, epäsiveellinen ja osoittaa teidän henkisen kehityksenne alamittaisuutta. Pyydän teitä, älkää puhutelko minua enää, — ärähti naisylioppilas.

— Stavrogin, — emäntä aloitti keskustelun, — ennen teidän tuloanne täällä väiteltiin perheen oikeuksista, ja kas, tämä upseeri (hän nyökkäsi sukulaistansa, majuria kohti). — Enhän minä tietenkään aio tässä vaivata teitä noilla vanhoilla loruilla, josta jo on aikoja sitten sovittu. Mutta mistä kuitenkin on otettu nuo perheen oikeudet ja velvollisuudet siinä ennakkoluulon muodossa, ennakkoluulon, jona ne nyt esiintyvät? Kas siinä kysymys. Mitä te arvelette?

— Mistä ne on muka otettu? — toisti Stavrogin kysymyksen.

— Niin, mehän tiedämme esimerkiksi, että Jumala-ennakkoluulomme on johtunut ukkosesta ja salamasta, — naisylioppilas heittäytyi taas keskustelun pyörteeseen hyökäten silmillään Stavroginin kimppuun. — On liiankin tunnettua, että ihmiskunta alkuasteellaan säikkyessään ukkosta ja salamaa teki jumalaksi näkymättömän vihollisensa tuntiessaan oman heikkoutensa. Mutta mistä on johtunut tuo perhe-ennakkoluulo? Mistä on johtunut itse perhe?

— Tämä ei nyt ole aivan sama asia… — yritti emäntä pysähdyttää hänet.

— Luulenpa, että vastaus tähän kysymykseen olisi hieman sopimaton, — vastasi Stavrogin.

— Kuinka niin? — ryntäsi naisylioppilas eteenpäin.

Mutta opettajien ryhmästä alkoi kuulua hiljaista hihitystä, johon pöydän toisesta päästä vastasivat Ljamšin ja lukiolainen sekä sukulaismajuri, joka käheästi nauraa hohotti aivan ääneen.

— Te olisitte kai oikea mies kirjoittamaan huvinäytelmiä, — huomautti emäntä Stavroginille.

— Se ei tosiaankaan ole teille ollenkaan kunniaksi, en tiedä, mikä lienee nimenne, — sanoa tokaisi suutahtanut naisylioppilas päättäväisesti.

— Mutta älä sinä lennä toisten silmille! — sanoa jymähdytti majuri, — sinä olet nuori neiti, ja sinun on käyttäydyttävä siivosti, mutta sinähän näytät istuvan aivan kuin neuloilla.

— Suvaitkaa vaieta. Kuinka rohkenette lähestyä minua noilla tuttavallisen ruokottomilla vertauksillanne. Näen teidät ensi kerran enkä tahdo tietää sukulaisuudestamme tuon taivaallista.

— Mutta olenhan setäsi. Minähän olen kanniskellut sinua imeväisenä näillä käsilläni.

— Mitä se minua liikuttaa, mitä te olette kanniskellut. En minä pyytänyt teitä kanniskelemaan itseäni, vaan lienee se nähtävästi tuottanut teille itsellenne, herra epäkohtelias upseeri, suurta mielihyvää. Ja sallikaa minun huomauttaa, että teillä ei ole oikeutta sinutella minua. Jollette sinuttele minua kansalaisena, niin kiellän jyrkästi sinuttelun.

— Kas tuollaisia ne ovat kaikki! — majuri lyödä jysähdytti nyrkkinsä pöytään ja kääntyi häntä vastapäätä istuvan Stavroginin puoleen. — E-ei, sallikaahan minunkin sanoa sanani, minä pidän vapaamielisyydestä ja kaikesta nykyaikaisesta, kuuntelenpa mielelläni viisaita keskustelujakin, mutta vaan — miesten suusta. Mutta naisia, noita nykyaikaisia tuulihattuja, niitä en siedä, se on nyt kerta kaikkiaan minun heikkouteni! Älä pyöri siinä! — hän tiuskaisi naisylioppilaalle, joka levottomana siirtelihe tuolillaan, — e-en, täytyy minullakin olla puheenvuoro, minua on loukattu.

— Te vain häiritsette muita ettekä itse osaa sanoa ainoatakaan viisasta sanaa, — sanoa tokaisi emäntä suutahtaneena.

— Ei, nyt puhun kerrankin suuni puhtaaksi — majuri tulistui kääntyen Stavroginin puoleen. — Teihin, herra Stavrogin, luotan kuten ainakin uuteen ihmiseen, vaikka minulla ei olekaan kunniaa tuntea teitä. Ilman miehiä tuollaiset joutuvat hukkaan aivan kuten kärpäset, — kas, se on minun mielipiteeni. Koko tuo heidän naiskysymyksensä — se on vain pelkkää omaperäisyyden puutetta. Vakuutan teille, että koko tuon naiskysymyksen juuri miehet ovat hölmöyttään keksineet, vieläpä itse itselleen vahingoksi. Jumalan kiitos, etten minä ainakaan ole naimisissa! Ei pienintäkään omaperäisyyttä, eivät osaa keksiä edes yhtä ainoata yksinkertaista kuviota, nekin on miesten keksittävä! Kas tässäkin, olen kantanut tuota sylissäni, hän ei ollut kuin kymmenvuotias, niin jo tanssin hänen kanssaan masurkkaa, ja tänään, kun hän saapui ja kun aivan sananmukaisesti lensin tänne syleilläkseni häntä, niin hän jo keskustelumme toiseksi sanaksi julistaa paukahduttaa, että Jumalaa muka ei ole. Jospa hän olisi sanonut sen vaikkapa vasta kolmanneksi sanaksi, mutta annapa olla, kiiruhtaa jo toiseksi sanaksensa sen pölähdyttämään! Myönnettäköön, että viisaat ihmiset eivät enää usko, mutta sehän ainakin johtuu sitten järjestä, mutta entäs sinä, sanon, tyllerö, mitä sinä ymmärrät Jumalasta. Se on kaikki vain jonkun ylioppilaan hänen päähänsä ajamaa opetusta, mutta jos se samainen ylioppilas olisi opettanut sinua sytyttelemään lamppuja pyhäinkuvien eteen, niin silloin sytyttelisit sinä nyt niitä.

— Te valehtelette, te olette ilkeä ihminen, ja äskenhän todistin aivan selvästi teidän tyhmyytenne, — sanoi siihen naisylioppilas halveksuvasti, aivan kuin ei olisi viitsinyt ryhtyä pitkiin selvittelyihin tuollaisen henkilön kanssa. — Sanoinhan teille nimenomaan äsken, että katkismuksen mukaan meille kaikille on opetettu: »Jos kunnioitat isääsi ja vanhempiasi, niin saat kauan elää ja sinun pitää saaman kaiken maailman rikkaudet». Ja tämä sisältyy kaikkiin kymmeneen käskyyn. Jos kerran Jumala on pitänyt välttämättömänä luvata palkintoa rakkaudesta, niin sellainen Jumala on epäsiveellinen. Näin minä äsken teille sen todistin, eikä, kuten te sanoitte, »toiseksi sanaksi», vaan sen vuoksi, että te vetositte oikeuksiinne. Kuka siihen on syypää, että te olette tylsä ettekä vielä näihin saakka ole päässyt mistään selville. Tämä harmittaa teitä, ja siksi te olette vihoissanne, — kas, siinä on koko teidän sukupolvenne arvoituksen ratkaisu.

— Hupsu tyttö! — sanoi majuri.

— Ja te olette hölmö.

— Hauku vain!

— Niin, mutta, Kapiton Maksimovitš, tehän sanoitte äsken itse, että ette usko Jumalaan, — huomautti Liputin vikisevin äänin pöydän päästä.

— Mitä se merkitsee, mitä minä sanon, minä,— sehän on aivan toinen asia! Ehkäpä uskonkin, vaikka en täydellisesti. Ja vaikk'en uskokaan täydellisesti, niin en kuitenkaan mene sanomaan, että Jumala olisi ammuttava. Jo husaarina ollessani ajattelin usein Jumalaa. Kaikissa runoissa on tapana laulaa, että husaari muka juo ja elää iloisesti. Aivan niin, ehkäpä minäkin join, mutta uskotteko, että joskus kuitenkin saatoin yöllä nousta vuoteeltani ja mennä sukkasillani pyhäinkuvien eteen rukoilemaan, että Jumala antaisi armossaan minun uskoa, sillä siihen aikaan en mitenkään saattanut rauhoittua, ennenkuin olin saanut vastauksen kysymykseen: onko Jumalaa vai eikö ole? Siinä määrin se asia minua kiusasi! Aamulla tietenkin saivat ajatukset muuta askartelua, ja usko hävisi olemattomiin. Ja muutenkin olen huomannut, että usko aina päivisin katoaa.

— Mutta eikö teillä ole pelikortteja? — Verhovenski kääntyi emännän puoleen ja haukotteli minkä jaksoi.

— Tunnen mitä suurinta myötätuntoa tätä kysymystä kohtaan! — Naisylioppilasta suututtivat majurin sanat niin, että hänen kasvonsa aivan hehkuivat.

— Kulutetaan turhaan kallista aikaa typeriä keskusteluja kuunneltaessa, — lausahti emäntä ja katsahti merkitsevästi mieheensä.

Naisylioppilas oli jo taas ennallaan:

— Tahdoin vain ilmoittaa kokoukselle ylioppilaiden kärsimyksistä ja vastalauseista, mutta koska aika kuluu epäsiveellisiin keskusteluihin…

— Ei ole olemassa mitään siveellistä enempää kuin epäsiveellistäkään! — lukiolainen ei malttanut taas olla huomauttamatta, heti kun naisylioppilas oli sanonut sanottavansa.

— Sen minä, herra lukiolainen, olen tietänyt jo paljon ennemmin, kuin se oli ehditty opettaa teille.

— Mutta minä vain varmasti vakuutan, — tämä yltyi, — että te, Pietarista tänne meitä valistamaan saapunut lapsi, ette voi sanoa muuta, kuin mitä me tiedämme jo ennestäänkin. Te sanoitte, että käsky: »kunnioita isääsi ja äitiäsi» — jota te muuten ette näy edes osaavan ulkoa — että se on, se on epäsiveellinen, mutta senhän koko Venäjä jo tietää Belinskin teoksista.

— Mutta tuleekohan tästä koskaan loppua? — mme Virginskaja kääntyi päättäväisesti miehensä puoleen. Emäntänä hän aivan punastui keskustelujen mitättömyyttä, erikoisesti huomattuaan muutamia hymähdyksiä ja hämmästeleviä katseita, joita ensikertalaiset vieraat vaihtoivat keskenään.

— Hyvät herrat, — Virginski koroitti ääntään, — jos jollakulla olisi halua puhua jostakin paremmin tilaisuuteen sopivasta aiheesta tai jos jollakulla olisi jotakin ilmoitettavaa, niin ehdottaisin, että hän viivyttelemättä tekisi aloitteen.

— Rohkenisin tehdä erään kysymyksen, — virkahti tähän asti vaiti ollut ja erikoisen arvokkaana istunut rampa opettaja. — Tahtoisin tietää, onko tämä täällä olevinaan jonkinmoinen istunto vai onko tämä jonkinlainen vieraskäynnille tulleiden aivan tavallisten kuolevaisten kokous? Kysyn tätä enemmän vain järjestyksen vuoksi ja ettei tarvitsisi olla epätietoisuudessa.

»Ovela» kysymys teki vaikutuksensa. Kaikki katsahtivat toisiinsa, aivan kuin olisivat odottaneet toisiltansa vastausta, ja samassa kaikki kuin komennuksesta käänsivät katseensa Verhovenskin ja Stavroginin puoleen…

— Ehdotan yksinkertaisesti äänestystä kysymyksestä: »Muodostammeko istunnon vai emmekö.» — sanoi mme Virginskaja.

— Yhdyn täydellisesti ehdotukseen, — puuttui Liputin puheeseen, — vaikka kysymys onkin hieman epämääräinen.

— Minäkin yhdyn, minäkin, ja minä, — kuului ääniä eri puolilta.

— Ja minusta tuntuu todellakin, siltä, että näin saadaan aikaan enemmän järjestystä, — varmensi Virginski ehdotusta.

— Äänestämään siis, — ilmoitti emäntä, — Ljamšin, menkää te pianon ääreen, voitte te äänestää sieltäkin, sitten kun aloitetaan.

— Joko taas, — huudahti Ljamšin, — enkö minä ole teille jo tarpeeksi rummuttanut?

— Pyydän teitä pyytämällä, soittakaa meille. Vai ettekö te tahdokaan auttaa yhteistä asiaamme?

— Vakuutan teille, Arina Prohorovna, että meitä ei kukaan kuuntele. Se on pelkkää luulottelua. Ja ikkunatkin ovat korkealla, ja kuka tästä ymmärtäisi mitään, vaikka kuuntelisikin.

— Emmehän me tässä itsekään ymmärrä mistä on kysymys, — murahti jokin ääni.

— Mutta minä sanon teille, että varovaisuus ei koskaan ole haitaksi. Ja sen varalta, että meitä vakoiltaisiin, — hän kääntyi Verhovenskin puoleen selityksillään, — kuulkoot kadulle, että meillä on nimipäivät ja musiikkia.

— Voi piru! — kirosi Ljamšin ja istahti pianon ääreen sekä alkoi jyskyttää valssia aivan tarkoituksettomasti, suorastaan hakaten nyrkeillään koskettimia.

— Ne teistä, jotka haluavat, että pidettäisiin istunto, nostavat ylös oikean kätensä, — ehdotti mme Virginskaja.

Toiset nostivat, toiset eivät. Oli sellaisiakin, jotka nostivat ja taas laskivat alas. Laskivat kätensä ja nostivat sen taas uudestaan.

— Hyi piru! Minä en ymmärrä mitään, — huudahti muudan upseeri.

— En minäkään ymmärrä, — huudahti toinen.

— Mutta minä ymmärrän, — huudahti kolmas, — jos tarkoittaa kyllä, niin käsi on nostettava.

— Niin mutta mitä merkitsee tuo »kyllä»?

— Se merkitsee: istunto.

— Ei se merkitse istuntoa.

— Mutta minä äänestin istuntoa, — huudahti lukiolainen rouva
Virginskajan puoleen kääntyen…

— No, miksikä te sitten ette nostanut kättänne.

— Minä katselin teitä, ja kun te ette nostanut, niin en nostanut minäkään.

— Kuinka typerää, minä en nostanut sen vuoksi, että itse tein ehdotuksen. Hyvät herrat, ehdotan, että äänestetään uudestaan: se, joka kannattaa istuntoa, istukoon kohottamatta kättään, mutta se, joka ei tahdo, se nostakoon oikean kätensä.

— Siis »joka ei tahdo»? — kysyi lukiolainen uudelleen.

— Tahallannehan te taidatte tuolla tavalla… — huudahti mme
Virginskaja suuttuneena.

— Ei, mutta on määriteltävä hieman tarkemmin, mitä joku tahtoo ja mitä joku ei tahdo, — pari kolme ääntä kajahti taas.

— Se, joka ei tahdo, ei tahdo.

— Niin, mutta mitä on tehtävä, onko nostettava vai eikö ole nostettava, jos tahtoo? — kiljahti upseeri.

—- Voi, me emme ole vielä kypsiä perustuslaillisuuteen! — majuri huomautti.

— Herra Ljamšin, malttakaahan, te jyskytätte niin, ettei kuule mitään, — huomautti rampa opettaja.

— Ei meitä, Jumala sen takaa, Arina Prohorovna, kukaan kuuntele, — Ljamšin hypähti samassa paikoiltaan. — Minä en tahdo soittaa, ja sillä hyvä! Tulin vierailulle enkä rummuttelemaan pianoa!

‒ Hyvät herrat, vastatkaa huutoäänestyksellä, — ehdotti Virginski, — onko tämä istunto vai eikö ole?

— Istunto, istunto! — kajahti joka puolelta.

‒ Jos kerran seikka on semmoinen, niin muuta äänestystä ei tarvitakaan.
Ollaanko tyytyväisiä tähän, vai onko äänestys tarpeellinen?

— Ei tarvita, ei tarvita, selvä on!

‒ Mutta jos joku ei haluaisi istuntoa.

‒ Ei eikö mitä, mehän tahdomme sitä kaikki.

‒ Mikä on sitten »istunto»? — kuului ääni, mutta siihen ei vastattu.

— On valittava presidentti, — huudettiin eri tahoilta.

— Valitaan isäntä, isäntä tietenkin!

— Hyvät herrat, jos asia on siten, — aloitti valittu Virginski, — niin teen uudelleen aikaisemman ehdotukseni: jos jollakulla olisi halua puhua jostakin tilaisuuteen paremmin sopivasta aiheesta tai jos jollakulla olisi jotakin ilmoitettavaa, niin ehdottaisin, että hän viivyttelemättä tekisi aloitteen.

Syntyi hiljaisuus. Kaikkien katseet kääntyivät taas Stavroginiin ja
Verhovenskiin.

— Verhovenski, eikö teillä ole mitään ilmoitettavaa? — kysäisi emäntä aivan suoraan.

— Ei kerrassaan mitään, — hän venyttäytyi haukotellen tuolillaan. — En panisi muuten pahaksi, jos saisin lasin konjakkia.

— Stavrogin, ehkä te haluaisitte?

— Kiitän, minä en juo.

— Tarkoitin, ettekö haluaisi puhua, en tarkoittanut konjakkia.

— Puhuako? Mistä sitten? En, en halua.

— Teille tuodaan kyllä konjakkia, — emäntä vastasi Verhovenskille.

Naisylioppilas nousi taas seisoalleen. Hän oli jo useamman kerran yrittänyt hypähtää pystyyn.

— Olen tullut tänne tehdäkseni ilmoituksen onnettomien ylioppilaiden kärsimyksistä ja herättääkseni heidät kaikkialla vastarintaan…

Puhe katkesi kesken. Pöydän toisessa päässä kohosi jo hänelle kilpailija, ja kaikkien katseet kääntyivät nyt tähän. Pitkäkorvainen Šigaljov nousi hitaasti paikaltaan synkän yrmeänä, melankolisen näköisenä asettaen eteensä pöydälle tiheällä käsialalla kirjoitetun vihkon. Hän seisoi kotvan ääneti. Monet läsnäolijoista — vilkaisivat hämmentyneinä vihkoon, mutta Liputin, Virginski ja rampa opettaja näyttivät olevan jostakin syystä hyvin tyytyväisiä.

— Pyydän puheenvuoroa, — ilmoitti Šigaljov yrmeästi ja lujasti.

— Se suodaan teille.

Puhuja istuutui ja hetken vaiti oltuaan aloitti juhlallisesti:

— Hyvät läsnäolijat!…

— Kas tässä olisi konjakkia, — sanoa mörähdytti inhon ilmein ja halveksuvasti hymähtäen sukulaisneiti, joka kaateli teetä ja joka oli käynyt hakemassa konjakkia. Hän asetti sen Verhovenskin eteen pöydälle samoin kuin pikarinkin, jonka hän oli tuonut sormiensa välissä ilman tarjotinta tai lautasta.

Häiritty puhuja vaikeni arvokkaasti.

— Jatkakaa vain, en minä kuitenkaan kuuntele, — tokaisi Verhovenski kaataen konjakkia pikariin.

— Hyvät läsnäolijat, - huomatkaa, — alkoi Šigaljov uudelleen, — ja kuten myöhemmin huomaatte, vedotessani teidän apuunne tässä äärimmäisen tärkeässä kohdassa en voi välttää pientä alkulausetta.

— Arina Prohorovna, olisikohan teillä saksia? — kysäisi Pjotr
Stepanovitš samassa.

— Mitä te saksilla tekisitte? — rouvan silmät revähtivät ihmetyksestä selko selälleen.

— Kynnet unohtuivat leikkaamatta. Kolme päivää jo olen aikonut sen tehdä, — vastasi puhuteltu tarkastellen röyhkeän huolettomasti pitkiä, likaisia kynsiään.

Arina Prohorovna punastui suuttumuksesta, mutta neiti Virginskajaa tämä nähtävästi miellytti.

— Tässä ikkunalla minä kai näin ne äsken, — neiti nousi pöydän ääreltä hakemaan saksia ja toikin ne jo samassa niitä haluavalle. Pjotr Stepanovitš otti sakset katsahtamatta edes niiden tuojaan ja alkoi puuhailla niillä. Arina Prohorovna ymmärsi nyt, että tämä oli »luonnollinen ote», ja häpesi äskeistä loukkaantumistaan. Kokouksen osanottajat katsahtivat äänettöminä toisiinsa. Rampa opettaja piti vahingoniloisena Verhovenskia silmällä. Šigaljov jatkoi edelleen:

— Pyhitettyäni tarmoni tulevaisuuden yhteiskunnan sosiaalisen rakenteen tutkimiseen, rakenteen, joksi tämä nykyinen kerran vaihtuu, olen tullut siihen vakaumukseen, että kaikki yhteiskunnallisten systeemien luojat, aina vanhimmilta ajoilta nykypäiviimme, aina vuoteen 187. .. saakka ovat olleet haaveilijoita, satujen sepittelijöitä, typeryksiä, jotka ovat puhuneet itseänsä vastaan, jotka eivät ole ymmärtäneet luonnontieteistä kerrassaan mitään, eivät ole ymmärtäneet sitä merkillistä eläintä, jota nimitetään ihmiseksi. Platon, Rousseau, Fourier, alluminiumipilarit, kaikki tämä kelpaa ehkä varpusille, mutta ei ihmisten yhteiskunnalle. Mutta koska tulevaisuuden yhteiskuntamuoto on tarpeen nimenomaan jo nyt, kun kaikki aiomme ryhtyä lopulta toimintaan, niin ettei enää tarvitsisi ruveta sillä vaivaamaan päätä, ehdotan oman maailmanjärjestämissysteemini. Kas tässä! — hän napsahdutti vihkoonsa. — Yritän selostaa kokoukselle teokseni mahdollisimman suppeassa muodossa, mutta huomaan sittenkin, että minun on pakko tehdä esitykseeni suullisesti useita sivuhuomautuksia, niin että koko selostukseni vie ainakin kymmenen iltaa, toisin sanoen, yhtä monta iltaa kuin teoksessani on lukuja. (Kuului naurua.) Sitäpaitsi tahtoisin huomauttaa, että systeemini ei ole vielä aivan lopullisesti valmis. (Taas kuului naurua.) Olen sotkeutunut omiin väitteisiini, ja johtopäätökseni on aivan vastakkainen sille ajatukselle, joka on ollut lähtökohtanani. Rajattomasta vapaudesta lähtiessäni minä tulen lopulta rajattomaan despotismiin. Tahdon kuitenkin huomauttaa, että mitään muuta yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisukaavaa kuin tämä minun ehdottamani — ei voi olla olemassakaan.

Nauru kajahteli yhä kuuluvammin, mutta enimmäkseen nauroi sentään vain nuoriso ja niin sanoakseni ne vieraat, jotka eivät olleet asioista oikein täysin selvillä. Talon emäntä, Liputin ja rampa opettaja olivat harmissaan.

— Jos te kerran itse ette ole osannut saada systeemiänne syntymään ja jos se on teidät itsennekin saanut epätoivoon, niin mitä meillä olisi enää siihen sanottavaa? — huomautti muudan upseeri varovaisesti.

—-Te olette oikeassa, herra upseeri, — Šigaljov kääntyi hänen puoleensa töykeästi, — ja sitäkin enemmän, kun niin sattuvasti osuitte juuri sanaan »epätoivo». Se on totta, olen joutunut epätoivoon. Mutta siitäkin huolimatta se, mitä olen esittänyt kirjassani, on eittämättömästi ainoa keino. Mitään muuta ratkaisumahdollisuutta ei ole, eikä kukaan keksi mitään sen parempaa. Kiiruhdan senvuoksi, että aika ei kuluisi hukkaan, kutsumaan kaikkia teitä kymmenenä eri iltana kuuntelemaan esitystäni, että voisitte sitten sanoa siitä mielipiteenne. Jos taas jäsenet eivät halua kuunnella minua, niin hajaantukaamme jo heti alussa: miehet valtiollisille toimialoille ja naiset — keittiöihin, sillä kiellettyänsä minun teokseni heille ei jää mitään muutakaan mahdollisuutta. Ei min-kään-nä-kois-tä, ei muuta mitään! Hylätessään etsikkoaikansa he vain tuottavat itsellensä turmiota, sillä lopulta he kuitenkin palaavat tähän.

Kaikki alkoivat liikehtiä. »Onko hän hullu, vai mikä häntä vaivaa.» kuului ääniä.

— On siis kysymys vain Šigaljovin epätoivosta, — päätteli Ljamšin, — ja päivän kysymys on siis: onko hänen oltava epätoivoissaan vai eikö?

— Šigaljovin epätoivon partaalla oleminen koskee henkilökohtaisesti vain häntä itseään — ilmoitti lukiolainen.

