The Project Gutenberg eBook of Tuonen ahventa onkimassa
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Tuonen ahventa onkimassa

Author: Juho Hoikkanen

Release date: August 19, 2024 [eBook #74278]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1919

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUONEN AHVENTA ONKIMASSA ***





TUONEN AHVENIA ONKIMASSA

Kirj.

Juho Hoikkanen





Hameenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1919.




I


Kuuselan talon Antti-vaari ja hänen seitsenvuotias pojanpoikansa Unto,
istuivat kantapäittensä nojaan kyykistyneinä saunan lauteitten alla ja
etsivät onkimatosia karsinamullasta, tai oikeammin Unto etsi nuorilla
silmillänsä ja vaari piti kädessänsä matos-astiaa, vanhaa tuohista
nuuskarasiaa.

»Eikö noita riittänekin jo — yhden onkijan tarpeeksi», sanoi vaari
vihdoin, sulkien rasian kannen ja nousten seisaalle.

Unto katsoi hämmästyneenä renkaiksi pyöristyneillä silmillään vaarin
kasvoihin, ikäänkuin tutkiakseen, tarkoittiko tämä totta vai leikkiä.

»Yhden onkijan...? Enkös minä saa sitten mukaan tullakaan?» hän kysyi
pettyneenä.

»Jäisit nyt kotiin sinä», vastasi vaari lyhyesti.

Unnon pää nuokahti alas, ja vastaamatta mitään hän, yhä kyyhkysillään
ollen, hyppysissä kiemurteleva matonen kuin sisäisten tunteitten
vertauskuvana, alkoi kaivaa karsinamultaa oikean jalkansa isolla
varpaalla, kyynelten tipahdellessa kuoppaan, niinkuin olisi siihen
haudannut pettyneitä toiveitansa.

Hän oli elänyt koko kevätkesän, jopa vuosikausia tämän onkimatkan
odotuksessa, laittanut pyyntivehkeensä kuntoon ja kärttänyt
vanhemmiltansa menoluvan jo aikoja sitten. Mutta vaari, jonka
kanssa oli määrä lähteä, oli antanut hänen pyyntöihinsä kierteleviä
vastauksia, jotka oudolla salaperäisyydellään olivat kiihoittaneet
hänen uteliaisuuttansa siihen määrin, että tuntui ihan mahdottomalta
nyt ratkaisevan hetken tullessa jäädä pois.

»Jos sinä pyytäisit minua onkitoveriksesi tähän kotijärveen, pyytäisit
minun tekemään itsellesi kärryjä, marjatuokkosta, pajupilliä, tai jos
sinulla on mikä hyvänsä muu kohtuullinen toivomus, niin minä vointini
mukaan teen mieliksesi. Mutta Mäkikaipiolle... ei, ne sellaiset
matkat eivät ole lapsia varten», koki vaari lohduttaa, nähtyään pojan
kyyneleet.

Kun Unto oli huomaavinaan vaarin äänensävyssä tällä kertaa
peräytymiseen vivahtavaa epävarmuutta, päätti hän voittaa ujoutensa ja
tarttua viimeiseen oljenkorteen: karkasi syleillen vanhuksen kaulaan,
kallisti päänsä hänen rintaansa vasten ja ratkesi entistä rajumpaan
nyyhkytykseen.

Tätä vaarin sydän ei enää voinut kestää.

»No, no... älähän... tulehan sitten, tulehan sitten», hän soperteli,
taputtaen poikaa kömpelösti hartioihin.

Kuin kiitokseksi Unto pusersi vielä kerta häthätää vanhuksen kaulaa
ja pyyhkäisi nopeasti paitansa hihalla kyyneleet silmistänsä.
Vaari ei ollut ehtinyt kunnolle lähdön alkuunkaan, kun hän jo
mennä vilisti kaukana niityllä, jossa vihreän ruohon ohella kasvoi
paikoittain polvenkorkuista kärpäskukkaa keltaisina pälvinä. Paitsi
ilon aiheuttamaa innostusta häntä kiirehti halu saada toveriansa
odotellessaan aikaa katsella, kuinka niityn keskellä olevissa
suohaudoissa sammakkojen leuanalustat läpättivät kuin palkeen posket,
kuinka ne ampuivat kärpäsiä kielellänsä ja pitkillä säärillään potkien
uivat melkein samaan tapaan kuin ihmiset.

Jäljessä tuleva vaari ei ollut ehtinyt vielä suohaudoille asti, kun
Unto taas lähti juoksemaan eteenpäin, ikäänkuin peläten, että ukon
päähän pälkähtäisi käännyttää hänet taipaleelta takaisin. Tultuaan
niityn ulkolaidassa olevaan lehtoon, jossa keväällä hakatut halkopinot
loitommalta katsoen näyttivät paikallaan seisovalta valkoiselta
lehmikarjalta, hän kiipesi suureen koivuun ja kukkui niin taitavasti,
että vaari paikalle tultuaan töllisteli kummeksien puihin, kun käkeä ei
näkynyt, vaikka kukunta kuului.

»Ei nyt hullumpaa», hän viimein ääneen ihmetteli.

Vasta koivun tuuheasta latvasta helähtävä iloinen naurun remahdus
paljasti hänelle totuuden.

Niityn aidan takaa alkoi polku, jota myöten kumppanukset lähtivät
samoamaan sydänmaata kohti valkoiset onkivavat kädessä, vaarilla
lisäksi kalakontti selässä ja virsut jalassa. Poika piipersi paljain
jaloin, milloin edellä, milloin jäljessä, kysellen senkin seitsemiä
asioita.

»Minkätähden tähän tielle on levitetty olkia, vaari, ja miksikä niitä
on vain jyrkkien mäkien rinteillä, aina samalla puolen, mutta ei ole
tasaisilla mailla? Laitumella käyville lehmillekö niitä on tuotu vai
jäniksille? »

Mutta kahisevilla oljilla allapäin kävelevä vaari näytti tällä kertaa
niin syväin mietteisiin vaipuneelta, että hän tuskin kuuli puoliakaan
pojan kysymyksiä.

Kiemurteleva polku kiipeili milloin vuorten yli, milloin kulki
kumisevia kanervakankaita tai kaarsi rannoitse väkevätuoksuisia,
vesiperäisiä soita, joissa siellä täällä värjöttävä kitukasvuinen
vaivaismänty kohotti kuivunutta latvaansa ja muuraimenkukat kattoivat
maata kuin vastasatanut lumi. Eräässä kohden polku jonkun matkaa
seuraili kapeaa puron uomaa, joka oli niin täynnä kukkivia tuomia,
että se Unnon mielestä oli kuin sadun keijujen valkoinen tie. Hän
sukeltautui kukkien ja suloisen tuoksun keskeen. Uoman pohjassa lirisi
näkymättömiin piiloutunut puro, ikäänkuin siellä alhaalla kivien
koloissa olisi ollut satoja tonttujen perunapatoja hiljaisella tulella
kiehua pulputtamassa. Harvoissa suvantopaikoissa, missä vettä oli
näkyvissä, kihisi pikku nahkiaisia mustanaan.

Matkan hiljalleen jatkuessa muuttui sydänmaa, samoin kuin vaarikin,
yhä vaiteliaammaksi. Alkutaipaleella metsän täyttänyt pikkulintujen
liverrys oli heikkenemistään heikennyt ja vaiennut viimein melkein
kokonaan. Ei kuulunut enää muuta ääntä kuin silloin tällöin kuoleman
kolkkoutta muistuttavaa tikan yksitoikkoista koputusta kuivan hongan
kupeeseen, tuon mustan linnun aina toisinaan päästäessä kimakan, korvia
viiltävän kirkaisun, johon säestyksenä yhtyi ilmassa kaartelevan haukan
hiljaisempi vihellys, joka oli kuin kissan naukuminen. Joskus kuului
etäämpää palokärjen räikeää pärrytystä, jolloin vaari Unnon kysymykseen
huomautti:

»Koro huutaa.»

Hiljaisuuden kasvaessa tuli sydänmaa samalla ikäänkuin
herkkäkorvaisemmaksi ja ankarammaksi: jos vähänkin hihkaisi, niin
kaikkialla ärjähdettiin heti vihaisesti vastaan. Vihreähameiset
kuuset seisoivat vakavina kuin vanhat mummot seuroissa kotituvassa,
ja kaljupäiset kelohongat, moniailla vielä hiukan vihreää haiventa
korvallisilla, näyttivät pudistavan kyhmyisiä oksiansa, niinkuin
oli joskus vaarin tapana varoittaa liiallisesta vallattomuudesta
koukkuisilla sormillansa: »Hiljaa, hiljaa, nuori mies.» Tämä
juhlallinen äänettömyys alkoi Untoa hiukan pelottaa, niinkuin
oli pelottanut kerta hiljaisessa, kaikuvassa kirkossa ennen
jumalanpalveluksen alkua, eikä hän uskaltanut udella enää.

Vihdoin heidän eteensä ilmestyi pieni, soikea lampi, joka oli kuin
syvälle kuoppaansa painunut vanhuksen silmä kahden liikkumattoman
kallioluomen välissä, silmäripsinä vuorten laella törröttävät korkeat
petäjät. Itäisestä silmänurkasta lähti kyynelvirtana lirisemään pieni
puro pitkin erämaan ryppyisiä jättiläiskasvoja, niinkuin se olisi alati
itkenyt. Puron salaperäistä lirinää lukuunottamatta ei kuulunut mitään
ääntä, eikä ollut muuta elävää olentoa näkyvissä kuin lammen keskellä
uiskenteleva yksinäinen kaakko.

»Tämäkö se on nyt se Mäkikaipio, josta vaari aina on puhunut?» kysyi
Unto innostuneena.

»Tämä se on», vastasi vaari vakavana ja lisäsi merkitsevästi kuiskaten:

»Uskallatko heittää onkesi näin mustaan veteen?»

»Tuohonko tervapyttyyn?... Onkos siinä pohjahakoja?» tutkaisi Unto,
ymmärtämättä vaarin tarkoitusta.

»Ei tässä lammessa onkesi pohjaa tapaa, vaikka siimasi olisi sata
syltä», liioitteli vaari.

»Mikäs siinä sitten on, etten uskaltaisi?»

»Eipä muuta kuin että jos sattuisi tuolta syvyydestä osumaan onkeesi
oikein iso kala.»

»Kuinka iso?»

»Niin iso... niin iso, että se vie miehen mukanaan.»

»Ehee — ei minua vie», väitti Unto miehekkäästi. »Antakaahan toosa,
niin tarjoan niille nuuskaa, että saavat aivastella.»

Vaari pudisti varoittavasti päätänsä ja mietti hetken.

»Hm... eipä ehkä voi viedä sinua, liianhan olet nuori vielä.
Sylkäisehän sitten syöttiin ja nakkaa onkesi veteen — ei siihen:
hiukan loitommalle minun pyydyksestäni, ettei iso kala satu ongista
erehtymään.»

»Erehtymään...?» jämäsi Unto.

Toverit — hopeahapsi ja pellavakutri — istuivat rinnan sileällä
rantakivellä, katseet kiintyneinä tyynen veden pinnalla kelluviin
kohoihin ja kummankin kasvoilla kuvastuen jännittävää odotusta.
Kuitenkin vaari silloin tällöin heitti salavihkaa lempeän silmäyksen
vuoroin Untoon, vuoroin kaakkoon, joka kaula korkeana ja hiukan
arkeissaan päätänsä käännellen oli uinut aivan onkijain lähelle,
ikäänkuin vastatulleita tarkastellen ja itsekseen arvellen: »Jopa se
on taas ukkokin kivellensä koteutunut; sillä näkyy nyt olevan poika
mukanaan, vaan lieneekö tuohon viikariin luottamista!»

»Siinäpä rohkea lintu on, melkein yhtä kesy kuin kana», ihmetteli Unto.

»Ne tulevat linnutkin kesyiksi, kun huomaavat, että niille ei tehdä
pahaa,» sanoi vaari.

»Mutta eikös tuolle tule ikävä yksin täällä sydänmaassa, kun sillä ei
ole leikkitoveria vedessä pulikoimassa?»

»On sillä toveri, mutta se kai on tuolla vastarannalla pesässänsä
hautomassa. Me olemme, kaakot ja minä, olleet täällä Mäkikaipiolla
yksissä useita kesiä, ja meistä on tullut parhaat ystävät. Olen joskus
huvikseni nakellut niille onkimiani ahvenia, ja siitä hyvästä ne ovat
niin kesyttyneet, että siinä ja siinä, etteivät tule kädestä ottamaan.
Niitä kai se kaloja nytkin tuossa kärkkyy.»

»Taitavat ollakin nämä niitä samoja kaakkoja, jotka täältä päin
toisinaan lentävät rinnan ilmassa, että siivet vinkuu, ja kaulat ojossa
huutavat: ‘Tottapa saat, kohtapa saat' — ja sitten tulee heinämiehille
niin turkasen kiire.»

»Samoja rohveettoja. Aavistavat näet ruumiissaan ilmojen muutosta
ja lentävät ennakolta sateitten ajaksi suuriin selkävesiin... Mutta
nostahan onkesi, näkyy nykivän.»

»Hei! Tuommoinen tinttikö se vaarin iso kala nyt onkin!» nauroi Unto
kiikuttaessaan ongessansa sormen mittaista ahventa, joka oli yhtä musta
kuin lammen vesi.

»Annanko sen kaakolle?»

»Pistä hänet konttiin, että on jotakin kotiinkin viemistä. Mutta ei
täällä ole tapana nauraa», varoitti vaari.

»Eikö saa nauraa?» kummasteli Unto.

»Ei kovalla äänellä puhuakaan,»

»Miksi ei?»

»Saattaa näet se, jota minä ongin, ottaa naurun pilkaksi ja painua
ikipäiviksi pohjattomuuksiin. Ethän sinä voi vielä tuon isompaa
toivoakaan.

»Minä... Voikos vaari?»

»Siitä asti kun mummosi kuoli, kun sinua ei ollut vielä olemassakaan,
olen minä istunut tällä samalla kivellä ja odottanut onkeeni sitä isoa
kalaa. Väliin olen pitänyt tänne suksenlatua talvellakin ja onkinut
avannosta.»

»Vaan ettepä ole saanut.»

»Ei ole tullut aikani saada vielä.»

»Mutta äiti sanoo, että vaaria lapsettaa, ettei suinkaan tämmöisessä
lätäkössä ole isoja kaloja ollenkaan.»

»Äitisi... Ne semmoisen sanojat eivät itse uskaltaisi pitää onkeansa
tässä 'lätäkössä' sekunnin aikaa, vaikka ovat olevinaan uskovaisia.
Siihen aikaan kun äitiäsikään ei ollut vielä olemassa ja minä olin yhtä
nuori kuin sinä nyt, laski muuan mökin mies — Tupsu-Tanuksi sanottiin —
mertansa tuonne puron suuhun kevätkutuun. Mökin muijan oli myös tapana
käydä joskus pyydystä kokemassa. Erään kerran hän kalamatkaltansa
juoksee kotiin henki kurkussa ja saamatta suustansa selvää sanaa huitoo
käsillään miehellensä, että kiirehtiä katsomaan. Kun mies sitten nosti
merran, oli siihen tunkeutunut ahven niin iso, että kun kuono sikkoa
sipoi, heilui häntä nielun suulla.»

»Olipa se aika köriläs», ihmetteli Unto.

»Aika möhkäle oli se kivikin, joka muutamaa viikkoa myöhemmin vierähti
hiekkahaudan partaalta Tanun päälle ja tappoi hänet.»

Uunolle alkoi vähitellen selvitä syy vaarin aiempaan salaperäisyyteen
ja minkä vuoksi tämän oli niin vaikea ottaa hänet onkitoveriksensa
tänne.

»Kuoleekos siitä sitten, jos tästä lammesta ison kalan saa?» hän kysyi.

»Ei suinkaan siitä kuole, mutta se on surman sanansaattaja», sanoi
vaari.

»Sitä sanansaattajaakos vaari sitten on onkinutkin ja nytkin onkii?»

»Sitä... Tässä maailmassa udellaan ennakolta turhempiakin tapahtumia».

Oltiin vaiti kotvan aikaa.

»Käykös täällä ketään muita onkijoita?» alkoi Unto taas.

»Ei täällä juuri muita uskalla käydä kuin niitä, jotka ovat
vaelluksensa alku- tai loppupäässä, niitä, joilla on ymmärrystä liian
vähän tai liian paljon.»

»Ketäs ne semmoiset ovat?»

»Ne ovat lapsia, ensimmäistä tai toista kertaa, niinkuin minä ja sinä.
Kaikki sillä välillä olevat huulillaan pilkkaavat ja sydämessään
pelkäävät tätä paikkaa.»

»Minkätähden?»

»Sentähden, että he ovat jo ehtineet kiintyä tähän elämään, mutta eivät
vielä kyllästyä siihen.»

Unto vaikeni hiukan raskain tuntein, koettaen turhaan seurata vanhuksen
liian viisasta ajatuksenjuoksua.

