The Project Gutenberg eBook of Lukukammio
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Lukukammio

Author: Ragnar Josephson

Translator: Aarni Penttilä

Release date: August 19, 2024 [eBook #74279]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1923

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKUKAMMIO ***





LUKUKAMMIO

(Imperfectum)


Kirj.

RAGNAR JOSEPHSON


Tekijän luvalla suomentanut

Aarni Penttilä





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1923.




SISÄLLYS:

I

Palavat kammiot.
Kirjasto.
Kolme sukupolvea.
Traditio.
Tieteileminen.
Ystävyys.
Typologi.
Luonto.
Murhattu Odysseus.

II

Uskollisuus.
Omatunto.
Lukeminen.
Ensimmäinen painoarkki.
Tieteileminen.
Palavat kammiot.
Erakko.
Kummitus.
Sydän.
Yö.

III

Palavat kammiot.
Vesiajoa.
Nykyhetki.
Kulttuurivallankumouksellinen.
Suuri aikakausi.
Runous ja tiede.
Käsikirjoitus.
Lukeminen.
Tieteellinen luomistyö.
Palavat kammiot.




Yliopistokaupungin monien muiden rakennusten keskellä seisoo eräs
vähäinen hökkeli, Imperfektum. Ne lukuisat ylioppilaspolvet, jotka ovat
eläneet ylioppilasvuotensa sen nojahtaneiden ja natisevien puuseinien
suojassa, tuntevat nimen merkityksen. Heille tuo rakennus uskollisesti
säilyttää muiston siitä ajasta, joka kerran oli, ja joka oli heidän
vaikeimpansa ja parhaimpansa. Kun he joskus palaavat kaupunkiin ja
tekevät toivioretkensä muinaiseen majaansa, huminoi se aika hiljaa
heitä vastaan; vuodet täynnä etsintää ja unelmia, epäilyä, lyötä ja
iloa. Ja jos he kuuluvat uskollisten parveen, syventyvät he hetkeksi
opiskeluaikansa, ensimmäisten miehuusvuosiensa peruuttamattomasti
menneeseen Imperfektumiin.

Muutamia piirteitä erään sen asukkaan elämästä tässä kerrotaan; ei
hänen ensimmäisiltä ylioppilasvuosiltansa, vaan kaikilta hapuilevilta
vuosilta, joina hän koetti kypsyä tiedemieheksi. Ehkä herättävät hänen
mietelmänsä, hänen tunne-elämänsä ja hänen keskustelunsa opinnoista
vastakaikua sen piirin ulkopuolellakin, jonka kerran oli tapana
kokoontua hänen ahtaaseen kammioonsa.






I




PALAVAT KAMMIOT.


Hän kulkee hiljaisia katuja tänä iltana, alas ahdasta Linnankujaa,
alastomien lehmusten reunustamaa joenvartta, kohti Islanninsiltaa, joka
hiljaisena kaartuu yli kammitsoidun putouksensa.

Kaikki on äänetönnä, vain akkunain valot puhuttelevat häntä. Hän kuulee
mitä ne sanovat hänelle, sillä hän tuntee melkein jokaisen lampun
tehtävän tässä pienessä kaupungissa. Hän tietää, mitä kirjoja ne
valaisevat, hän tuntee ne, jotka istuvat kumartuneina kirjojen ääreen.

Glasin talon ullakkokamarissa palaa, tänä iltana istuu siis
Waern-ystävä, kreikkalainen, murtaen peistä antiikin draaman kuoron
kehityksen puolesta; hänen teoriansa oli rohkea ja uusi, Jacob tuntee
sen ja ihailee sitä. Punerva hohde säteilee keltaisen Ommelvakan
alakerran akkunasta; Kantin puhtaan järjen kritiikki on alistettuna
vähemmän puhtaan järjen kritisoitavaksi; Somzeliuksen hevosaivot
koettavat löytää rakennelmasta heikkoja kohtia; jos hän tänä iltana
keksii tuolta valtavalta virhepäätelmän, on hän huomenna suurmies
filosofien joukossa.

Arkeologinkin valo 35:ssä on tänä iltana sytytettynä: Lind piirtää
suurta Hälsinglandin muinaislinnojen karttaansa. Ja tuossa vieressä
palaa valo: —sta päätteiset paikannimet lähenevät siis selvitystänsä,
ja tuossa muuan: Puolan ja Ruotsin suhteet vv. 1704—05 ovat
kirkastumassa, se näkyy loisteesta. Ja tuossa, ja tuossa, ja tuossa!
Johannes-evankelistan jumalusko palaa liekki yhä kirkkaampana,
muinaisranskan con-prefiksi saa yhä useampia merkitysvivahduksia,
ja Tegnérin poliittinen runous viskoo säteinä valoa pienestä
ikkuna-aukostaan.

Kun hän näin siinä kulkee, syntyy hänessä jokin tunne; ei hän tiedä
nimittäisikö sitä kunnioitukseksi vai rakkaudeksi vai kiitollisuudeksi.
Mutta häntä ylentävät kaikki nämä pimeitten kujien loistavat
kammiot, tiedonjanon-, nuoruusunelmien-, totuudenjanontäydet.
Hänestä tuntuu, että nämä pimeässä palavat pisteet kerran suurenevat
ja kerääntyvät isoksi aamunsarastukseksi, joka virtaa yli hänen
maansa. Tunnista tuntiin, vuodesta vuoteen hänen toverinsa istuvat
keräten heltiämättömän kärsivällisesti sen koitteen polttoaineita.
Elämänjanoiset pojat vangitsevat nuoren voimansa huoneeseensa;
se uhrataan virittämään valoa yhä voimakkaammaksi. Kuinka hän
kunnioittaakaan tätä nöyrää uutteruutta, kuinka hän rakastaakaan sitä!
Ehkä monikin liekki sammuu ravinnon puutteesta, ja monesta ei kai ole
säteilevä paljon valoa. Mutta jok'ainoa koettaa toki kykynsä mukaan
tulla siksi lähteeksi, josta pulppuaa uutta tietämystä, uutta tietoa,
uusi totuus.

Kokonainen sukupolvi, hänen omansa, istuu tänä iltana valvoen lamppunsa
ääressä. Hän kuulee sen hengityksen, hän tuntee sen valtimonlyönnin,
hän näkee sen etsivät, kirkkaat, tiedonjanoiset silmät sädehtimässä
vastaansa. Tälle suuren tasangon, suuren maan, suuren maailman
kurjalle läikälle he ovat kokoontuneina, hänen ystävänsä, hänen
toverinsa, he jotka kerran, puolustavat oikeutta, puhdistavat uskontoa,
lääkitsevät haavoja ja opettavat totuutta. Hän on ylpeä heistä, näistä
kamppailevista nuorukaisista, hän luottaa heihin. Hän haluaisi yhdellä
ainoalla suurella lämmittävällä syleilyksellä selittää hellyytensä
heitä kohtaan, heidän ankaraa vuosien mittaista uutteruuttaan heidän
hapuilevia, valoisia toiveitaan kohtaan.

Hän itse on muuan heistä. Hänen rintansa laajenee kiitollisena siitä,
että hänkin on saanut kuulua tähän pieneen hiljaa palavaan parveen. Hän
tietää, että hänessäkin on sellainen kyven, joka saa ravintonsa hänen
verestään, joka on kasvava hänen työstänsä, ja josta kenties on kerran
tuleva uuden päivän kirkas säde.

Hän menee kotiinsa. Hän menee ahtaaseen, pimeään, ihanaan huoneeseensa.
Syvän ja juhlallisen vakavana hän sytyttää työlamppunsa ja istuutuu
kirjansa ääreen.




KIRJASTO.


Ei ole maailmassa mikään niin hiljainen kuin kirjasto, ei mikään niin
tapaukseton. Kirja seisoo hyllyllänsä, otetaan alas sieltä päiväksi,
asetetaan takaisin vanhalle paikallensa, siihen samaan koloon, jossa
se on seissyt vuodet kaiket. Tuoli seisoo kerran saamallaan kohdalla,
muuan mies tulee ja istuutuu sille, sille samalle tuolille, jolla hän
on istunut vuodet kaiket. Ja päivä vierii ja vuosi, ja kello soi,
ja valo sammutetaan ja portti suljetaan ja portti avataan ja valo
sytytetään. Ja kirja otetaan alas ja mies lukee, ja kirja pannaan
paikoillensa, ja aika vierii hiljaa, hiljaa, tapauksettoman hiljaa.

Jacob on tullut mieheksi ja saanut tuolin ja kirjan, jota hän lukee.
Kymmenen sivua tunnissa, siitä kertyy kolmekymmentä sivua neljässä
tunnissa. Minne katoavat loput kymmenen sivua? Hän ei tiedä sitä, ne
hiipivät tiehensä, pois huojuvien puiden puistoon, tiehensä joelle,
joka kulkee kohti merta, joka virtaa mereen. — — — Hänen tuolinsa
rasahtaa, professori vieressä käännähtää ja silmäilee häntä. Hän istuu
hiljaa kuin hiiri, teroittaisiko hän kynäänsä? Ja hän iskee työhönsä
jälleen, kaksi sivua selvänä, neljä, kymmenen sivua, tunti.

Päivät vierivät, toinen samanlaisena kuin toinen. Jacob lukee, kirja
loppui; oh, niin monen monta kirjaa on hyllyllä odottamassa. Mutta
Jacob lukee. Hän kiertää säärensä tuolin jalkojen ympärille, niin että
lihaan leikkaa, nyt ei hän voi karata, hän haraa pitkää tukkaansa ja
tarttuu siihen, nyt ei hän voi kääntää päätänsä. Hänen yläpuolellaan
valoisa, korkea, vaitelias halli, hänen ympärillään vaiteliaat
tutkijat, hänen edessään vaitelias kirja.

Kymmenen sivua tunnissa, siitä kertyy viisikymmentä sivua neljässä
tunnissa. Mistä ne kymmenen viimeistä sivua tulivat? Hän ei sitä tiedä,
ne hiipivät hänen luokseen itsestään. Ne humajavat hänen luokseen
mukanaan ihmeellisten lakeuksien, kirkkaiden, valokimmelteisten
syvänteiden kangastuksia, joista hän ei ole mitään tiennyt.

Nerokas järjestelmä rakentuu kohti korkeuksia, yhä korkeammalle,
korkeammalle. Kestääkö se? Nyt se horjuu, se kaatuu, hiljaa. Valtava
avaruus kartoitetaan, tuolla ovat laaksot ja vuoret, nyt avautuu
silmänkantamattomia näköaloja. Todistus terottaa nuoltansa, nyt se on
valmis, viuhahtaen se lentää läpi ilman ja osuu: muuan portti vajoo
maahan, ja uusi raikas ilmavirta tulvahtaa ulos. Tuolla sädehtivät
kultaiset mahdollisuudet, minä pyydystän! Tuolla liploo lähde, minä
juon! Tuolla huminoi sävel, minä kuuntelen! Enemmän, enemmän minä
tahdon imeä mielikuvitukseni huokosilla, minun mieleni laajentuu, minun
katseeni kantaa kauas, minun järkeni väräjää halusta.

Hän katsahtaa kirjastaan levähtääkseen. Hän näkee valkohapsisen
naapurinsa, köykkyselkäisen, kuusikymmenvuotiaan köyristyneenä
käsikirjoituksensa ääreen. Lapsenhymy väreilee vanhan kasvoilla,
vapisevat kädet innostuvat, harmaat posket punehtivat. Nyt juopi vanhus
nuoruuden lähteestä syvin, vilvoittavin siemauksin, nyt nauttii hän
älyllisen humalan kristallista viiniä.

Hänen vieressään Jacob näkee nuoremman, pureutunut-ilmeisen oppineen.
Hänen ohimonsa takovat kuin vuorta kiivetessä, hänen kätensä ovat
nyrkissä, hänen rintansa työskentelee. Nyt koettaa hän ajatuksensa
painolla murtaa pilviseinän edessään. Kuin keskitetyin hyökkäyksin
iskee hän aukkoja pimeyteen, heilauttaa itsensä yhä korkeammalle
jyrkällä pilvipeittoisella vuorenseinämällä.

Muuan nuorukainen istuu tuijottaen kuin äkillisen surun kohtaamana.
Hän katsoo katsottuaankin samaa sivua aivan kuin hän ei kykenisi
käsittämään sitä onnettomuutta, jonka nuo painetut rivit ovat tuoneet
hänelle: hänen tieteellinen unelmansa on tuossa kirjan lehdillä
murskattuna; se ajatus, jota hän vuosikausia on elättänyt, ja jolla
hän kerran aikoi vallata maailman, se on tuossa jo, rikkaampana,
mahtavampana, kuin mihin hänen voimansa milloinkaan olisivat kyenneet
sen muovaamaan.

Ja Jacob tarttuu jälleen kirjaansa, ja päivä vierii ja vuosi, ja kello
soi ja valo sammuu.... Ei ole maailmassa mikään niin hiljainen kuin
kirjasto, ei mikään niin tapaukseton.




KOLME SUKUPOLVEA.


Jacob oli ottanut tehtäväkseen tutkia, ketkä ennen häntä olivat
kuluttaneet nuoruutensa Imperfektumin kammiossa. Rikkaasta,
vaihtelevasta sarjasta kasvoi kahden hahmo yli muiden.

Toinen heistä oli valtiotieteilijä Severin Alin, nykyinen etevä
valtiopäivämies ja ihailtu puolueenjohtaja. 80-luvun loppupuolella
hän oli edes takaisin kuljeskellut näitä lattialankkuja ja iskenyt
nyrkkiänsä näihin seiniin saadakseen ongelmat ratkeamaan. Ainoana
näkyvänä muistona Alinin ajoilta oli puheenjohtonuijan varsi,
joka myöhemmin oli sijoitettu ovenpieleen palvelemaan huomattavan
epäkäytännöllisenä vaatenaulakkona.

Alinin voimakas nyrkki oli lukuisia kertoja puristanut tätä
nuijanvartta vahvistaen ne suuret yhteiskuntaa mullistavat päätökset,
jotka hänen kamarissaan oli tehty. Hän oli muodostanut valistuneitten
ystävien kanssa liiton, jolla illoin oli salaisia kokouksia tässä
oivasti suojatussa asunnossa. Johtajansa kaunopuheisuuden innostamana
seura oli — nämä seinät ainoina todistajina — lakkauttanut
prostitution, kohottanut työväenluokan aineellista ja henkistä
tasoa, miinoittanut valtiokirkon ja viitoittanut ohjelman Ruotsin
tasavallaksi. Nuoret älyniekat olivat kiiruhtaneet opintojensa
leikistä Alinin kerhon vakavuuteen; siellä ei rakenneltu kekseliäitä
tieteellisiä ilmalinnoja, vaan uutta, todellista yhteiskuntaa maan ja
kansan siunaukseksi. Yhteiskunnalliset aatteet olivat valtoiminansa
kuohuilleet ahtaassa huoneessa, mutta Alin oli istunut tyrskyjen
keskellä kuin rauhallinen ja mahtava kallio.

Toinen asunnon edustajista, josta Jacob rakenteli kuvitelmiansa,
oli Johan Almark niminen mies, nyt erään pienehkön maaseutulehden
jo unohdettu toimittaja. Jacobin huoneessa oli hänestäkin eräs
muisto; uunissa oli vielä jäljellä joitakin merkkejä niistä
mielikuvituksellisista arabeskeista, joilla tuo lahjakas diletantti oli
koettanut antaa rumalle huonekalulle onnistuneemman esteettisen leiman.

Almarkin loistokausi yliopistokaupungissa oli ollut vuosisatain
vaihteessa. Hänen suuri, imevä katseensa leveälierisen hatun alla oli
vanginnut parven hartaita ihailijoita ja ystäviä. He kerääntyivät
hänen luokseen vapaisiin istuntoihin, joissa viljeltiin harvinaisia
valaistusvaikutuksia, pöydällä kämmeköitä. Vanhemmat olivat tulleet
sinne keskustelemaan suurkirjallisista uutisista, valittiin uusia
neroja, tuomittiin kuolemaan entisiä. Nuoret olivat väräjävin äänin
lukeneet kainot koelmansa ja odottivat vavistuksella Almarkin tuomiota.
Hänen ihmeellinen katseensa oli heille vahvistanut, kannattiko jatkaa
kirjallisella uralla vai eikö. Moni oli lähtenyt hänen luotansa varmana
kutsumuksestaan, moni kunnianhimoiset toiveet murskattuina.

Hartaimpia hetkiä olivat olleet ne, jolloin Almark kähisevällä, mutta
voimakkaalla äänellään itse oli esittänyt jotakin sellaista, joka
oli saavuttanut hänen hyväksymyksensä. Oli vaistomaisesti tunnettu,
että näinä iltoina uuden ajan runous juurtui nuoreen sukupolveen. Se
runoilija, jota näin tulkittiin Almarkin piirissä, se joutui yhdellä
iskulla suurten kirjoihin. Ja tätä huomattavaa kulttuuritapahtumaa
pohdittiin ja naulittiin seuraavana päivänä kahviloissa ja
kadunkulmissa.

Kaksi yliopistokaupungin elämän mennyttä vaihekautta Jacob näki
ruumiillistuneina Severin Alinin ja Johan Almarkin hahmoihin.
Yhteiskunnallisten mullistusten itämisajan, jolloin jokainen lahjakas
ylioppilas oli yhteiskunnanparantaja, ja kaunokirjallisen kukoistuksen
ajan, jolloin jokainen puolivuosi toi mukanaan ruotsalaisille
kirjamarkkinoille jonkin kiihkonumeron, ja jolloin jokaisesta kalpeasta
ja pitkätukkaisesta nuorukaisesta uumottiin uutta lyyrikkoa.

Vaan Jacobin huone ei enää ollut ei yhteiskunnallisten enempää kuin
esteettistenkään väittelyjen polttopisteenä. Yhteiskunnan uudistus
oli kauan sitten poistettu keskustelun päiväjärjestyksestä. Uudet
sosiaaliset aatteet olivat tulleet toteuttamisen runottomalle
asteelle ja samalla menettäneet niiden nuorukaisten huomion, jotka
halusivat liikkua uusin, rohkein ajatuksin, eivät kunnallishallinnon
tai valtakunnanhallinnon murheellisen käytännöllisin kysymyksin.
Ja esteettisienkin kysymysten ympärillä oli Jacobin ja luultavasti
myös muitten huoneissa sangen hiljaista. Syy oli kyllä mutkaton: ei
ollut enää suurta uutta kirjallisuutta, josta olisi voinut murtaa
mielipiteitä. Joskus ehkä kainosti yritettiin keihästää joku uusi
runoilija, mutta sellainen yritys toistettiin haluttomasti. Ja tämä
kirjallisen elämän autius se synnytti selkeäpiirteisen epäilyn jokaista
omassa piirissä syntynyttä lyyrillistä koetta kohtaan. Enää harvoin
kuultiin pikkuhuoneissa jonkun lukevan runoa; romanttisten valojen
sijalla oli häikäisevä sähkö; niin, jopa tukkakin jo leikattiin.

Mutta pohdiskelu ei silti ollut tyrehtynyt Jacobin huoneessa. Niihin
seiniin, jotka vuosikymmenet olivat vastanneet niin intohimoiset
aallot, murtui yhä niinkuin ennenkin vaahtoharjoja. Huone oli siinä
määrin kyllästetty tupakalla ja henkisesti palavilla aineilla, että jos
siellä oli edes kahdetkin aivot yhtaikaa, leiskahti tuli.

Nyt kiisteltiin — tieteestä. Ennen oli opiskeluvuodet käytetty
tutustuen yleisesti sellaisiin kysymyksiin, jotka liikkuivat
ilmassa; nyt tultiin jo muutamassa vuodessa ammattimiehiksi, jonkin
tieteenhaaran spesialisteiksi ja siihen syvennyttiin kaikin voimin.
Tieteellinen organisointi oli suoritettu niin kiinteästi, että tulokas
heti sai paikkansa rivistä alimman asteen tutkijana, mutta kuitenkin
tutkijana. Enää ei oltu liber studiosuksia, oltiin ammattimiehiä.

Ja ammatista puhuttiin. Riitaannuttiin eriävien metodillisten
käsitysten vuoksi, toinen murhattiin jonkin tutkimuksen vuoksi.
Kartoitettiin toisen järjestelmän harhatiet, analysoitiin ainesten
kokoamisen tekniikkaa, ainesten käsittelemisen ongelmaa. Puhuttiin
arkistoista, opettajista, kirjastoista, hypoteeseista. Seulottiin
toisasteisen lähteen totuusarvo, typologisen sarjan todistusvoima,
päiväyskoje, influenssiteoria, pragmaattinen historiankäsitys ja
mekaaninen kehitysoppi.