— Ehdotan äänestettäväksi: missä määrin Šigaljovin epätoivo koskettaa yhteistä asiaa sekä kannattaako meidän siis kuunnella häntä vai eikö? — huomautti iloisesti upseeri.

— Ei ole kysymys nyt siitä, — rampa opettaja tarttui lopulta asiaan. Hän puhui jonkinlainen pilkan hymy huulillaan, niin että oli vaikeata päätellä, puhuiko hän leikillä vai tosissaan. — Ei, hyvät herrat, ei ole kysymys siitä. Herra Šigaljov on aivan liian tosissaan suhtautunut tehtäväänsä ja on lisäksi liian vaatimaton. Tunnen jo hänen kirjansa. Hän ehdottaa siinä kysymyksen lopullisesti ratkaistavaksi siten, että ihmiskunta jaetaan kahteen eri suureen osaan. Yksi kymmenesosa saa henkilökohtaisen vapauden ja rajattoman oikeuden hallita yhdeksää kymmenesosaa, joka menettää kaiken persoonallisuutensa ja muuttuu ikäänkuin joksikin laumaksi. Rajattomassa alistumisessaan tämä lauma saavuttaa uudestisyntymisten sarjan kautta alkuperäisen viattomuutensa, ikäänkuin jonkinlaisen alkuperäisen paratiisin, vaikka kaikki sen jäsenet joka tapauksessa kuitenkin tulevat tekemään työtä. Ne keinot, joita tekijä esittää ja joiden avulla näistä ihmiskunnan yhdeksästä kymmenesosasta jatkuvan uudelleenkasvattamisen avulla muodostuu lauma, ovat varsin merkillisiä, luonnollisiin tosiasioihin perustuvia sekä täysin loogillisesti suunniteltuja. Kaikkiin johtopäätöksiin ei tosin voi yhtyä, mutta tekijän järkeä ja tietoja ei sovi mitenkään epäillä. On hyvin ikävää, että kymmenen iltaa kestävän esityksen kuunteleminen ei ole näissä olosuhteissa mahdollista, sillä olisimme varmasti saaneet kuulla jotakin hyvin mielenkiintoista.

— Oletteko te aivan tosissanne? — mme Virginskaja kääntyi ramman puoleen hieman hätääntyneenä. — Ja tuo mies, joka ei ymmärrä, mihin oikein tunkea ihmiset, syöksisi heistä yhdeksän kymmenesosaa orjuuteen? Olen jo kauan epäillyt häntä.

— Se on: tarkoitatteko veljeänne? — kysäisi rampa.

— Sukulaisuuttako? Te taidatte pilkata minua!

— Ja pitäisikö sitten tehdä työtä aristokraattien hyväksi ja olla kuuliainen heille kuten jumalille, se on — alhaista! — huudahti naisylioppilas raivostuneena.

— Se ei ole alhaista, vaan se on paratiisi, paratiisi maan päällä, eikä muunlaista maan päällä voisi ollakaan, — huomautti Šigaljov mahtaillen.

— Mutta minäpä paratiisin asemesta,—huudahti Ljamšin, — ottaisin nuo yhdeksän kymmenesosaa, jos niitä nyt ei minnekään muuallekaan voi tunkea, ja räjähdyttäisin ne kaikki ilmaan, niin että jäisi vain pieni joukko sivistyneitä ihmisiä, jotka alkaisivat elää lekotella oikein oppineiden tapaan.

— Noin puhuu vain narri! — Naisylioppilas suutahti.

— Hän on narri, mutta hän on tarpeen, — kuiskasi hänelle mme
Virginskaja.

— Ja ehkä se olisikin kaikkein paras kysymyksen ratkaisu, — Šigaljov kääntyi tulisesti Ljamšinin puoleen. — Tuskinpa te itse aavistattekaan, kuinka syvämietteisen totuuden äsken lausuitte, te lystikäs herra. Mutta koska teidän ehdotustanne olisi mahdoton panna täytäntöön, niin on parasta tyytyä maalliseen paratiisiin, jos sitä nyt kerran siten tahdotaan nimittää.

— Tämä vasta on oikeata pötyä! — pääsi Verhovenskilta. Hän leikkeli muuten yhä välinpitämättömästi kynsiään kohottamatta kertaakaan edes katsettaan.

— Kuinka niin — pötyä? — tarttui rampa puheeseen, aivan kuin olisi juuri odottanutkin sanaa, johon olisi voinut takertua. — Minkä vuoksi juuri pötyä? Herra Šigaljov on eräällä tavalla ihmisrakkauden fanaatikko. Ja muistakaa, että Fourier'lla, Cabet'lla, vieläpä itse Proudhon'illakin on hyvin monta sangen despoottista ja fanaattista kysymyksen ratkaisua. Herra Šigaljov ratkaisee tuon kysymyksen ehkä tervejärkisemmin kuin yksikään heistä. Vakuutan teille, että sen kirjan luettuansa ei voi muuta kuin yhtyä eräisiin siinä esitettyihin mielipiteisiin. Hän on vain ehkä kaikkein realistisin ja hänen »maallinen paratiisinsa» on melkein oikea paratiisi, se samainen, jonka menetyksen vuoksi ihmiskunta huokailee, jos nyt sellainen todella on joskus ollut olemassa.

— Saattoihan sen arvatakin, että jotakin sellaista tästä vielä saan, — murahti Verhovenski taas.

— Suvainnette minun huomauttaa, — rampa kiihtyi vain yhä enemmän, — että jokaisen nykyaikaisen ajattelevan ihmisen pakottava velvollisuus on keskustella tulevaisista yhteiskunnallisista uudistuksista. Herzen ei muuta ajatellutkaan koko elämänsä aikana, Belinski, kuten minulle on varmalta taholta kerrottu, vietti iltakausia ystäviensä parissa väitellen ja ennakolta ratkaisten kaikkein pienimmätkin, niin sanoakseni keittiökysymyksetkin tulevassa sosiaalisessa järjestymässä.

— Muutamat menevät aivan päästään sekaisin, — huomautti majuri äkkiä.

— Parempi sekin on. Voihan siten päästä aina johonkin tulokseen, parempi kuin istua vain jonakin diktaattorina, — sähähti Liputin. Hankin uskalsi vihdoin ryhtyä hyökkäämään.

— En minä Šigaljovia tarkoittanut saneessani »pötyä», — lausahti Verhovenski epäselvästi. — Katsokaas, hyvä herrasväki, — hän kohotti hivenen verran katsettansa, — minun mielestäni kaikki nuo kirjat, Fourier't ja Gabet't, kaikki nuo »työnteko-oikeudet», ovat pelkkää šigaljovistšinaa, — kaikki tuo on pelkkää romaania, jollaisia voi kirjoittaa satoja tuhansia. Se on vain esteettistä ajanvietettä. Ymmärrän, että teidän on ikävä täällä pikkukaupungissa, ja sentähden te turvaudutte kirjoituspaperiin.

— Sallikaahan huomauttaa, — rampa alkoi levottomana liikahdella tuolillaan, — vaikka olemmekin maaseutulaisia ja ansaitsemme säälittelyä, niin kuitenkin olemme tietoiset siitä, että maailmassa ei toistaiseksi vielä ole tapahtunut mitään niin ihmeellisen uutta, että meidän kannattaisi ruveta itkemään, koska se muka meiltä on jäänyt näkemättä. Kaikenlaisissa ulkomaista tekoa olevissa lentolehtisissä meille ehdotetaan, että on yhdyttävä ja muodostettava ryhmiä, joiden ainoana päämääränä on kaiken olevaisen tuhoaminen sillä tekosyyllä, että parantakaamme maailmaa muka kuinka paljon tahansa, niin emme kuitenkaan saa sitä terveeksi, mutta kun radikaalisesti kerta kaikkiaan panemme poikki sata miljoonaa päätä, niin se helpottaa ojan toiselle puolelle hyppäämistä. Ajatus on suurenmoisen kaunis, epäilemättä, mutta samalla se on myös todellisuudessa aivan mahdoton, kuten »šigaljovištšinakin», johon te äsken suhtauduitte niin pilkallisesti.

— Niin, en ole tullut tänne viettääkseni aikaa keskusteluissa, — sanoi Verhovenski painavat sanansa ja aivan kuin ei olisi itse käsittänyt huomautuksensa sopimattomuutta siirsi kynttilän lähemmäksi nähdäkseen paremmin.

— Ikävä kyllä, hyvin ikävää, että ette ole tullut keskustellaksenne, ja ikävää sekin, että teitä tänä hetkenä näkyy huvittavan vain oman persoonanne kuntoon saattaminen.

— Mitä teitä liikuttaa minun kunnostautumiseni?

— Sata miljoonaa päätä on yhtä vaikeata saada olemattomiksi kuin on luoda maailma uudelleen propagandan avulla. Vieläpä se saattaa olla erikoisen vaikeata, kun on kysymys Venäjästä, — uskalsi Liputin taas ottaa puheenvuoron.

— Mutta juuri Venäjäänhän nykyjään luotetaankin, — virkahti upseeri.

— Niin luotetaan, sekin on jo kuultu, — rampa liittyi nyt toisiin. — Tiedämme varsin hyvin, että salaperäinen osoittaja on suunnattu kohti ihanaa isänmaatamme, jota pidetään ainoana mahdollisena, joka voi suorittaa suuren tehtävän. Mutta katsokaapa: siinä tapauksessa, että asteittainen tehtävän ratkaiseminen saadaan aikaan propagandan avulla, minä sentään voin siitä ehken henkilökohtaisestikin jotakin hyötyä, voinpa ainakin jutella jonkin kerran hauskasti, esivallalta saan ehkä ylennyksen ansioistani »sosiaalisissa tehtävissä». Mutta jos ratkaisu tapahtuu äkillisesti, sadan miljoonan pään menolla, niin saanko minä siitä mitään palkakseni? Propagandan tekijältä voidaan vielä päälle päätteeksi leikata kieli irti suusta.

— Teiltä se epäilemättä leikataan, — sanoi Verhovenski.

— Niin nähkääs, mitä suotuisimmissakaan olosuhteissa tällaista teurastusta ei saataisi loppuun suoritetuksi vähemmässä kuin viidessäkymmenessä vuodessa eikä ainakaan vähemmässä kuin kolmessakymmenessä, sillä eiväthän ne sentään ole lampaita, eivät ehkä annakaan itseänsä niin vain teurastaa, — eiköhän sittenkin olisi viisaampaa ottaa kilunsa ja kalunsa sekä muuttaa jonnekin kauas sinisten selkien taakse saarelle terheniselle sekä elellä siellä aivan huolettomana silmät ummessa? Uskotteko, — hän napsahdutti merkitsevästi sormellaan pöytää, — sellaisella propagandalla te vain karkoitatte ihmiset maasta, eikä mitään muuta!…

Hän lopetti puheensa voitokkaan riemullisesti. Häntä pidettiin meillä »kuvernementin viisaana». Liputin hymähti salakavalasti, Virginski kuunteli velttona, mutta kaikki muut seurasivat väittelyä hyvin huomaavaisina, erikoisesti naiset ja upseerit. Kaikki ymmärsivät, että »sadan miljoonan pään»-agentti oli joutunut hyvin ahtaalle, ja kaikki odottivat, mikä olisi seurauksena kaikesta.

— Tuo ei muuten ollut hullummin sanottu, — Verhovenski puheli entistäkin välinpitämättömämmin, jopa suorastaan ikävystyneenä ja velttona. — Maasta muuttaminen ei ole hullumpi ajatus. Mutta siitäkin huolimatta, että on olemassa kaikki ne selvät haitat, joita te pelkäätte, niin tämän yhteisen työmme sotureita kerääntyy päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän, niin että varsin hyvin tullaan toimeen ilman teitäkin. Tässä, taattoseni, on uusi uskonto, joka tunkeutuu vanhan tielle, senvuoksi sotureita onkin niin paljon, ja tämä liike ulottuu hyvin laajalle. Mutta te muutatte maasta! Ja tiedättekö, kehoittaisin teitä lähtemään mieluummin Dresdeniin eikä »saarelle terheniselle». Ensinnäkin Dresden on kaupunki, jossa kaikki kulkutaudit ovat tuntemattomia, ja koska olette kehittynyt ja viisas ihminen, niin tietenkin pelkäätte kuolemaa. Ja toiseksi, se on lähellä Venäjän rajaa, niin että sinne voi hyvin helposti saada rakkaasta isänmaastaan tulonsa. Kolmanneksi, se sisältää niin; sanotut taideaarteet, ja kun te olette esteettisesti sivistynyt — olettehan mikäli muistan äidinkielenopettaja —, niin, ja kaiken lisäksi, onhan siellä tuo n.s. »tasku-Sveitsi» —, niin siellä voitte saada runollisia herätteitä, sillä aivan varmasti te myös kirjoittelette runoja. Sanalla sanoen, se on aarre, jonka saa mahdutetuksi nuuskarasiaan.

Syntyi liikettä. Upseerit erikoisesti näyttivät liikehtivän. Ei olisi tarvittu montakaan hetkeä, kun kaikki olisivat ruvenneet puhumaan yht'aikaa. Mutta rampa tarrautui kiihoittuneena syöttiin:

— E-ei, emme me sentään ehkä niin vain jätäkään yhteistä asiaamme!
Ottakaa se huomioon…

— Niin, mutta liittyisittekö viisikkoon, jos tekisin ehdotukseni? — sanoa tokaisi Verhovenski äkkiä ja heitti sakset pöydälle.

Kaikki vavahtivat. Salaperäinen mies oli odottamatta paljastanut itsensä kokonaan. Puhuipa jo aivan rehellisesti »viisikostakin».

— Jokainen meistä on kunnian mies eikä kieltäydy antautumasta yhteisen asian palvelukseen, — yritti rampa kieroilla, — mutta…

— E-ei, nyt ei »mutta» tässä riitäkään, — keskeytti Verhovenski hänet töykeästi ja mahtavasti. — Hyvät herrat, saan luvan ilmoittaa, että tarvitsen suoraa vastausta. Ymmärrän liiankin hyvin, että tultuani tänne ja koottuani kaikki teidät yhteen olen velvollinen selityksiin (taas odottamaton tunnustus), mutta niitä en voi teille antaa, ennenkuin saan tietää, mitä laatua mielipiteenne ovat. Sivuuttaen keskustelun, — sillä ei nyt ole aikaa ruveta lörpöttelemään kolmeakymmentä vuotta, kuten näihin asti on kolmekymmentä vuotta lörpötelty, — kysyn nyt teiltä, mikä on teistä mieluisampaa: vähitellen tapahtuva eteneminenkö, jona aikana sepustellaan yhteiskunnallisia romaaneja ja tehdään suunnitteluja ihmiskohtaloista tuhansiksi vuosiksi eteenpäin kanslioissa ja paperilla, sillä aikaa kuin raja on yksinvaltius nieleskelee makupaloja, jotka ovat teille suoraan suuhun lentämäisillään, mutta jotka te päästätte sivu suunne; tai sitten te hyväksytte pikaisen ratkaisun, olkoon se sitten millainen tahansa, mutta joka kuitenkin lopulta päästää kädet siteistä vapaiksi ja antaa ihmiskunnalle mahdollisuuden järjestäytyä sosiaalisesti vapaudessa, aivan itsenäisesti, oikein käytännössä eikä vain paperilla? Huudetaan muka: »sata miljoonaa päätä», ehkä tämä onkin vain metafora, mutta mitäpä heistä, jos kerran hitaissa paperihaaveissa rajaton yksinvalta sadassa vuodessa syö suuhunsa ei ainoastaan sata, vaan viisisataa miljoonaa päätä? Huomatkaa vielä, parantumaton sairas ei tule kuitenkaan terveeksi, kirjoitettiinpa sitten paperille minkälaisia reseptejä tahansa, vaan päinvastoin, jos hänen elämäänsä yritetään pidentää, hän rupeaa vain lopulta märkänemään, levittää tartuntaa, saastuttaa kaikki tuoreet voimat, jotka vielä nyt voi ottaa huomioon, niin että lopulta me kaikki joudumme tuhon omiksi. Olen kanssanne aivan yhtä mieltä siitä, että on varsin mieluista keskustella vapaamielisesti ja kaunopuheisesti ja että toimiminen — se on vaarallisempaa… Niin, mutta minähän en oikeastaan osaakaan puhua. Olen saapunut tänne tiedonantoinani ja senvuoksi pyydän arvoisaa seurakuntaa, en suinkaan äänestämään, vaan ilmoittamaan suoraan ja kursailematta: mikä on hauskempaa, kilpikonnan tallusteleminenko suossa vaiko kiitäminen täysin höyryin yli tuon suon?

— Olen ehdottomasti »täysin höyryin kiitämisen» kannalla! — huudahti lukiolainen riemuissaan.

— Niin minäkin, — yhtyi Ljamšin häneen.

— Valinnastahan ei oikeastaan voi olla muuta kuin yhtä ainoata mieltä, — sammalsi muudan upseeri hänen jälkeensä, samoin toinen ja kolmaskin. Eniten oli hämmästyttänyt kaikkia se, että Verhovenski oli saapunut »ilmoituksin» ja että hän oli luvannut kohta puhua.

— Hyvät läsnäolijat, näen, että melkein kaikki tekevät ratkaisunsa julistusten hengessä, — virkkoi Verhovenski katsellen ympärilleen.

— Kaikki, kaikki, — monta ääntä kajahti yht'aikaa.

— Täytynee tunnustaa, että minä olisin oikeastaan humaanisemman ratkaisun kannalla, — majuri lausui, — mutta kun kerran kaikki muut ovat toista mieltä, niin olkoon menneeksi minunkin puolestani.

— Onko tämä ymmärrettävissä siten, että tekään ette vastusta? —
Verhovenski kääntyi ramman puoleen.

— En minä oikeastaan… — puhuteltu punastui hieman, — mutta jos suostunkin, niin tapahtuu se yksinomaan sen vuoksi, etten tahtoisi saada aikaan…

— Kas, tuollaisia juuri te kaikki olette! Mies on puoli vuotta valmis väittelemään pelkästä »vapaamielisestä kaunopuheisuuden halusta», ja kuitenkin päättyy kaikki siihen, että hänkin äänestää muiden mukana. Hyvät läsnäolijat, ajatelkaa sentään tarkoin, onko totta, että olette kaikki valmiit?

(Valmiit mihin? — Tämä oli sanottu hyvin epämääräisesti, mutta senpä tähden juuri kysymys olikin niin viekoitteleva.)

-— Olemme tietenkin… — kuului joka taholta, mutta sittenkin näyttivät kaikki katselevan toisiinsa.

— Mutta ehkä perästäpäin kadutte sitä, että niin pian suostuitte? Sehän on aina ollut teidän tapanne.

Syntyi levottomuutta, mutta hyvin eri syistä. Rampa hyökkäsi
Verhovenskin kimppuun.

— Mutta suvainnette huomauttaa kuitenkin, että tuontapaisiin kysymyksiin ei muuta vastausta voi odottaakaan. Vaikka annoimmekin suostumuksemme, niin tulee teidän myöntää että kysymys oli sangen merkillisesti tehty.

— Kuinka niin merkillisesti?

‒ Muuten vain. Ei tuontapaisia kysymyksiä esitetä noin.

— Neuvokaa sitten miten, olkaa hyvä. Mutta tiedättekö mitä? Olin edeltäkäsin jo varma siitä, että te ensimmäiseksi loukkaantuisitte.

Te heruttelitte meistä esille myöntymyksemme ryhtyä viipymättä toimintaan, mutta onko teillä oikeutta menetellä näin? Onko teillä valtuuksia tällaiseen menettelyyn?

— Kas, kun ette huomannut kysyä sitä aikaisemmin! Mitä rupesitte vastailemaan. Ensin suostuitte, ja sitten rupesikin harmittamaan.

— Minun mielestäni tuo teidän kevytmielinen avomielisyytenne, jota osoititte tehdessänne tuon pääkysymyksenne, antaa aihetta ajatella, että teillä ei ole oikeutta enemmän kuin valtakirjojakaan, vaan että olette tehnyt kaiken vain uteliaisuutenne tyydyttämiseksi.

— Mutta mitä te nyt oikeastaan tarkoitatte? Mitä? — huudahti
Verhovenski aivan kuin olisi ollut hyvinkin hädissään.

— Tarkoitan sitä, että suostumuksen ottamisen, olkoonpa se laadultaan millainen tahansa, tulisi ainakin tapahtua kahden kesken eikä tuntemattomassa, kaksikymmentä henkeä käsittävässä seurassa! — sanoa tokaisi rampa. Hän oli puhunut nyt suunsa puhtaaksi, mutta oli silti yhä kiihtynyt. Verhovenski katsahti nopeasti läsnäolijoihin erinomaisen hyvin teeskennellen levottomuutta.

— Hyvät läsnäolijat, pidän velvollisuutenani ilmoittaa, että kaikki tuo on typerää puhetta ja että keskustelumme alkaa mennä jo hieman liian pitkälle! En ole vielä »ottanut suostumusta» ainoaltakaan ihmiseltä, eikä kenelläkään ole oikeutta väittää, että olen sen tehnyt. Olemmehan vain vaihtaneet mielipiteitä. Eikö totta? Mutta olkoon nyt miten tahansa se asia, niin sanon vain, että te saatatte minut hyvin levottomaksi, — hän kääntyi taas ramman puoleen, ‒ en saattanut ajatellakaan, että näinkin viattomista asioista olisi tarpeellista täällä puhua kahdenkesken. Vai pelkäättekö ilmiantoa? Voisiko meidänkin keskuudessamme siis olla joku ilmiantaja?

Syntyi hirveä levottomuus. Kaikki alkoivat puhua yhteen ääneen.

— Hyvät läsnäolijat, jos asia olisi niinkin, — jatkoi Verhovenski, — niin enitenhän minä itse olisin tässä itseni saattanut huonoon valoon, ja senvuoksi tahtoisinkin tehdä vielä erään kysymyksen, mutta tietenkin, jos ette tahdo vastata, niin… Saatte tehdä aivan kuten haluatte.

— Mikä olisi se kysymys? Mikä? — kaikki huusivat, minkä jaksoivat.

— Se olisi tehtävä, jotta saisimme selvän siitä, jatkammeko vielä yhdessäoloa, vai otammeko lakkimme ja lähdemmekö kukin omalle suunnallemme.

— Entä kysymys, kysymys?

— Jos meillä kullakin olisi tiedossamme poliittinen murha, niin menisikö joku meistä ilmiantamaan, ottaen huomioon kaikki mahdolliset seuraukset, vai jäisikö hän kotiinsa odottelemaan ja seuraamaan tapauksen kehitystä? Tästä voidaan olla eri mieltä. Vastaus tähän kysymykseen selvittää meille: onko meidän erottava vai onko pysyteltävä yhdessä eikä suinkaan ainoastaan tänä iltana. Suvainnette minun kysyä ensimmäiseksi teiltä, — hän kääntyi ramman puoleen.

— Miksi juuri minulta ensimmäiseksi?

— Siksi, että tehän olette pannut alulle koko tämän jutun? Olkaa hyvä, vastatkaa viivyttelemättä, tässä ei nyt oveluus auta. Mutta saattehan itse vapaasti päättää, vastaatteko vai ettekö.

— Suokaa anteeksi, mutta kysymyksennehän on suorastaan loukkaava.

— Ei nyt muu auta, ettekö tahtoisi sanoa täsmällisemmin.

— En ole koskaan ollut salapoliisilaitoksen palveluksessa, — puhuteltu koetti päästä vastaamasta suoraan kysymykseen.

— Kiiruhtakaa, täsmällisemmin, ei ole aikaa.

Rampa suutahti niin, ettei edes enää vastaillut. Ääneti hän katseli vihaisesti silmälasiensa alta kiduttajaansa suoraan silmiin.

— Ilmiantaisitteko vai ettekö? Tuleeko myöntävä vai kieltävä vastaus? — kiljahti Verhovenski.

— Tietenkään en ilmiantaisi! — kiljahti rampa kahta kuuluvammin.

— Ei kukaan, ei kukaan ilmianna, eipä tietenkään, — kajahti useampia ääniä.

— Sallinette minun kysyä teiltä, herra majuri, ilmiantaisitteko te vai ettekö? — jatkoi Verhovenski tutkiskeluaan, — ja huomatkaa, kysyn vartavasten juuri teiltä.

— En ilmiantaisi.

— Niin, mutta jos saisitte tietoonne, että joku aikoo murhata ja ryövätä jonkun toisen, tavallisen kuolevaisen, niin silloinhan te ilmiantaisitte, varoittaisitte onnetonta?…

— Tietenkin, mutta silloinhan olisi kysymyksessä aivan tavallinen kansalainen, mutta tässä olisi poliittinen murha. En ole ollut salapoliisilaitoksen urkkijana.

— Eihän tässä kukaan muukaan ole ollut, — kajahti taas ääniä. — Tarpeeton kysymys. Siihen on vain yksi vastaus. Ei täällä olla ilmiantajia.

— Minkä vuoksi tuo herra nousi paikaltaan? — huudahti naisylioppilas.

— Se on Šatov. Miksi te nousitte, Šatov? — huudahti emäntä.

