The Project Gutenberg eBook of Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen II:1, by Miguel de Cervantes Saavedra

Ensimmäinen luku. Kuinka kirkkoherra ja parturi keskustelivat Don
Quijoten kanssa hänen sairaudestaan.

Toinen luku, jossa kerrotaan Sancho Panzan merkillisestä riidasta Don Quijoten sisarentyttären ja emännöitsijän kanssa sekä muista hupaisista seikoista.

Kolmas luku: Don Quijoten, Sancho Panzan ja kandidaatti Simson
Carrascon hauskasta keskustelusta.

Neljäs luku, jossa Sancho Panza hälventää kandidaatti Simson Carrascon epäilykset ja vastaa hänen kysymyksiinsä sekä esitetään muita seikkoja, joita kannattaa tietää ja kertoa.

Viides luku. Sancho Panzan ja hänen vaimonsa Teresa Panzan henkevästä ja hupaisesta keskustelusta sekä muista autuaan muistamisen arvoisista tapahtumista.

Kuudes luku. Siitä, mitä tapahtui Don Quijoten, hänen sisarentyttärensä ja emännöitsijänsä kesken; koko tämän historian tärkeimpiä lukuja.

Seitsemäs luku. Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa keskustelusta sekä muista erinomaisista tapahtumista.

Kahdeksas luku, jossa kerrotaan, mitä tapahtui Don Quijotelle, kun hän matkusti tervehtimään valtiatartaan Dulcinea Tobosolaista.

Kymmenes luku, missä kerrotaan siitä juonesta, jonka Sancho keksi noituakseen neiti Dulcinean, sekä muista yhtä naurettavista kuin todenperäisistäkin tapauksista.

Yhdestoista luku. Merkillisestä seikkailusta, joka sattui urhoolliselle Don Quijotelle hänen kohdatessaan Kuoleman valtiopäivien vaunut eli rattaat.

Kahdestoista luku. Merkillisestä seikkailusta, johon urhoollinen Don
Quijote joutui pelottoman Peiliritarin kanssa.

Kolmastoista luku, jossa jatketaan kertomusta seikkailusta Metsänritarin kanssa ja esitetään molempien aseenkantajien välille sukeutunut järkevä, harvinainen ja miellyttävä keskustelu.

Viidestoista luku, jossa kerrotaan ja ilmaistaan, keitä olivat
Peiliritari ja hänen aseenkantajansa.

Kuudestoista luku. Siitä, mitä Don Quijote joutui kokemaan erään älykkään manchalaisen aatelismiehen seurassa.

Seitsemästoista luku, missä kuvaillaan korkein ja äärimmäinen kohta, jonka Don Quijoten sanomaton sankaruus saavutti ja voi saavuttaa, sekä onnellisesti päättynyt seikkailu leijonan kanssa.

Kahdeksastoista luku. Siitä, mitä Don Quijotelle sattui Viheriänviitan ritarin linnassa eli talossa, sekä muista merkillisistä asioista.

Yhdeksästoista luku, jossa kerrotaan rakastuneen paimenen seikkailu sekä muita todella hupaisia tapahtumia.

Kahdeskymmenes luku, jossa kerrotaan rikkaan Camachon häistä ja siitä, mitä tapahtui köyhälle Basiliolle.

Yhdeskolmatta luku, jossa jatketaan kertomusta Camachon häistä ja esitetään muita hauskoja tapahtumia.

Kahdeskymmenes luku, missä kerrotaan suuresta seikkailusta Montesinon luolassa, joka sijaitsee keskellä Manchaa, ja kuinka urhoollinen Don Quijote Manchalainen saattoi tämän seikkailun onnelliseen päätökseen.

Kolmaskolmatta luku. Niistä ihmeellisistä seikoista, joita mainio Don Quijote kertoi nähneensä Alontesinon syvässä luolassa, mutta jotka ovat niin mahdottomia ja suurenmoisia, että tämän seikkailun todenperäisyyttä epäillään.

Neljäskolmatta luku, missä kerrotaan paljon pikkuseikkoja, yhtä joutavia kuin välttämättömiäkin sille, joka tahtoo oikein ymmärtää tämän suuren historian.

Viideskolmatta luku, jossa kerrotaan aasinhuutoseikkailu ja hupainen kohtaus nukketeatterin johtajan kanssa sekä profeetallisen apinan merkilliset ennustukset.

Kuudeskolmatta luku, jossa jatkuu hupainen kertomus nukketeatteriseikkailusta ja esitetään muitakin todella mainioita asioita.

Seitsemäskolmatta luku, jossa kerrotaan, keitä olivat mestari Pedro ja hänen apinansa, sekä Don Quijoten huonosta menestyksestä seikkailussa aasinhuutoa matkivien kanssa, joka seikkailu ei päättynyt hänen mielensä mukaan eikä niinkuin hän oli ajatellut.

Kahdeksaskolmatta liiku. Seikoista, jotka lukija, kuten Benengeli sanoo, tulee tietämään, jos ne tarkkaavasti lukee.

Kolmaskymmenes luku. Siitä, mitä Don Quijotelle sattui, kun hän kohtasi erään kauniin metsästäjättären.

Kahdesneljättä luku. Vastauksesta, jonka Don Quijote antoi moittijalleen, sekä muista vakavista ja hupaisista tapahtumista.

Kolmasneljättä luku. Herttuattaren, hänen kamarineitiensä ja Sancho
Panzan hauskasta keskustelusta, joka on lukemisen ja huomion arvoinen.

ALKULAUSE LUKIJALLE.

Jumala paratkoon, kuinka hartaasti sinä, jalosukuinen tai ehkä plebeijinen lukijani, nyt odotatkaan tätä esipuhetta luullen siitä löytäväsi kostonuhkauksia, syytöksiä ja solvauksia toisen Don Quijoten tekijää vastaan,[1] tarkoitan sen, jonka sanotaan siinneen Tordesillasissa ja syntyneen Tarragonassa! Mutta sitä huvia minä en tosiaankaan aio sinulle suoda; vaikka näet loukkaukset synnyttävät vihaa kaikkein nöyrimmässäkin povessa, niin minun poveeni nähden tuo sääntö ei pidä paikkaansa. Sinä ehkä toivoisit, että nimittäisin miestä aasiksi, mielipuoleksi ja hävyttömäksi: mutta se ei johdu mieleenikään: rangaiskoon häntä hänen oma syntinsä, syököön, mitä on keittänyt, ja sillä hyvä. Minua on kuitenkin suututtanut, että hän moittii minua vanhaksi ja toiskätiseksi, ikäänkuin olisi ollut minun vallassani pysähdyttää ajan juoksu omalta kohdaltani tai kuin olisin tullut raajarikoksi jossakin kapakassa enkä kaikkein kunniakkaimmassa tilaisuudessa,[2] mitä ovat nähneet menneet ja nykyiset ja luultavasti tulevat näkemään tulevaiset ajat. Jos haavani eivät näytäkään loistavilta niistä, jotka sattuvat ne näkemään, niin ainakin niitä pitävät arvossa ne, jotka tietävät, missä ne on saatu; sillä parempi on sotilas kuolleena taistelutanterella kuin vapaana pakoretkellä. Ja tämä vakaumukseni on niin varma, että jos minulle nyt ehdotettaisiin ja tehtäisiin mahdolliseksi se, mikä on mahdotonta, tahtoisin mieluummin olla ollut mukana tuossa mainiossa taistelussa kuin nyt olla terve ja haavoittumaton siksi, etten olisi ottanut siihen osaa. Arvet, joita nähdään soturin kasvoissa ja rinnassa, ovat tähtiä, jotka opastavat toisia kohti kunnian taivasta ja tavoittelemaan ansaittua kiitosta; ja huomattava on vielä, ettei teoksia kirjoiteta harmailla hiuksilla, vaan ymmärryksellä, joka yleensä muuttuu paremmaksi iän lisääntyessä. Minua on myös pahoittanut, että hän sanoo minua kateelliseksi ja kuvailee minulle, kuin jollekin tietämättömälle, mitä kateus oikeastaan on; sillä niistä kahdesta kateuden lajista, jotka ovat olemassa, minä tunnen totisesti ainoastaan sen, joka on pyhä, jalo ja hyvää tarkoittava, ja koska niin on aivan varmaan laita, ei ole minun asiani vainota ketään pappismiestä, varsinkaan, jos hän sitäpaitsi on Inkvisition palveleva veli;[3] ja jos kirjoittaja on tuon sanonut tarkoittaen häntä, jota näyttää tarkoittaneen, niin hän on aivan erehtynyt, sillä minä ihailen sen miehen neroa, ihailen hänen teoksiaan ja hänen alinomaista ja hurskasta toimintaansa. Kiitän kuitenkin tuota herra kirjailijaa siitä, että hän sanoo kertomusten! olevan pikemmin satiirisia kuin opettavaisia, mutta tunnustaa niiden olevan hyviä, mitä ne eivät voisi olla, jollei niissä olisi yhtä ja toista.

Olen kuulevinani sinun sanovan, että puhun kovin varovasti ja pysyttelen liiaksi vaatimattomuuteni rajoissa; mutta minä tiedän, ettei murheelliselle pidä lisätä murhetta, ja tämän herran mieli varmaan on kovin murheellinen, koska hän ei uskalla ilmaantua avoimelle kentälle ja kirkkaaseen päivänvaloon, vaan salaa nimensä ja mainitsee väärän kotipaikan, kuin olisi tehnyt jonkin majesteetinrikoksen. Jos sattumalta tulet hänet tuntemaan, niin sano hänelle minun puolestani, etten minä pidä itseäni solvattuna, koska hyvin tiedän, kuinka paholainen ihmistä kiusaa, ja että eräs hänen pahimpia kiusauksiaan on siinä, että hän uskottelee ihmisen voivan kirjoittaa ja painattaa kirjan, jolla ansaitsee yhtä paljon mainetta kuin rahaa ja yhtä paljon rahaa kuin mainetta. Ja tämän väitteen tueksi toivon sinun hupaisella ja sievällä tavallasi kertovan hänelle seuraavan jutun:

Sevillassa oli muudan hullu, joka sai päähänsä kaikkein naurettavimman mielettömyyden ja keksinnön, mitä kukaan hullu maailmassa milloinkaan on saanut. Hän näet valmisti putken, joka oli toisesta päästä teroitettu, ja saatuaan sitten kadulla tai missä hyvänsä käsiinsä koiran hän astui jalallaan koiran toiselle takakoivelle, kohotti koiran toista koipea kädellään ja pisti sitten, niin hyvin kuin osasi, putken sellaiseen paikkaan, että toisesta päästä puhaltamalla sai koiran pyöreäksi kuin pallon, ja niin tapahduttua hän taputti kämmenellään pari kertaa koiraa vatsaan, päästi sen menemään ja sanoi läsnäoleville, joita aina oli suuri joukko:

— Luulevatko arvoisat herrat vieläkin, että on varsin helppo puhaltaa koira pulleaksi? — Luuleeko teidän armonne nyt, että on varsin helppo tehdä kirja?

Jollei tämä juttu häntä miellytä, niin kerro sinä, hyvä lukijani, tämä toinen, joka sekin koskee hullua ja koiraa:

— Cordobassa oli eräs toinen hullu, jolla oli tapana kantaa päänsä päällä marmorilevyn kappaletta tai muuta verrattain painavaa kiveä, ja kohdatessaan koiran, joka ei osannut varoa, hän asettui sen viereen ja antoi kiven pudota suoraan koiran päälle. Koira suuttui, haukkui ja ulvoi ja juoksi pitkin katuja. Sattui sitten, että niiden koirien joukossa, joiden päälle hän taakkaansa pudotteli, oli eräs jollekin hytyräsepälle kuuluva, johon sen omistaja oli kovin kiintynyt. Kivi putosi ja osui päähän, pahoinpidelty koira ulvoi surkeasti, sen isäntä huomasi seikan, vihastui, sieppasi kyynäräkepin, hyökkäsi hullun luo, pieksi hänet niin, ettei häneen jäänyt eheää luuta, ja sanoi aina lyödessään:

— Sinä koiramainen konna, mitä teit mäyräkoiralleni? Etkö sinä nähnyt, julmuri, että koirani oli mäyräkoira?

Hän toisti nimeä mäyräkoira vielä monet kerrat ja antoi pehmitetyn hullun sitten mennä menojaan. Tämä otti asian sydämelleen, lähti kotiin eikä uskaltanut enää mennä ulos kokonaiseen kuukauteen. Mutta sen ajan kuluttua hän palasi tekemään temppuansa, pään päällä vielä suurempi kivenmyhkyrä. Hän tuli koiran luo, katseli sitä oikein tarkasti, ei halunnut eikä tahtonut pudottaa kiveä, vaan sanoi:

Ja vaikka hän sitten kohtasi paljon koiria, verikoiria ja rakkikoiriakin, hän aina sanoi, että ne olivat mäyräkoiria eikä senvuoksi enää pudottanut kiveä. Tämän kirjailijan käy kenties samoin, niin ettei hän enää uskalla pudottaa ihmisten päähän nerollisuutensa taakkaa, kirjojansa, jotka ovat kiveä kovempia, koska ovat huonoja.

Sano hänelle myös, etten välitä vähääkään, vaikka hän uhkaa riistää minulta ansion kirjallaan; minä näet käytän kuuluisan välinäytöksen La Perendengan[4] lausetta ja sanon hänelle: »Kauan eläköön armollinen herra raatiherra, ja Kristus olkoon meidän kaikkien kanssa.» Niin, kauan eläköön jalo kreivi Lemos, jonka tunnettu kristillinen mielenlaatu ja anteliaisuus tukevat minua kaikissa kovan onnen kohtauksissa, ja eläköön myös hänen kunnianarvoisuutensa Toledon arkkipiispan Don Bernardo de Sandoval y Rojasin[5] erinomainen armeliaisuus, vaikka maailmassa ei olisi yhtään kirjapainoa ja vaikka minua vastaan painettaisiin enemmän kirjoja kuin on kirjaimia Mingo Revulgon laulussa.[6] Minä en ole kokenut pyrkiä heidän suosioonsa minkään imartelun tai muun kiitoksen avulla, mutta siitä huolimatta nämä molemmat korkea-arvoiset henkilöt ovat vain oman hyvyytensä tähden ottaneet tehtäväkseen olla suosijoinani ja auttajinani, ja senvuoksi pidän itseäni onnellisempana ja rikkaampana kuin jos onni olisi kuljettanut minua aivan tavallista tietä korkeimmille huipuilleen. Kunniantuntoa voi olla köyhälläkin, mutta ei paheellisella; köyhyys voi estää jaloutta loistamasta täysin kirkkaana, mutta se ei voi sitä kokonaan pimentää. Mutta jos hyve luo itsestään jotakin valoa, vaikkapa vain puutteen ahtaista rakosista, niin sitä sittenkin lopulta kunnioittavat ja niinmuodoin myös suosivat korkeat ja jalot sielut.

Älä sano hänelle enempää. Minäkään en mieli sanoa sinulle enää mitään muuta, huomautan vain, että sinun tulee tietää, että tämä Don Quijoten jälkimmäinen osa, jonka nyt jätän sinulle, on saman tekijän leikkaama ja samasta kankaasta kuin edellinen, että kerron sinulle siinä Don Quijoten myöhemmistä elämänvaiheista sekä vihdoin hänen kuolemastaan ja hautauksestaan, jottei kukaan enää uskalla antaa hänestä uusia todistuksia, koska jo annetut saavat riittää. Riittää myös, että rehellinen mies on kerran kertonut näistä älykkäistä hullutuksista; hän ei aio niihin enää puuttua, sillä hyvääkään ei pidetä arvossa, jos sitä on liian paljon, kun taas huonollakin, jos sitä on vähän, katsotaan olevan jotakin arvoa. Olin unohtaa sanoa sinulle, että voit aivan pian odottaa Persilestä,[7] joka on jo valmistumassa, ja Galatean toista osaa.

Kuinka kirkkoherra ja parturi keskustelivat Don Quijoten kanssa hänen sairaudestaan.

Tämän historian toisessa osassa, johon sisältyy Don Quijoten kolmas retki, Cide Hamete Beneugeli kertoo, että kirkkoherra ja parturi antoivat kulua melkein kuukauden käymättä häntä katsomassa, koska eivät tahtoneet kajota edellisiin tapauksiin ja siten johdattaa niitä hänen mieleensä. He kävivät kuitenkin tapaamassa hänen sisarentytärtään ja emännöitsijäänsä kehoittaen heitä hyvin hoitamaan häntä ja antamaan hänelle sellaisia ruokia, jotka vahvistaisivat ja auttaisivat sydäntä ja päätä, koska hyvin asiaa harkiten täytyi sanoa koko hänen onnettomuutensa johtuneen niistä. He vakuuttivat niin tekevänsä nyt ja vasta varsin mielellään ja noudattaen niin suurta huolellisuutta kuin suinkin mahdollista; he näet kyllä huomasivat, että heidän isäntänsä joinakin hetkinä osoitti olevansa täydellä järjellä. Siitä molemmat herrat olivat mielissään, sillä he ajattelivat tehneensä aivan oikein, kun olivat kuljettaneet hänet muka noiduttuna kotiin härkärattailla, kuten kerrottiin tämän yhtä suurenmoisen kuin täsmällisenkin historian ensimmäisessä osassa, sen viimeisessä luvussa. He siis päättivät käydä häntä tapaamassa ja tarkastamassa hänen parantumistaan, vaikka pitivätkin että melkein mahdottomana, ja päättivät olla hiiskahtamatta sanaakaan vaeltavasta ritarikunnasta, jotta hänen haavansa, jotka olivat tuskin ehtineet arpeutua, eivät alkaisi jälleen vuotaa verta.

Niin he menivät hänen luokseen ja näkivät hänen istuvan sängyssä, yllään lyhyt viheriä flanelliröijy ja päässä punainen toledolainen lakki, koko mies niin laihana ja surkastuneena, että näytti kerrassaan muumioksi muuttuneen. Hän tervehti heitä sangen ystävällisesti, he kyselivät hänen vointiaan, ja hän teki selkoa siitä ja itsestään yleensä aivan järkevästi ja erittäin sievin sanoin. Siinä keskustellessaan he sattuivat koskettelemaan seikkoja, joita mainitaan politiikan ja hallitusmuodon nimellä, ja siinä he milloin korjasivat jotakin epäkohtaa, milloin kokonaan tuomitsivat jonkin toisen, muuttivat tapoja toisenlaisiksi ja karkoittivat toisia maasta, ja jokainen heistä kolmesta oli olevinaan uusi lainsäätäjä, uudenaikainen Lykurgos, uudenuutukainen Solon; ja tällä tavalla he loivat yhteiskunnan uudestaan, niin että näytti aivan siltä kuin he olisivat heittäneet sen ahjoon ja vetäneet sen jälleen sieltä ulos aivan toisenlaisena kuin ennen. Don Quijote puhui kaikista heidän käsittelemistään asioista niin älykkäästi, että molemmat hänen tutkijansa pitivät aivan varmana, että hän oli täysin terve ja täydellä järjellään.

Sisarentytär ja emännöitsijä olivat kuulemassa tätä keskustelua eivätkä osanneet kyllin kiittää Jumalaa siitä, että saivat jälleen nähdä isäntänsä niin terveenä. Mutta nyt kirkkoherra luopui alkuperäisestä aikomuksestaan, nimittäin siitä, ettei ollenkaan koskettaisi mitään vaeltavaan ritarikuntaan kuuluva seikkaa, tahtoi saada täyden selvyyden, oliko Don Quijoten paraneminen näennäistä vai todellista, ja sillä tavalla hän johtui asiasta toiseen siirtyen mainitsemaan erinäisiä uutisia pääkaupungista, kertoen muun muassa, että turkkilaisten uskottiin varmasti purjehtivan etelään valtavan suurella laivastolla, ettei kukaan tietänyt, millaisissa aikeissa he liikkuivat tai missä tämä ankara rajuilma tulisi purkautumaan, ja tämän pelon vuoksi, jolla turkkilaiset melkein joka vuosi vaativat meidät tarttumaan aseisiin, koko kristikunta suuntasi katseensa vihollisen laivastoon, ja hänen majesteettinsa oli antanut panna puolustuskuntoon Napolin ja Sisilian rannikot sekä Maltan saaren. Siihen virkkoi Don Quijote:

— Hänen majesteettinsa on menetellyt niinkuin menettelee erinomaisen viisas soturi, joka ajoissa varustaa alueensa puolustuskuntoon, jottei se olisi vihollisen tullessa varautumaton; mutta jos minun neuvoani kysyttäisiin, niin minä kehoittaisin käyttämään erästä varokeinoa, jota hänen majesteettinsa ei tällä hetkellä suinkaan ajattele.

Tuskin tuon kuultuaan kirkkoherra sanoi itsekseen: »Jumala sinua varjelkoon, Don Quijote parka, sillä minusta näyttää kuin sinä syöksyisit hulluutesi korkealta huipulta yksinkertaisuutesi syvään kuiluun!» Mutta parturi, joka oli jo ajatellut samaa kuin kirkkoherra, kysyi nyt Don Quijotelta, mikä oli se varokeino, jota hän piti niin sopivana; se näet saattoi olla laadultaan semmoinen, että se täytyi sijoittaa niiden monien kelvottomien ehdotusten luetteloon, joilla ruhtinaita usein vaivataan.

— Minun ehdotukseni, herra parrankaapija, — sanoi Don Quijote — ei tule olemaan kelvoton, vaan kelvollinen.

— En minä sitä tarkoittanut, — vastasi parturi — vaan sanoin sen siksi, että kokemus on osoittanut kaikkien tai kaikkein useimpien hänen majesteetilleen annetuista neuvoista olevan joko mahdottomia tai järjettömiä tai kuninkaalle ja valtakunnalle vahingollisia.

‒ Mutta minun neuvoni — virkkoi Don Quijote — ei ole mahdoton eikä järjetön, vaan kaikkein helpoin, soveliain, mukavin ja nopein, mitä kenenkään neuvonantajan mieleen voi koskaan johtua.

— Teidän armonne olisi voinut sen jo meille sanoa, herra Don Quijote — sanoi kirkkoherra.

— En tahtoisi sanoa sitä juuri nyt, — vastasi Don Quijote — sillä se voisi olla jo huomenna varhain aamulla herrojen valtioneuvosten korvissa, ja joku toinen saisi kiitoksen ja palkan minun työstäni.

— Minä puolestani — sanoi parturi — vakuutan maan ja taivaan nimessä, etten mainitse kuninkaalle, en rengille enkä kenellekään kuolevaiselle, mitä teidän armonne haluaa minulle sanoa, ja tämän valan minä olen oppinut siitä kansanlaulusta, jonka alussa entinen kirkkoherra näyttää kuninkaalle varkaan, joka oli häneltä varastanut sata dublonia ja hänen nopeakäyntisen muulinsa.

— Minä en tunne sellaisia tarinoita, — sanoi Don Quijote — mutta tiedän, että tuo vala on pätevä, koska tiedän, että parturi on kunnon mies.

Ja vaikka ei olisikaan, — sanoi kirkkoherra — niin minä takaan hänen kunniallisuutensa ja vakuutan hänen puolestaan, että hän on tässä asiassa vaiti kuin mykkä, lain ja säädettyjen sakkojen uhalla.

— Virkani,— vastasi kirkkoherra — sillä se vaatii pitämään salaisuuksia omana tietonaan.

— Tuhat tulimmaista! — sanoi nyt Don Quijote. — Mitä tarvitsee hänen majesteettinsa tehdä muuta kuin antaa julkisen kuuluttajan julistaa, että kaikkien Espanjassa liikkuvien vaeltavien ritarien tulee määrättynä päivänä kokoontua pääkaupunkiin? Vaikka näet heitä ei tulisikaan enempää kuin puoli tusinaa, niin voisihan heidän joukossaan kuitenkin olla joku, joka kykenee yksin tuhoamaan turkkilaisten koko sotavoiman. Kuunnelkaa minua tarkkaavasti ja seuratkaa minua. Onko ehkä jotakin ennenkuulumatonta, jos yksi ainoa vaeltava ritari tuhoaa kahdensadantuhannen miehen suuruisen sotajoukon, ikäänkuin heillä kaikilla olisi yksi ainoa kaula tai kuin he olisivat pelkkää mantelitahdasta? Jos ette usko, sanokaa minulle: kuinka monet historiat ovatkaan täynnä sellaisia ihmeitä? Jos nyt eläisi suurimaineinen Don Belianis tai joku Amadis Gallialaisen lukemattomasta sukukunnasta, — vaikka se olisikin minulle suureksi vahingoksi; miten toisten laita on, en tahdo käydä ratkaisemaan — jos siis joku heistä eläisi nykyaikana ja kävisi turkkilaisia vastaan, niin enpä totisesti tahtoisi olla turkkilainen. Mutta Jumala pitää huolta kansastaan ja suo sille miehen, joka kenties ei ole yhtä peloittava kuin muinaiset vaeltavat ritarit, mutta ei kumminkaan ole rohkeudeltaan heitä huonompi. En sano enempää; Jumala kyllä ymmärtää, mitä tarkoitan.

— Oi onnetonta! — huudahti nyt sisarentytär. — Minut saa tappaa, jollei hyvä enoni tahdo jälleen ruveta vaeltavaksi ritariksi.

— Minä tahdon elää ja kuolla vaeltavana ritarina; ja marssikoon turkkilainen ylös- tai alaspäin, milloin mielensä tekee ja niin suurella sotavoimalla kuin suinkin voi; minä sanon sittenkin, että Jumala kyllä ajatukseni ymmärtää.

— Minä pyydän teiltä, hyvät herrat, lupaa kertoa pienen tapauksen, joka sattui Sevillassa ja joka sopii tähän niin erinomaisen hyvin, että tekee mieleni se kertoa.

Don Quijote antoi siihen luvan. Kirkkoherra ja muut kuuntelivat tarkkaavaisesti, ja parturi aloitti esityksensä näin:

— Sevillan hullujenhuoneessa oli eräs mies, jonka hänen sukulaisensa olivat sinne toimittaneet, koska hän ei ollut täydellä järjellään. Hänet oli nimitetty kirkollisen oikeuden lisensiaatiksi Osunassa,[8] mutta vaikka hän olisi saanut sen arvon Salamancassa, olisi hän sittenkin monien mielestä pysynyt hulluna. Muutamia vuosia hullujenhuoneessa oltuaan tämä lisensiaatti alkoi uskoa olevansa viisas ja täysin järjissään ja kirjoitti siinä uskossa innokkaasti ja täysin ymmärrettävin lauseparsin arkkipiispalle pyytäen tätä pelastamaan hänet siitä kurjuudesta, missä hän oli, koska hän oli nyt Jumalan armosta saanut menettämänsä ymmärryksen takaisin, vaikka hänen sukulaisensa, saadakseen edelleen nauttia hänen omaisuuttaan, säilyttivät häntä siellä ja vastoin totuutta vaativat häntä olemaan hulluna kuolemaansa saakka. Lukuisien hyvin sommiteltujen ja ymmärtäväisten kirjeitten taivuttamana arkkipiispa kehoitti erästä kapellaaniansa ottamaan hullujenhuoneen esimieheltä tietoa, oliko se, mitä lisensiaatti oli hänelle kirjoittanut, totta, lupasi itsekin puhua mielipuolen kanssa ja päästää hänet vapaaksi, jos hän näyttäisi olevan täydellä järjellä. Kapellaani teki niin, ja hullujenhuoneen esimies vakuutti hänelle, että mies oli yhä mielipuoli; vaikka hän varsin usein puhui kuin hyvin ymmärtäväinen ihminen, esitti hän kuitenkin lopuksi typeryyksiä, jotka olivat yhtä suuria ja lukuisia kuin hänen aikaisemmat järkevät lausuntonsa, minkä voi heti havaita keskustellessaan hänen kanssaan. Kapellaani suostui tekemään tämän kokeen, hänet vietiin hullun miehen luo, hän puhui hänen kanssaan toista tuntia, ja koko sinä aikana hullu ei lausunut yhtäkään mahdotonta tai mieletöntä sanaa, vaan puhui päinvastoin niin järkevästi, että kapellaanin oli pakko uskoa, että tuo hullu oli viisas. Hullu sanoi muun muassa hullujenhuoneen esimiehen suhtautuvan häneen karsaasti, koska hän ei tahtonut menettää niitä lahjoja, joita sai potilaansa sukulaisilta, jotta sanoisi hänen yhä olevan hulluna, vaikka hänellä oli toisinaan järkeviäkin hetkiä. Sitäpaitsi hän sanoi suurimpana vihollisenaan tässä onnettomuudessa olevan juuri oman rikkautensa, sillä päästäkseen sitä nauttimaan hänen vihollisensa käyttivät petosta ja epäilivät armoa, jonka Jumala oli hänelle osoittanut muuttamalla hänet järjettömästä luontokappaleesta jälleen ihmiseksi. Sanalla sanoen, hän puhui niin taitavasti, että sai hullujenhuoneen esimiehen näyttämään epäilyttävältä, sukulaisensa ahneilta ja sydämettömiltä ja itsensä niin ymmärtäväiseltä, että kapellaani päätti ottaa hänet mukaansa, jotta itse arkkipiispa saisi hänet nähdä ja havaita hänen väitteensä ilmeiseksi todeksi. Tässä hyvässä uskossa kelpo kapellaani pyysi esimiestä toimittamaan lisensiaatille takaisin ne vaatteet, jotka hänellä oli ollut sairaalaan tullessaan. Esimies pyysi jälleen kapellaania harkitsemaan, mitä teki, koska lisensiaatti aivan varmaan oli yhä vielä mielipuoli. Esimiehen varoitukset ja pyynnöt, ettei hän veisi miestä mukanaan, eivät ollenkaan tehonneet kapellaaniin; esimies totteli huomatessaan, että arkkipiispa nimenomaan niin tahtoi; lisensiaatti puettiin omiin vaatteisiinsa, jotka olivat uudet ja moitteettomat, ja havaittuaan olevansa puettu niinkuin ainakin järkevä ihminen ja päässeensä vapaaksi hullun-tamineista hän pyysi kapellaania kristillisen rakkauden nimessä sallimaan hänen sanoa jäähyväiset entisille kumppaneilleen, mielenvikaisille. Kapellaani sanoi haluavansa itse lähteä mukaan näkemään laitoksessa olevia mielenvikaisia. He lähtivät tosiaan sinne ja heidän kanssaan erinäisiä muita henkilöitä, jotka sattuivat olemaan läsnä, ja tultuaan erään kopin luo, missä oli eräs raivohullu, joka kumminkin sattui juuri silloin olemaan tyyni ja rauhallinen, lisensiaatti sanoi tälle:

— Hyvä ystävä, ajattele, onko sinulla mitään tehtävää, jonka tahdot jättää minun toimekseni. Minä näet lähden nyt kotiin, sillä Jumala on äärettömässä hyvyydessään ja armossaan, ilman mitään omaa ansiotani, suvainnut antaa minulle järjen takaisin; minä olen nyt terve ja viisas, sillä kaikkivaltiaalle Jumalalle ei ole mikään mahdotonta. Uskokaa ja luottakaa tekin häneen; koska hän on kerran palauttanut minut entiseen tilaani, niin hän palauttaa siihen teidätkin, jos vain häneen luotatte. Minä kyllä muistan lähettää teille jotakin hyvää syötävää, ja syökää se kaikin mokomin; teidän näet tulee tietää, että minä, joka olen tuon kaiken kokenut, uskon puolestani kaikkien meidän hulluuksiemme johtuvan siitä, että vatsamme ovat tyhjät ja aivomme täynnä ilmaa. Rohkeutta vain, rohkeutta, sillä masentuminen onnettomuuksissa riuduttaa terveyttä ja johtaa kuolemaan.

Kaikki nämä lisensiaatin lauseet oli kuullut eräs toinen hullu, joka oli toisessa kopissa vastapäätä raivohullua; hän nousi vanhalta kaislamatolta, jolla hän makasi aivan alastomana, ja kysyi huutaen, kuka se oli, joka lähti tästä talosta terveenä ja viisaana. Lisensiaatti vastasi:

— Minä se olen, hyvä ystävä; minun näet ei tarvitse enää jäädä tänne, ja minä kiitän siitä äärettömästi taivasta, joka on osoittanut minulle niin suurta armoa.

— Harkitkaa hyvin, mitä sanotte, lisensiaatti, älkää antako pirun itseänne pettää, — sanoi hullu — älkää astuko askeltakaan, vaan jääkää rauhassa koppiinne, niin teidän ei tarvitse tulla tänne takaisin.

— Minä tiedän olevani terve, — vastasi lisensiaatti — eikä minun tarvitse enää kulkea tätä tietä.

— Tekö terve? — virkkoi hullu. — No hyvä, saadaanpa nähdä. Jumalan haltuun, mutta minä vannon teille Jupiterin nimessä, jonka majesteettia minä edustan täällä maan päällä, että sen ainoan synnin tähden, jonka Sevilla tekee tänään päästäessään teidät täältä pois ja pitäessään teitä viisaana, minä kuritan sitä niin ankarasti, että kurituksen muisto säilyy ajoista aikoihin, amen. Etkö sinä tiedä, sinä pieni, kurja lisensiaatti parka, että minä voin sen tehdä, koska, kuten sanoin, olen jyrisyttäjä Jupiter ja pitelen käsissäni sytyttäviä salamoita, joilla voin nyt, kuten ainakin, uhata ja hävittää koko maailman? Mutta minä lähetänkin tälle typerälle kaupungille yhden ainoan rangaistuksen, nimittäin sen, ettei siinä eikä sen ympäristössä ja lähiseuduilla saada sadetta kolmeen kokonaiseen vuoteen, joka aika lasketaan tästä päivästä ja siitä hetkestä, jolloin tämä uhkaus on lausuttu. Sinäkö muka olet vapaa, sinäkö terve, sinäkö viisas ja minä hullu, minä sairas ja minä vankina…? Minä mieluummin hirtän itseni kuin annan sadetta.

Läsnäolijat olivat tarkkaavasti kuunnelleet hullun huutoja ja puhetta, mutta lisensiaattimme kääntyi nyt kapellaanin puoleen, tarttui hänen käteensä ja sanoi hänelle:

— Älkää olko peloissanne, hyvä herra, ja älkää huoliko tämän hullun puheista; jos näet hän onkin Jupiter eikä anna sadetta, niin minä olen Neptunus, veden isä ja jumala, ja annan sadetta niin usein kuin minua miellyttää ja kuin tarpeellista on.

— Kaikesta huolimatta, herra Neptunus, ei ole hyvä suututtaa herra Jupiteria. Jääköön siis teidän armonne koppiinsa; toiste, kun on sopivampaa aikaa ja tilaisuutta, palaamme teidän armoanne hakemaan.

Esimies ja kaikki muut läsnäolevat nauroivat, ja kapellaani oli vähällä suuttua; lisensiaatin vaatteet riisuttiin, hän jäi hullujenhuoneeseen, ja tarina on lopussa.

— Tämäkö siis, herra parturi, — virkkoi Don Quijote — on se kertomus, jota ette voinut olla esittämättä, koska se niin mainiosti sopi minuun? Herra parrankaapija, herra parrankaapija, kuinka sokea onkaan ihminen, joka ei näe, mitä on silmien edessä! Eikö teidän armonne tiedä, että vertaukset, jotka koskevat eri henkilöitten luonnollisia taipumuksia, heidän urhoollisuuttaan, kauneuttaan tai sukujuurtaan, ovat aina loukkaavia ja ettei niitä mielellään kuunnella? Minä, herra parturi, en ole mikään vedenjumala Neptunus enkä suinkaan vaadi ketään pitämään itseäni viisaana, jollen ole viisas; minä ahkeroin vain tehdä maailmalle ymmärrettäväksi, kuinka pahoin se erehtyy, kun se ei tahdo uudelleen perustaa keskuuteensa sitä autuasta aikaa, jolloin vaeltava ritarikunta täällä eli ja toimi. Mutta meidän turmeltunut aikakautemme ei ansaitse niin suurta onnea kuin nauttivat ne aikakaudet, jolloin vaeltavat ritarit pitivät velvollisuutenaan ja ottivat kannettavakseen kuningaskuntien puolustuksen, neitojen suojelemisen, orpojen ja alaikäisten auttamisen, ylpeitten kurittamisen ja nöyrien palkitsemisen. Useimpien nykyaikaisten ritarien ohi kulkiessamme kuulemme pikemmin damastin, kultakankaan ja muiden heidän pukuihin käyttämiensä kallisarvoisten kudosten kahinaa kuin heidän varuksiensa panssarirenkaitten helinää. Nyt ei ole enää yhtäkään ritaria, joka makaa ulkosalla kärsien sään tuimuutta, täysissä varuksissa kiireestä kantapäähän, ei ole myöskään ketään, joka jalkojaan jalustimista irroittamatta peitseensä nojaten vain hiukan uinahtaa, niinkuin oli vaeltavien ritarien tapana tehdä. Nyt ei ole enää ketään, joka syöksyy esiin tästä metsiköstä, tunkeutuu tuohon vuoriseutuun, kulkee sieltä melkein alinomaa myrskyävän ja kiivaasti aaltoilevan meren hedelmätöntä, autiota rantaa ja löydettyään sieltä pienen aluksen, jossa ei ole airoja, purjeita, mastoa eikä minkäänlaista köysistöä, pelottomin sydämin syöksyy siihen ja lähtee syvän meren leppymättömille aalloille, jotka toisinaan heittävät hänet taivaalle, toisinaan paiskaavat syvyyteen; mutta sitten, kun hän vähimmin sitä aavistaa, uhmatessaan vastustamatonta myrskyä, hän äkkiä huomaakin olevansa enemmän kuin kolmentuhannen peninkulman päässä siitä paikasta, missä hän alukseensa astui, ja kun hän sitten hyppää maihin kaukaiselle ja tuntemattomalle rannikolle, niin hänelle sattuu siellä seikkoja, joita kannattaa kirjoittaa muistiin, ei pergamentille, vaan pronssiin. Mutta meidän aikanamme voittaa unteluus uutteruuden, joutilaisuus työn, pahe hyveen, julkeus kunnon, teoria käytännön asetoimessa, joka on ollut elossa ja loistossa ainoastaan kulta-aikana ja vaeltavissa ritareissa. Jollette sitä usko, niin sanokaa minulle: kuka on ollut kunniallisempi ja urhoollisempi kuin suurimaineinen Amadis Gallialainen? Kuka älykkäämpi kuin Englannin Palmerin? Kuka taitavampi ja kätevämpi kuin Tirante Valkoinen? Kuka ritarillisempi kuin Kreikan Lisuarte? Kuka sai ja antoi enemmän miekaniskuja kuin Don Belianis? Kuka oli peloittavampi kuin Gallian Perión? Kuka uskalsi syöksyä vaaroihin useammin kuin Hyrkanian Felixmarte? Kuka oli vilpittömämpi kuin Esplandian? Kuka oli rohkeampi kuin Don Cirongilio Traakialainen? Kuka urhoollisempi kuin Rodamonte? Kuka varovampi ja viisaampi kuin kuningas Sobrino? Kuka uhkarohkeampi kuin Rinaldo? Kuka voittamattomampi kuin Roland, ja kuka käytökseltään hienompi ja kohteliaampi kuin Rüdiger, josta polveutuvat nykyiset Ferraran herttuat, kuten Turpin mainitsee Kosmografiassaan? Kaikki nämä ritarit ja monet muut, joita voisin mainita, herra kirkkoherra, olivat vaeltavia ritareita, kaikkien ritarien loistavimpia ja kunniakkaimpia edustajia. Heitä tai heidän kaltaisiaan tahtoisin olevan niiden, joita ehdotuksessani tarkoitin; jos he niitä olisivat, niin hänen majesteettinsa tulisi hyvin autetuksi, häneltä säästyisi paljon kulunkeja, ja turkkilainen saisi repiä partaansa. Kaikesta huolimatta minun kaiketi täytyy jäädä koppiini, koska kapellaani ei päästä minua pois, ja jos, kuten parturi sanoo, Jupiter ei anna sadetta, niin olenhan tässä minä, joka annan sataa milloin mieleni tekee. Sanon tämän siksi, että partavadin herra tietäisi minun ymmärtävän hänen tarkoituksensa.

— Totta totisesti, herra Don Quijote, — virkkoi parturi — minä en sitä tarkoittanut, tarkoitukseni oli hyvä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, eikä teidän armonne pidä siitä pahastua.

— Minä tiedän parhaiten itse, sopiiko minun pahastua vai ei — vastasi
Don Quijote.

— Vaikka en ole toistaiseksi voinut sanoa juuri mitään, haluaisin kuitenkin vapautua eräästä epäilyksestä, joka kaivelee ja kiusaa omaatuntoani ja joka heräsi minussa, kun tässä kuulin, mitä herra Don Quijote sanoi.

— Onhan herra kirkkoherralla oikeus tehdä paljon muutakin, — vastasi Don Quijote — joten voitte huoletta sanoa epäilyksenne; eihän ole hauskaa, jos omatunto ihmistä pitkät ajat vaivaa.

— Luvan saatuani — vastasi kirkkoherra — sanon, että epäilykseni on siinä, etten mitenkään voi saada itseäni uskomaan koko sen vaeltavien ritarien lauman, jonka teidän armonne, herra Don Quijote, on maininnut, todella olleen olemassa täällä maan päällä todellisina ihmisinä, jotka ovat olleet lihaa ja verta samoinkuin me, vaan olen pikemmin sitä mieltä, että tuo kaikki on keksintöä, tarua ja valhetta ja unennäköjä, joita ovat kertoneet vasta unestaan heränneet tai oikeammin vielä horroksissa olevat henkilöt.

— Siinä on toinen erehdys, — vastasi Don Quijote johon tekevät itsensä syypäiksi monet, jotka eivät usko, että sellaisia ritareita on ollut maailmassa; mutta minä olen usein monien eri henkilöiden kanssa ja eri tilaisuuksissa yrittänyt luoda totuuden valoa tähän aivan tavalliseen harhaluuloon, toisinaan kumminkaan saavuttamatta tarkoitustani, toisinaan taas sen saavuttaen nojautuen totuuden hartioihin. Tämä totuus on niin varma, että melkein voin sanoa nähneeni Amadis Gallialaisen omin silmin: hän oli kookas mies, kasvoiltaan vaalea, hänen partansa oli hyvin hoidettu, vaikka tosin musta, hänen katseensa samalla kertaa lempeä ja ankara, hän oli vähäpuheinen, hidas vihaan ja herkkä leppymään. Ja niinkuin tässä kuvailen Amadista, voisin luullakseni kuvailla ja esittää kaikki ne vaeltavat ritarit, jotka elävät historioissa koko maanpiirissä; koska näet uskon heidän olleen sellaisia kuin heidän historiansa kertovat, voidaan heidän suorittamistaan urotöistä ja heidän erikoisuuksistaan saada oikean päättelyn avulla selville heidän kasvojensa piirteet, heidän ihonsa väri ja heidän ruumiinrakenteensa.

— Kuinka suuri siis mahtoi olla jättiläinen Morgante teidän armonne mielestä, herra Don Quijote? — kysyi parturi.

‒ Mitä jättiläisiin tulee, — vastasi Don Quijote — on olemassa eri mielipiteitä, onko niitä ollutkaan maailmassa vai ei, mutta pyhä Raamattu, joka ei voi poiketa rahtuakaan totuudesta, osoittaa meille, että sellaisia on ollut, kertomalla meille historian tuosta julmasta filistealaisesta Goljatista, joka oli seitsemän ja puolen kyynärän pituinen, mikä on aivan suunnaton koko. Ja sitäpaitsi on Sisilian saaresta löydetty niin suuria käsivarren luita ja lapaluita, että niiden suuruus ilmeisesti osoittaa niiden omistajien olleen jättiläisiä ja tornin korkuisia, mikä on aivan varmaa, koska siitä asiasta saadaan selko mittaamalla. Sittenkään en voi täysin varmasti sanoa, kuinka suuri Morgante oli, mutta otaksun, ettei hän ollut kovin kookas. Minut saa niin otaksumaan se seikka, että huomaan siitä historiasta, jossa yksityiskohtaisesti kerrotaan hänen urotöistään, hänen nukkuneen monta kertaa kurkihirren alla, ja onhan niinmuodoin selvää, ettei hän voinut olla suunnattoman suuri, koska hän voi löytää rakennuksen, johon mahtui makaamaan.

Kirkkoherra kuunteli mielellään, kuinka hän lausui tuollaisia suuria hullutuksia, ja kysyi häneltä nyt, mitä hän arveli Montalbanin Rinaldon, Don Rolandin ja muiden Ranskan kahdentoista päärin kasvojen piirteistä, koska näet he kaikki olivat olleet vaeltavia ritareita.

— Mitä Rinaldoon tulee, — vastasi Don Quijote — uskallan väittää, että hänellä oli leveät ja punakat kasvot, vilkuilevat ja hiukan ulkonevat silmät, että hän oli tavattoman ärtyinen ja pikavihainen ja piti kaikenlaisista varkaista ja lurjuksista. Mitä taas tulee Rolandiin eli Rotolandoon eli Orlandoon (historiat näet mainitsevat häntä kaikilla näillä kolmella nimellä), olen sitä mieltä, vieläpä varmasti uskonkin, että hän oli keskikokoinen, leveäharteinen, hiukan vääräsäärinen, kasvoiltaan ruskea, että hänellä oli karhea parta, iho karvainen, katse uhkaava, että hän puhui vähän, mutta oli muuten sangen kohtelias ja hyvin kasvatettu.

— Jollei Roland ollut miellyttävämmän näköinen kuin teidän armonne sanoo, — virkkoi kirkkoherra — niin eipä ihmekään, että kaunis Angelica-neiti hylkäsi hänet ja vaihtoi siihen suloon, tulisuuteen ja rakastettavuuteen, joka varmaan oli ominaista haivenpartaiselle pikku maurille, jolle hän antautui; neiti teki varsin viisaasti hehkuessaan mieluummin lempeälle Medorolle kuin karulle Rolandille.

— Tuo Angelica, herra kirkkoherra, — vastasi Don Quijote — oli kevytmielinen, oikullinen ja sangen itsepäinen tyttö, joka täytti maailman sekä ajattelemattomien keppostensa että kauneutensa maineella. Hän hylkäsi tuhansia ylhäisiä herroja, tuhansia urhoollisia ja tuhansia lahjakkaita miehiä, tyytyen siloposkiseen pieneen hovipoikaan, jolla ei ollut yhtään varallisuutta eikä muuta mainetta kuin se, joka hänelle koitui ystävälle osoitetusta uskollisuudesta. Tämän naisen kauneuden suuri laulaja, kuuluisa Ariosto, ei uskaltanut tai ei halunnut laulaa enempää siitä, mitä tälle naiselle tapahtui hänen halveksittavalla tavalla antauduttuaan, sillä hänellä nähtävästi ei olisi ollut kerrottavana mitään erikoisen siveitä seikkoja, joten hän päättää esityksensä näihin säkeisiin:

Ja tämä oli epäilemättä jonkinlainen ennustus, sillä runoilijat nimittävät itseään myös näkijöiksi tai ennustajiksi. Ja tuo ennustus toteutui niin hyvin, että myöhemmin eräs andalusialainen runoilija[10] on itkenyt ja laulanut hänen kyyneliään ja toinen, suurimaineinen ja verraton kastilialainen runoilija,[11] on laululla ylistänyt hänen kauneuttaan.

— Sanokaahan minulle, herra Don Quijote, — virkkoi nyt parturi eikö kaikkien niiden joukossa, jotka ovat häntä ylistäneet, ole ollut ketään runoilijaa, joka olisi kirjoittanut jonkin ivarunon tästä neiti Angelicasta?

— Uskon kyllä, — vastasi Don Quijote — että Sacripante tai Roland, jos he olisivat olleet runoilijoita, olisivat neidin saippuoineet; on näet ominaista ja luonnollista runoilijoille, joita heidän keksityt tai todelliset rakastettunsa ovat halveksineet, että he täyttä päätä kostavat ivarunoilla ja häväistyskirjoituksilla niille naisille, jotka he olivat valinneet ajatustensa valtiattariksi, vaikka sellainen kosto tietenkin on sopimaton jaloille luonteille; mutta toistaiseksi ei ole tullut tietooni mitään neiti Angelicasta sepitettyä häväistysrunoa, vaikka hän sai eläessään koko maailman kuohuksiin.

Samassa he kuulivat emännöitsijän ja sisarentyttären, jotka olivat vastikään poistuneet keskustelevien luota, huutavan ja meluavan pihalla, ja melun kuultuaan kaikki kiiruhtivat sinne.

jossa kerrotaan Sancho Panzan merkillisestä riidasta Don Quijoten sisarentyttären ja emännöitsijän kanssa sekä muista hupaisista seikoista.

Historia kertoo, että ne huudot, jotka Don Quijote, kirkkoherra ja parturi kuulivat, olivat sisarentyttären ja emännöitsijän, jotka pauhasivat Sancho Panzalle hänen pyrkiessään väkisin Don Quijoten luo. Naiset sulkivat häneltä oven ja huusivat:

— Mitä tuo maankiertäjä täältä hakee? Lähtekää heti kotiinne, hyvä mies, sillä juuri te viettelette herraamme ja hämmennätte hänen järkeänsä ja kuljetatte häntä kaikenlaisissa erämaissa.

— Saatanan emännöitsijä, minun järkeni se on hämmennetty, minut on vietelty ja minua on kuljetettu kaikenlaisissa erämaissa, mutta ei sinun isäntääsi. Hän se on minua laahannut mukanaan maailmalla, mutta te molemmat erehdytte, te teette laskun, jossa on puolet liikaa; hän se minut petoksella houkutteli lähtemään kotoa luvaten minulle saaren, jota yhä vielä turhaan odotan.

— Piru sinut periköön kaikkine Sancho — vastasi sisarentytär. — Ja saarinesi, kirottu mitä saaria ne sitten ovat? Ovatko ne jotakin syötävää, sinä ahmatti, sinä suursyömäri?

— Ei ne mitään syötävää ole, — vastasi Sancho — vaan hallittavaa ja hoidettavaa ja paremmat kuin neljä kaupunkia ja neljä pormestaria.

— Sittenkään sinä et pääse tänne, — sanoi emännöitsijä — sinä syntisäkki ja pahuuden tynnyri. Mene sinä hallitsemaan omaa taloasi, viljelemään peltopahasiasi ja lakkaa ajattelemasta kaikkia saaria.

Näiden kolmen henkilön sanasota huvitti kovin kirkkoherraa ja parturia, mutta Don Quijote, joka pelkäsi Sanchon voivan jaaritella liikoja ja lingota suustaan joukon ilkeitä typeryyksiä sekä koskettaa seikkoja, jotka eivät olisi eduksi hänen maineelleen, kutsui hänet luokseen, vaati molemmat naiset vaikenemaan ja päästämään hänet sisään. Sancho tuli, ja kirkkoherra ja parturi sanoivat hyvästi Don Quijotelle, jonka eivät enää uskoneet voivan tulla terveeksi, koska huomasivat, kuinka itsepintaisesti hän säilytti mielettömiä ajatuksiaan ja kuinka lujasti hänen päähänsä olivat piintyneet onnettomien ritarijuttujen typerät kuvitelmat. Kirkkoherra sanoi siis parturille:

— Saattepa nähdä, kuomaseni, että hidalgomme lähtee jälleen jahtiin, kun sitä vähimmin arvaamme odottaa.

— Sitä en ollenkaan epäile; — vastasi parturi — mutta minua ei ihmetytä niinkään ritarin hulluus kuin aseenkantajan yksinkertaisuus, sillä tämä uskoo tuohon saareensa niin varmasti, etten luule minkäänlaisten pettymysten saavan häntä siitä uskostaan luopumaan.

— Jumala heitä auttakoon — sanoi kirkkoherra. — Meidän tulee olla vain varuillamme nähdäksemme, mihin johtaa moisen ritarin ja moisen aseenkantajan hullutusten sekamelska; näyttää näet siltä kuin heidät olisi valettu samoihin kaavoihin ja kuin herran hulluudet eivät olisi rovonkaan arvoiset, jollei niihin liittyisi palvelijan typeryyksiä.

— Se on totta, — sanoi parturi — ja olisipa erittäin hauska tietää, mitä he molemmat nyt neuvottelevat.

— Minä vakuutan teille, — vastasi kirkkoherra — että sisarentytär ja emännöitsijä kertovat sen meille tuonnempana; eiväthän he ole sitä lajia, että voisivat olla kuuntelematta.

Sillävälin Don Quijote oli jäänyt Sanchon kanssa huoneeseensa kahden kesken ja sanoi nyt hänelle:

— Mieltäni pahoittaa kovin, Sancho, että sinä olet sanonut ja sanot yhä minun houkutelleen sinut pois mökistäsi, vaikka hyvin tiedät, etten minä itsekään ole jäänyt kotiin. Yhdessähän me tästä lähdimme, yhdessä matkustimme ja yhdessä retkeilimme. Me olemme jakaneet hyvän ja huonon onnen keskenämme; jos sinua on joskus poukotettu, niin minua on puitu sata kertaa; siinä koko etu, mikä minulla on ollut sinuun verraten.

— Ja sehän onkin oikeus ja kohtuus, — virkkoi Sancho — sillä onhan teidän armonne sanonut, että onnettomuudet ahdistavat enemmän vaeltavia ritareita kuin heidän aseenkantajiaan.

— Sinä erehdyt, Sancho, —sanoi Don Quijote — sillä sananlasku sanoo, että quando caput dolet… j.n.e.[12]

— Minä tarkoitan, — virkkoi Don Quijote — että päätä kivistäessä kivistää kaikkia jäseniä, ja niinmuodoin, koska olen sinun herrasi ja isäntäsi, olen sinun pääsi, ja sinä minun palvelijanani olet minun jäseneni, ja siitä syystä täytyy kaiken pahan, joka kohtaa minua tai tulee minua kohtaamaan, tuntua sinusta tuskalliselta, samoinkuin sinun kärsimyksesi tuntuu minusta tuskalliselta.

— Niin pitäisi oikeastaan olla laita, — sanoi Sancho — mutta sillä kertaa, kun minua poukotettiin, minua, teidän jäsentänne, oli pääni pihamuurin toisella puolella ja katseli sieltä minkäänlaista kipua tuntematta, kuinka minä poukahtelin ilmoille. Ja jos siis jäsenet ovat velvolliset ottamaan osaa pään kipuun, niin pään täytyy myös olla velvollinen ottamaan osansa jäsenten kärsimyksistä.

— Tarkoitatko sinä, Sancho, — vastasi Don Quijote — etten ollut pahoillani, kun näin sinua poukotettavan? Jos se on mielipiteesi, älä sitä sano äläkä niin ajattele, sillä minulla oli silloin suurempi kärsimys sielussani kuin sinulla ruumiissasi. Mutta jätetään nyt tämä asia, tuleehan meillä vielä olemaan aikaa sitä pohtia ja päästä siitä selvyyteen, ja kerro nyt minulle, Sancho ystäväni, mitä ihmiset tällä paikkakunnalla minusta arvelevat. Mitä ajattelee minusta rahvas, mitä ajattelevat hidalgot ja mitä ritarit? Mitä he sanovat minun urhoollisuudestani, mitä sankariteoistani ja mitä minun hienosta käytöksestäni? Mitä mieltä he ovat siitä tehtävästä, johon olen ryhtynyt tahtoessani herättää uudelleen eloon ja tuoda takaisin maailmaan jo unohduksiin joutuneen ritarikunnan? Sanalla sanoen, minä pyydän sinua, Sancho, sanomaan minulle, mitä kaikesta tästä on tullut kuuluviisi, ja sinun tulee kertoa se minulle lisäämättä siihen mitään hyvää ja jättämättä siitä pois mitään pahaa. Uskollisten vasallien näet tulee ilmoittaa herroilleen täysi totuus oikeassa hahmossaan, imartelun sitä mitenkään lisäämättä tai minkään turhan arkuuden sitä vähentämättä. Sinun tulee tietää, Sancho, että ajat olisivat toisenlaiset, jos paljas totuus pääsisi ruhtinasten kuuluviin ilman imartelun valhepukua, ja että silloin mieluummin pidettäisiin toisia aikakausia rautaisina eikä tätä meidän aikaamme, joka minun mielestäni on nykyjään tunnettujen joukossa sittenkin kultainen. Olkoon tämä sinulle ohjeeksi, Sancho, jotta ilmoitat minulle älykkäästi ja vilpittömästi kaiken totuuden, mitä olet saanut tietää siitä, mitä sinulta kysyin.

— Sen teen varsin mielelläni, herrani, — vastasi Sancho — sillä ehdolla, ettei teidän armonne suutu siitä, mitä teille sanon, koska kerran pyydätte minua sanomaan ilkialastoman totuuden pukematta sitä muihin vaatteisiin kuin niihin, joissa se on tietooni tullut.

— Minä en suinkaan suutu — vastasi Don Quijote. — Voit puhua, Sancho, aivan vapaasti ja ilman minkäänlaisia verukkeita.

— No niin, ensiksi minulla on ilmoitettavana, — sanoi Sancho — että rahvas pitää teidän armoanne kaikkein suurimpana hulluna ja minua yhtä mielettömänä. Hidalgot sanovat, ettei teidän armonne ole pysynyt säätynsä rajoissa, vaan on pannut nimensä eteen sanan Don ja ruvennut julkeasti ritariksi, vaikka teillä on vain muutamia viiniköynnöksiä ja pari auranalaa maata, pieni läiskä edessä ja toinen samanlainen takana. Ritarit sanovat heistä olevan epämieluista nähdä hidalgojen asettuvan heidän rinnalleen, varsinkin semmoisten vaivaisten hidalgojen, jotka kiilloittavat kenkiään noella ja parsivat mustia sukkiaan viheriällä silkillä.

— Tuo ei koske minua, —sanoi Don Quijote ‒ sillä minä olen aina hyvissä pukimissa, en koskaan paikatuissa; kuluneet voivat vaatteeni kyllä olla, mutta niiden kuluminen johtuu pikemmin asetoimesta kuin pitkäaikaisesta käyttämisestä.

— Mitä sitten tulee teidän urhoollisuuteenne, hienoon käytökseenne, sankaritekoihinne ja valitsemaanne tehtävään, — jatkoi Sancho — ovat mielipiteet erilaiset. Toiset sanovat: »Hullu, mutta hupainen», toiset: »Urhoollinen, mutta huono-onninen», toiset: »Kohtelias, mutta kiusallinen» — ja niin he jaarittelevat sinne tänne puhuen niin paljon, ettei teidän armoonne enempää kuin minuunkaan jää yhtään tervettä paikkaa.

— Kuulehan, Sancho, — sanoi Don Quijote — hyvettä vainotaan aina, jos sitä on olemassa erittäin suuressa määrässä. Vain harvat kuuluisat miehet — jos kukaan heistä — ovat voineet välttää ilkeätä panettelua. Julius Caesaria, kaikkein uljainta, viisainta ja urhoollisinta sotapäällikköä, jo syytettiin kunnianhimoiseksi eikä oikein siistiksi enempää vaatetukseltaan kuin tavoiltaankaan. Aleksanterin, joka sai urotöistään Suuren nimen, sanotaan taipuneen juopotteluun. Herakleesta, joka suoritti kuuluisat suurtyönsä, kerrotaan, että hän oli irstas ja veltto. Don Galaorista, Amadis Gallialaisen veljestä, huhuillaan, että hän oli ylen riitainen, ja hänen veljensä väitetään itkeä tillittäneen liian herkästi. Niinmuodoin, oi Sancho, voivat minua koskevat panettelut, elleivät ne ole pahempia kuin sanoit, jäädä huomioonottamatta noiden monien oivallisia miehiä koskevien selväävien lausuntojen joukossa.

— Eivät ne jätä häntääkään nylkemättä — sanoi Sancho. — Kaikki, mitä olen kertonut, on kuin herkkua, mutta jos teidän armonne haluaa tietää kaikki teistä liikkeellä olevat panettelut, niin minä tuon tänne heti jonkun, joka kertoo teille kaikki, niin ettei siitä puutu rahtuakaan. Eilen illalla näet tuli kotiin Bartolomeo Carrascon poika, joka on ollut Salamancassa opiskelemassa ja suorittanut siellä kandidaattitutkintonsa; minä menin toivottamaan häntä tervetulleeksi, ja hän sanoi minulle, että teidän armonne historian voi jo lukea eräästä kirjasta, jonka nimi on Mielevä Hidalgo Don Quijote Manchalainen, ja hän sanoo vielä, että minutkin mainitaan siinä omalla nimelläni Sancho Panzana ja samoin neiti Dulcinea Tobosolainen sekä muita seikkoja, joita meille on sattunut kahden kesken, niin että minä kauhistuneena tein ristinmerkin ja ihmettelin, kuinka tuo historian kirjoittaja voi kaikki niin tarkoin tietää.

‒ Saat uskoa, Sancho, — sanoi Don Quijote — että meidän historiamme tekijä on varmaan joku viisas noita; sellaisille näet ei ole mitään salattua asioissa, joista he haluavat kirjoittaa.

‒ Minä uskon mielelläni, — sanoi Sancho — että hän on viisas ja noita, sillä kandidaatti Simson Carrasco (se näet on mainitsemani miehen nimi) sanoo historian tekijän nimen olevan Cide Hamete Berenjena.[13]

‒ Taitaa olla; — vastasi Sancho — minä näet olen kuullut sanottavan, että maurit pitävät semmoisista hedelmistä.

— Sinä, Sancho, — sanoi Don Quijote — et varmaan oikein ymmärrä tämän
Ciden liikanimen merkitystä; Cide on arabiaa ja tarkoittaa herraa.

— Suittaa olla; — vastasi Sancho — mutta minä lähden nyt kiireen kaupalla hakemaan kandidaattia, jos teidän armonne haluaa, että tuon hänet tänne.

— Sinä tuotat minulle suurta iloa, ystäväni, — sanoi Don Quijote, — sillä se, mitä olet kertonut, tuntuu mielenkiintoiselta, enkä minä syö suupalasta, ennenkuin saan tiedon kaikesta.

Hän lähti isäntänsä luota ja meni etsimään kandidaattia, palasi hänen kanssaan vähän ajan kuluttua, ja heidän kolmen kesken sukeutui nyt erinomaisen hupainen keskustelu.

Don Quijoten, Sancho Panzan ja kandidaatti Simson Carrascon hauskasta keskustelusta.

Don Quijote odotti syviin mietteisiin vaipuneena kandidaatti Carrascoa toivoen saavansa häneltä itseään koskevia tietoja, jotka Sanchon sanojen mukaan oli jo kirjaan painettu. Hän ei kuitenkaan voinut uskoa, että sellainen historia todella oli olemassa, koska hänen miekkansa oli vielä tahmea hänen surmaamiensa vihollisten verestä; kuinka siis hänen mainiot ritarilliset urotyönsä olisikaan jo ehditty julkaista? Mutta hän kuvitteli, että joku tietäjä, joko hänen ystävänsä tai vihollisensa, oli noituutta käyttäen julkaissut ne painosta: jos sen oli tehnyt jokin ystävä, niin hän oli varmaan tahtonut niitä ylistää ja koroittaa ne vaeltavien ritarien merkillisimpiä sankaritekoja korkeammalle, jos taas vihollinen, niin hän oli varmaan tahtonut ne tuhota ja alentaa ne alemmaksi kaikkein kehnoimpia tekoja, mitä milloinkaan on kirjoitettu kehnosta aseenkantajasta, vaikka (niin hän itsekseen arveli) kenenkään aseenkantajan urotöitä ei ollut koskaan kirjaan merkitty. Jos sellainen historia sittenkin oli todella olemassa, täytyi sen, vaeltavia ritareja kuvailevana, välttämättä olla hienotyylinen, suurenmoinen, mainio ja todenmukainen. Tämä ajatus häntä hiukan lohdutti, mutta lohdutuksen riisti häneltä taas se ajatus, että kirjan tekijä oli mauri, kuten voi päättää nimestä Cide, ja ettei maureilta voinut odottaa mitään totuudellisuutta, koska he kaikki ovat pettureita, väärentäjiä ja valehtelijoita. Hän pelkäsi kirjailijan käsitelleen hänen lemmenseikkojaan liian epähienosti, niin että siitä saattoi koitua haittaa ja vahinkoa hänen valtiattarensa Dulcinea Tobosolaisen siveyden maineelle; hän toivoi kirjoittajan kuvailleen hänen uskollisuuttaan ja sitä soveliaisuutta, jota hän aina oli noudattanut valtiattareensa nähden hylkäämällä kuningattaria, keisarinnoja ja kaikkiin eri säätyihin kuuluvia neitoja ja pitämällä kurissa luonnollisten viettiensä kiihkeyttä. Hän askarteli yhä näissä ja monissa muissa samanlaisissa kuvitteluissa, kun hänen luoksensa saapuivat Sancho ja Carrasco, jonka Don Quijote otti erittäin kohteliaasti vastaan.

Vaikka kandidaatin nimi oli Simson, ei hän ollut mikään kookas mies, mutta kyllä suuri pilkkakirves; hänen ihonsa ei näyttänyt terveeltä, mutta hänen ymmärryksensä oli erittäin hyvässä kunnossa; hän oli noin neljänkolmatta vuoden ikäinen, hänellä oli pyöreät kasvot, nykerö nenä ja iso suu, mikä kaikki ilmaisi, että hän oli luonnonlaadultaan kujeellinen ja piti kaikenlaisesta pilasta ja kepposista, kuten hän heti Don Quijoten luo saavuttuaan osoitti. Hän näet lankesi polvilleen ritarimme eteen ja lausui hänelle:

— Suvaitkoon teidän armonne, Don Quijote Manchalainen, minun suudella käsiänne, sillä pyhän Pietarin kaavun nimessä, joka on ylläni, vaikka olenkin suorittanut vain neljä alempaa tutkintoa,[14] teidän armonne on kaikkein suurimaineisimpia vaeltavia ritareita, mitä on ollut tai tulee olemaan koko maanpiirissä. Ylistetty olkoon Cide Hamete Benengeli, joka on kirjoittanut teidän suurten tekojenne historian, ja kaksin verroin ylistetty olkoon se uuttera tutkija, joka on toimittanut ne käännetyiksi arabiankielestä kastililaiseen kieliparteemme kaikkien ihmisten verrattomaksi huviksi.

— Onko siis totta, että minun historiani on olemassa ja että sen on kirjoittanut maurilainen tietäjä?

— Se on niin totta, herra, — sanoi Simson — että uskon varmaan tähän saakka painetun mainittua historiaa enemmän kuin kaksitoistatuhatta kappaletta;[15] jollei sitä uskota, niin asian voivat todistaa Portugali, Barcelona ja Valencia, missä kirjat on painettu, ja huhuillaanpa vielä, että sitä parhaillaan painetaan Antwerpenissäkin, ja minä aavistelen, ettei tule olemaan yhtäkään kansakuntaa eikä kieltä, johon sitä ei siirretä.

— Erään seikan — virkkoi nyt Don Quijote — täytyy erikoisesti ilahduttaa kunnollista ja etevää miestä, nimittäin sen, että hän jo eläessään näkee olevansa hyvässä maineessa eri kielikunnissa, painosta julkaistuna. Minä sanon hyvässä maineessa-, jos näet on laita päinvastoin, ei mikään kuolema voi olla niin kamala.

Jos on kysymyksessä hyvä maine ja hyvä nimi, sanoi kandidaatti — niin teidän armonne yksin vie voiton kaikista vaeltavista ritareista, sillä mauri on kielellään ja kristitty omallaan kokenut kuvailla meille erittäin elävästi teidän armonne jaloutta, teidän suurta rohkeuttanne käydessänne vaaroihin, kärsivällisyyttänne vastoinkäymisissä ja tyyneyttänne niin hyvin onnettomuuksissa kuin haavoittuessanne sekä teidän armonne ja armollisen neidin Doña Dulcinea Tobosolaisen ylen platonisen rakkauden siveyttä ja pidättyväisyyttä.

— Minä en ole milloinkaan kuullut — virkkoi nyt Sancho Panza — armollista neiti Dulcineaa mainittavan Doñaksi, vaan yksinkertaisesti neiti Dulcinea Tobosolaiseksi, joten historia tekee siinä kohdassa virheen.

— Eipä suinkaan; — vastasi Don Quijote — mutta sanokaa minulle, herra kandidaatti: mihin sankaritekoihini siinä historiassa pannaan suurinta painoa?

— Siitä — vastasi kandidaatti — ollaan eri mieltä, sillä ihmisten maku on erilainen. Toiset pitävät parhaana seikkailua tuulimyllyjen kanssa, joita teidän armonne luuli sadalla käsivarrella varustetuksi Briareoksi ja jättiläisiksi, toiset kertomusta vanutusmyllystä, toista miellyttää niiden kahden sotajoukon kuvaus, jotka myöhemmin osoittautuivat kahdeksi lammaslaumaksi, joku kiittää parhaaksi seikkailua kuolleen ruumiin kanssa, jota vietiin Segoviaan haudattavaksi, jonkun mielestä on kaikkein etevin kertomus kaleerivankien vapauttamisesta, toinen arvelee, ettei mikään muu ole niin mainio kuin kertomus kahdesta benediktiinijättiläisestä sekä taistelusta urhoollisen biskajalaisen kanssa.

— Sanokaa minulle, herra kandidaatti, — virkkoi nyt Sancho — onko siinä myös se seikkailu yanguesien kanssa, jossa kelpo Rocinantemme teki mieli kalastaa kuivalla maalla?

— Ei tietäjä ole jättänyt mitään mustepulloonsa; — vastasi Simson — hän kertoo kaikki ja kaikki ihan pilkulleen, ne häränpyllytkin, joita kelpo Sancho heitti peitteen päällä, kun häntä poukotettiin.

— En minä peitteen päällä heittänyt häränpyllyä, — vastasi Sancho — mutta kyllä ilmassa, ja enemmän kuin olisi mieli tehnyt.

‒ Minun mielestäni — sanoi Don Quijote ei koko maailmassa ole yhtäkään inhimillistä historiaa, jossa kulku ei käy milloin ylös, milloin alas, ja varsinkin on niin laita historioissa, jotka käsittelevät ritariseikkoja; ne näet eivät mitenkään voi olla täynnä pelkkiä onnellisia tapauksia.

— Muutamat niistä, jotka ovat historian lukeneet, — vastasi kandidaatti — sanovat kumminkin, että heitä olisi ilahduttanut, jos sen kirjoittajat olisivat unohtaneet muutamia niistä lukemattomista pieksäjäisistä, joihin herra Don Quijote erinäisissä tilaisuuksissa joutui.

— Ne olisi soveliaisuussyistä voinut jättää mainitsematta; — sanoi Don Quijote — jos näet tapaukset eivät muuta eivätkä vääristä historian todenmukaisuutta, ei ole mitään syytä niitä kirjoittaa, kun niistä koituu historian sankarille vahinkoa. Aeneas ei totisesti ollut niin hurskas kuin Vergilius hänet kuvailee, eikä Odysseus niin viisas kuin Homeros esittää.

Se on totta; — virkkoi Simson — mutta toista on kirjoittaa runoilijana, toista historioitsijana. Runoilija voi meille kertoa tai laulaa asioista, ei sellaisina kuin ne olivat, vaan sellaisina kuin niiden olisi pitänyt olla, mutta historioitsijan tulee niistä kirjoittaa, ei sellaisina kuin niiden pitäisi olla, vaan sellaisina kuin ne olivat, lisäämättä totuuteen mitään ja ottamatta siitä mitään pois.

Jos tuo herra maurilainen niin kovin harrastaa totuutta, — — sanoi Sancho — niin herrani saamien selkäsaunojen joukossa täytyy olla myös minun osakseni tullut kuritus, sillä hänen armonsa selästä ei otettu koskaan mittaa samalla ottamatta mittaa minun koko ruumiistani; mutta ei siinä minun mielestäni ole mitään ihmeteltävää, sillä itse isäntäni sanoo, että ruumiin jäsenen tulee saada osansa pään kivusta.

— Te olette juonipussi, Sancho — vastasi Don Quijote. — Teiltä ei totisesti puutu hyvää muistia, jos vain haluatte muistaa.

— Vaikka haluaisin unohtaakin saamani iskut, — sanoi Sancho — eivät siihen suostuisi mustelmat, jotka vielä näkyvät kylkiluillani.

— Ole vaiti, Sancho, — vastasi Don Quijote — äläkä keskeytä herra kandidaattia, jota pyydän jatkamaan esitystään siitä, mitä minusta tuossa mainitussa historiassa kerrotaan.

— Ja minusta myös, — sanoi Sancho — sillä sanotaanhan, että minä olen yksi sen tärkeimpiä presoonia.

— Joko taas saimme sanansaivartajan? — virkkoi Sancho. — Jos aiotte sillä viisillä jatkaa, emme ehdi loppuun eläessämme.

— Antakoon Jumala minulle huonon elämän, Sancho, — vastasi kandidaatti — jollette te ole historian toinen persoona, ja onpa niitäkin, jotka kuuntelevat teidän puhettanne mieluummin kuin koko kirjan mielevimmän henkilön esityksiä, vaikka on toisekseen niitäkin, jotka sanovat teidän olleen liian herkkäuskoisen, kun piditte täytenä totena sen saaren käskynhaltian virkaa, jonka teille lupasi tämä läsnäoleva herra Don Quijote.

— Aurinko ei ole vielä painunut aidan taakse, — sanoi Don Quijote — ja Sancho tulee iän lisääntyessä, vuosien hänelle antaman kokemuksen nojalla, yhä soveliaammaksi ja taitavammaksi käskynhaltiaksi kuin mitä hän nyt on.

— Jumaliste, herra, — sanoi Sancho — jollen nyt tällä iällä kykene hallitsemaan saarta, en kykene sitä hallitsemaan, vaikka tulisin niin vanhaksi kuin Metusalem. Koko onnettomuus on siinä, että tuo kirottu saari piileksii, en tiedä missä, eikä siinä, että minulta puuttuisi älyä sen hallitsemiseen.

— Jättäkää se Jumalan huomaan, Sancho; — sanoi Don Quijote — kaikki käy hyvin ja kukaties paremminkin kuin luulette, sillä puun lehtikään ei värähdä Jumalan tahtomatta.

— Se on totta; — virkkoi Simson — jos Jumala suo, niin Sancho saa hallittavakseen tuhat saarta eikä vain yhden.

‒ Minä olen nähnyt tässä maailmassa käskynhaltioita, sanoi Sancho — jotka eivät mielestäni kelpaa avaamaan minun kengännauhojani, mutta siitä huolimatta heitä nimitetään teidän ylhäisyydeksenne ja he saavat syödä hopealautasilta.

‒ Ne eivät ole mitään saaren käskynhaltioita, virkkoi Simson — vaan heillä on hallussaan jotakin helpommin käsiteltävää; niiden, jotka hallitsevat saaria, täytyy näet ainakin olla selvillä kieliopista.

‒ Kyllä minä kieltä osaan piestä, — sanoi Sancho mutta opista minä välitän viisi, koska en siitä mitään ymmärrä. Mutta jätetään tuo käskynhaltiajuttu Herran haltuun; hän asettakoon minut siihen paikkaan, jossa voi parhaiten minua käyttää; minä sanon vain teille, herra kandidaatti Simson Carrasco, että olen ollut sanomattoman iloinen siitä, että historian kirjoittaja on antanut minun puhua sillä tavalla, etteivät minusta kerrotut seikat tunnu pitkäpiimäisiltä, sillä minä lupaan kelpo aseenkantajana kunniasanallani, että olisin, jos hän olisi kertonut minusta seikkoja, jotka eivät ole oikein soveliaita minunlaiselleni vanhalle kristitylle, nostanut semmoisen metelin, että sen olisivat kuulleet kuurotkin.

— Ihmetyö tai ei, samantekevää, — sanoi Sancho — mutta jokainen katsokoon tarkoin, miten puhuu tai kirjoittaa presoonista, ja älköön ladelko kaikenmoista sekamelskaa, mitä sattuu hänen päähänsä pälähtämään.

— Eräs seikka, josta mainittua historiaa moititaan, — sanoi kandidaatti — on se, että sen kirjoittaja on siihen sijoittanut kertomuksen, jonka nimi on Mieletön uteliaisuus — ei siksi, että se olisi huono tai huonosti esitetty, vaan siitä syystä, ettei se siihen kuulu eikä ole missään tekemisissä hänen armonsa herra Don Quijoten historian kanssa.

— Lyönpä vetoa, — virkkoi Sancho — että se koiranpoika on pannut siinä kaikki ihan sekaisin.

— Siinä tapauksessa väitän minä, — sanoi Don Quijote — ettei minun historiani kirjoittaja ole ollut mikään tietäjä, vaan joku tietämätön suupaltti, joka on ryhtynyt sitä kirjoittamaan umpimähkään ja aivan harkitsematta, menipä sitten syteen tai saveen, niinkuin teki ubedalainen maalari Orbaneja, joka vastasi kerran, kun häneltä kysyttiin, mitä hän maalasi: »Mitä sattuu tulemaan.» Kerran hän maalasi kukon, mutta niin huonosti ja niin vähän kukonnäköisen, että hänen täytyi kirjoittaa isoilla kirjaimilla sen alle: »Tämä on kukko.» Samoin lienee laita minun historiani; tarvitaan erityisiä selityksiä, jotta se voitaisiin ymmärtää.

— Ei suinkaan; — vastasi Simson — se näet on niin selvä, ettei siinä kohtaa minkäänlaista vaikeutta. Sitä selailevat lapset, nuorukaiset sitä lukevat, miehet ymmärtävät sen, vanhukset kiittävät sitä, ja sanalla sanoen sitä käsittelevät, lukevat ja tuntevat kaikenlaiset ihmiset niin hyvin, että jonkin laihan hevoskaakin ilmestyttyä näkyviin heti sanotaan: »Kas, tuolla on Rocinante.» Mutta hartaimmin siihen ovat ihastuneet hovipojat: ei ole yhtäkään suuren herran eteishuonetta, jossa ei olisi »Don Quijoten»-kappaletta; jos toinen laskee sen kädestään, niin toinen heti ottaa sen, toiset sieppaavat sen, toiset pyytävät koreasti. Sanalla sanoen, mainittu historia on hupaisinta ja vaarattominta ajanvietettä, mitä toistaiseksi on nähty, sillä koko kirjassa ei ole yhtäkään sopimatonta sanaa, ei yhtään moitittavaa ajatusta eikä edes mitään siihen vivahtavaa.

— Jos kirjoittaisi toisin, — sanoi Don Quijote — ei kirjoittaisi totuutta, vaan valhetta, ja ne historiankirjoittajat, jotka käyttävät valhetta, pitäisi polttaa samoinkuin väärän rahan tekijät. Mutta minä en käsitä, mikä sai kirjoittajan käyttämään siinä asiaankuulumattomia novelleja ja kertomuksia, vaikka hänellä oli niin paljon kirjoitettavaa minun seikkailuistani. Hän ajatteli varmaan sananlaskua: »Vatsa täyteen, olipa sitten heiniä tai olkia.» Hän näet olisi tosiaan voinut saada vain minun ajatuksiani, minun huokauksiani, minun kyyneliäni, minun rehellisiä aikomuksiani ja minun uskaliaita tekojani kuvailemalla kokoon nidoksen, suuremman tai ainakin yhtä suuren kuin Tostadon kaikki teokset[16] yhteensä. Mikäli ymmärrän, herra kandidaatti, tarvitaan historiallisten teosten tai millaisten kirjojen tahansa kirjoittamiseen hyvää harkintakykyä ja kypsää ymmärrystä. Viehättävään leikinlaskuun ja hupaisten seikkojen esittämiseen vaaditaan suurta neroa: huvinäytelmän älykkäin hahmo on narri, sillä se, joka on olevinaan yksinkertainen, ei saa olla mikään narri. Historia on kuin pyhäkkö, sillä sen tulee olla todenmukainen, ja missä on totuus, siellä on Jumala, totuudessa; mutta siitä huolimatta on sellaista väkeä, joka kirjoittaa kirjoja ja syytää niitä yleisön keskuuteen kuin ne olisivat leivoksia.

— Ei ole niin huonoa kirjaa, — sanoi kandidaatti — ettei siinä ole jotakin hyvää.

— Se on varmaan totta, — vastasi Don Quijote — mutta usein sattuu, että henkilöt, jotka ovat teoksillaan voittaneet ja saavuttaneet ansaittua suurta mainetta, kerrassaan sen menettävät tai ainakin osittain sen tuhoavat julkaistessaan teoksensa painosta.

— Syynä on se, — sanoi Simson — että painettuja teoksia tutkitaan kaikessa rauhassa, joten niiden viat helposti havaitaan, ja niitä tutkitaan sitä tarkemmin, mitä suuremmassa maineessa niiden tekijä oli. Neroudestaan kuuluisia miehiä, suuria runoilijoita, mainehikkaita historioitsijoita kadehtivat aina tai ainakin useimmiten sellaiset, jotka pitävät toisten teosten arvostelemista huvinaan ja erinomaisena ajanvietteenä, vaikka eivät ole julkaisseet yhtäkään omaa teosta.

— Ei siinä ole mitään ihmeteltävää, — sanoi Don Quijote — sillä onhan olemassa paljon teologejakin, jotka eivät kelpaa saarnastuoliin, mutta erinomaisen hyvin havaitsevat, mitä toisten saarnoista puuttuu tai mitä niissä on liikaa.

— Aivan oikein, herra Don Quijote, — sanoi, Carrasco — mutta minun mielestäni sellaiset arvostelijat voisivat olla armeliaampia ja vähemmän saivartelevia, niin etteivät kiinnittäisi huomiota moittimassaan loistavassa teoksessa havaitsemiinsa tomuhiukkasiin; jos näet aliquando bonus dormitat Homerus,[17] niin heidän pitäisi ajatella, kuinka paljon hän on valvonut voidakseen antaa maailmalle teoksensa, joka on kirkas kuin päivä ja jossa on niin vähän hämäryyttä kuin suinkin mahdollista; ja voisihan olla niinkin laita, että seikat, mitkä heistä ovat moitittavia, ovatkin syntymämerkkejä, ja toisinaan vain kaunistavat kasvoja, joissa ovat. Senvuoksi minä väitän, että on sanomattoman vaarallista painattaa mitään kirjaa, koska on kerrassaan mahdotonta sepittää sitä sellaista, että se tyydyttäisi ja ilahduttaisi kaikkia lukijoita.

— Kirja, jossa kerrotaan minusta, — sanoi Don Quijote — on varmaan tyydyttänyt vain harvoja.

— Pikemmin päinvastoin; koska näet stultorum est infinitus numerus,[18] on myös äärettömän paljon niitä, jotka ovat huvikseen lukeneet mainitun historian. Muutamat heistä ovat kumminkin moittineet tekijän muistia heikoksi ja huonoksi, koska hän unohtaa sanoa, kuka oli se lurjus, joka varasti Sanchon aasin,[19] sillä sitä ei mainita siinä, missä se olisi pitänyt mainita, ja vain kertomuksen kulusta voidaan päätellä, että se häneltä varastettiin; mutta vähän ajan kuluttua näemme hänen jälleen ratsastavan samalla aasilla, vaikka ei kerrota, miten hän oli sen löytänyt. Sanotaan vielä, että kirjoittaja on unohtanut mainita, miten Sancho käytti ne sata dukaattia, jotka hän Sierra Morenassa löysi matkalaukusta, sillä hän ei puhu niistä enää milloinkaan, ja monet haluavat tietää, mitä hän niillä teki tai miten hän ne kulutti, ja tämä onkin eräs tärkeimpiä kohtia, joita teoksesta puuttuu.

— Herra Simson, minua ei nyt haluta käydä tekemään tiliä niistä asioista, sillä vatsaani kaivelee niin, että menehdyn tähän paikkaan, jollen virkistä itseäni parilla kulauksella viimevuotista viiniä. Minulla on sitä kotona, eukkoni odottaa minua; syötyäni tulen takaisin ja vastaan teidän armollenne ja koko maailmalle kaikkiin kysymyksiin, joita suvaitsette minulle esittää, koskivatpa ne sitten aasini katoamista tai sadan dukaatin kuluttamista.

Don Quijote pyysi ja rukoili kandidaattia jäämään ja ottamaan osaa hänen vaatimattomaan ateriaansa. Kandidaatti suostui, jäi vieraaksi, ja tavalliseen ateriaan lisättiin vielä pari kyyhkystä. Pöydässä keskusteltiin ritariasioista, Carrasco noudatti isäntänsä ajatusten suuntaa, pidot päättyivät, he pitivät päivällisleponsa, Sancho palasi, ja aloitettua keskustelua ruvettiin taas jatkamaan.

jossa Sancho Panza hälventää kandidaatti Simson Carrascon epäilykset ja vastaa hänen kysymyksiinsä sekä esitetään muita seikkoja, joita kannattaa tietää ja kertoa.

— Herra Simson sanoi ihmisten haluavan tietää, kuka minulta varasti aasin, miten ja milloin, ja minä vastaan siihen näin: Sinä yönä, jolloin me Pyhää Veljeskuntaa paeten lähdimme Sierra Morenaan, kaleerivankien kanssa sattuneen seikkailun jälkeen, joka muodostui meille onnettomaksi, ja sen toisen seikkailun jälkeen, johon jouduimme kohdatessamme Segoviaan kuljetettavan ruumiin, me pysähdyimme, herrani ja minä, erääseen metsikköön, missä herrani nojasi peitseensä ja minä istuin harmoni selässä, molemmat möyhennettyinä ja uupuneina, kestämistämme taisteluista, ja aloimme nukkua kuin olisi allamme ollut monta höyhenpatjaa; varsinkin minä nukuin niin sikeästi, etten huomannut mitään, kun joku tuli luokseni ja pisti neljä kalikkaa aasin satulani neljään nurkkaan, niin että jäin niiden varaan kuin hevosen selkään, ja vei altani harmon.

— Sellainen seikka on sangen helppo, — virkkoi Don Quijote — eikä se ole mitään ennenkuulumatonta, sillä samoin kävi Sacripanten,[20] kun hän oli Albracaa piirittämässä ja kuuluisa varas Brunelo vei hevosen hänen altansa käyttäen samaa juonta.

— Tuli sitten aamu, — jatkoi Sancho — ja tuskin olin hiukan oikonut jäseniäni, kun kapulat altani kaatuivat ja minä pudota kömähdin maahan. Minä katselin, minne juhtani oli joutunut, mutta en löytänyt sitä mistään; silmiini nousivat kyynelet, ja minä aloin valittaa niin surkeasti, että meidän historiamme kirjoittaja, jollei hän ole sitä maininnut, saa varmaan uskoa jättäneensä pois hyvän asian. Kun sitten, en muista kuinka monen päivän kuluttua, matkustimme prinsessa Micomicónan kanssa, näin yhtäkkiä aasini ja huomasin, että sillä ratsasti mustalaiseksi pukeutunut Ginés de Pasamonte, se maantierosvo ja suuri konna, jonka herrani ja minä olimme vapauttaneet kaleeriketjusta.

— Erehdys ei ole siinä,—virkkoi Simson — vaan siinä, että kirjoittaja kertoo Sanchon ratsastaneen samaisella harmolla, ennenkuin se oli löytynyt.

— Siihen — sanoi Sancho — en osaa vastata muuta kuin että historian kirjoittaja on erehtynyt tai että kirjanpainaja on tehnyt työnsä huolimattomasti.

— Epäilemättä on niin laita, — sanoi Simson — mutta mihin joutuivat ne sata dukaattia? Menivätkö ne sen tien?

— Minä olen ne kuluttanut omaksi hyödykseni ja vaimoani ja lapsiani varten, ja niiden ansiota on, että eukkoni kärsivällisesti sietää kaikki ne matkat ja retket, joita olen tehnyt herra Don Quijoten palveluksessa; jos näet olisin niin pitkän ajan kuluttua palannut kotiin tuomatta ropoakaan ja ilman aasia, niin paha minut olisi perinyt. Ja jos nyt tahdotaan minulta vielä muuta tietoa, niin tässä minä olen valmiina vastaamaan vaikka itse kuninkaalle omassa presoonassaan, eikä kenelläkään ole oikeutta ruveta tutkimaan, toinko minä kotiin jotakin vai enkö tuonut, kulutinko vai enkö kuluttanut; jos näet minun noilla matkoilla saamani kepiniskut pitäisi minulle maksaa rahassa, niin nuo sata dukaattia eivät riittäisi puoliinkaan, vaikka joka iskusta maksettaisiin vain neljä maravedia, ja pistäköön kukin kätensä omaan poveensa älköönkä ruvetko väittämään valkoista mustaksi ja mustaa valkoiseksi, sillä toinen ei ole toista parempi eikä niinkään hyvä.

— Minä kyllä muistan — sanoi Carrasco — huomauttaa historian kirjoittajalle, ettei hänen pidä unohtaa, mitä kelpo Sancho on tässä sanonut, jos hän painattaa kirjansa uudestaan. Siitä se tulee melkoista arvokkaammaksi kuin se nyt on.

— Luultavasti on, — vastasi hän — mutta ne seikat eivät varmaankaan ole niin tärkeitä kuin mainitsemani.

— Lupaa kyllä, — vastasi Simson — mutta hän sanoo, ettei ole vielä sitä löytänyt eikä tiedä kenellä se on joten emme voi varmaan sanoa, ilmestyykö se vai ei, ja niin hyvin tästä syystä kuin myös siksi, että muutamat sanovat: »Toiset osat eivät ole koskaan kelvollisia», ja toiset: »Don Quijoten jutuista on jo kirjoitettu riittämään asti», otaksutaan, ettei toista osaa tulekaan, vaikka toiset, jotka ovat luonnonlaadultaan pikemmin iloisen Jupiterin kuin synkän Saturnuksen sukua, sanovat: »Antakaa lisää niitä Quijoten juttuja; antakaa Don Quijoten käydä päälle ja Sancho Panzan pakista, kävi muuten miten kävi, sillä meitä se aina huvittaa.»

— Heti löydettyään historian, — vastasi Simson — jota hän etsii erinomaisen uutterasti, hän aikoo paikalla sen julkaista, ja häntä yllyttää siihen julkaisemisesta koituva hyöty enemmän kuin mikään ylistys.

— Tekijä siis pitää silmällä vain rahaa ja hyötyä? Sittenpä olisi ihme, jos hänen yrityksensä onnistuisi, sillä hän ei varmaan tee muuta kuin hutiloi ja hutiloi kuin räätäli pääsiäisaattona, ja teokset, joita tehdään hätiköiden, eivät ole koskaan niin moitteettomia kuin niiden pitäisi olla. Varokoon se herra mauri tai mikä lieneekään, mitä tekee; minä ja minun herrani annamme hänelle kahmalot niin täyteen kaikenmoisia seikkailuja ja erilaisia tapahtumia, että hän voi sepittää sata uutta osaa eikä vain yhden. Se kelpo mies varmaan luulee, että me oljentelemme täällä laiskoina, mutta pidelköön hän vain kaviota, kun meitä kengitetään, niin kyllä näkee, mitä jalkaa me onnumme. Mutta minä sanon vain tämän: jos herrani noudattaisi minun neuvoani, niin me olisimme kulkeneet jo kauan aikaa tuolla vainioilla torjuen vääryyksiä ja kostaen solvauksia, niinkuin hyvin vaeltavien ritareiden tapa on.

