The Project Gutenberg eBook of Jäätikön poika, by Johannes V. Jensen

Poika.
Kadotettu maa.
Talvi.
Karkotettu.
Ikuinen tuli.
Jäätikköä kohti.
Metsästysvuodet.
Meri.
Emon tapoja.
Tulukset.
Pojan jälkeläiset.
Yksisarvinen.
Valkokarhu ja Kevät.
Jäänlähtö.
Uutisasukas.
Veri puhuu.
Nuijamies.
Leivo.

POIKA.

Aarniometsässä paloi nuotio, ainoa peninkulmain alalla. Se oli sytytetty tasaiselle paikalle, kaltevan kallioseinän varjoon, joka suojasi tuulelta. Tuuli humisi raskaasti metsässä, yö oli synkkä, ei näkynyt kuuta eikä tähtiä. Satoi. Mutta tuli loimusi rauhallisesti risukasassa kallion turvissa; valo muodosti ikäänkuin luolan keskellä synkkää yötä.

Nuotion ympärillä nukkui joukko ihmisiä, kaikki niin lähellä että valo ulottui jokaiseen. Kaikki olivat alasti. Joukossa ei ollut ainoatakaan naista. Kullakin oli kädessä nuija tai oli se vieressä niin lähellä että siihen maatessa ulottui. Heidän punomalla tehdyt korinsa, joissa oli hedelmiä, juuria ynnä muuta, olivat ruohistossa ylt'ympäri nuotiota, jonka pyöreä valokehä yhdisti synkässä, raivaamattomassa metsässä makaavan joukon. Joku askel kallion ulkopuolella, jossa satoi ja pimeys kaiken kietoi, näkyi jonkun sebran näköisen, tulen uhriksi käytetyn eläimen jätteitä.

Ainoastaan yksi joukosta oli valveilla. Hän istui nuotion ääressä melkein liikahtamatta, mutta hänen silmänsä eivät olleet hetkeäkään hiljaa. Muuten oli hän suuri, vankkarakenteinen ja harvinaisen kookas nuorukainen, vaikkei hän vielä ollut täysikäinen. Vieressään oli hänellä iso kasa oksia ja risuja, joita hän silloin tällöin heitti tuleen. Jos loimu pääsi vain senkin verran alenemaan, että joukon ulommainen joutui valokehän ulkopuolelle, tulivat he heti nukkuessaan levottomiksi. Mutta sitäpä ei tapahtunutkaan usein. Nuorukaisella oli erikoinen taito pitää tulta tasaisesti vireillä; hän tiesi miten paljon hänellä oli puita varastossa ja miten pitkä oli yö. Hän hoiti tulta tarvitsematta ajatella sitä ja istui siinä yksin hiljakseen, koko huomio kääntyneenä muuanne, kohti metsän jylhää pimeyttä.

Vasemmassa kädessään piti hän muovailematonta piipalasta ja kun rovio paloi tasaisesti, eikä mikään muukaan häirinnyt, iski hän aina ensin kau'an ja tarkoin suunniteltuaan lyhyellä hirvensarvitaltalla piipalasta ja veisteli siitä lastun sieltä, toisen täältä, jotka kimposivat tuleen. Hän tarkasteli sitten työnsä tulosta, punnitsi kädessään piipalasta, josta aikoi tehdä kirveen jonka moista ei kukaan ollut koskaan nähnyt ja läpitunkevin katsein tutki hän sitä joka taholta ennenkuin iski siihen uudelleen talttansa ja arvosteli mistä uusi lastu oli otettava. Hänen karkeat piirteensä kirkastuivat, niissä välähti sisäinen valo, hänen siinä istuessaan luomassa asetta kivestä. Miettiessään ja suunnitellessaan hän aivan säkenöi älyä, ja iskiessään lastuun, teki hän sen sellaisella voimalla, kuin olisi sivaltanut hirvensarvensa puhki miehen pään ja hän köyristi sitä tehdessään selkänsä aivan kuin olisi ollut kysymys kokonaisen vuoren nostamisesta eikä vain pienen pienen lastun irrottamisesta. Siitä piti tulla ase, jolla ei vertaa. Hänen vieressään oli kirves, jolla hän pienensi puita tuleen; se oli aika kehno, muodoton ja terätön ase, mutta se oli pyhä ja se oli kulkenut perintönä suvussa, jonka käsissä hänen kohtalonsa oli.

Hänen nimensä oli Poika. Tulta hoitamaan hän oli syntynyt, hän kuului näet suuressa arvossa pidettyyn ja pelättyyn sukuun, jonka etuoikeutena oli tulen vartioiminen ja sen uhrien vastaanottaminen.

Tämä etu-oikeus oli niin vanha, ettei kukaan oikeastaan muistanut sen syntyä. Kertoeltiin hämäriä taruja miehestä, joka oli kerran epäitsekkäänä, hurjan raivon vallassa syössyt palavaan vuoreen, jossa räiskyvä tulen henki asui ja oli palannut takaisin vahingoittumattomana palava oksa kädessä. Heimo heitti, sehän oli selvää, tuon mielettömän jumalryöstäjän korppikotkien ruuaksi, mutta tulen he säilyttivät ja iloitsivat siitä. Tuo onneton, joka ryösti tulen, sai hyvityksekseen kuulun jälkimuiston siten että kotkat rauhotettiin ja niitä alettiin palvella; niissä luultiin näet asuvan sen sielun, jonka ne olivat syöneet. Mutta sitten kulki tuli uhrineen perintönä sen miehen suvussa ja Poika oli siis eräs näitä jälkeläisiä. Hän nautti sukunsa kunnioitusta, mutta monesta syystä häntä nytkin jo suuresti peljättiin.

Poika oli soturiluonne. Tuli-suku ei muuten osottanut vähintäkään miehuullisuutta, työ oli helppoa ja he tulivat liian hyvin toimeen sillä riistalla, mitä tulen uhriksi tuotiin. Heimon luottamusmiehet olivat useimmiten raihnaisia paikoillaan olijoita, jotka voiman puutteessa turvautuivat noituuteen ja muihin viekkaisiin juoniin. Useimpien muitten heimojen keskuudessa — niitä näet tiedettiin olevan olemassa, vaikkei niiden kanssa koskaan oltu jouduttu tekemisiin — hoitivat naiset tulta, ei sitä työtä pidetty miehille sopivana. Mutta se johtui tietysti, niin aateltiin, noiden heimojen suuresta tietämättömyydestä ja heidän alhaisesta sivistystasostaan. Vahinko vaan että tuo juro nuorukainen oli omaksunut vieraiden villiheimojen mielipiteen, hän puhui halveksien toimestaan ja läimäytti korvalle, jos joku häntä moitti siitä. Poika ei ollut edeltäjiensä kaltainen; hän poikkesi heistä rakastamalla yksinäisyyttä. Hän hoiti tulta paremmin kuin kukaan ennen, mutta hän teki sen hengettömästi, hän ei heittäytynyt maahan tulen hengen eteen, mutta antoi sille kuitenkin säännöllisesti syötävää; hän kaatoi roviopuunsa niinkuin olisi ollut kysymyksessä miesten tappo ja sitä eivät kunnon ihmiset voineet suvaita. Hänellä oli vankat kädet ja hän valmisti mitä erinomaisimpia aseita, mutta sehän juuri oli sopimatonta.

Jo pienenä nulikkana oli Poika osottanut tulevalle päällikölle sopimatonta halua kuljeskella metsästämässä eikä edes muiden heimon nuorimpien kanssa, vaan yksinään ja ihmisiä karttaen. Hän oli vielä pieni, kun jo tulessa karaistulla saarnipuisella kepakolla tappoi ja raastoi kotiin milloin kolmikavioisen hevosen varsan, milloin luolakarhun pojan, milloin tanakan malvakukan värisen vielä sarvettoman sarvikuonon pennun. Silloin hänelle vielä suotiin se anteeksi. Mutta aika tuli, jolloin hänelle annettiin juhlallisesti pyhä roviokirves ja hänet vihittiin rovion hoitajan yksitoikkoiseen, kunnialliseen elämään. Suruton lapsuus loppui. Poika koetti tosin vielä, kun joku toinen suvun jäsen vuorostaan tulta hoivasi, juosta metsään, mutta tätä hänen maailmallisuuttaan katsottiin yhä enemmän kieroon ja joka yrityksen jälkeen tehtiin hänen olonsa niin katkeraksi, että hän ennemmin luopui siitä kokonaan. Halu urostöihin oli kuitenkin hänen veressään ja se teki hänen sisäisen elämänsä hyvin rikkaaksi. Hän uneksi elämän seikkailuja. Urheiluhalu toisaalta, rovionhoitoon sidottuna oleminen toisaalta tekivät hänet tylyksi, mutta ei köyhäksi eikä pahaksi. Siihen hän oli liian raitis. Pakollisesta paikoillaan olijan elämästä huolimatta tuli hänestä vahva kuin metsähärkä, sekä äänetön ja tyytyväinen. Vaikka hän olikin niin nuori, oli jo hänen ja koko muun suvun väli sangen kireä. Jos vanhemmat kielsivät häneltä urotyöt, tahtoi hän puolestaan kurittaa heitä sen palkaksi ja hän rakensi rovion, joka sai makaavien jalkapohjatkin kirvelemään ja oli nielemäisillään koko leirin tai savutti hän sillä niin, että olivat tukehtua. Heimokunnan täytyi tyytyä hänen karkeaan pilaansa ja oikkuihinsa, mutta häntä ei rakastettu. Elettiin alkuperäistä luonnonelämää, eikä haluttu huomautettavankaan että toisinkin voisi olla. Siitä huolimatta oli Pojan elämä muuttumaisillaan aivan tavallisen metsäihmisen elämäksi, vaikka hänessä olikin uhma synnynnäisenä. Aikaa myöten olisi saattanut hänen voimansa patoutua katkeruudeksi niin, että hänestä olisi tullut se ruoska, mitä veltto heimo olisi ansainnut ja se suuri lihan ja rasvan kyllyys, joka uhriaikoina oli Pojan syötävä oli jo ikäänkuin rasvoittamaisillaan hänen sydämensäkin, s.o. tekemäisillään hänestäkin vennon joution.

Mutta idyllipä ei enään ollutkaan ihan varma. Jo kauan olivat nämä alkuasukkaat huomanneet, että elämä oli alkanut heidän ympärillään muuttua. He eivät enään asuneet paikoillaan, vaan olivat alkaneet vaeltaa. Metsä ei enään antanut asuntoa kuten ennen, se ei kyennyt suomaan suojaa, vaan alkoi itsekin kärsiä. Ilmassa oli jotain, joka vuosi vuodelta tuli yhä vaarallisemmaksi ja uhkasi nyt kaikkia eläviä. Ilma oli tullut yhä kylmemmäksi. Sade ei tahtonut enään lakata. Kylmä, mikä se oli? Kuka se oli? Mistä se tuli?

Näitä ajatteli Poika siinä yksin rovion ääressä istuessaan muiden nukkuessa ja ajatteli hyvin vakavasti. Hän ymmärsi että heimon olemassaoloa uhattiin. Hän muisti vielä ajan, jolloin asuttiin vuorten pohjoispuolella, hän muisti vuoden, jolloin tuli liian kylmä ja siirryttiin vuoren solatietä sen etelärinteelle. Siitä lähtien he olivat muuttaneet joka vuosi ja nyt he asuivat monen päivän matkan päässä, etelään näiltä mailta, missä Poika nyt istui rovion ääressä surren ainaista peräytymistä.

Heimo näet vaimoineen ja lapsineen asui eräässä laaksossa monen peninkulman päässä, missä palmut ja leipäpuut vielä viihtyivät ja tämä joukko tässä rovion ympärillä oli vaan lähetetty entisille asumasijoille tuomaan sieltä vanhoihin kotilehtoihin jätettyjä hedelmiä ja muuta saalista.

Tässä kallion juurella oli heimo vuosikauden asustanut, kunnes elinehdot loppuivat. Poika näki vielä risumajojen jätteitä, joita sade ja lumiräntä oli hajottanut pitkin kylmää maata. Tässä kallion ääressä ihanassa auringon valossa olivat heimon pienet hienohiuksiset lapset leikkineet höyhenillä, joita he puhaltelivat auringon paisteeseen ja antoivat niiden lintujen lailla kohota kukkivien pensaitten lomitse. Nyt oli täällä autiota, paljaat kivet vaan törröttivät maasta, jonka ainainen sade oli piessyt hedelmättömäksi.

Mutta heimokunta oli levollisena tyytynyt tähän siirtymiseen, vai lieneekö se edes kiinnittänyt siihen huomiotaan. Niin, täytyihän siirtyä eteläänpäin, ellei pohjoisissa metsissä ollut mitään korjuun pantavaa. Jos puut kuolivat ja jollei mitään ruokaa ollut saatavana siellä mihin he olivat sijoittuneet, saattoivathan he muuttaa pois ja siirtyä paremmille seuduille; olihan etelässä kyllin tilaa. Ainoa, jota se ei miellyttänyt, oli Poika. Hän seurasi heimoaan, siirtyi laaksosta toiseen, vaikkakin vasten tahtoaan. Pakko vain sai hänet myöntymään. Miten kauan tämä siirtyminen kestäisi, kestäisikö se ainiaan? Eikö kerran käännyttäisi ja seisottaisi kylmää vastaan kasvoista kasvoihin, käytäisi hampain kiinni tähän hiljaiseen voimaan, joka oli alkanut kaikkea jäykistää ja kuihduttaa, tähän pakkaseen, joka ei milloinkaan näyttäytynyt mutta piti aina sen, minkä oli ottanut? Oliko enää sopivaa elää ikuisesti huolettomana, vaikka vuosi vuodelta oli siirrettävä elot ja elämät muutaman vaivaloisen peninkulman päähän etelään vuorten toiselle puolelle? Eikö olisi parasta heti kohottaa sotakirves ja lähteä avoimelle tanterelle puolustautumaan?

Tähän suuntaan oli ajatellut Poika joka yö rovion ääressä valvoessaan tällä ikävällä retkellä, kylmän käsissä, heimon entisillä asuinsijoilla. Se kiihotti häntä toimeen, vaikka hän ei itsekään ollut oikein selvillä mihin. Hän oli voimakasvaistoinen luonnonihminen vaikka syvempää elämän ymmärrystä vailla. Hän ainakaan ei tahtonut tästedes väistyä ketään eikä mitään ja tästä villistä voimasta, joka nyt nousi sokeasti jokaista estettä vastaan, johtui hänen kohtalonsa: ero heimon kohtalosta.

Oltiin Skandinaviassa tertiääriajan lopulla, jolloin troopillinen ilmasto vielä vallitsi ja jolloin eri vuodenaikoja ei ollut. Jääkausi läheni ja se saapui ainaisen sateen ja kylmien öitten kera, jotka ajoivat ihmiset huolettomista aarnio-metsä-oloistaan. He eivät tahtoneet eivätkä voineet sitä oppia, mutta pakko opetti. He värjöttelivät viluissaan, he koettivat viikunan lehtivaipoilla suojella itseään kylmältä, he laulelivat surumielisiä valitusvirsiään mutta pohjatuuli oli kietonut kylmiin kääreliinoihinsa heidät ja heidän pisankipuitten alla olevat lehtimajansa. Heillä ei enään ollut kotia, heidän oli lähteminen pois.

Huokaus kohosi povesta joka kerran kun heidän tuli jättää isäinsä puistikot, jotka olivat muuttuneet niin kaamean kylmiksi; mutta he ihastuivat jälleen etelämpien seutujen auringon paisteessa, lauloivat riemuiten, istuttivat matkasauvansa uuteen paikkaan ja näkivät sen puhkeavan kasvamaan. Täällä oli hyvä olla ja tänne he jäisivät! — Mutta seuraavana vuonna heidät kylmä sielläkin yllätti ja heidän piti taas lähteä eteenpäin. He unohtivat kuitenkin pian entiset alansa ja tottuivat tähän asteettaiseen siirtymiseen. He elivät vaan nykyhetkessä; mutta heidän elämänsä rappeutuminen vaikutti heihin heidän tietämättään ja teki heidät ensin köyhiksi ja sitten pieniksi.

Mutta Poika ei voinut myöntyä. Uhma kirkasti hänen sieluaan, hän kasvoi vastoinkäymisissä. Ja kun luonnonkansa joutui kylmän ja metsän tienhaaraan, valitsi hän mahdottomimman. Hänestä tuli ensimäinen ihminen.

KADOTETTU MAA.

Yö on pitkä ja Poika istuu rovion ääressä miettien. Hänen siinä valvoessaan seuraavat hänen silmänsä ja korvansa tovereita mutta sielu kulkee pimeässä, äärettömässä metsässä. Hän on kaiken sen keskuksena, mikä peninkulmain sisällä tapahtuu. Pienimmänkin äänen hän tavottaa; hän tarkkaa jokaisella hiuskarvallaan. Ei henkäyskään jää häneltä huomaamatta, ei pieninkään haju pääse hänen ohitseen. Hänen hajuaistinsa on niin herkkä, että hän voi kulkea nurmikon poikki seuraten myyrän kulkua maassa sen piilopaikkaan asti. Hänen katseensa osottaa väsymätöntä tarkkaavaisuutta ja hänen nukkuessaan näkyy hänen kummassakin silmäluomessaan kellertävä pilkku, joka luo hänen kasvoihinsa vaarallisen ilmeen ja pelottaa jokaista joka häntä aikoo lähestyä. Hän on vaiti, sillä hänen aivonsa työskentelevät lakkaamatta. Ei kukaan tiedä mitä hänen sielussaan liikkuu eikä hän tiedä sitä itsekään, sillä hänen mielensä palaa urotöihin.

Sellainen hän on ja sellaiselta hän siinä tulen valossa rovion ääressä istuessaan näyttää: nuori karvainen metsienmies, karkeine tuuheine kulmakarvoineen, avoimine sieramineen ja voimakkaine, eteenpäin ulottuvine leukoineen. Hänen rintakuoppansa on täynnä karvoja, samoin hänen käsivartensa, ainoastaan vahvat lihakset ovat paljaina. Milloin hän ei pidä työ-asetta kädessään, asettaa hän sen varpaittensa väliin ja hän heittää puita tuleen yhtä usein jaloillaan kuin käsilläänkin. Näissä seikoissa ei hän eroa muista metsien asukkaista, rovion ympärillä nukkuvista tovereistaan. He ovat kuitenkin ehkä hoikempia, hiusten kasvu on kenties vähäisempi eikä vartalo ole niin kookas. Heidän villi ulkomuotonsa ikäänkuin lähentää heitä metsän eläimiin ja samoja ruokiakin he syövät. Nukkuessaan on heillä nuija toisessa ja pureskeltu omena toisessa kädessä. Poika on ainoa heistä, joka on alkanut miettiä heidän puolestaan ja piirteet ovat muuttuneet leppymättömän koviksi.

Pojan voimakasta ulkomuotoa vastaa sisäinen tahdonvoima ja kiukku, huoli tulevaisuudesta. Yhä useammat kootut kokemukset vaativat häntä työhön ja johtavat koko elämän särkymiseen. Hän ei ole mitään unohtanut, vaan kerännyt kaiken muistiinsa, toisen seikan toisensa viereen ja istuessaan siinä näiden maailman häviön synkkien aavistusten valtaamana, alkaa hänen verensä raivoten nousta vastustukseen ja työhön.

Näkeehän hän miten aarniometsä on kuolemaan tuomittu. Ikuinen kesä on nyt loppunut. Lämpimät lehdot häviävät ja sade ja myrsky lähenee Skandinavian vuoria. Etelämpänä palmut ja leipäpuumetsät vielä kasvavat ja viinirypäleet kypsyvät vuorten rinteillä sinisten salmien suilla. Mutta miten kauan? Kun he palaavat koteihinsa, heimonsa luo, ottavat nämä tulen lähellä nukkuvat nuorukaiset, joiden toista kylkeä kuumentaa, toista jäätää, raskaita, päivänkypsentämiä rypäleitä käteensä ja imevät niistä jälleen tyytyväisyyttä. Mutta tulevana vuonna saa Poika käyttää kuivuneet viiniköynnökset rovion sytyiksi ja leiri on taas siirretty. Ja miten kauan sitä kestää? Metsä on kuolemaan tuomittu ja pohjoisesta lähenee vastustamaton ja peräytymätön mahti joka kaiken raiskaa.

Poika katselee ympärilleen sateessa värjöttäviin puihin. Yölläkin näkee hävityksen jäljet ja mitä ei nyt näe, sen muistaa. Kaikki palmut ovat kuolleet ja törröttävät latvatonna mustuneine runkoineen kuin suuret, järsityt luut. Sananjalka-puut riippuvat mustina ja hiiltyneinä, latvat tohjoiksi mädänneinä. Mimosat ja akasiat kääriytyivät jo vuosi sitten kokoon ja sade on piessyt ne aivan tuntemattomiksi. Kaikki alativiheriöivät puut ovat kuolleet juurta myöten ja viipottavat kuivine oksineen ympärilleen kuin luurangot. Mahtavat seetri- ja kummipuut makaavat maassa käyrine juurineen, jotka sade on piessyt paljaaksi ja kohoavat muitten kuolleitten puitten seasta. Kylmä sade on surmannut kaikki kukat ja pensaat. Metsä on suurena lahoavien ja mätänevien kasvien ja isojen, paljaitten kivien peittämänä rämeenä. Jotkut havupuut vaan yrittävät kestää, mutta ne eivät jaksa nousta, ne kasvavat pitkin maata ja pihka kuivuu valkoisena kaarnaan. Huu-uu, kuuluu metsästä.

Huu-uu! Puitten katkenneissa latvoissa kulkee huokaus ja ylhäällä ilmassa kuuluu keskellä pimeyttä lyhyitä nopeita siivenlyöntejä. Siellä parvi lintuja rientää etelään vuorten tuolta puolen, jossa jalat olivat vesissä jäätyä. Ne puhelevat toisilleen keskellä yötä tuolla huimaavan korkealla; särkynein äänin ne valittavat, nuo hanhet, kurjet ja flamingot. Poissa on ilo niiltäkin. Poika kuulee heidän sydäntä särkevät jäähyväisensä ja ymmärtää heidän kodittomuutensa.

Syvältä metsästä kuuluu liikettä siltä vuosituhantiselta tieltä, jonka metsän eläimet ovat rotkon yli polkeneet. Poika tuntee sen ja hän istuu, kaikki aistit valveilla ja seuraa, miten koko yön rotkon yli astuu askeleita, raskaita, keveitä, hiipiviä, tuulen kiirehtimiä. Metsän eläimet siellä joka yö suurin joukoin vaeltavat pohjoisista metsistä eteläisiin laaksoihin. Poika tuntee ne lämpimästä hajustaan ja tietää niiden koko elämän, vaikka onkin yö eikä hän voi nähdä niitä. Hän kuulee ja hän tietää tarkoin missä ne kulkevat.

Ja yön kuluessa marssii likomärkinä ja nälkäisinä pitkässä jonossa paksunahkoja jätti-elefantteja, titanieläimiä ja sarvikuonoja rotkon yli. Suuria korvia tuuli läiskyen liehuttaa. Toisinaan kuuluu jyrinää kuin maanvieremässä. Nälkäisten jättiläiseläinten tyhjät vatsat niin jyrisevät. Ja elefantti kiertää kärsäänsä ja yskii hitaasti niin että koko synkkä metsä kaikuu. Suurella luolaleijonalla on nuhaa ja se aivastelee tyytymättömänä ja pyyhkii käpälällään silmiään jatkaen matkaansa. Käsnä sika kärsii ilman puutetta ja karisee raskaasti heilutellen kiemurasaparoaan.

Vähän jälempänä tuntuu pientä kavion kapsetta. Metsän arat ruohonsyöjät siellä vaeltavat ja heidän joukossaan kuuluu peto-eläinten hiipiviä askeleita. Ja gasellit astuvat höyhenkeveinä ja vaaleina kuten kuutamo puitten lehvillä kesyjen pahanhajuisten hyenojen parissa. Villihepo ja okapi astuvat tiikerin ja leopardin rinnalla sillä tänä yönä ovat eläimet matkalla ja ne unohtavat pelätä toisiaan. Pohjatuuli humajaa pitkine kylmine vaippoineen rotkon yli aivan heidän kintereillään. Joukko häviää eteläiseen laaksoon ja uusia parvia lähenee rotkon pohjoisesta. Kirahvi kääntelee pitkää kaulaansa ja pyyhkii kruunupäällään puitten kuivia lehtiä, koettaessaan äänetönnä, kosteasilmäisnä astua muitten tahdissa. Pienemmät eläimet, luolasiat, tapiirit ja muurahaiskarhut koettavat mahdollisimman nopeasti seurata muita. Joka vaan kynsilleen kykenee rientää etelään.

Mutta tien yläpuolella, puissa kulkee myöskin jono matkustajia: epävakaitten apinoiden aika on näillä mailla myöskin lopussa. Heissä on herännyt ikäänkuin tarve tehdä jotain, ajatella, mistä on kysymys. Nyt ei enään auta tuhlailla pähkinöitä, ei pitää ulvovia käräjiä puitten latvoissa siitä, kuka heistä heitettäisiin pois joukosta. Metsä on häviämäisillään. He muuttavat, he eivät ole mielestään liian hienoja siihen joskin he tietysti mutisevat loukkaantuneina. Eihän heidän sovi tarttua käsin märkiin oksiin; useimmat kieltäytyvät jyrkästi, mutta seuraavat kuitenkin kun muut ovat lähteneet. Ei yksikään apina katso kertaakaan taakseen ja aniharva muistakaan eläimistä sen tekee.

Eräs suuri elefantti-eläin kääntyi katsomaan kodikkaita metsiä, eikä hän voinutkaan jatkaa matkaansa, vaan palasi takaisin rotkon poikki; se oli mammutti. Jäipä muutamia muitakin eläimiä, he tahtoivat jäädä, mutta niille ei suinkaan ollut hyvät päivät tulossa.

Kaikkialta metsästä kuuluu omituista harmistuneitten eläinten lähtötouhua. Virtahepo nousee mutaisena järvestään, jossa sille on tullut liian kylmä. Poika kuulee sen puhaltavan suuren mahalaukkunsa tyhjäksi ja lähtevän nuuskien matkaansa kuihtuneen viidakon läpi etsien tietä lauhkeampiin lampiin. Poika kuulostaa kumman tuskan vallassa, mille kannalle ne aniharvat eläimet, jotka jäävät, asettuvat metsässä. Ne eivät voi matkustaa, mutta niitä pelottaa ja ne ääntelevät oudosti ikäänkuin hiljemmin. Hirvi seisoo paikallaan puun alla aivan hiljaa. Se ei ymmärrä metsää, eikä edes itseään. Se liikuttaa korviaan silloin tällöin pudistaen päätään, vaihtaa jalkaa ja aristelee nilkkojaan. Myskihärkä on vähitellen menettänyt järkensä ja lähtee vaeltamaan pohjoista kohti, aivan päinvastaiseen suuntaan kuin kaikki muut. Sekin! Karhu mörähtelee, mutta ei aijo lähteä. Se kokoilee kuihtuneita lehtiä vuoteekseen, se on vilustunut ja haluaa levätä. Se ei ole tyytyväinen, vaan nuhisee harmissaan että miksi tällaisen jumalanilman piti nyt juuri tulla kun hänellä oli kaikkein kiirein työ mehiläisten kimpussa. Nyt se aikoo nukahtaa hiukan kunnes aurinko sen jälleen herättää ja jos joku astuu sen päälle aikoo se purra. Se ei tiedä että se alkoi nukkua pitkää unta. Mäyrä ja piikkisika seuraavat sen esimerkkiä ja ryömivät maahan parempia aikoja odottamaan.

Kaikki eläimet eivät ole niin käytännöllisiä. Metsä on lisäksi täpötäynnä elollista olentoa, jotka eivät pakene eivätkä etsi suojaa, kuljeskelevat vaan rauhattomina edestakaisin, sillä kylmä ei suo niille rauhaa. Poika kuulee niiden askeleet. Hirvet, puhvelit ja villit vuohet pysähtyvät hetkiseksi, nuuskivat tuulta saadakseen siitä selvän. Ne heiluttavat korviaan kuullakseen jos mahdollista mistä se paha ilma tulee, sitten kääntyvät ne ja vaeltavat taas edestakaisin. Ei kukaan lähene roviota, sen hajun kaikki tuntevat ja tietävät että se valo josta se lähtee, puree ja hävittää vielä pahemmin kuin mikään muu metsässä.

Ainoastaan kerran keskiyöllä huomasi Poika kaksi säihkyvää vihreätä valoa metsänlaidassa, varsin lähellä ja näki vilahdukselta kaksi pitkää paljasta hammasta. Sieltä läheni tuo kauhea eläin jonka suussa oli säilä. Miksei se tänä yönä pelännyt tulta, miten se uskalsi näin lähelle? Väristys kulki läpi nukkuvien, he tunsivat sen unissaankin, moni alkoi voihkia ja Pojan joka jäsenen täytti tuska tuon vaarallisen vihollisen lähestyessä. Mutta sakaali jatkoi matkaansa. Se räpytteli vaan nälkäisiä silmiään ja meni. Sade valeli sen laihoja, juovaisia kylkiä, sitä paleli ja sen tiikerisydän oli liikutettu siitä julmuudesta, joka oli hänen omaansa vieläkin kuolettavampi. Poika kuuli sen hoipertelevan pois ja kuljeskelevan metsässä ilman päämäärää, ilman verenjanoa ilman minkäänlaista päätöstä, ja hän tiesi että se oli tuomittu, se oli henkiheitto.

Ja tämä koski Poikaan, se kauhistutti häntä. Oli siis jouduttu niin pitkälle, että sakaali jolla ei ollut ainoatakaan ystävää, joka ennen oli kestänyt kaikkien luotujen vihan ja kirouksen, nyt läheni tulta, ei siepatakseen ihmisen illallisekseen, vaan näyttääkseen raskasmielisyyttään ja sitten taas mennäkseen. Mitähän vielä maailmassa tapahtuisikaan salaisesti päätettyä. Kuka se valtias oli, joka saapui pohjoisesta, joka hävitti metsät ja karkotti eläimet? Oliko se ihminen vai joku muu olento, jota ei kukaan voinut nähdä, joku pahansuopa henki? Eikö sitä voisi tappaa, eikö sitä voisi pakottaa näyttäytymään ja taistelemaan? Eikö voisi kirves oikeaan iskettynä pysäyttää hänen kulkuaan?

Yö on pitkä. Kaukana ulvovat sudet kuorossa murheellisina; ontossa puussa istuu pöllö surullisesti huutaen. Joku lintu valittaa, toinen ivallisesti ääntelee, joku taas voihkii. Krokotiili itkee suu täynnä ruokaa ja hyena väänteleikse naurellen vahingoniloista nauruaan; mutta ei ainoankaan eläimen mieleen juolahda ulvoa sitä suurta ryöstäjää vastaan, joka kaiken hävittää, ei kuulu kostonhuutoja ei murhasuunnitelmia. Kaikki luodut pakenevat, kukin yksinään, metsässä vilisee petoja ja villejä lampaita sikin sokin, kaikki aseettomia kylmää vastaan.

Tämä yö kuului siihen aikakauteen jolloin Pohjois-Europan troopillinen ilmasto muuttui jääkaudeksi. Mutta lämmön muisto, tuo kautta aikojen säilyvä taru paratiisin puistosta, jäi ihmiskunnan mieliin sen levitessä pohjoisista kodeistaan yli koko maailman. Pohjolassa eli ihmiskunta lapsuus-aikansa ja sen syvä ja tuskarikas muisto on kadotettu maa.

Vieläpä eläimetkin, jotka omalla nöyrällä tavallaan uneksivat, säilyttävät siinä iloisessa rohkeudessa, millä ne syövät toinen toistaan, muiston kadonneesta viattomuus-tilasta, niistä ajoista, jolloin pakkanen tuli maailmaan.

TALVI.

Yö kului. Keskiyön jälkeen näkyi täysikuu taivaalla vähän aikaa ja valaisi kelmeästi äärettömiä pilvikenttiä, jotka täyttivät koko avaruuden. Ja kun pilvet sen taas peittivät, tuli niin pimeä kuin maan-alaisessa luolassa, sade yltyi ja valui kohisevina virtoina aarniometsän jäännöksille. Taivaasta tuli koko synkeän yön ajan vettä pauhaavina vesiputouksina, aivan kuin kokonaisia järviä olisi tullut alas repien maanpintaa.

Poika kuuli, miten vedet kokoontuivat vuorille ja syöksyivät alas kallioitten ja puitten lomitse pauhaten kuin manalan kellojen soitto, miten syöksyivät luoliin ja sieltä taas pois vieden mennessään jymisten putoilevia kallionlohkareita ja kaatuvia puita. Ei kuulunut enään pakenevien, kurjuutta kärsivien eläinten liikettä.

Tuntui siltä kuin taivas, joka iltayön oli piessyt maata kylmällä, lakkaamattomalla yhä tihenevällä sateella niin kauan kuin ihmisiä ja eläimiä oli näkyvissä, nyt ikäänkuin ikuiselle pimeydelle tietä valmistaen, olisi ponnistanut voimansa viimeiseen, kaiken hävittävään ja koko maailman nielevään sateen tulvaan. Kuivuneet palmunrungot kolahtelivat toisiaan vastaan ja katkeilivat joukottain sadeveden painosta. Suuria puu-saaria uiskenteli paljaine juurineen vuorilta alas. Sade yhä ryöppysi taivaasta.

Ja miten kylmää sade oli! Jäinen henkäys puhalsi kallion kupeeseen, niin kylmä ettei ulos, sateen pieksemään kallioseinään loistava tuli sitä kyennyt karkottamaan. Nukkujat vetäytyivät kokoon ja huolestuttava uni puistatti heitä. Toiset heräsivät ja katselivat mutisten tummia sadevirtoja jotka ympäröivät heitä kuin maanalisen kaivoksen seinät. Mutta hehän olivat voimattomia eivätkä osanneet ajatella asioita juurta jaksain. He paneutuivat jälleen maata käsivarret pään alla, huokasivat syvään ja nukkuivat uudelleen puoleksi kylmän kangistamina.

Poika lisäsi puita rovioon ja katseli sateeseen. Silmät katselivat yhä vihamielisemmin kiiluen tuuheitten kulmien alta. Hänen sydäntään ahdisti ja hän näytti raju-ilmalle hampaitaan. Kun ei mikään auttanut, ryhtyi hän valmistamaan uutta piikirvestään.

Tuntia ennen aamunkoittoa hiljeni sade ja lakkasi viimein kokonaan. Ilma tuli niin kantavaksi, että saattoi kuulla peninkulmien alalla vesien kohisevan vuorilta alas ja asettuvan poreillen hävitettyihin metsämaihin. Kaikki eläimet vaikenivat. Kallion suojassa makaavat ihmiset vaipuivat horroksiin ja nukkuivat raskaasti näkemättä minkäänlaisia unia. Heikko aamukajastus alkoi näkyä kuljeskelevien, osaksi tai kokonaan kaatuneitten puunrunkojen lomitse. Taivaalla oli tyhjän kalpea väri. Oli aivan tyyni ja hyvin kylmä. Ilman täytti vasta revityn maan tuore tuoksu. Tuntui siltä kuin maailma lepäisi, väristen alastonna luomistaan odottaen.

Vähäistä ennen auringon nousua peitti aamusarastuksen jono tummansinisiä yhä leviäviä pilviä, jotka kiitivät eteenpäin ja peittivät koko taivaan. Ilma muuttui sysimustaksi ja koko luonto oli aivan vaiti. Poika katseli tuskallisen odotuksen vallassa näitä uusia pilviä; niin mustia ja kiemuraisia ei hän koskaan ennen ollut nähnyt.

Äkkiä välähteli tässä mustassa salama, välähti kylmän sinisenä kautta koko maailman ja sen valossa näyttivät kaikki pilvet taivaan laelle asti valkoisilta ja korkeudessa näkyi äärettömiä maailmoita, täynnä huippuja ja jylhiä kuiluja. Lyhyt, repäsevä jyrähdys seurasi salaman kintereillä ja samassa avautuivat pilvet ja putosivat huimaavaa vauhtia maahan. Mutta nyt ei tullutkaan vettä, vaan valkoisia ruoskivia rakeita, jotka myrskyten lakaisivat tiheänä, vinkuvana aaltona autiota maata.

Jyrinä peljästytti kaikki elolliset olennot. Metsästä kuului moniääninen tuskallinen valitus. Eläimet, hirvet ja tiikerit rinnakkain, jotka olivat taistelleet vettä vastaan tulvivissa laaksoissa, kohottautuivat viimeisillä voimillaan aalloista sinistä salamaa vastaan kunnes he kaatuivat ainiaaksi siitä enään koskaan nousematta. Kaukana, hyvin kaukana kiljui yksisarvinen sydäntäsärkevästi niin että kaiku kantoi kautta metsien ja hetken kuluttua kuului sen äänekäs huuto kauempana mutta yhä villimmin. Se oli tullut hulluksi ja raivosi nyt kaukaisissa metsissä.

Kaikki kallion alla nukkujat ponnahtivat ylös ja heittäytyivät yht'aikaa vatsalleen ukkosta rukoilemaan, voihkivat, päästelivät lyhyitä äännähdyksiä ja löivät käsin maata ja rukoilivat hartaasti. Mutta itkettyään ja maattuaan maassa jonkun aikaa ja kun ei useampia jyrähdyksiä kuulunut, rauhottuivat he vähitellen ja ryömivät lähemmä roviota. Siinä he istuivat, tuijottaen älyttömine itkusta kosteine silmäraukkoineen liekkeihin ja tunsivat suurta kiitollisuutta armeliasta tulta kohtaan, joka salli heidän lämmitellä turvissaan. He ojentelivat käsiään sitä kohti liikutellen suutaan ikäänkuin syöden; heistä tuntui nyt olo niin miellyttävältä ja he nyökäyttivät päätään monta kertaa syvästi kiitollisina. Oi niin, tulihan oli heidän ainoa herransa ja ainoa ystävänsä. Sitten kynsivät he raappien itseään — porasivat taas omenaa, joka heillä oli ollut kädessään nukkuessaan, kinastelivat hiukan; he olivat siis jälleen onnellisesti pelastuneet häviöstä. He tuskin vilkaisivatkaan siihen valkoiseen, jota ulkona oli satanut. Tietysti se oli satamalla tullut, mutta tulen vieressä oli hyvä olla, eikähän nyt ollutkaan pakko lähteä ulos. Lämpö raukasi heitä; ei ollut vielä päiväkään. He haukottelivat, ojentelivat ja toinen toisensa jälkeen vaipuivat takaisin sille sijalle, minkä he olivat jo kuivaksi maanneet ja pian oli koko joukko nukuksissa.

Raekuuron jälkeen nousi aurinko. Valkoiset rakeet hävisivät nopeasti sumuksi, joka kohosi maasta ja haihtui auringonpaisteessa. Hetken aikaa oli kirkas auringonpaiste, joka lepäsi yli kaikkien tulvan peittämien metsien, niinkuin aurinko olisi tahtonut katsella hävityksen töitä. Mutta pian levisi kummallinen usva yli maan ja aamun hiljaisuudessa alkoi märässä metsässä merkillisesti ritistä ja ratista.

Jotain hiljalleen hiipivää onnettomuutta ennusti kaikki, jotain sellaista, jota ei ennen oltu nähty. Koko maailmassa vallitsi kaamea äänettömyys, jolloin maa tuntui kutistuvan. Yksinomaan kylmällä näytti olevan maailmassa valta.

Nyt ei Poika enään voinut hillitä itseään. Pitkinä, sateisina kuukausina oli hänen mielensä täyttänyt suuttumus ja nyt se tulvi yli äyräittensä. Hän tunsi että metsässä läheni viimeinen salakavala ja kuolettava hyökkäys ja että nyt tämä hävittäjä oli saatava pysähtymään. Nyt hänen täytyi lähteä etsimään sitä, joka ajoi ihmiset asunnoistaan, hukutti eläimet ja hävitti koko maan autioksi, nyt hän pakottaisi sen esille, olkoon se sitten ken tahansa!

Poika irrotti vanhan, huonon piikirveen varrestaan ja kiinnitti siihen uuden terävän vasta valmistamansa terän. Sitten järjesteli hän roviotaan, peitti tulen hyvin ja lisäsi siihen puita niin että se saattaisi palaa kauan ja niin hän oli valmis. Hän heitti lempeän katseen veljiinsä, jotka hiljalleen värähtäen nukkuivat kokoon vetäytyneinä varpaat yhdessä lämpiminä pysyäkseen. Hän tunsi, miten kiintynyt hän heihin oli, miten juuri heidän välinpitämättömyytensä, heidän unohtava ja kevyt mielensä pakotti hänet lähtemään heitä puolustamaan. Heitä ei saisi palella, he eivät saisi joutua turmioon. Poika teki kirveellä merkin rintaansa kohti kuten vihkiytyäkseen tehtäväänsä, sitten hän hiipi kallion varjosta ja lähti yksin avaraan maailmaan.

Metsässä oli pureva pakkanen. Tänä hiljaisena aamuhetkenä tuntui niinkuin kirpeä, näkymätön myrkky olisi metsän täyttänyt. Poika joutui aivan toistietoiseksi ja lähti juoksemaan. Hän juoksi kauan, mieletönnä tiettömässä metsässä, raivaten tietä milloin kaatuneitten puitten yli, milloin niiden alitse. Metsän peitti jääkylmä lieju joka poltti hänen jalkojansa hänen siihen vajotessaan ja sen pinnalla oli kylmiä, viiltäviä kappaleita, pitkiä, kirkkaita jään palasia. Hän hypähteli aivan kuin käärmeen pistämänä ja ryntäsi järjetönnä eteenpäin kirves koholla, tietämättä minne. Vaistomaisesti pyrki hän ylöspäin, yli vuoren, löytääkseen kuivemman paikan ja laajemman näkö-alan.

Vuorelle päästyään saavutti hän mielensä tasapainon ja alkoi kulkea rauhallisemmin, yhä vieläkin hätkähdellen ja läähättäen, mutta katsellen ympärilleen. Korkealla vuoren ylängöllä aukeni metsä tasangoksi ja metsän asukkaan tavoin peljäten aukeita paikkoja, lähti hän jo matkan päässä nelinryömin kulkemaan. Hän melkein luuli kohtaavansa siellä vihollisensa; pakkasen salakähmäisen hengen.

Saavuttuaan tasangon laitaan, levitti hän kahden käden edessään kasvavan pensaan ja kurkisteli sen lomitse tasangolle. Siellä ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Ruohokenttä, johon sade oli vakoja kyntänyt, oli jäätynyt ja toisella reunalla uivat kaatuneet puut valkoisessa usvassa. Pensas, johon hän oli piiloutunut, oli nukkapeitteinen ja sen kuivuneissa oksissa riippui kirkkaita puikkoja. Joitakuita putoili hänen käsilleen ja puri ihoa kipeästi, kunnes ne suli vesipisaroiksi. Hän maistoi niitä ja huomasi niiden olevan ilmalta maistuvaa järvivettä, kovettunutta sadetta joka suli lämmössä jälleen vedeksi. Ympärillä olivat kaatuneet puut valkoisia ja samanlaisen kylmän untuvan peittämiä. Se oli jotain uudenlaista kukkimista. Silloin tällöin kulki väristys läpi hiljaisen metsän ja huurre varisi maahan helisten ja kilisten tuhansin vienoin äänin. Koko metsä soi hienoin ja tuskaisin sävelin niinkuin koko maailma olisi valitellut nukkuessaan.

Poika hengitti syvään avoimin sieramin kirpeätä pakkasilmaa, joka terotti hänen haju-aistiansa äärimmilleen, mutta jossa ei ollut merkkiäkään kasveista tai eläimistä. Sensijaan tunsi hän itsensä vahvemmaksi, verensä ja henkensä voimakkaammaksi. Ilman helisevä puhtaus ja selkeys teki hänet vilkkaammaksi. Hän päristeli, pudisteli kaikin voimin, niin että huurre värisi pensaasta hänen päälleen. Hän katseli vaativasti ympärilleen. Missä se kaiken hävittävä olento on, jota etsimään hän oli lähtenyt. Miten hän pääsisi sen kimppuun? Vaiti kaikki!

Korkealta metsästä kuului kotkotusta. Poika piiloutui. Samassa huomasi hän kaksi villihanhea, jotka kiitivät suin päin pientä järveä kohti, joka oli aivan tasangon laidassa. Yöllinen tulva oli muodostanut lammen ja nyt se lepäsi kirkkaana jäätynein rannoin usvan alla. Hanhet lensivät siipiä räpäyttämättä melkein lammen pintaan asti, sitten ojensivat ne jalkansa — ja samassa näki poika niiden luistavan pitkän matkaa peilipintaa myöten, ensin jalat levällään sitten, tasapainon kadotettuaan, kyljellään. Ne eivät päässeetkään veteen. Ne pääsivät vihdoin jaloilleen, astua tassuttelivat poispäin, luistivat ja kaatuivat taas syrjälleen, nousivat jälleen ja katselivat tyhminä ja neuvottomina ympärilleen pienine, korkealla päälaella olevine silmineen. Lampi oli jäätynyt, jää peilin peittämänä! Poika nuuski tarkkaavasti. Aivan oikein. Hän astui rantaan ja pysähtyi katselemaan kirkkaan jään läpi vettä, joka lepäsi kivistä pohjaa myöten aivan hiljaa. Hän koetteli jäätä paljain jaloin ja kuuli sen terävästi ritisevän. Se ei vielä kantaisi häntä. Hän astui poikki huurteisen ruohokentän, jossa hänen jalkojaan kirveli, pyrkien ylös vuorelle. Siinä missä ei ollut ruohoa, oli maa niin kovaa kuin graniitti ja kumisi ontosti astuessa. Oli ensimäinen talvi.

