Title: Sielujen sota
Lyyrillinen sarja
Author: L. Onerva
Release date: August 15, 2024 [eBook #74260]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1923
Credits: Tuula Temonen
Lyyrillinen sarja
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.
Ukkosen jyly
Vangittu kotkanpoikanen
Sotaorhi
Kilparatsastus
Ääni syvyydestä
Patsaan sielu
Ampuja
Lentäjät
Hartaus
Ihmisenpojat
Kotkien huuto
Titaanitaisto
Kaikkikasvollinen
Karman puisto
Kuolon kuutamo
Vieraat silmät
Temppeli
Tiedonpuu
Konventtirunon kukka
Tunturi-yksinäisyys
Kurittajat
Äidin kasvot
Ulapalla
Kodittoman kaipaus
Elänkö vielä?
Paennut Runotar
Lintu sininen
Kaksi pilttiä
Onneni puu
Orpo
Kevätkarkelo
Ihminen
Yömietteitä
Aavistus
Punapilville
Seireenit
Myrskyn lapsi
Tulivuori
Lemmen rukous
Lemmen suru
Syytös
Lohtu
Vuoksi ja luode
Lahja
Omistus
Diplomaatti
»Rauhan ystävä»
Kaunosielu
Kansan pelastaja
Lainlukija
Puoluepukarit
Virka-ura
Rikas ja köyhä
Katumus ja kaipaus
Nykyaikaisen Eroksen tanssilaulu
Uskon rajat
Hyve ja pahe
Salasissi
Hunnutettu Totuus
Kun siunaan sua, sotaa toivotan,
en parempaa!
Ikuista sielun lentomyrskyä,
en satamaa!
Ken määrään pääsee, liian alhaalle
sen asettaa.
Rukoilen sotaa: rauha sielujen
on kuolemaa!
Jok' askel, jot' ei astu eteenpäin,
sen astuu taa.
Ja tuokiot, joist' ei käy tilille,
ne kavaltaa!
Ei onnellisin se, ken onnensa
lahjaksi saa…
Ken määrään pääsee, elonmäärästään
pois lankeaa!
Jok' aatos tinkimätön iskun lyö
ja iskun saa.
Ja niistä ankarin ei aina se,
mi kalskahtaa.
Jumalten kalpa salaa haavoittaa
myös kantajaa…
Ma sotaa pyydän: rauha sielujen
on kuolemaa!
Miks raukkana raukenet kyyneliin, maan pilvi, mi tapparaks tahkottiin valosähköstä vapisevasta!
Miks mielit sa nukkua päiväsi pois,
kun tulessa, myrskyssä onnesi ois
ja silloin sa eläisit vasta!
Sun iskusi ilmoja puhdistaa!
Mut jäljettä laaksohon laukeaa,
ken lakkasi taistelemasta!
Ei, vasta kun peikko, yön kruunupää,
sydänhehkusi hangelle hyydyttää,
on leposi kunniakasta!
En koskaan totu tähän ma mukavuuteen rampaan, en käymään laitumella lailla kesyn lampaan. Oi kasvakaatte, siivet, ryntöön rohkeampaan!
Oi kasvakaatte, kynnet,
niinkuin kaiho mulla!
En kera kanaparven
voi murkinalle tulla.
Maast' tahdon riemun riistää
ma irti taistelulla!
Oon vapaa lapsi taivaan,
oon poika pilvenlennon!
Ja kerran valtaisaksi
käy runko siiven hennon…
Silloin, silloin murran
nää aidat ahtaan kennon!
Silloin, silloin kaikki tyrannit vaviskaatte, te, jotka armoleipää nyt valtiaalle jaatte! Silloin, silloin kuulla te uuden laulun saatte!
Työjuhta kas en minä olekaan, en ole orja orjain, koni kauhtunut kuormavankkurien, poni lauhtunut hupikorjain!
En kannuksen käskystä kaartele,
vaikk' kylkeni puhki söis se,
en ruoskansiimaa tottele,
vaikk' kuoliaaksi löis se!
Vain vereni vaistolta vuottelen
ma merkkiä, käskijääni;
sinne kätketty jonnekin, tiedän sen,
on taistelun rummun ääni…
Ja kun minä tunnen tunnossain:
nyt on se oikea hetki,
siit' alkaa vasta mun lentoni,
lyhyt, sorja kuin salaman retki!
Ja kun minä nään: nyt viimeinen
ja suurin päiväni nousi,
kaikk' kuolinhyppyhyn jännittyy
mun jänteeni niinkuin jousi.
Ja kun minä kuulen: vihdoinkin mun sotatorveni soittaa, tulenlieskaksi muutun, muuta en nää kuin määrän: kuolla ja voittaa!
Mammonan saalas
on irti, mastodonttien kaviot rouskaa.
Nyt tuho on yllä!
Nyt levottoman henkeni liekkiset ratsut nouskaa!
Myrsky on irti,
luutanoidat, loihdut tundrojen seitain.
Ylös lentohon nyt
kera aartehien, kevätpäivin ja kukkivin keitain!
Kuoleman kaarti,
elämän samum-tuuli, hei, antakaa tuhonne tulla!
Joka kirouksen kiveen
tuhat aurinkoruusua vastahan heittää on mulla!
Pimeyden pilvet,
satakaa ylleni unhon hiekkaa ja ruhkaa!
Ma voitan teidät:
mulla tulta enemmän on kuin teillä on tuhkaa!
Ulvovat peikot,
riipokaa sielua, raastakaa raukkaa lihaa!
Ma voitan teidät:
mulla rakkautta enemmän on kuin teillä on vihaa!
Siipinen orhi,
päin aurinkoon! Et ole sa matojen riistaa.
Yhä vinhempään!
Elon rumuus ja pahuus nyt kanssasi vallasta kiistaa!
Maan perus järkkyy.
On ratsuni myrskyisempi kuin myrsky on mikään!
Hioo, hioo!
Me kilpaamme näin kautt' aikojen, ijästä ikään!
Mun käsket lentää! — Ja näät, mikä oon: syntynyt onkaloon, ja rintani päällä istuu Kerberos-peto. Orjuutta, kurjuutta on joka henkeni veto, tummuutta, tuskaa on joka kasvoni juonne. Alas, alas käy minun eloni retki, käy joka ainoa hetki vain yhä varjoisammaks. Rujoks ja rammaks mun Helvetin koirat on purreet. Ja mun tulis lentää!
Ah, joka kerta, jolloin oon katsellut tuonne ja nähnyt kuin haukat ja kyyhkyt ilmoja entää, kuink' ovat silmäni surreet, kuink' ovat itkeneet verta mun rintani nyyhkyt!
Taivahan vallat, ken sääs ottamaan teiltä vastahan helteet ja hallat, huiput ja onkalot syvät! Hahaa, miten oikeat, hyvät on kättenne työt, elämän päivät ja yöt! Miten helppo on ihmisen määrä: taivaalle nousta! Haa, katsokaa tänne, miten soma on sormia jousta, jossa on särkynyt jänne, jossa on ontuva nuoli, varsi synnyntäväärä! Ken oikkunsa ties, kun rampa ja silmäpuoli myös on erämies!
Mut Ikarus-unelman, kutsut korkean koin tuntevat rammatkin raukat, vaikka on ranteessa raudat, vaikka on kimpussa moirat, Kerberos-koirat, yllämme ahtaus, ankeus, ikuinen vankeus. Ah, mikä riemu ois liitää taivaalla noin kuin kyyhkyt ja haukat!
Elämän päivä, kuin kauan oot murtava mahti, kuin kauan meressä taivaan purtesi huippuja soutaa? Koska käyt alhojen vaivaan, kansasi Kharon-laivaan?
Täällä on rinnoissa ikuisten talvien routaa, täällä ui pimeät, pitkät vaivatun valtimon virrat, tunnelit tuskien tykkeen, pulppuaa puroina haavat, kohisee koskina nyyhkyt, kimpoaa taivaalle kivet kiron ja soiman.
Elämän päivä, kuink' ovat kauniit aurinkokenttäsi aavat! Toisin soittelis siellä vertemme tahti, toisen sais sydän sykkeen, toisin laulumme liitäis siivillä onnen, uuden sais uskomme voiman, tahtomme ponnen.