Sancho oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun kuului Rocinanten hirnunta. Don Quijote piti sitä erinomaisen onnellisena enteenä ja päätti lähteä kolmen tai neljän päivän kuluttua uudelle retkelle. Hän ilmaisi aikomuksensa kandidaatille ja kysyi häneltä neuvoa, mihin seutuun hänen pitäisi aluksi matkustaa. Kandidaatti vastasi, että hänen mielestään oli paras lähteä Aragonian kuningaskuntaan ja Zaragozan kaupunkiin, missä muutaman päivän kuluttua oli määrä pitää erittäin juhlalliset turnajaiset pyhän Yrjön päivän kunniaksi ja missä hän voisi saavuttaa mainetta voittamalla kaikki aragonialaiset ritarit, mikä merkitsisi samaa kuin maailman kaikkien ritarien voittaminen. Hän ylisti Don Quijoten päätöstä erittäin kunnialliseksi ja miehuulliseksi, mutta kehoitti häntä olemaan enemmän varuillaan käydessään vaaroihin, koska hänen elämänsä ei kuulunut hänelle itselleen, vaan kaikille niille, jotka tarvitsivat hänen apuansa ja suojaansa onnettomuuksissa.

— Se juuri minua suututtaa, herra Simson; — virkkoi nyt Sancho — herrani näet hyökkää sataa asestettua miestä vastaan, niinkuin ahnas poikanulikka hyökkää sieppaamaan käsiinsä puoli tusinaa melooneja. Tuhat tulimmaista, herra kandidaatti! Tulee osata aikanaan hyökätä ja aikanaan peräytyä, eikä sovi aina huutaa: »Santiago, ja eteenpäin, Espanja!» Sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen kuullut sanottavan ja luulen herrani itsensä sanoneen, jollen väärin muista, että urhoollisuus on kahden äärimmäisyyden, pelkuruuden ja uhkarohkeuden keskivälillä. Ja jos kerran on niin laita, en tahdo nähdä hänen pakenevan aiheettomasti, mutta en myöskään hyökkäävän kimppuun, kun vihollisen ylivoima tekee yrityksen mahdottomaksi. Mutta ennen kaikkea tahdon sanoa herralleni, että hän saa minut mukaansa, jos aikoo minut mukaansa ottaa, ainoastaan sillä ehdolla, että hän itse pitää huolen kaikista taisteluista ja ettei minun velvollisuutenani ole muuta kuin pitää hänestä huolta, mitä hänen ruumiinsa puhtauteen ja ravitsemiseen tulee; siinä suhteessa minä näet teen, mitä ihminen voi tehdä. Mutta se, joka luulee minun tarttuvan miekkaan, vaikkapa vain kehnoja moukkia vastaan, joilla on varuksinaan kirveet ja rautalakit, luulee mahdottomia. Minä, herra Simson, en aio voittaa mainetta urhoollisena soturina, vaan parhaimpana ja uskollisimpana aseenkantajana, joka on milloinkaan palvellut vaeltavaa ritaria, ja jos herrani Don Quijote haluaa lukuisien ja hyvien palveluksieni korvaukseksi lahjoittaa minulle jonkin saaren niistä monista, joita hänen armonsa sanoo löytyvän ulkoa maailmalta, niin minä pidän sitä suurena armonosoituksena, mutta jollei hän minulle sitä anna, niin maailmassahan tässä ollaan, eikä ihmisen pidä eläessään luottaa kehenkään muuhun kuin Jumalaan, sitä enemmän, kun leipä varmaan maistuu minusta yhtä hyvältä ja kukaties paremmalta, vaikka en pääse käskynhaltiaksi, kuin jos siinä virassa olisin. Ja kukapa tietää, eikö itse piru pistä minulle jalkakamppia tuossa hallitushommassa, niin että kompastun ja kaadun ja tärvelen poskihampaani? Sanchoksi minä olen syntynyt ja Sanchona aion kuolla; mutta jos kaikesta tästä huolimatta taivas kaikessa hiljaisuudessa, ilman suurta vaivaa ja vaaraa toimittaa minulle jonkin saaren tai jotakin muuta semmoista, en sentään ole niin tyhmä, että sen hylkään, sillä sanoohan sananlasku: »Jos lehmä sulle tarjotaan, käy viipymättä ottamaan», ja lisäksi: »Jos onni sattuu potkimaan, niin hyvänäsi pidä vaan».

— Te puhutte, hyvä Sancho, — sanoi Carrasco — kuin professori; mutta luottakaa joka tapauksessa Jumalaan ja herra Don Quijoteen, joka varmaan lahjoittaa teille kuningaskunnan eikä vain saarta.

‒ Ei ole liian paljosta, jos ei liian vähästäkään; — vastasi Sancho — mutta minä voin sentään sanoa herra Carrascolle, ettei kuningaskunta joutuisi mihinkään rikkinäiseen säkkiin, jos herrani lahjoittaisi sen minulle; minä näet olen koetellut valtimoani ja huomannut itseni niin terveeksi, että voin hyvin hallita kuningaskuntia ja toimia saarien käskynhaltiana, ja olen sen muuten sanonut jo monta kertaa herralleni.

— Mutta muistakaa, Sancho, — sanoi Simson — että uusi virka tuo mukanaan uudet tavat; voisihan näet käydä niin, että te, käskynhaltiaksi päästyänne, ette enää tuntisi omaa äitiänne.

— Niin saattaa olla laita — vastasi Sancho — semmoisten, jotka ovat syntyneet ties missä pensaassa, mutta ei semmoisten, joilla on sielun ympärillä pari tuumaa vanhojen kristittyjen rasvoja, niinkuin minulla. Jos viitsitte minuun paremmin tutustua, tulette varmaan huomaamaan, etten minä voi olla kiittämätön kenellekään!

‒ Jumala sen suokoon, — sanoi Don Quijote — ja kohtahan se nähdään, kun tulee kysymykseen käskynhaltianvirka; minusta näyttää kuin se jo olisi silmieni edessä.

Niin sanottuaan hän pyysi kandidaattia, jos hänessä oli runollista suonta, suosiollisesti sepittämään joitakin säkeitä niistä jäähyväisistä, jotka hän aikoi sanoa valtiattarelleen Dulcinea Tobosolaiselle, ja sommittelemaan runon niin, että kunkin säkeen alkuun tulisi hänen nimeensä kuuluva kirjain, niin että lopuksi voitaisiin ensimmäisiä kirjaimia pitkin ylhäältä alaspäin lukea: Dulcinea del Toboso. Kandidaatti vastasi, ettei hän tosin kuulunut Espanjan kuuluisiin runoilijoihin, joita muuten sanottiin kaikkiaan olevan ainoastaan kolme ja puoli, mutta että hän siitä huolimatta sepittäisi runon sillä tavalla, vaikka sen kokoonpanossa olisi suuria vaikeuksia, koska nimessä oli seitsemäntoista kirjainta; jos näet hän kirjoittaisi neljä kastilialaista säkeistöä, joissa kussakin on neljä riviä, niin jäisi yksi kirjain, jos taas sellaisia säkeistöjä, joissa on viisi riviä ja joita mainitaan nimellä décimas ja redondillas, niin puuttuisi kolme kirjainta; mutta kaikesta huolimatta hän lupasi parhaansa mukaan pistää yhden kirjaimen toisten lomaan, niin että nimi Dulcinea del Toboso sisältyisi neljään kastilialaiseen säkeistöön.

— Se on aivan välttämätöntä; — virkkoi Don Quijote — jollei näet nimi ole aivan ilmiselvä, ei kukaan nainen usko, että säkeet on sepitetty häntä varten.

— Sovittiin niin ja päätettiin vielä, että matkaan lähdettäisiin kahdeksan päivän kuluttua. Don Quijote vannotti kandidaattia pitämään asian omana tietonaan ja varsinkin olemaan siitä mainitsematta kirkkoherralle, parturille, sisarentyttärelle ja emännöitsijälle, jotta nämä eivät voisi mitenkään estää hänen kiitettävän ja miehuullisen päätöksensä toteutumista. Carrasco lupasi ottaa kaiken tämän huomioon. Sitten hän sanoi hyvästi ja kehoitti Don Quijotea tilaisuuden sattuessa lähettämään hänelle tietoa kaikista onnellisista tai onnettomista vaiheistaan. Niin he erosivat, ja Sancho lähti kotiin tekemään tarpeellisia valmistuksia retkeä varten.

Sancho Panzan ja hänen vaimonsa Teresa Panzan henkevästä ja hupaisesta keskustelusta sekä muista autuaan muistamisen arvoisista tapahtumista.

Ehdittyään tähän viidenteen lukuun tämän historian kääntäjä sanoo pitävänsä sitä apokryyfisenä, koska Sancho Panza siinä puhuu semmoiseen tyyliin, jota hänen vähäinen ymmärryksensä ei tee todennäköiseksi, ja lausuu niin hienoja huomioita, ettei mitenkään voi katsoa hänen sellaiseen kyenneen. Tahtoen täyttää velvollisuutensa hän ei kumminkaan mielinyt jättää sitä kääntämättä, vaan jatkoi seuraavalla tavalla.

Sancho palasi kotiin niin tyytyväisenä ja hilpeänä, että hänen vaimonsa jo pyssynkantaman päähän huomasi hänen hyvätuulisuutensa ja katsoi olevan syytä kysyä:

— Eukkoseni, jos Jumala niin sallisi, olisin mielelläni vähemmän iloisen näköinen kuin olen.

— Minä en ymmärrä, mitä tarkoitat, ukko kulta, — virkkoi Teresa — enkä tiedä, mitä tarkoitat, kun sanot, että olisit vähemmän iloinen, jos Jumala niin sallisi; vaikka näet olen tuhma, en kumminkaan tunne ketään, joka iloitsisi siitä, ettei ole iloinen.

— Näetkös, Teresa, — vastasi Sancho — minä olen iloinen siitä, että olen päättänyt palata isäntäni Don Quijoten palvelukseen, joka aikoo nyt lähteä kolmannen kerran etsimään seikkailuja, ja minä lähden jälleen hänen kanssaan, sillä sitä vaatii varattomuuteni ja se minua ilahduttava toivo, että kukaties löydän jälleen sata dukaattia samoinkuin ne, jotka on jo kulutettu; mutta toiselta puolen minua surettaa, että täytyy erota sinusta ja lapsista. Jos Jumala suvaitsisi antaa minulle ravinnon täällä kotona, minun tarvitsematta kastella jalkojani ja kulkea maita mantereita, mikä ei hänelle olisi vaikeata, koska hänen tarvitsee vain sitä tahtoa, niin selvää on, että iloni olisi kestävämpi ja arvokkaampi, sillä nyt siihen sekoittuu suru siitä, että täytyy sinut jättää. Sentähden sanoinkin, että iloitsisin, jos Jumala niin sallisi, etten olisi näin iloinen.

— Kuule, Sancho, — vastasi Teresa — ruvettuasi vaeltavan ritarin jäseneksi sinä puhut niin monimutkaisesti, ettei kukaan ihminen voi sinua ymmärtää.

— Riittää, kun Jumala minua ymmärtää, eukkoseni, — vastasi Sancho. — Hän ymmärtää kaikki, ja sillä hyvä. Ja huomaa nyt, ystäväni, että sinun tulee lähimpinä kolmena päivänä hoitaa hyvin harmoa, niin että se kykenee asepalvelukseen. Anna sille kaksinkertaiset appeet, pane kuntoon satula ja muut valjaat; me näet emme lähde häihin, vaan maailmaa kiertämään, me joudumme ottelemaan jättiläisten, louhikäärmeitten ja hirviöitten kanssa, kuulemaan sihinää, mylvintää, kiljuntaa ja ulvontaa, ja tämäkin olisi pelkkää leikkiä, jollemme joutuisi tekemisiin yanguesien ja noiduttujen maurien kanssa.

— Minä uskon hyvin, ukkoseni, — virkkoi Teresa — etteivät vaeltavat aseenkantajat syö leipäänsä ilmaiseksi, ja senvuoksi minä rukoilen rukoilemasta päästyäkin hyvää Jumalaa pelastamaan sinut semmoisesta onnettomuudesta.

— Minä sanon sinulle, vaimoni, — vastasi Sancho — että tahtoisin kuolla tähän paikkaan, jollen toivoisi aivan pian pääseväni saaren käskynhaltiaksi.

— Älähän toki, hyvä mies, — sanoi Teresa — kana saa elää, vaikka se nikottelee; elä sinäkin, ja piru vieköön kaikki maailman käskynhaltianvirat. Ilman semmoista virkaa sinä olet tullut äitisi kohdusta, ilman sitä olet elänyt tähän saakka, ja ilman sitä sinä menet tai sinut kannetaan hautaan, kun Jumala niin hyväksi näkee. Onhan niitä maailmassa paljonkin ihmisiä, jotka elävät ilman semmoista virkaa, elävät siitä huolimatta ja ovat ihmisiä niinkuin muutkin. Maailman paras mauste on nälkä, ja köyhät, joilta sitä ei koskaan puutu, nauttivat aina maukasta ruokaa. Mutta muista, Sancho, jos jokin onnenpotkaus kumminkin tekee sinusta käskynhaltian, älä unohda minua ja lapsiasi. Pidä mielessäsi, että pikku Sancho on jo täyttänyt viisitoista vuotta ja että nyt on aika lähettää hänet kouluun, jos hänen enonsa, apotti, haluaa tehdä hänestä kirkon miehen. Muista myös, ettei tyttäremme Mari Sancha kuole, vaikka hänet naitamme; minä näet aavistelen, että hän haluaa päästä naimisiin yhtä hartaasti kuin sinä käskynhaltiaksi, ja loppujen lopuksi onkin parempi nähdä tyttärensä köyhänä vaimona kuin rikkaana jalkavaimona.

‒ Epäilemättä, — vastasi Sancho — ja jos Jumala suo minulle hiukan käskynhaltianviran tapaista, min minä, eukkoseni, naitan Mari Sanchan niin hyvin, ettei hänen puheilleen pääse, jollei nimitä häntä armolliseksi rouvaksi.

— Ei, Sancho, — vastasi Teresa — naita hänet vertaiselleen, se on viisaampaa; jos riisut häneltä puukengät ja puet hänen jalkoihinsa tohvelit, riisut hänen harmaan sarkahameensa ja puet ylle vannehameen ja silkkisen alushameen ja teet Maijasta Doñan ja hänen armonsa, ei tyttö enää tunne itseänsä, vaan tekee joka askelella tuhat virhettä paljastaen vaivaisen karkean kudelmansa.

— Ole vaiti, hölmö; — sanoi Sancho — kun hän vain totuttelee pari kolme vuotta, niin herraskaisuus ja ylhäisyys sopii hänelle kuin valettu, ja jos ei sovi, niin mitä se haittaa? Kun hän vain on armollinen rouva, niin käyköön miten käy.

— Arvaa oma tilasi, Sancho, — vastasi Teresa — älä yritä kohota korkeammalle ja muista sananlaskua, joka sanoo: »Niistä naapurinpojan nenä ja ota hänet vävyksesi.» Olisihan se mainiota, jos voisin naittaa Mariamme jollekin kreivipöhkölle tai jollekin ritarivintiölle, joka kohtelisi häntä huonosti, jos sattuisi päähän pistämään, ja haukkuisi häntä moukaksi, talonpoikaistolloksi tai rohtimien loukuttajan tyttäreksi. Ei niin kauan kuin minä elän, hyvä mies. Sitäkö varten minä olen tyttäreni kasvattanut? Hanki sinä vain rahaa, Sancho, ja jätä naittaminen minun asiakseni; onhan täällä Lope Tocho,[21] Juan Tochon poika, roteva ja terve nuori mies; hänet me tunnemme, ja minä tiedän, että hän on tyttöön mieltynyt, ja hänen, vertaisensa kanssa tyttö olisi hyvissä naimisissa, saisi olla aina täällä lähellä, ja me olisimme kaikki yhdessä, vanhemmat ja lapset, lapsenlapset ja vävyt, ja Jumalan siunaus ja rauha olisi meidän kaikkien kanssa, Älä sinä mene häntä naittelemaan siellä hovissa ja ylhäisten palatseissa, niissä kukaan ei häntä ymmärrä eikä hän itsekään ymmärrä itseään.

‒ Kuule, sinä tyhmä elukka ja pirulaisen akka; ‒ sanoi Sancho — mitä sinä rupeat tässä minua kieltämään naittamasta tytärtäni jollekin, joka toimittaa minulle lapsenlapsia, joita nimitetään teidän armoksenne? Näetkös, Teresa, minä olen aina kuullut vanhempien ihmisten sanovan, että sillä, joka ei osaa käyttää hyväkseen suotuisaa tilaisuutta, ei ole lupa valittaa, jos tilaisuus menee ohi. Ei olisi viisasta, jos sulkisimme siltä oven nyt, kun se siihen koputtaa; purjehtikaamme vain eteenpäin siinä myötäisessä tuulessa, joka nyt meille puhaltaa.

Näiden lauseparsien ja Sanchon myöhemmin käyttämien vuoksi tämän historian kääntäjä piti koko tätä lukua apokryyfisenä.

— Etkö sinä ymmärrä, sinä tolvana, — jatkoi Sancho — kuinka hyvä on, jos minä osun johonkin tuottavaan käskynhaltianvirkaan, joka vetää meidät ylös loasta? Mari Sancha saa silloin mennä naimisiin kenen kanssa minä tahdon, ja sinä saat nähdä, kuinka ihmiset nimittävät sinua Doña Teresa Panzaksi, ja sinä saat istua kirkossa kauniilla silkkimatolla ja koreasti päärmätyillä pieluksilla kaikkien paikkakunnan aatelisnaisten kiusalla ja heistä mitään piittaamatta. Mitä maksaa jäädä aina ennalleen, lisääntymättä tai vähentymättä kuin kuva alttariliinassa! Mutta siitä ei nyt. puhuta enempää; Sanchicasta tulee kreivitär, sanoitpa mitä tahansa.

— Tiedätkö nyt, mitä puhut, hyvä mies? — virkkoi Teresa. — Minä pelkään sittenkin, että tyttäreni joutuu onnettomuuteen, jos hänestä tulee kreivitär. Sinä teet, mitä tahdot, teetpä hänestä sitten herttuattaren tai prinsessan, mutta sen minä sinulle sanon, ettei se koskaan tapahdu minun tahdostani ja minun luvallani. Minä olen, hyvä ystävä, aina pitänyt yhdenvertaisuudesta, enkä minä ole koskaan voinut sietää pöyhkeilyä, kun siihen ei ole ollut mitään syytä. Minulle annettiin kasteessa nimi Teresa, ei mitään sen lisäksi, ei lisiä, ei koruja eikä helyjä semmoisia kuin Don tai Doña. Isäni nimi oli Cascajo, ja minua nimitetään eukkonasi Teresa Panzaksi, vaikka oikeastaan pitäisi nimittää Teresa Cascajoksi, mutta kuninkaat määräävät, mitä laki tahtoo, ja minä tyydyn siihen nimeen, eikä siihen tarvitse panna eteen mitään Doñaa; se olisi minulle liian raskas kantamus, enkä minä tahdo antaa ihmisille mitään juorujen aihetta näyttäytymällä kreivittäreksi tai käskynhaltiattareksi puettuna, sillä he sanoisivat heti: »Katsokaa, kuinka kopeasti tuo sikopaimen astelee! Vielä eilen hän nyhti nyhtämistään rohtimia värttinästä ja kirkkoon mennessään hän oli vetänyt päänsä päälle hameenhelman, kun ei ollut harsoa, ja nyt hän kävelee vannehameessa solkineen ja koruineen, luullen kai, ettemme me häntä tunne.» Jos Jumala vain antaa minun säilyttää seitsemän tai viisi aistiani, tai kuinka monta niitä minulla onkaan, en aio syyttä suotta joutua semmoiseen pinteeseen. Sinä, rakas Sancho, voit mennä hankkimaan itsellesi käskynhaltianvirkoja tai saaria ja komeilla niin paljon kuin tahdot, mutta tyttäreni ja minä emme poistu tästä kylästä askeltakaan, niin totta kuin toivon äitini sielun nauttivan autuutta taivaassa. Sanotaanhan näet, että kunniallinen nainen pysyy kotonaan kuin jalkoja ei oliskaan, ja siveän tytön sanotaan pitävän työtä parhaana ilonaan. Lähde siis sinä vain seikkailemaan Don Quijotesi kanssa ja jätä meidät kovan onnemme nojaan, josta Jumala meidät kyllä auttaa, kun vain pysymme kunnollisina. Enkä minä totisesti tiedä, mistä se Don on tullut hänen nimensä eteen, sillä sitä ei ollut hänen vanhemmillaan enempää kuin isovanhemmillaankaan.

— Nyt minun täytyy sanoa, — virkkoi Sancho — että sinulla on nahoissasi itse piru. Jumala siunatkoon, eukkoni, kuinka paljon asioita sinä olet pannut sekaisin, niin ettei niissä ole enää mitään järkeä. Mitä on Cascajolla, Soljilla, sananlaskuilla ja ylpeydellä tekemistä sen kanssa, mistä minä puhun? Kuulehan, sinä hullu ja typerä olento (niin minun täytyy sinua nimitellä, koska et käsitä minun sanojani, vaan pakenet omaa onneasi): jos minä olisin sanonut sinulle, että tyttäreni syöksyy alas jostakin tornista tai harhailee maailmalla niinkuin prinsessa Doña Urraca,[22] niin sinulla olisi oikeus olla suostumatta minun ehdotukseeni. Jos minä sitävastoin kädenkäänteessä ja silmänräpäyksessä viskaan Doñan ja teidän armonne hänen niskaansa, otan hänet pois peltotöistä ja istutan hänet kauniin katoksen alle semmoiselle korokkeelle, missä on enemmän pehmeitä pieluksia kuin Marokon kaikilla maureilla, niin miksi et tyydy siihen ja tahdo samaa kuin minä tahdon?

‒ Tiedätkö, miksi en, ukkoseni? — vastasi Teresa. ‒ Siitä syystä, että sananlasku sanoo: »Joka sinua peittää, se sinut paljastaa.» Köyhään viitsitään tuskin vilkaistakaan, mutta rikasta katsellaan kauan, ja jos semmoinen rikas on ollut jonkin aikaa köyhänä, niin silloin syntyy juoruja ja panettelua ja siitä pitävät melua pahanilkiset, joita on kaikilla teillä ja kaduilla joukoittain kuin mehiläisparvia.

‒ Kuule, Teresa, — virkkoi Sancho — ja kuuntele tarkoin, mitä sinulle nyt sanon; et ole kukaties kuullut sitä koskaan eläessäsi, enkä minä puhu nyt omiani, sillä kaikki, mitä aion sinulle sanoa, olen kuullut siltä saarnaajamunkilta, joka saarnasi täällä meidän kylässä viime vuoden laskiaisena. Hän sanoi, jollen väärin muista, että kaikki seikat, joita silmämme katselevat nykyisinä ja läsnäolevaisina, ilmaantuvat, ovat ja pysyvät muistissamme paljoa paremmin ja voimallisemmin kuin menneet seikat.

Se, mitä Sancho tässä puhuu, on toinen kohta, jonka vuoksi kääntäjä pitää tätä lukua apokryyfisenä, koska Sancho muka ei kyennyt semmoista puhumaan. Sancho jatkoi sanoen:

— Siitä johtuu, että me, nähdessämme jonkun henkilön upeassa asussa, kauniissa vaatteissa ja suuren palvelijajoukon saattamana, välttämättä ajattelemme, että hän vaatii meitä osoittamaan itselleen kunnioitusta, vaikka muistimme samalla osoittaa meille ne surkeat olot, joissa olemme hänet aikaisemmin nähneet; koska näet semmoinen surkeus, olipa sen syynä sitten köyhyys tai alhainen sukuperä, on jo mennyttä, niin sitä ei ole enää olemassa, vaan olemassa on ainoastaan se, minkä nyt näemme. Ja jos henkilö, jonka suopea kohtalo on kohottanut aikaisemmista kehnoista oloista (juuri näitä sanoja saarnaajamunkki käytti) onnen ylimmille huipuille, kohtelee kaikkia sievästi, auliisti ja kohteliaasti eikä pyri niitten rinnalle, jotka ovat vanhaa aatelia, niin sinä, Teresa, saat varmasti uskoa, ettei kukaan muistele, mikä hän on ollut, vaan kaikki kunnioittavat häntä semmoisena kuin hän nyt on, lukuunottamatta kadehtijoita, jotka eivät soisi kenenkään rauhassa nauttivan onneaan.

‒ En minä ymmärrä, mitä sinä tarkoitat, ukko kulta; — virkkoi Teresa — tee mitä tahdot, mutta älä enää vaivaa minun päätäni jaarituksillasi ja koreilla puheillasi. Jos kerran aiot tehdä, mitä sanot…

‒ Älä nyt huoli ruveta riitelemään minun kanssani, ukko kulta — virkkoi Teresa. — Minä puhun niinkuin Jumala katsoo hyväksi antaa minun puhua enkä rupea sen enempää saivartelemaan; mutta sen minä sinulle sanon, että jos välttämättä aiot päästä käskynhaltiaksi, niin ota mukaasi poikasi Sancho ja opeta hänetkin heti sitä virkaa hoitamaan, sillä onhan hyvä, että pojat perivät ja oppivat isänsä ammatin.

— Kun minä pääsen käskynhaltiaksi, — sanoi Sancho — niin minä lähetän heti postin häntä noutamaan ja lähetän sinulle rahaa, jota minulta ei tule puuttumaan, sillä onhan aina riittävästi semmoista väkeä, joka lainaa kuvernööreille, jos heillä itsellään ei satu olemaan. Mutta vaateta hänet sillä tavalla, ettei hän näytä siltä, mikä hän on, vaan siltä, mikä hänestä tulee.

— Lähetä sinä vain rahat, — sanoi Teresa — niin minä hänet kyllä vaatetan, niin että kelpaa.

— Olemmehan nyt yksimieliset — sanoi Sancho siitä, että tyttärestämme pitää tulla kreivitär.

— Jos minun täytyy nähdä hänet kreivittärenä, — vastasi Teresa — niin se on kuin veisin hänet hautaan. Mutta minä sanon vieläkin: tee niinkuin hyväksi näet, sillä naiset saavat jo syntymästään kannettavakseen sen taakan, että heidän täytyy totella miehiä, vaikka nämä olisivat oikeita pölkkypäitä.

Samassa hän alkoi itkeä niin hartaasti kuin olisi jo nähnyt Sanchicansa kuolleena ja kuopattuna. Sancho lohdutti häntä sanoen, että tulisi kyllä tekemään tyttärestään kreivittären, mutta niin myöhään kuin suinkin mahdollista. Siihen heidän keskustelunsa päättyi, ja Sancho palasi Don Quijoten luo ryhtyäkseen toimenpiteisiin matkaa varten.

Siitä, mitä tapahtui Don Quijoten, hänen sisarentyttärensä ja emännöitsijänsä kesken; koko tämän historian tärkeimpiä lukuja.

Sancho Panzan ja hänen vaimonsa Teresa Cascajon keskustellessa tuolla epätodennäköisellä tavalla eivät Don Quijoten sisarentytär ja emännöitsijä olleet hekään joutilaina, koska olivat lukemattomista merkeistä havainneet, että heidän enonsa ja isäntänsä aikoi kolmannen kerran lähteä pois kotoaan harjoittamaan heidän mielestään ylen onnetonta vaeltavan ritarin ammattia. He yrittivät kaikilla mahdollisilla keinoilla saada häntä luopumaan niin onnettomasta aikeesta, mutta kaikki heidän puheensa oli vain huutavan ääntä korvessa ja kylmän raudan takomista. He yrittivät taivuttaa häntä monilla eri tavoilla, ja emännöitsijä sanoi muun muassa:

— Totisesti, armollinen herra, jollette pysy alallanne ja jää rauhassa kotiin ja lakkaa liikkumasta vuorilla ja laaksoissa kuin sijaton sielu etsien noita niinsanottuja seikkailuja, joita minä nimitän onnettomuuksiksi, niin minun täytyy huutaa ja valittaa Jumalalle ja kuninkaalle, että he asian korjaavat.

‒ Kuule, emännöitsijä, minä en tiedä, mitä Jumala vastaa sinun valitukseesi, enkä myöskään, mitä hänen majesteettinsa voisi vastata; tiedän vain, että minä, jos olisin kuningas, jättäisin kerrassaan vastaamatta sen suunnattoman määrän typeriä anomuksia, joita hänelle joka päivä lähetetään; niiden monien vaivojen joukossa, joita kuninkailla on, lienee näet kaikkein suurin se, että heidän täytyy kuunnella kaikkia ja kaikille vastata; en siis tahdo, että hänelle koituu harmia minun asioistani.

— Onpa tietenkin, — vastasi Don Quijote — ja paljon onkin; ja niitä täytyy siellä olla ruhtinaitten ylhäisyyden kaunisteena ja kuninkaallisen majesteetin kunniaksi.

— Eikö siis teidän armonne — virkkoi emännöitsijä — voisi kuulua niiden joukkoon, jotka kaikessa rauhassa palvelevat kuningasta ja herraansa asuen hovissa?

— Hyvä ystävä, — vastasi Don Quijote — ota huomioon tämä: kaikki ritarit eivät voi olla hovilaisia, eivätkä kaikki hovimiehet voi eikä heidän tulekaan olla vaeltavia ritareita. Molempia lajeja täytyy maailmassa olla, mutta siitä huolimatta, että kaikki olemme ritareita, on kummankin lajin välillä suuri ero. Hovimiehet voivat huoneestaan poistumatta ja kuninkaan palatsissa pysytellen liikkua ympäri maailmaa vain katselemalla karttaa; se ei maksa heille ropoakaan, eikä heidän tarvitse kärsiä helteestä enempää kuin pakkasestakaan, ei nähdä nälkää eikä olla janoissaan. Mutta me, oikeat vaeltavat ritarit, me vaellamme omin jaloin tai hevosen selässä ympäri maanpiirin helteessä ja pakkasessa, ulkosalla, kärsien sään tuimuutta, yöllä ja päivällä, ja me emme tunne ainoastaan kuviteltuja, vaan todellisia vihollisia ja käymme joka hetki ja jokaisessa tilaisuudessa heidän kimppuunsa välittämättä joutavista pikkuseikoista tai kaksintaistelusäännöistä, ollenkaan katsomatta, onko vastustajallamme lyhyempi vai pitempi peitsi tai miekanterä, onko hänellä ihollaan pyhäinjäännöksiä tai salaisia loitsukeinoja, jakautuuko päivänpaiste tasaisesti vai ei, ja kiinnittämättä huomiota muihin semmoisiin muodollisuuksiin, joita pidetään silmällä taisteltaessa mies miestä vastaan ja joita sinä et tunne, mutta jotka ovat minulle tutut kuin viisi sormeani. Sinun tulee vielä tietää, että moitteeton vaeltava ritari, vaikka hän näkisi edessään kymmenen jättiläistä, joiden päät eivät ainoastaan kosketa pilviä, vaan kohoavat niiden yläpuolelle, jättiläisiä, joilla on jokaisella jalat kuin suunnattomat tornit ja käsivarret, jotka näyttävät valtavan suurten laivojen mastoilta, ja silmät kuin myllynkivet ja hehkuvammat kuin lasiuuni, ei sittenkään saa missään tapauksessa pelästyä, vaan hänen täytyy jaloryhtisenä ja pelottomin sydämin käydä päin ja hyökätä heidän kimppuunsa ja mikäli mahdollista siunaamanhetkessä voittaa ja kukistaa heidät, vaikka heillä olisi panssarit muutaman kalan suomuksista, joiden sanotaan olevan kovempia kuin timantti, ja vaikka heillä miekkojen asemesta olisi damaskolaisesta teräksestä tehdyt piikit, jollaisia olen nähnyt monta kertaa. Minä sanon sinulle tämän kaiken, emännöitsijäni, ettäs ymmärtäisit, millainen ero on eri ritarien välillä; ja olisi oikein ja kohtuullista, ettei olisi ainoatakaan ruhtinasta, joka ei pitäisi tätä toista tai oikeammin sanoen ensimmäistä vaeltavien ritarien lajia parempana, sillä muutamat heistä, kuten voimme lukea heistä kertovista historioista, ovat pelastaneet kuningaskuntia, ei vain yhtä, vaan useita.

— Voi rakas eno, — sanoi nyt sisarentytär — muistakaa toki, että kaikki, mitä te sanotte vaeltavista ritareista, on pelkkää juttua ja valhetta ja että heidän historiansa, vaikka niitä ei tahdottaisikaan polttaa, ansaitsisivat joka ainoa katumuksentekijän paidan tai muun semmoisen merkin, josta ne tunnettaisiin häpeällisiksi ja hyviä tapoja turmeleviksi.

— Jumalan kaikkivaltiaan nimessä; — sanoi Don Quijote — jos et olisi sisarentyttäreni, oman sisareni lapsi, niin minä kurittaisin sinua lausumastasi pyhyyden häväistyksestä niin, että siitä kuultaisiin koko maailmassa. Kuinka on mahdollista, että tuommoinen letukka, joka tuskin osaa hoitaa kahtatoista kudinpuikkoansa, uskaltaa avata suunsa ja ruveta moittimaan vaeltavien ritarien historioita? Mitä sanoisikaan herra Amadis, jos hän olisi tuollaista puhetta kuullut? Mutta hän olisi varmaan antanut sinulle anteeksi, sillä hän oli aikanaan kaikkein lempein ja kohteliain ritari ja sitäpaitsi neitojen erinomainen suojelija; mutta olisi voinut käydä niinkin, että sanasi olisi kuullut joku, jolle olisit saanut maksaa, sillä kaikki eivät ole kohteliaita ja hienokäytöksisiä, vaan on olemassa karkeata ja sivistymätöntäkin väkeä. Eivät kaikki ne, jotka itseään ritareiksi nimittävät, ole täysiä ritareita; toiset ovat puhdasta kultaa, toiset vain katinkultaa, kaikki näyttävät ritareilta, mutta kaikki eivät kestä totuuden koetinkiveä. On olemassa alhaisia ihmisiä, jotka kaikin mokomin tahtovat näyttää ritareilta, ja ylhäisiä ritareita, jotka väkisinkin haluavat näyttää alhaisilta ihmisiltä; edelliset kohoavat, joko kunnianhimonsa tai hyveensä varassa, jälkimmäiset painuvat alas, joko velttoutensa tai paheittensa vuoksi, ja meiltä vaaditaan terävää arvostelukykyä voidaksemme erottaa toisistaan nuo kaksi ritarilajia, jotka ovat nimeltään aivan samankaltaiset, mutta teoiltaan ihan erilaiset.

— Jumala silmätköön, — sanoi sisarentytär — teillähän on niin paljon tietoja, herra eno, että voisitte nousta vaikka saarnastuoliin ja lähteä julkisesti saarnaamaan, jos siksi tulisi, mutta siitä huolimatta teitä vaivaa semmoinen sokeus ja niin ilmeinen järjettömyys, että luulette olevanne urhoollinen soturi, vaikka olette vanha mies, luulette olevanne väkevä, vaikka olette aivan raihnas, luulette kykenevänne torjumaan vääryyksiä, vaikka ikä on teidät käyristänyt, ja ennen kaikkea luulette olevanne ritari, vaikka ette ole mikään ritari; vaikka näet hidalgoista voi tulla ritareita, ei kumminkaan ole niin laita köyhien hidalgojen…

— Se, mitä sanot, sisarentytär, on monessa kohden pätevää, — virkkoi Don Quijote — ja minä voisin kertoa sinulle sukujohdoista paljon sellaista, mikä sinua ihmetyttäisi; mutta minä jätän sen sanomatta, koska en tahdo sekoittaa toisiinsa jumalallisia ja inhimillisiä seikkoja. Nähkääs, hyvät ystävät (ja kuunnelkaa minua nyt tarkasti), kaikki maailman sukujohdot voidaan jakaa neljään lajiin, nimittäin näihin: semmoisiin sukuihin, jotka ovat aluksi olleet vähäpätöisiä, mutta ovat vähitellen laajentuneet ja avartuneet, kunnes ovat saavuttaneet erinomaisen suuruuden, toisiin, jotka ovat alun pitäen olleet ylhäisiä, ovat sellaisina säilyneet ja säilyvät ja pysyvät alkuperäisessä tasossaan, toisiin, jotka tosin ovat alkujaan olleet ylhäisiä, mutta ovat sitten päättyneet yhteen pisteeseen kuin pyramidi, koska ovat yhä vähentyneet ja huonontuneet, kunnes ovat häipyneet olemattomiin, niinkuin pyramidin kärki, joka pyramidin pohjaan verrattuna on kerrassaan olematon, ja vielä toisiin (ja tätä lajia on kaikkein suurin määrä), jotka eivät ole olleet alkujaan hyviä eivätkä myöhemmin sen kummempia ja joiden loppukin siis jää nimeä vaille, kuten on laita tavallisen alhaisen kansan sukujen. Esimerkkinä ensimmäisestä lajista, joka vähäpätöisestä alusta kohoo suuruuteen ja säilyy suurena, sopii mainita ottomaanien suku, jonka perustaja oli vähäpätöinen halpasäätyinen paimen, mutta joka siitä alusta on kohonnut niihin korkeuksiin, missä näemme sen yhä vielä olevan. Toista lajia, joka on alkanut korkealta ja säilynyt sellaisenaan, siitä enää ylenemättä, edustavat monet ruhtinaat, jotka ovat saaneet asemansa perinnöksi ja säilyttävät sen entisellään, sitä lisäämättä tai vähentämättä, rauhallisesti pysytellen oman valtansa rajoissa. Semmoisista, jotka ovat alkaneet suurina ja päättyneet kärkeen, on tuhansia esimerkkejä, sillä kaikki Egyptin faraot ja Ptolemaiot, Rooman Caesarit ja lukemattomien ruhtinaitten ja hallitsijain ja herrojen, medialaisten, assyrialaisten, persialaisten, kreikkalaisten ja barbaarien koko lauma (jos tätä nimitystä voi käyttää), kaikki nämä suvut ja hallitsijahuoneet ovat päättyneet kärkeen ja tyhjyyteen, niin hyvin ne itse kuin ne, joista ovat saaneet alkunsa, sillä meidän päivinämme on mahdotonta löytää yhtäkään heidän jälkeläistään, ja jos sellaisen löytäisimmekin, niin hän varmaan eläisi alhaisessa ja vaatimattomassa asemassa. Rahvaasta minun ei tarvitse sanoa muuta kuin että sen tehtävänä on ainoastaan lisätä kansan lukumäärää, mitenkään ansaitsematta kunniaa tai kiitosta etevyydestään. Kaikesta, mitä olen tässä sanonut, toivon teidän, hupsujen, ymmärtävän, että eri sukujen kesken vallitsee suuri sekasorto ja että meistä näyttävät suurilta ja mainioilta ainoastaan ne, jotka osoittautuvat sellaisiksi, koska ovat kunnollisia ja koska niiden jäsenet ovat rikkaita ja anteliaita. Minä puhun kunnosta, rikkaudesta ja anteliaisuudesta, sillä ylhäinen henkilö, joka on kehno, on vain suuri syntinen, ja rikas ihminen, joka ei ole antelias, vain ahnas kerjäläinen; rikkauksien omistaja ei ole onnellinen senvuoksi, että hän ne omistaa, vaan senvuoksi, että hän niitä kuluttaa, eikä kiduta niitä miten tahansa, vaan osaa käyttää ne hyvin. Köyhä ritari ei voi osoittaa olevansa ritari muuten kuin kunnollaan, olemalla sävyisä, sievä tavoiltaan, kohtelias, laatuisa ja avulias, ei kopea, ei julkea eikä herjaava, mutta ennen kaikkea hänen tulee olla hyväätekeväinen, sillä antaessaan köyhälle iloisin sydämin pari ropoa hän on yhtä antelias kuin se rikas, joka antaa soittaa kelloa jakaessaan almuja; eikä kukaan, joka näkee hänet mainittujen hyveitten kaunistamana, vaikka ei häntä tuntisikaan, voi pitää ja kunnioittaa häntä muuna kuin jalosukuisena miehenä; ja ihme olisikin, jollei olisi niin laita, sillä ylistys on aina ollut hyveen palkka, eivätkä kunnolliset miehet voi milloinkaan jäädä vaille kiitosta. On olemassa kaksi tietä, lapseni, joita kulkien ihmiset voivat saavuttaa rikkautta ja kunniaa: toinen on opillisen sivistyksen, toinen asetoimen tie. Minä olen perehtynyt asetoimeen paremmin kuin tieteisiin, ja päättäen luonnollisesta taipumuksestani olen syntynyt Mars-tähden vaikutuksen alaisena, joten minun on melkein pakko seurata sen uraa, ja sitä minä aion kulkea koko maailman uhalla. Te näette suotta vaivaa yrittäessänne saada minua luopumaan siitä, mitä tahdon ja mitä taivaskin tahtoo, kohtalo määrää ja järki vaatii ja mihin ennen kaikkea oma haluni vetää; henkilö, joka tietää, niinkuin minä tiedän, kaikki ne lukemattomat vaivat, joita vaeltavaan ritariuteen liittyy, tietää myös ne lukemattomat edut, joita sen avulla saavutetaan. Minä tiedän, että hyveen polku on kaita ja paheen tie leveä ja laaja, ja tiedän, että molempien tarkoitusperät ja päämäärät ovat aivan erilaiset, sillä paheen avara ja laaja tie johtaa kuolemaan, mutta hyveen ahdas ja hankala polku päättyy elämään, eikä loppuvaan elämään, vaan sellaiseen, joka kestää iäti; ja minäkin tiedän, mitä suuri kastilialainen runoilijamme sanoo:[23]

Tää vaivalloinen polku johtaa sun kuolottuuden kunniaan; jos poikkeet, määrääsi et kohtaa.

— Voi minua onnetonta, — huudahti sisarentytär — enoni on runoilijakin! Hän tietää kaikki, hän osaa mitä hyvänsä; lyönpä vetoa, että hän, jos tahtoisi ruveta muurariksi, osaisi rakentaa talon yhtä helposti kuin linnunhäkin.

— Elleivät nämä ritariajatukset vallitsisi mieltäni kokonaan, — vastasi Don Quijote — saisit uskoa, sisareni tytär, ettei olisi mitään, mitä minä en osaisi tehdä, ei minkäänlaista taidonnäytettä, jota ei minun käsistäni lähtisi, niihin luettuina varsinkin linnunhäkit ja hammastikut.

Samassa kuului ovelle koputettavan. Kysyttäessä, kuka siellä oli, kuului Sancho Panza vastaavan, ja hänen äänensä tunnettuaan emännöitsijä heti juoksi piiloon, jottei tarvitsisi nähdä miestä; niin kovin hän Sanchoa inhosi. Sisarentytär avasi Sancholle oven, hänen herransa Don Quijote meni häntä vastaan kädet ojennettuina, ja molemmat sulkeutuivat hänen huoneeseensa missä heillä oli uusi keskustelu, joka ei ollut edellistä huonompi.

Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa keskustelusta sekä muista erinomaisista tapahtumista.

Huomattuaan Sancho Panzan jäävän herransa kanssa kahden kesken emännöitsijä heti arvasi, mistä he siellä neuvottelivat, hän aavisti, että tämän neuvottelun tuloksena olisi päätös lähteä kolmannelle retkelle, otti huivinsa, mieli täynnä murhetta ja harmia, ja lähti tapaamaan kandidaatti Simson Carrascoa ajatellen, että tämä, joka oli kielevä mies ja isännän veres ystävä, voisi saada hänet luopumaan niin mielettömästä aikeesta. Emännöitsijä tapasi hänet kävelemässä talonsa pihalla ja heittäytyi heti hänet nähtyään hänen jalkojensa eteen tuskasta hikoillen. Huomattuaan sellaisia kärsimyksen ja pelon merkkejä Carrasco sanoi hänelle:

— Mitä tämä merkitsee, rouva emännöitsijä? Mitä teille on tapahtunut; näyttäähän siltä kuin henkenne olisi menoteillään.

— Ei mitään, parahin herra Simson; minun isäntäni vain lähtee, lähtee aivan varmasti!

— Kuinka niin lähtee, hyvä rouva? — kysyi Simson. — Onko hän nyt kääntynyt niin huonoksi?

— Ei tässä semmoisesta lähdöstä ole kysymys, — vastasi emännöitsijä — vaan hän lähtee ulos hulluutensa portista. Minä tarkoitan, rakas herra kandidaatti, että hän aikoo jälleen lähteä matkaan, siis jo kolmannelle retkelleen, etsimään maailmalta, mitä hän nimittää onnellisiksi seikoiksi, vaikka minä en ymmärrä, miksi hän niitä sillä nimellä mainitsee. Kun hänet ensimmäisellä kerralla tuotiin takaisin, makasi hän poikkipuolin aasin selässä, pahoin piestynä. Toisella kerralla hän palasi härkärattaissa, suljettuna häkkiin, missä makasi väittäen olevansa noiduttu, ja hän tuli silloin takaisin niin surkeana, ettei hänen oma äitinsä olisi häntä tuntenut: laihana, kelmeänä, silmät kuoppiensa syvimmässä pohjassa, niin että minä kulutin seitsemättäsataa kananmunaa yrittäessäni saada häntä hiukan entiselleen, niinkuin hyvin tietävät Jumala ja kaikki ihmiset ja minun omat kanani, jotka eivät tule minua valehtelijaksi tekemään.

— Sen minä kyllä uskon; — vastasi kandidaatti — ne ovat niin kunnollisia, niin pulleita ja hyvin kasvatettuja, etteivät ne varmastikaan antaisi mitään väärää todistusta, vaikka siihen repeisivät. Mutta eikö tosiaankaan, rouva emännöitsijä, ole kysymyksessä mikään muu, eikö ole sattunut mitään muuta onnettomuutta kuin se, johon pelkäätte herra Don Quijoten ryhtyvän?

‒ Olkaa sitten huoletta, — virkkoi kandidaatti — menkää Herran nimessä kotiin ja laittakaa minulle murkinaksi hiukan lämmintä ruokaa ja lukekaa mennessänne pyhän Apollonian rukousta, jos sen osaatte; minä tulen heti perässä, ja te saatte nähdä ihmeitä.

‒ Voi minun päiviäni! — vastasi emännöitsijä. Sanoiko teidän armonne, että minun pitää lukea pyhän Apollonian rukousta? Se olisi paikallaan, jos isäntääni vaivaisi hammassärky, mutta vikahan on hänen aivoissaan.

— Minä tiedän, mitä sanon, rouva emännöitsijä; menkää nyt vain, alkamatta minun kanssani väitellä, sillä tiedättehän, että olen suorittanut tutkintoni Salamancassa, ja semmoisia poikia ei hevin sanoissa solmita — vastasi Carrasco.

Emännöitsijä lähti niine hyvineen, ja kandidaatti meni heti tapaamaan kirkkoherraa neuvotellakseen hänen kanssaan, kuten tulee aikanaan kerrottavaksi.

Don Quijoten ja Sanchon ollessa kahden kesken sukeutui heidän välillään seuraava keskustelu, jonka historia kertoo erittäin täsmällisesti ja todenmukaisesti. Sancho sanoi isännälleen:

— Armollinen herra, minä olen nyt suistuttanut eukkoni siihen, että hän antaa minun lähteä teidän armonne kanssa, minne vain haluatte minut viedä.

— Sinun tulee sanoa suostuttanut, Sancho, — sanoi Don Quijote — eikä suistuttanut.

— Minä olen jo, jollen väärin muista, — vastasi Sancho — kerran tai kaksi hartaasti pyytänyt teidän armoanne olemaan korjaamatta sanojani, jos kerran ymmärrätte, mitä niillä tarkoitan. Jos ette niitä ymmärrä, niin sanokaa: »Sinä saakelin Sancho, minä en ymmärrä sinun puhettasi», ja jos en minä sitten puhu selvemmin, voitte käydä korjaamaan; minä näet olen niin hööveli…

— Minä en ymmärrä sinua, Sancho, — keskeytti hänen puheensa Don Quijote — minä näet en ymmärrä, mitä tarkoittaa, että olet niin hööveli.

— Niin hööveli tarkoittaa, — vastasi Sancho — että minä olen sitä paljon.

— Jos ette kykene minua ymmärtämään, — vastasi Sancho — en tiedä mitä sanon; en tiedä muuta neuvoa, ja Jumala minua auttakoon.

— Ahaa, nyt minä sen ymmärrän; — virkkoi Don Quijote — sinä tarkoitat, että olet niin höyli, niin leppoisa ja niin laadullinen, että kuuntelet, mitä sinulle sanon, ja otat onkeesi opetukseni.

— Lyönpä vetoa, — sanoi Sancho — että te alun pitäen minut oivalsitte ja ymmärsitte, mutta tahdoitte minua vain hämmentää saadaksenne kuulla minun sanovan vielä pari sataa muuta tyhmyyttä.

— Mahdollista kyllä — vastasi Don Quijote. — Mutta mitä Teresa sitten sanoo?

— Teresa sanoo, — vastasi Sancho — että minun tulee pitää tarkoin silmällä teidän armoanne ja antaa korttien puhua ja leuan levätä, sillä työ on tehtävä ja pelaamaan opittava, ja parempi on pyy pivossa kuin kaksi oksalla. Ja minä sanon, ettei naisten puheista ole mihinkään, mutta hullu on sittenkin, joka ei niitä kuuntele.

— Samaa sanon minäkin — virkkoi Don Quijote. ‒ Jatka, hyvä Sancho, puhu enemmän, sillä sinä puhut tänään oikein oivallisesti.

— Seikka on se, — virkkoi Sancho — että me kaikki, niinkuin teidän armonne hyvin tietää, olemme kuolevaisia, tänään elämme, huomenna emme, ja karitsa joutuu penkkiin yhtä sukkelasti kuin pässi, eikä kukaan voi luvata itselleen tässä maailmassa pitempää elämänaikaa kuin Jumala suvaitsee hänelle antaa; kuolema on kuuro, kun se tulee koputtamaan elämämme ovelle, on sillä aina kiire, eivätkä sitä pidätä rukoukset, ei voima, ei valtikka eikä piispan hiippa, kuten yleisesti sanotaan ja saarnastuolistakin meille saarnataan.

— Tuo on aivan totta; — sanoi Don Quijote — mutta mihin sinä oikeastaan tähtäät?

— Minä tähtään siihen, — sanoi Sancho — että teidän armonne tulee myöntää minulle määrätty palkka, jonka te minulle suoritatte jokaiselta palveluskuukaudeltani, ja että tämä palkka maksetaan minulle teidän varoistanne; minä näet en tahdo olla armolahjojen varassa, jotka annetaan myöhään tai epäsäännöllisesti tai ei milloinkaan; auttakoon Jumala minua tulemaan toimeen omillani. Sanalla sanoen, minä tahdon tietää, mitä ansaitsen, olipa ansioni suuri tai pieni, sillä munaa se kaipaa kanakin muniakseen, ja monesta pienestä purosta syntyy suuri joki, ja eihän ainakaan ole mitään hätää niin kauan kuin jotakin ansaitsen. Jos taas tapahtuisi (mitä minä en usko enkä toivokaan), että teidän armonne antaisi minulle sen saaren, jonka olette minulle luvannut, en minä suinkaan ole niin kiittämätön enkä niin äkkipäinen, etten suostuisi arvioimaan sen saaren vuotuista tuottoa ja antaisi sitä vähentää palkastani pro rotta parte.[24]

— Hyvä Sancho, — virkkoi Don Quijote — toisinaan on rotta todella yhtä hyvä kuin rata.

— Kyllä ymmärrän; — sanoi Sancho — lyönpä vetoa, että minun olisi pitänyt sanoa rata eikä rotta, mutta viis siitä, kun teidän armonne kerran ymmärsi, mitä tarkoitin.

— Ymmärsinhän minä, — vastasi Don Quijote ja ymmärsin niin hyvin, että sain selvän sinun salaisimmista aivoituksistasi ja tiedän, mihin sananlaskujasi lukemattomat nuolet tähtäävät. Näetkös, Sancho, minä kyllä määräisin sinulle palkan, jos olisin jossakin vaeltavien ritarien historiassa nähnyt esimerkin, joka minulle osoittaisi tai edes vilahdukselta näyttäisi, mitä heidän aseenkantajansa yleensä ansaitsivat kuukaudessa tai vuodessa; mutta minä olen lukenut kaikki tai ainakin useimmat heidän historiansa, enkä muista huomanneeni kenenkään vaeltavan ritarin määränneen varmaa palkkaa aseenkantajalleen; tiedän vain, että he kaikki palvelivat herrojaan jättäen sen seikan riippumaan heidän mielisuosiostaan ja että he sitten, kun kaikkein vähimmin osasivat sitä odottaa, onnen suosittua heidän isäntiään, havaitsivat saavansa palkakseen jonkin saaren tai muuta samanarvoista ja saivat ainakin jonkin korkean arvonimen myötäseuraavine tiluksineen. Jos te, Sancho, haluatte näissä toiveissa ja näiden mahdollisuuksien tarjoutuessa jälleen astua palvelukseeni, niin olette tervetullut; jos sitävastoin luulette, että minä rupean järkyttämään vaeltavan ritariston vanhaa tapaa ja pitämystä, sen perustuksia ja rajoja, niin luulette mahdottomia. Palatkaa siis, hyvä Sancho, takaisin kotiinne ja ilmoittakaa vaimollenne Teresalle minun aikomukseni. Jos hän katsoo hyväksi ja jos teitä itseänne haluttaa palvella minua jättäen tuon asian minun vapaaseen valtaani, bene quidem,[25] ellette suostu, niin ollaan ystäviä kuten aina ennenkin, sillä eihän ole kyyhkysistä puutetta, kun vain on ruokaa kyyhkyslakassa. Sitäpaitsi teidän tulee ottaa huomioon, poikani, että hyvä toivo on parempi kuin huono omistus ja varma saatava parempi kuin huono suoritus. Minä puhun tällä tavalla, Sancho, osoittaakseni teille, että minäkin osaan syytää suustani sananlaskuja kuinka paljon tahansa. Ja lopuksi tahdon vielä sanoa ja sanonkin teille, että te, jos ette halua lähteä minun kanssani alistuen minun päätösvaltaani ja kokemaan minun kohtaloltani, saatte jäädä Jumalan haltuun, joka tehköön teistä pyhimyksen; minulta näet ei tule puuttumaan aseenkantajia, jotka ovat tottelevaisempia ja uutterampia eivätkä sellaisia poropeukalona ja suupaltteja kuin te.

Kun Sancho kuuli isäntänsä lujan päätöksen, näytti taivas hänen silmissään pimenevän, ja hänen sydämensä herposi kuin siipirikoksi; hän näet oli luullut, ettei hänen herransa lähtisi matkaan ottamatta häntä mukaansa, vaikka saisi kaikki maailman aarteet, ja hänen ollessaan siinä hämillään ja mietteissään astuivat huoneeseen Simson Carrasco, emännöitsijä ja sisarentytär, viimeksimainitut uteliaina kuulemaan, millaisilla perusteilla kandidaatti saisi heidän isäntänsä luopumaan aiheestaan lähteä etsimään uusia seikkailuja. Simson, suuri veijari, tuli ja syleili Don Quijotea samoinkuin edellisellä kerralla ja lausui hänelle raikuvalla äänellä:

— Oi sinä vaeltavan ritarikunnan kukka! Oi sinä asetoimen säteilevä valo! Oi sinä Espanjan kansan kunnia ja kuvastin! Suokoon kaikkivaltias Jumala, niinkuin laajemmin selitetty on, että se henkilö tai ne henkilöt, jotka tahtovat estää ja ehkäistä sinun kolmatta retkeäsi, eivät löydä tietä ulos toiveittensa sokkeloista ja ettei heidän harras halunsa milloinkaan täyty.

— Rouva emännöitsijän ei tarvitse enää lukea pyhän Apollonian rukousta, sillä minä tiedän nyt sfäärien järkähtämättömän päätöksen olevan, että herra Don Quijoten tulee jälleen käydä toteuttamaan yleviä ja verrattomia aikeitaan, ja minä rasittaisin kovin omaatuntoani, jollen kehoittaisi ja yllyttäisi tätä ritaria olemaan kauemmin pidättämättä ja kahlehtimatta väkevän käsivartensa voimaa ja sankarillisen henkensä hyvyyttä, sillä viivytellessään hän laiminlyö velvollisuutensa oikaista vääryyksiä, auttaa orpoja, suojata neitojen kunniaa, varjella leskiä ja tukea naituja naisia ja muuta sellaista, mikä vaeltavaa ritarikuntaa koskee, siitä riippuu ja sen tehtäviin liittyy. Toimeen siis, hyvä herra Don Quijote, te kaunis sankari, lähteköön teidän armonne ja korkeutenne matkaan mieluummin tänään kuin huomenna, ja jos teiltä puuttuu jotakin asian toimeenpanoa varten, niin tässä olen minä ja tahdon auttaa teitä omalla persoonallani ja omaisuudellani, ja jos teidän ylhäisyytenne tarvitsee aseenkantajaa, niin minä pitäisin semmoista palvelusta kaikkein suurimpana onnena.

— Enkö sanonut sinulle, Sancho, että aseenkantajia on tarjolla liiankin paljon? Katsohan nyt, kuka tässä tarjoutuu siihen virkaan; ei kukaan muu kuin verraton kandidaatti Simson Carrasco, alinomainen ilon ja riemun lähde Salamancan koulujen saleissa, mies, jolla on terve ruumis, notkeat jäsenet, vaitelias mies, joka on tottunut sietämään sekä hellettä että pakkasta, sekä nälkää että janoa, ja kaikin puolin sellainen kuin vaeltavan ritarin aseenkantajan tulee olla. Mutta älköön taivas salliko minun mielihaluani noudattaen kaataa ja rikkoa tätä opin pylvästä ja tiedon uurnaa ja hakata poikki tätä vapaitten ja kauniitten taiteitten uljasta palmupuuta. Jääköön tämä uusi Simson kotiseudulleen tuottamaan sille kunniaa ja samalla kunnioittamaan iäkkäitten vanhempiensa harmaita hapsia; minä tyydyn millaiseen aseenkantajaan tahansa, koska Sancho kerran ei suvaitse lähteä minun matkaani.

— Suvaitsenhan minä — vastasi Sancho. Hän oli liikutuksen vallassa, silmät kyynelissä, ja jatkoi sitten: — Älköön sanottako minusta, armollinen herra, että toveruus on tiessään, kun eväät on syöty; enhän minä ole mitään kiittämätöntä sukua, tietäähän koko maailma ja varsinkin oman kylän väki, millaisia ovat olleet Panzat, minun esivanhempani, ja sitäpaitsi minä olen älynnyt ja huomannut monista hyvistä teoista ja vielä lukuisammista hyvistä sanoista, että teidän armonne haluaa osoittaa minulle suosiotaan, ja se seikka, että minä tässä rupesin siitä palkastani niin paljon puhumaan, johtui vain siitä, että tahdoin tehdä eukkoni mieliksi; kun näet hän alkaa jotakin asiaa vatvoa, niin hän ajaa sitä tiukemmin kuin mikään puunuija vannetta tynnyriin, mutta pitäähän sittenkin miehen olla mies ja naisen nainen, ja koska minä kieltämättä olen mies kaikin puolin, tahdon olla mies kotonanikin, vaikka se kuinka muita surettaisi. Ei siis muuta kuin että teidän armonne tekee testamenttinsa ja kaikki siihen kuuluvat kotisillit, niin ettei niitä enää voi revolteerata, ja lähdetään tästä heti matkaan, jottei herra Simson saa sielullensa vahinkoa, koska hän sanoo omantuntonsa velvoittavan häntä kehoittamaan teidän armoanne lähtemään maailmalle kolmannen kerran; minä tarjoudun jälleen palvelemaan teidän armoanne rehellisesti ja uskollisesti, yhtä hyvin ja paremmin kuin kukaan aseenkantaja on palvellut vaeltavaa ritaria menneinä tai nykyisinä aikoina.

Kandidaatti ihmetteli kovin kuullessaan Sancho Panzan puhuvan sillä tavalla; vaikka näet hän oli lukenut hänen herransa historian edellisen osan, ei hän kumminkaan uskonut, että Sancho oli niin hupainen kuin hänet siinä kuvattiin. Mutta kuullessaan hänen nyt puhuvan testamentista ja kotisilleistä, joita ei voi revolteerata, tarkoittaen testamenttia ja kodisilleja, joita ei voi revoseerata, hän uskoi kaikki, mitä oli lukenut, ja oli nyt varma siitä, että Sancho oli aikakautemme kaikkein juhlallisimpia hölmöjä, sekä mietti mielessään, ettei maailmassa ollut koskaan nähty kahta semmoista hullua kuin tämä isäntä ja tämä renki. Lopuksi Don Quijote ja Sancho syleilivät toisiaan ja olivat taas hyvät ystävät, ja suuren Carrascon mielipidettä noudattaen ja hänen suostumuksellaan — hän näet oli nyt heidän oraakkelinsa — päätettiin lähteä matkaan kolmen päivän kuluttua. Siihen mentäessä heillä olisi aikaa järjestää, mitä matkaa varten tarvittiin, ja hankkia silmikolla varustettu kypäri; Don Quijote näet sanoi, että hänen täytyi välttämättä saada sellainen mukaansa. Simson lupasi toimittaa hänelle sen, sillä hän tiesi eräällä ystävällään olevan sellaisen ja tiesi, ettei hän kieltäytyisi sitä luovuttamasta; tämä kypäri oli kumminkin pikemmin ruosteesta ja homeesta musta kuin teräksensä puhtautta hohteleva. Ne kiroukset, joita molemmat naiset, emännöitsijä ja sisarentytär, syytivät kandidaatille, olivat lukemattomat; he repivät hiuksiaan, kynsivät kasvojaan ja valittivat isäntänsä lähtöä kuin entiset itkijänaiset, ikäänkuin heidän herransa olisi jo kuollut. Kehoittaessaan Don Quijotea jälleen lähtemään Simson aikoi panna toimeen, mitä myöhemmin tässä historiassa kerrotaan, menetellen siten yhteisymmärryksessä kirkkoherran ja parturin kanssa, joille oli aikaisemmin asiasta puhunut.

Kolmen päivän kuluessa Don Quijote ja Sancho hankkivat itselleen kaikki varusteet, joita mielestään tarvitsivat, ja kun Sancho sitten oli tyynnyttänyt eukkonsa ja Don Quijote sisarentyttärensä ja emännöitsijänsä, lähtivät he kulkemaan Toboson tietä illan suussa. Heitä ei nähnyt kukaan muu kuin kandidaatti, joka tahtoi saatella heitä puolen penikulman päähän. Don Quijote ratsasti kelpo Rocinantellaan ja Sancho vanhalla harmollaan, haarapussi hyvin varustettuna muonavaroilla ja kukkaro täynnä rahoja, jotka Don Quijote oli luovuttanut hänelle, sattuvia tarpeita varten. Simson syleili Don Quijotea ja pyysi hartaasti, että hän antaisi tietoa myötä- ja vastoinkäymisistään, jotta hän voisi iloita jälkimmäisistä ja surra edellisiä, niinkuin ystävyyden lait edellyttivät. Don Quijote lupasi niin tehdä, Simson palasi takaisin kyläänsä, ja molemmat vaeltajat suuntasivat kulkunsa kohti Toboson suurta kaupunkia.

jossa kerrotaan, mitä tapahtui Don Quijotelle, kun hän matkusti tervehtimään valtiatartaan Dulcinea Tobosolaista.

»Ylistetty olkoon kaikkivaltias Allah!» lausuu Hamete Benengeli tämän kahdeksannen luvun alussa. »Ylistetty olkoon Allah!» lausuu hän kolme kertaa ja sanoo lausuvansa nämä ylistykset senvuoksi, että on nyt vihdoin saanut Don Quijoten ja Sanchon taivasalle, ja siksi, että tämän hupaisen historian lukijat voivat otaksua Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa urotöitten ja hauskojen keskustelujen nyt jälleen alkavan; hän kehoittaa lukijoita unohtamaan mielevän hidalgon aikaisemmat ritarilliset teot ja suuntaamaan katseensa niihin, joiden tuleman pitää ja jotka alkavat nyt jo, matkalla Tobosoon, samoinkuin aikaisemmat alkoivat Montielin lakeudella; ja se, mitä hän pyytää, ei ole suinkaan liikaa verrattuna kaikkeen siihen, mitä hän lupaa. Hän jatkaa seuraavaan tapaan.

Don Quijote ja Sancho jäivät siis kahden kesken, ja Simsonin poistuttua Rocinante alkoi heti hirnua ja harmo huokailla, mitä molemmat, sekä ritari että aseenkantaja, pitivät hyvänä merkkinä ja erinomaisen onnellisena enteenä, vaikka totta puhuen harmon puhkuminen ja parkuminen oli paljon voimallisempaa kuin hevosen hirnunta, mistä Sancho päätteli, että hänen onnensa tulisi olemaan verrattomasti suurempi kuin hänen herransa menestys. En tiedä, perustiko hän tämän otaksumansa johonkin astrologiseen laskelmaan, johon hän ehkä oli perehtynyt, vaikka historia ei siitä mitään kerro; hänen näet kuultiin kompastuessaan ja kaatuessaan vain sanovan, että olisi ollut parempi jäädä kotiin, koska kompastumisesta ja kaatumisesta ei ollut muuta hyvää kuin että kengät menevät rikki tai kylkiluut murtuvat, ja siinä hän ei pahoin erehtynytkään, vaikka olikin yksinkertainen. Don Quijote sanoi hänelle:

— Hyvä Sancho, yö yllättää meidät tuota pikaa, ja tässä on kohta pimeämpi kuin tarvitsisi olla, jotta päivän koittaessa ehtisimme Tobosoon, jonne olen päättänyt matkustaa, ennenkuin antaudun mihinkään uuteen seikkailuun; minä tahdon saada siellä verrattoman Dulcinean siunauksen ja armollisen luvan, ja sen saatuani uskon varmaan voivani suoriutua kaikista vaarallisista seikkailuista ja saattaa ne onnelliseen päätökseen, sillä vaeltavia ritareita ei tee mikään niin urhoollisiksi kuin se, että heidän naistensa suosio tulee heidän osakseen.

— Sen minä kyllä uskon;— vastasi Sancho — mutta minun luullakseni teidän armonne on vaikea päästä häntä puhuttelemaan tai tapaamaan ainakaan semmoisessa paikassa, missä voisitte saada hänen siunauksensa, jollei hän anna sitä teille piha-aidan luona, missä kohtasin hänet ensi kerran, kun olin viemässä hänelle kirjettä, johon oli kirjoitettu kaikki ne mielettömyydet ja hullutukset, joita tekemässä teidän armonne silloin oli Sierra Morenan sydänmailla.

— Piha-aidaltako se sinusta näytti, Sancho, — kysyi Don Quijote — missä tai minkä luona sinä näit sen sulon ja kauneuden, jota ei ole milloinkaan kyllin ylistetty? Ei se voinut olla mikään piha-aita, vaan upean kuninkaallisen palatsin kaarikäytävä, eteissali tahi pilaristo.

— Varsin mahdollista; — vastasi Sancho — mutta aidalta se minusta näytti, jollei muistini ole aivan vialla.

— Joka tapauksessa me menemme sinne, Sancho — virkkoi Don Quijote. — Kun vain saan hänet nähdä, niin minusta on yhdentekevää, tapahtuuko se piha-aidan luona vai ikkunassa vai puutarhan säleaidan lomitse, sillä jokainen hänen kauneutensa auringosta silmiini saapuva säde valaisee minun ymmärrystäni ja vahvistaa sydäntäni, niin että minusta tulee yksinäinen ja aivan verraton älyltäni ja uskollisuudeltani.

— Toden totta, armollinen herra, — vastasi Sancho — kun minä näin neiti Dulcinea Tobosolaisen auringon, ei se ollut niin kirkas, että siitä olisi voinut lähteä minkäänmoisia säteitä, mutta se varmaan johtui siitä, että hänen armonsa oli silloin välppäämässä sitä mainitsemaani viljaa ja hänen ilmoille heittämänsä pöly peitti kuin pilvi hänen kasvonsa, ne pimentäen.

— Mitä ihmettä, Sancho, — sanoi Don Quijote — vieläkö sinä yhä ajattelet, sanot ja uskot ja itsepintaisesti väität, että minun valtiattareni Dulcinea välppäsi viljaa, vaikka sellainen toimi ja työ on ylen kaukana kaikesta, mitä ylhäiset henkilöt tekevät ja mitä heidän tulee tehdä? He näet ovat luodut ja kasvatetut aivan toisenlaisiin toimiin ja askareihin, jotka jo pyssynkantaman päähän ilmaisevat heidän ylhäisyyttään…! Huonostipa sinä, Sancho, muistat suuren runoilijamme säkeet,[26] joissa hän kuvailee meille niitä töitä, joita toimittelivat kristallisissa asunnoissaan nuo neljä luonnotarta, kun he armaan Tajon aalloista esiin sukellettuaan istuutuivat, viheriälle nurmelle valmistamaan niitä kalliita kankaita, jotka mielevä runoilija siinä meille kuvailee ja jotka kaikki olivat kullasta, silkistä ja helmistä kudotut. Sellaisissa askareissa oli varmaan minun valtiattareni, kun sinä hänet näit, ellei joku ilkeä ja kateellinen noita, joka tietenkin kadehtii kaikkea, mikä tulee minun osakseni, vaihda kaikkea, mikä voi tuottaa minulle iloa, aivan toiseksi ja pue sitä aivan uuteen hahmoon. Siksi minä pelkään, että sen historian kirjoittaja, johon sanotaan sisältyvän kertomuksen sankaritöistäni, jos hän on ollut minulle vihamielinen tietäjä, on siinä vaihtanut seikkoja, sekoittanut tosiasiaan tuhansia valheita ja huvikseen kertonut aivan toisia tapahtumia, aivan toisenlaisia kuin ne, joita todenmukaisen historian juoni edellyttää. Oi kateus, sinä lukemattomien onnettomuuksien juuri, sinä hyveitten syöpä! Kaikissa paheissa, hyvä Sancho, on jonkinlaista huviakin, mutta kateuden paheessa ei ole muuta kuin ikävyyttä, vihan kaunaa ja raivoa.

— Niin, sitähän minäkin; — vastasi Sancho — minäkin luulen, että siinä kirjassa eli historiassa, jonka kandidaatti Carrasco sanoo nähneensä ja jossa kerrotaan meistä molemmista, minun maineeni juosta hölkyttää kuin sikolauma paimenen jäljessä, sinne tänne ja miten milloinkin. Siitä huolimatta vakuutan kunniasanallani, etten ole puhunut pahaa kenestäkään noidasta, eikä minulla ole niin paljon maallista hyvyyttä, että kukaan voisi minua kadehtia. Totta kyllä, että olen hiukan pahanilkinen ja että minussa on vähän veijarin vikaa, mutta kaiken sen peittää ja verhoo yksinkertaisuuteni suuri viitta, joka on aina luonnollinen eikä koskaan tekemällä tehty. Ja vaikka minulla ei olisi mitään muuta kuin luja ja vilpitön uskoni Jumalaan, josta en ole koskaan luopunut, ja kaikkeen siihen, mitä pyhä roomalaiskatolinen kirkko hyväksyy ja uskoo, sekä se, että olen, kuten olenkin, juutalaisten verivihollinen, niin historian kirjoittajani pitäisi armahtaa minua ja kohdella hyvin teoksissaan. Mutta sanokoot, mitä sanovat; alastomana minä olen syntynyt, alaston olen vielä nytkin, en ole häviöllä enkä voitolla, ja vaikka minut on pantu kirjoihin, joissa kuljen maailmalla kädestä käteen, en välitä vähääkään, mitä minusta sanonevatkin.

— Kuulehan, Sancho, — sanoi Don Quijote — tuo johtaa mieleeni, mitä tapahtui eräälle aikamme kuuluisalle runoilijalle, joka oli kirjoittanut ilkeän satiirin kaikista ilonaisista, mutta oli jättänyt mainitsematta erään naikkosen, niin että voitiin epäillä, kuuluiko hän toisten joukkoon vai ei. Huomattuaan, ettei hänen nimeään ollut luettelossa, hän meni valittamaan runoilijalle ja kysyi, mitä tällä oli häntä vastaan, koska ei ollut maininnut häntä muiden joukossa, pyysi jatkamaan satiiria ja mainitsemaan hänet lisäyksessä; ellei runoilija muuten suostunut niin tekemään, piti hänen muistaa, että hänkin oli vain kuolevainen. Runoilija täytti hänen pyyntönsä ja kuvaili naisen räikein värein, ja tämä oli tyytyväinen, kun oli tullut kuuluisaksi, vaikka hänen maineensa oli häväisty. Tähän sopii myös se, mitä kerrotaan siitä entisestä paimenesta, joka sytytti ja poltti poroksi Dianan kuuluisan temppelin ‒ jota pidettiin yhtenä maailman seitsemästä ihmeestä ‒ vain siksi, että hänen nimensä jäisi elämään tulevina vuosisatoina, ja vaikka annettiin määräys, ettei kukaan saanut mainita hänen nimeänsä, ei suullisesti eikä kirjallisesti, jotta hän ei saavuttaisi tarkoitustaan, saatiin kumminkin tietää, että hänen nimensä oli Herostratos. Samoin voidaan tässä mainita, mitä suurelle keisarille Kaarle V:lle sattui Roomassa erään ritarin kanssa. Keisari näet halusi nähdä kuuluisan Rotundan temppelin, jota vanhalla ajalla nimitettiin Kaikkien Jumalien temppeliksi ja jota nyt oikeammin nimitetään Kaikkien pyhien kirkoksi. Pakanuuden aikana Roomassa rakennetuista rakennuksista on tämä säilynyt eheimpänä ja säilyttää parhaiten perustajiensa suurenmoisuuden ja upeuden mainetta. Se on muodoltaan kuin oranssin puolikas, erinomaisen suuri ja erittäin valoisa, vaikka päivänvaloa tulee sinne ainoastaan yhdestä ikkunasta tai oikeammin sanoen yhdestä pyöreästä aukosta, joka on sen laessa. Keisari katseli siitä rakennusta, ja hänen vieressään seisoi muudan hänen seurassaan oleva roomalainen ritari, joka selitti hänelle tuon jättiläismäisen rakennuksen ja huomattavan rakennustaiteen tuotteen etevyyttä ja hienouksia. Kun he olivat aukolta poistuneet, sanoi ritari keisarille: »Pyhä majesteetti, minun teki tuhat kertaa mieli siepata teidän majesteettinne syliini ja syöksyä alas tuosta aukosta hankkiakseni itselleni iäisen maineen maailmassa.» — »Minä kiitän teitä», vastasi keisari, »että jätitte tuon pahan aikeenne toteuttamatta, ja tästä lähtien minä en anna teille enää koskaan tilaisuutta todistaa alamaista uskollisuuttanne; siksi kiellän teitä enää milloinkaan minulle puhumasta tai tulemasta luokseni.» Mutta niin sanottuaan hän kuitenkin antoi ritarille suuren armonosoituksen. Minä tarkoitan, Sancho, että halu saavuttaa kunniaa on erittäin voimakas vaikutin. Minkä luulet olleen syynä siihen, että Horatius Cocles syöksyi täysissä varuksissa sillalta alas Tiber-jokeen? Mikä sai Mucius Scaevolan polttamaan käsivartensa ja kätensä? Mikä ajoi Curtiuksen syöksymään syvään tuliseen kuiluun, joka avautui keskelle Rooman kaupunkia? Mikä sai Julius Caesarin kulkemaan Rubiennin yli huolimatta kaikista niistä huonoista enteistä, joita hänelle oli osoitettu? Ja uudempia esimerkkejä mainitakseni: kuka upotti urhoollisten espanjalaisten alukset ja jätti heidät, joita Uudessa maailmassa johti kaikkein urhoollisin ritari Cortés, eristetyiksi kuivalle maalle? Kaikki nämä ja monet muut samanlaiset urotyöt ovat olleet ja tulevat olemaan suurimaineisia tekoja, joita kuolevaiset tavoittelevat palkinnokseen ja osuudekseen siinä kuolemattomuudessa, jonka heidän kuuluisat tekonsa ansaitsevat, vaikka meidän, katolisten kristittyjen ja vaeltavien ritarien, tulee pikemmin tavoitella sellaista tulevien aikojen mainetta, joka on iäinen taivaan eteerisissä asunnoissa, eikä sellaista turhaa mainetta, joka saavutetaan nykyisessä ja katoavaisessa elämässä; jos näet tällainen maine kestäisi kauankin, täytyy sen kumminkin loppua maailman kanssa, jonka loppu on ennalta määrätty. Senvuoksi, oi Sancho, meidän tekojemme ei pidä milloinkaan siirtyä niiden rajojen ulkopuolelle, jotka tunnustamamme kristinusko meille määrää. Meidän tulee jättiläisiä surmatessamme tuhota kopeutta, kukistaa kateutta ylevyydellämme ja jaloudellamme, vihaa tyyneydellämme ja sielumme rauhalla, mässäystä ja uneliaisuutta syömällä niukasti ja valvomalla paljon, ylellisyyttä ja irstautta olemalla uskollisia niille naisille, jotka olemme valinneet sydämemme valtiattariksi, laiskuutta vaeltamalla kaikissa maailman osissa etsien tilaisuuksia, jotka voivat tehdä ja tekevät meistä sekä hyviä kristittyjä että suurimaineisia ritareita. Siinä, Sancho, ne keinot, joilla voidaan saavuttaa hyvän maineen mukanaan tuoma korkein kiitos.

— Minä olen aivan hyvin ymmärtänyt, mitä teidän armonne on toistaiseksi minulle sanonut — virkkoi Sancho. — Mutta siitä huolimatta toivoisin teidän armonne hämmentävän erään epäilyksen, joka juuri nyt nousi mieleeni.

— Sinä tarkoitat, Sancho, että minun pitäisi se hälventää — sanoi Don
Quijote. — Anna kuulua, minä vastaan niin hyvin kuin osaan.

— Sanokaa minulle, armollinen herra, — virkkoi Sancho — missä ne nyt ovat, nuo Juljukset ja Aukustit ja kaikki mainitsemanne mainiot ritarit, jotka ovat jo kuolleet?

— Pakanat — vastasi Don Quijote, — ovat varmaan helvetissä; kristityt, jos ovat olleet hyviä kristityitä, ovat joko kiirastulessa tai taivaassa.

— Hyvä; — sanoi Sancho — mutta tekisi mieleni vielä tietää, onko niillä haudoilla, joissa noiden pomojen ruumiit makaavat, hopealamppuja ja ovatko heidän kappeliensa seinät koristetut kainalosauvoilla, paariliinoilla, peruukeilla, vahasta tehdyillä jaloilla ja silmillä. Ja jollei niin ole laita, kuinka ne ovat koristetut?

— Pakanoitten haudat olivat enimmäkseen upeita temppeleitä; Julius Caesarin tuhka sijoitettiin suunnattoman suuren kivipyramidin huippuun, sen, jota Roomassa nyt nimitetään pyhän Pietarin neulaksi; keisari Hadrianuksen hauta oli melkoisen kylän kokoinen linna, jonka nimi oli Moles Hadriani ja joka nyt on Pyhän Angelon linna Roomassa: kuningatar Artemisia hautasi puolisonsa Mausollon hautaan, jota pidettiin yhtenä maailman seitsemästä ihmeestä. Mutta yhtäkään näistä haudoista, enempää kuin monista muistakaan pakanoiden hautakammioista, ei koristettu paariliinoilla tai muilla uhrilahjoilla ja merkeillä, jotka osoittaisivat, että niihin haudatut henkilöt ovat pyhimyksiä.

— Sitä minä juuri halusin tietää — virkkoi Sancho. — Sanokaa minulle nyt, mikä on suurempi asia: herättää kuollut vai surmata jättiläinen?

— Vastaus on selvä; — sanoi Don Quijote — kuolleen herättäminen on suurempi asia.

— Nyt te jouduitte kiikkiin — sanoi Sancho. — Niiden maine, jotka herättävät kuolleita, antavat näön takaisin sokeille, auttavat entiselleen rampoja ja tekevät terveiksi sairaita, joiden hautakammioissa palavat lamput ja joiden kappelit ovat täynnä hurskasta väkeä, polvistuneena rukoilemassa heidän pyhiä jäännöksiään, niiden maine, sanon minä, on parempi sekä tässä että tulevassa maailmassa kuin se maine, jonka kaikki pakanakeisarit ja vaeltajaritarit ovat jättäneet jälkeensä ja vielä tulevat jälkeensä jättämään.

‒ Tämä kunnia, tämä armo, nämä edut, tai miten niitä nimitetään, — virkkoi Sancho — kuuluvat pyhimysten ruumiille ja jäännöksille, joilla pyhän äitimme kirkon suostumuksesta ja luvalla on lamppuja, vahakynttilöitä, paariliinoja, kainalosauvoja, maalauksia, peruukkeja, silmiä ja sääriä, joilla he lisäävät hartautta ja koroittavat kristityn-mainettansa. Pyhimysten ruumiita tai heidän jäännöksiään kuninkaat kantavat olkapäillään, suutelevat heidän luittensa palasia, koristavat ja kaunistavat niillä rukouskammioitaan ja kalleimpia alttareitaan.

— Millainen päätelmä, Sancho, minun tulee mielestäsi tehdä kaikesta, mitä olet sanonut? — kysyi Don Quijote.

— Minä tarkoitan, — sanoi Sancho — että meidän tulee pyrkiä pyhimyksiksi, sillä siten saavutamme tavoittelemamme maineen pikemmin. Ajatelkaa, armollinen herra, että eilen tai toissapäivänä (kumpana hyvänsä, sillä pitkä aika ei siitä ole) julistettiin kaksi paljasjalkamunkkia pyhimyksiksi elikkä autuaiksi; ja nyt ihmiset pitävät erinomaisena onnena, jos saavat suudella ja koskettaa niitä rautaketjuja, joilla he olivat vyöttäneet ja kiduttaneet ruumistaan, ja näitä ketjuja kunnioitetaan kuulemma enemmän kuin Rolandin miekkaa, jota säilytetään herramme kuninkaan varushuoneessa, Jumala häntä varjelkoon. On siis laita niin, armollinen herra, että vähäpätöistä pientä munkkia, kuuluipa hän mihin munkkikuntaan tahansa, pidetään suuremmassa arvossa kuin urheata vaeltavaa ritaria. Jumalan luona vaikuttaa enemmän pari tusinaa ruoskaniskua omaan selkään kuin kaksituhatta peitseniskua, annettiinpa ne sitten jättiläisille, hirviöille tai louhikäärmeille.

— Kaikki tuo on totta; — vastasi Don Quijote — mutta me emme voi kaikki ruveta munkeiksi, ja Jumala kuljettaa omiansa taivaaseen useita eri teitä: ritarikuntakin on hengellinen järjestö; taivaan autuutta nauttimassa on pyhiä ritareita.

— Niin, — vastasi Sancho — mutta minä olen kuullut sanottavan, että taivaassa on enemmän munkkeja kuin maan päällä ritareita.

— Se johtuu siitä, — vastasi Don Quijote — että munkkeja on enemmän kuin ritareita.

— On kyllä, — vastasi Don Quijote — mutta harvat niistä ansaitsevat ritarin nimeä.

— Näitä ja muita samanlaisia puheita pitäen he kuluttivat yön ja seuraavan päivän. Heille ei tapahtunut mitään kertomisen arvoista, ja tämä harmitti kovin Don Quijotea. Seuraavana päivänä illansuussa he vihdoin saivat näkyviinsä Toboson suuren kaupungin. Sen näkeminen täytti Don Quijoten sielun riemulla, mutta Sanchon murheella; hän näet ei tuntenut Dulcinean taloa eikä ollut häntä eläessään nähnyt enempää kuin hänen herransakaan. Molemmat olivat siis kovin levottomat, toinen siksi, että toivoi pääsevänsä häntä näkemään, toinen siksi, ettei ollut milloinkaan häntä nähnyt, ja Sancho ei voinut käsittää, mitä tekisi, jos hänen herransa lähettäisi hänet Tobosoon. Don Quijote päätti kuitenkin mennä kaupunkiin vasta yön tullen. Odottaen oikeata hetkeä he pysyttelivät lähellä Tobosoa sijaitsevassa pienessä tammimetsässä ja määrätyn hetken tultua ratsastivat kaupunkiin, missä heille sattui seikkoja, joita kelpaa seikoiksi nimittää.

Oli puoliyö, ehkä hiukan ennen tai sen jälkeen, kun Don Quijote ja Sancho lähtivät metsästä ja ratsastivat Tobosoon. Kaupungissa vallitsi syvä hiljaisuus, sillä kaikki sen asukkaat olivat levolla ja nukkuivat kuin tukit, kuten on tapana sanoa. Yö oli puolikirkas, mutta Sancho olisi toivonut sen sysimustaksi, jotta olisi voinut tehdä pimeyden syyksi typeryytensä. Koko kaupungista ei kuulunut muuta kuin koirien haukuntaa, joka löi lukkoon Don Quijoten korvat ja ahdisti Sanchon sydäntä. Silloin tällöin huusi jokin aasi, siat röhkivät, kissat naukuivat, ja nämä eri äänet kaikuivat tavallista voimakkaampina hiljaisessa yössä. Rakastunut ritari piti tätä kaikkea huonona enteenä, mutta sanoi sentään Sancholle:

— Sancho poikaseni, johdata minut Dulcinean palatsiin; voihan sattua, että hän on meidän saapuessamme vielä valveilla.

— Mihin palatsiin minun pitää teidät johdattaa? — kysyi Sancho. — Se, jossa minä hänen korkeutensa näin, oli vain pieni mökki.

— Hän oli varmaan silloin vetäytynyt johonkin linnansa pieneen sivurakennukseen vastasi Don Quijote — huvitellakseen siellä yksinäisyydessä hovineitiensä kanssa, niinkuin ylhäisten naisten ja prinsessain tapa on.

— Armollinen herra, — sanoi Sancho jos te kaikista vastaväitteistäni huolimatta tahdotte sanoa, että neiti Dulcinean tupa on kuninkaallinen linna, niin onko tämä semmoinen vuorokauden aika, jolloin portti saattaa olla auki? Ja sopiiko meidän ruveta kolkuttimella paukuttamaan, kunnes kuullaan ja meille avataan, ja kaikki ihmiset säikähtävät ja tulevat levottomiksi? Olemmeko me nyt menossa koputtelemaan ilotyttöjen ovelle, niinkuin naistenmetsästäjät tekevät tullen kolkuttamaan ja vaatimaan sisäänpääsyä milloin hyvänsä, olipa kuinka myöhä tahansa?

— Ensiksi meidän täytyy löytää linna; — virkkoi Don Quijote — sitten minä kyllä sanon sinulle, Sancho, mitä meidän tulee tehdä. Mutta teroita katseesi, Sancho; jos oikein näen, niin tuo iso musta möhkäle, joka näkyy tänne saakka ja luo niin suuren varjon, on varmaan Dulcinean palatsi.

— Lähteköön teidän armonne näyttämään tietä; — vastasi Sancho — saattaa niin olla, mutta sittenkään en minä, vaikka näkisin sen omilla silmilläni ja koskettaisin sitä omin käsin, usko tuota enempää kuin uskon, että nyt on päivä.

Don Quijote ratsasti edellä ja kuljettuaan noin kaksisataa askelta tuli sen suuren rakennuksen luo, joka heitti heidän näkemänsä varjon, näki korkean tornin ja ymmärsi heti, ettei tämä rakennus ollut mikään linna, vaan paikkakunnan pääkirkko. Hän sanoi:

Sen minä huomaan — vastasi Sancho. — Ja suokoon Jumala, että emme osu omaan hautaamme; ei näet ole mikään hyvä merkki, jos joutuu tähän vuorokauden aikaan harhailemaan hautausmaalle, sitä vähemmän, kun muistan teidän armonne sanoneen, jollen väärin muista, että sen neidin asunto on umpikujassa.

— Sinä kirottu hölmö! — huudahti Don Quijote. — Milloin olet nähnyt, että kuninkaallisia linnoja ja palatseja olisi rakennettu umpikujien varrelle?

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — maassa maan tavalla; täällä Tobosossa on ehkä tapana rakentaa palatsit ja suuret rakennukset semmoisten pienten kujien varsille. Siksi pyydän teidän armoltanne lupaa saada lähteä taloa etsimään eteeni sattuvilta kaduilta ja kujilta; onhan mahdollista, että löydän jostakin kulmasta tuon linnan, jonka jättäisin mielelläni koirien syötäväksi, koska meidän täytyy sen vuoksi harhailla niin kauan sinne tänne.

— Sancho, puhu kunnioittavasti asioista, jotka koskevat minun valtiatartani; — virkkoi Don Quijote — pysytellään sulassa sovinnossa eikä heitetä lasta pois pesuveden kanssa.

— Kyllä minä itseni hillitsen, — vastasi Sancho — mutta kuinka voin kärsivällisenä sietää, että teidän armonne vaatii minua, joka olen yhden ainoan kerran nähnyt armollisen neidin asunnon, yhä sen tuntemaan ja löytämään tien sinne sydänyöllä, vaikka sitä ei löydä teidän armonne itsekään, joka on varmaan nähnyt sen monta tuhatta kertaa?

— Sinä saat minut ihan epätoivoon, Sancho — sanoi Don Quijote. — Kuule, sinä kerettiläinen, enkö ole sanonut sinulle tuhat kertaa, etten ole milloinkaan eläessäni nähnyt verratonta Dulcineaa enkä koskaan astunut hänen palatsinsa kynnyksen yli, vaan että olen rakastunut häneen vain kuulemalta ja hänen kauneutensa ja älynsä suuren maineen nojalla?

— Nyt minä sen tiedän — vastasi Sancho — ja sanon, että koska teidän armonne ei ole häntä nähnyt, niin en ole minäkään.

— Se on mahdotonta; — virkkoi Don Quijote — ainakin olet minulle jo sanonut, että näit hänet välppäämässä vehniä silloin, kun toit minulle vastauksen kirjeeseen, jota hänelle viemään olin sinut lähettänyt.

— Älkää panko siihen painoa, armollinen herra; — vastasi Sancho — teidän näet tulee tietää, että minä tapasin hänet ja toin häneltä vastauksen vain kuulemalta, sillä minä tiedän neiti Dulcineasta yhtä vähän kuin voin lyödä kuuta korvalle.

— Sancho, Sancho, — virkkoi Don Quijote — leikki ajallansa, mutta toisin ajoin kaikki leikinlasku on sopimatonta ja loukkaavaa. Vaikka minä sanon, etten ole milloinkaan nähnyt sydämeni valtiatarta enkä keskustellut hänen kanssaan, ei sinun silti pidä sanoa, ettet sinäkään ole häntä puhutellut etkä nähnyt, koska asia on päinvastoin, kuten tiedät.

Näin keskustellessaan he näkivät ohitsensa kulkevan miehen kahden muulin kanssa ja päättelivät melusta, jonka maataviistävä aura sai aikaan, että hänen täytyi olla talonpoika, joka oli noussut ennen aamunkoittoa lähteäkseen työhön pellolle, ja niin olikin laita. Talonpoika tuli laulaen kansanlaulua, jossa sanotaan: »Huonosti kävi Ranskan poikain Roncesvalissa.»

— Minut saa tappaa, Sancho, — sanoi Don Quijote tuon kuullessaan — jos meille tapahtuu mitään hyvää tänä yönä. Etkö kuule, mitä tuo talonpoika laulaa?