Poika kiipesi sumun yläpuolelle vuorelle, jossa auringolla oli valta ja jossa maa ei ollut jäässä. Metsä loppui, alkoi kasvaa pensaita ja kanervaa ja ylhäällä oli ainoastaan sammalta jylhien kallioitten verhona. Vihdoin saapui Poika ylimmälle huipulle ja seisoi siellä auringon lämmössä katsellen alas laaksoon, jossa pakkas-usva levisi niinkuin valkoinen syvä järvi. Aurinko, joka oli noussut korkealle taivaalle, hajotteli laakson sumusta kokonaisia pilviä ja levitteli niitä ilmaan, kunnes ne hävisivät kokonaan. Tuulispää, jonka aurinko ylhäällä sinitaivaan alla oli tehnyt vallattomaksi, syöksyi alas ja kalvoi syviä kaivoja sumuun. Niiden kautta näki Poika alas laakson pohjaan, jossa juurineen maasta revityt puut makasivat kuten suuret puikot sikinsokin ja joissa suuret hukkuneet eläinjoukot näyttivät kärpäsiltä tulvineen ja jäätyneen rämeikön pinnalla.

KARKOTETTU.

Poika ei tavannut sinä päivänä suurta vihollisiaan. Hän ei varmaankaan ollut ulkosalla. Katseltuaan vähän aikaa ympärilleen vuoren harjalla, huomasi hän, ettei hän kiipeämisellään ollut muuta saavuttanut, kuin näköalan vieläkin korkeammille vuorille tuolla kaukana.

Etäällä pohjoisessa kohosi toinen jyrkkä vuori toisen takaa, kokonainen vuorten armeija, jotka yhtyivät kaikilta ilmansuunnilta kantamaan taivaan kantta ja niiden takaa kohosi taas kokonainen laaja kerros huimaavan korkeita valkoisia huippuja aina taivaaseen asti, niin ettei voinut tietää oliko siellä pilviä vai aivan uusi käsittämätön maailma. Sielläkö oli pohjatuulen ja pakkasen kotimaa? Oi, silloin olisi edessä pitkä takaa-ajo, silloin olisi vaikeata tavottaa sitä valtiasta, joka pakkasen alas laaksoihin lähetti. Hän asui korkealla, ja kenties hän olikin ihmiselle ylivoimainen!

Poika tuli neuvottomaksi ja vaipui mietteisiinsä eikä huomannut ensinkään ajan kulua. Keskipäivän aurinko hajotti viimeisenkin sumun ja valaisi laakson koko sen laajuudessa. Miten huimaavan syvällä kaikki oli! Poika huomasi hyvin korkealla sinisessä avaruudessa tumman pilkun joka leijaili ja liiteli suurissa kaarissa. Se oli korppikotka. Se suureni äkkiä ja kun se oli aivan hänen kohdallaan, supisti se siipensä aivan kokoon ja kiiti kiven tavoin maata kohti, pieneni pienenemistään, kunnes se pienenä pilkkuna hävisi hyvin syvälle, sinne, missä aurinko välkkyi kostean laakson pohjalla. Heikko tuulen henki puhalteli täällä ylhäällä, mutta alhaalta päin ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Ylhäältä vuorenhuipulta katsellessa sateen hävitystyötä, näkyi laaksojen ruohokentillä vain kuoppia ja halkeamia. Näytti siltä kuin joku sormi olisi huvikseen piirrellyt maanpintaan. Aurinko hymyili vedenpaisumukselle ja hohtavat pilvet vaelsivat ohitse. Ja kuka hän itse oli? Aavistikohan kukaan noista inahtavista, jotka tuolla ylhäällä vaeltelivat, että hän oli olemassa. Olikohan todellakin olemassa joku, joka koetti saavuttaa häntä ja hänen heimoaan?

Tuolla korkeudessa vaelteli pilviä, kokonaisten maisemien suuruisia, kulki tunturilta toiselle. Ne muuttelivat muotoaan matkallaan ja alhaalla laaksossa kulki niiden varjot jotka nekin muuttuivat niiden mukaan. Pieni, kämmenen kokoinen valkoinen pilvi pimensi koko laakson. Maailma synkkeni tai hymyili hohtavien pilvien vaeltaessa läpi maailman.

Tunsivatkohan pilvet ihmisiä? Ne kulkivat yli vuorten huimaavia teitään leikkien auringon kera, mutta ihmiset olivat niille liian pieniä. Hohdellen ne vaeltelivat tietämättöminä, tuntematta suurta kostokirveineen kuleksivaa Poikaa, joka oli lähtenyt juurineen hävittääkseen koko maailman.

Poika häpesi siinä taivaan hymyilevien kasvojen edessä ja ryömi kuten käärme kiven alle eikä näyttäytynyt pitkiin aikoihin.

Kun hän vihdoin astui piilostaan, mieli rauhottuneena, olikin aurinko peittynyt. Etäisiä huippuja ei enään näkynyt. Pilvet olivat harmaita ja kulkivat matalalla, takertuivat lähitunturien huippuihin ja kierivät alas pitkin sivuja. Laakso lepäsi tumman sumun peitossa. Poika alkoi kiivetä alaspäin, eikä päässytkään pitkälle, ennenkuin sumu, joka oli kuin rankkaa sadetta, peitti hänet.

Kun Poika saapui laaksoon, oli ilta jo pitkälle kulunut. Muistaessaan tovereita, tuli hän huolestuneeksi ja hän riensi niin että sade höyrysi hänen hartioillaan. Huomattuaan kallion, jolle hän aamulla oli jättänyt toverinsa, pysähtyi hän hämmästyneenä, sillä hän ei nähnyt sieltä kohoavan savua. Kauhea ajatus juolahti hänen mieleensä, hän veti syvään henkeään ja riensi pitkin harppauksin kallion alle — kaikki olivat menneet! Rovio oli sammunut!

Niin, kallion alla oli autiota ja kylmää, veljet olivat sen jättäneet. Poika näki heti että rovio oli aivan samanlaisena kuin hän oli sen aamulla jättänyt, paitsi että se oli sammunut. He lienevät nukkuneet kauan ja tuli oli sammunut. Puut olivat olleet kosteita, eivät palaneet, kuten Poika oli luullut ja kenties tuuli oli kääntynyt ja ajanut sateen kallion allekin. Olkoon miten tahansa, rovio oli sammunut. Ja sitten olivat nuo raukat heränneet aamusella, huomanneet rovion kylmenneen ja nähneet hänen olevan poissa! Silloin he olivat jättäneet kaiken kesken kuten saattaa ymmärtääkin ja lähteneet kotimatkalle syvimmän epätoivon vallassa. Tuli oli sammunut! Ja tässä seisoi Poika ypö yksin! Kaikki olivat poissa ja hän yksinään oli jäänyt kolkkoon, tulvan peittämään metsään!

Hän kumartui nopeasti ja löysi heidän jälkensä märässä sorassa. Hän tunsi jokaikisen ja viheltäen nenällään itki hän surren tapahtumaa ja pelästyneenä siitä, että he olivat hänet jättäneet. Jälkiä oli helppo seurata ja hän lähti seuraamaan tovereitaan, kiitäen huimaa vauhtia läpi metsän. Ilta pimeni. Hän käänsi päätään kummallekin puolelle, itki ja näytti hampaitaan eteenpäin rientäessään pelon ahdistamana. Ellei hän löytäisikään heitä! Jos he olivatkin kuolleet! Hän sivuutti paikkoja, jossa he olivat neuvottomina seisoneet ryhmässä, ennenkuin he olivat löytäneet kiertotien tulvapaikkojen ohi. Hän löysi heidän viheliäisiä eväsjätteitään, joita he olivat viskelleet luotaan päästäkseen nopeammin eteenpäin, ja hän pysähtyi itkien heidän hätäänsä ja tapahtunutta onnettomuutta. Mutta pimeys ja pelottava yksinäisyys ajoi hänet eteenpäin. Hän näki tuoreista jäljistä, etteivät he voineet olla kaukana ja hänen ruumiissaan kylmän hiki muuttui polttavaksi kuumuudeksi. Hän nauroi ja itki vuorotellen juostessaan.

Ja vihdoin saavutti hän heidät eräässä luolassa, johon he olivat pysähtyneet ja istuivat yhdessä ryhmässä pimeässä valitellen. Hän kuuli heidän äänensä jo matkan päähän. Heidän hätähuutonsa oli muuttunut yksitoikkoiseksi valitukseksi ja se muistutti jonkunlaista väsynyttä, surkeata laulua, jonka sanoina oli: tuli oli sammunut ja heillä oli pitkä matka kotiin. Poika pysähtyi ja huusi, huusi koko sydämestään, lauloi heille, että hän oli saapunut. He vaikenivat. Hän lähestyi heitä lopen hengästyneenä ja ponnistuksista uupumaisillaan, nikkoen ilosta.

Mutta kun hän saapui lähelle, nousivat he ylös ja ottivat hänet vastaan kiljuen yhdessä raivoisasti. He astuivat luolan ulkopuolelle ja lähenivät häntä vihaisesti haukkuen ja uhkaillen. Hän näki miten heidän silmänsä pimeässä muuttuivat valkoisiksi, hän näki kiviä heidän karvaisissa käsissään ja he kohottivat nuijansa häntä, niinkuin jotain vaarallista villieläintä kohti. Samalla lailla oli Poika nähnyt joukon nousevan ja asettuvan sutta tai tiikeriä vastaan, joka oli tullut liian lähelle heidän leiriään; mutta olihan hän itse ollut silloin joukossa, vieläpä ollut kaikkein kovimpia huutajia ja uhkaajia. Nyt hän oli ulkopuolella.

Oli tullut melkein pimeä ja kylmä sade valeli yhä kiihottuvaa joukkoa ja tuota yksinäistä, syvimmässä kurjuudessa seisovaa miestä.

Minähän täällä olen, huusi hän särkynein äänin ja asettui lähemmä, jotta he paremmin tuntisivat hänet. Niin, niin sehän on hän — ja kivet sinkoilivat hänen ympärillään. Suuri kivi sattui keskelle hänen selkäänsä, niin että kumahti ontosti selkään asti. Silloin hän vaikeni ja vetäytyi taaksepäin. Eihän se kovin koskenut, olihan hän päästänyt tulen sammumaan kuten he sanoivat, mutta kukahan heistä niin suuren kiven heitti? Hän mietti eikä tahtonut jaksaa tajuta että hänen piti poistua. Mutta sehän oli tarkotus. He kokosivat enemmän kiviä ja viskelivät niillä häntä ja kun hän ei väistynyt, vaikkakin pimeässä oli vaikeata puolustautua niitä kaikkia vastaan, alkoi joukko raivosta ulvoen lähestyä häntä. Eräs kaikkein pisimmistä kulki etunenässä johtaen kuoroa joka huusi kirousta tulen sammuttajalle ja petturille. Petturille! Sehän oli Gjuk, Pojan rakas ystävä.

Mitähän, mietti Poika, ja tunsi ruumiinsa jäykistyvän, mitähän Gjuk sanoikaan? Miten olikaan mahdollista, että hän saattoi asettua joukon etunenään ja olla ensimäisenä häntä kiroamassa? Gjurler siinä lähestyi vääntynein piirtein, vihaa puskuen; lempeä Gjukko siinä vaahdoten, korkealle kohotetuin vapisevin käsin, hyökkäsi hänen kimppuunsa sähisevän joukon seuraamana?

Poika ei väistynyt, mutta hänen rintaansa alkoi ahdistaa, hän puristeli pari kertaa voimakkaasti eikä voinut enään hillitä itseään. Mutta hän toivoi vieläkin sovintoa. Hän tahtoi selittää, tahtoi sanoa jotain ja kun he yhä kiljuivat, punnitsi hän vaieten mielessään, olisivatko he sittenkin oikeassa. Oliko hän petturi? Eikö hän juuri heidän pelastustaan ollut tarkottanut, vaikkakaan he eivät edes voineet sitä ymmärtää? Eikö edes Gjuk sitä huomaisi?

Kivi osui Poikaan ja nyt raivostui hän. Silmät mustenivat, hän vapisi, avasi suunsa ja mylvi hiljaa. Hän keinutteli ruumistaan edestakaisin merkillisen keveästi, hän nosti jalkansa korkealle ilmaan ja heilutteli niitä, aivankuin koko hänen ruumiinsa painoa ei enään olisikaan. Hän tuli yhtä mielettömäksi kuin se joukko, joka häntä uhkasi ja se petomainen ihmisjoukko, joka häntä kirosi tahtomatta häntä kuunnella. Heillä oli rajansa, mutta hänellä ei ollut — — —.

Ja kun Gjuk yhä läheni mitä hillittömimmin sadatellen, astui Poika nopeasti hänen eteensä ja halkasi hänen päänsä niin että piikirves vajosi leukaluihin asti. Hän pärskähteli tyyntyneenä ja väisti ystävän suusta suihkuavaa verivirtaa. Kukaan ei ollut sitä uskonut. Poika oli tehnyt ennen kuulumattoman teon.

Gjuk kuoli heti. Toisten seisoessa pelon lamauttamina ruumiin vieressä, kääntyi Poika ja lähti tulvan peittämään metsään.

Seuraavana päivänä istui Poika sammuneen rovion ääressä. Se oli aivan samanlaisena kuin miksi hän oli sen jättänyt, kylmässä tuhkassa näkyi vielä puitten jälkiä, maaksi muuttumassa. Poika penkoi tuhkaa toivoen löytävänsä kipinän pohjalta, hän nuuski ilmaa täysin sieramin, eikö enään olisi tulen hajuakaan, pienen pientä tulen kipinää, jota voisi hoidella ja sytyttää. Mutta ei ollut vähintäkään eloa tuossa hiiltyneitten puunpalasten ja tuhan joukossa, joka oli jo maaksi muuttunut. Tuli oli jo sammunut ja jäi sammuneeksi.

Poika oli viettänyt yönsä puussa puoleksi tiedottomana sekä uhmasta että kylmästä, lähellä sitä luolaa, jossa toverit olivat istuneet ja huutaneet koko yön. Gjukan nimi kuului yhä uudelleen heidän valituksessaan ja joka kerran lisäsi se Pojan tuskaa ja samalla kovensi hänen mieltään. Sade valui virtanaan kuten edellisenäkin yönä ja aamupuolella alkoi taas sataa rakeita ja kaikki jäätyä. Silloin kuuli Poika toverien lähtevän luolasta ja kulkevan puitten lomitse etelää kohti, kunnes heidän valitusvirtensä haihtuivat kaukana kuoleviin metsiin. He palasivat kotiin talvi-ilmassa suruisine sanomineen, kodittomina ja tulettomina.

Mutta he olivat kotimatkalla, heidän tarvitsi olla ainoastaan pari yötä suojatonna, sen tiesi Poika, ja sitten saapuisivat he kotiin jälleen, naisten ja lasten pariin noihin lauhkeihin laaksoihin, joissa heimon vanha, pyhä rovio paloi. Siellä otettaisiin heidät hyvin vastaan ja hellittäisiin heitä ja kaikki unohtuisi pian paitsi Poika, tulen sammuttaja ja murhaaja. Hänestä tehtäisiin taruja, jotka huutaisivat taivaan kostoa ja koko heimon jokapäiväisenä aterioitten höysteenä olisi se ajatus että hän kulkee yksinään erämaassa surkeaa kuolemaa kohti.

Poika jätti kylmenneen rovion kallion alle ja kuljeskeli nyt koditonna metsässä, harhaili kylmiä rämeitä eikä osannut erottaa yötä päivästä. Silmät painuivat syvälle päähän. Silloin tällöin sieppasi hän kourallisen lihaa jostain hukkuneesta eläimestä ja nielasi sen. Hän ei kärsinyt nälkää, mutta kylmä ja yksinäisyys köyristi hänet maata kohti niinkuin hänellä olisi ollut raskas taakka hartioilla.

Silloin hän eräänä päivänä huomaakin kaiken olevan parempaan päin. Minne hän meneekin on lämmin, sillä hän on huomaamattaan joutunut etelään johtavalle tielle ja on saapunut sen paikan läheisyyteen, missä veljet asuvat. Hän lähenee leiriä sydämessään taistellen, hän tekee sen vasten tahtoaan, mutta hän ei voi vastustaa, vaan astuu hiljaa, niin hiljaa ettei hän kuule edes omia askeleitaan. Nyt hän huomaakin jo siellä täällä heidän jälkiään, leiri ei voi olla kaukana. Ja hän näkeekin jotain tuolla aukeamassa, josta hän tietää tien johtavan majoihin, hän nostaa silmänsä ja huomaakin mitä siellä on:

Siellä on Gjukon halkaistu pääkallo pistettynä riu'un päähän. Ja sen viereen on nostettu toinen jossa riippuu kuollut susi. Se on pantu häntä varten, jos hän uskaltaisi tulla lähelle. Se on rajapyykkinä. Ja hänen nähtäväkseen se on pantu, jos hän kääntäisi kirotut silmänsä kotia kohti. Poika ojentaikse vaivoin ja lähtee.

Takaisin hän kulkee pohjoista kohti, kohti kylmiä, kuolleita metsiä, alastonna, ypö-yksin.

IKUINEN TULI.

Suuret, märät lumihiutaleet sulivat Pojan karvaisessa selässä, mutta hän ei sitä huomannutkaan. Alussa hän luuli taivaan putoilevan alas palasina, mutta hän viisastui pian; sehän oli vaan entistä kylmempää sadetta, mutta toisen laatuista. Poika aikoi tulivuoren huipulle, josta hänen esi-isänsä, monta miespolvea sitten, oli hakenut tulen veljille. Kädessä oli pojalla kirves, hän oli tullut mielettömän uskaliaaksi, eikä enään peljännyt mitään, vietettyään yksin pimeitä öitään jäisessä metsässä. Tuli hänen täytyi saada, maksoi mitä maksoi. Poika astui ylöspäin kertaakaan taakseen katsomatta niin että hänen ympärillään höyrysi lumituiskussa.

Vuori oli kaukana pohjoisessa, tuolla puolen niitä laaksoja, joissa Pojan heimokunta oli asunut, ennenkuin kylmä karkotti heidät vähitellen pois, mutta Poika tunsi tien. Hänellä oli ollut lapsuudesta asti tapana joka ilta kurkistella lehtimajasta tuota taivaan rannassa kohoavaa, savua hengittävää punaista tulenkitaa. Hän oli kuullut taruja, miten tuli oli kerran lähtenyt vuoresta pitkänä tulisena kätenä ja hävittänyt metsän peninkulmien alalta; se oli ollut pelon aikaa koko heimolle, jonka oli täytynyt paeta ja piiloutua sammaleihin ja vesilätäköihin, kunnes se siellä ylhäällä vuoressa oli rauhottunut. Mutta viimeisinä, surullisina aikoina, kun heidän oli täytynyt matkustaa yhä kauemma etelään, oli vuori kadonnut näkyvistä ja nyt ei Poika oikein tiennyt millä mielellä se nykyään oli. Pilvet estivät sen huipun näkymästä kauas. Mutta kuljettuaan jonkun matkaa vuoren rinnettä ylös, alkoi hän aavistaa pahaa. Vuori, jota ei ennen ollut voinut lähestyä kivisateen ja salamoiden suoksi, oli nyt ihmeen hiljaa. Nukkuikohan se? Se ei puhunut ainoallakaan jyrähdyksellä eikä siitä avautunut ainoatakaan tulivirtaa tai hehkuvaa halkeamaa; se lepäsi aivan rauhallisena, se ei pudistellut itseään, ei kieritellyt alas kuumia kiviä, vaan seisoi kylmänä ja tyynenä. Saattaahan se olla vaan väijyksissä eikä Poika oikein mielissään noussut edelleen, mutta toiselta puolen olisi hänen asialleen eduksi, jos vuori suitsuttaisi vähän.

Poika oli jo aikoja sitten sivuuttanut metsä- ja kasvurajan, hän kulki jyrkkää rinnettä, jossa oli kummallisen vääriä, kovettuneita kiviä, joissa saattoi nähdä tulen jälkiä, mutta ne olivat nyt kylmiä ja jäisen veden peittämiä, ne muistuttivat kuolleita hirviöitä ja Pojan mieli alkoi tulla toivottoman masentuneeksi, hän aavisti totuuden.

Iltapuolella saapui Poika huipulle. Matkan jyrkkä loppu-osa kulki mustan, korkean, keltaisen ja sinisen sekalaisilla siruilla peitetyn tuhkan kautta, joka viilteli hänen jalkojansa ja joka oli kylmää, märän lumen peittämää. Poika saapui huipulle, joka oli yhtä kylmä ja sammunut kuin vuorikin, jota hän oli kiivennyt.

Niin, tuo palava vuori oli sammunut. Poika seisoi ylimmän huipun, suuren pyöreän aukon reunalla katsellen alas vuoren ammottavaan kitaan. Se oli kylmä, lunta täynnä. Ja yltympäri lepäsi taivas, syvyydet ja koko maailma autiona.

Poika ei enään koskaan saavuttaisi tulta. Vuoren mahtavaa henkeä ei ollut enään olemassa. Maailma oli sammunut.

Jääkylmänä ja verisin jaloin seisoi Poika kuolleen maan huipulla yksin ja toivottomana.

Pari päivää sitten oli hän matkallaan pohjoista kohti kulkenut rotkon poikki pitkin vanhaa eläinten tietä, jonka sade oli melkein kokonaan hävittänyt. Silloin hän oli pysähtynyt viimeisen kerran, katsonut etelään, mielessä hämärä turha toivo nähdä edes kerran savun kohoavan heimonsa asunnoista. Ja siellä oli puute ja hyljättynä oleminen tehneet hänet rajuksi seisomaan koko maailmaa, kaikkea ja kaikkia vastaan. Hän oli uhmaillen tuskaa alkanut karjua niin että laakso kaikui, karjunut uuden laulun hukkuneelle maalle, uhmalaulun, vastustuslaulun; hän oli näyttänyt hampaitaan, laulanut, uhkaillut, siinä yksin rotkon ääressä seisoessaan edessään tulevaisuus, joka viittasi aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin kaikki muut elävät olennot olivat lähteneet. Kaiku kantoi hänen huutonsa omine särkyneine äänineen onttona takaisin, niin että hän raivostui yhä enemmän ja oli tulemaisillaan mielipuoleksi. Ja täten täytettyään sielunsa pohjimmaiset sopukat yksinäisyyden autiudella käänsi kasvonsa vasten pohjatuulta, ja kävi kohti talvea. Mutta hän toivoi silloin vielä. Hänen mieleensäkään ei ollut silloin juolahtanut, ettei isien pyhästä vuoresta saisikaan tulta. Olihan tuolla, oli hän miettinyt, vuori, kaiken tulen alku, kaiken ikuinen lämmittäjä ja kuluttaja. Löytyihän toki se pelastus, että voi mennä suorastaan sen suuren tulenhengen luo ja taistellen saada sieltä kipinä elon ylläpitäjäksi ja tämä toivo oli elähyttänyt sydäntä, tämä seikkailu josta riippui onni tai häviö.

Ja nyt hän oli sammuksiin palaneella vuorella. Tulen lähde oli kuivunut. Suuri henki oli kuollut. Poika oli laulanut viimeisen laulunsa. Tässä siis seisoi tulen palvelija tulta vailla, metsätön metsämies.

Ja niin alkoi hänen kulkunsa ihmisenä, alusta alkaen, yksin ja alastonna kylmässä maailmassa.

Äkkijyrkänteen partaalla istui apina irvistellen pitkine keltaisine hampaineen; se oli vanha ihmisapina, joka jostain syystä ei ollutkaan lähtenyt pois muitten seurassa ja joka nyt oli seurannut Poikaa vuorelle. Se istui paleltuneet jalat ja kädet ristissä vavisten kylmästä. Kun Poika huomasi sen, katsoi se häntä viisain, nälkäisin silmin, käänsi sateenkaaren värisen takapuolensa hänelle, juoksi muutamia askelia jyrkännettä alas ja jäi taas istumaan. Poika tähtäsi sen päähän suurella jäämöhkäleellä, mutta osui harhaan; hänen mielensä alkoi tehdä sen sydäntä.

Rinnettä alas astuessa pysytteli apina Pojan jälissä, hän heitti sitä kohti monta kertaa kiviä ja jääpaloja osumatta. Se seurasi häntä sittenkin.

Tuskin oli Poika päässyt alas kraaterilta, ennenkuin hirveä raju-ilma puhkesi. Taivas ja tunturit näyttivät sulavan yhteen. Hän kaasi hirven ja makasi sen lämpimän ruumiin alla juotuaan ensin sen verta niin paljon kuin jaksoi. Lämpö hävisi hirvestä jonkun tunnin kuluttua ja hän heräsi jäykenneen ruumiin painaessa, mutta henkensä hän oli sinä yönä pelastanut.

Ja kun aurinko nousi ja hän oli jo monen peninkulman päässä pohjoiseen, näkyi pyhä vuori hohtavan valkoisine lumi-huippuineen eikä se lumi siitä enään lähtenytkään. Ikuinen lumi oli surmannut ikuisen tulen.

Yhä enemmän tuli tuntureille lunta, yhä vaan lunta ja laaksoissa tuiskusi rakeita ja räntää lakkaamatta. Jääkausi teki tuloaan.

JÄÄTIKKÖÄ KOHTI.

Päivät ja viikot, Poika ei itse edes tiennyt miten monet, näkivät hänen yhä vaeltavan ja kiipeilevän pohjoista kohti yhä lähemmä talven sydäntä. Hän sai kokea paljon, kylmä tuli niin purevaksi, että hän vihdoin hoiperteli puoli unissaan, tuskin itse itseään tuntien. Mutta hän jatkoi yhä matkaansa kohti kylmää, hän tahtoi nähdä kuka asui ylinnä huipuilla.

Hän ei muistanut enään ajan kulkua, hän astui edelleen kuin ijäisyydessä, tunsi vaan että hän oli olemassa, koska hän joka päivä taistellen piti itseänsä hengissä. Ainainen vaellus talven kovetessa, opetti häntä tuntemaan jään ja lumen tapoja, jotka eivät enään olleet hänelle mitään salaisuuksia. Pohjatuuli puhalsi ainiaan: auta itseäsi!

Öisin oli kuolettavan kylmä. Vesi oli kallion rotkoissa pohjiaan myöten jäässä ja huurteiset kivet purivat kipeästi ihoa. Poika ei olisi pysynyt hengissä, ellei hätä olisi pakottanut häntä turvautumaan mitä mahdottomimpiin keinoihin.

Eräänä pakkasyönä, maatessaan alastonna ja nääntyneenä jäisen kiven alla ja tuntiessaan ettei hän enään huomispäivää näkisi, nousi hän ja pyrki puoli kuolleena karhunpesään, jonka lämpimän hajun hän oli lähistössä tuntenut. Hän itki hiljaa tullessaan lämpimään luolaan, joka oli täynnä petoeläimen hajua ja joka johti hänen mieleensä äidin, aarniometsien kadotetun kodin, majojen edessä auringon paisteessa höyryävän riistan. Hän nieli itkuaan, hän luuli tulleensa kotiin, vaipui karhun viereen ja nukkui samassa. Mutta karhu nousi pimeässä, nuuski ja nuolasi häntä; Poika heräsi järki hämäränä ja luolassa nousi kova kamppailu, jossa Poika olisi joutunut häviölle, ellei hänellä olisi ollut kivikirvestään. Hän kaasi kontion ja joi sen veren, sitten kaivoi hän kolon ruumiiseen ja ryömi kuolleen eläimen sisään. Hän nukkui kunnes karhun ruumis oli kylmennyt, multa hän ei lähtenyt pois, ennenkuin oli irrottanut karhuntaljan. Seuraavan yön nukkui hän kiven alla talja ympärillään ja sen jälkeen kuljetti hän sitä aina muassaan. Nyt tuli hän öisin toimeen jotenkuten ja pian oppi hän päivisinkin verhoutumaan nahkaan. Hän pisti jalkansa karhun käpälänahkoihin ja niin sieti hän kylmää kivikkoa oikein hyvin. Mutta kamppailussaan kontion kanssa oli Poika menettänyt toisen silmänsä.

Ravintonsa hän otti mistä sai eikä hänellä ollutkaan muuta kuin joskus metsän riistaa; kasvia tai hedelmiäkään ei enään ollut. Hän kulki kumarassa kokoillen peltohiiriä, väänsi paikoiltaan kiviä, joiden alla ne piiloittelivat, ja pisti niitä suuhun sellaisenaan, lämpiminä ja elävinä. Sellainen pikku hiiri täyteläisine vatsoineen ja makeine ytimineen olikin makupala matkaevääksi. Mutta muuten ruokaa tarvitessaan tappoi Poika ja söi ne eläimet, mitä käsiinsä sai, jäniksistä ja villisioista alkaen suuriin hirviin asti. Kivikirvestään käytteli hän sellaisella voimalla ja kätevyydellä ettei mikään eläin pystynyt häntä vastustamaan; mahtava kirves iski kuni salama kun hän vaan pääsi saaliin luo ja kirveenterä painui otsaan. Poika paranteli asettaan, hakkasi itselleen veitsen, millä paloitteli eläintä, sitoi veitsen kepin nenään ulottuakseen pitemmälle ja heitti aseensa riistaansa, kun hän ei muilla keinoin saavuttanut sitä. Mutta eläimiä oli tuntureilla harvassa ja hänen täytyi usein etsiä jälkiä ja ajaa takaa päiväkausia yhä nälkäisempänä, kunnes vihdoin eläin makasi kuolleena ja höyryävänä hänen edessään. Muuta lämmintä hän ei saanut kuin tuoretta verta ja hänen täytyi syödä liha raakana tulen puutteessa.

Hän kesti, koska hänen täytyi elää, hän tuli toimeen päivästä toiseen, koskei muuta ollut edessä. Mutta maanpakolaisuus löi leimansa koko hänen olentoonsa; hän kasvoi, mutta aina tunsi hän katkerasti kaipaavansa jotain parempaa, joka oli muualla, ja se piti häntä yllä.

Herkeämättä vaeltaessaan pyrki hän yhä kauemma pohjoista kohti. Hän oli nyt Skandinavian tunturivuoristossa, jossa lumi oli jo kauan peittänyt huiput ja jossa se oli alkanut jäätyä ja kulkea äkkijyrkänteitä alas laaksoon.

Kun Poika ensi kerran näki jäätikön oli se monen peninkulman päässä tuijottaen ihmeellisine, vihertävine hohteineen joka sekaantui taivaan syvään sineen ja joka sinä hetkenä painui ijäksi hänen sieluunsa. Hän kohotti tapansa mukaan hartioitaan, kuten aina kun uudet käsittämättömät seikat ilmaantuivat, ja jatkoi matkaansa.

Vuoren selänteitä ja laaksoja oli vuorotellen, hän kulki ja kiipeili, ryömi kuten mato käsin ja jaloin jyrkänteitä, nousi, laski ja unohti kokonaan olemassa olonsa, muisti sen taas joskus aivan toisessa paikassa matkalla. Niin vierivät ajat edelleen.

Eräänä päivänä oli jo kulunut pitkä aika, Poika tunsi jäätikön ja hän astui sitä kuten kaikkia muitakin teitä, joita oli kulkenut ja jotka olivat vanhettuneet.

Tuolla ylhäälläkin, noilla kylmillä jääkentillä saattoi myöskin elää. Poika kuljeskeli ylt'ympäri vihertävillä jäämailla ja rotkoissa, hän kuuli syvällä allansa, jäätikön sisässä olevissa kaikuvissa luolissa huokauksia, hän ei pelännyt mitään, sillä hän oli pukeutunut kahteen suureen karhuntaljaan, toisen karvat sisäänpäin ja jalkojen ympärille hän oli käärinyt hirvennahkoja, jotka hän oli keksinyt sitoa kiinni hihnoilla. Öisin nukkui hän hyvin jossain loukossa suurten kivien välissä, joita kohosi jään päällä. Ja kokemus oli opettanut hänelle lumen olevan paraan suojapaikan myrskyn ja pakkasen kovin ahdistaessa; hän kaivautui syvälle ja kietoutui nahkoihinsa mukavasti, kunnes hän kylliksi nukkuneena ja nälissään kömpi takaisin päivänvaloon ja nahat liehuen kiiti vinhaa vauhtia pitkin jääkenttiä saalista ajaen.

Poika unohti asiansa. Alkujaanhan hän oli, tunkeutunut pohjoista kohti taistellakseen kylmän kanssa ja kostaakseen sille, mutta jokapäiväinen taistelu elämästä astui vähän kerrassaan päämäärän tilalle. Hän ei löytänyt tuntureilla muuta herraa kuin lumituiskun ja jäätikön, joka pakotti hänet kohdistamaan kaiken voimansa hengissä pysymiseen. Ei ollut huipuilla muuta salaisuutta kuin lumi ja jää. Mutta se uhma, joka häntä oli eteenpäin ajanut, muuttuikin järkähtämättömäksi tahdoksi ja kestävyydeksi tuossa epätasaisessa taistelussa ilmaa vastaan. Mitä lujempi vastarinta, sitä pontevammin hän eteenpäin pyrki.

Jos metsä-ihminen hänessä joutui tappiolle hänen seisoessaan kerran autiolla vuorella, hävisi hänestä nyt viimeinen jäte eläintä, hänen katsellessaan kasvoista kasvoihin talvea. Hän aivan vieraantui siitä ajatuksestakin että olisi olemassa vihamielinen olento, joka oli siihen syypää. Kun hän öin ja päivin totutteli tulemaan toimeen, ei voittamalla voittamatonta mahtia, vaan lakkaamatta taistellen, tuli hänen sieluunsa ensimäinen pakanuuden siemen, tietoisuus persoonattomien luonnonvoimain olemassaolosta. Välttämättömyyden pakosta karastui hän ja muodostui niiden olosuhteiden mukaiseksi, joita hän tahtoi hallita. Ja muutapa hän ei ajatellutkaan, hän eleli jonkunlaisen sokean raivon vallassa, söi mitä elävää käsiinsä sai ja kehitti tarmoaan, joka olisi riittänyt kokonaiselle kansalle. Pohjatuuli puhalsi lakkaamatta, aina vaan: auta itseäsi!

Poika jäi pohjolaan. Hän asettui ypö yksin asumaan kylmien vuorten keskelle ja alkoi huolehtia elatuksestaan. Myrsky ja lumituisku oli hänen seuralaissaan, suuret etäisyydet hänen kotinaan. Ja talvi koveni yhä. Yöt ammottivat yhä synkempinä, melkein nielasivat lyhyen päivän.

Kirkkaina pakkasöinä syttyivät revontulet, nuo taivaalle kulkeneet koko maailmasta kuolleet valkeat, ja loistivat kuni hurjat ilotulitukset; Poika katseli sitä aaveleikkiä, mutta ei taikauskoisella kunnioituksella, vaan päätään pudistaen. Hän kumartui tarkastelemaan peuran jälkiä narisevalla lumella — ruokaa, ruokaa täksi päiväksi!

Poika harhaili ylt'ympäri saalista etsien ja asusti luolissa, kallion lohkareitten alla ja ellei ollut sopivaa suojapaikkaa, mihin asettua, vieritti hän jättiläisvoimineen suuria kiviä yhteen, kunnes ne muodostivat luolan, jossa hän voisi turvallisesti yönsä viettää. Tämä keksintö helpotti paljon hänen huoliaan olemassa olostaan ja salli hänen käyttää voimiaan toiseen suuntaan. Saavuttuaan paikkaan, jonka lähistössä oli kylliksi riistaa, saattoi hän erityisellä huolella rakentaa itselleen talon tai oikeastaan kivihaudan; täällä hän voi viettää kymmenkunnan yötä kerrallaan, vieläpä silloin tällöin levähtää hetkisen päivälläkin. Silloin hän istui majansa edessä, nauttien kalpeasta talviauringosta ja hänen ympärillään sinkoilivat piikiven siruset hänen uutterasti muovaillessaan uusia aseitaan. Hänen katseensa harhaili työstä ja toisinaan saattoi häntä ihmetyttää, että aurinko oli tullut niin kylmäksi ja että se oli niin alhaalla taivaalla. Silmän kantamalla ei tapahtunut mitään, mitä hän ei olisi nähnyt.

Ja hänen rinnallaan, tarpeellisen välimatkan päässä, istui koira, korviaan liikutellen ja katsellen asioita nenäkkään näköisenä.

Poika ei ollut enään yksin. Tosin ei hän sitä ollut ennenkään, olivathan eläimet seuranneet häntä erämaassa. Mutta useimmat karttoivat häntä. Aluksi oli vanha apina pysytellyt hänen läheisyydessään, mutta pakkasen yhä kovemmaksi tultua ei se elänyt kauan. Se yritti elättää itseään lihan jäännöksillä, mitä Poika ei huolinut, mutta sillä ei näyttänyt olevan ruokahalua ja se laihtui. Kerran näki Poika sen ottavan karhuntaljan, jonka hän oli hylännyt ja koettavan kietoutua siihen, se veti sitä vähän aikaa muassaan, mutta nelin jaloin kävellessään esti se sen kulkua, ja antoi sen jäädä. Eräänä aamuna löysi Poika sen kuoliaaksi jäätyneenä majansa päältä, jossa se oli yönsä viettänyt. Hän otti sen sydämen, mutta ei se kelvannut ruuaksi, se oli halennut ja pitkäaikaisen huolen surkastama. Sitten oli koira liittynyt häneen.

Se alkoi siten, että viili koiralauma seurasi häntä, tietäen aina saavansa suurimman osan niistä eläimistä, joita hän kaasi. Poika söi myöskin silloin tällöin, muun ruuan puutteessa jonkun koirista. Mutta joukossa oli eräs, jonka hän joka kerran säästi, hän tunsi sen muitten joukosta ja tottui näkemään sitä. Se alkoi seurata häntä, eikä yhtynyt enään muuhun joukkoon ja Poika tottui sen läheisyyteen. Se oli hyvin nöyrä, ei lähestynyt koskaan ennenkuin Poika oli syönyt ja lähti heti pakoon kun hän vaan katsoikin siihen. Se oli pienenlainen, teräväkuonoinen koira, häntä ylhäällä, toisella sivulla kiemurassa. Se lakkasi ulvomasta, koska Poika heitti sitä aina silloin kivellä, ja alkoi haukkua — aivan hiljaa ei se kuitenkaan voinut olla kun jotain merkillistä tapahtui. Poika ja koira huomasivat kaikki yht'aikaa, heidän väsymättömät silmänsä näkivät kaiken, mitä penikulman laajuudella tapahtui. Mutta koira löysi jäljet paremmin. Se oli erittäin innokas metsästyksillä seuratessaan Poikaa hänen retkillään päivät päästään hänen juoksuttaessaan hirveä väsyksiin, ja se teki Pojalle monen monta palvelusta, jotka yhä enemmän vahvistivat heidän aseellista rauhaansa.

Poika piti koirasta. Keskellä ankarinta talvea, jolloin saattoi kulua öitä, päiviä, jopa viikkoja yhtenä ainoana pitkänä ahdistuksen rupeamana, rauhoitti häntä tieto että koira oli hänelle uskollinen ja että se pysyi kaiket yöt majan luona; jos seuraavana päivänä metsästys epäonnistui, oli koira ainakin varma, ja minä hetkenä tahansa sopiva ateria. Koira näytti ymmärtävän Poikaa, se oli hyvin kohtelias mutta ei milloinkaan tullut käden ulottuville. Heidän suhteensa pysyi täten jonkunverran kireänä ja aikojen kuluessa oppivat he toisiltaan yhtä ja toista. He saattoivat istua ystävinä lyhyinä talvipäivinä, kun Poika oli saanut kootuksi ruokaa enemmän kuin he molemmat tarvitsivat ja maja oli rakennettu ja aurinko paistoi ra'otteli kaukaisilta taivaan teiltään.

Savuava piikivi sinkoili Pojan käsissä, hänellä oli aina joku työ käsillä, kun vaan aikaa riitti. Ja hänen siinä hakatessaan saattoi hän yhtäkkiä nuuskia kylmää ilmaa ja nenällään haistella piitä, tuli muistui hänen mieleensä! Piin ympärillä, sen murtuessa iskuista, oli jotain tuhkassa hehkuvan hiilen hajua. Poika avasi sieramensa ja veti tuota kosteata hajua, joka muistutti myöskin sateen kastamaa ruohikkoa, kun salamat ovat ilman puhdistaneet, tai aarniometsäin aamukastetta, auringon höyryävien kasvien raskasta yökosteutta. Hän veti syvään henkeä, huokasi, huokasi. Niin, tulta hän kaipasi. Hän saattoi ruveta hakkaamaan piitä saadakseen vaan hengittää palasista lähtevää lähellä olevaa ja samalla kaukaista tulen hajua.

Sellaisina aikoina, jolloin Poika ei ollut epävarma toimeentulostaan, saattoi hän joskus tarkastella itseään ja hän huomasi silloin ihollaan likakerroksen ja hyytynyttä verta, jota oli pirskunut hänen teurastamistaan eläimistä; hän raapi jätteitä pois, söi ne ja tuli siten puhtaaksi.

Vähitellen oheni hänen ruumiinsa karvapeite, sillä nahat joita hän käytti, korvasivat hänen oman turkkinsa. Hän oli terve, viihtyi erinomaisesti raittiissa ilmassa, joka ei ketään lellitellyt. Hän voimistui yhä, hänen järkensä kehittyi, hän söi oivalla ruokahalulla kaikkia niitä lämminverisiä eläimiä jotka olivat kuten hänkin päättäneet jäädä pohjolaan ja mukautua uuteen ilmastoon.

Se talvi kului kuitenkin. Poika ei ymmärtänyt sitä heti. Yöt alkoivat tulla leudommiksi ja aurinko kiipesi yhä korkeammalle taivaalla juuri kun hän hammasta purren valmistautui yhä kovemman pakkasen varalle, yhä ankarampaan taiteluun olemassa olostaan. Siihenhän talvi yhä ja yhä kovetessaan oli opettanut. — Ja nyt teki se loppuaan.

Nyt vasta, kun kaikki alkoi valjeta päivän pidetessä, näkyi Pojasta mitä hän oli saanut kokea pitkän hirveän yön aikana. Sen kestäessä oli hän koko ajan tietämättään raivonnut hirvittävän epätoivon ahdistamana, keskittäen kaikki sielunvoimansa puolustautumiseen. Nyt loppui vastarinta ja hän puhkesi kummallisiin iloääniin, jotka väkipakolla tunkeutuivat kurkusta; se oli naurua. Hänellä oli ollut paha olla. Mutta nyt hän unohti sen ja tuli entiselleen.

Tuli kesä ja Poika luuli pakkasen ainiaaksi kadonneen. Mutta talvi tuli jälleen, vielä ankarampana ja tällä kertaa kärsi Poika suurempaa kurjuutta kuin koskaan, ja hän selviytyi siitä melkein puolikuolleena. Mutta kesä tuli ja virkisti häntä taas; nyt hän oli oppinut, hän tunsi vuodenajat ja valmistautui talvea varten ennenkuin se tulikaan. Jokainen uusi talvi oli edellistä pitempi ja kylmempi, ja kesät lyhenivät lyhenemistään. Ne olivat enään ainoastaan sateisia väliaikoja ikuisen talven keskellä. Jäätikkö kasvoi ja laajeni.

Vuorten huippuja peitti nyt yhtenäinen, penikulman laajuinen lumikerros, jota ainainen lumisade yhä lisäsi. Lumikerros tiivistyi omasta painostaan ja siitä tuli suunnaton liikkuva jäätaikina, joka vieri alas tuntureilta ja alkoi täyttää laaksot. Kesä ei voinut pehmittää jäätikköä, se sulatti sitä vaan yhteen ja muutti pintalumen nuuskaksi. Mutta se muuttui taas jääksi ja siten levisi jäätikkö huipulta laaksoihin asti paljaana ja kammottavan sinivihreänä. Tämän vihreän, pohjattoman jäätikön kimallus oli Pojan ainoana nähtävänä. Se levisi kuni hirveä jättiläinen hitaasti ja melkein huomaamatta vuorille ja yli koko maan.

Jäätaikina kulki maata mataen, jauhoi kaikki esteet hienoksi, tasotti kaiken. Pilkkopimeinä öinä kuuli Poika usein jään manalaista jyrinää ja kiristelemistä. Se repi kallioita soljuessaan eteenpäin omalla äärettömällä painollaan. Mutta Poika sittenkin uhmaten kiristeli hampaitaan sille. Vaan hiljaisina kaameina pakkaspäivinä, jolloin kylmä puri joka jäsentä, sieraimista virtaili ilma paksuna valkoisena höyrynä ja veri muodosti ihon alle kirjavia täpliä, tuntui hänestä pelkkä hengissä pysyminen voitolta.

METSÄSTÄJÄVUOSI

Poika oli täysin kehittynyt ja monien talvien karkaisema, hän vietti jo jonkunlaista säännöllistä elämää vaikka vaeltelikin alituisesti. Opittuaan ymmärtämään vuodenaikojen vaihtelun, ei hänen enään tarvinnut sokeasti taistella kylmää vastaan, vaan hän oppi järkevästi valmistautumaan talven varalle.

Lihaa hän kuivasi lämpimänä vuodenaikana ja säilytti sitä talvea varten. Tosin olisi talvellakin saanut kylliksi riistaa, mutta Poika katsoi parhaaksi valmistaa itselleen tilavan ja vankan kivi-asunnon ja viettää siellä koko kylmän ajan ja tämä seikka pakotti hänet keräämään varastoa. Yhteen paikkaan ei hän kuitenkaan pysähtynyt; joka syksy valitsi hän uuden asuinsijan uusien metsästysmaiden lähettyviltä, mutta siinä asunnossaan hän pysyttelikin koko pitkän talvikauden. Hän valmisti nyt asuntonsa huolella ja erityisen suunnitelman mukaan, kun sen piti olla käytännössä pitemmän aikaa. Jos hän löysi lunnollisen luolan, asettui hän siihen surmattuaan ensin karhun, joka säännöllisesti asui siellä jo ennen hänen tuloaan; mutta ellei sellaista luolaa löytynyt, vieritteli hän suuria kiviä yhteen niin että ne muodostivat huoneen, jonka seinät hän tiivisti pienemmillä kivillä. Hän syvensi pientä kivimajaansa sisältä, verhosi sen sammalilla ja eläinten vuodilla ja niin kesti hän kylmyyden näinä pitkinä pimeinä talviöinä. Hän metsästeli alinomaan, mutta talvisaikaan ei hän koskaan retkeillyt kauemmaksi, kuin että hän saattoi ennättää yöksi asuntoonsa.

