The Project Gutenberg eBook of Viinamäen Eenokki, by Juho Hoikkanen

Suuri punainen kukko nosti päänsä siiven alta ja kohentuen makuuasemasta jaloilleen yöpuullaan navetan nurkassa venytteli siipiään ja jalkojaan taaksepäin. Sitten se vilkuili arvostelevasti sivuillaan makaaviin kanoihin ja kurkisti toisella silmällään alemmalle orrelle, mutta sielläkin näyttiin nukuttavan vielä sikeässä unessa. Vanha kukko kurkotti nyt kaulaansa ja honottavalla nenä-äänellä päästi ensimäisen aamukiekaisunsa: agga-aa-gaa! Jääden hetkeksi ylevään lauluasentoonsa kukko pää kallellaan kuulosti, millaisen vaikutuksen laulu teki nukkujiin. Mutta se ei näyttänyt tehneen juuri minkäänlaista vaikutusta — joku uninen urahdus, joku rakoutuva ja taas umpeen painuva silmä tai laiska pyrstön heilahdus vain. Perheen pää painautui jälleen makuulle, veti päänsä tuuheitten kaulahöyhentensä suojaan kuin turkin kaulukseen ja pyrstö veltosti riippuen, punaiset liperit rinnalla, näytti vaipuneen jonkunlaisiin torkkuviin mietteisiin — mitä lie mietiskellyt.

Puoli tuntia myöhemmin kukko lauloi toisen kerran, ja sen äänessä kalskahti tällöin niin käskevä sointu, että se ravisti uneliaimmankin kanan hereille.

— Hot-hot-hot — hyvää huomenta, hyvää huomenta, eukkoseni, honotti kukko ystävällisesti.

Päivä näytti alkavan suloisessa sovussa. Mutta silloin muuan perhetapoja halveksiva poikakana lentää räpsäytti ensimäisenä alas yöpuulta.

— Hot-hot! kiljahti loukkaantunut kukko julmistuneena, pudottausi alas ja pää ojona, siivet harassa lähti kiitämään räkättävän hulikaanin jäljessä. Juuri kun pitempisäärinen kukko oli saamaisillaan nokallaan kiinni pakenijan pyrstöstä, pelastautui tämä lentämällä ylös, jollaista temppua kömpelö kukko ei kyennyt niin nopeasti tekemään. Tällä tavoin kierreltyä ja risteiltyä tyhjässä navetassa sai kukko viimein kanan ahdistetuksi erääseen nurkkaan, iski nokallaan sen niskaan kiinni ja tukisti — tukisti niin, että irtautuneet niskahöyhenet pöllysivät. Lopuksi kannustettuaan ja vedettyään siipeä jätti kukko hairahtuneen omiin oloihinsa.

Toiset kanat, jotka sydän kurkussa olivat orrellaan seuranneet järkyttävää perhekohtausta, lentää räpyttivät vuorotellen alas, ja perhekunta lähti rattoisasti jokeltaen toikkaroimaan navetan avonaisesta ovesta ulos. Kanojen nokkiessa syötävää suuhunsa lentää rapsautti kukko piha-aidan harjalle ja kiekaisi:

Viinamäen talon isäntä kohotti päätänsä kamarin sängyssä ja katsoi kelloon. Se oli neljän paikkeilla, niinkuin ollakin piti — tämä talon nykyinen kukko ei hairahtunut juuri koskaan. Isäntä nousi vuoteelta ja puoleksi pukeutuneena meni soittamaan tallin päädyssä olevaa ruokakelloa. Hänen tempoessaan maahan ulottuvasta nuorasta meurusi suuri kello kaikkien ruokakello en yhteistä säveltä: vel-lil-le, vel-lil-le, vel-lil-le! Katollinen kannatinteline tutisi ja kitisi ja sen jatkona oleva salko heiluen kirahtelevine viirinlehtineen huojui kuin myrskyn käsissä.

Hetkistä myöhemmin avautuivat makuuaittojen ovet ja unisilmäisiä, pörröpäisiä palvelijoita työntyi ulos päivän toimiin. Naiset ottivat maitoaitasta puhtaat kiulunsa ja kyykistyen; karjatarhassa Torstikkinsa ja Perjakkansa kupeelle alkoivat hyräillen aamulypsynsä. Valkoisina suihkuina virtasi maito sohisten vaahtoaviin kiuluihin.

Miesväki meni väentupaan, jonne jo aikaisemmin oli kertynyt useita päivätöihin tulleita torppareita. Isännän tuotua pöytään pikarin ja viinapullon kävivät miehet vuorotellen naukkaamassa aamuryyppynsä — kahvia annettiin työväelle vain pyhä-aamuin — minkä jälkeen he viitakkeet olalla painuivat läheiselle niitylle heinän kaadantaan.

Isäntä palasi kamariinsa päärakennukseen. Kumottuaan suuhunsa pari ryyppyä hän — pullo toisessa kädessä, pikari toisessa — jäi suu maireellaan katsomaan avatusta akkunasta ulos, nauttien hiljaisuudessa raikkaan aamun ja ryyppyjen aiheuttamasta hyväntunteesta. Mutta kun isännän katse sattumalta osui lypsypuuhissa ahkeroiviin palvelijattariin, synkistyi hänen muotonsa. Hän iski vihaisena pullon pöytään ja käveli kiivaasti parin huoneen läpi emännän makuukamarin ovelle. Kuunneltuaan kotvan sekavaa unissapuhelua hän jysäytti nyrkillään, oveen, viivähti vielä hetkisen tarkkaavana paikallaan ja poistui hitain askelin kamariinsa, jatkaen siellä verkkaista kävelyänsä edestakaisin, pää miettivästi kumarassa, kädet selän takana.

Jysäykseen herättyään emäntä ponnahti säikähtäen istualle vuoteellaan, pukeutui ja polvistui lattialle sänkynsä viereen rukoilemaan, tällä kertaa tavallista kiihkeämmin. Hän kurkotti ristiin liitetyt kätensä laipiota kohti ja pudisteli niitä, ikäänkuin siten pakoittaakseen ylhäällä olijan kuulemaan tuskaisia kuiskauksiansa. Hänen ylös kohotetut kasvonsa olivat melkein läpikuultavan valkeat, ja suurissa sinisissä silmissä vaihteli heijastaen sydämen tunteitten valo ja varjo, niinkuin sinisen lammen pinnalla pilvien ajalehtiessa auringon ohi.

»Rukoile sinäkin Jumalaa, Esteri lapseni, ettei hän sälyttäisi päällemme raskaampaa kuormaa kuin kantaa voimme», sanoi emäntä rukouksensa päätettyään vuoteella loikovalle tyttärelleen, joka vaaleassa kauneudessaan oli äitinsä täydellinen nuoruuden kuva.

»Unta, unta… äiti näkee aina unta», keskeytti tytär hiukan kärsimättömästi.

»Niin, unta näin. Oli olevinaan seurat, lapseni, suuret uskovaisten seurat. Läänevä tupa oli Herran valittuja täynnä kuin pistetty humalisto, ja pappi puhui pöydän päässä, palava kynttilä edessä. Kesken saarnaa tunkeutui ovesta sisään mykkä mies, raskas nahkasäkki selässä, raivasi kyynärpäillään tiensä väkijoukon läpi pöydän luo ja viittasi kädellään papin vaikenemaan… Kuunteletko sinä ollenkaan?»

»Mies pudottaa jysäytti helisevän säkkinsä pöydälle pyhän kirjan viereen, otti kouransa täyteen kirkkaita hopearahoja ja säkinside hampaissa vaihtoi niitä kädestä toiseen, niinkuin lapset leikkivät hiekalla. Sitten mykkä pudotteli kilahtelevat rahat yksitellen toisten joukkoon, ojensi toisella kädellään rahasäkkiin, toisella raamattuun ja katsoi mustilla silmillään väkijoukkoon liikkumatonna kuin kuva — näin, tällä-tavalla.»

»Sitten — rakas Esteri, minun kieleni ei taivu sitä sanomaan: suurin osa uskovaisia seurasi sitä mykkää miestä. Ja — voi, hyvä Jumala!»

»Lavealle tielle, lavealle tielle menivät, tämän maailman jumalan jäljessä juoksivat. Me muutamat jäljelle jääneet hyyvistyimme yhteen kuin hätääntyneet lampaat ja lauloimme — näin:

»Murheellisina veisatessamme kuului autiossa tuvassa humaus, niinkuin suurten siipien isku, ja jääkylmä viima löi vasten kasvojamme. Kynttilän liekki lepatti kuin tuulessa ja tupsahti viimein sammuksiin. Istua värjötimme pilkkosen pimeässä, kun yhtäkkiä — voi, kauhistuksen paikka! — akkunat leimahtivat veripunaisiksi ja koko maailma näytti olevan tulen vallassa. Ulkoa kuului hätäkellon soittoa ja ohi rientäviä kiivaita askeleita. — Maailman loppu, maailman loppu! kuiskailimme toisillemme, kun samassa alkoi kuulua hätähuutoja: Valkea on irti! Viinamäen talo palaa! Kiiruhdimme vaaran paikalle. Tuli roihusi jo tämän uuden pytingin katolla ja lipoi punaisilla kielillään mustaa taivasta. Oli paljon väkeä palavan rakennuksen ympärillä, mutta kukaan ei pannut tikkua ristiin valkeaa sammuttaakseen. Se mykkä mies seisoi ulohtaalla käsivarret ristissä rinnalla ja katseli toimetonna, niinkuin muutkin — vaikka isäsi oli kamarissaan palavassa talossa.»

»Ei kukaan. Viimein putosi katto sisään, ja siihen romahdukseen heräsin… Tämä uni tietää jotakin, sano minun sanoneen.»

»Mitäpä se muuta tietäisi kuin häitä, äiti kulta: tulihan tietää rakkautta», sanoi tytär leikillisesti. »Mutta se katon romahdus taisi vain olla isän hyvä huomen meille, kun makaamme näin myöhään. Äiti menisi nyt maitoa siilaamaan tai puuhaamaan jotakin, mitä hyvänsä, ettei isä suutu. Onko äidin paha olla, kun isä on toisinaan niin kova?»

Esteri, parinkymmenen korvissa oleva talon ainoa perillinen, jäi edelleen virumaan vuoteelleen. Hän oli kuunnellut äitinsä unikertomusta vain puolella korvalla, ajatuksen asustaessa ylhäällä ullakolla, missä Kustaa Tikander, nuori tuomarin kirjuri ja nimismiehen apulainen, luultavasti vielä nukkui. Viime kevätkäräjiltä lautamiehen toimesta palatessaan isäntä oli tuonut »herrassöötingin» mukanaan ja siitä alkaen tämä oli asunut talon ullakkokamarissa vuokralaisena.

Jo useana vuotena, aina Esterin ripille pääsystä alkaen, olivat kosiomiesten komeat oriit kalistelleet rautariimujaan Viinamäen talon tallin seinässä, milloin ulko- milloin sisäpuolella, riippuen siitä, kuinka mieluinen kävijä oli isännälle. Sulhasia ja näiden puhemiehiä oli käynyt läheltä ja kaukaa ulkopitäjistä asti, kuuluisia rikkaitakin. Mutta heidän naimatarjouksiinsa Esteri ei antanut myöntävää ei kieltävää vastausta, löi useimmiten asian vain leikiksi ja kuittasi naurulla, kiihottaen siten kosijoita yhä uusiin ponnistuksiin.

Tuli sitten tämä köyhä kirjuri, ja siitä pitäen Esteri piiloutui kamariinsa, milloin joku kosija talonpoikaiskomeudessaan karautti oriillaan Viinamäen pihalle. Ei siksi, että hän olisi ollut kihloissa Kustaa Tikanderin kanssa tai edes tiennyt, rakastiko tämä häntä siinä mielessä, mutta niin oli, että vain Kustaan kuva väikkyi hänen mielessään päivin ja unettomin öin.

Viimeisenä talonväestä nousi Esteri vuoteeltaan, pukeutui jotenkin koristeellisesti ja kampasi jakauksen pään vasemmalle puolelle. Toimitettuaan lopuksi huolellisen itsekatselmuksen salin suuren kuvastimen edessä hän ullakon jyrkkiä portaita kavuten vei aamukahvia kirjurille, laskien tarjottimen kirjoituspöydälle, jonka ääreen Tikander oli jo asettunut työskentelemään.

»Te olette kovin ahkera, herrassöötinki. Mitä te aina kirjoitatte, päivät pitkät?» kysyi Esteri ja kumartui tarkastamaan pöydällä olevia papereita.

»Oikeuden pöytäkirjoja ne vain ovat joutavanpäiväisiä riitajuttuja», vastasi kirjuri.

»En ymmärrä — taitaa olla ruotsia?» sanoi Esteri, saatuaan selon vain parista nimestä.

»Mistä asiasta nämä Saara Mattstotter ja Ville Laulainen riitelevät keskenään?» uteli Esteri edelleen.

»Tämä Saara Mattsdotter riitelee vain tältä Ville Laulaiselta eläkettä lapselleen.»

»Ei niin kiirettä», sanoi kirjuri kietaisten kätensä tytön vyötäisille ja veti hänet syliinsä kiikkutuoliin.

»Ei saa — ei saa», kuiskasi Esteri tuskin kuuluvasti, yrittämättäkään vapautua suloisesta vankeudestaan.

»Miksei saa?» suhisi kirjuri hänen niskaansa ja pusersi saalistaan yhä kiinteämmin rintaansa vasten.

Rakastuneet istuivat ääneti sylityksin ja keinuivat hiljaa, kunnes kirjuri alkoi tuntea hiljaista nytkähtelemistä povellansa. Vilkaistuaan Esteriin hän huomasi kyyneleitä tämän silmissä.

»Välitänhän minä, rakastanhan minä», vakuutti kirjuri ja sanojensa tueksi pusersi tyttöä sylissään, että rutisi.

»Niin mutta… jos te narraatte, jos herrassöötinki vain aikansa kuluksi — paremman puutteessa», epäili Esteri ja yritti kietoa kätensä kirjurin kaulalle, mutta nykäisi sen kuitenkin takaisin.

»Nyt Esteri on paha», sanoi Tikander ja huomattuaan tytön aikeen kiersi hänen kätensä kaulalleen.

»On… minä olen nyt niin onnellinen», sanoi Esteri ja alkoi vapaan kätensä etusormen kynnellä raaputtaa ja puhaltaa kirjurin takin rintapielestä kuivunutta ruuan jätettä. Esterin sydämessä läikähti niin lämpimästi, että hän tunsi tarvetta jollakin tavoin osoittaa myötätuntoaan kirjurin yksitoikkoiselle työlle.

»Ei näy saaneen toteen — mutta kulut näytään kuitatun», vastasi kirjuri.

»Olihan tuo edes hyvä, ettei kulunkia… Ai! kahvi jäähtyy. Minun täytyy nyt lähteä», sanoi Esteri ja poistui kevein askelin.

Kirjuri ryyppäsi jäähähtäneen kahvin ja levein kirjaimin ryhtyi jatkamaan Saara Mattsdotterin ja Ville Laulaisen ruotsalaista asiakirjaa.

II.

Eenokki Aataminpoika istui puolialastonna akkunan pielessä Viinamäen talon pienessä pihanpääkamarissa ja silmälasit nenällä etsi paitansa kauluksesta »murheen harmaita karitsoita». Löydettyään kureitten väliin piiloutuneita eläväisiä hän hyppystensä välissä nosteli niitä pöydän laidalle ja peukalonsa kynnellä napsautteli kuoliaaksi. Vain märät pilkut pöydän laidalla todistivat sammunutta elämää.

Kun saalis viimein näytti väsääntyvän, hän otti lasit nenältään, puki ylleen karkean rohdinpaitansa ja katsoi pienestä neliruutuisesta akkunastaan ulos pihamaalle. Heinäkuun ilta-aurinko paistoi vielä peltojen ja niittyjen takaiselle Honkavaaralle ja pihamaalla näkyi ihmisliikettä: ei ollut aika lähteä öiselle retkelle juuri vielä. Hän otti taskustaan kaksi avainta ja avasi kamarin lattiaan lujilla rautakiskoilla kiinnitetyn arkun ulko- ja sisälukon. Kopeloimaan vanhuuttaan mustuneitten paperien joukosta eläkekirjansa hän istui jälleen pöytänsä ääreen. Vaikka Eenokki ei osannut lukea kirjoitusta, tiesi hän kuitenkin tarkalleen, mitä paperi sisälsi.

»Tämän kautta siton minä itseni, että Veljelleni Talonpojallen Eenokki Aataminpojallen annan ruuan yhtessä pöytässä minun perheeni kanssa niin kauan kuin hän voi talon hyötyksi työtä tehtä. Kuin myös yhten kamarin lämpimän kanssa, yhten aitan, puolivillaiset vaatteet joka toinen vuosi, pukinnahkaiset vaatteet joka kolmas vuosi, kahtet alusvaatteet, yhtet saappaat, yhtet sukat ynnä teräset, yhtet lapaset, yhtet rukkaset, kymmenen kapanalaa peltoa ja hevosen kirkkoon yhten kerran kuussa.

Eenokki oli viime aikoina entistä useammin ottanut eläkekirjan arkustaan, katsellut sen kellastuneita lehtiä samoin tuntein kuin lapsi kuolemansairaan elättäjänsä kuihtuneita kasvoja ja koettanut mielessään kuvitella tulevaa kohtaloansa. Mutta joka kerta oli ajatus ajautunut samaan umpikujaan ja sinne läpipääsemättömään kinokseen takertunut:

Karjatarhassa lehdeksiä hakatessaan Eenokki oli tänään entistä elävämmin tuntenut, että hän ei jaksa enää kauan talon hyödyksi työtä tehdä, eikä kenenkään muunkaan hyödyksi.

Mutta kuinka on silloin käyvä, kun vapiseva käsi ei jaksa enää kassaraa kohottaa?

Hän kätki ryppyiset kasvonsa suuriin kämmeniinsä ja nojautuen pöytää vasten vaipui mietteisiinsä. Aika-ajoin hänen harmaa päänsä tutisi, ikäänkuin joku olisi hartioista ravistanut, ja hän puhalsi sieramistaan silloin tällöin pitkän, puoleksi viheltävän henkäisyn kuin höyrykattilasta liian paineen.

Kamarin nurkassa iänikuinen, mustunut kaappikello ainoine viisarineen mittaili hiljaisia yönhetkiä hitain askelin.

Vanhus kohotti päänsä ja katsoi ulos akkunastaan. Viimeinkin auringon rusko Honkavaaran korkeitten petäjien latvoissa oli sammunut ja heikko hämärä levittäinyt kaiken ylle. Talo, niityt, pellot, kaikki näyttivät nukkuvan ja uneksivan.

Eenokki nousi ja kätki eläkekirjan arkkuunsa lukkojen taakse, puki ylleen pukinnahkaisen puoliturkin, jonka harmaat karkeat karvat törröttivät päällä päin, ja painoi karvalakin korvilleen. Sitten hän salpasi saranoilla kääntyvän suojuksen akkunan eteen ja meni ulos. Lukittuaan kamarin oven kahteen lukkoon hän kävellä köpitti maantietä jonkun matkaa, kunnes talon näköpiiristä kadottua kampesi metsäpolulle, joka peltojen ja niittyjen aitovartta noudatellen johti Honkavaaralle.

Kuta pitemmälle matka edistyi, sitä kiivaampaa oli kulku. Oli oltava perillä sydänyön hetkellä — silloin se ilmestyy, jos on ilmestyäkseen. Loppumatkalla Eenokki palavassa kiihkossaan koetti juosta lönkyttää mutkittelevaa polkua kuin kömpelö karhu, puhkuen, hien valuessa kasvoilta. Honkavaara läheni lähenemistään suurena, peloittavana, salaperäisenä kuin tuhatvuotista untaan nukkuva jättiläinen, jota on vaarallista herättää.

Vuoren juurelle päästyään Eenokki otti kätköstään kaatuneen hongan ontosta rungosta puiseen varteen kiinnitetyn rautakoukun. Tämä ase kädessä, huulet tiukasti yhteen puristettuina, ettei vahingossakaan sanaa luiskahtaisi, hän hiipi eteenpäin varpaisillaan kuin arkaa lintua väijyvä kissa. Viimein hän pysähtyi, kohotti aseensa iskuvalmiiksi ja kurkottausi eteenpäin niin syvään, että oli kuukahtaa päin edessänsä olevaan lähteeseen. Siihen asentoonsa hän jäi, valmiina iskemään rautakoukkunsa kuparikattilan sankaan, milloin se vain näyttäytyisi.

Tähän Honkavaaran kuuluisaan lähteeseen on kätkettynä suuri summaton aarre.

Muuan upporikas sotaherra oli muinoisina vainonaikoina siihen hopeansa upottanut kuparikattilassa — saattoi olla useampiakin kattiloita. Sitten oli sotaherra kaatunut taistelussa vihollista vastaan, eikä kukaan tiennyt, minne hän oli määrättömät rikkautensa piilottanut.

Jonkun ajan kuluttua kuolemansa jälkeen herra oli ilmestynyt unessa entiselle palvelijalleen kesäisenä yönä ja neuvonut aarteen. Siihen uneensa herättyään mies oli kimmahtanut ylös vuoteeltaan kuin raketti ja lähtenyt liinasillaan juoksemaan lähteelle. Hänen vaimonsa luullen miehen tulleen hulluksi oli lähtenyt paitasillaan vilkaisemaan jäljessä. Lähteelle ehdittyhän he olivat nähneet kuparikattilan täynnä hopearahoja kelluvan veden pinnalla kevyenä kuin lastun. Kotkana oli mies iskenyt sankaan sulin käsin ja alkanut, raastaa aarretta ylös. Juuri kun hän oli saamaisillaan saaliinsa lähteen reunalle, ei vaimo ollut voinut hillitä itseään, vaan oli huudahtanut ilosta. Ikäänkuin näkymättömän käden tempaisemana oli kattila siinä silmänräpäyksessä vajonnut syvyyteen niin äkkiä, että oli nyäistä entisen palvelijan helvettiin herransa luo.

Siitä hetkestä alkaen oli mies istunut lähteen reunalla valoisina öinä ja odottanut aarteen uudelleen ilmestymistä kuolemaansa asti — mutta turhaan.

Monet nauroivat koko aarreasialle ja pitivät sitä satuna, mutta kuitenkin oli aina joku, joka siihen uskoi. Ja Eenokki Aataminpoika oli kaikkein uskovaisimpia.

Silmää räpäyttämättä hän yhä tuijotti lähteen kiehuvaan pohjaan. Mikä helvetin tuli sitä kiehuttanee, ja kuitenkin sen vesi on kylmää kuin jää ja niin läpinäkyvää kuin kirkkain lasi. Lähteen himmeän hopean värisille seinille oli sirotettu yltyleensä hopeankirkkaita palloja, isompia ja pienempiä. Mutta kun Eenokki niitä koukullaan kosketti, särkyivät ne kuin saippuakuplat.

Eenokki kääpäsi koukullaan pehmeää pohjamutaa, joka hetkeksi sekoitti osan lähteen vettä.

Eenokkia suututti ja hävetti. Hän oli lukemattomat kerrat ennen näinikään tyhjää kouraissut. Hän on pöllö, pöllö — pähkähullu! Ei siellä ole mitään, eikä ole koskaan ollutkaan — valetta kaikki!

Mutta Eenokki oli aarteen orja, hän tiesi sen itsekin. Kun vesi taas selvisi kirkkaaksi, tuntui jälleen siltä, että nyt — juuri nyt täytyy kattilan pullahtaa esiin lähteen kuohuvasta kidasta. Hän puri yhteen harvat jäljellä olevat hampaansa ja kohotti aseensa kuin tuulasmies, joka on iskemäisillään atransa hauen niskaan. Auta armias sitä kissanhännän vetoa, kun hän saa koukkunsa kattilan sankaan! Vetäköön sotaherra aarrettaan alaspäin, hän kiskoo ylöspäin. Jumaliste, hän ei hellitä koukun varresta — ennen vaikka päin lähteeseen.