Pujeenjohtajannuijasta oli tullut vaatteenripustin ja uunin arabeskit
olivat kuluneet ja unohtuneet. Ei pystytetty uusia yhteiskuntia,
ei luotu uutta taidetta. Oltiin niin pitkälle kuin kykyä riitti
tiedemiehiä, ja niin pitkälti kuin aika salli puhuttiin tiedettä.




TRADITIO.


Muuan runokirja kaupungista lojui kirjakaupan ikkunassa, 'Ei myrskyjä
vielä' niminen. Jacob poikkesi kauppaan ja osti sen. Hän odotti
saavansa nähdä tästä pikku vihkosta edes pienen pilkahduksen omaa
elämäänsä, toveriensa elämää.

Heti ensimmäisestä runosta hän ymmärsi, että otsake oli tarkoitettu
ivalliseksi. Se ennusti, että myrskyt olivat nuoren tekijän elämässä
tavallinen sää.

Se muutti Jacobin mietteliääksi, sillä hän tunsi näitten
ylioppilasrunoilijoitten myrskyilmakehän: ylpeä tuomio porvarillisesta
moraalista, mikä urheus, mikä rohkeus, ja kun se oli tehty: avomielinen
paljastus niistä paljon sisältäneistä öistä, jotka nuoren runoilijan
oli onnistunut hankkia muutamien vähäisten ruususten avulla.

Uudessa runokirjassa oli koko rituaali; runoilija vertasi laulaen
itseään kevättuuleen, joka niin huolettomasti käsittelee kaikkia
kaupungin tyttösjalkoja; hän kuvaili hellän muistavasti kaikki ne
pikkujulkeat kolttoset, jotka hän oli tehnyt järjestysvallalle
ja naisväelle. Hän pani runoksi kirjanpitäjäerotiikkansa pitkin,
kainostelemattomin sanapinoin, vaatien, että nuo sinne tänne sirotetut
sanat 'kevät' ja 'valkolakki' ja 'nuorukainen' pirskottaisivat
ruusuntuoksua karkeuteen.

Mikä sitten noissa joka joulu ja kevät palaavissa tuotteissa tuntui
niin loukkaavalta? Totta tosiaan, siveellistä närkästystä ei Jacob
tuntenut. Hänestä tosin tuntui, että nuoren miehen kohdellessa huonosti
nuorta naista pitäisi suhdetta katsoa erittäin yksityisluontoiseksi
asianomaisten keskiseksi seikaksi. Ja jos nuori mies halusi antaa
episoodille lyyrillisen muodon, niin kernaasti hänen puolestaan, kunhan
ei soinnutus ollut aivan liian virheellistä. Ei, siinä oli jotakin
kokonaan muuta. Tämä runoilija, nämä runoilijat ne esiintyivät koko
nuoren opiskelevan sukupolven nimissä. Heidän runonsa ottivat päälleen
pyhän ylioppilasien ilmeen, tuon kyynillisyyden ja sentimentaalisuuden
kummitusmaisen ilmeen. Valkea ylioppilaslakki heitettiin uljaasti
vinoon tyhmyyden ja raakuuden päälle ja pillitettiin kevätmyrskyistä ja
kamppailevasta nuoruudesta ja murskatuista unelmista ja vietellyistä
tyttösistä.

Oliko tällaisessa ylioppilaselämän kuvauksessa hituakaan totta?
Oliko sillä oikeus puhua näin tuttavallisessa äänensävyssä 'meistä
nuorista hupsuista'? Varmasti ei! Luonnollisesti oli pienessä
opiskeluyhteiskunnassa poikia, jotka viettivät vapaan aikansa tuolla
niin usein ylistetyllä tavalla. Oli pieni joukkio, joka oli uskollinen
ns. ylioppilastraditioille, joka toisin sanoen eli ruumiillisille
iloillensa ja saarnasi niistä. Heillä oli tehtävänsä, näillä
nuorukaisilla ja he tunsivat vastuunsa. Sillä sukupolven suurin osa eli
työssä, levottomuudessa, iloiten, kamppaillen, eikä siltä riittänyt
aikaa eikä halua huolehtia traditiosta. Sen vuoksi painoi se sitä
raskaammin niiden hartioita, jotka olivat ottaneet tehtäväksensä
ylläpitää kunniakasta ylioppilasmaista siveettömyyttä, ylioppilasiloa
alituisesti yhtä loukatun ja ihastuneen yleisön silmissä. Niinkuin
kaikessa muussakin, niin oli tässäkin järjestynyt käytännöllinen
työnjako. Yhdeksälle oli opiskelukammio työhuone ja vasta kymmenennelle
jokin chambre séparée. Traditio saattoi olla tyytyväinen: tuo kymmenes
se alati oli rakkaana mielikuvana nuoresta, iloisesta ylioppilaasta
oikeata lajia. Ja runovihkot levittivät hänestä yli maan tiedon
merkiksi siitä, että vielä ei kaupunki ollut kuollut, vielä siellä oli
jotakin jäljellä oikeasta, vanhasta, kunniakkaasta hengestä.

Mutta se henki oli kuitenkin kuollut. Se oli pelkkä koriste, sen
joukon kantama, joka kuitenkaan itse asiassa ei opiskeluelämässä
mitään merkinnyt. Sentimentaalinen säädyttömyys, törkeä elämä ei enää
ollut uuden sukupolven elämänmuoto, ja runoilijat koettivat turhaan
houkutella esiin vastakaikua uuden nuorison sydämestä.

Pohjimmaltaan ei itse tämä huoleton elämä ollut Jacobille
vastenmielinen, vaan sen kirjallisuus; sitä hän vihasi; tuota
kirjallisuutta, joka velvollisuudentuntoisen, virallisen luonteettomana
yritti kohottaa matalan ja vastuuttoman moraalin opiskeluelämän
varsinaiseksi ytimeksi ja tarkoitukseksi.




TIETEILEMINEN.


Jacobista puut olivat melkein vihertäviä, vaikka oli talvi, ja
ihmiset melkein kauniita, vaikka he olivat pikkukaupungin eläjiä. Hän
hymyili kaikille, kullekin ja hän tunsi tarvetta jakaa heille hyvää,
kukkuraista sydäntään. Hän auttoi erästä kaupunginlähettiä työntämään
tyhjiä rattaita ja antoi roposen eräälle hyvin puetulle, hämmästyneelle
koulupojalle. Hän nyökäytti ystävällisesti eräälle palvelustytölle,
joka riippui talon ikkunoita kuivailemassa; tyttö kokoili hameitaan
ja näytti kiukustuneelta. Ilma oli kirkasta, keveää, kuin kylmää
ja aurinkoa tuoksuten. Hän keksi, että pelkkä hengittäminenkin on
fyysillinen nautintokeino, jonka hurma on selittämätön ja ennen
kokematon. Hän hengitti. Hän oli onnellinen.

Eipä, ei täysin. Hän tahtoisi tavata jonkun, samantekevää kenet,
jolle hän olisi voinut eritellä tyytyväisyytensä syyn. Hänen puoliksi
tiedoton ilonsa, jonka hän sisimmässään tunsi, oli tosin mieluinen,
mutta hän ei ollut siihen tyytyväinen, ennenkuin se muuttuisi
tietoiseksi. Ja ehk'ei se silloin enää olisikaan iloa? Niin, jos
niin kävisi, jos se rikkuisi joutuessaan päivänvaloon, eipä silloin
kannattanut kuljeskella siitä nauttimassa.

Hän poikkesi ostamaan sikaaria, hän pyysi saada kaupan parhaimman.

— Havanna ennen päivällistä, se tuskin on hyödyllistä, sanoi pikku
myyjätär äidillisen huolestuneena.

— Saanko istahtaa tähän ja jutella vähän?

— Kernaasti, jos teitä huvittaa.

— Mutta kun puhuisin vain itsestäni.

— Ei se niinkään harvinaista ole.

— Nähkääs, minulla on tänään käsissäni eräs parhaita päiviäni,
sellainen päivä, joita ainoastaan me tiedemiehet saamme elää jonkin
yksinäisen kaivatun kerran. Köyhä kullanmetsästäjä, joka kuukausia
ja vuosia on turhaan hakenut ja etsinyt, ja sitten muutamana päivänä
näkee punaisen metallin kimmeltävän hiekassa, hän ehkä tuntee jotakin
samantapaista. Me vaellamme läpi kirjojen aarniometsän, me vajoamme
paperirämeisiin ja poraudumme käsikirjoitusvuorten läpi, kultajyvänen
sieltä ja toinen täältä, kas siinä kaikki mitä löydämme, me kokoamme ne
ahneesti, sellainen on kaiken vaivamme mitätön saalis; sitten eräänä
päivänä, tänään kimmeltää metalli paljaana edessämme, ja saamme vain
kerätä sitä suurina, ihanina kimpaleina. Kädet vapisevat jännityksestä,
ja sydän takoo; saanen rauhoittaa hermojani tällä sikaarilla.

Tyttö kuunteli silmässä loiste niinkuin hän näkisi valtavia
kultakenttiä pöydälle leviteltyinä.

— Ei itse kulta, vaan kullan keksiminen se valaisee meidän sisimpämme.
Iloitsee epäitsekkäästi kun on paljastanut ihmiskunnalle rikkauksia,
jotka ehkä ilman hänen keksimisvoimaansa olisivat ikuisiksi ajoiksi
jääneet kätköön.

— Käykö päinsä selittää tällaiselle asioita tuntemattomalle kuin
minulle, mitä tänään olette keksinyt.

— Se on vaikeanpuoleista, mutta koetanpa. Minä tutkistelen erästä
ruotsalaista 1800-luvun alun kirjailijaa. Minä koetan selvittää hänen
ajatussysteemiänsä, koetan valaista hänen mielikuvamaailmaansa.
Tehtävänäni on tutkia sen maailmankatsomuksen syntyä ja sisällystä,
josta hänen runoutensa on puhjennut. Siis aivan samoin kuin tutkitaan
sen puutarhamaan kokoomusta, jossa on nähty omituisten kukkien
kasvavan. —

Jacob pysähtyi; hänestä tuntui vastahakoiselta puhua muuten kuin
yleisin sanoin. Hän kävi yhä epävarmemmaksi, kuta lähemmäs hän joutui
sitä konkreettista keksintöä, joka oli hänen päivänsä riemuvoitto. Hän
pelkäsi pikku neitosen ymmärtämätöntä ilmettä, aivan kuin se olisi
ollut pätevää kritiikkiä. Mutta hän huomasi, että neitonen odotti
tarkkaa selkoa, ja hänen täytyi jatkaa.

— Niin, minun runoilijallani on monessa kohdin ajallensa merkillinen
käsitys elämästä. Mainitsenpa yhden esimerkin, jonka ymmärrätte.
Hänen aikanansa kuvattiin yleisesti rakkaus naiseen autuuden tilaksi.
Hän sitä vastoin kuvaa sen taudiksi, joka tuottaa vain kärsimyksiä.
Tämän syy on tietystikin ollut etsiskelyjeni esineenä. Tänään olen
löytänyt erään senaikuisen sangen tuntemattoman saksalaisen filosofin
kirjasen, joka ei ainoastaan suurimmilta yleispiirteiltään, vaan
yksityiskohdiltaankin, sanamuodoltaan on sopusoinnussa ruotsalaisen
runoilijan runouden kanssa. Ja kuulkaapas nyt: osoittautuu, että
kirjailijani on käväissyt juuri siinä pienessä saksalaisessa
kaupungissa, jossa filosofi asui, eikä voi hetkeäkään epäillä,
etteivätkö he ole henkilökohtaisessa seurustelussa jakaneet
ajatuksiansa. Ymmärrätte, mitä tämä keksintö vaikuttaa runoilijani koko
tuotannon ymmärtämiseen. —

Pikku neitonen naurahti hymyn, jossa oli paljon myötätuntoa. Ja
Jacobista tuntui, kuin hän olisi halunnut lohduttaa häntä.

— Koska tässä juttelemme runoudesta ja muusta sentapaisesta, kerron
teille erään asian, joka tapahtui minulle pari vuotta sitten. Mutta
se on oikeastaan pieni salaisuus, ette saa puhua siitä, sillä silloin
ehkä voitaisiin minusta uskoa jotakin pahaa. Minä seurustelin siihen
aikaan -in kanssa — hän mainitsi erään nuoren runoilijan tunnetun
nimen. Eräänä päivänä hän saapui minun luokseni muassansa kirja, jonka
hän oli kirjoittanut. Kolme pitkää säkeistöä siinä käsitteli meidän
kohtauksiamme. Niistä saan kiittää sinua, hän sanoi ojentaessaan kirjan
minulle. Katsokaas, sellainen on minun mielestäni ihan toista kuin
teidän keksintönne. Sillä minähän olen sillä tavalla ainakin auttanut
noita säkeistöjä syntymään. Mutta tehän olette vain pohtineet selville,
että joku toinen on ollut avullisena erään runoilijan säkeissä. Mutta
hyvähän sekin, hän kehoittavasti lisäsi.

Jacob nosti hattuansa ja palasi viheltäen työhönsä. Puut olivat
alastomia, kuivia ja talvisia ja ihmiset rumia.




YSTÄVYYS.


Hän oli oppinut tuntemaan Beven, miten, sitä hän tuskin muisti. He
olivat sattumoin joutuneet ruokailemaan samaan pöytään, mutta eivät
olleet montakaan sanaa virkkaneet toisillensa. Jacob nuorempana ei
juuri voinut ottaa ensimmäistä askelta. Hän tunsi lisäksi, ettei hän
Bevestä tuntunut puoleensa vetävältä.

Eräänä päivänä olivat he kaksin jääneet pöytään muitten lähdettyä.
Jacob oli tavallista epävarmempi, hän tunsi, kuinka veri sakosi
päähän, ja hän tiesi, että jotakin sanoessaan hän ehdottomasti puhuisi
lapsellisuuksia. Hän päätti lähteä ja jäi istumaan. Hän ymmärsi, että
Beve istui häntä punniten, että hän mittaili hänen älyänsä siitäkin
huolimatta, että se nyt oli hiljaa eikä kai ollut mitattavissa.
Hän tunsi hengessään, että Beve arvosteli myös niitä sanoja ja
käsityskantoja, joita hän ei ilmaissut. Hän alkoi kiihtyä tähän
vaativaiseen vaikenijaan, joka ei milloinkaan antanut itseään ja jolle
ei myöskään rohjennut antaa mitään omasta itsestään.

— Täytyykö järjestyksen olla semmoinen, että se, joka on muutamaa
vuotta nuorempi, aina ylenkatsoo vanhempaa toveriansa, katkaisi Beve
kainosti hiljaisuuden.

Jacob tunsi, miten hän punastui; onko hän kyllin sydämetön
leikitelläkseen minulla, välähti hänen päähänsä.

— Omasta mielestäni kyllä vielä olen nuori, Beve jatkoi. Mutta tässä
kaupungissa saa niin pelottavan tunnon sukupolvien vaihtumisesta. Ja
viimeisellä sukupolvellahan aina tuo taikasauva on repussansa.

— Minusta tuntuu, että teillä vanhemmilla on terävät silmät
puutteitamme kohtaan, sanoi Jacob.

— Tunnenhan vain muutamia nuoremmistani. Muutamiin heistä en
välitä kuluttaa ajatuksiani; niitä, joita pohdiskelen, katselen
mustasukkaisesti ihaillen. Sinua pohdin. Tehän omistatte niin paljon
enemmän kuin me. Teillä ei ole sitä kaikkein vihattavinta, rajoja.
Saatpas nähdä, muutaman vuoden kuluttua ne ovat sinulla edessäsi.
Silloin tiedät pilkullensa, miten pitkälle kykysi riittää, miten
pitkälle ajatuksesi voi kantaa. Kukin meistä saa lopulta oman pienen
neliönsä, pienen paalutetun maanpalan käsiteltäväkseen. Muuta
tehtävää ei sitten enää ole kuin käännellä turpeita ja pakottaa paras
mahdollinen sato esiin. Mutta ulkopuolella, jossa väljät näköalat
houkuttelevat, sinne emme enää uskalla — kyllä, toki joskus, joskus
hamuamme taas pois siihen kokemattomaan, vieraaseen, tuntemattomaan.
Vain niinä hetkinä tuntee samalla kertaa hapuilevana ja rohkeana
olemisen kaiken ihanuuden, se on nuoruutta; ja silloin, silloin
se varmuus, että nuoruus katoaa, vaanii meitä katkerana. Kaikkein
vaikeinta on kyllä, kun ei enää ole kykyä elää kauempaa haaveissansa.

Beve laski kätensä Jacobin kädelle ja painoi sitä nopeasti ja kainosti.
Sitten he lähtivät yhdessä, ja Jacob uskoi, etteivät he enää voisi
erota.

Hänen sydämensä solmeutui tästä hetkestä toiseen sydämeen siksi
ihmeelliseksi liitoksi, jota nimitetään ystävyydeksi. Hän oli
haparoiden seurannut erästä vaistoa, se oli tehnyt valintansa. Miksi
juuri tämän? Bevellähän toki oli vähemmän kuin monella muulla yhteistä
Jacobin ajattelutavan, luonteen, elintapojen, opintojen kanssa.
He olivat yhtä kuin käyrä ja kieli, ilmassa väräjöi sävel, kun he
tapasivat toisensa.

Tästä ystävyydestä tuli Jacobille hänen heikkoutensa linnoitus, hänen
yksinäisyytensä koti. Kaikki, mikä oli levottomuutta, itsensäkieltoa,
kykenemättömyyttä, kaikki, mikä oli korskeutta, vastuuttomuutta,
järjettömyyttä sai osakseen tämän liiton puhdistuksen ja kirkastuksen.
Hänen olemuksensa sai siinä avoimesti paljastua, ja hän oppi
tuntemaan itsensä; hän otti siinä vastaan vapaan luottamuksen, ja
hän oppi tuntemaan toisen. Hän näki olemisen kahdesta pisteestä,
ja hänestä se sai uuden värin, uuden ilmennyksen. Sen, mikä hänen
silmäpuolisuudestaan oli näyttänyt todellisuudelta, sen hän huomasi
latteaksi koristeeksi. Se mikä hänen yksinäisestä katseestaan oli
näyttänyt sumukuvalta, se sai piirteet ja terävyyden.

Hän, joka oli tuntenut tuen tarvetta, hän sai voimia tukiessaan. Hän
huomasi, että hänen köyhyytensä omisti lahjoja annettavaksi. Hänen
köyhät sanansa saattoivat merkitä iloa ja surua toiselle. Hän pani
merkille, että hänen herkkä arkuutensa voimistui haavoittuessaan.
Hänen itsekylläisyytensä murtui nöyryydeksi kiitossanasta, mutta
hänen hoippuva epäluottamuksensa itseänsä kohtaan saattoi vahvistua
itseluottamukseksi moitteesta. Hän otti vastaan iskuja ja hyväilyä, hän
antoi arvosteluja ja ihailua, ja hän kävi vienoksi ja voimakkaaksi.
Maailma ympäröi hänet pimeyden ja myrskyjen tuntemattomilla
lakeuksilla; mutta hän oli tavannut pakopaikan, turvallisen seudun,
oman maailman maailmasta — ystävyytensä.




TYPOLOGI.


Mitään vaaraa aavistamatta Jacob kulki kahvilan läpi. Käheä ääni
tarttui häneen takaapäin. Jacob kääntyi, näki dosentti Fileniuksen
kalpeanlihavat kasvot vaivalla säänneltyine ryppyineen; otsapoimun
piti merkitä filosofista syvällisyyttä, jossa oli piskuinen lisänen
tuskallista mietiskelyä; voimakkaasti alas kaartuneitten suupielien
horjumattoman luonteen ja elämän kiusausten ankarata taistelua. Ja
suurissa, hirvittävän pyöreissä silmälaseissa istui oppineisuus ja
arvokkuus: oppineisuus, kun teräksenkirkas tutkijankatse leimahti
niiden kautta; ja arvokkuus, kun ne työnnettiin alas lävistävän
ihmistuntijankatseen jalustaksi.

Jacob sykähti: nyt hän tahtoo pelastaa minut. Hän istuutui. Hän huomasi
pöydän ääressä Fileniuksen pienen henkivartijan, tirkistäväsilmäisen,
uskolliskatseisen, kulmakarvattoman Henkelin.

— He, köhi Filenius antaen silmälasien siirtyä oppiasennosta
psykologiseen asentoon. Sallitaanko suoruutta.