Vaikka hänellä ei ollut tulta eikä valoakaan, askarteli hän kuitenkin luolassa monenlaista; kun hän ei voinut nukkua ja kuivattua lihaakin oli kylliksi varastossa, valmisteli hän karkeita, jäykkiä nahkoja siinä yksinäisyydessään istuessaan pureskellen niitä tuuma tuumalta, kunnes ne tulivat taipuisiksi ja pehmeiksi. Tämän keinon oli kova kohtalo opettanut hänelle, samoinkuin kaiken muunkin, minkä hän taisi. Nälkää nähdessään oli hän pysynyt hengissä nakertelemalla niitä lihajäännöksiä, joita oli vuodissa ja silloin oli hän huomannut niiden kestävän paremmin ja tulevan käyttökelpoisemmiksi kuin ne kauttaaltaan ensin pureskeli. Samalla keksi hän keinon säilyttää lihaa kuivaamalla.

Jos hän ei pureskellut nahkoja, istui hän pilkkopimeässä kuin sokea, hapuillen kärsivällisesti sormillaan ja pisteli luunaskalilla reikiä nahkoihin, jotka hän saumasi yhteen pitkällä, peurannahasta leikatulla hihnalla. Hän ymmärsi pukeutua vuotiin määrätyllä tavalla, niin että ne paraiten lämmittivät, mutta sekin kysyi paljon päänvaivaa ja työtä. Suolista punoi hän köyttä ja lankaa, joista oli monenlaista hyötyä ja kaiken tämän taisi hyvin tehdä pimeässäkin.

Sillä välin pitenivät talvet yhä. Jäätikkö levisi kauas yli maan. Sen siirtymistä ei voinut nähdä, mutta se levisi kuitenkin joka kuukausi ja joka vuosi yhä kauemma. Sen ulommainen reuna oli jo aivan laaksossa, jossa tuo viheriä kohahteleva jää kohtasi kuolleen metsän jäännökset. Siellä missä ennen kasvoi bambupuita ja mimosoja, oli nyt vuorenkorkuinen jääpanssari; missä ennen jättiläis-kiulukka hedelmöi lämpimissä suomaissa, kaareutui nyt jäätikköreunan likaiset holvit, joiden kautta valkea, läpinäkymätön vesi kylmänä virtana pulppusi. Jäätikkö kostutti kaikki ja jäähdytti jälleen omalla kylmyydellään, se kasvoi, liukui eteenpäin ja valloitti maa-alan toisensa jälkeen.

Poika tunsi sen tarkoin, hän tiesi sen tulevan. Hän laski ja mietti ja oli varma sen ajan tulosta, jolloin olisi vain talvea ympäri vuoden, jäätikkö olisi valloittanut koko maan. Hän kokosi voimia sitä varten, kartutti kokemuksiaan, asestautui tulevaisuutta vastaan. Jokainen kulunut talvi oli hänelle kova koulu, joka opetti hänet valmistautumaan suureen taisteluun. Päivän mittaan ei hän enään tehnyt paljon sellaista, jossa ei olisi ollut tarkoitusta, vaikkakaan hän ei aina sitä edes itse tiennyt. Jäätikkö uhkasi häntä.

Hänen ensimäiset yksinäisyydessä viettämänsä kesät olivat vielä hyvinkin lämpimiä, vaikkakin sangen sateellisia. Saattoi olla oikeita vesivuosia, jolloin haalea sade valui virtanaan viikkokaudet yhtämittaa, muuttaen maan sumuiseksi suoksi. Silloin oli jäätikkö kirkas ja paljaaksi huuhtoutunut liukuen jylhän vihertävänä, penikulmanlevyisine mutkineen, repaleisena ja särkyneenä, sumuiseen laaksoon. Siellä täällä pinnalla oli kallion sirpaleita, jotka olivat sen päälle suistuneet ikuisen lumen peittämiltä tunturihuipuilta.

Pojasta tuli puoleksi vesi-ihminen noina lyhyinä vedenpaisumuskesinä; hän oppi kulkemaan puunrungolla, jota hän työnteli eteenpäin jollain seipäällä. Tulvivat virrat ja järvet eivät enään voineet pysähdyttää häntä. Jos vesi oli liian syvää, meloskeli hän sauvansa leveämmällä päällä ja tuli kun tulikin toiselle rannalle. Koira seurasi häntä, milloin istuen puunrungon toisessa päässä, milloin uiden sen rinnalla. He olivat aina läpimärkiä, alituisesti valui vesi heidän ihollaan, alituisesti olivat he kohmettuneita, mutta sittenkin viihtyivät he erinomaisen hyvin.

Lyhyitten kesien aikana vajosi Poika takaisin metsä-ihmisen huolettomuuteen, heitti nahkapukunsa pois ja retkeili metsiä ylt'ympäri mukanaan ainoastaan kiviaseensa. Hän nautti lämpimästä täysin siemauksin, loikoili päiväkaudet ja paistatteli päivää, milloin se joskus pilkisti pilvien lomasta. Mutta talven kovuus johtui silloin pian hänen mieleensä ja hän alkoi odottaa kylmää; hän oli saanut muistin. Hän ei milloinkaan mennyt niin kauas, ettei olisi nähnyt jäätikön vihertävää hohdetta taivaanrannalla.

Kesäisin oli Poika alituisesti liikkeessä, muutteli paikasta toiseen ajaessaan takaa milloin minkinlaista riistaa. Kun yö yllätti hänet, rakensi hän pienen risumajan ja jatkoi taas seuraavana aamuna matkaansa. Retkillään saapui hän vihdoin eteläisille synnyinseuduillensa ja näki, miten metsä oli melkein kokonaan lahonnut, ja muuttunut muodottomaksi ryteikkö-korveksi. Tuskin taisi enään erottaa suurien puitten kaatuneita runkoja, jotka muodostivat melkein läpipääsemättömän pohjakerroksen, jossa pensaat ja rikkaruohot ilkkuen rehoittivat.

Aarniometsä ei saavuttanut enään koskaan entistä valtaansa. Joka vuosi yrittivät jotkut pakkasen hävittämät puut kehittyä uudelleen työntäen juurivesoja ja hautaantuneitten palmujen jäännöksillä viheriöi uusia taimia, mutta niistä ei tullut koskaan puita. Seuraava talvi hävitti ne uudelleen. Ei mikään aarniometsän kasvi saavuttanut täyttä kasvuvoimaansa, mutta hengissä jotkut pysyivät pieninä, kutistuneina ja vaivaisina. Kestävimmistä kehittyi uudenmuotoinen aarniometsä, tosin vaan vaivaismetsä.

Sitävastoin oli toisia kasveja, joilla aikaisemmin ei aarniometsässä ollut mitään merkitystä, vaan jotka nyt nostivat päätään ja alkoivat muodostaa uutta metsää. Ne olivat havupuita, jotka kestävät kylmyyttä. Kuusi ja mänty levenivät nopeasti siellä missä aarniometsä oli ollut ja katajakin, joka ennen oli kasvanut sypressimäisenä jättiläispuuna, työnsi muutamia hitaasti kasvavia, talvehtivia juurivesoja, jotka suippolatvoineen kaikessa pienuudessaankin olivat emäpuukaltaisia. Toiset kasvit kasvoivat sensijaan uusissa olosuhteissa ruohosta ja pensaista suuriksi puiksi; ne pudottivat talvella lehtensä, mutta kykenivät keväällä kehittämään ne uudelleen. Koivu ja tammi, haapa ja paju ja moni muu, jotka ennen olivat kasvaneet aarniometsän helmassa vain pensaina, voimistuivat nyt ja alkoivat muodostaa vehmaita metsiä aina keväisin kiireen vilkkaa pukuaan uusien.

Kun ei muuten enään mikään menestynyt, täytyi kaiken mukautua vuoden aikojen vaihteluihin. Moni poispaenneista eläimistä palasi lämpimän tultua takaisin Pohjolaan ja jäi sinne, vaikkakin jäätikön kasvaessa sai jälleen yhä peräytyä etelää kohti.

Melkein kaikki linnut vetäytyivät aina kevään tullen pohjoista kohti. Kun aurinko häikäisevän kirkkaana kohosi yli veden peittämien, mutta niille vanhastaan tuttujen seutujen, eivät ne surreet veden paljoutta, kunhan aurinko vain houkutteli esille ruohoa, kaislaa ja kylliksi kihisevää matoa ja kapsavaa kovakuoriaista. Tosin oli muutamia lintuja, jotka jäivät etelään ainaiseksi, kuten flamingot, pelikaanit ja monet muut yhtä kummalliset herkkusuiset lajit, joiden ulkomuoto oli sangen epäilyttävä, mutta joiden uimaräpylät olivat tarkat. Mutta ne eivät kuulu kertomukseemme. Kaikki muut: hanhet, ankat ja joutsenet, kiurut, kuikat ja hyypät huuteli Poika tervetulleiksi, kun ne suurina pilvinä lensivät etelästä ja laskeutuivat iloisesti kotiintulolauluja joikuen laajoihin järviin, joista vankan metsän lahonneet oksat ja juuret törröttivät pystyssä silmän kantamattomiin.

Siellä kurnuttivat sammakot, kunnes kurki pisti ne poskeensa, siellä poreilivat madot ja muut pikkuoliot houkutellen sinne ankkoja. Siellä ajoi saukko takaa haukia, jotka pyöräyttelivät häränsilmiä vedenkalvoon ja kaatuneitten puitten väliin rakentelivat suuret majavalaumat virkeitä kyliään.

Silloin oli liikettä, kulinaa ja kilinää niin ettei ennen sen vertaista. Poika söi ahneesti munia ja lihaa ja vietti viikkokausia saarissa, joissa mehiläiset rakensivat pesiään onttoihin, kuolleihin puihin.

Monet maaeläimetkin koettivat lämpimän tultua tunkeutua takaisin pohjoiseen. Joskus saattoi Poika tähystellessään korkealta ylängöltä nähdä hyvinhyvin kaukana auringon valossa säteilevällä taivaanrannalla tutut piirteet taivasta vasten kuvastuvan. Se oli koirasleijona, jonka tunsi raskaasta eturuumiistaan tuossa etäällä pienen pienenä pilkkuna. Toisinaan huomasi hän siellä silmän siintämissä viluisen antilopin hienot piirteet. Se oli kulkenut kenties satoja penikulmia etelästä, uusilta laitamiltaan tänne pohjoiseen, nähdäkseen vielä kerran jättämänsä synnyinseudut. Ne olivat vain joitakuita yksinäisiä kuljeksijoita tai kenties pakolaisia ja kääntyivät aina pois, katseltuaan joltain kukkulalta hävitettyjä metsiä. Kova kohtalo ajoi heitä yhä kauemmas etelään ja kohta ei heidän entinen sijansa tuntisi heitä enään.

Jotkut maa-eläimistä viettivät kesän pohjoisessa ja kylmän tultua vetäytyivät pois, mutta niidenkin luku väheni vähenemistään, sillä ne eivät voineet kuten linnut matkata ilmojen teitä, eivätkä tottua jokavuotiseen muuttoon. Nopea villihevonen ja jotkut muut ketteräjalkaiset mukautuivat tähän elintapaan, mutta muuten erotti jäätikkö pian toisistaan ne jotka jäivät ja ne jotka halusivat lähteä. Virtahepo yritti parina ensikesänä palata. Se polskutteli vesistöjä pitkin mutta kyllästyi saadessaan tuon tuostakin kantojen ja puitten runkojen töytäyksiä, se käänsi kiittämättömälle isänmaalleen leveän selkänsä eikä palannut enää seuraavina vuosina.

Ensimäisenä kesänä taivalsi etelästä suuret joukot hännättömiä apinoita, jotka elivät maassa ihmisten tavoin. Ne olivat tietysti unohtaneet talven, olivat entistä röyhkeämpiä ja ajoivat kaikki muut olennot pois erään vuoren juurelta, jossa oli runsaasti pähkinöitä ja marjoja millä herkutella lämpöisinä kesäkuukausina.

Kun Poika seuraavana kesänä saapui laaksoon, löysi hän koko joukon luita eräästä saaresta, jonne ne olivat kylmää paenneet. Myrsky oli ne yllättänyt ja vielä saattoi nähdä noista kuivuneista luista, miten ne olivat istuneet sylitysten yhteen sulloutuneina, kunnes olivat paleltuneet kuoliaaksi. Ne olivat aina suututtaneet Poikaa matkimisellaan ja hän viritti tyytyväisenä laulun tuosta joukosta. Sen jälkeen ei hän enään nähnyt sitä lajia. Ne kuolivat etelämpänäkin, vaikkakin ne aina olivat olleet olevinaan oikeassa ja viekastelleet Pojalle.

Viisaampi oli mammutti, jonka Poika usein näki ensimäisinä metsästysvuosinaan. Hän ja mammutti seurasivat toisiaan alustapitäen. Poika ei vielä kyennyt tuota jättiläiseläintä hätyyttämään, siksi saattoivat he erinomaisen hyvin vaeltaa yhdessä toisiaan häiritsemättä tai kadehtimatta; he elivät erilaisesta ravinnostakin.

Mammutti ei muistuttanut enää elefanttia; kylmyydessä oli sille kasvanut pitkä villainen turkki niin että se muistutti liikkuvaa sammalpeitteistä pientä tunturia astua tassutellessaan siellä harmaakivilohkareitten välissä ja pudistellessaan huurretta lehtikuusesta ennenkuin se kärsällään ahmasi viheriöitä neulasia suuhunsa. Talvisin oli se tunturien tavallinen asukas, siellä saattoi Poika tavata tuon mahtavan eläimen seisomassa jossain lumisessa havupuumetsikössä tuulen alla kallionlohkareen vieressä, kärsä kerälle kierrettynä lumen ryöpytessä isojen torahampaitten lomitse. Siellä se seisoi kuten yksinäisyys itse, vaappuen vuorenraskaana lumimyrskyssä pitkien villojen yhä kasvaessa suurensuurten jalkojen ympärillä, loputtoman kärsivällisenä ja katsellen lumisten tuuheitten kulmakarvojensa alta ilmaa pirteillä viisailla pikkusilmillään.

Kovina, hiljaisina pakkasöinä, kun Poika heräsi kiviluolassa, kuuli hän mammutin onton yskimisen kaikuvan jäärotkoissa ja häipyvän vähitellen yön hiljaisuuteen. Vanhus oli silloin revontulien valossa jäätiköllä kävelyllä astellen varovasti jättiläistöppösillään jäälohkareitten ja repeämien seassa. Se kulki pitkät matkat jäätikköä pitkin löytääkseen kalliosaaria, useinkin vain jyrkkiä huippuja, joilla kasvoi sen ravintoa: vaivaismäntyä.

Mutta kesällä kuljeskeli mammutti velttona herkkusuuna nuoressa koivikossa. Se leikitteli ruuallaan, jota se heitteli selkäänsä ja pyöritteli tarkkatuntoisella kärsällään ennenkuin näki hyväksi pistää suuhunsa. Silloin se loi karkean villansa jättäen sen orjantappuroihin ja pensaikkoihin.

Mammutti ikäänkuin kuului noiden valoisien öiden tunnelmaan. Silloin koivun rungot kuumottivat kaukaa läpi hämäryyden, kuin valkeat ja hallavat jäsenet. Silloin nähtiin mammutin seisovan huojuen ja läiskien korvalehdillään sääskiä jossain kaukaisella kukkulalla, missä taivas vielä keskiyölläkin kultaisena hohti. Ja kun se suurilla hitailla hampaillaan jotain hienonteli kuului pitkien matkojen taakse tyytyväinen jauhaminen, joka muistutti jäätikön pohjassa murskautuvien kivien ääntä.

Kesien lyhetessä tuli mammutti yhä harvemmin alas tuntureilta; se kulki ennemmin kevään lähetessä kauemma pohjoseen, sillä se oli oppinut viihtymään kylmässä ympäristössään. Tästä otti Poika oppia tulevaisuuden varalle — hän tiesi että mammutti oli viisas.

Poika mietiskeli vakavasti elämäänsä. Hänen lapsuutensa oli nyt ohitse ja se oli jättänyt jälkeensä tunteen, että siitä oli kulunut äärettömän kauan. Hänen erämaassa, yksinäisyydessä viettämäänsä aikaa saattoi ehkä laskea vuosituhansissa. Häneltä ei puuttunut mitään, hän hallitsi olemassaolonsa täydellisesti ja keksi yhä useampia keinoja sen helpottamiseksi. Hän ei pelännyt mitään taivaassa eikä maassa, hän oli tehnyt kaikki eläimet alamaisikseen kirveellään ja keihäällä jonka sinkosi kädestään. Niitten sokeitten valtojen edessä, jotka häntä vainosivat lumimyrskyssä ja yön pimeydessä, hän vaikeni. Voima, jota ei voi välttää ja yön jättiläisuhma olivat yhdistyneet hänen kovan elämänsä vihollisiksi. Mutta hän oli voittanut sekä luonnon että itsensä.

Vaan nyt tunsi hän olevansa kovin yksinäinen. Miksi oli hän tullut niin vahvaksi, eikö hänen voimilleen löytynyt muuta päämäärää kuin taito pysyä hengissä? Sitä mietti hän joskus, mutta aika ei tullut hänelle kuitenkaan pitkäksi. Milloin hän metsästeli, milloin kokoili muuta varaa tulevaisuutta varten. Pimeässäkin hän taisi työskennellä ja kun hänellä oli aikaa olla jouten, istui hän majansa katolla päivät ja yöt läpeensä tehden huomioita tähtien matkoista ja auringon tavoista taivaalla. Niin alkoi hän käsittää taivaan kappaleitten kulun, miten usein ne ilmestyivät näkösälle, miten kauan ne näkyivät ja miten kauan ne olivat piilossa.

Alituisesti tarkastelivat hänen silmänsä tutkivasti kaikkea kaikkialla. Alituisesti osui hänen ajatuksiinsa uusia seikkoja ja mitä hän vain kerrankin oli nähnyt tai liikuttanut, se jäi ainiaaksi hänen muistiinsa. Hän oli aina avoin vaikutteille, aina toimessa; jokainen uusi keksintö nosti veren rajusti hänen ohimoilleen. Kun joku kysymys valtasi hänet, kulki hän innoissaan kuten eläin, joka pesänsijaa etsii; hänen aivonsa loi ja hänen käsistään pyörähteli uusia esineitä. Mutta iloinen hän ei ollut.

Eräänä kesänä otti hän seuratakseen heimonsa jälkiä eteläänpäin, kulkien viikkokausia toisesta hyljätystä asuinpaikasta toiseen. Se paikka, johon Poika oli heidät jättänyt, oli jo aikoja sitten jätetty kylmille ja metsä oli sielläkin kuollut. Pojan täytyi kulkea yli vuorten ventovieraisiin seutuihin asti, missä hän tunsi olonsa epävarmaksi, kunnes hän vihdoin näki kerran savun kohoavan leiristä puitten välissä ja silloin hän tiesi löytäneensä etsimänsä.

Se ei ollut mitään lämmintä seutua vaikka olikin niin etelässä. Miten ne saattoivatkaan tulla toimeen? Hän katsoi ikävöiden savua, mutta se johti hänen mieleensä kuvan heimosta, joka istui nuotion ympärillä tai loikoili majoissaan riidellen päivät päästään. Hammastelua myötäänsä ilman että kukaan olisi lyönyt toistaan. Jos hän silloin vuosia takaperin olisi astunut lähemmäksi noita asuntoja, jolloin hän oli nähnyt kaakinpuun valmiiksi pystytettynä häntä varten, olisi kuullut siellä vaihdettavan hillitsemättömiä vihaisia sanoja ja hän tiesi samaa nytkin näkevänsä, jos astuisi sinne. Sitä paitsi — toiko hän tulen muassaan, oliko hän pitkän maanpakolaisuutensa aikana löytänyt sen, jonka löytämisen hän omassa mielessään katsoi ainoaksi ehdoksi, jonka täytettyään hän voisi palata kotiin? Ei Ei! Hän ei mennytkään senvuoksi edemmä. Ja sinä kesänä pysähtyi hän niihin erämaihin, jotka levenivät pohjoispuolella sekä hänen että vieraitten heimojen asumia metsiä. Nämä olivat pysähtyneet kauas toisistaan ja olivat toisiinsa nähden aina vihamielisellä kannalla.

Vuorilla tähystellessään näki Poika usein savun nousevan toisten heimojen asunnoilta kaukaa etelästä mutta ei kertaakaan johtunut hänen mieleensä ajatus joutua kanssakäymisiin heidän kanssaan tai edes hakea tulta heidän leiristään. Lähestymistä saattoi ajatella yhdellä ainoalla tavalla. —

Ja sinä kesänä sattui Poika todellakin tapaamaan jonkun ihmisen, joka oli kyllin utelias ja tyhmänrohkea retkeilläkseen kauas pohjoiseen autioille takamaille. Tällöin sai hän tyydyttää ihmiskaipuunsa. Tällainen kohtaaminen saattoi olla mieluisa tai tuottaa pettymyksen, riippuen siitä oliko saalis nuori, hyväverinen tai vanha luiseva alku-ihminen, johon tuskin viitsi hampaitaan iskeä. Pojan muistissa tai oikeammin ruoansulatuselimissä säilyi kauan eräs hieman epämiellyttävä kohtaus. Hän oli yllättänyt vanhan kuivettuneen metsämiehen ravustamassa eräällä purolla ja syönyt hänet paikalla tarkastamatta sen paremmin. Uh, hänen hampaansa olivat vielä kauan jälkeenpäin olleet arat ja hän oli saamaisillaan vastenmielisyyden koko senlaatuista ravintoa kohtaan. Hänen ihmishalunsa vähentyi aikatavalla saatuaan ensin tyydyttää sitä useammankin kerran. Eikähän kukaan ihminen enään rohjennut metsien pohjoispuolelle, ei yksinään eikä joukoissa, sillä heimoissa oli alkanut liikkua huhuja jostain hirvittävästä, erämaissa asuvasta peikosta, joka oli puoleksi karhu, puoleksi ihminen. Se repi ja söi jokaisen elävän olennon, joka sen lähettyville osui. Poika kulki sitten taas pohjoista kohti, omille kylmille mailleen.

Oltuaan muutamia viikkoja pakotettu syömään yksinään eläimenlihaa, alkoi hän uneksia oikein nuorta, verevää ihmistä edes yhden ainoan kerran ja siksi hän vain viivytellen ja tyytymätönnä mutkitellen kääntyi yksinäisyyteensä.

Ja elämänsä ihmeen hän löysikin eräällä tällaisella syrjäretkellä, jolle hän oli lähtenyt salaisen toiveen pakottamana, toiveen, jota hän ei selvästi itselleenkään myöntänyt, koska pelkäsi sen kuitenkin pettävän.

Ihminen, viimeinkin taas olento, jonka eturaajat eivät tavanneet maahan! Poika näki tuon saaliinsa muutamana päivänä eräässä autiossa seudussa juoksevan täyttä vauhtia jotain luolaa kohti. Poika katkaisi siltä tien, silloin se alkoi vinhasti juosta läpi laakson, poikki puron kukkulan taakse — ja niin alkoi hurja takaa-ajo. Sitä kesti kolme täyttä vuorokautta ja päättyi kaukana ventovieraalla seudulla ja jo sekin seikka teki takaa ajon Pojalle mielenkiintoiseksi. Saalis joka juoksi nopeammin ja kestävimmin kuin mikään hirvi, johti näet hänet sinne asti, missä maa loppui, sinne, missä oli vain vettä, missä suunnaton järvi avautui silmänkantamiin. Siellä oli meri.

Jo silloin kun ajo alkoi, huomasi Poika selvästi, ettei hänen saaliinsa pyrkinyt takaisin metsiin eikä vuorille, vaan kääntyi alaville suo- ja niittymaille jotka levisivät penikulmain laajuisina auringonlaskua kohti. Asuikohan siellä päin kansaa, vaiko eikö tällä ihmisellä ollut heimoa mihin lukeutua?

Eniten ihmetytti Poikaa se, että ihmisellä näytti olevan jotain yllään, eikä se ollut nahkaa, kuten hänellä itsellään, oli vaan jotain muuta, joka liehui ja lepatti tuulessa hänen juostessaan. Jos se oli jonkinlaista vaatetta, oli se kyllä hyvään tarpeeseen, sillä syksy oli jo pitkälle kulunut rakeineen ja purevine myrskyineen, mutta ei tiennyt ketään muuta ihmistä, joka olisi ymmärtänyt pukeutua kylmän varalle. Toinen seikka, jonka Poika myös huomasi, oli se, että pakeneva ei mitenkään osoittanut vastustushalua, eikä koettanut pelastua minkäänlaisella viekkaudella, vaan jatkoi matkaansa suoraa päätä kuten jotkut villieläimet tekivät, niinkuin se olisi ollut ainoa pelastus. Tässä ei ollut muu kysymyksessä kuin joko saavuttaa se tai juosta se kuoliaaksi.

Pojan täytyi panna liikkeelle kaikki voimansa jäljillä pysyäkseen ja ensimmäisinä tunteina lisäsi ajettava yhä vauhtia. Mutta sitten alkoi Poika voittaa melkein huomaamatta, mutta kuitenkin sen verran ettei hänen tarvinnut luopua ajosta. Yöllä lepäsi Poika muutamia tunteja, söi ja nukkui ja seuraavana päivänä hänen täytyi keskipäivään asti vainuta jälkiä ennenkuin ne löysi ja sai saaliin näkyviinsä.

Seuraavana päivänä oli tuo ajettu ihmisparka koettanut turvautua pikku viekkauteen, se oli mennyt yli lammikon ja piilottautunut kivikkoon, mutta Poika löysi jäljet, pakotti hänet liikkeelle ja seurasi entistä lähempänä. Monen monta penikulmaa oli katkaistu ja he olivat nyt seuduilla, joita Poika ei ollenkaan tuntenut. Villihevoslaumoja laukkasi tuontuostakin peljästyneinä pois tieltä ja jäi etäälle katselemaan. Poika kiiti ohi huimaa vauhtia. Ajaessaan hioi hän hampaitaan kaikkea muuta kuin lempeänä. Muuten ei tämä ajo enään ollut erikoisempi kuin tavallisetkaan, ainoa eroavaisuus oli siinä että saalis oli tavallista jalompi ja houkuttelevampi.

Viimeisenä päivänä kulki takaa-ajettu vain hiljalleen, hän näytti loukkaantuneen. He olivat saapuneet suuren veden luo ja liikkuivat nyt pitkin rantaa, jossa hienoon hiekkaan oli sekottunut pieniä pyöreitä kiviä ja muita teräviä esineitä. Poika juoksi silmäillen uteliaasti kaikkea mitä näki rannalla ja tunnustellen avoimin sieramin meren voimakasta tuoksua, mutta pysähtyä hän ei malttanut. Se saisi tapahtua vasta jonkun hetken päästä. Pakeneva juoksi hyvin hitaasti enään, horjui voimattomana ja näytti takaakatsoen kovin kärsivältä. Lopulta kaatui hän hiekalle, pyrki pystyyn ja koetti eteenpäin, mutta pääsi vain ryömien. Ja nyt oli ajo lopussa.

Poika lähestyi saalistaan nopein, entistä suuremmin harppauksin, mutta heittämättä keihästään tai kohottamatta kirvestään. Tässä saattoi hampain ryhtyä toimeen ja hän nuoli jo nälkäisenä, mutta etenkin janoisena huuliaan.

Silloin hän näki että se olikin nainen. Hän oli lyyhistynyt polvilleen, kasvot hiekassa ja odotti kohtaloaan. Hän ei päästänyt ääntäkään Pojan koskiessa häneen; Poika käänsi hänet ja heidän katseensa yhtyivät. Kaikki murha-ajatukset haihtuivat Pojan mielestä. Tuon naisen tuli totisesti elää!

Mutta Poika näytti hampaitaan, osoittaakseen siten kostonhimoaan siitä vaivasta ja kaipuusta, minkä kiinni-saanti oli tuottanut.

Naisen katseesta väistyi heti vallanalaisuuden pelko tuntiessaan saavansa elää ja niin paljasti hänkin hampaansa ikäänkuin purrakseen — mutta kumpikaan ei purrut. Se oli ensimäinen hymyily.

Siitä lähtien seurasivat he toisiaan. Heistä tuli kaksi yksinäistä jäätikön asukasta, ensimäinen ihmisparka Pohjolassa.

Aurinko pilkisti pilvien lomitse ja näki vain nämä kaksi. Siten syntyi yksi-avioisuus.

MERI.

Nyt kerrottakoon, miten Poika monen vuoden päästä, elettyään vaimoineen pohjoisessa kokonaisen ihmisijän, joutui parantumattoman, vaikkakaan ei erittäin kuluttavani taudin saaliiksi. Se tauti oli voimakas meren kaipuu.

Se oli alkanut sillä, ettei hän koskaan ollut voinut unohtaa sitä tuoretta raakkuateriaa, jonka hän ja vaimo olivat syöneet rannalla takaa-ajon päätyttyä ja hymyn noustua heidän villeille kasvoilleen. Tämä ateria, jolloin Poika ensikerran oli maistanut suolaista ruokaa, säilyi hänen mielessään hänen elämänsä erikoisuutena. Muistaessaan sitä saattoi hän nyökäyttää päätään, kuin olisi hän keksinyt jonkun tärkeän seikan.

Tähän makuun oli yhtynyt ihmeen kirkas ja onnellinen muisto kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut niinä parina tuntina, jolloin hän ja Emo — sen nimen olivat myöhemmin heidän lapsensa hänelle antaneet — olivat levänneet rannalla ennen jäätikölle paluuta. Poika oli tarkastellut pyöreitä kiviä ja muita tuntemattomia esineitä, joitten joukossa oli monenmoista vaikkakin sangen sekalaista syötävää. Hän oli hengittänyt täysin siemauksin tuon järven hajua, jonka vesi oli tummempaa kuin hänen tuntemiensa sisäjärvien vesi, ja jolla ei vastakkaista rantaa näyttänyt olevankaan, vaikka katsoi niin pitkälle kuin silmä kantoi. Vedellä oli ollut toinen, raikas maku, oikein hyvä, vaikkei sitä paljon voinutkaan juoda. Valkeat linnut, joilla oli omituinen, terävä ääni lentelivät laineiden yläpuolella, ja laineet näyttivät olevan ainaisessa kulussa.

Oliko Poika päättänyt palata sinne uudelleen ja sitten unohtanut päätöksensä; sekö häntä nyt kutsui? Miksi se päivä olikin niin ihana, niin valoisa sydämen pohjia myöten, että sen muisto huomaamatta pakotti hänet pyrkimään hyväksi, vaikka se kävikin huonosti. Vielä monta vuotta myöhemmin, heidän jossain retkeillessään, saattoi Emo, katsahtaessaan kantamuksensa alta, huomata miehensä ankarilla kasvoilla hienon, valoisan ilmeen, joka muistutti heidän ensi hymyilyään meren rannalla. Emo kohotti pienokais-kääröään paremmin selkäänsä; nyt hän tiesi että mies ikävöi, kaipasi, mutta tuskin hän häntä, vaimoa, ajatteli. Eikä kuitenkaan koko maailmassa ollut mitään jota hän olisi syvemmin kunnioituksen tuntein ajatellut, kuin tuota miehen kaipuuta. Hänen tehtävänsä oli seurata häntä ääneti ja uskollisena kuolemaan asti.

Niin, Poika kaipasi merta. Vuodet veivät hänet yhä kauemma yhtymästä rannalla. Hänen elämässään talvi aina uudistui mutta sitä silloista ei hän enää saanut takaisin. Joku tuntematon oli hiipinyt hänen sydämeensä sinä hetkenä, jolloin hän istui valkosella hiekkarannalla ja näki laineitten leikkivän ja vyöryvän kohti äärettömyyttä. Oli kuin joku tuntematon henki olisi mennyt hänen vereensä ja siitä tuli sitten sekä hänen että hänen sukunsa kohtalo.

Mutta hän ei tiennyt eikä koskaan tullut tietämäänkään että meren kaipuu oli salaperäisesti ijäisiksi ajoiksi kietoutunut hänen sydämensä uumeniin sinä hetkenä, jolloin hän ensi kerran katsoi takaa ajetun Emo-paran silmiin.

EMON TAPOJA.

Palatkaamme jokapäiväiseen elämään. Talvi tuli. Poika ja Emo ottivat sen levollisesti vastaan ja vetäytyivät pohjoiseen, jäätikön reunalle, jossa Poika oli tottunut asumaan ja kotiutuivat pian. Täällä he kestivät elon vaiheet, alussa kierrellen, myöhemmin asettuen vakinaiseen asuinpaikkaan. Ja vuosien kuluessa kasvoi perhe.

Emo oli tottunut kylmään, ja oppinut tulemaan toimeen joka vuoden aikana. Vähitellen sai Poika selkoa kaikista niistä keinoista, joita Emo ymmärsi käyttää elämänsä turvaamiseksi. Ne olivat sangen vaatimattomia ja niin yksinkertaisia, ettei kukaan metsien asukas tullut niitä huomanneeksikaan. Emo oli aivan yksinkertaisesti tuonut ne käytäntöön. Ne vaatteet, joita hän kantoi Pojan tavatessa hänet, olivat hänen omaa keksintöään ja Poika teki sen huomion, että kaksi ihmistä kaukana toisistaan, vähääkään toisistaan aavistamatta, saattoivat keksiä saman asian. Ja tämä oli syynä siihen että hän nöyrtyneenä ja kiitollisena otti Emon toverikseen yksinäisyyteensä ja heistä tuli ensimäinen pieni yhteiskunta maan päällä. Aarniometsissä lähestyivät mies ja nainen toisiaan kuten sudet, eikä yksikään nainen tullut äidiksi tuntematta niskassaan miehen hampaanjälkiä. Poika ja Emo olivat ensimäinen oikea ihmispari.

Emon puku oli toista ainetta kuin Pojan, se oli jonkunlaista palmikoitua ja vanutettua paksua ja lämmintä mammutinvillahuopaa. Hän oli kerännyt villoja orjantappurapensaista ja punonut siitä lankaa. Jaloissa oli hänellä palmikoidut niinikengät, eikä hän milloinkaan luopunut taidokkaasta vasusta, johon kuten jotkut linnut keräili kaikenlaisia mitä ihmeellisimpiä pikku esineitä. Hänellä oli siinä siemeniä, hampaita, pikkukiviä, joiden väriin tai pyöreyteen hän oli mieltynyt, siinä oli sulkia, kuihtuneita kukkia, niittyvillaa, kaikenlaisia kiiltäviä ja pehmeitä esineitä, paitsi tietysti ruokaansa, joka oli ihmeellisen laatuista. Jos kori täyttyi liiaksi, tyhjensi Emo esinevarastonsa sinne tänne, kivien alle ja kallionkoloihin. Hän ei heittänyt koskaan mitään hukkaan, mutta unohti pian mitä oli piilottanut. Hän oli hyväsydäminen vaimo.

Poika ei päässyt milloinkaan oikein selville siitä, miten Emo oli tullut erämaihin ja miten hän oli selviytynyt pakkasen käsistä — hän oli sangen harvapuheinen. Se ei ollut salaperäisyyttä eikä pahuutta, mutta hänellä ei ehkä ollutkaan mitään yhtenäistä menneisyyttä. Hän oli pelkkää elämää mutta elämää nykyisyydessä, sillä entisyyden muisto välähti hänen ohitseen vain heikkona, epäselvänä varjona. Pojan kysyessä miten hän oli eksynyt heimostaan saattoi hän pudistaa vallattomia kiharoitaan ihanan ilmehikkäästi. Hän halusi myös kertoa pitkän tarinan, joka äkkiä näytti kumpuavan hänen mielikuvituksiinsa, mutta hän teki vain eleitä ja lausui joitakin harvoja sanoja tai pikemmin lauluääniä ja silmistä loisti aatoksien rikkaus ja kaipuu ja hän uskoi sillä kertoneensa paljon. Ja siihen sai Poika tyytyä. Hän oli se mikä oli, lämmin, aina mahdollisimman lähellä Poikaa ja apuna missä taisi, eikö siinä ollut tarinaa kyllin?

Pojan oman käsityksen mukaan oli Emo jostain syystä, johon hän ei itse mitään voinut, karkotettu, kuten Poikakin, ja paennut erämaihin. Hän lienee silloin ollut hyvin nuori, sillä nyt vasta hän oli täysikasvuinen ja kaikesta päättäen hän oli viettänyt yksinäisyydessä monet talvet. Hän oli varmasti ollut luonteeltaan Pojan kaltainen, hänessä oli jotain joka oli tehnyt hänet erilaiseksi kaikkia muita heimolaisiaan ja antanut hänelle kyvyn elää yksinään ja tuetta. Raikas pohjatuuli oli pyyhkäissyt hiukset hänen otsaltaan ja opettanut häntä auttamaan itseään.

Oli omituista huomata miten hän talven koulussa oli oppinut käyttämään samoja vastustuskeinoja kuin Poikakin, vaikka eri tavalla. Sen huomasi Poika vähitellen heidän yhdessä eläessään ja tutustuessaan Emon tapoihin. Metsästystä hän ei harjoittanut, päinvastoin kaikki eläimet herättivät hänessä pelkoa, saattoipa pieni hiirikin hänet kirkaisten pakenemaan vuorelle. Sitävastoin hän söi mielellään muurahaisia, etanoita ja kaikenlaisia ryömiviä elukoita, vieläpä kärpäsiäkin, mutta ei milloinkaan hämähäkkiä; hän näkyi lajittelevan eläimet omien, käsittämättömien sääntöjensä mukaan.

Hän söi sitäpaitsi melkein yksinomaan kasviksia ja oli niistä muodostellut joko enemmän tai vähemmän onnistuneita uusia ruokia. Kun ei hän enään saanut hedelmiä kuten ennen kotimetsissä, alkoi hän syödä ravinnokseen ruohoja, juuria ja erilaisia yrttejä, joita hän löysi sammalikosta ja asumiltaan kivikkomailta. Ja koko hänen terveyttä ja elinvoimaa uhkuva olentonsa osotti hänen ymmärtäneen nauttia ravitsevia aineita. Kesäisin se kyllä saattoi käydä päinsä vieläpä myöhään syksylläkin, jolloin suot olivat täynnä marjoja, joita Poikakin osasi käyttää hyödykseen, mutta miten oli Emo selvinnyt talvella, jolloin ei erämaissa ollut matelijoita eikä kasveja? Hän ei osannut kerätä varastoon kylmien aikojen varalle, kuten Poika teki ja kuitenkin oli hän tullut toimeen.

Tähän oli aivan yksinkertaisesti syynä hänen kokoamisvaistonsa, josta johtui se että hän, vieläpä noina pitkinä aikoina jolloin ei löytynyt mitään ruokaa, oli tullut toimeen vasussaan olevilla ja muihin piilopaikkoihin kätkemillään jäännöksillä. Hän kokoili kaikenlaista ja kaikkea mahdollisimman paljon ja tämä sokea vaistomainen tapa oli yhtenä hänen itsesäilytyskeinonaan. Hänellä oli aina ravintoa ja siten hän pääsi yli talven.

Emo ymmärsi kuivata joitakin syötäviä juuria tai ehkäpä ne olivat piilopaikoissaan kuivuneet ja näitä hän kokosi suuriin kasoihin. Mutta ennen kaikkia suosi hän muutamien ruokalajien siemeniä. Niitä hän poimi ja kätki suuret määrät. Hän oli kai alkuaan rakastanut näitä siemeniä, koska ne olivat niin pieniä ja muistuttivat hänen mielestään pikkuruisia vuonia, jotka tuli peitellä ja joita hemmotella, voidakseen niitä omistaa. Näitten keräämisessä ei hän tiennyt mitään määrää, hän tahtoi vaan omistaa niitä, oikein rajattoman joukon, suuren suuren lauman, kokonaisen maailman pieniä, suloisia vuonia. Sitten oli hätä pakottanut hänet syömään niitä. Kourallinen riittikin Emolle koko päivän ravinnoksi.

Etenkin keräsi hän korkean, karkearöyhyisen ruohon, villin ohran jyviä. Poika tunsi ne hyvin. Hän oli joskus syönyt jonkun jyvän, kun niitä oli sattunut tarttumaan hänen hiuksiinsa ja ne olivat hyvän makuisia. Mutta Emo kokosi niitä joka vuosi joukottain ja niistä tuli pian vakinainen lisä sekä hänen että Pojan jokapäiväiseen ravintoon.

Vuodet vierivät ja Emo kehitti tapojaan, heidän muutellessaan jäätikön tieltä ja asuessaan missä lyhemmän missä pitemmän ajan. Ja Poika antoi hänen olla rauhassa toimineen, hän piti vain huolta metsästyksestä ja paranteli työkalujaan. Tuon tuostakin huomasi hän että Emolla oli käsillä joko uusi esine; ne näyttivät syntyvän kuin itsestään. Emo kokoili uutterasti mammutinvillaa ja eläinten karvoja mistä vain löysi ja istui sitten majassaan punoen lankaa josta hän palmikoi vaatteita. Kesäksi valmisti hän kevyitä paitoja kaisloista, punoi ruohojen säikeitä ja pääsi kokeilemalla niin pitkälle että hän vihdoin huomasi erään kasvin joka erikoisesti oli omiaan vaate-aineeksi. Se oli pieni, sinikukkainen ruoho, pellava ja sen kanssa ahertelivat sitten Emon väsymättömät sormet uutterasti. Jyviään varten punoi hän vitsaksista vasuja ja tiivisti ne savella, jotteivät jyvät valuisi pois raoista. Tätä tietä tulivat hänen jälkeentulevaisensa kerran keksimään saviruukkujen valmistuksen. Mutta sekä tämä että moni muu seikka ei päässyt oikein vauhtiin ennenkuin Poika löysi uudestaan tulen.

Heillä oli jo monta lasta. Ensimäinen pienokainen syntyi Pojan poissa ollessa ja seuraavalla kerralla läksi Emo maasta suuren kiven juurelle jossa Poika kuuli hänen valittavan hiljalleen, kunnes hän jonkun ajan kuluttua palasi uusi pienokainen muassaan. Ne olivat pieniä, sokeita olentoja, joiden ruumista peitti ruskea nukka ja jotka nukkuivat ensi aikoina melkein koko ajan palmikoidussa pussissa Emon selässä. Mutta ne kasvoivat nopeasti; vanhin jo vaaperteli pullomahaisena oven ulkopuolella etsien jos jonkin näköisiä irtonaisia esineitä. Isä teki hänelle tuskin peukalonkynttä suuremman kirveen, jolla pikkumies hyökkäsi asuntopaikan seutuvilla pyöriskelevien koiran pentujen kimppuun. Kuten ennenmuinoin kotimetsässä, sai hän taas nähdä pienten, karvapeitteisten lasten puhaltelevan untuvia ilmaan ja pitävän niitä lintuina. Mutta nyt oli moni seikka toisin.

Asunto täytyi rakentaa pysyväiseksi ja tilavaksi jotta perhe mahtuisi sinne istumaan. Metsälle lähtiessään viritti Poika suuren kiven sisäänkäytävän suulle ja siellä sisällä istui Emo lapsineen levollisena uutterasti punoen. Päivällä otti hän pienen kiven pois kivimajan reunalta niin että hänelle lankesi reiästä vähän valoa, muuten siellä olisikin ollut jotenkin pimeä, etenkin talvella. Kylmän ajan asuivat he yhdessä paikassa ja asuttavan maan ala laajeni aikalailla. Pojan täytyi rakentaa erikoisia pieniä majoja heidän juuri-, vilja- ja tuulessa kuivattuja lihavarastojaan varten. Hän valikoi aina ennakolta tuulen suojaisen paikan, mieluummin luonnon luolan tai sitten sopivan kallion kielekkeen alustan, jolle varusti seinän. Joskus paremman puutteessa asuttiin maakuopassa.

Jäätikkö pakotti heidät yhä muuttamaan, usein pyyhkäisi jäänreuna suorastaan asuinpaikan yli. Täten olivat he siirtyneet kauas etelään ja asuivat nyt suunnilleen Pojan syntymä- ja lapsuusseuduilla. Hän luuli useista merkeistä päättäen heidän olevan sammuneen tulivuoren lähistöllä. Mutta missä ennen aarniometsä kohosi, levisi nyt penikulmain laaja jääpanssari, joka rotkopaikoissa oli korkeimpia puita paksumpi. Se oli ihmeellinen erotus entiseen verraten ja tuskinpa Poika, joka oli tämän muutoksen nähnyt tapahtuvan, aina tunsi itseään.

Muuttaminen tuli kuitenkin yhä vaikeammaksi. Emolla oli jo monta lasta ja hän tahtoi kantaa yhtä selässään, toinen oli hänen käsivarrellaan, kolmatta talutti hän vapaalla kädellään ja loput pitelivät kiinni hänen vaatteensa liepeistä. Mutta heillä oli niin paljon tuiki tarpeellisia esineitä, joita heidän täytyi kulettaa muassaan, että se alkoi käydä melkein mahdottomaksi. Emo kantoi omaa painoansa enemmän, aina hiljaisena ja aina hyvänä. Mutta muuttaa heidän täytyi, jäätikkö pakotti siihen, vaan näin ei voinut jatkua kauan.

