The Project Gutenberg eBook of Kuusikymmentä vuotta sitten
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kuusikymmentä vuotta sitten

Author: Louis Couperus

Translator: Helmi Krohn

Release date: July 25, 2024 [eBook #74125]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1924

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUUSIKYMMENTÄ VUOTTA SITTEN ***





KUUSIKYMMENTÄ VUOTTA SITTEN

Kirj.

Louis Couperus


Suomentanut

Helmi Krohn





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1924.






I OSA.




ENSIMÄINEN LUKU.


Steynin syvä basso kuului käytävästä:

»Tse, Jack, tse, tse, koiraseni! Tule isäntäsi kanssa!»

Foksterrieri haukkui iloisesti ja hyökkäsi villinä portaita alas, jotta
oli miltei kompastua omiin käpäliinsä.

»Voi, kuinka Steyn huutaa!» Ottilie sähätti hampaittensa välistä
kääntäessään äkäisenä romaaninsa lehtiä.

Charles Pauws vilkasi häneen ääneti, hymyillen hiukan äidilleen. Hän
istui hänen kanssaan päivällisen jälkeen hörppien kahvia ennen lähtöään
Ellyn luo.

Steyn läksi ulos Jackin kanssa; iltahiljaisuus laskeutui pienen
talon ylitse; ja kaasu humisi arkihuoneessa, joka oli vailla
persoonallisuuden leimaa ja kodikkuuden tunnetta. Charles Pauws katseli
kenkänsä kärkeä, ihaillen sen kuosia.

»Minne Steyn läksi?» kysyi äiti; hänen äänensä korahteli
vastenmielisesti.

»Hän läksi jaloittelemaan Jackin kanssa», sanoi Charles Pauws.

Charlesin lempinimi oli Lot [äännetään »Loo»]; hänen äänensä kuulosti
pehmeältä ja lempeältä.

»Hän meni rakastajattarensa luo!» murahti Ottilie.

Lot teki väsyneen liikkeen.

»Kuule, äiti», hän sanoi, »ole nyt rauhallinen äläkä muistele tuota
riitaa. Lähden aivan heti Ellyn luo; tahtoisin vain hetken aikaa istua
kanssasi kaikessa rauhassa. Steyn on kaikesta huolimatta sinun miehesi.
Sinun ei pidä aina näykkiä häntä eikä sanoa ja ajatella tuollaista.
Taaskin olit oikea pieni raivotar. Saat ryppyjä, tiedätkös, kun
suutahdat tuolla tavalla.»

»Minä olen vanha nainen.»

»Mutta hipiäsi on yhä vielä hyvin hieno.»

Ottilie hymyili; ja Lot nousi pystyyn:

»Kas niin», hän sanoi, »suutelehan minua... Etkö halua? Minunko pitää
antaa sinulle suukko? Voi sinä äkäinen pikku äiti!... Ja minkä vuoksi?
Aivan syyttä. En minä ainakaan tiedä syytä. Minun olisi aivan mahdoton
eritellä tätä asiaa. Ja niinhän se on aina... Mitenkä minusta on tullut
näin tyyni ihminen, kun minulla on niin kiivas äiti?»

»Kuvitteletko ehkä mielessäsi, että isäsi oli tyyni luonteeltaan?»

Lot naurahti vain eikä vastannut mitään. Rouva Steyn de Weert jatkoi
lukemistaan hiukan levollisempana; hän istui kirja edessään aivan kuin
lapsi. Hän oli kuudenkymmenen-vuotias nainen, mutta hänen siniset,
silmänsä olivat lapsen, ne olivat lempeän kauniit, ystävälliset ja
viattomat; ja hänen äänensä, hiukan kimakka ja lapsellinen sävyltään,
oli äsken juuri kuulostanut pahankurisen lapsen ääneltä. Istuen
pienenä ja suoraselkäisenä tuolissaan hän luki edelleen, tarkkaavasti,
tyynnyttäen mieltään, koska Lot oli puhunut niin tyynesti hänelle
ja suudellut häntä niin lohduttavasti. Kaasu humisi, ja Lot joi
kahviaan ja katsellen kenkiään ihmetteli, minkä vuoksi hän aikoi mennä
naimisiin. Hän ei mielestään ollut vielä naimaiässä. Hän oli yhä nuori:
kolmenkymmenenkahdeksan; hän näytti paljoa nuoremmalta; hän ansaitsi
siksi paljon rahaa kirjoitelmillaan, että hän, säästäväisesti eläen
ja laskien lisäksi sen, minkä Elly sai isoisä Takmalta, saattoi mennä
naimisiin; mutta siitä huolimatta hän ei mielestään ollut sopiva
mennäkseen naimisiin. Hän rakasti vapauttaan, riippumattomuuttaan, hän
halusi huvitella oman mielensä mukaan; ja naiminen merkitsi sitä, että
luopui omasta itsestään ja sitoi itsensä käsin ja jaloin naiseen. Hän
ei ollut intohimoisesti rakastunut Ellyyn: Elly oli hänen mielestään
älykäs, taiteellinen pieni olento; eikä hän sitä tosiaankaan tehnyt
niiden rahojenkaan vuoksi, jotka Elly saisi periä isoisä Takmalta.
Miksi hän sen siis teki, kysyi hän itseltään, samoinkuin hän oli
kysynyt sitä joka päivä, koko tämän viikon, joka oli seurannut hänen
kosimistaan.

»Äiti, voitko sanoa minulle? Miksikä minä kosin Ellyä?»

Ottilie katsoi ylös kirjastaan. Hän oli tottunut Lot'n oikullisiin,
naurettaviin kysymyksiin ja hänellä oli tapana vastata hänelle samaan
sävyyn niin pitkälle kuin hänen kykynsä riitti; mutta tämä kysymys
herätti hänessä mustasukkaisuutta, ja tuo isku koski häneen kovasti,
suorastaan ruumiillisesti, ikäänkuin oas olisi haavoittanut häntä.

»Minkäkö vuoksi kosit Ellyä? Sitä en tiedä. Me teemme usein jos jotakin
tietämättä miksi niin teemme.»

Hänen äänensä kuulosti pehmeältä ja alakuloiselta, hiukan nyrpeältä
äskeisen pahankurisen lapsen äänen sävyn jälkeen. Eikö hän ollut
kadottanut kaikkea, mitä ikänä hän oli omistanut? Eikö hän kadottaisi
Lot'nkin, olisi pakotettu jakamaan hänet Ellyn kanssa... niinkuin hän
oli saanut jakaa kaikki elämässään?...

»Miten vakavalta sinun vastauksesi kuulosti, äiti! Se ei ole sinun
tapaistasi.»

»Enkö minäkin voisi olla vakava kerran?»

»Miksikä noin alakuloinen ja vakava ja niin kiivas äsken? Siksikö, että
minä menen naimisiin?»

»Ehkäpä.»

»Mutta sinähän pidät Ellystä...»

»Pidän kylläkin, hän on hyvin herttainen.»

»Kaikkein parasta on, että asetumme yhteen asumaan. Elly pitää myös
sinusta. Olen puhunut siitä Steynille.»

Lot nimitti isäpuoltaan, toista isäpuoltaan, Steyniksi, aivan
yksinkertaisesti vain Steyniksi, jota vastoin hän, ollessaan vielä
keskenkasvuinen poika, oli nimittänyt ensimäistä isäpuoltaan »herra»
Trevelleyksi. Ottilie oli ollut kolmasti naimisissa.

»Talo on liian pieni», sanoi äiti, »varsinkin, jos te pian saatte
lapsia.»

Ja kuitenkin hän ajatteli:

»Jos jäämme yhteen, niin en kadota Lot'ta kokonaan; mutta en koskaan
voi tulla toimeen miniäni kanssa, varsinkin jos tulee lapsia.»

»Lapsiako?»

»No, onhan naimisissa olevilla ihmisillä ollut ennenkin lapsia!»

»Meidän perheemme on elänyt kyllin kauan Minulla ei ole kiirettä saada
lapsia.»

»Ja kun sinä et ole vaimosi luona, niin mitä hän tekee, jollei hänellä
ole lapsia? Onhan se kylläkin totta, te olette molemmat niin viisaita.
Minä olen vain typerä nainen; minun lapseni ovat usein olleet minulle
suurena lohdutuksena...»

»Kun saatoit heitä hemmotella.»

»Sinun asiasi ei ole moittia minua siitä!»

»En minä moitikaan.»

»Mitä yhdessä asumiseen tulee, Lot», sanoi äiti alakuloisesti, lapsen
mairittelevalla äänellä, ja katsoen häneen sinisin lapsensilmin, »niin
_minä_ olisin siihen kylläkin suostuvainen, jos vain Elly suostuu ja
jos hän lupaa ottaa asiat niinkuin ne ovat. Tuntisin itseni kovin
yksinäiseksi ilman sinua. Mutta jollei se käy päinsä, niin voinhan
lähteä Englantiin. Onhan minulla kaksi poikaa siellä. Ja Mary palaa
kotiin Intiasta tänä vuonna.»

Lot rypisti kulmakarvojaan ja painoi kätensä vaaleaa tukkaansa vasten:
se oli hyvin siisti jakauksinensa.

»Tai... voisinhan lähteä tervehtimään Ottilietakin Nizzaan.»

»Ei, äiti, ei sinne!» sanoi Lot melkein äkäisesti. »Miksikä ei?»
huudahti rouva Steyn de Weert kohottaen ääntään. »Onhan hän minun
tyttäreni, vai mitä?»

»On kyllä», myönsi Lot, hilliten nopeasti mieltään.

»Mutta...»

»Mutta mitä? Aivan varmasti, minun oma lapseni...»

»Tekisit kovin pahoin, jos lähtisit Ottilien luo.»

»Miksikä niin, vaikka joskus olemmekin riidelleet...»

»Ei se käy päinsä; et tule toimeen hänen kanssansa. Jos sinä lähdet
Ottilien luo, niin minä en mene naimisiin. Sitä paitsi Steynilläkin on
jotain sanottavaa tässä asiassa.»

»Minä olen niin ihastunut Nizzaan», sanoi rouva Steyn de Weert; ja
hänen lapsen äänensä kuulosti valittavalta. »Talvet ovat siellä niin
ihanat... Mutta ehkäpä minun olisi vaikea lähteä sinne... kun Ottilie
käyttäytyy niin omituisesti. Jos kävisi vain päinsä, niin asuisin
kernaimmin sinun kanssasi, Lot! Jos Elly vain suostuisi. Ehkä voisimme
saada hiukan suuremman talon kuin mitä tämä on. Luuletko, että se olisi
mahdollista? En tahdo jäädä yksin Steynin kanssa. Se on varma. Se on
aivan varma.»

»Äiti rakas...»

Lot'n ääni kuulosti säälivältä. Lausuttuaan viimeiset päättävät sanansa
äiti tunsi suurten kyynelten kohoavan sinisiin lapsensilmiinsä, nuo
kyyneleet eivät vuotaneet alas poskille, silmät kimmelsivät vain
surullisina. Sitten kevyesti huokaisten hän tarttui kirjaansa, vaikeni
ja oli lukevinansa. Hänen asentonsa ilmaisi kohtaloon alistuvaisuutta
ja samalla kertaa itsepäisyyttä, hän oli kuin pahankurinen lapsi,
hemmoteltu lapsi, joka pitää itsepäisesti kiinni päätöksestänsä
sanomatta sanaakaan. Lot, kahvikuppi kädessä, hymy huulilla, tarkkasi
äitiään; äskeinen säälin tunne oli kadonnut, hän istui siinä vain ja
tarkkasi häntä. Niin, kaunis hän varmaankin oli ollut; enot sanoivat
aina, että hän oli ollut kuin nukke. Hän oli nyt kuudenkymmenen
vuoden vanha eikä kauneudesta voinut enää olla puhetta; mutta hän oli
ihastuttava lapsekkaaseen ja nukkemaiseen tapaansa. Hänen kasvoissaan
oli vanhemman naisen ryppyjä ja uurteita; mutta otsa ja posket
olivat yhä valkoiset ja pehmeät, ilman mitään vammaa, ja ohimoilla
näkyivät hienot suonet. Hän oli hyvin harmaantunut; mutta koska hänen
tukkansa aina oli ohut hyvin vaalea, pehmeä ja kihara, niin teki se
joskus yhä vieläkin vaalean vaikutuksen; ja vaikka se näytti hyvin
yksinkertaisesti kammatulta, yhdellä ainoalla nopealla liikkeellä se
oli kierretty ja pistetty kiinni, niin oli hänellä sittenkin joitakin
lapsellisen pieniä kiharia ohimoilla ja niskassa. Hänen lyhyt, hento
vartalonsa oli melkein kuin nuoren naisen; hänen kätensä olivat
pienet ja kauniit; totta totisesti, koko hänen olentonsa teki sievän
vaikutuksen; ja kauniit ennen kaikkea olivat hänen nuorekkaat, siniset
silmänsä. Lot, joka hymyili katsellessaan äitiään, näki hänessä
naisen, johon vaihteleva elämä, elämä täynnään rakkautta ja vihaa, ei
ollut jättänyt suuresti jälkiä. Ja kuitenkin äiti oli kokenut aika
paljon kolmen miehensä rinnalla, noiden kolmen miehen, joita kaikkia
hän oli rakastanut ja joita kaikkia eroituksetta hän nyt vihasi.
Hän oli epäilemättä ollut perhonen, mutta vaistomaisesti perhonen,
aivan yksinkertaisesti vain siksi, että hänellä oli perhosen luonne.
Hän oli rakastanut paljon, mutta syvä intohimokaan ei olisi voinut
suuresti muuttaa hänen elämäänsä; tahtomattaan ja tietämättään hän
kulki aina vastavirtaa. Hän ei ollut koskaan osannut olla säästäväinen;
eikä hänen kotinsa sittenkään ollut mukava, eikä hän koskaan ollut
tuhlannut suuria summia pukuihinsa, sillä vaistomaisesti hän halveksi
komeutta ja mukavuutta tietäen, että hänen oma olentonsa veti ihmiset
puoleensa eikä taiteellinen ympäristö. Äidillä, Lot'n mielestä, ei
ollut vähintäkään järjestämiskykyä; ainoa kodikas huone koko talossa
oli hänen omansa. Äiti, joka oli kirjahullu, luki hyvin uudenaikaisia
ranskalaisia romaaneja, joita hän ei aina ymmärtänyt huolimatta omasta
elämästään, jossa oli ollut niin runsaasti rakkautta ja vihaa, sillä
hän oli monessa suhteessa pysynyt viattomana eikä tuntenut lainkaan
intohimon synkempiä puolia. Lot saattoi usein äidin lukiessa huomata,
miten hämmästynyt hän oli ja miten hän luki ilman oikeaa ymmärtämystä;
hänen silmiinsä saattoi syttyä aivan lapsekkaan hämmästynyt ilme; eikä
hän koskaan uskaltanut pyytää Lot'n selittämään hänelle...

Lot nousi; hänen oli määrä lähteä Ellyn luo tänä iltana. Hän suuteli
äitiään, hiljaa ja huvitettuna nauraen äidilleen.

»Sinä et koskaan ennen lähtenyt ulos joka ilta», sanoi äiti moittien;
ja hän tunsi piston sydämessään.

»Minä olen nyt rakastunut», sanoi Lot levollisesti. »Ja kihloissa.
Ja sulhasmiehen täytyy käydä tervehtimässä tyttöään, ymmärräthän...
Tahdotko ajatella sitä, mitä äsken kysyin sinulta, miksikä minä kosin
Ellyä... ja koetathan tänä iltana tulla toimeen ilman minua?»

»Sen saan tehdä monenakin iltana...» Äiti oli syventyvinään
ranskalaiseen romaaniinsa, mutta niin pian kuin Lot oli poistunut
huoneesta, hän antoi kirjan vaipua alas ja katseli ympärilleen avuton
ilme sinisilmissään. Hän ei liikahtanut paikaltaan, kun palvelustyttö
toi sisään tarjottimen ja teekeittiön; hän istui tuijottaen eteensä
kirjansa ylitse. Vesi sihisi keittiössä; ulkona, rämeisen kesäkuumuuden
jälkeen, kylmä tuuli vonkui tavalliseen tapaansa. Ottilie tunsi
olevansa kovin hyljätty: oi, miten vähän kaikesta oli jäänyt jäljelle!
Siinä hän nyt istui vanhana, harmaapäisenä naisena! Mitä hänen
elämästään oli jäänyt jäljelle? Ja sittenkin, omituista kylläkin,
kaikki hänen kolme miestään elivät vielä: Lot oli vastikään käynyt
Ellyn kanssa Brüsselissä tervehtimässä isäänsä; Trevelley vietti
iloista elämää Lontoossa: suoraan sanoen, hänestä hän oli pitänyt
kaikkein eniten. Hänen kolme englantilaista lastaan eli Englannissa,
he olivat pikemmin englantilaisia kuin hollantilaisia; Ottilie vietti
omituista, vapaata elämäänsä Nizzassa: koko perhe oli kauhuissaan sen
johdosta; ja nyt hän oli kadottamaisillaan Lot'nkin. Lot oli aina
asunut hänen kanssaan, vaikka hän useasti matkustikin ulkomaille;
eikä hänellä ollut montakaan ystävää Haagissa eikä hän käynyt koskaan
Wittellä. [Witte ja Plaats ovat kaksi hienointa klubia Haagissa.]
Nyt hän aikoi mennä naimisiin; hän ei ollut enää nuori: varmaankin
hän oli jo kolmenkymmenenkahdeksan. Voidakseen hiukan askarruttaa
ajatuksiaan yksinäisen teetarjottimensa ja surisevan teekeittiönsä
ääressä Ottilie alkoi sormineen laskea lastensa ikää. Ottilie, Lot'n
sisar vanhin hänen lapsistaan, oli neljänkymmenenyhden hyvä Jumala,
miten vanha hän jo oli! Englantilaisista lapsista, niinkuin hän nimitti
heitä — oli Mary kolmenkymmenenviiden; John, kolmenkymmenenkahden;
yksinpä kaunis Hugh oli kolmenkymmenen: hyvä Jumala, miten vanhat he
kaikki olivat! Ja kun hän nyt kerran huvikseen ajatteli omaistensa
ikää, niin laski hän, että vanha äiti täyttäisi pian — malttakaahan
—, niin, hän täyttäisi pian yhdeksänkymmentäseitsemän vuotta. Vanha
herra Takma, Ellyn isoisä, oli vain vuotta tai kahta häntä nuorempi; ja
ajatellessaan häntä Ottilien täytyi jälleen ihmetellä, miten hyvä hän
aina oli ollut hänelle, ikäänkuin se olisi ollut totta, mitä ihmiset
ennen vanhaan kuiskailivat keskenään, siihen aikaan kun he olivat vielä
olleet huvitetut heidän perheestään. Miten omituisia nuo molemmat
vanhukset: he tapaavat toisensa melkein joka päivä; sillä isoisä
Takma oli hyvissä voimissa ja kävi usein ulkona, astuen aina jalan
Mauritskaadelta Nassaulaaniin ja kulkien reippaasti Valaskalansillan
ylitse. Niin... entäs Thérèse sisko Pariisissa, kahdeksan vuotta häntä
itseään vanhempi, oli kai nyt kuudenkymmenenkahdeksan; ja veljet; Daan
Intiassa [Hollannin Itä-Intiassa: Javassa] seitsemänkymmenen; Harold,
seitsemänkymmenenkolmen; Anton seitsemänkymmenenviiden; jota vastoin
Stefanie, äidin ainoa lapsi ensimmäisestä avioliitosta ja ainoa De
Laders, oli jo lähes seitsemänkymmenenseitsemän. Hän itse, Ottilie,
nuorin sisaruksista, oli mielestään paljon nuorempi noita toisia; ja
siitä huolimatta hänkin oli vanha: hän oli kuudenkymmenen. Kaikki oli
suhteellista, vanheneminen, eri iät; mutta hänestä oli aina tuntunut
täten: että hän, nuorin sisaruksista, oli suhteellisesti nuori ja pysyi
aina nuorempana kuin muut, kuin kukaan muu. Hänen täytyi salaa nauraa,
kun Stefanie saattoi sanoa:

»Sinun iässäsi...»

No niin, Stefanie oli seitsemänkymmenenseitsemän vuoden vanha! Olihan
siinä toki erotusta kuudenkymmenen ja seitsemänkymmenenseitsemän
välillä. Mutta hän kohautti olkapäitään: mitä hyötyä siitä oli? Kaikki
oli jo mennyttä ja niin kaukaista. Siinä hän nyt istui vanhana,
harmaahapsisena naisena; ja elämän jälkisato laahusteli eteenpäin ja
yksinäisyys yltyi päivä päivältä, vaikka Steyn olikin vielä talossa:
tuossa hän tulikin. Missä ihmeessä hän kävi joka ilta? Ottilie kuuli
foksterrierin haukkuvan käytävässä sekä koiran isännän syvän bassoäänen:

»Kush, Jack! Hiljaa, Jack!»

Voi tuota ääntä, miten hän sitä vihasi!

Mitä hän omisti, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle? Hänellä oli viisi
lasta, mutta Lot yksin oli hänen luonaan; ja hänkin matkusti niin usein
ulkomaille ja aikoi nyt mennä naimisiin: voi, miten mustasukkainen hän
oli! Ottilie ei koskaan käynyt hänen luonaan. Ottilie ei välittänyt
äidistään; hän lauloi konserteissa ja oli saavuttanut kuuluisan
nimen: hänellä oli loistava ääni; mutta hän eli tosiaankin hyvin
kummallisesti: Stefanie puhui hänestä kuin »kadotetusta». Mary oli
naimisissa Intiassa [Brittiläisessä Intiassa], ja molemmat pojat
olivat Lontoossa: oi, miten suuresti hän joskus kaipasi Hughia!
Kenestä lapsestaan hänellä oli hyötyä tai iloa paitsi Lot'sta? Ja
Lot aikoi mennä naimisiin ja kysyi häneltä, äidiltään, joka tulisi
kaipaamaan häntä niin suuresti, minkä vuoksi hän meni naimisiin,
minkä vuoksi! Tietysti hän laski vain leikkiä, mitäpä muuta; mutta
ehkä siinä oli hiukan tottakin. Ymmärsivätkö ihmiset yleensä koskaan
mitään?... Tiesivätkö he, miksikä he mitäkin tekivät... hetkellisten
mielijohteittensa vallassa? Hän itse oli ollut kolmasti naimisissa...
Ehkäpä Ottilie kaikesta huolimatta oli oikeassa? Vaan ei, olihan
maailma ja ihmiset olemassa, vaikkeivät ihmiset, yhtävähän kuin
maailmakaan, viime aikoina olleet kiinnittäneet mitään huomiota heidän
perheeseensä; mutta ne olivat sittenkin olemassa; ja mahdotonta oli
elää niinkuin Ottilie tekemättä itseään mahdottomaksi. Sen vuoksi hän,
äiti, oli mennyt naimisiin, oli ollut kolmasti naimisissa. Ehkäpä
hänen ei koskaan olisi pitänyt sitä tehdä: se olisi ehkä ollut parempi
monessa suhteessa, parempi monelle... Entinen elämä oli ollutta ja
mennyttä. Se oli kadonnut, ikäänkuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Ja sittenkin se oli ollut olemassa ja hävittyään oli jättänyt paljon
jälkeensä, joskin ainoastaan haikeita kummituksia ja varjoja. Niin,
tänä iltana hän oli alakuloisella mielellä ja ajatteli, mitä hän
muuten teki niin harvoin kuin mahdollista: mitä hyötyä ajattelemisesta
oli? Aina kun hän elämässään oli ajatellut, ei siitä ollut mitään
käytännöllistä hyötyä ollut. Kun hän oli seurannut hetkellistä
mielijohdettaan, oli tulos ollut vieläkin pahempi. Mitä iloa oli
elämästä, kun meitä itseämme väkevämmät voimat määräsivät kuitenkin sen
kulun?

Ottilie tarttui jälleen ranskalaiseen romaaniinsa, sillä Steyn de
Weert oli astunut huoneeseen, Jackin hyökätessä sisään hänen edellään.
Ja jokainen, joka oli nähnyt äidin vähä aikaa sitten ja nyt tällä
hetkellä, olisi huomannut, miten paljoa vanhemmaksi, hän muuttui niin
pian kuin hänen miehensä astui sisään. Täyteläiset posket vetäytyivät
hermostuneesti kokoon ja uurteet nenän ja suun ympärillä syvenivät.
Pieni suora nenä pisti terävämpänä esille, otsa vetäytyi ryppyihin
Sormet, jotka hiusneulalla avasivat kirjan lehtiä, vapisivat; ja
lehti repeytyi. Hänen selkänsä köyristyi kuin kissan, joka asettuu
puolustusasemaan.

»Kush!» Ottilie sanoi koiralle.

Ja hyvillään siitä, että koira tuli hänen luokseen, hän silitteli
puoleksi hyväillen sen päätä; ja foksterrieri, haukahtaen vielä kerran,
pyörähti itsensä ympäri ja laskeutui syvään huoahtaen maahan Ottilien
hameen liepeelle. Steyn de Weert, istuen vastapäätä vaimoaan, joi
teetä. Tuntui omituiselta, että he olivat mies ja vaimo, sillä äiti
näytti nyt niin vanhalta kuin hän todellisuudessa olikin, ja Steyn
teki hyvin nuorekkaan vaikutuksen. Hän oli pitkä mies, hartiakas,
vastikään viisikymmentä vuotta täyttänyt, kasvoiltaan kaunis, tuore
ja terve, oikea ulkoilman ihminen, tyyni ilmeeltään ja liikkeiltään.
Se tosiasia, että hän vuosia sitten jonkunmoisesta kunniantunnosta
oli heittänyt pois elämänsä naisen tähden, joka oli häntä paljoa
vanhempi, oli myöhemmin tehnyt hänet niin välinpitämättömäksi, ettei
hän enää huolinut ottaa huomioon edes sitäkään, mitä tulevaisuus
saattoi vielä tarjota hänelle. Mikä oli hävitetty, oli hävitetty,
auttamattomasti hukattu. Mutta olihan vielä olemassa ulkoilma, joka
oli viileä ja raitis; oli metsästys; oli juominen, kun hän sellaista
halusi, olivat hänen vanhat ystävänsä entisiltä ajoilta, jolloin hän
oli ollut rakuuna-upseeri. Paitsi näitä hän omisti pienen talon sekä
tämän vanhan naisen: ne saivat käydä kaupanpäällisinä, koska asia ei
ollut enää autettavissa. Ulkonaisissa seikoissa hän mikäli mahdollista
alistui vaimonsa tahtoon, koska Ottilie saattoi olla kovin kiivas ja
itsepintainen; omalla tyynellä jäykkyydellänsä hän piti kuitenkin
vaimoaan aisoissa. Lot oli kelpo poika, hiukan heikko ja häilyväinen ja
naisellinen; mutta hän piti paljon Lot'sta: hän oli hyvillään siitä,
että Lot asui heillä; hän oli antanut Lot'lle yhden talon parhaista
huoneista työhuoneeksi. Sitä paitsi... sitä paitsi oli olemassa
vielä toisiakin seikkoja; mutta ne eivät liikuttaneet ketään. Tuhat
tulimmaista, hän oli vielä nuori mies, vaikkapa hänen tuuhea tukkansa
oli alkanutkin harmaantua! Hänen avioliittonsa oli ollut kunnia-asia;
mutta hänen vaimonsa oli vanha, hän oli hyvin vanha. Se oli todellakin
aivan mieletön juttu. Mutta hänen elämänsä ei saanut muuttua helvetiksi
niin kauan kuin hän vielä tunsi itsensä terveeksi ja voimakkaaksi.
Vähäisellä välinpitämättömyyden annoksella voi pudistaa kaikki
hartioiltaan.

Juuri tämä hänen vähnpitämättömyytensä hermostutti hänen vaimoaan
niin pian kuin Steyn astui vain huoneeseenkin, kunnes hän oli yhtä
hermostunut kuin kissa. Steyn ei ollut sanonut sanaakaan, joi
vaan teetään ja luki sanomalehtiä, jotka hän oli tuonut mukanaan.
Pienessä arkihuoneessa, missä kaasu humisi ja tuuli vonkui nurkissa,
foksterrieri murahteli joskus unissaan maatessaan emäntänsä hameen
liepeellä.

»Kush!» sanoi Ottilie.

Muuten ei kumpainenkaan puhunut, he lukivat vain, toinen romaaniaan,
toinen sanomalehteään. Ja nämät molemmat ihmiset, jotka olivat lain
siteillä liitetyt toisiinsa siksi, että miehen säädyllisyys ja
kunniantunto oli estänyt häntä toisin toimimasta, nämät molemmat
ihmiset olivat kauan sitten, kaksikymmentä vuotta sitten, himoinneet
intohimoisesti toisiaan, mies naista ja nainen miestä. Kun Steyn de
Weert oli ollut luutnantti, kaunis, kolmenkymmen-vuotias mies, oli hän
kohdannut rouva Trevelleyn tietämättä miten vanha hän oli. Sitä paitsi,
mitä ikä tässä olisi merkinnyt, kun hän kohtasi niin ihastuttavan
kauniin naisen, että heti ensi hetkessä hänet nähtyään veri alkoi
kuohua hänen suonissaan ja hän ajatteli:

»Tuon naisen minä tahdon omakseni!...»

Näihin aikoihin Ottilie, vaikka hän olikin jo neljänkymmenen ikäinen,
oli niin kukoistavan kaunis, että häntä yhä nimitettiin kauniiksi
Lietjeksi. Hän oli pienikasvuinen, mutta sopusuhtainen ja ihastuttavan
kaunis kasvoiltaan, ihastuttava oli yhä kaulan nuorekas viiva ja
rinnan valkoinen hipiä, jossa näkyi vain joitakin vaaleankeltaisia
täpliä; viehättävät siniset, viattomat silmät ja vaalea, pehmeä,
kiharainen tukka; viehättävä tuo nainen, joka oli puoleksi lapsi ja
aivan, kuin luotu rakkautta varten ja herättämään tulisia tunteita.
Kun Steyn de Weert näki hänet tällaisena ensi kerran jossakin
hollantilaisintialaisen seuran kaikkein uudenaikaisimmassa salongissa
Haagissa, oli hän naimisissa toisen miehensä, tuon puoli-englantilaisen
Trevelleyn kanssa, jonka sanottiin ansainneen rahaa Intiassa; ja Steyn
oli nähnyt hänet kolmen suuren lapsen äitinä: tyttö oli viidentoista
ja kaksi poikaa hiukan nuoremmat; mutta rakastunut rakuuna ei ottanut
uskoakseen, että hänellä ensimäisestä avioliitostaan Pauws'in,
kanssa, josta hän oli eronnut Trevelleyn vuoksi, oli tytär Liègen
musiikkiopistossa sekä kotonaan kahdeksantoista-vuotias poika! Tuolla
kauniilla Lietjelläkö? Hän oli mennyt hyvin nuorena naimisiin Intiassa,
ja oli yhä vieläkin kaunis Lietje. Niin suuret lapsetko? Oliko tuo
nainen todellakin neljänkymmenen? Nuori upseeri oli ehkä epäröinyt
hetken, ja nyt kun hän tiesi kaikki, koettanut katsoa rouva Trevelleyä
toisin silmin; mutta katsoessaan hänen silmiinsä ja nähdessään että
Lietje himoitsi häntä samoinkuin hän itsekin häntä, hän unohti kaiken
muun. Miksi ei nauttia hetken onnesta? Mitä merkitsi rakkaudenhetki
yhdessä viehättävän ja kauniin naisen kanssa? Viikon, kuukauden tai
useampien kuukausien onnea; ja sitten kukin kulkisi omalle suunnalleen.

Siten hän siihen aikaan oli ajatellut; mutta nyt, nyt hän istui tässä
siksi, että tuo typerä Trevelley, joka tahtoi päästä eroon Ottiliesta,
oli käyttänyt hyväkseen heidän suhdettaan saadakseen skandaalin aikaan
ja haastettuaan toisen muodon vuoksi kaksintaisteluun, oli vaatinut
avioeroa; siksi että koko Haag puhui Ottiliesta, hänen jäätyään yksin
rakastajansa kanssa, ja siksi että hän, Steyn kaikesta huolimatta oli
rehellinen mies, sai hän nyt istua tässä vanha nainen vastassansa. He
eivät olleet vaihtaneet ainoatakaan sanaa; he joivat vain teetään;
tarjotin oli viety pois; Jack uneksi ja murahteli; tuuli vonkui.
Kirjan lehdet kääntyivät nopeasti Ottilien sormissa; ja Steyn luki
Manshurian sota-uutisia ja ilmoituksia, ilmoituksia ja sota-uutisia.
Huone, jossa he istuivat, oli aivan sellainen kuin se aina oli ollut,
vailla persoonallista leimaa ja kodikkuutta, niin naimisissa kuin he
olivatkin; kello tikutti lakkaamatta lasisen kupunsa alla. Se oli kuin
odotushuone ikään, tämä huone: odotushuone, jossa monien tapahtumien
jälkeen kaksi ihmistä istui odottaen. Istui odottaen... mitä he
odottivat? Loppua, joka lähestyi niin hitaasti, kuolemaa.

Steyn hillitsi mieltään ja luki vielä kerran ilmoitukset. Mutta hänen
vaimonsa, painaen äkkiä kirjansa kiinni, sanoi jyrkästi:

»Fraus!»

»Mitä?»

»Minä keskustelin vastikään Lot'n kanssa.»

»No...»

»Olisiko sinulla mitään sitä vastaan, jos hän ja Elly asettuisivat
meille asumaan?»

»Ei, päinvastoin.»

Mutta näyttipä siltä, kuin juuri Steynin rauhallinen myöntyminen olisi
hermostuttanut hänen vaimoaan, ehkäpä vastoin hänen tahtoaankin, niin
että hän sanoi vastustaen:

»Mutta se ei käy niinkään helposti!»

»Miksikä ei?»

»Asuntomme on liian pieni.»

»Me voimme muuttaa toiseen.»

»Suurempi asunto on kalliimpi. Onko sinulla varaa sellaiseen?»

»Eiköhän, kun otamme huomioon Lot'n ansiot ja Ellyn eläkkeen...»

»Ei, suurempi asunto on liian kallis.»

»No, sitten täällä...»

»Tämä on liian ahdas.»

»Sitten se ei käy päinsä.»

Ottilie nousi harmissaan pystyyn:

»Ei, tietysti ei: ei mikään koskaan käy päinsä. Tuon inhottavan rahan
vuoksi. Mutta minä sanon sinulle: kun Lot on naimisissa, niin minä en
voi... en vo-voi...»

Hän änkytti suuttuessansa.

»No, mitä sinä et voi?»

»Minä en vo-voi... jäädä yksin sinun kanssasi! Minä lähden Nizzaan
Ottilien luo.»

»Hyvä, lähde vaan.»

Steyn sanoi sen aivan tyynesti, aivan välinpitämättömästi, ja tarttui
taas lehteensä. Mutta se riitti, jotta Ottilie, joka oli kovin
kiihtynyt, alkoi nyyhkyttää:

»Sinä et välitä minusta enää hitaistakaan!»

Steyn kohautti olkapäitään ja läksi pois huoneesta yläkertaan; koira
juoksi haukkuen hänen edellään.

Ottilie jäi yksin; ja hänen nyyhkytyksensä lakkasi äkkiä. Hän tiesi
sen itsekin — vuodet olivat opettaneet sen hänelle — hän suuttui
liian helposti, hän pysyi aina lapsena. Mutta miksikä hän viisastuisi
tässä suhteessa, hän, jonka yksinäisyys vain päivä päivältä suureni?
Siinä hän nyt istui paikallansa, vanha, harmaahapsinen nainen, tässä
epäkodikkaassa huoneessa; ja kaikki oli mennyttä. Oi, jospa vain Lot
jäisi hänen luokseen, hänen oma Lot'nsa, hänen Charlot'nsa, poikansa!
Ja mustasukkaisuuden tunne Ellyä kohtaan, jota hän aluksi oli koettanut
hillitä, kiihtyi yhä kiivaammaksi. Entäs tuo toinen mustasukkaisuus:
hänen mustasukkaisuutensa Steynin vuoksi. Steyn hermostutti häntä vain
astuessaan huoneeseenkin; mutta sittenkin hän yhä oli mustasukkainen
hänen tähtensä, niinkuin hän aina oli ollut jokaisen miehen tähden,
joka rakasti häntä. Oi, miten tuskallista ajatella, ettei hän
rakastanut häntä enää siksi, että hän oli käynyt vanhaksi! Oi,
ettei hän koskaan enää lausunut hänelle ainoatakaan hellää sanaa,
ei koskaan suudellut häntä otsalle! Hän oli mustasukkainen Ellylle
Lot'n tähden, hän oli mustasukkainen Lot'lle Steynin tähden, koska
Steyn piti nykyään enemmän Lot'sta kuin hänestä! Miten julma aika
oli, joka vähitellen riisti häneltä kaikki! Vuodet olivat kuluneet,
herttaiset, iloiset lempivuodet hyväilyineen; kaikki tuo oli mennyttä!
Koirakin oli äsken hyljännyt hänet ja seurannut Steyniä: ei ainoakaan
elävä olento ollut ystävällinen hänelle; ja miksikä Lot'n piti nyt
äkkiä mennä naimisiin? Hän oli niin onneton, että vaikka hän äsken
oli tukahduttanut väkinäiset nyyhkytyksensä niin pian kuin niitä ei
enää tarvittu, hän vaipui nyt tuoliinsa ja itki katkerasti, itki
todellakin tällä kertaa, koska ei kukaan rakastanut häntä ja koska hän
oli niin onneton. Hänen yhä nuorekkaat ja kauniit silmänsä katsoivat
kyyneltynein katsein kauaksi hävinneeseen menneisyyteen. Ennen — siihen
aikaan, kun hän oli kaunis Lietje — kaikki hänen ympärillään olivat
olleet, hauskoja, ystävällisiä, rakastavia, iloisia, leikkiä laskevia,
kaikki olivat ihailleet ja huvittaneet häntä, koska hän oli kaunis ja
iloinen ja viehättävä, koska ei kukaan voinut vastustaa hänen nauruaan
eikä hänen pieniä viehättäviä oikkujaan. Tosin kaikessa tässä oli myös
ollut mustasukkaisuuden oas; mutta siihen aikaan hän oli saanut niin
paljon osakseen: kaiken sen mielistelevän ihailun, jota maailma, miehet
tuhlaavat kauniille naiselle! Hän hymyili kesken kyyneleitään; ja
muisto leijaili hänen ympärillään kuin somat pienet, kaukaiset pilvet.
Oi, mikä imartelun maailma silloin olikaan ympäröinyt häntä! Nyt kaikki
nuo miehet olivat vanhat tai kuolleet; vain hänen kolme miestään eli.
Ja Steyn oli yhä nuori. Hän oli liian nuori: jollei hän olisi ollut
niin nuori, Ottilie olisi voinut kauemmin säilyttää viehätysvoimansa,
ja he olisivat yhä vieläkin voineet olla rakkaat keskenään, onnelliset
yhdessä niinkuin vanhat ihmiset joskus voivat olla, vaikka nuoruuden
lämpö onkin kadonnut... Hän huokasi syvään kyyneltensä kesken ja istui
tuolissaan kuin avuton lapsi, joka on ollut pahankurinen eikä nyt
tiedä mitä tehdä. Mitäpä hän olisi voinut tehdä? Mennä vain kaikessa
rauhassa nukkumaan yksinäiseen huoneeseensa, vanhan naisen huoneeseen,
yksinäiseen vuoteeseensa, ja herätä aamulla elääkseen taaskin yhden
vanhan päivän monien entisten vanhojen päivien lisäksi! Oi, miksikä hän
ei saanut kuolla ollessaan vielä nuori?

Hän soitti ja käski palvelustytön sulkea ovet; ja nämät pienet
tehtävät tuntuivat hänestä niin toivottomilta niiden uudistuessa joka
päivä, sillä kaikki oli hänestä niin tuiki tarpeetonta. Sitten hän
läksi yläkertaan. Pieni talo oli hyvin pieni: alakerroksessa muutama
huonetta, ylhäällä pieni pesuhuone hänen omansa ja Lot'n huoneen
vieressä, jota vastoin Steyn oli vallannut itselleen ullakkohuoneen,
luultavasti siksi, ettei hänen tarvitsisi olla liian lähellä vaimoaan.
Ja riisuutuessaan hän tuumi, että jos Elly suostuisi muuttamaan heille,
niin kävisi se päinsä vain siten, että hän luovuttaisi nykyisen suuren
huoneensa, jossa oli kolme ikkunaa, Lot'lle ja Ellylle; hän itse, oi,
hän voisi nukkua Lot'n pienessä huoneessa: mitä se tekisi? Kunpa ei
vaan lapsia tulisi liian nopeasti! Oi, kunpa hän ei vaan kadottaisi
Lot'ta kokonaan! Lot kysyi häneltä, miksi hän oli kosinut Ellyä! Hän
teki tuon kysymyksen tavalliseen puoleksi leikilliseen tapaansa; mutta
hän ei tehnyt kiltisti kysyessään sitä: Ottilie oli hyvillään, että
hän oli vastannut aivan rauhallisesti, kiivastumatta. Oi, sitä tuskaa,
ruumiillista tuskaa, jota hän aika ajoittain tunsi sen johdosta, että
Lot rakasti, vieläpä hyväili toista! Ja alakuloisena, säälien itseään,
hän meni levolle. Huone oli tyhjä ja epäkodikas: tuo makuusuoja
oli naisen, joka ei pane arvoa mukavuuteen eikä turhamaisuuteen ja
jonka suurin ilo aina oli ollut saada rakkautta ja hyväilyjä niiltä,
jotka miellyttivät häntä siksi, että intohimon laine — useinpa
aivan salainenkin — vyöryi heidän välillään. Tämän vuoksi hän oli
laiminlyönyt kaiken muun, mikä kuului vaimon, äidin, maailmannaisen,
vieläpä keimailevan naisen elämään, välittämättä mistään, halveksien
kanssasisartaan, luottaen vain omaan viehätysvoimaansa ja olematta
vähääkään äiti luonnonlaadultaan. Oi, hän oli nyt vanha ja yksinäinen!
Ja hän lepäsi yksin viileässä vuoteessaan; eikä hänellä tänä iltana
ollut edes sitä lohdutusta, että Lot olisi tullut viereisestä huoneesta
ja suudellut häntä otsalle hyvää yötä toivottaessaan, niinkuin hän
osasi, hellästi, pitkään ja hyväillen. Tavallisesti hän istahti silloin
hetkeksi hänen vuoteensa reunalle ja jutteli hänen kanssaan; ja
silitellen sitten pehmeällä kädellään hänen poskeaan hänellä oli tapana
sanoa:

»Äiti, miten hieno hipiä sinulla on!»

Kun hän nyt palasi kotiin, otaksuisi hän, että äiti jo nukkui, ja
menisi levolle. Ottilie huokasi: hän tunsi olevansa niin yksin.
Lot'n huoneen yläpuolella — jokainen ääni kuului tässä talossa — hän
kuuli Steynin kolisevan. Palvelustyttö oli myös menossa nukkumaan;
vuoteestaan Ottilie kuulosti kaikkia näitä ääniä: ovi avautui; kengät
laskettiin oven ulkopuolelle; vesi kaadettiin pois pesuvadista. Nyt
kaikki hiljeni, ja hän tuumi mielessään, miten hyvä asia tosiaankin,
että hän valitsi aina vanhoja palvelijattaria. Hän ajatteli sitä
vahingonilolla, oli hyvillään siitä, ettei Steynillä ollut mitään
tilaisuutta, kun palvelijat olivat vanhoja. Talo oli nyt yöksi
hiljennyt, vaikkei kello ollut edes yhtätoista...

Oliko hän nukkunut? Miksikä hän heräsi äkkiä? Mitä nuo hiipivät
askeleet portaissa merkitsivät? Tuliko Lot kotiin? Vai hiipikö Steyn
taas ulos? Oliko siellä Lot? Vai oliko siellä Steyn? Ottilien sydän
sykki kiivaasti. Ja hän nousi äkisti ylös vuoteeltaan, ja ennenkuin hän
itsekään tiesi mitä hän teki, hän avasi oven ja näki palavan tulitikun
lepattelevan eteisessä.

»Sinäkö olet siellä, Lot?»

»Ei, vaan minä!»

»Sinäkö, Frans?»

»Niin, mikä hätänä?»

Hänen äänensä kuulosti ärtyiseltä, koska Ottilie oli kuullut hänen
askeleensa.

»Mitä sinä teet?»

»Menen ulos.»

»Näin myöhään yöllä?»

»Niin. En saa unta. Menen kävelemään.»

»Menetkö kävelemään näin myöhään yöllä?»

»Juuri niin.»

»Frans, sinä et ole uskollinen minulle!»

»Tyhmyyksiä! Vai en uskollinen sinulle! Mene maata.»

»Frans, sinä et _saa_ mennä ulos.»

»Kas vaan!»

»Jää kotiin, Frans! Lot ei ole vielä palannut ja minä pelkään yksinäni.
Jää kotiin, Frans!»

Ottilien ääni oli kuin rukoilevan lapsen.

»Minä tarvitsen raitista ilmaa.»

»Sinä tarvitset...»

Hän ei lopettanut lausettaan, katuen äkkiä ajatustaan. Portaitten
yläpäässä — sen hän tiesi — seisoi vanha palvelijatar ovi raollaan ja
nauroi itsekseen. Siitä hän oli varma. Hän tunsi vihan, kiihkeän vihan
puristavan kurkkuaan. Hänen ruumiinsa vapisi, hän värisi, yöpuvussaan.
Eteisen ovi oli avautunut ja taas sulkeutunut. Steyn oli lähtenyt;
mutta Ottilie... hän seisoi yhä ylhäällä portailla. Hän puristi
kätensä nyrkkiin, hän huohotti, hänen olisi tehnyt mielensä hyökätä
Steynin jäljessä yöpuvussansa; suuret kyynelkarpalot vuosivat hänen
lapsensilmistään; mutta häveten palvelustyttöä hän palasi huoneeseensa.

Hän itki, itki hiljaa, jotta palvelija ei kuulisi, jotta hänellä
ei olisi vielä tätä lisäiloa. Oi, tätä tuskaa, kipua sydämessä,
ruumiillista kipua, ruumiillista kipua! Ei kukaan, joka ei ollut
kokenut samaa kuin hän, voinut kuvitella mielessään sitä ruumiillista
kipua, jota hän tunsi ja jota olisi voinut lääkärillekin selittää.
Minnehän Steyn saattoi mennä? Hän oli vielä nuori, hän näytti vielä
hyvin säilyneeltä. Ja sittenkin hän oli hänen miehensä, hänen miehensä!
Oi, miksi hän ei ollut enää ystävällinen hänelle, vaikka hän olikin
tullut vanhaksi? Ottilie ei koskaan enää saanut tuntea edes hänen
kätensä kosketusta! Ja miten kerran tämä kosketus oli saanut koko hänen
olentonsa hytkähtämään! Oi, ei koskaan enää ainoatakaan suudelmaa, ei
ainoatakaan ystävällistä suudelmaa, joita vanhatkin ihmiset joskus
vaihtavat keskenään!

Ottilie ei mennyt levolle; hän odotti istuen ylhäällä. Palaisikohan
Steyn pian? Hänkö nyt, hänkö nyt tuli? Ei, Lot se oli: Ottilie kuuli
hänen avaimensa kiertyvän lukossa, tunsi hänen kevyet askeleensa.

Ja hän avasi ovensa:

»Lot!»

»Äiti, etkö ole vielä vuoteessa?»

»En, kultaseni. Lot, Lot, tule tänne!»

Hän astui huoneeseen.

»Lot, Steyn on ulkona.»

»Ulkonako?»

»Niin, hän meni ensin huoneeseensa... ja sitten kuulin hänen astuvan
hiljaa alas portaita; sitten hän aivan hiljaa läksi ulos ovesta.»

»Hän ei tahtonut herättää sinua, äiti.»

»Niin, mutta minnekä hän meni?»

»Kävelemään. Hän lähtee usein kävelylle. Ilma on kovin kuuma ja
tukehduttava.»

»Menikö hän kävelemään, Lot, menikö hän kävelemään? Ei, hän meni...»

Ottilie seisoi poikansa edessä säihkyen intohimoa — Lot saattoi sen
nähdä kynttilän valossa. Hänen pieni vartalonsa yöpuvussaan oli kuin
raivottaren, harmahtavan keltaisten kiharoiden loistaessa hänen
päänsä ympärillä; kaikki, mikä hänessä oli suloista, kiehahti hänessä
raivoksi, ikäänkuin hän olisi ollut äärimmäisyyteen saakka kiihottunut
ja hänen äkkiä olisi tehnyt mielensä kohottaa kätensä ja iskeä korvalle
poikaansa, joka uskalsi puolustaa Steyniä. Hän hillitsi kuitenkin
mielensä ja vihansa, mutta kiivaita ja moittivia sanoja purkautui
kuitenkin hänen vapisevien huuliensa yli.

»Kuulehan, äiti, äiti! Kuulehan toki!» Lot yritti tyynnyttää häntä.
Ja hän otti hänet syliinsä ja taputteli häntä, aivan kuin kiihtynyttä
lasta:

»Kuulehan, äiti, kuulehan toki!»

Ottilie alkoi nyt nyyhkyttää. Mutta Lot puhui hänelle kauniisti, sanoi,
että hän erehtyi, että hän oli vain hermostunut, ja lupasi, ettei hän
menisi naimisiin, jollei äiti tyyntyisi; ja täten lellitellen häntä hän
varsin pian sai hänet menemään vuoteeseen, peitti hänet, pöyhötteli
hänen tyynyjään:

»Kuulehan, äiti, rupea nyt nukkumaan äläkä ole tyhmä. Anna Steynin
kävellä rauhassa, älä ajattele häntä, älä ajattele yhtään mitään...»

Ottilie rauhoittui Lot'n silitellessä pehmeällä kädellään äidin tukkaa
ja poskea.

»Rupea nyt nukkumaan, tyhmä pikku äiti... Kylläpä sinulla, äiti, on
hieno hipiä!...»




TOINEN LUKU.


Elly Takma oli hyvin onnellinen ja hän oli kauniimpi kuin pitkiin
aikoihin. No niin, tuumi Adèle serkku, joka kauan oli hoitanut isoisä
Takman taloutta — hänkin oli Takma ja naimaton — no niin, ensin pieni
romaani, joka tekee kahdenkymmenen korvilla olevan tytön onnettomaksi,
purkaantunut kihlaus nuorukaisen kanssa, jolla oli tapana käydä
tervehtimässä rakastajatartaan vietettyään ensin iltansa morsiamensa
luona: sellainen romaani ei jätä vakavia jälkiä tytön elämään; ja
vaikka Elly oli ollut alakuloinen jonkun aikaa, niin Lot Pauws teki
hänet nyt onnelliseksi, niin että hän näytti entistään kauniimmalta
iloinen hymy huulillaan ja punakka väri poskillaan.

Adèle serkku — täti Adèle, niinkuin Elly nimitti häntä — herttainen,
lihava, reipas ja ikäänsä nähden nuorekas nainen, ei muistuttanut
missään suhteessa köyhää sukulaista, jonka on pakko suorittaa
taloustyöt kodissa, vaan hän oli talon taitava emäntä, joka piti
huolta kaikesta, huolehti pienemmistäkin seikoista kodissa ja oli ylpeä
hyvinhoidetusta talostaan. Hän ei ollut koskaan käynyt Intiassa vaan
hoiti isoisän taloa aito-hollantilaisella huolellisuudella, antaen
Ellyn kokonaan pitää huolta omista satunnaisista keppihevosistaan;
sillä Ellyllä oli keppihevosensa, joita hän hoiti kunnes hän oli
saavuttanut täyden taituruuden, ja sen jälkeen hankki itselleen taas
uusia. Kahdeksantoista vuoden vanhana hän oli kuuluisa tennispelaaja,
voittaen palkintoja kilpailuissa, hän oli tunnettu taituruudestaan,
voimastaan ja sulavuudestaan, ja kaikki urheilulehdet kirjoittivat
hänestä. Saavutettuaan tämän taituruuden hän pian kyllästyi
tennispeliin, ripusti mailansa punaisen nauhan varaan makuuhuoneensa
seinälle ja sen ympärille kaikki mitalinsa, ja rupesi suurella
kiihkolla työskentelemään hyväntekeväisyys-yhdistyksessä, käyden
sairaiden luona ja köyhyyden pesissä; yhdistyksen johtokunta pani
suurta arvoa hänen työhönsä. Mutta eräänä päivänä, kun eräs sairas
mies näytti hänelle haavoittunutta jalkaansa, Elly meni tainnoksiin
ja huomasi, että hän oli ulottanut liian pitkälle ihmisystävällisen
innostuksensa. Hän kieltäytyi työstä; ja keksien, että hänen
tunteelliset sormenpäänsä olivat erikoisen kätevät, hän alkoi
valmistaa itselleen hattuja sekä muovailla. Hän onnistui kummassakin
yrityksessään: hatut olivat niin kauniita, että hän tuumi vakavasti
perustaa muotiliikkeen ja elättää itseään työllään. Muovaileminen
oli niin ikään viehättävää: opiskeltuaan muutamia tunteja hän
alkoi muovailla luonnon mukaan; ja hänen Kerjäläispoikansa pää
hyväksyttiin näyttelyyn. Sitten Elly oli rakastunut ja oli rakastunut
aivan silmittömästi; kihlausta kesti kolme kuukautta; sitten se
rikkoontui; ja Elly, joka ei tehnyt mitään puolinaista vaihtelevista
harrastuksistaan huolimatta, suri syvästi ja kalpeni ja laihtui ja
sairastui pahasti, kunnes hän toipui eräänä päivänä säilyttäen ainoana
muistona tältä ajalta alakuloisen mielensä.

Hän oli silloin kolmenkolmatta vanha ja oli ruvennut kirjoittamaan.
Salanimellä hän julkaisi lyhyen kertomuksen, kuvaillen siinä omaa
kihlautumistaan: se ei ollut mikään huonosti kirjoitettu kertomus.
Hänen uusi keppihevosensa vei hänet vähitellen yhteyteen Charles
Pauws'in kanssa, joka kirjoitti niinikään, enimmäkseen sanomalehtiin:
artikkeleita, haastatteluja. Elly oli sitä mieltä, että hän oli
saavuttanut jo kirjalliset rajansa. Tämän lyhyen kertomuksen jälkeen,
joka oli itänyt hänessä itsessään ja puhjennut esiin hänen omasta
sydämestään, hän ei aikonut kirjoittaa mitään enempää. Hän oli
kolmenkolmatta ikäinen, hän oli vanha. Hän oli elänyt elämänsä,
kokenut sen monet vaihtelut. Mutta jotakin hänellä oli vielä jäljellä,
nimittäin Charles. Tosin Charles oli pehmeäluontoinen, koko lailla
sukkela, hänellä oli äitinsä kauniit silmät, huolellisesti harjattu
vaalea tukka ja liian vaaleansiniset kaulahuivit, hän ei ollut lainkaan
Ellyn unelmien mies; ja Elly itse oli aika ajoittain kovin alakuloinen
ja surumielinen. Mutta hän piti Charlesista, piti hänestä hyvinkin
paljon, ja hän huomasi, että Charles tuhlasi kykynsä jokapäiväiseen
työhön, sanomalehtikirjoituksiin, joita hän sepitti huomattavalla
taidolla — olihan se taidetta sekin, niinkuin Charles hänelle vakuutti
— mutta hänen molemmat romaaninsa sitä vastoin olivat erittäin hyvät;
eikä hän ollut yrittänytkään mitään vakavampaa työtä kymmenenä viime
vuonna. Ja niinpä tässä tytössä, joka omalla rajoitetulla alallaan oli
niin perinpohjainen, heräsi tuuma — se kohosi Hänen alakuloisuutensa
ja surunsa hiukan romanttiselta pohjalta — saada Lot innostumaan
todelliseen työhön. Elly ei tahtonut enää työskennellä itsensä
hyväksi, vaan toisen, Lot'n puolesta, jolla oli niin paljon hyviä
ominaisuuksia, vaan ei kehittänyt niitä kylliksi. Yhä useammin Elly oli
hänen seurassaan; hän kutsui hänet teelle; he juttelivat, juttelivat
hyvin paljon; ja vaikka Lot ei ollutkaan rakastunut Ellyyn, niin oli
hänestä hauska olla hänen seurassaan, hän innostui ja alkoi kirjoittaa
romaania, joka oli jäänyt kesken. Elly herätti hänessä sen luulon,
että hän halusi häntä omakseen. Ja hän kosi häntä. Elly oli hyvin
onnellinen, ja Lot samoin, joskaan he eivät olleet intohimoisesti
rakastuneita toisiinsa. Heitä viehätti se ajatus, että he saisivat
olla yhdessä, jutella yhdessä, elää, tehdä, työtä, matkustaa yhdessä,
he tunsivat vienoa sielujen sympatiaa: Lot'n sielu oli pikemmin pieni,
turhamainen, kyynillinen, taiteellinen, sen lisäksi hänessä oli paljon
suvaitsevaisuutta toisia ihmisiä kohtaan, hiukan ivallista katkeruutta
sekä suuri kauhu, joka kerrassaan hallitsi hänen sieluaan, vanhenemisen
kauhu; Ellyn sielu oli tällä hetkellä kokonaan hänen elämäntehtävänsä
lumoissa, sen ainoana haluna oli sulautua täydellisesti toiseen
olentoon.

Tänä aamuna Elly lauloi tuulen lennättäessä syksyisiä lehtiä
kultaisessa auringonvalossa ikkunoiden ulkopuolella. Hän parhaillaan
korjaili talvihattuaan, sillä tätä taitoaan hän ei ollut kokonaan
kadottanut, kun serkku — täti — Adèle astui huoneeseen:

»Isoisä on nukkunut huonosti; kuulin hänen liikkuvan lakkaamatta.»

»Hän ei varmaankaan ole saanut nukutuksi huminalta», sanoi Elly.
»Isoisä kuulee aina tuollaista ääntä, tiedäthän. Tohtori Thielens pitää
sitä täydellisen kuurouden alkumerkkinä. Isoisä parka! Menen heti hänen
luoksensa... Ensin vain laitan hattuni valmiiksi. Tahdon panna sen
tänään päähäni. Me lähdemme vanhan rouva Dercksz'in ja Stefanie tädin
luo... Täti, olen niin kovin onnellinen. Lot on niin herttainen. Ja hän
on niin viisas. Olen varma, että tulemme hyvin onnellisiksi. Tahdon
matkustaa oikein paljon. Lot pitää matkustamisesta... On ollut kysymys
siitä, että asuisimme yhdessä Steynin ja Ottilien kanssa. En osaa sanoa
mitään sen johdosta. Kernaammin soisin, että meillä olisi oma koti.
Enpä tiedä kuitenkaan. Pidän niin paljon äidistä: onhan hän Lot'n äiti.
Mutta rakastan sopusointua ympärilläni; ja Steyn ja Ottilie riitelevät.
Minä sanon häntä aivan yksinkertaisesti vain Steyniksi. 'Herra' tuntuu
niin jäykältä; ja isäksi minun on mahdoton häntä sanoa. Sitä paitsi Lot
sanoo häntä myöskin Steyniksi. Tuollaiset perhesuhteet ovat vaikeita.
Steynin omasta mielestä tuntuisi merkilliseltä, jos sanoisin häntä
isäksi... Pidätkö hatusta nyt tällaisena? Minä korjaan sinun omasi
huomenna. Katsohan, se on aivan kuin uusi! Nyt menen isoisän luo.
Isoisä parka, vai hän on nukkunut huonosti?...»

Hän jätti oven auki. Adèle täti katsoi ympärilleen: huone oli täynnä
hattutarpeita. Kerjäläispoika hymyili nurkasta; mitalit riippuivat
mailan ympärillä; kirjoituspöytä oli täynnään paperiliuskoja.

»Mikä epäjärjestys!» sanoi Adèle täti.

Hän ei uskaltanut kajota papereihin, vaikka hän kernaasti olisi
pannut ne järjestykseen: hänen oli aivan mahdoton nähdä tuollaista
paperiröykkiötä ja vaivoin hän sai hillityksi syyhyvät sormensa.
Mutta hattutarpeet hän keräsi kokoon ja pisti ne piironginlaatikkoon.
Sitten hän läksi alas, missä palvelijat siivosivat ruokasalia. Elly,
juostessaan portaita ylös, kuuli tomutettavan nojatuoleja, ja hänestä
tuntui ikäänkuin iskut olisivat osuneet hänen omaan selkäänsä,
ja niinpä hän kiiruhti vieläkin nopeammin portaita ylös toiseen
kerrokseen, missä isoisän huone sijaitsi. Hän pysähtyi hänen ovensa
ulkopuolelle, veti henkeään, kolkutti, avasi oven ja astui tyynenä
sisään:

»Mitenkä sinä voit tänä aamuna, isoisä?»

Vanha herra istui kirjoituspöytänsä ääressä katsellen laatikkoon; hän
sulki sen nopeasti, kun Elly astui sisään. Nuori tyttö meni hänen
luokseen ja suuteli häntä:

»Kuulin, ettet ole nukkunut hyvin?»

»En, lapseni, luullakseni en nukkunut lainkaan. Mutta minä tulen
toimeen unettakin.»

Isoisä Takma oli yhdeksänkymmenenkolmen vanha: hän oli nainut vanhana,
samoinkuin hänen poikansakin, ja siksi hänellä saattoi olla Ellyn
ikäinen pojantytär. Vanha herra näytti kuitenkin nuoremmalta, paljoa
nuoremmalta, ehkäpä siksi, että hän hoiti ulkomuotoaan, vaikka hän
tekeytyikin välinpitämättömäksi sen suhteen. Ohut harmaa hiusseppel
ympäröi yhä norsunluun väristä kalloa; sileäksi ajetut kasvot näyttivät
ikäänkuin kuivalta pergamentilta; mutta suu irtohampaineen oli nuorekas
ja hymyilevä ja silmät olivat vaaleanruskeat, kirkkaat, vieläpä terävät
silmälasien takana. Hänen vartalonsa oli pieni, hento ja laiha kuin
nuoren miehen; ja hyvin lyhyt takki riippui hänen hiukan kumaraisilla
ja laihoilla hartioillaan: edestä se oli avonainen ja laskeutui
poimuille takaa. Kädet, liian suuret verrattuina miehen pieneen
ruumiiseen, olivat hienosuoniset ja hyvin hoidetut, mutta ne vapisivat
lakkaamatta; ja niskajänteet nytkähtelivät, niin että pää nuokkui aika
ajottain. Hänen äänensä oli iloinen ja vilkas, ehkä liian sydämellinen,
ollakseen luonnollinen; ja sanat tulivat hänen suustaan hitaasti ja
punnittuina, miten yksinkertaisista asioista hän lie puhunutkin. Hän
istui suorana tavallisella tuolilla, ei koskaan kokoon lyyhistyneenä,
ikäänkuin hän aina olisi pitänyt varansa; kävellessään hän liikkui
nopeasti, hänen jäykät jalkansa astuivat lyhyin askelin ikäänkuin
koettaen salata luuvaloa. Hän oli palvellut Intiassa siviilivirastossa,
lopulta ollut Intian hallituksen jäsen ja joutunut vuosia sitten
eläkkeelle; hänen keskustelustaan kävi ilmi, että hän seurasi
politiikkaa ja siirtomaiden asioita: hän teki niistä hyväntahtoista
pilaa. Seurustellessaan muiden kanssa, jotka kaikki olivat häntä
nuoremmat — sillä hänen ikäisiään olivat ainoastaan vanha rouva
Dercksz, omaa sukuaan Dillenhof, joka oli yhdeksänkymmenenseitsemän,
ja tohtori Roelofsz, kahdeksankymmenenkahdeksan-vuotias —
seurustellessaan muiden kanssa hän oli ystävällinen ja alentuvainen,
sillä hän käsitti, että maailma näytti toiselta kuusi-. kymmen-
jopa seitsemänkymmen-vuotiaista kuin hänestä itsestään; mutta hänen
sydämellisyytensä oli liian suuri, joskus liian ylitsevuotava, jotta
sitä olisi voitu ottaa täydestä, ja siksi ihmiset eivät koskaan
uskoneet hänen tarkoittavan sitä mitä hän sanoi. Tuntui siltä kuin hän
olisi ollut diplomaatti, joka, ollen itse aina varuillaan, koetti ottaa
selkoa siitä, mitä toinen tiesi. Joskus hänen kirkkaihin silmiinsä
silmälasien taakse ilmestyi terävä ilme, ikäänkuin jokin äkillinen
ajatus olisi iskenyt häneen: hän heilautti päänsä kallelleen, ikäänkuin
hän olisi kuullut jotakin, hänen suunsa vetäytyi nauruun ja hän myönsi
nopeasti siihen, mitä toinen hänelle parhaillaan sanoi.

Merkillisintä noin vanhassa miehessä oli hänen nopea, värähtelevä
selväjärkisyytensä. Aivankuin joku outo voima olisi teroittanut hänen
henkiset kykynsä, niin että ne pysyivät täydessä toiminnassa, sillä hän
luki yhä varsin paljon, joskin silmälasien avulla; hän kuuli hyvin; hän
oli hyvä viinin tuntija, hänen hajuaistinsa oli aivan moitteeton; hän
saattoi löytää tavaroitaan pimeässä; vain joskus, kesken keskustelua,
hänet valtasi voittamaton uupumus; hänen silmänsä tuijottivat silloin
lasimaisina eteensä ja hän nukahti. Toiset jättivät silloin hänet
rauhaan ja olivat siksi hienotunteisia, etteivät olleet sitä lainkaan
huomaavinaan; viisi minuuttia myöhemmin hän saattoi herätä ja jatkaa
keskustelua unohtaen tämän hetkellisen tajuttomuuden. Kukaan ei voinut
huomata sitä sisäistä hätkähdystä, joka vavisutti hänen ruumistaan
hänen herätessänsä.

Elly pistäytyi joka aamu hetkeksi isoisäänsä katsomaan.

»Me lähdemme vieraskäynneille tänään iltapäivällä», sanoi Elly.
»Sukulaisten luo. Emme ole vielä olleet missään.»

»Ettekö edes isoäidin luona?»

»Hänen luokseen me menemme kaikkein ensiksi tänään. Isoisä, me olemme
olleet kolme päivää kihloissa. Ei sitä voi heti paikalla mennä
häiritsemään ihmisiä onnellansa.»

»Ja sinä olet onnellinen, lapseni», isoisä alotti sydämellisesti.

»Enköhän...»

»Olen pahoillani, etten voi pitää teitä täällä, sinua ja Lot'ta», hän
jatkoi kevyesti: hän käsitteli joskus aivan kevyesti vakavia asioita;
ja hänen ohut äänensä kuulosti silloin aivan välinpitämättömältä.
»Mutta katsohan, olen liian vanha sellaiseen: nuori pari kahlehdittuna
minuun! Sitä paitsi on teidän paljoa mieluisempaa asua erikseen...
Lapsi, me emme ole koskaan puhuneet raha-asioista, sinä ja minä.
Niinkuin tiedät, isä ei jättänyt mitään jälkeensä ja hukkasi vain
äitisi varat, hävitti ne kaikenlaisissa liikeasioissa Javassa; heillä
ei ollut onnea. Ei kummallakaan sinun vanhemmistasi. No niin, lapsi,
minä en ole mikään rikas mies, mutta voin elää niinkuin elän, sillä
vanha mies ei tarvitse paljoa, ja Adèle täti hoitaa hyvin kaikki
asiat. Olen laskenut, että voin antaa sinulle kaksi tuhatta guldenia
kuussa. Mutta siinä onkin sitten kaikki, lapsi, ihan kaikki.»

»Mutta isoisä, sehän on todellakin kovin kilttiä...»

»No niin, voit ottaa sen vastaan isoisältäsi. Sinä perit minut
kuitenkin, vaikket yksin kaikkea; ei, isoisällä on muitakin perillisiä:
hyviä tuttavia ja ystäviä... Siihen ei ole enää pitkä aika, lapsi.
Rikkaaksi sinä et tule, sillä taloni on ainoa ylellisyyteni. Kaikki
muu, niinkuin hyvin tiedät, on varsin vaatimatonta. Mutta saat
kylliksesi, varsinkin myöhemmin; ja Lot näyttää voivan ansaita hyvin.
Raha ei ole hänelle pääasia, lapsi: hänelle tärkeintä on... on...»

»Mikä, isoisä?»

Vanha mies väsähti äkkiä. Mutta hetken kuluttua hän jatkoi:

»On ollut puhe siitä, että asettuisitte asumaan yhdessä Steynien
kanssa...»

»Niin kyllä, mutta asia ei ole vielä ratkaistu.»

»Ottilie on herttainen, mutta kiivasluonteinen», sanoi vanha herra
ja vaipui mietteihinsä: hän näytti ajattelevan aivan muuta, paljoa
tärkeämpiä asioita.

»Jos suostun siihen, niin teen sen äidin vuoksi, isoisä, sillä hän on
niin hellästi kiintynyt Lot'hon. Kernaimmin asuisin omassa pienessä
talossani. Mutta joka tapauksessa tulemme olemaan paljon matkoilla. Lot
sanoo, että hän osaa matkustaa halvalla.»

»Kyllä sinä voit sen tehdä, kunhan olet hienotunteinen: minä tarkoitan,
asua Steynien kanssa. Ottilie on tietenkin paljon yksin, raukka. Kukapa
tietää? Ehkäpä voisit korvata hänelle hiukan hellyyttä, ystävyyttä...»

Hänen kevyt äänensä muuttui pehmeämmäksi, täyteläisemmäksi ja
vakavammaksi.

»Saadaanpa nähdä, isoisä. Jäätkö huoneeseesi vai syötkö aamiaista
alhaalla?»

»En, lähetä tänne jotakin. En ole nälissäni, ei minulla ole
ruokahalua...»

Hänen äänensä kuulosti taaskin kevyeltä, aivan kuin tuulen kuiskeelta.

»Ilma on tänään varsin tuulinen; luulenpa, että rupeaa satamaan. Aiotko
siitä huolimatta lähteä ulos iltapäivällä?»

»Hetkeksi, luullakseni... Rouva Dercksz'in luo...»

»Isoäidin luo...»

»Niin, niin, parasta sanoa häntä isoäidiksi. Kun näet hänet, niin sano
häntä heti vain isoäidiksi. Se on vähemmän jäykkää: hän pitää siitä...
vaikkapa et vielä olekaan naimisissa Lot'n kanssa...»

Vanhuksen ääni väsähti; hän huokasi ikäänkuin hän olisi ajatellut
muuta, paljoa tärkeämpiä asioita; ja nytkähyttäen niskojaan hän
ojensi itseään ja istui siten hetken aikaa, pää kallellaan,
ikäänkuin hän olisi kuullut jotain, tai kuunnellut jotakin. Ellyn
mielestä isoisä ei näyttänyt tänään reippaalta. Väsymys valtasi
hänet jälleen; hänen päänsä painui alas ja silmien ilme muuttui
lasimaiseksi. Ja hän istui siinä niin heikkona ja raihnaisena,
ikäänkuin olisi voinut puhaltaa hengen hänestä kuin lentävän höyhenen.
Elly jätti hänet yksikseen epäröityään hetken aikaa. Vanha herra
hätkähti kuullessaan oven painuvan kiinni, ja tuli jälleen täyteen
tajuntaansa. Hän istui silmänräpäyksen tai kaksi liikkumatta. Sitten
hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon, jonka ääressä hän äskenkin
oli hommaillut, ja otti esille revityn kirjeen palaset. Hän repi ne
vieläkin pienemmiksi, niin pieniksi kuin hän vain saattoi, ja heitti ne
paperikoriin poisheitettävien paperien joukkoon. Sen jälkeen hän repi
rikki toisenkin kirjeen ja vielä kolmannen lukematta niitä. Hän heitti
pienet palaset koriin ja ravisteli koria. Repiminen väsytti hänen
jäykkiä sormiaan; ravistaminen väsytti hänen käsivarttaan.

»Vielä muutamia tänä päivänä», hän mutisi. »On jo aika, on jo aika...»




KOLMAS LUKU.


Vanha herra läksi ulos kello kolmen tienoissa ja yksin: hän ei
tahtonut kernaasti ottaa saattajaa mukanaan ulos mennessään, vaikka
hän mielellään palasikin kotiin toisen seurassa; mutta hän ei
koskaan pyytänyt keltään apua. Adèle täti katsoi ulos ikkunasta ja
seurasi häntä katseillaan, kun hän kääntyi kasarmin nurkkauksesta
ja astui Valaskalansillan poikki. Hän ei mennyt sen kauemmaksi
kuin Nassaulaaniin, rouva Dercksz'n luo; ja hän kulki tämän matkan
suoraselkäisenä ja vakavin askelin: hän ei näyttänyt kovin vanhaltakaan
päällystakissaan, joka oli napitettu ylös asti, joskin jokainen askel
oli tarkasti laskettu ja hän nojasi raskaasti paksuun, norsunluupäiseen
keppiinsä. Vaikka hän ei tahtonutkaan antaa toisten huomata, että tämän
lyhyen kävelyn tarkoituksena oli pitää voimia vireillä ja virkistää
terveyttä, niin oli hänen pakko punnita jokaista askeltaan; mutta hän
saattoi sittenkin astua vaivatta, jäykkänä ja suorana, ja hän tutki
kuvaansa alakerroksen suurissa ikkunoissa. Kadulla hän ei tehnyt
ohikulkijaan kovinkaan vanhan vaikutusta. Kun hän soitti kelloa,
kiiruhti vanha Anna kissa kintereillään ulko-ovelle:

»Vanha herra, kaikesta päättäen.»

Sitten hän ajoi kissan takaisin keittiöön, peläten, että vanhus voisi
kompastua siihen, ja pyysi hänet sisään tehden vähäisiä huomautuksia
ilmasta ja tiedustellen hänen terveydentilaansa; ja Takmalta vaadittiin
suurta taitavuutta, kun hän riisuessaan päällystakkinsa eteisessä,
antoi sen liukua hartioiltaan ja käsivarsiltaan palvelustytön käsiin.
Hän teki sen hitaasti ja vähitellen, hiukan väsyneenä kävelystä; mutta
sillä välin sai hän haukotuksi kylliksi ilmaa päästäkseen yläkerrokseen
keppinsä nojassa — »parasta on sittenkin ottaa keppi mukaan, Anna»,
hänellä oli tapana sanoa — sillä rouva Dercksz ei nykyään enää tullut
alakerran huoneisiin.

Vanha rouva odotti häntä.

Vanha herra tuli miltei joka päivä; ja jollei hän tullut, niin Adèle
täti tai Elly kävivät ilmoittamassa, ettei hän voinut tulla. Niinpä
vanha rouva istui korkeaselkäisessä tuolissaan odottaen häntä. Hän
istui ikkunan ääressä, katsellen Sofialaanin huviloiden puutarhoja.

Vanha herra mutisi sydämellisesti, vaikka hänen tervehdyksensä olikin
epämääräinen:

»No, Ottilie?... Ulkona tuulee... Niin, sinä olet yskinyt hiukan viime
aikoina... Sinun täytyy olla varovainen, tiedätkös... Minä voin hyvin,
oikein hyvin, niinkuin näet...»

Lausuen vielä muutamia ystävällisiä sanoja hän istahti suorana toiseen
nojatuoliin toisen ikkunan ääreen, Annan vapauttaessa hänet nyt vasta
hatusta, ja nojasi keppiinsä kätensä, joissa oli suuret, ruttuiset
hansikkaat.

»En ole tavannut sinua suurten uutisten jälkeen», sanoi rouva Dercksz.

»Lapset tulevat tänään näyttämään itseään...» He olivat molemmat
ääneti, heidän katseensa painuivat vain toisiinsa. Hetken aikaa he
istuivat siten vastatusten, kumpainenkin pienen huoneen ikkunan
ääressä. Vanha, vanha nainen istui punaisten ripsi-uudinten ja
kellertävien pitsikaihtimien varjossa, joiden lisäksi vedon varalta
oli ripustettu ikkunan ylälaitaan ja molemmille sivuille punaiset
samettiverkot. Hän oli ojentanut vain laihan, puolisormikkaiden
peittämän kätensä tervehdykseksi Takmalle. Nyt he molemmat istuivat
ikäänkuin odottaen jotakin ja samalla tyytyväisinä, kun heillä
oli jotain odotettavaa. Vanha rouva oli yhdeksänkymmenenseitsemän
ja hän tiesi, että se, mitä hän odotti, tapahtuisi ennenkuin hän
olisi sadan vuoden vanha... Tämän verhotun nurkkauksen hämärässä,
tummalla tapettitaustalla, näyttivät hänen kasvonsa monine ryppyineen
haljenneelta porsliinilta, tässä hämärässä nurkassa, johon hän yhä
vieläkin vetäytyi entiseen vaatimattomaan tapaansa, tahtoessaan kätkeä
raihnaisen ulkomuotonsa ihmisten katseilta; ja hänen peruukkinsa,
pienen mustan pitsimyssyn peitossa, oli kiiltävän musta; väljä musta
puku laskeutui sulavasti hänen hauraan, laihan vartalonsa ympärille,
kätkien hänet niin täydellisesti pehmeihin kashmirilaskoksiin, että
oli aivan mahdotonta häntä nähdä tai tuntea, ainoastaan aavistaa
tämän tumman laskospuvun alta. Lukuunottamatta kasvoja ei mikään
muu näyttänyt hänessä elolliselta paitsi hauraat sormet, jotka
vapisivat hänen helmassaan kuin kapenevat, loistavat puikot mustissa
puolisormikkaissaan; ranteita peittivät kapeat villarannikkaat. Hän
istui suorana korkeaselkäisessä tuolissaan aivankuin valtaistuimella,
selkänojanaan jäykkä, kova tyyny; toinen tyyny oli hänen jalkojensa
alla, joita hän ei koskaan näyttänyt, koska ne olivat luuvalon
vääristämät. Hänen vieressään, pienellä pöydällä oli virkkuutyö,
johon ei vuosikausiin oltu koskettu, sekä sanomalehtiä, joita hänelle
luki ääneen hänen seuranaisensa, vanhempi rouva, joka heti herra
Takman astuessa huoneeseen oli vetäytynyt pois. Huone oli sievä ja
yksinkertainen, siellä täällä joitakin valokuvia kehyksissään, ainoat
koristeet kiiltävien, mustien huonekalujen, punaisen sohvan, tuolien
sekä lasikaapissa säilytettyjen porsliiniesineitten parissa. Suljettu
kaksoisovi johti makuuhuoneeseen: vain näissä kahdessa huoneessa asusti
vanha rouva, joka nautti kevyet ateriansa tuolissaan.

Aurinkoinen oli syyskesän päivä; ja tuuli puhalsi iloisesti, lennättäen
keltaisia lehtiä Sofialaanin puutarhoissa.

»Sievä näköala tästä», sanoi rouva Dercksz, niinkuin niin monasti
ennenkin, tehden hansikoidulla kädellään kulmikkaan liikkeen.

Ääni, joka jo kauan sitten oli murtunut, sointui pehmeämmältä kuin
puhdas hollanninkieli, sen kreolilaissävy oli mehukkaampi; ja nyt,
hänen katsoessaan ulos ikkunasta, näyttivät silmätkin porsliinikasvojen
keskellä itämaisen pehmeiltä ja tummilta. Hän ei voinut selvästi
erottaa ulkona olevia esineitä; mutta sittenkin se tieto, että siellä
oli kukkia ja puita, ilahdutti hänen himmeitä silmiään.

»Kauniita astereita vastapäätä olevassa puutarhassa», sanoi Takma.

»Niin», myönsi rouva Dercksz, joka ei voinut niitä nähdä, mutta tiesi
niiden siellä olevan.

Hän ymmärsi hyvin vanhan herran puhetta; hän salasi kuuroutensa siten,
ettei koskaan kysynyt mitä sanottiin ja vastasi vain hymyn karehtiessa
hänen ohuiden, suljettujen huuliensa ympärillä tai liikuttamalla
päätään.

Hetken kuluttua, kun molemmat katselivat jälleen ulos ikkunastaan,
sanoi vanha rouva:

»Minä näin Ottilien eilen.»

Vanha herra oli hetken aikaa ymmällä:

»Ottilienko?» hän kysyi.

»Lietjen... tyttäreni...»

»Oi, niin... Sinä näit Lietjen eilen... Luulin sinun puhuvan
itsestäsi...»

»Hän itki.»

»Minkä vuoksi?»

»Koska Lot menee naimisiin.»

»Hän jää kovin yksin, Lietje parka; mutta Steyn on kelpo poika... Sääli
todellakin. Minä pidän Steynistä...»

»Me olemme kaikki yksinäisiä», sanoi rouva Dercksz; ja murtunut ääni
kuulosti surulliselta, ikäänkuin hän olisi surrut entisyyttä ja kaikkia
sen varjoja.

»Eivät kaikki, Ottilie», sanoi Takma. »Meillä on toisemme. Me olemme
aina omistaneet toisemme... Kun Lot menee naimisiin, niin meidän
lapsellamme ei ole enää ketään, ei edes omaa miestäkään.»

»Sh!» sanoi vanha rouva; ja jäykkä, heikko vartalo vavahti kauhusta
hämärissä.

»Ei täällä ole ketään; me voimme puhua aivan vapaasti.»

»Ei, täällä ei ole ketään...»

»Luulitko, että joku oli huoneessa?»

»En, en tällä kertaa... Joskus...»

»Mitä?»

»Joskus... tiedätkös... luulen, että joku on täällä.»

»Ei täällä ole ketään.»

»Ei, ei täällä ole ketään...»

»Miksikä sinä pelkäät?»

»Pelkään? Pelkäänkö minä? Mitä minä pelkäisin? Olen liian vanha...
aivan liian vanha... pelätäkseni enää... Vaikkapa _hänkin_ seisoisi
tuossa.»

»Ottilie!»

»Sh!»

»Ei täällä ole ketään.»

»Ei.»

»Oletko... nähnyt _häntä_ viime aikoina?»

»En... En... En kuukausiin, ehkäpä en... vuosiinkaan... Mutta näin
hänet monta, monta vuotta sitten... etkö sinä ole koskaan nähnyt häntä?»

»En.»

»Mutta... sinullahan oli tapana _kuulla_ häntä?...»

»Niin... minulla oli tapana _kuulla_ häntä... Minun kuuloni oli
erittäin hyvä ja tarkka... Se oli vain hallusinatsioni... Minä kuulen
usein hänen äänensä... Älkäämme puhuko siitä... Me olemme molemmat
niin vanhat, niin vanhat, Ottilie... nyt hänen on _täytynyt_ jo antaa
meille anteeksi. Muuten emme koskaan olisi tulleet näin vanhoiksi.
Meidän elämämme on ollut rauhallista jo vuosikausia: monet monet
pitkät vuodet; ei mikään ole koskaan häirinnyt meidän rauhaamme: hän
on varmaankin jo antanut meille anteeksi... _Nyt_ me seisomme kumpikin
haudan partaalla.»

»Niin, pian se aika tulee. Minä tunnen sen.»

Mutta Takman ystävällisyydellä ei ollut rajoja:

»Sinäkö, Ottilie? Sinä elät sadan vuoden vanhaksi!»

Hän yritti puhua kerskailevalla äänellä, mutta ääni katkesi kimakaksi.

»Minä en koskaan tule sadan vuoden vanhaksi», sanoi vanha nainen. »Ei.
Minä kuolen tänä talvena.»

»Tänä talvenako?»

»Niin. Minä aavistan sen. Odotan vain sitä. Mutta minä pelkään.»
»Kuolemaako?»

»Ei kuolemaa. Vaan... _häntä!_»

»Uskotko, että saat nähdä hänet jälleen?»

»Uskon. Minä uskon Jumalaan, sielujen yhteyteen. Tulevaan elämään.
Sovitukseen.»

»Minä en usko sovitukseen tulevassa elämässä, sillä me olemme kumpikin
kärsineet niin paljon tässä elämässä, Ottilie!»

Vanha herra puhui kiihkeästi.

»Mutta me emme ole saaneet rangaistusta», sanoi vanha rouva.

»Kärsimyksemme on ollut meidän rangaistuksemme.»

»Se ei ole ollut kylliksi. Minä uskon, että _hän_ kuolemani jälkeen
syyttää minua.»

»Ottilie, me olemme vanhentuneet aivan hiljalleen. Meillä on ollut vain
sisäisiä kärsimyksiä. Mutta se on ollut kylliksi, Jumalan edessä tämä
rangaistus riittää. Älä pelkää kuolemaa.»

»En pelkäisi, jos olisin nähnyt hänen kasvonsa ystävällisempinä, jos
ne olisivat ilmaisseet anteeksiantoa. Hän tuijotti aina minuun... Voi,
noita silmiä!...»

»Sh, Ottilie!...»

»Kun minä istuin tässä, seisoi hän tuossa, lasikaapin vieressä
ja katseli minua. Kun olin vuoteessa, ilmestyi hän peiliini ja
tuijotti minuun. Vuosikausia... Ehkä se oli hallusinatsioni... Mutta
minä vanhenin nuo kasvot alituisesti edessäni. Kyyneleeni ovat
kuivuneet. En vääntele enää käsiäni. En liiku enää koskaan paitsi
tuolini ja vuoteeni väliä. En ole ollut levoton... en peloissani...
vuosikausiin: _ei kellään ole siitä aavistusta_. Malaijilainen baboe
[lastenhoitajatar]...»