— Sanokaa se sallimatta, ehdotti Jacob kohteliaana.

— Tunnetteko teokseni kivikirveistä?

— Minulla ei vielä ole ollut — — — Nuorison lukeneisuus on
surullisessa määrässä vähenemässä. Mutta edellytän, että saadaksenne
käsityksen minun tieteellisen toimintani laadusta teidät on tehtävä
osalliseksi mainitun teoksen pääperiaatteesta. Minusta näyttää näin
ollen välttämättömältä, että lyhykäisesti selostan tutkimukseni
tuloksen, tutkimuksen, joka — uskallan sanoa niin — on lukuisissa
piireissä-herättänythuomiota, mikä — olettaisin — ei ole aivan
riippumaton esittämäni materiaalin käsittelyn arvosta.

Jacobista tuntui, niinkuin hän olisi joutunut kauppaan, jossa
jauhettiin nuuskaa. Hän hengitti kuultavasti. Hän alkoi laskea pöydällä
telineessä olevia tulitikkuja. Niitä oli ainoastaan kolmekymmentäneljä.

— Niinkuin mahdollisesti on tunnettua, Filenius jatkoi, on olemassa
monenlaisia kivikirveitä; tämä on keksintö, jonka ovat — minun täytyy
se tunnustaa — kauan ennen minua tehneet ansioituneet tutkijat.
Kuitenkin luulisin voivani uskoa, että olen ensimmäinen, jonka on
onnistunut esittää kirveitten jaoittelu sellaisella tavalla, että
sen avulla materiaalin koko ala voidaan rekisteröidä. Minä olen
näet esittänyt sen teidän todennäköisesti tuntemanne jaoittelun
A-kirveisiin, B-kirveisiin ja C-kirveisiin. Niinkuin luonnollista
esiintyy lukuisia, niin, uskallan sanoa, monia eksemplaareja,
jotka ovat siirtymämuotoja näiden suurten pääryhmien välillä. Minä
olen myöskin rohjennut erinäisillä merkeillä selvittää näiden
siirtymämuotojen kyllä vaikeasti määriteltävän aseman sarjassa. Minun
on näet onnistunut merkitä A- ja B-kirveitten välimuodot AB-kirveiksi,
B- ja C-kirveitten taasen BC-kirveiksi. Siten on minulla koko
materiaali niin sanoakseni käsissäni. Tämän merkitsemisjärjestelmän on
myös nykyaikainen tieteellinen tutkimus hyväksynyt sopivana. Vai mitä
Henkel sanoo?

— Sopivana hyväksytty, naulasi pikku Henkel.

— No hyvä, tämän — uskoisin — järkiperäisen kartoituksen perustuksella
minä olen, en ilman nykyaikaisen tilastotieteen käänteentekeviä ennen
tuntemattomien lukusuhteiden määräämismenetelmiä, onnistunut ainakin
mitä Keskiruotsiin tulee likimääräisesti todeta, että A-kirveitten
luku kohoaa huomattavasti B- ja C-kirveitten lukumäärän yläpuolelle.
Niin, eikä tässä kylliksi, minun on onnistunut kartalla esittää ne eri
alueet, joissa A-, B- tai C-kirveet ovat voitonpuolella. Minä olen
toisin sanoen myös kyennyt jaoittelemaan eri maakunnat kirveitten
esiintymisen mukaan A-, B- ja C-maakuntiin ja siirtymämaakuntiin. Minä
olettaisin, että tuskin voidaan puhtaasti tieteellisin keinoin päästä
pitemmälle, taikka toisin sanoen, minä uskon — pidättäen kuitenkin
kaikki mahdollisesti esiintyvät erehdykset — uskaltavani katsoa
päässeeni perille. Vai mitä Henkel sanoo?

— Perillä, sanoi pikku Henkel.

— Olen tehnyt teille tästä selvää esimerkiksi ja varoitukseksi.
Esimerkiksi siitä metoodin ankaruudesta, siitä lopputuloksen
varovaisuudesta, mikä on jokaisen tiedemiehen velvollisuus itseänsä ja
ainettansa kohtaan. Varoitukseksi astumasta niille valhetieteellisille
teille, jotka houkuttelevat sellaisin sanoin kuin: mielikuvitus,
synteesi, kokonaiskäsitys ja muut niidentapaiset. Kohtauksemme alussa
pyysin oikeutta olla suora. Teidän vastauksenne käsitin suostumukseksi;
minä tahdon nyt käyttää hyväkseni tätä tilaisuutta ehkä pelastamalla
todelliselle tieteelle erään aivan varmasti käyttökelpoisen kyvyn.

Te olette liittynyt piiriin, jossa muuan Quiding niminen historioitsija
oleilee. Minun tapoihini ei kuulu kakistella epäpäteviä tutkijoita;
heidän teoksensa tekevät sen muutenkin. Mutta minä haluan vain
viitata teille, jos ette itse ole kiinnittänyt siihen huomiota, että
tämä Quiding on ottanut julkaistakseen niin nimitetyn historiallisen
tutkimuksen, joka on ollut kirjakaupassa joulukirjojen joukossa, jota
kansa on ostanut ja lukenut. Minun täytyy tieteellisen tutkimuksen
nimessä protesteerata, että tieteellinen tutkimus alennetaan
romaanikirjallisuudeksi; minun täytyy tieteen nimessä protesteerata,
että tiedemies, joka tuota nimeä tavoittelee, luetuttaa itseään kenellä
tahansa, jolla on varaa luopua yhdestä kymmenkruunuisesta. Koska vielä
on olemassa tiedemiehiä, jotka eivät kykene käsittelemään tieteellistä
kieltä muulla tapaa, kuin että sen voi tajuta tuo sivistyneeksi
nimittäytyvä yleisö, pitäisi ainakin lailla voitaman estää moisten
kirjoitusten myyminen tieteellisen ammattimiespiirin ulkopuolelle. Vai
kuinka Henkel?

— Se on käsittämätöntä, sanoi pikku Henkel sisäisen varmana.

Jacob nousi hyvästelläkseen.

— On onnellista, hän sanoi, että vielä on olemassa idealisteja
ammattimme piirissä, idealisteja, jotka uskovat ylpeätä tunnusta: tiede
tiedemiesten vuoksi.

— Monta meit' ei ole, mut' kaatua vain voimme, pikku Henkel deklamoi ja
katsoi ylpeänä Fileniukseen.




LUONTO.


He istuivat hiljaisessa Imperfektumissaan ja halveksivat yhdessä
maailmaa. Ulkona oli muuan niistä päivistä, joita olisi uskonut
olleeksi vain 1000-luvulla, läpitunkevan kalseita tuulia, niin harmaa,
pistävä ilma, että sai hengenahdistuksen. He kirosivat isänmaatansa sen
viikinki-ilmaston vuoksi ja uneksivat Välimerestä.

— Älyllä on jäätymäpisteensä, sanoi Quiding, historioitsija. Jos
Ruotsi olisi Italian leveysasteella, eivät ruotsalaiset olisi aivan
lahjattomia.

— Minun naapurini valtiotieteilijä ei voi kirjoittaa riviäkään, jos
huoneen lämpö on 22° alapuolella. Arkin mittainen kirjoitelma maksaa
hänelle neljännessylen puita. Käy kalliiksi olla tiedemiehenä tässä
maassa.

— Onko olemassa toista niin kelvotonta kuin pohjoinen lakeus talvella.
Harmaa maa, harmaa taivas, märät jalat ja paleltunut nenä.

— Sitä sinä et ymmärrä, sanoi Beve, ja hänen tummaan katseeseensa tuli
epätavallinen, kiivas välke. Et ymmärrä luontoa, eikä kukaan muukaan
teistä.

— Häh, ukkoseni, Quiding kuohahti. Kun minä luoviskelen kesäpurressani
luotojen lomitse ja aurinko ja tuuli toimittavat tehtävänsä liikoja
panematta, silloin kun näkisit silmäni pälyvän. Minut tenhoaa niin moni
uusi mainio väri, että uhmaan sillä esteetikkojakin. Minä päästän niin
monta huokausta, ah! ja ihmeellistä! että ahkerin saksalainen turisti
tuntisi ohitseen ajetuksi.

— Luonto on sinusta vain ruumiin ja silmän mukavuutta, ei muuta. Luonto
on sinusta vain pilattujen hermojen suuri lepokoti. Kirja on sinusta
parempi kuin puu ja ihminen parempi kuin kivi.

— Rinnastus on sangen rohkea.

— Oh, en jaksa enää kuulla teidän puhettanne ihmisistä, lahjakkuudesta,
kirjoista, henkisistä asioista. On toki olemassa jotakin suurempaa
ja ennen kaikkea niin paljon hiljaisempaa. Tämä mielipide- ja
aatevilinä, joka huutaa ja hämmentyy, nämä sadattuhannet ajatukset,
jotka pöyhkeilevät itsestään, tämä silvottu ihmishenki, joka tyhmän
ylimielisenä siroittelee ympärilleen pienet tuloksensa, mitä on kaikki
tämä jonkin hiljaisen kiven rinnalla, joka makaa tiellä ja jonka nostan
käteeni. Se kertoo minulle mykkänä syvempiä totuuksia kuin kaikki
teidän kirjanne yhteensä. Minä tunnen sen painavan kädessäni, ja minua
värisyttää salaperäinen voima. Minä tunnen, miten se tahtoo takaisin
maahan, mistä se on tullut; se on sen ainoa omistama tahtomus, mutta se
on voimakas ja sitä se ei menetä koskaan. Se kätkee itseensä ikuisesti
tämän kuolemattoman voiman, se on mitättömyydessään osallinen siitä
mahtavasta laista, joka johdattaa maailmojen ratoja. Minä katselen
sitä; se on palanen graniittia, joka kivettyi miljoonia vuosia ennen
ajanlaskuamme. Minä näen alkuvuoren kohoavan merestä, vuoren, johon
Ruotsi syntyi metsineen ja peltoineen. Se on rosoinen; näen jäätikköjen
rannattoman massan liikkuvan kohti etelää, murtavan kallioita ja
kantavan paasia ja kiviä mahtavassa selässään. Se on sileänä; kuulen
meren aaltojen pauhaavan rantoja vastaan, yksitoikkoisesti laulaen
hiovan kovaa graniittia, tunti tunnilta, tuhannet vuodet. Minä
lasken sen takaisin tielle; näen uudisraivaajan rastivan polkuja
puhki aarniometsien yhteiskunnasta yhteiskuntaan ja siroittavan
somerta teille, että niistä tulisi vahvoja jälkeentulevien matkata.
Siinä hiukan siitä, mitä kivi minulle kertoo, ja te puhutte jonkin
ihmisraukan kirjaraukasta, joka tuli kirjakauppaan eilen ja sai eräässä
lehdessä osakseen kiitosta eräältä herralta. Et, Quiding, sinä ymmärrä
luontoa.

— Mutta paras ystävä, se mitä sinä sanot, on tullut esiin juuri
inhimillisen ajattelun avulla, ja sinä tunnet sen niistä kirjoista,
joita halveksit.

— Tarkoitukseni ei ollut synnyttää keskustelua. Minä aion noudattaa
kiveni viisasta esimerkkiä ja olla vaiti.

— Haaveksija, mumisi Quiding happamesti piippunsa sytyttäen.
Mutta kaikki tunsivat hämärästi ammottavan tyhjyyden itsessään ja
ympärillään. Miksi raatelivat he aivojansa ajatuksilla ja mietteillä,
päähänpistoilla ja mietiskelyillä? Miksi he kamppailivat päivät pitkät
ja yöt pitkät probleemeja vastaan, jotka eivät koskaan ratkenneet,
arvoituksia vastaan, jotka uupuivat vastausta? Miksi tämä kaikki
henkinen tuhlaus, miksi iloksi, miksi hyödyksi?

— No, kai meistäkin kerran tulee niin hienoja, tuleehan meistä maata
taas kerran, ja silloin kai Beve haluaa uudellensa solmeta ystävyyden
kanssamme, sanoi Quiding.




MURHATTU ODYSSEUS.


Hän oli kyttyräselkäinen ja hänen silmänsä kytivät kuin hiilet hänen
otsassansa. Hänen köhinänsä kaikui ontolta, mutta siihen kätkeytyi
hiukan kiihkoista intohimoa.

Ensimmäisen kerran Jacob näki hänet eräässä ummehtuneessa
portinaukossa, mustassa, likaisessa kidassa. Hän ei sen jälkeen voinut
kertaakaan nähdä häntä näkemättä portinaukkoa. Noita silmiä, jotka
hehkuivat keskellä mustaa, ammottavaa reikää, hän ei unohtanut niitä
milloinkaan.

He törmäsivät yhteen eräänä yönä muutamassa kulmassa ja puristivat
kättä. Hän oli kostea kuin taudista tai nälästä tai alkoholista. Hän
oli ilman päällystakkia, Jacob näki sen nyt, mutta takin alla oli
kudottu naisennuttu. Nuttu oli vihertävä, se oli ylhäältä solmettu
silkkinauhalla.

— Teitä paleltaa, sanoi Jacob, me voimme mennä kotiin luokseni, minulla
on puita uunissa.

— Filantrooppi, kiitän kunniasta, köhi hän.

— Te ette halua. Erotaan sitten.

— Eipäs, kun te olette napannut minua, niin en päästä teitä niin
helpolla.

— En ymmärrä teitä.

— Olen halveksinut teitä ne kaksi vuotta, jotka olen teidät tuntenut,
vastasi hän. Voitteko lainata minulle kaksikymmentä kruunua ilman
takaisinmaksuvelvollisuutta.

— Jos annan ne teille, ette koskaan anna minulle anteeksi. Mutta mistä
tämä viha?

— Oho, älä käy pöyhkeäksi, niin merkillinen et ole. En minä tiedä
miksi. Sinä iljetät minua, siinä kaikki. Minulla oli kerran hieno,
kiiltävä, sileälehtinen ruukkukasvi, minä heitin roskan pihalle, se
oli jotakin samantapaista. Mitä minä teen hienoilla ruukkukasveilla?
Ne kasaavat sitä paitsi syöpäläisiä, kuta hienompia ovat, sitä enemmän
ne kasaavat. Sen sanoo tilastotiede, tieteitten tiede. Sinä katselet
minua uteliaana, sinä haluat saada otteen minusta. No niin, miksei?
Saat tietää, saat tarpeeksesi, saat nokkia kylläiseksi itsesi sieluani,
kuuntele, tässä minä olen.

Jacob kamaltui, mutta tuon toisen sienet tarttuivat hänen takkiinsa ja
hengityksestä valuivat sanat koskena villin kuumeisesti.

— Minä olen teologi, katsos sinä, tuollainen, jonka tehtävänä on
kääntää sydämet siihen, mikä on oikeata. Se sopii, hä? Moraali ja
uskonto, nehän ovat laitoksia, joista kunniallinen mies häpeämättä
voi elätellä itseään. Minä tunnen moraalin, nääs sinä, minä tiedän,
mihin se päättyy ja mistä se toinen alkaa. Minä saarnaan sitä vielä,
niin että ämmät halvaantuvat. Luuletko, että minä kutsumuksesta
tulen papiksi? Minä pappina, siitä täytyy pirunkin tukan syyhytä.
En, kerran oli minullakin tehtävä, luulin, että minulla oli se. Minä
olin kreikkalainen koulussa, minä olin kreikkalainen sydämessäni.
Muototäydellinen kreikkalainen, hä.

Muodottomin oli mies hän Ilioon saapunehista, väärä- ja ontuvajalkana
kulki, ja rintaansa hartiat ryhäiset raskaina painoi, ja haivenet
harvat ylinnä varjoivat vihdoin suipoksi päättyvän päänsä.

Homeros minun sieluni varasti, siitä pitäen olen ollut sitä ilman. —
Sitten tulin tänne kalvavaan nälkään. Minä viskauduin kirjoihin käsiksi
äkäisenä kuin susi. Luin ja yskin ja luin ja näljin, ne olivat ihania
öitä. Lamppu humisi ja Ilias lauloi, ja pimeys hautoi ympärilläni.
Maapallo pyöri, pyöri tyhmyydessään, mutta minun kammiossani ikuisuus
hehkui kuin kiintotähti. Niin, sitä et sinä ymmärrä. Olin niin
kukkuroillani, purin itsestäni osan eräälle professorille, ja hän
pani muistiin kirjaimen vihreään kirjaan. Tieteellisiä lahjoja, hän
sanoi, jatka ja kirjoita jotakin. Pääni kiehui, siellä ei ollut enää
tilaa, kirjoittaa kai siis täytyy. Tulin kotiini, kreikkalaiseni
seisoivat hyllyllä odottaen, esiin veitsi, nyt teidät pistetään.
Sitten aloin poimiskella lauseenosia Odysseuksen ruumiista, tiedä,
minusta tuntui, että ruumis jo alkoi haista. Hiljaa, sinä uppiniskainen
paholainen, sanoin, sillä hän liikahteli vielä hiukan. Niin kaivelin
häntä, otin sen mitä luulin otettavaksi, ja lopun heitin sivuun. Hän
makasi siinä nenä pystyssä ja naureli ontosti, mutta minä keräsin
palasia hänestä paperilleni. Tämä on tiedettä, sanoin itselleni ja
nauroin ruumiinryöstäjän naurua, niin että tapetit kalpenivat. Minä
ryöstän sinua kolme tai neljä vuotta, ja minun kalloni koristetaan
laakeriseppeleellä. Pari kuukautta kului, mutta sitten sain
oksennuskohtauksia. Lienen liian kunniallinen tähän, päättelin, lienen
liian herkkä sielultani. Muutin huoneestani enkä sietänyt enää sen
ummehtunutta ilmaa. Myin kirjat, täytyyhän joskus syödä, vaihteen
vuoksi.

Sitten minusta tuli pappi, silloinhan ainakin penkoo sellaista, jota ei
pidä varsin pyhänä; se tuntuu vähemmän vastenmieliseltä. Mutta näetkös,
sinunlaisesi, jotka kuljeskelevat ja hymyilevät ja ovat tyytyväisiä
murhaajan ammattiin, helvettiin saatte te mennä. Pyhä, pyhä, pyhä on
Herra Sebaot, koko maailma on täynnä hänen ihanuuttansa ja minä myös.

Hän seisoi kadulla itkien, niin että selkä nytkähteli. Sitten heitti
hän Jacobiin uhkaavan katseen ja kääntyi hänestä. Hänen päänsä
oli vajonnut syvään hartioitten väliin, ja kyttyrä törrötti kuin
hautakumpu, kun hän hoipersi tiehensä.






II




USKOLLISUUS.


Jacob huomasi oltuaan sellaisen seurassa, jonka kanssa hän mielellään
puhui, kalvavan levottomuuden, tunteen niinkuin hän olisi tehnyt
uskollisuudenrikoksen työtä kohtaan. Hän koetti karkottaa sen
kuvitelmana, se tuli alituisesti takaisin. Ennen olivat keskustelut
toverien kanssa olleet hänelle voiman ja tiedon lähteinä, nyt hänestä
tuntui siltä kuin jokainen keskustelu varastaisi häneltä palasen sitä,
mitä hän enimmän tarvitsi, itseluottamusta, uskoa tehtäväänsä.

Eräänä päivänä Mathiesen, uskonnonhistorioitsija sai Jacobin kadulla
käsiinsä. Tavoilleen uskollisena Mathiesen raahasi hänet kotiinsa
melkein väkivallalla, hänen täytyi joka ilta saada keskustella jonkun
kanssa itsestään. Itsenäisistä lahjoistansa ja tutkijanvakavuudestansa
huolimatta oli hänessä tarve antaa ihmisten alinomaa kuulla älyllisistä
uroteoistansa. Tämä jättiläismäinen, vaalea, uljas mies oli avomielinen
kuin lapsi ja kerskuva kuin kippari. Hänen päivänsä oli puurtavan
rajua herkeämätöntä ajatustyötä aamusta 8:sta iltaan 8:aan. Mutta sen
jälkeen hänen täytyi pakista, pakista; hän pulikoi suurin kömpelöin
liikkein omissa tieteellisissä keksinnöissänsä, ja toisen toisensa
jälkeen täytyi jokaisen, jonka hän tunsi, hiljaa ihailla hänen
taideaistiansa. Hän tuntui jostakusta ehkä narrimaiselta, hän oli
kyllin vahva kestääkseen sen; mutta lopulta kuitenkin täytyi ennen
kaikkea ihailla hänen kestävyyttänsä ja hänen neroansa. Hänen kehunsa
oli niin ylenmääräistä, että se tuntui miellyttävältä. Hän oli niin
primitiivinen ja niin karkeasyinen, että hänen pahat tapansa kävivät
kunnioitusta herättäviksi.