Poikakin oli ottanut käytäntöön monenlaisia parannuksia joiden vuoksi oli vaikea muuttaa yhteen kohti asetuttua. Hän oli näet alkanut pitää kotieläimiä. Usein sattui hän saamaan metsästysretkillään jonkun eläimen kiinni elävänä. Milloin oli villi varsa milloin peura; ne hän vei kotiin ja piti niitä nahkahihna-lieassa kodin lähellä. Ellei metsäriistaa sattuisi saamaan, olivat nämä aina käsillä. Ajan kuluessa oli hänellä kesynä kotosalla monta villihevosta paitsi villiraavaita, peuroja ja vuohia. Ja vankeudessa ne yhä lisääntyivät. Susien ahdistellessa niitä öisin, laittoi Poika niille oksista ja risupunouksista aituuksen. Syksyllä teurasti hän useimmat ja kuivasi lihan talvitarpeeksi, mutta kesyimmiksi käyneet ikäänkuin perheeseen kuuluvat säästi hän talven yli. Emo ja lapset syöttivät niille heiniä, joita he kesällä olivat keränneet ja kuivanneet. Puolikesyjä hevosia ja peuroja oli helpompi kuljettaa matkoilla, kantoivatpa ne tyytyväisinä Emon niiden selkään sälyttämiä kuormiakin ja olivat siten hyödyksi. Lapset tulivat pian pienten ketterien hevosten kanssa hyviksi ystäviksi ja heidän päähänsä pälkähti nousta matkoilla ollessa ratsaille niiden selkään.

Muuttokulkue näytti silloin tällaiselta: Poika kulkee etunenässä kivikirveineen aina tarkkaavaisena ja valmiina. Hänellä on yksi ainoa silmä, mutta se näkee kaikki, huomaa kaikki mitä penikulman alalla liikkuu. Hän käy käsiksi suuriin kiviin, jotka ovat hänen tiellään, kääntää ne sivulle ja vierittää jaloin syrjään jatkaen keskeymättä matkaa, katseellaan tarkastellen näköpiiriä. Hänen takanansa tulee Emo taakkoineen, lapset ja koti-eläimet sulassa sovussa, pienimmät ratsastaen suurimmilla. Sataa. Taivaanrannalla näkyy jäätikön viheriä kajastus, joka kylmällä katseellaan pakottaa heidät kulkemaan. Niin, siinä kulkee kivikauden mies omaisineen.

Mutta matkoista tuli viimeinkin loppu. Eräänä vuonna he asettuivat tunturi-ylängölle, josta he eivät taipuneet muuttamaan ja silloin jäätikkö ympäröi heidät.

Tunturi oli useita penikulmia ympärimitaten, tasainen huipultaan mutta niin korkea, että jää ei noussut sen yli vaikkakin levittäytyi kaikkialle sen ympärille. Ja tälle saarelle he jäivät asumaan jääpeitteen kasvaessa ja soljuessa penikulmain laajana ympärillä.

Perhe lisääntyi. Oli jo tyttöjä ja poikia enemmän kuin vanhemmat osasivat laskea, oli enemmän kuin paljon, oli monta. Jokainen oli kuitenkin ihmisenä, yksilönä, enemmän tai vähemmän tunnettu. Emo, joka ennen oli kehittänyt keräilemistaitoaan kokoilemalla mitä sattui, oli nyt oikealla alallaan ja näytti siltä kuin hän olisi tahtonut synnyttää kokonaisen kansakunnan. Joka vuosi, kun lyhyt kesä tuli uudestaan ja tunturisaari kohosi soreana kukkineen ja vihreine lehtipuineen, pisti uusi pellavapää esiin Emon selkäsäkistä.

Vanhemmat lapset varttuivat tuulen ja tuiskun parissa. Pojalla oli jo melkein täysikasvuisia poikia, jotka tarkkoina katselivat tuota jäätikön vihertävää kajastusta taivaanrannalla. Ja sieraimet värisivät tarkkaavaisesti kuten ainakin tulevien suurmetsästäjien.

TULUKSET.

Pojan ja hänen perheensä elämä tuolla pohjoisella tunturisaarella olisi käynyt yhä vaikeammaksi keskellä jäätikköä, yhä ankarammaksi muuttuvien talvien ja yhä lyhenevien sadekesien vaiheilla, ellei Poika olisi uudelleen hankkinut tulta, elettyään niin monta kovaa vuotta sitä vailla.

Mutta kuten hänen koko kehityksensä vastuksista huolimatta oli opettanut ettei olemassaolo parane ennenkuin on nähty kovinta hätääkin, niin ilmestyi nyt tulikin talven sydännä äärimmäisen hädän hetkenä. Se ei tullut salamana, ei putoavina hehkuvina kivinä eikä minään muunakaan taivaasta tulevana tulenmuotona. Poikahan näet eli jäitten keskellä köyhänä ja jumalan hylkäämänä. Hän saavutti tulen taistellen, hakkasi vastakkain kovia kiviä, kunnes sai sen. Ja se päivä jolloin tuo suuri ihme tapahtui, jolloin syttyi tuli hänen käsiensä töistä, oli riemuisa voittopäivä, oikea triumfihetki, joka teki hänet kaikiksi ajoiksi rikkaaksi ja teki hänestä luomakunnan herran.

Poika oli näet tiennyt jo vuosikausia että tulta oli jollain hänelle tuntemattomalla tavalla piikivessä tai ilmassa sen ympärillä. Hän huomasi sen tuoksahduksen halaistessaan liusketta veitseksi tai valmistaessaan suurempia työkaluja. Se oli jotain palanutta muistuttava voimakas haju, joka loihti hänen mieleensä muiston kaikesta siitä mikä sen yhteyteen liittyi. Se toi hänen muistoonsa voimakkaasti hehkuvan tuhan, aarniometsän, poreilevan suomaan ja ukkosen. Ja kaikki tämä läikehti alituisesti hänen mielessään niin, että hän päivät päästään teki tuota piityötä, aherteli kumaraisissaan ja ahneesti, avosuin ja sieraimin herkutellen ahmi siitä lähtevää hajua. Emo huomasi tuon omituisuuden miehessään, mutta hän ei ymmärtänyt sen syytä. Poika vainusi tulta ja koko sen salaperäistä jumalanvoimaa ja hänen ajatuksensa kulkivat teitä, joilla ei Emo voinut häntä seurata. Ja tuli näyttäytyikin joskus, etenkin Pojan kalkutellessa piitä pimeässä. Silloin saattoi kivestä sinkoilla kipinöitä, jotka syttyivät, mutta sammuivat samassa. Ne säihkyivät sateenkaaren väreillä ja säkenöivät tähtinä Pojan käsissä, saattaen hänen ajatuksensa vilkkaaseen työhön.

Mutta kun talvet, jäätikön piirittäessä Pojan kotia, yhä kovenivat, kun luolan ulkopuolella oli pureva ilma ja kaikkialla helisevää ja kireässä pakkasessa halkeilevaa jäätä, kun oli niin kylmä että Emon ja lasten täytyi pysyä majan pimeässä vieri viereen sulloutuneina, monen nahkakerroksen peittämänä, silloin poika joutui samaan mielentilaan kuin missä hän oli ensimäisinä epätoivon aikoinaan. Silloinhan oli kylmä riistää häneltä alastomalta, yksinäiseltä ihmis-rukalta hengen. Ja nyt samoin. Nyt — nyt juuri täytyi tehdä jotain, nyt oli vihdoin mahdoton tehtävä mahdolliseksi.

Hän koetti lähempänä olevaa keinoa, alotti siitä, minkä jo ennestään tunsi: hakkasi kahta piikiveä vastakkain. Päivät pääksytysten istui hän majansa sisäänkäytävän suulla sekä talvisen hailakan auringon valossa että lumipyryssä kiireestä kantapäähän karhuntaljoihin käärittynä ja löi lyömistään piikiviä yhteen. Hän ei suonut itselleen koskaan lepoa, löi ja murskasi toisen pii- ja harmaa kivipalasen toisensa jälkeen ja näki niiden savuavan purevassa pakkasilmassa. Hän istui kivikasojen keskellä uupumatta ja ahersi aamuhämärästä alkaen siksi kunnes entistään kaukaisemmalta näyttävä aurinko kutistuneena ja kylmänä kuin jäämöhkäle oli päässyt ratansa päähän ja vajosi taivaanrannalla äärettömien lumi-aavikoitten taa. Yö tuli, revontulet syttyivät ja suuret värisevät tähdet tuikkivat, maja peittyi lumeen ja ainoastaan tumma aukko, jonka majassa olevien lämpö sulatti, osotti siellä olevan eläviä olentoja.

Lauma peuroja riensi ohi narisevalla lumella, kapsavin kavioin. Ne painoivat huurteisen turpansa maata vasten ja päästivät kuuluville ihmeellisen onton kurkkuäänensä — rau —, se oli heidän kieltään. Revontulet loimusivat liekehtien ja räiskyen jäätikön yllä. Kautta taivaan kuului niiden salaperäinen ääni kuin mieletön hiljainen kolkko nauru. Otava vilkutti sumuisessa avaruudessaan, kirkastui silloin tällöin ja himmeni taas kuin olisi kaste laskeunut sen tähdille.

Mutta seuraavana päivänä istui Poika jälleen majansa sisäänkäytävällä ja löi kiviä vastakkain, epätoivoisena ja väsymättömänä mutta ilmeettömin kasvoin. Sieramet ainoastaan värähtelivät. Hän pysyi lämpimänä mielettömässä työssään ja se näyttikin olevan ainoa hyöty mitä siitä lähti. Emo-parka luuli jo miehensä kylmän noitumaksi.

Mutta Poika ei lopettanut. Koska siinä kerran oli tulta, täytyi se saada siitä irtikin. Tulen täytyi olla jossain kivessä ja vaikka hänellä olisi niin kirottu onni että se olisi vasta maailman viimeisessä kivessä joka hänen käteensä joutuisi, niin täytyisi sen sittenkin löytyä. Kiviä riittäisi murskattavaksi silloin tosin tuhansiksi vuosiksi ja hän ehtisi tulla vanhan vanhaksi, mutta hänen täytyi löytää oikea kivi ja tuli. Kun hänen kivivarastonsa oli käytetty, hankki hän uusia, laahasi kaikki läheistön irtonaiset kivet kotiin ja kalkutteli ne rikki. Niin kului sekin ankara talvi.

Kesällä keräsi Poika kotiin kiviä kautta koko tunturisaaren, hän otti jokaisen irtokiven ja keräsi niistä kokonaisia vuoria luolan eteen. Sinä kesänä ei hän tehnyt paljon muuta kuin kuleksi kylmässä rankkasateessa ja kuletti kotiin kiviä, kiviä ja taaskin kiviä eikä Emokaan enää voinut pidättää kyyneleitään. Hän keräsi lasten kera ruokavaroja keräämistään, ja saarella tuskin enää olikaan mitään syötäväksi kelpaavaa. Kesyjä eläimiä kun ei enään ollut — niin mitenkähän lopultakin tulisi käymään? Pojan metsästysaseet olivat käyttämättä ja kun Emo katsahti häneen kosteine silmineen, loi hän Emoon ilmeettömän katseen. Poika ei ollut enään entisensä näköinen. Kasvot olivat käyneet ryppyisiksi ja kuoppaisiksi. Kiven siruja ja tomua oli hänen hiuksissaan ja hänen tulisena ja kiihtyneenä säkenöivän silmänsä ympärillä. Tyhjä silmäreikä oli täynnä multaa ja likaa. Ja samoinkuin Emo, ajatteli Poikakin toisinaan, että hänen sielunsa oli jäässä.

Se tapahtui äkkiä eräänä päivänä. Hän oli tapansa mukaan särkenyt kiviä sadottain ja istui pistävän hajun vaivaamana, hajun, joka nyt alkoi raukasevasti vaikuttaa, saattaen hänet toivomaan unta, ijäistä unta. Silloin sattui hänen käteensä kivi, josta heti lähti piillä iskettäessä suuria kipinöitä. Hän löi uudelleen kovemmin ja kivestä aivan satoi tulta, sinisiä säkeniä, pitkiä, kiemurtelevia tulikäärmeitä, jotka pysähdyttyäänkin hehkuivat kiiluvina kiemuroina ennenkuin sammuivat. — Tuli, tuli!

Silloin herpaantuivat Pojan voimat, koko ruumis kuumeni ja lopen uupuneena täytyi hänen istua aivan hiljaa. Kädet vaipuivat voimattomina helmaan, hän ei uskaltanut enään yrittää, rukoillen hän loi katseensa ympärilleen, katsoi sitten aurinkoa, joka säteili kaukana selkeässä pakkasilmassa. Hän katsahti ympärilleen lumista saarta ja jäätikköä, joka levisi valkosena ja autiona silmän kantamattomiin eikä hän ollut mielestään milloinkaan nähnyt maailmaa niin selvästi kuin nyt. Vasta nyt hän näki ensi kerran millainen se oli. Hän huokasi syvään, niin syvään.

Sitten hän koetti uudelleen. Hän näki säkenien putoilevan suurina ja säihkyvinä lumelle jättäen siihen sammuessaan tumman kuopan. Rinnasta nousi nyyhkytys, toinen. Ja toivottomuuden väistyessä onnen tieltä, jota hän ei vielä uskaltanut uskoakaan, täytti kumma heikkous hänen sydämensä. Mutta totta se oli. Hän nousi päättävästi, tietoisena itse aikaan saamastaan todellisuudesta ja hän tuskin hengitti nuotiota tehdessään. Entuudestaan, niiltä ajoilta saakka jolloin hän vartioi tulta metsissä, tiesi hän mitä nuotion tekemiseen tarvittiin: taulaa tulen vangitsemiseksi ja kiihdyttämiseksi ja puita sen palamiseksi. Hetken kuluttua oli hänellä lekkuva liekki.

Hän antoi kipinän pudota kuivalle taulalle ja samassa näki hän syntyvän hehkuvan pilkun, sen savuavan, mustuvan keskeltä reunat hehkuvina ja kytevän. Hän puhalsi varovasti niin että hehku alkoi kasvaa ja suhista, pani sitten nopeasti lastuja päälle, lakkasi puhaltamasta — silloin leimahti liekki suoraan ylöspäin. Se oli pieni sinertävä ja kellertävä, kuumahenkinen tulenjumalan-sielu, joka epäröi hiukan, astahti ylös, astahti alas, katosi ja ilmestyi jälleen ja riennähti Pojan puhaltaessa tulen jälkeen. Hän puhalsi kovasti ja pysähtyi välillä silloin tupsahti liekki ahneesti lastuihin ja alkoi palaa. Poika sytytti oksan. Siinä oli tuli. Nyt se siis oli hänellä eikä hänen tarvinnut kiittää siitä ketään, se oli hänen omansa, tulinuotio!

Emo kuuli jonkun hoilaavan luolan ulkopuolella, kuuli rajattomia ilohuutoja ja laulua, luolan katto kumisi, joku hyppi katolle, tuntui aivan kuin siellä olisi ollut karhu, joka hypähti korkealle ja putosi takaisin tassuilleen. Mutta miehen äänihän sieltä kuului. Hänen sieluaan ahdisti, hän ryömi ylös varmana tuhosta. Nyt oli siis Pojalle käynyt huonosti ja samoin heille kaikille. Hän löysi Pojan majan katolta hyppimässä kädessä palava oksa. Emo näki tulen — ja silloin hän irvisti. Hän pysähtyi jalat sisäänpäin ja hymyili ihastuneena. Hän ymmärsi mitä oli tapahtunut. No niin, nyt oli hänen puolisonsa ja Jumala luoneet tulen. Se ei häntä suuresti hämmästyttänyt. Mitä ei Poika saisikaan aikaan! Mutta hyvä se oli. Emo katselee tulta hymyillen, mutta Poika on aivan haltioissaan, hän ulvoo ilosta ja riemuitsee hänelle Emo, Emo! Lapsetkin tulevat ryömien, haistelevat pakkas-ilmaa ja katsovat tulta. He kurkottavat hämmästyneenä ja lähenevät katse tarkkana.

Mikä päivä tämä olikaan! Siinä ei tuntunut olevan alkua eikä loppua. Riemuiten vihittiin tuli, uhriksi annettiin kuivaa lihaa ja vanhaa talia. Ensimäinen uhri nousi kylmään talvi-ilmaan, kodikas paistetun käry ilahutti perhettä, joka kaiken unohtaen suu ruokaa täynnä istui ääressä.

Tuli söi ja syleili ahnaasti polttopuita kuluttavine liekkeineen, peitti saaliinsa hurjine aavemaisine lonkeroineen, jotka ilmaan hypähtäen tekivät tulen poikasia, kiihtyivät ja heikkenivät. Puut rätisivät ja paukkuivat, liekit puhkuivat saaliinhimoisina, jyrisivät ja vierittivät savua, joka pilvenä nousi korkealle. Mikä ihme! Mutta suuri ihme oli se että nuotio lämmitti, lämmitti enemmän kuin kesäpäivä ja lähempää kuin suuri aurinko. Poika näki lastensa hymyilevän tulelle ja näki heidän karkeille puutteen painamille kasvoilleen leviävän onnellisen ilmeen. Hän näki heidän lämmöstä nauttien ojentavan käsiään tulta kohti, ikäänkuin hyväillen sitä koska se oli niin armas, ja hän näki heidän liian lähelle tultuaan vetäytyvän pelästyneinä pois ja silloin hän nauroi vallattomasti. Kyllä he pian oppisivat erottamaan hyvän pahasta. Emo katseli heitä iloisesti räiskyvän tulen valossa ryppyisenä, mutta silmät loistavina. Hän otti jälleen esille punoustyön, jonka hän oli pannut syrjään ja askarteli taas kerineen.

Ja illalla oli luola valoisa! Keskellä permantoa palava nuotio näytti heille kodin sisustan, jossa he tähän asti olivat saaneet hapuilla eteenpäin. Uusi aika koitti jäätikön perheelle.

Poika tarkasteli tuota ihmeellistä kiveä joka piillä lyötäessä oli antanut tulen ja oli vastakin antava. Se oli kirkkaan keltainen ja kimalteli valon siihen sattuessa; kädessä se oli painava ja sillä oli raa'an katkaistun sipulin haju. Olisihan siitä jo pitänyt nähdäkin, että se oli tulikivi. Poika ei ollut mielestään koskaan pidellyt kädessään mitään niin tärkeää ja arvokasta. Se synnytti aivan uuden omistamisen ilon, se herätti voimakkaan halun, joka oli samalla kertaa tyydytetty hänen omistaessaan kiven. Se antoi hänelle kaiken vallan; se oli hänen ja ihmiskunnan ensimäinen aarre. Eikä ilo johtunut yksin siitä, että hänellä oli tuli, vaan nyt hän saattoi hankkia sen uudelleen milloin tahansa, jos se pääsi sammumaan! Sitä eivät toiset metsien asukkaat voineet. Heillä oli vain nuotio, josta tuli täytyi ottaa ja muutettaessa oli se vaivaloisesti kuletettava muassa, tauloilla täytetyssä korissa. Jos se sammui, ei sitä enään voinut sytyttää. Heillä ei ollut tulen kipinää. Nyt se oli tässä kivessä. Ja Poika päätti valmistaa erityisen majan, rakentaa sen niin suurista ja raskaista harmaakivimöhkäleistä kuin hän suinkin jaksoi liikuttaa ja kätkeä sinne tuluksensa.

Mutta kun yö tuli ja kaikki muut nukkuivat luolassa kylläisinä ja lämpiminä, ei Poika voinut nukkua. Päivän suuri keksintö täytti hänen ajatuksensa saattaen veren suonissa kiertämään kuin kuumeessa; ilo ja liikutus säkenöivät hänen jäsenissään. Maatessaan katseli hän ympärilleen aivan luonnottoman virkeänä. Tuntui kuin jännitys olisi nyt vasta lauennut, kun päämäärä oli saavutettu pitkien aikojen toivottoman työn jälkeen. Tuli oli tuhan peitossa lattiakuopassa ja se hehkui siinä valaisematta. Sen yläpuolelle oli hän tehnyt kattoon kivien väliin reiän, josta savu pääsi ulos ja sieltä katseli pieni ystävällinen tähti sisään.

Matala, vankasti varustettu maaluola, jossa Poika perheineen ja kaikkine omaisineen oli, oli täynnä tulen ja palaneen puun käryä. Puut olivat vuodattaneet kesäisen sielunsa ja Poika uneksi jälleen olevansa aarniometsässä sen hedelmällisen ilman ja pihkaa valuvien, kasteisten palmujen keskellä. Hänen ohitseen oli häikäisevä auringonpaiste kulkevinaan ja hän luuli lentävänsä, leijailevansa vapaana ihanan onnellisena huimaavan korkeitten puitten latvojen yläpuolella. Eikö hän nähnyt riikinkukkoja eikö hän itsekin ollut sateenkaaren värinen, loistava riikinkukko, joka pitkinä taikasilmäisine laahuksineen kulki yli metsien aurinkomeressä? Oliko hän palannut takaisin lapsuuteensa, eivätkö lämpimät metsät jälleen huojuneet maanpäällä ja eikö ollut vaan unta että jäätikkö kymmenien sylien vahvuisena ulottui yli maan?

Hänen korviinsa saapui tuttu yö-ääni, jään syvä, maanalainen hiominen kulkiessaan vuoripohjaa vastaan, jäälohkareitten putoileminen ja pohjatuulen ulvonta vihreissä, autioissa luolissa — vai kuuliko hän ehkä lämpimän sateen kohisevan aarniometsän latvakruunuissa, kuuliko korkeitten puitten huokailevan ja natisevan? Veri humisi korvissa, eikä hän enään voinut erottaa totta mielikuvituksestaan. Muistaessaan aarteensa puristi onni hänen rintaansa, hän tuli niin iloiseksi, että näki silmissään aurinkojen leikin ja hän unohti ajan kulun. Hän ei tuntenut enään itseään. Mikä oli todellakin totta? Hänkö tässä oli, hän, joka loppumattoman pitkinä vuosina oli uhmannut talvea, hänen lastensa vilusta väristessä, voimatta hankkia heille lämpöä, kunnes hänen sydämensä oli muuttunut melkein samanlaiseksi kuin se pii oli, jota hän murskasi. Mutta jo vaikka koko maailma olisi muuttunut kiveksi, olisi hän iskenyt siitä sittenkin tulen! Oliko hän nyt löytänyt sen? Oi, hän oli saanut jälleen sydämensä, saanut rintaansa kuumia, melkein tukehduttavia elämän lähteitä.— — —

Hän makasi tulikivimöhkäle vierellään ja hänestä tuntui kuin olisi kulunut koko ijäisyys siitä kun hän sitä viimeksi iski. Hän kaipasi nähdä uudelleen liekkien siitä leiskuvan. Veri humisten kuohui läpi suonien kuin kulo. Hänen täytyi nähdä tuli, rauhoittaa sydäntään sillä rikkaudella, jonka hän oli nyt tehnyt mahdolliseksi. Hän oli kokoavinansa yön pimeydessä ylös vuoteeltaan, päätä huimasi, hän piti kädessään kiveä ja piipalasta ja iski tulta.

Suuri sininen liekki leimahtaa kivestä. Se on sininen kuin vihaisin salama ja sen yliluonnollinen valo luo Pojan silmäin eteen kokonaisen maailman. Hän näkee hurmaavan näyn:

Hän ei ole enää luolassa vaan avaruudessa ja hänen ympärillään säihkyilee viheriää elämän ilmaa, johon kaikki häntä ympäröivä virtaa ja johon se kajastaa. Korkealla hänen päänsä päällä näyttää olevan keinuva, heläjävä kupukatto, josta valo heijastaa hohtavan kirkkaana ja hän ymmärtää että hän on vedessä, syvällä; vesi kietoutuu lämpimänä ja raskaana hänen ympärilleen kulettaen häntä eteenpäin niin, että poreilevat kuplat kohoavat sivuilla. Näköpiiri, joka on ollut kapea ja epäselvä, laajenee mahtavasti hänen eteenpäin soljuessaan ja hän näkee muitakin olentoja olevan liikkeellä. Hän kohtaa suuria, kilpikuorisia petokaloja, jotka väistyvät syrjään lyöden vettä vinolla pyrstöllään ja nopeasti nuljuaa meripalmujen lomitse läpinäkyviä ankeriaita. Alhaalla pohjassa näyttää olevan satumaisen kimeltäviä koralli-eläimiä tuhatkukkaisena niittynä, joka kirkkaassa vedessä tuntuu paljoa elävämmältä kuin mitä se todellisuudessa on. Siellä hapuilevat sinne tänne limaiset polyypit pitkine pyydys-lonkeroineen, jotka ovat täpötäynnä silmiä ja tuntosarvia. Ne vääntelehtivät syvässä vedessä ylös, alas, edestakaisin ja vesi on niin pettävän läpikuultavaa, ettei edes näe missä polyyppi on. Tai ehkä se onkin vaan jonkun pitkän, hiljaa keinuvan vesikasvin haarake, jonka ympärillä rapueläimet parveilevat ja jonka varsilla nilviäiset ryömivät. Siellä syvyydessä on kokonaisia lehtoja lehteviä ja sormiliuskaisia kasveja, joitten lomitse välähtää viheriäitä valoja ja liukuu kaikenlaisia heleänkeltaisia ja taivaansinisiä kaloja, jotka ahmien sieppaavat lämmintä vettä ja soljuttavat sitä pois taas kidustensa kautta samalla vilkuillen sinne tänne litteillä, kiiltävillä silmillään. Pienet, pitkäleukaiset merihevoset ovat juroina heittäneet kiertopyrstönsä merikauran ympärille ja antavat maailman mennä menojaan. Niitten selkä-evät ovat tiukkoina kuin pienet purjeet jotka lepattavat hiljalleen virrassa.

Hiljaa eteenpäin liukuessaan huomaakin Poika että hän se luokin varjon yli merikaura-pensaikkojen ja että hän kulkiessaan synnyttää maininkeja, jotka huojuttavat koko vedenalaista metsää. Hän on jokin suuri ja peljätty olento, koska kaikki kalat, vaarallisimmatkin, näyttävät pakenevan hänen tieltään. Koko ajan on hänen ympärillään ollut määrätyn suuruinen tyhjä tila ja siihen lienee ollut syynä juuri tuo hänelle suotu kunnioitus.

Hän kulkee monenlaisten merenpohjakuilujen yli ja näkee siellä synkässä pohjapimeydessä hämärästi paksujen ankeriaitten pyrstöjä, niiden siellä liejussa piillessä. Hän kulkee yli matalien koralliriuttojen, joista kimaltelevat kalanpoikaset lähtevät päätä pahkaa pakoon; lopulta hän lähestyy välkkyvää, häikäisevää lakea — ja tulee pinnalle. Nyt nousee hän jonkun puun juurien lomitse jonkunlaiselle liejusärkälle ja huomaa olevansa maalla suuren ikimetsän reunassa, ja hänen sieraimiaan tervehtää kostea, pihkainen tuoksu.

Taivas hänen yllään on aivan hohtavan valkea lämpimistä vesihöyryistä ja näyttää lepäävän äärettömyyksiä syleileväin jättiläis-sananjalkojen latvoilla. Ja nuo sananjalat muodostavat ruoko- ja liekokasvien kera aarniometsän. Lehvien välissä lentelee jättiläishyönteisiä, merkillisiä kärpäsiä, kultakuoriaisia ja yliluonnollisen suuria sudenkorentoja, joitten loistelevat siivet rätisevät ja surisevat kovaäänisesti. Mutta metsän höyryävän, soisen pinnan, joka on täpötäynnä mangrovepuita ja kumoonkaatuneita mustia jättiläispuunrunkoja, on hikevä käymislämpö melkein tuleen sytyttänyt. Siellä istuu suuria, lihavia liejusammakoita sieluttomine silmineen. Ne yrittävät syrjään loikahtaa kun joku jättiläishyönteinen niitä lähenee. Puolilahonneita puunrunkoja pitkin ryömivät ihmeelliset, käärmemäiset loiskasvit, jotka mehevine, sitkeine varsineen tunkeutuvat kaikkialle. Rikkipitoisissa lätäköissä, ruokokasvien juurivesojen lomitse uiskentelee sammakonpoikia ja sisiliskoja. Puun juurien välissä on musta lieju täynnä kuoppia, joissa ravut vaanivat ohi uiskentelevia vilkas-silmäisiä ja nopea-eväisiä kaloja. Kuuma, hikevä lieju poreilee ja kuohuu elämää.

Mutta aurinkoa ei näy. Sensijaan leviää loistava usva yli maan. Silloin tällöin käy ikäänkuin kuumempi värähdys läpi usvan, niin että taivas vaalenee hiukan, vaikka se ei muutukaan läpinäkyvämmäksi. Se on kaukainen, tukahutetun ukkosen seuraama salama. Etelässä näkyy taivaalla sumuisten sananjalkametsäin yllä pyöreä simpukankuoren värinen läiskä. Se on aurinko, jonka säteet eivät milloinkaan tunkeudu usvakehän läpi.

Mutta silloin näkee Poika läheisellä liejusaarella puun ilmajuurien välissä uuden olennon, suuren lihanpunaisen, ihmissilmäisen salamanterin. Se istuu lima-pyrstöineen vedessä, louskuttelee torahampaisia kalanleukojaan ja on juuri syömäisillään samanlaisen, vaikkakin vähän pienemmän salamanterin. Ylt'ympäriltä väistyvät kaikki muut eläimet tehden kunnioittaen tilaa. Ja — sellainen tietää Poikakin olevansa, hän huomaa, sitä itsekään oikein käsittämättä, olevansa samanlainen salamanterisielu, hän huomaa sen päivän selvästi — ymmärtämättä sitä kuitenkaan. — — Samassa sammui liekki ja hän istui pimeässä luolassaan jäätiköllä.

Poika huokasi. Hän tiesi nähneensä näyn, vaikkei enään muistanut minkä. Hän kuuli lastensa hengityksen; ne nukkuivat kaikki turvallisina lämpimässä luolassa. Ulkona kulki pakkastuuli äännähdellen yössä yksinään. Kaukaa jäätiköltä kajahteli jää murtuessaan jossain rotkossa. Poika aavisti tuskallisesti ajan kulun. Hänen täytyi iskeä tulta vielä kerran, vaan yhden ainoan kerran. Ja hän iski. Kivestä kirposi pitkä, kellervän sininen, tipahteleva liekki.

Ja nyt tulen välähtäessä tuntuu Pojasta kuin hänen sielunsa avartuisi niin voimakkaasti, että hän tuntee ja on kaikessa mukana, mihin tuli on vaikutuksensa ulottanutkin, vaikka se onkin hänelle uusi, käsittämätön maailma. On talvi-yö, mutta kaikkialla liekehtii valo ja ihmisiä on liikkeellä tuhansittain. Hän näkee kadunkulman — Chicagossa, ja tuo salaperäinen liekki kipinöi johdoissa raitioteitten yläpuolella. Loppumattomat jonot valaistuja ja täysinäisiä raitiotievaunuja kulkee kadulla, jolla vilisee ihmisiä mustanaan ja yläpuolella jyrisevät ilmaradan vaunut kiitäessään valaistujen rakennuskerrosten ohi. Sataa lunta, mutta kaupungilla kuljeksii ihmisiä sekä jalan että ajaen, siellä rientää loputon kulkue voimavaunuja ja savuavia junia. Kaupungista kohoaa penikulmain levyisiä, korkeita huone-rivejä ja ne ovat kuin hehkuva rauta- ja kiviröykkiö, jossa savu ja pistävä tulen haju sekaantuu talvi-yön hienoon lumeen. Tuhansin kokoontuu vento-vieraita ja toisilleen vihamielisiä ihmisiä keskelle kauppahuoneita, jotka päivänkirkkaaksi valaistuina julkisivuineen antautuvat kadulle. Ja kadunrajasta asti kohoaa suuria akkunaruutuja korkeimpiin kerroksiin, jossa ne vähitellen katoavat talviyön savuun ja pimeyteen. Keskellä jalkakäytävän kivitystä on iso kasa pyrylunta, jolle lankeaa epätasainen, hillitty tulenloiste. Se tunkeutuu alhaalta paksujen lasiprismojen kautta ja tykyttää nopeassa tahdissa. Siellä alhaalla on suuri voimaratas, jonka hampaitten varjo saa valon väreilemään, se on talon alla olevan, valtavalla kivihiilitulella sytytetyn koneen suonenlyönti, valon sydämen tykytys, joka lähettää keinotekoista päivänvaloa kaupunkiin pitkin kadun jääkylmän kivityksen alla olevia kuparisuonia. Kaikkien noitten kiirehtivien ihmisten päitten yläpuolella olevat kaarilamputkin palavat melkein huomaamattomasti samassa tahdissa. Se on »pyörien aika», sananjalkametsien toinen kukoistuskausi.

Kylmyys ja työtarmo kyyristivät Pojan kokoon. Liekki sammui ja hän istui taas pimeässä, tulukset voimakkaissa käsissään. Hän oli kumman hurmaantunut. Hänet valtasi ihmeellinen tuskan ja samalla onnen sekainen tunne, hän ei ymmärtänyt maailmaa eikä itseään, ja sitä hän ei voinut kestää. Hän iski uudelleen tulta.

Nyt oli kulunut jo puoli vuosisataa tulen löydöstä ja hän oli nyt hyvin vanha mies. Hänen jäätiköllä asuvista jälkeläisistään oli tullut kokonainen kansa, joilla oli hänen ja Emon ominaisuudet. Se oli voimakas, kestävä suku. Emo oli aikoja sitten kuollut, mutta ei ollut pelkoa että hänen tapansa olisivat unohtuneet. Lapset kyllä säilyttivät ne. Niin, Poika oli tullut vanhaksi, hänen sielunsa liikkui nyt hyvin ahtaissa rajoissa hänen köyryisessä ja luisevassa ruumiissaan. Aika kului. Eräänä päivänä tunsi hän ikävää ja meni kivimajaansa, jonka hän oli rakentanut vartavasten tuluksilleen ja sinne ei kukaan uskaltanut häntä seurata. Hän sulki sisään mennessään majan suurella kivellä. Pojat ja pojanpojat, jotka seisoivat ympärillä syvimmän kunnioituksen vallassa, kuulivat vanhuksen käännähtävän ja hengähtävän raskaasti kuin karhu, joka asettuu pesäänsä talveksi. Sitten kuulivat he hänen ääntävän maan alla ja hyräilevän:

Aikaiseen elämän myrskyissä ma mielen selvyyttä opin; maan alla, tiedän varmaan sen, on väsyneellekin koti.

Se päivä meni menojaan, menipä yökin Pojan tulematta esiin eikä kukaan uskaltanut tunkeutua hänen luokseen. Mutta he kuulivat hänen hyräilevän:

Lapsena poimin heelmiä puun, missä nyt jäävuoret ryskää. Tulevat polvet ne kaipaa kai sitä maata min hukkuvan näin.

Vielä kolmantena päivänä he kuulivat kuopasta voimattoman äänen. Poika hyräili:

Merta, jonka ma nuorena näin min toista rantaa ei silmä tapaa, ma kaipaan. Muisto se lohduttaa. Emo, kohtaanko sinut siellä?

He näkivät kuopasta tulen loimun ja vetäytyivät peloissaan taaksepäin. Vasta viikkokausien jälkeen rohkaisivat Pojan pojat itsensä ja peittivät mullalla kivimajan, jonne vanhus oli mennyt.

Mutta se tulenvalo, jonka he näkivät, oli Pojan sytyttämä. Kolme vuorokautta ajatuksissaan oltuaan hapuili hän vanhoilla sormillaan tulukset, löi tulta ja hän näki:

Voimakas yliluonnollinen valo ympäröi hänet. Hän on olevinaan keskellä elävien metsää. Maanpinta on karkeahuokoista nahkaa joka kasvaa siellä täällä karvaa ja joka on paikoin kovettunut musta- ja valkea-juovaiseksi sarveksi. Mäet ja poimuttelevat laaksot osottavat, missä maan pinnan epätasaisuudet ovat ja nahan alla kulkee peninkulmain pituiset kylkiluut ja tasangolle on siroitettu vanhoja, halenneita luu-möhkäleitä. Verilammikon rantasora onkin yhteen kasattuja ihmishampaita ja lammesta kohoaa sormimättäitä, alkaen pienoisista, vielä avautumattomista lapsenkäsistä aina vankkoihin, avoimiin miehen kouriin. Mutta puut metsässä, joka tiheänä ulottuu niin etäälle, että se viimein näkyy vain punervana usvana, ovatkin haaraisia jäseniä, rungot ovat silmiä täynnä ja latvoina on pitkiä, alas riippuvia ihmishiuksia. Kaikki eivät ole samanlaisia. Toisten pinta on valkoinen ja punainen, niin että voi erottaa sen alta siniset suonet; niillä on vihertävät silmät ja tuuheat, punaiset latvat. Toisilla on ruskeampi kaarna, tummemmat silmät ja musta latva. Mutta metsä on niin äärettömän suuri, ettei yksityiskohtia juuri huomaakaan.

Metsä tekee sanoin selittämättömän jättiläisvaikutuksen vaikkeivät kaikki puut olekaan samaa sukua tai saman ikäisiä. Siinä on miehisiä puita rystyisine oksineen ja voimakkaine vatsoineen ja rinnalla kohoaa hienoja, herkkiä neitosia, joitten tuuheat hiukset leviävät yli ruumiin väristen kuin kevätkoivu. Pienokaiset kasvavat alhaalla, näkee ainoastaan niiden maasta puhkeavat pyöreät päät.

Jotkut puut ovat vanhoja, kumartuneita ja täynnä vakoja; ohuesta latvasta rustoiseen tyveen asti peittää niitä harva, aivan valkoinen suortuva-kerros. Toiset taas ovat pienoisia, vastasyntyneitä lapsellisia puita, joita peittää maidonvalkoinen hipiä ja lyhyitä oksia verhoaa vaalea nukka.

Haaraisine juurineen yhtyvät puut maassa, mutta muuten on niillä melkein kaikki elimet itsekullakin erikseen. Paitsi silmiä on rungoissa yksi tai useampia korvia, oksien välissä ammottaa suu ja sieraimia on ylt'ympäri puuta. Mutta hengitys on yhteinen. Koko metsä hengittää kuin kuumetautinen ja maan alla ja kautta kaikkien puitten, ylempiin oksanhaaroihin asti huomaa yhteisen suonen tykinnän jonka tahdin näkee koko luonnossa, se on säännöllistä, melkein huomaamatonta nousua ja laskua koko ajan. Voimakas sydän lyö syvällä maan sisällä. Ilmakin on yhteinen. Koko metsässä on huumaava hien haju.

Niin kauas kuin silmä kantaa — ja ilma onkin niin kirkas että voi nähdä satojen penikulmien päähän — leviää metsä lihanvärisenä ja ääriä vailla. Joissakin paikoissa on metsässä varjotäpliä, sekä lähempänä että kauempana ja varjot näyttävät olevan määrätyn suuruisia, soikean muotoisia ja ne kulkevat yli seudun. Poika, joka on metsässä vanhana, käsnäisenä kantona lahoine silmineen, koettaa katsella ylöspäin ja löytää syyn mistä varjot lähtevät. Hän näet huomaa useita litteitä, kampelamaisia jättiläisolentoja, jotka leijailevat ylhäällä avaruudessa, kuvastuen punaista taivasta vastaan. Yksi on lähempänä ja se leijuu kuten joku penikulmain pituinen, soikea kappale metsän yläpuolella äärettömän korkealla. Mikä se on? Sitä hän ei voi erottaa, mutta se näyttää soljuvan eteenpäin ja koko ajan näyttävät sen ohuet ja läpinäkyvät kyljet lepattavan ja lainehtivan alkupäästä loppupäähän päin, kuten kampelan evät, ja se uudistuu yhä. Tämä lentävien, soikeitten olentojen ääretön suuruus tekee metsän ja kaiken muunkin maan päällä matalaksi ja pieneksi. Mutta taivaan punavalo kiinnittää katseen ylemmä ja pian nekin näyttävät tomuhiukkasilta ilmassa, sillä taivas kaareutuu äärettömiin avaruuksiin.

Koko avaruus on ihanan aamuruskon värinen, se on se lähde, josta kaikki vanhat tarut elämän auvosta ovat lähtöisin.

Lähellä on aurinko, mutta se ei häikäise, joten voi nähdä sen ihmeellisen kaasu-ruumiin lepäävän rehevänä pallona laajeten ja supistuen, mutta kuitenkin pysyen koossa kuten mehiläisparvi kesäpäivänä. Ylt'ympäri sitä kulkee monta planeettaa säännöllisiä ratojaan ja taka-alalla kertovat tähtitarhat lukemattomista auringoista, jotka risteilevät siellä yksinään, mutta samojen onnellisten lakien mukaan. Sinisiä ja keltaisia taivaankappaleita on niin lähellä, että voi nähdä niiden maailman osien rajat. Linnunrata, joka on biljoonien penikulmien päässä, uiskentelee kevyitten pilvien tavoin avaruudessa.

Mutta kaikkein ylinnä, keskitaivaalla, leijuu tähtisumu, jonka suunnattoman suuret, loistavat kiehkurat muodostavat jonkunlaisen pyörän, joka peittää neljänneksen taivasta. Se pysyy aina siinä elävienmetsän yläpuolella ijäisen pyörimis voiman merkkinä…

Kipinä sammui ja Poika oli yksin pimeydessä. Hauta sulkeutui tiukasti hänen ympärilleen. Se oli ahdas ja yksinkertainen kuten ne ensimäiset kivihökkelit, joita hän alastomana ja yksinään talven selkään jäädessään oli kyhännyt.

Aika kului ja hän näki vielä. Kivien lomissa oli aukko ja siitä hän näki palasen tähti-taivasta. Ja hän tunsi lopuksi syvintä iloa saadessaan levätä lapsuutensa tähtitaivaan alla oman maansa mustassa mullassa.

Otava siinä hänen yllään loisti. Se vilkkui sumuisesti, vuoroin avaten kaikki tähtisilmänsä, vuoroin himmeten, kuin kaste olisi sille laskeutunut.

POJAN JÄLKELÄISET.

Pohjolan kansa lisääntyi. Jäätikön levetessä lisääntyivät Pojan ja Emon jälkeläiset jakautuen lukuisiin perheisiin ja pikkuheimoihin, jotka asuivat kaikkialla tunturisaarella säilyttäen edelleen heimovanhempainsa elintavat.

Alussa peri jäätikön kansa entisten metsässä asuvien heimolaistensa veren. Pojan pojat tekivät retkiä etelään metsäkansan luo tuoden sieltä itselleen vaimoja. Heidän poikansa tekivät samoin ja senjälkeen oli kansan tapana, että jäätikön nuorukaiset, miehen ikään päästyään, suorittivat miehuuskokeensa hankkimalla metsäseuduista itselleen puolison. Nämä partioretket suoritettiin aina keväällä ja silloin vallitsi voimakas juhlatunnelma, josta lapset uneksuivat, jota vanhemmat säilyttivät ihanana muistona. Paitsi nuorten neitosten tuontia, veivät nämä retket morsianten omaisten yhteyteen, olipa ruuassakin tervetullutta vaihtelua. Heimon kesken kerrotaan hupaisia taruja naisten ryöstöistä ja sitä seuraavista aterioista, jolloin juhlahumussa saatettiin syödä morsiankin, jonka jälkeen, jottei tarvinnut tyhjin käsin palata kotiin, täytyi suorittaa koko retki uudelleen. Vieraassa ympäristössä katosi arkuus.

Mutta kun nuoret miehet olivat palanneet takaisin jäätikölle metsä-neitosineen, pidettiin näitä hyvänä, osaksi heidän erikoisuutensa vuoksi, osaksi siksi että heistä tuli oivallisia äitejä. Ja tuo melkein itsetiedoton irvistys, jolla heitä lähestyttiin ikäänkuin syödäkseen heidät, muuttui siten tarkottamaan hyväilyä ja omistamis-iloa.

Matkat yhä laajenivat jäätikön levitessä. Saattoi kulua kokonainen vuosi, ennenkuin tapasi etelän metsäläisiä ja ennätti palata naisineen takaisin kotiin. Ja siksipä alkoi tapa unohtua. Sitä paitsi hävisi tapa siitäkin syystä, että jäätikkö-kansa oli aikojen kuluessa kasvanut niin suureksi, että eri perheitten nuoret olivat toisilleen siksi vieraita — vaikkakin olivat sukulaisia — joten saattoi herätä molemminpuolinen mieltymys, joka johtaa nuoret ihmiset yhteen. Kaikella on aikansa. Naisten ryöstöt alkoivat jo olla entisaikain töitä. Pojan jälkeläiset ja hänen esi-isänsä kuuluivat jo kahteen toisistaan kokonaan eroavaan ihmislajiin. Kerrottiin yhä tarumaisempia juttuja aarniometsäin tummista, ihanista tyttäristä, mutta ne jotkut harvat, joita sieltä vielä joukolla haettaessa saatiin, olivat myskin hajuiset eivätkä miellyttäneet jäätikön kansaa. Toista on haaveilla niin, että vesi kielelle herahtaa, toista vastenmielinen todellisuus. Ja kun etäisyys ja aika olivat vihdoin erottaneet nämä kaksi kansaa toisistaan, pidettiin vähintäkin halua omistaa joku noista villi-naisista suorastaan rikoksena. Mutta sensijaan tarut, joille kaipaus vielä siipiä antoi, muodostuivat yhä ihanammiksi, ja lopulta kasvoi niiden ympärille kokonainen maailma.

Siten syveni kuilu syvenemistään näiden kahden kansan välillä, jotka jäätikkö oli erottanut. He eivät muistuttaneetkaan enään toisiaan. Ero sen oli vaikuttanut auttamattomasti. Alkukansa, joka aina sai siirtyä, oli pysynyt samana, jotavastoin Poika, joka ei tahtonut taipua, oli muuttunut toiseksi ja jättänyt jälkeläisilleen perinnöksi muuttuneen luonteensa. Metsäläiset pakenivat aina talvea, kulkivat yhä etelämpään voidakseen viettää entistä elintapaansa ja tämä väistyminen tuli kerran, heidän samalla tullessaan yhä monilukuisemmiksi, viemään heidät kaukaisille maan äärille ja levittämään heidät kaikkiin maan-osiin. Mutta Pojan heimo jäi Pohjolaan. Se sai mukautua yhä vaikeampiin olosuhteisiin, jotka pakottivat sitä paikallaan pysyen kehittymään. He eivät enään edes muistuttaneetkaan noita alastomia, huolettomia villejä, joista he olivat lähtöisin. He olivat toisia ihmisiä.