Šatov oli tosiaankin noussut. Hän piteli lakkia kädessään ja katsoi Verhovenskiin. Hän näytti aikovan sanoa jotakin tälle, mutta epäröi vielä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja niiden ilme tuikea, mutta hän hillitsi kuitenkin itsensä ja lähti huoneesta sanomatta sanaakaan.

— Šatov, tämähän on teille epäedullista, — huusi Verhovenski hänen jälkeensä salaperäisesti.

— Sen sijaan se on hyvin edullista sinulle, urkkijalle ja roistolle! — huudahti Šatov hänelle vastaan jo ovesta astuessaan ja poistui.

Taas kuului huudahtelemista ja kirkunaa.

— Siinä se nyt oli, se — koetuskivi, — joku huudahti.

— Näytti olleen tarpeen, — huudahti toinen.

— Jollei vain kaikki jo olisi liian myöhäistä, — huomautti kolmas.

— Kuka hänet oikein on kutsunut tänne?

— Kuka otti hänet vastaan? — Kuka hän oikeastaan on? — Kuka on tuo Šatov? — Voisiko hän ilmiantaa vai eikö? — kysymyksiä sateli tuhkatiheään.

— Jos hän olisi ilmiantaja, niin hän olisi teeskennellyt, mutta hän vain sylkäisi ja lähti pois, — joku uskalsi huomauttaa.

— Kas, Stavrogin nousee myös. Ei hänkään ole vastannut kysymykseen, — huudahti naisylioppilas.

Stavrogin oli todella noussut, ja yht’aikaa hänen kanssaan nousi myös pöydän toisessa päässä istunut Kirillov…

— Mutta, herra Stavrogin, — emäntä jyrkästä kääntyi hänen puoleensa, — me olemme kaikki täällä vastanneet kysymykseen, ja te näytte yksinkertaisesti aikovan lähteä pois vastaamatta siihen.

— En katso tarpeelliseksi vastata kysymykseen, joka näyttää huvittavan teitä, — virkkoi Stavrogin tuskin kuuluvasti.

Niin, mutta me olemme saattaneet itsemme huonoon valoon, ja te ette ole, — useita ääniä kajahti yht'aikaa.

—- Liikuttaako se minua vähääkään, että te olette »saattanut itsenne huonoon valoon»? — naurahti Stavrogin, mutta hänen silmänsä leimahtivat.

— Eikö se liikuttaisi meitä? Eikö liikuttaisi? — kuului huudahteluja.
Useat nousivat seisoalleen.

— Niin mutta, hyvät herrat, — rampa kiljui, — eihän herra Verhovenski itsekään ole vastannut kysymykseen, hän vain teki sen muille.

Huomautus teki hämmästyttävän vaikutuksen. Kaikki katsahtivat toisiinsa. Stavrogin nauroi rammalle vasten silmiä ja lähti pois, ja hänen perässään meni Kirillov. Verhovenski juoksi heidän jäljessään eteiseen.

— Mitä te oikeastaan olette minulle tehnyt? — hän leperteli siepaten Stavroginia kädestä ja puristi sitä kaikin voimin. Stavrogin riuhtaisi ääneti kätensä irti.

— Menkää heti Kirillovin luo, tulen sinne heti paikalla… Se on minulle välttämätöntä, aivan välttämätöntä!

— Mutta minulle se ei ole, — vastasi Stavrogin jyrkästi.

— Stavrogin tulee kyllä, — Kirillov ratkaisi riidan. — Stavrogin, se on teille välttämätöntä. Siellä saatte nähdä.

He poistuivat.

KAHDEKSAS LUKU

Ivan Tsarevitš.

He poistuivat. Pjotr Stepanovitš aikoi ensin hyökätä takaisin »istuntoon» saadakseen kaaoksen liikehtimisen asettumaan, mutta varmaankin hän sitten muutti mieltään arvellen, ettei kannattanut puuhailla suotta, koskapa hän jätti kaiken ja jo parin hetken kuluttua lensi lentämällä poistuneiden jälkeen. Juostessaan hän muisti poikkikadun, jolta pääsi vieläkin suorempaa tietä Filippovin taloon. Vajoten polviaan myöten lokaan hän lähti juoksujalkaa tuota poikkikatua pitkin ja saapui todella yht'aikaa Stavroginin ja Kirillovin kanssa portin luo.

— Siinäkö jo olette? — huomautti Kirillov. — Hyvä on. Käykää sisään.

— Tehän sanoitte asuvanne yksin? — huomautti Stavrogin kulkiessaan eteiseen asetetun kiehuvan teekeittimen ohi.

— Pian saatte nähdä kenen kanssa, — murahti Kirillov, — käykää sisään.

Tuskin he olivat tulleet huoneeseen, kun Verhovenski jo otti esille. taskustaan äskeisen Lembkeltä saamansa nimettömän kirjeen ja asetti sen Stavroginin eteen. Kaikki kolme istuutuivat. Stavrogin luki kirjeen ääneti.

— Entä sitten? — hän kysäisi…

— Tuo roisto voi tehdä, kuten hän kirjoittaakin, — selitti Verhovenski. — Koska hän on teidän käskettävissänne, niin voisitte neuvoa, miten hänen olisi meneteltävä. Uskokaa minua, hän saattaa vaikka jo huomenna mennä Lembken luo.

— No, menköön sitten.

Kuinka niin, menköön? Kun kerran voisi saada hänet siitä estetyksikin.

— Te erehdytte, minä en ole hänen käskijänsä. Ja minusta on aivan yhdentekevää. Eihän hän uhkaile minua, vaan teitä.

— Teitä myös.

— Enpä usko.

— Mutta saattaa olla toisia, jotka eivät armahda teitä. Kuulkaahan, Stavrogin, tuo on vain sanoilla leikittelemistä. Ettekö tosiaankaan henno uhrata vähän rahaa?

— Tarvitaanko siis rahaakin?

— Epäilemättä. Noin pari tuhatta tai ainakin puolitoista. Antakaa tuo summa minulle huomenna tai vaikkapa jo tänään, ja huomisiltaan mennessä saan hänet lähtemään Pietariin, sinnehän hänen mielensä näkyy palavankin. Jos vain haluatte, niin vaikkapa yhdessä Marja Timofejevnan kanssa, — huomatkaa se.

Verhovenski näytti olevan kokonaan poissa raiteiltaan. Hän puheli varomattomasti, häneltä pääsi tuon tuostakin luiskahtamaan jokin varomaton sana. Stavrogin katseli häntä ihmeissään.

— Ei minulla ole mitään syytä päästä Marja Timofejevnasta.

— Te ette siis haluakaan sitä? — Pjotr Stepanovitš hymähti pilkallisesti.

— Ehkäpä en haluakaan.

— Sanalla sanoen: tuleeko rahoja vai eikö.

— Kiukkuisen kärsimättömästi! ja mahtavasti Verhovenski tiuskaisi
Stavroginille.

Tämä katsahti häneen totisena.

— Ei tule.

— Hei, Stavrogin! Teillä on jotakin mielessänne tai olette jo tehnyt jotakin! Te — vietätte hurjaa elämää!

Hänen kasvonsa vääntyivät, suupielet vavahtivat, ja hän naurahti väkinäisesti ja aivan aiheettomasti.

— Tehän saitte isältänne rahat maatilastanne, — huomautti Nikolai Vsevolodovitš rauhallisesti. — Maman suoritti teille Stepan Trofimovitšin puolesta noin kuusi tai kahdeksan tuhatta. Voittehan maksaa nuo puolitoista tuhatta omistannekin. Minä en kerta kaikkiaan aio enää maksaa toisten puolesta, olen jo jaellut rahojani tarpeeksi, alan jo olla pahoillani siitä. — Hän hymähti jo itsekin omille sanoilleen.

— Vai niin, te laskette jo leikkiä…

Stavrogin nousi tuoliltaan, ja samassa silmänräpäyksessä Verhovenski oli myös pystyssä ja asettui aivan huomaamattansa selin oven eteen, aivan kuin olisi aikonut sulkea toiselta tien. Nikolai Vsevolodovitš oli jo tekemäisillään liikkeen, jonka tarkoituksena oli työntää Verhovenski syrjään ja lähteä ulos ovesta, kun hän samassa kuitenkin pysähtyi.

— Šatovia en jätä teille, — hän sanoi. Pjotr Stepanovitš vavahti.
Molemmat katsoivat toisiansa silmästä silmään.

— Sanoinhan jo äsken, minkä vuoksi janoatte Šatovin verta, — Stavroginin silmät alkoivat leimahdella. — Te tahtoisitte käyttää sitä voiteena viisikkojenne muodostelemiseen. Äsken te mestarillisesti ajoitte Šatovin ulos. Te tiesitte liiankin hyvin, että hän ei olisi suostunut sanomaan, »en ilmianna», mutta hän olisi myös pitänyt alentavana valehdella teille. Mutta mitä te minusta oikein tahdotte, minusta? Jo ulkomailla te aloitte minua ahdistella. Se, mitä te minulle tähän asti olette kertonut selitykseksi, on pelkkää haavetta. Ja kuitenkin te tahtoisitte, että antamalla Lebjadkinille puolitoista tuhatta minä täten valmistaisin Fedjkalle tilaisuuden murhata hänet. Tiedän teidän ajattelevan, että samalla mieleni tekisi murhauttaa myös vaimoni. Kytkettyänne minut näin rikoksella te aiotte saada minut täten valtoihinne, eikö totta? Mihin te tuota valtaanne oikein käyttäisitte? Minkä vuoksi minä, piru vieköön, oikeastaan olen teille tarpeen? Tarkastelkaa nyt minua kerta kaikkiaan ja päättäkää, olenko minä nyt teidän miehiänne, ja jättäkää minut sitten rauhaan.

— Mitä, onko Fedjka itse käynyt teidän luonanne? — virkkoi Verhovenski henkeään pidättäen.

— On. Hänenkin hintansa oli puolitoista tuhatta. Varmentakoon sanansa itse, kas tuollahan hän seisoo. — Stavrogin viittasi kädellään.

Pjotr Stepanovitš käännähti nopeasti ympäri. Pimeydestä astui esiin kynnykselle uusi henkilö, — Fedjka, jonka yllä oli lyhyt lammasnahkaturkki, kuten kotioloissa ainakin, ja hän oli ilman hattua. Hän seisoi naureskellen, min että valkeat, tasaiset hampaat näkyivät. Hänen mustat, keltaiselle välähtelevät silmänsä kiersivät varovaisesti huonetta ja tarkastelivat herroja. Oli jotakin mitä hän ei näyttänyt tajuavan. Kirillov oli tuonut hänet tänne nähtävästi vasta äsken, ja tätä hänen kysyvä katseensa näytti hakevankin. Hän seisoi kynnyksellä eikä näkynyt haluavan astua sisälle huoneeseen.

— Hänet on kai tuotu tänne siltä varalta, että hän voisi olla kauppasopimuksemme todistajana, ja että hän saisi jo nähdä rahat, eikö totta? — kysäsi Stavrogin ja vastausta odottamatta lähti ulos huoneesta. Verhovenski tavoitti hänet vasta portilla. Hän näytti olevan aivan järjiltään.

— Seis! Ei askeltakaan, — hän huudahti siepaten tätä kyynärpäästä. Stavrogin yritti riuhtaista kätensä irti, mutta ei onnistunut yrityksessään. Hänet valtasi raivo. Siepattuaan vasemmalla kädellään Verhovenskia tukasta hän heitti tämän voimakkaasti maahan ja meni ulos portista. Mutta hän ei ennättänyt kulkea kolmeakymmentäkään askelta, kun tämä jo taas tavoitti hänet.

— Sovitaan pois, sovitaan, — hän kuiskasi äänen nytkähdellessä suonenvedontapaisesti.

Nikolai Vsevolodovitš kohahdutti olkapäitään, mutta ei pysähtynyt eikä edes katsonut taaksensa.

— Kuulkaahan, jo huomenna tuon teille Lizaveta Nikolajevnan, tahdotteko? Ettekö? Miksi ette vastaa? Sanokaa, mitä te haluatte? Teen kaiken mitä tahdotte. Kuulkaahan: saatte Šatovin, haluatteko hänet?

— On siis totta, että olette päättänyt ottaa hänet hengiltä? — parkaisi
Nikolai Vsevolodovitš.

— Mutta mitä te nyt Šatovista? Minkä tähden? — Verhovenski puhui niin nopeasti, että oli aivan hengästynyt. Aivan itsensä unohtaen hän yritti juosta aina Stavroginin edelle ja siepata tätä kyynärpäästä huomaamatta sitä itsekään. — Kuulkaahan, luovutan hänet teille, sopikaamme. Teidän laskunne on tosin suuri, mutta… sopikaamme..

Lopulta Stavrogin kuitenkin katsahti häneen ja joutui ymmälle. Katse ei ollut sama, ei äänikään sellainen, kuin se oli aina ja kuin se oli ollut äsken huoneessa, hän näki aivan uudet kasvot. Äänenpainokaan ei ollut sama, Verhovenski rukoili ja maanitteli. Siinä oli mies, joka itsensä unohtaen kerjäsi takaisin jotakin kallisarvoista esinettä, jota häneltä parhaillaan oltiin ryöstämässä tai joka jo ehkä oli ryöstettykin.

— Mutta mikä teidän on? — huudahti Stavrogin. Hän ei saanut vastausta, mutta Verhovenski juoksi yhä hänen rinnallaan katsoen hänen rukoilevasti, mutta samalla myös hellittämättömän voitonvarmasti.

— Sopikaamme! — hän kuiskasi vielä kerran.

— Kuulkaahan, minulla on saappaassani kaiken varalta puukko, kuten
Fedjkallakin, mutta minä tahtoisin sopia kanssanne.

— Niin, mutta mitä pirua te oikeastaan minulla teette? — kiljaisi Stavrogin jo lopullisesti suuttuneena ja hämmästyksissään. — Piileekö tässä jokin salaisuus? Olenpa minä teille aika taikakalu.

— Kuulkaahan, me saamme aikaan sekasorron, — sammalsi puhuteltu kuin houreissa. — Ettekö usko, että voimme saada sen aikaan? Me nostatamme sellaisen sekasorron, että kaikki liikahtaa perustuksiaan myöten. Karmazinov on oikeassa sanoessaan, ettei ole mihin voisi tarttua kiinni. Karmazinov on hyvin viisas. Ei tarvita muuta kuin kymmenkunta tuollaista ryhmää Venäjällä, niin minun jälkeni häviävät olemattomiin.

— Tuollaisia samanlaisia hölmöjäkö tarkoitatte, kuin nuokin ovat? — tuli Stavrogin sanoneeksi melkein tahtomattaan.

— Oo, olkaa hieman typerämpi, Stavrogin. Olkaa itse hieman typerämpi! Mutta tiedättekö, ette te oikeastaan olekaan niin viisas, että teitä tarvitsi sellaiseen kehoittaa. Te pelkäätte, ette usko, teitä kauhistuttaa laajuus. Ja miksi ne olisivat hölmöjä? Eivät ne ole niinkään hölmöjä. Nykyjään ei ole kenelläkään omaa järkeä. Nykyjään on hirveän vähän itsenäisesti ajattelevia ihmisiä. Virginski on puhdassieluinen mies, kymmenen kertaa puhtaampi kuin te ja minä, mutta olkoon hänen laitansa miten hyvänsä. Liputin on konna, mutta hänelläkin on heikko kohtansa. Ei ole sellaista konnaa, jolla ei olisi tuollaista kohtaa. Vain Ljamšin on vailla »kohtaa», mutta hän onkin aivan täydelleen minun käsissäni. Vain muutamia tuollaisia ryhmiä lisää niin minulla on passeja ja rahaa, eikö sekin jo ole hyvä? Vaikkapa vain senkin vuoksi? On piilopaikkoja, etsikööt sitten. Jos yksi ryhmä hävitettäisiinkin juurineen, niin toiseen ne jo tietämättänsä itse tuhoutuvat. Aloitetaan sekasorto. Ettekö todellakaan usko, ettei tarvita muita kuin me kaksi?

— Ottakaa Šigaljov ja jättäkää minut rauhaan…

— Šigaljov on nerokas mies! Tiedättekö, hän on neroudessa Fourier'n kaltainen, mutta vain rohkeampi kuin Fourier, voimakkaampi kuin Fourier. Rupean tutkimaan häntä. Hän se on keksinyt »tasa-arvoisuudenkin»!

»Häntä vaivaa vilutauti ja hän hourailee. Hänelle on tapahtunut jotakin erikoista», ajatteli Stavrogin katsahtaen vielä kerran Verhovenskin kasvoihin. Molemmat kulkivat pysähtymättä edelleen.

— Hänen vihossaan kaikki on niin hyvin, — jatkoi Verhovenski, — hänellä on urkkimisjärjestelmäkin. Jokainen järjestön jäsen on velvollinen seurailemaan toinen toistansa ja on velvollinen ilmiantoihin. Jokainen yksityinen on kaikkien oma, ja kaikki ovat jokaisen yksityisen omia. Kaikki ovat orjia ja orjuudessaan yhdenvertaisia. Äärimmäisissä tapauksissa on käytettävä valhetta ja murhia. Mutta tärkeintä on tasa-arvo. Kaikkein ensimmäiseksi painetaan alas sivistys — sekä tieteiden ja kykyjen taso. Tieteiden ja kykyjen korkean tason voivat saavuttaa vain kyvykkäät, mutta korkeinta kyvykkyyttähän ei tarvita. Korkeimmat kyvyt ovat aina siepanneet vallan käsiinsä ja ovat olleet despootteja. Korkein kyky ei koskaan voi olla olematta despootti, ja senvuoksi ne aina ovat saaneet aikaan enemmän turmelusta kuin hyötyä. Heidät karkoitetaan tai teloitetaan. Cicerolta leikataan kieli, Kopernikukselta puhkaistaan silmät, Shakespeare kivitetään, kas sellaista on šigaljovštšina! Orjien täytyy olla yhdenvertaisia. Ilman despotismia ei vielä koskaan ole ollut vapautta eikä yhdenvertaisuutta, mutta itse laumassa täytyy vallita tasa-arvo, ja kas se on šigaljovštšinaa! Hahaha, teistä tuntunee omituiselta? Minä kannatan šigaljovštšinaa!

Stavrogin koetti kiiruhtaa askeliaan päästäkseen mahdollisimman pian kotiin. »Jos tuo mies on humalassa, niin missä hän on ehtinyt juoda itsensä humalaan?» — hän ajatteli. — »Olisiko tuo äskeinen konjakki?»

— Kuulkaahan, Stavrogin: vuorien tasoitteleminen ei ole hullumpi eikä niinkään naurettava ajatus. Minä kannatan Šigaljovia! Ei tarvita sivistystä! Tiedettä on jo tarpeeksi! Ilman tieteitäkin meillä on jo aineistoa tuhanneksi vuodeksi, mutta ensin on opetettava ihmiset kuuliaisuuteen. Maailmasta ei puutu mitään muuta kuin — kuuliaisuus! Sivistyksen nälkä on jo aristokraattista nälkää. Ei tarvita kuin hivenen verran rakkautta ja perhettä, niin jo syntyy omistamisen halu. Me tukahdutamme tuon halun, me päästämme valloilleen juoppouden, valheen, ilmiannot: me päästämme valtaan raaimman epäsiveellisyyden; jokaisen neron me sammutamme jo sen lapsuudessa. Teemme kaikki yhdennimisiksi, saamme aikaan täydellisen tasavertaisuuden. »Me osaamme ammattimme ja olemme kunniallisia ihmisiä, me emme tarvitse mitään muuta», kas siinä äskeinen Englannin työläisten vastaus. Välttämätöntä on vain välttämätön, kas, se olkoon tästä lähtien koko maapallomme yhteinen tunnuslause. Mutta tarvitaan myös suonenvetokohtauksia. Siitä huolehdimme me johtajat. Orjilla täytyy olla myös heidän johtajansa. Täydellinen kuuliaisuus, täydellinen yksilöllisyyden puute, mutta kerran kolmessakymmenessä vuodessa Šigaljov päästää suonenvetokohtaukset valloilleen, ja silloin alkavat kaikki samassa syödä toinen toistansa, tietenkin vain määrättyyn rajaan saakka, ja kaikki vain sen vuoksi, ettei aika kävisi ikäväksi. Ikävystyminen on nimittäin aristokraattinen tunne. Šigaljovštšinassa ei ole nimittäin mitään haluja. Halut ja kärsimykset kuuluvat meille ja — orjille šigaljovštšina.

— Itseänne ette siis laske joukkoon? — livahti Stavroginilta taas.

— Enkä teitä. Tiedättekö, minä olen ajatellut antaa maailman paaville. Menköön hän paljain jaloin ja käyden sekä näyttäytyköön roskaväelle: »Kas, näin pitkälle te olette minut saaneet!» Ja koko kansa seuratkoon häntä, vieläpä sotajoukkokin. Paavi ylhäällä, me hänen ympärillään ja meidän alapuolellamme šigaljovštšina. Täytyy vain saada aikaan, että Internationale suostuisi paaviin. Ja niin on vielä käyvä. Ukkopaha suostuu kyllä varmasti Eikä hänellä ole muuta mahdollisuuttakaan. Muistakaa sanani, hahahaa, — onko tämä typerää? Sanokaa, onko typerää vai eikö ole?

— Riittää, — murahti Stavrogin harmistuneena.

— Riittää! Kuulkaahan, jääköön paavi sikseen! Piru vieköön šigaljovštšinan! Piru vieköön paavin! Me tarvitsemme päivän polttavimman kysymyksen eikä šigaljovštšinaa, sillä šigaljovštšina on hienotaesepän mestariteos. Se on ihanne, joka saavutetaan tulevaisuudessa. Šigaljov on hienotaeseppä ja typerys, kuten jokainen filantrooppi. Tarvitaan karkeata työtä, mutta Šigaljov halveksii karkeata työtä. Kuulkaahan, lännessä on oleva paavi, mutta meillä, media tulette olemaan te!

— Jättäkää minut, tehän olette humalassa! — virkkoi Stavrogin ja kiiruhti askeliaan.

— Stavrogin, te olette hyvin kaunis! — huudahti Pjotr Stepanovitš autuaan ihastuneesti, — tiedättekö itse, että olette kaunis! Kaikkein arvokkainta teissä on juuri se, että te itse ette siitä joskus tiedä mitään. Oo, olen usein tutkien tarkastellut teitä. Olen katsellut teitä usein syrjästä olen katsellut nurkasta käsin. Teissä on vielä suorastaan yksinkertaisuutta ja puhdasta naiivisuutta, tietänettekö sitä itsekään? On, sitä on vielä. Varmasti te kärsitte, kärsitte vilpittömästi tuosta puhtaasta yksinkertaisuudestanne. Rakastan kauneutta. Olen nihilisti, mutta rakastan kauneutta. Eivätkö nihilistit muka rakastaisi kauneutta? He eivät vain rakasta epäjumalia, mutta minä, minä rakastan epäjumalaa. Te olette epäjumalani! Te ette loukkaa ketään, ja kuitenkin kaikki vihaavat teitä. Te tahtoisitte, että kaikki pitäisivät teitä vertaisenansa, mutta kuitenkin kaikki pelkäävät teitä. Ei kenenkään mieleen juolahda tulla taputtelemaan olkapäätänne. Te olette kauhistuttavassa määrässä aristokraatti. Aristokraatti, joka on mieleltään demokraatti, on lumoava. Teille ei merkitse mitään, vaikka uhraisittekin joko omanne tai jonkun toisen elämän. Te olette juuri sellainen kuin ollakin pitää. Minä, minä tarvitsen juuri sellaista, kuin te olette. Sellaista kuin te en tunne ketään toista. Te olette johtaja, te olette aurinko, ja minä teihin verraten olen vain mato…

Ja samassa hän suuteli Stavroginin kättä. Kylmät väreet syöksähtivät pitkin tämän selkää, ja kauhistuen hän tempasi kätensä pois. He pysähtyivät.

— Hullu! — kuiskasi Stavrogin.

— Ehkä hourailen, ehkä hourailen! sanoi Verhovenski puhuen hyvin nopeasti, — mutta olenhan keksinyt ensimmäisen askelen. Šigaljov ei koskaan olisi keksinyt ensimmäistä askelta Šigaljoveja on paljon! Mutta vain yksi ainoa yksi ainoa mies Venäjällä on keksinyt, miten ensimmäinen askel on otettava. Ja tämä mies olen minä. Miksi te katsotte minuun? Mutta tarvitsen teitä, ilman teitä olen nolla. Ilman teitä olen kärpänen, aate lasipurnukassa, Kolumbus ilman Amerikkaa.

Stavrogin seisoi ja katseli tarkkaavaisena hänen mielettömiin silmiinsä.