Hän oli parhaillansa syventyneenä tutkimaan uskonnollisen hurmostilan
merkitystä inhimilliselle kulttuurielämälle. Hän kietaisi Jacobin
ajatusmaailmansa pyörrevirtaan. Vastustaminen, huomautus, niin,
kysymyskin oli kielletty, hän ei sietänyt edes toisen ajatusjuoksua, ei
hänen ääntänsä, hänen hengitystänsä. Aluksi vastahakoisenakin täytyi
hänen kuuntelijansa lopuksi joko antautua armoille tai sitten karata.
Jacob pysähtyi sen mahtavan mielikuvituksen lumoamana, joka hehkui
tuon puhkuavan, ilmehtivän jättiläisen sanatulvassa. Yhdestä ainoasta
inhimillisen kärsimyksen ahjosta Mathiesenin taikavapa, joka muistutti
eniten piiskaa, leimututti kulttuurin lukemattomat kypenet. Tanssi
syntyi okkultisista orgioista, musiikki, sen kaksoissisar, saatteli
sitä. Runotaide artikuloitui käsittämättömistä loitsukaavoista,
draama oli kivettynyttä uskonnollista mielipuolisuutta, maalaustaide
siistiskeli ylihehkutetun taikauskon jäännöksiä. Mathiesen vannoi,
kuvitteli, sähisi, kehui ja räiskyi. Mutta äkkiä katkesi vyöry,
Mathiesen antoi ymmärtää, että hän oli selvä tästä illasta, ja Jacob
katosi.

Kotiin palatessa tuntui Jacobista siltä kuin hänet olisi riisuttu,
kuin häneltä olisi ryöstetty kaikki omaisuus ja hänet sitten
potkaisten viskattu pihalle. Hän näki oman tieteellisen työnsä
odottavan pöydällänsä. Hänestä se tuntui vieraalta, niin etäiseltä,
mielenkiinnottomalta. Niiden mahtavien ongelmien rinnalla, jotka äsken
olivat myllertäneet hänen aivojansa, mitä merkitsikään tuo pieni
puolivalmis tutkimus, jolla hän koetti huvittaa itseänsä. Haluttomana
hän katseli papereitansa, sen moneen kertaan pureksittuja lauseita,
hänen vaivaisen älynsä kiihkeimmän jännityksen tulosta. Hän tahtoi
heittää kaiken pesään, vapautua, alkaa uuden elämän, tarkoituksellisen,
arvokkaan. Hän ei ollut kyllin impulsiivinen tehdäkseen tuhotyön, mutta
kesti päiviä ennenkuin hän tuli takaisin.

Niinä päivinä hänelle kirkastui se vaatimus, jonka hänen tieteellinen
työnsä hänelle asetti: eristäydy maailmasta. Se oli kaikelle
mustasukkainen ja vaati hänen sydämensä kokonaan. Ja se mustasukkaisuus
oli oikeutettua. Sillä hän rakasti ihmishengen rajattomia ajatus-,
tehtävä-, pyrkimysaarteita, ja kun hän kohtasi ne, tunsi hän oman
työnsä arvon mitättömyyden. Hänen uskonsa horjui, hänen luottamuksensa
siihen, mille hän oli vihkinyt nuoruusvuotensa. Hän ymmärsi, että
hänen täytyi henkisesti köyhtyä voidakseen pitää kiinni tieteestänsä
ja ehkä joskus siitä rikastuakseen. Hänelle selkeni, että tiedemiehet,
jotka pisimmälle olivat sitä alallansa kehittäneet, useasti olivat
inhimillisesti lahjattomimmat. He eivät tienneet mitään maailman
hyvästä, he elivät siinä omatekoisessa, silmäkaihteisessa uskossa,
että he ja heidän tekonsa olivat maailmankaikkeuden keskuksessa. He
olivat onnellisia osaamattaan mitata työnsä arvoa, sillä he halveksivat
kaikkea ulkopuolista mittaavaa kokemusta, ja siksi se heistä oli
niin verrattoman hyvää. Hän uskoi, että monet heistä ehkä kerran
nuoruudessaan olivat olleet kuin hän, vastaanottavaisia, janoavia,
hurmautuneita, mutta että heidän oli täytynyt uhrata ihmisyytensä
voidakseen viimeistää työnsä.

Vaatiko myös hänen työnsä tämän uhrin? Täytyikö hänen ummistaa
korvansa, sokaista itsensä, koteloida itsensä kelvatakseen
kutsumuksellensa. Hänen vapaudenjanoinen mielensä uneksi maista, jotka
olivat näköpiirin toisella puolella. Mutta rautakäsi tarttui siihen
ja puristi sen yhteen ainoaan ahtaaseen todellisuuden nurkkaukseen.
Maailma huusi hänelle: olen avoinna sinulle, ojenna vapaat siipesi,
laskeudu vuorille ja mittaa lakeudet nuorella katseellasi. Mutta hänen
työnsä imeytyi kiinni häneen ja kuiskasi käheästi: nöyrry, tunne
siivettömyytesi; jos sinä jätät minut, et ole, kuinka etsitkään,
koskaan löytävä tietä takaisin.




OMATUNTO.


Jacob syöksyi huoneestaan kuin piston saaneena, hänen täytyi päästä
ulos, hänen täytyi puhua jonkun kanssa unohtaakseen itsensä. Hän oli
uurtanut ja puurtanut, puurtanut ja uurtanut, aivot tuntuivat päässä
sorakasalta.

Hän tapasi Quidingin työstä, levollisena, varmana, terveenä kuten
aina. Quidingissä oli jotain skoonelaista, josta hän ei pitänyt. Tuo
alinomainen tasapaino, tuo raudanterveys, tuo rehevä piippusuinen
itseluottamus, se haavoitti häntä. Kuinka hän saisi tuon valtavan
painon levottomaksi itsestään, epävarmaksi, tuliseksi, onnettomaksi,
onnelliseksi kuin hän itse.

— Näen sinusta, että sinussa on taasen sitä sielunelämää, Quiding
mumisi Jacobin istuutuessa. Taistele sitä vastaan, veli. On olemassa
paljon muuta välttämättömämpää.

— Ainakin olemassa mukavampaa. Kyynillistä tuo sinunlainen alituinen
työkykyisyytesi.

— Siitä et mitään tiedä, veljeni. Meidän velvollisuutemme on
pysyttäytyä terveinä hermoilta ja ajatuksilta, muuten tulee työstämme
sen seitsemää.

— En kelpaa, olet oikeassa, Jacob purskahti. En voi enempää, en jaksa.
Minussa jokin seuloo ja kalvaa rikki kaiken minkä teen. Saanko olla
suora, tahdotko kuulla?

— Jos voin, autan sinua, veli.

— Sinähän, Quiding, olet itse sanonut, että tiedemiehen taito on
pääasiallisesti horjumaton rehellisyys.

— Ja olla sittenkin menehtymättä, niin.

— Olen itse päässyt selville sen lauseen totuudesta. Sehän on ainoa
periaate, jolle kestävää voi rakentaa. Vilpitön aihetta kohtaan,
ainesta kohtaan, nöyrä sen edessä. Täytyy itse ryömiä tieltä ja antaa
salatun, hiljaisen totuuden päästä kuuluville ja puhua. Olemmehan vain
jonkin päästäjiä, jonkin, joka jo on olemassa, oma itsensä, ja ainoana
velvollisuutenamme on olla väärentämättä tuota nukkuvaa olentoa.
Varovaisesti täytyy se paljastaa valoon ja antaa sen nousta toiseen
elämäänsä. Jokainen lause, jonka kirjoitamme, asettaa kullekin vastuun:
onko minun takanani todellisuus, totuus, vai olenko vain pelkkä
koristus? Täytyy tuntea jokaisesta sanasta se paino, joka todistaa,
että siinä on jaloa metallia, jonka koskaan lepäämätön tutkinta,
omatunnonherkkyys, totuudenjano on sulattanut. Mutta, Quiding, minä
tiedän itsestäni, että minä valehtelen jokaisen rivin, jonka kirjoitan,
koko minun työni on pelkkien puolitotuuksien kudosta! En ole kyllin
voimakas, kyllin terävä, kyllin läpitunkeva ollakseni kunniallinen, en
kelpaa.

— Olet härkäpäinen kompromisseja kohtaan. Sitä ollaan sinun iässäsi.

— Tarkoitatko, että minun pitäisi tehdä kompromissi totuuden kanssa?

— Luonnollisesti! Et voi kirjoittaa riviäkään menneisyyden tapahtumasta
tekemättä väkivaltaa totuudelle. Kaikki, mitä kirjoitat, jokainen
omistamasi ajatus, on rakennelma, olettamus, arvelu, on todennäköinen,
ei tosi. Sinä kirjoitat oikeastaan vain, miten jokin tilanne tai
runo teoreettisesti katsoen on luotu, et miten se tosiaan syntyi. —
Sillä todellisuudella on tuhannet salapolkunsa ja harhasolansa, joita
ei ainoakaan tutkija maailmassa voi seurata. Eikä siinä kyllin. Se
todennäköinen, jonka esität, on väkivaltaisesti lohkaistu elävästä,
suuresta, äärettömän sekavasta yhteydestä, joka sinun täytyi
suurimmaksi osaksi leikata pois. Todenmukaisesti voi toistaa sen, mikä
on tapahtunut sata vuotta sitten tai eilen, vain se, joka voi pakottaa
maapallon aloittamaan uudelleen ratansa. Me konstruoimme, veliseni,
emme toista.

— Entä minne joutuu rehellisyys, totuudenvaatimus?

— Emme toista, emme, vaikka osaisimmekin; sillä toistamiseen ei
sisälly selitys. Ja selitykseen, siihen pyrimme. Koetamme kaikin
käytettävissämme olevin aineksin, tiedon, loogillisen järjen,
inhimillisen myötätunnon tarjoamin keinoin selittää, miten runosi
syntyi. Me punnitsemme, me hylkäämme, me poimimme takaisin, me
hylkäämme uudelleen, ja lopulta tunnusteltuamme kaikkia niitä
mahdollisuuksia, jotka ovat nousseet näköpiiriimme, valitsemme
tarkoituksellisesti todennäköisimmän. Onnellisissa tapauksissa hiipii
se mahdollisuus meihin voitonvarmana hymyillen, lupaa kysymättä, ja
silloin ei meidän tarvitse muuta kuin kiittää ja uskoa. Mutta meidän
täytyy aina pitää näköpiirimme yhä laajempana ja valintamme yhä
herkempänä, enempää emme voi itseltämme vaatia. Tiedät itse, että
sellainen rehellisyys on sangen vaivalloista. Jos vielä ravistamme pari
kertaa voimakkaasti rakennelmaa, kun se on valmiiksi pystytettynä, ja
se siitä huolimatta kestää, saamme kai kaiken kohtuullisuuden nimessä
olla tyytyväisiä.

— Uskotko oikeastaan sitä mitä kirjoitat, Quiding?

— Ehdottomasti. Mutta hyvin harvoin mitä muut kirjoittavat.

— Ja toisilla on samanlainen käsitys sinusta?

— Luultavasti. Heillä on yleensä niin huono arvostelukyky.

— Ja tätäkö sinä nimität minun auttamisekseni?

— En, veliseni, nyt tulen lääkkeeseen. Käytä kylmiä pyyhkeitä aamuisin
ja tee vankka kävelyretki ennen päivällistä.

— Tätä en odottanut sinulta. Olet raaka, Quiding.

— Tiedän, että tieteellinen pohdinta on kyllä vakava asia, veli, minä
tosiaan kunnioitan sitä. Ja erikoisesti vaarallisinta pohdinnan muotoa,
sitä, joka tulee vatsasta. Kun hyväpäinen, niin, niin, veli, älä ole
vaatimaton, ja hyväluontoinen ja tieteen palavahaluinen mies alkaa
saada tieteellistä päänsärkyä, ei häntä tavallisesti filosofia auta.
Mutta häntä voi auttaa lääketieteellinen kuri, tai vaatimattomammin
sanoen terveydenhoidollinen. Ethän, Jacob, et kai pahastu?

Jacob oli siepannut hattunsa ja paukauttamalla oven seinään hän antoi
käsityksensä terveydenhoidosta aputieteenä kuulua.

— Liikunto on tekevä hänelle hyvää, lohdutti Quiding itseään. Mutta
myöhään yöhön kuultiin Quidingin mittaavan lattiaa edestakaisin,
edestakaisin, mumisten pitkiä, käsittämättömiä, vihastuneita,
nyyhkyttäviä kirouksia. Hän oli saanut vanhan vammansa kohtauksen;
lääkärit tapasivat tosin sanoa, että se johtui ikuisesta
piipunpoltosta. Mutta Quiding, joka vähät uskoi lääkäreitä, tiesi
itse tarkasti missä vamma oli — hänen kirotussa, tungettelevassa,
tieteellisessä omassatunnossaan, joka ei häntäkään ollut jättää rauhaan.




LUKEMINEN.


Tämäkö elämää? Hän nousee myöhään; pää on raskas, kuin sen täyttäisi
maailmallinen ajatuksia. Hänelle on sen valheellisuus vanhastaan tuttu.
Vain milloin otsa on kevyt voi siitä välähtää teräksenkirkas ajatus:
mutta tämä paino, se on lyijyä, jalompaa ei sen metalli ole.

Hän lukee ja poimii, viivaa ohuesti ja paksusti, väliin panee huom.
!-merkin reunaan. Tunnit liukuvat hiljaa. Hän on yksin kirjansa
kanssa, joka muuntuu, joka kutistuu ja mataa ja kohottautuu lukiessa.
Lukeminen, kuinka se onkaan muuttunut näiden vuosien aikana. Muinoin
lensi sivu sivunkin jälkeen ohi silmän, ja kaikki sulautui joksikin
epämääräisen suureksi ja yhtenäiseksi, jonka ahnaan innokkaana
ahmi. Ihailipa hän teosta tai ei, aina hän kuitenkin tunsi sen
yhdeksi kokonaisuudeksi, joka oli muuttumaton, joka oli oma itsensä.
Nyt hän kaivautuu sivuihin, näkee saumat, joita tekijä ei ole
kyennyt kätkemään, näkee koko sen vaivalloisen töherrystyön, joka
vuosikausien aherruksen jälkeen on koottu kirjaksi. Hän erittelee
kappaleen kappaleelta, usein lauseen lauseelta, hän huomaa ilmaisun
horjuvaisuuden, sanan häilynnän, mielipiteen hämmästyttävyyden. Sinä et
saa salata minulta mitään, se on hänen päätöksensä ottaessaan kirjan
hyllyltä. Se merkitsee asioitten ytimeen tunkeutumista, niin sanoo
hänelle hänen hyvä omatuntonsa. Se merkitsee kriitillistä lukemista,
sanovat hänen tyytyväiset aivonsa. Mutta kun hän on lopettanut, on
kirja siinä kuin riepuläjä, jonka hän on leikellyt lyijykynällänsä.
Kirja on revitty alkuperäisiin osiinsa, t.s.: sovinnainen käsitystapa
tai ei, todistamattomat hypoteesit tai todistetut, kootut sitaatit,
yhdistellyt tosiasiat, varastetut ajatukset tai keksityt, aina
kummassakin tapauksessa yhtä epävarmat. Se, mikä oli korkeuteen
kohoava talo, on muuttunut komeaksi kokoelmaksi lajiteltuja ja
merkittyjä tiiliä. Sitten hän on tyytyväinen, sillä hänen intonsa on
eritteleminen, järjesteleminen, älyäminen, ja hänen lukuilonsa on
käynyt vahingoniloksi. Ajatteles, että tuo niin suuri ja kaunis talo
sittenkin oli kokoonpantu vain tiilistä, hän sanoo tyytyväisenä, kun se
siinä lojuu.

Ah, hänestä on tullut kuin poika, joka tahtoo nähdä millainen kello on
sisältä. Hän saa nähdä sen, menettelipä nyt miten vain, hän tietää,
missä jok'ikinen hammasratas sijaitsee, mutta kello on pysähtynyt, eikä
hänessä ole miestä puhaltamaan koneeseen elämää takaisin.




ENSIMMÄINEN PAINOARKKI.


Hän oli painattanut ensimmäisen tieteellisen kirjoitelmansa,
ensimmäisen vaatimattoman julkaisunsa. Hän oli odottanut tätä hetkeä
niin jännittyneenä, että se hänestä itsestäänkin oli tuntunut
asiaan nähden suhdattomalta. Mitä kaikkea hän oli toivonutkaan
noista muutamien runojen syntyä käsittelevistä sivuista. Mainetta
runoilijalleen. Kunniaa itselleen. Edistystä tieteelliselle
tutkimukselle.

Tässä hän nyt istui ohut eripainos kädessänsä ja tunsi, kuinka
välinpitämättömyys kietoi hänet tyhjään, harmaaseen usvaansa. Tässäkö
siis kaikki. Tämäkö tunne kruunasi parin kuukauden innon, jonka
sydämentykytysoireet olivat olleet kummalliset ja hyväntuulisuuspuuskat
nopeita, perustelemattomia.

Hän luki pienen tutkielmansa uudelleen ja arvosteli sitä aivan
vieraana. Hän kykeni siihen, sillä sillä ei enää ollut vähintäkään
tekemistä hänen itsensä kanssa. Ei se ollut huonompi kuin ne sadat
samantapaiset selvitykset samantapaisista asioista, joita hän oli
lukenut. Mutta miksi se oli kirjoitettu ja ennen kaikkea miksi se
oli painettu? Tarvitsiko ihmiskunta sitä vähimmässäkään määrässä?
Veikö se kulttuurin kehitystä kukonaskeltakaan eteenpäin? Oliko tämän
tutkimuksen tekemisellä todellista merkitystä ainoallekaan elävälle
olennolle häntä itseään lukuunottamatta?

Ei, ei hänen kirjoitelmansa kestänyt noin juhlallisia kysymyksiä.
Toisenlaatuiseen kysymykseen se ehkä saattoi vastata myöntävästi,
kysymykseen, merkitsikö se menestystä hänen omalle tieteelliselle
uralleen. Kaikki kutistui henkilökohtaiseksi, likinäköisen pieneksi
asiaksi.

Ja oliko hänellä lopulta tarpeeksi auktoriteettiuskoa, että se
tunnustus, jonka hän ehkä saisi, merkitsisi hänelle jotakin! Pitikö hän
kyllin suuressa arvossa noita arvostelijoita, tieteen poroporvareita,
jotka luokittelivat ihmisiä julkaistun painoarkkimäärän mukaan?
Tuskallisesti jännittynyt ylpeys kivisti hänen rinnassaan, ja hän
tunsi, että kiitos ehkä loukkaisi häntä. Vaikka hän olikin köyhä, oli
hän kyllä rikkaampi kuin mitä aavistivat ne, jotka nyt kiinnittäisivät
häneen huomiota muutamien merkityksettömien painosivujen vuoksi.

Hän pisti eripainoksen kirjahyllyyn. Sen selkä oli ohuena viivana
muitten, paksujen niteitten välissä; hän oli lisännyt keskinkertaisen
maailmankirjallisuuden satoja hyödyttömiä kirjanselkäpeninkulmia
yhdellä millimetrillä. Ja hän on jatkava, hän on liittävä koko elämänsä
vaivalloisella työllä millimetrin millimetriin, kappaleen kappaleeseen
puolihyviä julkaisuja. Miksi? Ehkä saavuttaakseen jonkinlaisen
tieteellisen kuuluisuuden, johon hän ei edes pyrkinyt.




TIETEILEMINEN.


Hän oli tehnyt selvän runoilijastansa, runo runolta. Hän tiesi, mitä
kirjoja hän oli lukenut, hän tiesi niiden naisten nimet, joita hän
oli rakastanut. Hän oli seurannut häntä teille, joita arasteleva ei
koskaan olisi uskonut löydettäviksi; ja hän oli sisimmässään hävennyt
vaaniskellessaan kauan sitten kuolleitten kauan sitten sammunutta
elämää. Kuinka hän aina tunsikaan, että tällainen ei ollut kunniallisen
miehen työtä, tällainen tonkiminen, tällainen pitkäsorminen mykkien
salaisuuksien, köyhänä lepattavan sydämen jo vuosisadan sammuneen
tuhkakasan kaiveleminen. Kuinka tympäisikään häntä pohjimmaltaan
tällainen utelias toisen pyhän omaisuuden sorkkiminen. Miksi iloksi?
Historiallisen totuudenvaatimuksen vuoksi. Ah. olihan ihmiskunnan
tuhantisissa elinvuosissa paljon olennaisempaa, joka ei koskaan tullut
tutkituksi, Jumalan kiitos, ja joka juuri sen vuoksi vielä omisti
arvoituksellisen valtansa.