»Ma-Boetenko?»

»Niin... En ole kuullut hänestä mitään vuosikausiin. Hän yksin tietää
sen. Hän on kuollut, luullakseni.»

»Roelofsz tietää», sanoi vanha herra hyvin hellästi.

»Niin... hän tietää... mutta...»

»Hän on aina ollut vaiti!...»

»Hän on... tavallaan... osallinen...»

»Ottilie, sinun pitää ajatella sitä rauhallisesti... Me olemme tulleet
hyvin vanhoiksi... Sinun pitää ajatella sitä levollisesti, samoinkuin
minäkin... Sinä olet aina ollut liian haaveileva...»

Hänen äänensä kuulosti rukoilevalta, ei lainkaan välinpitämättömältä
niinkuin tavallisesti.

»Tuon tapauksen jälkeen varsinkin muutuin haaveelliseksi. Ei, en
koskaan ole voinut ajatella tuota asiaa tyynesti! Aluksi pelkäsin
ihmisiä, sitten itseäni: luulin tulevani hulluksi!... Nyt kun kuolema
on lähellä... pelkään Jumalaa!»

»Ottilie!»

»Se on ollut hirveän pitkä kärsimyksen aika... Oi, Jumalani, voisiko
olla mahdollista, ettei tämä elämä vielä riittäisi?»

»Ottilie, me emme olisi tulleet näin vanhoiksi — sinä... ja minä...
eikä Roelofszkaan — jollei Jumala... jollei _hänkin_ olisi antanut
meille anteeksi.»

»Mutta minkä vuoksi hän sitten niin usein... tulee tänne ja seisoo
tuossa! Oi, miten usein hän onkaan seisonut siinä! Hän vain tuijottaa
minuun, kalpeana, synkin, sisäänvajonnein silmin, aivankuin kaksi
tulitikaria: tällä tavalla!...»

Ja hän ojensi kaksi laihaa, läpinäkyvää etusormea aivan vanhan herran
silmien eteen.

»Minä... minä olen aivan levollinen, Ottilie. Ja jos meitä rangaistaan
myöhemmin, kuoleman jälkeen, niin on meidän se kestettävä. Ja jos me
kestämme rangaistuksen... niin meidät armahdetaan.»

»Jospa olisin katolilainen. Pitkän aikaa aioin kääntyä katolin
uskoon. Thérèse teki aivan oikein ruvetessaan katolilaiseksi... oi,
miksikä en koskaan enää tapaa häntä? Tokkopa koskaan enää saan nähdä
häntä? Toivottavasti kuitenkin. Toivottavasti... Jos olisin ollut
katolilainen, niin olisin voinut ripittää itseni...»

»Katolilaiset eivät anna sellaisesta synninpäästöä.»

»Eivätkö todellakaan? Minä luulin... Luulin, että katolinen pappi
voisi antaa synninpäästön mistä hyvänsä... ja puhdistaa sielun ennen
kuolemaa. Katolinen pappi olisi ainakin voinut lohduttaa minua, olisi
voinut antaa minulle vähäisen toivonkipinän! Meidän uskontomme on niin
kylmä. En ole koskaan voinut puhua siitä meidän papeillemme...»

»Ei, ei, et tietenkään!»

»Katoliselle papille olisin voinut puhua siitä. Hän olisi voinut
määrätä minulle katumuksentekoja koko elämäni ajaksi; ja se olisi
pelastanut minut. Nyt se painostaa alituisesti rintaani. Ja minä olen
niin vanha. Kannan sitä alati mukanani. Se seuraa minua vuoteeseeni.
En voi edes liikkua, kulkea edestakaisin, unohtaa itseäni liikkeellä
ollessani...»

»Ottilie, miksi sinä puhut siitä niin paljon tänään? Joskus me emme
puhu siitä moneen kuukauteen tai vuoteen. Kuukaudet ja vuodet vierivät
silloin aivan rauhallisesti... Miksikä sinä äkkiä nyt tänään puhut
siitä niin paljon?»

»Minä tulin sitä ajatelleeksi, kun Lot ja Elly menevät naimisiin.»

»He tulevat onnellisiksi.»

»Mutta eikö se ole rikos, rikos luontoa vastaan?»

»Ei, Ottilie, ajattelehan toki...»

»He ovat...»

»He ovat serkkuja. He eivät tiedä sitä, mutta se ei ole mikään rikos
luontoa vastaan!»

»Se on totta.»

»He ovat serkkuja.»

»Niin, he ovat serkkuja.»

»Ottilie on minun tyttäreni; hänen poikansa on minun tyttärenipoika.
Ellyn isä...»

»No niin?»

»Ajattelehan nyt, Ottilie: Ellyn isä, minun poikani, oli Lietjen
velipuoli. Heidän lapsensa ovat serkkuja.»

»Niin.»

»Siinä kaikki.»

»Mutta he eivät tiedä, että he ovat serkkuja. Lietje ei ole koskaan
saanut tietää, että hän on sinun tyttäresi. Hänelle ei ole koskaan
sanottu, että hän oli sinun poikasi sisar.»

»Mikä ero siinä on? Serkuilla on lupa mennä keskenään naimisiin.»

»Niin kyllä, mutta se ei ole hyväksi... Se ei ole viisasta, sillä
mahdolliset lapset voivat läheisen sukulaisuuden... ja kaiken muunkin
vuoksi...»

»Mitä sinä tarkoitat, Ottilie?»

»He perivät meidän menneisyytemme. He perivät tuon kauheuden. He
perivät meidän syntimme. He perivät meidän rikoksemme rangaistuksen.»

»Sinä liioittelet, Ottilie. Ei, he eivät peri kaikkea tuota.»

»He perivät ihan kaikki. Jonakin päivänä he näkevät ehkä _hänen_
seisovan, kuulevat hänen puhuvan siellä missä he asuvat... Olisi ollut
parempi, jos Elly ja Lot olisivat löytäneet onnensa erikseen tavanneet
toisen veren, toisen sielun... He eivät voi koskaan tulla onnellisiksi
niinkuin muut. Kukapa tietää, vaikkapa heidän lapsistaan tulisi...»

»Vaiti, Ottilie, vaiti!»

»Rikoksentekijöitä.»

»Ottilie, ole hyvä, ole vaiti! Miksikä sinä puhut tuolla tavalla?
Vuosikausia kaikki on ollut, rauhallista. Näethän, Ottilie, me olemme
_liian_ vanhat. Meidän on sallittu tulla näin vanhoiksi. Me olemme
saaneet rangaistuksemme. Oi, älkäämme puhuko siitä enää, ei koskaan
enää! Odottakaamme tyynesti, rauhallisesti, ei huolita surra sitä, mikä
tapahtuu meidän jälkeemme, sillä me emme voi sitä muuttaa.»

»Niin, odottakaamme tyynesti.»

»Odottakaamme. Pian se tulee. Pian se tulee, sekä sinulle että minulle.»

Takman ääni kuulosti nöyrältä; hänen silmänsä olivat kosteat kauhusta.
Vanha rouva istui jäykkänä ja suorana tuolissaan; hänen kätensä
vapisivat kiihkeästi hänen sylinsä mustien laskosten keskellä. Mutta
kumpainenkin vajosi horrokseen; heidän tavattoman keskustelunsa
tuskainen jännitys näytti vain hetkeksi voivan sähköttää heidän vanhoja
sielujaan, aivankuin ulkoatuleva voima olisi pannut ne liikkeeseen. Nyt
he molemmat väsähtivät ja muuttuivat todellakin hyvin vanhoiksi. Pitkän
aikaa he tuijottivat kumpikin ulos ikkunastaan sanomatta sanaakaan.

Sitten ulko-oven kello kilahti.




NELJÄS LUKU.


Tulija oli Anton Dercksz, vanhan rouvan vanhin poika toisesta
avioliitosta; ensimäisestä avioliitostaan hänellä oli vain naimaton
tytär, Stefanie de Laders. Anton ei myöskään ollut naimisissa;
hän oli ollut virkamies Javassa; entinen kuvernööri. Hän oli
seitsemänkymmenenviiden vuoden vanha, harvasanainen, unelias ja itsekäs
mies, joka pitkän yksinäisen elämänsä aikana ei ollut koskaan ajatellut
ketään muuta kuin itseään ja jonka aistillisuus vanhoilla päivillä
oli muuttunut mielikuvitteluksi... Ominaista hänen luonteelleen oli
ollut se, että hän aluksi vaistomaisesti, myöhemmin täysin tietoisesti
oli salannut oman itsensä muilta ihmisiltä, ettei hän koskaan ollut
antautunut täydesti mihinkään; ei edes silloinkaan, kun hän olisi
voinut saavuttaa kanssaihmistensä kiitosta ja kunnioitusta. Vaikka
luonto oli suonut hänelle tavallista suuremman älyn niin oli hän
ylioppilaana, lukumiehenä, kehittänyt tätä älyään vain itseänsä varten
eikä hänestä koskaan ollut tullut muuta kuin keskinkertainen virkamies.
Hänen itsekäs, unelias sielunsa oli tavoitellut vain yksinäisiä iloja,
samoinkuin hänen voimakas ruumiinsa oli himoinnut vain salaisia
nautintoja.

Hän astui huoneeseen päällystakki yllä, jonka hän oli tiukasti
napittanut, sillä häntä vilutti, vaikka olikin vielä aurinkoinen
syyskuun päivä ja syksyn koleutta tuskin lainkaan vielä tuntui.
Hän tuli kerran viikossa tervehtimään äitiään, vanha tapa, joka
johtui kunnioituksesta ja arvonannosta. Vanhan rouvan lapset —
vanhemmanpuolisia miehiä ja naisia kaikki — kävivät säännöllisesti
hänen luonaan, mutta tiedustelivat aina ensin Annalta,
palvelijattarelta, jonka hameenhelmoissa kissa juoksenteli, kuka
kulloinkin oli ylhäällä äidin luona. Jos joku perheen jäsen oli jo
siellä, eivät he menneet heti äidin luo, peläten väsyttävänsä häntä,
jos liian monta keräytyisi samalla kertaa ja liian monta ääntä puhuisi
yhtä aikaa. Anna otti heidät silloin vastaan alakerran arkihuoneessa,
missä talvisin paloi tuli takassa, ja usein vanha palvelijatar tarjosi
vieraalle ryypyn. Jos herra Takma oli äsken tullut, niin Anna ei
koskaan ollut sitä ilmoittamatta; silloin lapset tai lastenlapset
odottivat alhaalla aina neljännestunnin tai kauemminkin, sillä he
tiesivät, että äiti ja isoäiti halusi hetken aikaa olla yksin Takman,
vanhan ystävänsä kanssa. Jos Takma oli ollut jo jonkun aikaa, koetti
Anna arvailla, voisiko hän heti päästää heidät sisään... Seuranainen ei
ollut iltapäivin talossa, paitsi silloin kun vanha rouva lähetti häntä
erikoisesti hakemaan, mikä tapahtui joskus, kun ilma oli huono eikä
kukaan tullut käymään.

Anton Dercksz astui sisään, epäröiden Takman vuoksi ja peläten
olevansa tunkeileva. Vanhan rouvan lapset, niin iäkkäitä kuin he
olivatkin, käyttäytyivät kuin lapset aikoinaan niin kovan ja ankaran
äidin läsnäollessa, joka yhä vieläkin merkitsi heille äitiyden
auktoriteettia. Ja varsinkin Anton näki hänet aina tässä valossa,
äidin, joka istui niin jäykkänä valtaistuimen tapaisella tuolillaan, ja
jonka hauras henki riippui niin heikon ja näkymättömän langan varassa,
että sen katketessa hänen elämänsä viimeinen säie myös murtuisi.
Hän istui ikkunan ääressä uudinten punertavassa hämärässä, varjossa
auringonsäteiltä, istui ikäänkuin hän ei koskaan enää liikahtaisi
ennenkuin hetki koittaisi, jolloin mustat portit avautuisivat.
Sillä »lapset» eivät nähneet hänen liikkuvan paitsi silloin, kun
hän liikutti muinoin niin toimeliaita, nykyisin jäykistyneitä,
laihoja, läpikuultavia sormiaan. Anton Dercksz tiesi — jolleivät
nuo mustat portit avautuisi tänään — että hänen äitinsä lähtisi
liikkeelle huoneesta kello kahdeksan aikana illalla, mennäkseen Annan
ja seuranaisen avustamana vuoteeseensa. Mutta hän ei koskaan ollut
sitä näkemässä: hän näki vain täysin liikkumattoman, hauraan olennon
korkeaselkäisessä tuolissa, hiukan punertavassa, hämärässä valossa.
Niin vanha mies kuin hän olikin, niin teki se häneen syvän vaikutuksen.
Hänen äitinsä istui siinä niin vieraana, niin epätodellisena: hän
istui ja odotti, odotti. Hänen silmänsä, jotka olivat jo lasimaiset,
tuijottivat eteensä, joskus niiden ilme oli pelonsekainen...
Yksinäinen mies oli kehittänyt huomiokykyään, hän oli nopsa vetämään
johtopäätöksiä, vaikkei hän sallinut kenenkään huomata sitä. Jo
vuosia sitten hän oli keksinyt, että hänen äitinsä aina ajatteli
yhtä ja samaa asiaa, aina vain ajatteli tätä samaa asiaa. Mitä se
saattoi olla?... Ehkäpä hän erehtyi, ehkä hän näki enemmän kuin mitä
siinä oli, ehkä hänen äitinsä ilme on ominainen sokeille silmille.
Vai ajattelikohan hän elämänsä salaisuuksia, asioita, jotka olivat
vajonneet hänen elämäänsä kuin syvään, syvään kuiluun? Oliko äidillä
salaisuuksia samoinkuin pojallakin synkkiä aistillisia salaisuuksia?
Hän ei ollut utelias: jokaisella on salaisuutensa; ehkäpä äidilläkin.
Hän ei tahtonut koskaan urkkia niitä. Ihmiset olivat aina väittäneet,
että Takma ja äiti olivat rakastaneet toisiaan: kaikesta päättäen
äiti ajatteli näitä vanhoja asioita... tai jollei hän ajatellut, niin
tuijottiko hän vain ulos ikkunasta?... Olkoon tämän asian laita miten
hyvänsä, Antonin kunnioitus äitiä kohtaan pysyi muuttumattomana.

»On ihana ilma ollakseen syyskuu», hän sanoi tervehdittyään.

Hän oli kookas mies, suuri päällystakissaan, kasvot olivat lihavat
ja punakat, nenän molemmin puolin oli syviä uurteita ja riippuvia
pusseja leuan alla; harmaankellertävät viikset törröttivät aistillisen
suun ympärillä, huulet olivat paksut ja punaiset, hampaat keltaiset,
käyrät, mutta silti vielä lujasti ikenissään; tuuhea parta, joskin
sitä vastikään oli leikattu, ulottui mustana sänkenä poskille; ja syvä
arpi halkaisi ryppyisen otsan, jota ympäröi keltaisenharmaa tukka,
jättäen pään takaosan kaljuksi. Niska matalan, ylöspäisen kauluksen
yläpuolella oli karhea ja syvissä rypyissä kuin vanhan työmiehen.
Hänen suuret kätensä lepäsivät kuin kaksi möhkälettä hänen paksuilla
polvillaan; ja kellonperät suurine helyineen riippuivat höllästi
hänen suurella vatsallaan, joka oli pingoittanut auki kuluneitten ja
kiiltävien liivien alimman napin. Hänen jalkansa nojautuivat vankasti
mattoon Wellington-jalkineissaan, joiden varret olivat kääntyneet
kaksinkerroin housunlahkeitten alla. Tämä ulkoasu ilmaisi karkeaa,
aistillista, vanhemmanpuolista miestä: se ei kuvastanut hänen
älyllisyyttään ja vielä vähemmän hänen mielikuvituksensa voimaa. Suuri
uneksija-näyttelijä, mikä hän sittenkin oli, pysyi salassa jokaiselta,
joka näki hänet tällaisena. Vaikka Takma oli monta vuotta vanhempi,
niin oli hänessä, joka käytökseltään oli niin iloinen ja sydämellinen,
että hänen vanha äänensä sointui kuin linnun viserrys ja hänen
tekohampaansa kiilsivät keinotekoisesti, niin oli hänessä, lyhyessä
ja väljässä takissaan, jotakin hienoa Anton Dercksz'in rinnalla,
jotakin nuorta ja levotonta, ja samalla ystävällistä, hyväntahtoista,
herkkää ymmärtämystä, ikäänkuin hän, vanha mies, olisi perinpohjaisesti
voinut ymmärtää nuoremman koko elämän. Mutta juuri tämä puoli Takmassa
harmitti Antonia, sillä hän, Anton Dercksz, oli siitä selvillä.
Siinä piili jotakin: Takmalla oli salaisuus, vaikka hän salasi sitä
toisella tavalla kuin hän itse. Hänellä oli salaisuus: kun hän nousi
lähteäksensä, nytkäyttäen päätään, pelkäsi hän, että toinen oli nähnyt
hänen lävitseen... No niin Anton ei ollut utelias. Mutta tämä vanha
mies, joka ennen oli rakastanut hänen äitiänsä, äitiä, joka yhä herätti
Antonin kunnioitusta istuessaan suorana ja odottavana tuolissaan
ikkunan ääressä: tämä vanha mies ikävystytti häntä, ärsytti häntä,
oli aina herättänyt hänen vastenmielisyyttään. Hän ei ollut koskaan
uskaltanut sitä osoittaa, eikä Takmakaan ollut koskaan huomannut sitä.

Nuo kolme vanhaa ihmistä istuivat pienessä vierashuoneessa vaihtamatta
montakaan sanaa. Vanha rouva hillitsi nyt itseään, koska hänen
poikansa, hänen »lapsensa», oli hänen luonaan, sillä hän oli aina
pysynyt tyynenä pojan hiukan ulkonevien silmien hermostuneen katseen
edessä. Hän istui suorassa aivan kuin valtaistuimella, ikäänkuin hän
olisi ollut kuningatar ikänsä ja arvonsa nojalla, niin arvokkaana ja
moitteettomana, mutta niin hentona ja hauraana, ikäänkuin kuoleman
henkäys voisi milloin tahansa puhaltaa pois hänen sielunsa. Muutamin
sanoin hän lausui ilonsa sen johdosta, että poika oli tullut häntä
tervehtimään ja tiedustelemaan hänen terveydentilaansa, minkä
pojallisen velvollisuuden tämä täytti kerran viikossa. Vanha rouva
oli tästä hyvillään; eikä hänen ollut vaikea rauhoittua ja nopeasti
tulla taas hyvälle mielelle, vaikka hänen, ikäänkuin ulkoa tulleen
vaikutuksen pakotuksesta, oli täytynyt puhua entisistä asioista, jotka
olivat nousseet hänen silmiensä eteen. Ja kun kello soi taaskin, sanoi
hän:

»Nyt kai lapset tulevat...»

Kaikki kolme kuuntelivat ääneti. Tarkkakuuloinen Takma kuuli jonkun
puhuvan Annan kanssa eteisessä:

»He kysyvät, eivätkö he vain rasita sinua liiaksi», sanoi Takma.

»Anton, huuda heille portailta, että saavat tulla tänne», sanoi vanha
rouva, ja hänen äänensä kuullosti äidillisen käskevältä.

Anton Dercksz nousi, astui ovelle ja huusi:

»Tulkaa tänne, isoäiti odottaa.»

Lot ja Elly astuivat sisään ikäänkuin peläten karkottavansa vanhaa
rouvaa ympäröivän ilmakehän liian voimakkaalla nuoruudella. Mutta
tämä kohotti kulmikkaasti käsivartensa leveitten hihojen mustista
laskoksista ja liikuttaen aavemaisen jäykästi ja tuskin huomattavasti
kättään uudinten punertavassa valossa, hän sanoi:

»Te aiotte siis mennä naimisiin; se on oikein.»

Tuo liike sai puolisormikkaitten verhoamat kädet kohoamaan Lot'n pään
tasalle, johon ne tarttuivat kiinni vanhan rouvan suudellessa häntä
vapisevin huulin; hän suuteli myös Ellyä; ja tyttö sanoi herttaisesti:

»Isoäiti...»

»Olen iloinen nähdessäni teidät molemmat. Äiti kertoi jo minulle tämän
suuren uutisen. Olkaa onnelliset lapset, _onnelliset_...»

Nuo sanat kajahtivat kuin lyhyt puhe valtaistuimen tapaisen tuolin
hämärästä. Ja ne värähtelivät liikutuksesta. »Olkaa onnelliset,
lapset», oli äiti sanonut, ja Anton Dercksz näytti käsittävän nuo
sanat siten, ettei hänen äitinsä mielestä perheessä ollut paljonkaan
avio-onnea ollut. Hän ymmärsi tuon ajatuksen piilevän äidin sanojen
alla ja oli hyvillään, ettei hän koskaan ollut mennyt naimisiin;
hän tunsi hiljaista tyydytystä katsellessaan Lot'ta ja Ellyä. He
istuivat siinä niin nuorina ja viattomina hänen mielestään; mutta
hän tiesi, että se oli vain ulkokuorta, että Lot kaikesta huolimatta
oli kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, ja ettei Elly ollut ensi
kertaa kihloissa. Ja miten nuoria nuo molemmat sittenkin olivat ja
kuinka monta elinvoimaista vuotta heillä oli vielä edessään. Anton
Dercksz tunsi kateutta ajatellessaan sitä; ja hänen katseensa muuttui
synkäksi muistaessaan, ettei hänellä ollut enää elinvoimaisia vuosia
edessään. Ja ovela ilme kasvoillaan, joka kuvasti salaisia aistillisia
nautintoja, hän ihmetteli, tokko Lot todellakin oli sovelias
avioliittoon. Hän oli heikkorakenteinen, tuskin lihaa ja verta, hän oli
äitinsä näköinen, punaposkinen, vaaleatukkainen, kyynillistä ylähuulta
koristivat lyhyeksileikatut viikset ja koko hänen olentonsa oli
keikarimainen ruumiinmukaisessa takissaan, korkeassa kaksinkertaisessa
kauluksessaan ja sievässä kukallisessa kaulahuivissaan. Mikään
tyhmeliini hän ei silti ollut, tuumi Anton Dercksz: hänen
renessanssi-aiheita koskettelevat kirjoitelmansa Italiasta olivat
erittäin hyvät, ja Anton oli lukenut niitä suurella mielihyvällä,
vaikkei hän koskaan ollut kehunutkaan niitä Lot'lle itselleen; ja
hänen molemmat romaaninsa olivat aivan erinomaiset: toinen kuvaili
Haagin oloja, toinen hollantilais-intialaista seuraelämää Javassa.
Pojassa oli enemmän kuin mitä saattoi olettaa, sillä hän ei näyttänyt
miehiseltä mieheltä, vaan vaaleatukkaiselta, peruukkipäiseltä nukelta,
muotilehtikuvalta. Elly ei ollut kaunis, hänen kasvonsa olivat
kalpeat, mutta ilmekkäät: Anton ei uskonut, että hän oli lämminverinen
nainen, tai, jos hän sitä olikin, niin se puoli ilmenisi hänessä vasta
myöhemmin. Hän ei uskonut, että he suutelivat toisiaan kiihkeästi;
ja se oli sittenkin luonnollisin lohdutus tässä meidän kirotussa
elämässämme, oli aina ollut sitä hänelle. Kaikki muuttui sekavaksi
hänen keltatautisissa silmissään, suruksi, kun kaikki tuo oli häneltä
jo kadonnut; mutta siitä huolimatta hän kuunteli keskustelua, joka
kävi rauhallisesti ja tyynesti, jotta isoäiti ei väsyisi: milloin
Lot ja Elly aikoivat mennä naimisiin ja missä he aikoivat viettää
kuherruskuukautensa.

»Me menemme naimisiin kolmen kuukauden kuluttua», sanoi Lot. »Ei meillä
ole mitään syytä odottaa. Me lähdemme Parisiin ja sitten Italiaan. Minä
tunnen hyvin Italian ja voin opastaa Ellyä siellä...»

Anton Dercksz nousi ja sanoi hyvästi; ja tultuaan alakertaan hän tapasi
arkihuoneessa sisarensa Ottilie Steyn de Weertin ja vanhan tohtori
Roelofszin.

»Lapset ovat ylhäällä», sanoi Anton.

»Tiedän sen», sanoi Ottilie. »Siksi minä odotankin; muuten meitä olisi
liian monta äidin luona...»

»Niin-niin-niin», mutisi vanha tohtori.

Hän puoleksi loikoi tuolillaan, tuo muodoton, vesitautinen möhkäle;
toisen jäykän jalkansa hän oli ojentanut suoraan eteensä ja hänen
vatsansa riippui kaarevana sen yläpuolella; hänen kasvonsa, sileäksi
ajetut, mutta ryppyiset, muistuttivat suuresti vanhan apinan kasvoja;
hänen ohuet harmaat hiuksensa olivat ikäänkuin koinsyömät ja riippuivat
kuluneina töyhtöinä päästä, joka oli pyöreä kuin pallo, ja ohimoilla
kiemurteli paisunut suoni; hän mutisi ja sopersi toisen huudahduksen
toisensa jälkeen; hänen vesiset silmänsä liikkuivat kultasankaisten
silmälasien takana.

»Niin-niin-niin, Ottilie, Lot menee siis vihdoinkin naimisiin!...»

Tohtori oli kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanha, isoäidin ja
herra Takman viimeinen elossa oleva aikalainen; hän oli ollut apuna,
kun Ottilie Steyn syntyi Javassa, hän oli siihen aikaan ollut nuori
lääkäri, vasta Hollannista saapunut; ja hän nimitti häntä joko
ristimänimeltä tai »lapseksi».

»Sanotteko vihdoinkin?» huudahti Ottilie harmistuneella äänellä.
»_Minulle_ se on kylliksi varhain!»

»Niin-niin-niin, niin-niin, lapseni; te tulette kaipaamaan häntä, te
tulette kaipaamaan poikaanne, sen uskon... Mutta sievä pari se on,
Lot ja Elly, niin-niin, niin-niin-niin, yhdessä he tekevät työtä,
kirjoittavat, niin-niin... Tuo hyvä vanha Anna ei ole vielä ruvennut
lämmittämään! Tämä huone on kylläkin lämmin, mutta ylhäällä, niin-niin,
siellä on hyvin kylmä... Takmalla on aina sisäistä kuumuutta, vai mitä?
Niin-niin! Äiti pitää myös viileästä huoneesta; niin-niin, viileästä:
_minä_ sanon sitä kylmäksi. Minä vakuutan, täällä on lämpimämpi:
ai-ai, täällä on lämpimämpi. Niin-niin... Äiti ei ollut eilen hyvissä
voimissa, lapsi...»

»Kuuleppas, tohtori», sanoi Anton Dercksz, »sinä pidät huolta siitä,
että äiti elää sadan vuoden vanhaksi!»

Ja hän napitti kiinni takkinsa ja läksi tyytyväisenä, kun oli täyttänyt
pojan velvollisuudet tältä viikolta.

»Oi-oi-oi!» huudahti tohtori; mutta Anton oli jo mennyt. »Sadan
vuoden! Sadan vuoden vanhaksi! Oi-ei, oi-ei, kultaseni, oh-oh!
Minä en voi tehdä mitään, minä en voi tehdä mitään! Olen itsekin
jo vanha, niin-niin, olen vanha: kahdeksankymmenenkahdeksan,
kahdeksankymmenenkahdeksan, Lietje! ... Niin-niin, se merkitsee paljon,
niin-niin... Ei, _minä_ en voi tehdä enää mitään, mitä te sanotte?
Hyvä, että tohtori Thielens hoitaa äitiä: hän on nuori, ai-ai, hän on
nuori... Tuolta lapset tulevat! Hyvä-hyvä!» tohtori jatkoi tervehtien.
»Paljon onnea, ai-ai, hyvin hauska! Taide taiteen vuoksi?... Voiko
mummi tänään paremmin? Sitten pistäydyn hetkeksi ylös, niin-niin,
hyvä-hyvä!...»

»Minne te nyt menette, lapsi kullat?» kysyi Ottilie äiti.

»Stefanie tädin luo», sanoi Elly. »Ja ehkä eno Haroldin luo myöhemmin.»

Anna päästi heidät ulos; ja Ottilie, astuen ylös portaita tohtori
Roelofsz'in jäljessä, joka laahautui askeleen kerrassaan ylöspäin,
koetti ymmärtää, mitä tämä itsekseen mutisi, mutta ei käsittänyt
mitään. Tohtori puheli itsekseen:

»Niin-niin, tuo Anton, erinomaista, vai minäkö pitäisin huolta siitä,
että hän elää sadan vuoden vanhaksi! Sadan vuoden vanhaksi! Itse hän
tulee sadan vuoden vanhaksi, ai-ai, niin-niin, vaikka hän on ollut
tuollainen sika!... Niin-niin, niin-niin, sika: enkö minä tuntisi
häntä? Hoh-hoh! Sika hän aina on ollut!... Niin-niin, ehkäpä hän on
sitä vieläkin!»

»Mitä te sanotte, tohtori?»

»En mitään, lapseni, en mitään... Minäkö pitäisin huolta siitä, että
hän elää sadan vuoden vanhaksi! Minä, _minä_, joka olen itsekin niin
vanha; kahdeksankymmenenkahdeksan... kahdeksankymmenenkahdeksan!...»

Läähättäen ponnistuksesta hän astui huoneeseen ja tervehti molempia
vanhuksia, ikätovereitansa, jotka nyökkäsivät hänelle, kumpikin oman
ikkunansa äärestä:

»Hyvä-hyvä, niin-niin, mitä kuuluu, Ottilie? Mitä kuuluu, Takma?...
Hyvä-hyvä, niin-niin... No, eipä täällä ole kovin lämmin!...»

»Onhan vasta syyskuu», sanoi Takma.

»Niin, sinulla on aina sisäistä lämpöä!...»

Ottilie astui sisään tohtorin jäljessä kuin pieni lapsi ja suuteli
äitiään herttaisesti ja hellästi; ja kun hän senjälkeen lähestyi
Takmaa, veti tämä hänen kätensä puoleensa, jotta hänen piti suudella
häntäkin.




VIIDES LUKU.


Isä Dercksz ei ollut jättänyt paljon jälkeensä, mutta Stefanie de
Laders, ainoa lapsi ensimäisestä avioliitosta, oli rikas nainen; ja
syynä siihen, ettei äidillä ollut paljonkaan jäljellä ensimäisen
miehensä omaisuudesta, oli se, ettei hän koskaan ollut osannut
olla säästäväinen. Stefanie sitä vastoin oli säästänyt tietämättä
itsekään minkä vuoksi, seuraten vain perittyä säästämistaipumustaan.
Hän asui pienessä talossa Javastraatin varrella ja oli tunnettu
hyväntekeväisyyspiireissä harjoittaen armeliaisuutta järkevästi
ja säästäväisesti. Lot ja Elly tapasivat tädin kotoa: hän nousi
tuoliltaan, joka oli visertävien pikkulintujen häkkien vieressä, ja
hän itse muistutti jossakin määrin suurta, vanhaa lintua: hän oli
lyhyt, laiha, ryppyinen, tepsutteli kuin lintu ja liikutteli iästään
huolimatta lakkaamatta kapeita olkapäitään ja luisevia käsiään,
hän oli hyvin ruma pieni vanha nainen, aivankuin pieni noita-akka.
Hän, joka ei ollut koskaan ollut naimisissa, joka oli ollut vailla
intohimoja ja tulta, oli vanhentunut koskemattomana itsekkäisyytensä
kahleissa, ja hänen ainoa suuri pelkonsa, joka koko elämän ajan
oli seurannut häntä, oli se, että hän joutuisi helvetin kauhuihin
kuoleman jälkeen, joka kaikesta huolimatta lähenemistään lähestyi.
Ja niinpä hän oli mieleltään hyvin uskonnollinen ja oli vakuutettu
siitä, että Calvin saattoi selvittää kaikki nuo asiat jokaiselle, sekä
nykyisille sukupolville että tuleville; ja luottaen silmittömästi tähän
uskoonsa hän luki kaikki näitä asioita käsittelevät kirjat, jotka hän
vain saattoi saada käsiinsä, niinhyvin uskonnolliset lentokirjaset
kuin tieteelliset teoksetkin, joskin jälkimäiset kävivät yli hänen
ymmärryksensä ja edelliset herättivät hänen kauhuaan.

»Mikä yllätys, lapseni!» täti Stefanie de Laders huusi aivankuin Lot ja
Elly olisivat olleet kuuroja. »Ja milloin te menette naimisiin?»

»Kolmen kuukauden kuluttua, täti.»

»Annatteko vihkiä itsenne?»

»Tuskinpa vaan, täti», sanoi Lot.

»Enkös minä arvannut!»

»Oikein arvasit.»

»Mutta se ei ole oikein. Etkö sinäkään halua kirkollista vihkimistä,
Elly?»

»En, täti, olen samaa mieltä kuin Lot... Saanko sanoa täti?»

»Tietysti, lapsi, sano vaan täti. Ei, oikein se ei ole. Mutta sen te
olette perineet Dercksz'eiltä: he eivät koskaan ajattele, mitä tämän
elämän jälkeen voi tapahtua...»

Linnut visersivät, ja tädin kimakka ääni kaikui taisteluunvaativana.

»Jos isoisä voisi olla mukana häissä, niin haluaisin sitä ehkä hänen
tähtensä», sanoi Elly. »Mutta hän on liian vanha ollakseen läsnä. Äiti
Steyn ei pidä sillä myöskään lukua.»

»Ei tietenkään!» huusi Stefanie täti.

»Katsohan, täti, sinä yksin koko suvussa välität sellaisesta», sanoi
Lot.

Hän ei tavannut usein Stefanie tätiä, mutta joka kerta, kun se
tapahtui, hänen teki aina mielensä viekoitella häntä puhumaan.

»Ei sitä tarvitse _minun_ tähteni tehdä», sanoi täti omahyväisesti; ja
hän tuumi mielessään, »he eivät saa penniäkään, jolleivät anna vihkiä
itseään ja tee kaikkea, mikä asiaan kuuluu. Olin aikonut jättää heille
vähäisen perinnön, mutta nyt saavat Haroldin lapsenlapset kaikki. He
käyttäytyvät ainakin sopivasti...»

Mutta kun Elly aikoi nousta lähteäksensä, niin täti, joka oli hyvillään
heidän käynnistään, sanoi:

»Kuulehan, Elly, jää vielä hetkeksi! Minä näen niin harvoin Lot'ta;
ja kaikesta huolimatta hän on minun sisarenpoikani... se ei ole
oikein, poikaseni... Tiedättehän, _minä_ puhun aina suuni puhtaaksi.
Olen tehnyt sen lapsesta saakka. Minä olen vanhin: ja koska kuulun
perheeseen, joka ei aina ole käyttäytynyt sopivasti, on minun
ollut pakko puhua suuni puhtaaksi... Siitä huolimatta olen aina
hienotunteinen. Minun silmissäni Anton eno on aina ollut tuomittu
kadotukseen, eikä hän nytkään aina käyttäydy sopivasti. Mutta en tahdo
sittenkään jättää häntä oman onnensa nojaan. Ja Daniel ja varsinkin
Harold eno, ja heidän lapsensa: miten usein he ovatkaan tarvinneet
minua!...»

»Täti, sinä olet aina ollut korvaamaton», sanoi Lot. »Mutta etpä
sittenkään voinut vaikuttaa Thérèse tätiin: hän kääntyi katolilaiseksi;
eikä se suinkaan johtunut sinun vaikutuksestasi!»

»Thérèse on kadotettu!» huusi Stefanie täti suutuksissaan. »En pitkiin
aikoihin ole enää ollut missään tekemisissä hänen kanssaan... Mutta
minä uhraan itseni niiden hyväksi, joiden puolesta voin jotakin tehdä.
Harold enon hyväksi teen mitä ikänä voin, samoin hänen lastensakin;
Inalle olen kuin toinen äiti, samoin d'Herbourgille: kas siinä on kelpo
mies; ja Pol ja Gus ovat myös kilttejä ja kunnon poikia...»

»Älä unohda Lilyä», sanoi Lot, »joka ei epäröinyt tehdessään
vanhimmasta pojastaan sinun kaimasi, vaikka Stefanus on minusta varsin
lystikäs nimi!»

»Ei, teidän lapsistanne ei koskaan tule minun kaimojani», huusi täti
koettaen voittaa lintujen äänet, »ei, vaikka teillä olisi tusina
tyttäriä! Mitä sinä tahdot, että sanoisin, poikaseni? Harold enon perhe
on aina osoittanut minulle suurempaa rakkautta kuin sinun äitisi perhe;
eninten rakkautta olen ehkä saanut Trevelleyn lasten puolelta! Ja
sitten Jumala yksin tietää, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa sinun
äitisi on minulle: ilman minua, Lot, hän olisi joutunut perikatoon! En
sano sitä epäkohteliaisuudesta, poikaseni; mutta hän olisi joutunut
perikatoon, Lot, ilman minua! Niin, voit todellakin olla minulle
kiitollinen! Ymmärräthän itsekin, äitisi, rakas äitisi on kahdesti
eronnut, molemmista ensimäisistä miehistään: ei, Lot, se on kaikkea
muuta kuin sopivaa.»

»Rakas täti, äiti on aina ollut musta lammas meidän hyveellisessä
perheessämme.»

»Ei, ei, ei!» sanoi Stefanie täti pudistaen pientä rauhatonta
lintumaista päätään; ja linnut hänen ympärillään yhtyivät häneen ja
visersivät myöntyvästi. »Perhe ei ole niinkään hyveellinen. Sanalla
sanoen se ei ole ollut kunniallinen! En tahdo moittia äitiäni, mutta
se on varma: minun isäni kuoli liian varhain. Et voi verratakaan isä
Dercksz'iä häneen.»

»Tietysti, ketään Dercksz'iä ei voi verrata johonkin de Laders'iin»,
sanoi Lot.

»Sinä olet pilkallinen!» sanoi täti; ja linnut visersivät ilmaisten
myötätuntoaan loukkauksen johdosta »Mutta ei niin pientä pilaa, ettei
totta toinen puoli. En sano sitä äitisi vuoksi, joka on herttainen
lapsi ja jota rakastan suuresti, mutta kaikki muut Dercksz'it,
lukuunottamatta Harold enoa, ovat...»

»Mitä he ovat, Stefanie täti?»

»Ovat syntistä, hysteeristä joukkoa!» huusi Stefanie täti hyökkäävästi.
»Anton eno, Daan eno, Thérèse täti ja, poikaseni — vaikka hän ei
olekaan mikään Dercksz, niin on hänessä sittenkin samaa verta — myöskin
Ottilie sisaresi! He ovat syntistä, hysteeristä joukkoa!» Ja hän
ajatteli, »äitisikin kuuluu samaan joukkoon, poikaseni, vaikka minä en
sano sitä.»

»Sitten olen hyvilläni», sanoi Lot, »että Pauws'ien tyyneys ja
levollisuus pitää kurissa Dercksz'iläistä hysteriaani.» Ja hän tuumi:
»Täti on aivan oikeassa, mutta kaikki on hänen äidistään lähtöisin...
vaikka se onkin hypännyt Stefanie tädin yli.»

Mutta täti jatkoi, lintujen säestämänä:

»En sano sitä moittiakseni perhettä, poikaseni. Olen kova, sen myönnän,
mutta minä puhun suuni puhtaaksi. Kuka uskaltaa olla suora meidän
perheessämme?»

»Sinä, täti, sinä!»

»Niin, minä uskallan, minä, minä, minä!» huusi täti, ja kaikki linnut
kaikissa häkeissä visersivät myöntyvästi. »Älkää juuri vielä lähtekö,
jääkää vielä hetkeksi, Elly. Te olitte kovin herttaisia, kun tulitte.
Elly, soitahan kelloa, ole hyvä. Sitten Klaartje tuo kirsikkalikööriä:
minä valmistan sitä isoäidin Annan neuvojen mukaan; ja hän valmistaa
sen hyvin.»

»Täti, meidän täytyy tosiaankin jatkaa matkaa.»

»Odottakaa, vain yksi ainoa lasi!» pyysi täti; ja linnut yhtyivät
pyyntöön. »Muuten minä luulen, että panitte pahaksenne suoran
puheeni...»

He maistoivat likööriä; ja siitä täti tuli hyvälle tuulelle, vaikka Lot
kesken lintujen viserrystä huudahtikin:

»Täti... etkö _sinä_ ole koskaan ollut hysteerinen?»

»Minäkö? Hysteerinenkö? En! Syntinen, sitä olen kylläkin: olen
syntinen, niinkuin me kaikki olemme! Mutta hysteerinen, Jumalan kiitos,
en koskaan ole ollut! Hysteerinen niinkuin Anton eno, Thérèse täti
ja... sisaresi Ottilie, en koskaan ole ollut!»

Linnutkin saattoivat vakuuttaa samaa.

»Mutta sinä olet rakastanut, täti! Toivottavasti kerrot minulle kerran
rakkaustarinasi; sitten minä kirjoitan siitä hienon kirjan.»

»Sinä olet jo muutenkin paljastanut kylliksi perhettämme syntisissä
kirjoissasi, ja siksi en kerro sinulle mitään, vaikka olisin ollut
kymmenen kertaa rakastunut. Häpeä toki, poika! Sinun pitäisi hävetä!
Kirjoita siveellinen kirja, jota voi ilokseen lukea, mutta älä kaiva
esille syntejä voidaksesi kuvailla niitä, vaikka kirjoittaisit miten
kauniisti hyvänsä.»

»Sinun mielestäsi minä kirjoitan siis sittenkin kauniisti?»

»Et sinä minun mielestäni kirjoita mitään kaunista, sinun kirjasi ovat
kirottuja!... Aiotko todellakin jo lähteä, Elly? Et suinkaan siksi,
etten ihaile Lot'n kirjoja? Ethän vaan? Otahan vielä likööriä. Sinun
pitäisi saada resepti isoäidin Annalta. No niin, hyvästi, lapset; ja
tuumikaa, minkälaisen lahjan te haluaisitte minulta. Voitte valita
mielenne mukaan, lapset, saatte valita itse. Minä tahdon antaa teille
sopivan lahjan.»

Linnut olivat samaa mieltä, ja kun Lot ja Elly läksivät, visersivät ne
äänekkäästi heidät ulos huoneesta.




KUUDES LUKU.


»Huh!» sanoi Lot ulkona, painaen kädet korviaan vasten, jotka
lintujen visertäessä olivat menneet lukkoon. »Ei sen useampia setiä
eikä serkkuja tällä kertaa, Elly; minä en lähde Harold enon enkä
d'Herbourgien luo tämän jälkeen! Isoäiti, tuleva isoisä, eno, täti
ja hyvin vanha perhelääkäri: siinä on kylliksi muinaisuutta yhden
päivän varalta! En jaksa sulattaa useampia vanhoja ihmisiä enää
tänään, en edes Harold enoa, joka kuitenkin on kaikkea muuta kuin
pahin. Tuollainen liuta vanhoja ihmisiä yhtenä ainoana päivänä:
se on liian rasittavaa, tukehduttavaa!... Kävellään vähän matkaa,
jollet ole väsynyt. On kaunis ilma, tuuli virkistää meitä, ei nyt
rupea satamaan... Tule hiekkasärkille minun kanssani. Tuolta tulee
raitiovaunu: ajetaan sillä aina Witte Brugiin [Valkea silta] saakka ja
sieltä sitten kävellään hiekkasärkille. Menkäämme siis!»

He ajoivat raitiovaunulla Witte Brugiin ja olivat hetken kuluttua
hiekkasärkillä, missä he kävivät hiekkaan istumaan väkevän merituulen
puhaltaessa heidän päittensä yläpuolella.

»Toivottavasti en koskaan tule vanhaksi», sanoi Lot. »Elly, eikö
_sinusta_ ole hirveää tulla vanhaksi, yhä vanhemmaksi päivä
päivältä?...»

»Onko se sinun suurin kauhusi, Lot?» kysyi Elly.

Elly nauroi. Lot katsoi häneen vakavana, aivan kalpeana kasvoiltaan,
mutta koska hän näki Ellyn nauravan, yritti hän puhua kevyesti:

»Vielä pahempikin. Se on minun painajaiseni. Joka päivä ilmestyy
uusia ryppyjä kasvoihin, yhä useampia harmaita karvoja päähän; muisti
heikkonee; ja tunteet tylsistyvät; vatsa alkaa pyöristyä, niin etteivät
liivit istu enää hyvin; voimat heikkonevat ja selkä käy kumaraksi
menneisyyden painon alla, jota täytyy laahata perässään... eikä voi
estää tätä kaikkea millään tavalla!... Kun pukusi vanhentuu, ostat
uuden: minä otan asian kapitalistin kannalta. Mutta ruumiisi ja
sielusi saat vaan kerta kaikkiaan ja sinun on pakko viedä ne mukanasi
hautaan. Jos käytät säästäväisesti kumpaistakin, niin et ole elänyt,
ja jos tuhlaat niitä, niin saat maksaa kalliin hinnan... Ja sitten
tuo menneisyys, jota laahustat perässäsi! Jokainen päivä tuo mukanaan
jotain, jota emme voi estää. Me olemme muuleja, jotka kannamme
kuormaa, kunnes emme jaksa enää pitemmälle ja kaadumme kuolleina
maahan... Oi, Elly, se on kauheaa! Ajattelehan noita vanhoja ihmisiä
tänään! Ajattelehan isoisä Takmaa ja isoäitiä! He saattavat minut
vapisemaan kauhusta... Siinä he istuvat, melkein joka päivä, nuo
yhdeksänkymmenenkolmen ja yhdeksänkymmenenseitsemän vuotiaat vanhukset
katsellen ulos ikkunasta. Mitä he puhelevat keskenään? Ei suinkaan
paljon: pienistä vammoistaan, ilmasta; heidän ikäisensä ihmiset eivät
keskustele, he ovat kivettyneet. Heidän muistinsa on kadonnut. Heidän
menneisyytensä on vuosien kyllästämä ja se painostaa heitä, jotta
elämä tuntuu heistä vain vale-elämältä, elämän epäsikiöltä: he ovat jo
eläneet elämänsä... oliko se mielenkiintoinen vai ei? Tiedätkö, minä
luulen, että noiden vanhojen ihmisten elämä on ollut mielenkiintoinen,
muuten he eivät viitsisi enää tavata toisiaan. Varmaankin heillä on
ollut paljon yhteisiä kokemuksia.»

»Sanotaan, että isoisä...»

»Niin, että hän on ollut isoäidin rakastaja... Nuo vanhat ihmiset:
kukapa sitä uskoisi, kun heidät _nyt_ näkee!... Kuka voisi olettaa
rakkautta... intohimoa... noissa vanhoissa ihmisissä!... Varmaankin
he ovat yhdessä kokeneet koko paljon. En tiedä, mutta minusta on aina
tuntunut siltä, kun näet heidät yhdessä, ikäänkuin heidän välillään
toisinaan olisi jotakin omituista: murhenäytelmä, jota ei koskaan ole
selvitetty ja jonka irralliset viimeiset säikeet nyt lepattelevat
heidän välillään... Ja sittenkin heidän sielunsa ovat varmaankin jo
kivettyneet: en usko, että he puhuvat paljon keskenään; mutta he
katsovat toisiinsa tai ulos ikkunasta: irralliset säikeet lepattelevat,
mutta sitovat sittenkin heidän elämänsä yhteen... Kukapa tietää, ehkä
se on ollut mielenkiintoinen, ja siinä tapauksessa siinä voisi olla
aihe romaania varten...»

»Eikö sinulla tällä haavaa ole mitään aihetta?»

»Ei, siitä on jo vuosia, kun minulla viimeksi oli romaanin aihe. Enkä
luule kirjoittavani enää mitään romaania. Katsohan Elly, minä alan
tulla... liian vanhaksi kirjoittaakseni hyvin nuorille; ja kukapa muu
lukisi romaaneja?»

»Mutta sinä et kirjoita vain yleisöä varten; sinulla on oma
taide-ihanteesi!»

»Tuo periaate on hedelmätön käsite. Kaikki on hyvin, kun on aivan
nuori: silloin on niin hauska kerskailla tuollaisella taide-ihanteella;
sitä palvoo samoin kuin toiset urheilua tai vatsaansa... Taide ei
tosiaankaan voi olla kaikki kaikessa. Se on kylläkin hyvin kaunis
asia, mutta, suoraan sanoen, se ei voi olla mikään elämän päämäärä.
Taiteilijat yhdistävät siihen koko paljon vaatimuksia, jotka ovat
hyvinkin pikkumaisia.»

»Mutta Lot, heidän vaikutuksensa muihin ihmisiin...»

»Kirjan, taulun vai oopperanko välityksellä? Niillekin ihmisille,
jotka todellakin välittävät sellaisesta, merkitsee se varsin vähäistä
huvia. Älä luule, ei taiteilijoilla ole suurta vaikutusvoimaa. Meidän
taiteemme ovat vain pieniä norsunluulinnoja, joihin ainoastaan
asiaanperehtyneillä on pääsy. Ne vaikuttavat tuskin mitään itse
elämään. Kaikki nuo typerät taidemääritelmät, joita uudenaikaiset
kirjailijamme esittävät meille — taide on sitä ja taide on tätä
— muodostavat vain kokonaisen sarjan liioiteltuja mielipiteitä.
Taide on huvitusta; maalari on huvimestari; samoin säveltäjä; ja
romaaninkirjoittaja.»

»Oi ei, Lot!»

»Vakuutan, niin on asian laita. Sinulla on vielä erinomaiset
ajatukset taiteesta, Elly, mutta ne haihtuvat kylläkin, rakkaani. Se
on teeskentelyä. Taiteilijat ovat huvimestareita, he pitävät huolta
sekä omasta että toisten huvista. Sellaisia he aina ovat olleet,
ensimäisten trubaduurien ajoista saakka, sanan kaikkein hienoimmassa
merkityksessä. Anna sille miten hieno merkitys hyvänsä, huvimestareita
he sittenkin ovat. Taiteilija ei ole mikään puolijumala, joksi me
häntä oletamme kolmenkolmattavuotiaina, niinkuin sinä olet, Elly.
Hän on vain hauskuuttaja. Hän hankkii hauskuutta itselleen ja
toisille; tavallisesti hän on turhamainen, pikkumainen, kade, itara
tovereitaan kohtaan, ylpeä periaatteistaan ja taiteestaan, jalosta
elämän päämäärästään; yhtä pikkumainen ja kateellinen kuin kuka muu
tahansa omassa ammatissaan. Miksikä en puhuisi kirjailijoistakin
hauskuuttajina? He huvittavat itseään omilla suruillaan ja
tunteillaan; ja surunvoittoisella sonetilla ja tai enemmän tai
vähemmän hämärällä romaanilla he huvittavat nuoria, jotka lukevat
niitä. Sillä neljännelläkymmenennellä olevat ihmiset, jotka eivät
ole ammattimiehiä, eivät lue enää romaaneja eikä runoja. Minä olen
liian vanha kirjoittaakseni nuorisolle. Kun nykyään kirjoitan, on
minulla se porvarillinen vaatimus, että ikätoverini, neljänkymmenen
korvissa olevat miehet lukevat minua. He ovat huvitetut elävästä
elämästä, joka on käsitelty psykologiselta kannalta ja kuvattu
konkreetisina totuuksina, eikä keksittyjen henkilöiden välityksellä
esitetty kangastuksina, runollisina ja draamallisina kuvina.
Siksi olen sanomalehtimies ja huvitettu siitä työstä. Minä tahdon
heti paikalla tarttua kiinni lukijaani ja päästää hänet heti taas
menemään, sillä hänellä, yhtä vähän kuin minulla itsellänikään, ei
ole aikaa hukattavana. Elämä kulkee eteenpäin. Mutta huomenna minä
tavoitan hänet jälleen; enkä taaskaan halua viehättää häntä sen
pitemmältä. Meidän aikanamme, jolloin eletään vain päivä kerrallaan,
on sanomalehtikirjallisuus päiväkirjallisuutta ja aito taidetta, sillä
tarvitsen sitä muotoa voidakseni kirjoittaa sirosti ja aistikkaasti...
En väitä päässeeni itse niin pitkälle; mutta se on taiteellinen
ihanteeni...»

»Et aio siis koskaan enää kirjoittaa romaaneja?»

»Kuka voi sanoa mitä aikoo tai ei aio enää tehdä? Jos sanookin sen...
niin siitä huolimatta voi tehdä jotakin aivan muuta. Kuka tietää, mitä
minä teen tai sanon vuoden kuluttua? Jos tuntisin isoäidin sisäisen
elämän, niin kirjoittaisin ehkä romaanin. Sekin on melkein historiaa;
ja koska olen huvitettu oman aikamme tapahtumista, tulevaisuudestamme,
niin historia viehättää minua suuresti, joskin historia vaikuttaa
masentavasti ihmiskuntaan ja ihmisiin ja vaikka meidän vanhuksemme
vaikuttavat masentavasti minuun. Isoäidin elämä on miltei historiaa:
toisen aikakauden tunteita ja tapahtumia...»

»Lot, toivoisin, että voisit ruveta vakavasti työskentelemään.»

»Minä alotan niin pian kuin olemme Italiassa. Parasta on, Elly,
ettemme heti ajattele kodin perustamista. Ei yhdessä äidin kanssa eikä
erikseenkään. Lähdetään matkoille. Kun olemme hyvin vanhat, ennätämme
vielä asettua paikoillemmekin. Italian hirveä menneisyys vetää minua
sinne. Koetan renessanssin kautta päästä vanhaan aikaan, joskaan en
koskaan ole päässyt niin pitkälle, ja forumilla ajattelen yhä liiaksi
Raphaelia ja Leonardoa.»

»Siis ensin Parisiin... ja sitten Nizzaan...»

»Ja sitten Italiaan, jos niin haluat. Parisissa käymme toisen tädin
luona.»

»Thérèse tädinkö?»

»Niin. Hän on paaviakin katolisempi. Ja Nizzassa Ottilien luona...
Elly, tiedäthän, että Ottilie elää yhdessä erään italialaisen
kanssa, hän ei ole naimisissa: tahdotko siitä huolimatta käydä häntä
tervehtimässä?»

»Enköhän», sanoi Elly ystävällisesti hymyillen. »Olen kovin utelias
näkemään taas Ottilien... Viimeksi näin hänet kuullessani hänen
laulavan Brüsselissä.»

»Hänellä on taivaallinen ääni...»

»Ja hän on hyvin kaunis nainen.»

»Niin, hän on isän näköinen, hän on pitkä, ei muistuta vähimmässäkään
määrässä äitiä... Hän ei koskaan voisi tulla toimeen äidin kanssa. Ja
tietysti hän on elänyt suurimman osan elämäänsä isän kanssa... Hän ei
ole enää nuori, hän on minua kahta vuotta vanhempi... Siitä on nyt
kaksi vuotta, kun näin hänet viimeksi... Minkähänlainen hän nyt on?
Tokko hän vielä elää yhdessä italialaisensa kanssa... Tiedätkö, miten
hän tutustui häneen? Aivan sattumalta, junassa. He matkustivat samassa
junaosastossa Firenzestä Milanoon. Hän oli upseeri. He juttelivat
yhdessä... ja ovat olleet yhdessä siitä saakka. Hän luopui virastaan
ja seurasi Ottilieta kaikkialle missä hän lauloi... Luulempa melkein,
että he yhä vieläkin ovat yhdessä... 'Syntinen ja hysteerinen', sanoisi
Stefanie täti!... Kuka tietää? Ehkäpä Ottilie löysi hänessä suuren
onnensa... eikä pelännyt tarttua siihen kiinni... Oi, useimmat ihmiset
epäröivät... ja hapuilevat!...»

»Me olemme toisenlaiset kuin Ottilie, Lot, mutta emme silti hapuile...
emmekä epäile...»

»Elly, oletko oikein varma siitä, että rakastat minua?»

Elly kumartui Lot'n yli, siinä kun hän loikoili hiekassa,
kyynärpäihinsä nojautuneena. Hän tunsi voimakasta rakkautta rinnassaan,
hehkuvaa tarvetta saada elää Lot'n hyväksi, antautua kokonaan hänelle,
innostaa häntä työhön, suureen, suureen työhön... Sillä tavalla hänen
rakkautensa oli alkanut kukoistaa hänen suuren surunsa jälkeen...
Avaran taivaan alla, missä pilvet ajelehtivat kuin suuret laivat
valkoisin, pullistunein purjein, epäilys kohosi hänen mieleensä
silmänräpäykseksi, hyvin heikkona ja epämääräisenä, tokko Lot tarvitsi
häntä sellaisena kuin hän aikoi antautua hänelle... Mutta tämä heikko,
epämääräinen tunne haihtui tuuleen, joka siveli hänen ohimoitaan; ja
hänen miltei äidillinen rakkautensa oli niin kiihkeä ja kuuma, että
hän kumartui Lot'n puoleen ja suuteli häntä ja sanoi aivan varmana
itsestään, joskaan ei yhtä varmana elämästä ja tulevaisuudesta:

»Kyllä, Lot, olen aivan varma siitä.»

Mitä epäilyksiä Lot'n mielessä liekin päilynyt, ne häipyivät
hänen sielunsa hymyilyyn niin pian kuin hän kuuli tämän hellän ja
yksinkertaisen vakuutuksen, että Elly rakasti häntä, ja hän tunsi
sydämensä täyttyvän suloisella ja ihmeellisellä autuudella, mikä näytti
jo ennustavan onnea...




SEITSEMÄS LUKU.


Harold Dercksz, toinen poika, oli seitsemänkymmenenkolmen, kahta vuotta
Antonia nuorempi. Hän oli leskimies ja eli yhdessä ainoan tyttärensä,
Inan kanssa; tämä oli naimisissa Jonkheer [hollantilaisen aatelismiehen
arvonimi] d'Herbourgin kanssa ja hänellä oli kolme lasta: Lily, nuori,
pellavatukkainen pieni nainen, naimisissa Van Welyn, tykistöväen
upseerin kanssa, ja kaksi poikaa, Pol ja Gus, joista toinen opiskeli
yliopistossa, toinen kävi koulua.

Joskus tuntui Ina d'Herbourgista varsin epämieluisalta, että hänen
isänsä perhe, kaiken kaikkiaan, ei hankkinut itselleen enemmän
kunnioitusta liittymällä siihen piiriin, jossa hän itse seurusteli.
Hän oli aivan samaa mieltä kuin Stefanie tätikin — jonka suosiossa hän
oli muistakin syistä — ja hän yhtyi täydellisesti tätiin, joka väitti
isoäidin menetelleen tyhmästi, kun hän, oltuaan naimisissa De Laders'in
kanssa, oli valinnut toiseksi miehekseen paljoa vähemmän ansiokkaan
Dercksz'in: siitä huolimatta, että Ina itse oli Dercksz ja että hänen
olemassaolonsa olisi ollut hyvinkin epäilyttävä, jollei isoäiti olisi
mennyt toisiin naimisiin. Ina ei ajatellut kuitenkaan niin pitkälle:
hän oli kovin pahoillaan siitä, ettei hän ollut mikään De Laders; ja
parasta oli puhua mahdollisimman vähän isän perheestä. Tästä syystä hän
ei tunnustanut sukulaisekseen Anton setää, niin pitkälle kuin hänen
tuttavapiirinsä ulottui, koska Anton Dercksz oli kurja vanha heittiö,
josta mitä eriskummallisimmat jutut olivat liikkeellä. Siitä huolimatta
hän oli rahakas setä; ja niinpä Ina tahtoi pitää huolta siitä, että
varsinkin Van Welyn nuori väki pysyi hänen näköpiirissään, sillä
vaikka Ina olikin heikko sielu, niin oli hän kuitenkin sekä hyvä tytär
isälleen että hyvä äiti lapsilleen ja olisi kernaasti suonut, että
Anton setä jättäisi rahansa — mitenkähän paljon niitä saattoi olla? —
perinnöksi hänen lapsilleen. Sitten oli vielä Daniel sedän intialainen
perhe; setä oli isän liikekumppani Javassa ja kävi Hollannissa
määräaikojen kuluttua: no niin, Ina oli hyvillään, kun liike menestyi
— sillä se merkitsi rahaa kodissa — ja kun Daniel setä ja lihava
intialainen Floor täti olivat jälleen onnellisesti paluumatkalla
Javaan, sillä he olivat molemmat tosiaankin aivan mahdottomia hienossa
seurassa, setä itä-intialaisine tapoineen ja täti, tuollainen _nonna_
[sekarotuinen], jota Inan täytyi suorastaan hävetä! Edelleen oli
Parisissa täti Thérèse van der Staff, joka vietettyään varsin kevyttä
elämää, oli kääntynyt katolilaiseksi: sellaista se oli, sekin oli kovin
eksentristä! De Ladersit olivat aina olleet valloneja [vallonilaisiksi
sanotaan niitä ranskalais-reformerattujen seurakuntien jäseniä, jotka
16:nnella ja 17:nnellä vuosisadalla pakenivat Alankomaiden eteläisistä
ranskalaisista maakunnista espanjalaisten toimeenpanemien uskonvainojen
vuoksi.] samoinkuin d'Herbourgitkin olivat valloneja: tosiaankin,
vallonilaisuutta pidettiin Haagissa hienompana kuin katolilaisuutta.
Parasta oli olla... koskaan puhumatta Thérèse tädistä. Ja viimeinen,
joskaan ei vähemmän tärkeä, oli täti Ottilie Steyn de Weert Haagissa,
joka oli ollut kolme kertaa naimisissa ja eronnut kahdesti! Ja hänellä
oli tytär, joka oli laulajatar ja huonoilla teillä, sekä poika, joka
oli kirjoittanut kaksi epäsiveellistä romaania; oi, se oli hirveä
asia Ina d'Herbourgin mielestä; se todisti kasvatuksen ja sivistyksen
puutetta; ja kaikki heidän tuttavansa tiesivät sen, vaikkei hän koskaan
puhunut sanaakaan Ottilie tädistä ja hänen kolmesta miehestään, jotka
kaikki olivat vielä elossa! Ja kun Ina d'Herbourg ajatteli täti Steyn
de Weertiä, niin hän avasi väsyneet, kauniit silmänsä avuttomalla
ilmeellä ja huokasi syvään; ja tuo katse ja tuo tuska teki hänestä
täydellisen Ijsselmonden. Sillä omasta mielestään hän oli perinyt
suuremmassa määrässä äitinsä, aatelisneiti Ijsselmonden aatelista
verta kuin isänsä kautta Dercksz'ien verta. Ainoana tyttärenä hänellä
oli ollut tilaisuus Ijsselmonde-tätien välityksellä päästä hienompiin
seuroihin kuin mitä hänen isänsä perheen liiaksi itä-intialainen
seurapiiri oli, sen verran kuin tuota seurapiiriä lainkaan oli
olemassa, sillä perhe oli hyvin vähän tuttu; Dercksz'it, joilla oli
vain harvoja tuttavia, elivät yleensä eristettyinä; eikä Inan äitikään
ollut eläessään kyennyt saamaan miestään esille Itä-Intian olojen
erikoistuntijana eikä hakemaan tointa siirtokuntaministeriössä, niin
kiihkeästi kuin hän sitä oli yrittänytkin.

Ei, isän synnynnäistä ujoutta oli mahdoton järkyttää; ja vaikka hän
olikin kiltti ja taipuvainen, vaikka hän alistuikin kaikkiin niihin
vieraskäynteihin, joita pidettiin välttämättöminä, vaikka hän pani
toimeen päivälliskutsuja ja otti vastaan kutsuja, niin pysyi hän
sittenkin sinä mikä hän oli, hiljaisena, rauhallisena liikemiehenä,
joka oli heikko terveydeltään ja murtunut sielultaan, jonka silmissä ja
suun ympärillä oli tuskallinen ja kärsivä ilme, vaan joka ei koskaan
valittanut ja aina oli vaitelias. Harold Dercksz oli nyt pitkä, laiha
vanha mies; ja tuo ajottainen sairaus ja ikuinen vaiteliaisuus näytti
vain enenevän vuosien surujen ja huolien kera ja olevan yhä vaikeammin
salattavissa; eikä hän kuitenkaan puhunut siitä kellekään muulle kuin
lääkärilleen, ja hänellekin harvoin. Muuten hän oli hiljainen, hän ei
puhunut koskaan itsestään mitään, ei edes veljelleen Daanille, joka
saapui aina määräaikojen kuluttua Hollantiin yhteisten liikeasioitten
vuoksi.

Ina d'Herbourg oli hyvä tytär: kun hänen isänsä oli sairas, huolehti
hän hänestä, niinkuin hän huolehti kaikesta talossaan, moitteettomasti,
mutta ilman rakkautta. Joskus hän tuumi kuitenkin mielessään, tokko
hänen äitinsä oli ollut tyytyväinen avioliittoonsa, sillä isällä ei
ollut paljon rahaa, lukuunottamatta intialaista liikettään. Niin,
äiti oli ollut tyytymätön perheen taloudelliseen asemaan; ja Inalla
oli myös aina ollut taloudellisia harmeja. Ja kun Inan mieskin,
Leopold d'Herbourg — joka suoritettuaan lakitieteellisen tutkinnon,
oli aikonut antautua diplomaattiselle uralle, mutta huolimatta
itseluottamuksestansa, ei mielestään ollut kyllin kykenevä tällaiselle
alalle, vaan toimi nyt asianajajana, jota ei kukaan käyttänyt — kun
Inan mieskin oli tyytymätön intialaiseen rahaan, niin alkoi Ina
muutamien perhekohtauksien jälkeen tuumia, että hänen kohtalonaan oli
kai aina ikävöidä rahaa eikä koskaan saada sitä. Nyt tosin he asuivat
suuressa talossa ja isä oli hyvin runsaskätinen ja maksoi kokonaan
Polin opinnot Leidenissä; mutta Inan elämä ei ollut sittenkään helppoa,
rahat vuosivat häneltä sormien lomitse ja hän olisi kernaasti tahtonut
saada käytettäväkseen enemmän rahaa, koko joukon enemmän rahaa. Sen
vuoksi hän oli ystävällinen Stefanie tädille ja samoin myös Anton
sedälle kaikessa hiljaisuudessa.

Hänen kohtalonsa seurasi häntä edelleen: sen sijaan että Lily olisi
odottanut hiukan ja tehnyt hyvän naimiskaupan, hän rakastui tuskin
kahdenkymmenen vuoden vanhana niin silmittömästi nuoreen Frits van
Welyyn, köyhään virkamieheen, ettei Ina voinut asialle mitään,
varsinkin kun isä sanoi: »Antaa lasten tulla onnellisiksi!...» Ja hän
oli antanut heille rahallista avustusta, mutta se merkitsi sittenkin
vain köyhyyttä; ja niin Frits ja Lily menivät naimisiin, ja lyhyen ajan
kuluttua oli heillä poika. Ainoa seikka, johon Ina saattoi vaikuttaa,
oli se, että lapsesta tehtiin Stefanie tädin kaima.

»Stefanusko?» huudahti Lily kauhuissaan.

Niin, mitä hyvänsä, kunhan vain sai rauhassa elää! Voisivathan he
nimittää poikaa Stefiksi, mikä kuului varsin somalta, sillä »Etienne»
ei olisi tädille mieleen. Inan mielestä Stefanus Anton olisi ollut
sopivinta; mutta Frits ja Lily eivät suostuneet siihen.

Ina d'Herbourgin periaatteihin kuului, ettei saanut koskaan puhua
rahasta eikä perheen jäsenistä; mutta koska on kovin vaikea pitää
kiinni periaatteista, niin d'Herbourgin perheessä puhuttiin aina
rahasta ja hyvin paljon sukulaisista. Kumpaisetkin olivat kiitollisia
keskustelu-aiheita Inan ja hänen miehensä välillä; ja nyt, kun Lot
Pauws oli mennyt kihloihin Elly Takman kanssa, niin puhe sujui eräänä
iltana päivällisen jälkeen aivan itsestään, Harold Dercksz'in istuessa
ääneti ja katsellessa eteensä.

»Miten paljon luulet heidän saavan, isä?» kysyi Ina.

Vanha herra teki vähäisen liikkeen ja katseli yhä vain eteensä.

»Lot tietenkään ei omista mitään», sanoi d'Herbourg. »Hänen molemmat
vanhempansa elävät. Ansaitseehan hän jotain kirjoituksillaan, mutta
paljon se ei voi olla.»

»Paljonko hän saa artikkelilta?» kysyi Ina, haluten tietää sitä
hinnalla millä hyvänsä.

»En _minä_ tiedä, ei minulla ole pienintäkään aavistusta!» huudahti
d'Herbourg.

»Luuletko, että hän saa jotain vanhalta Pauws'ilta? Hän asuu
Brüsselissä, eikö niin?»

»Aivan niin, mutta vanha Pauws ei omista myöskään mitään!»

»Tai Ottilie tädiltä? Hänellä on isänsä perintö, tiedäthän sen. Steyn
ei omista mitään, vai kuinka, isä? Sitä paitsi, miksikä Steyn antaisi
jotain Lot'lle?»

»Ei», sanoi d'Herbourg. »Mutta vanha herra Takma on rikas. Elly saa
varmaankin häneltä jotain.»

»En ymmärrä, miten te voivat tulla toimeen», sanoi Ina.

»Ei heillä tule olemaan vähemmän kuin Lilyllä ja Fritsilläkään.»

»Mutta minä en ymmärrä, miten hekään tulevat toimeen!» heitti Ina
vastaan.

»Siinä tapauksessa sinun olisi pitänyt hankkia tyttärellesi rikas mies!»

»Kuulehan», sanoi Ina, sulkien väsyneesti kauniit silmänsä, jotka
olivat perineet Ijsselmondien kuuluisan kiillon, »ei huolita puhua
raha-asioista. Olen väsynyt ja kyllästynyt niihin. Ja toisten ihmisten
rahahuolet... eivät liikuta minua. En välitä vähääkään siitä, miten
muut ihmiset tulevat toimeen... Mutta... luulenpa sittenkin, että
isoäidillä on enemmän kuin mitä me aavistamme.»

»Minä tiedän suunnilleen miten paljon hänellä pitäisi olla», sanoi
d'Herbourg. »Deelhof, asianajaja sanoi vastikään...»

»Kuinka paljon?» kysyi Ina kiihkeästi; ja väsyneet silmät alkoivat taas
loistaa.

Mutta kun d'Herbourg näki tuskallisen ilmeen leviävän appensa kasvoille
eikä tiennyt, johtuiko se ruumiillisesta vai sielullisesta kivusta,
vatsakatarrista vai kiihtyneistä hermoista, niin hän vältti kysymyksen.
Oli kuitenkin vaikea vaieta aivan äkkiä, vaikka isä näyttikin
kiusaantuneelta, ja niinpä hän sanoi:

»Stefanie täti lienee varsin varakas.»

»Aivan niin», sanoi Ina, »mutta minun luullakseni, päättäen siitä,
miten Anton setä keräsi kirstun pohjalle ollessaan kuvernöörinä, on
hän vielä paljoa rikkaampi kuin Stefanie täti, koska hän oli naimaton
mies, ei hän koskaan pitänyt kutsuja virassa ollessaan: sen minä tiedän
varmasti. Kuvernöörin talo oli kerrassaan raunioina, kun hän poistui
sieltä kahdeksan vuoden kuluttua...»

»Mutta Anton setä on vanha elostelija», sanoi d'Herbourg painokkaasti,
»ja se maksaa rahaa.»

»Ei!» sanoi Harold Dercksz.

Hän sanoi sen tuskallisesti, liikuttaen kättään torjuvasti, mutta
tuskin hän oli lausunut tuon vastaväitteensä, kun hän katui sitä, sillä
Ina kysyi kiihkeänä:

»Eikö tosiaankaan, isä? Mutta tuskinpa Anton sedän elämä sietää
lähempää tutkimista...»

Ja d'Herbourg kysyi:

»Miten hän saattoi elää niin hurjasti maksamatta huvituksistaan?...»

Harold Dercksz koetti kaunistella asiaa, hän sanoi:

»Naiset olivat ihastuneet Antoniin...»

»Naisetko? Sinä kai tarkoitat yöperhosia!»

»Ei, ei!» Harold Dercksz vastusteli, torjuen laihalla vanhalla
kädellään oletuksen luotaan.

»Sh!» sanoi Ina katsoen ympärilleen.

Pojat tulivat huoneeseen.

»Anton sedällä ei ollut koskaan niistä puutetta kolmekymmentä vuotta
sitten!» jatkoi d'Herbourg.

»Ei, ei», vastusteli Harold Dercksz.

Pol, ylioppilas, ja Gus, nuorempi poika, astuivat sisään; ja sitten
ei puhuttu enää rahasta eikä sukulaisista sinä iltana; ja poikien
vuoksi iltatee juotiin hauskan mielialan vallitessa. Totta tosiaan,
Ina oli hyvä äiti ja oli kasvattanut poikansa hyvin: vanhan isoisän
vuoksi he olivat iloisia olematta silti vallattomia, mikä vaikutti
Harold Dercksz'iin aina mieluisasti ja viihtyisästi, ja molemmat
olivat kohteliaita Inan suureksi mielihyväksi, joka saattoi helposti
sanoa, etteivät he olleet perineet sitä ominaisuutta Dercksz'eiltä:
kun isoisä nousi poistuakseen omaan huoneeseensa yläkerrokseen, lensi
Gus ovelle ja avasi sen suurella kunnioituksella. Vanhus nyökkäsi
ystävällisesti tyttärensäpojalle, taputti häntä olalle ja astui
portaita ylös tuumien, että Ina oli hyvä tytär, vaikka hänellä olikin
virheensä. Hän asui kernaasti hänen luonaan. Yksin olisi elämä tuntunut
hänestä kovin yksinäiseltä. Hän piti molemmista noista pojista. He
edustivat nuoruutta, iloisesti ja reippaasti he kulkivat miehuutta
kohti, nuo molemmat nuorukaiset: he eivät olleet, niinkuin kaikki muut,
mitään katoavaa, mitään sellaista, mikä kulki silmien ohi hitaasti ja
uhkaavasti monien, monien vuosien kuluessa...

Tultuaan huoneeseensa Harold Dercksz sytytti kaasun ja vaipui tuoliinsa
tuijottaen eteensä. Elämä kätki joskus helmaansa tapahtumia, kätki
kaikessa hiljaisuudessa kauhistuttavia, koko elämänaikuisia asioita, ja
silloin ne eivät olleet enää yhtä uhkaavia, vaan katosivat, häipyivät
yhä kauemmaksi, joskin hitaasti, kunnes kuolema tuli ja pyyhkäisi ne
kokonaan pois. Mutta ne häipyivät hyvin hitaasti. Hän oli nyt vanha
mies, seitsemänkymmenenkolmen-vuotias, heikko, vanha mies, joka laahasi
perässään vanhaa ruumistaan ja ikävöi hautaan. Miten paljon hän oli
kärsinytkään! Hän ei voinut käsittää, miksikä hänen piti tulla näin
vanhaksi, kun nuo tapahtumat häipyivät niin hitaasti ja äänettömästi,
laahaavin askelin, ikäänkuin nuo vanhat tapahtumat olisivat olleet
haamuja, jotka laahasivat perässään pitkiä huntuja pitkiä, pitkiä
teitä myöten ja ikäänkuin nuo hunnut olisivat kahisuttaneet tielle
karisseita lehtiä. Koko pitkän elämänsä varrella hän oli nähnyt näiden
haamujen kummittelevan, ja usein hän oli pelännyt, että tämä näky
voisi käydä liian rasittavaksi miehen aivoille. Sillä haamut olivat
laahanneet perässään huntuja ja lehdet olivat kahisseet; ei kuitenkaan
koskaan uhkaus ollut mennyt täytäntöön; ei kukaan ollut astunut esiin
puun takaa; tie hänen silmiensä edessä oli pysynyt tyhjänä; se kulki
monessa mutkassa, ja haamut hiipivät hänen ohitseen... Joskus ne
katsoivat taakseen aavemaisin silmin; joskus ne laahautuivat hitaasti
eteenpäin; ne eivät pysähtyneet koskaan. Ne olivat kummitelleet koko
hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ajan, hänen ollessaan Polin ja
Gusin ikäinen; hän oli nähnyt niiden kulkevan ohitseen viettäessään
yksitoikkoista elämää Javassa, kahvinviljelijänä, ja myöhemmin
toimiessaan liikemiehenä, koko avioliittonsa ajan eläessään naisen
rinnalla, joka sattumalta oli tullut hänen elämäntoverikseen;
epäilemättä se oli tapahtunut vain siksi, etteivät hänen ajatuksensa
voineet kiintyä mihinkään muuhun kuin siihen, minkä hän näki kulkevan
silmiensä ohitse... Nyt hän yski, kovaa, kovaa yskää, joka koski
kipeästi rintaan ja vatsaan ja vavisutti hänen vääriä sääriään.

Oi, miten kauan nuo tapahtumat vielä vainoisivat häntä... Ne
kulkivat, kulkivat hänen ohitseen, hitaasti laahustaen... miksikä ne
eivät kulkeneet nopeammin?... Siitä saakka kun hän oli ollut pieni,
kolmentoista-vuotias poika, iloinen, vallaton vekara, joka leikitteli
avojaloin jokirannassa varakuvernöörin talon edustalla, nauttien
hedelmistä, linnuista, eläimistä, koko siitä elämästä, minkä Java
tarjoaa kasvavalle pojalle, joka voi juosta niityillä ja kiivetä
korkeihin, punakukkaisiin puihin; siitä hetkestä saakka — ilma oli
sinä yönä tukehduttavan kuuma, taivas uhkaavien pilvien peitossa,
ja rankkasade virtasi maahan — siitä hetkestä saakka, jolloin hän
näki sen, näki Sen koko kaameudessaan: siitä hetkestä saakka hänen
aivoissaan oli vallinnut sekasorto, ikäänkuin villipeto olisi hyökännyt
lapsen kimppuun ja pitänyt sitä kynsissään... Koko elämänsä ajan hän
oli nähnyt Sen silmiensä edessä kuin haamun, joka oli syntynyt tuona
yönä, hänen maatessaan kuumeisena ja unettomana vuoteellaan, tuona
kuumana, lyijynraskaana yönä, jolloin sateen kyllästämät pilvipurjeet
eivät ottaneet ratketakseen, vaan salpasivat hänen hengityksensä. Oliko
se haamu? Ei. Se oli jotakin todellista... täyttä totta...

       *       *       *       *       *

Yksinäinen _pasangrahan_ [malaijinkielellä kesähuvila] vuoristossa:
hän, isän lemmikki, on yksin siellä vanhempiensa kera, sillä isä on
saanut virkalomaa sairautensa vuoksi. Muut veljet ja sisaret ovat
jääneet kaupunkiin, varakuvernöörin taloon.

Hän ei voi nukkua, vaan huutaa:

»_Baboe_, tule tänne!...»

Hoitaja ei vastaa. Missä hän on? Tavallisesti hän nukkuu pojan oven
ulkopuolella, pienellä matollaan, ja herää heti paikalla.

»_Baboe, baboe_, tule tänne!»

Poika tulee kärsimättömäksi; hän on jo suuri poika, mutta häntä
pelottaa, sillä hänkin sairastaa lievää kuumetta, samoinkuin isä, ja yö
on kovin tukehuttava, ikäänkuin maanjäristys olisi tulossa.

»_Baboe!_...»

Hän ei ole siellä.

Poika kömpii ylös ja sotkeutuu sääskiharsoon, jota hän kuumeisessa
kauhussaan ei saa avatuksi. Vähitellen hän vapautuu harsolaskoksista
ja aikoo jälleen huutaa _baboe'a_... mutta hän kuuleekin ääniä,
kuiskailua takaverannalta... Veri jähmettyy hänen ruumiissaan: hän
ajattelee varkaita, rosvoja ja häntä pelottaa hirveästi... Ei, he eivät
puhu javankieltä: he eivät ole rosvoja. He puhuvat hollanninkieltä ja
pistävät malaijilaisia sanoja väliin; ja sitten hän tuntee _baboe'n_
äänen. Ja hän yrittää huutaa pelosta, mutta pelko estää häntä sitä
tekemästä... Mitä he tekevät, mitä on tapahtunut? Poika on hiessä,
häntä paleltaa... Hän kuulee äitinsä äänen: nyt hän tuntee myös herra
Emilen, herra Takman, sihteerin äänen, joka käy usein heidän luonaan
kaupungissa... Oi, mitä he tekevät ulkona, pimeässä?... Aluksi häntä
pelotti, mutta nyt hän on jääkylmä ruumiiltaan ja vapisee, ei hän tiedä
itsekään miksi... Mitähän on tapahtunut? Mitä äiti ja herra Takma ja
Ma-Boeten tekevät keskellä yötä?... Uteliaisuus voittaa hänen pelkonsa.
Hän on aivan hiljaa, vain hampaat kalisevat suussa; hän avaa huoneensa
oven, hyvin varovasti, jotta se ei narisisi. Keskiveranda on pimeä,
takaveranda on pimeä...

»Sh, _baboe_, voi hyvä Jumala, sh!... Hiljaa, hiljaa... Jos nuori herra
kuulee!...»

»Hän nukkuu, rouva...»

»Jos palvelija kuulee!...»

»Hän nukkuu, rouva...»

»Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, jos hän herää!... Voi, _baboe, baboe_,
mitä me teemme?...»

»Ole rauhallinen, Ottilie, ole rauhallinen!...»

»Muuta neuvoa ei ole, rouva: viedään jokeen, jokeen!...»

»Voi hyvä Jumala, voi hyvä Jumala, ei, ei, _ei_ jokeen!»

»Ole rauhallinen, Ottilie!»

»Voi hyvä Jumala, ei jokeen!»

»Ei ole muuta neuvoa, Ottilie! Ole rauhallinen, ole rauhallinen!
Ole ääneti, sanon minä! Tahdotko, että joudumme molemmat kiinni...
murhasta?»

»Minäkö? Murhasinko minä hänet?»

»_Minä_ en voinut olla sitä tekemättä! Se tapahtui itsepuolustuksesta!
_Sinä_ vihasit häntä, enkä _minä_, Ottilie. Mutta sinä teit sen yhdessä
minun kanssani.»

»Voi, hyvä Jumala, ei, ei!»

»Älä koeta vapautua syyllisyydestä!»

»Ei, ei, ei!»

»Sinä riipuit hänen päällään...»

»Niin, ei...»

»Kun minä riistin tikarin häneltä!»

»Niin... niin...»

»Sh, rouva, sh!»

»Voi hyvä Jumala, voi hyvä Jumala, salamoi!... Voi, kuinka kova
jyrähdys, hirveä jyrähdys!»

Vuorista vastaa kaiku yhä uudestaan ja uudestaan. Rankkasade virtaa
maahan, ikäänkuin pilvet olisivat revenneet...

Poika kuulee äitinsä huutavan.

»Hiljaa, Ottilie, hiljaa!»

»En kestä tätä kauemmin, minä pyörryn!»

»Ole rauhallinen! Pidä kiinni hänen jalastaan. _Baboe_, tarttukaa
toiseen jalkaan!»

»Lattialla on verta...»

»Pyyhkikää pois.»

»Heti, rouva, voi, heti!... Ensin jokirantaan...»

»Voi, hyvä Jumala, voi hyvä Jumala!»

Pojan hampaat kalisevat ja silmät pullistuvat ja sydän tykyttää
kuumeesta. Hän on kuolemaan saakka kauhistunut, mutta hän tahtoo
sittenkin nähdä. Lapsellisessa uteliaisuudessaan hän haluaa nähdä
sen kauheuden, jota hän ei ymmärrä. Hiljaa, paljain jaloin, hän
hiipii pimeän verannan läpi. Ja yön himmeässä valossa hän näkee!
Hän näkee Sen! Kaamea salamanisku; ukkosen jyrinä, ikäänkuin vuoret
sortuisivat... ja hän on nähnyt Sen! Nyt hän näkee enää vain
epäselvästi, saattueen, joka kantaa jotakin... jotain, jota äiti,
herra Emile ja Ma-Boeten kantavat. Viattomuudessaan hän ei käsitä,
mitä he kantavat. Viattomuudessaan hän ajattelee vain kauheita asioita
ja kamalia ihmisiä, rosvoja ja aarteita, satukirjojensa salaisia
tapahtumia... _Ketä_ he kantavat puutarhan läpi? Eikö isä voi kuulla
heitä? Eikö hän herää? Nukkuuko hän niin sikeästi?

Nyt poika ei kuule enää ääniä... Nyt he ovat kadonneet puutarhaan...
Kuuleeko palvelija?... Ei, kaikki on hiljaista; kaikki on kadonnut
pimeyteen ja sateeseen; hän ei näe muuta kuin sadetta, joka virtana
vuotaa maahan, hirveästi piiskaten. Tuo kova sade estää isää ja
palvelijaa kuulemasta mitään... Taivas on haljennut ja sade virtaa kuin
saavista kaataen... Hän värisee kylmästä ja kuumeesta. Ja äkkiä hän
tuntee pienen jalkansa alla jotain lämpimää ja pehmeää... Se on verta,
tahmeaa verta...