Vaari jatkoi:

»Kuitenkin on tällä kivellä kuuleman mukaan istua könöttänyt maailman
sivu vakituinen onkijansa, joku ikäpuoli ukko näinikään ongenvapa
kädessä, odottanut isoa ahventansa ja sen saatuaan jättänyt jälkeensä
tyhjän paikan, jolle ennemmin tai myöhemmin on ilmaantunut taas joku
toinen pyytäjä. Nyt on minun vuoroni.»

»Mutta jos vaari kuolee, niin kenenkäs kanssa minä sitten ongin ja
leikin?» kysyi Unto murheellisena.

Vastauksen asemesta vaari käänsi kyyneltyvän katseensa poispäin,
tuntien rinnassansa kahden voiman kamppailua, joista toinen veti
elämään, toinen kuolemaan, eikä hän voinut tietää, kumman ote oli
lujempi.

He onkivat edelleen, kumpikin vaiti ollen, omissa mietteissänsä, ja
saivat melko paljon ahvenia, mutta kaikki ne olivat kuin veljeksiä,
yhtä pieniä ja yhtä mustia, suuripäisiä ja suurisilmäisiä.

Kun kaloja vaarin mielestä oli tullut jo tarpeeksi asti, niin hän
ryhtyi risuista virittämään valkeata rannalle.

»Mitäs te tulella teette?» kysyi Unto.

»Aionpahan vain kiehauttaa kalakeiton päivälliseksi», sanoi vaari.

»Mutta eihän teillä ole pataakaan.»

»Tehdään se», sanoi vaari, kiskoi koivusta tuohilevyn ja valmisti
ropeen, jonka kirkkaalla lähdevedellä täytettyään asetti tulelle.

»Siinä on nyt pata. Näin sitä ennen vanhaan nuotalla ollessakin kaloja
keitettiin.»

»Mutta eikös se pala, tuohi tulessa?»

»Kyllä, jos tuli saisi yksin isännöidä; mutta nyt sanoo vesi tuokkosen
sisästä vanhalle riitaveikolleen: pysy sinä sillä puolen, minä olen
tällä puolen.»

Paljon pikemmin kuin oikeassa padassa alkoi vesi kiehua tuokkosessa,
johon vaari perattujen kalojen höysteeksi pani suolaa ja eväsvakkasesta
suuren kimpaleen voita. Aterioiminen siinä kivellä oli Unnon mielestä
niin hauskaa, ettei oikein mahtunut nahkoihinsa. Herkullinen kalakeitto
ja muutkin ruuat maistuivat täällä maukkaammilta kuin koskaan kotona.




II


Kesän kuluessa näkivät kaakot ja vuoren rinnassa pesäluolansa suulta
kateellisena kurkistava kettu vaarin ja Unnon usein onkivan Mäkikaipion
rannalla.

Heidän kerran jälleen eräänä hyvin kuumana päivänä äänettöminä istuessa
tutulla kivellänsä, ongenkohojen huonon syönnin takia kekottaessa
liikkumattomina kuin kaivon pinnalla, kysäisi Unto:

»Vaari?»

»No mitä?»

»Sitä minä vain tässä itsekseni aprikoin, että minkä tähden vaari sitä
kuolemankalaa niin halulla toivoo. Onko paha ollaksenne maailmassa vai
tekeekö teidän mielenne taivaaseen — tuonne ylös?» jatkoi hän viitaten
sormellaan siniseen korkeuteen ja katsoen ukkoa kysyvästi silmiin.

»Taivaaseenko?» jamasi vaari neuvottomana ja jäi hetkeksi miettimään
vastausta pojan pulmalliseen kysymykseen.

»Enpä voi väittää, että minulla olisi erikoista vetoa taivaaseenkaan,
sen itsensä takia, mutta syytä, miksi sinne kuitenkin niin kiihkeästi
pyrin, et taitaisi sinä kyetä tajuamaan vielä.»

»Olenko minä vaarin mielestä sitten niin kollo?»

»Ethän tuota ikäiseksesi mikään kollo ole, etpä suinkaan, mutta minä
en ole niitä salaisuuksiani kertonut kellekään, vaan olen kätkenyt ne
visusti sydämeeni.»

»Kertokaa nyt kuitenkin minulle», pyysi Unto rukoilevasti.

»No, jos osannet panna sulun suusi eteen, ettet tietojasi ympäri kylää
kuuluttele, niin voinhan ajan kuluksi sinulle kertoakin.»

»Matti olen, jos sanaakaan hiiskun», vakuutti Unto.

»Hyvä on... Näet, siihen aikaan kun mummo-vainajasi ja minä luovutimme
talomme ja tavaramme vanhimmalle pojallemme, isällesi, ja piirsimme
ristit kauppakirjaan nimiemme alle, tuntui meistä siltä, kuin tuo
paperi olisi ollut hautausmaa, johon me vapaasta tahdosta ja täydellä
ymmärryksellä pystytimme kolkot kuolon merkit omille haudoillemme.»

»Kukas käski antamaan talonne?» tokaisi Unto pikkuviisaana.

»Vanhuus käski — niinkuin se kerta käskee isäsi jättämään talon sinulle
ja sinun taas vuorostasi pojallesi, kun se aika joskus tulee. Semmoista
on maailman meno.»

»Niin se taitaa olla... Sanotaankos minuakin sitten syytinkivaariksi?»
kysyi Unto.

»Arvatenkin.»

»Ja sitten minä valkoisine partoineni ja tasatukkineni, hartiat
kumarassa ja katajainen rusikkakeppi kädessä, suuri visainen piippu
hampaissa ja tupakkakukkaro vyössä roikkumassa kävellä köpitän
maantietä myöten arkipäivinä. Mutta pyhäisin luen suurta saarnakirjaa
porstuanpohjakamarissa ja väliin muljautan silmälasien! yli vihaisia
katseita vallattomalle poikani pojalle — näin — ja pudistan koukkuisia
sormiani — tällä lailla — ja sanon ankarana: 'Hiljaa, hiljaa, nuori
mies' — niinkö?»

»Hehehe... aivan niin», naurahti vaari hiukan väkinäisesti, huomattuaan
pojan kuvauksessa oman itsensä.

»Vaarina-olo taitaa ollakin lysti virka», arveli Unto.

"Kelle on, kelle ei. Meille Kuuselan vanhuksille se oli kaikkea muuta
kuin hauskaa", sanoi vaari.

»Kuinka niin?»

»Talon kauppakirjassa tosin pidätimme itsellemme riittävän elinkautisen
eläkkeen, mutta emme olisi sitä sellaisenaan halunneet, vaan oksimme
mieluummin, haltijavaltaa lukuunottamatta, tahtoneet olla ja elää kuten
ennenkin: yhdessä asua ja vointimme mukaan talon töitä toimitella.»

»Ettekö sitten saaneet?»

»Emme saaneet. Kun isäsi ja varsinkin uskovainen äitisi tahtoivat
meidät muuttamaan omiin leipiin ja eri asuntoon, tunsimme itsemme
hyljätyiksi ja tarpeettomiksi tässä maailmassa. Porstuanpohjakamariin
eristettyinä me vanhat ikäänkuin löysimme toisemme uudelleen, kuten
kauan sitten nuoruutemme aikoina, ja aloimme, mummosi varsinkin,
ikävöidä uutta vihkimystä.»

»Häitä, niin vanhat!» kummasteli Unto.

»Sitä niissä häissä tämä vanhakin nuortuu, ja ovatkin nämä maalliset
häät koommin kuin kuuliaiset vain niitä vihkiäisiä varten», sanoi vaari
ja jatkoi:

»Oli näin kesäinen päivä, kun mummosi hyvästellessään — siinä kun
sängyssään maaten piti kättäni omassa kylmenevässä kädessään — minua
jälkeenjäävää Jumalan nimen kautta penuutti: 'Antti', kuiskasi hän,
'minä lähden nyt, sinä viipynet hetken vielä, mutta yhtä pyydän: uutta
aviota älä ota, siitä vain sinnempänä, ylösnousemuksessa, kiistaa ja
sekaannusta syntyisi. Minä tuolla ylhäällä sinua, ylkääni, odotan,
niinkuin odottelin ennen täällä alhaalla, kun nuoria oltiin. Ja kun
sitten tulet, ja jos et ota siitä suuresta joukosta omaasi tunteaksesi,
nuoria ja kauniita kun kaikki ollaan, niin siitä tiedät ja tunnet, että
niinkuin sinä nyt täällä olet minua viimeisenä hyvästelemässä, minä
sinua siellä ensimäisenä tervehtimässä'.»

Tässä vaarin kertomus keskeytyi, syystä että hän yhtäkkiä tunsi
tulvahtavan kurkkuunsa jotakin hengen kulkua ahdistavaa, jota hän
vaivoin koetti niellä alas. Katsoen samentuvin silmin onkensa kohoon,
sitä kuitenkaan näkemättä, hän vihdoin kysyi Unnolta:

»Ymmärrätkö nyt, minkätähden minä sitä isoa ahventani ongin?»

»Kyllä minä nyt...»

»No minkätähden, sanoppas se!»

»Sentähden, että vaarin on ikävä mummon luokse.»

»Ikävä... niin, ikävä, ikävä... Mutta ei taida sinulla olla käsitystä
siitä, minkälaista ikävä on, kun se on oikein suuri; et ole tainnut
kokea mitään semmoista.»

»Eikö se lie samanlaista kuin oli minulla kerran — kuinkas monta vuotta
siitä nyt onkaan — tätilässä.»

»Minkäslaista sinulla tätilässä oli?»

»Se oli semmoista, että itkeä möllötin vain niin kauan, että pääsin
kotiin vaarin luokse.»

»No kyllä, vähän semmoista se on, sillä eroituksella vain, että tämän
vanhan kyynellähteet ovat jo melkein maatuneet sammalten peittoon.
Jos lie oloni eläkeaikana ollut yksinäistä ja eristettyä jo mummosi
eläessä, niin hänen kuoltuansa olin kuin koppivanki, jonka sydämessä
asuu vain yksi ainoa toive: päästä pois vankilasta. Tämä pyrkimykseni
oli ajoittain niin ylen voimakas, että kun vartija ei ottanut
rukoustani kuuleviin korviinsa, aioin turvautua oman käden oikeuteen ja
murtaa itse oven auki — jos ymmärtänet.»

»Nyt en taida ymmärtää», myönsi Unto.

»Ehkä onkin parempi niin... Sitten synnyit sinä maailmaan, ja kun
vuosien vieriessä kasvoit ja kehityit, tuli meistä oikein hyvät ystävät
— vai eikö niin ole?»

»Niin on, vaari kulta.»

»Sinä olet ollut minun jalkaini kynttilänä ja valona teilläni,
niinkuin Sana sanoo, ja nämä tämänkesäiset yhteiset onkimatkamme
ovat, uskon minä, yhä lujittaneet varempaa kiintymystämme toisiimme.
Sinusta säteilevä lapsellinen elämänilo on lämmittänyt ja virkistänyt
kuin keväinen aurinko minun huurteista mieltäni ja sulatellut
kymmenvuotisten kuolemanajatusten routiinnuttamaa rintaani siihen
määrin, että sinne on saattanut juurtua vielä jokin jälkikesän harvoja
kukkasia. Sentähden, ja kun minun vanhat silmäni haluaisivat nähdä
sinun ylenevän mieheksi, on minusta alkanut tuntua, niinkuin sen
ison kalan saannilla ei enää olisi erikoista kiirettä. Odottakoon
mummo haudassansa vielä jonkun aikaa... Hohhoh... kylläpä se nyt
raukaiseekin...»

Kuta korkeammalle aurinko kohosi, sitä syvemmäksi painui erämaan
äänettömyys. Lammen pinta lepäsi raskaana kuin sulatettu kulta; syvällä
sen povessa hehkui toinen aurinko, ja kun sitä hetkenkin katsoi, näki
senjälkeen keltaisen auringonkuvan, minne silmänsä käänsikin. Kaakot,
joilla oli jo jäljessänsä kaksi mustaa poikaa, olivat hiljalleen
soudelleet varjoisaan poukamaan ja kalat lakkauttaneet syöntinsä
kokonaan. Koko sydänmaa tuntui torkkuvan, puron laulaa lurittaessa
sille yksitoikkoista, nukuttavaa univirttänsä.

Ennen pitkää uinahtivat myös onkijat uneen. Kuinka kauan lienevät
kivellänsä polvet koukussa, päät nuokuksissa istuneet, kun Unto alkoi
nähdä unta.

Hän on istuvinaan vaarin kera kotituvassa kuumalla kiukaalla, äidin
sohiessa piakalla leipiä uunista. Hetken kuluttua kuuluu alhaalta
jonkun oudon miehen ääni, kysyen Untoa. — 'Tuolla kai se lie uunilla
vaarin kanssa sirkan turkkia paikkaamassa', vastaa äiti jatkaen
työtänsä. Outo mies nousee rappusia myöten heidän luoksensa, kädessä
valkoinen kalikka, jonka vapaata päätä hän tarjoaa Unnolle kysyen:
'Uskallatko vetää kissanhäntää?'-—'Eiköhän tuota uskaltaisi', vastaa
Unto tarttuen kalikkaan. Aletaan vetää kissanhäntää, junnataan kotvanen
tasaväkisinä, mutta sitten mies yhtäkkiä tempaisee niin voimakkaasti,
että vastustaja alkaa pudota uunilta alas.

Herättyään siihen tempaisuun ja tultuaan täysin tajuihinsa Unto näki
onkensa siiman ja osan vavan latvaakin olevan vedettynä veden alle.

»Vaari, vaari hoi — nyt on ongessa iso kala», hän innoissansa huudahti.

»Iso kala!... Joko viimeinkin», sanoi vaari ja tempaisi onkensa ylös
niin hätäisesti, että oli kellahtaa kivelle selälleen.

»Ei kuin minun ongessani», huomautti Unto.

»Sinun...!»

Vaarin kasvot läikähtivät kalpeiksi ja hänen ruumiinsa alkoi vavista
niin ankarasti, että tuskin voi pitää Unnolta ottamaansa onkivapaa
kädessänsä, ryhtyessään keinottelemaan kalaa kuivalle. Kun ei ollut
yrittämistäkään mokomaa ahvenen körriä väkivalloin maalle niin heikolla
pyydyksellä, täytyi se ensin väsyttää ja sitten ottaa ylös haavilla,
joka vaarilla aina oli varalla vierellänsä.

Kun kalan niska oli nujerrettu, istui vaari jälleen kivelle, puhumatta
sanaakaan. Kylmän hien valuessa suurina pisaroina otsalta, hengityksen
tohistessa raskaana kuin huokaus, hän siinä kokoon kyyristyneenä oli
niin nääntyneen näköinen, kuin olisi suorittanut jonkin ylivoimaisen
työn.

»Kuolenkos minä nyt, niinkuin sekin Tupsu-Tanu?» kysyi Unto leikiten,
sillä hän ajatteli vain edessä olevaa riemua, kun kotiin tullaan.

Vastaukseksi vaarin teki mieli sulkea Unto syliinsä ja pusertaa
rintaansa vasten, mutta salatakseen mielenliikutustansa hän tyytyi vain
kädellänsä silittämään pojan päätä.

»Niin, kyllä se niin on, että Mäkikaipiosta ei tällaisia kaloja saa
kukaan muuta kuin yhden eläessään», sanoi hän ja asettaen kalakontin
viilekkeistä selkäänsä jatkoi:

»Kun tässä ollaan kesän varrella kiinnytty toisiimme keskinäisen
luottamuksen siteillä, kaakot ja me, oltu kuin saman perhekunnan
jäseniä, yksissä kalasteltu ja yhteisestä kupista syöty, niin sinä
voisit, ennenkun lähdemme, voisit sanoa niille... hyvästi... jos
niinkuin sattuisi niinkin käymään, että... viim... että ette enää...
tämän koommin... toisianne näkisi...»

»Hyvästi!» hihkaisi Unto niin vallattomasti, että kaakot säikähtäen
kohottivat korkeita kaulojansa.

Paluumatkaa ääneti tehtäessä näytti vaarin selkä kumarammalta kuin
ennen, ja hänen virsunsa loksahtivat kantapäistä joka askeleella,
niinkuin ne yhtäkkiä olisivat tulleet liian väljiksi.

»Taitaapa olla kontti hyvinkin painava?» kysäisi Unto hiukan ylpeillen.

»Enpä ole näin raskasta taakkaa kantanut sitten kun mummo-vainajaasi
hautaan saatoin», sanoi vaari.




III


»No kaikkea!» huudahti äiti ja läpsäytti kätensä yhteen, kun Unto
kotiin tultua roikotti kontista ottamaansa ahventa kiduskansista hänen
edessänsä.

Unnon toiveitten mukaan sattui niin sopivasti, että talon koko työväki
oli vielä tupaisalla päivällisen jälkeistä ruokalepoa viettämässä ja
verekseltään suurta saalista näkemässä.

»Eikös se ole pulska poika!» kehahti hän.

»No, on, on... Pulskapa on... Ja niin musta kuin tonttu», ylistettiin
yhdestä suusta.

»Silmätkin suuret kuin härällä.»