— Kuulkaahan, ensiksikin me saamme aikaan sekasorron, — puhui Verhovenski hirveän kiireisesti tuon tuostakin tarttuen Stavroginin vasempaan hihaan. — Sanoinhan jo teille, — me tunkeudumme suoraan kansaan, tiedättekö, että me jo nyt olemme hyvin voimakkaita. Meikäläisiä eivät ole ainoastaan ne, jotka murhaavat ja polttavat sekä päästelevät klassillisia laukauksia ja purevat. Sellaiset tuottavat vain häiriötä. Minun mielestäni ei ilman kuria saada mitään aikaan. Minähän olen vain konna enkä sosialisti, hahahaa! Kuulkaahan, olen jo ottanut selville heidät kaikki: opettaja, joka yhdessä lasten kanssa pilkkaa heidän Jumalaansa ja kätkyttänsä, on jo meikäläinen; asianajaja, joka puolustaa sivistynyttä murhaajaa perustellen puolustustansa sillä, että tämä muka on uhriansa kehittyneempi eikä ole voinut olla murhaamatta saadakseen rahaa, on jo meikäläinen; koulupojat, jotka murhaavat talonpojan vain saadakseen tietää, miltä sellainen tuntuu, ovat meikäläisiä; valamiehistö, joka aina vapauttaa kaikki syytetyt, on meikäläinen; yleinen syyttäjä, joka oikeudessa vapisee sen vuoksi, että hän ei omasta mielestään ole tarpeeksi vapaamielinen, on meikäläinen, meikäläinen; järjestelijäkyvyt, kirjailijat, oi, meikäläisiä on paljon, hyvin paljon, eivätkä ne kaikki itsekään tiedä olevansa meikäläisiä. Toiselta puolen taas koulupoikien ja hölmöjen tottelevaisuus on saavuttanut huippunsa. Opettajien sappirakko on muserrettu rikki. Kaikkialla on havaittavissa määrätöntä kerskuilemista, eläimellistä ruokahalua, ennenkuulumatonta… Tiedättekö, miten paljon saamme aikaan jo pelkillä valmiiksi leivotuilla aatepahaisilla? Lähdin täältä — silloin Litteän teesi raivoisasti julisti parhaillaan, että rikos on vain mielenvikaisuutta; tulen takaisin — rikos ei olekaan enää mielenvikaisuutta, vaan nimenomaan juuri terveen järjen ilmaus, melkeinpä suorastaan velvollisuus, ainakin ylevä vastalause. »Niin, miksikä kehittynyt murhaaja ei voisi murhata, jos hän kerran tarvitsee rahaa!» Mutta nämä ovat vasta marjan kukkasia. Venäläisen Jumalan sai antautumaan jo halpa paloviina. Kansa on juovuksissa, äidit ovat juovuksissa, lapset ovat juovuksissa, kirkot ovat tyhjinä, ja oikeudessa kuulee vain hoettavan: »Kaksisataa raipaniskua taikka ämpärillinen viinaa!» [Talonpoikaisoikeuksissa rangaistus- ja sakkotapoja. Suom. huom.] Voi, antakaa sukupolven vielä kehittyä. Ikävä vain, että ei ole aikaa odottaa, että tulisivat vieläkin enemmän juovuksiin. Kuinka ikävää, että meiltä puuttuu oikea proletariaatti! Mutta se saadaan vielä, saadaan, siihen suuntaan ollaan menossa!

‒ Ikävää on, että olemme tyhmistyneet, — sanoi Stavrogin jatkaen yhä matkaansa.

‒ Kuulkaahan, näin itse kuusivuotiaan lapsen joka talutti kotiin juopunutta äitiänsä, ja tämä sätti lastaan rumin sanoin. Luuletteko, että tämä ilahduttaa minua? Kun me saamme kaiken omiin käsiimme, niin ehkä saamme aikaan parannuksen… jos käy tarpeelliseksi, niin lähetämme tuollaisen neljäksikymmeneksi vuodeksi korpeen… Mutta yhden tai ehkäpä kahdenkin sukupolven aikana epäsiveellisyys on tarpeellista mitä häpeämättömin epäsiveellisyys, josta ei koskaan ennen ole kuultu, sellainen, joka tekee ihmisen inhoittavaksi, pelkurimaiseksi, julmaksi itsekkääksi elukaksi, — kas sitä me tarvitsemme! Ja siihen sitten »hieman tuoretta verta», jotta paremmin tottuisi. Mitä te nauratte? En minä puhu itseäni vastaan. Puhun vain filantrooppeja ja šigaljovismia vastaan. Olen konna enkä sosialisti. Hahhahhaa! Ikävä vain, että aikaa on niin vähän. Karmazinoville lupasin aloittaa toukokuussa ja lopettaa lokakuun ensimmäiseen päivään mennessä. Onko liian pian? hahaa! tiedättekö, mitä sanon teille, Stavrogin: Venäjän kansassa ei tähän mennessä ole vielä ollut kyynillisyyttä, vaikka se onkin käyttänyt rumia sanoja. Tiedättekö, että maaorjakin kunnioitti itseänsä enemmän kuin tuo Karmazinov? Hän sai selkäänsä, mutta hän piti jumalansa, Karmazinov on ne kieltänyt.

— No, Verhovenski, ensi kerran kuuntelen teitä ja kuuntelen ihmetellen, — virkkoi Nikolai Vsevolodovitš, — teette siis tosiaankaan liene sosialisti, vaan joku poliittinen… kiipijä?

— Konna, konna. Teitä huolestuttaa kuka olen. Sanon teille heti, kuka olen, siihenhän keskusteluni juuri vie. En minä suotta suudellut kättänne. Mutta tarvitaan, että saataisiin kansakin uskomaan se, että tiedämme, mitä tahdomme, ja ymmärtämään, ja että nuo toiset vain »huitovat seipäillä ja osuvat omiinsa». Voi, kunpa olisi aikaa! Aikaa on vähän, kas siinä pulma. Me julistamme hävitystä… miksi? Niin, miksi taaskin tuo aatepahainen on niin lumoava! Mutta on välttämätöntä, aivan välttämätöntä saada ensin luut pehmitetyiksi… Me päästämme tulipalot raivoamaan… Me laskemme liikkeelle legendoja. Jokainen syyhelmäinen ryhmäpahainenkin on tässä tarpeen. Näistä samaisista ryhmänpahaisista voin löytää sellaisia oivallisia miehiä, jotka ovat valmiit vaikka ampumaan jonkun tarvittaessa, vieläpä kiittelevät kunniastakin. Niin ja sitten alkaa sekasorto. Syntyy myllerrys sellainen, että maailma ei vielä koskaan ole moista nähnyt… Peittyy sumuun pyhä Venäjä, rupeaa kaipaamaan vanhoja jumaliansa… Ja kas sitä juuri me käytämmekin hyväksemme ja tuomme esille… kenet?

— Niin, kenet?

— Ivan-tsarevitšin.[9]

— Ke-enet?

— Ivan-tsarevitšin: teidät, teidät!

Stavrogin vajosi hetkeksi mietteisiinsä.

— Valetsaarinko? — hän samassa kysäisi peräti ihmeissään katsellen suunniltaan olevaa Verhovenskia. — Vai niin, siinä on siis suunnitelmanne!

— Me sanomme hänen »pysyttelevän salassa», — hiljaa, aivan kuin rakastunut Verhovenski kuiskasi. Hän näytti yhä siltä, kuin olisi ollut juovuksissa. — Tiedättekö, mitä merkitsevät nuo sanaset »pysyttelee salassa»? Mutta hän on ilmestyvä, ilmestyvä. Me levitämme vieläkin parempaa legendaa kuin itsensäsilpojat. Hän on olemassa, vaikka kukaan ei ole häntä nähnyt. Voi millaisen legendan voisikaan panna liikkeelle! Mutta pääasia on uusi mahti on tulossa. Ja sitä juuri tarvitaankin, sitä vaikeroiden kaivataan. Mitä sosialismi oikeastaan on saanut aikaan? Vanhan mahdin se on hävittänyt, mutta uutta se ei ole kyennyt luomaan sijalle. Mutta tässä on ennenkuulumaton mahti! Meidän ei tarvitse muuta kuin vain yhden ainoan kerran tonkaista kangella saadaksemme maan nurin? Se kohoaa yhdellä kertaa kokonaan!

— Oikeinko te olette tosissanne ajatellut minua? — hymähti Stavrogin vihaisesti.

— Miksi te hymyilette? Vieläpä niin vihamielisesti? Älkää säikytelkö minua. Olen nyt kuten lapsi, minut voi jo pelkkä tuollainen hymähdyskin säikyttää aivan; kuoliaaksi. Kuulkaahan, minä en näytä teitä kenellekään, se on välttämätöntä. Hän on olemassa, mutta kukaan ei ole häntä nähnyt, hän pysyttelee salassa. Ja tiedättekö, ehkä voisi näyttääkin jollekulle yhdelle sadastatuhannesta. Silloin leviää kohta ympäri maan: »Näimme, näimme.» Näkiväthän kaikki omin silmin, miten Ivan Filippovitš,[10] heidän herransa ja sebaotinsa, otettiin ylös taivaisiin vaunuineen kaiken kansan nähden, »omilla silmillään» vakuutti jokainen nähneensä. Te ette ole Ivan Filippovitš, te olette kaunokainen, ylpeä kuin jumala, ette etsi omaanne, päätänne ympäröi uhrautuvaisuuden sädekehä, te tahdotte olla »tuntematon». Legenda on pääasia! Te voitatte heidät puolellenne, voitatte katseellanne. Uuden totuuden tuoja, »joka välttää julkisuutta». Ja sillä välin me panemme toimeen pari kolme Salomonin tuomiota. Meillähän on ryhmämme, »viisikkomme», — sanomalehtiä ei tarvita! Jos suostumme kymmenen tuhannen joukosta vaikkapa vain yhteen ainoaan anomukseen, niin silloin jokainen jättää anomuksen. Jokaisen kyläkunnan jokainen talonpoika äkkää, että jossakin on puu ja siinä kolo, johon voi anomuksensa jättää. Vaikeroiden alkaa kansa valitella: »Uusi, oikeamielinen laki on meille tulossa», meri alkaa käydä, ja ilveilykoju luhistuu. Sitten miettimään, miten saisimme kallioperustaisen rakennelman pystyyn. Ensi kerran! Me, me yksin rupeamme rakentajiksi!

— Mielettömyyttä! — sanoi Stavrogin.

— Miksi, miksi te ette tahdo? Pelkäättekö? Senvuoksihan takerruinkin juuri teihin, koska te ette pelkää mitään. Eikö ole mielestänne viisasta? Mutta minähän olenkin toistaiseksi vielä Amerikaton Kolumbus. Voiko Kolumbus ilman Amerikkaa ollakaan viisas?

Stavrogin oli yhä vaiti. He olivat sillä välin tulleet Stavroginin portille, jonka luo he pysähtyivät.

— Kuulkaahan, — Verhovenski kumartui kuiskaamaan aivan Stavroginin korvaan, — rahattakin minä… Huomenna järjestän Marja Timofejevnan asian lopullisesti… ilman rahoja, ja jo huomenna tuon Lizaveta Nikolajevnan luoksenne. Tahdotteko Lizan… jo huomenna?

»Mutta onkohan hän tosiaankin tullut hulluksi», hymähti Stavrogin. Ovet aukenivat.

— Stavrogin, onko Amerikka jo meidän. — Verhovenski yritti vielä viimeisen kerran siepata häntä kädestä.

— Miksi? — virkkoi Nikolai Vsevolodovitš ankaran totisena.

— Ei haluta, arvastahan sen! — huudahti Verhovenski mielettömän raivon puuskassa. — Te valehtelette, mitätön, irstaileva, turmeltunut herrasnulikka, en usko teitä, teillä on suden ruokahalu, totta, totta totisesti!… Ettekö ymmärrä, että laskunne on nyt jo liian suuri enkä minä voi enää luopua teistä. Ei ole koko maan päällä ketään muita kuin te. Jo ulkomailla minä keksin teidät. Keksin katsellessani teitä. Jollen olisi tarkastellut teitä nurkasta käsin, ei koko ajatus olisi pälkähtänyt päähänikään!…

Mitään vastaamatta Stavrogin kohosi portaita ylös.

— Stavrogin! — huudahti Verhovenski hänen jälkeensä, — saatte aikaa… päivän… kaksi… vaikkapa kolmekin, mutta kolmea enempää ette saa, ja sitten — saan kai vastauksen!

YHDEKSÄS LUKU.

Stepan Trofimovitš »takavarikoidaan».

Sillä välin tapahtui jotakin, joka ihmetytti minua, mutta joka Stepan
Trofimovitšiin vaikutti suorastaan tärisyttävästi.

Aamulla kahdeksan aikoihin tulla touhusi luokseni Nastasja ilmoittamaan, että hänen herransa »oli takavarikoitu». En ymmärtänyt ensiksi yhtään mitään ja pääsin selville vain siitä, että »takavarikoimisen» olivat toimittaneet virkamiehet, jotka olivat tulleet ja ottaneet paperit, sotamies oli käärinyt ne myttyyn ja »vienyt pois käsikärryillä». Uutinen oli hämmästyttävä. Kiiruhdin heti Stepan Trofimovitšin luo.

Tapasin hänet hyvin merkillisessä tilassa. Hän oli hyvin hermostunut ja kiihdyksissä, mutta samalla kuitenkin juhlallisen riemuitseva. Pöydällä keskellä huonetta porisi teekeitin, ja sen lähellä oli täysinäinen teelasi, johon ei oltu koskettukaan. Stepan Trofimovitš liikuskeli pöydän lähettyvillä ja risteili nurkasta toiseen vähääkään hillitsemättä liikkeitään. Hänellä oli yllään vain punaiset, kudotut alusliivit, mutta huomatessaan minut hän kiiruhti pukemaan ylleen toiset liivit ja takin, mitä hän ei aikaisemmin koskaan ollut tehnyt silloin, kun joku hänen lähimmästä tuttavapiiristään oli tavannut hänet alusliivisillään. Hän tarttui heti kiihkeästi käteeni.

‒ Enfin un ami! — Hän huoahti täysin rinnoin. — Cher, lähetin hakemaan teitä yksin, eikä kukaan muu tiedä tästä mitään. Täytyy käskeä Nastasjaa sulkemaan ovet ja kieltää häntä päästämästä sisään ketään, niitä luonnollisesti… Vous comprenez?

Levottomana hän katseli minuun aivan kuin vastausta odottaen. Minä tietenkin aloin kysellä häneltä, ja hänen epäselvästä puheestaan, joka tuon tuostakin katkeili ja jossa oli jos jonkinlaisia tarpeettomia syrjähyppäyksiä, sain vihdoin tietää, että kello seitsemältä aamulla oli hänen luokseen »äkkiä» tullut kuvernöörin virastosta virkamies…

— Pardon, j'ai oublie son nom. Il n'est pas du pays, mutta nähtävästi hänet oli tuonut Lembke, quelque chose de bête el d'allemand dans la physionomie. Il s'appelle Rosenihal. [Anteeksi, olen unohtanut hänen nimensä. Hän ei ole täkäläisiä… jotakin typeryksen ja saksalaisen sekoitusta on hänen naamassaan. Hänen nimensä on Rosenthal.]

— Eiköhän se liene ollut Blüm?

— Blüm. Niin hänen nimensä todella olikin. Vous le connaissez? Quelque chose d'hébélé et de très content dans la figure, pourtant très sevère, roide et sérieux? [Tunnetteko hänet? Hänessä on jotakin tylsää ja samalla suurta itsetyytyväisyyttä; hän vaikuttaa sangen ankaralta ja jäykältä sekä ottaa tehtävänsä vakavasti.] Tyypillinen poliisi, mutta alamaisen nöyrä, le m'y connais. Olin vielä nukkumassa, ja voitteko ajatella, hän pyysi minua »heittämään silmäyksen» kirjoihini ja papereihini, oui je m'en souviens, il a employé ce mot [— — — niin, nyt muistan, hän käytti juuri sitä sanaa.] Hän ei vanginnut minua, vaan ainoastaan kirjat… Il se tenait à distance [Hän ei tullut minua lähelle] ja kun hän alkoi selitellä minulle tänne tulonsa aihetta, niin hän näytti siltä, kuin minä olisin… enfin il avait l'air de croire que je tomberai sur lui immédiatement et que je commencerai à le battre comme plátre. Tous ces gens du bas étage sont comme ça [— — — niin, hän näytti luulevan, että minä heti hyökkään hänen kimppuunsa ja alan piestä häntä pahanpäiväisesti. Kaikki alhaissäätyiset ovat samanlaisia — — —.], ollessaan tekemisissä kunnollisen ihmisen kanssa… Tietenkin äkkäsin heti paikalla, mistä oli kysymys. Voilà vingt ans que je m'y prepare? [Olenhan valmistautunut siihen jo kaksikymmentä vuotta.] Aukaisin hänelle kaikki laatikkoni ja jätin hänen haltuunsa avaimeni. Itse annoin ne hänelle, aivan itse. J'étais digne et calme? [käyttäydyin arvokkaasti ja juhlallisesti.] Kirjoistani hän otti Herzenin ulkomailla julkaistut teokset sekä sidotun kappaleen Kolokolia ja neljä runoelmani jäljennöstä el enfin ioui ça. Sitten vielä papereita ja kirjeitä et quelques unes de mes ébauches historiques, critiques et politiques? [sekä joitakin kirjoittamiani artikkeliluonnoksia historian, kritiikin ja politiikan alalta] Kaiken sen he veivät. Nastasja kertoi, että sotilas vei tuon kaiken käsikärryillä, joka oli peitolla katettu, oui, c'est cela, peitolla.

Tämä oli houretta. Kuka olisi saanut selvän tästä kaikesta? Päästin taas valloilleen kysymysten! tulvan: Yksinkö Blüm oli käynyt? Kenen nimessä? Millä oikeudella? Miten hän oli uskaltanut? Mitä hän oli sanonut selitykseksi?

— Il était seul, bien seul, ja vielä joku muukin, muuten, oli ollut dans l'amichambre, oui, je m'en souviens, et puis… Vielä joku muukin oli kaikesta päättäen ollut mukana, ja eteisessä oli seisonut vahti. Kysytään Nastasjalta. Hän tietää kaiken parhaiten. J'étais surexcilé, voyez-vous.

Il parlait, il parlait… un las de choses; muuten hän puhui oikeastaan hyvin vähän, minä yksin puhelin… Kerroin koko elämäni, tietenkin, vain mikäli se koski juuri tätä seikkaa… J'étais surexcile, mais digne, je vous l'assure. [Hän oli yksinään, aivan yksinään, — — — eteishuoneessa, niin, nyt muistan, ja sitten… Olin nähkääs ylenmäärin kiihtynyt. Hän puhui ja puhui hyvin paljon;… Olin kiihtynyt, mutta säilytin arvokkuuden.] Pelkään muuten pahoin hieman itkeneenikin. Käsikärryt he lainasivat naapurista, kauppiaalta.

— Voi, hyvä Jumala, miten kaikki on tuo saattanut tapahtua! Mutta Herran nimessä, Stepan Trofimovitš, puhukaa täsmällisemmin, tuo, mitä te kerrotte, on pelkkää unennäköä!…

— Cher, minä itsekin olen vielä aivan kuin unissani… Savez-vous! Il a prononcé le nom de Teliatnikof [Tiedättekö, hän mainitsi Teljatnikovin nimen], ja luulenpa, että sehän se lienee piileskellytkin eteisessä. Niin, nyt muistan, hän ehdotti kääntymään prokuraattorin ja luultavasti juuri Dmitri Mitritšin puoleen… qui me doit encore quinze roubles de jerelaš, soit dii en passant. Enfin, je n'ai pas irop compris. [— — — joka sivumennen sanoen on minulle velkaa viisitoista ruplaa… korttipelistä… Muuten en käsittänyt täysin kaikkea.] Mutta minäpä olin vieläkin ovelampi, ja mitä tekemistä minulla olisi tuon Dmitri Mitritšin kanssa. Lienen pyytänyt häntä pyytämällä pitämään asian salassa, pyysin kovin, luulenpa, että nöyrryin aivan liikaakin, commenl croyez-vous? Enfin il a consenti… Aivan niin, muistan, että hän sanoikin sen itse, olisi parasta pitää salassa, koska oli tultu vain »heittämään silmäys», el rien de plus, eikä muuta mitään, ei mitään… ja jos ei kerran mitään löydetä, niin ei tulekaan yhtään mitään. Niin että kaikki päättyikin en amis, je suis tout-à-fait content. [mitä luulettekaan? Lopulta hän suostui… kaikessa ystävyydessä… ja minä olen aivan tyytyväinen…]

— Hyväinen aika, hän tarjosi vain teille tällaisissa tapauksissa varsin tavallista takuuta järjestyksen vuoksi, ja te itse kieltäydyitte siitä! — huudahdin ystävyyttäni vihaisesti.

— Ei, ilman takuuta on parempi. Ja minkä vuoksi pitäisi nyt välttämättä tästä tehdä skandaali? Olkoon kaikki toistaiseksi en amis… Ettekö tiedä, että jos meidän kaupungissamme saataisiin tietää… mes ennemis… et puis à quoi bon ce procureur, ce cochon de notre procureur, qui deux jois m'a manque de politesse et qu'on a rossé à plaisir l'autre année chez celle charmante et belle Natalja Pavlovna, quand il se cacha dans son boudoir. [Vihamieheni… ja mitä hyötyä on sitten tästä prokuraattorista, tästä meidän sikamaisesta prokuraattoristamme, joka kahdesti on ollut minulle röyhkeä ja joka pari vuotta sitten sai aika selkäsaunan suloisen kaunottaremme, Natalja Pavlovnan luona, kun piiloutui tämän budoaariin.] Et puis, mon ami, älkää väittäkö vastaan, älkääkä riistäkö minulta rohkeuttani, sillä ei mikään ole sietämättömämpää kuin olla onneton ihminen, jolle hänen sadat ystävänsä koettelevat todistella, että hän on muka menetellyt typerästi. Istukaa muuten ja juokaa teetä, täytyy tunnustaa, että olen väsynyt… eiköhän minun olisi parasta mennä vuoteeseen ja panna etikkakääre otsalleni, vai mitä arvelette?

— Epäilemättä, — huudahdin, — tarvittaisiin oikeastaan jäitä. Te olette hyvin hermostunut. Olette kalpea, ja kätenne vapisevat. Käykää pitkäksenne, levähtäkää ja kertokaa kaikesta sitten myöhemmin. Minä istun luonanne ja odottelen.

Hän ei olisi tahtonut mennä vuoteeseen, mutta sain kuitenkin viimein hänet siihen suostumaan Nastasja toi vadissa etikkaa, kastoin siihen pyyhinliinan ja panin sen hänen päähänsä Sen jälkeen Nastasja kiipesi tuolille ja alkoi sytytellä lamppusta nurkka-pyhänkuvan eteen. Ihmeekseni huomasin nyt sen. Lamppusta ei siellä ennen ollut, mistähän se nyt oli sinne ilmestynyt?

— Minä nähkääs äsken määräsin sen hankittavaksi, sitten kun ne olivat lähteneet, — mutisi Stepan Trofimovitš viekkaasti tirkistellen minua: — quand on a de ces choses-là dans sa chambre et qu'on vient vous arréter [— — — kun ihmisellä on huoneessaan tällaisia esineitä ja häntä tullaan vangitsemaan — — —] niin tämä aina vaikuttaa, ja onhan heidän siellä tehtävä selkoa siitä, että näkiväthän he muka…

Saatuaan lamppusen kuntoon Nastasja pysähtyi vielä ovelle käsi poskella ja katsahti surkuttelevin ilmein isäntäänsä.

— Eloignez-là…[Lähettäkää hänet pois…] aina jollakin tekosyyllä, — hän nyökähdytti sohvasta minua kohti päällään, — en siedä tuota venäläistä säälittelyä el puis ça m'embête [— — — se kiusaa minua].

Mutta Nastasja poistui jo itsestäänkin. Huomasin, että Stepan Trofimovitš vilkuili yhä ovelle päin ja näytti kuulostelevan jotakin eteisestä.

— Il faut être prêt, voyez-vous [Pitää olla valmiina, nähkääs…], — hän katsahti minuun merkitsevästi, — chaque moment… voivat tulla, sieppaavat mukaansa — ja huit sinne mies katosi!

— Hyvä jumala! Kuka voi tulla? Kuka teidät sieppaisi?

— Voyez-vous, mon cher, kysyin häneltä suoraan hänen lähtiessään, mitä minulle nyt aiotaan tehdä?

— Olisitte mieluummin kysynyt jo samalla, minne teidät aiotaan kartoittaa! — huudahdin suuttuneena.