Hän ei uskalla liikahtaa eteenpäin eikä taaksepäin. Hän seisoo
hampaitten kalistessa suussa ja sateen rapistessa hänen ympärillään...
Mutta hänen täytyy herättää isä, paeta hänen turviinsa, piiloutua
hänen syliinsä, itkeä ja itkeä pelosta!... Hän hiipii takaisin
keskiverannalle. Hän näkee äidin huoneen oven avoinna: pieni lamppu
siellä lekottaa hämärästi. Taaskin hän tuntee jotakin pehmeää ja
lämmintä jalkansa alla ja häntä kauhistaa tuo inhottava sotku, hyytynyt
veri, jota on kaikkialla matolla. Mutta hän tahtoo ottaa tuon pienen
lampun ja mennä isän huoneeseen, aina verannan toiseen päähän. Niinpä
hän menee, ottaa lampun käteensä ja näkee, että äidin vuode on aivan
sekaisin, tyynyt heitettyinä lattialle... Nyt hän näkee lattiallakin
punaista, joka on jo muuttunut melkein mustaksi, ja hän joutuu kauhun
valtaan, häntä viluttaa ja hän väistyy lamppu kädessä syrjään, jotta
hän ei tallaisi tikaria, kaunista lahja-asetta, jonka isä vasta
edellisenä päivänä oli saanut prinssiltä! Siinä se makaa... ja sen terä
on punainen! Nyt kaikki muuttuu punaiseksi hänen lapsensilmissään,
oi, veranda liikkuvine varjoineen on hirveän punainen, ja sen poikki
hän, niin pieni kuin hän onkin, kulkee pelokkaana, kuumeisena, lamppu
kädessä: ehkäpä hän vain uneksii!... Isän huoneeseen:

»Isä, oi, isä, oi isä!»

Hän änkyttää peloissaan, sillä hän on aivan poissa suunniltaan, kun isä
ei ole hänen luonaan.

Hän avaa isän huoneen oven:

»Isä, oi, isä, oi, isä!»

Hän astuu lamppuineen vuoteen luo. Isä on maannut vuoteessa, vaan ei
ole siinä enää. Missä hän on?... Ja äkkiä kaikki selviää hänen lapsen
aivoissaan. Hän näkee tuon kauhean, näkee sen hirveänä, inhottavana,
verenpunaisena, aavemaisena näkynä. Isän he kantoivat puutarhan
läpi rankkasateessa jokirantaan! Äiti ja herra Emile ja Ma-Boeten
kantoivat isää... isää! Hän on yksin koko talossa... isä on kuollut,
ja he kantavat häntä jokirantaan... Hän näki Sen... Hän tulee aina
näkemään Sen... Hän ei tiedä miksi — hän on äkkiä tullut monta vuotta
vanhemmaksi — mutta hän sulkee isän oven, palaa takaisin, asettaa äidin
lampun paikoilleen ja menee huoneeseensa. Hän vapisee pimeässä, hänen
hampaansa kalisevat ja hänen silmänsä tuijottavat hänen päästään. Mutta
hän pesee jalkansa pimeässä ja heittää käsiliinan likavaatekoriin. Hän
hiipii vuoteeseen, vetää sääskiverkon eteen ja peitteen korviinsa. Ja
hän makaa väristen kuumeesta. Rautavuode hänen allaan tärisee samassa
tahdissa. Hän on yksin huvilassa ja hän on nähnyt tuon kauhean: ensin
kun se todellakin läksi liikkeelle, sitten uudelleen salaman valossa ja
ukkosen jyristessä. Hän makaa ja vapisee... Miten kauan sitä kestää?
Miten kauan sitä kestää?... Puolen tuntia, kolmeneljännestä... Hän
kuulee _baboe'n_ palaavan ja äidin valittavan, nyyhkyttävän, huokaavan
ja Ma-Boetenin mutisevan:

»Sh, rouva, sh!...»

»Varmaankin meidät on nähty!...»

»Ei, täällä ei ollut ketään... Ajatelkaa Harold herraa, rouva!...»

Kaikki hiljenee...

On kuoleman hiljaista...

Poika makaa kuumeessa; ja kaiken yötä hänen silmänsä tuijottavat
pimeyteen ja hän näkee Sen...

Siitä saakka Se on kummitellut; ja hänestä on tullut vanha mies...

Seuraavana päivänä isän ruumis löydetään suurten kivien välistä joesta.
Arvaillaan, että joku mustasukkaisuudesta olisi murhan tehnyt. Mutta
tohtori Roelofsz väittää, että haavan on aiheuttanut vain terävä kivi,
jolle Dercksz yritti kiivetä hukkuessansa... Turha uskoa alkuasukkaiden
huhuja. Murhasta ei voi olla puhettakaan... Ja lainvalvoja antaa
seuraavan ilmoituksen: »Varakuvernööri Dercksz — oleskellessaan
satunnaisesti huvilassaan, oli lähtenyt yöllä hengittämään raitista
ilmaa hän kuumeensa ja tukehduttavan ilman vuoksi ei saanut
nukutuksi... Palvelija kuuli hänen liikkuvan... ja ihmetteli suuresti,
sillä satoi kaatamalla... Mutta herra ei ollut siten ensi kertaa
lähtenyt yöllä unettomuutensa vuoksi... Hän eksyi metsään tieltä; ja
joki oli tulvillaan... Hän ei voinut suurten kivien keskellä... Hän
hukkui myrskyisenä yönä... Alkuasukkaat löysivät hänen ruumiinsa jonkun
matkan päästä huvilasta. Rouva Dercksz, herätessään aamulla, oli kovin
levoton, kun hän ei löytänyt miestään hänen huoneestaan...»

       *       *       *       *       *

Harold Dercksz istui ja tuijotti eteensä. Hiljaisessa, hämärässä
työhuoneessaan hän näki Sen kulkevan silmiensä ohitse, mutta laahaten
ja hitaasti... Eikä hän huomannut, että ovi avautui ja hänen
tyttärensä, Ina, astui sisään.

»Isä...»

Vanhus ei vastannut.

»Isä! Isä...»

Hän hätkähti.

»Tulin sanomaan hyvää yötä... Mitä sinä ajattelit niin kiihkeästi, isä?»

Harold Dercksz siveli kädellään otsaansa:

»En mitään, rakkaani, asioita... vanhoja asioita...»

Hän näki ne edessään: siinä ne kulkivat laahaten pitkiä aavemaisia
huntuja perässään kahisevia lehtiä pitkin... uhkasiko mikään puiden
takaa tuolla loputtomalla tiellä?...

»Vanhoja asioita?... Oi, isä, ne ovat olleita ja menneitä!... _Minä_ en
koskaan ajattele vanhoja asioita: kuluva hetkikin on kylliksi vaikea
ihmisille, joilla ei ole rahaa...»

Ina suuteli häntä toivottaen hyvää yötä... Ei, vanhat asiat... ne eivät
vielä kuulu menneisyyteen... Ne häipyvät ja katoavat... mutta kovin
hitaasti!




KAHDEKSAS LUKU.


Lot Pauws istui huoneessaan kirjoittaen, kun hän kuuli alakerrasta
äitinsä ja tämän miehen, Steynin ääni. Ottilie äidin ääni kuului
kimakalta, yhä kiihtyvämmän äkäiseltä, ja Steynin levollinen,
välinpitämätön basso-ääni jyrähteli lyhyin, katkonaisin lausein,
ärsyttäen äitiä, kunnes hän alkoi änkyttää ja miltei tukehtui
läähätykseensä.

Lot laski pois kynänsä huokaisten ja läksi alas. Hän näki vanhan
palvelijattaren kuuntelevan keittiön ovella, mutta tämä katosi
kuullessaan Lot'n askeleet portaissa.

Lot astui huoneeseen:

»Mikä on hätänä?»

»Mikäkö hätänä? Mikäkö hätänä? Minä kerron sinulle, mikä on hätänä:
olin hullu mennessäni naimisiin, olin hullu jättäessäni omaisuuteni
mieheni huostaan. Jollen olisi tehnyt sitä, niin minulla olisi vapaat
kädet! Eivätkö he ole lapsiani, omia lapsiani? Jos he tarvitsevat
rahaa, niin enkö saa lähettää sitä heille? Pitääkö heidän kuolla
nälkään, sillä aikaa kuin hän... kuin hän...»

Ottilie osoitti Steynia.

»No, mitä?» sanoi Steyn haastaen hänet taisteluun.

»Sillä aikaa kuin hän tuhlaa rahani naisille, aina vain huonoille
naisilleen...»

»Kuulehan, äiti!»

»Niin, mutta se on totta!»

»Hiljaa, äiti, häpeä toki: älä puhu tuolla tavalla! Mikä tähän on
syynä, Steyn?»

»Äiti sai kirjeen Lontoosta.»

»Trevelleyltäkö?»

»Hughilta. Hän pyytää rahaa.»

»Enkö minä saa lähettää rahaa pojalleni, jos haluan?» huusi äiti
Lot'lle. »Eikö Hugh ole minun lapseni, eikö hän ole minun poikani?
Se on jo kylliksi paha, ettette salli minun usein nähdä heitä, mutta
pitääkö minun sen vuoksi katkaista välini heidän kanssaan? Jos Hugh
on ilman paikkaa tällä hetkellä niin enkö minä saa lähettää hänelle
hiukan rahaa? Eivätkö ne ole minun rahojani? Steynillä on omat rahansa,
eläkkeensä. En minä pyydä hänen rahojansa!»

»Kuulehan, Lot», sanoi Steyn. »Äiti saa tietenkin tehdä niinkuin
haluaa. Mutta meillähän on töin tuskin kylliksi jokapäiväisiin
tarpeihimme. Jos äiti lähettää viisikymmentä puntaa Hughille niin en
tiedä, miten tulemme toimeen. Siinä kaikki; mutta muuten en välitä
siitä, mitä äiti sanoo.»

»Sinä tuhlaat rahojani huonoille naisillesi, sillä sinä olet itse huono
ja olet sitä aina ollut!»

»Äiti, lopeta jo! Ja ole rauhallinen. Minä en siedä riitaa ja
haukkumisia. Ole rauhallinen. Ole rauhallinen, äiti. Näytä minulle
Hughin kirje.»

»En, en minä anna sinunkaan sitä lukea. Mitä sinä kuvittelet
mielessäsi? Minun ei tarvitse tehdä tiliä teoistani pojalleni! Pidätkö
sinä yhtä tuon kelvottoman kanssa äitiäsi vastaan? Te tahtoisitte
kumpikin, että rikkoisin välini omien lasteni kanssa, oman lihani ja
vereni, omien armaitteni kanssa vain siksi, että te sitä haluatte!
Milloin minä näen heitä? Milloin? Sano minulle, milloin? Maryä, Johnia
ja Hughia: milloin minä näen Hughin? Vaikka olisinkin erehtynyt heidän
isänsä suhteen, niin eivätkö he silti ole minun lapsiani, omiani yhtä
hyvin kuin sinä ja Ottilie? En minä voi sallia poikani nähdä nälkää!»

»Minä tiedän vallan hyvin, että Hugh käyttää väärin sinun hyvyyttäsi,
sinun heikkouttasi... puhumattakaan molemmista toisista.»

»Se on oikein, älä puhu heistä! Riko välisi veljiesi ja sisariesi
kanssa! Ajattele vaan, ettei maailmassa ole ketään muuta kuin sinä
yksin, ja ettei äidilläsi ole ketään muuta kuin sinut; ja mene
naimisiin ja jätä äitisi yksin tuon alhaisen miehen kanssa, joka
lähtee salaa öisin ulos naistensa luo! Siksi, että hän on vielä nuori!
Siksi, että hän on nuori ja hänen vaimonsa vanha! Mutta jos hän menee
naikkostensa luo, ja sinä menet naimisiin, niin lupaan, etten jää yksin
tähän taloon, vaan lähden Hughin luo. Oma rakas poikani, oma kultaseni:
milloin saan nähdä hänet? Milloin saan nähdä hänet? En ole nähnyt häntä
kokonaiseen vuoteen!»

»Äiti, koetahan olla tyyni, äläkä huuda tuolla tavalla. Puhu
rauhallisesti. Sinä väsytät minua niin kauheasti huutamisellasi ja
riitelemiselläsi ja sättimiselläsi: en kestä sellaista... En pyydä
sinua näyttämään minulle Hughin kirjettä. Mutta Steyn on oikeassa;
ja sen verran kuin tunnen nykyistä taloudellista asemaamme, olisi
hulluutta lähettää kuusisataa guldenia Hughille, jolla ei koskaan ole
muuta kuin epävarmoja 'toimia' Cityssä. Sinä et voi sitä tehdä.»

»Voin kyllä, itsekäs lurjus! Mitä sinä tiedät äitisi raha-asioista?
Minulla on aina rahaa, milloin vain tarvitsen!»

»Niin, tiedän kyllä: sinä kadotat rahaa ja löydät jälleen
lipastostasi...»

»Ja vaikken tällä kertaa löydäkään rahaa lipastostani ja jos Steyn
lukitsee rahat, niin menen pankkiin ja pyydän sieltä, eivätkä he
minulta kiellä. Ja minä lähetän rahat pankin kautta. Katsokaa vain,
minä _voin_ sen tehdä, senkin itarat, itsekkäät lurjukset! Minä panen
hatun päähäni ja lähden. Lähden aivan heti, menen pankkiin; ja Hugh...
Hugh saa rahat huomenna tai ylihuomenna. Tekisin sen sinun tähtesi,
Lot, tai Ottilien; ja teen sen nyt Hughin tähden. Olen hänen äitinsä,
ja teen sen: teen sen, teen sen, ja sillä hyvä!»

Ottilie änkytti vihasta; ja sen johdosta että Lot oli puolustanut
Steyniä ja Steyn välitti enemmän Lot'sta kuin hänestä, iski
mustasukkaisuuden oas hänen sydämeensä ja tuotti hänelle niin suurta
tuskaa, ettei hän enää tiennyt, mitä hän sanoi ja olisi halunnut lyödä
Lot'ta korvalle ja... vaikkapa murhata Steynin. Ja hän hyökkäsi ulos
huoneesta kalpeana vihasta, kompastuen huonekaluihin, paiskaten oven
jäljessään kiinni ja kiiruhtaen portaita ylös. Hän olisi voinut vaikka
itkeä tuskasta... Steyn ja Lot kuulivat hänen liikkuvan ja tömistävän
yläpuolellaan, pukevan ylleen ja puhuvan itsekseen, toruen, toruen,
toruen.

Steynin kovat piirteet, jotka olivat karkeat, mutta kauniit parran
ympäröiminä, sulivat äkkiä, ilmeen vaihtuessa tuskalliseksi.

»Lot, rakas poikani», sanoi hän, »tällaista olen saanut kestää lähes
kaksikymmentä vuotta.»

»No niin, Steyn!»

»Lähes kaksikymmentä vuotta. Huutoa, riitaa ja kiistaa... Hän on sinun
äitisi. Ei puhuta siitä sen enempää.»

»Steyn, hän on äitini ja minä rakastan häntä kaikesta huolimatta; mutta
käsitän kyllä, miten sinä siitä kärsit.»

»Kärsin? Enpä tiedä. Ihminen tylsistyy. Mutta joskus ajattelen, että
olen heittänyt hukkaan elämäni mitä surkeimmalla tavalla. Ja kellä
siitä on hyötyä? Ei edes _hänellä_.»

»Koeta kohdella häntä kuin lasta, kuumaveristä, hemmoteltua lasta.
Ole ystävällinen hänelle, vaikkapa vain kerrankin. Puhu hänelle
ystävällisesti, hyväile häntä: sitä hän kaipaa. Hän on nainen, joka
elää hyväilyistä. Äiti raukka: en tiedä ketään, joka kaipaisi hyväilyjä
niinkuin hän. Joskus hän nojautuu minuun, kun hyväilen häntä. Silloin
hän on onnellinen. Jos suutelen häntä, on hän onnellinen. Jos sanon,
että hänellä on pehmeä iho, on hän onnellinen. Hän on lapsi. Koeta
nähdä häntä siinä valossa; ja ole hyvä hänelle, vaikkapa vain jonkun
kerran.»

»En voi sitä enää. Olin hullaantunut häneen, silmittömästi rakastunut
kerran. Jollei hän aina olisi riidellyt ja käyttäytynyt niin
järjettömästi, niin voisimme vieläkin elää kaikessa ystävyydessä.
Vaikka hän onkin minua vanhempi, niin olisimme sittenkin tulleet
toimeen. Mutta hän on mahdoton. Sinä näet sen yhtä hyvin kuin minäkin.
Meillä ei ole rahaa: ja koska hän ei tällä kertaa löydä rahaa
lipastostaan, niin hän menee aivan yksinkertaisesti pankkiin hakemaan
ja lähettää Hughille. Nuo Trevelleyn kirjeet ovat syynä näihin aika
ajottain puhkeaviin kohtauksiin. He iskevät hänen suontaan kukin
vuorotellen; mutta ruminta koko jutussa on se, että isä on kaiken
takana.»

»Onko se aivan varma?»

»On. Trevelley on aina sen takana. Hän yllyttää lapsia. Me joudumme
velkaan Trevelleyn tähden... _Lot_, olen usein ajatellut eroa. En
tahtoisi sitä tehdä, koska äiti on jo kahdesti eronnut. Mutta tuumin
joskus, enköhän vain hukkaa elämääni turhan takia? Mitä iloa hänellä on
minusta tai minulla hänestä? Me pysymme yhdessä aivan turhan tähden,
seikkojen vuoksi, jotka aikoja ovat kadonneet, intohimon tähden, joka
on kuollut: mielettömän, järjettömän sokeuden vuoksi, joka ei ollut
rakkautta, ainoastaan himoa... Aikoja sitten menneiden seikkojen vuoksi
olen hukannut elämäni, päivän toisensa jälkeen, kaksikymmentä vuotta.
Minä olen aivan tavallinen mies, mutta iloitsin ennen elämästä ja
työstäni... nyt inhoan kaikkea ja hukkaan turhaan elämäni toisen päivän
toisensa jälkeen... Sellaisen vuoksi, joka aikoja sitten on kadonnut...»

»Steyn, minä panen arvoa siihen, mitä sinä teet. Ja sinä teet sen vain
äidin vuoksi. Mutta, tiedäthän, olen usein sanonut sinulle, käy omia
teitäsi. Turhat uhraukset eivät ole minusta minkään arvoisia. Jos
luulet löytäväsi vielä jotain elämästä eroamalla äidistä, niin tee se.»

Mutta Steyn näytti vaipuneen taas välinpitämättömyyteensä:

»Ei, poikaseni, mikä kerran on mennyt hukkaan, on mennyt hukkaan.
Kaksikymmentä vuotta kuluttaa miehen tarmon loppuun, niin ettei hän
voi rakentaa uudestaan elämäänsä. Minusta tuntui yhteen aikaan, etten
voinut hyljätä äitiä, kun hän oli jäänyt aivan yksin, en ehkä kokonaan
ollut siihen syypää, mutta sittenkin, suuressa määrin. Jos jättäisin
hänet nyt, kun hän on vanha, olisin todellakin kelmi mies: en voi sitä
tehdä. En pidä tätä tekoani vain turhanpäiväisenä uhrauksena, vaan se
on asia, jolle en mahda mitään. En tahdo saattaa elämääni helvetiksi.
Kuljen omia teitäni, kun mieleni tekee, vaikka äiti liioitteleekin, kun
hän olettaa, että käyn öisin naisten luona.»

»Äiti on tietenkin mustasukkainen, hän on yhä vieläkin mustasukkainen
sinun tähtesi.»

»Ja hän on mustasukkainen sinun tähtesi. Hän on onneton nainen; ja mitä
vanhemmaksi hän tulee, sitä onnettomammaksi. Hän on niitä ihmisiä,
joiden ei koskaan pitäisi vanhentua... Tulehan tänne, Jack, lähdetään
jaloittelemaan... Mutta, Lot, jos äiti jatkaa tähän suuntaan, niin
hänen omaisuutensa on asetettava holhouksen alaiseksi. Muuta ei voida
tehdä.»

Lot hätkähti: hän kuvaili mielessään äitiä holhouksen alaisena; ja
sittenkin Steyn oli oikeassa. Parasta oli keskustella äidin kanssa
kaikessa hiljaisuudessa. Tällä hetkellä ei voinut mitään tehdä: äiti
oli vihoissaan, hän käyttäytyi kuin hullu ja lähettäisi varmaankin
Hughille viisikymmentä puntaa.

Lot palasi huoneeseensa ja koetti tarttua työhönsä. Hän kirjoitti
kirjoitelmaa _Taiteesta_, näyttäen toteen, että taide oli huvitusta
ja taiteilija hauskuuttaja. Hän ei tiennyt, uskoiko hän itse kaikkeen
siihen mitä hän sanoi, mutta se ei merkinnyt mitään eikä ollut tärkeää.
Tuo aihe riitti täyttämään muutamia loistavia sivuja, kirjoitettuna
koko hänen tyylitaituruudellaan; ja se herättäisi ihmisten huomiota,
sitä luettaisiin: toiselta puolelta sitä paheksuttaisiin, toiselta
sille hymyiltäisiin, koska siinä todellakin oli koko joukon totta
ja Charles Pauws saattoi olla oikeassa väitteissänsä. Hän muovaili
kernaasti lauseensa kauniista sanoista, niin että ne loistavuutensa
nojalla tekivät vakuuttavan vaikutuksen... Mutta kesken kirjoitustaan
hän ajatteli äiti raukkaa ja huomasi varsin pian, että hänen oli
mahdoton jatkaa. Hänen oli sääli äitiä. Hän ymmärsi Steyniä, mutta
sääli äitiä... Hän nousi ja kulki edestakaisin huoneessaan, joka
oli täynnä muistoja Italiasta: pari pronssia, useita valokuvia
italialaisten mestarien teoksista. Kiltti mies, tuo Steyn, kun salli
hänen asua tässä huoneessa, joka oli äidin huoneen vieressä, ja itse
siirtyi ylimpään kerrokseen. Mutta hänen oli kovin sääli äitiä,
joka oli suuri lapsi. Hän oli aina ollut lapsi: hän ei voinut sille
mitään, hän oli ja pysyi aina lapsena. Hän oli ollut niin ihmeen
kaunis ja viehättävä: pieni nukke aina; ja Lot muisti, ollessaan
jo seitsemäntoista-vuotias poika, kuinka ihastuttavalta äiti usein
näytti: niin nuorelta, niin ihmeellisen nuorelta kauniine pikku
kasvoineen, lapsekkaine silmineen ja sopusuhtaisine, täyteläisine
vartaloineen. Äiti oli silloin kolmenkymmenenkahdeksan, eikä hänessä
ollut vähintäkään vanhuuden merkkiä; hän oli kaunis nainen, kauneutensa
täydessä kukoistuksessa. Lot'n ei tarvinnut katsella äidin valokuvia
noilta ajoilta; hän muisti hänet sellaisena; hän muisti hänen
näyttäneen aivan nuorelta tytöltä avokaulaisessa, kermanvalkoisessa
pitsipuvussa, jota hän ei edes viitsinyt pukea huolellisesti jälleen,
sillä missä puvussa hyvänsä hän oli kaunis, niin sanomattoman kaunis;
hän muisti hänet ruskeassa verkaviitassa, joka oli reunustettu
astrakaanipäärmeillä, pieni astrakaanihattu kiharaisessa päässään,
luistellen hänen kanssaan jäällä niin kevyesti ja sulavasti, että
ihmiset luulivat häntä hänen sisarekseen. Äiti raukka, hän oli nyt
tullut vanhaksi! Ja sittenkin hän oli yhä sievä, mutta vanhaksi hän
oli tullut; eikä hän kyennyt mihinkään — Lot oli aivan varma siitä —
hän ei kyennyt mihinkään muuhun kuin rakastamaan. Hänellä oli viisi
lasta, mutta hän ei ollut äiti: Lot nauroi ja pudisti päätään tälle
ajatukselle. Lot oli kasvattanut itse itsensä; Ottilie oli varsin
varhain päässyt selville suuresta kyvystään ja kauniista äänestään
ja oli myöskin itse kasvattanut itsensä; Trevelleyt olivat saaneet
juosta melkein kuin villit... Ei, äiti ei ollut mikään äiti, hän ei
ollut mikään koti-ihminen, hän ei ollut myöskään maailmannainen: hän
ei kyennyt mihinkään muuhun kuin rakastamaan. Hän tarvitsi rakkautta;
ja kaikkein eniten hän tarvitsi hyväilyjä aivankuin lapsi. Ei kukaan
hyväillyt häntä niinkuin Lot, sillä hän tiesi että äiti oli aivan
hullaantunut hyväilyihin. Hän oli kerran sanonut Lot'lle, osoittaen
hänen velipuolensa, Hugh Trevelleyn, kauniin, kaksikymmen-vuotiaan
nuorukaisen, valokuvaa:

»Lot, siitä on kahdeksan kuukautta, kun viimeksi sain suudella häntä!»

Ja Lot oli nähnyt äidin kasvoilla ilmeen, ikäänkuin hän olisi ikävöinyt
Hughin suudelmaa, vaikka tämä joskus kohteli häntä kovin ynseästi ja
ylimielisesti. Tietysti, olihan sekin äidillinen tunne hänessä, mutta
ehkäpä hän sittenkin pikemmin vain kaipasi tämän nuorukaisen hyväilyjä,
joka oli hänen poikansa.

Ja hänetkö he tahtoisivat asettaa holhouksen alaiseksi? Ehkäpä
se olisi välttämätöntä! Mutta se olisi kauheaa: tuo äiti kulta!
Mutta hän oli niin typerä joskus! Niin järjetön! Täysi lapsi niin
vanha kuin hän olikin!... Oi, se oli hirveää, kun vanhenemistaan
vanhentui ja kuitenkin pysyi samana kuin ennenkin! Miten vähän elämä
opetti ihmiselle! Miten vähän se kehitti häntä! Se jättää hänet
sellaiseksi kuin hän on, tuskin hioo pois edes teräviä ja viehättäviä
epätasaisuuksia!... Äiti parka, hänen elämässään ei ollut enää mitään
muuta kuin menneisyyttä... ja etenkin rakkautta!... Stefanie täti puhui
hysteriasta; perheessä oli runsaasti aistillista intohimoa; mutta se ei
tullut Dercksz'eistä, niinkuin Stefanie täti oletti: se tuli isoäidistä
itsestään. Hän oli aina kuullut sanottavan, että isoäiti, samoinkuin
äitikin, oli intohimoinen nainen. Ihmiset kertoivat kaikenlaisista
seikkailuista, joita hänellä oli ollut Intiassa ennenkuin hän kohtasi
Takman. Heidän perhettään vainosi jonkunmoinen kirous, onnettomien
avioliittojen kirous. Isoäidin molemmat avioliitot olivat olleet
onnettomat: kenraali de Laders oli kaikesta päättäen ollut raaka mies,
niin suuresti kuin Stefanie täti puolustikin isäänsä. Ja avioliitossaan
isoisä Dercksz'in kanssa isoäiti oli ollut erikoisen onneton:
seikkailut kohdistuivat juuri tähän aikaan. Isoisä Dercksz oli hukkunut
putoamalla tulvillaan olevaan jokeen Tegal-vuoristossa, missä he olivat
asuneet kesähuvilassaan. Lot muisti, miten paljon tästä tapauksesta
oli puhuttu, miten itsepäisiä huhut olivat olleet vuosikausia. Siitä
oli nyt kuusikymmentä vuotta, ja väitettiin, että isoisä Dercksz olisi
liehakoinut erästä sikäläistä naista ja että eräs javalainen olisi
mustasukkaisuudesta tappanut hänet. Se oli vain turhaa puhetta: tohtori
Roelofsz sanoi, että se oli turhaa puhetta... Onnettomien avioliittojen
kirous... Anton eno ei ollut koskaan ollut naimisissa; mutta hänessä
intohimon suoni oli kehittynyt hysteeriseksi kuohuksi... Harold eno,
ystävällinen, mutta omituinen mies, oli ollut onneton aatelisneitinsä
kanssa, joka oli liian hollantilainen intialaiselle kahvinviljelijälle.
Daan eno, Intiassa — he olivat parhaillaan matkalla Hollantiin — ei
ulkonaisesti tehnyt onnettoman vaikutusta liiaksikin intialaisen
vaimonsa, Floor tädin rinnalla: he olivat nyt vanhat ja vakavat ja
hiljaiset, mutta oli aika, jolloin tuo onneton suoni oli puhjennut ilmi
heissäkin, kehittyen tädissä — hän oli syntyään Dillenhof, isoäidin
sukulainen — voimakkaaksi kuohuksi. No niin, tuo kaikki oli jo ollutta
ja mennyttä: he olivat nyt vanhoja... Täti Thérèse van der Staff oli
kääntynyt katolilaiseksi onnettoman avioliittonsa jälkeen; väitettiin,
että hänen poikansa Theo ei ollut hänen miehensä lapsi... Ja Lot'n oma
äiti raukka oli ollut kolmasti naimisissa ja kolme kertaa onneton!

Lot ei ollut koskaan ajatellut tätä asiaa tällä tavalla, sukupolvien
valossa, mutta tehdessään nyt sitä tuntui se kamalalta, se oli
jonkunmoista tarrautumista kiinni yhteiskunnalliseen lakiin —
avioliittoon — mikä ei sopinut yhdellekään näistä luonnonlaaduista.
Mutta, miksikä he olivat menneet naimisiin? He olivat kaikki nyt
vanhoja ihmisiä, mutta... mutta jos he nyt olisivat olleet nuoria,
uudenaikaisine mielipiteineen, niin tokkopa he olisivat menneet
naimisiin? Olisivatko he menneet naimisiin? Heidän verensä, joka
useasti oli kiihtynyt hysteeriseen pisteeseen saakka, ei olisi
koskaan sietänyt sellaista pakkoa. He olivat löytäneet intohimolleen
hetkellisen vastineen, sillä ei yksikään heistä — lukuunottamatta ehkä
Harold enoa — ollut mennyt naimisiin muusta syystä kuin tyydyttääkseen
intohimojaan, mutta niin pian kuin he joutuivat avioliiton painon
alle, he tunsivat kohtalonsa; yhteiskunnallinen laki, jota he aina
olivat kunnioittaneet vaistomaisesti, sen enempää aprikoimatta, ei
soveltunut heille lainkaan; he tunsivat avioliiton ja onnettomuuden
kirouksen, joka vainosi heidän perhettään. .. Entäs hän itse, miksikä
hän aikoi naimisiin? Lot teki itselleen nyt aivan vakavissaan tämän
saman kysymyksen, jonka hän aikaisemmin oli leikillään tehnyt
äidilleen. Miksi hän aikoi naimisiin? Soveltuiko hän avioliittoon?
Eikö hän tuntenut itseään liiankin hyvin? Niin kyynillinen kuin hän
oli itsensä suhteen, hän näki itsensä sellaisena kuin hän oli ja tunsi
täydellisesti oman itsekkäisyytensä. Hän tiesi, miten turhamainen hän
oli sekä ulkonaisen olentonsa että kirjallisen tyylinsä suhteen... Hän
hymyili: hän ei ollut mikään huono mies, oli niitä huonompiakin kuin
hän; mutta, taivainen taatto, miksikä hän aikoi naimisiin? Miksi hän
oli kosinut Ellyä?... Ja sittenkin hän oli onnellinen; ja nyt, kun
hän vakavissaan kysyi itseltään, miksikä hän aikoi mennä naimisiin,
hän tunsi olevansa rakastunut Ellyyn, ehkäpä enemmän kuin hän itse
aavistikaan. Mutta — tuo ajatus ei antanut hänelle rauhaa — miksikä
mennä naimisiin? Voisiko _hän_ pelastua perheensä kirouksesta? Eikö
Ottilie Nizzassa ollut oikeassa, joka kieltäytyi menemästä naimisiin
ja eli vapaassa avioliitossa italialaisen upseerinsa kanssa — itse
hän oli kirjoittanut siitä Lot'lle — kunnes he eivät enää rakastaisi
toisiaan? Oliko suoni jatkunut hänessä vai... oliko hän oikeassa ja
Lot väärässä? Oliko Ottilie, hänen sisarensa, nainen, voimakkaampi
elämänkatsomuksessaan kuin Lot, mies?... Miksikä, miksikä mennä
naimisiin? Eikö hän voisi sanoa Ellylle, joka oli niin herkkätunteinen,
että hän kernaammin eläisi vapaassa avioliitossa hänen kanssansa?...
Ei, se ei ollut mahdollista: yhteiskunnan mielipide, niin vähän kuin he
siitä välittivätkin, oli otettava huomioon; ja sen lisäksi siinä oli
Ellyn isoisä; siinä olivat ihmiset ja kaikenlaiset asiat, sovinnaiset
tavat ja vaikeudet. Ei, hän ei voinut saattaa Ellyä sellaiseen
asemaan; ja sittenkin Elly olisi ymmärtänyt sen... Ei ollut siis muuta
keinoa kuin mennä naimisiin tavallisella tavalla ja toivoa — koska he
rakastivat syvästi toisiaan eikä vain intohimoisesti — ettei kirous
ulottuisi heihin, onnettoman avioliiton ies...

Nuo toiset, sedät ja tädit, olivat olleet onnettomat avioliitossaan.
Nyt he olivat vanhat; nuo entiset asiat olivat nyt jo melkein
häipyneet... Häipyivät yhä kauemmaksi... Ehättäisivätkö ne hänetkin,
joka oli vielä nuori? Piirittäisivätkö ne hänetkin, joka kulki
vanhuutta kohti? Oi, tulla vanhaksi, tulla vanhaksi! Oi, mikä hirveä
painajainen, tuo vanheneminen, kun harmaat, talviset näköalat
avautuivat silmien eteen! Se ei merkinnyt paljon, vaikka saikin
kestää nöyryytyksiä ulkomuotonsa vuoksi; hiukan kipeämmin jo koski,
kun nöyryytykset kohdistuivat kirjalliseen kykyyn; mutta kun koko
fyysillinen ja moraalinen olemus sai kestää nöyryytystä: se vasta
oli hirveää, kaameaa! Tuo nöyryytys ei tapahtunut yhdellä kertaa,
sillä nuoren ja voimakkaan ruumiin kuihtuminen, älyllisyyden ja
sielun rappeutuminen kävi hitaasti... Oi, miten hirveää tulla yhtä
vanhaksi kuin isoäiti ja isoisä Takma! Ja nuo molemmat olivat eläneet
yhdeksänkymmentä vuotta ja vielä enemmänkin. Vähäinen tunteen atomi
näytti yhä liikehtivän noiden molempien välillä, muiston atomi. Kuka
saattoi sitä tietää? Ehkäpä he yhä juttelivat menneistä ajoista...
Mutta tulla niin vanhaksi kuin he: yhdeksänkymmenenseitsemän! Oi,
ei, ei, ei niin vanhaksi: jospa saisi kuolla ennenkuin kuihtui ja
rappeutui kokonaan! Tuo ajatus sai hänet pelosta jähmettymään, ja
hän vapisi vain ajatellessaankin sitä mahdollisuutta, että hän voisi
tulla niin vanhaksi: yhdeksänkymmenenseitsemän-vuotiaaksi!... Oi hyvä
Jumala, hyvä Jumala, ei, ei!... Anna hänen kuolla nuorena, anna hänen
elämänsä loppua niin kauan kuin hän vielä on nuori! Hän ei ollut mikään
pessimisti, hän rakasti elämää: elämä oli ihana, elämä oli loistava;
niin paljon ihanaa oli taiteessa, Italiassa, hänen omassa älyssään:
hänen omassa sielussaankin tällä hetkellä, hänen tunteessaan Ellyyn.
Mutta hän rakasti nuorta ja voimakasta elämää eikä sietänyt rappiota
ja kuihtumista. Oi, kunpa aina olisi saanut olla voimakas, aina nuori!
Kuolla nuorena, kuolla nuorena! Hän rukoili sitä Siltä, jonka hän
tunnusti Jumalaksi, siltä Valolta, siltä Salaperäisyydeltä, joka ehkä
ei kuitenkaan voimansa mittaamattomista syvyyksistä kuunnellut hänen
rukoustaan, sillä se oli niin pieni, niin itsekäs, niin epämiehekäs,
niin pelkurimainen, niin turhamainen, niin sanomattoman turhamainen!
Oi, eikö hän tiennyt sitä itse? Tahtoiko hän olla näkemättä itseään
sellaisena kuin hän oli? Saattoiko hän olla näkemättä itseään
sellaisena kuin hän oli?

Hän astui huoneessaan eikä kuullut oven avautumista.

»Viisikymmentä puntaa on nyt lähetetty!»

Lot hätkähti. Hänen äitinsä seisoi hänen edessään näyttäen pieneltä
raivottarelta: hänen siniset silmänsä iskivät tulta kuin pienen
paholaisen, ja hänen suunsa oli auki kuin pahankurisen lapsen.

»Oi!... Äiti!»

»Lot... Mikä sinun on?»

»Minunko?... Ei mikään...»

»Oi, poikani, poikani, mikä sinun on?»

Lot vapisi kuin kuumeessa. Hän oli aivan kalpea. Hän koetti hillitä
itseään, olla miehekäs, rohkea ja peloton. Synkkä kauhu valtasi hänet.
Kaikki musteni hänen silmissään.

»Rakkaani, rakkaani... mitä on tapahtunut?»

Äiti oli kietonut käsivartensa Lot'n ympärille ja veti hänet sohvalle.

»Oi, äiti!... Tulla vanhaksi! Tulla vanhaksi!»

»Sh, kultaseni, ole hiljaa!»

Hän siveli Lot'n päätä sen nojautuessa hänen olkaansa vasten. Hän
tunsi poikansa tällaisena: se oli hänen tautinsa, hänen heikkoutensa;
se palasi ajoittaisin, ja hän saattoi silloin nojautua täten äitiinsä
tuskitellen sitä ajatustakin, että hänen täytyi tulla vanhaksi,
vanhaksi... Niin, se oli hänen tautinsa, hänen heikkoutensa: Ottilie
tunsi sen liiankin hyvin; ja hän rauhoittui aivan samoin kuin hän
olisi rauhoittunut, jos Lot'lla olisi ollut kuumetta. Hän puhui
hänelle lellitellen, hän silitteli hänen tukkaansa varovasti, jotta
se ei joutuisi epäjärjestykseen. Hän suuteli häntä yhä uudestaan. Hän
tunsi tyytyväisyyden hehkua hyväillessään poikaansa; hänen äidillinen
asentonsa oli omansa rauhoittamaan häntä.

»Sh, kultaseni, ole hiljaa!»

Lot oli hetken aikaa ääneti.

»Luuletko todellakin, että vanheneminen... on niin hirveää... ehkäpä
kylläkin... myöhemmin?» kysyi Ottilie tahtomattaan alakuloisesti.

»Luulen kyllä...»

»Ei se minustakaan ole hauskaa. Mutta sinä... sinä olet vielä niin
nuori!»

Lot alkoi jo rauhoittua ja häpesi itseään. Hän oli lapsi samoinkuin
hänen äitinsäkin, sairas, heikko, hysteerinen lapsi aika ajoittain.
Hänen hysteriaansa oli tuo vanhuuden pelko. Ja hän etsi lohtua
äidiltään, joka ei ollut mikään äiti!... Ei, hän rauhoittui ja häpesi
itseään: »Niin, niin... minä olen vielä nuori!» hän yritti sanoa
välinpitämättömästi.

»Ja sinä olet menossa naimisiin: elämäsi on vasta alullaan...»

»Siksikö että menen naimisiin?»

»Niin, koska menet naimisiin. Jos sinä vain olet onnellinen, rakkaani,
etkä... etkä niinkuin äitisi...»

Lot hätkähti, mutta hymyili. Hän oli jo aivan tasapainossaan ja samalla
hän sai taas valtaansa äidin, jonka luota hän hetken aikaa oli etsinyt
lohdutusta ja joka aina oli lellitellyt häntä. Hän vuorossaan hyväili
nyt äitiä ja suuteli häntä lämpimästi.

»Voi meitä raukkoja!» sanoi Lot. »Me toimimme ja ajattelemme joskus
niin omituisesti! Me olemme hyvin sairaat ja hyvin vanhat... vieläpä
silloinkin kun olemme nuoret... Äiti, tahdon jutella kanssasi
kerran oikein vakavasti... _vakavasti_, käsitätkö. Ei nyt, toisen
kerran: minun täytyy nyt jatkaa työtäni. Jätä minut nyt yksin ja ole
rauhallinen... ja kiltti. Todellakin, minua ei vaivaa enää mikään...
Äläkä _sinä_ käyttäydy kuin pieni raivotar!»

Ottilie nauroi ilkeämielisellä riemulla:

»Minä lähetin kaikesta huolimatta nuo viisikymmentä puntaa!» hän sanoi
huoneen kynnykseltä.

Ja oli kadonnut.

Lot pudisti päätään:

»Olen pahoillani hänen tähtensä!» hän tuumi selvitellen itselleen
tunnettaan. »Ja... omasta puolestanikin! Vieläpä enemmän itseni
tähden. Voi meitä raukkoja! Kaikki me olisimme asetettavat holhouksen
alaisiksi... mutta kenen? Parasta on tehdä työtä ja tehdä aina
kiihkeästi työtä...»




YHDEKSÄS LUKU.


Vanha Takma astui juuri sillan yli kasarmien: luona, jäykkänä ja
suorana kaulaan saakka napitetussa päällystakissaan, varoen jokaista
askeltaan ja nojautuen norsunluupäiseen keppiinsä, kun Ottilie Steyn
de Weert, tullen toiselta puolelta, huomasi... hänet ja astui hänen
luokseen:

»Hyvää päivää, herra Takma!»

»Kas, Ottilie, mitä kuuluu?... Oletko sinäkin menossa äidin luo?»

»Olen...»

»Satoi tänä aamuna ja pelkäsin, etten voisi mennä. Adèle oli
pahoillaan, kun sittenkin läksin, mutta nyt on kaunis ilma, oikein
kaunis...»

»Luulenpa että rupeaa sittenkin pian satamaan; eikä teillä ole
sateensuojaa, herra Takma.»

»Minä inhoon sateensuojaa, lapseni: en käytä sellaista koskaan... Miltä
se nyt tuntuisi, jos pitäisi kävellä katos päänsä päällä!»

Ottilie hymyili: hän tiesi, ettei vanhus voinut nojautua keppiinsä, jos
hänellä oli sateenvarjo suojanaan. Mutta hän sanoi:

»No niin, _jos_ alkaa sataa, niin saanko saattaa teidät kotiin?...
Nimittäin, jollette halua ajaa?»

»Ei, lapseni, ajopelit ovat vieläkin pahemmat kuin sateensuoja.»

Ottilie tiesi, ettei vanhus voinut sietää rattaiden tärinää.

»Ainoat ajopelit, joissa minä vielä ajan, ovat kai mustat vaunut. No
niin, lapseni, jos sataa, niin saatat minut kotiin... ja nostat pienen
katoksesi pääni yläpuolelle. Anna käsivartesi: pitelen sitä ilolla.»

Ottilie tarjosi käsivartensa; ja nyt kun Takma nojasi Ottilieen, hänen
jäykät askeleensa muuttuivat epäsäännöllisiksi ja hän hoiperteli
eteenpäin kuin hyvin vanha, vanha ukko...

»Miten hiljainen sinä olet, lapsi!»

»Minäkö, herra Takma?»

»Niin juuri.»

»Kaikkea te huomaattekin.»

»Kuulin heti äänestäsi, ettet ollut hyvällä mielellä.»

»Ehkäpä olin pahoillani... Nyt olemme perillä.»

Ottilie soitti vanhan rouva Dercksz'in ovikelloa: vanha Anna kiiruhti
nopeasti avaamaan.

»Minä tahdon ensin hiukan hengähtää, Anna», sanoi vanha herra. »Hiukan
vain hengähtää... pidän takkini päällä... ja hengähdän vain hiukan...
arkihuoneessa.»

»Alkaa jo olla kylmä», sanoi vanha Anna. »Pian me rupeamme lämmittämään
arkihuonetta. Rouva ei tule koskaan alas, mutta siellä on useasti
odottajia; ja tohtori Roelofsz on hyvin arka kylmälle...»

»Älkää ruvetko liian aikaisin lämmittämään, älkää ruvetko liian
aikaisin lämmittämään», sanoi vanha herra äreästi. »Lämpö on pahaksi
meille vanhoille ihmisille...»

Hän kävi väsyneenä istumaan arkihuoneessa, nojaten molemmat kätensä
norsunluupäistä keppiään vasten. Anna jätti heidät yksin.

»Kuulehan, lapseni, mikä on hätänä? Huoliako?»

»Hiukan... minä jään niin yksin... Häät ovat huomenna.»

»Niin, niin... huomenna ovat Lot'n ja Ellyn häät. No, he tulevat
onnellisiksi.»

»Toivottavasti, aivan varmaan... Mutta minä...

»Miten niin?»

»Minä tulen onnettomaksi.»

»Mitä vielä!»

»Mitä minulla sitten enää on. Ei ainoatakaan lasta luonani. Joskus olen
tuuminut lähteä Englantiin. Siellä minulla on John ja Hugh... ja Mary
palaa kotiin Intiasta.»

»Niin, lapseni, kun me tulemme vanhoiksi, niin me jäämme yksin.
Katsohan minua. Nyt kun Elly menee naimisiin, ei minulle jää ketään
muuta kuin Adèle. Onneksi voin vielä liikkua ulkona... ja joskus nähdä
äidin... ja... ja teidät kaikki... ja tohtori Roelofsz'in... Mutta jos
olisin aivan avuton, niin mitä _minulla_ silloin olisi?... Sinä, sinä
olet vielä nuori.»

»Minäkö? Sanotteko _minua_ nuoreksi?...»

»Niin, lapseni, etkö sinä ole nuori?...»

»Mutta, herra Takma, minä olen kuudenkymmenen vuoden vanha!»

»Oletko sinä kuudenkymmenen?... Oletko sinä _kuudenkymmenen_... Lapsi,
väitätkö olevasi kuudenkymmenen vuoden vanha?»

Vanhus ponnisti aivojaan taistellen pilveä vastaan, joka sumensi hänen
muistiaan. Ja hän jatkoi:

»Ei, sinä erehdyt aivan varmaan. Sinä et _voi_ olla kuudenkymmenen
vuoden vanha.»

»Olenpa niinkin, herra Takma: minä olen kuudenkymmenen-vuotias!»

»Oi, Lietje, lapseni, oletko todellakin... niin vanha?»

Hän ponnisti aivojaan... ja sulki silmänsä:

»Kuusikymmentä!» hän mutisi. »Enemmän kuin kuusikymmentä... enemmän
kuin kuusikymmentä vuotta...»

»Ei, täsmälleen kuusikymmentä.»

»Niin, niin, kuusikymmentä! Oi, lapseni, oletko todellakin
kuudenkymmenen vuoden vanha? Luulin, että olisit neljänkymmenen
tai enintäin viidenkymmenen... minä uneksin... Vanhus uneksi...
Kuusikymmentä! Enemmän kuin kuusikymmentä vuotta sitten!...»

Hän mutisi; Ottilie ei voinut käsittää, mitähän tarkoitti.

»Olitteko hiukan hajamielinen?»

»Milloin?» kysyi vanhus hätkähtäen.

»Juuri äsken.»

»Juuri äskenkö?...»

»Kun oletitte... että minä olisin neljänkymmenen vuoden vanha.»

»Mitä sinä sanot?»

»Kun te luulitte, että olisin _neljänkymmenen_ vuoden vanha.»

»Niin, niin... kyllä minä kuulen mitä sinä sanot ... Minä kuulen vielä
erittäin hyvin... Minulla on aina ollut hyvä kuulo... liiankin hyvä...
liian hyvä...»

»Hän on sekaisin», tuumi Ottilie Steyn. »Hän ei ole ollut sitä koskaan
ennen.»

»Vai olet sinä kuudenkymmenen, lapsi!» sanoi vanhus tyynemmin, hilliten
taas ääntään. »Niin, niin se kai onkin... Katsohan, me vanhat ihmiset,
me, jotka olemme hyvin vanhat, pidämme teitä muita aina lapsina... ei
suorastaan lapsina, mutta nuorina... te pysytte aina nuorina... Oi...
mutta tekin tulette vanhoiksi!»

»_Hyvinkin_ vanhoiksi! Ja sitten on niin vähän enää jäljellä.»

Ottilien ääni oli vielä entistään surullisempi.

»Tyttö rukka!» sanoi Takma. »Mutta sinun ei pidä riidellä niin paljon
Pauws'in... minä tarkoitan... minä tarkoitan Trevelleyn kanssa.»

»Steynin kanssa, te kai tarkoitatte.»

»Niin, minä tarkoitan Steynin kanssa... tietysti.»

»En voi sietää häntä.»

»Mutta ennen sinä siedit hyvinkin!»

»Oi... kun on rakastunut... silloin!»

»Niin, niin, sinä siedit häntä erinomaisesti yhteen aikaan!» sanoi
vanhus itsepintaisesti. »Ja huomenna ovat siis häät?»

»Niin, huomenna.»

»En voi olla niissä läsnä: olen kovin pahoillani, mutta...»

»Niin, ne rasittaisivat teitä liiaksi... He tulevat pian sanomaan
hyvästi isoäidille.»

»Se on kauniisti tehty.»

»Ei häistä tule mitään erikoista», sanoi Ottilie. »He ovat
niin järkeviä. Ei niistä tule yhtään mitään, ei minkäänlaista
juhlallisuutta. He eivät halua kirkollista vihkimistä.»

»Niin, se on nyt heidän päähänpistonsa», sanoi vanha mies
välinpitämättömällä äänellä. »Minä en ymmärrä tuota, ettei 'tahdota
kirkollista vihkimistä'; mutta he tietävät kai itse, mitä tekevät.»

»Ellyllä ei ole edes hääpukua; se on minusta niin typerää... Elly on
todellakin _hyvin_ vakava ollakseen niin nuori tyttö. En tahtoisi sillä
tavalla mennä naimisiin, varsinkaan ensi kertaa. Mutta toisaalta, mitä
hyötyä on kaikesta tuosta touhusta, niinkuin Lot sanoo? Sukulaiset ja
ystävät eivät todellakaan pidä sillä väliä. Ja se maksaa vain.»

»Elly olisi voinut saada mitä ikänä hän vain olisi halunnut», sanoi
vanha herra. »Päivälliset, tanssiaiset tai mitä muuta tahansa... Mutta
hän kieltäytyi.»

»Niin, he ovat molemmat yhtä mieltä.»

»Ne ovat nyt heidän päähänpistojaan,» sanoi vanha mies
välinpitämättömästi.

»Herra Takma...» sanoi Ottilie epäröiden.

»Niin, lapseni?»

»Tahtoisin kysyä teiltä jotain, vaan en uskalla...»

»Mitä sinä pelkäät, lapsi? Tarvitsetko jotakin?»

»En, en suorastaan, mutta...»

»Mutta mitä, lapsi?... Rahaako?»

Ottilie huokasi raskaasti.

»Minusta on niin kauheaa pyytää teiltä!... Olen hirveä... Mutta älkää
sanoko koskaan Lot'lle, että pyydän joskus teiltä... Mutta, nähkääs,
tahdon puhua teille suoraan, lähetin hiukan rahaa Hughille; ja
nyt... ja nyt minä olen itse ilman... Jollette aina olisi ollut niin
sanomattoman ystävällinen minulle, niin en koskaan uskaltaisi pyytää
teiltä. Mutta te olette aina hemmotellut minua, niinkuin tiedätte...
Niin, kyllä te sen tiedätte: minulla on aina ollut lämmin soppi teidän
sydämessänne... Ja jollei teistä ole hirveää, että pyydän teiltä ja jos
te voisitte... antaa minulle...»

»Paljonko tarvitset, lapseni?»

Ottilie vilkasi ovelle, nähdäkseen kuunteliko joku:

»Vain kolmesataa guldenia...»

»Tietysti, lapseni, tietysti. Tule luokseni huomenna, huomenna
illalla... häitten jälkeen... Ja kun tarvitset jotakin, niin pyydä vain
minulta. Pyydä vain huoleti... Voit pyytää milloin ikänä vain haluat...»

»Te olette niin hyvä minulle!...»

»Minä olen aina pitänyt sinusta niin paljon... siksi että pidän niin
paljon äidistäsi... Pyydä sinä vain minulta, lapseni... pyydä aina kun
mielesi tekee, mutta... ole järkevä... älä tee...»

»Mitä minun ei pidä tehdä, herra Takma?»

Vanhuksen puhe muuttui äkkiä epäselväksi:

»Älä tee... älä tee mitään ajattelematonta...»

»Mitä te tarkoitatte?...»

»Kuusikymmentä vuotta... kuusikymmentä vuotta sitten...»

Hän alkoi mutista; ja Ottilie näki hänen vaipuvan uneen istualtaan,
kädet nojautuneina norsunluupäistä keppiä vasten.

Ottilie pelästyi ja hiipien varovaisesti ovelle, hän avasi sen ja huusi:

»Anna... Anna...»

»Mitä, rouva?»

»Tulkaa tänne... Katsokaahan... Herra Takma on nukahtanut... Parasta,
että olemme hänen luonaan, kunnes hän herää, eikö totta?»

»Voi raukkaa!» sanoi palvelijatar säälivästi.

»Ei suinkaan hän ole...?» kysyi Ottilie pelästyneen lapsen äänellä.

Mutta Anna pudisti vakuuttavasti päätään. Vanha mies nukkui edelleen
jäykkänä ja suorana tuolissaan, kädet nojautuneina keppiin.

Molemmat naiset istuivat ja odottivat.




KYMMENES LUKU.


Kello soi: ja Ottilie kuiskasi:

»Luuletteko, että herra Lot ja neiti Elly tulevat?...»

»Ei», sanoi Anna katsoen ulos ikkunasta. »Herra Harold tulee.»

Ja hän läksi ulko-ovelle. Ottilie tuli eteiseen veljeään vastaan.

»Mitä kuuluu, Ottilie?» sanoi Harold Dercksz. »Eikö ketään ole äidin
luona?»

»Ei. Tapasin herra Takman oven ulkopuolella. Katsohan, hän on
nukahtanut. Minä odotan täällä kunnes hän herää.»

»Sitten minä menen sillä välin äidin luo.»

»Sinä näytät huonolta, Harold.»

»Niin. En ole hyvissä voimissa. Minulla on tuskia...»

»Missä?»

»Joka paikassa. Sydämessä, maksassa: kaikki on pahasti... Huomenna on
siis suuri päivä, Ottilie?»

»Niin», sanoi Ottilie surullisena, »huomenna... He ovat niin
välinpitämättömiä. Ei mitään juhlaa eikä kirkollista vihkimistä.»

»Lot pyysi minua todistajakseen.»

»Niin, sinä ja Steyn ja tohtori Roelofsz ja d'Herbourg Ellyn
puolelta... Anton kieltäytyi...»

»Niin, Anton ei välitä sellaisesta.»

Hän astui hitaasti portaita ylös ja avasi oven. Seuranainen istui
yhdessä vanhan naisen kanssa ja luki jotakin sanomalehdestä
yksitoikkoisella äänellä. Hän nousi ylös tuoliltaan:

»Täällä on herra Harold, rouva.»

Hän poistui huoneesta; ja poika kumartui äitinsä puoleen ja
suuteli häntä sirosti otsalle. Koska oli pimeä, niin vanhan naisen
porsliinimaisia kasvoja töin tuskin saattoi erottaa ikkunaverhojen ja
uudinten punertavassa hämärässä. Hän istui tuolillaan väljän pukunsa
villalaskosten ympäröimänä, suoraselkäisenä kuin valtaistuimella; ja
hänen laihat sormensa mustissa puolisormikkaissaan vapisivat hänen
sylissään kuin hienot puikot. Äiti ja poika vaihtoivat keskenään
muutamia harvoja sanoja, Harold Dercksz istuen vanhan rouvan vieressä,
sillä ei kukaan koskaan käynyt istumaan ikkunan alla olevalle
tuolille, joka oli varattu erikoisesti herra Takmalle: he puhuivat
terveydestä ja ilmasta ja Ellyn ja Lot'n häistä seuraavana päivänä.
Joskus tuskallinen ilme levisi Haroldin pergamentinkeltaisille
kasvoille; hänen suunsa värähteli kuin kouristuksesta. Ja puhuessaan
Lot'sta ja terveydestä ja ilmasta hän näki — niinkuin hän aina näki
istuessaan täällä äitiä vastapäätä — Sen kulkevan silmiensä ohitse
laahaten aavemaisia varjojaan tietä myöten kuivuneiden, rapisevien
lehtien yli: Sen, mikä kulki niin hitaasti, että se tarvitsi vuosia
päästäkseen askeleenkin eteenpäin, niin että hänestä lopulta tuntui,
kuin se ei lainkaan olisi liikkunut, vaan että hän aina näkisi sen
edessään, tuon koko elämän kestävän, tietä pitkin kulkevan saaton.
Jutellessaan siinä terveydestä ja ilmasta ja Lot'sta, hän näki —
niinkuin hän alituisesti näki istuessaan äitiä vastapäätä — tuon yhden
ja saman, tuon hirvittävän tapauksen, Sen, mikä oli tapahtunut tuona
rankkasateisena yönä yksinäisessä kesähuvilassa Tegalissa; ja hän
kuuli hiljaisia ääniä: baboen kuiskavan äänen; Takman hermostuneen,
vihaisen, kauhistuneen äänen; äitinsä nyyhkyttävän epätoivoisen
äänen; ja näki itsensä kolmentoistavuotiaana poikana. Hän tiesi, että
hän oli nähnyt ja kuullut. Hän yksin oli kuullut ja nähnyt. Koko
elämänsä ajan — ja hän oli nyt vanha ja sairas mies — hän oli nähnyt
Sen hitaasti liikkuvan silmiensä edessä; toiset eivät olleet nähneet
mitään, eivät kuulleet mitään, eivät tienneet mitään... Eivätkö he
tosiaankaan tienneet, eivätkö he olleet nähneet eikä kuulleet mitään?
Usein hän kysyi sitä itseltään. Roelofsz oli varmaankin nähnyt haavan.
Ja Roelofsz ei ollut koskaan puhunut mitään haavasta; päin vastoin hän
oli kieltänyt, ettei sellaista ollut... Huhuja oli ollut liikkeellä,
hämäriä huhuja naisesta, tikarinpistosta, verijäljistä: miten paljon
huhuja olikaan ollut liikkeellä! Hänen isänsä oli hukkunut jokeen
eräänä tukehduttavan kuumana yönä, jolloin hän oli lähtenyt puutarhaan
hengittämään raitista ilmaa ja rankkasade oli yllättänyt hänet... Tuo
tapahtuma, tuo hirveä tapahtuma kulki hiljalleen eteenpäin, askel
askeleelta, katsoen häneen jäykin silmin. Miksikä he elivät kaikki
niin vanhoiksi ja miksi Se katosi niin hitaasti?... _Hän tiesi_; hän
oli tiennyt enemmänkin... huhujen johdosta, jotka olivat tulleet hänen
korviinsa; sen johdosta mitä hän vaistomaisesti oli arvannut myöhempinä
vuosina, kun hän ei ollut enää mikään lapsi: hänen isänsä oli kuullut
ääniä ääniä vaimonsa huoneesta... Takman äänen, talon hyvän ystävän...
Hänessä heräsi epäilyksiä: oliko hän oikeassa? Oliko se Takma? Takma
se oli... Takma hänen vaimonsa huoneessa... Hän oli suuttunut. Tullut
mustasukkaiseksi; hän näki punaista silmissään; hänen kätensä etsi
asetta... Ei muuta asetta kuin tikari, kaunis koristettu tikari,
lahja, jonka isä vasta edellisenä päivänä oli saanut prinssiltä...
Hän hiipii vaimonsa huoneeseen... Tuolla ... tuolla... hän kuulee
heidän äänensä... He nauravat, he nauravat hiljaa... Hän heittäytyy
ovea vasten; bambusalpa antaa myöten; hän hyökkää sisään... Kaksi
miestä silmästä silmään naisen vuoksi... He taistelevat intohimoisesti
kuin ihmiskunnan alkuaikoina... Takma on riistänyt tikarin Haroldin
isältä... He eivät ole enää ihmisiä, ei miehiä, vaan koiras-eläimiä,
jotka tappelevat naaraasta... Heidän punaiset aivonsa ja punaiset
silmänsä eivät, näe muuta kuin omaa intohimoaan ja mustasukkaisuuttaan
ja vihaansa... Hänen isänsä on kuolettavasti haavoittunut!... Mutta
äitiään ei Harold Dercksz näe siinä lainkaan: hän ei näe häntä, hän
ei tiedä, mitä hän tekee, millä tavalla hän käyttäytyi sinä aikana,
kun nuo kaksi eläimellistä miestä tappelivat keskenään... Hän ei näe,
mitä naaras teki: se ei koskaan selvinnyt hänen mielikuvittelussaan,
niin usein kuin hän näkikin tuon tapahtuman liikkuvan ohitseen, joka
kerta kun hän, vuosikausien kuluessa, aina uudestaan ja uudestaan
istui äitinsä vieressä jutellen hänen kanssaan terveydestä ja ilmasta.
Ja tänään tuo vaikutelma on kaikkea muuta voimakkaampi; ja hän kysyy
vanhalta naiselta:

»Lukiko seuranainen sinulle sanomalehteä?»

»Luki.»

»Lukeeko hän hyvin?»

»Lukee kylläkin. Joskus vain hänen on vaikea valita mitä lukea.»

»Politiikka ei huvita sinua?»

»Sota kylläkin: se on hirveää, tuo ihmishenkien hukka.»

»Se on murhaa... suuressa asteikossa...»

»Niin, murhaa se on...»

»Lukeeko hän sinulle nurkkanovellia?»

»Ei, ei; minä en välitä siitä.»

»En minäkään.»

»Me olemme liian vanhat sellaiseen.»

»Niin, meillä vanhoilla ihmisillä on omat romaanimme...»

»Niin... Rauhallinen elämä on parasta...»

»Sinulla ei siis ole syytä syyttää itseäsi mistään...»

Harold Dercksz huomaa laihojen, läpikuultavien sormien vapisevan.
_Onko_ äidillä syytä syyttää itseään muusta kuin uskottomuudesta sitä
miestä kohtaan, joka oli hänen aviopuolisonsa? Hän ei ole koskaan itse
sitä nähnyt; ja kuitenkin Se aina ja alituisesti laahaa aavemaisia
huntujaan kahisevien lehtien yli...

»Eikö hän lukenut tuosta murhasta?»

»Mistä murhasta?»

»Englannissa, naisesta, joka...»

»Ei, ei, hän ei koskaan lue minulle sellaisia asioita...» Äidin sanat
kuuluivat miltei rukoukselta... Miten vanha hän on, miten vanha!...
Hampaaton suu vapisee ja mutisee, sormet vavahtelevat kiihkeästi.
Harold Dercksz tuntee syvää sääliä, hän, poika, joka tietää ja epäilee
sitä, mitä hänen ei pitäisi tietää, siksi että hän tuntee äitinsä
sielun, hänen tylsistyneen ja tunteettoman sielunsa, joka odottaa
ruumiin kuolemaa, mutta joka kerran oli intohimoinen, kiihkeä,
rakkautta uhkuva, kreolilais-sielu, joka saattoi hetkeksi unohtaa
koko maailman ja itse elämän yhden ainoan hekuman... ja ehkä myös
vihan hetken vuoksi! Harold Dercksz tietää, että äiti vihasi hänen
isäänsä aluksi ihailtuaan häntä; että hän vihasi häntä siksi, että
hänen intohimonsa häntä kohtaan oli palanut tuhaksi... Kaikki tuo oli
selvinnyt hänelle vähitellen, vuosi vuodelta, kun hän ei enää ollut
lapsi, vaan oli varttunut mieheksi ja ymmärsi ja muisteli entisiä
aikoja ja yhdisti yhteen sen, minkä hän oli käsittänyt... Hän epäilee
siksi, että hän tuntee äitinsä sielun. Mutta miten tylsistynyt tuo
sielu nyt on; ja miten vanha hän on, miten vanha! Säälintunne pehmittää
Harold Dercksz'in omaa sielua, vanha, vanha on sekin ja surullinen
kaiken sen johdosta, mikä maailmassa on tapahtunut... surullinen
äitinsä vuoksi... itsensä vuoksi, sillä hänkin on nyt vanha... Miten
vanha äiti onkaan, miten vanha!... Sh, oi, sh: antaa hänen tulla vielä
hiukkasta vanhemmaksi; sitten kaikki on ohitse ja Se on kadonnut!
Aavemaisen hunnun viimeinen laskos on silloin kadonnut; viimeinen lehti
tällä loppumattomalla, loppumattomalla tiellä on viimeisen kerran
kahissut; ja vaikka huhu liitelikin kerran hämäränä ja valittaen puiden
varjossa, niin ei se koskaan tullut äänekkääksi eikä syyttäväksi, eikä
noiden puiden siimeksestä koskaan kukaan astunut esille eikä kädellään
uhaten pysäyttänyt Sitä, joka synkkänä ja aavemaisena laahautui
eteenpäin pitkää tietä myöten, vuoden toisensa jälkeen...




YHDESTOISTA LUKU.


Ulko-oven kellon soitto herätti vanhan Takman äkisti. Ja hän tiesi
nukkuneensa, vaikkei hän ollut tietävinään ja tekeytyi vain ikäänkuin
hän olisi istunut ja levännyt nojautuneena norsunluupäiseen keppiinsä.
Ja kun tohtori Roelofsz astui sisään, sanoi hän laskien tavallisuuden
mukaan leikkiä:

»No Roelofsz, etpä sinä näytä laihtuvan, vaikka vuodetkin kuluvat!»

»Hyvä-hyvä», sanoi tohtori, »arveletko niin, Takma?»

Hän pyörähti sisään suurine vatsoineen, joka riippui pöhöttyneenä ja
vinosti toisen jäykän ja hiukan lyhemmän säären puolella; ja hänen
vanhoista, sileäksi ajetuista, apinamaisista kasvoistaan tirkistivät
pienet punaiset silmät kultaisten silmälasien takaa äkäisesti Takmaan,
joka aina puhui hänen vatsastaan, mikä ei lainkaan ollut tohtorille
mieleen.

»Harold on ylhäällä», sanoi Ottilie.

»Kuulehan, lapsi», sanoi Takma nousten vaivalla pystyyn, »meidän on nyt
parasta mennä ylös, siten me karkoitamme Haroldin pois...»

He läksivät hitaasti portaita ylös. Mutta taaskin ovikello kilahti.

»Jotkut päivät ovat kovin levottomia», sanoi vanha Anna tohtorille.
»Mutta kaikki muistavat rouvaa, niin vanha kuin hän onkin! Pian me
alamme lämmittää arkihuoneessa, sillä tavallisesti täällä on aina joku
odottamassa...»

»Niin-niin-niin», sanoi tohtori hieroen lyhyitä, lihavia käsiään. »On
kylmä, on kylmä, Anna. Voisitte panna tulta takkaan...»

»Herra Takma sanoo, että lämmittäminen on pahaksi.»

»Niin, mutta hänessä on niin paljon sisäistä kuumuutta», sanoi tohtori
Roelofsz ilkeämielisesti. »Niin-niin-niin, tuossa ovat lapset...»

»Saammeko mennä ylös?» kysyi Elly astuessaan sisään Lot'n kanssa.

»Kyllä, menkää vain, neiti», sanoi Anna. »Herra Harold tulee juuri
alas; ylhäällä ei ole muita kuin äiti... ja herra Takma.»

»Isoäiti pitää hovia», sanoi Lot leikkiä laskien.

Mutta hänen äänensä katkesi kesken leikinlaskun, sillä jonkinmoinen
pelko valtasi hänet aina niin pian kuin hän astui isoäidin talon
kynnyksen yli. Siihen oli kai syynä tuo menneisyyden ilmakehä, jonka
läpi hänen oli niin mahdoton tunkeutua, ilmakehä, josta entisaikojen
muistot ja tapahtumat alituisesti huokuivat häntä vastaan. Vanha
tohtori, jonka ulkomuoto muistutti osittain apinaa, osittain
Seilenosta, oli kovin vanha ja vaikka hän olikin nuorempi kuin isoäiti,
niin oli hän tuntenut hänet nuorena ja viehättävänä naisena... Tuolta
Harold eno astui portaita alas: hän oli paljoa nuorempi, mutta syvä
ja salaperäinen alakuloisuus oli uurtanut ryppynsä hänen kuihtuneihin
kasvoihinsa, joita ruumiillinen kipu vääristi.

»Huomiseen, huomiseen, lapset», hän sanoi ystävällisesti ja poistui
pudistettuaan heidän kättään. »Huomiseen, huomiseen, Roelofsz...»

Tuo alakuloinen, särkynyt ääni sai Lot'n aina värisemään. Hän seurasi
nyt Ellyn jäljissä portaita ylös, tohtorin jäädessä alakertaan ja
sanoessa vanhalle Annalle:

»Niin-niin-niin, hyvä-hyvä-hyvä!»

Nuo huudahdukset kaikuivat Lot'n korvissa hänen astuessaan portaita
ylös. Joka kerta, tullessaan tähän taloon, hän yhä selvemmin tunsi
olevansa toisella tasolla, enemmän entisten aikojen ilmakehän
vaikutuksen alaisena, jossa näytti olevan jotain homettunutta. Pyöreän
tohtorin joviaalisuuden takana näytti piilevän kokonainen menneisyys.
Oi, tulla noin vanhaksi, noin vanhaksi! Tuo ajatuskin sai hänet
värisemään tänä ensimäisenä syyspäivänä... He astuivat nyt huoneeseen:
siellä he istuivat, isoäiti, isoisä Takma ja heidän välissään Lot'n
äiti, ikäänkuin hän olisi ollut lapsi. Ja Lot, astuessaan Ellyn
jäljessä, hiljensi askeleitaan, liikkeitään, ääntään; samoin Ellykin
oli hyvin varovainen, ikäänkuin hän olisi pelännyt rikkovansa tuon
kristallisen, vanhanaikuisen ilmakehän liian suurella nuoruuden ilolla.

»Te siis menette huomenna naimisiin? Se on oikein, se on oikein», sanoi
vanha nainen tyytyväisenä.

Hän kohotti molemmat kätensä kulmikkaalla liikkeellä ja suuteli
hellin ja vapisevin huulin ensin Ellyä ja sitten Lot'ta otsalle. He
istuivat nyt kaikin piirissä; silloin tällöin lausuttiin jokunen sana;
ja Lot'sta tuntui ikäänkuin hän itse olisi ollut lapsi, Elly aivan
pieni, ja äiti nuori nainen. Äiti muistutti isoäitiä suuressa määrin;
mutta se, mikä isoäidissä oli ollut rehevää kreolilaista kauneutta,
oli hienostunut hänen äidissään, oli muuttunut hienouden tuoksuksi,
oli sitä yhä vieläkin. Niin, hän oli isoäidin näköinen, mutta — se
hämmästytti Lot'ta taaskin, niinkuin useasti ennenkin — hänessä oli
jotain, ei suorastaan yhtäläisyyttä, mutta ilmeessä, silmien ympärillä
ja naurussa oli jotain, mikä muistutti isoisä Takmaa... Voisikohan
kaikesta huolimatta olla totta, mitä ihmiset olivat kuiskailleet: että
nuorin lapsi, Ottilie, oli syntynyt liian myöhään Dercksz'in kuoleman
jälkeen, jotta tämä olisi voinut olla sen isä, ja ettei isyyttä voinut
sovelluttaa keneenkään muuhun kuin Takmaan? Istuivatko he tosiaankin
siinä isä, äiti ja tytär? Oliko hän, Lot, Takman tyttärenpoika? Oliko
hän Ellyn serkku?... Hän ei tiennyt sitä varmaan: sellaisia hämäriä
huhuja oli ollut liikkeellä, sen hän oli kuullut jo kauan sitten; ja
siinä oli tuo yhdennäköisyys! Mutta jos niin oli, niin he kumpikin
olivat siitä selvillä; ja jolleivät he olleet aivan tylsät, niin he
ajattelivat sitä tänä hetkenä. He eivät olleet kumpikaan vanhuuden
tylsiä, nuo vanhat, vanhat ihmiset. Lot'sta tuntui, että jonkunmoinen
levottomuus oli alati teroittanut heidän järkeään; sillä täytyi
suorastaan ihmetellä, kuinka hyvin isoäiti, huolimatta iästään, ymmärsi
kaikkea, niinkuin nyt hänen avioliittoaan ja kaikkea, mikä koski
perhettä.

»Daan eno ja Floor täti ovat matkalla Intiasta», sanoi isoäiti, »En
käsitä, miksikä he tulevat tänne... juuri kun talvi on tulossa. Se ei
ole Floor tädille mieleen, sen minä tiedän... jospa vain _minä_ olisin
jäänyt Intiaan sen sijaan että muutin tänne... Niin, olen istunut
täällä nyt vuosikausia, kunnes kunnes...»

Hän änkytti ja katseli ulos ikkunasta, odottaen, odottaen. Toisen
ikkunan ääressä istui Takma ja odotti, odotti, nyökäten päätään. Oi, se
oli kamalaa, ajatteli Lot, vilkasten äitiinsä. Ottilie ei käsittänyt
poikansa katsetta, oli unohtanut hänen masennuksen ja heikkouden
hetkensä, hänen vanhenemisen pelkonsa, sillä hän unohti sen aina,
kun Lot ei valittanut; ja hän otaksui vain, että hän halusi lähteä.
Hän hymyili alakuloisesti, niinkuin hänen tapansa oli näinä päivinä,
nyökkäsi ja nousi ensimäisenä:

»No niin, meidän on nyt paras lähteä, äiti... Herra Takma, saanko
saattaa teidät kotiin?»

»Ei lapseni, ei sada, minä pääsen yksinkin, pääsen yksin...»

Ottilien ääni kuulosti hyvin surulliselta ja lapsekkaalta, ja vanhan
Takman isälliseltä, mutta samalla epävarmalta ja kevyeltä. Lot ja
Elly nousivat; ja suudeltiin taaskin hellästi; ja Takma suuteli myös
Ottilieta. Kun he olivat lähteneet, kieri vanha tohtori sisään.

»No, Roelofsz», sanoi isoäiti.

»Hyvä-hyvä-hyvä, niin-niin», mutisi tohtori heittäytyen tuoliin.

He istuivat täten sanomatta sanaakaan, nuo kolme vanhaa ihmistä.
Päivä alkoi hämärtää ulkona; ja kylmä syystuuli lennätteli ensimäisiä
keltaisia lehtiä Sofialaan puutarhassa.

»Sinä olet liian myöhään ulkona, Takma», sanoi tohtori.

»En, en», sanoi vanha herra.

»Tulee varhain kylmä tähän vuodenaikaan.»

»Ei, ei, minun ei ole kylmä.»

»Niin, sinussa on aina sisäistä kuumuutta.»

»Niin, aivan samoin kuin sinä lihoat lihoamistasi.»

Tohtori nauroi ääneensä, ei ilkeämielisesti tällä kertaa, koska
hän ensimäiseksi oli saanut pilapuheensa ilmoille; ja Takmakin
nauroi kimakasti, meluavasti. Vanha nainen ei puhunut, katseli vain
hiukan eteenpäin nojautuneena ulos ikkunasta. Iltahämärä levisi jo
Nassaulaanin yli.

»Katsokaa», sanoi vanha nainen viitaten vapisevalla, laihalla,
läpinäkyvällä sormellaan.

»Mitä?» kysyivät molemmat herrat katsoen ulos.

»Minä luulin...»

»Mitä?»

»Minä luulin, että siellä oli jotakin... että jokin liikkui tuolla,
puiden alla...»

»Mikä liikkui?»

»En tiedä: jotakin... joku...»

»Hän hourii», ajatteli tohtori mielessään.

»Ei, Ottilie», sanoi Takma, »ei siellä mikään liiku.»

»Oi, eikö siellä mikään liiku?»

»Ei.»

»Minä luulin, että joku kulki ohi... hyvin nopeasti...»

»No niin... sumu vain nousee», sanoi tohtori.

»Niin», sanoi Takma, »se on sumua...»

»Olet aivan liian myöhään ulkona, Takma», sanoi tohtori.

»Minulla on paksu päällystakkini, se on lämmin...»

»Hyvä-hyvä...»

»Lehdet kahisevat», sanoi vanha nainen. »Ja tuuli vonkuu. Pian tulee
talvi.»

»Niin... niin-niin, talvi tulee. Taaskin talvi...»

»Niin», sanoi vanha nainen. »Viimeinen... viimeinen talvi...»

»Ei-ei-ei-ei!», vastusteli vanha tohtori. »Viimeinen! Minä vakuutan, te
elätte sadan vuoden vanhaksi, Ottilie!...»

Vanha Takma nyökkäsi:

»Enemmän kuin kuusikymmentä vuotta...»

»Mitä-mitä?» huudahti tohtori hämmästyneellä äänellä.

»Sitten...»

»Mitä sinä sanot?» vanha nainen huusi kimakasti.

»Minä sanon», sanoi Takma, »että Ottilie, että Lietje... on
kuudenkymmenen vuoden vanha...»

»Niin, niin!»

»Ja siis on enemmän kuin kuusikymmentä... enemmän kuin kuusikymmentä
vuotta siitä kun...»

»Si-siitä kun _mitä_?», huudahti tohtori.

»Siitä kun Dercksz... hukkui», sanoi Takma.

Ja hän nyökkäsi.

»Voi!» valitti vanha nainen kohottaen kätensä kasvoilleen kulmikkaalla
ja tuskallisella liikkeellä. »Älä puhu siitä. Miksikä sinä sanoit sen?»

»Ei», sanoi Takma, »en minä sanonut mitään...»

»Ei-ei-ei-ei!» mutisi tohtori. »Älä puhu siitä, älä puhu siitä...
Me emme koskaan puhu siitä... Niin... Takma, miksikä sinä puhuit
siitä?... Siinä-siinä-siinä ei ole mitään, mutta Ottilie tulee niin
alakuloiseksi...»

»Ei», sanoi vanha nainen tyynesti. »Minä en ole koskaan enää
alakuloinen... Olen siksi liian vanha ... Minä vain istun ja odotan...
Katsokaahan, eikö tuolla liiku jotakin?...»

»Missä?»

»Kadulla, vastapäätä... tai tuolla kauempana, jotakin valkoista...»

»Missä? Ahaa, tuollako?... Ei, Ottilie, se on sumua.»

»Lehdet... lehdet...»

»Niin-niin-niin, syksy... talvi tulee...»

»Viimeinen», sanoi vanha nainen.

Tohtori mutisi heikon vastalauseensa. Takma nyökkäsi. He istuivat
hetken aikaa aivan ääneti. Niin, siitä oli enemmän kuin kuusikymmentä
vuotta... Kaikki kolme näkivät sen: vanha mies ja vanha nainen näkivät
koko tapahtuman; ja tohtori näki sen sellaisena kuin se oli tapahtunut.
Hän oli ymmärtänyt ja arvannut heti paikalla, hän oli tiennyt sen
kaikkina näinä pitkinä vuosina. Monen monta vuotta sitten hän oli ollut
rakastunut Ottilieen, vaikka hän oli paljon nuorempi kuin Ottilie, ja
kerran hän oli vaatinut häntä maksamaan hänelle palkan tiedostansa...
Hän oli haudannut kaikki sieluunsa, mutta hän saattoi nähdä koko
tapahtuman edessään... Siitä oli enemmän kuin kuusikymmentä vuotta.

»Tulehan», sanoi Takma, »minun on jo aika lähteä... Muuten... tulee jo
liian myöhä...»

Hän nousi vaivalla ja muisti, ettei hän ollut repinyt ainoatakaan
kirjettä tänään. Se ei ollut oikein, mutta repiminen väsytti hänen
sormiaan. Tohtori nousi myöskin ja soitti kahdesti kelloa, kutsuen
seuranaista. »Me lähdemme, neiti.»

Oh jo melkein pimeä huoneessa.

»Hyvästi, Ottilie», sanoi Takma puristaen puolisormikkaaseen verhottua
kättä, joka oli kohonnut tuuman tai kaksi.

Tohtori puristi myös hänen kättään:

»Hyvästi, Ottilie... Niin-niin-niin: huomiseen tai ylihuomiseen.»

Herra Takma tapasi Ottilie Steyn de Weert'in alhaalla odottamassa.

»Vieläkö sinä olet täällä, lapsi?»

»Olen, herra Takma. Minä saatan teidät kotiin. Te olette viipynyt
tänään tosiaankin liian myöhään ulkona; Ellykin oli samaa mieltä; ja
Adèle on rauhaton...»

»Hyvä, lapsi; saata vanhus kotiin.»

Hän tarttui Ottilien käsikoukkuun; ja hän astui nyt horjahdellen Annan
päästäessä heidät ulos.

»Neiti», sanoi vanha nainen yläkerrassa, kun seuranainen aikoi sytyttää
lampun, »odottakaa hetkinen ja katsokaa ulos ikkunasta. Sanokaa
minulle: tuolla, tien toisella puolella, karisevien lehtien takana...
eikö siellä ole jotakin valkeaa... jotain, mikä liikkuu?»

Seuranainen katsoi ikkunasta ulos:

»Ei, rouva, ei siellä ole mitään. Mutta sumu nousee. Herra Takma viipyi
täällä taaskin aivan liian kauan.»

Hän sulki ikkunaluukut ja sytytti lampun. Vanha nainen söi
illallisensa; sitten seuranainen ja vanha Anna auttoivat hänet
vuoteeseen.




KAHDESTOISTA LUKU.


Vanha herra Pauws tuli asemalle heitä vastaan, illalla Brüsselissä.

»Rakas poikani, _rakas_ poikani, mitä sinulle kuuluu? Ja tämä on
siis sinun pikku vaimosi! Rakas lapseni, toivotan sinulle onnea koko
sydämestäni!»

Hän levitti käsivartensa ja syleili ensin Lot'ta ja sitten Ellyä.

»Olen tilannut teille huoneen Métropolessa, mutta toivon, että ensin
tulette syömään illallista minun luokseni. Silloin olen ikäänkuin ollut
mukana häissännekin. Ette suinkaan ole väsyneet, vai mitä? Ei, eihän
se ole mikään matka. Parasta jos lähetätte matkakapineenne suoraan
hotelliin. Minulla on ajuri: mennäänkö suoraa päätä kotiin? Luuletteko,
että me mahdumme kaikki kolme? Mahdumme kyllä, istutaan sievästi.»

Toistamiseen Elly näki nyt vanhan herran, valkoisen ja punakan, hyvin
säilyneen seitsemänkymmen-vuotiaan: Elly oli käynyt kihlausaikanaan
Lot'n kanssa tervehtimässä häntä. Hänessä oli jotakin päättäväistä ja
varmaa, samalla kun hän oli ystävällisen iloinen, varsinkin nyt, kun
hän näki Lot'n jälleen. Hän otti heidät vastaan poikamiesasunnossaan.
Hän avasi oven omalla avaimellaan; hän oli maksanut nopeasti ajurin,
ennenkuin Lot ennätti sen tehdä; ja hän työnsi nuoren parin portaita
ylös. Itse hän sytytti kaasullekin käytävässä:

»Minulla ei ole iltasin apulaista, niinkuin näette. Siivoojani tulee
aamuisin. Ateriat syön ravintolassa. Olin aikonut tarjota teille
illalliset ravintolassa; mutta luullakseni tämä on hauskempaa... Kas
niin!»

Ja nyt hän sytytti kaasun arkihuoneessa nopealla liikkeellä, aivan kuin
nuori mies. Elly hymyili hänelle. Pöytä oli katettu ja siinä oli kukkia
sekä pari viinipulloa jäähdyttäjässä.

»Tervetuloa, rakas lapseni!» sanoi vanha mies suudellen Ellyä.

Hän auttoi Ellyn päältä hänen viittansa ja hattunsa ja vei ne
makuuhuoneeseensa.

»Sinunkin on parasta tuoda päällystakkisi tänne sisään, Lot.»

»Sinun isäsi on ihastuttava!» sanoi Elly.

Pieni arkihuone oli kodikas ja mukava; hänellä oli omat huonekalunsa.
Kirjoja oli kaikkialla; valokuvia seinillä ja hevosten ja koirien
kuvia; aseita hyllyllä; ja sen alla — se teki Ellyyn syvän vaikutuksen
aivan kuin ensi kerrallakin — Ottilien muotokuva kaksikymmen-vuotiaana,
vanhanaikainen hilkka päässä, mikä puki häntä suurenmoisesti, jotta hän
näytti ikäänkuin pieneltä romaanisankarittarelta. Omituista, hän tuumi,
Steynilläkin on huoneessaan koirien ja hevosten kuvia; Steyn on myös
innokas metsämies, ulkoilma-ihminen; Steyn on myös kaunis mies. Elly
hymyili ajatellessaan, että samanlainen miestyyppi oli aina viehättänyt
Ottilieta; hän hymyili aivan samoin kuin Lot'kin joskus hymyili
äidilleen.

»Te molemmat olette varsin suuresti toistenne näköisiä», sanoi Pauws,
kun he kävivät pöytään istumaan. »Katsokaahan, lapset, tällaista minä
olen teille hankkinut. Kaikki on valmiina ostettua. Vaan kylmää ruokaa.
Haluatteko kaviaaria ja paahdettua leipää?»