— Kuulenhan minä, — vastasi Sancho — mutta mitä tekemistä on Roncesvalin ajolla meidän aikomuksemme kanssa? Olisihan hän voinut yhtä hyvin laulaa Calainósin romanssin;[27] se olisi aivan samantekevää meidän asiamme onnistumiselle tai epäonnistumiselle.

Sillävälin talonpoika saapui heidän luokseen, ja Don Quijote kysyi häneltä:

— Voitteko sanoa minulle, hyvä ystävä, jolle Jumala suokoon kaikkea onnea, missä päin täällä sijaitsee verrattoman prinsessan Doña Dulcinea Tobosolaisen palatsi?

— Herra, — vastasi mies — minä olen täällä vieras, olen ollut paikkakunnalla vain muutamia päiviä erään rikkaan talonpojan peltotyöläisenä. Tuossa vastapäätä olevassa talossa asuvat seurakunnan pappi ja lukkari; he molemmat tai jompikumpi heistä voi antaa teidän armollenne tietoa tuosta rouva prinsessasta, sillä heillä on kaikkien Toboson asukkaitten luettelo. Totta puhuen en kumminkaan usko, että koko paikkakunnalla asuu ketään prinsessaa, vaikka täällä on paljon niin ylhäisiä naisia, että jokainen heistä saattaa olla prinsessa kotonaan.

— Näitten joukossa, ystäväni, — sanoi Don Quijote — täytyy siis olla hänenkin, jota tässä tiedustelen.

— Mahdollista kyllä, — vastasi renki — mutta hyvästi nyt, päivä alkaa jo koittaa.

Hän hoputti muulejaan eikä kuunnellut enempiä kysymyksiä. Sancho huomasi herransa olevan mietteissään ja sangen tyytymättömänä ja sanoi hänelle:

— Armollinen herra, päivä koittaa, minkä ehtii, eikä ole hyvä, että aurinko löytää meidät kadulta; on parasta, että lähdemme ulos kaupungista ja että teidän armonne piiloutuu johonkin läheiseen metsikköön. Päivän tultua minä palaan tänne ja etsin kaupungin joka ainoasta kolkasta armollisen neidin taloa, linnaa tai palatsia, ja olisipa onnetonta, jollen sitä löytäisi, ja sen löydettyäni minä puhun hänen armonsa kanssa ja sanon hänelle, että teidän armonne on täällä odottamassa hänen käskyjään ja kehoitustaan tulla häntä näkemään hänen kunniansa ja maineensa siitä kärsimättä.

— Sinä, Sancho, — sanoi Don Quijote — lausuit muutamalla sanalla tuhansia oivallisia asioita. Minulle antamasi neuvo on tervetullut, ja minä suostun siihen varsin mielelläni. Tule, poikani, lähdetään etsimään paikkaa, mihin voin piiloutua, ja sitten sinä, kuten sanoit, voit palata etsimään, kohtaamaan ja puhuttelemaan valtiatartani, jolta toivon hänen älynsä ja kohteliaisuutensa vuoksi saavani ylen ihmeellisiä suosionosoituksia.

Sancho tahtoi saada isäntänsä pois kaupungista niin pian kuin suinkin, jottei hän huomaisi valheeksi sitä vastausta, jonka hän, Sancho, oli muka tuonut Dulcinealta Sierra Morenaan. Hän joudutti lähtöä niin, että he viipymättä kääntyivät kaupungista takaisin, ja kahdentuhannen askelen päässä he sitten kohtasivatkin metsikön eli lehdon, mihin Don Quijote piiloutui. Sancho palasi kaupunkiin puhuttelemaan Dulcineaa, ja tällä lähettiläsretkellä hänelle sattui seikkoja, jotka vetoavat uuteen tarkkaavaisuuteen ja uuteen luottamukseen.

missä kerrotaan siitä juonesta, jonka Sancho keksi noituakseen neiti Dulcinean, sekä muista yhtä naurettavista kuin todenperäisistäkin tapahtumista.

Alkaessaan kertoa, mitä tähän lukuun sisältyy, tämän suuren historian kirjoittaja sanoo, että olisi mielellään sivuuttanut nämä seikat vaieten, koska pelkää, ettei kukaan niitä usko; Don Quijoten hullutukset näet saavuttivat tällöin kaikkein suurimpien kuviteltavissa olevien hullutusten huipun ja rajan, menivätpä vielä pari pyssynkantamaa kauemmaksikin. Mutta tästä pelosta ja epäilyksestä huolimatta hän sittenkin lopulta merkitsi ne kirjaan aivan niinkuin ritari ne suoritti, lisäämättä historiaan totuuden hiventäkään ja ottamatta yhtäkään sellaista pois sekä vähääkään välittämättä siitä, että häntä voidaan syyttää valehtelijaksi. Hän olikin oikeassa, sillä totuus ei katkea, vaikka se kuinka ohenisi, ja se on aina valheen yläpuolella niinkuin öljy veden pinnalla. Hän siis jatkaa historiaansa ja kertoo, että Don Quijote, piilouduttuaan metsikköön, tammilehtoon tai viidakkoon suuren Toboson läheisyyteen, käski Sanchon palata kaupunkiin ja tulla hänen näkyviinsä vasta sitten, kun oli hänen puolestaan puhutellut hänen valtiatartaan ja pyytänyt tätä sallimaan hänen orjuuteensa annetun ritarin päästä kohtaamaan häntä sekä suvaitsemaan samalla antaa hänelle siunauksensa, jotta hän voisi toivoa valtiattarensa avulla saavansa aivan onnellisesti suoritetuiksi kaikki uhkayrityksensä ja vaaralliset seikkailunsa. Sancho lupasi tehdä niinkuin hänen käskettiin ja tuoda yhtä hyvän vastauksen kuin edellisellä kerralla.

— Mene, poikani, — virkkoi Don Quijote — äläkä hämmenny, kun joudut sen kauneuden auringon loistoon, jota nyt lähdet etsimään. Sinä olet onnellisin kaikista maailman aseenkantajista. Pidä mielessäsi äläkä anna muististasi häipyä, kuinka hän sinut ottaa vastaan: punastuuko hän, kun esität hänelle minun terveisiäni, muuttuuko hän levottomaksi ja rauhattomaksi kuullessaan minun nimeni, eikö hän voi jäädä istumaan pielukselleen, jos hän sinun saapuessasi on istumassa ylhäisellä paikallaan; jos hän taas on seisoallaan, niin katso tarkoin, nojautuuko hän milloin toiseen, milloin toiseen jalkaansa, toistaako hän kaksi vai kolme kertaa sinulle antamansa vastauksen, muuttaako hän sen lempeästä karuksi vai tylystä helläksi, nostaako hän kätensä hiuksiinsa niitä järjestääkseen, vaikka ne eivät ole epäjärjestyksessä, sanalla sanoen, poikani, tarkkaa kaikkia hänen tekojaan ja liikkeitään; jos näet kerrot ne minulle sellaisinaan, niin minä voin saada selville kaikki, mitä piilee hänen sydämensä syvyydessä, mitä minun rakkauteeni tulee. Sinun näet tulee tietää, Sancho, ellet sitä jo tiedä, että rakastuneitten kesken ovat ne ulkonaiset eleet ja liikkeet, joita heissä voidaan havaita, kun on kysymyksessä heidän rakkautensa, kaikkein varmimmat viestintuojat, jotka ilmoittavat, mitä heidän sielunsa sisimmässä tapahtuu. Mene, ystäväni, ja opastakoon sinua onni, joka on parempi kuin minun, ja päättyköön sinun retkesi toisin kuin minä pelkään ja odotan sen päättyvän jääden tänne synkkään yksinäisyyteen sinun poistuessasi.

— Minä menen heti ja tulen kohta takaisin, — sanoi Sancho — ja avartakaa te, armollinen herra, pientä sydäntänne, joka nyt ei taida olla pähkinää suurempi, ja muistakaa myös sananpartta, että rohkeus kovan onnen voittaa ja että siellä, missä ei ole liikkiöitä, ei ole koukkujakaan, joihin ne voisi ripustaa, ja sanotaanhan vielä niinkin, ettei voi koskaan tietää, mistä pensaasta jänis pemahtaa. Minä tarkoitan, että vaikka emme yöllä löytäneetkään armollisen neidin palatsia tai linnaa, uskon nyt päivän tultua sen löytäväni, kun kaikkein vähimmin arvaan, ja kun se kerran on löytynyt, niin antakaa minun pitää hänestä huoli.

— Totisesti, Sancho, — sanoi Don Quijote — sinä sovitat alinomaiset sananlaskusi niin hyvin siihen, mikä on kysymyksessä, että minä rukoilen Jumalaa suomaan minulle paremman onnen omissa aikeissani.

Hänen niin sanottuaan Sancho käänsi hänelle selkänsä ja hoputti harmoansa, ja Don Quijote jäi paikoilleen ratsunsa selkään varautuen jalustimiinsa ja nojaten peitseensä, mieli täynnä synkkiä ja sekavia ajatuksia. Mutta me jätämme hänet nyt siihen ja seuraamme Sancho Panzaa, joka lähti herransa luota yhtä hämmentyneenä ja mietteissään kuin tämä jäi paikoilleen, vieläpä siinä määrässä, että hän tuskin metsiköstä lähdettyään käänsi päätään, havaitsi Don Quijoten olevan näkymättömissä, astui juhtansa selästä maahan, istuutui erään puun juurelle ja alkoi keskustella itsensä kanssa tällä tavalla:

— Kuulkaahan nyt, Sancho veikko, minne teidän armonne on oikeastaan menossa? Menettekö etsimään jotakin kadottamaanne aasia? — En suinkaan. — No mitä te sitten etsitte? — Minä menen etsimään ilman vain erästä prinsessaa, joka on kauneuden aurinko ja taivas kaikkineen. — Mistä te luulette löytävänne tuon, mitä sanotte, Sancho? — Mistäkö? Toboson suuresta kaupungista. — Hyvä, ja kenen puolesta menette häntä etsimään? — Suurimaineisen Don Quijote Manchalaisen puolesta, joka torjuu kaikki vääryydet, antaa nälkäiselle juotavaa ja janoiselle syötävää. — Kaikki tuo on varsin hyvää. Mutta tiedättekö, missä hän asuu, Sancho? — Isäntäni sanoo, että hänen täytyy asua jossakin kuninkaallisessa palatsissa tai upeassa linnassa. — Oletteko ehkä nähnyt hänet joskus? — Me emme ole häntä nähneet milloinkaan, en minä eikä isäntäni. — Entä onko mielestänne viisasta ja oikeata, että tobosolaiset saavat tietää teidän olevan täällä ja aikovan saattaa heidän prinsessojaan päästä pyörälle ja tehdä heidän naisiaan levottomiksi, niin että miehet tulevat tänne ja paukuttavat kylkiänne, niin ettei teihin jää yhtään rikkomatonta luuta? — Siinä he totisesti tekisivät aivan oikein, jolleivät ota huomioon, että minä tulen lähettiläänä ja että »olette vain viestintuoja,[28] teitä ei siis syyttää voi». — Älkää siihen luottako, Sancho: manchalaiset ovat yhtä kiivaita kuin kunniastaan arkoja eivätkä salli kenenkään nousta nokalleen. Jos he saavat teistä vihiä, niin totisesti teidät paha perii. Piru siihen leikkiin käyköön, ottakoot muut selkäänsä, minä en ota. Minäkö tässä lähtisin vaaran paikkaan toisten huvin vuoksi! Sitäpaitsi on Dulcinean etsiminen Tobososta yhtä toivotonta kuin lähteä kyselemään Mariaa Ravennasta[29] tai kandidaattia Salamancasta. Piru, piru itse minut on tähän pinteeseen saattanut eikä kukaan muu!

Niin Sancho jutteli itsekseen ja lausui sitten päätöksensä näin: — No niin, kaikkiin vaivoihin on apu olemassa, lukuunottamatta kuolemaa, jonka ikeeseen meidän kaikkien täytyy taipua, vaikka kuinka vastaan hangoitellen, kun tämä elämä kerran päättyy. Minä olen huomannut tuhansista merkeistä herrani niin hulluksi, että hänet pitäisi sitoa, mutta enhän ole itsekään paljon häntä huonompi, vaan vielä vähäjärkisempi kuin hän, koska häntä seuraan ja palvelen, jos kerran sananlasku on oikeassa sanoessaan: »Sano minulle kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon kuka olet» tai se toinen, joka sanoo: »Ei ole veljesi se, joka veljeksesi syntyy, vaan se, jonka veljeksi valitset». Koska siis herrani on aivan varmaan hullu ja koska häntä vielä vaivaa semmoinen hulluus, että hän enimmäkseen luulee seikkoja aivan toisiksi kuin ne todellisuudessa ovat, valkoista mustaksi ja mustaa valkoiseksi, niinkuin nähtiin silloin, kun hän väitti, että tuulimyllyt olivat jättiläisiä ja kirkonmiesten muulit dromedaareja, lammaslaumat toistensa kimppuun hyökkääviä sotajoukkoja ja paljon muuta samanmoista, niin ei myöskään tule olemaan vaikeata hänelle uskotella, että joku maalaistyttö, ensimmäinen, joka täällä tielleni osuu, on neiti Dulcinea; ja jollei hän sitä usko, niin minä vannon sen, ja jos hän pitää päänsä, niin minä olen vielä itsepintaisempi ja sanon aina viimeisen sanan, kävi miten kävi. Ehkäpä juuri tämä itsepintaisuuteni vaikuttaa häneen niin, ettei hän enää lähetä minua tämmöisille asioille, kun näkee, kuinka huonosti minä ne toimitan, tai ehkä hän, kuten luulen, otaksuu, että joku ilkeä noita, eräs niistä, joiden hän väittää tahtovan saattaa häntä vahinkoon, on muuttanut neidin ulkonäön tuottaakseen herralleni huolta ja harmia.

Saatuaan valmiiksi tämän suunnitelman Sancho Panza tyyntyi, katsoi asiansa toimittaneensa ja jäi siihen paikkaan iltapuolelle saakka, jotta Don Quijote otaksuisi hänen ehtineen käydä Tobosossa, ja hänellä oli niin hyvä onni, että hän jälleen noustuaan ja aikoessaan astua harmonsa selkään näki kolme maalaistyttöä, jotka tulivat Tobososta häntä kohti ratsastaen aaseilla tai aasintammoilla — tämän historian kirjoittaja näet ei tässä kohden anna siitä selvää tietoa; luultavampaa kumminkin on, että ne olivat aasintammoja, koska maalaistytöt yleensä käyttävät niitä ratsuinaan; mutta meidän ei nyt tarvitse kuluttaa aikaa ottamalla tästä seikasta selkoa, sillä eihän se ole kovin tärkeä. Nähtyään tytöt Sancho lähti täyttä laukkaa etsimään herraansa Don Quijotea, joka hänen saapuessaan huokaili ja lausui lukemattomia lemmenvalituksia. Nähdessään aseenkantajansa Don Quijote kysyi:

— Mitä kuuluu, parahin Sancho? Saanko merkitä tämän päivän valkoisella vai mustalla?

— Parasta olisi, — vastasi Sancho — jos teidän armonne merkitsisi sen punaisella, niinkuin yliopiston ilmoitukset, jotta sen näkisivät selvästi kaikki, jotka joutuvat sitä katselemaan.

— Niin hyviä, — vastasi Sancho — että teidän armonne ei tarvitse tehdä muuta kuin kannustaa Rocinantea ja ratsastaa ulos vainiolle kohtaamaan neiti Dulcinea Tobosolaista, joka tulee tapaamaan teidän armoanne kahden hovineitinsä kanssa.

‒ Hyvä Jumala! Mitä sanotkaan, parahin Sancho? huudahti Don Quijote. — Älä huoli minua pettää äläkä lievitä väärällä ilolla minun totista murhettani.

— Mitä hyötyä minulla olisi teidän armonne pettämisestä, — vastasi Sancho — varsinkaan, kun te aivan kohta saatte nähdä, että puhun totta? Kannustakaa ratsuanne, armollinen herra, ja tulkaa näkemään, kuinka valtiattaremme prinsessa saapuu kauniisti vaatetettuna ja koristettuna, sanalla sanoen semmoisena kuin hänen arvonsa edellyttää. Hänen hovineitinsä ja hän itse hohtelevat kultaa, heillä on yllään lukemattomia helminauhoja, jalokiviä, punatimantteja, kirjokankaita, joissa on toistakymmentä erilaista silkki- ja kultakirjausta toinen toisensa päällä; heidän hiuksensa aaltoilevat hartioille ja liehuvat kohdellen kuin auringon kultaiset säteet, ja, mikä parasta, he tulevat ratsastaen kolmella papurikolla taka-astujalla, joita parempia ei voi nähdä.

— Ei sillä väliä, — vastasi Sancho — taka-astujia tai tasa-astujia; mutta ratsastivatpa millä tahansa, he näyttävät joka tapauksessa hienoimmilta neideiltä, mitä toivoa saattaa, varsinkin valtiattareni, prinsessa Dulcinea, joka kerrassaan huumaa ihmisen aistit.

— Lähdetään siis, Sancho-poikani, — vastasi Don Quijote — ja palkinnoksi tästä yhtä odottamattomasta kuin hyvästä uutisesta minä lupaan sinulle parhaan saaliin, jonka voitan omakseni ensimmäisessä sattuvassa seikkailussa, ja ellei se sinua tyydytä, lupaan sinulle ne varsat, jotka saan tänä vuonna tammoistani, jotka kuten tiedät käyvät kantavina kylämme yhteislaitumella.

— Minä otan mieluummin varsat, — sanoi Sancho sillä ei ole aivan varmaa, saatteko ensimmäisestä seikkailusta hyvää saalista.

Sillävälin he olivat ehtineet ulos metsästä ja näkivät kolme maalaistyttöä, jotka olivat jo ehtineet aivan lähelle. Don Quijote katseli koko Toboson tietä ja nähdessään vain nuo kolme maalaistyttöä joutui hämmingin valtaan ja kysyi Sancholta, oliko hän eronnut naisista kaupungin ulkopuolella.

— Kuinka niin, kaupungin ulkopuolella? — sanoi Sancho. — Onko teidän armollanne silmät takaraivossa, kun ette näe, että ne ovat nuo, jotka tuossa tulevat säteillen kuin keskipäivän aurinko?

— Minä en näe, Sancho, — sanoi Don Quijote — muuta kuin kolme maalaistyttöä kolmen aasin selässä.

— Jumala minut pelastakoon perkeleen vallasta! — sanoi Sancho. — Onko mahdollista, että nuo kolme tasa-astujaa, vai miten niitä nimitetäänkään, jotka ovat valkoiset kuin vitilumi, näyttävät teidän armostanne aaseilta? Jumaliste, minä revin parran leuastani, jos se on totta!

— Mutta minä sanon sinulle, hyvä Sancho, — virkkoi Don Quijote — että ne ovat aaseja tai aasintammoja yhtä varmasti kuin minä olen Don Quijote ja sinä olet Sancho Panza; ainakin ne minusta aaseilta näyttävät.

— Hiljaa, armollinen herra, — sanoi Sancho — olkaa aivan vaiti, hierokaa silmiänne ja tulkaa osoittamaan kunnioitustanne sydämenne valtiattarelle, sillä hän on jo aivan lähellä.

Niin sanottuaan hän ratsasti eteenpäin ottamaan vastaan kolmea maalaistyttöä, astui maahan harmonsa selästä, tarttui erään tytön aasin päitsiin, painui polvilleen ja lausui:

— Kauneuden kuningatar, prinsessa ja herttuatar, suvaitkoon teidän korkeudellisuutenne ja suurellisuutenne sulkea armoonsa ja suosioonsa tämän teidän orjuuteenne annetun ritarin, joka seisoo tuossa kuin marmoripatsaaksi muuttuneena, aivan hämmentyneenä ja jäykistyneenä havaitessaan olevansa teidän ihanuutenne edessä. Minä olen hänen aseenkantajansa Sancho Panza, ja hän on monivaiheinen ritari Don Quijote Manchalainen, jota myös nimitetään Murheellisen hahmon ritariksi.

Nyt oli Don Quijotekin polvistunut Sanchon viereen ja katseli tuijottavin silmin ja hämmentynein katsein häntä, jota Sancho oli nimittänyt hänen kuningattarekseen ja valtiattarekseen, mutta huomatessaan siinä vain talonpoikaistytön, joka sitäpaitsi ei ollut ollenkaan sievä, vaan pyöreänaamainen ja nykerönenäinen, hän joutui hämmingin ja ihmetyksen valtaan eikä uskaltanut avata suutansa. Tytötkin hämmästyivät nähdessään nuo molemmat aivan erilaiset miehet polvillaan maassa ja huomatessaan, että he estivät heidän kumppaniaan ratsastamasta eteenpäin; mutta se, jota pidätettiin, aivan suloton ja äkäinen olento, virkkoi heille:

— Menkää hiiteen siitä tieltä ja päästäkää meidät menemään, meillä on kiire.

— Oi prinsessa ja koko Toboson valtiatar! Kuinka voi teidän jalo sydämenne olla heltymättä, kun näette tässä ylhäisen persoonanne edessä polvillaan vaeltavan ritarikunnan lujimman patsaan ja tukipylvään?

— Minun tekee mieli sukia sinua, sinä appiukkoni aasi! Kas vain, tulevatko nyt herraskaiset pitämään pilanaan meitä maalaistyttöjä, luullen, että me emme osaa piestä kieltämme yhtä hyvin kuin he! Menkää tiehenne ja antakaa meidän mennä rauhassa, se on teille terveellisintä.

— Nouse, Sancho; — sanoi nyt Don Quijote — minä huomaan selvästi, että Onnetar, joka ei ole vielä saanut kyllikseen minua kiusata, on sulkenut kaikki tiet, joita pitkin voisi jotakin iloa tulla vaivaiseen sieluun, mikä ruumiissani asuu. Ja sinä, kaiken oivallisuuden huippu, mitä ihminen voi omakseen toivoa, inhimillisen rakastettavuuden täydellisyys, tämän sinua palvovan sydämen ainoa lääke — koska minua vainoava ilkeä noita on luonut silmiini pilvisen kaihin ja vain minun silmissäni, mutta ei toisten, muuttanut sinun verrattoman kauneutesi ja sinun ihanat kasvosi vaivaisen maalaistytön hahmoon, kenties samalla muuttaen minutkin jonkinlaiseksi hirviöksi, siten tehden minut inhoittavaksi sinun silmissäsi, älä sittenkään lakkaa minuun lempeästi ja rakkaasti katsahtamasta, sillä näethän jo siitä, että olen nöyrästi polvistunut sinun väärennetyn ihanuutesi eteen, kuinka hartaasti minun sieluni sinua palvoo.

— Turhia loruja! — vastasi tyttö. — Minäkö huolisin kuunnella tuommoista jaaritusta! Pois tieltä ja päästäkää meidät menemään, ja kiitoksia vain paljon.

Sancho väistyi syrjään ja laski hänet menemään, ylen iloisena siitä, että hänen juonensa oli niin hyvin onnistunut. Huomattuaan päässeensä vapaaksi se tyttö, joka oli näytellyt Dulcinean osaa, hoputti heti »taka-astujaansa» pistäen sitä kepin päähän kiinnitetyllä piikillä; niin että se lähti viilettämään pitkin lakeutta. Mutta tuntiessaan pistävän piikin, joka ärsytti sitä tavallista enemmän, aasi alkoi hyppiä ja potkia, niin että neiti Dulcinea kellahti tantereeseen. Sen nähtyään Don Quijote riensi luo häntä nostamaan ja Sancho asettamaan sijoilleen satulaa ja kiinnittämään sen hihnoja; satula näet oli vierähtänyt aasin vatsan alle. Kun satula oli jälleen paikoillaan ja Don Quijote oli aikeissa nostaa noidutun valtiattarensa juhdan selkään, vapautti tyttö hänet siitä vaivasta: hän peräytyi pari askelta, otti vauhtia, löi molemmat kätensä aasin lautasille ja kavahti satulaan kevyemmin kuin haukka jääden siihen istumaan hajareisin kuin mies. Silloin sanoi Sancho:

— Saakeli soikoon, tuo meidän armollinen valtiattaremme on vikkelämpi kuin hiirihaukka ja hän voisi opettaa taitavimmallekin cordobalaiselle tai meksikolaiselle, kuinka satulaan hypätään! Hän hyppäsi kuin lennossa satulan takakaaren yli ja nyt hän panee ilman kannuksia konkarinsa juoksemaan zeebran lailla. Eivätkä hänen hovinaisensakaan ole häntä huonompia; ne mennä viilettävät kaikki kuin tuuli.

Niin oli tosiaan laita; huomattuaan Dulcinean nousseen satulaan molemmat toiset riensivät hänen jälkeensä ja menivät menojaan kääntymättä katsomaan, ennen? kuin olivat ehtineet puolen penikulman päähän. Don Quijote seurasi heitä katseellaan ja huomattuaan, ettei heitä näkynyt, kääntyi sanomaan Sancholle:

— Huomaatko nyt, Sancho, kuinka noidat minua vihaavat? Ja katso, kuinka pitkälle heidän ilkeytensä ja kateutensa ulottuu, koska ovat tahtoneet ryöstää minulta senkin ilon, jonka olisin voinut saada päästessäni näkemään valtiattareni hänen omassa hahmossaan. Minä olen totisesti syntynyt onnettomien esikuvaksi ja kovan kohtalon nuolien tähtäystauluksi ja maalilaudaksi. Sinun tulee myös ottaa huomioon, Sancho, etteivät nuo petturit tyytyneet ainoastaan muuttamaan ja toiseen muotoon saattamaan Dulcineaani, vaan että he ovat muuttaneet hänet tuon maalaistytön alhaiseen ja rumaan hahmoon vielä riistäen häneltä senkin, mikä on ylhäisille naisille erikoisemmin ominaista, nimittäin hyvän tuoksun, joka johtuu siitä, että heidän ympärillään on aina ambraa ja kukkia. Sinun näet tulee tietää, Sancho, että minä, rientäessäni auttamaan Dulcineaa tasa-astujansa selkään (kuten sinä sanot, vaikka se minusta näytti aasintammalta), tunsin niin voimakkaan valkosipulin hajun, että se sai minut voimaan pahoin ja myrkytti minun sieluni.

— Voi teitä riiviöitä! — huusi nyt Sancho. — Voi teitä kirottuja ja katalia noitia, kunpa saisin nähdä teidät kaikki pistettyinä nuoraan kiduksistanne niinkuin silakat vitsaan! Paljon te tiedätte, paljon te taidatte ja paljon te teette. Olisihan pitänyt riittää, te konnat, kun muutitte valtiattaremme helminä hohtavat silmät korkkitammien väriomeniksi ja hänen kultaiset kutrinsa punaisen härän häntäjouhiksi, sanalla sanoen, kaikki hänen kauniit piirteensä mitoittaviksi; eihän teidän olisi tarvinnut riistää häneltä hyvää hajua, olisimmehan ainakin siitä voineet arvata, mitä tuon ruman kuoren alla piili, vaikka minä en totta puhuen nähnyt hänessä mitään rumaa, vaan pelkkää kauneutta, jota vielä koroitti ja teki täydelliseksi eräs hänen huulensa yläpuolella oikeanpuolisessa poskessa oleva syntymämerkki, joka muistutti viiksiä ja jossa oli seitsemän tai kahdeksan enemmän kuin kämmenen pituista vaaleata karvaa, kuin kultalankoja.

Koska kasvoissa olevat syntymämerkit — virkkoi Don Quijote — vastaavat ruumiissa olevia, täytyy Dulcinealla olla toinen samanlainen reidessä samalla puolella kuin kasvoissa; mutta karvat, jotka ovat niin pitkiä kuin sanoit, ovat kovin pitkiä syntymämerkin karvoiksi.

— Minä voin sittenkin vakuuttaa teidän armollenne, — vastasi Sancho — että ne näyttivät siihen paikkaan hyvin sopivan.

— Sen minä kyllä uskon, ystäväni, — virkkoi Don Quijote — sillä luonto ei ole tehnyt mitään osaa Dulcineassa muunlaiseksi kuin täydelliseksi ja moitteettomaksi; vaikka hänellä siis olisi sata mainitsemasi laista syntymämerkkiä, eivät ne hänessä olisi mitään syntymämerkkejä, vaan tekisivät hänet hohtavaksi kuin kuu ja säteileväksi kuin taivaan tähti. Mutta sano minulle, Sancho, oliko se satula, jonka sinä sijoitit paikoilleen ja joka minusta näytti aasin satulalta, oliko se tavallinen matala satula vai semmoinen, jossa on selkänoja?

— Ei ollut, — vastasi Sancho — vaan se oli karusellisatula, jossa oli niin upea peite, että se maksaa ainakin puoli kuningaskuntaa.

— Voi, etten minä nähnyt mitään tuosta kaikesta, Sancho! — sanoi Don Quijote. — Nyt minä sanon jälleen ja tulen sanomaan tuhat kertaa, että olen kaikkein onnettomin ihminen.

Sancho-veijarin oli vaikea pidättää nauruaan, kun hän kuuli niin hienosti petetyn herransa hullutukset. Keskusteltuaan vielä kauan aikaa he nousivat vihdoin jälleen juhtainsa selkään ja lähtivät kohti Zaragozaa, mihin toivoivat saapuvansa niin ajoissa, että voisivat olla mukana niissä komeissa juhlissa, joita tässä mainiossa kaupungissa joka vuosi vietetään. Ennenkuin sinne saapuivat, he kuitenkin joutuivat kokemaan niin monia suuria ja ennenkuulumattomia seikkoja, että ne kannattaa merkitä muistiin ja lukea, kuten tuonnempana saamme nähdä.

Merkillisestä seikkailusta, joka sattui urhoolliselle Don Quijotelle hänen kohdatessaan KUOLEMAN VALTIOPÄIVIEN vaunut eli rattaat.

Don Quijote jatkoi matkaansa syvissä mietteissä ajatellen pahaa pilaa, jonka olivat hänelle tehneet noidat muuttaessaan hänen valtiattarensa Dulcinean maalaistytön rumaan hahmoon, ja voimatta keksiä mitään keinoa saadakseen hänet takaisin alkuperäiseen muotoonsa. Nämä mietteet saivat hänet niin suunniltaan, että hän huomaamattaan päästi valtoimiksi Rocinanten ohjakset, ja hevonen, joka huomasi olevansa vapaa, pysähtyi nyt joka askelella syömään niillä tienoilla kasvavaa vehmasta ruohoa. Vihdoin hänet herätti mielihauteistaan Sancho Panza sanoen hänelle:

— Armollinen herra, alakuloisuus ei ole eläimiä varten, vaan ihmisiä varten, mutta antautuessaan liiaksi sen valtaan ihmiset muuttuvat eläimiksi. Rohkaiskaa siis mielenne, kiristäkää Rocinanten ohjaksia, virkistykää ja herätkää ja olkaa niin hilpeä kuin vaeltavien ritarien tulee ja sopii. Mitä pirua tämä tietää? Mitä on tämä mielenmasennus? Olemmeko täällä vai olemmeko Ranskanmaassa? Vieköön saatana kaikki Dulcineat! Yhden ainoan vaeltavan ritarin hyvinvointi on arvokkaampi kuin kaikki maailman noituudet ja muodonmuutokset.

— Ole vaiti, Sancho — vastasi Don Quijote, eikä kovin heikolla äänellä. — Ole vaiti, sanon minä, äläkä solvaa tuota noiduttua neitoa, sillä minä yksin olen vikapää hänen onnettomuuteensa ja kovaan kohtaloonsa; hänen onnettomuutensa johtuu siitä, että ilkeät noidat minua kadehtivat.

— Samaa minä sanon; — vastasi Sancho — sillä voiko kenenkään ihmisen sydän olla vuodattamatta katkeria kyyneliä, jos on nähnyt hänet ennen ja näkee hänet nyt?

— Se sinun kelpaa sanoa, Sancho, — virkkoi Don Quijote — koska olet nähnyt hänet hänen ihanuutensa täydessä loistossa; noituus näet ei kyennyt himmentämään katsettasi eikä salaamaan sinulta hänen kauneuttaan, vaan sen myrkyllinen voima kohdistui yksin minuun ja minun silmiini. Kaikesta huolimatta minä huomasin erään seikan, Sancho, nimittäin sen, että kuvailit minulle huonosti hänen kauneuttaan. Ellen väärin muista, sanoit, että hänen silmänsä olivat kuin helmet; mutta helmillä näyttävät pikemmin merilahnain kuin ylhäisten naisten silmät, ja Dulcinean silmien täytyy luullakseni olla kuin viheriät smaragdit, mantelinmuotoiset, ja niiden yläpuolella täytyy olla kulmakarvojen sijassa kaksi sateenkaarta. Älä huoli puhua helmistä, kun puhut hänen silmistään, vaan säästä se ylistys hänen hampailleen; sinä taisitkin erehtyä, Sancho, ja sekoittaa silmät ja hampaat.

— Varsin mahdollista, — vastasi Sancho — sillä minua hämmensi hänen kauneutensa niinkuin teidän armoanne hänen rumuutensa. Mutta jättäkäämme tämä kaikki Herran haltuun; hän tietää kaikki, mitä tässä murheen laaksossa tapahtuu, tässä matoisessa maailmassa, missä elämme ja missä tuskin on mitään, johon ei sekaantuisi pahuutta, petosta ja konnuutta. Eräs seikka minua rasittaa, armollinen herra, enemmän kuin mikään muu, nimittäin ajatus, mitä keinoa teidän armonne voi pitää, jos voitatte jonkun jättiläisen tai toisen ritarin ja käskette hänen lähteä neiti Dulcinean ihanien kasvojen eteen; mistä hänet löytää silloin tuo jättiläisparka tai tuo voitettu vaivainen ja surkea ritari? Olen jo näkevinäni, kuinka he harhailevat Tobosossa kuin hassut etsien neiti Dulcineaa eivätkä tunne häntä paremmin kuin isä-vainajaani, vaikka kohtaisivat hänet keskellä raittia.

— On mahdollista, Sancho, — vastasi Don Quijote — ettei noituus sentään kykene estämään voitettuja ja valtiattareni luo lähetettyjä jättiläisiä ja ritareita tuntemasta Dulcineaa; voimmehan koettaa, näkevätkö he hänet vai ei, lähettämällä hänen luokseen pari ensimmäistä voitettua ja antamalla määräyksen, että heidän tulee palata minulle kertomaan, mitä ovat siinä suhteessa joutuneet kokemaan.

— Minun mielestäni, armollinen herra, — virkkoi Sancho — teidän ajatuksenne tuntuu hyvältä. Sitä juonta käyttäen me tulemme tietämään, mitä haluamme saada selville, ja jos on laita niin, että neiti Dulcinea piilee ainoastaan teidän armonne katseelta, niin onnettomuus koskee pikemmin teidän armoanne kuin häntä, jos neiti Dulcinea vain saa pysyä terveenä ja iloisena, voimme olla aivan tyytyväisiä ja siirtyä päivästä toiseen niin hyvin kuin taidamme, etsien seikkailujamme ja antaen ajan tehdä tehtäväänsä; se näet kykenee parhaiten lääkitsemään sekä tämän taudin että muita paljon vaikeampia.

Don Quijote aikoi vastata Sancho Panzalle, mutta samassa ajoivat mutkan takaa esiin rattaat täynnä mitä erilaisimpia ja eriskummaisimpia henkilöitä ja hahmoja. Ajomiehen virkaa hoitava muulien ohjaaja oli ruma paholainen. Rattaat olivat aivan avoimet, niissä ei ollut mitään reunaverhoja eikä katosta, niin että päivä pääsi paistamaan suoraan sisään. Ensimmäinen hahmo, jonka Don Quijote sai näkyviinsä, oli itse Kuolema, jolla sentään oli ihmisen kasvot; sen vieressä oli enkeli suurine, maalattuine siipineen; toisella puolella oli keisari, jolla oli päässään kultaiselta näyttävä kruunu; Kuoleman jalkojen edessä istui se jumala, jota nimitetään Cupidoksi, ilman silmien sidettä, mutta jousellaan, viinellään ja nuolillaan varustettuna; lisäksi oli siellä ritari, joka oli asestettu kiireestä kantapäähän, vain vailla ryntäyslakkia tai kypäriä, jonka sijassa hänellä oli tavallinen hattu, täynnä erivärisiä sulkia; sitäpaitsi kuului seurueeseen muitakin eri tavoin puettuja ja erinäköisiä henkilöitä. Nähdessään tuon kaiken niin äkkiarvaamatta Don Quijote hiukan säpsähti, ja Sanchon sydämen valtasi pelko; mutta Don Quijote ilahtui aivan kohta, sillä hän otaksui, että tässä tarjoutui hänelle jokin uusi ja vaarallinen seikkailu, ja niin ajatellen ja päättäen uhmata vaaraa, olipa se millainen tahansa, hän asettui rattaitten eteen ja lausui raikuvalla ja uhkaavalla äänellä:

— Ajomies, kuski tai perkele, mikä lienetkin, sano minulle viipymättä, kuka olet, minne menet ja mitä väkeä sinulla on siinä vaunurähjässäsi, joka muistuttaa pikemmin Kharonin venhettä kuin tavallisia ajoneuvoja.

— Armollinen herra, me olemme Angulo Pahan[30] seurueeseen kuuluvia näyttelijöitä; olemme esittäneet eräässä kylässä tuolla kummun takana tänä aamuna, kahdeksantena päivänä Kristuksen ruumiin juhlan jälkeen, hengellisen näytelmän nimeltä Kuoleman valtiopäivät, ja meidän pitää esittää se jälleen tänään iltapäivällä tuossa kylässä, joka näkyy tänne, ja koska toinen kylä on niin lähellä, tahdoimme säästyä riisuutumisen ja uuden pukeutumisen vaivoilta ja lähdimme matkaan niissä pukimissa, joissa näytelmää esitämme. Tämä nuorimies esittää Kuoleman osaa, tuo toinen on enkeli, tuo nainen, joka on naimisissa johtajan kanssa, on Kuningatar, tuo mies tuolla on Sotilas, tuo on Keisari, ja minä olen Paholainen ja eräs näytelmän päähenkilönä; esitän näet tässä seurueessa aina ensimmäisiä rooleja. Jos teidän armonne haluaa tietää vielä jotakin meistä, niin kysykää vain minulta; minä kyllä vastaan teille aivan täsmällisesti, sillä minä, joka olen piru, tiedän kaikki.

— Niin totta kuin olen vaeltava ritari — vastasi Don Quijote — otaksuin heti nämä vaunut nähtyäni, että minulle tarjoutui jokin melkoinen seikkailu, mutta nyt minä sanon, että ilmestyksiä täytyy käsin koskettaa, jos tahtoo huomata erehtyneensä. Menkää Jumalan nimeen, hyvät ihmiset, viettäkää juhlanne ja ajatelkaa, voitteko jättää minun tehtäväkseni jotakin, mistä teille voisi olla hyötyä. Minä teen sen varsin mielelläni ja aivan auliisti, sillä minä pidin naamiohuveista jo pienenä poikasena, ja nuoruudessa kaiveli mieltäni kaipaus, kun satuin näkemään kuljeksivia näyttelijöitä.

Heidän näin keskustellessaan sattui tulemaan eräs seurueeseen kuuluva mies, joka oli narrinpuvussa, yllään paljon tiukuja ja kepin päähän kiinnitettynä kolme täyteen puhallettua häränrakkoa. Lähestyessään Don Quijotea tämä naurettava hahmo alkoi heiluttaa keppiä, takoa tannerta rakoilla, hypähdellä ilmaan ja kilistellä tiukujaan, ja tuo ilkeä näky säikähdytti Rocinantea niin, ettei Don Quijote voinut sitä hillitä, vaan se pillastui ja alkoi kiitää pitkin kenttää nopeammin kuin olisi luullut sen kuivan luurangon kykenevän liikkumaan. Havaitessaan herransa olevan vaarassa viskautua tantereeseen Sancho hyppäsi harmonsa selkään ja riensi hänen avukseen niin nopeasti kuin voi; mutta hänen ehdittyään luo ritari makasi jo maassa ja hänen vieressään Rocinante, joka oli kaatunut herransa kanssa; sehän se oli yleensäkin Rocinanten riehaantumisen ja hänen uhkayritystensä loppu ja päätös.

Mutta Sancho oli tuskin ehtinyt jättää juhtansa rientääkseen auttamaan Don Quijotea, kun häränrakkoja heiluttava piru hyppäsi harmon selkään ja löi sitä rakoilla korville, niin että aasi tuosta säikähtäen ja peläten pauketta enemmän kuin iskujen aikaansaamaa kipua lähti kiitämään pitkin lakeutta kohti kylää, mihin näyttelijäseurue oli menossa juhlaesitystään järjestämään. Sancho näki harmonsa nelistävän ja näki maassa makaavan isäntänsä eikä tietänyt, kumpaan hätään hänen piti ensin kiiruhtaa, mutta hyvänä aseenkantajana ja uskollisena palvelijana hän sittenkin armahti ennemmin herraansa kuin juhtaansa, vaikka tunsikin sydäntäviiltävää kipua ja kuolemantuskaa joka kerta, kun näki rakkojen heilahtavan ilmassa ja sitten iskevän hänen harmoaan lautasille; Sancho näet olisi mieluummin antanut iskujen kohdata omia silmiään kuin pienintäkään karvaa aasinsa hännässä. Tämän hämmingin ja huolen alaisena hän saapui Don Quijoten luo, joka oli pahemmin runneltu kuin hänelle oli mieluista, auttoi hänet Rocinanten selkään ja sanoi hänelle:

— Kyllä minä haen sen takaisin, — virkkoi Don Quijote — vaikka hän piiloutuisi sen kanssa helvetin syvimpiin ja synkimpiin onkaloihin. Seuraa minua, Sancho; nuo vaunut liikkuvat hitaasti, ja minä annan sinulle menettämäsi harmon korvaukseksi niitä vetävät muulit.

— Ei teidän tarvitse nähdä semmoista vaivaa, armollinen herra, — vastasi Sancho — teidän armonne voi hillitä vihansa, sillä minusta näyttää, että piru on jo päästänyt harmon irti, ja se kyllä palaa isäntänsä luo.

Niin kävikin; piru näet oli ajanut kumoon harmolla, tahtoen matkia Don Quijotea ja Rocinantea. Hän kulki nyt jalkaisin kohti kylää, ja aasi palasi isäntänsä luo.

— On kumminkin täysi syy — sanoi Don Quijote kostaa tuon pirun sopimaton käytös jollekin vaunuissa olevalle, vaikkapa itse Keisarille.

‒ Älkää ajatelkokaan mitään semmoista, armollinen herra, — virkkoi Sancho — vaan noudattakaa minun neuvoani: älkää milloinkaan etsikö riitaa näyttelijöiden kanssa, sillä sitä väkeä suositaan kaikkialla. Minä olen nähnyt erään, joka oli vangittu kahdesta murhasta, pääsevän vapaaksi ilman minkäänlaisia kulunkeja. Teidän armonne tulee tietää, että tuota iloista ja hupaista väkeä suojelevat kaikki, että kaikki heitä suosivat, auttavat ja pitävät arvossa, varsinkin, jos he kuuluvat johonkin kuninkaalliseen tai etuoikeutettuun seurueeseen; siinä tapauksessa näet he tai ainakin useimmat heistä ovat asultaan ja käytökseltään kuin ruhtinaita.

-— Sittenkään — vastasi Don Quijote — tuo näyttelijä-piru ei saa päästä kerskumaan teostaan, vaikka koko ihmiskunta häntä suojelisi.

Niin sanottuaan hän palasi vaunujen luo, jotka olivat jo ehtineet aivan lähelle kylää, ja huusi huutamistaan:

— Pysähtykää, odottakaa, te iloinen ja hupainen joukkio; minä tahdon opettaa teille, kuinka pitää kohdella aaseja ja muita elukoita, joita vaeltavien ritarien aseenkantajat käyttävät ratsuinaan.

Don Quijote huusi niin äänekkäästi, että vaunuissa olevat kuulivat hänen sanansa ja ymmärsivät hänen tarkoituksensa. Nyt hyppäsi vaunuista alas Kuolema, sen jäljessä Keisari, sitten ajomies-Piru ja Enkeli, eivätkä Kuningatar ja Cupido-jumalakaan jääneet paikoilleen. He kaikki poimivat kiviä ja asettuivat riviin odottamaan Don Quijotea aikoen antaa hänen maistaa näitä teräviä terveisiä. Nähdessään heidät niin sotilaallisessa järjestyksessä, kädet kohotettuina ja valmiina linkoamaan kiviä häntä vastaan, Don Quijote pidätti Rocinanten ja harkitsi, kuinka voisi hyökätä heidän kimppuunsa turvaten omaa persoonaansa niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Hänen siinä miettiessään saapui hänen luokseen Sancho, joka havaitsi hänen aikovan käydä hyvin järjestettyä joukkoa vastaan ja sanoi hänelle:

— Olisi liian mieletöntä ryhtyä semmoiseen yritykseen. Muistakaa, armollinen herra, ettei tuommoisia pahaa ryöppyä vastaan ole maailmassa mitään muuta keinoa kuin ryömiä piiloon pronssisen kellon alle. On myös huomattava, että yksinäinen mies menettelee pikemmin uhkarohkeasti kuin urhoollisesti hyökätessään sotajoukkoa vastaan, jossa on itse Kuolema, jossa keisaritkin ottavat osaa taisteluun ja jota auttavat sekä hyvät että pahat enkelit. Ja jolleivät nämä syyt saa teitä pidättymään, niin tehköön sen se varma tieto, ettei noiden kaikkien joukossa ole yhtään ainoata vaeltavaa ritaria, vaikka he näyttävät kuninkailta, ruhtinailta ja hallitsijoilta.

— Nyt sinä osuit naulan päähän, Sancho, — sanoi Don Quijote — osuit niin hyvin, että minä voin ja että minun tuleekin luopua jo tekemästäni päätöksestä. Minähän en voi eikä minulla ole lupaa tarttua miekkaan, kuten olen jo monta kertaa sinulle sanonut, ketään sellaista henkilöä vastaan, jota ei ole ritariksi lyöty. On oma asiasi, Sancho, tahdotko kostaa loukkauksen, jota harmosi joutui kokemaan; minä kyllä autan sinua tästä paikaltani huudoilla ja hyvillä neuvoilla.

— Ei ole mitään syytä, armollinen herra, — vastasi Sancho — kostaa kenellekään, sillä hyvän kristityn ei sovi kostaa kärsimäänsä vääryyttä; sitäpaitsi minä kyllä saan harmoni luovuttamaan koston minun harkintani varaan, ja minun aikomukseni on elää rauhassa ne päivät, jotka taivas minulle vielä suo.

— Koska päätöksesi on sellainen, — virkkoi Don Quijote — sinä kelpo Sancho, sinä viisas Sancho, sinä kristillinen Sancho ja sinä vilpitön Sancho, niin annetaan noitten aaveitten mennä ja lähdetään jälleen etsimään parempia ja arvokkaampia seikkailuja; minusta tämä seutu näyttää semmoiselta, että täällä niitä varmaan tarjoutuu paljon ja varsin merkillisiä.

Hän käänsi ratsunsa. Sancho tarttui aasinsa päitsiin, Kuolema palasi vaunuihinsa koko lentävän eskadroonansa kanssa lähtien jatkamaan matkaansa, ja niin päättyi tämä hirmuinen seikkailu Kuoleman vaunujen kanssa aivan onnellisesti sen terveellisen neuvon vuoksi, jonka Sancho Panza oli antanut herralleen. Ja jo seuraavana päivänä sattui tälle erään rakastuneen vaeltavan ritarin kanssa uusi seikkailu, yhtä jännittävä kuin tämäkin.

Merkillisestä seikkailusta, johon urhoollinen Don Quijote joutui pelottoman Peiliritarin kanssa.

Kun oli ehtinyt kulua se päivä, jona olivat kohdanneet Kuoleman, Don Quijote ja hänen aseenkantajansa viettivät yönsä muutamien korkeitten ja varjoisien puitten alla Don Quijoten nautittua Sanchon kehoituksesta muonavaroja, joita aasi kuljetti. Aterian aikana Sancho sanoi herralleen:

— Kuinka typerästi olisinkaan tehnyt, armollinen herra, jos olisin valinnut juomarahoikseni saaliin ensimmäisestä seikkailusta, jonka teidän armonne saattaa päätökseen, enkä olisi ottanut teidän kolmen tammanne varsoja! Parempi on totisesti pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.

— Jos vain olisit antanut minun hyökätä, niinkuin mieleni teki, olisi saaliiksesi jäänyt ainakin Keisarinnan kultainen kruunu ja Cupidon maalatut siivet; minä näet olisin ne temmannut, vaikka kuinka olisivat vastaan pyristelleet, ja olisin antanut ne sinulle.

— Näyttelevien hallitsijoitten valtikat ja kruunut — vastasi Sancho Panza — eivät ole milloinkaan olleet puhdasta kultaa, vaan katinkultaa tai läkkipeltiä.

‒ Se on totta; — virkkoi Don Quijote — eihän olisikaan järkevää, jos näyttelijäin korut olisivat oikeita, vaan niiden tulee olla valhekoruja ja vain näennäisiä, kuten näytelmä itsekin. Minä toivon, Sancho, että alat näytelmistä pitää ja suosia niitä ja niinmuodoin myös niitten esittäjiä ja sepittäjiä, sillä he kaikki tekevät yhteiskunnalle suurta hyötyä pitämällä alinomaa edessämme kuvastinta, jossa ihmiselämän vaiheet nähdään luonnon mukaan kuvattuina, eikä ole olemassa minkäänlaista vertauskuvallista esitystä, joka osoittaisi meille, mitä olemme ja mitä meidän tulee olla, havainnollisemmin kuin näytelmä ja näyttelijät. Ellet sitä usko, niin sano minulle: etkö ole nähnyt esitettävän mitään näytelmää, jossa esiintyy kuninkaita, keisareita ja paaveja, ritareita, ylhäisiä naisia ja muita erilaisia henkilöitä? Joku heistä esittää tappelupukaria, toinen petturia, tämä kauppiasta, tuo sotilasta, toinen yksinkertaista viisasta, toinen rakastunutta narria, ja näytöksen päätyttyä ja näyttelijöiden riisuttua pukunsa ovat kaikki esittäjät toistensa kaltaisia.

— Olenhan minä semmoisen nähnyt — vastasi Sancho. — Aivan samoin — virkkoi Don Quijote — on laita tämän maailman näyttämöllä, missä toiset ovat keisareita, toiset paaveja ja niissä, sanalla sanoen, esiintyvät kaikki henkilöt, joita näytelmässä yleensä voi esiintyä: mutta sitten, kun on päästy loppuun, toisin sanoen, kun elämä päättyy, riisuu kuolema heiltä kaikilta heidän erilaiset vaatteensa, ja he ovat haudassa toistensa kaltaiset.

— Mainio vertaus, — sanoi Sancho — vaikka ei aivan uusi, sillä minä olen kuullut sen monta kertaa ennen, samoinkuin vertauksen shakkipelistä, jossa jokaisella nappulalla on pelin kestäessä oma erikoinen tehtävänsä; pelin päätyttyä ne kaikki heitetään sekaisin samaan pussiin, niinkuin vainajat heitetään hautaan.

— Sinä, Sancho, — sanoi Don Quijote — muutut päivä päivältä yhä vähemmän yksinkertaiseksi ja yhä älykkäämmäksi.

— Niin kyllä, täytyyhän teidän armonne älystä jotakin tarttua minuunkin — vastasi Sancho. — Semmoinenkin maa, joka on luonnostaan hedelmätöntä ja kuivaa, voi ajan mittaan kantaa hyvää hedelmää, jos sitä lannoitetaan ja viljellään; minä tarkoitan, että seurustelu teidän armonne kanssa on ollut minun puutteellisen älyni hedelmättömän maaperän lannoitusta, ja se aika, jonka olen palvellut teitä ja ollut teidän seurassanne, on ollut sen viljelijä, ja niinmuodoin minä toivon kantavani hedelmää, joka on siunaukseksi, niin ettei se saata häpeään eikä pettymykseen niitä sivistyneen käytöksen uria, joita teidän armonne on raivannut minun hitaaseen ymmärrykseeni.

Don Quijote nauroi Sanchon mutkikkaille puheille, ja hänestä näytti olevan totta, mitä Sancho oli sanonut sivistymisestään, sillä hän puhui toisinaan niin taitavasti, että sitä täytyi ihmetellä, vaikka hän aina tai melkein aina tahtoessaan puhua oppineesti tai hienosti päätti puheensa syöksymällä yksinkertaisuutensa huipulta tietämättömyytensä syvään kuiluun; hienointa esitystapaa ja parasta muistia hän osoitti käyttäessään sananlaskuja, sopivatpa ne sitten käsiteltävään asiaan tai eivät, niinkuin tästä historiasta on jo varmaan nähty ja huomattu.

Näissä ja muissa keskusteluissa kului suuri osa yötä, ja Sanchon teki vihdoin mieli laskea alas silmiensä uutimet, kuten hän tapasi sanoa halutessaan nukkua. Hän siis riisui harmonsa valjaista ja päästi sen vapaasti liikkumaan mehevälle nurmelle. Rocinanten satulaa hän ei riisunut, sillä hänen herransa oli nimenomaan määrännyt, että heidän liikkuessaan ulkosalla poikkeamatta nukkumaan kurkihirren alle Rocinanten satulaa ei saanut milloinkaan riisua, koska vaeltavien ritareitten säätämä ja noudattama vanha pitämys oli sellainen, että sai ainoastaan irroittaa suitset ja ripustaa ne satulankaareen, mutta ei suinkaan riisua satulaa. Sancho siis menetteli siten päästäen hevosen samaan vapauteen kuin harmonsa. Tämän ja Rocinanten kesken vallitsi niin ainutlaatuinen ja horjumaton ystävyys, että erään polvesta polveen siirtyneen muistotiedon mukaan tämän todenperäisen historian kirjoittaja sepitti siitä asiasta kokonaisia lukuja, mutta ei niitä sitten ottanut teokseensa, koska tahtoi säilyttää sankarihistorian arvoa ja soveliaisuutta. Toisinaan hän kuitenkin jättää tämän päätöksensä huomioonottamatta ja kertoo, että molemmat eläimet, päästyään toistensa seuraan, alkoivat heti hieroa kupeitaan yhteen, että heidän siitä kyllikseen saatuaan ja siihen väsyttyään Rocinante laski kaulansa poikkipuolin harmon niskalle (niin että se ulottui toiselle puolelle kauemmaksi kuin kyynärän päähän) ja että molemmat sitten tuijottivat mietteliäinä maahan ja saattoivat seisoa niin kokonaista kolme päivää tai ainakin niin kauan kuin heitä ei häiritty eikä nälkä pakottanut heitä ravintoa etsimään. Niin, sanotaanpa vielä tekijän jättäneen jälkeensä kirjoitelman, jossa hän vertasi heidän ystävyyttään siihen, jonka yhdistämiä olivat Nisos ja Euryalos sekä Pylades ja Orestes, ja jos kerran niin on laita, voidaan helposti havaita ja yleisesti ihmetellä, kuinka luja tämä molempien rauhallisten eläinten ystävyys nähtävästi oli, häpeäksi ihmisille jotka osaavat niin huonosti pitää yllä keskinäistä ystävyyttä. Siitä syystä sanotaankin: »Ystävyys jo muuksi muuttui, leikin jätti, suotta suuttui», ja eräs laulaa: »Ystävä ystävälle piikin silmään jne.» Ja älköön kukaan ajatelko tekijän harhautuneen liian kauas aineestaan verratessaan näitten eläinten kesken vallinnutta ystävyyttä ihmisten ystävyyteen, sillä ihmiset ovat saaneet eläimiltä paljon hyviä ohjeita ja ovat oppineet heiltä monta tärkeätä seikkaa: haikaroilta peräruiskeen, koirilta oksentamisen ja kiitollisuuden, kurjilta valppauden, muurahaisilta viisaan huolenpidon tulevista tarpeista, norsuilta siveyden ja hevoselta uskollisuuden. Vihdoin Sancho paneutui nukkumaan korkkipuun alle, ja Don Quijote vaipui uneen valtavan tammen alla. Mutta jo vähän ajan kuluttua hänet herätti takaa kuuluva ääni, hän kavahti ylös, katseli ympärilleen, kuunteli, mistä ääni kuului, ja näki kaksi ratsastavaa miestä, joista toinen laskeutui alas satulasta sanoen toiselle:

— Astu alas, ystäväni, ja riisu hevosten suitset; minusta näyttää, että tässä on runsaasti ruohoa sekä hiljaisuutta ja yksinäisyyttä, jota lemmenaatokseni kaipaavat.

Niin sanottuaan hän samassa jo heittäytyi maahan pitkäkseen, ja hänen heittäytyessään makaamaan kalahtivat hänen varuksensa, mikä oli Don Quijotelle varma merkki, että hänen täytyi olla vaeltava ritari. Senvuoksi hän meni nukkuvan Sanchon luo, retuutti häntä käsivarresta, sai melkoista vaivaa nähden hänet hereille ja sanoi hiljaa:

— Suokoon Jumala, että se päättyy hyvin — vastasi Sancho. — Mutta missä se on, armollinen herra, se armollinen rouva Seikkailu?

— Missäkö, Sancho? — virkkoi Don Quijote. — Käänny katsomaan, niin näet tuolla maassa makaavan vaeltavan ritarin, joka minun ymmärtääkseni ei ole kovin iloinen; minä näet näin hänen hyppäävän hevosen selästä ja paneutuvan pitkäkseen tehden kaikenlaisia murheellisia eleitä, ja hänen niin tehdessään hänen varuksensa kalisivat.

— Mutta mistä teidän armonne huomaa, että tämä on seikkailu? — kysyi
Sancho.

— En minä tahdo väittää, — vastasi Don Quijote — että tämä on jo nyt täysi seikkailu, vaan tarkoitan, että se on seikkailun alku; tällä tavalla näet seikkailut aina alkavat. Mutta ole nyt hiljaa; minusta tuntuu, että hän virittää luuttua tai sitraa, ja hän aikoo varmaan jotakin laulaa, koska rykii ja puhdistaa kurkkuaan.

— Niin tekee totisesti, — vastasi Sancho — ja hän on varmaan rakastunut ritari.

— Eihän vaeltavien ritarien joukossa muunlaisia olekaan — sanoi Don Quijote. — Mutta kuunnellaan nyt, ehkä saamme, jos hän todella laulaa, kiinni langan päästä ja siten selville hänen aivoituksensa, sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu.

Sancho aikoi vastata isännälleen, mutta hänet esti siitä Metsänritarin ääni, joka ei ollut kovin huono eikä kovin hyväkään, ja molemmat kuuntelivat ja kuulivat hänen laulavan näin:

SONETTI.

Päämäärä neuvo, valtiatar, mulle, mua olijaa oman tahtos mukaan vain — en silloin harhateille koskaan tulle, kun tunnen, tiedän käskyjesi lain.

Jos tahdot, etten kertoa saa sulle palosta lemmen tuskain peittäväin, soi sanas elossa jo haudatulle, mut Amor itse puhuu puolestain.

Mun rinnassani riehuu hurja sota, oon joskus kova lailla timantin, taas pehmeä kuin vaha saatan olla.

    Saat sydämeni, käteesi se ota
    ja piirrä siihen mitä tahdotkin:
    näät piirtos vielä viime tuomiolla.

Metsänritarin laulu päättyi huokaukseen, joka tuntui tulevan hänen sydämensä pohjasta, ja vähän ajan kuluttua hän virkkoi murheellisella ja raukealla äänellä:

— Oi sinä maailman kaunein ja kiittämättömin nainen! Kuinka onkaan mahdollista, sinä kaikkein jalosukuisin Casildea Vandalialainen, että sallit tämän sinun orjuuteesi annetun ritarin tuhoutua ja päättää päivänsä alinomaisilla harharetkillä ja ankaroissa ja vaikeissa vastuksissa? Eikö riitä, että olen pakottanut kaikki Navarran ja Leonin, kaikki Tartesson,[31] kaikki Kastilian ja vihdoin kaikki Manchan ritarit tunnustamaan sinut kauneimmaksi maan päällä?

— Se ei ole totta, — virkkoi nyt Don Quijote — minä olen manchalainen, mutta en ole vielä milloinkaan tuota tunnustanut, en voi enkä saakaan tunnustaa mitään, mikä niin toukkaa valtiattareni kauneutta; huomaathan siis, Sancho, että tuo ritari puhuu mielettömiä. Mutta kuunnelkaamme, ehkä hän ilmaisee enemmänkin.

— Aivan varmaan; — virkkoi Sancho — hän näet näyttää aikovan valittaa kokonaisen kuukauden yhteen menoon.

Niin ei kumminkaan käynyt, sillä kuullessaan läheltä puhetta Metsänritari lopetti valituksensa, nousi seisomaan ja lausui sointuisalla ja ystävällisellä äänellä:

— Kuka siellä? Mitä väkeä? Kuulutteko iloisten vai murheellisten joukkoon?

— Tulkaa siis minun luokseni — vastasi Metsänritari — ja olkaa varmat siitä, että tulette itse murheen ja alakuloisuuden luo.

Kuultuaan tuon ystävällisen ja sievän vastauksen Don Quijote meni hänen luokseen, ja Sancho teki samoin.

— Istuutukaa tähän, herra ritari; minä näet arvaan, että olette ritari ja kuulutte vaeltavaan ritarikuntaan, jo siitä, että kohtaan teidät tässä paikassa, missä seurananne on yksinäisyys ja öinen viileys, vaeltavien ritareitten luonnollinen vuode ja tavanomainen tyyssija.

— Minä olen ritari ja kuulun mainitsemaanne ritarikuntaan, ja vaikka surut, onnettomuudet ja vastoinkäymiset ovat minun mielessäni kuin kotonaan, ei sieltä silti ole poiskarkoitettu toisten onnettomuuksiin kohdistuva myötätunto. Teidän laulustanne havaitsin, että tuskanne ovat lemmentuskia, minä tarkoitan, että ne johtuvat rakkaudestanne tuohon kauniiseen kiittämättömään, jonka valituksissanne mainitsitte.

Näin keskustellessaan he olivat jo istuutuneet maankamaralle hyvässä sovussa ja ystävyydessä, ollenkaan aavistamatta, että aikoisivat päivän koittaessa rikkoa toistensa pääkuoren.

— Oletteko tekin, herra ritari, — kysyi Metsänritari Don Quijotelta — ehkä rakastunut?

— Se on minun onnettomuuteni; — vastasi Don Quijote — vaikka oikeastaanhan pitäisi niin oivalliseen päämäärään tähdätyistä tunteista syntyviä kärsimyksiä katsoa pikemmin taivaan armoksi kuin onnettomuudeksi.

— Se on totta, — virkkoi Metsänritari — ja niin olisi laita, jolleivät järkeämme ja ymmärrystämme hämmentäisi ylenkatseen ilmaukset, jotka usein toistuessaan tuntuvat kostolta.

— Minun valtiattareni ei ole minua milloinkaan ylenkatsonut — vastasi
Don Quijote.

— Ei totisesti; — lausui Sancho, joka seisoi heidän vieressään — valtiattaremme näet on lauhkea kuin lammas ja pehmeämpi kuin sula voi.

— Minä en ole milloinkaan ennen nähnyt aseenkantajaa, — virkkoi Metsänritari — joka on rohjennut puhua, kun hänen herransa puhuu; katsokaahan vain tuota minun aseenkantajaani, joka on isänsä kokoinen, mutta ei ole tiettävästi milloinkaan avannut suutansa minun puhuessani.

— Niin totisesti, — sanoi Sancho — minä olen puhunut, ja minä saan puhua paremmankin kuin tuommoisen… Mutta jääköön sikseen, sillä pöyhimisestä se vain pahenee.

— Lähtekäämme me molemmat semmoiseen paikkaan, missä voimme aseenkantajien tavalla keskustella mitä haluamme ja jättäkäämme nuo hyvät herramme kiihdyttämään toisiaan lemmentarinoilla; päivä näet varmaan koittaa, ennenkuin he ovat ehtineet loppuun.

— Mennään vain, — sanoi Sancho — ja minä sanon teidän armollenne, kuka olen, jotta saatte nähdä, että minä kuulun niiden kahdentoista aseenkantajan joukkoon, jotka ovat maailman kielevimpiä.

Niin molemmat aseenkantajat poistuivat, ja heidän kesken sukeutui keskustelu, joka oli yhtä hupainen kuin heidän herrojensa keskustelu oli vakava.

jossa jatketaan kertomusta seikkailusta Metsänritarin kanssa ja esitetään molempien aseenkantajien välille sukeutunut järkevä, harvinainen ja miellyttävä keskustelu.

Ritarit ja aseenkantajat olivat nyt eronneet; viimeksimainitut kertoivat toisilleen elämänvaiheitaan, ensinmainitut lemmenseikkojaan; mutta historia kertoo ensiksi palvelijain keskustelun ja sitten isäntien puheet. Sanotaan siis, että aseenkantajien poistuttua vähän matkan päähän isännistään Metsänritarin aseenkantaja sanoi Sancholle:

— Meidän viettämämme ja elämämme elämä on vaivalloista, arvoisa herra. Me saamme tosiaan syödä leipämme otsamme hiessä, siten kokien erästä niistä kirouksista, jotka Jumala määräsi meidän ensimmäisille esivanhemmillemme.

— Sopii myös sanoa, — lisäsi Sancho — että me syömme sen ruumiimme vilussa, sillä kuka saakaan kärsiä enemmän hellettä ja enemmän pakkasta kuin vaeltavan ritarikunnan vaivaiset aseenkantajat? Ja asiat eivät olisi niinkään hullusti, jos saisimme edes riittävästi ravintoa, sillä suru vaivaa vähemmän, jos on suuhun pantavaa, mutta toisinaan voi sattua, että kuluu päivä ja parikin, jolloin emme saa suuhumme mitään muuta kuin tuulenviimaa.

— Kaiken tuon saattaisi sittenkin kestää ja sietää, — sanoi Metsänritarin aseenkantaja — jos voisi toivoa saavansa jotakin palkkaa; ellei näet vaeltava ritari, jonka palveluksessa aseenkantaja on, ole kovin kovaonninen, niin aseenkantaja saa ennemmin tai myöhemmin palkakseen ainakin jonkin sievän käskynhaltianviran jollakin saarella tai herttuakunnan, jota kelpaa näyttää.

— Minä — virkkoi Sancho — olen jo sanonut isännälleni, että tyydyn jonkin saaren käskynhaltian virkaan, ja hän on niin jalo ja antelias, että on luvannut minulle sen jo monet monituiset kerrat.

— Minä — sanoi Metsänritarin aseenkantaja — tyydyn siihen, että saan palveluksistani korvaukseksi jonkin tuomioherrakunnan, ja minun isäntäni onkin määrännyt minulle semmoisen ja aivan verrattoman!

— Teidän armonne isännän — virkkoi Sancho — täytyy siis olla kirkollinen ritari, koska hän voi lahjoittaa uskollisille aseenkantajilleen semmoisia etuja; minun isäntäni sitävastoin on pelkkä maallikko, vaikka kyllä muistan, että älykkäät, joskin nähdäkseni ilkeämieliset henkilöt, kerran yllyttivät häntä rupeamaan arkkipiispaksi; mutta hän tahtoi ruveta vain keisariksi, ja minä pelkäsin silloin kovin, että hänen tekisi mieli ruveta kirkonmieheksi, sillä minä en kelpaa kirkollisten palkkapitäjien haltiaksi; minun näet täytyy sanoa teidän armollenne, että vaikka olen ihmisen näköinen, olen kumminkin liian raadollinen kuuluakseni kirkonmiesten joukkoon.

— Teidän armonne varmaan erehtyy; — sanoi Metsänritarin aseenkantaja — saarten käskynhaltiain virat näet eivät ole aina parasta lajia. Niitä on hyvinkin hankaloita, toiset ovat vähätuottoisia, toiset ikäviä ja, sanalla sanoen, kaikkein oivallisin ja parhaiten järjestetty tuo sekin mukanaan raskaan taakan huolia ja vaikeuksia, jotka saa kannettavikseen se vaivainen, jonka osaksi semmoinen virka on tullut. Olisi paljon parempi, jos me, jotka tätä kirottua palvelusta harjoitamme, lähtisimme takaisin kotiin ja askartelisimme siellä hauskemmissa toimissa, esimerkiksi metsästäen ja kalastaen; sillä eihän maailmassa ole niin köyhää aseenkantajaa, ettei hän omista hevosluuskaa, paria jahtikoiraa ja ongenvapaa, joilla voi kuluttaa aikaansa kotikylässään?

— Ei minulta mitään semmoista puutu — vastasi Sancho. — Totta kyllä, että minulla ei ole hevosta, mutta minulla on aasi, joka on kaksi vertaa arvokkaampi kuin isäntäni ratsu. Käyköön minun huonosti jo ihan ensi vuonna, jos vaihdan aasia, vaikka minulle annettaisiin neljä vakkaa jyviä kaupanpäällisiksi. Teidän armonne ehkä luulee, että puhun leikkiä kiittäessäni harmoani; juhtani näet on väriltään harmaa. Eikä minulta jahtikoiriakaan puuttuisi, sillä niitä on minun kylässäni liikaakin, ja sitäpaitsi on metsästys kaikkein hauskinta, kun se tapahtuu toisten kustannuksella.

— Toden totta, herra aseenkantaja, — virkkoi Metsänritarin aseenkantaja — minä olen lujasti päättänyt heittää hiiteen näiden ritarien hullutukset ja palata kotikylään kasvattamaan pieniä lapsiani, joita minulla on kolme, kaikki koreita kuin itämaitten helmet.

— Minulla on kaksi, — sanoi Sancho — joita voisi näyttää vaikka paaville, varsinkin tyttöä, josta minä, jos Jumala suo, kasvatan kreivittären, vaikka tytön äiti kuinka vastaan hangoittelisi.

— Kuinka vanha on armollinen neiti, jota kasvatetaan kreivittäreksi? — kysyi Metsänritarin aseenkantaja.

— Viidentoista, hiukan enemmän tai vähemmän ‒ vastasi Sancho — mutta hän on pitkä kuin salko, raikas kuin huhtikuun aamu, ja voimaa hänellä on kuin työmiehellä.

— Jos hän on semmoinen, — vastasi toinen aseenkantaja — niin hän varmaan kelpaa kreivittäreksi tai vaikka nymfiksi viheriään metsään. Voi porttoa, voi portonpoikaa, kuinka roteva sen veitikan täytyykään olla!

— Ei hän ole mikään portto enempää kuin hänen äitinsäkään, ja jos Jumala suo, niin kummastakaan ei sitä tule niin kauan kuin minä elän. Puhukaa siis säädyllisemmin; minusta näet tuntuu, etteivät nuo teidän sananne ole oikein sopivia henkilölle, joka on seurustellut vaeltavien ritareitten kanssa, niinkuin teidän armonne.

— Huonostipa teidän armonne, herra aseenkantaja, ymmärtää minun kiitokseni ja ylistyksen!! — sanoi toinen. — Ettekö tiedä, että väkijoukko tapaa huutaa, kun joku ritari iskee areenalla komeasti härkää peitsellään tai kun joku muuten suorittaa hyvin tehtävänsä: »Voi porttoa, voi portonpoikaa, kuinka hyvin hän tekee tehtävänsä»? Se, mikä tuossa lauseessa näyttää solvaukselta, onkin erinomaista kiitosta, ja hylätkää te, hyvä herra, kaikki poikanne tai tyttärenne, jos he eivät tee töitä, jotka ansaitsevat semmoisia ylistystä.

— Sen minä teen, — vastasi Sancho ja sillä tavalla ja samasta syystä teidän armonne voisi nimittää lapsiani ja eukkoani miksi tahansa, sillä kaikki, mitä he tekevät ja sanovat, ansaitsee erinomaisesti semmoista kiitosta, ja voidakseni palata heitä näkemään pyydän Jumalaa vapahtamaan minut kaikesta perisynnistä, toisin sanoen pelastamaan minut tästä vaarallisesta aseenkantajan virasta, johon olen sortunut nyt jo toisen kerran; minua näet on siihen houkutellut sata dukaattia sisältävä kukkaro, jonka kerran löysin Sierra Morenan sydänmailta, ja nyt piru näyttää minulle milloin siellä, milloin täällä suurta kultarahoilla täytettyä kukkaroa, niin että minusta tuntuu kuin saisin sen tuossa paikassa käsiini, ottaisin sen haltuuni, veisin kotiin, antaisin rahoja lainaksi korkoa vastaan ja elelisin herroiksi; ja niin kauan kuin tuota ajattelen, tuntuvat minusta helpoilta ja siedettäviltä kaikki ne vaivat, joita minun täytyy kärsiä tuon mielipuolen isäntäni kanssa, joka, sen varmasti tiedän, on suurempi hullu kuin ritari.

— Juuri siitä syystä — vastasi Metsänritarin aseenkantaja — sanotaan, että ahneus pussin puhkaisee; mutta jos isännistä puhutaan, niin koko maailmassa ei ole suurempaa hullua kuin minun isäntäni, sillä hän kuuluu niihin, joista sanotaan: »Vieraan taakka aasin selän katkaisee»; hän näet tekeytyy hulluksi hankkiakseen toiselle ritarille takaisin hänen menettämänsä järjen ja harhailee maita mantereita etsien jotakin, mikä luultavasti ei ole hänelle otollista, jos hän sattuu sen löytämään.

— On, — vastasi Metsänritarin aseenkantaja — Johonkin Casildea Vandalialaiseen, joka on samalla kertaa kaikkein kovin ja kaikkein haurain nainen, mitä koko maailmasta voi löytää; mutta ei hänen kovuutensa ole se kohta, niistä kenkä kipeimmin puristaa, vaan hänessä kiehuu ja kuohuu vielä pahempaa pirullisuutta, ja se tulee kyllä ilmi, ennenkuin on montakaan tuntia kulunut.

‒ Ei ole niin tasaista tietä, — virkkoi Sancho — ettei siinä olisi mitään kompastuskiveä tai estettä; naapurissa keitetään papuja, mutta meillä kattiloittain; ja hulluudella on enemmän seuralaisia ja kuokkavieraita kuin hyvällä älyllä. Mutta jos on totta, kuten sanotaan, että ystävä on vaivoissa lohdutukseksi, niin teidän armonne voi tuottaa minulle lohdutusta, koska te palvelette isäntää, joka on yhtä hullu kuin oma isäntäni.

— Hullu hän on, mutta urhoollinen, — vastasi Metsänritarin aseenkantaja — ja suurempi pilkkakirves kuin hullu tai sankari.

— Toisin on minun isäntäni laita; — vastasi Sancho — hänessä näet ei ole jälkeäkään pilkkakirveestä, vaan hänen sydämensä on vilpitön kuin kapalolapsen: hän ei kykene tekemään pahaa kenellekään, vaan tekee hyvää kaikille, hänessä ei ole yhtään vilppiä, lapsi voi uskotella hänelle keskellä päivää, että on yö, ja tämän hänen yksinkertaisuutensa tähden minä hänestä pidän kuin silmäterästäni enkä voi jättää häntä, hulluttelipa hän kuinka paljon tahansa.

— Niin kyllä, minun herrani ja veljeni, — virkkoi Metsänritarin aseenkantaja — mutta sokean taluttaessa sokeaa ovat molemmat vaarassa langeta kuoppaan. Meidän on sittenkin paras peräytyä hyvässä järjestyksessä ja palata kotinurkillemme, sillä ne, jotka etsivät seikkailuja, eivät aina löydä hyviä.

Sancho syljeksi silloin tällöin, ja hänen sylkensä näytti tahmealta ja kuivanlaiselta. Sen nähtyään ja huomattuaan sanoi Metsänritarin sääliväinen aseenkantaja:

— Minusta tuntuu, että kielemme tarttuvat paljosta puhumisesta kitalakeen; mutta minulla on hevoseni satulankaaressa riippumassa lääkettä, joka auttaa erinomaisesti.

Hän nousi, meni pois ja palasi aivan kohta kantaen suurta viinileiliä ja puolen kyynärän pituista pasteijaa; ja tämä ei ole mitään liioittelua, sillä siihen oli leivottu niin iso kaniini, että Sancho sitä tunnustellessaan luuli siinä olevan kokonaisen oinaan eikä vain pienen kilin. Sen nähtyään Sancho sanoi:

— Kuinkas muuten? — vastasi toinen. — Enhän minä ole niitä asepoikia, jotka elävät vedellä ja leivällä. Minulla on hevoseni lautasilla paremmat muonat kuin kenraalilla sodassa.

— Sancho söi odottamatta liikoja kehoituksia ja pisti poskeensa nyrkinkokoisia möykkyjä. Hän sanoi:

— Niin, teidän armonne on oikea ja uskollinen aseenkantaja, te olette kuin mylly, joka aina käy ja jauhaa, te olette mainio ja antelias, kuten osoittaa tämä juhla-ateria, joka näyttää tulleen tänne kuin noiduttuna, vaikka ei todella olisikaan niin laita. Te ette ole niin vaivainen ja kurja kuin minä, jolla on haarapussissa vain kappale juustoa ja sekin niin kovaa, että sillä voisi särkeä jättiläisen pääkuoren, ja sitäpaitsi pari tusinaa leipäpuunpalkoja ja sama verta pähkinöitä, kiitos olkoon herrani köyhyyden ja sen käsityksen, joka hänellä on vaeltavista ritareista; hän näet sanoo, etteivät he saa käyttää ravintonaan muuta kuin kuivattuja hedelmiä ja vainioilla kasvavia yrttejä.

— Totisesti, hyvä veli, — virkkoi Metsänritarin aseenkantaja — minun vatsani ei huoli valvateista, villipäärynöistä eikä kallioimarteista. Ajatelkoot isäntämme mitä tahansa, noudattakoot ritarilakejaan, miten hyväksi näkevät, ja syökööt, mitä heidän lakinsa määräävät; minulla on mukanani kylmiä liharuokia, satulankaaresta riippuu viinileili, jota voin kallistaa aina asianhaarain mukaan, ja minulle se on niin rakas ja kallis, että melkein lakkaamatta sitä suutelen ja syleilen.

Niin sanottuaan hän ojensi viinileilin Sancholle, tämä kohotti sitä, sovitti sen huulilleen ja tähyili sitten tähtiä neljännestunnin. Juotuaan hän kallisti päätään, huokasi syvään ja sanoi:

— Kas vain, — sanoi Metsänritarin aseenkantaja kuullessaan Sanchon sanat — ettekös tekin sanonut viiniä portonpojaksi sitä kiittäessänne?

— Sanoinhan minä, — vastasi Sancho — ja minä tunnustan ja ymmärrän, ettei ole mikään solvaus, jos nimittää jotakin portonpojaksi, kun tarkoittaa sillä kiitosta. Mutta sanokaa minulle, hyvä herra, niin totta kuin Jumala teille elonpäiviä lisätköön, onko tämä viini Ciudad Realista?

— Te olette mainio viininmaistaja! — vastasi Metsänritarin aseenkantaja. — Se on tosiaankin sieltä eikä mistään muualta ja onkin jo muutaman vuoden vanhaa.

— Miksi te tuon minulle sanotte? — kysyi Sancho. — Älkää luulko, etten minä kykene arvostelemaan semmoisia asioita. Eikö olekin mainiota, herra aseenkantaja, että minulla on niin tarkka luonnonvaisto tuntemaan viinejä, että jos minun annetaan haistaa mitä viiniä tahansa, minä ilmoitan heti, missä se on kasvanut, mitä lajia se on, millaista maultaan, kuinka vanhaa ja miten sitä vielä tulee käsitellä, sekä kaikki muut seikat, jotka viinistä puhuttaessa voivat tulla kysymykseen? Mutta eipä ihmekään, sillä minun suvussani on ollut isän puolella kaksi kaikkein mainiointa viinintuntijaa, mitä Manchassa on pitkiin aikoihin nähty. Ja tämän todistaakseni minä kerron, mitä heille kerran tapahtui. Heidän koeteltavakseen tuotiin viiniä jostakin tynnyristä ja pyydettiin heitä lausumaan mielipiteensä viinin tilasta, sen laadusta, hyvyydestä tai huonoudesta. Toinen maistoi sitä kielensä kärjellä, toinen vei sen vain lähelle nenäänsä. Ensinmainittu sanoi viinin maistuvan raudalta, ja toinen sanoi, että se pikemmin maistui nahalta. Omistaja väitti, että tynnyri oli aivan puhdas ja ettei viiniin ollut sekoitettu mitään, mistä siihen olisi voinut tulla raudan tai nahan makua. Siitä huolimatta molemmat mainiot viinintuntijat pysyivät väitteissään. Aikojen kuluessa viini myytiin loppuun ja tynnyriä puhdistettaessa löydettiin siitä nahkahihnaan kiinnitetty pieni avain. Tästä teidän armonne huomaa, että henkilö, joka polveutuu semmoisista esi-isistä, voi lausua mielipiteensä näissä asioissa.

— Juuri siitä syystä minä sanonkin, — virkkoi Metsänritarin aseenkantaja — että meidän tulee lakata etsimästä seikkailuja; onhan meillä kotona leipää riittävästi, niin ettei tarvitse kulkea etsimässä koreampia kyrsiä; palataan vain kotipuoleen, Jumala kyllä löytää meidät sieltä, jos tahtoo.

— Minä palvelen isäntääni, kunnes hän saapuu Zaragozaan; sitten voimme kyllä asiasta toisin sopia.

Sanalla sanoen, molemmat kelpo aseenkantajat jaarittelivat ja joivat niin paljon, että unen täytyi vihdoin sitoa heidän kieltensä kantimet ja lievittää heidän janoaan, jonka sammuttaminen oli sula mahdottomuus, ja niin he vaipuivat uneen, kumpikin halaillen melkein tyhjää viinileiliä, suussa pureksimattomia ruoankappaleita; ja siihen me nyt heidät jätämme käydäksemme kertomaan, mitä tapahtui Metsänritarin ja Murheellisen hahmon ritarin kesken.

Don Quijote ja Metsänritari keskustelivat monista asioista, ja historia kertoo viimeksimainitun sanoneen Don Quijotelle muun muassa:

— Ja sitten, herra ritari, tahdon teille vielä ilmoittaa, että kohtaloni tai oikeammin sanoen oma vapaa tahtoni sai minut rakastumaan verrattomaan Casildea Vandalialaiseen. Minä nimitän häntä verrattomaksi, sillä teistä hänen vertaistaan ei ole ruumiin kokoon enempää kuin jaloon sukuperään tai kauneuteenkaan nähden. Tämä mainitsemani verraton Casildea palkitsi rehelliset aikomukseni ja soveliaat toiveeni vaatimalla minua, samoinkuin Herkuleen äitipuoli tätä sankaria, käymään moniin erilaisiin vaaroihin, luvaten minulle aina sellaisen yrityksen päätyttyä, että pääsisin toiveittani perille, jos suorittaisin vielä yhden. Mutta nämä vaivalloiset työt ovat liittyneet toinen toiseensa niin, että niitä on lukemattomia ja etten tiedä, mikä tulee olemaan viimeinen, joka vihdoin tekee mahdolliseksi rehellisen pyrintöni täyttymisen. Kerran hän vaati minut haastamaan kaksintaisteluun Sevillan kuuluisan jättiläisnaisen,[32] jonka nimi on Giralda; tämä on niin urhoollinen ja väkevä kuin ainakin pronssinen olento, ja vaikka hän ei paikaltaan hievahda, on hän sittenkin kaikkein liikkuvaisin ja epävakaisin nainen koko maailmassa. Minä tulin, näin ja voitin ja pakotin hänet pysymään alallaan; puhalsi näet toista viikkoa vain pohjatuuli. Toisen kerran hän määräsi minut punnitsemaan Guisandon[33] valtavia, vanhoja härkäpatsaita, mikä tehtävä olisi sopinut paremmin päivätyöläisille kuin ritarille. Kerran hän käski minun syöksyä Cabran onkaloon,[34] ennenkuulumattomaan ja hirmuiseen vaaraan, ja tekemään hänelle tarkkaa selkoa siitä, mitä tuossa pimeässä kuilussa oli. Minä sain Giraldan pysymään alallaan, punnitsin Guisandon härät, syöksyin kuiluun ja toin sieltä päivän valkeuteen, mitä syvyydessä piili, mutta toiveeni jäivät yhä toteutumatta, ja hänen käskynsä ja ylenkatseensa olivat yhä yhtä ankarat. Loppujen lopuksi hän käski minun kulkea kaikissa Espanjan maakunnissa ja pakottaa kaikki niissä harhailevat vaeltavat ritarit tunnustamaan, että hän yksin on kaikista nykyisin elävistä naisista kauneudeltaan etevin ja että minä olen kaikkein urhoollisin ja kaikkein rakastunein ritari koko maailmassa; ja tätä käskyä noudattaen olen jo vaeltanut suurimmassa osassa Espanjanmaata ja olen voittanut paljon ritareita, jotka ovat uskaltaneet väittää vastaan. Mutta kaikkein eniten minä ylpeilen ja ylistän itseäni siitä, että olen kaksintaistelussa voittanut suurimaineisen ritarin Don Quijote Manchalaisen ja pakottanut hänet tunnustamaan, että minun Casildeani on kauniimpi kuin hänen Dulcineansa; ja minä uskon hänet voitettuani voittaneeni kaikki maailman ritarit, sillä mainitsemani Don Quijote on heidät kaikki voittanut, ja koska minä olen voittanut hänet, niin hänen maineensa ja kunniansa on siirtynyt minun haltuuni, sillä »mit' uljaampi on maine voitetulla, sen kuulummaksi voittaja voi tulla».[35] Ne ovat siis nyt siirtyneet minun laskuuni ja ovat minun omiani, nuo mainitun Don Quijoten lukemattomat urotyöt.

Don Quijote oli ihmeissään, kun kuuli Metsänritarin niin puhuvan ja aikoi lukemattomat kerrat sanoa hänelle, että hän valehteli, ja tuo sana oli jo hänen kielenkärjellään; mutta hän hillitsi itseään niin hyvin kuin voi, koska tahtoi pakottaa hänet itse tunnustamaan valheensa, ja sanoi siis hänelle aivan rauhallisesti:

— Herra ritari, minä en sano mitään siitä, että teidän armonne on voittanut useimmat Espanjan, vieläpä koko maailmankin vaeltavat ritarit, mutta uskallan epäillä, että olette voittanut Don Quijote Manchalaisen. Mahdollista, että olette voittanut jonkun hänen näköisensä, vaikka onkin hyvin vähän sellaisia, jotka ovat hänen näköisiään.

— Enkö ole voittanut häntä? — virkkoi Metsänritari. — Sen taivaan nimessä, joka on meidän yläpuolellamme, minä vakuutan taistelleeni Don Quijoten kanssa ja voittaneeni ja kukistaneeni hänet. Hän on pitkä mies, hänen kasvonsa ovat laihat, kaikki jäsenet luisevat ja kuivat, hänen hiuksensa ovat osittain harmaantuneet, hänellä on käyränlainen kotkannenä ja pitkät mustat ja riippuvat viikset. Hän retkeilee Murheellisen hahmon ritarin nimellä, ja hänellä on aseenkantajana eräs talonpoika nimeltä Sancho Panza; hän rasittaa painollaan ja ohjaa suitsilla kuuluisaa Rocinante-nimistä ratsua, ja hänellä on sydämensä valtiattarena joku Dulcinea Tobosolainen, jonka nimi aikoinaan oli Aldonza Lorenzo, samoinkuin minä nimitän omaa valtiatartani Casildea Vandalialaiseksi, koska hänen nimensä on Casilda ja hän on kotoisin Andalusiasta. Jolleivät kaikki nämä todistukset riitä osoittamaan, että puhun totta, niin tässä on miekkani, joka saa itse epäuskonkin siihen luottamaan.

— Tyyntykää, herra ritari, — sanoi Don Quijote — ja kuulkaa, mitä minulla on teille sanottavaa. Teidän tulee tietää, että tuo mainitsemanne Don Quijote on kaikkein paras ystävä, mitä minulla on tässä maailmassa, vieläpä niin, että voin sanoa pitäväni häntä yhtä suuressa arvossa kuin omaa itseäni. Teidän mainitsemistanne täsmällisistä ja luotettavista tuntomerkeistä minun täytyy päätellä, että te olette voittanut juuri hänet; mutta toiselta puolen on minusta silminnähtävää ja kourinkoskettavaa, ettei kysymyksessä voi olla hän, ellei ole laita niin, että joku niistä monista vihamielisistä noidista, joita hänellä on paljon (ja varsinkin eräs, joka aina häntä vainoo), on paneutunut hänen hahmoonsa antautuakseen voitettavaksi ja siten riistääkseen häneltä maineen, jonka hänen jalot ritarilliset tekonsa ovat hänelle ansainneet ja hankkineet koko maan piirissä niin pitkältä kuin sitä tunnetaan. Tämän vakuudeksi tahdon vielä tehdä tiettäväksi, että mainitut noidat, hänen vihamiehensä, vain kaksi päivää sitten muuttivat ihanan Dulcinea Tobosolaisen hahmon ja persoonan likaiseksi ja kehnoksi maalaistytöksi, ja samalla tavalla he varmaan ovat muuttaneet Don Quijoten. Ja jollei tämä kaikki riitä vakuuttamaan teille, että puhun totta, niin tässä on itse Don Quijote, joka on valmis ase kädessä puolustamaan väitettään jalkaisin tai ratsain tai miten vain haluatte.

Niin sanottuaan hän nousi seisomaan ja laski kätensä miekankahvaan odottaen, minkä päätöksen Metsänritari tekisi. Tämä vastasi hänelle yhtä tyynesti:

— Ei hyvä maksaja panttia pelkää; mies, joka on kerran voinut voittaa teidät, herra Don Quijote, muutetussa hahmossa, voi hyvinkin toivoa kukistavansa teidät omassa persoonassanne. Koska ei kumminkaan ole soveliasta, että ritarit suorittavat asetöitään pimeässä, kuin maantierosvot ja ryövärit, odottakaamme päivän koittoa, jotta aurinko saa nähdä meidän tekomme. Ja kaksintaistelun ehtona olkoon, että voitetun tulee alistua voittajan tahtoon ja suostua tekemään, mitä ikinä hän haluaa, kunhan hän ei määrää mitään sellaista, mikä ei ole ritarille soveliasta.

— Minä olen erinomaisen tyytyväinen tähän ehtoon ja sopimukseen — vastasi Don Quijote.

Niin sanottuaan he lähtivät aseenkantajiensa luo, jotka heidän tullessaan kuorsasivat ja olivat siinä tilassa, missä uni oli heidät yllättänyt. Ritarit herättivät heidät ja käskivät heidän pitää ratsut valmiina, koska he aikoivat auringon noustessa käydä veriseen kaksintaisteluun, jonka vertaista ei oltu ennen nähty. Tämän kuultuaan Sancho säikähti ja kauhistui; hän näet pelkäsi isäntänsä käyvän huonosti, koska oli kuullut Metsänritarin aseenkantajan kertovan herransa urotöistä. Molemmat aseenkantajat lähtivät kumminkin sanaakaan virkkamatta etsimään hevosia, ja kaikki kolme hevosta ja harmo olivatkin jo vainunneet toisensa ja seisoivat yhdessä joukossa. Heidän mennessään sanoi Metsänritarin aseenkantaja Sancholle:

— Teidän tulee tietää, veljeni, etteivät taistelijat Andalusiassa, ollessaan sekundantteina jossakin kaksintaistelussa, yleensä seiso joutilaina kädet ristissä taistelijain otellessa toistensa kanssa. Minä sanon tämän jotta tietäisitte, että herrojemme taistellessa meidänkin tulee tapella ja piestä toisemme kappaleiksi.