— Sitähän minä kysymykselläni tarkoitinkin, mutta hän lähti pois vastaamatta mitään. Voyez-vous: mitä tulee alusvaatteisiin, pukuihin, päällysvaatteisiin erikoisesti, niin tehkööt kuten haluavat. Jos saa ottaa sellaista mukaansa, — niin hyvä on, mutta jollei, niin lähettäköötpä vaikkapa sotilasmanttelissa. Mutta kuitenkin kaikitenkin ompelin kolmekymmentäviisi ruplaa… (hän hiljensi ääntänsä kurkistellen ovelle, josta Nastasja oli poistunut) piilotin liivintaskun ratkeamaan, kas tänne, koettakaapa… Luulen, etteivät ne nyt sentään koske liiveihin, mutta kukkaroon jätin näön vuoksi seitsemän ruplaa: se on muka kaikki, mitä minulla on. Kas tässä on vaihtorahoja ja kuparia, niin ettei heidän päähänsäkään voi pälkähtää, että olisin piilottanut rahaa, vaan he uskovat, että tässä on kaikki. Jumala yksin tietää, missä tämäkin yö on vietettävä!

Tätä mieletöntä puhetta kuullessani pääni vaipui aivan rinnalle. Oli päivänselvää, ettei ketään voitu vangita enemmän kuin voitiin toimittaa koti tarkastustakaan siten, kuin hän oli kaikesta kertonut. Hän ei varmastikaan muistanut oikein tarkoin, miten kaikki oli käynyt. Tämä kaikki tapahtui tosin niihin aikoihin, jolloin nykyiset lait eivät vielä olleet astuneet voimaan. Olihan totta — hänen omien sanojensa mukaan, että hänelle ehdotettiin tosin lainmukaista asiankäsittelytapaa mutta hän tahtoi olla ovelaa ovelampi ja kieltäytyi siitä itse… Eihän siitä tosin vielä ole niinkään kauan, kun kuvernööri saattoi, tosin äärimmäisissä tapauksissa… Mutta voiko tässä nyt olla kysymys tuollaisesta äärimmäisestä tapauksesta? Kas se minua tässä ajattelutti.

— Tämän on varmasti aiheuttanut Pietarista lähetetty sähkösanoma, —
Stepan Trofimovitš virkkoi äkkiä.

— Sähkösanomako? Teitä koskeva? Senkö vuoksi muka, että teillä oli Herzenin teokset ja tuo runoelmanne? Te olette mennyt aivan sekaisin päästänne. Tämäkö olisi nyt mikään syy vangitsemiseenne?

Minä jo aivan suutuin. Hän veti suunsa irveeseen, häntä näkyi loukkaavan — ei suinkaan huutava puhetapani, vaan tuo käsitykseni, »ettei ollut syytä, muka vangitsemiseen».

— Kuka voi meidän aikanamme olla varma siitä, ettei hän jostakin syystä joutuisi vangittavaksi! — hän jupisi salaperäisesti. Oudon mieletön ja mahdoton ajatus välähti mieleeni.

— Stepan Trofimovitš, sanokaahan minulle kuten ainakin ystävälle, — huudahdin,— kuten tosi ystävälle, minä en teitä petä: kuulutteko johonkin salaiseen järjestöön vai ettekö?

Ja kas, ihmeekseni kuulin silloin, ettei hän ollut edes tästä oikein varma: ei tietänyt oikein itsekään, kuuluiko hän johonkin salaiseen järjestöön vai eikö.

— Niin, miten sen nyt ottaa, voyez-vous…

— Kuinka niin »miten ottaa»?

— Kun ihminen kaikesta sielustaan ja mielestään harrastaa edistystä ja… kuka voisi sellaista mennä takaamaan: luulet, että et kuulu mihinkään, mutta annas olla, niin eräänä kauniin päivänä huomaatkin kuuluvasi johonkin.

— Miten se olisi mahdollista? Tähän kysymykseenhän voi vastata vain joko myöntävä tai kieltävästi.

— Cela daie de Pétersbourg, silloin kun hänen kanssaan aioimme perustaa aikakauslehden. Siinä on kaiken alku. Silloin me pääsimme sieltä livahtamaan, ja meidät unohdettiin, mutta nyt ne äkkäsivät meidät. Cher, cher, ettekö te nyt tunne minua! — hän huudahti äänessä kipeä tuntu, — ja niin meidät siepataan, sullotaan kuomurekeen ja mars Siperiaan koko elämän ajaksi, tai sitten joudumme unohduksiin — vankikoppiin.

Ja samassa hän puhkesi polttavan haikeihin kyyneliin. Kyynelet suorastaan tulvahtivat hänen silmistään. Hän peitti kasvonsa punaiseen silkkinenäliinaansa ja itki ääneen, aivan ääneen suonenvedontapaisesti kokonaista viisi minuuttia. Sen nähdessäni minua suretti ja hävetti. Tämä mies, joka oli ennustellut meille tulevaisuutta kahdenkymmenen vuoden ajan, meidän profeettamme, opettajamme, patriarkka, Kukoljnik, jonka me aina olimme asettaneet mielessämme niin korkealle, joka suhtautui meihin aina niin ylhäisesti ja jota me palvoimme ja kunnioitimme kaikesta sydämestämme pitäen kaikkea tätä suurimpana kunnianamme, — tämä mies parkui nyt, parkui kuin pikkuruikkuinen vallattomuudesta rangaistu koulupoika odotellessaan vitsoja, joita hänen opettajansa on lähtenyt hakemaan. Minun tuli sääli häntä. »Kuomurekeen» hän nähtävästi uskoi yhtä lujasti kuin siihenkin, että minä istuin parhaillaan hänen vieressänsä, ja sitä hän odotteli saapuvaksi jo heti tänä samana aamuna, juuri tänä hetkenä, ja kaikkea tuota vain Herzenin teosten ja jonkin vaivaisen runoelman vuoksi! Tämä näin täydellinen ja ehdoton jokapäiväisen elämän tuntemattomuus oli jollakin lailla liikuttavaa, mutta samalla vastenmielistä.

Viimein hän lakkasi itkemästä, nousi sohvalta ja alkoi käyskennellä edes takaisin huoneessa jatkaen yhä keskustelua kanssani, mutta kuitenkin tuon tuostakin vilkaisten ikkunaan ja kuulustellen jotakin eteisen puolelta. Keskustelumme jatkui hyvin katkonaisena. Kaikki vakuutteluni ja rauhoittamisyritykseni ponnahtelivat takaisin kuin herneet seinästä. Hän ei paljoa kuunnellut minua, mutta kuitenkin hänelle oli aivan välttämätöntä, että yritin häntä rauhoittaa ja että puhuin lakkaamatta tästä samasta aiheesta. Huomasin, että hän ei nyt olisi tullut toimeen ilman minua ja että hän ei mistään hinnasta olisi päästänyt minua poistumaan. Jäin hänen luokseen ja viivyin hänen seurassaan runsaasti pari tuntia. Kesken puheensa hän äkkiä muisti, että Blüm oli siepannut mukaansa pari julistusta, joita oli löytynyt hänen luotansa.

— Millaisia julistuksia? — säikähdin hölmöyttäni. — Oletteko tekin…

— Minunkin asuntooni heitettiin niitä kerran kymmenkunta kappaletta, — hän vastasi harmissaan (hän puheli kanssani milloin harmistuneesti ja ylimielisesti, milloin taas vaihtelevasti ja nöyrästi), — mutta kahdeksan niistä ennätin piilottaa ja Blüm löysi vain kaksi…

Ja samassa hän suuttumuksesta aivan punastui.

— Vous me mettez avec ces gens-là. Luuletteko tosiaankin, että minä saattaisin olla yhteistyössä noiden roistojen, noiden salakähmystelijöiden, rakkaan poikani Pjotr Stepanovitšin kanssa, avec ces esprits-forts de la lâcheté. [Te rinnastatte minut niiden ihmisten kanssa!… noiden raukkojen kanssa.] Voi, hyvä Jumala.

— Niin, mutta jos ne jotenkin ovat sekoittaneetkin toisiinsa… Mutta sehän olisi typerää, se ei voi olla niin! — huomautin… __

— Savez-vous, — purkautui häneltä äkkiä, hetkittäin tunnen, que je ferai là-bas quelquel esctandre. [Tiedättekö… että nostatan siellä skandaalin.] Oi, älkää menkö, älkää jättäkö minua yksin! Ma carriere est finie aujourd'hui, je le sens. [Elämänurani on loppunut tänään, tunnen sen.] Tiedättekö mitä? Minäkin voin hyökätä jonkun kimppuun ja purra jotakuta, kuten se aliluutnantti…

Hän katsahti minuun omituinen ilme kasvoissaan. Tämä ilme oli säikähtynyt, mutta samalla se ikäänkuin tunnusteli minua. Yhä enemmän ja enemmän hän joutui suunniltaan ja suututteli jollekulle, — kuka sen oikeastaan tiesi miksi, — sikäli kuin aika kului eikä »kuomurekeä» kuulunut. Samassa Nastasja, joka jostakin syystä oli poistunut keittiöstä eteiseen, pudotti siellä vaatenaulakon. Stepan Trofimovitš alkoi vapista ja jähmettyi aivan paikoilleen. Mutta kun asia selvisi, hän kiukusta melkeinpä vingahdellen alkoi tömisyttää jalkojansa Nastasjalle ja ajoi hänet takaisin keittiöön. Hetken kuluttua hän virkkoi katsellen epätoivoisena minuun:

— Olen hukassa! Cher, — hän istuutui taas viereeni ja katsahti syvän säälin ilmein minua tarkkaavaisesti silmiin, — cher, en pelkää Siperiaa, vannon sen, o, je vous juré […vannon sen…] (oikein kyynelet puristuivat esiin), pelkään jotakin aivan muuta…

Arvasin, että hän aikoi ilmaista minulle lopultakin jotakin tavatonta, jota hän aina tähän saakka oli pidättynyt ilmaisemasta.

— Pelkään häpeätä, — hän kuiskasi salaperäisesti.

— Mitä häpeätä? Asiahan on aivan päinvastoin! Uskokaa minua, Stepan Trofimovitš, kaikki selviää jo tänään, ja kaikki kääntyy teidän parhaaksenne…

— Oletteko niin varma siitä, että minut armahdetaan?

— Miten niin »armahdetaan»? Millaisia sanoja te käytättekään? Mitä te sitten olisitte tehnyt? Vakuutan teille, että te ette ole tehnyt yhtään mitään!

— Qu'en savez-vous [Mitä tiedätte te siitä?]; koko minun elämäni cher… Ne muistavat kaiken… ja jolleivät lie löydä mitään, niin sitä pahempi, — hän lisäsi samassa aivan odottamatta.

— Kuinka niin »sitä pahempi»?

— Paljon pahempi.

— En ymmärrä.

— Ystäväni, ystäväni, mitäpä siitä, jos olisikin lähdettävä Siperiaan, Arkangelskiin, luovuttava kaikista oikeuksista, — jos kerran on sorruttava, niin mikäpä sille! Mutta… pelkään jotakin muuta (taas seurasi kuiskaus, säikähtynyt ilme ja salaperäisyys).

— Muuta… mitä, mitä?

— Pelkään raippoja, — hän sai sanotuksi ja katsahti minuun kuin kadotukseen tuomittu.

— Keneltä te saisitte raippoja? Missä? Miksi? — huudahdin säikähtyneenä peläten hänen kadottaneen järkensä.

— Missä? Tietysti siellä, missä niitä on tapana antaa. Voi, cher, — hän kuiskasi aivan korvaani, — allanne lattia alkaa äkisti liikkua, te vajoatte puoliksi… Senhän kaikki tietävät.

— Satuja, — huudahdin arvattuani, mistä oli kysymys, — perättömiä juttuja, oletteko tosiaankin aina näihin asti uskonut tuommoista? Räjähdin äänekkääseen nauruun.

— Satujako? Onhan näiden satujen täytynyt saada alkunsa jostakin. Ruoskittu ei itse kertoisi sellaista. Kymmenentuhatta kertaa olen kaiken tuon kuvitellut mielessäni!

— Niin mutta teitä, minkä vuoksi nyt teitä. Ettehän te ole tehnyt mitään?

— Sitä pahempi. Kun huomaavat, etten ole tehnyt mitään, niin ruoskittavat.

— Ja te luulottelette, että teidät vietäisiin sen vuoksi Pietariin!

— Ystäväiseni, sanoinhan jo, ettei minun ole mitään sääli, ma carrière est finie. Siitä hetkestä alkaen, kun hän ja minä sanoimme toisillemme jäähyväiset Skvorešnikissa, minä en sure enää elämääni… mutta häväistys, häväistys, que dira-t-elle, jos hän saa tietää…

Epätoivoissaan hän katsahti minuun ja punastui oikein, raukka. Minäkin loin silmäni maahan.

— Ei hän saa tietää mitään, sillä ei teille tapahdu mitään. Juttelen teidän kanssanne aivan kuin ensi kertaa eläissäni. Niin te olette hämmästyttänyt minua tänä aamuna, Stepan Trofimovitš.

— Ystäväni, se ei ole arkuutta. Vaikkapa minut armahdettaisiinkin, vaikkapa lähetettäisiin tänne takaisinkin ja vaikka minulle ei tehtäisikään mitään, — niin sittenkin ja juuri sitten vasta olenkin mennyttä miestä. Elle me soupçonnera toute sa vie… [Hän jää epäilemään minua koko loppuiäkseen.] minua, minua, runoilijaa, ajattelijaa, miestä, jota hän on kunnioittavasti ihaillut kaksikymmentäkaksi vuotta!

— Se ei juolahtaisi hänen mieleensäkään.

— Aivan varmasti, — hän kuiskasi syvän vakaumuksellisesti. — Useammankin kerran puhuimme hänen kanssaan siitä Pietarissa pitkänpaaston aikoihin, ennen sieltä lähtöämme, kun molemmat pelkäsimme… Elle me soupçonnera loute sa vie… ja olisiko mahdollista saada häntä tästä uskosta luopumaan? Se tuntuisi epätodelliselta. Ja kuka täällä pikkukaupunkipahaisessa uskoisikaan, c'est invraisemblable… Et puis les femmes… [Eihän se ole todennäköistä… Ja naiset sitten…] Hän vain ilostuu siitä. Hän surkuttelee tietenkin aivan vilpittömästi, kuten ainakin todellinen ystävä mutta salassa — hän ilostuu… Täten annan hänelle aseen, jota hän voi käyttää koko elämänsä ajan. Mennyttä on nyt elämäni! Kaksikymmentä vuotta niin täydellistä onnea hänen kanssaan ja lopuksi nyt tämä!

Ja hän peitti kasvot käsiinsä.

— Stepan Trofimovitš, eikö olisi parasta lähettää heti sana kaikesta tästä Varvara Petrovnalle? — koetin ehdottaa.

— Herra varjelkoon siitä! — hän vavahti ja hypähti seisoalleen. — Ei missään nimessä, ei koskaan sen jälkeen, mitä sain kuulla jäähyväisiksi Skvorešnikissa, ei kos-kaan!

Hänen silmänsä leimusivat.

Me istuimme näin vielä noin tunnin verran, ehkä enemmänkin, yhä vain jotakin odotellen,— olimme kerta kaikkiaan saaneet sellaisen päähänpiston. Stepan Trofimovitš kävi taas pitkäkseen, sulkipa silmänsäkin ja oli näin kahdenkymmenen minuutin ajan sanaakaan sanomatta, niin että lopulta jo luulin hänen nukahtaneen tai ainakin vaipuneen horrokseen. Äkkiä hän kuitenkin hypähti taas pystyyn, riuhtaisi pyyhinliinan päästään, nousi sohvalta, läheni peiliä, sitaisi vapisevin käsin kaulaliinansa ja äänen ukkosena jyrähdellessä käski Nastasjaa ojentamaan hänelle päällystakin, uuden hatun ja kepin.

— En kestä enää kauemmin, — hän lausui äänen tuontuostakin pettäessä, — en voi enää, en voi!… Menen itse!

— Minne sitten? — minäkin kavahdin jo pystyyn.

— Lembken luo. Cher, minun täytyy, se on välttämätöntä, se on velvollisuuteni. Olen kansalainen ja ihminen enkä lastunsirpale, minulla on oikeuteni, vaadin oikeuksiani… Kahteenkymmeneen vuoteen en ole välittänyt oikeuksistani, on suorastaan rikollista, että olen unohtanut valvoa niitä… mutta nyt vaadin. Hänen on pakko sanoa minulle kaikki, aivan kaikki. Hän on saanut sähkösanoman. Vangitkoon, jos tahtoo, vangitkoon, vangitkoon, mutta kiusata hän ei saa minua! — Näin hän huusi kiljahdellen ja tömisytteli jalkojansa maahan.

— Hyväksyn täydelleen aikeenne, — sanoin tahallisen rauhallisesti, vaikka olinkin hänestä hyvin levoton, — lienee todellakin viisaampaa tehdä se kuin istua epätietoisuudessa, mutta mielialaanne en hyväksy. Tarkastelkaahan, minkä näköinen olette, miten te tuollaisena voisitte mennä sinne. Il faut être digne et calme avec Lembke. [Lembken kanssa on käyttäydyttävä arvokkaasti ja rauhallisesti.] Toden totta, nyt te voisitte ehkä hyökätä siellä jonkun kimppuun ja puraista.

— Ilmiannan itse itseni. Menen suoraan leijonan kitaan…

— Minä tulen mukaanne.

— En ole vähempää teiltä odottanutkaan, otan vastaan uhrinne, todellisen ystävän uhrin, mutta vain portille asti, portille. Te ette saa, teillä ei ole oikeutta saattaa itseänne huonoon huutoon minun vuokseni. O, croyez-moi, je serai calme [Oh, luottakaa minuun, tulen olemaan rauhallinen]. Tunnen olevani tänä hetkenä à la hauteur de tout ce qu'il y a de plus sacre… [‒ ‒ ‒ pyhimpien tehtävien tasalla…]

— Ehkäpä tulen sinnekin mukaanne, — keskeytin hänet. — Eilen ilmoitettiin minulle tuolta heidän typerästä juhlatoimikunnastansa, — Vysotski toi tiedon, — että minutkin on otettu lukuun ja että minuakin on päätetty pyytää airueksi huomiseen juhlaan… vai mitä se nyt olikaan yhdeksi niistä kuudesta herrasta, joiden on määrä valvoa tarjoilun puolella järjestystä, olla huomaavainen naisille, viedä vieraat heille varatuille paikoille ja kantaa vasemmalla olallaan valko-punakirjavaista marsalkan nauhaa. Aioin kieltäytyä, mutta miksi en nyt tulisi mukaanne ja ilmoittaisi tekosyyksi haluavani keskustella tästä asiasta itse Julija Mihailovnan kanssa… Ja siten me pääsemme yhdessä sisälle.

Hän kuunteli nyökäytellen päätänsä, mutta kuitenkaan nähtävästi ymmärtämättä puhettani. Me seisoimme jo melkein kynnyksellä.

— Cher, — hän ojensi kätensä nurkassa palavaa lamppusta kohti, — cher, en ole koskaan uskonut tuohon, mutta… olkoon niin, olkoon! (Hän teki ristinmerkin!) Allons!

»No niin, näin onkin parempi,» ajattelin tullessani hänen kanssaan ulkoportaille, »matkalla auttaa meitä raitis ilma, me rauhoitumme, palaamme kotiin ja käymme lepäämään».

Laskelmani osoittautuivat kuitenkin vääriksi. Matkalla juuri tapahtui jotakin, mikä järkytti kokonaan Stepan Trofimovitšin ja sai hänet lopullisesti suuntautumaan… niin että en olisi voinut odottaakaan ystävältäni senkaltaista intoa, jota hän tänä aamuna ilmaisi. Hyvä ystäväni, ystäväparkani!

KYMMENES LUKU.

Flibustjerit. Kohtalokas aamu.

I.

Tapaus, joka sattui meille matkalla, oli myös mitä ihmeellisin. Mutta minun on kerrottava kaikki järjestyksessä. Noin tuntia ennen kuin me Stepan Trofimovitšin kanssa lähdimme kadulle, monet olivat hämmästyneinä huomanneet, että kaupungilla liikuskeli ihmisjoukko, Špigulinien tehtaan työmiehiä, noin seitsemänkymmentä henkeä, ehkäpä enemmänkin. Tämä joukko kuljeskeli arvokkaasti, melkein ääneti ja tarkoituksellisesti järjestyneenä. Myöhemmin väitettiin, että nämä seitsemänkymmentä olivat tehtaan työläisten edustajia, työläisten, joita Špigulineilla oli noin yhdeksänsataa. Näiden tarkoituksena oli mennä kuvernöörin luo, ja koska isäntäväki oli poistunut, he aikoivat hakea häneltä turvaa isännistön asettamaa tehtaan johtajaa vastaan, joka sulkiessaan tehtaan ja lähettäessään työmiehet »kilometritehtaalle» oli julkeasti pettänyt heitä tilinteossa, — mistä nyt ei enää saata olla epäilystäkään. Hyvin monet eivät meillä usko vieläkään, että olisi ollut kysymyksessä edustus, ja he vakuuttivat jo silloin, että seitsemänkymmentä henkeä oli liian suuri edustajisto ja että tämä oli yksinkertaisesti ihmisjoukko, johon kuuluivat ne, jotka olivat eniten saaneet kärsiä vääryyttä, ja että he siis olivat päättäneet vain hakea turvaa itselleen ja että minkäänlaisesta yleisestä tehtaalaisten »kapinasta», josta meillä silloin niin kovasti pauhattiin, ei ollut ollenkaan kysymys Toiset taas innokkaina väittivät, että nämä seitsemänkymmentä eivät olleet ainoastaan tavallisia kapinoitsijoita, vaan suorastaan poliittisia, s.o. koska he olivat kaikkein raivokkaimpia, heitä ei olisi voitu mitenkään saada innostetuiksi muuten kuin salaisilla julistuksilla. Sanalla sanoen, oliko tässä jonkun syrjäisen vaikutusta ja maanalaista toimintaa,— siitä ei näihin asti vielä ole päästy täysin selville. Minun yksityinen mielipiteeni on se, että nämä työmiehet eivät olleet lukeneet minkäänlaisia salaisia julistuksia, ja jos he olisivat lukeneetkin niitä, niin eivät he olisi ymmärtäneet niistä sanaakaan jo yksistään sen vuoksi, että ne, jotka sellaista sepustelivat, kirjoittivat- paljastuksenluonteisesta tyylistänsä huolimatta kuitenkin aina sangen epäselvästi. Mutta koska tehtaalaisten asema oli todella tukala ja koska poliisiviranomaiset, joiden puoleen he kääntyivät, eivät olleet ymmärtävinään heitä kohdannutta loukkausta, niin mikä olikaan luonnollisempaa kuin lähteä miehissä »itse kenraalin luo» ja jos mahdollista jonkinlaisten tunnuslauseiden muotoon sepitettyjä anomuksia kantaen järjestäytyä arvokkaasti hänen portaittensa eteen, ja heti kun hän ilmestyisi, heittäytyä polvilleen ja koroittaa äänensä, kuten itsensä Pyhän Kaitselmuksen puoleen. Minun mielestäni tässä ei tarvinnut olla kysymys kapinasta, eipä edes edustajistosta, sillä onhan tämä sangen vanha, historiallinen keino; onhan Venäjän kansa jo ammoisista ajoista alkaen rakastanut keskustelua »itse kenraalin kanssa», pelkästään noin vain huvikseen, vähääkään välittämä keskustelun tuloksista…

Ja senvuoksi olen aivan varma siitä, että vaikkakin Pjotr Stepanovitš, Liputin, ehkäpä vielä joku muukin, ehkäpä Fedjakin, olivat tarkoituksellisesti hyörineet tehtaalaisten parissa (koskapa tämän seikan tueksi on todella saatu sangen varmoja todisteita) ja keskustelleet heidän kanssaan, niin tuskinpa he kuitenkaan olivat puhelleet useamman kuin kahden, kolmen, ehkäpä viidenkin kanssa, mutta noin vain kokeiksi, ja tuskinpa siitä oikeata keskustelua oli syntynytkään. Mitä taas tulee kapinaan, niin jos tehtaalaiset olivatkin jotakin ymmärtäneet tuosta heidän propagandastaan, niin varmasti he hetken kuunneltuaan olivat kääntäneet kaikelle selkänsä, kuten ainakin typerälle ja aivan sopimattomalle asialle. Toisin oli sentään Fedjkan laita. Tätä oli nähtävästi onnistanut paremmin kuin itse Pjotr Stepanovitšia. Siihen suureen kaupungissamme riehuneeseen tulipaloon, joka tapahtui kolme päivää myöhemmin, olivat tehneet itsensä syyllisiksi, paitsi Fedjkaa, myös kaksi tehtaalaista, — kuten jälkeenpäin epäämättömästi kävi selville, — ja myöhemmin kahden kuukauden kuluttua saatiin kiinni vielä lisäksi kolme entistä tehtaalaista, joita syytettiin maaseudulla tapahtuneesta murhapoltosta ja ryöstöstä. Mutta jos Fedjka olikin ehtinyt viekoitella seuralaisikseen tähän suoraan, välittömään toimintaan tehtaalaisia, niin olivat nämä viisi kuitenkin varmasti ainoat sellaiset, sillä toisista ei jälkeenpäinkään kuultu mitään tämäntapaista.

