The Project Gutenberg eBook of Matka Indiaan This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Matka Indiaan Author: E. M. Forster Author of introduction, etc.: Anders Österling Translator: Väinö Nyman Release date: August 22, 2024 [eBook #74296] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kansa Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MATKA INDIAAN *** MATKA INDIAAN Kirj. E. M. Forster Suomentanut Väinö Nyman Esipuheen kirjoittanut Anders Österling Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1928. SISÄLLYS: Esipuhe Moskea Luolat Temppeli Esipuhe Mitä India on merkinnyt ja merkitsee yhä Englannille kirjallisenakin riistomaana, ei voida lyhyesti määritellä; siitä saa riittävästi ainesta tutkimuksiinkin. Kun ei yhteiskunnallinen eikä sielutieteellinen harrastus enää saa tyydytystä oman kansan piiristä, löytää se heti uusia ikuisesti polttavia arvoituksia merten takaa; kun mielikuvitus tuntee olonsa ahtaaksi pienellä emäsaarella, se saa rajattoman liikkumatilan suurella idän niemimaalla. Mikä jonkin toisen maan kirjallisuudessa leimattaisiin eksoottiseksi hurjisteluksi, muuttuu englantilaisen runoilijan käsissä keisarikuntaa läheisesti koskevien asioiden luvalliseksi tutkimiseksi. Sen jälkeen kuin Kipling loi angloindialaisen kirjallisuuden hylätäkseen sen myöhemmin, on hänen sijalleen alituisesti ilmestynyt uusia kertojia, joilla ei tosin ole hänen voimakasta neroaan, mutta useinkin tarkempi huomiokyky ja terävämmät mielipiteet. Uusin näistä on E.M. Forster. Hänet tunnetaan huolellisena ja älykkäänä englantilaisen keskiluokan kuvaajana, mutta nyt hän on ensi kerran siirtänyt kertomuksensa puitteet Indiaan. On selvää, että Forsterin _A passage to India (Matka Indiaan)_ on herättänyt Englannissa erikoista mielenkiintoa. Se ei ole ainoastaan harvinaisen taitavasti kirjoitettu romaani, vaan samalla tieteellisen tarkka tutkielma rotujen ja uskontojen yhtymyksestä; tuskinpa brittiläisen hallinnon ja alkuasukasvastustuksen välistä laukeamatonta jännitystä olisikaan voitu kuvailla puolueettomammin kuin tässä on tapahtunut. Kirjan takaa häämöttää hyvin laajakatseinen mies, jonka tekemät johtopäätökset ovat erittäin harkittuja. Luultavasti Forsterista olisi tullut Englannin tuomarikunnan ylpeys, ellei hän olisi mieluummin ruvennut kirjailijaksi. Meidät viedään pieneen kaupunkiin, jota Forster nimittää Chandraporeksi, mutta jota ei kuitenkaan sennimisenä löydetä kartasta. Se sijaitsee Hindustanissa Gangesjoen varrella, ja sen asukkaina on sekä muhamettilaisia että hinduja. Ylintä brittiläistä hallitusvaltaa edustavat tässä kaupungissa niin sanottu kollektori eli veronkantaja, joka on maaherran alainen, pormestari ja poliisipäällikkö. Nämä kaksi viimeksimainittua virkamiestä ovat myös englantilaisia. Kuten niin monet muut indialaiset kaupungit, Chandraporekin näyttää mudasta ja liejusta rakennetulta ja lukuunottamatta paria mogulien aikuista huvimajaa siellä on hyvin vähän nähtävää: vain soikea auringon paahtama Maidani, myymälöitä, joissa ihmiset tungeksivat, pieniä temppeleitä ja moskeoita, ja brittiläisten huviloita ylhäisen eristetyissä kortteleissaan. Etelästä siintävät Marabar-vuoret, joissa on salaperäisiä luolia. Tähän kaupunkiin saapuu pari englantilaista naista vierailulle; rouva Moore, äskettäin nimitetyn pormestarin, herra Heaslopin, äiti, ja neiti Quested, josta laskelmien mukaan pitäisi tulla pormestarin puoliso. Molemmat ovat tavattoman innostuksen vallassa ja haluavat kiihkeästi tutustua oikeihin indialaisiin. Chandraporen koulun rehtori esittää heidät indialaiselle lääkärille, Azizille, joka toimii alilääkärinä kaupungin englantilaisessa sairaalassa. Aziz on taitava ja lahjakas mies, mutta esimiestensä epäsuosiossa. Naisten pyynnöstä hän järjestää huviretken Marabar-luoliin, ja ihastuksissaan saadessaan osoittaa vieraanvaraisuuttaan hän koettaa kaikin tavoin auttaa ja palvella naisia, ja huviretki näyttää sujuvan perin onnistuneesti. Silloin tapahtuu jotakin arvoituksellista. Indialaisen lääkärin näytellessä neiti Questedille noita kummallisia luolia tämä hieman kiihtynyt englantilainen nainen joutuu hysteerisen pelon valtaan, syöksyy vuoren rinnettä alas ja uupuneena kohtaa sen juurella erään ystävättärensä, joka on autollaan saapunut sinne liittyäkseen seuraan. Hän kertoo nyt ystävättärelleen, että tohtori Aziz oli aikonut hyökätä hänen kimppuunsa häpeällisessä tarkoituksessa. He ajavat heti takaisin Chandraporeen ja ilmoittavat asian poliisille, ja kun tohtori Aziz palaa Marabarista junassa aavistamatta mitään pahaa ja ollen enintään vain hieman pahoillaan senvuoksi, että neiti Quested oli niin epäkohteliaasti jättänyt hänet, vangitaan hänet heti ja viedään vankilaan. Tämä tapaus paljastaa kädenkäänteessä Chandraporessa vallitsevan salatun rotuvihan. Virkamiesylimystö liittyy puoltamaan neiti Questediä, muhamettilaisen rahvaan kootessa rahoja tohtori Azizin puolustamiseksi. Tekisin väärin, jos tässä kohdassa riistäisin lukijalta rahtusenkaan siitä jännityksestä, jonka seuraavat tapaukset varmasti aiheuttavat. Sanottakoon sentähden kuulustelusta vain senverran, että se on kertomataidon mestarinäytteitä. Neiti Quested raukka palaa lopulta Englantiin täysin epäonnistuneen Indianmatkansa jälkeen. Azizin salainen vastenmielisyys muukalaiskomentoa vastaan leimahtaa tietysti täyteen liekkiin hänen kärsimänsä loukkauksen jälkeen. Hän ottaa eron ja pääsee sen sijaan erään indialaisen pikkuvaltion ruhtinaan henkilääkäriksi, sanoen siten jäähyväiset sille sivistykselle, johon hän tähän saakka on koettanut perehtyä, ja palaten nykyaikaisen lääketieteen parannuskeinoista takaisin manauskeinoihin. Kun hyväntahtoinen rehtori Fielding, joka nyttemmin elää naimisissa Englannissa, tulee vierailemaan tähän viehättävään ruhtinaskuntaan, ottaa hänen entinen ystävänsä hänet vastaan tarkoituksellisen epäkohteliaasti. Muuan onnettomuustapaus parhaillaan vietettävän Krishnajuhlan aikana lähentää heitä kyllä toisiinsa, mutta särkynyttä siltaa ei voida enää täydellisesti korjata. Vasta sitten, kun kaikki englantilaiset on karkotettu maasta, voi hänestä ja Azizista tulla jälleen todelliset ystävät. Tämäkin anglo-indialainen romaani päättyy siis täydelliseen epäilykseen Idän ja Lännen yhdistymis- ja toisiinsa sulautumismahdollisuuksista. Tämän romaanin kiintoisia puolia on sekin, että se on vailla sankaria. Siinä ei ihannoida Azizia eikä Fieldingiä; heidän sanansa ja tekonsa joutuvat aina huolellisen tarkastuksen alaisiksi, tekijän silti asettumatta etualalle. Forsterin sielutiede työskentelee tieteellisesti tarkistetuin keinoin ja hänen ihmiskäsityksessään on lähinnä hituinen kyynillisyyttä. Itämaalaisen Azizin kuvauksessakaan ei ole jälkeäkään hentomielisyydestä, niin miellyttävältä ja puoleensavetävältä kuin tämä tyyppi kirjailijasta onkin mahtanut tuntua. Useimmat eurooppalaiset nykyaikaisen indialaisen sielunelämän selitysyritykset tuntuvat perusteettomilta ja pinnallisilta tämän muotokuvan rinnalla. Tuntien herkästi kuin lapsi pienimmänkin myötätunnonosoituksen Aziz toiselta puolen osoittautuu hämmästyttävän teräväksi eurooppalaisten luonteenvikojen havaitsijaksi. Keskusteltuaan eräänä yönä Chandraporen moskeassa vanhan rouva Mooren kanssa, joka vastikään Indiaan saapuneena kohtelee häntä ystävällisesti, hän vaalii tätä muistoa kuin pyhäinjäännöstä ja luulee tällä melko jokapäiväisellä ja itsekkäällä naisella olevan ominaisuuksia, joita tällä ei laisinkaan ole. Mutta kun hän syö päivällistä muhamettilaisten ystäviensä parissa, hän päästää valloilleen kiihkeän ivansa muukalaisia kohtaan, jotka kaikki ovat sietämättömiä ylvästelijöitä tahi tulevat sellaisiksi, miehet oltuaan pari vuotta ja naiset vietettyään kuusi kuukautta Indiassa. Tämä lääkäri huumaa itseänsä loppumattomilla keskusteluilla ylevästä persialaisesta runoudesta; se on hänen morfiinivaaransa. Hän on epäitsekäs ja ritarillinen ystäviään kohtaan, mutta eroottisessa suhteessa turhamainen. Se seikka, ettei neiti Questediä voida sanoa edes kauniiksikaan, kiihdyttää vieläkin enemmän hänen raivoaan loukkaavan syytöksen johdosta. Tapahtumapaikat on samoin kuvattu kiitettävän huolellisesti, silti syrjäyttämättä oleellista puolta, joka Indiassakin on ja tulee olemaan ihmiskuvaus. Vain viimeisessä luvussa kerrotaan ehkä liian laajasti Maun ruhtinaspalatsissa toimeenpannuista temppelijuhlallisuuksista ja erittäinkin Krishna-menoista, koska Forster kuvaillessaan päähenkilöä on johdonmukaisesti pitänyt silmällä muhamettilaista Indiaa; kuvaus on tältä kohdaltaan loistava kansatieteellinen tutkielma, vaikka hieman pitkäveteinen. Mutta tuskin Kiplinginkään teoksissa on niin mainioita yksityiskohtia. Viidakkokirjan runoilija, joka oli syntynyt ja kasvanut angloindialaisessa ympäristössä, ei tietenkään voinut vastaanottaa kaikkia vaikutelmia yhtä herkästi kuin eurooppalainen. Miten Forster osaa kuvailla itse ilmastoakin, nähdään parhaiten lyhyestä luvusta, jossa kerrotaan kuinka tukahduttava kuumuus huhtikuussa tekee tuloaan Chandraporeen. Aziz makaa sairaana asunnossaan ja tuijottaa valkohehkuiselle tyhjälle kadulle. Erään keskeneräisen, parille tähdistälukija-veljekselle kuuluvan rakennuksen telineillä istuu orava, täyttäen ilman kimeillä äänillään ja näyttäen talon ainoalta asukkaalta. Tomuisen puun ympärillä kiertelee muutamia ruskeita lintuja raakkuen: »Elävien olentojen enemmistölle merkitsee niin vähän, mitä vähemmistö, joka nimittää itseään ihmisiksi, haluaa tahi määrää. Useimmat Indian asukkaat eivät välitä lainkaan siitä, kuinka Indiaa hallitaan. Alemmat eläimet eivät kyllä Englannissakaan välitä Englannista, mutta troopillisissa maissa on erotus silmiinpistävämpi, koska siellä puhekyvytön maailma on lähempänä ja valmiimpana anastamaan itselleen vallan, heti kun ihmiset väsyvät». Tämä ivallinen huomio, tehtynä aivan sivumennen, mutta sentään naulan päähän kuvaten sitä mielentilaa, jonka Indian ilmasto synnyttää, riittää ehkä todistukseksi Forsterin erinomaisesta kuvaustaidosta. India on rosvottu maa, mutta vieläkin ihmeellinen aiheiden aarrekammio. Tämä ei kylläkään ole suureksi lohdutukseksi indialaisille itselleen. Mutta se tyyni, taiteellinen hienotunteisuuskin, jolla englantilainen kertoja käsittelee perin arkaluontoisia kysymyksiä, on lopulta sekin merkittävä inhimilliseksi edistysarvoksi. _Anders Österling_. I OSA MOSKEA I Lukuunottamatta Marabar-luolia, jotka ovat noin kolmen penikulman päässä, Chandraporessa ei ole juuri mitään näkemisen arvoista. Pikemmin Gangeksen reunustamana kuin huuhtelemana se leviää muutamien kilometrien pituisena jokivartta pitkin, melkein peittyen kaikkeen siihen roskaan, jota se häikäilemättömästi sirottelee ympärilleen. Koska Ganges ei satu olemaan pyhä täällä, ei rannalla ole lainkaan portaita kylpijöille; totta puhuen siellä ei oikeastaan mitään rantaa olekaan, sillä basaarit peittävät näkyvistä joen laajan vaihtuvavärisen panoraaman. Kadut ovat kurjat, temppelit mitättömät, ja jos onkin muutamia kauniita rakennuksia, ovat ne puutarhojen kätkössä tahi kujien takana, joiden saasta kauhistuttaa kaikkia muita, paitsi kutsuvieraita. Chandrapore ei ole milloinkaan ollut suuri eikä kaunis. Noin parisataa vuotta takaperin se sijaitsi keisarillisen Ylä-Indian ja meren välisen liikenneväylän varrella, ja nuo kauniit rakennukset ovat peräisin tältä aikakaudelta. Halu kaupungin kaunistamiseen haihtui tyyten kahdeksannellatoista vuosisadalla. Basaareissa ei ole minkäänlaisia maalauksia ja tuskinpa ainoatakaan kuvanveistosta. Itse puukin näyttää valmistetun mudasta ja asukkaat samasta aineesta luoduilta. Niin alakuloista, niin yksitoikkoista on kaikki, mihin silmä sattuu, että katselija melkein toivoisi Gangeksen huuhtelevan tämän kasvannaisen takaisin sameaan veteensä. Taloja kaatuu, ihmisiä hukkuu ja jää veteen mätänemään, mutta kaupungin ääriviivat pysyvät, pullistuen ulospäin tuolla ja taipuen sisäänpäin täällä, ikäänkuin se olisi alhaisella asteella oleva, mutta silti häviämätön olento. Kaupungin sisäpuolella vaikutelma muuttuu. Siellä on soikea Maidan [tori] ja pitkulainen kellertävä sairaala. Sekarotuisille kuuluvia taloja kyhjöttää mäellä rautatieaseman vieressä. Rautatien takana, joka noudattaa joen suuntaa, maa alenee kohoten sitten jyrkästi jälleen. Toisella rinteellä on pieni englantilainen siirtokunta, ja sieltä katsottuna Chandrapore näyttää aivan toisenlaiselta. Se on puutarhakaupunki, tai ei oikeastaan kaupunkikaan, vaan metsä, johon on säästeliäästi siroteltu majoja. Se on ihanan joen kastelema paratiisi. Kookospalmut, margosa-, mango- ja viikunapuut, joita basaarit estivät näkymästä, näkyvät nyt tänne peittäen vuorostaan basaarit. Niitä kasvaa puutarhoissa, joita vanhat lammikot kastelevat, ne työntyvät esille ummehtuneista kortteleista ja mitättömistä temppeleistä. Hakien valoa ja ilmaa, voimakkaampina kuin ihminen ja hänen työnsä, ne kohoavat korkealle luhistuneen ympäristönsä yläpuolelle tervehtien toisiaan ja viittoillen toisilleen lehtevillä oksillaan, jotka ovat lintujen asuinsijoja. Erittäinkin sadeaikana ne peittävät silmältä kaiken, mitä tapahtuu niiden juurella, kaunistaen aina, silloinkin, kun ovat kuivuneet tahi lehdettömät, kaupungin englantilaisille, jotka asuvat rinteellä. Eivät tulokkaat saata täältä käsin uskoakaan kaupunkia niin kurjaksi kuin sitä kuvaillaan; heidät on vietävä sinne, jotta he voisivat vapautua harhakuvitelmistaan. Itse englantilainen siirtokunta taas ei aiheuta minkäänlaista mielenliikutusta. Se ei ole miellyttävä eikä rumakaan, vaan yleensä hyvin järkevästi suunniteltu. Punatiilinen kerhorakennus on laidassa, kauempana maustekauppa ja kirkkomaa, ja huvilat teiden varsilla, jotka leikkaavat toisiaan suorakulmaisesti. Se ei vaikuta millään tavalla pelottavalta, ja maisema itsessään on kaunis. Sillä ja kaupungilla ei ole muuta yhteistä kuin molempien yllä kaartuva taivaanlaki. Taivaallakin on näyttämönmuutoksensa, vaikka ne eivät olekaan niin silmäänpistävät kuin kasvillisuuden ja joen. Joskus se on pilvien kartoittama, mutta tavallisesti se on monivärinen, päävärinä sininen. Päivisin tämä sini vaalenee melkein valkoiseksi sulautuen muun maiseman valoisuuteen; auringonlaskun jälkeen taivaalla on uusi punakeltainen kehys, joka ohenee ylöspäin muuttuen vaaleanpunertavaksi. Mutta sininen pohjaväri on jäljellä ja pysyy yölläkin. Silloin kimaltavat tähdet kuin lamput tuossa äärettömän suuressa holvissa. Niiden takaa siintää avaruus, ja se on vihdoinkin, kaukana kaikista väreistä, vapaa sinestä. Taivas määrää kaiken — ei ainoastaan sään ja vuodenajat, vaan senkin, milloin maa on kaunis. Maa saa omin voimin aikaan niin vähän — kasvattaa vain muutamia kukkia. Mutta kun taivas niin tahtoo, voi taivaallista ihanuutta sataa Chandraporen basaareihinkin ja siunaus ulottua taivaanrannalta toiselle. Taivas voi tehdä sen, koska se on niin mahtava ja ääretön. Voima tulee auringosta, säteillen joka päivä nöyrästi ojentuneen maan suurelle pinnalle, joka on penikulmittain tasaista ja vain paikoitellen kohoaa hieman muuttuakseen jälleen tasaiseksi. Ainoastaan etelässä kohoaa esiin kuhmuja ja haarakkeita, jotka katkaisevat tämän äärettömän lakeuden. Nämä kuhmut ja haarakkeet ovat Marabar-vuoria, joissa nuo ihmeelliset luolat sijaitsevat. II Nuori mies hyppäsi pyörältään, joka kaatui, ennenkuin palvelija ennätti tarttua siihen, ja riensi kuistiin. Hän aivan säteili vilkkautta. — Hamidullah! Hamidullah! Tulenko liian myöhään! hän huudahti. — Älä koetakaan puolustella itseäsi, talon isäntä vastasi. — Sinä tulet aina liian myöhään. — Ole ystävällinen ja vastaa kysymykseeni. Tulenko; liian myöhään? Onko Mahomet Ali jo ahminut kaiken ruoan? Siinä tapauksessa menen muualle. Kuinka voitte! Mahomet Ali? — Kiitoksia, tohtori Aziz, olen kuolemaisillani. — Kuolemaisillanne ennen päivällistä? Mahomet Ali raukka! — Hamidullah on jo kuollut. Hän heitti henkensä, juuri kun ajoitte pihaan pyörällänne. — Se on aivan totta, sanoi toinen. Voit ajatella, että keskustelemme nyt kanssasi toisen, onnellisemman maailman asukkaina. — Sattuukohan teidän onnellisemmassa maailmassanne olemaan sellaista esinettä kuin hookah [vesipiippu]? — Aziz, älä puhu joutavia. Keskustelimme juuri hyvin surullisesta asiasta. Hookah oli tukittu liian täyteen, kuten tavallisesti hänen ystävänsä kodissa, ja porehti huonosti. Aziz koetti saada sitä vetämään paremmin. Kun tupakka vihdoinkin antoi myöten, virtasi se hänen keuhkoihinsa ja sieraimiinsa karkoittaen sieltä palavan lehmänlannansavun, jota hänen oli täytynyt hengittää ajaessaan kauppakujan halki. Se oli ihanaa. Hän oli kuin hurmiotilassa, kiihkoissaan, mutta täynnä terveyttä, eikä toisten keskustelu tuntunut hänestä enää kovinkaan surulliselta — he väittelivät kysymyksestä, oliko mahdollista päästä englantilaisen ystäväksi. Mahomet Ali väitti sen olevan mahdotonta, Hamidullahin vastustaessa häntä, mutta niin varovasti, ettei heidän välillään oikeastaan ollut minkäänlaista erimielisyyttä. Azizista tuntui todellakin ihanalta lepäillä avarassa kuistissa, kuun noustessa taivaalle ja palvelijoiden valmistaessa päivällistä sisällä. Ei mikään häirinnyt häntä. — Niin, mutta ajattelehan minun omaa tämänaamuista kokemustani. Väitän vain, että se on mahdollista Englannissa, vastasi Hamidullah, joka oli oleskellut siellä kauan aikaa sitten ja saanut ystävällisen vastaanoton Cambridgessä. Täällä se on mahdotonta, Aziz! Tuo punanenäinen poikanen on jälleen loukannut minua oikeudessa. En moiti häntä mistään. Häntä on nähtävästi yllytetty loukkaamaan minua. Hän on ollut hyvin kiltti aivan viime aikoihin asti, mutta nyt nuo toiset ovat ottaneet hänet hoiviinsa. ‒ Niin, siihen ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia täällä, se on minunkin mielipiteeni. He tulevat tänne aikoen vakaasti käyttäytyä kuin herrasmiehet, mutta sitten heille sanotaankin, ettei se sovi. Katsokaa Lesleytä, katsokaa Blakistonia, nyt on sinun punanenäisen poikasi vuoro ja hänen jälkeensä Fieldingin. Muistan vielä Turtonin tulon tänne. Ette usko minua, mutta olen ajanut Turtonin kanssa hänen vaunuissaan. Niin, juuri Turtonin! Olimme kerran oikein läheisiä ystäviä. Hän on näyttänyt minulle postimerkkikokoelmansakin. — Nyt tuo Turton varmasti epäilisi sinun aikovan varastaa sen. Mutta tuosta punanenäisestä pojasta tulee vielä Turtoniakin pahempi. — Mene tiedä. Heistä tulee kaikista aivan samanlaisia, ei pahempia eikä parempia. Kun englantilainen mies on ollut täällä pari vuotta, olkoonpa hän sitten Turton tahi Burton — siinä on vain kirjaimen ero — ja englantilainen nainen sanokaamme kuusi kuukautta, niin he ovat aivan samanlaisia. Etteköhän ole samaa mieltä, vai mitä? — En ainakaan minä, Mahomet Ali vastasi yhtyen tähän katkeraan leikinlaskuun, jossa jokainen sana sekä ärsytti että huvitti häntä. Minä puolestani näen vallanpitäjissämme varsin huomattavia eroavaisuuksia. Punanenäinen mumisee, mutta Turton puhuu selvästi, rouva Turton ottaa vastaan lahjuksia, mutta rouva Punanenä ei ota eikä voikaan ottaa yksinkertaisesti senvuoksi, ettei häntä toistaiseksi vielä ole olemassakaan. — Lahjuksiako? — Etkö tiedä, että kun Turtonit lähetettiin Keski-Indiaan selvittelemään kanavaehdotusta, lahjoitti eräs rajah rouva Turtonille kultaisen ompelukoneen, toivoen että vesi suunnattaisiin virtaamaan hänen maansa läpi? — No, virtaako vesi nyt sen läpi? — Ei, siinäpä juuri rouva Turtonin taitavuus tulee näkyviin. Kun me tummaihoiset raukat otamme vastaan lahjuksia, täytämme me myös, mitä olemme luvanneet, joutuen siitä hyvästä lain kouriin. Englantilaiset ottavat vastaan lahjuksia tekemättä mitään. Ihailen heitä. — Ihailemme heitä kaikki. Aziz, ole hyvä ja ojenna minulle hookah! — Ah, ei vielä! Se on niin miellyttävä juuri nyt. — Olet itsekäs poika! Äkkiä hän koroitti äänensä huutaen päivällistä. Palvelijat huusivat takaisin ilmoittaen, että se oli valmis. He tarkoittivat, että se olisi pian valmis, ja heidät ymmärrettiinkin oikein, koska ei kukaan liikahtanutkaan. Sitten Hamidullah jatkoi, mutta toiseen sävyyn ja selvästi liikutettuna. — Mutta ajatelkaahan minun tapaustani — nuorta Hugh Bannisteria. Hän on rakkaiden ystävä-vainajieni, pastori ja rouva Bannisterin, poika, noiden, jotka osoittivat minulle Englannissa niin suurta ystävyyttä, etten voi milloinkaan unhottaa enkä kuvailla sitä. He olivat minulle kuin isä ja äiti, ja keskustelin heidän kanssaan aivan yhtä vapaasti kuin nyt. Vietin lomani heidän pappilassaan ollen kuin kotonani. He uskoivat kaikki lapsensa minun hoivaani — kannoin usein pientä Hughia — vein hänet mukanani kuningatar Victorian hautajaisiin ja pidin häntä käsivarsillani, jotta hän paremmin näkisi kaiken. Kuningatar Victoria oli toisenlainen, Mahomet Ali mumisi. — Nyt olen kuullut, että sama poika on saanut paikan erään nahkakauppiaan luona Cawnporessa. Miten ikävöinkään häntä, ja miten kernaasti maksaisin hänen matkansa, jos hän tahtoisi tulla tänne ja pitää taloani kotinaan. Mutta siitä ei tule mitään. Angloindialaiset ovat varmaankin ottaneet hänet hoiviinsa jo aikaa sitten. Hän otaksuisi luultavasti minun tahtovan häneltä jotakin, enkä minä voi sietää sellaista ajatusta vanhojen ystävieni pojan puolelta. Ah, mistähän johtuu, että kaikki! on mennyt niin hullusti tässä maassa, Vakil Sahib? Voitko sinä sanoa sen? Aziz puuttui nyt keskusteluun. — Ei kannata puhua englantilaisista! Miksi meidän pitää olla joko heidän, ystäviään tahi vihollisiaan? Heitetään heidät ulos ja ollaan iloisia. Kuningatar Victoria ja rouva Bannister olivat ainoat poikkeukset ja he ovat kuolleet. — Ei, ei, siihen en voi yhtyä, sillä olen tavannut muitakin. — Niin minäkin, Mahomet Ali sanoi muuttaen odottamatta kantaansa. — Kaikki naiset eivät ole hetikään samanlaisia. — Heidän mielensä oli muuttunut ja he muistelivat kaikenlaisia pieniä ystävyydenosoituksia ja kohteliaisuuksia, joita he olivat saaneet angloindialaisten naisten puolelta. Muuan näistä oli sanonut »Kiitoksia» mitä luonnollisimmalla tavalla. »Hän tarjosi minulle pastillin, kun tomu ärsytti kurkkuani». Hamidullah muisti paljon painavampia esimerkkejä naisten tekemistä enkelimäisistä palveluksista, mutta toiset, jotka tunsivat vain angloindialaisia, saivat hakea muististaan pikku asioita Ei ollut kuitenkaan lainkaan hämmästyttävää, että Hamidullah asettui entiselle kannalleen sanoen: — Mutta kaikki tällainen on tietysti poikkeuksellista. Poikkeukset vahvistavat vain sääntöä. Tavallinen nainen on rouva Turtonin kaltainen, ja sinähän, Aziz, tiedät, millainen hän on. — Aziz ei tiennyt sitä, vaikka sanoi tietävänsä. Hänkin yleistytti kaikki pitäen lähtökohtanaan kärsimiään vääryyksiä; sorrettuun rotuun kuuluvien on vaikeaa menetellä toisin. Sitten kun poikkeukset oli vahvistettu, hänkin yhtyi siihen mielipiteeseen, että kaikki englantilaiset naiset olivat ylpeitä ja lahjuksille alttiita. Lämpö haihtui keskustelusta, joka muuttui viileämmäksi ja laimeammaksi. Palvelija ilmoitti päivällispöydän katetuksi. Hänestä ei oltu tietääkseenkään. Vanhemmat miehet olivat syventyneet iankaikkiseen politiikkaansa ja Aziz lähti kävelemään puutarhaan. Puut tuoksuivat suloisesti — katkelmia persialaisesta runoudesta juolahti hänen mieleensä. Päivällinen, päivällinen, päivällinen... mutta kun hän palasi sisään saadakseen sen, oli Mahomet Ali vuorostaan lähtenyt puhuttelemaan naisiaan. — Tule vierailemaan vaimoni luo hetkiseksi, sanoi Hamidullah, ja he kuluttivat parikymmentä minuuttia purdahnin takana. Hamidullah Begum oli Azizin kaukainen sukulainen ja hänen ainoa naissukulaisensa Chandraporessa. Tällä oli nyt paljon puhuttavaa hänelle erään perheen jäsenen ympärileikkauksesta, jota ei muka oltu vietetty tarpeeksi juhlallisesti. Sitten hän kysyi, milloin Aziz aikoi mennä naimisiin. Kunnioittavasti, vaikka hieman ärtyisästi Aziz vastasi: — Kerrassakin on jo tarpeeksi. ‒ Niin, hän on täyttänyt velvollisuutensa, sanoi Hamidullah. — Älä vaivaa häntä. Hän pitää huolta perheestään, kahdesta pojasta ja heidän sisarestaan. He viihtyvät mainiosti anoppini luona, täti. Voin käydä tervehtimässä heitä milloin vain haluan. He ovat vielä kovin pieniä. ‒ Ja hän lähettää heille koko palkkansa ja elää kuin alimman luokan konttoristi. Voiko häneltä vaatia enempää? Mutta Hamidullah Begum ei ollut samaa mieltä Puheltuaan hetkisen kohteliaasti niitä näitä hän sanoi — Mihin tyttäremme joutuvatkaan, jos miehet