Toisin toivossa helskäis elämän pirrat, toisin riemussa syöstävät, sukkulat entäis. Ja aatoksemme kuin haukat ja kyyhkyt ilmojen sinessä lentäis…
Miks minuun katsotte, oi ihmiset, kuin patsaaseen? Elolle kylmä en, vain hälylleen ja valheriemulleen; sen yöhön tyhjään silmä tuijottaa kuin soenneen: ma liian syvään katsoin elämään ja ihmiseen!
En vieras unten uhmaretkille täht'yltäväin, vaikk' kirmastanne, hetken kuplaset, ma jälkeen jäin. Ah, liian läheltä ma totuuden yösilmät näin: ma julman Skyllan, ahnaan Kharybdiin näin vierekkäin.
En outo kauneuden onnelle, mi kammitsoi, vaikk' ilomaljaan en voi vastata, en nauraa voi, vaikk' enää jalka tanssin tahdissa ei karkeloi. Ah, liian paljon itkun nyyhkettä sen alta soi!
Ma sydämeen näin multapallon tään lapsrikkahan, sen poven pohjattoman murheisen ja ankean. Mun nauruni kuin pilkka korvahan sois kuolevan. Ah, liian paljon teitä kaikkia ma rakastan!
Nyt silmä kovaksi ja käsi tarkaks, nyt heiton sellaisen ma linkoan, jot' ei tee käsi joka ampujan, ja maaliin, johon yltäneet ei ennen tuhoisat upas-nuolet villien, ei taikakeihäät tarun sankarten.
Ma etsin läheisistä kaukaisinta, mi kaukana kuin pilven kaarto on ja lähellä kuin lyönnit valtimon. Ma kierrän kavalista kavalinta, mi tuhatmuotoisena maata käy, on kaikkialla, eikä missään näy.
Ma etsin voittajata voittajainkin, mi verivihollinen kaikkein on, maan alkukäärme, lisko uskoton, mut verhouu vanhurskauden vaippaan, käy liittolaiseks hetkein heikkojen ja salamenninkäisten, peikkojen.
Ma etsin kuningasten kuningasta,
yön herraa, mi syö tulta sielujen,
sammuttaa valopajat sydämen.
Päin noitahaarniskaa tuon sielunsyöjän
nyt tähtää, uljas sulkanuolen-pää,
vaikk' oma surmani ois iskus tää!
Nyt aivot kirkkaaksi ja sydän kylmäksi
Nyt syökse, kosto, rintaan syylliseen!
Tien löys se suoran. — Miksi etsitte
noin äärilt' etäisiltä nuolen vanaa?
Te minne luulette sen lentäneen?
Se tänne uppos — omaan sydämeen.
— Oi viipykää, teit' autuus täällä vartoo ja sylin-annit sydämenne neitten!
— Enemmän ilot ilmain harhateitten.
— Tääll' öisin hehkein virtaa rypälhurme maan rinnoista kuin riemun kuuma kulta!
— Huulemme janoo tähtinektar-tulta.
— Tääll' laakerseppelpuut on siloiset kuin huvilinnan maurilaiset pylväät!
— Kauniimmat hengen taivaspatsaat ylväät.
— Myös tilaa kyllin urhon tapparalle: viel' laumat iskemättä ihmissuden!
— Me kamppailemme kanssa kaikkeuden.
— Oi viipykää, tää ihmisen on koti, tää, miss' on kehto, hauta, armaan lempi!
— On koti korkeudessa ikuisempi.
Oi Iankaikkinen, tunkeeko katsees halki huurujen, taa haarniskan, sa näätkö sydämeni pohjahan: se kuink' on heikko eessä elämän yön pettävän, se kuinka vapisee sen taakan alla! Oi Ijäinen, kuink' olet kaukana ja korkealla!
Sa merten meri, virta virtojen, kuuletko pauhun ihmis-aaltojen, laulaako korvaas korret, lintusetkin, yltääkö luokses voihke luotujen ja nyyhke sielun, joka heikoin hetkin sua rukoilee: »Sa Iankaikkinen, oi, ihme tee: suo teoks tuleentua unten ummun, oi salli parhaimpani käydä kukkaan, jos ennen ei, niin päällä hautakummun! Pien' merkki anna, ma että unhoituksen turpeeseen pään väsyneen sen tiedon kera lepoon voisin panna, tää ettei kaikki, kaikki mennyt hukkaan!
Sa kaikkein aurinkojen aurinko, mua kuuletko? Sa vaikenet. Tuon tunnen mykän suusi pitkän soiman. On kaunein kamppailua yli voiman, on uskoa, mi särkee sydämet!
Mut olkoon niin!
Suruista suurista vain suurempiin!
Ja olkoon, että tyhjän vuoksi hiuduin
ja tyhjän vuoksi kuormaa kannoin, riuduin
ja taistelin
ja olemattomalle suitsutin,
ja siivet nostin surmanlentohon!
Vain sitä varten siivet luotu on,
ja ihminen:
vain marttyyriksi Iankaikkisen.
Yksin, syöstynä ratsun selästä, taisteluvaunuista viskattu ojaan: kuoleman, mutta ei kunnian kentällä…
Ken olet sinä?
Ken olen minä?
Jäännös, tynkä, raiskattu raunio siitä, mi kerran iski ja leimusi lailla ylpeän nuoren jumalan.
Taistelukumppani, silmähän katso, ojenna kätesi: et ole yksin.
Mikä on maa tämä?
Mikä on meri?
Ruumishuone, himojen, valheiden haaskalintusaalis, tuhotulvan peittämä: Vanha Maailma, itsensä lyömä ja Jumalan vihan.
Vieläkö lähdemme etsimään ilmaa, puhdasta ilmaa?
Vieläkö löydämme sydämestä verta, hävittävää, kirkasta, tinkimätöntä kuin polttava tuli, punaista verta?
Vieläkö jaksamme uljaasti uida lävitse kuonan pinnalla kelluvan, ylitse likaisen-ruskean Styxin maan yli tulvivan, ilman ruttoista korkkivyötä? Kantaako uskomme ylitse vetten, kuoleman vetten?
Jalansijaa, rantaa lieneekö missään, vihreää oksaa vedenpaisumuksen pitkässä yössä, suloisia vihlovia luomishuutoja uuden elämän synnytystuskain?
Autius vastaa. Sydän vain kehrää kehruuhuoneessa yksinäisessä aurinkolapselle laulatusvöitä, enemmän vielä hursteja kuolon, lankoja kylmien käärinliinain.
Ah, sydän, vaikene, kuuntele, kuuntele!
Miljoonain tuskien hengitys huuruaa uskona, vaateena taivasta kohti. Miljoonain tahtojen pettymyspehmeäin löyhtynyt jänne kiristyy, terästyy teoksi, mi iskee, teoksi, mi nostaa, teoksi, mi vaivatun ihmisen vapahtaa.
Jos ei ole Ihmisenpojalla, kunne laskea päänsä, ei valtakuntaa maailmassa tässä, se luodaan, se tehdään!
Taistelukumppani, silmähän katso, ojenna kätesi: en ole yksin!
Soi kaukaa se tuolta pilvihuurujen toiselta puolta, tunturin huipulta tuimimmalta, auringon alta huikea huuto korkeimman vaateen, vaikeimman tien kuin ruoskan sivallus taivahan paateen, singahdus keihään loitto, vingahdus ylpeä ylpeimmän mielen, mut armaampi aistia kuin kotisirkun nöyrän ja virkun piipitys pien', kauniimpi korville kuin satakielen suloinen soitto… — ei kaikkien, monten, mut niiden harvojen taipumatonten, jotk' ennemmin kuolevat ennenkuin taipuvat ja vasta puhkotuin rinnoin vaipuvat, mutta ei armoille taivaan, ei maankaan, jotk' eivät tunnusta kuolemassaankaan: teidän on voitto!
Ikivaltoja vastaan kuin meurus ne läpi yön ja vonkuvan ilman, ohitse hyvän ja pahan, oikean, väärän, paiskellen kalliopaasia kiekkona vaan, muuntaen muotoja maan, yhden vain tuntien määrän: uhmata, murtaa, luoda, maailman mahtina verensä loimuta suoda.