Oli nyt miten tahansa, mutta se oli kuitenkin totta, että työläiset tulivat lopulta joukolla aukealle, kuvernöörin talon eteen, asettuivat siihen arvokkaina ja äänettöminä. Sen jälkeen he alkoivat suu auki tuijottaa portaille ja odotella. Väitettiin että he olisivat muka heti sinne asetuttuaan ottaneet lakit päästään, siis ehkä jo noin puolta tuntia ennen kuvernementin isännän ilmestymistä, — kuvernööri ei nimittäin onnettomuudeksi ollut sinä hetkenä kotona. Samassa näyttäytyi poliisivartio, ensin pienemmissä ryhmissä ja myöhemmin jo mahdollisimman suurissa joukkueissa. Aluksi tietenkin annettiin uhkaavasti hajautumiskäsky. Mutta työläiset seisoivat vain itsepintaisesti paikoillaan kuten lammaslauma, joka on ajettu aidan nurkkaukseen, ja vastailivat vain lakonisesti, että oli muka asiata »itselleen kentraalille». Heistä uhosi luja päättäväisyys. Luonnottomat huudahdukset lakkasivat. Heidät valtasi mietiskely, salaperäinen järjestäytymismääräys annettiin kuiskaten ja saattoi huomata ankaraa, puuhakasta huolestuneisuutta, mikä sai esivallan rypistämään kulmiansa. Poliisimestari piti viisaimpana odotella itse von Lembken saapumista. On aivan turhaa puhetta, että poliisimestari oli muka ajanut kolmivaljakolla täyttä laukkaa ja oli muka jo rattailla alkanut heilutella nyrkkiään. Hän tosin hyvin mielellään saapui lentäen ja erikoisesti hän rakasti lennellä niissä ajoneuvoissaan, joissa oli keltainen tausta, ja mitä enemmän nuo »hulluuteensa menehtymäisillään olevat sivuhevoset» saivat kauppahallin kauppiaat riemuihinsa, sitä komeampana poliisimestari kohosi seisoalleen ajoneuvoissa, ja pidellen kiinni vartavasten siihen laitetusta nahkahihnasta hän seisoi käsi ojennettuna kuten muistopatsas ja tarkasteli näin kaupunkia. Tässä tapauksessa hän ei kuitenkaan liene ryhtynyt käsikähmään, mutta eihän hän sentään voinut rattailta hypähtäessään olla singahduttamatta paria voimaperäistä sanaansa, mutta senkin hän teki ainoastaan sen vuoksi, ettei olisi mainettansa menettänyt. Vieläkin joutavampaa lorua on, että oli muka komennettu paikalle pistimillä varustettuja sotilaita ja että sähköteitse oli määrätty saapumaan tykistö ja kasakat. Nämä ovat pelkkää satua, johon eivät enää usko niiden keksijätkään. Turhaa puhetta oli sekin, että oli muka tuotu paloruiskut, joista vesi suunnattiin kansanjoukkoon. Ilja Iljitš oli vain yksinkertaisesti huudahtanut tulistuneena, että »vedestä ei kenkään pääse kastumatta», ja tästä sananparresta varmaankin olivat syntyneet paloruiskut, jotka olivat vaeltaneet aina pääkaupungin sanomalehtien kirjeenvaihtajille saakka. Kaikkein todenperäisin toisinta, kuten saattaa arvioida, oli varmasti se, jossa mainittiin, että kansanjoukon oli piirittänyt paikalle saapunut poliisiketju ja että Lembkeä hakemaan oli lähetetty sananviejä, kolmannen osaston komisarjus, joka oli lähtenyt poliisimestarin ajoneuvoilla Skvorešnikiin. Tiedettiin näet, että von Lembke oli lähtenyt ajamaan sinnepäin noin puoli tuntia sitten…

Mutta on tunnustettava, että minulle on sittenkin jäänyt ratkaisemattomaksi arvoitukseksi, miten tuollaista tyhjänpäiväistä, aivan tavallista puheillepyrkijöiden joukkoa, — heitä oli tosin seitsemänkymmentä henkeä, — kuinka tuollaista joukkoa oli voitu heti ensi askelella pitää kapinoitsijoina, jotka muka uhkasivat panna kaiken perustuksia myöten järkkymään. Minkä vuoksi itse Lembke oli saavuttuaan aivan heti, kahdenkymmenen minuutin kuluttua lähetin jäljessä, takertunut tähän ajatukseen? Luulenpa (tämä on taaskin vain minun mielipiteeni), — että Ilja Iljitšille, joka äskettäin oli tullut hyväksi ystäväksi tehtaan johtajan kanssa, oli suorastaan edullista osoittaa tämä joukko von Lembkelle tässä valossa, niin että hän ei olisi ruvennut ottamaankaan siitä sen enempää selkoa. Tämän ajatuksen oli hänelle oikeastaan antanut von Lembke itse. Kahtena viime päivänä hänellä oli ollut pari salaista erikoiskeskustelua, — tosin ne olivat sangen sekavia molemmat, — joista Ilja Iljitš oli kuitenkin päässyt sen verran selville, että esivalta uskoi lujasti julistuksiin ja siihen, että joku oli valmistanut Špigulinien tehtaan työväkeä yhteiskunnalliseen kapinaan. Tähän vakaumukseensa esivalta näkyi uskovan niin hartaasti, että jos tämä olettamus olisi osoittautunut vääräksi, niin tällainen asiaintila olisi sitä suorastaan harmittanut. »Varmaankin tämän tarkoituksena on päästä suosioon Pietarissa», — Ilja Iljitš ajatteli ovella von Lembken luota palattuansa, — »no, mitäpä siitä, myötämäkeäpä se on meillekin».

Olen kuitenkin aivan varma siitä, että Andrei Antonovitš-rukka ei olisi halunnut kapinaa edes saavuttaakseen sen avulla mainetta. Hän oli mitä suurimmassa määrin toimeenpaneva virkamies, joka aivan avioliittoonsa saakka oli säilynyt täydellisesti viattomana. Eihän hän ollut syypää siihen, että viattomien valtion puiden ja yhtä viattoman Minchenin asemesta nelikymmenvuotias ruhtinatar oli suvainnut koroittaa hänet rinnalleen? Tiedänpä jokseenkin varmasti, että tästä kohtalokkaasta aamusta alkaen olivat alkaneet ilmetä nuo hänen varsinaisen tilansa oireet, jotka, kuten väitettiin, veivät Andrei Antonovitšin lopulta määrätynlaiseen laitokseen Sveitsiin, missä hän nyt kuuluu parhaillaan keräilevän uusia voimia. Mutta jos voidaan väittää, että tänä aamuna nimenomaan olisivat nuo eräät tosiasiat paljastuneet, niin minun mielestäni ne saattoivat ilmetä silloin jo edellisenäkin päivänä, vaikkapa vain lievempinäkin. Tiedän, vieläpä mitä intiimimpien kuulopuheiden mukaisesti (olettakaamme, että itse Julija Mihailovna olisi myöhemmin — ei enää riemukkaana, vaan melkeinpä katuen, sillä eihän nainen koskaan kadu täydelleen, — ilmoittanut minulle tuon pienoisen yksityiskohdan tästä tapauksesta), ‒ että Andrei Antonovitš oli edellisenä yönä sangen myöhään, kellon käydessä kolmea aamulla, herättänyt hänet ja vaatinut häntä kuuntelemaan hänen »ultimaatumiansa». Vaatimus oli ollut niin itsepintainen, että itse Julija Mihailovnan oli ollut noustava vuoteeltansa suuttuneena ja papiljotit otsallaan sekä istuuduttava leposohvalle ja kuunneltava kaikki alusta loppuun, — minkä hän tosin teki sarkastisen halveksumisen ilmein. Tällöin hän vasta ymmärsi ensi kerran, miten kauas hänen Andrei Antonovitšinsa oli joutunut, ja kauhistui. Hänen olisi ollut lopultakin herättävä todellisuuteen ja olisi ollut osoitettava hieman lempeyttä, mutta hän salasi kauhistumisensa ja kävi entistäkin itsepäisemmäksi. Hänellä (kuten kai jokaisella aviovaimolla) oli oma tapansa kohdella Andrei Antonovitšia, tapa, jota hän oli käyttänyt monet monituiset kerrat ja joka aina oli saattanut Andrei Antonovitšin suunniltaan. Julija Mihailovnan tapana oli halveksuvasti vaieta tunniksi, pariksi, vuorokaudeksi, joskus kolmeksikin. Tätä vaitioloa kesti, tapahtui sitten mitä tahansa, puhuipa Andrei Antonovitš tai teki mitä tahansa, vaikkapa olisi kiivennyt ikkunalle heittäytyäkseen kolmannesta kerroksesta kadulle, — tämmöinen vaitiolohan on tuntehikkaalle ihmiselle suorastaan sietämätöntä! Rankaisikohan Julija Mihailovna puolisoansa mistä erehdyksistä, joita tämä oli tehnyt viime päivinä, ja siitä mustasukkaisesta kateudesta, jota tämä kaupunginpäällikkönä epäilemättä tunsi huomatessaan vaimonsa hallinnolliset kyvyt; suututtikohan häntä arvostelu, jonka hän oli herättänyt käytöksellään nuorison parissa ja koko seurapiirissä ja joka osoitti, että mies ei ymmärtänyt vaimonsa hienonhienoja ja kaukonäköisen poliittisia tarkoitusperiä, suututtikohan häntä se tylsä ja mieletön mustasukkaisuus, jolla tämä kohteli Pjotr Stapanovitšia — oli nyt miten tahansa, hän oli kerta kaikkiaan päättänyt olla antautumatta, vaikka kello olikin kolme yöllä ja vaikka Andrei Antonovitš olikin kiihoittuneempi kuin koskaan aikaisemmin. Käyskennellessään edestakaisin vaimonsa huoneen matolla hän teki selkoa tälle kaikesta, tosin niin, että asioilla ei toistensa kanssa ollut paljoakaan yhteyttä, mutta ainakin hän sai sanotuksi kaiken, mitä näinä päivinä oli hänen sieluunsa karttunut, sillä — »tämä meni jo yli rajojensa». Hän aloitti siitä, että kaikki hänelle nauravat ja »vetävät häntä nenästä». »Olkoon tämä sanontatapa sopimaton, vähät minä siitä!» — hän vingahti samassa huomatessaan vaimonsa hymähdyksen, — »mitäpä siitä, että 'nenästä', onhan se totta… Ei, hyvä rouva, nyt on hetki lyönyt. Teidän on hyvä tietää, että nyt on nauru kaukana ja että teidän naisellisen oikuttelunne ilmaukset eivät ole nyt paikallaan. Me emme ole nyt kiemailevan naisen budoaarissa, vaan me olemme kuten kaksi vertauskuvallista olentoa ilmapallolla, kaksi olentoa, jotka ovat kohdanneet toisensa sanoakseen kerrankin toisilleen totuuden.» (Hän tuon tuostakin sotkeutui sanoihinsa eikä löytänyt aina oikeata ilmaisua muuten sangen oikeille ajatuksillensa.) »Te, te, te, hyvä rouva, olette saattanut minut luopumaan entisestä asemastani. Olen suostunut kaikkeen vain teidän vuoksenne, vain siksi, että te saisitte kunnianhimonne tyydytetyksi… Te hymyilette sarkastisesti! On vielä liian aikaista riemuita, ei ole kiirettä. Tietäkää se, hyvä rouva, tietäkää se, että olisin hyvin kyennyt ja voinut hoitaa toimeni enkä ainoastaan tätä ainoata, vaan vieläpä kymmentä muutakin tämänkaltaista, sillä minulla on kykyä. Mutta teidän kanssanne, hyvä rouva, on mahdotonta saada mitään aikaan, sillä teidän läsnäolonne tappaa kykyni. Kahta keskusta ei voi olla olemassa, mutta te olette järjestänyt kaksi sellaista, — toisen minun työhuoneeseeni ja toisen — omaan huoneeseenne. Kaksi keskusta, mutta sitä minä en salli, hyvä rouva, en salli, en salli! Virkatehtävissä samoin kuin avioliitossakin täytyy olla yksi valtakeskus, ei käy päinsä, että mitä on kaksi. Mutta miten te olette minut palkinnut?» — hän huudahteli edelleen. — »Mitä on ollut avioliittomme? Kaiken aikaa, joka hetki te olette todistellut minulle, että olen mitätön, typerä, alhainen, ja minun on ollut pakko kaiken aikaa, joka hetki nöyryytettynä vuorostani todistella teille, etten ole niinkään mitätön, en ole ollenkaan typerä, vaan kykenen suorastaan häikäisemään jalolla luonteellani, niin, eikö tämä ole ollut meille kummallekin alentava suhde?» Näin sanoessaan hän tömisytti molempia jalkojansa mattoon hyvin nopeassa tahdissa, niin että Julija Mihailovnan oli jo pakko nousta seisoalleen synkän arvokkain ilmein. Andrei Antonovitš hiljeni pian, mutta muuttui nyt hempeämieliseksi, jopa alkoi ääneen itkeäkin (todella ääneen itkeä), lyöden nyrkillä rintaansa, ja tätä kesti viitisen minuuttia, ja se yltyi yhä enemmän ja enemmän, sikäli kuin Julija Mihailovnan täydellistä vaitioloa kesti. Lopulta hän eksyi sellaiseenkin tyhmyyteen, että tunnusti suoraan olevansa hyvin mustasukkainen Pjotr Stepanovitšille. Aavistellaan menetelleensä äärimmäisen typerästi hän raivostui suorastaan ja kiljaisi, ettei hän »anna pilkata Jumalaa», että hän hajoittaa tuon »anteeksiantamattoman uskonnottoman salongin», että »kaupunginpäällikön velvollisuus on uskoa Jumalaan», samoin siis hänen vaimonsakin, että hän ei siedä silmissään noita nuorukaisia, että »teidän, hyvä rouva, olisi jo oman arvonnekin vuoksi huolehdittava miehestänne ja vaalittava hänen järkeänsä, vaikkapa hänellä olisikin huonot lahjat (ja minullahan ne eivät suinkaan ole huonot), ja tehän oikeastaan olettekin syynä kaikkeen, te olette syynä siihen, että kaikki minua halveksivat, te olette kaikkia siihen yllyttänyt!…» Vielä hän huusi, että hän »hävittää perinjuurin koko naiskysymyksen niin että siitä ei jää hajuakaan, että hän kieltää ja hajoittaa tuon kotiopettajattaria varten (piru heidät periköön!) järjestetyn juhlan karkoittaa ensimmäisen vastaantulevan kotiopettajattaren heti huomisaamuna kuvernementista 'kasakkavoimalla'.» — »Tahallani, tahallanikin», hän vingahteli. »Tiedättekö, tiedättekö», — hän huusi, — »että nuo teidän roistonne koettavat puheillaan kiehtoa tehtaantyöväkeä ja että minä sen varsin hyvin tiedän? Tiedättekö, että he tahallaan levittelevät julistuksia, tahallaan! Tiedättekö, että tunnen neljän roiston nimet ja että olen tulemaisillani hulluksi, tulen hulluksi aivan lopullisesti — lopullisesti!…» Mutta nyt Julija Mihailovna yht'äkkiä lopetti vaitiolonsa ja ilmoitti ankarana, että hän jo on itse kauan tietänyt noista rikollisista aikeista, että tämä kaikki oli vain joutavaa ja että Andrei Antonovitš suhtautui kaikkeen tähän liian vakavasti. Ja mitä tuli noihin vallattomiin nuorukaisiin, niin hän ei tuntenut niistä ainoastaan neljää, vaan kaikki (sen hän kyllä valehteli), mutta että hän ei kaiken tämän vuoksi suinkaan aikonut menettää järkeänsä, vaan oli järjestään entistäkin varmempi ja uskoi, että kaikki päättyisi lopulta täydelliseen sopusointuun: nuorisoa olisi rohkaistava, saatettava se järkiinsä, yht'äkkiä ja odottamatta todistettava sille, että sen aikeet kyllä tunnetaan, ja sen jälkeen osoitettava sille järkevien ja valoisampien toimintamahdollisuuksien uudet päämäärät. Mutta voi, miten kävi sinä hetkenä Andrei Antonovitšin. Saatuaan tietää, että Pjotr Stepanovitš oli taas vetänyt häntä nenästä ja noin karkeasti pitänyt häntä pilkkanaan, että hän oli hänen vaimolleen uskonut paljon enemmän jo aikaisemmin kuin hänelle itselleen ja että loppujen lopuksi itse Pjotr Stepanovitš olikin ehkä pääsyyllinen kaikkiin noihin rikollisiin aikeisiin, hän joutui suorastaan raivoihinsa. — »Tiedä se, sinä tolkuton, sapekas nainen», — hän huudahti yhdellä kertaa katkaisten kaikki kahleet, — »tiedä se, että sinun arvottoman rakastajasi minä heti paikalla vangitutan, taotutan jalkarautoihin ja lähetän sotaväkeen tai… tai hyppään itse sinun läsnäollessasi ulos ikkunasta!» Vastaukseksi hänen pitkään puheeseensa Julija Mihailovna kävi kasvoiltaan suuttumuksesta aivan viheriäiseksi ja alkoi ääneensä nauraa. Hän nauroi pitkään, kaikuvasti, äänen milloin laskiessa, milloin kohotessa, aivan täsmälleen siten kuin ranskalaisessa teatterissa nauraa näyttelijätär, jolle maksetaan satatuhatta ruplaa, näyttelijätär, joka esittää kiemailevia naisia, pilkkaa vasten silmiä miestänsä, joka rohkenee olla hänen vuoksensa mustasukkainen. Von Lembke oli jo heittäytymäisillään ikkunaa kohti, mutta samassa hän pysähtyi kuten maahan naulittu, risti kätensä rinnalleen ja kalpeana kuten kuollut katsahti pahaaennustavan vihaisesti nauravaan vaimoonsa: »Tiedätkö sinä, Julija», hän lausahti hengästyneenä ja rukoilevin äänin, — »tiedätkö, että minäkin ehkä voisin vielä tehdä jotakin?» Mutta kuullessaan uuden, vielä entistäkin voimakkaamman naurunpurskahduksen, joka oli seurauksena hänen viimeksimainitsemistaan sanoista, hän puri hampaansa yhteen ja hyökkäsi samassa valittaen — ei suinkaan ikkunaa, vaan vaimoansa kohti uhaten häntä nyrkillään. Hän ei laskenut kättänsä alas, ei, ei, ei, mutta siihen hän kuitenkin pysähtyi. Katsahtamatta edes taakseen hän juoksi suoraa päätä työhuoneeseensa ja heittäytyi siellä suin päin häntä varten valmistetulle vuoteelle, kääriytyi suonenvedontapaisesti pää edellä hursteihin ja jäi siihen liikkumattomana pariksi tunniksi, unettomana, ajatuksitta, kivenpaino sydämellään ja tylsä, liikkumaton epätoivo sielussaan. Silloin tällöin koko hänen ruumiinsa vavahteli kuin vilutaudissa. Hänen mieleensä johtui asioita, joilla ei ollut mitään yhteyttä toistensa kanssa ja jotka eivät sopineet tähän tilaisuuteen. Toisinaan hän ajatteli esimerkiksi sitä vanhaa seinäkelloa, joka oli ollut viisitoista vuotta sitten hänen huoneessaan Pietarissa ja josta minuuttiviisari oli pudonnut, toisinaan perin iloista virkatoveriansa Milbois'ta ja sitä, miten he yhdessä Aleksanterin puistossa olivat kerran saaneet kiinni varpusen ja sitten huomanneetkin yht'äkkiä, että toinen heistä oli jo kollegiasessori, ja silloin he nauroivat niin, että puisto raikui. Luulen, että hän nukahti vasta noin seitsemältä aamulla itse sitä huomaamattakaan ja nukkui makeasti nähden ihania unia. Herättyänsä noin kymmeneltä aamulla hän hurjasti hypähti vuoteelta, muisti samassa kaiken ja löi lujasti kämmenellään otsaansa. Tänä aamuna hän ei välittänyt aamiaisesta, ei Blümistä, ei poliisimestarista, ei virkamiehestä, joka ilmestyi muistuttamaan häntä siitä, että ‒ ‒ ‒ skin kokouksen osanottajat odottavat häntä puheenjohtajakseen, hän ei kuunnellut mitään eikä ollut ymmärtävinään mitään, vaan karkasi kuten mielipuoli Julija Mihailovnan puolelle. Siellä Sofia Antropovna, hienosta perheestä kotoisin oleva vanhus, joka jo kauan oli elellyt Julija Mihailovnan luona, sai vaivoin hänelle selvitetyksi, että hänen vaimonsa oli suvainnut lähteä suuressa seurassa, joka ajoi kolmessa vaunussa, jo noin kymmeneltä aamulla Varvara Petrovna Stavroginan luo Skvorešnikiin katsomaan, oliko paikka sopiva toista aiottua juhlaa varten, juhlaa, jota oli määrä viettää parin viikon perästä ja josta oli jo sovittu kolme päivää sitten itsensä Varvara Petrovnan kanssa. Tämä sanoma hämmästytti Andrei Antonovitšia, hän palasi työhuoneeseensa ja käski viipymättä valjastaa hevoset. Hän malttoi tuskin odottaa niitä. Hänen sielunsa kaipasi Julija Mihailovnaa, — vain katsahtaa kerran häneen, olla hänen lähellään, vaikkapa vain viisi minuuttia. Ehkä tämäkin katsahtaisi häneen, huomaisi hänet, hymyilisi kuten ennenkin ja antaisi anteeksi — oi, voi! »Miksi hevosia ei kuulu?» Koneentapaisesti hän aukaisi pöydällä olevan paksun kirjan (toisinaan hänen tapansa oli näin ennustaa kirjasta, aukaista se umpimähkään ja lukea se kohta, mikä osui oikealle sivulle kolmannelle riville ylhäältäpäin lukien). Tällä kertaa tuli: »Toul est pour le meilleur des mondes possibles». Voltaire, Candide. Hän sylkäisi ja kiiruhti ajoneuvoihin: »Skvorešnikiin!» Jälkeenpäin ajomies kertoi, että herra oli koko matkan häntä hoputtanut, mutta kun viimein oli ajettu aivan lähelle herraskartanoa, tämä olikin äkkiä käskenyt kääntää takaisin ja ajaa taas kaupunkiin, yhä hoputtaen: »Sukkelammin, ole hyvä, sukkelammin.» Mutta tuskin oli ehditty kaupungin vallille, kun »he olivat käskeneet taas pysähdyttää, astuivat alas ajoneuvoista ja lähtivät tien yli pellolle, ajattelin, että ehkäpä lie kysymyksessä jokin tapahtumainen, mutta he alkoivatkin vain tarkastella kukkasia ja seisoskelivat näin pitkän aikaa, oikein tuntui kummalliselta, tosiaankin, oikeinpa jouduin hämilleni». Näin kertoi ajomies. Muistan, millainen ilma oli tuona aamuna: oli kylmä ja kirkas, tuulinen syyskuun päivä. Andrei Antonovitšin eteen, hänen, joka oli pysähtynyt tien laidalle, avautui synkkä näky: paljaat pellot, joilta jo kauan sitten vilja oli korjattu, ulvahteleva tuuli pieksi joitakin säälittäviä kuihtuneita keltaisten kukkien tähteitä… Mahtoikohan hän verrata itseänsä ja kohtaloansa noihin kuihtuneisiin kukkiin, jotka syksy ja hallat olivat palelluttaneet. Tuskinpa sentään. Luulenpa jokseenkin varmasti, että hän ei edes ajatellut kukkia, vaikka ajomies niin oli luullut, ja samoin arveli myös juuri sinä hetkenä poliisimestarin ajoneuvoissa paikalle saapunut ensimmäisen osaston komisarjus, joka vakuutti sitten myöhemmin, että hän todellakin oli tavannut esivallan seisomassa kädessään kimppu keltaisia kukkia. Tämä komisarjus — perin innokas hallintoviranomainen, Vasili Ivanovitš Flibustjerov, oli vasta äsken saapunut vieras kaupungissamme, mutta siitä huolimatta hän oli jo ehtinyt kunnostautua ja saavuttaa mainetta määrättömällä työinnollaan, eräänlaisella yliyrityksellä kaikissa edesottamisissaan, niin hyvin toimeenpanevissa tehtävissään kuin synnynnäisesti epäraittiissa tilassaan. Hypähdettyään ajoneuvoilta ja hämmästyttyään aika tavalla nähtyään päällikkönsä toimet hän aivan mielettömästi, mutta kuitenkin sangen vakuuttavasti yhdessä ainoassa hengähdyksessä teki tiettäväksi, että »kaupungissa oli levotonta».

— Häh? Mitä? — Andrei Antonovitš kääntyi hänen puoleensa ankarin kasvonilmein mutta vähääkään ihmettelemättä ja ollenkaan muistamatta ajoneuvoja ja ajomiestä, aivan kuin olisi ollut omassa työhuoneessaan.

— Ensimmäisen osaston komisarjus Flibustjerov, teidän ylhäisyytenne.
Kaupungissa on kapina.

— Flibustjeritko? virkkoi — Andrei Antonovitš ajatuksissaan.