Vaivaloinen metsästys-elämä jäätiköllä loi Pojan pojat suuriksi ja vahvoiksi kuin karhut. Vaatteet tekivät tarpeettomiksi heidän ruumiinsa karvapeitteen, nahoilla verhotusta ihosta tuli valkea ja punertava. Alituisen kostea ilma vaalensi hiukset ja ennen niin suljettuihin silmiin loivat jäätikön luolat, taivaanrannalla kajastava jää ja taivaan sini oman avoimen värinsä.

Ja koko heidän olemuksensa oli toisenlainen kuin kaukaisten esi-isien. He eivät enään metsäläisten tavoin hävittäneet asuinsijojaan ja asettuneet taas toiseen, suotuisempaan paikkaan, heidän elinehtonsa vaativat ensin tarkoin punnitsemaan asioita ja sitten, ajan tultua, tarttumaan tarmolla työhön. He eivät eläneet huolettomina nykyhetkessä, aarniometsäin ikuisen kesän lumoissa, heidän täytyi muistaa tulevaisuutta, ajatella eteenpäin, jos aikoivat kestää eri vuodenaikoja. Alkukansan hillittömän intohimoisuuden sijasta oli heillä sellainen itsensä hillitsemistaito, että sitä saattoi luulla kylmäverisyydeksi.

Se teki heidät suljetuiksi ja raskasmielisen näköisiksi, eikä heidän asunnoistaan kajahdellut sellainen sirkutus kuin metsän lehtimajoista. Mutta elämän ilo ja vilkkaus piili heidän luonteensa syvyydessä, olipa siellä vahvistumistaan vahvistunutkin. Tässäkin suhteessa muistuttivat kaikki Poikaa, jonka levollisuudesta läpi koko elämän kerrottiin taruja polvesta polveen, mutta samoin kertoeltiin siitä rajusta kiivaudesta, millä hän parina kertana käytti jättiläisvoimiaan. Sanottiin ettei kukaan ollut koskaan nähnyt Pojan nauravan ja kuitenkin tiedettiin varmasti, että hän nautti olemassa-olostaan enemmän kuin kukaan muu. Mutta hän olikin kuolematon. Jäätikkökansa ajatteli tuota tois-silmä-vanhusta yhä hämärämmin kunnioituksen tuntein. Kaikki häneltä periytyvä oli pyhää. Hänestä kaikki polveutui.

Se elämä, jota tunturisaarella elettiin monen, monen sukupolven aikana — vuosi-tuhansien vieriessä — oli aivan Pojan ja Emon, noiden ensimmäisten esivanhempain elämän kaltaista ja kaiken tulikin pysyä samanlaisena.

Miehet valmistelivat aseitaan ja harjoittivat metsästystä. Tässäkään ei tapahtunut muuta muutosta, kuin että riista tuli yhä harvinaisemmaksi ja sitä täytyi etsiä yhä kauempaa. Silloin alkoivat kaikki perhekunnat pitää kesyjä peuroja, jotka silloin teurastettiin kun metsänriistaa ei saatu. Tärkeimpänä riistana oli mammutti, jonka kanssa jo aikoja sitten oli rikottu rauha ja jota pyydettiin luolista heittokeihäillä. Niitä oli ikävä kyllä vaan niin vähän ja usein sai kulkea penikulmittain jäätikköä etäisille tunturisaarille ennenkuin niitä löysi.

Merkkitapauksena pidettiinkin sitä päivää, jolloin metsästäjät kauan poissa oltuaan palasivat kertoen saaliistaan. Silloin raikui kautta koko saaren riemuhuutoja; mammutin hampaalla toitotettiin ja ilo oli ylimmillään. Merkkihuudot kaikuivat kaikkialla, mutta etenkin siinä perhekunnassa, johon onnellinen mammutin jälkien ensimäinen löytäjä kuului. Silloin läksivät kaikki, jotka suinkin kynsille kykenivät; kulkivat jäätikön poikki yhden tai useamman päivämatkan päähän sinne missä mammutti oli. Heillä oli myötä tulta ja nahkoja telttoja varten ja mammutin ympärille muodostui kokonainen leiri ja siinä pidettiin sellaiset lihan syömingit ettei sillä ollut mitään määrää. Nuo onnelliset jäätikköläiset, jotka riemuitsivat siinä mammutin ympärillä, olivat itse teurastetun näköisiä, niin verissä he olivat kiireestä kantapäähän. Nahat heitettiin yltä ja ilkialastomina pistivät he päänsä jättiläis-eläimen höyryäviin sisälmyksiin. Kullakin heistä oli kädessä vasta tehty, vielä salamalta tuoksuva piiveitsi, Naiset nostivat vaatteensa niin että ne olivat renkaana kaulassa ja he juoksivat kiireisinä äännellen edestakaisin nuotion ja mammutin ruumiin väliä. Silloin saattoi tapahtua merkillisiä seikkoja, mutta mammutin teurastuksessa oli kaikki luvallista.

Juhla-ateria alettiin mammutin lämpimästä mahalaukusta, joka oli täynnä puoleksi sulanutta ruokaa. Siellä oli kasottain lehtikuusen neulasia, sammalta, ajuruohoa, kaarnaa ja marjoja, kaikki paahtuneena ja herkullisena, maha-happoon sekaantuneena liemenä, joka melkein juovutti nuo kasviruokiin tottumattomat ihmiset. Tämä ruoka oli ollut vanhan Tois-silmän lempiruokaa hänen vanhuuden päivinään. Hänellä oli tapana sanoa, että se johti hänen mieleensä hänen nuoruutensa viheriät aarniometsät. Joka mammutin teurastuksessa säästettiin suuri osa mahalaukkua sisuksineen. Se uhrattiin Pojan hautakummulla kotiin palattua. Vanhat metsästäjät tiesivät kertoa iso-isäinsä kuulleen taas omilta iso-isiltään Tois-silmän mammutinmaha-rakkaudesta. Siihen vielä lisättiin merkillisenä muinaistaruna että jäätikkökansa Pojan, hänen poikainsa ja poikainsa poikain aikana oli niin harvalukuinen, että se kaikkine perheineen töin tuskin jaksoi syödä yhden mammutin kerrallaan. Se oli siihen aikaan. Nyt sensijaan saattoi koko jäätikköheimo, jos se oli yhdessä paikassa koossa, syödä ilman vähintäkään vaivaa yhtä monta mammuttia kuin yhden miehen käsissä oli sormia, vieläpä sai kaikki varpaatkin ottaa lukuun.

Laulut ja tarut, menneet ajat ja aikain vaiheet kertoeltiin tällaisina suurina mammutti-juhlina, jolloin liha-humala irrotti kielen kannat ja kauhistava kalmanpainajainen siitti mieliin villejä unia. Juteltiin kernaasti ja perin pohjin jännittäviä kertomuksia siitä taikka tästä mammutista, joka oli tullut hulluksi ja tallannut metsästäjän kuoliaaksi. Se olikin julkea mammutti, joka ei ollut suonut nälkäisille ihmisille mitään. Ja kun oltiin oikein kylläisiä, niin kylläisiä, että viimeinen pala ei tahtonut enään kurkusta alas painua, vaan voiteli kielenkantaa, silloin kääntyi puheenaihe itsestään kaskuilemaan siitä suuresta yliluonnollisesta mammutista, jonka oli vain nähnyt Jumala ja jokaisen iso-isä. Tai sattui niinkin — etenkin jos oli syöty munuaisia — että kerrottiin miten joku oli itse sen nähnyt jäätiköllä jonain talvi-yönä. Se oli ollut äärettömän vanha uros; sen kulmahampaat olivat ulottuneet revontuliin asti ja sen turkki oli ollut niin iän vaalentama, että se oli ollut valkoinen kuin lumimyrsky. Mutta se oli ollutkin itse isä-mammutti ja se ennusti nälänhätää. Ja jos kellä oli ennen aavistamattomia runoilijan lahjoja, tulivat ne kyllä esille tällaisilla mammutti-ateriolla ja suusta suuhun kulki monen monta laulua, joissa kuvastui nuotio-herkut, jäätikön paistin käry ja taivaalla tuikkivat tähdet.

Heimo ei palannut kaadetun mammutin äärestä ennenkuin se oli käytetty aivan sananmukaisesti nahkoineen, karvoineen. Jos lihasta jäi jotakin syömättä, vietiin se viipaleiksi leikeltynä kotiin ja savustettiin. Villaa käytettiin vaatteiksi ja majojen sisustukseen, luille, suolille ja suonille oli omat käyttöpaikkansa, kaikki oli tarpeen. Ja kun kaikki oli koottu ja kuljetettu kotiin, alkoi tavaran jako. Se oli suuri työ, sillä jokaisen saarelaisen tuli saada jotain eläimestä, joko enemmän tai vähemmän, tarkkojen ennakkomääräysten mukaan. Jäätikköläiset olivat täten aina saaliin jakaneet niiltä ajoilta asti, jolloin Poika-vanhus itse toimitti teurastuksen ja piti huolta siitä, että kukin sai yhtä suuren osan. Sellaista oli ollut silloin, mutta nyt teki sen vaikeaksi jäätikkökansan lukuisuus, olipa aivan mahdotonta suorastaan jakaa. Se täytyi nyt toimittaa suhteellisesti. Oli määrättyjä rikkomattomia lakeja, joitten mukaan jaon tuli tapahtua, mutta heimon kasvaessa täytyi lakeja tulkita uudelleen ja lopulta se oli niin vaikeata, että ani harva oli niistä oikein selvillä. Ensiksi sai osansa saaliin onnellinen löytäjä. Hänelle kuului toinen suurista torahampaista, josta hän sai oivallisen torven tai uusia erinomaisia heittokeihäitä. Toinen kuului Tois-silmälle ja se uhrattiin hautaan mammutin sisälmysten ynnä muun hyvän kera. Liha sekä muu osa eläintä jaettiin ankarien sääntöjen mukaan, niin että se heimo, jonka osalle teurastus lankesi, sai suurimman osan. Loppu jaettiin sukulaisuus-suhteitten mukaan, kunnes jokainen saaren perhe oli saanut osan saaliista, joskin se osa saattoi olla aivan pieni. Suosituin oli tietysti Garm-suku, joka polveutui Pojan-esikoisesta ja jolla oli oikeus ottaa vastaan Tois-silmälle kuuluvat uhrit. Yhdestä ainoasta mammutista, joka tosin oli pian syöty, riitti yhdelle perheelle työtä moneksi vuodeksi ja koko saarelle suurimmaksi osaksi talvea, niin paljon sillä oli villoja, suolia ja suonia punottavaksi. Ihmeellisen paljon sellaisessa eläimessä olikin, olkoonpa vaan että se oli mahtavan suuri, mutta kaukana jäätiköllä näytti se vain hyttysen kokoiselta.

Paitsi tuota suurta Pohjolan elefanttia pyydystivät miehet hienovillaista sarvikuonoa, peuroja, myskihärkiä, jääkarhuja ja monia pienempiä eläimiä, kettuja ja jäniksiä, jotka asustivat kallioilla tai kuljeskelivat niiden välillä jäällä. Metsästysretkillä seurasi jäätikköläisiä koirat, joista Pojan ajoista asti oli kehittynyt kokonainen kesy koiralaji. Se oli nyt sotajalalla entisten villien sukulaistensa kanssa, jotka oleskelivat susien parissa ja sekaantuivat niihin. Kotonakin oli koirista hyötyä. Ne vartioivat porolaumoja ja estivät niitä karkaamasta saarelta.

Kun miesten metsästys ja ase-työt on mainittu, olikin koko heidän elintapansa aivan samanlaista kuin kantaisän, Pojan, aikana ja siitä oli kuitenkin kulunut lukemattoman monta sukupolvea. Asuntoina olivat samat maakuopat, joita suuret harmaakivimöhkäleet suojasivat, vaatteina samanlaiset pureskelemalla pehmennetyt ja rasvalla parkitut nahat ja samalla tavalla ne kiinnitettiinkin pitkin poronnahkahihnoin. Oli mahdotonta ajatellakaan mitään muutosta, sillä koko järjestyshän oli Pojan luomaa, eikähän heillä muuta ollutkaan. Mikä hänelle kelpasi, se kelpasi kyllä hänen lapsilleenkin ja muuttui tavaksi koko hänen suvulleen.

Eräs seikka oli, jota Poika tuskin oli tullut ajatelleeksi eläessään: se näet, että heidän lukumääränsä tulisi niin suureksi tunturisaarella. Olihan saari tosin suuri, monen päivämatkan laajuinen joka suunnalle, mutta aikain kuluessa oli heitä sittenkin tullut liian paljon. Ja yhä enemmän tuli. Lapsia vallan kuhisi maassa. Heitä oli asumusten ympärillä niinkuin kärpäsiä rikkaläjällä. Kun useampain perheitten lapsia kokoontui oli heitä kokonainen suuri lauma, joka tulvaeli saarta poikki ja pitkin ja joka yksinäiselle aikaihmisellekin saattoi olla vaarallinen sivuutettava. He tahtoivat ruokaa ja kun heitä oli paljon yhdessä, ilmoittivat he irvistellen että heille kelpasi mikä tahansa. Ja jos sattui niin että kulkijan omia pienokaisia oli joukossa ja ne näyttivät isälleen hampaitaan siltävaralta ettei hän sieltä joukosta tuntisi omaansa, saattoi se tehdä isän mielen apeaksi.

Mutta oli muitakin syitä jotka mieliä masensivat kuin ruuan hankinta noille liiankin monille suille. Ruoka ei ollut kaikille tasan jaettu, vaikka he kaikki olivatkin tasa-arvoisia. Jo tämä seikka esti toisia kehittymästä vapaasti. Tämä ja monet muut sisäisetkin syyt, etenkin kanta-isän muistoon suhtautuminen, alkoivat taakan tavoin ahdistaa jäätikköläisiä. Pojan säännöt, joiden tarkotuksena alkujaan oli suojella kaikkia, alkoivat nyt estää yksilöitten ja siten koko saaren kansan kehitystä. Kanta-isän palvelus joka vähitellen oli tullut käytäntöön, yhdisti tosin kaikkia yhteen, mutta se esti myös heidän kehitystään. Pojan hautakumpu oli kaiken keskuksena, eikä toisin voinutkaan olla. Mutta yhä kasvava vääryys oli siinä, että yhdellä ainoalla suvulla, Pojan esikoisesta Garmista polveutuvalla, oli luonnollinen etu-oikeus johtaa kaikille yhteistä palvelusta. Tämä suku vartioi Pojan hautaa ja vastaanotti hänelle tulevat uhrit.

Ei kukaan uskonut että Tois-silmä, kaikkein isä, voisi olla kuollut. Eihän kukaan ollut häntä murhannut, eikä mikään tapaturmakaan häntä saattanut päiviltä pois kuten muita ihmisiä. Hän oli vaan mennyt majaansa koska itse tahtoi ja oli sitten jäänyt sinne. Monet väittivät nähneensä hänet vielä miespolvia sitten, olipa niitäkin, jotka olivat nähneet joskus tulen loistavan kummusta. Vanhus eli siis vielä ja tietysti hän tarvitsi ruokaa, eikä paraskaan pala ollut hänelle liian hyvä. Sitä ei pidetty minään että Garmin suku, joka vartioi hautaa ja otti uhrit vastaan, nautti itse niistä joko salaa tai julkisesti, sillä ajateltiin että se, mitä perhe sai, koitui asianomaisellekin. Eikä kukaan myöskään mielestään kärsinyt vääryyttä luopuessaan saaliinsa toisesta puolesta. Mutta viime aikoina jäi metsästäjälle itselleen tuskin kymmenettä osaa. Metsästettiin melkein suorastaan toisille. Ja Garmin jälkeläiset tahtoivat vallita muillakin aloilla kuin saaliinjaossa ja heillä oli tukenaan tuo haudalle omistettu kunnioitus-pelko. Heillä oli valta. Tuli ja sen alkulähde oli heidän hallussaan.

Tietysti joka perheellä oli oma nuotionsa jota hoidettiin ja pidettiin vireillä mitä suurimmalla huolella. Ja vaikka siihen niukkoina aikoina oli viimeinen talinpala käytettävä, ei sitä saanut laskea sammumaan. Jos se sittenkin pääsi sammumaan, ei ollut muuta neuvoa, kuin hakea sytty emä-roviosta, jonka ukkovanhus itse oli sytyttänyt ja jonka jälkeläiset omistivat. Itsestään oli selvä, etteivät he tulta antaneet ilman runsasta korvausta tai muita velvoituksia. Garm-suvussa oli kehittynyt hienon hieno halu pitää huolta omasta edusta, eikä se suinkaan perintönä kulkiessa vähentynyt. Paitsi pyhää roviota oli heillä tulikivikin, niin ettei heille puutetta tullut. Heidän tulensa oli aina turvattuna, vieläpä jos roviokin pääsi sammumaan, hehän tunsivat tulen salaisuuden. Jotkut sanoivat Tois-silmän ilmoittaneen salaisuuden vanhimmalle pojalleen ja jättäneen hänen tehtäväkseen tutustuttaa muut siihen, mutta että Garm olikin nähnyt hyväksi säilyttää sen itselleen; toiset väittivät Pojan ottaneen kiven hautaansa kanssaan ettei kukaan sitä saisi, mutta että Garm oli rikkonut haudan rauhan ja ottanut sen itselleen. Miten sen asian laita lieneekään ollut, se vaan tiedettiin, että tuo ihmeellinen kivi oli Garm-suvun hallussa. Se kulki isältä pojalle suorassa polvessa eikä sitä ollut kukaan nähnyt paitsi joka sukupolven esikoista. Ja kiven sanottiin omistavan kaiken mahdollisen yliluonnollisen voiman. Sitäpaitsi sitä ei ollut vielä koskaan käytetty rovion sytyttämiseen, emä-roviohan oli palanut herkeämättä Pojan päivistä asti.

Jäätikkökansa alistui nöyrästi Garm-suvun valtaan Ukko-vanhuksen vuoksi. Mutta tästä esi-isän palveluksesta oli seurauksena että kaikki se mitä suvut säilyttivät traditionina Tois-silmän elämästä ja tavoista, oli pysyvä sellaisena kautta aikojen ja tässä kulkivat garmilaiset kaikin voimin etunenässä. Ei mikään ollut sallittua, mikä ei kuulunut traditioniin, mistä ei voinut sanoa, että niin oli vanhus tehnyt. Kaikkiin yksinkertaisimpiinkin tapoihin, joihin aikoinaan välttämättömyys oli pakottanut, vaikkakin ne olivat Pojan alkuunpanemat, liitettiin pyhä, syvempi merkitys, joka esti yrittämästä mitään uutta, joka olisi saattanut helpottaa elämää. Seurauksena tästä oli, että jokapäiväinen elämä jäykistyi ja tuskin uskallettiin liikkua, ettei rikottaisi pyhyyttä. Vähitellen sammui yksityisten metsästys-ilokin. Mutta ei ollut mitään pelastuksen mahdollisuutta siitä, mikä kunkin mielestä oli välttämätöntä. Eihän voinut tulla kysymykseenkään, ettei joku myöntäisi kanta-isän haudalle sille kuuluvaa kunnioitusta; sehän oli kunkin oman sydämen luonnollinen ilmaisu. Eikä sitä aikonut Garm-sukukaan ja se vahvistautui säilyttämään hurskasta tapaa syömällä ahkerasti mammutin sisälmyksiä, joita kansa uhrasi Tois-silmälle.

Sillä kannalla olivat asiat ja sille kannalle ne jäivät niinkauan kuin jäätikkö liukui eteenpäin ja siihen kului aikaa. Taivaalle ilmestyi vieraita pyrstöniekkoja tähtiä ja hävisi jälleen jättäen ihmisten mieliin salaperäisen kauhun. Sukupolvi seurasi toista; rikkaläjiin asumusten lähelle kerääntyi kerros hiiliä ja luita toisensa jälkeen. Miehet jotka muistivat lapsuutensa päivän selvästi, näkivät omien lastensa kasvavan ja tuutivat nyt heidän pienokaisiaan, jotka taas tulisivat kokemaan saman. Ja yhä vielä valmistelivat jäätikköläiset kirveitään ja rakensivat maahan kivimajojaan, aivan samanlaisia kuin hämärä, mutta horjumaton muistotieto kertoi kanta-isän tehneen. Iät ja ajat kuluivat ja elämän harmaa pimeys sulki samentaen mielet.

Jäätikkö puhui omaa salaista kieltään tunturisaaren ympärillä kuten se oli vuosituhansia puhunut kumisten ja teutuen jään alaisissa rotkoissa, ja maan alaisten vesien hioessa tunturien seiniä. Mutta kukaan ei sitä kuullut, ne äänet olivat vanhoja, korva oli niihin tottunut.

Jäätikön miehet olivat jäähänsä sidotut, vaikkeivät he sitä itse edes tienneet.

Mutta heidän kulkiessaan metsästysretkillään ja traditioiden kietomissa vapaaehtoisissa kahleissaan, tuli naisten puolelta, ihme kyllä, monta parannusta itsestään, huomaamatta aikaan. Ei kenenkään mieleen johtunut tehdä heitä miesten yhteiskuntalaeista osalliseksi. Ne olivat välttämättömyyden ulkopuolella ja oli heillä siten täysi vapaus. Tosin ei naisilta puuttunut heidän omia pikkutapojaan. Ne olivat ehkä vieläkin horjumattomammat kuin miesten tavat, sillä ne oli luonut tottumus eivätkä he itse. Mutta koko naisten suvulla oli hämärä, levollinen unhoittamisen taito, joka oli läheistä sukua etelämaalaisten aarniometsä-luonteelle ja se salli monen seikan kulkea päivän toisensa jälkeen aivan silmien sivu sitä huomaamatta. Ei mikään ole epänaisellisempaa kuin olla erilainen kuin muut, saattaapa käydä niinkin, että uuden vastustaminen luetaan rikokseksi.

Jokapäiväisessä elämässä olivat naiset seuranneet Emon tapoja ja askartelivat ahkerasti punoustöitten ääressä, keräilivät aineita ja tietysti ennenkaikkea puuhailivat lastensa kanssa. Uskokaa pois että niitä kannettiin selässä kotona majassakin, vaikkei enään vaihdettukaan asuinpaikkaa, sillä niin oli Emokin tehnyt. Kesäisin keräiltiin jyviä ja kaikenlaista saarella kasvavaa ja syötäväksi kelpaavaa ja talvisin punottiin lankaa ja palmikoitiin vaatteita — sehän kaikki oli jo iänikuisen vanhaa.

Mutta nyt valmistelivat naiset saviruukkuja ja polttivat niitä tulessa. Oliko Emokin tehnyt niin? Ehkä, ehkä ei. Naiset olivat sivelleet koriaan savella kunnes yksi koreista, joka oli ripustettu tulen päälle kuivamaan, oli palanut niin, että savi oli enään jälellä; se oli ensimäinen ruukku. Siihen oli syynä huolimattomuus. Koko sukupuolella oli siinä osansa. Se oli ihastuttava. Kerran ei joku nuori neitonen malttanut muodostella ruukkuaan korin ympärille, vaan teki sen suorastaan savesta — uskalikko — mutta se ei särkynyt! Kaikki naiset seurasivat hänen esimerkkiään ja nyt valmistettiin aina kaikki saviastiat yksinomaan savesta.

Mutta nuo poltetut ruukut johtivat tärkeään elintapojen muutokseen; nyt totuttiin keittämään ruoka, joka ennen vain käristettiin. Vielä ei kuitenkaan pantu astiaa tuleen, vaan siihen pistettiin hehkuvia hiiliä, kunnes ruoka oli maukasta.

Naiset olivat tietysti omissa valloissaan ja puuhailivat tulen ääressä niinä pitkinä päiväkausina, jolloin miehet olivat metsästysretkillä. Kaikkia piti koitettaman, paistettaman ja haistettaman, kaadettaman astioihin ja niistä pois, maistettaman ja sekotettaman uudestaan. Pelkkä uteliaisuus ja joutilaisuus opetti heidät leipomaan. He halusivat ruskottaa ja lämmittää kaikkia herkkujaan, ennenkuin suuhunsa pistivät. Jyväsiä he paistoivat kivilaatalla, sillä siten ne maistuivat makealta, he jauhoivat jyvät kahden kiven välissä, panivat vettä tai maitoa joukkoon ennen leipomista ja leipoivat mitä ihastuttavimpia kakkuja — lapsetkin alkoivat leipoa hiekasta samanlaisia — ja kun miehetkin mieltyivät leipään, alettiin niitä leipoa säännöllisesti, kun vaan jyviä oli varastossa. Etenkin talvisin, jolloin mitään yrttejä ei ollut saatavissa olivat nämät kuumilla kivillä paistetut, suolasella tuhalla maustetut leivät erittäin mieluisena ruuan lisänä.

Muuten pantiin aina saviruukkuun juuria ja sipulia, lihaa ja talia, päälle kaadettiin vettä ja liemi lämmitettiin kuumilla kivillä, jotka saattamatta ruokaa kiehumaan maustivat sitä hiilen ja tuhan maulla. Kun sellainen hehkuva kivi, joka loisti luolassa kuin pieni aurinko ja josta lähti säkeniä ja tulitähtiä, pudotettiin ruukkuun, jossa se polskahti veteen niin että ruukku heilahti, saattoi jokainen nähdä aivan selvästi että vedestä lähti paha henki tulen voimalla. Se kierteleiksi, puhisi ilkeästi ja täytyi pitää kiinni ruukusta ettei se läikkyisi laitojen yli. Ei ollut puhetta siitä, osasiko Emo aikanaan keittää, kukapa sen tiesi. Mitä nyt tehtiin, oli luultavasti aina tehty.

Kun naiset eivät puuhailleet herkullisine taitoineen tulen ääressä, palmikoivat he itselleen vaatteita toinen toistaan hienompia ja ylellisempiä mutta aina mitä tarkimmin kaikkein maun mukaisia. Eräällä vuosisadalla oli aivan välttämätöntä pukeutua ainoastaan jääkarhun taljaan, jonka tuli olla edestä auki ylhäältä alas asti. Jääkarhut hävitettiin melkein sukupuuttoon ja naiset eivät uskaltaneet mennä ulos, sillä muoti oli niin kylmä, mutta mitä tehdä! Oli välttämätöntä pukeutua juuri siten, sillä kukaan ei saanut nähdä millään ehdolla vilaukseltakaan naisten selkää. Myöhempien aikojen vapaamieliset ihmiset eivät voineet ymmärtää, miten entisajan kansa oli saattanut takertua sellaisiin ennakkoluuloihin.

Jäätikkö-naiset kokoilivat tietysti aina koruja. Suden hampaista tehty ketju — reikä porattuna hampaaseen ja yhdistettynä nauhaan oli hauska tuollaisen heikon olennon kaulassa, joka oli vain nainen. Kaikki saattoivat hankkia luun sieraimiinsa ja se ei ollutkaan kauan käytännössä. Kauniille ihonvärille pantiin paljon painoa ja jokainen koetti koristaa ihoaan värimullalla, jota saatiin lähteistä. Kirkas väri levisi pian kasvoista kautta koko ruumiin ja nyt täytyy mainita että se tarttui miehiinkin. Hekin alkoivat voidella itseään värimullalla ja rasvalla niin että he olivat vallan tulenvärisiä ja loistivat koreudessaan kauas asti.

Mutta paitsi näitä parannuksia, jotka koskivat heidän ulkonaista puoltaan, olivat naiset ottaneet käytäntöön erään tavan, jota Emo-vanhus ei ollut tuntenut, tavan, jota oli jo kauan käytetty ja jonka alkuperää ei kukaan tullut ajatelleeksikaan. He lypsivät puolikesyjä porojaan ja käyttivät maidon talouteensa. Siihen liittyi kenties pienoinen surullisen ihana tarina, äänetön kuin äidin sydän, tarina naisesta, jolla ei ollut vastasyntyneelleen maitoa ja joka oli ottanut sitä poroista, jotka kuljeskelivat asumusten ympärillä talviteurastusta varten. Sitten olivat muutkin ihmiset päässeet poronmaidon makuun. Nyt oli säiliökomeroissa aina maitoruukkuja, niissä joko tuoretta tahi hapanta maitoa ja moni poro sai senvuoksi jäädä henkiin. Tämä tapa johtaa sittemmin pitemmällekin.

Ylimalkaan viihdyttiin jäätiköllä hyvin ja vietettiin siellä rehellistä, yksinkertaista elämää. Mutta väen alituinen lisääntyminen ahdisti eikä päästy pitemmälle. Ehkäpä Pohjolaiset olisivat jääneet ainiaaksi samalle tasolle, eläneet köyhää rehellisen, mutta kehittymättömän metsästäjäkansan elämää, ellei siitä suljetusta piiristä, minkä sisään heidän elämänsä oli jäykistynyt, olisi murtautunut taas eräs, kuten Poika aikoinaan, uusi karkotettu ja vapauttaja, joka vastoin kansansa tahtoa johti sen vapauteen.

Ja samaan aikaan joutuivat olosuhteet perinpohjaisen uudistuksen alaiseksi jäätiköllä, joka kaikkina aikoina määräsi ihmisten kohtalon.

YKSISARVINEN.

Hän kuuli jo varhain sen suvun vääryyksistä ja ylivallasta. Valkokarhun isällä oli tapana istua luolassaan selkä perimpään nurkkaan päin ja liikutella huuliaan sillä tavalla että huomasi kirousten kuohuvan hänen mielessään. Garmilaiset olivat näet loukanneet häntä ja se painoi hänen sydäntään niinkuin hehkuva kivi. Mutta ääntäkään ei hän päästänyt, hän nieli kiukkunsa. Valkokarhun isä oli taitava metsästäjä ja vuosittain kantoi hän verona suuren määrän mammutin hampaita Tuurille, Garm-suvun nykyiselle vanhimmalle.

Valkokarhun isä oli hyvin voimakas, mutta Tuuri oli pienikasvuinen vetelys, joka ei viitsinyt vaivata lihavata ruumistaan varasto-huoneita ja makuupaikkaansa kauemma. Lapsena oli Valkokarhu katsellut ihmetellen noita kahta ja kuullut Tuurin antavan käskyjä isälle, jonka rintaan asti hän vain ylettyi. Kun Valkokarhu oli muitten lasten kera ulkona saarella ja ahmattimaisen ruokahalun kasvaessa poikien mielet tulivat rohkeiksi, puhuttiin aina siitä että kun kerran tullaan suureksi, syödään Tuuri ja vesi herahti kielelle sen sanottua, mutta samassa puistatti. Tuurillahan oli näet pyhä kivi, joka löi miehen kuoliaaksi ja palasi taas takaisin hänen käsiinsä. Huu, miten puistatti!

Kun Valkokarhu kasvoi ja hänestä tuli metsämies, oppi hänkin kunnioittamaan jumal-isää ja hänet vihittiin haudalla uhraamaan suurimman osan saaliistaan garmilaisille. Ja samalla kertaa teki Tuuri Valkokarhulle tiettäväksi, kuten hän oli tehnyt ennen muillekin, että iloinen uhraaminen olisi hänelle eduksi, koska Isä-vanhus pian saapuu ja vie koko kansan kotiin siihen rikkaaseen maahan, jonka hän tiesi olevan olemassa. Niin, kyllähän Valkokarhu tiesi siitä ihanasta kesämaasta, joka oli kadotettu ja jonka Tuuri sanoi saatavan takaisin. Mutta hän ei tuhlannut sille paljon ajatuksiaan. Jäätikkö oli hänelle kyllin hyvä. Valkokarhu suoritti uhrinsa sillä hän sai saalista, kymmenin verroin enemmän kuin muut. Hänestä tuli voimakas metsästäjä ja hän oli saaren iloisin mies, joka aina lauleli, eikä ollut epäsovussa kenenkään, ei edes Tuurin kanssa.

Mutta Valkokarhu otti itsellensä tytön ja silloin särkyi rauha. Tapa oli sellainen että jos nuori pari aikoi asettua omaan kotiin, piti heidät siunattaman Isä-vanhuksen hautakummulla ja heidän kotiinsa piti ottaa tuli pyhästä emäroviosta. Kaikki muu tuli oli epäpuhdasta ja siksi se oli kiellettyä. Ei kukaan kunnon ihminen ollut seuraamatta tätä tapaa ja tunturisaarella oli vain kunnon ihmisiä, Mutta vihkiminen maksoi paljon ja velvotti koko elinajaksi, sitä paitsi riippui kokonaan Tuurin mielivallasta, suostuiko hän ensinkään liittoon. Ja Valkokarhulta hän kielsi sen. Tuuri ei ollut milloinkaan sietänyt Valkokarhun perhettä, mutta neitonen toivoi salaa Valkokarhua. Hänen nimensä oli Kevät ja hän oli ihana.

Joka nyt luulee että Tuuri suorastaan kielsi ja siinä kaikki, hän ei tunne Tuuria. Valkokarhu sai kiellon siinä varovaisessa muodossa, että jos hän toisi yksisarvisen sarven kanta-isän haudalle, olisi Kevät hänen; — mutta sehän olisi — arveli Tuuri — mahdotonta.

Valkokarhu hymyili. Hän lähti jäätikölle ja viipyi vuoden ja kun hän palasi oli hän kaatanut hirviön. Se oli suurin urostyö mitä kukaan saaren miehistä oli tehnyt. Ei kukaan ollut ajatellut sitä mahdolliseksi. Poika-vanhus oli ainoa, jolla olisi ollut kyllin voimaa ja rohkeutta siihen minkä Valkokarhu suoritti. Häntä alettiin kutsua yksi-sarvisen kaatajaksi ja häntä ylistettiin lauluissa ja taruissa.

Itse hän piirsi ikuiseksi muistoksi keihäänsä kärkeen kuvan koko metsästyksen kulusta. Ensin oli pitkä, viiva, jonka alla oli neljä pystyviivaa ja sen poikki vinoviiva. Se oli yksisarvinen. Sitten oli viiva ja sen poikki toinen, se oli Valkokarhu itse heittokeihäineen. Loppua, taistelua ja yksisarven kuolemaa ei voinut väärin ymmärtää.

Ja eläin olikin oikea yksisarvinen. Ei tuo tavallinen villanen ja vihainen Rinoceros, joka seurasi mammutin jälkiä tunturisaarella ja jonka jäätikköläiset usein kaatoivat. Sekin oli tosin sekä ilkeä että vaarallinen ja aika vaikeata oli siitä selviytyä, mutta ei se ollut kuitenkaan mitään yksisarveen verraten.

Tämä oli aivan erikoista lajia. Sillä oli ainoastaan yksi sarvi ja se oli lähes kolme kertaa suurempi sarvikuonoa. Sen ruumis oli pitempi kuin mammutin, mutta se ei ollut niin korkea. Kauheinta oli että se huolimatta äärettömästä ruumiinpainostaan juoksi ja hyppi kuten hirvi, ja että se hyökkäsi aivan odottamatta kimppuun. Oli varmasti kuoleman oma jos joutui sen näköpiiriinkin.

Jos se vainusi vähänkin metsästäjiä, lähti se täyttä ravia niiden kimppuun, päästellen kurkustaan korvia vihlovia, karjuvia ääniä ja miehenkorkuinen, otsassa, silmien lomassa oleva sarvi oli ojossa lävistämään sen onnettoman, joka uskalsi penikulman alalla sitä lähetä. Oli hirvittävää jo nähdäkin tuon luonnottoman suuren eläimen juoksevan ja kääntelevän nopeasti kuin koira. Se oli maailman nopein ja painavin eläin. Kun se läheni nuolennopeana, jäi sen jälkeen maahan niin suuria koloja että mies mahtui niihin ryömimään ja se kääntyi niin äkkiä, että tuskin ennätti ajatellakaan. Sitä ei päässyt pakoon.

Kaikkein pahinta oli se, että sitä tuskin huomasi jäätiköllä tai pajua kasvavilla kallioilla, joissa se oleskeli. Se saattoi maata ja muistuttaa soikeata kivilohkaretta jäällä tai vaivaispensaikkoa, kunnes se äkkiä nousi ja oli samassa lähellä. Metsästäjät tiesivät heti kohtalonsa, nähtyään jäätiköllä jotain outoa, jota he olivat luulleet elottomaksi ja joka äkkiä liikahti. Se oli yksisarvinen ja he tiesivät joutuvansa seuraavassa hetkessä joko lävistetyksi tai poljetuksi muodottomaksi. Joku ani harva oli pelastunut sen käsistä ja heidän kertomustensa mukaan tiedettiin tuosta kauheasta eläimestä mitä tiedettiin.

Jäätikköläisten mielestä oli olemassa ainoastaan yksi ainoa yksisarvinen kaiken kaikkiaan. Se oli naaras ja oli se ollut olemassa niiltä ajoilta asti jolloin eläimet karkoitettiin kadotetusta maasta. Silloin ei yksisarvinen ollut saanut puolisoa vaan oli saanut elää yksinään ja niin oli siitä tullut jäätikön vanha-neito ja senvuoksi se oli niin pitkä ruumiinen, niin jäntevä ja niin purevan katkera koko maailmalle. Ne harvat, jotka olivat hengissä selviytyneet sen käsistä, kertoivat, että sillä oli hyvin pienet punaiset silmät, niinkuin se olisi itkenyt koko ijäisyyden ja kun uuden kuun aikana kuului jäätiköltä penikulmain päästä hirveä karjunta, sanottiin yksisarvisen seisovan siellä häntä pohjoiseen päin ja valittavan niin, että sen sydämen luuli särkyvän, itkevän puolisoa, jota se ei koskaan saanut.

Se oli säilyttänyt ihmeellisen liikkeitten nuorteuden, kun ei sillä milloinkaan ollut pentuja; se laukkasi vielä kuin vasikka vaikka se oli niin vanha, että sen lapojen päälle alkoi kasvaa kiveä. Silminnäkijät kertoivat vielä väristen, että sen kasvot ja koko sen ruumis, missä ei villa sitä peittänyt, oli niin ryppyinen että siihen saattoi haavoittaa itseään, niin sen oli ikä kivettänyt kerroksiin. Ja sarvi oli niin pitkä, paljon pitempi kuin uroolla, koska se oli elänyt niin vanhaksi vaikka olikin naaras.

Ei ollut ihme että jäätikköläiset pitivät aivan mahdottomana voittaa sellaista olentoa, jolla oli tallella koko nuoruuden ketteryys ja tulisuus ja jonka kuolemattomuuteen ja lapsettomuuteen oli yhtynyt pakkanen ja yksinäisyys. — Mutta nyt oli Valkokarhu sittenkin päättänyt yksisarvisen päivät.

Metsästyksen yksityiskohtia ei koskaan saatu selville. Valkokarhu oli ollut yksinään ja hän kertoi sitten laulaen ja ihastuneena, mutta hyvin lyhyesti tapahtumasta. Hän oli leikkinyt niin kauan sen vanhan neitosen kanssa, että se oli mennyt johonkin jäätikön onkaloon ja tarttunut sinne kiinni ja siellä hän oli ottanut sen hengiltä. Sarvi oli Valkokarhun mittainen kun se pantiin maahan pystyyn hänen viereensä ja Valkokarhu oli pitkä. Siinä oli niin monta vuosirengasta ettei niitä voinut lukeakaan, se muistutti iki-kaihon tornia, jossa oli kerros kerroksen päällä loppumattomiin.

Paitsi sarvea toi Valkokarhu kotiin yksisarvisen sydämen, joka oli hyvin nuoren ja kirkkaan näköinen, mutta niin kova ettei siihen mikään piikirves pystynyt.

Tuuri otti yksisarvisen sarven talteen Poikavanhuksen puolesta. Mutta kaikelle sille laululle ja riemulle, minkä Valkokarhun suur-työ synnytti saarella, käänsi Tuuri lihavan selkänsä. Hän näytti kokonaan unohtaneen välipuheen.

Mutta kun Valkokarhu vihdoin nöyrästi huomautti että nyt hän siis sai Kevään, kuten puhe oli, vastasi Tuuri hämärästi jotain siihen suuntaan, että hän oli ajatellut ja laskenut vain pientä pilaa pyytäessään Valkokarhua kaatamaan yksisarvisen. Puolueettomat miehet olisivat samaa mieltä, että ehdotus oli ollut vain hienossa muodossa annettu kielto. Mutta jos Valkokarhu oli käsittämättömyydessään ja vihapäissään ymmärtänyt hänet sananmukaisesti, oli hän nyt valmis selittämään hartaan toivomuksensa olevan, että Valkokarhu saisi röyhkeydestään ansaitun rangaistuksen. Koska Valkokarhu oli tullut terveenä kotiin, oli siis hän pitänyt Tuuria pilkkanaan ja oli nyt vikapäänä sovittava jumal-isälle asiain uuden käänteen. Se oli Tuurin vastaus.

Keskustelu tapahtui garmilaisten asuinpaikalla, Pojan muinaisessa kodissa, joka oli pyhä paikka. Ja nyt kehittyivät asiat nopeasti. Kun Valkokarhu nyt ymmärsi ettei hän saanut Kevättä eikä tultakaan omalle liedelleen, raivostui hän ja vaistomaisesti ikäänkuin puskeakseen heristi päätään, jossa hänellä oli myskihärän nahka sarvineen päivineen. Silloin pelästyi Tuuri, kyyristyi ja kulmakarvat alkoivat väristä niinkuin kovassa vedossa. Valkokarhu hymyili, hän leppyi heti.

Nyt hän alkoi katsella Tuuria kauan, hän tarkasteli kiireestä kantapäähän ja nauroi vihdoin ääneen. Sitten hän löi tuota raukkaa pienellä risulla, pienimmällä minkä löysi ja aikoi mennä. Mutta Tuuri alkoi huutaa kuin suurimmassa hengenhädässä ja garmilaisia alkoi rynnätä joka haaralta hihnoineen ja seipäineen sitomaan Valkokarhua ja antamaan hänelle selkään.

Silloin valtasi Valkokarhun Pojan henki ja ennenkuin kukaan aavistikaan, oli hän tehnyt odottamattoman teon, lyönyt yhden Tuurin pojista, koskemattoman pyhän — kuoliaaksi. Ja kun toiset peräytyivät kauhun lyöminä, tarttui Valkokarhu raivoissaan ruumiin toiseen käteen, laski jalkansa rinnalle ja veti irti sen käden, jossa keppi oli ollut. Valkokarhu ulisi, heitti revityn käden Tuurin jalkoihin. Samassa hän tyyntyi ja meni.

VALKOKARHU JA KEVÄT.

Ei kukaan tunturisaarelainen hyväksynyt Valkokarhun tekoa, ei edes hänen oma sukunsa. Murhan saattoi vielä ymmärtää, mutta hän oli lyönyt vanhinta ja rikos oli tapahtunut pyhällä maalla, se oli sovittamaton teko. Ei ainoakaan ääni noussut puolustamaan Valkokarhua kun hän kaikkien koossa ollen julistettiin jumal-isän haudalla henkipatoksi. Hän oli nyt poistettu jäätikköläisten sydämestä ja jokainen, joka ystävällisesti häntä vaan ajattelikin, vielä vähemmin antoi hänelle ruokaa tai suojaa, oli myös henkipatto. Valkokarhu ja Kevät hyljättiin jäätikölle, elämän ijäksi tulettomina ja kirottuina ja jos joku heidät kohtasi, oli heitä kohdeltava kuin muutakin riistaa ja jokainen sai heihin keihäänsä kääntää.

Kirous ei koskenut Valkokarhuun eikä Kevääseen. He olivat asettuneet asumaan kaukaiselle kalliosaarelle, penikulmain päähän jäätikölle, jossa he nauttivat täydessä rauhassa nuorten ihmisten onnea saada olla yhdessä, mutta saivat he kyllä maistaa maanpakolaisuuden katkeruuttakin.

He olivat tulta vailla ja raaka liha, joka ensin tuntuu niin voimakkaalta, kaipaa aikaa myöten valmistamista. Mutta oli kesä-aika, heillä oli ihanata asua nahoista tehdyssä teltassaan. Saarella kasvoi vähän yrttejä ja jyviäkin, joita Kevät kokoili ja tarjosi raa'an paistin lisänä. Hän leipoi jyvistä pieniä kakkuja, mutta hänen täytyi ikävä kyllä tarjota ne raakoina ja paistamattomina, kun mies palasi metsästysretkiltään. Valkokarhu söi ne merkillisesti kasvojaan väännellen ja lauloi miten lämmin ruoka on oikeastaan tarpeetonta hienoutta. Syksypuolella pisti jäätiköstä kohoavilla tunturien huipuilla esiin vähän marjoja, jotka maustivat raakaa ruokaa ja kaikessa puutteessa ne olivat erinomaisia. Mutta pian alkoi ilma kylmetä, pakkasyöt tulivat, ensimäinen lumi peitti maan ja niin oli talvi käsissä.

Valkokarhu oli rakentanut hyvän majan suurista kivistä ja hankkinut sinne suuren joukon turkiksia. Kevät oli kuivannut lihaa ja yrttejä varastoon. Sitäpaitsi oli Valkokarhu tuonut kotiin pari villiporoa, joita pidettiin sidottuina, kunnes ne aikaa voittaen kesyyntyivät ja antoivat maitoa. Siten ottivat he talven vastaan. Se olikin myrskyinen ja hyvin kylmä. He koettivat elää talven ilman tulta. Valkokarhu tiesi että niin oli ennenkin tehty mutta nyt hän melkein epäili, oliko se mahdollista.

Yöt olivat pitkät ja sysimustat niinkuin maan sisässä; tuskin tiesi missä oli ja oliko missään. Oli hyvä että heitä oli kaksi, niin että toinen voi löytää toisen. Pitkinä, synkkinä öinä vaipui Valkokarhu mietteisiinsä. Hän näki edessään kotiseudun kaikkine roihuavine rovioineen. Hänen silmissään vaikeni ja hänen ihonsa lämpeni hänen sitä ajatellessaankin. Nyt istuivat garmilaiset ja kaikki muut nöyrät, kunnon ihmiset tulen ääressä jutellen Valkokarhu-murhaajasta, joka varmaankin pian on jo joutunut niin syvään kurjuuteen, että hän kurittaa vaimoaan ja syyttää häntä kaikesta. Jo ennen keskitalvea säätänee odottaa molempia kotimaille, jonne he ovat kerjäten palanneet. Valkokarhu hymyili pimeässä.