Yhtäkkiä Eenokki hätkähti, kalpeni ja kallistihe nopeasti taapäin, ikäänkuin välttääkseen äkillistä iskua. Hänen juuri sotaherraa ajatellessa tämän hirveä haamu näyttäytyi lähteessä, karvaisena, kasvoiltaan peloittavana, pitkä keihäs kädessä ojennettuna Eenokin rintaa kohti. Pelosta vapisten vanhus aikoi hiipiä hiljaa pois vaaralliselta paikalta. Mutta samassa hänen mieleensä iski vapauttava ajatus. Hän kurkisti varovasti uudelleen lähteeseen ja näki siellä oman pukinnahkaisen kuvansa. Eenokki käsitti nyt, että hän oli kammahtanut omaa kuvaansa. Mutta miksi se ilmestyi juuri silloin, kun hän uhmaten ajatteli sotaherraa, ja miksei hän kuvaistaan ennen huomannut, vaikka sen olisi pitänyt näkyä kaiken aikaa hänen lähteeseen katsoessaan — sitä hän ei ymmärtänyt. Siksi tämä seikka jätti hänen mieleensä jäytävän epävarmuuden siitä, oliko äskeinen näky hänen kuvansa vai sotaherran haamu — tai joku vieläkin pahempi.

Arveltuaan puoliyön hetken jo vierähtäneen ohi ja toiveensa taaskin tyhjiin rauenneen Eenokki tunsi jännityksen lauettua pettymyksen aiheuttamaa herpaisevaa väsymystä. Hän kätki koukkunsa entiseen säilöönsä onttoon honkaan ja alkoi vaivaloisesti kavuta jyrkkää vuoren rinnettä ylös. Sen päälle päästyään hän poikkesi polulta jonkun verran syrjään ja vilkuiltuaan varovasti ympärilleen väänsi maan pinnalta litteän sammalpeitteisen paaden pystyyn vieressä olevaa puunrunkoa vasten. Kiven alla piilossa olleesta pienestä kuopasta hän nosti esiin pyöreän läkkisen karamellipöntön. Vedettyään kannen auki hän työnsi kätensä pönttöön kuin kirnuun ja otti sieltä polvelleen paksun nipun setelirahoja, katseli ja hyväili niitä kuin äiti rakasta lastaan. Kotitalosta saamansa perintöosuus ja lisäksi nuoruudessa muuten hankkimansa omaisuus oli siinä koskematonna. Täällä maan povessa maatessaan se ei ollut kasvanut, mutta ei ollut vähentynytkään. Eikä se saanut vastaisuudessakaan vähentyä — ennen kappale sydämestä kuin ainoakaan seteli toiselle.

Silloin tällöin peukaloonsa sylkäisten Eenokki laski visusti rahat ja lateli ne yksitellen jälleen pönttöön.

Asetettuaan kivikannen jälleen kuopan päälle Eenokki pisti pöntön kainaloonsa ja alkoi laskeutua vuoren rinnettä alas.

Aamupuolella yötä ehdittyään kamariinsa hän jännitti nuoran seinästä seinään sänkynsä yli ja ripusti setelit sille kuivamaan. Maaten selällään likaisella vuoteellaan päällyksettömän lammasnahkapeiton alla, suu autuaallisessa hymyssä, hän katseli seteleitä, jotka pitkänä rivinä näyttivät liitelevän hänen yllään kuin suojelusenkelit levitetyin siivin.

III.

Viinamäen talossa oli seurat, oikeat uskovaisten eli kämmentäjien seurat. Kaunis ilma ja naapurikylästä tulleen puhujan, räätäli Karstan maine oli houkutellut paitsi kämmentäjiä paljon muutakin väkeä kokoustalon pihamaalle, jossa räätäli pienen pöydän ääressä seisten saarnasi. Vihreällä nurmikolla lähinnä puhujaa istui uskovaisten lauma kylki kyljessä jäykän hartaana, silmät luotuina kiinteästi saarnaajaan. Muut kuulijat oleilivat loitompana mikä missäkin.

Räätäli Karsta, laiha, tulisilmäinen mies, selitti testamentista lukemaansa kohtaa aluksi hillitysti ja asiallisesti. Mutta nähtyään edessään vain jäykkiä, kyyneleettömiä silmiä arvostelevina tuijottavan häneen Karsta huomasi saarnaajamaineensa olevan vaarassa: se ei ole pappi eikä mikään, joka ei kykene edes akkoja itkettämään. Räätäliä suututti, hän kiihtyi kiihtymistään, samalla kun hän monen mielestä poikkesi väärälle raiteelle, hypäten aiheettomasti helvettiin. Hän kuvasi sen loppumattomia vaivoja, ja kidutusta niin elävästi ja voimallisesti, että kuulijain selkäpiitä karmi kylmät väreet ja maa tuntui polttavan jätkäin alla. Sinne joutuvat kaikki, jotka eivät heihin liity, kaikki, jotka eivät taivuta päätänsä heidän käsiensä alle ja saa syntejään anteeksi heiltä.

Uskovaisten joukosta alkoi kuulua itkuntyrskähdyksiä, voihkinaa ja voivotusta, ikäänkuin he olisivat joutuneet siihen piinanpaikkaan, jota puhuja juuri oli kuvannut. Siellä ja täällä horjahti joku heikkoverinen pyörtyneenä nurmikolle pitkin pituuttaan. Näitä palttinankalpeita, tylsästi eteensä tuijottavia virkeämmät käsikoukusta tukien taluttivat kaivolle, valellen kylmää vettä heidän ohimoilleen.

Itkukohtauksen ohi mentyä puhuja alkoi kuvata taivaan iloja ja ihanuutta, jotka heitä uskovaisia odottavat, myös niin kuulijainsa maun mukaisesti, että useat heistä eivät malttaneet olla hiljaa alallansa, vaan päästivät äänekkäitä naurun hörähdyksiä, hihkuivat ja syleilivät toisiaan.

Räätälin puhuessa talon isäntä ja kirjuri olivat istuneet piilossa vierashuoneen avatun akkunan pielissä, kuunnellen kuin varkain. Mutta kun pihamaalla saarnan päätyttyä alkoi tavanmukainen kämmentäminen, he asettuivat akkunan eteen katselemaan tätä toimitusta. Puhuja aluksi kysyi, oliko osaveljien ja -sisarien omillatunnoilla seurakunnalle tunnustettavia syntejä.

»Sehän käy kuin rasvattu. Ei muuta kuin tunnustaa kolttosensa, kämmenet kiireelle ja — sillä hyvä», huomautti kirjuri.

»Ei se aina niin helposti käy. Näkeekö herrässöötinki tuon pitkän miehen korston — tuon yksinäisen tuolla syrjempänä?» kysyi isäntä osoittaen sormellaan tarkoittamaansa henkilöä.

»Tuonko punatukkaisen hongankolistajan, joka pyyhkii kämmenillään silmiänsä?»

»Äijä paran sydämellä näyttää olevan jotakin — jotakin todellista. Mikä hän on miehiänsä?»

»Onpahan muuan mökkiläinen tuolta. Rannankylältä, Rannan Joosepiksi sanotaan. Eräänä yönä tässä kesemmällä… No, turkinpunainen!… jokohan Jooseppikin…?»

Huiskauttaen pitkää kättänsä kuin siten karkoittaakseen kaikki epäröimiset Jooseppi päättävästi käveli puhujan pöydän luo ja taivuttaen punaisen päänsä Karstan eteen sanoi:

»Näytät murheelliselta, veljeni. Mikä painaa raskaana sydäntäsi?» kysyi
Karsta.

Kun kysyjä ei näyttänyt pääsevän asian perille, kuiskutti muuan uskonveli hänen korvaansa jotakin.

»Niin… hm… niinkuin tiedätte, on tämä veli Jooseppi horjahtanut synnin polulle, uskoville murheeksi, maailman lapsille iloksi. Mutta nyt hän katuvaisena anoo anteeksiantamusta… Annetaanko?»

Polvistuneen Joosepin pään päälle sateli nyt päällekkäin ladottuja käsiä niin runsaasti, että hän oli luhistua kokoon ylenpalttisen armon ja anteeksiannon painosta.

»Etkö sinä myös tahdo antaa veljelle anteeksi?» kysyi räätäli eräältä kämmentäjältä, joka syrjempänä synkännäköisenä mulkoili toimitusta alta kulmain.

»En anna», vastasi mies jyrkästi. »Siihen kalloon en laske kämmentäni minä.»

»Jos Jooseppi lyö kolmekymmentä markkaa pöytään ja viisi markkaa sovinnolta, niin kuitit ollaan.»

»Mutta vene on luja… Perhana!… menepäs ja kähvellä yöllä naapurisi talaasta paras vene — paras tietysti, jopahan se huonoimman otti — soutele sitä tappuratullot hangoissa virstamäärin vieraisiin valkamiin ja myö hivauta omanasi tietämättömälle… Kämmentäkää mitä kämmennätte, mutta minä annan Joosepille manuun syyslakiin — ja linnassa istuu mies.»

Toinen toisensa jälkeen kämmentäjistä nykäisi kätensä Joosepin pään päältä ja vetäytyi kammoen loitommalle, jättäen hyljätyn miehen kuin alasti riisuttuna kaikkien katseltavaksi. Hän kohoutui polviltaan ja lähti polkua myöten kotimökilleen raskain askelin, ikäänkuin kahleet olisivat jo olleet jalkoja painamassa, uskovaisten jäädessä jatkamaan seurojensa pitoa.

Eenokki oli heti seurojen alkaessa sulkeutunut kamariinsa pihan perällä ja käsi korvan taustassa kuunnellut salaa oven raosta. Miestä paraten olivat uskovaiset usein häntäkin kiven kovaan tahtoneet seuraansa liittymään, olivat selittäneet, kuinka tärkeätä se olisi juuri Eenokille, joka jo hoippuu haudan partaalla, ja miten kamalat seuraukset voivat olla, ellei hän ajoissa tartu auttavaan käteen, ellei ota vaaria viimeisestä etsikkoajastansa. Vaikka Eenokin täytyi salaisesti myöntää kämmentäjien tässä kohdin olevan oikeassa, oli hänelle vastenmielistä heidän opissaan ja menettelytavoissaan vallitseva omakohtaisuus. Nähtyään millaisen voimallisen vaikutuksen Karstan saarna teki eräisiin kämmentäjiin Eenokkia alkoi peloittaa siinä piilevän jotakin yliluonnollista. Välttyäkseen vaipumasta liian syviin itsetutkisteluihin hän sulki oven ja alkoi pöytänsä ääressä saarnaavalla nuotilla lukea Freseniuksen »Omantunnon Kysymyxiä», jatkaen aamupäivällä alkamaansa »Ensimäistä Traktatia Dantzista ja Spelistä.»

»Ämmä itä mitä taas ässä äspelihin tai taikka kortein ässä äslantein ia tää ärrä täärninkein hoo eittä heittämisiin vee aa rantaa vaarantaa etes pee yy arrä pyrkei etespyrkei hän osot osottamasa niiten katot katottavaista vee ahin vahingota, samain näiten koo oo kolomen asian hoo aaran haaran asianhaaran jii älä jäläkeen, ia pee pani myös siihen sen ännä neljännen: Että mingä kautta ämmä eitän meitän ai aialliset etus teetuxme etustuxeme ja tavaramme hukatan Iii Jumalan päälle tee tarkoituksia päälletarkoituksia vastan, ia se ionga kanta ih ämmä immeinen vie vietellään peto petoxen, ja vääryyten, se on toti totisesti syndi ‒ ‒.»

IV.

Uskovaisten veisatessa seurojensa loppuvirttä poikkesi maantieltä hevosella ajaen Viinamäen pihaan kaksi kämmentäjille outoa matkustajaa: lihavahko keski-ikäinen herrasmies ja nuori hattupäinen neiti.

»Kiitos. Maantiellä taloa lähetessämme arvelimme, että meitä oikein laulaen otetaan vastaan», sanoi patruuna leikillisesti. »Mutta täällähän näyttää olevan hartaushetki.»

»Niin, niin… Kaiketi herrastuomari on saanut kirjeeni, jossa ilmoitin tulostamme?» kysyi patruuna.

»Teillähän on tässä pytinki kuin keisarin linna», kehahti patruuna katsellen ympärilleen runsaasti kalustetussa vierashuoneessa. »Oikeassa oli tuttavani varatuomari Strömberg suositellessaan teidän taloanne majapaikakseni. Tunteehan herrastuomari Strömbergin niiltä ajoilta, jolloin hän oli täällä tuomarin viransijaisena?»

»Ooja, kyllä minä Römperin tunnen… Niin, onhan näitä tässä suojia, yksitoista tulisijaa. Kuinka monta huonetta herrasväki tahtoo asuakseen?» kysyi isäntä.

»Eihän näin pieni perhe isoja tiloja tarvitse — kolme, neljä kamaria ja kyökki riittää aluksi: tarvitsen yhden asuin- ja makuuhuoneekseni, toisen konttorihuoneeksi, ja tyttäreni tietysti tahtoo oman kamarinsa. Hyvähän olisi olemassa myös jonkunlainen vierashuone. Järjestämme oman talouden, kun ehdimme saada tulossa olevat tavaramme, joiden mukana tulee myös palvelijatar ja muutamia metsätöihin tottuneita miehiä.»

»Tjaa — sitä on vaikea tietää vielä. Johtuu siitä, kuinka tukkiliike rupeaa täällä sisämaassa luonnistumaan. Täällähän on vielä jotenkin koskemattomat metsät?»

»Aikomukseni on nyt aluksi syksyn kuluessa luettaa ja ostella jonkun verran metsiä ja rakentaa pieni saha. Heti talvikelin tultua aletaan ajot, ja ensi kesän alussa pitäisi saada saha käyntiin — ehkä myös jonkunlainen oluttehdas. Kun liikkeessäni tulee olemaan monta rautaa tulessa, tarvitsisin apulaisen. Ehkä herrastuomari voisi suositella tällaiseen toimeen sopivaa, luotettavaa miestä paikkakunnalta?»

»Ei tahdo näin sydänmaissa, ei ainakaan lähikuuluvilla olla koulunkäyneitä miehiä — mitähän vähän on pyhä- ja rippikoulua käyty. Mutta miten mahtaisi olla — kyllä tässä meillä asuu muuan nuori herrassöötinki, Tikander nimeltään…»

Huomattuaan vierellään istuvan talon tyttären punastuvan hän sanoi ruotsiksi isälleen:

»Herra Tikander ei oikeastaan ole käynyt tuomarin koulua loppuun, vaikka häntä näin kansan kesken herrassöötingiksi sanotaan — miten lie kirjat vähän luiskahtaneet kaivoon. Hän vain kirjoittaa tuomarille ja toimittaa siinä sivussa vanhan nimismiehemme pieniä virkatehtäviä täällä pitäjän laitapuolilla», selitti isäntä.

»Näin meidän kesken: herra Tikander on kai kunnon mies?» hän kysyi puoleksi kuiskaten.

»No, ei hän kyllä pikariin sylkäise, mutta ei silti ole mikään rattijuoppo.»

»Tjaa… ehkäpä juuri hän on minulle oikea mies, jos muuten suostunee.
Onko herra Tikander kotona nyt?»

»Kyllä. Esteri, meneppä pyytämään herrassöötinki tänne alas», sanoi isäntä tyttärelleen.

Kauriin keveydellä oli Esteri aina ennen kavunnut ullakon portaita, vieden kahvia kirjurille tai mennen pyytämään häntä alas ruualle. Mutta nyt tuntuivat portaat niin jyrkiltä, niiden askeleet niin korkeilta, että piti käsin kaiteeseen tukien ikäänkuin vetää itseänsä ylös. — »Niinkö!» viilteli hänen sydäntään vieraan neidin iloinen huudahdus. Esteri pysähtyi kaksiosaisten portaitten välisillalle ja loi surullisen katseen rappujen yläpäähän kuin johonkin saavuttamattomaan korkeuteen. Vasta nyt hän oikein tunsi, kuinka syvästi hän oli kirjuriin rakastunut — nyt, kun hänen naisellinen vaistonsa aavisti, mitä tulossa oli. Hyvä Jumala, hän ei voi kestää sitä. Esteriä väsytti sormenpäitä myöten, hänen teki mieli heittäytyä pitkäkseen siihen portaitten välisillalle ja itkeä — itkeä.

»Isä pyysi herrassöötingin tulemaan alas, tuli vieraita», sanoi hän tultuaan kirjurin kamariin.

»Ketä vieraita, lintuseni?» kysyi kirjuri ja tapansa mukaan kietoi kätensä Esterin kaulalle.

»Vai niin… täytyy mennä», sanoi kirjuri ja taputti Esteriä kiireisesti pari kertaa olalle. »Mutta yksi asia, Esteri: vieraitten nähden meidän tulee käyttäytyä, niinkuin välillämme ei olisi koskaan mitään ollutkaan.»

»On parempi sillä lailla — eikö niin?» houkutteli kirjuri, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku hätä.

Kirjurin oltua jonkun aikaa vierashuoneessa patruuna otti laukustaan tulijaispullon. Miesten maistellessa sen hienomakuista sisältöä, siirtyi talon emäntä neidin seurasta juomapöydän ääreen, istui patruunan viereen ja ristiin liitetyt kädet helmassa leväten nuokutteli uskovaisten tapaan jonkun aikaa äänetönnä ruumistaan.

»Voi, miesparat, mitä kadotuksen tulivettä nielettekään», sanoi hän vihdoin nuhtelevasti. »Me uskovaiset emme ryyppää — eivät miehetkään.»

Patruuna sipaisi nopeasti kädellään päänsä yli vasemmalta oikealle, samaan suuntaan kuin hänen pitkät hiussuortuvansa olivat kammatut kaljun päälaen suojaksi. Isäntä rypisteli tyytymättömänä kulmiaan ja kirjuri odotti patruunan maailmanmiehenä lyövän asian leikiksi tai katkaisevan jyrkästi keskustelun uskonasioista. Mutta tapahtui päinvastoin. Parrula, osottautuen tarkaksi Sanan tuntijaksi, alkoi puhua kuin paras pappi. Varsin seikkaperäisesti hän puolusti väitettä, ettei se, mikä suusta menee alas, saastuta ihmistä, tukien esitystään raamatun esimerkeillä Noan viinamäestä alkaen Kaanaan häihin ja helluntaijuhliin asti. Tultuaan keskustelun jatkuessa tuntemaan emännän uskonnollisen kannan anteeksiannosta ja käsien päälle panemisesta hän hyväksyi senkin täydellisesti, lupasi itsekin silloin tällöin pistäytyä uskovaisten kokouksissa, vieläpä, jos tarpeelliseksi nähdään, antaa kämmentääkin itsensä.

Emännän poistuttua ja miesten jatkettua tulijaisryyppyjen naukkaamista siihen asteeseen, jolloin ollaan kohteliaita, varomattoman avomielisiä ja pidetään kyyneliin asti liikuttavia puheita vanhoista muistoista, kertoi patruuna:

»Minä olen alkanut köyhästä, hyvät herrat. Lapsena olen kulkenut kerjuupussi olalla kruunun sarkaa pitkin ja rukoillut leipäpalaa henkeni pitimiksi. Minä olen nähnyt nälkää ja vilua ja minua on potkittu kuin kulkukoiraa maantielle rikkaitten ovilta. Minä itkin, purin hammasta ja kädet nyrkissä kuljin eteenpäin, hautoen kiusatussa mielessäni: kun kasvan isoksi ja saan suuret hampaat, niin minä puren sääreen teitä, perkeleet, kuin ärsytty koira.»

Patruuna pysähtyi pidättääkseen lapsuutensa muistojen aiheuttamaa liikutusta.

»Isommaksi kasvettuani pääsin kyytipojaksi muutamaan majataloon. Piti lähteä matkaan yöllä ja päivällä, tuiskussa ja pakkasessa huonoissa riitineissä; siksipä onkin näiltä ajoilta ranteissani lähtemättömänä muistona reumatismi, joka tekee kirjoittamisen toisinaan hyvin vaikeaksi. Mutta matkustavilta herroilta oppii paljon kyytipoika, jolla on korvat kuulla. Kuskipukki oli minun ensimäinen koulupenkkini, jossa sain kuulla monta ja monenlaista opettajaa. Muutaman vuoden käytyäni tätä kuskipukkikoulua eräs matkustaja toimitti minut juoksupojaksi suureen kaupunkilaisliikkeeseen. Sain käydä jonkun verran oikeata koulua, pääsin puotipojaksi, ylenin konttoristiksi, siitä suuren puutavaraliikkeen johtomieheksi — ja nyt seison omilla jaloillani. Niin, hyvät herrat … Ja teille, herra Tikander — patruuna käänsi puheen ruotsiksi — kun nyt olemme kättä lyöden tehneet sopimuksen, annan yhden tärkeän neuvon: jos aiotte menestyä, nopeasti nousta tällä alalla, niin pistäkää niin sanottu omatunto taskuunne… Skål!»

Tikander, joka tällä kertaa käytti konjakkia tavallista säästeliäämmin, siirtyi illemmalla viereiseen huoneeseen Anna-neidin ja Esterin seuraan. Tehtyään salaisia vertailuja neitosten kesken, johtui hänen mieleensä yö ja päivä: vaalea toinen ja toinen tumma. Esteri niinkuin metsän valkoinen ruusu, kaino, hiljainen, siniset silmät kuin valkeat terälehdet avoinna auringolle. Toinen, vieras neiti, kuin jalostettu puutarhan kukka, väkevät värit, huumaavat tuoksut, mustien silmien takana tumma tuntemattomuus.

»Kuinka neiti Parrula uskalsi lähteä sieltä suuren maailman elämästä tänne sydänmaan yksinäisyyteen, eikö peloittanut mahdollinen ikävä ja seuran puute?» kysyi Tikander.

»Kyllä se vähän peloitti, ja kyllä siinä vaaka kallistui puoleen ja toiseen, ennen kun lopullisen päätökseni tein», sanoi neiti.

»Oli varmaan hyvin painava syy, joka kykeni kallistamaan vaakalautasen lähtönne eduksi?»

»Muuten, lieneekö täällä sentään niinkään yksinäistä», arveli neiti.
»Onhan meitä tässäkin jo riittävä seura.»

»Ei minusta ole», sanoi Esteri vaatimattomasti, kuunneltuaan mykkänä toisten keskustelua.

»Ei vaan — enkä minä mikään neiti ole», väitti Esteri punastuen, sillä seuratoverien hymystä päättäen hän arveli lausuneensa jotakin tyhmää.

»Rouva sitten, tai siksi tuleva — ai, minä aavistan. Saako onnitella neitiä ja herra Tikanderia?»

»Ee-ei, ei saa», sanoi Esteri, jonka teeskentelemättömästä hymystä ja rehellisistä silmistä molemmat toiset lukivat kuin kirjasta: jos se tietäisi tuo vieras neiti, mitä välillämme on ollut, niin vähemmän se onnittelisi. Mutta sepä ei tiedä, ei yhtään mitään.

»Erehdys, hyvä neiti, ei mitään semmoista», sanoi Tikander hämillään, ja neidin katseen kääntyessä hetkiseksi toisaalle hän pudisti kiivaasti päätänsä Esterille, huulissa ja silmissä tuima, vihaisesti varoittava ilme.

Se vaikutti kuin puukon pisto Esterin sydämeen. Hänen päänsä nuokahti alas ja silmissä kuvastui hukkuvan hätä.

»Lähdemmekö ulos kävelemään?» ehdotti Anna-neiti, kun keskustelusta ei tahtonut tulla enää mitään.

»No, miksi noin allapäin, Esteri? Menkäämme kävelemään kolmisin, ulkona on kaunis kuutamo», suostutteli Anna.

»Ei, en minä tule», sanoi Esteri, silmät yhä luotuina lattiaan, ikäänkuin hän olisi nähnyt edessään jonkun hirveän näyn.

Pyynnöistä välittämättä, jos lie niitä kuullutkaan, Esteri ei liikkunut paikaltaan. Vasta toisten mentyä hän hoippui ulos kuin unissakävijä. Kuunneltuaan pihassa jonkun aikaa Anna-neidin ja Tikanderin etenevää puhelua ja iloista naurua hän hiipi kamariinsa. Äidin myöhemmin tultua huoneeseen hän tapasi Esterin sängyssä makuullaan itkemässä.