Ja nyt ne on tuossa mun eessäni pakko-vöin: kupeessa sorvatun kulhon, kuvakierteenä amforan, poltetun porvarissormin — kesy, vaaraton malja, täynn' unta ja estetiikkaa, mi ontuu ja liikkaa! —
Tään jäljen ne jätti, nuo valtavat: museohormin, vain »vaasin», mi käynyt on tehdastuotteeks ja loruks, min neitoset hyllylleen vie rihkamakoruks!
Ikivaltoja vastaan kuin meurus ne, mun henkeni titaanivaistot uhraus-, rakkausloimuin mitattomin, terät lingoten liekkinsä kärkein omaintuntojen nukkuvain mammuttinahkoihin, munankuorena murskaten, särkein maan mahtajat, kilpihirviöt vääryyden! Ne iski ja raivos ja löi vuoks ihmisen!
Ja nyt ne on tuossa mun eessäni kapalovöin — palanen paperia mykkää — säekimppu, min tullut ois maailma horteesta nostaa! Ei kiekahda yksikään kukko! Joku »kilpihirviö», tuntonsa parkinnut ukko unilääkkeeks ehkä sen ostaa, yöpöydälle vie — bilanssejaan tuumimaan jää hymyin rasvaisin ja — kylkeään käänähtää…!
Ken Kaikkikasvollisen varjoss' on, hän elää tuhatvuotiskohtalon: tuhansill' laulaa hälle tunnit suilla, rikkaammat, raskahammat kuin on muilla.
Kuin tuliorkesterit kosmoksen
ne pauhaa, ratkoo rajat muurien
väliltä eläväin ja elotonten:
hän aistii, vaistoo lailla laatuin monten.
On metsän kannoillakin kasvot, suut:
kuiskeita kuulee hän, joit' eivät muut,
hän kivet, korret näkee haltiana
ja jokaisell' on sielu, silmä, sana…
Ah, liian tosi, liian tuima vaan!
Se tietää, mitä muuten salataan,
kun halais sielu-parka, lapsi surun,
valheella pienell' ostaa onnen murun.
Sit' et sa voi: se saartaa, tutkii sun,
siks kunnes penkillä oot tuomitun
ja paljastettu sydänjuuriin saakka
ja harteillasi kaikkein velkataakka.
Siks kunnes tunnet, kuin ois virranneet
sun silmäis kautta kaikkein kyyneleet,
ja ihmistuskat, -erheet kaikki tyyni
ripität sanoihin: se mun on syyni.
Jos lymyyt vaikka maailman äärihin, et vältä katsetta tuon tuomarin, et ääntään enää kuulemasta pääse: se omatuntos on ja siksi jää se.
— Puu vapajava, sinust' en saa silmiäni pois…
Miks oksas aina värisee ja lehtisyysi sykkää?
Ei ilmaa niin tyyntä, ei yötä niin mykkää,
ettei ne vavahtelis, ettei ne sois…
En silmiäni, sieluani sinusta saa pois…
— Lien Golgatalla kohonnut ma muinen ristinpuuna, lien ollut vihan vitsana ja ryövärien suuna, siks koskaan ei häpeäni hälvene pois… Aina ma huokaan suruani syvää, ei angeluksen hyminää niin armossa hyvää, että se raukalle rauhan tois, ei koskaan mun häpeäni hälvene pois…
— Ah, pensas, pieni pensas, mikä rikoksesi lie? Miks talviyön hangelle ja nuoreen kevätnurmeen sa vuodatat sun sydämesi synkän punahurmeen, kuin piirtyis sulle loputon kärsimyksen tie?
— Lien Kirkkaudenpoikaa ma kironnut kerta,
lien ollut se lieko, jolla lyötiin viatonta,
ja naula puhki jalkojen ja otsan okaa monta…
Siks tuomiopäivään ma tihkun tuskan verta…
— Ah, sieluni, sieluni, niin olet soinut,
niin olet sinäkin verta pisaroinut…
Ei koskaan sun soimasi hiljene pois.
Liet ollut pilkka pimeä, kun maailman Valo
kuoli,
lie suudelmassa Juudaksen sun hymyäsi puoli,
siks on kuin yrtit Getsemanen yössäsi sois
ja kuiskis: lailla Pietarin sa kieltänyt oot
parhaas…
Ah, sieluni, mun sieluni, katso kukkatarhaasi sun lehväis alla lymyää paratiisin kyy ja tekemätön hyvätyö ja näkymätön syy!
Aina se värisee, aina se sykkää, ei ilmaa niin tyyntä, ei yötä niin mykkää, ettei se vavahtelis, ettei se sois… Koskaan sen soima ei hiljene pois…
Kun kuuhut paistoi kuolon viidakkohon, ma sulin suureen kaihon laulelohon yön sormein soitellessa sydäntäin ja haastoin näin:
»Oot nähnyt, ystäväin,
mun sydämeni kaikki kauniit puistot,
vain yhtä et,
et kaikkein kaunehinta,
mi kätkee syvimpäni, sydän-muistot,
yökukkaset,
jotk' aukeevat, kun ankeinna on rinta,
et kalmistoa, jossa uinuvat
rakkaat vainajat,
kuolleet ja surmatut,
ja murhaajat ja itsemurhaajat…
Ne illoin luonani käy karkelossa,
kun kuuhut kulkee kuolon viidakossa,
kun muut mun unhoittavat,
sinäkin…»
Virkahdat:
»Minäkin!
Mi häijy sibylla tuon kuiskas sulle
tuhoisan sanan!
Niin vieraaks äkkiä sa kävit mulle.
Sun ystäväs on matkaajia Manan…
Ma hukun niiden lukuun.
Mua kaamoittaa maan ristipeitto-parmas,
kun nään,
ett' aavekansa onkalon
on riemus riemuinnut ja huoles huollut;
en kestä sitä, lähteä mun täytyy…»
»Ja milloin palaat, armas?»
»Ma palaan, kun ma kuulun surman sukuun ja pääsen öittes lemmenkarkelohon, ma palaan, kun oon kuollut…»
Ma yksin jäin yön sormein soitellessa sydäntäin… Kun kuuhut paistoi kuolon viidakkohon, hän hylkäs mun, mun ainut ystäväin!
On vieraat, kovat silmät katsoneet mun sairauttani, on tylyt, kylmät hermot vaistonneet mun salaisuuttani, on muukalaisen muoto varjonnut minulta auringon… Oon paljastettu, pilkoin pimitetty saakka sydämeen… Ja voimani, mun suuri voimani on vaipunut kuin kivi hetteeseen…
Kadotuksen kuilusta, kautta katumuksen kaupungin, armon laakson, pitkin mittaamattoman kivun jyrkänteitä raskaan taakan alla kirvelevin jaloin ma kipusin ylhäiselle kukkulalle ja rakensin sinne sinen-siintävän temppelin:
Hyvyydestä pohjan, katon kauneudesta katoomattomasta, puhtaudesta humajavat holvit, yksinäisyydestä koskemattomasta korkeat pilarit ja välkehtivän kupoolin viisaudesta vilunviileästä.
Ja nyt, ne ovat täällä kaikki kadotetut sielut… Ne ovat hiipineet mukana, siimeessä hiljaisten teiden, tomussa polttavan hiekan, lymynneet matkaviittani laskoksissa, lentäneet havisevana haluna jälessä seuraten kuin lokit pois kiitävää laivaa…
Nyt ne huutavat, ilkkuvat korvaani yötä ja päivää:
»Sinä olet meidän, meidän, ja kaikki, mik' on sinun, on meidän!
»Meidän hulluntöistämme tehty on viileä viisautes, meidän alennuksemme hinnalla ostettu korkea koskemattomuutes, meidän rikoksillamme koottu koko rikkautesi korska! Veistelty varkain jumalankuva villiviinilehvistä tuhlaajapoikain!