— Se tapa, herra aseenkantaja, — vastasi Sancho — voi esiintyä ja olla yleinen mainitsemienne rosvojen ja tappelijoiden keskuudessa, mutta vaeltavien ritareitten aseenkantajien kesken se ei voi tulla kysymykseenkään. En ainakaan ole kuullut isäntäni mainitsevan semmoista tapaa, ja hän osaa ulkoa kaikki vaeltavan ritarikunnan säännöt. Ja vaikka olisi tottakin ja nimenomaan säädetty, että aseenkantajien tulee taistella heidän herrojensa taistellessa, en kumminkaan aio sitä käskyä täyttää, vaan maksan mieluummin sakon, joka on määrätty semmoisten rauhaa rakastavien aseenkantajien maksettavaksi. Ja olenpa varma siitä, ettei se ole enempää kuin kaksi naulaa vahaa, ja minä maksan mieluummin ne kaksi naulaa, sillä tiedän hyvin, että ne maksavat minulle vähemmän kuin liinannöyhtä, jota minun täytyisi käyttää sitoakseni päätäni, joka minusta tuntuu jo nyt rikotulta ja halkaistulta. Sitäpaitsi tekee kaiken taistelemisen mahdottomaksi se seikka, ettei minulla ole miekkaa; minulla näet ei ole ollut eläessäni miekkaa vyöllä.

— Siihen minä tiedän hyvän neuvon; — sanoi Metsänritarin aseenkantaja — minulla on tässä kaksi samankokoista liinaista säkkiä; ottakaa te toinen, minä otan toisen, ja sitten voimme piestä toisiamme säkeillä yhdenveroisin asein.

— Siihen kyllä suostun, — vastasi Sancho, sillä eihän semmoisesta taistelusta tarvitse pelätä saavansa haavoja; tuleehan vain selkä pölytetyksi.

— Ei, ei se niin käy päinsä; — virkkoi toinen — meidän näet täytyy pistää säkkeihin, jottei tuuli vie niitä mukanaan, puoli tusinaa sievää sileätä kiveä, yhtä paljon kumpaankin, ja sillä tavalla voimme toisiamme peitota aiheuttamatta mitään kipua ja vahinkoa.

— Katsokaa vain, hiisi vieköön, — vastasi Sancho — millaisia soopelinnahkoja ja pumpulitukkoja pistätte säkkeihin, jotta kallomme eivät tule rikkipuiduiksi ja käsivarret ja sääret rikkijauhetuiksi! Mutta vaikka ne olisivat täynnä silkkimöykkyjä, niin teidän tulee tietää, hyvä herra, etten minä aio ruveta tappelemaan; isäntämme tapelkoot, ja sillä hyvä, me vain juomme ja elämme iloisesti, sillä aika kyllä pitää huolen siitä, että meiltä elämä loppuu, eikä meidän tarvitse yrittää keksiä keinoja saadaksemme sen loppumaan ennen oikeata aikaa ja hetkeä, jolloin se loppuu niinkuin kypsä hedelmä puusta putoaa.

— Kaikesta huolimatta — vastasi Metsänritarin aseenkantaja — meidän täytyy taistella ainakin puoli tuntia.

— Eipä suinkaan; — vastasi Sancho — en minä ole niin epäkohtelias ja kiittämätön, että rupeisin riitelemään vähän vähääkään henkilön kanssa, jonka seurassa olen syönyt ja juonut. Kun sitäpaitsi en tunne mitään vihaa tai mieliharmia, niin mitä pirua viitsisinkään ruveta tappelemaan aivan suotta?

— Siihen — sanoi toinen — minulla on tehokas keino: ennenkuin aloitamme taistelun, minä tulen koreasti teidän armonne luo ja lyön teitä kolme neljä kertaa korvalle, niin että kellahdatte kumoon; siitä vihanne kyllä nousee, vaikka se nukkuisi sikeämmin kuin unikeko.

— Sitä keinoa vastaan minä tiedän toisen, — vastasi Sancho — joka ei ole sen huonompi: minä otan ryhmysauvan ja ennenkuin teidän armonne ehtii herättämään minun vihaani, minä nukutan teidän vihanne kepiniskuilla niin, ettei se herää enää milloinkaan, jollei mahdollisesti toisessa maailmassa, missä hyvin tiedetään, etten minä päästä ketään nokalleni tanssimaan. Ja pitäköön kukin huolen omista asioistaan, vaikka parasta olisi varmaan, jos kumpikin antaisi vihansa nukkua; kukaan ei voi katsoa toisen ihmisen sydämeen, ja moni lähtee hakemaan villoja ja palaa kotiin kerittynä, ja Jumala on siunannut rauhan ja kironnut riidan; jos näet kiusattu ja vangittu kissa voi muuttua jalopeuraksi, niin Jumala tietää, miksi voinkaan muuttua minä, joka olen mies. Tahdon siis heti ilmoittaa teidän armollenne, hyvä herra aseenkantaja, että kaikki paha ja vahinko, mitä kiistastamme voi johtua, tulee teidän tiliinne.

— Hyvä — vastasi Metsänritarin aseenkantaja. — Kun Jumala antaa päivän koittaa, saamme asiaa paremmin harkita.

Sillävälin alkoivat puissa jo visertää tuhannet eriväriset linnut ikäänkuin erilaisilla hilpeillä sävelillään tervehtien heleätä aamuruskoa, joka jo näytti kauniit kasvonsa idän uksilla ja parvekkeilla ja karisteli hiuksistaan lukemattoman määrän vesihelmiä, joiden suloisessa nesteessä yrtit kylpivät ja näyttivät samalla vuodattavan hienona sateena valkoista helmivihmaa. Halavoista uhosi virkistävä manna, lähteet pulppusivat iloisesti, purot solisivat, metsät riemuitsivat, ja niityt näyttivät entistä loistavammilta aamun rusottavassa koitteessa. Mutta päivän valkeus oli tuskin ehtinyt tehdä mahdolliseksi nähdä ja erottaa esineitä, kun Sancho Panzan katse havaitsi ensiksi Metsänritarin aseenkantajan nenän, joka oli niin suuri, että se melkein saattoi varjoon hänen koko muun ruumiinsa. Kerrotaan tosiaankin, että se oli tavattoman kookas, keskeltä käyrä ja aivan täynnä känsiä, väriltään tummansininen kuin silkkiäismarja; se riippui kaksi tuumaa suun alapuolelle, ja sen suuruus, väri, känsät ja käyryys tekivät miehen kasvot niin inhoittaviksi, että Sancho ne nähdessään alkoi heiluttaa käsiään ja jalkojaan kuin kaatuvatautinen lapsi ja päätti sydämessään suostua mieluummin ottamaan kaksisataa korvapuustia kuin suututtamaan tuota hirviötä ja käymään hänen kanssaan taisteluun. Don Quijote puolestaan katseli hänkin vastustajaansa ja havaitsi hänen jo panneen kypärin päähänsä ja laskeneen silmikon alas, niin ettei hänen kasvojaan näkynyt; mutta hän huomasi, että vastustaja oli roteva, vaikka ei kovin varteva mies. Varusten päällä hänellä oli päällysnuttu eli asetakki, kuten näytti, kaikkein hienoimmasta kultakankaasta tehty, ja siinä kiiltävästä peililasista valmistettuja lukemattomia pieniä kuun kuvia, jotka tekivät hänet ylen hienon ja komean näköiseksi; hänen kypärissään liehui suuri määrä viheriöitä, keltaisia ja valkoisia sulkia, peitsi, jonka hän oli asettanut puunrunkoa vasten, oli erinomaisen suuri ja paksu, ja sen päässä oli vaaksanmittainen teräskärki.

Kaiken tuon Don Quijote huomasi ja päätteli näkemänsä nojalla, että tuon ritarin täytyi olla erinomaisen väkevä; mutta hän ei sittenkään pelännyt niinkuin Sancho Panza, vaan lausui Peiliritarille erittäin arvokkaasti:

— Ellei teidän suuri taisteluhalunne, herra ritari, kumoa kohteliaisuuttanne, pyydän teitä sen nimessä hiukan kohottamaan silmikkoanne, jotta saan nähdä, ovatko kasvonne yhtä urheat kuin muu olemuksenne.

Suoriuduittepa tästä ottelusta voittajana tai voitettuna, herra ritari, — vastasi Peiliritari — teillä on joka tapauksessa liiankin paljon aikaa ja tilaisuutta nähdä minut, ja jos nyt en tyydytä toivomustanne, niin syynä on se, että katson melkoisesti loukkaavani ihanaa Casildea Vandalialaista, jos tässä viivyttelen kohottamalla silmikkoani enkä heti pakota teitä tunnustamaan sitä, minkä tiedätte.

— Mutta voittehan ratsujen selkään noustessamme — virkkoi Don Quijote — sanoa minulle, olenko minä se Don Quijote, jonka väititte voittaneenne.

— Siihen me vastaamme teille, — sanoi Peiliritari — että olette sen ritarin näköinen, jonka minä voitin, niinkuin muna on toisen munan näköinen, mutta koska sanotte noitien teitä vainoavan, en uskalla väittää, oletteko kysymyksessä oleva henkilö vai ette.

— Minulle se riittää — vastasi Don Quijote — uskoakseni, että olette joutunut petoksen uhriksi, mutta minä tahdon päästää teidät täysin vapaaksi siitä erehdyksestä. Tuotakoon ratsumme esiin, niin minä saan nähdä teidän kasvonne, jos Jumala, valtiattareni ja väkevä käsivarteni minua tässä auttavat, vähemmässä ajassa kuin te olisitte tarvinnut kohottaaksenne silmikkoanne, ja te saatte nähdä, etten minä ole se voitettu Don Quijote, joksi minua luulette.

Siihen he päättivät keskustelunsa ja nousivat ratsujensa selkään, Don Quijote käänsi Rocinanten lähteäkseen ottamaan tarvittavaa vauhtia ja kääntyäkseen sitten kohti vastustajaansa, ja samoin teki Peiliritari. Mutta Don Quijote ei ollut ehtinyt peräytyä kahtakymmentä askelta, kun kuuli Peiliritarin huutavan. He pysähtyivät molemmat keskitiehen, ja Peiliritari sanoi:

— Muistakaa, herra ritari, kaksintaistelumme ehto: kuten jo aikaisemmin sanoin, tulee voitetun antautua täydellisesti voittajan armoille.

— Tiedänhän minä sen; — vastasi Don Quijote ‒ se vain edellytyksenä, ettei se, mitä voitetulta vaaditaan ja mihin häntä käsketään, saa millään muotoa rikkoa ritariuden lakeja.

Samassa Don Quijote huomasi aseenkantajan merkillisen nenän ja ihmetteli sitä samoinkuin Sancho, vieläpä niin, että piti miestä jonkinlaisena hirviönä tai aivan uudenlaisena ihmisenä, jollaisia maailmassa ei yleensä esiinny. Nähdessään isäntänsä lähtevän ottamaan vauhtia Sancho ei halunnut jäädä yksin isonenäisen seuraan, sillä hän pelkäsi, että tuo nenä, vain kerran hänen omaan nenäänsä törmätessään, tekisi hänet taisteluun kykenemättömäksi, koska hän siitä iskusta tai pelosta varmaan kellahtaisi maahan. Hän siis lähti juoksemaan isäntänsä jälkeen, tarttui Rocinanten toiseen jalustinhihnaan ja otaksuessaan, että isännän oli aika kääntyä, sanoi hänelle:

— Parahin herra, minä rukoilen teidän armoanne, ennenkuin käännytte ja ryhdytte hyökkäykseen, auttamaan minut tuohon korkkipuuhun, mistä voin paremmin kuin maassa ollen katsella sitä uljasta taistelua, johon teidän armonne käy tuota ritaria vastaan.

— Minä luulen ennemmin, Sancho, — sanoi Don Quijote — että sinä haluat nousta korokkeelle voidaksesi turvallisesti katsella härkätaistelua.

— Toden tunnustaakseni — vastasi Sancho — tuon aseenkantajan julma nenä minua peloittaa ja kauhistuttaa, niin etten uskalla jäädä hänen pariinsa.

— Se on tosiaan semmoinen, — sanoi Don Quijote — että säikyttäisi minuakin, jollen olisi, mikä olen. Tule siis, minä autan sinua pääsemään, minne haluat.

Don Quijoten auttaessa Sanchoa korkkipuuhun Peiliritari peräytyi vauhtia ottaakseen niin kauas kuin hänestä näytti tarpeelliselta, otaksui Don Quijoten jo tehneen samoin eikä huolinut odottaa mitään torventoitotusta tai muuta merkkiä taistelun alkamiseen, vaan käänsi ratsunsa (joka ei ollut kevytjalkaisempi eikä muhkeampi kuin Rocinante) ja hyökkäsi vihollista vastaan täyttä vauhtia, toisin sanoen keskinkertaista ravia; mutta huomatessaan sitten ritarin parhaillaan auttavan Sanchoa puuhun hän kiristi ohjaksia ja keskeytti hyökkäyksensä, mistä hänen ratsunsa oli hänelle erinomaisen kiitollinen, koska sillä ei ollut mitään halua kiitää eteenpäin. Don Quijote, joka luuli vastustajansa tulevan täyttä lentoa, painoi tuimasti kannukset Rocinanten raihnaisiin kupeisiin ja sai sen semmoiseen vauhtiin, että historia kertoo tämän olleen ainoan kerran, jolloin sen tiedetään hiukan nelistäneen; muuten sen paraskin kulku oli vain ilmeistä ravia. Tällä ennenkuulumattomalla raivolla hän syöksyi sinne, missä Peiliritari epätoivoisesti kannusti ratsuansa saamatta sitä liikahtamaan tuuman vertaa paikasta, mihin se oli hyökkäyksessään pysähtynyt. Tänä otollisena hetkenä ja tässä suotuisassa tilaisuudessa Don Quijote kohtasi vastustajansa, jolla oli hevonen vastuksinaan ja joka käsitteli peistä, osaamatta tai voimatta laskea sitä sojoon. Don Quijote ei välittänyt vähääkään hänen vaikeuksistaan, vaan hyökkäsi aivan turvallisesti ja ilman mitään vaaraa Peiliritarin kimppuun sellaisella voimalla, että tämä ihan vastoin tahtoansa vierähti maahan hevosensa lautasten yli ja mäiskähti kenttään niin hervottomasti, että jäi siihen makaamaan kuin kuollut liikuttamatta jalkaansa enempää kuin kättänsäkään.

Nähtyään ritarin kukistuvan Sancho kiipesi alas korkkipuusta ja juoksi täyttä vauhtia herransa luo. Tämä astui alas Rocinanten selästä, meni Peiliritarin luo, avasi hänen kypärinsä hihnat nähdäkseen, oliko hän kuollut, ja antaakseen hänen hengittää raitista ilmaa, jos hän sattui vielä olemaan elossa, ja näki… Kukapa voi kertoa, mitä hän näki, saamatta kuulijaa hämmästymään, ihmettelemään ja säikähtämään? Historia kertoo, että hän näki kasvot, muodon, piirteet, kuvan ja profiilin, jotka kaikki kuuluivat kandidaatti Simson Carrascolle, ja että hän tuon nähtyään lausui kuuluvalla äänellä:

— Tule tänne, Sancho, näkemään, mitä täällä on nähtävänä ja mikä on ihan uskomatonta! Kiiruhda, poikani, ja huomaa, mitä noituus voi saada aikaan, mihin noidat ja loitsijat pystyvät!

Sancho tuli ja nähdessään kandidaatti Carrascon kasvot risti ja siunasi itsensä tuhanteen kertaan. Koko tänä aikana ei kukistunut ritari antanut minkäänlaista elonmerkkiä, ja Sancho sanoi Don Quijotelle:

— Minä olen sitä mieltä, armollinen herra, että teidän armonne tulee joka tapauksessa tarttua miekkaansa ja pistää se tämän kurkkuun, joka näyttää kandidaatti Simson Carrascolta; kukaties saatte siten surmatuksi jonkun vihoiksenne noidan.

— Sinä puhut järkevästi, — sanoi Don Quijote sillä sitä parempi, mitä vähemmän on vihollisia.

Mutta hänen parhaillaan vetäessään miekkaansa pannakseen täytäntöön Sanchon kehoituksen ja neuvon tuli heidän luokseen Peiliritarin aseenkantaja, nyt ilman nenää, joka oli tehnyt hänet niin rumaksi, ja huusi:

— Malttakaa, armollinen herra Don Quijote; henkilö, joka makaa teidän jalkojenne edessä, on ystävänne Simson Carrasco, ja minä olen hänen aseenkantajansa.

Hän pisti kätensä housujensa oikeanpuoliseen taskuun ja veti esiin maalatusta pahvista tehdyn naamiaisnenän, joka oli sellainen kuin aikaisemmin mainittiin. Sancho katseli miestä nyt yhä tarkemmin ja huudahti vihdoin ihan ihmeissään:

— Pyhä Jumalan äiti minua auttakoon! Eikö tämä ole Tomé Cecial,[36] naapurini ja hyvä kuomani?

— Olen aivan varmasti! — vastasi nenänsä menettänyt aseenkantaja. — Minä olen Tomé Cecial, Sancho Panzan hyvä kuoma ja ystävä, ja minä kerron teille heti kaikki ne konstit, juonet ja viekkaudet, joilla minut on tänne saatu; mutta pyytäkää ja rukoilkaa sitä ennen armollista herraanne, ettei hän koske Peiliritariin, ei pitele pahoin, haavoita eikä surmaa häntä, joka nyt makaa hänen jalkojensa edessä, sillä hän on aivan varmasti kylänmiehemme, uhkarohkea ja varomaton kandidaatti Simson Carrasco.

Sillävälin oli Peiliritari tullut tajuihinsa, ja sen nähtyään Don Quijote asetti paljastetun miekkansa kärjen hänen kasvojensa eteen ja sanoi hänelle:

‒ Te olette kuoleman oma, ritari, ellette tunnusta, että verraton Dulcinea Tobosolainen voittaa kauneudeltaan teidän Casildea Vandalialaisenne; sitäpaitsi teidän täytyy luvata (jos pääsette hengissä tästä ottelusta ja tästä lankeemuksestanne) lähteä Toboson kaupunkiin ja mennä minun lähettämänäni valtiattareni luo, jotta hän saa tehdä teille, mitä hyväksi näkee, ja jos hän laskee teidät vapaaksi, niin teidän tulee vielä palata ja etsiä minut (minun urotöilleni ura tulee olemaan teille oppaana, joka johtaa teidät sinne, missä olen) ilmoittaaksenne minulle, mitä hänen ja teidän kesken on tapahtunut. Nämä ehdot ovat sopusoinnussa niitten kanssa, joista sovimme ennen taistelumme alkua, eivätkä ne mitenkään riko vaeltavan ritarikunnan lakeja.

— Minä tunnustan, — sanoi kukistunut ritari — että neiti Dulcinea Tobosolaisen likainen ja rikkinäinen kenkä on arvokkaampi kuin Casildean huonosti kammattu, vaikka puhdas parta, ja lupaan mennä valtiattarenne luo, palata ja kertoa teille täydellisesti ja yksityiskohtaisesti kaikki, mitä minulta vaaditte.

— Teidän tulee myös tunnustaa ja uskoa, — lisäsi Don Quijote — ettei se ritari, jonka sanoitte voittaneenne, ollut eikä voinut olla Don Quijote Manchalainen, vaan että hän oli joku toinen hänen näköisensä, kuten minä tunnustan ja uskon, että te, vaikka olettekin kandidaatti Simson Carrascon näköinen, ette kumminkaan ole hän, vaan joku toinen hänen näköisensä, jonka viholliseni ovat tuoneet hänen hahmossaan minun tielleni, jotta minä hillitsisin ja suistaisin vihani kiivautta ja nauttisin lempeästi voiton kunniaa.

— Kaiken tuon minä tunnustan, ajattelen ja uskon niinkuin te sen uskotte, ajattelette ja tunnustatte vastasi vapautunut ritari. — Sallikaa minun nousta, minä pyydän, jos sen sallii pudotessani saamani isku, joka runteli minua sangen pahoin.

Don Quijote ja aseenkantaja Tomé Cecial auttoivat hänet jaloilleen. Sancho ei kääntänyt katsettaan aseenkantajasta ja kyseli häneltä monia seikkoja, joihin annetut vastaukset hänelle selvästi osoittivat, että mies tosiaan oli, kuten itse sanoi, Tomé Cecial; mutta hänen isäntänsä sanat, että noidat olivat muuttaneet Peiliritarin kandidaatti Carrascon hahmoon, peloittivat Sanchoa niin, ettei hän voinut uskoa todeksi, mitä omin silmin näki. Niin jäivät sekä isäntä että palvelija saman harhaluulon valtaan, ja Peiliritari ja hänen aseenkantajansa poistuivat Don Quijoten ja Sanchon luota suutuksissaan ja huonossa kunnossa, aikoen etsiä jonkin kylän, missä voisivat laastaroida ritaria ja lastoittaa hänen kylkiluitaan. Don Quijote ja Sancho jatkoivat taas matkaansa Zaragozaan päin, ja siihen heidät jättää historia kertoakseen, keitä olivat Peiliritari ja hänen isonenäinen aseenkantajansa.

jossa kerrotaan ja ilmaistaan, keitä olivat Peiliritari ja hänen aseenkantajansa.

Don Quijote oli erinomaisen tyytyväinen, kopea ja pöyhkeä voitettuaan niin urhoollisen ritarin kuin kuvitteli Peiliritarin olevan. Hänen ritarisanaansa luottaen hän toivoi saavansa tietää, oliko hänen valtiattarensa yhä noiduttuna, sillä täytyihän tuon voitetun ritarin, jollei tahtonut menettää ritariarvoansa, palata kertomaan, mitä oli tapahtunut, kun hän oli kohdannut tuon ylhäisen naisen. Mutta Don Quijoten ajatellessa näin Peiliritari ajatteli aivan toisin eikä totta puhuen ajatellut silloin mitään muuta kuin sellaisen paikan etsintää, missä hänet, kuten sanottu, voitaisiin sitoa ja laastaroida. Historia kertoo, että kandidaatti Simson Carrasco oli neuvonut Don Quijotea jatkamaan keskeytyneitä ritaritoimiaan siitä syystä, että oli neuvotellut kirkkoherran ja parturin kanssa, mitä keinoa voitaisiin käyttää, jotta saataisiin Don Quijote kaikessa rauhassa jäämään kotiin hänen onnettomien seikkailujensa häntä kiusaamatta. Tämän neuvottelun päätökseksi tuli kaikkien yksimielisen ja varsinkin Carrascon esittämän ehdotuksen nojalla, että pitäisi antaa Don Quijoten lähteä, koska näytti mahdottomalta pidättää häntä, ja että Simson lähtisi hänkin matkaan vaeltavana ritarina ja haastaisi hänet taisteluun, johon kyllä syytä löytyisi, voittaisi hänet, mikä näytti aivan helpolta, sekä tekisi sopimuksen ja asettaisi ehdoksi, että voitetun piti antautua voittajan armoille; Don Quijoten siten jouduttua häviölle piti ritariksi muuttuneen kandidaatin käskeä hänen palata kotikyläänsä ja kotiinsa ja pysytellä siellä kaksi vuotta tai kunnes voittaja toisin määräisi. Pidettiin selvänä, että voitettu Don Quijote varmaan täyttäisi sopimuksen ehdot, jottei rikkoisi ritarilakeja, ja niinmuodoin oli mahdollista, että hän kylän ja kotinsa pariin suljettuna unohtaisi hullutuksensa tai että saataisiin tilaisuutta etsiä jotakin sopivaa parannuskeinoa hänen hulluuteensa.

Carrasco otti tehtävän suorittaakseen, ja hänen aseenkantajakseen tarjoutui Tomé Cecial, Sancho Panzan hyvä tuttava ja naapuri, iloinen ja älykäs mies. Simson varustautui niinkuin kerrottu on, ja Tomé Cecial pisti luonnollisen nenänsä päälle mainitun irtonenän, jottei hänen kuomansa tavattaessa häntä heti tuntisi, ja niin he lähtivät kulkemaan samaa tietä kuin Don Quijote. Vähältä piti, etteivät he saavuttaneet häntä Kuoleman vaunujen kanssa sattuneen seikkailun aikana, ja vihdoin he sitten tapasivat Don Quijoten ja Sanchon metsässä, niissä kävi niinkuin älykäs lukija on havainnut. Ja elleivät esteenä olisi olleet Don Quijoten eriskummaiset ajatukset hänen kuvitellessaan, ettei kandidaatti ollut se oikea kandidaatti, niin tämä ei olisi milloinkaan päässyt suorittamaan lisensiaattitutkintoa, koska hän ei ollut löytänyt pesääkään sieltä, mistä oli luullut löytävänsä lintuja. Huomatessaan, kuinka huonosti kandidaatti oli onnistunut aikeissaan ja kuinka onnettomasti hänen matkansa oli päättynyt, Tomé Cecial sanoi hänelle:

— Totisesti, herra Simson Carrasco, me olemme saaneet ansaitun palkan; on helppo suunnitella ja aloittaa yritys, mutta useimmiten on vaikea siitä selviytyä. Don Quijote on hullu, ja me olemme viisaita; hän menee menojaan terveenä ja iloisena, ja teidän armonne on tässä ruhjottuna ja allapäin. Tekisipä nyt mieleni tietää, kumpi on hullumpi, sekö, joka on hullu siksi, ettei voi muuta olla, vai se, joka on hullu omasta vapaasta tahdostaan.

— Näiden erilaisten hullujen välillä on se ero, että se, jonka on pakko olla hullu, on ja pysyy semmoisena, se sitävastoin, joka on hullu vapaaehtoisesti, voi lakata olemasta semmoinen milloin hyväksi näkee.

— Jos kerran on niin laita, — sanoi Tomé Cecial — niin minä olin vapaaehtoisesti hullu, kun rupesin teidän armonne aseenkantajaksi, ja samalla tavalla tahdon nyt lakata olemasta hullu ja lähteä takaisin kotiin.

— Se saattaa sopia teille; — vastasi Simson — mutta se, joka luulee, että minä palaan kotiin, ennenkuin olen peitonnut Don Quijoten, luulee mahdottomia. Tästä puoleen minä en pyri enää häntä tavoittamaan siitä syystä, että toivon hänen jälleen tulevan järkiinsä, vaan kostonhimosta, sillä selkäni ankara pakotus ei anna sijaa minkäänlaisille laupiaille ajatuksille.

Siitä he sitten juttelivat, kunnes saapuivat erääseen kylään, mistä onnekseen löysivät välskärin, jonka hoidettavaksi onneton Simson antautui. Tomé Cecial kääntyi takaisin kotiin, mutta Simson jäi hautomaan kostoa. Historiamme kertoo hänestä taas aikanaan, mutta nyt se ei voi olla iloitsematta Don Quijoten kanssa.

Siitä, mitä Don Quijote joutui kokemaan erään älykkään manchalaisen aatelismiehen seurassa.

Don Quijote jatkoi matkaansa iloisena, tyytyväisenä ja ylpeänä, kuten jo mainittiin, kuvitellen saamansa voiton vuoksi olevansa kaikkein urhoollisin vaeltava ritari sinä aikakautena koko maailmassa. Ja hän katsoi jo suoritetuiksi ja onnelliseen päätökseen saatetuiksi kaikki ne seikkailut, joita hänelle tästä lähtien voi sattua; hän ei välittänyt paljoakaan noituuksista ja noidista, ei muistanut niitä lukemattomia pieksäjäisiä, joihin oli ritaritointaan harjoittaessaan joutunut, ei kivisadetta, joka oli vienyt häneltä puolet hampaista, ei kaleerivankien kiittämättömyyttä, ei yanguesien hävyttömyyttä ja heidän toimeenpanemaansa kalikkatanssia. Hän mietti mielessään, että kun vain keksisi keinon, tavan ja välineen vapauttaakseen lumouksesta valtiattarensa Dulcinean, niin hän ei kadehtisi korkeintakaan onnea, jonka kaikkein onnellisin menneitten aikojen vaeltava ritari oli saavuttanut tai oli voinut saavuttaa. Hän oli yhä syventyneenä näihin mietteisiin, kun Sancho sanoi hänelle:

— Eikö ole merkillistä, armollinen herra, että minä olen yhä vielä näkevinäni hyvän naapurini Tomé Cecialin suunnattoman ja määrättömän nenän?

— Luuletko sinä, Sancho, kukaties, että Peiliritari oli kandidaatti
Carrasco ja hänen aseenkantajansa sinun hyvä naapurisi Tomé Cecial?

— En tiedä, mitä siihen sanon; — vastasi Sancho — tiedän vain, ettei mitään siitä, mitä hän mainitsi kodistani, eukostani ja lapsistani, olisi voinut minulle kertoa kukaan muu kuin hän. Hänen naamansakin oli nenää lukuunottamatta Tomé Cecialin oma naama, jonka olen nähnyt lukemattomat kerrat kotikylässä, missä me asumme seinätysten, ja hänen puheäänensäkin oli aivan sama.

— Ajatellaan nyt asiaa järkevästi, Sancho — virkkoi Don Quijote. — Kuulehan, kuinka voi olla mahdollista, että kandidaatti Simson Carrasco tulee tänne vaeltavana ritarina, hyökkäys- ja puolustusaseilla varustettuna, minun kanssani taistelemaan? Olenko minä kenties ollut hänen vihamiehensä? Olenko milloinkaan antanut hänelle aihetta karsauteen itseäni kohtaan? Olenko hänen kilpakosijansa, tai onko hän antautunut harjoittamaan asetointa, koska kadehtii minun siinä saavuttamaani mainetta?

— Mutta mitä sanomme siitä, armollinen herra, vastasi Sancho — että tuo ritari, olipa hän kuka tahansa, on niin kovin kandidaatti Carrascon näköinen ja että hänen aseenkantajansa on ilmetty Tomé Cecial, minun hyvä naapurini? Ja jos se on noituutta, niinkuin teidän armonne sanoo, niin eikö maailmassa ollut kahta muuta miestä, joita he saattoivat muistuttaa?

— Kaikki tuo on minua vainoavien ilkeitten noitien juonta ja viekkautta — vastasi Don Quijote. He aavistivat, että minä selviytyisin taistelusta voittajana, ja järjestivät senvuoksi niin, että voitettu ritari oli minun ystäväni kandidaatin näköinen, jotta ystävyyteni häntä kohtaan tulisi miekkani tutkaimen ja väkevän käsivarteni väliin ja hillitsisi sydämeni oikeutettua vihaa, niin että siten saisi jäädä elämään henkilö, joka oli aikonut petoksella ja vääryydellä minut surmata. Tämän todistukseksi sinun, Sancho, tarvitsee vain muistaa omasta kokemuksestasi, joka varmaankaan ei salli sinun valehdella eikä pettää, kuinka helposti noidat voivat muuttaa kasvot toisiksi tekemällä kauniin rumaksi ja ruman kauniiksi, sillä eihän ole kulunut kahta päivää siitä, kun verraton Dulcinea näyttäytyi sinulle kauneuden ja sulon täydellisyydessä ja luonnollisessa sopusuhtaisuudessaan, minulle sitävastoin kömpelön maalaistytön rumassa ja alhaisessa hahmossa, silmät tihruisina ja hengitys pahalta haiskahtavana; ei siis ihmekään, jos ilkeä noita, joka rohkeni suorittaa niin katalan muutoksen, on nyt menetellyt samoin Simson Carrascon ja sinun hyvän naapurisi kanssa temmatakseen voiton kunnian minun käsistäni. En kumminkaan ole siitä millänikään, sillä olenhan sittenkin voittanut viholliseni, esiintyipä hän missä hahmossa tahansa.

Koska Sancho hyvin tiesi, että Dulcinean noituminen oli ollut hänen omaa juontansa ja viekkauttansa, eivät hänen isäntänsä houreet tuntuneet hänestä vakuuttavilta, mutta hän ei halunnut enää mitään vastata, koska pelkäsi sanovansa jotakin, mikä ilmaisisi hänen petoksensa.

Heidän näin keskustellessaan saavutti heidät eräs mies, joka tuli samaa tietä heidän jäljessään ratsastaen komealla papurikkotammalla, yllään hienosta viheriästä verasta tehty, vaaleanruskealla sametilla päärmätty viitta ja samasta sametista tehty päähine. Tamma oli heveissä matkatamineissa, jotka nekin olivat tummanpunaiset ja viheriät, ja jalustimet oli nostettu korkealle; hänellä oli maurilainen miekka, joka riippui leveässä viheriällä ja kullalla kirjaellussa olkahihnassa, ja hänen puolisaappaansa olivat samoin kirjaellut; kannukset eivät olleet kullatut, vaan viheriöiksi vernissatut ja niin kiiltävän puhtaat, että näyttivät koko pukuun hyvin sopien kauniimmilta kuin jos olisivat olleet puhdasta kultaa. Heidät saavutettuaan matkustaja tervehti heitä kohteliaasti, kannusti tammaansa ja aikoi ajaa ohi; mutta Don Quijote sanoi hänelle:

‒ Jalo herra, jos teidän armollanne on sama tie kuin meillä eikä ole kovaa kiirettä, olisin kiitollinen, jos voisimme matkustaa yhdessä.

— Minä en tosiaankaan olisi aikonut kiiruhtaa ohi, — vastasi tammalla ratsastava — jollen olisi pelännyt, että oriinne käy levottomaksi joutuessaan tammani seuraan.

— Armollinen herra voi hyvinkin pidättää tammaansa, — virkkoi nyt Sancho — sillä meidän ratsumme on maailman vakavin ja sivein ori; se ei ole milloinkaan tehnyt itseään tämmöisissä tilaisuuksissa vikapääksi mihinkään säädyttömyyteen, ja ainoan kerran, jolloin se niin hairahtui, saimme me, minun herrani ja minä, maksaa seitsenkertaisesti. Sanon siis vieläkin, että teidän armonne voi hiljentää vauhtia, jos niin haluatte; tämä ori näet ei ajattelisikaan kajota tammaan, vaikka se tuotaisiin sille tarjottimella.

Matkustavainen hiljensi vauhtia ihmetellen Don Quijoten ryhtiä ja ulkomuotoa; hänellä näet ei ollut päässä kypäriä, sillä Sancho kuljetti sitä kuin matkalaukkua harmonsa satulan etukaarella. Viheriäviittaisen siten Don Quijotea silmäillessä Don Quijote tutki häntä vielä tarkemmin, sillä vieras näytti hänestä melkoiselta mieheltä. Hän oli arviolta viidenkymmenen vuoden ikäinen, hänellä oli ohuet harmaantuneet hiukset ja käyrä nenä, hänen kasvojensa ilme oli osalta iloinen, osalta vakava, ja koko hänen asustaan ja ryhdistään kävi ilmi, että hän oli hyväsäätyinen henkilö. Viheriäviittainen puolestaan ajatteli Don Quijote Manchalaisesta, ettei ollut eläessään milloinkaan nähnyt miestä, joka olisi asultaan enempää kuin ulkomuodoltaankaan muistuttanut häntä. Hän ihmetteli Don Quijoten pitkää kaulaa, luisevaa kookasta vartaloa, laihoja ja kellerviä kasvoja, hänen varuksiaan, hänen käytöstään ja ryhtiään, sanalla sanoen koko hahmoa ja muotoa, jollaista ei ohut pitkiin aikoihin nähty niillä tienoilla. Don Quijote huomasi varsin hyvin, kuinka tarkkaavasti matkustavainen häntä katseli, arvasi hänen ihmetyksestään hänen toivomuksensa, ja koska hän oli erittäin kohtelias ja kernaasti teki kaikkien mieliksi, niin hän ennätti edelle, ennenkuin toinen mitään kysyi, ja sanoi hänelle:

— En ollenkaan ihmettele, vaikka ulkomuotoni, sellaisena kuin teidän armonne sen näkee, niin erikoisena ja tavallisuudesta poikkeavana, teitä kummastuttaisi; mutta teidän armonne lakkaa heti ihmettelemästä, kun sanon teille, kuten nyt sanon, että olen niitä ritareita, joiden sanotaan liikkuvan seikkailemassa. Minä olen lähtenyt kotipaikaltani, pantannut omaisuuteni, luopunut mukavasta elämästä ja heittäytynyt Onnettaren syliin antautuen hänen vietäväkseen minne hän hyväksi näkee. Olen tahtonut herättää jälleen eloon jo kuolleen vaeltavan ritarikunnan, ja olen monena päivänä, milloin kompastuen, milloin kaatuen, milloin alas syöksyen, milloin taas nousten, toteuttanut suuren osan aikomuksiani auttaen leskiä, suojaten neitoja ja antaen tukea naiduille naisille, orvoille ja alaikäisille, mikä on vaeltavien ritarien oma luonnollinen tehtävä; ja siten minä olen lukuisien ja kristillisten urotöitteni avulla saavuttanut sellaista mainetta, että vaellan jo nyt kirjaan painettuna maailman kaikkien tai ainakin useimpien kansakuntien keskuudessa. Minun historiaani on painettu kolmekymmentätuhatta kappaletta, ja luultavaa on, että sitä tullaan painamaan kolmekymmentätuhatta kertaa tuhansia kappaleita, ellei taivas sitä kiellä. Lausuakseni koko asian muutamilla harvoilla tai yhdellä ainoalla sanalla minä sanon, että olen Don Quijote Manchalainen, jota nimitetään myös Murheellisen hahmon ritariksi; ja vaikka oma kiitos ei tuoksahda hyvältä, on minun kuitenkin pakko toisinaan kiittää itseäni, nimittäin silloin, kuu ei ole läsnä ketään toista, joka voisi sen tehdä. Niinmuodoin, jalo herra, tämän ratsun, tämän peitsen, tämän kilven tai tämän aseenkantajani ei pidä, enempää kuin kaikkien näitten varuksieni, kasvojeni kelmeyden tai luisevan laihuuteni, teitä enää ihmetyttää, koska nyt olette saanut tietää, kuka olen ja mitä ammattia harjoitan.

Niin sanottuaan Don Quijote vaikeni, ja viheriäviittaisen vastaus viipyi niin kauan, että näytti siltä kuin hän ei osaisikaan mitään vastata. Pitkän tovin kuluttua hän kumminkin virkkoi:

— Teidän on onnistunut, herra ritari, arvata ihmetyksestäni minun toiveeni, mutta teidän ei ole onnistunut hälventää hämmästystä, joka minut valtaa, kun teitä katselen. Vaikka näet, kuten te, armollinen herra, itse sanotte, se seikka, että nyt tiedän, kuka olette, olisi voinut kummastukseni hälventää, ei sittenkään ole niin käynyt; päinvastoin, nyt, kun sen tiedän, olen sitäkin suuremman hämmästyksen ja ihmetyksen vallassa. Olisiko tosiaan mahdollista, että maailmassa on vaeltavia ritareita ja että on todellisista ritaritöistä kertovia painettuja historioita? Minä en voi mitenkään saada itseäni uskomaan, että meidän päivinämme on maan päällä henkilöitä, jotka auttavat leskiä, suojaavat neitoja, kunnioittavat naituja naisia tai tukevat orpoja, enkä olisi sitä milloinkaan uskonut, jollen olisi omin silmin nähnyt teidän armoanne, joka sanoo olevansa semmoinen. Kiitetty olkoon taivas siitä, että tuo teidän mainioista ja todenperäisistä ritarillisista teoistanne kertova historia, jonka teidän armonne sanoo painosta ilmestyneen, tulee saattamaan unohdukseen lukemattomat kuvitelluista vaeltavista ritareista kertovat tarinat, joita maailma on ollut tulvillaan ylen suureksi vahingoksi hyville tavoille ja halvennukseksi ja turmioksi oikeille historioille.

— Siitä voidaan puhua paljon, vastasi Don Quijote — nimittäin mitä tulee kysymykseen, ovatko vaeltavien ritareiden historiat pelkkää keksintöä vai ei.

— Onko siis semmoisiakin, — virkkoi Viheriä ‒ jotka eivät usko, että nuo tarinat ovat perättömiä?

— Minä olen semmoinen; — vastasi Don Quijote — mutta jääköön asia nyt sikseen. Jos näet jatkamme matkaamme yhdessä, niin toivon Jumalan avulla voivani osoittaa teidän armollenne, että olette tehnyt väärin vieriessänne virrassa niitten mukana, jotka pitävät varmana, etteivät nuo historiat ole todenperäisiä.

Tämä Don Quijoten viimeinen lause sai matkustavaisen arvelemaan, että Don Quijoten täytyi olla mielenvikainen, ja senvuoksi hän odotti, että hän lausuisi vielä jotakin, mikä vahvistaisi tuota otaksumaa; mutta ennenkuin he antautuivat enempiin keskusteluihin, Don Quijote kehoitti häntä ilmoittamaan, kuka oli, koska hän itse oli jo ilmoittanut säätynsä ja elämäntapansa. Siihen vastasi Viheriäviittainen:

— Minä, herra Murheellisen hahmon ritari, olen hidalgo, kotoisin eräästä kylästä, jossa tänään syömme päivällistä, jos Jumala suo. Minä olen tavallista varakkaampi, ja nimeni on Don Diego de Miranda; minä elelen vaimoni, lasteni ja ystävieni seurassa, harrastan metsästystä ja kalastusta, mutta en pidä haukkoja enkä jahtikoiria, vaan käytän vain kesyjä peltokanoja tai rohkeata kärppää. Minulla on kuusi tusinaa kirjoja, toiset espanjankielisiä, toiset latinankielisiä, muutamat niistä ovat historiallisia, toiset hartauskirjoja; ritariromaanit eivät ole vielä milloinkaan päässeet taloni kynnyksen yli. Minä selailen useammin maallisia kuin hengellisiä kirjoja, kun ne vain ovat sopivalla tavalla huvittavia, ilahduttavat kauniilla kielellään ja saavat kekseliäällä juonellaan ihmetyksen ja jännityksen valtaan, vaikka sellaisia on hyvin vähän Espanjassa. Toisinaan aterioin naapurieni ja ystävieni luona ja kutsun heidät usein luokseni; minun pitoni ovat siistit ja somat eivätkä suinkaan niukat. Minä en harrasta juoruja enkä salli juoruttavan läsnäollessani; en pengo toisten ihmisten elämää enkä tutki vihaisesti kuin ilves toisten tekoja; käyn jumalanpalveluksessa joka päivä, annan köyhille omastani ylpeilemättä hyväntekeväisyydestäni, sillä en tahdo päästää sydämeeni tekopyhyyttä ja pöyhkeyttä, noita vihollisia, jotka niin helposti tunkeutuvat siveimpäänkin mieleen. Minä pyrin rakentamaan rauhaa niiden välille, joiden tiedän olevan eripuraisia, palvon hartaasti Jumalan äitiä ja luotan vain Jumalan, meidän Herramme äärettömään laupeuteen.

Sancho kuunteli erittäin tarkkaavasti hidalgon kertomusta elämästään ja askarruksistaan. Tuo elämä näytti hänestä hyvältä ja hurskaalta, ja hän uskoi henkilön, joka niin eli, varmaan voivan tehdä ihmeitä, hyppäsi senvuoksi alas harmonsa selästä, riensi vieraan luo, tarttui hänen oikeanpuoliseen jalustimeensa ja suuteli hänen jalkojaan monet kerrat, mielessä syvä hartaus ja silmät melkein kyynelissä. Sen nähtyään hidalgo kysyi häneltä:

— Sallikaa minun suudella; — vastasi Sancho — minusta tuntuu, että teidän armonne on ensimmäinen lyhyitä jalustimia käyttävä pyhimys, jonka olen eläissäni nähnyt.

— En minä ole mikään pyhimys, — vastasi hidalgo — vaan suuri syntinen; mutta te, ystäväni, olette varmaan hyvä ihminen, kuten yksinkertaisuutenne osoittaa.

Sancho nousi jälleen aasinsa satulaan pakotettuaan syvästi murheellisen isäntänsä nauramaan ja saatuaan Don Diegon uuden ihmetyksen valtaan. Don Quijote kysyi vieraalta, kuinka monta lasta hänellä oli, ja sanoi, että vanhat filosofit, joilla ei ollut totista tietoa Jumalasta, katsoivat niihin seikkoihin kuuluviksi, joita pitivät korkeimpana hyvänä, luonnon ja onnen antimet lukuisat ystävät sekä suuren ja hyvälaatuisen lapsilauman.

— Minulla, herra Don Quijote, — vastasi hidalgo — on yksi poika, ja jos minulla ei olisi häntä, pitäisin itseäni vielä onnellisempana kuin olen; mutta tämä ei johdu siitä, että hän on huono, vaan siitä, ettei hän ole niin hyvä kuin toivoisin hänen olevan. Hän on nyt kahdeksantoista vuoden ikäinen; hän on ollut kuusi vuotta Salamancassa opiskelemassa latinaa ja kreikkaa, mutta toiveessani hänen alkavan opiskella toisia tieteitä huomasin hänen niin hullaantuneen runouteen (jos sitä voidaan tieteitten joukkoon lukea), että on aivan mahdotonta saada häntä harrastamaan lakitiedettä, jota toivoisin hänen opiskelevan, tai kaikkien tieteitten kuningatarta, jumaluusoppia. Olisin toivonut hänestä tulevan sukunsa kruunun, koska elämme aikana, jolloin hallitsijamme ylevästi palkitsevat hyviä ja jaloja tieteitä; onhan näet opillinen sivistys ilman hyvettä kuin helmi tunkiossa. Hän viettää kaiket päivät tutkien, onko Homeros onnistunut hyvin vai huonosti sepittäessään sen tai sen säkeen Ilias-runoelmaansa, onko Martialis loukannut säädyllisyyttä siinä tai siinä kompasäkeessä, onko ne tai ne Vergiliuksen säkeet selitettävä sillä tai tällä tavalla. Sanalla sanoen, hänen ainoana askarruksenaan ovat teokset, joita ovat sepittäneet mainitut runoilijat sekä Horatius, Persius, Juvenalis ja Tibullus; nykyaikaisista espanjalaisista kirjailijoista hän ei paljoa välitä. Mutta siitä huolimatta, että hän suhtautuu niin karsaasti espanjalaiseen runouteen, hän ei nyt ajattele mitään muuta kuin erään nelisäkeistöisen runoelman sepittämistä, johon häntä on Salamancasta kehoitettu ja joka luullakseni kuuluu johonkin kirjalliseen kilpailuun.

— Lapset, armollinen herra, ovat leikatut vanhempien sydämistä, ja senvuoksi tulee heitä rakastaa, olkoot he hyviä tai huonoja, niinkuin sielua, joka antaa meille elämän. Vanhempien tehtävä on opastaa heitä pienestä pitäen hyveen, hyvän kasvatuksen ja hyvien ja hurskaitten tapojen tielle, jotta he täysi-ikäisiksi tultuaan ovat vanhempiensa vanhuuden tuki ja jälkeläistensä kunnia; mutta minä puolestani en pidä viisaana pakottaa heitä opiskelemaan jotakin määrättyä tiedettä, vaikka kehoittamisesta ei tietenkään voi olla mitään vahinkoa. Ellei heidän tarvitse opiskella pro pane lucrando,[37] jos näet opiskelija on niin onnellinen, että taivas on suonut hänelle vanhemmat, jotka jättävät hänelle riittävän omaisuuden, niin olisin sitä mieltä, että pitäisi sallia heidän harrastaa sitä tiedettä, johon huomataan heissä olevan parhaat taipumukset ja runous, vaikka se on vähemmän hyödyksi kuin huviksi, ei kumminkaan kuulu niihin seikkoihin, jotka tuottavat harjoittajilleen häpeää. Runous, herra hidalgo, on nähdäkseni kuin kaikin puolin erittäin kaunis, hento, nuori neito, jota uutterasti koristavat, hienontavat ja kaunistavat monet muut neidot, nimittäin kaikki muut tieteet, ja sen tulee käyttää hyväkseen kaikkia muita, ja kaikkien muitten tulee saada sen avulla suurempaa arvoa. Mutta tätä neitoa ei saa kourin koskea, ei saa laahata häntä pitkin katuja eikä asettaa julkisesti nähtäväksi torien kulmiin tai palatsien nurkkiin. Hän on niin jaloa metallia, että se, joka osaa häntä oikein käsitellä, voi muuttaa hänet arvaamattoman kalliiksi puhtaaksi kullaksi; sen, joka hänet omistaa, tulee pitää hänet oikeissa rajoissaan eikä päästää häntä harhailemaan loukkaavissa satiireissa tai tunnottomissa soneteissa; hän ei saa olla millään tavoin ostettava, paitsi silloin, kun on kysymys sankarirunoelmista, murheellisista tragedioista tai hilpeistä ja taidokkaista huvinäytelmistä — häntä eivät saa käsitellä ilveilijät eikä sivistymätön rahvas, joka ei kykene tajuamaan eikä arvostamaan hänessä piileviä aarteita. Ja älkää luulko, armollinen herra, että tarkoitan rahvaasta puhuessani ainoastaan alempaa ja vaatimatonta väkeä, sillä jokainen sivistymätön, vaikka hän olisi ylhäinen herra ja ruhtinas, voidaan ja hänet tuleekin lukea rahvaan joukkoon kuuluvaksi. Hän, joka mainitut vaatimukset täyttää, runoutta viljelee ja sitä omanaan pitää, tulee kuuluisaksi, ja hänen nimensä on suuressa maineessa kaikkien sivistyneitten kansojen keskuudessa koko maailmassa. Mitä tulee siihen, että te, hyvä herra, sanoitte poikanne vähäksyvän omalla kielellämme sepitettyä runoutta, uskon varmaan, ettei hän siinä ole oikeassa, ja syy on tämä: suuri Homeros ei kirjoittanut latinankielellä, koska hän oli kreikkalainen, eikä Vergilius kirjoittanut kreikankielellä, koska hän oli roomalainen, sanalla sanoen: kaikki muinaisajan runoilijat käyttivät teoksissaan sitä kieltä, jonka olivat imeneet äidinmaidosta, eivätkä lähteneet etsimään vierasta kieltä ilmaistakseen yleviä ajatuksiaan; ja koska niin on laita, olisi järkevää, että tämä tapa saisi levitä kaikkien kansojen keskuuteen ja ettei halveksittaisi saksalaista runoilijaa senvuoksi, että hän kirjoittaa omalla kielellään, tai kastilialaista tai biskajalaistakaan, joka käyttää teoksissaan omaa kieltään. Mikäli ymmärrän, arvoisa herra, ei teidän poikanne kumminkaan katsele karsaasti espanjalaista runoutta, vaan niitä runoilijoita, jotka käyttävät yksinomaan espanjankieltä osaamatta muita kieliä ja muita tieteitä, jotka voisivat koristaa, valveuttaa ja edistää heidän luontaista taipumustaan; mutta siinäkin voi piillä erehdys, sillä pätevän yleisen mielipiteen mukaan ihminen syntyy runoilijaksi, toisin sanoen: alkuvoimainen runoilija urkenee runoilijana äitinsä kohdusta ja luo taiteellisen viettinsä varassa, jonka taivas on hänelle lahjoittanut, enemmittä opinnoitta ja ilman keinotekoisia apuneuvoja sellaisia teoksia, jotka osoittavat todeksi vanhan lauseen: Est Deus in nobis[38] jne. Väitän vielä, että synnynnäinen runoilija, joka ottaa taiteen avukseen, on paljoa parempi ja etevämpi kuin runoilija, joka haluaa olla runoilija ainoastaan taiteen varassa. Tämä johtuu siitä, ettei taide ole luonnon yläpuolella, vaan täydentää sitä, että molempien yhtyessä, luonnon taiteeseen ja taiteen luontoon, syntyy kaikkein täydellisin runoilija. Puheeni päätöksenä olkoon siis, herra hidalgo, että teidän armonne tulee antaa poikansa vaeltaa, minne hänen tähtensä häntä kutsuu; jos näet hän nyt jo on niin oppinut kuin varmaan otaksun hänen olevan ja on jo onnellisesti noussut tieteitten ensimmäiselle porrasaskelmalle oppimalla klassilliset kielet, niin hän tulee niiden avulla itsestään kohoamaan inhimillisen sivistyksen huipulle, mikä sopii erittäin hyvin aatelismiehelle, joka ei antaudu opilliselle uralle, ja on hänelle yhtä suureksi kaunistukseksi, kunniaksi ja maineeksi kuin hiippa piispalle tai talaari ansiokkaalle lakimiehelle. Teidän armonne moittikoon poikaansa, jos hän sepittää satiireja, jotka loukkaavat toisten kunniaa; voittepa rangaistakin häntä ja repiä semmoiset tuotteet rikki, mutta jos hän kirjoittaa sellaisia sermoneja kuin Horatius, soimaten niissä paheita yleensä, kuten mainittu runoilija hienolla tavalla teki, niin kiittäkää häntä, sillä runoilijan on lupa moittia kateutta ja panetella säkeissään kateellisia ja samoin kaikkia muita paheita, kunhan hän ei nimeltään mainitse ketään henkilöä. Mutta on olemassa runoilijoita, jotka eivät voi jättää lausumatta jotakin ilkeyttä, vaikka saattavat itsensä siten alttiiksi vaaralle joutua karkotetuiksi jonnekin Mustanmeren saariin.[39] Jos runoilija on siveä tavoiltaan, on hän siveä säkeissäänkin; kynä on sielun kieli, teokset ovat laadultaan samanlaisia kuin sielussa syntyvät ajatukset, ja kuninkaat ja ruhtinaat, havaitessaan viisaissa, hyvissä ja arvokkaissa alamaisissaan runouden ihmeellistä kykyä, kunnioittavat, arvostavat ja palkitsevat heitä, vieläpä seppelöivätkin sen puun lehdillä, jota salama ei milloinkaan vahingoita,[40] kuin merkiksi siitä, ettei kukaan saa vahingoittaa niitä, joiden ohimoita kunnioittavat ja kaunistavat semmoiset seppeleet.

Viheriäviittainen ihmetteli kovin Don Quijoten puhetta ja oli jo kerrassaan luopua aikaisemmasta ajatuksestaan, että hän oli mielenvikainen. Mutta ennenkuin tämä keskustelu, joka ei erikoisesti Sanchoa miellyttänyt, ehti päättyä, oli tämä poikennut tien viereen pyytämään maitoa muutamilta paimenilta, jotka siinä lähellä parhaillaan lypsivät lampaitaan. Hidalgo, jota kovin miellytti Don Quijoten äly ja etevä esitystapa, tahtoi aloittaa jälleen keskustelun hänen kanssaan, kun Don Quijote samassa kohotti päätään ja näki tiellä, jota he kulkivat, heitä vastaan tulevat vaunut, joissa oli suuri määrä kuninkaallisia lippuja, otaksui, että tässä varmaan oli tulossa uusi seikkailu ja huusi kovalla äänellä Sanchoa tulemaan ja antamaan hänelle kypärin. Huudon kuultuaan Sancho lähti paimenten luota, joudutti parhaansa mukaan harmoaan ja saapui isäntänsä luo, joka nyt joutui hirmuiseen ja hämmästyttävään seikkailuun.

missä kuvaillaan korkein ja äärimmäinen kohta, jonka Don Quijoten sanomaton sankaruus saavutti ja voi saavuttaa, sekä onnellisesti päättynyt seikkailu leijonan kanssa.

Historia kertoo, että Sancho, Don Quijoten huutaessa hänelle, että hän toisi kypärin, oli parhaillaan ostamassa paimenilta muutamia kermajuustoja. Hän säpsähti isäntänsä kovaa kiirettä, ei tietänyt, mihin juustot panisi tai missä niitä kuljettaisi, ei tahtonut myöskään niitä hukata, koska oli ne jo maksanut, vaan päätti pistää ne Don Quijoten kypäriin ja palasi sitten oivallisen muonansa kanssa kuulemaan, mitä hänen isäntänsä tahtoi. Hänen saavuttuaan Don Quijote sanoi hänelle:

— Anna minulle tuo kypäri, hyvä ystävä; jos näet ollenkaan tunnen seikkailuja, niin tuo, jonka näen tuolta saapuvan, on semmoinen, että minun täytyy tarttua aseisiin ja heti.

Kuullessaan tuon viheriäviittainen tähyili joka puolelle, mutta ei havainnut mitään muuta kuin vaunut, jotka tulivat heitä kohti varustettuina parilla kolmella pienellä lipulla, niistä hän päätteli, että vaunuissa kuljetettiin hänen majesteettinsa rahoja. Hän sanoi tuon Don Quijotelle, mutta tämä ei häntä uskonut, koska hän aina luuli ja ajatteli, että kaikki, mitä hänelle tapahtui, oli pelkkää seikkailua. Senvuoksi hän vastasi hidalgolle:

— Ei vara venettä kaada: ei tapahdu mitään vahinkoa, vaikka olen varuillani, sillä minä tiedän kokemuksesta, että minulla on näkyviä ja näkymättömiä vihollisia, ja minun on mahdoton tietää, milloin, missä, minä aikana ja missä hahmossa ne hyökkäävät kimppuuni.

Hän kääntyi Sanchon puoleen ja pyysi häneltä kypäriä, ja Sancho, jolla ei ollut aikaa ottaa pois kermajuustoja, joutui antamaan kypärin semmoisenaan. Don Quijote otti sen huomaamatta mitä siinä oli ja puki sen kiireesti päähänsä, mutta juustojen joutuessa puristukseen alkoi hera valua pitkin Don Quijoten kasvoja ja partaa. Siitä hän säikähti niin, että sanoi Sancholle:

— Mitä tämä mahtaa merkitä, Sancho? Minusta tuntuu kuin aivoni pehmenisivät ja kalloni sulaisi tai kuin hikoilisin kiireestä kantapäähän! Jos on laita niin, että hikoilen, en kumminkaan hikoile pelosta, vaikka varmasti uskon, että seikkailu, joka nyt minua odottaa, on aivan hirmuinen. Jos sinulla on jotakin, millä voin itseäni pyyhkiä, niin anna tänne, sillä runsas hiki sokaisee silmäni.

Sancho antoi hänelle sanaakaan sanomatta jonkin rievun ja kiitti samalla Jumalaa, ettei hänen herransa ollut saanut selville asian oikeata laitaa. Don Quijote pyyhki kasvojaan, riisui kypärin nähdäkseen mitä oli se, mikä tuntui jäähdyttävän hänen päätänsä, näki kypärin pohjalla valkoista puuroa, vei sen lähelle nenäänsä, haisteli sitä ja sanoi:

— Niin totta kuin valtiattareni Dulcinea Tobosolainen elää, olet pannut tänne kermajuustoja, sinä lurjus, sinä hävytön veijari, sinä kelvoton aseenkantaja.

— Jos siellä on kermajuustoja, niin teidän armonne on hyvä ja antaa ne tänne, kyllä minä pistän ne poskeeni… Mutta ei sentään, syököön ne piru, sillä hän ne on varmaan sinne pannut. Uskaltaisinko minä liata teidän armonne kypäriä? Oikeata miestäpä osasitte syyttää semmoisesta riettaudesta! Totisesti, armollinen herra, täytyy minullakin, mikäli Jumalan mieleenjohdatuksesta ymmärrän, olla noitia, jotka vainoavat minua, koska olen teidän armonne palvelija ja jäsen, ja ne ovat varmaan panneet kypäriin tuon sotkun kiihdyttääkseen kärsivällisyytenne vihaksi ja saadakseen teidät tapanne mukaan kolistelemaan kylkiluitani. Mutta tällä kertaa uskon totisesti, että ovat puskeneet päänsä seinään, sillä minä luotan herrani hyvään ymmärrykseen ja uskon teidän harkinneen, ettei minulla ole mitään kermajuustoja, ei maitoa eikä muutakaan sentapaista, ja että jos olisikin, niin pistäisin sen mieluummin vatsaani kuin kypäriin.

Hidalgo katseli tätä kaikkea kovin ihmetellen, etenkin, kun Don Quijote, pyyhittyään päänsä, kasvonsa, partansa ja kypärinsä, pani kypärin päähänsä, varautui jalustimiin, koetteli miekkaansa, tarttui peitseen ja sanoi:

— Tulkoon nyt mitä tahansa, minä olen tässä valmiina ottelemaan vaikka saatanan itsensä kanssa.

Sillävälin saapuivat luo lipuilla varustetut vaunut, joissa ei ollut muita henkilöitä kuin muulilla ratsastava ajaja ja eräs toinen mies, joka istui niiden etuosassa. Don Quijote asettui vaunujen tielle ja kysyi:

— Mihin olette menossa, hyvät miehet? Mitkä vaunut nämä ovat, mitä niissä kuljetatte ja mitä lippuja nuo ovat?

— Vaunut ovat minun, niillä kuljetetaan häkkejä ja niissä kahta villiä leijonaa, jotka Oranin maaherra lähettää pääkaupunkiin lahjaksi hänen majesteetilleen; liput ovat meidän herramme kuninkaan lippuja ja ovat merkkinä siitä, että tässä kuljetetaan jotakin hänelle kuuluvaa.

— Niin suuria, — vastasi mies, joka istui vaunujen nokalla — ettei suurempia eikä, niinkään suuria ole koskaan tuotu Afrikasta Espanjaan; minä olen leijonanvartia ja olen kuljettanut niitä ennenkin, mutta en milloinkaan tämmöisiä. Toinen on koiras, toinen naaras; koiras on tuossa etumaisessa häkissä, naaras toisessa, ja ne ovat nyt nälissään, koska eivät ole saaneet tänään vielä syödä; suvaitkoon siis teidän armonne väistyä syrjään, sillä meidän täytyy pian päästä paikkaan, missä voimme niitä ruokkia.

— Leijonariepujako minulle? Minulleko leijonariepuja, ja juuri nyt? Jumaliste, nyt saavat nähdä ne herrat, jotka ovat ne tänne lähettäneet, olenko minä semmoinen mies, joka leijonia säikähtää! Astukaa alas, hyvä mies, ja koska olette leijonanvartia, avatkaa häkit ja päästäkää ulos nuo eläimet; minä näytän niille keskellä tätä kenttää, kuka on Don Quijote Manchalainen, niiden noitien uhalla ja kiusaksi, jotka ovat lähettäneet ne minua vastaan.

— Kas, kas! — sanoi nyt hidalgo itsekseen. — Kelpo ritarimme osoittaa, mikä hän on miehiään; kermajuustot ovat varmaan pehmittäneet hänen kallonsa ja tärvelleet hänen aivonsa.

— Armollinen herra, minä pyydän teitä Jumalan tähden estämään herraani Don Quijotea käymästä näiden leijonain kimppuun; jos hän sen tekee, niin ne raatelevat meidät kaikki kappaleiksi.

— Onko siis isäntänne niin hullu, — virkkoi hidalgo että pelkäätte ja uskotte hänen käyvän noiden villipetojen kimppuun?

— Minä pidän huolen siitä, ettei hän ainakaan nyt ole liian rohkea — sanoi hidalgo.

Hän meni Don Quijoten luo, joka hoputti leijonanvartiaa avaamaan häkkejä, ja sanoi hänelle:

— Herra ritari, vaeltavien ritareitten tulee käydä seikkailuihin, joiden voi toivoa päättyvän onnellisesti, mutta ei semmoisiin, jotka ovat aivan toivottomia, sillä uhkarohkeudeksi muuttuessaan urhoollisuus on pikemmin hulluutta kuin miehuutta. Sitäpaitsi nämä leijonat eivät ole tulleet hyökkäämään teidän armonne kimppuun eivätkä mitään sellaista kuvittelekaan; ne tuodaan lahjaksi hänen majesteetilleen, eikä ole hyvä niitä viivyttää tai estää niitten kulkua.

— Herra hidalgo; — vastasi Don Quijote — menkää te vain hoitamaan houkutuslintuanne ja kelpo portimoanne ja antakaa muitten tehdä, mitä heille kuuluu. Tämä on minun tehtäväni, ja minä kyllä tiedän, tulevatko nämä herrat leijonat taistelemaan minua vastaan vai ei.

— Piru vieköön, herra lurjus, jos ette heti paikalla avaa häkkejä, niin minä naulitsen teidät tällä peitsellä vaunuihinne!

Havaitessaan, kuinka päättäväinen tuo asestettu haamu oli, ajomies sanoi hänelle:

— Armollinen herra, sallikoon teidän armonne hyväntahtoisesti minun riisua valjaista muulit ja lähteä niiden kanssa turvalliseen paikkaan, ennenkuin leijonat pääsevät irti; jos ne tappavat muulini, olen tuhon oma koko iäkseni, sillä minulla ei ole mitään muuta omaisuutta kuin nämä vaunut ja nämä muulit.

— Voi sinua vähäuskoista! — virkkoi Don Quijote. — Astu alas, riisu muulisi valjaista ja tee mitä tahdot; kohta saat nähdä, että olet suotta itseäsi rasittanut ja että olisit voinut jättää sen vaivan näkemättä.

Ajomies astui alas, riisui kiireesti muulit valjaista, ja leijonanvartia sanoi kuuluvalla äänellä:

— Olkoot kaikki läsnäolevat todistajinani, että minä avaan häkit ja päästän irti leijonat vastoin tahtoani ja pakosta ja että ilmoitan tälle herralle, että kaikki se onnettomuus ja vahinko, jonka nämä eläimet voivat saada aikaan, tulee hänen laskuunsa samoinkuin minun palkkani ja kaikki, mitä minulle kuuluu. Te, armolliset herrat, suvaitkaa lähteä suojaan, ennenkuin avaan häkit; omasta puolestani tiedän varmaan, etteivät leijonat tee minulle mitään pahaa.

Hidalgo kehoitti Don Quijotea vielä kerran luopumaan sellaisesta hullun yrityksestä sanoen, että se oli Jumalan kiusaamista. Don Quijote vastasi hyvin tietävänsä mitä teki. Hidalgo pyysi häntä tarkoin harkitsemaan sanoen olevansa varma siitä, että hän erehtyi.

— No niin, hyvä herra, — virkkoi Don Quijote ‒ ellei teidän armonne tahdo olla näkemässä tätä tapausta, josta teidän mielestänne tulee murhenäytelmä, niin kannustakaa papurikkoanne ja lähtekää turvalliseen paikkaan.

Tuon kuultuaan Sancho rukoili kyynelet silmissä häntä luopumaan tästä yrityksestä, johon verrattuna oli ollut pelkkää leikintekoa seikkailu tuulimyllyjen kanssa, peloittava seikkailu tamppimyllyjen luona ja sanalla sanoen kaikki ne urotyöt, joita Don Quijote oli eläessään suorittanut.

— Ottakaa huomioon, armollinen herra, — sanoi Sancho — ettei tässä ole mitään noituutta eikä mitään sinnepäinkään; minä näet olen nähnyt häkin ristikon raoista oikean leijonankäpälän ja päättelen siitä, että leijonan, jolla on semmoinen käpälä, täytyy olla suurempi kuin vuori.

— Pelko voi sen saada näyttämään sinusta suuremmalta kuin puoli maailmaa — vastasi Don Quijote. Väisty nyt syrjään, Sancho, ja jätä minut; jos saan tässä surmani, niin muistathan vanhan sopimuksemme: sinä lähdet Dulcinean luo, ja enempää en sinulle sano.

Hän lisäsi vielä yhtä ja toista, tuhoten kaikki toiveet, että hän voisi luopua mielettömästä aiheestaan. Viheriäviittainen olisi mielellään käynyt häntä vastustamaan, mutta huomasi varuksensa huonommiksi eikä katsonut olevan viisasta käydä ottelemaan hullun miehen kanssa, sellaiselta Don Quijote hänestä nyt kaikin puolin näytti Don Quijote kehoitti leijonanvartiaa jälleen joutumaan ja toisti uhkauksensa, ja hidalgo piti nyt parhaana kannustaa tammaansa. Sancho hoputti harmoansa ja ajomies muulejaan, ja molemmat pyrkivät vaunujen luota niin kauas kuin mahdollista, ennenkuin leijonat pääsisivät ulos. Sancho itki herransa kuolemaa, jonka uskoi tällä kertaa varmasti hänet kohtaavan leijonain kynsissä, hän kirosi kovaa kohtaloaan ja sanoi onnettomaksi hetkeä, jolloin oli päättänyt palata hänen palvelukseensa; mutta itkustaan ja valituksestaan huolimatta hän kumminkin muisti ruoskia harmoaan päästäkseen loitolle vaunuista. Nähtyään pakenevien ehtineen jo etäälle leijonanvartia pyysi ja varoitti Don Quijotea samoinkuin oli aikaisemmin häntä pyytänyt ja varoittanut, ja Don Quijote vastasi sanoen kyllä kuulevansa hänen sanansa, mutta samalla kehoittaen häntä luopumaan enemmästä vaivasta, koska se ei mitään hyödyttänyt, ja pitämään vain kiirettä.

Leijonanvartian avatessa ensimmäistä häkkiä Don Quijote harkitsi, oliko ehkä parempi suorittaa taistelu jalkaisin eikä ratsain, ja päätti vihdoin käydä siihen jalkaisin, koska pelkäsi Rocinanten voivan säikkyä leijonain ilmaantuessa näkyviin. Senvuoksi hän hyppäsi alas satulasta, heitti pois peitsen, otti kilven käsivarrelleen, paljasti miekkansa ja lähti ihmeen päättäväisesti ja pelottomin sydämin astelemaan eteenpäin kohti vaunuja sulkeutuen koko sydämestään Jumalan ja myös valtiattarensa Dulcinean suojelukseen. Ja tulee tietää, että tämän todenperäisen historian kirjoittaja tähän kohtaan ehdittyään huudahtaa näin: »Oi sinä rohkea Don Quijote Manchalainen, jonka pelottomuutta ei voida kyllin kiittää, sinä kuvastin, jossa voivat katsella itseään kaikki maailman urhot, sinä toinen ja uusi Manuel de León,[41] joka oli Espanjan ritarien kunnia ja ylpeys! Millaisin sanoin voinkaan kertoa tästä sinun hirvittävästä sankarityöstäsi tai millaisin lausein voin sen tehdä uskottavaksi tuleville aikakausille, tai mitä sellaisia ylistyssanoja onkaan, jotka sopisivat sinuun olkoot ne kuinka ylenpalttisia tahansa? Jalkaisin, yksin, säikkymättä ja pelottomana, kädessäsi vain miekka eikä sekään mikään hieno toledolainen, käsivarrellasi kilpi, joka ei ole erinomaisen kiiltäväksi hiottua terästä, sinä seisot siinä odottaen kahta kaikkein villeintä leijonaa, mitä Afrikan metsät ovat milloinkaan kasvattaneet. Ylistäkööt sinua sinun omat tekosi, sinä urhea Manchalainen; minä jätän ne tässä omaan täyteen arvoonsa, sillä minulta puuttuu sanoja niiden maineen kuuluttamiseksi.»

Siihen päättyi tekijän huudahdus ja hän lähti jatkamaan esitystään solmien jälleen historiansa langan seuraavaan tapaan. Nähtyään Don Quijoten jo asettuneen taisteluasentoon ja huomattuaan, että hänen täytyi päästää ulos koirasleijona, jollei mielinyt joutua kokemaan närkästyneen ja uhkarohkean ritarin vihaa, leijonanvartia avasi ensimmäisen häkin, missä, kuten sanottu, oli koirasleijona, erinomaisen suuri ja näöltään peloittava ja ruma. Ensi työkseen se piehtaroi häkissään, jonka ovi oli avattu, ojensi käpäläänsä ja oikoi koko ruumistaan; sitten se avasi kitansa, haukotteli pitkään ja nuoli kielellään, joka riippui suusta melkein kaksi korttelia, pölyn silmistään ja pesi naamansa. Sen tehtyään se pisti päänsä ulos häkistä ja katseli joka puolelle silmillä, jotka hehkuivat kuin tuliset hiilet. Tämä näky olisi varmaan voinut saattaa kauhun valtaan kaikkein uhkarohkeimmankin, mutta Don Quijote katseli vain jäykästi leijonaa toivoen sen hyppäävän alas vaunuista ja käyvän kimppuun, jotta hän saisi ruhjoa sen käsissään riekaleiksi.

Näin pitkälle meni hänen ennenkuulumattoman hulluutensa ylenpalttisuus. Mutta jalo leijona, joka esiintyi pikemmin leppoisasti kuin kopeasti, ei välittänyt mitään lapsellisista eleistä ja uhmailusta, vaan katseli, kuten sanottu, puolelle ja toiselle, kääntyi sitten, näytti Don Quijotelle takalistonsa ja lähti aivan tyynesti ja rauhallisesti takaisin häkkiinsä paneutuen jälleen makaamaan. Tämän nähtyään Don Quijote käski leijonanvartiaa lyömään ja ärsyttämään otusta, jotta se lähtisi ulos.

— Sitä en tee; — vastasi leijonanvartia — jos näet sitä ärsytän, niin se raatelee ensinnä minut kappaleiksi. Tyytyköön teidän armonne, herra ritari, siihen, mitä olette jo tehnyt, sillä suurempaa urhoollisuutta ei voida keneltäkään vaatia, ja älkää huoliko koetella onneanne toista kertaa. Häkin ovi on auki, leijonalla on vapaa valta lähteä ulos tai olla lähtemättä; mutta koska se ei ole vielä lähtenyt, ei se tule lähtemäänkään koko päivänä. Teidän armonne jalo pelottomuus on tullut riittävästi ilmi; kukaan urhea soturi (mikäli minä ymmärrän) ei ole velvollinen muuhun kuin haastamaan taisteluun vihollisensa ja odottamaan häntä avoimella kentällä; jos vastustaja ei saavu, niin häpeä kohtaa häntä, ja odottava saa voitonseppeleen.

— Se on totta; — vastasi Don Quijote — sulje, hyvä ystävä, häkin ovi ja anna minulle niin hyvin kuin suinkin voit todistus siitä, mitä olet nähnyt minun tässä tekevän, nimittäin, että sinä avasit leijonan häkin, että minä sitä odotin, mutta että se ei tullut ulos, että odotin sitä vieläkin, ettei se sittenkään tullut ja että se palasi häkkiinsä paneutuen sinne makuulle. Enempää ei minulta voida vaatia, ja hiiteen nyt noituudet, ja Jumala varjelkoon oikeutta ja totuutta ja totista ritariutta. Sulje nyt häkki, kuten sanoin, niin minä annan sillä aikaa paenneille ja poissaoleville merkkejä, kutsuen heitä kuulemaan, kuinka kerrot tästä urotyöstä.

Leijonanvartia teki niin, Don Quijote pisti peitsen päähän rievun, jolla oli pyyhkinyt kasvoistaan juustonheraa, ja alkoi kutsua toisia, jotka yhä pakenivat alinomaa taakseen vilkuen, kaikki yhdessä joukossa ja hidalgon ajamina. Nähtyään valkoisen rievun liehuvan Sancho sanoi:

— Minut saa tappaa, jollei herrani ole voittanut noita petoja, koska hän kutsuu meitä luokseen.

Kaikki pysähtyivät ja huomasivat, että merkinantaja oli Don Quijote; heidän pelkonsa hiukan hälveni, ja he palasivat hiljalleen, kunnes kuulivat selvästi Don Quijoten huudot. Vihdoin he tulivat takaisin vaunujen luo, ja heidän tultuaan Don Quijote sanoi ajomiehelle:

— Valjastakaa, hyvä mies, taas muulinne ja jatkakaa matkaanne, ja sinä, Sancho, anna hänelle ja leijonanvartialle kaksi dukaattia korvaukseksi siitä, että ovat viipyneet minun tähteni.

— Minä annan ne mielelläni; — vastasi Sancho — mutta kuinka on leijonain käynyt? Ovatko ne kuolleet vai ovatko vielä elossa?

Leijonanvartia kertoi nyt seikkaperäisesti ja silloin tällöin pysähtyen taistelun kulun, liioitellen Don Quijoten urheutta niin paljon kuin suinkin voi ja osasi, sanoi, että leijona oli Don Quijoten nähdessään säikähtänyt niin kovin, ettei halunnut eikä uskaltanut lähteä ulos häkistään, vaikka hän oli pitänyt ovea avoimia kauan aikaa. Sitten hän oli sanonut ritarille, että olisi Jumalan kiusaamista, jos ärsytettäisiin leijonaa, kuten hän oli tahtonut, jotta se väkisinkin joutuisi lähtemään ulos, ja ritari oli vastahakoisesti ja aivan vastoin tahtoaan sallinut, että ovi jälleen suljettiin.

— Mitä sinä tästä arvelet, Sancho? — kysyi Don Quijote. — Onko semmoista noituutta, joka tehoaa todelliseen urhoollisuuteen? Noidat voivat tosin riistää minulta hyvän onnen, mutta rohkeuden ja miehuuden riistäminen on mahdotonta.

Sancho antoi dukaatit, ajomies valjasti juhtansa, leijonanvartia suuteli Don Quijoten käsiä saamastaan lahjasta ja lupasi kertoa hänen sankarillisen tekonsa itse kuninkaalle, kunhan ehtisi pääkaupunkiin.

— Jos hänen majesteettinsa sattuu kysymään, kuka sen teki, niin vastatkaa hänelle, että se oli Leijonaritari; minä näet tahdon tästä hetkestä muuttaa ja vaihtaa sellaiseksi nimeni, joka on ollut Murheellisen hahmon ritari, ja minä noudatan tällöin vaeltavien ritareitten vanhaa tapaa; he näet vaihtoivat nimeä milloin hyväksi näkivät ja milloin se heille sopi.

— Vaunut jatkoivat matkaansa, ja Don Quijote, Sancho ja
Viheriäviittainen lähtivät hekin kulkemaan eteenpäin.

Don Diego de Miranda ei ollut koko tänä aikana virkkanut sanaakaan, koska oli yksinomaan tarkannut ja kuunnellut Don Quijoten tekoja ja sanoja pitäen häntä viisaana hulluna eli hulluna, joka suuresti muistutti järjissään olevaa ihmistä. Hän ei ohut vielä tullut tuntemaan Don Quijoten historian edellistä osaa; jos hän olisi sen lukenut, ei hän olisi enää ihmetellyt hänen tekojaan ja puheitaan, koska olisi siten saanut tietää, mitä lajia hänen hulluutensa oli. Mutta hän ei sitä tuntenut, ja siksi hän piti ritaria milloin viisaana, milloin hulluna koska kaikki, mitä ritari lausui, oli järkevää, sievää ja hyvin esitettyä, mutta kaikki, mitä hän teki, tyhmänrohkeata ja typerää. Hidalgo ajatteli: »Voiko olla mitään suurempaa hulluutta kuin että mies pukee päähänsä kypärin, joka on täynnä kermajuustoa, ja sitten luulee noitien pehmittäneen hänen pääkoppansa? Ja onko mitään suurempaa uhkarohkeutta ja mielettömyyttä kuin se, että tahtoo väkisinkin käydä taistelemaan leijonia vastaan?» Don Quijote keskeytti nämä hänen mietteensä ja tämän yksinpuhelun sanoen hänelle:

— Aivan varmaan, herra Don Diego de Miranda, teidän armonne pitää minua mielettömänä ja hulluna miehenä. Eikä ihmekään, vaikka niin on laita, sillä tekoni eivät voi mitään muuta todistaa. Kaikesta huolimatta tahdon kumminkin teidän armollenne huomauttaa, etten ole niin hullu enkä vähämielinen kuin varmaan olen teistä näyttänyt olevan. Urhea ritari esiintyy kuninkaansa nähden edukseen, kun hän tuimasti iskee raivokasta härkää suurella areenalla hyvin onnistuen yrityksessään; edukseen esiintyy myös ritari, kun hän loistavissa varuksissa kiitää yli tanteren iloisessa kilpaleikissä, naisten häntä katsellessa, ja edukseen esiintyvät kaikki ritarit, jotka sotaisissa harjoituksissa tai muissa semmoisissa askareissa huvittavat, ilahduttavat ja, jos niin voi sanoa, kunnialla kaunistavat ruhtinaittensa hoveja, mutta enemmän kuin kukaan näistä esiintyy edukseen vaeltava ritari, joka liikkuu erämaissa, autioissa seuduissa, tienristeyksissä, metsissä ja vuorilla etsimässä vaarallisia seikkailuja aikoen saattaa ne onnelliseen ja suotuisaan päätökseen vain saavuttaakseen loistavaa ja katoamatonta kunniaa; enemmän edukseen, sanon minä, esiintyy vaeltava ritari, auttaessaan jotakin leskeä jossakin asumattomassa seudussa, kuin joku hoviritari imarrellessaan suuressa kaupungissa jotakin nuorta tyttöä. Kaikilla ritareilla on oma erikoinen toimensa: hovilainen palvelkoon naisia, luokoon upeilla puvuillaan loistoa kuninkaansa hoviin, kestitköön köyhiä ritareita pöytänsä runsaudella, järjestäköön taistoleikkejä, pitäköön turnajaisia, osoittautukoon ylevämieliseksi, anteliaaksi ja komeutta rakastavaksi, mutta ennen kaikkea hyväksi kristityksi; siten hän täyttää hänelle määrätyt velvollisuudet. Mutta vaeltava ritari käyköön maailman kaukaisimmilla kulmilla, tunkeutukoon kaikkein salaperäisimpiin sokkeloihin, ryhtyköön alinomaa mahdottomilta näyttäviin yrityksiin, sietäköön asumattomilla autiomailla auringon polttavaa hellettä sydänkesällä ja talvella tuulten ja pakkasten ankaraa tuimuutta, älkööt häntä peloittako leijonat, älkööt kauhistako hirviöt tai säikyttäkö louhikäärmeet, sillä edellisten etsiminen, jälkimmäisten kimppuun hyökkääminen ja niiden kaikkien voittaminen on hänen tärkeimpänä ja varsinaisena toimenaan. Koska nyt on minun osakseni tullut kuulua vaeltavien ritareitten joukkoon, en voi olla ryhtymättä kaikkeen, mikä mielestäni kuuluu ammattini piiriin, ja niinmuodoin oli selvä velvollisuuteni hyökätä leijonain kimppuun niinkuin vastikään hyökkäsin, vaikka ymmärsin sen olevan suunnatonta uhkarohkeutta; minä näet tiedän hyvin, mitä on urhoollisuus, että se on hyve kahden pahan äärimmäisyyden, pelkuruuden ja uhkarohkeuden välillä; mutta vähempi onnettomuus on, jos urhoollinen kohoo uhkarohkeuden rajoille kuin jos hän painuu pelkuruuden rajaviivalle Samoinkuin tuhlaavaisen on helpompi olla antelias kuin saiturin, samoin on uhkarohkean helpompi esiintyä todella urhoollisena kuin pelkurin kohota todelliseen urhoollisuuteen. Ja mitä tulee seikkailujen etsimiseen saatte uskoa, armollinen herra Don Diego, että tuhoon johtaa pikemmin liiallinen varovaisuus, sillä paremmalta kuuluu, jos sanotaan: »Tuo ritari on uhkarohkea ja uskalias», kuin jos sanotaan: »Tuo ritari on arka ja pelkuri.»

— Minä tunnustan, herra Don Quijote, — vastasi Don Diego — että kaikki, mitä teidän armonne on sanonut ja tehnyt, on hyvin punnittu itse järjen omalla vaa'alla, ja minä olen sitä mieltä, että vaeltavan ritarikunnan asetukset ja lait, vaikka ne häviäisivätkin, löytyisivät teidän armonne povesta, joka on niiden luonnollinen säiliö ja varastopaikka. Mutta pitäkäämme nyt kiirettä, sillä on kohta myöhä, ja koettakaamme ehtiä kylääni ja talooni, missä teidän armonne voi levätä kokemiensa vaivojen jälkeen; vaikka näet suorittamanne työ ei ole rasittanut ruumistanne, on se kumminkin ollut sielun rasitus, joka monesti saattaa ruumistakin uuvuttaa.

— Minä pidän tarjoustanne erinomaisena suosiona ja armonosoituksena, herra Don Diego — vastasi Don Quijote.

He hoputtivat ratsujaan entistä enemmän, ja kello saattoi olla kaksi iltapuolella, kun he saapuivat kylään ja taloon, missä asusti Don Quijoten Viheriänviitan ritariksi nimittämä Don Diego.

Siitä, mitä Don Quijotelle sattui Viheriänviitan ritarin linnassa eli talossa, sekä muista merkillisistä asioista.

Don Quijote huomasi Don Diego de Mirandan talon sangen tilavaksi, kuten maalaisasumukset yleensä; portinpäällä tien puolella nähtiin vaakuna, tosin hakkaamattomaan kiveen veistetty, sisäpihalla oli viinivarasto, porttikäytävässä ovi kellariin ja yltympäri suuri määrä saviruukkuja, jotka olivat peräisin Tobososta ja senvuoksi herättivät Don Quijoten mielessä hänen noidutun ja toiseen hahmoon muutetun Dulcineansa muiston. Hän huokasi ja lausui, ollenkaan ajattelematta mitä sanoi ja läsnäolevista välittämättä:

Oi aarteet, jotka tuskia vain toitte,
vaikk' onnen antaa löytäjälle voitte.[42]

— Oi te tobosolaiset ruukut,[43] kuinka olettekaan johdattaneet mieleeni katkerimman tuskani ihanimman aarteen!

Tuon kuuli Don Diegon poika, runoilija-ylioppilas, joka oli äitinsä kanssa tullut häntä tervehtimään, ja äiti ja poika hämmästyivät kovin nähdessään Don Quijoten merkillisen hahmon. Ritari astui heti alas Rocinanten selästä ja meni erittäin kohteliaasti pyytämään rouvan kättä suudeltavakseen. Don Diego sanoi:

Toivottakaa, puolisoni, ystävällisesti kuten ainakin, tervetulleeksi Don Quijote Manchalainen, joka on tässä edessänne, vaeltava ritari ja urhoollisin ja älykkäin, mitä maailmassa on.

Talon rouva, jonka nimi oli Doña Cristina, otti hänet vastaan erittäin rakastettavasti ja kohteliaasti, ja Don Quijote vastasi hänelle sangen älykkäästi ja soveliain sanoin. Sitten hän vaihtoi suunnilleen samat kohteliaisuudet ylioppilaan kanssa. Kuultuaan Don Quijoten puhuvan tämä piti häntä älykkäänä ja teräväjärkisenä miehenä.

Tässä kohden historiamme kirjoittaja kuvailee seikkaperäisesti Don Diegon taloa kertoen, mitä kaikkea on varakkaan maalais-aatelismiehen kartanossa; mutta tämän historian kääntäjä katsoi, soveliaaksi vaieten sivuuttaa ne ja muut samanlaiset yksityisseikat, koska ne eivät oikein soinnu historiamme varsinaiseen tarkoitukseen; sen voima näet on pikemmin sen todenperäisyydessä kuin joutavissa sivuseikoissa.

Don Quijote vietiin nyt saliin, missä Sancho riisui häneltä varukset, niin että hänen ylleen jäivät vain roimahousut ja säämiskäinen ihonuttu, jonka ruosteiset varukset olivat kokonaan lianneet; hänen leveä kauluksensa oli tärkkäämätön ja vailla pitsireunusta, kuten ylioppilailla; pehmeästä nahasta tehdyt säärystimet olivat taatelinväriset ja kengät vahalla voidellut. Hän vyötti vyölleen hyvän miekkansa, joka riippui hylkeennahkaisessa olkavyössä, koska hänen väitetään monen vuoden aikana poteneen munuaiskipuja;[44] sitten hän heitti hartioilleen hienosta harmaasta verasta tehdyn viitan, mutta ennen kaikkea hän pesi päänsä ja kasvonsa käyttäen vettä viisi tai kuusi ämpäriä (ämpärien lukumäärään nähden tiedonannot ovat hiukan erilaiset), mutta vesi oli sittenkin yhä heranväristä, kiitos olkoon Sanchon ahneuden ja sen, että hän oli ostanut noita onnettomia kermajuustoja, jotka olivat hänen isäntänsä niin sievästi saippuoineet. Tässä asussa, siron arvokkaasti ja ryhdikkäästi, Don Quijote sitten lähti toiseen saliin, missä ylioppilas odotti häntä keskustellakseen hänen kanssaan, kunnes pöytä katettaisiin. Rouva Doña Cristina näet halusi niin ylhäisen vieraan taloon saavuttua osoittaa, että hän osasi ja voi hyvin kestitä talossa käyviä.

Don Quijoten vielä riisuessa varuksiaan oli Don Lorenzo (se näet oli
Don Diegon pojan nimi) saanut tilaisuutta kysyä isältään:

— Kuka onkaan tuo ritari, jonka teidän armonne on tuonut kotiin. Me näet ihmettelemme kovin, minä ja äitini, hänen nimeään, ulkomuotoaan ja sitä, että hänen sanotaan olevan vaeltava ritari.

— En tiedä, mitä sinulle vastaisin, poikani; — virkkoi Don Diego — voin sanoa ainoastaan, että olen nähnyt hänen tekevän tekoja, jotka sopisivat maailman suurimmalle hullulle, ja kuullut hänen puhuvan niin älykkäästi, että hänen tekojensa aikaansaama vaikutelma kerrassaan häipyi pois. Puhuttele sinä nyt häntä, tunnustele hänen ymmärryksensä valtimoa ja arvostele itse älykkäänä miehenä, onko hän viisas vai hullu, vaikka minä, totta puhuen, pidän häntä pikemmin hulluna kuin viisaana.

Tätä kehoitusta noudattaen Don Lorenzo meni, kuten jo mainittiin, juttelemaan Don Quijoten kanssa, ja heidän keskustellessaan Don Quijote sanoi Don Lorenzolle muun muassa:

— Teidän isänne, herra Don Diego de Miranda, on minulle maininnut teidän armonne harvinaisista kyvyistä ja teräväjärkisyydestä ja ennen kaikkea, että olette suuri runoilija.

— Runoilija voin kyllä olla, — vastasi Don Lorenzo mutta en suinkaan mikään suuri runoilija. On totta, että jossakin määrin ihailen runoutta ja mielelläni luen hyvien runoilijoiden teoksia, mutta siitä syystä minua ei suinkaan voida nimittää suureksi runoilijaksi, kuten isäni tekee.

‒ Vaatimattomuutenne miellyttää minua, — vastasi Don Quijote — sillä ei ole yhtään runoilijaa, joka ei ole vaatelias ja luule olevansa maailman suurin runoilija.

— Ei ole sääntöä ilman poikkeusta; — virkkoi Don Lorenzo — voi näet olla sellaisiakin, jotka ovat todellisia runoilijoita eivätkä niin ajattele.

— Niitä on vähän; — vastasi Don Quijote — mutta sanokaa nyt minulle, millaisia säkeitä te nykyisin sepitätte; teidän arvoisa isänne näet mainitsi minulle, että ne teitä hiukan huolestuttavat ja ajatteluttavat. Jos kysymyksessä on jokin nelisäkeinen selitysruno, niin minä, joka olen semmoisiin hieman perehtynyt, mielelläni sen kuulisin; jos on kysymyksessä kirjallinen kilpailu, niin yrittäköön teidän armonne voittaa toisen palkinnon; ensimmäisen palkinnon näet vie aina joku suosittu tai ylhäinen henkilö, mutta toinen voitetaan todellisen ansion nojalla, joten kolmas palkinto oikeastaan tulee olemaan toinen ja ensimmäinen niinmuodoin oikeastaan kolmas, aivan samoin kuin lisensiaattitutkinnoissa yliopistoissa; mutta kaikesta huolimatta on ensimmäisen palkinnon voittaja sangen huomattava henkilö.