»Mikä sinun on, rakas lapsi?» kysyi hän ja laski kätensä hellästi
Esterin otsalle, joka tuntui ainoastaan hiukan kuumalta.

Vastaamatta mitään Esteri katsoi äitiinsä itkettyneillä silmillään kuin tuntemattomaan, vilkuili sitten ympärilleen, niinkuin olisi katseillaan etsinyt jotakin. Kun äiti yritti kohottaa häntä hartioista parempaan asentoon, tuntui Esterin ruumis hervottomalta kuin lankavyyhti, pää hervahti alas ja hänen kurkkuunsa tunkeutui jotakin tukahduttavaa, jota hän vaikein ponnistuksin koetti niellä alas, ikäänkuin joku olisi kaulasta kuristanut.

»Sinä olet säikähtänyt tai saanut jonkun muun kohtauksen. Otatko, niin annan tuolta kaapista säikäystippoja» kysyi äiti.

»Hyvä Jumala!… pitäkää tippanne», sanoi Esteri huiskauttaen kärsimättömästi kättänsä.

»Sinä suotta äksyilet, vaikka olet sairas ‒ kun nyt ei tiilmannitkaan kelpaa. Näkyy täällä rohtopullon pohjassa olevan vielä pisara sydämenvahvistustippojakin — ottaisitko niitä?»

»Ketkä ne?… Niin, sinä tarkoitat herrassöötinkiä ja röökinätä. Johan nuo tulivat. Se näkyy herrassöötinki heti ensi iltana tarrautuneen tuohon heitukkaan kuin kiiliäinen lehmän häntään. Aina se vakka kantensa valitsee. Tuonne kun menin nurkkakamariin, niin eikös olla siellä piiloisessa nurkassa yhdessä nikulissa hiljaa kuin hiiret, herrassöötingin käsivarret vanteina röökinän vyötäisillä… Voi, voi, vihlasiko taas? Sydämestäkö se ottaa?»

Esterin nielaistua lääkkeen äiti seisoi sängyn vieressä jonkun aikaa äänettömänä, rohtopullo toisessa kädessä, teelusikka toisessa, ikäänkuin odottaen tippojen salassa tekemää vaikutusta.

Kuinka pitkälle yö lienee jo kulunut, kun emäntä, joka Esterin rauhattoman kääntelehtimisen takia ei tahtonut saada unta silmiinsä, kuuli tämän sanovan:

»Kuulkaa — tehän tiedätte, kun olette uskovainen — pääsiköhän se Bertta taivaaseen?»

»Se köyhä tyttö, josta lauletaan veisussa 'Bertta ja Vilho'. Minä laulan hiljaa — laulanko?»

»Oli eräs talo varakas tuolla Keski-Suomessa. Sen pojan nimi Vilho oi' ja vilkas luonteeltaan.»

»Älä, Esteri, laula tuommoisia maallisia renkutuksia», keskeytti äiti. »Veisaisit ennemmin jumalisia lauluja Siionin kanteleesta… Miten sille Bertalle sitten kävi?»

»Niin, mutta eikös niille anneta armoa, jotka surmaavat itsensä sen takia, että sulhanen on pettänyt?»

»No, jospa hyvinkin näille petetyille vielä välitilassa annettaneen armo parannukseen, niinkuin vedenpaisumuksessa hukkuneille, kun poloisten tekoseen on vähän niinkuin toisen syy.»

»Se on se paikka, jossa ollaan ja odotellaan viimeistä tuomiota. Mutta miksi sinä nyt näitä kyselet? Koetetaan nukkua.»

»Ei, valvotaan nyt tämä yö yhdessä, äiti… ei tiedä, vaikka ei enää ensi yönä yhdessä oltaisikaan.»

»Valkoiset vaatteet, kruunut päässä ja palmunoksat käsissä, niinkuin morsiamilla.»

»Voivatkos ne petetyt morsiamet ilmestyä sellaisissa puvuissa pettäjilleen täällä maan päällä — unessa eli muuten?»

Harvaan ja säännöllisin väliajoin kuin koneen terä putoili Eenokin havurauta pölkyn päähän hänen hakatessaan lehdeksiä Viinamäen karjapihassa. Rouhitun lehdeskasan hitaasti kasvaessa havutukin tasalle hän nosteli sen kaksihaaraisella puutaikolla isompaan kasaan ja siirsi pölkkyä tarpeen mukaan ulommaksi.

— Alkaa tuo tukkikin kulua jo liian matalaksi ja pyöreäpäiseksi, vaikka on koivuista janhuspuuta. Monta onkin jo iskua saanut visaiseen kalloonsa — kuinka monta liekään. On vaikea pidellä siinä hakattavaansa, ja ottaa selkään kumarassa. Olisi saatava uusi pölkky — jos häntä lie enää uuden tarvitsijaa; ja onpa näitä jo tullut tarvituksikin yhden miehen osalle. Olisivat tuossa yhdessä rantteessa kaikki käyttämäni havutukit, ja kun ottaisi ja latoisi ne korvastimien väliin, niin niistä tulisi hyvinkin sylinen riihipino, likipitäin vuoden tarpeet. Ollapa tuossa koskemattomana kaikki se havun ja lehdeksen törky, minkä kolmen, neljän vuosikymmenen vieriessä olen rouheiksi kopsinut, niin siinä olisi kasa korkea kuin Paapelin torni. Sen kun huipulle kiipeäisi ja maailmaa katselisi, niin sieltä voisi aueta katsojalle hyvinkin aveat näköalat… Hmm…! On se yhtäkaikki vähän kummallista tämä ihmisen elämä. Sitä olen minäkin ollut joskus nuori, kipotellut ja heittänyt häränpyllyä tuossa pihanurmikolla. Mutta jopa siitä on sen jälkeen monet heinät niitetty ja pitkä on vierähtänyt ajan purto, mitä liekään ajastaikoja yksin lukien siinä kahdeksan-, yhdeksänkymmenen korvilla. Isäukko kuoli siinä keväthölseessä, Markun päivä olikin, ja vanhin veli, Hesekiel — vattupensas kukkimassa jo senkin päälaella — astui isännyyteen. Jäin tähän syntymäsijalleni elelemään naimattomana setämiehenä — olihan sitä niinkuin puheen tapaista olevinaan sen Rummakon Ievastiina-vainaan kanssa piipahtaa vähän vihillä, mutta ei päästy puhetta pitemmälle, siihen se lärähti — se, niinkuin monet muutkin meiningit. Noh, sielläpä häntä tavannee Ievastiina-vainaankin, kun tästä tuonnempana samoille teille kampeutuu… Montahan sitä on nähty. On tuo kuolemakin jo liki päätäni hiipaissut, parikin kertaa. Kerran Luijankoskea laskiessani vei veneeni kiveen, löi kokan mäsäksi seitsemättä kaaripuuta myöten ja heitti miehen kiehuvaan koskeen — mutta täällä ollaan vielä. Toisen kerran ollessani Mustikkasuon niityllä heinää niittämässä löi salama viitakkeeni terään, nakkasi miehen pari syltä ilmaan ja sieltä mätkäytti mahalleen märkään nevaan — mutta täälläpäs ollaan… Oli se Jumalan lykky se, että hoksasin pyytää Hesekieliltä sen syytinkikirjan aikanaan ja että se tuli kihlakunnassa vahvistettua ja vahvistus uusittua aina kymmenen vuoden päästä. Sitä semmoista paperia ei ikinä olisi antanut veljenpoika, tämä talon nykyinen haltija, joka on ollut repimässä rikki sitä entistäkin, riidellyt monet maalait, aina hoviin asti. Mutta eihän se ole ehjälle mitään mahtanut… Niin vain. Sitä olen silpiytynyt kuin nuoren vihreän metsän ympäröimä kelohonka yksin aikalaisistani tänne maailman erämaahan.

Eenokin mietteet keskeytyivät, kun tuvasta tuli useita patruunan miehiä, kädessä valmistamansa puuhaarukat, jotka he pihassa kiinnittivät pitkien, valkeiksi kuorittujen riukujen nenään. Notkuvat saitat keihäinä olalla miehet lähtivät suoraan peltojen ja niittyjen poikki Honkavaaraa kohti. Eellinnä kulki Tikander, sileäksi höylätty laudankappale kainalossa ja jaloissa pitkävartiset pieksut, kuten toisillakin miehillä.

Eenokki pysäytti hakkuunsa ja katsoi pitkään menijöitten jälkeen. Mitä kumman kojeita ne ovat nuo? Ja mitä tekemistä miehillä on Honkavaaralla? Yhtäkkiä hänen; mieleensä iski kamala aavistus: aarteen etsijöitä! Hän näki hengessään, kuinka joku miehistä painaa pitkän koukkupäisen riukunsa lähteen pohjasta veden kulkutietä myöten maan uumeniin, yhä syvemmälle ja syvemmälle, tarttuu riu'un latvaan ja polvistuen lähteen laidalle kurkottaa käsivartensa saitan jatkoksi, niinkuin ottaisi varsikapalla vettä liian syvästä kaivosta. Oltuaan vähän aikaa siinä asennossaan mies alkaa nostaa riukuansa ylös, hitaasti, varovasti, ettei koukku luiskahtaisi irti kattilan sangasta. Tuntuu raskaalta. Miesten seisoessa kehänä lähteen ympärillä tarttuu yhä useampia käsiä riu'un varteen… ja… Perhana!… Ettei hän ole tuota keinoa hoksannut.

Vanhus rauhoittui jonkun verran, kun vuoren juurelta alkoi kuulua hänen puukellonsa soittoa ja sen vaiettua lyhyitä huudahduksia. Hän koetti käsi korvan taustassa kuunnella, mitä miehet möykkävät, mutta ei voinut eroittaa sanoja. Eenokin kauhuksi miehet alkoivat huudosta — päättäen kohoutua hitaasti vuoren rinnettä ylös — suoraan hänen rahakätköään kohti. Kuta korkeammalle he nousivat sitä suuremmaksi kasvoi Eenokin pelko. Kuitenkaan ei ollut pahinta hätää niin kauan kuin ääntä kuului; se oli merkkinä siitä, että mitään ei oltu huomattu. Mutta lopuksi tapahtui se mitä hän jo alunpitäen oli aavistellut: vuoren huipulla, ihan kätkön kohdalla huudahdukset lakkasivat kuin tikkua taittaen. Selvää oli: joku miehistä on sattumalta astunut paadelle, joka on hiukan onnahtanut, ontosti kumahtanut ja herättänyt miehen epäluuloa. Tämä on nostanut kiven reunaa ja — siinä ovat kaikki kuin korpit haaskan kimpussa, köyhän miehen ainoan aarteen… Tai olisiko pitänyt löytönsä yksin eikä olisi hiiskunut toisille mitään.

Eenokin naama kouristui surkeaan tuskan väännökseen. Hän kopeloi koukkuiset sormensa ristiin ja käänsi katseensa syyskorkeata taivasta kohti:

Se huokaus tuli sydämen pohjasta. Mutta ikäänkuin ei olisi sittenkään jaksanut oikein luottaa kaitselmukseen tässä asiassa hän yritti useita kertoja lähteä vuorelle, kulkikin jo jonkun matkaa sinne päin, mutta pyörsi kuitenkin väliltä takaisin.

Vuorella vallitsi Eenokin mielestä kokonainen iankaikkisuus pahaa tietävää hiljaisuutta, kunnes möykkäminen taas alkoi, etääntyi vähitellen vuoren takaisia sydänmaita kohti, yhä hiljeten ja lakaten viimein kokonaan kuulumasta.

Eenokki jatkoi taas hakkaamistansa, väliin kiivaasti, väliin hidastellen ja unohtuen toisinaan pitkäksi toviksi seisomaan pölkkynsä viereen, käsi kassaran varressa katsellen Honkavaaralle.

Kun eväättömät metsänlukijat iltapäivällä palasivat kotiin nälkäisinä kuin sudet, Eenokin teki mieli iskeä kourin heidän kurkkuunsa kuin pentujaan puolustava peto ja ottaa omansa pois. Ulkonaisesti hän pysyi kuitenkin täysin tyynenä, silmäili vain salavihkaa, pullottiko miesten povessa tai housuntaskuissa mitään epäiltävää, ja koki heidän puheistaan ja eleistään tarkata, oliko metsässä tapahtunut jotakin erikoista. Mutta näitten tutkimustensa avulla hän ei voinut päättää sitä eikä tätä. Ehkä eivät ole löytäneetkään aarretta enempää kuin rahakätköäkään. Tai jos ovat löytäneet, osannevat löytönsä salata, kaiken maailman kulkijamet.

Illemmalla Eenokki lähti omia piiloisia polkujaan myöten Honkavaaralle katastamaan, mitä miehillä siellä on ollut tekeillä. Hän meni ensin lähdettä tarkastamaan. Siihenpäs ovat jättäneet riukunsa puuta vasten nojalleen, aikovat kai jatkaa naaraamistaan vastakin, kun eivät tänään nähtävästi ole onnistuneet. Ja tuossa on niiden tuohilippo pistettynä pystyyn varrestaan lähteen laitaan. Ne ovat siinä juoneet ja loirineet, pilaavat vielä koko meiningit.

Lähteeltä Eenokki lähti kapuamaan vuoren rinnettä rahakätkölleen. Saahan nähdä, miten siellä on asiat… läpättää tuo sydänkin kuin lampaan häntä. Tarttuen kourin kuopan kansikiveen hän hetken epäröi, ennenkun uskalsi raottaa paaden laitaa ja kurkistaa sen alle. Tallella näkyy olevan pönttö, mutta… Eenokin kädet vapisivat niin, että hänen oli vaikea saada kantta auki. Laskettuaan nopeasti rahat hän tänään toistamiseen risti kätensä ja käänsi onnellisen katseensa taivaalle.

»Jumalalle kiitos ja kunnia — khuu!» Rauhoituttuaan ja piiloitettuaan rahat jälleen kuoppaan Eenokin suu vetäytyi vahingoniloiseen irvistykseen. Miehet näkyvät tässä levähtäneen mäen päälle päästyään. Istuksineet tuossa sammalmättäillä, tupakoineet ja sylkeä ropsineet — eivätkä ole aavistaneetkaan, mikä kallis aarre on ollut siinä ihan käden ylettyvillä. Eenokin oli oikein hyvä olla. Mutta kun hän katseli taas metsänlukijain veistämiä valkeita pilkkuja suurten petäjien kupeissa ja arvasi niiden merkityksen, tuntui hänestä, ollen tottunut pitämään Honkavaaran seutuja omana rauhoitettuna alueenaan, tämä kaikki metsän pyhyyden loukkaukselta. Ennen kaikkea hän oli levoton aarteen suhteen; siinä asiassa oli ryhdyttävä toimenpiteisiin.

VI.

Seuraavana aamuna Eenokki nousi vuoteeltaan varhain ennen kukon laulua ja pukeutui tapansa mukaan pukinnahkaiseen puoliturkkiin ja karvalakkiin, joista tamineista hän vanhoilla päivillänsä ei luopunut kesälläkään. Sitten hän otti arkustaan muutamia hopearahoja taskuunsa, asetti emännän edellisenä iltana salaa täyttämän eväskontin viilekkeistä selkäänsä ja keppi kädessä lähti jalkaisin taivaltamaan »Korpijärven ukon», kuuluisan tietomiehen pakinoille kauas toiseen pitäjään kysymään neuvoa aarre-asiaan.

Vasta kolmantena päivänä Eenokki ehti matkansa perille ukon pieneen harmaaseen taloon. Sisään astuttuaan hän näki avaran savutuvan penkeillä useita ennen tulleita avunanojia istumassa. Karsinan puolella näkyi olevan mielisairas nainen sidottuna köysillä seinään kiinni, ja jostakin ulkoa kuului miehisen mielipuolen hirveitä huutoja. Tervehdittyään Eenokki istui penkille toisten odottajien joukkoon.

»Mistä maan äärestä se tämä vanhus on?» kysyi Eenokin vierustoveri, vetäytyen arkaillen hiukan loitommalle.

»Olenpahan vain tuolta naapuripitäjästä, Viinamäen entisen
Aatami-vainaan poikia», vastasi Eenokki.

»Vai sen poikia. Minnekä sitä vanhan matka pitää — vai ukon pakeilleko on asiat teilläkin?»

»Kiersi kylmän renkaan sydämeni ympärille, kun vääntäysitte tupaan, turkki nurin yllä: hulluja näet käy täällä parannuksilla väliin yksinkin. Mutta te taidatte ollakin sama äijä, jonka on määrä tänään tulla kysymään neuvoa jostakin aarteesta?» Eenokki säpsähti.

»Kukahan lie — sillä on, ukolla, omat sanojansa. Hän näet tietää edeltäpäin kaikki, niinkuin senkin, ketä kunakin päivänä hänen luoksensa tulee ja millä asioilla mikin.»

»Taitaa ollakin tämä oikea noita, taitaa olla vielä härevämpi kuin
Löytynmäen vaari?»

»Pohjanmaalla se kuuluu ne saaneen eräältä rovastilta Kokkolan matkallaan. Samalta papilta, jota piru kuuluu henkiheittona kuletelleen — ja sen kelkkaan sitä kuoltuaan ukkokin istuu — kuuluu saaneen kaksi suurta kirjaa, joista toinen, punaisilla puustavilla räntätty, kuuluu olevan kuudes Mooseksen kirja; mutta sitä ukko ei näytä kenellekään syrjäiselle.»

Heidän puhelunsa keskeytyi, kun suuri, romuluinen ukko kalalta koteutuen astua lääpötti tupaan, märät virsut jaloissa. Pysähtyen hetkeksi ovensuuhun vieraita tarkastamaan hän sanaakaan lausumatta poistui eteisen läpi tuvan vastapäätä olevaan kamaripöksään, joka oli jonkunlainen vastaanottohuone olevinaan.

Ensimäisenä odottajista meni ukon pakeille muuan kalastaja, ollen vuorossa vanhin.

»Kun minun koukkuvehkeitäni näyttää tuo veden karja tänä syyskautena katselevan kierosilmin, niin alkoi viimein epäusko mielessäni kolkuttaa, olisinko miten kuten tietämättäni tullut myrryttäneeksi veden haltijaväen nurkumieliseksi itseäni kohtaan — tai olisiko ehkä kateen silmä syynä tähän kalakatoon. Pyörähdin nyt ajan ollen isännältä kysäisemään, miten saisin entisen hyvän kalaonneni takaisin», esitti kalastaja asiansa.

»Ota tieltä löydetty virsu mukaasi rannalle, kerää ruohoja tai muuta veden tuomaa pärtöä lisäksi ja sytytä nuotio tuleen. Ripusta koukut kielustimistaan savuun riippumaan ja ammu lepästä tehdyllä jousipyssyllä, johon olet laittanut punaisesta langasta yhdeksänsolmuisen jänteen, yhdeksän kertaa koukkunippuun tervasnuolella. Apposien sisään, joina käytät pieniä murokkaan poikasia, pane puuntoukkia. Kun lähdet koukkujasi laskemaan, ota mukaasi vasta, joka on tehty kolmelta veromaalta, yhdeksän oksaa kultakin, ja kylvetä sillä vastallasi veden emäntä.»

»Mielelläänhän tuon palveluksen emännälle tekisi, kun ottaisi ja tietäisi, miten ja missä ylhäisyyttään olisi kylvettää ropsittava.»

»Istu veneen perätuhdolle koukunlaskupaikalla ja läiskytä vastallasi vettä veneen kahden puolen. Kun olet koukut laskenut, heitä vanha raha vasemman olkasi yli veteen. Näin on veden emäntä hyvitetty, jos liet mieltänsä loukannut. Onko sinulla vielä muuta kysyttävää?»

»On väliin ottanut luontooni ja merkitkin viittavat sinne päin, että joku pitkäkyntinen hiiviksii öisin koukkujani kalailemassa, vähääkin vähentämässä. Olisikohan olemassa muita pihtejä kuin lainkoura, joilla kälmin kynsiä voisi nipistää vähän lyhemmiksi?»

»Ooja. Leikkaa lapaset kädessä kappale koukkulankaa, josta epäilet kaloja varastetun. Kaiva näverillä reikä sellaiseen rantahakoon, jonka toinen pää on vedessä, toinen maalla, pane lanka reikään ja lyö kolmikanttinen kiila suulle. Kolmena torstaina peräkkäin käy lyömässä kiilaa lujempaan ja sano: Purista, perkele, varasta, että vapisee. Sillä se on tehty.»

»Entäpä, jos varas alkaisi lykätä katumusta kuin karvaköyttä ja heittäytyisi armoille, miten voro olisi niistä pinteistä päästettävä?»

»Alkaa tässä kohtapuolin syysmuikun veto, niin olisin yksin häpein kysäissyt vielä nuotankin taikaa.»

»Kaiva nuotan perälautaan reikä ja pane siihen elohopealla täytetty ja pihlajaisella naulalla suljettu metsäkanan kynä, jonka kiinnität yhdeksällä vuolaisulla tehdyllä leppänaulalla. Kun korjattavana ollutta nuottaa lähdet viemään tuvasta ulos, on sen perään heitettävä leipälapioita, piakoita, korennolta ja pieniä istuimia. Vesille lähdettäessä on nuottamiesten heitettävä airoillaan vettä maalle yhdeksän kertaa.»

Kalastaja jätti pöydälle hopearahan, ja sisään astui vuorollaan muuan metsänkävijä pyssyineen ja koirineen.

»Kierrä metsässä pyssyn peräruuvi auki ja lirauta perän puolelta piipun läpi. Sitten puhdistat ja panostat, ja ruudin päälle muista vuolaista kolme hopeasirua ja murene leipää. Laukaise sitten vasemman olkasi yli itää kohti, ja pilaukset ovat pyssystäsi lähteneet. Jos pyssysi ei sytytä, ota vasemman käden nimettömällä vaikkua korvastasi ja hivauta nalliin… Lumoissako se on tuo koirasikin?»

»Sinun on hankittava löydetty karjan kello, jonka omistajaa ei tiedetä. Pane se täyteen vasta lypsettyä lehmän maitoa, mene pellon veräjälle ja siitä pohjoiseen käsin seitsemännen varaseipään alla anna koiran latkia maitoa kellosta. Jos lumot siitä eivät ota lähteäkseen, mene sunnuntaiaamuna kellotapuliin, leikkaa kielenkantimesta palanen ja juota se maidossa koirallasi, niin jopa alkaa luika kuulua metsästä.»

»Jopa olet äijä raukka ujunut ohkaiseksi kuin ankerias. Sinun sairautesi mahtaa olla suun kautta mennyttä», sanoi ukko puoleksi leikillä, puoleksi säälien.

»Ihmekös tuo, isäntä hyvä, jos tämä syntinen suoltuukin, kun vihamies on peltoni pilannut, niin että vilja pyrkii kasvamaan alaspäin maan sisään», selitti mies.

»Joo, siinä mielessä tänne itseni rahtasin tuolta korpien ja nevojen takaa.»

»Pane vaskikattilaan vettä, kolme sammakkoa ja yksi paistettu ahven. Kierrä peltosi kahdesti myötä- ja yhden kerran vastapäivään ja leppäisellä vastalla vihmo vettä pilatulle pellollesi. Pyydystä sitten elävä kala, esimerkiksi hauki, sido punonnaisella paistettu kala elävän kalan pyrstöön ja päästä järveen. Pahantekijä katuu niin kauan kun paistettu kala pysyy elävän kalan pyrstössä, ja vilja alkaa kasvaa ylöspäin.»

Kysyjä jätti pöydälle kuparirahan ja poistui, mutta pyörsi eteisestä takaisin kysäisemään:

»Voipi kaiketi isännän neuvoon luottaa — meinaan: eihän teillä liene ketunhäntä kainalossa?»

Ukko muuttui kasvoiltaan tuhanharmaaksi ja hänen suupielensä alkoivat nytkähdellä.

»Ketunhäntä!… Minä olen päästänyt lumoista satoja peltoja ja voin lumota ne jälleen, niin ettei itse pelsepuupi kykene niitä pelastamaan. Minä peräytän äskeiset sanani: kirottu olkoon peltosi, älköön siitä kohotko ainoaa oljenkortta. Mene nyt — ja mitäs tänne tulitkaan, kun et kerta usko. Mitä sinä viivyttelet? Minun ei tarvitse kuin kolmasti viheltää, ja siinä tuokiossa on tämä kamari tupaten täynnä vanhaa väkeä, joka muutamassa silmänräpäyksessä lennättää sinut kuin höyhenen seitsemän kirkon yli.»