»Hyvyytes on hyllyvä pohja: meidän loppuunkulutetun vihamme kuonaa, meidän murheemme muraa, katkeruutemme karstaa! Ja pyhyytes pilarit, nuo yksinäisyytesi pilvenpiirtäjä-pylväät pelkosi pönkittämät vain meidän himomme hiiltä, meidän syntisten käsivarsiemme voimaa hengenvaarallista!
»Tyhjyytemme tytär sa olet, kirouksemme kovan ylpeä kimmelkukka, häpeämme hedelmä!
»Siks täytämme sydämesi tyhjän,
siks syömme tähkäsi täydet
vieraille varisemasta.
Me piilemme pyhättös suojaan,
me asutamme aution yösi
ja teemme temppelistäsi turhasta kaupungin
tuhat-äänillä soittelevan kuin merten pauhu,
sinikirkostas
värivälkkävän pagoodin,
ja itsestäs
taas valtakuntien kuumain hallitsijan,
kadotettujen sielujen kauneen
ja heimosi helmen,
oman luontosi orjan ain' ikionnellisen!
Saat tulihohtavat helmet,
saat karavaaneja kultaa,
ja kumarrusta ja keimaa kuin meren hiekkaa.
Mut temppelis harja on meidän,
ijäti meidän!»
Ne sihisevät, suihkavat korvaan
yötä ja päivää…
Kadotuksen kuilusta, kautta katumuksen kaupungin, armon laakson, pitkin mittaamattoman kivun jyrkänteitä raskaan taakan alla kirvelevin jaloin ma kipusin ylhäiselle kukkulalle ja rakensin sinne pahojen henkien temppelin!
Ma pahemp' oonko kuin on kaikki muut, siks että tiedän ma, ett' olen paha, siks että tunnen pedot sielujen erämailla eläväiset alppikondoorista ilveskissaan, paksunahkaisesta nakertajaan, siks että kamppailen ma niiden kanssa ja raivaan korpea, virtojen vilpillisten delttamaata ja pampasta ja villiviidakkoa ihmisen asunnoks! Siks että laskenut oon painoluodin vaistojen vaarallisten valtamereen ja sukeltanut pohjaan ja nähnyt kaikki kuolon kummitukset, syvyyteen vetäväisen mustekalan limaiset lonkerot, haaksihylyt, haamut hukkuneiden: kätensä muinen aartehille ahnaat kuin vesikyyt keskellä helmien ja kullan riistaa…
Ma pahemp' oonko kuin on kaikki muut?
Ei vastausta, katseet kaihtavat tai syttyy silmiin pakoileva kiire, kuin öisin itse joku hirviöistä, joit' olen nähnyt, kuin yhä kantaisin ma kuvan kaameen infernokajastusta kasvoillani, kuin kertois ne yön salaisuuksista, joist' ihmiset ei tietää halaja, se ennenkuin on liian myöhäistä…
Halaavat leikkiä
sokkosilla tiikerinkin kanssa,
kuin ois se kotikissa;
halaavat pettää sekä pettyä
ja keksiä
ruusuperhon ruttokärpäsessä
ja vampyyrissa valkeaisen Vestan;
halaavat unhoittaa
veen hirmut,
kylpeä mudassa, kuin milloinkaan
se ei ois niellyt kuollehien luita…
Halaavat seikkailla
ja nimittää
valoa yöksi, yötä valoksi,
aarniometsää sielun huvi-puistoks,
joss' ei oo käärmettä…
Haa, kuinka totta tuo vanha tarina on tiedonpuusta: ken siitä söi, se olkoon kirottu!
Ken olet? Et minun sieluni tytär, et minun sydämeni symbooli! Ottolapsi olet, salakavalasti oven taakse tuotu, tahtojen tahmeain tyrkyttämä.
Huoneeni paha haltia olet, pahojen henkien akkunalleni heittämä, jotta olisin vanki kuin sinä ja kitukasvuiseksi jäisin kuin sinä!
Jotta ois minun osani maailmaa suurta lasiruudun litteän lävitse katsella, kuin ois se syöpäläisaristokraattien kauneuspilkku, ja lauluja tehdä kuolleista kuvista laatan lattean jälkeen.
Vaivaispuu,
et ole mun sieluni tytär.
Ken käski mun sua rakastaa,
ken holhota käski?
Hahaa!
Kirkot ja valtiot, kodit ja koulut,
yhteiskunnan kunniakuninkaat:
vaivaispuut ihmisyyden!
Mitä tiedät sa, sinisen lammen liplatuslaineella vanhalla valeltu, keinotekoisella purkkilannalla lihoteltu, seinäntakaisen taivaanraon kiiltokuvakullalla paistateltu loispatti, sa halkeavaa saviruukkua imevä elämänlanka, jolla ei ole elämää, mitä tiedät sa väkevän pohjamudan ikuisesta voimasta, merten syvyyden viisaudesta, ilmakerroista mitattomista, mitä tiedät sa siitä ravinnosta, josta ihminen elää!
Mitä tiedät sa, sokeritautinen ansarivesa, jok' et ikänäsi muut' ole nähnyt kuin mun tekopyhä-maireen sokertauti-naamani, mi vaivoin peittää mun vanhaa hapansilli-sieluani, sa ruumismyrtti liika varhainen vahdiksi työkammioni, min hautakammiokseni halaat koristaa, mitä tiedät sa elementtien riehuvasta taistosta, ahavatuulesta helteen ja pakkasen, siitä elämän huutavasta myrskystä, jok' on hengenpuhallusta sielujen terveiden!
Et ole mun sydämeni symbooli.
Ma vihaan sua, kesytettyjen verten kuivunut vertauskuva, tavan tappavan talismaani, hyvesensuurin hyväksymä, mi nimesi lieneekin, sa tuutilulla-laulujen lipevä liirum-laarum, tuntojen turra, napinläpiruusu riimikeikarien, sovinnaisuuden sorvailtu »juste-milieu», sa henkeä kalvettava kalvetuskukka, joka et koskaan kasva pilviä piteleväksi jättirungoksi, et milloinkaan hedelmöity leipäpuuksi ihmisten lapsille!
Et ole mun sieluni tytär.
Ah, nouse jo vihani kuin valtameri pakkopadoin pidätelty! Kasva tuhatkertaiseksi tuskani kuin hukkaan menneen elämän kuolinparahdus! Leimahda luontoni hurja nimessä kaikkien esitaattojen tapparain! Tee puhdasta puhtauden henki, elävä henki, jonka myrskystä sikisin! Ma tahdon laulaa nyt lahjomattoman laulun.
Hei, säpäleiks ruutu! Pois rihkama linnunlaulatus-laudaltain! Ja sa raukkamaisuuden ruukku korea, armas akkuna-amuletti, annas kun paiskaan sun riemulla, raivolla alas niiden päähän, joiden päästä sa synnyit! Ilmaa ma halaan, ilmaa, tuhoista kaikkeutta taas syleillä halaan!
Ensimäisenä yönä se oli kuin vilvas kaste,
kuin juoma janoiselle,
kuin hiljaa tarinoivan vuoripuron tuudittava
solina,
kuin lepo jälkeen pitkän taistelun…
Toisena yönä se oli rakkaan kivun
kipunoimista,
salaisten vuoritimanttien säihkyvää säteilyä,
ihanuuden intohimoa,
tulta ja tuskaa ja nautintoa…
Kolmantena yönä ei solissut lohdun lähde,
ei säihkynyt kauneuden soihtu,
vain raskas, harmaa paasi painoi kohdalla
sydämen,
pimeyden maailmanmahti…
Kolmantena yönä se oli liikkumaton vankila,
itseyden kivisilmäin vartioima,
josta sielu, ikuinen kapinoitsija, vapaaksi
kapinoi
päästäkseen ihmisiä vapahtamaan…
Me vaivan varjokansa, me kurittajas oomme, me köytyt oomme sinuun, sa meidän kohtaloomme.
Et tiaraa saa kantaa,
et kypärää, et peistä;
sun täytyy nöyräks tulla
niinkuin nöyrin meistä.
Yön kätköön haavas peitä,
et vältä leikkuuveistä:
sun täytyy kurjaks tulla
niinkuin kurjin meistä.
Sun kuljetamme surun, suurmestarimme teitä: sun täytyy hyväks tulla, paremmaksi meitä!