Vielä silloin kun vallitsi kuolon kylmyys ja lakkaamaton lumimyrsky, niin että aurinko ja kuu olivat menehtymäisillään, hymyili Valkokarhu Kevät käsivarrellaan. Mutta Kevät värisi. Hengissä he pysyivät, sillä olivathan he nuoria ja reippaita, mutta puutetta he kärsivät. Molemmat uutis-asukkaat olivat liian rikkaita surrakseen, heidän huuliltaan ei kuulunut valitusta, mutta hirvittävän kylmä heillä oli. Valkokarhu päätti hankkia tulen.

Ensiksi luopui hän yksitellen jok'ainoasta pienimmästäkin ajatuksesta saada tuli muilta. Lähin ajatus oli hiipiä kotiin ja pyytää tai varastaa se jostain roviosta, mutta sitä hän ei ainakaan tahtonut tehdä. Mahdollisempi oli hänestä ajatus tuoda tuli suorastaan garmilaisten pyhästä roviosta, mennä sinne muodolliselle vierailulle keihäineen, kirveineen. Mutta — ei, ei Valkokarhu sitäkään voinut tehdä. Koska Tuuri sukuineen oli perinyt rovion, oli se heidän eikä kenenkään muun omaisuutta. Kauan hautoi hän ajatusta tuosta salaperäisestä tulikivestä, jota hän tiesi Tuurin säilyttävän jumal-isän haudassa. Jospa hän jonakin yönä murtautuisi sinne ja varastaisi sen? Taika-uskoa oli että Poika-vanhus vielä eläisi siellä. Korkeintaan maatuivat siellä hänen luunsa ja ne eivät tekisi mitään kellekään. Mutta vanhus oli elänyt kerran ja jättänyt heimolleen tulen. Parasta on jättää kaikki mikä häntä koski, paikoilleen. Ei ollut mieluista lähestyä kanta-isää niinkauan kuin voi keksiä muun neuvon. Ja olihan neuvona keksiä tuli itse! Sen asetti Valkokarhu ensimäiseksi päämääräkseen.

Hän haki syttyjä saaren petäjiköstä ja asetti ne rovion muotoon. Niin pitkälle pääsihän sinä talvena.

Seuraavana vuonna he muuttivat. Kesän he vielä asuivat saarella ja se kesä oli ihmeellisen kuuma ja raju pistävine auringonpaisteineen ja melkein jokapäiväisine ukkos-ilmoineen, jotka kuluttivat jäätikköä silminnähtävästi. Heidän saarensa oli jäättömänä puolta suurempi entistään ja samoin näyttivät ympärillä olevat saaretkin isommilta. Jäätikkö välkkyi ja tummeni vihreine notkoineen salamain valossa kirkkaina öinä. Kun sade hetkeksi lakkasi virtaamasta, olivat pilvet tulen värisinä äärettömän korkealla. Ne näyttivät kummallisen eläviltä, laajenivat auringon paisteessa, kunnes ne taas sulkeutuivat kauttaaltaan ja lähettivät jäätikölle lämpimän rankkasateensa. Salamat iskivät jäähän ja halkasivat sen pohjiaan myöten, ukkosenjyrinä kajahti vastaan vettä tippuvista rotkoista. Oli raju ilma. Sinä kesänä ei Valkokarhu enemmän kuin Kevätkään kaivannut tulta. Mutta Valkokarhu ei unohtanut talvea, hänen sydänpohjiaan kirveli muistaessaan miten Kevät kärsi. Hän tiesi että tuli oli hankittava.

Raju kesä meni menojaan muitta uutisitta paitsi että heille tapahtui ihme, he saivat pienokaisen, jonka Valkokarhu ilosta huutaen kantoi sateeseen. Hänellä oli syntyessään kaksi pienoista hammasta ja ihastunut isä vihki hänet suuriin töihin. Ja voimakas hävittäjä hänestä tulikin.

Mutta kun ilma alkoi saarella uudelleen kylmetä, tuli Valkokarhu rauhattomaksi. Eihän hän ollut hankkinut tulta. Yöt muuttuivat ensin sinisiksi ja sitten mustiksi. Valkokarhu valitti unissaan, milloin hän ei maannut valveilla miettien. Eräänä yönä otti hän Kevään syliinsä ja Kevät huomasi hänen itkeneen hänen kertoessaan ettei hän löydä tulta. Mutta eikö hänen mielestään olisi parasta muuttaa? Olisi! Kevät lähtisi hänen kanssaan vaikka maailman ääriin. Niin se oli päätetty. Valkokarhu suunnitteli matkaa etelään. Kun hän ei voinut hankkia tulta, täytyi heidän vaihtaa olopaikkaa. Hän oli kuullut että jäätikkö loppui kaukana etelässä ja että siellä olisi lämmin maa suurine metsineen, joissa asui alastomia villejä ihmisiä. Olisi koetettava matkustaa sinnepäin.

Syksy oli jo pitkälle kulunut, kun tuo pieni perhe läksi. Vielä niin myöhään lausui ukkos-ilma heille jäähyväisensä jyristen ja valaen vesivirtojaan jäätikölle, joka välkkyi jylhän viheriänä salamoitten sinkoillessa. Valkokarhu katseli ympärilleen. Salamoita, salamoita yli koko taivaan, maailma täynnä tulta eikä hänelle riittänyt kipinääkään! Hän hymyili mutta se oli vanhaa, heikkoa hymyä, joka veti hänen kasvonsa vaan ryppyihin. Niin he matkustivat kääntymättä katsomaan kertaakaan taakseen.

Ainoa mitä perhe omisti oli pieni parvi puoli-kesyjä poroja, joukko vuotia teltoiksi ja vaatteita, paitsi Valkokarhun aseita ja Kevään koreja, joissa oli kaikenlaista pikkutavaraa. Niin varustettuna lähtivät he etelää kohti. Talvi saavutti heidät ja se olikin ankara, mutta kulkua helpotti se että jäätikölle satoi lunta, joka jäätyi penikulmaisiksi lumikentiksi. Sitä myöten oli helpompi kulkea kuin rotkoista jäätä.

He matkustivat koko sen talven pääsemättä kovinkaan pitkälle ja Valkokarhu tuli mielestään vanhaksi mieheksi. Hän sai vaeltaessa ponnistaa kaiken voimansa poistaakseen puutteen tuosta pienestä, kylmästä teltasta. Usein sai hän yötä päivää seurata jälkiä ennenkuin saattoi palata takaisin saaliineen ja hän tiesi Silläaikaa noiden kahden olevan teltassaan sangen turvattomina. Hänen edessään kiiti eläin, joka ei tahtonut antautua ja hänen kintereillään seurasi huoli, mutta eteenpäin hänen täytyi, ennenkuin saattoi palata. Kun hän palasi kotiin, oli teltta lumen peitossa, pieni joukko kesyjä peuroja kuljeskeli ulkona lumessa etujalat sidottuina ja hengitti pakkasilmaa.

Niihin ei Valkokarhu käynyt käsiksi, niin vaikeata kuin olikin lihan hankinta, niiden maito oli Kevään turva hänen poissa ollessaan ja ne olivat sellaisena varastona, johon saattoi tarttua vasta äärimmäisessä hädässä. Kevät keräsi niille sammalta ja jäkälää irtonaisilta, jäätiköllä liukuvilta kiviltä ja kallion lohkareilta ja hän suojeli niitä susilta Valkokarhun ollessa metsästämässä. Mutta kun Valkokarhu oli saanut runsaan saaliin, purkivat he teltan ja lähtivät eteenpäin.

Kun lumimyrskyt heidät yllättivät ei ollut muuta neuvoa kuin mennä johonkin rotkoon ja antaa ilman raivota. Siten viettivät he viikkomääriä loppumattomassa pimeydessä ja unohtivat melkein puhumisen. He kärsivät sellaista kurjuutta, etteivät tahtoneet sitä enään jälestäpäin muistaa, sillä se lamautti sielun ja hävitti omat jälkensä. Talvi tuntui niin pitkältä ja kovalta, että nuo molemmat ihmisraukat aivan tylsistyivät eivätkä enään muistaneet että he olivat matkustaneet tai mihin he aikoivat eivätkä edes ketä he olivat. Aika tuntui vuosituhansilta. Revontulet loimusivat hurjan äänettöminä taivaalla ja kummittelivat milloin läheisenä milloin etäisempänä ijäisyytenä tulettoman perheen pään päällä, perheen, joka unohti itsensä lumessa vaeltaessaan.

Ja sittenkin oli tämä talvi tavallista lyhyempi. Leudot ilmat tulivat aikaseen ja voimakkaina. Mutta se ei auttanut Valkokarhua niinkauan kuin he kulkivat lumessa. Viime aikoina olivat he päässeet nopeammin eteenpäin, sillä Valkokarhu oli keksinyt ruveta ajamaan sellaisella laitoksella, josta sitten muodostui reki. Sen sijaan että porot kantoivat teltan ja muut tarpeet, koetti hän antaa niiden vetää kuormaa, pannen ne koivusalot, joita hän käytti teltan tukena, alle, joten se luisti lumella paremmin. Porot jaksoivat vetää enemmän kuin kantaa ja pian kiipesivät Valkokarhu ja Kevätkin kuormalle ja antoivat vetää itseään. Se oli suuri parannus ja se yhdisti perheen ja porot entistä lähemmä toisiaan. Valkokarhu iloitsi reestä ja pian hän keksi muodon, jota hän alkoi käyttää ja piti parhaana. Hänen tarvitsi sitoa ainoastaan kaksi koivusalkoa kuorman alle, mutta niiden täytyi olla käyriä edestä, etteivät uppoaisi lumeen ja etteivät alusnahat kuluisi. Estääkseen kuormaa viistämästä maata, sitoi hän jalasten poikki käyriä oksia ja niin oli reki valmis. Valkokarhulla oli toimeliaat kädet ja välttämättömyys piti lopusta huolen.

Kun aurinko kauniilla ilmoilla paistoi räiskyville lumikentille, antoi Valkokarhu matkan luistaa täyttä laukkaa ja hän huuteli iloisena poroille. Silloin hän ja Kevät näyttivät ikäänkuin heräävän ja tuntevan toistensa kuluneet, rakkaat kasvot. Vaivat saattoivat tuudittaa heidät jonkinlaiseen sielun sokeuteen, jolloin he unohtivat ajan kulun, mutta minkäänlaista huolta he eivät tunteneet. He havaitsivat päivän paisteessa kiitävänsä pitkin pakkaslunta eteenpäin reessä, jota nopeat, rykivät porot hihnoista vetivät ja koirat hyppivät rinnalla. Huhhei! Pienokainen pisti esiin päänsä pussista Kevään selässä ja katseli suurine unelmoivine silmineen maailmaa, joka vilisi reen ohitse. Niin he kulkivat eteenpäin.

Ja niin he saapuivat merelle. Valkokarhu oli ohjannut etelään, mutta olikin joutunut kulkemaan itään, auringonnousua kohti ja niin hän saapui jäätiköltä Upplannin rannikolle. Kun lumi, joka peitti mannermaankin jäätikön eteläpuolella, suli pois kevään tultua, huomasi Valkokarhu että he olivat saapuneet jäättömälle alangolle, jota järvet, suot ja joet leikkelivät ja jossa oli siellä täällä kukkuloita, jotka jatkuivat merelle luotoina ja saarina.

Jäätikkö oli nyt kaukana pohjoisessa, mutta siitä ei ollut kulunut kauan aikaa, kun se oli vielä ulottunut tänne asti, vieläpä mennyt mereenkin. Rannikko ja luodot olivat vielä paljaita ja jään pyöristämiä. Valkokarhu tunsi kaikkialla alangolla jään jäljet. Kauempana pohjoisessa rannikolla kulki vieläkin jääjono vuonon kautta rantaan asti ja Valkokarhu kuuli sen jyrisevän ja huokaavan tuolla ylhäällä, kun jää lohkesi mereen ja ui edelleen jäävuorena. Ei kestänyt montakaan vuotta ennenkuin jää vetäytyi kokonaan pois rannikolta ja ne jäävuoret, joiden vielä nähtiin uiskentelevan kaukana merellä, tulivat perimmästä pohjolasta.

On varma, että Valkokarhu avasi sieraimensa ja vetämistään veti syvään ilmaa keuhkoihinsa tehdessään ensin tuttavuutta meren kanssa. Hänen sielussaan oli kätkössä jotain, jonka suolainen meri herätti ja jota hän ei ymmärtänyt. Se oli Pojan meren kaipuuta, jonka hän oli veressään perinyt. Unelma merestä oli ollut Pojan sielun lempilapsi ja se oli kätkeytynyt kaikkiin hänen perillisiinsä uinuvana viettinä, joka tarvitsi herätäkseen vain suolaisen rantatuulahduksen. Valkokarhu ahmi meri-ilmaa suurin avoimin sieraimin ja meri sulki hänet syliinsä.

Se teki sen siten että hän halusi heti eteenpäin. Hän suunnitteli matkaa etelään ja metsiin, mutta meren lainehtiva liike, sen kulku omien reunojensa yli tuli nyt lisäksi ja muutti koko hänen olentonsa kaipuuksi päästä etemmä. Täällä, missä hän ei päässyt eteenpäin, tuntui hänestä että nyt hän vasta todenteolla alkoi kulkunsa. Meri sulki tien, mutta siitä se olikin kerran avautuva.

He jäivät nyt asumaan tänne alangolle pensaikkoja kasvavien soitten ja järvien väliin, niin kauas jäätiköstä, että sen viheriä kajastus näkyi kaukaisella pohjoisen taivaan rannalla. Toiselta puolen rajoitti näköpiiriä saaristo ja avoin meri. Täällä oli kyllin riistaa ja yhä sitä lisääntyi, tuli suuria eläinlaumoja, eläinten vähitellen kulkiessa jäättömään maahan. Sisämaanjärvet ja sisävesistöt olivat täpötäynnä kaloja, lohia, haukia ja ankeriaita, joitten makuun Valkokarhu heti pääsi ja joita hän oppi houkuttelemaan kiemuralla madolla, jonka sisällä oli koukku. Merikin oli kuin välkkyvä kalakenttä. Valas ajoi silliparvia rannalle, jossa niitä oli niin sakeana että niissä saattoi kahlata. Niin, täällä oli hyvät päivät ja se saattoi Valkokarhun ikävöimään yhä voimakkaammin etemmä. Hänen sielunsa asusti saarien välisillä kuutamon kuvaamilla kultasilloilla meren noustessa ja sulkiessa koko maailman myrskyiseen, pauhaavaan äärettömyyteensä.

Mutta sinne he jäivät asumaan. Vuosia kului ja he elivät yhä alangolla jäätikön ja meren välissä. Kevät lisäsi perhettä, syntyi lapsi toisensa jälkeen. Vaikkakaan he eivät päässeet pitemmälle, hautoi Valkokarhu yhä matkasuunnitelmia miten päästä kauemma. Talvisin oli hänellä tosin reki, jolla hän teki pitkiä matkoja jääpeitteisille järville, vieläpä saarien väliinkin ja joskus, jään kestäessä, kauas merelle; mutta hän pääsi ainoastaan sinne asti, missä avovesi sulki tien. Keväällä oli reki käyttökelvoton ja kevättulvat muuttivat alangon usein suureksi järveksi, joka saarti Valkokarhun aivan samoin kuin merikin. Tässä täytyi ryhtyä johonkin.

Jäätiköllä ei ollut mitään syytä purjehtimiseen, vaikka mammutin metsästäjät saivat kenties joskus kevättulvien aikana tottua käyttämään jääkappaletta lauttana. Hämärä taru kertoi kanta-isän kerran aikojen alussa olleen taitavan vesillä kulkijan. Hän oli tullut etelästä purjehtien, toiset sanoivat puunrungolla, toiset loihdutun kilpikonnan seljässä, mutta aina oli hänellä ollut suuremmat voimat kuin kellään kuolevaisella. Mutta mihin ei Tois-silmä olisikaan kyennyt! Valkokarhu ei uneksinutkaan olevansa kanta-isän veroinen mitä yli-luonnollisiin voimiin tulee. Hän oli vain ihminen joka pyrki eteenpäin saatuaan vapaat kädet. Siitä huolimatta saavutti Valkokarhu sen taidon kokemustensa kautta.

Suuria puita ei löytynyt, mutta että niitä kerran oli ollut, siitä tuli Valkokarhu vakuutetuksi kirkkaina päivinä, auringon paistaessa ruskeisiin soihin, jolloin niiden pohjassa näkyi olevan ikäänkuin mutainen luhistunut lattia kaatuneita, kaikenpaksuisia puunrunkoja. Se oli varmasti tulvan peittämä metsä ja Valkokarhun mieleen johtui monenlaisia ajatuksia hänen katsellessaan tuonne alas hukkuneeseen ja äänettömään maailmaan, jonka hän ymmärsi kuuluneen menneisiin aikoihin. Taivas huimaavan etäisine pilvineen kuvastui syvien suojärvien peilipintaan ja ainoastaan hänen katsoessaan oman, alhaalla vedessä olevan kuvansa läpi, tuli vesi läpinäkyväksi niin että pohja hukkuneine metsineen näkyi selvästi. Ihmeellistä, kun hän katsoi hukkunutta metsää, ei häntä itseään ollut olemassakaan ja kun hän katsoi itseään, katosivat puut hänen silmistään!

Miten lienee ollutkaan sen metsän laita joka kerran oli kasvanut, nyt etsi Valkokarhu myöskin metsää, mutta sen tulisi olla elävän ja se oli kaukana etelässä; se oli se tulevaisuus, jota hän kaihosi. Eräänä päivänä laski hän alas hihnan solmuineen ja veti sen suuren puunrungon ympärille, joka näytti niin tuoreelta; saattoi vallan selvästi nähdä kohdat missä lehdet olivat olleet kiinni ja kaarna oli aivan pihkainen. Hänen mieleensä johtui koettaa käyttää hyväkseen tuota pohjassa lepäävää aarniometsää ja laatia siitä alus millä pääsisi etelään. Ajatus ei ollut huono, mutta puu katkesi lahona keskeltä kahtia kun hän aikoi sitä vetää luokseen ja se pala, jonka hän sai, oli keskeltä aivan musta ja täynnä liejua. Siten hävisi Valkokarhulta metsä kaksinkertaisesti.

Mutta nyt hän jo hautoi uutta tuumaa, joka ei tosin ollut niin seikkailujen sekainen mutta joka oli lähempänä päämäärää. Yli meren tahtoi Valkokarhu päästä; meri erotti hänet etelästä ja hänen täytyi päästä eteenpäin. Hän oli jo kauan edistynyt pienin askelin sitä edes itse tietämättä. Laajat rämeiköt ja alangon rahkasuot kasvoivat koivuja, haapoja ja monenlaisia vaivaispuita, pensaita, joista ainoastaan koivu kohosi vähän korkeammaksi, mutta ei siitäkään käyttökelpoista hirttä tullut. Valkokarhun täytyi luopua kaikista ajatuksista luoda puitten rungoista purtta. Ne kilpikonnat, joita hän näki, olivat ainoastaan kämmenenkokoiset, niin että jos kanta-isä todellakin oli sellaisella purjehtinut, täytyi siinä olla osallisena taikakeinot. Oli muuten huomattavaa että tyhjä kilpikonnankuori kantoi hyvin veden pinnalla; sillä oli niin sopiva muoto ettei parempata voinut ajatella; mutta miestä se ei tietysti kantanut.

Valkokarhu oli painava, sen hän huomasi joka päivä. Mutta kun hän kuljeskeli lukemattomien vesistöjen leikkelemillä mailla, oli hänellä tapana kulkea pienempien jokien yli heittämällä pensaita ja oksia veteen, kunnes ne täyttivät syvennyksen ja muodostivat sillan ja jos vesi oli liian syvä, kokosi hän niin paljon oksia ja kokonaisia puita että ne kantoivat hänet ja sysäsi sauvalla lauttansa yli. Etteivät oksat pääsisi hajalleen, kietoi hän hihnan niiden ympärille. Tästä muodostui ajan ja kokemusten mukaan ruokolautta ja lautturi oli Valkokarhu.

Hän vietti aikansa alituisesti vedessä pulikoiden uusine, paranneltuine kulkuneuvoineen. Se muuttui vallan hänen toiseksi luonnokseen. Kaikkea piti koetella vedessä pysyisikö se pinnalla, oliko se kyllin tiivis, juoksiko se helposti ja oliko se tasapainossa. Valkokarhu askarteli aina rannalla, avojaloin ja vaipuneena vesi-ajatuksiinsa, kylmästä sinisenä, vesipisara nenässä; aurinko nousi ja laski hänen sitä huomaamatta. Hänestä kehittyi suuri puuseppä ja oikea vesi-ihminen. Ja ihme kyllä, ei ollut olemassa mitään, jota hän olisi enemmän peljännyt kuin vettä. Tämä synnynnäinen pelko sai uroon, joka ei milloinkaan tuntenut pelkoa, vapisemaan ja huutamaan syvälle joutuessaan. Valkokarhu ei osannut uida. Hän näki muitten eläimien kulkevan iloisena vedessä, mutta hän ei osannut siten liikkua. Juuri silloin, kun syvyys paraiten kantoi, kun hän tunsi sen painavan voiman työntävän häntä pohjasta poispäin, valtasi hänet mieletön pelko, merkillinen halu päästä kiipeämään, halu, jota hän ei eläessään voittanut. Hänen poikansa olivat sensijaan uimareita pienestä pitäen; he puikkelehtivat vedessä kuin saukot, he olivat aina kohmetuksissa ja koko heidän ruumiinsa oli täynnä ryppyjä, sillä uituaan he menivät sateeseen virkistymään.

Kaikki Valkokarhun pojat olivat vaaleita, iho oli paljas ja valkoinen ja karkea alituisesta vedessä olosta. Kesäisin saivat he kesakoita, se oli jäännös siitä tummasta verestä, joka oli periytynyt metsistä tuoduista esi-äideistä, ja heidän päivänpaahtamasta ihostansa. Heidän hiuksensa olivat vaaleat ja oli niissä punaisen keltainen hohde, joka muistutti muinaista tummaa tukkaa, jonka Pohjola oli vaalentanut. Silmissä oli kesäjäätikön loiste. Heistä oli tuleva suuria merimiehiä.

Vedessä avuttomalla Valkokarhulla oli täysi syy miettiä esineitä, jotka pysyvät veden pinnalla. Mutta kaiken sen takana oli aina tuo suuri ajatus päästä matkustamaan meren yli, eteenpäin, yhä eteenpäin ja tämän halun jätti hän pojilleen perinnöksi.

Koko sinä aikana minkä he rannikolla asuivat, ei Valkokarhulla ollut, sanan mukaisesti, pysyvää asuinsijaa. Ja kuitenkin viipyivät he siellä kunnes lapset kasvoivat suuriksi. Pojista varttui voimakkaita ja teräväjärkisiä miehiä, jotka veistelivät ja ajattelivat kilpaa isän kanssa. Työkalut loivat töitä ja työt kehittivät työkaluja. Valkokarhu hioi poikineen kivikirveet ja taltat, jotavastoin isät olivat jättäneet ne karkeatekoisiksi. Paljon työtä meni kovan kivikirveen terottamiseen sieralla, mutta sitten se pystyikin puuhun, johon sen tulikin pystyä eikä se tärvellyt jälkeään. Valkokarhu ja hänen poikansa huomasivat että kaikki uudet keksinnöt tekivät heidät viisaammiksi. Heillä oli Pojan katse, terävät, lähellä toisiaan olevat silmät, jotka älykkäästi välähtäen tarkastelivat käsillä olevia töitään; kaikesta mitä heidän käsistään syntyi, saivat he lisää elämänhalua. Ja vihdoinkin olivat he päässeet niin pitkälle, että ensimäinen laiva oli valmiina rannalla kodin edessä.

Se oli pitkä alus, kyhätty ohuista, yhteensidotuista koivuriu'uista, pohja pyöreä ja tiivistetty talilla ja eläinten karvoilla, niin ettei se ainoastaan kantanut vaan vieläpä se pysyi kuivanakin. Se ei ollut niinkään pieni, vaan mahtui siihen monta henkeä ja se kulki nopeasti. Seipäät, joilla he sitä kuljettivat, olivat toisesta päästä leveät, joten ne auttoivat paremmin vedessä, sen tultua niin syväksi, ettei pohjaan tavannut. Valkokarhu souteli poikineen kauas pitkin sisäjärviä ja olivat he alukseen hyvin tyytyväisiä. Jos he aikoivat tuulen suuntaan, nostivat he vaan pystyyn lehtisiä oksia, silloin päästiin eteen päin airoja käyttämättä. Jos kiinnitti nahan seipääseen, pääsi vielä nopeammin.

Valkokarhu varjosti kädellä silmiään ja katsoi etelää kohti, jossa taivaanrannalla taivas ja meri yhtyivät. Nyt he pääsisivät pian lähtemään! Alus oli vaan tehtävä suuremmaksi, muuten täytyi niitä rakentaa useampia jotta koko perhe mahtuisi.

Kevät vaikeni ja katseli neuvotonna miestänsä, kun tämä sini-silmät iloisina ja innoissaan kuin lentoon lähtevä kotka selitti, että nyt he lähtevät matkaan. Mies oli sanonut samoin jo niin monen monena kesänä että Kevään lapset olivat kasvaneet yhtä suuriksi ja — kaikella kunnioituksella sanottuna — yhtä käsittämättömiksi kuin isäkin. Kevät katseli suuresti ihaillen Valkokarhua, joka saattoi yhä säteillä ja hyppiä aivan kuin heidän ensi nuoruutensa ihanina aikoina vaikkei kumpikaan heistä ollut enään nuori, mutta hän pelkäsi miehensä suunnitelmia ja kun hänen miehensä puheli lähdöstä kaukomaille, silmäili hän kotiaan kuin olisi hän saanut kuolettavan iskun. Kevät tulisi kadottamaan paljon.

Hän ei viettänyt työttömänä päiviään sillä aikaa kun Valkokarhu ei voinut päivääkään pysyä paikoillaan; hän oli minkään häiritsemättä päässyt kiintymään jokapäiväisiin askareihinsa ja kokoillut kaikkea kotiaan varten. Kevät ei ajatellut tulevaisuutta, eikä hänellä ollut mitään unelmia, mutta hän oli uskollinen vähässä. Kun Valkokarhu unohtaen innoissaan nykyisyyden työskenteli vain aluksineen, puuhaili Kevät arkitoimissaan, jotka eivät suurilta näyttäneet, mutta jotka vuosien kuluessa kasvoivat hänen käsissään suuriksi. Hän ei milloinkaan kiivastunut, ei milloinkaan muuttanut tapojaan, ei ainakaan tietensä, ja kuitenkin oli hän naisten tavoin unohtaen entiset tapansa vuosien kuluessa tehnyt monta uutta ja välttämättömän tarpeellista keksintöä.

Tuskinpa Valkokarhu huomasi suurestikaan hänen joka päiväistä puuhailemistaan pikku toimissaan, niin innostuneena hän oli purjehtimis-unelmiinsa, mutta hän näki Kevään itsensä sellaisena kuin hän oli, itseensä sulkeutuneena, alituisesti liikkeessä olevana hyvänä henkenä, Valkokarhun tukena ja toisena järjestelevänä minänä. Kevät oli aina lähellä ja oli aina sitä ollut, uhkeana ja lempeänä, sateen suorana valuessa, pitkät vaaleat hiukset lainehtien hartioilla, kantaen aina lasta muassaan, aina astellen edestakaisin pitkin kodin lyhyitä teitä, ruokkien ja hoivaten. Oli harvinaista nähdä häntä äänenkantamaa kauempana ja silloin tiedettiin saatavan jotain erikoisia vihanneksia päivälliseksi.

Niinä vuosina salamoi paljon ja joskus saattoi Valkokarhu nähdä salaman valossa Kevään seisovan rankkasateessa lastensa ja koti-eläintensä ympäröimänä, ajatuksiinsa vaipuneena levollisina katseineen vaikka raju-ilma vallitsi, kaikkien pyrkiessä hänen lähelleen. Ukkonen meni yli hänen ymmärryksensä kuten kaikki muukin, missä taivaan suuri henki ja yleensä kaikki miehet olivat osallisena, mutta lapset ja arat eläimet tulivat hänen luokseen tullakseen osalliseksi siitä rauhasta, jota hänen sydämestään virtaili. Ja sellaisena muisti Valkokarhu hänet sittemmin nuoruuden aikojen kadottua; hän oli tuntevinaan sadepilvien makua kielellään, läheisten salamain tulituoksua ja näkevinään Kevään, jonka hiukset sade valeli pitkin selkää ja jossa oli villin kesä-seljapuun tuoksu, seljan, joka levittää kukkivia käsiään aurinkoon ja sateeseen.

Mutta nyt oli Kevät kypsynyt ja monia kokenut perheenäiti, joka puolusti omaansa, vaieten ja antaen tyytyväisenä ajan mennä menojaan. Hän hymyili vilpittömästi kun Valkokarhu joka vuosi kertoi riemuiten lähdöstä ja uudesta aluksesta, sillä hän oli varma siitä että sitä vielä korjailtaisiin ja rakennettaisiin uudelleen. Mutta silloin kun Valkokarhu kertoi tosissaan ja vakavana matkasta, niin että hän oli jo näkevinään sen edessään, kävi hän neuvottomaksi ja antoi katseensa liukua asuinsijoilla, joihin hän oli kasvanut kiinni. Entä karja? Pitäisikö senkin purjehtia merellä? Keväällä oli pelto, jossa kasvoi sarka viljaa ja toinen pellavaa, puhumattakaan kyökkitarhasta herne-, ajuruoho-, sipuli- ja juurikasvipenkkeineen. Eihän hän voi maitaankaan ottaa mukaan. Mitä se Valkokarhu puhuikaan!

Niin, Kevät kadottaisi paljon. Hän hoiti kotieläimiä ja harjoitti maanviljelystä. Se oli kaikki tullut itsestään; ensin kun ei heillä ollut tulta, pakotti hätä häntä auttamaan itseään kaikin keinoin ja kun he sitten saivat tulen, ei hänen keksimiskyvyllään ollut mitään rajoja. Lehmiä hän etenkin rakasti. Hän oli saanut ne lieden vielä kylmillään ollessa ja ne olivat olleet puolena elämänä hänelle ja lapsille, hän ei olisi mitenkään voinut tulla toimeen kylminä aikoina ilman niitä.

Villi karja vaelsi alangolle jäätikön väistyessä laihoina ja kepeinä kuin hirvet suurine kosteine silmineen ja uteliaina kuin maailma olisi vasta luotu. Pienet, vastasyntyneet vasikat, jotka horjuen seurasivat emäänsä, liikuttivat Kevään herkkää naissydäntä; hän kumartui kyyrylleen ja levitti kätensä kutsuen niitä syliinsä.

Alkujaan ne eivät olleet arkoja, ne tulivat siksi vasta sitten kun Valkokarhu oli ajanut niitä takaa jonkun aikaa ja silloinkin ne saattoivat viattomuudessaan jäädä seisomaan vähän matkan päähän puoliympyrään märehtien heinää ja sarviset päät kääntyneinä tuota heille tuntematonta olentoa kohti. Jos se tuli liian lähelle, juoksivat ne kauemma, mutta pysähtyivät taas katsomaan nojautuen varovasti taaksepäin, sieramet kosteina ja samoin silmät, jotka olivat hämärät kuin yö. Malttamattoman uteliaana täytyi jonkun lähteä piiristä, lähestyä pari askelta ja koettaen muka ottaa uhkaavan asennon nostaa toista etujalkaansa ja sitten laskea taas sen maahan hyvin kovasti ikäänkuin pahaa ennustaen ja huoaten syvään, mutta laupiaat silmät eivät sopineet yhteen koko sotaisen asennon kanssa ja kohta muuttui lehmä taas omaksi itsekseen, käänsi päänsä syrjään värähtelevine silmäluomineen ja kääntyi pois.

Valkokarhun keihäs lensi aikanaan, yksi eläimistä jäi maahan kierimään keihäs ruumiissaan toisten juostessa täyttä vauhtia pakoon. Mieluimmin hän pyysi suuria härkiä, siitä sai metsästys vauhtia ja hänkin innostui, sillä ne saattoivat nekin hyökätä esiin.

Alangolla oli nyt sakeita karjalaumoja; aurinkoisina päivinä saattoi nähdä kukkulalta yli soitten ja maitten, joilla pilvien heittämät varjoläiskät sekaantuivat eläinparviin aivan silmän kantamattomiin. Kaikki ei ollut kuitenkaan villiraavaita, siellä oli yhtä suuria hirvi- ja metsähärkälaumoja; villisikajoukkoja kuljeskeli viidakossa edestakaisin, saaressa seisoi karhu mustikanvarpujen keskellä ja puronreunalla onki kettu käpälillään rautuja vedestä. Hirviä kulki nuoressa koivikossa, vaivaismännyistä lehahti metsoparvia lentoon niihin katsoessa ja jos kanervikkoon astui, pyrähti sieltä joukottain teiriä. Lähimailla vilisi eläimiä ja etäämpänä sulautuivat laumat hämäriksi juoviksi, jotka yhtyivät taivaanrantaan ja jatkuivat vielä sen tuolle puolellekin. Täällä oli helppoa hankkia lihaa yltäkyllin ja Valkokarhulle jäi mielin määrin aikaa laivojensa rakentamiseen päästäkseen lähtöön.

Jo ensimäisenä vuotena anoi Kevät Valkokarhua pyytämään hänelle muutamia lehmiä elävänä, hän koettaisi kesyttää niitä. Porot eivät enään viihtyneet, ne kaipasivat jäätikköä ja lakkasivat lypsämästä. Siten sai hän ensimäiset lehmänsä ja jo samana päivänä kun ne oli otettu kiinni tyytyivät ne kohtaloonsa ja alkoivat märehtiä syvät silmät kylläisinä. Niillä oli maitoa paljon runsaammin kuin poroilla ja sitten ne olivat niin lempeitä. Niistä tuli lasten paraita ystäviä. Kevät rakasti niitä, ne olivat hänen lemmikkejään ja ystäviään. Hän kuljeskeli aina niiden parissa ystävällisesti jutellen. Niiden verevien sarvien lämpö virtaili hänen kätensä kautta sydämeen asti. Niissä oli sen heinän lämmin tuoksu, jota ne söivät ja sitä ravintoa olikin niillä riittämään asti.

Keväästä tuli taiteilija lehmien maidon virtaillessa hänen suurten, äidillisten käsiensä välitse. Hän valmisti juustoa. Sitä muodostui itsestään kun pani maitoon palasen juoksutinmahaa ja Keväällä oli aina varastossa pyöreitä painettuja juustokakkuja. Kun miehet palasivat kotiin märiltä töiltään joko kalastuksesta tai purjehtimasta, kiittivät he usein äitiä juustoviipaleesta.

Pojat tekivät hänelle vastalahjaksi veitsiä ja lusikoita luusta. Valkokarhu oli tyytyväinen siihen lankaan, jota Kevät ja tyttäret istuivat kärsivällisesti sormillaan punomassa, etenkin senjälkeen kun hän oli alkanut valmistaa verkkoja millä pyytää kaloja ja siihen hän tarvitsi paljon lankaa. Kuten tavallista, koetti hän nytkin löytää paraan keinon ja kokeiltuaan silmät tarkkana päivän verran, toi hän Keväälle värttinän, jolla voi kiertää kymmenen kertaa enemmän pellavaa kuin käsin. Se oli pieni keppi, päässä pyöreä levy, jota pyöritettiin, kunnes se pyöri omalla vauhdillaan ja kehräsi langan somasti. Tarpeeksi kerrattu lanka kierrettiin kepin ympärille ja niin saatettiin kehrätä edelleen langan joutumatta epäkuntoon. Värttinä oli naisväen mieleen ja se pyörikin siitä alkaen aina kodissa.

Kun he olivat saaneet uudelleen tulen ja Kevät oli polttanut suuren määrän ruukkuja ja patoja, alkoi hän valmistaa voitakin. Jos totuuden sanoo, sai sen keksiminen alkunsa Kevään omista tarpeista, hän halusi voidella ruumistaan hyvänhajuisilla aineilla. Hän voiteli tyttärineen itseään ensin sillä sakealla kermalla, joka kohosi maidon pinnalle niin että sen saattoi kuoria pois; mutta voide kävi sakeammaksi ja vahvemmaksi, jos se sai seisoa vähän aikaa ja etenkin jos sitä ravisteli ruukussa kovasti. Se oli hidasta ja ankaraa työtä, jossa täytyi vuorotella, mutta he tekivät sen mielellään kunnes kerma muuttui voiksi ja he saivat hyvän voiteen. Valkokarhu mieltyi voiteeseen mutta karkeampi luonteisena käytti hän sitä toisin, hän söi sitä. Ja Kevät valmisti sitä hänelle suuremmissa määrin. Täten oli voi vähitellen tullut käytäntöön, ensin ylellisyytenä, sitten jokapäiväisten elintapojen vaihteluna.

Leipomisessakin oli Kevät päässyt pitkälle. Mutta kaikki mikä koski viljaa ja hänen harjoittamaansa maanviljelystä, perustui erityisen salaperäiseen suhteeseen maahan; hän palvoi sitä omalla naisellisella tavallaan, joka johti mieleen sen kevään ja sen onnen päivän jolloin tuli uudelleen saatiin.

JÄÄNLÄHTÖ.

Eikö sade uhkeana lankea? Eikö se ole kuin rakastuneen ääni, pitkä, hillitty lemmen jokellus sateen ja maan kesken, huulet huuliin yhtyneinä?

Valkokarhu sai kaiken lahjaksi. Kun hänen täytyi lähteä maanpakoon kansansa kiroamana ja henkipattona, johti hänen kohtalonsa hänet leudompaan ilmanalaan (jossa ihminen ei kuitenkaan alkanut viihtyä); mutta hänen tuli saada kaikkea yltä kylläisesti, niinpä ilmakin muuttui ja lämpeni. Hän oli lähtenyt etelään ja etelä tulikin häntä vastaan.

Pohjolan suuri jäänlähtö välkkyi auringon paisteessa. Jäätikkö peräytyi nopeasti. Alangoltaan saattoi Valkokarhu alkuaikoina nähdä jään viheriän hohteen luoteisella taivaan rannalla, mutta se hävisi yllä enemmän kunnes se vihdoin katosi kokonaan; jäätikkö oli painunut taivaanrannan taa pohjoista kohti. Sitä ei tarvinnut ihmetelläkään, sillä ilma oli niin lämmin, että se olisi voinut sulattaa vuoria. Ukkoskuuroja ja lämmintä sadetta valui virtanaan melkein herkeämättä. Koko kevään ajelehti sadepilviä taivaalla ja välillä pistäysi aurinko näkyviin niin hymyilevän voimakkaana, niin toivorikkaana, että eläimetkin nostivat päänsä märästä maasta ja katselivat maailmaa, joka oli aivan uusiintunut.

Tummat raekuurot, joissa salamat tuhkatiheästi välähtelivät, kiitivät taivaan yli kesken päivänpaistetta piiskaten maan valkoiseksi ja kun pilvet olivat menneet ja ukkonen loittoni, kaareutui sateenkaari ilmavana yli nurmikenttien, joilla sadepisarat kimaltelivat kuten kyynel lapsen silmäripsillä. Pari kolme ihanaa sateenkaarta kaareutui yli taivaan laen toinen toisen rinnalla, ne olivat tuhatvärisiä siltoja pilvien ja voittoisan auringon välillä ja näyttivät olevan maassa kiinni vaikkeivät kuitenkaan olleet. Jokainen kuuro oli talven hukka isku, joka herätti toivon eloon.

Yöt ja päivät satoi vettä kaatamalla ja maa otti sen moni-uomaisena vastaan. Järvet tulvivat, joet virtailivat ääriään myöten täynnä ja kuohuen läpi alangon syöksyen mereen. Mutta sade oli lämmintä ja se kantoi tyhjentymättömässä helmassaan uuden ajan.

Valkokarhun lapset katselivat kirkkain silmin sadetta, joka löi vesilätäköihin niin, että näytti kuin siellä olisi ollut kokonainen kääpiö-joukko, joka hypähteli nopeasti ylöspäin ja putosi takaisin maahan sateen yhä uusia synnyttäessä. Sateenkaaret loistivat heidän lapsuutensa aikana luvaten heille koko maailman.

Tosin oli talvea vielä joka vuonna, mutta kylmä oli lyhyt-ikäisempi ja kevät puhkesi yhä suuremmalla voimalla. Joka kevät peittivät tulvat alangon ja alukset olivat Valkokarhulle monet kerrat hyvään tarpeeseen, niille hän vei vaimonsa ja omaisuutensa turvaan. Oli aikoja, jolloin koko maa oli penikulmain laajuudelta veden peitossa, niin että kukkulat vaan kohosivat pinnalta kuin saaret, ja peto-eläimet ryntäsivät niille mustina mielettöminä laumoina, niin että kauhistutti niitä lähestyäkin ja samanlaisia joukkoja uiskenteli kuolleina pinnalla. Valkokarhu, joka oli rakennellut aluksia vain huvikseen, alkoi aavistaa niitä kerran vielä tarvittavan. Niitä tultaisiin vielä tarvitsemaan hädän hetkellä. Valkokarhu hymyili niin että koko hänen vaaleaveriset kasvonsa säteilivät.

Olihan aurinko hänen ystävänsä. Eikö hän voisi luottaa maahan? Sehän oli lahjoittanut hänelle tulen, silloin kun hänellä ei sitä ollut ja hän oli aivan yksin. Aurinko ja maa olivat yhtyneet yhteen sulattaakseen jäätikön ja antaakseen hänelle tulen. Hän ei tulisi milloinkaan unohtamaan sitä päivää, jolloin vuori avautui hänen majansa ulkopuolella ja antoi tulta maan sisästä. Sinä hetkenä valtasi heidät hirvittävä tuska, joka päättyi valtavaan riemuun.

Koko maa vapisi kuin olisi sen viimeinen päivä ollut tullut, syvällä maan sisällä jymisi ja kävi niin kovia täräyksiä että Valkokarhukin horjahti nurin. Soilta kuului käsittämätöntä tuskan ulvontaa, eläimet menettivät järkensä ja sekaantuivat toisten joukkoihin katsomatta olivatko ne ystäviä vai vihollisia.

Ja kesken kaameinta kuolemankauhua näkee Valkokarhu maanhalkeamasta syöksyvän tulta, pensaikot syttyvät. Silloin hän nousee, nauraa kuin mielipuoli, ymmärtää koko leikin tarkoituksen, horjuu tulta kohti, sillä maa aaltoilee hänen allaan; hän kaatuu, hymyilee, nousee jälleen ja saa vihdoin tulen käsiinsä. Sydän on onnesta ja kiitollisuudesta pakahtumaisillaan. Tuli! Hänellä on tuli ja hän ulvoo rajattomasta riemusta. Hän rientää kuin raju-ilma kotiin Kevään luo, joka makaa kasvoillaan pidellen kahden käden kiinni, hän heiluttaa palavaa oksaa vaimonsa pään päällä. Tulta! Tulta! Niin, niin, maa on antanut Keväälle tulen, sillä se on niin hyvä.

Sinä päivänä, jona nuotio paloi taas hänen majassaan, meni hän ulos ja itki lämpimässä sateessa. Sade ja kyyneleet valuivat pitkin hänen partaansa, kun hän huumaantuneena ja sydän täynnä kiitollisuutta katseli auringossa hohtavia pilviä.

Siitä oli nyt kulunut monet vuodet ja Valkokarhun pojat olivat aikamiehiä. Näille hän kertoi siitä ystävyys-suhteesta, mikä hänellä on maahan ja aurinkoon. Mutta joka kevät sytytti Valkokarhu suuren rovion maan rikkauden ja anteliaisuuden muistoksi. Hän toi nuoren härän uhriksi ja jos taivas oli kyllin armollinen ja otti vastaan savun herkuttelivat ihmiset itseään iloisina paistilla. Ja tämä tapahtui käen kukkuessa ja auringon valaistessa keskiyön pohjoista taivasta, auringon, joka ei laske kauas. Sinä aikana oli Valkokarhu saanut tulen ja sinä aikana sytytti hän ilotulen muistoksi ensimäisestä nuotiosta, minkä maa oli hänelle antanut.

Valkokarhun pojat sytyttivät tulia senjälkeen aina samana aikana, vielä silloinkin kun he olivat eronneet ja joutuneet niin kauas toisistaan etteivät enään nähneet toistensa nuotioitakaan. Ja tämä tapa säilytettiin sittemmin aina pohjolassa.

Mutta Kevät, joka tietysti oli ulkopuolella Valkokarhun ja poikien, noiden käsittämättömien miesten toimia, lähestyi maata salaa omalla naisellisella tavallaan, kiitollisena rakkaasta tulesta, joka nyt paloi aina hänen liedellään.

Häh lähti ulos kenenkään huomaamatta ja nähdessään yön olevan valoisan ja auringon lepäävän jäätikön takana, sen jäätikön, joka ei enää tulisi uhkaamaan häntä eikä hänen omaisiaan, uhrasi hän maalle maljallisen jyviä, lihavia viljajyviä, joita hän oli edellisenä vuonna koonnut tähkä tähkältä ja hieronut niitä kärsivällisesti hyppystensä välissä. Hän ei tiennyt parempaa lahjaa ja kun maa oli suonut hänelle tulen, niin että hän saattoi taas leipoa leipää, tuli sen tietysti saada uhrikin. Pienihän se oli, niin pieni, ettei kukaan sitä näkisi, mutta hänen mielestään ei maa saisi olla ilman lahjaa tällaisina valoisina öinä. Kevät kylvi siemenensä maahan kainona kuin nuori neitonen ja kun se oli tehty, palasi hän sisään.