Miehen rynnätessä kauhistuneena ulos ukko otti hänen pöydälle jättämänsä lantin, sylkäisi halveksien siihen ja nakkasi pakenijan perään eteisen lattialle.

Ukko oli niin tuohtuneella päällä, että kukaan ei uskaltanut mennä hänen luoksensa hetken aikaan. Viimein meni vastaanottohuoneeseen mies, jonka vasen poski oli näöltään kuin paistettu lantun puolikas, sulkien silmän ja kiskoen suun ja koko naaman toiselle puolelle kuin kampelalla.

Mies katsoi kummeksien ukkoon toisella silmällään, viittasi poskeensa ja sai vaivoin puoleksi umpeen menneestä suustansa:

»Hyvä on, että uskot; tässä oli äsken semmoinenkin teikari, joka ei uskonut. Vieläkö se nälkäkurki siellä pihalla koikkelehtii?»

»Se lähti kuin korppi kuumilta kiviltä», sopotti mies paisuneesta poskestaan.

»Ota, mies parka, kolmelta veromaalta kolme tervastikkua ja kaiva joka tikulla kipeätä hammasta. Kaiva sitten näverillä puuhun reikä, pistä tikut siihen, lyö tappi reiän suuhun ja sano: Pure puuta, älä luuta. Sillä keinoin poskesi sulaa ja kolotus lakkaa.»

Tuli vihdoin Eenokinkin vuoro. Hän selvitti ukolle juurta jaksain aarteen koko historian ja pelkonsa siitä, että joku toinen voisi sen saada. Hän, vanha mies, on tullut pitkän matkan takaa hädissään kysymään neuvoa, miten aarre olisi estettävä joutumasta muitten kuin hänen käsiinsä.

— Tähän laatuaan harvinaiseen kyselyyn ukko ei ollut valmis vastaamaan heti.

»Minä luulen, että tähän sinun asiaasi on kysyttävä neuvoa kuolleilta — ehkä itsensä sotaherran hengeltä», sanoi hän pitkän miettimisen perästä: »Onko sinussa miestä lähtemään minun kanssani kirkkoon yöllä vanhaa väkeä haastattamaan?»

»Sinulla ei ole siellä muuta tehtävää turkkisikin kun on jo nurinpäin — kunhan valmiiksi muistat hypätä tasajalkaa kirkon kynnyksen yli, ettet jää jalastasi loukkuun, etkä kättele ketään, vaikka siellä on käsiä tuhansittain ojossa tulijaa kohti. Seisot vain hiljaa kirkon ristikäytävällä niin kauan kun minä kyselen alttarilla vanhalta väeltä aarteen uhria», jatkoi ukko.

»On tuo vähän kaameata näin meikäläisen luonnolle. Etteköhän uskaltaisi yksin mennä?»

»Uskaltaisi!… En kait minä sinua, körilästä, ratokseni kaipaa, mutta tämän asiasi takia sinun on itsesi oltava mukana.»

Nähtävästi odottaen tämän tapaista ehdotusta ukko vaipui jälleen mietteisiinsä.

»Oletko sinä varma siitä, että aarteen haltija, sotaherra, kuoli miekan terään?» hän kysyi, ikäänkuin olisi saanut kiinni toisen, helpommin liestyvän langan päästä.

»Hyvä on. Tässä sinun asiassasi on pantava kova kovaa vastaan, on seurattava vanhaa Mooseksen lakia: silmä silmästä, hammas hampaasta. Haeksi hautuumaalta pääkallo ja nykäise leukaluusta kaksi hammasta, joista toisen pudotat aarrelähteeseen ja toista kannat taskussasi. Jos kattila ei kohoa sinulle, niin ei se tule toisellekaan.»

»Onhan tuo edes hyvä, ettei toiselle», sanoi Eenokki hiukan pettyneenä ja antoi ukolle hopearahan palkkioksi neuvosta.

Kun päivä oli jo iltaan kallistumassa jäi Eenokki ja joku muu pitkämatkainen yöksi ukon taloon. Toisekseen heitä pidätti uteliaisuus nähdä, miten ukko menettelee hulluja parantaessaan.

Kyseltyään kamarissaan mielisairaitten kuljettajilta yhtä ja toista näitä koskevaa ukko meni tupaan, pysähtyi mielipuolen eteen ja pienillä, terävillä silmillään katsoi suoraan tämän silmiin. Hullu taivutti kätensä ylös ja sormet koukussa kuin kotkan kynnet näytti haluavan ensi työkseen repiä silmät ukon päästä. Mutta kun ukko yhä silmää räpäyttämättä tuijotti häneen, alkoivat naisen kädet hiljaa vaipua alas ja retkahtivat viimein voimattomina kupeille, samalla kun hän ukon katsetta vältellen alkoi vapista kuin vilussa. Muitten tuvassa olijain kauhuksi ukko alkoi päästellä mielisairaan siteitä auki. Vapauduttuaan köysistänsä nainen näytti saavan jonkun verran takaisin entistä tarmoansa. Kyykistäen kissamaisesti notkeaa varttansa hän näytti aikovan salakavalasti hyökätä joko ukon kimppuun tai ovesta ulos.

»Seis!» kiljahti ukko niin musertavalla äänellä, että nainen lysähti hervottomana penkille istualleen kuin olisi saanut iskun niskaansa.

»Tule tänne!» komensi taas ukko niin käskevästi, että nainen vastustelematta totteli. Rantaan tultua hän kehoitti saattaja miehen lykkäämään veneen vesille ja istumaan airoihin, asettuen itse mielisairaan kera seisomaan keskelle venettä. Jonkun matkaa rannasta edettyä hän äkkiarvaamatta tyrkkäsi hullun päistikkaa järveen. Ensi säikähdyksestä toinnuttuaan uimataitoinen nainen alkoi räpilöidä rannalle. Maalle päästyään hän näytti häpeävän jotakin, ollen niin uupunut, että hänet oli taluttaen saatettava lämpimään tupaan. Saatuaan kuivaa yllensä nainen vuoteelle laskeuduttuaan nukkui pian rauhaisaan uneen.

Myöhemmin, pimeän tultua ukko otti kamarin seinältä panostetun pyssyn ja meni saunaan, jonne toinen, seinähullu oli suljettuna. Vieraitten jännittyneinä seuratessa ukon öisiä puuhia alkoi saunasta kuulua ukon ja mielipuolen hirveätä ärjyntää, niinkuin kaksi vihaista petoa olisi tapellut keskenään. Yhtäkkiä katkaisi melun voimakas paukahdus, jonka jälleen pimeässä saunassa vallitseva kuoleman hiljaisuus tuntui ulkona olijain mielestä vielä kammottavammalta.

»Vielä mitä. Se on ukon tapa parantaa hulluja, näinikään säikäyttämällä palauttaa sekaantunut veri asemilleen», tiesi toinen. »Kerran kuuluu tyrkänneen nöyräpäisen pajassaan palavaan ahjoon.»

VII.

Seuraavana aamuna Eenokki lähti paluumatkalle, lähimpänä päämääränään kotipitäjänsä kirkonkylä. Välttääkseen herättämästä huomiota ja kiusallisia kyselyjä matkastansa hän yöpyi erääseen saunaan, söi eväskontistaan iltasensa ja paneutui penkille maata.

Levottoman yön jälkeen Eenokki oli jalkeilla jo hyvin varhain, kulkien kiertoteitse hautuumaata kohti. Kavuttuaan matalan kiviaidan yli kalmistoon hän hiipi ristien keskellä arkana kuin se, joka tietää liikkuvansa luvattomilla teillä. Oli hiljaista, ainoastaan joku ruostunut rautakoriste jossakin ristin nenässä kirahti tuulen liikuttamana sydäntä vihlaisevasti.

Yhtäkkiä Eenokki pysähtyi ja sydän kurkussa vilkuili ympärilleen: kuului puheen hyminää jostakin, mutta mitään puhujaa ei näkynyt. Tarkemmin kuunnellen ääni tuntui tulevan maan sisästä. Taivas varjelkoon! Haastavatko kuolleet keskenään haudoissansa? Eenokki oli jo lähtemäisillään pois tästä kammon paikasta, kun hän huomasi multaa heitettävän maan sisästä, jolloin hänelle kirkastui totuus siinä silmänräpäyksessä: haudankaivajia. Hän hiipi likemmä ja piiloutui erästä hautakumpua ympäröivän tiheän pensaikon suojaan, josta saattoi nähdä pitkässä, yhteisessä haudassa työskentelevät miehet ja kuulla heidän puhelunsa. Toinen näkyi olevan itse suntio ja toinen muuan pitäjäntuvassa asuva Matti-niminen loismies. Samalla kun Eenokin olo tuntui turvallisemmalta elävien ihmisten läheisyydessä, hän toivoi näin sattuman avulla päässeensä askeleen päämääräänsä likemmäksi. Yhteisten hautojen partailla hän oli usein nähnyt mullan mukana nakeltuja pääkalloja ja muita ihmisluita.

Vanhuksen seuratessa tarkasti jokaista lapiopistoa näkyi hautuumaan portilta tulevan muuan mies haudankaivajien luo.

»Ette sitä tekään ole Vehniän Pekan unia vedelleet», sanoi mies pysähtyen haudan partaalle.

»Saapi kaiketi, saa siellä tarpeekseen unta, uneliaampikin, lepoa laiskempikin», myönsi mies.

»Saa, joka saa — rikas ja tuo muu ylhäinen», väitti Matti. »Tämä yhteinen kansa se ajetaan ylös haudastakin kesken uniaan… Kas niin! Siinäpäs pätkähti taas luu poikki.»

Miehet jatkoivat vähän aikaa työtänsä, pysäyttivät sitten kaivunsa ja lapioihinsa nojaten katsoivat ylös.

»Kotonaan. Mitäpähän lie Matleena pyörähtänyt nurkan taakse asialleen, ja siinä kun vähän kyykähtää, niin siihen liittoon pistähtää kyöpelikin saunan ovesta ulos… Oli tullut Matleenalle hyvin hapan lähtö, ja siunannut oli.»

»Jopa kai lähtö. Minkä se on ollut näköinen, ihmisenkö eli tuon muun eläimen?»

»Oli ollut näköjään koommin kuin vanha mies, mutta karvainen kuin pukki, ja selässä sillä oli ollut kontti olevinaan.»

»No sen arvaa, että karvainen. Minnekä se on sitten mennyt, vai siihenkö on hävinnyt saunan eteen, kun kuuli siunattavan?»

Miehen mentyä haudankaivajat jatkoivat työtänsä vaieten, niinkuin olisivat hiljaisuudessa miettineet kuulemaansa kyöpelijuttua ja sydämessään hiukan peljänneetkin, vaikka varoivat sitä toisilleen ilmaisemasta.

»Onpa siinä vielä jotenkin ehyt pääkallo; kenenkähän lie?» keskeytti
Matti äänettömyyden, pidellen lapionsa terällä löytöänsä.

Matin nakattua kallon haudan partaalle molemmat miehet hiukan säpsähtivät, niin karaistuja kuin olivatkin.

»Kunhan siellä ei vain olisi se Matleenan kyöpeli kakistelemassa», arveli Matti puolittain leikillä ja polkaisi lapionsa multaan, mutta nykäisi sen samassa ylös, kuin peläten rikkovansa jotakin särkyvää.

»Ties vaikka olisi raha-aarre», arveli Matti. »Mutta mikä peeveli tuota pensasta puistelee?»

Miehet kaivoivat varovasti maata ja saivat käsiinsä mullan peittämän jotenkin raskaan möhkäleen, jonka suntio puhtaaksi hangattuaan kohotti toverinsa nenän eteen ja kysyi hymysuin:

»Kunhan ensin rassaan puukollani korkin auki, niin sittenpä nähdään, mitä on tehtävä», sanoi suntio.

Saatuaan korkin kappaleina ulos suntio haisteli pullon suusta, ojensi sen sitten toverillensa ja sanoi hiukan ylpeillen:

»Siinä on mahtanut olla juoppo mies, kun on varannut eväspullon mukaansa vielä tällekin matkalleen», sanoi Matti.

»Hyvää on varannutkin», kehui suntio. »Otappa tästä, niin pidetään ukolle pienet rääpiäiset.»

»Kaiketi siitä pitämistä päähäsi saat, on se semmoista junkkaria — hautunut ja väkevöitynyt täällä maan sisässä kuinka kauan liekään… Istutaan», kehoitti suntio.

Miehet istuivat polvet koukussa lapioillensa haudan pohjassa, pullo välillänsä, josta he ahkeraan naukkasivat.

»Se on sillä lailla, Matti, niinkuin ki-kirkherra-vainaan oli tapana sanoa, että kaikki mikä on i-iankaikkista, se sä-säilyy», sanoi suntio.

»Si-sitä minä ajan takaa: ukko on mä-märännyt, mutta vi-viina on säilynyt.»

Viimein miehet väsyivät ja torkahtivat vastakkain, selät haudan seinään nojaten, päät nuokuksissa. Mutta vasta sitten kun haudasta alkoi kuulua hiljaista kuorsaamista Eenokki katsoi parhaaksi lähteä piilopaikastansa. Kun nyt vain onnistuisi miesten huomaamatta saada saatavansa; sillä se on sentään koiranunta, jota täällä elävä nukkuu humalassakin. Nyäistyään ainoat jäljellä olevat hampaat haudan partaalle nakatun kallon leukaluusta Eenokki miten lie hädissään pudottanut pääkallon vapisevista käsistänsä, niin että se vierähti takaisin hautaan, pysähtyen viinapullon viereen. Haudankaivajien samalla raoitettua sameita silmiänsä he huomasivat mykistyneinä pääkallon, joka ammottavilla silmäkuopillaan näytti moittivan heitä.

Vastaamatta mitään suntio kaivoi lapiollaan haudan pohjaan kuopan, jonne kätki kallon ja pohjilleen juodun viinapullon. Sen jälkeen miehet jatkoivat taas työtänsä mikäli kykenivät, mutta pitkään aikaan he eivät vaihtaneet keskenään halaistua sanaa.

Iltamyöhällä ehdittyään kotiin Eenokki meni Honkavaaran lähteelle ja pudotti anastamansa hampaan sen pohjaan. Seuraavana aamuna hän taas ilmestyi karjatarhaan lehdespölkyllensä, ikäänkuin ei olisi matkalla ollutkaan.

VIII.

On kulunut useita vuosia siitä, kun patruuna Parrula tyttärineen tuli Viinamäen taloon. Honkavaaran kyläkunta on sen jälkeen jonkun verran muuttunut ulkomuodolleen. Kauniin Kaakkojärven rannalla pienehkö sahalaitos kohottaa rautaista savutorveansa, josta savu kesäisin tupruaa ilmaan yöt päivät. Talvisin saha ei ole käynnissä, mutta kylmien viimojen puhaltaessa järven selältä kuuluu korkealta talviuntaan nukkuvan jättiläisen rautaisesta sieraimesta sen raskas hengitys. Lähellä sahaa on matalapiippuinen oluttehdas, joka on toiminnassa vuodet läpeensä, ja ylempänä päivänrinteisellä kummulla pilkoittaa patruunan palatsimainen, keltaiseksi maalattu torniniekka asuinrakennus kauniin koivikon ympäröimänä. Myöskin monen yksityisen talo on peittänyt punaisella vanhan harmautensa ja koristanut nurkkansa ja akkunapielensä valkoisella. Kaikki tämä antaa kyläkunnalle jonkunlaisen arvokkaan sivistyneisyyteen ja varallisuuteen viittaavan ulkonäön.

Oluttehtaan perustamisen jälkeen tuli panimonhoitajan tupa kyläkunnan miesten vakituiseksi kokouspaikaksi pyhäisin. Aamusta alkaen iltamyöhään siellä istuskeltiin, ryypiskeltiin olutta, pelattiin korttia ja joskus vaihteen vuoksi tapella kahistettiinkin. Ahkerimmat kävijät olivat entisiä kämmentäjiä, joiden joukko luopioiden takia oli supistunut hyvin vähiin.

Niinpä nytkin kesäisenä sunnuntai-iltana loikoili tehtaan pihamaalla joukko puolihumalaisia kyläläisiä. Kolmisen miestä istui tuvassa suuren honkaisen pöydän ääressä, olutpullot edessänsä. Heidän kesken oli virinnyt äänekäs, vertaileva keskustelu entisistä ja nykyisistä ajoista. Suurinta suuta piti Mikkos-Otto, muuan köyhä mökkiläinen, jolla samoin kuin tovereillansakin tuntui olevan erityistä kaunaa patruunaa ja olevia oloja vastaan.

»Se on sillä lailla, miehet, että jos tätä jatkuu, niin ollaan riikillä kohta joka mies», intoili Otto.

»Tätä ja muuta. Minä olen huvikseni katastellut noidenkin isoisten peltoja, jotka ennen työnsivät jumalanviljaa, että ääni kuului ja aidat kallistuivat. Mutta nyt — Otto levitti syliään — tyhjiä kuin Tanelin pöytä, piippa siellä, toinen täällä, ja senkin vähän vie varmasti hätäisen sirppihalla.»

»Se sattui kuin naulan kantaan,» myönsivät toverit. »Mutta mikäs siihen on syynä, että pellot eivät enää kasva?»

»Se siihen on syynä, että vaikka suurennuslasilla etsit, et pienintä pulikkata löydä monenkaan pellolta. Ja sen parako niitä sinne toisi, kun miehet ja hevoset junnaavat patruunan tukkeja talvet pitkät. Jos ei luoja ihmeitä tee — ja minkäpä se luojakaan tyhjästä teki — niin mahoksi — perhana ollen jää syksyllä monen talollisenkin pelto ja saavatpa kissa vie keräillä tyhjiin säkkeihinsä talvella kolomiensä tukkien kuoria leiväksiksi… Vaikka en minä sillä eikä millä — että minun peltoni sen parempi olisi.»

»Kaiketi patruuna syksymmällä taas rahtuuttaa Kokkolasta ryssän mattojauhoja ja suoloja myötäväksi niinkuin ennenkin», arvelivat toverit.

»Kaiketi se niitä rahtuuttaa, ja hukkahan tässä muuten perisikin. Siellähän se on patruunan takana useimman honkavaaralaisen leipävaikkana, ja Parrulan nimeenhän nuo kuuluvat moniaat jo leipänsä siunaavankin. Niinpä tässä taanneissa päivänä Retulaisen renkipoika istuuduttuaan isäntänsä kera pöytään oli ristinyt kätensä ja alkanut tosissaan: 'Parrula siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä, Parrula valistakoon kasvonsa meidän päällemme ja olkoon meille armollinen'.»

»Oli tavoittanut leipäkannikalla poikaa päähän, mutta tämä oli ehtinyt livahtaa ovesta ulos.»

»Entäs karjanhoito!» jatkoi Mikkos-Otto. »Satuin keväällä pallipohjaksi tuonne Viinamäen taloon, kun elukoita ensi kertaa laskettiin laitumelle. Ennen nuo ovat Viinamäen lehmät keväisin ulos päästyään hypänneet hännät pystyssä kuin villit, keikkuneet ja puskeneet, että kankien kanssa on pitänyt olla eroittamassa. Nyt talutettiin horjuvia luurankoja navetasta ulos kuin sivuttomia siukkoja lasareetin ovesta. Sattui karjatarhassa kellokas könähtämään polvilleen kuin rukoukseen, ja kun se siinä mölähti ja katsoi hoitajaansa, niin itkupas tillahti emännältä, ja järähti siinä isännänkin leuka… En minä sillä eikä millä — että minun Perjakkani sen parempi olisi.»

»Ihmekös tuo, kun hevosilla syötetään heinät ja muut, että jaksaisivat tukkeja kiskoa ja juosta kilpaa kirkkotiellä. Lehmille mitähän vähän hevosen lantaa annetaan ja oljensuortuvata eteen viskataan.»

»Mene tiedä, mikä tässä kohta on tuoretta, mikä kuivaa. Huhuillaan, että ne pitäisi Viinamäenkin piiput olla pahasti kallellaan keltaiseen taloon päin.»

»On se tainnut velkaantuakin, ja mitenhän lie juovuspäissään kirjoittanut nimensä sellaiseen paperiin, että sen kun patruuna pistää herrastuomarin nenän eteen, niin Kotka saa kohota siivilleen ja lentää katselemaan uutta pesäpaikkaa.»

»Niinpä siinä parhaina ystävinä ajeltiinkin kuomireessä, Tikander kuskilla, pidettiin juominkeja yökaudet, matkustettiin Helsingit ja Pietarit ja elettiin, Kotkakin, kuin suuret herrat.»

»Niitä tappioitaan Kotka kai nyt koettaa lypsää takaisin, kun ei kuulu työväelleen enää yön unta antavan. Kerrankin oli kuskannut renkinsä nuotalle pyhäissä yönä. Mutta lyhyeen oli loppunut sillä kertaa nuotanveto.»

»Miehet olivat saaneet sellaisen varoituksen, että ei tehnyt mieli jatkaa pitemmälle», sanoi Otto.

»Nepä ne. Kun miehet Huutoniemen nenässä olivat potkeneet nuottansa apajalle ja alkaneet rannalla köysistä vetää, niin oli apajan perillä pylkähtänyt vedestä esiin niinkuin miehen pää ja jälleen kadonnut.»

»Nuoren miehen pää. Jos lie ollut juoppotukki, olivat nuottamiehet toisekseen arvelleet, kun sama pää oli ilmestynyt uudelleen, tällä kertaa hartioita myöten.»

»Joku oli vieläkin epäillyt. Mutta kun kolmannen kerran oli kohonnut vedestä alaston miehen ruumis vyötäisiä myöten ja pyörähtänyt ympäri, niin ei se epäilijäkään enää ollut puhunut juoppotukista. Häthätää olivat miehet nyäisseet nuotan veneeseen ja lähteneet soutamaan kotiinsa kiireimmän kautta.»

»Vaikkapa ei maininnutkaan, niin oli siinä silti Kotkalle huomautusta kerrakseen.»

Miesten aikansa ryypättyä panimonhoitaja tuli karhuamaan maksua oluesta. Mutta kun lasku tehtiin, eivät Mikkos-Oton rahat riittäneetkään, vaikka hän käänsi kukkaronsa nurin. Kun panimonhoitaja häntä tästä nuhteli, riuskasi Otto harmistuneena vastaan:

»Jos et tuki leipäläpeäsi hyvän sään aikaan, niin kun otan ja pistän tuohenkäpryä yöllä tuonne tehtaasi nurkan alle ja tuikkaan tulen häntään, niin vähemmän siinä ihmisiltä rahoja narrailet — sinä ja se kaljupäinen pääkettu.»

»Pankaa tämä hampaanne koloon, miehet», sanoi panimonhoitaja ja meni suuttuneena pois.

Illemmalla levisi oluttehtaan pihalla juopottelevien miesten keskuuteen tieto, että Rajalan torpassa vietetään uskovaisten seuroja. Joku entinen kämmentäjä leukaili, että ei taitaisi olla hullummaksi, vaikka mentäisiin pyytämään anteeksi näiden viime vuosien juopottelusyntejä, varsinkin, kun puhujana kuuluu olevan oikein herraspappi. Häneen yhtyi heti useita miehiä, ja joukko lähti hiukan hoipertaen kokouspaikalle. Tultuaan meluten tupaan miehet pysähtyivät ovensuuhun ja joku rupesi sormellaan osoitellen laskemaan kokouksessa olijoita. Pian ne olivat luetutkin: Rajalan torpan mies muijineen, Viinamäen emäntä kalpeine tyttärineen ja joitakuita muita. Tämä pieni, syrjäisen torpan tupaan piiloutunut lauma ei ollut häiritsijöitä huomaavinaankaan, alkoi vain rauhassa laulaa mielilauluansa:

»Ne — nehän meni melkein kaikki», pisti joku koiranleuka ovensuusta laulun lakattua.

»Niin, ystävä, melkein kaikki meni», alkoi nuori puhuja pöydän päässä lempeällä äänellä. »Yhdeksänkymmentäyhdeksän kulkee laveata tietä ja vain yksi ainoa kaitaa.»