— Aivan niin, teidän ylhäisyytenne. Špigulinilaiset kapinoivat.

— Špigulinilaiset!…

Jotakin tuttua tuli hänen mieleensä kuullessaan tuon nimen »Špigulinilaiset». Hän oikein vavahti ja vei sormensa otsalleen: »špiguliinilaiset!» Ääneti, mutta yhä vielä mietteissään hän kiirehtimättä lähestyi ajoneuvojansa, istuutui niihin ja käski ajaa kaupunkiin. Komisarjus ajoi omillaan hänen jäljessään.

Saatan kuvitella, että hän matkalla ajatteli kaikenmoisia huvittavia asioita, eriaiheisia, mutta tuskinpa hänellä kuitenkaan oli mitään vakaata yhtenäistä suunnitelmaa tai jotakin määrätynlaista tarkoitusta ajaessaan kuvernöörin talon edessä olevalle torille. Mutta tuskin hän oli huomannut riviin asettuneen ja vakaasti seisovan »kapinallisten» joukon, poliisiketjun, voimattoman (ehkäpä tämä oli vain tahallaan voimaton) poliisimestarin ja tuon häneen kohdistuvan yleisen odotuksen, kun veri alkoi samassa virrata kohti hänen sydäntänsä. Kalpeana hän nousi ajoneuvoista.

— Lakit pois! — hän virkkoi tuskin kuuluvasti ja hengityksen salpautuessa, — polvillenne, — hän vingahti odottamatta, itselleenkin odottamatta, ja kas tämä odottamattomuushan se ehkä ratkaisikin kaiken. Tapahtui kuten laskiaismäenlaskussa: voiko mitenkään pysähdyttää keskelle mäkeä kelkkaa, joka jo kerran on lähtenyt alamäkeä liukumaan? Pahaksi onnekseen Andrei Antonovitš oli ikänsä kaiken ollut kuulu siitä, että hänellä oli selväpiirteinen luonne ja että hänen tapansa ei ollut koskaan huutaa räyskiä ja polkea jalkaa kenellekään. Mutta tällaisethan saattavat olla vieläkin vaarallisempia silloin, kun sattuu, että näiden kelkka jostakin syystä ryöstäytyy mäkeä alas vierimään. Hänen silmissään musteni.

— Flibustjerit! — Hän kiljaisi vingahdellen, aivan tolkuttomasti ja katkeilevin äänin. Hän pysähtyi hetkeksi itsekään tietämättä, mihin olisi ollut ryhdyttävä, mutta kuitenkin hyvin tietäen ja vaistoten koko olemuksellaan, että hänen välttämättä oli nyt jotakin tehtävä.

— »Herra Jumala!» — kuului kansan joukosta. Joku maalaispoika alkoi tehdä ristinmerkkejä, kolme, neljä miestä oli jo todella vähällä laskeutua polvilleen, mutta kaikki muut alkoivat liikkua yhtenä joukkona noin kolme askelta eteenpäin, ja samassa he jo kajahduttivat: »Teidän ylhäisyytenne… olemme, neljäkymmentä kussakin ryhmässä… tehtaan isännöitsijä… etkö voisi sanoa sanaasi puolestamme» j.n.e., j.n.e., siitä ei voinut saada minkäännäköistä selvää.

Voi! Andrei Antonovitš ei päässyt siitä perille. Kukkaset olivat yhä vielä hänen kädessään. Kapina oli aivan silminnähtävä, aivan kuten äsken Stepan Trofimovitšille kuomureki. Mutta sillä välin kuin »kapinallisten» joukko tuijotti häneen silmät selällään, hyöri hänen edessään »kiihoitteleva» Pjotr Stepanovitš, joka ei eilisestä päivästä lähtien ollut häntä hetkeksikään jättänyt, — Pjotr Stepanovitš, se samainen Pjotr Stepanovitš, jota hän vihasi…

— Raippoja! — hän huudahti vielä odottamattomammin.

Syntyi kuolon hiljaisuus.

Kas näin oli kaikki tapahtunut aivan alusta alkaen, mikäli voin päättää tarkoista tiedonannoista sekä omista arveluistani. Mutta mitä pitemmälle tullaan, sitä epätarkemmiksi käyvät tiedonannot samoinkuin omat arvelunikin. On kuitenkin muutamia tosiasioita tullut tietoomme.

Ensinnäkin, raipat ilmestyivät jollakin tavoin hieman liian kiireellisesti: ne oli nähtävästi tuotu kaiken varalta huomaavaisen poliisimestarin toimesta. Rangaistusta joutui kärsimään luultavasti kaiken kaikkiaan vain kaksi, tuskin niitä oli kolmea, tästä olen aivan varma. On kai ilmeistä kuvittelua, että muka kaikkia olisi rangaistu tai että ainakin puoli joukosta olisi joutunut kärsimään. Joutavaa puhetta on sekin, että joku ohikulkeva köyhä, mutta hieno naishenkilö oli muka »siepattu kiinni ja viipymättä jostakin syystä ruoskittu», vaikka tästä naishenkilöstä minä itsekin luin jonkin ajan kuluttua erään pietarilaisen sanomalehden kirjeenvaihtajan uutisesta. Monet meillä väittivät, että muudan hautajaisapurenkaan ylläpitämän vanhain turvakodin hoidokki Avdotja Petrovna Tarapygina oli muka palatessaan vierailulta turvakotiin kulkenut torin kautta, tunkeutunut katsojien joukkoon aivan sulasta uteliaisuudesta ja nähdessään, mitä tapahtui, huudahtanut: »Hyi häpeätä!» ja sylkäissyt. Tämän vuoksi hänet oli muka otettu kiinni ja hänelle oli »annettu mitä kuuluu». Tästä tapahtumasta ei puhuttu ainoastaan sanomalehdistössä, vaan kaupunkilaiset hätäpäissään panivat jo hänen auttamisekseen keräyslistankin kiertämään. Minäkin merkitsin siihen kaksikymmentä kopeekkaa. Ja mitä arvelette? Jälkeenpäin kävi selville, että tuollaista turvakodin hoidokkia Tarapyginaa ei ollut olemassakaan. Minä itse kävin hänestä tiedustelemassa hautuumaan turvakodista: Siellä ei oltu koskaan sellaisesta Tarapyginasta kuultu, ja vähät siitä, siellä suorastaan loukkaannuttiin, kun kerroin heille kiertelevän huhun. Tästä olemattomasta Avdotja Petrovnasta minä oikeastaan mainitsen vain sen vuoksi, että Stepan Trofimovitšille oli vähällä käydä aivan kuten tällekin (siinä tapauksessa, jos tämä todellakin olisi ollut olemassa); luulenpa melkein, että hänestä saikin aiheensa Luo tolkuton Tarapygina-huhu, s.o., sittenkuin juoru oli jo ehtinyt kehittyä tarpeeksi, Stepan Trofimovitš oli muokattu jonkinlaiseksi Tarapyginaksi En ymmärrä mitenkään, kuinka hän ehti livahtaa luotani heti, kun olimme saapuneet torille. Aavistaen pahaa aioinkin ensin viedä hänet torin laitaa pitkin suoraan kuvernöörintalon portaille, mutta uteliaisuus valtasi kuitenkin minut, ja senvuoksi pysähdyin hetkeksi kysyäkseni jotakin ensimmäiseltä vastaantulijalta, ja kun katsahdin ympärilleni, Stepan Trofimovitš oli jo hävinnyt vierestäni. Vaistoni ohjaamana riensin heti hakemaan häntä kaikkein vaarallisimmalta paikalta. Jostakin syystä minusta tuntui, että hänenkin kelkkansa oli nyt lähtenyt kiitämään mäkeä alas. Löysinkin hänet todella aivan tapahtumien keskustasta. Muistan siepanneeni häntä kädestä, mutta hän katsahti minuun ylpeän hiljaisesti ja määrättömän arvokkaasti.

— Cher, — hän virkkoi, ja hänen äänessään värähti jokin liiasta pingoittuneisuudesta katkennut kieli. — Jos kerran kaikki nämä täällä torilla meidän läsnäollessamme noin häikäilemättömästi antavat määräyksiänsä, niin mitä voisikaan silloin odottaa tuolla… silloin kun hänen on toimittava itsenäisesti.

Ja vihasta aivan vapisten ja katseessa taistelunvaatimus hän kohotti julman paljastushaluisesti sormensa parin askelen päässä meistä seisovaa ja meihin tuijottavaa Flibustjerovia kohti.

— Tuolta? — huudahti Flibustjerov ja hänen katseensa hämärtyi. — Miltä tuolta? Entä kuka sinä olet? — hän astui Stepan Trofimovitšin luo nyrkkiään pudistellen. — Ken olet? — hän ulvahti mielettömästi, kipeän tuskaisesti ja epätoivoisesti (huomautan, että hän tunsi Stepan Trofimovitšin erinomaisen hyvin ulkonäöltä). Vielä hetki Flibustjerov olisi varmasti siepannut häntä kauluksesta, mutta kaikeksi onneksi Lembke käänsi huudon kuultuansa päänsä meitä kohti. Hämmästyneenä, mutta tarkkaavasti hän katsahti Stepan Trofimovitšiin, aivan kuin hänelle samassa olisi jotakin selvinnyt, ja yht'äkkiä hän kärsimättömästi viittasi kädellään. Flibustjerov vaikeni.. Yritti viedä Stepan Trofimovitšin pois kansanjoukosta. Luulenpa muuten, että häntä jo itseäänkin halutti peräytyä.

— Kotiin, kotiin, — vaadin itsepäisesti, — siitä, ettemme saaneet selkäämme on meidän kiittäminen yksinomaan Lembkeä.

— Menkää, ystäväni, syy on yksin minun, en tahdo sekoittaa teitä tähän. Teillä on tulevaisuutta ja eräänlaisia mahdollisuuksia, mutta minä — mon heure a sonné [hetkeni on tullut].

Hän astui lujin askelin kuvernöörintalon ulkoportaille. Ovenvartija tunsi minut. Me ilmoitimme molemmat aikovamme Julija Mihailovnan luo. Vastaanottohuoneessa me istuuduimme ja aloimme odotella. En tahtonut jättää yksin ystävääni, mutta pidin vielä tarpeettomana puhua hänelle mitään. Hän oli kuten ihminen, joka on päättänyt uhrata elämänsä varmaan kuolemaan isänmaansa puolesta. Me emme istuneet vierekkäin, vaan eri puolilla huonetta, minä lähempänä ovensuuta, hän taas kauempana päinvastaisella suunnalla. Hän istui miettiväisenä, pää hieman taivutettuna ja nojasi kevyesti käsin kävelykeppiinsä. Leveälieristä hattuansa hän piteli vasemmassa kädessänsä. Näin me istuimme noin kymmenen minuuttia.

II.

Samassa Lembke tuli nopein askelin huoneeseen poliisimestarin saattamana, katsahti meihin hajamielisesti ja kiinnittämättä meihin sen enempää huomiota suuntasi askelensa oikealla puolella olevaan työhuoneeseensa, mutta Stepan Trofimovitšpa nousikin hänen eteensä ja sulki häneltä tien. Pitkäkasvuisen Stepan Trofimovitšin olemus, joka ei muistuttanut ollenkaan meitä muita tek' vaikutuksensa. Lembke pysähtyi.

— Kuka te olette? — hän mutisi hämmästyneenä, aivan kuin olisi osoittanut kysymyksensä poliisimestarille kuitenkaan kääntämättä päätänsä vähääkään tämän puoleen ja tarkastellen yhä Stepan Trofimovitšia.

— Virastaeronnut kollegiasessori Stepan Trofimovitš Verhovenski, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Stepan Trofimovitš arvokkaasti taivuttaen päätänsä, mutta silmissä tylsä ilme.

— Mitä asia koskee? — virkkoi Lembke päällikkömäisen lakonisesti ja ylhäisen kärsimättömästi käänsi korvansa Stepan Trofimovitšin puoleen pitäen häntä jonakuna aivan tavallisena anojana, joka aikoi jättää hänelle jonkin kirjallisen anomuksen.

— Tänään on luonani toimitettu kotitarkastus virkamiehen johdolla, teidän ylhäisyytenne nimessä, sen vuoksi haluaisin…

— Nimi? Nimi? — Lembke aivan kärsimättömästi kysäisi kuin jotakin aavistellen.

Stepan Trofimovitš toisti nimensä vieläkin arvokkaammin.

— A-haa-a! Se on… siis, se taimitarha… Arvoisa herra, te olette antanut ymmärtää… Oletteko professori? Professoriko?…

— Aikoja sitten minulla on ollut kunnia pitää muutamia luentoja… ———skin yliopiston nuorisolle.

— Nuo-ri-solleko! — Lembke suorastaan vavahti, vaikka toisekseen voin vaikka lyödä vetoa, että hän ymmärsi sangen vähän siitä, mistä nyt oli kysymys, käsittipä tuskin sitäkään, kenen kanssa hän oikeastaan puhui.

— Minä, arvoisa herra, en sitä salli. — Hän suuttui samassa kauheasti.
— Nuorisoa minä en hyväksy. Se ei ole mitään muuta kuin julistuksia.
Se on hyökkäys yhteiskuntaa vastaan, arvoisa herra, merihyökkäys,
flibustjerimaisuutta… Mitä suvaitsette pyytää?

Päinvastoin, teidän arvoisa puolisonne juuri on suvainnut pyytää minua luennoimaan huomisessa juhlassa. Minä puolestani en ano mitään vaan tulin vetoamaan oikeuksiini…

— Juhlassako? Juhlaa ei pidetä. Teidän juhlaanne minä en salli!
Luentojako? Luentojako? — hän huusi aivan järjettömänä.

— Toivoisin, että puhuttelisitte minua hieman kohteliaammin, teidän ylhäisyytenne, ette polkisi jalkaanne ettekä tiuskisi minulle kuin koulupojalle.

— Te, toivottavasti te ymmärrätte, kenen kanssa keskustelette? — Lembke punastui.

— Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne.

— Minä suojelen yhteiskuntaa, mutta te aiotte sen hävittää!… Hä-vit-tää! Te… Muistan muuten kuulleeni teistä jotakin, ettekö te juuri ole ollut kotiopettajana kenraalitar Stavroginan kodissa? —

— Kyllä, olen ollut… kotiopettajana… kenraalitar Stavroginan kodissa.

— Ja kahdenkymmenen vuoden ajan olette te muodostanut taimitarhan, kaiken sen taimitarhan, mikä nyt on täyttänyt mittansa… sen hedelmiä… Teidät minä kai äsken näin torilla. Olkaa varuillanne, arvoisa herra, olkaa muuten varuillanne, teidän ajatussuuntanne tunnetaan. Saatte olla varma siitä, että otan sen huomioon. Teidän luentojanne, hyvä herra, minä en voi sallia, en voi. Tämänkaltaisia anomuksia en voi ottaa vastaan.

Hän oli taas aikeessa lähteä pois.

‒ Toistan vielä kerran, että suvaitsette erehtyä, teidän ylhäisyytenne. Teidän puolisonne on pyytänyt minua pitämään — ei oikeastaan luentoa, vaan jonkin esitelmän kirjallisuudesta huomisessa juhlassa. Mutta minä itsekin olen aikonut nyt siitä kieltäytyä. Mitä nöyrimmästi pyytäisin vain selvitystä siihen, jos se suinkin on mahdollista miksi ja mistä syystä ja millä oikeudella minun luonani on tänään pidetty kotitarkastus. Minulta on viety muutamia kirjoja, papereita, yksityisluontoisia, minulle kalliita kirjeitä, ja viety ne käsikärryissä kaupungille…

— Kuka toimitti kotitarkastuksen? — Lembke havahtui nyt täydelleen, ja samassa hän myös punastui. Hän kääntyi kiivaasti poliisimestarin puoleen. Samalla hetkellä ilmestyi oviaukkoon kumaraselkäinen, pitkä ja kömpelö Blümin olemus.

— Kas, juuri tuo samainen virkamies, — Stepan Trofimovitš osoitti häntä. Blüm astui eteenpäin tosin syyllisen, mutta ei katuvan näköisenä.

— Vous ne faites que des bêtises, [Te teette vain tyhmyyksiä] — harmistuneena ja vihastuneena Lembke tiuskaisi tälle, ja samassa hän kokonaan muuttui ja havahtui.

— Suokaa anteeksi… — hän lepersi hyvin hämmästyneenä ja punastui niin paljon kuin suinkin voi, — kaikki tämä… kaikkeen tähän on varmasti syynä jokin väärinkäsitys… pelkkä väärinkäsitys.

— Teidän ylhäisyytenne, — Stepan Trofimovitš huomautti, — nuoruudessani jouduin erään hyvin karakteristisen tapauksen todistajaksi. Kerran erään teatterin käytävässä joku nopeasti läheni jotakuta toista ja lyödä läimähdytti koko yleisön läsnäollessa kajahtavan korvapuustin. Katseltuaan hieman paremmin, lyöjä huomasikin, että korvapuustin saanut henkilö ei ollut ollenkaan se, jolle tämä oli tarkoitettu, vaan ainoastaan hieman tämän näköinen, ja silloin hän vihastuneena ja kiireessään, kuten ainakin mies, joka ei voi tuhlata kallista aikaansa, lausui aivan täsmälleen samat sanat, kuten nyt teidän ylhäisyytennekin: »Olen erehtynyt, anteeksi, se on väärinkäsitys, pelkästään väärinkäsitys.» Ja kun loukattu yhä vielä siitäkin huolimatta oli loukkautunut ja alkoi häntä sättiä, niin hän huomautti tälle vain sangen harmistuneena: »Sanoinhan teille, että se oli väärinkäsitys, miksi te suotta minua sätitte!»

— Tämä… tämä, tämä on tietenkin hyvin huvittavaa… — Lembke koetti väkisin hymyillä, — mutta… mutta, ettekö huomaa, kuinka onneton olen tästä itsekin?

Tämän hän melkein huudahti ja… ja näytti melkein siltä, että hän aikoi peittää kasvot käsiinsä.

Tämä odottamaton ja kipeältä kajahtava huudahdus, melkeinpä itkunpurkaus, oli suorastaan sietämätön. Tämä oli varmasti eilisestä päivästä lukien ensimmäinen aivan selvä hetki, jolloin hän täydellisesti käsitti kaiken, mitä oli tapahtunut, — ja samassa hän vaipui mitä täydellisimpään, nöyryyttävään ja paljastusluontoiseen epätoivoon. Kukapa sen tietää, olisiko tarvittu montakaan hetkeä, ennenkuin hän olisi ratkennut itkuun, joka olisi kajahtanut koko salin yli. Stepan Trofimovitš katsahti ensin häneen oudon ihmettelevänä, taivutti sitten hieman päätään ja lausui syvän myötätuntoisesti:

— Teidän ylhäisyytenne, älkää antako enää minun turhan valitteluni häiritä teitä ja käskekää vain palauttaa minulle kirjani ja kirjeeni…

Hänet keskeytettiin. Samassa silmänräpäyksessä nimittäin Julija
Mihailovna palasi touhukkaasti koko seurueensa saattamana takaisin.
Mutta tätä kaikkea tekisi mieleni kuvailla tarkemmin.

III.

Kaikista kolmista ajoneuvoista noustiin yhtenä ainoana joukkona suoraan vastaanottohuoneeseen Julija Mihailovnan huoneisiin vei kuistikolta aivan erikoinen ovi vasemmalle, mutta tällä kertaa kaikki tulivat salin kautta, — ja luulenpa, että tämä tapahtui nimenomaan sen vuoksi, että täällä oli Stepan Trofimovitš ja että kaikki se, mikä hänelle oli tapahtunut, samoinkuin sekin, mikä koski špigulinilaisia, oli jo ilmoitettu Julija Mihailovnalle, heti hänen saavuttuaan kaupungin rajan sisäpuolelle. Tämän oli kai kiirehtinyt ilmoittamaan Ljamšin, joka jonkin hairahduksen vuoksi oli jätetty kotiin ja joka ei siis ollut retkellä mukana, vaan oli saanut siis kaikesta tiedon jo ennen muita. Vahingoniloisena hän oli heti lähtenyt vuokratulla kasakan hevospahaisella Skvorešnikiin päin palaavia huvimatkailijoita vastaan iloisine uutisineen. Luulenpa, että Julija Mihailovna äärimmäisestä päättäväisyydestään huolimatta joutui hiukan hämilleen kuultuaan nämä ihmeelliset uutiset, mutta varmasti vain yhdeksi ainoaksi silmänräpäykseksi. Tämän kysymyksen niin sanoaksemme poliittinen puoli ei voinut häntä kovin huolestuttaa: olihan Pjotr Stepanovitš jo ainakin kolmisen kertaa koettanut teroittaa hänen mieleensä, että špigulinilaiset metelöitsijät olisi ollut kaikki piestävä, ja Pjotr Stepanovitš taas oli kieltämättä jo jonkin aikaa ollut hänen silmissään erinomainen auktoriteetti. »Mutta… joka tapauksessa hän saa tämän vielä kalliisti maksaa», hän ajatteli varmasti itsekseen ja näin sanoessaan hän sanalla hän tarkoitti tietenkin — aviomiestänsä. Aivan ohimennen huomautan, että Pjotr Stepanovitš ei tällä kertaa en pahaksi onneksi ollutkaan mukana tällä yhteisellä retkellä, eikä häntä ollut kukaan edes nähnyt aamusta lähtien. Huomautan vielä lisäksi, että Varvara Petrovna vastaanotettuaan luonaan vieraat oli palannut yhdessä heidän kanssaan kaupunkiin (samoissa ajoneuvoissa Julija Mihailovnan kera). Hänen oli välttämättä oltava läsnä siinä viimeisessä huvitoimikunnan kokouksessa, jonka oli määrä huolehtia huomisesta juhlasta. Häntä olivat varmasti huvittaneet Ljamšinin ilmoittamat tiedot Stepan Trofimovitšista, ehkäpä ne olivat tehneet hänet hieman levottomaksikin.

Andrei Antonovitšille koitti palkanmaksu viipymättä. Voi, hän tunsi sen heti katsahdettuaan ihanaan puolisoonsa. Avoimin katsein, lumoavan hymyilevänä Julija Mihailovna lähestyi nopeasti Stepan Trofimovitšia, ojensi sirosti tälle hansikoidun kätensä ja sirotteli hänelle mitä mairittelevimpia tervehdyksiä, — aivan kuin hänen päähuolenansa tänä aamuna olisi ollut mitä kiireimmin ehtiä sanomaan jotakin sangen miellyttävää Stepan Trofimovitšille ja saada ilmaistuksi ilonsa siitä, että hänellä oli nyt vihdoinkin onni nähdä hänet kodissaan. Ei ainoatakaan viittausta aamulliseen kotitarkastukseen, aivan kuin hän ei olisi vielä tietänyt siitä yhtään mitään. Ei ainoatakaan sanaa aviomiehelle, ei ainoatakaan katsetta tämän puoleen, aivan kuin tätä ei olisi salissa ollutkaan. Eikä siinä vielä kylliksi. Stepan Trofimovitšin hän yksin anasti heti mahtipontisesti seuraansa ja vei hänet vierashuoneeseen, — aivan kuin ei olisi huomannutkaan tällä olleen minkäänlaista ajatustenvaihtoa Lembken kanssa, eikä sitä olisi kannattanutkaan jatkaa, vaikka niin olisi ollutkin. Toistan vielä kerran: minusta näytti, että huolimatta tästä ylevästä otteestaan Julija Mihailovna tällä kertaa kuitenkin taas pahasti erehtyi. Hänen apurinaan tässä kaikessa oli Karmazinov (tämä oli Julija Mihailovnan erikoisesta pyynnöstä ottanut osaa retkeilyyn ja siten, vaikka tosin näin kiertoteitse, tullut kuitenkin lopulta lähteneeksi vieraskäynnille Varvara Petrovnan luokse, josta tämä heikkoudessaan oli ollut hyvin riemuissaan). Jo heti ovesta tullessaan (hän oli tullut viimeisenä) Karmazinov oli huudahtanut huomattuaan Stepan Trofimovitšin ja tuppautunut tätä syleilemään keskeyttäen Julija Mihailovnan haastelun.

— On kulunut kesiä jos talviakin siitä, kun viimeksi tavattiin!
Vihdoinkin… Excellent ami.

Hän aikoi suudella, mutta ojensi tietenkin vain poskensa. Säikähtyneen
Stepan Trofimovitšin oli pakko suudella sitä.

— Cher, — hän puheli minulle sitten illalla tätä kaikkea tämän päiväistä muistellessaan, — sinä hetkenä ajattelin: kumpi meistä lienee katalampi? Hänkö, joka syleili vain halventaakseen minua jo samana hetkenä, vai minäkö, joka halveksin häntä sekä hänen poskeansa ja kuitenkin nuolin sitä, vaikka olisin voinut kääntyä poiskin… Hyi!