Emo maa, taas vehreän vaippasi auki sa luot, syliis suljet mun, parmaillas itkeä suot ilokyyneliin pois pahat päivät. Kaikk', kaikki jo unhoon jäivät, kun löysin ma sun!
Ketokumina viuhkoo ja puntarpää, timotei mua huiskeillaan. Rikkaampaa riemua ei ole osalla ihmisten lasten kuin vaipua maammoaan vasten käsivarsille maan!
Taas lempeät äidinkasvonsa tunne ja nää!
On murtumaton
side, meitä mi yhdistää!
Tää lempi laill' on kukan pienon
sadevihman ruokkima vienon
ja auringon.
Salasuukosta laineilla syntyi se illan kuun ja mainingin, kujerruksesta linnun ja puun, sylin-annista päivän kullan ja mustan, hohkavan mullan tovin helteisin.
Se syntyi sun syömmees jo kuusiöisenä, kun lumon laulavin vöin kiers ihanuus Pohjolan sun, veshelmisen virran juoksu, spirean ja lehdokin tuoksu valonpaaltavin öin.
Siit' asti se poltossa suonien soutaa niin kuin kaipaus sydänmaan syvän sammaliin, sen vilvaalle pielukselle, kun raskas on elämän helle ja uupumus.
Moni maailmanmatkalla haihtuvi haave muu kera vuosien, tää ain' eteen kangastuu, tää usko sun parannus-yrttiis, levon balsamiis, suomyrttiis, maa ihmeiden!
Kuin sairas laps, min otsan ouruavan emo tyyntänyt on, ma kiitosta soperran ja siunaan sun mättääs ja kantos… Tarun jätti taas sai sylin-antos ja on voittamaton!
Juon pärskettä aallon ja suurt' avaruutta ja ilmaa, mi pauhaa kuin tyhjyys sois, juon auringon tulta, meren suolaisuutta… Ja sielu kuin aalto soljuvi pois…
Jäi maininki menneen
somerrannalle sinne…
Mi liekään ollut se surujen maa!
Tuul', aavojen lintu,
vie pois, vaikka minne!
Sen surujen maan halaan unhoittaa…
Kaars katve sen pitkä ja kaislojen vemmel, veen vilja niin tyhjä kuin eloni työ… Tää kauniimp' on korska ves'orhien temmel, mi tahtonsa uhmaten taivaalle lyö!
Kuin laulava laine niin olla ma halaan, maast' irti kuin tuuli, mi purttani vie! Kyll', ystävät, viipyy ma ennenkuin palaan: on eessäni sininen, rannaton tie!
On keinuva silta, on simpukkalinnat, on koralliruusujen talveton maa, nereiidien kylmät merenvaha-rinnat, latu turhuuden tuskaton vaeltaa…
On kulku niin kuulas kuin tähtien välke, vana valkea taivahan joutsenten, on soittelo sorja kuin henkien helke tai atlantiidien kantelojen…
On vaahtinen tanhu veenneitojen mailla, utukarkelot kaikkensa unhoittaneen… Vain kauneushurmio sielua vailla, vain myrsky hohdossa taivaan ja veen!
Mik' on se, jok' itkee
syvällä rinnassa täällä,
kun yö on mykkä,
kuu kylmä käy kattojen päällä
ja myrjadit tähdet syttyvät
kiittämään Luojaa
ja sydämet sydänten luota
etsivät suojaa?
Mik' on se, jok' kuiskii
»koivusta, tähdestä» noista
kuin lapsi, jok' eksyi
taattonsa korkeesta koista?
Kysy itseltäs, mik' on sielusi
herkin ja parhain!
Se on ainainen laps läpi vuosien,
elämän harhain.
Se on kultainen kieli,
ei vastus panssarirauan:
se katkeaa poikki, yö yllä
jos liian on kauan;
säen arka ja hento, ei lippu,
ei linnan muuri:
se sammuu pois, yli voiman
jos myrsky on suuri.
Yhä tahtoo se äitiä armasta
tarttua käteen
ja saada rakkaasta silmästä
rakkahan säteen;
yhä pyytää se palata sinne,
mistä se lähti,
miss' on kodin korkean yllä
»koivu ja tähti».
Ne himmeni pois… käy myrsky,
puut uljahat kaatuu…
Moni kultainen haave
matkalla martahaks maatuu,
moni saalihiks elämän yön
jää sydämen kukka…
Laps rinnassain, kuin kauan
saat itkeä, rukka!
Sano mulle, laine,
laulava maailman alusta asti,
elänkö vielä,
vaiko jo kuohus kuollutta kasti?
Virkkaa vellova:
Elo kuin hyrsky, kuolo kuin vuori.
Voitko sa rientää
kuin ilokuplanen kuohuilla nuori?
Sano mulle, heinä,
heiluva tielläni kesästä kesään,
elänkö vielä,
vieläkö kortta voin kantaa ma pesään?
Huiskii heiluva:
Kukimme tuoksuja tuulien syliin.
Voitko sa riemua,
tunnetta tuhlata kivisiin kyliin?
Sano mulle, armas,
jok' olit rakas mulle lapsesta saakka,
elänkö vielä,
vaiko jo mursi mun lempemme taakka?
Vastaa varjosi:
Kaari olin taivaalla, lien nyt viri veessä.
Voitko mun vielä
elävänä nähdä sun silmies eessä?
Sano mulle, elämä,
jok' olit aina mun mestarini suuri,
elänkö vielä,
vaiko jo katkesi syvin sydänjuuri?
Pauhaavat kuorot:
Maa ikinuortuvaa elonpuuta kantaa.
Uusi on aika!
Voitko sille uuden sa sävelen antaa?
Sa saavuit muinen helisevin valjain äärelle kuohuvaisten tulomaljain ja viihdyit yössä, missä huilut soitti, ja haihduit harmauteen, kun aamu koitti.
Sun kanssas, lemmitty, riens vuodet kuni
vain yksi yö, yöt niinkuin kuuma uni…
Mut kerran herätessäin orgioissa
näin sijas tyhjäksi — sa olit poissa —
Niin katosit sa kauas elämästä…
Ma luovuin riemusta ja hälinästä,
en enää laulanut, en karkeloinut:
iloita sua ilman en ma voinut.
Sua etsin, etsin kauan kaikkialta:
sydänten yöstä, ripsihuntuin alta,
hymyistä huulten, silmäin salamoista;
sua löytänyt en yhdestäkään noista.
Ol' ovet kiinni taivaiset ja maiset,
ol' onnen kaiken harmaat hautajaiset…
Ja hiljaa kera kuolleen kanteleeni
ma painuin korpeen, yksinäisyyteeni.
Ah, kuin on laupias maan vilvas helma!
Kuin kevyt autiuden kuvitelma
on sille, joka ihmis-iestä kantoi…!
Takaisin korven yö sun mulle antoi.
Sun nummen yllä tuulena näin käyvän,
yön hattaroissa viittas sinertäyvän…
Ja äänes kuulin vuorilta ja soilta…
Pois polkus johti ihmisasunnoilta.
Ain' etäämmäksi! Pylväspyhättöihin,
miss' aamunnousut yhtyy tähtiöihin.
Ol' laulus luonnon syvää hiljaisuutta
ja otsas kaari koskemattomuutta.
Ah, kauniimpi kuin koskaan nyt sa olet!
On kastehelmiä sun kutreis solet
ja harppus, mi soi angelusta ehtoon,
kuin sädevihmaa kuun, mi paistaa lehtoon.
Oot lähteen nymfi, metsän keiju arka.
Oi ihanainen, ota sielu-parka,
se kasta Hippokrene-lähteeseesi!
Taas voittaa tahdon runoseppeleesi!
Lintu sininen, pursi ilmojen, anna, että katson merta sulkien!
Lintu sininen,
istu kädellen,
anna, että äänes
kultaa kuuntelen!
Lintu sininen,
satu satujen,
tule, tule mulle
iloks iltojen!
Lintu sininen, lennä povellen, laula, laula mulle laulu sydämen!
He kelohonka-linnassaan kuin prinssit asustaa, sen katto siniverkaa on, tiet neulaspurppuraa.