Hän puhui laveasta ja kaidasta tiestä, niiden vastakohdista, eri suunnista ja lopullisesta päämäärästä. Kun hän vihdoin päätti puheensa, ei ovensuussa ollut enää ainoatakaan lavean tien matkustajaa, sillä he olivat saarnan aikana luikkineet tiehensä yksi toisensa jälkeen.

IX.

Kustaa Tikander käveli kiihtyneenä edestakaisin Viinamäen ullakkokamarin lattiaa, pysähteli väliin ja katseli ympärilleen, ikäänkuin ei olisi ollut oikein selvillä siitä, missä hän on ja mitä tänään oli tapahtunut. Viimein hän asettui akkunan eteen ja unohtui katsomaan Parrulan keltaiseen taloon kuin kadotettuun paratiisiin.

Kuinka kauan Tikander lienee siinä seissyt ja katsellut, kun hän kuuli ovea avattavan. Kääntyen akkunasta hän näki Esterin tulevan sisään kahvitarjotin kädessä, kuten ennen, vuosia sitten. Tikanderin seuratessa silmillään Esterin liikkeitä tämä laski tarjottimen pöydälle ja alkoi poistua takaisin virkkamatta mitään. Ennenkun hän ehti ulos Tikander ojensi molemmat kätensä tyttöä kohti ja sanoi matalalla äänellä:

Esteri pysähtyi, mutta huomattuaan kirjurin ojennetut kädet hän päätänsä torjuvasti pudistaen aikoi sittenkin mennä. Kirjurin kädet vaipuivat hiljaa alas ja hän sanoi surullisesti:

»Aamupäivällä tänne tullessanne olitte todellakin niin pahamielisen näköinen, että emme uskaltaneet kysellä tulonne syytä. Mitä herrassöötingille oikeastaan on tapahtunut?» kysyi Esteri.

»Olkaa hyvä ja istukaa hetkinen, jos teillä on aikaa», pyysi Tikander. »Tuntuu helpoittavalta puhuen keventää sydäntään ystävälle — saanhan sanoa teitä ystäväksi?»

»Minun ystäviäni ovat vain Jumalan lapset», sanoi Esteri ja istuutui tuolille mahdollisimman kauas oven pieleen.

»Te olette laihtunut ja tullut kalpeaksi näinä viime vuosina», ilmaisi kirjuri huomionsa.

»Kuinka kauan siitä nyt onkaan kulunut aikaa — siitä, kun tulitte tänne kamariin kutsumaan minua Parrulan puheille?» kysyi Tikander. »Minä muistan niin hyvin sen elokuun illan.»

»Niin, neljä vuotta… Kuinka nopeasti aika rientää: tuntuu aivan kuin olisin vasta eilen lähtenyt.»

»Minusta taas tuntuu, niinkuin lähdöstänne olisi kulunut jo monta kymmentä vuotta», sanoi Esteri.

»Miksikäs herrassöötingistä tuntuu siltä, kuin olisitte vasta eilen lähtenyt?» kysyi Esteri vuorostaan. »Ehkä se on neiti Parrulan ansiota.»

»Niin, hänen ansiotansa se on», myönsi Tikander avomielisesti: »Hänen tähtensä minä olen palvellut nämä neljä vuotta tuota keltaisen linnan rahanhimoista petoa.»

»Herrassöötinki on siis ansainnut neiti Parrulaa työllänsä samoin kuin
Jaakop Raakeliansa?»

»Aivan niin. Minä, köyhä mies, koetin miellyttää heitä molempia, isää ja tytärtä. Olen tehnyt työtä ja hyödyttänyt Parrulaa näinä vuosina kymmeniä tuhansia, satoja tuhansia markkoja — ja minä luulen, että minusta olisi tullut mies, jos…»

»Luulin olevani varma siitä, että Anna rakasti minua», jatkoi kirjuri. »Yhdessä me soutelimme kesäisin, luistelimme syksyisin, talvisin hiihtelimme — ja vuodet lensivät kuin siivin. Patruuna näki ja tiesi tämän kaiken, mutta hän ei koskaan millään tavoin ilmaissut vastenmielisyyttään seurustelustamme, minusta päinvastoin näytti kuin hän olisi toivonut sitä. Mutta nyt tiedän, että Parrula tällä näennäisellä suosiollaan tahtoi vain herättää minussa turhia toiveita ja siten pidättää minua palveluksessaan niin kauan kuin voi.»

»Kun tänä aamuna olimme kolmisin konttorihuoneessa, niin minä asiani alkaen huomautin Parrulalle, että olen nyt niin ja niin monta vuotta patruunaa palvellut. Hän ilmaisi suuren tyytyväisyytensä toimintaani ja kiitollisuutensa osoitteeksi sanoi olevansa valmis koroittamaan palkkaani, kun saa kuulla toivomukseni. Minä en ole koskaan ennen pitänyt puhetta, mutta silloin nousin seisaalle konttoripulpettini ääreen ja pidin pienen puheen, jonka loppupontena esitin, että paras palkankoroitus, minkä patruuna voi minulle antaa, on Annan käsi — sydämestä luulin olevani varma ilman muuta.»

»Sitten oltiin ääneti ison aikaa — Anna oli jo puheeni aikana mennyt pois. Viimein sanoi patruuna, että hän ymmärtää vain sellaista leikkiä, joka pysyy kohtuuden rajoissa, ja kehoitti minun karkoittamaan mielestäni turhat haaveet ja pysymään siinä, missä paikkani on konttoripöydän ääressä. Mutta kun minä yhä vakuutin, että tarkoitin täyttä totta, koetti hän suostutella: Eihän tällä asialla niin kiirettä ole, voimmehan puhua siitä myöhemminkin. — Ei, minä sanoin, nyt tai ei koskaan. — Onko tämä Tikanderin viimeinen sana? kysyi patruuna, ja kun vakuutin niin olevan, hän otti laatikostaan muistikirjansa, teki laskun ja lukien jäljellä olevan palkkani eteeni pulpetille kysyi: Onko oikein? Ymmärsin tarkoituksen ja lähdin hyvästiä sanomatta — ja täällä sitä nyt ollaan taas.»

»Esteri, te olette minulle liian hyvä. Vaikka rakastin Annaa, minulle tuli toisinaan niin riuduttava ikävä teitä, että melkein itkin.»

»Kun likellä on, niin lykitään, kun kaukana on, niin kaivataan», sanoi
Esteri surullisesti.

»Niin on. Te olette niin lempeä kuin kesäinen päivä. Minun ei olisi pitänyt lähteä täältä, mutta minä menen aina onneni ohi. Minulle ei onnistu mikään, ja siksi tunnen olevani tarpeeton maailmassa. Minulla on ollut suuret unelmani minullakin: aioin lukea ja sitä tietä nousta hyvinkin korkealle. Mutta tuli onnettomuuksia, minä koetin upottaa ne pikariin — ja nyt olen vain vähäpätöinen tuomarin kirjuri, jos kohta sitäkään. Pelkään, että en taaskaan voi vastustaa viettelystä etsiä lohdutusta sieltä, missä sitä on kaikkein vähimmän… Vaan jos te tahtoisitte, niin…»

»… te voisitte pelastaa minut… Esteri, minä ojennan käteni teitä kohti kuin — kuin hukkuva.»

Esterin sydämessä heräsivät voimakkaina vanhat tunteet ja hän sai taistella hyvän aikaa, ennenkuin voi lausua ratkaisevan sanansa:

Tikanderin ojennetut kädet vaipuivat toistamiseen alas ja hän kysyi soinnuttomalla äänellä:

»Täällä sitä nyt ollaan taas», ehätti Tikander kuin häpeillään, ennenkun isäntä ehti vielä mitään kysyä.

»Terve tulemasta», toivotti isäntä. »Kuulin Esteriltä asianne ja surkuttelen kohtaloanne. Meillä on tässä itsekullakin omat murheemme, ja tulinkin oikeastaan kysymään neuvoa omaan asiaani teiltä, joka olette lakia lukenut mies.»

»Olen käytettävänänne, mikäli voin teitä neuvoillani auttaa», sanoi
Tikander.

»On kai tarpeetonta huomauttaa, että keskustelumme tulee jäädä näiden seinien sisälle.»

»Asiani on tällainen: lainailtuani Parrulalta silloin tällöin pieniä rahasummia satunnaisiin tarpeisiini hän useat kerrat viime kevättalvella ehdotti, että kanavoimalla kuivaisin Pajulammen heinämaaksi. Niin hyödylliseen tarkoitukseen hän sanoi olevansa halukas lainaamaan suuremmankin rahasumman. Epäilin koko kuivaamisen kannattavaisuutta, mutta kun hän laski ja kuvaili kanavoimisen tuottamaa hyötyä, sai hän minut viimein houkutelluksi lainan ottoon. Tehtiin velkakirja, suuruudelleen useita kymmeniä tuhansia, mutta kun hänellä sillä kertaa ei sattunut olemaan rahoja luonansa, lupasi hän antaa summan muutaman päivän päästä, käytyään sen pankista ottamassa.»

»Teidän on tarpeetonta jatkaa, minä tunnen Parrulan», sanoi hän. »Kun muutaman päivän päästä menitte rahoja pyytämään, Parrula sanoi ne jo antaneensa — eikö niin?»

»Se on ihan Parrulan tapaista, ja minä voisin mainita lukemattomia muita samanlaisia esimerkkejä. Metsiä ostellessaan hän tavallisesti menettelee näin: lainailee, jopa suoraan tyrkyttää rahojansa jollekin vähävaraiselle talonmiehelle jonkun summan. Vainuttuaan sitten velallisella olevan kaikkein heikoimman hetken hän vaatii rahojansa takaisin, on muka välttämätön tarve. Kun muu ei auta täytyy lainanottajan luovuttaa metsänsä siihen pilkkahintaan, minkä Parrula suvaitsee maksaa. Monen talon hän on tällä tavoin keinotellut itselleen melkein ilmaiseksi.»

»Parrula on oikea nero rahoja kokoamaan. Mitä hän yhdellä kädellä antaa, sen hän toisella takaisin ottaa. Työmiehilleen hän maksaa jotenkin hyvät palkat, mutta ottaa ne oluen, jauhojen ja suolojen myönnin tuottamalla voitolla takaisin kaksin kalliin. Parhaat tukkipuut hän myö sellaisinaan ulkomaille, mutta kaikenmoiset rujot ja rammat sahuuttaa lankuiksi ja myö ala-arvoisen roskan paikkakunnan tarvitsijoille korkohintoihin… Semmoinen hän on. Mutta en olisi uskonut patruunan kehtaavan sentään näin julkeasti vääryyttä harjoittaa, sillä hänen muilla petoksillaan on ollut olevinaan kuitenkin jonkunlainen oikeuden varjo.»

»Taitaa olla patruunan, niinkuin monen muunkin laita, että ruokahalu kasvaa syödessä», sanoi isäntä.

»Niinpä se näkyy olevan. Herrastuomarin ei olisi pitänyt antaa velkakirjaa, ennenkun saitte rahat.»

»Ei olisi pitänyt», myönsi isäntä. »Mutta luotin häneen ja olin suoraan sanoen hiukan hiprakassa.»

»Konjakki onkin Parrulan kaikkein tärkeimpiä välikappaleita, jonka avulla hän uhreja pyydystää», sanoi Tikander.

»Ei taida herrassöötingin mielestä olla mitään pelastuskeinoa tässä minun asiassani?» kysyi isäntä.

»Oliko vieraitten miesten läsnäollessa puhetta siitä, että velkasumma annetaan vasta myöhemmin?» kysyi Tikander.

»Kuin maksaa pois olematon velka. Minä en näe sitäkään keinoa. Metsät on myöty ja — juotu, ja muuta keinoa ei ole kuin työntää talonsa tuon kirotun kitaan.»

»Minä olen tässä puhunut vain omista asioistani», alkoi isäntä. »Minkä viran herrassöötinki aikoo ottaa nyt, kun ette enää ole Parrulan palveluksessa?»

»En osaa sanoa. Ajatukseni ovat niin sekaisin, että en kykene vielä oikein selvästi ajattelemaan. Ehkäpä koetan saada taas tuomarilta kirjoitustyötä ja nimismieheltä apulaisen toimia. Tätä syksyä kauemmin en missään tapauksessa voi viipyä tällä paikkakunnalla.»

Isäntä lähti, ja Tikander asettui taas akkunan eteen katselemaan patruunan taloon, rakkauden, häpeän ja vihan rintaa raadellessa.

Eenokin hallussa oli paitsi Viinamäen talossa olevaa pihanpääkamaria ja kaksikerroksista aittaa hänen myöhemmällä iällään Honkavaaran juurelle rakentamansa Möyryläksi haukuttu pieni rakennus, jossa oli kaksi huonekoppia päällekkäin ja alinna mahdottoman iso kivikellari.

Hiukan ylempänä vuoren rinteellä oli hänen laittamansa puukello kahden vierekkäin kasvavan petäjän välissä. Se oli suuri, alapäästään ontto kelohongan pölkky, jonka yläpäähän kaivettuun reikään oli kiinnitetty puutanko, minkä päät olivat upotetut petäjien kupeisiin koverrettuihin syvennyksiin, niin että se ympäri pyörien heilutti pölkkyä kuin kelloa ainakin. Pölkyn yläosaan molemmin puolin oli kiinnitetty rinnakkain kaksi vaakasuorassa asennossa olevaa laudankappaletta, joiden väliin kellon kielet, koivuiset nuijat, olivat yläpäässään olevista rei'istä ripustetut lautoja yhdistävään puunaulaan siten, että ne voivat vapaasti heilua. Pölkkyä ruokakellon tapaan »kannalleen» soitettaessa kahden puolen olevat nuijat iskivät vuoroin pölkyn kupeisiin. Tätä kelloansa Eenokki joutilaina pyhäpäivinä huviksensa soitteli väliin tunnittain, ja saattoi kumea pauke tyyninä kesäiltoina kuulua virstamäärin.

Vuoren juurella oli Eenokilla myös pieni suoviljelys eläkekirjassa luvatun pellon vastineena. Apumiehen joskus ollessa viljelystöissä Eenokki ruoka-ajoin soitti paukutteli puukellolla miestä valmistamalleen murkinalle Möyrylän ylikertaan.

Aina viime aikoihin asti Eenokki oli vointinsa mukaan koettanut »talon hyödyksi työtä tehdä», mutta nyt viime keväänä hänen oli heikkouden vuoksi vihdoinkin luovuttava lehdeksen hakkuusta ja samalla eläkekirjan lupaamista eduista. Hän muutti Möyrylään asumaan omiin leipiinsä, mutta sai kuitenkin pitää pihanpääkamarin ja aitan edelleenkin hoteissaan.

Eenokki on syömässä päivällistään Möyrylän ylikerrassa. Kova, paikoittain vihreäksi homehtunut leivänkannikka kädessä hän penkin laitaan iskemällä lohkaisee siitä kappaleen, jonka pistää puukkonsa kärkeen ja uittaa pahkakuppiin valmistamassaan kirkkaassa suolavedessä. Huonoilla hampaillaan koettaen hienontaa lionnutta leipää hän ikäänkuin särpimen asemesta katsoo nuoralle kuivamaan ripustamiinsa seteleihin.

Syötyään Eenokki panee piippuunsa, iskee tuluksilla tulen ja kytevällä taulanpalasella sytyttää tupakan. Kallistuen sen jälkeen penkille kyljelleen hän käsi posken alla miettii niitä yksiä ainoita asioita, joita on näinä viime vuosina mietiskellyt.

On saanut katua ja itsekseen harmitella sitä, että ei sittenkin tullut mentyä Korpijärven ukon kera kirkkoon yöllä kysymään aarteen uhria — ei kai se vanha väkikään olisi purematta nielaissut. Saattaa aika piankin jättää, sinne jää aarre maan poveen Eenokin kohdalta ja joku onnellisempi ehkä saa kuin ilmaiseksi toisen vuosikymmenien vaivannäön. Usein on muistunut mieleen myös se hautuumaalla näkemänsä pääkallo, joka monesti yön unissa on käynyt kovistamassa hampaitaan takaisin. Vielä herättyäänkin Eenokki on kuulevinaan, niinkuin kallo jossain pimeässä nurkassa uhkaavana loksuttaisi yhteen hampaattomia leukaluitaan. Tuntuu kamalalta ajatella itse joutuvansa saman kohtalon alaiseksi. Olisi päästävä lepäämään omaan erikoiseen hautaan ja saatava kivi kummulle. Se siinä rinnan päällä olisi kuin suojelusvahti, ja vielä syntymättömätkin sukupolvet vuosisatojen päästä lukisivat kiveen hakattua nimeä ja siitä tietäisivät, ett£ semmoinenkin mies on joskus elänyt maailmassa. On häpeällistä tulla kuopatuksi kuin koira ja siihen silitä jälkeenjäävien muistosta, niinkuin ei olisi olemassa ollutkaan. Mutta jos saan tuon keksintöni valmiiksi, jota vuosikausia olen miettinyt ja kaiken kesää nikkaroinut, jos sen ehdin saada valmiiksi, niin Eenokki Aataminpojan nimi elää — hyvässä lykyssä vielä aikakirjatkin mainitsevat. Ja- miksi en saisi?? Eihän keksinnöstä oikeastaan puutukaan enää muuta kuin se, että pyhänhengen siivet eivät vielä liiku koneen käynnissä ollessa — olisinko tullut vetäneeksi siipien niveliin tervaa liian paksulta. Pitää pyyhkäistäkseni tervaa noihin apostoleihinkin ja hivauttaa hiukan Ristukseenkin — sittenpä kestävät kaukaisiinkin aikoihin.

Eenokin näin puolitorkuksissa miettiessä hänestä tuntui kuin huone alkaisi hämärtyä ja silloin tällöin kuulua jostain Honkavaaran kiireeltä raskaita kohauksen tapaisia huokauksia. Yhtäkkiä puolipimeä huone leimahti häikäisevän valkeaksi ja pian sen jälkeen kuului jyrähdys, ikäänkuin Honkavaara olisi räjähtänyt rikki ja alkanut raunioina vieriä alas. Yksinäiset tuulen kohahdukset yltyivät pilveä nostaen raivoisaksi myrskyksi, taivuttaen puut luokiksi ja rytyyttäen peloittavasti Eenokin hataraa huonekoppia. Myrskyn kiihkeintä ulvontaa säesti kammottavasti puukellon kielten kolkot läppäykset. Eenokki ei ollut koskaan ennen kuullut kellonsa itsekseen soittavan, vaikka on myrskynnytkin. Eikä se nytkään itsekseen soita, päätteli hän. Se on surman enkeli, joka siellä myrskyssä ja salamoissa ja jyrinässä lentää ja kuolemankelloa läppäilee… Kun se ei tulisi juuri nyt, antaisi armonaikaa vielä jonkun vuoden, että ehtisi tehdä valmiiksi sen, mikä vielä on keskeneräistä.

Ukkospilven jo kuulumattomiin kadottua pari sahatyömiesten suurta pojanvenkaletta oli menossa puolukoita poimimaan Honkavaaralle. Polkua peräkkäin kävellessään heille oli tullut kinastus siitä, kumpi enemmän osaa.

»Etpäs sinä, Jussi, saanut kirjaa viime talvena lukusilla, kun et osannut lukea isä-meitääkään — toruttiin vain ja tukistettiin ja pantiin nurkkaan häpeämään», soimasi Matti-niminen poika toveriansa.

Enempää väittelemättä Jussi kiipesi suurelle kivelle ja papillisella äänellä lointeli pitkän saarnansa, joka kuului olleen kirjoitettuna »tuohiraamatun tuossa laidassa, kupparin kirjan kuudennessa luvussa.» Saarnan päätyttyä hän esitti yhtä pitkän kuulutuksen laitumelta kadonneesta hevosesta, joka on »täydessä raudassa, kellonrapa kaulassa.»

»Sahan eltari sen on minulle opettanut», vastasi Jussi ylpeänä tiedoistaan. »Ja osaan minä isä-meidänkin: Is meki tai, pyhä kallis, maar menkkel, taas temppel, hus hus, pani viritykseen, ettemme ruiskis, kakkara kara nauskis…»

»Älä räpätä, anna hapata, äitis huomenna leipoo», keskeytti Matti kateudesta pakahtumaisillaan ja nakkasi »pappia» kalikalla sääreen, lähtien samalla juoksemaan pakoon, Jussi jäljessä.

Tuokkoset kädessä pojat juoksivat polkua peräkkäin, että kangas tömisi. Tultuaan näin vauhdilla Möyrylän luokse he, ryhtymättä tällä kertaa tappeluun, tekivät sulan sovinnon ja neuvottelivat keskenään, mitä vallattomuutta taas osattaisiin tehdä Eenokin laitoksille. Siinä Möyrylää kierrellessään ja kurkistellessaan he suureksi ihmeekseen huomasivat ylikerran oven olevan hiukan raollaan. Tyydyttääkseen uteliaisuuttaan pojat hiipivät portaita myöten ylös ja pujahtivat sisään niin hiljaa, että Eenokki, joka selin oveen veisteli puukappaletta, ei kuullut heidän tuloansa.

Aikansa katseltuaan nuoralla kuivamassa olevia rahoja ja keskellä lattiaa olevaa kummallista laitosta pojat viimein rähähtivät nauramaan. Eenokki silloin mölähti, ikäänkuin olisi saanut puukon piston sydämeensä. Säikähdyksestä toinnuttuaan hän tavoitti lyödä poikia kädessään olevalla puukappaleella, mutta nämä rävähtivät rappuja alas kuin oravat ja sivaltaen lakit käteensä vilkaisivat jäniksinä ylös vuoren rinnettä, että paljaat kintut vilkkoivat. Ehtipä Jussi ohi mennessään hiukan soittaa kalauttaa Eenokin puukelloakin.

Huomattuaan takaa-ajon turhaksi Eenokki salpasi sisäpuolelta oven, joka oli unohtunut sulkematta hänen äsken ulkona käytyään, ja ensi työkseen kokosi rahat nuoralta pönttöön. Pojat tietysti kertovat näkemänsä, tieto hänen rahoistansa leviää ympäri kylää ja ties kuinka laajalle. Eenokki ei pitänyt edes Honkavaaraa enää turvallisena säilytyspaikkana. Minne hän rahansa kätkee nyt, sitä hän mietti koko iltapäivän ja vielä kappaleen yötäkin, kunnes viimein keksi mielestänsä parhaimman säilytyskeinon.

Tapahtui aivan niin, kuin Eenokki oli arvellut. Poikien Möyrylässä käynnin jälkeen hänen ympärilleen alkoi kutoutua salaperäisyyden usvaverho, ja häntä katseltiin toisin silmin kuin ennen. Vanhusta pidettiin satumaisen rikkaana miehenä ja kohdeltiin sen mukaan arvoa antaen. Tosin ei oltu selvillä siitä, mistä hän oli suuren rikkautensa saanut. Ehkäpä hän on löytänyt, ehkä on sittenkin saanut lähteestä aarteen ja vaihtanut hopean kaupungin pankissa paperirahoihin, voidakseen niitä helpommin säilytellä. Muutamat olivat siitä aivan varmojakin, olivatpa jotkut tietävinään aarteen uhrin olleen niin ankaran, että Eenokin vastalahjaksi oli pitänyt luovuttaa taivasosansa. Jonkun verran ihmettelyä herätti se, että hän itse eli niin vaatimattomasti, jopa puutteellisesti. Uteliaitten kyselyihin Eenokki antoi rikkauksistaan niin väljiä vastauksia, että ne saattoi käsittää miten tahansa. Kuitenkin kaikitenkin, nähtyä tosiasiaa ei voitu epäillä. Ja olisihan tuo pitänyt ennenkin huomata: raudoitettujen luukkujen, salpojen ja monien lukkojen takana ei säilytetä tyhjää.

Näihin asti unohduksissa ollut Eenokki oli nyt paikkakunnalla kaikkien huomion ja puheen esineenä. Monet alkoivat salaisesti toivoa hänen kuolemaansa, ei hyötyäkseen siitä, vaan tyydyttääkseen turhaa uteliaisuuttansa.

Eräänä päivänä Eenokin ollessa pihanpääkamarissaan Viinamäen isäntä pistäytyi hänen puheilleen viinapullo povessa.