»Minä olen aivan hullaantunut kaviaariin», sanoi Lot.

»Muistin sen! leikkelyjen jälkeen kalamajoneesia: ehkäpä tässä on
liiaksi kalaa, mutta minun täytyi valita kylmiä ruokia, sillä minulla
ei ole keittäjää eikä keittiötä. Sitten tässä on kylmää kananpoikaa
ja hilloketta: hollantilainen ruokalaji teitä varten; täällä yhtä
vähän kuin Ranskassakaan ei syödä koskaan niitä yhdessä. Sitten
hanhenmaksavanukasta. Ja leivoksia sinulle, Elly.»

»Pidän minäkin leivoksista», sanoi Lot tutkien tarkasti niitä.

»Sitä parempi. Paremmanpuolista punaviiniä, Chateau-Yquem'iä ja
Heidsieck'iä. Sain myös hyviä hedelmiä. Kahvia, likööriä, sikareja
ja paperossi Ellylle, siinä kaikki. Sen parempaa en ole voinut saada
aikaan.»

»Mutta isä, sehän on ihanaa!»

Vanha herra avasi sampanjapullon nopeasti ja kätevästi rypistäen
kulmakarvojaan.

»Maljanne, lapset!»

Sampanja kuohuili korkealle.

»Maltahan, Elly, maltahan, anna minun täyttää lasisi... Kas noin, tässä
on teille, lapset, ja tulkaa onnellisiksi!»

»Sinä olet Lot'n näköinen», sanoi Elly.

»Minäkö? Siinä tapauksessa Lot on minun näköiseni.»

»Niin, sitä minä tietysti tarkoitinkin.»

»Mutta sehän on aivan eri asia!»

»Niin mutta Lot... Lot on myöskin äitinsä näköinen.»

»Niin, minä olen äidin näköinen», sanoi Lot.

Hän oli lyhyt, solakka, melkein hintelä ja vaalea; vanha herra oli
lihava ja jykevä, hänellä oli terve ihonväri ja paksu harmaa tukka,
jossa yhä vieläkin oli joitakin mustia haivenia.

»Niin, mutta minun luullakseni Lot on saanut suulautensa sinulta,
vaikka hän onkin äitinsä näköinen.»

»Vai olenko minä suulas?» sanoi vanha Pauws nauraen.

Hänen kätensä, jotka olivat alituisessa liikkeessä, ojensivat kaiken
aikaa lautasia monine leikkelyineen.

»Uskoisiko sitä, että isä on seitsemänkymmenen?» sanoi Lot. »Isä, olen
aivan hämmästynyt joka kerta, kun näen sinut! Mikä pitää sinut näin
nuorena?»

»En minä tiedä, poikaseni; olen vain sillä lailla luotu.»

»Etkö ole koskaan pelännyt vanhentumista?»

»En, rakas poikani, en ole koskaan pelännyt... vanhentumista enkä
mitään muutakaan.»

»Mistä minä olen sen sitten saanut? Äidillä ei ole sitä pelkoa, ei
ainakaan samassa määrässä kuin minulla, vaikka...»

»Sinä olet taiteilija; niillä on tuollaisia hulluja ajatuksia. Minä
olen aivan tavallinen ihminen.»

»Minä tahtoisin olla sinun kaltaisesi, pitkä ja hartehikas. Minä
katselen sinua aina kateudella.»

»Mitä vielä, Lot, olet erinomainen sellaisena kuin olet!» sanoi Elly
kumartuen hänen puoleensa.

»Jos olisit minun kaltaiseni, niin et olisi viehättänyt vaimoasi, vai
mitä sanot, Elly?»

»Sitä on vaikea sanoa, isä!»

»Mitä kotiin kuuluu, poikaseni?»

»Samaa kuin ennenkin, samaa kuin ennenkin.»

»Miten äiti jaksaa?»

»Terve hän kylläkin on. Mutta henkisesti hän on kovin masennuksissa,
kun minä menin naimisiin.»

»Miten hän ja Steyn tulevat keskenään toimeen?»

»He riitelevät.»

»Voi, tuota sinun äitiäsi!» sanoi Pauws. »Elly, ole hyvä ja ota
majonneesia. Eikö saa olla? Lot, annahan viinipullo tänne: minä avaan
sen... Tuo sinun äitisi on aina riidellyt. Sääli, että hän teki sitä.
Suuttumusta, vihaisia sanoja... turhan tähden: sellaista se oli aina
minunkin aikanani. Ja toisaalta hän oli niin suloinen... ja niin
sanomattoman kaunis!»

»Niin», sanoi Lot, »ja minä olen äidin näköinen, joskin rumennettu
painos.»

»Hän ei tarkoita sanaakaan siitä mitä hän sanoo», sanoi Elly.

»Ei», sanoi vanha herra, »hän ei tarkoita sitä, tuo itserakas poika!»

»Siitä huolimatta olisin kernaammin tahtonut olla sinun näköisesi, isä.»

»Lot, sinä puhut hullutuksia... Lisään majonneesia, Elly? Eikö
todellakaan? Maistetaanpa sitten kylmää kananpoikaa. Ei, anna se tänne,
Lot, minä leikkaan... Ja teidän häänne olivat aivan hiljaiset? Ei
lainkaan kirkollista vihkimistä?»

»Ei.»

»Eikä kutsuvieraita?»

»Ei, Ellyllä on niin vähän ystäviä, ja minullakin on kovin vähän
Hollannissa. Me elämme aivan eristettyinä Haagissa. Koko meidän sukumme
elää eristettynä. Paitsi d'Herbourgeja ei todellakaan ole ketään.»

»Se on totta.»

»Noita hirveän vanhoja ihmisiä ei tietenkään voi ottaa edes lukuun.»

»Niin, isoisä, isoäiti... Ja vanha tohtori...»

»Anton eno elää aivan yksikseen.»

»Hm, hm... niin...»

»Harold eno on myöskin vanha.»

»Kahta vuotta minua vanhempi.»

»Mutta hän on heikko terveydeltänsä.»

»Niin... ja omituinen. Sitä hän aina on ollut. Hiljainen ja
alakuloinen. Mutta kelpo mies.»

»Entäs kotiväki, Steyn ja äiti: milläpä me osaisimme huvittaa ihmisiä?»

»Unohdat Stefanie tädin: siinä on täti, joka jättää rahaa jälkeensä,
samoinkuin Anton enokin; sinun tädilläsi on yllin kyllin.»

»Oi, Lot ei välitä perinnöistä!» sanoi Elly.

»Sitäpaitsi ei teillä kahdella ole mitään hätää», sanoi vanha Pauws.
»Oikeassa te olette: mitä hyötyä on häistä? Mitä tuttaviin tulee...»

»Ei meillä ole paljon tuttaviakaan.»

»Sepä omituista. Tavallisesti intialaisten perheiden ympärillä on
hyvinkin paljon elämää. 'Touhua', niinkuin meillä oli tapana sanoa.»

»Enpä tiedä: ei meidän tuttavamme ole 'touhunneet' meidän talossamme!»

»Ei, meillä oli kylliksi touhua ilmankin: siitä äiti piti aina huolta.»

»Se vieroitti äidin ystävätkin talosta.»

»Luonnollisesti... Äidin elämä ei tosiaankaan ole ollut aivan
tavallista laatua... kolmine miehineen!»

»Ei tietenkään... Minä en anna häiritä itseäni... Mutta sukulaisiaan
hän ei ole paljonkaan ajatellut.»

»Ei. Isoäiti alotti ensiksi. Hänkin teki mitä hän itse halusi.»

»Olen kuullut kaikenlaisia huhuja...»

»Minä olen myöskin kuullut paljon huhuja, eivätkä ne olleet
aiheettomia. Isoäiti oli suuri koketti aikoinansa ja herätti enemmän
ihailua Javassa, kuin mikä oli soveliasta.»

»Sanotaan, että äiti...»

»En tiedä, mutta mahdollista se kyllä on. Joka tapauksessa te kaksi
olette siinä määrin toistenne näköisiä, että voisitte olla sisarukset.»

»Pahimmassa tapauksessa me olemme serkut», sanoi Elly.

»Niin, isoäiti alkoi ensimäisenä... Paljon siitä on puhuttu... Oi, nuo
ihmiset ovat nyt niin vanhoja! Heidän aikalaisensa ovat kuolleet. Ja
asiat unohtuvat. Kukapa enää ajattelisi tai puhuisi sellaisesta mikä on
tapahtunut niin kauan sitten?»

»Isoäidin rakastajistako?»

»Niitä oli lukematon joukko!»

»Tohtoriko?»

»Niin väitetään. Ja Ellyn isoisä.»

»Nuo vanhat ihmiset!» sanoi Elly.

»Kerran hekin olivat nuoria!»

»Ja me olemme kerran vanhoja», sanoi Lot. »Me vanhenemme, se on varma.»

»Vaiti poika! Te ehditte vielä vanhentua, kunhan ensin olette
seitsemänkymmenen vanhat... Niin, isoäiti de Laders, isoäiti Dercksz:
muistan hänet Intiassa viisikymmentä vuotta sitten.»

»Voi hyvä Jumala, kylläpä ne ovat vanhoja muistoja!» sanoi Lot väristen.

»Juo lisää sampanjaa, jos sinua värisyttää... Viisikymmentä vuotta
sitten olin minä nuori poika, kahdenkymmenen-vuotias. Isoäiti oli yhä
kaunis nainen, joskin koko lailla yli neljänkymmenen. Hän jäi leskeksi
hyvin nuorena, hänen ensimäisen miehensä kuollessa. Malttakaahan:
Dercksz'in hukkuessa hän oli kolmenkymmenenkuuden... Sitten äiti
syntyi.»

»Kuinka hirveän, hirveän pitkä aika siitä onkaan!» sanoi Lot. »Sitä
tulee aivan pyörälle päästään ajatellessaan niin kauaksi taaksepäin.»

»Siitä on kuusikymmentä, niin kuusikymmentä vuotta nyt», sanoi Pauws
uneksien. »Olin siihen aikaan lapsi, kymmenen vuoden vanha. Muistan
vielä hyvin tuon tapahtuman. Se oli Semarangissa; isäni oli upseeri.
Minun perheeni tunsi Derckszlt. Asiasta puhuttiin paljon. Olin
lapsi, mutta se teki minuun syvän vaikutuksen. Siitä puhuttiin hyvin
paljon, siitä puhuttiin monen vuoden kuluessa. Oh kysymys ruumiin
esiinkaivamisestakin. Mutta arveltiin, että se oli liian myöhäistä.
Silloin hän oli ollut haudattuna jo kuukausimääriä. Kerrottiin että...»

»Että eräs jaavalainen... tikarilla... Naisen vuoksi...?»

»Niin; ja sanottiin vielä enemmänkin. Väitettiin, että Takma oli ollut
sinä iltana huvilassa ja että isoäiti... Mutta mitä hyödyttää puhua
siitä? Mitä se teitä liikuttaa? Elly on valkoinen kuin lakana — lapsi,
miten kalpealta sinä näytät? — ja Lot vapisee koko ruumiissaan, vaikka
se tapahtui niin kauan sitten.»

»Luuletko, että nuo Vanhat ihmiset... salaavat jotakin?»

»Luultavasti», sanoi Pauws. »Juodaan hiukan sampanjaa eikä välitetä
siitä sen enempää. He ovat itse unohtaneet jo koko asian. Kun sinä olet
yhtä vanha kuin hekin...»

»Niin olen höperö», sanoi Lot.

»Te lähdette siis huomenna Parisiin?»

»Aivan niin.»

»Käyttekö tervehtimässä Thérèse tätiä?»

»Emmeköhän», sanoi Elly. »Emme voi käyttäytyä kuin villit.»

»Entäs sitten?»

»Me lähdemme Nizzaan.»

»Oi, todellako?... Ja... ja käyttekö siellä Ottilien luona?»

»Tietysti me käymme», sanoi Lot.

»Se on oikein, se on oikein... Kuinka te voitte olettaa, että meidän
kaltaisellamme perheellä olisi hieno tuttavapiiri?... Ottilie
kirjoittaa minulle silloin tällöin... Hän elää yhdessä erään
italialaisen kanssa... Miksikä he eivät mene naimisiin, on minulle
arvoitus.»

»Ja miksi he menisivät naimisiin?» kysyi Lot.

»Mutta Lot», sanoi Elly, »menimmehän mekin!»

»Me olemme sovinnaisempia kuin Ottilie. Minä olen sovinnaisempi kuin
Ottilie koskaan on ollut. En olisi koskaan uskaltanut ehdottaa sinulle,
ettemme menisi naimisiin. Ottilie on kokonaisempi luonne kuin minä.»

»Hän on kerrassaan hyvä tyttö... ja hävyttömän kaunis nainen», sanoi
Pauws.

»Hän on sinun näköisesi.»

»Mutta kauniimpi painos!» sanoi vanha herra nauraen. »Elly, hiukan
lisää kakkua. Mutta miksikä he eivät mene naimisiin, sitä en käsitä
enkä tule koskaan käsittämään. Olemmehan me kaikki muutkin menneet
naimisiin.»

»Mutta _millä tavalla_?» sanoi Lot. »Minun täytyy sanoa, ettette te
liiaksi puolustaneet naimista hääpäivänänne!»

»Ottilie on nähnyt liiaksi paljon onnettomia avioliittoja ympärillään.»

»Niin hän sanoo. Mutta se ei ole minusta mikään oikea syy. Lempo
soikoon, kun mies rakastuu, niin hän menee naimisiin! Hän menee sekä
kirkolliseen että siviili-avioliittoon... Pulmakseni suuni puhtaaksi,
minusta oli pikemmin raukkamaista teidän puoleltanne, kun ette antaneet
vihkiä itseänne.»

»Mutta isä, et suinkaan sinä pane niin suurta arvoa siihen, että pappi
antaa siunauksensa avioliitolle!»

»Vaikka en panekkaan, niin on sitä tapana tehdä. Se on nyt kerta
tapana. Emme me itse säädä lakeja itsellemme.»

»Emme kylläkään, mutta kaikki yhteiskunnalliset lait ovat muuttuneet.»

»Sanokaa mitä mielenne tekee; minä pysyn siinä, että tulee antaa
vihkiä itsensä. Sekä papin että tuomarin. Te olette solmineet
siviili-avioliiton; mutta Ottilie kieltäytyy kummastakin. Ja minulta
vaaditaan, että pitäisin sitä luonnollisena ja valistuneena ja Jumala
tiesi minä. Vaan en voi sitä tehdä. Olen pahoillani hänen tähtensä.
Onhan se kylläkin hyvä: hän on suuri taiteilijatar ja voi käyttäytyä
toisin kuin tavalliset naiset; mutta jos hän jonakin kauniina päivänä
palaa meidän jokapäiväiseen piiriimme, niin saa hän huomata, että
hän on tehnyt itsensä mahdottomaksi... Kuinka voitte olettaa, että
tällaisen perheen ympärille keräytyisi ystäviä ja tuttavia?»

»Ei niitä keräännykään; olen siitä hyvilläni. Minulla on mitä
ihastuttavimpia tuttavia Italiassa, ystäviä, jotka...»

»Lapset, te voitte olla oikeassa. Ottilie voi olla oikeassa, kun hän ei
mene lainkaan naimisiin; ja te voitte olla oikeassa, kun olette menneet
vain siviiliavioliittoon.»

»Ainakaan», sanoi Elly, »emme koskaan olisi osanneet aavistaa
joutuvamme näin kodikkaille illallisille, vaikkemme ole viettäneetkään
mitään juhlaa.»

»Ja näin hyville», sanoi Lot. »Elly, nämät leivokset ovat taivaallisia.»

»Meidän ei olisi pitänyt vain kaivaa esille menneitä asioita», sanoi
vanha herra. »Ne saavat Lot'n vapisemaan kauhusta. Kas tuota poikaa,
miten hän syö leivoksia! Noin sinun äidilläsikin oli tapana tehdä.
Lapsi, oikea lapsi!»

»Niin, minuakin lapsettaa joskus, mutta en ole yhtä suuri lapsi kuin
äiti.»

»Ja lähteekö hän nyt Englantiin?»

»Hän lupasi minulle, ettei hän lähtisi sinne. Mutta hänen lupauksensa
eivät merkitse paljonkaan. Me jäämme pitkäksi aikaa ulkomaille;
vietämme koko talven Italiassa. Eräs asia tuottaa minulle helpoitusta;
äidillä ei ole rahaa; ja minä kävin pankissa ennen lähtöäni ja pyysin,
siltä varalta, että äiti tulisi hakemaan rahaa, sanomaan hänelle, ettei
hän voi saada mitään, koska hänellä ei ole enää mitään saatavaa...»

»Mutta hän saa sittenkin... hän on aina saanut.»

»Johtaja lupasi auttaa minua ja kieltäytyä antamasta hänelle rahaa.»

»Saa hän sitä siitä huolimatta.»

»Keneltä?»

»En tiedä, mutta rahaa hän aina saa. Kyllä hän saa rahaa, vaikka en
tiedä miten...»

»No mutta isä!»

»Niin, poikaseni, voit loukkaantua niin paljon kuin haluat: minä puhun
kokemuksesta. Miten usein olen kiistellyt äidin kanssa raha-asioista!
Aluksi sellaista ei tapahtunut koskaan, mutta sittemmin sattui
useastikin!...»

»Äiti ei ymmärrä numeroista mitään ja hän on huolimaton. Hän löytää
aina rahaa lipastostaan.»

»Niin, kyllä minä sen tiedän: ennen aikaan hän löysi aina jos
jotakin lipastostaan. Erinomaista, että hän yhä edelleenkin tekee
tuollaisia löytöjä. Rahan vuoksi me emme kuitenkaan koskaan olisi
eronneet. Jollei tuo kirottu Trevelley olisi tullut väliin, niin me
ehkä vieläkin... Mutta kun äiti kerran rakastuu johonkuhun, niin...
Älkäämme puhuko siitä... Katsokaahan, tämän kuvanhan te tunnette. Eikö
se ole ihastuttava, Elly? Niin, sellaiselta hän näytti. En ole koskaan
voinut unohtaa häntä. En ole koskaan rakastanut ketään muuta. Nyt
minä olen vanha, lapset, mutta... mutta luulenpa, että yhä vieläkin
pidän hänestä... Joskus tuumin, että kaikki on ohitse ja lopussa;
ja sittenkin, joskus, niin vanha kuin olenkin, kärsin yhä siitä ja
olen onneton... Luulenpa että rakastan yhä vieläkin häntä... Ja jos
äiti olisi ollut toisen luontoinen eikä olisi kohdannut Trevelleyä...
Mutta siinä on niin monta 'muttaa'... Ja jollei hän olisi kohdannut
Trevelleyä, niin hän olisi kuitenkin kohdannut Steynin... Hän olisi
aina kohdannut jonkun... Kuulehan Elly, kaada kahvia kuppeihin.
Tahdotko chartreusea vai benedictinea? Ja jääkää vielä juttelemaan
hetkeksi. Ei vanhoista asioista: vaan uusista, nuorista asioista;
teistä itsestänne, suunnitelmistanne, Italiasta... Ei ole vielä
myöhä; tuskin puolikymmenen... Mutta tietysti, te olette niin äsken
naineet... No niin, minä saatan teidät hotelliin... Kävelemmekö? Matka
ei ole pitkä... Sallikaa vanhan isänne saattaa teidät hotelliin ja
antaa teille yösuudelma ja toivottaa teille onnea, kaikkea mahdollista
onnea... rakkaat lapseni!»




KOLMASTOISTA LUKU.


He olivat nyt olleet joitakin päiviä Parisissa; ja Elly, joka oli
Parisissa ensi kertaa, oli ihastuksissaan. Louvre, Cluny, katuelämä,
teatterit iltasin haihduttivat miltei Thérèse tädin hänen mielestään.

»Oi, ei mennä hänen luokseen!» sanoi Lot eräänä aamuna, kun he
kävelivät bulevardeilla. »Ehkäpä hän ei edes tiedä, keitä me olemme.»

Elly tunsi omantunnonvaivoja:

»Hän kirjoitti minulle hyvin ystävällisen kirjeen kihlaukseni johdosta
ja antoi meille häälahjan. Kyllä hän tietää varsin hyvin, Lot, keitä me
olemme.»

»Mutta hän ei tiedä, että me olemme Parisissa. Ei huolita lähteä
hänen luokseen. Thérèse täti; en ole nähnyt häntä vuosikausiin, mutta
muistan hänet kauan sitten... äidin mennessä viimeksi naimisiin.
Olin silloin kahdeksantoista-vuotias poika. Thérèse täti oli silloin
varmaankin neljänkymmenenkahdeksan. Kaunis nainen. Hän oli vieläkin
enemmän isoäidin näköinen kuin äiti on: hän oli yhtä ylhäinen ja
komea ja majesteetillinen kuin isoäiti vanhoissa valokuvissaan tai
kuin hän vieläkin on istuessaan valtaistuimellaan... Hän teki aina
minuun valtavan vaikutuksen... Erittäin solakka ja kaunis ja komea hän
oli... tyyni ja rauhallinen, erikoinen koko olennoltaan, suloinen hymy
huulilla.»

»Mona Lisan hymy...»

»Mona Lisan hymy», toisti Lot hymyillen vaimolleen, joka oli niin
ihastunut Parisiin. »Mutta asiasta toiseen, Elly... Milon Venus: en
voinut sanoa sitä sinulle katsellessamme sitä, koska olit tuollaisen
äänettömän hurmion vallassa, mutta... mutta kun en ollut nähnyt sitä
niin pitkään aikaan, niin tuntui se minusta suorastaan pettymykseltä.
Ajattelehan...»

»Mitä sitten, Lot?»

»Minusta se oli vanhentunut!»

»No mutta, Lot!...»

»Vakuutan sinulle, minusta se oli vanhentunut! Kaikkiko siis
vanhentuu, vanhenevatko kuolemattomatkin? Muistan sen sellaisena kuin
se oli ennen: levollisena, tyynenä, vaikuttavana, valkoisena kuin
lumi huolimatta katkotuista jäsenistään, loistavaa tummanpunaista
samettitaustaa vasten. Tällä kertaa se ei mielestäni ollut enää yhtä
vaikuttava, ei yhtä lumenvalkoinen; se näytti liiaksi rammalta; eikä
samettitausta ollut enää loistava. Kaikki oli vanhentunut ja himmennyt
ja minä olin mieleltäni kovin masentunut ja alakuloinen... Suoraan
sanoen sitä pitäisi puhdistaa jonakuna päivänä ja samettiverho olisi
uudistettava; sitten, kun sattuisi olemaan aurinkoinen päivä ja minä
itse hyvällä tuulella, se voisi näyttää minusta taaskin kirkkaalta
ja lumenvalkoiselta. Mutta, sellaisena kuin nyt sen näin, näytti se
minusta vanhentuneelta; ja se teki minuun ikävän vaikutuksen. Se
saattoi minut pahalle tuulelle kokonaiseksi tunniksi, vaikken antanut
sinun huomata mitään... Muuten, Parisi on mielestäni muutenkin kovasti
vanhentunut: se on likainen, vanhanaikuinen, pikkukaupunkimainen; oikea
sekasotku yhteenkasattuja kortteleita ja pikkukaupunkeja; ja kerrassaan
samanlainen kuin viisitoistakin vuotta sitten, ainoastaan vanhempi,
rumempi ja vanhanaikuisempi. Katsohan! Tuo pahvinen kananpoikakyltti
tuossa» — he olivat Avenue de l'Opéra-kadulla — »on pyörinyt vartaansa
varassa rasvan tippuessa siitä: Elly, tuo kananpoika on jo pyörinyt
viisitoista vuotta! Ja eilen illalla Théåtre Français'ssa tulin pahalle
mielelle aivan kuin seisoessani Milon Venuksen edessä. Théâtre-Français
on tullut niin vanhaksi, niin vanhaksi mahtipontisine lausumatapoineen,
että tuumin mielessäni. 'Oliko se aina näin vanha, vai tuntuuko se vain
vanhalta siksi, että itse olen vanhempi?'...»

»Mutta Thérèse täti...»

»Tahdotko todellakin lähteä hänen luokseen... Totta tosiaan, parasta
olisi olla menemättä. Hänkin on vanhentunut; ja mitä me merkitsemme
hänelle?... Me liikumme yhä... Minäkin olen vielä nuori, eikö totta?...
Ethän pidä minua liian vanhana, elämään kyllästyneenä miehenäsi?...
Italiassa me löydämme oikean ilon...»

»Siellä kaikki on vieläkin vanhempaa!»

»Niin, mutta siellä ei mikään vanhene. Siellä kaikki on menneisyyttä.
Se on todellista menneisyyttä ja siksi se on niin rauhoittavaa. Siellä
kaikki on kuollutta.»

»Mutta itse maa on varmaankin elävä?... Uudenaikainen elämä kulkee
eteenpäin?...»

»Siitä minä en välitä. Minä en näe siellä muuta kuin menneisyyttä;
ja se on niin kaunis, rauhallisen kuollut. Se ei tee mieltäni
alakuloiseksi. Mieleni käy haikeaksi nähdessäni vanhoja ihmisiä ja
vanhoja esineitä, jotka yhä ovat elossa, mutta hirvittävän vanhat, ja
jotka vähitellen, aste asteelta kulkevat ohitsemme; mutta esineet,
jotka ovat rauhallisen kuolleet ja niin sanomattoman kauniit kuin
kaikki Italiassa, eivät tee minua alakuloiseksi: ne rauhoittavat
mieltäni ja herättävät ihailuani kaikkea sitä kohtaan, mikä kerran
oli niin ihanan elävää ja yhä on niin kaunista kuolleenakin. Parisi
tekee mieleni haikeaksi, koska kaupunki on kuoleva, samoinkuin koko
Ranskakin; Rooma virkistää minua: kaupunki, se osa, jonka _minä_ siitä
näen, on kuollut; ja minä tunnen itseni siinä nuoreksi ja eläväksi; ja
se ilahduttaa minua, tuottaa minulle itsekästä iloa samalla kun ihailen
kuollutta, rauhallista kauneutta.»

»Se tulee siis olemaan ensi kirjoitelmasi aiheena.»

»Nyt sinä alat opettaa! Jollen saa puhua ilman että minua syytetään
kirjoittamisesta... niin pidän suuni kiinni.»

»Älä ole niin ärtyinen... Mitä teemme nyt Thérèse tädille?»

»Emme me mene... Kas, kun puhuu pahasta! Hyvä Jumala, miten pieni
Parisi on! Kylä pahanen!»

»Mikäs nyt, Lot?»

»Tuolla on Theo! Theo van der Staff!»

»Theo, Thérèse tädin poikako?»

»Niin. Halloo, Theo! Mitä kuuluu?... Miten hassua, että meidän piti
tavata sinut!...»

»En tiennyt, että olette Parisissa... Kuherruskuukauttanneko te
vietätte?»

Hän oli pieni, lihava mies viidennelläkymmenennellä, pyöreine
kasvoineen ja pienine säihkyvine silmineen: hän vilkaisi Ellyyn
katsellen peittelemättömällä uteliaisuudella nuorta rouvaa, joka oli
vain pari päivää ollut naimisissa. Aistillisuus, joka alati etsi
ruumiillista nautintoa, ympäröi häntä kuin lämmin ilmakehä, ja hänen
käytöksensä oli joviaalinen ja ystävällinen, ikäänkuin hän heti
paikalla olisi tahtonut kutsua heidät aamiaisille hyvään ravintolaan
sekä sen jälkeen jonnekin muualle. Hänen pitkäaikuinen oleskelunsa
ulkomailla oli jättänyt leimansa hänen ulkoasuunsa, puheeseensa
ja liikkeihinsä, mikä kevensi hänen synnynnäistä hollantilaista
raskauttansa, joskin se samalla tuntui hiukan naurettavalta, sillä
sulavilla liikkeillään hän muistutti suuresti pientä naarasnorsua.
Mutta hänen korvansa pistivät ulos kuin satyyrin; ja hänen silmänsä
säkenöivät; ja hänen nauravat huulensa olivat paisuneet ja paksut
aivankuin hänessä olisi ollut intialaista verta; ja hänen pienet, hyvin
hoidetut hampaansa välkkyivät huulien välistä. Kun nainen kulki hänen
ohitseen, tarkasti hän häntä yhdellä silmäyksellä kiireestä kantapäähän
asti; ja hän näytti vaipuvan mietteihinsä silmänräpäykseksi tai pariksi.

»Me puhuimme juuri sinun äidistäsi, Theo. Hassua, että meidän piti
tavata sinut», toisti Lot.

»Minä kävelen bulevardeilla joka aamu, ja siksi on aivan luonnollista,
että tapasimme toisemme. Olen iloinen saadessani tilaisuuden onnitella
teitä... Äitikö? Hän voi hyvin, luullakseni.»

»Etkö ole nähnyt häntä vastikään?»

»En ole nähnyt häntä viikkoon. Aiotteko käydä häntä tervehtimässä?
Siinä tapauksessa tulen teidän kanssanne. Mennäänkö jonnekin syömään
aamiaista yhdessä jälkeenpäin vai olenko minä tiellä? Jollen, niin
tulkaa minun kanssani aamiaiselle. Ei mihinkään suureen ravintolaan,
jonka kaikki tuntevat, vaan pieneen, erinomaiseen paikkaan, jonka minä
tunnen. Siellä voimme saada suorastaan taivaallisia hummereita!» Ja hän
suuteli lihavia sormenpäitään. »Tahdotteko heti paikalla lähteä äidin
luo? Hyvä on, otetaan ajuri, sillä hän asuu kaukana.»

Hän pysäytti ajurin ja sanoi osoitteen:

»125 Rue Madamen varrella.»

Hän auttoi kohteliaasti Ellyn ajoneuvoihin, sitten Lot'n ja itse hän
välttämättä tahtoi istua pienellä takaistuimella, nojaten toista
jalkaansa vaunujen astimeen. Hän tiedusteli välinpitämättömästi
haagilaisia sukulaisia, ikäänkuin vieraita henkilöitä, joita hän oli
tavannut kerran tai kahdesti. Rue Madamella ajuri pysähtyi korkean
ristikkoportin eteen, jonka taakse oli lyöty lautoja, niin että sen
läpi oli mahdoton nähdä.

»Tässä luostarissa äiti asuu», sanoi Theo.

He astuivat alas vaunuista, ja Theo soitti kelloa. Sisar tuli avaamaan
porttia, sanoi rouva van der Staffin olevan kotona, ja saattoi heidät
pihan poikki. Luostari kuului Lourdes'in Pyhän Neitsyen nunnakunnalle;
ja Thérèse täti oli täysihoidossa siellä yhdessä muutamien muiden
hurskaiden vanhojen naisten kanssa. Sisar johdatti heidät pieneen
vierashuoneeseen alakerroksessa ja avasi ikkunaluukut. Uuninreunalla
seisoi Pyhän Neitsyen kuvapatsas kahden kynttiläjalan välissä;
huoneessa oli sohva ja muutamia tuoleja irtopäällisineen.

»Onko kunnianarvoisa äiti kotona, sisar?» kysyi Theo.

»On kyllä, herra.»

»Sopisiko hänelle ottaa minut vastaan? Tahtoisitteko sanoa hänelle,
että minun mukanani on pari vierasta?»

»Kyllä, herra.»

Sisar läksi huoneesta. Theo viittasi kädellään:

»Minun olisi pitänyt se tehdä jo kauan sitten», hän sanoi. »Käytän nyt
hyväkseni tilaisuutta. Kunnianarvoisa äiti on arkaluontoinen nainen,
paljoa arkaluontoisempi kuin äitini.»

He odottivat. Autiossa huoneessa oli kylmää ja kolkkoa. Lot sanoi
väristen:

»En minä vaan voisi. En, en minä vaan voisi.»

»En minäkään», sanoi Theo.

Kunnianarvoisa äiti tuli ensimäisenä sisään: lyhyt nainen, jonka
vartalo hukkui kokonaan puvun laskoksiin. Kaksi ruskeaa silmää loisti
valkoisen nauhan alta, joka peitti hänen otsaansa.

»Herra van der Staff...»

»Rouvani...»

Theo puristi kunnianarvoisan äidin kättä: »Olen jo kauan ollut
tulossa tervehtimään teitä sanoakseni, miten kiitollinen olen siitä
huolenpidosta, jota te suotte äidilleni.»

Hänen ranskalaiset lauseensa kuuluivat kohteliailta ja ritarillisilta.

»Saanko luvan esittää teille serkkuni, herra ja rouva Pauws?»

»Vasta naidut, eikö niin», sanoi kunnianarvoisa äiti kumartaen ja
hienosti hymyillen.

Lot ihmetteli, mistä hän sen tiesi:

»Olemme tulleet tervehtimään tätiäni... ja teitä myöskin,
kunnianarvoisa rouva», lisäsi hän kohteliaasti.

»Olkaa hyvä ja istukaa. Rouva van der Staff tulee heti.»

»Onko äiti hyvissä voimissa?» kysyi Theo. »En ole nähnyt häntä...
hyvään aikaan.»

»Hän voi erittäin hyvin», sanoi kunnianarvoisa äiti. »Sillä me pidämme
hänestä huolta.»

»Tiedän sen kyllä.»

»Hän ei huolehdi itsestään. Niinkuin tiedätte, menee hän aina
liiallisuuksiin. Hyvä Jumala ei vaadi meiltä sellaisia liiallisuuksia
kuin mitä rouva van der Staff suorittaa. Minä en rukoile neljättä
osaakaan siitä kuin hän. Hän rukoilee _aina_. Minulla ei ole aikaa
siihen. Hyvä Jumala ei vaadi sitä. Meillä on työmme; minulla on
sairashoito-opistoni, joka antaa meille paljon työtä. Tällä hetkellä
melkein kaikki sisaret ovat ulkona työssä. Sitä paitsi on minulla
palvelijatar-toimistoni. Me emme _voi_ aina rukoilla.»

»Mutta äiti voi», sanoi Theo nauraen.

»Rouva van der Staff rukoilee _liiaksi_», sanoi kunnianarvoisa äiti.
»Hän on suuri intoilija...»

»Sitä hän on aina ollut kaikessa, mihin hän on ryhtynyt», sanoi Theo
katsoen eteensä.

»Ja sellainen hän on yhä edelleenkin. Hän on intoilija uudessa
uskossaan, meidän uskossamme. Mutta hänen ei pitäisi mennä
liiallisuuksiin... eikä paastota turhan päiten... Vastikään me löysimme
hänet tainnoksissa kappelista... Mutta meillä on pienet vehkeemme;
kun ei ole välttämätöntä paastota, annamme me hänelle lihalientä
vihannessopan asemesta tai vihannesten kastikkeena hänen huomaamattaan
lainkaan... Tässä rouva tulee...»

Sisar avasi oven; ja rouva van der Staff, Thérèse täti, astui
huoneeseen. Lot oli mielestään näkevinään isoäidin itsensä tulevan
sisään, tosin nuorempana, mutta sittenkin vanhana. Puettuna
yksinkertaiseen mustaan pukuun hän oli pitkä ja majesteetillinen
ja hyvin solakka ja hänen liikkeensä olivat tavattoman sulavat.
Isoäiti oli varmaankin ollut hänen näköisensä. Hänen tummien
kreolilais-silmiensä katse oli unelmoiva, ja näytti siltä kuin hänen
olisi ollut vaikea nähdä niitä peittävän harson läpi; mutta suu, niin
vanha kuin se olikin, oli luonnollisessa hymyssä, innostuksen ilmeen
karehtiessa sen pielissä. Hän salli Theon suudella itseään ja sanoi
Lot'lle ja Ellylle ranskaksi:

»Hyvin ystävällistä, että tulitte minua tervehtimään. Olen hyvin
kiitollinen... Vai tämä on Elly? Näin sinut vuosia sitten Hollannissa,
isoisä Takman luona. Olit silloin pieni neljäntoista-vuotias tyttö.
Kovin herttaista, että tulitte. Istukaa. En käy koskaan enää
Hollannissa... mutta ajattelen usein... hyvin usein... sukulaisiani...»

Hänen silmiensä katse oli unelmoiva; innostus karehti hänen hymyilynsä
ympärillä. Hän laski kätensä ristiin syliinsä; hänen sormensa olivat
ohuet ja läpikuultavat, aivankuin isoäidin. Hänen äänensä muistutti
isoäidin ääntä. Istuessaan siinä, mustassa puvussaan, luostarihuoneen
kalpeassa ja kylmässä valossa, yhdennäköisyys oli kaamoittava: tämä
tytär näytti olevan aivan yhtä äitinsä kanssa, näytti olevan äiti itse;
ja tuntuipa siltä kuin menneet vuodet olisivat palanneet ihmeellisessä,
aavemaisen kalpeassa, valkoisessa valossa.

»Ja miten he jaksavat kaikki Haagissa?» kysyi Thérèse täti.

Muutamia sanoja vaihdettiin perheen jäsenistä. Hetken kuluttua
kunnianarvoisa äiti nousi tuoliltaan, jotta hän ei häiritsisi toisia,
sanoi jäähyväiset ja kiitti käynnistä.

»Miten Harold eno jaksaa?... Entäs äiti, Charles? Ajattelen usein
häntä. Rukoilen usein hänen puolestaan, Charles...»

Hänen äänensä, jo kauan sitten särkynyt, kuulosti pehmeämmältä kuin
puhdas hollanninkieli, ja sen kreolilaissävy oli mehukas; tämä
murtunut ääni teki liikuttavan vaikutuksen sekä Lot'hon että Ellyyn,
jota vastoin Theo katseli kiusaantuneena eteensä: hänen mielensä oli
masennuksissa ja painostanut äidin läsnäollessa.

»Miten ystävällistä, ettet ole unohtanut meitä», yritti Lot sanoa.

»Minä en unohda koskaan äitiäsi», sanoi Thérèse täti. »En tapaa enää
häntä, ehkäpä en tapaa enää koskaan. Mutta pidän hänestä hyvin,
hyvin paljon... ja rukoilen, rukoilen usein hänen puolestaan. Hän on
sen tarpeessa. Me kaikki tarvitsemme sitä. Minä rukoilen kaikkien
puolesta... koko perheemme puolesta. Kaikki he ovat sen kaipuussa. Ja
minä rukoilen myös äitini, isoäidin puolesta. Ja Elly, rukoilen myös
isoisän puolesta... Olen rukoillut jo vuosikausia; olen rukoillut
kokonaista kolmekymmentä vuotta. Jumala kuulee varmasti rukoukseni...»

Oli vaikea sanoa mitään; ja Elly tarttui vain tädin käteen ja puristi
sitä. Thérèse täti kohotti hiukan leuasta Ellyn kasvoja, katseli niitä
tarkkaavaisesti ja katsoi sitten Lot'hon. Yhdennäköisyys hämmästytti
häntä, mutta hän ei sanonut mitään.

Hän oli asiasta perillä. Thérèse täti tiesi sen. Hän ei käynyt enää
koskaan Hollannissa eikä luullut koskaan enää näkevänsä sisartaan,
jonka hän tiesi olevan Takman tyttären, ei koskaan Takmaa eikä
äitiään. Mutta hän rukoili varsinkin näiden ihmisten puolesta, koska
hän oli asiasta perillä. Hän, joka kerran oli ollut, samoinkuin hänen
äitinsäkin, maailmannainen, intohimoinen nainen, jolla oli kreolittaren
kiihkeästi rakastava ja vihaava sydän, oli kuullut äitinsä omasta
suusta, hänen maatessaan kuumehoureissa, tuon asian, josta hän siitä
saakka oli ollut perillä. Hän oli nähnyt äitinsä näkevän — vaikka hän
ei ollutkaan itse sitä nähnyt — hän oli nähnyt äitinsä näkevän aaveen
huoneen nurkassa. Hän oli kuullut äitinsä rukoilevan armoa päästäkseen
eroon rangaistuksestaan. Hän ei ollut, niinkuin Harold Dercksz,
nähnyt Sitä kuusikymmentä vuotta sitten, mutta hän oli ollut asiasta
perillä kolmekymmentä vuotta. Ja tuo tieto oli antanut kovan iskun
hänen hermostuneelle ja kiihoittuneelle mielelleen; ja hän, kreolitar,
kiihkeän rakkauden ja vihan nainen, seikkailuja rakastava nainen, hän,
joka oli rakastanut ja myöhemmin vihannut niitä, joita oli rakastanut,
hän alkoi murehtia, hän vajosi intoiluun, joka virtasi, häneen kirkon
taivaallisista ikkunoista; ja eräänä päivänä hän läksi Parisissa
katolisen papin luo ja sanoi:

»Isä, minä tahdon rukoilla. Mieleni palaa teidän uskoonne. Tahdon
kääntyä katolilaiseksi. Olen toivonut sitä jo kuukausia.»

Hän kääntyi katolilaiseksi ja nyt hän rukoili. Hän rukoili itsensä
puolesta, mutta hän rukoili vieläkin enemmän äitinsä puolesta. Koko
hänen kiihkeämielinen sielunsa suli rukouksessa tämän äidin puolesta,
jota hän luultavasti ei koskaan enää saisi nähdä, mutta joka oli
tuottanut hänelle kärsimystä ja jonka hän toivoi voivansa vapahtaa
synnistä ja pelastaa liian hirveästä rangaistuksesta kuoleman jälkeen;
tämän äidin puolesta, joka oli estänyt _häntä_, hänen isäänsä,
puolustamasta itseään heittäytymällä hänen kaulaansa, kunnes toinen
mies sai riistetyksi aseen hänen kädestään, kun hän tahtoi kostaa
verenhimoisessa vimmassaan... Hän tiesi sen. Thérèse täti tiesi sen.
Ja hän rukoili, hän rukoili alituisesti. Ei koskaan hän voinut liiaksi
rukoilla taivaalta armoa.

»Äiti», sanoi Theo. »Kunnianarvoisa äiti kertoi, että menit tainnoksiin
kappelissa. Ja ettet sinä syö.»

»Kyllä, kyllä minä syön», sanoi Thérèse täti pehmeästi ja hitaasti.
»Älä ole huolissasi, Theo.»

Halveksuminen poikaansa kohtaan nostatti katkeran hymyn hänen vanhoille
huulilleen; hänen äänensä, kääntyessään hänen puoleensa, muuttui
kylmäksi ja kovaksi, ikäänkuin tuo alati rukoileva nainen äkkiä olisi
poikansa edessä muuttunut entiseksi naiseksi, joka oli rakastanut ja
sittemmin vihannut poikansa isää, isää, joka ei ollut hänen miehensä.

»Kyllä minä syön», sanoi Thérèse täti. »Todellakin, minä syön aivan
liiaksi. Nuo hyvät sisaret! He unohtavat joskus paastopäivämme; ja
antavat minulle lihaa. Minä annan sen silloin köyhilleni... Kertokaa
minulle; lapset, kertokaa minulle lisää Haagista. Minulla on vielä
hiukan aikaa. Sitten minun täytyy mennä kappeliin... Rukoilen yhdessä
sisarien kanssa.»

Ja hän kyseli jokaista, veljiä ja sisaria ja heidän lapsiaan:

»Minä rukoilen heidän kaikkien puolesta», sanoi hän. »Minä rukoilen
teidänkin puolestanne, lapset.»

Hän kävi levottomaksi ja kuulosteli ääntä käytävästä. Theo antoi merkin
Lot'lle ja he nousivat.

»En minä teitä unohda», vakuutti Thérèse täti heille. »Lähettäkää
minulle valokuvanne, teettehän sen?»

He lupasivat.

»Missä on sinun sisaresi, Charles?»

»Nizzassa, täti.»

»Lähetä minulle hänen valokuvansa. Minä rukoilen hänenkin puolestaan.
Hyvästi, lapset, hyvästi, rakkaat lapset!»

Hän sanoi hyvästi Lot'lle ja Ellylle ja läksi pois kuin unessa
kiinnittämättä huomiota Theoon. Tämä kohautti olkapäitään. Litanian
sävel kuului kappelista, suuresta suojasta vierashuoneen vastapäätä.

He kohtasivat kunnianarvoisen äidin käytävässä; hän oli menossa
kappeliin.

»Miltä tätinne tuntui teidän mielestänne?» kuiskasi hän. »Kovin
liioitetulta, eikö totta: niin, kovin liioiteltu hän on.
Katsokaahan!...»

Hän kehotti Ellyä, Lot'ta ja Theoa kurkistamaan kappelin ovesta sisään.
Sisaret, polvistuneina rukoustuoleihinsa, lauloivat rukouksiaan.
Lattialla, tuolien välissä, makasi Thérèse täti pitkin pituuttaan,
kasvot käsien peitossa.

»Katsokaa!» sanoi kunnianarvoisa äiti rypistäen kulmakarvojaan. »Emme
edes _me_ tee tuolla tavoin. Se on turhaa. Se ei ole edes sopivaa.
Minun täytyy puhua siitä herra johtajalle, jotta hän huomauttaisi siitä
rouva van der Staffille. Varmasti puhun hänelle. Näkemiin, rouvani,
näkemiin, hyvät herrat...»

Hän kumarsi kuin maailmannainen hymyillen ja levollisen arvokkaasti.

Sisar saattoi heidät portille ja päästi heidät ulos...

»Hoh!» huokasi Theo. »Olen täyttänyt taaskin pojan velvollisuudet
muutamiksi kuukausiksi.»

»Minä en voisi sitä tehdä», mutisi Lot. »Aivan yksinkertaisesti en
voisi.»

Elly ei sanonut mitään. Hänen silmänsä olivat selkosen selällään ja hän
tuijotti eteensä. Hän ymmärsi, että ihminen saattoi uhrautua toisen
tähden ja pyhittää elämänsä kutsumukselleen; ja vaikka hän käsittikin
sen toisin, kun hänestä itsestään oli kysymys, niin ymmärsi hän sen
sittenkin.

»Ja nyt me lähdemme syömään hummeria!» huudahti Theo.

Ja huutaessaan ajuria näytti siltä, kuin hänen lihava ruumiinsa
olisi saanut uutta eloa vain sen johdosta, että hän hengitti jälleen
raitista, vapaata ilmaa.




NELJÄSTOISTA LUKU.


Yöllisessä pikajunassa istui nuori nainen mietteihinsä vajonneena.
Lot nukkui, vaippa yllään, vaunun nurkassa, mutta nuorikko ei saanut
unesta kiinni, sillä syystuuli vinkui ulkona; ja niinpä hän istui
hiljaa nurkassaan ajatuksiinsa vajonneena. Hän oli nyt luovuttanut
elämänsä toiselle ja toivoi onnea. Hän toivoi, että hänellä olisi
kutsumus ja tilaisuus uhrautumiseen. Se oli onnea; muunlaista ei ollut
olemassa; ja Thérèse täti oli oikeassa, joskin hän, Elly, käsitti
uhrautumisen, onnen ja kutsumuksen niin toisenlaiseksi. Hän tarvitsi
enemmän kuin tunnetta, aatetta; hän tarvitsi ennen kaikkea toimintaa.
Samoin kuin hän aina oli ollut toimintahaluinen, joskin se aluksi oli
kohdistunut vain tennispeliin — ja myöhemmin kuvanveistoon ja lopulta
tarpeeseen pukea oma surunsa sanoiksi ja luovuttaa se kustantajalle
— niin hän nytkin tahtoi uhrautua työlle, ainakin yhteistyölle. Hän
katsoi kaihoten Lot'hon ja tunsi, että hän rakasti häntä, joskin
toisella tavalla kuin mitä hän ennen oli rakastanut. Hän rakasti Lot'ta
vähemmän oman itsensä vuoksi kuin aikaisemmin ollessaan rakastunut,
rakasti Lot'ta enemmän hänen itsensä vuoksi, voidakseen yllyttää
häntä suuriin tekoihin. Se oli kaikki hyvin hämärää, mutta hänen
tunteessaan oli kunnianhimoa, rakkaudesta johtuvaa kunnianhimoa, joka
kohdistui Lot'hon. Mikä vahinko, että Lot hukkasi kykynsä pieniin
kirjoitelmiin ja kevyihin artikkeleihin. Ne olivat, samoinkuin hänen
keskustelutaitonsakin, huvittavia, vaan ei vakuuttavia; ja hän kykeni
kirjoittamaan paljon paremminkin. Ehkäpä romaanin kirjoittaminenkaan
ei ollut mitään suurta; kirjoittaminen saattoi ehkä kylläkin olla
suurta, vaikkei romaanin kirjoittaminen. Mutta minkä sitten? Hän tuumi,
keksimättä sitä kuitenkaan, mutta hän tiesi varmaan — tai luuli ainakin
tietävänsä — että hän keksisi sen vielä ja saisi Lot'n kohoamaan...
Niin, onnellisia he tulisivat olemaan ja olisivat yhä edelleen
onnellisia... Italiassa, siellä hän pääsisi siitä selvyyteen. Se löytyi
ehkä menneisyydestä, historiasta; entisajan muistot, nuo kauniit, jalot
muistomerkit, jotka olivat kuolleet, mutta silti kauniit, ne hänelle
sen paljastaisivat... Miksikä hänen mielensä oli siis niin apea? Vai
oliko se vain sitä samaa alakuloisuutta, jota hän aina oli hämärästi
tuntenut, ja joka oli sairautta, joka lamasi hänen toimintakykyään
ja katkaisi hänen äänensä soinnun: alakuloisuutta, joka oli painanut
leimansa häneen, orpoon, yksinäiseen lapseen, jonka nuoruus oli kulunut
niin ilottomasti vanhan miehen suuressa talossa. Isoisä oli aina
ollut ystävällinen ja isällisen hellä hänelle; mutta hän oli kovin
vanha, ja Elly oli tuntenut hänen vanhuutensa painostavan itseään.
Aina hänen ympärillään oli ollut vanhoja ihmisiä, niin pitkälle kuin
hän saattoi muistaa taaksepäin; hän muisti isoäiti Dercksz'in ja
tohtori Roelofsz'in: hän muisti heidät vanhoina aina varhaisimmasta
lapsuudestaan saakka. Lot'kin — siltä Ellystä tuntui — joskin miehen
elämä, joka matkusti ja liikkui paikasta toiseen, oli toinen kuin
tytön, joka istui kotona — Lot'kin oli tuntenut häntä ympäröivän
vanhuuden painostusta; ja siinä epäilemättä oli syy siihen, miksikä
vanhenemisen pelko oli kehittynyt hänessä jonkunmoiseksi hermostuneeksi
kauhuksi. Stefanie täti ja enot Haagissa olivat vanhoja, ja heidän
ystävänsä ja tuttavansa olivat kuolleet, ja he kulkivat yksin ja vailla
omia aikalaisiaan tässä kaupungissa, edestakaisin katuja pitkin, joiden
varsilla heidän talonsa sijaitsivat... Se oli niin kovin haikeaa ja
kurjaa; se teki mielen alakuloiseksi; tuo alakuloisuus oli turmellut
Ellyn koko nuoruuden... Hän oli kadottanut kaikki tyttöystävänsä.
Hän ei tavannut enää tennisklubin tyttöjä; akatemia-tovereitaan
hän töin tuskin tervehti kiireisellä päännyokkäyksellä kulkiessaan
heidän ohitseen kadulla. Onnettoman kihlauksensa jälkeen hän oli
vetäytynyt enemmän erilleen muista, vain Lot'in seurassa hän oli
alituisesti, käveli hänen kanssaan, keskusteli hänen kanssaan;
Lot'kin oli yksinäinen Haagissa, vailla ystäviä: hänellä oli enemmän
ystäviä Italiassa, niin hän väitti... Miten omituista, että ikuinen
yksinäisyyden ja kuoleman tunne ympäröi heitä molempia! Ei ystäviä eikä
tuttavia niinkuin muilla ihmisillä ja muilla perheillä. Varmaankin se
johtui näiden kahden äärettömän vanhan ihmisen painostuksesta; hän ei
keksinyt sille muuta selitystä, mutta hän tuumi että siinä piili jotain
muutakin, jota hän ei tiennyt, mutta joka siitä huolimatta oli olemassa
painostaen häntä ja pitäen muut ihmiset loitolla; jotain hämärää,
nykyään jo häipynyttä, joka ympäröi tuota vanhaa miestä ja vanhaa
naista ja kietoi kaikki muutkin — vanhan naisen lapset ja vanhan miehen
lapsenlapsen — jonkunmoiseen hämärään, jota tosin ei voinut sanoin
selittää, mutta joka tuntui niin selvästi, että ei tarvinnut muuta kuin
ojentaa kätensä tarttuakseen siihen kiinni...

Tuo kaikki oli kovin epämääräistä ja hämärää, sitä oli aivan mahdoton
selvästi ajatellakaan; se oli vain jokin jäätävä tunne, joka tuntui
ilmassa, ei mitään muuta; mutta joskus se salpasi hänen hengityksensä,
pilasi hänen nuoruudenilonsa, esti häntä nopeasti kulkemasta ja
puhumasta ääneen: kun hän teki sitä, tapahtui se vain pakosta. Ja
hän tiesi, että Lot'lla oli sama tunne: Elly oli käsittänyt sen
parista, kolmesta hämärästä sanasta ja pikemmin vain näiden sanojen
hengestä kuin itse sanoista; ja hän oli sen johdosta tuntenut suurta
sielunsympatiiaa Lot'ta kohtaan. Lot oli omituinen mies, tuumi
Elly katsellessaan häntä hänen nukkuessansa. Ulkomuodoltaan sekä
ulkonaiselta olemukseltaan ja tavoiltaan hän oli vielä aivan nuori
poika, suorastaan lapsi joskus, hän tuumi, ja lapsellisuutensa rinnalla
hänen mielensä oli vapaa kaikista turhista kuvitteluista, mikä useinkin
todisti älyllisyyttä, vaan ei silti tehnyt vakavaa vaikutusta; tämän
ulkokuoren alla piili pehmeyttä, sangen suuri määrä itsekkäisyyttä,
itseensä kohdistunutta hermostunutta aprikoimista, sekä jotain, mikä
teki miltei luonteenlujuuden vaikutuksen hänen seurustellessaan
äitinsä kanssa, sillä hän yksin saattoi tulla toimeen hänen kanssaan.
Tämän luonteenlaadun ohella hänellä oli luonnonlahjoja, joihin hän ei
itse pannut mitään arvoa, joskin työnteko oli hänelle välttämätöntä.
Hänen luonteessaan ilmeni suuria ristiriitaisuuksia, vakavuutta ja
lapsellisuutta, tunteellisuutta ja välinpitämättömyyttä, miehuutta
ja heikkoutta suuremmassa määrässä kuin mitä Elly kenessäkään muussa
miehessä oli nähnyt. Hän oli ylpeämpi vaaleasta tukastaan kuin
kyvykkäisyydestään, joskin hän oli siitäkin ylpeä; ja jos joku kehui
hänen kaulahuiviaan, tuotti se hänelle enemmän iloa kuin jos hänen
kirjoituksiaan ylistettiin. Ja tätä lasta, tätä poikaa, tätä miestä
Elly rakasti; hän myönsi, että se oli omituista, kun hän ajatteli sitä,
mutta hän rakasti häntä ja oli onnellinen vain ollessaan hänen kanssaan.

Lot heräsi, kysyi, miksikä Elly ei nukkunut ja painoi hänen päänsä
rintaansa vasten. Väsyneenä junan ratinaan ja omiin ajatuksiinsa hän
nukahti; ja Lot katseli harmaata sarastusta, joka levisi värittömien ja
kylmien peltojen yli heidän sivuuttaessaan Lyons'in. Hän ikävöi merta,
sinistä taivasta, kuumuutta, kaikkea, mikä oli nuorta ja eloisaa:
etelä-Ranskaa, Rivieraa ja sitten Italiaa, yhdessä Ellyn kanssa. Hän
oli antanut elämänsä toiselle ja toivoi onnea, onnea voidessaan jakaa
ajatuksensa ja olemuksensa toisen kanssa, koska yksinäisyys synnyttää
alakuloisuutta ja tuo useammin mieleen asteettaisen näivenemisemme...

»Elly on ihastuttava», tuumi Lot katsellessaan häntä siinä kun hän
nukkui painautuneena hänen rintaansa vasten; ja hän voitti halunsa
suudella häntä juuri kun hän oli vaipunut uneen. »Hän on ihastuttava
ja hänellä on hieno taiteellinen aisti. Minun täytyy kehottaa häntä
taas muovailemaan... tai kirjoittamaan jotakin: hänellä on kykyä
kumpaiseenkin. Hänen kirjansa oli aika soma, vaikka se on kovin
subjektiivinen ja liiaksi naisellinen. Siinä on paljon sellaista, mikä
on hyvää elämässä, vaikka elämä ei ole muuta kuin ylimenoa, joka ei
merkitse paljon tässä mädänneessä maailmassa. Toisenlaistakin elämää
täytynee olla ja muunlaisia maailmoita. Aika on koittava, jolloin ei
ole enää ruumiillista kärsimystä, korkeintaan vain henkistä tuskaa.
Sitten kaikki ruumiillinen kärsimys on kadonnut... Ja sittenkin tämä
mainen elämä on ihastuttava... jos hetkeksi vain unohdamme kaiken
pahuuden. Lumouksen aika koittaa jokaiselle: minun aikani on nyt
tullut. Jospa se vain pysyisi tällaisena; mutta sitä se ei tee. Kaikki
muuttuu... Parasta olla sitä ajattelematta, vaan tehdä sen sijaan
työtä: parasta tehdä työtä matkallakin ollessa. Se olisi Ellylle
mieleen. Firenzessä Medicit; Roomassa koko paavivalta... En tiedä,
kummanko niistä valitsisin: toinen on valittava. Mutta siinä on niin
paljon, paljon... Tokkopa osaisin kirjoittaa sivistyshistorian?...
Vihaan muistiinpanojen keräämistä: kaikkia noita pieniä
paperipalasia... Jollen voi nähdä kaikkea edessäni, selvänä kuvana,
niin ei siitä ole mihinkään. En osaa tehdä tutkimuksia: minun täytyy
nähdä, tuntea, ihailla tai kammota. Jollen voi sitä, niin ei siitä ole
mihinkään. Kirjoitelmien sepittäminen on minun vahvin puoleni. Sana on
kuin perhonen: se on tavoiteltava kevyesti siivistään... ja annettava
sen taas lentää... Vakavat historiaa ja taidetta käsittelevät kirjat
ovat kuin lihavia kovakuoriaisia, jotka ryömivät pitkin tietä...
Kas! Se ei ollut niinkään tyhmä ajatus. Voin käyttää sitä kerran
jossakin kirjoituksessani: perhonen liiteli ilmassa... ja kömpelö
kovakuoriainen...»

He lähestyivät Marseilles'ia; Nizzaan he saapuisivat kello kaksi
iltapäivällä...




VIIDESTOISTA LUKU.


Lot oli tilannut makuuhuoneen Hôtel de Luxembourgissa ja kirjoittanut
sisarelleen Ottilielle. Saapuessaan perille oli heidän huoneessaan
vastassa punainen ruusukimppu. Oli lokakuu; ikkunat olivat avoinna;
ja meri kimmelsi metallintummana auringon sinipunertavassa valossa ja
väreili nousevan mistraltuulen äkäisistä puuskista.

He ottivat kylvyn, söivät aamiaista huoneessaan ja tunsivat hiukan
väsymystä matkan jälkeen; ja ruusujen tuoksu, auringon kirkkaus,
taivaan syvä sini ja meren yhä yltyvä valkea vaahto hurmasi
heitä kumpaistakin. Tomaattisalaatti ja turkinpippuri loistivat
punakeltaisina kananpaistin keskellä pöydällä; ja sampanja helmeili
heidän laseissansa. Tuuli kiihtyi voimakkaiksi puuskiksi ja
väkivaltaisin, kiivain hyväilyin se puhalsi pois kaiken usvan, jota
näkyi vielä siellä täällä. Aurinko paahtoi ikäänkuin sen säteet
olisivat virranneet kultaisesta räystäästä turkoosinsiniseltä taivaalta.

He istuivat rinnatusten, hurmaantuneina tähän kaikkeen, ja söivät ja
joivat ääneti. Heidän ylitsensä levisi rauhan tunne, johon sekaantui
jonkunmoista voimattomuutta, ikäänkuin he olisivat tahtoneet kokonaan
antautua elämänvoimien valtaan, jotka olivat niin väkivaltaiset, niin
kiihkeät ja niin loistavan kultaiset ja kiihottavan punaiset.

Ovelle kolkutettiin; ja naisen pää, suuren mustan hatun puitteissa,
ilmestyi avonaiseen oveen:

»Saanko tulla sisään?»

»Ottilie!» huudahti Lot hypäten pystyyn. »Astu sisään, astu sisään!»

Hän tuli huoneeseen:

»Tervetuloa! Tervetuloa Nizzaan! En ole nähnyt sinua vuosikausiin, Lot!
Elly, siskoseni, tervetuloa!... Niin, minä lähetin ruusut. Olen niin
iloinen, että kirjoitit minulle... ja että tahdot tavata minua ja että
vaimosi on niin...»

Hän kävi istumaan ja otti vastaan tarjotun sampanjalasin; Lot ja hänen
sisarensa vaihtoivat sydämellisiä tervehdyksiä. Ottilie oli useita
vuosia vanhempi kuin Lot; hän oli äidin vanhin lapsi ja muistutti sekä
isäänsä, Pauws'ia että äitiä, sillä hän oli pitkä ja hänellä oli isänsä
varma käytös, mutta äitinsä kasvot, hänen puhdas profiilinsa ja hieno
hipiänsä, vaikkei hänen silmiään. Mutta hänen monivuotinen julkinen
esiintymisensä oli antanut hänen liikkeilleen sulavan varmuuden, mikä
on ominaista kyvykkäälle ja kauniille naiselle, joka on tottunut
esiintymään ja ottamaan vastaan suosionosoituksia, jotain, mikä eroaa
kerrassaan tavallisesta, jokapäiväisestä viehättäväisyydestä: nuo
sopusuhtaiset, miltei veistokuvamaiset liikkeet, jotka aluksi olivat
opitut, mutta aikaa voittaen muuttuvat toiseksi luonnoksi...

»Miten kaunis nainen!» tuumi Elly; ja tunsi itsensä niin
vähäpätöiseksi, pieneksi ja mitättömäksi yksinkertaisessa viitassaan,
jonka hän oli heittänyt hartioilleen kylvyn jälkeen.

Ottilie, joka oli neljänkymmenenyhden vuoden vanha, ei näyttänyt
kuin kolmenkymmen-vuotiaalta, hän oli nuorekas kuin taiteilija, joka
pitää ruumiinsa nuorena sellaisten taidekeinojen ja kauneuskonstien
avulla, joita tavalliset naiset eivät tunne. Valkoinen verkapuku,
joka edusti muodin viimeisiä oikkuja, antoi hänen vartalolleen
kuvapatsaan kauneuden ja päästi näkyviin hänen käsivarsiensa ja
rintansa luonnolliset ääriviivat uudenaikaisen puvun alta. Suuri musta
hattu ympäröi mustalla kamelinkurjensulallaan hänen kuparinkiiltoista
vaaleaa tukkaansa, joka oli kierretty raskaaseen nutturaan; leveä
harmaa höyhenpuuhka ympäröi kevyenä pilvenä hänen hartioitaan; ja
keskellä tätä värittömyyttä — valkeaa, mustaa ja harmaata — hän,
voittamattomassa kauneudessaan, oli viehättävä sekä sivistyneenä
naisena että taiteilijattarena.

»Tämä on sisareni, Elly!» sanoi Lot ylpeänä. »Mitä arvelet hänestä?»

»Olen nähnyt sinut ennen Haagissa, Elly», sanoi Ottilie.

»Sitä en muista, Ottilie.»

»Ei, olit silloin pieni kahdeksan- tai ehkä yhdeksän-vuotias tyttö;
ja sinulla oli suuri leikkikamari isoisä Takman luona ja ihastuttava
nukkekaappi.»

»Aivan niin.»

»En ole sen jälkeen käynyt Haagissa.»

»Olit Lüttichin konservatoriossa?»

»Niin.»

»Milloin olet viimeksi laulanut?» kysyi Lot.

»Parisissa, siitä ei ole pitkä aika.»

»Me emme kuule sinusta koskaan mitään. Et laula koskaan Hollannissa.»

»En, minä en tule koskaan Hollantiin.»

»Miksikä et, Ottilie?» kysyi Elly.

»Minua on siellä aina painostanut.»

»Itse maako vai ihmiset?»

»Kaikki: maa, kansa, kodit... sukulaiset... meidän piirimme...»

»Sen kyllä ymmärrän», sanoi Lot.

»En voinut siellä hengittää», sanoi Ottilie. »Ei silti, että tahtoisin
moittia maata tai kansaa tai perhettämme. Kaikella sillä on hyvät
puolensa. Mutta samoinkuin harmaa taivas esti minua vapaasti
hengittämästä, samoin kodit estivät minua kehittämästä oikein ääntäni;
ja siellä oli jotakin, en tiedä oikein mitä, mikä tuntui minusta niin
kaamealta.»

»Jotain, joka tuntui sinusta kaamealta?» sanoi Elly.

»Niin, ilmapiiri. Kotona en voinut tulla toimeen äidin kanssa, yhtä
vähän kuin isä ja äiti tulivat toimeen keskenäänkään. Äidin mahdoton
pikkulapsen, luonne kiivastumispuuskineen sai minut aina hurjistumaan.
Lot on luonteeltaan mukautuvaisempi kuin minä!...»

»Sinun olisi pitänyt olla poika ja minun tyttö», sanoi Lot melkein
katkerasti.

»Mutta minä olen hyvinkin suuressa määrässä nainen», sanoi Ottilie.

Hänen katseensa tuli pehmeäksi ja ohueksi ja hymyily onnekkaaksi.

»Sen kyllä uskon», vastasi Lot.

»Ei», jatkoi Ottilie, »minun oli mahdoton tulla toimeen äidin kanssa;
sitä paitsi minun piti päästä vapaaksi. Tahdoin elää. Tunsin mikä voima
äänessäni oli. Työskentelin kiivaasti ja vakavasti vuosikausia. Ja
minulla oli menestystä. Koko elämäni uhrasin laululle...»

»Miksikä sinä laulat vain konserteissa, Ottilie? Etkö pidä oopperasta?
Sinä laulat Wagneria, sen minä tiedän.»

»Kyllä, vaan en voi eläytyä osaani muuta kuin lyhyeksi hetkeksi,
ainoastaan lyhyen kohtauksen ajaksi, en kokonaiseksi illaksi.»

»Niin, sen minä ymmärrän», sanoi Lot.

»Niin», sanoi Elly nopealla käsityskyvyllään, »sinä olet siinä
suhteessa Lot'n sisar. Hänkään ei voi tehdä työtä sen kauemmin kuin
mitä lyhyen artikkelin tai kirjoitelman kirjoittaminen kestää.»

»Sukuheikkous, Ottilie», sanoi Lot. »Perittyä.»

Ottilie tuumi hymyn karehtiessa hänen huulillaan: Mona Lisan hymy,
ajatteli Elly.

»Se on mahdollista», sanoi Ottilie. »Sinun pikku Ellysi teki terävän
huomion.»

»Niin», sanoi Lot ylpeänä. »Hänellä on tarkka huomiokyky. Ei kukaan
meistä kolmesta ole luonteeltaan mikään tavallinen ihminen.»

»Oi», mutisi Ottilie. »Hollanti... nuo kodit.. nuo ihmiset!...
Äiti ja 'herra' Trevelley kotona: se oli hirveää. Toinen kohtaus
toisensa jälkeen. Trevelley moitti äitiä isän vuoksi, äiti moitti
Trevelleyä tuhannen uskottomuuden tähden! Äiti oli ruumiillistunut
mustasukkaisuus. Hänellä oli tapana pitää hattuaan ja päällystakkiaan
eteisessä. Jos 'herra' Trevelley läksi ulos, kysyi äiti: 'Hugh,
minne sinä lähdet?' 'Se ei kuulu sinuun', vastasi Trevelley. 'Minä
tulen mukaan', sanoi äiti pannen hatun viistoon päähänsä ja heittäen
päällystakin hartioilleen; ja ulos hän läksi hänen kanssaan. Trevelley
kirosi ja noitui; seurasi suuri kohtaus; mutta äiti läksi hänen
kanssaan: Trevelley astuen kadulla kaksi kyynärää äidin edellä, äiti
seuraten jäljissä hulluna raivosta Äiti oli hyvin, hyvin kaunis siihen
aikaan, pieni nukke jolla oli vaaleatukkaisen madonnan kasvot, mutta
oli huonosti puettu... Lot oli aina tyyni, rauhallisin, väsynein
silmin: miten hyvin muistan tuon kaiken! Hän ei suuttunut koskaan, aina
hän oli kohtelias 'herra' Trevelleylle...»

»Minä olen tullut toimeen kaikkien isieni kanssa.»

»Kun äiti ja Trevelley olivat saaneet kyllikseen toisistaan ja äiti
rakastui Steyniin, läksin minä pois. Aluksi menin isän luo ja sitten
konservatorioon. Enkä sen jälkeen ole käynyt Hollannissa... Voi noita
koteja!... Teidän kotianne, Elly — isoisä Takman kotia. — Adèle täti
piti hyvässä kunnossa, mutta minusta tuntui, ikäänkuin joka oven
takana joku olisi odottanut... Entäs isoäidin koti ja isoäidin olemus,
sellaisena kuin hän istui ikkunan ääressä tuijottaen eteensä...
odottaen, hän myöskin. Mitä hän odotti? Sitä en tiedä. Mutta se
painosti minua niin hirveästi. Minä kaipasin ilmaa, sinistä taivasta,
vapautta; minun täytyi saada hengittää.»

»Joskus olen tuntenut aivan samaa», sanoi Lot puoleksi itsekseen.

Elly ei sanonut mitään, mutta hän ajatteli lapsuuttaan, jonka hän oli
viettänyt vanhan miehen seurassa, ja nukkekaappiaan, jota hän hoiti
niin vakavissaan, ikäänkuin se olisi ollut pieni maailma.

»Niin, Lot», sanoi Ottilie, »sinäkin tunsit samaa: sinä läksit
Italiaan hengittämään, elämään, elämään... Meidän perheemme jäsenet,
he ovat eläneet. Äiti eli yhä, mutta hänen oma menneisyytensä oli
tarrautunut kiinni häneen... En tiedä, Elly; en luule olevani kovin
herkkätuntoinen; ja kuitenkin... ja kuitenkin minä tunsin sen:
menneisyys painosti minua. En voinut sitä kestää. Minä ikävöin omaa
elämääni.»

»Se on totta», sanoi Lot, »sinä vapauduit kaikesta. Suuremmassa
määrässä kuin minä. En voinut koskaan jättää äitiä kokonaan. Olen
kiintynyt häneen. En tiedä miksi; hän ei ole ollut paljonkaan äiti
minulle. Sittenkin olen kiintynyt häneen, olen usein suruissani hänen
tähtensä. Hän on lapsi, hemmoteltu lapsi. Nuoruudessaan hän sai niin
ylenmäärin ihailua osakseen. Miehet olivat hulluina häneen. Nyt hän
on vanha ja mitä hänelle on jäänyt? Ei mitään, ei ketään. Steyn ja
hän elävät kuin kissa ja koira yhdessä. Minun on sääli Steyniä,
mutta minä ymmärrän myös äitiä. On hirveää tulla vanhaksi, varsinkin
sellaisen naisen kuin hän oli, naisen — voimmehan puhua suoraan —
joka eli intohimoillensa. Äidin elämässä ei ole koskaan ollut mitään
muuta kuin rakkautta. Hän on alkuperäinen nainen; hän tarvitsee
rakkautta ja hyväilyjä niin paljon, ettei hän ole kyennyt ottamaan
huomioon sovinnaisia tapoja. Hän kunnioitti niitä ainoastaan määrättyyn
asteeseen saakka. Kun hän rakastui, kaikki muu heitettiin syrjään.»

»Mutta miksi hän meni naimisiin? _Minä_ en mennyt naimisiin! Ja minäkin
olen rakastanut.»

»Ottilie, äiti eli toisellaisena aikana. Ihmisten oli silloin tapana
mennä naimisiin. He menevät vieläkin naimisiin, enimmäkseen. Elly ja
minä menimme naimisiin.»

»Minulla ei ole mitään sitä vastaan sanottavaa, jos tiedätte
löytäneenne toisenne koko elämän ajaksi. Oliko äiti selvillä siitä
yhdenkään miehensä suhteen? Hän oli hullaantunut kaikkiin kolmeen.»

»Nyt hän vihaa joka ainoaa.»

»Siksipä hänen ei olisi pitänyt mennä naimisiin.»

»Mutta hän eli toisena aikana. Ja, niinkuin minä sanoin, Ottilie,
ihmiset menevät yhä vieläkin naimisiin.»

»Sinä moitit, etten minä ole sitä tehnyt.»

»En minä moiti. Minun tapani ei ole moittia sitä, mitä ihmiset
arvelevat parhaaksi itselleen.»

»Puhukaamme suoraan ja peittelemättä. Sinä sanot äitiä naiseksi, joka
elää intohimollensa. Ehkäpä sanot minusta samaa.»

»Minä en tiedä paljonkaan sinun elämästäsi.»

»Olen elänyt miesten kanssa. Jos minulla olisi äidin periaatteet tai
hänen vaistomainen sovinnaisuutensa, niin olisin mennyt heidän kanssaan
naimisiin. Minä rakastin ja olin rakastettu. Kahdesti olisin voinut
mennä naimisiin, niinkuin äiti teki; vaan en tehnyt sitä.»

»Se mitä olit nähnyt, oli vienyt sinun rohkeutesi.»

»Aivan niin; enkä koskaan ollut varma, en koskaan. Ehkäpä nyt, Lot
ehkäpä nyt olen ensi kertaa aivan varma.»

»Oletko varma, Ottilie?» sanoi Elly.

Hän tarttui Ottilien käteen. Hänen mielestään Ottilie oli kovin kaunis,
ihmeen kaunis ja luonnollinen ja hän oli kovin ihastunut häneen.

»Ehkäpä nyt, Elly, olen aivan varma siitä, etten koskaan rakasta ketään
muuta niinkuin rakastan Aldoa... Hän rakastaa minua...»

»Ja te menette naimisiin?» kysyi Lot.

»Ei, me emme mene naimisiin.»

»Miksikä ette?...»

»Onko _hän_ varma?»

»Mutta sinähän sanot, että hän rakastaa sinua.»

»Niin, mutta onko hän _varma_? Ei, sitä hän ei ole. Me olemme
onnelliset yhdessä, hyvin onnelliset. Hän tahtoisi naida minut.
Mutta onko hän aivan varma? Ei, sitä hän ei ole? Hän ei ole varma:
minä tiedän varmaan, ettei hän ole varma... Miksikä me sitoisimme
itsemme laillisilla siteillä? Jos saan lapsen hänen kanssaan, niin
olen hyvin onnellinen ja minusta tulee hyvä äiti lapselleni. Mutta
miksikä laillisia siteitä?... Aldo ei ole _varma_, miten onnellinen hän
liekään. Hän on kahta vuotta minua vanhempi. Kuka tietää, mikä odottaa
häntä huomenna, mikä tunne, mikä intohimo, mikä rakkaus?... Minä itse
tiedän, mitä olen löytänyt, mutta tiedän myös, mitä hän ei tiedä... Jos
hän jättää minut huomenna, on hän vapaa. Sitten hän voi löytää uuden
onnen, ehkäpä kestävän... Mitä me ihmisparat tiedämme?... Me etsimme ja
etsimme kunnes vihdoin pääsemme varmuuteen. _Minä_ olen sen löytänyt.
Vaan _hän_ ei... Ei, Lot, me emme mene naimisiin. Minä tahdon, että
Aldo on vapaa ja voi tehdä mitä hän haluaa. En ole enää nuori ja
tahdon, että hän on vapaa. Meidän rakkautemme, meidän ruumiimme, meidän
sielumme ovat vapaat, täysin vapaat onnessamme. Ja jos huomenna olen
vanha, vanha nainen, jolla ei ole enää ääntä...»

»Silloin saat maksaa sakkoja, Ottilie», sanoi Lot. »Minun ei tarvitse
maksaa sakkoja, Lot, sillä olen ollut onnellinen. Silloin minulla
on ollut osani. En vaadi iankaikkisuutta täällä maan päällä. Olen
tyytyväinen ja tulen vanhaksi, kaikessa rauhassa vanhaksi.»

»Voi, Ottilie, ja _minä_... minä kärsin vanhenemisesta vanhenemisesta.»

»Lot, se on sairautta. Sinä olet nyt onnellinen, sinulla on Elly, elämä
on kaunista, siinä on paistetta, siinä on onnea. Ota se kaikki vastaan
ja iloitse siitä ja ole onnellinen äläkä ajattele tulevaisuutta.»

»Etkö sinä koskaan ajattele vanhuutta ja sen mukana seuraavia kauhuja?

»Minä ajattelen kylläkin vanhuutta, vaan en näe mitään kauhistuttavaa
siinä.»

»Jos Aldo hylkäisi sinut huomenna, olisit sinä yksin... ja tulisit
vanhaksi.»

»Jos Aldo hylkäisi minut huomenna oman onnensa vuoksi, niin tekisi
hän siinä minun mielestäni oikein, ja minä tulisin vanhaksi, vaan en
jäisi yksin, sillä minulla olisi kaikki muistoni hänen rakkaudestaan ja
meidän onnestamme jäljellä, mikä on nyt oleellista ja niin totta, ettei
sen jälkeen voi mitään muuta olla olemassakaan.»

Ottilie nousi.

»Lähdetkö sinä?»

»Minun täytyy. Tulkaa huomenna meille aamiaiselle. Tuletko, Elly?»

»Kiitos, Ottilie.»

Ottilie katsoi ulos ikkunasta. Aurinko loisti mailleen mennessään
sinertävien ja ruusuisten pilvien takaa, ja tuuli oli asettunut: meri
vain hiljalleen tuuditti laineita tummansinisellä povellaan aivan kuin
jättiläisrakastaja, joka lepää kiihkeän syleilyn jälkeen.

»Miten kauniita nuo pilvet ovat!» sanoi Elly. »Tuuli on tyyntynyt.»

»Se tyyntyy aina tähän aikaan», sanoi Ottilie. »Katsohan, Lot, tuolla
hän on!»

»Kuka?»

»Aldo. Hän odottaa minua.»

He näkivät miehen istuvan Promenade des Anglais'n varrella — siellä ei
ollut paljon väkeä — ja katselevan merta.

»Näen vain hänen selkänsä», sanoi Lot.

»Huomenna saat nähdä hänet. Olen hyvilläni, että tulette.»

Hänen äänensä kuulosti kiitolliselta, ikäänkuin hän olisi ollut
liikutettu. Hän suuteli kumpaistakin ja läksi.

»Hyvä Jumala, miten kaunis nainen!» sanoi Lot. »Hän on kaikkea muuta
kuin nuori, mutta vuodet eivät merkitse mitään naiselle, joka on
tottunut julkisesti esiintymään ja on niin kaunis kuin hän...»

Elly oli astunut ulos parvekkeelle:

»Oi, Lot, miten ihana auringonlasku!... Aivankuin satukuva taivaalla.
Tuollaiseksi kuvittelen ilmaa Tuhannen ja yhden yön tarinoissa.
Katsohan, aivankuin jättiläis-phoiniks-linnun pyrstö katoaisi tulessa
leimuavien vuorien taakse... Ottilie kulkee tuolla alhaalla; hän
vilkuttaa nenäliinallaan.»

»Ja tuolla on Aldo, hänen rinnallaan, kumartaen kaunis poika, tuo
hänen italialainen upseerinsa. Kuinka kaunis pari!... Katsohan, Elly,
kun he astuvat rinnakkain: kuinka kaunis pari! Minä kadehdin tuota
miestä. Tahtoisin olla yhtä pitkä kuin hän, yhtä hartiakas ja kaunis
vartaloltani.»

»Mutta etkö ole tyytyväinen siihen, että rakastan sinua sellaisena kuin
olet?»

»Olen täysin tyytyväinen. Olen enemmänkin kuin tyytyväinen, Elly...
uskon, että olen olen saavuttanut onneni...»

»Ja se kestää enemmän kuin vain hetken.»

»Oletko varma siitä?»

»Olen, tunnen sen sielussani... Aivankuin Ottiliekin sen tuntee. Entäs
sinä?»

Lot katsoi Ellyyn vakavasti, vaan ei sanonut hänelle, että Elly oli
paljon nuorempi kuin Ottilie, liian nuori tietääkseen vielä niin
paljon. Ja hän vastasi vain:

»Minäkin uskon olevani varma. Mutta meidän ei pidä tehdä väkivaltaa
tulevaisuudelle... Oi, mikä ihana ilta! Katsohan noita vuoria, jotka
hohtavat sinipunaisina... Satukuva vaihtuu joka hetki. Meri tuudittaa
tuulta helmassaan ja phoiniks-lintu palaa tuhaksi. Ollaan täällä ja
katsotaan. Tuossa ovat ensimäiset tähdet. Meri näyttää aivan tyyntyvän
ja tuuli nukahtavan sen sinisellä povella. Voit kuulla vielä sen
hengityksen, mutta se nukkuu jo... Tämä on elämän ja lemmen maa. Olemme
saapuneet tänne liian varhain, huvikausi ei ole vielä alkanut; mutta
mitä me välitämme hienosta maailmasta?... Tämä on suurenmoista, Elly,
tämä väkevä elämä ja rakkaus, nuo voimakkaat värit, jotka haihtuvat
niin purppuraisina yön pimeyteen. Tuon voimakkaan tuulen kylmä henkäys,
joka nyt on uupunut uneen: miten toisenlainen se on kuin meidän
pohjolamme tuuli, joka vinkuu niin synkästi! Tämä mieletön, iloinen
tuuli täällä, joka uinuu nyt kuin jättiläinen rakastettunsa, meren
sinisessä helmassa! Tämä on vapautta, elämää, rakkautta ja loistoa,
prameutta ja iloa. Oi, en moiti maatani; mutta tunnen taaskin kerran,
kaikkien näiden kuukausien jälkeen, että voin hengittää vapaasti ja
että elämässä on hehkua... ja nuoruutta, nuoruutta, nuoruutta! Se
nousee ensiksi päähän, mutta alan jo tottua tähän hurmioon...»

He jäivät parvekkeelle. Kun tuuli heräsi meren helmasta ja nousi
jälleen iloisesti hypähdellen, pyyhkäisten ensin viimeiset
purppurapilvet tähtien tieltä, palasivat he sisään käsivarret
kiedottuina toistensa ympärille.

Riemusta väräjävän meren yli hyökkäsi ankara mistraltuuli.




KUUDESTOISTA LUKU.


Talosta johti puutarhaan pieni penger ja pari kolme porrasta.

»Te olette liian varhain täällä nähdäksenne puutarhani talvisessa
loistossaan», sanoi Ottilie. »Olette aivan liian varhain täällä. Luonto
nukkuu koko kesän polttavan auringon alla.»

»Se on pitkä, pitkä lemmenuni», sanoi Lot käsivarsi sisarensa uumilla.

»Niin, pitkä lemmenuni», toisti Ottilie. »Syksyn alussa on kovia
sateita. Vielä nytkin voi sade aivan äkkiä yllättää meidät. Kun
sade-aika on ohitse, alkaa luonto vihannoida talven varalta. Se
on niin ihana täällä. Kun kaikkialla muualla pohjoisessa ei näy
ainoatakaan lehteä eikä kukkaa, kynnetään maa täällä, heinänsiemenet
kylvetään ja mimosat ja neilikat alkavat kukkia ja orvokit puhkeavat.
Te olette tulleet liian varhain, mutta saatte kuitenkin nähdä tämän
muutoksen ensimäisen asteen. Katsokaahan viimeisiä kesäruusujani,
jotka kukkivat noin järjettömän sekavasti. Entäs heliotroopit,
mitä arvelette? Niin, tämä tässä on vielä suurenmoinen. Katsokaa
päärynöitäni: oletteko koskaan nähneet näin suuria? Montako niitä on?
Kolme, neljä, viisi... kuusi. Ottakaa vaan, ne ovat aivan kypsät:
jos ne putoavat maahan, syövät muurahaiset ne heti paikalla... Aldo!
Aldo! Tule hetkeksi tänne... Otappa muutamia päärynöitä! Minä en ylety
niihin, eikä Lot myöskään... Elly, oletko nähnyt viinirypäleitäni?
Katsohan viiniristikkoani. Se kelpaisi vaikka pergolaksi, eikö
totta? Otahan tämä rypäle ja maista niitä; ne ovat ihania... Syödään
päärynät aamiaisella. Ne ovat kuin makeaa, hyvänhajuista lunta...
Tässä on viikunoita teille: tämä puu on vanha, mutta se saa yhä seisoa
paikallaan hedelmällisyyden symbolina. Poimikaa niitä niin paljon
kuin haluatte... Täällä on persikoita... Miten aurinko paahtaa yhä
vieläkin! Ja kaikki höyryää: minä rakastan tätä luonnollista tuoksua.
Nuo rypäleet voivat joskus tehdä minut aivan mielettömäksi...»