Runoilijan oman itsensä vuoksi, hänen teostensa ymmärtämyksen vuoksi?
Ei, kuta enemmän hän repi, kuta enemmän hän tiesi, kuta enemmän tutki,
sitä heikommin ja heikommin soivat ne laulut, jotka kerran olivat
valloittaneet hänet kokonansa. Hän oli yhä enemmän tullut ymmärtämään,
että niistä runoilijoista, joita syvästi rakasti, heistä ei mielellään
kirjoittanut tiedettä. Kuinka välittömästi hän nauttikaan täysin
vieraasta runoilijasta, vieraasta maasta, vieraasta ajasta, joka vain
säkeittensä hehkulla poltti hänen sydäntänsä.

Loogillisen nautinnon vuoksi? Niin, pikemminkin niin. Hän oli saanut
melkein luonnonvastaisen nautinnon nähdessään, miten se tapahtuma
tuotti sen runon, miten se säe paljasti runoilijan juuri äsken
lukeneen erään aikoja sitten unohdetun lentokirjasen, jonka hän oli
kaivanut kirjastosta esiin. Tunsi jonkinlaista iloa nähdessään sen
mielikuvituksen tynkämäisyyden, jonka orja hänen runoilijansa oli
niinkuin hän itsekin, ja sen ajatusten, tunteitten, rytmien, sointujen
säälittävän rajoittuneisuuden, josta vahvinkin kärsi. Mutta oliko tämä
ohut, veretön hekuma mitään vaihdettavaksi hänen rikkaimpien vuosiensa
rikkaimpien nautintojen uhriin?

Mutta nyt hän ymmärsi — ja hän tunsi itsensä puoliksi petturiksi
—, että vain oman itsensä vuoksi hän työskenteli tällä tiellä.
Vain sen vuoksi, että monet ennen häntä olivat tehneet samoin ja
saaneet arvonimiä ja kunniaa ja mahdollisesti myös paikan elämästä
poimiskelemalla tällaisia tietoja eräästä vainajasta. Niin kai
pitikin olla, ja ehkä häntä itseään kunnioitetaan todistuksilla ja
yhteiskunnallisella asemalla, kun hänen kaikki pienet keksintönsä
kerran kerätään kirjanpainajan huolenpidosta kokonaisuudeksi. Hänen
omatuntonsa kapinoi sitä menettelyä vastaan, jonka hän oli valinnut
päästäkseen elämässä eteenpäin. Hänestä olisi ehkä kuitenkin voinut
tulla kelpo työmies todellisen elämän palvelukseen, hänestä olisi
ehkä kuitenkin voinut tulla mies, joka olisi tuonut oikean lisän
yhteiskuntatyöhön ja siitä olisi saanut kunniallisella tavalla
palkkansa.




PALAVAT KAMMIOT.


Hän kulkee tänä iltana hiljaisia katuja, alas Linnankujaa, joen vartta,
lehmustietä, kohti siltaa, joka lepää, hautoo kammitsoidun putouksensa
yllä.

Kaikki on hiljaista, vain akkunoiden valot puhuttelevat häntä. Ne
ovat kuin pimeän kiiltomadot: kimmellystä, hohdetta, jota matelevat,
iljettävät madot kantavat. Pienet maanalaiset olennot, jotka ahnaasti
vaanivat pientä valoparkaansa, mikä heille on suotu.

Waernin ikkunassa on valoa; hän istuu siis kuten tavallista
työpöydän ääressä ja yrittelee tylpällä järjellänsä hankkia
itselleen kuolemattomuuden. Jacob on näkevinänsä hänen punatukkaisen
tyytyväisyytensä tuloksen. Waern kuuluu niitten joukkoon, jotka aina
ovat tyytyväisiä, hän kuuluu niihin vapahdettuihin, joiden luo ei
ainoakaan epäilys voi tunkeutua. He ovat täydellisesti vakuutettuja
siitä, että he ovat erikoisesti kutsuttuja ja valittuja. Hänen
mielestään on antiikin maailmankulttuurilla ollut oikeastaan vain yksi
tehtävä: antaa hänelle tilaisuus esittää sen näytelmien kuoron kehitys.

Arkeologi Lindillä on tulta. Sen keltainen loiste muistuttaa miehen
luonteesta; sen räikeä valoliekki hohtaa suoraan hänen uroteoistaan.
Mikä on hänen työnsä määrä? Tallata maahan sairaalloinen, köyhä
toverinsa ja kilpailijansa, joka saa tullakseen toimeen uurastaa
opetustunneilla päivät ja kirjoittaa yöt. Mutta Lind se piirtää
vakaasti ja julkeasti löytöjänsä, ryyppää itsensä professorin
ystävyyteen ja vie voitonseppeleen kotiinsa. Hän saa omalletunnolleen
elämän, tuo toinen on sortuva.

Somzeliuksen ikkuna paistaa kuin valoreklaami. Hän on ympäröinyt
itsensä kaikilla loistavan uran tarpeilla: muutamilla nuorilla
ihailijoilla, jotka loruavat, ja vaikenevalla naamarilla, jonka
suupielet ovat maata kohti. Sillä lailla hän rakentaa rauhallisena ja
varmana asemaansa, josta hän kerran on julistava viisautta yli maan.

Ja tuossa loistaa paratiisin kammio, hänen, joka henkisesti näpistellen
eläviltä ja kuolleilta lyö kokoon teostansa; ja tuossa välkkyy pienen
pohjoismaisen kielentonkijan työpaja, mekaaninen tehdas päättymättömiä
taulukkoja varten, jotka ovat arvottomampia kuin paperi, jolle ne
painetaan.

Jacob kulkee kotiinpäin. Hän katsoo omaan ikkunaansa, joka on pimeänä
ja tuijottaa kuin tyhjä silmäkuoppa. Minkä arvoinen on se mies, jonka
tapana on tuolla oleilla? Hän näkee itsensä istumassa kirjoituspöydän
ääressä, likinäköisenä poimiskelemassa värssyjänsä, iskemässä sieltä
täältä fraasin, ja rakentelemassa pieniä leikkipinoja toisten
ajatuksista ja omista päähänpistoista. Petosta sielläkin, missään ei
muuta kuin petosta.

Silloin hän ymmärtää, että häneenkin on tarttunut sama
kulkutauti, joka on tuhonnut niin monet hänen sukupolvestaan,
rikki-järsimisen, paljastamisen, likaamisen tahto. Hän muistaa
oireet. Ensiksi ylimielisyys, joka on rakennettu kuin puutteelliseksi
itsepuolustukseksi kaikkia itsesyytöksiä vastaan. Sitten rauhaton,
levoton kritiikki kaikkea kohtaan, mikä sattuu hänen silmäänsä. Ja nyt
lopuksi puhkeaminen, sekä oman että toisten tieteellisen työn kuohuva
inho. Hänestä se näyttää kuin hyvin organisoidulta vapaamuurariudelta,
henkisesti vajavaisten ihmisten salaiselta järjestöltä. Siihen seuraan
kutsutaan jäseneksi jokainen, joka ei kelpaa todelliseen työhön. Menona
on pieni loitsujen honotus opiskeluhuoneessa, noituuden julkaiseminen
järjestöaikakauskirjassa ja, miekkonen, arvoasteissa korotetuksi
tuleminen.

Hän kapuaa huoneeseensa ja vajoaa kirjoitustuoliinsa työlamppua
sytyttämättä.

Hän kauhistuu sitä, minkä tuleman pitää, kriisinjälkeistä tautia,
apatiaa, välinpitämättömyyttä kaikesta. Hän tuntee sen hiipivän
ruumiiseen, lamauttavan jäsenet, ajatuksen, tahdon. Pimeässä
huoneessaan, sammutetun lamppunsa ääressä on hän istuskeleva ja
kuolleesti hymyillen mietiskelevä toisten hääriväistä intoa. Parempi
on antaa käden kuihtua kuin kohottaa se tähän armottomaan kamppailuun.
Parempi on antaa ajatuksen tylstyä kuin terittää sitä näihin
halveksittaviin kerskailuihin. Parempi antaa lampun olla sammuksissa
kuin antaa sen valaista näitä — —

Ei, hän ei saa sallia tämän hiipivän ruton päästä herraksensa.
Vaikka hänen tieteellinen työnsä sisältäisikin petoksen hänen omissa
silmissään ja teeskentelyä toisten silmissä, oli se kuitenkin työtä;
ja hän tietää, että yksin ainainen, tasainen, kestävä työ voi pelastaa
hänet työn halveksunnasta. Olkoonkin, että kaikki näyttää hänestä
huiputukselta. Hänen on pakottauduttava uskomaan, että hän uskoo sen
arvoon. Hänen on pakottauduttava uskomaan sen arvoon.

Hän sytyttää lamppunsa ja tuijottaa kirjaansa. Ja hänen
ikkunanaukostaan sädehtii taas kuten sadoista muista ullakkokammioista
valokimppu hiljaiseen, uneen vaipuneeseen kaupunkiin — valomerkki,
joka näyttää kertovan kadun kulkijoille, että nuori tutkija on
tieteellisessä hurmassaan unohtunut työpöytänsä ääreen pitkäksi yöksi.




ERAKKO.


Pitkän yön oli Jacob istunut Ribbingin kammiossa, ensi kerran kahden
tämän synkän, luoksepääsemättömän miehen seurassa. Jacob oli puhunut,
toinen oli ollut vaiti. Hän oli pimeässä nurkassansa istuen ja
piippuansa imien kuunnellut vieraansa tunnustuksia silmissä lempeä,
melkeinpä isällinen katse. Hän oli hymyillen, mutta ilkkumatta, ottanut
vastaan tämän arkailemattoman avomielisyyden, ja tuntui kuin hän olisi
alakuloisesti nauttinut kuullessaan nuoren itsensäkiduttajan rajuja
hyökkäyksiä itseään ja Jumalaa ja maailmaa vastaan.

Nyt tunkeutui harmaa kajastus verhojen läpi, ja kuin lyönnistä heräten
Jacob huomasi, miten oli paljastanut oman sisimpänsä tuolle mykälle,
hautovalle muukalaiselle. Hänet valtasi äkillinen häpeä ja viha,
hänestä näytti tuon toisen huulilla väreilevän ivaa.

— Nyt olet nähnyt minut alastomana, hän puhkesi, olet kai nyt
tyytyväinen, voin siis mennä.

— Kuten tahdot, vastasi toinen, ja hänen äänensä muuttui suruiseksi.
Mutta enhän ole käyttänyt väärin avomielisyyttäsi.

— Sinun kasvosi paljastavat sinut. Sinä naureskelet hiljaa istuessasi
itse suojassa kolossasi ja saadessasi heittää onkesi ja kalastaa
sieluja. Minut olet jo pyydystänyt, minulla ei ole enää mitään
annettavaa.

— Ikävää, että noin käsität keskustelumme.

— Mutta miksi et sinä anna itsestäsi hituakaan, et kynnen mustasen
vertaa. Sinä olet ryöminyt varjossa koko ajan, näen sen nyt, sinä olet
siirtynyt huoneen pimeimpään kolkkaan.

— Älä pyydä minua kertomaan mitään itsestäni. Itsesi tähden.

— Luuletko etten kestäisi näkyä?

— Sinulla ei olisi mitään iloa siitä.

— Kylläpä, Ribbing, ehkä sinun rintasi helvetti voisi sammuttaa minun
omani tulen; tiedät, että tulta voi tulella tukahduttaa.

— Se, se aika, onnellinen aika, on minut jättänyt, jolloin omistin niin
hienoa kuin helvetin rinnassani. Mutta puhun itsestäni, koska sinä niin
määräät.

Sitten hän alkoi puhua, ja hänen äänensä oli väsähtänyt ja
vastahakoinen, aivan kuin hänelle tuottaisi fyysillistä tuskaa sen
pohjattoman alakuloisuuden ilmoittaminen, mikä hänessä kyti.

— Sinä olet kertonut minulle, kuinka sinä pyrit päämäärääsi
todellisuudessa, epätoivostasi, kun joka toinen seikka ei vielä
sopeudu viereisiin. Muutamia vuosia sinä vielä riehut, mutta en ole
lainkaan levoton siitä, miten käy: piankin sinä istut tyytyväisenä
pienessä kolossasi, ja sinun nakerteleva, hyvä, tieteitä harjoittava
porvarissielusi produsoi pieniä kirjoitelmia ja suuria tutkielmia
omaksi ja maailman tyydytykseksi. Sellainen sinä olet, sellaisia
te kaikki olette, ja sellaisia kai teidän täytyykin olla, että
tieteellinen tutkimus kasvaisi ja rehottaisi. Anna anteeksi
katkeruuteni, mutta yhteiskunnan jäsenenä en kelpaa muuta kuin
halveksumaan. Mutta ehkäpä en kuitenkaan halveksi mitään sen syvemmin
kuin omaa halveksimistani.

Hän vaikeni, nojahti taapäin tuoliinsa silmänsä ummistaen ja jatkoi
voimakkaalla, syvällä äänellä:

— Minä uskon jumalalliseen olentoon, kaikkivaltiaaseen, muuttumattomaan
ja ikuiseen, joka ottaa vastaan sen vilpittömän rukouksen, mikä
nousee tulen ja tuskan puhdistamasta sydämestä. Jumalan nimi on
totuus, rukouksen nimi on ajatus, sielun nimi on kirkas inhimillinen
järki. Uskolliselle suodaan vain yksi palkka: alituinen epätietoisuus
lopullisesta, täydellisestä yhteydestä jumalan olemuksen kanssa;
vilpilliselle, puoliuskoiselle yksi ainoa rangaistus: kirottuna
ainaiseksi tämän epäilyn ulottuvilta. Tämän jumalallisen tuskan ja
tämän eläimellisen tyytyväisyyden välillä mataa ihmiskunta.

Jos Jumala on sinut valinnut, uhraat kaikkesi hänen puolestaan:
päiviesi työn, öittesi unen, omantuntosi rauhan, kunnian ja leivän.
Jos sinut juovuttaa usko, että olet päässyt häntä lähelle, olet sinä
harhaan kulkenut; kun sinä tunnet sen mittaamattoman etäisyyden, joka
erottaa sinut hänestä, olet sinä häntä lähinnä. Tappion kärsiessäsi
tunnet sinä tuulahduksen hänestä, vaan et voittaessasi, sillä voitto on
vain silmänlumetta, jonka sinun mukavuudenhalusi kuvittelee; ajatusten
kalvavassa vaivassa, vaan et ajatustesi rauhassa, sillä ajatusten rauha
on vain hermojesi hervahtuneisuutta.

Jos sinä julkaiset vaivasi hedelmän aidon totuuden hedelmänä, olet sinä
rikollinen; sillä vain puolihyvää, puoliaitoa on kaikki, jota sinä
kykenet luomaan; mutta sinun täytyy luoda se, jos olet uskollinen,
ja sinun täytyy surmata se, ettet sinä häpäisisi pyhää nimeä sillä,
mikä on vain puolinaista. Niin vaatii hän sinua luomaan yhä uudestaan
ja hävittämään yhä uudestaan. Jos sinä uuvut luomasta, olet sinä
kadottanut pyrkimyksesi totuuteen; jos sinä uuvut hävittämästä, olet
sinä omistanut epätäydellisen totuuden, puolitotuuden, toisin sanoen
valheen.

Tuo valhe se kiusaa sinua alituisesti asettumaan rauhaan ja nauttimaan
voitoista, tieteellisestä maineesta, kunniapaikoista, rikkaudesta.
Se pyytää sinulta ainoastaan tyytyväisyyden itseesi, tyytyväisyyden
työhösi, ja kaiken se suo sinulle.

Sen hirmuisin ase on helvetinkone, joka aikoinaan keksittiin:
painokone. Kirjoittaminen on heikkoutta, painattaminen on rikos.
Painattaessasi leimaat sinä epätäydellisen täydellisyyden leimalla,
tuhatkertaistutat sen ja teet siitä lähtemätöntä. Käsikirjoitus on
kartta, johon ajattelijan on piirrettävä totuutta kohti kulkemansa
tie, ettei hänen muistinsa kadottaisi sitä. Kirja on petosta, jolla
hän esittää tiensä saavutettuna määränpäänä. Kirjoitettu sana on
nöyrää epäilyä, painettu on kerskuvaa tyytyväisyyttä. Jo tässä kohden
eroaa vilpitön etsijä vilpillisestä: hän kammoaa painokonetta, hän
pelkää sitä, hän ei suo milloinkaan sille henkensä rampaa tuotetta,
ettei näkisi sitä sen kidasta heittyvänä samanlaisten raajarikkojen
sekasortoisen joukon rykelmässä mahtavin, kuin jumalanpoikain elein.

Todellinen tutkija elää totuudelle niinkuin uskovainen kristitty
Jumalalle. Et sinä ole nähnyt hänen alituisilla kainostelemattomilla
julistuksilla koettavan saada ihmiskuntaa vakuutetuksi suhteestansa
Jumalaan: kuta syvempi hänen etsintänsä on, sitä syvemmäksi vain on
hiljaisuus hänen ympärillänsä käynyt. Hänen taistelunsa kamppaillaan
hänen sisässään, eivätkä ne kuulu. Mutta hänellä on ehkä rakas ystävä
tai rakastettu poika, ehkä hän tuolloin tällöin avaa sydämensä. Siiloin
tunkeutuu etsijän elämänkipinä hedelmöittävänä toisen henkeen, ja hänen
elämänsä vihkiytyy jumalalliseen tuskaan.

Sellainen on minun uskoni, ja sen mukaan minä koetan elää. Ulkopuolelta
minä kuulen sen samean virran kohinan, jota te kutsutte elämäksi:
painomusteen tympäisevän virran kohinan, josta tuhansien hukkuvat
äänet koettavat voittaa toistensa kirkunan. Mutta täällä, siinä
hiljaisuudessa, jota te ehkä kutsutte kuolemaksi, muokkaan minä mykkiä
rukouksiani rukoustakuulemattomalle, kaikkivaltiaalle ja ikuiselle
Jumalalleni. —

Hän vaikeni, mutta hänen lempeä, tumma äänensä väreili yhä Jacobin
rinnassa. Se ei ollut kuoleman ääni, mutta se oli kuitenkin
tuoltapuolen elämän, tuoltapuolen todellisuuden. Se vaati Jacobin
uhraamaan maallisen, jotta hän täydellisesti voisi seurata tieteellistä
kutsumusta. Se sanoi hänelle, että todellisuus, johon hän sentään
tunsi pohjiaan myöten kuuluvansa, rienasi hänen tutkijantahtoansa. Se
vaati häntä valitsemaan joko köyhän, mutta puhtaan elämän totuuden
palveluksessa tai pirstotun, omantunnontuskan ja nautintojen,
itsensähalveksumisen ja ilon täyteisen.

Aamunkajo ruskotti jo palavan punaisena ja kultaisena. Jacob avasi
ikkunan. Alla lepäsi hänen kurja, halveksittava, rakas kaupunkinsa,
aamu-usvassa väristen. Ja etäältä kaukaa kuuli hän joen, joen. — Se
lauloi maan terveydestä ja todellisuuden raikkaasta voimasta.




KUMMITUS.


Hegen sukeltautui Jacobin huoneeseen niinkuin ukkospilvinen iltapäivä.
Jokin naapuri-ikkuna lengotti avoinna ja paukutti kehyksiään vastaan,
niin että lasit helisivät. Hegenin silmät leimusivat ja hänen poskensa
hehkuivat. Hän tuli Jacobin luo, tarttui hänen käteensä ja ravisti sitä
hurjasti.

— Pakene täältä, sanoi hän, älä jää kauemmaksi tähän saastutettuun
luolaan. Sinä myrkytyt. Sinä tulet kalpeaksi, tyhmäksi ja ilkeäksi
täällä. Seuraa minua, pelasta itsesi. Hetki vielä täällä ja olet
kiinni, näivettynyt, kidutettu, liotettu. Opi vihaamaan tätä kaupunkia.
Se on sen arvoinen. Ei, se on tuskin kunniallisen miehen vihan
arvoinen. Etkö tunne, että ne juovat sinun vertasi, pitkin putkin,
sitten ne maiskauttelevat kieltänsä ja sanovat: sangen hyvää, hiukan
lisää hapaketta ja se olisi erinomaista. Ah, tämä verenimijäsukupolvi,
minä inhoan, inhoan sitä.