kieltäytyvät menemästä naimisiin? He saavat mennä joko polkunaimisiin tahi... Ja hän aloitti usein toistetun kertomuksen eräästä keisarillista sukua olevasta naisesta, joka ei löytänyt itselleen miestä omasta piiristään. Hän oli jäänyt naimattomaksi ja oli nyt kolmikymmenvuotias, ja varmasti hän saisi jäädä naimattomaksi kuolemaansa asti, sillä kukaan ei nyt enää huolisi hänestä. Jatkuessaan kertomus sai molemmat miehet uskomaan, että tällainen murhenäytelmä oli häpeäksi koko yhteiskunnalle; monivaimoisuuskin olisi parempaa kuin että nainen kuoli, saamatta riemuita niistä iloista, jotka Jumala oli tarkoittanut hänen nautittavakseen. Avioliitto, äitiys, emännyysvalta talossa — mihin muuhunkaan hän olisi syntynyt. Ja kuinka voi mies, joka on kieltänyt häneltä kaiken tämän, viimeisenä päivänä astua hänen ja Luojan tuomittavaksi? Aziz hyvästeli ja sanoi: — Ehkä... mutta vasta myöhemmin... — se oli hänen ainainen vastauksensa tähän vetoomukseen. — Et saa lykätä tuonnemmaksi sitä, mitä pidät oikeana, sanoi Hamidullah. — India on joutunut suureen kurjuuteen juuri senvuoksi, että me aina lykkäämme asiat ja tehtävät tuonnemmaksi. Mutta huomatessaan nuoren; sukulaisensa näyttävän suuttuneelta hän lisäsi muutamia rauhoittavia sanoja tasoittaen siten sen ikävän vaikutuksen, jonka hänen vaimonsa sanat olivat ehkä saattaneet tehdä. Heidän poissa ollessaan Mahomet Ali oli lähtenyt ajelemaan vaunuillaan ja käskenyt sanoa, että hän palaisi viiden minuutin kuluttua, mutta ettei heidän millään muotoa pitänyt odottaa häntä. He istuutuivat syömään talonväen kaukaisen sukulaisen, Muhammed Latifin, kanssa, joka eleli Hamidullahin armoilla asemassa, joka ei ollut palvelijan eikä vertaisenkaan. Hän ei puhunut, jollei häntä puhuteltu, ja koska kukaan ei puhunut, vallitsi pöydässä keskeytymätön hiljaisuus. Hän röyhtäisi silloin tällöin kiitokseksi hyvästä ruoasta. Hän oli miellyttävä, onnellinen, viekas vanhus, joka ei elämässään ollut tehnyt päivääkään työtä. Niin kauan kuin jollakin hänen sukulaisellaan oli talo, oli hänelläkin tiedossa varma koti, eikä ollut lainkaan luultavaa, että kaikki tämän suuren suvun jäsenet tekisivät vararikon. Hänen vaimonsa eli samanlaisessa asemassa parinkymmenen penikulman päässä — Muhammed ei käynyt tervehtimässä vaimoaan milloinkaan, koska ei halunnut uhrata rahoja matkalippuun. Aziz alkoi äkkiä laskea leikkiä hänen ja palvelijoiden kanssa, ja ryhtyi sitten lausumaan runoja persian, urdun ja arabian kielellä. Hänellä oli hyvä muisti ja ikäisekseen hän oli lukenut paljon. Hänen esittämänsä runot käsittelivät islamin häviötä ja rakkauden lyhytaikaisuutta. Kaikki kuuntelivat ihastuneina, sillä heidän suhteensa runouteen oli luonteeltaan julkista eikä yksityistä, kuten on laita Englannissa. He eivät milloinkaan väsyneet sanojen kuuntelemiseen, he hengittivät ne sisäänsä viileän yöilman mukana eivätkä pysähtyneet milloinkaan arvostelemaan, koska runoilijoiden nimet, Hafiz, Hali ja Iqbal, riittivät takuuksi. India — sata eri Indiaa — kuiskaili ulkona tunteettoman kuun valossa, mutta tällä haavaa India tuntui heistä yhtenäiseltä ja heidän omaltaan. He valloittivat takaisin kadonneen suuruutensa kuunnellessaan itkettävän sen häviämistä, ja tunsivat itsensä nuoriksi jälleen, kun heitä muistutettiin nuoruuden katoavaisuudesta. Eräs punapukuinen palvelija keskeytti lausujan; mies oli ylilääkärin chuprassi, joka toi kirjelipun Azizille. — Vanha Callendar haluaa tavata minua huvilassaan sanoi hän nousematta seisoalleen. — Hän olisi voinut olla niin kohtelias, että olisi ilmoittanut minulle syyn. — Joku sairas, luullakseni. — En usko sitä, en usko mitään. Hän on ottanut selon päivällisajastamme, siinä kaikki, ja keskeyttää nyt tahallaan sen näyttääkseen valtaansa. — Toiselta puolen hän tekee aina niin, mutta toiselta puolen kysymyksessä saattaa olla vakavakin sairaustapaus. Sitähän sinä et voi tietää, sanoi Hamidullah varovasti asettuen kannattamaan tottelevaisuutta. — Eikö hän olisi parasta, että puhdistaisit hampaasi, koska olet pureskellut beteliä. — Jos minun täytyy puhdistaa hampaani, en lähde ollenkaan. Olen indialainen ja indialaisten tapana on pureskella beteliä [Indiassa kasvava pensas, jonka lehtiä pureskellaan]. Ylilääkäri saa mukautua siihen, Muhammed Latif, olkaa ystävällinen ja tuokaa pyöräni tänne! Köyhä sukulainen nousi pöydästä. Huolimattomasti ja haaveillen korkeammasta maailmasta hän laski kätensä polkupyörän satulalle, palvelijan tuodessa pyörät esille. Aziz piti käsiään vesikannun alla, kuivasi ne, painoi päähänsä vihreän huopahattunsa ja kiisi sitten odottamattoman tarmokkaasti pois Hamidullahin aidatulta pihalta. — Aziz, Aziz, sinä huolimaton poika... mutta hän oli jo kaukana kauppakujassa, ajaen hurjaa vauhtia. Hänen pyörässään ei ollut lyhtyä, kelloa, eikä jarrua, mutta mitäpä sellaisilla laitteilla tekikään maassa, jossa pyöräilijää ei kukaan vaatinut tilille yhteentörmäyksistä. Ja kaupunki oli miellyttävän tyhjä tähän vuorokauden aikaan. Kun kumista loppui ilma, hän hyppäsi maahan ja huusi tongaa [keveät 2-pyöräiset]. Hän ei aluksi löytänyt ainoatakaan, ja lisäksi hänen täytyi viedä pyöränsä erään ystävänsä taloon. Hän tuhlasi aikaa hampaittensa puhdistamiseenkin. Vihdoin hän kuitenkin ajoi rämisten matkaansa kohti sivistystä mieli hilpeänä kovasta vauhdista. Mutta saapuessaan sen viileään säännöllisyyteen hän kävi äkkiä alakuloiseksi. Tiet, jotka oli nimitetty voittoisien kenraalien mukaan ja jotka leikkasivat toisiaan suorakulmaisesti, olivat vertauskuva siitä verkosta, jonka Iso-Britannia oli heittänyt Indian yli. Hän tunsi joutuneensa vangiksi sen silmukkoihin. Kun hän kääntyi majuri Callendarin huvila-alueelle, hän tuskin voi pidättäytyä laskeutumasta maahan tongasta ja lähestymästä jalkaisin huvilaa, ei kuitenkaan senvuoksi, että hän olisi ollut nöyristelevä, vaan siksi, että hänen itsetuntonsa — hänen arin puolensa — ei kestänyt karkeita ojennuksia. Viime vuonna oli sattunut tällainen »tapaus» — muuan indialainen herrasmies oli ajanut erään virkamiehen asunnon edustalle, mutta palvelijat olivat karkoittaneet hänet pois ja käskeneet hänen lähestyä taloa sopivammalla tavalla — tämä oli vain yksi vierailu niistä tuhansista, joita tehdään satojen virkamiesten luo, mutta huhu siitä levisi hyvin laajalle. Nuori mies pelkäsi tällaisen tapauksen uudistumista. Hän sovitteli ja pysähdytti vaunut juuri sen valovirran viereen, joka tulvi kuistin yli tielle. Ylilääkäri oli poissa. — Mutta sahib on varmaankin jättänyt minulle sanan? Palvelija vastasi välinpitämättömästi: »Ei!» Aziz oli ymmällä. Tälle palvelijalle hän ei ollut muistanut antaa juomarahoja, eikä hän nyt voinut tehdä mitään, koska hallissa oli ihmisiä. Hän oli aivan varma siitä, että hänelle oli jätetty sana ja että mies valehteli kostoksi. Heidän keskustellessaan tuli talosta joku. Tulijat olivat naisia. Aziz kohotti hattuaan. Ensimmäinen, joka oli seurustelupuvussa, vilkaisi indialaiseen kääntyen sitten vaistomaisesti syrjään. — Rouva Lesley, tuolla on tonga! hän huudahti. | — Missä? kysyi toinen; hänkin vilkaisi Aziziin seuraten sitten toverinsa esimerkkiä. — Ottakaamme vastaan jumalten suoma lahja, kenen se sitten lieneekin! ensimmäinen nainen huudahti ja molemmat kiipesivät rattaille. — Hei, tonga wallah, kerhoon, kerhoon! Miksei tuo tyhmeliini lähde? — Lähde vain, maksan sinulle huomenna, Aziz sanoi ajajalle lisäten kohteliaasti naisille: — Olen onnellinen voidessani palvella teitä. — Naiset eivät vastanneet mitään, koska heidän huomionsa oli kohdistunut ajuriin. Oli siis tapahtunut, kuten tavallisesti tapahtui — aivan kuin Mahomet Ali oli sanonut. Häntä oli kohdeltu yliolkaisesti — hänen tervehdystään ei muka huomattu ja häneltä vietiin sitäpaitsi hänen vaununsakin. Mutta, olisihan voinut käydä pahemminkin. Häntä lohdutti kaikissa tapauksissa se seikka, että nämä naiset, rouva Callendar ja rouva Lesley, olivat molemmat niin lihavia, että tonga painui kallelleen heidän painostaan. Jos nuo naiset olisivat olleet kauniita, olisi loukkaus ollut suurempi. Hän kääntyi jälleen palvelijan puoleen, antoi hänelle pari hopearahaa ja kysyi, eikö majuri sittenkään ollut jättänyt hänelle minkäänlaista viestiä. Mies vastasi samalla tavalla, vaikka nyt hyvin kohteliaasti. Majuri Callendar oli lähtenyt ulos noin puoli tuntia sitten. — Sanomatta mitään? Majuri oli tosiaankin sanonut: »Kirottu Aziz!» — minkä palvelijakin oli ymmärtänyt, mutta tämä oli niin kohtelias, ettei kehdannut toistaa sitä. Juomarahoja voi antaa yhtä hyvin liikaa kuin liian vähän, eikä sellaista rahaa ole vielä lyötykään, jolla voi ostaa ehdottoman totuuden. — Siinä tapauksessa pitää minun kirjoittaa hänelle kirje. Häntä pyydettiin käyttämään taloa hyväkseen, mutta hän tunsi sisäänmenon arvoaan alentavaksi. Hänelle tuotiin paperia ja mustetta kuistiin. Hän aloitti: »Herra Tohtori! Kiihkeästä pyynnöstänne kiiruhdin kuin käskyläinen —»ja lopetti siihen. — Ilmoittakaa minun käyneen täällä, se riittää, hän sanoi repien kirjeensä palasiksi. — Tässä on korttini. Hankkikaa minulle tonga. ‒ Huzoor, kaikki ovat kerhon edustalla. — Soittakaa siinä tapauksessa ajuri rautatieasemalta. Mutta kun mies riensi täyttämään pyyntöä, Aziz huusi hänelle: — No, oikeastaan se on samantekevää, kävelen mieluummin. Hän pyysi tulitikkuja ja sytytti savukkeen. Vaikka hänelle osoitettu kohteliaisuus olikin ostettua, ilahdutti se häntä kuitenkin. Sitä kestäisi niin kauan, kuin hänellä oli rahaa, ja olihan sekin jo jotakin. Mutta parasta oli sittenkin karistaa Angloindian tomut jaloistaan, paeta verkosta ja omaksua jälleen ne seurustelutavat, joihin hän oli tottunut. Hän läksi reippaasti matkaan, vaikka kävely olikin hänestä hyvin vastenmielistä ruumiinliikuntoa. Hän oli voimakas pienikasvuinen mies, solakka, mutta oikeastaan hyvin vankka. Käveleminen väsytti häntä kuitenkin, kuten se väsyttää kaikkia Indiassa, paitsi vastatulleita. Likaisessa tiessä on jotakin vihamielistä. Se joko antaa myöten, jolloin jalka vajoaa syvään, tahi se on odottamattoman kova ja terävä painaen kivet ja kiteet jalkapohjaa vasten. Azizilla oli sitäpaitsi jalassa vaatekengät, jotka suojelevat jalkoja huonosti missä maassa tahansa. Päästyään siirtokunnan laitaan häh poikkesi erääseen moskeaan lepäämään. Hän oli aina pitänyt juuri tästä moskeasta. Se oli miellyttävä jo rakenteensakin puolesta. Pihassa, jonne päästiin luhistuneesta portista, oli vesisäiliö peseytymistä varten. Sen raitis, kirkas vesi uudistui alinomaa, koska säiliö oli yhteydessä kaupungin vesijohdon kanssa. Piha oli päällystetty rikkinäisillä kivilaatoilla. Moskean katettu osa oli tavallista suurempi; se muistutti melkein englantilaista maalaiskirkkoa, josta yksi seinä on revitty pois. Istuessaan hän saattoi katsella kolmeen kaarikäytävään, joiden pimeyttä valaisivat pieni kattolamppu ja kuu. Julkipuoli näytti kuutamossa marmorilta, koruvyöhyen yhdeksänkymmentäyhdeksän Jumalan nimeä näkyivät mustina ja koruvyöhyt itse näytti valkoiselta. Niiden vastakohtaisuus ja varjojen taistelu moskean sisällä huvittivat Azizia, ja hän koetti ajatuksissaan muodostaa niistä vertauskuvaa jollekin uskonnon tahi rakkauden totuudelle. Sellainen moskea, joka oli saavuttanut hänen hyväksymisensä, antoi hänen mielikuvitukselleenkin vapaat ohjat. Jonkin toisen uskonnon pyhäkkö, hindulainen, kristitty tahi kreikkalainen, olisi vaivannut häntä eikä olisi milloinkaan pystynyt tyydyttämään hänen kauneudenaistiaan. Mutta täällä oli Islam hänen oma maansa, enemmän kuin uskonto, enemmän kuin sotahuudot, enemmän, paljon enemmän ... Islam, se oli sellaista suhdetta elämään, joka oli sekä hienostunutta että kestävää ja jossa sekä hänen ruumiinsa että ajatuksensa tunsivat olevansa kotonaan. Hän istui pihaa vasemmalta puolen rajoittavalla matalalla muurilla. Hänen takanaan maa vietti kaupunkiin päin, joka häämötti alhaalta puistikkojen verhoamana. Hiljaisuudessa kuului kaikenlaisia heikkoja ääniä. Oikealla kerhossa soitteli englantilaisen siirtokunnan amatööriorkesteri. Jossakin hindut löivät rumpua — hän tiesi ne hindulaisiksi, koska rytmi oli hänestä vastenmielinen — ja toiset itkivät kuollutta — hän tiesi, ketä, koska hän oli kirjoittanut kuolemantodistuksen iltapäivällä. Tuolla oli pöllöjä ja tuolla Punjabin postijuna... ja kukat tuoksuivat ihanasti asemapäällikön puutarhassa. Mutta vain moskea merkitsi hänelle jotakin, ja hän peräytyi sinne paeten kaikkia yön kutsuääniä, ja haaveili pyhäkköön täydennyksiä, joista ei rakennusmestari milloinkaan ollut osannut uneksiakaan. Hänkin rakentaisi kerran moskean, pienemmän kuin tämä, mutta niin äärettömän kauniin, että kaikki ohikulkijat tuntisivat samanlaista onnea kuin hän nyt. Ja sen lähellä, matalan holvin alla, olisi hänen hautansa, jota koristaisivat seuraavat persialaiset säkeet: Ah, vuosituhannet kukkii maa, en hautaani sitä nähdä saa: ken sydämeni kuulee kuiskauksen, hän puolestani lausuu rukouksen. Hän oli nähnyt nämä säkeet erään kuningashaudan muistokivessä, ja hänen mielestään niissä oli syvämietteistä filosofiaa, sydämen salaperäistä kieltä. Hänen toistaessaan niitä kyyneleet silmissä näytti muuan moskean pilari äkkiä liikahtavan puolihämärässä ja siirtyvän paikaltaan. Kummitukset juolahtivat hänen mieleensä, mutta hän istui liikahtamatta. Vielä yksi pilari liikahti ja sitten vielä yksi ja vihdoin ilmestyi muuan englantilainen nainen kuutamoon. Aziz raivostui äkkiä ja huusi: — Hyvä rouva! Hyvä rouva! Hyvä rouva! — Voi, voi! huohotti nainen. — Hyvä rouva, tämä on moskea, teillä ei ole oikeutta tulla tänne; ja teidän olisi pitänyt riisua kengät jalastanne, sillä tämä on muhamettilaisille pyhä paikka. — Olen riisunut ne. — Oletteko? — Jätin ne sisäänkäytävään. — Pyydän siinä tapauksessa anteeksi. Peloissaan nainen peräytyi niin kauaksi, että vesisäiliö joutui heidän väliinsä. Aziz huusi hänelle: — Olen pahoillani huomautuksestani. — Niin, minulla kai oli oikeus tulla tänne? Jos katselija riisuu kenkänsä, saa hän tulla tänne, niinhän? — Tietysti, mutta hyvin harvat naiset vaivautuvat tekemään sen, varsinkin jos luulevat, ettei kukaan näe heitä. — Se ei vaikuta asiaan. Jumala on täällä. — Hyvä rouva! — Olkaa niin kiltti ja sallikaa minun poistua. — Ah, enkö voi tehdä teille mitään palvelusta nyt tahi joskus toiste? — Ette, luullakseni, kiitoksia vain; hyvää yötä. — Ettekö ilmoittaisi minulle nimeänne? Nainen oli nyt sisäänkäytävän varjossa, niin ettei Aziz voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta nainen näki hänen kasvonsa ja sanoi uusi sävy äänessään: — Rouva Moore. — Rouva... Tultuaan lähemmäksi Aziz näki, että nainen oli vanha. Muuan moskeaa juhlallisempi rakennus luhistui hänen mielessään raunioiksi eikä hän tiennyt, oliko hän iloinen vai surullinen. Nainen oli Hamidullah Begumia vanhempi, hänen kasvonsa olivat punaiset ja tukkansa harmaa. Naisen ääni oli erehdyttänyt häntä. — Pelkään säikäyttäneeni teitä, rouva Moore. Aion kertoa meikäläisille — ystävillemme — teistä. Te ilmaisitte ajatuksenne niin kauniisti ja hyvin sanoessanne, että Jumala on täällä. Otaksun, että olette äskettäin saapunut Indiaan. — Niin olen, mutta mistä voitte sen tietää? — Tavastanne puhutella minua. Mutta hankin nyt teille vaunut. — Tulin tänne kerhosta. Siellä näyteltiin erästä näytelmää, jonka näin jo Lontoossa. Ja siellä oli niin kuumakin. ‒ Mikä sen näytelmän nimi on? — Kate-serkku. ‒ Teidän ei pitäisi kulkea yksinänne pimeässä, rouva Moore. Täällä kiertelee kaikenlaisia irtolaisia, ja Marabar-kukkuloilta saattaa laskeutua tänne leopardeja ja käärmeitäkin. Rouva Moore kirkaisi; hän oli unohtanut käärmeet. ‒ Esimerkiksi tuollainen kuusipilkkuinen. Satutte sen tielle, se puree teitä ja silloin kuolette. — Mutta kuljettehan itsekin jalkaisin. — Minä olen tottunut. — Käärmeisiinkö? Molemmat nauroivat. — Olen lääkäri, Aziz sanoi. — Käärmeet eivät uskalla purra minua. He istuutuivat toistensa viereen sisäänkäytävän suulle ja vetivät kengät jalkaansa. — Suokaa anteeksi, mutta saanko tehdä teille kysymyksen? Miksi olette tullut Indiaan juuri nyt, kun viileä vuodenaika loppuu? — Aioin kyllä matkustaa tänne jo aikaisemmin, mutta odottamattomat seikat viivyttivät minua. — Ilmasto muuttuu pian hyvin epäterveelliseksi. Miksi olette tullut juuri tänne Chandraporeen? — Saadakseni vierailla poikani luona. Hän on tämän kaupungin pormestari. — Ei, suokaa anteeksi, mutta sehän on mahdotonta. Pormestarin nimi on Heaslop. Tunnen hänet melko hyvin. — Hän juuri onkin poikani, rouva Moore sanoi hymyillen. — Mutta, rouva Moore, kuinka se voi olla mahdollista? — Olen ollut naimisissa kaksi kertaa. — No, nyt ymmärrän. Teidän ensimmäinen miehenne kuoli? — Niin, ja toinen mieheni myös. — Silloin olemme samassa veneessä, sanoi Aziz salaperäisesti. — Siinä tapauksessa pormestari on ainoa lapsenne? — Ei, minulla on vielä nuorempiakin lapsia — Ralph ja Stella, jotka ovat Englannissa. — Ja onko täällä oleva Ralphin ja Stellan velipuoli? — On. — Tämäpä on kummallista, sillä minullakin on kaksi poikaa ja tyttö. — Ovatko hekin nimeltään Ronny, Ralph ja Stella? Otaksuma ihastutti Azizia. — Ei, eihän toki. Kuinka hullunkuriselta se kuulostaakaan! Heidän nimensä ovat aivan toiset ja tuntuvat teistä varmasti kummallisilta. Toisen pojan nimi on Ahmed, toisen Karim ja tytön — hän on vanhin — Jamila. Kolme lasta on tarpeeksi. Ettekö tekin ole samaa mieltä? — Kyllä. Molemmat olivat hetkisen vaiti ajatellen lapsiaan. Rouva Moore huokaisi ja nousi lähteäkseen. — Haluaisitteko katsella Minto-sairaalaa jonakin aamuna? Aziz kysyi. — En voi tarjota teille mitään muuta nähtävää täällä Chandraporessa. — Kiitoksia, mutta olen jo nähnyt sen. Muuten olisin hyvin mielelläni tullut kanssanne. — Ylilääkäri varmaankin vei teidät sinne? — Niin, ja rouva Callendar. Azizin äänensävy muuttui: — Ah, kuinka ihastuttava nainen hän onkaan! — Hyvin mahdollista, sittenkuin tulee hänet paremmin tuntemaan. ‒ Mitä? Mitä? Ettekö pidä hänestä? ‒ Hän koetti kyllä olla ystävällinen, mutta minusta hän ei ollut suorastaan ihastuttava. Tahtomattaan Aziz tuli huudahtaneeksi: — Hän valtasi äsken tongani pyytämättä minulta lupaa — pidättekö sitä ihastuttavana? — Ja majuri Callendar häiritsee minua joka ilta, juuri siihen aikaan, jolloin syön päivällistä ystävieni kanssa; lähden heti, erkanen mitä miellyttävimmästä seurasta, eikä hän olekaan kotonaan eikä ole edes jättänyt minulle minkäänlaista viestiäkään. Sanokaa, onko sekin ihastuttavaa? Mutta minkä sille mahtaa? En voi tehdä mitään, ja hän tietää sen. Olen vain käskyläinen, aikani ei ole minkään arvoinen, kuisti on tarpeeksi hyvä indialaiselle, niin, antaa hänen seisoa, ja rouva Callendar otti vaununi ja vie minulta vielä hengenkin... Rouva Moore kuunteli. Aziz oli liikutettu, osaksi kärsimiensä vääryyksien vuoksi, mutta vielä enemmän sentähden, että vieras oli myötämielinen hänelle. Juuri se sai hänet toistelemaan, liioittelemaan ja puhumaan ristiin. Rouva Moore oli osoittanut hänelle myötämielisyyttään arvostelemalla hänen kuultensa oman maansa naista, mutta Aziz oli tuntenut sen jo aikaisemminkin. Liekki, jota ei edes kauneuskaan voinut sytyttää, oli leimahtamaisillaan palamaan hänessä, ja vaikka hänen sanansa olivatkin nurkuvia, alkoi hänen sydämensä salaa hehkua. Äkkiä purkautui se sanoiksi: — Te ymmärrätte minua, te tajuatte, mitä toiset tuntevat, Ah, jospa kaikki olisivat teidän kaltaisianne! Rouva Moore vastasi melko kummastuneena: — En luule ymmärtäväni ihmisiä kovinkaan hyvin. Tiedän vain, milloin pidän heistä ja milloin en pidä. — Siinä tapauksessa olette itämaalainen. Rouva Moore otti vastaan hänen tarjouksensa saattaa hänet takaisin kerhoon ja sanoi kerhon portilla hyvästellessään toivovansa, että hän, rouva Moore, olisi ollut kerhon jäsen, jotta hän olisi voinut viedä Azizin mukanaan sisään. — Indialaiset eivät pääse Chandraporen kerhoon edes vierainakaan, Aziz sanoi vaatimattomasti. Hän ei muistellut pitemmälti kärsimiään vääryyksiä nyt, kun hän oli onnellinen. Kävellessään rinnettä alas ihanassa kuutamossa ja nähdessään jälleen tuon ihanan moskean hän tunsi mielessään omistavansa maan yhtä hyvin, kuin kuka tahansa muu. III Näyteltiin juuri »Kate-serkun» kolmatta näytöstä, kun rouva Moore saapui kerhoon. Ikkunat olivat peitetyt, jotteivät palvelijat näkisi isäntäväkensä näyttelevän, ja kuumuus oli senvuoksi tukahduttava. Toinen sähkölöyhyttimistä surisi kuin haavoittunut lintu; toinen oli rikki. Koskei rouva Moore halunnut palata katselijoiden joukkoon, hän meni biljaardisaliin, missä hän tervehdykseksi sai kuulla huudahduksen: »Haluaisin oppia tuntemaan _oikean_ Indian!», ja silloin hänen oma elämänsä muuttui hänelle heti jälleen todelliseksi. Puhuja oli Adela Quested, tuo kummallinen, harkitsevainen tyttö, jonka saattamisen Englannista tänne Ronny oli uskonut hänen tehtäväkseen. Ja Ronny oli hänen yhtä harkitsevainen poikansa, jonka kanssa neiti Quested luultavasti, mutta ei kuitenkaan varmasti, menisi naimisiin, ja itse hän oli jo vanhahko nainen. ‒ Niin minäkin haluaisin, ja toivon vain, että saisimme tilaisuutta siihen. Turtonit luultavasti järjestävät meille jotakin tiistaina. ‒ Siitä tulee ratsastusretki norsuilla tavalliseen tapaan. Ajatelkaa nyt tätäkin iltaa. »Kate-serkku!» Kuinka hullunkurista! »Kate-serkku»! Mutta mitä sinä löysit? Onnistuitko vangitsemaan kuun Gangeksesta? Molemmat naiset olivat sattumalta edellisenä iltana nähneet kuun heijastuvan etäällä joen pintaan. Vesi oli venyttänyt sitä niin, että kuun kuvajainen näytti suuremmalta ja loistavammalta kuin kuu itse, ja se oli huvittanut heitä. — Menin moskeaan, mutta en tavoittanut kuuta. — Kulma on jo varmasti muuttunut. Se nousee vasta myöhemmin. — Niinpä niin, haukotteli rouva Moore, jota kävelyretki oli väsyttänyt. — Annahan minun ajatella — me kai emme näe täällä kuun toista puolta, luullakseni. — Niin huonosti ei Indian laita sentään vielä ole, sanoi muuan miellyttävä ääni. — Toisen puolen maasta, jos niin tahdotte, mutta kuu on täällä sama kuin muuallakin. Ei kukaan läsnäolijoista tuntenut puhujaa eivätkä he nähneet häntä sen koommin. Sanottuaan ystävälliset sanansa hän käveli punaisten tiilipylväiden välitse pimeään. — Me emme näe edes maankaan toista puolta, ja sitä juuri valitammekin, sanoi Adela. Rouva Moore oli samaa mieltä. Heidän nykyinen veltto elämänsä oli pettymys hänellekin. He olivat tehneet hyvin romanttisen matkan Välimeren poikki ja Egyptin hiekkasärkkien sivu Bombayn satamaan, mutta saaneetkin perille tultuaan tutustua tällaiseen mitättömään paikkaan. Mutta hän ei suhtautunut pettymykseen niin vakavasti kuin neiti Quested, yksinkertaisesti vain senvuoksi, että hän oli neljäkymmentä vuotta vanhempi ja oppinut kokemuksesta tietämään, ettei elämä milloinkaan täytä toivomuksiamme sinä hetkenä, joka mielestämme parhaiten sopisi siihen. — Tahdotteko juotavaa? kysyi toinen miellyttävä ääni. ‒ Rouva Moore — neiti Quested — juokaa lasillinen tahi pari. Tällä kertaa he tunsivat puhujan piiripäälliköksi, herra Turtoniksi, jonka luona he olivat syöneet päivällistä. Hänkin oli huomannut Kate-serkun ilmapiirin liian kuumaksi. Ronny, hän kertoi, toimi näyttämöohjaajana majuri Callendarin asemesta, jonka hänen indialainen apulaisensa oli jättänyt pulaan, ja oli vallan mainio. Hän alkoi sitten puhua Ronnyn muista ansioista ja lausui tyyneen, ratkaisevaan tapaansa sangen ylisteleviä sanoja. Se ei johtunut siitä, että tämä nuori mies oli etevä urheilija, kielentaitaja ja tarkka lakimies, vaan siitä — tässä pantiin paino vaan-sanalle — ettei Ronny katsonut mitä hyvänsä arvolleen sopivaksi. Rouva Moore hämmästyi suuresti kuullessaan sen, koska arvokkuus ei juuri kuulu niihin avuihin, joita äidit haluavat nähdä pojissaan. Neiti Questedkin kuunteli sitä levottomana; hän ei ollut vielä harkinnut tarpeeksi, pitikö hän sellaisista miehistä, jotka kehuvat avujaan. Vieläpä hän koetti väitellä asiasta herra Turtonin kanssa, mutta tämä keskeytti hänet ystävällisellä kädenliikkeellä, jatkaen arvosteluaan: — Kaiken kaikkiaan, Heaslop on oikea sahib. Hän on juuri sellainen mies, jollaisia me tarvitsemme. Muuan toinen lakimies, joka seisoi nojautuen biljaardipöytään, lisäsi: — Nyt sen kuulitte! Asia oli sillä selvä, ja piiripäällikkö meni matkoihinsa täyttämään muita velvollisuuksiaan. Sillä aikaa näytelmä loppui ja amatööriorkesteri alkoi soittaa kansallishymniä. Keskustelu ja biljaardipeli