Hän pujotti valkean pukunsa hihasta valkean käsivartensa tummansinisten
rypäleitten keskelle ja poimi poimimistaan. Se oli hekumoimista,
oikeaa rypäle-orgiaa. Aldo poimi parhaat Ellylle. Käyden jo
viidennelläkymmenennellä, voimakkaassa tyyneydessään, hän oli lämpimän
tunteen, etelämaisen tunteen mies, levollinen, hymyilevä ja samalla
kuitenkin intohimoinen luonne. Kun hän ojensi sulavasti vartaloaan
väljässä, harmaassa flanellipuvussaan ja tavoitteli korkealla olevia
rypäleitä, niin hänen kauniin vartalonsa sopusuhtaiset viivat
näyttäytyivät jäntevinä ja taipuisina; ja hänessä yhdistyi kaksi
vastakkaista piirrettä, hän teki klassillisen veistokuvan vaikutuksen
nykyaikuisessa vaateparressaan. Kirkas hymy hänen säännöllisillä,
luisevilla kasvoillaan muistutti niinikään kuvapatsaita, joita Lot oli
nähnyt Italiassa: Vaticanin Hermestä — ei, Aldo ei ollut yhtä älykäs
kuin tämä — Capitolin Antinousta, joskin hän oli sitä miehekkäämpi;
Braccio Nuovon Painijoita, joskin hän oli vanhempi ja rakenteeltaan
voimakkaampi... Aldo vastasi hymyillen Ottilien hymyyn ja siinä
kuvastui varman onnen levollisuutta, täydellisen inhimillisen autuuden
hetkellistä tuntua. Tuo hetki oli nyt olemassa, vaikkapa se olisi ollut
ohimeneväkin. Tuo varma onni oli olemassa samoin kuin tuo viinirypäle...

Lot tunsi että hänelläkin oli nyt innoituksen hetkensä, tunsi, että hän
oli onnellinen Ellyn rinnalla, mutta sittenkin hän jollakin tavalla
kadehti tuon kauniin parin ruumiillista onnea: siinä oli jotain niin
alkuperäistä, miltei klassillista keskellä tätä eteläistä syysluontoa,
kypsyneiden hedelmien runsautta; ja hän tiesi varmuudella, ettei hän
koskaan voisi ruumiillisesti saavuttaa sellaista onnea, siksi että hän
tunsi sielussaan pohjolan kylmyyttä, miten kiihkeästi hän yrittikin
paeta tätä pohjolaa; siksi että hän tunsi lähestyvän vanhuuden pelkoa;
siksi että hänen rakkautensa Ellyyn oli niin suuressa määrin sielujen
ja luonteitten sympatiaa; siksi että hänen luonteensa oli vailla
voimakasta aistillisuutta. Sen johdosta hän nyt tunsi, että häneltä
puuttui jotakin; ja tämä herätti henkiin hänen kateutensa, kaiken
sen kateuden, jonka hän oli perinyt äidiltään... Nuo kaksi, Aldo
ja Ottilie, eivät tunteneet mitään sairaaloista alakuloisuutta, ei
luonnotonta pelkoa; ja sittenkin heidän onnensa, niin suuri kuin se
olikin, kantoi syksyn leimaa, samoinkuin luonto heidän ympärillään.
Platanien kiiltävän-kupariset lehdet leijailivat viiniköynnösristikon
yläpuolella iloisesti raatelevan tuulen kovan kouran sirottamina.
Epäjärjestykseen joutuneet ruusupensaat värisivät; raskaat päärynät
putosivat maahan. Oli syksy; eikä Aldo yhtä vähän kuin Ottiliekaan
ollut nuori, todellakin nuori. Ja sittenkin he olivat löytäneet
onnensa; ja kuka saattoi sanoa, mitä he olivat löytäneet aikaisemmin,
kukin omalla polullaan! Oi, tätä vapaata onnea, tätä hetkeä!... Oi,
miten Lot kadehti heitä!... Oi, miten hän toivoi olevansa Aldon
kaltainen, niin pitkä, niin voimakas, niin kaunis kuin klassillinen
kuvapatsas, niin luonnollinen, klassillinen sielultaan... Tuntea veren
kuumana kuohuvan suonissansa!... Oi, tuota pohjolaa, joka jäädytti
hänet; ja esti häntä tarttumasta kiinni hetkeen voimakkaalla kädellä;
voi tuota pelkoa, tulevaisuudenpelkoa: tuota vanhenemisen kauhua,
vaikka hän olikin vielä nuori! ... Hän katseli vaimoaan; ja äkkiä
hänen sielunsa rauhoittui. Hän rakasti häntä. Hiljainen, sisäinen
alakuloisuus, pelko: se oli hänen osansa; sille ei voinut mitään;
siihen oli alistuttava. Mieletön hurmio saattoi vallata hänet hetkeksi:
vaan se ei ollut hänen onnensa oikea ilmakehä. Se nousisi hänelle
päähän: hänen verensä ei ollut kylliksi kuuma sellaiseen. Hän rakasti
niin kiihkeästi kuin se oli hänelle mahdollista; hän oli onnellinen
niin suuresti kuin hän saattoi. Sitä se sittenkin oli: hän oli löytänyt
mitä hän kaipasi, hän tahtoi olla kiitollinen. Hellyydentunne Ellyä
kohtaan täytti kokonaan hänen mielensä: hän tunsi, että hänen sielunsa
oli Ellyn kaksoissielu. Liiallisuus ei ollut häntä varten; ja menneiden
tapahtumien paino oli aina raskauttanut häntä ja aina estänyt häntä
tarttumasta kaksin käsin elämään kiinni...

Hän heitti maahan viinirypäleen varren ja seurasi Aldon mukana,
joka pyysi häntä sisään. Italialainen tarttui ystävällisesti hänen
kainaloonsa:

»Ottilie aikoo laulaa», sanoi hän. »Teidän vaimonne pyysi.» Hänen
ranskankielensä liian etelämaisine korostuksineen kuulosti aistillisen
pehmeältä. Ottilie lauloi jo vierashuoneessa säestäen itse itseään.
Hänen mehevä äänensä, joka oli kehitetty suuria konserttisaleja
varten, paisui puhtaaksi sävelvirraksi, saattaen ilman puutarhassakin
väräjämään syvästä onnesta. Hän lauloi italialaisen laulun, jonka
säveltäjää Lot ei tuntenut; ja niinpä hänestä tuntui ikäänkuin Ottilie
olisi improvisoinut laulun sinä hetkenä. Alku oli vieno, mutta
se muuttui vähitellen nauruksi ja lopulta suli olemattomiin kuin
merenneito faunin syliin.

»Toisella kertaa laulan ehkä jotakin vakavaa», sanoi Ottilie. »Tämä on
vain huuto: elämän huuto, ei mitään muuta...»

He kävivät aamiaispöytään. Aurinko, joka oli paahtanut heitä, tuuli,
joka karhein suudelmin oli hivellyt heitä, oli antanut heille
ruokahalua; ja kala safraninkeltaisessa kastikkeessaan kiihotti heidän
makuaistiaan. Tarjoilupöydällä, suurissa yksinkertaisissa koreissa, oli
hedelmiä edustaen syksyn runsautta ja rikkautta sisälläkin.

»Lot», sanoi Elly äkkiä. »En tiedä, mistä se johtuu, mutta minulla on
äkkiä niin voimakas etelän tuntu.»

»Me raukat pohjolan lapset!» sanoi Lot. »Ottilie ja Aldo: _he_ tuntevat
olevansa etelässä.»

»Mutta minäkin tunnen!» sanoi Elly.

»Nizza on uusikkokausi sinulle, Elly, ennen pääsyäsi Italiaan!» sanoi
Ottilie. »Onko sinulla todellakin täällä etelän tuntu? Ilmassako?»

»Niin ilmassa... ja itsessäni, _itsessäni_...»

»Niin, meissä on troopillista verta», sanoi Ottilie. »Miksikä emme
tuntisi heti etelää itsessämme? Aldo ei voinut koskaan käsittää
pohjolaa: hän oli kanssani Tukholmassa, kun esiinnyin siellä.»

»Ettekö tuntenut pohjolaa ilmassa?» kysyi Lot. »_Sicuro_!» [Tietysti!]
sanoi Aldo. »Minusta se oli kylmä ja kalpea, mutta olihan myöskin
talvi. Muuta en siellä tuntenut. Te pohjoismaalaiset olette
tunteiltanne herkemmät. Meidän tunteemme ovat ehkä... voimakkaammat
ja täysinäisemmät. Meillä on punaisempi veri. Teillä on kyky tuntea
eri vivahteita. Se puuttuu meiltä. Minun tunteeni on aina kokonainen.
Nykyään Ottiliekin tuntee samalla tavalla. Mutta hän ei ole aina ollut
sellainen.»

»Aldo on tehnyt minusta etelämaalaisen!» sanoi Ottilie. »Hän pyyhkii
pois kaikki vivahdukset minusta!»

Ulkona mistraltuuli nousi ja pyöritteli keltaisia plataaninlehtiä.

»Tuo on syksyä», sanoi Ottilie.

»Talven tuloa», sanoi Lot.

»Mutta talvi merkitsee täällä taas elämää, uudistusta. Elämä uudistuu
joka päivä. Jokainen päivä tuo tullessaan uutta eloa.»

»Ei siis mitään kuolemaa, vaan ikuinen ylösnousemus?» kysyi Lot.

»Ei kuolemaa, ikuinen ylösnousemus!»

Ottilien ääni kuulosti uhmailevalta. Oi, kumpa voisi sulkea syliinsä
hetken... koko miehuudenvoimallaan! Se ei ollut häntä varten, tuumi
Lot. Toista oli hiljainen onni. Kunpa se pysyisi vain sellaisenaan!
Kunpa hän ei vain jäisi yksin, vanhana ja hyljättynä, nyt kun hän oli
saanut kokea hiljaista onnea!... Hän katsoi vaimoonsa. Topaasin värinen
viini sytytti tulen hänen silmiinsä ja punasi hänen poskensa; hän laski
leikkiä Aldon ja Ottilien kanssa, oli iloisempi kuin millaisena Lot
koskaan oli nähnyt hänet; hän oli miltei kaunis ja alkoi rohkeasti
puhua italiaa Aldolle, kokonaisia lauseita, joita tämä oikaisi
hiljaisesti nauraen.

»Kukapa tietää», tuumi Lot, »mitä tunteita hänessä vielä voi herätä?
Hän on kolmenkolmatta. Hän rakastaa minua; ja ennenkuin hän rakasti
minua, oli hänellä ollut lemmensuru. Kuka voi sanoa, mitä vuodet
tuovat mukanaan? Oi, mutta tämä on taivaallinen hetki, nämät päivät
kehittyvät ehkä kaikkein autuaimmaksi hetkeksi elämässäni! En tahdo
koskaan unohtaa niitä... Olen onnellinen niin suuressa määrässä kuin
voin olla onnellinen. Ja Ellyn pitää olla onnellinen myöskin...
Hän hengittää taaskin... Tuntuu siltä kuin hän olisi vapautunut
painostuksesta ja hengittäisi jälleen... Hän eli liian kauan vanhan
miehen luona. Menneisyys painostaa tuota taloa. Isoäidinkin luona on
painostavaa. Ja meilläkin kotona on painostavaa, äidin vuoksi... Elämä
ei uudistu siellä. Se kuolee, se kulkee meidän ohitsemme; ja siitä
johtuva alakuloisuus painostaa meitä nuoriakin... Oi, Elly ei voi
tuntea itseään täysin onnelliseksi ennenkuin Italiassa!... Tämä on vain
hurmausta, suloista kylläkin, mutta liian voimakasta ja väkevää meidän
aisteillemme; mutta siellä... siellä, kun teemme yhdessä työtä, me
saavutamme iloisen onnen: sen tiedän! Iloisen onnen maassa, joka ei ole
yhtä aistillinen kuin Nizza, mutta älykkäämpi ja kuolleen menneisyyden
höystämä... Niin, siellä me saavutamme sopusoinnun ja teemme yhdessä
työtä...»

Aldo avasi sampanjapullon; ja Lot kuiskasi:

»Elly!»

»Mitä?»

»Tunsitko juuri äsken etelän sydämessäsi?»

»Tunsin... oi, Lot, siitä ei ole epäilystäkään!»

»No niin, minä... _minä_ tunnen onnea!»

Elly puristi hänen kättään; hymy karehteli hänen huulillaan. Hänkään ei
koskaan elämässään unohtaisi tätä hetkeä; mitä hyvänsä tulevat vuodet
toisivatkin tullessaan: hänen pohjoinen, alakuloinen sielunsa tunsi
etelän lämpöä ja rakkautta... ja sitä, mikä kulki heidän ohitseen, hän
ei huomannut...






II OSA.




ENSIMÄINEN LUKU.


Tuuli oli kylmä ja lennätteli lumihiutaleita, eikä täti Stefanie de
Laders ollut oikeastaan aikonutkaan mennä ulos: hänellä oli yskä ja
viime aikoina hän ei ollut lainkaan tavallisissa voimissaan, hän
pelkäsi tämän talven olevan hänen viimeisensä. Ei jokainen elänyt
yhtä vanhaksi kuin äiti tai herra Takma; ja olihan hän sittenkin jo
seitsemänkymmenenseitsemän vuoden vanha: eikö se ollut korkea ikä?
Mutta hän ei olisi tahtonut vielä kuolla, sillä hän oli aina pelännyt
kuolemaa, aina nähnyt edessään helvetin kaamottavana kangastuksena:
oli mahdotonta tietää, mikä saattoi olla edessä, vaikka olisi ollut
miten uskonnollinen tahansa ja palvellut Jumalaa rehellisesti. Nyt
hänen, Jumalan kiitos, ei tarvinnut syyttää itseään mistään! Hänen
elämänsä oli kulunut rauhallisesti, päivä toisensa jälkeen ilman
miestä ja lapsia ja maallisia siteitä, mutta myöskin suruja vailla.
Kahdesti hän oli kadottanut kissan, johon hän oli ollut kiintynyt;
ja hänestä tuntui hyvin haikealta, kun linnut häkeissä tulivat
vanhoiksi ja kadottivat höyhenensä ja joskus tarrautuivat kynsin
kiinni häkkien rautalankoihin kunnes, heidän oltuaan vuosikausia
yhdessä, hän jonakin aamuna näki heidän pikku ruumiinsa jäykistyneinä.
Hänestä tuntui kovin haikealta, ettei perhe ollut uskonnollinen —
De Laders'it olivat aina olleet uskonnollisia — ja hänen mieltään
pahoitti suuresti, kun Thérèse Parisissa kääntyi katolin uskoon,
sillä paavilaisuus oli epäjumalanpalvelusta, siitä hän oli varma;
ja hän tiesi myöskin, että Calvin yksin oli oikeassa. Hän oli aina
osannut säästää rahaa eikä tiennyt oikein mihin sitä käyttää: hän oli
tehnyt suuren joukon erilaisia testamentteja, säätänyt lahjoituksia
ja taas repinyt ne rikki; hän tahtoi lahjoittaa suurimman osan
hyväntekeväisiin tarkoituksiin. Hänen terveytensä oli pitkän aikaa
ollut erinomainen. Lyhytkasvuisena, vilkkaana ja kuihtuneena hän
oli ollut tavattoman toimelias, vuosikausia hän oli juossut pitkin
katuja kuin sirriäinen. Hänen noidankasvonsa tulivat ruskeiksi ja
ahavoituneiksi ja ryppyisiksi, ne kutistuivat kokoon ja kuihtuivat;
ja hänen pieni vartalonsa, sisäänpainuneine povineen, ei muistuttanut
vähimmässäkään määrässä vanhaa äitiä, joka korkeasta iästään huolimatta
oli sittenkin majesteetillinen. Hänen itsekäs elämänsä, joka oli vailla
kaikkia tunteita, sekä rakkautta että intohimoa, oli muuttunut yhä
kuivemmaksi ja kuivemmaksi, herättämättä hänessä vähintäkään kaipauksen
tai alakuloisuuden tunnetta. Päin vastoin hän oli hyvillään, että hän
saattoi pelätä Jumalaa, että hänellä oli aikaa hoitaa omaa sieluaan ja
että hän ei ollut kuullut aistillisten viettelysten ääntä lukiessaan
pyhiä kirjojaan ja kuunnellessaan lintujensa kimakkaa viserrystä.
Onneksi hän ei ollut koskaan ollut hysteerinen, niinkuin Dercksz'it,
hän tuumi tyytyväisenä, syyttäen kernaammin tästä paheesta Dercksz'ejä
kuin vanhaa äitiään, joskin hän silti pudisti päätään äidilleen, joka
iästään huolimatta ei ajatellut taivasta eikä helvettiä, vaan yhä
edelleen salli vanhan Takman käydä luonaan, epäilemättä palauttaen
mieleensä entisiä syntejään. Anton oli likainen vanha lurjus, joka,
niin vanha kuin hän olikin oli kuukausi sitten hädin tuskin päässyt
erilleen hyvinkin ikävästä jutusta, ahdistettuaan pesijättärensä nuorta
tyttöä; ja täti, joka tapasi usein Inan, tiesi että d'Herbourgin
vaikutusvaltaa ja välitystä saatiin kiittää siitä — hänellä yksin koko
suvussa oli joitakin suhteita — ettei jutusta koitunut sen pahempia
seurauksia, vaan että se saatiin enemmän tai vähemmän painetuksi
alas. Mutta Stefanie tädin mielestä Anton oli niin syvälle vajonnut
syntiin, niin hysteerinen ja niin kokonaan joutunut paholaisen valtaan,
ettei hän olisi tahtonut enää olla minkäänlaisissa tekemisissä hänen
kanssaan... jollei Antonilla olisi ollut rahaa, ja jollei täti olisi
pelännyt hänen määräävän omaisuutensa syntisiin tarkoituksiin ja
syntisille ihmisille... vaikka se olisi ollut Inalle kovin tarpeen.
Ja kun hän nyt, huolimatta pahasta ilmasta, aikoi lähettää noutamaan
ajuria ja lähteä ulos; niin aikoi hän ensin hakea Antonin, niinkuin
oli sovittu, ja ajaa hänen kanssaan Van Welylle, Lilyn ja Fritsin luo,
tervehtimään kummilapsiaan, Stefjeä ja Antoinetjeä. Nuorella parilla
oli nyt kaksi pientä lasta, ja sekä Stefanie tädillä että Antonilla
oli kummallakin kummilapsensa. Hellyydentunne lämmitti tädin itsekästä
vanhanpiian sydäntä hänen ajatellessaan noita lapsia, jotka hiukkasen
olivat hänenkin omiaan — hän oli näet anastanut Antoninkin kummilapsen
— ja joissa hänellä ei ollut vähintäkään syntistä osaa, tuumi hän
tyytyväisenä. Sillä kaikki ruumiilliset asiat olivat hänen mielestään
enemmän tai vähemmän syntisiä, vaikkapa ne olisivat olleet äitiydenkin
pyhittämiä.

Ajuri saapui; ja Stefanie täti, hyvin vanhoissa turkeissaan, kiipesi
kevyesti ajopeleihin ja tunsi olevansa kaikkea muuta kuin hyvissä
voimissa. Tuliko se nyt vihdoinkin? Oliko hän vähällä sairastua ja
kuolla? Voi, jospa hän vaan voisi olla varma pääsevänsä taivaaseen!
Niin kauan kuin hän ei ollut siitä varma, hän tahtoi kernaammin elää,
vaikkapa tulla yhtä vanhaksi kuin äiti ja Takma, elää vaikkapa sadan
vuoden vanhaksi. Ajuri pysähtyi nyt talon eteen, missä Anton asui; ja
täti tuumi, odottaisiko hän kunnes Anton tulisi ulos vai nousisiko
hän hetkeksi pois vaunuista? Hän päätti itse lähteä liikkeelle, ja
kun talon emäntä avasi oven, kompuroi hän ulos vaunuista, sallimatta
ajurin auttaa itseään, ja astui vanha päähineensä ja vanhat turkkinsa
lumen peitossa veljensä luo, joka istui uunin edessä kirjoineen ja
piippuineen. Huone oli täynnä paksua savua, joka liiteli hitaasti
ilmassa vaakasuorina pilviviivoina.

»Sinä kai odotit minua, Anton, vai mitä? Olisipa sekin, jollet olisi
odottanut!» sanoi Stefanie täti moittivalla äänellä.

Sipsuttaen ja käskevästi hän lähestyi veljeään. Hänen äänensä kuulosti
kimakalta ja hänen pienet noidankasvonsa värisivät ja vapisivat
kuluneen turkiskauluksen kehyksissä, sillä hänen oli kylmä.

»Aivan niin», sanoi Anton Dercksz nousematta kuitenkaan ylös. »Käyhän
ensiksi istumaan, Stefanie!»

»Ajuri odottaa, Anton; se merkitsee samaa kuin hukata rahaa turhan
päiten!»

»Ei se saata sinua perikatoon. Onko todellakin tarpeellista lähteä
katsomaan noita kakaroita?»

»Tietysti sinun pitää nähdä kummilapsesi. Se on hyvin sopivaa. Ja
sitten me jatkamme matkaa Inan ja Lilyn kanssa Daanin ja Floorin
luo hotelliin.»

»Niin minä tiedän, he saapuivat eilen... Kuuleppas, Stefanie, en
ymmärrä, miksikä sinä et anna minun olla täällä omassa rauhassani. Sina
tahdot aina mestaroida toisia. Minun on hyvä olla täällä kirjoineni...»

Uuninlämpö vaikutti mieluisasti vanhaan Stefanie de Laders'iin ja hän
kohotti kohmettuneet jalkansa hiillosta vasten; mutta piipun savu
ärsytti häntä yskimään.

»Niin, niin, sinä luet parhaillaan; minä luen myöskin, mutta parempia
kirjoja kuin sinä... Näytähän, mitä sinä luet, Anton. Mitä se on.
Latinaako?»

»Niin, latinaa.»

»En tiennyt sinun ymmärtävän latinaa.»

»Et sinä vielä tiedä kaikkea minusta.»

»En, Jumalan kiitos!» huudahti Stefanie loukkaantuneena. »Ja mikä tuo
latinalainen kirja on?» kysyi hän uteliaana ja tutkivasti.

»Se on syntinen kirja», sanoi Anton kiusottaen.

»Sen minä arvasinkin. Mikä se on nimeltään?»

»Se on Suetoniuksen _Caesarin elämä_.»

»Sinä siis tutkit noiden raakalaisten elämää, jotka kiduttivat
ensimäisiä kristityitä!»

Anton nauroi leveästi. Hän istui siinä lihavana ja raskaana; ja hänen
lihavien, keltaisen-punaisten poskiensa poimut ja paksut laskokset
hytkähtivät mielihyvästä hänen nauraessansa; hänen harmaankeltaisten
viiksiensä päät törröttivät pystyssä naurusta; ja hänen silmänsä
keltaisine silmäterineen tuijottivat vakavasti sisareen, joka ei
koskaan ollut luonteeltaan ollut aistillinen. Kuinka paljon häneltä oli
mennyt hukkaan, tuumi Anton ivallisen tyytyväisenä istuessaan eteenpäin
kumartuneena. Hänen karheat kätensä lepäsivät kuin möhkäleet hänen
lihavilla polvillaan; ja hänen tylppäpäiset saappaankärkensä pistivät
esiin housunlahkeista. Hänen liivinsä napit olivat auki; samoin hänen
housujensa kaksi ylintä nappia; ja Stefanie saattoi nähdä hänen
henkselinsä.

»Sinä tunnet enemmän historiaa kuin mitä luulinkaan», naureskeli Anton.

Stefanien mielestä Anton oli vastenmielinen, ja hän katseli
hermostuneesti ympärilleen huoneessa, jossa oli useita avonaisia
kirjahyllyjä; verhot niiden edestä olivat vedetyt syrjään.

»Oletko sinä lukenut kaikki nuo kirjat?» hän kysyi. »Vieläpä moneen
kertaan. En tee mitään muuta.» Stefanie de Laders alkoi yskiä yhä
enemmän. Hänen jalkansa olivat nyt lämmenneet. Hän saattoi kestää
varsin paljon, mutta hän pelkäsi tukehtuvansa savuun.

»Emmekö lähde jo, Anton?»

Vanha herra ei ollut lainkaan halukas lähtemään. Hän oli kovin
innostunut Suetoniukseensa tällä hetkellä; ja sisar oli häirinnyt hänen
mielikuvituksensa lentoa, joka oli hyvin vilkas. Mutta Stefanie ei
hellittänyt helpolla; ja Anton oli todellakin heikko mies.

»Minun pitää vain pestä käteni.»

»Niin tee se, sillä sinä hajuat tupakalta.»

Anton nauroi, nousi ylös ja pitämättä kiirettä läksi makuuhuoneeseensa.
Ei kellään ollut aavistusta hänen yksinäisistä kuvitteluistansa,
jotka kävivät yhä kiihkeämmiksi mitä vanhemmaksi hän tuli; ei kukaan
tiennyt, miten hän heittäytyi mielikuvituksensa valtaan tai miten
hän, lukiessaan Suetoniusta, kuvaili mielessään, että hän kauan,
kauan sitten oli ollut Tiberius, joka pani toimeen mitä hirveimpiä
orgioita Caprin yksinäisellä saarella, antoi murhata ihmisiä ja
heitätti intohimonsa uhrit kalliolta mereen. Hänen älyllisyytensä
ja mielikuvituksensa salatut voimat, joista hän aina oli nauttinut
salaa ja arkaillen ulkomaailmaa, olivat pakottaneet hänet lukemaan
ja tutkimaan paljon nuoruuden vuosina; ja hänellä oli paljon enemmän
tietoja, kuin kukaan, joka keskusteli hänen kanssaan, saattoi aavistaa.
Kirjahyllyillään, romaanien ja lakikirjojen taakse hän oli piilottanut
kabbalistisia ja saatanallisia teoksia, joista varsinkin omituiset
vanhan- ja keskiajan mysteeriot viehättivät hänen sairaalloista
mielikuvitustaan ja voimakkaalla myrkyllään huumasivat häntä,
jotta hän kuvitteli elävänsä entisinä aikoina, entisajan elämässä,
historiallisina henkilöinä, jotka olivat hänen mielestään hänen
hengenheimolaisiaan ja joissa hän tunsi olevansa ruumiillistunut. Ei
kukaan aavistanut sitä: ihmiset tiesivät vain, että hän oli ollut
keskinkertainen virkamies, että hän luki, että hän tupakoi ja että hän
ajoittain oli tehnyt itsensä syypääksi häpeällisiin tekoihin. Kaikki
muu oli hänen omana salaisuutenaan; ja että hän useasti arvasi toisten
salaisuudet, oli seikka, jota hänen äitinsä yhtä vähän kuin Takma tai
kuka muu hyvänsä ei aavistanut.

Heti kun hän oli kadonnut makuuhuoneeseensa, Stefanie täti nousi ylös,
tepasteli kirjahyllyjen luo ja antoi katseensa nopeasti kulkea yli
kirjojen otsikkojen. Miten paljon kirjoja Antonilla oli! Tuossakin
kokonainen hylly latinalaisia kirjoja: oliko Anton noin oppinut? Ja
niiden takana: mitä kirjoja hänellä oli kätkettynä latinalaisten
kirjojen taakse? Suuria albumeja ja salkkuja: mitä ne sisälsivät?
Olisiko hänellä aikaa tutkia niitä? Hän veti latinalaisten kirjojen
takaa yhden niistä esille ja vilkaisten nopeasti kuin pieni lintu
makuuhuoneen ovelle, hän avasi albumin, jonka kannella seisoi
Pompeiji... Mitä olivat nuo merkilliset piirrokset ja valokuvat? Ne
olivat jäljennetyt kuvapatsaista, muureista ja kattomaalauksista; ja
noin merkillisiä aiheita, tuumi Stefanie täti. Mitä tuo oikein oli,
mitä nuo esineet ja ihmiset ja vartalot ja asennot? Oliko se vain
pilaa, jota hän ei ymmärtänyt?... Ja sittenkin hän aivan kalpeni
katsellessaan niitä; ja hänen pienet ryppyiset noidankasvonsa venyivät
yhä pitemmiksi ja pitemmiksi kauhusta ja hänen suunsa alkoi ammottaa.
Hän käänsi albumin lehtiä yhä nopeammin, jotta ei mikään menisi
häneltä hukkaan, ja sitten hän katseli uudestaan muutamia kuvia, jotka
erikoisesti herättivät hänen kauhuaan. Tämä maailma, joka oli hänelle
aivan uusi, kulki hänen kauhistuneitten silmiensä ohi koko pirullisessa
syntisyydessään, kuvaten miestä ja miespetoa sellaisena irvikuvana,
jommoiseksi hän mielikuvituksessaan ei koskaan olisi voinut häntä
ajatella. Oikea saatanan sabbatti ilkkui hänelle tuon kirjan lehdiltä;
ja kirja, joka tuntui niin raskaalta hänen vapisevissa vanhoissa
käsissään, poltti häntä; mutta hänen oli mahdoton panna sitä takaisin
salaiseen kätköönsä... juuri siksi, ettei hän koskaan ollut tiennyt...
ja että hän oli tiedonhaluinen... ja ettei hän koskaan ollut aavistanut
niin suuren synnin olemassa oloa... Siinä oli helvetin portti; ihmiset,
jotka olivat tehneet ja ajatelleet jotain sellaista, joutuisivat
helvetin tuleen: ei kuitenkaan hän itse, kaikeksi onneksi!

»Mitä sinä teet?»

Antonin ääni sai Stefanien hätkähtämään; hän päästi heikon
huudahduksen; kirja putosi hänen käsistään.

»Pitääkö sinun nuuskia joka paikkaa?» sanoi Anton raa'asti.

»Enkö saa katsella sinun kirjojasi?» änkytti Stefanie täti »En minä
tehnyt mitään sopimatonta!» hän sanoi puolustuksekseen.

Anton otti albumin lattialta ja työnsi sen vihaisesti latinalaisten
kirjojen taakse. Sitten, rauhoittuen, hän naurahti ja sanoi silmät
siirillään:

»Mitä sinä näit?»

»En mitään, en mitään», änkytti Stefanie. »Sinä tulit juuri sisään...
pelästytit minua. En nähnyt mitään, en yhtään mitään... Oletko valmis?
Lähdetäänkö?»

Napittaen ylös asti paksun päällystakkinsa Anton seurasi sisartaan,
joka sipsutti edeltä; hän nauroi tämän suuttumukselle: miten paljon
häneltä oli mennyt hukkaan! Ja jos hän oli nähnyt jotain, niin kuinka
hän siitä lie kauhistunutkaan!

»Hän on oikea paholainen!» tuumi Stefanie kauhunsa vallassa. »Hän on
itse paholainen! Jollei hänellä olisi tuota syntistä rahaa, jota toivon
hänen jättävän Inalle, niin heittäisin hänet oman onnensa nojaan enkä
tahtoisi enää koskaan nähdä häntä silmieni edessä. Sillä hän ei ole
lainkaan sellainen kuin hänen pitäisi olla...»





TOINEN LUKU.


Ina d'Herbourg odotti heitä vävynsä ja tyttärensä, Frits ja Lily
van Welyn pienessä kodissa: Frits, vastaleivottu pieni upseeri,
Lily naurava vaaleanverinen pieni äiti, reipas ja iloinen jälleen
lapsivuoteensa jälkeen. Talossa oli kaksi lasta, vuoden vanha
Stefanus kahden viikon vanha Antoinetje; lihava ja arvokas kätilö;
yksinpalvelija, joka hääri pikku pojan kanssa, pöydällä aamiainen, jota
ei vielä ollut korjattu pois; siinä oli nuorta elämää ja hälinää: yksi
konttaava lapsi, toinen huutava, kätilö, joka koetti tyynnyttää sitä ja
täytti koko talon pursuvalla olennollaan. Palvelija antoi maidon palaa
pohjaan ja avasi ikkunan, syntyi vetoa, ja Ina huusi:

»Jansje, minkä hirveän vedon te saatte aikaan! Sulkekaa ikkuna,
sulkekaa ikkuna, setä ja täti ovat täällä!...»

Ja Jansje, joka tiesi, että setä ja täti olivat kummeja, kiiruhti
avaamaan ovea, antaen maidon kiehua yli ja unohtaen sulkea ikkunan
sillä seurauksella, että vanhukset otettiin kylmällä tuulenpuuskalla
vastaan, mikä sai Stefanie tädin, jonka kurkku ilmankin oli Antonin
savusta kiihoittunut, yskimään yhä pahemmin ja mutisemaan:

»Ei tällainen veto käy päinsä; ei _näin_ kauhea veto!»

Tuli, jonka Jansje oli sytyttänyt pienessä vierashuoneessa, oli
sammunut jälleen; ja Lily ja Frits, jotka ennen kaikkea tahtoivat
miellyttää vanhuksia, veivät heidät jälleen ruokasaliin, missä Jansje,
korjatessaan innokkaasti pöytää, pudotti ja särki lautasen; siitä
seurasi Jansjen huuto, ja Lilyn nuhtelu, ja Inan epätoivoinen silmäys
vävypoikaansa. Ei, Lily ei ollut perinyt huolimattomuuttaan äidiltään,
sillä _hän_ oli luonteeltaan oikea Ijsselmonde ja he olivat kaikki
säntillisiä; Lily oli perinyt sen Dercksz'eiltä. Mutta Frits käsitti
nyt, että hänen piti olla hyvin kohtelias Anton sedälle, joka oli
hänelle kovin vastenmielinen, ja Lily, jota Anton setä suuteli aina
hyvin perinpohjaisesti, inhosi häntä ja tuli suorastaan kipeäksi vain
nähdessäänkin hänet, sillä Lilyn piti myös mielistellä Anton setää,
niinkuin äiti oli käskenyt. Lily oli suostunut Fritsin vaimoksi, vaikka
hänellä ei ollut rahaa; mutta nuori pari oli varsin pian huomannut,
ettei raha ollut halveksittavaa; ja ainoat, joilta saattoi toivoa
hiukkasen, olivat Stefanie täti ja Anton setä.

Vanha mies, jonka hänen sisarensa oli laahannut sinne vastoin tahtoaan,
tuli hyvinkin pian hyvälle tuulelle, kiitos sen pitkän suudelman, jonka
hän oli antanut Lilylle, ja nojaten kömpelöjä käsiään polviaan vasten
hän istui myhäillen ja nyökäten ihastuksesta, kun kätilö näytti hänelle
huutavaa lasta. Ja vaikka hän kadehtikin nuoria, voimakkaita ihmisiä,
niin tuotti tämä kateus hänelle mielihyvää, sillä hän katseli kernaasti
nuoria, voimakkaita ihmisiä ja teki sen johtopäätöksen, että tuo vilkas
pieni Frits, tuo vastaleivottu, jäykkä pieni upseeri saattoi olla hyvä
mies vaimolleen. Anton nyökkäsi päätään Lilylle ja sitten Fritsille
näyttääkseen, että hän ymmärsi heitä, ja Lily ja Frits hymyilivät
hänelle ilmeettömästi. He eivät ymmärtäneet häntä, mutta mitä se teki:
hän arvasi, että he edelleen olivat hyvin rakastuneita, vaikka heillä
oli jo kaksi lastakin; ja hän ymmärsi senkin, että he himoitsivat hänen
rahojaan. No niin, niin, omalta kannaltaan he olivatkin aivan oikeassa;
hän ei vain voinut sietää Inaa sillä siitä saakka kun d'Herbourg oli
auttanut hänet pulasta johon hän oli joutunut pesijättären nuoren
tytön vuoksi, oli Ina kohdellut häntä jonkunmoisella tytön ainakin,
joka oli pelastanut ajattelemattoman setänsä tuosta pälkähästä. Anton
naureskeli ymmärtäen liiankin hyvin mistä tuo kaikki teennäinen
mielistely johtui, ja myhäili itsekseen, että se oli kerrassaan
hukkaan heitettyä, sillä hänellä ei ollut vähintäkään aikomusta antaa
heille penniäkään. Mutta hän oli siksi viisas, ettei hän ilmaissut
sitä Stefanielle eikä kellekään muulle; päin vastoin, kesken kaikkia
mielistelyjä, joita hänelle lausuttiin, hän tuijotti liköörilasiinsa,
jonka Frits kohteliaasti oli asettanut hänen eteensä autettuaan hänen
yltä päällystakin — sillä hänen ei ollut kylmä. Hänen mielestään tämä
ilveily oli hyvin huvittava, ja hän nauroi mielissään ja hyvänsuovasti
kuin kiltti vanha setä ainakin, joka pitää lapsista tuumiessaan samalla:

»He eivät tule saamaan penniäkään.»

Ja hän oli niin hyvillään tästä ajatuksesta, että hän pisti kätilön
käteen pari guldenia. He tulivat kaikki nenästä vedetyiksi — Stefanie
täti, Ina ja nuori pari — kun he näkivät Anton sedän näin ystävällisenä
ja anteliaana; he luulivat hänen tarttuneen ansaan, jonka he olivat
hänelle virittäneet; ja hän antoi heidän pysyä tässä harhaluulossa,
jonka läpi hän näki aivan selvästi. Mitä peijakasta, hän tuumi yhä
kiihtyvässä vihassaan, hänen tarvitsi välittää tuosta nuoresta
parista? Eikö se riittänyt, että he olivat nuoria ja terveitä, koska
he himoitsivat hänen rahojaan? Ja mitä hän välitti tuosta kakarasta,
jonka he olivat ristinneet Antoinetjeksi hänen mukaansa? Hän inhosi
vastasyntyneitä lapsia, joskin hän piti niistä hiukan vanhempina.
Kaikki musteni hänen silmissään, mutta hän hillitsi vihansa ja
sameat ajatuksensa ja käyttäytyi ystävällisesti ja hyväntahtoisesti
kuin hyvinkasvatettu setä ja kummi ainakin, joka aikoi jättää koko
omaisuutensa lapselle perinnöksi.

»Ja Daan setä ja Floor täti saapuivat eilen», sanoi Ina d'Herbourg
tukahduttaen huokauksen, sillä intialaiset sukulaiset eivät hänen
mielestään olleet esiintymiskelpoisia. »Emmekö me luvanneet kaikki
yhdessä käydä heitä tänään tervehtimässä, Stefanie täti?»

»Siten häneltä säästyy ajurin maksu», tuumi Anton Dercksz.

»Niin», sanoi Lily, »lähtekäämme heidän luokseen, vai mitä Anton setä?»
»Tietysti, kultaseni.»

»Frits tulee myöhemmin kasarmista, eikö niin? Minä panen vain
päälleni. Miten herttainen sinä olit, Anton setä, kun tulit katsomaan
pienokaista. Aloin jo epäillä, ettet tulisi koskaan, sillä siitä on jo
niin pitkä aika, kun lupasit...»

»Näethän, että pidän aina lupaukseni, kultaseni...»

Hän sanoi sen teeskennellyllä ystävyydellä, ojensi kätensä, kun Lily
kulki hänen ohitseen, veti hänet puoleensa ja ikäänkuin vierailun
pehmentävän vaikutuksen alaisena suuteli häntä vielä uudestaan hyvin
pitkään. Lily värisi ja kiiruhti pois. Käytävässä hän kohtasi miehensä,
joka vyötti miekkaa vyölleen.

»Älä anna tuon likaisen vanhan lurjuksen suudella tuolla tavalla
itseäsi!» sähätti Frits harmissaan.

»Mitä minä sille mahdan? Tuo roisto tekee minut aivan sairaaksi!...»

Frits läksi ulos paiskaten oven kiinni ja tuumien, että hänen nuori
onnensa oli jo himmentynyt, koska heidän oli vaikea tulla toimeen ja
oli pakko tahrata itseään sen vuoksi. Ina, setä ja täti odottivat
ruokasalissa, kunnes Lily oli valmis.

»Daan setä on varmaankin hyvin hyvissä varoissa», sanoi Ina
säkenöivin silmin. »Isä, joka sen kyllä tietää, ei tahdo koskaan
puhua raha-asioista eikä sano, miten paljon hän luulee Daan sedän
omistavan...»

»Entäs miten paljon sinä luulet hänellä olevan?» kysyi Stefanie täti.

»Voi, täti», sanoi Ina hyvinkasvatettu ilme väsyneissä silmissään,
»minä en _koskaan_ puhu rahoista, enkä ajattele sellaista, enkä
myöskään tiedä, miten rikas Daan setä on...mutta luulen sittenkin,
että hän vähintäin omistaa seitsemänsataatuhatta guldenia. Mikä on
syynä siihen, että he näin äkkiä saapuivat Hollantiin, keskellä
talvea? Liikeasiat, arveli isä; ja tietysti hän sen tietää. Mutta,
niinkuin tiedätte, isä ei koskaan puhu paljon eikä koskaan raha- eikä
liikeasioista. Mutta minä olen itsekseni ihmetellyt, olisikohan Daan
setä voinut kadottaa koko omaisuutensa? Ja huomatkaa, mitä minä sanon:
jos niin on, niin isän on pidettävä hänestä huoli.»

Sillä Daan sedällä ja Floor tädillä, jotka eivät soveltuneet hienoon
seuraan, oli omia lapsia; siltä taholta ei siis ollut mitään
odotettavissa; ja Ina vihasi heitä syvästi, kadehti heidän rikkauttansa
ja puhui heistä niin paljon pahaa kuin vain uskalsi.

»Tokkopa on oikein puhua tuolla tavalla?» sanoi Stefanie täti.

»Heillä on aina ollut yhteisiä asioita», sanoi Ina, »ja jos Daan setä
on hävittänyt omaisuutensa, niin isän on pidettävä hänestä huoli.»

»Mutta jos hän omistaa seitsemänsataatuhatta guldenia?» sanoi Anton
Dercksz.

»Niin, se on toista», sanoi Ina itarasti. »Mutta ehkä hänellä ei ole
seitsemääsataatuhatta. Enhän minä tiedä. En koskaan puhu raha-asioista;
ja mitä muut ihmiset omistavat, se ei liikuta minua.»

Lily tuli alas näyttäen kaikkein suloisimmalta pikku rouvalta
turkiskauluksessaan; ja kaikin neljän he nousivat nyt ajurin rattaille,
Jansjen saadessa taas aikaan hirveän vedon heittämällä oven selkosen
selälleen.

Ja Ina vaati, että Anton setä kävisi istumaan takaistuimelle Stefanie
tädin viereen ja hän itse ja Lily etuistuimelle, selin hevosiin, mutta
Anton setä, joka tekeytyi kohteliaaksi, koetti luovuttaa kunniapaikan
Inalle, vaikka hän oli hyvillään, ettei tämä suostunut siihen. Koko
hänen sukunsa oli vain kahle, joka sitoi häntä olematta miksikään
hyödyksi. Siinä oli tuo lintumainen Stefanie, joka oli laahannut hänet
pois lämpimästä huoneestaan piippunsa ja kirjansa äärestä, Suetoniuksen
ja huvittavien unelmiensa luota ja vienyt hänet ensiksikin katselemaan
tuota kakaraa, jolle hän ei aikonut jättää ainoatakaan penniä
perinnöksi ja sitten hotelliin tervehtimään veljeä, jonka päähän oli
pistänyt matkustaa joulukuussa Intiasta Hollantiin. Kaikki aivan turhia
asioita; ja mitä hittoa ne häntä liikuttivat! Oli hetkiä, jolloin hänen
suorastaan oli mahdotonta olla oma herransa... Hyvittääkseen itseään
hän paino! polvensa Lilyä vasten. Hänen silmänsä olivat sumeat. Ajuri
pysähtyi suuren vieraskodin ulkopuolelle, missi Daan setä oli tottunut
asumaan käydessään kotona Intiasta Heidät saatettiin heti Floor tädin
luo, joka oli nähnyt heidän tulonsa ikkunasta; _baboe_ seisoi huoneen
ovella.

»Astukaa sisään! astukaa sisään!» huusi Floor täti bassoäänellä »Mitä
kuuluu, Stefanie? Mitä kuuluu, Anton? Ja mitä kuuluu, Ina... Entä sinä,
pikku Lily: hyvä Jumala, jo kaksi lasta tuolla pienokaisella!»

Floor täti ei ollut noussut pystyyn ottaakseen heitä vastaan; hän
lepäsi sohvalla, ja toinen _baboe_ hieroi hänen suuria, lihavia
jalkojaan. Tytön kädet liikkuivat edestakaisin emäntänsä aamupuvun alla.

»Vilustunut!» sanoi Floor täti, harmistuneena ikäänkuin toiset olisivat
siihen syypäät, niin pian kuin nämät olivat vastanneet tervehdykseen
ja tiedustelleet miten, miten matka oli onnistunut. »Vilustuin junassa
Parisista lähtiessämme. Vakuutan teille, olen niin jäykkä kuin tukki.
En käsitä, miksikä Daan tahtoi välttämättä tähän vuodenaikaan matkustaa
Hollantiin...»

»Miksikä sinä et jäänyt Intiaan, täti?» kysyi Ina kohteliaasti ja
väsynein silmin.

»Mahdotonta! Kun ajattelenkin vaan, että olisin antanut Daanin lähteä
yksin! Ei, rakkaani, me olemme mies ja vaimo ja minne Daan setä menee,
sinne minäkin. Vanhat ihmiset, niinkuin me, kuuluvat yhteen... Daan on
nyt Haroldin kanssa toisessa huoneessa: isäsi tuli hetki sitten, Ina.
He puhuvat tietenkin liikeasioista. Minä kysyin Daanilta: 'Daan, miksi
ihmeessä sinä tahdot lähteä Hollantiin?' 'Liikeasioita!' sanoi Daan. Ei
mitään muuta kuin liikeasioita. Minä en ymmärrä sellaista: voihan aina
kirjeellisesti sopia liikeasioista. Vuosi vuodelta vain noita ikäviä
liikeasioita; eikä mikään onnistu koskaan: me olemme köyhiä kuin rotat.
Jo riittää, Saripa: minä olen siitä huolimatta jäykkä kuin tukki.»

Molemmat palvelijat poistuivat huoneesta; antrasiitti-uuni hehkui
kuin pätsi punaisten pienten kiille-ikkunoittensa takana. Floor täti
oli kohonnut pystyyn syvästi huoaten ja asettui istuvaan asentoon:
hänen lihavat, keltaiset kasvonsa, kiinalaisine vinoine silmineen,
kiilsivät kuin täysikuu hiusten keskellä, jotka olivat vielä mustat
ja kammatut sileästi ylöspäin suureksi sykkyräksi, ja hän muistutti
jollakin tavalla mandariinia istuessaan siinä flanelli-aamupuvussaan,
jalat hajallaan ja paisuneet pienet kädet polvilla, aivan kuin Anton
Dercksz'llä usein oli tapana istua. Hänen sisäänpäin painunut povensa
riippui kuin javalaisen epäjumalankuvan rinnat kahtena aaltona hänen
muodottoman pyöreällä vatsallaan; ja noine pyöreine muotoineen hän
näytti arvokkaalta kuin epäjumala istuessaan siinä suorana, kasvot
jäykkinä ja ankarina. Hänen pitkistä korvalehdistään riippui pari
suunnatonta jalokiveä, jotka säihkyivät ja välkkyivät hänen ympärillään
sopimatta yhtä vähän hänen pukuunsa — väljään flanelliviittaan —
kuin hänen omaan olemukseensakaan, sillä ne muistuttivat pikemmin
epäjumalien kaulaan ripustettuja koruja. Hän ei ollut kuuttakymmentä
vuotta vanhempi; hän oli saman ikäinen kuin Ottilie Steyn de Weert.

»Voiko vanha äiti hyvin?... Te olitte kilttejä, kun tulitte», sanoi
hän muistaessaan, ettei hän vielä ollut sanonut mitään ystävällistä
sukulaisilleen.

Hänen hyytelömäinen massansa hölkkyi nyt ystävällisemmin
sohvalla, jonka ympärille olivat istahtaneet Stefanie, ryppyisine
noidankasvoineen; Anton, joka muisti hänet neljäkymmentä vuotta sitten
komeana naisena, jolloin hänen kiinalainen verensä teki hänet miesten
silmissä viehättäväksi; Ina d'Herbourg, hyvin hollantilaisena ja
säädyllisenä, räpytellen silmiään kohteliaasti; sekä vaaleaverinen
pieni Lily rouva.

»Miksikä Daan ei tule tänne?» huudahti Floor täti. »Lily, mene
katsomaan, mitä isoisäsi ja setäsi tekevät.»

»Minä menen», sanoi Ina d'Herbourg. »Jää sinä tänne, kultaseni. Hän ei
saa vielä liikkua kovin paljon, täti.»

Ja Ina, joka oli utelias näkemään, millaiset ne huoneet olivat,
joissa Daan setä ja Floor täti asuivat, nousi paikaltaan ja astui
tädin makuuhuoneen läpi, vilkaisten nopeasti matka-arkkuihin. Toinen
palvelijattarista ripusti parhaillaan leninkejä vaatesäiliöön. »Missä
herrat ovat, _baboe_?»

»Työhuoneessa, rouva.»

_Baboe_ osoitti tietä Inalle kasvihuoneen läpi. Niin, kauniit ja
varmaankin kalliit nämät huoneet olivat; Ina tiesi, ettei tämä
matkustajakoti ollut halpa; tuskinpa Daan setä ja Floor täti olivat
sittenkään niin köyhiä kuin »rotat». Sedällä oli siis oma makuu-
ja työhuoneensa. Isä istui nyt hänen kanssaan ja he keskustelivat
varmaankin liikeasioista, sillä he olivat kumpikin osallisia monessa
eri yrityksessä. Kotona isä ei koskaan puhunut liikeasioista,
ei koskaan kysynyt neuvoa, Inan suureksi suruksi... Hän kuuli
heidän äänensä. Ja hän aikoi hiipiä hiljaa kasvihuoneen läpi vain
uteliaisuudesta — kukapa tietää, mitä yksityisseikkoja hän saisi kuulla
Daan sedän varallisuudesta? — jos hän äkkiä pysähtyisi kuuntelemaan.
Sillä hän oli kuullut Daan sedän äänen, joka ei ollut muuttunut
lainkaan niinä viitenä vuonna, jolloin hän ei ollut nähnyt häntä, ja
erotti seuraavat sanat:

»Harold, oletko ollut asiasta selvillä koko tämän ajan?»

»Sh!» kuuli Ina isänsä äänen.

Ja Daan setä toisti kuiskaten: »Oletko tiennyt sen koko ajan?»

»Älä puhu niin kovasti», sanoi Harold Dercksz kuiskaten. »Olin
kuulevinani ääntä...»

»Ei, _baboe_ vain siivoo siellä... eikä hän ymmärrä hollanninkieltä...»

»Puhu kuitenkin hiljaa, Daan», sanoi Harold Dercksz. »Niin, minä olen
tiennyt sen koko ajan!»

»Koko ajanko?»

»Niin, kuusikymmentä vuotta.»

»Minulla... minulla ei ollut siitä aavistustakaan.»

»Puhu hiljaa, puhu hiljaa! Onko _hän_ nyt kuollut?»

»On, kuollut hän on.»

»Mikä hän oli nimeltään?»

»Ma-Boeten.»

»Aivan niin: Ma-Boeten. Minä olin silloin kolmentoista-vuotias lapsi.
Hän palveli äidillä ja piti minustakin huolta.»

»Hänen lapsensa alkoivat kiusata minua Ma-Boeten oli kertonut siitä
pojalleen: hän on _mantrina_ [javalainen konttoristi] räntterissä.»

»Vai niin.»

»Hän on oikea lurjus. Minä annoin hänelle rahaa.»

»Se oli oikein... Mutta, katsohan, Daan, siitähän on nyt niin hirveän
pitkä aika.»

»Niin, siitä on pitkä aika.»

»Älä kerro siitä Floorille.»

»En, en koskaan. Siksi olikin hyvä, että hän tuli mukanani tänne. Jos
hän olisi jäänyt Tegaliin, niin tuo kirottu lurjus olisi voinut...
Niin, siitä on tosiaankin hyvin pitkä aika.»

»Ja se häipyy... se häipyy yhä kauvemmaksi... Vielä jonkun aikaa,
niin...»

»Niin, sitten se on kokonaan kadonnut... Mutta kun ajattelen vain, että
sinä, Harold, olet tiennyt sen koko ajan!»

»Älä puhu niin ääneen! Kuulen ääntä kasvihuoneesta...»

Inan puku kahisi. Hän oli kuunnellut sykkivin sydämin, uteliaisuuden
kiduttamana. Mutta hän ei ollut ymmärtänyt sanaakaan, vain _baboe_
vainajan Ma-Boetenin nimen hän muisti.

Hän kahisteli nyt tahallaan silkkihamettaan, ikäänkuin hän juuri
sinä hetkenä olisi tullut kasvihuoneeseen, avasi oven ja pysähtyi
kynnykselle:

»Daan setä! Daan setä!»

Hän näki molempien vanhusten istuvan, sekä isänsä että setänsä. He
olivat seitsemänkymmenenkolmen ja seitsemänkymmenen ikäiset. Heidän ei
ollut vielä onnistunut palauttaa kasvoilleen tavallista ilmettään eikä
karkottaa pingottunutta kammoa silmistään, jotka olivat tuijottaneet
sokaistuina kaukaiseen menneisyyteen. Inan mielestä kumpikin näytti
aavemaiselta. Mistähän he olivat keskustelleet? _Mitähän_ he salasivat?
_Mitä_ isä oli tiennyt kuusikymmentä vuotta? _Mitä_ Daan setä vain
lyhyen aikaa?... Ina tunsi väristystä ruumiissaan, ikäänkuin jotain
niljaista olisi madellut hänen ohitseen.

»Tulin tervehtimään sinua, Daan setä!» huudahti Ina kohteliaan
sydämellisesti. »Tervetuloa Hollantiin, setä, tervetuloa! Ilma ei suosi
teitä; on kovin kylmää ja koleaa. Teillä oli varmaan kylmä junassa.
Floor täti rukka on jäykkä kuin tukki... Anton setä ja Stefanie täti
ovat myös siellä; ja minun Lilyni tuli meidän kanssamme. En suinkaan
häiritse teitä... liikekeskusteluissanne?»

Daan setä suuteli häntä ja vastasi hänelle karkeaan, ystävälliseen
tapaansa. Hän oli lyhyt, laiha, kumaraselkäinen, ahavoitunut,
vaateparreltaan intialainen; ohut harmaa hiustöyhtö ja terävä profiili
teki hänet papukaijan näköiseksi; ja tämän lintumaisen ulkomuotonsa
vuoksi hän muistutti sisartaan Stefanieta. Samoinkuin hänellä oli
Daan Dercksz'illäkin vilkkaat, terävät silmät, jotka yhä värähtelivät
kauhusta keskustelun jälkeen veljensä Haroldin kanssa. Hän keräsi
muutamia papereita kokoon, pisti ne laukkuun, jotta näyttäisi siltä,
kuin hän ja Harold olisivat keskustelleet liikeasioista, ja sanoi, että
he olivat nyt valmiit tulemaan toisten luo. He palasivat Inan kanssa
vierashuoneeseen ja Daan setä tervehti kaikkia, jotka olivat tulleet
häntä tapaamaan.

»Floor täti ei tiedä mitään», tuumi Ina muistellen, mitä täti vastikään
oli puhunut heidän matkastaan Hollantiin.

Miksikä he olivat tulleet? Mikä oli syynä heidän matkaansa? _Mitä_ isä
oli tiennyt kuusikymmentä vuotta ja Daan setä vasta aivan äskettäin
oli saanut kuulla? Oliko hän _sen_ vuoksi saapunut Hollantiin? Oliko
se missään yhteydessä rahojen kanssa: oliko kysymys perinnöstä,
joka tulisi heidän osakseen?... Niin, sitä se oli, perintö: ehkäpä
he tulivat vielä rikkaiksi Tiesiköhän Stefanie täti siitä mitään?
Entäs Anton setä? Ottilie täti? Herra Takma?... _Mitä_ se oli?
Ja jos se oli perintö, niin mitenkä suuri?... Ina oli menehtyä
uteliaisuudesta, vaikka hän käyttäytyikin aivan säädyllisesti, vieläpä
säädyllisemmin kuin mitä hän oli luonteeltansa, aivan päin vastoin kuin
kaikista muodoista vapaa Daan setä — tohveleissaan — ja kiinalainen
epäjumalankuva, toisin sanoen Floor täti, jonka povi riippui hänen
pyöreällä vatsallaan. Ina oli menehtyä uteliaisuudesta, vaikka hänen
silmänsä kiilsivät väsymyksestä ja hän koki parhaansa mukaan salata
kiihkeää uteliaisuuttaan. Keskustelu ei huvittanut häntä vähääkään.
Daan setä ja Floor täti puhuivat lapsistaan: Marinus oli suuren
sokeritehtaan isännöitsijä ja asui perheineen lähellä Tegalia; Jeanne
oli Cheribonin kuvernöörin vaimo; Dolf naimaton, virkamies. Hän, Ina
d'Herbourg, ei välittänyt vähääkään näistä serkuistaan, yhtä vähän
miehisistä kuin naispuolisista, eikä suinkaan koskaan tulisi heitä
tapaamaankaan: se oli sellaista intialaista joukkoa; ja hän koetti olla
iloinen ja osoittaa mielenkiintoa, kun täti kertoi Clarasta, Marinuksen
tyttärestä, joka vastikään oli mennyt naimisiin, ja Emilestä, Jeannen
pojasta, joka tuotti heille niin paljon huolta.

»Niin», sanoi Floor täti, »ja täällä me nyt olemme, Hollannissa, tässä
kehnossa vieraskodissa... liikeasioiden, vaan liikeasioiden vuoksi...
ja sittenkin me, rakkaani, olemme köyhiä kuin rotat! Mitä ihmeessä
minä teen täällä kokonaista viisi kuukautta? En kestä sitä koskaan,
jos tällaista ilmaa jatkuu. Onneksi täällä on Tien Deysselman ja Door
Perelkamp» — ne olivat kaksi intialaista naista — »ja he tulevat pian
minua tervehtimään. He pyysivät minua tuomaan heille kiinalaisia
kortteja, ja minä toin mukanani kaksikymmentä peliä: niiden avulla
kestän nämät viisi kuukautta täällä...»

Ja Floor täti silmäsi äkäisesti mandariinisilmillään mieheensä.

Ei, tuumi Ina, Floor tädillä ei ole aavistustakaan perinnöstä. Ehkäpä
se ei ollutkaan mikään perintö Mutta mitä se sitten oli?...

Ina ja Lily palasivat kotiin ajurilla, joka tuli hakemaan Haroldia;
Stefanie saattoi ajurilla Antonin kotiin. Ina läksi heti tavottamaan
miestään: hänen täytyi neuvotella jonkun kanssa, eikä hän tiennyt
ketään parempaakaan. Hän löysi hänet konttoristaan:

»Leopold, saanko puhua kanssasi?» kysyi hän. »Minulla on kokous heti
paikalla», sanoi mies estellen.

Ina tiesi, että hän valehteli ja ettei hänellä ollut mitään tehtävää.
Hän kävi rauhallisesti istumaan riisumatta yltään takkiaan ja hattuaan.

»Leopold...»

Ina pelästytti miestään.

»Mitä on tapahtunut?» kysyi hän.

»Meidän _täytyy_ ottaa selko, minkä vuoksi Daan setä ja Floor täti ovat
tulleet Hollantiin.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Leopold. »Ei suinkaan isän asiat ole menneet
nurin, vai mitä?»

»En minä tiedä, en luule ainakaan; mutta Daan sedän matkalla on
erikoiset syynsä.»

»Mitkä sitten?»

»En tiedä, mutta jotain erikoista siinä on: jotain, jota isä on
tiennyt kuusikymmentä vuotta, aina siitä saakka, kun hän oli lapsi,
kolmentoista-vuotias. Daan setä on tiennyt sen vain lyhyen aikaa ja
kaikesta päättäen hän on tullut Hollantiin neuvottelemaan siitä isän
kanssa.»

»Mistä sinä sen tiedät?»

»Minä tiedän: se riittää, että minä tiedän. Ja minä tiedän vielä
muutakin.»

»Mitä sitten?»

»Että Floor täti _ei_ tiedä sitä ja ettei Daan setä aio sitä hänelle
kertoakaan. Että isoäidin vanha _baboe_ oli nimeltään Ma-Boeten ja että
hän on kuollut. Että hänen poikansa on _mantri_ Tegalissa ja että Daan
setä on antanut hänelle rahaa. Muuta en tiedä.»

He katsoivat toisiinsa. Kumpikin oli hyvin kalpea.

»Miten sekava juttu!» sanoi Leopold d'Herbourg, lakimies ja asianajaja,
kohottaen epäilevästi olkapäitään.

Ina, kohteliaana niinkuin ainakin, nosti väsyneet silmänsä:

»Se on hyvin tärkeä asia. En tiedä, mitä se on, mutta tärkeää se on, ja
minä tahdon päästä siitä perille. Voisikohan olla kysymyksessä jokin
perintö?»

»Perintökö?» toisti d'Herbourg ymmärtämättä toisen tarkoitusta.

»Jotain, joka kuuluisi oikeastaan meille? Voisiko tuo _mantri_ tietää
jotakin, jonka vuoksi Daan setä on lahjonut hänet...»

»Ehkä», sanoi d'Herbourg, »asia koskee rahoja, joita isä ja Daan setä
ovat velkaa...»

Tällä kertaa Ina kalpeni:

»Ei», huudahti hän, »sehän olisi...»

»Ei sitä voi koskaan tietää. Parasta olla puhumatta koko asiasta. Isä
ei missään tapauksessa sano mitään.»

Mutta Inan oli vaikea hillitä uteliaisuuttaan. Hän nyökkäsi sirosti
päätään, niin että valkea paratiisilintu hänen hatussaan heilahti.

»Minun _täytyy_ saada selko asiasta», hän sanoi. »Millä tavalla?»

»Sinä saat puhua isälle, kysyä, mikä häntä painostaa...»

»Painostaako häntä? Mutta enhän ole koskaan nähnyt häntä muullaisena
kuin alakuloisena niiden kolmenkolmatta vuoden kuluessa, joina olemme
olleet naimisissa. Isä ei koskaan puhu minun kanssani; hän käyttää
toista asianajajaakin, niinkuin hyvin tiedät.»

»Sitten _minä_ puhun isälle.»

»Siitä ei olisi mitään hyötyä.»

»Minun _täytyy_ saada tietää», sanoi Ina nousten ylös. »Minä uskon,
että kysymyksessä on joku perintöasia, sen jälkeen mitä sinä olet
sanonut. Voi hyvänen aika, mitä ihmeessä se voi olla? Rahaa ehkä,
mikä...»

»Aivan varmaan on rahasta kysymys.»

»Jonka isä ja Daan setä...»

»Ovat pakotetut maksamaan, jos...»

»Luuletko todellakin?»

»Onhan heillä niin paljon yhteisiä asioita. Siitä voi johtua
monenlaisia selkkauksia. Eikä olisi ensi kertaa, jos kaksi miestä,
joilla on paljon liikeasioita...»

»Niin, kyllä ymmärrän.»

»Ehkäpä on parasta, ettet sekaannu lainkaan koko juttuun. Tekisit
viisaammin, jos olisit varovainen. Et koskaan voi tietää, millaiseen
ampiaispesään voit joutua.»

»Se tapahtui kuusikymmentä vuotta sitten. Asia on kuudenkymmenen vuoden
vanha. Mikä ääretön aika!» sanoi Ina tuon ajatuksen hypnotisoimana.

»Onhan se hyvin pitkä aika. Koko juttu on vanhentunut!» sanoi
d'Herbourg tekeytyen välinpitämättömäksi, vaikka hän olikin sisäisesti
levoton.

»Ei», sanoi Ina pudistellen valkeaa paratiisilintua, »asia ei ole
vielä päättynyt. Se on mahdotonta. Mutta isä toivoi, että jonkun ajan
kuluttua...»

»Mitä?»

»Se olisi lopussa.»

He näyttivät kumpikin hyvin kalpeilta:

»Ina, Ina, ole varovainen!» sanoi d'Herbourg. »Sinä et tiedä, mihin
juttuun olet sekaantunut!»

»En!» sanoi Ina poissa suunniltaan.

Hänen täytyi päästä selvyyteen, hän oli päättänyt ottaa asiasta selkoa.
Hän päätti puhua isänsä kanssa vielä tänä iltana.




KOLMAS LUKU.


Ina kulki ympäri taloa hyvin kiihottuneena ja tietämättä mitä tehdä.
Hän kuuli ääntä poikansa Polin, ylioppilaan huoneesta, joka sijaitsi
alakerroksessa, ulko-oven vieressä. Hän istui siellä tupakoiden
muutamien toveriensa kanssa; ja kulkiessaan siitä ohitse Ina kuunteli
poikien meluavia ääniä. Ovikello soi: hänen nuorempi poikansa,
Gus, hänen lempilapsensa tuli kotiin; ja hyvillään kuunnellessaan
tämän iloista ja nuorekasta pakinaa Ina unohti hetkeksi kiihkeän
uteliaisuutensa, joka kiusasi häntä niin suuresti.

Hän aikoi nyt mennä isänsä luo hänen työhuoneeseensa, mutta
päivällisaika oli käsissä ja hän pelkäsi, ettei isä tahtonut tulla
tähän aikaan häirityksi. Hän oli rauhaton, ei voinut istua paikallaan,
vaan kulki edestakaisin. Mitäpä, jos isä oli kadottanut koko
omaisuutensa, mitenkä heidän sitten kävisi? Stefanie täti jättäisi
ehkä pienen perinnön Gusille, hän piti pojasta enemmän kuin muista;
mutta hänellä oli niin monta sisaren ja veljen lasta. Kunpa täti ei
vain hajoittaisi pientä omaisuuttaan lahjoituksiin!... Inan äidilliset
tunteet, jotka aina keskittyivät raha-asioihin, sai hänet miettimään
kolmen lapsensa tulevaisuutta. No niin, Lilyn puolesta hän teki
parhaansa, koettaen vaikuttaa sekä Stefanie tätiin että Anton setään.
Mitä Pol raukkaan tuli, niin hän sai pitää itsestään huolta miten
parhaiten saattoi: vaikka hän olisi omistanut miljoonan, niin sittenkin
hänen olisi ollut vaikea tulla toimeen.

Päivällis-aika lähestyi; ja Ina odotti d'Herbourgin ja molempien
poikiensa kanssa ruokasalissa isänsä tuloa. Kun Harold Dercksz astui
sisään, niin tuntui Inasta, kuin hänen isänsä pitkä ja laiha vartalo,
joka aina oli kumarassa, olisi nyt vielä tavallistakin enemmän kumara;
sapenkeltainen väri teki hänen kuopallaan olevat poskensa vielä
tavallistakin enemmän metallinvärisiksi. Ina piti siitä, että pöydässä
seurattiin muotoja, mutta oltiin iloisia; yksinkertainen ateria
tarjottiin aistikkaasti; hänen talossaan vallitsi erikoinen tyyli,
hän oli emäntänä suuren maailman nainen. Hän oli kasvattanut lapsensa
erikoisen huolellisesti eikä ymmärtänyt, mitenkä Lily oli saattanut
niin pian karata aisoista, heti mentyään naimisiin: mikä epäjärjestys
vallitsikaan aina Fritsin ja Lilyn luona! Ina oli tyytyväinen
poikiinsa, tyytyväinen heidän pöytätapoihinsa: Pol jutteli iloisesti ja
hauskasti, vaikkei meluavasti isoisän tähden; Gus laski leikkiä aika
ajottain. Silloin Ina nauroi ja silitti pojan päätä. Harold Dercksz
ei puhunut juuri lainkaan, kuunteli vain poikien puhetta tuskallinen
hymy huulillaan. D'Herbourg leikkasi paistin. Tavallisesti oli jokin
erikoinen ruokalaji isoisää varten: hänen täytyi olla hyvin varovainen
ruuansulatuksensa ja maksansa vuoksi. Oikeastaan hän oli aina sairas.
Joskus hänen päätänsä kivisti ankarasti. Hän ei koskaan sanonut mikä
häntä vaivasi, seurasi vain lääkärin määräyksiä, oli aina vähäsanainen
ja ystävällinen, vakava, sairas ruumiiltaan ja alakuloinen mieleltään,
mikä ilmeni hänen himmeitten, vanhojen silmiensä ystävällisestä
katseesta. Ina huolehti isästään ja tarjosi hänelle erikoista
ruokaansa; hän oli huomaavainen ja piti kiinni järjestyksestä sekä
kodissaan että pöydässä. Jälkiruokaa syödessä hänen vastustamaton
uteliaisuutensa heräsi uudelleen. Kysymykset polttivat hänen
huulillaan, mutta eihän hän tietenkään voinut pöydässä kysyä mitään...
ja hän nauroi taaskin jollekin, mitä Gus sanoi ja siveli hänen
kiharapäätään. Hän näytti äidillisemmältä kotipuvussaan; ollessaan
yhdessä Gusin kanssa, hänen väsyneissä silmissään ei ollut samaa
säädyllistä ilmettä, kuin heilutellessaan valkeaa paratiisilintuaan
lihavan Floor tädin luona, joka oli niin kovin intialainen Isa nousi
pöydästä jälkiruoan aikana ja sanoi kohteliaasti.

»Suothan anteeksi, Ina? Minulla on varsin kovia tuskia tänään...»

»Isä rukka!» sanoi Ina ystävällisesti.

Vanha mies poistui huoneesta: Pol oli hypännyt ylös avatakseen hänelle
oven. Vanhemmat ja molemmat pojat istuivat pöydässä vielä hetkisen.
Ina kertoi toisille Daan sedästä ja Floor tädistä, he nauroivat tädin
kahdellekymmenelle kiinalaiselle korttipelille. Gus, joka oli taitava
matkija, matki Floor tädin intialaista murretta, jonka hän muisti tämän
viime käynniltä, useita vuosia sitten, ja Ina nauroi makeasti pojan
sukkeluudelle. Täten rohkaistuna Gus alkoi matkia Stefanie tätiä,
väänsi kasvonsa vanhan linnun kaltaisiksi ja niskansa kumaraiseksi, ja
d'Herbourg nauroi makeasti; mutta Pol, ylioppilas, sanoi:

»Älä unohda, Gus, että sinulla on perinnön toiveita tädin taholta. Älä
ilmaise hänelle, että osaat häntä matkia!»

»Sinun ei pitäisi sanoa mitään sellaista», sanoi Ina lempeän
nuhtelevaisesti. »Ei, Pol, se ei ole kauniisti tehty. Tiedäthän, etten
pidä siitä, kun viitataan perintöihin ja sen sellaisiin. Ei Pol, se on
epähienoa... En käsitä, miten isä voi nauraa sellaiselle.»

Mutta Gus piti huolta siitä, että iloa yhä jatkui; ja kun hän matki
Anton setää, joka istui nyrkit polvia vasten nojautuneina, niin
Inakaan ei voinut enää hillitä itseään, vaan kaikki kolme yhdessä
nauroivat Dercksz'eille, ikäänkuin aatelismies d'Herbourgin perhe olisi
liittoutunut intialaisia setiä, tätejä ja sukulaisia vastaan.

»Niin, isoisä on tietenkin paras heistä kaikista», sanoi Pol. »Isoisä
on aina hieno käytökseltään.»

»Entäs isomummi» — niinkuin lapset nimittivät vanhaa rouvaa —
»isomummi, niin vanha kuin hän onkin, on hyvin hieno nainen!» sanoi Ina.

»Kuinka hirveän paljon vanhoja ihmisiä meidän suvussamme on!» sanoi Gus
ylenkatseellisesti.

Ina hillitsi häntä: vanhasta rouvasta ei saatu tehdä pilaa; häntä
kaikkien tuli kunnioittaa, sillä hän oli niin kovin vanha ja
majesteetillinen.

»Onhan Ottilie täti jo kuudenkymmenen ikäinen?» kysyi Ina äkkiä
kuudenkymmenen numeron lumoissa, joka niin kohtalokkaan suurena
häämötti hänen silmiensä edessä.

Ja d'Herbourgit lakkasivat nyt puhumasta rahoista, mutta keskustelivat
sen sijaan sukulaisista. Lukuunottamatta isoäitiä ja isää — poikien
isomummia ja isoisää — he repivät kaikki kappaleiksi, ja Gus matki.
heitä kaikkia: paitsi Anton setää, Stefanie ja Floor tätiä hän matki
Daan setää, tämän poikaa, jolla oli asianajotoimisto Intiassa, ja
Jeannea, kuvernöörin vaimoa Cheribonissa. Hän oli nähnyt heidät kaikki
Hollannissa, kun he tulivat lomalle kotimaahan milloin lyhyemmäksi,
milloin pitemmäksi aikaa; ja he antoivat aina keskustelun ja pilan
aihetta d'Herbourgin perheen jäsenille. Mutta Ina ei nauranut enää,
vaan nousi pöydästä, sillä hänen uteliaisuutensa poltti häntä siinä
määrin, että hän tunsi suoranaista ruumiillista kipua.

Harold Dercksz istui yläkerroksessa suuren kirjoituspöytänsä
ääressä. Lampun vihertävässä valossa hän näytti vielä tavallistakin
keltaisemmalta; ja rypyt näkyivät selvinä ja syvinä vanhuksen
kasvoissa. Hän istui kokoonlyyhistyneenä tuolissaan, varjostaen silmiä
kädellään. Hänen edessään oli suuria paperiarkkeja täynnä numeroita,
joita Daan oli pyytänyt häntä tarkastamaan. Hän tuijotti eteensä.
Kuusikymmentä vuotta sitten hän oli nähnyt Sen. Se kulki hitaasti
hänen ohitseen, mutta aivan hänen läheltään. Tuo näky oli antanut
kovan tärähdyksen hänen lapsen-aivoilleen ja lapsenhermoilleen koko
elämän ajaksi; ja että hän oli tullut vanhaksi, hyvin vanhaksi,
vanhemmaksi kuin mitä olisi ollut tarpeellista, se riippui vain hänen
itsehillitsemiskyvystään... Tuo varma asia, tuo hirvittävä asia, oli
haamu, joka katsoi häneen suoraan silmiin lähestyessään yhä lähemmäksi,
laahatessaan perässään sumuhuntujaan kahisevien lehtien yli, pitkin
tietä, jota synkät puut reunustivat, tuulen karistaessa kaiken aikaa
lehtiä maahan... Se oli haamu ja Se tuli yhä lähemmäksi ja lähemmäksi
kulkiessansa ohi, kunnes se kokonaan katoaisi menneisyyteen; mutta
ei koskaan mikään olento ollut ilmestynyt puiden takaa pidättämään
ja estämään tuota aavetta, joka uhaten kulki ohitse... Häämöittikö
joku varjo puiden takana, ilmestyikö sieltä todellakin joku, näkikö
hän käden tavoittelevan Sitä, tuota kummitusta, ja estävän sen kulkua
kahisevien lehtien ylitse?... Oi, kunpa se vain katoaisi!... Miten
hitaasti, miten hitaasti se kulki!... Kuusikymmentä pitkää vuotta se
oli kulkenut, kulkenut ohi... Ja vanha mies ja vanha nainen, kumpikin
omassa talossaan tai yhdessä ikkunoittensa ääressä, odottivat vain sen
katoamista... Mutta se ei katoaisi niinkauan kuin he yhä elivät...
Harold Dercksz tunsi sääliä vanhaa miestä, vanhaa naista kohtaan...
Oi, kunpa se vain katoaisi!... Miten pitkät vuodet olivat!... Miten
vanhat he olivat!... Miksikä _heidän_ piti tulla niin vanhoiksi?...
Oliko se heidän rangaistuksensa, _heidän_ rangaistuksensa, heidän
yhteinen rangaistuksensa? Sillä nyt hän tiesi, mikä osa hänen äidillään
oli ollut rikoksessa, hirveässä rikoksessa. Daan oli sen kertonut;
Ma-Boeten oli kertonut sen pojalleen; _mantri_ oli kertonut sen
Daanille. Miten monet sen nyt tiesivät! Ja nuo vanhukset luulivat,
ettei kukaan sitä tiennyt... ettei kukaan sitä tiennyt... paitsi vanha
tohtori Roelofsz!... Oi, miten monet sen tiesivät, tiesivät Sen, mikä
oli haudattu, mutta nosti yhä aavemaista päätään, salaisuuden, joka
aina kummitteli tahmeassa usvassaan... Oi, miksikä hänen täytyi tulla
niin vanhaksi, _niin_ vanhaksi, että Daankin saisi sen tietää! Jospa
vain Daan olisi vaiti eikä kertoisi sitä Floorille! Voisiko hän olla
vaiti? Voisiko _mantri_ vaieta? Rahaa oli maksettava, ainakin niin
kauan kunnes nuo vanhat, vanhat ihmisparat olivat kuolleet... ja kunnes
Se oli kadonnut heidän mukanaan...

Hiljainen kolkutus; ja ovi avautui: hän näki tyttärensä kynnyksellä.

»Rakas isä», Ina sanoi ystävällisesti.

»Mitä nyt, kultaseni?»

Ina astui lähemmäksi:

»Enhän vain häiritse sinua? Tulin katsomaan, miten sinun laitasi on.
Sinä näytit pöydässä niin huonolta...»

Ina huolehti hänestä, niinkuin hyvä tytär ainakin; ja vanhus pani
siihen arvoa. Hänellä oli tunteellinen ja hellä sydän ja hän pani
arvoa kodissa vallitsevaan sopuun: Inan huolenpito, poikien nuoruus
lämmittivät hänen kiusaantunutta sydän parkaansa; ja hän ojensi kätensä
Inalle. Tytär kävi istumaan isän tuolin viereen, vilkaisten papereihin,
jotka olivat hänen edessään, seuraten mielenkiinnolla kaikkia noita
numeroita, jotka epäilemättä osoittivat isän ja Daan sedän omaisuuden
tilan. Sitten hän kysyi:

»Voitko huonosti, rakas isä?»

»Voin kyllä», sanoi vanhus valittaen, »minulla on kipuja.» Ja
liikutettuna Inan rakkaudesta hän lisäsi: »Parasta, kun pääsisin pian
pois.»

»Älä puhu sellaista: me emme tulisi toimeen ilman sinua.»

Vanhus hymyili tehden torjuvan liikkeen: »Teillä olisi vain yksi vastus
vähemmän.»

»Tiedäthän sinä, ettet ole minulle vastukseksi.»

Se oli totta ja Ina sanoi sen vakavissansa; lapsen äidillinen ääni
kuulosti vakavalta.

»Mutta sinun ei pitäisi aina olla työssä», jatkoi Ina.

»En minä tee paljon työtä.»

»Mitä kaikki nuo numerot merkitsevät?»

Ina hymyili viekoitellen. Isä tunsi hänen uteliaisuutensa, oli
tuntenut sen siitä saakka, kun Ina oli ollut lapsi, ja nuuskinut hänen
laatikoissaan. Siitä saakka hän oli lukinnut kaikki tavaransa.

»Liikeasioita», vastasi vanhus, »intialaisia liikeasioita. Daan setä on
pyytänyt minua tarkastamaan näitä numeroita, mutta siinä ei ole paljon
työtä.»

»Onko Daan setä tyytyväinen liikeasioittenne menoon?»

»Kyllä hän on tyytyväinen. Me tulemme vielä rikkaiksi, kultaseni.»

»Luuletko todellakin?»

Inan ääni kuulosti ahneelta.

»Aivan varmaan. Älä ole huolissasi. Kyllä minä jätän vielä jälkeeni
teille jotakin.»

Hänen äänensä kuulosti katkeralta.

»Oi isä, en todellakaan ajatellut sitä. Joskus olen huolissani rahoista
Lilyn vuoksi, joka meni varattoman miehen kanssa naimisiin: mistä Lily
ja Frits voivat elää? Ja poikieni vuoksi. Itse en välitä rahoista.»

Se oli melkein totta; se oli muuttunut todeksi sitä myöten kuin vuodet
vierivät. Tultuaan vanhemmaksi hän ajatteli rahaa pikemmin vain
lastensa vuoksi; äidillisyys oli kehittynyt hänen sielussaan, vaikka
tämä sielu pysyi aineellisena ja pienenä.

»Niin», sanoi Harold Dercksz, »minä tiedän sen.»

»Sinä olet niin alakuloinen, isä.»

»Olen sellainen kuin tavallisestikin.»

»Ei, Daan setä on saattanut sinut alakuloiseksi. Näen sen kyllä.»

Vanhus oli ääneti ja varuillaan.

»Sinä et koskaan puhu suoraan, isä. Enkö voi tehdä jotain hyväksesi?
Mikä huolestuttaa sinua?»

»Ei mikään, kultaseni.»

»Kyllä, jokin siinä on; aivan varmaan. Sanohan mikä sinua surettaa?»

Vanhus pudisti päätään.

»Etkö tahdo kertoa?»

»Ei minulla ole mitään kerrottavaa.»

»On aivan varmaan. Ehkä se on jotain hirveää.»

Harold Dercksz katsoi tytärtään suoraan silmiin.

»Isä, onko se salaisuus?»

»Ei, kultaseni.»

»On, salaisuus se on. Se on salaisuus, salaisuus, joka on painostanut
sinua... jo kuinka kauan.»

Vanhuksen koko ruumis kylmeni, hänen sielunsa kätkeytyi ikäänkuin
haarniskaan, ja hän pysyi siten varuillaan.

»Lapsi, sinä kuvittelet vain sellaista mielessäsi», hän sanoi.

»En, minä en kuvittele sitä mielessäni, sinä vaan et tahdo puhua.
Sydämeeni koskee nähdessäni sinut noin alakuloisena.»

»En voi hyvin.»

»Mutta sinä olet alakuloinen... tuo hirveä asia... tuo salaisuus
painostaa mieltäsi...»

»Ei se ole mitään.»

»Ei, siinä täytyy olla jotakin. Koskeeko se raha-asioita?»

»Ei.»

»Koskeeko se raha-asioita, joita Daan setä...»

Vanhus katsoi tyttäreensä:

»Ina», sanoi hän, »Daan sedällä on joskus toinen käsitys
rehellisyydestä liikeasioissa... kuin minulla Mutta lopulta hän aina
hyväksyy minun kantani. Ei minua mitkään rahahuolet painosta.»

»Mikä sitten?»

»Ei mikään. Ei ole mitään salaisuutta, rakkaani. Sinä vain kuvittelet
sellaista mielessäsi.»

»En, en minä kuvittele. Minä... minä...»

»Tiedätkö sinä jotain?» vanhus kysyi kovalla äänellä, katsoen
tyttäreensä.

Ina hätkähti:

»E-en», hän änkytti. »En minä... en tiedä mitään... mutta... minä
_tunnen_...»

»Mitä?»

»Että jokin salaisuus painaa mieltäsi.»

»Mitä se koskee?»

»Jotain... jotain, joka on tapahtunut...»

»Tiedätkö sinä», sanoi vanhus.

»En, en minä tiedä.»

»Ei mitään ole tapahtunut, Ina», hän sanoi kylmästi. »Minä olen vanha,
sairas mies. Sinä väsytät minua. Jätä minut yksin. Jätä minut yksin.»

Harold Dercksz nousi tuoliltaan hermostuneena, kiihtyneenä. Ina
avasi väsyneet silmänsä säädyllisine ilmeineen, äidin ilmeineen,
Ijsselmondein ilmeineen, mikä oli hänen ylpeytensä:

»En tahdo väsyttää sinua, isä», hän sanoi — ja hänen äänensä, joka oli
terävä, mutta kohtelias, kuulosti teennäiseltä — »en tahdo väsyttää
sinua. Jätän sinut rauhaan. Tulin luoksesi, tahdoin jutella kanssasi...
koska luulin... että olit jostakin pahoillasi... suruissasi. Tahdoin
osoittaa sinulle myötätuntoa. Vaan en tahdo kiusata sinua.»

Ina läksi pois maailmannaisen loukkaantuneella ylpeydellä, niinkuin
Harold Dercksz muisti äitinsä poistuneen huoneesta väittelyiden
jälkeen. Katuva hellyydentunne nousi hänen mieleensä; hän oli vähällä
pidättää Inaa luonaan. Mutta hän voitti tämän tunteen ja antoi hänen
mennä. Ina oli hyvä tytär, mutta hänen ahdas sielunsa oli kokonaan
kiintynyt raha-asioihin ja kaikenlaiseen vähäpätöiseen ja turhamaiseen
— siksi että hänen äitinsä oli aatelisneiti Ijsselmonde — ja sitä
paitsi hän oli äärimmäisen utelias. Hän antoi hänen mennä, antoi
hänen mennä; ja yksinäisyydentunne ympäröi hänet jälleen. Hän vaipui
tuolilleen, varjosti silmiään kädellä; ja vihreän lampunvarjostimen
alta tulviva valo syvensi hänen tuskaisten kasvojensa ryppyjä. Hän
tuijotti eteensä. Mitä Ina saattoi tietää? Mitä hän arvasi? Mitä hän
ehkä oli kuullut... kasvihuoneeseen tullessaan heidän luokseen?... Hän
koetti muistella, mitä hän viimeksi oli sanonut Daanille. Hänen oli
mahdoton sitä muistaa. Hän oli varma siitä, ettei Ina tiennyt mitään,
hän vain epäili jotain, koska hän, Harold, oli niin alakuloinen... Voi,
jospa Se vain katoaisi!... Oi, jospa nuo vanhukset vain kuolisivat!...
Oi, kunpa ei kukaan tietäisi sitä enää!... Siinä oli jo kylliksi,
kylliksi itsesyytöksen ja vaitiolon vuosia, sisäistä rangaistusta
ihmisille, jotka olivat niin vanhat, niin kauhean vanhat...