Et tahdo seurata minua? Jää sitten ja muutu yhdeksi heistä. Luulin,
että olit voimakkaampi, puhtaampi. Mutta minut näet viimeistä päivää
täällä. Pois, pois täältä, olen jo kyllin kauan turmellut vapaata
sieluani tässä iljettävässä rämeessä. Tänään olen saanut tarpeeksi
voimaa rikkoakseni välini kaikkeen, linkoan halveksuntani vasten naamaa
tälle pöhöttyneelle mustekalasukukunnalle, hiisi sen vieköön, ja
matkustan niinkauan kuin veri vielä punaisena virtaa suonissani. Onkin
jo kiire. Tässä mustenee jo, näetkö. Pistä reikä nyrkkiisi ja huomaat,
että esiin pulpahtaa mustanharmaata hyyhmää, sellainen on pojan ihanan
veren väri, näes.

Minä katselen nyt teitä, koko jaloa nuorisoa, katselen teitä
ulkopuolelta. Te näytätte hienoilta, usko pois. Te istuskelette täällä
kukin orrellanne ja kalvatte luuta terävillä, kiihkeillä, keltaisilla
nakertajahampailla, hyi hitto kuinka vihloo korvia nähdessänikin
vain. Se on työtä. Mutta se ei ole pahinta. Sitten seuraa hupi. Te
luikertelette toistenne ympärillä, ympärillä, ympärillä, haistelette
toinen toistanne ja syljeskelette ja sähisette ja päästätte pieniä
ulvahduksia, mielihyvästä ja kiukusta. Sitten istutte hiljaa ja
tirkistelette itsetyytyväisinä ja pahanjuonisesti; sitten heti kohta
aloitatte tanssin uudelleen, toiseen suuntaan, ympäri, ympäri, ympäri.

Tiedät kyllä, olin niin tyytyväinen täällä, ennenkuin minua alettiin
nuuskia. Tein hiljaa työtä, luulin sen sujuvan kykyihini nähden hyvin,
aina kai työni sentään kelpaa johonkin, ajattelin. Ei minun pääni
noussut korkealle massan yläpuolelle, huomasin sen kyllä kadulla
tervehdyksistä. Nämä tervehtelyt, tiedät, ne olivat ensimmäinen suuri
kärsimykseni tässä kaupungissa, ne olivat helvetin esikartanoa. Lähden
ulos, iloisena, työintoisena ja vapaana, tapaan dosentti X-n, hän
nyökäyttää lyhyesti katsomatta minua silmiin. Mitä nyt olen tehnyt,
olenko niin vajavamittainen, ettei minulle voi nyökäyttää, tai niin
merkillinen, että uumotaan kilpailijaa. Noiden kirottujen tervehdysten
vuoksi hiipii minuun mielipaha, se kasvaa joksikin merkitseväksi,
joksikin ratkaisevaksi elämässäni. Menisinkö hänen luoksensa ja
vaatisinko häneltä selitystä, tai löisinkö hänet kuoliaaksi kun ensi
kerran tapaamme. Miksi en saa olla työpäivänäni rauhassa, mikä oikeus
hänellä on tervehtiä pirstaleiksi minun elämänhaluni, työvoimani.
Sinusta tämä on lapsellista. Olkoon, että olen lapsellinen, minä
toivon pysyvänikin sellaisena, jos herkkyyttä, kunniantuntoa, ylpeyttä
nimitetään lapsellisuudeksi. Ja kenpä ei olisi iloinen, ylpeä, naiivi
ja pahaa epäilemätön tullessaan tänne? Me olemme nuorukaisia, me olemme
arkatuntoisia, innostuvia, haavoittuvia, ja yksin puhvelihärät ovat
vuotamatta verta.

Mutta katsos, ne tervehdykset ne ovat vain tuulahduksia siitä suuresta
hirviöstä, joka makaa ja kiemurtelee yhteiskunnassa; joka pitää sitä
kourissaan; joka vallitsee sitä. Tiedätkö sinä sen hirviöeläimen
nimen, sen pedon, jota vastaan on toivotonta taistella ja jota sen
vuoksi pakenen. Älynmittailu se on nimeltään, älä naura, se on
vakavaa, Jacob, minulle se on enemmän kuin vakavaa, se voi olla minun
tuhoni. Ne ottavat mieheltä aivot pääkopasta ulos, punnitsevat sitä
likaisissa käsissään, katsovat sitä toisella silmällänsä, sanovat
tyytyväisinä: ei se ollut mitään erikoisempaa, tuo, sitten heittävät ne
sen menemään ja iskevät toiseen käsiksi. Minun aivojani on käännelty
ylös alaisin, poimut on laskettu, kuoren paksuus on mitattu, niitä
on poimittuja pideltyjä koeteltu ja laskettu. Tiedetään, mitä työni
koskee, tiedetään, mitä työni tulevaisuudessa on koskeva. Tiedetään
mitä uneksin voivani tehdä ja mihin tulevaisuudessa kykenen. Minun
koneistoni jännitys on laskettu, sen kokoomus, sen puutteet, sen
kykenemismahdollisuudet. Jos luon jotakin, mikä ei ole heidän
laskelmiensa mukaista, sanovat he: humpuukia. Jos saan aikaan vähemmän,
kuin heidän suunnitelmansa olettavat, sanovat he: laiskuri. Ja jos
minun työni tulos todellakin vastaa heidän lukujansa, sanovat he:
hyvä. Jacob, en ole voinut viime aikoina kohottaa kättäkään työhön,
kuulen heidän 'hyvänsä' viheltävän korvissani, olen sairas, sairas.
He ovat kiertäneet minut verkkoihinsa, joka liike, joka yritys on
ennustettu, ja minä revin, minun täytyy repiä riekaleiksi se verkko,
etten lamautuisi. Minä olin liiaksi herkkä, liiaksi heikko, mutta
kai minullakin on oikeus elää, minullakin oikeus tehdä työtä, sitä
jota rakastan, tehdä työtä rauhassa, hiljaisuudessa. Ja vaikka siitä
sitten ei tulisikaan mitään erikoisen merkillistä, niin anna sen
armeliaisuuden nimessä toki olla sitä mitä se on. Älä, älä lohduta
minua, minä pelastaudun ennen kuin on liian myöhäistä, jollei jo
ole, ja minä olen aina muisteleva teitä täällä koko vapaan luonteeni
matalamielisen, pikkumaisen, halpamaisen halveksunnalla.

Hän hävisi huoneesta, harmaana kuin purkautunut pilvi. Jacob vapisi
rajujen lauseitten jäljiltä, aivan kuin ne olisivat olleet hänen
rinnastansa revittyjä. Ja niin ne olivatkin; hän tunsi samaa inhoa
siinä piirissä, josta Hegen pakeni, maailmassa, jota hän itsekin
oli osallisena loihtimassa esiin. Hänen omat unettomat yönsä olivat
tanssineet villiä noidantanssia hänen edessänsä. Ja hän tunsi, että se
mikä hänet pelasti kulkemasta Hegenin tietä, oli kuitenkin ollut hänen
pyrkimyksensä vuosien vieriessä saada tuo halveksittu puhvelihärän
parkittu nahka. Ei hän ajatellut heikkoa ystäväänsä vahvempana
hymyillen. Hän näki hänen hienon, valoisan, haavoittuvan sielunsa
välkkyvän verisinä repaleina edessänsä ja hän muisteli kaivaten
ensimmäisten nuorukaisvuosiensa arkaa ylpeyttä ja leijuvaa, ohutta
unelmaa.




SYDÄN.


Jacob löysi porttinsa ulkopuolelta siipirikon varpusen. Hän ei ollut
mikään eläinten ystävä ja kaikkein vähiten varpusten; hän nosti linnun
kuitenkin ylös ja vei huoneeseensa. Hän hoiteli sitä parhaimpansa
mukaan, ja parin tunnin kuluttua oli lintu terve ja tuli yksiksensä
toimeen.

Se lensi ulos ikkunasta ja jätti Jacobin painostavaan levottomuuteen.
Jacob tunsi linnunruumiin pehmeän lämmön ympärillänsä ilmassa,
kädessänsä, rinnassansa; hän ei pystynyt pakottamaan itseänsä
teroittamaan ajatuksiansa eikä iskeytymään työhön. Puuha oli ollut
hänelle liian epätavallista; tässä huoneessa, jossa hän oli alituisesti
ollut älyllisten probleemien kimpussa, hän oli tuhlannut tunteja
korjaillakseen yhtä lintupahaa.

Tuntui siltä kuin nämä tunnit olisivat vapauttaneet hänet jostakin,
joka hänen tähän asti oli onnistunut pidättää piilossa. Pieni, kurja
olento oli kärsinyt hänen kädessänsä ja hänen oli onnistunut vapauttaa
se kärsimyksistä! Hänen työnsä odotti pöydällä hänen edessänsä, mutta
se ei häntä miellyttänyt. Se lepäsi siinä ajatushienouksineen, varmoine
johtopäätöksineen, kirkkaan järkevänä. Mutta hänessä liikkuivat toiset
voimat, jotka hän melkein oli unohtanut nimittää nimeltään, mutta
joiden nimet hän tiesi: hellyys, avuliaisuus, hyvyys.

Ne pysyivät syvälle jäädytettyinä, nämä voimat, tieteellisessä
toiminnassa. Jos tutkijantyö voisi tehdä hyvää, voisi luoda todellista
iloa jollekin elävälle sielulle, kuinka suurella hellyydellä,
kuinka suurella lämmöllä siihen tarttuisikaan. Mutta tiede sen oman
itsensä vuoksi. Totuus sen oman itsensä vuoksi. Älköön ainoakaan
asiaankuulumaton vaikutin saako hievahduttaa tätä kovaa, korkeata
lakia. Totuudenetsinnän tie on suora, ja on yhdentekevää reunustavatko
sitä ruusut vai ohdakkeet, kasvaako onni vai ahdistus sinne, missä se
kulkee.

Älyllinen kylmyys halusi puristaa kaiken häntä ympäröivän yhteen
ainoaan pisteeseen, häneen itseensä; mutta hänen sydämensä lämpö tahtoi
purkaa tämän pakkassolmun yhä väljemmäksi, väljemmäksi, tahtoi saada
sen käsittämään yhä useampia olentoja. Tieteellinen ajattelu tahtoi
tehdä minän, tämän atoomin maailmankaikkeudessa, keskipisteekseen. Maa,
taivas ja ihmiskohtalot olivat vain ainesta, jonka hänen ajatuksensa
oli saanut ravinnokseen. Kaikki oli olemassa ainoastaan hänessä ja
häntä varten. Mutta sydän tahtoi sulattaa sellaisen minän ja antaa sen
hävitä kaikkeuteen.

Hänen aivonsa olivat luodut hallitsemaan, ja sydän, jonka sen ankara
kuri oli kukistanut, oli käpertynyt kokoon ja nukkui luolassaan.
Mutta se ei nukkunut syvästi, kotivarpunen pystyi herättämään sen,
herättämään sen levottomuuden, sen kaipuun, sen elämisen ja toimimisen
vaatimuksen. Se oli itsekin lintu, joka oli harmaantunut häkissänsä ja
joka väristen makasi vankilassaan siivet pahasti vahingoittuneina.




YÖ.


Hänen työnsä tuskin sieti enää päivänvaloa. Auringossa, tuossa
taivaankannen pallonpyöreässä poliisissa, joka valvoi että ihmiset
työskentelivät säännöllisesti, oli jotakin käytännöllistä ja
elinvoimaista. Päivä oli kiirettä eikä tuolilla istumista ja
mietiskelyä varten. Päivä oli olemassa toimitussihteereitä, lumenluojia
ja pörssikeinottelijoita varten. Päivänvalo paistoi sisään hänen
papereilleen ymmärtämättömin ja moitiskelevin ilmein ja tuomitsi
mokoman joltisenkin tarkoituksettomaksi. Ja hänen pohjiaan myöten
intellektuaalinen ongelmansa häpesi elämään kelpaamattomuuttaan.
Mutta kivityömies räjähdytteli kalliota ja mursi paasia voimakkaalla
kangellansa. Ja se oli työtä, johon aurinko tyytyväisenä paistoi.
Ei, päivä oli vuosien vieriessä käynyt liian kovakouraiseksi hänen
spekulatioilleen.

Mutta yö! Elämän tuhannet kiihkeät askareet tukehtuivat sen syliin.
Hiljaisuudessa syntyi sen pimeältä pohjalta ajatus ajatuksen jälkeen.
Ne selvenivät saaden yhä kirkkaamman, kirkkaamman loisteen. Nuo
voimakkaat valopisteet näyttivät tosin olevan mitättömän pieniä. Mutta
hän tiesi, että se oli näköhäiriö: kuhunkin noista varmuuden kiinteistä
pisteistä saattoi mahtua maailma. Se kasvoi olennaiseksi, ainoaksi
osaksi olevaisuutta, joka muuten oli vajonneena uneen ja horrokseen.

Tämä paksu maapallo lepäsi hänen jaloissaan ja kuorsasi, mutta hänen
vapaa, kevyt henkensä humisi kuin näkymätön tuli öisessä avaruudessa.
Hirvittävän pyöreä pallo, maa, lepäsi ja uneksi untansa auringonvalosta
ja äänivärähdyksistä ja virkatoimista ja käyvistä koneista, mutta hänen
henkensä kiiti äänetöntä pikamatkaansa mustien, vaikenevien taivaitten
kautta. Hänestä tuntui, kuin ääretön yö olisi ympäröinyt kaksi,
ainoastaan kaksi palavaa olentoa, jotka kietoutuneina toisiinsa yhdeksi
ainoaksi tekivät matkaansa läpi avaruuden: hänen henkensä ja hänen
työnsä.






III




PALAVAT KAMMIOT.


Linnankuja, Joenkatu, Islanninsilta! Waern, Somzelius, Lind!
Kreikkalainen kuoro, Kantin kritiikki, muinaispohjoismaiset linnat,
kaikki entisensä kaltaisena, kertaantuneena tuhannennen kerran.
Valot, nuorukaiset, probleemit paloivat yhäti kammioissaan yhtä
heltiämättömän, yhtä tasaisen, jäntevän, muuttumattoman voimakkaina.
Jacobista tuntui siltä kuin aika olisi kytkettynä näillä kujilla, kuin
elämä olisi pysähdytetty, kuin kaikki kehitys olisi ollut taottuna
kiinni näissä ahtaissa, suljetuissa kammioissa.

Niillä ihmisillä, jotka Jacob oli kirjallisuuden avulla oppinut
tuntemaan, oli ollut suuri hetkensä, joka oli uudistanut heidät tai
sitten murskannut heidät. Ankara ristiriita teki heidän luonteensa
vahvaksi tai tyhjäksi, heidän elämänsä sai suuntauksensa kriisistä,
ratkaisusta.

Miten toisin oli Jacobin ja hänen toveriensa laita
yliopistokaupungissa. Päivä vieri ilman tapauksia ja vuosi ilman
katastrofeja. Dramaattinen kohtalonhetki ei koittanut koskaan näille
nuorukaisille, joiden elämykset olivat nimeltään: kirjat ja hypoteesit.
Todellisuus ei saanut voimakasta otetta heihin eikä singonnut heitä
koskaan asemaan, jossa päätös olisi merkinnyt joko elämää tai kuolemaa.

Kiivaat heittelyt ja odottamattomat vaihtelut eivät muovanneet heidän
omalaatuisuuttansa, vaan kulutus, arkipäivien rannattoman sarjan
ankara aivojen, sydämen ja hermojen kulutus. Kamarissa kirjan ääressä
istuminen oli olemassaolon rauhantäyteinen muoto, mutta sellainen
rauha piti vangittuna kasvavaa levottomuutta; se oli sitä rauhaa, joka
vallitsee huoneessa, mihin jokin väkevästi eksspansiivinen voima on
kukistettuna ja suljettuna.

Täällä asui näennäinen hiljaisuus ja veltto rauha, mutta sotilaan
seikkailunhalu oli täällä, hänen sotakuntoinen voimansa, hänen
uljuutensa, hänen sitkeytensä. Fyysillisen sotilaan ammatti tuntui
joskus jopa juhlaleikiltä näistä nuorukaisista, joiden täytyi ilman
terästäviä taistelutoitotuksia ja ilman eläviä vastustajia omistaa
hänen urhoollinen mielensä.

Jacobista tuntui, että luonteen karaiseminen ja täydellistäminen täytyy
olla inhimillisten yksilöitten päämääränä, ja että nämä toiminnan
erilaiset tehtävät oli annettu tämän luonteenluomisen välikappaleiksi.
Tieteellinen ammatti oli tuskallista karaisua, mutta se saattoi ehkä
myöskin tuottaa puhtaan takeen.

Palavat kammiot olivat ahjoina. Tänään näytti Jacobista, kuin
tutkijantehtäviä ei olisi jaettu nuorukaisille sitä varten, että
probleemeista olisi saavutettu ennen kaikkea tieteellisiä voittoja,
vaan eetillisiä voittoja nuorukaisille itselleen. Universumin
äärettömään arvoitukseenhan olisi näiden nuorten tutkijain työ
luonut vain häviävän mitättömyyden selvyyttä. Mutta monet heistä
voimistuisivat, puhdistuisivat ja jalostuisivat kamppaillessaan
saavuttaakseen tämän selvyyden, ja se ehkä oli peruspohjaltaan
tutkijantyön suuri, ihanteellinen tarkoitus. Tieteellinen työ oli
yhtämittaista kasvavaa koettelua, älyllisen maallista puhdistusta.
Ja kokeet onnistuivat epätasaisesti. Vakaville se oli vaikein, he
kärsivät eniten ja pääsivät taistelusta haavoittuneina, köyhinä,
tyydyttämättöminä, mutta ikuisina sankareina. Kevytmieliset saavuttivat
varhain ajallisia voittoja, heidät koristeltiin, ylennettiin
arvoasteissa ja he poistuivat narreina taistelusta ja ijankaikkisuuteen.

Jacob nosti katseensa ystävien valaistuihin ikkunoihin, ja hänen
sydämensä oli täynnänsä alakuloista varmuutta. Täällä he antoivat
nuoruutensa vastikkeeksi ratkaistakseen kysymyksen, jonka sattuma
oli viskannut heidän eteensä. He uskoivat varmasti siihen, että sen
kysymyksen vastaus veisi kehitystä askeleen edemmäksi, eivätkä he
anna perään ennenkuin työ on tehty. Mutta maailmanjärjestys tarkoitti
ehkä hiukan muuta heistä; se ei varmaankaan kovin paljoa välittänyt
niistä vaivaisista valonvälkähdyksistä, joita he luulivat löytäneensä.
Suuri salaperäisyys on yhä edelleen kattava kaiken läpinäkemättömällä
pimeydellään. Mutta heidän kammioittensa valot eivät kuitenkaan
palaneet turhaan; tutkijantuli oli sytytetty heidän sielujensa vuoksi,
se poltti pois kuonan ja karaisi heidät puhtaiksi ja voimakkaiksi.

Epäilyssä, alakuloisuudessa, itse tarkoituksettomuudessa piili siis
kuitenkin tarkoitus; tyhjä köyhyys kätki itseensä aarteen. Palavat
kammiot olivat olemassa luodakseen jotakin, joka oli enemmän kuin
tieteelliset saavutukset — todellisia ihmisiä.




VESIAJOA.


Venhe liukui myötävirtaa, kaupungin kahleista hiljaa irtaantuneena.
Airot uivat vedessä, ja Beve ja Jacob lojuivat kumpikin penkillänsä.

— Minusta tuntuu siltä kuin olisin jättänyt aivoni tuonne, virkkoi
Jacob. Ne makaavat ja kytevät jossakin tuossa tukahduttavassa pesässä.
On vilpoista olla vapaana, on jumalaista olla niinkuin tavallinen
kuolevainen, joka ajattelee ilman aivoja.

— Ei pidä ajatella ollenkaan, kun ajatustyötä on tehtävänä, mumisi Beve.

— Sen paradoksin mukaisesti et kai vaadi kauan elettäväksi.

— Tarkoitan vakavasti. En tunne aivojeni olemassaoloa, kun tutkimukset
ovat puuhanani. Mutta jätetään tämä. Kuuletko, miten kahilisto humisee
melkein puhtaasti d-duurissa, eikä mollissa, kuten runoilijat väittävät.

— Beve, minä tunnen koko koneiston, kun työskentelen.

— Nyt, kuuntele, heläyttää leivonen diss'in d-duuri-akordiin ja
kuitenkin syntyy puhdasta harmoniaa. Sellaiseen on vain luonnolla lupa.