On toisen tooga risainen,
helyinään repaleet,
ja toista ovat sydämeen
turnaajat pistäneet.
Mut huolta ei, kun oma on
maa käpy-aarteiden
ja orkesterit oksalla
soi ilosirkkujen.
Ja niinkuin pojat kuninkaan
he karjaa paimentaa…
Ei koko luomakunnassa
kaht' onnellisempaa.
Kaks pilttiä niin piskuista kuin pyytä orrella: on toinen kuusivuotias ja toinen — olen ma.
Huhtikuu, mun syntymäkuuni, kumman sa kasvatit elämänpuuni, oudon sen latvahan laulelon onnesta, ah, jok' on olematon!
Koskaan et nää sen kukkimisaikaa:
täynnä sa viel' olet talviyön taikaa,
mutta jo niin on silmäsi sees,
tähdet ett' tummuvat valkeutees.
Et ole auringon laps, et kesä,
et kesäpeippojen lehväisä pesä,
mutta pääs yllä jo häämöittää
muuttolintujen auran pää…
Päivösen tuli jo tuntosi täyttää,
maan ihanuudet kuin unessa näyttää:
kaikki, min luonto on luova ja loi,
hiirenkorvaasi herkkähän soi…
Verhoat helmiin haavehen hunnun
syntymätuskan ja -riemun tunnun…
Aavistus sulle riittää vaan:
tuulen lento ja tuoksu maan.
Hattara taivaalla, kyynel ja tähti, kaipaus uuden ja sen, mikä lähti! Sellainen olet sa, onneni puu, petetty, pettävä huhtikuu!
Oon lintunen, oon laine ulapan ja tuuli kankahan, kuin ruohonpäissä rusomettinen ma laulelen… Vain salaa yölle kuiskaan totuuden:
Kaikk' unta on.
Tää lintu laulaa vain
mun haavelehdossain.
Maailmaan hyljättynä viluiseen
kuin kala veen
ma sulin kaikkeuden perheeseen.
Maan hymyn näin ja luonnon lapsoset muut mullan-kaunoiset: tein siskokseni suven kukkapuun ja veljeks kuun, puin orpoutein onnenlauleluun.
Ei kehtoain
käs' ykskään tuutinut,
ei hellät suutelut.
Havata, nukkua sain kyyneliin…
Surussain niin
tien löysin sydämeni säveliin.
Mun kulkuain valaissut yksikään ei silmä lemmellään; niin taivahalta tähtisilmät hain, yön armaaks sain… Mut kaikk' on unta, orvon unta vain!
Yhä uudestaan, yhä uudestaan kevät polkuja maan käy karkelemaan. Maa leikkivi häähamosellaan, meri nuorella vapaudellaan, sydän haaveillaan.
Yhä uudestaan, yhä uudestaan saa lentohon säderatsuillaan kevät-aattehet povesta mullan, kun suot niille liekkisi kullan, sydän sammumaton!
Kedon kukka ja puu, hepo kiiltäväkarvainen, peto silkkisukka kätkössä korpien on täydellinen, on ihmetyö kauneuden. Epätäydellisyys, epävalmius ainainen on kauneus ihmisen!
Vesipyörtehien
koti helmass' on suvannon.
Laki luonnon on: lepo jälkehen taistelon,
mut taistella taisteluaan osa ihmisen on.
Yhä ylemmäks! ylin käsky on kohtalon,
tie loppumaton:
Kautt' tähtösien, ohi yön, yli maan, kaipuusta kaipuuseen yhä korkeampaan, mi luo ja murskaa maailmoja noustessaan, pois pakenevaista ei saavuta parhaintaan, ei milloinkaan!
Jos oisin pilvi, elon murhetta ma vuodet moniaat viel' itkisin… Mut silmä, jok' on kuiviin virrannut, ei kasta maata enää kyynelin.
Jos oisin tuuli, halki maailman
ma soisin sydämestä sydämeen…
Mut ihmisrinnan kieli katkennut
kuin kivi tuomittu on mykkyyteen.
Jos oisin tähti, kautta aikojen ma voisin tulta pientä välkyttää… Mut sydänliekki loppuun leimunnut on ikiyötä, pilkkopimeää…
Ah, aavistan, ett' aika katoaa mun käsistäni helmaan tyhjyyden ja että työni mullaks raukeaa, se ennenkuin luo sillan tähtehen,
ett' unelmat, nuo kukat sydämen, ei koskaan, koskaan ehdi hedelmään, ett' ijäisyydest' ijäisyytehen ma raakaleeksi elon puuhun jään
ja että hengen virvat, taivahan joit' tuleks luulin, Hornan lieskaa on, ja soinnut, joita hellin rinnassain, vain pasuunoita Viime Tuomion…
Se lähenee… jo huutaa tulis mun: langetkaa, vuoret, päälle tuomitun!
Kuin nuoruuteni punapilvet puuntaa eess' silmän, min jo vanhuus kaihimoi! Oi sammukaa! En voi ma enää suuntaa, min elo julma askeleille soi, päin päivää kääntää, enkä muuksi muuntaa. Vain kaivata ja surra sielu voi… Mut kuinka koskee se! Ah, välkytelkää punaanne muille, mulle, mulle elkää!
On tieni selvä: Missä enää auta ei lääke yrttein, loihtu laulujen, siin' auttaa armottomuus, raaka rauta! Mut jos ken aseensa tään viimeisen on hukannut, sen nielköön tulihauta! — Se roomalaisuutta on sydänten. — Tää ainut aukee enää polku tästä pois elon kurjuudesta, häpeästä!
Halk' yrmyn, myrsky-yön ne livertää maan viettelyksen sorjat simasuut: »Purjeesi reivaa niinkuin viisaat muut ja unten untuville tänne jää!
»Se onnea on, onni elämää!
Jo kyllin kärsit, kyllin taistelit
ja mahlaa katkeruuden maistelit,
ei mahdu pikariisi enempää!
»Ei tuulta purteesi Sen lyö rajusäät
ja ruoskan-iskut ilman raivotarten.
Ei luotu ole ihmislasta varten
yön jumal-keinut, titaanien häät!
»Käy tänne: kadotettu nuoruutes
ja terhensaares täältä löytyvät,
tääll' lepoon tuutii höyhenhöytyvät
pääs väsyneen ja sairaan sydämes!»
Ne laulaa noin: Ah, kuinka halajaa
mun rintain rauhaa, taisteluista pois!
Kuin muut, kuin muut miks en ma olla vois!
Mua seireenien soitto vaivuttaa…
Ne kaikertaa kuin lapsuuskantelet,
ne kuiskuttaa, toitottaa torvihin…
Hei, seis! Ei, ei. Vaan vahaa korvihin
ja köysiin kapinoivat jäsenet!
Päin hirmuja yömustan pauanteen!
Mun kestettävä tie on kohtalon
kuin Odysseun; myös mulla matka on
etäälle haaveitteni Hellaaseen.
Synnyin liekkiin, synnyin myrskyyn, sulin suureen itkun tyrskyyn eessä elämän. Vihurina, irtolehdin tuulenteitä heittelehdin puhki pimeän.
Sydämessä okaat, haavat,
päässä tuliseppel-laavat
hurmein säkenöi…
Kysyy kaikki: miksi, miksi?
Pilvilinnain ritariksi
kohtalo mun löi!
Muill' on lepo, lemmenkota, mulla loppumaton sota, vaara, vauhti vain! Jolle syntymässä veri suotiin levoton kuin meri, tehköön veren lain!
Myrskyn myötä tahdon liitää, korkealla hetken kiitää, syöstä surmahan. Tulen lapsi tahdon olla, kuolla liekkiroviolla tuskan hurmahan!
Pilvenpatsain päivin, tulenpatsain öin varoitat merimiestä kareista, kuolon tiestä ja kutsut kupeelles. Sentään loistehes on tuhon tulitusta. Punainen ja musta sun on sydämesi
Kauneutes sulkee silmät uhrien. Kuunari jo kulkee kokka kuohuten. kohti kukkasarkaa Parmaittesi hurmaan, hekkumaan ja surmaan vedät ihmisparkaa.