Ja hän tuijotti eteensä, ikäänkuin hän olisi katsonut Sitä suoraan
silmiin.

Hän tuijotti eteensä kaiken iltaa; istuen tuolissaan, kivun ja tuskan
vääntäessä hänen kasvojaan, hän vaipui vanhojen ihmisten herkkään
uneen, joka tulee ja menee yhtä nopeasti, ja hän näki itsensä taaskin
kolmentoista-vuotiaana lapsena yöllä kesähuvilassa ja kuuli äitinsä
äänen:

»Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, ei, ei, _ei_ jokeen!»

Ja hän näki nuo kolme — mutta nuorina vielä — äitinsä, Takman,
Ma-Boetenin; ja heidän välissään isänsä elottoman ruumiin,
rankkasateessa, tuona onnettomana yönä.




NELJÄS LUKU.


Ina makasi valveilla kaiken yötä. Niin, uteliaisuus oli hänen
intohimonsa, oli ollut aina lapsuudesta saakka. Jospa hän nyt
vain olisi tietänyt, nyt, nyt! Hänen miehensä ei tahtonut auttaa
häntä, hän pelkäsi selkkauksia, joihin he voisivat joutua, jos he
sekaantuisivat asioihin, jotka eivät liikuttaneet heitä. Mutta Ina oli
häikäilemättömän utelias. Hän tahtoi nyt keskustella Daan sedän kanssa,
jonka hän varmasti luuli tapaavansa isoäidin luona seuraavana päivänä...

Hän läksi iltapäivällä Nassaulaanin varrelle. Vanha Anna avasi oven,
hyvillään, kun hänen emäntäänsä muistettiin:

»Hyvää päivää, rouva... herra Takma, tohtori Roelofsz ja rouva Floor
ovat ylhäällä... Niin, kyllä te voitte mennä suoraan ylös... Kiitos,
vanha rouva voi oikein hyvin... Niin, hän elää kauemmin kuin me kaikki
muut... Tahdotteko odottaa hetkisen arkihuoneessa? Siellä palaa nyt
tuli uunissa, kun ilma on niin kylmä; sillä vaikka vanha rouva ei tule
koskaan alas, niinkuin tiedätte, niin aina joku perheen jäsen on siellä
odottamassa...»

Vanha Anna nosti Inalle tuolin. Palvelijatar oli muuttanut arkihuoneen
hauskaksi odotussaliksi. Siten ei vanhan rouvan huoneessa ollut
koskaan liiaksi hälinää, mikä ei laisinkaan olisi käynyt päinsä. Tuli
kamiinissa paloi hyvin. Tuolit olivat asetetut puoliympyrään. Ja vanha
palvelijatar, pitääkseen Inalle seuraa, seisoi kohteliaana hänen
vieressään ja jutteli, kunnes Ina sanoi:

»Istukaa, Anna.»

Vanha palvelijatar kävi kunnioittavasti istumaan tuolin reunalle.
Vieraat olivat totuttaneet hänet siihen, koska hän oli niin vanha. Anna
kysyi kohteliaasti, miten Lily rouvan pienokaiset jaksoivat.

»Niin pian kuin vain on kaunis ilma, tuo rouva van Wely lapset
tervehtimään iso-iso-iso-äitiään.»

»Se on vanhalle rouvalle mieleen», sanoi vanha palvelijatar; mutta
samassa hän hypähti pystyyn ja huudahti: »Kas kummaa! Tuossa
on Stefanie neitikin! Ei vanha rouva voi valittaa, ettei häntä
muistettaisi!»

Hän saattoi täti Stefanie de Laders'in Inan luo ja vetäytyi keittiöön.

»Herra Takma, tohtori ja Floor täti ovat ylhäällä», sanoi Ina.
»Odotahan hiukan, täti... Sanopa minulle, täti, tiedätkö, miksikä Daan
setä oikeastaan on tullut Hollantiin?»

»Liike-asioissa kai?» sanoi Stefanie kysyen.

»En minä usko. Luullakseni siihen on joku erikoinen syy.»

»Erikoinenko syy?» sanoi Stefanie kiihtyvällä mielenkiinnolla. »Mikä
syy? Jotain, mikä ei ole oikein sopivaa?»

»En voi sanoa sitä tarkalleen. Niinkuin tiedät, isä ei sano koskaan
mitään.»

»Onko Daan sedän asiat menneet nurin?»

»Sitä minäkin luulin, mutta isä väitti, ettei kysymyksessä ole mitkään
raha-asiat. Se voisi ehkä...»

»Mutta mitä se voisi olla?»

»_Jotakin_ siinä on.»

He katsoivat toisiaan silmiin, kumpikin menehtymäisillään
uteliaisuudesta.

»Mistä sinä sen tiedät, Ina?»

»Isä on ollut kovin synkkänä sen jälkeen kun hän tapasi Daan sedän.»

»Niin, mutta _mistä_ sinä tiedät, että siinä piilee jotain?»

Puhumisen halu voitti Inan viisauden:

»Stefanie täti», hän kuiskasi, »en todellakaan voinut sille mitään...
mutta eilen, kun menin hakemaan Daan setää ja isää sedän huoneesta,
kuulin... ollessani kasvihuoneessa...»

Stefanie täti nyökkäsi uteliaana lintumaista päätään.

»Minä kuulin... isän ja Daan sedän puhelevan hetken aikaa. Tietenkään
en jäänyt kuuntelemaan; ja he vaikenivat niin pian kuin astuin sisään.
Mutta sittenkin kuulin Daan sedän sanovan isälle, 'Oletko tiennyt sen
kaiken aikaa?' Ja sitten isä vastasi, 'Olen, kuusikymmentä vuotta'.»

»Kuusikymmentäkö vuotta?» sanoi Stefanie täti epäillen. »Siis aina
siitä saakka, kun Ottilie syntyi. Ehkäpä asia koskee Ottilietä.
Tiedäthän, Ina, Ottilie täti on...»

»Takmanko tytär?»

Stefanie täti nyökkäsi:

»Ihmiset puhuivat siitä paljonkin ennen aikaan. Nyt se on unohtunut.
Siitä on jo niin pitkä aika. Äiti ei käyttäytynyt lainkaan sopivasti.
Niin, hän on tehnyt paljon syntiä.»

»Olisivatkohan he voineet puhua siitä?»

»Ei, en minä sitä usko. Daan setä tiesi sen ennestään. Eikä isä olisi
sanonut, 'Olen tiennyt sen kuusikymmentä vuotta'.»

»Ei tietenkään», sanoi Ina aivan ymmällä.

Ja hänen tavallisesti niin väsyneet silmänsä loistivat kirkkaina
koettaessaan tunkeutua sen salaisuuden läpi, joka häämötti hänen
edessään.

»Ei», sanoi Stefanie, »sitä se ei saata olla.»

»Mitä sitten?»

»Jotain... mikä koskee äitiä.»

»Isoäitiäkö?»

»Niin, olen varma siitä, että se koskee isoäitiä... Kuusikymmentä
vuotta sitten...»

»Kuinka hirveän pitkä aika!» sanoi Ina.

»Minä olin silloin... seitsemäntoista-vuotias tyttö», sanoi Stefanie
täti. »Niin, pitkä aika siitä on.»

»Ja sinä olit seitsemäntoista vanha.»

»Niin... Silloin isä Dercksz kuoli.»

»Isoisäkö?»

»Niin. Hän hukkui, niinkuin tiedät.»

»Niin, siihen aikaan se kai oli.»

»Niin juuri... Mitähän se _voisi_ olla?»

»Muistatko isoäidin palvelijatarta?»

»Muistan kyllä. Hänen nimensä oli Ma-Boeten.»

»Hän on kuollut.»

»Kuinka sinä sen tiedät?»

»Minä kuulin.»

»Kasvihuoneeseenko?»

»Niin, kuulin sen kasvihuoneeseen.»

»Mitä muuta sinä kuulit?»

»Ma-Boetenin poika on _mantrina_ räntterissä Tegalissa.»

»Mitä sitten...?»

»Daan setä antaa hänelle rahaa.»

»Rahaako?»

»Jotta hän puhuisi... tai olisi vaiti. Minä luulen, jotta hän olisi
vaiti.»

»Jotain on siis varmaankin tapahtunut!»

»Kuusikymmentä vuotta sitten! Täti, etkö sinä _voi_ muistaa?»

»Mutta kultaseni, minä olin kovin nuori, en kiinnittänyt huomiotani
mihinkään. Olin seitsemäntoista-vuotias tyttö. Niin, niin, minäkin
olin kerran nuori. Olin seitsemäntoista vuoden vanha... Minä ja toiset
lapset olimme jääneet kaupunkiin: isoäidin sisar piti meistä huolta.
Isä oli lähtenyt vuoristoon terveytensä vuoksi. Hän ja äiti asuivat
huvilassa, — ja nyt sen muistan — Harold ei ollut meidän kanssamme. He
olivat ottaneet hänet vuorille: Harold oli isän lempilapsi... Siellä
isä hukkui. Eräänä yönä, jokeen. Hän oli hermostunut, ei voinut nukkua,
läksi metsään kävelemään, eksyi tieltä ja putosi jokeen. Muistan sen
kaiken.»

»Ja isä oli heidän mukanaan huvilassa?»

»Niin, isäsi oli heidän mukanaan. Hän oli silloin pieni
kolmentoista-vuotias poika.»

»Ja hän on tiennyt sen siitä saakka?»

»Niinkö hän sanoi?»

»Hän tietää varmaan jotain... mikä tapahtui vuoristossa, huvilassa...»

»Ina, mitähän se voi olla?»

»En minä aavista sitä, täti, mutta varmaankin se on jotain... mikä
koskee isoäitiä...»

»Niin», sanoi Stefanie täti tullen äkkiä varovaiseksi; »mutta olkoon
mitä hyvänsä, rakkaani... se tapahtui niin kauan sitten. Jos se on
jotain, niin se on varmaankin jotain... sopimatonta. Ei huolita kaivaa
sitä esille. Siitä on nyt niin pitkä aika, kuusikymmentä vuotta. Ja
isoäiti on niin vanha...» Hän vaikeni; ja hänen pyöreät linnunsilmänsä
kiiluivat ja vilkkuivat. Tuntui siltä, kuin hän äkkiä olisi nähnyt
jotain kangastavan, jotain, mikä tuli lähemmäksi; eikä hän halunnut
puhua sen enempää. Hän ei edes tahtonut sitä tietää. Vapisuttava
tuskantunne, johon yhtyi epäselvä muisto, häämötti hänen vilkkuvien
silmiensä edessä. Hän tahtoi tappaa sen vaitiololla. Ei ollut viisasta
tunkeutua liian syvälle menneisiin asioihin. Vuodet kuluivat, asiat
unohtuivat: parasta oli antaa niiden mennä menojaan, antaa syntien
unohtua... Helvetin voimat piileksivät synnissä. Helvetti piileksi
uteliaisuudessa. Helvetti piileksi kuin oikea saatanan sabbatti Antonin
kirjoissa ja albumeissa. Se piileksi hänen äitinsä menneisyydessä.
Se piileksi Inan hivuuttavassa uteliaisuudessa. Hän, Stefanie täti,
pelkäsi helvettiä: hän halusi päästä taivaaseen. Hän ei tahtonut
tietää, mitä oli tapahtunut. Ja hän sulki silmänsä muistoiltaan ja piti
ne suljettuina:

»Ei, rakkaani», toisti hän, »ei huolita kaivaa sitä esille.»

Häneltä ei Ina saisi sen enempää tietää; mutta hän oli varma siitä,
että täti tiesi, että täti muisti sittenkin jotain. Mutta Ina tunsi
Stefanie tädin; hän ei puhuisi enää mitään, yhtä vähän kuin isäkään.
Oliko hän varuillaan? Oi, mitä se oli, mitä se saattoi olla?




VIIDES LUKU.


Mutta Floor täti hoiperteli juuri portaita alas hölkkyvine rintoineen,
ja Daan setä soitti juuri ovikelloa. Vanha Anna oli mielissään. Hän oli
iloinen, kun perheen jäsenet touhusivat alakerroksessa, ja hän otti
jokaisen hymyilevin katsein vastaan ja nöyrin, kohteliain huomautuksin,
lihavan kissan köyristäessä selkäänsä hänen hameittensa alla ja
käpertäessä häntäänsä hänen sääriään vasten. Vanha tohtori Roelofsz
tulla linkutti portaita alas Floor tädin jäljessä, ontuen toista
jäykkää jalkaansa; ja hänen suuri vatsansa näytti työntävän Floor
tätiä, tämän varovaisesti astuessaan portaan kerrallaan.

Stefanie täti oli hyvillään päästessään irti Ina d'Herbourgista, ja
sanoi:

»Nyt minä menen ylös.»

Hän työntäytyi käytävässä Roelofsz'in jäykän jalan ohi ja pujahti
Daanin ja Floorin välitse portaita ylös; ja hermostuneessa kiireessään,
peläten Inaa, syntiä, uteliaisuutta ja helvettiä, hän miltei kompastui
kissaan, joka livahti hänen jalkojensa välitse.

»Arvasinhan, että tapaisin sinut täällä, Roelofsz», sanoi Daan setä.
»Jollen olisi kohdannut, olisin tullut heti sinua tapaamaan.»

»Vai niin, vai niin, hyvä-hyvä-hyvä, olet siis täällä taaskin,
Dercksz!» sanoi vanha tohtori.

He pudistivat toistensa kättä; ja Daan Dercksz katsoi hermostuneesti
tohtori Roelofsz'iin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa jotakin. Mutta
hän epäröi ja huomautti kahdenvaiheilla Inalle:

»Etkö sinä mene ylös, Ina?»

»En, setä», vastasi Ina näennäisesti kohteliaasti, hyvillään siitä,
kun hänellä oli tilaisuus puhua pari sanaa tohtori Roelofsz'in kanssa.
»Mene sinä ensin. Ei, mene sinä ensin. Voin kernaasti odottaa vielä
hetken aikaa. Minä odotan täällä.»

Tohtori Roelofsz meni hänen kanssaan arkihuoneeseen hieroen kylmiä
käsiään ja sanoen, että täällä oli lämpimämpi kuin ylhäällä, missä
paloi vain vähäinen tuli kamiinissa: vanha Takma ei palellut koskaan;
hänessä oli aina sisäistä kuumuutta. Mutta Floor täti, joka myöskin
tuli hetkeksi arkihuoneeseen, puki ylleen raskaat turkkinsa, Inan
auttaessa hänen ylleen:

»Sinulla on kauniit turkit, täti!»

»Oi, enpä tiedä, lapsi!» sanoi Floor täti halventavasti. »Vanhat
turkit. Minulla on ollut ne jo kolme vuotta. Mutta hyvään tarpeeseen ne
ovat Hollannissa: hyvät ja lämpimät!»

Mielessään ylpeillen turkeistansa hän heitti viimeiset sanat suoraan
Inan kasvoja vasten. Kaikki kolme kävivät istumaan, ja se näytti Annan
mielestä niin hauskalta, että hän toi sisään hiukan likööriä ja kolme
lasia tarjottimella:

»Vai haluaisitteko kernaammin teetä, Ina rouva?»

»En, Anna, teidän liköörinne on mainiota.»

Palvelijatar poistui iloiten touhusta alakerrassa, minne vanha rouva
ei koskaan enää tullut. Alakerta, se oli hänen valtakuntansa, minne
ei edes seuranainen tunkeutunut; siellä hän, Anna, sai yksin hallita,
ottaa vastaan sukulaisia ja tarjota heille virvokkeita. Ina maisteli
likööriä ja oli pahoillaan, että Floor täti oli yhtynyt heidän
seuraansa arkihuoneessa. Olihan hyvinkin mahdollista, että vanha
tohtori, vaikka hän olikin isoäitiä hiukan nuorempi, tiesi jotain;
mutta varmaa se ei ollut. Sillä Daan setäkään ei ollut tiennyt sitä
kuin vähän aikaa, joskin isä oli ollut asiasta perillä kokonaista
kuusikymmentä vuotta. Kuusikymmentä vuotta! Tuo pitkä aika hypnotisoi
hänet. Kuusikymmentä vuotta sitten tämä vanha kivuloinen tohtori —
joka ei enää hoitanut lääkärintointaan ja vain nuoremman virkaveljen
avulla huolehti isoäidin ja herra Takman terveydentilasta — oli nuori
kahdeksankolmattavuotias, vastikään Javaan saapunut mies, yksi isoäidin
monista ihailijoista.

Ina näki kaiken tämän edessään ja koetti tunkeutua vieläkin pitemmälle;
hänen uteliaisuutensa, ikäänkuin voimakas linssi, poltti uuden näköalan
hänen silmiensä eteen, sytyttäen ikäänkuin valon keskelle menneisyyden
hämäryyttä. Ja hän alkoi:

»Isä rukka ei ole terve. Pelkään hänen sairastuvan vakavasti.
Henkisestikin hän on kovin lamassa. Niin, täti, hän on ollut
alakuloisempi mieleltään tavattuaan taas Daan sedän, kuin mitä hän on
ollut vuosikausiin. Mistä se voi johtua? Ei suinkaan raha-asioista...»

»Ei, rakkaani, raha-asiat eivät ole siihen syynä, joskin me edelleen
olemme köyhiä kuin rotat.»

»Miksikä Daan setä sitten tuli Hollantiin?» kysyi Ina nopeasti ja
äkisti.

Floor täti katsoi häneen ällistyneenä:

»Minkäkö vuoksi?... Totta totisesti, sitä en tiedä, lapseni. Pääni
pantiksi, sitä en tiedä. Setä matkustaa aina säännöllisesti Hollantiin
asioissa, aina asioissa. Mitä he nyt suunnittelevat yhdessä, sinun isäsi
ja Daan setä, sitä en todellakaan tiedä; mutta rikkautta siitä ei
meille lähde.» Ja hän pudisti moittivasti päätään aivan Inan kasvojen
edessä. »Ja sittenkin he ovat jo vuosikausia hääräilleet yhdessä.»

»Isä-rukka», huudahti Ina huoaten.

»Niin-niin-niin, hyvä-hyvä-hyvä», huudahti tohtori istuen sivuttain
tuolilla vatsan hölkkyessä hänen edessään, »me vanhenemme, me
vanhenemme...»

»Puhukaa vain itsestänne», huusi Floor täti vihoissaan. »Minä olen vain
kuudenkymmenen ikäinen.»

»Vai ainoastaan kuudenkymmenen? Ahaa!» mutisi tohtori. »Vai ainoastaan
kuudenkymmenen? Minä luulin teitä vanhemmaksi.»

»Minä olen vain kuudenkymmenen vuoden vanha, sanon minä!» Floor täti
oli vihoissaan.

»Niin-niin, sitten te olette yhtä vanha... kuin... Ottilie...
hyvä-hyvä, hyvä-hyvä...»

»Niin», sanoi Floor täti, »minä olen vaivan yhtä vanha kuin Ottilie
Steyn.»

»Kuusikymmentä vuotta... hyvä-hyvä!» mutisi tohtori.

»Te olitte silloin nuori mies, tohtori», sanoi Ina naurahtaen.

»Niin-niin, lapsi, niin-niin... nuori mies!»

»Te olette monta vuotta nuorempi isoäitiä, eikö totta?»

»Niin-niin-niin!» sanoi tohtori Roelofsz vakuuttaen pontevasti.
»Yhdeksän vuotta, yhdeksän vuotta... Ja viisi vuotta... nuorempi kuin
Takma... niin, viisi vuotta!... Niin paljon nuorempi häntä minä olen...»

»Miten somaa, että te ja isoäiti ja herra Takma olette aina pitäneet
yhtä», Ina jatkoi pehmeällä äänellä. »Ensin Intiassa... ja myöhemmin
aina täällä, Haagissa.»

»Niin-niin, me olemme aina pitäneet yhtä...»

»Niin vanhoja ystäviä!» sanoi Floor täti liikutettuna.

Mutta hän iski silmää Inalle sanoakseen, että tohtori Roelofsz, vaikka
hän olikin yhdeksän vuotta nuorempi, oli aina ollut isoäidin hyvin
läheinen ystävä.

»Tohtori», sanoi Ina äkkiä, »onko totta, että kuusikymmentä vuotta
sitten...?»

Hän vaikeni tietämättä mitä jatkaa. Hän alkoi näin voimakkaasti
lauseensa ja vaikeni ehdoin tahdoin. Vanha tohtori hätkähti: hänen
vatsansa hypähti vasemmalta puolelta oikealle ja riippui nyt hänen
terveellä säärellään.

»_Mi-mitä_» hän miltei huusi.

Hänen silmänsä pyörivät päässä hänen kiinnittäessään katseensa
Inaan. Kauhu väänsi hänen vanhoja, ryppyisiä, sileäksi ajettuja
apinankasvojaan ja sisäänpainunutta suutaan, joka nyt ammotti auki,
kuolan valuessa hänen tekohampaittensa välistä vapisevien huulien yli.
Hän puristi nyrkkiin vanhat kätensä, joissa nahka riippui löysänä,
kohotti ne ylös ja antoi niiden jälleen painua alas polville.

Tohtori oli perillä asiasta: Ina näki sen heti paikalla. Mutta hän oli
käsittävinään tohtorin huudahduksen vain kuulohairahdukseksi, mikä
johtui hänen kuuroudestaan; ja hän korotti ääntään kohteliaasti ja
toisti hiukan äänekkäämmin, lausuen sanat hyvin selvästi:

»Onko totta, että kuusikymmentä vuotta sitten isoäiti — vaikka hän
olikin silloin jo kolmenkymmenenseitsemän vuoden vanha — oli yhä
häikäisevän kaunis nainen? Niin, entisajan ihmiset hoitivat itseään
paremmin kuin me. Minä olen neljänkymmenen viiden, mutta olen jo vanha
nainen...»

»Mitä vielä», sanoi Floor täti, »vanha nainen!»

Ja tohtori mutisi:

»Niin-niin, ahaa, sitäkö sinä kysyt, Ina?... Niin, niin, tietenkin:
isoäiti... isoäiti oli komea, kaunis nainen... ensimäisen nuoruuden
kadottuakin...»

»Entäs Ottilie», sanoi Floor täti, »hän oli neljänkymmenen, kun Steyn
rakastui häneen.»

»Niin», sanoi Ina. »Se ei ollut... kovinkaan kaunista Ottilie tädin
puolelta; mutta erinomainen todistus hänen nuoruudestaan...»

Ja hän vilkasi tohtoriin salainen välke sovinnaisissa, väsyneissä
silmissään. Tohtori istui kokoonlyyhistyneenä tuolissaan, tuo vanha,
kuihtunut, muodoton massa, miehen ja ihmisolennon raunio, vanha, vanha
apina, yllään väljä takki ja väljät liivit, jotka peittivät hänen
suurta ruumistaan. Kauhu oli kadonnut hänen pyöreistä silmistään;
hänen katseensa oli kääntynyt vasemmalle, hänen päänsä oikealle. Näytti
siltä kuin hän olisi aivan tylsistynyt pelästyksensä jälkeen, jonka
Inan kysymys ja tuo kaamottava numero kuusikymmentä oli saanut aikaan
Hän nyökkäsi ovelasti suurta päätään; ja ulkoa tulvivassa talvisessa
valossa hänen kiiltävällä päälaellaan näkyi loistavia läikkiä.

»Niin-niin-niin!» hän mutisi aivankuin mieletön.

Vaivalla hän nousi pystyyn samalla kun Daan Dercksz astui portaita
alas Stefanien ja vanhan herra Takman seuraamana; viimeksimainittu
torjui luotaan Annan tarjoaman avun, kun tämä kauhukseen huomasi kissan
hiipivän vanhan herran jalkoihin.

»Isoäiti on väsynyt», sanoi Daan Dercksz.

»Sitten minä en mene ylös», sanoi Ina. »Ei, Anna, kyllä on parasta,
etten mene sinne. Tulen pian toisten. Isoäidillä on tänään ollut kovin
paljon vieraita.»

Siitä huolimatta hän viivyskeli vielä hiukan ja läksi sitten pois,
sairaana uteliaisuudesta, joka täytti hänen mielensä kiihkeällä
nälällä. Stefanie täti teki myös lähtöä sanoen, että äiti oli tänään
huonoissa voimissa; viimeisenä läksi vanha Takma, varoen joka
askeltaan, mutta astuen suorana ja pystypäisenä. Ina tunsi, että hänkin
varmaan oli asiasta selvillä. Mitä se oli, mitä se saattoi olla? Nuo
vanhat tiesivät sen, jokainen heistä!

»Lähdetään kotiin, Daan», sanoi Floor täti. »Hevonen odottaa.»

»Mene sinä», sanoi Daan Dercksz epäröiden. »Minä tahdon ensin
keskustella Roelofsz'in kanssa. Olen niin hyvilläni tavattuani hänet
taaskin...»

»Aina sitä juttelua riittää!» sanoi Floor täti pahoillaan, kun hänen
miehensä jätti hänet. »Sitten lähetän ajurin sinua hakemaan...»

Hän sanoi hyvästi ja laahautui ulos.

»Saanko saattaa teidät kotiin, herra Takma.» kysyi Ina.

Takma nyökkäsi myöntyvästi.

»Saat kyllä, lapseni», sanoi hän tarttuen Inan käsivarteen.

Vaikka hän tuli hyvin yksin toimeen eikä koskaan huolinut ajuria, oli
hänestä aina varminta ja hauskinta, jos joku saattoi hänet kotiin
Nassaulaania pitkin, sillan yli ja Mauritskadulle, missä hän asui. Hän
ei koskaan pyytänyt ketään saattamaan, mutta otti ilolla vastaan, jos
joku tarjoutui. Ina ei kuitenkaan uskaltanut kysyä mitään vanhalta
herra Takmalta: mitäpä, jos hän olisi jotain tiennyt ja pelästynyt
pahoin kadulla! Siitä olisi voinut seurata vaikka halvaus! Ei, Ina oli
siksi varovainen, mutta uteliaisuus kalvoi hänen hänen mieltään kuin
nälkä. Mitähän se saattoi olla? Ja miten hän saisi siitä selkoa?

Daan Dercksz jäi taloon vanhan tohtorin kera. Hänen
papukaija-profiilinsa vapisi ja hänen helmimäiset linnunsilmänsä
— Stefanie tädin silmät — vilkkuivat kiihkeydestä samalla kuin
hänen laiha vartalonsa näytti kutistuvan yhä pienemmäksi tohtorin
jättiläisruumiin rinnalla, tämän seisoessa hänen edessään kuin muodoton
temppeliritari nojaten toiseen jalkaansa, joka oli terve, ja toiseen,
joka oli lyhyt ja ontuva.

»No, Roelofsz», sanoi Daan Dercksz, »hauska nähdä sinua jälleen.»

»Niin-niin, ahaa, siitä on täsmälleen viisi vuotta, kun olit viimeksi
Hollannissa!... Hyvä-hyvä, se on pitkä aika... Me tulemme vanhoiksi,
tulemme vanhoiksi... Et luullut tapaavasi äitiäsi näin reippaana...
Niin-niin, minä pidän huolta siitä, että hän tulee sadan vuoden
vanhaksi! Odotahan vain, niin saat nähdä, odotahan vain, niin saat
nähdä... Ehkäpä hän elää kauemmin kuin me kaikki muut, Takma ja minä,
niin-niin...»

»Niin», sanoi Daan Dercksz, »äiti ei ole suuresti muuttunut.»

»Hänellä on erinomainen ruumiinrakenne, niin-niin, sitä se aina
on ollut. Hänen järkensä on aivan selvä; hänen muistinsa on hyvä;
hyvä-hyvä, niin-niin, se on suuri onni hänen iällänsä...»

»Ja Takma myöskin...»

»On hyvissä voimissa, on hyvissä voimissa, niin-niin... Hyvä-hyvä, me
vanhenemme kaikki... minäkin, niin-niin, minäkin...»

Mutta Daan Dercksz oli suuresti kiihtynyt. Hän oli luvannut Harold
veljelleen olla hyvin varovainen eikä puhua, mutta niinä kahtena
kuukautena, jolloin hän oli ollut selvillä asiasta, oli salaisuus ja
kauhu polttanut hänen sieluaan, hänen liikemies-sieluaan, sillä niin
vanha kuin hän olikin, niin ensi kertaa eläissään hän oli tuntenut
suurta kiihtymystä, mikä ei koskenut hänen liikeasioitaan.

Ja hänen oli mahdoton pysyä aisoissa. Talo oli ääneti. Anna oli
palannut keittiöön; vanha rouva istui yläkerrassa yksin seuranaisensa
kanssa. Pieni kaasu-kamiini paloi arkihuoneessa; toinen käytävässä.
Iltapäivän hämäryys ja hiljaisuus tuntui pienessä talossa, jossa
vanha rouva oli asunut kauan, oli odottanut kauan ikkunansa ääressä,
korkeassa tuolissaan...

»Roelofsz», sanoi Daan Dercksz,

Hän oli päätä lyhempi tohtoria; hän tarttui kiinni tohtorin
liivinnappiin.

»Niin-niin», sanoi Roelofsz. »Mitä nyt, Dercksz?»

»Roelofsz... minä olen kuullut siitä.»

»_Mistä?»_ huudahti tohtori, kuurona.

»Kuulin kaikki... Intiassa.»

»_Mitä_?» huusi tohtori, ei enää kuurona, mutta pelästyneenä.

»Olen kuullut _kaikki_, ihan kaikki... Intiassa.» Tohtori katsoi
toiseen pyörein silmin; ja hänen riippuvien huuliensa yli vuosi kuolaa
tahraten hänen sileäksi ajetut aphiankasvonsa, ja hänen hengityksensä
läähätti puhaltaen hänen hampaittensa lomista esiin.

Ja vuorossaan hän tarttui nyt Daan Dercksz'in takinnappiin kiinni.

»_Mitä_ sinä olet kuullut?»

»Olen kuullut _kaikki_», Daan Dercksz toisti. »Kuulin kaikki Intiassa.
Tiedän... tiedän kaikki.»

»Sinäkö tietäisit... kaikki? Oi, voi. Sinäkö tietäisit kaikki?...
Mitä... mitä sinä tiedät?»

»Äidistä... äidistä... Takmasta... ja...»

He seisoivat tuijottaen toistensa kauhistuneisiin silmiin.

»Ja isästäni», sanoi Daan Dercksz; ja hänen kauhistunut äänensä muuttui
kuiskaukseksi. »Isästäni. Sen minkä sinäkin tiedät. Minkä olet aina
tiennyt. Että Takma, tuona yönä, jolloin hän oli äitini luona, tempasi
isältäni hänen oman aseensa: tikarin, jonka prinssi oli lahjoittanut
hänelle edellisenä päivänä...»

»Tiedätkö sinä sen?» huusi tohtori. »Tiedätkö sinä sen? Voi, hyvä
Jumala! Tiedätkö sen? Minä... minä en ole koskaan sanonut _sanaakaan_.
Olen kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanha... vaan en ole... en ole
koskaan sanonut _sanaakaan_.»

»Ei, sinä et ole koskaan sanonut mitään... mutta äidin _baboe_...»

»Ma-Boetenko?»

»Niin, Ma-Boeten kertoi sen pojalleen, joka on _mantrina_ Tegalissa.
Ma-Boeten on kuollut, _mantri_ on alkanut kiristää minua. Hän on
vaatinut minulta rahaa. Olen antanut hänelle rahaa. Olen luvannut antaa
hänelle rahaa joka kuukausi.»

»Sinä siis tiedät... Niin-niin, voi hyvä Jumala, niin-niin!... Sinä
siis tiedät, Dercksz, sinä _tiedät_?»

»Kyllä, minä tiedän.»

»Mitä _mantri_ sanoi? Mitä Ma-Boeten oli kertonut hänelle?...»

»Että isäni koetti tappaa Takman, tikarillaan... Että Takma riisti
tikarin hänen kädestään, sillä aikaa kuin...»

»Kuin mitä?... Niin-niin, kuin mitä?»

»Sillä aikaa kuin äiti, sillä aikaa kuin äiti...»

»Niin-niin?»

»Kietoi käsivartensa isäni kaulaan estääkseen häntä...»

»Hyvä Jumala, niin, niin!»

»Estääkseen häntä puolustautumasta... ja että Ma-Boeten oven takana
kuuli äidin sanovan...»

»Niin... niin-niin... voi hyvä Jumala!»

»Kuuli äidin sanovan, 'Minä _vihaan_ sinua, minä _vihaan_ sinua: olen
aina vihannut sinua...'»

»Niin-niin... Voi hyvä Jumala!»

»'Olen aina vihannut sinua ja... ja rakastan Emileä!'»

»Niin-niin... entäs sitten?»

»Ja sitten äiti huusi Takmalle, kovalla äänellä: 'Emile, iske häneen:
miellemmin hän kuin sinä!'»

»Oi... hyvä... Jumala!»

Tohtori vaipui raskaana tuolille:

»Siis sinä _tiedät!_» hän vaikeroi. »Siitä on kuusikymmentä vuotta,
niin-niin, oi hyvä Jumala, niin-niin! En ole koskaan puhunut siitä
kellekään, _en koskaan!_ Pidin niin paljon äidistäsi. Minä... minä...
minä tein ruumiintarkastuksen seuraavana päivänä!»

»Niin, he heittivät ruumiin jokeen...»

»Minä pidin ruumiintarkastuksen seuraavana päivänä... ja minä...
minä _ymmärsin_... olin _ymmärtänyt_ sen jo aikaisemminkin, sillä
olin nähnyt äitisi samana aamuna ja hän houraili... ja minä... minä
lupasin... niin-niin, minä lupasin olla vaiti... oi hyvä Jumala, oi
hyvä Jumala... jos hän... jos hän suostuisi rakastamaan minua! Oi hyvä
Jumala, oi hyvä Jumala, Dercksz, Dercksz, Daan, en ole koskaan...
en ole koskaan hiiskunut sanaakaan!... Ja Jumala tietää, mitä
ihmiset kuusikymmentä vuotta sitten, niin-niin, kuusikymmentä vuotta
sitten epäilivät... ja sanoivat... ja juoruilivat ja juoruilivat...
aavistamatta totuutta... kunnes koko asia oli unohtunut... kunnes oli
myöhäistä pitää uutta tutkimusta... monien kuukausien kuluttua... En
koskaan sanonut _sanaakaan_... oi hyvä Jumala, ei-ei, ei-ei!...»

»Kuultuani tämän asian, Roelofsz, en _voinut_ jäädä Intiaan. Minun
täytyi saada tavata Harold, nähdä sinut, äiti, Takma...»

»_Minkä vuoksi_?»

»En tiedä, minun vain täytyi saada nähdä teidät kaikki. Oi, miten te
lienettekään kärsineet! Minun on sääli äitiä, Takmaa. Minun täytyi
saada nähdä teidät, puhua teidän kanssanne asiasta. Tiesin, että te...»

»Tiesikö _mantri_ minusta?»

»Ma-Boeten oli kertonut.»

»Niin, Ma-Boeten tiesi kaikki, tuo noita!»

»Hän oli vaiti vuosikausia. En tiennyt edes, että hän oli elossa. Mutta
sitten hän kertoi sen pojalleen. Hän luuli, että äiti oli kuollut.
Poika tunsi meidän palvelijamme. Hän kuuli, että äiti oli yhä elossa...»

»Oi hyvä Jumala, oi hyvä Jumala, niin-niin!»

»Minä maksan hänelle määräsummaa joka kuukausi.»

»Niin kauan kuin äiti elää?»

»Niin... niin kauan kuin hän elää!»

»Oi hyvä Jumala, oi hyvä Jumala, niin-niin.»

»Mutta Roelofsz, yhtä asiaa sinä et tiedä...»

»Mitä... mitä?... _Mitä_ minä en tiedä?»

»Sinä et tiedä, että Harold...»

»Harold? Sinun veljesi?»

»_Tiesi!_...»

»Haroldko _tiesi?_»

»Niini... Niin!...»

»Tiesikö hän? Mitenkä Harold olisi voinut tietää? Oi hyvä Jumala, oi
hyvä Jumala! _Mitenkä_ Harold saattoi tietää?»

»Harold tiesi... sillä hän näki!»

»Näkikö hän? Näkikö Harold?»

»Hän oli heidän kanssaan siellä, vuoristossa; hän oli mukana huvilassa.»

»Haroldko?»

»Hän oli kolmentoista-vuotias poika. Hän heräsi! Hän näki äidin, Takman
ja Ma-Boetenin. Hän näki heidän kantavan isänsä ruumista. Hän astui
isänsä vereen, Roelofsz! Hän oli kolmentoista vuoden vanha! Hän ei ole
koskaan voinut unohtaa tuota näkyä! Ja hän on tiennyt sen _aina_, koko
elämänsä ajan, koko pitkän elämänsä ajan!»

»Oi hyvä Jumala, oi hyvä Jumala!... Voi hyvä ystävä!... Onko se totta?
Onko se todellakin _totta_?»

»Se on totta! Hän kertoi minulle itse.»

»Eikö hänkään... ole koskaan puhunut siitä kellekään?»

»Ei, hän ei ole koskaan puhunut siitä!»

»Hän on kelpo mies, niin-niin, kaikkein parhaita. Hän ei tahdo tuottaa
häpeää... oi hyvä ystävä... vanhalle äidilleen!... Daan, Daan... oi
hyvä Jumala!... Daan, älä koskaan kerro sitä kellekään: älä _koskaan_
kerro!»

»Ei, en minä kerro. Olen puhunut siitä sinulle ja Haroldille, koska
keskustelen kaikista asioista hänen kanssaan: sekä liike-asioista
että... kaikesta muusta. Hän on usein auttanut minua... Hän auttoi
minua Intiassa, eräässä ikävässä jutussa, mikä minulle sattui siellä...
aikoinani... niin... hyvä Jumala... aikoinani! Olen aina keskustellut
_kaikesta_ Haroldin kanssa. Sinulle puhuin tästä siksi, että tiesin
sinun tietävän...»

»Hyvä-hyvä-hyvä, niin-niin-niin... Mutta Daan, Dercksz, älä puhu siitä
kellekään muulle!»

»Ei, ei, en minä puhu siitä kellekään muulle.»

»Ei Stefanielle eikä Antonille eikä Ottilielle...»

»Ottilie on _heidän_ lapsensa!...»

»Niin-niin, hän on äidin ja Takman lapsi. Sh-sh. Daan, nuo ovat niin
vanhoja asioita, ne ovat kaikki aikoja sitten olleita ja menneitä!»

»Kumpahan vain olisivatkin! Mutta sitä ne eivät ole... niin kauan kuin
äiti... ja Takma... elävät!»

»Niin-niin, niin-niin, olet oikeassa: niin kauan kuin he elävät eivät
nuo asiat ole olleita eikä menneitä... Mutta, ovathan he niin vanhat,
sekä äiti että Takma! Ei kestä enää kauan. Ne häipyvät, häipyvät, nuo
asiat... hitaasti, mutta ne katoavat sittenkin... Niin-niin, siitä on
kovin pitkä aika... Eivätkä ihmiset enää puhu meistä... Ennen vanhaan,
niin, menneinä aikoina, ihmiset puhuivat... äidistä ja Takmasta ja
lapsista, Antonista, _sinusta_... ja tuosta skandaalista Intiassa...
Ottiliesta: he puhuivat hyvinkin paljon Ottiliesta... Kaikki tuo on nyt
unohtunut... häipyy pois... Me olemme vanhat... niin-niin... me olemme
vanhat...»

Hän vaipui tuoliinsa; hänen muodoton vartalonsa lyyhistyi kokoon, jotta
näytti siltä kuin hänen vatsansa olisi riippunut lattiaan saakka.

Samassa kuului ylhäältä kimakka huuto, tukahdutettu, mutta samalla
läpitunkeva huuto, ikäänkuin se olisi lähtenyt kuristetusta kurkusta;
ja yläovi lensi auki ja seuranainen huusi:

»Anna... Anna, tulkaa pian!»

Daan Dercksz oli vanha mies, mutta hän tunsi kylmänväreitä selässään.
Tohtori hyppäsi pystyyn, seisoen siinä horjuvin jaloin ja vihdoin
oikaisten muodotonta vartaloaan hän huusi:

»Mitä nyt? Mikä on hätänä?»

Ja molemmat miehet kiiruhtivat portaita ylös niin nopeasti kuin he
saattoivat, Annan kompuroidessa heidän jäljessään.

Vierashuoneessa paloi kaksi lamppua; ja vanha rouva istui suorana
tuolissaan. Hänen silmänsä tuijottivat pyöreinä hänen päässään
ilmaisten jännittynyttä kauhua; hänen suunsa oli yhä auki päästettyään
tuon kimakan huudon — se muodosti ikäänkuin mustan aukon; hänen toinen
käsivartensa oli ojossa, viittaen jäykin sormin huoneen nurkkaukseen,
lasikaapin läheisyyteen. Siten hän istui siinä ikäänkuin kivettyneenä
ja jäykkänä: kivettynyt oli pelokas ilme ja ammottava suu, kivettyneet
vanhat kasvot hirveän kauhun vallassa, kivettynyt jäykkä ojennettu
käsivarsi, ikäänkuin hän ei koskaan enää voisi laskea sitä alas.
Ja seuranainen ja Anna, jotka nyt yhdessä astuivat hänen luokseen,
kysyivät:.

»Rouva, rouva, mikä teidän on? Ettekö voi hyvin? Oletteko sairas?»'

»_Tuossa!_ änkytti vanha nainen. »_Tuossa!... Tuossa!_

Ja hän tuijotti eteensä viitaten yhä kädellään. Molemmat herrat olivat
ilmestyneet huoneen kynnykselle ja vaistomaisesti kaikki käänsivät
katseensa nurkkaan, lasikaapin läheisyyteen. Ei kukaan nähnyt siellä
mitään paitsi vanha rouva — hän yksin näki sen — tuon näyn, jonka
monivuotiset omantunnonvaivat olivat mananneet hänen eteensä... hän
yksin _näki_ sen kymmenen tai kahdenkymmenen sekunnin ajan, jolloin
hänen ruumiinsa jäykistyi ja kivettyi ja veri jähmettyi hänen
suonissaan. Äkkiä hän hätkähti; käsi putosi hänen syliinsä; ruumis
vaipui korkeaselkäisen tuolin nojaa vasten ja silmät sulkeutuivat...

»Rouvalla on ennenkin ollut tällaisia kohtauksia», sanoi vanha Anna
kuiskaten.

Kaikki muut, paitsi Daan Dercksz, tiesivät, että hänellä oli ennenkin
ollut tällaisia kohtauksia. He asettuivat piiriin hänen ympärilleen.
Vanha rouva ei ollut tainnoksissa. Hän avasi pian silmänsä, tunsi
tohtorin, tunsi molemmat naiset, vaan ei tuntenut poikaansa Daania.
Hän tuijotti häneen ja hätkähti sitten, ikäänkuin yhdennäköisyys olisi
äkkiä hämmästyttänyt häntä.

»Äiti! Äiti!» huudahti Daan Dercksz.

Vanha rouva tuijotti yhä, mutta hän huomasi nyt, ettei Daan ollutkaan
se ruumistunut haamu, jonka hän äsken oli nähnyt, vaan hänen poikansa,
joka oli isänsä näköinen, sen miehen näköinen, jota hän ensin oli
rakastanut ja sittemmin vihannut. Hänen jännittynyt katseensa sammui;
mutta rypyt hänen kasvoissaan ja kauhusta vääntynyt ilme ei kadonnut,
vaan ne olivat kuin syvälle syövytetyt ja ihoon piirretyt.

Anna siveli vanhan rouvan kättä ja rannetta kevyin liikkein, jotta
hän palaisi täydellisesti tajuntaansa... ja vanha veri suli ja alkoi
jälleen liikkua.

»Vuoteeseen», mutisi vanha rouva. »Vuoteeseen...»

Molemmat herrat poistuivat jättäen vanhan rouvan naisten huostaan.
Hämärä eteinen portaitten alapäässä lepäsi ikäänkuin hiljaisen haudan
varjossa. Daan Dercksz tarttui Roelofsz'in käsivarteen, tohtorin
hoippuessa portaita alas ja nojautuessa vuoroin sairaaseen ja vuoroin
terveeseen jalkaansa.

»Mitä hän näki?» kysyi Daan Dercksz.

»Sh!» sanoi vanha tohtori. »Niin-niin... niin-niin...»

»Mitä hän näki?»

»Hän näki... _Dercksz'in;_ hän näki... _sinun isäsi_!...»

Keittiössä kissa naukui peloissaan.




KUUDES LUKU.


Täti Adèle Takma astui hiljaa avainkori käsivarrellaan ruokasalista
käytävään, sillä hän oli nähnyt kirjeenkantajan ja toivoi saavansa
kirjeen Ellyltä. Lot ja Elly olivat Firenzessä, kumpainenkin
työskenteli uutterasti Laurentianassa ja arkistoissa, missä Lot keräsi
aineksia Medicin sukua koskettelevaa historiallista teosta varten.
He olivat käyneet aina Napolissa saakka ja olivat kotimatkalla,
väsyneinä niin paljosta katselemisesta — Italia oli Ellylle aivan
uusi — pysähtyneet Firenzeen, asettuneet matkailijakotiin asumaan ja
tekivät nyt yhdessä työtä. Elly tuntui olevan onnellinen ja kirjoitti
ihastuneita kirjeitä kotiin.

Adèle täti kurkisti kirjelaatikkoon. Niin, siellä oli kirje Ellyltä,
kirje isoisälle. Adèle täti luki aina kirjeet ääneen isoisälle: se oli
niin somaa; ja sitä paitsi oli kirje aiottu hänellekin. Niin, lapset
jäisivät varmaankin vielä kolmeksi kuukaudeksi ulkomaille — nyt oli
tammikuun alkupuoli — ja sitten he aikoivat kaikessa rauhassa asettua
asumaan Steynin ja äidin kanssa, vähäksi aikaa ainakin, nähdäkseen
miten se kävisi; ja jollei se kävisi päinsä, niin he lähtisivät jälleen
matkoille ja kulkisivat omia teitään, he olivat yhä innostuneita
matkustamiseen, eivätkä pitäneet kiirettä oman kodin perustamisella,
Ottilie oli Lontoossa, missä hänen kaksi poikaansa, John ja Hugh
Trevelley elivät: Mary oli Intiassa naimisissa. Äiti ei mistään
hinnasta tahtonut jäädä yksikseen; ja eikä siinä olisi ollutkaan mitään
moitittavaa, vaikka hän läksi tervehtimään kahta poikaansa... jolleivät
nuo pojat olisi olleet sellaisia velikultia. He olivat aina rahan
kaipuussa: Adèle täti oli kuullut sen Ellyltä ja Lot'lta.

Adèle täti lopetti työnsä alakerrassa, keskusteli keittäjän kanssa,
lukitsi ruokakaapin, silitti pöytäliinaa täällä ja asetti tuolin
paikoilleen tuolla, jotta hänen ei tarvitsisi tulla takaisin alakertaan
ja saisi rauhassa lukea ääneen vanhalle herralle Ellyn kirjeen. Tämä
kuunteli aina kernaasti Ellyn kirjeitä, sillä Elly kirjoitti järkevästi
ja vilkkaasti; ne tuottivat hänelle aina iloisen aamun; ja usein vanha
herra luki niitä moneen kertaan vielä sen jälkeen kun Adèle täti oli
lukenut ne hänelle ääneen.

Adèle täti läksi nyt yläkertaan, hyvillään kun hänellä oli mukanaan
kirje, ja kolkutti vanhan herran työhuoneen ovelle. Tämä ei vastannut,
ja täti, joka oletti, että hän oli mennyt makuuhuoneeseensa, läksi
sinne. Ovi oli avoinna ja hän astui sisään. Ovi makuuhuoneen ja
työhuoneen välillä oli auki, ja hän kulki edelleen sinne. Vanha herra
istui tavallisella paikallaan tuolissaan, kirjoituspöydän ääressä.
Hän oli nukahtanut. Hän istui kokoonkyyristyneenä tuolissaan; ja
tätiä ihmetytti, miten kovin pieneltä hän näytti, aivankuin hän olisi
kutistunut kokoon nukkuessansa. Silmät näyttivät olevan kiinni, ja
käsi nojautui avonaiseen laatikkoon. Paperikori oli hänen vieressään;
papereita ja kirjeitä oli hajallaan pöydällä.

»Hän nukkuu», tuumi täti mielessään.

Ja jotta hän ei herättäisi vanhaa herraa hän hiipi varpaillaan
avoimesta ovesta ulos. Hän ei tahtonut häiritä hänen lepoaan, kun hän
kerta ei herännyt siihen, että joku astui huoneeseen. Takma oli niin
vanha, niin kovin vanha...

Täti pahoitteli, ettei hän heti saanut lukea Ellyn kirjettä. Hänellä ei
ollut enää mitään tekemistä, taloushommat olivat kaikki jo suoritetut;
molemmat palvelijat tekivät kaikessa rauhassa työnsä. Ja Adèle täti
kävi istumaan ruokasalin ikkunan ääreen, avainkori vieressään,
hyvillään siitä, että kaikki oli erinomaisessa järjestyksessä, ja
luki aamulehteä, joka juuri oli tullut: hän aikoi viedä sen aivan
heti Takmalle. Ulkona satoi lunta. Hiljainen, valkea rauha vallitsi
huoneessa ja koko talossa. Toisen palvelijattaren ääni kajahti äkkiä
ja häipyi keittiön puolelle. Adèle täti luki kaikessa rauhassa
sanomalehden neljä sivua.

Sitten hän nousi, otti korinsa, kirjeen ja sanomalehden ja läksi
uudestaan yläkertaan. Hän kolkutti työhuoneen ovelle. Mutta vanha herra
ei vastannut. Nyt hän avasi oven. Vanha herra istui yhä tuolissaan,
samassa asennossa ja uneen vaipuneena kuin äskenkin. Mutta hän näytti
vielä entistään kuivettuneemmalta — oi, miten kovin pieneltä! —
lyhyessä takissaan.

Täti tuijotti häneen ja astui lähemmäksi. Hän näki nyt, että Takman
silmät eivät olleet ummessa, vaan tuijottivat lasimaisesti jonnekin
kaukaisuuteen... Adèle täti kalpeni ja alkoi vapista. Tultuaan hänen
viereensä hän huomasi, että vanha herra oli kuollut.

Hän oli kuollut. Kuolema oli yllättänyt hänet, kevyt kosketus
oli riittänyt pysähdyttämään veren kulun hänen kuivettuneissa
suonissaan. Hän oli kuollut ja kaikesta päättäen hän oli kuollut ilman
minkäänlaista taistelua, vain siksi, että kuolema oli lähestynyt häntä
ja laskenut kylmän kätensä hänen sydämelleen ja päänsä päälle.

Adèle täti vapisi ja purskahti itkuun. Hän soitti kelloa ja huusi
kauhuissaan palvelijoita, jotka tulivat heti juoksujalkaa.

»Vanha herra on kuollut!» huusi Adèle täti nyyhkyttäen.

Molemmat palvelijattaret alkoivat myös itkeä; nuo kolme naista olivat
nyt aivan yksin.

»Mitä me teemme, neiti?»

»Keetje», sanoi Adèle täti, »mene heti tohtori Roelofsz'in luo ja
sitten herra Steyn de Weertin. Muita en tiedä. Isännällänne ei ollut
sukulaisia. Mutta herra Steyn de Weert auttaa meitä varmaan. Ota ajuri
ja lähde heti paikalla. Tuo herra Steyn mukanasi. Rouva Steyn on
Lontoossa. Lähde, Keetje, ja pidä kiirettä!»

Tyttö läksi itkien.

»Hän on kuollut», sanoi Adèle täti. »Lääkäri ei voi hänelle mitään,
mutta hänen on annettava kuolintodistus. Door, kannetaan herra
vuoteeseen ja riisutaan hänet...»

He nostivat vanhan herran tuolilta, Adèle täti tarttui hänen päähänsä,
Door jalkoihin: hän ei painanut mitään näiden naisten käsissä. Hän
oli kovin kevyt, hän oli kovin kevyt! He laskivat hänet vuoteelle ja
alkoivat riisua häntä. Kun he ripustivat takin tuolinselälle, pullistui
se takaa säilyttäen siten vanhuksen selän muodon.

Keetje oli tavannut Steyn de Weertin kotona; ja hän tuli tytön mukana
ajurilla: matkalla he jättivät sanan tohtori Thielens'ille; lääkäri oli
ulkona. Adèle täti tuli eteisessä Steyniä vastaan. Hiljainen, valkea
rauha vallitsi koko suuressa talossa; ulkona satoi lunta yhä tiheämmin.

»En tiennyt kutsua tänne ketään muuta kuin teidät, Steyn!» sanoi
Adèle täti nyyhkyttäen. »Ja minä lähetin teitä hakemaan myös siksi
— vanha herra sanoi sen minulle — että olette hänen testamenttinsa
toimeenpanija. Niin, hän on kuollut. Hän sammui kuin kynttilä... Tänä
aamuna toin hänelle aamiaista niinkuin tavallisestikin. Sitten hän
istahti pöytänsä ääreen, selaillen joitakin papereita. Ellyltä tuli
kirje, ja läksin sitä viemään hänelle ja tapasin hänet... nukkumasta,
niinkuin luulin. Läksin pois, jotta en herättäisi häntä. Mutta takaisin
tullessani hän istui yhä samassa asennossa. Hän oli kuollut. Hän on
kuollut, Steyn... Hän oli lähes yhdeksänkymmenenneljän vuoden vanha.»

Steyn jäi Adèle tädin luo kunnes lääkäri oli käynyt ja kirjoittanut
kuolintodistuksen; Steyn piti huolta kaikesta mitä oli tehtävä. Hän
sähkötti vaimolleen Lontooseen: Adèle täti pyysi häntä sitä tekemään;
hän sähkötti Firenzeen Lot'lle ja Ellylle: he eivät tietenkään
ennättäisi ajoissa Haagiin hautajaisiin. Ja hän läksi lankonsa, Harold
Dercksz'in luo, jonka hän tapasi kotona toisen aamiaisen jälkeen:

»Harold», kysyi hän, »mitenkä teemme äidin suhteen? Voimmeko kertoa
sitä hänelle?»

Harold Dercksz oli vajonnut tuoliinsa; hänellä oli paha päivänsä, tuska
vaivasi häntä, ja vaikka hän ei valittanutkaan, niin hänen kasvonsa
olivat tuskasta vääntyneet ja hengitys oli raskas.

»Onko vanhus... kuollut?» kysyi hän.

Muuta hän ei sanonut, istui vain ja valitti.

»Oletko sairas?» kysyi Steyn.

Harold Dercksz nyökkäsi päätään.

»Lähetänkö hakemaan tohtori Thielens'iä luoksesi?»

Harold Dercksz pudisti päätään:

»Ei hän voi minua auttaa. Kiitos vain, Frans. Tiedän kyllä itsekin,
mitä on tehtävä: tärkeintä on olla kiinnittämättä siihen mitään
huomiota...»

Hän oli taas vaiti, istui ja tuijotti vain eteensä varjostaen silmiä
kädellään, sillä lumesta heijastuva valo koski hänen silmiinsä. Ja
hän veti yhä syvältä henkeään... Vanha herra oli kuollut... Vanha
herra oli kuollut... Vihdoinkin!... Tuo hirveä näky kulki yhä hänen
ohitseen, se ei ollut vielä kadonnut näkyvistä, se laahautui kahisten
eteenpäin, se tuijotti häneen terävin silmin, jotka hän oli nähnyt
lapsuudestaan saakka; mutta se kulki yhä eteenpäin, eteenpäin... Oi,
miten hän oli odottanut ja odottanut vanhan herran kuolemaa! Hän oli
vihannut häntä, isänsä murhaajaa, sillä hän rakasti isäänsä lapsena
ollessaan; mutta hän oli ollut vaiti äitinsä tähden, ensin lapsena,
sittemmin nuorukaisena. Hän oli ollut vaiti kuusikymmentä vuotta. Vasta
nyt, aivan vastikään, hän oli puhunut siitä Daanille, sillä Daan oli
tullut Intiasta epätoivoissansa, saatuaan tietää kaikki, kaikki näin
myöhään, _baboen_ kuoleman jälkeen, joka oli kertonut sen pojalleen,
_mantrille_... Hän oli vihannut häntä salaa, vihannut isänsä murhaajaa.
Sitten hänen vihansa oli laimennut, hän oli oppinut ymmärtämään
intohimoa sekä itsepuolustusta; sitten hän oli säälinyt vanhusta,
jonka kaikkina näinä vuosina oli täytynyt kantaa omantunnonvaivojensa
taakkaa; hän oli säälinyt syvästi heitä molempia, sekä Takmaa että
äitiään...

»Iske häneen; mielemmin hän kuin sinä!»

Oi, tätä intohimoa, oi tätä vihaa, jota tuo nainen oli tuntenut
vuosia sitten ollessaan vielä nuori ja viehättävä, tuo nainen, joka
nyt laahasi perässään elämänsä viimeisiä vuosia: tokko hän muisti
vielä? Muistiko hän vielä istuessaan nyt suoraselkäisessä tuolissaan,
ikkunaverhojen punertavassa valossa?... Hän, Harold Dercksz, oli
toivonut Takman kuolemaa, toivonut äitinsä kuolemaa... jotta tuo
hirveä asia olisi kadonnut kokonaan noiden kahden vanhan ihmisen
tietoisuudesta, vaipunut menneisyyden syvyyksiin... Hän oli toivonut
sitä; ja nyt... nyt vanha herra oli kuollut!

Harold Dercksz hengitti jälleen:

»Ei, Frans», hän sanoi pehmeällä, soinnuttomalla äänellään, »emme me
voi kertoa sitä äidille... Ajattelehan miten vanha hän on...»

»Sitä minäkin ajattelin. Meidän tulee keinolla millä hyvänsä salata
häneltä vanhan herran kuolema ... Mahdotonta sitä on salata tohtori
Roelofsz'ilta... mutta se on oleva kova isku hänelle.»

»Niin», sanoi Harold Dercksz. »Oletko sähköttänyt Ottilielle?»

»Adèle käski minun sähköttää.»

»Niin», sanoi Harold Dercksz. »Ottilie... on hänen tyttärensä.»

»Tietääkö Ottilie sen? Me emme ole koskaan puhuneet siitä?»

»Minä en ole koskaan puhunut siitä äidinkään kanssa. Luulen Ottilien
epäilevän sitä. Sinä olet testamentin toimeenpanija...»

»Niin Adèle sanoi.»

»Niin», sanoi Harold Dercksz. »Hän on varmaankin määrännyt suurimman
osan rahoistaan... Ellylle... ja Ottilielle. Milloin ovat hautajaiset?»

»Maanantaina.»

»Lot ja Elly eivät voi silloin olla täällä.»

»Eivät. Heitä on mahdoton odottaa.»

»Kulkeekohan hautajaissaatto Nassaulaania pitkin?»

»Sehän on matkalla hautausmaalle.»

»Parasta olisi antaa sen kiertää ympäri, eikä kulkea äidin talon
ohitse. Hän istuu aina ikkunassa.»

»Minä pidän siitä huolta.»

»Kuinka pian Ottilie voi olla täällä?»

»Hän voi lähteä laivalla tänä iltana.»

»Niin, sen hän varmaankin tekeekin. Hän oli... hän oli valmistunut
siihen; hän oli hyvin kiintynyt vanhaan herraan, ja Takma häneen.»

»Minun täytyy nyt lähteä, Harold. Tahtoisitko sinä kertoa tohtori
Roelofsz'ille?»

»Tietysti teen sen. Jos voin muutenkin olla avuksi...»

»Ei, kiitos.»

»Tavataan toisemme äidin luona tänään iltapäivällä. Meidän tulee
varoittaa sukulaisia, etteivät vain hiiskuisi sanaakaan siitä äidille,
sitä ei saa hänelle sanoa. Isku voisi olla hänelle hengenvaarallinen...»

Ja Harold tuumi mielessään, että kun vain äitikin olisi kuollut, niin
tuo hirveä asia olisi myös kadonnut; mutta heillä ei ollut oikeutta
ottaa äiti hengiltä.

Kun Steyn avasi oven, törmäsi hän Inaa vastaan. Ina oli istunut ikkunan
luona ja nähnyt Steynin tulevan; ja uteliaana saadakseen tietää, mitä
Steyn puhui hänen isänsä kanssa, hän oli hiipinyt portaita ylös ja
kuunnellut.

»Hyvää huomenta, Steyn», sanoi hän: Ina ei nimittänyt Steyniä sedäksi,
sillä heidän ikäerotuksensa oli sangen vähäinen. »Onko jotain
tapahtunut?»

Ina jo tiesi mistä oli kysymys ennenkuin hän tiedustelikaan.

»Vanha herra Takma on kuollut.»

»Ina», sanoi hänen isänsä, »pidä varasi, ettet hiisku sanaakaan
isoäidille. Me emme tahdo ilmaista sitä hänelle. Se olisi niin kova
isku vanhalle rouvalle, että se voisi ottaa hänet hengiltä...»

»Ei», sanoi Ina, »ei kerrota mitään isoäidille. Herra Takma oli kai
hyvissä varoissa, eikö totta? Eiköhän Elly saa periä kaikki?...»

»En tiedä», sanoi Steyn. »Luultavasti.»

»Lot ja Elly ovat äkkiä tulleet rikkaiksi.»

»Muistathan olla puhumatta, Ina?» sanoi hänen isänsä.

Harold Dercksz puristi Steynin kättä ja läksi Roelofsz'in luo.

»Kuoliko hän yöllä?» kysyi Ina.

Steyn kertoi seikkaperäisesti. Hän mainitsi sähköttäneensä Lot'lle ja
vaimolleen, Ottilie tädille. »Miksikä Ottilie tädille?»

»Siksi...» sanoi Steyn epäröiden ja katuen ajattelemattomuuttaan.
»Hänen on parasta olla täällä.» Ina ymmärsi. Ottilie täti oli vanhan
Takman tytär: hän saisi varmaan myös periä.

»Miten paljon luulet vanhan herran jättävän jälkeensä?... Eikö sinulla
ole siitä aavistustakaan? Oi, ei siksi, että asia huvittaisi minua: en
välitä muiden ihmisten raha-asioista... Eikö sinun mielestäsi isä tunnu
kovin alakuloiselta, Steyn? Hän on ollut niin alakuloinen siitä saakka
kun hän tapasi jälleen Daan sedän... Steyn, etkö tiedä, miksi Daan setä
tuli Hollantiin?»

Uteliaisuus yhä kiusasi Inaa eikä hän saanut sitä tyydytetyksi. Tuo
hivuuttava nälkä kiusasi häntä päiväkausia ja viikkomääriä; hän
ei tiennyt kenen puoleen kääntyä. Tuo uteliaisuus seurasi häntä
kaikkialle. Viime aikoina se häiritsi hänen yöuntaankin. Hän oli
yrittänyt puhua asiasta uudestaan Stefanie tädin kanssa, päästäkseen
siitä selville keinolla millä hyvänsä; mutta Stefanie täti oli sanonut
hänelle jyrkästi, ettei hän halunnut — olkoon se mitä hyvänsä — tietää
mitä se oli, sillä hän ei tahtonut sekaantua vanhoihin synteihin eikä
likaisiin asioihin; vaikkapa asia olisi koskenut hänen äitiään, niin ei
se silti liikuttanut häntä. Helvetti heitä uhkasi; ja Stefanie tädin
katumussaarnan jälkeen Ina tiesi, ettei tämä ilmaisisi hänelle mitään,
ei edes hämärintä muistoakaan, mikä hetkeksi olisi voinut nousta hänen
silmiensä eteen. Mitähän se oli, mitähän se saattoi olla, jonka isä oli
tiennyt jo kuusikymmentä vuotta, mutta mistä Daan setä vastikään vasta
oli kuullut ja jonka vuoksi hän oli tullut Hollantiin? Oi, kenen, kenen
puoleen hänen piti kääntyä?

Ei, Steyn ei tiennyt mitään ja hämmästyi Inan kysymystä, arvellen,
että Daan varmaankin tahtoi keskustella Haroldin kanssa liikeasioista
niinkuin tavallisesti, ja hän läksi pois, kiiruhti Stefanien luo,
sitten Antonin, Daanin ja Floorin ja Van Welyjen luo; ja hän terotti
kaikkien mieleen, ettei vanhan herran kuolemasta saatu mainita mitään
äidille. Kaikki he sen lupasivat, sillä hänen lapsensa ymmärsivät
kaikki, ettei äidille saisi ilmaista sen miehen kuolemaa, joka niin
kauan oli ollut kiintynyt häneen, ja jonka äiti oli nähnyt melkein joka
ainoa päivä istuvan häntä vastassa, tuolilla ikkunan ääressä. Ja Steyn
sopi kaikkien kanssa, että oli vain sanottava, että herra Takma oli
sairas eikä saanut liikkua ulkona... ja salattava totuus niin kauan
kuin mahdollista.

Sitten Steyn palasi Adèle tädin luo; ja tämä kysyi:

»Emmekö voisi kerätä kokoon papereita vanhan herran huoneessa, Steyn?
Siellä on hirveä sekasorto. Ne ovat kaikki hajallaan sellaisina kuin
hän ne jätti.»

»Odottaisin kernaammin kunnes Lot ja Elly palaavat kotiin», sanoi
Steyn. »Teidän on vain lukittava huoneen ovi. Ei ole tarpeen sulkea
mitään sinetillä. Olen keskustellut asianajajan kanssa.»

Hän läksi; ja Adèle täti jäi yksin taloon, alaslaskettujen verhojen
taakse, jossa kuolema oli käynyt. Vanha rouva, Nassaulaanin varrella,
aivan lähimmässä läheisyydessä, jonka luona ei käynyt koskaan muita
vieraita kuin lapset ja lastenlapset: hän ei saisi tietää mitään.
Maanantaina olivat hautajaiset. Lot ja Elly eivät voineet olla kotona
ennen keskiviikkoa. Sääli oli heitä, lapsi parkoja, kun heidän
Italian-matkansa ja työnsä täten häiriytyi. Mutta olihan Elly —
maailman silmissä — vanhan herran ainoa sukulainen; ja hän oli hänen
perillisensä...

Adèle täti ei ollut kateellinen. Vanha herra oli varmaankin jättänyt
hänellekin sievosen summan: hän oli siitä aivan varma. Ainoa, mikä
hänestä oli raskasta, oli se, että hänen oli poistuttava tästä suuresta
talosta: hän oli asunut täällä niin kauan, oli pitänyt huolta vanhasta
herrasta niin kauan aikaa. Hän oli kiintynyt tähän taloon, jokaiseen
huonekaluun... Vai asettuisiko Elly tänne asumaan? Sitä hän ei luullut:
Ellyn mielestä talo oli synkkä, ja se olisi myös liian suuri, ajatteli
Adèle täti, sillä varmaankin Elly saisi jakaa rahat Ottilie Steynin
kanssa... Tietysti ihmiset juoruaisivat, vaikka ehkäpä ei kovin
paljon; vanha herra, niin sanoaksemme, oli jo aikoja sitten kuollut
ulkomaailmalle, lukuunottamatta Dercksz'in sukua; ja paitsi tohtori
Boelofsz'ia kaikki hänen aikalaisensa olivat jo kuolleet. Ainoat
jäljelläolevat olivat vanha rouva ja tohtori... Niin, hän, Adèle täti,
saisi varmasti lähteä pois talosta; ja tuo ajatus nostatti kyyneleitä
hänen silmiinsä. Miten erinomaisessa kunnossa se oli, tämä vanha talo!
Miten paha mieli hänellä oli siitä, ettei Steyn ollut sallinut hänen
järjestää papereita työhuoneessa. Steyn oli lukinnut oven ja antanut
avaimen hänelle. Tuo huone yksin koko talossa oli epäjärjestyksessä
ja tomuinen. Työhuoneen vieressä, makuuhuoneessa, lepäsi vanha herra:
tänä iltana hänet pantaisiin arkkuun; Steyn ja tohtori Thielens olivat
luvanneet silloin olla läsnä. Koko talo oli hiljainen ja siistitty
kuolleen ympärillä, lukuunottamatta työhuonetta. Tuo ajatus kiusasi
Adèle tätiä. Ja niinpä hän iltapäivällä otti avaimen ja läksi sinne.
Huone oli aivan samassa kunnossa kuin aamulla heidän kannettuaan vanhan
herran pois sieltä — miten kevyt hän olikaan, oi miten kevyt! — ja
laskeneet hänet vuoteelle ja riisuneet hänet...

Adèle täti avasi ikkunat: kylmä talvinen ilma tunkeutui huoneeseen,
ja hän veti villaisen hartiahuivinsa tiukemmalle ympärilleen. Hän
seisoi hetken aikaa ymmällä, tomuhuisku kädessä, tietämättä mistä
alottaa. Yksi kirjoituspöydän laatikoista oli avoinna; pöydällä
oli papereita; paperikori seisoi aivan sen vieressä; papereita oli
lattialla. Ei, hänen oli mahdoton jättää kaikkea tällaiseen kuntoon;
se ei ollut mikään rikos, päin vastoin ystävällisyydenosoitus vanhaa
herraa kohtaan, joka lepäsi viereisessä huoneessa, jos järjesti
hiukan hänen tavaroitaan. Adèle täti keräsi kokoon paperit pöydältä
ja pani ne salkkuun. Hän tomutti pöytää, asetti kaikki esineet somaan
järjestykseen, työnsi avonaisen laatikon kiinni ja lukitsi sen. Hän
noukki paperit ylös lattialta; ja hän hätkähti nähdessään kirjeen,
joka oli revitty keskeltä kahtia, kahdeksi palaseksi. Vanha herra oli
repinyt rikki kirjeitä; sen Adèle täti saattoi nähdä paperikorista,
joka oli täynnä pieniä, revittyjä paperipalasia. Tämä kirje oli
vannaankin pudonnut hänen kädestään viime hetkessä, jolloin kuolema oli
kosketellut hänen sydäntään ja päätään. Hän ei ollut jaksanut repiä
sitä pienemmiksi paloiksi, ainoastaan kahtia; kirjeen puoliskot olivat
pudonneet hänen sormistaan ja hän itse oli liukunut pois elämästä.
Adèle täti oli kovin liikutettu; kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Hän tuijotti eteensä kahdenvaiheilla, kirjeenpuoliskot kädessä.
Repisikö hän ne rikki? Panisiko hän ne salkkuun Steyniä varten? Parempi
repiä rikki: vanha herra oli aikonut repiä kirjeen rikki. Ja hän repi
nuo kaksi palasta neljäksi...

Samassa vastustamaton voima pakotti häntä vilkaisemaan ylimpään
palaseen. Se ei ollut oikeastaan uteliaisuutta, sillä hän ei luullut
pitelevänsä kädessään muuta kuin aivan viatonta kirjettä — vanhalla
herrallahan oli niin paljon kirjeitä — yhtä sadoista muista, joita
vanha herra oli päättänyt hävittää. Se ei ollut uteliaisuutta: se
johtui ulkonaisesta pakosta, ulkoapäin tulevasta voimasta, joka vaati
häntä tekemään jotain vastoin hänen omaa vakaumustaan. Hän ei voinut
sitä vastustaa: hän luki; ja lukiessaan hän päätti repiä kirjeen rikki
ja heittää palaset paperikoriin.

Mutta hän ei tehnyt sitä sittenkään: hän jatkoi lukemistaan. Hänen
kasvonsa kalpenivat. Hän oli yksinkertainen, rauhallinen nainen,
joka oli saavuttanut kypsyytensä tyynesti, tuntematta veren kiihkoa
ja intohimon kuohua. Kirjat olivat jättäneet hänen sielunsa
koskemattomaksi; ja kiihkoiset lauseet olivat hänen mielestään
vain kirjailijoiden keksimiä. Se tosiasia, että voitiin kirjoittaa
sellaisia sanoja kuin ne, joita hän nyt luki kellastuneelle paperille
piirrettynä, vaalenneella musteella, kauhistutti häntä ikäänkuin
punainen liekki olisi leimahtanut tuleen kytevästä tuhasta, jota
hän parhaillaan kohensi. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että
sellainen voisi olla mahdollista. Hän ei tiennyt, että voitaisiin
lausua ilmi noin hurjan hehkuvia sanoja. Ne hypnotisoivat hänet.
Hän vajosi vanhan herran tuoliin ja luki, voimatta olla lukematta.
Hän luki palavia sanoja intohimosta, jommoista hän ei koskaan ollut
uneksunut mahdolliseksi, ruumiin ja sielun yhteensulautumisesta,
sielujen liitosta, ruumiiden yhtymisestä, unohduksesta, täydellisestä
unohduksesta. Hän luki mielettömiä sanoja kahdesta ihmisestä, jotka
tahtoivat tuhota toisensa, heittäytyä toistensa syliin, suudelmin
polttaa toisensa ja sulaa unohduksiin, unohduksiin...

Sulautua toisiinsa eikä koskaan enää erota... Olla ikuisesti yhdessä...
Yhtyä sammumattomassa intohimossa... eikä erota koskaan... Vain
unohtaa, oi hyvä Jumala, vain unohtaa... tuo yksi ainoa yö!... Ja
näiden intohimoisten purppuraisten sanojen jälkeen alkoi nyt virrata
verenpunaisia sanoja ... Rakkauden intohimoisten sanojen takaa
kaikuivat nyt intohimoisen vihan sanat... Mieletöntä iloa, kun viha
vihdoinkin oli laimennut... Riemukkaita vakuutuksia, että jos tuo
yö toistuisi vielä kerran, niin vihakin laimenisi uudelleen! Nuo
mielettömät sanat ivasivat itseään, sillä heti sen jälkeen ne jälleen
vääntelivät tuskasta ja vakuuttivat, että kaikesta huolimatta, vaikka
intohimo olikin saanut tyydytyksensä, muisto oli sittenkin kuin haamu,
verinen haamu, joka ei koskaan jättänyt rauhaan... Oi, viha katoaisi
kylläkin, kolmannen, neljännenkin kerran... mutta siitä huolimatta
verinen haamu pysyisi yhtä hirveänä!... Se teki ihmisen hulluksi...
Se teki ihmisen aivan hulluksi... Ja kirje loppui pyyntöön, että hän
tulisi, tulisi pian, yhtyäkseen hänen kanssaan sekä sielullisesti että
ruumiillisesti, jotta he hurmiossaan unohtaisivat kaiken muun eivätkä
näkisi enää uhkaavaa haamua. Kirjeen lopussa olivat sanat, »Revi kirje
heti paikalla», sekä nimi: »OTTILIE».

Adèle täti istui liikkumatta paikallaan, neljä paperipalasta kädessä.
Hän oli lukenut kirjeen: sitä oli mahdoton enää muuttaa. Hän toivoi,
ettei hän olisi sitä tehnyt. Mutta se oli nyt liian myöhäistä. Ja hän
tiesi...

Kirje oli päivätty Tegalissa, kuusikymmentä vuotta sitten. Liekit
eivät enää leimunneet noista sanoista, kun Adèle täti oli lukenut
ne, mutta hän näki punaista kauhistuneitten silmiensä edessä. Hän
tunsi polviensa vapisevan; hän ei voinut nousta pystyyn. Ja hän
_tiesi_. Huolimatta siitä vihasta, intohimosta, riemusta, hulluudesta,
intohimoisesta rakkaudesta ja intohimoisista omantunnonvaivoista, mikä
huokui tästä kirjeestä, oli se selvä ja — ikäänkuin se olisi tahtonut
vaistomaisesti kertoa kaikki, herättää henkiin kaikki unohtuneet
tunteet ja maalata kaikki punaiseksi — loihti esiin yön monta, monta
vuotta sitten, yön rauhallisessa vuoristossa, pimeän metsän peitossa,
tulvivan joen partaalla, yön yksinäisessä huvilassa, rakkauden yön,
vihan yön, yllätyksen, itsepuolustuksen, kauhun ja epätoivon yön...
Ja nuo sanat loihtivat esiin kohtauksen makuusuojassa, jolloin oli
taisteltu ja verta vuodatettu, ne loihtivat esiin kolmen hengen ryhmän,
jotka kantoivat ruumista tulvivan virran rantaan, tietämättä mitä
muuta he olisivat voineet tehdä, sateen virratessa rankasti maahan...
Kaiken tämän nuo sanat loihtivat esille, ikäänkuin ulkoapäin tuleva
voima olisi ne lausunut, vastustamaton vaisto, salaperäinen väkivalta
pakottanut kirjoittajaa panemaan paperille sen, minkä hänen olisi
pitänyt pitää salassa koko elämänsä ajan; piirtämään mustalla valkealle
tapahtuman, joka oli rikos kunnes hänen kirjeensä muuttui syytökseksi;
huutamaan sen koko maailmalle ja maalaamaan räikein värein tapahtuman,
jota olisi ollut varminta haudata katuvaan sieluun ja hävittää niin
ettei olisi jäänyt ainoatakaan jälkeä, mikä olisi voinut antaa sen
ilmi...

Ja tuo yksinkertainen, hiljainen nainen, joka oli saavuttanut kypsyyden
iän tuntematta veren kuohua, istui kauhuissaan sen johdosta, mikä
oli paljastunut hänen silmiensä eteen. Aluksi hänen kauhunsa oli
hohtanut punaisena hänen silmissään, kauhu, jonka vihan ja intohimoisen
rakkauden sanat olivat herättäneet hänessä; ja nyt äkkiä hän näki
edessään vanhan rouvan vierashuoneen ja hänet itsensä ikkunan ääressä,
monien vuosien heikontamana, ja häntä vastassa Takman, kumpaisenkin
ääneti odottaessa kuolemaa. Vanha rouva istui siinä vaiti; tuolla,
viereisessä huoneessa, lepäsi vanha herra ja hänkin odotti huomispäivää
ja viimeisiä kunnianosoituksia: sillä tänään kaikki oli kadonnut...

Oi, hyvä Jumala, siinä oli siis noiden kahden vanhan ihmisen salaisuus!
Niin kiihkeästi he olivat rakastaneet, niin kiivaasti vihanneet,
niin traagillisen ja salaisen rikoksen he olivat siis tehneet tuona
yksinäisenä yönä vuoristossa, ja noin veripunaisia muistoja he olivat
siis laahanneet mukanaan aina ja alituisesti koko pitkän, pitkän
elämänsä ajan! Ja nyt äkkiä, hän yksin tiesi sen, mitä ei kukaan muu
tiennyt!... Hän yksin tiesi, niin hän luuli; ja hän vapisi kauhusta.
Mitä hän tekisi tällä tiedolla, mitä hän tekisi noilla neljällä
kellertävällä paperipalasella, joissa kirjaimet olivat kirjoitetut
vaaleanpunaisella musteella, ikäänkuin verellä?... Mitä hän tekisi,
mitä hän tekisi noilla kaikilla?... Hänen sormensa kieltäytyivät
repimästä noita palasia vieläkin pienemmiksi kappaleiksi ja heittämästä
niitä paperikoriin. Sehän olisi näyttänyt siltä, kuin hän olisi ollut
kanssarikollinen. Ja mitä hän tekisi tuolla tiedollansa, jota ei
kukaan muu paitsi hän tiennyt?... Tuo traagillinen tieto painostaisi
häntä, kunnes hän, yksinkertainen nainen, tukehtuisi sen painon
alle!... Vihdoinkin hän nousi pystyyn kylmästä vavisten. Huoneessa oli
varsin kylmä. Hän meni ikkunan luo sulkemaan sitä, ja tunsi jalkansa
horjuvan ja polvensa lyövän yhteen. Hän tuijotti kauhuissaan eteensä
ja pudisteli päätään, yhä uudestaan ja uudestaan. Koneellisesti hän
heilutti tomuhuiskuaan, palaten hajamielisenä aina samaan paikkaan ja
tomuttaen kahteen, jopa kolmeen kertaan samaa kohtaa. Koneellisesti
hän asetti tuolit paikoilleen; ja hänen järjestämisintonsa oli niin
suuri, että huone oli täydessä kunnossa, kun hän läksi sieltä, joskin
hänen koko ruumiinsa yhä vapisi. Hän oli lukinnut revityn kirjeen
laatikkoon. Hänen oli aivan mahdoton hävittää sitä. Ja äkkiä hänet
valtasi uteliaisuus, päähänpisto, outo tunne: hän tahtoi nähdä vanhan
herran... Ja hän astui varpaillaan kuolleen huoneeseen. Hämärässä
valossa vanhan herran pää lepäsi valkoisena valkealla tyynyllä,
vuoteessa, joka oli peitetty valkealla peitteellä. Silmäluomet olivat
suljetut; kasvot olivat painuneet sisään nenän ja suun molemmin puolin;
korvien juuressa oli muutamia harmaita hiuksia, muodostaen ikäänkuin
hopeaisen kiehkuran. Ja Adèle täti katseli häntä hämmästynein katsein
ja pudisti päätään kauhun vallassa. Siinä hän lepäsi kuolleena. Hän oli
tuntenut hänet ja huolehtinut hänestä vuosikausia. Hän ei ollut koskaan
aavistanut mitään sellaista. Tuossa hän lepäsi kuolleena; siinä olivat
myös hänen intohimoisen rakkautensa ja vihansa viimeiset jäännökset;
varmaankin myöskin hänen omantunnon vaivojensa ja muistojensa
viimeiset jäännökset. Vai seuraisiko tätä vielä toinen elämä uusine
taisteluineen ja omantunnonvaivoineen ja katumuksineen... ja ehkäpä
rangaistuksineenkin?...

Miten paljon hän liekin sielullisesti kärsinyt, ei hän kuitenkaan
ollut saanut täyttä rangaistustansa täällä maan päällä. Hänen elämänsä
oli ulkonaisesti kulunut rauhallisesti. Hän oli saavuttanut kunniaa,
miltei rikkauttakin. Hän ei ollut sairastanut vanhoilla päivillään.
Päin vastoin, hän oli ollut täysissä voimissaan; ja Adèle muisti,
että hänellä usein oli tapana valittaa, nauraen herttaiseen tapaansa
— mikä oli liiaksi väkinäistä ollakseen luonnollista — että hän kuuli
aivan kaikkea eikä iästään huolimatta suinkaan ollut tulossa kuuroksi,
vaan kuulipa vielä ääniä, joita ei ollut olemassakaan. Mitä ääniä
hän oli kuullut, minkä äänen hän oli kuullut kutsuvan itseään? Mikä
ääni oli puhunut hänelle, kun kirje, puoleksi hävitettynä ja liian
kauan säilytettynä, putosi kädestä, joka petti hänet?... Ei, tässä
maailmassa hän ei ollut saanut kylliksi rangaistusta, paitsi että koko
hänen elämänsä oli ollut yhtä ainoaa rangaistusta... Kylmänväreet
pudistuttivat Adèle tätiä: miten ihmiset saattoivat elää vuosikausia
rinnakkain tuntematta toisiaan ja tietämättä mitään toisistaan! Miten
kauan sitä oli kestänyt? Kolmekolmatta vuotta hän, sukulaisrukka, oli
täten elänyt hänen vieressään!... Ja samoin vanha rouvakin eli...

Pudistaen ymmällä päätään Adèle täti poistui huoneesta. Hän löi kätensä
yhteen vanhanpiian liikkeellä. Mielikuvituksessaan hän näki vanhan
rouvan edessään. Hän istui arvokkaana ja majesteetillisena, hauraana ja
laihana korkeaselkäisessä tuolissaan. Hän oli kerran ollut se nainen,
joka oli kyennyt kirjoittamaan tuon kirjeen täynnänsä intohimon ja
vihan ja hulluuden punaisia sanoja, hän oli toivonut voivansa unohtaa
kaikki aistillisessa yhtymisessä miehen kanssa, joka makasi tuolla
niin vähäpätöisenä, niin pienenä, niin vanhana, kuolleena nyt monien,
monien vuosien kuluttua. Hän oli kerran kyennyt kirjoittamaan jotakin
sellaista...

Sanat paloivat yhä typerryksissä olevan, vanhan naisen silmien
edessä, tuon naisen, joka oli aivan tavallinen sekä sielultaan että
ruumiiltaan. Mitenkä sellaista saattoi tapahtua, miten sellainen
saattoi olla mahdollista!... Hänen päänsä huojui alati edestakaisin...




SEITSEMÄS LUKU.


Seuraavana aamuna Ottilie Steyn de Weert saapui Hook of Hollandiin.
Hänen seurassaan oli nuori, lähemmäs kolmenkymmenen vuoden vanha mies,
kaunis, hyvin puettu nuori englantilainen; hän oli sileäksi ajettu,
punainen ja valkoinen hipiältään, hartehikas vartaloltaan, yllään
ruudullinen takki ja polvihousut. He jatkoivat matkaa junalla Haagiin.

Ottilie Steyn oli liikutuksen vallassa. Hän saattoi olla vaiti, kun
hänen mielensä teki, ja niinpä hän ei ollut koskaan puhunut siitä;
mutta hän aavisti, hän tiesi melkein varmasti, että Takma oli hänen
isänsä ja hän oli rakastanut häntä kuin isäänsä.

»Hän oli aina niin hyvä minulle», hän sanoi englanninkielellä Hugh
Trevelleylle, pojalleen. »Minä tulen suuresti kaipaamaan häntä.»

»Hän oli sinun isäsi», sanoi Hugh välinpitämättömästi.