taukosivat, kasvot jäykistyivät. Se oli miehitysarmeijan sotavirsi. Se muistutti jokaista kerhon jäsentä, että he olivat maanpaossa eläviä englantilaisia. Se herätti hieman tunteellisuutta ja vahvisti tahdonvoimaa. Ja vaikka he eivät tunteneetkaan mielessään mitään kuninkaallista tahi jumalallista, tunsivat he kuitenkin jotakin ja saivat voimia tulevien päivien vastoinkäymisiin. Sitten he kaatoivat laseihin ja tarjosivat toisilleen juomaa. — Adela, tahdotko sinäkin lasillisen? Entä äiti? He kiittivät kieltäytyen — he olivat kyllästyneet juomiin — ja neiti Quested, joka aina lausui ajatuksensa suoraan, selitti jälleen haluavansa tutustua oikeaan Indiaan. Ronny oli loistavalla tuulella. Adelan toivomus tuntui hänestä hullunkuriselta ja hän huusi eräälle ohikulkijalle: ... Fielding, kuinka voi tutustua oikeaan Indiaan? — Koettamalla tutustua indialaisiin, vastasi mies ja katosi. — Kuka hän oli? ‒ Opettajamme — maakuntaopiston opettaja. — Niinkuin sitten muka voitaisiin päästä tutustumasta heihin, huokasi rouva Lesley. — Minä ainakin olen päässyt, sanoi neiti Quested. —| Paitsi omaa palvelijaani olen tuskin puhutellut ainoatakaan intialaista maihinastumiseni jälkeen. — Kiittäkää onneanne. — Mutta tahtoisin tutustua heihin. Hän joutui huvitetun naisryhmän keskipisteeksi. Muuan sanoi: — Ikävöidä indialaisia! Onko kuultu kummempaa! Toinen lausui — Alkuasukkaita! Miten hullunkurista! Kolmas, hieman vakavampi, sanoi: — Antakaahan minun selittää. Alkuasukkaat lakkaavat kunnioittamasta meitä tutustuttuaan meihin. ‒ Tavallisesti käy niin. Mutta ystävällinen ja vaatimaton nainen jatkoi: — Olin sairaanhoitajatar ennen naimisiinmenoani ja jouduin usein tekemisiin heidän kanssaan. Tunnen indialaiset. Miten hirveän ikävä asema englantilaiselle naiselle — olin sairaanhoitajattarena itsenäisessä valtiossa. Siellä toivoi vain, että olisi saanut olla heistä erillään niin paljon kuin suinkin. — Potilaistako myös? — Nähkääs, kun alkuasukkaan annetaan kuolla, ei sen ystävällisempää tekoa voida tehdäkään hänelle, sanoi rouva Callendar. — Mutta ajatelkaahan, jos hän pääsisikin taivaaseen, sanoi rouva Moore lempeästi, mutta ivallisesti hymyillen. — Menköön minne haluaa, kunhan ei vain tule minun tielleni. Kun ajattelen heitä, käy ihoni kananlihalle. — Minäkin olen tuuminut tuota taivaassa-tapaamisasiaa, ja juuri senvuoksi en hyväksykään lähetyssaarnaajia, sanoi nainen, joka oli ennen toiminut sairaanhoitajattarena. — Pappeja saa kyllä olla, mutta ei lähetyssaarnaajia. Selitän heti tarkemmin ajatukseni. Mutta samassa tuli piiripäällikkö väliin. — Haluatteko todellakin tutustua arjalaiseen veljeenne, neiti Quested? Se käy helposti päinsä. En luullut hänen voivan huvittaa teitä. Hän mietti hetkisen. — Saatte käytännöllisesti katsoen tutustua minkälaiseen tyyppiin haluatte. Valitkaa vain. Tunnen virkamiehet ja tilanomistajat. Heaslop voi viedä teidät asianajajapiireihin, ja jos tahdotte tutustua tarkemmin opetukseen, voimme kääntyä Fieldingin puoleen. ‒ Olen väsynyt katselemaan noita maalauksellisia olentoja, jotka kulkevat ohitseni kuin koruvyöhykkeen kuvat, sanoi tyttö. — Se oli ihmeellistä ensin astuessamme maihin, mutta pinnallinen lumous haihtuu pian. Hänen saamansa vaikutelmat eivät kiinnostaneet vähääkään piiripäällikköä, joka oli päättänyt vain huvittaa tyttöä. Pitäisikö hän ehkä pelierästä? Piiripäällikkö selitti hänelle, millainen se tulisi olemaan — ei bridge-erä, vaan kutsut, joissa Idän ja Lännen puolueet sekautuisivat yhteen. Ilmaisumuoto oli hänen oma keksimänsä ja huvitti kaikkia, jotka sen kuulivat. — Tahtoisin tutustua niihin indialaisiin, jotka ovat samassa yhteiskunta-asemassa kuin tekin ja joita te kohtelette kuin ystäviä. — Mutta he eivät ole samassa yhteiskunta-asemassa kuin me, sanoi piiripäällikkö nauraen. — He ovat täynnä maailman kaikkia hyveitä, mutta eivät kuitenkaan ole samassa asemassa kuin me, ja nyt on kello jo puolikaksitoista ja on liian myöhäistä ruveta selittämään syitä siihen. — Neiti Quested, millainen nimi! rouva Turton huomautti miehelleen heidän ajaessaan kotiin. Tämä nuori nainen ei ollut saavuttanut hänen hyväksymistään; hän oli rouvan mielestä vastenmielinen ja nenäkäs. Hän toivoi, ettei neiti Questediä olisi tuotu tänne naitettavaksi kuten näytti, tuolle kiltille pienelle Heaslopille. Hänen miehensä oli sydämessään samaa mieltä, mutta hän ei arvostellut milloinkaan englantilaista naista, ellei siihen ollut pakkoa, ja sanoi sentähden vain, että neiti Quested tietysti oli väärässä. Sitten hän lisäsi: — India saa aikaan ihmeitä arvosteluun nähden erittäinkin kuumana vuodenaikana; se on saanut ihmeitä aikaan Fieldingissäkin. — Rouva Turton huomautti, ettei Fielding ollutkaan oikeata lajia, ja että hän voi mainiosti mennä naimisiin neiti Questedin kanssa, koska ei hänkään ollut oikeata lajia. He saapuivat huvilaansa, joka oli matala ja äärettömän laaja, koko siirtokunnan vanhin ja epämukavin huvila, jonka nurmikentät olivat syvän liemilautasen muotoisia. He ottivat vieläkin lasillisen, mutta nyt vain paljasta vettä, ja menivät vuoteeseen. Heidän poistumisensa kerhosta merkitsi illan huvitusten loppua, sillä kaikilla tällaisilla kokouksilla oli virallinen vivahdus. Sellaisen yhteiskunnan, joka polvistuu varakuninkaan edessä uskoen kuninkaaseen liittyvän jumaluuden olevan siirrettävissä, täytyy myös tuntea kunnioitusta varakuninkaan edustajaa kohtaan. Chandraporessa olivat Turtonit pieniä jumalia. — Kuinka ystävällinen Burra Sahib olikaan! sanoi Ronny, mielihyvillään hänen vierailleen osoitetusta huomaavaisuudesta. — Tiedättekö, hän ei ole milloinkaan ennen toimeenpannut peli-iltaa. Ja päivällisten jälkeen päälle päätteeksi. Toivon, että olisin voinut järjestää jotakin itse, mutta kunhan tunnette alkuasukkaat paremmin, ymmärrätte, että se on helpompaa Burra Sahibille kuin minulle. He tuntevat hänet — he tietävät, ettei hänen kanssaan sovi leikkiä — minähän olen vielä verraten outo täällä. Kenenkään ei tarvitse luullakaan tuntevansa tätä maata, ennenkuin hän on oleskellut täällä parikymmentä vuotta. Hei, äiti, tässä on päällystakkisi! Ajattele, millaisia erehdyksiä ihminen sentään voi tehdä! Heti tänne tuloni jälkeen tarjosin eräälle asianajajalle savukkeen. Jälkeenpäin sain tietää, että hän oli lähettänyt apulaisensa basaareihin kertomaan siitä ja ilmoittamaan kaikille oikeauskoisille, että heidän oli parasta kääntyä Vakil Mahomet Alin puoleen, koska Ali oli muka hyvissä väleissä pormestarin kanssa. Sen jälkeen olen oikeudessa kohdellut häntä niin asiallisesti kuin suinkin. Se oli minulle opiksi ja toivoakseni hänelle myös. — Eikö olisi paremmin opiksi, jos tarjoaisit kaikille asianajajille savukkeen? — Ehkä, mutta aikaa on vähän ja liha on heikko; Luulenpa, että tupakoin mieluummin kerhossa omieni joukossa. — Miksi ei noita asianajajia kutsuta kerhoon? kysyi neiti Quested itsepäisesti. Pääsy kielletty. Hän oli ystävällinen ja suopea ja näytti ymmärtävän selvästi, miksi neiti Quested ei ymmärtänyt. Hän käsitti olleensa samanlainen itsekin, mutta ei pitkää aikaa. Hän meni kuistille ja huusi tiukasti. Hänen saisinsa vastasi, ja kääntämättä päätään Ronny käski ajaa vaununsa esiin. Rouva Moore, joka oli ikävystynyt kerhossa, vilkastui ulkoilmassa. Hän katseli kuuta, joka kumotti kullankeltaisena purppuraisella taivaalla. Englannissa kuu oli tuntunut hänestä kylmältä ja vieraalta, mutta täällä se kääriytyi yön syliin maan ja kaikkien muiden tähtien kanssa. Äkillinen tunne hänen ja taivaankappalten yhteydestä ja sukulaisuudesta virtasi tuon vanhan naisen läpi kuin vesi säiliön läpi, jättäen jälkeensä kummallisen raittiin viileyden. Hän ei hyväksynyt »Kate-serkkua» eikä kansallishymniä, mutta niiden sävel oli muuttunut uudeksi, samalla tavoin kuin cocktail ja sikarit olivat muuttuneet näkymättömiksi kukiksi. Kun moskea tuli näkyviin pitkänä ja latteakattoisena eräässä tien mutkassa, hän huudahti: — Kas tuonne minä menin; kävin siellä! ‒ Oletko käynyt siellä? Milloin sitten? kysyi hänen poikansa. — Väliajalla. — Mutta, äiti, eihän sellainen sovi lainkaan. — Eikö äidillekään? vastasi rouva Moore. — Ei, Se ei todellakaan sovi tässä maassa. Se on vaarallista jo käärmeidenkin vuoksi. Ne lähtevät tavallisesti liikkeelle iltaisin. — Juuri niin sanoi nuori mieskin. — Tämähän kuulostaa hyvin romanttiselta, sanoi neiti Quested, joka oli tavattomasti kiintynyt rouva Mooreen ja iloitsi hänen pienestä seikkailustaan. — Sinä kohtaat moskeassa nuoren miehen etkä mainitse siitä minulle mitään. — Aioin juuri kertoa siitä sinulle, Adela, kun jotakin tuli väliin, ja sitten unhotin sen. Muistini alkaa jo huonontua. — Oliko hän hauska? Rouva istui hetkisen vaiti ja sanoi sitten: — Hyvin hauska. — Kuka hän oli? kysyi Ronny. — Lääkäri; en tiedä hänen nimeään. — Lääkärikö? En tunne ketään nuorta lääkäriä täällä Chandraporessa. Minkä näköinen hän oli? — Melko lyhyt, pieniviiksinen ja vilkassilmäinen mies. Hän huusi minulle jotakin kengistäni, ollessani moskean pimeimmässä osassa. Siten pääsimme puheen alkuun. Hän luuli minun tulleen pyhäkköön kengät jalassa, mutta onneksi olin muistanut tavan. Hän kertoi minulle lapsistaan ja sitten palasimme yhdessä kerhoon. Hän sanoi tuntevansa sinut hyvin. ‒ Kunpa vain olisit näyttänyt hänet minulle! En saa nyt päähäni, kuka hän on. — Hän ei tullut sisälle kerhoon. Hän sanoi, ettei hän saa. — Silloin totuus paljastui Heaslopille ja hän huudahti: — Hyvä Jumala! Ei suinkaan hän ollut muhamettilainen? Miksi ihmeessä et sanonut puhutelleesi alkuasukasta? Olin aivan väärillä jäljillä. — Muhamettilainen! Miten äärettömän kiinnostavaa! huudahti neiti Quested. — Ronny, eikö tämä olekin juuri äitisi tapaista? Meidän keskustellessamme, kuinka pääsisimme tuntemaan oikean Indian, hän menee ja kohtaa; sen, ja unhottaa sitten kokonaan kokemuksensa. Mutta Ronny oli hämillään. Äitinsä kuvauksesta hän oli luullut lääkäriä nuoreksi Mugginsiksi Gangeksen toiselta puolen ja paljastanut kaikki toverilliset tunteensa. Olipa tämä sekasotkua! Miksi äiti ei ollut vihjaissut äänenpainollaankaan puhuvansa indialaisesta? Vihaisesti ja diktaattorimaisesti hän alkoi kysellä häneltä: — Huusiko hän todellakin sinulle moskeassa? Kuinka? Miten hävytöntä! Mitä hänellä itsellään oli tekemistä siellä siihen aikaan? Ei, se ei ole heidän rukoushetkensä. Tämän hän sanoi vastaukseksi neiti Questedille, joka oli hyvin innoissaan seikkailusta. — Vai huusi hän sinulle jotakin kengistäsi. Siinä tapauksessa se oli hävyttömyys. Vanha temppu! Toivon, ettet olisi riisunut kenkiäsi. — Ehkäpä se oli hävyttömyyttä, mutta mikään temppu se ei ollut, sanoi rouva Moore. Indialainen oli vallan suunniltaan, kuulin sen hänen äänestään. Mutta hän muuttui heti, kun vastasin hänelle. — Sinun ei olisi pitänyt vastata. — Mutta, kuulehan nyt, sanoi järkevä tyttö — etkö odottaisi vastausta joltakin muhamettilaiselta, jos käskisit häntä ottamaan hatun päästä kirkossa? — Siinä on ero, äärettömän suuri ero, mutta te ette ymmärrä sitä. ‒ Tiedän, etten ymmärrä, mutta tahtoisin käsittää sen. Ole ystävällinen ja selitä meille. Heaslop toivoi, ettei Adela puuttuisi koko asiaan. Hänen äitinsä ei merkinnyt niin paljon — hän oli vain huvimatkailija, tilapäinen saattaja, joka palaisi Englantiin sulattamaan saamiaan vaikutelmia. Mutta Adelaan nähden, joka aikoi jäädä pysyvästi maahan, oli toisin; kävisi väsyttäväksi, jos hän joutuisi väärälle tolalle alkuasukaskysymyksessä. Hilliten hevosia hän sanoi: — Tuolla on teidän Gangeksenne. Naisten huomio kääntyi toiselle taholle. Heidän edessään alhaalla välähti näkyviin loistava valopilkku. Se ei ollut vettä eikä kuutamoa, vaan kuin valkea kuhilas pimeyden viljapellolla. Heaslop kertoi heille, että juuri siihen paikkaan oli muodostumassa uusi hiekkasärkkä ja että tuo tumma kohta sen huipulla oli hiekkaa ja että ruumiit soluvat sen sivu Benareksesta tahi niiden pitäisi solua, jos vain krokotiilit jättäisivät ne rauhaan. — Tänne Chandraporeen saapuu hyvin vähän ruumiita. — Krokotiilejä siinäkin! Miten hirveätä! mumisi hänen äitinsä. Nuoret vilkaisivat toisiinsa ja hymyilivät; heitä huvitti, kun vanha nainen sai silloin tällöin pieniä pelonkohtauksia, ja niin oli sopusointu heidän välilleen palautettu. Rouva Moore jatkoi: — Hirmuinen joki! Ihmeellinen joki! — ja huokasi. Loiste alkoi jo himmentyä joko kuun kulun tahi hiekan liikehtimisen vaikutuksesta; Pian olisi tuo loistava kuhilas poissa ja vain pieni ympyrä, joka sekin muuttuisi, kimaltelisi virtaavan tyhjyyden päällä. Naiset väittelivät, ryhtyisivätkö he odottamaan muutosta vai ei. Mutta hiljaisuus oli jo tiessään ja hevoset liikahtelivat malttamattomasti. Ajatellen hevosia he eivät jääneet pitemmälti odottamaan, vaan ajoivat pormestarin huvilaan, missä neiti Quested meni heti levolle rouva Mooren jutellessa hetkisen poikansa kanssa. Heaslop tahtoi kuulla enemmän tuosta muhamettilaisesta lääkäristä. Hänen velvollisuuksiinsa kuului epäilyttävien kuljeksijain ilmiantaminen; mies oli varmaankin ollut joku kurja puoskari, joka oli lähtenyt liikkeelle basaareista. Kun rouva Moore kertoi miehellä... olevan jotakin tekemistä Minto-sairaalassa, tunsi Heaslop huojennusta ja sanoi, että sen miehen täytyi olla Aziz, ja että hänestä ei ollut mitään pahaa sanottavana. — Aziz, ihastuttava nimi! — Keskustelit siis hänen kanssaan. Tuntuiko hän sinusta suopeamieliseltä? Tietämättä lainkaan, mitä kysymys tarkoitti, rouva Moore vastasi: — Kyllä, heti ensi hetkestä. — Tarkoitan vain ylimalkaisesti. Tekikö hän sellaisen vaikutuksen, että hän sietää meitä — meitä raakoja valloittajia, piintyneitä virkavaltaisia miehiä, yleensä meitä kaikkia? — Kyllä, luulen niin, paitsi Callendareita. Hän ei hyväksynyt Callendareita lainkaan. — Vai niin, ja hänkö sanoi sen sinulle? Tämä tulee kiinnostamaan majuria. Ihmettelenpä, mitä hän sillä tarkoitti. — Ronny, Ronny, et suinkaan aio kertoa tätä majurille? — Kyllä. Minun on yksinkertaisesti pakko. — Mutta, hyvä lapsi — — Jos majuri kuulee jonkun alkuasukas-apulaiseni morkkaavan minua, kertoo hän siitä minulle. — Mutta, hyvä lapsi, keskustelummehan oli yksityinen. ‒ Indiassa ei ole mikään yksityistä. Aziz tietää sen kyllä, niin ettei sinun tarvitse olla huolissasi siitä. Hän tarkoitti jotakin sanoillaan. Oma käsitykseni on, ettei hän puhunut totta. — Miksi se ei olisi ollut totta? — Hän moitti majuria vaikuttaakseen sinuun. — Hyväinen aika, en ymmärrä nyt tarkoitustasi! — Se on sivistyneiden alkuasukasten uusin temppu. Ennen vanhaan he tavallisesti ryömivät, mutta nuorempi sukupolvi haluaa ilmaista miehekkään riippumattomuutensa. He luulevat sen vaikuttavan paremmin. Mutta pöyhkeillessään tahi ryömiessään alkuasukas kätkee aina jotakin sanojensa taakse, ja ellei muuta, niin hän koettaa ainakin sokaista kuuntelijan silmät. Heidän joukossaan on tietysti poikkeuksiakin. — Oleskellessasi kotona et milloinkaan arvostellut ihmisiä noin. — India ei ole koti, vastasi Heaslop melkein töykeästi, mutta saadakseen äitinsä vakuutetuksi hän oli toistanut lauseparsia ja väitteitä, joita hän oli kuullut vanhemmilta virkaveljiltään, eikä hän senvuoksi tuntenut itseään oikein varmaksi. Kun hän sanoi: — Heidän joukossaan on tietysti poikkeuksiakin, matki hän herra Furtonia, ja »sokaista kuuntelijan silmät» oli majuri Callendarin omaisuutta. Lauseparret tehosivat tavallisesti ja niitä käytettiinkin yleisesti kerhossa, mutta rouva Moore oli taitava huomaamaan, milloin joku liehui lainalentimillä, ja olisi voinut vaatia häntä mainitsemaan suoranaisia esimerkkejä. Mutta hän sanoi vain: — En voi kieltää, etteivät sanasi kuulosta hyvin järkeviltä, mutta et saa missään tapauksessa kertoa majuri Callendarille sanaakaan siitä, mitä minä nyt olen kertonut sinulle tohtori Azizista. Heaslop tunsi olevansa uskoton omaa luokkaansa kohtaan, mutta lupasi kuitenkin ja lisäsi: — Vastapalvelukseksi pitää sinun luvata, ettet puhu Adelalle mitään Azizista. — Enkö saisi puhua hänestä? Miksi en? — Nyt palaat jälleen samaan asiaan, äiti. En voi todellakaan selittää sinulle kaikkea. En tahdo, että Adela tulee levottomaksi, siinä kaikki. Hän saattaa ruveta miettimään, kohtelemmeko me alkuasukkaita oikein ja muita samanlaisia jonninjoutavia asioita. — Mutta hän matkusti tänne juuri senvuoksi. Me keskustelimme kaikesta laivassa ja meillä oli siitä oikein pitkä keskustelu astuessamme maihin Adenissa. Hän tuntee sinut leikissä, mutta ei työssä, kuten hän sanoo, ja hän halusi tulla tänne katselemaan hieman ympärilleen, ennenkuin hän tekee lopullisen päätöksensä — ja ennenkuin sinäkään teet sen. Hän on hyvin järkevä tyttö. — Tiedän sen, Heaslop sanoi alakuloisesti. Hänen äänensä hieman levoton sävy saattoi hänen äitinsä ajattelemaan, että hän oli yhä vielä tuollainen pieni poika, jonka täytyi saada omakseen haluamansa kapine, minkävuoksi hän lupasikin täyttää hänen pyyntönsä. He sanoivat toisilleen hyvää yötä suudellen toisiaan. Mutta Heaslop ei ollut kieltänyt äitiään ajattelemasta Azizia ja äiti muistelikin häntä mennessään huoneeseensa. Hän ajatteli uudestaan kohtausta moskeassa pojan selitysten valossa nähdäkseen, kenen saama vaikutelma oli oikea. Niin, sitä saattoi kyllä pitää vastenmielisenäkin. Lääkäri oli aloittanut moittimalla häntä, oli ensin sanonut rouva Callendaria hauskaksi, mutta muuttanutkin sitten arvosteluaan, kun oli tuntenut lujaa maata jalkojensa alla. Hän oli kertonut vaikeroiden suruistaan, poikennut lukemattomia kertoja toiseen äänilajiin puhuessaan samasta asiasta, ollut epäluotettava, kyseliäs ja kerskaileva. Niin, se oli aivan totta, mutta millaisen väärän kuvan se antoikaan miehestä; se, mikä oli olennaista hänessä, oli lyöty kuoliaaksi. Ripustaessaan päällystakkiaan naulaan hän huomasi pienen ampiaisen istuutuneen naulan päähän. Hän oli oppinut tuntemaan tuon ampiaisen tahi sen sukulaiset päivän kuluessa. Ne eivät olleet samanlaisia kuin englantilaiset ampiaiset, näillä oli pitkät keltaiset jalat. Ehkä ampiainen luuli naulaa oksaksi — indialaiset eläimet eivät osaa erottaa rakennusten sisäpuolta ulkopuolesta. Yöperhoset, rotat, linnut ja hyönteiset rakentavat pesänsä yhtä hyvin sisälle kuin uloskin; rakennus on niille ikuisen viidakon luonnollinen kasvi. Tuossa se riippui nukkuen, shakaalien ulvoessa kiihkeästi kedoilla ja niiden haukunnan sekautuessa rumpujen pärinään. — Pieni ystäväni, rouva Moore sanoi ampiaiselle. Se ei herännyt, mutta hänen äänensä liehui ulos ja lisäsi yön hämminkiä. IV Piiripäällikkö piti sanansa. Seuraavana päivänä hän lähetti kutsukortteja useimmille paikkakunnan indialaisille herrasmiehille ilmoittaen ottavansa heidät vastaan kerhon puutarhassa ensi tiistaina viiden ja seitsemän välillä ja että rouva Turton toivottaisi mielellään tervetulleiksi kaikki ne heidän perheittensä naiset, jotka eivät välitä purdahnista [purdah, väliverho, joka indial. talossa erottaa naisten osaston]. Hänen tekonsa aiheutti suuren hälinän ja siitä keskusteltiin eri piireissä. — Tämä tapahtuu maaherran määräyksestä, kuului Mahomet Alin selitys. — Turton ei tekisi sitä milloinkaan, ellei hänen olisi pakko. Nuo korkeammat virkamiehet ovat toisenlaisia, he ovat myötämielisiä meille, varakuningaskin, ja he vaativat, että meitä on kohdeltava oikein. Mutta he tulevat tänne niin harvoin ja asuvat niin kaukana täältä. Kuitenkin — — Hyvähän on tuntea myötämielisyyttä matkojen päästä, sanoi muuan parrakas vanha herra. — Minä annan enemmän arvoa ystävälliselle sanalle, joka kuiskataan korvaani. Herra Turton on lausunut sen syystä tai toisesta. Hän puhuu ja me kuuntelemme. En ymmärrä, miksi meidän pitäisi väitellä asiasta sen pitemmälti. Lopuksi hän toisti muutamia koraanin lauseita. — Kaikilla ei ole teidän lempeää luonnottanne, Nawab Bahadur [kunnianimi indialaisten keskuudessa], eikä teidän oppineisuuttanne. — Maaherra saattaa olla hyvä ystäväni, mutta minä en aiheutakaan hänelle minkäänlaisia huolia. Kuinka voitte, Nawab Bahadur? — Kiitoksia, mainiosti, sir Gilbert. Kuinka itse voitte? — Ja sillä siitä on päästy. Mutta minä voin olla herra Turtonin silmätikkuna, ja jos hän kutsuu minut, otan kutsun vastaan. Aion matkustaa tänne Dilkushasta juuri senvuoksi, vaikka minun silloin täytyykin lykätä toisia asioita tuonnemmaksi. — Tulette menettämään arvokkaisuutenne, sanoi äkkiä muuan pieni tumma herra. Kaikki liikahtivat paheksuvasti. Kuka olikaan tämä sivistymätön nousukas, joka uskalsi arvostella piirikunnan rikkainta tilanomistajaa? Vaikka Mahomet Ali olikin samaa mieltä nousukkaan kanssa, katsoi hän velvollisuudekseen vastustaa häntä. — Herra Ram Chand! hän sanoi kumartaen jäykästi kädet lanteilla. — Herra Mahomet Ali! — Herra Ram Chand, Nawab Bahadur osaa varmasti päättää ilman teidän arvosteluannekin, mikä sopii hänen arvolleen. — En luule lainkaan menettäväni arvokkaisuuttani, sanoi Nawab Bahadur Ram Chandille hyvin ystävällisesti, sillä hän huomasi miehen käyttäytyneen epäkohteliaasti, ja tahtoi pelastaa hänet seurauksilta. Hän oli hetkisen aikonut sanoa: »Luulen kylläkin menettäväni arvokkaisuuteni», mutta oli hylännyt sen, koska se ei ollut kohteliasta puhetta. — Miten se vahingoittaisi arvokkaisuuttamme? En todellakaan käsitä. Kutsuhan on laadittu hyvin kohteliaaseen muotoon. — Kun hän tunsi, ettei hän voinut tasoittaa tämän enempää itsensä ja kuulijoittensa välistä yhteiskunnallista juopaa, hän lähetti hienosti puetun pojanpoikansa, joka oli hänen seuralaisenaan, hakemaan vaunuja. Kun ne ajoivat esiin, hän toisti kaiken sanomansa, vaikkakin pitkäveteisemmin, ja lopetti: — Tapaamme tiistaina, hyvät herrat. Toivon silloin kohtaavani teidät kaikki kerhon puutarhassa. Tämä lausunto merkitsi paljon. Nawab Bahadur oli rikas tilanomistaja, hyväntahtoinen, huomattu mies. Maakunnan kaikki kansankerrokset kunnioittivat häntä suuresti. Hän oli rehellinen vihollinen ja vilpitön ystävä, ja hänen vieraanvaraisuutensa oli tullut sananparreksi. »Lahjoita äläkä lainaa, sillä kuka kiittää sinua siitä kuolemasi jälkeen», oli hänen mielilauseensa. Rikkaana kuoleminen oli hänen mielestään epärehellistä. Kun tällainen mies alistui viidenkolmatta mailin pituiseen automatkaan saadakseen puristaa piiripäällikön kättä, alkoi juhla näyttää toisenlaiselta. Sillä hän ei ollut muutamien huomattavien herrojen kaltainen, jotka lupauduttuaan tulemaan pettävätkin toiset viime hetkessä ja antavat pikkukalojen räpistellä verkossa. Jos hän sanoi tulevansa, ei hän milloinkaan pettänyt niitä, jotka luottivat häneen. Kaikki ne herrat, joiden kanssa hän oli keskustellut, kehoittivat nyt toisiaan menemään kutsuihin, vaikka he sydämessään olivatkin vakuutettuja siitä, että hänen neuvonsa oli tyhmä. Hän oli puhunut oikeussalin viereisessä pienessä huoneessa, jossa asianajajat odottivat asiakkaitaan. Ja asiakkaat puolestaan odottivat ulkona tomuisella kadulla. He eivät olleet saaneet minkäänlaisia kutsukortteja herra Turtonilta. Ja heidänkin takanaan oli piirejä — väkeä, jolla ei ollut yllään muuta kuin lanteiden ympärille kierretty vaatekappale, väkeä, jolla ei ollut edes sitäkään ja joka kulutti aikaansa lyömällä paria keppiä yhteen tulipunaisen nuken edessä — ihmissuku, joka eli elämäänsä kaukana kaikesta siitä, minkä sivistynyt ihminen voi käsittää, kunnes ei mikään inhimillinen kutsu voinut enää saavuttaa sitä. Ehkä kaikkien kutsujen täytyykin tulla taivaasta, ehkä ihmiset tekevätkin turhaa työtä koettaessaan toteuttaa yhteenkuuluvaisuuden aatetta, koska he yrityksillään vain laajentavat juopaa. Niin ajattelivat kaikissa tapauksissa vanha herra Graysford ja nuori herra Sorley, nuo alttiit lähetyssaarnaajat, jotka asuivat teurastamoiden takana, matkustivat aina kolmannessa luokassa eivätkä tulleet milloinkaan kerhoon. Isämme huoneessa on monta asuinsijaa, he opettivat, ja vain siellä voidaan ihmiskunnan yhteensoveltumattomat vastakohdat toivottaa tervetulleiksi ja suoda niille huojennusta. Sen kuistilta eivät palvelijat aja pois ketään, olipa hän musta tahi valkoinen, eikä ulkopuolelle tarvitse jäädä kenenkään, joka vain lähestyy rakastavin sydämin. Ja miksi pitäisi jumalallisen vieraanvaraisuuden loppua tähänkään? Ajatelkaahan esimerkiksi apinoita. Eikö siellä voisi olla sijaa apinoillekin? Vanha herra Graysford sanoi ei, mutta nuori Sorley, joka oli vapaamielinen, sanoi kyllä. Hän ei tiennyt mitään syytä, miksi eivät apinat saisi vastaavaa osaansa autuudesta, ja hän pani tästä kysymyksestä toimeen suopeita väittelytilaisuuksia