»Mistä te tuon köllin olette saaneet — Selkäluodosta kai?» kysyi isä,
luullen kalastajien olleen ongella kotijärvellä.

»Mäkikaipiosta», vastasi Unto erityisen painokkaasti.

Kuului yhteinen ihmettelyn hymähdys, penkeillä loikovat miehet
kohoilivat istualle ja kaikkien katseet suuntautuivat kysyvinä Untoon.

»_Mistä_?» tutkaisi isä uudelleen, ikäänkuin olisi kuullut väärin tai
epäillyt pojan valehtelevan.

»Kyllä se on Mäkikaipion antimia», puuttui penkillä istuva vaarikin
puheeseen.

Unto oli odottanut tämän tiedonannon herättävän uutta ylistystä,
mutta kävikin päinvastoin: tuvassa syntyi salaperäinen hiljaisuus.
Penkeillä istuvat miehet nyökyttelivät päitänsä ja heittivät puhuvia
salasilmäyksiä toisilleen. Äiti katsoi vuoron vaariin, toisen Untoon,
niinkuin tutkisi, kumpi heistä kahdesta on kalan saaja, mutta ei
rohkenisi kysyä sitä.

»Vai niin... vai jo vaari sen ison kalansa vihoviimeinkin yhdytti... No
niin: pyytävä saa ja etsivä löytää», sanoi hän vihdoin teeskennellyn
välinpitämättömästi ja jäi, hän kuten muutkin, henkeä pidättäen
odottamaan vastausta kiertoteitse esittämäänsä kysymykseen.

»Vaari?... _Minä_ sen sain», sanoi Unto melkein itku kurkussa; sillä
vaikka hän olikin selvillä tuon salaperäisen vaiteliaisuuden syistä,
koski häneen kipeästi kuitenkin se, että häneltä tahdottiin riistää
vielä kalan saannin kunniakin.

»Sinä...!» pääsi äidiltä tahtomattansa niin maltittomasti, että Untoa
alkoi hiukan pelottaa, varsinkin kun kaikki katsoivat häneen, ikäänkuin
olisivat tahtoneet sanoa: poika parka.

Isä kiiruhti rauhoittavalla äänellä tukahduttamaan äidin
varomattomuuden aiheuttamaa vaikutusta:

»Aika urho se meidän Unto-poika, siitähän mies tulee. Olisi entiset
ajat, niin vielä se karhun hangelle kellistäisi.»

Saatuaan näin pään silitystä Unto kertoi vilkkaasti, kuinka hän
lämpimässä päiväpaisteessa oli nukahtanut kivelle, vetänyt unissaan
kissanhäntää jonkun tuntemattoman kanssa, äidin paistaessa leipiä
uunissa, mutta aikamiehen lujasti tempaistua alkanut pudota uunilta
alas.

Ymmärrettiin kyllä, vaikka ei lausuttu julki, mitä oli miehiään se
tuntematon kissanhännän vetäjä ja mihin tarpeisiin emäntä leipiä
paistoi.

»Putositko uunilta alas asti?» kysyi muuan vanha torppari, ikäänkuin
unen tämä kohta olisi ollut hyvin tärkeä.

»En muista oikein, ehdinkö pudota alas asti vai heräsinkö jo välillä»,
sanoi Unto.

»Mutta mitenkäs sinä, veikkonen, vaikka oletkin mies, yhtäkaikki
jaksoit hinata tuommoisen jullin ongella maalle?» kysyi torppari taas.

»Vaari auttoi», sanoi Unto.

»Ahaa!... Se muuttaakin asian. Sittenhän kala pikemminkin on kuin
vaarin saama.»

»Mutta se oli minun ongessani», kivahti Unto kärsimättömästi, kun kalan
saanti ihan väkivetoon tahdottiin lykätä yksinomaan vaarin ansioksi ja
hänet syrjäyttää melkein kokonaan.

»Kyllä kala oli Unnon ongessa», ratkaisi vaari lyhyesti väittelyn.

»Unnon!... Miksei se ollut vaarin ongessa — parempihan olisi ollut
niin», sanoi emäntä vihaisesti ja melkein kuin syyttäen.

»Ehdon valta ahvenella. Vaan saattoihan tuo ongista erehtyä, nukuksissa
kun kumpikin oltiin», vastasi vaari.

Se oli ainakin osittain vapauttava ajatus.

»Niin, tosiaan, saattoihan se olla ongista erehtynyt.»

»Kerrankos se, niinkuin nyt tässäkin tapauksessa, tuo kuolema...»
alkoi vanha torppari jälleen, mutta sai samalla osakseen niin tuimia
silmänluonteja, että lause katkesi kesken ja hän tuli ajoissa
huomaamaan, kuinka tyhmää on puhua nuorasta hirtetyn huoneessa.

»... erehtyy, meinaan», jatkoi hän kuitenkin nolona vielä.

»Sitä ei voi valalla vannoa, onko asia niin vai näin, mutta jos ahven
on ongesta hairahtunut, niin mikäli olen tässä kuunnellut, se mahtanee
olla mieluisa erehdys meille kaikille», pisti vaari hiukan katkerasti
ja lähti kamariinsa.

Oli alkamassa kiusallinen äänettömyys, kun metsästysmatkoiltaan
palaava kissa pujahti raollaan olevasta ovesta sisään, vetäen kaikkien
uteliaan huomion puoleensa: annahan olla, millä silmällä Mikko tuota
kummaa katselee. Kissan huomattua lattialla kellottavan suuren kalan
selkä hiukan köyristyi, silmät alkoivat palaa, häntä elää ja turvota.
Matalaksi painautuneena se hiipi kalaa kohti ja luokse päästyään
kurkotteli sitä kaukaa varovasti käpälällään. Mutta kun ahven ei
osoittanut elon merkkiäkään, laukesi kissan jännitys ja se alkoi
levollisesti nuuskia kalaa kuonosta häntään asti. Tämän tutkimuksen
tehtyään Mikko istui hetken neuvottoman näköisenä pää kallellaan kalaa
katsoen, päästi vihdoin pitkän naukaisun, lyödä sätkäytti häntäänsä
sivulle ja lähti tassuttelemaan kuulumattomin askelin poispäin.

Hiljaisuuden vielä jonkun aikaa jatkuessa vaihdettiin taas puhuvia
silmäyksiä ja hymähtelyjä. Vihdoin huomautti joku miehistä:

»Ei kelvannut.»

»Ei maistunut, ei», totesi toinen.

»Liekö katsonut saaliin liian suureksi vai olisiko ollut mako
linnunpoikasia liian täysi», arveli kolmas.

»Mitähän lie katsonut ja mitähän lie hajua sieramiinsa saanut, mutta ei
tuo ole ennen kissa kalaa kammonnut.»

»Mitenkäs se on, aikooko emäntä keittää tuon väelle?» kysyi muuan talon
renki jotenkin karskisti.

»Niin, keitetäänkö se vai paistetaan?» yhtyi Untokin kysymykseen.

»Sepähän nähtäneen — ehkä säästämme vieraan varaksi», sanoi emäntä.

Mutta kun väki oli mennyt työhön, sanoi hän kahden kesken isännälle:

»Hautaa tuo hirviö maahan tai vie minne hyvänsä. Minä en ainakaan rupea
mokomaa perkaamaan ja syömään enkä syöttämään muillekaan — kun siihen
ei kissakaan koske.»

»Se häntä hautailemaan ja siunailemaan. Vieköön isä-ukko kalan sinne,
mistä on sen tuonutkin», sanoi isäntä.




IV


Suuren saaliinsa lopullisesta kohtalosta Unto ei saanut koskaan tietää.
Milloin hän siitä jälkeenpäin mainitsi äidillensä, antoi tämä jollei
juuri valheellisia, niin joka tapauksessa hyvin vähän valaisevia
vastauksia. Tuntui aivan siltä kuin kotiväen kesken olisi salainen
sopimus karttaa koskettelemasta koko kalajuttua.

Sen sijaan häneltä kiellettiin ehdottoman jyrkästi pääsy Mäkikaipiolle
enää, varoitettiin menemästä yksin metsiin, varsinkin paljain jaloin,
tai järven rannalle uimaan ja onkimaan; kiellettiin kiipeämästä puihin
ja kapuamasta tikaportaita tai nurkkia myöten huoneitten katoille.
Vieläpä varoitettiin kiekonlyönnistäkin ja häränpyllyn heittämisestä,
ettei taittaisi niskojaan. Olipa Unto lisäksi huomaavinaan, että
salaisesti vartioitiin hänen joka askeltansa: jos yritti poistua
kotinurkkia vähänkin ulommaksi, niin heti oltiin huutelemassa ja
huhuilemassa: »Unto, Uuntoo!... Missä Unto on?»

Tästä ankarasta valvonnasta huolimatta tuntui taas toiselta puolen,
kuin kaikki olisivat hänelle erikoisen ystävällisiä ja huomaavaisia,
täyttäen hänen pienimmänkin pyyntönsä. Äiti varsinkin ihan kyllästytti
hänet viilillä, voilla ja makeisilla. Entistä useammin tapahtui niin,
että äiti yhtäkkiä kaappasi Unnon pään syliinsä ja, sanomatta mitään,
painoi sitä hellästi rintaansa vasten, kunnes poika puoliväkisin
riuhtautui irti hänen syleilystänsä. Joskus hän tapasi äitinsä
kamarista polvistuneena niin hartaaseen rukoukseen, ettei tämä kuullut
hänen tuloansa. Ja vaikka äiti rukoili hiljaa sydämessänsä, saattoi
kuitenkin muutamista huulilta varastautuneista sanoista ymmärtää, ettei
hän rukoillut Jumalaa itsensä tähden, vaan poikansa puolesta.

Lammella sattuneen merkkitapauksen jälkeen myöskin vaari pysytteli
poissa Mäkikaipiolta, ikäänkuin odotellen, mitä tuleva on. Ei kellään
ollut niin raudanlujaa uskoa kuin hänellä siitä, että jossakin,
näkymättömissä maailmoissa, lyötiin arpaa joko hänen tai Unnon
kohtalosta. Mutta kumman pään päällä Damokleen miekka riippui, sitä hän
ei voinut tietää.

Heti mummo-vainajan kuoltua oli vaarin talouden hoidossa tapahtunut
sellainen muutos, että — ruuan laittajaa kun vaarilla ei enää ollut —
hänelle annettiin talon keittiöstä valmis ravinto, jonka palvelustytöt
tavallisesti veivät hänen kamariinsa. Mutta nyt viime viikkoina
oli vaari pannut merkille, että ruuan, joka entiseen verraten oli
kerrassaan herkullista, toi hänelle aina emäntä itse, ikäänkuin tehtävä
olisi ollut niin tärkeä, että hän ei voinut uskoa sitä kenenkään muun
käsiin. Näillä käynneillänsä hän usein viivyttelihe kamarissa, niinkuin
hänellä olisi ollut vaarille muutakin asiaa kuin ruuan tuonti, mutta ei
saisi sitä sanotuksi.

Tuotuaan kerta jälleen illallisen pöytään emäntä istui tuolille
ovenpieleen ja katse lattiaan luotuna kuin syyllisellä alkoi hiukan
arastellen:

»Olisi minulla vaarille pientä puhuttavaa, ollut siemenenä sydämelläni
jo aiemminkin, vaikken ole saanut sitä sanaksi huulilleni kohoamaan.»

»Uskonko asioita?» kysyi vaari jotenkin tylyllä äänellä.

»Ei nyt ihan niinkään», vastasi emäntä.

»Mitä sinulla sitten on minulle muuta sanottavaa?»

»Sitä minä vain — ja sitä se Aleksikin — että jos lie vaarilla tuon
ruokahuushollin, puhtauden puolen ja muunkin kohtelun suhteen salaista
mielenkannetta meitä kohtaan».

Vaari heitti tutkivan silmäyksen miniäänsä, nähdäkseen tekikö tämä
pilkkaa hänestä, mutta havaittuaan emännän totta tarkoittavan hän sanoi:

»Onhan tämä tässä, tuomasi ruoka, suun mukaista liiaksikin, veden
kielelle herauttaa jo pelkällä näöllään. Eikähän ole ollut, viime
aikoina, laittamista siivonkaan suhteen: pestyllä ja lakaistulla
lattialla olen saanut kävellä, pehmeällä vuoteella maata ja
lauantai-illoin pukea ylleni puhtaan paidan.»

»Viime aikoina, niinpä kyllä... vaan ehkei ole aina ollut, niinkuin
olisi pitänyt olla».

»No, mitä niistä nyt sitten enää — mikä on ollutta, se on mennyttä.»

»Eipä sillä, että tehdyn saisi tekemättömäksi ja olleen olemattomaksi.
Vaan jos sattuisi koittamaan eron ajat, ehkä piankin — sitä kun ei tämä
ihminen tiedä, vanha liiatenkaan, milloin kuolinkello kohdalle kajahtaa
— niin sitä minä vain, ja sitä se Aleksikin, että vaari ei huolisi
sitten siellä syytellä eikä tuomiolle tultaessa menneitä muistella.»

»Mitäpä heitä ruvennen kouhimaan ja turhanpäiten suutani soittamaan...
ja eikö tuolla lie kullakin tarpeeksi tietämistä omissakin asioissaan.»

»Sitähän minäkin, että omissa asioissaan. Se nyt oli oikeata puhetta
se, ihan tekee mieleni kiittää vaaria siitä sanasta.»

Kun kiitos vaarin mielestä oli kuitenkin peitetty syytös, niin hän
jatkoi toisin kuin oli alkujaan ajatellut:

»Ja siksi toiseksi, eikö tuo, viimeisen tuomion tuomari, kyenne
kirjoistansa kaivelemaan valkeuteen itsekurikin rikkeet ja osanne ottaa
huomioon, mitä heissä ehkä lieventävää lie, tarvitsematta lautamiehiä
avuksensa syytetyn sotkuja selvittelemään.»

Tuntien anteeksisaannin tarvetta ylpeäluonteinen emäntä oli kaikin
mahdollisin keinoin koettanut sulattaa vuosien kuluessa jäätämäänsä
routaa vaarin sydämestä. Mutta kun hän nyt ensikertaa yritti
varovaisesti tutkistella pyrkimystensä tuloksia, hengähti vaarin
sanoista vastaan niin hyinen tuntu, että emäntää melkein vilusti ja
hän suruksensa havaitsi päässeensä tuskin pintaa syvemmälle. Siitä
huolimatta hän kuitenkin yhä paremmilla ruuilla, yhä nöyremmällä
käyttäytymisellä koetti edelleen etsiä pääsyä vaarin sydämeen,
kunnes vihdoin ikäänkuin katuen liian hätäistä katumustansa muutti
menettelytapansa entisenlaiseksi.

Kului nimittäin viikko viikon jälkeen tuntemattoman tuskaisessa
odotuksessa, mutta kun mitään erikoista ei kuulunut tapahtuvaksi, alkoi
mielten jännitys laueta ja raskas paino keventyä sydämiltä. Hävettiin
omaa herkkäuskoisuutta ja sitä, että oltiin, järkevät ihmiset,
antauduttu vaarin taikauskoisen houreen huulesta vedettäviksi ja siten
pohjaltaan paljastettu omakin taikuus.

Ainoa, joka pysyi horjumattomana kannallansa, oli vaari.

       *       *       *       *       *

Oltiin elokuun alkupuolella. Pitkän poissaolon jälkeen vaarin teki
mieli käydä kerta jälleen Mäkikaipiolla ongella. Tämä tapahtui
kuitenkin enemmän ajan kuluksi ja vanhasta tottumuksesta kuin
minkäänlaisen saaliin toivossa.

Vaikka Unnon vanhemmissa oli tapahtunut näköjään hyvin jyrkkä
kannanmuutos kala-asian suhteen, lienee heidän sisimpäänsä jäänyt
sentään kipinä entistäkin uskoa, päättäen siitä, että pojalta oli
lammelle pääsy yhä kielletty ja muutkin hänen vapauttansa rajoittavat
määräykset pysytetty edelleen voimassa. Kun vartiointi entiseen
verraten oli kuitenkin paljon huolimattomampaa, päätti Unto,
huomattuaan vaarin lähtöaikeet, käyttää viekkautta ja päästä mukaan
varkain.

Niinpä hän vaarin lähdettyä kiersi metsän suojassa niityn aidan taitse
ja päästyään tutulle polulle seurasi häntä loitompana, kunnes vasta
matkan loppupuolella ilmaisihe edelläkulkijalle.

Vaari nuhteli lievästi Untoa kiellon tottelemattomuudesta, mutta kun
oltiin jo näin pitkällä, ei hän tahtonut käännyttää poikaa yksin
takaisin.

Unto oli ilosta vallan raisuna, niinkuin ainakin se, joka on juuri
vankilasta vapautunut. Samoin kuin ensi kerralla lammelle mentäessä hän
nytkin juoksi milloin kaukana vaarin edellä, milloin jättäytyen jälkeen
jotakin katseleman. Eräässä kohden hän poikkesi polulta sivulle, aikoen
poimia puolukoita suuhunsa. Vaan lieneekö ehtinyt noukkaista vielä
ainoatakaan marjaa, kun vaari yhtäkkiä kuuli kipeän kirkaisun, näki
samalla Unnon kyykähtävän alas ja tarttuvan käsin jalkaansa.