Kesän kuluessa alkoi siemen orastaa ja siitä kasvoi kaunis laiho. Kevät selitti sen siten että maa oli kaikessa hiljaisuudessa ottanut lahjan vastaan ja hänet valtasi harras kiitollisuus huomatessaan, että se vastasi antamalla hänelle siemenen satakertaisena takaisin. Poimisiko hän sen, olisiko se hänelle? Aivan varmaan, sillä kun kerran naiselle osotetaan sellainen suosio, tulee hänen nöyränä ottaa se vastaan. Kevät ymmärsi sen suureksi epäitsekkääksi rakkauden osotukseksi, jonka hän otti vastaan kumartaen syvään maalle, jolla seisoi. Maan armollisuus vei voimat hänen polvistaan. Hän otti vastaan vahvimman suoman lahjan kuten lapsi äidiltä. Niin lainehti ensimäinen keltainen vilja kesän tuulessa, kuten salainen side, ihana ja viaton, rikkaan maan ja Kevään hiljaisen neitosydämen lemmenliitto.

Seuraavana keväänä uhrasi Kevät taas jyvänsä maalle miesten ollessa iloissaan polttamassa tuliaan ja tervehtimässä pohjolan aurinkoa. Ja sinä kesänä oli hänen peltonsa vielä suurempi. Mutta hän ei korjannut sitä kokonaan syksyllä vaan jätti osan paikoilleen; hän arveli että maan tulisi saada se pitää.

Sen jälkeen antoi hän aina lahjojaan, joista toivoi saavansa takaisin, sillä hän oli käytännöllinen. Hän uhrasi pellavan siemeniä, jotka eivät olleet hyviä syödä ja sai sijalle pellavaa värttinää varten. Hän kylvi sangen kovasydämisenä nauriin siemeniä ja korjasi nauriit, jotka oikeastaan laatuunsa nähden olisivat kuuluvat maalle. Sensijaan antoi hän kaalin juurien jäädä maahan ja söi itse latvat. Mutta mitä hän tekikin, pysyi maa kuitenkin liitossa ja aurinko ja sade auttoivat heidän yhteistöitään.

Se oli Kevään maanviljelyksen alku. Hänen liittonsa maahan sekä kesy karja olivat olleet hänen elämänsä onnena kaikkina niinä vuosina, jolloin hänen lapsensa syntyivät ja hän näki niiden varttuvan suuriksi, Valkokarhun puhuessa joka ikinen päivä poismuutosta. Mutta niin kauan kuin he paikallaan asuivat, oli Kevään elämä ainaista aherrusta ja sinä aikana oli hän luonut lapsilleen kodin.

Hänen hyvyytensä ei unohtunut milloinkaan. Hänen sydämensä oli niin suuri että hänelle nousi kyyneleet silmiin nähdessään lintujen lentelevän korsi nokassaan pesän tekoon. Hän oli niin lempeä, etteivät hänen poikansa, jotka olivat karkeita miehiä, voineet milloinkaan vahingoittaa eläintä paitsi mitä ravinnokseen tarvitsivat. Tulevina aikoina muistettiin aina Kevättä nähdessä vasikoita ja pikku karitsoja jotka keväisin makasivat vasta syntyneinä ja värisevinä maassa emänsä vieressä. Vieläpä alkukesääkin alettiin kutsua hänen mukaansa ja siunattiin hänen nimeensä.

Mutta se päivä koitti kuitenkin kerran, jolloin Kevään täytyi jättää kotinsa ja kärsiä rajattomasti tuskaa ja surua ennenkuin hän sai toisen. Jään lähtö tapahtui eräänä vuonna niin äkkiä ja niin rajusti, että se tempasi koko perheen asuinsijoiltaan ja heitti sen merelle.

Tuli harvinaisen aikaseen suojailmoja ja tuntureilta alkoi tulvia, joet tulvivat yli äyräittensä jo ennenkuin jäätkään olivat liikkeessä. Alas virtaili suuria jäätikön palasia niin nopeasti, ettei niillä ollut aikaa edes sulaa matkalla. Kuolleitten eläinten paljoudesta, joita uiskenteli alas virtoja vilisten, ymmärsi Valkokarhu että ylä maissa olivat olot aika vaikeat; siellä nousi vesi varmasti kaulaan asti, ehkäpä vielä ylemmäksikin. Tulipa aikaisten kevätvirtojen mukana ihmisruumiitakin, jotka Valkokarhu tunsi järjestään kaikki ja häntä alkoi huolestuttaa jäätikköläisten kohtalo.

Eräänä päivänä näki hän vedenpinnalla kelluvan ruumiin, jonka vatsa kohosi korkealle yli pinnan; sen päällä istui korppi kiskoen nahkaa irti, saadakseen reijän. Valkokarhu purjehti kuolleen luo, ja huomasi sen olevan Tuuri-päällikön. Siitä päivästä lähtien alkoi Valkokarhu suosia korppia.

Mutta pian tuli muutakin ajateltavaa kuin entisiä kadehtijoitaan. Tuli maanjäristyksiä ja tulvavirtoja, toiset tuoden tullessaan särkyneitä vuoria, ukkosilmoja ja tulta kidassaan, toiset taas tulivat nopeasti ja hiljaa pitkine käsivarsineen, jotka sulkivat kaiken syleilyynsä. Kaukana pohjoisessa jäätikön ja vuorten suunnalla näki Valkokarhu suunnattoman korkean tulipatsaan syöksyvän ilmaan ja liekeissä oli äärettömän suuria jäälohkareita ja kokonaisia vuoria, jotka sitten taas satoivat maahan. Sitä seurasi lumivalkoinen höyrypilvi, joka melkein samassa täytti koko taivaan. Sen jälkeen tuli pimeys, sitten rajuilma ja taivaasta satoi muraa. Tulta sinkoili ristiin rastiin kuohuen ilmassa.

Vuorilta kiiri jylisevä kohina, joka nopeasti saapui rannalle, missä se kohtasi mereltä tulevan myrskyn. Virta siinä kuohui alas rajusti sulavilta jäätiköiltä. Se tuli villeinä penikulmain laajuisina koskina, joitten edessä oli vettä pauhaavana rintavarustuksena ja se riensi merta kohti, jossa hyökyaalto kohosi sitä vastaanottamaan. Saaret ja rannikot joutuivat tämän mahtavan taistelun jalkoihin.

Ja kun myrsky asettui ja tuli aivan tyyni, oli koko alanko yhtenä ainoana tulvivana, mereen yhtyneenä järvenä. Veden pinta nousi ja laski hitaasti yön kaikkien tähtien kuvastuessa sen mustaan, upottavaan helmaan. Suuria saarimaisia kuolleitten eläinten joukkoja kellui yhdessä kohden, keinuen kuten hidas hengitys ylös, alas syvyyden pinnalla kokonaisena ruumis-, luu- ja sarvimetsänä, jota kuu valaisi.

Mutta Valkokarhu oli joukkoineen jo aikoja sitten aavalla ulapalla. Kun hän huomasi, että jäätikkö ja maa olivat kovassa taistelussa ja ettei kuivalla maalla enää ollut olemista, pani hän aluksensa kuntoon, otti elintarpeita ja tulta mukaansa sekä astui laivaan koko perheineen ja omaisuuksineen. Keväälle se oli kuin kuolonisku. Mutta palavat vuoret ja tulisade pakottivat lähtemään. Niin he turvautuivat mereen. He olivat jo ehtineet kauas kun virta purkautui vuorilta, aalto saavutti heidät heikentyneenä ja kaatamatta aluksia. Oli aivan tyven, laivasto pysyi paikallaan keinuen hiljalleen meren nukkuvasti hengittäessä. Valkokarhu istui joukkoineen laivassa toivotonna ja äänettömänä kuten taivaan tähdet ja niiden mereen kuvastuvat kuvat. Hohtavista laineista jäävuorien välistä kohottausi merihirviöitä, ne puhalsivat kuumaa ilmaa ja sukeltausivat takaisin märät selkäevät kuutamossa loistaen.

Mutta aamu koitti ja aurinko kohosi idästä punaisena ja kaikkivaltiaana. Raitis tuulenhenki puhalsi pitkin merenpintaa aurinkoa vastaanottamaan. Valkokarhu ja hänen poikansa nostivat nahkoja tuuleen ja laivat lähtivät liikkeelle.

Kun he tulivat aavalle merelle, kohosi heidän näkyviinsä se sisämaa minkä he olivat jättäneet ja he näkivät että pohjoiset vuoret loistivat alastomina ja kaiken värisinä kuten aikojen alussa. Jäätikkö oli hävitetty ja se oli tyhjentäytynyt mereen. Muita kauniimpana kohosi pyöreähuippuinen vuori, josta nousi ohut savupatsas rauhallisesti sinistä taivasta kohti. Silloin ymmärsi Valkokarhu että rauha oli tehty jälleen. Aurinko oli voittanut ja se otti nyt vastaan maan uhrin.

Mutta tuuli ajoi aluksia maasta poispäin itää kohti, kunnes yltympäri näkyi ainoastaan aava meri ja silloin he luulivat että heidän täytyy kuolla. Kymmenentenä päivänä, kun kaikki olivat näännyksissä, alkoi idästä näkyä maata. Valkokarhu näki että he pelastuisivat ja hän antoi maalle nimen Livland, elämänmaa.

Tänne he nyt asettuivat. Valkokarhu sytytti nuotion ja otti haltuunsa uuden maan, suurten lintuparvien rientäessä etelästä etsimään pohjoisia järviä.

Täälläkin olivat aurinko, vesi ja pilvet kilpasilla ja maa lepäsi paljaana ja höyryävänä kylvyn jäliltä, vuoroin valossa, vuoroin kiitävien pilvien varjostamana, pilvien joiden kera aurinko nyt löi leikkiä. Mutta kevät voitti. Sateenkaari jännitti kevyen siltansa yli ketojen sen merkiksi että tämäkin on ihmisten asuinpaikka.

Valkokarhu katseli ympärilleen ja näki koivuja, näki paljon ja hyviä laivanrakennusaineita. Täällähän voisi rakentaa huimaavia aluksia, joilla pääsisi matkustamaan ympäri koko maailman! Tänne hän tahtoi jäädä.

UUTISASUKAS.

Liivinmaassa joutui Valkokarhu alkuasukasten kanssa tekemisiin. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan että nuo pienet rupiset villit, jotka liikuskelivat viidakossa kuten muurahaiset, olivat niitä kauniita, alastomia ihmisiä, joita hän oli kuvitellut löytävänsä metsien eteläpuolella; ja sittenkin ne olivat samoja. Ne polveutuivat samasta kansasta, joka kerran oli karkottanut Pojan ja jättänyt hänet talven kynsiin.

Kesti kauan ennenkuin Valkokarhu sai arat alkuasukkaat niin paljon rauhottumaan, että hän saattoi kunnolleen nähdä niitä. Alussa ne piiloutuivat pensaisiin kuin ketut ja lähtivät pakoon, jos niitä tuli liian lähelle. Ne pakenivat mielellään nelin kontin pysyäkseen niin näkymättöminä kuin mahdollista ja kun ne sitten ryömivät ruohistossa jäykkä nahka selän peitteenä, oli niillä tapana kääntää päänsä taaksepäin, näyttää kaikki hampaansa ja juosta edelleen. Päästessään tarpeellisen välimatkan päähän nousivat ne ja juoksivat suorina kunnes pääsivät suojaan. Valkokarhu kutsui niitä mäyriksi sen jäljen mukaan minkä ne tekivät ja niiden hajun mukaan.

Hänelle selvisi, että ne tunsivat häntä ja hänen pitkiä, vaaleita poikiaan kohtaan pelkoa ja syvää kunnioitusta ja pitivät heitä varmaankin yliluonnollisina olentoina. Mitä muuta ne voisivatkaan ajatella vaaleatukkaisista ja sinisilmäisistä jättiläisistä, jotka tulivat merta myöten laivoilla, joita he eivät ensinkään voineet ymmärtää. Valkokarhun täytyi tehdä monta ystävällistä merkkiä ja kulkea viheriät oksat käsissä aseitten asemesta saadakseen niitä lähenemään ja sittenkin ne tulivat vatsallaan ryömien ja pelosta ja alistuvaisuudesta uikuttaen kuin koiranpennut.

Lempeä Kevät istui kyyryllään niiden edessä ja viekotteli niiden pienokaisia luokseen pitäen jyväkakkuja polvellaan.

Vihdoin saatiin syntymään läheneminen, mutta vasta sitten, kun mäyrät olivat oppineet, etteivät nuo pitkät, valkoiset ihmiset tahdo heitä syödä, heittäytyivät he maahan heidän, kuten yliluonnollisten olentojen eteen. Heidän puoleltaan ei siis Valkokarhu saanut kokea mitään vaikeuksia, kun hän asettui maahan asumaan.

Täällä oli runsaasti suuria mänty- ja koivumetsiä, täynnä riistaa. Sisämaassa levisi äärettömiä aroja, joilla villihevos- ja lammaslaumoja kulki syömässä silmän kantamattomiin. Valkokarhu näki täällä villihevosen ensikerran; se oli jättänyt Skandinavian jo kauan ennen hänen aikojaan. Kerrottiin tosin taruja, miten iso-isät aikoja sitten olivat tunteneet eläimen, jolla oli vain yksi varvas kummassakin jalassa ja joka juoksi kuin tuuli, mutta Valkokarhu oli luullut sitä vain saduksi jonkalaisia kerrottiin niin paljon menneiltä ajoilta; tässä näyttäytyivät tarut siis tosiksi.

Valkokarhu toivoi paljon näiden villihevosten tuttavuudesta. Ne olivat kauniita eläimiä. Mustat juovat pitkin harmaankeltaisia kylkiä ja suuret vilkkaat korvat päässä. Ne olivat hyvin uteliaita ja leikinhaluisia, aina valmiina hypähtämään ja kiitämään iloista ravia yli aron. Valkokarhun pojat olivat sangen mieltyneitä noihin reippaisiin eläimiin ja koettivat lähestyä niitä toisessa kädessä leipäpala, toisessa hihnan solmu ja villihevosetkin korskuivat, niiden teki mieli lähestyä ja ne tanssivat paikallaan pehmein liikkein, mutta kun pojat lähestyivät, lähtivät ne kuitenkin täyttä laukkaa pakoon, niin että näki niiden kavioiden vaan vilkkavan ilmassa. Ne päästelivät kiivaita ääniä kurkustaan, etenkin nuoret varsat, jotka kiitivät liehuvin harjoin ja joiden silmissä näkyi valkuainen kuin puolikuu, pojat huutelivat niille kaikilla mahdollisilla lempinimillä ja hevoset nyökäyttivät päätään ja vastasivat iloisesti hirnahdellen, mutta eivät toistaiseksi laskeneet heitä lähelle.

Asian laita oli niin että alku-asukkaat osasivat kyllä pyytää hevosia, mutta kesyttää niitä ja tehdä niistä ihmisten ystäviä eivät he ymmärtäneet. He olivat kerrassaan tunteettomia eläimiä kohtaan ja sillä tavalla että Valkokarhu sekä oudoksui että tuli siitä liikutetuksi; he eivät tyytyneet siihen, että he olisivat metsästäessään tappaneet ne, vaan he kiduttivat niitä aivan vaan huvikseen. Mutta heidän mieleensäkään ei juolahtanut kohdella niitä ystävällisesti, sillä Valkokarhun arvelun mukaan nämä arat kantapäällä astujat pitivät itseään äärettömän paljon korkeammalla kaikkia mitkä eläimen nimeä vaan kantoivatkin. Mutta näillä mäyriäisillä ihmiseksi oli monta omituisuutta, joista he ylpeilivät ja jotka Valkokarhu kernaasti salli heidän säilyttää ominaan.

Tämä alkukansa oli kokenut monia vaihtelevia kohtaloita senjälkeen kuin Poika-vanhus oli eronnut heistä kadotetussa maassa. Useimmat niistä olivat jatkaneet matkaansa suoraan etelää kohti ja olivat hajonneet kaukaisiin kuuman vyöhykkeen maihin, eikä niistä kuulunut mitään, ennenkuin melkein kokonaisen maailman kehityskauden jälkeen eräs Pojan jälkeläisistä, Kolumbus, löysi perheen haaran länsi-Intian saarilta. Vielä myöhemmin tapasi Pojan heimoa oleva, Darwin, Tulimaassa sen kuolevan äärimäisen haaran, samanlaisena kuin se oli alkanut.

Mutta Valkokarhun aikana eivät ne vielä olleet ehtineet etelä-Europaa pitemmälle ja alkoivat vasta siirtyä Afrikaan ja Aasiaan. Oli aina pohjoisia etuvartioita, jotka kestivät kylmää paremmin kuin toiset ja kun ilmanala pohjolassa leutoni, siirtyi moni takaisin entisille seuduilleen, seuraten muuttoeläimiä ja liikkuen edestakaisin vuoden aikojen mukaan. Silloin kun tämä alkukansa oli siirtynyt Skandinaviasta, oli se ollut muun Europan yhteydessä; sitten avautui väliin leveitä salmia, joiden poikki he eivät toistaiseksi päässeet, mutta silloin he poikkesivat Itämeren maakuntain rannoille toisten asettuessa kauas sisä-Venäjälle ja täällä, siis Valkokarhu heidät tapasi.

Alussa he eivät voineet ymmärtää toisiaan ja molemmat luulivat ettei toisella olisikaan mitään kieltä, ainoastaan järjettömiä ääniä, mutta he oppivat pian yhdistämään sen mitä sanottiin siihen mitä tarkoitettiin ja tämä kielten eroavaisuus antoi ensimäisen aiheen muodostamaan käsitteitä, jotka sitten saivat pysyvän muodon. Eikä sitä paitsi kestänyt kauan, ennenkuin Valkokarhu huomasi mäyriäisten näöltään ventovieraassa kielessä sanoja, jotka tuntuivat hänestä tutuilta ja jotka kerran lienevät olleet samanlaisia kuin hänen omansa. Mäyriäiset osasivat kertoa taruja ja ikivanhoja runoja. Heillä oli muun muassa hämärä muinaistaru jostain ihmisestä, joka oli murhannut veljensä ja kirottuna täytyi muuttaa autioon maahan. Valkokarhu kuunteli suurella myötätunnolla kertomusta tuosta hirmutyöstä ja antoi kertojalle palan leipää.

Pohjolassa asuvat alkuihmiset eivät olleet enään aivan samanlaisia kuin Pojan heistä erotessa. Kodittomuus ja hätä olivat tehneet heidät pahemmiksi, ja he kadehtivat jo syntymästään asti toisiaan enemmän kuin ennen. Siitä huolettomuudesta ja notkeudesta mistä heidän esi-isänsä ennen olivat niin iloinneet, ei ollut jälkeäkään; he eivät enään kiikkuneet puitten latvoissa omena kädessä ravistellen hedelmiä maahan aikansa kuluksi. Karvapeitettä ei heillä enään ollut, kovat ajat olivat sen kuluttaneet ja sen sijaan oli tullut hiki ja maanpakolaisuuden tomu. Ainoa, minkä he olivat oppineet, oli suojella selkää talvelta, jota he aina pakenivat ja sen he tekivät aivan sananmukaisesti, sillä he eivät ymmärtäneet pukeutua oikein, vaan vetelivät muassaan vanhaa lampaan nahkaa, jolla he suojelivat selkäänsä kylmältä. Mutta he eivät osanneet sitä valmistaa, nahka oli jäykkää ja kovaa. He käyttivät sitä metsästysretkillä ja kaikissa tilaisuuksissa suojanaan, he nukkuivat sen alla ja vaaran uhatessa ryömivät sen taakse. He eivät rakentaneet itselleen majoja, vaan nukkuivat viheliäisesti luolissa tai pensaassa ja talven joutuessa vetäytyivät he joukottain kuten muuttolinnut etelää kohti, eivätkä näyttäytyneet ennenkuin seuraavana keväänä. Ja heiltä oli kuitenkin aina ollut tuli. He kuljettivat sitä korissa taulan kera aivan kuten ennen muinoin, mutta he eivät olleet sen käytössä päässeet pitemmälle. Ruukkuja he eivät tunteneet. Leivän leipominen oli heille tuiki outoa eivätkä he aavistaneetkaan mitään koko viljan olemassa olosta vaikka he kahlasivat siinä kaulaansa myöten, sillä maa kasvoi viljavanaan villiä viljaa. Tietysti ei heidän mieleensäkään noussut ajatus että he itse voisivat kasvattaa viljaa. Aluksia he eivät osanneet rakentaa, mutta sensijaan he osasivat uida ja selviytyivät siten pienemmistä vesiesteistä. He eivät heittäneet keihästä ja valmistivat ainoastaan kehnoja kiviliuskoja.

Mutta sen sijaan oli heiltä eräs ase, joka oli vallan uusi Valkokarhulle; he osasivat ampua putkella, jossa oli kivinuoli pitkän ja tarkoin määrätyn matkan päässä, käyttämällä paria antilopin sarvea, joiden päät oli kiristetty yhteen suonijänteellä. Se oli jousi, mutta he eivät osanneet selittää miten he olivat sen saaneet, vaan he näyttivät irvistäen kuinka he ottivat kiinni myrkyllisen käärmeen ja pistivät nuolenpäitä sen päähän tehdäkseen ne voimakkaiksi ja Valkokarhua kauhistutti nähdessään ensimäisen kerran villihevosen kaatuvan sellaisen nuolen satuttamana ja kuolevan suonenvedon tapaisesti väännellen, vaikka siihen oli tullut tuskin naarmuakaan. Se oli rumaa noituutta. Valkokarhu ei ainakaan puolestaan tahtonut käyttää jousta.

Pojat eivät sensijaan saaneet silmiään pois niistä ja he laittoivatkin pian samanlaisia, vaikkakin saarnipuusta. Myrkystä he eivät välittäneet, siltä he eivät ampuneet takaapäin; he olivat voimakkaita, ja harjaantuivat aikaa myöten niin, että läheltä saattoivat ampua nuolen aivan metsähärän ruumiin läpi.

Paitsi metsästystä, käyttivät mäyriäiset jousta toisellakin tavalla: he istuutuivat ja soittivat näppäilemällä pingotettua kieltä. Siitä lähti houkutteleva ääni, joka soi kuin kaukaisten maailmojen yli kiitävä tuuli.

Mäyriäiset pitivät paljon soitosta ja kun joku heistä näppäili jousta, jonka ääni kaikui kuivasta pääkallosta, jossa sarvet olivat kiinni ja toinen takoi kepillä onttoa puuta kolmannen vihellellessä luulla ja muiden ympäröidessä näitä soittotaiteilijoita ja voihkiessa tuskallisesti kuorossa, teki se syvän vaikutuksen muihinkin kuin noihin väänteleviin soittoniekkoihin itseensä. Niissä sävelten värähtelevissä soinnuissa oli jotain salaperäistä, joka saattoi sekä ihmisen että eläimen haaveilemaan ja itkemään, niissä oli metsänääniä, jotka herättivät eloon uinuvia muistoja kadotetusta Eedenistä.

Alkujaan olivat he nähtävästi käyttäneet houkutussoittoaan ainoastaan metsästyksessä, kiinnittääkseen riistan huomiota. Kun villi hevonen läheni viisas pää kallellaan ja suuret, hienokarvaiset aistikkaat korvat eteenpäin kääntyneinä kuunnellen ihania säveliä, jotka olivat kuin tuulen henki kaukaisilta onnellisilta laitumilta, lensikin harppukielen myrkkynuoli pistäen kuolontulen eläimen suoniin. Se oli hyödyttävä taito ja koko alku-asukkaan sielu oli keskitettynä tähän aseeseen, joka oli samalla sekä kyykäärme että harppu.

Mutta pitkäaikaisen käytön jälkeen oli heidän taitonsa niin kehittynyt, että he alkoivat kunnioittaa soittoa erityisenä taitona aivan toisena kuin metsästystä. He kiinnittivät kaareen useampia kieliä ikäänkuin erilaisia tuulenvoimia vastaamaan ja syvensivät kaikua irrottamalla sarvet tyhjästä pääluusta, joka sorisi hampaineen, kiinnittämällä ne kilpikonnan kuoreen, jossa oli täyteläisempi sointu. Luusoittimeen he tekivät reikiä, niin että se valitteli useampihaavaisena; onton puun he hakkasivat poikki niin että sitä saattoi helpommin kuljettaa muassaan ja he oppivat valittamaan määrätyssä tahdissa, joten puute ja kaihokin olivat hyödyksi. Oi, niin, niin, kylläpä he olivat soittotaitureita!

Ei Valkokarhulla eikä hänen perheellään ollut pienimpiäkään lahjoja siihen suuntaan, mutta he olivat hyvin vastaanottavaisia ja kuuntelivat syvästi liikutettuina toisten esittäessä paraita palojaan; syvä huokaus kohosi heidän sielunsa syvyyksistä ja he vuoroin kalpenivat vuoroin punastuivat, niin syvästi se heihin vaikutti. Soitto lumosi heidät, he seisoivat kuin kiinni naulattuina salaperäisten houkutusäänten hurmaamina, jotka saattoivat heidät unohtamaan itsensä.

Siinä niin kuunnellessaan muistuttivat he suuresti kauniita villihevosia, jotka soitto teki luottaviksi, he kumartuivat eteenpäin samaan lumottuun asentoon, liikkumattomina — ja noiden vierasten soitto voitti Valkokarhun ja sitoi hänet heidän ystäväkseen.

Muuten ei Valkokarhu oppinut paljoakaan itämaalaisilta. Vaikutus oli päinvastainen. Heillä näytti olevan hämmästyttävä matkimiskyky, he oppivat kädenkäänteessä sekä pukeutumaan että keittämään, ajamaan reellä, purjehtimaan merellä ja tekemään kaikkea, mitä Valkokarhu teki.

Vieläpä he mukautuivat niihin niin pian, että he jo keskenään huomauttelivat siitä, miten he oikeastaan olivat tunteneet nuo yksinkertaiset seikat jo aikoja sitten. He olivat melkein nauramaisillaan tuolle tuliparralle, joka oli olevinaan kaikkien mitä luonnollisimpien asioiden keksijä; sehän ei onneksi ollutkaan niiden keksijä. Mutta he eivät kuitenkaan milloinkaan päässeet pitemmälle uusine oppineen, ennenkuin he olivat kurkistelleet, miten Valkokarhu teki työnsä.

Puu- ja työkalut elivät Valkokarhun suurissa kesakoisissa käsissä. Ei mikään jäänyt entiselleen, vaan puhkesi yhä täydellisempään muotoon kun hän oli tarkastellut sitä sinisine säihkyvine katseineen. Hän ei laskenut käsistään ainoatakaan uutta venhettä eikä rekeä joka ei olisi ollut toisenlainen kuin edellinen. Alku-asukasten pyrkimys hankkia jotain hyvää oli sensijaan kohdistettuna siihen, että se olisi aivan sellaista kuin sen pitää olla: vanhaa tuttua muotoa, ja tätä he kehittivät hyvin pitkälle; he pääsivät niin korkealle kuin päästä voi pysyttelemällä itsekeksineen kintereillä.

Heidän kauttansa leväsivät uudet tavat edelleen kaukana asuville alkukansaheimoille, jotka ottivat ne halulla vastaan, mutta joilla ne jäivät kehittymättä, koska ne olivat joutuneet liian kauas alkulähteestä.

Valkokarhu ja alku-asukkaat tulivat keskenään hyvin toimeen. Kumpikin säilytti omat tapansa. Ja ne olivat sangen erilaiset. Alku-asukkaat esim. polttivat vainajansa. Se oli kuvaava tapa, joka periytyi muinais-ajoilta, jolloin he vielä paistoivat ja söivät ne. Ikäänkuin muinaisajan tapojen muistona söi perhe vielä pienen palan vainajasta roviolla, kunnioittaakseen asianomaista. Olisihan ollut aivan sopimatonta laskea joku menemään aivan syömättä pois. Mutta opittuaan Valkokarhulta jyvien käytön, ottivat he tavaksi muodostella pieniä kakkuja kuolleen muotoisiksi ja syödä niitä poltto-tilaisuudessa ja tämä tapa jäi sitten käytäntöön.

Valkokarhu ei paheksinut ruumiinpolttoa, vaikkakin haju oli hänelle vastenmielinen. Hän oli tottunut jäätiköllä toisiin tapoihin, mutta eihän voinut odottaa että kaikki kansat olisivat samanlaisia. Jäätikköläiset eivät uskoneet kuolemaan. Niiltä ajoilta asti, jolloin kanta-isä oli mennyt majaansa eikä näyttäytynyt enää, annettiin niiden, jotka kuolivat joko johonkin tautiin tai vanhuuttaan, jäädä sinne missä he olivat asuneet eläessään ja jätettiin heille jotain ruokaa, jonka jälkeen hauta peitettiin. Jos he elivät vielä sen jälkeen, ei se kuulunut kenellekään, mutta se tehtiin heille niin mahdolliseksi kuin suinkin.

Jokapäiväisessä elämässäkin erosivat alkuasukasten tavat suuresti Valkokarhun elintavoista. Naisten asema oli kurja. Siveettömyys ja irstaisuus oli heistä mitä luonnollisinta. Varasteleminen oli ainoa luvallinen omistusoikeus minkä he tunsivat. He olivat niin pelkureita että heitä kävi sääli, mutta matkan päässä he olivat hyvin rohkeita. Ylivoiman kunnioittamista he eivät tunteneet, pienintäkin eläintä he pakenivat, mutta luonnon puhuessa eivät he vaienneet. Pimeässä he ulvoivat kuin susilauma. He kinastelivat aina, sättivät aina toinen toisiaan, mutta eivät milloinkaan lyöneet.

Valkokarhun ja alku-asukasten välillä syntyi itsestään sopiva välimatka. Valkokarhun jäädessä rannikolle asumaan valmistellen uusia, suuria laivojaan, vaeltelivat alku-asukkaat edestakaisin samojen seutujen välillä. He vetäytyivät kylmän tullen etelään ja palasivat kevään joutuessa takaisin. Valkokarhu otti heidät ystävällisesti vastaan kun he palasivat, mutta mitään läheisempää yhteyttä ei syntynyt. Joka kevät siihen aikaan kun Valkokarhu poltti kokkoansa ja toimitti uhria — hän uhrasi nykyään kernaimmin villihevosia, joiden liha oli hyvää — saapuivat alku-asukkaat, nuo vanhat tutut, jotka saivat mielellään myöskin yhden palan ja joilla aina oli kerrottavana uutisia ulkoapäin. Siten pidettiin suuret juhlat sitä seuraavine soittohuveineen ja vaihtokauppoineen. Alku-asukkaat toivat mukanaan tavaroita, joita Valkokarhu toivoi saavansa ja hänellä oli sensijaan sellaisia herkkuja, joista toiset pitivät.

Eräänä vuonna oli jollakin noista kiertolaisista muassaan merkillinen kirves, jonka Valkokarhu heti vaihtoi itselleen ja jota hän ryhtyi ahkerasti tutkiskelemaan. Se oli kauniin punainen ja niin kirkas, että siinä näki kasvonsa aivan kuin veden pinnassa. Merkillisintä oli ettei sitä voinut käsitellä kuten muita kivilajeja, se ei murentunut eikä siitä lähtenyt lyödessä siruja. Sensijaan saattoi sen lyödä liuskaiseksi, jolloin se myös lämpeni ja takoa taas toisen muotoiseksi. Se oli sitkeää mutta ei erittäin kovaa. Mitään makua tai hajua sillä ei ollut ja kädessä se oli painava. Se oli kuparia. Valkokarhu ei käyttänyt sitä kuitenkaan paljon, vaikka hän hankki itselleen sitä vaihtamalla niin paljon kuin käsiinsä sai, sillä Kevät piti sitä mielellään kaulassaan riippumassa. Työkaluksi ei se sopinut, se ei ollut kyllin kovaa, pii oli siihen sopivinta. Valkokarhulla oli koko joukko hiotuita talttoja ja kirveitä, joita ei mikään muu aine voinut korvata, ne purivat puuta ahnaasti ja niillä sai lyödä voimainsa takaa.

Sittemmin oppi Valkokarhu kuparin ominaisuudet, eivätkä ne suinkaan olleetkaan vähäiset. Valmistellessaan siitä Keväälle koristuksia huomasi hän että se suli tulessa. Se kuumeni nimittäin taottaessa ja tuli samalla huomattavasti pehmeämmäksi. Valkokarhu koetti sitä kuumentaa tulessa, ja silloin hän näkikin miten se äkkiä virtasi punasena käärmeenä liekkeihin. Hän vallan hämmästyi. Myöhemmin löysi hän sen yhtenä möhkäleenä ja kylmänä tuhassa ja hän alkoi uudelleen kokeilla. Sittemmin oli hänelle siitä monenlaista hyötyä. Mäyriäiset sanoivat että he saivat sitä kaukana itä- ja eteläpuolella asuvilta heimoilta, mutta eivät tunteneet sen kivestä eroavia ominaisuuksia ja oli se heillä aina hakattuna pieniksi kirveiksi tai nenärustossa kannettaviksi puikoiksi. Kohta sai Valkokarhu ostaa heiltä toistakin, melkein kuparin kaltaista metallia pieninä paloina. Se oli keltaisempaa ja sitäpaitsi pehmeämpää niin ettei sitä voinut käyttää muutakuin helminä ja naisten korvarenkaina. Vielä oppi Valkokarhu tuntemaan jotain valkoista metallia, puhumattakaan monista muista kapineista, joita mäyriäiset kuljettivat muassaan, kuten raakkuja, kauniita kiviä ja sen sellaista.

Heidän yhdessä olonsa kadottivat uutuuden viehätyksensä. Mäyriäiset tiesivät hyvin etteivät nuo valkoiset ihmiset olleet sen yliluonnollisempia kuin hekään. Eräänä vuonna jäi yksi heimoista asumaan paikoilleen talven yli ja selviytyi erinomaisen hyvin. Olivathan he jo oppineet sekä rakennus- että laivanvarustustaidon. Sitten jäivätkin he paikoilleen ja järjestivät elintapansa Valkokarhun perheen elämän mukaan. He näyttivät olevan erittäin kestäviä vahtimaan Valkokarhun töitä ja matkimaan häntä. Heillä oli oma omituinen tapansa varastaa silmin, suomatta milloinkaan omistajalle kiitosta.

Valkokarhu antoi heidän olla rauhassa. He elättivät itseään kalastuksella opittuaan käyttämään merta hyväkseen. He eivät kuitenkaan rakentaneet laivoja vaan jäljittelivät mieluummin sitä koverrettua venettä, jonka Valkokarhu oli antanut heille malliksi, täällähän oli runsaasti puuta. Sellaisen kaukalon saattoi suuremmitta vaivoitta kaivertaa tulen avulla ja se sopi hyvin mäyriäisten tarpeeseen. Ja totta puhuen he eivät suinkaan seuranneet millään sokealla ihailulla tuota taiteellista suur-alusta, joka Valkokarhulla oli rakennettavana rannalla; heidän sydäntänsä ahdisti ennemmin tuskallinen, polttava sisäinen tauti, johon oli olemassa ainoastaan yksi lääke…

Valkokarhun alus kasvoi. Ja hänen suunnitelmansa kasvoivat sen mukaan. Siitä tulisi niin suuri, että se voisi vallan yksin kantaa hänet ja koko hänen sukunsa maailman ääriin, aivan kadotettuun maahan asti! Hänen päätänsä huimasi työskennellessään. Hän riensi sinne tänne lämpimissään, otsa tulikuumana ja kädet ajatuksissa luomistyössään. Silmät välähtelivät, hänestä tuli varovainen ja kätevä, ja läpitunkevan tarkkanäköinen suunnitellessaan työtään; hän iski puun halki yhdellä ainoalla iskulla, hän rynnisti kuin härkä saadessaan selväksi mitä hän aikoi. Hän huuteli voitonriemusta työskennellessään auringon paisteessa ja hän oli itsekin kuin aurinko punaisine tukkineen ja partoineen, ja saattoi tapahtua, että hän raivoten malttamattomana löi suurimmalla vasarallaan säpäleiksi koko työnsä ja särki sen kuin villainen härkä kunnes ei ollut siruakaan eheänä; se tapahtui silloin kun joku seikka oli kiusannut häntä, eikä hän tahtonut heti saada sitä paikoilleen. Seuraavana päivänä seisoi hän taas raittiina ja reippaana työpaikallaan, pyyhkäisi punaista tukkaansa ja alkoi työnsä alusta. Pojat auttoivat häntä kaikessa.

Laiva, jota hän nyt rakensi, oli ensimäinen, jossa oli köli. Ankkurin ja naulat, jotka pitivät kaaripuita koossa, oli hän takonut kuparista ja kun koko aluksesta uhkasi tulla niin suuri, ettei hän eikä hänen poikansa, enemmän kuin mikään muukaan ihmisvoima sitä jaksaisi liikuttaa, oli hän, entisistä kokemuksistaan viisastuneena, laskenut kölin jo heti alusta lähtien pyöreille puille, lykätäkseen sen niitä myöten valmiina vesille.

Mutta kölin etupään, jonka tuli kohota yli keulan, oli Valkokarhu, käyttäen siihen koko rikkaimman älynsä, muodostanut jonkun hirviön pään muotoiseksi, jolla suu oli auki.

Ei ollut helppoa arvata mitä se tarkoitti, eikä edes Valkokarhukaan ollut siitä selvillä. Mutta hänen veressään kummitteli vielä esi-isien näkemät ja heiltä perityt hämärät muistot kauheasta merikäärmeestä, joka nyt nukkui ikuista untaan meren pohjassa ja hän kuvasi jotain sen suuntaista, jotain mielikuvitelmiensa hirviötä, joka hänen käsissään sai muotonsa. Pään tuli peloittaa valaita ja sen se tekikin. Sitä paitsi saisi se katsella ulos laivaa rakennettaessa ja koota itseensä kaipuun nähdä niitä ihmemaita, joita Valkokarhu aikoi sen turvissa etsiä.

Valkokarhu oli kuitenkin tarkkanäköisyydessään joutunut toisille jäljille ennenkuin laiva oli vielä valmiskaan. Aro ja näköala itää kohti, jossa hän ei ääriä löytänyt, vaikka olisi miten kauas kulkenut, sekä maailman äärettömyys, kuten merenkin, ei jättänyt häntä rauhaan. Eikö hän milloinkaan pääsisi eteenpäin? Oliko tuo pyöreä näköpiiri tuolla nousevine aurinkoineen hänen rajanaan? Eikö maailma sillä suunnalla milloinkaan tulisi hänen omakseen? Entä villihevoset, miksi ne saattoivat laukata itää kohti niin etäälle kuin halusivat?

Valkokarhu alkaa ottaa hevosia kiinni, hän kesyttää niitä, entisaikojen reet tulevat taas käytäntöön ja talvisin kiitää hän rannattomille lumikentille. Kotona nousee aika touhu kesytyksineen, hirnumisineen, nauruineen ja huutoineen. Kevät tulee, kädessä leivän palasia hevosille ja hän ojentaa niitä kämmenellään etteivät ne puraisisi hänen sormiaan ja hevoset sieppaavat palasia pehmeillä, liikkuvilla huulillaan. Ja kun ne loppuvat, kuivaa hän kuolan kädestään hevosten harjaan ja nauraa niille, kun ne seuraavat häntä ja nuuskivat pehmeällä turvallaan hänen käsiään. Valkokarhu tekasee kekseliäästi siimaniekan piiskan, joka suhisee ilmassa ja pistää kuin paarma; se saa hevoset hypähtelemään ja heittämään päätään. Hän lähtee poikineen hurjille retkille pitkin aroa.

Nuo hevoskullat juoksevat hyvin mielellään, ne kiitävät täyttä ravia reen edessä siinä vahvassa uskossa että ne koko ajan juoksevat pois reestä ja vankeudesta, ja niinhän niiden pitääkin juosta; takana istuu Valkokarhu reessä nauraen ääneensä, hevosten pakoa hän juuri voikin hyväkseen käyttää.

Reen rinnalla ratsastavat pojat, jotka aikoja sitten ovat oppineet asettumaan tuon kiitävän toverin selkään ja ohjaamaan sen rajua kulkua haluamaansa suuntaan. He istuvat kuin olisivat ratsastaja ja täyttälaukkaa kiitävä ratsu sulautuneet yhdeksi. Heleijaa!

Ja hän miettii yhä. Kas, tuossahan ovat nuo pyörät, joita hän käyttää kierittäessään aluksiaan mereen. Entäs jos hän kiinnittäisi pyöreän tukin reen alle niin että se pyörisi koko ajan jalasten alla? Valkokarhu ei saa mielestään pyörää. Hän koettaa sitoa hihnan kummankin paksun hirren pään ympärille ja ripustaa sen reen alle. Mutta hihnat sitovat, eivätkä laske pyörää vapaasti pyörimään. Eikähän sen tarvitsekaan koskea maahan pitkin pituuttaan. Valkokarhu veistää sen kapeaksi paitsi molempia päitä ja saa sen pysymään kiinni, mutta se ei ole sittenkään vielä hyvä ennenkuin hän hihnojen asemesta tekee reijät itse jalaksiin ja antaa pyörän ohuitten osien mennä niiden lävitse. Nyt saattaa reellä todellakin ajaa paljaallakin maalla. Mutta molemmissa reunoissa olevat pyöreät puulaatat täytyy tehdä suuremmiksi, ottaa paksummasta puunrungosta ja oli aikamoinen työ veistää sitä keskeltä ohueksi; eiköhän voisi kiinnittää rekeen pitkää tankoa ja tehdä noihin laattoihin reijät?

Valkokarhun aivoissa värähtelee sitä ajatellessa. Hän saa puutyön tehtyä ja omistaa siis monen kesän vaivaloisten yritysten ja lakkaamattoman puukirveellä nalkuttelemisen jälkeen ensimäiset rattaat.

Ja nyt hevoset eteen! Valkokarhu tuo parin ja niiden silmissä välähtää valkuainen niiden katsellessa uutta laitosta suurine pelottavine pyörineen. Ne hirnahtelevat ja vavahtelevat hiukan, valmistautuvat lähtemään täyttä laukkaa, kuin lähtö olisi maailman ääriin ja vapauteen, ja niin heidän pitääkin mennä, arvelee Valkokarhu, mutta sen aikaa tulee niiden seisoa hiljaa kunnes hän saa nahkahihnat kiinnitetyiksi. Pieni sipaisu kupeelle tekee ne halukkaammiksi kantamaan hihnoja ja samalla vapauden haluisemmiksi ja se sopiikin yhteen Valkokarhun ajatusten kanssa. Hirvensarvisuitset suuhun, pois, pojat, tieltä ja iloinen Valkokarhu lähtee ajamaan.

Hevoset pillastuivat samassa, pyörät, jotka hankasivat puu puuta vastaan, alkoivat heti savuta, rattaat olivat päässeet vauhtiin ja hevoset, jotka tunsivat palon hajun ja luulivat aron syttyneen tuleen, alkoivat kiitää vinhaa vauhtia. Savua alkoi kohota kummaltakin puolelta, kipinöitä alkoi sinkoilla ja kohta olivat pyörät liekkien vallassa ja koko ajoneuvot ilmitulessa Valkokarhun ympärillä. Silloin vaipuivat kasvoilleen kaikki mäyriäiset, jotka olivat tulleet salaa kurkistelemaan ja itkivät haikeasti pitäen käsillään päästään — eihän vain tuo mahtava voima sallisi heidän kuolla?

Mutta he tyyntyivät pian ja olivat katketa naurusta nähdessään miten se matka päättyi. Valkokarhu kaatui ja hevoset, jotka olivat aivan hulluja, särkivät kaikki säpäleiksi, juoksivat tipotieheen ja siinä makasi Valkokarhu rattaiden jäännösten keskellä taistellen tulen kanssa. Hänen sekä hiuksensa että partansa kärventyivät ja hän sai palohaavoja kaikkialle, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota enemmän kuin mäyriäisiinkään, vaikka ne tulivat ja nauroivat hänelle päin kasvoja. Hän nauroi itsekin täyttä kurkkua ja silmät sekä pelosta että ilosta pyöreinä heilutteli päänsä päällä palavia rattaitten osia ulvoen mieletönnä riemusta. Tuli! Hän riensi kohti työpajaansa tehdäkseen kaiken uudelleen ja äkkiä hän juostessaan vaikenee, nyt on hänen järkensä taas selvä, hän tekee työtä!

Takaa kaikuu noiden kantapäillään astujien kova nauru, noiden maahan sidottujen, jotka eivät ymmärtäneet mitään muuta kuin että mies kaatui ja kärventyi.

Sen jälkeen he virnistelivät yhä enemmän, kun Valkokarhu, tuo mieletön narri, oli ajelemassa rattaineen; he nousivat seisaalleen ja näyttivät hyvin uskovilta, pidättivät henkeään juhlallisen vakavina, mutta sitten he laskivat ilmaa sekä edestä että takaa kuin vallattomat siat naurellen tuon ukkospään puuhille. Valkokarhun ajaessa kovaa pitivät rattaat aika ryskettä, etenkin kun niiden pyörät eivät olleet oikein pyöreitä ja kun ensimäisellä koematkalla oli tultakin näkynyt, olivat mäyriäiset todella uskoneet että ukkonen itse siinä heidän keskellään kulki ja he olivat vaipuneet maahan hänen eteensä. Se oli suuri erehdys, jonka hän sai kalliisti maksaa! Nauruun kätkeytyi kalvava ilkeys, viha, jota ainoastaan varkaan sydän saattaa hautoa. Heillä oli anteliaisuus kostettavana.

Mutta Valkokarhu ei nähnyt mitä häntä kohtaan kerääntyi. Hän oli kokonaan rattaisiinsa kiintynyt. Hän teki heti uudet ja esti ne syttymästä kaatamalla vettä pyörille; joku hänen pojistaan istui rattailla hänen vieressään vesiruukku kädessä ja piti akselia märkänä. Se vastasikin tarkoitustaan, kunnes hän yhä kokeiltuaan oppi voitelemaan ajoneuvonsa rasvalla ja talilla. Hän paransi pyöriä, sillä puunrungosta poikkipäin otetut pyörät eivät kestäneet ja sitäpaitsi niiden irti hakkaamiseen tarvittiin ylivoimainen työ. Hän asetti kaksi vankkaa puupalaa yhteen ristiin ja teki reijän keskelle, ympärille hän taivutti lujan, kämmenen levyisen suoran saarnipuun ja sitoi sen kiinni siannahkaisella hihnalla. Sitousta suojelemaan kiersi hän vielä yhden saarnin sen ympärille estämään sen kulumista ja nyt saattoi tuskin ajatella pyöriä paremmiksi. Hän pitensi rumpua etteivät pyörät pääsisi mutkittelemaan. Itse vaunujakin hän paransi asettaen niihin puun mihin hevoset valjastettiin ja seipäät aisoiksi.