hinduystäviensä kanssa. Entä shakaalit sitten? Ne tuntuivat totta puhuen melko vastenmielisiltä herra Sorleystäkin, mutta hän myönsi sentään, että koska Jumalan armo on rajaton, voi se ehkä hyvinkin ulottua kaikkiin nisäkkäisiin. Entä ampiaiset? Hän kävi epävarmaksi, kun tuli puhe ampiaisista, ja tahtoi vaihtaa puheenaihetta. Entä appelsiinit, kaktukset, kristallit, savi ja kaikki herra Sorleyn sisässä vilisevät bakteerit? Ei, ei, se oli jo liian pitkälle menemistä! V Peli-iltaa ei voitu sanoa onnistuneeksi — ei ainakaan siinä merkityksessä, mitä rouva Mooren ja neiti Questedin oli tapana sanoa onnistuneeksi. He tulivat varhain, koska juhla oli toimeenpantu heidän kunniakseen, mutta useimmat indialaiset vieraat olivat tulleet vielä aikaisemmin ja seisoivat nyt toimettomina yhdessä ryhmässä verkkopallokenttien takana. — Kello on vasta vähän yli viiden, sanoi rouva Turton. — Mieheni tulee virastosta hetkisen kuluttua ja panee kaiken alkuun. En ymmärrä lainkaan, mitä meidän pitää tehdä. Meillä ei ole milloinkaan ennen ollut tällaista illanviettoa kerhossa. Herra Heaslop, aiotteko panna toimeen tällaisia kutsuja minun kuoltuani? Tämä on jotakin sellaista, joka saisi vanhan ajan Burra Sahibit kääntymään haudoissaan. Ronny nauroi kunnioittavasti. — Sinähän halusit jotakin silmääkiehtovaa ja nyt olemme hankkineet sinulle sellaista, huomautti hän neiti Questedille. — Mutta sinusta nuo hellehattuun ja säärystimiin arjalaiset veljet näyttävät? Ei kumpikaan nainen vastannut mitään, hieman ikävystyneinä verkkopallokentän toiselle puolen. Ei, tuo ei ollut lainkaan silmääkiehtovaa; kun Itä luopuu vuosisataisesta komeudestaan, laskeutuu se laaksoon, jonka loppua ei näy. — Meidän pitää ennen kaikkea muistaa, ettei kukaan tänne saapunut merkitse mitään, koska sellaiset eivät tule tänne, jotka merkitsisivät jotakin. Vai mitä, rouva Turton? — Aivan niin, tuo uhkea nainen sanoi nojautuen taaksepäin. Hän »varustautui», kuten hän sanoi — ei kuitenkaan minkään sellaisen varalta, joka tulisi tapahtumaan tänä iltana tahi tällä viikolla, vaan ajatellen epämääräistä tulevaisuuden tapausta, jolloin joku korkea virkamies saapuisi arvostelemaan hänen yhteiskunnallista suuruuttaan. Julkisesti esiintyessään hän useimmiten oli juuri tällainen, ylhäisen pidättyväinen. Saatuaan lisää varmuutta hänen kannatuksestaan Ronny jatkoi: — Jos syttyisi kapina, eivät sivistyneet indialaiset hyödyttäisi meitä ensinkään, minkävuoksi heidän voittamistaan puolellemme ei kannata lainkaan koettaakaan, koska he eivät merkitse mitään. Useimmat noista miehistä, jotka nyt näette täällä, ovat kapinallisia sydämessään, ja loput juoksisivat ja huutaisivat toisten mukana. Mutta maanviljelijät — se on kokonaan toinen juttu. Mutta nuo tuolla — älkää kuvitelkokaan heidän edustavan Indiaa. Hän viittasi aukion takaa näkyvään tummaan ryhmään; siellä näkyi välähdyksiä silmälasien takaa tahi joku raapaisi kengällään ikäänkuin tuntien, että heitä halveksittiin. Eurooppalaiset vaatteet olivat levinneet kuin spitali. Harvat olivat mukaantuneet kokonaan, mutta kukaan ei ollut jäänyt tartunnasta osattomaksi. Oli hiljaista aukion molemmin puolin Ronnyn lopettaessa puheensa; vihdoin liittyi muutamia englantilaisia naisia ryhmään, mutta heidän sanansa tuntuivat haihtuvan heti, kun ne lausuttiin. Muutamia haarahaukkoja liiteli hitaasti taivaalla, niiden yläpuolella leijaili suuri korppikotka, ja läpikuultava taivas heijasti väräjämätöntä valoaan kaikkialle. Keskusteltiin »Kate-serkusta». He olivat koettaneet saada esille näyttämöllä oman suhtautumisensa elämään ja pukeutua keskiluokan englantilaisten tapaan, jollaisia he todellisuudessa olivat. Ensi vuonna he esittäisivät »Tie onneen» tahi »Henkivartijat»-nimisen näytelmän. Lukuunottamatta tätä vuosittaista partioretkeä, he antoivat kirjallisuuden olla jokseenkin rauhassa. Miehillä ei ollut aikaa syventyä siihen eivätkä naiset ryhtyneet mihinkään, mitä he eivät voineet tehdä yhdessä miesten kanssa. Heidän tietämättömyytensä kaunotaiteista oli merkille pantava, eivätkä he laiminlyöneet ainoatakaan tilaisuutta huomauttaakseen siitä toisilleen. Oli sopimatonta puhua indialaisista, sentähden että se kuului ammattiin, ja vielä vähemmän taiteesta, ja Ronny oli vaientanut äitinsä, kun tämä oli kysynyt hänen viuluaan; viulu oli melkein kuin häpeäpilkku eikä missään tapauksessa soitin, josta saattoi puhua julkisesti. Rouva Moore pani merkille, kuinka suvaitsevaisiksi ja sovinnaisiksi hänen arvostelunsa olivat muuttuneet; kun he kauan aikaa sitten olivat nähneet »Kate-serkun» Englannissa, oli Ronny halveksinut sitä, mutta nyt hän väitti sitä hyväksi ollakseen loukkaamatta kenenkään tunteita. Paikkakunnan lehdessä oli kyllä ollut »moittiva arvostelu, sellainen, jota ei kukaan valkoinen mies olisi voinut kirjoittaa», kuten rouva Lesley sanoi. Näytelmää kiitettiin luonnollisesti yhtä paljon kuin sen näyttämölleasetusta ja näyttelemistäkin, mutta arvostelussa oli ollut seuraava lause: »Neiti Derek, joka muuten sopi ihastuttavasti osaansa, oli nähtävästi kokematon ja unhotti silloin tällöin vuorosanansa». Tätä rehellisen arvostelun heikkoa yritystä oli pidetty hyvin loukkaavana. Neiti Derek, joka oli paatunut, ei kylläkään ollut valittanut, mutta sitä enemmän hänen ystävänsä. Neiti Derek ei kuulunut Chandraporen siirtokunnan asukkaisiin. Hän oli tullut vierailemaan pariksi viikoksi poliisipäällikön, McBryden, luo ja täyttänyt kiltisti yhteisnäyttelyyn viime hetkessä ilmestyneen aukon. Kuinka kaunis muisto hänelle nyt jäisikään heidän osoittamastaan vieraanvaraisuudesta! — Työhön, Mary, työhön! huudahti piiripäällikkö taputtaen vaimoaan olkapäähän ratsuruoskallaan. Rouva Turton nousi vastahakoisesti. — Mitä minun oikeastaan pitää tehdä? Ah noita purdahn-naisia! Luulin varmasti, ettei ainoakaan heistä tulisi tänne. Pieni ryhmä indialaisia naisia oli kokoontunut puutarhaan vaatimattoman huvimajan läheisyyteen, minne ujoimmat olivat jo paenneet. Muut seisoivat selin seurueeseen kääpiöpuuryhmän varjossa. Jonkun matkan päässä heistä seisoivat heidän miehiset sukulaisensa pitäen silmällä tätä uhkayritystä. — Minun mielestäni heidän pitäisi tulla tänne minun luokseni. — Tule nyt vain, Mary. Älä ole hermostunut. — Kieltäydyn tervehtimästä miehiä kädestä, paitsi Nawab Bahaduria. — Keitä siellä nyt oikeastaan onkaan? Hän tarkasteli ryhmää. — Hm, hm, melkein kaikki ne, joita voitiin odottaakin. Luulen tietäväni, miksi kukin on saapunut tänne. Tuo ajattelee välikirjaa ja tuo haluaa saada minut oikealle puolelleen Mohurram juhlassa [Mohurram, muhamettilaisten uskonnollisia juhlia]. Tuolla on tähtientutkija, joka ei tahtonut ottaa osaa kunnallistaen rakennuskustannuksiin, ja tuolla tuo parsilainen, ja tuo on — halloo, kas niin — aivan keskelle runkoruusuryhmää. Veti vasemmasta ohjaksesta aikoessaan vetää oikeasta. Kuten tavallisesti! — Heille ei olisi milloinkaan pitänyt antaa lupaa ajaa pihalle, koska se ei ole lainkaan hyväksi heille, sanoi rouva Turton, joka vihdoinkin oli alkanut lähestyä huvihuonetta rouva Mooren, neiti Questedin ja rottakoiransa seuraamana. — En ymmärrä lainkaan, miksi he ovat tulleet. He inhoavat tällaista yhtä paljon kuin mekin. Kysykää vain rouva McBrydeltä. Hänen miehensä pakotti hänet toimeenpanemaan purdahnkutsuja, kunnes hän teki lakon. — Tämä ei ole mikään purdahnkutsu, oikaisi neiti Quested. — Vai ei! kuului halveksiva vastaus. — Olkaa ystävällinen ja ilmoittakaa meille, keitä nämä naiset ovat, pyysi rouva Moore. — Te olette heitä etevämpiä joka suhteessa. Älkää unhottako sitä. Te olette kaikkia indialaisia etevämpiä, paitsi paria kolmea kuningatarta, jotka ovat teidän vertaisianne. Hän meni tervehtimään ryhmää toivottaen naiset muutamin urdulaisin sanoin tervetulleiksi. Hän oli opetellut kieltä, mutta vain siinä tarkoituksessa, että voisi puhutella palvelijoita, minkävuoksi hän ei tuntenutkaan kohteliaampia sanontatapoja ja tiesi vain teonsanojen imperatiivimuodot. Lopetettuaan lyhyen puheensa hän kysyi seuralaisiltaan: — Onko tämä sellaista, mitä olitte odottaneet? — Olkaa ystävällinen ja sanokaa näille naisille minun toivovan, että osaisin puhua heidän kieltään, ja ilmoittakaa, että me vasta äskettäin olemme saapuneet heidän maahansa. — Ehkä me sentään osaamme hieman teidän kieltänne, sanoi muuan nainen. — Miten hullunkurista, hän ymmärtää! sanoi rouva Turton. — Eastborne, Piccadilly, High Park Corner, sanoi eräs toinen nainen. — Niin, he osaavat englanninkieltä. — Mutta nythän voimme keskustella; miten hauskaa! Adela huudahti vilkastuen. — Hän tuntee Pariisinkin, huomautti eräs katselija. — He matkustivat ehkä Pariisin kautta tullessaan tänne, sanoi rouva Turton ikäänkuin olisi kuvaillut muuttolintujen matkoja. Hänen käytöksensä oli muuttunut vieläkin hillitymmäksi hänen huomattuaan muutamien ryhmän naisten eurooppalaistuneen niin, että he ehkä voisivat ruveta arvostelemaan häntä. — Tuo pienempi nainen on vaimoni, rouva Bhattacharya, selitti katselija. — Tuo pitempi taasen on sisareni, rouva Das. Molemmat naiset suoristautuivat ja hymyilivät. Heidän liikkeissään oli jotakin kummallisen epävarmaa, aivan kuin he olisivat etsineet jotakin uutta kaavaa, jonka hankkimisessa ei Itä eikä Länsi voinut auttaa heitä. Kun rouva Bhattacharyan mies puhui, kääntyi vaimo syrjään hänestä, mutta mies ei välittänyt lainkaan siitä, että vaimo katseli muita miehiä. Sanoaksemme totuuden, kaikki naiset olivat epävarmoja, kyyristyivät maahan ja suoristautuivat jälleen, nauraa hihittivät ja tekivät pieniä anteeksipyytäviä ja kauhistuneita liikkeitä kaikesta, mitä sanottiin, milloin hyväillen, milloin taas paeten rottakoiraa. Neiti Quested oli nyt saanut ikävöimänsä tilaisuuden; hänellä oli myötämielisiä indialaisia edessään ja hän koetti taivuttaa heitä puhumaan, mutta epäonnistui ja sai turhaan hyökkäillä tätä kohteliaisuuden kaikuvaa muuria vastaan. Kaikki, mitä hän sanoi, aiheutti anteeksipyytävän muminan, joka muuttui sulaksi osanotoksi, kun hän pudotti nenäliinansa. Hän koetti olla tekemättä mitään saadakseen nähdä, mitä se vaikuttaisi, mutta silloin eivät vieraatkaan tehneet mitään. Rouva Moorella oli yhtä vähän menestystä. Rouva Turton odotti heitä pidättyväisenä; hän oli tiennyt jo alusta alkaen, millainen sekasotku tästä kaikesta tulisi. Kun he sanoivat hyvästi, juolahti jotakin rouva Mooren mieleen ja hän sanoi rouva Bhattacharyalle, jonka kasvoista hän piti: — Sallisittekohan meidän tulla vierailulle luoksenne jonakin päivänä? — Milloin sitten? kysyi rouva kumartuen ihastuttavasti eteenpäin. — Milloin teille vain sopii. — Kaikki päivät ovat sopivia. — Sopiiko torstaikin? — Vallan mainiosti. — Iloitsemme suuresti siitä, koska se on meistä todellakin hauskaa. Mihin aikaan? — Milloin vain. — Sanokaa, milloin sopisi parhaiten. Me olemme täydellisiä muukalaisia teidän maassanne. Emme tiedä lainkaan, milloin otatte vastaan, sanoi neiti Quested. Ei rouva Bhattacharyakaan näyttänyt olevan siitä selvillä. Hänen viittauksensa vihjasivat siihen, että hän siitä alkaen, kun torstait luotiin, oli tiennyt englantilaisten naisten tulevan vierailulle hänen luokseen jonakin torstaina, ja oli senvuoksi aina kotona sinä päivänä. Kaikki ihastutti eikä mikään kummastuttanut häntä. Hän lisäsi: — Me matkustamme Kalkuttaan tänään. — Niinkö? huudahti Adela, huomaamatta ensin ristiriitaa. Mutta sitten hän sanoi: — Ah, mutta jos me tulemme, olette te matkustaneet! — Rouva Bhattacharya ei väittänyt vastaan. Mutta hänen miehensä huusi paikaltaan: — Niin, niin, teidän pitää tulla torstaina! — Mutta tehän olette silloin Kalkutassa. — Emmekä ole. Hän sanoi jotakin nopeasti bengaalin kielellä vaimolleen. — Odotamme teitä torstaina. — Niin, torstaina, toisti nainen. — Ettehän vain aio meidän vuoksemme lykätä matkaanne tuonnemmaksi? huudahti rouva Moore. — Emme suinkaan. Emme ole sellaisia ihmisiä. Mies nauroi. — Mutta luulen teidän sittenkin peruuttaneen matkanne. Olen siitä kovin pahoillani. Kaikki nauroivat nyt, huomaamatta kuitenkaan lainkaan sitä, että olivat menetelleet kömpelösti. Seurasi loppumaton väittely, jonka kuluessa rouva Turton hymyili itsekseen ja peräytyi omiensa luo. Sovittiin lopuksi, että he tulisivat torstaina, mutta varhain aamulla, häiritäkseen mahdollisimman vähän Bhattacharyain suunnitelmia. Herra Bhattacharya lupasi lähettää vaununsa hakemaan heitä ja palvelijan näyttämään heille tietä. He sanoivat jäähyväiset ladellen kohteliaisuuksia ja hymyillen, ja kolme naista, jotka eivät tähän saakka olleet ottaneet lainkaan osaa keskusteluun, pyrähti äkkiä esille huvimajasta kuin kolme ihmeellisen väristä pääskystä ja kumarsi heille. Sillä aikaa oli piiripäällikkökin tehnyt kierroksensa. Hän lausui ystävällisiä huomautuksia ja muutamia leikillisiä sanoja, joille taputettiin innostuneesti käsiä, mutta hän tiesi jotakin epäedullista melkein jokaisesta vieraastaan ja esiintyi senvuoksi mahtavasti. Elleivät he olleet pelanneet väärin, olivat he tehneet jotakin muuta moitittavaa, ja nekin, joissa ei ollut mitään vikaa, halusivat hankkia itselleen joitakin etuja häneltä. Hän arveli, että tällainen pelierä saisi aikaan enemmän hyötyä kuin pahaa; muuten hän ei olisi pannut sitä toimeenkaan, mutta hänellä ei ollut minkäänlaisia harhaluuloja ja hän peräytyikin juuri oikeaan aikaan aukion englantilaiselle puolelle. Hänen jättämänsä vaikutelmat vaihtelivat. Monet vieraat, erittäinkin vaatimattomammat ja vähemmän englantilaistuneet, olivat vilpittömän kiitollisia. Joutuminen niin korkean virkamiehen puhuteltavaksi oli häviämätön aarre. He eivät välittäneet lainkaan siitä, kuinka kauan he saivat seisoa, tai kuinka vähän tapahtui, ja kun kello löi seitsemän, oli heidän poistuttava. Nawab Bahadur oli välinpitämätön omasta puolestaan siitä huomiosta, joka tuli hänen osakseen, mutta liikutettu siitä vilpittömästä ystävyydestä, jonka oli täytynyt olla syynä kutsuun. Hän tunsi vaikeudet. Hamidullahinkin mielestä piiripäällikkö oli suoriutunut hyvin tehtävästään, mutta toiset, kuten Mahomet Alikin, olivat kyynillisiä, koska he olivat varmoja siitä, että Turton oli toimeenpannut kutsut esimiestensä määräyksestä. Heitä kalvoi koko ajan voimaton raivo, joka tarttui muutamiin muihinkin, jotka olivat taipuvaisia katselemaan asioita terveemmältä näkökannalta. Ja kuitenkin iloitsi Mahomet Alikin tulostaan. Pyhätöt ovat houkuttelevia erittäinkin silloin, kun ne harvoin avataan, ja häntä huvitti tarkastella englantilaisen kerhon juhlamenoja, voidakseen sitten jälkeenpäin pilkata niitä ystäviensä kuullen. Turtonin jälkeen täytti virkamiehistä parhaiten velvollisuutensa pienen maakuntaopiston rehtori, herra Fielding. Hän tunsi hyvin vähän maakuntaa ja vielä vähemmän sen asukkaita, minkävuoksi hän ei ollutkaan niin kyynillinen kuin muut. Nuorekkaana ja iloisena hän kulki joukossa, peuhasi ja teki lukemattomia erehdyksiä, joita hänen oppilaittensa vanhemmat koettivat silotella, koska hän oli heidän suosiossaan. Kun virvokkeita tarjottiin, ei hän palannutkaan englantilaisten puolelle, vaan poltti suunsa indialaisilla herneillä eli gramilla. Hän jutteli kaikkien kanssa ja söi kaikkea. Muun merkillisen lisäksi hän kuuli noiden vasta Englannista saapuneiden naisten saavuttaneen suuren menestyksen ja että heidän kohtelias pyyntönsä päästä rouva Bhattacharyan vieraiksi ei ollut miellyttänyt ainoastaan rouvaa, vaan kaikkia muitakin indialaisia, jotka olivat kuulleet puhuttavan siitä. Se tuntui mieluisalta herra Fieldingistäkin. Hän tuskin tunsi noita äsken saapuneita naisia, mutta päätti kuitenkin kertoa heille, millaisen mielihyvän he ystävällisyydellään olivat valmistaneet indialaisille. Hän tapasi nuoremman heistä yksinään. Hän seisoi katsellen kaktusaidan raosta kaukaisia Marabar-vuoria, jotka näyttivät siirtyneen lähemmäksi auringon laskiessa. Fielding kertoi uutisensa hänelle ja hän oli siitä niin iloinen ja kiitteli Fieldingiä niin sydämellisesti, että tämä kutsui hänet ja toisen naisen kotiinsa teelle. — Tulen hyvin mielelläni ja varmasti rouva Moorekin tulee. — Elän melkein erakon tapaan. — Sellainen elämä lienee ehkä edullisinta tällaisessa paikassa. — Opetustyöni ja muiden toimieni takia voin vain harvoin käydä täällä kerhossa. — Tiedän sen, emmekä me milloinkaan tule alas täältä. Kadehdin teitä, koska saatte elää indialaisten parissa. — Tahtoisitteko mielellänne tutustua pariin kolmeen heistä? — Hirveän mielelläni; sitähän juuri kaipaankin. Nämä kutsut harmittavat minua ja tekevät minut niin alakuloiseksi. Maanmieheni täällä ovat luullakseni mielettömiä. On hullutusta kutsua vieraita ja kohdella heitä sitten töykeästi. Te ja herra Turton ja mahdollisesti herra McBryde olette ainoat, jotka ovat käyttäytyneet jokseenkin kohteliaasti, mutta noiden toisten käytös hävettää minua ja tilanne näyttää muuttuvan vain pahemmaksi. Niin kävikin. Englantilaiset miehet olivat aikoneet käyttäytyä paremmin, mutta sen olivat estäneet heidän naisensa, joita heidän piti palvella, tarjoilla heille teetä, neuvoa heille koirien kasvattamista ja niin edespäin. Kun verkkopalloilu alkoi, tuli välimuuri ylipääsemättömäksi. Oli aiottu panna toimeen muutamia Idän ja Lännen välisiä otteluita, mutta ne unhotettiin, ja tavalliset kerhojoukkueet ottivat kentät haltuunsa. Fieldingiäkin harmitti tämä, mutta hän ei sanonut sitä tytölle, koska hänestä tytön lausunto oli tuntunut jollakin tavalla teoreettiselta. — Kiinnostaako teitä indialainen musiikki? hän kysyi. Yliopistossa oli muuan vanha opettaja, joka osasi laulaa. -— Ah, tahtoisin niin mielelläni kuunnella sitä! Tunnetteko tohtori Azizin? — Minä sekä tunnen hänet että en tunne. Tahtoisitteko, että kutsuisin hänetkin? — Rouva Moore pitää häntä hyvin miellyttävänä miehenä. — Mainiota, neiti Quested! Sopiiko teille torstaina? — Kyllä. Saman päivän aamuna aiomme käydä vierailulla tuon indialaisen rouvan luona. Torstait ovat aina hauskoja päiviä. — En pyydä pormestaria tulemaan mukaan. Tiedän, ettei hän kuitenkaan pääse siihen aikaan. — Ronnylla on aina niin paljon tehtävää, vastasi neiti Quested katsellen kukkuloita. Ne muuttuivat äkkiä niin ihmeellisiksi. Mutta hän ei voinut nähdä niitä. Kuva hänen elämästään naimisissa olevana naisena ilmestyi kuin ikkunaluukku hänen eteensä peittäen vuoret näkyvistä. Hän ja Ronny kävisivät täällä kerhossa tällä tavalla joka iltapäivä ja ajaisivat sitten kotiinsa pukeutumaan. Heidän pitäisi seurustella Lesleyn ja Callendarien, Turtonien ja Burtonien kanssa, kutsua heidät luokseen ja käydä heidän luonaan, oikean Indian liukuessa huomaamatta ohi. Värit olisivat vain jäljellä — kirjavan komea lintumaailma aikaisin aamulla, valkoiset turbaanit, tulipunaiset tahi siniset epäjumalankuvat — ja elämä jatkuisi niin kauan kuin väkeä olisi basaareissa ja kylpijöitä vesilammikoissa. Hän saisi katsella kaikkea tätä korkeista ajopeleistään. Mutta se voima, joka vaikutti värien ja elämän takana, pakenisi häntä vielä perusteellisemmin kuin nyt. Hän saisi aina katsella Indiaa kuin koruvyöhykettä, saamatta milloinkaan tutustua sen henkeen; hän otaksui rouva Mooren nähneen vilahduksen juuri tästä hengestä. Ja kävi kuten hän oli ajatellutkin. He läksivät kerhosta viiden minuutin kuluttua ja sitten he pukeutuivat ja päivällisille saapuivat neiti Derek ja McBrydet, ja ateriaksi tarjottiin Juliennelientä, jossa uiskenteli tykinluodin kokoisia pyöreitä herneitä, väärennettyä maalaisleipää, kalaa, joka oli muka olevinaan kampelaa, mutta olikin täynnä ilkeitä ruotoja, suuria herneitä kyljyksien kera, kakkua ja paistetuille leipäviipaleille ladottuja sardiineja, siis oikeita angloindialaisia ruokia. Joku laji voitiin lisätä tahi ottaa pois aina sen mukaan, kuinka vieraiden yhteiskunnallinen asema laski tahi nousi, herneet voivat kolista enemmän tahi vähemmän, sardiinit ja vermutti saattoivat olla eri liikkeiden maahan tuomia, mutta perinnäistavat olivat järkkymättömät; nautittiin maanpakolaisruokaa, jota ruoanlaittoa ymmärtämättömät palvelijat olivat valmistaneet. Adela ajatteli kaikkia niitä nuoria miehiä ja naisia, jotka olivat tulleet tänne ennen häntä, istuutuen syömään samaa ruokaa ja edistämään samoja suunnitelmia ja saamaan samoja moitteita samalla suopealla tavalla, kunnes he saattoivat olla poikkeamatta syrjään vakituisista keskustelunaiheista ja alkaa vuorostaan moittia toisia. — Minusta ei tule milloinkaan sellaista, ajatteli hän, koska hän itse oli vielä nuori. Mutta samalla hän tunsikin ruvenneensa vastustamaan jotakin, joka oli sekä petollista että sitkeää ja jota vastaan hän tarvitsi liittolaisia. Hänen täytyi kerätä Chandraporessa ympärilleen sellaisia henkilöitä, jotka tunsivat hänen tavallaan, ja hän oli iloinen, että hän oli kohdannut herra Fieldingin ja tuon indialaisen naisen, jonka nimeä hän ei osannut lausua. Tässä oli ainakin alku, ja seuraavina päivinä hän aikoi ottaa tarkemmin selkoa asemastaan. Neiti Derek oli erään kaukaisen alkuasukasvaltion maharanin seuranainen. Hän oli sukkela ja iloinen, ja viekoitteli kaikki nauramaan lomalleen, jonka hän oli ottanut itselleen sentähden, että hän oli mielestään ansainnut sen, eikä senvuoksi, että maharani oli sallinut hänen matkustaa. Nyt hän sitäpaitsi tahtoi vallata maharajahin auton, jonka tämä oli vienyt mukanaan Delhiin. Hänellä oli suuret suunnitelmat, kuinka hän varastaisi sen sivuradan pääteasemalla vaunusta, jossa se tuotiin takaisin. Hän sanoi myös jotakin hyvin hullunkurista peli-illasta — hän suhtautui yksinkertaisesti koko niemimaahan kuin johonkin operettiin. — Jollei näkisi noiden henkilöiden koomillisia puolia, ei täällä voisi tulla toimeen, hän sanoi. Rouva McBryde — hän oli juuri tuo nainen, joka oli toiminut sairaanhoitajattarena — ei väsynyt huudahtelemaan: — Ah, Nancy, miten sukkelaa! Ah, Nancy, tuollehan voi nauraa ihan kuollakseen! Kunpa minäkin voisin noin suhtautua kaikkeen! Herra McBryde ei puhunut paljoa, mutta tuntui mukavalta mieheltä. Kun vieraat olivat menneet ja Adela paneutunut nukkumaan, keskustelivat äiti ja poika jälleen keskenään. Poika tarvitsi hänen neuvoaan ja apuaan, vaikka se toiselta puolen harmitti häntä. — Keskusteleeko Adela paljonkin kanssasi? Minulla on niin ylenmäärin työtä, etten voi oleskella hänen parissaan niin paljon kuin tahtoisin, mutta toivoakseni hän on tyytyväinen. — Adela ja minä keskustelemme enimmäkseen Indiasta. Mutta kun nyt kerran tulit maininneeksi siitä, niin olet aivan oikeassa, että sinun pitäisi olla enemmän hänen parissaan kuin nykyään. — Ehkä, mutta silloin alkaisivat ihmiset juoruta. — No, joskus niidenkin täytyy juoruta. Anna niiden puhua! — Ihmiset ovat niin kummallisia täällä Indiassa, aivan toisenlaisia kuin kotona Englannissa — täällä ollaan aina Parrasvalossa, kuten Burra Sahib sanoo. Sanon sinulle Pienen esimerkin: Kun Adela meni kerhoalueen laitaan Ja herra Fielding seurasi häntä sinne, näin sen herättävän rouva Callendarin huomiota. He pitävät silmällä kaikkea, kunnes näkevät, että vastatullut on oikeata lajia. — En usko Adelan milloinkaan muuttuvan heidän kaltaisekseen — hän on aivan liiaksi yksilöllinen. — Niin, sellainen hän on, Ronny sanoi miettiväisesti. Hän tiesi olevansa rouva Mooren mielestä aivan mahdoton. Tottuneena eristettyyn elämäänsä Lontoossa rouva Moore ei tietenkään voinut käsittää, että Indiassa, joka näytti olevan niin täynnä salaperäisyyttä, sovinnaisuuskäsitteet olivat ankarampia kuin Englannissa. — Toivoakseni ei hänen mieltään painosta mikään, jatkoi Ronny. — Kysy häneltä, kysy häneltä itseltään, rakas poikani. — Hän on ehkä kuullut puhuttavan kuumasta vuodenajasta, mutta tietysti lähetän hänet vuoristoon huhtikuussa — en kuulu niiden joukkoon, jotka antavat vaimonsa paistua täällä tasangolla. — Ah, se ei suinkaan johdu ilmoista! — Kaikki johtuu ilmoista täällä Indiassa, rakas äiti. — Samaa sanoo herra McBrydekin, mutta Adelaa hermostuttavat paljon pahemmin angloindialaiset itse. He eivät hänen mielestään käyttäydy säädyllisesti indialaisia kohtaan. — Mitä sanoinkaan? Ronny huudahti kiivastuen. — Tiesin sen jo viime viikolla. On niin naisten tapaista vaivata päätään moisilla pikkuasioilla! Rouva Moore hämmästyi niin, että unhotti Adelan. — Pikkuasia! Pikkuasia! toisti hän. — Mikä pikkuasia se on? — Me emme ole tulleet tänne käyttäytyäksemme säädyllisesti. — Mitä tarkoitat? — Juuri sitä, mitä sanonkin. Olemme tulleet tänne jakamaan oikeutta ja turvaamaan rauhaa. Se on ainakin minun käsitykseni