Hän kiiruhti pojan luokse ja kysyi pelästyneenä:

»Mikä — mikä on hätänä?»

»Niin kun käärme pisti», vastasi Unto itkien.

»Oh!... Voi onneton poika!» huudahti vaari, rouhaisi kaatuneen hongan
oksan käteensä ja alkoi kiihkeästi etsiä käärmettä, ikäänkuin sen
hengiltä saaminen olisi ollut tärkeämpää kuin haavoitetun huoltaminen.

Hän etsi kivien koloista, risukoista, kaatuneitten puunrunkojen ja
lahokantojen juurien alta, ensin likempää, sitten edempää, mutta
käärmettä ei löytynyt mistään. Huomattuaan vihdoin etsinnän turhaksi
hän tuli Unnon luokse ja tarkastaen haavoittunutta kohtaa näki
jalkapöydässä kaksi lähekkäin olevaa punaista pilkkua kuin neulan
pistosta.

»Kyykäärme!» totesi hän.

Vaari veti kanervan varvulla piippunsa varresta ihveä, jota siveli
haavojen ympärille, ja repäisi Unnon paidan helmasta kaistaleen
kääreeksi jalkaan. Sen tehtyään hän otti puukon tupestansa ja
tarkasteli ympäristöä, niinkuin etsisi katseellansa jotakin puuta,
mutta kun sitä nähtävästi ei löytänyt, hän varmuuden vuoksi kysyi
Unnolta:

»Ei suinkaan sinun nuoret silmäsi näe täällä missään kasvavata leppää?»

Kun Untokaan kuivalla kangasmaalla ei sellaista huomannut, kysyi vaari:

»Missä paikassa se käärme sinua puri, voitko näyttää ihan tarkalleen?»

Unto osoitti sormellaan.

»Tuon kannon juurella se pisti, tuossa noin. En tiennyt siitä mitään,
ennenkun — tunsin jalkani alla semmoista liukasta ja kylmää. Silloin se
suhahti, iski jalkaani kuin nuoli ja katosi samassa.»

»Minne päin se lähti?»'

»En minä sitä itseänsä nähnyt, mutta tuonne se kai meni, koska siellä
päin kanervat liikkuivat», sanoi Unto viitaten kädellänsä.

»Hyvä on, että meni sinne päin», sanoi vaari ja pisti hongan oksan
pystyyn neuvotulle paikalle. Sanoi sitten:

»Tässä ei ole aikaa enää viivytellä. Mutta kun sinä arvatenkaan et
kärsi kävellä kipeällä jalallasi, niin minä kannan sinut kotiin
selässäni — niinkuin kannoin monta kertaa ennen lapsempana ollessasi.»

Jättäen siihen konttinsa ja onkensa hän asettui kyykylleen, Unto kietoi
kätensä takaapäin hänen kaulansa ympäri, ja vaarin kannattaessa käsin
poikaa polvitaipeista pyörrettiin kohtalokkaalta matkalta kotiin päin.

Vaari koetti kiiruhtaa sen kuin vanhat voimat sallivat. Iso poika
tuntui hartioilla aika painavalta, mutta paljon raskaampi oli kuitenkin
se taakka, joka sydäntä painoi. Kun lisäksi piti kävellä tasaisesti
ja joustavasti, ettei kulku kannettavaa kovin rasittaisi, alkoi häntä
arveluttaa, miten käy, ennenkuin kotona ollaan. Tosin hätä yhtäältä
antoi voimia, mutta onnettomuuden pelko lamautti niitä toisaalta.

»Miltä tuntuu jalkasi nyt?» kysyi vaari, kun oli kuljettu ääneti jonkun
matkaa.

»Sitä alkaa pakottaa», vastasi Unto vaarin korvanjuuressa.

»Pakottaako kovastikin?»

»Ei kovin kovasti.»

Kun oli taas kuljettu hyvän matkaa ja tultu sille kohdalle, jossa polku
seurailee tuomia ja tervaleppiä kasvavaa puron vartta, niin vaari
hiljensi käyntiänsä, ikäänkuin miettisi jotakin ja aikoisi seisahtua.
Mutta sitten hän kuitenkin näytti muuttavan mieltänsä ja jatkoi matkaa
pysähtymättä.

»Mitenkä on... yhäkö sitä jalkaasi pakottaa?» hän jälleen tiedusteli.

»Tuntuu äityvän vain... ja alkaa oksettaa», sanoi Unto.

Se tieto oli vaarille kuin piiskanisku hevoselle. Hän lisäsi vauhdin
melkein puolijuoksuksi, ikäänkuin korvatakseen äskeisen hidastelunsa
aiheuttamaa ajan hukkaa. Mutta kun oli näin taivallettu jonkun matkaa,
huomasi Unto vaarin selässä hieman epämukavasti ratsastaessaan, että
sitä mukaa kuin nopeus hetki hetkeltä heikkeni, vaarin hengitys tuli
yhä huohottavammaksi, hiukset märemmiksi, ja kaulasuonten jyskytys
paljaita käsivarsia vasten tuntui nopeammalta. Väliin lipsahti virsu
niin pahasti, että hän oli vähällä kaatua kantamuksineen.

Pojan mieli kävi surulliseksi vaarin vuoksi. Koettaen unhottaa omat
kipunsa hän kysyi säälien:

»Vaari, eikö teitä ala jo väsyttää, kun pitää minua kantaa?»

»Älä minusta välitä. Mutta miten on sinun laitasi, onko vaikea
ollaksesi?» kysyi vuorostaan vaari.

»Nyt alkaa särkeä päätänikin ja tuntuu pyörryttävän», sanoi Unto.

Tämä uusi isku jaksoi enää vain vähässä määrin kiihdyttää hetkellistä
kulkunopeutta, varsinkin kun Unnon ote vaarin kaulan ympärillä alkoi
höltyä, niin että hänen hervottomalta tuntuvan ruumiinsa paino lepäsi
melkein kokonaan kantajan käsivarsien varassa.

Onneksi oli päästy jo kotiniityn aidan takana oleville halkopinoille,
kun Unnon, hänen pinnistettyhän viimeisetkin voimansa, oli vihdoin
pakko ilmaista:

»Nyt minä en jaksa pidellä vaarin kaulasta kiinni enää.»

»Sitten minun on koetettava kantaa sinua loppumatka sylissäni», sanoi
vaari.

Hän notkistihe kyykylleen, että poika voisi helpommin laskeutua alas
hänen selästänsä. Mutta kun Unto irroitti kätensä ja yritti asettua
jaloilleen, huimasi päätä niin, että maailma mustui silmissä, ja hän
kaatui maahan pitkäkseen.

Vaarin kiiruhtaessa nostamaan pyörtynyttä syliinsä oli hänelle käydä
samalla tavalla, ja säikähtäneenä hän huudahti:

»Hyvä Jumala, hyvä Jumala!»

Pojan jalka oli turvonnut kuin pölkky ja hänen kasvonsa olivat
kalpean-keltaiset kuin kuolleen kasvot.

       *       *       *       *       *

Kun kotona oli huomattu Unnon katoaminen, oli se herättänyt hätäilyä
ja levottomuutta. Mutta kun sitten nähtiin, että vaarikin oli poissa,
rauhoituttiin jonkun verran, sillä arveltiin heidän menneen yhdessä
jonnekin, ehkäpä juuri Mäkikaipiolle. Vaariin nähden tuki tätä
otaksumaa se, että myöskin hänen konttinsa ja onkensa olivat poissa,
jotavastoin Unnon onki näkyi olevan tavallisella paikallansa tuvan
nurkan raossa. Lähemmin tarkastettuaan isä havaitsi kuitenkin, että
siinä sentään olikin vain pelkkä vapa.

»Sitä vekkulia!» oli hän toruvinaan. »Nähtävästi on kiskaistu onki
mukaan — ei ole keritty edes siiman solmua avaamaan — ja jätetty vapa
siihen, jotta päästäisiin karkuun huomiota herättämättä ja jätettäisiin
kotiväki siihen luuloon, että missä muualla oltaneenkin, ei ainakaan
ole ongelle menty.»

Tästä havainnosta huolimatta vanhemmat kuitenkin kaikessa
hiljaisuudessa tekivät tarkastuskäynnin järven rannalle, etsivät
ullakoilta, ulkohuoneista ja muualtakin talon lähiympäristöstä.

He olivat juuri palanneet tupaan ja kahdenkesken ollen neuvottelivat,
olisiko ehkä viisainta isän lähteä hakumatkalle Mäkikaipiolle, kun
vaari, ponnisteltuaan miltei yliluonnollisin voimin niityn poikki,
aitojen ja ojien yli, astui sisään kantamuksineen. Laskettuaan sairaan
ovensuusänkyyn hän horjahti itsekin samalle vuoteelle Unnon viereen
eikä kyennyt siitä isoon aikaan nousemaan.

Pojan jalassa olevasta siteestä päätellen luulivat suunniltaan
pelästyneet vanhemmat aluksi, että hän oli loukannut jalkansa jossakin.
Mutta kun he sitten saivat vaarilta sen verran selkoa, että onkin
kyseessä käärmeen purema, oli järkytys niin suuri, että äidiltä pääsi
sydäntä vihlaiseva kirkaisu, ikäänkuin hän sillä hetkellä olisi
itse saanut käärmeen piston, ja hän olisi ehkä kaatunut pyörtyneenä
lattialle, ellei miehensä olisi ehtinyt apuun.




V


Saatuaan emännän kylmän veden avulla jotenkin pian toipumaan isä kantoi
Unnon kamariin, jossa vanhemmat yhdessä riisuivat hänet, pukivat ylle
puhtaan paidan, sitoivat uuden, kylmän kääreen jalkaan ja asettivat
hänet sänkyyn maata. Palvelijatar juoksutettiin niitylle lehmää
lypsämään, ja kun hän sieltä kiuluineen palasi, annettiin sairaan juoda
lämmintä maitoa, annettiinpa lusikalla viinaakin suuhun.

Äidin jäädessä Unnon luokse isäntä tuli kamarista tupaan katsomaan,
olisiko ehkä vaarikin avun tarpeessa, mutta isä-ukkoa ei enää sängyssä
ollutkaan. Hän vilkaisi tämän kamariin ja etsi hiukan muualtakin, mutta
vaari oli kuin jäljettömiin kadonnut.

— Tämä on kai ymmärrettävä niin, ajatteli isäntä, että kun tällainen
kauhea onnettomuus on kohdannut rakkainta, mitä ukolla maailmassa on,
hän ei ole jaksanut sitä murtumatta kestää, vaan on tapansa mukaan
piiloutunut jonnekin salatakseen kyyneliänsä.

Mutta niin ei ollut.

Samaan aikaan kun vanhemmat koettivat kamarissa antaa sairaalle apuansa
ensi hätään, mikäli tiesivät ja ymmärsivät, puuhaili vaari pojan
hyväksi omalla tahollansa, omine keinoinensa.

Kun hän oli levähtänyt pahimman väsymyksensä, lähti hän viivyttelemättä
kulkemaan jälleen Mäkikaipion tietä. Tavattuaan ensimäisen lepän
hän katkaisi siitä puukollansa kaksi kalikkaa, liitti ne ristiin
ja käärmeen puremapaikalle tultuaan asetti ristin merkitsemällensä
kohdalle.

Otti sitten onkensa ja konttinsa ja lähti paluumatkalle.

Kotiin tultuaan hän sai kuulla, että Unto on kaivannut vaaria
puheillensa. Hän meni oitis kamariin, mutta ennenkuin ryhtyi
keskusteluun sairaan kanssa, hän tahtoi, että heidät jätettäisiin
hetkeksi kahdenkesken.

Kun vanhemmat hiukan väkinäisesti olivat poistuneet, sanoi vaari
pojalle:

»Olet, kuulen ma, kaivannut minua puheillesi.»

»Niin.»

»Mitäs sinulla sitten olisi minulle asiata?»

»Sitähän minä vain tahtoisin tietää, että mitä vaari olisi tehnyt
lepällä siellä metsässä, ja mitä varten te panitte hongan oksan pystyyn
siihen kohtaan, jossa käärme minua jalkaan pisti.»

»Vai sitä», sanoi vaari ja näytti miettivän, olisiko oikein selvittää
lapselle sellaisia asioita, joiden tietäminen kuuluu vanhoille
harmaapäille.

Mutta pojan silmissä paloi niin kiihkeä tiedonhalu, että hän ei voinut
sitä vastustaa, etenkin kun pyyntö hänen mielestänsä oli ikäänkuin
kuolevan toivomus.

»Sen mitä silloin aioin, olen nyt jo toimittanut: tehnyt lepästä ristin
ja pannut sen siihen puremapaikalle kannon viereen», sanoi vaari.

»Mitäs se siinä — risti...?» kysyi Unto.

»Kun ympäri käydään, on sillä siinä paljonkin ja monenmoista tehtävätä
ja toimitusta. Ensinnäkin: sinä silmänräpäyksenä, jolloin minä ristin
laskin siihen kohtaan, jossa käärmeen ruumis oli maata koskettanut,
on sen ollut pysähdyttävä, niinkuin olisi noussut eteen seinä eli muu
semmoinen.»

»Ja siihenkö on sitten pitänyt käärmeen jäädä, sen seinän viereen?»

»Ei niin, sen on ollut lähdettävä, vaikka hyvin vastenmielisesti,
kulkemaan ristiä kohti. Ja olkoonpa ehtinyt paeta vaikka peninkulmien
päähän, on sen viimeistään kolmen vuorokauden kuluessa oltava ristin
luona, ja ellei sitä tapettaisikaan, ei se pääse siitä lähtemään, vaan
sen on viimein itsekseen kuoltava siihen.»

»Minkätähden?»

»Se on näet, risti, pelastukseksi ihmiselle, mutta kuolemaksi
käärmeelle — on ollut ja tulee olemaan.»

»Niin, vaan minkätähden sen ristin pitää olla leppää eikä mäntyä tai
muuta puuta?»

»Sen pitää olla leppää sentähden, että Ristuksen risti oli sitä puuta.»

»Sen on pitänyt olla suuri leppä», arveli Unto.

»Kasvaahan tuo väliin meilläkin tervaleppä parasta lajia hyötyisässä
puron kosteikossa paksuutta sen kuin hyvä tukkipuu. Ja kaippa siellä,
kaukaisissa kesämaissa, lie lepät sen mukaisia kuin kuuluvat olevan
muutkin puut.»

»Onkos siitä sitten mitä hyötyä sen käärmeen kuolemasta?» uteli Unto
edelleen.

Vaari näytti tulevan surullisiin mietteisiin, ja ennenkun ryhtyi
vastaamaan, hän teki vastakysymyksen:

»Et suinkaan sinä... pelkäätkö sinä...?»

»Mitä?»

»Kuolemata.»

»En minä pelkää — en yhtään», vakuutti Unto melkein iloisena.

Tämä vastaus liikutti vaaria niin syvästi, että hänen piti purra yhteen
harvat hampaansa, estääkseen tunteensa purkautumasta pojan näkyviin.
Kului ison aikaa, ennenkuin hän saattoi jatkaa.

»Niin, niin... mitäpä pelkäämistä sillä onkaan... sillä, jolla on
puhdas omatunto...

Mutta kyllä onkin asia nyt sillä portaalla, että jommankumman teistä
kahdesta, sinun tai käärmeen, on kuoltava tai sitten molempien. Jos
minä onnistun, niinkuin toivon, saamaan madon hengiltä sinun elossa
ollessasi, niin sinä olet pelastettu. Nielettäkööt sinulla kaikki
kaupungin apteekit, tipat ja rohdot, ja imekööt ihoosi sarvensa vaikka
koko maailman kupparit, mutta muuta lääkettä paitsi mainitsemaani ei
tähän tautiisi ole.»

»Eihän minulle ole annettu kuin maitoa ja vähän muuta — mitä se lie
ollut semmoista kirkasta ja väkevätä,» sanoi Unto. »Mutta mitäs te
siinä puron vartta tultaessa ajattelitte, kun aioitte pysähtyä?»

»Niin, siinä... Minulla oli siinä monenkinlaista mietettä ja meininkiä:
aioin laskea sinut maahan ja, siinä kun puron varrella kasvoi leppiä,
palata jo silloin tekemään sen, mikä minun sitten kotoa käsin oli
käytävä tekemässä. Katselin myöskin, olisiko siellä ollut kasvavata
pajua, josta olisin hampain kiskonut siteen jalkaasi. Vieläpä tuumailin
uittaa sinua purossa, jos siinä olisi ollut sopivata kohtaa. Mutta kun
sitten muistin näyttämäsi käärmeen lähtösuunnan ja tiesin, että saapa
se luikertaja toisenkin kerran häntäänsä kierauttaa, ennenkuin siltä
taholta vettä löytää, en pitänyt välttämättömänä toteuttaa tätäkään
uittotuumaani.»