Pilvenpatsas päivin tulenpatsas öin viittaa maata, rantaa, merimerkin antaa velhon sylihin. Oranssikylihin mies aalloilt' ikävöi.
Hennoin lumohäivin, synkin hirmutöin sun poves kypenöi!
Oi, säästä kultaa perhoskohtalon!
Vait', ällös liiku, jos tää unta on!
Jos lämpös vaihtunut on kylmyydeksi,
se salaa multa totuus armoton!
Jos lempes aavistat jo menneheksi,
jos olet vieras jo ja uskoton,
siit' ällös haasta tahi valhe keksi,
kun valhees riittää mulle autuudeksi!
Vain harhakuva, haave, suitsutus,
ves'helmen valtamereen vaipumus!
Sen jumalalle olemattomalle
on onnen, lemmen kuumin rukous!
Sit' en ma sure, armas, että sun ma kadotin, en sure sitäkään, ett' tuli lempemme niin pian sammui…
Ma sitä suren, ettet ollut se, kuin minä lemmen silmin sinut näin, en minä se, miks rakkaus mun nosti.
Ma sitä suren, että alenin niin matalaksi, köyhäks, aren-valjuks, ett' aukenivat silmät rumuudelle: sen sinuss' näkemään, mi korkein olit päiväini katoovaisten kauneus, ja itsessäni, joka pyysin olla kauneuden papitar…
Ma sitä suren, että Herran henki, jot' ennen uskoimme me omaksemme, ol' lainaa kosmoksen, vain ohipuhaltava jumalmyrsky, mi rakkauden siivin sipas meitä matkalla toisten luota toisten luo…
Ma sitä suren, että voimamme, veremme kuuman puna-aurinko, mi purppuroitsi puheemme ja työmme, mi kalleint' olevaisest' oli ennen, sen syvin totuus, ja jota kutsuimme me elämäksi, vain oli kahden pienen orpolapsen kuningas-unelma, min kulta arkeen havatessa haihtui…
Siin' oltiin taas me, oudot onnellemme, vaill' arvon merkkejä ja mantteleita, vain mieron maantien hiekkaa, alhaista alhaisemmat, alasti…
Jos oisin terästä ma ollut enkä vahaa, ma oisin vihannut sen pois, min teit sa pahaa.
Ma oisin iskenyt kuin muut
ja salamoinut
ja maailman valloittaja hetken
olla voinut,
ja luoda, hävittää kuin luonto, tuli, vesi ja olla, kova kauneus, sun kaltaisesi!
Sa inha kulkutauti:
rakkauden-oppi!
Miks sillä myrkytettiin
sielun joka soppi!
Miks rintaan ripustettiin
oppahaksi Risti:
ei tappaa käärmettä,
mi sydämehen pisti,
ei pahaa vastustaa, häijylle olla hellä ja pyhän herjaajalle kostaa hyvyydellä!
En lyönyt itse,
siksi mua lyötiin,
en syössyt sortajaa,
siks sielu orjaks myötiin.
Vain maailman jalanjäljet, muuta siell' ei näy nyt… Sun syys on, orjan-oppi, tää näin ett' on käynyt!
Kuink' olin ennen uljas, mielevä!
Nyt saartaa mun tuo kaikkinielevä
tyhjyys ja varjo,
turhuus ääretön…
On ainut lohtuni vain laulaa tästä
ja hiljaa uikuttaa maan hämärästä
kuin kulkukoiran pentu
tähdillen
sattumaa mieletöntä,
itkua eläimen,
haluja himmeitä, kauhuja eksyvän,
armottomuutta syntymän, elämän,
tuskaa tietymätöntä
rinnan tykyttävän,
viluja vierahan maailman…
Kuin vuoksi ja luode niin sielua uhma ja hyvyys ja into ja raukeus riipovi, taivas ja maa ja tähtien korkea vyö ja pohjaton syvyys.
Sädevälkkävät hyrskyt matkalla aavojen taa
ja Styxin veet, epätoivon umpeat vuonot,
ne vuoroin nostaa ja vuoroin vaivuttaa.
Suosammale vehreä vetää ja vaistot huonot:
kärsitty vääryys, murheinen menneisyys,
maan liejun paatumusturpeat sarvikuonot…
Ja syyttävä sydänruusu, min hallayö hyys,
dekadenttien keltamo, tuoksuva halveksintaa,
vanitas, jonk' uskoa saarnata Salomon pyys…
Ja toinen: rakkaus, jok' ei uhrinsa hintaa
ei muista, ei mittaa, tie sinikukkainen,
valon sankaritarmo, mi liekkinä polttavi rintaa
tarulauluillaan ihanuudesta ihmisen
ja käskevi kättä, se ennenkuin maatuvi maaksi,
tulisäilänsä lyömään halk' elon turhuuden…
Mik' ihminen on? Avaruuksien aalloilla haaksi.
Kuin vuoksi ja luode niin sielua kuljettaa
öin päivin, työntäen eespäin ja tempoen taaksi,
suur' aurinkolieska ja kuolon kuutamomaa!
Se sun on, laps, maan ajan kultaisemman kultahaps. Sa avaat aatosteni aarnion, sen salat saatat alle auringon ja nouset taivahalle kirkkain sulin, jotk' karkaistu on vaikein kiirastulin, öin yksinäisin, kuolonkamppailuin ja rukouksin, vietein ruoskituin.
Laps auringon, arvoitus syntymätön kohtalon, sa meitä kaikkia, ah, kaunihimpi, jonk' eessä kukkaan peittyy elon rimpi, min täällä matkaa tein, sun vuokses tein, sun tulemuksees uskoo sydämein vaikk' ajastaikain jälkeen tuhanten! Ja silloin lahjani sa löydät sen.
Se helmahas
kuin kruunu putoo, jos oot ruhtinas,
se vyöttää vyös laill' aamusätehen,
jos sukua sa olet enkelten,
se rinnassasi puhkee kukoistukseen,
jos uskot unten ylösnousemukseen,
se nostaa päänsä alta roudan, jään,
kun hetki lyö ja aika täytetään.
Ah, silloin, niin, kun sielus kohoo sini-eetteriin, sa muista: siinnoss' siipeis valkeain pien' säen tulta on mun tuskastuin, ja tielläs vapahalla, valoisalla ma paasi pieni olen jalkais alla, ja lohdun-vuot sun silmäis Jordan-veen on lähteest' ammoin juosseen kyyneleen.
Olit kaksoisveljeni muinoin sa kerran, mut yhteistä meillä ei hivenen verran. Tuli lapsina meille jo taisto ja kiista, sama meille ei sopinut riemu, ei riista. Sa sydämeni haukuit, ma kallosi keron: teimme ankaran riidan ja rapian eron.
Nyt tunnen sun vain kautta maineen ja huhun, mut sulle kuin itselleni ma puhun, sa toinen minä, et rahtua parempi, aatteelta herkempi, tunteelta arempi, mut perin ovela, taitava, tietävä, siedettävämpi ja enemmän sietävä, iloa silmissä, punaista huulissa, vankempi, varmempi elämäntuulissa, kunnialla kapuloitu kuin Dalai Lama… Ja ylimmät on ystäväs Fortuna, Fama!
Ei sovi mun veljeen siis kääntyä selin, ei solvaista sanoilla »rosvo» ja »varas»… Ma myönnän: sa voitit, ma hävisin pelin, mut keinoista — niistä lie vaieta paras! Sen vannon ma vain: en kadehdi laisin, en kanssasi vaihtais, vaikka ma saisin!
Olet järjen mies, olet kärjen mies, sanas myöntää ja kieltää ja kieroilee; olet kaartojen mies, olet saartojen mies, kuin käärmehet polkusi lieroilee.
Tien väärän mies, päämäärän mies, salavanki Valtion linnassa. Toki tyrmäsi tää ei tähdettä jää: sulla tähdet on takkisi rinnassa!
Periaatteiden mies, valevaatteiden mies, et sotke teoriaa ja praktiikkaa… No, hitto vie, se ei petosta lie, se on »diplomatiaa» ja »taktiikkaa»!