asiasta. India ei ole mikään vierassali. — Sinulla on samanlaiset tunteet kuin Jumalalla, sanoi rouva Moore tyynesti, mutta häntä suretti pikemminkin hänen käytöksensä kuin hänen tunteensa. Ronny koetti tyyntyä ja sanoi: — India pitää jumalista. — Ja englantilaiset esiintyvät mielellään jumalina. — Nyt ei ole kysymys siitä. Täällä me olemme ja tänne aiomme jäädäkin, ja maa saa tyytyä meihin, olimmepa sitten jumalia tahi emme. Ah, kuulehan nyt, huudahti hän melkein intomielisesti, — mitä te, sinä ja Adela, oikeastaan vaaditte minulta? Pitäisikö minun toimia omia maanmiehiäni ja kaikkea sitä vastaan, mitä kunnioitan ja ihailen täällä? Pitäisikö minun luopua saamastani vallasta tehdä maalle palveluksia, senvuoksi etten osaa käyttäytyä ystävällisesti? Ei kumpikaan teistä ymmärrä, mitä työ on, sillä muussa tapauksessa ette milloinkaan puhuisi tuollaista hentomielistä pötyä. Minusta on hyvin ikävää kajota tähän asiaan, mutta joskus minun on pakko. Sinä ja Adela käyttäydytte suorastaan sairaalloisen tunteellisesti. Pidin teitä silmällä tänään kerhossa, sitten kuin Burra Sahib oli nähnyt niin paljon vaivaa huvittaakseen teitä. Minä olen tullut tänne tekemään työtä, muistakaa se, ja pitämään tätä kirottua maata aisoissa. En ole lähetyssaarnaaja, en sosialistinen parlamentinjäsen, enkä harhaileva hento- ja myötämielinen kirjailijakaan, vaan ainoastaan hallituksen palvelija. Itsehän kehoitit minua valitsemaan juuri tämän ammatin, ja se on sellaista kuin se on. Me emme ole ystävällisiä täällä Indiassa emmekä aio tullakaan sellaisiksi. Meillä on täällä tärkeämpääkin tehtävää. Hän puhui vakavissaan. Hän työskenteli joka päivä uutterasti oikeudessa koettaen päättää, kumpi kahdesta väärästä tiedosta oli oikeampi, yrittäen jakaa oikeutta pelotta, koettaen suojella heikkoa voimakkaamman sorrolta ja erottaa mahdottomuudet mahdollisista valheista ja imartelusta huolimatta. Samana aamuna hän oli tuominnut erään konduktöörin sen johdosta, että mies oli ottanut liian paljon maksua pyhiinvaeltajilta, ja erään pathanin [pathanit, Etu-Indian afgaanit] väkisinmakaamisyrityksestä. Hän ei odottanut itselleen mitään kiitosta eikä tunnustusta tästä. Konduktööri ja pathani tulisivat vetoamaan asiasta, lahjoisivat väliaikana todistajat paremmin ja saisivat tuomionsa peruutetuiksi. Hän oli tehnyt velvollisuutensa. Mutta hän halusi myötämielisyyttä omaistensa puolelta ja hän saikin sitä muilta, paitsi näiltä vastatulleilta. Hän ei halunnut vaivautua »peli-iltoihin» päivän työn päätyttyä, vaan halusi pelata verkkopalloa toveriensa kanssa ja lepuuttaa jalkojaan matalassa tuolissa. Hän puhui vakavissaan, mutta äiti toivoi sentään, ettei poika olisi ollut niin kiihkeä. Miten Ronny herkuttelikaan tilanteiden nurjilla puolilla! Miten hän korostikaan, ettei hän ollut tullut Indiaan käyttäytymään säädyllisesti, tuntien siitä jopa suoranaista tyydytystäkin. Äiti muisteli hänen kouluaikaansa. Nuoruusvuosien inhimillisyys oli poissa; hän puhui kuin järkevä ja katkeroitunut lapsi. Hänen sanansa olisivat ehkä vaikuttaneet äitiin, mutta kun äiti kuunteli tuota itsetyytyväistä äänensävyä, kun hän näki suun pyöristyvän niin itse rakkaasti pienen punaisen nenän alla, tunsi hän, kylläkin sangen epäjohdonmukaisesti, ettei tämä ollut viimeinen sana Indiasta. Heikkokin katumuksen tunne — ei mikään sen korea vastike, vaan sydämestä lähtevä todellinen katumus — olisi tehnyt Ronnystä toisenlaisen miehen ja brittiläisestä keisarikunnasta toisenlaisen laitoksen. — Aion väitellä tästä, vieläpä nuhdellakin sinua, sanoi rouva Moore helistellen sormuksiaan. — Englantilaiset ovat tulleet tänne käyttäytyäkseen säädyllisesti. — Kuinka aiot selittää sen? kysyi Ronny, nyt hyvin ystävällisellä äänellä, koska hän häpesi äskeistä kärsimättömyyttään. — Siten, että Indiakin kuuluu maailmaan. Ja Jumala on luonut meidät tähän maailmaan, jotta olisimme ystävällisiä toisillemme. Jumala on rakkaus. Äiti epäröi nähdessään, kuinka vastenmielisiltä hänen väitteensä tuntuivat Ronnystä, mutta jokin pakotti hänet jatkamaan: — Jumala on luonut meidät tähän maailmaan, jotta rakastaisimme toisiamme ja todistaisimme sen teoillamme. Hän on läsnä kaikkialla, Indiassakin, nähdäkseen, kuinka onnistumme. Ronny näytti nyreältä ja hieman levottomaltakin. Hän tunsi tämän uskonnollisen piirteen äidissään ja piti sitä heikkouden merkkinä. Kun hänen isäpuolensa kuoli, oli se esiintynyt hyvin silmiinpistävästi. Hän ajatteli: »Äiti alkaa tietenkin jo käydä vanhaksi, enkä minä saa vihastua hänen sanoistaan». — Jumala tyytyy siihenkin, että koetamme käyttäytyä säädyllisesti. Hän siunaa kaikkia vakavia, voimattomiakin pyrkimyksiä. Arvelen kaikkien epäonnistuvan, mutta epäonnistumistahan on niin monenlaista. Hyvää tahtoa, enemmän hyvää tahtoa, vielä enemmän hyvää tahtoa. Vaikka minä puhuisin enkelten kielellä... Ronny odotti, kunnes hän oli lopettanut, ja sanoi sitten ystävällisesti: — Niin juuri! Minun pitää nyt luullakseni lähteä selailemaan papereitani ja sinun pitää mennä nukkumaan. — Minäkin luulen niin olevan parasta. He eivät kuitenkaan eronneet vielä muutamiin minuutteihin, vaikka keskustelu olikin muuttunut hajanaiseksi, kun siihen oli sekoitettu kristillisyyttä. Ronny hyväksyi uskonnon sikäli kuin se rajoittui kansallishymniin, mutta ei hyväksynyt sitä enää silloin, kun se vaati itselleen vaikutusvaltaa hänen elämäänsä. Silloin oli hänen tapanaan sanoa kunnioittavasti, mutta tiukasti: — En pidä lainkaan siitä, että puhutaan tällaisesta. Jokainen selvittäköön uskonasiansa parhaan taitonsa mukaan. Ja kaikki, jotka kuulivat hänen puhuvan, sanoivat: »Hyvä!» Rouva Moore tunsi erehtyneensä puhumalla Jumalasta, mutta kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä vaikeampi hänen oli välttää puhumasta Hänestä. Jumala oli alituisesti ollut hänen ajatuksissaan hänen Indiaan tulostaan saakka, vaikka hän, kummallista kyllä, ei tuntenut siitä enää samaa tyydytystä kuin ennen. Hänen täytyi alinomaa toistella Jumalan nimeä, koska se oli suurinta, mitä hän tiesi, mutta hän ei ollut milloinkaan tuntenut sen vaikutusta niin vähäiseksi kuin nyt. Taivaankannen yläpuolella tuntui aina olevan toinen kansi ja kaukaisimmankin kaiun takana hiljaisuus. Ja hän katui jälkeenpäin, ettei hän ollut pysynyt tuossa todellisessa ja vakavassa aiheessa, josta hänen matkansa Indiaan oli johtunut, Ronnyn ja Adelan välisessä suhteessa. Joutuisivatko he kihloihin vai ei? VI Aziz ei ollut mennyt »peli-iltaan». Kohtauksensa jälkeen rouva Mooren kanssa hän oli saanut muuta tehtävää. Sairaalassa sattui useita kirurgisia tapauksia ja ne pitivät hänet työssä. Hän lakkasi olemasta pannaan julistettu ja runoilija, ja muuttui lääkäriksi kertoen kauhistuneille ystävilleen hauskasti ja yksityiskohtaisesti leikkauksista. Hänen ammattinsa lumosi hänet joskus, mutta hän vaatikin siltä kiihoittavuutta, ja vain hänen kätensä, mutta ei hänen luonteensa, oli tieteellinen. Hän rakasti veistä ja käytteli sitä taitavasti, ja ruiskutti mielellään potilaihin uutta seerumia. Mutta säännöt ja terveydenhoito ärsyttivät häntä ikävyydellään, ja rokotettuaan jonkun miehen lavantaudin varalta hän saattoi itse juoda keittämätöntä vettä. — Mitä voi sellaiselta mieheltä odottaa? sanoi majuri Callendar. Mutta sisimmässään hän tiesi, että jos vain Aziz hänen asemestaan olisi leikannut rouva Graysfordin umpisuolen viime vuonna, olisi tuo vanha rouva ehkä ollut hengissä vielä nytkin. Eikä tämä seikka tehnyt häntä lainkaan ystävällisemmäksi Azizia kohtaan. Aziz joutui seuraavana aamuna moskeassa tapahtuneen kohtauksen jälkeen rettelöihin kuten tavallisesti. Majuri, joka oli valvonut puoleenyöhön, tahtoi niin kirotun mielellään tietää, miksi Aziz ei ollut tullut heti saatuaan sanan. — Suokaa anteeksi sir, mutta minähän tulin. Kun olin tulossa pyörälläni, puhkesi kumi eläinsairaalan kohdalla. Minun täytyi senvuoksi hakea käsiini tonga. — Puhkesiko se eläinsairaalan kohdalla? Ja mitä teillä oli siellä tekemistä? — Suokaa anteeksi, mutta... — Ah Herra Jumala! Jos minä nyt asun tässä — hän potkaisi merkin hiekkaan — ja te asutte tässä — ei kymmenenkään minuutin matkan päässä asunnostani — ja eläinsairaala sijaitsee oikealla yhtä pitkän matkan päässä asunnostanne — tuossa noin — niin mitä teillä on tekemistä sen läheisyydessä ollessanne matkalla minun luokseni? Tehkää nyt hieman työtä vaihteen vuoksi. Hän meni matkoihinsa kiukuissaan odottamatta selitystä, joka ei olisi ollut lainkaan mutkikas, koska tuo sairaala sijaitsi suoralla linjalla Hamidullahin talon ja hänen asuntonsa välillä, minkävuoksi Azizin oli luonnollisesti ollut pakko sivuuttaa se. Majuri ei saanut milloinkaan päähänsä sitä, että sivistyneet indialaiset vierailevat uskollisesti toistensa luona ja muodostavat vaikeuksista huolimatta uuden yhteiskunnallisen luokan. Hän tiesi vain, ettei kukaan heistä ollut ikinä puhunut hänelle totta, vaikka hän oli oleskellut maassa jo parikymmentä vuotta. Aziz katsoi huvitettuna hänen menoaan. Hänen ollessaan hyvällä tuulella englantilaiset olivat hänen mielestään hullunkurisia olentoja, ja hän oikein nautti siitä, etteivät he ymmärtäneet häntä. Mutta tämä nautinto johtui kokonaan tunteesta, hermoista, jotka jokin satunnainen tapaus tahi aika kerran turmelisi; sillä ei ollut mitään sijaa siinä iloisuudessa, jonka valtaan Aziz joutui sellaisten henkilöiden parissa, joihin hän luotti. Hänen mieleensä juolahti äkkiä muuan ilkeä pilajuttu rouva Callendarista. »Minun pitää kertoa se Mahomet Alille saadakseni hänet nauramaan», hän ajatteli. Sitten hän ryhtyi työhönsä. Hän oli taitava työssään ja majurille välttämätön, ja hän tiesi sen. Hän unhotti pilajutun kokonaan toimittaessaan ammattiinsa kuulumia tehtäviä. Seuraavina miellyttävinä, työteliäinä päivinä Aziz kuuli huhuiltavan, että piiripäällikkö tulisi toimeenpanemaan kutsut, joihin kaikkien pitäisi kuulemma mennä Nawab Bahadurin kehoituksesta. Hänen assistenttitoverinsa, tohtori Panna Lal, oli riemuissaan sen johdosta vaatien itsepäisesti, että heidän piti ajaa yhdessä noihin kutsuihin hänen uusilla vaunuillaan. Tämä järjestely sopi molemmille. Azizin ei tarvitsisi hävetä pyöräänsä eikä maksaa vuokratuista ajopeleistä, ja Panna Lal, joka oli varovainen vanha mies, saisi siten jonkun ohjaamaan hevostaan. Hän voi kyllä ohjata sitä itsekin, mutta vain nipin napin, ja hän pelkäsi autoja ja outoa käännettä kerhon alueelle. — Siellä voi mahdollisesti tapahtua jotakin ikävää, hän sanoi kohteliaasti, — mutta meidän pitää ainakin kunnialla päästä sinne, vaikka emme selviytyisikään sieltä kunnialla takaisin. Ja minusta tuntuisi johdonmukaisemmalta ja tekisi ehkä paremman vaikutuksenkin, jos kaksi lääkäriä saapuisi sinne yhtä aikaa. Mutta kun lähdön hetki alkoi lähestyä, tunsi Aziz itsensä vastahakoiseksi ja päätti olla lähtemättä. Ensiksikin hän oli myöhään loppuneen työpäivänsä jälkeen vapaa ja onnellinen, ja toiseksi tämä päivä sattui olemaan hänen vaimonsa kuoleman vuosipäivä. Vaimo oli kuollut heti sen jälkeen, kun Aziz oli ruvennut rakastamaan häntä; alussa hän ei ollut rakastanut vaimoaan lainkaan. Koska hän osittain kannatti länsimaisia mielipiteitä, ei hän lainkaan hyväksynyt liittoa sellaisen naisen kanssa, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Muutos tapahtui lapsen syntymisen jälkeen. Vaimon rakkaus ja vaimon uskollisuus, jossa oli jotakin muutakin kuin pelkkää alistumista, ja vaimon ponnistukset totuttaa itseänsä purdahnin poistamiseen, mikä varmasti tapahtuisi tulevan sukupolven aikana, ellei vielä heidän aikanaan, voittivat hänet. Vaimo oli järkevä, mutta samalla vanhanaikaisen viehkeä. Niin haihtui vähitellen hänen mielestään tuo tunne, että hänen sukunsa oli valinnut hänelle väärän naisen. Aistilliset nautinnot — no niin, hän oli saanut kokea niitä, mutta ne olivat vuoden kuluessa menettäneet tenhonsa? Hän oli saanut niiden sijalle jotakin, joka näytti kasvavan sitä suuremmaksi, kuta kauemmin he elivät yhdessä. Vaimo synnytti pojan ja antaessaan elämän toiselle pojalle hän kuoli. Silloin Azizille selveni, mitä hän oli menettänyt, ja hän tunsi, ettei mikään nainen voisi milloinkaan täyttää hänen vaimovainajansa paikkaa. Joku ystävä voisi pikemmin olla hänen kaltaisensa kuin joku toinen nainen. Vaimo oli mennyt pois eikä maailmassa ollut ketään hänen vertaistaan. Voiko tämä tunne, että vaimo oli ollut suurenmoinen, olla muuta kuin rakkautta? Hän huvitteli ja unhotti hänet silloin tällöin, mutta joskus hän tunsi, että hänen vaimonsa mukana oli kaikki maailman kauneus ja ilo kadonnut, ja ajatteli itsemurhaa. Tulisiko hän tapaamaan vaimonsa haudan tuolla puolen? Vaikka hän olikin oikeauskoinen, hän ei tiennyt sitä. Jumalan olemassaolo on kyllä kumoamattomasti todistettu, mutta kaikissa muissa kohdissa oli hänkin yhtä horjuvalla kannalla kuin useimmat kristityt; hänen uskonsa haudantakaiseen elämään saattoi heikontua toivoksi, hävitä kokonaan, puhjeta esille jälleen yhdessä lauseessa tahi sydämen muutamissa lyönneissä, niin että verisolut pikemminkin kuin hän itse näyttivät päättävän, mikä mielipide hänellä kulloinkin oli ja kuinka kauan. Näin oli kaikkien hänen muidenkin mielipiteittensä laita. Ei mikään pysynyt eikä mikään hävinnyt tulematta jälleen takaisin; kiertokulku oli yhtämittainen säilyttäen hänet nuorena, ja hän suri vaimoaan syvemmin senvuoksi, että hän suri häntä niin harvoin. Olisi ollut yksinkertaisempaa sanoa tohtori Panna Lalille, että hän oli muuttanut päätöksensä, mutta viime hetkeen saakka hän ei tiennyt muuttaneensa sitä, koska se muuttui itsestään. Voittamaton vastahakoisuus sai hänet valtoihinsa. Rouva Callendar, rouva Lesley — ei, hän ei voinut sietää heitä surussaan, koska hän pelkäsi heidän aavistavan sen — hän piti englantilaisia naisia tavattoman herkkävaistoisina — ja voivan nautinnokseen kiduttaa ja pilkata häntä miestensä kuullen. Kun hänen olisi pitänyt olla lähtövalmis, hän olikin postikonttorissa kirjoittamassa sähkösanomaa lapsilleen. Palattuaan kotiinsa hän kuuli tohtori Lalin hakeneen häntä ja poistuneen sitten. No niin, menköön hän vain niin kuin hänen hiomattomalle luonteelleen parhaiten sopi. Hän puolestaan aikoi seurustella vainajan kanssa. Ja hän aukaisi erään laatikon ottaen esille vaimonsa valokuvan. Kun hän katseli sitä, alkoivat kyyneleet tippua hänen silmistään. »Kuinka olenkaan onneton!» hän ajatteli. Mutta koska hän todellakin oli onneton, sekaantui hänen itsesääliinsä muuan toinenkin tunne; hän tahtoi muistella vaimoansa, mutta ei voinutkaan. Miksi hän muisti ihmisiä, joita hän ei rakastanut? Ne ilmestyivät aina niin elävinä hänen eteensä, mutta kuta kauemmin hän katseli tätä valokuvaa, sitä vähemmän hän näki. Tällä tavalla vaimo oli karttanut häntä siitä alkaen, kun he olivat kantaneet hänet hautaan. Hän oli tiennyt vaimonsa häviävän hänen läheisyydestään ja silmistään, luullen kuitenkin, että vaimo voisi elää hänen sielussaan. Hän ei ymmärtänyt, että juuri se seikka, että olemme rakastaneet vainajia, lisää niiden olemattomuutta ja että kuta kiihkeämmin kutsumme niitä, sitä kauemmaksi ne liukuvat meistä. Ruskea pahvipalanen ja kolme lasta — siinä kaikki, mitä hänellä oli jäljellä vaimostaan. Se oli sietämätöntä, ja hän ajatteli uudestaan: »Kuinka onneton olenkaan!» tuntien samalla huojennusta. Hetkisen hän oli hengittänyt keuhkoihinsa kalmanhajua, joka ympäröi itämaalaisia ja kaikkia muitakin ihmisiä, mutta koska hän oli nuori, peräytyi hän huohottaen sen tieltä. »En milloinkaan voita tätä», hän sanoi itsekseen. »Urani epäonnistuu varmasti ja poikani saavat huonon kasvatuksen». Sitten kuin tämä oli selvinnyt hänelle, ryhtyi hän työhön sen torjumiseksi ja silmäili muutamia muistiinpanoja, joita hän oli tehnyt sairaalassa eräästä sairaustapauksesta. Ehkä joku rikas mies olisi jonakin päivänä leikkauksen tarpeessa; silloin hän ansaitsisi paljon rahaa. Muistiinpanot kiinnostivat häntä, ja hän lukitsi valokuvan jälleen laatikkoon. Sen aika oli ohi eikä hän enää muistellut vaimoaan. Teenjuonti kevensi hänen mieltään ja hän lähti tervehtimään Hamidullahia. Hamidullah oli mennyt kutsuihin, mutta ei hänen poninsa. Aziz sai lainaksi sen ja ystävänsä ratsastushousut ja polonuijan. Hän pakeni Maidanille. Se oli melkein tyhjä, paitsi yhtä nurkkausta, missä muutamat nuorukaiset harjoittelivat. Harjoittelivat, mutta mitä? Heidän olisi ollut hyvin vaikeata sanoa sitä, vaikka he ehkä aavistivatkin sen. He juoksentelivat sinne tänne honteloina ja vääräsäärisinä — paikkakunnan väestön ruumiillinen kunto oli huono — kasvoissaan ilme, joka ei johtunut päättäväisyydestä, vaan pikemminkin päätöksestä olla päättäväinen. — Maharajah, salaam! Aziz huudahti leikillään ja nuorukaiset pysähtyivät ja nauroivat. Hän varoitti heitä rasittamasta itseään liiaksi. He lupasivat pitää varansa ja jatkoivat juoksuaan. Ratsastettuaan kentän keskelle hän alkoi iskeä palloa. Hän ei osannut pelata, mutta hänen poninsa osasi, ja hän alkoi opetella mieli vapaana kaikista inhimillisistä riitaisuuksista. Hän unhotti kokonaan elämän kirotun häärinän ratsastellessaan Maidanin kenttää pitkin ja poikin, iltatuulen hivellessä hänen otsaansa ja kenttää ympäröivien puiden ilahduttaessa hänen silmiään. Pallo kiisi erästä harhailevaa nuorta upseeria kohti, joka myös harjoitteli. Hän löi sen takaisin Azizille ja huusi: — Lähettäkää se tänne jälleen! — Mainiota! Upseeri tiesi osapuilleen, kuinka oli pelattava, mutta hänen hevosensa ei lainkaan, niin että hän ja Aziz olivat tasaväkiset. Keskittäessään huomionsa palloon he mieltyivät jollakin tavalla toisiinsa ja hymyilivät pysähdyttäessään hevosensa levähtääkseen. Aziz piti sotilaista — he joko hyväksyivät toverinsa tahi kiroilivat hänelle, mikä oli paljon miellyttävämpää kuin siviilimiesten ainainen ylemmyys — ja nuori upseeri piti kaikista, jotka osasivat ratsastaa. — Oletteko pelannut usein? — En milloinkaan. — Siinä tapauksessa jatkamme vielä hetkisen. Kun hän löi, pillastui hänen hevosensa, ja hän putosi maahan huudahtaen »Hyvä Jumala!», mutta ponnahti heti jälleen satulaan. — Ettekö te putoa milloinkaan? — Useinkin. — Sitä en usko! — He pysähdyttivät hevosensa jälleen hyvän toveruuden sytyttämä tuli silmissään. Mutta se jäähtyi heidän ruumiinsa jäähtyessä, sillä urheilu aiheuttaa vain lyhytaikaisen lämmönnousun. Kansallisuus palasi takaisin, mutta ennenkuin myrkky ehti vaikuttaa, he erosivat tervehtien toisiaan. »Kunpa kaikki olisivat tuollaisia!» ajattelivat molemmat. Oli jo auringonlaskun aika. Muutamia hänen uskolaisiaan oli tullut kentälle, ja he rukoilivat nyt kasvot Mekkaan käännettyinä. Muuan bramiinihärkä lähestyi heitä ja vaikka Aziz itse ei halunnutkaan rukoilla, ei hän voinut ymmärtää, miksi tuo kömpelö epäjumalaeläin saisi häiritä heitä. Hän tyrkkäsi sitä polonuijallaan. Juuri silloin tervehti häntä eräs ääni tieltä. Siellä oli tohtori Panna Lal, joka palasi piiripäällikön kutsuista mitä syvimmän epätoivon vallassa. — Tohtori Aziz, tohtori Aziz, missä olette piileskellyt? Odotin teitä ainakin kymmenen minuuttia kotonanne, mutta sitten minun oli pakko lähteä. — Olen hyvin pahoillani; mutta minun piti välttämättä käväistä postikonttorissa. Jokainen hänen omaan seurapiiriinsä kuuluva henkilö olisi hyväksynyt tämän puolustelun ja ymmärtänyt hänen muuttaneen mieltään, mikä oli jotakin niin tavallista, ettei siitä kannattanut väitellä. Mutta tohtori Lal, joka oli alhaista sukua, ei ollut lainkaan varma siitä, oliko se tarkoitettu loukkaukseksi, ja hän oli sitäpaitsi vihoissaan siitä, että Aziz oli tyrkännyt härkää. — Postiinko? Ettekö olisi voinut lähettää sinne palvelijoitanne? hän kysyi. — Minulla on niitä niin vähän — elän niin vaatimattomasti. — Palvelijanne puhutteli minua. Näin palvelijanne. — Mutta, tohtori Lal, kuinka olisin voinut lähettää pois palvelijani, kun tiesin teidän tulevan; te tulette, me lähdemme tiehemme, taloni jää autioksi, palvelijani tulee ehkä takaisin, mutta sillä aikaa ovat varkaat vieneet kaiken irtaimen omaisuuteni. Kokki on kuuro — en voi milloinkaan luottaa häneen — ja tarjoilija vain pieni poika. Me, Hassan ja minä, emme poistu talosta milloinkaan samalla kertaa. Olen antanut siitä tiukan määräyksen. Hän sanoi kaiken tämän ja paljon muutakin kohteliaisuudesta, säästääkseen tohtori Lalia. Mutta tämän ärtymys ei lauhtunut. — Vaikka niin olisikin ollut, mikä esti teitä kirjoittamasta lippusta, että olitte mennyt? Tohtori Lal sanoi tämän ja vielä paljon muutakin. Aziz inhosi huonoa kasvatusta ja pani poninsa vikuroimaan. — Pysykää syrjässä tahi muuten lähtee minunkin hevoseni liikkeelle myötämielisyydestä! vaikeroi tohtori Lal paljastaen siten todellisen ärtyisyytensä syyn. — Se on ollut niin villi ja mahdoton iltapäivällä. Se turmeli muutamia oikein hienoja kukkia kerhon puutarhassa, ja neljä miestä sai kiskoa sitä takaisin. Englantilaiset herrat ja naiset katselivat tapausta ja päällikkö Sahibkin huomasi sen. Tämä ei tietysti kiinnosta lainkaan teitä, jolla on niin paljon työtä ja niin paljon sähkötettävää. Minä taasen olen vain vanha lääkäri ja tein mielestäni oikein mennessäni sinne, koska minut kerran oli kutsuttu. Voin ilmoittaa teille, että poissaolostanne tehtiin huomautuksia. — Huomautelkoot minun puolestani niin paljon kuin vain haluavat! — Kyllä nuorten kelpaa elää! Totisesti, ihan kateeksi käy! — Menen tahi en mene, miten minua vain miellyttää. — Ensin lupaatte minulle ja sitten keksitte tuon sähkösanomajutun. Lähdehän jo liikkeelle, Dapple! Tohtori ajoi matkoihinsa ja Aziz sai hurjan halun hankkia itselleen verivihollisen. Hän voisi helposti saada halunsa täytetyksi karauttamalla laukkaa tohtorin jälkeen. Ja hän tekikin niin. Dapple pillastui. Sitten hän ratsasti juoksua Maidanin poikki. Nuoren upseerin kanssa pelatun pelin aiheuttama innostus ei ollut vielä kokonaan haihtunut, hän ajoi laukkaa ja juoksua, kunnes hiki tippui hänestä, ja aina siihen saakka, kunnes hän luovutti ponin takaisin Hamidullahin tallirengille, hän tunsi olevansa yhtä hyvä mies kuin kuka tahansa toinenkin. Mutta kun hän pääsi maahan, tuli pelko hiipien. Oliko hän huonoissa väleissä vallanpitäjien kanssa? Oliko hän loukannut piiripäällikköä jäämällä pois kutsuista? Tohtori Panna Lal oli tosin vaikutusvaltaa vailla oleva mies, mutta oliko sittenkään viisasta riidellä hänen kanssaan? Hänen ajatuksensa kääntyivät tavallisista asioista puhtaasti poliittisiin. Hän ei ajatellut enää: »Voinko sietää noita ihmisiä?» vaan »Ovatko he voimakkaampia kuin minä?» samalla kuin hän hengitti keuhkoihinsa ilmaan levinnyttä myrkkyä. Kotona odotti häntä kirjelippunen, jossa oli viraston leima. Se oli hänen pöydällään kuin helvetinkone, joka pienestä kosketuksesta räjähdyttäisi hänen huvilapahaisensa ilmaan. Hänet oli varmasti erotettu senvuoksi, ettei hän ollut saapunut kutsuihin. Mutta kun hän aukaisi kirjeen, sisälsikin se vallan muuta; siinä oli herra Fieldingin, maakuntaopiston johtajan, kutsu tulla torstaina teelle hänen luokseen. Hän tuli heti paremmalle tuulelle. Hän olisi kyllä tullut iloisemmaksi muutenkin, sillä hänen sielunsa oli sellainen, että se voi kärsiä alistumatta kuitenkaan sortoon, ja elää tyyntä elämäänsä hänen huikentelevaisuutensa rinnalla. Mutta tämä kutsu ilahdutti häntä erityisesti senvuoksi, että Fielding oli jo kerran kutsunut hänet teelle kuukausi sitten, minkä hän kuitenkin oli unhottanut — ei ollut lainkaan vastannut kutsuun, ei ollut mennyt, vaan unhottanut sen. Ja tässä saapui nyt uusi kutsu ilman ainoatakaan moitetta tahi vihjettä hänen aikaisemmasta poisjäämisestään. Tämä oli oikeaa kohteliaisuutta — tuota ystävällisyyttä, joka paljastaa hyvän sydämen — ja hän tarttui kynään kirjoittaen sydämellisen vastauksen, minkä jälkeen hän kiiruhti takaisin Hamidullahin luo kuulemaan uutisia. Hän ei ollut milloinkaan ennen puhutellut rehtoria ja luuli nyt todellisen puutteen elämässään tulevan täytetyksi. Hän halusi saada tietää kaiken tästä erinomaisesta ihmisestä — hänen palkkansa, hänen makunsa, hänen entisyytensä ja millä tavoin hänen suosionsa voitaisiin parhaiten saavuttaa. Mutta Hamidullah oli vieläkin kaupungilla, ja Mahomet Ali, joka oli kotona, tahtoi vain lasketella tyhmiä sukkeluuksia vastaanotosta. VII Herra Fielding oli vasta äskettäin päätynyt Indiaan. Hän oli jo yli neljänkymmenen, kun hän tuli sinne maailman kummallisimman käytävän, Bombayn Victoria aseman, kautta. Lahjottuaan eurooppalaisen lippujentarkastajan hän vei tavaransa vaunuun