»Uittaa... minkä vuoksi minua olisi pitänyt uittaa?» ihmetteli Unto.

»Kerronpahan erään tapauksen, niin ehkä siitä ymmärrät syyn. Oli
puraissut kerran, vaari-vainajani aikoina, käärme tämän talon
palvelustyttöä jalkaan heinäniityllä. Tyttö oli tiennyt tempun ja
hameet hulmuten, letti takana leiskuen lähtenyt juoksemaan lähintä
suohautaa kohti, käärme kiekkona kintereillä. Siinä oli syntynyt
kilpailu elämästä ja kuolemasta, kumpi ensin perille pääsee. Tuskin
oli tyttö ehtinyt heittäytyä suinpäin suohautaan, kun siihen oli jo
loiskauttanut itsensä käärmekin, joka aina ihmistä purtuaan pyrkii
veteen.»

»Mutta tyttö ehti kuitenkin ennen?»

»Sekuntia ennen, ja siitä sekunnista riippui hänen elämänsä, sillä
siinä tapauksessa, että purtu ehtii ensin veteen, menettää myrkky
tehonsa.»

»Mutta mitenkäs käärmeelle silloin käy?»

»Sille käy, niinkuin sananlaskussa sanotaan: joka toiselle kuoppaa
kaivaa, lankee itse siihen. Se rupeaa turpoamaan ja kuolee oman
myrkkyynsä, joka kääntyy sitä itseänsä vastaan, ikäänkuin se olisi
itseänsä purrut.»

Kun vaari oli mielestänsä selvittänyt kaiken sen, mitä Unto halusi
tietää, sanoi hän lopuksi:

»Sinä kai ymmärrät, minkätähden minä tahdoin tämän keskustelumme
kahdenkeskiseksi? »

»En minä ole sitä ajatellut», vastasi Unto.

»Se tapahtui sen vuoksi, että niitä asioita, joita olen sinulle nyt
puhunut, ei saa tietää, ei sinunkaan kertomanasi, muut kuin me kaksi,
muista se... Mutta miltä tuntuu jalkasi nyt?»

Unto ikäänkuin hätkähti.

»Minä olen kuunnellut niin tarkasti, etten ole ollenkaan joutanut
muistamaan jalkaani ja tuntemaan kipua. Mutta nyt alkaa taas pakottaa,
jalkaa ja päätä... ai-ai, voivoi...»

Vaari katsoi vaieten, tuskiaan valittavaa ystäväänsä kasvoihin. Unto ei
voinut tietää, mitä hän lienee ajatellut, mutta hänestä näytti siltä,
kuin vaarin sydämellä olisi vielä paljonkin, jota hän ei saa sanotuksi.

»Ehkä on niin nähty, että minun aikani ei ole tullut vielä, mutta jos
sinä ehdit edelle, niin muistahan sanoa mummolle terveisiä», sanoi hän
ja lähti.

Vaarin mentyä palasi äiti kamariin ja koetti udella, mitä tämä oli
Unnolle puhunut. Mutta kun poika vaarin varoitukseen vedoten kieltäytyi
kertomasta, oli äidin tyydyttävä siihen. Syleiltyään ja suudeltuaan
sairasta hän kiiruhti jälleen viereiseen huoneeseen, lankesi
polvillensa seinällä olevan lentävän enkelin kuvan eteen ja rukoili:

»Rakas Jumala, minä en rukoile Sinua poikani sielun puolesta, sillä
se on puhdas, kuin talven lumi, vaan sitä yhtä ainoata minä sydämeni
syvyydestä huudan, että Sinä armossasi sallisit jäädä eloon lapseni,
minun ainoan lapseni. Ja jos olen liiaksi kiinnittänyt sydämeni
lapseeni ja unhottanut Sinut, Jumala, ja Sinä sen vuoksi vaadit minulta
Aaprahamin uhrin, niin anna, minulle, Herra, myös Aaprahamin usko —
semmoinen usko, joka voi vuoria siirtää, sairaita parantaa ja kuolleita
henkiin herättää. Mutta jos se ahven jotakin merkitsee, jos se sitä
ennustaa, että Sinä välttämättä tahdot jonkun tästä talosta, niin
lähetä enkelisi kuolemalle sanomaan, että se ottaisi vanhan vaarin
uhri-oinaaksi poikani sijasta, pyhä Herra, Herra...»

Äiti oli rukoillut ennenkin, seuroissa ja muualla, mutta kun häneltä
oli puuttunut erikoista sydämen tarvetta siihen, oli hänen rukouksensa
ollut vain huulten huutoa.. Vasta nyt hän käsitti, mitä merkitsee
raamatun lause: Herra, kun tuska tulee, niin sinua etsitään, kun
sinä kuritat, niin he parkuvat surkeasti. Mutta mitä on uhrautuva
alistuvaisuus kohtalon edessä, sitä hän ei vielä ymmärtänyt.

Isä koetti turvautua maallisiin parantajiin ja luonnollisiin
lääkkeisiin.

Vaan vaikka näin kolmelta taholta ja kolmella eri tavalla apua
etsittiin, näytti kuitenkin siltä, että pojan tila yhä vain heikkeni.
Särky ja yleinen pahoinvointi lisääntyivät, ylenantaessa kuohutti
suusta vihreätä vaahtoa ja iho haavojen ympärillä oli muuttunut
mustaksi, alkaen hitaasti nousevan pilven tavoin kohota kalpeata jalkaa
myöten ylöspäin, sydäntä kohti.

Jo kahtena iltana peräkkäin vaari oli käynyt kokemassa outoa
pyydystänsä. Mutta kun odotettua saalista ei kuulunut, alkoi hänen
alkujaankin heikko uskonsa asiansa onnistumiseen yhä enemmän horjua,
vieläpä koko puuhansa tuntua rikolliselta. Jos kerta, niinkuin ennustus
näytti viittaavan, pojan kohtalo oli edeltäpäin tällaiseksi määrätty,
niin olihan silloin vaarin hyvääkin tarkoittava pyrkimys synnillistä
ja kamppailemista taivaan tahtoa vastaan. Ehkei käärme ollutkaan
tehnyt tekoansa omasta tahdostaan, vaan jonkun korkeamman käskystä.
Hänen omatuntonsa arasteli siihen määrin, että hän oli jo aikeessa
ottaa pyhän pyydyksensä pois. Mutta hänen rakkautensa poikaan ja siitä
johtuva vihansa käärmeeseen olivat niin suuret, että ne voittivat
pelon, ja kaiken uhalla hän jätti ristin paikalleen.

Kun vaari kolmannen päivän ikäpuolella meni lopulliselle
tarkastusmatkallensa, ei hän suuresti kummeksinut, vaikka tulos näytti
olevan samanlainen kuin edellisilläkin kerroilla. Mutta kun hän ennen
poislähtöänsä varmuuden vuoksi kurkisteli kannon toisellekin puolelle,
hän hiukan hätkähti ja tunsi ruumiissansa kylmiä väreitä: hän oli
äkännyt kanervien alle kuin piiloon kääriytyneenä nauhaselkäisen,
ruskean käärmeen, joka vatsaa pingoittavasta kuhmusta päättäen oli
vastikään jonkun saaliin niellyt. Se ei näyttänyt yrittävänkään lähteä
pakoon, tuijotti vain vaariin raukeasti soikeilla, liikkumattomilla
silmillänsä, niinkuin olisi tahtonut sanoa: Tässä minä nyt olen, tee
mitäs tahdot..

Ei johtunut vaarin mieleenkään, että käärme mahdollisesti olisi joku
toinen kuin se, joka oli Unnon jalkaa purrut. Juuri siitä syystä hän
hetken epäröi, ikäänkuin hänen olisi vaikea ratkaista, mitä nyt on
tehtävä. Mutta kun hän muisti Unnon, hänen syyttömästi kärsimänsä
tuskat ja kuoleman mahdollisuuden, syöksähti hänen rintaansa yhtäkkiä
niin voimakas vihan aalto, että hän melkein tahtomattansa hujautti
kädessänsä olevaa kankea olan yli ja löi, löi niin voimiensa takaa,
että käärme kohona pomppoili kuin oljet varstan alla riihtä puidessa,
ja joka iskulle hampaittensa välistä sanan kirahtaen lausui:

»Kyllä — kyllä sinä — kirottu — taisit jo — viimeisen — hiiresi —
niellä. — Tai katsotaanhan — tarkemmin — mitä sinä oot — viimeksi
— syönyt. — Ei mutta — sammakonhan — tuolta — näkyykin — sääret —
mahastasi — työntyvän — eli linnunpa — taitaakin — olla — koivet ja
— nokka. — Etkä sinä — saatana — tälleen — ihmistä — kantapäähän —
pistä...»

Kerta alkuun päästyään hän pieksi vielä sittenkin, vaikka käärme oli jo
melkein kappaleina. Otti vihdoin ristin ja lähti paluumatkalle.

Kotiin tultuaan hän tapasi pihassa palvelustytön, joka näytti
itkeneeltä.

»Jo se nyt sitten Untokin muutti majaa», sanoi tyttö ja katsoi
kyyneleisillä silmillänsä, millaisen vaikutuksen hänen surullinen
uutisensa teki puhuteltuun.

Vaari jäykistyi Rikkumattomaksi kuvapatsaaksi paikallensa, ja näytti
siltä, että jos hän askelenkaan ottaa nyt, niin hän kaatuu. Maahan
tuijottavissa, kyynelettömissä silmissä kuvastui niin sanoin kuvaamaton
ilme, että sellaista näkee vain hukkuvilla tai niillä, joiden tuska
tapailee mielipuolisuuden rajoja.. Mutta lukuunottamatta tätä kaikkea
ja yhtä ainoata, pitkää huokaisua, vaari ei ilmaissut tunteitansa
muulla tavoin.

»Mihin aikaan Unto kuoli?» sai hän vihdoin kysytyksi.

»Siinä kuuden korvissa se veti viimeisen henkäyksensä.»

»Vai niin... taisi olla ne ajat, kun käärmekin kuoli.»

Tyttö katsoi pitkään vaarin kasvoihin ja ajatteli, että vanhuksen
päässä ei ole kaikki kohdallaan, sillä hän ei lainkaan ymmärtänyt,
mistä käärmeestä tämä puhui.

»Kaipasi siinä lähtöä tehdessään vaaria puheillensa, mutta kun ette
ollut kotona, niin pyysi sanomaan terveisiä», jatkoi tyttö.

»Minkälaisia terveisiä?»

»Käski sanoa teille, että hän kyllä muistaa viedä mummolle vaarin
terveiset ja pyysi — mutta se taisi olla hourailua — että vaari
puolestansa sanoisi kaakoille hänen terveisensä. Lupasi vielä
onkensa, jonka sanoi olevan nuttunsa vasemmassa taskussa tyhjän
tulitikkulaatikon ympärille käärittynä, perinnöksi vaarille, että te
sillä perintöongella, se kun kuului olevan näpeämpi ottamaan kuin
vaarin oma, onkisitte Mäkikaipiosta pian sen oman ison ahvenenne ja
tulisitte sinne, minne hänkin menee. Arveli, että hänelle taitaa tulla
ikävä taivaassa, ellei myöskin vaari ole siellä.»

Vaari niisti nenäänsä, niin että piha kajahti, eikä sanonut enää
mitään; hänelle tuli erikoisen kiire kamariinsa, josta hän ei ennen
aamua poistunut. Mutta oven takaa kuului kaiken iltaa ja myöhään yöhön
asti niin rajua nyyhkytystä, että nyt vasta oikein ymmärrettiin, kuinka
suuri hänen rakkautensa Untoon oli ollut, ja arvattiin, että hänen
surunsa mahtoi olla niin pohjattoman syvä, ettei hän tällä kertaa
jaksanut mennä kuolinhuoneeseen pientä ruumista katsomaan.




VI


Kummittelee...

Ilmiö sinänsä ei suinkaan ollut mitään uutta eikä outoa, päinvastoin.
Mutta vallan käsittämätöntä oli se, että kastetun, mutta ripillä
käymättömän lapsen, jonka mahdolliset synnit lepäsivät vielä kummien
hartioilla, kuoleman jälkiseuraamuksena kuului kummittelevan Kuuselan
talossa. Asiaa ei tahdottu aluksi ollenkaan uskoa, mutta eihän voitu
lopulta ajaa valheeksikaan silminnäkijäin yhtäpitäviä vakuutuksia.
Useampi kuin yksi yökulkija oli nimittäin talon ohi kulkiessaan
elokuun puolipimeinä öinä nähnyt valkoisen haamun hiipivän kuin salaa
rakennusten seinustaa pitkin ruumishuoneeseen päin, avaavan aitan
oven ja katoavan sisään. Toiset taas, jotka eivät olleet itseänsä
haamua nähneet, väittivät huomanneensa aitan oven raoista jonkinlaista
valon kumotusta kiiluvan. Mutta kun nämä, kuten useimmat yökulkijat,
tiesivät liikkuvansa enemmän tai vähemmän luvattomilla asioilla, olivat
rohkeimmatkin heistä niin arkoja, etenkin kun oli kuollut kartanossa,
että lähemmän tuttavuuden tekeminen moisen näyn kanssa ei tullut
kysymykseenkään.

Kierreltyään ja kasvettuaan kuin vierivä lumipallo kulkeutui huhu
kylältä viimein myöskin Kuuselan talon isäntäväen korviin. Äidin
sydämelle näin aavistamatta vieritetty paino oli raskaampi kuin kaikki
edelliset, sillä tämä pyrki horjuttamaan sitä uskoa, joka yksin voi
antaa lohtua suuressa surussa, että lapsen sielu on iäisen rauhan ja
onnen maassa. Isä, jolla lienee ollut omat ajatuksensa, päätti ottaa
tarkan selon, ennenkun ilmaisee mielipiteensä asiasta.

Jo saman päivän iltana, kun vanhemmat olivat huhun kuulleet, asettuivat
he pitämään vartiota. He istuivat makuukamarinsa, akkunan pielissä, isä
toisella, äiti toisella puolen, ja heidän silmänsä olivat värähtämättä
luotuina ruumisaitan oveen.

»On tämä nyt, tämä tämmöinen vieras, odotettava — ihan sydän pakahtuu»,
vaikeroi äiti kyyneleet silmissä. »Hui!... Mikä musta se siinä akkunan
ohi vilahti?»

»Yökkö tuo lie ollut», sanoi isä.

Kului tunti tunnin jälkeen, yö oli jo puolessa, mutta mitään erikoista
ei näkynyt. Väsyneinä jännittävään, hermoja rasittavaan odotukseen
vartijat aikoivat jo ruveta makuulle, kun äidiltä yhtäkkiä pääsi
pelästynyt kirkaisu: hämärästi, mutta kuitenkin tarpeeksi selvästi
näkyi aitan ovella liikkuvan jokin valkoinen ja katoavan sisään,
vieläpä alkoi hetken päästä tuikkaa oven raoista selvää valoa — aivan
niinkuin kerrottiin muittenkin nähneen.

Kauhusta ja tuskasta suunniltaan äiti kykeni vain siunailemaan ja
vääntelemään käsiänsä. Mutta isä sanoi rauhoittavasti:

»Jos uskaltaisit olla täällä yksin hiukan aikaa, niin kävisin
perkkäämässä lähemmin, mitä miehiänsä se kulkija on.»

»Enköhän tuota Jumalan avulla uskaltaisi», sanoi äiti.

Palattuaan jonkun ajan kuluttua takaisin, isä sanoi:

»Se meidän haamu näkyy olevankin lihaa ja luuta, niinkuin jo alunperin
arvelinkin.»

»Mitä?... Kuka?» huudahteli äiti.

»Isä-ukko.»

»Vaari?... Jumalan kiitos, Jumalan kiitos!... Mutta mitä se siellä
teki, isäsi?»

»Eipä sillä näkynyt olevan erikoisia tehtäviä — tai lie ollut
paljonkin. Mikäli oven raosta voin kurkistaa, oli ukko polvillaan
ruumislaudan ääressä, käsivarrella povea vasten kohotettuna
Unto-vainajan pää, jota tuuditteli sylissään kuin äiti nukkuvata
lastansa. Kitupiikki paloi vuoteen päänpohjissa ruumislaudalla.»

»Vaari-rukka... Minä olenkin itsekseni ihmetellyt, että eikö sillä
mitään kaipausta olekaan, kun ei ole kertaakaan käynyt Untoa
katsomassa; mutta nyt minä ymmärrän, nyt minä ymmärrän... Virkoitko
sille mitään?» kysyi äiti.

»Aikani katseltuani hiivin sanaakaan virkkamatta hiljaa pois ja
varoitan sinuakin olemaan näistä isä-vanhan öisistä käynneistä mitään
vihjailematta», sanoi isä.

»Niin, hänelle itselleen, sen minä toki käsitän. Mutta kyllä on
kuitenkin saatava kylälle oikea tieto asiasta, sen vaatii jo lapsemme
muisto ja talon mainekin.»

Vanhemmat laskeutuivat levolle äskeistä paljon kevyemmin mielin.