— No, kertokaahan nyt, kertokaahan, — Karmazinov sähisi ja sihisi, aivan kuin olisi luullut mahdolliseksi, että joku saattaisi kertoa siinä silmänräpäyksessä hänelle koko kaksikymmentäviisivuotisen elämänsä. Mutta tämä typerä kevytmielisyys kuului »korkeampaan tyyliin».

— Muistattehan, että tapasimme toisemme viimeksi Moskovassa Granovskin kunniaksi järjestetyillä päivällisillä ja että siitä on kulunut nyt kaksikymmentäneljä vuotta… — alotti kertoilemisensa järkevästi (mutta ei siis ollenkaan korkeatyylisesti) Stepan Trofimovitš.

— Ce cher homme, — keskeytti hänet… kovaäänisesti ja tuttavallisesti Karmazinov pudistellen häntä olkapäästä jo hieman liian ystävällisesti, — mutta viekäähän meidät pian huoneisiinne, Julija Mihailovna, siellä hän voi istua ja kertoa kaiken.

— Ja kuitenkaan en ollut koskaan ollut läheinen ystävä tuon oikullisen ämmän kanssa, — yhä vihasta vielä aivan vapisten sinä samaisena iltana jatkoi minulle valittelujaan Stepan Trofimovitš, — me olimme kumpikin silloin vielä nuorukaisia, ja kumminkin jo silloin aloin vihata häntä… aivan samoin kuin hänkin jo vihasi minua…

Julija Mihailovnan salonki oli pian täpötäynnä. Varvara Petrovna oli erikoisen kiihottunut, vaikka yrittikin näyttää hyvin välinpitämättömältä, ja huomasin pari, kolme vihantäyttä katsetta, jotka hän loi Karmazinoviin, ja pari raivostunutta Stepan Trofimovitšiin, — raivostunutta jo kaiken varalta, raivostunutta mustasukkaisuudesta, rakkaudesta. Jos Stepan Trofimovitš tällä kertaa olisi jollakin tavoin erehtynyt ja sallinut Karmazinovin antaa itseänsä nenälle, niin Varvara Petrovna olisi nähtävästi heti paikalla riehahtanut ja lyönytkin häntä. Unohdin mainita, että läsnä oli myös Liza, enkä ollut vielä koskaan aikaisemmin nähnyt häntä niin riemukkaana, huolettoman iloisena ja onnekkaana. On itsestään selvää, että Mavriki Nikolajevitš oli myös siellä. Nuorten naisten ja noiden hieman liian vapaasti käyttäytyvien nuorukaisten parissa, nuorukaisten, jotka muodostivat Julija Mihailovnan tavanmukaisen seurueen ja joiden kesken tätä vapaata käyttäytymistä pidettiin vain iloisuutena ja jossa halpahintainen kyynillisyys oli viisautta, huomasin pari kolme uutta henkilöä: jonkun matkoiltaan meille poikenneen hyvin touhukkaan puolalaisen, jonkun saksalaisen lääkärin, terhakan ukon, joka äänekkäästi ja sydämensä pohjasta nauroi alinomaa omille sukkeluuksilleen, ja loppujen lopuksi jonkun vielä sangen nuoren pietarilaisen ruhtinas-pahaisen, jonka olemus oli kuin automaatti ja jolla oli valtiomiehen ryhti sekä hirvittävän korkeat kaulukset. Mutta saattoi huomata, että juuri tätä vierasta Julija Mihailovna piti erikoisessa arvossa ja oli levoton siitä, minkä vaikutuksen hänen salonkinsa tekisi tähän…

— Cher m-r Karmazinoff, — aloitti Stepan Trofimovitš puheensa. Hän oli asettunut istumaan sohvaan hyvin taiteelliseen asentoon ja alkoi jo puhella leperrellä yhtä sihittämällä kuin Karmazinov, — cher m-r Karmazinoff, meidän entisenä hyvänä aikanamme ja määrätynlaisten vakaumusten parissa eläneen miehen elämä, jopa kahdenkymmenenviiden vuoden välisenä aikanakin, ei saattane tuntua muulta kuin yksitoikkoiselta…

Saksalainen alkoi nauraa ääneen ja hirnahdellen. Hän nähtävästi luuli, että Stepan Trofimovitš oli sanonut jotakin kauhean naurettavaa. Tämä katsahti naurajaan teennäisen hämmästyneesti, mutta hänen katseensa ei vaikuttanut vähääkään. Katsahtipa ruhtinaskin, käännyttyään saksalaiseen päin kauluksineen päivineen ja silmälasit nenällään, mutta hänenkään katseessaan ei ollut erikoisempaa uteliaisuutta.

— … muulta kuin yksitoikkoiselta, — Stepan Trofimovitš toisti tämän tahallaan mahdollisimman pitkäveteisesti ja tahdittomasti venytellen jokaista sanaansa. — Sellaista on ollut elämäni koko tämän neljännesvuosisadan ajan, et comme on trouve partout plus de moines que de raison [ja kun kaikkialla on enemmän munkkeja järkeä…], ja koska minä tähän olen täydellisesti tyytynyt, niin on käynytkin siten, että minä koko tämän neljännesvuosisadan ajan…

— C'est charmant, les moines, — kuiskasi Julija Mihailovna kääntyen vierellään istuvan Varvara Petrovnan puoleen.

Varvara Petrovna vastasi vain ylpein katsein. Mutta Karmazinov ei jaksanut sietää sitä menestystä, jonka ranskalainen lauseparsi oli aiheuttanut, vaan kääntyi nopeasti ja kirkuvin äänin keskeytti Stepan Trofimovitšin:

— Mitä minuun tulee, niin olen kaiken suhteen jo kokonaan rauhoittunut ja olen istunut nyt jo seitsemättä vuotta Karlsruhessa. Ja kun viime vuonna kaupungin valtuusto päätti laitattaa uuden vesijohtoputken, niin tunsin kaikesta sydämestäni, että tämä karlsruhelainen vesijohtokysymys oli minulle armaampi ja kalliimpi kuin kaikki nuo rakkaan isänmaani monet kysymykset… koko tuona täkäläisten niin sanottujen reformien aikakaudella.

— Minun on pakko myöntää tuntevani samoin, vaikkapa tekisinkin sen vastoin sydämeni käskyä, — huoahti Stepan Trofimovitš hyvin merkitsevästi painaen alas päänsä.

Julija Mihailovna oli riemuissaan: keskusteluun oli tullut syvyyttä ja määrätty suunta.

— Likaviemärinkö? — tiedusteli lääkäri äänekkäästi.

— Vesijohtoputken, tohtori, vesijohtoputken, olinpa apunakin heille suunnitelmaa laadittaessa.

Tohtori nauroi remakasti. Hänen mukanansa nauroivat muutkin ja tällä kertaa nimenomaan tohtorille, joka ei tätä kuitenkaan huomannut, vaan oli hyvin tyytyväinen, että kaikki nauroivat.

— Sallikaahan minun olla kanssanne eri mieltä, Karmazinov, kiiruhti Julija Mihailovna sanomaan sanansa. — Karlsruhen laita olkoon miten tahansa, mutta te tahdotte aina olla niin salaperäinen. Tällä kertaa emme kuitenkaan usko teitä. Kuka nykyisistä venäläisistä kirjailijoista on esittänyt kaikkein nykyaikaisimmat tyypit, aavistanut kaikkein nykyaikaisimmat kysymykset, osoittanut juuri ne nykyajan tärkeimmät kohdat, jotka muodostavat nykyaikaisen toimenmiehen tyypin? Te, te yksin eikä kukaan muu. Turhaa teidän on kaiken tämän jälkeen vakuuttaa, että olette välinpitämätön kotimaanne asioista ja omaatte mielenkiintoa vain karlsruhelaista vesijohtoputkea kohtaan! Haha!

— Olenhan tosin, — myönsi Karmazinov makeilevasti, — Pogošejevin tyypissä tahtonut tuoda esille kaikki slavofiilien heikkoudet ja Nikodimovin tyypissä taas kaikki »länsimaisten» puutteet…

— Kaikkiko muka! — kuiskasi Ljamšin hiljaa.

— Mutta tämän teen vain ohimennen, vain jotenkin tappaakseni kulumatonta aikaa ja… tyydyttääkseni täten maanmiesteni itsepintaisia vaatimuksia.

— Te tiedätte varmaankin, Stepan Trofimovitš, — jatkoi Julija Mihailovna innostuneesti, — että huomenna meillä on mieluisa tilaisuus kuulla ihmeellisiä säkeitä… Semjon Jegorovitšin runollisen innoituksen kaikkein viimeisimpiä ja ihastuttavimpia tuotteita, — niiden nimenä on »Merci». Tässä teoksessaan hän ilmoittaa luopuvansa kirjailemisesta ja sanoo, että hän ei ryhdy siihen enää koskaan, vaikkapa tunsi enkeli taivaasta, tai paremmin sanoen, vaikkapa koko hienoin seurapiirimme alkaisi pyytää häntä muuttamaan päätöstänsä. Sanalla sanoen, hän jättää kynänsä ainiaksi, ja tämä siro »Merci» on osoitettu kiitollisuudeksi yleisölle sen ainaisesta ihastuksesta, jolla tämä niin monen vuoden aikana on seurannut hänen rehellisen venäläisen ajatuksen vaalimistaan.

Julija Mihailovna oli aivan autuuden huipulla.

— Niin nyt sanon hyvästit, sanon viimeisen »Merci» ja lähden pois… Siellä Karlsruhessa suljen sitten siimani, — Karmazinov alkoi vähitellen olla jo melkein itkuun valmis.

Kuten monet muutkin meidän suurista kirjailijoistamme (ja meillä kun taas on hyvin paljon suuria kirjailijoita), hän ei kestänyt kehumista, vaan kävi heti liian heikoksi terävästä, älystään huolimatta. Mutta mielestäni tämä on anteeksiannettavaa. Väitetään, että muudan meidän shakespeareistamme oli yksityisessä keskustelussa sanoa tokaissut aivan suoraan, että »eihän meidän suurien ole muuten mahdollistakaan» j.n.e., sanoipa sen vielä itse sitä edes huomaamatta.

— Siellä Karlsruhessa minä suljen silmäni. Meidän, suurten ei ole mahdollistakaan muuta kuin sulkea silmämme, sen jälkeen kuin olemme tehtävämme suorittaneet… odottamatta palkintoa… Niin olen tekevä minäkin.

— Antakaa osoitteenne, niin tulen Karlsruheen haudallenne, — sanoi saksalainen ja ratkesi äänekkääseen nauruun.

— Nykyjään voidaan lähettää kuolleitakin, rautateitse, — huomautti joku nuorista herroista aivan odottamatta.

Ljamšin suorastaan vingahteli riemuissaan. Julija Mihailovna rypisti kulmiansa. Huoneeseen astui Nikolai Stavrogin.

— Mutta minullehan sanottiin, että teidät oli muka viety poliisilaitokselle? — hän sanoi aivan ääneen ja kääntyi ennen muita Stepan Trofimovitšin puoleen.

— Eikö mitä, tapaus oli aivan yksityistä laatua, — vastasi Stepan Trofimovitš leikkisän iloisesti. Saanen uskoa, että se ei mitenkään vaikuta siihen, mitä olen teiltä pyytänyt, — Julija Mihailovna otti taas puheenvuoron, — saanen luottaa siihen, että te huolimatta tuosta epämieluisesta tapauksesta, jota en vieläkään oikein käsitä, ette anna meidän pettyä parhaimmissa toiveissamme ettekä kiellä meiltä nautintoa kuulla teidän esiintyvän esitelmöimässä kirjallisuusmatineassamme.

— En, oikein tiedä… nyt…

— Varvara Petrovna, olen todella aivan onneton… ajatelkaahan… juuri nyt, kun janosin mitä pikimmin tutustua henkilökohtaisesti kaikkein huomattavimpaan ja riippumattomimpaan järjen mieheen, niin kas silloin Stepan Trofimovitš ilmoittaakin aikovansa poistua luotamme.

— Kehumisenne oli niin superlatiivinen, että minun oikeastaan olisi pitänyt olla sitä kuulematta, — virkkoi Stepan Trofimovitš änkyttämällä, — mutta uskon, ja olenpa aivan varmakin siitä, että minun vaatimattoman persoonani läsnäolo teidän huomisessa juhlassanne ei ole ollenkaan välttämätön. Muuten olen…

— Tehän hemmoittelette hänet pahanpäiväisesti! — huudahti Pjotr Stepanovitš tullen nopein askelin huoneeseen. — Olin vasta parhaiksi saanut hänet hieman järkiinsä, ja silloin yhtenä ainoana aamuna — kotitarkastus, vangitseminen, poliisi riuhtoo häntä kauluksesta, ja täällä keinuttelevat häntä kuin kehdossa naiset, — täällä kaupunginhallitsijan salongissa! Nythän hänen jokaista niveltänsä suorastaan jomottaa ilosta. Tämmöisestä lahjanäytännöstä hän ei olisi saattanut uneksiakaan, kunhan ei vain nyt alkaisi ilmiantaa sosialisteja!…

— Se ei ole mahdollista, Pjotr Stepanovitš. Sosialismi on liian ylevä ajatus, jotta Stepan Trofimovitš kieltäytyisi sitä tunnustamasta, Julija Mihailovna ryhtyi innokkaasti puolustamaan tätä.

— Ylevä ajatus, mutta sen julistajat eivät suinkaan aina ole jättiläisiä, et brisons-là, mon cher [ja lopettakaamme tähän, ystäväni] — kääntyen poikansa puoleen ja nousten ylevän kauniisti paikaltaan.

Mutta nyt tapahtui jotakin aivan odottamatonta. Von Lembke oli jo kauan aikaa ollut salongissa, vaikka kukaan ei ollut häntä huomannut, siitäkään huolimatta, että kaikki olivat nähneet hänen tulevan sinne. Ollen yhä vielä entisessä vireessään Julija Mihailovna oli edelleenkin häntä aivan huomaamatta. Lembke asettui oven luo ja synkkänä sekä ankaran näköisenä kuunteli keskustelua. Kuullessaan huomautukset, jotka koskivat aamullisia tapahtumia, hän alkoi rauhattomana liikahdella paikallaan, katsahti ruhtinaaseen nähtävästi ihmetellen hänen eteenpäin törröttäviä, hyvin kovetettuja kauluksenkulmiansa ja vavahti sitten kuultuansa ja huomattuansa huoneeseen juoksujalkaa saapuneen Pjotr Stepanovitšin, ja juuri silloin, kun Stepan Trofimovitš oli parahiksi ehtinyt heittää letkauksensa sosialisteista, hän lähestyi tätä potkaisten ohikulkiessaan jalallaan Ljamšinia, joka samassa siirtyi hämmästyneenä ja teki teeskennellyn eleen hieroen olkapäätänsä aivan kuin olisi tahtonut osoittaa, että häneen oli kovasti koskenut.

— Riittää! — sanoi von Lembke siepaten lujasti säikähtänyttä Stepan Trofimovitšia kädestä ja kaikin voimin puristaen hänen kättänsä omassaan — Riittää, meidän aikamme flibustjereista tuomio on jo langetettu. Ei sanaakaan enää siitä. Toimenpiteisiin on jo ryhdytty…

Tämän hän virkkoi äänekkäästi, niin että se kajahti yli koko huoneen, ja lopetti puheensa lujin äänenpainoin. Hänen sanansa tekivät varsin omituisen vaikutuksen. Kaikki vainusivat jotakin sairaalloisen onnetonta olevan tulossa. Huomasin, miten Julija Mihailovna kalpeni. Tätä vaikutusta lisäsi vielä eräs aivan joutava pikku sattuma. Tehtyään tiettäväksi, että »oli ryhdytty toimenpiteisiin», Lembke käännähti äkillisin, liikkein ja aikoi poistua huoneesta, mutta parin askelen päässä hän kompastui mattoon ja oli vähällä langeta nenälleen. Hetkeksi hän pysähtyi, katsahti siihen paikkaan, johon oli kompastunut ja virkkoi ääneen: »siirrettävä», — ja poistui ovesta. Julija Mihailovna riensi hänen jälkeensä. Hänen poistuttuansa syntyi hälinä, niin ettei saanut oikein mistään mitään selvää. Toiset kuuluivat sanovan; että hän oli »hermostunut», toiset taas, että hän oli liiaksi »rasittunut». Muutamat osoittelivat sormellaan otsansa seutua, ja Ljamšin kohotti jossakin nurkassa kokonaista kaksi sormea otsansa yläpuolelle. Viittailtiin jonkinlaisiin perheriitoihin, ja kaikki tämä tietenkin tapahtui kuiskaamalla. Ei kukaan tehnyt lähtöä, vaan kaikki jäivät odottelemaan jotakin. Minulla ei ole tietoa siitä, mitä Julija Mihailovna ehti tänä aikana toimittaa, mutta ehkä noin viiden minuutin kuluttua hän palasi yrittäen voimiensa takaa näyttää rauhalliselta. Hän yritti kierrellen kertoa, että Andrei Antonovitš oli muka hieman kiihoittunut, mutta että tämä ei merkinnyt yhtään mitään, että hänelle joskus tapahtui tällä tavoin ja että näin oli ollut aina lapsuudesta asti, mutta että hän tunsi miehensä »paljon paremmin» ja että huominen juhla oli varmasti saattava hänet taas hyvälle tuulelle. Sen jälkeen hän sanoi vielä muutamia mairittelevia sanoja — mutta ainoastaan kohteliaisuudesta — Stepan Trofimovitšille ja sen jälkeen kehoitti äänekkäästi toimikunnan jäseniä heti alkamaan pitää istuntoa. Tällöin vasta alkoi ne, jotka eivät kuuluneet tähän toimikuntaan tehdä kotiinlähtöä, mutta tämän kohtalokkaan päivän surulliset tapahtumat eivät vieläkään olleet lopussa.

Jo samana hetkenä, jolloin Nikolai Vsevolodovitš oli tullut huoneeseen, olin huomannut, että Liza katsahti häneen nopeasti ja hyvin tarkkaavaisesti eikä irroittanut hänestä pitkään aikaan silmiänsä, — niin pitkään aikaan, että se lopulta jo herätti yleistä huomiota. Näin, että Mavriki Nikolajevitš kumartui takaapäin hänen puoleensa aikoen kai kuiskata jotakin hänelle, mutta nähtävästi muutti sitten mielensä ja suoristautui äkkiä katsellen syyllisen näköisenä ympärillensä. Nikolai Vsevolodovitš ei herättänyt suinkaan vähemmän uteliaisuutta: Hänen kasvonsa olivat tavallista kalpeammat ja hänen katseensa harvinaisen hajamielinen. Kohdistettuaan heti tullessaan ensimmäisen kysymyksensä Stepan Trofimovitšiin hän aivan kuin olisi heti sen jälkeen kokonaan unohtanut, missä oli, eikä liene muistanut lähestyä emäntääkään. Lizaan hän ei katsahtanut kertaakaan, — ei sen vuoksi, että hän ei olisi sitä tahtonut, vaan yksistään siksi, — tahdon tätä seikkaa erikoisesti tähdentää, — että hän ei tätäkään ollenkaan huomannut. Ja yht'äkkiä, pienen vaitiolon jälkeen, joka seurasi Julija Mihailovnan kehoitusta, että kokous aloitettaisiin, — yht’äkkiä kajahti Lizan tahallisen kova ääni. Hän kääntyi Nikolai Vsevolodovitsin puoleen.

— Nikolai Vsevolodovitš, joku kapteeni, joka nimittää itseänsä teidän sukulaiseksenne, vaimonne veljeksi, nimeltään Lebjadkin, kirjoittelee minulle yhä sopimattomia kirjeitä, moittii teitä sekä tarjoutuu ilmaisemaan minulle joitakin teitä koskevia salaisuuksia. Jos hän tosiaankin on teidän sukulaisenne, niin kieltäkää häntä loukkaamasta minua ja säästäkää minua noilta ikävyyksiltä.

Peloittava taistelun haaste kajahti noista sanoista, sen kaikki ymmärsivät. Syytös oli ilmeinen, vaikka se tytölle itselleenkin oli ehkä tullut aivan odottamatta. Hän muistutti ihmistä, joka oli ummistanut silmänsä heittäytyäkseen katolta alas.

Mutta Nikolai Stavroginin vastaus oli vieläkin hämmästyttävämpi.

Ensinnäkin oli jo hyvin omituista se, että hän ei ollenkaan hämmästynyt, vaan kuunteli Lizan sanoja mitä rauhallisimman tarkkaavaisesti. Ei ihmetystä enemmän kuin suuttumustakaan kuvastunut hänen kasvoissaan. Yksinkertaisesti, lujasti, vieläpä aivan kuin olisi tähän erikoisesti valmistunut, hän vastasi tähän kohtalokkaaseen kysymykseen.

— Se on totta, onnettomuudekseni olen tämän miehen sukulainen. Olen hänen sisarensa, syntyjään Lebjadkinan, aviomies ja olen ollut jo pian viiden vuoden ajan. Olkaa aivan varma siitä, että esitän hänelle nämä vaatimuksenne mahdollisimman pian, ja takaan, että hän ei tule enää teitä häiritsemään.

En unohda koskaan sitä kauhun ilmettä, joka nyt kuvastui Varvara Petrovnan kasvoissa. Aivan mielettömänä hän kohosi tuoliltaan oikea käsi ojennettuna, aivan kuin olisi sillä tahtonut suojella itseänsä jotakin vastaan. Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen, Lizaan, kaikkiin muihin, hymähti samassa määrättömän ylimielisesti sekä poistui rauhallisesti huoneesta. Kaikki huomasivat, miten Liza syöksähti pystyyn sohvalta, heti kun Nikolai Vsevolodovitš oli kääntynyt lähteäksensä, ja aivan selvästi näytti aikovan lähteä juoksujalkaa tämän jälkeen, mutta yht'äkkiä hän taas aivan kuin havahtui eikä lähtenytkään juoksemaan, vaan poistui aivan rauhallisesti sanomatta sanaakaan kenellekään ja katsahtamatta kehenkään, vain Mavriki Nikolajevitšin saattamana, joka tietenkin riensi hänen jälkeensä…

Siitä hälinästä ja niistä puheista, jotka tämä tapaus synnytti tänä iltana kaupungissamme, on turhaa edes mainita. Varvara Petrovna sulkeutui kaupunkitaloonsa, ja Nikolai Vsevolodovitšin kuultiin ajaneen suoraan Skvorešnikiin edes äitiänsä tapaamatta. Stepan Trofimovitš kehoitti minua illalla menemään cette chère amien luo ja rukoilemaan tätä päästämään hänet luokseen, mutta minua ei otettu vastaan. Stepan Trofimovitš oli hyvin hämmästynyt ja valitteli itkien: »Sellainen avioliitto! Sellainen avioliitto! Sellainen kauhistus perheessä.» Näin toisteli hän tuon tuostakin. Hän muisteli muuten myös Karmazinovia ja sätti häntä kauheasti. Tarmokkaasti hän valmistautui kuitenkin myös huomista luentoansa varten, — voi niitä taiteilijaluonteita! Hän harjoitteli oikein peilin edessä ja koetti palautella mieleensä kaikki sukkeluudet ja terävät huomautukset, joita hän oli elämänsä varrella keräillyt ja kirjoittanut yksistään sitä varten hankittuun vihkoseen, voidakseen ne liittää jotenkin huomiseen luentoonsa.

— Ystäväni, kaiken tämän teen ylevän aatteen vuoksi — hän haasteli minulle nähtävästi puolustautuen — Cher ami, kaksikymmentäviisivuotiselta paikaltani olen nyt irtaantunut ja lähtenyt liikkeelle, mutta minne — en tiedä, mutta liikkeelle olen ainakin lähtenyt…

VIITTEET:

[1] Turgenevin »Isät ja lapset» romaanin päähenkilö, »nihilisti»-tyyppi. Suom. huom.

[2] Röyhkeä, kaikkia siveellisiä periaatteita vailla oleva valehtelijatyyppi Gogoljin »Kuolleissa sieluissa». Suom. huom.

[3] Veijarityyppi Gogoljin »Kuolleissa sieluissa». Suom. huom.

[4] Muudan vv:n 1667—71 maaorjakapinain johtaja, vapaudensankarina ihannoitu kasakka. Suom. huom.

[5] Kansanomainen Venäjän nimitys. Suom. huom.

[6] Viitataan runoilija Deržavinin oodiin »Jumala», jossa hän sanoo: »Olen kuningas, orja, mato, Jumala!» Suom. huom.

[7] Moskovan luostarista paennut munkki Grigori Otrepjev, ensimmäinen vale-Dmitri (valetsaari). Suom. huom.

[8] Tšernyševskin (1828—89) romaani, johon oli koottu kaikki kirjailijan yhteiskunnalliset mielipiteet ja jota sen ajan nuoriso käytti suorastaan käsikirjanansa. Suom. huom.

[9] Kansansadun kuninkaanpoika, kauneuden, viisauden ja kaiken hyvyyden henkilöitymä. Suom. huom.

[10] Dostojevski tarkoittanee itsensäsilpojain lahkon »Kristusta», Danila Filippovitšia, vaikka on muistanut nimen väärin. Suom. huom.