lähteäkseen matkalle ensimmäisellä troopillisella junallaan. Tämä matka syöpyi hänen mieleensä luonteenomaisuutensa vuoksi. Hänen kahdesta matkatoveristaan toinen oli nuorukainen, joka oli yhtä kokematon Idän oloihin nähden kuin hänkin, ja toinen, suunnilleen hänen ikäisensä, täysi angloindialainen. Kuilu erotti hänet molemmista; hän oli nähnyt liian monta kaupunkia ja liian paljon ihmisiä ollakseen enemmän toisen kuin toisenkaan hengenheimolainen. Hän sai kosolti uusia vaikutelmia, jotka eivät kuitenkaan olleet täysin uusia; entisyys painoi leimansa niihin, kuten hänen erehdyksiinsäkin. Suhtautuminen indialaiseen melkein samalla tavalla kuin italialaiseen ei esimerkiksi ole varsin tavallinen erehdys eikä ehkä turmiollinenkaan, ja Fielding huomasi voivansa monessa kohden rinnastaa toisiinsa tämän ja tuon toisen niemimaan, joka pienempänä ja hienommin luotuna työntyy pitkälti Välimeren klassillisiin aaltoihin. Hänen uransa oli ollut vaihteleva, vaikka hän olikin antautunut koulualalle, ja siihen oli sisältynyt sekä tyhmyyksiä että katumusta. Tällä haavaa hän oli karaistunut, suopea ja järkevä keski-iän kynnykselle päässyt mies, joka luotti sivistykseen. Hän ei välittänyt siitä, keitä hän opetti. Koulupoikia, henkilöitä, vajavaisia, poliiseja, kaikenlaista väkeä oli sattunut hänen tielleen, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan, että näiden lisäksi tulivat nyt indialaisetkin. Ystävien vaikutuksesta hänet oli nimitetty Chandraporen pienen opiston rehtoriksi; hän piti tästä toimestaan ja ajatteli, että hänellä oli ollut menestystä. Hän tuli hyvin toimeen oppilaittensa kanssa, mutta hänen ja hänen maanmiestensä välinen kuilu, johon hän oli kiinnittänyt huomiotansa junassa, laajeni levottomuutta herättävästi. Aluksi hän ei nähnyt mitään, mikä olisi ollut hullusti. Hän ei ollut lainkaan epäisänmaallinen, hän oli aina tullut hyvin toimeen englantilaisten kanssa Englannissa, ja kaikki hänen parhaat ystävänsä olivat englantilaisia; miksi siis olisi täälläkään ollut toisin? Ulkomuodoltaan hän kuului tuohon kookkaaseen pörrötukkaiseen, letkusääriseen ja sinisilmäiseen tyyppiin ja näytti luottamusta herättävältä siihen saakka, kunnes hän alkoi puhua. Silloin tuli hänen käytökseensä jotakin, mikä hämmensi kuulijoita eikä voinut hälventää sitä epäluottamusta, jota hänen ammattinsa jo luonnostaan herätti. Indiassa täytyy kerta kaikkiaan olla joku määrä lukeneitakin miehiä, mutta voi sitä, joka lisää heidän lukumääräänsä. Tunne, että herra Fielding oli jonkinlainen hajoittava voima, vahvistui, ja syystä kylläkin, sillä aatteet ovat vaarallisia kastijärjestelmälle, ja hän käytti niitä tehokkaimman, vaihtoon perustuvan menettelytavan mukaan. Kun hän ei ollut lähetyssaarnaaja eikä ylioppilas, pani hän enimmän painoa yksityiseen ajatustenvaihtoon. Hän uskoi maailmassa olevan ihmisiä, jotka ponnistelevat päästäkseen toistensa yhteyteen, onnistuen parhaiten suopeuden, sivistyksen ja järjen avulla — uskonkappale, joka sopi hyvin huonosti Chandraporen oloihin, mutta josta Fielding piti hellittämättä kiinni. Hänellä ei ollut minkäänlaista rotutunnetta — ei suinkaan senvuoksi, että hän oli muita virkaveljiään etevämpi, vaan siksi, että hän oli kasvanut toisessa ilmastossa, jossa laumavaistot eivät menesty. Enimmän oli hänen asemaansa kerhossa vahingoittanut muuan viaton huomautus, jonka hän oli sivumennen lausunut, nimittäin että nuo niin sanotut valkoiset rodut oikeastaan olivatkin tuhkanharmaita. Hän oli sanonut sen vain leikillään, ajattelematta lainkaan, ettei »valkoisilla» ja värikysymyksellä ollut sen enempää yhteyttä kuin »God save the King» hymnillä ja Jumalalla ja että hänen viittauksensa oli siis kerrassaan sopimaton. Se helakanharmaa uros, jolle hän sattui sanansa sanomaan, tunsi itsensä kovasti häväistyksi; hänessä heräsi Fieldingiä kohtaan epäluulo, jonka hän kertoi muulle laumalle. Mutta miehet sietivät häntä kuitenkin hänen hyvän sydämensä ja voimakkaan ruumiinsa vuoksi; vain heidän naisensa päättelivät, ettei hän ollut oikea sahib. He eivät pitäneet hänestä. Fielding puolestaan ei osoittanut heille lainkaan huomaavaisuutta, ja tämä seikka, johon ei Englannin naismaailmassa olisi kiinnitetty ollenkaan huomiota, vahingoitti häntä sellaisessa yhdyskunnassa, missä miehiltä vaadittiin vilkkautta ja auttavaisuutta. Herra Fielding ei milloinkaan antanut koiria tahi hevosia koskevia neuvoja, ei kutsunut milloinkaan päivälliselle, ei tehnyt kiitosvierailuja eikä koristanut joulukuusia lapsille, ja vaikka hän kävikin kerhossa, tuli hän sinne vain pelaamaan biljaardia tahi verkkopalloa ja poistui sitten heti. Hän oli huomannut seurustelemisen sekä indialaisten että englantilaisten kanssa käyvän päinsä, mutta oivaltanut myös, että jos hän aikoi seurustella englantilaisten naistenkin kanssa, täytyi hänen hylätä indialaiset. Näitä kahta ei voitu yhdistää. Ei kannattanut lainkaan moittia kumpaakaan puolta ja vielä vähemmän kannatti moittia niitä siitä, että ne moittivat toisiaan. Asiaa ei voinut auttaa, ja jokainen sai valita. Useimmat englantilaiset miehet antaisivat etusijan oman maan naisille, joiden lukumäärä alituisesti lisääntyi, niin että vuosi vuodelta saatettiin yhä paremmin järjestää elämä kotimaan olojen mukaiseksi. Fieldingin mielestä oli sopivaa ja miellyttävää seurustella indialaisten kanssa, ja hän sai nyt maksaa siitä. Yleensä ei kukaan englantilainen nainen käynyt opistossa muuten kuin virallisissa asioissa, ja vaikka hän kutsuikin rouva Mooren ja neiti Questedin luokseen teelle, tapahtui se vain siksi, että he olivat vastatulleita, jotka pitivät kaikkia vertaisinaan, vaikkakin ehkä hieman pinnallisesti, eivätkä muuttaneet äänensävyään puhuessaan hänen muiden vieraittensa kanssa. Yleisten töiden osasto oli valinnut opiston paikan umpimähkään, mutta sen alueella oli vanha puutarha ja puutarhamaja, jossa Fielding asui suurimman osan vuodesta. Hän oli parhaillaan pukeutumassa kylvyn jälkeen, kun Aziz ilmoitettiin. Koroittaen ääntään hän huusi makuuhuoneestaan: — Pyydän teitä ystävällisesti olemaan kuin kotonanne. Huudahdus oli yhtä harkitsematon kuin melkein kaikki muutkin hänen tekonsa, hän oli vain halunnut sanoa niin. Aziz oli valmis noudattamaan kirjaimellisesti kehoitusta. — Saanko todellakin, herra Fielding? Tämä on hyvin ystävällistä teidän puoleltanne, hän huusi takaisin, — olen hyvin ihastunut mutkittomiin seurustelutapoihin. Hän vilkastui ja katseli ympärilleen huoneessa. Siellä oli muutamia ylellisyysesineitä, mutta ei minkäänlaista ankaraa järjestystä, ei mitään sellaista, mikä olisi voinut nöyryyttää indialaista. Se oli sitäpaitsi hyvin kaunis huone, josta päästiin puutarhaan kolmen korkean puisen holvikaaren kautta. — Olen todellakin halunnut jo kauan aikaa tavata teitä, hän jatkoi. — Olen kuullut Nawab Bahadurin puhuvan niin paljon teidän hyvästä sydämestänne. Mutta niin kurjassa loukossa kuin tämä Chandrapore ei ole ainoatakaan sellaista paikkaa, jossa tuntemattomampi tällä paikkakunnalla, oli tapanani toivoa teidän sairastuvan, että voisimme siten tutustua toisiimme. He nauroivat molemmat, ja menestyksensä kannustamana Aziz alkoi vilkkaasti puhella: — Ajattelin näin: »Miltähän herra Fielding mahtanee tänään näyttää? Ehkä hän on hieman kalpea. Ja ylilääkäri on myös niin kalpea, ettei hänestä ole sairaskäynnille». Silloin olisitte lähettänyt hakemaan minua, ja me olisimme keskustelleet toistemme kanssa hauskasti, sillä tehän kuulutte olevan suuri persialaisen runouden tuntija. — Tunnette siis minut? — Tietysti tunnen. Mutta tunnetteko te minua? — Tunnen teidät varsin hyvin. — Olen ollut täällä vasta vähän aikaa ja viettänyt aikani melkein yksinomaan basaareissa. En kummastele lainkaan, ettette ole milloinkaan nähnyt minua. Minua kummastuttaa vain se, että tiedätte nimeni. Kuulkaahan nyt, herra Fielding! Arvatkaahan, minkä näköinen olen. Tämä on jonkinlaista urheilua. — Olette neljä jalkaa ja yhdeksän tuumaa pitkä, sanoi Fielding, joka hämärästi näki hänet makuuhuoneen oven himmeän lasin läpi. — Mainiota! Entä vielä? Eikö minulla ole kunnioitusta herättävä valkoinen partakin? — Kirottua! — Onko jotakin hullusti? — Polkaisin kauluksennappini rikki. — Ottakaa minun nappini. — Onko teillä mukananne varanappi? — On; annan sen teille heti. — En huoli siitä, jos tarvitsette sen itse. — En tarvitse, se on taskussani. Hän meni sivulle, niin ettei hänen ääriviivojaan voitu nähdä, ja irroitti niskanapin paidastaan, kultaisen napin, jonka hänen lankonsa oli tuonut hänelle Euroopasta. — Täällä on! hän huusi. — Pyytäisin teitä tuomaan sen minulle tänne, ellette kovin pidä kiinni muodollisuuksista. — Hetkinen vielä! Kiinnittäessään kaulustansa jälleen paikoilleen Aziz lausui rukouksen, ettei se kohoaisi sijoiltaan teetä juotaessa. Fieldingin kantaja, joka auttoi herraansa pukeutumisessa, avasi hänelle oven. — Tuhansia kiitoksia! He tervehtivät toisiaan kädestä ja hymyilivät. Aziz alkoi katsella ympärilleen ikäänkuin olisi ollut vanhan tuttavan luona. Fielding ei kummastellut lainkaan, että heistä näin äkkiä oli tullut hyvät tuttavat. Tunneherkät ihmiset joko tulevat ystäviksi heti tahi eivät milloinkaan, ja hänellä ja Azizilla, jotka olivat kuulleet pelkkää hyvää toisistaan, oli varaa luopua muodollisuuksista. — Mutta minä olen luullut aina, että englantilaiset pitävät huoneensa hyvin hienossa kunnossa. Täällä ei ainakaan näytä siltä. Minun ei tarvitse lainkaan hävetä. Hän istuutui ihastuneena vuoteelle unhottaen sitten itsensä niin, että veti jalkansa koukkuun alleen. — Kuvittelin näkeväni kaiken kylmästi ladottuna laudakoille. No, herra Fielding, sopiiko nappi? — Mene tiedä! — Mitä se merkitsee? Ettekö tahtoisi opettaa minulle muutamia uusia sanoja, että englanninkieleni muuttuisi paremmaksi? Fielding epäili, voisiko »kaikki kylmästi ladottuna laudakoille» tulla sen paremmaksi. Häntä hämmästytti usein nuoremman sukupolven joustavuus vieraan kielen käyttämisessä. He muuttivat ääntämistapaa, mutta osasivat sanoa sen, mitä halusivat, ja sanoa nopeasti. He eivät käyttäneet minkäänlaisia hindulaisia lausetapoja, joita kerhon jäsenet väittivät heidän käyttävän. Mutta kerho kehittyikin hitaasti; se väitti vieläkin, että vain harvat muhamettilaiset, hinduista puhumattakaan, tahtovat syödä englantilaisen pöydässä, ja että kaikki indialaiset naiset saavat oleskella tuon läpipääsemättömän purdahnin takana. Jokainen kerhon jäsen tiesi kuitenkin asian oikean laidan, mutta kokonaisuutena kerho kieltäytyi muuttamasta mielipiteitään. — Antakaahan minun kiinnittää nappi. Nyt huomaankin... paidan napinreikä on liian pieni, olisi vahinko suurentaa sitä. — Miksi hitossa ihmisten pitää ensinkään käyttää kauluksia, Fielding murahti taivuttaessaan päätään. — Me käytämme niitä välttääksemme poliisia. — Kuinka niin? — Jos ajan pyörällä englantilainen puku ylläni, saan mennä rauhassa, mutta jos minulla on fetsi päässä, huutaa poliisi: »Lyhtysi on sammunut!» Lordi Curzon [Indian varakuningas vv. 1898—1905] ei muistanut sitä seikkaa kehoittaessaan Indian alkuasukkaita käyttämään värikkäitä pukujaan. Eläköön, nappi meni reikään! Joskus haaveilen, että minulla on loistavat vaatteet ja että ratsastan sotaan Alamgirin jäljessä. Herra Fielding, kuinka India mahtoikaan olla kaunis, silloin kuin mogulien valtakunta [mogulit, turkkil. kansa, joka 16:nnen vuosisadan alussa valloitti suurimman osan Etu-Indiaa] oli suurimmillaan ja Alamgir hallitsi Delhissä riikinkukonvaltaistuimellaan! — Tänne tulee pari naistakin teelle tapaamaan teitä. Tunnettekin heidät luullakseni. — Tapaamaanko minua? En tunne ketään naisia. — Ettekö rouva Moorea ja neiti Questediäkään? — Ah, nyt muistan! Tuo pieni moskeassa sattunut romanttinen kohtaus oli haihtunut hänen muististaan heti, kun se oli ohi. — Rouva Moore on vanha nainen; mutta mikä olikaan hänen toverinsa nimi? — Neiti Quested. — Kuten tahdotte. Hän ei ollut hyvillään toisten vieraiden tulosta, koska hän olisi mieluummin ollut kahden uuden ystävänsä kanssa. — Voitte puhella neiti Questedin kanssa vaikka riikinkukkovaltaistuimesta, jos haluatte; hän kuuluu olevan hyvin taiteellinen. — Onko hän postimpressionisti? — Juuri sellainen. Mennään nyt juomaan teetä. Tämä menee jo yli ymmärrykseni. Aziz loukkautui. Lausunto vihjaisi, ettei hänellä, halvalla indialaisella, ollut oikeutta tietää mitään postimpressionismistä — se etuoikeus oli varattu hallitsevalle rodulle. Hän sanoi jäykästi: — En pidä rouva Moorea lainkaan ystävänäni, tapasin hänet vain sattumalta eräässä moskeassa — ja hän oli lisäämäisillään: eikä yksi ainoa tapaaminen riitä ystävyyden solmiamiseen. Mutta ennenkuin hän ehti lopettaa lauseensa, hänen jäykkyytensä hävisi, senvuoksi että hän tunsi Fieldingin vilpittömän suopeuden. Hänen oma hyväntahtoisuutensa tuli myös avuksi. Hänen arvostelunsa pohjautui ennenkaikkea tunteeseen. Hän oli havaitsevinaan jokaisessa lauseessa sivutarkoituksen, erehtyen kuitenkin joskus päätelmissään, ja hänen elämänsä oli pelkkää haaveilua, vaikka se olikin toimeliasta. Fielding esimerkiksi ei ollut halventavalla vihjauksellaan tarkoittanut indialaisia, vaan postimpressionismia; kokonainen kuilu erotti hänen sanansa rouva Turtonin sanoista »Luulen heidän puhuvan englanninkieltä», vaikka ne Azizin mielestä kuulostivatkin samanlaisilta. Fielding huomasi jotakin menneen vikaan ja korjautuneen jälleen, mutta koska hän oli hyvänuskoja, milloin henkilökohtaiset välit olivat kysymyksessä, ei hän ollut tietääkseenkään siitä, ja heidän keskustelunsa jatkui entiseen tapaan. — Paitsi naisia, odotan erästä opettajatoverianikin, Narayan Godbolea. — Ahaa, tuota dekkalaista bramaania. — Hänkin toivoo entisyyttä takaisin, vaikka ei juuri Alamgiria. — Eipä tietenkään, arvaan sen. Tiedättekö, mitä tämä dekkalainen bramaani sanoo? Hän väittää englantilaisten valloittaneen Indian heiltä, huomatkaa, heiltä eikä moguleilta. Eikö se ole oikein heidän tapaistaan? Vieläpä he ovat lahjomalla saaneet aikaan, että se on painettu heidän koulukirjoihinsa, sillä he ovat viekkaita ja tavattoman rikkaita. Professori Godbolen täytyy olla hänestä kuulemieni juttujen perusteella aivan toisenlainen kuin muut dekkabramaanit. Oikea kunnonmies. — Miksi ette te, indialaiset, perusta kerhoa tänne Chandraporeen, Aziz? ‒ Ehkä perustammekin sen kerran. Mutta tuolla näkyy jo tulevan rouva Moore ja tuo toinen, mikä hänen nimensä nyt olikaan. Miten onnellista, etteivät nämä kutsut olleet yleiset, vaan sellaiset, joissa muodollisuudet eivät merkinneet mitään. Tuntien sen Aziz jutteli vaivattomasti englantilaisten naisten kanssa kohdellen heitä kuin miehiä. Kauneus olisi saattanut hänet hämilleen, koska se laatii omat lakinsa, mutta rouva Moore oli niin vanha ja neiti Quested niin ruma, että hän säästyi siitä huolesta. Adelan kulmikas ruumis ja hänen pisamaiset kasvonsa olivat hirveitä virheitä Azizin silmissä, ja hän ihmetteli, kuinka Jumala oli saattanut olla niin julma tätä naisolentoa kohtaan. Siitä johtui, että hänen käytöksensä neitiä kohtaan muuttui täysin vilpittömäksi. — Tahtoisin tiedustella teiltä erästä asiaa, tohtori Aziz, aloitti neiti Quested. — Kuulin rouva Moorelta, kuinka avulias olitte ollut häntä kohtaan moskeassa ja perin kiinnostavakin. Muutamia minuutteja kestäneen keskustelunne aikana hän oppi tuntemaan Indiaa enemmän kuin näinä kolmena viikkona, jotka olemme viettäneet täällä. — Ah, sellaisesta pikkuseikasta ei kannata puhuakaan! Mutta onko maassani jotakin muuta, josta voisin kertoa teille? — Tahtoisin, että selittäisitte meille erään pettymyksen, jonka saimme kokea tänä aamuna. Se johtuu varmaankin indialaisten seurustelutavoista. — Sellaisia tapoja ei tietääkseni ole olemassakaan. Me olemme luonnostamme hyvin kursailematonta väkeä. — Pelkään tehneemme jonkin tyhmyyden ja loukanneemme heitä, sanoi rouva Moore. — Se on vieläkin mahdottomampaa. Mutta saanko kuulla, mitä on tapahtunut? — Eräs indialainen rouva ja hänen miehensä lupasivat lähettää vaununsa hakemaan meitä tänään kello yhdeksän aikaan. Mutta vaunut eivät tulleetkaan. Odotimme odottamistamme emmekä voi lainkaan ymmärtää, mitä on tapahtunut. — Jokin väärinkäsitys, sanoi Fielding, joka heti huomasi tämän tapauksen olevan niitä, joiden oli parasta jäädä selvittämättä. — Ei, se ei ollut väärinkäsitys, neiti Quested väitti. — He luopuivat matkastaan Kalkuttaankin voidakseen ottaa meidät vastaan. Olemme molemmat aivan varmoja siitä, että olemme tehneet jonkin naurettavan tyhmyyden. — Minä en ainakaan välittäisi siitä. — Herra Heaslop sanoo samaa, neiti Quested ilmoitti punastuen hieman. — Mutta ellei välitä mistään, niin ei opi ymmärtämäänkään mitään. Isäntä halusi mielellään vaihtaa puheenaihetta, mutta Aziz sekaantui keskusteluun innostuneesti ja sai syyllisten nimien palasista selville, että he olivat hinduja. — Noilla veltoilla hinduilla ei ole aavistustakaan siitä, mikä on sopivaa, mikä ei. Tunnen vallan hyvin heidät erään sairaalan lääkärin kertomuksista. Mies on veltto ja epätäsmällinen. On vain hyväksi, ettette päässeet heidän luokseen, koska silloin olisitte saaneet aivan väärän käsityksen Indiasta. Heidän kotinsa ei ole siisti, ja minä puolestani luulen sen alkaneen hävettää heitä itseäänkin niin, etteivät he kehdanneetkaan lähettää vaunujaan hakemaan teitä. — Niin, se voi kyllä olla mahdollista, sanoi rouva Moore. — Minä inhoan salaperäisyyksiä, sanoi Adela. — Me englantilaiset olemme sellaisia. — En ole vihoissani heille senvuoksi, että olen englantilainen, vaan oman persoonallisen käsitykseni vuoksi, korjasi Adela. — Minä pidän salaperäisyyksistä, mutta vihaan salamyhkäilyä, sanoi rouva Moore. — Mutta salaperäisyyshän on salamyhkäilyä. — Ah, luuletteko niin, herra Fielding? — Salaperäisyys on vain salamyhkäilyn juhlallisempi nimitys. Ei kumpaistakaan kannata penkoa. Aziz ja minä tiedämme, että India on aivan täynnä salamyhkäilyä. — Indiako? Mutta sehän on järkyttävää! — Ette huomaa mitään salamyhkäilyä, kun tulette tervehtimään minua, sanoi Aziz melkein tietämättään. — Rouva Moore ja kaikki muutkin — kutsun teidät kaikki. Olkaa niin ystävällisiä ja tulkaa! Vanha nainen kiitti. Hänen mielestään nuori lääkäri oli tavattoman hauska, ja sitäpaitsi muuan uusi tunne, joka oli puoleksi väsymystä ja puoleksi kiihkoa, yllytti häntä poikkeamaan uudelle polulle. Neiti Quested vastasi myöntävästi seikkailunhalusta. Hänkin piti Azizista ja luuli Azizin paljastavan hänelle Indian ihmeet, sittenkuin hän tulisi paremmin tuntemaan hänet. Azizin kutsu teki hänet hyvin tyytyväiseksi ja hän kysyi tohtorin osoitetta. Aziz muisteli kauhistuneena asuntoaan. Se oli inhoittava hökkeli erään kurjan basaarin lähellä. Siinä oli oikeastaan vain yksi ainoa huone, jossa kihisi pieniä mustia kärpäsiä. — Mutta puhutaan nyt jostakin muusta, hän huudahti. — Toivoisin asuvani täällä. Katsokaa, kuinka kaunis tämä huone on! Ihaillaan sitä yhdessä. Kuinka kauniisti nuo holvit kaartuvatkaan! Kuinka hienoa! Tämä on kysymysten ja vastausten rakennustaidetta. Rouva Moore, olette Indiassa nyt. — Aziz ei laskenut leikkiä. Huone tosiaan ihastutti häntä. Se oli seitsemännellätoista vuosisadalla rakennettu korkean virkamiehen vastaanottohuone, ja vaikka se olikin puusta, se toi Fieldingin mieleen Firenzen Loggia de' Lanzzi'n. Pieniä huoneita, jotka nyt oli eurooppalaistettu, oli sen molemmin puolin, mutta keskihuone oli paperoimaton ja ilman ikkunaruutuja, niin että puutarhailma pääsi vapaasti virtaamaan sisään. Istuttiin aivankuin ulkosalla jossakin näyttelyssä, linnuille huutelevien puutarhurien ja erään miehen näkyvissä, joka oli vuokrannut lammikon viljelläkseen siinä vesikastanjoita. Fielding oli antanut vuokralle mangopuutkin — oli mahdotonta tietää, kuka kulloinkin sattui pujahtamaan puutarhaan — ja hänen palvelijansa istuivat päivät ja yöt portailla peloittelemassa pois varkaita. Huone oli todellakin hyvin kaunis, eikä englantilainen ollut turmellut sitä. Kuitenkin saattoi heti nähdä, kuka talossa asui. — Jakaisin oikeutta täällä. Köyhälle leskelle, jolta on varastettu, antaisin viisikymmentä rupiaa, toiselle sata ja niin edespäin. Siitä minä pitäisin. Rouva Moore hymyili ajatellen nykyaikaisia menetelmiä, joita hänen poikansa edusti. — Pelkään, etteivät rupiat riittäisi ajan pitkään, hän sanoi. — Minun rahani ainakin riittäisivät. Jumala antaisi minulle lisää, kun hän näkisi minun lahjoittavan niitä köyhille. Antaisin aina, kuten Nawab Bahadurkin. Isäni oli samanlainen ja senvuoksi hän kuolikin köyhänä. — Ja viitatessaan huoneeseen hän kansoitti sen kirjureilla ja virkamiehillä, jotka kaikki olivat hyväsydämisiä sentähden, että olivat eläneet niin kauan aikaa sitten. — Niin, me antaisimme alituisesti ja istuisimme matoilla tuolien asemesta; siinä onkin menneisyyden ja nykyisyyden suurin ero; mutta en usko, että milloinkaan rankaisisimme ketään. Naiset olivat samaa mieltä hänen kanssaan. — Ihmisraukka, antakaa hänen yrittää uudelleen. Vankilassa hän tulee vain pahemmaksi ja turmeltuu kokonaan. Azizin kasvoille tuli hyvin lempeä ilme, kuten on sellaisella henkilöllä, joka ei kykene hallitsemaan ja joka ei ymmärrä, että jos rikoksellinen päästetään vapaaksi, hän varastaa jälleen tuolta leskiraukalta. Hän oli lempeä kaikille muille, paitsi muutamille verivihollisilleen, jotka eivät hänen mielestään olleet ihmisiäkään. Heille hän halusi kostaa. Hän oli lempeä englantilaisillekin, koska hän tiesi sisimmässään, etteivät he voineet mitään sille, että olivat niin kylmiä ja kummallisia, kulkien kuin jääkylmä merivirta hänen maansa läpi. — Me emme rankaise ketään, emme ketään, hän toisti, — ja illalla panemme toimeen suuret juhlat, joissa tanssijattaret näyttävät taitoaan ja kauniit tytöt seisovat loistavat soihdut käsissään lammikon ympärillä, ja kaiken pitää olla iloa ja riemua seuraavaan päivään saakka, jolloin taasen jaamme oikeutta entiseen tapaamme — viisikymmentä ruplaa, sata, tuhat, kunnes rauha on taattu. Ah, miksi emme saaneet elää noina aikoina? Mutta ihailettekohan tarpeeksi herra Fieldingin kotia? Katselkaa noita sinisiksi maalatuita pilareita ja kuistin huvimajoja, vai kuinka te nimitätte niitä? Niiden pienet pyöreät katot muistuttavat bamburuokojen latvoja. Miten kaunista! Ja bambut huojuvat tuolla ulkona lammikon ympärillä. Rouva Moore, rouva Moore! — Mitä sitten? rouva kysyi nauraen. — Muistatteko vielä moskeamme vettä? Se virtaa tänne täyttäen tuon lammikonkin — keisarien suunnittelema käytännöllinen järjestelmä. He pysähtyivät täällä matkallaan Bengaaliin. He rakastivat vettä. Jokaiseen paikkaan, minne ikinä he vain tulivat, he suunnittelivat suihkukaivoja, puutarhoja ja yleisiä kylpylöitä. Sanoin äsken juuri herra Fieldingille, että antaisin mitä tahansa, jos vain saisin palvella heitä. Hän oli väärässä veteen nähden, jota ei kukaan keisari, olipa hän sitten kuinka taitava tahansa, voi saada virtaamaan vastamäkeen. Muuan melko syvä laakso ja koko Chandrapore oli moskean ja Fieldingin talon välillä. Ronny olisi oitis korjannut hänen tekemänsä erehdyksen, ja Turton olisi mielellään tehnyt sen, mutta jättänyt kuitenkin tekemättä. Fieldingillä ei ollut edes halua oikaista vieraansa väitettä; hän ei enää vaatinut kirjaimellista totuutta, vaan tyytyi mielenlaadun rehellisyyteen. Mitä taasen neiti Questediin tulee, hän uskoi kirjaimellisesti kaikki Azizin puheet. Tietämättömyydessään hän piti Azizia »Indiana», ollenkaan epäilemättä, että Azizin näköpiiri oli rajoitettu ja hänen järjestelmänsä epäluotettava, ja, ettei kukaan voi sanoa: minä olen India. Aziz oli hyvin innoissaan ja puhui kiihkeästi, sanoipa vielä »kirottua» sekaantuessaan puheissaan. Hän kertoi heille ammatistaan ja leikkauksista, joita hän oli katsellut ja joihin hän oli ottanut osaa, selostaen sellaisia yksityiskohtia, jotka kauhistuttivat rouva Moorea, neiti Questedin ymmärtäessä ne väärin hänen vapautuneisuutensa merkiksi, koska hän oli kuullut samanlaisia juttuja kotona yliopistopiireissä. Hän luuli Azizia yhtä itsenäiseksi kuin luotettavaksikin ja asetti hänet korokkeelle, jolla hän ei voinut pysyä. Hän oli kyllä tällä haavaa melko korkealla, mutta ei millään korokkeella. Hän liiteli siivillään, mutta väsymys pudottaisi hänet pian maahan. Professori Godbolen tulo tyynnytti hieman häntä, mutta iltapäivä oli sittenkin hänen. Tuo kohtelias ja arvoituksellinen bramaani ei asettanut minkäänlaisia esteitä hänen kaunopuheisuudelleen, vaan pikemminkin