»Ei ollut», vastusti Ottilie. »Et sinä tiedä mitään siitä, Hugh.
Ihmiset puhuvat aina niin paljon.»

»Hän antoi sinulle rahaa Englannin matkaa varten.»

Ottilie äiti ei tiennyt mistä se johtui, mutta joskus hän oli
avomielisempi Hughille kuin Lot'lle kotona. Hän rakasti näitä molempia
poikiaan, hän rakasti Lot'ta siksi, että Lot oli niin hyvä hänelle,
mutta hän piti vieläkin enemmän Hughista siksi, että Hugh oli niin
kaunis ja muistutti Trevelleyä, jota hän oli rakastanut eniten
miehistään. Hän ei ollut koskaan sanonut Lot'lle, että vanha herra oli
hyvin antelias hänelle, mutta hän oli puhunut siitä joskus Hughille.
Hänestä oli hauska matkustaa yhdessä Hughin kanssa, istua hänen
vieressään; mutta hän ei ollut sittenkään hyvillään siitä, että Hugh
oli seurannut hänen mukanaan. Hughilla ei ollut tapana käydä Haagissa;
ja siitä johtuisi vain ikävyyksiä Steynin kanssa, arveli Ottilie,
varsinkin nyt.

»Hugh», sanoi Ottilie hellästi, tarttuen poikansa käteen ja pidellen
sitä omassaan. »Hugh, minusta on niin hauska olla sinun kanssasi,
poikaseni. Tapaan sinua niin harvoin. Olen kovin iloinen... Mutta
ehkäpä olisi ollut parempi, jollet olisi lähtenyt matkaan.»

»Jopa jotakin», sanoi Hugh kylmästi vetäen pois kätensä.

»Steynin vuoksi tietenkin.»

»En minä halua häntä nähdä. En astu jalallani teidän taloonne. Menen
hotelliin. Luuletko, että haluaisin nähdä tuota lurjusta? Tuota
roistoa... jonka tähden sinä jätit minun isäni? En vaan! Tulin vain
mukaan pitääkseni silmällä omia etujani. En minä tuota mitään häiriötä.
Tahdon vain päästä selville asioista. Sinä saat periä tuolta vanhalta
herralta. Hän on sinun isäsi, tiedän sen kyllä. Sinä saat aivan varmaan
periä. Tahdon vain tietää, millä kannalla asiat ovat: saatko periä
häneltä rahaa ja miten paljon. Niin pian kuin sen tiedän, palaan
takaisin. Muuten, en tule häiritsemään ketään, en edes sinua.»

Ottilie istui tuijottaen eteensä, aivankuin lapsi, jota on nuhdeltu. He
olivat yksin vaunussa; ja Ottilie sanoi mielistellen:

»Poikani, rakas poikani, älä puhu tuolla tavalla äidillesi. Olen niin
iloinen, kun olet mukanani. Minä pidän sinusta niin kovin, kovin
paljon. Sinä olet aivan isäsi kaltainen ja minä rakastin isääsi, oi,
enemmän kuin Steyniä, paljon enemmän kuin Steyniä! Steyn on turmellut
minun elämäni. Minun olisi pitänyt jäädä isäsi luo ja kaikkien teidän,
sinun ja Johnin ja Maryn luo. Älä puhu niin sydämettömästi, poikani. Se
koskee kovasti minuun. Ole taas kiltti äidillesi. Hänellä ei ole enää
mitään elämässä: Lot on naimisissa; vanha herra on kuollut. Hänellä
ei ole yhtään mitään. Ei kukaan ole enää ystävällinen hänelle, jollet
sinä ole sitä. Ja ennen vanhaan... ennen vanhaan kaikki ihmiset olivat
hänelle ystävällisiä; ennen vanhaan...»

Hän alkoi itkeä. Se johtui siitä, että hän suri vanhaa herraa, oli
suuttunut Lot'hon, joka oli mennyt naimisiin, kadehti Ellyä ja sääli
itseään. Hänen sormensa, aivan kuin hän olisi ollut pieni lapsi,
tavoittelivat Hughin voimakasta kättä. Hughin kauniin, sileäksi ajetun
suun ympärillä karehti hymy, hänen mielestään äiti oli lapsellinen
ollakseen niin vanha, mutta hän myönsi samalla, että hän varmaankin oli
kerran ollut viehättävä. Jonkunmoinen hellyydentunne heräsi hänessä ja
hän kiersi äkkiä käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoi:

»Kuulehan, älä itke; kuulehan toki.»

Ja Hugh veti hänet puoleensa. Ottilie painautui poikaansa vasten kuin
lapsi, kaivautui hänen paksuun takkiinsa; Hugh siveli hänen kättään;
ja kun hän suuteli äitiään otsalle, oli Ottilie onnellinen ja syvästi
huoaten hän lepäsi liikkumatta paikallaan, Hughin hymyillessä ja
pudistaessa päätään ja katsellessa äitiään.

»Mihin hotelliin sinä aiot mennä?» kysyi Ottilie.

»Kaupungin hotelliin», vastasi Hugh. »Etkö voisi antaa minulle lisää
rahaa?»

»En, Hugh», vastasi Ottilie, »annoin sinulle kaikki mitä minulla oli,
pilettejä varten ja...»

»Ihan kaikkiko?»

»Niin, poikaseni, aivan totta, minulla ei ole ainoatakaan penniä
kukkarossa. Mutta en tarvitse mitään. Voit pitää sen, mikä jäi yli.»

Hugh kaiveli taskujaan:

»Paljon ei jäänyt», hän sanoi ottaen esille vaihtorahansa. »Voit antaa
minulle lisää Haagissa. Sitten, kun minä tulen rikkaaksi, tulet sinä
minun luokseni asumaan ja saat viettää huolettomana vanhuuden päiväsi.»

Ottilie nauroi hyvillään pojan sanoista, siveli hänen poskiaan ja
suuteli häntä, mitä hän ei koskaan tehnyt Lot'lle. Ottilie jumaloi
todellakin Hughia; hän oli hänen lempipoikansa. Yhdestä ainoastakin
ystävällisestä sanasta, jonka Hugh hänelle lausui, hän olisi
voinut kulkea peninkulmia; yksi ainoa hänen suutelonsa teki hänet
onnelliseksi, todellakin onnelliseksi. Mielistellessään poikaansa hänen
äänensä ja hyväilynsä saivat osittain entisen nuorekkaan viehätyksensä.
Hugh ei nähnyt äitiään koskaan pienenä raivottarena, niinkuin Lot
varsin useinkin, Lot, jota hän ennen muinoin oli joskus lyönyt, ja jota
hän nytkin joskus olisi halunnut uhata vikkelällä pikku kädellään.
Hughia kohtaan hän ei koskaan tuntenut tällaista halua. Hänen
miehuullisuutensa, pojan miehekkyys piti häntä aisoissa; ja Ottilie
teki mitä ikänä Hugh tahtoi. Siinä missä hän rakasti miehekkyyttä, hän
alistui sokeasti; siten hän oli aina tehnyt ja teki nytkin poikansa
suhteen.

Kun he saapuivat Haagiin, lausui Ottilie jäähyväiset Hughille ja lupasi
ilmoittaa hänelle, kunhan hän vain olisi siivo eikä saattaisi aikaan
mitään ikävyyksiä. Hugh lupasi ja meni menojaan. Kotona Ottilie tapasi
miehensä odottamassa häntä. »Miten vanha herra kuoli?» kysyi Ottilie.
Steyn selitti hänelle asian lyhyesti ja sanoi: »Minä olen testamentin
toimeenpanija.»

»Sinäkö?» kysyi Ottilie. »Miksikä ei Lot Ellyn miehenä?»

Steyn kohautti olkapäitään pitäen Ottilien kysymystä loukkaavana:

»En tiedä», hän vastasi kylmästi. »Vanha herra on määrännyt siten.
Mutta järjestän kaikki yhdessä Lot'n kanssa. Hän palaa parin päivän
kuluttua. Arkku tuodaan tänä iltana; hautajaiset ovat huomenna.»

»Emmekö voi odottaa Lot'ta?»

»Tohtori Thielens ei pidä sitä suotavana.»

Ottilie ei kertonut Steynille, että Hugh oli tullut hänen mukanaan
Hollantiin, ja aamiaisen jälkeen hän läksi Mauritskadelle ja syleili
Adèle Takmaa, joka oli jalkeilla, vaikka punaiset kirjaimet yhä
välkkyivät hänen typertyneiden silmiensä edessä kuin verikirjoitus.
Ottilie Steyn pyysi saada nähdä vanhan herran viimeisen kerran.
Hän näki hänet valkoisena kalpeassa, hämärässä valossa, vanhat
valkoiset kasvot valkoisella tyynyllä, harvat hiuskähärät korvan
juuressa, suljetut silmäluomet, syvälle painuneet vaot nenän ja suun
molemmin puolin. Hän väänteli käsiään ja itki. Hän oli ollut hyvin
kiintynyt vanhaan herraan, ja tämä oli aina ollut erikoisen hyvä
hänelle. Aivankuin isä... aivankuin isä... sellaisena Ottilie aina
ajatteli häntä. Isä Dercksz'iä hän ei koskaan ollut tuntenut. Takma,
hän oli ollut Ottilien isä. Hän oli hemmoitellut häntä lapsenakin;
ja jälkeenpäin hän oli aina auttanut häntä, kun hän oli ollut
rahapulassa. Jos hän joskus oli nuhdellut häntä, oli hän senkin tehnyt
hellävaroin... siksi että hän oli leikitellyt elämällänsä: siten Takma
oli nimittänyt hänen ensimäistä avioeroaan Pauws'ista; sekä toista
avioeroaan Trevelleystä. Kaiken tuon hän muisti selvästi: Intiassa
ja Haagissa. Takma oli pitänyt paljon Pauws'ista; Trevelley ei ollut
miellyttänyt häntä; Steynistä hän loppujen lopuksi oli sanonut, että
hän oli kelpo poika. Niin, Takma ei ollut koskaan nuhdellut häntä
muuta kuin sievästi sen johdosta, ettei hän kyennyt pitämään itsestään
huolta eikä rakkaus-asioistaan; ja hän oli aina ollut sanomattoman hyvä
hänelle... Miten hän tulisi kaipaamaan häntä äidin arkihuoneessa, tai
niinä päivinä, jolloin Ottiliella oli tapana tulla tervehtimään häntä
hänen työhuoneeseensa ja jolloin hän antoi hänelle joukon seteleitä ja
sanoi hänelle suudellen häntä:

»Mutta älä kerro tästä kellekään.»

Takma ei ollut koskaan sanonut hänelle olevansa hänen isänsä; Ottilie
oli aina nimittänyt häntä herra Takmaksi. Mutta hän oli aavistanut
sitä; ja nyt hän tiesi, tunsi sen varmasti. Tämä rakkaus, ehkäpä
viimeinen hänen elämässään, häipyi nyt häneltä, katosi ikipäiviksi...

Ottilie tuli surutaloon uudestaan illalla Steynin kanssa, ja tohtori
Thielens oli siellä myöskin ollakseen läsnä, kun ruumis pantiin
arkkuun. Adèle täti vakuutti, ettei häntä pelottanut jäädä yksin
ruumiin kanssa, eikä palvelijoita myöskään; he olivat nukkuneet
aivan rauhallisesti edellisenä yönä. Seuraavanakin päivänä, jolloin
hautajaiset olivat, oli Adèle täti aivan rauhallinen. Hän otti tohtori
Roelofsz'in tyynesti vastaan; tohtori läähätti ja murahteli ja painoi
käsiään vatsaansa vasten, joka riippui kaarena alas: hän oli aikonut
seurata toisten mukana hautausmaalle, vaan ei ollut oikein hyvissä
voimissa; ja niinpä hän jäi Adèle tädin kanssa kotiin. Dercksz'it
saapuivat: Anton ja Harold ja Daan; Steyn tuli; d'Herbourg saapui
vävynsä Frits van Welyn kanssa; ja naiset saapuivat niinikään: Ottilie
Steyn, Stefanie täti, Floor täti, Ina ja vaaleaverinen pikku rouva,
Lily; kaikki he jäivät taloon yhdessä tohtori Roelofsz'in ja Adèle
tädin kanssa, joka oli aivan rauhallinen. Kun hautajaissaatto oli
lähtenyt, alkoivat naiset puhua siitä, miten sääli isoäitiä oli;
ja vanha tohtori alkoi itkeä. Se oli haikea näky, kun tuo vanha,
muodoton mies nyyhkytti tuolissaan; kun hän huudahti: »hyvä-hyvä...
niin-niin...» ja kun hän itki; mutta Adèle oli aivan rauhallinen
Ottilie Steyn sitä vastoin ei ollut tyyni; hän itki katkerasti; ja he
näkivät kaikki, että hän suri, isän kuolemaa, vaikkei kukaan heistä
ollut sanonut sanaakaan, ei edes kuiskanneet keskenään.

Seuraavana aamuna Steynillä oli keskustelu asianajajan kanssa; ja
tultuaan kotiin hän sanoi vaimolleen:

»Adèlelle on määrätty kolmekymmentätuhatta guldenia; Elly ja sinä
saatte kumpikin noin satatuhatta.»

Ottilie äiti nyyhkytti:

»Voi sitä rakasta hyvää miestä!» hän änkytti kesken nyyhkytyksiään.
»Voi sitä rakasta hyvää miestä!»

»Me arvelimme vain, Ottilie, asianajaja ja minä arvelimme, että äidin
vuoksi olisi parasta puhua perinnöstä niin vähän kuin mahdollista.»

»Onko vanha herra tunnustanut minut tyttäreksensä?»

»Ei ole mitään kysymystä tunnustamisesta. Hän jättää vain sinulle
puolet omaisuuttaan; sinä ja Elly saatte jakaa sen tasan keskenänne,
kun Adèlen osa ensin on poistettu. Me arvelimme vain, asianajaja
ja minä, että äidin vuoksi olisi parasta olla puhumatta siitä
sivullisille.»

»Niin», sanoi Ottilie, »se on hyvä.»

»Sinä osaat olla vaiti, kun niin haluat.» Ottilie katsoi mieheensä:

»Minä en puhu siitä. Mutta miksikä sinä sanot tuolla tavalla?»

»Koska näin vanhan herran kirjoista, että hän useasti on antanut
sinulle rahaa. Ainakin niissä on eriä: 'O.S:lle.'»

Ottilie kiivastui:

»Ei minun ollut pakko kertoa sitä sinulle.»

»Ei, mutta sinulla oli aina tapana sanoa, että löysit rahaa
lipastostasi ja tekeydyit huolimattomammaksi kuin mitä olit.»

»Vanha herra itse kielsi minua puhumasta siitä kellekään...».

»Ja siinä teitkin aivan oikein. Minä sanon vain, että osaat olla vaiti
kun niin _haluat_. Ole siis nytkin vaiti.»

»En kaipaa sinun neuvojasi, kiitos vain!» Ottilie kivahti; mutta Steyn
oli jo poistunut huoneesta.

Ottilie pui nyrkkiään: Oi, hän vihasi, vihasi Steyniä, erikoisesti
hänen ääntään! Hän ei voinut sietää hänen kylmää basso-ääntään, hänen
syviä, punnittuja sanojaan. Hän vihasi häntä: hän olisi tahtonut
läimähyttää häntä vasten kasvoja nähdäkseen, tokko hän sittenkin
vielä puhuisi tyynesti ja viileästi. Hän vihasi häntä päivä päivältä
yhä enemmän. Hän vihasi häntä niin suuresti, että hän toivoi hänen
kuolemaansa. Hän oli itkenyt vanhan herran ruumiin ääressä; Steynin
ruumiin ääressä hän voisi vaikka tanssia! Oi, hän ei itsekään
käsittänyt, miten suuresti hän vihasi häntä! Hän kuvitteli mielessään
hänet kuolleeksi, yliajetuksi tai hengenvaarallisesti haavoittuneeksi,
puukko sydämessä tai kuula ohimossa... ja hän tiesi, että se tuottaisi
hänelle vain sisäistä riemua. Se johtui kaikki vain siitä, että Steyn
puhui niin kylmästi ja välinpitämättömästi eikä koskaan lausunut
hänelle ainoatakaan ystävällistä sanaa enää eikä hyväillyt häntä!...

»Satatuhatta guldenia», tuumi Ottilia. »Se on suuri summa rahaa. Oi,
kernaammin soisin, että tuo rakas hyvä mies olisi elossa! Ja että hän
silloin tällöin, ystävälliseen tapaansa, antaisi minulle muutamia
satoja guldeneja. Sitä minä tulen niin äärettömästi kaipaamaan. Tosin,
onhan minulla nyt hiukkasen rahaa; vaan ei mitään muuta!»

Ja hän väänsi käsiään ja nyyhkytti taaskin, sillä hän tunsi olevansa
kovin yksin: vanha herra oli kuollut; Hugh oli Haagissa, mutta asui
hotellissa; kaikeksi onneksi Lot tuli kotiin tänä iltana.




KAHDEKSAS LUKU.


He saapuivat illalla, hautajaisten jälkeisenä päivänä, Lot ja Elly,
väsyneinä matkasta ja tasapainostaan järkytettyinä surunsa johdosta.
Adèle täti — heidän oli määrä asua Mauritskaden varrella — ei heti
huomannut sitä; sillä hän, joka oli pakottautunut tyyneksi näinä
kahtena viimeisenä päivänä, oli heittäytynyt nyyhkyttäen Ellyn syliin
ja itkenyt kiihkeämmin kuin mitä Elly koskaan ennen oli nähnyt hänen
itkevän; ja kun hän nyt kerran antoi täyden vallan itkulleen, niin
hermot eivät kestäneet sitä enää, vaan hän meni tainnoksiin.

»Neidillä on ollut niin kovin paljon puuhaa», sanoi Door; ja Keetje
vahvisti toisen sanat; ja yhdessä Ellyn kanssa he kantoivat hänet
sisään.

»Voin jo paremmin, rakkaani, ei se merkitse mitään. Mennään
ruokasaliin. Te tahdotte varmaan kernaasti jotain syödä.»

Adèle täti nyyhkytti yhä, niin rasittunut kuin hän oli, mutta hän
pakottautui jälleen tyyneksi. Istuessaan päivällispöydässä hän huomasi,
että Lot ja Elly eivät olleet sopusoinnussa keskenään.

»Haudattiinko isoisä eilen?» kysyi Elly.

»Haudattiin, kultaseni. Tohtori Thielens ei sallinut lykätä hautajaisia
tuonnemmaksi.»

»Silloinhan meidän oli aivan turha tulla kotiin», sanoi Lot
hermostuneesti.

Hänen huulensa vapisivat ja hänen tavallisesti niin ystävällisillä,
punaisilla ja valkoisilla kasvoillaan oli kova ilme.

»Me sähkötimme teille ja kutsuimme teidät kotiin», sanoi Adèle täti
yhä hiljaa itkien, »sillä Ellyllä tulee olemaan täällä asioita
selvitettävänä...»

»Ehkäpä olisin voinut tulla yksin kotiin», sanoi Elly, »noiden asioiden
vuoksi...»

»Steyn on testamentin toimeenpanija», sanoi Adèle täti ystävällisesti,
»ja hän arveli...»

»Steynkö?» kysyi Elly. »Miksikä ei Lot?»

»Vanha herra on määrännyt siten, rakkaani... Onhan hän äidin mies...
äiti saa myös periä... yhdessä teidän kanssanne...»

»Äitikö?» kysyi Lot.

»Niin», sanoi Adèle täti hiukan hämillään.

He käsittivät mistä oli kysymys, eivätkä tiedustelleet sen enempää,
mutta selvästi saattoi huomata, etteivät he olleet sovinnossa
keskenään; he näyttivät sekä väsyneiltä että ynseiltä.

»Äiti tulee illalla tervehtimään teitä», sanoi Adèle täti.

Elly pudisti päätään:

»Olen kuolemanväsynyt», sanoi hän. »En jaksa ottaa äitiä vastaan tänä
iltana. Menen levolle, täti.»

»_Minä_ otan äidin vastaan», sanoi Lot. Elly nousi äkisti ja meni
yläkertaan. Adèle täti seurasi hänen mukanaan; ja Lot meni toiseen
huoneeseen vaihtamaan pukua. Portaissa Elly alkoi itkeä. »Vanha isoisä
raukka!» hän nyyhkytti; ja hänen äänensä katkesi.

He saapuivat makuuhuoneeseen Adèle täti auttoi Ellyä riisuutumaan.

»Oletko kovin väsynyt, kultaseni?»

Elly nyökkäsi päätään.

»Kultaseni, onko jotain hullusti? Sinun kasvoissasi on niin kova
piirre, jota en ennen ole niissä nähnyt... Sanohan, kultaseni, oletko
onnellinen, olethan toki?»

Elly hymyili heikosti:

»En aivan niin onnellinen kuin ehkä toivoin, täti... Mutta jollen ole
onnellinen, niin on se oma syyni.»

Adèle täti ei kysynyt sen enempää. Hän ajatteli niitä ihastuneita
kirjeitä, jotka aina olivat tuottaneet suurta iloa vanhalle herralle,
ja tuumi miten pettäviä kirjeet saattoivat olla.

Elly riisuutui ja meni vuoteeseen.

»Jätän sinut nyt yksin, kultaseni...»

Mutta Elly tarttui tädin käteen, tuntien äkkiä suurta hellyyttä sitä
naista kohtaan, joka oli ollut hänelle äidin sijaisena:

»Jää vielä hetkeksi, täti kulta... kunnes äiti tulee.»

»Kultaseni», sanoi Adèle täti tunnustellen maalaa, »et suinkaan ole
pahoillasi sen johdosta, että äiti saa periä osansa? Hän on Takman
tytär, tiedäthän sen...»

»Tiedän, täti. Ei, täti, en todellakaan ole pahoillani sen vuoksi. Olen
vain väsynyt, hyvin väsynyt ... siksi että kaikki, mihin me ryhdymme...
tuntuu niin turhalta...»

»Kultaseni», sanoi Adèle täti kuiskaten, »minäkin olen... väsynyt,
loppuun kulunut. Oi, jospa uskaltaisin kertoa sinulle!...»

»Mitä?»

»Ei, kultaseni, en uskalla.»

»Mutta mistä on kysymys?»

»Ei, kultaseni, en uskalla kertoa. En vielä, en vielä, ehkäpä
myöhemmin... Kuulehan, kello soi: varmaankin äiti... Aivan oikein,
kuulen Steyninkin äänen... Minun täytyy mennä alas, kultaseni...»
Hän läksi Ellyn luota, mutta hän oli niin kiihtynyt, että purskahti
alhaalla taas itkuun...

»Elly on kovin väsynyt», hän sanoi Ottilielle, »hän meni levolle: sinun
sijassasi antaisin hänen nyt olla rauhassa...»

Mutta hän oli itse aivan suunniltaan. Hän tunsi, että hirveä salaisuus,
josta hän yksin oli perillä — niinkuin hän oletti — painoi liian
raskaana hänen sieluaan, että se musertaisi hänet, että hänen oli pakko
puhua siitä, että hänen täytyi uskoa se jollekin muulle. Ja niinpä hän
sanoi:

»Steyn, Steyn... Niin kauan kuin Lot juttelee äitinsä kanssa, tahtoisin
puhua hiukan teidän kanssanne... jos sallitte...»

»Tietysti», sanoi Steyn.

He poistuivat huoneesta.

»Ylhäälläkö?» kysyi Steyn.

»Niin», sanoi Adèle täti, »vanhan herran huoneessa.»

Hän vei Steynin sinne: huone oli kylmä, mutta hän sytytti kaasun.

»Steyn», sanoi hän, »olen pahoillani siitä mitä olen tehnyt. Järjestin
hiukan näitä papereita, ne olivat niin hirveän sotkuiset. Ja lattialla
oli... kirje, revitty kirje: viimeinen... jonka vanha herra aikoi
repiä rikki... En tiedä, miten se kävi, Steyn mutta tahtomattani ja
tietämättäni minä... minä luin tuon kirjeen... antaisin kaiken maailman
rikkaudet jos voisin saada sitä tekemättömäksi. En voi yksin kantaa
sitä, aivan yksin. Se tekee minut hulluksi... minua niin pelottaa...
olen aivan hermostunut... Katsokaahan, tässä on kirje. En tiedä teenkö
oikein. Ehkä olisi ollut parasta repiä se rikki... Ainakin se oli
vanhan herran toivomus...»

Hän antoi nuo neljä palasta Steynille.

»Mutta sittenhän on parasta», sanoi Steyn, »että minä revin kirjeen
rikki... enkä lue sitä...»

Ja hän teki liikkeen ikäänkuin repiäkseen sen rikki. Mutta toinen esti
häntä:

»Ja antaisitte minun... kantaa yksin... aivan yksin... tuota
salaisuutta! Ei, ei, lukekaa, herran nimessä... _minun_ tähteni,
Steyn... jotta tekin sen tietäisitte... Lukekaa...»

Steyn luki kirjeen.

Hiljaisuus täytti huoneen: kylmä, yksinäinen, talvinen hiljaisuus,
jossa ei kuulunut muuta ääntä kuin kaasun lekotusta. Rikkirevityn
kellastuneen kirjeen kalvenneista kirjaimista huokui vihaa, intohimoa,
mieletöntä riemua, hurjaa rakkaudentuskaa ja omantuunonvaivoja verisen
yön takia Intian vuoristossa, rankkasateen virratessa maahan. Tuo
kaikki ei liikuttanut millään tavalla noita kahta ihmistä; he olivat
vieraat kaikelle sille; ja sittenkin tuo hirveä asia, joka kulki heidän
silmiensä ohitse, raateli heidän ruumistaan, sieluaan, elämäänsä. Se
saattoi heidät hätkähtämään, miettimään, katsomaan toisiaan vavisten
silmiin, niin vieraat kuin he olivatkin koko tälle asialle, joka kulki
heidän ohitseen...

»Se on hirveää», sanoi Steyn. »Eikä kellään ole siitä aavistusta?...»

»Ei», sanoi Adèle täti, »ei kukaan tiedä sitä paitsi te ja minä...»

Mutta Steyn ei tyytynyt siihen:

»Meidän ei olisi pitänyt lukea tätä kirjettä», hän sanoi.

»En tiedä, miten tulin sitä tehneeksi», sanoi Adèle täti. »Jokin
pakotti minut lukemaan, en tiedä itsekään mikä. En ole luonnostani
utelias. Otin nuo palaset käteeni repiäkseni ne vieläkin pienemmiksi
kappaleiksi. Revin nuo kaksi palasta neljäksi...»

Koneellisesti Steyn repi neljä palasta kahdeksaksi.

»Mitä te teette?» kysyi Adèle täti.

»Hävitän kirjeen», sanoi Steyn.

»Ettekö sallisi Lot'n...?»

»Ei, ei», sanoi Steyn, »mitä se liikuttaa Lot'ta? Kas niin!...»

Hän repi kirjeen aivan pieniksi palasiksi ja heitti ne paperikoriin.

Hänen silmissään väikkyivät punaisina nuo kaukaiset intohimot, jotka
hänelle itselleen olivat aivan vieraat; ne leimusivat hänen edessään;
ja sittenkin hän näki selvästi huoneen, tuon kylmän ja hiljaisen
huoneen, joka oli jäänyt vanhan herran jäljiltä ja jossa ei kuulunut
muuta ääntä kuin kaasun huminaa.

»Niin», sanoi Adèle täti, »ehkäpä on parasta, ettei kukaan muu sitä
tiedä... paitsi me kaksi... Oi, Steyn, mikä vapauttava tunne... että
tekin sen tiedätte, että tekin sen tiedätte!... Oi, miten hirveä elämä
on, kun sellaista voi tapahtua!»

Adèle täti väänteli käsiään, pudisti päätään puolelta toiselle.

»Tulkaa», sanoi Steyn; ja hänen voimakas vartalonsa vapisi. »Lähdetään
pois...»

Adèle täti sammutti vapisevin käsin kaasun.

He läksivät alakertaan.

Pimeä huone jäi kylmäksi ja hiljaiseksi.

Kirje oli paperikorissa, pieniksi siruiksi revittynä.




YHDEKSÄS LUKU.


»Oi rakas rouva!» sanoi vanha Anna huoaten. »Emmehän me voi pitää sitä
aina vanhalta rouvalta salassa!»

Hän mutisi ja murahteli ja kohottaen molemmat kätensä ilmaan hän
kantoi kissan keittiöön, sillä käytävä oli ilmankin kyllin täynnä:
Ina d'Herbourg oli saapunut tyttärensä, Lily van Welyn ja kahden
lapsenvaunun kera; toista vaunua työnsi pikku äiti ja toista
hoitajatar; ja Lily ja hoitajatar työnsivät nyt vaunut arkihuoneeseen,
missä Anna oli virittänyt tulen takkaan sukulaisten iloksi; ja sillä
välin kuin Lily ja hoitajatar hommailivat lasten kanssa, jutteli Ina
vanhan Annan kera vanhan herran kuolemasta, ja Anna vakuutti, ettei
hänen emännällään ollut siitä vähintäkään aavistusta, mutta kaikesta
huolimatta sitä ei voitu ikuisesti pitää salassa...

»Oi, noita kultaisia, miten suloisia he ovat!» sanoi Anna lyöden
kätensä yhteen. »Ja miten iloiseksi vanha rouva tulee, kun hän saa
nähdä Lily rouvan pienokaiset! Minä menen sanomaan vanhalle rouvalle...»

»Lily», sanoi Ina, »mene edeltä Stefjen kanssa; minä tuon myöhemmin
pikku Nettan.»

Lily nosti lapsen vaunuista. Lapsi vikisi hiukan; ja pieni
liinatukkainen äiti, naurahtaen hyvin nuorekkaan äidillisesti, kantoi
lapsen yläkertaan Anna piteli ovea auki, ja vanha rouva katseli ulos
ikkunasta. Hän istui suorana korkeaselkäisessä tuolissaan, joka oli
kuin valtaistuin, tyyny selkänsä takana. Talvisen aamupäivän valossa,
joka tunkeutui sisään punaisten ikkunaverhojen läpi, hän näytti
entistään hauraammalta; ja hänen kasvonsa, joita kirkasti odottava
hymyily, olivat kuin valkeaa porsliinia, mutta ne häämöittivät niin
epäselvästi peruukin mustan hiusrajan ja pienen pitsimyssyn alta, ettei
hän näyttänyt lainkaan kuuluvan tähän maailmaan. Väljä, musta puku
laskeutui pehmeästi alas kätkien hänet kokonaan laskoksiinsa; ja kun
Lily nyt astui huoneeseen lapsensa kera, kohotti vanha rouva sylistään
vapisevat, puolisormikkaihin verhotut kätensä tikkumaisine sormineen,
kohotti ne jäykkään hyväily- ja tervehdys-asentoon. Särkynyt ääni,
jossa yhä tuntui pehmeä intialainen korostus, lausui:

»Lapsi, mikä soma ajatus, että vihdoinkin toit pikku pojan mukanasi...
Soma ajatus... Soma ajatus tosiaankin... Annahan minun katsella... Oi,
miten suloinen lapsi!»

Lily polvistui matolle, jotta iso-iso-isoäitivoisi hyvin nähdä
lapsen, ja piti koholla pienokaista, joka hätkähti hiukan nähdessään
kurttuiset, aavemaiset kasvot punertavassa hämäryydessä; mutta pikku
äiti sai lapsen rauhoitetuksi, jotta se ei itkenyt, vaan tuijotti
eteensä.

»Niin, isomummi», sanoi Lily, »tämä on sinun
lapsen-lapsen-lapsenlapsesi.»

»Niin, niin», sanoi vanha rouva, jonka kädet yhä vapisivat ilmassa
hyväilevästi hapuillen, »minä olen iso-iso-isoäiti...»

»Ja Netta on alhaalla: toin hänetkin mukanani.»

»Oi, pikku tyttösi!... Onko hänkin täällä?»

»On, tahtoisitko nähdä hänetkin samalla kertaa?»

»Kyllä, tahdon nähdä kumpaisetkin... Molemmat yhdessä, yhdessä...»

Pikku poika katseli ihmettelevän vakavasti ryppyisiä kasvoja,
silmissään miettivä ja hämmästynyt ilme, mutta hän ei huutanut; ja
silloinkin, kun laiha, puikkomainen sormi hyväili hänen poskeaan,
Lily sai hänet rauhoitetuksi, jotta hän ei itkenyt. Huomio kääntyi
myös toisaalle, kun Ina tuli ylös Netta käsivarrellaan: siinä oli
pieni valkea mytty, vaaleanpunaisine kasvoineen, sinisine silmineen
ja kosteine, natustavine huulineen; ja Lily, joka pelkäsi pikku
pojan rupeavan huutamaan, antoi hänet hoitajattarelle, oven suussa:
onneksi kylläkin, sillä heti sen jälkeen lapsi alkoi kirkua, suuresti
säikähtyneenä niin vanhan ihmisen näystä. Mutta pieni valkea
mytty vaaleanpunaisine kasvoineen ja sinisine silmineen natusteli
tyytyväisenä kosteita huuliaan ja käyttäytyi vieläkin paremmin kuin
Stefje, hän käyttäytyi tosiaankin niin hyvin, että vanha rouva uskalsi
hetkeksi ottaa hänet syliinsä, joskin Lily seisoi vieressä ja varalta
piti kättään lapsen alla.

»Kylläpä oli hauska, kultaseni», sanoi vanha rouva, »kun sain nähdä
lapsen-lapsen-lapsenlapseni. Niin, Stefje on sievä pikku mies... ja
Netta on oikein suloinen, Netta on oikein suloinen...»

Oli jo aika sanoa hyvästi; ja Lily kantoi pois pienen valkoisen mytyn
sanoen nauraen, kuin nuori äiti ainakin, että lasten oli mentävä
kotiin. Ina kävi istumaan.

»Olen oikein iloinen», sanoi vanha rouva toistamiseen, »että sain nähdä
nuo pienokaiset. Sillä olen viime aikoina ollut kovin alakuloisella
mielellä. Siitä on varmaankin jo kymmenen päivää, kun herra Takma kävi
viimeksi täällä.»

»Ei, isoäiti, ei siitä ole niin pitkä aika.»

»Miten kauan on hän sitten ollut sairas?»

»Kuusi päivää, ehkäpä seitsemän.»

»Minä luulin kokonaista kymmenen päivää. Ja tohtori Roelofszkin käy
niin harvoin täällä... Niin, tuo tuoli ikkunan luona on ollut tyhjänä
koko viikon... Minä luulin kymmenen päivää... On kylmä, raaka ilma,
eikö totta?... En tunne sitä täällä sisällä... Mutta vaikka ilma
parantuisikin... niin kestää kovin kauan... ei herra Takma tule enää
tänä talvena täällä käymään!...»

Hänen kuivat vanhat silmänsä eivät kyyneltyneet, mutta hänen murtunut
äänensä itki. Ina ei tiennyt mitä sanoa, mutta hän ei tahtonut vielä
lähteä pois. Hän oli tullut lasten kanssa toivoen kuulevansa ehkä
jotain isoäidin luona... Hän ei vieläkään tiennyt mitään. Hän ei
vieläkään tiennyt mitään; ja kuitenkin oli niin paljon, mistä olisi
pitänyt saada tietoa. Ensinkin tuo suuri Asia, joka oli tapahtunut
kuusikymmentä vuotta sitten: isoäiti tiesi sen varmaan, mutta hän ei
uskaltanut, hän ei uskaltanut ruveta kysymään sitä häneltä peläten
vetävänsä itse Menneisyyden esille. Jos todellakin jotain oli
tapahtunut, niin vanha rouva voisi tulla sairaaksi, Ina voisi aiheuttaa
hänen kuolemansa... Ei, hän toivoi tapaavansa täällä tänään jonkun,
jonka kanssa hän voisi keskustella alhaalla arkihuoneessa, sillä oli
muutakin, josta piti saada selko: miten paljon Elly oli perinyt;
ja oliko Ottilie täti myöskin saanut osansa... Kaikki tuo oli yhä
epätietoista: hän ei voinut päästä asioiden pohjaan saakka; siitä oli
otettava selko tänään... Niinpä hän istui kaikessa rauhassa paikallaan;
ja vanha rouva, joka ei kernaasti jäänyt yksin, oli mielissään, kun Ina
silloin tällöin teki jonkun huomautuksen. Mutta kun kesti kovin kauan
ennenkuin muita kuului tulevaksi, nousi Ina ylös, sanoi hyvästi, läksi
alas, jutteli hetken aikaa Annan kanssa eikä sittenkään vielä lähtenyt,
vaan istahti arkihuoneeseen sanoen:

»Istukaa tekin, Anna.»

Ja vanha palvelijatar kävi kunnioittavasti istumaan tuolin syrjälle; ja
he juttelivat vanhasta herrasta:

»Elly rouva on nyt hyvissä varoissa», sanoi Ina. »Tiedättekö miten
paljon vanha herra jätti jälkeensä?»

Mutta Anna ei tiennyt mitään, hän arveli vain — ja sanoikin sen iskien
silmää — että Ottilie rouvakin saisi varmaan myös jotain. Samassa kello
soi; ja Stefanie de Laders tepsutteli hyvin hermostuneena sisään.

»Eikö äiti vieläkään tiedä?» hän kuiskasi, kun Anna oli vetäytynyt
keittiöön.

»Ei», sanoi Ina, »isoäiti ei tiedä, mutta hän katselee kovin
surullisena herra Takman tyhjää tuolia.»

»Eikö kukaan ole hänen luonaan?»

»Ei, vain seuranainen.»

»Minulla on suuria uutisia», sanoi Stefanie.

Ina heristi korviaan; koko hänen olentonsa vapisi.

»Millaisia, täti?»

»Ajattelehan, sain kirjeen Thérèseltä...»

»Täti Thérèseltäkö Parisista?...»

»Niin, täti van der Staffilta. Hän tulee Haagiin. Hän kirjoittaa, että
hän tunsi äkkiä niin omituista levottomuutta kesken rukouksiaan —
kyllähän me tunnemme katolilaiset rukoilijat! — ikäänkuin jokin olisi
pakottanut hänet lähtemään Haagiin äidin luo. Hän ei ole tavannut äitiä
moneen vuoteen. Hän ei ole käynyt Haagissa vuosikausiin, mikä ei ole
lainkaan sopivaa... Mitä varten hän nyt tulee tänne vain häiritsemään
paavillisuudellaan äitiä, joka on niin vanha!»

Sepä vasta oli suuri uutinen, ja Inan tavallisesti niin väsyneet silmät
alkoivat loistaa.

»Mitä! Tuleeko Thérèse täti tänne?»

Sepä vasta oli tärkeä uutinen.

»Voisikohan hän ehkä tietää jotain?» kysyi Ina.

»Mistä?»

»No, tuosta asiasta — tiedäthän — josta me juttelimme vastikään: mitä
isä on tiennyt kuusikymmentä vuotta... ja Daan setä...»

Stefanie täti teki vastahakoisen liikkeen kädellään.

»En minä tiedä... tietääkö Thérèse täti siitä mitään. Mutta sen minä
tiedän, Ina, että tahdon pitää sieluni erillään synnistä ja likaisista
asioista, jotka ovat tapahtuneet ehkä menneisyydessä. Kylliksi vaikeaa
on varjella sieluaan nykyäänkin. Ei, kultaseni, minä en tahdo kuulla
siitä sen enempää.»

Hän sulki helmimäiset linnunsilmänsä ja nyökäytti linnunpäätään, kunnes
hänen pieni vanhanaikuinen hattunsa joutui kallelleen; ja hän miltei
kompastui kissaan kiiruhtaessaan portaita ylös äitinsä luo.

Ina oli kahdenvaiheilla. Hän meni keittiöön. Anna sanoi:

»Oi, tekö se olette, rouva? Jäättekö vielä hetkiseksi?»

»Jään kyllä... Ottilie rouva voi tulla pian... Tahtoisin puhua hänen
kanssaan.»

Hyvinkin luultavaa oli, arveli Anna, että Ottilie rouva tulisi tänään.
Mutta kun ovikello soi, niin hän kurkisti ulos ikkunasta ja huudahti:
»Ei, tuolta tuleekin herra Daan...» Daan Dercksz pisti papukaijamaiset
kasvonsa arkihuoneen ovesta sisään ja sanoi hermostuneesti, nähdessään
Inan:

»Minulla on ikäviä uutisia!»

»Ikäviäkö uutisia?» huudahti Ina heristäen taaskin korviaan. »Mitä on
tapahtunut, setä?»

»Tohtori Roelofsz on kuollut.»

»Ei suinkaan!»

»Onpa niinkin», sanoi Daan setä Inalle, joka tuijotti häneen
kauhuissaan, ja Annalle, joka seisoi siinä kissa hameensa liepeissä.
»Tohtori Roelofsz on kuollut. Halvaus... He lähettivät ensin, minua
hakemaan, koska matkailijakotini on lähinnä... Näyttääpä siltä kuin
Takman kuolema olisi koskenut häneen kovin.»

»Se on hirveää», sanoi Ina. »Miten voimme kertoa siitä isoäidille? Se
vasta on kova isku hänelle. Eikä hän tiedä edes sitäkään, että herra
Takma on kuollut...»

»Niin, kovin vaikeaa se on... Olen lähettänyt sanan isällesi ja odotan
häntä tänne joka hetki; sittenhän voimme keskustella, mitä on tehtävä
ja sanottava. Ehkäpä joku muukin tulee tänne tänään...»

»Voi hyvänen aika, voi hyvänen aika!» huokasi Anna.

Hän tarkasteli uunia, joka paloi huonosti, ja ajatellen, että
arkihuonetta ehkä tänään tarvittaisiin hyvinkin paljon, hän ravisteli
tuhkasäiliötä: tuli alkoi hehkua kiille-ikkunoiden takana.

»Voi sentään!» huudahti Ina. »Isoäiti ei jaksa elää kauankaan heidän
jälkeensä... Setä, tiedätkö, että Thérèse täti on tulossa Haagiin?
Stefanie täti sai kirjeen... Oi, jospa hän vain tulisi ajoissa
nähdäkseen vielä isoäidin!... Voi, mikä hirveä talvi!... Ja isä kulta
näyttää niin alakuloiselta... Setä», hän sanoi — Anna oli mennyt
keittiöön valittaen ja murahdellen ja kompastuen kissaansa — »setä,
sanohan: _Miksikä_ isä kulta on ollut niin alakuloinen aina siitä
saakka kun tulit Hollantiin?»

»Siitä saakkako kun minä tulin Hollantiin?»

»Niin, setä. Jokin erikoinen asia sai sinut matkustamaan Hollantiin...
jokin asia, joka on tehnyt isän niin hirveän alakuloiseksi.»

»En minä tiedä, rakkaani, en tiedä...»

»Kyllä, kyllä sinä tiedät... En kysy uteliaisuudesta, kysyn sitä isän
vuoksi... auttaakseni häntä... lohduttaakseni häntä... jos hänellä on
huolia... Varmaankin jokin liikeasia...»

»Ei, kultaseni, ei mikään liikeasia ole kysymyksessä...»

»Mikä sitten, mitä se on?»

»Ei mitään, kultaseni, ei yhtään mitään.»

»Ei. Daan setä, jotain siinä on.»

»Mutta miksikä et kysy isältäsi?»

»Isä ei suostu sanomaan.»

»Miksikä minä sitten puhuisin siitä?» huudahti Daan Dercksz, joka
osasi nyt olla varuillaan, kun Ina siten oli puhunut suunsa viereen.
»Miksikä _minä_ puhuisin siitä, Ina? Voihan olla, että on jotain...
liikeasioita, niinkuin sanot... vaan ei mitään vaarallista. Älä huoli
olla levoton: ei ole mitään syytä huoleen.»

Hän oli loukkaantuvinaan päästäkseen siten eroon tästä jutusta
arvellen, että Ina liiaksi uteli liikeasioita, ja raapi niskaansa.

Inan silmissä oli niiden tavallinen väsynyt ilme: »Setä, toisten
ihmisten raha-asiat eivät huvita minua vähääkään... Kysymykseni johtui
vain siitä... että rakastan isääni.»

»Sinä olet hyvä tytär, sen me kaikki tiedämme... Kas, tuossa hän
tuleekin: kello soi!»

Ja ennenkuin Anna ennätti avaamaan ovea, oli Daan päästänyt Harold
Dercksz'in sisään.

»Tarkoitatko, että tohtori Roelofsz on kuollut?» kysyi Harold.

Hän oli saanut Daanin kirjeen sen jälkeen kuin Ina oli lähtenyt
hakemaan Lilyn lapsia heidän iso-iso-iso-äitinsä luo.

»Niin», sanoi Daan, »hän on kuollut.» Harold Dercksz vaipui tuolille ja
hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta.

»Isä, oletko sairas?» huudahti Ina.

»En, lapseni, minulla on vain tavallista enemmän tuskia... Ei se tee
mitään, ei yhtään mitään... Onko tohtori Roelofsz todellakin kuollut?»

Hän näki silmiensä edessä tuon onnettoman rankkasateisen yön: näki
itsensä pienenä kolmentoista-vuotiaana poikana, näki noiden kolmen
muodostaman ryhmän kantavan ruumista ja kuuli äitinsä huutavan:

»Oi, hyvä Jumala, ei, ei jokeen!»

Seuraavana päivänä tohtori Roelofsz oli tutkinut isän ruumista ja
todennut, että kuolemansyynä oli hukkuminen.

»Onko tohtori Roelofsz kuollut?» toisti hän jälleen.

»Tietääkö äiti sen?»

»Ei vielä», sanoi Daan Dercksz. »Harold, sinun pitää sanoa se hänelle.»

»Minunko?» sanoi Harold Dercksz hätkähtäen. »Minunko? En voi sitä
tehdä... Sehän tappaisi äidin... Enkä minä _voi_ ottaa äitiäni
hengiltä...»

Ja hän tuijotti eteensä.

Hän näki Sen taaskin edessään...

Se kulki aavemaisena, sumuhuntujen verhoamana, kulki hitain, hitain
askelin; lehdet kahisivat; ja aaveet puiden takana uhkasivat estää Sen
kulkua... Jos äiti kuolisi, silloin tuo kummitus vaipuisi pohjattomaan
kuiluun...

»En _voi_ ottaa äitiäni hengiltä!» Harold Dercksz toisti; ja hänen
kiusaantuneille kasvoilleen levisi tuskallinen ilme.

Hän väänteli kouristuksentapaisesti käsiään... »Jonkun on se
sanottava», sanoi Ina Annalle, joka seisoi hänen vieressään mutisten ja
puhuen itsekseen aivan poissa suunniltaan.

Mutta kello soi taaskin. Hän meni avaamaan. Tulija oli Anton: oli juuri
se viikon päivä, jolloin hän kävi äitiään tervehtimässä.

»Onko kukaan äidin luona?»

»Stefanie täti», sanoi Ina.

»Mitä on tapahtunut?» hän kysyi huomaten yleisen hämmennyksen.

»Tohtori Roelofsz on kuollut.»

»Kuollutko?»

Daan Dercksz kertoi hänelle tapahtuman muutamin sanoin.

»Kaikkien meidän on kuoltava», hän mutisi. »Mutta se on kova isku
äidille.»

»Me keskustelimme juuri, setä, kenenkä tulisi ilmoittaa se hänelle»,
sanoi Ina. »Tahtoisitko _sinä_ sen tehdä?»

»En kernaasti», sanoi Anton Dercksz äreästi.

Ei, he saisivat keskenään sopia siitä: hän ei ollut oikea henkilö
välittämään ikäviä asioita, jotka eivät liikuttaneet häntä. Mitä koko
asia koski häneen! Hän kävi kerran viikossa tervehtimässä äitiään: se
oli hänen pojallinen velvollisuutensa. Muuten hän välitti viis heistä
kaikista!... Ilmankin Stefanie oli viime aikoina kiusannut häntä
aivan liiaksi, koettaen kehottaa häntä testamenteeraamaan rahansa
kummilapselleen, van Welyn pikku Nettalle; mutta hän ei aikonut
tehdä mitään sellaista: mielemmin hän heittäisi rahansa katuojaan.
Haroldin ja Daanin kanssa, joilla oli yhteiset liikeasiansa Intiassa
ja jotka sen johdosta olivat läheisiä ystäviä, ei hänellä ollut
koskaan ollut mitään tekemistä: he olivat aivan vieraita hänelle.
Inaa hän ei voinut sietää, varsinkaan sen jälkeen, kun d'Herbourg oli
auttanut hänet pälkähästä, johon hän oli joutunut pienen pesijätytön
vuoksi. Hän ei välittänyt vähääkään koko joukosta. Hän tahtoi vain
istua kotona polttaen piippuaan ja lukea ja kuvailla mielessään
hauskoja, kiihottavia tapahtumia, jotka olivat sattuneet joskus
muinaisuudessa... Mutta siitä ei kellään ollut aavistustakaan. Ne
olivat hänen salattuja puutarhojaan; siellä hän istui yksin, savuun
kietoutuneena, joka täytti hänen huoneensa, nauttien ja hekumoiden
salaisista ylellisyyksistä. Koska hän oli tullut niin vanhaksi, että
hän joskus saattoi antaa myöten kiusaukselle ja tehdä itsensä syypääksi
sellaisiin ajattelemattomiin tekoihin kuin tuo pesijätytön juttu oli,
niin hän tahtoi kernaammin olla alallaan savupilviensä keskellä ja
loihtia silmiensä eteen nuo salaiset puutarhat, joiden portteja hän
ei koskaan avannut ja jonne ei kukaan vieras voinut seurata häntä. Ja
niin hän naureskeli salaisen tyytyväisenä kaivautuen yhä enemmän omiin
ajatuksiinsa mitä vanhemmaksi hän tuli; mutta ääneensä hän ei sanonut
muuta kuin toisti vain entiset sanansa:

»En haluaisi kernaasti... Se on kovin surullista... Eikö kukaan muu ole
ylhäällä paitsi Stefanie? Siinä tapauksessa minäkin voin mennä sinne,
Anna...»

Hän alkoi kiivetä portaita ylös...

Tiesiköhän Anton setä mitään, tuumi Ina yhä kiihkeän uteliaana. Hän
oli aina niin äreä, itseensäsulkeutunut; varmaankin hän piti tietonsa
ominaan. Menisiköhän hän kysymään häneltä? Ja sillä välin kuin hänen
isänsä, istuen tuskissaan tuolillaan, yhä neuvotteli Daan sedän kanssa,
kenenkä heistä olisi kerrottava vanhalle rouvalle, että tohtori
Roelofsz oli kuollut, Ina kiiruhti Anton sedän jälkeen — Anna oli
vetäytynyt taas keittiöön — ja kuiskasi:

»Sanohan, setä? Mitä on tapahtunut?»

»Tapahtunut? Milloin?» kysyi Anton.

»Kuusikymmentä vuotta sitten... Sinä olit silloin viidentoista-vuotias
poika... Jotain tapahtui silloin...»

Anton Dercksz katsoi häneen hämmästyneenä:

»Mistä sinä puhut?» hän kysyi.

»Jotakin tapahtui», toisti Ina. »Sinun täytyy muistaa. Jotakin, jota
isä ja Daan setä tietävät, jotakin, jota isä on aina tiennyt, ja jonka
vuoksi Daan setä tuli Hollantiin...»

»Kuusikymmentä vuotta sitten?» sanoi Anton Dercksz.

Anton katsoi Inaa silmiin. Inan äkillinen kysymys oli antanut niin
kovan iskun hänen aivoilleen, jotka aina vain pyörivät hänen itsensä
ympärillä, että hän äkkiä näki edessään menneisyyden, kuudenkymmen
vuoden takaa, ja muisti aina olettaneensa, että jotakin oli ollut
olemassa hänen äitinsä ja Takman välillä, jotain, jota he salasivat
toisilta. Hän oli tuntenut sen joka kerta kun hän kerran viikossa
lähestyi kauhun vallassa ja epäröiden äitiään ja näki vanhan Takman
istuvan häntä vastassa, kohoavan hermostuneesti pystyyn, heittävän
niskojaan ja ikäänkuin kuulostavan jotakin... Kuusikymmentä vuotta
sitten?... Jotakin oli aivan varmaan tapahtunut silloin. Ja
hetkellisessä selvänäköisyydessään hän miltei näki tuon tapahtuman,
arvasi sen läsnäolon, paljasti isänsä kuoleman kuusikymmentä vuotta
sitten, vaistomaisesti aavisti totuuden herkällä vaistollansa — sitä
kesti vain silmänräpäyksen ajan — mikä on ominaista vanhalle miehelle,
joka, niin turmeltunut kuin hän olikin, oli terästänyt henkisiä
voimiaan ja usein arvannut oikein menneitä asioita.

»Kuusikymmentä vuotta sitten?» hän toisti katsoen Inaan vetisine
silmineen. »Ja mitä se olisi voinut olla?»

»Etkö sinä muista?»

Ina oli aivan mieletön uteliaisuudesta; hänen silmänsä kaivautuivat
Antonin silmiin. Tämä tuskin tunsi häntä nähdessään hänet tällaisena,
ilman tavallista väsynyttä ilmettään; hän ei voinut sietää Inaa ja hän
vihasi d'Herbourgia, ja niinpä hän sanoi:

»Mitäpä minä muistaisin? No, jos oikein ponnistan ajatuksiani, niin
muistan ehkä jotain... Olet oikeassa: olin silloin viidentoista-vuotias
poika...»

»Muistatko» — Ina kääntyi ja katsoi alas käytävään ja arkihuoneen
avonaisesta ovesta sisään, missä hän näki isänsä kumaraisen selän —
»muistatko ... isoäidin _baboen?»_

»Tietysti», sanoi Anton Dercksz, »hänet minä kyllä muistan.»

»Ma-Boetenin?»

»Se oli hänen nimensä, sen tiedän.»

»Tiesikö hän mitään?»

»Tiesikö hän mitään? Luultavasti, luultavasti... Kyllä minä luulen,
että hän tiesi...»

»Mitä se oli, setä? Isä on niin masentunut: en kysy uteliaisuudesta...»

Anton irvisteli. Ei hän tiennyt; hän oli vain arvannut jotakin tuona
lyhyenä hetkenä, ja oli epäillyt aina, että hänen äitinsä ja Takman
välillä oli tapahtunut jotain, jota he yhdessä salasivat odottaessaan,
odottaessaan. Mutta hän irvisteli mielihyvästä, koska Ina halusi sitä
tietää ja koska hän ei saisi sitä tietää, ei ainakaan hänen kauttaan,
miten paljon hän kuvittelikin hänen tietävän. Hän irvisteli sanoessaan:

»Rakkaani, on asioita, joita on parasta olla tietämättä. Ei ole hyvä
tietää kaikkea, mikä tapahtui... kuusikymmentä vuotta sitten...»

Ja hän jätti hänet, astui hitaasti portaita ylös tuumien, että Harold
ja Daan tiesivät, mikä tuo salaisuus oli, tuo salaisuus, jota äiti ja
Takma olivat vuosikausia säilyttäneet... Tohtorikin oli sen tiennyt,
kaikesta päättäen... Tohtori oli kuollut, mutta äiti ei tiennyt sitä
vielä... ja äiti säilytti nyt yksin tuon salaisuuden... Mutta Harold
tiesi, mitä se oli, ja Daankin tiesi, mitä se oli... ja Ina koetti
ottaa siitä selkoa...

Hän irvisteli portaitten yläpäässä ennenkuin hän astui äitinsä
huoneeseen ja kuuli Stefanien hyvästelevän äänen sisältä.

»_Minä_», tuumi Anton itsekseen, »en välitä vähääkään koko joukosta.
Niin kauan kuin he vain antavat _minun_ olla rauhassa piippuineni ja
kirjoineni, en välitä vähääkään koko joukosta... vaikkapa käynkin kerta
viikossa äitiäni tervehtimässä... Ja mitä hän salaa meiltä ja mitä hän
teki yhdessä Takman kanssa kuusikymmentä vuotta sitten, siitä en välitä
myöskään mitään; se on hänen asiansa, heidän asiansa... mutta _minun_
asiani se _ei_ ole.»

Hän astui sisään ja nähdessään äitinsä niin luonnottoman vanhana ja
hauraana uudinten punertavassa valossa, hän hätkähti ja astui hänen
luokseen kauhun vallassa...




KYMMENES LUKU.


Taaskin kello soi; ja Anna, joka oli kovin liikutettu tohtori
Roelofsz'in kuoleman johdosta ja mutisi itsekseen, »Hyvänen aika,
hyvänen aika!» avasi oven Ottilie Steyn de Weertille ja Adèle
Takmalle. Ina tuli käytävään heitä vastaan. He eivät olleet kuulleet
tohtorin kuolemasta; ja kun he kuulivat ja näkivät Daanin ja Haroldin
arkihuoneessa, seurasi huudahduksia — tosin hillittyjä äidin vuoksi
yläkerrassa — ja ristikysymyksiä, hämmästystä ja sekasortoa sekä
neuvottelua, mitä olisi nyt parasta tehdä: kertoa äidille vai pitää
asia salassa.

»Mahdotonta on pitää sitä ikuisesti salassa», sanoi Ottilie Steyn.
»Äidillä ei ole aavistusta herra Takmastakaan... ja nyt vielä tämä
lisäksi! Oi, se on kauheaa, kauheaa! Adèle, menetkö ylös?»

»En», sanoi Adèle Takma peläten tätä taloa sen jälkeen kun hän oli
selvillä asiasta. »Ei, Ottilie, minun täytyy mennä kotiin, äidillä on
yllin kyllin vieraita ilman minuakin.»

Hän pelkäsi nähdä vanhaa rouvaa, nyt kun hän oli selvillä asiasta; ja
vaikka hän oli tullut sinne Ottilie Steyin kanssa, hän ei tahtonut
mennä yläkertaan.

»Ottilie», sanoi Daan Dercksz sisarelleen, »kerro sinä hänelle...
tohtori Roelofsz'ista.»

»Minäkö?» sanoi Ottilie hätkähtäen.

Mutta samassa joku ilmestyi kadulle ja kurkisti sisään ikkunasta.

»Tuossa on Steyn», sanoi Harold alakuloisesti.

Steyn soitti ja hänet päästettiin sisään. Ei kukaan ollut koskaan
nähnyt häntä niin vihoissaan. Hän ei tervehtinyt, vaan astui suoraan
vaimonsa luo:

»Arvasinhan, että löytäisin sinut täältä», hän ärjyi syvällä äänellään.
»Minä tapasin sinun poikasi, joka tuli sinun mukanasi Lontoosta.»

Ottilie suoristi vartaloaan:

»Entäs sitten?»

»Miksikä tuon nuoren miehen tulo pidetään, minulta salassa, jotta
yllätän hänet kadulla?»

»Miksikä olisin kertonut sinulle, että Hugh tuli mukanani tänne?»

»Ja mitä varten hän tuli tänne?»

»Mitä se sinuun koskee? Kysy häneltä, jos tahdot tietää.»

»Aina kun hän ilmestyy, haluaa hän rahaa.»

»Hyvä, halutkoon rahaa. Vaan ei sinun rahojasi missään tapauksessa!...»

He katsoivat toisiaan silmiin, mutta Steyn ei halunnut keskustella
raha-asioista, koska Ottilie oli perinyt osan herra Takman rahoista.
Hugh Trevelley vainusi rahaa, milloin ikänä sitä oli saatavissa; Steyn
ei pitänyt vaimonsa rahoja ominaan; mutta vanhan Takman testamentin
toimeenpanijana oli hänestä häpeällistä, että hänen vaimonsa poika
niin pian tuli niitä hakemaan... Hän vaikeni ja vain hänen silmänsä
ilmaisivat vihaa; mutta Harold tarttui häntä käteen kiinni ja sanoi:

»Frans, tohtori Roelofsz on kuollut!»

»Kuollutko?» toisti Steyn hämmästyneenä.

Ina katsoi ylös ja heristi taas korviaan. Päivä oli tosiaankin ollut
täynnä uutisia. Vaikkei hän saanutkaan selkoa Siitä, kuuli hän muita
asioita: hän oli kuullut tohtorin äkillisestä kuolemasta, Thérèse
tädin tulosta, Hugh Trevelleyn olosta Haagissa. Ja nyt hän oli saanut
kuulla jotain vanhan herran perinnöstäkin. Varmaankin hän oli määrännyt
jotain Ottilie tädillekin, mutta miten paljon? Olikohan perintö
suurikin?... Niin, tämä päivä oli tosiaankin ollut täynnä uutisia; eikä
hän muistanut näyttää väsyneeltä, vaan hänen silmänsä loistivat kuin
sisiliskon silmät...

Mutta veljet neuvottelivat Steynin kanssa: mitä hän ajatteli?
Oliko kerrottava äidille tohtori Roelofsz'in kuolemasta vai
eikö?... He tuumivat ääneti. Ulkona alkoi äkkiä sataa; tuuli
puhalsi, pilvet synkkenivät. Sisällä tuli kamiinissa paloi paukkuen
kiille-ikkunoittensa takana ja levittäen punertavaa valoaan hämärään
huoneeseen. Sillä välin tuo kaamea tapahtuma kulki Haroldin ohi...
tuijottaen hänen silmiinsä, jotka olivat tuskasta miltei ummessa. Tuo
kaamea Asia! Harold oli tiennyt sen varhaisimmilta poikavuosiltaan
saakka; Daan oli tiennyt sen muutamien kuukausien ajan ja oli palannut
kotiin Intiasta veljensä luo tämän asian vuoksi; ylhäällä vanha nainen
tiesi sen, Stefanie ja Anton arvasivat sen, vaikkei kumpainenkaan ollut
siitä tietävinään, jotta heidän elämänsä ei häiriytyisi; mutta alhaalla
sen tiesivät myös Adèle ja Steyn, jotka olivat lukeneet kahteen,
neljään ja kahdeksaan kappaleeseen revityn kirjeen, tuon kirjeen, jota
vanha herra ei ollut jaksanut hävittää. Parisissa Thérèse, joka oli
tulossa Hollantiin, tiesi sen; Intiassa _mantri_ sen tiesi... Vaan ei
kukaan puhunut Siitä... tuosta tapahtumasta, joka kummitteli heidän
mielessään; ja Harold ja Daan eivät tienneet, että Adèle ja Steyn
tiesivät; eikä kukaan heistä tiennyt, että Thérèse Parisissa sen tiesi;
eikä Steyn ja Adèle tienneet, että _mantri_ Intiassa sen tiesi, että
Daan tiesi ja että Harold oli tiennyt sen jo kauan, kauan aikaa...
Mutta Ina tiesi _mantrista_ ja että siinä piili jotain, vaikkei hän
tiennyt Adèlesta ja Steynistä eikä hetkeäkään epäillyt, että he
olisivat voineet tietää mitään... Ei kukaan puhunut tästä asiasta, ja
kuitenkin Sen varjo ympäröi heitä, laahaten sumuhuntujaan jäljessään...
Mutta Ottilie Steyn yksin ei tiennyt mitään eikä arvannut mitään, niin
kokonaan hän oli syventynyt oman menneen elämänsä suruun: elämänsä,
joka oli ollut niin täynnä imartelua ja ihailua ja intohimoa ja miesten
palvontaa. Hän oli ollut kaunis Lietje; nyt hän oli vanha nainen ja
vihasi kolmea miestään, mutta vihasi Steyniä eninten kaikista! Ja
ehkäpä siksi, että hän oli kokonaan tuon kaamean tapahtuman ilmapiirin
ulkopuolella, Harold tarttui ystävällisesti hänen käteensä ja seuraten
vaistomaista päähänpistoa hän sanoi:

»Niin, Ottilie, sinun... sinun täytyy sanoa äidille että tohtori
Roelofsz on kuollut. Se tulee olemaan kova isku hänelle, mutta
mahdotonta on salata sitä häneltä... Ja mitä Takman kuolemaan tulee,
niin äiti kyllä pian arvaa senkin, vaikkei hänelle sanottaisi
mitään!...»

Haroldin pehmeä ääni hälvensi kauhun ja sekasorron; ja Ottilie sanoi:

»Jos arvelet, Harold, että minä voin kertoa sen hänelle, niin menen
ylös ja koetan... Tahdon koettaa kertoa sen hänelle... Mutta jollen voi
sitä tehdä keskustelun aikana, niin en tee sitä... siinä tapauksessa en
kerro sitä...»

Hän läksi yläkertaan, viattomana kuin lapsi: hän ei _tiennyt_ mitään.
Hän ei tiennyt, että hänen äitinsä, enemmän kuin kuusikymmentä vuotta
sitten, oli ollut osallisena murhassa, jota tuo vanha kuuro tohtori
oli auttanut salaamaan. Hän tiesi, että Takma oli hänen isänsä, vaan
ei tiennyt, että _hän_, yhdessä äidin kanssa, oli murhannut hänen
veljiensä isän, hänen sisarensa Thérèsen isän. Hän läksi yläkertaan ja
kun hän astui vierashuoneeseen, Stefanie ja Anton nousivat ylös, jotta
ei äidillä olisi liian monta vierasta yhtä aikaa.

Vanha rouva jaksoi jutella — tai istua puhumatta mitään vieraan kanssa
hetken aikaa — kunhan »lapset» eivät vain tulleet kaikki yhtä aikaa
sisään. Hänen ajatuksensa olivat yhä kiintyneinä niihin pienokaisiin,
Lily van Welyn lapsiin, jotka hän oli nähnyt. Hän oli puhunut heistä
Stefanielle ja Antonille tietämättä, että lapset olivat heidän
kummilapsiaan: ei kukaan ollut kertonut sitä hänelle; ja hän todellakin
luuli, että pikku Netta oli nimeltään Ottilietje ja hän puhui pikku
Lietjestä; he ymmärsivät, ketä hän tarkoitti.

Ottilie Steyn jäi yksin äitinsä kanssa. Hän ei puhunut paljon, mutta
istui hänen vieressään, pidellen häntä kädestä... Oi, hän oli kovin
liikutettu! Tuolla, tuossa tyhjässä tuolissa, jota vanha rouva katseli,
ei herra Takma enää koskaan istuisi Hänen isänsä! Hän oli rakastanut
häntä kuin tytär isäänsä! Hän saisi periä häneltä satatuhatta guldenia;
vaan ei koskaan enää vanha herra pistäisi hänen käteensä sadan guldenin
seteliä hänelle ominaisella ystävällisellä tavalla.

Tuntui siltä, kuin vanha rouva olisi arvannut tyttärensä ajatukset,
sillä hän sanoi viitaten kädellä tuoliin:

»Vanha Takma on sairas.»

»Niin on», sanoi Ottilie Steyn.

Vanha rouva pudisti päätään suruissaan:

»En suinkaan saa nähdä häntä enää tämän talven kuluessa.»

»Kyllä hän paranee jälleen...»

»Mutta vaikka hän paranisikin, niin ei häntä päästetä ulos...»

»Ei», sanoi Ottilie. »Ehkäpä ei, äiti...»

Hän piteli haurasta, laihaa, läpikuultavaa vanhaa kättä omassaan...
Alhaalla, sen hän tiesi, veljet odottivat; luultavasti Stefanie
myöskin; ja Inakin... Adèle Takma oli lähtenyt pois.

»Äiti», hän sanoi äkisti, »tiedätkö, että eräs toinenkin on sairas?»

»En, kuka?»

»Tohtori Roelofsz.»

»Roelofszko? Aivan niin, en ole nähnyt häntä... en ole nähnyt häntä
kahteen viime päivään.»

»Äiti», sanoi Ottilie Steyn kääntäen äitiinsä surulliset pienet
kasvonsa — ne olivat yhä kauniit sinisine, lapsekkaine silmineen, »se
on kovin surullista mutta...»

Ei, hänen oli aivan mahdotonta sitä sanoa. Hän yritti peruuttaa
sanansa, olla lopettamatta lausetta; mutta vanha rouva oli jo
käsittänyt näiden muutamien sanojen tarkoituksen:

»Onko hän kuollut?» hän kysyi nopeasti. Hänen äänensä viilsi Ottilien
korvia. Hänellä ei ollut voimaa kieltää: sydäntäsärkevä hymyily
kasvoillaan hän nyökkäsi myöntyvästi.

»O-oh!» huokasi vanha rouva masentuneena. Ja hän tuijotti Takman
tuoliin. Hänen vanhat, kuivuneet silmänsä eivät kyyneltyneet; ne vain
tuijottivat eteensä. Hän istui edelleen suorana tuolissaan. Menneisyys
kohosi hänen silmiensä eteen; hän kuuli suhinaa ympärillään. Mutta hän
istui vain suorana tuijottaen eteensä.

»Milloin hän kuoli?» hän kysyi vihdoin.

Ottilie Steyn kertoi sen muutamin sanoin. Hän itki, vaan ei hänen
äitinsä. Vanha, vanha nainen näki itsensä sellaisena kuin hän oli,
kuusikymmentä vuotta sitten. Siihen aikaan hän oli antautunut
Roelofsz'ille, jotta tämä ei puhuisi... Hän ei ollut puhunut... Hän
oli pysynyt hänen ystävänään kaikkina näinä pitkinä, pitkinä vuosina,
auttanut häntä ja Takmaa kantamaan tätä menneisyyden hirveää taakkaa...
Ei, hän ei ollut koskaan puhunut... ja he olivat tulleet niin kovin
vanhoiksi... kenenkään tietämättä mitään... Ei kukaan tiennyt siitä,
ei yksikään hänen lapsistaan... Ihmiset olivat joskus juoruilleet,
ennen aikaan, olivat kuiskailleet hirveitä asioita; se oli nyt kaikki
lopussa... Kaikki katoaa, kaikki katoaa... Ei kukaan tiennyt siitä
mitään, paitsi Takma itse, nyt kun Roelofsz raukkakin oli kuollut. Hän
oli vaatinut suuren palkan... mutta hän oli aina pysynyt vilpittömänä...

Ottilie Steyn itki, ei sanonut enää mitään, piteli vain äitiänsä
kädestä... Oli jo varsin pimeä: seuralainen astui sisään sytyttääkseen
lampun... Tuuli vonkui synkästi; sade pieksi ikkunaruutuja vasten;
Ottilien valtasi epämieluisa tunne, ikäänkuin jotain kaameaa olisi
kulkenut hänen ohitseen tässä viileähkössä huoneessa, sillä vanha rouva
ei voinut sietää enää suurempaa lämpöä. Kattolamppu pöydän yläpuolella
huoneen keskellä, heitti pyöreän valokehän ympärilleen, muu osa oli
varjossa: seinät, tuoli, tyhjä tuoli vastapäätä. Seuranainen oli
poistunut, kun vanha rouva kysyi äkisti:

»Entäs... entäs herra Takma, Ottilie?»

»Mitä, äiti?...»

»Onko... onko hänkin sairas?»

Tytär hämmästyi äitinsä kasvojen ilmettä; tummat silmät olivat selkosen
selällään...

»Äiti, äiti, mikä sinun on?»

»Onko hän sairas... vai onko hänkin...?»

»Sairasko? Niin, sairas hän on, äiti...»

Ottilie ei lopettanut lausettaan.

Hänen äitinsä tuijotti eteensä, tuijotti tyhjään tuoliin, joka seisoi
seinän vieressä, varjossa. Ottilie pelästyi; sillä hänen äitinsä nosti
nyt jäykästi ja vaivalloisesti vapisevan käsivartensa sylistään ja
viittasi laihalla, läpikuultavalla sormellaan...

»Äiti, äiti, mikä sinun on?»

Vanha rouva tuijotti ja viittasi, tuijotti ja viittasi tyhjään tuoliin.

»Tuossa... _tuo-tuossa_!» hän änkytti. »_Tuossa_!»

Ja hän tuijotti ja viittasi edelleen. Hän ei sanonut mitään, mutta
hän näki. Hitaasti hän nousi pystyyn, yhä tuijottaen, yhä viitaten,
ja vaipui kokoon, hitaasti, hyvin hitaasti... Ottilie soitti kelloa
kahdesti; seuranainen hyökkäsi heti huoneeseen; alhaalta kuului
hämmästyneitä ääniä, heikkoja huudahduksia, Annan »Hyvänen aika,
hyvänen aika!» ja kuiskaavia ääniä. Ina, Daan ja Stefanie tulivat ylös.
Mutta he eivät astuneet huoneeseen; seuranainen antoi heille merkin,
ettei se ollut tarpeen...

Vanhan rouvan jäykkä käsivarsi laskeutui hitaasti alas hänen
seisoessaan siinä... Mutta hän tuijotti yhä ja vaipui kokoon, hyvin
hitaasti...

Kauhuissaan sen johdosta mitä hän oli nähnyt, hän ei näyttänyt enää
huomaavan tytärtään. Ja silmät sokaistuneina, mutta sittenkin täydessä
tajunnassaan, hän sanoi:

»Makuulle!... Makuulle!...»

Hän sanoi sen, ikäänkuin hän olisi ollut kovin väsynyt. He kantoivat
hänet vuoteeseen, Anna ja seuranainen. Hän oli ääneti, huulet
pusertuneina toisiinsa ja silmät yhä tuijottaen eteensä. Hänen
sydämensä oli nähnyt ja... hän tiesi nyt. Hän tiesi, että Takma, Emile
— mies, jota hän oli rakastanut ylitse kaiken, enemmän kuin ketään
muuta, vielä vanhanakin — että hän oli kuollut, että hän oli kuollut...




YHDESTOISTA LUKU. 


»Kuulehan», sanoi Lot ystävällisesti eräänä aamuna istuessaan Ellyn
kanssa arkihuoneessa, missä hän niin usein ennen heidän naimisiin
menoaan oli istunut hänen kanssaan juttelemassa ja juomassa teetä,
»kuulehan, puhutaan järkevästi. Meitä harmitti kumpaakin, kun meidät
kutsuttiin pois Italiasta, työmme äärestä, sillä — typerää kylläkin —
emme olleet koskaan ajatelleet, että sellaista voisi tapahtua. Isoisä
kulta oli niin kovin vanha. Me oletimme, että hän eläisi ikuisesti...
Mutta nyt kun olemme täällä, Elly, ja Steyn on sanonut, että kaikki
asiat ovat selvitetyt, me voimme tehdä järkevän päätöksen. Sinä et
halua jäädä tähän taloon asumaan; ja se onkin epäilemättä liian suuri
ja synkkä ja vanha... Ja mitä äidin kanssa asumiseen tulee... niin,
puhuin siitä hänelle vastikään, mutta äiti tuntui niin epämääräiseltä,
ikäänkuin hän ei olisi siitä suuresti välittänyt... Nyt kun Hugh on
hänen luonaan, ei hän muusta paljon välitä: aina vain Hugh ja Hugh.
Sellaista se on aina ollut: sellaista se oli 'herra' Trevelleyn
aikana, kun minä olin nuori poika, ja Hugh lapsi. John ja Mary eivät
merkinneet myöskään mitään; samoin on asian laita nytkin... Ei puhuta
siis yhteisestä kodista mitään... Mutta mitä me teemme, Elly? Etsimmekö
itsellemme pienemmän talon ja asetumme siihen? Vai lähdemmekö taas
ulkomaille, takaisin Italiaan?... Sinä viihdyit siellä, ja meillä oli
niin hauska tehdä yhdessä työtä... Me olimme siellä onnelliset, eikö
totta, Elly?»

Hänen äänensä kuulosti ystävälliseltä, niinkuin ainakin, mutta siinä
oli nyt miltei rukoileva sointu. Hänen luonteensa, vaaleaverinen
olentonsa — eikö hän alkanut hiukan harmaantua ohimoiltaan? — oli
vailla ruumiillista elinvoimaa, hän ei ollut mikään intohimoinen
sielu; mutta hän oli hyväsydäminen: huolimatta katkeruudestaan,
turhamaisuudestaan ja kyynillisyydestään hän oli ystävällinen
ja kärsivällinen toisia kohtaan eikä vaatinut suuria itselleen.
Naisellisen sielunsa ohella hän oli filosofoiva taiteilija, joka ottaa
huomioon kaiken sekä ympärillään että itsessään kiivastumatta koskaan
tai suuttumatta mistään. Hän oli kosinut Ellyä ehkä siksi, että Elly,
lausumatta itse ilmi toivettaan, oli tarvinnut häntä työtänsä ja
elämäänsä varten; ja usein leikillä ja kerran aivan vakavissaan Lot
oli kysynyt itseltään, miksikä hän aikoi mennä naimisiin, miksikä
hän oli mennyt naimisiin ja eikö vapaus ja riippumattomuus sopinut
hänelle paremmin. Mutta sen jälkeen hän oli nähnyt sisarensa ja Aldon
onnen Nizzassa ja tuntenut myös itse onnea, tosin vähemmän kiihkeää,
mutta sittenkin lämmintä ja todellista onnea epäilevän-hymyilevässä,
epämääräisenvärisessä sielussaan, joka vetäytyi kokoon vanhenemisen
kauhusta; sen jälkeen hän oli oppinut pitämään hellävaroen kiinni
hetkestä, ikäänkuin hän olisi tavottanut harvinaisen perhosen: sen
jälkeen kaikki oli pysynyt sillänsä; sen jälkeen hänen hiljainen
onnensa oli vallannut hänet kokonaan täysin vakavasti ja totisesti;
sen jälkeen hän oli oppinut rakastamaan Ellyä enemmän kuin hän
koskaan oli aavistanut voivansa ketään rakastaa. Mikä ilo hänelle
olikaan matkustaa Italiassa paikasta toiseen Ellyn kanssa, nähdä
miten ihastunut tämä oli tähän kauniiseen menneisyyteen, joka lepäsi
niin keinotekoisen kuolleena heidän silmiensä edessä, ja palatessa
Firenzeen syventyä Ellyn avustamana Mediciläis-aikakauden tutkimuksiin.
Miten he olivat etsineet ja tutkineet yhdessä, tehden muistiinpanoja
työskennellessänsä; miten hän oli kirjoittanut iltasin, tuntien itsensä
täysin onnelliseksi heidän arkihuoneessaan matkailijakodissa, jonne he
olivat asettuneet! Kaksi lamppua, toinen Ellyn vieressä, toinen hänen
pöydällään, valaisi heidän papereitaan ja kirjojaan; heidän ympärillään
kauniita kukkasia maljakoissa; seinille kiinnitetyt valokuvat loihtivat
hämärtävässä valossa heidän eteensä museoiden aarteet. Mutta tämän
maan ja tämän taiteen kauneuksien parissa, keskellä onnea ja aurinkoa,
hän tunsi haluttomuuden hiipivän ylitseen; hän ehdoitti usein, että
he tekisivät retkiä maaseudulle, ajaisivat tai kävelisivät Fiesoleen
tai Emaan; hänestä oli hauska katsella katuelämää ja hymyillä ihmisten
ilolle: holvikäytävät olivat vilpoisia ja tomuisia; hänen oli
suorastaan mahdoton tehdä säännöllisesti työtä. Ja iltasin hän tahtoi
ihailla Arnoa ja savuketta polttaen istua onnellisena ikkunassaan,
kunnes Ellykin sulki kirjansa, ja varhaisen illan vaihtelevat valot
karkottivat Mediciläiset pakosalle...

Aluksi Lot ei ollut huomannut Ellyn pahaa mieltä. Kun hän sen älysi,
palasi hän työhönsä, sillä hän ei tahtonut tuottaa hänelle mielipahaa.
Mutta hän teki sen vastahakoisesti. Säännöllinen työ ei soveltunut
hänelle. Se väsytti hänen aivojaan; ne nousivat vastarintaan, hän tunsi
otsansa takana ikäänkuin sulun, jonka läpi ei mikään voinut päästä...
samoinkuin hänestä oli tuntunut koulussa, kun hänen piti suorittaa
laskuesimerkki ja laski väärin kahteen, jopa kolmeen kertaan... Sitä
paitsi, hänen mielensä paloi sepittää kirjoitelmia aikakausjulkaisuja
varten: hänellä oli ääretön määrä aineksia muun muassa Mediceistä,
Benozzo Gozzolin freskoista Palazzo Riccardissa... Kunpa olisi saanut
kirjoittaa sellaisia kirjoitelmia matkan päästä, säihkyvien jalokivien
ja kullan hohteessa! Mutta hän ei uskaltanut kirjoittaa artikkeleita,
sillä Elly oli kerta sanonut:

»Älä hukkaa löytöjämme pieniin kirjoitelmiin.»

Mitä Ellyyn tuli, niin hän antautui vakavasti ja tarmokkaasti kuin mies
tutkimuksiinsa ja tunsi sisäistä halua kirjoittaa heidän kirjaansa,
hienoa, vakavaa historiallista tutkielmaa; mutta hän käsitti, ettei
hänen kykynsä yksin riittänyt siihen. Sitä vastoin hän uskoi, ettei
Lot olisi tarvinnut muuta kuin tahtoa, jotta he yhdessä saisivat
jotakin oikein hyvää aikaan... Mutta Lot tunsi, että haluttomuus,
vastenmielisyys heikonsi yhä suuremmassa määrässä hänen voimaansa,
ikäänkuin vastustava sulku olisi asettunut hänen otsansa yli; ja eräänä
aamuna hän sanoi hiukan hermostuneesti, että hänen oli mahdotonta
suorittaa tuota työtä, että se oli liian vaikea hänelle. Elly ei ollut
sanonut vastaan; mutta se oli suuresti surettanut häntä, joskin hän
edelleen oli ystävällinen ja hyvä ja puhui iloisella äänellä antamatta
ilmi surunsa syvyyttä... Kirjat pysyivät nyt suljettuina, muistiinpanot
paperipainimien alla ei ollut enää puhettakaan Mediciläisistä. Siten
muodostui tyhjyys heidän välilleen, mutta Lot oli siitä huolimatta
onnellinen ja tunsi edelleen sitä autuutta, mikä hymyillen oli
yllättänyt hänet ja kirkkaudellaan saanut hänen kyynillisyytensä
ja vanhenemisen pelkonsa vaimenemaan. Mutta Ellyn mielipaha kasvoi
suureksi suruksi, vieläpä suuremmaksi hänen mielestään kuin se suru,
jota hän oli tuntenut nuorena tyttönä hänen kihlauksena purkautuessa,
kadottaessaan sen miehen, jota hän kaikkein ensiksi oli rakastanut.
Hänellä oli kykyä surra enemmän toisen tähden kuin itsensä, ja hän
suri, kun hän ei voinut kohottaa Lot'ta suuriin tekoihin. Hänen
rakkautensa Lot'ta kohtaan, sen jälkeen kun intohimoisesti oli
rakastanut toista, oli laadultaan hyvin henkistä, pikemmin sivistyneen
naisen rakkautta kuin ihmisen, joka oli vain sydäntä ja aisteja. Hän
ei käsittänyt sitä täysin selvästi, mutta hänen mielipahansa oli hyvin
suuri, kun hän ei kyennyt kannustamaan Lot'ta suureen työhön; ja
tyhjyys hänen ympärillään suureni, jota vastoin Lot, tässä kauneuden
maassa, joka oli hänelle niin rakas, ja hiljaisessa onnessaan, tunsi
tyhjyyden ympärillään kutistuvan kokoon ja antautui unelmiensa valtaan.
Ei ainoatakaan katkeraa sanaa vaihdettu heidän kesken; mutta kun he
istuivat yhdessä, tunsi Elly, ettei hänen elämällään ollut mitään
päämäärää... Hän ei ollut mikään mietiskelyyn taipuva luonne. Tämä
edestakaisin matkustaminen Italian kaupungeissa, kulkeminen museoitten
aarteiden keskellä, ei tyydyttänyt häntä, sillä hän tarvitsi todellista
toimintaa. Hänen sormensa liikkuivat hermostuneen toimettomina
Baedekerin lehtien välissä. Hän ei voinut aina vain ihailla ja uneksia
ja elää tällä tavalla. Hänen täytyi toimia. Hänen täytyi uhrautua. Ja
hän ikävöi lasta... Ja kuitenkaan lapsi, tai ehkäpä useampikaan lapsi,
ei tuottaisi onnea, joskaan se ei toisi onnettomuuttakaan; sillä hän
tiesi, että vaikka hänellä olisi lapsia, niin niiden kasvattaminen
ja huolenpito niistä ei tyydyttäisi kylliksi hänen toimintahaluaan:
hän suorittaisi tuon tehtävän kuin rakkaan velvollisuuden, mutta se
ei täyttäisi hänen elämäänsä. Hän tunsi sielussaan miltei miehekkään
kutsumuksen pyrkiä niin pitkälle kuin mahdollista. Kun hän saavuttaisi
oman rajansa, niin hän ei pyrkisi enää sen pitemmälle. Mutta hänen
täytyi pyrkiä niin pitkälle kuin mahdollista, täyttää se tehtävä, jota
hänen luontonsa vaati!... Ja hän puhui tästä Lot'lle. Lot ei tiennyt
mitä vastata hänelle, ei ymmärtänyt häntä ja tunsi vain, että häneltä
meni jotain hukkaan. He eivät koskaan vaihtaneet katkeria sanoja
keskenään, mutta molemmin puolin oli pientä väreilyä ja vastaväreilyä
ensimäisten sopusointuisten aaltojen jälkeen...

Äkillinen kotimatka oli hetkeksi kääntänyt ajatukset toiseen suuntaan,
mutta koska se tavallaan oli ollut aivan turha, niin se vahvisti vain
Ellyn tunnetta, ettei hän ollut oikealla paikallaan. Hän oli rakastanut
vanhaa herraa, pikemmin isänään kuin isoisänään, mutta hän tuli liian
myöhään tavatakseen hänet kuolinvuoteella, ja raha-asiat olisi voitu
järjestää sijaisen välityksellä.