— Toistaiseksi — sanoi Don Lorenzo itsekseen en voi pitää teitä hulluna; mutta kuunnelkaamme enemmän.

— Minusta näyttää, että teidän armonne on opiskellut korkeakouluissa; minkä tieteen luentoja olette kuunnellut?

— Vaeltavan ritarikunnan, — vastasi Don Quijote — joka on yhtä oivallinen tiede kuin runous, jopa hiukan parempikin.

— Minä en tiedä, mikä tiede se on, — virkkoi Don Lorenzo — enkä ole toistaiseksi kuullut koskaan siitä puhuttavan.

— Se on tiede, — virkkoi Don Quijote — joka sisältää maailman kaikki tai ainakin useimmat tieteet, sillä sen harjoittajan täytyy olla lainoppinut ja tuntea sekä henkilö- että esineoikeuden lait voidakseen antaa kullekin, mitä hänelle kuuluu; hänen täytyy olla teologi voidakseen milloin tahansa vaadittaessa tehdä selkoa tunnustamastaan kristillisestä uskosta, hänen täytyy olla lääkäri ja varsinkin kasvientuntija voidakseen asumattomissa seuduissa ja erämaissa tuntea ne yrtit, jotka kelpaavat haavojen lääkitsemiseen, sillä vaeltava ritari ei voi lähteä jokaisen ottelun jälkeen etsimään haavojensa parantajaa; hänen täytyy olla astronomi voidakseen tähtien asemasta tietää, kuinka monta yön hetkeä on kulunut, missä osassa maailmaa ja missä vyöhykkeessä hän kulloinkin on; hänen tulee olla matematiikkaan perehtynyt, sillä hän tarvitsee tätä tiedettä alinomaa; ja koska on itsestäänselvää, että hänen täytyy olla kaikilla kristillisillä ja kardinaalisilla hyveillä[45] kaunistettu, sivuutan ne enemmittä puheitta, siirryn toisiin, vähäpätöisempiin seikkoihin ja huomautan, että hänen täytyy osata uida yhtä hyvin kuin Kala-Nicolas[46] eli Nicolao; hänen täytyy osata kengittää hevonen ja valmistaa satula ja ohjakset ja, palatakseni siihen, mistä lähdin hänen tulee olla uskollinen Jumalalle ja valtiattarelleen, hänen tulee olla siveä ajatuksissaan, kohtelias puheissaan, aulis auttamaan, urhoollinen teoissaan, kärsivällinen vaivoissaan, armelias hädänalaisille ja vihdoin voimallinen totuuden puolustaja, vaikka se vaatisi hänen henkensä. Kaikki nämä tärkeät ja vähäpätöiset ominaisuudet muodostavat yhdessä vaeltavan ritarin, ja tästä teidän armonne, herra Don Lorenzo, voi nähdä, opiskeleeko ritari joutavaa tiedettä siihen perehtyessään ja sitä harjoittaessaan ja eikö sitä voida asettaa kaikkein parhaitten kymnaaseissa ja korkeakouluissa opetettujen tieteitten rinnalle..

— Jos on laita niinkuin sanotte, — virkkoi Don Lorenzo — niin minä sanon, että tämä tiede on kaikkia muita parempi.

— Minä tarkoitan, — sanoi Don Lorenzo — että epäilen, onko koskaan ollut ja onko olemassa semmoisilla hyveillä kaunistettuja vaeltavia ritareita.

— Minä olen jo monesti sanonut ja sanon nyt jälleen, — vastasi Don Quijote — että suurin osa ihmisiä maailmassa luulee, ettei vaeltavia ritareita ole ollut olemassakaan, ja koska minusta näyttää, että on aivan turhaa vaivaa (kuten kokemus on minulle monet kerrat osoittanut) yrittää saada heitä toisin uskomaan, ellei itse taivas ihmeen nojalla heille osoita, että semmoisia ritareita on ollut ja on olemassa, en halua nyt kuluttaa aikaa hälventääkseni teidän armonne mielestä harhaluuloa, johon monet muut tekevät itsensä vikapäiksi teidän kanssanne. Tahdon vain rukoilla taivasta vapautta maan teidät siitä erehdyksestä ja antamaan teidän oivaltaa, kuinka hyödyllisiä ja välttämättömiä vaeltavat ritarit olivat maailmassa menneinä aikoina ja kuinka otollisia he olisivat nykyisenä aikana, jos heitä vielä nyt käytettäisiin; mutta nyt rehoittavat ihmissuvun syntien tähden laiskuus, joutilaisuus, hekuma ja ylellisyys.

— Nyt vieraamme pillastui; — mietti Don Lorenzo mielessään — mutta merkillinen hullu hän sittenkin on, ja minä olisin mieletön raukka, jollen sitä ymmärtäisi.

Siihen loppui heidän keskustelunsa, sillä heidät kutsuttiin aterialle. Don Diego kysyi pojaltaan, oliko hän saanut selkoa vieraan mielentilasta. Hän vastasi:

— Sitä eivät voi saada selville hänen hulluutensa sekavasta käsialasta kaikki maailman lääkärit ja parhaat kirjoittajatkaan; hän on ilmetty hullu, jolla on alinomaa valoisia hetkiä.

He kävivät pöytään, ja ateria oli sellainen kuin Don Diego oli matkalla sanonut vieraillensa aterian yleensä olevan: moitteeton, runsas ja maukas; mutta suurinta nautintoa tuotti Don Quijotelle koko talossa vallitseva ihmeellinen hiljaisuus, joka sai sen muistuttamaan kartusiaaniluostaria. Kun ruoka-astiat sitten oli korjattu pois, pöytärukous luettu ja kädet pesty, kehoitti Don Quijote hartaasti Don Lorenzoa lukemaan ne säkeet, jotka hän oli sepittänyt kirjasista kilpailua varten. Don Lorenzo vastasi:

— En tahdo näyttää niiden runoilijain kaltaiselta, jotka kieltäytyvät lausumasta säkeitään, kun heitä pyydetään niin tekemään, ja syytävät niitä suustaan ylen paljon, kun kukaan ei sitä halua, ja senvuoksi luen tässä runoni, josta en toivo mitään palkintoa, koska olen sepittänyt sen ainoastaan harjoituksen vuoksi.

— Eräs ystäväni, älykäs mies, — virkkoi Don Quijote — oli sitä mieltä, ettei kenenkään pidä nähdä vaivaa sepittämällä selitysrunoja, ja syynä hän sanoi olevan, ettei semmoinen runo voi milloinkaan olla aiheensa veroinen ja että se usein, jopa kaikkein useimmissa tapauksissa, harhautuu pois selitettävien säkeitten suunnasta ja tarkoituksesta. Sitäpaitsi hän huomautti, että semmoisen runon lait ovat ylen ankarat, koska eivät suvaitse mitään kysymystä, eivät salli käytettävän sanoja hän sanoi tai aion sanoa, kieltävät muuttamasta teonsanaa nimisanaksi, lausumasta toisin ajatusta sekä asettavat suuren määrän muita esteitä ja vaikeuksia, jotka kahlehtivat runon sepittäjää, kuten teidän armonne varmaan tietää.

— Totisesti, herra Don Quijote, — sanoi Don Lorenzo — olisin mielelläni huomannut teidän latinassanne jonkin virheen, mutta se oli mahdotonta, sillä te luiskahdatte käsistäni kuin ankerias.

— En ymmärrä, — vastasi Don Quijote — mitä teidän armonne sanoo, enempää kuin sitäkään, mitä tarkoitatte puhuessanne luiskahtamisestani.

— Selitän seikan kohta; — vastasi Don Lorenzo mutta kuunnelkoon teidän armonne nyt säkeitäni ja niiden aihetta. Ne kuuluvat näin:

AIHE.

Jos palais aika entinen, jos toivoni ei turha ois, ah, saapuis aika nopeemmin, se, mikä kaiken jälkeen on.

SELITYSRUNO.

Pois haihtui, häipyi lailla harhaili jo riemu mulle antamas, oi Onnetar — sun lahjas parhain, tuo onnenaika autuas, niin multa riistettiin jo varhain. Nyt jään sun jalkais juurehen, oi Onnetar, näin anoen: suo entisaika pyytäjälleen, sill’ autuas ois elo jälleen, jos palais aika entinen.

En ano maineen seppelettä, en pyri muuhun kunniaan, kun sen vain varmaan tiedän, että ma takaisin sen muiston saan; sen jälkeen olen pyytehettä. Sen ilon, jonka veit sä pois, ah, Onnetar, jos saada vois, se viihtäis tuskieni tulta: oi jospa armon saisin suita, jos toivoni ei turha ois.

Mut mitä pyydän, tiedän kyllä, on täyttää silti mahdoton. Ei toivo täyty pyytelyllä, sill' aikaan, joka mennyt on, ei mainen mahti enää yllä. Näät aika rientää kuitenkin pois siivin kevein, siuhuvin, ja turhaan silloin pyynnöt kaikaa: ah, saispa nähdä entisaikaa, ah, saapuis aika nopeemmin.

Niin toivo, pelko vuoroin ajaa mun sieluani palavaa päin riemun, epätoivon rajaa, ja usein toivon kuolemaa, tuot' ainokaista vapahtajaa. Vois tuta kuolintuomion, mutt' ois se teko maltiton — näät mietteistäni ottain selon ma tunnen, että tuottaa pelon se, mikä kaiken jälkeen on.

Kun Don Lorenzo oli lukenut runonsa loppuun, nousi Don Quijote seisomaan, tarttui Don Lorenzon oikeaan käteen ja lausui kuuluvalla äänellä, melkein huutaen:

— Kaikkein korkeimpain taivaitten nimessä, jalo nuorukainen, minä vakuutan, että olette maailman mainioin runoilija ja ansaitsette laakeriseppeleen, ei sitä, jonka tarjoaa Kypros ja Gaeta, kuten sanoo eräs runoniekka, jolle Jumala anteeksi antakoon, vaan sen, jonka tarjoaisivat Ateenan akatemiat, jos olisivat vielä olemassa, ja jonka voivat teille antaa nykyiset Parisin, Bolognan ja Salamancan yliopistot! Jos tuomarit eivät myönnä teille ensimmäistä palkintoa, niin suokoon Jumala, että Phoibos ampuu heidät nuolillaan kuoliaiksi ja etteivät Muusat milloinkaan astu heidän kynnystensä yli. Suvaitkaa lukea minulle, hyvä herra, joitakin pitempiä säkeitä; minä näet haluan kaikin puolin tunnustella teidän ihailtavan neronne valtimoa.

Eikö ole mainiota, että Don Lorenzo, kuten väitetään, oli kovin iloissaan, kun kuuli Don Quijoten kiitoksen, vaikka piti häntä hulluna? Oi sinä imartelun voima, kuinka laajalle aiotutkaan, ja kuinka avarat ovatkaan mieluisan valtasi rajat! Tämän todisti oikeaksi Don Lorenzo, sillä hän suostui heti täyttämään Don Quijoten pyynnön ja toivomuksen ja lausui tämän tarinan eli historian Pyramosta ja Thisbestä.

SONETTI.

Sai seinän halkeamaan neito nuori, hän lempeen sytti uljaan Pyramon; ja Kypron jättäin Amor matkaan suori: tie outo, ahdas nähtävä näät on.

On aukko äänetön kuin hautakuori, ei sanat mahdu pieneen rakohon, vain sielut kuiskii — mahtavinkin vuori on rakkauden eessä voimaton.

Mut kaipuu varomattomuuteen johtaa, käy neito nautinnoita hakemaan, ja tiellä julma kuolo hänet kohtaa.

Näin heidät tapaa kohtalonsa sama, ja surmaa, peittää, nostaa kunniaan yks miekka, sama hauta, muisto sama.

— Kiitetty olkoon Jumala, — sanoi Don Quijote kuultuaan Don Lorenzon sonetin — että olen lukemattomien raadollisten runoilijoiden joukosta löytänyt yhden niin täydellisen runoilijan kuin te, armollinen herra; taidokkaasti sepittämänne sonetti on sen minulle osoittanut.

Don Quijote viipyi neljä päivää Don Diegon talossa, missä häntä kestittiin mitä parhaimmin. Tämän ajan kuluttua hän pyysi lupaa saada matkustaa pois selittäen olevansa isännälle kiitollinen hänen talossaan nauttimastaan suosiosta ja vieraanvaraisuudesta, mutta lisäten, ettei vaeltavien ritareitten sopinut viettää pitkiä aikoja joutilaisuudessa ja mukavassa elämässä ja että hänkin senvuoksi tahtoi lähteä täyttämään tehtäväänsä, etsimään seikkailuja, joita oli kuullut niillä tienoilla olevan runsaasti ja joissa hän toivoi voivansa kuluttaa aikaa, kunnes Zaragozassa pidettäisiin turnajaiset, jotka olivat hänen matkansa varsinainen päämäärä. Sitä ennen hänen piti vielä astua alas Montesinon[49] luolaan, josta näillä seuduilla kerrottiin niin paljon ja niin merkillisiä asioita, ja sitäpaitsi hän halusi tutkia ja saada selville Ruidera-järvien nimellä mainittujen seitsemän järven alkukohdan ja varsinaiset lähteet. Don Diego ja hänen poikansa ylistivät hänen kunniallista päätöstään ja kehoittivat häntä ottamaan heidän talostaan ja omaisuudestaan mitä ikänä halusi; he tahtoivat palvella häntä niin auliisti kuin suinkin mahdollista, sillä heitä velvoitti siihen hänen persoonallinen arvonsa ja hänen kunniakas ammattinsa.

Vihdoin koitti lähtöpäivä, Don Quijotelle yhtä ilahduttava kuin iloton ja ikävä Sancholle, joka viihtyi erittäin hyvin Don Diegon äveriäässä talossa eikä ollenkaan mielinyt palata näkemään nälkää metsissä ja erämaissa, vain huonosti varustettu haarapussi turvanaan. Hän sulloi kumminkin pussin täyteen kaikkea, mikä hänestä näytti välttämättömimmältä, ja heidän sitten lähtiessään Don Quijote sanoi Don Lorenzolle:

— En tiedä, olenko jo sanonut teidän armollenne, mutta jos olenkin sanonut, niin sanon vielä kerran, että teidän, jos tahdotte välttää maineen temppelin luoksepääsemättömälle huipulle johtavan tien vaikeuksia, tarvitsee vain jättää runouden verrattain kaita polku ja lähteä kulkemaan kaikkein kapeinta uraa, nimittäin vaeltavan ritarikunnan viitoittamaa, joka voi tehdä teistä keisarin tuossa tuokiossa.

Näillä sanoillaan Don Quijote lopullisesti ratkaisi hulluuttaan koskevan kysymyksen ja teki sen vielä ehdottomammin lausuessaan lisäksi:

— Jumala tietää, kuinka mielelläni veisin mukanani herra Don Lorenzon opettaakseni hänelle, kuinka on säälittävä ja säästettävä nöyriä, kukistettava ja tallattava jalkoihinsa pöyhkeitä — molemmat hyveitä, jotka kuuluvat valitsemaani ammattiin; mutta koska teidän nuoruutenne ei sitä pyydä eivätkä kiitettävät kirjalliset harjoituksenne sitä suvainne, tyydyn vain huomauttamaan teidän armollenne, että teistä voi runoilijana tulla mainio runoilija, jos noudatatte enemmän toisten arvostelua kuin omaanne; ei näet ole olemassa vanhempia, joiden mielestä heidän omat lapsensa ovat rumia, ja kun ovat kysymyksessä hengen tuotteet, niin tämä itsepetos on sitäkin yleisempi.

Isä ja poika ihmettelivät jälleen Don Quijoten puheita, joissa ilmeni sekaisin älyä ja mielettömyyttä, sekä sitä sitkeätä itsepintaisuutta, jota hän osoitti tahtoessaan kaikin mokomin lähteä etsimään onnettomia seikkailuja pitäen niitä toiveittensa tarkoituksena ja päämääränä. Lausuttiin jälleen ystävällisiä vakuutuksia ja kohteliaisuuksia, ja Don Quijote ja Sancho, pyydettyään suosiollista lähtölupaa linnanrouvalta, lähtivät matkaan, toinen Rocinantella, toinen harmollaan ratsastaen.

jossa kerrotaan rakastuneen paimenen seikkailu sekä muita todella hupaisia tapahtumia.

Don Quijote ei ollut ehtinyt kauas Don Diegon kylästä, kun häntä vastaan tuli kaksi henkilöä, jotka näyttivät pappismiehiltä tai ylioppilailta, sekä kaksi talonpoikaa, kaikki ratsastaen pitkäkorvaisten heimoon kuuluvilla juhdilla. Toisella ylioppilaalla oli viheriästä kankaasta tehty nyytti, kuin matkareppu, missä näytti olevan joitakin liinavaatteita ja kaksi paria paksuja villasukkia; toisella ei ollut mukanaan mitään muuta kuin kaksi uutta florettia, joiden kärjessä oli nahkapallo. Talonpojilla oli mukanaan erinäisiä muita tavaroita, joista saattoi päätellä, että he tulivat jostakin suuresta kaupungista, missä olivat ne ostaneet, ja olivat nyt palaamassa kotikyläänsä. Sekä ylioppilaat että talonpojat joutuivat ihmetyksen valtaan, kuten ainakin henkilöt ensimmäisen kerran nähdessään Don Quijoten, ja he olivat menehtyä uteliaaseen haluunsa saada tietää, kuka oli tämä mies, joka oli ulkomuodoltaan niin kovin toisista ihmisistä poikkeava. Don Quijote tervehti heitä ja saatuaan kuulla, mihin he olivat menossa ja että heillä oli sama matka, hän kehoitti heitä liittymään seuraansa ja pyysi heitä hiljentämään vauhtia; heidän aasintammansa näet liikkuivat nopeammin kuin hänen ratsunsa. Osoittaakseen heille kohteliaisuuttaan hän kertoi lyhyesti, kuka oli, mihin säätyyn kuului ja mitä ammattia harjoitti, sanoen olevansa vaeltava ritari, joka vaelsi kaikissa maailman paikoissa etsimässä seikkailuja. Hän ilmoitti varsinaisen nimensä olevan Don Quijote Manchalainen ja lisänimensä Leijonaritari. Kaikki tuo oli talonpojille yhtä käsittämätöntä kuin kreikankieli tai siansaksa, mutta toisin oli ylioppilaitten laita, jotka heti huomasivat Don Quijoten päässä olevan jotakin vikaa. Siitä huolimatta he katselivat häntä ihaillen ja kunnioittaen, ja toinen heistä sanoi:

— Jollei teidän armonne, herra ritari, noudata mitään määrättyä suuntaa, kuten seikkailuja etsivät yleensä eivät tee, niin suvaitkoon teidän armonne tulla meidän kanssamme; te saatte nähdä parhaat ja upeimmat häät, mitä toistaiseksi on vietetty Manchassa ja lähiseuduilla monen peninkulman piirissä.

Don Quijote kysyi häneltä, vietettiinkö jonkun ruhtinaan häitä, koska hän niitä niin kovin kehui.

— Ei, — vastasi ylioppilas — vaan erään talonpojan ja erään maalaistytön häitä; mies on rikkain koko paikkakunnalla, ja tyttö on kaunein, mitä ihmiset ovat milloinkaan nähneet. Häävalmistukset ovat erinomaiset ja uudenlaiset; häät näet pidetään eräällä niityllä lähellä morsiamen kotikylää. Morsianta nimitetään hänen erikoisuutensa vuoksi kauniiksi Quiteriaksi, ja sulhasen nimi on rikas Camacho. Edellinen on kahdeksantoista, jälkimmäinen kahdenkolmatta vuoden ikäinen; he sopivat hyvin toisilleen, vaikka muutamat rikkiviisaat, joilla on päässään kaiken maailman sukuluettelot, tahtovat väittää, että kauniin Quiterian suku on Camachon sukua etevämpi. Siitä ei kumminkaan paljoa välitetä, sillä rikkaudella voidaan juottaa umpeen suuriakin repeämiä. Mainittu Camacho on vieraanvarainen, ja hänen päähänsä on johtunut rakennuttaa koko niityn yläpuolelle viheriä lehväkatos, niin että aurinko tuskin pääsee tervehtimään viheriää nurmea. Hän on järjestänyt myös tansseja, sekä miekka- että liukutansseja; hänen kylässään näet on semmoisia, jotka osaavat erinomaisen hyvin tiukuja ravistella ja kilistellä. Niistä, jotka tulevat tanssimaan anturatansseja,[47] en puhu mitään, sillä hän on hankkinut niitä tavattoman paljon. Mutta mikään niistä seikoista, jotka olen tässä maininnut, enempää kuin monet muut, jotka jätän mainitsematta, eivät tee näitä häitä huomattavammiksi kuin se, mitä luulen ylenkatsotun Basilion tulevan niissä tekemään. Tämä Basilio on talonpoika, kotoisin samasta kylästä kuin Quiteria, hänen kotinsa on seinätysten Quiterian vanhempien talon kanssa, ja siitä rakkaus sai aiheen jälleen esittää maailmalle Pyramon ja Thisben jo unohduksiin joutunutta lemmentarinaa. Basilio näet oli rakastunut Quiteriaan jo varhaisella lapsuusiällään, ja tyttö vastasi hänen tunteisiinsa lukemattomilla viattomilla suosionosoituksilla, niin että kyläläiset huvikseen puhuivat lapsukaisten Basilion ja Quiterian rakkaudesta. Heille karttui ikää, ja nyt Quiterian isä päätti kieltää Basilioa enää käymästä talossa niinkuin siihen asti ja päätti, jottei tarvitsisi elää alinomaisessa pelossa ja epäluulossa, naittaa tyttärensä rikkaalle Camacholle. Hänen mielestään näet ei sopinut antaa häntä vaimoksi Basiliolle, jolle onni oli suonut vähemmän lahjoja kuin luonto. Jos näet tahdomme tunnustaa totuuden ilman mitään kateutta, niin meidän täytyy myöntää, että hän on reippain kaikista nuorukaisista, jotka tunnemme, hyvä tangonheittäjä, mainio painija ja taitava pallonpelaaja; hän juoksee kuin kauris, hyppää paremmin kuin vuohi ja kumoo keiloja kuin noituudella, laulaa kuin leivonen, soittaa kitaraa, joka tuntuu puhuvan hänen käsissään, ja käyttelee sitäpaitsi miekkaa niin ettei paremmasta apua.

Vain tämän yhden ainoan oivallisen ominaisuutensa vuoksi — virkkoi nyt
Don Quijote — tuo nuorukainen ansaitsisi vaimokseen kauniin Quiterian,
vieläpä itse kuningatar Ginevran, jos hän vielä eläisi, huolimatta
Lancelotista ja kaikista muista, jotka haluaisivat sitä estää.

— Sanoapa tuo minun eukolleni; — virkkoi Sancho Panza, joka oli tähän saakka kannellut mitään virkkamatta — hän näet inttää aina, että jokaisen pitää naida vertaisensa, muistellen sananlaskua, joka sanoo: »Mukaistansa mullikin puskee.» Mutta minusta olisi hyvä, jos kelpo Basilio, johon olen jo mieltynyt, saisi naida tuon neiti Quiterian; ja Jumala siunatkoon ja antakoon iäisen rauhan (hän tarkoitti päinvastoin) niille, jotka tahtovat estää toisiinsa rakastuneita saamasta toisiaan.

— Jos kaikki toisiinsa rakastuneet saisivat toisensa, — sanoi Don Quijote — niin vanhemmat menettäisivät oikeutensa naittaa lapsiaan kenelle ja milloin haluavat, ja jos miehen valitseminen jätettäisiin tytärten vapaaseen valtaan, niin monikin valitsisi isäntänsä rengin ja usea heistä ottaisi ensimmäisen, joka osuu hänen tielleen kadulla, jos tämä sattuu näyttämään pulskalta ja komealta, vaikka olisikin vain joku kehno tappelupukari; rakkaus ja kiintymys, näet helposti sokaisevat ymmärryksen silmät, jotka kumminkin ovat aivan välttämättömät valittaessa jotakin elämää varten; ja varsinkin avioliittoa solmittaessa uhkaa suuri erehtymisen vaara, ja tarvitaan suurta varovaisuutta ja taivaan erikoista armoa, jotta siinä voi osua oikeaan. Aikoessaan lähteä pitkälle matkalle ymmärtäväinen ihminen hankkii itselleen sitä ennen luotettavan ja mieleisen matkakumppanin, jonka kanssa voi retken suorittaa; miksi siis ei tulisi samoin menetellä sen, jonka matka kestää koko elämän aina kuoleman pysähdyspaikkaan saakka, varsinkin, kun tämän matkakumppanin tulee olla hänen seuranaan vuoteessa, aterialla ja kaikkialla, kuten on laita vaimon ja hänen miehensä? Vaimon seura ei ole mitään kauppatavaraa, joka voidaan ostaa ja taas palauttaa tai vaihtaa toiseen, sillä se on erottamaton lisä, jonka omistus kestää koko elämänajan, se on paula, joka kerran kaulaasi kierryttyään muuttuu Gordionin solmuksi, jota ei käy mitenkään avaaminen, ellei sitä leikkaa poikki kuoleman viikate. Minä voisin puhua paljon enemmänkin tästä asiasta, jollei minua pidättäisi siitä halu saada tietää, onko herra lisensiaatilla ehkä enemmän kerrottavaa Basilion historiasta.

Siihen vastasi ylioppilas, kandidaatti tai lisensiaatti, kuten Don
Quijote häntä nimitti:

— Minulla ei ole enää mitään muuta lisättävää kuin että siitä hetkestä, jolloin Basilio sai tietää, että kaunis Quiteria menisi naimisiin rikkaan Camachon kanssa, hänen ei ole enää nähty nauravan eikä kuultu lausuvan ainoatakaan järkevää sanaa. Hän on aina mietteissään ja alakuloinen ja puhuu itsekseen, siten selvästi osoittaen, ettei ole oikein järjissään; hän syö vähän ja nukkuu vähän, syö ainoastaan hedelmiä, ja jos nukkuu, niin nukkuu taivasalla, kovalla maalla kuin villieläin. Toisinaan hän katsahtaa taivaaseen, toisinaan taas tuijottaa maahan, niin syventyneenä omiin ajatuksiinsa, että on kuin vaatetettu kuvapatsas, jonka pukua tuuli häilyttää. Sanalla sanoen, hän osoittaa niin monin tavoin intohimon täydellisesti vallitsevan hänen sydäntään, että me kaikki, jotka hänet tunnemme, pelkäämme hänen saavan kuolemantuomionsa, jos kaunis Quiteria huomenna lupautuu toiselle.

— Kyllä Jumala sen hyväksi kääntää; — sanoi Sancho — Jumala, joka lähettää kivun, antaa lääkkeenkin; kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, tästä huomiseen on vielä monta tuntia, ja yhdessä tunnissa, jopa yhdessä silmänräpäyksessäkin, voi rakennus sortua; minä olen nähnyt satavan ja paistavan ihan yhtä haavaa; moni menee illalla terveenä nukkumaan, mutta ei hievahdakaan enää seuraavana aamuna. Ja sanokaahan minulle: onko ehkä joku semmoinen ihminen, joka voi kehua lyöneensä naulan onnen pyörään? Ei varmastikaan, ja naisen kiellon ja myönnön väliin minä en uskaltaisi luvata pistää silmäneulaakaan, sillä se ei siihen mahtuisi. Jos Quiteria vain rakastaa Basilioa täydestä sydämestään ja sielustaan, niin minä lupaan hänelle säkillisen onnea; olen näet kuullut sanottavan, että rakkaus katselee semmoisten silmälasien läpi, jotka saavat kuparin näyttämään kullalta, köyhyyden rikkaudelta ja silmännurkassa olevan räämän ihanilta helmiltä.

— Mitä sinä nyt taas ajat takaa, kirottu Sancho? — huudahti Don Quijote. — Kun sinä alat ladella sananparsia ja juttuja toisen toisensa jälkeen, niin kukaan ei jaksa odottaa niiden loppua, jollei mahdollisesti Juudas, joka sinut periköön. Sano minulle, sinä onneton otus, mitä sinä tiedät nauloista ja onnenpyöristä tai mistään sellaisesta?

— Jos minua ei ymmärretä, — vastasi Sancho — niin ei ihmekään, että sananparsiani pidetään järjettöminä. Mutta vähät siitä; minä ymmärrän itse, mitä tarkoitan, ja tiedän, etten ole puhuessani sanonut kovinkaan paljon tyhmyyksiä; mutta teidän armonne, hyvä herra, tutkii aina minun sanojani ja tekojani, kuin mikäkin friskaali.

— Sinun tulee sanoa fiskaali — virkkoi Don Quijote eikä friskaali, sinä hyvän kielen tärvelijä.

— Teidän armonne ei pidä pahastua, — vastasi Sancho — sillä tiedättehän, etten ole kasvanut pääkaupungissa enkä opiskellut Salamancassa, niin että tietäisin, milloin lisään sanoihini jonkin kirjaimen, milloin taas jätän niistä jonkin pois. Eihän, Jumala nähköön, voi vaatia sayagolaiselta talonpojalta, että hänen tulee puhua kuin toledolainen, ja sitäpaitsi voi Toledossakin olla semmoisia, jotka eivät puhu järin hienosti.

— Niin on laita, — virkkoi lisensiaatti — sillä ne, jotka ovat kasvaneet Toledon nahkurinverstaissa tai Zocodoverilla, eivät osaa puhua yhtä hyvin kuin ne, jotka kävelevät melkein koko päivän tuomiokirkon kaarikäytävissä, vaikka kaikki ovat toledolaisia. Puhdasta kieltä, virheetöntä, hienoa ja selvää, puhuvat sivistyneet hovilaiset, vaikka olisivat kotoisin Majalahondasta; minä sanon sivistyneet, sillä heidän joukossaan on paljon semmoisia, jotka eivät ole sivistyneitä, ja sivistys on käytännön ohella hyvän kielen kielioppi. Minä, hyvät herrat, olen syntieni tähden opiskellut kirkollista oikeutta Salamancassa ja luulen tosiaan voivani ilmaista ajatukseni selvin, koruttomin ja oikein sanoin.

— Jos ette olisi luulotellut osaavanne käsitellä niitä floretteja, joita kuljetatte mukananne, vielä taitavammin kuin kieltä, — sanoi toinen ylioppilas — olisitte varmaan voittanut ensimmäisen sijan lisensiaattitutkinnossa, missä nyt jäätte ihan hännän huippuun.

— Kuulkaa, herra kandidaatti, — vastasi lisensiaatti — te olette niin väärässä kuin ihminen yleensä voi olla, mitä tulee miekkailutaitoon, jota pidätte joutavana.

— Minulle se ei ole ainoastaan mielipide, vaan varma tosiasia; — virkkoi Corchuelo — ja jos haluatte, että todistan sen teille kouraantuntuvasti, niin onhan teillä mukananne floretteja, tässä on hyvää tilaa, ja minussa on jäntevyyttä ja voimaa, mikä melkoisen rohkeuteni keralla varmaan pakottaa teidät myöntämään, etten erehdy. Astukaa alas ratsultanne ja tehkää hyökkäyksenne, volttinne ja kulmatyöntönne ja kaikki temppunne; minä toivon sittenkin uudella talonpoikaisella taidollani voivani saada teidät näkemään tähtiä keskellä kirkasta päivää, ja luottaen siihen, lähinnä Jumalaa, otaksun, ettei se mies ole vielä syntynyt, joka saa minut kääntymään selin ja ettei koko maailmassa ole ketään, jota minä en pakottaisi väistymään.

— Mitä tulee siihen selinkääntymiseen, en tahdo asiaan puuttua, — virkkoi miekkailija — mutta niin voisi sattua, että siihen kohtaan, mihin miekkailun alkaessa jalkanne laskette, täytyy heti sen jälkeen kaivaa teille hauta; minä tarkoitan, että menettäisitte henkenne, koska halveksitte miekkailutaitoa.

Hän hyppäsi kiireesti juhtansa selästä ja tempasi tuimasti toisen niistä floreteista, joita lisensiaatti kuljetti mukanaan.

— Ei käy päinsä sillä tavalla; — sanoi samassa Don Quijote minä tahdon valvoa tätä taistelua ja olla tuomarina tässä monesti ratkaisemattomaksi jääneessä kiistakysymyksessä.

Hän astui Rocinanten selästä ja otti peitsensä asettuen keskelle tietä. Lisensiaatti asteli samassa ryhdikkäästi ja reippaasti kohti Corchueloa, joka puolestaan syöksyi päin vastustajaansa silmät tulta hehkuen, kuten on tapana sanoa. Heidän matkaseuraansa kuuluvat molemmat talonpojat katselivat aasiensa selästä tätä vaarallista näytelmää. Corchuelo suoritti lukemattomia iskuja, pistoja, kvartteja ja terssejä sekä molemmin käsin annettuja iskuja, ja niitä tuli taajemmin kuin sadepisaroita ja tuimemmin kuin rakeita. Hän hyökkäsi kuin ärsytetty leijona, mutta sai samassa vasten suuta iskun lisensiaatin floretinnupista, joka pysähdytti hänet kesken raivoaan ja pakotti hänet sitä suutelemaan kuin se olisi ollut jokin pyhäinjäännös, vaikka ei niin hartaasti kuin pyhäinjäännöksiä tulee suudella ja kuin niitä yleensä suudellaan. Sanalla sanoen, lisensiaatti luki floretiniskuillaan Corchuelon yllä olevan puolipitkän takin kaikki napit ja leikkoi hänen liepeensä pitkiksi suikaleiksi kuin polyypin käsivarret; hän löi kaksi kertaa hatun miehen päästä ja ahdisti häntä niin kovin, että tämä harmistuneena, vihastuneena ja raivostuneena heitti floretin ilmaan niin vihaisesti, että toinen katselijoista, joka oli eräs kirjuri, haettuaan sen takaisin, vakuutti hänen heittäneen sen kolmen neljännespenikulman päähän; ja tämä todistus kelpasi ja kelpaa vielä osoittamaan, kuinka totta on, että taito voittaa pelkän voiman.

‒ Kunniani nimessä, herra kandidaatti, jos teidän armonne haluaa noudattaa neuvoani, niin älkää enää toiste haastako ketään miekkailemaan, vaan korkeintaan painimaan tai heittämään tankoa, sillä siihen teillä on sekä voimia että ikää; niinsanotuista miekkailijoista näet olen kuullut kerrottavan, että he voivat pistää miekankärjen neulansilmästä.

— Minä olen tyytyväinen, — vastasi Corchuelo — kun olen päässyt erehdyksestäni, ja kokemus on minulle osoittanut totuuden, jota en ollut aavistanutkaan.

Hän nousi seisomaan, syleili lisensiaattia, ja heidän ystävyytensä oli entistä ehompi. He eivät viitsineet odottaa kirjuria, joka oli lähtenyt florettia hakemaan, koska uskoivat hänen viipyvän liian kauan, ja niin he kaikki päättivät jatkaa matkaansa ehtiäkseen ajoissa Quiterian kylään, mistä he kaikki olivat kotoisin.

Matkan jatkuessa lisensiaatti todisti heille miekkailun erinomaisia etuja niin monilla havainnollisilla perusteilla ja niin monilla matemaattisilla lauseilla ja todistuksilla, että kaikki tulivat varmasti vakuutetuiksi tuon taiteen oivallisuudesta ja Corchuelon itsepintaisuus tuli korjatuksi.

Yö oli tullut; mutta ennenkuin he saapuivat kylään, näytti heistä kuin kylän ulkopuolella olisi levinnyt jokin toinen taivas lukemattomine tuikkivine tähtineen. Siellä kuuluivat myös kauniisti soivan sekaisin erilaiset soittimet, huilut, tamburiinit, kitarat, sorapillit, käsirummut ja helistimet, ja lähemmäksi ehdittyhän he näkivät aivan kylän laitaan rakennetun lehväsalin täynnä palavia lyhtyjä, joita tuuli ei heiluttanut; se näet leyhyi niin hiljaa, ettei kyennyt liikuttamaan edes puitten lehtiä. Soittoniekat olivat häihin kutsuttuja ilonpitäjiä, ja he liikkuivat juhlapaikalla eri ryhmissä, toiset laulaen, toiset tanssien ja toiset soitellen mainittuja eri soittimia. Näytti sanalla sanoen siltä kuin tällä suurella niityllä olisi karkeloinut vain ilo ja leiskunut riemu. Monet muut olivat rakentamassa korokkeita, joilta seuraavana päivänä voitaisiin vaivattomasti katsella näytäntöjä ja tansseja tällä paikalla, joka oli määrätty rikkaan Camachon häitä ja Basilion hautajaisia varten. Don Quijote ei halunnut ratsastaa kylään, vaikka talonpoika ja kandidaatti häntä siihen kehoittivat. Hän mainitsi mielestään täysin pätevän syyn, nimittäin sen, että vaeltavien ritarien tapana oli nukkua mieluummin metsissä ja kentillä kuin asutuilla mailla, vaikka heille tarjottaisiin sija kullatun katon alla; ja niin hän väistyi hiukan syrjään maantieltä, suureksi ikäväksi Sancholle, joka muisti, kuinka mainio majapaikka heillä oli ollut Don Diegon linnassa eli talossa.

jossa kerrotaan rikkaan Camachon häistä ja siitä, mitä tapahtui köyhälle Basiliolle.

Vaalea aamurusko oli tuskin ehtinyt antaa loistavan Phoibon hehkuvilla säteillään kuivata kultaisten kutriensa kastehelmet, kun Don Quijote karisti väsymyksen jäsenistään, nousi seisomaan ja huusi aseenkantajaansa Sanchoa, joka yhä vielä kuorsasi. Sen huomattuaan Don Quijote sanoi hänelle, ennenkuin hänet herätti:

— Oi sinä onnellisin kaikista maan päällä asuvaisista, koska nukut siinä tuntematta kateutta ja toisten sinua kadehtimatta, nukut rauhallisin mielin; sinua eivät vaivaa noidat, sinua eivät säikytä mitkään noituudet! Sinä nukut, sanon sen vielä kerran ja tulen sanomaan sata kertaa, nukut mustasukkaisuuden pitämättä sinua valveilla öisin, eikä untasi häiritse huoli siitä, kuinka voit maksaa velkojasi tai mitä sinun tulee tehdä hankkiaksesi seuraavaksi päiväksi ruokaa itsellesi ja hätääkärsivälle pienelle perheellesi. Sinua ei kiusaa kunnianhimo eikä vaivaa maailman turha komeus, koska toiveittesi rajat eivät ulotu kauemmaksi kuin huolenpitoon omasta aasistasi, sillä huolehtimisen omasta persoonastasi sinä olet laskenut minun hartioilleni, mikä onkin herrojen ja isäntien luonnollinen ja yleinen rasitus ja taakka. Palvelija nukkuu, mutta hänen isäntänsä valvoo ajatellen, kuinka voi hänet ruokkia, auttaa häntä eteenpäin ja osoittaa hänelle suosiotaan. Huoli siitä, että näkee taivaan muuttuvan metallinkarvaiseksi ja kieltävän maalta tarpeellisen kosteuden, ei rasita palvelijaa, vaan isäntää, jonka täytyy katovuosina ja nälänhädän vallitessa ruokkia sitä, joka on palvellut häntä runsaan sadon aikana.

Tuohon kaikkeen Sancho ei vastannut sanaakaan, sillä hän nukkui, eikä olisi hevin herännytkään, jollei Don Quijote olisi peitsensä varrella häntä tuupannut. Vihdoin hän heräsi, katseli uneliaana joka puolelle ja sanoi:

— Jollen erehdy, niin tuolta lehväsalista huokuu meitä vastaan pikemmin paistettujen silavaviipaleitten kuin narsissien ja timjamin tuoksu. Häät, jotka alkavat semmoisilla hajuilla, ovat varmaan runsaat ja vieraanvaraiset.

— Vaiti, sinä ahmatti; — sanoi Don Quijote — tulehan, lähdetään näkemään noita häitä, jotta saamme tietää, mitä ylenkatsottu Basilio tekee.

— Tehköön mitä tahtoo; — vastasi Sancho — jos hän ei olisi köyhä, niin hän voisi mennä naimisiin Quiterian kanssa. Mutta onko laitaa, kun miehellä ei ole lanttiakaan, mutta siitä huolimatta pyrkii niin ylhäisiin naimisiin? Totisesti, armollinen herra, minun mielestäni köyhän tulee tyytyä siihen, mitä hän löytää, eikä pyytää mahdottomia. Minä panen käsivarteni vetoon, että Camacho voisi peittää koko Basilion reaaleilla, ja jos on niin laita, kuten täytyy olla, niin olisihan Quiteria ihan hölmö, jos heittäisi pois kaikki ne komeat vaatteet ja jalokivet, jotka Camacho on varmaan jo hänelle lahjoittanut ja voi hänelle vielä lahjoittaa, ja valitsisi hänen asemestaan hyvän tangonheittäjän ja miekkailijan Basilion. Onnistuneesta tangonheitosta tai hienosta floretinpistosta ei saa viinituoppia kapakassa. Semmoiset kyvyt ja taidot, joista ei mitään makseta, pitäköön hyvänään kreivi Dirlos;[48] jos nämä kyvyt sitävastoin sattuvat mieheen, jolla on rahoja, niin enpä totisesti pyydä mitään parempaa. Hyvälle perustukselle voidaan rakentaa hyvä rakennus, ja maailman paras pohja ja perustus on raha.

— Jumalan nimessä, Sancho, — virkkoi nyt Don Quijote — lopeta jo lorusi; minä uskon, että sinulle, jos sinun sallittaisiin jatkaa puheitasi, joita alinomaa aloitat, ei jäisi aikaa syömiseen eikä nukkumiseen, koska tuhlaisit sen pelkkään jaaritteluun.

— Jos teidän armollanne olisi hyvä muisti, — virkkoi Sancho — niin muistaisitte eri kohdat sopimuksessamme, jonka teimme, ennenkuin lähdimme kotoa tämän viime kerran; yksi niistä pykälistä oli, että teidän tulee antaa minun jutella niin paljon kuin haluan, kun en vain loukkaa lähimmäistäni enkä teidän armollenne kuuluvaa kunnioitusta, ja toistaiseksi en luule puolestani rikkoneeni tätä määräystä.

— Minä en muista mitään semmoista pykälää, Sancho; — vastasi Don Quijote — ja vaikka niin olisikin laita, vaadin sinua nyt vaikenemaan ja lähtemään kanssani, sillä soittimet, jotka eilen illalla kuulimme, alkavat jälleen ilahduttaa näitä laaksoja, ja häät vietetään varmaan viileän aamupäivän aikaan eikä ehtoopäivän helteessä.

Sancho noudatti herransa käskyä, satuloi Rocinanten, ja molemmat nousivat juhtainsa selkään ja lähtivät hiljalleen ratsastamaan kohti lehväsalia. Ensiksi Sancho näki kokonaisesta jalavanrungosta tehtyyn paistinvartaaseen pistetyn häränruhon, jonka alla oli melkein vuoren kokoinen rovio polttopuita; tulen ympärillä oli kuusi pataa, jotka eivät olleet tavallisten patojen muotoiset, vaan kuin valtavat tynnyrit, joihin jokaiseen mahtui lihamyymälän varasto; niihin oli pistetty kokonaisia oinaita, jotka hävisivät sinne kuin pienet kyyhkyset. Puiden oksista riippui lukemattomia nyljettyjä jäniksiä ja kynittyjä kanoja; lintuja ja kaikenlaista metsänriistaa oli tavattomat määrät puihin ripustettuna, jotta säilyisivät kylminä. Sancho laski seitsemättäkymmentä viinileiliä, joista jokainen veti lähes ankkurin ja oli, kuten myöhemmin kävi ilmi, täynnä jaloa viiniä; hohtavan valkoista leipää oli myös suuria kasoja, kuin vehnäkasoja luuvissa. Juustot, jotka oli ladottu päälletysten kuin tiilet, muodostivat kokonaisen muurin, ja kahdessa öljykattilassa, jotka olivat suuremmat kuin värjäämöitten värikattilat, keitettiin taikinakakkuja, jotka sitten nostettiin valtavan suurilla kauhoilla vieressä seisovaan toiseen kattilaan, missä oli puhdistettua hunajaa. Kokkeja ja keittäjättäriä oli kuudettakymmentä; kaikki olivat siisteissä pukimissa, kaikki puuhailivat uutterasti ja kaikki olivat iloisia ja tyytyväisiä. Härän laajaan vatsaan oli pistetty kaksitoista pientä porsasta, joiden piti tehdä paisti vielä maukkaammaksi ja möyheämmäksi. Erilaisia mausteita oli nähtävästi ostettu leivisköittäin eikä nauloittain, ja ne olivat julkisesti nähtävinä suuressa arkussa. Sanalla sanoen: häiden valmistelut olivat maalaismaiset, mutta niin runsaat, että niillä olisi voinut ruokkia kokonaisen sotajoukon.

Sancho pälyili joka puolelle, tarkasteli kaikkea ja mieltyi kaikkeen. Hänen halunsa kohdistui ja kiintyi ensiksi patoihin, ja hän olisi kovin mielellään nostanut niistä sievän aterian. Sitten hänen teki mieli päästä viinileileille ja vihdoin paistinpannuille, jos semmoisia valtavia kattiloita voi pannuiksi nimittää, ja sitten, kun ei voinut enempää sietää eikä kyennyt toisin menettelemään, hän astui erään uutterasti puuhailevan kokin luo ja pyysi kohteliain ja nälkäisin sanoin saada kastaa leipäpalaa johonkin pataan. Siihen vastasi kokki:

— Hyvä ystävä, rikasta Camachoa saamme kiittää siitä, ettei tämä päivä ole niitä, joina nälkää nähdään; astukaa maahan ja katsokaa, löydättekö jostakin kauhan, nostakaa padasta kana tai pari, ja maittakoot ne hyvin.

— Odottakaahan — sanoi kokki. — Siunatkoon, kuinka te olette arka ja neuvoton!

Niin sanottuaan hän sieppasi ämpärin, upotti sen pataan, veti sieltä kolme kanaa ja kaksi hanhea ja sanoi Sancholle:

— Syökää, hyvä ystävä, pahimpaan nälkäänne, mitä olen tästä kuorinut, kunnes tulee aterian aika.

— Ottakaa sitten ämpäri ja kaikki — sanoi kokki. — Camacho on niin rikas ja iloinen, ettei se mitään haittaa.

Sanchon ollessa näissä puuhissa Don Quijote katseli, kuinka lehväsalin toiselta puolelta ratsasti sisään kaksitoista talonpoikaa erinomaisen kauniilla hevosilla, joilla oli kallisarvoiset, upeat valjaat ja varukset ja rinnuksissa joukko tiukuja, ja kuinka he, kaikki juhlapukuihin puettuina, ajoivat niityn yli, ei yhtä kertaa, vaan moneen kertaan, hilpeästi meluten ja huutaen: — Eläkööt Camacho ja Quiteria, toinen yhtä rikas kuin toinen kaunis, ja toinen kaunein maan päällä!

— Huomaa kyllä, että nuo eivät ole nähneet valtiatartani Dulcinea Tobosolaista; jos he olisivat hänet nähneet, niin eivät varmaankaan niin hillittömästi ylistäisi tuota Quiteriaa.

Kohta sen jälkeen alkoi lehväsalin eri puolilta tulla sisään useita eri tanssijaryhmiä, muiden muassa eräs miekkatanssia esittävä joukko, johon kuului kaksikymmentäneljä reippaan ja komean näköistä nuorta miestä, kaikki puettuina hienoihin ja hohtavan valkoisiin palttinapukuihin, joihin kuuluvat päähineet oli kirjaeltu monivärisellä hienolla silkillä. Eräs ratsastavista talonpojista kysyi heidän johtajaltaan, reippaalta nuorukaiselta, oliko joku tanssijoista loukkaantunut.

— Toistaiseksi ei, Jumalan kiitos, ole kukaan haavoittunut; me olemme kaikki terveitä.

Hän alkoi heti toveriensa kanssa tanssia käännähdellen niin ketterästi ja taitavasti, että Don Quijote, vaikka olikin tottunut näkemään semmoisia tansseja, piti tätä parempana kuin mitään aikaisemmin näkemäänsä.

Häntä miellytti myös toinen ryhmä, joka nyt tuli sisään. Siihen kuului kauniita nuoria tyttöjä, joista yksikään ei näyttänyt olevan neljäätoista vuotta nuorempi eikä kahdeksaatoista vuotta vanhempi. Heillä oli kaikilla yllään viheriästä Cuencan verasta tehdyt vaatteet, heidän puolittain palmikoidut, puolittain irrallaan liehuvat hiuksensa olivat niin kullanhohtelevat, että voivat kilpailla auringonjumalan kutrien kanssa, ja heillä oli päässään jasmiineista, ruusuista, kaunokeista ja kuusamista punotut seppeleet. Heitä johtivat eräs kunnianarvoinen ukko ja muudan vanha eukko, jotka olivat, paljoa ketterämmät ja kevytjalkaisemmat kuin heidän ikänsä edellytti. Heidän joukkoonsa kuului zamoralainen säkkipillin soittaja, ja tytöt osoittautuivat maailman parhaiksi tanssijattariksi karkeloidessaan siinä viheriällä niityllä, kasvot vakavina ja jalat vikkelästi liikkuen.

Sitten tuli toinen taiteellinen tanssi, sitä lajia, jota, nimitetään puhetanssiksi. Siihen kuului kahdeksan nymfiä, jotka olivat jakautuneet kahteen riviin; toista johti Cupido-jumala, toista Vauraus; edellinen oli varustettu siivillä, jousella, viinellä ja nuolilla, jälkimmäinen puettu kultaan ja moniväriseen silkkiin. Rakkauden jumalaa seuraavilla nymfeillä oli selässään valkoinen pergamenttilevy, johon oli suurin kirjaimin merkitty heidän nimensä. Ensimmäisen nimi oli Runous, toisen Äly, kolmannen Jalosukuisuus, neljännen Urhoollisuus. Samalla tavalla oli Vaurautta seuraavat nymfit merkitty: ensimmäisen nimenä oli Anteliaisuus, toisen Lahja, kolmannen Aarre ja neljännen Rauhallinen omistus. Kaikkien edellä kuljetettiin puusta rakennettua linnaa, jota vetämässä oli neljä murattiin ja viheriään hamppukankaaseen puettua villi-ihmistä, jotka olivat niin luonnollisen näköisiä, että Sancho melkein säikähti. Linnan etusivuun ja kaikkiin sen neljään seinään oli kirjoitettu: Siveyden linna. Soittajina oli neljä taitavaa tamburuninsoittajaa ja huilunpuhaltajaa. Tanssin aloitti Cupido, joka kaksi vuoroa tanssittuaan kohotti katseensa ja jännitti jousensa kohti erästä neitoa, joka ilmaantui linnan sakarain vähin, ja lausui hänelle näin:

Mun jumaltahtohoni kaikkialla maat, ilmain ääret nöyrtyvät, mua kuullaan meren aaltoin alla, ja hornankuilut hirveät täll' ohjaan jousi-valtikalla.

En pelkoa ma tunne laisin; voin tehdä mitä haluan, jos mahdotonta halajaisin, myös helposti sen saavutan — miss' on se, ketä kavahtaisin.

Esitettyään nuo säkeet Cupido ampui nuolen kohti linnan sakaroita ja palasi sitten paikalleen. Heti sen? jälkeen astui esille Vauraus ja tanssi hänkin kaksi vuoroa; tamburiinit vaikenivat, ja hän lausui:

Suur' rakkaus on kyllä, mutta ma synnyltäni suurin lien, oon mahtavampi rakkautta, mi ohjaa elämäni tien päin taivaallista korkeutta.

Oon Vauraus, tuo suuri, jalo, jot' oikein harvoin käytetään, mua ilman menesty ei talo; sun luokses tänäpänä jään, oon ikuisesti huonees valo.

Vauraus vetäytyi syrjään, ja esiin astui Runous. Tanssittuaan vuoronsa samoinkuin toiset se suuntasi katseensa linnanneitoon ja lausui:

Niin helein soinnuin, äänin vienoin myös Runous nyt ilmestyy, sonetin verhoin tummin, hienoin sua, valtiatar, lähestyy tää outo vieras näillä tienoin.

Jos tunkeilevaksi et soimaa mun intoani rohkeaa, niin minun siivissäni voimaa on nostaa nimes kunniaa, jo tuhansien ihannoimaa.

Runous väistyi syrjään, ja Vaurauden ryhmästä tuli esiin Anteliaisuus, joka tanssi vuoronsa ja sanoi:

On antelias se, ken taitaa ain' aulis olla antamaan niin näyttämättä mieltä saitaa, mut tuhlaamatta kuitenkaan myös koskaan viime lantin laitaa.

Mut tuhlarien viitta yllä sun onneksesi kuljen nyt, sen synnin anteeks saanen kyllä, näät sydän lempeen syttynyt mua siihen kiihtää pyytelyllä.

Niin tulivat esiin ja vetäytyivät jälleen syrjään molempien ryhmien kaikki henkilöt; jokainen heistä tanssi vuoronsa ja lausui säkeensä, joista toiset olivat aistikkaita, toiset naurettavia. Don Quijoten muistiin (joka oli erittäin hyvä) jäivät kumminkin vain tässä mainitut. Sitten molemmat ryhmät hajautuivat, muodostivat ketjuja ja katkaisivat ne jälleen varsin sievästi ja sulavasti. Kulkiessaan puulinnan ohi Lemmenjumala ampui aina nuoliaan ilmaan, ja Vauraus rikkoi linnan seinään kullattuja savisia säästölippaita. Kun he siten olivat tanssineet kauan aikaa, otti Vauraus vihdoin esiin ison roomalaisen kissan nahasta tehdyn valtavakokoisen kukkaron, joka näytti olevan täynnä rahoja, ja heitti sen linnanseinään. Kova isku sai seinien puulevyt irtautumaan liitoksistaan ja kaatumaan maahan, niin että linnanneito seisoi siinä aivan suojatonna. Vauraus riensi esiin koko seurueineen, he heittivät neidon kaulaan pitkät kultakäädyt ja näyttivät aikovan käydä häneen käsiksi, valloittaa ja ottaa vangikseen. Sen nähtyään Lemmenjumala ja hänen seuralaisensa taas olivat riistävinään neidon heiltä. Kaikkia tämän esityksen yksityiskohtia säesti tamburiinien helinä ja siihen sopivat liikkeet ja karkelot. Villit tulivat tekemään rauhaa ja kohottivat jälleen kiireesti linnan lautaseinät liittäen ne paikoilleen, niin että neito oli taas niitten suojassa, ja siihen päättyi tanssi katselijoitten suureksi tyydytykseksi.

Don Quijote kysyi eräältä nymfiltä, kuka tuon oli keksinyt ja järjestänyt. Hän vastasi, että sen oli tehnyt eräs sillä paikkakunnalla asuva kirkkoherrakunnan omistaja, joka oli hyvin kekseliäs semmoisissa asioissa.

— Lyönpä vetoa, — sanoi Don Quijote — että sen kandidaatin tai kirkkoherran täytyy olla parempi Camachon kuin Basilion ystävä ja että hän on etevämpi satiiriseppo kuin saarnamies. Hän on erittäin taitavasti yhdistänyt tuohon tanssiin Basilion kyvyt ja Camachon rikkauden!

— Selvästi näkee, Sancho, — virkkoi Don Quijote — että olet moukka ja kuulut niihin, jotka sanovat: »Eläköön se, joka voittaa!»

— En tiedä, kenen joukkoon kuulun, — vastasi Sancho — mutta sen tiedän varmaan, etten voi koskaan kuoria Basilion padoista mitään niin hyvää kuin olen saanut Camachon padoista.

Hän näytti ämpäriään, joka oli täynnä hanhia ja kanoja, otti yhden kananruhon, alkoi sitä syödä hyvillä mielin ja hyvällä ruokahalulla ja sanoi:

— Hiiteen kaikki Basilion kyvyt; ihminen on varainsa arvoinen, ja hänellä on varoja yhtä paljon kuin arvoakin. Isoäidilläni oli tapana sanoa, että maailmassa on vain kaksi sukua, se, jolla on, ja se, jolla ei ole, ja hän piti aina sen puolta, jolla on. Nykyisin, armollinen herra Don Quijote, kysytään pikemmin omaisuutta kuin tietoja, ja kullalla lastattu aasi näyttää paremmalta kuin hevonen kuormasatula selässä. Siksi sanon vielä kerran, että minun mieheni on Camacho, sillä hänen padoistaan voi ammentaa hanhia ja kanoja, jäniksiä ja kaniineja niin paljon kuin haluaa, mutta Basilion padasta saa, vaikka pohjaa myöten haraisi, pelkkää vesiheraa.

— Taisi loppua, — vastasi Sancho — sillä minä huomaan, että teidän armonne panee sen pahakseen; jollei sitä estettä olisi, niin minulla olisi työtä vaikka kolmeksi päiväksi.

— Suokoon Jumala, Sancho, — virkkoi Don Quijote — että saan nähdä sinut mykkänä, ennenkuin kuolen.

— Kun elämme niinkuin elämme, — vastasi Sancho — niin minä varmaan saan haukata multaa, ennenkuin teidän armonne kuolee, ja silloin minä kukaties olen niin mykkä, etten sano sanaakaan ennen maailmanloppua tai ainakaan ennen tuomiopäivää.

— Vaikka niinkin kävisi, oi Sancho, — vastasi Don Quijote — ei vaikenemisesi voi milloinkaan korvata, mitä olet puhunut, puhut ja tulet vielä puhumaan eläessäsi; onhan sitäpaitsi aivan luonnollisen järjestyksen mukaista, että minun kuolemani päivä saapuu ennenkuin sinun, ja siksi en uskokaan, että tulen milloinkaan näkemään sinua mykkänä, en edes silloin, kun juot tai nukut, — ja tämä on totinen tosi.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho luurankomieheen ei ole luottamista, tarkoitan kuolemaan, sillä se syö samalla karitsan kuin lampaankin; ja minä olen kuullut kirkkoherramme sanovan, että se astuu yhtä hyvin kuninkaitten korkeihin linnoihin kuin köyhien mataloihin majoihin. Tämä herra on pikemmin väkivaltainen kuin valikoiva, hän ei hylkää mitään, hän syö kaikkea ja kaikki häntä maittaa, ja kaikenmoista väkeä, eri-ikäistä ja erisäätyistä, hän sulloo haarapussiinsa. Hän on semmoinen viljan korjaaja, joka ei välitä päivällislevosta, vaan niittää ja leikkaa lakkaamatta sekä lakastunutta että tuoretta ruohoa, eikä hän näytä ruokaansa ollenkaan pureksivan, vaan nielevän ja ahmivan kaikki, mitä hänen eteensä asetetaan, sillä hän on nälkäinen kuin susi eikä saa koskaan kyllikseen, ja vaikka hänellä ei ole vatsaa, näyttää hän olevan vesitautinen ja janoavan kaikkien elävien elämää niinkuin janoinen ihminen himoitsee raikkaalla vedellä täytettyä maljaa.

— Riittää, Sancho — virkkoi nyt Don Quijote. — Istu lujasti satulassa ja katso, ettet putoa. Totta totisesti, sen, mitä olet maalaismiehen kielellä lausunut kuolemasta, olisi yhtä hyvin voinut sanoa joku oiva saarnamies. Minä sanon sinulle, Sancho, että sinä, jos sinulla olisi yhtä sivistynyt äly kuin sinulla on hyvät luounonlahjat, voisit nousta saarnastuoliin ja lähteä maailmalle saarnaamaan oikein sievästi.

— Joka hyvin elää, se hyvin saarnaa; — vastasi Sancho — siinä koko minun teologiani.

— Et sinä enempää tarvitsekaan; — sanoi Don Quijote — mutta minä en kumminkaan pääse oikein käsittämään enkä oivaltamaan, kuinka sinulla voi olla niin paljon viisautta, vaikka jumalanpelko on viisauden alku ja sinä pelkäät sisiliskoakin enemmän kuin Jumalaa.

— Arvostelkaa te, armollinen herra, omia ritariasioitanne; — virkkoi Sancho — älkää huoliko ruveta arvostelemaan toisten ihmisten pelkuruutta tai rohkeutta; minä näet pelkään Jumalaa yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Mutta antakaa minun nyt syödä loppuun tämä kauhallinen, sillä kaikki muu on joutavaa lorua, josta meidät vaaditaan tilille toisessa elämässä.

Sen sanottuaan hän alkoi jälleen tutkia ämpärinsä sisältöä niin hyvällä ruokahalulla, että Don Quijotenkin alkoi tehdä mieli jotakin maistaa, ja hän olisi varmaan käynyt Sanchoa auttamaan, jollei häntä olisi siitä estänyt eräs seikka, joka on tässä ensin mainittava.

jossa jatketaan kertomusta Camachon häistä ja esitetään muita hauskoja tapahtumia.

Don Quijoten ja Sanchon vielä keskustellessa niinkuin edellisessä luvussa kerrottiin, kuultiin yhtäkkiä kovaa huutoa ja ankaraa melua. Sen saivat aikaan ratsastavat miehet, jotka täyttä laukkaa ajaen ja äänekkäästi huutaen riensivät ottamaan vastaan morsiusparia, joka nyt saapui lukemattomien soittimien ja tanssivien ryhmien ympäröimänä, seurassaan kirkkoherra ja sukulaiset sekä arvokkain väki kaikilta lähiseudulla sijaitsevilta paikkakunnilta, kaikki juhlapuvussa. Nähdessään morsiamen Sancho sanoi:

— Hän ei totisesti ole puettu niinkuin talonpoikaistyttö, vaan kuin hieno hovinainen. Jumaliste, olenpa näkevinäni, että hänellä on kaulassa tavallisten rintahelyjen asemesta komeita koralleja, ja hänen pukunsa ei suinkaan ole tavallista viheriää Cuencan verkaa, vaan kolmikymmensäikeistä samettia! Ja reunus, onko se tehty valkoisesta palttinasuikaleesta! Ei totisesti, sehän on silkkiä! Ja katsokaahan hänen käsiään, onko niissä agaattisormuksia! Minut saa paha viedä, jolleivät sormukset ole kultaa, ja kaikkein parasta kultaa, ja niissä on maidonvalkoisia helmiä, joista jokainoa on yhtä kallis kuin ihmisen silmä. Voi koiranpoika, millaiset hiukset; jos se ei ole irtotukka, niin en ole eläessäni nähnyt pitempiä enkä vaaleampia! Ja voisiko hänen ryhtiänsä ja vartaloansa mitenkään moittia, ja eikö häntä täydy verrata palmuun, joka hiljaa huojuu, taakkanaan pitkät taatelitertut, sillä juuri semmoisilta näyttävät ne korut, joita hänellä on hiuksissaan ja kaulassaan! Siinä on totisesti pulska tyttö, joka kelpaa kuusipuisten pukkien päälle.

Don Quijote nauroi Sanchon maalaismaisille ylistyksille, mutta oli itsekin sitä mieltä, ettei ollut nähnyt milloinkaan kauniimpaa naista, omaa valtiatartaan Dulcinea Tobosolaista lukuunottamatta. Kaunis Quiteria oli hiukan kalpea, mikä luultavasti johtui unettomasta yöstä, jonka morsiamet tavallisesti viettävät varustautuessaan hääpäivää varten. Kulkue eteni kohti koroketta, joka oli rakennettu niityn toiselle laidalle ja koristettu matoilla ja lehvillä; siellä piti vihkimisen tapahtua, ja sieltä oli määrä katsella tansseja ja muita näytöksiä. Mutta siihen saapuessaan he kuulivat takaa äänekästä huutoa ja jonkun sanovan:

Tuon äänen ja nuo sanat kuultuaan kaikki kääntyivät katsomaan ja huomasivat, että ne oli lausunut mies, jolla oli yllään tulipunaisella läikesilkillä päärmätty pitkä musta viitta. Päässä hänellä oli (kuten kohta huomattiin) pahaenteisen sypressin oksista punottu seppele ja kädessä pitkä sauva. Hänen ehdittyään lähemmäksi kaikki tunsivat hänet uljaaksi Basilioksi ja kaikki odottivat jännittyneinä ihmetellen, mitä hänen huutonsa ja sanansa tarkoittivat, sillä hänen tulonsa tänä hetkenä saattoi ennustaa ainoastaan jotakin ikävää tapahtumaa.

Hän saapui vihdoin luo, uupuneena ja hengästyneenä, pysähtyi morsiusparin eteen, työnsi teräskärjellä varustetun sauvansa maahan, loi katseensa Quiteriaan, kalpeni ja virkkoi kumealla ja vapisevalla äänellä:

— Sinä tiedät hyvin, kiittämätön Quiteria, että sen pyhän uskonnon mukaan, jota tunnustamme, sinun on mahdoton minun vielä eläessäni ottaa ketään muuta puolisoksesi; eikä sinulle ole tuntematonta sekään, etten minä, odottaessani ajan ja oman uutteruuteni lisäävän varallisuuttani, ole tahtonut jättää huomioonottamatta sinun kunniasi vaatimuksia. Mutta sinä olet kylmästi sivuuttanut kaikki ne velvollisuudet, joihin rehellinen aikomukseni sinua sitoo, ja tahdot tehdä minulle kuuluvan omaisuuden herraksi toisen, jonka rikkaudet eivät ainoastaan tuota hänelle onnea ja ulkonaista loistoa, vaan vielä kaikkein korkeimman autuuden. Ja jotta hän saisi sen täysin määrin (ei niin, etten minä katsoisi hänen sitä ansaitsevan, vaan taivaan tahdon mukaan), tahdon omin käsin raivata pois sen mahdottomuuden tai esteen, joka voisi olla hänen tiellään, surmaamalla itseni. Eläköön, eläköön rikas Camacho kiittämättömän Quiterian kanssa pitkät ja onnelliset vuodet, ja kuolkoon, kuolkoon köyhä Basilio, jonka köyhyys leikkasi hänen onneltaan siivet syösten hänet hautaan!

Niin sanoen hän tarttui maahan pistämäänsä sauvaan, jonka toinen puoli jäi maahan kiinni; se näet oli vain siinä piilevän kapean pistoaseen tuppi. Toisen pään, jota sopii nimittää kahvaksi, hän nyt painoi maahan ja syöksyi rohkeasti ja päättäväisesti terän kärkeen, ja samassa nähtiin verisen kärjen ja puolen terää pistävän ulos hänen selästään. Siihen jäi onneton mies makaamaan veriinsä oman aseensa lävistämänä.

Hänen ystävänsä riensivät heti hänen avukseen surkutellen hänen kärsimystään ja surullista kohtaloaan. Don Quijotekin astui Rocinanten selästä ja tuli häntä auttamaan, sulki hänet syliinsä ja huomasi, ettei hän ollut vielä vetänyt viimeistä henkäystä. Toiset aikoivat kiskoa terän ulos, mutta läsnäoleva kirkkoherra oli sitä mieltä, ettei sitä pitänyt vetää pois, ennenkuin hän oli ripittäytynyt, koska hän terää pois otettaessa varmaan heti kuolisi. Mutta nyt Basilio tuli hiukan tajuihinsa ja sanoi tuskallisella, heikolla äänellä:

— Jos sinä, säälimätön Quiteria, tänä viimeisenä ja ratkaisevana hetkenä ojennat minulle kätesi luvaten tulla puolisokseni, niin katson uhkarohkean tekoni saavan jonkinlaista puolustusta, koska sen avulla saavutan onnen päästä sinun omaksesi.

Kuullessaan nuo sanat kirkkoherra lausui hänelle, että hänen piti ennemmin ajatella sielunsa autuutta kuin ruumiillista nautintoa, ja kehoitti häntä rukoilemaan vilpittömin sydämin Jumalalta anteeksi syntejänsä ja epätoivoista tekoansa. Siihen Basilio vastasi, ettei hän missään tapauksessa suostunut ripittäytymään, ellei Quiteria sitä ennen ojentanut hänelle kättään luvaten tulla hänen puolisokseen, ja sanoi, että siitä johtuva tyydytys yksin voisi vahvistaa hänen tahtoaan ja antaa hänelle rohkeutta ripittäytymiseen.

Kuultuaan haavoittuneen pyynnön Don Quijote sanoi kuuluvalla äänellä, että se, mitä Basilio vaati, oli aivan oikeutettua ja järkevää ja sitäpaitsi helposti toteutettavaa ja että herra Camachon kunnia ei tulisi mitenkään loukatuksi, vaikka hän saisi vaimokseen neiti Quiterian hänen jäätyään uljaan Basilion leskeksi eikä suoraan hänen isänsä kädestä. Hän lausui:

— Tässä ei saa tulla kysymykseen mikään muu kuin myöntö, mikä edellyttää vain sen pelkkää lausumista, sillä tuleehan tämän liiton morsiussänky kuitenkin olemaan hauta.

Camacho kuuli kaiken tuon ja joutui siitä niin hämilleen, ettei tietänyt mitä tehdä tai sanoa. Mutta Basilion ystävien huuto kiihtyi yhä, ja he pyysivät häntä sallimaan Quiterian ojentaa kätensä kuolevalle, jottei hänen sielunsa joutuisi kadotukseen, jos hän lähtisi epätoivoissaan tästä elämästä. Niin he saivat tai oikeammin pakottivat Camachon selittämään, että hän tyytyisi siihen, jos Quiteria ojentaisi Basiliolle kätensä, koska kaikki tuo ei merkinnyt muuta kuin hänen omien toiveittensa täyttymisen vähäistä viivästymistä.

Nyt kääntyivät kaikki Quiterian puoleen ja koettivat, toiset rukouksilla, toiset kyynelillä, toiset taas pätevillä syillä saada hänet ojentamaan kätensä Basilio raukalle. Mutta Quiteria seisoi siinä jäykempänä kuin marmori ja liikkumattomampana kuin kuvapatsas eikä näyttänyt voivan eikä tahtovan vastata sanaakaan, eikä hän olisi mitään sanonutkaan, jollei pappi olisi kehoittanut häntä tekemään nopeasti päätöksensä, koska Basilio oli jo henkihieverissä eikä ollut enää aikaa odottaa epäröivää harkintaa. Silloin kaunis Quiteria vihdoin astui mitään virkkamatta, hämmentyneenä, nähtävästi aivan murheellisena ja järkytettynä, siihen paikkaan, missä Basilio makasi jo murtuvin silmin, hengitellen lyhyeen ja kiihkeästi, kuiskaillen Quiterian nimeä ja ilmeisesti ollen kuolemaisillaan pakanana eikä kristittynä. Quiteria tuli nyt aivan hänen luokseen, painui polvilleen ja pyysi hänen kättään vain viittoen, mitään virkkamatta. Basilio katseli häntä suurin silmin jäykästi tuijottaen ja sanoi:

Oi Quiteria, sinussa on siis herännyt sääli vasta nyt, kun se tulee olemaan tikari, joka tekee lopun elämästäni: minulla näet ei ole enää voimia kestää onnea, jonka minulle lahjoitat valitsemalla minut puolisoksesi, tai hillitä tuskaa, joka kohta verhoo silmäni kuoleman kauhistavaan varjoon! Minä anon sinulta, sinä kovan onneni tähti, ainoastaan yhtä: ettet sinä nyt, kun pyydät kättäni ja ojennat minulle oman kätesi, tee sitä ainoastaan täyttääksesi minun toivomustani tai jälleen minua pettääksesi, vaan että nyt tunnustat ja selität ojentavasi ja antavasi minulle kätesi ottaen minut lailliseksi puolisoksesi, millään tavalla tekemättä väkivaltaa omille tunteillesi, sillä eihän olisi oikein, jos tällä kuoleman hetkellä pettäisit minut tai teeskentelisit minulle, joka olen aina kohdellut sinua aivan vilpittömästi.

Näitä sanoja lausuessaan hän pyörtyi useita kertoja, niin että kaikki läsnäolijat aina luulivat pyörtymyksen sammuttavan hänen elämänsä. Quiteria tarttui vilpittömästi ja arasti oikealla kädellään Basilion käteen ja sanoi hänelle:

— Mikään väkivalta ei kykene taivuttamaan minun tahtoani, ja minä ojennan siis niin vapaasti kuin suinkin voin käteni sinulle ottaen sinut lailliseksi puolisokseni ja otan vastaan sinun kätesi, jos sinä puolestasi ojennat sen minulle vapaasta tahdostasi, sen onnettomuuden, johon harkitsematon tekosi on sinut syössyt, tajuntaasi himmentämättä.

— Minä teen sen, — vastasi Basilio — enkä suinkaan hämmentyneenä, vaan selvällä järjellä, jonka taivas on armossaan minulle suonut, ja lupaan siis tulla sinun puolisoksesi.

— Ja minä sinun puolisoksesi, — vastasi Quiteria — siitä riippumatta, elätkö vielä monet vuodet vai kannetaanko sinut hautaan minun sylistäni.

— Tuo nuori mies puhuu kovin paljon — virkkoi nyt Sancho Panza — ollakseen niin pahoin haavoittunut. Pitäkää huolta siitä, että hän jättää nuo lemmenjutut ja ajattelee sieluansa, joka minusta näyttää pikemmin olevan hänen kielellään kuin hänen huulillaan.

Kun siis Basilio ja Quiteria olivat liittäneet kätensä yhteen, antoi kirkkoherra heltyneenä ja itkien heille siunauksensa ja rukoili Jumalaa suomaan ikuisen levon vastanaineen nuoren miehen sielulle. Mutta tuskin siunauksen saatuaan tämä kavahti notkeasti seisoalleen ja sieppasi uskomattoman uskaliaasti ulos terän, jonka tuppena oli ollut hänen ruumiinsa. Kaikki läsnäolijat joutuivat ihmetyksen valtaan, ja muutamat heistä, jotka olivat pikemmin yksinkertaisia kuin terävä-älyisiä, alkoivat äänekkäästi huutaa:

Hämmästynyt ja pelästynyt kirkkoherra kiiruhti molemmin käsin tutkimaan haavaa ja huomasi, ettei terä ollut tunkeutunut Basilion lihan ja kylkiluitten välitse, vaan verellä täytetyn rautaputken läpi, jonka hän oli taitavasti sijoittanut oikeaan paikkaan, ja vereen oli, kuten myöhemmin kävi ilmi, sekoitettu semmoisia aineita, ettei se voinut hyytyä. Sanalla sanoen, kirkkoherra ja Camacho sekä kaikki läsnäolevat havaitsivat joutuneensa pilan ja petoksen esineiksi. Äsken vihitty vaimo ei näyttänyt kumminkaan olevan pilasta pahoillaan, vaan päinvastoin, kuullessaan sanottavan, ettei vihkiminen voinut olla pätevä, koska siinä oli käytetty petosta, sanoi uudelleen antavansa siihen suostumuksensa. Siitä kaikki päättelivät, että koko asia oli suunniteltu kummankin asianosaisen yhteisestä päätöksestä. Camacho ja hänen seuralaisensa suuttuivat niin, että aikoivat käydä heti kostamaan, ja monet heistä paljastivat miekkansa hyökäten Basilion kimppuun, jota puolustamaan heti paljastettiin yhtä monta miekkaa. Kaikkein ensimmäisenä syöksyi esiin Don Quijote ratsunsa selässä, peitsi kädessä ja kilvellään hyvin itseään suojaten, ja pakotti kaikki väistymään kauemmaksi. Sancho, jota tällaiset kohtaukset eivät koskaan miellyttäneet tai ilahduttaneet, peräytyi lihapatojen luo, joista oli saanut mainion ateriansa, sillä tämä paikka tuntui hänestä pyhältä paikalta, jota tuli pitää kunniassa ja arvossa. Don Quijote huusi raikuvalla äänellä:

— Pysähtykää, hyvät herrat, pysähtykää; ei ole oikein, jos haluatte kostaa rakkauden tekemiä loukkauksia. Muistakaa, että rakkaus ja sota ovat yhtä ja samaa, ja samoinkuin sodassa on yleisesti sallittua käyttää viekkautta ja sotajuonia vihollisen voittamiseksi, samoin hyväksytään rakkauden kiistoissa ja kilpaleikeissä viekkautta ja juonia, joihin turvaudutaan toivotun tarkoitusperän saavuttamiseksi, kunhan ne vain eivät koidu vahingoksi tai häpeäksi rakastetulle. Quiteria kuului Basiliolle ja Basilio Quiterialle kaitselmuksen oikean ja suopean päätöksen mukaan. Camacho on rikas ja voi rahalla hankkia itselleen toiveittensa tyydytyksen milloin, missä ja miten vain haluaa. Basiliolla on vain tämä yksi karitsa, eikä sitä voi häneltä riistää kukaan, olipa kuinka mahtava tahansa, sillä kahta, jotka Jumala on yhteen liittänyt, eivät ihmiset voi toisistaan erottaa, ja ken sitä yrittää, joutuu sitä ennen tekemisiin tämän peitsenkärjen kanssa.

Niin sanoen hän heilutti peistä niin voimakkaasti ja taitavasti, että säikähdytti kaikki, jotka eivät häntä tunteneet. Quiterian välinpitämättömyys teki muuten Camachon mieleen niin voimakkaan vaikutuksen, että hän häivytti silmänräpäyksessä rakastetun kuvan muististaan, ja senvuoksi hän myös kuunteli kirkkoherran, älykkään ja hyväntahtoisen miehen kehoituksia, joten sekä Camacho että hänen puoluelaisensa kohta leppyivät ja tyyntyivät. Rauhan merkiksi he pistivät miekkansa tuppeen ja syyttivät koko asiasta enemmän Quiterian kevytmielisyyttä kuin Basilion viekkautta. Camacho itse ymmärsi, että Quiteria, joka oli rakastanut Basilioa tyttönä, olisi rakastanut häntä vielä naimisissakin, joten hänen, Camachon, ennemmin tuli kiittää taivasta siitä, että se oli Quiterian häneltä riistänyt, kuin siitä, että se oli hänet hänelle antanut.

Kun siis Camacho ja hänen väkensä olivat rauhoittuneet ja tyyntyneet, rauhoittuivat myös Basilion ystävät, ja rikas Camacho, joka tahtoi osoittaa, ettei hän kantanut mitään kaunaa tehdystä kepposesta eikä siitä mitään välittänyt, vaati, että juhlallisuuksia jatkettaisiin, ikäänkuin hän olisi todella viettänyt häitään. Mutta Basilio, hänen vaimonsa ja seuralaisensa eivät tahtoneet ottaa juhlallisuuksiin osaa, vaan lähtivät Basilion kotikylään. Köyhilläkin ihmisillä, jos he ovat kunnollisia ja älykkäitä, on näet omat seuralaisensa, jotka heitä kunnioittavat ja suojaavat, samoinkuin rikkailla on sellaisia, jotka heitä imartelevat ja keräytyvät heidän ympärilleen.

Basilion seuralaiset veivät mukanaan Don Quijoten, jota he pitivät jalona ja pelottomana miehenä. Ainoastaan Sanchon mieli pimeni, kun hän huomasi, ettei saanutkaan jäädä odottamaan Camachon oivallista ateriaa ja juhlaa, joka jatkui myöhään yöhön, ja niin hän seurasi herraansa, tämän ratsastaessa Basilion ja hänen tovereittensa kanssa, seurasi heitä surullisena ja alakuloisena jättäen taakseen Egyptin lihapadat, vaikka kuljettikin niitä mielessään, sillä niistä nostettu, nyt jo kohta syöty ja nautittu muona, jota hänellä oli ämpärissään, palautti hänen mieleensä kadotetun onnen ihanuuden ja runsauden. Niin hän ajoi murheellisena ja mietteissään, vaikka ei nälkäisenä, Rocinanten jäljessä, harmonsa selässä järkähtämättä istuen.

missä kerrotaan suuresta seikkailusta Montesinon luolassa, joka sijaitsee keskellä Manchaa, ja kuinka urhoollinen Don Quijote Manchalainen saattoi tämän seikkailun onnelliseen päätökseen.

Vastanaineet kestitsivät Don Quijotea mitä parhaimmin ja runsaimmin, sillä he tunsivat olevansa hänelle kiitollisuudenvelassa siitä urhoollisuudesta, jota hän oli osoittanut heidän asiaansa puolustaessaan, ja yhtä paljon kuin hänen urhoollisuuttaan he kunnioittivat hänen älyään, jopa siinä määrässä, että pitivät häntä Cidin vertaisena soturina ja Ciceron kaltaisena kaunopuhujana. Kelpo Sancho huvitteli kokonaista kolme päivää vastanaineitten kustannuksella, joilta nyt saatiin tietää, ettei näennäinen haavoittuminen suinkaan ollut kauniin Quiterian kanssa ennakolta tehty suunnitelma, vaan että juonen oli keksinyt Basilio toivoen siten saavuttavansa, mitä todella saavuttikin. Hän tunnusti kumminkin ilmaisseensa suunnitelmansa muutamille ystävilleen, jotta he tarpeen vaatiessa tulisivat hänen avukseen ja tukisivat hänen petostaan.

— Ei sovi eikä tule nimittää petokseksi — virkkoi Don Quijote — sellaisia keinoja, joiden avulla tavoitellaan hyviä tarkoituksia.

Hän lisäsi vielä, että kaikkein paras tarkoitus, mikä rakastavaisilla saattoi olla, oli naimisiinmeno, ja huomautti, että rakkauden pahin vihollinen on nälkä ja alinomainen puute, koska rakkaus on pelkkää iloa, riemua ja autuutta, varsinkin, jos rakastavainen on saanut omakseen rakastetun; mutta näiden tunteiden verivihollisia ovat puute ja köyhyys. Hän sanoi puhuvansa näin siksi, että herra Basilio luopuisi entisistä askarruksistaan, jotka tosin voivat tuottaa hänelle mainetta, mutta joista hänellä ei ollut mitään rahallisia tuloja, ja koettaisi ahkeruudella ja älykkäille ja uutterille ihmisille aina tarjoutuvilla keinoilla hankkia itselleen parempia tuloja. Köyhällä kunniallisella miehellä (mikäli köyhän osaksi voi kunniaa tulla) on suuri aarre, jos hän omistaa kauniin vaimon; jos häneltä tämä aarre riistetään, niin häneltä riistetään samalla kunnia ja tuhotaan se. Kaunis ja kunnollinen vaimo, jolla on köyhä mies, ansaitsee laakeriseppeleen ja voitonpalmun. Kauneus sinänsä herättää kiintymystä kaikissa, jotka sen näkevät ja tuntevat, ja sen kimppuun hyökkäävät kuningaskotkat ja ylhäällä liitelevät linnut, kuin johonkin maukkaaseen syöttiin, mutta jos semmoiseen kauneuteen liittyy puute ja köyhyys, niin sitä ahdistavat myös korpit, haukat ja muut petolinnut. Ja semmoista vaimoa, joka pysyy järkkymättömänä, vaikka joutuu niin monien hyökkäysten alaiseksi, kannattaa todella nimittää miehensä kruunuksi.

— Muistakaa, älykäs Basilio, — sanoi Don Quijote vielä — että eräs viisas mies, en muista kuka, oli sitä mieltä, että maailmassa on yksi ainoa kunnon nainen, ja neuvoi jokaista ajattelemaan ja uskomaan, että tämä ainoa kunnon nainen on hänen oma vaimonsa, ja siten elämään onnellisena ja tyytyväisenä. Minä en ole naimisissa enkä ole toistaiseksi ajatellutkaan naimisiin mennä, mutta siitä huolimatta rohkenisin antaa henkilölle, joka sitä minulta pyytäisi, neuvon, kuinka hänen tulee etsiä naista, jonka kanssa haluaa mennä naimisiin. Ensinnäkin neuvoisin häntä pitämään silmällä enemmän hyvää mainetta kuin varallisuutta, sillä kelpo nainen ei saavuta hyvää mainetta ainoastaan olemalla moitteeton, vaan myös näyttämällä semmoiselta; naisen kunnia näet joutuu paljon enemmän kärsimään varomattomuudesta ja liian vapaasta käyttäytymisestä julkisuudessa kuin hänen salaisista vioistaan. Jos tuot kotiisi kunnon naisen, niin sinun on helppo säilyttää hänet kunnollisena, jopa lujittaakin hänen hyvettään, mutta jos otat huonon naisen, niin sinun on kovin vaikea häntä parantaa, sillä ei ole suinkaan helppo siirtyä äärimmäisyydestä toiseen. En sano, että se on mahdotonta, mutta pidän sitä vaikeana.

— Tämän minun isäntäni tapana on sanoa, kun minä puhun mehukkaasti ja voimallisesti, että minä voisin ottaa saarnastuolin kainalooni ja vaeltaa ympäri maailmaa mainiona saarnamiehenä, mutta minä sanon hänestä, että hän, alkaessaan ladella viisaita lauseita perätysten ja jaella hyviä neuvoja, voisi ottaa saarnastuolin kainaloonsa ja lisäksi kaksi joka sormelle ja kulkea paikasta toiseen saarnaten mitä ikinä ihminen voi toivoa. Oletpa pirunmoinen vaeltava ritari, kun osaat ja ymmärrät niin paljon! Minä ajattelin mielessäni, ettei hän ymmärrä mitään muuta kuin omia ritariasioitaan, mutta eihän maailmassa ole semmoista seikkaa, johon hän ei kajoa ja heitä kauhallista omaa viisauttaan.

Sancho mutisi tuon puoliääneen; hänen herransa kuuli jotakin ja kysyi häneltä:

— En minä sano mitään enkä mutise mitään; — vastasi Sancho — ajattelinhan vain itsekseni, että minun olisi pitänyt kuulla, mitä teidän armonne tässä sanoi, ennenkuin menin naimisiin; jos niin olisi laita, voisin kukaties sanoa nyt: »Hätäkös joutilaan härän kuvettansa nuolla!»

— Ei hän järin paha ole, — vastasi Sancho — mutta ei kovin hyväkään, ei ainakaan niin hyvä kuin toivoisin olevan.

— Sinä teet väärin, Sancho, — sanoi Don Quijote — kun puhut pahaa vaimostasi, joka kuitenkin on lastesi äiti.

— Emme me ole toisillemme velkaa kumpikaan, — vastasi Sancho — sillä puhuu se eukkokin pahaa minusta, kun niin sattuu, varsinkin, kun on mustasukkainen; silloin ei sitä siedä itse pirukaan.

Niin he viettivät kolme kokonaista päivää vastanaineitten luona, missä heitä kestittiin ja palveltiin kuin prinssejä. Don Quijote pyysi miekkailija-lisensiaattia hankkimaan hänelle oppaan, joka veisi hänet Montesinon luolalle, sillä hän halusi hartaasti mennä luolaan omin silmin näkemään, olivatko tosia kaikki ne ihmeet, joita siitä kerrottiin kaikkialla lähiseuduilla. Lisensiaatti lupasi antaa hänelle oppaaksi oman serkkunsa, mainion oppineen miehen, joka luki sangen mielellään ritariromaaneja ja joka varsin kernaasti opastaisi hänet mainitun luolan aukolle ja näyttäisi hänelle myös Ruidera-järvet, jotka nekin ovat kuuluisia koko Manchassa, vieläpä koko Espanjassakin. Hän sanoi lisäksi, että Don Quijote saisi hänestä hupaista seuraa, koska tämä nuori mies osasi kirjoittaa kirjoja, jotka kelpasivat painettaviksi ja ruhtinaallisille henkilöille omistettaviksi. Serkku tulikin vihdoin ratsastaen kantavalla aasintammalla, jonka satulaa peitti kirjava matto tai loimi. Sancho satuloi Rocinanten ja pani kuntoon harmonsa sekä varusti haarapussinsa, jonka vahvisteeksi tuli serkun yhtä hyvin varustettu eväslaukku, ja niin he lähtivät matkaan sulkeutuen Jumalan varjelukseen ja sanoen jäähyväiset kaikille ja suuntasivat kulkunsa kohti Montesinon kuuluisaa luolaa.

Matkalla Don Quijote kysyi serkulta, mitä lajia ja laatua hänen askarruksensa, ammattinsa ja opintonsa olivat, ja serkku vastasi opiskelevansa kaunotieteitä, pitävän työnään ja tutkimuksenaan kirjoittaa ja julkaista kirjoja, joista kaikista oli yhteiskunnalle suurta hyötyä eikä vähemmän huvia. Eräs niistä oli nimeltään Tutkimus ritaripuvuista, jossa hän oli kuvaillut seitsemänsataakolme eri pukua kaikkine väreineen, valiolauseineen ja vertauskuvineen. Niistä hovin herrat voivat juhlien ja huvien aikana valita ja ottaa minkä tahtoivat, joten heidän ei tarvinnut käydä niitä keneltäkään kerjäämässä tai, kuten sanotaan, ajatella päätänsä puhki yrittäessään keksiä sellaisia, jotka vastaisivat heidän toiveitaan ja tarkoituksiaan.

— Minä näet annan mustasukkaiselle, ylenkatsotulle, unohdetulle ja erossaolevalle kullekin semmoisen puvun, joka sopu ja sopii aivan moitteettomasti. Minulla on tekeillä vielä toinenkin kirja, jonka nimi tulee olemaan Muodonmuutokset[50] eli Espanjan Ovidius ja jonka juoni on aivan uudenlainen ja erikoinen; minä näet jäljittelen siinä Ovidiusta hullunkuriseen tapaan ja kerron, kuka oli Sevillan Giralda ja Magdalenan enkeli, mikä oli Cordoban Vecinguerran veto-oja,[51] mitä olivat Guisandon härät, Sierra Morena, Leganitosin ja Lavapiésin suihkukaivot[52] Madridissa, unohtamatta Täikaivoa, Kultaista enempää kuin Priorittarenkaan kaivoa, ja kaiken tämän minä kerron käyttäen vertauskuvia ja kuvallisia lauseparsia, niin että esitys samalla kertaa huvittaa, jännittää ja opettaa. Minulla on vielä kolmas kirja, jolle annan nimen Lisäys Polydorus Vergiliukseen ja jossa käsitellään olioitten keksimistä; se on erittäin oppinut ja syvämietteinen teos, sillä minä olen siinä tutkinut ja kauniissa muodossa esittänyt kaikki tärkeät seikat, jotka Polydorus on jättänyt mainitsematta. Polydorus Vergilius näet unohti meille mainita, kenellä maailmassa oli ensinnä nuha ja kuka on ensimmäisenä käyttänyt voiteita parantuakseen ranskantaudista, mutta minä osoitan tuon täsmällisesti ja esitän todistukseksi enemmän kuin viisikolmatta eri tekijää, mistä kaikesta teidän armonne näkee, että olen tehnyt työtä uutterasti ja että tämä kirja tulee olemaan hyödyksi kaikille ihmisille.

— Kuulkaahan, hyvä herra, niin totta kuin toivon Jumalan suovan teille onnea kirjojanne painettaessa, voitteko minulle sanoa — ja varmaan voitte, koska kerran tiedätte kaikki — kuka on ensimmäisenä ruopinut päätänsä; minä näet olen siinä uskossa, että sen on täytynyt olla meidän ensimmäinen isämme Aatami.

— Niin on varmaan laita, — vastasi serkku — sillä Aatamilla oli aivan varmaan pää ja hiukset, ja koska hänellä ne oli ja koska hän oli maailman ensimmäinen ihminen, niin hän varmaan toisinaan raapi päätänsä.

— Sitä minäkin; — vastasi Sancho — mutta sanokaahan minulle nyt: kuka heitti maailmassa ensimmäisenä häränpyllyä?