antoi sille lisää vauhtia. Hän joi teetään lyhyen matkan päässä uskottomista pienen pöydän ääressä, joka oli sijoitettu aivan hänen taakseen. Kukaan ei ollut huomaavinaan professori Godbolen teetä. Hän oli jo vanhahko, kuihtunut, harmaaviiksinen ja harmaasilmäinen mies, jonka iho oli yhtä vaalea kuin eurooppalaistenkin. Hänellä oli päässään turbaani, joka muistutti vaaleanpunaisiksi värjättyjä makarooneja, ja yllään takki, liivit ja vyö, dhoti, ja pienillä tiuvuilla koristetut säärystimet. Tiuvut olivat samantyyliset kuin turbaani, ja koko hänen olemuksensa vaikutti sopusuhtaiselta, kuin hän olisi sulattanut yhteen Idän ja Lännen sekä henkisesti että aineellisesti ja kuin ei häntä milloinkaan voitaisi järkyttää tasapainostaan. Naisissa hän herätti mielenkiintoa ja he toivoivat hänen täydentävän Azizia puhumalla jotakin uskonnosta. Mutta hän vain söi ja joi hymyillen ja kohottamatta katsettaan. Aziz jätti mogulikeisarit rauhaan ryhtyen puhumaan aiheista, jotka eivät olleet kiusallisia kenellekään. Hän kuvaili, kuinka mangohedelmät kypsyvät ja kuinka hän poikavuosinaan oli sadekausina juossut toveriensa kanssa pitämään kestejä suureen mangolehtoon, joka kuului hänen sedälleen. Ja kuinka sitten palattiin kotiin läpimärkinä ja tuntien ehkä hieman vatsanväänteitä. — Mutta siitä minä en välittänyt. Kaikki toverini olivat yhtä kipeitä kuin minäkin. Mutta me lohdutimme toisiamme urdulaisella sananlaskulla: »Mitä merkitsee onnettomuus, kun ollaan onnettomia yhdessä». Neiti Quested, teidän pitää odottaa mangohedelmien kypsymistä. Miksi ette voisi asettua oikein asumaan tänne Indiaan? — Pelkään, etten voi jäädä tänne, Adela vastasi. Hän sanoi sen ajattelematta lainkaan sanojensa merkitystä. Sekä hänestä että noista kolmesta miehestä se sopi mainiosti keskusteluun, eikä hän moneen minuuttiin, niin, tuskinpa puoleen tuntiinkaan, huomannut lausuntoaan niin tärkeäksi, että hänen ensi sijassa olisi pitänyt ilmoittaa se Ronnylle. — Teidänlaisenne vieraat ovat hyvin harvinaisia. — Niin todellakin, myönsi professori Godbolekin. — Sellaista kohteliaisuutta nähdään harvoin. Mutta mitä voimme tarjota heille pitääksemme heidät täällä? — Mangoja, mangoja. He nauroivat. — Mangohedelmiä voi saada Englannissakin nykyjään, huomautti Fielding. — Ne kuljetetaan sinne jäähdytetyissä säiliöissä. Englannissa voidaan leikkiä Indiaa aivan yhtä hyvin kuin Indiassa Englantia. — Mutta molemmat tulevat äärettömän kalliiksi, sanoi tyttö. — Luultavasti. — Ja ikäviksi. Mutta isäntä ei antanut keskustelun saada näin vaarallista käännettä. Hän kääntyi vanhan naisen puoleen, joka näytti levottomalta ja suuttuneelta, hänen voimatta ymmärtää syytä siihen, ja kysyi hänen suunnitelmistaan. Rouva Moore vastasi haluavansa mielellään katsella opistoa. Kaikki nousivat heti, paitsi professori Godbole, joka parhaillaan söi banaania. — Älä sinä tule mukaan, Adela, sinähän et pidä oppilaitoksista. — Niin, se on totta, sanoi neiti Quested istuutuen jälleen. Aziz epäröi. Hänen kuulijakuntansa hajaantui. Tutumpi osa poistui, mutta tarkkaavaisempi jäi jäljelle. Muistaen, että kutsut olivat yksityiset, hänkin jäi huoneeseen. Keskustelu jatkui entiseen tapaan. — Voitaisiinko matkailijoille tarjota raakoja mangohedelmiä kiisselinä? — Lääkärinä sanon jyrkästi: ei! — Mutta minä lähetän teille joitakin terveellisiä herkkuja, sanoi vanhus. — Teen sen niin mielelläni. — Neiti Quested, professori Godbolen herkut ovat ihmeellisiä, sanoi Aziz alakuloisesti. Hänkin olisi tahtonut lähettää vieraille herkkuja, mutta hänellä ei ollut vaimoa, joka olisi valmistanut niitä. — Niistä saatte hieman Indian esimakua. Minä, ikävä kyllä, olen sellaisessa asemassa, etten voi lähettää teille mitään. — En ymmärrä, miksi sanotte niin. Olettehan niin ystävällisesti pyytänyt meitä vierailulle kotiinne. Aziz ajatteli taasen kauhistuneena asuntoaan. Taivas varjelkoon, tuo tyhmä tyttö oli ottanut hänen sanansa vakavalta kannalta! Mitä hänen nyt piti tehdä? — Niin, se on päätetty! huudahti hän. Pyydän teitä kaikkia vieraikseni Marabar-luoliin. — Kuinka ihastuttavaa siitä tuleekaan! — Ah, siitä tulee suurenmoinen juhla verrattuna minun herkkuihini. Mutta eikö neiti Quested ole jo käynyt luolissamme? — En. En ole kuullut niistä edes puhuttavankaan. — Puhuttavankaan? huudahtivat molemmat. — Marabar-vuorten luolista? — Me emme kuule mitään kiinnostavaa kerhossa. Siellä pelataan vain verkkopalloa ja juorutaan jonnin joutavia. Vanha mies oli vaiti. Ehkäpä hän ajatteli, ettei neidin sopinut täällä arvostella omaa rotuaan, tahi pelkäsi, että neiti ehkä kertoisi englantilaisille hänen uskottomuudestaan, jos hän olisi samaa mieltä hänen kanssaan. Mutta nuori mies sanoi nopeasti: — Niin, tiedän sen. — Puhukaa minulle senvuoksi niin paljon kuin suinkin, sillä muuten en ikinä opi tuntemaan Indiaa. Tarkoitatteko noita kukkuloita, joita katselen joskus iltaisin? Mitä luolia siellä on? Aziz alkoi selittää, mutta sitten kävikin ilmi, ettei hän itsekään ollut milloinkaan käynyt luolissa, oli vain aina aikonut lähteä sinne, mutta työ ja yksityiset tehtävät olivat esteenä. Luolat olivat sitäpaitsi niin kaukanakin. Professori Godbole laski ystävällisesti leikkiä hänen kustannuksellaan. — Ovatko nuo luolat suuriakin? kysyi neiti Quested — Ei, ne ovat verraten pieniä. — Kertokaa, millaisia ne ovat, professori Godbole. — Se on minulle hyvin suuri kunnia. Hän veti tuolinsa lähemmäksi ja hänen kasvonsa jännittyivät. Neiti Quested otti esiin savukekotelonsa, tarjosi Azizille ja Godbolelle ja sytytti itsekin savukkeen. Merkitsevän väliajan jälkeen professori sanoi: — Kallioseinämässä on käytävä, josta mennään luolaan. — Ovatko ne suunnilleen samanlaisia kuin Elephantan luolat? — Eivät ollenkaan. Elephantan luolissa on Shivan ja Parvatin kuvapatsaita, mutta Marabarissa ei ole mitään kuvapatsaita. — Ne ovat varmaankin hyvin pyhiä paikkoja, sanoi Aziz auttaakseen kertojaa. — Vielä mitä. — Mutta ne on kai koristettu jollakin tavoin? — Eivät ole. — Mutta miksi ne sitten ovat niin kuuluisia? Mehän kaikki puhumme noista kuuluisista Marabar-luolista. Ehkä se onkin vain tavallista tyhjää kerskailuamme. — En tahtoisi sanoa sitäkään. — Kuvailkaa ne sitten neidille. — Se tulee ilahduttamaan minua suuresti. Mutta hän luopui tästä ilosta, ja Aziz ymmärsi hänen salaavan jotakin luolista. Hän ymmärsi sen siitä, että häntä itseäänkin usein vaivasi samanlainen mykkyys. Joskus hän voi Callendarin raivoksi sivuuttaa jonkin asian tärkeän puolen ruvetakseen puhumaan saman asian sadoista vähemmän tärkeistä puolista. Majuri syytti häntä petollisuudesta ja olikin pintapuolisesti oikeassa, mutta ainoastaan pintapuolisesti. Azizin menettely johtui pikemminkin salaperäisen voiman vaikutuksesta, jota hän ei voinut vastustaa ja joka mykistytti hänet. Nyt oli Godbole mykistynyt salaten luultavasti vastoin tahtoaan jotakin. Varovasti käsiteltynä hän saisi kyllä voiton painajaisestaan ja kertoisi, että Marabar-luolat olivat ehkä täynnä vuotokiviä. Aziz viittasi kokeeksi niihin, mutta Godbole vastasi kieltävästi. Väittely jatkui kevyesti ja ystävällisesti, Adelan lainkaan aavistamatta, mitä sen takana piili. Hän ei aavistanut, että näiden muhamettilaisten verraten yksinkertaiset aivot taistelivat alkuaikojen pimeyttä vastaan. Aziz pelasi jännittävää peliä. Hän käsitteli ihmisleikkikalua, joka kieltäytyi toimimasta, ja hän tiesi sen liiankin hyvin. Jos se rupeaisi toimimaan, ei hänellä eikä professori Godbolella olisi minkäänlaista hyötyä siitä, mutta tehtävä sai hänet silti valtoihinsa, ollen sukua abstraktiselle ajattelemiselle. Hän jutteli juttelemistaan tehden hyökkäyksiä, jotka hänen vastustajansa torjui tahtomatta myöntää hyökkäyksiä edes tehdyksikään ja etääntyen yhä kauemmaksi tehtävästään selostaa Marabar-luolien merkillisyyksiä, jos niissä mitään merkillistä edes olikaan. Mutta juuri silloin saapui paikalle Ronny. Närkästyneellä äänellä, jota hän ei edes koettanut hillitä, hän huusi puutarhasta: — Mitä täällä on tapahtunut, Fielding? Missä äitini on? — Hyvää iltaa, neiti Quested sanoi kylmästi. — Sinun ja äidin pitää tulla heti minun mukanani. Pannaan toimeen polokilpailu. — Luulin ettei siitä tulisi mitään. — Suunnitelmia on muutettu. Joukkoon on liittynyt muutamia upseereita. Tule nyt, niin kerron sinulle kaiken. — Äitinne palaa hetkisen kuluttua, sanoi professori Godbole, joka oli noussut kunnioittavasti seisoalleen. — Mitättömässä opistossamme ei ole paljoa katseltavaa. Ronny ei kiinnittänyt häneen vähintäkään huomiota, vaan puhui edelleen Adelalle. Hän oli kiiruhtanut työstään hakemaan häntä polokilpailuihin senvuoksi, että hän luuli niiden huvittavan Adelaa. Hän ei aikonut olla lainkaan epäkohtelias näille indialaisille, mutta ainoa yhdysside, joka hänen mielestään voi liittää hänet indialaiseen, oli virka, eikä kumpikaan näistä miehistä sattunut olemaan hänen käskyläisiään. Koska he olivat vapaita henkilöitä, sivuutti hän heidät kokonaan. Mutta onnettomuudeksi Aziz ei ollut sillä tuulella, että hän olisi suostunut tähän. Hän ei halunnut luopua äskeisestä hilpeästä tuttavallisesta tunnelmasta. Hän ei ollut noussut seisoalleen kuten Godbole, ja nyt hän huusi tunkeilevan ystävällisesti paikaltaan: — Tulkaa tänne, herra Heaslop! Istuutukaa siksi aikaa, kunnes äitinne tulee. Ronny vastasi käskien Fieldingin palvelijan hakea isäntänsä heti. — Hän ei ymmärrä teitä. Sallikaa minun — ja Aziz toisti käskyn kansankielellä. Ronnya halutti vastata terävästi; hän tunsi Azizin edustaman tyypin, hän tunsi kaikki tyypit, ja tämä kuului noihin hutiloiden eurooppalaistutettuihin. Mutta koska hän oli hallituksen palvelija, kuului hänen velvollisuuksiinsa ikävyyksien karttaminen; senvuoksi hän ei sanonut mitään eikä ollut tietääkseenkään Azizin uhmailevasta käyttäytymisestä. Ja Aziz käyttäytyi uhmaavasti. Kaikki, mitä hän sanoi, oli nenäkästä tahi ärsyttävää. Hänen siipensä eivät kannattaneet häntä enää, mutta hän ei halunnut pudota maahan taistelutta. Hän ei aikonut kohdella nenäkkäästi herra Heaslopia, joka ei ollut milloinkaan tehnyt hänelle mitään pahaa, mutta tässä oli kysymys angloindialaisesta, josta piti tulla ihminen, ennenkuin kaikki saattoi muuttua jälleen miellyttäväksi. Hän ei aikonut olla niin kömpelön tuttavallinen neiti Quesfediäkään kohtaan, tahtoen vain saada hänet puolelleen, eikä huutaa eikä kirkua professori Godbolelle. Siitä muodostui kummallinen neljäkkö — Aziz lepatellen maahan, neiti Quested hämmennyksissään hänen äkillisestä ilkeydestään, Ronny raivoissaan ja bramaani pitäen silmällä heitä kolmea alasluoduin silmin ja ristissä käsin kuin ei mitään olisi tapahtunut. — Kuin kohtaus jostakin näytelmästä, ajatteli Fielding, joka katseli puutarhan toiselta laidalta, kuinka he olivat ryhmittyneet kauniin huoneen pilarien väliin. — Älä vaivaudu tulemaan tänne, äiti! huusi Ronny. — Olemme juuri lähtemäisillämme. Sitten hän kiiruhti Fieldingin luo, vei hänet syrjään ja sanoi teeskennellyn sydämellisesti: — Haluan sanoa vain sen, vanha ystäväni, jos sallitte, ettei teidän mielestäni olisi pitänyt jättää neiti Questediä yksinään. — Olen hyvin pahoillani! Mitä onkaan tapahtunut? vastasi Fielding koettaen puolestaan esiintyä miellyttävästi. — Niin... olen tietysti auttamattomasti vanhoillinen, mutta en pidä siitä, että englantilainen tyttö istuu yksinään polttelemassa savuketta parin indialaisen kanssa. — Hän jäi tänne yhtä mielellään kuin hän nyt polttaakin, hyvä ystävä. — Niin, sellainen käy päinsä Englannissa. — Minä en voi huomata tässäkään mitään sopimatonta. — Ellette kerran voi, niin ette voi... Ettekö näe sitäkään, että tuo mies on hölmö? Suunniltaan kiihkosta Aziz esiintyi suojelevasti rouva Moorea kohtaan. — Hän ei ole hölmö, vastusti Fielding. — Hänen hermonsa ovat vain hieman kiihoittuneet, siinä kaikki. — Mikä sitten olisi ärsyttänyt hänen kalliita hermojaan? — En tiedä. Hän oli täysin rauhallinen minun poistuessani. — Se ei ainakaan johdu minun sanoistani, vakuutti Ronny. — En ole edes puhutellutkaan häntä. — No, se on hyvä. Viekää nyt naiset mukananne, koska onnettomuus jo on tapahtunut. — Fielding, älkää luulko minun pahastuneen tahi mitään sellaista... Ettekö tekin halua tulla katselemaan polokilpailua? Se ilahduttaisi meitä suuresti. — Kiitoksia, mutta en luullakseni voi. Olen hyvin pahoillani, jos mielestänne olen laiminlyönyt jotakin. Luulin suunnitelleeni kaiken hyvin. Sitten alettiin sanoa jäähyväisiä. Kaikki olivat huonolla tuulella tahi onnettomia. Tuntui kuin itse maastakin olisi huokunut jotakin ärsyttävää. Olisiko kukaan voinut käyttäytyä niin surkeasti Skotlannin nummella tahi Italian alppihuipulla? arvaili Fielding jälkeenpäin. Hänestä tuntui kuin Indiassa ei olisi ollut minkäänlaista tyynnyttävää puolta, johon olisi voinut turvautua. Sellaista ei luultavasti ollut ensinkään olemassa tahi sitten ahmaisi tyyneys kaiken, kuten se näytti ahmaisseen professori Godbolen. Tässä oli nyt Aziz, ärtyisenä ja halveksivana; rouva Moore ja neiti Quested, molemmat tyhminä; hän itse ja herra Heaslop, molemmat ulkonaisesti kohteliaina, mutta todellisuudessa inhoittavina ja toisiaan vihaavina. — Hyvästi, herra Fielding, ja paljon kiitoksia... Kouluhuoneenne ovat ihastuttavat! — Hyvästi, rouva Moore. — Hyvästi, herra Fielding, ihastuttava iltapäivä! — Hyvästi, neiti Quested. — Hyvästi, tohtori Aziz. — Hyvästi, rouva Moore. — Hyvästi, tohtori Aziz. — Hyvästi, neiti Quested. Aziz pudisti voimakkaasti neidin kättä näyttääkseen varmuuttaan. — Älkää unohtako luolia. Minä selvitän koko asian käden käänteessä. — Kiitoksia. Paholaisen kiihoittamana loppusyöksyyn Aziz lisäsi: ‒ Miten ikävää, että aiotte poistua Indiasta niin pian! Voi, muuttakaa päätöksenne ja jääkää! — Hyvästi, professori Godbole, jatkoi neiti Quested joutuen äkkiä hämilleen. — Mikä vahinko, ettemme saaneet kuulla teidän laulavan. — Voinhan laulaa nyt, hän sanoi ja alkoi laulaa. Hänen hauras äänensä nousi ja laski lausuen sekavia sanoja. Joskus kuuntelijat olivat havaitsevinaan laulussa jonkinlaista rytmiä ja joskus se muistutti länsimaista lauluakin. Mutta korva, jota näin alituisesti petettiin, menetti pian johtolangan ja eksyi äänisokkeloihin, joista eivät mitkään olleet raakoja eivätkä vastenmielisiä eivätkä mitkään ymmärrettäviä. Vain palvelijat ymmärsivät ne. He alkoivat kuiskailla keskenään. Mies, joka poimi vesikastanjoita, ilmestyi alastomana lammikosta, hänen huulensa menivät raolleen ihastuksesta, niin että hänen punainen kielensä näkyi. Laulu jatkui ja taukosi muutamien minuuttien kuluttua yhtä satunnaisesti kuin se oli alkanutkin — näennäisesti keskellä tahtia. — Kiitoksia, mutta mitä se oli? kysyi Fielding. — Selitän sen teille yksityiskohtaisesti. Se oli muuan uskonnollinen laulu. Kuvittelin olevani maitotyttö. Sanon Shri Krishnalle: »Tule, tule minun tyköni yksinäsi». Mutta jumala kieltäytyy tulemasta. Minä nöyryytän itseni ja sanon: »Älä tule ainoastaan minun luokseni. Jaa itsesi sataan eri Krishnaan ja käske niiden mennä sadan seuralaisnaiseni luo, mutta anna yhden, ah maailmankaikkeuden herra, tulla minun luokseni!» Mutta hän kieltäytyy tulemasta. Tämä toistuu useita kertoja. Laulu on sävelletty sopivaksi tähän hetkeen, joka on iltahetki. ‒ Mutta toivoakseni hän suostuu tulemaan jossakin toisessa laulussa? sanoi rouva Moore lempeästi. ‒ Ah ei, hän kieltäytyy tulemasta! toisti Godbole, ymmärtämättä ehkä kysymystä. — Minä sanon hänelle: »Tule tule, tule!» mutta hän ei tule. Ronnyn askeleet olivat lakanneet kuulumasta, ja hetkisen vallitsi täydellinen hiljaisuus. Ei ainoakaan tuulenviri väreilyttänyt vettä eikä ainoakaan lehti lepattanut. VIII Vaikka neiti Quested olikin tuntenut Ronnyn hyvin Englannissa, huomasi hän tehneensä sangen järkevästi tullessaan ensin vierailemaan hänen luokseen, ennenkuin päätti suostua hänen vaimokseen. India oli kehittänyt niitä Ronnyn luonteen puolia, joita hän ei ollut milloinkaan ihaillut. Ronnyn omahyväisyys, moittimishalu, yksipuolisuus, kaikki muuttui silmiinpistäväksi troopillisen taivaan alla. Ronny näytti välittävän paljon vähemmän kuin ennen siitä, mitä hänen lähimmäistensä sisimmässä tapahtui. Hän väitti paljon varmemmin kuin ennen olevansa oikeassa heihin nähden, ja että jos hän olikin väärässä, se ei merkinnyt mitään. Kun hänelle todistettiin, että hän oli väärässä, hän joutui ihan suunniltaan. Hän väitti aina, ettei Adelan todistelu pitänyt paikkaansa. Adelan katsantokanta ei ollut milloinkaan oikea, hänen väitteensä olivat kyllä johdonmukaisia, mutta lapsellisia, ja Ronny muistutti usein, että hänellä oli varmat tiedot, mutta ei Adelalla ja etteivät kokemukset auttaisi Adelaa, koskei hän kuitenkaan osannut käyttää niitä hyväkseen. Adelalle teroitettiin, että ylemmän koulun kurssi, luentojen kuunteleminen Lontoon yliopistossa, vuoden kestävä yksityiskurssi, määrätty luku virkavuosia määrätyssä maakunnassa, putoaminen hevosen selästä ja kuumekohtaus olivat ainoita oikeita valmistuksia indialaisten ja kaikkien niiden ihmisten ymmärtämiseen, jotka asuivat heidän maassaan; s.o. ne olivat sellaisia valmistuksia, jotka Adelakin voi ymmärtää, sillä tietysti Ronnynkin yläpuolella oli vielä korkeampia tiedon kuningaskuntia, joissa asui Callendarin ja Turtonin tapaisia henkilöitä, jotka olivat oleskelleet maassa parikymmentäkin vuotta, ja joiden lahjakkuus oli yli-inhimillinen. Omasta puolestaan Ronnylla ei ollut varsin suuria vaatimuksia, mutta Adela toivoi, että hänellä olisi ollut. Tuo kypsymättömien virkamiesten kulunut puheenparsi: »Minä en ole täydellinen, mutta...» koski hänen hermoihinsa. Miten inhoittavasti Ronny olikaan käyttäytynyt herra Fieldingin luona, keskeyttänyt keskustelun ja poistunut kesken tuota aavemaista laulua! Ronnyn viedessä heitä vaunuillaan pois Adelan ärtyisyys kiihtyi sietämättömäksi, hänen itsensä huomaamatta sitä seikkaa, että hänen kiihtymyksensä osaksi kohdistui häntä itseään vastaan. Hän odotti tilaisuutta saadakseen purkaa kiukkunsa, ja koska Ronnykin oli vihoissaan ja molemmat olivat Indiassa, ilmestyikin sellainen tilaisuus melko pian. He olivat tuskin poistuneet opiston alueelta, kun Adela kuuli Ronnyn kysyvän äidiltään: — Mitä siellä puhuttiin joistakin luolista? Silloin hän avasi tulen. — Rouva Moore, teidän viehättävä tohtorinne päättikin toimeenpanna huviretken kutsujen asemesta. Me kohtaamme hänet tuolla kaukana — te, minä, herra Fielding ja professori Godbole — siis aivan samat henkilöt kuin tänäänkin. — Missä kaukana? kysyi Ronny. — Marabar-luolissa. — Hitto vieköön! murahti Ronny oltuaan hetkisen vaiti. — Sovittiinko retkestä yksityiskohtaisesti? — Ei. Jos olisit puhutellut häntä, olisimme voineet päättää asian. Ronny pudisti päätään ja nauroi. — Olenko sanonut jotakin hauskaa? — Ajattelin vain, kuinka tuon hyvän tohtorin kaulus oli koholla niskasta. — Luulin sinun haluavan keskustella luolista. — Niin haluankin. Aziz oli pukeutunut hienosti kaulahuivinneulasta säärystimiin saakka, mutta oli unhottanut niskanappinsa kotiin. Siinä on indialainen kaikessa komeudessaan: hän unhottaa aina yksityiskohdat, mikä taasen johtuu rodulle ominaisesta perusvelttoudesta. Samanlaista haihattelua on »tapaaminen» tuolla luolissa, jotka sijaitsevat monen mailin päässä täältä ja kaukana toisistaan. — Oletko käynyt siellä? — En, mutta tunnen silti ne. — Ah niin, tietysti! — Oletko sinäkin luvannut lähteä tuolle huviretkelle, äiti? — En ole luvannut mitään, sanoi rouva Moore melko odottamatta. — En ainakaan tästä polokilpailusta. Aja siis ensin kotiin ja jätä minut sinne. Haluan levähtää. — Minut myös, sanoi Adela. — En minäkään halua katsella polokilpailua. — Kuten haluatte, sanoi Ronny. Väsyneenä ja pettyneenä hän menetti kokonaan malttinsa ja lisäsi kovalla, opettavaisella äänellä: — En pidä lainkaan siitä, että sinä lähdet juoksentelemaan indialaisten kanssa. Jos haluat matkustaa Marabar-luolille, saat mennä sinne englantilaisten seurassa. — En ikinä ole kuullut puhuttavankaan noista luolista, joten en tiedä, missä ne sijaitsevat ja millaisia ne ovat, sanoi rouva Moore. — Mutta missään tapauksessa, hän taputteli istuimen pielusta — en halua enää kuunnella tällaista ikävää riitelemistä. Molemmat nuoret häpesivät. He jättivät hänet huvilan edustalle ja ajoivat yhdessä polokilpailuihin tuntien, että se oli vähin, mitä he voivat tehdä. Heidän pahin huonotuulisuutensa haihtui, mutta he olivat yhä vielä alla päin. Ukkonen puhdistaa harvoin ilman. Neiti Quested istui ajatellen omaa käytöstään, jota hän ei hyväksynyt. Sen sijaan, että hän olisi koetellut Ronnya ja itseään ja koettanut päättää järkevästi avioliitosta, olikin hän sattumalta keskustellessaan mangoista sekaseurassa ilmoittanut, ettei hän aio jäädä Indiaan. Se taasen merkitsi sitä, ettei hän aio mennä naimisiin Ronnyn kanssa. Mutta olisiko hänen tarvinnut puhua siitä ja sopiko sellainen käytös sivistyneelle tytölle? Hän oli velvollinen antamaan Ronnylle selityksen, mutta onnettomuudeksi hänellä ei ollut mitään selitettävää. Tilaisuus »puhua suunsa puhtaaksi», mikä oli hänen luonteensa ja periaatteidensa mukaista, oli lykkäytynyt, kunnes oli » liian myöhäistä. Ei ollut järkevää käyttäytyä ilkeästi Ronnya kohtaan ja hakea hänestä huonoja puolia tänä iltahetkenä. Polokilpailu pantiin toimeen Maidanilla, lähellä kaupungin porttia. Aurinko alkoi jo mennä mailleen ja jokainen puu oli kuin muistutus yöstä. He kävelivät johtavan ryhmän luota syrjempänä sijaitsevalle penkille, ja siellä Adela, tuntien että se oli hänen velvollisuutensa sekä itseään että Ronnya kohtaan, lausui seuraavat harkitsemattomat sanat: — Pelkään, että meidän pitää selvittää välimme, Ronny. — Minulla on ilkeä luonne; minun pitää pyytää sinulta anteeksi, Ronny vastasi. — En aikonut antaa sinulle enkä äidille minkäänlaisia määräyksiä, mutta noiden bengaalilaisten tapa kohdella teitä ärsytti minua. En tahdo sellaisen enää uudistuvan. — Heillä ei ole mitään osuutta siihen, että minä... — Ei, mutta Azizin ehdotus luolille tehtävästä retkestä oli vain joutavaa jaarittelua. Kuulin hänen äänestään, ettei hän tarkoittanut mitään vakavaa kutsullaan; hän tahtoi vain olla huvittava. Mutta minä haluan keskustella kanssasi jostakin aivan muusta kuin noista luolista. Hän katseli kellastunutta ruohoa. — Olen nyt lopullisesti päättänyt, ettemme voikaan mennä naimisiin, hyvä poika. Tämä uutinen koski Ronnyyn kovasti. Hän oli kyllä kuullut Azizin ilmoituksen, ettei Adela aiokaan jäädä maahan, mutta ei ollut kiinnittänyt huomiota siihen, koska hän ei ollut voinut uneksiakaan, että joku indialainen konsanaan voisi olla välittäjänä kahden englantilaisen välillä. Hän hillitsi mielensä ja sanoi ystävällisesti: — Ethän ole milloinkaan luvannutkaan mitään, rakas tyttöseni; sinä et ole sitonut itseäsi etkä minuakaan minkävuoksi sinun ei tarvitse olla tästä pahoillasi. Adelaa hävetti; kuinka vaatimaton Ronny olikaan! Hän voi kyllä pakottaa Adelan hyväksymään hänen mielipiteensä, mutta hän ei milloinkaan pakottaisi Adelaa menemään kihloihin, koska hän, kuten Adela itsekin, piti kunniassa persoonallisten suhteiden koskemattomuutta. Juuri se oli vienyt heidät yhteen heidän tavatessaan toisensa ensi kerran Englannin järvien suurenmoisen luonnon keskellä. Adelan koetus oli nyt lopussa, mutta hänellä oli sellainen tunne, että sen olisi pitänyt olla tuskallisempi ja pitempi. Hän ei siis menekään naimisiin Ronnyn kanssa. Se liukui ohitse kuin uni. Hän sanoi: — Mutta keskustellaan nyt sentään siitä perusteellisesti, sillä sehän on niin tärkeä päätös, emmekä saa tehdä minkäänlaisia erehdyksiä. Haluaisin kuulla käsityksesi minusta, koska se mielestäni auttaisi meitä molempia. Ronny näytti onnettomalta ja pidättyväiseltä. — En luota suurestikaan sellaiseen väittelyyn ja sitäpaitsi olen aivan lopussa kaikesta lisätyöstä, jota Mohurram aiheuttaa, niin että saat suoda minulle anteeksi. — Tahdon vain, että kaikki tulisi selväksi välillämme. Lupaan vastata kaikkiin kysymyksiisi, joita mahdollisesti haluat tehdä käytökseni johdosta. — Mutta minulla ei ole minkäänlaisia kysymyksiä tehtävänä. Olet menetellyt täysin oikeuksiesi mukaisesti. Teit aivan oikein matkustaessasi tänne katselemaan minua työssäni; se oli hyvä suunnitelma eikä siitä kannata puhua sen enempää — me vain kiihtyisimme. Ronny oli vihainen, loukkautunut ja liian ylpeä houkutellakseen Adelaa; mutta hän ei voinut tunnustaa tytön käyttäytyneen huonosti, sillä heti kun