»Mitä katsomista minussa on, kuolevassa kuhossa?» vastasi Eenokki jotenkin töykeästi, ymmärtäen hyvin syyn veljenpojan käyntiin.

»Eipä kyllä sedässä ole enää tuota ulkonaista koreutta ihailtavana, niin olette ravistunut varsinkin nyt tänä kesänä. Siitäpä syystä tulinkin sanomaan, että sedän ei olisi tarvinnut muuttaa metsiin asumaan kuin villieläimen. Olkaa vapaasti ja syökää talon pöydässä niinkuin ennenkin, vaikka ette jaksakaan enää työtä tehdä.»

»Kun sedästä näköjään aika pian jättää, niin arvelin, että unohdettaisiin entiset ja erottaisiin sovussa, ettei jäisi kummallekaan puolen mitään mielenkannetta — minulle tänne ja sedälle sinne.»

»Minkä tähden sinä sitä mielenkannettasi tunnet nyt vasta — etkä tuntenut silloin kun eläkekirjaani rikki riitelit?» kiusasi Eenokki edelleen.

»Ei nyt setä menneitä muistele. Sitä kun tuo Sanakin neuvoo, että älkää antako auringon laskea vihanne yli. Jos setä antaisi anteeksi, mitä ehkä olen tullut rikettä tehneeksi, niin minä puolestani koettaisin olla sedälle mieliksi.»

»Kun sairastutte, minä setää hoitelisin ja hoiteluttaisin lämpimällä kädellä.»

Sitä asiaapa Eenokki ei ollut tullut tarkemmin harkinneeksi: kuka hoitelee, kun perin avuttomaksi kemmertyy. Olisi epäviisasta olla käyttämättä hyväkseen tarjottua etua. Hän ojensi kätensä, vaikka hyvin vastenmielisesti, veljenpojalle ja sanoi:

»No, nythän ollaan oikealla tiellä», sanoi isäntä ja otti pullon taskustansa. »Pistin poveeni pisaran väkevän puolta, että otettaisiin pienet sovintoryypyt.»

Eenokki kulautti pullon suusta jonkun verran, mutta isännän kiihkeistä houkutuksista huolimatta hän ei suostunut ottamaan enempää.

»Kun tässä nyt on sovintoryypyt ryypätty, niin olisi minulla sedälle vielä yksi ehdotus», sanoi isäntä.

»Sitä kun useinkin nuo jälkeenjääneet riitelevät ja rähisevät perinnöistä kuin sudet haaskalla, ennenkun asianomainen on ehtinyt kunnolleen edes silmiänsä ummistaa, niin ajattelin, että sedän jo oman rauhansakin vuoksi olisi teetettävä testamentti.»

»Minähän noista elossa olevista taitaisin lähintä perillistä olla», sanoi isäntä. »Ja minä siitä hyvästä pitäisin sedälle kunnialliset hautajaiset.»

Ehdotus kosketti läheltä Eenokin salaisia toivomuksia. Hetken mietittyään hän sanoi:

»Jos teetän testamentin, niin lupaatko sinä toimittaa minut omaan erikoiseen hautaan, kun kuolen?»

»Tietysti erikoiseen! Yksin saatte yönne maata siellä — niinkuin täälläkin. Ja koululla, kelloja soittaen hautaan sedän, lukkari ja pappeja parittain saattonne etunenässä», lupasi isäntä.

Eenokki oli hengessään näkevinään kaiken tuon komeuden, ja kuolemanajatus alkoi tuntua ikäänkuin kevyemmältä.

Antamatta varmaa vastausta Eenokki lupasi vielä miettiä asiaa tarkemmin. Setä ja veljenpoika erosivat näköjään hyvinä ystävinä, kumpikin mielestänsä hyvän askeleen toiveittensa päämäärää lähempänä.

XI.

Isännän käynnin jälkeen Eenokki mietti ja harkitsi testamentti-asiaa viikon päivät. Saatuaan viimein suunnitelmansa valmiiksi hän meni Tikanderin luokse Viinamäen ullakkokamariin, kolme vierastamiestä mukanansa, ja esitti kirjurille asiansa:

»Kun tässä on tullut elää kituutettua tätä maailmaa jo lähemmä sata vuotta eikä ole tietoa, minä päivänä tuo henkiriepu, jota minussa ei olekaan enää juuri muualla kuin hivene nenänpäässä, lähtenee, niin olisin pyytänyt herrassöötinkiä — te kun olette semmoinen kirjamies — kirjoittamaan testamenttini eli viimeisen tahtoni.»

Kun kirjurilla ei ollut mitään pyyntöä vastaan, kirjoitti hän Eenokin sanelun mukaan, muotoa tosin mukaillen, seuraavan testamentin:

1) että kun minusta Eenokki Aataminpojasta aika jättää, on leposijakseni hankittava arkku, arvoltaan vähintään sadan (100) markan hintainen, ja on sen kansi kiinnitettävä puunauloilla;

2) että peijaisiani eli maahanpanijaisiani on vietettävä kolme (3) vuorokautta keskeytymättä, ja on niihin kutsuttava paitsi ulompana asuvia sukulaisiani kaikki tämän Honkavaaran kyläkunnan asukkaat, ikään, säätyyn, varallisuuteen tai muuhun katsomatta, sekä kaikki pitäjän arvohenkilöt. Kuokkavieraat ovat pidettävät kutsuvieraitten veroisina, ja kaikille on annettava ruokaa ja viinaa niin paljon kuin kunkin maha ja pää vetää;

3) että kaikkein köyhimmille sukulaisilleni on hautajaisiani varten teetettävä ja ikuiseksi omaisuudeksi annettava vaatteet, miehille mustasta verasta, naisille mustasta vihtoriinista, sekä hyvät kengät;

4) että säilyisin jälkimaailman muistossa, on haudalleni pystyttävä kivinen, kaikilta puolin sileäksi kiilloitettu hautapatsas, jonka tulee olla kaksitoista (12) jalkaa korkea, kuusi (6) jalkaa leveä ja kolme (3) jalkaa paksu.

Tämän jälkeen seurasi pitkä, yksityiskohtainen selonteko patsaaseen hakattavista kirjoituksista ja kuvista, jalkakivistä, patsasta ympäröivästä kullatusta malmiaidasta y. m.

5) että minun jälkeenjäänyttä omaisuuttani ei saa liikuttaa, minulle kuuluvien lukittujen huoneitten: aitan ja n.s. Möyrylän ovia ei saa avata eikä perinnönjakoa pitää, ennenkun hautajaiseni on pidetty ja edellisessä kohdassa mainittu kivi haudalleni pystytetty;

6) että Herrastuomari Kaarl Hesekielinpoika Kotkan määrään tämän testamenttini toimeenpanijaksi, ja saa hän, toimitettuaan tarkalleen edellä mainitut määräykseni, ottaa kuluttamansa varat ja vaivanpalkkionsa jälkeenjääneestä keksinnöstäni sen myötyänsä. Ylijäämä keksinnön hinnasta ja muu jäljellejäänyt omaisuuteni on jaettava perillisteni kesken kunkin perintöosuuden mukaan sovussa ja rakkaudessa.

Me allekirjoitetut samalla kertaa läsnäolleet vieraatmiehet todistamme täten, että Eläkevanhus Eenokki Aataminpoika täydellä ymmärryksellä ja vapaasta tahdosta on tehnyt edellä olevan testamentin ja ilmoittanut meille sen olevan viimeisen tahtonsa.

Gustaf Tikander. Antti Antinpoika. Kirjoitti Sama. (Puumerkki).
Heikki Hurskanen. Ulla viteen (Puumerkki). omakä Si.»

Tikanderin kirjoitettua Eenokin pyynnöstä vielä jäljennöksen testamentin toimeenpanijalle tämä pisti asiakirjat taskuunsa ja korvaukseksi vaivoista ja paperista pyysi kirjurin tulemaan hautajaisiinsa.

Eenokin annettua isännälle testamentin jäljennöksen tämä oli sen määräyksiin tyytymätön. Hänen mielestänsä hautakivi ensinnäkin oli kohtuuttoman suuri ja koko hautajaiskomento liiallista. Toiseksi hänen tarkoituksensa oli ollut testamentin määräyksen kautta saada yksin periä sedän omaisuus. Mutta kun Eenokki esitti ajatuksen: mitä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin, ja oli taipumaton muuttamaan valmista asiakirjaa, isäntä ei uskaltanut jännittää jousta kovin kireälle, peläten yksipäisen ukon suuttuvan ja mahdollisesti määräävän suuret rikkautensa jollekin ventovieraalle. Hän lupautui testamentin toimeenpanijaksi, varsinkin kun muut perijät olivat niin väärän koivun takaisia, että heidän osuutensa tulisi suhteellisesti hyvin pieneksi.

XII.

Oli muuan syksyn synkimpiä öitä. Taivas oli kauttaaltaan mustien pilvien peittämä, ja pohjoinen painoi kaikkein suurimpia palkeitansa. Metsä humisi ja ryski, huoneitten nurkista, uuninpelleistä ja hataroista akkunoista kuului terävää vihellystä ja katkeamatonta valittavaa ulvontaa.

Valkeat talonpoikien tuvissa olivat aikaa sitten sammutetut ja ihmiset nukkuivat rauhallista untansa. Mutta ylhäältä Viinamäen ullakkokamarin akkunasta tuikki vielä tuli, niinkuin oli viime aikoina tuikkanut melkein läpi öitten.

Kustaa Tikander istui kiikkutuolissaan ja nautti sielussansa ulkona riehuvan myrskyn raivosta. Painaisi nyt pohjoinen palkeitaan kerrankin niin, että lentäisi akanoina ilmaan kaikki, mitä irti saa, löisi väkevillä siivillään murskaksi ja kaataisi allensa kaiken' sen, mikä pyrkii päätänsä ylöspäin nostamaan. Niin hän tekisi, jos voimaa ja valtaa olisi.

Saatuaan Parrulalta häpeälliset potkut Tikander sulkeutui kamariinsa, ilkeämättä ihmisille tuskin silmiänsä näyttää. Paremman puutteessa hän hankki taas tuomarilta kirjoitustyötä ja nimismieheltä apulaisen toimia, vaikka sydämessään halveksi niitä molempia: sellaiset työt eivät ole miehen tehtäviä. Suurimman osan aikaansa hän käyttikin juopotteluun yksin kamarissansa, ei niin paljon juomisen himosta kuin saadakseen nauttia suloisesta onnen tunteesta. Humalan hetkinä johtui mieleen vain se, mikä oli kaunista ja ihanaa, Anna-neidin kanssa yhdessä tehdyt kesäiset soutumatkat, syksyiset käsikädessä luistelemiset, talviset hiihtoretket ja monet muut. Iloisesti viheltäen hän niitä muisteli.

Mutta kun Tikander aamuisin heräsi todellisuuteen pakottavin päin, tuntui elämä niin itkettävän surkealta, että silmiin herahtivat kohmeloisen herkät kyyneleet. Pahan omantunnon mustaa taustaa vasten kuvastui tällöin vain se, mikä oli katkerata ja kaduttavaa.

Mutta vähitellen, ikäänkuin huomaamatta, laimenivat Tikanderin sielussa monin kerroin märehdityt hellät tunteet ja sijaan astui hänelle näihin asti verraten vieras kolminaisuus: kateus, viha, kosto.

Jo monena yönä peräkkäin hän oli ottanut vaatekaapissa piilossa säilyttämänsä tuohenkäpryn ja paloöljypullon esiin, mutta lopuksi oli kuitenkin pannut ne takaisin säilöön ja ruvennut maata, kiroten heikkouttansa.

Myrsky ulkona tuntui vain kiihtyvän. Vilkaistuaan kelloon Tikander nousi kiikkutuolistansa ja käveli jonkun kerran edestakaisin huoneensa lattiaa. Pysähtyen sen jälkeen hetkiseksi miettimään hän kulautti viinapullostansa pari pitkää ryyppyä, puki nopeasti palttoon yllensä, nosti kauluksen pystyyn ja painoi lippalakin syvään päähänsä. Otettuaan pöydältä tuohen ja paloöljypullon hän puheli itsekseen puoliääneen:

»Pannaan ne taskuun, ja pistetään sinne yksin tein jäljellä olevan omantunnon riekaleet, sinnepäinhän se muistaakseni oli Parrulan neuvo.»

Hiljaa, koettelemalla, hiivittyään ullakon portaita alas Tikander etukumarassa, ikäänkuin myrskyä ja pimeyttä päällänsä puskien, lähti kulkemaan Parrulan taloon, sahalle ja oluttehtaalle vievää tietä myöten.

Myrskyn ulvonnassa oli öisen kulkijan mielestä jotakin helvetillistä riemua, joka soi samassa äänilajissa hänen oman rintansa sävelten kanssa. Ulkonaisen ja sisäisen yhteissoiton innoittamana hän, epämusikaalinen mies, alkoi omalla nuotillansa puoliääneen laulaa tilanteen mieleen johtamaa veisua, samalla kulkiessaan vaistomaisesti notkutellen polviansa kuin puoleksi tanssien:

»Arpa lankesi herra Petteriin, ja hän syntinsä tunnusti näin: kolme pappia olen minä tappanut, kolme kirkkoa polttanut, kolme vahvaa talonpojan renkiä olen puukolla surmannut.»

Parrulan talon kohdalle tultuansa Tikander pysähtyi ja katsoi kotvan aikaa ristiriitaisin tuntein rakennusta, joka pimeässä häämöitti mustana kuin suuri suunnaton ruumisarkku. Jonkun verran epäröityään, mennäkö eteenpäin vai pyörtääkö takaisin, hän jatkoi matkaansa ohi käynnissä olevan sahan, jonka savutorvesta sinkoili milloin yksityisiä tulikipeniä, milloin kokonainen säkeneparvi pimeyteen kadoten, tuli oluttehtaalle ja hiipi tehdasrakennuksessa olevaan halkovajaan. Sytytettyään tulitikulla taskustaan ottamansa tuohenkäpryn hän pisti sen pinojen vieressä olevaan lastukasaan, johon ensin oli kaatanut paloöljyn pullostansa.

Purjehdittuaan myrskyn työntämänä selkäkenossa kiireesti kamariinsa Tikander jäi akkunan eteen pimeässä seisten odottamaan tekonsa seurauksia.

Kun oluttehtaalta päin pitkään aikaan ei näkynyt mitään elonmerkkiä, arveli Tikander sytyttämänsä tulen umpinaisessa huoneessa sammuneen, eikä hän oikein tiennyt, kumpaa enemmän toivoisi, syttymistä vai sammumista. Viimein alkoi kuitenkin pimeydestä kajastaa heikko, tuskin huomattava punerrus, ja ennen pitkää leimahtivat liekit korkealle ilmaan. Samassa alkoi sahan pilli huutaa, katkonaisesti, valittavasti.

Tikanderin mielestä palo oli kaamean juhlallinen näky näin kauempaa katsoen. Levottomat liekit milloin hulmusivat myrskyn painamina vaakasuorassa kuin huikkaavan hevosen häntä, milloin hetkeksi pyörsivät ylös, erottaen itsestänsä kokonaisia tulipalloja korkeuteen. Myöhemmin laipioiden alkaessa putoilla alas, leimautti koko tienoon niin häikäisevän valkeaksi, että Tikander akkunansa edessä hätkähtäen peräytyi pari askelta takaperin. Pilvissä tulipalon yllä näytti olevan kuin suuren suuri jättiläislintu, joka poutahaukan tavoin paikaltansa liikkumatta värisytti veripunaisia siipiänsä.

Aamulla varhain Tikander sai Parrulalta kutsun tulla nimismiehen virantoimittajana pitämään poliisitutkintoa, sillä arveltiin murhapolton tapahtuneen.

Tutkinnossa ei kuitenkaan tullut ilmi mitään erikoista. Voitiin vain yksinkertaisesti todeta, että tehdas on palanut perustuksia myöten ja että tulipalo sahan työmiesten tietämän mukaan on alkanut halkovajasta noin kello kahden aikaan yöllä. Ketään määrättyä henkilöä ei voitu epäillä palon aiheuttajaksi, varsinkaan kun ei saatu varmuutta edes siihen, onko tapahtuma todella murhapoltto. Tulipalopaikalle kertynyt väen paljous ja sen harvinaisen innokas toiminta sammutustöissä näytti päinvastoin viittaavan siihen, että tehdas oli paikkakuntalaisille rakas ja että sitä epätoivoisin- ponnistuksin koetettiin tulen tuholta pelastaa. Saattaahan olla mahdollista, että joku ryypiskelemässä ollut humalainen on käynyt halkovajassa asioillaan ja piippunsa sytytettyään heittänyt palavan tulitikun helposti syttyvään lastukkoon.

Viimein muisti panimonhoitaja, että Mikkos-Otto oli kerran eräänä sunnuntai-iltana uhannut »pistää tuohikäpryä tehtaan nurkan alle ja tuikata tulen häntään.» Ja muutenkin oli Otto esiintynyt sopimattomasti ja röyhkeästi, sadatellut panimonhoitajaa ja haukkunut patruunaa kaljupäiseksi pääketuksi.

Parrula, ollen hyvin kiihtynyt ja hermostunut, vaati Tikanderia vangitsemaan Mikkos-Oton heti epäluulonalaisena murhapolttoon. Tikander ei kuitenkaan pitänyt pelkkää uhkausta kyllin pätevänä syynä tällaiseen voimatoimenpiteeseen. Kuitenkin hän haetti kuulusteltavaksi Oton ja ne pari miestä, jotka tämän kanssa olivat yhdessä ryypiskelleet kysymyksen alaisena iltana.

»Täällä on panimonhoitaja tehnyt teitä vastaan sellaisen ilmiannon, että olette uhannut polttaa oluttehtaan. Tunnustaako Otto Mikkonen ilmiannon oikeaksi?» kysyi Tikander virallisella äänellä.

»Minäkö?… Sanooko tämä rykmestari, että minä olen polttanut oluttehtaan?

»Jumala varjelkoon!» huudahti Oton muija, joka vapaaehtoisesti tutkintotilaisuuteen tullen oli asettunut seisomaan miehensä rinnalle vaikeana hetkenä.

»Sitä hän ei ole sanonut, ja toistaiseksi ei olekaan kysymys siitä, kuka palon on aiheuttanut. Mutta oletteko uhannut polttaa tehtaan?»

»Kyllä minä muistan. Ja kaiketi muistavat nämä miehetkin, joita nimenomaan kehoitin panemaan hampaansa koloon Oton uhkauksen», sanoi panimonhoitaja.

»Niin, kyllähän tämä Otto taisi kerran jotakin semmoista lausua, mutta ei kait hän nyt sillä totta tarkoittanut. Miten lie mielensä myrtynyt, kun ei ollut rahaa piisalle juomansa oluen maksuun, ja siinä kimmastuksissaan lie tullut hölpöttäneeksi päätöntä pötyä — niinkuin se on vähän muutenkin tämän Oton tapa», sanoi kysyttyä toinen miehistä, toisen yhtyessä kaikissa kohdin hänen lausuntoonsa.

»Oliko Otto Mikkonen viime yönä tehtaan paloa sammuttamassa?» kysyi patruuna, jonka mielestä Tikanderin tutkimus syyllisen ilmisaamiseksi oli merkillisen laimeata.

»Tämä on tärkeä tiedonanto; merkitkää se pöytäkirjaan», kehoitti
Parrula.

»Se on sitten niin vissi kuin minä tässä, että Otto maata mätkötti kuin vesihako vieressäni koko yön — voin sen vaikka vannoa Jumalan ja ihmisten edessä», todisti Maikki.

»Mikä oli syynä siihen, että ette tullut tulipaloa sammuttamaan, vaikka teidän olisi pitänyt kuulla sahan hätäpillin huuto, niinkuin muittenkin?» kiristi Parrula paulaansa yhä tiukemmalle.

»Kuulla?… Kuulla sen, joka maata mätköttää kuin vesihako ja kuorsaa, että tupa tärisee», ehätti Maikki miehensä puolesta.

»Jos miehenne nukkui niin raskaasti kuin sanotte — jota muuten ei ole todistettu — niin teidän velvollisuutenne olisi ollut herättää hänet», syytti patruuna vaimoa.

»Kuulla ja kuulla!… Kun Otto tekee päivän raskasta työtä ja syö iltasekseen muun lisäksi suuren puukupillisen ruispuuroa, niinkuin nyt eilen illallakin, ja pantuaan maata nahkasten alle tuvassa, joka on niin lämmin, että vesi silmäkuopassa kiehuu — kun Otto, sanon minä, siinä nukahtaa ja alkaa kuorsata, niin siinä ei kuulevakaan kuule mitään muuta. Ja jos ei patruuna minua usko, niin tulkaa kuulemaan ja pankaa pillinne soimaan… Siihen lisäksi mokoma myrsky kuin nyt tämä viime öinenkin, ja tuuli sinne meidän mökille oli vastainen sahalta käsin.»

Asia oli niin terhakasti ja järkeen menevästi todistettu, että kuulustelun jatkamista pidettiin hyödyttömänä. Tikander kirjoitti tutkintopöytäkirjan, jonka loppuosa kuului näin:

»— — — todistettu, että usein mainittu mäkitupalainen Otto Mikkonen on uhannut polttaa ylempänä mainitun oluttehtaan. Mutta kun allekirjoittaneen pidettyä perusteellisen kuulustelun Mikkosen viaksi ei ilmennyt raskauttavampaa kuin mainittu uhkaus, ei häntä, Otto Mikkosta, voida nykyisten asianhaarain vallitessa pidättää ja vangita, joten kanteen nostaminen oikeusistuimessa syyttäjäviranomaisen puolelta pidetään aiheettomana.

»Näissä ranteissa ei ole ikinä ollut ruunun kihloja, eikä tule olemaan tämän taivaan kannen alla… Olen minä semmoinen poika — vaikka olenkin vain Mikkos-Otto.»

Heti oluttehtaan palon jälkeen alkoi Parrula rakennuttaa uutta tehdasrakennusta entisen raunioille. Sillä taholla näyttiin verraten pian unohdetun kärsitty tappio.

Toisin oli Tikanderin laita. Yhdessä oluttehtaan kanssa oli hänen sielustansa palanut viimeinenkin rahtunen omanarvon tuntoa, eikä niille raunioille hänen mielestänsä voinut rakentaa enää mitään uutta! — Murhapolttaja! murhapolttaja! kaikui hänen korvissansa levottomin päivin ja unettomin öin. Kaikki itsesyytöksen pahathenget karkasivat hänen kimppuunsa verisin kynsin, kun hän katseli tekojansa pahan omantunnon suurennuslasin läpi.

Mitä pahaa Parrula oli hänelle tehnyt, että hänen tarvitsi ryhtyä kostotoimiin?… Ja Anna-neiti?… Ei niin mitään! Hän on yhtä syyllinen kuin patruunakin moneen vääryyteen, joita sillä taholla näinä neljänä vuotena on niin runsaasti tehty — ehkä vähän syyllisempikin. Hänhän se useimmat metsäkaupat teki, puijasi omia pyyteitänsä varten ymmärtämättömiltä kymmenien tuhansien omaisuuden muutamalla sadalla markalla, vaikka hänen vallassansa olisi ollut maksaa kohtuhinnat. Häntä ne saisivat kiroilla nuo petetyt, taloiltaan hävinneet — ja eivätkö sydämessään kiroillekin. Kun Tikander toisinaan, pahimpina hetkinänsä, koputti tuskissaan nyrkillään otsaansa, tuntui pää niin turralta, että hän pelkäsi menettävänsä järkensä valon.

Kaiken sekasorron ja toivottomuuden keskeltä pilkahti joskus esiin heikko ajatus: olisiko mennä ja tunnustaa oman rauhansa vuoksi Parrulalle pahan tekonsa ja kaikille niille, joille on tullut huutavinta vääryyttä tehneeksi, ja koettaa alkaa elämänsä uudelleen. Mutta hänellä ei ollut voimaa siihen. Hän ei kyennyt tekemään enää mitään. Milloin hän joskus selvin päin yritti kirjoittaa, tuli käsiala melkein käsittämätöntä koukerrusta. Liiallisen alkohoolin nauttimisen ja ehkä muittenkin syitten aiheuttamasta hermostumisesta Tikanderin kädet vapisivat niin, että hänen täytyi käydä pikariin kaksin käsin ja saatuaan sen kalpeille huulillensa kulauttaa sisällys äkkiä kurkkuunsa ettei läikkyisi viinaa vaatteille. Humalaan tultua käsien vapiseminen lakkasi melkein kokonaan, ja hän voi kirjoittaa jotenkin selvää käsialaa.