— Totta puhuen, hyvä ystävä, — vastasi serkku — en voi varmasti vastata siihen kysymykseen nyt heti, ennenkuin olen asiaan syventynyt. Minä ryhdyn sitä kysymystä tutkimaan, kun palaan takaisin kirjojeni luo, ja vastaan teille toiste tavattaessa; eihän tämä kerta liene viimeinen.

— Kuulkaahan, armollinen herra, — virkkoi Sancho — älkää viitsikö nähdä semmoista vaivaa; mieleeni näet johtui juuri nyt vastaus omaan kysymykseeni. Tietäkää siis, että ensimmäinen häränpyllyn heittäjä tässä maailmassa oli Lucifer; kun hänet syöstiin pois taivaasta, niin hän heitti häränpyllyä aina helvetin syvyyteen.

— Tuota kysymystä ja tuota vastausta sinä et ole keksinyt itse, Sancho; olet kuullut sen joltakin muulta.

— Olkaa hiljaa, armollinen herra; — virkkoi Sancho — minä näet vakuutan, että jos rupean kysymään ja vastaamaan, en pääse päähän vielä huomennakaan. Niin on laita, sillä ei minun tarvitse lähteä pyytämään apua naapurilta, jos tahdon kysyä tyhmästi ja vastata mielettömästi.

— Sinä, Sancho, olet puhunut paremmin kuin tiedätkään; — sanoi Don Quijote — on näet henkilöitä, jotka kiusaavat itseään oppimalla ja tutkimalla asioita, joista, kun ne on opittu ja tutkittu, ei ole hyödyn rahtuakaan ymmärrykselle enempää kuin muistillekaan.

Näissä ja muissa hupaisissa keskusteluissa he kuluttivat päivän ja majoittuivat illan tultua erääseen pieneen kylään, missä serkku sanoi Don Quijotelle, että sieltä Montesinon luolaan oli vain kahden peninkulman matka ja että hänen, jos oli todella päättänyt siihen tunkeutua, täytyi hankkia itselleen köysi, johon sidottuna voisi laskeutua sen syvyyteen. Don Quijote vastasi tahtovansa tutkia sen pohjan, vaikka se ulottuisi aina helvetin kuiluun saakka. He siis ostivat noin sata syltä köyttä ja saapuivat seuraavana päivänä kello kaksi iltapuolella luolalle, jonka aukko on laaja ja avara, mutta tuuheiden ja toisiinsa kietoutuneitten orjantappurapensasten ja villien viikunapuitten, vadelmapensaitten ja karhunvatukkain niin tarkoin peittämä, ettei sitä ollenkaan voi nähdä. Tultuaan paikalle serkku, Sancho ja Don Quijote astuivat maahan, molemmat ensinmainitut sitoivat ritarin vyötäisille köyden niin lujasti kuin suinkin osasivat, ja heidän siinä häntä siteessään ja vyöttäessään Sancho sanoi hänelle:

— Ajatelkaa, armollinen herra, mitä teette, älkää hautautuko elävältä ja älkää astuko tuonne alas, missä olette kuin pullo, joka lasketaan kaivoon kylmenemään. Eihän tämä koske teidän armoanne, eikä ole teidän asianne tutkia luolaa, joka on varmaan hirmuisempi kuin mikään maanalainen vankikomero.

— Sido ja ole vaiti; — vastasi Don Quijote — tällainen yritys, hyvä
Sancho, on jätetty juuri minun suoritettavakseni.

— Minä rukoilen teidän armoanne, herra Don Quijote, hyvin katselemaan ja sadalla silmällä tutkimaan, mitä siedä alhaalla on; siedä saattaa kenties olla seikkoja, joita voin käyttää teoksessani Muodonmuutoksista.

— Rumpu on semmoisen miehen käsissä, joka osaa sitä lyödä — vastasi
Sancho Panza.

Tämän jälkeen ja kun Don Quijoten köyttäminen oli päättynyt (köyttä ei kiinnitetty hänen haarniskaansa, vaan asetakin päälle), Don Quijote lausui:

— Olemme menetelleet harkitsemattomasti, kun emme ole ottaneet mukaan pientä tiukua, jonka olisimme kiinnittäneet köyteen pääni yläpuolelle ja jonka helinästä olisitte voineet kuulla, että minä painun yhä alemmaksi ja olen vielä hengissä; mutta koska sille asialle ei nyt enää mitään mahda, niin antaudun Jumalan huomaan, joka minua johtakoon.

Sitten hän painui polvilleen ja lausui hiljaisella äänellä rukouksen anoen Jumalaa avukseen ja saattamaan hyvään päätökseen tämän vaarallisen ja ennenkuulumattomalta tuntuvan seikkailun. Sitten hän sanoi kuuluvalla äänellä:

— Oi sinä minun tekojeni ja tunteitteni valtiatar, maanmainio ja verraton Dulcinea Tobosolainen! Jos on mahdollista, että sinun korviisi saapuvat tämän sinun onnellisen rakastajasi pyynnöt ja hartaat rukoukset, niin minä rukoilen sinua sanomattoman kauneutesi nimessä niitä kuuntelemaan, sillä ne eivät tarkoita mitään muuta kuin ettet kiellä minulta apuasi ja suojaasi nyt, kun sitä niin kipeästi kaipaan. Minä olen nyt hyppäämässä, painumassa ja syöksymässä tässä edessäni olevaan kuiluun, vain näyttääkseni maailmalle, ettei ole mitään niin mahdotonta, etten siihen ryhtyisi ja sitä suorittaisi, kun vain sinä minua autat.

Niin sanottuaan hän astui kohti kuilua, mutta huomasi, että oli mahdotonta sinne heittäytyä tai edes päästä kuilun partaalle raivaamatta itselleen tietä käsivarsiansa voimalla tai miekaniskuilla. Senvuoksi hän tarttui miekkaansa ja alkoi hakata ja raivata pois luolan suulla kasvavaa pensaikkoa, ja siten syntyvä räiske sai pensaikosta lehahtamaan lentoon erinomaisen suuria korppeja ja variksia niin taajat parvet ja sillä vauhdilla, että Don Quijote keikahti kumoon. Jos hän olisi uskonut enteisiin, niinkuin luotti katoliseen uskoonsa, olisi hän varmaan pitänyt tätä pahana merkkinä ja olisi luopunut aiheestaan lähteä sellaiseen vaaran paikkaan. Hän nousi kumminkin jälleen seisomaan ja huomattuaan, ettei pensaikosta enää singonnut ylös korppeja eikä muita yöllisiä lentäjiä, kuten yölepakoita, joita oli korppien kanssa sieltä lähtenyt, hän alkoi serkun ja Sanchon köyttä löyhdyttäessä painua peloittavaan kuiluun. Hänen hävitessään luolan aukkoon Sancho antoi hänelle siunauksensa, teki lukemattomia ristinmerkkejä hänen ylitseen ja sanoi:

— Jumala ja Ranskanvuoren madonna[53] sekä Gaetan pyhä kolmiyhteys[54] ohjatkoot sinua, sinä vaeltavan ritarikunnan kukka, kerma ja vaahto! Sinne sinä nyt painut, sinä maailman suurin sotaurho, sinä, jonka sydän on terästä ja käsivarsi pronssia! Jumala sinua ohjatkoon, sanon vielä kerran, ja tuokoon sinut vapaana, terveenä ja vioittumattomana takaisin päivän valkeuteen, jonka nyt jätät hautautuaksesi tuohon etsimääsi pimeyteen!

Don Quijote huusi huutamistaan kehoittaen heitä päästämään enemmän köyttä, ja he päästivät sitä vähitellen. Kun hänen huutoansa, joka kuului luolasta kuin putken läpi, ei voinut enää kuulla, olivat he jo päästäneet alas sata syltä, ja koska heillä ei enää ollut köyttä, pitivät he parhaana vetää Don Quijoten jälleen ylös. He odottivat kumminkin noin puoli tuntia ja alkoivat sen ajan kuluttua lappaa köyttä, mikä kävi aivan helposti ja heidän huomaamatta mitään painoa. Siitä he otaksuivat, että Don Quijote oli jäänyt alas, ja Sancho, joka todella niin uskoi, itki katkerasti lappaen samalla köyttä sangen vikkelästi saadakseen selville asian todellisen laidan. Mutta ehdittyään lappaa, kuten heistä näytti, hiukan enemmän kuin kahdeksankymmentä syltä he tunsivat painoa ja ilahtuivat siitä kovin. Vihdoin, kun jäljellä oli vain kymmenen syltä, he näkivät selvästi Don Quijoten, jolle Sancho huusi:

— Tervetullut takaisin, armollinen herra; me jo luulimme, että olitte jäänyt sinne iäksenne.

Mutta Don Quijote ei vastannut sanaakaan, ja vedettyään hänet maan päälle he huomasivat, että hänen silmänsä olivat kiinni ja että hän näytti nukkuvan. He laskivat hänet maahan ja irroittivat köyden, ja hän ei herännyt vieläkään. Mutta he kääntelivät ja pyörittelivät, pudistelivat ja ravistelivat häntä niin kauan, että hän pitkän ajan kuluttua vihdoin tuli tajuihinsa ja oikoi jäseniään, ikäänkuin raskaasta ja sikeästä unesta heräten. Hän katseli ympärilleen kuin kauhistuneena ja virkkoi:

— Antakoon Jumala teille anteeksi, hyvät ystävät, että olette temmanneet minut kaikkein miellyttävimmästä ja ihanimmasta elämästä ja näystä, mitä kukaan ihminen on milloinkaan nähnyt tai kokenut. Nyt minä totisesti vasta oikein ymmärrän, että kaikki tämän elämän ilot häipyvät pois kuin varjo ja unennäkö ja lakastuvat niinkuin kedon kukkaset. Oi sinä onneton Montesinos! Oi sinä vaikeasti haavoittunut Durandarte![55] Oi sinä kovia kokenut Belerma! Oi sinä kyyneleinen Guadiana ja te kovaosaiset Ruideran tyttäret, joiden virrat osoittavat, kuinka paljon itkunhelmiä on valunut teidän kauniista silmistänne!

Serkku ja Sancho kuuntelivat erittäin tarkkaavasti Don Quijoten sanoja, jotka hän lausui niin murheellisesti kuin olisi sanomaton tuska puristanut ne hänen sydämestään. He pyysivät hartaasti häntä selittämään, mitä tarkoitti, ja kertomaan, mitä oli nähnyt tuossa helvetinkuilussa.

— Helvetinkuiluksiko te sitä nimitätte? — virkkoi Don Quijote. — Älkää antako sille semmoista nimeä, sillä se ei sitä ansaitse, kuten kohta saatte nähdä.

Hän pyysi heiltä jotakin syötävää sanoen olevansa kovin nälkäinen. He levittivät serkun satulaloimen viheriälle nurmelle, vetivät haarapussista esiin muonaa, istuutuivat siihen kaikki kolme hyvässä sovussa ja ystävyydessä ja nauttivat samalla kertaa päivällisen ja illallisen. Kun sitten satulaloimi oli jälleen korjattu pois, sanoi Don Quijote Manchalainen:

Niistä ihmeellisistä seikoista, joita mainio Don Quijote kertoi nähneensä Montesinon syvässä luolassa, mutta jotka ovat niin mahdottomia ja suurenmoisia, että seikkailun todenperäisyyttä epäillään.

Kello lienee ollut neljä iltapäivällä, kun pilviin peittynyt aurinko, luoden himmeätä ja hillittyä valoaan, teki Don Quijotelle mahdolliseksi helteestä kärsimättä ja rasittumatta kertoa kuuluisille kuulijoilleen, mitä oli nähnyt Montesinon luolassa. Hän aloitti kertomuksensa seuraavaan tapaan:

— Noin kahdentoista tai neljäntoista sylen syvyydessä on tässä luolassa oikealla puolella niin suuri ontelo, että siihen mahtuvat muulien vetämät suuret vaunut. Siihen tulee hiukan valoa muutamista raoista tai rei’istä, joiden aukot ovat etäällä maanpinnalla. Minä näin tuon onkalon ehdittyäni jo väsyä ja kyllästyä riippumaan köydessä ja liukumaan alaspäin tuossa pimeässä tyhjyydessä ilman mitään varmaa ja määrättyä suuntaa, ja senvuoksi päätin mennä tuohon suojaan hetkeksi lepäämään. Minä huusin teille pyytäen teitä olemaan päästämättä enempää köyttä, kunnes teitä jälleen siihen kehoittaisin, mutta te nähtävästi ette kuulleet sanojani. Käärin siis kokoon alas laskemanne köyden, tein siitä pyöreän kasan ja istuuduin mietteissäni siihen, harkiten, miten minun piti menetellä päästäkseni luolan pohjaan, kun minulla ei ollut ketään, joka olisi minua kannattanut. Kun istuin siinä mietteissäni ja epäröiden, valtasi minut yhtäkkiä ja tahtomattani erittäin sikeä uni, ja sitten minä odottamatta, ollenkaan tietämättä, miten se oikeastaan tapahtui, jälleen heräsin ja havaitsin olevani kaikkein kauneimmalla, miellyttävimmällä ja ihanimmalla niityllä, mitä luonto voi luoda tai ihmisen kekseliäinkään mielikuvitus kuvitella. Avasin silmäni, hieroin niitä ja havaitsin kohta, etten nukkunut, vaan olin todella valveilla. Siitä huolimatta koettelin päätäni ja rintaani saadakseni varmuuden, olinko siinä itse, vai oliko sijassani jokin olematon haamu ja kummittelija; mutta tunto, tajunta ja mielessäni tapahtuva järkevä harkinta antoivat minulle varmuuden, että olin siellä aivan sama kuin nyt olen tässä. Kohta senjälkeen tuli näkyviin komea kuninkaallinen palatsi tai linna, jonka muurit ja seinät näyttivät olevan läpikuultavaa kirkasta kristallia. Sitten avautui kaksi suurta ovea, ja minä näin niistä tulevan vastaani kunnianarvoisen vanhan miehen, jolla oli yllään sinipunaisesta kankaasta tehty pitkä viitta, joka viisti maata hänen jäljessään; hänen hartioillaan ja rinnallaan oli viheriä atlas-kaista, jollaisia korkea-arvoiset kirkonmiehet käyttävät, päässä hänellä oli musta baretti, ja hänen lumivalkoinen partansa ulottui vyötärystä alemmaksi. Hänellä ei ollut mitään aseita, mutta hän kantoi kädessään rukousnauhaa, jonka helmet olivat tavallisia pähkinöitä suuremmat, ja joka kymmenes helmi oli tavallisen strutsinmunan kokoinen. Hänen ryhtinsä, käyntinsä, arvokkuutensa ja komea hahmonsa, kukin seikka erikseen ja kaikki yhdessä, herättivät minussa hämmästystä ja ihastusta. Hän saapui luokseni ja ensi työkseen sulki minut kiinteästi syliinsä lausuen sitten: »Urhoollinen ritari Don Quijote Manchalainen, me, jotka elämme lumottuina tässä yksinäisyydessä, olemme jo kauan toivoneet saavamme nähdä sinut, jotta sinä voit kertoa maailmalle, mitä sisältää ja itseensä kätkee tämä Montesinon luolan nimellä mainittu syvä kuilu, johon olet tunkeutunut, tehden siten urotyön, jonka suorittaminen on säästetty yksin sinun voittamatonta sydäntäsi ja sinun hämmästyttävää rohkeuttasi varten. Tule kanssani, sinä maanmainio herra; minä tahdon näyttää sinulle ne ihmeet, joita sisältää tämä läpikuultava palatsi, missä minä olen alinomaisena päällikkönä ja ylivalvojana, sillä minä olen itse Montesinos, josta tämä luola on nimensä saanut.» Kun hän siten oli minulle ilmoittanut olevansa Montesinos, kysyin häneltä heti, oliko totta, mitä ylämaailmassa kerrotaan: että hän oli pienellä metsästyspuukolla leikannut sydämen hyvän ystävänsä Durandarten rinnasta ja vienyt sen neiti Belermalle, kuten Durandarte oli viimeisenä hetkenään käskenyt. Hän vastasi, että tuo kertomus oli aivan tosi, lukuunottamatta metsästyspuukkoa; hän näet ei ollut käyttänyt mitään puukkoa, ei suurta eikä pientä, vaan hiottua tikaria, joka oli ollut suutarin naskalia terävämpi.

— Se tikari — keskeytti Sancho — oli varmaan sevillalaisen asesepän
Ramón de Hocesin tekoa.

— En tiedä; — jatkoi Don Quijote — mutta tuskinpa se oli sen asesepän työtä, sillä Ramón de Hoces eli aivan äskettäin, ja Roncesvalin taistelu, missä tämä onnettomuus tapahtui, taisteltiin monta sataa vuotta sitten; mutta tämän seikan selvittäminen ei ole ollenkaan tärkeätä eikä se millään tavalla häiritse eikä muuta kertomuksen totuutta ja yhtenäisyyttä.

— Eipä suinkaan; — virkkoi serkku — jatkakaa vain, armollinen herra Don
Quijote; minä kuuntelen teitä mitä suurimmalla mielihyvällä.

— Minä kerron yhtä mielelläni — vastasi Don Quijote. — Tietäkää siis, että kunnianarvoisa Montesinos vei minut kristallipalatsiin, missä eräässä alakerran salissa, joka oli erinomaisen viileä ja kokonaan alabasterista, oli ihmeen taidokkaasti rakennettu marmorinen hautakivi. Sen päällä näin makaavan pitkänänsä ritarin, joka ei ollut pronssia eikä marmoria tai jaspista, kuten sellaiset hautakivien veistokset yleensä ovat, vaan todellista lihaa ja verta. Hänen oikea kätensä (joka minusta näytti sangen karvaiselta ja jäntereiseltä, mikä osoitti henkilön itsensä erittäin voimakkaaksi) oli laskettu sydämen puolelle, ja Montesinos, joka oli huomannut minun hämmästyneenä katselevan hautakiveä, sanoi minulle, ennenkuin olin ehtinyt häneltä mitään kysyä: »Tämä on ystäväni Durandarte, joka oli aikoinaan kaikkien rakastuneitten ja urhoollisten ritareitten kukka ja kuvastin; häntä samoinkuin minua ja monta muuta mies- ja naispuolista henkilöä pitää täällä lumottuna ranskalainen noita Merlin,[56] jonka sanotaan olevan paholaisen poika; minä puolestani en usko hänen olevan paholaisen poika, vaan uskon, että hän, kuten sanotaan, on hiukan piruakin kiperämpi. Kukaan ei tiedä, kuinka tai miksi hän on meidät noitunut, mutta se kyllä saadaan ajan mittaan selville, eikä sitä luullakseni tarvitse kovin kauan odottaa. Mutta minua ihmetyttää, että tiedän, niin totta kuin nyt on päivä, Durandarten heittäneen henkensä sylissäni ja tiedän hänen kuoltuaan omin käsin ottaneeni sydämen hänen povestaan, ja sen täytyi varmaan painaa enemmän kuin kaksi naulaa, sillä luonnontutkijain tiedonannon mukaan on ihminen, jolla on suurempi sydän, urhoollisempi kuin semmoinen, jonka sydän on pieni. Koska siis on niin laita ja koska tämä ritari on todella kuollut, niin kuinka hän voi toisinaan valittaa ja huokailla, ikäänkuin hän olisi vielä elossa?» Hän oli tuskin ennättänyt tuon kertoa, kun onneton Durandarte huusi korkealla äänellä ja sanoi:

Oi kuule viime pyyntöni, Montesinos serkku parhain: kun sieluni on liitänyt taa taivaan tähtitarhain, Belennan luokse rinnastain sydämeni silloin kanna, miekalla se irti lyö ja hänelle se anna.

Kuultuaan tuon kunnianarvoisa Montesinos painui polvilleen murheellisen ritarin eteen ja sanoi hänelle, silmät kyynelissä: »Herra Durandarte, rakas serkkuni, minä olen jo tehnyt, mitä käskitte minun tehdä onnettomuuden katkerana päivänä: minä leikkasin sydämen rinnastanne niin hyvin kuin osasin jättämättä poveenne pienintäkään kappaletta; minä pyyhin sen pitsinenäliinalla ja ratsastin täyttä laukkaa Ranskaan laskettuani teidät sitä ennen maan poveen vuodattaen niin runsaita kyyneliä, että voin niillä pestä käteni ja puhdistaa ne verestä, jota niihin oli tullut, kun kaivelin sisälmyksiänne; ja varmemmaksi vakuudeksi ilmoitan teille vielä, rakas serkkuni, että ensimmäisessä paikassa, minne Roncesvalista lähdettyäni saavuin, sirottelin sydämeenne hiukan suolaa, jottei se tulisi pahanhajuiseksi, vaan saapuisi, jollei täysin tuoreena, niin ainakin riimisuolassa neiti Belermalle, jota, samoinkuin teitä, minua, aseenkantajaanne Guadianaa, rouva Ruideraa, hänen seitsemää tytärtään ja kahta sisarentytärtään sekä monia muita tuttavianne ja ystäviänne Merlin-noita on nyt pitänyt lumottuina monta vuotta. Vaikka on kulunut jo kuudettasataa vuotta, ei kukaan meistä sittenkään ole kuollut. Joukostamme puuttuu ainoastaan Ruidera tyttärineen ja sisarentyttärineen; koska näet he aina itkivät, niin Merlin heitä säälien muutti heidät yhtä moneksi järveksi, ja heitä mainitaan nyt elävien maailmassa ja Manchan maakunnassa Ruidera-järvien nimellä. Hänen seitsemän tytärtään kuuluvat Espanjan hallitsijoille ja molemmat sisarentyttärensä erään erinomaisen pyhän, Pyhän Johanneksen nimeä käyttävän ritarikunnan ritareille. Koska aseenkantajanne Guadiana samoin itki teidän onnettomuuttanne, muutettiin hänet virraksi, jolla on hänen oma nimensä; mutta tultuaan maanpinnalle ja nähtyään auringon ylhäällä toisella taivaalla hän joutui niin syvän murheen valtaan teitä muistaessaan, että painui takaisin maan poveen; koska kumminkin on mahdotonta olla noudattamatta luonnollista juoksuansa, tulee hän tavan takaa näkyviin ja näyttäytyy auringolle ja ihmisille. Mainitut järvet laskevat siihen vetensä, ja niihin sekä moniin muihin vesistöihin yhtyneenä hän virtaa suurena ja uhkeana Portugaliin. Mutta siitä huolimatta ja missä ikänä virranneekin hän näyttää surulliselta ja synkältä, eikä sovi kehua, että hänen vedessään eläisi hyvänmakuisia ja arvossapidettyjä kaloja, vaan ainoastaan tavallisia ja mauttomia, aivan toisenlaisia kuin ne, jotka uiskentelevat kultaisessa Tajossa. Mitä nyt teille sanon, rakas serkkuni, olen teille sanonut jo monta kertaa, mutta koska ette minulle vastaa, otaksun, että ette minua usko tai ette sanojani kuule, ja Jumala yksin tietää, kuinka suurta tuskaa se minulle tuottaa. Mutta nyt minä kerron teille erään uutisen, joka kenties ei voi mitenkään lievittää kärsimystänne, mutta ei myöskään millään tavalla sitä lisätä. Tietäkää siis, että tässä teidän edessänne — avatkaa silmänne, niin näette hänet — seisoo se suuri ritari, josta tietäjä Merlin on niin paljon ennustanut, minä tarkoitan tämä Don Quijote Manchalainen, joka on uudelleen ja suuremmaksi hyödyksi kuin menneinä aikoina herättänyt meidän päivinämme jälleen eloon jo unohduksiin painuneen vaeltavan ritarikunnan, jonka avulla ja suosiolla meidät ehkä voidaan vapauttaa lumouksesta; sillä suuret sankarityöt ovat varatut suuria miehiä varten.» »Vaikka ei niin tapahtuisikaan», vastasi murheellinen Durandarte heikolla ja hiljaisella äänellä, »vaikka ei niin tapahtuisikaan, oi serkkuni, niin minä sanon: kärsivällisyyttä ja uudet kortit.»[57] Sitten hän kääntyi taas kyljelleen, painui tavalliseen vaitioloonsa eikä virkkanut enää sanaakaan. Samassa kuului äänekkäitä huutoja ja valituksia, joita säestelivät syvät huokaukset ja tuskaiset nyyhkytykset. Minä käänsin päätäni ja näin kristalliseinien läpi kaksirivisessä juhlakulkueessa liikkuvia erinomaisen kauniita neitoja, jotka astelivat erään toisen salin läpi, kaikki surupuvussa ja päässä valkoiset turbaanit, turkkilaiseen tapaan. Kulkueen jäljessä asteli ylhäinen nainen, kuten hänen arvokkuudestaan saattoi nähdä, hänkin mustissa vaatteissa ja yllään valkoinen huntu, joka oli niin laaja ja pitkä, että viisti maata. Hänen turbaaninsa oli kaksi kertaa suurempi kuin suurin toisten päässä olevista, hänellä oli yhteenkasvaneet kulmakarvat, hiukan nykerö nenä, suuri suu, mutta punaiset huulet; hampaat, joita hän silloin tällöin paljasti, näyttivät harvoilta ja epätasaisilta, mutta hohtavan valkoisilta kuin kuoritut mantelit. Hänellä oli käsissään hieno palttinaliina ja siinä, mikäli voin erottaa, sydän, joka näytti otetun jostakin muumiosta, niin rutistunut ja kuiva se oli. Montesinos sanoi minulle, että kaikki tuohon kulkueeseen kuuluvat olivat Durandarten ja Belerman palvelijoita, jotka olivat täällä lumottuina herrasväkensä kanssa, ja että viimeisenä asteleva, joka kantoi liinassa sydäntä, oli neiti Belerma; hän järjesti kamarineitiensä kanssa neljä kertaa viikossa tämän juhlakulkueen, missä laulettiin tai oikeammin itkettiin valitusvirsiä hänen serkkunsa ruumiille ja murheelliselle sydämelle. Montesinos huomautti, että jos neiti Belerma oli minusta näyttänyt sangen rumalta tai ei ainakaan niin kauniilta kuin hänen maineensa oli tietänyt kertoa, niin syynä siihen olivat ne vaikeat yöt ja vielä pahemmat päivät, joita hän vietti tässä lumouksessa, kuten saatoin nähdä hänen silmiensä alla olevista leveistä tummista renkaista ja hänen kelmeästä hipiästään. »Tämä kelmeys ja nuo silmien alla olevat tummat renkaat eivät johdu mistään naisten tavallisesta kuukautisesta pahoinvoinnista, sillä on kulunut jo useita kuukausia, vieläpä vuosiakin siitä, kun hän on huomannut merkkiäkään semmoisista vaivoista, vaan ne johtuvat tuskasta, joka raastelee hänen sydäntään sen sydämen tähden, jota hän lakkaamatta pitää käsissään ja joka alinomaa uudistaa ja palauttaa muistiin hänen kovaosaisen rakastajansa onnettoman kohtalon. Jollei olisi niin laita, niin tuskinpa voitaisiin verrata häneen ylhäistä Dulcinea Tobosolaistakaan, joka on kauneutensa, sulonsa ja rakastettavuutensa vuoksi niin kuuluisa koko tässä tienoossa, vieläpä koko maailmassakin.» »Hillitkää kielenne, herra Don Montesinos»; keskeytin minä, »kertokaa historianne niinkuin tulee kertoa, sillä tiedättehän, että kaikki vertaukset ontuvat, joten ei ole syytä verrata ketään kehenkään. Verraton Dulcinea Tobosolainen on se, mikä hän on, ja neiti Doña Belerma on se, mikä hän on ja mikä hän on ollut, ja sillä hyvä.» Siihen vastasi Montesinos: »Herra Don Quijote, suokaa anteeksi; minä tunnustan erehtyneeni ja väittäneeni väärin saneessani, että neiti Dulcinea tuskin on neiti Belerman vertainen, sillä täytyihän etäisimmän aavistuksenkin, joka jotenkin mieleeni hiipi, minulle sanoa, että teidän armonne on hänen ritarinsa, joten minun olisi ennemmin pitänyt purra kieleni poikki kuin verrata häntä mihinkään muuhun kuin itse taivaaseen.» Kun olin saanut suurelta Montesinolta tämän hyvityksen, tyyntyi sydämessäni äkkiä syttynyt harmi siitä, että kuulin verrattavan valtiatartani Belermaan.

— Mutta minä ihmettelen, — sanoi Sancho — ettei teidän armonne hyökännyt tuon äijärähjän kimppuun, potkinut hänen luitaan lusuksi ja repinyt hänen partaansa, niin ettei siihen olisi jäänyt karvaakaan.

— Ei, hyvä Sancho; — vastasi Don Quijote — minun ei sopinut niin tehdä, sillä me olemme kaikki velvolliset kunnioittamaan vanhuksia, vaikka he eivät olisikaan ritareita, mutta varsinkin niitä, jotka ovat ritareita ja lisäksi vielä elävät lumottuina. Sitäpaitsi minä tiedän, ettemme me niissä monissa kysymyksissä ja vastauksissa, joita vaihdoimme, suinkaan jääneet toisillemme mitään velkaa.

— Minä en ymmärrä, herra Don Quijote, kuinka teidän armonne, ollessaan tuolla alhaalla niin vähän aikaa, ehti nähdä niin paljon ja puhua ja vastata niin monta kertaa.

— Se on mahdotonta, — virkkoi Don Quijote — sillä minä näin siellä alhaalla päivän menevän mailleen ja aamun koittavan, ja sitten tuli taas ilta ja taas aamu kolme kertaa, niin että minä olen omien laskujeni mukaan viettänyt kolme vuorokautta noissa kaukaisissa ja näkymättömissä seuduissa.

— Minun herrani puhuu varmaan totta; — sanoi Sancho — koska näet kaikki, mitä hänelle on tapahtunut, on ollut noituutta, niin voihan olla, että se, mikä meistä tuntuu yhdeltä tunnilta, tuntuu siellä alhaalla kolmelta päivältä öineen päivineen.

— Entä onko teidän armonne syönyt mitään koko tänä aikana? — kysyi serkku.

— En ole rikkonut paastoani ainoallakaan suupalalla — vastasi Don
Quijote — enkä ole tuntenut nälkää, en vähän vähääkään.

— Eivät syö, — vastasi Don Quijote — eikä heillä ole mitään suurempia ulostuksia; mutta olen kumminkin sitä mieltä, että heidän kyntensä, partansa ja hiuksensa kasvavat.

— Eipä, tietenkään; — vastasi Don Quijote — ei ainakaan yksikään heistä ummistanut silmiään hetkeksikään, enempää kuin minäkään, koko sinä kolmen vuorokauden aikana, jonka vietin heidän luonaan.

— Tähän sopii hyvin sananlasku: — sanoi Sancho — »Sano minulle kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon sinulle, kuka olet». Teidän armonne seurustelee noidutun väen kanssa, joka pitää paastoa eikä nuku; onko siis ihmekään, jos ette syö ettekä nuku heidän kanssaan seurustellessanne. Mutta suokaa minulle anteeksi, armollinen herra, kun sanon, etten kissa vieköön (vähältä piti, etten sanonut: piru vieköön) usko sanaakaan siitä, mitä olette nyt kertonut.

— Miksi niin? — kysyi serkku. Ei suinkaan herra Don Quijote valehtele? Ja vaikka hän haluaisikin niin tehdä, ei hänellä ole ollut tilaisuutta keksiä ja kuvitella niin lukemattomia valheita.

— Minä uskon, — vastasi Sancho — että tuo Merlin tai ne noidat, jotka ovat noituneet koko sen joukon, jota teidän armonne sanoo katselleensa ja puhutelleensa tuolla alhaalla, ovat sulloneet teidän mielikuvitukseenne tai muistiinne koko sen jutun, jonka olette tässä meille kertonut, ja kaikki, mitä teillä on vielä kerrottavana.

— Kaikki tuo on mahdollista, Sancho; — virkkoi Don Quijote — mutta sittenkään ei ole niin laita, sillä minä olen omin silmin nähnyt ja omin käsin koetellut kaikkea, mitä olen kertonut. Mutta mitä sanotkaan, kun nyt sinulle mainitsen, että Montesinos, näyttäessään minulle lukemattomia muitakin seikkoja ja ihmeitä (jotka kerron sinulle vähitellen ja aikanaan matkamme varrella, koska ne kaikki eivät ole tässä paikallaan), näytti minulle vielä kolme maalaistyttöä, jotka juoksentelivat ja hyppivät noilla viehättävillä niityillä kuin vuohet? Ja tuskin ne nähtyäni minä tunsin erään heistä verrattomaksi Dulcinea Tobosolaiseksi ja molemmat muut samoiksi maalaistytöiksi, jotka olivat hänen seurassaan, kun kohtasimme heidät lähellä Tobosoa. Minä kysyin Montesinolta, tunsiko hän heidät, ja hän vastasi minulle, ettei tuntenut, mutta että uskoi heidän varmaan olevan joitakin lumoukseen joutuneita ylhäisiä naisia, jotka olivat vasta muutamia päiviä sitten ilmaantuneet näille niityille, ja ettei minun pitänyt sitä ihmetellä, sillä siellä oli vielä paljon muita sekä menneitten että nykyisten aikojen ylhäisiä naisia, jotka oli noitumalla muutettu erilaisiin ja eriskummaisiin hahmoihin ja joiden joukosta hän tunsi kuningatar Ginevran ja hänen kamarineitinsä Quintanonan, joka kaasi viiniä pikariin Lancelotille hänen

Kuullessaan isäntänsä puhuvan tällä tavalla Sancho luuli melkein menettävän järkensä tai pakahtuvansa nauruun; koska näet hän hyvin tiesi, kuinka todella oli Dulcinean otaksutun lumouksen laita, missä hän itse oli toiminut velhona ja todistajana, niin hän nyt lopultakin uskoi aivan varmaan, että hänen herransa oli järjiltään ja aivan hullu, ja sanoi hänelle:

— Rakas suojelijani, armollinen herra, te astuitte onnettomana hetkenä ja onnettoman tähden alla alas toiseen maailmaan, ja onneton oli se hetki, jona kohtasitte herra Montesinon, joka on lähettänyt teidät takaisin meidän luoksemme. Olihan teidän armollanne täällä maan päällä Jumalan teille antama täysi järki, te lausuitte viisaita lauseita ja annoitte hyviä neuvoja yhtä mittaa, mutta nyt te kerrotte vain suurimpia mielettömyyksiä, mitä ajatella saattaa.

— Minä tunnen sinut, Sancho, — vastasi Don Quijote — enkä välitä puheistasi.

— Minä en välitä sen enempää teidän armonne puheista, — virkkoi Sancho — vaikka minua löisitte tai vaikka minut tappaisittekin sen vuoksi, mitä sanon, tai sen vuoksi, mitä aion vielä sanoa, jollette muuta ja korjaa omia puheitanne. Mutta sanokaahan, armollinen herra, nyt, kun olemme sulassa sovinnossa: kuinka tai mistä te tunsitte armollisen neitimme? Ja jos häntä puhuttelitte, niin mitä hänelle sanoitte ja mitä hän teille vastasi?

— Minä tunsin hänet — vastasi Don Quijote — siitä, että hänellä oli yllään samat vaatteet kuin silloin, kun sinä hänet minulle näytit. Minä puhuttelin häntä, mutta hän ei vastannut minulle sanaakaan, vaan käänsi selkänsä ja lähti pakenemaan niin nopeasti, ettei nuolikaan olisi voinut häntä saavuttaa. Minä aioin lähteä hänen jälkeensä ja olisin lähtenytkin, ellei Montesinos olisi neuvonut minua luopumaan siitä vaivasta, koska se oli aivan turhaa, ja varsinkin, koska lähestyi se hetki, jolloin minun täytyi nousta ylös kuilusta. Hän lupasi minulle vielä ajan pitkään antaa tietoa, millä tavalla hän, Belerma ja Durandarte sekä kaikki muut siellä olevat voitaisiin lumouksesta vapauttaa. Mutta kaikesta siellä näkemästäni ja huomaamastani minua huolestutti syvimmin se, että Montesinon sillä tavalla minulle puhuessa minua lähestyi sivulta päin, niin etten huomannut hänen tuloansa, toinen onnettoman Dulcinean seuralainen, joka lausui minulle, silmät kyynelissä ja hiljaisella murheellisella äänellä: »Armollinen neiti Dulcinea Tobosolainen suutelee teidän armonne käsiä ja pyytää hartaasti teidän armoanne hänelle ilmoittamaan, kuinka voitte, ja suuressa ahdingossa ollen hän vielä rukoilee teidän armoanne niin hartaasti kuin suinkin osaa, että suvaitsette lainata hänelle tätä uutta pumpulialushametta vastaan, joka minulla tässä on, puoli tusinaa reaalia tai niin paljon kuin teidän armollanne sattuu olemaan, ja hän lupaa kunniasanallaan maksaa ne teille takaisin aivan pian.» Tämä tiedonanto sai minut hämmästyksen ja ihmetyksen valtaan, ja minä käännyin kysymään herra Montesinolta: »Onko mahdollista, herra Montesinos, että lumouksessa elävät ylhäiset henkilöt kärsivät puutetta?» Hän vastasi siihen: »Uskokaa minua, armollinen herra Don Quijote Manchalainen: se, mitä puutteeksi nimitetään, on aivan tavallista missä tahansa, ulottuu kaikkialle ja kohtaa kaikkia, säästämättä lumouksessa eläviäkään, ja koska neiti Dulcinea Tobosolainen lähettää teiltä pyytämään kuutta reaalia ja pantti näyttää olevan hyvä, niin ei ole muuta neuvoa kuin antaa ne hänelle, sillä hän on aivan varmaan joutunut johonkin suureen pulaan.» »Panttia minä en ota», vastasin minä hänelle, »enkä voi myöskään antaa hänelle, mitä hän pyytää, sillä minulla ei ole enempää kuin neljä reaalia.» Ne minä hänelle sitten annoin (ne olivat samat lantit, jotka sinä, Sancho, tässä taannoin annoit minulle, jotta saisin lahjoittaa ne almuina köyhille, joita tapaisin matkan varrella) ja sanoin hänelle: »Sanokaa valtiattarellenne, ystäväiseni, että hänen hädänalainen tilansa kovin rasittaa minun sieluani ja että tahtoisin olla Fugger[58] voidakseni hänet siitä pelastaa; ja sanokaa hänelle vielä, etten voi eikä minulla ole lupakaan voida hyvin niin kauan kuin täytyy olla vailla hänen miellyttävää läsnäoloansa ja älykästä kanssapuhettansa ja että minä rukoilen häntä hartaasti, niin hartaasti kuin osaan, suvaitsemaan armossaan näyttäytyä tälle hänen orjuuteensa annetulle palvelijalle ja harhailevalle ritarille ja keskustella hänen kanssaan. Sanokaa hänelle vielä, että hän, kun vähimmin sitä aavistaa, saa kuulla kerrottavan, että olen tehnyt valan ja antanut pyhän lupauksen, niinkuin teki ja antoi aikoinaan Mantuan markiisi luvatessaan kostaa sisarenpoikansa Baldovinon puolesta löydettyään hänet henkihieverissä keskellä vuoristoa, nimittäin, ettei enää söisi katetusta pöydästä, ja mitä siihen kuuluvaa hän vielä lupasikaan, ennenkuin olisi kostanut hänen puolestaan; samalla tavalla vannon ja lupaan minä, etten suo itselleni mitään lepoa, vaan vaellan kaikissa seitsemässä maanosassa, suorittaen retkeni vielä tunnollisemmin kuin Portugalin prinssi Don Pedro[59] aikoinaan, kunnes olen vapauttanut valtiattareni lumouksesta.» »Kaiken tuon ja vielä enemmänkin teidän armonne on velkaa valtiattarelleni» — vastasi tyttö minulle. Sitten hän otti neljä reaalia, mutta ei minulle niiannut, vaan heitti hypäkkää kohoten kolmen kyynärän korkeuteen maasta.

— Hyvä Jumala! — huudahti nyt Sancho kovalla äänellä. — Onko mahdollista, että tuommoista maailmasta löytyy ja että noidat ja noituudet ovat niin voimallisia, että ovat muuttaneet herrani terveen järjen niin mielettömäksi hulluudeksi? Voi armollinen herra, varokaa toki itseänne ja pitäkää silmällä hyvää mainettanne ja älkää uskoko noita loruja, jotka ovat hämmentäneet ja sekoittaneet teidän ymmärryksenne!

— Sinun puheesi, Sancho, osoittaa, että olet minuun kiintynyt; — virkkoi Don Quijote — ja koska olet huonosti perehtynyt maailman asioihin, niin kaikki seikat, joihin liittyy jotakin vaikeutta, näyttävät sinusta mahdottomilta. Mutta minä, kuten jo sanoin, tulen ajan pitkään kertomaan sinulle muutamia seikkoja tuolla alhaalla näkemistäni, semmoisia, että sinun täytyy uskoa, mitä olen tässä kertonut, koska niiden todenperäisyys ei siedä minkäänlaista vastaväitettä eikä kiistaa.

missä kerrotaan paljon pikkuseikkoja, yhtä joutavia kuin välttämättömiäkin sille, joka tahtoo oikein ymmärtää tämän suuren historian.

Se henkilö, joka on kääntänyt tämän suuren historian sen ensimmäisen tekijän Cide Hamete Benengelin kirjoittamasta alkutekstistä, sanoo, että hän, ehdittyään siihen lukuun, jossa kerrotaan Montesinon luolan seikkailu, havaitsi sivun reunassa seuraavat Hameten omakätisesti kirjoittamat sanat:

»En voi käsittää enkä saada itseäni uskomaan, että urhoollinen Don Quijote on todella kokenut kaikki, mitä edellisessä luvussa on kerrottu. Syynä on se, että aikaisemmin sattuneet seikkailut ovat kaikki olleet mahdollisia ja todennäköisiä, mutta mitä tähän luolaseikkailuun tulee, en katso mitenkään voivani pitää sitä todenperäisenä, koska se on kerrassaan järjen rajojen ulkopuolella. En voi kumminkaan otaksua Don Quijoten valehdelleen, sillä hän oli kaikkein hartaimmin totuutta rakastava hidalgo ja kaikkein jaloin ritari aikanaan eikä olisi suinkaan lausunut valhetta, vaikka hänet olisi nuolilla lävistetty. Toiselta puolen otan huomioon, että hän kertoi tämän tarinan esittäen kaikki mainitut yksityisseikat ja ettei hän voinut niin lyhyessä ajassa sepittää niin suurta mielettömyyksien rykelmää. Jos siis tämä seikkailu ei tunnu todenperäiseltä, niin syy ei ole minun, ja minä kirjoitan sen tähän väittämättä sitä valheelliseksi enempää kuin todenperäiseksikään. Sinä, lukijani, joka olet ymmärtäväinen ihminen, saat itse päättää siitä, mitä hyväksi näet; minun ei tule enkä minä voikaan tehdä enempää, vaikka pidetäänkin varmana, että hänen kerrotaan elämänsä lopulla ja kuolemansa hetkellä ja loppunsa lähestyessä sanoneen, että oli sen keksinyt, koska se hänestä tuntui hyvin sopivan ja sointuvan niihin seikkailuihin, joita hän oli lukenut ritarihistorioistaan». Sitten hän jatkaa näin:

Serkku hämmästyi sekä Sancho Panzan uskaliaisuutta että hänen isäntänsä kärsivällisyyttä ja arveli Don Quijoten lempeän mielialan johtuvan siitä, että hän oli ilokseen nähnyt valtiattarensa Dulcinea Tobosolaisen, vaikka vain lumotussa tilassa; jollei olisi ollut niin laita, olisivat Sanchon käyttämät sanat ja lauseet varmaan tuntuneet hänestä kelpo selkäsaunan arvoisilta. Serkku oli tosiaan sitä mieltä, että Sancho oli puhutellut herraansa liian uskaliaasti, ja sanoi senvuoksi Don Quijotelle:

— Herra Don Quijote Manchalainen, minä pidän tätä teidän armonne kanssa viettämääni päivää erittäin hyvin käytettynä, sillä minulla on ollut siitä nelinkertainen voitto. Ensinnäkin se, että olen tutustunut teidän armoonne, mitä pidän suurena kunniana. Toiseksi, että olen saanut tietää, mitä tämä Montesinon luola sisältää, ja olen kuullut Guadianan ja Ruidera-järvien muodonmuutoksista, joista minulla tulee olemaan hyötyä tekeillä olevassa Espanjan Ovidiuksessa. Kolmanneksi, että nyt tiedän, kuinka vanha korttipeli on ja että sitä käytettiin ainakin jo keisari Kaarle Suuren aikana, kuten voi päätellä sanoista, jotka teidän armonne kertoo Durandarten lausuneen, kun hän Montesinon hänelle kauan aikaa puhuttua vihdoin heräsi ja virkkoi: »Kärsivällisyyttä ja uudet kortit». Tätä lausepartta ja puhetapaa hän näet ei ole voinut oppia lumouksessa ollessaan, vaan sitä ennen, eläessään Ranskassa mainitsemani keisarin Kaarle Suuren ajalla. Ja tämä toteaminen tulee kuin tilauksesta toista tekeillä olevaa kirjaani varten, jonka nimi on Lisäys Polydorus Vergiliukseen: muinaisaikaisista keksinnöistä. En usko, että hänen mieleensä johtui kertoa teoksessaan korttipelin keksimisestä, mutta minä teen sen nyt, ja se tulee olemaan erittäin tärkeä seikka, varsinkin, kun voin vedota niin arvokkaaseen ja totuutta rakastavaan tiedonantajaan kuin herra Durandarte. Neljänneksi olen nyt saanut varmasti tietää, mistä Guadiana-joki on lähtöisin, mitä seikkaa ei kukaan ole ennen tietänyt.

— Teidän armonne on oikeassa; — virkkoi Don Quijote — mutta minun tekisi mieli kuulla, siltä varalta, että Jumala armossaan sallii teidän saada luvan teostenne painattamiseen (mitä epäilen), kenelle aiotte ne omistaa.

— Espanjassa on paljon ylhäisiä herroja ja grandeja, joille ne voi omistaa — vastasi serkku.

— Ei heitä paljon ole; — vastasi Don Quijote — en tarkoita, etteivät he sitä ansaitse, vaan tarkoitan, etteivät he halua ottaa vastaan sellaista omistusta, koska eivät tahdo ottaa velvollisuudekseen suorittaa vastapalvelusta, jonka teos ja sen tekijä näyttävät ansaitsevan. Tunnen sentään erään ruhtinaan,[60] joka voi korvata toisissa ilmenevät puutteet niin suurella etevämmyydellä, että minä, jos uskaltaisin käydä sitä kuvailemaan, ehkä nostattaisin kateutta moneen jaloon sydämeen. Mutta jääköön se seikka sopivampaan aikaan, ja lähtekäämme nyt etsimään paikkaa, missä voimme viettää tämän yön.

— Täällä on verrattain lähellä — vastasi serkku — eräs erakonasumus. Sitä käyttää tyyssijanaan erakko, jonka sanotaan olleen sotilaana ja jota pidetään hyvänä kristittynä ja sitäpaitsi erittäin älykkäänä ja hyväätekevänä ihmisenä. Lähellä erakon asuntoa on pieni maja, jonka hän on rakentanut omalla kustannuksellaan; pienuudestaan huolimatta se sentään tarjoo sijaa vieraille.

— Harvoilta erakoilta niitä puuttuu, — vastasi Don Quijote — sillä nykyiset erakot eivät ole sellaisia kuin ne Egyptin erämaissa asuneet, jotka vaatettivat itseään palmunlehdillä ja käyttivät ravintonaan maasta kaivamiaan juuria. Tätä ei kumminkaan pidä ymmärtää niin, että minä toisia kiittäessäni tahdon evätä kiitoksen toisilta, sillä tarkoitan vain, etteivät nykyisten erakkojen katumusharjoitukset ole ennen eläneitten ankaraan ja niukkaan elämäntapaan verrattavia. Siitä huolimatta he kaikki ovat hyvää väkeä, ainakin minä pidän heitä hyvinä, ja pahimmassakin tapauksessa tekee hurskautta teeskentelevä sentään vähemmän pahaa kuin julkinen syntinen.

Niin keskustellessaan he näkivät vastaantulevan jalankävijän, joka kulki kiireesti, piiskallaan jouduttaen muulia, jolla oli taakkanaan peitsiä ja pertuskoita. Saavuttuaan heidän luokseen mies tervehti ja aikoi mennä ohi. Don Quijote sanoi hänelle:

— Pysähtykää, hyvä mies; te näytte pitävän suurempaa kiirettä kuin muulinne oikeastaan sietää.

— En voi pysähtyä, armollinen herra, — vastasi mies -— sillä aseita, joita näette minun tässä kuljettavan, aiotaan käyttää huomenna, joten minun tulee välttää kaikkea viivytystä, ja Jumalan haltuun. Jos kumminkin haluatte tietää, mihin niitä kuljetan, niin ilmoitan aikovani viettää yön erakonasumuksen yläpuolella olevassa majapaikassa; jos siis kuljette samaa tietä, niin kohtaatte minut siellä, ja minä kerron teille merkillisiä asioita. Siis vielä kerran: jääkää hyvästi.

Hän hoputti juhtaansa niin tuimasti, ettei Don Quijotella ollut tilaisuutta häneltä tiedustella, millaisia ihmeitä hän aikoi heille kertoa. Koska hän oli verrattain utelias ja koska häntä aina kiusasi halu saada tietää jotakin uutta, käski hän heti lähteä matkaan ja päätti viettää yön majapaikassa poikkeamatta erakon asunnolla, mihin serkku olisi tahtonut heidän yöpyvän.

Niin tehtiin, he nousivat ratsujensa selkään ja ajoivat kaikki kolme suoraan majataloon, mihin saapuivat illan suussa. Serkku ehdotti Don Quijotelle, että he poikkeaisivat erakon asunnolla hiukan juomassa. Tuon kuultuaan Sancho Panza suisti kohta harmonsa sinnepäin, ja samoin tekivät Don Quijote ja serkku. Mutta Sanchon kova onni järjesti niin, ettei erakko ollutkaan kotona, kuten heille sanoi eräs naispuolinen erakkolan asukas, jonka he asunnossa kohtasivat. He pyysivät häneltä parasta viiniä, mutta nainen vastasi, ettei hänen isännällään sellaista ollut, sanoen kumminkin mielellään antavansa heille huokeata vettä, jos he sitä halusivat.

— Jos minun tekisi vettä mieli, — vastasi Sancho — niin olisinhan saanut sitä kyllikseni matkan varrella tapaamistani lähteistä. Oi te Camachon häät ja oi sinä Don Diegon yltäkylläisyys, kuinka monta kertaa teitä vielä kaipaankaan!

Niin he lähtivät erakon asunnolta ja kannustivat ratsujaan ajaen kohti majapaikkaa. Vähän ajan kuluttua he kohtasivat nuorukaisen, joka asteli heidän edellään pitämättä kovaa kiirettä, niin että he saavuttivat hänet. Hänellä oli miekka olkapäällään, ja siitä riippui nyytti tai käärö, jossa hänellä nähtävästi oli vaatteet; siinä olivat varmaan housut tai kaatiot, viitta ja joitakin paitoja, sillä hänellä oli yllään vain lyhyt samettinuttu, jossa vielä näkyi joitakin silkkivuorin riekaleita, ja paita paistoi sen repeämistä; sukat olivat silkkiset ja jalkineet tylppäkärkiset, kuten hovimuoti vaati. Hän voi olla suunnilleen kahdeksantoista tai yhdeksäntoista vuoden ikäinen, hänen kasvonsa olivat iloiset, ja hän näytti olevan reipas veikko. Hän lauloi hauskoja lauluja keventääkseen vaelluksensa vaivoja. Kun he hänet saavuttivat, hän parhaillaan lopetti erästä, jonka serkku painoi muistiinsa ja jonka sanotaan kuuluneen näin:

— Te matkustatte keveissä pukimissa, nuori herra. Entä minne on matka?
Antakaa kuulua, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.

— Kevyt vaatetukseni johtuu kuumuudesta ja köyhyydestä, ja tieni vie sotaan.

— Kuinka niin, köyhyydestä? — kysyi Don Quijote. — Helle kelpaa syyksi paremmin.

— Armollinen herra, — virkkoi nuori mies — minulla on tässä nyytissä samettihousut, jotka kuuluvat tähän nuttuun; jos kulutan ne matkalla, ei minulle jää mitään komeutta kaupunkia varten eikä minulla ole varaa ostaa uusia. Siitä syystä ja viileyden vuoksi minä olen tässä asussa, kunnes saavutan muutamia jalkaväkikomppanioita, jotka majailevat tuskin kahdentoista peninkulman päässä täältä; siellä minä otan pestin, ja sitten ei taida olla puutetta kuormavaunuista, joissa pääsen ajamaan satamapaikkaan saakka, mikä kuuluu olevan Cartageua. Ja mieluummin minä pidänkin isäntänä ja herrana kuningasta ja palvelen häntä sodassa kuin jotakin kitupiikkiä pääkaupungissa.

— Jos olisin palvellut jotakin Espanjan grandia tai jotakin muuta ylhäistä herraa, — vastasi nuori mies — niin varmaan saisin, sillä se etu on suurellisten palvelemisesta, että voi palvelijasta kohota vänrikiksi tai kapteeniksi tai saada hyvän eläkkeen. Mutta minä vaivainen olen aina palvellut onnenonkijoita ja seikkailijoita, jotka antoivat niin niukan muonan ja palkan, että puolet siitä meni kaularöyhelön tärkkäämiseen, ja olisipa ilmetty ihme, jos vaeltava palkkalainen pääsisi edes siedettäviin oloihin.

— Mutta sanokaahan minulle Herran nimessä, hyvä ystävä, — lausui Don Quijote — onko mahdollista, ettette ole voinut hankkia itsellenne edes livereitä, vaikka olette ollut palveluksessa jo monta vuotta?

— Olenhan minä saanut niitä kaksi kappaletta; vastasi nuori mies — mutta samoinkuin henkilöltä, joka eroaa jostakin munkkikunnasta antamatta munkkilupausta, otetaan pois munkinpuku ja hänelle annetaan takaisin hänen entiset vaatteensa, sain minäkin vaatteeni takaisin isänniltäni; suoritettuaan ne toimet, joiden vuoksi olivat pääkaupunkiin tulleet, he näet palasivat kotiinsa ja veivät mukanaan liverit, jotka oli annettu minulle vain komeuden vuoksi.

— Merkillistä spilorceriaa,[61] kuten italialainen sanoo — virkkoi Don Quijote. — Mutta kaikesta huolimatta voitte pitää erinomaisena onnena, että olette lähtenyt pois pääkaupungista mielessänne niin hyvä aikomus: maan päällä näet ei ole mitään, mistä ihmiselle koituisi enemmän kunniaa ja hyötyä kuin siitä, että hän palvelee ensi sijassa Jumalaa ja sitten kuningastaan ja luonnollista käskijäänsä, varsinkin asetoimessa, jonka avulla saavutetaan, ellei suurempaa rikkautta, niin ainakin suurempaa kunniaa kuin opillisella sivistyksellä, kuten olen jo monta kertaa sanonut. Vaikka näet opillinen sivistys on perustanut enemmän sukutiloja kuin asetoimi, on asetoimen perustamilla kuitenkin eräänlaisia etuja edellisiin verrattuina ja sitäpaitsi eräänlainen loisto, joka tekee ne kaikkia muita paremmiksi. Mutta pitäkää mielessänne, mitä aion teille nyt sanoa, sillä siitä teille on suurta hyötyä ja huojennusta vaivoissanne; teidän näet pitää olla ajattelematta niitä kovia kohtaloita, jotka voivat tulla osaksenne, sillä kaikkein pahin niistä on kuolema, mutta jos se vain on hyvä, niin se on niistä kaikkein paras. Julius Caesarilta, urhoolliselta Rooman imperaattorilta, kysyttiin kerran, mikä kuolema on paras. Hän vastasi: odottamaton, äkillinen ja aavistamaton; ja vaikka hän vastasi niinkuin pakana, jolla ei ollut mitään tietoa oikeasta Jumalasta, hän sittenkin sanoi aivan oikein, koska semmoisessa kuolemassa välttyy ihmisen luontainen pelontunne. Jos näet otaksun, että saatte surmanne ensimmäisessä kahakassa tai taistelussa, joko tykinkuulasta tai räjähtävästä miinasta, niin mitä se haittaa? Se on pelkkää kuolemaa, ja sillä hyvä; ja Terentiuksen mukaan sotilaan on parempi maata kuolleena taistelukentällä kuin säilyttää henkensä ja pelastua pakenemalla; ja urhoollinen sotilas saavuttaa mainetta sikäli kuin hän tottelee päälliköitänsä ja niitä, joilla on oikeus antaa hänelle käskyjä. Ja huomatkaa hyvin, poikani, että sotilaan sopii paremmin haistella ruutia kuin myskiä, ja jos vanhuus teidät kerran tapaa yhä vielä harjoittamassa tätä kunniakasta tointa, niin se, vaikka olisitte täynnä haavoja ja rujo ja rampa, ei ainakaan kohtaa teitä kunniattomana, ja sellaista kunniaa ei köyhyys voi milloinkaan vähentää. Sitäpaitsi on jo ryhdytty toimenpiteisiin, jotta vanhat ja rammat sotilaat saisivat elatusta ja apua, sillä ei ole oikein kohdella heitä niinkuin tekevät ne, jotka erottavat ja vapauttavat neekereitä, kun nämä ovat vanhoja eivätkä enää jaksa tehdä työtä, ja muka vapauttaen ajavat heidät pois luotaan saattaen heidät siten nälän orjuuteen, mistä he eivät voi toivoa vapautuvansa muuten kuin kuoleman kautta. Mutta nyt en tahdo sanoa teille mitään enempää kuin että nousette tämän minun ratsuni lautasille ja lähdette kerallani majapaikkaan saakka. Siellä syötte illallista kanssani ja huomenna voitte jatkaa matkaanne, jonka Jumala tehköön niin onnelliseksi kuin aikeenne ansaitsevat.

Nuorukainen ei suostunut nousemaan hevosen lautasille, mutta sanoi mielellään syövänsä illallista majapaikassa; ja Sanchon kerrotaan tässä tilaisuudessa sanoneen itsekseen: »Hyvä Jumala, millainen isäntä! Onko mahdollista, että ihminen, joka osaa lausua niin paljon ja oivallisia asioita kuin hän on tässä lausunut, voi väittää nähneensä kaikki ne mielettömät mahdottomuudet, joita hän kertoo Montesinon luolasta? No, olkoon, perästä kuuluu.»

Yön tullessa he sitten saapuivat majataloon, ja Sancho oli varsin mielissään, kun näki herransa pitävän sitä todellisena majatalona eikä linnana, kuten hänen tapansa oli. Perille ehdittyä Don Quijote kysyi heti isännältä, niissä oli peitsiä ja pertuskoita kuljettava mies, ja isäntä vastasi, että hän oli tallissa ruokkimassa muuliansa. Serkku ja Sancho tekivät nyt samoin juhdilleen ja luovuttivat Rocinantelle parhaan seimen ja parhaan paikan tallissa.

jossa kerrotaan aasinhuutoseikkailu ja hupainen kohtaus nukketeatterin johtajan kanssa sekä profeetallisen apinan merkilliset ennustukset.

Don Quijote oli niin utelias kuulemaan ja saamaan tietää niitä merkillisiä asioita, joita aseita kuljettava mies oli luvannut hänelle kertoa, että hänen kärsivällisyytensä joutui kovalle koetukselle. Hän lähti miestä etsimään sieltä, missä isäntä oli sanonut hänen olevan, löysi hänet ja kehoitti häntä nyt ilmoittamaan, mitä hänellä oli sanottavaa matkalla esitettyyn kysymykseen. Mies vastasi hänelle:

— Minun täytyy saada kertoa ihmeestäni kaikessa rauhassa eikä tässä seisoessani; sallikaa, hyvä herra, minun ensin hoitaa juhtaani; sitten kerron teille seikkoja, joita varmaan ihmettelette.

— Ei senvuoksi tarvitse viivytellä, — vastasi Don Quijote — minä tulen teitä auttamaan.

Hän teki niin, seuloi kauroja ja puhdisti seimen, ja tämä alentuvaisuus sai miehen auliisti kertomaan, mitä häneltä pyydettiin. Hän istuutui kivipenkille, Don Quijote sijoittui hänen viereensä, kuulijoiksi tulivat vielä serkku, nuori palvelija, Sancho Panza ja majatalon isäntä, ja niin mies aloitti kertomuksensa:

— Armolliset herrat, teidän tulee tietää, että eräällä paikkakunnalla, joka sijaitsee neljän ja puolen peninkulman päässä tästä majatalosta, sattui kylänvouti kadottamaan aasinsa, mihin oli syynä erään hänen palveluksessaan olevan tytön juoni ja viekkaus. En voi tässä kertoa asiaa juurta jaksain, summa vain se, ettei aasia löydetty, vaikka kylänvouti ryhtyi kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin. Kerrotaan ja huhuillaan yleisesti, että oli kulunut noin kaksi viikkoa aasin katoamisesta, kun mainitun kylänvoudin ollessa torilla hänen luokseen tuli eräs toinen saman paikkakunnan vouti ja sanoi hänelle: »Antakaa minulle löytäjän palkkio, kuomaseni; aasinne on nähty.» »Minä annan teille sen ja hyvänkin, kelpo kuoma», vastasi toinen, »mutta sanokaa, missä se on nähty.» »Minä näin sen metsässä tänä aamuna», vastasi löytäjä, »ilman satulaa ja minkäänlaisia valjaita ja niin laihana, että oli surkeata sitä katsella. Minä aioin ajaa sitä edelläni ja tuoda sen teille, mutta se oli jo niin vauhko ja villi, että pakeni lähestyessäni pois ja juoksi sankkaan metsään. Jos haluatte, että lähdemme yhdessä sitä etsimään, niin sallikaa minun vain viedä kotiin tämä aasintammani; tulen heti takaisin.» »Te teette minulle suuren palveluksen», sanoi aasin omistaja, »ja minä koetan maksaa teille samalla mitalla.» Kaikki, jotka tämän asian hyvin tuntevat, kertovat siitä tällä tavalla ja mainitsevat nämä yksityisseikat. Molemmat kylänvoudit lähtivät siis jalkaisin ja käsikynkässä metsään, mutta tultuaan siihen paikkaan, mistä luulivat aasin löytävänsä, he eivät sitä löytäneet, eikä sitä näkynyt missään niillä mailla, vaikka olisivat kuinka sitä hakeneet. Huomatessaan, ettei aasia löytynyt, sanoi se kylänvouti, joka oli aasin nähnyt, toiselle; »Kuulkaahan, kuomaseni, mieleeni johtui juoni, jonka avulla aivan varmaan eläimen löydämme, vaikka se olisi piiloutunut maan uumeniin eikä ainoastaan metsään. Minä näet osaan mainiosti matkia aasinhuutoa, ja jos tekin olette siihen hiukan perehtynyt, niin voitte uskoa asian varmasti onnistuvan.» »Sanoitteko hiukan perehtynyt, hyvä naapuri?» virkkoi toinen. »Minä en totisesti vääjää siinä asiassa ketään, en aasejakaan.» »Se kohta nähdään», sanoi toinen kylänvouti; »minä näet olen ajatellut, että te kierrätte metsän toiselta taholta ja minä lähden kiertämään toista puolta, niin että kierrämme ja katselemme sen joka kolkan, ja jos sitten tavan takaa huudamme kuin aasi, niin aasin täytyy varmaan huutomme kuulla ja siihen vastata, jos se kerran metsässä on.» Siihen vastasi aasin omistaja: »Teidän keksintönne, hyvä naapuri, on todella erinomainen ja suuren neronne arvoinen.» Lähdettyään he sitten sattuivat päästämään huutonsa melkein yhtaikaa, ja kumpikin heistä juoksi, toisen huudon pettämänä, etsimään kumppaniaan luullen aasin jo ilmaantuneen. Kun he sitten toisensa kohtasivat, sanoi se kylänvouti, joka oli aasin kadottanut: »Onko mahdollista, kuomaseni, ettei huutaja ollut minun aasini?» »Kyllä se olin minä», vastasi toinen. »Siinä tapauksessa minun täytyy sanoa», virkkoi aasin omistaja, »ettei teidän ja aasin välillä, kuomaseni, ole mitään eroa, mitä huutoon tulee, sillä minä en ole milloinkaan eläessäni nähnyt enkä kuullut mitään luonnollisempaa.» »Tuo kiitos ja ylistys», vastasi juonen keksijä, »kuuluu ja sopii teille paremmin kuin minulle, sillä niin totta kuin Jumala on minut luonut te voitatte kaikkein parhaimman ja harjaantuneimman aasinmatkijan: te huudatte korkealla äänellä, äänenne on kestävä ja noudattaa oikeata aikamittaa ja tahtia, teidän kadanssinne ovat niin lukuisat ja kohdalleen osuvat, että minä sanalla sanoen tunnustan joutuneeni häviölle, luovutan teille voitonpalmun ja tarjoan kunniapalkinnon tuosta harvinaisesta taidostanne.» »Minun täytyy tunnustaa», vastasi aasin omistaja, »että pidän tästä lähtien itseäni paremmassa arvossa ja katson johonkin kelpaavani, koska minulla on jotakin kykyä; vaikka näet uskoin hyvin matkivani aasinhuutoa, en missään tapauksessa luullut saavuttaneeni siinä taidossa semmoista täydellisyyttä kuin te sanotte.» »Minun täytyy sanoa», vastasi toinen, »että maailmassa menee hukkaan paljon harvinaisia kykyjä ja että ne sopivat huonosti henkilöille, jotka eivät osaa käyttää niitä hyväkseen.» »Meidän kykymme», vastasi aasin omistaja, »voivat hyödyttää meitä ainoastaan tällaisissa tapauksissa, muuten niistä ei ole mitään hyötyä, ja suokoon Jumala, että ne auttavat meitä edes tässä.» Niin keskusteltuaan he taas erosivat ja alkoivat jälleen huutaa, mutta antoivat kerran toisensa jälkeen pettää itsensä ja kohtasivat toisensa, kunnes päättivät antaa toisilleen merkin huutamalla kaksi kertaa perätysten, siitä huomatakseen, että huuto oli heidän eikä aasin. Niin he vaelsivat läpi koko metsän tavan takaa huutaen, aina kaksi kertaa perätysten, mutta kadonnut aasi ei vastannut eikä antanut minkäänlaista elonmerkkiä. Ja kuinka olisikaan vaivainen ja kovaonninen eläin voinut vastata, koska he vihdoin löysivät sen metsän kaukaisimmasta loukosta susien raatelemana? Sen nähdessään aasin omistaja virkkoi: »Ihmettelinhän minä, ettei se vastannut; jos näet se ei olisi kuollut, se olisi varmaan alkanut huutaa kuullessaan meidän huutomme, sillä eihän se olisi muuten aasi ollutkaan. Mutta kuultuani teidän matkivan aasin ääntä niin mainiosti, kuomaseni, katson hyvin käyttäneeni tässä etsimisessä näkemäni vaivan, vaikka löydän nyt aasini kuolleena.» »Ei ollut vikaa teissäkään, kuomaseni», vastasi toinen; »jos näet pappi laulaa hyvin, niin kuoripoika ei jää paljoa jälkeen.» Niin he palasivat takaisin kyläänsä pettyneinä ja käheinä ja kertoivat siellä ystävilleen ja tuttavilleen, mitä heille oli tapahtunut, kun olivat olleet aasia etsimässä, ja kumpikin ylisti ylenmäärin toisen taitoa huutaa aasin lailla. Tieto tästä levisi pian lähiseudun kyliin, ja paholainen, joka ei koskaan nuku, vaan ilokseen kylvää ja levittää vihaa ja epäsopua, mihin suinkin voi, paisuttaen joutavia asioita ilkeiksi juoruiksi ja pahoiksi riidoiksi, järjesti ja toimitti nytkin niin, että toisten kylien asukkaat, nähdessään jonkun meidän kyläläisemme, huusivat aasin lailla, kuin lyöden meitä vasten kasvoja kylänvoutiemme huudolla. Poikanulikat tekivät samoin, ja silloin asia oli joutunut kaikkien kadotuksen henkien käsiin ja suuhun; aasinhuuto levisi kylästä kylään, niin että huutajakylän asukkaat nyt tunnetaan kaikkialla niinkuin neekerit tunnetaan ja erotetaan valkoisista, ja tämä onneton pila on mennyt niin pitkälle, että pilkatut ovat useita kertoja lähteneet asestettuina ja joukolla pilkkaajiansa vastaan tapellakseen heidän kanssaan, eikä mikään mahti, ei pelko eikä häpeä ole voinut heitä siitä estää. Minä luulen, että kyläni asukkaat, siis sen kylän miehet, josta aasinhuuto on kotoisin, aikovat huomenna tai ylihuomenna hyökätä erääseen toiseen kylään, joka sijaitsee kahden peninkulman päässä meidän kylästämme ja kuuluu niihin, jotka meitä pahimmin vainoavat; ja koska he nyt mielivät lähteä retkelle hyvissä varuksissa, olen ostanut näkemänne peitset ja pertuskat viedäkseni ne heille. Siinä ne ihmeet, joita sanoin voivani teille kertoa, ja jolleivät ne teistä ihmeiltä tunnu, en tiedä mitään muuta sanoa.

Siihen lopetti kelpo mies kertomuksensa, ja samassa astui majatalon ovesta sisään mies, jonka kaikki vaatteet, sukat, housut ja nuttu olivat säämiskäiset. Hän sanoi kuuluvalla äänellä:

— Herra isäntä, saako täältä yösijaa? Tässä tulee profeetallinen apina ja nukketeatteri, jossa esitetään Melisendran vapauttaminen.

— Peijakas, — sanoi majatalon isäntä — siinähän on mestari Pedro! Nyt saamme hauskan illan.

Unohdin mainita, että mestari Pedron vasenta silmää ja melkein puolta poskea peitti viheriä laastari, josta voi päätellä, että koko se puoli kasvoja oli huonossa kunnossa. Isäntä jatkoi sanoen:

— Terve tuloa, arvoisa mestari Pedro. Mutta missä ovat apina ja nukketeatteri? En niitä tässä näe.

— Ne saapuvat tänne aivan kohta; — vastasi säämiskäpukuinen — minä lähdin vain edeltäkäsin kuulemaan, saako täältä yösijaa.

— Minä pakottaisin itse Alban herttuan väistymään mestari Pedron tieltä — vastasi isäntä. — Tuokaa vain tänne apina ja nukketeatteri; tänä yönä on majatalossamme väkeä, joka mielellään maksaa nähdessään näytelmän ja apinan temput.

— Olkoon menneeksi; — vastasi laastaroitu — minä alennan maksua ja katson saaneeni kylliksi, jos saan sen verran, että voin maksaa oman laskuni. Mutta nyt minä palaan hoputtamaan vaunuja, niin että apina ja teatteri ovat pian täällä.

Don Quijote kysyi nyt majatalon isännältä, kuka tuo mestari Pedro oli ja mikä apina ja millainen teatteri hänellä oli mukanaan. Siihen vastasi isäntä:

— Hän on mainio nukkenäyttelijä, joka on useita päiviä kierrellyt täällä Aragonian Manchassa esittäen näytelmää, jossa kuuluisa Don Gaiferos vapauttaa Melisendran, ja se on parhaita ja parhaimmin esitettyjä historioita, mitä tässä maanpaikassa on moneen vuoteen nähty. Hänellä on sitäpaitsi mukanaan apina, joka on niin erinomaisen taitava, ettei semmoista ole milloinkaan nähty apinain joukossa eikä voida ihmistenkään keskuudessa kuvitella. Jos näet siltä kysyy jotakin, niin se kuuntelee kysymystä, hyppää sitten isäntänsä olkapäälle lähelle hänen korvaansa ja kuiskaa siihen vastauksen, jonka mestari Pedro heti kuuluvasti toistaa. Se puhuu paljon enemmän menneistä kuin tulevista asioista, ja vaikka se ei aina osu kaikessa oikeaan, ei se kumminkaan yleensä erehdy, niin että tekee mieli uskoa, että siinä asuu itse piru. Mestari Pedro ottaa kaksi reaalia jokaisesta kysymyksestä, jos apina siihen vastaa, tarkoitan, jos isäntä vastaa apinan puolesta, kun se on kuiskannut vastauksen hänen korvaansa. Siksi uskotaankin, että mestari Pedro on upporikas; hän on galantuomo ja buon compagno,[62] kuten Italiassa sanotaan, ja viettää hyviä päiviä; hän pakisee kuuden edestä ja ryyppää enemmän kuin kahdentoista verosta, kaikki kielevyytensä, apinansa ja nukketeatterinsa kustannuksella.

Samassa tuli mestari Pedro takaisin, ja rattailla saapuivat myös nukketeatteri ja iso, hännätön apina, jonka pakarat olivat kuin huopaa, mutta joka ei ollut muuten ruman näköinen. Sen nähtyään Don Quijote kysyi heti:

— Sanokaa minulle, herra profeetta: Che pesce pigliamo?[63] Miten meidän käy? Tässä minä annan kaksi reaalia.

Hän käski Sanchon antaa rahat mestari Pedrolle, mutta tämä vastasi apinan puolesta:

— Armollinen herra, tämä eläin ei vastaa eikä anna tietoa tulevaisista asioista; menneistä se tietää jotakin ja nykyisistäkin hiukan.

— Hitto vieköön; — sanoi Sancho — minä en maksa mitään sille, joka kertoo, mitä minulle on jo tapahtunut, sillä kuka sen voi paremmin tietää kuin minä itse? Ja olisihan liian typerää maksaa toiselle siitä, että hän kertoo minulle, mitä jo tiedän; mutta koska hän tietää nykyiset asiat, niin tässä on kaksi reaalia, ja sano minulle, parahin herra apina, mitä nyt tekee vaimoni Teresa Panza ja millaisissa hommissa hän on.

Sitten hän taputti oikealla kädellään kaksi kertaa vasenta olkapäätään, apina hyppäsi siihen, vei suunsa lähelle hänen korvaansa ja liikutti nopeasti hampaitaan. Tehtyään sitä suunnilleen niin kauan kuin isämeidänrukoukseen kuluu, se hyppäsi takaisin maahan, ja mestari Pedro lankesi heti mitä kiireimmin polvilleen Don Quijoten eteen, syleili hänen sääriään ja sanoi:

— Minä syleilen näitä sääriä kuin syleilisin molempia Herkuleen patsaita, oi sinä jo unohdukseen joutuneen vaeltavan ritarikunnan mainio eloonherättäjä! Oi sinä Don Quijote Manchalainen, ritari, jota ei ole milloinkaan riittävästi ylistetty, sinä uupuneitten rohkeus, horjuvien tuki, kaatuneitten käsivarsi, kaikkien onnettomien sauva ja lohdutus!

Don Quijote ällistyi, Sancho oli ihmeissään, serkku ja vaeltava nuori palvelija samoin, aasinhuuto-tarinan kertoja seisoi suu auki, ja majatalon isäntä oli täyden hämmingin vallassa; sanalla sanoen, kaikki, jotka olivat kuulleet nukkenäyttelijän sanat, joutuivat mitä suurimman hämmästyksen valtaan; mutta mies jatkoi sanoen:

— Ja sinä, kelpo Sancho Panza, maailman parhaan ritarin parhain aseenkantaja, iloitse, sillä kelpo vaimosi Teresa voi hyvin ja häkilöi nyt parhaillaan pellavia, ja paremmaksi vakuudeksi hänellä on vasemmalla puolellaan ruukku, jonka kaula on katkennut; ja siinä on hyvä kulaus viiniä, jolla hän virkistää itseään työtä tehdessään.

— Sen minä kyllä uskon; — vastasi Sancho — hän näet on siunatun hyvä vaimo, ja jollei hän olisi mustasukkainen, en vaihtaisi häntä jättiläisnaiseen Andandonaan,[64] joka herrani väitteen mukaan oli hemmetin hyvä ja kunnollinen nainen; ja minun Teresani on niitä eukkoja, jotka muistavat pitää huolen itsestään, vaikka perilliset jäisivät omaansa paitsi.

— Totisesti, — virkkoi siihen Don Quijote — joka paljon lukee ja paljon matkustaa, näkee paljon ja saa paljon tietää. Minä sanon tämän, sillä mikä olisikaan voinut saada minua uskomaan, että maailmassa on ennustavia apinoita, minkä nyt olen nähnyt omin silmin? Minä näet olen juuri se Don Quijote Manchalainen, jonka tuo kelpo eläin mainitsi tosin ylistäen minua hiukan liikaa; mutta olinpa millainen tahansa, kiitän kumminkin taivasta siitä, että se on lahjoittanut minulla lempeän ja osaaottavan mielenlaadun, niin että olen aina valmis tekemään hyvää kaikille ja olemaan tekemättä pahaa kenellekään.

— Jos minulla olisi rahoja, — virkkoi vaeltava palvelija — niin kysyisin herra apinalta, miten minun käy tällä retkelläni.

— Sanoin jo, ettei tämä pikku eläin vastaa tulevia asioita koskeviin kysymyksiin, mutta jos hän voisi niihin vastata, ei haittaisi mitään, vaikka ei olisikaan rahoja, sillä minä uhraisin kaikki maailman edut palvellakseni herra Don Quijotea, joka on tässä läsnä. Ja koska olen sen hänelle velkaa ja koska tahdon häntä huvittaa, järjestän nyt nukketeatterini ja tarjoan huvia kaikille täällä majatalossa oleville, pyytämättä siitä mitään maksua.

Sen kuultuaan majatalon isäntä ilahtui tavattomasti ja osoitti paikan, mihin teatteri voitiin sijoittaa, mikä sitten tapahtuikin silmänräpäyksessä.

Don Quijote ei ollut oikein tyytyväinen apinan ennustuksiin, sillä hänestä ei tuntunut soveliaalta, että apina ennusti tulevista enempää kuin menneistäkään asioista. Mestari Pedron pannessa kuntoon nukketeatteria hän senvuoksi vei Sanchon tallin nurkkaan, missä kukaan ei voinut hänen puhettaan kuulla, ja sanoi hänelle:

— Kuule, Sancho, minä olen tarkoin harkinnut tuon apinan merkillistä kykyä ja uskon puolestani varmaan, että apinan isännällä, tuolla mestari Pedrolla, täytyy olla salainen tai julkinen pakti paholaisen kanssa.

— Jos piru lähettelee hänelle salaa pakettejaan, — sanoi Sancho — niin ne ovat varmaan siivottomia paketteja; mutta mitä hyötyä on mestari Pedrolla semmoisista paketeista?

— Sinä et ymmärrä minua, Sancho; minä tarkoitan vain, että hän nähtävästi on tehnyt paholaisen kanssa jonkinlaisen sopimuksen siitä, että paholainen antaa apinalle tuon kyvyn, jotta mestari voi ansaita sillä elatuksensa, mutta että hänen rikkaaksi tultuaan täytyy luovuttaa paholaiselle sielunsa, sillä yksin sitä tuo ihmissuvun vihollinen himoitsee. Minut saa niin uskomaan se seikka, että huomaan apinan vastaavan ainoastaan menneitä tai nykyisiä seikkoja koskeviin kysymyksiin, kauemmaksi näet paholaisen tieto ei voi ulottua; tulevaisia hän korkeintaan arvailee, eikä aina sitäkään; sillä Jumala yksin tietää ajat ja hetket, ja hänelle ei ole mitään mennyttä eikä tulevaista, koska kaikki on hänelle nykyistä. Jos siis on niin laita, kuten varmaan onkin, niin on selvää, että tämä apina puhuu paholaisen avulla, ja minua ihmetyttää, ettei sitä ole syytetty Pyhän Inkvisition edessä, tutkittu tarkoin ja otettu selkoa, minkä hengen voimalla se ennustaa; on näet varmaa, ettei tämä apina ole mikään astrologi, eivätkä he, sen isäntä ja se itse, sommittele eivätkä osaa sommitella kuvioita, joita nimitetään horoskoopeiksi ja joita nykyisin käytetään Espanjassa niin yleisesti, ettei ole yhtään semmoista naikkosta, paashia tai rajasuutaria, joka ei uskalla sommitella horoskooppia yhtä helposti kuin ottaa maassa olevassa korttipakasta sotamiehen, ja siten he valheillaan ja tietämättömyydellään tärvelevät tieteen ihmeellisen totuuden. Olen kuullut kerrottavan eräästä ylhäisestä naisesta, joka kysyi joltakin semmoiselta mestarilta, tulisiko hänen pieni sylikoiransa kantavaksi ja saisiko penikoita, kuinka monta penikkaa tulisi ja minkä värisiä ne olisivat. Herra astrologi sommitteli horoskoopin ja vastasi, että sylikoira tulisi tiineeksi ja synnyttäisi kolme penikkaa, viheriän, punaisen ja kirjavan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että se parittelisi kello yhdentoista ja kahdentoista välillä päivällä tai yöllä ja että se tapahtuisi maanantaina tai lauantaina. Mutta miten kävikään? Kaksi päivää myöhemmin koira kuoli, koska oli syönyt liikaa, mutta horoskoopin tekijää pidettiin yhä sillä paikkakunnalla kaikkein taitavimpana astrologina, kuten kaikkia tai ainakin useimpia horoskoopintekijöitä.

— Minä toivoisin kumminkin, — virkkoi Sancho — että teidän armonne käskisi mestari Pedron kysyä apinalta, oliko se, mitä teidän armollenne tapahtui Montesinon luolassa, todenperäistä; minä näet uskon teidän armonne luvalla, että kaikki oli vain silmänlumetta ja valhetta tai ainakin unennäköä.

— Kaikki on mahdollista; — vastasi Don Quijote — mutta minä noudatan neuvoasi, vaikka asia tavallaan minua hiukan arveluttaa.

Samassa tuli mestari Pedro etsimään Don Quijotea ja sanomaan, että nukketeatteri oli jo kunnossa; hänen armonsa sopi tulla sitä näkemään, sillä se kyllä sen ansaitsi. Don Quijote ilmoitti hänelle aikomuksensa ja pyysi, että hän heti käskisi apinaansa hänelle ilmoittamaan, olivatko muutamat seikat, joita hän oli joutunut kokemaan Montesinon luolassa, uneksittuja vai todenperäisiä; hänestä itsestään tuntui, että ne olivat sekä sitä että tätä. Mestari Pedro ei vastannut tuohon mitään, vaan meni hakemaan apinaansa, asetti sen Don Quijoten ja Sanchon eteen ja sanoi sitten:

— Kuulkaahan, herra apina, tämä ritari haluaa tietää, ovatko muutamat seikat, joita hänelle sattui eräässä luolassa, jota mainitaan Montesinon nimellä, perättömiä vai todenperäisiä.

Hän antoi tavallisen merkin, apina hyppäsi hänen vasemmalle olkapäälleen, näytti puhuvan hänen korvaansa, ja mestari Pedro sanoi kohta:

— Apina sanoo, että toiset teidän armonne mainitussa luolassa näkemistä seikoista ovat perättömiä, toiset todennäköisiä, sanoo tietävänsä tästä kysymyksestä tämän, mutta ei mitään muuta, ja lupaa, jos teidän armonne haluaa tietää enemmän, vastata ensi perjantaina kaikkiin kysymyksiin; nyt hänen kykynsä on lopussa eikä se siitä parane ennenkuin ensi perjantaina, kuten sanottu.

— Enkö jo sanonut, — virkkoi Sancho — etten voinut saada päähäni, että kaikki, mitä te, armollinen herra, kerroitte luolassa sattuneista tapauksista, oli totta, tai puoletkaan?

— Perästä kuuluu, Sancho; — vastasi Don Quijote — aika, joka tuo ilmi kaikki, ei jätä mitään vetämättä päivän valkeuteen, ei sellaistakaan, mikä piilee maan uumenissa. Mutta riittäköön nyt, ja lähdetään katsomaan kelpo mestari Pedron nukketeatteria, jonka luulen tarjoavan jotakin mielenkiintoa.

— Kuinka niin, jotakin? — virkkoi mestari Pedro. — Tämä minun nukketeatterini sisältää kuusikymmentätuhatta merkillistä seikkaa. Ja minä vakuutan teidän armollenne, kunnioitettu herra Don Quijote, että se on suurimpia nähtävyyksiä, mitä maailmassa nykyisin on; mutta operibus credite, et non verbis,[65] ja käydään nyt toimeen, sillä on jo myöhä ja meillä on paljon tekemistä, sanomista ja näyttämistä.

Don Quijote ja Sancho tottelivat ja lähtivät siihen paikkaan, missä teatteri oli jo valmiina ja avoimena, ympärillä joukko pieniä vahakynttilöitä, jotka tekivät sen upean ja loistavan näköiseksi. Saavuttuaan luo mestari Pedro sijoittui näyttämön taakse, sillä hänen tehtävänään oli liikuttaa näyttämön eri kuvioita, ja etupuolelle sijoittui muudan poika, mestari Pedron apulainen, tulkitsemaan ja selittämään yleisölle nukkenäyttämön salaisuuksia; hänellä oli kädessään pieni keppi, jolla hän osoitti näyttämölle ilmaantuvia hahmoja.

Kun koko majatalon väki oli joko istuutunut tai sijoittunut seisomaan vastapäätä näyttämöä ja Don Quijote, Sancho, vaeltava palvelija ja serkku olivat istuutuneet parhaille paikoille, alkoi tulkki heille kertoa, mitä kuulee ja näkee, jos kuuntelee tai katselee seuraavaa lukua.

jossa jatkuu hupainen kertomus nukketeatteriseikkailusta ja esitetään muitakin todella mainioita asioita.

Vaieten kuuntelemaan jäi Tyyron mies sekä Troian,[66] toisin sanoen, kaikki näytelmän katselijat seurasivat tarkasti esitystä niistä merkillisistä asioista, joita tulkki heille selitti, ja sitten kuultiin näyttämön takaa lukuisien patarumpujen ja torvien pauhu ja useita laukauksia. Tämä melu kesti vain vähän aikaa; sitten poika koroitti äänensä ja lausui:

— Se todenperäinen historia, joka armolliselle herrasväelle tässä esitetään, on kokonaan saatu ranskalaisista kronikoista sekä espanjalaisista kansanlauluista, joita vanhat ja nuoret laulavat kaikilla kaduilla ja kujilla. Siinä kuvaillaan, kuinka herra Don Gaiferos vapautti puolisonsa Melisendran, joka oli maurien vankina Espanjassa Sansuenan kaupungissa; se näet oli nykyisen Zaragozan nimi. Arvoisa herrasväki suvaitkoon nyt katsoa, kuinka Don Gaiferos istuu tammipelin ääressä, niinkuin laulussa lauletaan:

Ja se henkilö, joka nyt tulee esiin, kruunu päässä ja valtikka kädessä, on keisari Kaarle Suuri, mainitun Melisendran otaksuttu isä, joka vävynsä laiskuudesta ja huolimattomuudesta harmistuneena tulee lukemaan hänelle lakia. Ja katsokaa nyt, kuinka kiivaasti ja kiukkuisesti hän vävyänsä toruu, niin että näyttää aivan siltä kuin hän aikoisi valtikallaan koputella hänen pääkuortaan, ja onkin kirjailijoita, jotka väittävät hänen niin tehneen, vieläpä oikein lämpimästä kädestä. Ja nyt, kun hän on selittänyt vävylleen monella muotoa, että hänen kunniansa joutuu vaaraan, jollei hän toimita puolisoaan vapauteen, kerrotaan hänen vielä sanoneen:

Katsokaa nyt sitten, hyvä herrasväki, kuinka keisari kääntää Don Gaiferosille selkänsä ja jättää hänet siihen aivan noloksi, ja katsokaa nyt, kuinka tämä suuttuu, heittää tammilaudan ja nappulat pois, käskee heti tuoda hänen aseensa ja pyytää serkultaan Don Rolandilta lainaksi hänen miekkaansa Durendalia, ja kuinka Don Roland ei halua sitä hänelle lainata, mutta tarjoutuu sensijaan lähtemään hänen mukaansa hänen suunnittelemaansa vaikeaan yritykseen. Mutta urhoollinen ja vihastunut Don Gaiferos ei halua suostua hänen tarjoukseensa, vaan sanoo voivansa yksinkin pelastaa puolisonsa vankeudesta, vaikka hänet olisi kätketty maan uumeniin, ja niin hän menee varustautumaan lähteäkseen heti matkaan. Kääntäkää nyt, arvoisa herrasväki, katseenne tuohon torniin, joka näkyy tuolla ja jonka otaksutaan olevan muudan torni siinä Zaragozan linnassa, jota nyt mainitaan Aljaferian nimellä. Tuolla parvekkeella maurilaisessa puvussa esiintyvä nainen on verraton Melisendra, joka on istunut siellä jo monet kerrat tähyillen Ranskaan johtavalle tielle ja lohduttanut itseään vankeudessaan antamalla ajatustensa vaeltaa Parisiin ja oman puolison luo. Mutta katsokaa myös merkillistä tapausta, joka sattuu tässä ja jonka vertaista ei kenties ole milloinkaan nähty. Ettekö näe tuota mauria, joka hiipii aivan hiljaa, askel askelelta ja sormi huulilla, kauniin Melisendran taakse? Katsokaa nyt, kuinka hän suutelee Melisendran suuta, kuinka Melisendra heti sylkäisee ja pyyhkii huuliansa paitansa valkoiseen hihaan, kuinka hän voivottelee ja harmistuneena repii kauniita hiuksiaan, ikäänkuin ne olisivat syypäät tuohon ilkityöhön. Katsokaa myös, kuinka tuo vakava mauri seisoo tuolla käytävässä; hän on Sansuenan kuningas Marsilio; hän on nähnyt toisen maurin hävyttömyyden ja senvuoksi, huolimatta siitä, että toinen on hänen sukulaisensa ja suuri suosikkinsa, käskee ottaa hänet heti kiinni, antaa hänelle kaksi sataa paria raippoja ja kuljettaa häntä häpeän saattueessa kaupungin katuja, huutajat edellä ja sotamiehiä jäljessä. Ja katsokaa nyt, kuinka he tulevat panemaan toimeen tuomiota, vaikka rikos tehtiin aivan äsken; maurien keskuudessa näet ei ole tapana, niinkuin meillä, tehdä pitkiä pöytäkirjoja ja kuulustella todistajia ja antaa syypään istua kauan tutkintovankeudessa.

— Poika, poika, — huusi nyt äänekkäästi Don Quijote — jatkakaa kertomustanne suoraviivaisesti, älkää huoliko tehdä mutkia ja syrjähyppäyksiä; asian selvillesaamiseen näet tarvitaan paljon todistuksia ja lisätodistuksia.

— Älä sinä lurittele liikoja, poika, vaan tee niinkuin herra käskee, se on varminta; laula vain laulusi koreilematta, älä huoli puuttua hienouksiin, sillä hienot langat helposti katkeavat.