»Niin, mutta me olemme nyt kerta täällä», sanoi Lot, »ja meidän täytyy
keskustella kuin järkevät ihmiset... Palaammeko Italiaan, Elly?»

»Ei, Lot, olen hyvilläni, että olen nähnyt sen sinun kanssasi; miksikä
menisimme sinne uudestaan toistaaksemme kaikkea...?»

»Asetummeko siis tänne Haagiin? Vietämme kesää maalla, kun talvi on
ohitse?»

Elly katsoi Lot'hon, sillä hän kuuli rukoilevan sävyn hänen äänessään:
Lot rukoili häntä, sillä hän tunsi kadottavansa jotain... Ja Ellyn oli
äkkiä sääli häntä. Hän heittäytyi hänen rintaansa vasten ja kietoi
käsivartensa hänen kaulaansa:

»Rakas, oma poikani!» hän sanoi. »Minä pidän niin paljon sinusta.»

»Ja minä sinusta, Elly rakkahin... Rakastan sinua enemmän kuin mitä
koskaan luulin voivani rakastaa ketään. Oi, Elly, pitäkäämme kiinni
tästä tunteesta! Älkäämme ärtykö... Katsos, me emme koskaan ole
sanoneet ainoatakaan epäystävällistä sanaa toisillemme, mutta sittenkin
minä tunnen sinussa jotakin, jonkunmoista tyytymättömyyttä... Ja se
johtuu siitä...»

»Mistä, Lot?»

»Siitä etten voi tehdä... niin paljon kuin sinä toivoisit?... Me
työskentelimme niin hauskasti yhdessä; eikä tuo työ ole hukkaan
heitettyä... sellainen työ ei koskaan ole hukkaan heitettyä... Mutta
tiedäthän, kultaseni, en kykene suorittamaan sitä sillä tavalla
kuin sinä toivoisit: en ole kylliksi kokonainen luonteeltani. Olen
sanomalehtimies, diletantti, vaan en historioitsija. Osaan kirjoittaa
vain päivää varten, kaikki mitä luon, on hetkellistä; sellainen minun
kykyni aina on ollut... Ota se sellaisena kuin se on...»

»Kyllä, Lot, minä otan sen sellaisena. En ole enää pahoillani...
Mediciläis-raukkojemme vuoksi.»

»Saat nähdä, minä kirjoitan vielä sarjan kirjoitelmia tutkimustemme
perusteella: todellakin jotain oikein hyvää. Kokonaisen sarjan: ne
tulevat seuraamaan toinen toistansa...»

»Niin, tee se.»

»Mutta sitten sinun pitää olla huvitettu siitäkin.»

»Tietenkin minä olen.»

»Ja keskustelkaamme nyt siitä, mitä teemme, minnekä asetumme asumaan.»

»Meidän ei pitäisi asettua minnekään... Olkaamme täällä kunnes talo on
myöty, ja sitten...»

»No hyvä, voimmehan sitten päättää.»

»Aivan niin.»

»Me emme ole vielä nähneet isoäitiä. Menemmekö hänen luokseen tänään?»

»En luule, että hän on ollut pystyssä viime kohtauksensa jälkeen, mutta
voimmehan käydä kysymässä.»

Elly suuteli Lot'ta hellästi. Se oli sovinto sen jälkeen mikä oli
sorahtanut ja värähdellyt heissä, vaikkei katkeria sanoja oltukaan
lausuttu. Elly koetti tyyntyä, hillitä itseään, vaikka hänen
sielunsa näkikin nälkää. Hän rakasti Lot'ta koko sydämestään; hän
tahtoi uhrautua hänelle... ja ehkäpä myöhemmin hänen lapsilleen...
Se olisi kylliksi täyttämään naisen elämän... Ja hänellä olisi yhä
keppihevosensa jäljellä: hän rupeaisi taas muovailemaan; loppujen
lopuksi Kerjäläispoika oli oikein hyvä... Se antaisi epäilemättä
tyydytystä hänen elämälleen niin kauan kuin hän oli onnellinen miehensä
kanssa; ja että hän oli sitä, siitä hän oli varma. Hän alkoi puhua
vilkkaammin kuin äsken: hänen masentunut mielentilansa alkoi elpyä.
Hän tahtoi viettää tavallista elämää, onnellisena vaimona, onnellisena
äitinä, eikä toivoa enää mitään suurta ja kaukaista... Hän ei tahtonut
enää tavotella päämääriä, jotka olivat vaikeasti saavutettavissa,
päämääriä, joilla myöskin oli rajansa, niin että hänen loppujen lopuksi
kuitenkin olisi pakko palata takaisin.

Hän oli iloinen aamiaispöydässä, ja Adèle tädin kasvot kirkastuivat:
täti rukka oli ollut masennuksissa viime aikoina ja hän kulki
kumaraisena, ikäänkuin kantaen raskasta taakkaa; hän oli myös
suruissaan, koska hän luuli, etteivät Lot ja Elly olleet oikein
onnellisia. Nyt Adèle täti virkistyi, iloiten siitä, että Elly oli
ystävällisempi ja näytti iloisemmalta ja jutteli taaskin tavalliseen
vilkkaaseen tapaansa.

Sinä päivänä Lot ja Elly läksivät isoäidin luo.

Siitä saakka, kun Ottilie äiti oli kertonut hänelle tohtori Roelofsz'in
kuolemasta, ei vanha rouva ollut jaksanut nousta vuoteestaan. Tohtori
Thielens kävi joka päivä häntä katsomassa, väittäen, että hän oli
ihmeteltävän hyvissä voimissa: hänellä ei ollut minkäänlaista vaivaa;
ehkäpä hän poti vain vanhuutta; hänen ajatuksensa olivat aivan selvät;
ja tohtori oli kovin ihmeissään, miten erinomainen ruumiinrakenne
hänellä oli, miten vahva veri ja suuri elinvoima.

Kun Anna avasi oven Lot'lle ja Ellylle, tapasivat he hänet
keskustelemasta käytävässä Steynin kanssa.

»Tulin katsomaan, miten äiti voi», sanoi Steyn.

»Tulkaa sisään, olkaa hyvät!» sanoi Anna. »Tuli palaa iloisesti
arkihuoneessa.»

Vanha palvelijatar ajoi kissan keittiöön. Hän ei jäänyt kernaasti
juttelemaan eteiseen, sillä hänestä oli hauskempaa, kun sukulaiset
istuivat arkihuoneessa odottamassa tai kysyivät uutisia; ja hän toi
heti sisään likööriään:

»Tämä maistuu hyvältä kylmällä ilmalla, Lot herra ja Elly rouva...
Niin, vanha rouva on siitä saakka ollut makuulla... Voi, kukapa tietää,
vaikka tämä olisi lopun alkua!... Tohtori Thielens on kuitenkin hyvin
tyytyväinen... Ja tiedättekö, Thérèse rouva on myöskin täällä!» hän
lisäsi kuiskaten.

»Todellako?» sanoi Lot. »Milloin hän tuli?»

»Eilen... Ja hän pääsi heti vanhan rouvan luo... ja hän oli hyvin
ystävällinen, se minun täytyy sanoa... mutta, nähkääs... hän on
polvillaan maassa kaiken päivää vanhan rouvan vuoteen ääressä ja
rukoilee. Mutta onko siitä mitään hyötyä vanhalle rouvalle, joka ei
koskaan ole ollut uskonnollinen... Ja sitten nuo katoliset rukoukset,
ne ovat niin pitkiä, niin pitkiä... kummallista, ettei Thérèse rouvan
polvet tule aivan jäykiksi: _minä_ en kestäisi sellaista, se on
varma... Niin, niin, Thérèse rouva on täällä: hän on yötä hotellissa,
mutta kaiken päivää rukoilemassa täällä... ja luulenpa, että hän olisi
kernaasti jäänyt tänne viime yöksi... mutta seuranainen lupasi, siinä
tapauksessa että vanha rouva tulisi huonommaksi, pyytää naapureitamme
heti telefonoimaan hänelle: heillä on puhelin; vanha rouva ei tahtonut
koskaan sellaista taloon... Niinpä Thérèse rouva läksi pois, mutta jo
seitsemältä aamulla hän palasi, ennenkuin minä olin noussutkaan!...
Daan herra kävi täällä eilen, samoin Ina rouvakin; he tapasivat Thérèse
rouvan; en luule, että hän menee tervehtimään ketään sukulaisista:
hän väittää, ettei hänellä ole aikaa — mahdollista kyllä, kun hänen
pitää niin paljon rukoilla — ja hän arveli tapaavansa sukulaiset
täällä alakerrassa, missä minulla aina on tuli takassa... Niin, minä
kysyin tohtori Thielensiltä: 'Tohtori', minä sanoin, 'onko hyvä, että
Thérèse rouva rukoilee kaiken päivää vanhan rouvan vuoteen ääressä?'
Mutta tohtori, joka oli nähnyt vanhan rouvan, sanoi, 'No, ei se näytä
häiritsevän häntä: päinvastoin hän on hyvin rauhallinen ja hyvillään
nähdessään Thérèse rouvan jälleen... ehkäpä viimeistä kertaa!'...
Voi, Elly rouva ja Lot herra, olipa tämä teille surullinen paluu
kotimaahan!... Ja kenenkä luulette minun vielä nähneen? Veljenne, Lot
herra...»

»Hughinko?»

»Niin, minä nimitän häntä vain Hugo herraksi: En osaa käyttää tuota
englantilaista nimeä. Hän tuli Ottilie rouvan keralla; on oikea ilo
nähdä heitä... Ei silti, etten pitäisi yhtä paljon teistä, Lot herra,
kaukana siitä; mutta Hugo herra on komea poika, hartiakas ja kaunis
kasvoiltaan, sileäksi ajettuine ylähuulineen, ja _sellaiset_ kauniit
silmät kuin hänellä on! Voin hyvin ymmärtää Ottilie rouvaa, joka
hemmottelee häntä: hän näytti myös niin kauniilta poikansa rinnalla...
Niin, kummallista, miten nuorelta hän näyttää, vaikka hän onkin jo
kuudenkymmenen: sitä ei koskaan voisi uskoa nähdessä hänet... Älkää
panko pahaksenne, vaikka puhun näin vapaasti vaimostanne, Frans
herra... älkää olko myöskään suutuksissanne sen johdosta, mitä sanon
Hugo herrasta. Tiedän kyllä, että te ette pidä hänestä; hän on ovela
mies, sen minäkin uskon; mutta voittaa kaikkien sydämen, siitä ei ole
epäilystä... No, te olette aina tullut niin hyvin toimeen Lot herran
kanssa, eikö totta, Frans herra? Ja nyt minä menen sanomaan Thérèse
rouvalle, että olette täällä...»

Vanha Anna tepsutteli pois, portaita ylös, ja Steyn kysyi:

»Oletteko jo päättäneet, mitä teette?»

»Emme», sanoi Lot.

»Me jäämme Mauritskadun varrelle kunnes talo on myöty», sanoi Elly.

»Hauska että tapasin teidät tänään», sanoi Steyn. »Muussa tapauksessa
olisin tullut teille: halusin puhua kanssasi, Lot... Ehkäpä voin tehdä
sen ennenkuin muut tulevat...»

»Mistä on kysymys, Steyn?»

»Tahdoin vaan kertoa sinulle siitä askeleesta, jonka olen päättänyt
ottaa. Se ei ole sinulle mieleen, mutta sitä ei voi välttää. Olen
puhunut äidin kanssa, sen verran kuin hänen kanssaan on mahdollista
puhua... En aio edelleen asua yhdessä hänen kanssaan, Lot.»

»Aiotko ottaa avioeron?» huudahti Lot.

»En pidä sillä väliä: mutta jos äiti haluaa, niin suostun... Lot,
sinä sanoit eräänä päivänä, että uhrauduin aivan turhanpäiväisesti
jäädessäni yhteen äitisi kanssa...»

»Minä tarkoitin...»

»Niin, tiedän sinun tarkoittaneen, että voisin lähteä pois vaatimatta
avioeroa... Tietysti teen siten. En voi uhrata itseäni, sillä...
no niin, se ei ole enää tarpeellista. Sen jälkeen kun sinä menit
naimisiin, on talo muuttunut helvetiksi. Sinun välitykselläsi oli
talossa jonkunmoinen rauha; sinä sait aikaan sen, että ainakin
aterioidessa vallitsi sopusointu. Mutta se kaikki on nyt kadonnut... En
toivoisi sitäkään, että te tulisitte meille asumaan. Se olisi hirveää
Ellylle. Sitä paitsi, äidillä on nyt kylliksi rahaa mennäkseen minne
häntä haluttaa... ja nyt, kun hänellä on rahaa, Hugh pysyttelee hänen
luonaan... Pyysin, että äiti puhuisi perinnöstä mahdollisimman vähän,
enkä luulekaan, että hän on puhunut siitä pitkin maailmaa; mutta
Hughille hän on kertonut kaikki...»

»Tiedän, että hän on sen tehnyt», sanoi Lot. »Olen tavannut Hughin, ja
hän sanoi, 'Äiti on saanut aika makupalan'.»

»Aivan niin... ja Hugh jää hänen luokseen ja äiti Hughin. Aikaisemmin
minä ajattelin, että jos eroaisin hänestä, niin hän jäisi yksin sinun
kanssasi; eikä rahaa ollut liiaksi kummankaan puolen: en voinut koskaan
sitä kuitenkaan tehdä; mutta nyt, Lot, minä menen omia teitäni.»

»Mutta, Steyn, et sinä voi heittää äitiä Hughin armoille!»

»Enkö voi?» huusi Steyn kiivastuen. »Ja mitä sinun mielestäsi minun
pitäisi tehdä? Katsellako vain syrjästä? Katsella miten hän tuhlaa
rahansa tuolle pojalle? Miten minä voin sitä estää? En mitenkään! En
halua kuulla, että kitsastelen hänen rahoillaan! _Antaa_ hänen tuhlata
ne pojalleen! Hän on saanut satatuhatta guldenia: vuoden kuluttua ne
ovat lopussa. Mitä hän sitten tekee, sitä en tiedä. Mutta sen minä
sanon, että olen kärsinyt kylliksi oman erehdykseni vuoksi. Nyt, nyt
kun hän omistaa rahaa ja Hughin, on minun uhraukseni hyödytön... Minä
lähden pois: se on varma. Jos äiti tahtoo avioeroa, on se minulle
samantekevää; mutta pois minä lähden. Lähden pois Haagista. Menen
ulkomaille. Ehkä en tapaa sinua pitkään aikaan. En voi sitä varmaan
sanoa... Lot, rakas poikani, olen kestänyt tätä elämää kaksikymmentä
vuotta; ja ainoa lohdutukseni kodissani olet ollut sinä. Olen oppinut
pitämään sinusta. Olemme kaksi aivan vastakkaista luonnetta, mutta
minä kiitän sinua siitä, mitä olet ollut minulle: ystävä, rakas
ystävä. Jos sinä hyvyydessäsi et olisi tasoittanut kaikkea sitä mikä
oli tasoitettavissa kotona, niin en koskaan olisi kestänyt näitä
kahtakymmentä vuotta. Nyt minä lähden pois, mutta vien mukanani
mieluisia muistoja. Sinä olit kahdeksantoista vuoden vanha minun
mennessäni naimisiin äitisi kanssa. Meidän välillämme ei koskaan ole
vaihdettu ainoatakaan kovaa sanaa; ja se on kokonaan sinun ansiosi.
Minä olen karkea mies ja mieleni on muuttunut kovin katkeraksi. Kaikki
hyvä minun elämässäni on tullut sinulta. Kun sinä menit naimisiin...
niin minä ehkä kaipasin sinua vielä enemmän kuin äiti: älä ole minulle
pahoillasi, Elly, vaikka sanonkin niin... Ehkäpä tapaamme vielä
toisemme... jossakin... Älä itke, Lot, rakkaani!»

Hän syleili Lot'ta ja suuteli häntä kuin isä poikaansa. Hän piteli
häntä syleilyssään jonkun hetken, sitten hän puristi lujasti hänen
kättään:

»Kuulehan, Lot, rakas poikani... ole mies!...»

»Äiti parka!» sanoi Lot.

Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä; hän oli kovin liikutettu.

»Milloinka sinä lähdet?» hän kysyi Steyniltä.

»Huomenna.»

»Mihin aikaan?»

»Kello yhdeksältä... Parisiin.»

»Minä tulen saattamaan sinua...»

»Minä myöskin, Steyn», sanoi Elly.

Hän suuteli Steyniä.

Steyn kääntyi lähteäksensä: mutta kello soi, ja Anna tuli portaita alas:

»En uskalla häiritä Thérèse rouvaa», sanoi hän. »Hän on niin vaipunut
rukoukseensa että... Kas, Lot herra: tuolta tulee äiti ja...
englantilainen veljenne!...»

»Lempo soikoon!» sanoi Steyn hampaittensa välistä. »En voi nähdä häntä
jälleen...»

»Steyn!» sanoi Elly rukoilevalla äänellä.

Hän oli suruissaan Lot'n vuoksi, joka istui tuolilla voimatta hillitä
mieltään: hän itki, vaikka hän tiesi, ettei se ollut miehekästä.

Anna oli avannut oven, ja Ottilie ja Hugh astuivat sisään. He
kohtasivat Steynin käytävässä. Steyn ja Ottilie katsoivat toisiaan
silmiin. Hugnm käsi kohosi hatunlieriin, ikäänkuin hän olisi aikonut
tervehtiä vierasta. He kulkivat toistensa ohi sanomatta sanaakaan; ja
Steyn astui ulos ovesta. Siten hän lausui jäähyväiset vaimolleen: hän
ei nähnyt häntä koskaan enää; ja Steynin mukana katosi viimeinenkin
Ottilien rakkauden jäännös elämästä.

»Tulin katsomaan, miten äiti voi», Ottilie sanoi Ellylle ja Annalle.
»Ja Hugh tahtoi niin kernaasti myös nähdä isoäitiään. Mutta äiti on kai
yhä vielä vuoteenomana, vai kuinka, Anna?...» Hän astui arkihuoneeseen:
»Oi, Lot!... Mikä sinua vaivaa, poikaseni?»

»Ei mikään, äiti, ei mikään...»

»Miksikä sinä näytät niin surulliselta? Oletko itkenyt?»

»En, äiti, en... Olen vain hiukan hermostunut, ei muuta... Halloo,
Hugh. Sitä vikaa ei sinussa ainakaan ole, huonoja hermoja, poikaseni!
Ei, en luule sinun koskaan itkevän kuin vanha akka, niinkuin minä
teen...»

Lot hillitsi itseään, mutta hänen silmänsä olivat surulliset;
ne katsoivat äitiin ja veljeen... Äiti ei kiinnittänyt huomiota
pukuunsa; ja Lot oli ihmeissään nähdessään, että hän oli teettänyt
itselleen lyhyen kävelypukuhameen Lontoossa ja yksinkertaisen, mustan
verkatakin, joka sopi kuin valettu hänen yhä vielä nuorekkaaseen ja
solakkaan vartaloonsa, jota vastoin hänen hattunsa oli nuorekkaampi
kuin mitä Lot oli tottunut näkemään hänen kauniissa, harmaan-vaaleassa
kiharapäässään. Äiti oli kuudenkymmenen vuoden vanha! Mutta hän oli
yhtenä ainoana hymynä; hänen sileät, pyöreät kasvonsa, joissa tuskin
oli ainoatakaan ryppyä, olivat iloiset ja hymyilevät; Lot — hän
tunsi äitinsä niin hyvin! — saattoi nähdä, että hän oli onnellinen.
Tällaiselta hän näytti ollessaan onnellinen, viaton ilme sinisissä
silmissään... Hän oli vanha nainen, hän oli kuudenkymmenen, mutta
astuessaan nyt sisään englantilaisen poikansa rinnalla, hänellä ei
ollut mitään ikää, sillä tuo onni ei johtunut mistään todellisesta
äidillisestä tunteesta, vaan siitä vähäisestä hellyydestä, jota
hänen englantilainen poikansa osoitti hänelle mielistävin sanoin ja
hyväilyin. Hugh imarteli häntä karkeaan tapaansa; hän hemmotteli
häntä karkeaan tapaansa; ja Ottilie oli onnellinen, hän loisti
uudessa onnessaan. Hän ei kaivannut Lot'ta: Lot ei ollut enää hänelle
olemassakaan... tänä hetkenä. Hän suorastaan säteili kulkiessaan Hughin
vieressä. Ja Lot, nähdessään nuo molemmat, tunsi kipua sydämessään...
Äiti raukka! Lot oli aina rakastanut äitiään, hän oli hänen mielestään
niin kaunis ja huvittava; ja he olivat aina tulleet hyvin toimeen,
kiitos Lot'n luontaisen hyvyyden ja hienotunteisuuden. Lot tiesi, että
äiti oli kiintynyt häneen myöskin, vaikkapa hän tällä hetkellä ei
muistanutkaan häntä. Äiti oli aina rakastanut Hughiä eniten kaikista
viidestä lapsestaan. Hän oli aina rakastanut eniten Trevelleyä kaikista
kolmesta miehestään... Äiti raukka, tuumi Lot. Nyt hänellä oli hiukan
rahaa: mitä merkitsi satatuhatta guldenia, jollei sitä hoidettu hyvin?
Mitä merkitsi satatuhatta guldenia... Hughille? Ja kun nuo satatuhatta
olivat lopussa — muutamien vuosien kuluttua ehkä — mitä äiti rukka
sitten tekisi? Sillä silloin tuo kaunis englantilainen veli, jolla oli
terhakat silmät ja sileäksi ajettu ylähuuli ei välittäisi enää äiti
rukasta... Ja millaiseksi äidin vanhuus sitten muuttuisi? Äiti rukka!...

»Sinä muistutat aivan ihmeesti äitiä, Lot», sanoi Hugh.

Niin, äitinsä näköinen hän oli: hänkin oli lyhyt, hänellä oli äidin
silmät, hänen kaunis tukkansa ja hänen nuorekkaiden kasvojensa muoto...
Lot oli joskus nuoruudessansa ollut ylpeä ulkomuodostaan, sillä hän
tiesi, että hän oli kaunis, vaaleatukkainen pieni poika. Mutta hän ei
ollut enää ylpeä; ja Hughin rinnalla hän oli mielestään kuin vanha
nainen, hermostunut vanha nainen... Kunpa olisi pitkä, hartias,
terhakkasilmäinen, kunpa omistaisi itsekkään hymyilevän suun, kylmän
sydämen, teräksiset lihakset ja hermot; kunpa voisi olla välittämättä
mistään muusta kuin omasta mukavuudestaan ja edustaan; elää huoleti
äidin varoilla ja sitten kun ne loppuivat, aivan rauhallisesti ja
tyynesti heittää äiti pellolle ja kulkea omia teitään: sillä tavalla
sitä sai varman aseman elämässä! Saattoi hallita maailmaa ja omia
tunteitansa! Ei tarvinnut pelätä tulevaisuutta eikä vanhuutta!
Sellainen mies ei tuntenut hermostunutta pelkoa eikä koskaan itkenyt
kuin vanha, hermostunut akka!

»Niin, Hugh, olen äidin näköinen.»

»Ja Elly... on sinun näköisesi», sanoi Hugh.

»Ja äidin näköinen joskin hyvin rumennettu painos: ainakin ihmiset niin
väittävät, äiti», sanoi Elly pehmeästi.

Ja hän suuteli anoppiansa: Ellykin oli surullinen ajatellessaan vanhaa
herraa... ja Steyniä... ja Lot raukkaa...

Kello yläkerrassa soi äkkiä, kahdestikin: se kutsui seuranaista.

»Onko Thérèse täti ylhäällä?» kysyi Elly.

»En ole nähnyt häntä vielä», sanoi Ottilie. »Mutta mitä tuo voi
olla?...»

»Voi hyvät ihmiset, hyvät ihmiset!» huusi Anna tullen keittiöstä ja
ajaen kissan pois. »Varmaankin vanha rouva taaskin on kummallinen: hän
näkee aaveista, tiedättehän...?»

Mutta seuranainen hyökkäsi portaita alas, kasvot aivan kalpeina.

»Pelkään, että hän kuolee!» hän huusi, »minä menen naapuriin...
telefonoimaan lääkärille...»

»Jääkää!» sanoi Lot, »minä menen.»

Hän otti lakkinsa ja läksi. Koko talo oli kauhun vallassa. Äiti,
Ottilie täti, Elly, seuranainen ja Anna läksivät ylös.

»Odota täällä, Hugh», sanoi Ottilie.

Hän nyökkäsi.

Hugh jäi yksin arkihoneeseen, kävi istumaan ja heitteli huvikseen
hattuaan kattoon ja tavoitti sen taas käteensä... Hän tuumi, että hänen
äitinsä saisi paljon periä isoäidiltä... Kovin vähän hän jättäisi
jälkeensä, ja sekin tulisi jaetuksi niin monen kesken.

Hugh sytytti sauhukkeen, ja kun Lot palasi takaisin, hän avasi hänelle
oven, mikä Annan mielestä oli kovin ystävällistä.

Lot läksi myös yläkertaan. Makuukamarissa — kaksipuoliset ovet olivat
auki, jotta sisälle pääsisi enemmän ilmaa, ja makuuhuone sulautui
ikäänkuin yhteen vierashuoneen kera, missä vanha rouva tavallisesti
istui — vallitsi kauhu, joskin se oli hillitty. Vain äiti ei voinut
mitenkään pidättää nyyhkytyksiään. Tämä tuli niin odottamatta, sanoi
hän. Hän ei olisi koskaan voinut aavistaa...

Vuoteen vieressä seisoi Thérèse täti. Ja Lot'n mielestä tuntui, hänen
astuessaan sisään, ikäänkuin hän olisi nähnyt siinä itse isoäidin,
joskin nuorempana...

Thérèse täti tervehti Lot'ta kreolilaissilmissään surullinen ilme.
Hän viittasi kädellään vuoteeseen, missä vanha rouva makasi täydessä
tajunnassaan. Kuolema lähestyi askel askeleelta, ilman taistelua,
ikäänkuin kynttilä vain olisi sammunut. Hengitys kulki vain hiukan
nopeammin ja raskaammin... Vanha rouva tiesi, että hänen lapsensa
olivat hänen ympärillään, vaikkei hän tiennyt ketkä heistä olivat
läsnä. He olivat lapsia: sen verran hän tiesi. Ja tuo tuossa, hän
tiesi, oli Thérèse, joka oli tullut hänen luokseen; hän oli siitä
kiitollinen. Hänen kätensä liikkui peitteellä; hän sanoi valittaen:

»Thérèse... Thérèse...»

»Niin, äiti...»

»Thérèse... Thérèse... rukoile...»

Hän risti itse kätensä.

Thérèse van der Staff polvistui vuoteen ääreen. Hän rukoili. Hän
rukoili kauan. Vanha rouva, kädet ristissä, teki kuolemaa, hyvin
hitaasti, mutta tyynesti... Ottilie äiti nyyhkytti Lot'n sylissä...
Kello soi alhaalla.

»Voi tuota rakasta Hugo herraa!» kuiskasi vanha Anna. »Hän avaa oven!»

Tohtori Thielens tuli, mutta hän ei voinut mitään tehdä. Vanha rouva ei
oikeastaan ollut sairas: kynttilä paloi vain loppuun. Siitä saakka kun
hänelle oli kerrottu Roelofsz'in kuolemasta, siitä saakka kun hän itse
oli nähnyt Takman kuolleena, hän ei ollut voinut olla jalkeilla, ja
kiitollisena hän oli vain iloinnut siitä suuresta onnesta, että hänen
tyttärensä Thérèse niin odottamatta oli saapunut hänen luokseen. Ei
kukaan ollut puhunut hänelle Takman kuolemasta, mutta se ei ollutkaan
tarpeen: hän oli nähnyt ja hän tiesi... Hän muisti vallan hyvin, että
Thérèse oli kääntynyt katoliseksi ja että hän itse oli joskus toivonut
synninpäästön rauhaa ja lohtua rukouksista, joita pyhimykset kantoivat
Jumalan ja Neitsyt Maarian istuimen juurelle. Ja hän oli pyytänyt
Thérèseä rukoilemaan, rukoilemaan vanhan äitinsä puolesta... Hän, äiti
ei tiennyt että Thérèse _tiesi:_ hän oli unohtanut, täydellisesti
unohtanut kuumetautinsa useita vuosia sitten, kun hän oli maannut
houraillen tyttärensä sylissä... Ja nyt kun hän oli kuolemaisillaan,
hän tuumi kiitollisena, miten hyvä Jumala oli ollut hänelle, vaikka
hänen sielunsa olikin niin syntinen, sillä ei kukaan, ei kukaan sitä
tiennyt. Ei kukaan, ei kukaan ollut koskaan sitä tiennyt. Hänen
lapsensa eivät sitä tienneet... Hän oli kärsinyt rangaistuksen omassa
sielussansa, katumuksen rangaistuksen, jota oli kestänyt vuosikausia.
Häntä oli rangaistu sillä kauhulla, jota »hänen» haamunsa oli tuottanut
hänelle, ilmestyen verisenä silloin tällöin näiden vuosien kuluessa
huoneen nurkkaan lasikaapin viereen. Niin, rangaistuksensa hän oli
kärsinyt... Mutta sittenkin Jumala oli ollut armollinen: ei kukaan, ei
kukaan ollut tiennyt sitä; ei kukaan, ei kukaan tiennyt eikä saisi sitä
tietää. Nyt hän teki kuolemaa, kädet ristissä; ja Thérèse, joka tiesi
miten oli rukoiltava, rukoili...

Hiljalleen vanhan rouvan hengitys heikkeni; kauan, kauan hän makasi
huokuen viimeisiä hengenvetokaan... Ottilien nyyhkytykset ja vanhan
rouvan huohotus yksin häiritsi huoneen hiljaisuutta... Ulkona vesi
tippui pitkin ikkunapieliä kuin kyynelvirta.




KAHDESTOISTA LUKU.


»Oi!» itki Anna. »Miten kauan vanha rouva tarvitsee kuollakseen!...
Kuulkaa... kello soi!... Tuo kiltti Hugo herra, tuo hyvä poika, hän on
minulle suureksi avuksi, Ottilie rouva: kuulkaahan, taaskin hän avaa
oven!...»

Hugh avasi todellakin oven; ja perätysten astuivat sisään Harold,
Daan ja Floor, Stefanie ja Anton, Ina, d'Herbourg ja van Welyt. Lot
oli telefonoinut heille naapurista ja kutsunut heitä tulemaan, sillä
isoäiti oli kuolemaisillansa. Adèle tätikin saapui. Hän pistäytyi
yläkerrokseen vain lyhyeksi hetkeksi, nähdäkseen viimeisen kerran
vuodeverhojen takaa vanhan rouvan, ja palasi sitten taas alas.
Viimeiset hengenvedot seurasivat häntä aina arkihuoneeseen saakka. Tänä
lyhyenä hetkenä hän ei ollut nähnyt muuta kuin rauhallisen äidin, joka
teki kuolemaa, ja vuoteen vieressä rukoilemassa Thérèsen, jota hän
ei ollut tavannut vuosikausiin. Alhaalla Harold Dercksz oli vajonnut
tuolille: hänellä oli sietämättömiä tuskia, hänen kasvonsa vääntyivät
kivusta; ja silmiensä edessä hän näki oman kuolinvuoteensa: ei kestäisi
enää kauan, hän oli kärsinyt siksi paljon viime aikoina; hänen tahtonsa
lujuus yksin piti häntä pystyssä. Daan Dercksz seisoi hänen edessään ja
kuiskasi Haroldin korvaan:

»Harold... Harold... mikä onni, että äiti kuolee.. ja hän kuolee
rauhallisesti... kaikesta päättäen...»

Niin, hän kuoli rauhallisesti... Hänen vuoteensa ääressä Thérèse oli
polvillaan ja rukoili, Thérèse, joka ei tiennyt mitään, niinkuin
Harold oletti: ei kukaan... ei kukaan muu tiennyt kuin hän itse ja
Daan... Tuo kauhea asia... Se katosi nyt. Ylhäällä äiti veti viimeisiä
hengenvetojaan; ja joka hengenvedolta Se väistyi yhä kauemmaksi ja
kauemmaksi, laahaten perässään usvahuntujaan; lehdet kahisivat, vesi
valui kuin kyynelvirrat, haamut häämöttivät puiden takaa, mutta Se, Se
häipyi yhä kauemmaksi!...

Oi, vuosia sitten, kuusikymmentä vuotta sitten, hän oli nähnyt Sen
kulkevan ohitseen, niin hitaasti, niin mutkitellen, ikäänkuin Se
ei koskaan katoaisi, ikäänkuin Se seisoisi alati paikoillaan eikä
koskaan ennättäisi matkan määrään kokonaisen ihmiselämän kuluessa!
Kuusikymmentä vuotta hän oli nähnyt Sen; kuusikymmentä vuotta Se oli
tuijottanut häntä silmiin... Nyt äiti valitti äänekkäämmin, kiihkeämmin
hetken aikaa; he kuulivat Ottilien nyyhkyttävän kovempaa...

Seuranainen tuli alas. Siellä kaikki lapset, jo ikäihmiset, seisoivat
tai istuivat.

»Kaikki on lopussa», hän sanoi lempeästi.

He itkivät, nuo vanhat ihmiset; he syleilivät toisiaan; Floor täti
huusi:

»Voi!... Rakas äiti raukka!»

Koko talon täytti kuolema, joka oli saapunut heidän luokseen
kulkeakseen taas edelleen...

Harold Dercksz tuijotti eteensä... Hänen tuskaiset silmänsä seisoivat
hänen päässään, vaan hän ei liikahtanut paikaltaan.

Hän näki Sen edessään! Se käännähti viimeisen kerran pitkän,
loppumattoman tiensä varrella... Ja syöksyi pää edellä kuiluun. Se oli
kadonnut.

Vain sumu, ikäänkuin usvahuntu, liiteli edestakaisin Haroldin silmien
edessä.

»Oi Jumalani!» huusi Ina. »Isä pyörtyy!» Hän otti hänet vastaan
syliinsä.

Ilta pimeni.

»Lapset», toinen toisensa jälkeen läksivät yläkertaan katsomaan
vanhaa äitiä. Hän lepäsi kuoleman rauha kasvoillaan; porsliinikasvot
häämöttivät epäselvinä valkeaa tyynyä vasten, ne olivat nyt sileät,
rauhalliset, tyynet. Ja kädet olivat ristissä: siten hän oli vaipunut
kuolonuneen.

Thérèse oli polvillaan vuoteen ääressä...




KOLMASTOISTA LUKU.


Huone oli mieluisan lämmin; uutimet puoleksi alaslasketut; ja Lot
oli nukkunut rauhallisesti ensi kertaa sen jälkeen kun kuume oli
hellittänyt. Hän makasi omassa huoneessaan, äidin talossa; ja kun hän
heräsi, tunnustelivat hänen sormensa ihanan toimettomuuden jälkeen
kirjettä, jonka Elly oli kirjoittanut hänelle Pietarista. Hän veti
kirjeen kuoresta ja luki ja luki sen yhä uudestaan, iloiten siitä,
että Elly oli kirjoittanut niin pitkältä ja että hän näytti olevan
rohkea ja innostunut. Sitten hänen kätensä vaipui alas, hänestä tuntui
kylmältä ja hän kätkeytyi peitteen alle. Hän lepäsi aivan tyytyväisenä
ensimäisen levollisen unensa jälkeen, ja katseli ympärilleen huoneessa,
jonka Steyn vuosia sitten oli luovuttanut hänelle, jotta hän voisi
rauhassa työskennellä kirjoineen ja pikkuesineineen. Tämä oli ainoa
mukava huone koko talossa... Kauan hän ei täällä olisi. Steyn oli
lähtenyt pois; ja äiti aikoi maksaa viimeisen neljännesvuokran, myödä
huonekalunsa ja palata Hughin luo Englantiin...

Lot'n pää tuntui hiukan tyhjältä, mutta hänellä ei ollut kuumetta,
hän oli todellakin paljoa paremmissa voimissa kuin mitä hän muisti
olleensa pitkiin aikoihin. Hän nautti vuoteen lämmöstä, sillä ulkona
satoi rankasti — sen hän oli juuri äsken huomannut; mutta maatessaan
kaikessa rauhassa vuoteessaan hän ei välittänyt sateesta. Pöydällä,
hänen vieressään oli vettä, kiniinikapseleita, viinirypäleitä ja kello.
Hän otti muutamia rypäleitä, imi niistä mehun ja soitti.

Ottilie astui sisään tuskallisena:

»Oletko hereillä, Lot?»

»Olen, äiti.»

»Oletko nukkunut?»

»Olen, olen oikein hyvissä voimissa.»

»Oi, Lot, eilen olit kovin huono ja toissapäivän... Hourailit ja
huusit... isääsi... ja Ellyä... En tiennyt mitä tehdä, poikaseni, ja
vihdoin...»

»Mitäs sitten?»

»Ei mitään. Sinä yskit vielä pahoin, Lot...»

»Niin, vilustuin; senhän me tiedämme; kyllä se paranee.. niin pian kuin
pääsen pois tästä kirotusta maasta, niin pian kuin olen Italiassa.»

»Ei pitäisi ajatella Italiaa aivan vielä.»

»Niin pian kuin olen parempi lähden ensin lämmittelemään Nizzan
auringossa, Ottilien ja Aldon luo, ja sitten Roomaan.»

»Mitä sinä tekisit siellä, aivan yksin?»

»Minulla on siellä vanhoja ystäviä, tovereita. Ja aion kirjoittaa...
Onko Hugh kotona?

»On, pienessä huoneessaan.»

»Onko hän saanut Steynin huoneen?»

»Tietysti. Minkä muun huoneen olisin voinut antaa hänelle? Nyt kun
Steyn on poissa... ulkomailla, voin kai pitää poikani luonani!»

»Tahtoisin kernaasti puhua Hughin kanssa. Tahtoisitko pyytää häntä
tänne?»

»Eikö se väsytä sinua, Lot?»

»Ei, äiti. Olen nukkunut hyvin.»

»Tahdotko puhua Hughin kanssa kahden?»

»Kernaasti, jos sallit.»

»Mistä?»

»Sinusta.»

»Enkö minä saa olla läsnä?»

»Et. Et saa kuunnella ovenkaan takana. Lupaatko sen?»

»Mitä sinä aiot puhua Hughille?»

»Johan sanoin: sinusta. Pyydä häntä tänne. Ja sitten jätät meidät
hetkeksi kahden kesken.»

»Oletko varma, ettei sinulla ole kuumetta?»

Ottilie tunnusteli hänen otsaansa.

»Voithan mitata kuumetta, jos haluat...»

»Täsmälleen kolmekymmentäseitsemän», sanoi Ottilie hetken kuluttua.

»Sanoinhan sen. Voin oikein hyvin.»

»Maistuvatko viinirypäleet?»

»Kyllä...»

Ottilie läksi vihdoin, yhä epäröiden... Hän oli aikonut kertoa
Lot'lle, että hän oli ollut pari päivää sitten kovin sairas ja oli
niin kiihkeästi kutsunut isäänsä ja Ellyä luokseen, että Ottilie oli
lähettänyt Hughin sähköttämään Pauws'ille; että Pauws oli saapunut
Brüsselistä; että Pauws oli nähnyt hänet toissa iltana. Lot ei ollut
tuntenut isäänsä... Mutta Ottilien mielestä oli kovin vaikea ilmoittaa
hänelle kaikkea tätä, ja niinpä hän läksi pois...

Hetkistä myöhemmin Hugh tuli sisään, reippaana niinkuin tavallisesti,
ruudullisessa polkupyöräpuvussaan, ja kysyi:

»Voitko paremmin, Lot?»

»Voin kyllä, paljoa paremmin. Tahtoisin jutella kanssasi, Hugh.
Ikävystyttääkö se sinua?»

»Ei lainkaan, Lot.»

»Mehän olemme aina tulleet hyvin toimeen, sinä ja minä, eikö totta?»

»Tietysti.»

»Ehkäpä se on johtunut siitä, etten koskaan ole ollut sinun tielläsi;
mutta sittenkin...»

»Sinä olet aina ollut niin hyvä.»

»Kiitos.»

»Eikö puhuminen väsytä sinua?»

»Ei, poikaseni; minun tekee mieleni puhua sinulle hiukan.. Hugh,
tahtoisin kysyä sinulta jotakin.»

»Mitä sitten, Lot?»

»Äiti lähtee sinun kanssasi Lontooseen.»

»Niin, hänen tekee mielensä tällä kertaa tulla minun kanssani. Näetkös,
John ja minä emme näe häntä koskaan; ja Mary tulee pian kotiin
Intiasta.»

»Niin, ymmärrän kyllä... että hän haluaa joskus tavata toisiakin
lapsiaan. Hugh, en tahdo sanoa sinulle muuta: ole hyvä hänelle.»

»Enkö minä sitten ole sitä?»

»No niin ole sitten edelleenkin hyvä hänelle. Hän on suuri lapsi,
Hugh. Hän tarvitsee rakkautta, kaipaa sitä omalla tavallaan.
Katsos, minä olen elänyt hänen kanssaan kauemmin kuin te muut:
kolmekymmentäkahdeksan vuotta lukuunottamatta lyhyempiä väliaikoja.
Sinä olet ollut hänestä erossa yli kymmenen vuotta. Niinpä et tunne
äitiä erikoisen hyvin.»

»Oi, kyllä minä tunnen hänet aivan kylliksi hyvin!»

»Ehkä», sanoi Lot väsyneesti. »Ehkäpä tunnet hänet kyllin hyvin...
Mutta koeta olla _kiltti_ hänelle, Hugh.»

»Tietysti minä tahdon, Lot.»

»Sinä olet hyvä poika.»

Hänen äänensä kuulosti masentuneelta; mutta hän tarttui velipuolensa
käteen. Oi, mitä hyötyä oli pyytämisestä? Mistäpä muusta tuo voimakas,
viileä poika, terhakkoine silmineen ja nauravine, sileäksi ajettuine
huulineen valitti kuin äidin rahoista — sadastatuhannesta guldenista —
siksi hän tahtoi hänet mukanaan omaan maahansa! Hughin vahvassa kädessä
Lot'n sormet tuntuivat kovin heikoilta. Miten laihat ne olivat: oliko
hän laihtunut niin paljon yhdessä viikossa?

»Hugh, annahan minulle tuo käsipeili.»

Hugh ojensi sen hänelle.

»Vedä uudin hiukan korkeammalle.»

Hugh totteli; ja Lot tarkasteli itseään. Niin, laihtunut hän oli, mutta
hän näytti myös kovin huonolta siksi, että hän ei ollut ajettu.

»Hugh, jos menet ulos, niin pistäydy Figaron luo ja käske hänet tänne
ajamaan partaani.»

»Hyvä on.»

Lot pani pois peilin.

»Oletko saanut kirjettä Ellyltä, Lot?»

»Olen, Hugh.»

»Hän on suurenmoinen.»

»On kyllä.»

»Voisipa luulla häntä englantilaiseksi naiseksi!» sanoi Hugh ihaillen.

»Niin», sanoi Lot hiljaa, »mutta englantilainen hän ei ole...»

Alakerroksesta kuului vieras ääni; ja Lot kuunteli hämmästyneenä,
sillä hän oli tuntevinaan isänsä, Pauws'in äänen, tämän keskustellessa
palvelijan kanssa.

Hän kohosi istualleen:

»Hugh», hän huudahti. »Hugh! _Onko_ mahdollista ... onko minun isäni
täällä?»

»Luullakseni», Hugh sanoi hitaasti ja yksikantaisesti.

»Onko se isä? Miten hän on täällä, _tässä talossa?_ Tänään sinä
näytät jo oikein reippaalta!» sanoi Hugh. »Mutta kaksi päivää sitten
hourailit, huutaen isääsi. Niinpä äiti sanoi: 'Sähkötä.' Ja minä
sähkötin. Hän seisoi hetken aikaa vuoteesi ääressä, mutta sinä et
tuntenut häntä...»

»Olenko todellakin ollut niin sairas?» huudahti Lot.

Kaikki alkoi musteta hänen silmissään, mutta hän näki kuitenkin
Pauws'in astuvan varovaisesti huoneeseen:

»Rakas poikani!...»

»Isä!...»

Pauws astui nopeasti vuoteen ääreen ja tarttui Lot'n käteen; sitten hän
istui siinä ääneti ainakin tunnin verran. Hugh oli poistunut. Ainakin
tunnin aikaa Pauws istui sanaakaan sanomatta. Näytti siltä kuin Lot
olisi vaipunut uneen. Pitkän ajan kuluttua hän heräsi ja sanoi:

»Äiti sähkötti sinulle...»

»Kaksi päivää sitten. Tulin heti paikalla. Sinä et tuntenut minua...»

»Oletko... puhunut äidin kanssa?»

»En.»

»Oletko nähnyt häntä?»

»En. Palvelija sanoi minulle toissapäivänä, lähtiessäni täältä, että
he lähettävät minulle sanan hotelliin, jos tilassasi tapahtuu muutos.
Eilen, kun kävin täällä, sinä nukuit... Mutta missä on Elly?»

»Etkö sinä tiedä?...»

»Mitenkö minä tietäisin?»

Lot oli sulkenut silmänsä taaskin, ja vanha Pauws istui ääneti,
kysymättä mitään, Lot'n käsi omassaan. Taaskin vallitsi pitkä
äänettömyys. Vanha Pauws katseli ympärilleen huoneessa, vilkaisten
nopeasti puolelle ja toiselle ja hengittäen helpotuksesta, kun Lot ei
kuolisikaan... Hän ei ollut koskaan ennen ollut tämän talon seinien
sisäpuolella. Hän ei ollut nähnyt Ottiliea vuosikausiin. Eikä Ottilie
nytkään ollut näyttäytynyt. Siitä huolimatta Pauws oli kuullut hänen
äänensä oven takaa; ja tämän äänen sointu, tämä menneitten aikojen
ääni, oli syvästi liikuttanut häntä... Ottilie oli varmaankin tullut
vanhaksi; mutta ääni oven takana oli yhä samainen ääni, Ottilien, hänen
vaimonsa ääni! Oi, miten suloinen, kaunis olento hän oli ollutkaan
heidän mennessään naimisiin, tuskin kahdenkymmenen-vuotias tyttö, ja
miten onnelliset he olivat olleet Javassa, tilapäisistä kiistoista
huolimatta, kahden lapsensa kera: ensin pikku Ottilien ja sitten
Lot'n kera!... Vain harvoja vuosia; ja sitten... ja sitten Ottilie
oli kohdannut tuon kirotun Trevelleyn, samaisen pojan isän, jonka hän
äsken oli nähnyt ja jolla oli aivan samanlainen kirottu englantilainen
suu kuin hänen isälläänkin. Sen jälkeen... hän ei ollut koskaan
nähnyt enää Ottiliea! Miten pitkä aika oli siitä? Hän laski: siitä
oli kolmekymmentäneljä vuotta! Hänen pieni Ottiliensa oli silloin
kuuden-vuotias tyttö, Lot neljän vuoden vanha: kaksi niin suloista
lasta, niin herttaista, kaunista lasta!... Heidän erotessaan hänet
oli määrätty lasten huoltajaksi, eikä Ottilie; mutta Lot oli kovin
kiintynyt äitiinsä, ja niinpä hän muutaman vuoden kuluttua oli antanut
lasten oleskella pitemmän aikaa äidin luona: hän oli sittenkin heidän
äitinsä huolimatta siitä, mitä hän oli tehnyt... Pikku Ottilie oli
ajoittain ollut pitkät ajat isänsä luona; Lot sitä vastoin oli kauemmin
äitinsä luona, se oli alituista edestakaisin kulkua lapsi paroille,
joilla ei ollut varsinaista kotia, missä he olisivat eläneet yhdessä
vanhempiensa kanssa. Hän oli kuitenkin koko ajan ollut kosketuksissa
heidän kanssaan, ja hän ihaili pikku Ottiliea, kun tämä kasvoi suureksi
Ottilieksi, ja tuli hyvin kauniiksi; mutta hän oli aina ollut erityisen
kiintynyt Lot'hon, vaikka hän oli tuollainen heikko, vaaleaverinen
poika — ehkäpä se olikin riippunut juuri siitä — ja koska hän muistutti
niin merkillisesti äitiään... Tuossa poika-rukka nyt makasi. Missä oli
hänen vaimonsa? Missä oli Elly?

Pauws ei ollut nähnyt häntä eilen eikä edellisenäkään päivänä. Mitä
oli tapahtunut? Hän oli nyt istunut toista tuntia Lot'n vuoteen
ääressä, Lot'n käsi omassaan: poika oli taas sulkenut silmänsä,
pienen, laihan, heikon käden puristuksesta isä tiesi kuitenkin, ettei
hän nukkunut, vaan lepäsi vain... Pauws antoi poikansa maata aivan
hiljaa, pyyhki vain nenäliinallaan hikeä hänen otsaltaan... Hän hikoili
paljon... Kärsivällisyyttä vain, kunnes Lot oli halukas taas puhumaan;
kärsivällisyyttä vain kunnes Ellyn asia selviytyy! Jumalan kiitos,
kuolemasta ei ollut enää pelkoa, niinkuin Pauws oli aluksi luullut;
mutta laihtunut hän oli! Vaikka eihän hänellä koskaan ollut liiaksi
lihaa ollut. Miten laihat hänen kasvonsa olivat! Kuinka nuorelta hän
näytti ikäänsä verraten, vaikka hänen vaalea tukkansa oli alkanut jo
hiukan harmaantuakin!... Pauws oli aina pitänyt hänestä kovin paljon
hänen rauhallisen ja herttaisen luonnonlaatunsa vuoksi, mikä erosi niin
kerrassaan hänen äidistään. Varmaankin hän oli tullut niin herttaiseksi
ja rauhalliseksi siksi, ettei hän ollut vahva: kun kodissa oli sattunut
kiivaita kohtauksia, oli Lot lapsena aina paennut nurkkaansa ja —
istunut aivan hiljaa, kunnes kohtaus oli mennyt ohitse... Mutta mitähän
Ellylle oli tapahtunut?

Lot avasi vihdoin silmänsä, mutta vanha herra ei uskaltanut kysyä
häneltä Ellyä. Jos se oli jotain surullista, jotakin, jota hän ei
voinut kuvitella mielessään, oli parasta olla kysymättä Lot'lta: sehän
voisi saada poika paran taas aivan pyörälle päästään. Niinpä hän vain
pyyhki hänen otsaansa hajuvedellä, jota oli pöydällä, ja kysyi:

»Voitko paremmin, veikkoseni?...»

»Kyllä, isä... paljoa paremmin... Minusta tuntuu niin ihmeelliseltä,
että sinä istut täällä. Mutta olen siitä kovin hyvilläni... Olinko
niin sairas, että äidin oli pakko sähköttää? En tiennyt sitä itse...
Heräsin tänä aamuna ja tunsin olevani hyvin heikko... Minulla on
ollut kuumetta. Katsohan, vilustuin pahoin kaiken lisäksi kylmässä
talvi-ilmassa... Keuhkokatarri, aivan vähäpätöinen... Vähäinen
influentsa: ei mitään vaarallista... Kyllä minä pian paranen, hyvällä
hoidolla... Niin pian kuin olen terve, lähden etelään, Ottilien luo:
hän elää yhä Aldonsa kanssa; niin, ei sille voi mitään, he eivät mene
koskaan naimisiin... Ehkäpä he ovatkin oikeassa... Ja siinä sinä nyt
istut vuoteeni ääressä... No, kun nyt kerta olet täällä, isä, niin jäät
tänne, kunnes olen aivan terve. Jollei sinulla ole tavaroita mukanasi,
niin voit ostaa muutaman paidan ja hammasharjan... Ei, en minä päästä
sinua enää pois. Ei äidin tarvitse tavata sinua, jollet halua. Mutta
kun hän nyt kerta oli siksi hullu, että sähkötti sinulle ja pelästytti
sinut pahanpäiväisesti, niin saa hän myös sietää tämän pahan, jos
se nyt on mikään paha... Sitäpaitsi, ei hän itse jää tänne pitkäksi
aikaa...»

»Älä puhu niin paljon, poikaseni...»

»Ei se väsytä minua... tällainen jutteleminen. Äiti ei viivy täällä
enää kauan. Sinä et tiedä mistään: minäpä kerron, millä kannalla asiat
ovat. Steyn on lähtenyt pois... ulkomaille, ehkäpä ikiajoiksi. Äiti on
perinyt rahoja herra Takmalta; niin, hän peri satatuhatta guldenia...
Ja hän lähtee nyt Englantiin Hughin kanssa... Ja hän jää sinne Hughin
luo, luullakseni niin pitkäksi aikaa kuin nuo satatuhatta riittävät...»

»Todellako? Voi äiti raukkaasi!»

»Ei sinun tarvitse sääliä häntä, isä; ei vielä ainakaan. Hän on hyvin,
hyvin onnellinen tällä hetkellä. Hän jumaloi Hughiään. Minun täytyi
sairastua, jotta hän muistaisi, että minäkin olin olemassa. Ja hän oli
hyvin herttainen minulle! luullakseni hän hoiti minua... Todellakin,
hän on hyvin onnellinen... Ehkäpä vuoden tai kaksi... ja kun hänen
satatuhattansa on lopussa... tulee hän takaisin minun luokseni...»

»Entäs sinä itse, veikkoseni, entäs sinä?» huudahti vanha herra
voimatta enää hillitä itseään.

»Minäkö?... Lähden ensin Nizzaan nauttiakseni hiukan auringosta... ja
sitten Italiaan, kirjoittamaan...»

»Niin mutta...»

»Sehän on totta, nyt vasta muistan: en ole vielä kertonut sinulle
mitään!»

Hän sulki silmänsä, mutta puristi isänsä kättä.

Ovelle kolkutettiin; palvelija pisti sisään päänsä ja sanoi:

»Jos sallitte, herra, jos sallitte, herra Lot, parturi on täällä. Rouva
käski kysyä, eikö se väsytä liiaksi teitä...»

»Ei», sanoi Lot, »antaa hänen tulla.»

»Etkö todellakaan ole liian väsynyt, Lot?» kysyi Pauws.

»En. Minä tunnen ruumiillista pahoinvointia ollessani tämän näköinen.»

Parturi astui sisään epäröivin, varovaisin askelin: hänen kasvonsa
olivat pyöreät, joviaaliset.

»Tulkaa vaan, Figaro!» sanoi Lot.

»Ovatko asiat huonosti, herra?... Siitä on enemmän kuin viikko kun
viimeksi näin teidät... mutta kuulin teidän sairastavan.»

Pauws astui kärsimättömänä edestakaisin huoneessa ja kävi sitten
ärtyisenä ikkunan luo istumaan.

»Ajakaa minut oikein hienoksi, Figaro!» sanoi Lot. »Minä näytän
kamalalta näin parrakkaana... Pesukaapista löydätte kaikki mitä
tarvitsette.»

»Toin teidän oman partaveitsenne, herra.»

»Sepä hyvä, Figaro... Olen hyvilläni nähdessäni teidät jälleen.
Kuuluuko mitään? Kuinka suloiselta tuntuukaan, kun teidän pehmeä
teränne soljuu pitkin poskeani... Hipiälle on kylläkin hyväksi,
jollei viikkoon tai pariin ajauta partaansa... Mutta ihanalta tuntuu,
kun kasvot taas ovat siistit... Tuo herra tuolla, Figaro, on minun
isäni... Mutta hän ajaa itse partansa, ette te hänestä saa asiakasta...
Kuulkaapas, Figaro, antakaa minulle puhdas pyjamas: tuolla, toinen
laatikko ylhäältä laskien.. Niin, silkkinen, siniraitainen...
Sairastaessa silkkipyjamas on erinomainen... Niin, auttakaa minua, kun
nyt satutte olemaan täällä, Figaro... Auttakaa päälleni... sepä hyvä...
ja pankaa likaiset vaatteet likapussiin... Antakaa minulle puhdas
nenäliina... Ja nyt harjatkaa tukkani: hiusvettä on tuolla... Ja märkä
käsiliina käsiä varten, olkaa niin hyvä... Oi, nyt olen kuin kuningas
tämän ensimäisen, pienen pesun jälkeen!... Kutos, Figaro.»

»Tulenko huomenna uudestaan, herra.»

»Tulkaa.. tai ei, sanokaamme, ylihuomenna... säästäkäämme ihoani.
Ylihuomenna. Hyvästi, Figaro..»

Parturi läksi. Pauws sanoi:

»Mitenkä sinä voit olla tuollainen lapsi, Lot?»

»Isä, tule ja istu nyt tähän. Katsohan, nyt minä olen aivan toinen
ihminen. Minä elän aivan uudestaan, kun poskeni ovat ajetut ja
minulla on silkkinen pyjamas ylläni. Peitäpä hiukan selkääni... Ota
viinirypäleitä!...»

»Lot...»

»Ah niin, sinähän tahdoit tietää!... Sehän on totta, sinä et tiedä
vielä mitään. Minäpä kerron, isä. Elly on Pietarissa.»

»Pietarissako?»

»Niin, isä.»

»Mitä hän siellä tekee?»

»Minä kerron sinulle...»

»Oletteko riidelleet, onko hän lähtenyt pois, onko Elly lähtenyt pois?»

»Ole kärsivällinen. Kuinka kärsimätön vanha mies sinä olet! Ei, emme me
ole riidelleet... Elly lähtee sotaan.»

»Sotaanko?»

»Mukdeniin. Hän liittyy Punaiseen Ristiin Pietarissa.»

»Ellykö?»

»Niin.»

»Hyvä Jumala!»

»Miksikä, isä? Se on hänen kutsumuksensa. Hän tuntee, että hänen täytyy
seurata kutsumustaan; ja se on kaunista, että hän tekee niin... Me
keskustelimme siitä kauan. En luullut velvollisuudekseni vastustaa
häntä. Kävin hänen kanssaan Venäjän lähettilään luona. Autoin häntä
kaikissa valmistuksissa. Hän on hyvin voimakas ja reipas; hän on tullut
vielä reippaammaksi kuin mitä hän oli ennen... Hän hoiti ennen köyhiä
sairaita, tiedätkös... Isä, näin sen Firenzessä: auto oli ajanut erään
pienen kuusivuotiaan pojan yli. Elly nosti hänet syliinsä, otti ajurin
ja läksi hänen kanssaan lääkärin luo... jota vastoin _minä_ olin
vähällä pyörtyä!... Jääkö hän Punaisen Ristin palvelukseen, sitä en
tiedä; mutta olen varma siitä, että niin kauan kuin hän on siellä, hän
antautuu kokonaan tehtäväänsä... Katsos, hän on nyt kerran sellainen,
isä; se on hänen luonteensa, hänen elämänsuuntansa... Kullakin meistä
on erilaiset suuntaviivat. Mennä naimisiin ja yrittää vetää yhteen
nuo kaksi suuntaviivaa laillisen mittapuun avulla, on hulluutta.
Aldo ja Ottilie ovat oikeassa... Mutta vaikka Elly ja minä olemmekin
laillisesti vihityt, on hän vapaa... Minä vain...»

Hän vaikeni ja jatkoi sitten.

»Minä surin, kun hän läksi pois... sillä kuka tietää miten pitkäksi
aikaa... Ja olen niin suuresti kiintynyt häneen... ja kaipaan häntä,
nyt kun hän on ollut minun omani.»

»Kirotut naiset!», huudahti Pauws.

Lot tarttui isänsä käteen:

»Älä sano niin, isä...»

»Nuo kirotut naiset!» huusi Pauws. »He ovat kaikki... he ovat kaikki...»

Hän ei löytänyt sanoja.

»Ei, isä, he eivät ole 'kaikki'... Kukin heistä on erilainen...
samoinkuin mekin... Älä puhu siten, älä puhu 'miehistä' ja 'naisista'.
Me olemme kaikki etsiviä, harhailevia ihmisparkoja. Anna hänen
etsiä: se on hänen elämänsä. Etsiessään hän löytää jotakin hyvää ja
kaunista... kauniimpaa ja parempaa kuin minä... Katsohan, lue hänen
kirjeensä: hän kirjoitti minulle Pietarista.»

»Ei, Lot, en tahdo lukea hänen kirjettään. Hänen paikkansa on hänen
miehensä luona, varsinkin kun mies on sairas...»

»Hän ei tiedä, että olen sairas. Ethän vain sähkötä hänelle, jotta hän
tulisi Pietarista tänne, niinkuin sinä tulit Brüsselistä vain siksi,
että minulla oli hiukan kuumetta. Isä, älä tuomitse häntä...»

»Minä tuomitsen häntä ja tuomitsen sinuakin, kun sallit hänen mennä,
kun sinussa ei ollut miestä pidättää häntä luonasi.»

Lot löi kätensä yhteen:

»Isä», hän sanoi ystävällisesti, »älä puhu tuolla tavalla. Älä puhu
tuolla tavalla. Sinä kiusaat minua ... Olen jo kestänyt aivan kylliksi
tuskaa: ei tuskaa, vaan surua, surua!»

Raskas huokaus vapisutti hänen ruumistaan ja hän purskahti itkuun.

»Poikani, rakas poika raukkani!»

»Isä, en ole voimakas, mutta koetan tulla siksi. Ja tyyneksi. Ja
rauhalliseksi... Älä lähde vielä aivan. Äiti menee Hughin kanssa
Englantiin. Kuulehan; hän ei tapaa koskaan enää Steyniä. Steyn on
lähtenyt ikipäiviksi... Nyt kun äidillä on rahaa, nyt kun hänellä on
Hugh, niin ei mikään muu merkitse hänelle mitään... Älä jätä minua.
Tule kanssani Nizzaan, tule mukanani Italiaan... Älä heitä minua suruni
valtaan; mutta älkäämme puhuko siitä myöskään; äläkä tuomitse Ellyä
enää... jos tahdot, että pysymme ystävinä. Hän tekee sen mitä hänen
täytyy tehdä eikä voi muuta.»

Hänen äänensä kuulosti miehekkäämmältä ja vanha Pauws ihmetteli sitä
tarmoa, jolla Lot lausui nuo viimeiset sanat... niin, hän ihmetteli
sitä. Siinä puhui toinen sukupolvi kuin hänen omansa; ja hänen oli
aivan mahdoton ymmärtää noita ajatuksia, mielipiteitä ja olosuhteita!
Vastustaa kirkollista vihkimistä; parin kuukauden avioliiton jälkeen
sallia vaimonsa liittyä Punaiseen Ristiin; ja surra hänen lähtöään,
mutta siitä huolimatta olla sitä mieltä, ettei asia voi olla toisin,
ja että vaimo tekee vain velvollisuutensa: nuo olosuhteet, aatteet
ja mielipiteet erosivat niin kokonaan hänen omistaan, että hän,
paheksuen suuresti Ellyn tekoa, näki niiden pyörivän silmissään; ja
hän tunsi kuuluvansa toiseen sukupolveen, toiseen aikakauteen. Hän
kohautti hiukan olkapäitään, vaan ei halunnut tuoda ilmi enää täysin
eroavia ja epäilemättä vanhentuneita mielipiteitään; ja niinpä hän,
Lot'n toistaessa kysymyksensä, eikö hän halunnut jäädä hänen luokseen,
vastasi vain:

»Kyllä, poikaseni, minä jään sinun luoksesi!...»

Ja paino, jonka hän pani näille sanoille, oli ainoa moite, jonka hän
soi itselleen. Lot huokasi syvään ja antoi kätensä levätä isän kädessä.
Paria minuuttia myöhemmin vanha herra huomasi, että Lot oli vaipunut
uneen. Hän irroitti kätensä poikansa laihoista sormista ja hiipi
varpaillaan, Lot'n huomaamatta, pois huoneesta.

Pauws pysähtyi portaitten yläpäähän... Kaikki pyöri hänen
silmissään. Tuolla tavalla hän ei ollut rakastanut, ei niin suurella
itsehillitsemiskyvyllä, ei niin filosoofisesti ja täydellisellä
toisen sielun ymmärtämyksellä: hän oli rakastanut toisella tavalla,
kiihkeämmin, intohimoisemmin, yksinkertaisella miehisellä voimalla...
Nyt, monien vuosien kuluttua, kun hän oli jälleen vaimonsa kodissa,
hän tunsi yhä rakastavansa vaimoaan; vaikka hän olikin varma... tunsi,
että hän aina oli rakastanut häntä ja että hänen rakkautensa, vaikkei
se enää ollutkaan kiihkeää eikä intohimoista — sillä ihminen kylmeni
vuosien mukana — oli sittenkin vielä syvä.

Hän pysähtyi kahden vaiheilla... Mitä hän tekisi?... Hän epäröi:
jäisikö hän tänne taloon vai lähtisikö ulos sateeseen! Hänen olisi
ollut aivan mahdoton viipyä enää hetkeäkään kauemmin Lot'n huoneessa:
ilma painosti häntä siellä; ja niin toimelias vanha mies kuin hän
oli, täytyi hänen, sen jälkeen mitä hän oli kuullut, saada liikkua,
pudistella itseään, ravistaa yltään nuo mielipiteet ja aatteet, jotka
olivat hänelle niin vieraita... Ja sittenkin!...

Hitaasti hän astui portaita alas; ja hänen sydämensä sykki kuin nuoren
miehen... Missähän Ottilie oli? Tuolla!... Hän kuuli hänen äänensä
vierashuoneesta, äänen, jota hän ei ollut kuullut vuosikausiin, hän
keskusteli englanninkielellä poikansa Hughin kanssa! He nauroivat,
he nauroivat yhdessä: Hughin ääni kuulosti mielistelevältä, karkean
hyväilevältä; Ottilien ääni... Oi, sen sävy oli samanlainen kuin se
aina oli ollut: niin ihmeellisen suloinen... ja viehättävä!... oliko
hän todellakin tullut vanhaksi?.. Kiihkeä, kapinoiva mustasukkaisuus
kuohahti hänessä äkkiä tuon pojan tähden, joka ei ollut hänen,
Pauws'in, tuon pojan, jonka hän oli nähnyt silmänräpäyksen ajan Lot'n
huoneessa, tuon pojan, joka oli niin kerrassaan isänsä kaltainen...
Trevelley! Pauws puristi nyrkkiään. Hänen olisi tehnyt mielensä näillä
nyrkeillään riistää ovi auta, hyökätä huoneeseen ja lausua hirveitä
sanoja, tehdä kamalia tekoja...

Vaan ei... ei... kaikki oli mennyttä. Omituista ajatella: vuodet olivat
vierineet... Ottilie oli kuudenkymmenen; Pauws'in oli mahdoton sitä
käsittää... Ottilie oli onnellinen, niin Lot ali sanonut, hän oli
onnellinen niin kauan kuin rahoja riitti... Hän oli kuudenkymmenen
vuoden vanha, mutta hän oli sittenkin lapsi; ja vasta sitten kun
hän oli oikein vanha — kukapa sen tiesi: ehkäpä sairas ja murtunut
ja kurja? — kun hänen poikansa oli hävittänyt hänen rahansa, vasta
sitten...

Pauws väänsi ulko-oven avainta, astui ulos kadulle, sateeseen. Hyvin
hiljaa hän sulki oven jälkeensä. Oi, hän ei voinut palata takaisin,
hän ei voinut tulla tänne enää, ei kuulla Ottilien ääntä vielä kerran
vierashuoneen oven takaa!... Hän voisi kirjoittaa Lot'lle hotellista...
ettei hän tietenkään tahtonut jättää häntä, vaan lähtisi hänen kanssaan
ulkomaille, mutta että hänen oli mahdoton palata enää Ottilien taloon,
nyt kun Lot alkoi parantua, ja että hän odotti häntä Brüsselissä... ja
sieltä he voisivat lähteä yhdessä etelään...




NELJÄSTOISTA LUKU.


Päivät olivat aurinkoisia, huhtikuun lopulla, Napolissa; ja Lot näki
huoneestaan, Villa Nationalen kiiltävänvihreitten palmujen ylitse,
meren siintävän sinisenä, tyynen, taivaansinisen ulapan, joka ulottui
aina taivaanrantaan saakka, missä hienon usvan helmasta kohosi
unelmoivana Castellamare loistavine, neliskulmaisine, valkoisine
läikkineen...

Hän katsoi ulos korkeasta ikkunastaan, hiukkasen väsyneenä
kävelyretkensä jälkeen Steynin kanssa, joka juuri äsken oli poistunut,
istuttuaan hänen kanssaan pitkän aikaa. Lot oli ollut hyvillään
tavattuaan Steynin, sillä hänestä oli tuntunut yksinäiseltä vanhan
herra Pauws'in lähdettyä takaisin Brüsseliin, heidän vietettyään kaksi
kuukautta yhdessä. Niin, vanha herra ei mitenkään voinut kauemmin
kestää: polttava huhtikuun kuumuus Napolissa oli hänelle liikaa, jota
vastoin Lot tunsi olevansa kuin seitsemännessä taivaassa. Lot oli aivan
terve jälleen. Tämä aika isän seurassa oli ollut erittäin hupaisa:
he olivat retkeilleet Rooman campagnalla sekä viime aikoina Napolin
ympäristössä; ja tämä alituinen oleskelu ulkoilmassa oli tehnyt Lot'lle
erinomaisen hyvää: hän tunsi vahvistuvansa päivä päivältä. Sitten
vanha Pauws oli lähtenyt pois: Lot itse oli kehottanut häntä lähtemään
peläten, että aurinkoinen, etelän kevät etenkin Napolissa, voisi olla
epäedullinen vanhuksen terveydelle, niin terve ja reipas kuin hän
olikin. Ja niinpä vanha Pauws matkusti pois pahoitellen, että hänen
täytyi jättää Lot yksin, mutta iloiten siitä ajasta, jonka he olivat
viettäneet yhdessä sekä siitä sopusoinnusta, joka vallitsi hänen ja
hänen poikansa välillä, niin erilaisia luonteiltaan kuin he olivatkin.

Tämä riippui kuitenkin kokonaan Lot'sta; Pauws antoi täyden
tunnustuksen Lot'lle, sillä hän itse oli kiivas, karkeatekoinen,
itsevaltias mies, mutta Lot, myöntyväisyydellään ja herttaisuudellaan
ja hiukan kyynillisellä naurullaan tasoitti helposti kaiken sen, mikä
olisi voinut saada aikaan ristiriitoja tai epäsopua vanhan isän ja
pojan välillä, joka yhä vielä oli nuori.

Niin, Lot oli hyvillään, että Steyn oli keskeyttänyt matkansa ja
pistäytynyt päiväksi tai pariksi Napoliin. Vaikka Lot'lla oli tuttavia
Napolissa ja hän tapasi heitä säännöllisesti, niin Steyn sittenkin
palautti hänen ajatuksensa kotiin, omaan maahan ja perheeseen. Sattui
erinomaisesti, että Steyn saapui sen jälkeen kuin Lot'n isä oli
lähtenyt, jotta ei mikään kiusallinen kohtaus voinut tulla kysymykseen
näiden kahden miehen välillä, jotka olivat olleet naimisissa hänen
äitinsä kanssa. Eikä heillä kuitenkaan ollut syytä moittia toisiaan
mistään: »herra» Trevelley seisoi heidän välissään!...

Mutta Lot oli kovin väsynyt keskustelunsa jälkeen Steynin kanssa.
Kaikki pyöri hänen mielessään ja hänen silmiensä edessä, jotka
tähystelivät valkeaa keijukaiskaupunkia, Castellamarea usvaisessa
kaukaisuudessa... Steyn oli puhunut niin paljon hänelle, ilmaissut
hänelle sellaista, mitä hän ei tiennyt eikä luultavasti koskaan olisi
saanut tietääkään ilman Steyniä. Asioita, jotka olivat hänelle aivan
vieraita, eivätkä liikuttaneet häntä, mutta sittenkin hämmästyttivät
häntä ja selittivät hänelle paljon, mitä hän ei aikaisemmin ollut
ymmärtänyt: tunnelmia ja vaikutelmia hänen lapsuutensa ajalta,
Nassaulaanin varrelta, isoäidin talosta... Niin, Steyn oli, heidän
syötyään ensin yhdessä aamiaista ja istuessaan sen jälkeen kuin hyvät
ystävät ainakin yhdessä, kertonut hänelle kirjeestä, jonka hän oli
lukenut, aikoessaan repiä sen rikki ja ollessaan yhdessä Adèle Takman
kanssa vanhan herran työhuoneessa; ja Lot oli suuresti hämmästyneenä
kuunnellut kaikkea: nyt Lot _tiesi_... ja luuli, että hän yksin
tiesi, lukuunottamatta Steyniä ja Adèle tätiä... Miten kauheita nuo
entisajan intohimot, rakkauden, vihan ja murhan himot! Hän näki nyt
tuossa pienessä vierashuoneessa, kummankin ikkunan ääressä, noiden
molempien kovin vanhojen ihmisten istuvan ja odottavan... odottavan...
odottavan... Nyt se, mitä he niin kauan olivat odottaneet, oli
tapahtunut... Nyt he kumpikin olivat kuolleet... Miten hirveää tulla
niin vanhaksi ja kantaa tuollaista raskasta elämänsalaisuutta: hän
ei koskaan voisi sitä tehdä, se olisi hänestä liian kaameaa!... Ja
tuijottaen väsyneesti usvaiseen kaukaisuuteen, mikä alkoi punoittaa
laskevan auringon valossa, hän tunsi — hän, noiden kahden murhaajan
lapsenlapsi — hän tunsi kauhun laskeutuvan ylitseen jättiläismäisenä,
yhäti näkymättömänä, mutta jo käsintuntuvana, siivellisenä varjona:
vanhenemisen kauhun. Oi hyvä Jumala, hyvä Jumala, miten kauheaa tulla
vanhaksi, odottaa noin kärsivällisesti, nähdä muistojen katoavan
niin hitaasti!... Tuo ajatus salpasi hänen hengityksensä; ja häntä
puistatti, hän sulki ikkunan, katseli ulos ikkunaruutujen läpi... Oi,
hänessä ei ollut sitä intohimoa, joka paloi noiden vanhusten sielussa;
hänen väritön sielunsa ei koskaan joutuisi sellaisen intohimon orjaksi;
hänen harhaluuloista vapaa, tyyni, arkipäiväinen luonteensa hymyili
hiukan katkerasti elämän kiihkoisille purkauksille, piti niitä turhina,
tarpeettomina. Niin raskaita elämänsalaisuuksia hänen ei koskaan
tarvitsisi kantaa; mutta olihan niin paljon muutakin — niin paljon
haikeutta, niin paljon salaista kärsimystä ja yksinäisyyttä — että
tuntiessaan synkän pelon varjon lankeavan, hän kysyi:

»Oi, Jumalani, Jumalani, voinko minä koskaan tulla niin vanhaksi? Niin
vanhaksi kuin nuo kaksi vanhusta olivat?... Onhan se mahdollista, että
kuihdun ja lakastun hitaasti, asteettaisesti kuolen laahaten itseäni
eteenpäin, tuntien aina samaa kalvavaa tuskaa sydämessäni, samaa
surua, surua, jota en voi ilmaista kellekään, en kellekään... en edes
Steynille... sillä en tahdo tuomita, en voi tuomita... sillä Elly on
oikeassa omalta kannaltaan hän elää nykyisessä työssään ja kuihtuisi,
jos hän aina olisi minun luonani, tuntisi itsensä turhaksi... olevansa
vailla päämäärää... vailla päämäärää...»

Oi, Jumala, älä anna ihmisen tulla vanhaksi, anna hänen kuolla
nuorena, niin ettei hänen tarvitse vuosikausia tuntea pelon painavan
yhä raskaammin pientä, turhamaista sieluaan, sielua, joka niin
lapsellisesti pelkää tulevaisuutta!... Älä anna hänen vuosikausia
tuntea pelkoa, joka kalvaa yhä enemmän hänen sydäntään, ikäänkuin joku
eläin olisi kalunnut sitä, äläkä anna hänen vuosikausia loppumattomasti
tuntea tuota hiljaista surua, joka vain salaa itkee hänen sielussaan,
hänen kykenemättä puhua siitä tai ilmaisematta sitä kellekään, ei edes
Ellylle, jos hän joskus palaisi, sillä hän tahtoisi vakuuttaa hänelle
hymyillen, että hän ymmärsi hänen toiveensa ja kunnioitti ja hyväksyi
ja ihaili niitä!

Yksinäisyys ympäröi nyt häntä: hänen isänsä oli lähtenyt pois. Steyn
oli poissa; Elly oli niin kaukana hänestä, ilmakehässä, jonne hänen,
Ellyn kirjeistä huolimatta, oli vaikea seurata häntä ajatuksineen,
niin suuressa kauhun ja tuskan ilmakehässä, että hänen oli pakko kysyä
itseltään:

»Voiko Elly suorittaa tuon tehtävän?... Onko hänellä voimaa siihen?...
Sairaalat... taistelutantereiden melu, joka jyrisee hänen korvissaan...
haavoittuneiden kärsimykset... huudot... heidän verensä: saattoiko hän
kuulla ja nähdä tätä kaikkea — ja uhrata itsensä... ja toimia?...»

Kun hän luki kaikesta tuosta Ellyn kiireellisistä kirjeistä, niin hänen
eteensä kohosi niin kaamea kuva, ettei hän voinut siinä nähdä lainkaan
Ellyä itseään: hän muuttui joksikin muuksi, Lot ei tuntenut häntä,
tuskinpa tunsi valokuvaakaan, jonka Elly oli lähettänyt hänelle, ja
josta Lot sai etsimällä etsiä vaimoaan muiden sairaanhoitajattarien
joukosta... Ei, tuossa valokuvassa Elly ei ollut hänen eikä äidinkään
näköinen: hän oli vain oma itsensä, aivan toinen kuin ennen... Hänen
silmiensä kova ja tarmokas ilme hämmästytti Lot'ta: tässä kuvassa
kuvastui kiihkeä halu astua niiden rajojen yli, jotka Elly näki jo
edessään!... Oi, voisiko olla mahdollista, että Elly palaisi pian
väsyneenä takaisin ja heittäytyisi hänen syliinsä? Oliko hänellä
oikeus toivoa sellaista... itselleen ja Ellylle? Eikö hänen pikemmin
pitänyt toivoa, että Elly jaksaisi täyttää sen tehtävän, jonka hän oli
itselleen valinnut? Ehkäpä kylläkin... mutta hänelle se merkitsi niin
suurta, sanoin selittämätöntä surua, kun Elly ei ollut hänen luonaan,
hän, jota hän oli oppinut rakastamaan enemmän kuin mitä hän koskaan oli
aavistanut voivansa rakastaa!...

Ja siksi kaikki tuntui hänestä niin yksinäiseltä. Mitä merkitsivät
jotkut hauskat, älykkäät taiteilijaystävät Napolissa, joiden kanssa
hän jutteli ja söi päivällistä silloin tällöin ravintolassa? Sillä
mitään muuta hänellä ei ollut; ja siten... ja siten hänen ehkä täytyi
vanheta: tulla yhdeksänkymmenenkolmen, yhdeksänkymmenenseitsemän vuoden
vanhaksi! Oi, miten tuo pelko värisytti häntä, tuo kaamoittava pelko,
joka yhä kylmenemistään kylmenisi mitä vanhemmaksi hän tuli! Oi, hyvä
Jumala, ei, ei, anna hänen kuolla nuorena, nuoruutensa kukoistuksessa,
koska hänen elämänsä oli sairas; anna hänen kuolla nuorena!...

Ei äitikään ohut nyt hänen luonaan! Hän oli Lontoossa. Tuossa oli hänen
viimeinen kirjeensä; harmistunein sanoin hän moitti Hughia, joka oli
niin suuresti naisiin menevä, että hän aina oli ulkona tyttöjen kanssa,
ja jätti äidin yksin!... Silloin tällöin hän tapasi Johnin, samoin
Maryn, mutta hänen suuri surunsa oli se, että Hugh laiminlöi häntä ja
tuli hänen luoksensa vaan silloin, kun hän tarvitsi rahaa! Ensi kertaa
äiti päästi kirjeessä harminsa valloilleen, ei kyennyt hillitsemään
itseään, sillä hän tunsi mustasukkaisuuden piston sydämessään: hän oli
mustasukkainen, koska Hugh huvitteli muiden naisten kanssa, tyttöjen
kanssa enemmän kuin äitinsä! Ja Lot kuvaili mielessään, miten äiti
istui yksin pitkät, ikävät illat hotellihuoneessaan, Hughin ollessa
ulkona, tyttöjen kera... Äiti raukka!... Näin pianko se jo alkoi? Mutta
nyt, kun hänellä oli Hugh, jota hän jumaloi, yhdessäoloa kestäisi niin
kauan kuin rahat riittivät... ja vasta sitten, kun kaikki oli lopussa,
hän palaisi Lot'n luo... ja jos Elly silloin oli tullut takaisin,
silloin hän olisi mustasukkainen Ellylle!...

Niin, sellaiseksi tulevaisuus epäilemättä muodostuisi... Varmasti hän
ei ollut nähnyt Ellyä viimeistä kertaa; varmasti Elly palaisi väsyneenä
takaisin, ja nukkuisi väsymyksensä pois hänen sylissään... Ja hän
näkisi jälleen äitinsäkin: vanhempana, vanhana naisena, väsyneenä,
köyhänä; ja hän valittaisi suruaan hänen sylissään... Ja hän, Lot,
naurahtaen hiukan skeptillisesti, keksisi jonkun ivallisen sanan
lohdutukseksi... ja päivät kuluisivat, tapahtumat häipyisivät...
ne häipyisivät hyvin, hyvin hitaasti... tosin ei yhtä punaisina
katumuksesta ja vihasta, intohimosta ja murhasta, kuin ne tapahtumat,
jotka olivat kulkeneet noiden kahden hirveän vanhan ihmisen silmien
ohi... mutta sittenkin täynnä sisäistä kipua, surua ja tuskallista
kärsimystä, josta hän ei koskaan voisi puhua kellekään ja joka jäisi
hänen salaisuudekseen, hänen, hänen omaksi salaisuudekseen: se olisi
tosin viaton salaisuus, vapaa kaikesta rikoksesta ja verestä, mutta
sittenkin kalvava kuin salainen, tuskallinen tauti...

Nyt oli ilta. Hänen ei tehnyt mielensä mennä tapaamaan tuttaviaan. Hän
jäisi kotiin, söisi pari munaa. Oli jo myöhäistä; ja paras tapa unohtaa
oli sytyttää lamppu... ja tehdä työtä tehdä kaikessa hiljaisuudessa
työtä yksinään... Kas! Miten kodikkaalta hänen huoneensa näytti;
siinä oli vihreitä kasveja ja valkoisia kipsikuvia ja lämpimänvärisiä
verhoja; siellä oli hienoja ruskeita valokuvia seinillä; ja hänellä oli
suuri kirjoituspöytä ja lamppu paloi nyt hauskasti, vaikka se ensin
oli hiukan syljeskellytkin... Niin, tehdä työtä, diletanttityötä,
sitä, johon hän kykeni parhaiten... Hän tahtoi tänä iltana korjata
ja kirjoittaa uudestaan artikkelinsa Mediciläisistä... Oi, Firenzen
suloisia muistoja!... Jokaisen tuli itse määrätä oman kohtalonsa: Ellyn
omansa, hänen omansa; ja että elämä oli sellaista sitä ei todellakaan
maksanut vaivaa sureksia koko ikänsä. Oli niin paljon muutakin
kaunista ja mielenkiintoista, varsinkin Italiassa; ja etelän kevät
oli ilo, josta ei mitään puuttunut... Parasta nauttia siitä kaikessa
rauhassa ja yksinänsä... ja tehdä työtä, tehdä kiivaasti työtä ja
unohtaa... Ei mikään vedä vertoja työlle: se saattaa unohduksiin kaikki
muut ajatukset ja kauheat asiat; ja vaikkapa ihminen kuihtuisikin
ja näivettyisi työssä, niin ei ainakaan ole aikaa sureskella... Ja
sittenkin oli kaameaa, että saattoi tulla niin vanhaksi kuin isoäiti...
ja herra Takma! — Mitäpä jos hän kirjoittaisi romaanin: romaanin noista
kahdesta vanhasta ihmisestä... ja Javassa tapahtuneesta murhasta?

Hän hymyili ja pudisti päätään:

»Ei», tuumi hän puhuen miltei ääneen, »se olisi liian romanttista
_minulle_... Ja nykyään kirjoitetaan niin paljon romaaneja: minä tyydyn
vain niihin kahteen, jotka olen kirjoittanut... Se riittää, se on
enemmän kuin tarpeeksi. Paljoa parempi kirjoittaa kirjoitelma-sarja
Mediciläisistä...»

Ja kun auringonlaskun hohde oli sammunut ja tähtikirkas yö ulkona
tuntui tukehduttavalta, avasi hän taas ikkunat, veti syvältä henkeä
ja kävi istumaan suuren pöytänsä ääreen, jolla paloi kirkas lamppu...
Hänen kauniit ja hienot kasvonsa kumartuivat paperien yli; ja lampun
valossa näkyi selvästi, että hiukset ohimoilla alkoivat käydä hyvin
harmaiksi.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUUSIKYMMENTÄ VUOTTA SITTEN ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.