Kamarissaan yksin istuessansa Tikander oli viime aikoina lukemattomat kerrat muistossaan kavunnut elämänsä portaita ylöspäin siihen vaatimattomaan korkeuteen mihin oli päässyt. Ei puoliväliinkään ollut ehtinyt, minne kunnianhimossaan oli pyrkinyt, kun jo oli pitänyt ruveta laskeutumaan alaspäin.

Nyt hän mielestänsä seisoi jo sillä porraspuulla, josta on enää yksi askel alaspäin — pitkä askel…

Eräänä varhaisena lokakuun aamuna souti nuottuus Viinamäen miehiä kuoreen vetoon Huutoniemen syville apajille — sattumalta samat miehet, jotka siellä aikaisemmin olivat aaveen nähneet. Perille tultuaan he löysivät niemen kärjen kohdalta jonkun matkaa rannasta valtoimen veneen tyynen veden pinnalta.

»Siinähän on veneen pohjalla herrassöötingin takki ja lakki», huomautti köysimies hämmästyneenä odottamattomasta löydöstä.

»Niin on — mutta missä on herrassöötinki itse?» kysyi nuottaveneen airomies.

»Tässä ei ole nyt aikaa turhiin kyselyihin», sanoi nuottuuden johtohenkilönä oleva perämies. »On potkettava ensimäinen apaja tähän herrassöötingin veneen kohdalle, ja jos ruumis siitä ei ota noustakseen, niin on vedettävä koko tämä Huutoniemen rantaus, apaja apajan perään — niinkauan kun ruumis saadaan ylös.»

Perämiehen laskelmat sattuivat niin hyvin, että nuotan perissä jo ensimäisellä apajalla oli Tikanderin ruumis. Miehet jättivät nuottansa niemen nenään ja lähtivät köysiveneellä soutamaan harvinaista saalistansa Viinamäen rantaan.

XIII.

Sydäntalven loppuun asti Eenokki pysyi jalkeilla ikäänkuin pakkasen voimalla. Hän jaksoi keppinsä turvin kävellä vielä ulkonakin ja istuksia lämpiminä päivinä karjatarhassa katselemassa kuin virkaheitto, kuinka toinen, nuorempi mies, nyt hakkasi havuja hänen raudallaan, hänen pölkyllänsä.

»Eenokki se on nyt niinkuin kissoillansa tästä virasta», sanoi muutamakseen uusi havunhakkaaja.

»Sitähän tässä olen kissaviikkoani viettänyt jo kaiken talvea», vastasi
Eenokki.

»Eikö nuo lie nämä istuksimiset ja oleilemiset niitä viteitä, että on tässä alkamassa minulle se iankaikkinen kissaviikko.»

»Niinpä kyllä — iankaikkinen. Se on tämä maailma kuin suuren suuri talo, jossa tuo ihminen on palvelijana elämänsä pitkän vuoden, kukin kohdallansa. Vaan kertahan se sekin vuosi köyriin päättyy ja itsekullekin pääsinkakku leivotaan», sanoi havunhakkaaja.

»Joo. Mutta sehän tuo olisi ylen hyvä, että erotessa näistä maallisista palveluspaikoista olisi muassa virheettömät paperit uusille isännille uusiin palveluspaikkoihin. Sillä onpa tämä ajallinen elämä toisekseen kuin suuri pestuupäivä vielä pitempiä sitoumuksia varten. Ja sehän siinä olisi tärkeintä — niitä kun sielläkin lie useampiakin ottajia — että kenelle tuon mullikkansa ikuiseksi myöpi.»

»Taitaa Eenokilla olla jo varmuus siitä, kummalta isännältä pitkän pestin ottaa?»

»Taloisiahan nuo lienevät taloja kumpikin ja palvelusajan pituus sama, niin että siinä kohdin ovat yhdenveroisia. Mutta palkanmaksu tuo lie hyvinkin erilainen. Rikas mies ei saanut vesipisaraa kielensä kostukkeeksi — siellä, missä oli.»

»Sitä on näin Mattiin päästyä taas talven selkä taittumassa, koska näkyy jo rikka rupeavan hankeen sijaansa syömään», käänsi Eenokki puheen toisaalle ja kävellä köpitti keppineen kamariinsa.

Matinpäiviltä Eenokin voimat alkoivat riutua hiljaa ja huomaamatta kuin auringon paisteessa keväinen jää. Hän ei enää omin apuinsa kyennyt käymään ulkona. Isäntä palkkasi hänen hoitajakseen erään vanhan, uskovaisen sekaisen ja hiukan hassahtavan mummon, kun ei millään mahdilla saanut ketään muuta suostumaan tähän toimeen.

Mummo toi mukanaan vesiharmaan kissansa ja vihreäksi maalatun rukkinsa kamariin.

On muuan kevättalven ilta. Mummon kehrätä hyrrätessä tappuroita loimottavan takkavalkean ääressä tuntui Eenokin olo sängyssä loikoessaan, istuksiessaan ja tupakoidessaan rattoisammalta kuin koskaan ennen. Kehräävää ja kynsin kouristelevaa kissaa sylissänsä hyväillessään kuin pientä lastansa hän, elämänsä yksinäisenä elellyt, sai kerran ennen kuolemaansa ilon kuvitella itsensä perheelliseksi mieheksi. Kaksin verroin rattoisammalta olisi olo tuntunut, jos mummon asemesta rukkia polkemassa olisi ollut Ievastiina-vainaja. Mutta hyvä näinkin.

Myöhemmin illalla puitten uunissa hiilille palettua mummo nosti paistinpannun tulelle, kiehautti veteen sipultamansa kovat leipäpalaset taikinapehmeiksi ja pani sekaan suolaa ja suuren kokkareen voita. Näin valmistamansa leipäressu oli molempien hampaattomien vanhusten herkkuruokaa. Talon kyökistä olisi kyllä annettu valmistakin ruokaa, mutta Eenokin mielestä oli näin mukavampi.

Iltasen jälkeen mummo kitupiikin pöydällä palaessa ja Eenokin sängyssään kädet ristissä kuunnellessa luki kuin ruokasiunaukseksi lyhyen kappaleen »Vissein Syntein Päällekarkauxista.»

»Toisenansa me myös löydämme lähteen tähän itse ruumiin konstitutionissa eli rakennuxessa, ja veren, taikka sisällisten märkyytten laadussa ja muodosa. Ihmiset, joilla on hyvä terveys ja terve vatza, joka myös vaatii väkevintä ruokaa, he vaivatan enämmin näljältä ja janolta, kuin muut, jotka ovat toisenkaltaiset. Tästä tule kansz, että he kiusatan enämmin ylällisyydeltä, menevät myös niin kauvas, että muut taitavat sitä imehdellä.»

Vanhusten vihdoin kallistuessa kumpikin vuoteelleen alkoi sirkka lämpimän uunin raossa laulaa tuttua säveltänsä.

Usein isäntä itsekin pistäytyi Eenokkia katsomassa. Hän oli täysin vakuutettu siitä että sedän päivät ovat pian luetut, mutta tämän rahojen suhteen hän oli jonkun verran levoton. Ei siksi, että hän olisi epäillyt niiden olemassa-oloa, mutta ovatko rahat ajan tullen löydettävissä, se pyrki huolestuttamaan varsinkin kun setä varovaisena miehenä ei suostunut antamaan edes pienintä vihjausta niiden kätköpaikasta. Isännän oli pakko tyytyä vain siihen tiedonantoon, että rahoja on ja että ne ovat luotettavassa säilössä.

Eenokin sisäisessä elämässä hänen viimeisinä aikonaan ei tapahtunut mitään huomattavaa muutosta. Hän oli mielestään hoitanut kunnialla ajallisen leiviskänsä, ja tulevaisuudelta hän ei muuta pyytänyt kuin sen, että muistonsa eläisi maailmassa. Kun tämä hänen viimeinen ja ainoa toivomuksensa näytti toteutuvan yli odotusten, saattoi hän vartoa lähtöänsä rauhallisin mielin.

Kun kuolema vihdoin heinäkuun lopulla seitsemän unikeon päivänä saapui, lausui hän kuitenkin viimeisiksi sanoikseen — ehkä hourien, ehkä kirkastunein ymmärryksin:

Viinamäen talossa alkoi puuha ja kiire. Isäntä ensi työkseen ajoi kaupunkiin ostamaan setä-vainajalle arkkua ja samalla hautajaistarpeita. Aikaisemmin tilaamansa hautakiven hän oli jo talvikelissä kuljetuttani kirkolle kaikessa hiljaisuudessa.

Kun lämpimänä kesäsydännä ei käynyt päinsä säilyttää vainajaa kotona hautajaisiin asti, vietiin se kirkolle viileään ruumishuoneeseen. Paikkakunnan tapana oli kyllä viedä ruumiit näin kuuman aikana heti hautaan ja käydä myöhemmin vain valekoulu. Mutta kun Eenokin vaatetettu arkku oli niin kaunis, että kävi sääliksi mullata sitä ensinkään maan poveen, tahtoi isäntä, että koko hautajaisyleisö saisi sen nähdä. Mahdollisten epäilysten välttämiseksi hän samalla tahtoi osoittaa täyttäneensä testamentin määräykset täsmälleen tässäkin kohdin.

Lähinnä tehtävänä tämän jälkeen oli hautajaisvieraitten kutsuminen. Pitäjän säätyhenkilöille: papeille, lukkarille ja nimismiehelle isäntä kirjoitti kutsukirjeet, käyttäen ohjeena jolloinkin saamaansa painettua hautajaiskutsua:

»Pyytän Teitä ystävällisesti saattamaan korkiasti rakastettua
Setä-vainajaani

hänen viimeiseen leposijaansa N:n hautausmaalle sunnuntaina elokuun 13 päivänä 18.. kello 9 aamulla ja jumalanpalveluksen jälkeen saapumaan suruhuoneeseen Honkavaaran Viinamäen taloon viettämään rakkaan poismenneen muistoa.

Omalla kylällä kulkivat isäntä ja Esteri kumpikin tahollansa talosta taloon, töllistä tölliin surullisesti hautajaisiin kutsumassa. Lukuunottamatta patruuna Parrulaa tyttärineen ei ketään unohdettu. Testamentissa mainituille köyhille sukulaisille isäntä toimitti riittävän määrän rahaa hautajaispuvun ja kenkien laittamista varten.

Talossa pestiin huoneita, teurastettiin, leivottiin, paistettiin, pantiin olutta. Kylältä lainattiin omien lisäksi suuria kahvipannuja, kahvikuppeja, lautasia, veitsiä, haarukoita. Sekaannusten estämiseksi oli etenkin porsliiniastioiden pohjaan alapuolelle kaiverrettu omistajan puumerkki, joten aivan kuin lampaitten korvissa oli kullakin oma merkkinsä leikattuna.

Niistä perheistä, joista aiottiin pitoihin tulla, kuljetettiin taloon hautajaispäivän edellisenä lauantaina maitoa niin mahdottomat määrät, että piti kylältä lainata astioita sen säilyttämistä varten.

Kaikki viittasi siihen, että Viinamäkeen on tulossa paikkakunnalla ennen kuulumattoman suuremmoiset pidot, ja jännityksellä niitä odotettiin.

XIV.

Kaunis on paareilla kellotapulin kupeella Eenokin arkku. Se on värilleen musta, päissä pienet hopearistit, nimikilpi ja kannen kahden puolen metalliset, hopeanväriset palmunlehdet. Kannen reunoista riippuu musta hetulelaitainen koristevaate, jota vieno aamutuuli hiljaa häilyttelee — ainoa elonmerkki tuossa muuten elottomassa ryhmässä.

»Kaunis on arkku, niinkuin sopiikin olla suuren rikkaan», huomauttaa muuan saattajista.

»Kun muistelen vainajaa pukinnahkaisine turkkeineen ja maanpäällisine makuusijoineen, niin tuntuu minusta katsellessani tuota arkkua, kuin Eenokki olisi tieten tahtoen joutunut vieraalle vuoteelle lepäämään ikuista untansa», lausuu kolmas eroavan mielipiteensä.

Katseltuaan ja ihmeteltyään arkkua tarpeekseen saattajat ryhmittyivät eri joukkoihin ja pappeja odotellessaan keskustelivat aivan arkiasioista, onnellisesti päättyneestä heinänteosta, alkavasta elonleikkuusta, kalansaaliista y.m., ikäänkuin siten karkoittaakseen sitä hieman painostavaa ajatusta, joka tilaisuuden aiheuttamana pyrki väkisinkin varsinkin vanhemman väen mieltä raskauttamaan: milloin on minun vuoroni olla siinä sijassa kuin Eenokin nyt?

Muutamia mustapukuisia, silkkipäisiä naisia lähti aikansa kuluksi hautuumaalle vainajien leposijoja katselemaan, keskustellen havainnoistaan hiljaa, melkein kuiskaten.

»Kuinka hyvin ne sopivatkaan nuo ristinkukkaset Kantolan Liisa-muorinkin haudan katteeksi. Sillä ristiähän se oli Liisankin elämä ja itkua, eikä mitään muuta.»

»Parastapa kuitenkin puuttui, kun rakkautta puuttui. Kylmä ja kova oli mies Liisa-muorin kupeella, kylmiä ja kovia olivat lastensa sydämet.»

»Lukkarin Eveliina-neiti se siinä nukkuu liljain ja ruusujen alla. Pois nukkui tyttö siinä kun juuri piti morsiusruunu päähän painottaman. Vaan hyvänpä valitsi osan Eveliina.»

»Voi, kuinka hyvän valitsikin. Toinen on nyt päässä morsiusruunu ja hääpuku toinen.»

»Onpas tuohon tien poskeen ilmestynyt uusi kivi sitten viime näkemän», huomautti muuan.

»Niinpähän näkyy ilmautuneen. Ja niin on kivi valkoinen kuin lumi, että sulavan luulisi. Eikö siihen olekin rasvaa pinnalle kihonnut — oikein pitää sormella koettaa.»

»Kukahan levännee tuonkin alla… Miten siinä kiven kupeessa lukeekaan kultaisin kirjaimin?»

Vaimojen koettaessa tavailla ruotsinkielistä kirjoitusta osui hautuumaalla kävelyllä oleva nimismiehen rouva heidän avuksensa, selittäen kirjoituksen myös suomeksi.

             »Här hvilar
            Tingskrifvaren
           Gustaf Tikander
    Född den 26 april år 18.. — Död den
           5 oktober år 18..

»Ilolla niittävät — hm!… Kyllä herrassöötinkikin taisi kyynelillä kylvää, millä sitten niittäneekin.»

»Kukahan lie patsaan pystyttänyt, ja mistä lie löydetty noin suuri möhkäle ukonkiveä?»

»Se on marmoria», sanoi nimismiehen rouva. »Ja patruuna Parrula on patsaan pystyttänyt.»

»Ne ovat Patruunan Anna-neidin ja Viinamäen tyttären yhteisesti istuttamia», tiesi rouva.

»Vai niin, vai niin — hm!… Onhan tuo hyvä, että on niitä, jotka häntäkin muistelevat — onnetonta.»

Muuan seurassa ollut vanha mummo tällaisen myötätunnon ilmauksen liikuttamana irroitti nenäliinan virsikirjansa ympäriltä ja silmiään pyyhiskellen sanoi:

»Onnetonta?… Kukapa käynee täällä toisen tuomariksi. Kukapa tiennee, millaiset ruusut kullekin kukkivat — tuolla.»

Yhtäkkiä pamahti tapulin tornista kirkonkellon läppäys. Miehet kohottivat hiukan hattuansa ja naiset niiasivat malmin huomentervehdykseen. Pian tämän jälkeen ilmautui hautuumaan portille lukkari ja kaksi pappia. Virren värssyn kajahdettua ja sitä paljain päin kuunneltua kantajat nostivat ruumispaaren olkapäilleen, ja musta saattue alkoi kellojen pauhatessa hiljalleen kulkea hautaa kohti.

Rovasti itse siunasi ruumiin ja piti pitkän hautauspuheen. Ollen tietoinen Eenokin rikkaudesta hän oli puheensa aiheeksi valinnut raamatun lauseen: »Jotka toimellisesti vaeltaneet ovat, tulevat rauhaan ja lepäävät kammioissansa.»

Vaikka Eenokin haudalle kutsuttujen suureen lukumäärään verraten oli tullut vähän väkeä, niin sitä runsaammin sitä kertyi sunnuntain iltapäivällä hautajaistaloon.

Tuvan perällä oli valkeilla liinoilla katettu, seinästä seinään ulottuva pöytärivi ruokia kukkuroillaan. Ensimäiseen pöytään istuivat rovasti rouvineen ja muut pitoihin tulleet säätyhenkilöt sekä arvokkaimmat talolliset. Seuraavassa pöydässä istui köyhempää talollisväkeä ja varakkaimpia torppareita, sitten pikku torppareita ja mäkitupalaisia. Viimeinen pöytäkunta oli sekalaista joukkoa, itsellisiä, palvelusväkeä ja kaikenmoista Kaisan Kallea ja Matin Maijaa. Kukaan ei ollut tällaista asteettain alenevaa arvojärjestystä määrännyt, se muodostui kuin itsestään.

Viimeisessä pöydässä ensi työksi pantiin haarukat halveksien syrjään ja käytettiin luojan luomaa viisipiikkistä. Moni miehistä antoi pöytäveitsen mennä samaa tietä ja vetäisi tupestaan sijaan oman »sivurautansa».

Mikkos-Otto ja naapurinsa Lassin Leena osuivat vierekkäin istumaan karsinan puolelle pöydän latvapäähän, joka oli sikäli epäkiitollinen paikka, että tarjoiltavat lämpimät ruuat ehtivät sinne vasta viimeiseksi.

Eri tahoilta pöydän ympäriltä kuului silloin tällöin pitkä naukuva ääni.

»Hyvänen aika!… niinkuin olisi kilollaan oleva kissaparvi tuolla pöydän alla mauruamassa», liioitteli Liisa.

»Eikä sitä kaikesti tiedä, naukuuko oma maha vai toisen… Milloin se
Leena on viimeksi syönyt?»

»Sitten eilisillan en ole leivän murenta suuhuni pannut. Mutta täällä on monta, jotka näitä pitoja odotellessaan ovat paastonneet pitemmänkin ajan.»

»Nälkä on, että näköä haittaa. En luullut näin myöhään menevän. Onkos tämä enää mikään päivällisaika — kello kahdeksan. Se tämä köyhä ja huono jätetään aina viimeiseksi, niinkuin nyt näissä hautajaisissakin: sait odottaa ja odottaa vesi kielellä, sydän kurkussa, että liikeneekö sitä enää viimeisille mitään. Mutta näkyypä tätä töskää riittävän.»

»Näkyy riittävän. Ja nyt sitä syödäänkin, Leena, syödään niin, että napa tirisee», sanoi Otto.

Ruokalajien väliajoilla tarjottiin vieraille viinaa. Ryyppyjen jakajina esiintyi kaksi paria mieshenkilöitä, kumpikin pari tarjoten eri puolille pöytää. Toisella tarjoojaparin miehistä oli lautasella pikari, jonka toinen täytti kädessään olevasta pullosta.

Puurokupit lähtivät vuorollaan kulkemaan pöydän molemmin puolin karsinaa kohti ja sikäli kun välillä tyhjenivät, vaihdettiin ne uusiin. Mikkos-Oton mätettyä lautaselleen puuroannoksensa sanoi Leena leikkisästi:

»Niinpä tuo on tulista, että kita tahtoo palaa», sanoi Otto ahmien suuhunsa kuumaa puuroa, kun ei malttanut odottaa maitoa, jota entisen loputtua ei oltu vielä ehditty tuoda pöytään.

»Onhan pohjatuuli nenäsi alla — puhalla, tai pane tuosta nekasta joukkoon räämiä, niinkuin minä», neuvoi Leena.

»Jo nyt, Leena rukka, taisit tehdä sian ruokaa, kun kaasit lihankastiketta puuroosi.»

»Niinpä pirhana ollen taisin tehdäkin», sanoi Leena hiukan häpeissään maistettuaan puuroansa. »Miten minä nyt noin erehdyin.»

Ilkeämättä jättää puuroa lautaselleen Leena koetti nieleskellä, vaikka hyvin vastenmielisesti. Oton nuoltua lusikkansa puhtaaksi hän puuron ja naapurinsa loukkauksen katkeroittamatta yritti kostaa.

»Sitä veräjässä, mitä veräjästä viedään», vastasi Otto rauhallisesti ja pyyhkäisi takkinsa hihalla huuliansa.

Kun useat ymmärtämättömät aterian alkupuolella olivat täyttäneet vatsansa yli tarpeen, joutuivat he myöhemmin ristiriitaisten tunteitten valtaan: ruuat yhä paranivat, mutta luonto ei enää ottanut vastaan. Korvatakseen edes jonkun verran tappiotaan he kaikessa hiljaisuudessa koettivat tunkea poveensa ja taskuihinsa sellaisia ruokia, joita oli mahdollista säilyttää.

Jälkiruuan vihdoin ehdittyä Leenan ja Mikkos-Oton eteen sanoi viime mainittu omana ja epäilemättä monen muun mielipiteenä:

Aterian päätyttyä vieraat kädet ristissä täyteläinen vatsojen päällä katsoa toljottivat pöytään raukein katsein. Äskeisten naukuvien äänien sijasta kuului nyt silloin tällöin voimakas röyhtäisy.

Hienossa hiprakassa oleva virren veisaaja nousi seisaalle ja virallisesti ryäistyään alkoi laulaa pitkäveteisellä nuotilla:

    »Mix en siis Simeonin kans'
    Täält' lähtis' rauhallisest'?
    Eroten poijes kokonans'
    Ajasta vieskollisest',
    Heikosta ruumiin majasta,
    Ja maailmasta pahasta,
    Kuin petoxell' on täytett'.»

Köyhän kansan tuvassa aterioidessa rovasti hautajaisiin tulleitten herrasmiesten ja arvokkaimpien isäntien kera istui vieraskamarissa haastellen. Illemmalla isäntä toimitti pöytään kahvia ja viinapullon. Ikäänkuin ei olisi huomaavinaan, mistä on kysymys, täsmällisen harkitusta puhetavastaan tunnettu rovasti sanoi kappalaiselle:

Kappalainen tuntien esimiehensä tavat laittoi kuppiin paitsi sokeria
myöskin viinaa, rovastin kääntäessä siksi aikaa katseensa toisaalle.
Maistettuaan seosta rovasti oli katsovinaan nuhtelevasti kappalaiseen.
Sanoi sitten kuitenkin kuin anteeksi antaen:

Illan kuluessa naukkailtuaan siihen määrin, että miesten kasvoille alkoi nousta hieno punerrus, rovastin rouva, joka viereisessä kamarissa naisväen seurassa istuen oli kasvavalla levottomuudella seurannut yhä uusien ja uusien puolikuppisten tyhjenemistä, ei malttanut enää pysyä paikallaan, vaan meni miesten puolelle ja lausumatta mitään katsoi rovastia varoittavasti silmiin, niinkuin: pappa ei ota nyt enää.

Tunnetusti tohvelin alla oleva rovasti, katsoen tällä kertaa ryyppyjen rohkaisemana moisen sekaantumisen vaimonsa puolelta miesarvoansa loukkaavaksi, lausui hitaasti, arvokkaalla äänellä:

»Onko sinulla minulle jotakin asiaa — vai lemmestäsikö olet tullut haastelemaan?»