— Olkoon menneeksi — vastasi poika ja jatkoi sanoen: — Tuo tuolla, joka istuu hevosen selässä, yllään gascognelainen viitta, on itse Don Gaiferos. Hänen puolisonsa, jonka puolesta on jo kostettu julkealle rakastuneelle maurille, on nyt asettunut näöltään iloisempana ja tyynempänä tornin parvekkeelle ja keskustelee puolisonsa kanssa luullen häntä joksikin matkustavaiseksi; ja siinä lausutaan kaikki sanat ja keskustelut, jotka sisältyvät tunnettuun kansanlauluun:

En kumminkaan kerro tässä tarkemmin heidän keskustelustaan, sillä liika laveus yleensä ikävystyttää. Riittää, kun nähdään, kuinka Don Gaiferos ilmaisee itsensä ja miten Melisendra iloisilla eleillä osoittaa tunteneensa hänet, ja nähdään vielä, kuinka hän laskeutuu alas parvekkeelta istuutuakseen kelpo puolisonsa hevosen lautasille. Mutta voi onnetonta! Hänen alushameensa helma on tarttunut parvekkeen rautatankoon, ja hän riippuu ilmassa voimatta päästä maahan. Mutta katsokaa, kuinka taivas armossaan tuo apua, kun hätä on suurimmillaan, sillä Don Gaiferos astuu esiin ja välittämättä vähääkään, repeytyykö kallis alushame vai ei, tarttuu puolisoonsa, vetää hänet vastoin hänen tahtoaan alas maahan, heilauttaa hänet sitten hevosen lautasille, missä hän istuu hajareisin kuin mies, käskee hänen pidellä kiinni ja kiertää käsivartensa ristiin hänen rinnalleen, jotta ei putoisi, sillä tämmöiseen ratsastukseen rouva Melisendra ei ole tottunut. Huomatkaa, kuinka ratsu hirnumalla selvästi osoittaa iloitsevansa urhoollisesta ja kauniista taakasta, joka sillä on selässään, kun se saa kantaa herraansa ja herransa puolisoa. Katsokaa, kuinka he kääntyvät ja poistuvat kaupungista iloisina ja tyytyväisinä lähtien ajamaan kohti Parisia. Menkää rauhassa, te verrattomat aito rakastavaiset! Saapukaa onnellisesti kaivattuun kotimaahanne sallimuksen asettamatta mitään estettä teidän riemulliselle tiellenne! Nähkööt ystävienne ja sukulaistenne silmät teidän nauttivan hiljaisessa rauhassa vielä jäljellä olevia elämänne päiviä, joita teille suotakoon niin paljon kuin Nestorille!

— Hiljemmin poika; älä kiipee liian korkealle; kaikki teeskentely on pahasta.

— Ei puuttunut joutilaita silmiä, semmoisia, jotka aina näkevät kaikki, ja ne olivat nyt nähneet, kuinka Melisendra oli laskeutunut alas ja noussut ratsun selkään; he antoivat siitä tiedon kuningas Marsiliolle, joka käski heti hälyttää, ja katsokaa nyt, millainen kiire niillä on ja kuinka koko kaupungin täyttää kellojen soitto, kaikuen moskeijain kaikista torneista.

— Se on mahdotonta! — virkkoi siihen Don Quijote. — Mitä kelloihin tulee, mestari Pedro on pahoin erehtynyt, sillä maurien keskuudessa ei käytetä kelloja, vaan patarumpuja ja eräänlaisia huiluja, jotka ovat meidän klarinettiemme kaltaisia; on siis aivan mieletöntä antaa kellojen soida Sansuenassa.

— Teidän armonne ei pidä välittää pikkuseikoista, herra Don Quijote, eikä harjoittaa joutavaa hiuksenhalkomista. Eikö täällä meillä esitetä joka päivä tuhansia näytelmiä, jotka ovat ihan täynnä lukemattomia epätäsmällisyyksiä ja typeryyksiä, mutta jotka siitä huolimatta menestyvät hyvin ja joita kuunnellaan ei ainoastaan suosiota osoittaen vaan todella ihastellen! Jatka vain, poika, ja anna niiden puhua; kunhan saan kukkaroni täyteen, en välitä, vaikka esityksessäni olisi enemmän epätäsmällisyyksiä kuin auringossa on ainehiukkasia.

— Katsokaa, kuinka lukuisa ja kuinka loistava ratsujoukko lähtee kaupungista tavoittamaan tuota moitteetonta rakastavaista paria, kuulkaa, kuinka monet torvet soivat, kuinka monet huilut helisevät ja kuinka monet rummut raikuvat. Minä pelkään, että heidät saavutetaan ja laahataan takaisin sidottuina oman ratsunsa häntään, mikä olisi kamala näytelmä.

Nähdessään nyt niin paljon maureja ja kuullessaan semmoisen valtavan melun Don Quijote piti sopivana lähteä auttamaan pakenevia, ja niin hän nousi seisomaan ja lausui kuuluvalla äänellä:

-— Niin kauan kuin elän ja olen läsnä, en missään tapauksessa salli tehtävän väkivaltaa niin mainiolle ritarille ja niin pelottomalle rakastajalle kuin Don Gaiferos. Pysähdy, sinä kehno roskaväki, älä aja häntä takaa, sillä muuten joudut tekemisiin minun kanssani!

Niin sanoen hän samalla paljasti miekkansa, syöksyi yhdellä hyppäyksellä näyttämön luo ja alkoi äkkiä ennenkuulumattoman raivokkaasti iskeä miekallaan maurilaisia hahmoja, kaatoi muutamia, löi toisilta pään poikki, teki toiset rammoiksi, hakkasi toiset kappaleiksi ja sivalsi muun muassa kerran niin tuimasti olan takaa, että mestari Pedrolta, jollei hän olisi kumartunut, kyykistynyt ja vetäytynyt piiloon, olisi haljennut pää helpommin kuin jos se olisi ollut mantelitahdasta. Mestari Pedro huusi:

— Hillitkää itsenne, armollinen herra Don Quijote, ja ottakaa huomioon, että ne, joita tässä kumoatte, särjette ja surmaatte, eivät ole mitään oikeita maureja, vaan pahvista tehtyjä kuvia. Jumala minua vaivaista syntistä armahtakoon, tehän hävitätte kaikki ja saatatte minut puille paljaille.

Don Quijote ei kumminkaan lakannut iskemästä sekä yhdellä kädellään että molemmin käsin olan takaa ja sivulta, niin että iskuja tuli kuin satamalla. Olisi tuskin ehtinyt lukea isämeidänrukousta kahteen kertaan, kun hän oli jo jaoittanut koko teatterin maan tasalle, hakannut koneiston ja kaikki nuket kappaleiksi, vaarallisesti haavoittanut kuningas Marsilioa ja halkaissut Kaarle Suurelta pään ja kruunun. Kuuntelijoitten ja katselijoitten joukossa nousi suuri hälinä, apina pakeni majatalon katolle, serkku oli peloissaan, vaeltava nuorukainen samoin, ja itse Sancho Panzakin oli ankaran kauhun vallassa, koska hän, kuten vakuutti myöhemmin, rajuilman tauottua, ei ollut milloinkaan nähnyt herraansa niin mielettömän raivokkaana. Siten täydellisesti tuhottuaan nukketeatterin Don Quijote hiukan tyyntyi ja virkkoi:

— Toivoisin, että nyt olisivat tässä edessäni kaikki ne, jotka eivät usko eivätkä tahdo uskoa, kuinka suurta hyötyä maailmassa on vaeltavista ritareista. Ajatelkaa, miten olisi käynyt urhoollisen Don Gaiferosin ja kauniin Melisendran, jollen minä olisi ollut läsnä; aivan varmaan olisivat nuo koirat jo heidät saavuttaneet ja heitä jollakin tavalla loukanneet. Sanalla sanoen: eläköön vaeltava ritarikunta ennen kaikkea muuta maailmassa!

— Eläköön vaan, — virkkoi siihen mestari Pedro surkealla äänellä — mutta minä saan kuolla, koska olen nyt niin onneton, että voin sanoa Don Rodrigon kanssa:

Viel' eilen hallitsin Espanjanmaata, mut tänään tornia yhtäkään en enää omaksi sanoa saata.

Ei ole kulunut puolta tuntia, eipä puolta silmänräpäystäkään siitä, kun olin kuninkaitten ja keisarien herra, kun tallini, kirstuni ja säkkini olivat täynnä lukemattomia hevosia ja kaikenkaltaisia koruja, ja nyt olen tässä murheellisena ja masentuneena, köyhänä kerjäläisenä, ja mikä pahinta, vailla apinaa, sillä ennenkuin sen saan takaisin, saavat varmaan hampaanikin hikoilla. Ja kaikkeen tähän on syynä tämän herra ritarin harkitsematon vihanpuuska, hänen, jonka sanotaan suojelevan orpoja, torjuvan vääryyksiä ja tekevän muita rakkaudentöitä. Vain minuun nähden hänen jalo tarkoituksensa jäi toteuttamatta; mutta siunattu ja ylistetty olkoon taivas ja sen korkeimmat asuinsijat. Niin oli säädetty, että tämän murheellisen hahmon ritarin piti tehdä minun nukkeni hahmoltaan murheellisiksi.

— Älä itke, mestari Pedro, äläkä valita, sinähän ihan murrat minun sydämeni; voin sinulle vakuuttaa, että herrani Don Quijote on niin totinen ja tunnollinen kristitty, että hän, käsitettyään tehneensä sinulle vääryyttä, varmaan voi ja tahtoo sen sinulle maksaa ja antaa sinulle enemmän kuin riittävän korvauksen.

‒ Jos herra Don Quijote korvaisi minulle edes osan tekemästään tuhosta, olisin tyytyväinen, ja hänen armonsa omatunto keventyisi, sillä eihän voi tulla autuaaksi kukaan, joka anastaa vastoin oikean omistajan tahtoa hänen tavaraansa eikä luovuta sitä takaisin.

— Totta kyllä; — sanoi Don Quijote — mutta en tiedä, mitä minulla toistaiseksi olisi semmoista, mikä kuuluu teille, mestari Pedro.

— Vai ette tiedä? — vastasi mestari Pedro. — Entä nämä ruumiit, jotka makaavat tässä kovalla ja kuivalla maalla, onko niitä kaatanut ja ottanut hengiltä mikään muu kuin teidän käsivartenne kukistamaton voima? Ja kenelle muulle nämä ruumiit kuuluvat kuin minulle? Ja miten minä olen ansainnut elatustani, jollen juuri niiden avulla?

— Nyt minä lopultakin uskon, — sanoi siihen Don Quijote — mitä olen arvellut jo monet kerrat: että minua vainoavat noidat aina asettavat näkyviini hahmoja sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat, mutta sitten heti muuttavat ja vaihtavat niitä miten hyväksi näkevät. Sanon teille toden totta, hyvät kuuntelevat herrat, että kaikki, mitä tässä tapahtui, näytti minusta tapahtuvan aivan todellisesti: Melisendra oli Melisendra, Don Gaiferos oli Don Gaiferos, Marsilio oli Marsilio ja Kaarle Suuri oli Kaarle Suuri. Siitä vihani syttyi, ja täyttääkseni velvollisuuttani vaeltavana ritarina tahdoin lähteä auttamaan ja tukemaan pakenevaa paria ja tein tässä hyvässä aikomuksessa, mitä näitte minun tekevän. Jos se sitten kääntyi takaperoiseksi, ei syy ole minun, vaan niiden pahojen olentojen, jotka minua vainoavat. Siitä huolimatta tahdon tämän erehdykseni vuoksi, vaikka se ei johtunut mistään ilkeydestä, tuomita itseni maksamaan kustannukset. Katsokaa siis, mestari Pedro, mitä tahdotte rikotuista näyttelijöistänne, niin minä suostun sen heti teille maksamaan hyvässä ja käyvässä Espanjan rahassa.

— Vähempää en odottanutkaan, kun ajattelin, kuinka verraton kristitty on mieleltään urhoollinen Don Quijote Manchalainen, kaikkien hädänalaisten ja apua tarvitsevien vaeltajien todellinen auttaja ja tuki, ja tulkoot nyt herra majatalon isäntä ja suuri Sancho välittäjiksi ja arviomiehiksi tässä teidän armonne ja minun välisessä jutussa ja sanokoot he, minkä arvoiset ovat tai voivat olla rikotut nuket.

Isäntä ja Sancho sanoivat siihen suostuvansa, ja mestari Pedro nosti heti lattialta Zaragozan kuninkaan Marsilion, joka nyt oli päätänsä lyhempi, ja sanoi:

— Jokainen voi nähdä, kuinka mahdotonta on saattaa tätä kuningasta entiseen kuntoonsa, ja siksi olen sitä mieltä, suostuen kumminkin kuulemaan parempia asiantuntijoita, että minulle tulee maksaa hänen kuolemastaan, katoamisestaan ja poismenostaan puoliviidettä reaalia.

— Ei ole suinkaan paljon, jos pyydän tästä halkeamasta, joka ulottuu kiireestä melkein kantapäähän, — jatkoi mestari Pedro ottaen käsiinsä halkaistun keisari Kaarle Suuren — viisi reaalia ja neljänneksen.

— Eikä paljonkaan; — virkkoi majatalon isäntä — pannaan tasan ja merkitään siitä viisi reaalia.

— Annettakoon hänelle viisi ja neljännes, — sanoi Don Quijote — sillä näin huomattavan häviön kokonaissummassa ei yksi neljännesreaali paljoa merkitse. Mutta pitäkää jo kiirettä, mestari Pedro; kohta on illallisen aika, ja minä alan tuntea nälän oireita.

— Tästä nenänsä ja toisen silmänsä menettäneestä nukesta, — sanoi mestari Pedro — joka esittää kaunista Melisendraa, pyydän liikoja vaatimatta kaksi reaalia ja kaksitoista maravedia.

— Sittenpä on piru irti, — sanoi Don Quijote — jollei Melisendra puolisoineen ole jo ehtinyt ainakin Ranskan rajalle; hevonen, jolla he ratsastivat, näytti minusta pikemmin lentävän kuin juoksevan: ja siksi ei kannatakaan yrittää myydä minulle kissaa jäniksenä ja näyttää minulle tässä nenätöntä Melisendraa, vaikka oikea Melisendra, jos hyvin sattuu, makaa nyt Ranskassa sääret suorina, huvitellen miehensä kanssa. Jumala auttakoon kutakin hoitamaan omaansa, parahin mestari Pedro, ja liikutaan nyt vain hiljakseen ja ilman mitään juonia. Jatkakaa!

Huomatessaan Don Quijoten taas pillastuvan ja palaavan entiseen hullutukseensa mestari Pedro ei tahtonut päästää häntä käsistään, vaan sanoi hänelle:

— Tämä ei nähtävästi olekaan Melisendra, vaan joku hänen kamarineitinsä, ja senvuoksi olen aivan tyytyväinen ja katson saaneeni täyden maksun, jos annatte hänestä minulle kuusikymmentä maravedia.

Sillä tavalla hän hinnoitteli muutkin silvotut nuket, ja molemmat arviomiehet sovittelivat yleissumman sitten sellaiseksi, että se tyydytti kumpaakin asianosaista, ja niin päädyttiin neljäänkymmeneen reaaliin ja kolmeen neljännekseen. Paitsi tätä summaa, jonka Sancho heti maksoi, vaati mestari Pedro kaksi reaalia siitä vaivasta, joka hänelle koitui apinan kiinniottamisesta.

— Anna ne hänelle, Sancho, — virkkoi Don Quijote — ei apinan kiinniottamista varten, vaan juomarahoiksi; minä puolestani antaisin vaikka kaksisataa sille, joka voisi minulle varmasti sanoa, ovatko Doña Melisendra ja herra Don Gaiferos jo Ranskassa omaistensa luona.

Sitä ei voi kukaan sanoa paremmin kuin minun apinani; — vastasi mestari Pedro — mutta sitä ei ota nyt kiinni itse pirukaan. Luiden sentään, että kiintymys minuun ja ahdistava nälkä pakottavat sen jo tänä iltana palaamaan luokseni. Mutta Jumala antaa uuden päivän, ja sittenpähän nähdään.

Niin päättyi vihdoin nukketeatterista koitunut meteli, ja kaikki nauttivat illallista mitä parhaassa rauhassa ja ystävyydessä Don Quijoten kustannuksella: hän näet oli rajattoman aulis. Jo ennen päivän koittoa lähti peitsiä ja pertuskoita kuljettava mies matkaan, ja aamun tultua sanoivat serkku ja vaeltava palvelija Don Quijotelle jäähyväiset. Edellinen lähti kotipaikalleen, toinen jatkoi matkaansa, ja Don Quijote antoi viimeksimainitulle avustukseksi kaksitoista reaalia. Mestari Pedro ei halunnut antautua enempään sananvaihtoon Don Quijoten kanssa, jonka hän nyt varsin hyvin tunsi; senvuoksi hän nousi varhain, ennen päivän koittoa, keräsi nukketeatterinsa jäännökset, otti apinansa ja lähti hänkin etsimään omia seikkailujaan. Majatalon isäntä, joka ei tuntenut Don Quijotea, ihmetteli yhtä paljon hänen hullutuksiaan kuin hänen anteliaisuuttansa. Sancho maksoi lopuksi hänelle herransa käskystä sangen runsaasti, ja he sanoivat hänelle jäähyväiset suunnilleen kello kahdeksan aikaan aamulla, lähtivät majatalosta ja jatkoivat matkaansa, jolle heidät nyt jätämme; tässä näet on sopiva tilaisuus kertoa muita seikkoja, jotka ovat omansa selvittämään tätä mainiota historiaa.

jossa kerrotaan, keitä olivat mestari Pedro ja hänen apinansa, sekä Don Quijoten huonosta menestyksestä seikkailussa aasinhuutoa matkivien kanssa, joka seikkailu ei päättynyt hänen mielensä mukaan eikä niinkuin hän oli ajatellut.

Cide Hamete, tämän merkillisen historian kirjoittaja, aloittaa tämän luvun seuraavilla sanoilla: »Minä vannon katolisena kristittynä…» Siihen huomauttaa kääntäjä, että jos Cide Hamete vannoi katolisena kristittynä, vaikka hän, kuten varmaan tiedetään, oli mauri, niin tämä merkitsi vain, että samoinkuin katolinen kristitty valaa tehdessään vannoo tai hänen tulee vannoa pysyvänsä totuudessa ja ilmoittavansa sen kaikessa, mitä sanoo, samoin hänkin, ikäänkuin olisi tehnyt valan katolisena kristittynä, puhui totta kaikessa, mitä aikoi kirjoittaa Don Quijotesta, varsinkin tehdessään selkoa, kuka oli mestari Pedro ja kuka tuo profeetallinen apina, joka hämmästytti koko paikkakuntaa ennustuksillaan. Hän sanoo sitten, että se, joka on lukenut tämän historian ensimmäisen osan, varmaan muistaa Ginés de Pasamonten, jonka Don Quijote oli vapauttanut muiden kaleerivankien ohella Sierra Morenassa, saaden tästä hyvästä työstään huonon kiitoksen ja vielä huonomman palkan ilkeiltä ja kehnoilta ihmisiltä. Tämä Ginés de Pasamonte, jota Don Quijote mainitsi nimellä Ginesillo de Parapilla, oli sama mies, joka oli varastanut Sancho Panzan harmon, ja koska kirjanpainajan huolimattomuuden vuoksi ensimmäisessä osassa ei missään kohden mainittu, miten tai milloin se tapahtui, on tämä antanut ajattelemisen aihetta monille lukijoille, jotka ovat syyttäneet tekijän huonoa muistia kirjapainon tekemästä virheestä. Sanalla sanoen, Ginés varasti aasin Sancho Panzan istuessa ja nukkuessa aasin selässä, ja varas käytti tällöin samaa viekasta menettelyä, jota oli aikoinaan käyttänyt Brunelo varastaessaan hevosen Sacripanten alta hänen ollessaan piirittämässä Albracaa; mutta Sancho sai sitten aasinsa takaisin, kuten on jo kerrottu.[67] Tämä Ginés pelkäsi, että oikeudenpalvelijat, jotka etsivät häntä saattaakseen hänet rangaistukseen lukemattomista konnantöistä ja rikoksista — niitä oli niin paljon ja ne olivat niin merkillisiä, että hän oli itse sepittänyt niistä kokonaisen kirjan — todella hänet löytäisivät, ja päätti senvuoksi siirtyä Aragonian kuningaskuntaan, laastaroida vasemman silmänsä umpeen ja ryhtyä harjoittamaan nukketeatterin johtajan virkaa; hän näet osasi sen taidon erittäin hyvin, samoinkuin silmänkääntötemput.

Sattui sitten, että hän sai muutamilta Berberiasta tulleilta vapaiksipäässeiltä kristityiltä ostaa mainitun apinan, jonka hän opetti merkkiä totellen hyppäämään olkapäälle ja kuiskaamaan jotakin hänen korvaansa tai ainakin olemaan kuiskaavinaan. Siinä onnistuttuaan hän tiedusteli aina, ennenkuin saapui kylään nukketeatterinsa ja apinansa kanssa, lähimmässä kylässä tai keneltä tahansa, mitä erikoista oli sattunut puheenaolevalla paikkakunnalla ja keitä olivat ne henkilöt, joita asia koski. Tuon hän sitten painoi tarkoin muistiinsa ja näytti kylässä ensi työkseen nukketeatteriansa, jossa esitti milloin minkin historian, mutta aina jonkin iloisen, hupaisen ja yleisesti tunnetun. Näytännön loputtua hän puhui apinansa tempuista ja kertoi yleisölleen, että apina arvasi kaikki menneet ja nykyiset asiat, mutta ei kajonnut tulevaisiin. Vastauksesta kuhunkin kysymykseen hän vaati kaksi reaalia, mutta antoi toisia halvemmallakin, aina sen mukaan, kuinka varakkaaksi oli kysyjän huomannut. Toisinaan hän myös meni taloihin, joiden asukkaitten elämäkerta oli hänelle tuttu, ja vaikka häneltä ei mitään kysytty, koska ei haluttu mitään maksaa, hän siitä huolimatta antoi apinalle merkin ja selitti sitten apinan ilmoittaneen sitä tai tätä, mikä täydellisesti vastasi tosiasioita. Niin hän saavutti uskomattoman luottamuksen, ja kaikki juoksivat hänen jäljessään. Toisinaan hän, älykkäänä miehenä, vastasi niin, että vastaukset erinomaisesti sopivat kysymyksiin, ja koska kukaan ei häntä ahdistanut eikä vaatinut selittämään, miten hänen apinansa kykeni salattuja asioita ilmoittamaan, niin hän veti kaikkia nenästä ja täytti kukkaronsa. Majataloon tultuaan hän oli heti tuntenut Don Quijoten ja Sanchon, ja siksi hänen oli aivan helppo saattaa Don Quijote, Sancho Panza ja kaikki majatalossa olevat ihmetyksen valtaan; mutta asia olisi voinut käydä hänelle kalliiksi, jos Don Quijote olisi iskenyt hiukan alemmaksi katkaistessaan kaulan kuningas Marsiliolta ja tuhotessaan hänen koko ratsuväkensä, kuten edellisessä luvussa kerrottiin.

Enempää ei ole mainittavana mestari Pedrosta ja hänen apinastaan. Palaan nyt Don Quijote Manchalaisen luo ja kerron ensinnäkin, että hän majatalosta lähdettyään aluksi päätti käydä Ebro-joen rantamilla ja koko sillä seudulla, ennenkuin lähtisi Zaragozan kaupunkiin, koska turnajaisiin oli vielä pitkä aika, ja hänellä siis oli siihen hyvä tilaisuus. Siinä tarkoituksessa hän jatkoi matkaansa kulkien eteenpäin kaksi päivää ja kohtaamatta mitään sellaista, mitä kannattaisi kirjoittaa muistiin, kunnes hän kolmantena päivänä, ratsastaessaan erään kummun rinnettä ylöspäin, kuuli rumpujen, torvien ja muskettien aikaansaamaa melua. Aluksi hän ajatteli, että joukko sotilaita oli kulkemassa siitä ohi, halusi nähdä ne ja kannusti Rocinantea ajaen kummun laelle. Sinne ehdittyään hän näki kummun juurella joukon miehiä, arviolta kolmattasataa; näillä oli varusteinaan erilaisia aseita, peitsiä, jousia, pertuskoita ja keihäitä, muutamilla pyssyt, muutamilla pyöreät kilvet. Hän ajoi alas kummulta ja lähestyi joukkoa, kunnes voi selvästi nähdä liput ja erottaa niiden värit ja kuviot. Erikoisesti kiinnitti hänen huomiotaan eräässä valkoisesta atlassilkistä tehdyssä standaarissa eli lipussa oleva kuva. Se esitti varsin luonnollisesti aasia, joka oli pientä sardinialaista lajia, pää ojennettuna, suu ammollaan ja kieli riippumassa, eleillään ja asennollaan osoittaen, että oli parhaillaan huutamassa. Kuvan ympärille oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla seuraavat kaksi säettä:

Tuosta kuvasta Don Quijote päätteli, että näiden täytyi olla huutaja-kylän väkeä, ja hän sanoi sen Sancholle samalla hänelle selittäen, mitä lippuun oli kirjoitettu. Hän lisäsi, että mies, joka oli hänelle kertonut tämän tarinan, oli nähtävästi erehtynyt sanoessaan, että aasinhuudon matkijat olivat kylänvouteja, sillä lippuun kirjoitetuista säkeistä päättäen he olivat olleet pormestareita. Siihen vastasi Sancho Panza:

— Armollinen herra, sitä teidän ei pidä oudoksua; onhan mahdollista, että kylänvoudit, jotka sillä kertaa huusivat kuin aasit, ovat aikojen kuluessa päässeet paikkakuntansa pormestareiksi ja että heille niinmuodoin voidaan antaa molemmat arvonimet. Sitäpaitsi ei ollenkaan vaikuta historian todenperäisyyteen, ovatko huutajat kylänvouteja vai pormestareita, kun he vain ovat varmaan huutaneet; sillä yhtä hyvin voi aasin lailla huutaa pormestari kuin joku kylänvouti.

He saivat nyt selville ja kuulivat, että suuttunut kyläkunta oli lähtenyt taistelemaan toista kylää vastaan, joka sitä ärsytti enemmän kuin kohtuullista oli ja enemmän kuin hyvä naapuruus salli.

Don Quijote ratsasti heidän luokseen, ja se tuotti suurta huolta Sancholle, joka ei milloinkaan halunnut olla läsnä semmoisissa sotaisissa yrityksissä. Asestettu joukko otti hänet vastaan luullen hänen kuuluvan heidän miehiinsä. Don Quijote nosti kypärinsä silmikon ja ratsasti jalon ryhdikkäästi ja päättäväisesti aasistandaarin luo, ja siihen kerääntyivät hänen ympärilleen joukon huomattavimmat henkilöt häntä katselemaan; he näet ihmettelivät samoinkuin ihmiset yleensä nähdessään hänet ensimmäisen kerran. Huomatessaan, kuinka tarkkaavasti he häntä katselivat kenenkään hänelle mitään lausumatta ja häneltä mitään kysymättä, hän tahtoi käyttää hyväkseen tätä hiljaisuutta, lopetti vaitiolon, koroitti äänensä ja lausui:

— Arvoisat herrat, minä pyydän teitä niin hartaasti kuin suinkin voin olemaan keskeyttämättä puhetta, jonka aion tässä teille pitää, kunnes ehkä havaitsette sen epämiellyttäväksi ja ikävystyttäväksi; jos niin käy, tulen teidän antamastanne vähimmästäkin merkistä sinetöimään suuni ja kahlitsemaan kieleni.

Kaikki kehoittivat häntä lausumaan, mitä hän halusi, ja sanoivat mielellään häntä kuuntelevansa. Tämän luvan saatuaan Don Quijote jatkoi:

— Minä, arvoisat herrat, olen vaeltava ritari, jonka ammattina on asetoimi ja tehtävänä suojata suojaa tarvitsevia ja auttaa hädänalaisia. Jo muutamia päiviä sitten sain kuulla teidän onnettomuudestanne ja syystä, joka yllyttää teitä alinomaa tarttumaan aseisiin kostaaksenne vihollisillenne. Olen myös useasti mielessäni harkinnut asiaanne ja olen havainnut, että kaksintaistelun lakien mukaan olette erehtyneet katseessanne itsenne solvatuiksi; kukaan yksityinen henkilö näet ei voi solvata kokonaista kyläkuntaa, ellei hän syytä sen kaikkia asukkaita pettureiksi, koska ei tiedä, kuka yksityinen on tehnyt itsensä syypääksi petokseen, jonka vuoksi hän heille haasteen antaa. Meille tarjoaa siitä esimerkin Don Diego Ordonez de Lara, joka antoi haasteen koko Zamoran kaupungille, koska ei tietänyt, että Vellido Dolfos yksin oli tehnyt itsensä syypääksi petokseen surmaamalla kuninkaansa, ja niin hän antoi haasteen heille kaikille, ja kaikkien asiana oli sitten kostaa ja torjua hänen syytöksensä. On kyllä totta, että herra Don Diego käyttäytyi hiukan häikäilemättömästi, vieläpä meni haasteen laillisia rajoja paljon kauemmaksikin, sillä eihän hänellä ollut aihetta antaa haastetta vainajille, vedelle ja leivälle, ei syntymättömille eikä muille hänen historiassaan mainituille seikoille; mutta olkoon menneeksi, sillä vihan kuohahtaessa yli reunojensa ei kieltä hillitse, kurita eikä ohjaa mikään. Koska siis on niin laita, ettei yksityinen henkilö voi solvata kokonaista kuningaskuntaa, maakuntaa, kaupunkia, kuntaa tai kylää, on selvää, ettei ole myöskään syytä vaatia kostoa semmoisesta solvauksesta, joka ei ole mikään solvaus. Olisihan mainiota, jos Kellokylän nimellä mainitun kyläkunnan asukkaat tai ne, joita nimitetään kattilanpaikkaajiksi tai mainitaan muilla semmoisilla pilkkanimillä, joita poikaviikareilla ja vähäpätöisillä ihmisillä aina on suussaan, tahtoisivat alinomaa käydä niiden kimppuun, jotka heille näitä nimiä antavat. Olisi tosiaan somaa, jos kaikki nuo mainiot yhteiskunnat suuttuisivat ja kävisivät kostamaan ja vetäisivät miekkojaan yhtä nopeasti kuin vetopasuunoitaan minkä riidan vuoksi tahansa, olipa se kuinka mitätön hyvänsä! Ei, ei, Jumala ei voi sitä sallia eikä tahtoa. Ymmärtäväisten miesten ja hyvin järjestettyjen valtioitten tulee tarttua aseisiin, paljastaa miekkansa ja saattaa vaaranalaisiksi itsensä, henkensä ja omaisuutensa ainoastaan näistä neljästä syystä: ensiksi puolustaakseen katolista uskoa, toiseksi puolustaakseen henkeänsä, mikä on luonnollisen ja jumalallisen lain mukaista, kolmanneksi puolustaakseen omaa ja sukunsa kunniaa ja omaisuutta, neljänneksi palvellakseen kuningastaan oikeassa sodassa, ja, jos tahdon lisätä vielä viidennen syyn (jonka voidaan katsoa olevan toisella sijalla), puolustaakseen isänmaataan. Näihin viiteen tärkeimpään syyhyn voidaan vielä lisätä muutamia muita, jos ne ovat oikeudenmukaisia ja järjellisiä ja velvoittavat meitä aseisiin tarttumaan; mutta se, joka tarttuu aseisiin lapsellisista syistä ja semmoisten seikkojen tähden, jotka ovat pikemmin naurettavia ja huvittavia kuin solvaavia, näyttää olevan vailla kaikkea tervettä järkeä, varsinkin, kun epäoikeutetun koston vaatiminen (ja oikeutettua kostoa muuten ei voi yleensä olla olemassakaan) on selvästi ristiriidassa tunnustamamme pyhän opin kanssa, joka käskee meitä tekemään hyvää vihollisillemme ja rakastamaan niitä, jotka meitä vihaavat. Tämä käsky tosin näyttää hiukan vaikealta täyttää, mutta se on vaikea vain niille, joissa on vähemmän Jumalaa kuin maailmaa ja enemmän lihaa kuin henkeä, sillä Jeesus Kristus, totinen Jumala ja totinen ihminen, joka ei koskaan valehdellut, ei voinut eikä voi valehdella, hän, meidän lainsäätäjämme, sanoi, että hänen ikeensä on suloinen ja kuormansa keveä, eikä hän niinmuodoin voinut käskeä meitä tekemään mitään, mikä on mahdotonta täyttää. Te, arvoisat herrat, olette siis sekä inhimillisten että jumalallisten lakien mukaan velvolliset hillitsemään itseänne.

— Piru minut vieköön, — sanoi siihen Sancho itsekseen — jollei isäntäni ole teologi, ja jos ei olekaan, niin ainakin hän sitä muistuttaa niinkuin muna toista munaa.

Don Quijote hengähti hiukan ja huomatessaan kaikkien yhä ääneti kuuntelevan aikoi jatkaa esitystään ja olisi varmaan jatkanutkin, jollei Sancho olisi nokkelasti ennättänyt edelle. Havaitessaan isäntänsä vaikenevan hän puuttui puheeseen sanoen:

— Minun herrani, Don Quijote Manchalainen, joka yhteen aikaan nimitti itseään Murheellisen hahmon ritariksi ja nyt mainitsee itseään Leijonaritarin nimellä, on erittäin älykäs hidalgo, joka osaa latinaa ja espanjaa kuin kandidaatti ja toimii kaikessa, mihin itse ryhtyy tai toisia neuvoo, kuin kelpo sotilas ja tuntee kuin viisi sormeansa kaikki niinsanotun kaksintaistelun lait- ja asetukset. Ei siis muuta kuin tyytykää, noudattamaan hänen neuvoansa; kyllä minä otan syyn päälleni, jos erehdytään, varsinkin, kun on päivänselvää, että on tyhmää suuttua pelkästä aasinhuudon kuulemisesta. Muistan itse poikasena matkineeni aasinhuutoa, milloin sattui päähäni pälähtämään, eikä kukaan minua siitä estänyt, ja minä tein sen muuten niin sievästi ja luonnollisesti, että minun huutaessani huusivat kaikki kylän aasit, mutta minä olin sittenkin erittäin kunniallisten vanhempieni poika, ja vaikka monet kylän isoisimmista kadehtivat tätä taitoani, en ollut siitä tietääkseni. Jos tahdotte kuulla, että puhun totta, niin malttakaa ja kuunnelkaa; tämä taito näet on samaa lajia kuin uintitaito: kun sen kerran on oppinut, ei sitä unohda koskaan. Sitten Sancho painoi sormillaan sieraimensa kiinni ja alkoi matkia aasinhuutoa niin voimallisesti, että kaiku vyöryi kaikissa läheisissä laaksoissa. Mutta eräs niistä, jotka seisoivat hänen vieressään, luuli hänen heitä pilkkaavan, kohotti kädessään olevan pitkän kangen ja löi Sanchoa niin tuimasti, että tämä auttamattomasti kellahti maahan. Nähdessään Sanchoa pahoinpideltävän Don Quijote syöksyi peitsi sojossa sitä miestä vastaan, joka oli Sanchoa lyönyt, mutta väliin tuli niin paljon väkeä, että hänen oli mahdoton päästä miehelle kostamaan. Huomattuaan vielä, että kiviä alkoi sataa ja että tuhat jännitettyä jousta ja melkoinen määrä tuliluikkuja suunnattiin uhkaavasti häneen päin, hän käänsi Rocinanten ja poistui heidän luotaan niin nopeasti kuin ratsu suinkin jaksoi laukata, koko sydämestään rukoillen Jumalaa pelastajakseen tässä vaarassa, koska pelkäsi kuulan voivan milloin tahansa sattua selkään ja tulla ulos rinnasta. Hän veti tavan takaa syvään henkeään nähdäkseen, oliko vielä hengissä. Mutta asestettu joukko tyytyi vain katselemaan hänen pakoansa kertaakaan ampumatta. Sanchon he nostivat aasin selkään, ennenkuin hän oli ehtinyt oikein toipua, ja lähettivät hänet isäntänsä jälkeen. Hän ei ollut vielä niin voimissaan, että olisi kyennyt juhtaansa ohjaamaan, mutta harmo seurasi nuhteettomasti Rocinantea, nyt kuten aina. Ehdittyään hyvän matkan päähän Don Quijote käänsi päätänsä, huomasi Sanchon tulevan jäljessä ja odotti häntä, koska näki, ettei kukaan ajanut häntä takaa.

Kyläläisten joukko viipyi paikoillaan yöhön saakka, mutta palasi sitten kotiin iloisena ja tyytyväisenä, koska heidän vastustajansa eivät olleet saapuneet taistelemaan. Jos he olisivat tunteneet muinaisten kreikkalaisten vanhan tavan, niin he olisivat pystyttäneet siihen paikkaan voitonmerkin.

Seikoista, jotka lukija, kuten Benengeli sanoo, tulee tietämään, jos ne tarkkaavasti lukee.

Urhoollisen paetessa on ilmeistä, että vihollinen on turvautunut johonkin juoneen, ja viisaitten miesten asiana on säästää itseään parempaa tilaisuutta varten. Tämän totuuden vahvisti Don Quijote, joka maalaismiesten raivoa ja vihan valtaan joutuneitten kyläläisten pahoja tarkoituksia väistäen livisti tiehensä ja ollenkaan ajattelematta Sanchoa tai vaaraa, johon oli hänet jättänyt, poistui niin kauas kuin katsoi oman turvallisuutensa vaativan. Sancho seurasi häntä maaten poikkipuolin aasin selässä, kuten jo mainittiin. Vihdoin hän ehti herransa luo, tultuaan jo täysin tajuihinsa, ja perille saavuttuaan hän lipui harmon selästä Rocinanten jalkojen eteen aivan peloissaan, myöhennettynä ja piestynä. Don Quijote astui maahan tutkimaan hänen haavojansa, mutta havaittuaan hänet terveeksi ja vahingoittumattomaksi kiireestä kantapäähän hän sanoi aseenkantajalleen sangen kiukkuisesti:

— Onnettomalla hetkellä johtui mieleesi matkia aasinhuutoa, Sancho! Ja mistä olet saanut päähäsi, että on hyvä puhua nuorasta hirtetyn miehen talossa? Millä muulla voisikaan lyödä tahtia sellaiseen aasimusiikkiin kuin kangella? Ja kiittäkää Jumalaa, Sancho, ettei teihin, kun teidät nyt on siunattu kepillä, vielä tehdä ristinmerkkiä sapelilla.

— Minussa ei ole miestä vastaamaan, — vastasi Sancho — sillä minusta tuntuu kuin selkäni puhuisi. Noustaan nyt ratsujen selkään ja lähdetään tästä pois. Aasin lailla huutamisesta minä en toiste hiisku mitään, mutta sen minä kyllä muistan kertoa, että vaeltavat ritarit pakenevat ja jättävät uskolliset aseenkantajansa nuuskaksi möyhennettyinä vihollisten valtaan.

— Peräytyminen ei ole pakenemista; — vastasi Don Quijote — sinun näet tulee tietää, Sancho, että urhoollisuutta, joka ei lepää varovaisuuden perustuksella, nimitetään uhkarohkeudeksi, ja uhkarohkean urotyöt katsotaan pikemmin hyvästä onnesta kuin hänen omasta rohkeudestaan johtuviksi. Minä siis tosin tunnustan peräytyneeni, mutta en paenneeni; ja niin menetellen minä noudatin monien urhollisten miesten esimerkkiä, jotka ovat säästäneet itseään parempia aikoja varten. Historiakirjat ovat tulvillaan sellaisia seikkoja, mutta minä en nyt kerro niitä, sillä niistä ei ole hyötyä sinulle eikä huvia minulle.

Sillävälin oli Sancho Don Quijoten auttamana jo päässyt juhtansa selkään, Don Quijote nousi Rocinanten satulaan, ja niin he ajoivat hiljalleen eteenpäin piiloutuakseen metsikköön, jonka näkivät suunnilleen neljännespeninkulman päässä siitä. Sancho huokasi tavan takaa syvään ja ähkyi tuskallisesti. Don Quijoten kysyttyä, mikä oli syynä tuohon ankaraan tuskaan, hän vastasi tuntevansa selkärangan alapäästä aina niskaan saakka semmoista kipua, että oli siihen ihan menehtyä.

Kivun syynä — virkkoi Don Quijote — on varmaan se, että karttu, jolla sinua lyötiin, oli pitkä ja leveä, niin että se ulottui yli koko selkäsi, mihin sisältyvät kaikki ne paikat, joissa kipua tunnet. Jos karttu olisi ulottunut kauemmaksi, olisi särky vielä pahempi.

Jumaliste, sanoi Sancho — teidän armonne on vapauttanut minut suuresta epäilyksestä ja selittänyt minulle koko jutun selvin sanoin! Peeveli soi, oliko kipuni syy todella niin salattu, että oli tarpeen minulle sanoa, että tunnen kipua kaikissa niissä kohdissa, joihin karttu sattui? Jos kehräsluitani pakottaisi, voisi kyllä arvailla, mistä syystä niitä pakottaa, mutta ei ole suuri konsti arvata, että paikkojani särkee, kun olen saanut selkääni. Totta totisesti, armollinen herra, kun on kirves toisen jalassa, niin se on kuin pölkyn päässä, ja minä alan joka päivä yhä selvemmin aavistaa, kuinka vähän minulla on odotettavaa kumppanuudesta teidän armonne kanssa; jos tällä kertaa jätitte minut peitottavaksi, niin varmaan joudumme vielä toisen kerran ja sata toista kertaa kokemaan sen taannoisen poukotuksen ja muita konnuuksia, ja jos nyt sain selkääni, niin toisella kertaa voin saada vasten silmiä. Paljon viisaammin minä tekisin, jos en olisi tämmöinen hölmö, joka en osaa tehdä mitään hyvää ikäpäivinäni, paljon viisaammin minä tekisin, sanon vieläkin, jos palaisin kotiin vaimoni ja lasteni luo, elättäisin eukkoni ja kasvattaisin lapsiani sillä, mitä Jumala armossaan suvaitsee minulle suoda, enkä enää vaeltaisi teidän armonne perässä teillä, jotka eivät ole mitään teitä, ja poluilla, missä ei mitään polkua näy, saaden vähän ja huonoa juotavaa ja vielä kehnompaa syötävää. Entä nukkuminen sitten! Mitatkaa itsellenne, hyvä aseenkantajani, seitsemän jalkaa maata, ja jos enemmän haluatte, ottakaa saman verta lisää, saatte ottaa sitä niin paljon kuin haluatte ja ojentaa itsenne siihen pilkaksenne miten mielenne tekee. Kunpa näkisin roviolla poltettavan ja tuhkaksi muutettavan sen, joka on ensimmäisenä antautunut vaeltavaksi ritariksi tai ainakin sen, joka on ensimmäisenä ruvennut aseenkantajaksi semmoisille hulluille, jollaisia kaikki entiset vaeltavat ritarit varmaan ovat olleet. Nykyisistä en sano mitään; koska näet teidän armonne on yksi heistä, niin kunnioitan heitä, varsinkin, kun vielä tiedän, että teidän armonne on kaikissa puheissaan ja ajatuksissaan hiukan itse piruakin viisaampi.

— Mielisin lyödä kanssanne kelpo vedon, Sancho, — sanoi Don Quijote — siitä, että nyt, kun saatte puhua kenenkään estämättä, ette tunne enää kipua missään paikassa koko ruumiissanne. Puhukaa siis, poikaseni, jaaritelkaa vain kaikki, mitä mieleenne ja huulillenne johtuu, sillä minä pidän pelkkänä huvina nenäkkyydestänne johtuvan ikävyyden, kun vain tiedän, ettei selkäänne enää pakota. Ja jos niin kovin ikävöitte takaisin kotiin vaimonne ja lastenne luo, niin Jumala minua varjelkoon teitä estämästä. Teillä on hallussanne minun rahojani, laskekaa, kuinka pitkä aika on siitä, kun lähdimme kolmannen kerran kotikylästämme, harkitkaa myös, kuinka paljon voitte ja kuinka paljon teidän tulee ansaita kuukaudessa, ja suorittakaa maksu omin käsin.

— Ollessani Tomé Carrascon, kandidaatti Simson Carrascon isän palveluksessa, — vastasi Sancho — jonka teidän armonne hyvin tuntee, ansaitsin kaksi dukaattia kuussa ja muonat päälle. En tiedä, kuinka paljon voin ansaita teidän armonne palveluksessa, vaikka sen kyllä tiedän, että vaeltavan ritarin aseenkantaja on paljon pahemmassa pinteessä kuin jonkun talonpojan renki. Jos näet meidän, talonpoikain renkien, täytyykin päivisin paljon raataa, on meillä sentään pahimmassakin tapauksessa iltaisin lämmintä ruokaa syötävänä ja sänky, jossa saamme maata; mutta minä en ole maannut sängyssä tultuani teidän armonne palvelukseen. Jos jätän luvusta pois sen lyhyen ajan, jonka vietimme Don Diego de Mirandan talossa, ja lisäksi ne hyvät palat, joita kuorin Camachon lihapadoista, sekä sen, mitä söin join ja nukuin Basilion talossa, olen kaiken muun ajan maannut kovalla maalla taivasalla, kärsien niinsanottua sään tuimuutta, pitäen itseäni hengissä juustonreunoilla ja leivänkannikoilla ja juoden vettä, milloin puroista, milloin lähteistä, tavatessamme niitä näissä jylhissä seuduissa, joissa olemme vaeltaneet.

— Minä myönnän, — virkkoi Don Quijote — että kaikki, mitä sinä, Sancho, sanot, on totta. Kuinka paljon minun mielestänne pitää antaa enemmän kuin Tomé Carrasco teille antoi?

— Jos teidän armonne lisäisi kaksi reaalia kuussa, — sanoi Sancho — niin katsoisin saaneeni hyvän palkan. Se olisi palkka vaivoistani; mutta mitä tulee teidän armonne antamaan sanaan ja lupaukseen, että lahjoitatte minulle jonkin saaren käskynhaltianviran, niin sen lupauksen täyttämiseksi olisi oikeus ja kohtuus lisätä vielä kuusi reaalia, niin että siitä tulisi kaikkiaan kolmekymmentä reaalia.

— Hyvä; — virkkoi Don Quijote — nyt on kulunut kaksikymmentä viisi päivää siitä, kun lähdimme kotikylästä; laskekaa nyt, Sancho, palkan mukaan, jonka olette itse itsellenne määrännyt, kuinka paljon olen teille velkaa, ja maksakaa, kuten jo sanoin, omalla kädellänne.

Ei hemmetissä, sanoi Sancho — teidän armonne laskee ihan väärin! Mitä siihen saaren lupaamiseen tulee, on aika laskettava siitä päivästä, jona teidän armonne sen minulle lupasi, tähän nykyiseen hetkeen saakka, jossa nyt elämme.

— Kuinka pitkä aika siitä sitten on, Sancho, kun minä sen teille lupasin? — kysyi Don Quijote.

— Jos en aivan väärin muista, — vastasi Sancho, — niin siitä täytyy olla kolmattakymmentä vuotta, pari kolme päivää enemmän tai vähemmän.

Don Quijote löi kämmenellä otsaansa, alkoi nauraa sydämen pohjasta ja sanoi:

— Enhän minä ole viettänyt Sierra Morenassa enkä kaikilla näillä retkilläni enempää kuin vaille kaksi kuukautta, ja sinä, Sancho, väität, että on kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun sinulle saaren lupasin! Minä huomaan selvästi, että tahdot ottaa kaikki rahani, jotka ovat hallussasi, palkaksesi, ja jos niin on laita ja jos sinun tekee niitä mieli, niin minä lahjoitan ne sinulle heti paikalla, ja onneksi olkoon. Minä näet suostun mielelläni jäämään niin köyhäksi, ettei minulla ole lanttiakaan, kun vain pääsen vapaaksi tuollaisesta kelvottomasta aseenkantajasta. Mutta sano minulle, sinä kunnoton, joka rikot kaikki vaeltavan ritarikunnan aseenkantajasäännöt, missä olet nähnyt tai lukenut, että yksikään vaeltavan ritarin aseenkantaja on yrittänyt tehdä tällaista välipuhetta herransa kanssa: »Niin ja niin paljon enemmän teidän tulee maksaa minulle kuukausittain, jos suostun teitä palvelemaan»? Lähde, lähde, sinä konna, sinä lurjus ja kuvatus, sillä se sinä olet, lähde, sanon minä, heidän historioittensa valtamerelle, ja jos silloin huomaat, että yksikään aseenkantaja on milloinkaan sanonut tai edes ajatellut, mitä sinä nyt olet lausunut, niin saat naulita sen minun otsaani ja lisäksi sinetöidä kasvoihini kaikilla kynsilläsi. Käännä aasisi ohjakset, tai oikeammin sen marhaminta, ja palaa takaisin kotiisi, sillä sinä et saa seurata minua enää askeltakaan eteenpäin. Voi sinua kiittämätöntä, jonka kanssa olen leipäni jakanut! Voi kuinka kehnolle miehelle olen lupaukseni antanut! Voi sinua vaivaista olentoa, joka olet pikemmin eläin kuin ihminen! Juuri nyt olin ajatellut pitää sinusta huolta toimittamalla sinut sellaiseen asemaan, että sinua eukkosi uhallakin olisi nimitetty armolliseksi herraksi, ja juuri nyt sinä jätät minut? Nytkö lähdet tiehesi, kun olin ehtinyt tehdä lujan ja lopullisen päätöksen antaa hallittavaksesi maailman parhaimman saaren? Mutta kuten itse olet monta kertaa sanonut, hunaja ei ole aasin suuta varten. Sinä olet aasi ja pysyt aasina elämäsi loppuun saakka, sillä minä uskon varmaan, että kuolemasi hetki tulee, ennenkuin huomaat ja oivallat olevasi elukka.

Don Quijoten siten syytäessä solvauksia Sancho tuijotti jäykästi häneen, ja hänet valtasi niin syvä masennus, että kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä, ja hän sanoi surkealla ja vapisevalla äänellä:

— Rakas armollinen herra, minä tunnustan olevani aasi, vain häntää vailla; jos teidän armonne tahtoo panna sen paikalleen, niin katson sen tapahtuneen täydellä oikeudella ja tahdon palvella teitä aasina kaikkina jäljelläolevina elämäni päivinä. Suokaa minulle anteeksi, armollinen herra, säälikää minun nuoruuttani ja muistakaa, etten tiedä paljoa ja että jos paljon puhun, min se johtuu enemmän yksinkertaisuudesta kuin ilkeydestä; sillä syntistä, joka itsensä parantaa, Jumala armahtaa.

— Olisin ihmetellyt, Sancho, jos et olisi yhtäkään sananlaskua puheeseesi liittänyt. Olkoon menneeksi, minä annan sinulle anteeksi, jos lupaat itsesi parantaa etkä toiste pidä niin tiukasti silmällä omaa etuasi. Koeta pikemmin avartaa sydäntäsi ja odota rohkeasti ja luottamuksella lupausteni täyttymistä; vaikka se viipyy, ei sen silti tarvitse jäädä tapahtumatta.

Niin he lähtivät metsikköön, missä Don Quijote sijoittui erään jalavan alle ja Sancho erään pyökkipuun juurelle. Sancho vietti yön tuskan ja kivun vallassa, sillä kartunjäljet tuntuivat viileässä yöilmassa entistä enemmän. Don Quijote vietti yönsä tavanomaisissa muisteloissaan; mutta kaikesta huolimatta heidän molempien silmät painuivat umpeen. Herättyään he lähtivät päivän koittaessa jatkamaan matkaansa pyrkien kuuluisan Ebron rannoille, missä heille tapahtui, mitä seuraavassa luvussa kerrotaan.

Askel askelelta hiljalleen edeten Don Quijote ja Sancho Panza saapuivat kaksi päivää sen jälkeen kuin olivat metsiköstä lähteneet Ebro-joelle, ja Don Quijote iloitsi kovin sen nähdessään. Hän katseli ja silmäili sen miellyttäviä rantoja, sen kirkasta vettä, sen rauhallista kulkua ja sen vetisten kristallien runsautta, ja tämä kaunis näky toi hänen mieleensä jälleen lukemattomia lemmenajatuksia. Hän ajatteli varsinkin, mitä oli nähnyt Montesinon luolassa; vaikka näet mestari Pedron apina oli hänelle sanonut, että osa noista seikoista oli ollut totta ja osa valhetta, tarkkasi hän kuitenkin enemmän niitä, jotka olivat tosia, kuin niitä, jotka saattoivat olla valheellisia, aivan toisin kuin Sancho, joka piti niitä kaikkia yhtenä ainoana valheena. Kulkiessaan niin eteenpäin mietteisiinsä vaipuneena Don Quijote huomasi pienen venheen, jossa ei ollut airoja eikä muita tarpeita, kiinnitettynä rannalla kasvavan puun runkoon. Hän katseli joka puolelle havaitsematta ketään, astui sitten muitta mutkitta alas Rocinanten selästä ja käski Sanchonkin hypätä alas harmonsa selästä ja sitoa molemmat juhdat lujasti toistensa viereen erääseen lähellä olevaan poppeliin tai halavaan. Sancho kysyi häneltä, mistä tämä äkillinen maahanastuminen ja sitominen johtui. Don Quijote vastasi:

— Sinun tulee tietää, Sancho, että tämä venhe on tässä nimenomaan ja ainoastaan siitä syystä, että sen tulee kutsua ja kehoittaa minua siihen astumaan lähteäkseni sillä auttamaan jotakin ritaria tai muuta hädänalaista ja ylhäistä henkilöä, joka ilmeisesti on jossakin pahassa ahdingossa; ritariromaaneissa ja samoin niiden noitien keskuudessa, jotka ovat tekemisissä sellaisten historioiden kanssa, on tapana, että jonkun ritarin jouduttua pahaan pulaan hänet voi siitä vapauttaa ainoastaan joku toinen ritari, vaikka he ovatkin kahden- tai kolmentuhannen penikulman, vieläpä pitemmänkin matkan päässä toisistaan, ja silloin he vievät hänet joko väkisin pilvessä tai tarjoavat hänelle venheen, johon hän voi astua, ja niin he silmänräpäystäkään siihen tarvitsematta kuljettavat hänet pois joko ilmojen tietä tai meritse, miten kulloinkin mielivät ja missä hänen apunsa milloinkin on tarpeen. Tämäkin venhe, oi Sancho, on nyt tässä samaa tarkoitusta varten; se on yhtä varmaa kuin että nyt on päivä, ja sido sinä, ennenkuin taas tulee pimeä, harmo ja Rocinante, ja opastakoon meitä Jumala, sillä minä en aio olla venheeseen astumatta, vaikka paljasjalkamunkit minua siitä varoittaisivat.

— Koska niin on laita — vastasi Sancho — ja teidän armonne tahtoo alinomaa käydä tämmöisiin luvalla sanoen hullutuksiin, niin en voi tehdä muuta kuin totella ja kumartaa, niinkuin sananlasku sanoo: »Tee mitä herrasi käskee, vaikka käskisi kanssaan aterioimaan.» Siitä huolimatta tahdon kuitenkin omantuntoni huojennukseksi huomauttaa teidän armollenne, että tämä venhe ei minusta näytä kuuluvan lumotuille, vaan joillekin tämän joen kalastajille, sillä tästä joesta pyydetään mailman parhaita tuutaimia.

Tuon Sancho sanoi eläimiä sitoessaan ja jättäessään ylen murheellisena ne poppamiesten suojaan ja varjelukseen. Don Quijote sanoi hänelle, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan, vaikka eläimet jäivät siihen oman onnensa nojaan, koska hän, joka kuljetti heitä itseään pitkien distanssien päähän, varmaan pitäisi huolta heidän toimeentulostaan.

— Minä en ymmärrä, mitä tanssia se on, — sanoi Sancho — enkä ole kuullut semmoista sanaa eläissäni.

— Distanssi — vastasi Don Quijote — merkitsee välimatkaa, eikä ole mikään ihme, vaikka et sitä ymmärrä, sillä et sinä ole velvollinen osaamaan latinaa, niinkuin monet muut, jotka ovat sitä osaavinaan, mutta eivät kumminkaan osaa.

— Mitä teemme? — vastasi Don Quijote. — Me siunaamme itsemme ja nostamme ankkurin, toisin sanoen astumme alukseen ja katkaisemme köyden, jolla se on kiinnitetty.

Hän hyppäsi venheeseen, Sancho hänen jäljessään; hän katkaisi köyden, ja venhe alkoi hiljalleen lipua ulos rannasta. Huomatessaan olevansa suunnilleen kolmen kyynärän päässä joella Sancho alkoi vapista peläten joutuvansa tuhon omaksi; mutta kaikkein pahimmin häntä huolestutti, että hän kuuli harmonsa huutavan ja näki Rocinanten tempoen pyrkivän vapaaksi. Hän sanoi herralleen:

— Harmo huutaa murehtien, että olemme sen jättäneet, ja Rocinante tempoo itseään irti syöksyäkseen jälkeemme. Voi rakkaat ystävät, olkaa rauhassa, ja hulluus, joka vie meidät nyt pois teidän luotanne, vaihtukoon kohta terveeksi ymmärrykseksi ja johdattakoon meidät jälleen teidän tykönne.

Samassa hän alkoi itkeä niin katkerasti, että Don Quijote sanoi hänelle harmistuneena ja kiukkuisesti:

— Mitä sinä pelkäät, kurja raukka? Mitä itket, vaivainen? Kuka sinua vainoaa, kuka sinua ahdistaa, sinä pelkuri, tai mitä sinulta puuttuu, koska niin kovin valitat hätääsi keskellä yltäkylläisyyttä? Oletko kukaties kulkemassa paljain jaloin Rhypean vuoristossa, vaikka istut tässä kuin arkkiherttua leveällä tuhdolla, hiljaa liukuen pitkin tätä kaunista virtaa, joka aivan pian kuljettaa meidät aukealle meren selälle? Mutta me olemmekin varmaan jo sinne saapuneet ja olemme kulkeneet ainakin seitsemän- tai kahdeksansataa peninkulmaa, ja jos minulla olisi tässä astrolabium, jotta voisin sillä mitata napakorkeuden, niin sanoisin sinulle, kuinka monta peninkulmaa olemme kulkeneet. Pahoin kumminkin erehtyisin ja huonosti asian ymmärtäisin, jollemme ole jo kulkeneet tai kohta tule kulkemaan tasaaja-linjan yli, joka jakaa ja leikkaa molemmat vastakkaiset navat samassa etäisyydessä.

— Kun tulemme sille liinalle, josta teidän armonne puhuu, — kysyi
Sancho — kuinka kauas olemme silloin ehtineet?

— Oikein kauas, — vastasi Don Quijote — sillä mainitulle linjalle saavuttuamme olemme kulkeneet puolet niistä kolmestasadastakuudestakymmenestä asteesta, jotka maa- ja vesipallo sisältää Ptolemaion laskujen mukaan, joka oli parhain kaikista tunnetuista kosmografeista.

‒ Jumala varjelkoon, — sanoi Sancho — millaisen hienon herran teidän armonne nyt tuo todistajaksi, putelimiehen ja rosmon, ja mikä kirahvi siinä vielä olikaan.

Don Quijote nauroi selitykselle, jonka Sancho oli antanut kosmografi
Ptolemaion nimestä, ja sanoi hänelle:

— Sinun tulee tietää, Sancho, että espanjalaisilla ja kaikilla niillä, jotka nousevat Cadizissa laivaan matkustaakseen Itä-Intiaan, on eräitä merkkejä, joista he voivat havaita kulkeneensa äsken mainitsemani ekvinoktiaalilinjan yli, ja eräs näistä merkeistä on siinä, että kaikista aluksessa olevista ihmisistä kuolevat täit, niin ettei eloon jää yhtään ainoata ja ettei koko aluksesta löydy yhtäkään, vaikka maksaisi siitä sen painon kultaa. Voit siis pyyhkäistä omaa reittäsi, Sancho, ja jos tapaat jotakin elävää, niin epäilyksemme hälvenee; jollet, niin olemme kulkeneet linjan yli.

— Minä en usko tuosta yhtään mitään; — vastasi Sancho — mutta siitä huolimatta teen niinkuin teidän armonne käskee, vaikka en oikeastaan tiedä, mitä semmoisten kokeitten tekeminen auttaa, koska näen omin silmin, ettemme ole loitonneet rannasta vielä viittä kyynärää emmekä kahtakaan kyynärää siitä, missä elikot seisovat, sillä tuossa ovat Rocinante ja harmo samassa paikassa, johon ne jätimme, ja kun nyt otan mittaa silmälläni, voin vannoa pyhästi, ettemme liiku eteenpäin edes niin nopeasti kuin muurahainen.

— Suorita sinä, Sancho, tutkimus, jonka sinulle mainitsin, äläkä huoli mistään muusta; sinähän et tiedä mitään koluureista, linjoista, paralleelipiireistä, eläinradoista, ekliptikoista, navoista, seisauspisteistä, tasauspisteistä, planeetoista, tähtikuvioista, pisteistä ja asteista, joiden mukaan maan ja taivaan palloa mitataan; jos näet tietäisit kaiken tämän tai edes osan siitä, niin huomaisit selvästi, kuinka monta paralleelipiiriä olemme leikanneet, kuinka monta tähtikuviota olemme nähneet ja kuinka monta taivaanmerkkiä olemme jättäneet ja yhä jätämme taaksemme. Siksi sanon sinulle vielä kerran: tunnustele itseäsi ja etsi, sillä minä uskon, että olet puhtaampi kuin sileä valkoinen paperiarkki.

Sancho tunnusteli, vei kättään hiljaa ja varovasti kohti vasenta polvitaivettaan, kohotti päänsä, katsoi isäntäänsä ja sanoi:

— Joko on tämä koe mitätön, tai emme ole vielä saapuneet sinne, mihin teidän armonne sanoo meidän saapuneen, vaan olemme vielä monen peninkulman päässä.

Hän pyyhki sormiaan ja pesi koko kätensä joessa, missä venhe liukui rauhallisesti eteenpäin, minkään salaisen voiman tai piilevän noidan sitä ajamatta, tässä kohdassa hiljaisen ja tyynen virran viemänä.

Samassa he havaitsivat muutamia suuria vesimyllyjä, jotka olivat keskellä jokea, ja ne nähtyään Don Quijote sanoi heti Sancholle kuuluvalla äänellä:

— Näetkö? Tuolla, oi ystäväni, näkyy se kaupunki, linna tai linnoitus, missä on vangittuna joku hädänalainen ritari tai joku solvattu kuningatar tai prinsessa, jonka avuksi minua nyt kuljetetaan.

— Mistä pirun kaupungista, linnoituksesta tai linnasta teidän armonne puhuu? — kysyi Sancho. — Ettekö näe, että nuo ovat jokeen rakennettuja vesimyllyjä, joissa jauhetaan viljaa?

‒ Ole vaiti, Sancho; — sanoi Don Quijote — vaikka ne näyttävät vesimyllyiltä, eivät ne kumminkaan niitä ole. Olenhan sinulle jo sanonut, että noituus muuttaa ja vaihtaa kaikki luonnollisesta hahmostaan. En tarkoita, että se todella muuttaa jonkin olion toiseksi, vaan että siltä näyttää, kuten kokemus meille osoitti, kun näimme, millaiseksi oli muuttunut Dulcinea, minun toiveitteni ainoa pakopaikka.

Venhe oli sillävälin ehtinyt keskelle jokea ja alkoi nyt liukua eteenpäin nopeammin kuin ennen. Kuu vesimyllyjen myllärit näkivät venheen tulevan virran mukana ja suuntautuvan suoraan myllynruuheen, riensivät monet heistä venhettä pidättämään, käsissään pitkät korennot, ja he näyttivät sangen peloittavilta, koska olivat aivan valkoiset ja koska heidän kasvonsa ja vaatteensa olivat yltä päältä jauhoissa. He huusivat kovalla äänellä:

‒ Miehet perkeleet! Minne menette? Oletteko elämään kyllästyneet? Mikä on aikomuksenne? Tahdotteko hukkua ja murskautua myllyn rattaisiin?

— Enkö sinulle sanonut, Sancho, — virkkoi siihen Don Quijote — että olemme ehtineet siihen paikkaan, missä minun tulee osoittaa, mihin käsivarteni voima pystyy? Katso, kuinka paljon ryöväreitä ja roistoja hyökkää minun kimppuuni, katso, kuinka paljon aaveita asettuu minun tielleni, katso, kuinka monet rumat naamat meille irvistelevät… Mutta kohta saatte nähdä, te riiviöt!

Hän nousi venheessä seisomaan ja alkoi äänekkäästi uhkailla mylläreitä huutaen heille:

— Kunnoton ja ilkeä roskaväki, päästäkää irti ja vapauteensa se henkilö, jota pidätte vangittuna tässä linnoituksessa tai vankilassa, olkoon hän ylhäinen tai alhainen, mihin säätyyn ja arvoon kuuluva tahansa, sillä minä olen Don Quijote Manchalainen, jota nimitetään myös Leijonaritariksi ja jonka tehtäväksi korkea taivas on varannut tämän seikkailun onnelliseen loppuun saattamisen.

Niin sanoen hän veti miekkansa ja alkoi heiluttaa sitä ilmassa päin mylläreitä; nämä, jotka tosin kuulivat, mutta eivät ymmärtäneet hänen mielettömiä puheitaan, varautuivat korennoillaan pidättämään venhettä, joka oli jo menossa kuohuvaan myllynruuheen.

Sancho painui polvilleen ja rukoili hartaasti taivasta pelastamaan hänet tästä uhkaavasta vaarasta, ja taivas tekikin niin käyttäen välineinään taitavia ja sukkelia mylläreitä, jotka pidättivät korennoillaan venheen, kumminkin niin, että venhe kaatui ja Don Quijote ja Sancho keikahtivat päistikkaa veteen. Don Quijote suoriutui sentään hyvin vaarasta, sillä hän osasi uida kuin hanhi, vaikka varuksien paino veti hänet kaksi kertaa pohjaan asti. Jos myllärit eivät olisi heittäytyneet veteen ja suoltaneet heitä kuivalle ihan solkenaan, olisivat he molemmat luultavasti löytäneet siitä Troiansa.[68] Kun he siis olivat päässeet kuivalle maalle, läpimärkinä eikä ollenkaan janoisina, painui Sancho polvilleen, laski kätensä ristiin, kohotti katseensa taivaaseen ja rukoili pitkässä ja hartaassa rukouksessa Jumalaa tästä lähtien vapahtamaan hänet ja hänen herransa uhkarohkeista yrityksistä ja seikkailuista.

Samassa saapuivat paikalle kalastajat, joiden omistama venhe oli särkynyt säpäleiksi myllynrattaisiin, ja nähdessään venheen rikkinäisenä he kävivät riisumaan Sanchoa ja vaatimaan Don Quijotelta maksua venheestä. Don Quijote vakuutti aivan rauhallisesti, ikäänkuin hänen ei olisi kuinkaan käynyt, mylläreille ja kalastajille suostuvansa varsin mielellään maksamaan venheen, jos hänelle vain jätettiin ilman ehtoja ja ilman lunnaita se tai ne henkilöt, jotka olivat vangittuina heidän linnassaan.

— Mitä henkilöitä ja mitä linnaa sinä tarkoitat, järjetön mies? — kysyi eräs mylläreistä. — Tahdotko ehkä viedä mukanasi ne, jotka tulevat meidän myllyillemme viljaansa jauhattamaan.

— Jo riittää! — sanoi Don Quijote itsekseen. — Minähän olisin huutavan ääni korvessa, jos tahtoisin pyynnöillä saada tämän roskaväen tekemään jotakin hyvää. Tässä seikkailussa on varmaan kaksi voimallista noitaa osunut vastatusten, ja toinen estää, mitä toinen aikoo: toinen lähetti minulle venheen, ja toinen heitti minut päistikkaa veteen. Jumala meitä varjelkoon; tämä maailma on täynnä petoksia ja juonia, jotka sotivat toisiansa vastaan. En voi enempää.

— Ystäväni, keitä lienettekin, te, jotka istutte vangittuina tässä linnassa, suokaa minulle anteeksi; oman onnettomuuteni tähden ja teidän onnettomuudeksenne en voi teitä pelastaa ahdistuksestanne. Tämä seikkailu on varmaan varattu ja säästetty jollekin toiselle ritarille.

Niin sanottuaan hän sopi kalastajien kanssa ja maksoi venheestä viisikymmentä reaalia, jotka Sancho kovin vastahakoisesti luovutti sanoen:

Kalastajat ja myllärit katselivat ihmeissään noita kahta omituista hahmoa, jotka näyttivät niin toisenmoisilta kuin muut ihmiset, eivätkä voineet oikein ymmärtää, mitä Don Quijote tarkoitti puheillaan ja kysymyksillään. He otaksuivat, että he olivat molemmat hulluja, jättivät heidät siihen ja lähtivät kukin taholleen, myllärit myllyihinsä ja kalastajat majoihinsa, Don Quijote ja Sancho palasivat elukkainsa luo, yhtä tyhminä kuin olivat sieltä lähteneet, ja siihen loppui seikkailu taiotussa venheessä.

Siitä, mitä Don Quijotelle sattui, kun hän kohtasi erään kauniin metsästäjättären.

Ritari ja aseenkantaja palasivat sangen alakuloisina ja huonotuulisina juhtainsa luo, varsinkin Sancho, jonka mieltä kovin rasitti se, että oli täytynyt keventää kukkaroa, sillä hänestä tuntui, että kaikki, mitä siitä otettiin pois, otettiin hänen silmäteristään. Vihdoin he nousivat ratsujensa selkään mitään virkkamatta ja poistuivat kuuluisan joen rannalta, Don Quijote vaipuneena lemmenaatoksiinsa ja Sancho ajatellen olojensa kohentumista, joka nyt näytti kovin kaukaiselta. Vaikka olikin yksinkertainen, hän sentään hyvin käsitti, että hänen isäntänsä teot, kaikki tai ainakin useimmat, olivat pelkkää hullutusta, ja niin hän päätti etsiä tilaisuutta tempautuakseen irti hänen seurastaan ja palatakseen jonakin kauniina päivänä kotiin ryhtymättä enää mihinkään tilintekoon ja lausumatta hänelle mitään jäähyväisiä. Mutta sallimus järjesti asiat aivan toisin kuin hän osasi pelätä.

Sattui näet, että Don Quijote seuraavana päivänä auringon laskiessa, kun he ajoivat ulos eräästä metsästä, antoi katseensa liidellä viheriällä niityllä ja näki sen etäisimmällä laidalla väkeä, jonka hän lähemmäksi tultuaan havaitsi haukalla metsästäväksi seurueeksi. Hän ajoi vielä likemmäksi ja huomasi seurueessa komean naisen ratsastamassa lumivalkoisella tasa-astujalla, jota koristi viheriä loimi ja jonka satula oli hopeainen. Tämä nainen oli itsekin viheriöissä vaatteissa, jotka olivat niin kauniit ja upeat, että näytti siltä kuin itse upeus olisi pukeutunut hänen hahmoonsa. Vasemmalla kädellään hän hallitsi metsästyshaukkaa, mistä Don Quijote päätteli, että hän oli joku ylhäinen nainen ja nähtävästi koko tuon metsästysseurueen johtaja, kuten todella olikin. Senvuoksi hän sanoi Sancholle:

— Kiiruhda, Sancho poikaseni, ja sano tuolle armolliselle rouvalle, joka istuu upean ratsunsa selässä pidellen haukkaa, että minä, Leijonaritari, suutelen hänen suuren kauneutensa käsiä ja siinä tapauksessa, että hänen ylhäisyytensä antaa minulle luvan, tulen henkilökohtaisesti niin tekemään ja palvelemaan häntä, mikäli voimani sallivat ja hänen korkeutensa suvaitsee käskeä. Mutta harkitse, Sancho, miten puhut, ja katso, ettet liitä viestiisi ainaisia sananlaskujasi.

— Nytpä osuitte oikeaan, ihan pilkulleen! — vastasi Sancho. — Minuako varoitatte! En minä ole ensimmäistä kertaa eläessäni viemässä terveisiä korkeille ja kookkaille naisille.

— Armolliselle neiti Dulcinealle viemiäsi terveisiä lukuunottamatta — virkkoi Don Quijote en tiedä sinun vieneen mitään muita, ainakaan minun palveluksessa ollessasi.

— Totta kyllä; — vastasi Sancho — mutta hyvää maksajaa ei pantti rasita, eikä hätää kovaa käsissä, kun on leipää, lihaa säkissä; minä tarkoitan, ettei minulle tarvitse mitään sanoa eikä mitenkään minua varoittaa, sillä minä olen aina valmis ja kelpaan vähän joka paikkaan.

‒ Sen kyllä uskon, Sancho; — sanoi Don Quijote mene nyt, ja onnea matkalle, ja Jumala sinua ohjatkoon.

Sancho lähti ajamaan täyttä laukkaa hoputtaen harmonsa tavallista parempaan vauhtiin ja saapui känniin metsästäjättären luo. Hän astui maahan, painui polvilleen hänen eteensä ja sanoi:

‒ Kaunis armollinen rouva, tuo ritari tuolla, jota mainitaan Leijonaritarin nimellä, on minun isäntäni, ja minä olen hänen aseenkantajansa, jota kotinurkilla nimitetään Sancho Panzaksi. Tämä Leijonaritari, jonka nimi oli vielä tässä taannoin Murheellisen hahmon ritari, käskee minun pyytää teidän ylhäisyydeltänne armollista lupaa, jotta hän saa teidän suosiollisella suostumuksellanne tulla toteuttamaan toiveensa, joka, kuten hän itse sanoo ja kuten minäkin ajattelen, on siinä, että hän haluaa palvella teidän korkeata ylevyyttänne ja ihanuuttanne; ja jos teidän armonne siihen suostuu, niin se koituu hänelle suureksi hyödyksi ja hänen osakseen tulee ylimmäinen armo ja ilo.

— Kelpo aseenkantaja, — vastasi puhuteltu — te olette todella esittänyt terveisenne niin seikkaperäisesti kuin sellaiset lähettilästoimet edellyttävät. Nouskaa seisomaan, sillä aseenkantajan, joka palvelee Murheellisen hahmon ritarin laista ritaria, josta olemme täällä jo paljon kuulleet, ei sovi olla polvillaan; nouskaa, hyvä ystävä, ja menkää sanomaan herrallenne, että hän on erittäin tervetullut nauttimaan minun ja mieheni herttuan vieraanvaraisuutta huvilinnassamme, joka sijaitsee tässä lähellä.

Sancho nousi ihmetellen ystävällisen rouvan kauneutta ja hänen erinomaisen hienoa ja kohteliasta käytöstään, mutta varsinkin sitä, että hän oli sanonut kuulleensa puhuttavan hänen herrastaan, Murheellisen hahmon ritarista; se seikka, ettei rouva ollut maininnut häntä Leijonaritarin nimellä, johtui varmaan siitä, että tämä nimi oli omaksuttu vasta aivan äskettäin. Herttuatar, jonka nimestä ei ole vielä tietoa,[69] kysyi häneltä:

— Sanokaahan, hyvä ystäväni aseenkantaja: eikö teidän herranne ole
se, josta on julkaistu historia nimeltä Mielevä hidalgo Don Quijote
Manchalainen, hän, joka on valinnut sydämensä valtiattareksi jonkun
Dulcinea Tobosolaisen?

— Sama mies, armollinen rouva; — vastasi Sancho — ja hänen aseenkantajansa, nimeltä Sancho Panza, joka esiintyy tai jonka ainakin pitäisi esiintyä siinä historiassa, olen minä, jollei minua ole vaihdettu kehdossa, tarkoitan, jollei minua ole vaihdettu kirjapainossa.

— Tämä kaikki ilahduttaa minua kovin — virkkoi herttuatar. — Menkää nyt, parahin Panza, sanomaan herrallenne, että hän on erittäin tervetullut minun tiluksilleni ja ettei olisi voinut sattua mitään, mikä olisi tuottanut minulle suurempaa huvia.

Sancho lähti sanomattoman iloisena viemään tätä mieluisaa vastausta isännälleen, jolle kertoi kaikki, mitä ylhäinen rouva oli sanonut, maalaismaisilla lauseparsillaan koroittaen taivaaseen saakka hänen suurta kauneuttaan, rakastettavuuttaan ja kohteliaisuuttaan. Don Quijote röyhistihe satulassaan, sijoitti jalkansa lujasti jalustimiin, siirsi kypärinsä silmikon paikoilleen, kannusti Rocinantea ja ratsasti jaloryhtisenä suutelemaan herttuattaren kättä. Herttuatar oli lähettänyt kutsumaan puolisoaan herttuaa ja kertoi hänelle saamistaan terveisistä Don Quijoten lähestyessä, ja koska molemmat olivat lukeneet historiamme edellisen osan ja olivat siitä oppineet tuntemaan Don Quijoten mielettömät päähänpistot, niin he odottivat häntä varsin mielellään ja haluten häneen tutustua sekä päättivät suostua kaikkiin hänen ajatuksiinsa, myöntää oikeaksi, mitä hän sanoi, sanoipa mitä tahansa, ja kohdella häntä, niin kauan kuin hän heidän luonansa viipyisi, niinkuin ainakin vaeltavaa ritaria, ottaen huomioon kaikki ne muodollisuudet, jotka ovat tavallisia ritariromaaneissa; he näet olivat niitä lukeneet ja pitivätkin niistä.

Don Quijote lähestyi nyt, kypärinsilmikko kohotettuna, ja hänen alkaessaan astua maahan lähti Sancho pitämään hänen jalustintaan. Mutta Sanchon kävikin niin onnettomasti, että hänen astuessaan harmon selästä hänen toinen jalkansa takertui johonkin satulan hihnaan, niin ettei hän mitenkään voinut siitä irtautua, vaan jäi siihen riippumaan, suu ja ryntäät maassa. Don Quijote, joka ei ollut tottunut astumaan alas, jollei joku pitänyt hänen jalustintaan, luuli Sanchon jo tulleen sitä pitämään, hyppäsi alas koko painollaan ja veti mukanaan Rocinanten satulan, jonka hihnat nähtävästi eivät olleet hyvin kiinnitetyt, ja niin hän mäiskähti maahan satuloineen päivineen, aika lailla häveten ja itsekseen ankarasti soimaten onnetonta Sanchoa, jonka jalka oli yhä satimessa. Herttua käski metsästäjiään menemään ritarin ja aseenkantajan avuksi, ja he nostivat pudonneen ja loukkaantuneen Don Quijoten jaloilleen. Tämä lähti, niin hyvin kuin voi, onnahdellen herttuan ja herttuattaren luo ja polvistui heidän eteensä. Herttua ei kuitenkaan millään muotoa siihen suostunut, vaan astui alas ratsultaan, meni Don Quijoten luo, syleili häntä ja sanoi:

— Mieltäni pahoittaa, armollinen herra Murheellisen hahmon ritari, että ensimmäinen hahmonne minun maillani oli niin onneton kuin tässä nähtiin; mutta aseenkantajan huolimattomuus on usein syynä ikävämpiinkin seikkoihin.

— Seikka, joka on suonut minulle tilaisuuden nähdä teidät, urhoollinen ruhtinas, — vastasi Don Quijote ‒ ei suinkaan voi olla onneton. Vaikka näet olisin pudotessani syöksynyt hamaan syvyyden kuiluun, olisi minut sieltäkin kohottanut ja nostanut ylpeä tietoisuus siitä, että olen saanut nähdä teidät. Aseenkantajani, jonka Jumala kirotkoon, osaa paremmin irroittaa kielensä kantimet lausuakseen ilkeyksiä kuin kiinnittää satulan hihnoja niin, että se pysyy varmasti paikoillaan; mutta olinpa missä tilassa tahansa, kaatuneena tai seisoallani, jalkaisin tai ratsain, minä olen aina valmis palvelemaan teitä ja armollista rouvaa herttuatarta, teidän arvoisaa korkeata puolisoanne, kauneuden arvokasta valtiatarta ja kohteliaisuuden kaikkivaltiasta ruhtinatarta.

— Hiljemmin, armollinen herra Don Quijote Manchalainen; — virkkoi herttua — koska kerran on olemassa armollinen neiti Dulcinea Tobosolainen, ei ole soveliasta ylistää muita kaunottaria.

Sancho Panza oli nyt päässyt irti paidastaan, oli tullut luo ja sanoi, ennenkuin hänen isäntänsä ehti mitään vastata:

‒ Ei käy kieltäminen, vaan täytyy myöntää, että armollinen neiti Dulcinea Tobosolainen on sangen kaunis, mutta ei voi koskaan tietää, mistä pensaasta jänis pemahtaa, sillä minä olen kuullut sanottavan, että se, mitä luonnoksi nimitetään, on kuin ruukkumestari, joka tekee saviastioita, ja se, joka tekee yhden kauniin astian, voi tehdä niitä kaksi, kolme ja satakin. Tarkoitan vain, ettei armollisen rouva herttuattaren suinkaan tarvitse hävetä armollista neitiä Dulcinea Tobosolaista.

— Suvaitkoon teidän korkeutenne huomata, ettei kenelläkään vaeltavalla ritarilla maailmassa ole ollut suulaampaa eikä kujeellisempaa aseenkantajaa kuin tämä minun aseenkantajani, ja hän kyllä todistaa väitteeni oikeaksi, jos teidän korkeutenne suvaitsee ottaa muutaman päivän aikana vastaan minun palveluksiani.

— Minä pidän suuressa arvossa sitä, että kelpo Sancho on lystikäs, sillä se osoittaa, että hän on älykäs. Leikinlasku ja hupaiset puheet, kuten te, armollinen herra Don Quijote hyvin tiedätte, eivät kuulu typerille ihmisille, ja koska kelpo Sancho on leikkisä ja hupainen, niin minä väitän heti, että hän on älykäs mies.

— Sitä parempi; — sanoi herttua — eihän lukuisia leikkipuheita voida ilmaista vähillä sanoilla. Mutta emme huoli nyt tuhlata aikaamme siihen, vaan suvaitkoon Murheellisen hahmon suuri ritari…

— Teidän korkeutenne tulee sanoa Leijonaritari; — huomautti Sancho — nyt ei ole enää mitään murheellista hahmoa, vaan hahmon tulee olla leijonallinen.

— Sanon siis, että herra Leijonaritari suvaitkoon lähteä lähellä sijaitsevaan linnaani, missä hänet otetaan vastaan niinkuin semmoinen korkea henkilö on oikeuden mukaan vastaanotettava ja niinkuin me, minä ja herttuatar, yleensä otamme vastaan kaikki tänne saapuvat vaeltavat ritarit.

Sancho oli sillävälin pannut paikoilleen Rocinanten satulan ja kiinnittänyt kunnollisesti satulan vyöt. Don Quijote nousi ratsunsa selkään, herttua uljaan hevosen satulaan, he ottivat herttuattaren väliinsä ja lähtivät ajamaan kohti linnaa. Herttuatar käski Sanchoa ratsastamaan vierellään, sillä häntä huvittivat sanomattomasti Sanchon älykkäät puheet. Sanchoa ei tarvinnut enempää pyytää, hän liittyi kolmen henkilön seuraan ja otti neljäntenä osaa keskusteluun kovin ilahduttaen herttuatarta ja herttuaa, jotka pitivät suurena onnena, että saivat linnaansa vieraikseen semmoisen vaeltavan ritarin ja semmoisen kielevän aseenkantajan.

— Sancho oli sanomattoman iloinen huomatessaan, kuten hänestä näytti, olevansa herttuattaren suuressa suosiossa. Elämän mukavuus tuntui hänestä aina mieluisalta, ja senvuoksi hän nyt otaksui löytävänsä herttuattaren linnasta, mitä oli löytänyt Don Diegon ja Basilion luota; ja niin hän aina tarttui tilaisuutta otsatukkaan, mitä tulee hyvien päivien viettämiseen, missä ja milloin se vain kävi päinsä.

Historia kertoo, että herttua, ennenkuin he saapuivat huvilaan tai linnaan, ratsasti edelle ja antoi kaikille palvelijoilleen määräyksen, miten heidän piti kohdella Don Quijotea. Kun hän sitten saapui herttuattaren kanssa linnan portille, tuli samassa linnasta ulos kaksi lakeijaa tai ratsupalvelijaa, joilla oli yllään pitkät laahusviitat, hienointa karmosiinipunaista atlassilkkiä. He nostivat Don Quijoten äkkiä maahan ja sanoivat hänelle:

— Suvaitkoon teidän korkeutenne auttaa armollista rouvaa herttuatarta astumaan alas.

Don Quijote teki niin, ja sen johdosta lausuttiin molemmin puolin paljon kohteliaita vakuutuksia; mutta herttuatar kieltäytyi sittenkin ehdottomasti eikä suostunut sallimaan kenenkään muun kuin herttuan nostaa itseään ratsun selästä. Hän sanoi, ettei pitänyt itseään kyllin ansiollisena rasittamaan niin ylhäistä ritaria niin tarpeettomalla taakalla. Vihdoin herttua tuli auttamaan häntä maahan, ja kun he kaikki sitten astuivat suurelle sisäpihalle, tuli kaksi kaunista neitoa, jotka heittivät Don Quijoten hartioille erinomaisen hienon purppuraviitan, ja silmänräpäyksessä täyttyivät kaikki pihan parvekkeet herttuaparin palvelijoista ja palvelijattarista, jotka huusivat kovalla äänellä:

Kaikki tai ainakin useimmat heistä valelivat samalla Don Quijotea, herttuaa ja herttuatarta hyvänhajuisilla vesillä. Don Quijote ihmetteli kovin tätä kaikkea, ja tämä oli ensimmäinen päivä, jona hän täysin varmasti uskoi olevansa todellinen vaeltava ritari eikä mikään haaveellinen luuloritari, koska näki itseään kohdeltavan aivan samalla tavalla kuin oli kirjoistaan lukenut menneitten aikojen ritareita kohdellun.

Sancho heitti harmonsa oman onnensa nojaan, pysyi kiinteästi herttuattaren seurassa ja astui hänen kanssaan linnaan. Omatunto alkoi häntä kumminkin soimata, koska hän oli jättänyt aasinsa yksin, ja niin hän kääntyi puhuttelemaan erästä kunnianarvoisaa kamarirouvaa, joka oli muitten mukana tullut vastaanottamaan herttuatarta, ja kuiskasi hänelle:

— Minun nimeni on Doña Rodríguez de Grijalba vastasi kamarirouva. —
Mitä haluatte, hyvä ystävä?

— Minä haluaisin, että teidän armonne suvaitsisi mennä ulos linnan portille, mistä löydätte minulle kuuluvan harmaan aasin. Suvaitkoon teidän armonne sitten käskeä viedä tai itse viedä sen talliin; eläinrukka näet on hiukan arka eikä missään tapauksessa voi jäädä yksin.

‒ Jos isäntä on yhtä viisas kuin renki, — vastasi kamarirouva — niin hyvin kävi! Menkää, rakas ystävä, menkää hiiteen, te itse ja se, joka on teidät tänne tuonut, ja hoitakaa itse aasinne; me tämän talon kamarirouvat emme ole tottuneet semmoisiin hommiin.

‒ Totta totisesti, — vastasi Sancho — minä olen kuullut herrani, joka tuntee kaikki historiat ihan juurta jaksain, kertovan Lancelotista, että hänen

ja mitä erityisesti aasiini tulee, niin minä en vaihtaisi sitä herra Lancelotin konkariin.

— Hyvä mies, — vastasi kamarirouva — jos olette ilveilijä, niin säästäkää sukkeluutenne semmoiseen aikaan ja paikkaan, missä ne sukkeluuksilta näyttävät ja missä saatte niistä maksun; minulta ette voi saada muuta kuin pitkän nenän.[70]

— Se on varmasti korea ja kypsä, — vastasi Sancho — sillä teidän armonne ei suinkaan häviäisi korttipelissä, jos saisi laskea pisteiksi ikävuotensa!

— Sinä portonpoika! — huusi kamarirouva vihasta hehkuen. — Minä teen tiliä Jumalalle, olenko vanha vai en, mutta en teille, te kehno lurjus ja sipulinsyöjä!

— Hän huusi tuon niin äänekkäästi, että herttuatar sen kuuli ja kääntyessään katsomaan ja nähdessään kamarirouvansa niin kiukkuisena ja verestävin silmin kysyi häneltä, kuka hänet oli niin suututtanut.

— Tuo hävytön — vastasi kamarirouva. — Hän suvaitsi pyytää minua viemään talliin aasiaan, joka on linnan portilla, mainiten minulle esimerkin, että niin on tehty ennen, en tiedä missä, ja että naiset ovat hoidelleet jotakin Lancelotia ja kamarirouvat hänen hevostaan, ja kaiken hyvän lisäksi hän vielä haukkui minua vanhaksi.

— Sitä pitäisin minäkin solvauksena, — vastasi herttuatar — kaikkein pahimpana, mitä minulle voitaisiin lausua.

— Huomatkaa, hyvä Sancho, että Doña Rodríguez on vielä varsin nuori ja että hänellä on myssy päässä pikemmin vain arvon merkkinä ja yleisen tavan vuoksi kuin korkean iän tähden…

— Huonosti minun käyköön kaikkina niinä vuosina, jotka vielä saan elää, — vastasi Sancho — jos tuon sanoin sitä tarkoittaen. Minä sanoin sen vain, koska olen niin kiintynyt aasiini, etten uskonut voivani luovuttaa sitä armeliaammalle henkilölle kuin armollinen rouva Doña Rodríguez.

‒ Armollinen herra, — vastasi Sancho — jokaisen täytyy valittaa vaivaansa, sattuipa olemaan missä tahansa. Tässä minä tulin harmoa ajatelleeksi ja tässä minä siitä puhuin; jos se olisi jolkahtanut mieleeni tallissa, olisin puhunut siitä siellä.

— Sancho on aivan oikeassa, eikä häntä sovi syyttää mistään. Harmo saa apetta niin paljon kuin haluaa, ja Sancho voi olla aivan huoletta, sillä hänen ratsustaan pidetään yhtä hyvä huoli kuin hänestä itsestään.

Näissä keskusteluissa, jotka miellyttivät kaikkia, Don Quijotea lukuunottamatta, saavuttiin yläkertaan, ja Don Quijote johdettiin mitä upeimmilla kulta- ja brokadiverhoilla koristettuun saliin. Kuusi neitosta tuli riisumaan Don Quijoten varuksia ja palvelemaan häntä paasheina; heille kaikille olivat herttua ja herttuatar sanoneet, mitä heidän piti tehdä ja miten heidän tuli kohdella Don Quijotea, jotta hän uskoisi ja havaitsisi, että häntä kohdeltiin niinkuin ainakin vaeltavaa ritaria. Kun Don Quijoten varukset oli riisuttu, seisoi hän siinä ahtaissa polvihousuissaan ja säämiskänutussaan laihana, pitkänä ja hontelona, posket niin kuopallaan, että niiden sisäpinnat suutelivat toisiaan, sanalla sanoen sellaisena, että tytöt, jotka häntä palvelivat, olisivat pakahtuneet nauruun, jolleivät olisi parhaansa mukaan sitä pidättäneet (mikä oli eräs niistä nimenomaisista määräyksistä, joita he olivat herrasväeltään saaneet).