       *       *       *       *       *

Varhainen elokuun sunnuntaiaamu oli tuskin valjennut, kun vaari
nousi unettomana vuoteeltansa, pukeutui pyhävaatteisiinsa ja hiipi
ruumisaittaan, ottaen hatun päästänsä kuin kirkossa. Korokkeella
aitan peräseinällä oli tällä kertaa pienehkö, valkoinen ruumisarkku.
Hän avasi sen kannen ja alkoi toimittaa samaa palvelustansa kuin
edellisilläkin käynneillänsä. Laskettuaan vihdoin vainajan pään
sylistänsä valkoiselle vuoteelle hän katsoi vielä ison aikaa kalpeita
kasvoja ja pisti lopuksi pieluksen alle kaakon pesästä keräämiänsä
untuvia kuin pehmikkeeksi ja muistoksi viimeiselle matkalle.

»Herran haltuun, Herran haltuun Ja sanohan mummolle terveisiä, että
tulee se täältä vaarikin, kun joutuu.»

Suljettuaan arkun kannen vaari poistui aitasta ja lähti kiirein askelin
Mäkikaipiolle kuin jotakin paeten. Lammelle tultuaan hän istui tutulle
kivellensä ja tunsi rinnassaan kuin suunnatonta painoa, joka vapauteen
pyrkien vapisutti hänen ruumistansa niin, että hän ei jaksanut enää
pidättäytyä. Mutta tätä sulun purkautumista ei ollut lupa nähdä muiden
kuin kaakkojen..

Huomaamatta ajan kulkua ja auringon kohoamista, vaari istui siinä.
Yhtäkkiä alkoi hänen korviinsa kantautua hiljaisena hyminänä
kirkonkellojen kaukaista soittoa, joka oli kuin Unto-vainajan ilmojen
kautta lähettämä viimeinen tervehdys. Vaari polvistui kivelle, paljasti
päänsä ja alkoi vapisevalla äänellänsä veisata hautausvirttä. Samalla
hän hengessänsä näki nuorten poikain kantavan valkeilla liinoilla
valkoista arkkua kalmiston tietä myöten ja laskevan sen hautaan suuren
koivun juurelle mummo-vainajan mustan arkun viereen.

Virren lopetettuaan vaari istuutui jälleen, ja hänen rintansa tuntui
nyt kevyemmältä ja avartuneemmalta. Sulkien kasvot käsiinsä hän vaipui
muistelemaan Unto-vainajan kera tekemiänsä yhteisiä onkimatkoja ja
miettimään elämän syviä arvoituksia. Ja tuntuipa tällöin, kuin Unto
ei olisikaan haudassa, vaan istuisi siinä hänen sivullansa onkivapa
kädessä, nakellen kaakoille ahvenia, puhua pilpattaen ja nauraa
heläytellen. Mutta kun hän nopeasti vilkaisi kupeellensa, katosi poika
kuin sumu, ollen samalla vilahtavinaan jossakin kaukana vastaisen
vuoren laella.‒ ‒

       *       *       *       *       *

Kun Kuuselan talossa iltapäivällä vietettiin vainajan hautajaisia,
herätti vaarin poissaolo haudalta ja pidoista paheksuvaa huomiota.

»Ei tainnutkaan tämä tänäinen toimitus olla vaarin sydämelle niin syvä
leikkaus kuin olisi odottanut», arveli muuan hautajaisvieraista.

»Ukolla on omat tapansa, mutta jos tunnen Anttia oikein, niin luulen,
että hän seisoi tänään hautaa likinnä. Ja luulenpa lisäksi, että kun
meidän muiden leikkaukset ovat aikoja arpeutuneet, tihkuu Antin haava
verta vielä», sanoi toinen puolustaen.




VII


Unto-vainajan hautajaisten jälkeen vaari istua könötti Mäkikaipion
rannalla melkein joka päivä, satoi tai paistoi. Kevätkesällä miltei
olemattomiin häipynyt halu ison kalan saantiin oli leimahtanut jälleen
kiihkeäksi intohimoksi. Monet, jotka aiemmin olivat ylimielisesti
hymyilleet vaarin lapsellisille kalastusharrastuksille, katselivat
nyt tapahtuneen tosiasian valossa hänen pyrkimyksiänsä toisin silmin
ja olivat mitään puhumatta. Kuitenkin oli niitäkin, jotka säälistä
vanhukseen koettivat järkisyillä taivuttaa häntä luopumaan turhasta,
sielua ja ruumista rasittavasta puuhasta, selittäen pojan kalan
saannin, käärmeenpureman ja siitä johtuneen kuolemantapauksen vain
sarjaksi pelkkiä sattumia. Mutta heidän vakuuttelunsa eivät kyenneet
hituistakaan horjuttamaan vaarin vuorenvankkaa uskoa asiaansa,
varsinkin kun hänestä tuntui, että näiden omankin vakaumuksen laita
lienee ollut niin ja näin.

Hauta ison koivun juurella veti nyt vaaria puoleensa kaksin käsin, ja
ainoat kiinnipitäjät tällä puolen olivat enää vain lammen kaakot —
kunnes tämäkin viimeinen side katkaistiin.

Hänen onkiessaan eräänä syyspäivänä alkoi sydänmaata kaiuttaa etäältä
kuuluva koirien haukunta, jota kumeat pyssynlaukaukset silloin
tällöin säestivät. Nämä sotaiset äänet tulivat suoraan lampea kohti,
eikä aikaakaan, kun pari suurta jäniskoiraa näkyi jo hännät heiluen
nuuskivan rantakallioilla. Kutsumattomien tulokkaiden ilmaantuminen
hänen pyhitetylle alueelleen katkeroitti vaaria ja pelottikin hiukan
kaakkojen puolesta. Vaan ehkäpä metsämiehet ovat jo kääntäneet kulkunsa
toiselle suunnalle, koki hän rauhoittaa itseänsä, kun koirat olivat
metsään kadonneet eikä muutakaan jälkeä metsästäjistä enää näkynyt eikä
kuulunut. Mutta kun hän hetken kuluttua sattumalta vilkaisi sivullensa,
huomasi hän rannalla jonkun matkan päässä oudon herrasmiehen tähtäävän
kaakkoja, sormi liipasimella.

»Älä ammu!» parkaisi hän niin sydäntäsärkevästi kuin olisi oma henki
ollut uhattuna.

Tähtääjä, joka ei ollut huomannut rannalla istujaa, hätkähti, samassa
pamahti laukaus, ja veden pinnalla lintujen äskeisellä uintipaikalla
kellui nyt enää vain joku valkea höyhen. Ruudin savun leijaillessa
ilmassa vaaleana pilvenä seurasi tuokio niin syvää hiljaisuutta, että
vaari kuuli sydämensä rajut lyönnit.

Kotvan kuluttua kaakot pulpahtivat pinnalle kaukana puron suulla,
sukelsivat taas ja ilmaantuivat jälleen, ikäänkuin ne kokemattomina
eivät olisi olleet oikein selvillä, mistä on kysymys ja mitä on
tehtävä. Vihdoin kolme niistä kohosi siivilleen, mutta yksi — vaari
tunsi sen poikien emoksi — ei yrittänytkään lentoon. Rinta syvälle
painuneena se ui raskaasti kuin kokkavuoto vene, joka jalanvedolla
päätänsä väsyneesti nyökäyttäen.

Ampuja ja hänen etäämpänä olleet metsästystoverinsa kokoontuivat
vähitellen vaarin luokse.

»Mitä pahaa se oli tuo teille tehnyt, kun sitäkin piti ampuaksenne?»
kysyi hän värähtävin äänin.

»Pahaa... Rankaisutarkoituksessakos vaari kaloja onkii?» pisti ampuja.
»Minä aivan yksinkertaisesti aioin täräyttää tuosta eukolleni komean
lintupaistin, mutta mölähditte juuri lauaistessani niin kauheasti, että
käteni vavahti ja panos osui hiukan harhaan.

»Jos niin on, sopii herran sitten ampua mieluummin variksia ja
korppeja, niin saatte ehkä mureamman lintupaistin ja pääsee rouvanne
vähemmillä keittovaivoilla, sillä niiden liha ei luullakseni ole
puoleksikaan niin sitkeätä kuin kaakon», sanoi vaari.

»Soo?!»

»Vai niin!»

»Joo... tällä paikkakunnalla ei kukaan kunnon metsästäjä ammu eikä syö
kaakkoa. Ja vaikka se olisi syötäväkin lintu, niin olisi luullut täällä
olevan lääniä, jänistä ja metsoa, tarpeeksi muuallakin, ettei olisi
tarvinnut tehdäksenne, niinkuin se entinen rikas mies.»

»Oho!... ja mitenkäs se entinen rikas mies teki?» kysyivät vieraat
huvitettuina.

»Se teki juuri niinkuin tekin aioitte tehdä: tappoi pitojansa varten
köyhän miehen ainoan lampaan.»

»Mistä lampaasta ukko horisee?» nauroivat metsästäjät.

Mutta kun mukana oleva paikkakuntalainen opas oli selvittänyt heille
hiljaa jotakin, muuttuivat miehet vakaviksi, niinkuin olisivat
hävenneet äskeistä iloisuuttansa, ja alkoivat puhua ruotsia keskenään.
Vaari ja opas eivät siitä mitään ymmärtäneet, mutta tuimista katseista
ja kiivaista käden eleistä he käsittivät, että siinä varmaankin
nuhdeltiin ampujaa, jolla näköjään ei ollut sanaakaan puolustukseksensa.

»Vai niin, vai niin», muutti ampuja taas puheen suomeksi, otti
metsästyspullon laukustansa ja metallisen pikarin liivinsä taskusta
tarjotakseen ryyppyä vaarille.

»Meillä metsästäjillä on tapana pitää hautajaiset ampumiemme otusten
kunniaksi. Kaakko tosin ei ole kuollut, mutta kun minä en voi saada
tekoani tekemättömäksi, on epävarmaa, jääkö se henkiin. Näin ollen
sallinette minun sovittaa murhayritystäni edes siten, että otatte tästä
pienen naukun ystävänne ennakkohautajaisiksi», lasketteli ampuja pikari
kädessä puoleksi leikillä, salatakseen siten nolouttansa ja ehkä vähän
muutakin..

»Ne hautajaiset tulee nähtävästi pidettäväksi myöhemmin. Omantuntonne
voinette viinalla lahjoa, minua ette», sanoi vaari torjuen jyrkästi
tarjouksen.

Metsästäjien ja varsinkin erään heistä, joka kuului olevan
sanomalehtimies, koetettua turhaan houkutella mitä synkimmässä
sydänmaassa näin sattumalta tapaamaansa omituista, mielenkiintoista
äijää jatkamaan vielä keskustelua kanssansa, he poistuivat
kunnioittavasti hattuansa, hyvästiksi nostaen.

Heidän peräkkäin ääneti kulkiessaan pudisteli jälinnä kävelevä kaakon
ampuja kärsivän näköisenä päätänsä, niinkuin olisi itseänsä soimannut.
Vilkaistuaan vielä kerran, ennenkun lampi katosi näkyvistä, molempiin
uhreihinsa hän sanoi:

»Saakeli soikoon!... Mennyttä on nyt koko metsästysilo. Minä en voi
tänään enää pyssyä laukaista, tuskinpa koskaan, muistamatta samalla
kaakkoa ja äijää.»

Kun kellään ei tuntunut olevan tätä mielenpurkausta vastaan mitään
muistuttamista, jatkoi hän hetken päästä:

»Ja luulenpa niiden peevelien kummittelevan vielä öisin unissanikin.»

       *       *       *       *       *

Kaupunkilaisten epäystävällisen vierailun jälkeen vaarin ja hänen
siivekkäiden ystäviensä välit viimemainittujen puolelta olivat
ikäänkuin rikkoutuneet. Pysytellen etäällä onkijasta kaakot eivät
tulleet enää kaloja pyytämään. Tämän ja kaiken muun lisäksi raskautti
vaarin mieltä se, että linnut nähtävästi luulevat hänen aiheuttaneen
onnettomuuden, eikä ole mitään keinoa puhdistautua epäluulosta.

Oli muuan pilvinen myöhäissyksyn päivä. Ylhäällä vuorilla ryski ja
ulvoi kylmä pohjoistuuli, mutta alhaalla Mäkikaipion rannalla tuntui
vain hiljaisena henkäyksenä lammen yli tanssien pyörtävän myrskyn
helmojen heilahdus.

Vaari huomasi kaakkojen olevan tänään muuttopuuhissa. Niiden uinti oli
omituisen säännötöntä ja mutkittelevaa, ikäänkuin hermostunutta. Väliin
ne tarkoituksettomasti sukeltaa pulauttivat, väliin kohosivat terveet
linnut siivilleen, kiersivät jonkun kerran lammen rantojen ympäri ja
laskeutuivat taas haavoittuneen luokse, niin että vesi rinnan edessä
koskena kohisi, koettaen houkutella sitä mukaansa. Kerran ne tekivät
pitemmänkin lentomatkan ja viipyivät poissa niin kauan, että vaari
luuli niiden jo iäksi menneen, vaan tulivat kuitenkin vielä takaisin.
Näki, että niiden oli hyvin vaikea jättää toveriansa yksin. Mutta kun
kaakot lopultakaan eivät onnistuneet saamaan emoa mukaan, lähtivät ne
kilpaa pohjatuulen kera etelää kohti eivätkä enää palanneet.

Nyt vasta tuli yksin jääneelle hätä. Se törmäili uiden rannasta
toiseen, etsien turhaan ulospääsyä kuin hiiri satimesta. Lopulta se
yritti lentoon, mutta kun toinen siipi oli haavoittunut, pääsi se vain
hiukan kohoamaan, kun jo rääpsähti alas veteen. Se yritti uudelleen
kerta toisensa jälkeen, mutta kun ei sen paremmin onnistunut, alkoi
se yhdessä kohden leipoa tervettä siipeänsä veden pintaa vasten kuin
vaatteiden pesijä karttuansa, niin että läiske varmaan kuului kauas
ympäristöön. Vihdoin se väsyneenä vetäytyi kaula lyhyenä kyyhöttämään
erään rantakallion juurelle.

— Sietäisi sen ampujankin olla nyt näkemässä työnsä hedelmiä, ajatteli
vaari murheellisena.

Vaan missä lieneekin ollut hän, kaupunkilainen herra, kuitenkin oli
vaarin tietämättä joku toinen samanhenkinen osanottaja tarkkaavaisena
seuraamassa surullista näkyä: pesäluolansa suulla vuoren rinnassa istui
kettu ja pää kallellaan, vesi kielellä katseli avuttoman outoja eleitä,
niinkuin oli niitä jo usein ennenkin toiveikkaana katsastellut ja omia
laskelmiansa suunnitellut.




VIII


Talvi teki tuloaan. Matalat pikkulammet olivat jo jäätyneet, mutta kun
Mäkikaipio on niin syvä, jäätyy se myöhemmin ja sulaa myöhemmin kuin
monet isotkin järvet.

Myöhäisestä vuodenajasta huolimatta vaari yhä onkii uskollisesti
kivellänsä Unto-vainajan perintöongella, rukkaset kädessä ja turkki
yllä. Pitkiin aikoihin ei ole enää nyäissytkään, sillä pienetkin
ahvenet ovat lakanneet jo kauan sitten syömästä. Kuitenkaan ei tämä
seikka hänen uskoansa vähääkään lannista, päinvastoin siihen on tullut
hyvin tärkeä lisä: sen, jota hän on vuosikaudet turhaan odottanut,
täytyy jo tänä syksynä, ennen varsinaisen talven saapumista tulla;
sillä heikentyneet voimat eivät salli hänen enää käydä täällä hiihtäen
avannosta onkimassa eikä hän yksinäisessä kamarissaan pitkän pimeän
talven aikaa jaksa odottaa uuden kesän tuloa.

Kaakkojen lähdön jälkeen hän ei kuitenkaan joutanut ajattelemaan niin
paljon omaa asiaansa kuin niiden jäljelle jäänyttä emoa, jota hän muun
lisäksi piti nyt kohtalotoverinansa: yhtä orpo ja yksinäinen kuin hän
oli myöskin se, vieläpä kärsimyksissään paljoa enemmän. Onneksi sille,
että oli kalansyöjä, sillä jos olisi ollut kasvinsyöjä kuten monet
vertaisensa, olisi sillä aikaa sitten ollut nälkäkuolema edessänsä.

Ruuan puutetta ei siis toki ollut. Mutta miten käy, kun lampi jäätyy?

Se kysymys askarrutti alati vaarin aivoja ja päin oi hänen sydäntänsä,
sitä raskaammin, kuta lähemmäksi kohtalokas hetki päivä päivältä tuli.
Millaisia suunnitelmia hän lienee hiljaisuudessa hautonutkin, päätyi
ajatus lopulta yhteen ainoaan pelastuskeinoon: kaakon ampumiseen. Mutta
tätä tapaa kohtaan pani hänen sydämensä niin jyrkän vastalauseen, että
sitäkin oli mahdoton käytännössä toteuttaa. Näin ollen ei näyttänyt
jäävän jäljelle muuta mahdollisuutta kuin jättää kaakko kohtalon
huomaan.