Mutta nyt tiesi siis Valkokarhu, että jos hän ajaisi voitelemattomilla rattailla saisi hän tulen syttymään. Ja siten oli Valkokarhu keksinyt tulen, kuten esi-isä Poikakin, omalla työllään.

Tulen-teko taitoa kehitti hän sitten aivan omalla tavallaan. Hän teki pyörän jossa oli akseli ja hän vaihtoi liikkeen siten että hän kiersikin akselia pyörien pysyessä paikoillaan. Kokemus opetti hälle, että akselin pitäisi mieluummin olla saarnia ja rummun jalavaa. Täten oli hänellä tulineuvot käytettävänään ja hän saattoi saada tulen milloin vaan halusi.

Koskei pyörää enään käytettäisi ajamiseen, jätti hän siitä vanteen pois, jätti vaan ristiin pannut puut paikoilleen haka kummassakin päässä, joka piti ne yhdessä. Tästä työkalusta tuli sitten salainen merkki kaikille Pojan suvun jäsenille, kun he olivat levinneet yli koko maailman, päivänmerkki, johon yhdistettiin kaikenlaisia ihmeellisiä asioita; mutta merkin ainoa salaisuus oli kestävyys ja tuli ja ennenkaikkea: työ.

Nyt ajatteli Valkokarhu lähtöä. Laiva oli kohta valmis ja siitä tulikin suuri. Siihen mahtuisi rattaat ja useampia hevospareja; niinpä niin, sillä sitten lähdettäisiinkin siihen maahan, johon he merta myöten saapuisivat.

Laivaan oli varustettava viljaa viikkojen varalle, sillä siihen maahan oli pitkä matka. Valkokarhu auttoi Kevättä viljelemällä jyviä. Hän näki Kevään kuokkivan maata oksan tyngillä pehmittääkseen multaa siemenille, silloin hän tuli, katseli peltoa säihkyvin silmin, käyristi oksaa ja valjasti sen eteen härän, säästääkseen Kevään voimia. Vielä yksi sato ja sitten he lähtisivät!

VERI PUHUU.

Suuri muuttokevät tuli ja alus oli valmiina kääntyneenä nälkäisenä avoimine lohikäärmeen kitoineen merta kohti.

Valkokarhu oli polttanut ilotulensa tänäkin vuonna toivoen saavansa sytyttää seuraavan uudessa maassa. Mutta Kevät kylvi siemenensä maahan tällä kertaa huoaten, hän tiesi, ettei hän saisi sitä korjata. Mutta hän kylvi sen kuitenkin, sillä maa, joka oli ensin antanut oli oikeutettu saamaan viimeiseksi.

Mäyriäiset olivat tulleet varhain muuttolintujen kera ja Valkokarhu oli kestinnyt heitä kevätkokolla runsaasti hevosen lihalla. Valkokarhu uhrasi auringolle, kuulle, merelle, maalle ja kaikille voimille matkansa johdosta. Ne olivat suuria juhlia, jolloin mäyriäiset pitivät sydäntä liikuttavia soittajaisia. Harppu soi rajuna kuni kaikki maailman myrskyt, rumpu pärisi kuin särkymäisillään oleva sydän ja luuhuilu itki haikeasti; kadotettu maa oli lähellä. Esitysten lomassa oli paikoilleen jääneillä mäyriäisillä monia asioita kerrottavana niille, jotka etelästä palasivat. He kuiskuttelivat keskenään päät yhdessä monenmoista. Valkokarhun sydän lämpeni soitosta eikä hän huomannut mitään.

Huomattuaan vieraansa alakuloisina lähti hän ajelemaan uusine, ihmeellisine ajoneuvoineen, ehkäpä heitä huvittaisi nähdä hänen telmivän hevosineen ja jyrisevän pitkin aroa. Valkokarhun terävä katse, joka näki kaikki, ei huomannut, miten mäyriäiset seisoivat kokoon lyyhistyneinä pidättäen raivoaan, hän ei kuullut miten he huulet yhteen puristettuina purivat hampaitaan mykkinä hänen taitavuudestaan.

Mäyriäisiä raivostutti sydämen pohjia myöten se, että heidän täytyi olla tuollaisen mielettömän matkan todistajina. Oli melkein hengenvaarallista jo nähdäkin noiden pyörien pyörivän niin vinhasti ettei silmä selittänyt ja jyrisevän sillä lailla että se oli itse jyrisijällekin hirveätä ja katselijoille kiusallista. Eikö omilla jaloillaan muka saattaisi kulkea?

Mikähän se seuraava tulee olemaan? Ja mitä hän mahtoi itsestään luullakaan tuo ulkomaalainen, jonka pään oli joku tauti tehnyt vaaleaksi, koska hän röyhkeästi, astumatta alas korkeudestaan, täytti koko maailman mielettömillä päähänpistoillaan? Pitääkö hänen väkivaltoineen ja voimineen olla muita parempi? Olihan hän kohtelemalla muita vertaisinaan osottanut olevansa aivan tavallisten ihmisten kaltainen.

Mutta he sallivat hänen ryöstää heidät putipuhtaiksi. Kaikki se kupari, jota hän käytti laivoihinsa ja jolla hän nyt oli kattanut noiden kirottujen rattaillensa pyörät oli ollut alkujaan heidän nenä- tai kaulakoristeinaan, sehän oli tullut viheriäksi heidän hiestään ja kuului oikeastaan heille. Entä sitten se, mitä hän oli sanonut…

Valkokarhu oli sanonut jotain sellaista, joka enemmän kuin mikään muu oli saanut mäyriäisten veret vihasta kuohumaan ja tehnyt heidän silmänsä keltaisiksi. Se oli vain sellainen kevyt sana, jonka Valkokarhu oli kerran huomaamattaan lausunut ja unohtanut jälleen, mutta nuo alkuasukkaat olivat ottaneet sen ivaksi, sellaiseksi veriseksi karkeudeksi, jota he eivät milloinkaan voineet antaa anteeksi.

Hän oli erään kerran, jolloin joukko mäyriäisiä oli sen kuullut ja hän olikin tietysti tahtonut olla heille ilkeä, sanonut olleen oikean onnen että hän oli alusta pitäen keksinyt kuljettaa laivaa perä edellä, muuten olisi tainnut käydä niin, että ihmiset olisivat purjehtineet sivu edellä maailman loppuun asti!

Niin hän oli sanonut ja se oli sydämetöntä. Sitä vain mäyriäiset pohtivat Valkokarhun kesteissä ja sillä välin vuodattivat he koko sielunsa soittoon ja lauluun, joka teki Valkokarhun huolettomaksi.

Pari päivää kokkotulien jälkeen läksi Valkokarhu kauas arolle erän pyyntiin. Laivasta puuttui vielä vähän ruokavaroja ja mäyriäiset olivat käyneet ilmoittamassa, että sisämaassa kuljeskeli suuri lauma puhveleita. He olivat kehottaneet lähtemään miesvoimin ja hän oli ottanut neljä vanhinta poikaa mukaansa. He kulkivat ratsain ja hän oli rattaineen.

Myöhemmin päivällä kun Valkokarhu oli ollut poissa jonkun tunnin, lähenivät mäyriäiset ryömien eri haaroilta asuntoa, piirittivät sen ja asettuivat väijymään, kolmen neljän astuessa aivan rehellisesti Valkokarhun majaan.

Kotona oli Kevät ja kolme hänen tytärtään, joista nuorin oli vielä lapsi, sekä puolikasvuinen poika Orma. Hänen puoleensa kääntyivät nyt mäyriäiset puhellen vähän aikaa yhtä ja toista. Orma tunsi heidät hyvin, he kävivät siellä usein pyytäen Valkokarhulta apua. Tällä kertaa he eivät pyytäneet muuta kuin saada lainata saviruukkua ja kun Orma käänsi selkänsä hakeakseen, heittivät he hihnat hänen käsiensä ja jalkojensa ympäri vetäen hänet nurin. Orma puolustautui epätoivoissaan ja oli jo pääsemäisillään irti kun mäyriäisiä tuli lisää ja ylivoima voitti hänet.

Siinä metelöidessä tuli Kevät ulos pienen tyttärensä kera. Kivimajaan jäivät molemmat täysikasvuiset tyttäret. Kevät ei vaihtanut vieraitten kanssa sanaakaan, mutta katseltuaan vähän aikaa ympärilleen ja nähdessään Orman makaavan maassa sidottuna, otti hän suuren puukappaleen, nosti pienokaisen käsivarrelleen ja alkoi taistella sekä oman että lastensa hengen puolesta. Hän löi niin kauan kuin näki eteensä, raivoten kuni emäkarhu, kunnes hän meni tainnoksiin.

Asuinpaikan edessä oli kosolta mäyriäisiä, kokonaisia joukkoja oli ryöminyt esiin ruohistosta ja viidakosta, heitä oli niin paljon, että he lainehtivat eteen ja taaksepäin kuin nousu- ja pakovesi, heitä oli melkein liian monta saadakseen mitään aikaan. Mutta vähän kerrassaan he kävivät työhön. Toiset ottivat aluksen haltuunsa, toiset särkivät Valkokarhun reet ja tappoivat kotieläimet. Molemmat tyttäret tulivat huutaen ulos majasta, mutta heidän huutonsa tukahtui pian, sillä heidän päänsä yli heitettiin nahkoja ja kohta se lakkasi kokonaan kuulumasta heitä poisvietäessä.

Joukko otti Orman ja talutti hänet puun luo kidutettavaksi. He katselivat häntä niin että silmät olivat särkyä ryöstön himosta, he repivät hiuksiaan ja karjuivat kuin villit pedot yöllä ja he saivat suonenvedon kohtauksia niin että he ähkivät ja päristelivät. He eivät voineet puhua, sillä kouristukset leukapielissä ja jäykät irvistykset estivät ja Orman ääni, joka kaikui yksinään kaikkien noitten ihmisten keskellä, kuului niin yksinäiseltä ja hyljätyltä. Hän puhui paljon, tuntui kuin hänellä olisi ollut kokonaisen elämän sanavarasto käytettävä yhdellä ainoalla kerralla. Hän säilytti totisen äänensä, joka oli karkea kuten ainakin keskenkasvuisella, silloinkin kun häntä kidutettiin.

Kun hän ei voinut olla vapisematta seistessään alastomana pyöveliensä edessä, huomautti hän heille sen johtuvan siitä että hänen jäsenensä surivat menettäessään voimansa. Häntä vaivasi olla sellaisessa ahdingossa ja hän nyrpisti nenäänsä sille ruumiinlämmön ja suolien hajulle, joka heistä läksi. He koettivat saada häntä valittamaan, toivat palavia syttyjä hänen jalkainsa juureen ja katkoivat hänen sormiaan kepeillä; hän kohottausi suoraksi, mutta vaikeni. Hän oli sitä lajia, joka ei vastoinkäydessä masennu. Sitten puhui hän jotain ilmasta. Silloin he alkoivat kiduttaa poikaa oikein todenteolla ja perinpohjaisesti ja saivat hänet vihdoin itkemään. Kaukana arolla näki Valkokarhu savua ja ymmärsi ettei se voinut nousta muualta kuin juuri hänen asuinpaikastaan. Hän ihmetteli sitä, keskeytti metsästyksen ja kääntyi takaisin. Savu lisääntyi yhä, hän näki sen juurelta liekkejä ja silloin hän riensi kotia kohti minkä hevoset kerkisivät. Hän saapui mäelle, josta näkyi rannikolle asti ja näki, että laiva oli tulessa.

Kotimatkalla kulki hän tiheän koivikon läpi ja sieltä ryntäsi lukematon mäyriäisparvi äkkiä esille ja lähti täyttä kurkkua ulvoen Valkokarhua ja hänen poikiaan kohti. Mutta ennenkuin he ennättivät nuolen kantaman päähän ja havaitsivat jättiläisen tulevan kivinuijineen jyristen vaunuissaan täyttä laukkaa, katosi heiltä rohkeus ja koko lauma kääntyi yht'aikaa kuin lintuparvi ja pakeni takaisin viidakkoon. Heidän pieni sotasuunnitelmansa kuoli syntyessään. Valkokarhu ei nähnyt enää ainoatakaan hurjalla loppumatkallaan asunnolleen.

Eikä sielläkään näkynyt ainoatakaan. Mutta selvät jäljet osoittivat että he olivat aivan äskettäin lähteneet pakoon. Valkokarhu loi vain lyhyen katseen alukseen, joka oli liekkien ympäröimänä ja aivan mennyttä kalua; lohikäärmeen pää ammotti mustuneena merelle päin. Majansa edustalla näki Valkokarhu asioitten olevan vieläkin hullummasti. He lienevät mellastaneet täällä tunnin verran kaikessa rauhassa ja hajaantuneet, koko asuinpaikka oli verta täynnä ylt'yleensä.

Kevät, Kevät oli kuollut! Sylissään piti hän vielä pienen tyttärensä muodotonta ruumista, molemmat suuret olivat poissa.

Kuolevana ja puuhun kiinni sidottuna löysi Valkokarhu Orma-poikansa. Hän lepäsi pää olalle vaipuneena, mutta isän lähestyessä kohotti hän kalpeat kasvonsa ja hymyili hänelle. Hänen kesakoisilla lapsenkasvoillaan näkyi vielä kyynelten jälkiä, silmät olivat puoliavoinna ja niiden katse oli sammunut. Hän ei nähnyt enää, mutta hän liikutti vielä sinisiä huuliaan jotain sanoakseen.

He olivat lävistäneet hänen selkänsä auki ja kiskoneet keuhkot ulos hänen eläessään.

Vielä kerran liikutti hän huuliaan. Valkokarhu kallisti korvansa ja kuuli poikansa kuiskaavan, että hänen oli hyvä olla. Samassa painui hänen päänsä alas rinnalle ja hän oli kuollut.

Pohjolan valoisina öinä seisoo koivu rikkaine lehtineen, jotka riippuvat ylt'ympäri pyöreitä, valkoisten jäsenten kaltaisia runkoja. Koko tuo hieno puu värisee kuten nainen, jonka pitkät kiharat riippuvat yli kasvojen, ja pohjan taivas, joka punastuen hymyilee nukkuva aurinko helmassaan, ei tiedä onko koivu kätkenyt kasvonsa siksi että se ilosta vavahtelee vai itkuaanko peittääkseen. Oi, koivun valoisa, vasta puhjennut vihannuus riippuu syvän surun vallassa, sillä se on nähnyt unta että sen kruununa onkin verisiä hiuksia ja että joka lehti on vertavuotava haava, joka ei mene umpeen, ennenkuin se kietoutuu lumimyrskyn hursteihin. Ja puu, joka värisee pohjolan taivaan sitä myötätuntoisesti katsellessa, on Kevät, tuo lempeä Kevät.

Ja tuo suuri valkoinen tähti, joka vaeltelee rauhatonna taivaalla kaikkien muitten tähtien rauhottuessa ja kimallellessa yhdessä kohdin, tuo tähti, joka ei säteile, vaan kulkee rauhallisena ja kovana kuin Pojan kyyneleet, on Orma, joka kuoli liian varhain. Miten kalpeana se loistaa seuratessaan rataansa, joka katkaistiin ennenkuin hän ennätti elääkään, miten hän kiertää iankaikkisesti maailmaa hienoine, uhmaavine sydämineen!

Ja milloin ilta-, milloin aamutähtenä valaisee pieni tyttönen, joka surmattiin äidin sylissä, valaisee valkeana ja miettivänä kuin lapsen sielu, joka puuhailee yksinään ja leikkii hiljaa itsekseen äärettömillä poluillaan.

NUIJAMIES.

Valkokarhun tuska oli kuin se synkkä, verinen meri, johon aurinko talvisydännä painuu ja kuin pitkät, mustat pohjolan yöt.

Vuosikausia kului, ennenkuin hänen mielensä valkeni ja koko sen ajan, jolloin hänen sielunsa peitti synkkyys, riensi hän eteenpäin hirveänä kostajana. Arolla raivosi murhan ja murhapolton rajuilma. Valkokarhu kiiti ylt'ympäri jyrisevillä vaunuillaan, joista oli tullut kuolon sanansaattaja, hänen nuorta voimaa säihkyvät poikansa seurasivat häntä ratsain ja kaikkialla, minne hän saapui, makasivat mäyriäiset maahan lyötyinä. Hän heilutti suurta kivinuijaansa, joka ennen oli hällä ollut apuna laivaa rakentaessa rauhan töissä. Se ei jäänyt kirveen lailla haavaan kiinni kirvelemään, vaan se musersi luut ja oli heti jälleen hänen kädessään valmiina hänen samotessaan eteenpäin puoleen ja toiseen ja mäyriäiset vaipuivat kuolleina vinhojen pyörien jäljille. Valkokarhu teki maan autioksi penikulmain laajalta, karkotti mäyriäiset viidakoista tulella ja hävitti heitä joukottain perinpohjin. Kaikki, miltä vähänkin kantoi metsän ja lymypaikan nimeä, poltettiin tuhaksi, aro ammotti mustana ja palaneena silmän kantamattomiin. Se oli kuin talven rangaistus koko maalle, ei korttakaan säästetty. Mäyriäiset hajaantuivat kuin lehdet puista syysmyrskyssä.

Mutta ei kyennyt murha eikä kosto vahinkoa kuitenkaan korvaamaan. Valkokarhua ei tyydyttänyt se, että hän näki kuolon kauhun noiden raukkojen kasvoilla, jotka hän oli tuominnut, mutta jotka eivät edes tienneet mitä he olivat tehneet. Hän ymmärsi, että mäyriäiset olivat toimineet suuressa tietämättömyydessään, he olivat vain seuranneet luontoaan ja hän oli eniten rikkonut sillä, ettei ollut varustautunut heidän varalleen. Hänelle oli käynyt kuten sille, joka vapauttaa suden ansastaan metsässä ja saa sen heti niskaansa. He olivat metsäläisiä, jotka eivät osanneet ajatella eivätkä olleet oppineet muistamaan. Ilkityö oli tehty sitä ajattelematta, ikäänkuin hetken päähänpistona ja nyt he olivat unohtaneet koko syynsä, vieläpä niin perinpohjin, että tuntui kuin se olisikin ollut hän, joka oli alkanut ja raivonnut herkeämättä kuten väsymätön joukkomurhaaja. Heidät täytti yksi ainoa tunne ja se oli äänetön viha, eivätkä he tunteneet kuoleman pelkoa, vaikka olivatkin muuten pelkureita. Kun hän kuolemantuomiota julistaessaan katsoi heitä silmiin, näki hän niissä vain tuijottavan vihan, vain katumattomuuden ilmeen kuten eläimillä, kunnes hän nuijallaan murskasi heidän aivonsa. Vihdoin hän ei enää voinut lyödä. Heitä oli niin paljon ja lienevät olleet oikeassa.

Silloin ilmestyi jotain, joka oli Valkokarhua voimakkaampi. Kaukana idässä kohtasi hän vihdoin joukon, joka oli ryöstänyt hänen molemmat tyttärensä. Taivas hohti jo punaisena, kosto ja murha leijaili ilmassa, silloin kohtasi Valkokarhu omansa ja Kevään valkohipiäiset tyttäret, omaa lihaansa ja vertansa. He polvistuivat hänen eteensä, anoen armoa ryöväreille, jotka olivat heitä loukanneet ja raastaneet heidät pois. Silloin Valkokarhu itki ja soi heille rauhan.

Hän luopui kostosta ja vetäytyi kotiin. Siellä hän istui kuukausimääriä toimettomana ja hiljaa valittaen kuin syksyinen lehtimetsä. Hänen päänsä tuli valkoiseksi. Mutta miehen miettimis- ja rakentamishalu palasi jälleen. Hän oli miettinyt ja päättänyt sekä omansa että mäyriäisten kohtalon.

Kevät lepäsi molempina lapsineen majassa, jossa Valkokarhu oli asunut; hän peitti sen mullalla ja kohotti siihen suuren kummun. Itse hän lähti pois ja asettui asumaan eteläänpäin rannikolle, jossa kasvoi suuria puita. Siellä hän rakensi uuden laivan. Se oli niin pitkä ja niin leveä, että utelioilla mäyriäisillä, jotka olivat uudelleen arkoina alkaneet lähestyä asuinpaikkaa, oli paljon päänvaivaa siitä, miten Valkokarhu saisi niin suuren laivan kulkemaan veden pinnalla. Valkokarhu pystytti keulaan lohikäärmeen pään, joka suu ammollaan katseli merta ja näytti nauravan hiljaista kaameaa nauruaan.

Mutta kun laiva oli valmis ja siinä oli tuhtoja kahdellekymmenelle miehelle, lukuunottamatta Valkokarhua ja hänen poikiaan, astui hän eräänä päivänä maihin ja toi monta mäyriäistä, nuoria, voimakkaita miehiä ja vei heidät sidottuna alukseen. Joka istuimelle oli hän asettanut kuparirenkaan ja sen hän kiinnitti jokaisen vangin jalkojen ympärille. He odottivat kuolemaansa. Mutta Valkokarhu antoi heille ruokaa ja huolehti heistä parhaansa mukaan, niin että he hämillään loivat silmänsä maahan. Sitten käski hän heidän tarttumaan airoihin ja suotamaan. Ja nyt he siis saivat nähdä miten hän oli ajatellut pitää laivaa liikkeessä.

Kun heidät alkoi koti-ikävä vallata ja he alkoivat vertailla entistä koiran-elämäänsä arolla nykyiseen huolettomaan ja turvalliseen oloonsa, menettää työkykynsä ja huokailla entisaikaa ajatellessaan lohdutti Valkokarhu heitä puhellen heidän ruumiinvoimistaan ja tulevasta illallisruuastaan. He olivat sanomattoman ylpeitä soudussa saamistaan käsivarren voimista ja irvistelivät liikutettuina Valkokarhun heitä kehuessa. Ja illallinen oli ihana ateria. Mäyriäisistä tuli oivallisia soutajia. Heiltä ei puuttunut mitään. Valkokarhu otti heidän naisiaankin laivan pohjalle saadakseen miehet paremmin kotiutumaan ja lisätäkseen tarpeen tullen miehistöä.

Sitäpaitsi vei Valkokarhu kaiken omaisuutensa tilavaan laivaansa, vaununsa, hevosensa, karjansa sekä heiniä että viljaa ja kaikkia mitä hän omisti, nahkoja, työkaluja, kuparia ja aseita. Laivan perällä olevalla liedellä paloi tuli, jonka Valkokarhu kykeni sammuttamaan ja sytyttämään milloin tahtoi. Oli tapana, että Valkokarhu seisoi suuren perä-airon vieressä ohjaten vankien soutaessa. Etu-alalla asustivat hänen poikansa tähystellen maata ja pitäen aina aseet käsissään. Ja niin he lähtivät ulapalle.

Ja tämä laiva kaikkineen mitä siihen oli koottuna oli sellaisenaan nyt tuulen ja merivirtojen vietävänä omain sisäisten voimiensa avulla. Se oli kuin pieni elävä saari, vastoinkäymisissä kasvavien kykyjen ja niiden seurausten perikuvana, jotka lensivät jäätiköltä yli koko Euroopan. Se oli siten kaikkien merien tulevaisen kehityksen ja kaikkien maitten tulevaisuuden kuva, se oli valkoisen miehen yhteiskuntalaitoksen alku.

Mutta vanhin Valkokarhun pojista, Hukka, jäi Liivinmaahan. Hän oli ottanut luokseen erään mäyriäisten tyttäristä, ruskean, vilkkaan aronneidon ja aikoi jäädä maahan jakamaan elämän vaivat hänen kanssaan. Heistä ja Valkokarhun kahdesta valkeasta tyttärestä, joiden miehet olivat alkuasukkaita, polveutui suuri kansa, joka kuljeskeli hevosineen vaunuineen idät ja lännet.

Valkokarhu purjehti niin kauan merellä pohjan tähden alla että hän alkoi kaihota Upplantiin, jossa hän oli viettänyt elämänsä parhaan osan sieltä silloin pois ikävöiden. Hänen täytyi saada nähdä se paikka, jossa Kevään ensimäinen keltainen vilja lainehti tuulessa kuten hänen rikkaat kiharansa. Ja hän löysi tien ohjaamalla laivansa tulta syöksevää vuorta kohti, jonka savu johti häntä päivällä ja huipun hohde taivasta vastaan yöllä.

Valkokarhu jäi asumaan Upplantiin. Vesi oli jäätikön sulamisen jälkeen jo aikoja sitten alentunut ja maan peitti ihana nurmikko ja nuori metsä, joka verhosi märät hiekkakummut ja vuorille kasvoi mäntyjä. Ne syvät hiidenkirnut, jotka jäätikkö oli kiviperustaan kaivanut, olivat reunojaan myöten täynnä kirkasta vettä, niin että saattoi nähdä sen pyöreän kiven, joka ennen oli kirnun jauhanut, lepäävän liikahtamatta ja peittyvän sammaleella. Siellä eleli pieniä kirjavamahaisia vesiliskoja, niinkuin ei siellä olisi koskaan mitään muuta maailmaa ollutkaan. Mutta kuumina kesäpäivinä saattoi vieläkin lehahtaa vasten kasvoja haju, kalmankylmä tuulen henkäys, lähtenyt vuosisatain vanhoista jäistä, joita vielä oli jossakin pohjoisissa rotkoissa sorakerrosten peittämänä.

Metsä oli täynnä eläimiä, jotka katselivat puitten lomitse pitkin lehtikujia aivan kuin ne olisivat aina olleet siellä. Kuusista valui pihkaa kuumina kesäpäivinä ja ne tuoksuivat kuten ennen ollessaan lämpimän ilmanalan puita. Haapa, koivu ja pihlaja kuiskailivat keskenään kadotetusta maasta heilutellen merkitsevästi lehdillään. Aivan tässä alla, sanoivat he pudistaen päätään kaikkitietävinä. Mutta viidakoissa tuoksui vadelma hienommin kuin mitä mikään metsä ennen oli tuntenut. Siinä oli pohjolan kesien salainen, rikas sydämellisyys.

Mehiläiset surisivat ahkerina kooten hunajaa kukista, jotka elivät ainoastaan kesän, mutta jotka joivat täysin siemauksin mullasta, jota jäätikkö oli jauhanut vuorien ikivoimaisista uumenista ja jota kaikki taivaan kosteat säät, pakkaset, sateet ja auringon helle olivat paljastaneet ja täyttäneet kasvuvoimalla. Jäkälä ja sammal peittivät paljaan, uurteisen kiven. Sen olivat sinne kuljettaneet taivaan tuulet; muuttolinnut lensivät maitten yli siemen nokassaan tai kantoi sen sinne untuvan tavoin syystuuli meren yli, ja niin pukeutui maa uusiin, vihreisiin vaatteisiinsa.

Jokaisen kovan kallion halkeamassa kohosi ruoko tai pienen pieni tuoksuva kukka. Ja jokaisen kukan kupuun pisti mehiläinen suristen pienien, untuvaisen velhoruumiinsa ja kun se oli lähtenyt, nyökäytti kukka kerran ja toisen, järjesteli pukuaan ja tutkisteli taas aurinkoon.

Valkokarhu teki itselleen hunajasta juomaa, joka pani hänen päänsä niin pyörälle, kuin olisi hän kuunnellut auringon ja etäisellä rinteellä alastonna tuoksuvan kukan lemmenkohtausta. Kun hän simasta juopuneena ja lämpimänä kautta koko ruumiinsa, maatessaan päivän paahtamilla kivipaasilla, katseli mehiläisparvea, joka liikuskeli auringon edessä suuren leijailevan pallon tavoin, ikäänkuin kuumasta supistuen ja laajeten ja liidellen kuin tulipilvi taivaaseen, palasi kadotettu maa ja sen kera kokonainen maailma takaisin hänen mieleensä. Vihdoinkin pysähtyi Valkokarhu maahan, josta hän oli lähtenytkin.

Hän antoi vuosien kulua. Hän tarkasteli Upplannin metsiä, olisiko siellä venepuita. Puut olivat vielä nuoria, eivätkä siis sopivia, mutta tästä nousisi metsää hänen jälkeläisilleen aluksiksi, kokonaisiksi laivastoiksi. Nuoret, sileäkaarnaiset puut huojuivat jo, kuin tietäisivät ne, että niistä tulisi köliä ja että ne pääsisivät etäisille merille.

Valkokarhu iloitsi saadessaan siellä asua ja hän vedätti laivansa maalle. Hän käänsi sen kumoon ja varusti sen suureksi pirtiksi ja se oli ensimäinen goottilainen rakennus. Kun Valkokarhun jälkeläiset löysivät uuden maan ja jäivät sinne asumaan, tekivät hekin laivoistaan juhlallisia pirttejä ja sen holvistoissa suunnittelivat aatoksissaan uusia matkoja.

Valkokarhu lähti saarelle, jonka jäätikkö oli piiriinsä sulkenut ja hän löysi siellä kansansa. Monet jäätikköläisistä olivat kuolleet tulvien aikana, mutta loput elivät melkein samoissa oloissa kuin niihin aikoihin, jolloin Valkokarhu karkotettiin. Ja nyt hän palasi takaisin ajaen tulisella valjakolla, mukanaan kivinuija ja tuli ja takanaan rannikolla laiva, ja ne sukulaiset, jotka vielä tunsivat hänet, pahottelivat tuota vanhaa juttua.

Valkokarhu pani viralta pois garmilaiset. Hän käski jäätikköläisiä hajaantumaan. He asuivat saarella, joka ei enään pitkiin aikoihin ollut mikään saari. Koko maailma levisi heidän ympärillään, mutta ei ollut miestä, joka olisi osottanut että rajat olivat enää olemassa vain heissä itsessään. Valkokarhu osotti sen.

Etteivät he tunkeilisi yhä edelleen kantaisän haudan ympärillä, otti hän itselleen oikeuden koota heidät uuden merkin, tulta synnyttävän pyörän ympärille. Mutta pyhän paikan määräsi hän Upplantiin, jossa aava meri oli yhdellä sivulla rajana. Hän määräsi suuria uhreja palaavalle kevät-auringolle, jonka tulessa hän käski jäätikköläisiä palvomaan vanhaa Tois-silmää. Nuoret toivoivat hänen matkaavan kuten ennenkin, mutta hän pysähtyikin paikoilleen ja perusti valtakunnan, jonka hengen tuli lyödä niin leimansa nuorisoon, että he muistaisivat mistä he ovat ja levittäisivät valkoisen miehen tapoja edelleen vieraitten pariin.

Jäätikköläiset kokoontuivat silloin Valkokarhun ympärille tulipyörän ja nuijan merkin alle. Toiset lähtivät vapauduttuaan tuntureille ja perustivat Norjan, toiset asettuivat Valkokarhun kera rannikolle oppien maanviljelystä. Sitten läksi nuoria miehiä Englantiin, Tanskaan ja Saksaan sekä Välimerelle, avaten kautta koko Europan purjehdus väyliä isänmaallensa; he levisivät, mutta pysyivät sittenkin koossa.

Viimeisinä vuosinaan, hyvin ijäkkäänä, harrasti Valkokarhu suuresti taivaankappalten kulkua. Hän tiesi paremmin vuoden päivät ja tunsi lähemmin tähdet kuin kukaan ennen häntä ja hän jätti tietonsa perinnöksi pojilleen. Heidän tuli se pitää yksinomaisena tietonaan, tuli kyetä ennustamaan auringon kulun kunakin vuodenaikana ja antaa kansalle sen mukaan neuvoja.

Muuten ei Valkokarhu koettanut mitenkään lujittaa valtaansa kaikenlaisilla salaisilla ja hämärillä taidoilla niinkauan kuin hän oli ruumiinvoimissaan. Tulen tekemisen taito, jonka hän oli heille tuonut, oli tunnettu ja kaikkien hallussa, hän ei tahtonut että sitä käytettäisiin toisten sortamiseen. Mutta tulipyörän teki hän pyhäksi kullekin, siten että se oli oleva ijäinen kiitollisuuden merkki maata ja taivasta kohtaan ja hedelmällisyyden vertauskuva. Oman vaikutusvaltansa säilytti hän omilla keinoillaan, nuijalla ja voimakkaalla kädellään.

Eräänä joutilaana hetkenään sepitti Valkokarhu oman elämäkertansa ja hakkasi sen ikuisiksi ajoiksi itse maahan, tunturiperustalla olevaan paateen jonka jäätikkö oli hionut sileäksi. Se oli ensimäinen taulu. Kirjoituksessa oli kaksi merkkiä, joista toinen kuvasi laivaa ja toinen pyörää. Se oli taiteen ja kirjallisuuden alku.

Niin kauan kuin hän säilytti silmäinsä valon, työskenteli Valkokarhu puu- ja metallitöittänsä ääressä. Aivan erikoisella rakkaudella oli hän kiintynyt kiviaseisiinsa, joista hänellä oli aina ollut niin suurta hyötyä, mutta vapaa-aikoinaan askarteli hän uteliaana kuparin ja muitten uusien aineiden kimpussa, joita pojat toivat kotiin idästä, koetteli kaikkea tulessa ja kiinnitti huomionsa aineitten laatuun. Erään kerran siellä käydessään toi Hukka suuren möhkäleen merkillistä metallia, joka oli idästäpäin kotoisin ja laski sen vanhuksen käteen. Se oli kauan ennenkuin edes kuparin käyttö oli tullut yleiseksi. Valkokarhu piti möhkälettä kaukana ojennetussa kädessään, katseli sitä tarkoin, punnitsi kämmenellään ja tunnusteli sitä suurine, arpisine sormineen. Sillä metallilla oli kylmä, sinervä kiilto, joka muistutti ehkä hiukan jäätä, ja se oli sangen painavaa. Se oli hyvin kivenkaltaista. Valkokarhu vei sen kielelleen. Siinä oli karvas ja raaka maku kuin merellä, hän haisti sitä ja siinä oli veren haju. Silloin vaipui Valkokarhu syviin mietteisiin. Se oli rautaa.

Siitä kappaleesta takoi Valkokarhu itselleen nuijan ja ensi kerran oli hän vanhalle, monia kokeneelle kivi-aseelleen uskoton. Hän oli vielä niin vahva, että hän saattoi yhdellä iskulla lyödä hevosen kuoliaaksi sen seisoessa uhrikiven luona ja se isku oli sellainen ettei hevosen pääluista jäänyt siruakaan ehjäksi.

Mutta kun hän ehti vanhuuden viisausikään, havaitsi hän että kansa halusi taipua hänen valtaansa silloinkin, kun sitä ei enään ollut olemassa ja tämä ihmissydämen tuntemus sai vielä kerran hänen viisaat kätensä työhön.

Valkokarhu oleili melkein aina suurpirtissään, joka oli jokseenkin hämärä ja siellä oltiin totuttu näkemään hänen kookas vartalonsa ja osottamaan hänelle sitä kunnioitusta, joka oli tuleva hänelle ja hänen nuijalleen. Valkokarhu veisti nyt kaikessa hiljaisuudessa oman kokoisensa kuvan tukista, asetti sille nuijan käteen ja pani sen sitten seisomaan hämärään suurpirtin perälle, jossa hänellä oli tapana näyttäytyä. Ja hän näki tyydytyksekseen, että kansa kumarsi yhtä kunnioittavasti varjoa kuin itse todellisuutta. Silloin nauroi vanhus valkoiseen partaansa ylpeillen kättensä töistä — sekä myöskin toisen hauskan ja julman ihmistuntija-ajatuksen vuoksi. Ja nyt hän asettui lepoon.

Mutta sitten kun hän ei enää näyttäytynyt pyhäkön ulkopuolella, nähtiin hänet seisomassa siellä puolihämärässä kohotettu nuija kädessä ja hänen vanhin poikansa, ainoa uskottu, pirskotteli uhrijuhlana verta hänen päälleen ja tervehti kansaa vanhan vaunuilla-ajajan ja meren-kulkijan puolesta.

Valkokarhua, joka oli ollut enemmän ihminen kuin kenkään ennen häntä tai hänen jälkeensä, palvelivat pohjolaiset jumalana ja hän sai monta lempinimeä: ukkosen-jumala, nuija-mies, todenpuhuja ja hänelle määrättiin paikka taivaissa vanhan Toissilmän rinnalla. Mutta heidän verensä virtasi heimon suonissa. Pojasta, jota vastoinkäymiset eivät murtaneet ja hänen jälkeläisestään Valkokarhusta, avoimen taistelun isästä, polveutuvat kaikki kuninkaat ja talonpojat.

Pohjolan kansa kehittyi pitkälle maanviljelyksessä ja merenkulussa. He toivat orjia idästä ja asuivat heidän kanssaan vuosisatoja. Aikojen kuluessa sekaantuivat he yhdeksi kansaksi, mutta aina oli olemassa raja, vaikka he olivatkin samaa juurta, sen rajan oli jäätikkö luonut ja se oli perinpohjainen erotus kehityskulussa. Siellä oli niitä, jotka olivat muiden edellä ja joiden kohtalona oli kuljettaa menneisyyttä muassaan, ja oli niitä, joiden oli mahdoton saavuttaa toisia vaikkakin he aina yrittivät olla heidän kaltaisiaan. Pohjolan kansa ja niitten maitten asukkaat, joihin he levisivät, tulivat aina olemaan joko vapaita miehiä tai vankeja sekä heidän sekaantuneita jälkeläisiään; ikeen alla eläviä vapaasieluisia työntekijöitä samoinkuin orjamielisiä ankaroita herroja.

Mutta kun Valkokarhu oli saanut sijaisensa asetetuksi paikalleen, kaipasi hän yksinäisyyttä. Eräänä yönä jätti hän suurpirtin ja astui salaa laivaan, jonka hän työnsi vesille. Ikä painoi häntä ja hän toivoi saavansa laskea ruumiinsa mereen. Kaukana aavalla ulapalla istui hän aivan hiljaa katsellen kämmeniään laivan hiljalleen keinuessa poikki laineen. Hän ei kuulunut enään tähän elämään.

Aamu valkeni, hänen ystävänsä aurinko nousi. Se kuvastui mereen suurena ja punaisena.

Pieni kuollut tyttönen ilmestyi pohjoiselle aamutaivaalle, katseli alas, loisti hiljaa kunnes sekin vaaleni näkymättömiin.

LEIVO.

Svein oli erään merenkulkijan nimi. Hän saapui laivoineen rannalle ja näki maan, joka oli melkein yhtenä meren kanssa; siinä oli paljon matalia saaria ja niiden välissä vuonoja ja salmia. Eräässä näistä vuonoista hän eksyi ja kierteli niin kauan niemien, salmien ja saarien väliä että hän alkoi pitää maasta.

Merestä kohosi peninkulmain laajalta tasankoja ja pieniä mäkiä, täpötäynnä kivensiruja, tuoreen ja sateen tuoksuisena ikäänkuin jäätikkö olisi siitä vasta eilen lähtenyt. Svein nousi maihin ja näki rannan leviävän ystävällisenä, mitä hienoimman hiekan peitossa ja täynnä laineitten pyöristämiä kirjavia pikku-kiviä, jotka hiersivät somasti vastakkain ja ruohoa kasvoi sinisen meren äyräälle asti. Sisämaassa oli runsaasti niittyjä ja sammalsoita, nuorta viheriää metsää ja välillä laajoja nummia. Kaikkialla oli runsaasti riistaa ja vuono, johon kukkien lomitse juoksevat ja hymyillen poreilevat vedet laskivat, välkkyi täynnä kaloja. Taivas kaareutui mahtavana yli maan, jota tuskin erotti merestä ja siellä ajelehti kokonaisia pilvimaailmoita ja ilmalinnoja peittäen auringon.

Svein lähti sieltä pois, mutta hän ei unohtanut alavaa maata, vaan palasi sinne jälleen. Silloin oli aikainen kevät ja tuuli koleasti. Sateet lankesivat vinhoina, vaikkei kukaan niitä kiirehtinyt.

Harmaalla pellolla seistä törröttivät myyränkekojen laidassa kortteet kuten hoikat, luiset sormet. Mullassa, joka hengitti ja hikoili päivänpaisteessa, oli pikkukiviä kuin kosteita silmiä, ja vaaleassa ruohostossa kohosi siellä täällä keltaisia kukkia harmaine varsineen. Eteläisillä mäenrinteillä alkoi maa vihoittaa ja siellä täällä kasvoi jokunen hento orvokki katsellen ylöspäin pienine kylmänsinisine kasvoineen.

Märkien maitten yli vaelteli vaeltelemistaan pilvien varjoja. Vuoroin tummeni maa, vuoroin taas aurinko tunkeutui voimakkaana esiin, katseli, levittäytyi suureksi pyöräksi, lähetti tulta yli koko maailman ja katosi jälleen. Pilvet kiitivät maan yli kuten meren aaveet olisivat olleet liikkeellä, ne riensivät mäkiä ylös ja alas toistensa seuraamina ja kostean tuulen takaa ajamana.

Mutta ylhäällä taivaalla, jota pilvet epätasaisesti varjostivat ja jossa aurinko pyrki leikkien esiin, liiteli leivo laulaen.

Hitaasti, huumaantuneena kohosi se ilmaan, milloin valossa, milloin varjossa, lakkaamatta laulaen — tui, tui, tui — tii, tii — tui — kunnes se ikäänkuin ihanan unen vallassa, riemuissaan siitä, että sen sydäntä laajensi se ilmakin, jota se hengitti, kohosi niin korkealle, aivan pystysuoraan, että pilvet ja valo sen huomaansa sieppasivat ja nyt tuntui siltä, kuin itse kostea ilma olisi laulanut maalle, josta lähteet pulppusivat kirkkaina keskeltä paljasta multaa.

Yöt kävivät lämpimiksi. Sammakot istuivat ryntäisiään myöten vedessä ja kurnuttivat kuin pienet peikot vesilätäköissä, joiden vielä ruokottomaan pintaan aurinko kuvastui. Mustista, käyristä kalmojuurista pistäysi esiin vihreitä vesoja, pajut olivat kietoneet nuppunsa valkoiseen untuvaan, eihän näet voinut tietää mitä ilma taas keksisi. Muuttolinnut palasivat. Kaikki alkoi itää.

Mutta Svein oli kuullut kiurun äänen ja päättänyt jäädä tänne. Täällä syntyisivät hänen lapsensa, ja heidän omaisuudekseen jäisi maa. Sille annettiin sittemmin nimeksi Tanska. Svein asettui asumaan rauhaisan vuonon pohjukkaan, joen laskusuulle. Laaksoissa levisi soita ja metsiä ja pitkien mäkien takana alkoi nummi.

Siitä saakka kuin Sveinin lapset kykenivät valkokiharaisina ryömimään, oleskelivat he kanervikossa ja tutustuivat maailman menoon. He lähestyivät suuria harmaakivi-möhkäleitä, joita oli siellä täällä hajallaan erinäköisinä tai kanervikossa hauskassa ryhmässä ja he saattoivat vaieten asettua seisomaan sellaisen mykän jättiläisen eteen kädet selän takana odottaen siitä elonmerkkiä. He ojensivat pikkusormensa katajapensaalle, joka pyöreänä ja pulleana, mutta pensasmaisena seisoi kanervien keskellä ja kun he huomasivat että se pisti, eivät he enää sitä lähestyneet.

Toisten kanssa heistä taas tuli pian hyvät ystävät. Niinpä kävi kanervan kanssa, joka kasvoi kuin mikä rautapuu, helpeisiä ruusuja joka oksalla. He löivät leikkiä puolukan ijätiviheriöiden lehtien kera, jotka olivat pienten laivojen muotoisia, ja suopursun kanssa, joka kantoi kokonaisia karjalaumoja hienoja voimakastuoksuisia käpyjä. Harris kukki punaisena kuin tuli ja kantoi sitten mustia palkoja, jotka olivat palaneiden miekkojen kaltaisia ja saattoivat olla kyynärän pituisia ja riippua suuren puun latvasta. Kirjavat kämmekät kasvoivat kanervikon laidassa pisankimaisine varsineen. Lieko ryömi pitkin epätasaista alankoa kanervien alla ja lähetti tähysteliöiksi sieltä täältä ylös pitkäkaulaisia vesoja, mitä suloisimpia, vaaleanviheriöitä pikkupuita.

Lapset eivät olleet koskaan kuulleet että kaikki nämä sateen surkastuttamat kasvit kerran olivat olleet tropillisen metsän puita, ikimetsän, joka oli kerran kasvanut samassa paikassa, mutta kyllähän he sen sentään hyvin tiesivät. Maistaessa kanervan oksaa jäi suuhun sekä karvas että balsamin maku ja jo siitä tunsi, että se kuului suureen perheeseen ja että se oli kotoisin kuumasta seudusta. He ymmärsivät että katajapensas oli nähnyt parempia päiviä. Ja he kuvittelivat mielellään että saraheinä ulottui taivaaseen asti suurena palmuna, jossa oli kiiltävät, uurreniekat hedelmät, suuret kuin leipä.

Lämpiminä kesäpäivinä, jolloin heinäsirkan sirkutus kaikui kuin terävä hengitys kanervikossa, kuului kaikkialla eikä missään, saattoi tapahtua, että nummen yläpuolella näkyi kajastuksena lehtoja ja ikimetsiä. Lapset erottivat siellä jättiläispuita ja pitivät aivan luonnollisena nähdä suuren metsän ilmassa.

Valoisina öinä saattoivat he herätä ja heidän mieleensä johtuivat pyöreät pikkukivet, jotka olivat olevinaan lehmiä ja asustivat nyt yösydännäkin navetoissaan nummella ja joilla ehkä siellä oli kovin yksinäistä. He kohottivat päätään, katselivat valoisaan yöhön ja puoliunisen, haaveilevan lapsensielun läpi saattoi silloin kajastaa hämärä ajatus siitä miten muinaisten pohjolan aarniometsien yli kaareutuivat valoisat kesäyöt. Lapsuus on kadotettu maailma.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JÄÄTIKÖN POIKA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.