— Mutta eikö tiedemiehen ajatustoiminnan tule olla joka hetki täysin
harkittua, olla tietoista, Beve?

— Luonto ottaa itselleen tosiaankin vapauksia; näetkö sinä nuo
helakanpunaiset suokasvit tuolla tiilenpunaisten kukkien vieressä. Jos
joku maalari esittelisi moisen väriyhtymän, se tuntuisi ehdottomasti
barbaariselta; mutta luonnolla voi olla mitä kehittymättömin maku ja
kuitenkin — —

— Ei, Beve, vastaa, miten menettelet pitääksesi tieteilysi aina
terveenä?

— Sinä et siis tahdo päästää minua. Mitenkä menettelen? En tiedä.
Torkun. Kuljen puolinukuksissa ja kuuntelen jotakin ilmassa laulavaa.
Sitten se vaikenee, kaikki hiljenee. Ja tunnen, miten jokin
sekasotkuinen ratkeilee hiljaisuudessa, miten se selviää. Nautin
nähdessäni, miten yksinkertaiseksi kaikki käy, miten luonnolliseksi
ja puhtaaksi. Silloin menen kotiin ja kokeilen, tutkin. Minä iskeydyn
kiinni kuin koira, tunnen kuin himon saada aikaan järjestystä, tai
pitäisikö minun nimittää sitä yhteydeksi. Niin, sitten joskus kai
pääsen valmiiksi ja tunnen taas itseni vapaaksi. — Huomaatko, miten
tuntehikas vene on ollessaan tuulen vietävänä; kun sitä soudetaan,
on se kankea, mutta nyt se tottelee jok'ainoata pientäkin peräsimen
napsausta.

— Mutta eikö silloin ole ilman suunnitelmaa ja tietoisuutta? Eikö se
merkitse samaa kuin sattuman ja vaiston peräsimeen päästäminen eikä
omasta päämäärästään tietoisen tahdon?

— Ei, olen kyllä tietoinen. Minä en vain tahdo olla tietoinen
tietoisuudestani. Se tappaisi minussa kaiken jatkamisen kyvyn.
Minun ajatukseni ei käsittele itseänsä, se ei pureskele häntäänsä,
siinä tapauksessa siitä ei jäisi mitään jäljelle. Tietoteoreettiset
mietiskelyt söisivät minun tutkimushaluni. Filosofi harjoittakoon
tutkimuksia ajatustoiminnan laeista, mutta minä puuhailen kemiallisten
lakien kanssa ja sinä kirjallisten. Ja jatkakaamme puuhiamme parhaan
kykymme mukaan. Lääkäri voinee hyötyä tehdessään huomioita omista
taudeistaan. Mutta olkoon se kaukana meistä. Mehän emme ole lääkäreitä,
ja, rakas Jacob, meidän tieteenharjoituksemmehan ei toki ole sairautta.

— Ei, onnellinen, sinulle se on päivänselvää, luontoa, tervettä,
puhdasta tarmoa. Sinä tapaat ajatuksesi niinkuin leivo, joka ilmassa
löytää sävelensä. Mutta monista meistä, joiden aivot ovat heikommat,
tuntuu ajatteleminen tosiaankin joskus jonkinlaiselta kuumeelta. Minä
en voi välttyä seuraamasta sen kulkua, ja minun täytyy tunnustaa, että
joskus olen levoton päätöksestä.

— Anna nyt kevätvihurien tuulettaa poloisia sairaalloisia aivojasi.
On ihanata liukua tiehensä, vieriä virran mukana ja siirtyä eteenpäin
ilman omia voimiansa ja kuitenkin määrätä suunta ja maali — — —.




NYKYHETKI.


Hän yrittää ponnistella niitä vaatimuksia vastaan, joita nykyhetki
asettaa hänen harteilleen.

Hän istuu kirjoituspöytänsä ääressä ja muovaa tekstiänsä. Hän tuntee
itsessään, ettei hänellä tänä päivänä, juuri tänä hetkenä ole kaikkia
voimiansa käytettävinään; ja hän kirjoittaa paperille jotakin
provisoorista, provisoorisen ilmauksen, provisoorisen johtopäätöksen,
provisoorisen totuuden. Hän on sitten myöhemmin jonakin päivänä
terästävä kaiken kykynsä viimeistelläkseen, loppuun asti ajatellakseen.

Mutta hän tietää, ettei se päivä koskaan koita, ei voi koskaan
koittaa. Hän vetoaa tulevaisuuteen, joka ei saavu. Se assosiatioiden
ja ajatuslankojen hieno verkko, jonka hän juuri tänä kirjoittamisen
hetkenä omistaa, ei koskaan enää palaa komplisoituun asemaansa. Ja
ne voimat, joiden omistaja hän luulee olevansa, eivät koskaan olisi,
vaikka ne olisivatkin olemassa, koottuina hänen palvelukseensa, kun hän
niitä seuraavan kerran tarvitsee.

Hänen täytyy pakottaa itsensä alistumaan nykyhetken edessä. Se hetki,
joka on, se on hänen hetkensä. Ne mahdollisuudet, jotka hän omistaa,
odottavat valoon nostamista tänä päivänä. Vaikka hän tunteekin itsensä
puutteelliseksi, niin mistä hän tietää, ettei juuri nyt ole hänen
voimansa hetki?

Mistä hän tietää, ettei nyt ole ratkaistavana, tuleeko hänen äänensä
kuulumaan maailmassa vai eikö? Jos hän tuudittaa ajatuksensa uneen
rohkeilla tulevaisuudenlupauksilla, lyö hän laimin kenties suurimman
hetkensä. Hänen aikansa on hänen vieressänsä, näyttäköön hän, mikä
hän on. Hän on kylliksi punninnut, päättäköön hän ja toimikoon. Ne
aarteet, jotka hän on unelmoinut voivansa lahjoittaa, ruostuvat hetkeä
alituisesti lykättäessä. Nyt hän elää, nyt on antamisen aika, ja nyt
hän tuntekoon nykyhetken vääjäämättömän vastuun!




KULTTUURIVALLANKUMOUKSELLINEN.


Seura oli varomattomasti päästänyt Imperfektumiin erään muukalaisen,
nuoren pääkaupunkilaisen historian neron. Beve oli yrittänyt paeta, hän
tunsi eriskummaista vastenmielisyyttä neroja kohtaan, mutta Quiding ja
Jacob olivat pidättäneet hänet huomauttaen, että kysymyksessähän oli
vain jokin neropatti pääkaupungista.

Anstrin astui seuran jäseneksi; hänellä oli tosiaankin häpeämättömän
korkea otsa; hänen suunsa oli tiukkaan puristunut kuten maailmanmiehen.

— Ja täällä te elätte idylliänne, hän tervehti. On somaa tavata meidän
aikanamme maapallolta paikkanen, jossa elämä on pysähdyksissä.

Quiding otti puolustaakseen:

— Senkin imartelija! Me emme uskottele itseämme pitämään tätä elämänä.
Meillä on se mielikuva, että olemme vain joitakin museoesineitä.

Anstrin nappasi kuin pieni ahven:

— Lause on sattuvampi kuin luulettekaan. Jo ensi silmäys, jonka loin
koko teidän täkäläiseen yhteiskuntaanne, sanoi minulle, että tämä on
mielenkiintoinen jäännös menneiltä ajoilta, pieni harvinaisuus siinä
suuressa, kuolleessa museossa, minkä koko meidän henkinen kulttuurimme
muodostaa.

— Teidän mielestänne siis emme ainoastaan me tässä kaupungissa ole
kunnianarvoisia muumioita, teidän mielestänne me jaamme kunnian koko
ihmiskunnan kanssa.

— Suunnilleen, te vain olette kuolleempia kuin muut. Oikeastaan on
olemassa vain kourallinen ihmisiä, jotka elävät, ja he ovat jo aikoja
sitten kuolleet.

— Keitä tarkoitatte?

— Homerosta, Jeesusta, Spinozaa, Daumier'ta ja Strindbergiä.

Jacob viskasi silmäyksen Bevelle; se merkitsi: hän työskentelee
kliseillä. Beve sähkötti takaisin: ja sen pahempi omatekoisilla, ne
ovat aina kehnoimmat.

Anstrin jatkoi:

— Ainoa pelastus on, että koko systeemi muutetaan. Vanha on tehnyt
vararikon. Uusi vuosituhat on syntymässä. Meidän ajattelumme on
mädäntynyt. Täytyy rakentaa uutta perustuksia myöten. Vanhasta ei
jätetä kiveä kiven päälle. Meidän tiedemiesten velvollisuutena on
aloittaa.

Quiding ihastui ja tarttui sananvuoroon:

Aapisto on heitettävä nurkkaan. On laadittava uusi, jossa on ainoastaan
viisi kirjainta. Neljää laskutapaa on pidettävä rikollisuutena.
Näkeminen havaitkoon vain neljännen ulottuvaisuuden, ja mitään muuta
aistia kuin kuudetta ei saa käyttää sivistyksen palvelukseen.

Anstrin iski väliin:

— Teidän mielettömyytenne olisi parempi kuin nykyinen tila.

— Puhutaan vakavasti. Oletteko kirjoittanut sellaista, joka osottaa
teidän uudistustenne suunnan?

— Minulla on aika edessäni. Toistaiseksi tyydyn toteamaan, että se mitä
te kirjoitatte on kurjaa. Se on aika paljon.

Quiding suuttui, joka näkyi siitä että hän näytti tyynemmältä ja puhui
hitaammin kuin tavallisesti.

— Minuun jättävät kulttuurivallankumoukselliset aina vanhentuneen ja
väärin ymmärretyn 80 —luvun vaikutelman. Sellaiseen aikaan, joka sekä
yhteiskunnallisesti että sivistyksellisesti oli niin tarkasti teljetty
kuin 1800—luvun keskipalkka, oli tosiaankin mieltä murskata ruutuja ja
repiä seiniä vain murskaamisen ja repimisen itsensä vuoksi. Mutta nyt,
kun eurooppalaiset yhteiskunnat vastaavat sangen korkealle asetettuja
kehittämisvaatimuksia, luulen että myöskin siinä on mieltä, että me,
t.s. kulttuurinkannattajat, emme lankea liian kiivaisiin innonpuuskiin.
Tietysti on heikkojen ja hermostuneiden aivojen vaikeata pysyä
rauhallisina, mutta vahvojen velvollisuus on se. Rauhallisuudessa ei
piile velttoutta, vaan intohimoa.

Meille tiedemiehille on tämä velvollisuus ehkä päivänselvempi kuin
muille. Maalarit ja runoniekat, joiden ei ole tarvis välittää
historiallisesta kehityksestä, voivat stimuloida itseään kuvitelluilla
vallankumouksilla uskoen, että he pysähdyttävät maailman kulun vanhalla
radallansa ja pakoittavat sen lähtemään vastakkaiselle suunnalle.
Me sen sijaan, jotka olemme vähäisen sentään päässeet tutustumaan
olemassaoloa hallitseviin lakeihin, me tiedämme, että jokaisen henkisen
luomuksen takana on ihmishengen monituhatvuotinen historia. Jos te
kirjoitatte runon — otan lukuun luonnollisena edellytyksenä että siitä
tulee kehno — on tämä yksinkertainen sanojen rinnastelu kuitenkin
riippuvainen Kreikasta ja Roomasta, renesanssin ja klassisismin
ja romantiikan ja realismin maailmanliikkeistä. Menettelittepä
miten tahansa täytyy teidän aina raahata perässänne ihmiskunnan
kulttuuriperintöä joka askeleella, jonka otatte. Teidän runonne on
rengas niiden ketjujen sekavassa systeemissä, jotka ojentautuvat
alkuperämme yöhön. Teidän oma sukupuunne on kuten jokaisen ihmisen
vanhin maailmassa ja ilman ainoatakaan sivuutettua polvea. Ja teidän
runonne sukupuu on yhtä vanha.

Suorittaessanne tieteellistä tutkimusta valtaa teidät tämä alituisesti
kasvava monituhatvuotinen perintö, jota hallitsemaan ja kartuttamaan
teidät on kutsuttu, jos kykenette tuntemaan vakavasti. Te opitte
huomaamaan, ettei yhtään niistä kivistä ole asetettu turhaan, jotka on
laskettu kohottamaan yhä korkeampaan selvyyteen ihmishengen rakennusta.
Te ette tule edes halveksimaan rehellisen tutkijantahdon erehdystä;
sillä eksymykset ovat teille merkittyjä kareja, joiden lomitse te
voitte etsiä syvää väylää.

Mutta tämän menneen kulttuurityön kunnioituksen ytimenä täytyy olla
teidän oma tiedonhalunne. Ilman sitä ydintä on teidän kunnioituksenne
kuollutta massaa, kivettynyt dogmijoukko, mutta sen avulla siitä tulee
elävä organismi, ajatuksen veren hapettama. Jokaiselle pienimmällekin
osalle, jonka te saavutatte etsintänne hienoilla hiuspilleillä,
lahjoitatte sillä elämän värin. Jokaisen uuden yksilön täytyy omalla
mehullansa elävöittää menneitten aikojen kokoontunut tietämys. Siitä
syystä se on uusi ja erilainen jokaiselle uudelle ajalle ja jokaiselle
uudelle ihmiselle. Totuus on kuin sydän: se sykkii elämää antavin
lyönnein ainoastaan asuessaan ihmisrinnassa.

Kun olette oppinut huomaamaan tämän, ette toivo kumoavanne tietämystä,
vaan lisäävänne ja uudistavanne sitä. Jonkin ajan tieteellisen työn
halveksunta yksin ei vie eteenpäin minkäänlaista tutkimusta, vaan sen
sijaan keksijänilo ja kiivas tiedon himo.

Anstrin irvisti pahasti Quidingin vihdoinkin lopetettua.

— Verinen eurooppalainen myrsky on yhdellä iskulla lakaiseva tiehensä
teidän rikkiviisautenne, sanoi hän. Vanhan kulttuuriroskan täytyy
hävitä. Tulevaisuus, joka kuuluu meille, on murtava vanhat siteet.
Maailma, ihmiset ja ihmisten tieto ovat tulevat uusiksi niinkuin
Jumalan ensimmäisenä päivänä.




SUURI AIKAKAUSI.


Sinä päivänä, jona ihmiskunta alkoi murhata ihmiskuntaa, oli Jacobin
mieli ollut valoisana. Sillä hänen oli onnistunut suorittaa pieni
ajatusoperaatio, joka oli luonut uutta valoa hänen runoilijansa elämän
erääseen ajanjaksoon.

Ja kansat veristivät, kärsivät nälkää ja tuhoutuivat, ja maat
muuttuivat savuaviksi raunioiksi, ja vanha maailma katosi vihan ja
veren helvetilliseen lieskaan. Ja Jacob oli kirjoittanut analyysin
romantiikan-aikaisesta kukkaiskielestä.

— Tieteellisen työn täytyy olla riippumatonta todellisuudesta,
sanoi Quiding. On olemassa sellaisia, jotka nykyisen tilan johdosta
selvittelevät menneitten aikojen kurjuutta; ja luulevat sitten että
ajan valtimo lyö heidän tutkimuksessaan. Tutkistele sinä vain edelleen
rauhassa kukkiasi.

— On hermokysymys, sanoi Beve, voiko säilyttää ajatuksensa oman aikansa
katastrofeista vaivaantumattomana. Minun koeputkiani eivät mitkään
maailmansodat saa ravistella, silloinhan tulos olisi sameata. Ja ehkä
minun täytyy myöntää, että hiven sameutta niihin on tullutkin viime
aikoina.

Aika vieri jymisten edelleen, ruton, valheen ja veristen
vallankumousten villiinnyttämänä. Ja Jacob päätti kukkaisanalyysin ja
siirtyi romanttiseen riiminkutoiluun.

Oliko tieteellinen maailma siis sitten niin paljon todellisen
yläpuolella, etteivät siihen ulottuneet sen myrskyt eivätkä tyvenet —
pilvimaailma ilman maallista kotia? Tai oliko se niin matalalla, niin
litteän pieni ja merkityksetön, että ajan hirmumyrsky saattoi syöksyä
sen ylitse ilman että se itseensä vajonneena järkkyi siitä?

Hän ei halunnut uskoa kumpaakaan. Hän näki valtavan aluksen, jota
jättiläisaallot paiskoivat harjalta harjalle. Vahvimmat mastot
naksahtivat poikki kuin ruoko ja runko natisi liitoksissaan. Mutta
pieni kompassineula viittasi vääjäämättömästi — mille aaltovuorelle
se aluksineen sinkoutuikaan ja mihin aallonlaaksoon se upposikaan
— ja niinkuin tyynellä aina samaan suuntaan. Miksikään hyödyksi se
tosin ei ollut hirmumyrskyn raivotessa, se totteli vain olemuksensa
lakia ollessaan mukana siellä, missä alkuvoimat raivosivat, ja niistä
huolimatta tähdätessään määränsä päähän.

Kun myrsky on tyyntynyt, rientää miehistö kuitenkin — vaarassa
unohdettuaan magneettineulan — varmaan sen luo. Ja neula voittaa
takaisin luottamuksen; sillä se oli aluksen taistellessa meren vihoja
vastaan pysynyt uskollisena itselleen.




RUNOUS JA TIEDE.


— Runoilijat halveksivat kirjallisuudenhistorioitsijoita, valitti
Jacob. Taiteilijat pilkkaavat taidehistorioitsijoita, ja valtiomiehet
välittävät viis niistä, jotka kirjoittavat historiaa. Ja eikö
syystä? Emmekö me humanistit olekin vain siipirikkoja taiteilijoita
ilman taiteellisia lahjoja? Enkö minä ole runoilija, joka ei kelpaa
runoilemaan, ja joka senvuoksi kirjoittaa proosaa säkeistä. Eikö
Matell ole taiteilija ilman sivellintä, väriä, kangasta ja lahjoja ja
sen vuoksi taidehistorioitsija. Ja etkö sinä, Quiding, oikeastaan ole
suuri valtiomies ilman poliittista asemaa tahi kykyä ja sen vuoksi
historioitsija? Toiset ne toimivat, ja me onnettomasti rakastuneina
toiminnan miehiin, me koetamme suurtua nuuskimalla heidän tekojansa.
Meillä ei ole siipiä, mutta me olemme päätehtäväksemme valinneet
siipiluun rakenteen tuntemisen; kotkat lentävät valtaisin lyönnein
päämme yläpuolella, ja me, jotka olemme alla, saamme varoa, ettemme
joudu pienen onnettomuuden uhreiksi.

— Kaikista arkalaisista, vastasi Quiding, pidän vähimmin romanttisista.
Harmillista, että sinä kuulut siihen ryhmään. Teidän äänenne
vallan vapisee paikalla, kun puhutte jostakin runoilijasta taikka
taiteilijasta.

Minä oletan, että sellaisessa on samoja aineksia kuin meissä
tieteilijöissä: hitunen ammattilahjakkuutta ja sitten yritteliäisyyttä
ja tekniikkaa. Minä kunnioitan sitä, että he, kuten me, harjoittavat
käsityötään, mutta minä en kykene muuttumaan mystilliseksi heidän
ammattisaavutustensa edessä, enempää kuin omiemmekaan.

Se mitä minä inhimillisestä tuotannosta arvostan, ei riipu työstä vaan
persoonallisuudesta. On usein sattuma se, millä keinoin se ilmenee.
Jos miehellä povessaan hehkuu luomisvoima, joka tahtoo, ja jonka
täytyy hedelmöittää aikaa, ei hänen olemuksensa muutu tekipä hän sen
sitten saarnaten, runoillen tai tutkien. Jättiläismittainen pappi,
runoilija tai tutkija ollakseen, kuhunkin vaaditaan yhtä paljon sitä,
mitä kutsumme jumalalliseksi innoitukseksi. Nerous on oikeastaan
vakaumuksen omistamista; mutta sen tulee olla niin hehkuva, että
aika saa siitä ainiaaksi lääkitsemättömiä palohaavoja. Kaikki muu on
tekniikkaa, sitä me tapaamme kaikessa siinä määrättömässä paljoudessa
taidetta, kirjallisuutta ja tiedettä, jolla meitä päivittäin ruokitaan.
Kunnioittakaamme tekniikkaa, mutta kohtuullisesti silloinkin kun sitä
tapaamme taiteilijalla. Mutta omistakaamme ihossamme niin herkkä tunto,
että palamme, kun jonkun harvinaisen kerran tapaamme miehessä tulen.