Oot rauhan ystävä ja pelkäät murhaa, elämää pyhää pyydät puolustaa. Siis ett' ois murhamiesten aikeet turhaa, on armeijoilla suojeltava maa!
Oot rauhan ystävä ja vihaat sotaa,
mut sotamarssit hupisoittos on:
niin kaunista, kun vasten kuolon otaa
noin rientää uhrilaumat nuorison!
Oot rauhan ystävä ja ihmiskunta yks, yhdenvertainen sun unelmas, mut politiikka muuta on kuin unta, siis huudat: »Eläköhön kuningas!
Ja rauhan vuoksi kansat ankarasti aseissa olkoot hampaisihin asti!»
Kun valoa ja tulta he kurjat pyytää sulta ja auliin avun kättä, on myötätuntos syvää: sa huokaat »oi» ja »ah» ja sanas kilvan kiittää tuot' työtä anihyvää, mi yhdistää ja liittää, vie kaunan sorretulta, mut joka juuri suita jää varsin — tekemättä! Tää kaunis runo, kah, sun mielestäs jo riittää lapsille syvyyden merkiksi hyvyyden ja kansalaisen kunnon: lunnaiksi omantunnon!
On taistos jalo, kansan onni maalis. Siks spekuleeraat myöhään, varahin, kosk' asehist' on raha parahin, on aatteen ruoska, syönten digitaalis.
Ken kultakylvöään ei hellin vaalisi Ainetta ilman kuihtuu henkikin: sa nostaa halaat hengen temppelin, kun käsissäs on varma voitonsaalis!
Valuutat aivoissasi askartaa, sa hyörit, häärit, voimias et säästä, kun hädässä on kallis isänmaa!
Tok' eihän ole sulla sydän jäästä!
Pää paikallaan vain: ensiks pelastaa
sa itses tahdot; alat siitä päästä!
Ken sitä kertoikaan, että tuomios tuiki on väärät:
muut alakyntehen lyöt, hyötyjäks itse sa jäät!
Soimata ei sopis näin lukuvirheestä viattomasta;
lainluvun vaivaakaan kestä ei kaikkien päät:
Oikeus huulillas niin päivässä monta on kertaa,
että jo oikeuslain — oikeuksina näät!
On riidan aihe tärkki, pyyteettömät ja pätevät syyt tyytymättömyyteen: He, nähkääs, riitelevät siitä, kuinka parhaiten päästään yksimielisyyteen!
Sa tiedät, miksi rupeet: sankariksi. Vain hetken työ ja ikiloisto siitä! Jää palat huonot huonoin purtaviksi ja urat tuhmat sua tuhmemmille. Oot realisti, naurat haavehille: »Ken homman niinkin lapsellisen keksi kuin muka hyväks tulla ihmiseksi, kun koko elämä ei siihen riitä! Vain tomppelit sen otti ohjelmaan: loputon työ, ei palkkaa konsanaan!»
— Oot köyhä nyt ja vilu viiltää rintaas ja puute kalvaa päiviäs ja öitäs. Mut syytä itseäs ja hulluntöitäs: miks pitänyt et korkeemmalla hintaas, kun möit sa kalleit' isänperinnöitäs!
On kurjuutesi varsin oma vikas!
— Erehdyt vallan, en oo kauppamiesi, en aarteitani laisin myynyt kultaan ja minkä annoin, yksin taivas tiesi… Ei saita sydän se, mi vaalii tultaan, sen aina riittää lämmönlahjoiks liesi.
Kenties en köyhä ookaan, ehk' oon rikas!
— Jos toiste ma eläisin elämäni sadun, moni poissa ois tuhmuus, jota nyt kadun: mull' lempi ois viel' ikimennehen, jota kaipaelen.
— Myös hurja ma hiihtäisin hauskemman ladun: joka tuhmuutta, jota en tehnyt, ma kadun, joka tyttöä, jota ma suudellut en, ma kaipaelen.
En tunne intohimoa, mut himon tunnen hyvinkin; jos mua seuraat otteluun, on helppo haava syvinkin!
En tunne haavehoureita,
mut ilot tunnen iltojen;
jos mua seuraat tanssihin,
ei murru palkit siltojen!
En tunne tunteen arvoa,
mut rahan sitä paremmin;
jos mua seuraat, omas on
hän myöhemmin tai varemmin!
Ei lempi enää syleile
nyt elon, kuolon syvyyttä:
se hypistelee, maistelee
maan antimien hyvyyttä.
Ei lempi enää karkele
Kyprossa hapset hajalla:
se on juristi ja pankkimies
ja pappi — nykyajalla!
En enää vaadi uhreja kuin muinen jumal-innoitus; oon veretön ja vaaraton: vain numero, vain hinnoitus!
Sa uskot ihmisneron kaikkivaltaan: se murskata voi kaikki esteet altaan, tuimemmin lyödä kuin voi taivaan tuiskut, valjastaa väkipyörät, kuularuiskut ja tykit, tankit halujensa eteen, lähettää partionsa ilmaan, veteen, maan sydämeen ja merten pohjasoihin, vaikk' kiitää planeetoista planeettoihin, yhdellä painimella tulen syttää, maapallon poroksi mi räjähdyttää…
Tään kaiken uskot. Uskonet siis senki, ett' ylvääks niin vois tulla neron henki, ett' ainiaaksi luopuisi hän tästä, mainetta surma-elkein etsimästä ja kekseis sen, mit' tekniikka ei keksi: mik' ihmisen sais pedost' ihmiseksi, pois pyyhkis historiasta hirmut sotain… — näin tehden ihmisarvollista jotain, jot' turhaan vartos vuosisataa monta…
Sa päätäs puistat, vastaat: »Mahdotonta!»
— Kun noin syyssä tuntos painii, paheelliseks maa sun mainii. Oo kuin minä, malli hyveen; kun nään puun, ma tyydyn tyveen: onni mull' on alituinen, sulla tuska suurisuinen. Ma en riistä enkä raasta, enkä tarraa joka seikkaan, siksi tähkät pitkät leikkaan menestyksen kuhilaasta.
— Hyvees mainio on maasta, puhtautes mulle saasta, valhe musta credo't suusi, ontto tynkä onnenpuusi! Paheeni on siinä, veikko, ett' oon väliin niin ma heikko, etten sua riistä, raasta, etten aina näin ma haasta; siit' on tuska, olo kiero, etten sua kyllin viero!
Et sa ryntää rummuin, rymyin.
Hiivit salaa, saavut hymyin.
Tähtäät selkään kiven takaa,
isket teuraan, kun se makaa.
Arkaile en avosotaa:
kammoon kavaltajan kotaa.
Kavahda en hyökkäystä:
inhoon ilometsästystä.
Pelkään sua, salasissi:
hymyilevä kompromissi!
Sa hunnutettu, sua tunne emme, mut vuokses palamme ja raukenemme. On ääretön sun allas ihmiskunta vain hauta, jolle heität kukkaa, lunta, vain jättihekatombi, uhrilaulu, sun kunniakses, mykkä alttartaulu!
Sun vuokses rakennamme tyhjää varten, syöksymme syyhyn lailla raivotarten, ja särkymähän meill' on riento kiirein: laskemme riemuvirsin, voittoviirein, karille elämämme kalliin laivan… Sun vuokses käymme valjahissa vaivan!
Sa tult' oot tuhon, hävittävää turmaa,
mut autuaampaa hengellä ei hurmaa!
Se kidutuksen kuilustakin huokaa:
Jumalat, aina, ain' näin olla suokaa!
Näin rantaan suuren tuntemattomuuden
myös lyökööt valta-aallot vastaisuuden!
Ja ajast' aikaan ihmismeren tyrsky! Ei rauhaa koskaan, aina ikimyrsky, ikuinen lento sielun säderatsaan ohitse onnen, uskon taivaspatsaan, ylemmä alppiteitä alkulunten, ylemmä pilvenpiirtäjiä unten!
Ei koskaan aukee salaisuudenhuntus. Mut vapahtava läheisyydentuntus, mi joskus läikähtää kuin hymy huurin, kun taisto vaikein on ja uhri suurin, se palkinto on kaunein kaipuullemme… Sun vuokses palamme ja raukenemme.