Onkiessaan ilmoja valitsematta vaari oli lammella vilustuttanut
itsensä, niin että hänen oli viimein pakko kallistua vuoteeseen.
Holhokistaan eristettynä hänen huolensa oli niin suuri, että se
riisti häneltä öitten unen ja päivien levon. Tästä syystä kotiväki,
joka ei tiennyt mitään kaakkoasiasta, päätteli Unto-vainajan kuoleman
horjuttaneen tasapainostansa ei ainoastaan vaarin sydäntä, vaan myöskin
pään, jopa siihen määrin, että arveltiin, olisiko ehkä tarpeen asettaa
hänet salaisen silmälläpidon alaiseksi.

Vaarin ollessa viimeksi Mäkikaipiolla oli sen rantoja alkanut jo vetää
hienoon jääriitteeseen. Taivas oli tosin sen jälkeen pysynyt pilvisenä,
mutta siitä huolimatta ilmat olivat olleet niin kylmät, että hän ei
voinut arvata, miten mahtoi lammen jäätymisen laita olla.

Kun sitten eräänä päivänä kuoraisi taivaan selkeäksi ja tyyntyi
hiiskumattoman hiljaiseksi, pistäytyi vaari, ollen jo jonkun
verran toipunut taudistansa, illalla liinaisillaan ulkona ilmaa
tunnustelemassa ja havaintonsa tehtyään päätteli itsekseen, että jollei
Mäkikaipio liene jo jäätynyt, niin ensi yönä sen täytyy tapahtua. Hän
ei saanut enää mielenrauhaa, vaan puki yllensä ja talonväen makuulle
ruvettua lähti virsuineen ja rusikkakeppineen köpittämään niityn poikki
ja sitten edelleen kovaksi jäätynyttä polkua Mäkikaipiolle.

Hänen perille päästyään heitti aikaisemmin noussut kuu kaamean
valaistuksen lammen pinnalle, reunavuoret olivat synkässä varjossa
ja korkeat kelohongat niiden laella kuvastuivat kuulakkaa yötaivasta
vasten kuin käsivarsiansa ojentelevat mustat aaveet. Lammen valaistu
osa oli kiiltävän valkoinen ja sen yli kulki epäselvänä vielä
kalpeampi kuun tie. Mutta keskellä näkyi pieni, musta aukeama; se
oli sulaa vettä, ja siinä ui yksinäinen kaakko. Vaari kiersi rannan
sille kohdalle, josta oli lyhin matka sulaan, paremmin nähdäksensä ja
koettaakseen, jos suinkin mahdollista, keksiä jotakin pelastuskeinoa
vielä viime hetkellä.

Vastarannalla näkyi kettu koettelevan nuoren jääsillan kantavuutta,
niinkuin olisi sekin apuun pyrkinyt.

Sitä mukaa kuin pakkanen yötä myöten yltyi, supistui sula lammen
keskellä. Vaari saattoi nähdä, kuinka jään reunasta kasvoi teräviä,
kuun valossa kimmeltäviä keihäitä, jotka lähenivät piiritettyä kuin
saartava sotajoukko kaikilta puolin. Rantajään lujuudesta voi päättää,
että kaakon on täytynyt uiden pitää sulana ahdasta asuntoansa ties
kuinka kauan. Kuitenkin näytti siltä kuin se vasta nyt olisi tullut
täysin tajuamaan tilansa toivottomuuden. Sille tuli hätä, samanlainen
hätä kuin aiemmin jäätyään yksin toverien lähdettyä. Se ryntäili
kiivaasti sulan reunoja vastaan, niin että jäähileet helisivät, mutta
minkä yhdet edessä murtuivat, kasvoivat toiset takana kaksin verroin.
Vaikka vaari tiesi kaakon ihon ja höyhenpanssarin olevan niin lujat ja
tiiviit, että myötäsukaan ammuttu pyssynluoti tuskin jaksaa lävistää
niitä, oli hän kuitenkin näkevinään saarretun valkoisessa rinnassa
punaista verta.

Nyt vaari ei voinut enää olla pelkkänä sivusta katselijana. Hän riisui
turkkinsa, etsi rannalta hätävaraksi riu'un tapaisen pitkän puun ja
se kädessä lähti virsuineen hiljaa hiihdättämään kaakkoa kohti. Hänen
jonkun verran rannasta edennyttyään jää kiljahti niin pahasti, että
he kaikki kolme säikähdyksestä vavahtivat ja jäivät sydän kylmänä
kuuntelemaan yli jään kaikuvaa ukkosen tapaista jylinää ja ulinaa,
joka kumisi kuin veden väki siellä alhaalla olisi tullut herätetyksi
alkavasta talviunestaan.

Vaarin tarkoituksena oli päästä riukunsa avulla niin likelle
kaakkoa, että hän saisi sen käsin kiinni, veisi kotiinsa navettaan
kanojen seuraksi, uittelisi sitä siellä vaikka vesitiinussa ja
elättäisi rahenuotalla vedettävillä kuoreilla ja muilla kaloilla,
jotka jäädytettyinä säilyisivät suolaamattakin talven yli. Mutta
kaakko näytti käsittävän hänen pyrkimyksensä toisin. Kuta lähemmäksi
vaari seipäineen pääsi, kuta ilkeämmin jää ulvoi ja ritisi, sitä
levottomammin se päätänsä käänteli.

— Saisi sen ymmärtämään, että minä hänen parastansa tarkoitan, että
minä oman henkeni uhalla tahtoisin häntä kauheasta kuolemasta vapahtaa.
Mutta se raukka näkyy minua, pelastajaansa, pelkäävän, muistaa kai
sen syksyisen laukauksen vielä ja luulee, että minä hänen luoksensa
surma-aikeissa pyrin, ajatteli vaari.

Hän oli enää vain jonkun sylen päässä pelastettavastansa, kun kaakko
vihdoin teki ratkaisevan päätöksen: riuhtaisihe irti kuin kahleista,
kohottautui ylös, niinkuin olisi vedessä seissyt, hypähti pienen kaaren
ilmassa ja pudottausi päin syvyyteen.

Vaari haamaisi kädellänsä kuin kiinni tavoittaakseen, mutta samassa
irtautui riuku toisesta kädestä, jää murtui rusahtaen hänen allansa, j
ääntä päästämättä vaari vajosi samaan avantoon kuin kaakkokin. —

Oli niin hiljaista. Kuului vain heikkoa ritinää, kun puhurin piiat
kutoivat jäistä ruumisliinaa vainajain ylle.

Hetkistä myöhemmin alkoi kettu, kuono kuuta kohti, ulvoa yli sydänmaan
kantavaa, sanatonta hautausvirttänsä, niin haikeata kuin voi vain se,
joka on pettynyt toiveissansa.

Jossakin, rannempana, paukautti pakkanen ensimäisen, kumean
kunnialaukauksen sankareille.






Hiekkahaudalla.


Kun hiekkakuorma oli luotu valmiiksi, lähti nuori mies hevosineen
kuljettamaan sitä maantielle. Mutta vanha mies, joka oli hiekkaa
luomassa, jäi hautaan. Kun poika taas jonkun ajan kuluttua palasi
takaisin hakemaan uutta kuormaa, näki hän jo etäältä, että pitkä,
vaarallinen katto oli sillaikaa lohjennut haudan syrjästä ja
vierittänyt mukanansa suuren määrän hiekkaa alas haudan pohjaan.
Lisäksi hän näki isänsä kädet ristissä rinnalla, hatutta päin
tuijottavan vieremään, niinkuin siinä olisi joku ihme tapahtunut.

»Jopa se surmanloukku on vihdoinkin pudonnut», huusi poika jo kaukaa.

Mutta isä-ukko ei vastannut mitään, niinkuin ei olisi kuullut, mitä
poika sanoi.

»Hei! Onko ukko nukkunut seisaalleen?» uudisti poika hiukan
komentavalla äänellä.

Vanha mies ei kiirehtinyt vieläkään vastaamaan. Hetken kuluttua hän
sanoi tyynesti:

»Sinä voisit pitää pienempää ääntä — hautausmaalla.»

Poika katsoi ihmeissään isänsä paljaaseen päälakeen ja ajatteli, että
polttavan kuuma aurinko on voinut saada aikaan sekaannuksen vanhuksen
aivoissa. Ikäänkuin arvaten nämä ajatukset isä viittasi sanaakaan
sanomatta kädellänsä vieremään. Tarkemmin katsottuaan osoitettuun
kohtaan poika tunsi jääkylmän virran kulkevan ruumiinsa lävitse,
niinkuin tuntee ihminen aina, milloin kuolema tavalla tai toisella
koskettaa. Vaistomaisesti hänkin otti hatun päästään.

Hiekassa vieremän rinnassa lepäsi vierekkäin kaksi ihmisen luurankoa,
ruostuneet miekat kupeellansa, ammottavan tyhjillä silmäkuopillaan
katsellen kuin ihmeissään auringon häikäisevää kirkkautta.

»Kenen luurankoja lienevät?» lausui poika pitkän vaitiolon jälkeen.

»Nuo miekat sen kertovat», vastasi isä.

»Minulla on kyllä silmät päässä nähdäkseni, että ne ovat olleet
sotamiehiä», jatkoi poika. »Mutta minä tarkoitan: lienevätkö olleet
ystäviä vai vihollisia, lienevätkö taistelleet meidän puolestamme vai
meitä vastaan.»

»Jumala sen tiennee», sanoi vanhus. »Lienevät olleet ystäviä, lienevät
olleet vihamiehiä ja saattaahan olla, että toinen on lyönyt meidän
puolesta, toinen vastaan, kunnes aikansa kamppailtuaan ovat veriinsä
vaipuneet. Miten hyvänsä, he ovat levänneet rinnakkain hyvässä
sovussa jo toista sataa vuotta ja tulevat samalla tavalla lepäämään
ylösnousemisen aamuun asti.»

»Niin kai.»

»Totta näkyy olevan, mitä isäni isä, joka oli omin silmin nähnyt ne
ajat, kertoi minun lapsena ollessani, vaikka asia on jäänyt unhotuksiin
nykyiseltä sukupolvelta.»

»Mitäs vaarinne kertoi?»

»Sitä kertoi, minkä tässä nyt osittain näemme, että lepää tässä
hiekkakankaassa näitä miekkamiehiä sadoittain yhteisessä pitkässä
haudassa, jonka toinen pää on nähtävästi tässä, toinen» — hän viittasi
kädellään kauas metsään päin — »missä asti lieneekään».

»Onpa sille haudalle jo ehtinyt kasvaa korkeita petäjiä,
kymmentuumaisia tukkipuita.»

»Eihän se ole eilispäivän hautoja. Vaan saisivat olla kaatamatta nämä
petäjät, saisivat pysyä erossa näistä saksimiehet.»

»Minkätähden kaatamatta, rahan eteinen tavara?»

»Sentähden, kun ovat nämä puut juurillaan imeneet itseensä ihmisverta,
kun ovat ihmisruumiista runkonsa rakentaneet. Minkä näihin kirveesi
isket, sen ihmiseen isket.»

Poika katseli mahtavia »hautapetäjiä», mutta isän katse oli kääntynyt
sisäänpäin, niinkuin hän olisi tahtonut palauttaa muistiinsa jotakin
unhottunutta menneiltä ajoilta. Arveli vihdoin:

»Ja tosia taitavat olla kaikki muutkin, mitä on kerrottu kuullun ja
nähdyn tällä paikalla.»

»Mitäs täällä on kuultu ja nähty?» kysyi poika ja katsoi isäänsä hiukan
hymyillen.

»On kuultu itkua ja huokauksia pimeinä syys-öinä.»

»Kukahan täällä olisi huokaillut — - eivät suinkaan nämä kuivuneet
luurangot!?»

»Kun nämä muinoin nuoret miehet temmattiin miekan teille, voi olla
varma, että ilo niistä kodeista kaikkoutui karkuteille heidän
kerallaan.»

»Eikä se moneen kotiin tainnut palata ensinkään — kun eivät pojatkaan
palanneet.»

»Ei, ne kodit olivat muuttuneet murheen asunnoiksi. Mutta kaikkein
kuumimmat kyyneleet on vuodatettu salassa. Ne salassa-itkijät ne ovat
näissä männiköissä huokailleet pimeinä syys-öinä.»

»Ettäkö ovat tulleet tänne asti? Ettäkö ovat tienneet, missä heidän
sulhonsa lepäävät?»

»Niiden morsiamien henget ne ovat tulleet ja tienneet tulla.
Uskollisina lupauksilleen ovat he itsekukin kantaneet sydämessään yhtä
ainoata kuvaa viimeiseen hengenvetoonsa asti ja ruumiista vapauduttuaan
harhailleet kuin pesättömät linnut, kunnes ovat etsittävänsä löytäneet.»

»Mikä mahti heidät lie pakottanut ja ohjannut tulemaan näin syrjäiseen
seutuun?» huomautti poika epäuskoisena.

»Mikä mahti pakottaa pääskysen lentämään tänne, näin kaukaiseen
maahan?» vastasi isä. »Eikö se ole polttava rakkaus ja sammumaton ikävä
ja jälleennäkemisen kaipuu, joiden voima on niin suuri, että niitä ei
voi vastustaa kukaan!»

»Saattaa olla niinkin», myönnytteli poika.

»Niin — ja kertoivat vanhat, että on tällä paikalla nähty kirkko.»

»Kirkko... syys-yönä tietysti?»

»Syys-yönä. Oli ollut läpeensä lasia se kirkko, niin että saattoi ulkoa
nähdä, mitä sisällä tapahtui. Ja valoisa se oli ollut kuin jouluna.
Ei ollut näkynyt kruunuja, ei kynttilöitä, niin ettei voitu tietää,
mistä se valo tuli, mutta kalpeaa se oli ollut kuin kuun valo. Oli
kuulunut hiljaista soitonhyminää, josta ei oikein tietty, kuuluiko se
kirkosta vai jostakin äärettömän kaukaa, mutta niin kaunista se oli
ollut, että sitä soittoa kuunnellessa oli yrittänyt lakata sykkimästä
kuulijan sydän. Lasisen alttaripöydän ympärillä oli ollut polvistuneina
kuolemankalpeita nuoria miehiä, rinnallansa yhtä kalpeat morsiamensa,
ja alttarikehän sisäpuolella oleva pappi oli vihkinyt heitä. Ja toisia
morsiuspareja oli ollut kirkko täynnä odottamassa vuoroaan päästä
vihittäviksi alttarin ääreen. On näet niin, että ne, jotka ovat luodut
toisilleen, saavat toisensa viimein.»

»Voi olla, vaikka kyllä minusta näyttää, että useimmin ne, jotka eivät
ole luodut toisilleen, saavat toisensa», pilaili poika.

Vanhus ei vastannut mitään, ryhtyi vain luomaan hiekkakumpua
luurankojen ylle.






Veromerkki


Mäkitupalainen Heikki Hurskanen oli lähtenyt kotoaan puolilta öin
suureen joulukuun kuntakokoukseen kirkonkylään. Aamuhämärissä päästyään
vihdoin perille hän oli etsinyt kokoushuoneen piiloisimman sopen
ja istunut siinä toisten takana kokoon kyyristyneenä melkein koko
kuntakokouksen ajan, sanaakaan sanomatta. Ainoastaan silloin, kun
puheenjohtaja esitti keskusteltavaksi jonkun uuden asian, hän kohotti
päätänsä ja käsi korvan takana kuunteli tarkkaavasti. Mutta pian
hän taas vaipui entiseen tylsään välinpitämättömyyteensä, ikäänkuin
keskusteltavat kunnan asiat eivät lainkaan liikuttaisi häntä.

Lattialla hänen edessään kyyrötti pieni pystykorvainen koira kiiltävän
mustassa turkissaan, valkoinen kaulus kaulassa. Sen jalat ja koko
hintelä ruumis värisivät kuin vilussa, vaikka huone oli liiankin
lämmin. Toisinaan, kun keskustelu kävi kuumaksi, kun ei enää välitetty
puhevuoroista, vaan puhuttiin yhtaikaa ja puheenjohtaja paukutti
puuvasarallaan pöytään, palauttaakseen huutajia järjestykseen, sai
koira niin ankaria puistatuskohtauksia, että sen oli vaikea pysyä
paikallaan. Heikki silloin laski kätensä hellästi sen pään päälle, ja
se rauhoitti hiukan, vaikka hiljainen värinä jatkuikin edelleen. Eikä
Heikki ollut kaikistellen selvillä siitä, vapisiko koira vai hänen
kätensä vaiko molemmat. Kuitenkin tuntui turvallisemmalta kummallekin
olla näin toistensa kosketuksissa.

Ilta alkoi jo hämärtää, sähkövalo sytytettiin, ja se valaisi
kokoushuoneen joka sopen kuin kirkkain päivä. Heikki ja hänen koiransa
vavahtivat kuin salaman iskiessä, ja heidän olonsa tuntui entistä
turvattomammalta. Kotona Hurskalan töllissä he olivat tottuneet vain
kitupiikin himmeään valoon, joka jätti tuvan nurkat melkein pimeiksi.