Vieraitten takia nostamatta melua rouva poistui naisväen puolelle. Mutta huomattuaan naukkailemisen varoituksesta huolimatta yhä vain jatkuvan hän tuli kamariin uudelleen ja sanoi äänellä, jossa ei tuntunut olevan tinkimisen varaa:

Noustuaan seisaalle ja kumarrettuaan tovereilleen hyvästiksi rovasti suurin liikkein tarjosi käsivartensa rouvalleen ja alistuen ylivoiman edessä sanoi juhlallisesti:

Rouva käsikoukussa rovasti poistui portaitten edessä odottavien vaunujensa luokse kävellen korkeittain kuin kukko tappuroissa. Kauniina kesäiltana katsellen sinistä taivasta ja kukoistavaa luontoa sanoi rovasti lähtöänsä katsomaan tulleille hautajaisvieraille:

Vaunut lähtivät vierimään kirkolle päin. Pian sen jälkeen lähtivät muutkin vieraat, osan heistä palattua vielä seuraavinakin päivinä hautajaisia jatkamaan.

XV.

Viinamäen pihamaalla on väkeä vielä enemmän kuin joku aika sitten Eenokki-vainajan hautajaisissa. Tällä kertaa oli väkijoukon koonnut taloon vastustamaton uteliaisuus, sillä tänään oli määrä pitää Eenokki-vainajan jälkeen kalunkirjoitus, pesänselvitys ja huutokauppa. Ihmiset tahtoivat kerran nähdä sisältäkin nuo kaksi lukittua »pesää», joita he elämänsä iän olivat vain ulkoa katselleet ja kammoen väitelleet pimeänaikoina.

Viinamäen isäntä testamentin toimeenpanijana piti tilaisuuden niin tärkeänä ja laadultaan erikoisena, että hän kirjoitusmieheksi oli pyytänyt kaupungin etevimmän ja kalleimman lakimiehen, joka — pahasti suomea murtava mies — oli tuomari ja molempien oikeuksien kandidaatti. Kaikkien mahdollisuuksien varalta hän oli sitäpaitsi hommannut kaupungista virkapukuisen sapeliniekka poliisin.

Toimituksen aluksi tuomari luki testamentin, jonka jälkeen hän yleisön puoleen kääntyen kysyi, olivatko testamentin määräykset heidän mielestään tulleet täytetyiksi.

»Jo toki», kuului ääni joukosta. »Niin ylpeitä ja ruokaisia maahanpanijaisia ei ole tässä Honkavaaran lahkokunnassa ennen nähty.»

»Makonsa ja päänsä. Viinakultaakin sitä piti vuotaa kuin rieskaa ja hunajaa ennen Kaanaanmaalla.»

»Omaahan tässä onkin näemmä syöty ja juotu», murisi joku köyhistä perillisistä, ikäänkuin olisi nyt vasta saanut silmänsä auki.

»Omaa, omaa», yhtyi valitukseen toinen. Omasta pörssistä ne vaatteet ja kengätkin lopulta nyhdetään, vaikka tätä herrastuomaria, hyväkkään peijoonia, on vedet silmissä kiitetty ja kosteltu ja oikein Jumalaa hänen sielunsa puolesta rukoiltu — lahjoittajan muka.»

»Liekkö tuo Eenokki-vainaan tekemä koko paperi. Onko siinä edes sen omaa puumerkkiä?»

Testamentin toimeenpanija käveli kiivaasti tuomarin luokse ja kuiskasi jotakin hänelle.

»Kun veerasmeehiltä todistetaan, että Enok Adamsson on tehnyt testamäntti vapa tahto», sanoi tuomari, »niin, ja kun veelä todistetaan, että Enok Adamsson on, kun hän ilmoittaa hänen viimene tahto, ollu täysi ja terve ymmärrys, niin on testamäntti lainmakti. Mut mine ei kysy, onko testamäntti lainmakti, van mine kysy, onko testamäntti edesseisoja ulostoimittannu nin, kun testamäntti sisälläpitä… Onko monument — mine meina hautakivi — ulos toimittannu niin, kun testamäntti sisälläpitää?»

»Jo toki», kuului taas ääni joukosta. »Mokomaa patsasta ei ole toista tämän meidän seurakunnan hautuumaalla. Itsensä kirkkoherra-vainaankin patsas tämän rinnalla on ilmanaikojaan kuin vuoden vanha riien syömä äpärä tuon Korpeis-Taavetin rinnalla. Kovaa siinä pitää senkin tuomiopasuunan törähtää, ennenkun se järkäle ottaa äänen mahdilla siirtyäkseen Eenokin rinnan päältä viimeissä päivänä.»

Kun vainajan pihanpääkamarissa olevat rihkamat oli myöty, siirryttiin aitan luokse.

Kun avaimia ei mistään löydetty, täytyi kirveen ja rautakangen avulla murtaa ovi auki.

Ensimäisenä kurkisti tuomari ovenraosta sisään, mutta nykäisi pian päänsä ulos kuin tulesta.

»Djekel!.. — satanstyg!» kiljui hän, pusersi molemmin käsin otsaansa ja hyppi toisella jalallaan kuin kurki.

»Onpa — onpa helvetinmoinen pahkakuppi herrassöötingin otsassa — ampiaisen töitä.»

»Ampiaine?… Mine ei tiedä mike se on, mut se poltta kun helvetetuli», sanoi tuomari ja pusertaen tuskaisena otsaansa käveli kiivaasti edestakaisin aitan edessä.

Mies kaivoi tupakkakukkaronsa neulalla kokkareen mainitsemaansa lääkettä ja ojensi tuomarille.

»Mene helvete äkämä!» kiljui tuomari ja teki molemmin käsin kiivaan, torjuvan liikkeen mieheen päin.

»Jos mine saa yks puhdas tyygi ja kylmä vesi, nin mine laitta panda otsa päälle, ja kun mine tule kaupungi, nin mine mene leekari.»

Joku odotukseen kyllästynyt tyrkkäsi aitan oven selkiselälleen, jolloin kokonainen ampiaispilvi teki äkillisen uloshyökkäyksen, mikä vaikutti väkijoukossa oikean pakokauhun. Yksi ja toinen piteli noituen kuhmuista otsaansa. Ampiaiset peräytyivät kuitenkin pian linnoitukseensa, mutta karkotetut jäivät neuvottomina seisomaan varustuksen eteen kunnioittavan välimatkan päähän.

»Tjah!… Mine ei tiedä, mut mine ei pistä pää sinne toinen kertta», vakuutti tuomari.

»Lieneehän noita maailmassa muitakin yksiarvoisia», pisti muuan koiranleuka tuomaria tarkoittaen. »Vaan eiköhän tuo kuuluisi oikeastaan tämän järjestyksenvalvojan velvollisuuksiin ottaa rauhanhäiritsijät vangiksi ja saattaa syyllisimmät lailliseen edesvastuuseen. Ei tuo ole esivalta ennen miekkaa turhaan kantanut — mitenkään nyt käynee.»

»Sille, joka häiritsee virkamiestä toimessaan, koituu ankara rangaistus», säesti toinen.

»Tuohan se täällä Korpeis-Taavetti hölpöttää, jotta hän sitä on semmoinen mies, joka uskaltaa mennä aittaan, kun pahan päänsä päälleen ottaa, kunhan ei järin piruja oo.»

»Hän kuuluu tietävän ne ampiaisen sanat. Eikähän siinä oikeastaan sen kummempaa temppua ole, kunhan ei näytä ampiaiselle hampaitaan.»

Korpeis-Taavetti astui ovea kohti, huulet tiukasti yhteen puristettuina ja kasvoilla päättävä ilme. Mutta samassa kuului joukosta varoittava ääni:

»Se vanha kehno voipi itsensä yhdeksikin haahmoitella — vaikka valkeuden enkeliksi.»

Pidettiin uusi sotaneuvottelu, mutta mitään pätevää taistelusuunnitelmaa ei keksitty.

»On tuo vähän häpeällistä tälle luomisen herralle alistua niin vaan alamaistensa holhouden alaisiksi. Minä olen vain oppimaton maamoukka, mutta rohkenen ehdottaa, että joku miehinen mies peittäisi vaatteella naamarustinkinsa ja kätensä ja kantaisi aitan lattialle litteän paaden. Sen päälle tuotaisiin tuolta karjatarhasta kuivaa suoturvetta, joka sytytettäisiin kytemään. Niinikään olisi ulkopuolelle ympäri aittaa sytytettävä toisia suoturpeita. Sittenpähän nähtänee, minkä äjäkän tuo antanee… Olen puhunut.»

Ehdotus osoittautui käytännössä erinomaiseksi: ampiaiset olivat kuin pois pyyhkäistyt. Ainoastaan silloin tällöin pistäysi joku yksityinen vakoilija tutkimassa asiaintilaa mahdollisesti hyvinkin lähellä piileskelevästä vihollisleiristä.

Tuomari istui papereineen ulkona pienen pöydän ääressä, ja aitasta savun seasta kuului isännän valitsemien luotettavien arviomiesten tukahtuneita huutoja kuin manalasta.

»Jaha — yks hieno kessutupakka», toisti tuomari tavaran nimen, ennenkun kirjoitti sen huutokauppakirjaansa.

Ulos tuotua tupakka samoinkuin muutkin tavarat tutkittiin tarkoin ennen myömistä, ettei meneteltäisi tavaroihin mahdollisesti kätkettyjä rahoja. Koko huutokauppa muodostuikin oikeastaan vain jännittäväksi, tuntemattomassa kätkössä olevien rahojen etsinnäksi.

»Viisi ja puoli paria vanhoja kenkäronttosia», kuului taas savun seasta arviomiesten huutoja.

Kun aliaitassa olevat tavarat tulivat myödyksi, oli pyrittävä ylikertaan. Mutta pääsy sinne oli hyvin vaikea. Ensin oli murrettava auki rakennuksen sivuseinällä oleva ulko-ovi, josta tultiin jonkunlaiseen eteisen tapaiseen. Siitä johtavien portaitten yläpäässä oli toinen niinikään kaksinkertaisella lukolla varustettu ovi, joka johti aitan eteiseen. Tämän oven eteen eteisen puolelle oli laitettu niin taidokkaasti viritetty ansa, että kun varas murrettuaan oven auki astuisi yön pimeydessä kynnyksen yli, hän laukaisisi loukun ja aavistamattaan saisi korkealta putoavan paksun hirren pääkuoreensa. Näin päivän-aikaan sadin onneksi huomattiin ajoissa ja siten voitiin välttää uhkaava vaara.

Itse aittaan näytti olevan mahdoton päästä, jollei ovea kokonaan rikottaisi, syystä että sen eteen sisäpuolelle oli käsittämättömällä tavalla saatu salpa asetetuksi. Ennenkun ovi ehdittiin rikkoa, huomasi joku sattumalta lyhyen nuoranpään pistävän esiin seinähirteen kaivetusta reiästä ylhäällä katonrajassa. Nuorasta vedettyä kohosi salpa oven edestä, ja tie kaikkein pyhimpään oli vapaa.

Ylemmän eteisen raudoitettu seinäluukku avautui kolisten, josta harvan lattian läpi yläkertaan tunkeutunut savu alkoi pursuta ulos kuin lämpiävän riihen ikkunasta. Arviomiehet huusivat nyt luukusta löytämänsä tavaran nimen.

Luukusta lensi alas isonpuoleinen havaslankakerä, jonka kimppuun perilliset hyökkäsivät kuin sudet haaskalle. Tässä oli toki toivoa. Lankakerien sisällä ja muissa yhtä kummallisissa paikoissa ne Eenokin tapaiset rikkaat rahojansa säilyttivät, johtaakseen varkaat harhaan. Hätäisimmät perilliset ehdottivat, että viillettäisiin kerä auki terävällä veitsellä, mutta toiset eivät siihen suostuneet, peläten kalliin sisällön vahingoittuvan, minkä vuoksi lanka oli kerittävä toiselle kerälle.

Alkuperäisen kerän pienetessä pieneni perillisten toivo, ja kun lopuksi vierähti maahan ohut paperiin kääritty liuska, supistui se melkein olemattomiin. Välinpitämättömästi otti joku »pohjallisen» maasta.

»Koreahan peto on. Näkee, ettei se ole tämän paikkaisia. Tuommoista kun saisi hivenenkin teiviä hatistaa, niin… Se onkin tuo akkaväki enemmän rumaa tässä meidän lahkokunnassa.»

»Ei tuo ole kuvankoreata ukkoväkikään», väittivät naiset. »Nenätkin kuin paloaatrat riihen seinää vasten pystyssä, ja alahuulet piipunperskaa täynnä törröttävät reuhallaan kuin vanhan konttivirsun kantapää.»

»Sydänkäpynsä se näkyy pitävän olla, itsekullakin, minkä Eenokki-vainaallakin, vaikkei hän tässä armonajassa ehtinytkään siihen avioliiton laituriin.»

»Mene tiedä, mihin olisi Eenokkikin ehtinyt, jos olisi elää saanut vielä toisenkin vuosisadan.»

»Eikö tuo mamselli liene posetiivinsoittajalta saatu, koska sen käärepaperi näkyy olevan onnenlehti», huomautti muuan mies, oikoen kellastunutta paperia kädessään.

»Planeta ilmoittaa, että Sinä tulet rakastetut yhteltä vagaalta ja helläsytämiseltä frökinäldä, mutta hänen kantzansa, joka Sinun sytämeltäsi rakastettu on, et Sinä tule Jumalalta yhtistetyxi. Sinä elät vanhaxi ja tulet sanken rikkakxi, mutta lapsiltasi Sinä et tule saaman iloa eli muuta tainkaldaista. Sinä tulet kärsimän paljo murhetta ja sanan riitoja yhteltä personaida. Karta häntä kuin koleria. Sinun tygönäsi löytän suuria etesottamisia, joilta Sinä vietellään tämän maailman mammonan perään, mutta Sinun toivosi ei tule tapahtumaan elämäsi aikana, ehkä se pätkäkin on, vaan Sinä saat perinvastoin paljo murheta ja huokauxia ja pään vaiva. Vasta elämäsi ehtola Sinun halusi täytetään. Sinä tulet ihmisildä sanken korkiasti kunnioitetuxi ja ylistetyxi. Sinun kuolemasi jälkeen itketään ja murehditan yhteltä Sinun omaiselda, mutta iloitan vierahan tygönä.»

»Anna se tänne!» sanoi isäntä ja tempaisten onnenlehden miehen kädestä tahtoi omin silmin nähdä viimeisen lauseen, jota lukiessaan hän oli niin hermostunut, että paperi hänen hyppysissään vapisi.

»Kuuluneeko tuo tämä liivintaskussa mukana tullut hammas samaan kauppaan vai pitäneekö se panna eri huutoon?» kysyi liivien huutaja. »Näkyy olevankin oikein kolmijuurinen syömähammas, mutta on syrjästä hiukan madon kalvama.»

»Mitkä ne lienee nämä — en saa savussa selvää. Sen vain tuntee, jotta reikiä niissä on kuin seulan pohjassa», kuului taas ylhäältä, ja ojennettu käsi riiputti luukusta pinttynyttä vaatekappaletta kuin lippua.

»Nimettömät», lausui kainosti kaupunkilainen palvelusneiti, joka oli vapaaviikkoaan viettämässä maalla kotipuolessaan.

»No, eihän noita enää oikeastaan housuiksikaan voi sanoa», myönsivät hienompaan puhetapaan tottumattomat maalaiset.

»Syytäkää alas kaikki mokomat ryysyt, jos niitä siellä on enemmänkin. Myö koko roskan yhdessä joukossa tai kantaa tunkiolle», sanoi isäntä harmistuneena.

»Karsta, Karsta helposta menee hyvä tavara. Nosta hiidessä. Saathan noista paraimmista vielä takin hihanvuoria, taskua ja sen semmoista, kun peset ja silität», kiihoitti innokas vasaramies.

»Eipä noilla taida paljon virkaa olla», sanoi Karsta vaatekasaa penkoen. »Mutta olkoon nyt viisitoista penniä.»

»Viisitoista penniä ensimäinen ‒ viisitoista penniä toinen ja Eikö kukaan nosta?… Vii-si-tois-ta- pen-niä ‒ ‒ ‒ koll-mas!»

Vasara paukahti aitan, seinään, ja huone antoi ontosti kumahtavan äänen, ikäänkuin olisi itkenyt omaa tyhjyyttään.

»Eikö siellä ole enää mitään paperille pantavaa?» huusi isäntä itkunsekaisella äänellä arviomiehille.

»Hm… Noita aarteitaankohan tuo Eenokki-vainaja lienee näin monien lukkojen ja telkien takana säilytellyt vai ampiaisia ja rottia?» huomautti joku irvihammas.

Kun molemmat aitat olivat tyhjennetyt, lähdettiin Möyrylään samaa polkua myöten, jota Eenokki-vainaja aikoinaan oli niin monta kertaa taivaltanut.

Kulkue oli kuin pitkä hautajaissaatto. Eellinnä käveli isäntä sangen murheellisen näköisenä, hänen jäljessään tuomari kirjoineen ja poliisi kalisevine sapeleineen. Sitten seurasivat köyhät, surevat omaiset ja jälkijoukkona muu yleisö, usean kasvoilla iloinen päivänpaiste ja huulilla hyvinkin kevyet sanansutkaukset. Pikkupojat olivat kiirehtineet edeltäpäin ottamaan joukkoa vastaan puukelloa soittaen, kuten hautajaissaattoa ainakin.

Avainten puutteessa piti täälläkin murtaa ovet auki. Arviomiehet menivät ensin alikertaan, huudellen siellä olevien tavaroiden nimiä.

Ylikerrassa, jonne sen jälkeen mentiin, oli kalustona jonkunlainen veistetyistä laudoista kyhätty sänky, rahi ja akkunan edessä pöytänä seinään kiinnitetty lauta, jolla oli tyhjä pullo ja sen vieressä alassuin korvaten, tuohentervalla paikattu kahvikuppi, tyhjä karamellipönttö ja repaleinen unikirja.

Lattia oli kauttaaltaan puunlastujen peitossa, ja eräässä nurkassa oli hyvin kummallinen laitos, josta aluksi ei ymmärretty, mikä se mahtoi olla. Kun kammista väänsi, pyöri yhtaikaa pieni tahko, kerinlaudat ja koukkulankakela. Ylempänä vaakasuorassa asennossa pyörivään puukehykseen oli kiinnitetty kaksitoista tervattua puuäijää, nähtävästi tarkoittaen kahtatoista apostolia, jotka alustallaan seisten kiitivät ympäri kuin piirileikkiä tanssien. Näiden yläpuolella oli ristiinnaulitsemista esittävä kuva, sotamiehellä keihäänä terävä naskali kädessä. Kaikkein ylinnä oli puinen linnun kuva, joka suojaten levitti tervatut siipensä koko laitoksen ylle, ollen niin taidokkaasti yhdistetty muuhun koneistoon, että lintu koneen käynnissä ollen hiukan räpytti toista siipeänsä.

»Tuo kuvatuskohan se on nyt se keksintö, josta vainaja testamentissaan mainitsee?» arveli joku yleisön joukosta.

»Se kait se lienee», sanoi isäntä ja antoi keksinnölle niin vihaisen potkun, että se yksin kappalein hajosi ympäri koppia ja muuan apostoli hypähti kattoon asti.

Tarkastamatta oli enää kellari. Kun sen ovi oli murrettu auki ja arviomiehet olivat tyystin tutkineet joka sopen, arveli muuan heistä, ikäänkuin koko toimituksen loppulausuntona:

»Tyhjää on», vastasi autiossa kellarissa kumea kaiku, joka monen läsnäolijan mielestä »kuulosti hyvin Eenokki-vainaan ääneltä.»

XVI.

Räätäli Karstan tultua iltapäivällä huutokaupasta kotimökilleen hän nakkasi huutamansa vaatemytyn välinpitämättömästi, melkein halveksien tuvan nurkkaan ja vaipui ääneti miettimään sitä yhtä ainoaa asiaa, mitä paikkakunnan kaikissa tuvissa tänä iltana mietittiin ja aprikoitiin:

Seuraavana päivänä Karstan maatessa sängyssään aamiaislepoansa pysähdytti muuan Viipurin puolen mies, rättiukko, nelipyöräiset vankkurinsa räätälin mökin eteen. Tupaan tultuaan iloinen veitikka lointeli:

»No, räätäil, a vieläk sie oot lotjallais? Nouse ylös kauppoi tekeen… On kivkuppii, säntii, savkukkoi, tinakukkoi, neuloi naskalei, viipurinrinkelii, vesrinkelii, sämpylöi, renikoi, orehtii, hokmannii, pirunpihkaa — a mitä vaan.»

»Eipä tässä satu olemaan liikoja rahoja», sanoi Karsta, nousten istualle sängyn laidalle.

Karsta muisti Eenokki-vainajan huutokaupoista ostamansa rääsyt ja otti ne nurkasta esiin.

»Hyhhyh!… Niis tuntuu olevan joukos kaikenmoist muutakin tavaraa», sanoi rättiukko, punniten vaatenippua kädessänsä. »A ota pois viipurinrinkel. Syöt sen, lihot — onkin naamais kuin Väinämön kannel.»

»Vähän!… No mie paan silmäin kiin ja lupaan sul kaks. Toisen syöt itse, toisen annat mammalle, kullalleis.»

Kun Karsta vieläkään ei näyttänyt olevan halukas kaupantekoon, lisäsi kauppias:

»Jumalist, jos sie tahot tulisii hiilii kiireelleis, niin mie puren hammast ja lupaan sul kolme — ja saat viel kaks orehtii ja hokmanryypyn kaupanpäällisiks.»

Sitä mukaa kuin kauppias korotti tarjouksiapa kasvoi Karstan silmissä hänen omankin tavaransa arvo. Kun hänen köyhänä miehenä ei kannattanut herkutella vehnäsillä eikä tällä kertaa sattunut olemaan muunkaan tavaran tarvetta hän lopulta ei suostunut ensinkään kauppoihin.

»Oot sie, räätäil, kummallinen mies. A mitä noil resuil sit luulet tienaavais», sanoi kauppias hiukan harmistuneena. »Hyväst nyt sit kuitenkin.»

Vaatekäärön tultua otetuksi nurkasta esiin sanoi räätäli kauppiaan mentyä vaimolleen:

»Otahan, Maijastiina, ja ratko paraista ryysyistä päärmeet auki; huuhtaset sitten ja silität, niin ehkäpä noista vielä jotakin saa.»

Maijastiinan valikoitua ehjimmät alushousut ja -ratkottua kauluksen päärmettä jonkun verran auki, putosi sieltä hänen helmaansa kiinteäksi torveksi kierretty paperipala.

»Mikä käämi?» kysyi Karsta ja katsoi pöydän päästä silmälasiensa yli vaimoonsa.

Räätälin kierrettyä kääreen auki hän jäi sanattomana tuijottamaan paperiin, ikäänkuin ei olisi uskonut silmiänsä, ja hänen kätensä vapisivat samoin kuin Eenokki-vainajan aikoinaan samanlaisissa tilanteissa.

Karsta laski setelin pöydälle, vilkaisi hätäisesti akkunasta ulos, sulki oven hakaan ja avasi lattialuukun, voidakseen hädän tullen työntää vaatteet sillan alle piiloon.

Kuumeisella kiireellä molemmat vanhat ratkoivat päärmeitä ja paikkoja auki, löytäen setelin toisensa jälkeen, joita kaikkein huonoimmissa rääsyissä oli enimmän. Kun työ viimein tuli tehdyksi, kokosi Karsta rahat, meni ulos ja kätki ne jonnekin.

Jonkun ajan päästä palattuaan tupaan hyvin kiihtyneen näköisenä räätäli istui jälleen pöydän päähän ja alkoi jatkaa keskeytynyttä työtänsä, heittäen silloin tällöin aran, tutkivan katseen Maijastiinaan, joka kysyvänä katsoi mieheensä.

»Saisi se nyt Viinamäen isäntä antaa meillekin setelin, pari löytäjäisiä», sanoi Maijastiina hetken vaitiolon jälkeen, ikäänkuin tutkien miehensä ajatuksen juoksua.

Räätäli ei vastannut mitään, niinkuin ei olisi kuullutkaan — ompeli vain.

»Milloin aiot lähteä viemään rahoja niiden oikealle omistajalle?» kyseli Maijastiina edelleen.

Kuin piston saaneena Karsta ponnahti seisaalle ja iskien molemmat luiset nyrkkinsä pöytään, niin että sakset helähtäen hypähtivät ylös, hän kiljahti:

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIINAMÄEN EENOKKI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.