He pyysivät nyt häneltä lupaa saada riisua hänet alasti pukeakseen hänen ylleen paidan; mutta siihen hän ei millään ehdolla suostunut, vaan sanoi, että vaeltavien ritareitten tuli olla yhtä kainoja kuin urhoollisia. Mutta hän kehoitti heitä antamaan paidan Sancholle, sulkeutui sitten huoneeseen, niissä oli komea sänky, riisuutui alasti ja otti paidan ylleen. Havaitessaan olevansa kahden kesken Sanchon kanssa hän virkkoi:

— Sano minulle, sinä vastaleivottu narri ja vanha hölmö, onko mielestäsi oikein loukata ja solvata niin suuriarvoista ja kunnioitettavaa kamarirouvaa? Pitikö sinun juuri nyt muistaa harmoasi, ja onko tämä sellaista herrasväkeä, että se jättää eläimet huonoon hoitoon, vaikka kohtelee niiden omistajia näin erinomaisen hyvin? Jumalan nimessä, Sancho, hillitse, itsesi äläkä paljasta oikeata karvaasi, jotta saavat nähdä, millaista karkeata ja moukkamaista kudosta sinä olet. Muista, sinä syntinen, että isäntää pidetään sitä suuremmassa arvossa, mitä kunniallisempia ja paremmin kasvatettuja ovat hänen palvelijansa, ja että eräs suurimpia etuja, mitä ruhtinailla on muihin ihmisiin verraten, on siinä, että he käyttävät palvelijoinaan henkilöitä, jotka ovat yhtä moitteettomia kuin he itse. Etkö ymmärrä, että tuotat häpeää itsellesi ja vahinkoa minulle, jos he huomaavat, että olet sivistymätön moukka tai vähäjärkinen ilveilijä, ja otaksuvat, että minäkin olen joku veijari tai joku keinotellen elävä ritari? Ei, ei, rakas Sancho, koeta välttää sellaisia sopimattomia tekoja, sillä se, joka pitää suurta suuta ja ilveilee oikein osaamatta, kaatuu ensi kerran kompastuessaan, ja hänestä tulee epäonnistunut narri. Suista kieltäsi, harkitse ja punnitse tarkoin sanojasi, ennenkuin ne suustasi päästät, ja muista, että olemme tulleet paikkaan, mistä lähtiessämme olemme Jumalan armosta ja minun käsivarteni voimasta saaneet monikertaisen kunnian ja ansion.

Sancho lupasi aivan vilpittömästi kuroa suunsa kiinni tai purra poikki kielensä, ennenkuin sanoisi sanaakaan, joka ei olisi aivan sovelias ja hyvin harkittu, kuten hänen herransa käski, ja kehoitti isäntäänsä olemaan aivan huoletta, koska hän ei tulisi missään tapauksessa ilmaisemaan, keitä he oikeastaan olivat.

Don Quijote pukeutui, otti ylleen olkavyönsä ja miekkansa, heitti hartioilleen avaran helakanpunaisen viitan, pani päähänsä viheriän silkkisen metsästyslakin, jonka palvelevat neitoset olivat hänelle antaneet, ja lähti tässä upeassa asussa suureen saliin, niissä neidot häntä odottivat jakautuneina kahteen riviin, joissa oli kummassakin yhtä monta, ja kaikki varustettuina kaatamaan vettä hänen käsilleen, minkä he sitten tekivät monin niiauksin ja juhlallisin menoin. Sitten saapui kaksitoista paashia hovimestarin kanssa hakemaan häntä aterialle, koska herttua ja herttuatar jo häntä odottivat. He ottivat hänet keskelleen ja veivät hänet komeasti ja majesteetillisesti toiseen saliin, mihin oli katettu upea pöytä ainoastaan neljää henkeä varten. Herttua ja herttuatar tulivat salin ovelle ottamaan häntä vastaan, ja heidän kanssaan tuli eräs vakavannäköinen pappismies, muudan niistä, jotka hallitsevat ruhtinaitten taloja, muudan niistä, jotka itse olematta ruhtinaallista sukuperää eivät osaa koskaan opettaa niitä, jotka sellaisia ovat, kuinka heidän tulee säätynsä vaatimuksia noudattaa, muudan niistä, jotka tahtovat suurten suuruutta mitattavan heidän oman ahtaan mielensä mitoilla, muudan niistä, jotka, tahtoessaan opettaa heidän ohjattavinaan olevia toimimaan säästäväisesti, tekevät heistä pikkumaisia. Näiden joukkoon, sanon minä, nähtävästi kuului se vakavannäköinen pappismies, joka tuli herttuan ja herttuattaren kanssa ottamaan vastaan Don Quijotea. He lausuivat toisilleen lukemattomia kohteliaisuuksia, ottivat hänet sitten keskelleen ja lähtivät pöytään. Herttua tarjosi Don Quijotelle kunniapaikan pöydän yläpäässä, hän ei tahtonut siihen suostua, mutta herttua vaati vaatimistaan, niin että hänen lopultakin täytyi siihen istuutua. Pappi istui häntä vastapäätä, ja herttua ja herttuatar toinen toisella, toinen toisella puolella.

Sancho oli kaiken aikaa läsnä ja katseli ällistyneenä ja ihmeissään, kuinka suurta kunniaa ruhtinaspari osoitti hänen herralleen, ja nähtyään monet kursailut ja pyynnöt, joita herttua ja Don Quijote esittivät, ennenkuin tämä istuutui pöydän päähän, hän sanoi:

— Jos armollinen herrasväki sallii, niin kerron kotikylässäni sattuneen tapauksen, joka johtui pöytäpaikoista.

Sanchon niin sanottua Don Quijote alkoi heti pelätä ja vapista, sillä hän uskoi aivan varmaan, että Sancho taas jaarittelisi jotakin typerää. Sancho katseli häntä, arvasi hänen ajatuksensa ja sanoi:

— Älkää huoliko pelätä, armollinen herra, en minä käyttäydy sopimattomasti enkä sano mitään, mikä ei ole ihan paikallaan; en minä ole unohtanut, kuinka teidän armonne äsken minua neuvoi puhumaan tai olemaan puhumatta vähän tai paljon, hyvin tai huonosti.

— En minä muista mitään sellaista, Sancho; — vastasi Don Quijote — sano mitä mielit, mutta sano pian.

— Mitä minä tässä aion kertoa, — sanoi Sancho — on ihan totista totta, niin ettei herrani Don Quijote, joka on läsnä, varmaankaan voi sanoa, että valehtelen.

— Minun puolestani — virkkoi Don Quijote — saat valehdella niin paljon kuin haluat, en minä aio sinua estää; mutta ajattele, mitä sanot.

— Minä olen ajatellut sen kerran ja kahdestikin, niin ettei hätä ole tämännäköinen, kuten kohta nähdään.

— On ehkä parasta, — sanoi Don Quijote — että teidän korkeutenne käskee heittää ulos tämän hölmön, joka varmaan lausuu tuhansia tyhmyyksiä.

— Ei, niin totta kuin herttua elää, — sanoi herttuatar — Sancho ei saa poistua hetkeksikään vierestäni; minä pidän hänestä paljon, sillä tiedän, että hän on hyvin hupainen.

— Saakoon teidän pyhyytenne elää hupaisia päiviä, ‒ sanoi Sancho — koska teillä on minusta niin hyvät ajatukset, vaikka en olekaan niiden arvoinen. Mutta seikka, jonka tässä aion kertoa on seuraava. Muudan kotikylässäni asuva hidalgo, erittäin rikas ja ylhäinen herra, hän näet oli Medina del Campon Álamos-sukua ja oli naimisissa Doña Mencia de Quiñonesin kanssa, joka oli Don Alonso de Marañonin tytär, joka oli Santiago-ritarikunnan ritari, joka hukkui Herraduran satamaan,[71] josta muutamia vuosia sitten syntyi kylässämme se rähinä, missä luulen herrani Don Quijotenkin olleen mukana, missä haavoittui se Tomasillo huimapää, seppä Balbastron poika… Eikö tämä kaikki ole totta, armollinen herra ja isäntä? Sanokaa se totuuden nimessä, jottei tämä herrasväki pidä minua valehtelijana ja suupalttina.

— Toistaiseksi — virkkoi pappismies — pidän teitä enemmän, suupalttina kuin valehtelijana, mutta en vielä tiedä, miksi teidät tuonempana katson.

— Sinä mainitset niin paljon todistajia, Sancho, ja niin paljon tuntomerkkejä, että minun täytyy myöntää, että nähtävästi puhut totta. Jatka kertomustasi ja tee se lyhyemmin, sillä ethän ehdi loppuun kahdessa päivässä, jos tuolla tavalla kerrot.

— Ei hänen pidä sitä lyhentää, —sanoi herttuatar — jos tahtoo tehdä minun mieleni mukaan, vaan hänen tulee kertoa se omalla tavallaan, vaikka ei pääsisi päähän viikossa; jos se niinkin kauan kestäisi, niin se olisi hupaisin aika, minkä olen eläessäni viettänyt.

— No niin, arvoisa herrasväki, — jatkoi Sancho — minä siis kerron, että mainittu hidalgo, jonka tunnen kuin viisi sormeani, sillä hänen asuntonsa ei ole pyssynkantamankaan päässä meiltä, kutsui kerran luokseen aterialle köyhän, mutta kunniallisen talonpojan.

— Eteenpäin, hyvä ystävä; — virkkoi siihen pappi — näyttäähän siltä, että juttunne tulee kerrotuksi vasta toisessa maailmassa.

— En ehdi vielä puolitiehenkään, kun kertomukseni on jo lopussa, jos Jumala suo — vastasi Sancho. — Sanon siis, että mainittu talonpoika tuli tuon hidalgon luo, joka oli hänet aterialle kutsunut, ja rauha hänen sielulleen, sillä hän on jo kuollut ja paremmaksi varmuudeksi sanotaan vielä, että hän sai autuaan lopun, minä näet en ollut läsnä, kun olin juuri silloin lähtenyt Temblequeen heinää tekemään…

— Minä pyydän teitä hartaasti, hyvä ystävä, palaamaan Temblequestä niin pian kuin suinkin ja päättämään kertomuksenne lähtemättä hautaamaan hidalgoa, jollette halua haudata meitä muitakin.

— Seikka oli siis se, — virkkoi Sancho — että heidän pöytään istuutuessaan, ja minusta tuntuu kuin nyt näkisin heidät siinä ilmielävinä…

Herttuaa ja herttuatarta kovin huvitti se harmi, jota pappismies näytti tuntevan Sanchon kertoessa historiaansa niin seikkaperäisesti ja katkonaisesti, mutta Don Quijote oli menehtyä vihan vimmaan.

— Sanon siis, — jatkoi Sancho — että heidän istuutuessaan pöytään, kuten sanoin, talonpoika vaati välttämättä hidalgoa istuutumaan pöydän päähän, ja hidalgo puolestaan vaati vaatimalla, että talonpojan piti siihen istuutua, koska hänen talossaan piti aina tapahtua niinkuin hän sanoi; mutta talonpoika, joka tahtoi käyttäytyä kohteliaasti ja sivistyneesti, ei halunnut millään muotoa siihen suostua, kunnes hidalgo kiukuissaan laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen, istutti hänet siihen väkisin ja sanoi: »Istu, pölkkypää; siinä, missä minä istun, on aina pöydänpää.» Ja tämä on se kertomus, ja minä todella uskon, ettei se ole tässä ihan asiaton.

Don Quijoten kasvojen ruskeassa pinnassa vivahtelivat tuhannet värit. Herttua ja herttuatar tukahduttivat naurunsa, jotta Don Quijote ei suuttuisi vielä enemmän, hyvin oivallettuaan Sanchon ilkeyden. Vaihtaakseen puheenaihetta ja estääkseen Sanchoa lausumasta enempiä tyhmyyksiä herttuatar kysyi Don Quijotelta, millaisia uutisia hän oli saanut neiti Dulcinealta ja oliko hän äskettäin lähettänyt hänelle lahjaksi jättiläisiä tai ryöväreitä, koska hän oli varmaan voittanut niitä useitakin. Siihen vastasi Don Quijote:

— Armollinen rouva, onnettomuuksillani on ollut alku, mutta loppua niihin ei tule milloinkaan. Minä olen voittanut jättiläisiä ja olen lähettänyt hänen luokseen ryöväreitä ja maantierosvoja, mutta mistä he voisivat hänet löytää, kun hän on lumottu ja muutettu kaikkein rumimmaksi maalaispiiaksi, mitä kuvitella saattaa?

— Enpä tuota tiedä; — virkkoi Sancho Panza — minusta hän näyttää maailman kauneimmalta olennolta; tiedän ainakin, ettei hän ketteryydessä ja hyppytaidossa ole nuorallatanssijaa huonompi. Minä vakuutan teille, armollinen rouva herttuatar, että hän hyppää maasta aasin selkään kuin kissa.

— Olenko nähnyt! — virkkoi Sancho. — Kuka hiidessä olisikaan sitten ensimmäisenä keksinyt koko tämän noituushomman? Hän on noiduttu yhtä varmasti kuin autuas isäni!

Kuullessaan puhuttavan jättiläisistä, rosvoista ja noituuksista pappismies johtui heti ajattelemaan, että tämän täytyi olla Don Quijote Manchalainen, jonka historiaa herttua tapasi lukea, mistä pappi oli monesti häntä moittinut sanoen olevan järjetöntä lukea semmoisia järjettömyyksiä. Havaittuaan nyt otaksumansa oikeaksi hän lausui herttualle kiukkuisesti:

— Armollinen herra, teidän ylhäisyytenne täytyy kerran tehdä Jumalalle tiliä siitä, mihin tämä ihmisparka ryhtyy. Tämä Don Quijote tai Don Kaistapää tai mikä hänen nimensä olikaan, ei nähdäkseni ole vielä niin mieletön kuin teidän ylhäisyytenne haluaa hänen olevan, koska antaa hänelle tilaisuutta jatkaa joutavia typeryyksiään.

— Ja te, hölmö, kuka on teille uskotellut, että olette vaeltava ritari ja että voitatte jättiläisiä ja otatte vangiksi maantierosvoja? Menkää Jumalan nimeen ja samassa nimessä olkoon teille sanottu: palatkaa kotiin ja kasvattakaa lapsianne, jos teillä niitä on, ja pitäkää huolta taloudestanne ja lakatkaa kuljeksimasta maailmalla töllistelemässä ja olemasta kaikkien niiden naurun esineenä, jotka teidät tuntevat tai eivät teitä tunne. Missä hiidessä olettekaan nähneet olleen tai vielä olevan vaeltavia ritareita? Missä onkaan jättiläisiä Espanjassa, maantierosvoja Manchassa tai lumottuja Dulcineoja ja kaikkia niitä lukemattomia typeryyksiä, joita teistä kerrotaan?

Don Quijote kuunteli tarkkaavasti kunnianarvoisen miehen sanoja ja havaitessaan hänen vaienneen nousi seisomaan, ollenkaan arkailematta herttuaa ja herttuatarta, kiukkuisin elein ja ilmein, ja sanoi…

Vastauksesta, jonka Don Quijote antoi moittijalleen, sekä muista vakavista ja hupaisista tapahtumista.

Noustuaan seisomaan, vapisten kiireestä kantapäähän kuin elohopean myrkyttämänä, Don Quijote lausui hätäisesti ja värisevällä äänellä:

— Paikka, missä olen, läsnäolevat henkilöt ja kunnioitus, jota olen tähän saakka tuntenut ja tunnen yhä teidän armonne säätyä kohtaan, kaikki tämä hillitsee ja pidättää oikeutetun närkästykseni voimaa; ja niin hyvin siitä syystä kuin myös siksi, että tiedän kaapuniekkojen käyttävän naisten asetta, nimittäin kieltään, tahdon käydä tasaiseen taisteluun teidän armonne kanssa, jolta voisi pikemmin odottaa hyviä neuvoja kuin halpamaisia solvauksia. Hurskaat ja hyvää tarkoittavat moitteet vaativat toisenlaisia olosuhteita ja edellyttävät toisenlaista esitystapaa, ja varmaa on ainakin, että minua julkisesti ja niin tuimasti moittiessanne olette mennyt kaiken hyvän moitteen rajojen ulkopuolelle. Sellainen moite näet pohjautuu pikemmin lempeyteen kuin tuimuuteen, eikä ole oikein, että nimitetään syntistä ihmistä mielettömäksi ja hölmöksi lähemmin — tuntematta moitittavana olevaa virhettä. Ellette tätä hyväksy, niin sanokaa minulle, armollinen herra: mitä niistä hulluuksista, jotka olette minussa havainnut, te tuomitsette ja soimaatte, ja minkä sellaisen tähden käskette minun lähteä kotiin pitämään huolta taloudestani ja vaimostani ja lapsistani, tietämättä, onko minulla niitä? Sopiiko syöksyä sillä tavalla päätä pahkaa vieraisiin taloihin ja komentaa niitten isäntiä? Ja sopiiko semmoisten, jotka ovat kasvaneet vieraan leivissä eivätkä ole nähneet maailmaa enempää kuin mahtuu kahden- tai kolmenkymmenen peninkulman piiriin, käydä julkeasti säätämään ritariuden lakeja ja tuomitsemaan vaeltavia ritareita? Onko kukaties turha yritys ja onko tuhlattua aikaa se, joka käytetään vaeltaen maailmalla, eikä suinkaan etsien nautintoja, vaan kaikkia niitä vaikeuksia, joiden kautta jalot ihmiset kohoavat kuolemattomuuden piiriin? Jos ylhäiset, jalot, hyväsukuiset ritarit pitäisivät minua hölmönä, niin minä katsoisin sellaisen solvauksen auttamattomaksi, mutta kuullessani kirjatoukkain, jotka eivät ole milloinkaan olleet ritariuden poluilla, pitävän minua yksinkertaisena, en välitä siitä vähän vähääkään. Minä olen ritari ja kuolen ritarina, jos Korkein sallii. Toiset kulkevat kopean kunnianhimon leveitä latuja, toiset orjamaisen ja alhaisen imartelun, toiset petollisen tekopyhyyden ja muutamat todellisen jumalanpelon tietä; mutta minä kuljen tähteni johtamana vaeltavan ritarikunnan kapeata polkua, ja sitä tointa harjoittaessani halveksin maallista hyvyyttä, mutta en kunniaa. Minä olen kostanut solvauksia, korjannut vääryyksiä, rangaissut julkeutta, voittanut jättiläisiä ja kukistanut maahan kummituksia; minä olen rakastunut, vain siksi, että vaeltavien ritareitten täytyy olla rakastuneita, mutta minä en rakasta niinkuin siveettömät rakastajat, vaan pidättyvällä platonisella tavalla. Minun aikeeni tähtäävät aina hyviin tarkoituksiin, nimittäin siihen, että teen hyvää kaikille enkä tee pahaa kenellekään; ja minä pyydän teidän korkeuksianne, mainiota herttuaa ja herttuatarta sanomaan, sopiiko henkilöä, joka niin ajattelee, joka niin toimii ja näin puhuu, nimittää hölmöksi.

— Hyvin puhuttu, jumaliste! — sanoi Sancho. — Älkää lausuko enää sanaakaan puolustukseksenne, armollinen herrani ja isäntäni, sillä maailmassa ei voida mitään parempaa sanoa, ei ajatella eikä noudattaa. Jos tämä herra muuten väittää, kuten on väittänyt, ettei maailmassa ole ollut eikä ole vaeltavia ritareita, niin onko ihmekään, ettei hän tiedä mitään asioista, joista puhuu?

— Oletteko te, hyvä mies, — kysyi pappi — kenties se Sancho Panza, josta kerrotaan, että hänen isäntänsä on luvannut hänelle saaren?

— Olen kuin olenkin, — vastasi Sancho — ja minä ansaitsen sen yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Minä olen niitä miehiä, joista sanotaan: »Liittykää hyviin ihmisiin, niin teistä tulee yksi heistä», minä olen niitä, joista sanotaan: »Vähät suvusta, seura miehen hioo», ja minä olen niitä, joista sanotaan, että »joka hyvään puuhun nojaa, se hyvän varjon saa». Minä olen nojannut hyvään herraan ja olen nyt ollut jo monta kuukautta hänen seurassaan, ja jos Jumala suo, niin minusta tulee hänen kaltaisensa, ja eläköön hän ja annettakoon minun elää, sillä häneltä ei tule puuttumaan keisarikuntia eikä minulta hallittavia saaria.

— Eipä suinkaan, Sancho ystäväni, — virkkoi siihen herttua — sillä minä teen teidät armollisen herran Don Quijoten nimessä erään minulle kuuluvan ja tätä nykyä haitattomana olevan eikä suinkaan vähäpätöisen saaren hallitsijaksi.

— Lankee polvillesi, Sancho, — sanoi Don Quijote — ja suutele hänen ylhäisyytensä jalkoja kiitokseksi armosta, jota hän on sinulle osoittanut.

Sancho totteli; mutta sen nähtyään pappi nousi pöydästä aivan kiukuissaan ja sanoi:

— Sen puvun nimessä, joka minulla on ylläni, olen valmis väittämään, että teidän ylhäisyytenne on yhtä yksinkertainen kuin nämä syntiset. Ajatelkaa, eikö heistä täydy tulla hulluja, kun viisaat kiittävät heidän hulluuttansa! Jääköön teidän ylhäisyytenne heidän seuraansa; niin kauan kuin he täällä viipyvät, aion minä pysytellä kotonani enkä huoli enää moittia seikkoja, joita en kykene korjaamaan.

Mitään enempää virkkamatta ja ateriaansa jatkamatta hän lähti pois, eivätkä herttuan ja herttuattaren pyynnöt saaneet häntä jäämään. Herttua ei kumminkaan paljoa puhunut, sillä hänet esti siitä hengenmiehen sopimattoman suuttumuksen aikaansaama nauru. Naurettuaan kyllältään hän sanoi Don Quijotelle:

— Herra Leijonaritari, teidän armonne on vastannut omasta puolestaan niin ylevästi, ettei teidän tarvitse enää mitenkään vaatia hyvitystä tuosta näennäisestä solvauksesta, joka todella ei ole mikään solvaus; eiväthän näet, kuten teidän armonne parhaiten tietää, pappismiehet voi ketään solvata enempää kuin naiset.

— Niin on laita; — vastasi Don Quijote — ja syynä on, ettei henkilö, jota itseään ei voida loukata, myöskään voi loukata toista. Naiset, lapset ja papit eivät voi puolustautua, jos heitä ahdistetaan, eivätkä he myöskään voi joutua solvattaviksi. Kuten teidän ylhäisyytenne hyvin tietää, on loukkauksen ja solvauksen välillä tämä ero: solvaus tulee sellaisen henkilön taholta, joka sen tekee, voi tehdä ja jatkaa sitä; loukkaus taas voi tulla kenen taholta hyvänsä, eikä siihen tarvitse sisältyä solvausta. Esimerkiksi: joku seisoo kadulla aivan huoletonna; tulee sitten kymmenen asestettua miestä jotka antavat hänelle selkäsaunan, hän tarttuu miekkaansa ja tekee velvollisuutensa, mutta vihollisten monilukuisuus on esteenä, niin ettei hän voi saavuttaa tarkoitustaan, nimittäin kostaa; sellaista henkilöä on kohdannut loukkaus, mutta ei solvaus. Saman seikan vahvistaa toinen esimerkki: joku seisoo selin, toinen tulee ja lyö häntä ja lyötyään pakenee jäämättä odottamaan, ja toinen kiiruhtaa hänen jälkeensä kumminkaan häntä saavuttamatta; mies, jota lyötiin, tuli loukatuksi, mutta ei solvatuksi, sillä solvauksen tulee olla jatkuva. Jos sitävastoin lyöjä, vaikka hyökkääkin salaa kimppuun, vetää miekkansa, jää paikalleen ja uhmaa vastustajaansa, niin se, jota lyödään, joutuu samalla kertaa loukatuksi ja solvatuksi, loukatuksi, koska hänen kimppuunsa on kavalasti hyökätty, solvatuksi, koska lyöjä jatkaa tekoaan jääden paikalleen lähtemättä pakoon. Kaksintaistelun ankarain lakien mukaan voin siis tuntea olevani loukattu, mutta en solvattu; lapset ja naiset näet eivät voi kenenkään kunniaa loukata, heillä ei niinmuodoin ole mitään syytä paeta eivätkä he voi ryhtyä vastarintaan, ja samoin on niiden laita, jotka toimivat pyhän kirkon palveluksessa; näiltä kolmelta ihmislajilta puuttuu sekä hyökkäys- että puolustusaseita, joten he eivät voi hyökätä kenenkään kimppuun, vaikka ovat hekin luonnostaan velvolliset puolustautumaan. Ja vaikka äsken sanoin, että voin katsoa olevani loukattu, sanon nyt, ettei se ole mitenkään mahdollista, koska se, jota solvaus ei voi kohdata, ei myöskään itse voi ketään solvata. Näistä syistä minun ei tule panna pahakseni tuon hyvän miehen loukkaavia sanoja enkä todella niin teekään; olisin vain toivonut hänen viipyvän vielä vähän aikaa, jotta olisin voinut hänelle osoittaa, kuinka pahoin hän erehtyi otaksuessaan ja sanoessaan, ettei maailmassa ole ollut eikä ole vaeltavia ritareita; jos Amadis tai joku hänen lukemattomista jälkeläisistään olisi kuullut sellaisen väitteen, niin hänen armonsa olisi varmaan käynyt huonosti.

— Sen minä takaan; — sanoi Sancho — he olisivat lyöneet häntä niin, että olisivat halkaisseet hänet ylhäältä alas asti kuin granaattiomenan tai aivan kypsän meloonin. Eivät ne pojat olisi sietäneet semmoista hävyttömyyttä! Minä uskon totisesti, että Montalbanin Rinaldo, jos hän olisi kuullut tuon miesrähjän sanat, olisi lyönyt häntä vasten leukoja, niin että häneltä olisi kadonnut puhumisen halu kolmeksi vuodeksi. Olisipa hän vain käynyt heidän kanssaan ottelemaan, niin lujille olisi joutunut, ennenkuin olisi heidän kynsistään päässyt!

Herttuatar oli menehtyä nauruun kuunnellessaan Sanchon puhetta. Tämä oli hänen mielestään vielä hupaisempi ja hullumpi kuin hänen herransa, ja siihen aikaan oli paljon muitakin, jotka olivat samaa mieltä. Don Quijote tyyntyi vihdoin, ateria lopetettiin, ja kun ruoka-astiat oli korjattu pois, tuli saliin neljä neitoa; yksi heistä kantoi hopeamaljaa, toinen toi vesikannua, joka sekin oli hopeainen, kolmannen olkapäällä oli kaksi lumivalkoista, rikkaasti kirjaeltua pyyheliinaa, ja neljännellä, joka oli käärinyt hihansa kyynärpäätä myöten, oli valkoisissa käsissään (ne näet tietenkin olivat valkoiset) myhkyrä Napolin saippuaa. Maljaa kantava neitonen saapui luo ja asetti sievästi ja luontevasti maljan Don Quijoten leuan alle. Vaikka tämä seremonia ritaria ihmetytti, ei hän kumminkaan virkkanut sanaakaan, vaan otaksui, että tässä maanpaikassa oli tapa sellainen, ja ojensi leukansa niin pitkälle kuin voi. Samassa alkoi kannusta virrata vettä, saippuaneito kiiruhti saippuoimaan hänen partaansa ja peitti lumivalkoiseen vaahtoon (niin valkoista se tosiaan oli) sekä kuuliaisen ritarin parran että hänen koko kasvonsa ja silmänsäkin, niin' että hänen oli pakko ne sulkea. Herttua ja herttuatar, jotka eivät tietäneet mitään tästä asiasta, odottivat, mihin tällainen erinomainen pesu saattaisi johtaa. Kun parturineito oli hieronut ritarin kasvoihin paksun saippuakerroksen, häneltä muka puuttui vettä, ja hän käski kannua kantavan neidon hakea lisää sanoen, että armollinen herra Don Quijote kyllä odottaisi. Toinen totteli, ja Don Quijote istui siinä niin merkillisen ja naurettavan näköisenä kuin suinkin ajatella saattaa.

Kaikki läsnäolevat, joita oli paljon, katselivat häntä, ja oli iso ihme ja osoitti suurta itsehillintää, että he, nähdessään hänen puolen kyynärän pituisen kaulansa, joka oli tavallista päivettyneempi, hänen ummistaneet silmänsä ja saippuoidun partansa, voivat pidättää nauruansa. Keppostaan tekevät tytöt seisoivat siinä silmät alas luotuina ja uskaltamatta katsahtaa isäntäväkeensä. Herttuan ja herttuattaren mielessä taistelivat närkästys ja naurunhalu, eivätkä he tienneet, mitä tehdä: rangaistako tyttöjä heidän julkeudestaan vai palkitako heitä siitä huvista, että saatiin nähdä Don Quijote semmoisessa asussa. Vihdoin toinen tyttö palasi tuoden vesikannun, Don Quijoten peseminen lopetettiin, ja sitten astui hänen luokseen pyyheliinoja kantava tyttö, joka sangen vakavasti hänet pyyhki ja kuivasi. Vihdoin kaikki neljä kumarsivat ja niiasivat syvään ja aikoivat poistua, mutta herttua, joka ei halunnut Don Quijoten huomaavan, että hänelle oli tehty kepponen, kutsui pesumaljaa kantavan tytön ja sanoi hänelle:

Älykäs ja nokkela tyttö astui heti luo ja asetti maljan aivan samalla tavalla herttuan leuan alle. Sitten he kiireesti pesivät ja saippuoivat hänet kelpo tavalla, pyyhkivät ja kuivasivat, niiasivat ja menivät menojaan. Myöhemmin saatiin tietää herttuan vannoneen, että hän olisi rangaissut heitä nenäkkyydestä, jolleivät he olisi pesseet häntä samoinkuin Don Quijotea; mutta tytöt pelastivat itsensä älykkäästi pulasta saippuoimalla hänetkin.

— Pyhä isä! Onkohan tässä maanpaikassa tapana pestä aseenkantajienkin parta samoinkuin ritarien? Minulle se totisesti olisi hyvään tarpeeseen, ja sitä kiitollisempi olisin, jos vielä ajelisivat partani.

— Minä sanon tässä, armollinen rouva, vastasi hän ‒ että olen aina kuullut kerrottavan, että toisten ruhtinaitten hoveissa aterian loputtua annetaan vettä käsille, mutta ei lipeää partaan. Onpa hyvä, että saa kauan elää, jotta saa paljon nähdä, vaikka sanotaanhan niinkin, että joka kauan elää, se paljon pahaa kokee, joskin tuommoisen pesun kokeminen on pikemmin huvia kuin vaivaa.

‒ Älkää olko huolissanne, hyvä Sancho; — sanoi herttuatar — minä pidän huolen siitä, että kamarineitini teidät pesevät ja panevat pyykkiinkin, jos niin tarvitaan.

— Minä tyydyn parran pesemiseen, — vastasi Sancho ainakin toistaiseksi;
Jumala on säätänyt, mitä tuonnempana tapahtuu.

— Ottakaa huomioon, hovimestari, — sanoi herttuatar — mitä kelpo Sancho haluaa, ja täyttäkää hänen toivomuksensa täsmällisesti.

Hovimestari lupasi kaikin puolin palvella herra Sanchoa ja lähti sitten aterioimaan vieden Sanchon mukanaan. Herttua ja herttuatar jäivät Don Quijoten kanssa pöydän ääreen, ja he keskustelivat siinä monista eri asioista, jotka sentään kaikki koskivat asetointa ja vaeltavaa ritarikuntaa.

Herttuatar pyysi Don Quijotea, jonka sanoi huomanneensa hyvämuistiseksi, kuvailemaan neiti Dulcinea Tobosolaisen kauneutta ja hänen kasvojensa piirteitä. Sen nojalla, mitä huhu oli tietänyt kertoa Dulcinean kauneudesta, herttuatar piti aivan varmana, että hänen täytyi olla kaunein olento koko maailmassa, vieläpä koko Manchassakin. Kuultuaan herttuattaren pyynnön Don Quijote huokasi ja sanoi:

— Jos voisin temmata sydämen povestani ja asettaa sen teidän korkeutenne nähtäviin lautaselle tähän pöydälle, niin kieleni ei tarvitsisi nähdä vaivaa lausumalla, mitä tuskin voidaan ajatuksella käsittää, sillä, teidän ylhäisyytenne näkisi valtiattareni siihen täydellisesti kuvattuna. Mutta mitä hyödyttää, jos nyt ryhdyn kohta kohdalta ja piirre piirteeltä kuvailemaan ja esittämään verrattoman Dulcinean kauneutta, koska sellainen tehtävä on toisille hartioille paremmin sopiva taakka, tehtävä, jonka suorittamisessa tulisi askarrella Parrhasion, Timantheen ja Apelleen siveltimien ja Lysippon taltan maalaten ja muovaten hänen kuvaansa kankaalle, marmoriin ja pronssiin, ja ciceronisen ja demosthinisen kaunopuheisuuden, oikein häntä sanoilla ylistäen.

Mitä merkitsee demosthininen, armollinen herra Don Quijote? — kysyi herttuatar. — Sitä sanaa en ole kuullut eläessäni.

— Demosthininen kaunopuheisuus — vastasi Don Quijote — merkitsee samaa kuin Demostheneen kaunopuheisuus, samoinkuin ciceroninen merkitsee Ciceron kaunopuheisuutta; nämä molemmat näet olivat maailman parhaimmat kaunopuhujat.

— Niin on laita; — virkkoi herttua — ja te olitte hiukan hajamielinen esittäessänne tuon kysymyksen. Mutta armollinen herra Don Quijote ilahduttaisi meitä sittenkin suuresti, jos suostuisi kuvailemaan valtiatartaan; vaikka hän piirtäisi vain joitakin ääriviivoja ja luonnoksia, niin kuvasta varmaan syntyy sellainen, että kauneimpienkin naisten täytyy häntä kadehtia.

— Minä tekisin sen epäilemättä, — vastasi Don Quijote —jollei hän olisi häipynyt muististani hänelle äskettäin sattuneen onnettomuuden tähden, joka on niin suuri, että mielin häntä pikemmin itkeä kuin kuvailla. Teidän korkeuksienne näet tulee tietää, että minä, lähdettyäni tässä taannoin suutelemaan hänen käsiänsä ja saamaan hänen siunaustaan ja suosiollista lupaansa tätä kolmatta retkellelähtöä varten, löysin etsimäni asemesta aivan toisen henkilön, havaitsin, että hän oli lumottuna ja että prinsessasta oli tullut maalaistyttö, kauniista ruma, enkelistä perkele, hyvätuoksuisesta inhoittava kuin rutto, sivistyneestä sivistymätön, siveästä neidosta kevyt kekkale, valkeudesta pimeys ja sanalla sanoen Dulcinea Tobosolaisesta sayagolainen talonpoikaistyttö.

— Jumala varjelkoon! — huudahti herttua kovalla äänellä. — Kuka on tuottanut maailmalle semmoisen vahingon? Kuka on riistänyt siltä sitä ilahduttaneen kauneuden, sitä huvittaneen viehätyksen ja sille kunniaa tuottaneen siveyden?

— Kuka? — virkkoi Don Quijote. — Kuka muu se voisikaan olla kuin joku ilkeä noita niiden monien kateellisten joukosta, jotka minua vainoavat? Tämä kirottu sukukunta, joka on tullut maailmaan himmentämään ja tuhoamaan hyvien ihmisten tekoja ja vetämään esiin ja ylentämään pahojen tekoja. Noidat ovat minua vainonneet, noidat minua vainoavat ja noidat tulevat minua vainoamaan, kunnes syöksevät minut ja minun jalot ritaritekoni unohduksen syvään kuiluun ja vahingoittavat ja haavoittavat minua juuri siinä kohdassa, jota huomaavat minun pahimmin aristelevan; jos näet vaeltavalta ritarilta riistetään hänen sydämensä valtiatar, niin se merkitsee samaa kuin jos häneltä riistettäisiin silmät, joilla hän katselee, aurinko, josta hän saa valonsa, ja ravinto, joka häntä ylläpitää. Olen sanonut jo useasti ja sanon nyt vielä kerran, että vaeltava ritari vailla sydämensä valtiatarta on kuin puu ilman lehviä, kuin rakennus ilman perustusta, kuin varjo ilman kappaletta, joka sen luo.

— Enempää siitä ei voida sanoa; — virkkoi herttuatar — mutta jos meidän kumminkin tulee uskoa sitä herra Don Quijoten urotöistä kertovaa historiaa, joka on vähän aikaa sitten tullut päivän valkeuteen ja saavuttanut lukijoiden yleisen suosion, niin siinä, mikäli oikein muistan, mainitaan, ettei teidän armonne ole milloinkaan nähnyt neiti Dulcineaa ja ettei ole olemassakaan mainittua neitiä, vaan ainoastaan eräs kuviteltu nainen, jonka teidän armonne oma mieli on siittänyt ja synnyttänyt koristaen hänet mielin määrin kaikenlaisella viehätyksellä ja täydellisyydellä.

‒ Siitä voisi puhua paljon — vastasi Don Quijote. ‒ Jumala tietää, onko Dulcinea olemassa vai ei, onko hän kuviteltu vai todellinen. Tämä kuuluu niihin seikkoihin, joiden tutkimisessa ei saa mennä äärimmilleen. Minä en ole siittänyt enkä synnyttänyt sydämeni valtiatarta, vaikka hän kuvastuu mieleeni sellaisena kuin täytyy olla naisen, jonka hyvät ominaisuudet tekevät hänet kuuluisaksi kaikkialla maailmassa, esimerkiksi, että hän on moitteettoman kaunis, arvokas, mutta ei kopea, hellä ja kunniallinen, kiitollinen, koska on kohtelias, kohtelias, koska on hyvin kasvatettu, ja lisäksi ylhäistä sukua, koska kauneus kirkastaa ja vallitsee jalosukuista verta täydellisemmin kuin alhaissukuista kauneutta.

— Se on oikein; — sanoi herttua — mutta herra Don Quijoten tulee sallia minun huomauttaa eräästä seikasta, jota ilmaisemaan minua pakottaa hänen urotöistään kertova lukemani teos. Siitä näet käy ilmi, ettei neiti Dulcinea, vaikka myönnetäänkin, että Tobosossa tai sen lähiseuduilla olisi semmoinen ollut ja että hän olisi ollut niin erinomaisen kaunis kuin teidän armonne meille kertoo, sittenkään voi jalosukuisuuteen nähden vetää vertoja toisille ylhäisille naisille, esimerkiksi Orianalle, Alastrajarealle, Madásimalle tai muille heidän laisilleen, joita historiat ovat tulvillaan, kuten teidän armonne hyvin tietää.

‒ Siihen voin sanoa, — vastasi Don Quijote — että Dulcinea on omien töittensä tytär, että hyveet jalostavat verta ja että kunnollista alhaista tulee pitää suuremmassa arvossa kuin paheellista ylhäistä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun Dulcineassa on vaakunamerkki, joka voi koroittaa hänet kruunua ja valtikkaa kantavaksi kuningattareksi; kauniin ja kunnollisen naisen hyve ja ansio näet voi saada aikaan vielä suurempia ihmeitä, ja hänessä piilee vielä suurempia onnenantimia, jollei todellisuuden, niin ainakin mahdollisuuden mukaan.

— Minun täytyy sanoa, armollinen herra Don Quijote, — virkkoi herttuatar — että teidän armonne liikkuu kaikissa puheissaan niin varovasti kuin jalkanne olisivat lyijyä ja kuin teillä, kuten on tapana sanoa, olisi aina mittausluoti kädessänne, ja että minä tästä lähtien tulen uskomaan ja vakuuttamaan kaikille talossani asuville, vieläpä puolisolleni herttuallekin, jos niin vaaditaan, että Tobosossa elää Dulcinea ja että hän elää vielä tänä päivänä, on kaunis ja jalosukuinen ja ansaitsee herra Don Quijoten laisen ritarin hänelle tarjoaman palveluksen; enempää en voi enkä tiedä sanoa hänen ylistyksekseen. En voi kumminkaan välttää eräänlaista epäilystä enkä voi olla tuntematta jotakin, en oikein tiedä mitä, kaunaa Sancho Panzaa kohtaan. Epäilykseni johtuu siitä; että mainittu historia kertoo tuon Sancho Panzan, kun hän toi teidän armoltanne kirjettä neiti Dulcinealle, kohdanneen hänet välppäämässä vehnää, jonka kaiken lisäksi kerrotaan olleen tattaria; tämä seikka näet saa minut epäilemään neiti Dulcinean jalosukuisuutta.

— Armollinen rouva, teidän korkeutenne tietäköön, että kaikki tai ainakin useimmat seikat, mitä minulle sattuu, tapahtuvat aivan toisin kuin muitten vaeltavien ritareitten seikat yleensä, joko niin, että niitä saa aikaan kohtalon tutkimaton tahto, tai niin, että niihin antaa aihetta jonkun kateellisen noidan ilkeys. Huomattakoon vielä se yleisesti tunnettu tosiasia, että kaikki tai useimmat suurimaineiset vaeltavat ritarit omistavat sellaisen onnenlahjan, että toista heistä ei voida noitua, toisilla taas on niin luja pinta, ettei heitä voida haavoittaa, kuten oli kuuluisan Rolandin, Ranskan kahdentoista päärin joukkoon kuuluvan ritarin laita, josta kerrotaan, ettei häntä voinut haavoittaa muuhun kohtaan kuin vasempaan jalkapohjaan ja siihenkin vain paksun parsinneulan kärjellä eikä minkäänlaisella muulla aseella, joten siis Bernardo del Carpio, käydessään häntä surmaamaan Roncesvalissa ja huomattuaan, ettei voinut ottaa häntä hengiltä teräksellä, nosti hänet käsivarsillaan maasta ja tukehdutti hänet, muistaen, kuinka Herakles oli surmannut Antaion, tuon julman jättiläisen, jota väitettiin Maan pojaksi. Siitä, mitä nyt olen sanonut, haluan tehdä sen johtopäätöksen, että minulla saattaisi olla jokin sellainen lahja, tosin ei haavoittumattomuus, sillä kokemus on minulle monet kerrat osoittanut, että ihoni on herkkä eikä suinkaan haavoittumaton, ei myöskään noitumattomuus, sillä minä olen jo kerran joutunut häkkiin, johon minua ei olisi voinut sulkea koko maailmankaan voima, jollei se olisi tapahtunut noituudesta. Koska kuitenkin pääsin siitä vapaaksi, tahdon otaksua, ettei minulle enää tulevaisuudessa satu sellaista vahinkoa; mutta nämä noidat, havaitessaan, etteivät voi käyttää minua vastaan pahoja juoniansa, kostavat niille, jotka ovat minulle rakkaimmat, ja yrittävät surmata minut pitelemällä pahoin Dulcinean elämää, joka yksin ylläpitää minua. Senvuoksi uskonkin, että noidat, aseenkantajani viedessä minulta terveisiä, muuttivat valtiattareni hänen silmissään vaivaiseksi maalaistytöksi, joka askarteli niin halvassa työssä kuin on vehnäin välppääminen; mutta olen jo aikaisemmin sanonut, ettei tuo vehnä voinut olla tattaria enempää kuin vehnääkään, vaan itämaitten helmiä, ja todistaakseni, että niin oli laita, tahdon mainita teidän korkeuksillenne, että minä vähän aikaa sitten, kulkiessani Toboson kautta, en voinut mitenkään löytää Dulcinean palatsia ja että hän seuraavana päivänä, kun aseenkantajani Sancho näki hänet hänen oikeassa hahmossaan, joka on ihanin, mitä maan päältä löytyy, näytti minusta kömpelöltä ja rumalta maalaistytöltä ja vielä pahasuiselta, vaikka hän muuten käyttäytyy mitä hienoimmin. Koska siis en ole noiduttu enkä voi noidutuksi joutua, niin kaiken terveen järjen mukaan on hän noiduttu, vahingoitettu ja muutettu, uuteen hahmoon saatettu ja rumennettu. Viholliseni ovat kostaneet minulle tärvelemällä hänet, ja minä tulen hänen tähtensä viettämään elämäni päivät lakkaamatta itkien, kunnes saan nähdä hänet entisessä olossaan. Olen maininnut tämän kaiken, jotta kukaan ei välittäisi siitä, mitä Sancho on kertonut Dulcinean seulonnasta tai välppäämisestä, sillä jos he ovat muuttaneet hänet toiseen hahmoon minun silmissäni, niin eihän ihmekään, jos ovat antaneet hänelle toisen hahmon aseenkantajani silmissä. Dulcinea on ylhäinen ja jalosukuinen nainen, ja Toboson aatelisissa suvuissa,[72] jotka ovat lukuisat, vanhat ja erittäin arvokkaat, on verrattomalla Dulcinealla hyvä osansa, ja hän tulee tekemään syntymäpaikkansa suurimaineiseksi ja kuuluisaksi tuleviin aikoihin, niinkuin Troian on tehnyt kuuluisaksi Helene ja Espanjan La Cava, mutta vielä suuremmalla oikeudella ja suuremmaksi kunniaksi. Toiselta puolen haluan huomauttaa teidän armoillenne, että Sancho Panza on kaikkein hauskimpia kaikista niistä aseenkantajista, jotka ovat milloinkaan palvelleet vaeltavaa ritaria. Hän esittää toisinaan yksinkertaisuudessaan niin teräväjärkisiä huomautuksia, että on kerrassaan huvittavaa harkita, onko hän yksinkertainen vai teräväjärkinen, hän lausuu ilkeyksiä, joiden vuoksi voisi häntä pitää ilmeisenä lurjuksena, ja tyhmyyksiä, jotka selvästi osoittavat, että hän on hölmö, hän epäilee kaikkea ja uskoo mitä hyvänsä; kun luulen hänen parhaillaan olevan syöksymässä typeryytensä kuiluun, hän samassa lausuu jotakin niin älykästä, että se kohottaa hänet pilviin saakka. Minä en sanalla sanoen tahtoisi vaihtaa häntä mihinkään toiseen aseenkantajaan, vaikka minulle annettaisiin kaupunki väliä, ja senvuoksi olen hiukan kahden vaiheilla, onko hyvin harkittua, jos lähetän hänet siihen käskynhaltianvirkaan, jonka teidän korkeutenne on suvainnut hänelle lahjoittaa. Tosin olen hänessä huomannut eräänlaista taipumusta hallintotoimeen, ja jos hänen ymmärryksensä liikakasvua hieman leikkaisi pois, niin hän varmaan hoitaisi minkä hallinnollisen viran tahansa yhtä hyvin kuin kuningas hoitaa raha-asiansa. Tällaiseen otaksumaan on sitä suurempi syy, kun runsaan kokemuksen nojalla jo tiedämme, ettei vaadita mitään suurta kykyä eikä hyvää opillista sivistystä sellaisten maaherranvirkojen hoitajilta, sillä maassamme on suunnilleen satakunta, jotka tuskin osaavat lukea, mutta siitä huolimatta hallitsevat kuin haukat. Tässä on tärkeintä, että miehillä on hyvä tahto, että he haluavat menetellä aina oikein, sillä heiltä ei tule milloinkaan puuttumaan henkilöitä, jotka heitä neuvovat ja opastavat heidän tehtävissään, kuten on laita sellaisten maaherrain, jotka ovat ritareita eivätkä ole saaneet kirjallista sivistystä ja jakavat oikeutta käyttäen apunaan asessoria. Minä neuvoisin häntä olemaan ottamatta mitään vieraan omaa, mutta pitämään samalla kiinni omista oikeuksistaan, ja minulla on sydämelläni vielä muita pikkuseikkoja, jotka tulevat aikanaan ilmi Sanchon hyväksi ja hänen hallittavakseen jätetyn saaren hyödyksi.

Herttua, herttuatar ja Don Quijote olivat keskustelussaan ehtineet niin pitkälle, kun kuulivat palatsin huoneista kovaa huutoa ja melua, ja sitten syöksyi yhtäkkiä saliin Sancho aivan säikähtyneenä, leuan alla pesuriepu, ja hänen jäljessään joukko kyökkipoikia tai oikeammin kyökkiveijareita ja muuta semmoista väkeä. Eräs heistä kantoi pesuvatia, jonka vesi, harmaasta ja likaisesta väristään päättäen, oli huuhteluvettä, vadinkantaja seurasi ja ahdisti Sanchoa yrittäen kaikin mokomin pistää ja sovittaa vatia Sanchon parran alle, ja eräs toinen veijari näytti pyrkivän partaa pesemään.

— Mitä tämä merkitsee? Mitä tahdotte tältä kelpo mieheltä? Ettekö muista, että hänet on nimitetty käskynhaltiaksi?

— Tämä herra ei tahdo antaa pestä itseänsä niinkuin tapa on ja niinkuin armollinen herra herttua ja hänen oma herransa sallivat itsensä pestä.

— Tahdonhan minä, — vastasi Sancho kiukkuisesti — mutta minä tahtoisin käytettävän siistimpiä pyyheliinoja, puhtaampaa saippuavettä eikä niin likaisia käsiä; minun ja isäntäni välillä näet ei ole semmoista eroa, että häntä pitäisi pestä enkelivedellä ja minua pirunlipeällä. Ruhtinaitten alueilla ja palatseissa noudatetut tavat ja pitämykset ovat hyviä, mikäli niistä ei koidu ihmisille harmia, mutta täällä käytännössä oleva parranpesutapa on pahempaa kuin lihankidutus. Partani on puhdas enkä minä tarvitse mitään semmoista virkistystä, ja sille, joka yrittää tulla minua pesemään tai koskettaa karvaakaan päässäni, tarkoitan parrassani, sille minä luvalla sanoen, annan semmoisen paukun, että nyrkkini uppoaa hänen kalloonsa, sillä tämmöiset sirimoniat ja saippuoimiset tuntuvat pikemmin koirankurilta kuin vieraille osoitettavalta kohteliaisuudelta.

Herttuatar oli menehtyä nauruun nähdessään, kuinka vihainen Sancho oli, ja kuullessaan hänen puheensa, mutta Don Quijote ei ollut ollenkaan hyvillään havaitessaan aseenkantajansa sellaisessa asussa, likainen riepu leuan alla ja ympärillä joukko kyökkipoikia. Senvuoksi hän kumarsi syvään herttualle ja herttuattarelle, kuin pyytäen heiltä lupaa saada puhua, ja lausui sitten Sanchoa ahdisteleville veijareille vakavasti:

— Kuulkaa, hyvät herrat, suvaitkaa jättää nuorukainen rauhaan ja palatkaa sinne, mistä olette tulleet tai minne mielenne tekee; minun aseenkantajani on yhtä puhdas kuin joku toinen, ja tuollaiset pesuvadit eivät ollenkaan sovi hänen leukansa alle. Noudattakaa neuvoani ja jättäkää hänet rauhaan, sillä hän ei ymmärrä leikkiä enempää kuin minäkään.

— Niin, tulkaahan vain tänne pitämään minua pilananne kuin mitäkin maankiertäjää; minä en sitä siedä, niin totta kuin nyt on päivä! Tuokaa tänne kampa tai mitä haluatte ja sukikaa minun partani, ja jos löydätte sieltä jotakin, mikä sotii siivollisuutta vastaan, niin saatte leikata partani muotopuoleksi.

— Sancho Panza on kaikin puolin aivan oikeassa ja tulee olemaan oikeassa, sanoipa hän mitä tahansa: hän on puhdas eikä hän, kuten hän itse sanoo, kaipaa mitään pesua, ja ellei täällä noudatettu tapa ole hänelle mieleinen, niin tehköön tahtonsa, sitä suuremmalla syyllä, kun te, puhtauden vartiat, olette menetelleet ylen huolimattomasti ja välinpitämättömästi, etten sanoisi julkeasti, koska olette tuoneet sellaista henkilöä ja sellaista partaa varten puuvateja ja ämpäreitä ja pesuriepuja, vaikka teidän olisi pitänyt tuoda kultavateja ja -kannuja ja hienosta Saksan palttinasta tehtyjä pyyheliinoja. Mutta te olette kerta kaikkiaan kehnoa ja alhaista väkeä ettekä voi olla, te lurjukset, ilmaisematta kaunaa, jota tunnette vaeltavien ritareitten aseenkantajia kohtaan.

Kujeelliset palvelijat ja heidän seurassaan tullut hovimestarikin uskoivat, että herttuatar oli tosissaan, ja ottivat senvuoksi pesurievun pois Sanchon rinnoilta, poistuivat aivan noloina ja melkein häpeissään ja jättivät hänet siihen. Huomatessaan pelastuneensa tuosta hänen mielestään hirmuisesta vaarasta Sancho meni herttuattaren luo, polvistui ja sanoi:

— Ylhäisiltä naisilta sopii odottaa suuria suosionosoituksia; sitä, joka on tänään tullut minun osakseni teidän armonne taholta, ei voi korvata millään vähemmällä kuin toivomuksella, että minut lyödään vaeltavaksi ritariksi, jotta voin antautua kaikkina elämäni päivinä palvelemaan niin korkeata rouvaa. Minä olen maalaismies, nimeni on Sancho Panza, olen naimisissa, minulla on lapsia ja minä palvelen aseenkantajana; jos voin jossakin sellaisessa ominaisuudessa palvella teidän korkeuttanne, niin ennätän totella, ennenkuin teidän armonne ennättää käskeä.

— Voi hyvin huomata, Sancho, — vastasi herttuatar — että olette oppinut itse kohteliaisuuden koulussa olemaan kohtelias, voi hyvin huomata, tarkoitan, että teidät on kasvatettu armollisen herran Don Quijoten povella, joka varmaan on kaiken kohteliaisuuden kukka ja kaikkein seremoniain tai, kuten te sanotte, sirimoniain täydellisyys. Jumala siunatkoon sellaista herraa ja sellaista palvelijaa; toinen vaeltavan ritarikunnan pohjantähti ja toinen aseenkantajan-uskollisuuden johtotähti! Nouskaa, hyvä Sancho; minä korvaan kohteliaisuutenne taivuttamalla puolisoni herttuan niin pian kuin suinkin mahdollista antamaan teille suosiollisesti lupaamansa käskynhaltianviran.

Siihen keskustelu päättyi. Don Quijote lähti päivällislevolleen, ja herttuatar kehoitti Sanchoa, jollei hänen tehnyt kovin mieli mennä nukkumaan, viettämään iltapäivän hänen ja hänen kamarineitiensä kanssa eräässä erittäin viileässä salissa. Sancho vastasi, että hän tosin oli tottunut kesäiseen aikaan pitämään neljän tai viiden tunnin päivällislevon, mutta että hän siitä huolimatta, osoittaakseen kiitollisuuttaan herttuattaren hyvyydestä, kokisi tänään kaikin voimin olla nukkumatta ja totella hänen kehoitustaan. Niin hän meni menojaan. Herttua antoi jälleen käskyn kohdella Don Quijotea niinkuin ainakin vaeltavaa ritaria ja varoitti vähääkään poikkeamasta niistä säännöistä, joita säilyneitten kertomusten mukaan oli ennen vanhaan noudatettu vaeltavia ritareita kohdeltaessa.

Herttuattaren, hänen kamarineitiensä ja Sancho Panzan hauskasta keskustelusta, joka on lukemisen ja huomion arvoinen.

Historia kertoo edelleen, ettei Sancho sinä päivänä viettänyt päivällislepoaan, vaan että hän, täyttääkseen lupauksensa, lähti aterian jälkeen herttuattaren luo. Herttuatar, joka kuunteli mielellään hänen puheitaan, käski hänen istuutua jakkaralle viereensä, vaikka Sancho pelkästä kohteliaisuudesta ei tahtonut siihen suostua; mutta herttuatar sanoi hänelle, että hänen piti istuutua käskynhaltiana ja puhua aseenkantajana, vaikka hän kumman arvonsa vuoksi hyvänsä olisi ansainnut päästä istumaan suuren sankarin Cid Ruy Diaz Campeadorin nojatuoliin. Sancho kyyristi nöyrästi hartioitaan, totteli ja istuutui, ja kaikki herttuattaren kamarineidit ja rouvat kerääntyivät hänen ympärilleen tarkkaavaisina ja hiiskahtamatta kuuntelemaan, mitä hän sanoisi. Mutta ensiksi alkoi puhua herttuatar lausuen:

— Nyt, kun olemme täällä yksin eikä kukaan meitä kuule, toivoisin herra käskynhaltian hälventävän mielestäni eräitä epäilyksiä, joita syntyi, kun luin painosta ilmestynyttä suuren Don Quijoten historiaa. Eräs näistä epäilyksistä on tämä: koska kelpo Sancho ei ole milloinkaan nähnyt Dulcineaa, tarkoitan neiti Dulcinea Tobosolaista eikä jättänyt hänelle herransa Don Quijoten kirjettä, joka unohtui muistikirjaan Sierra Morenassa, niin kuinka hän uskalsi keksiä vastauksen ja tuon kertomuksen, että oli kohdannut neiti Dulcinean hänen ollessaan vehniä välppäämässä, mikä kaikki on pelkkää juonta ja valhetta ja erinomaisen vahingollista verrattoman Dulcinean hyvälle maineelle sekä lisäksi semmoista, ettei se ollenkaan sovi kunniallisten aseenkantajien arvoon ja uskollisuuteen?

Tuon kuultuaan Sancho ei vastannut mitään, vaan nousi jakkaraltaan ja asteli hiljaa, etukumarassa ja sormi huulilla, ympäri koko salin kohotellen kaikkia uutimia. Sen tehtyään hän palasi taas paikalleen ja sanoi:

— Armollinen rouva, nyt, kun olen huomannut, ettei läsnäolevia lukuunottamatta kukaan meitä salavihkaa kuuntele, vastaan levollisesti ja pelkäämättä kysymyksiinne ja kaikkeen, mitä minulta haluatte kysyä. Sanon siis ensinnäkin, että pidän herraani Don Quijotea parantumattomana hulluna, vaikka hän toisinaan puhuu semmoista, mikä minun ja myös kaikkien muiden häntä kuuntelevien mielestä on niin älykästä ja liikkuu niin oikeissa raiteissa, ettei itse saatanakaan voisi sitä paremmin sanoa; mutta siitä huolimatta olen totisesti ja arvelematta sitä mieltä, että hän on mielipuoli. Koska siis olen saanut tuon päähäni, uskallan hänelle uskotella semmoista, missä ei ole päätä eikä perää, niinkuin esimerkiksi tuon vastauksen kirjeeseen ja sen toisen jutun, joka sattui tässä seitsemän kahdeksan päivää sitten ja jota ei ole vielä historiaan merkitty, nimittäin jutun armollisen Dulcinea neidin lumouksesta: minä näet uskottelin herralleni, että neiti on lumottu, vaikka siinä ei ollut perää pahaakaan.

Herttuatar pyysi häntä kertomaan tuosta lumouksesta tai kepposesta, Sancho kertoi hänelle kaikki aivan niinkuin oli tapahtunut, ja siitä kuulijat saivat suurta huvia. Sitten herttuatar jatkoi kyselyään ja virkkoi:

— Sen johdosta, mitä kelpo Sancho on minulle kertonut, surisee nyt mielessäni eräs epäilys, ja korviini kuuluu jokin kuiskaavan ja sanovan: »Koska Don Quijote Manchalainen on hullu ja vähäjärkinen ja mielipuoli ja hänen aseenkantajansa Sancho Panza tämän tietää, mutta siitä huolimatta häntä palvelee ja kulkee hänen mukanaan luottaen hänen tyhjiin lupauksiinsa, niin hänen täytyy aivan varmaan olla vielä hullumpi ja typerämpi kuin hänen isäntänsä, ja jos niin on, kuten epäilemättä onkin, ei lueta ansioksi sinulle, rouva herttuatar, jos annat tälle Sancho Panzalle saaren haluttavaksi; kuinka näet voisikaan hallita muita semmoinen henkilö, joka ei osaa hallita itseänsä?»

— Totisesti, armollinen rouva, — vastasi Sancho — tuo epäilys ei synny keskeisenä, mutta käskeköön teidän armonne sen vain puhua selvästi tai miten mieli tekee; minä näet huomaan kyllä, että se puhuu totta, ja jos olisin viisas, olisin aikoja sitten jättänyt isäntäni. Mutta tämä oli minun kohtaloni, tämä minun onnettomuuteni, en sille mitään mahda, minun täytyy häntä seurata, me olemme saman kylän miehiä, minä olen syönyt hänen leipäänsä, minä pidän hänestä, hän on kiitollinen, hän on lahjoittanut minulle aasinvarsansa, ja ennen kaikkea minä olen uskollinen, ja senvuoksi on mahdotonta, että meitä voi erottaa toisistamme mikään muu kuin haudankaivajan kuokka ja lapio. Ja jos teidän ylevyytenne ei halua, että tuo luvattu käskynhaltianvirka minulle annetaan, niin samantekevää, eihän sitä minulla ollut syntyessänikään, ja voihan olla, että omalletunnolleni tulee vähemmän kuormaa, jos en sitä saa; vaikka näet olen tyhmä, ymmärrän sentään sananlaskun, joka sanoo: »Surmakseen muurahainen siivet sai», ja voihan olla niinkin, että aseenkantaja Sancho pääsee taivaaseen helpommin kuin käskynhaltia Sancho. Täällä leivotaan yhtä hyvää leipää kuin Ranskassa, ja pimeässä ovat kaikki kissat harmaita, eikä ole häävi onni sillä, joka ei ole saanut palaakaan suuhunsa kello kaksi iltapäivällä, eikä ole vatsaa, joka on vaaksan vertaa toista vatsaa suurempi, ja sen täytteeksi, kuten sanotaan, kelpaa yhtä hyvin oljet kuin heinätkin, ja taivaan linnuillakin on Jumala, joka niitä hoitaa ja ravitsee, ja enemmän lämmintä saa neljästä kyynärästä Cuencan sarkaa kuin neljästä kyynärästä Sayagon verkaa. Ja kun tästä maailmasta lähdetään ja meidät maan rakoon pistetään, niin ruhtinas astelee yhtä kapeata polkua kuin päiväpalkkalainen, eikä paavin ruumis vie enempää tilaa kuin suntion, vaikka toinen on toista ylhäisempi; hautaan astuessamme me kaikki teemme tilaa ja sulloudumme yhteen, tai toiset pakottavat meitä tekemään tilaa ja sulloutumaan, tahdoimme tai emme, ja sitten vain hyvää yötä. Ja minä sanon vieläkin, että jos teidän armonne ei halua antaa minulle saarta, koska pitää minua liian tyhmänä, niin minä olen kyllin viisas ollakseni siitä mitään välittämättä, ja minä olen kuullut sanottavan, että ristin takana piilee piru ja ettei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää, ja että talonpoika Wamba[73] haettiin Espanjan kuninkaaksi härkien, aurojen ja ikeitten takaa, ja Rodrigo haettiin kultakankaillensa, kuviensa ja rikkauksiensa keskeltä käärmeitten syötäväksi, jos vanhojen laulujen värsyt eivät valehtele.

— Mitä ne valehtelisivat! — virkkoi siihen kamarirouva Doña Rodríguez, joka oli kuulijoitten joukossa. — On näet eräs kansanlaulu, jossa sanotaan, että kuningas Rodrigo heitettiin ilmielävänä kuoppaan, joka oli täynnä rupisammakoita, käärmeitä ja sisiliskoja, ja että kuningas kaksi päivää myöhemmin lausui kuopasta surkealla ja raukealla äänellä:

Siitä syystä tämä herra on aivan oikeassa sanoessaan, että hän haluaa mieluummin olla talonpoika kuin kuningas, jos täytyy joutua semmoisten matelevaisten raadeltavaksi.

Herttuatar ei voinut olla nauramatta kuunnellessaan kamarirouvansa yksinkertaisia sanoja eikä voinut olla ihmettelemättä Sanchon puheita ja sananlaskuja. Hän sanoi Sancholle:

— Kelpo Sancho tietää kyllä, että ritari yrittää täyttää, mitä on kerran luvannut, vaikka se maksaisi hänen henkensä. Herrani ja puolisoni herttua tosin ei kuulu vaeltavien ritareitten joukkoon, mutta siitä huolimatta hän on ritari ja senvuoksi hän täyttää lupauksensa, mitä tuohon luvattuun saareen tulee, koko maailman kateudesta ja ilkeydestä huolimatta. Olkaa hyvällä mielellä, Sancho; kun vähimmin osaatte sitä ajatella, havaitsette istuvanne saarenne ja virkanne valtaistuimella ja ryhdytte toimimaan käskynhaltianvirassa, joka on niin hyvä, ettei paremmasta apua. Mutta minä velvoitan teitä hyvin hallitsemaan alamaisianne, joista voin sanoa, että he ovat kaikki lainkuuliaisia ja moitteettomia.

‒ Mitä hyvään hallitsemiseen tulee, — vastasi Sancho — ei minua tarvitse mihinkään velvoittaa, sillä minä olen luonnostani hyväsydäminen ja säälin köyhiä, ja eihän saa varastaa leipäkyrsää siltä, joka leivän leipoo ja paistaa. Mutta toden totta, minua niiden ei pidä yrittää pettää: minä olen vanha koira ja tunnen kaikki houkutukset ja osaan pitää silmäni auki, kun siksi tulee, enkä suinkaan suostu siihen, että silmiäni pimitetään, sillä minä kyllä tiedän, mistä kohdasta kenkä pusertaa. Sanon tämän siksi, että kelpo ihmiset löytävät minusta avoimen käden ja sydämen, mutta kehnojen ei tarvitse pistää jalkaansa kynnykseni yli. Ja minusta tuntuu, että mitä hallitsemiseen tulee, kaikki riippuu siitä, kuinka asia aloitetaan, ja voihan niinkin sattua, että pari viikkoa käskynhaltiana oltuani sormeni syyhyvät siihen virkaan ja että olen perehtynyt siihen paremmin kuin maanviljelykseen, jota olen harjoittanut kaiken ikäni.

— Te olette oikeassa, Sancho; — sanoi herttuatar — ei kukaan ole seppä syntyessään, ja ihmisistä ne piispatkin tehdään eikä kivistä. Mutta palatakseni asiaan, jota tässä äsken käsittelimme, nimittäin neiti Dulcinean lumoukseen, pidän varmana ja liiankin hyvin todistettuna, että tuo Sanchon päähänpisto, joka sai hänet tekemään kepposen herralleen ja uskottelemaan hänelle, että maalaistyttö oli Dulcinea, jota hänen herransa ei tuntenut, koska hän oli lumottu, tarkoitan, että kaikki tuo oli jonkun Don Quijotea vainoavan noidan keksintöä, sillä tiedän aivan varmaan ja olen kuullut luotettavalta taholta, että tuo maalaistyttö, joka niin ravakasti hyppäsi aasintammansa selkään, oli ja on Dulcinea Tobosolainen ja että kelpo Sancho, joka itse luuli toista pettävänsä, joutui itse petetyksi; ja tätä tosiasiaa ei sovi epäillä enempää kuin muitakaan semmoisia seikkoja, joita emme ole milloinkaan nähneet. Ja herra Sancho Panzan tulee tietää, että täällä meilläkin on noitia, jotka ovat meille suopeita ja kertovat, mitä maailmalla tapahtuu, rehellisesti ja vilpittömästi, ilman minkäänlaista juonta tai petosta, ja Sancho voi uskoa, että se ravakka talonpoikaistyttö oli ja on Dulcinea Tobosolainen ja että hän on lumottu niinkuin äiti, joka hänet synnytti, ja kerran, kun vähimmin osaamme arvata, saamme nähdä hänet omassa hahmossaan, ja silloin Sanchosta hälvenee harhaluulo, jonka vallassa hän nyt elää.

— Kaikki tuo on varsin mahdollista, — vastasi Sancho Panza — ja nyt minä tahdon uskoa todeksi senkin, mitä isäntäni kertoo nähneensä Montesinon luolassa, missä hän sanoo nähneensä neiti Dulcinea Tobosolaisen samassa asussa ja puvussa kuin minä sanoin hänet nähneeni, kun noiduin hänet noin vain pilan viteeksi, ja kaikki onkin nähtävästi ollut aivan päinvastoin, kuten te, armollinen rouva, sanotte, sillä minun kehnolta ymmärrykselläni ei voi vaatia, että se keksisi silmänräpäyksessä niin ovelan juonen, enkä minä usko, että isäntäni on niin hullu, että hän minun heikkojen ja huonojen vakuutusten! tähden olisi uskonut asiaa, joka on niin mieletön ja mahdoton. Ei ole kumminkaan oikein, armollinen rouva, jos teidän hyvyytenne pitää minua senvuoksi ilkeämielisenä, sillä eihän minunlaiseni hölmön velvollisuus ole tutkistella vihoviimeisten noitien aivoituksia ja ilkeyksiä. Minä keksin tuon juonen välttääkseni herrani Don Quijoten haukkumiset enkä senvuoksi, että olisin aikonut häntä vahingoittaa, ja jos on käynyt toisin päin, niin taivaassa on Jumala, joka tutkii ja tuomitsee ihmisten sydämet.

‒ Se on totta: — sanoi herttuatar — mutta sanokaa minulle nyt, Sancho, mitä te puhutte Montesinon luolasta; olisi hauska se tietää.

Sancho Panza kertoi seikkaperäisesti, mitä olemme mainitusta seikkailusta aikaisemmin maininneet. Sen kuultuaan herttuatar sanoi:

— Koska suuri Don Quijote sanoo siellä nähneensä saman maalaistytön, jonka Sancho näki Toboson luona, voidaan tästä päätellä ensinnäkin, että hän on aivan varmaan Dulcinea, ja toiseksi, että näillä seuduilla on erittäin valppaita ja ylen tiedonhaluisia noitia.

— Samaa minä sanon; — virkkoi Sancho Panza — jos neiti Dulcinea Tobosolainen on noiduttu, niin sitä pahempi hänelle; minä en aio ryhtyä tappelemaan isäntäni vihannesten kanssa, sillä niitä on varmaan paljon ja ne ovat kaikki pahoja. Mutta totta on, että se, jonka minä näin, oli maalaistyttö, ja maalaistyttönä minä, häntä pidin ja maalaistytöksi häntä luulin; jos hän sittenkin on Dulcinea, niin se ei tule minun tililleni eikä se saa koitua minun vahingokseni, ei missään nimessä. Mutta niinhän käy, että minua syytetään joka asiassa ja huudetaan: »Sancho niin sanoi, Sancho sen teki, Sancho sinne, Sancho tänne», ikäänkuin Sancho olisi kuka tahansa eikä itse Sancho Panza, joka liikkuu jo kirjoissa maailmalla, kuten minulle sanoi Simson Carrasco, joka on sentään Salamancan maistereita, ja eiväthän semmoiset miehet voi valehdella, jollei satu päähän pälkähtämään tai muuten olemaan heille hyödyllistä, niin ettei ole hyvä kenenkään käydä minun kimppuuni; ja koska minä olen hyvässä maineessa ja herrani sanojen mukaan hyvä nimi on parempi kuin suuret rikkaudet, niin annettakoon minulle käskynhaltianvirka, ja kohta nähdään ihmeitä, sillä siitä, joka on ollut hyvä aseenkantaja, tulee varmaan hyvä käskynhaltia.

— Kelpo Sancho — sanoi herttuatar — on tässä lausunut pelkkiä Caton mietelauseita tai ainakin lauseita, joita voisi luulla itsensä Micael Verinon[74] kirjoittamiksi, hänen, joka floreiitibus occidit annis. Jos tahtoo puhua hänen tavallaan, niin voipa totisesti väittää, että huonon viitan alta löytyy usein hyvä juomaveikko.

— Totisesti, armollinen rouva, — vastasi Sancho — minä en ole eläissäni juonut turhan päiten; janoissani olen voinut juoda, sillä en ole mikään tekopyhä; minä juon, kun mieli tekee ja kun ei mieli tee ja kun minulle tarjotaan, sillä en tahdo näyttää turhankainolta tai moukkamaiselta; jos joku ystävä tahtoo esittää maljan, niin kenellä olisikaan semmoinen kivikova sydän, ettei hän siihen suostuisi? Mutta ryyppäämisestä on matkaa rypemiseen, ja sitäpaitsi vaeltavien ritareitten aseenkantajat juovat tavallisesti vain vettä, koska he aina liikkuvat erämaissa, metsissä ja vainioilla, vuorilla ja kallioilla, löytämättä vaivaista viinintilkkaa, vaikka antaisivat siitä silmänsä.

— Sen kyllä uskon — vastasi herttuatar. — Mutta nyt Sancho voi mennä lepäämään; me puhumme asiasta laajemmin tuonnempana ja pidämme huolen siitä, että hän pääsee pian käskynhaltianvirkaan.

Sancho suuteli jälleen herttuattaren käsiä ja pyysi häntä armollisesti toimittamaan hyvää hoitoa harmolle, koska tämä oli hänen silmiensä valo.

— Minun aasini, — vastasi Sancho — jota tavallisesti nimitän harmoksi välttääkseni tuota toista nimitystä. Tähän linnaan saapuessani pyysin tätä kamarirouvaa pitämään siitä huolta, mutta hän siitä tuimistui kuin olisin haukkunut häntä rumaksi tai vanhaksi, vaikka luulisi olevan soveliaampaa ja luonnollisempaa, että kamarirouvat hoitelevat aaseja kuin että he rehentelevät linnan saleissa. Herra varjelkoon, kuinka vihainen muudan kotikyläni hidalgo oli semmoisille naisille!

— Hän oli varmaan joku moukka; — virkkoi kamarirouva Doña Rodríguez — jos hän olisi ollut jalosukuinen hidalgo, niin hän olisi koroittanut heidät kuunsarvea korkeammalle.

— Riittäköön jo, — sanoi herttuatar — ei mitään enempää; Doña Rodríguez olkoon vaiti, ja herra Panza tyyntyköön; minä kyllä huolehdin siitä, että harmo hyvin hoidetaan; koska se on Sanchon kalleus, pidän sitä suuremmassa arvossa kuin silmäterääni.

— Kunhan vain saa olla tallissa, niin se riittää; — vastasi Sancho — harmo enempää kuin minäkään ei ole kyllin arvollinen olemaan hetkeäkään teidän korkeutenne silmäteriä korkeammalla, ja minä mieluummin tuikkaisin itseäni tikarilla kuin siihen suostuisin: vaikka näet herrani sanoo, että kohteliaisuudessa peli menetetään helpommin, jos on kortteja liian paljon kuin jos niitä on liian vähän, niin näissä juhdallisissa ja aasillisissa asioissa täytyy sentään menetellä varovasti ja harkiten.

‒ Vieköön Sancho sen mukanaan maaherrakuntaansa, — virkkoi herttuatar — kestitköön sitä siellä mielin määrin ja päästäköön sen eläkkeellekin, jos niin tahtoo.

‒ Armollinen rouva herttuatar, — sanoi Sancho teidän armonne ei pidä luulla sanoneensa liikaa, sillä minä olen nähnyt maaherranvirkaan pääsevän monenkin aasin, eikä olisi mikään outo asia, jos minä ottaisin siihen omani.

Sanchon sanat naurattivat ja ilahduttivat jälleen herttuatarta, joka nyt lähetti hänet lepäämään ja lähti itse kertomaan herttualle, mitä oli Sanchon kanssa keskustellut. Herttua ja herttuatar suunnittelivat Don Quijotelle tehtävän kepposen, josta piti tulla oikein oivallinen ja hyvin ritariromaanien tyyliin sointuva, ja tätä suunnitelmaansa noudattaen he sitten tekivät paljonkin kepposia, jotka olivat niin onnistuneita ja älykkäitä, että ovat kaikkein hauskimpia tähän suureen historiaan sisältyvistä seikkailuista.

SELITYKSIÄ.

Cervantes omisti »Don Quijoten» jälkimmäisen osan kreivi Lemosille (Don Pedro Fernandez de Castrolle), joka teoksen ilmestyessä oleskeli Napolissa, tämän silloin Espanjalle kuuluvan kuningaskunnan varakuninkaana. Aikaisemmin Cervantes oli jo omistanut tälle jalolle suosijalleen teoksensa Novélas ejemplares (1613) ja Ocho comedias y ocho entremeses nuevos nunca representados (1615).

Lähettäessäni teidän ylhäisyydellenne taannoin komediani, jotka on julkaistu painosta ennenkuin niitä on esitetty, sanoin, jos oikein muistan, että Don Quijote kiinnitti kannuksiaan lähteäkseen teidän ylhäisyytenne puheille; ja nyt sanon, että hän on ne kiinnittänyt ja on lähtenyt matkaan, ja jos hän saapuu perille, katson tehneeni teidän ylhäisyydellenne jonkin palveluksen, sillä minua kehoitetaan lukemattomilta tahoilta erittäin hartaasti lähettämään hänet, jotta hän poistaisi sen äitelyyden ja inhon, mitä on aikaansaanut eräs toinen Don Quijote, joka on pukeutunut toisen osan valhepukuun ja liikkunut ympäri maailmaa; ja hartaimmin on osoittanut kaipaavansa minun teostani Kiinan suuri keisari, sillä hän kirjoitti minulle noin kuukausi sitten kiinankielisen kirjeen, jonka toi pikalähetti ja jossa keisari pyytää tai oikeammin sanoen anoo minua lähettämään sen, koska hän tahtoisi perustaa opiston, missä luettaisiin kastiliankieltä ja missä luettavana kirjana olisi Don Quijoten historia. Samalla hän kehoitti minua tulemaan mainitun opiston rehtoriksi. Minä kysyin kirjeen tuojalta, oliko Hänen Majesteettinsa antanut hänelle mitään rahallista avustusta minulle tuotavaksi. Hän vastasi, ettei se edes ollut keisarin mieleen juolahtanut.

— Niinpä te, hyvä ystävä, — vastasin minä — voitte matkustaa takaisin kotimaahanne Kiinaan kulkien päivässä kymmenen tai kaksikymmentä peninkulmaa tai saman verran kuin tänne tullessanne; terveyteni näet ei ole niin hyvä, että voisin lähteä semmoiselle pitkälle matkalle, ja raihnauteni lisäksi tulee vielä, että olen aivan rahatonna, ja keisari kuin keisari, hallitsija kuin hallitsija, minulla on Napolissa jalo Kreivi Lemos, joka minua auttaa, suojelee ja osoittaa minulle suosiotaan enemmän kuin osaan toivoakaan, ilman semmoisia joutavia opistontitteleitä ja rehtorinvirkoja.

Niin minä annoin hänen mennä menojaan, ja näin sanon nyt itsekin jäähyväiset tarjoten teidän ylhäisyydellenne Persileen ja Sigismundan vastoinkäymiset, kirjan, jonka saan valmiiksi, Deo volente, neljän kuukauden kuluessa ja josta tulee joko huonoin tai paras kielellämme sepitetyistä, tarkoitan ajanvietekirjoista; mutta minä tunnustan katuvani, että sanoin huonoin, sillä ystäväni ovat sitä mieltä, että siitä tulee niin hyvä kuin ikinä mahdollista. Palatkoon teidän ylhäisyytenne tänne yhtä terveenä kuin odotettuna; Persiles tulee olemaan valmiina kunnioittavasti teidän ylhäisyyttänne tervehtimään samoinkuin minä, teidän ylhäisyytenne nöyrin palvelija. Madridissa lokakuun viimeisenä päivänä kuusitoistasataaviisitoista.

[1] toisen Don Quijoten tekijää vastaan. Ennenkuin Cervantes ennätti saada valmiiksi teoksensa jälkimmäisen osan, julkaisi joku Alonso Fernandez de Avellaneda Tarragonassa Don Quijoten »toisen osan». Ei tiedetä varmasti, kuka tämä »Avellaneda» oikeastaan oli.

[2] kunniakkaimmassa tilaisuudessa: Lepanton meritaistelussa, missä Cervantesin vasen käsivarsi haavoittui ja herpautui.

[3] Inkvisition palveleva veli. Avellaneda oli näin viittaillut Lope de Vegaan.

[4] kuuluisan välinäytöksen La Perendengan lauseita. Lyhyitä hupaisia välinäytöksiä, entremeses, esitettiin vakavain draamojen näytösten välissä. »Kuuluisasta» Perendengasta ei ole jäänyt muuta muistoa kuin tämä Cervantesin maininta.

[5] Toledon arkkipiispa Don Bernardo de Sandoval y Rojas, Rooman kirkon kardinaali ja Espanjan suurinkvisiittori, jalo ja oppinut mies, suosi ja auttoi vanhaa Cervantesta.

[6] Mingo Revulgon laulu on tuntemattoman runoilijan sepittämä pitkähkö runoelma, joka ivailee Kastilian kuninkaan Enrique (Henrik) IV:n hallitusta.

[7] Persiles tuli julkisuuteen vasta C:n kuoltua. — La Galatea-niminen paimenromaani, C:n esikoisteos, oli ilmestynyt v. 1585. Teoksen toinen osa ei ole tullut julkisuuteen; se on nähtävästi hävinnyt samoinkuin useat muut C:n kirjoittamat teokset.

[8] Hänet oli nimitetty… lisensiaatiksi Osunassa. Pienempiä yliopistoja ja niiden jakamia oppiarvoja yleisesti ivailtiin.

[11] verraton kastilialainen runoilija: Lope de Vega, jonka sepittämä on 20 laulua sisältävä runoelma La hermosura de Angélica (Sevilla, 1602).

[12] quando caput dolet (caetera membra dolent): »päätä kivistäessä (kivistää muitakin jäseniä).»

[13] Cide Hamete Berenjena. Berenjena-kasvin päärynänmuotoiset hedelmät ovat syötäviä. Lue: »aberenjenado =Solanum melongenan hedelmän värinen.»

[14] neljä alempaa tutkintoa: Papiksi pyrkivä oli aluksi osnarius, kirkonvartia, sitten exorcista, pahanhengenmanaaja, varsinkin kastettaessa, sitten lector, esilukija, sitten acoluthus, lukkarintapainen.

[15] enemmän kuin kaksitoistatuhatta kappaletta. Simson Carrasco ei näytä liioitelleen. »Don Quijoten» ensimmäistä osaa oli jo ennen vuotta 1612 julkaistu kolme painosta Madridissa (1605 ja 1608), kaksi Lissabonissa (1605), kaksi Valenciassa (1605), kaksi Brysselissä (1607 ja 1611) ja yksi Milanossa (1610), yhteensä 10 painosta. Painosmäärä saattoi keskimäärin hyvinkin olla puolitoistatuhatta.

[16] Tostadon kaikki teokset. Avilan arkkipiispa D. Alonso de Madrigal (15. vuosis.), tunnettu nimellä el Tostado, oli niin tuottelias kirjailija, että lause »kirjoittaa enemmän kuin Tostado» muuttui sananparreksi.

[17] aliquando bonus dormitat Homerus: toisinaan torkahtaa hyvä Homeroskin. — Horatiuksen Ars poeticasta otettu lause.

[18] stultorum est infinitus numerus: typerien lukumäärä on äärettömän suuri.

[19] koska hän unohtaa sanoa, kuka oli se lurjus, joka varasti Sanchon aasin. Carrasco ei ole oikeassa.

[22] harhailee maailmalla niinkuin prinsessa Doña Urraca. Sancho viittaa erääseen romanssiin, jossa kerrotaan, kuinka Kastilian kuningas Fernando I kuolinvuoteellansa jakoi jäämistöään lapsilleen ja unohti tyttärensä Doña Urracan. Tämä sydämystyi ja uhkasi lähteä maailmalle ja antautua kenelle tahansa,

Siitä isä säikähti niin, että heräsi ja antoi Doña Urracallekin läänityksen.

[27] Calainósin romanssin. Kansanlaulu kertoo, että mauri Calainós rakasti Sibillaa, joka vaati rakkautensa hinnaksi kolmen Ranskan päärin päät. Calainós lähti Parisiin päitä hakemaan, mutta hänen itsensä kävi huonosti.

[28] »olette vain viestintuoja» j.n.e. Kaksi sananlaskuksi muuttunutta säettä vanhasta Bernardo del Carpion romanssista.

[30] Angulo Paha l. Andres de Angulo oli kuuluisa cordobalainen teatterinjohtaja, jonka tiedetään eläneen ja vaikuttaneen 1500-luvun jälkipuoliskolla.

[31] Tartessos: aikoinaan Espanjan kaakkoisrannikolla sijainnut, jo roomalaisajalla hävinnyt kaupunki. Tässä tarkoitettaneen Andalusiaa.

[32] Sevillan kuuluisan jättiläisnaisen, jonka nimi on Giralda. Tämä pronssinen jättiläisnainen nähdään vieläkin Sevillan katedraalin uljaan tornin huipussa, missä se on myös tuuliviirin virassa.

[33] Guisandon… härkäpatsaita. Guisandon, Madridin maakunnassa sijaitsevan pikkukaupungin luostarin viinitarhassa oli aikoinaan neljä esihistoriallista isoa graniittihärkää.

[34] Cabran onkalo: Córdoban maakunnassa sijaitseva, toistasataa metriä syvä luola.

[35] »mit' uljaampi on maine…» Cervantes muistelee D. Alonso de Ercillan sankarirunoelman La Araucanan ensimmäisen laulun paria säettä.

[39] joutua karkoitetuiksi jonnekin Mustanmeren saariin. C:n mielessä oli nähtävästi Ovidiuksen muisto, vaikka tämä karkoitettiinkin Mustanmeren rannalle, ei saarelle, ja vaikka karkoituksen syy ei ollut tässä mainittu »ilkeyksien lausuminen».

[40] sen puun lehdillä, jota salama ei milloinkaan vahingoita. Tämä puu on laakeri, ja mainittu uskomus on ikivanha.

[41] Manuel de León oli urhea ritari Ferdinandin ja Isabellan hovissa. Hovin naiset katselivat eräänä päivänä parvekkeelta äsken Afrikasta tulleita muhkeita leijonia, ja Don Manuel oli läsnä. Sattui sitten, että nainen, jota hän palveli, pudotti käsineensä leijonapihalle ja pahoitteli vahinkoaan. Don Manuel lähti alas pihalle, avasi leijonahäkin oven, astui urhoollisesti leijonain joukkoon, nosti käsineen maasta ja vei sen sydämensä valtiattarelle. Tästä pelottomasta teosta, jonka palkinnoksi ja muistoksi tuli Don Manuelin liikanimi de León, kertovat kansanomaiset romanssit ja myöhemmin myös Schiller tunnetussa balladissaan.

[44] joka riippui hylkeennahkaisessa olkavyössä, koska hänen väitetään monen vuoden aikana poteneen munuaiskipuja. Ei niin, että hylkeennahka olisi munuaiskivuissa tehoisa lääke; ajatuksena on nähtävästi vain, ettei ritari sietänyt vyötä munuaisiaan rasittamassa ja että hän siksi käytti (hylkeennahkaista) hankkilusta.

[45] kristillisillä ja kardinaalisilla hyveillä. Edelliset ovat usko, toivo ja rakkaus, jälkimmäiset viisaus, kohtuullisuus, urhoollisuus ja oikeamielisyys.

[46] Kala-Nicolas eli pesce Cola, suuri uimari ja sukeltaja, kuuluu eläneen 15. vuosisadalla, enimmälti meressä Sisilian ja Italian manteren välillä.

[47] anturatansseja. Niissä tanssijat paukuttivat, soiton tahdissa, kämmenpohjillaan kenkiensä anturoita.

[48] kreivi Dirlos, romansseissa mainittu sankari, Durandarten veli. Pitäköön hyvänään kreivi D. = vieköön hiisi.

[49] Montesinon luola ja Ruidera-järvet eivät ole kuviteltuja, vaan sijaitsevat todella Manchassa.

[50] Muodonmuutokset (Metamorphoses), Ovidiuksen teos. Sevillan Giralda ja Guisandon härät mainittiin. — Magdalenan enkeli oli Salamancan Magdalenankirkon rujonnäköinen tuuliviiri.

[51] Vecinguerran veto-oja kuljetti likaviemärinä Guadalquiviriin eräiden Córdoban katuojien vesiä.

[52] Leganitosin ja Lavapiésin suihkukaivot jne. Serkku luettelee 17. vuosisadan Madridin huomattavimmat suihkukaivot.

[53] Ranskanvuoren madonna. La Peña de Francian, Salamancan ja Ciudad Rodrigon välillä sijaitsevan korkeahkon vuoren laelta löydettiin v. 1409 ihmeitätekevä pyhän neitsyen kuva. Myöhemmin rakennettiin vuorelle luostari.

[54] Gaetan pyhä kolmiyhteys. Aragonian kuninkaan Napolin kuningaskuntaan perustaman kirkon ihmeitätekevä kuva.

[55] Durandarte kuuluu Kaarle Suuren paladinien joukkoon samoinkuin hänen serkkunsa Montesinos. D. haavoittui kuolettavasti Roncesvalissa, ja M. teki hänelle tekstissä mainitun palveluksen.

[56] ranskalainen noita Merlin. Selittäjät huomauttavat, että tämä suuri noita oli englantilainen, tarkemmin sanoen kotoisin Walesista, jonka nimi, Gales t. Gaula, saatettiin helposti sekoittaa nimeen Gallia.

[57] kärsivällisyyttä ja uudet kortit. Paciencia y barajar voidaan, jos kehoitus lausutaan toiselle henkilölle, kääntää myös: tee työ ja opi pelaamaan. — Kaarle Suuren aikana eläneen ritarin suussa tuo lause on hupainen.

[59] Portugalin prinssin Pedron matkoista, tosin vain neljässä maanosassa, oli julkaistu teos v. 1570.

[60] Tunnen sentään erään ruhtinaan… Tämä ruhtinas oli Cervantesin suosija, kreivi Lemos.

[61] Merkillistä spilorceriaa. Italiankielinen sana spilorceria merkitsee kitsautta.

[63] Che pesce pigliamo? Italialainen sananparsi; sananmukaisesti: Minkä kalan nyt saamme saaliiksi?

[64] Jättiläisnainen Andandona mainitaan Amadis Gallilaisen romaanissa, mutta hän on siinä kaikin puolin hirmuinen olento.

[66] Vaieten kuuntelemaan jne. Vergiliuksen säkeen vapaanlainen käännös, jonka espanjankielinen alkumuoto on saatu Gregorio Hernandez de Velascon v. 1557 julkaisemasta Aeneis-runoelman espanjankielisestä laitoksesta.

[67] Sancho sai sitten aasinsa takaisin, kuten on jo kerrottu. Ylempänä, neljännessä luvussa.

[69] Herttuatar, jonka nimestä ei ole vielä tietoa… Herttuatar, jonka nimeä Cervantes ei tahtonut mainita, oli todennäköisesti Doña Maria Luisa de Aragón, Villahermosan herttuan vanhin tytär ja perijätär, aikanaan kuuluisa kaunotar, jonka miehen nimi oli D. Carlos de Borja. Tiedetään myös, missä herttuallinen huvilinna Buenavia sijaitsi Ebron rantamalla.

[70] minulta ette voi saada muuta kuin pitkän nenän. Kamarirouvan lupaama higa merkitsee oikeastaan peukaloa, joka pistetään etu- ja keskisormen välistä näkymään — ylenkatseen merkki ja ärsytyskeino, joka tunnettaneen muuallakin maailmassa.

[71] hukkui Herraduran satamaan. V. 1562 tuhoutui mainitussa paikassa myrskyyn neljäkolmatta kaleeria ja hukkui viidettätuhatta henkeä, m.m. laivueen päällikkö D. Juan de Mendoza.

[72] Toboson aatelisissa suvuissa… Eräästä v:lta 1576 säilyneestä tilastollisesta asiakirjasta käy ilmi, ettei Tobosossa ollut ainoatakaan aatelishenkilöä.

[73] Wamba, Espanjan kuningas, mainittiin jo ensimmäisessä osassa; kts. 11 muist. Samoin Espanjan viimeinen goottilaiskuningas Rodrigo (I 1, muist.).

[74] Micael Verino, menorcalainen runoilija, joka eli 15. vuosisadan lopulla ehtimättä 20 vuoden ikään (florentibus occidit annis: kuoli kukkeassa iässään), mutta ennätti sepittää melkoisen määrän latinankielisiä säkeitä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MIELEVÄ HIDALGO DON QUIJOTE MANCHALAINEN II:1 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.