Vihdoinkin puheenjohtaja luki esityslistaltaan viimeisen-edellisen
kysymyksen:

»Määrätään koiraveron suuruus ensi kolmivuotiskaudeksi.»

Heikki Hurskanen kohoutui puoleksi seisaalle sopessaan. Hän oli aivan
yhtenä korvana. Puheenjohtaja pöytänsä takaa tähysteli väsyneen
näköisenä ympärilleen, merkitäkseen muistiin puheenvuoron pyytäjät.
Mutta miehet katsoivat vain alaspäin miettivän näköisinä ja viipottivat
jalkateriään. Muuan heikkonäköinen, vanhanpuoleinen nainen, jolla oli
tapana käydä jokaisessa kuntakokouksessa sukupuolensa äänettömänä
edustajana, kutoi sukkaa vakituisella paikallaan uunin kupeella, pitäen
kudintaan ylhäällä aivan silmiensä edessä. Hetken aikaan Heikki ei
kuullut muuta kuin vaimon puikkojen hiljaista helinää ja mahdollisesti
oman sydämensä kiivasta lyöntiä.

»Koiravero», aloitti viimein puheenjohtaja, »on viime
kolmivuotiskautena ollut kolme markkaa. Pidetäänkö se riittävänä
edelleenkin, vai olisiko ehkä syytä korottaa?»

»Eiköhän tuo riittäne kolme markkaa koiran henkirahaksi, niinkuin
on riittänyt tähänkin asti,» sanoi hetkisen kuluttua muuan työmies
puhevuoroa pyytämättä.

»Ei se riitä,» väitti eräs hyvinvoivan näköinen kirkonkylän kauppias,
jolla ei ollut itsellään koiraa. »Kymmenenkin markkaa on liian vähän.
Ken ei sitä jaksa maksaa, sen ei kannata koiraa elättää. Ja siksi
toiseksi, kenelle niistä räkyttäjistä on hyötyä. Juoksentelevat
vain kesäkaudet pitkin metsiä ja repivät ihmisten lampaita. Köyhän
varsinkaan ei kannata koiraa ruokkia — jauhot maksavat.»

»Sehän on kauppiaan hyöty», kuului jostakin.

»Jaa, mine ole just yks meeli kun herr kaupamees», yhtyi ruotsalainen
ruukinpatruuna kauppiaaseen. »Mine tahto oikestan kakskymmenviisi marka
hundskatt... koira... mite se nyt on?» tapaili puhuja suomalaista
vastinetta ja haroi avuttomana käsillään tyhjää ilmaa.

»Koiravero», auttoi kielitaitoinen puheenjohtaja.

»Jaa, site mine meina — koiravero. Se on se, kun hävittä kaikki
halpa-arvone hundrakkar.»

Asiasta sukeutui tiukka sananvaihto. Kaikki koirattomat ja moniaat
varakkaat koiranomistajatkin kannattivat kymmentä markkaa, kolmen
markan puoltajien jäädessä huomattavaan vähemmistöön.

Keskustelu näytti jo loppuneen, kun eräs mies nousi kiivaasti seisaalle
ja sanoi:

»On täällä nurkassa muuan, joka on pyytänyt puhevuoroa senkin seitsemät
kerrat. Eikö sitä äänivaltaansa saakaan käyttää muut kuin herrat ja
narrit?»

Kaikkien katseet kääntyivät tarkoitettuun suuntaan. Heikki Hurskanen
oli noussut seisaalle, vapiseva koiransa sylissään. Hän oli kaiken
päivää, jopa viikkoja ennen miettinyt valmiiksi, mitä hän sanoisi
koira-asian tullessa esille kuntakokouksessa. Mutta joutuessaan
nyt ratkaisevalla hetkellä yleisen huomion, vieläpä koiransa takia
naurunkin alaiseksi, Heikki oli niin hämmentynyt, ettei hän aluksi
saanut sanaakaan suustaan.

»No, mitä teillä on sanomista?» kysyi puheenjohtaja.

»Sitä minä vain, — ja sitä ne naapuritkin siellä Rannankylillä, että
kolme on vielä jaksettu maksaa, ja — jos luoja terveyttä suo — se
tuo jaksettaneen eeskinpäin. Vaan jos niin, että kymmenen, niin...
tuota... rikkaalle tuo lie sama kuin sylen suustaan ruiskauttaisi,
mutta köyhälle se on suuri raha... Että eikö sopisi — passaisi sillä
lailla, että tuo rikas ja mahtava maksaisi kymmenen, tämä köyhä kolme,
ja kaikkein vähäväkisin armahdettaisiin miten kuten suurkiitoskaupalla?»

»Eikö olisi parempi sekin leipäpala, minkä koiranne syö, lastenne
suussa?» huomautettiin.

»Ja eikö olisi hyödyllisempää koiran asemasta elättää vaikkapa
lammasta?»

»Hyvähän on lammaskin eli muu porsas», myönsi Heikki. »Ja hyviähän ne
ovat lapsetkin — ei silti. Mutta se onkin tämä Musti melkein kuin oma
lapsi — siinä pienestä penikasta kasvatettu, niin siivo ja oppivainen:
istuu kuin mies ja kättä pistää. Eikä tämän tämmöisen ruuat... ei ne...
lipaisee kielellään kupistaan sen minkä kissanpoika, keiton jätettä
ja mitäpähän milloinkin... Ja mitä se tämä herra äsken?... Niin: että
lampaita repivät. Voi olla repijöitäkin, mutta ei tämä, ei tämä Musti
— joka toki pelkää jänistäkin. Näkeehän korkea... (hän yritti sanoa:
korkea oikeus) kuinka se nytkin vapisee kuin haavan lehti.»

Heikin puheen loputtua toimitettu äänestys oli ilmeinen yllätys: kolmen
markan puoltajia, koirattomiakin, oli valtava enemmistö. Ruukinpatruuna
rypisti pahaenteisesti kulmakarvojaan, mutta Heikki taputteli hyvillään
koiraansa, joka jo uskalsi hätäisesti nuolaista isäntänsä kättä ja
heilauttaa häntäänsä kuin kiitokseksi.

Asia oli jo päättymäisillään, kun patruuna nousi seisaalle ja sanoi:

»Mine tahto äänestys äyriluku — ei pääluku.»

»Hyvä!»

Heikin mielestä näissä harvoissa »hyvä»-huutajissa oli jotakin
yhteistä: pulleat vatsat kuin pienet mäenkumpulat, joiden päällä
kellotti paksut kultavitjat, pyöreät punaiset naamat, kaksi,
jopa kolmekin leukaa, ja äänessä omituinen mörisevä sointu kuin
kohmeloisella. Muuten Heikki ei ymmärtänyt mitään koko toimituksesta.
Hän kuuli vain puheenjohtajan paksua kirjaansa selaillen huutavan nimiä
kuin pappi lukusilla, jolloin läsnäolijat mainitsivat kymmenen tai
kolme — useimmat kolme — ja pari herrasmiehen näköistä merkitsi jotakin
paperiinsa pöydän ääressä.

Kun äänet oli laskettu, käsitti Heikkikin, mitä merkitsee äänestys
äyriluvun mukaan. Kymmenen markan puoltajat voittivat yhtä loistavasti
kuin äsken olivat hävinneet. Kun vielä päätettiin, että viranomaisten
on nuuskittava pitäjän joka soppi ja ammuttava kaikki koirat, joilla ei
ole veromerkkiä kaulassa, ja kun puheenjohtajan vasara kaiken lopuksi
paukahti pöytään, nuokahti Heikin pää, ikäänkuin hän olisi saanut
iskun niskaansa. Samassa hän nousi ja lähti. Ovella pysähtyi ja haroen
sormillaan takkuista tukkaansa näytti aikovan sanoa vielä jotakin,
mutta ei kuitenkaan virkkanut mitään. Hyvästiksi Musti päästi ovella
pari terävää, pelästynyttä haukahdusta.

       *       *       *       *       *

»Mitäs sinne kuntaan nyt kuuluu?» kysyi Heikin vaimo, joka miestään
odotellen vielä valvoi, tämän saapuessa puolilla öin kotiin väsyneenä
ja nälkäisenä, nukkunut Musti sylissään kuin pieni lapsi.

Vastaukseksi Heikki vain viittasi raukeasti kädellään, niinkuin: ei
mitään, älä kysykään.

»Siihen kai se jäi kolmeen, koiravero?»

»Siihenkö lie... mihin lie jäänyt... Pian se kuuluu Rannankylistä suuri
huuto ja parku, niinkuin...»

»Herra Jumala!»

»Pauke ja parku, niinkuin ennen Ephyytin maalta, kun se surman
enkeli... Rannankylistä ja kaikista köyhistä, missä ei ole merkkiä.»

»Merkkiä?... mitä merkkiä?... missä?... pihtipielessäkö?... vertako?»

»Verta, verta... ellei ole merkkiä — kaulassa.»

»Kaulassa?... Varjelkoon!»

Koira-asiasta Heikki ei antanut tarkempaa selvitystä nyt eikä
myöhemminkään. Mutta hänen kummallisesta käytöksestään saattoi vaimo
aavistaa, että asiat eivät olleet oikein. Ennen ahkeralle miehelle ei
näyttänyt maistuvan mikään työ. Mitä hän yrittikin, siihen pian työnsä
kesken jätti ja kädet selän takana käveli paikasta toiseen, vähäväliä
heittäen levottoman silmäyksen järven selälle, niinkuin odottaisi
sieltä jotakin tulevaksi.

»Ketä sinä sieltä vahtailet?» kysyi kerrankin vaimo.

»En ketään — ilman minä vain aikojani», vastasi mies.

Mutta itsekseen hän ajatteli:

— Ei kai ne nyt ennen pyhiä, kruununmiehet. Antavat toki joulurauhan...
koirillekin.

Ikävä oli se joulu Hurskalan töllissä, ikävä oli aatto-ilta. Isännän
alakuloisuus oli tarttunut kaikkiin. Himmeä talikynttilä rätisi
pöydällä hamppusydämensä katkeruutta, ja Musti ulvoa jollotti sanatonta
jouluvirttänsä mustaan yöhön. Eivät olleet ilon ja rauhan ajatuksia
isännän joulumietteet, siinä kun penkillä tai sängyn laidalla
istuskeli, piippunysä hampaissa: kymmenen markkaa on suuri raha, Musti
on tapettava, ja se on hänen, Heikin, itsensä tehtävä, sillä vieraalla
on vieraan sääli. Sen pitää käydä niin, että ei, poloinen, mitään
aavista, että tuskattomasti siirtyy sinne — suureen koirajoukkoon.

Jumala antakoon anteeksi synnillisen ajatuksen, mutta tuntuu toisinaan
kuin olisi kevyempi antaa tuosta kehdosta — vaivainen raukka. Niitä
olisi siinä vielä, lapsia, jäämäänkin.

       *       *       *       *       *

Eräänä kirkkaana, varhaisena tammikuun aamuna kävelee Heikki
Hurskanen tukkitietä myöten sydänmaata kohti, pyssy olalla, Musti
jäljessänsä. Oli levinnyt huhu, että kruununmiehet ovat alkaneet
verisen kiertokulkunsa ympäri pitäjän ja saattavat minä hetkenä hyvänsä
ilmaantua tänne Rannankylällekin. Viimeiseen asti oli Heikki toivonut
Mustin pelastusta, odottanut jotakin sattumaa tai ihmeen tapaista
avuksi. Vielä nytkin kulkiessaan pää painuksissa raskasta tehtäväänsä
täyttämään hän siihen ihmeeseensä uskoi, — toivoi, että se pyhien
edellä täällä sydänmaalla tukkeja mittaamassa kulkenut herra olisi
paksusta rahalaukustaan pudottanut tielle kymmenen markkaa. Niin vilkas
oli hänen kuvittelunsa, että milloin hänen vaaniva katseensa keksi
tieltä kuuran alta jotakin ruskeaa, hänen piti ottaa se käteensä ja
tarkastaa. Mutta se olikin vain tielle varissut petäjän kuoren hilpu
tai muu saman arvoinen. Mitään kymmenen markan seteliä ei löytynyt —
jopahan se kylvi rahojaan tielle, tukkiherra!

Päästyään kauas sydänmaalle entiselle tukinkaatopaikalle Heikki otti
taskustaan tuoreen lihapalan ja laski sen hangelle.

»Seh, Musti—syö!»

Musti heitti kiitollisen katseen isäntäänsä, painautui hankeen
vatsalleen ja ottaen lihapalan käpäliensä väliin nuoli sitä, hennomatta
syödä harvinaista herkkuaan aivan heti. Heikki piilossa katajapensaan
takana, luodikon hana vireessä, sormi liipasimella, tähtää Mustia
päähän — niin juuri, päähän, korvan juureen pitää kuulan käydä. On se
ennen Heikin luoti maalinsa tavannut, on pudottanut pitkältä matkalta
kuparilantin, jota toinen on hyppysissään maalina pitänyt. Mutta
nyt käsi vapisee, silmä hämärtää, niinkuin tähtäisi veden läpi, ja
pyssyn piipun päässä häämöittää rinnan kaksi tähtäintä. Heikki ei luota
itseensä, ensi kertaa elämässään ei luota ampumataitoonsa; mutta eipä
ole ennen ollut tämmöistä ammuttavaakaan. Kuitenkin: nyt se on tehtävä
— nyt tai ei koskaan.

Laukauksen pamahdettua kuului kuin piiloutunut vihollisarmeija olisi
vastannut räiskyvällä yhteislaukauksella ympäröivistä metsistä. Sen
jälkeen niinkuin vihollinen olisi raikuvin hurraa-huudoin kiitänyt
hillittömään pakoon sydänmaan yli ja kaukaiselta Hiidenvuorelta vielä
laskenut hillityn yhteislaukauksen pakonsa suojaksi.

Tuskin oli tämä ääni vaiennut, kun metsän täytti uusi melu, satojen
koirien ulvonta. Hetkinen vain, kun koiralauma jo lähti laukkaamaan
edellisen jäljessä ja ulvahti mennessään Hiidenvuorella, ikäänkuin
olisi ollut kiinni saamaisillaan ajettavansa.

Heikki vavahti ja kiiruhti uhrinsa luo. Musti koetti pyrkiä vastaan
ja vikisi hiljaa: auta, auta! Mutta huomattuaan isäntänsä kädessä
savuavan pyssyn välähti sen silmissä niin rajaton pelko, että Heikin
sydäntä kouristi; Musti yritti nyt vetää etujaloillaan itseänsä pakoon,
mutta kun ei jaksanut, se kyyristyi hankeen, näyttäen vain pieneltä,
mustalta, vapisevalta kerältä. Suunniltaan hätääntyneenä Heikki
nosti koiran syliinsä ja huomasi valkoisen kauluksen poikki kulkevan
lämpimän, punaisen viivan.

»Kaulaanpas on sattunut, sitä juuri pelkäsin. Siinä on nyt herroille —
veromerkki, Musti, Musti... älä pelkää — älä pelkää!»

Hellyyden-osoituksesta rauhoittuneena Musti katsoi surullisesti
isäntäänsä silmiin: mitä pahaa minä olen tehnyt — kun nyt tämän
tämmöisen teit?

»Musti, pieneni... enhän se minä... nehän ne... Voi, Musti, rakkaani...
älä kuole — älä kuole!» hätäili Heikki, tuntien kuinka pieni ruumis
hänen sylissään hiljaa värisi ja sai väliin ankaria puistatuskohtauksia
— aivan kuin silloin kuntakokouksessa. Mutta vähitellen värinä
heikkeni, tuntui pari pientä nytkähdystä, minkä jälkeen kaikki oli
hiljaa.

Heikki laski Mustin hangelle lihapalan viereen. Katsoessaan hengetöntä
ruumista hän tunsi silmiinsä kihoavan jotakin kuumaa, polttavaa. Mutta
vähitellen alkoi niihin kuvautua julma, käärmemäisesti tuijottava ilme,
kylmä kuin teräsjää. Rinnasta kohosi pari pitkää, raskasta huokaisua,
nyrkkiin puserretut kädet ojentuivat vihasta vapisten kirkonkylää
kohti, ja hän, hiljainen, jumalinen mies, päästi suustansa kirouksen
niin hirveän, että tuntui kuin helvetti olisi auennut ja purkanut
sisältönsä siihen ympärille.

Tämäkin sydämen syvyydestä kohonnut ääni lähti kaikuna kiirimään
edellisten jälkeen.

— Kiirikööt, ajakoot toisiaan takaa iankaikkisesti... tosia ovat ääniä.
Kohotkoot viimein tuonne ylös...jos siellä jotakin kuulijata lie, —
miettii synkkänä uskon mies.

Heikin kädet hervahtivat alas ja hän vaipui voimatonna kannolle
istumaan. Kuinka kauan lieneekään istunut, kun hän havahtui
surullisista aatoksistaan.

»Seh, Musti — mennään jo... Oih!... sehän onkin...»

Heikki otti pyssyn olalleen ja lähti kulkemaan kotiinsa päin. Hän oli
niin väsynyt, että melkein horjui.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUONEN AHVENTA ONKIMASSA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.