— Kaikki se mitä sanot, on kyllä hienoa, sanoi Beve. Mutta sehän on
tuskin vastausta Jacobin kysymykseen. Hän on pahoillaan siitä, että
taideniekat pitelevät huonosti teitä humanisteja; ja hän haluaa tietää,
onko se oikein. Ymmärrettävästi pidän näin syrjästäkatsojana sitä
sinä, sillä menettelyhän on inhimillistä. Epäilystäkään kai ei ole
siitä, etteikö se, mikä nykyään jotakin henkisessä elämässä merkitsee,
ole peräisin teidän käsistänne eikä kirjailijain tai taiteilijain. Me
elämme kriitillistä ja historioivaa aikakautta, tuskin taiteellisesti
luovaa. Miten paljon enemmän antaakaan aikamme elämälle jonkun uuden
kirjallisuudenhistorioitsijamme valtava runoilija-analyysi, kuin jonkin
uuden runoilijamme runokirjat. Eipä siis tarvitse ihmetellä sitä, että
runoilijamme ovat kiukuissaan kirjallisuudentutkijoille ja taiteilijat
taidehistorioitsijoille. Eivätkä he lopeta halpelemistaan ennenkuin
itse ovat kasvaneet sellaiselle tasolle, että heillä on varaa ihmetellä
vastustelijoitaan.

— Ehkä olette oikeassa, sanoi Jacob. Ehkä on taiteellinen ja
kirjallinen taso matalalla, kriitillinen ja tieteellinen taso korkealla
meidän päivinämme. Mutta sittenkin! Minä tunnen toisin ja voimakkaammin
runon tai kuvan, kuin erittelyt ja selvittelyt. Sillä runoilijat luovat
toki häviämätöntä ainesta ja me tiedemiehet häviävää, meidän teoriamme
muuttuvat, paranevat ja syvenevät, mutta runoilijan säe on tabu, sitä
ei muuta myöhempi ja muuttunut aika, se jää kaikiksi ajoiksi omaksi
maailmakseen, pieneksi suljetuksi täydellisyydeksi kaikkeen virtaavaan
ja muuttuvaan. Meidän työmme ovat vain asemia tien varrella, mutta
hänen runonsa on oma alkunsa ja oma loppunsa. Meidän tuloksemme,
joiden arvon sanotaan olevan niiden objektiivisuudessa, ovat alituisen
muuttumisen alaisia; mutta hänen runonsa, jonka arvon sanotaan piilevän
sen subjektiivisuudessa, pysyy kiinteänä ja horjumattomana kautta
aikojen.

Mutta minä luulen, että jonkun yksinäisen kerran tiede ja runo yhtyvät
yhteiseen suurempaan; humanistisen kuvauksen korkein muoto on minusta
se, jolloin tieteen esiin kasvattaman kuvan herättää eloon runoilijan
innoitus. Tiedemies voi ajatusyhdistelmillään vain rakentaa ja muovata
kuvan kaikkine yksityispiirteineen, mutta runoilija puhaltaa siihen
elämän hengen, joka saa kuvan verevöitymään, liikkumaan, hengittämään.
Historiallisesta esityksestä ei tule enää esitys, vaan eepos;
filosofisesta järjestelmästä ei pelkkä järjestelmä vaan tunnustus. Ja
nämä tieteelliset työt saavat suuren runoteoksen kohtalon: ne eivät
— miten kaikki ympärillä muuttuneekaan uusien keksintöjen ja uuden
tietämyksen käsissä — voi vanheta eivätkä kuolla.




KÄSIKIRJOITUS.


Niinkuin poika, joka kerää postimerkkejä ja aina yhä ihastuneempana
laskee kasvanutta kokoelmaansa, niin Jacobkin laskee käsikirjoituksensa
sivuja. Hän puristelee paperiläjää tunnustellen, onko se huomattavasti
kasvanut, hän muuntaa käsikirjoituksen sivuluvun painosivuiksi
monimutkaisin laskelmin. Monet vuodet hän oli vain lukenut, lukenut, ei
ainoatakaan näkyvää jälkeä ollut jäänyt hänen kaikista vaivoistansa;
nyt vihdoin hän saattoi aistimin vakuuttautua siitä, että oli
aikaansaanut jotakin; työn tulos oli saanut muodon. Hän sai nauttia
käsityöläisen, työmiehen voimakasta, yksinkertaista nautintoa —
käsiensä työtä.

Tuossa ne olivat hänen edessään, nuo pari sataa sivua, jotka
olivat imeneet itseensä hänen nuoruusvuosiensa ajatusvoiman. Hänen
olemuksensa paras osa tulisi siis piilemään näissä lehdissä. Hän
hymähti alakuloisesti ajatellessaan: hänen parhaimpansa ei siis ollut
suurenkaan arvoinen. Mutta olipa miten oli, nuo arkit olivat hänestä
kuitenkin omalla tavallaan rakkaita. Eikä hän voinut kulkea joen poikki
käsikirjoitus salkussaan sitä melkein peloissaan painamatta ruumistansa
vastaan.

Sillä olihan tämä käsikirjoitus hänet todellisuuteen sitova ankkuri,
kiinteä piste olemassaolossa. Mitä hän tiesi itsestään ja raskaasta
kohtalostaan? Petollinen kevättuuli saattoi lakaista mennessään hänen
ruumiinsa, hän olisi poissa. Pyörretuuli voisi sattua hänen sydämeensä,
eikä hän olisi enää oma itsensä. Mutta nämä lehdet tulevat olemaan
juurittamattomia todistajia siitä etsivästä voimasta, siitä selvyyden
tahdosta, joka on ollut hänen päiviensä ajatus ja hänen elämänsä paras
sisällys. Hän itse kuolee, mutta nämä paperit elävät. Hän itse lahoaa,
unohtuu, katoaa, mutta nämä paperit puhuvat aina yhä hänen ajatuksiaan,
elävät hänen elämäänsä. Se vankka, voimakas käsi, joka kuljetti kynää,
oli tomua, mutta ne pienet mustekirjaimet, jotka se piirsi, olivat
lähtemättömiä.

Tuo kimppu sanoja, se se oli hänen varsinainen minänsä, itse hän oli
vain sitä multaa, mistä ne kasvoivat. Mitäpä siitä, että ne imivät
hänestä aivojen mannon, hänen päiviensä valon, hänen yönsä rauhan. Hän
itse kuihtuu, kalvistuu, häviää, jotta nämä lehdet paisuisivat. Hänen
käsikirjoituksensa vaati hänet itsensä ravinnokseen. Ja hän näki sen
suurena, humajavana puuna, oksat koholla valoon päin, juuret hänen
unohtuneessa, maatuneessa sydämessään.




LUKEMINEN.


Hän tunsi aivonsa, tuon pienen kädenkokoisen hermokerän, avaraksi,
tyhjäksi ja rajattomaksi kuin autiomaan. Se oli hänestä ihmeellinen
säiliö, jonka koko ulkonaisesti oli mitätön mutta kuutiosisällys
mittaamaton. Ja tällä tyhjiöllä oli hiukaiseva tarve: täyttyä reunoja
myöten.

Hän luki tyydyttääkseen sisäistä nälkivää kuilua. Kirja oli
hänen hyllyllänsä, kimppu paperia, mutta maita, aikakausia ja
ihmiskohtaloita ahtaitten kuoriensa välissä sisältävä. Hän otti sen
käteensä, punnitsi sitä ja tunsi vanginneensa vuosisatojen elämän
yhdellä kädenotteella. Hän avasi sen, ja hitaasti, mutta aina
yhä mahtavampina tulvivat menneet vuosisadat siitä. Ajat, jotka
olivat raahautuneet eteenpäin minuutti minuutilta, päivä päivältä,
aina samassa juurtajaksain säännöllisessä tahdissa kuin hänen oma
elämänsäkin, kohisivat nyt hänen lävitsensä kuin takaa-ajetut, palavat
pilvimaailmat. Ihmis-iät kymmeninetuhansine kamppailun, ilon ja
tuskan päivineen syttyivät, leiskuivat ja paloivat loppuun hänessä
tunnin hetkennopeassa silmänräpäyksessä. Mahtavat kansat, miljoonien
yksilöitten muodostamat, joista miljoonista kukin oli nimittänyt
itseään minäksi, joista kullakin oli ollut sydän ollakseen ihminen ja
elämä ylläpidettävänään ja kuolema arvoituksenaan, nämä kansat kulkivat
ihmismassoineen kohti kukoistustaan ja häviötään hänen luonaan päivän
kuluessa. Ja maitten satapeninkulmaiset alueet levisivät metsineen,
kaupunkeineen ja järvineen hänen otsansa huoneessa ja ajatustoiminnat,
joiden muovaaminen oli kysynyt ihmissuvun koko eliniän, kertasivat
monituhatvuotisen kulkunsa muutamien minuuttien kuumeisessa kiihkossa.
Hänen tarvitsi vain lukea, ottaa vastaan, kyllästää itsensä, ja
menneitten aikakausien elämän valtameri kohosi yhä korkeammalle ja
korkeammalle hänen aivojensa ahtaitten seinien sisäpuolella. Jokainen
sivu oli keinuva aalto tietoa, joka näiltä etäisiltä äärettömiltä
meriltä etsi tietään häntä kohti täyttääkseen syvyyden elävällä,
aaltoilevalla sisällyksellään.

Mutta hänen oma päivänsä kirjan ääressä oli itse pujotettu viimeiseksi
ja äärimmäiseksi renkaaksi näiden vajonneiden vuosisatojen kylkeen.
Hänen oma päivänsä, se jota hän juuri nyt eli ja jonka hän nyt tyydytti
menneellä, vieri itse sen mukaan. Jokainen lyhinkin hetki, jokainen
sekunnin osa, jonka hän omisti kootaksensa luoksensa menneisyyden, oli
samassa kun hän sen omisti poissa. Ja tämän ohikiitävän sekunnin mukana
häipyi myöskin sen sisällys hänen omaisuudestaan. Sydämen jokaisella
lyönnillä oli hän oikeastaan yhtä köyhä, yhtä tyhjä kuin alkaessaan
ja hänen täytyi uudestaan nälkäisenä pyydystää rippeitä menneestä
maailmastaan yhäti ne menettääkseen ja taas koettaakseen pyydystää
uudelleen.

Mutta jonkin yksinäisen kerran — hiljaisena, lumoavana hetkenä — tuntui
lukiessa kuin tämä ikuisesti ohitse koskeava meri olisi levännyt ja
kuin hän olisi voinut välähdykseltä nähdä sen puhtaan pinnan, sen
kirkkaan syvyyden. Olkoonkin, että se oli vain harhakuvitelmaa, mutta
silloin hän tunsi rintansa janon sammutetuksi, ammottavan kuilun olevan
kukkuroillansa, ja hänet ympäröi se sama valtava rauha, jonka sanotaan
vallitsevan olympolaisten jumalien vuorella.




TIETEELLINEN LUOMISTYÖ.


Valoisat, sädehtivät työnrauhan aamutunnit! Auringon vilpoisaa hohdetta
raikkaassa huoneessa, vaikeita, puhtaita arkkeja kirjoituspöydällä
ja rinnassa sydän, joka tykkii odottavan työn tehtäville voimakkain
lyönnein.

Mitä tämä työ pohjimmaltaan oli muuta kuin eräs rakkauden muoto siihen
todellisuuteen, johon hänet oli asetettu elämään. Siinä, jolla on
hellä, syvä ja kestävä tunne jotakin luonnon tai ihmisen elämän ilmiötä
kohtaan, on varmasti tiedemiestä. Sillä se käskee hänen tunkeutua yhä
syvemmälle tunteen esineeseen, hän ei voi olla tuntematta sen sisintä
olemusta. Jokainen arvokas tieteellinen työ oli oikeastaan peitelty
rakkaudentunnustus elämälle, ajalliselle ja henkiselle todellisuudelle.
Elämän erilaisten muotojen halveksunta tai välinpitämättömyys niitä
kohtaan ei milloinkaan voi terästää halua tutkia, keksiä, selittää.

Tämän rakkauden valossa ei mikään, ei vähinkään jäänyt
merkityksettömäksi. Jacob ei halveksinut lehteä sen vuoksi, että
se ei ollut puu, eikä puuta, koskei se ollut metsä. Mutta lehti,
puu ja metsä oli hänestä kukin eri suuri, mutta silti yhtä elävä
osa suurempaa kokonaisuutta. Hänen entinen tunteensa kutsumuksensa
rajoittuneisuudesta ei enää täyttänyt häntä haluttomuudella. Hän
tiesi, että myöskin tämän ahtaaksi mitatun alueen sisäpuolella oli se
sama voima vaikuttamassa, mikä sykki koko olemassaolossa: painamalla
sormensa yhteenkin paikkaan saattoi tuntea koko elimistön verenkierron.

Hänen mielensä ei enää tehnyt vallata laajoja alueita. Kuin valtavana
kehänä hän tunsi olemassaoloon sulkeutuvan sisimmän salaisuuden.
Kunkin tehtävänä oli vain valita itselleen oma paikkansa, mistä
saattoi porautua sitä kohti. Sijaitsipa tuo kohta sitten missä
tahansa, keskipistettä kohti eteni aina, jos porasi kyllin syvälle. Ja
yhdestäkin sellaisesta poranreiästä saattoi salainen sisus suihkuta
ehtymättömän lämmönlähteen.

Vain harvoin riipoi jokin 'miksi?' hänen tutkijanrauhaansa. Hän tunsi,
että niillä aineksilla, joita hän hallitsi, hän loi. Eikä se, jossa
luomisen pakko asuu, kysy miksi. Haltioituneena hän sulkee syleilyynsä
sen todellisuuden, joka hänet hurmaa. Ja hedelmät kypsyvät hänen
rakkaudestaan.

Mutta milloin tuo 'miksi?' ahdisti häntä, hän tunsi, että hänessä
itsessään asui vastaus, elämä voimakkaampana, intensiivisempänä
kuin kysymys. Hänen oli vaikeata sommitella sitä sanoiksi, tuota
vastausta. Hän antoi sille muodon: siveellinen tahto. Se merkitsi
hänestä ihmishengen vaatimusta saavuttaa niin syvä selvyys itsestään ja
maailmasta, kuin mihin sen ajatuksen voima pystyi. Tämän vaatimuksen
noutaminen niillä aloilla, joille hän kykeni, parhaitten voimainsa
ponnistaminen sitä mahdollisimman pitkälle seuratessa, se oli hänen
siveellinen tahtonsa, hänen tutkimuksensa äärimmäinen vastaus.

Ja kuitenkin hän ymmärsi, että se selvyys, se tieto, jonka hän lopulta
saavuttaisi, oli vain kiitävää terhentä ja taivaan pilviä, joita hänen
maallinen silmänsä ei koskaan näkisi. Eri aikakaudet ja eri ihmiset
olivat luulleet näitä vaihtuvia, liikkuvia sumuja lopulliseksi ja
kiinteäksi selvyydeksi. Mutta pilviset esiriput olivat kohonneet ja
uusia näennäisiä taivaita oli avautunut. Mutta niiden takana oli
kuitenkin liikkumaton ja ikuinen perus, se totuus, jonka hohde joskus
sai nämä usvat sädehtimään.

Tutkijana hänellä oli kuolemattomuudentoivo. Se ei koskenut
häntä itseään; hänen nimensä unohtukoon ihmisten keskuudessa ja
hänen sielunsa kadotkoon avaruuteen. Se ei myöskään koskenut
hänen työtään; sillä teos luotiin maalliseen muotoon, ja kaiken
maallisen katoavaisuuden mukana se häviää. Ei, vaan hänen
kuolemattomuudentoivonsa koski sitä lakia, jota hänet ehkä
kutsuttaisiin tulkitsemaan ja selittämään. Että hänen neronsa
kohottaisi valkeuteen ikuisen lain, ihmissydämessä, luonnossa,
universumissa vallitsevan, että hänen ajatuksensa asuisi
kiintotähdessä, joka sammumattomana hallitsi kautta aikojen ja
avaruuksien, sitä hän toivoi.




PALAVAT KAMMIOT.


Hän kulkee taas iltaista kulkuansa: Linnankujaa, Joenkatua,
Islanninsiltaa. Ja uskolliset valot sädehtivät yhäti pienissä
ullakkokamareissaan.

Mutta enää ei Jacob tiedä mainita niitten nimiä, jotka istuvat
kumartuneina kirjojen ääreen. Waern oli loistavalla tavalla todistanut
otaksumansa klassillisen draaman kuoron asemasta ja on jättänyt
kaupungin. Somzelius, filosofi, oli eräänä päivänä poissa: luultiin
hänen menneen jonkin viraston palvelukseen. Ystävät olivat toinen
toisensa jälkeen kadonneet, mutta valot loistivat heidän ikkunoissaan
yhä.

Sukupolvet olivat vaihtuneet; uudet, tuoreet nuorukaisjoukot olivat
tulleet vanhojen sijaan, ja muutamien nopeasti kuluvien vuosien
jälkeen olisivat he itse noita vanhoja, jotka taas puolestaan
jättivät paikkansa uusille joukoille. Probleemit vaihtelivat;
voittavia hypoteeseja ja uusia tieteitä työnnettiin alituiseen
syrjään uuden ja muuttuneen käsityskannan tieltä, joka sekin taas
vuorostaan oli tuomittu hylättäväksi. Mutta palavat kammiot olivat
jäljellä, kiinteinä, järkähtämättöminä valopisteinä aikojen ihmis- ja
aatevaihtelussa. Lopulta olivat nämä valokimput ainoa pysyvä. Alati
muodostivat uudet aivot alati uusia ajatuksia alati uusien kirjojen
johdosta, mutta valot olivat samoina. Kaikki oli vaihtuvaa, häipyvää,
satunnaista, paitsi tämä taukoamaton palava valo.

Jacob tervehti noita valoja muuttuvaisuuden maailman kestävänä ja
uskollisena osana. Enää ei ollut kysymys siitä, keille nämä valot
loistivat, mitä kirjoja ne valaisivat. Kysymys oli vain siitä ainoasta,
että ne paloivat.

Sillä tämä tuli tuhansine liekkeineen oli pyhä. Sen riutuminen
merkitsi häpeää ja taantumusta, sen kasvu oli henkisen voiman merkki.
Sen tulen varjelemiseen, virittämiseen sisältyi suuri inhimillinen
tehtävä. Kaikki sitä ympäröivä koetti sitä tahrata tai tukahduttaa.
Välinpitämättömyys ja veltto tyytyväisyys ympäröi sitä rasvaisella,
painostavalla ilmallaan, turhamaisuus koetti puhaltaa sen ilmaan
räiskyvänä ilotulituksena, ennakkoluuloisuus yritti muuttaa sen
virvatuleksi; aineellinen voitonhimo tahtoi kuumentaa sillä
kattiloitaan, niin että liekki nokisena painui maata kohti, ajan
valtavat yhteiskunnalliset myrskyt uhkasivat sen tarpeettomana ja
hyödyttömänä kokonaan sammuttaa.

Mutta sitä ei tukahduteta, se ei sammu. Sitä ravitsee jaloin polttoaine
— totuutta janoavat nuoret ihmissydämet. Ne tulevat alati ja kaikkina
aikoina uhrautumaan pitääkseen sen vireillä. Ne tulevat hehkumaan
lyhyen aikansa, palavat loppuun ja muuttuvat tuhkaksi, mutta tuli,
ikuinen alttarituli jää, liekki tasaisesti paisuen. Epäily, vastustus,
epäluulo, kaikenlaatuinen pimeys piiritti sitä. Se tunsi vain yhden
ainoan lain: pala! se tiesi vain yhden ainoan pyhän tarkoituksen:
loista!

Jacob vaeltaa kotiinpäin. Hänen sydämensä on tulvillansa ahdistusta
ja päättäväisyyttä. Miten hän itse olikaan vähimmästäkin
tuulenhenkäyksestä huojunut. Miten mitättömänä, miten epävarmana, miten
arvottomana olikaan valo loistanut hänen kammiossaan. Mielenapeus
oli sammuttanut sen, arvostelu oli saanut sen lepattamaan, oikku oli
nostattanut sen loimuun. Se ei vielä kaikkina näinä vuosina ollut
polttanut tuhkaksi omasta minästä huolehtimista, pelkoa, itserakkautta.
Olisiko sillä kerran kyllin voimaa puhdistuneena liekkinä yhtyäkseen ja
sulaakseen kirkkaaseen ikuiseen tuleen?

Jacob astuu pimeään kammioonsa. Syvän ja juhlallisen vakavana hän
sytyttää työlamppunsa ja istuutuu kirjan ääreen.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKUKAMMIO ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.