maanmiehet tulivat kysymykseen, hän oli jalomielinen. — Toivon, ettei sinulla olisi sen painavampia syitä. Olen käyttäytynyt anteeksiantamattomasti aiheuttaessani sinulle ja äidillesi tällaista vaivaa, sanoi neiti Quested katsellen nyrpeästi puuhun, jonka juurella he istuivat. Pieni vihreä lintu istui siellä katsellen häntä, niin loistava ja sievä, että se hyvinkin olisi voinut pyrähtää sinne suoraan jostakin lintukaupasta. Kun se kohtasi hänen katseensa, ummisti se silmänsä, teki pienen hypyn ja valmistautui pujahtamaan pesäänsä. Villi indialainen lintu. — Ei mitään enää, toisti hän ja tunsi, että jommankumman heistä tahi molempien olisi pitänyt pitää syvämietteinen ja kiihkeä puhe. — Me olemme olleet hirvittävän englantilaisia tässä asiassa, mutta luullakseni se on ollut oikein. — Koska kerran olemme englantilaisia. — Kuinka tahansa, Ronny, mutta emme ole ainakaan riidelleet. — Sehän olisikin ollut peräti mieletöntä! Miksi riitelisimme? — Luullakseni olemme ystäviä vielä tämänkin jälkeen? — Tiedän sen. — Se onkin hyvä. Kun he olivat vaihtaneet tämän vakuutuksen, tunsivat he heti suurta huojennusta, joka muuttui hellyyden aalloksi painuen sitten takaisin. Heidän oma ivallisuutensa hellytti heitä ja he alkoivat tuntea itsensä yksinäisiksi ja yksinkertaisiksi. Kokemukset ne erottivat heitä eivätkä luonteet; ihmisinä he eivät olleet lainkaan erilaisia; käytännöllisesti katsoen he olivat aivan samanlaisia, jos heitä verrattiin niihin ihmisiin, jotka olivat lähinnä näköpiirissä. Bhili, joka piteli kiinni erään upseerin poloponia, sekarotuinen, joka ohjasi Nawab Bahadurin autoa, Nawab Bahadur itse, hänen elähtänyt pojanpoikansa — ei kukaan heistä olisi voinut selviytyä vaikeuksista niin helposti ja kylmäverisesti kuin he. Vain se, että he olivat puhuneet suunsa puhtaaksi, oli vähentänyt niitä. Tietysti he olivat ystäviä ja pysyisivätkin aina sellaisina. — Tiedätkö, mikä tuon vihreän linnun nimi on? Adela kysyi siirtäen olkapäätänsä hieman lähemmäksi häntä. — Mehiläissyöjä. — Ei, Ronny, sen siivissä on punaiset juovat. — Papukaija, yritti Ronny. — Eihän toki! Kysymyksessä oleva lintu katosi lehvistöön. Se ei merkinnyt mitään, mutta he olisivat tahtoneet saada selville sen nimen, koska se olisi ikäänkuin lohduttanut heitä. Mutta Indiassa ei saada selville mitään; jo pelkkä kysymyksen lausuminen saa kaiken katoamaan tahi muuttumaan toiseksi. — McBrydellä on kuvitettu lintukirja, sanoi Ronny apeasti. — Minä puolestani en tunne lintuja lainkaan, olen tosiaankin tietämätön kaikesta täällä, paitsi omasta työstäni. Se on todellakin suuri vahinko. — Minunkin laitani on samoin. Olen kykenemätön kaikkeen. — Mitä kuulenkaan? huudahti Nawab Bahadur niin kimeästi, että molemmat säpsähtivät. — Mitä ikäviä asioita minä kuulenkaan? Englantilainen nainenko kykenemätön? Ei, eihän toki! Hän hymyili iloisesti, ollen varma siitä — määrättyjen rajojen sisällä, tietysti —että hän oli tervetullut. ‒ Hyvää iltaa, Nawab Bahadur! Olette nähtävästi katsellut kilpailuja, Ronny sanoi välinpitämättömästi. — Niin olen, sahib, niin olen. — Mitä kuuluu? kysyi Adela kooten ajatuksensa. Hän ojensi kätensä. Vanha herra ymmärsi tästä auliista liikkeestä, että toinen vasta äskettäin oli saapunut maahan, mutta hän ei kiinnittänyt siihen erikoisemmin huomiotaan. Naiset, jotka näyttivät kasvonsa, muuttuivat tämän ainoan tekonsa johdosta niin kummallisiksi hänen mielestään, että hän arvosteli heitä pikemminkin heidän miesväkensä mukaan kuin omalta näkökannaltaan. Ehkä he eivät olleetkaan siveettömiä. He eivät missään tapauksessa olleet hänen kaitsettaviaan. Kun hän oli huomannut pormestarin olevan kahden kesken erään tytön kanssa hämärässä, oli hän lähestynyt heitä pelkästä hyväntahtoisuudesta. Hänellä oli uusi auto, jonka hän tahtoi luovuttaa heidän käytettäväkseen; pormestari saisi päättää, hyväksyttäisiinkö hänen tarjouksensa. Ronny häpesi tällä hetkellä tylyyttään Azizia ja Godbolea kohtaan. Tässä tarjoutui hänelle nyt tilaisuus näyttää, että hän osasi kohdella indialaisia kunnioittavastikin, jos nämä vain ansaitsivat sen. Senvuoksi hän sanoi Adelalle yhtä alakuloisen ystävällisesti, kuin äsken väitellessään linnusta: — Haluaisitko lähteä ajelemaan puoleksi tunniksi? — Eiköhän meidän pitäisi jo lähteä kotiin? — Miksi niin? Ronny katsoi häneen. — Ajattelin vain, että meidän ehkä pitäisi puhutella äitiäsi ja keskustella hänen kanssaan tulevaisuudensuunnitelmistamme. — Kuten tahdot, mutta ei kai sillä ole mitään erityistä kiirettä, vai mitä? — Sallikaa minun viedä teidät autollani huvilaan mutta pieni retki ensin, huudahti vanha herra kiiruhtaen autonsa luo. — Hän voi näyttää sinulle täällä sellaista, mitä minä en voi, ja hän on täysin luotettava. Luulen pienen vaihtelun tekevän sinulle hyvää. Koska Adela oli päättänyt olla enää lisäämättä Ronnyn huolia, hän suostui, vaikka hänen halunsa Indian tuntemiseen olikin äkkiä laimentunut. Siihen oli ennen liittynyt jonkinlaista kapinallisuutta. Kuinka he sijoittautuisivat vaunuun? Hienon pojanpojan oli pakko jäädä kentälle. Nawab Bahadur istuutui eteen, koska hän ei halunnut istua englantilaisen tytön vieressä. — Huolimatta iästäni opettelen ohjaamaan, hän selitti. — Ihminen voi oppia vaikka mitä, jos vain tahtoo. En ohjaa vielä itse. Istun vain tässä ja kyselen ohjaajaltani opetellen ensin, miten kaikki tehdään, ennenkuin ryhdyn itse ohjaamaan. Sillä tavalla kartetaan noita vakavia ja joskus hullunkurisiakin onnettomuuksia, jollaisen uhriksi eräs maanmieheni äskettäin joutui englantilaisen kerhon ihastuttavissa kutsuissa. Meidän hyvä Panna Lalimme! Toivon, sahib, etteivät kukkanne pahasti vahingoittuneet. Tehkäämme pieni ajeluretki Gangavati-tielle. Ajamme noin kolmen neljänneksen päähän. — Sitten hän nukkui. Ronny käski ohjaajan ajaa mieluummin Marabar- kuin Gangavati-tietä, koska viimeksimainittua juuri korjattiin, ja istuutui sitten sen naisen viereen, jonka hän oli menettänyt. Auto rupesi säksyttämään ja kiersi viertotietä pitkin, joka vei alakuloisten ketojen vieritse. Surkeat puut reunustivat tietä, ja koko maisema oli alaston tehden sellaisen vaikutuksen, että maaseutu oli liian laaja voidakseen kustantaa itselleen kauneutta. Nuori pari keskusteli vaisusti ja tunsi itsensä mitättömäksi. Kun aurinko oli laskenut, näytti pimeys pursuavan esille laihasta kasvistosta ja peittävän ensin heidän kummallakin puolellaan sijaitsevat kedot, ennenkuin se nousi tielle. Ronnyn kasvot muuttuivat epäselviksi, mikä seikka aina taivutti Adelan arvostelemaan paremmin hänen luonnettaan. Auton sysäyksestä hänen kätensä kosketti Ronnyn kättä, jolloin tuollainen väristys, jollaiset ovat niin tavallisia eläinmaailmassa, vapisutti heitä kumpaakin ilmaisten heille, että kaikki heidän vaikeutensa olivatkin olleet vain rakkaudenkinastelua. He olivat molemmat liian ylpeitä lisätäkseen puristusta, mutta kumpikaan ei vetänyt kättään takaisin ja molemmat tunsivat väärää yhteyden tunnetta, joka oli yhtä paikallista ja ajoittaista kuin tulikärpäsen kimallus. Se häviäisi hetkisen kuluttua sukeltautuakseen mahdollisesti esille jälleen, mutta pimeys yksin on pysyväistä. Eipä yökään, joka ympäröi heitä pilkkopimeänä, kuten heistä tuntui, ollut täysin pimeä, sillä sitä heikensivät taivaanrannan takaa heijastuva päivän kajo ja tähdet. He paiskautuivat ylös... sysäys, hyppy, liukuminen, jarrut kiinni, törmäys tien vieressä kasvavaa puuta vasten ja sitten äkkipysähdys. Onnettomuus! Lievä. Ei kukaan ollut vahingoittunut. Nawab Bahadur heräsi. Hän huusi jotakin arabian kielellä ja repi raivoissaan partaansa. — Mikä on mennyt rikki? kysyi Ronny sen hetkisen kuluttua, jonka hän oli suonut itselleen, ennenkuin ryhtyi selvittämään tilannetta. Sekarotuinen ohjaaja, herra Harris, joka oli menemäisillään pyörälle päästään, tointui kuullessaan hänen äänensä ja vastasi todellisen englantilaisen tapaan: — Antakaa minulle viisi minuuttia aikaa, niin ohjaan teidät sitten, mihin ikinä vain haluatte. — Pelästyitkö, Adela? Ronny päästi hänen kätensä irti. — En ollenkaan. — Minun mielestäni tällaisen onnettomuuden tyynesti vastaanottaminen on mielettömyyden huippu! huusi Nawab Bahadur melko epäkohteliaasti. — No, se on jo ohi eikä itkeminen hyödytä mitään, sanoi Ronny astuen maahan. — Ajoimme onneksi tuota puuta vasten. — Kaikki on ohi... niin, tietysti, vaara on ohi. Sytyttäkäämme savuke ja koettakaamme laittaa olomme niin mukavaksi kuin suinkin. Niin juuri, meidän pitää koettaa olla iloisia — voi, laupias Jumala! Bahadur alkoi jälleen puhua arabiankieltä. — Se ei ollut silta; vaunumme luisti. — Eikä luistanut, sanoi Adela, joka oli nähnyt onnettomuuden aiheuttajan ja luuli muidenkin huomanneen sen. — Ajoimme eläimen yli. — Vanhus huudahti kauhusta. Hänen pelkonsa oli suhteeton ja naurettava. — Eläimenkö yli? — Suuri eläin hyökkäsi pimeästä tien oikealta puolen kimppuumme. — Hyväinen aika, hän on oikeassa! huudahti Ronny. — Oven kohdalta on kiiltoväri naarmuinen. — Niin, sir, hän on oikeassa, toisti sekarotuinen. Juuri saranoiden vieressä oli merkki ja ovi aukeni hyvin työläästi. — Tietysti olen oikeassa. Näin sen karvaisen selän aivan selvästi. — No, sepä vasta, Adela! Mikähän eläin se oli? — En tunne tämän maan nelijalkaisia sen paremmin kuin lintujakaan, mutta se oli liian suuri ollakseen vuohi. — Aivan liian suuri ollakseen vuohi, sanoi vanhuskin. — Otetaanpa selko siitä, sanoi Ronny. — Tarkastellaan jälkiä. — Aivan niin. Ottakaa tämä sähkölyhty mukaan. Ronny ja Adela kävelivät muutamia askelia takaisinpäin pimeässä, yhteenkuuluvina ja onnellisina. Nuoruutensa ja kasvatuksensa vaikutuksesta he eivät olleet järkytettyjä onnettomuudesta. He saivat selville törmäyspaikan pyöränjälkien mutkista. Paikka oli erään sillan tuolla puolen; eläin oli nähtävästi hypännyt tielle ojasta. Auton jäljet olivat ensin suorat ja tasaiset, mutta sitten ne sekosivat. Jokin ulkonainen voima oli selvästi sekaantunut leikkiin, mutta tietä oli käytetty niin paljon, ettei yksityisiä jälkiä voinut erottaa, ja lyhty loi niin räikeitä varjo- ja valokohtia, etteivät he voineet saada selvää sen avulla. Sitäpaitsi Adela laskeutui innoissaan kyykkyyn lakaisten helmoillaan maata, kunnes näytti siltä, ettei auton kimppuun ollutkaan hyökännyt kukaan muu kuin hän itse. Tapaus huojensi suuresti heidän mieltään. He unhottivat onnettomat henkilökohtaiset välinsä ja tunsivat itsensä seikkailunhaluisiksi tonkiessaan tomussa. — Varmaankin se on ollut puhveli, huusi Adela indialaiselle isännälleen, joka ei ollut seurannut heitä. — Aivan niin. — Ellei se ollut hyena. — Ronny kannatti jälkimmäistä olettamusta. Hyenat oleskelevat ojissa ja pelkäävät valonheittäjiä. — Hyenapa tietenkin, sanoi indialainen ilkeän ivallisesti ja viittasi yöhön. — Herra Harris! — Hetkinen vain; kymmenen minuutin kuluttua on kaikki selvä. — Sahib sanoo sen olleen hyenan. — Älkää toruko herra Harrista. Hän pelasti meidät ikävästä kuperkeikasta. Hyvin tehty, Harris! — Kuperkeikasta, jota meidän ei olisi lainkaan tarvinnut pelätä, jos hän olisi totellut minua ja ajanut Gangavatin tietä Marabarin asemesta. — Se oli minun vikani. Käskin hänen kääntää tälle tielle, koska tätä on parempi ajaa. Herra Lesley on laitattanut sen autoille sopivaksi aina kukkuloille saakka. — Ahaa, nyt alan ymmärtää! Hän näytti kokoavan ajatuksiansa ja pyyteli veltosti ja perinpohjaisesti anteeksi onnettomuutta. Ronny mumisi: »No, älkäähän nyt», mutta indialaisen velvollisuus oli pyytää anteeksi, ja hänen olisi pitänyt tehdä se jo aikaisemmin. Vaikka englantilaiset ovatkin kylmäverisiä kriitillisellä hetkellä, ei kenenkään tarvitse silti luulla, etteivät ne merkitse mitään. Nawab Bahadur oli joutunut pahempaan kuin pulaan. Samassa lähestyi muuan suuri auto vastakkaiselta taholta. Ronny meni muutamia askelia lähemmäksi ja pysähdytti sen ponnekkain sanoin ja liikkein. Jäähdyttäjässä oli poikkipäin kirjoitus »Mudkulin valtio» ja autossa istui neiti Derek loistaen hilpeydestä ja suopeudesta. — Herra Heaslop, neiti Quested, miksi pysähdytätte viattoman naisen? — Meille on sattunut pieni onnettomuus. — Miten ikävää! — Ajoimme hyenan yli. — Olipa se hirveän harmillista! — Voitteko ottaa meidät autoonne? — Kyllä. — Ottakaa minutkin, pyysi Nawab Bahadur. — Entä minut sitten? huusi herra Harris. — Autoni ei ole omnibussi, sanoi neiti Derek tiukasti. — Minulla on täällä jo urut ja pari koiraa. Voin ottaa mukaani kolme teistä, mutta yhden on silloin istuttava edessä ja pidettävä toista koiraa sylissään. — Minä istuudun eteen, sanoi Nawab Bahadur. — Kiivetkää sinne sitten! Minulla ei ole aavistustakaan, kuka te oikeastaan olette. — Kuulkaahan nyt, kuinka minun illalliseni nyt käy? Ette suinkaan aio jättää minua tänne koko yöksi? Ohjaaja muuttui tunkeilevaksi koettaessaan esiintyä eurooppalaisen tavoin. Hänellä oli pimeydestä huolimatta päässään auringonkypäri, ja hänen kasvonsa, jotka eivät hallitsevalta rodulta olleet perineet juuri muuta kuin huonot hampaat, pistivät esille mahtipontisesti sen alta ja näyttivät sanovan: »Mitä kujeilua tämä on? Älkää kiusatko minua, te mustat ja valkoiset. Minäkin istun kiinni täällä kirotussa Indiassa aivan niinkuin tekin. Teidän pitäisi käyttäytyä hieman ystävällisemmin minua kohtaan». — Nassu tuo teille aterian pyörällään, sanoi Nawab Bahadur, joka oli saanut takaisin arvokkuutensa. — Lähetän hänet oitis matkaan. Korjatkaa sillä aikaa vaununi. He kiisivät tiehensä. Luotuaan heihin moittivan silmäyksen herra Harris kumartui maahan kontalleen. Kun sekä indialaisia että englantilaisia oli läheisyydessä, tuli hän mahtipontiseksi, koska hän ei tiennyt, kumpaan rotuun hän oikeastaan kuului. Hänen verensä vastakkaiset virrat tekivät hänet hetkiseksi levottomaksi, mutta sitten ne sekaantuivat yhteen jälleen eikä hän kuulunut enää muille kuin itselleen. Mutta neiti Derek oli oikein loistavalla tuulella. Hänen oli onnistunut varastaa Mudkul-auto. Hänen maharadshansa joutuisi kyllä pois suunniltaan, mutta siitä hän ei välittänyt; ruhtinas sai antaa hänelle matkapassin jos halusi. — Luulen, etteivät nuo ihmiset uskalla tehdä meille mitään, hän sanoi. — Ellen varastaisi kuin korppi, en pääsisi mihinkään. Hän ei tarvitse lainkaan autoa, se tyhmeliini. Hänen valtionsa luotto vain vahvistuu, kun minun nähdään ajelevan hänen autollaan loma-aikanani Chandraporessa. Hänen pitäisi ajatellakin asiasta juuri niin. Mutta maharani on toisenlainen — hän on oikea sulotar. Nuo ovat hänen sylikoiriaan, pikku raukat. Otin ne kiinni ohjaajan avulla. Voiko ajatella mitään sen hullunkurisempaa kuin koirien ottaminen mukaan hallitsijain väliseen neuvotteluun? Hän nauroi pakahtuakseen. — Mutta urut! Ne ovat minun oma pieni erehdykseni, niistä voidaan syyttää vain minua. He melkein heittivät ne jälkeeni, vaikka tahdoin, että ne olisi jätetty junaan. Voi sentään! Ronny nauroi pidättyväisesti. Hänestä ei ollut paikallaan, että englantilaiset ottivat vastaan toimia alkuasukasvaltioissa, joissa he tosin saivat jonkinverran vaikutusvaltaa, mutta vain yleisen arvonannon kustannuksella. Hän sanoi nuorelle naiselle, että tämä kerran voittaisi indialaiset heidän omissa vehkeissään, jos hän jatkaisi tarpeeksi kauan. — He antavat minulle potkut aina, ennenkuin pääsen niin pitkälle, ja sitten saan uuden toimen. Koko India on tupaten täynnä maharaneja, raneja ja begumeja, jotka tarvitsevat minunlaisiani naisia. — Niinkö? Siitä minulla ei ollut aavistustakaan. — Kuinka olisi voinut ollakaan, herra Heaslop? Eihän hän voi tietää mitään maharaneista, neiti Quested? Ei niin mitään. Ainakin toivon niin. — Otaksun, etteivät nuo mahtavat naiset ole kovinkaan kiinnostavia, sanoi Adela tyynesti, moittien sisimmässään nuoren tytön käyttäytymistä. Hänen kätensä kosketti jälleen pimeässä Ronnyn kättä, ja eläimelliseen väristykseen liittyi nyt mielipiteiden samanlaisuuskin. — Erehdytte. He ovat verrattomia. — En tahtoisi väittää sitäkään, että hän on väärässä, sanoi Nawab Bahadur eristetyltä etuistuimelta, jonne hänet oli karkoitettu. — Alkuasukasvaltion hallitsijan puoliso voi epäilemättä olla erinomainen nainen, eikä johtuisi mieleenikään sanoa mitään halventavaa hänen korkeudestaan Mudkulin maharanista. Mutta pelkään, että hän on sivistymätön ja taikauskoinen. Ja voisiko hän ollakaan toisenlainen? Mitäpä tilaisuutta sellaisella naisella on ollut sivistyäkseen? Ah, taikauskoisuus on jotakin vallan hirmuista, se on suuri puute ja vika meissä indialaisissa. Ja kuin korostaakseen hänen arvosteluaan ilmestyivät englantilaisen siirtokunnan valot näkyviin tien oikealla puolella kohoavalta kukkulalta. Hän kävi yhä puheliaammaksi. — Jokaisen kansalaisen velvollisuus on luopua taikauskostaan, ja vaikka minulla tuskin onkaan kokemusta hinduvaltioista yleensä eikä juuri lainkaan tästä Mudkul-nimisestä, missä kuvittelen hallitsijaa kunnioitettavan vain yhdellätoista tykinlaukauksella, en kuitenkaan luule niiden menestyneen niin hyvin kuin Angloindian, jossa näemme järkevyyden ja järjestyksen leviävän kaikkiin suuntiin kuin eloasynnyttävän joen. — Siunatkoon! huudahti neiti Derek. Välittämättä keskeytyksestä vanhus jatkoi. Hänen kielensä kanta oli lauennut ja hänellä oli paljon sydämellään. Hän hyväksyi neiti Questedin lausunnon, etteivät ruhtinaalliset henkilöt ole kiinnostavia, koska hän itse oli mahtavampi kuin moni riippumaton hallitsija, mutta hän ei halunnut muistuttaa neiti Questedille omasta mahtavuudestaan, ettei neiti huomaisi epäkohteliaisuuttaan. Se oli hänen puheensa perussävy, johon sekaantui lisäksi kiitollisuutta neiti Derekiä kohtaan siitä, että hän sai ajaa tämän autossa, suostuvaisuutta pitää vastahakoista koiraa sylissään ja yleistä surua niiden huolien johdosta, joita hän oli aiheuttanut ihmiskunnalle illan kuluessa. Hän tahtoi sitäpaitsi nousta autosta kaupungin läheisyydessä saadakseen käsiinsä palvelijansa ja nähdäkseen, mitä tyhmyyksiä hänen pojanpoikansa oli saanut aikaan. Kootessaan kaikki nämä huolet yhdeksi ainoaksi sotkuiseksi vyyhdeksi, hän samalla epäili kuulijainsa tarkkaavaisuuden laimenevan, ja luuli pormestarin urkujen suojassa hakkailevan jompaakumpaa tyttöä. Mutta hän oli saanut liian hyvän kasvatuksen ollakseen jatkamatta. Se seikka, että he voisivat olla ikävystyneitä, ei juolahtanut hänen mieleensäkään, koska hän ei tiennyt, mitä ikävystyminen merkitsi. Eikä sekään, että he olivat häpeämättömiä, merkinnyt mitään hänelle, koska Jumala oli luonut kaikki rodut erilaisiksi. Onnettomuuden uhka oli väistetty, ja hänen elämänsä jatkui yhtä hyödyllisenä, hienona ja onnellisena kuin ennenkin ilmaisten itsensä virtanaan vuotavin hyvinvalituin sanoin. Kun tuo vanha kuohulähde oli eronnut heidän seurastaan, ei Ronny puhunut hänestä mitään. Turton oli opettanut hänelle, että miehen arvostelemisen siirtäminen tuonnemmaksi on järkevää, ja senvuoksi hän säästi sen, mitä hänellä oli sanottavaa Nawabin luonteesta, tuonnemmaksi. Hänen kätensä, jonka hän oli ojentanut sanoessaan hyvästi, kosketti jälleen Adelan kättä. Adela siveli sitä nyt peittelemättä, Ronny vastasi hänen hyväilyynsä ja molemminpuolinen puristus merkitsi varmasti jotakin. He katsoivat toisiinsa saapuessaan huvilan edustalle; siellä odotti heitä rouva Moore. Neiti Questedin asia oli puhua ja hän sanoikin hermostuneesti: Ronny, tahtoisin mielelläni peruuttaa kaiken, mitä sanoin Maidanilla. Ronny mukautui siihen, ja sovinnon seurauksena oli heidän kihlautumisensa. Ei kumpikaan heistä ollut aavistanut tällaista tulosta. Adela oli aikonut asettua entiselle epäröivälle kannalleen, mutta siitä ei ollutkaan tullut mitään. Hän oli nyt saanut rintaansa nimilipun, jota tuo vihreä lintu ja tuo karvainen eläin eivät olleet saaneet. Hän tunsi itsensä nöyryytetyksi, koska hän ei pitänyt nimilipuista, ja sitäpaitsi hän tunsi, että hänen ja hänen kosijansa välillä olisi pitänyt tapahtua jotakin uutta, jotakin dramaattista ja kestävää. Mutta Ronny ei ollut lainkaan huolissaan; hän oli tyytyväinen, ehkäpä hieman hämmästyksissään, mutta hänellä ei sittenkään ollut mitään sanottavaa. Mitäpä siinä oikeastaan olikaan sanomista? Kysymyshän oli ollut vain siitä, mentäisiinkö vai eikö mentäisi naimisiin, ja he olivat päässeet yksissä tuumin myönteiseen tulokseen. Mennään nyt kertomaan tästä äidille, hän sanoi aukaisten revitetyn sinkkioven, joka suojeli huvilaa siivekkäiden petojen parvilta. Kolina herätti äidin. Hän oli istunut muistellen kaukana olevia lapsiaan, joita niin harvoin mainittiin, eikä hän ensin oikein käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Hänen oli tapana usein vaipua hiljaiseen mietiskelyyn, ja sen äkillinen keskeytyminen tuntui hänestä häiritsevältä. Kun uutinen oli ilmoitettu, Ronny sanoi armollisesti ja rehellisesti: — Katselkaa nyt Indiaa, te molemmat, niin paljon kuin haluatte. Tiedän käyttäytyneeni hieman naurettavasti Fieldingin luona, mutta nyt ovat tunteeni muuttuneet. En ollut siellä oikein oma itseni. »Tehtäväni täällä ovat nyt nähtävästi lopussa; en halua enää nähdä koko Indiasta tämän enempää, rupean valmistelemaan kotimatkaani», ajatteli rouva Moore. Hän muisti, mitä onnellinen avioliitto merkitsi, ajatellessaan omia avioliittojaan. Adelankin vanhemmat olivat olleet onnellisissa naimisissa. Suurenmoista oli, että niin onnellinen tapaus toistui nuoremman sukupolven keskuudessa. Aina vain uudestaan! Tällaisten liittojen lukumäärä lisääntyisi varmaankin yhtä rintaa sivistyksen kanssa ja ihanteet tulisivat jalommiksi ja luonteet lujemmiksi. Mutta hän oli väsynyt vierailustaan maakuntakoulussa, hänen jalkojaan pakotti, herra Fielding oli kävellyt liian nopeasti ja liian kauas, nuoret olivat pahoittaneet hänen mielensä vaunuissa ja saaneet hänet ajattelemaan, että he aikoivat rikkoa välinsä, ja vaikka kaikki olikin selvää nyt, ei hän voinut puhua niin innostuneesti häistä eikä muusta kuin hänen olisi pitänyt.. Ronny oli päässyt satamaan, nyt täytyi äidin matkustaa kotiin auttamaan toisia, mikäli he olivat hänen apunsa tarpeessa. Itse hän ei enää ajatellut naimisiinmenoa; hänen tehtävänään oli muiden auttaminen ja palkintonaan se, että häntä sanottiin kiltiksi. Vanhat naiset eivät saa vaatia sen enempää. He söivät päivällisensä keskustellen iloisesti ja ystävällisesti tulevaisuudesta. Vihdoin he puhuivat siitäkin, mitä oli tapahtunut, ja Ronny loi yleiskatsauksen päivän tapahtumiin omalta näkökannaltaan. Hänen päivänsä oli ollut aivan erilainen kuin naisten, sillä näiden huvitellessa hän oli työskennellyt. Mohurram lähestyi ja tavalliseen tapaansa Chandraporen muhamettilaiset rakensivat paperitorneja, jotka olivat niin korkeita, etteivät ne mahtuneet kulkemaan erään määrätyn viikunapuun oksien alitse. Tiedettiin, mitä silloin tulisi tapahtumaan: kun torni ottaa kiinni oksaan, kiipeää joku muhamettilainen puuhun ja katkaisee oksan; hindut puolestaan suuttuvat tästä, puhkeaa uskonnollinen mellakka ja taivas tiesi, mitä. Ehkäpä on pakko kutsua sotaväkeä paikalle. Lähetystöt ja sovintovaltuuskunnat olivat neuvotelleet Turtonin johdolla ja kaikki säännöllinen työ oli pysähtynyt Chandraporessa. Pitäisikö kulkueen valita toinen tie, vai tehtäisiinkö tornit lyhyemmiksi? Muhamettilaiset suostuivat edelliseen, mutta hindut kannattivat jälkimmäistä vaihtoehtoa. Piiripäällikkö oli liittynyt hinduihin, kunnes oli alkanut epäillä heidän tahallaan taivuttaneen puuta. Mutta he sanoivat sen vääntyneen itsestään. Nyt seurasi mittauksia, asemapiirustuksia ja virallinen tarkastus itse paikalla. Mutta Ronny ei ollut ollenkaan tyytymätön päiväänsä, koska se oli todistanut, että India tarvitsi englantilaisia; ilman heitä olisi alkuasukasten kesken varmasti puhjennut verinen kahakka. Hänen äänensä muuttui jälleen miellyttäväksi. Hänen tehtävänsä tässä maassa ei ollut osoittaa ystävällisyyttä, vaan säilyttää rauhaa, ja nyt, luvattuaan tulla hänen vaimokseen, Adelakin ymmärtäisi sen. — Mitä tuo vanha herrasmies tarkoitti tarjotessaan meille autonsa? Adela kysyi, ja hänen välinpitämätön äänensä oli juuri sellainen kuin Ronny oli toivonutkin. — Tuo vanha herrasmies on aina auttavainen ja uskollinen, kun yleiset asiat ovat kysymyksessä. Hän on meidän malli-indialaisemme. — Todellako? — Pelkään sen olevan totta. Eivätkö he ole kummallisia, parhaimmatkin heistä? Sellaisia he ovat ja ennemmin tahi myöhemmin he kaikki unhottavat kaulusnappinsa. Sinä olet ollut tekemisissä kolmen eri indialaisen kanssa tänään, Bhattacharyain, Azizin ja tämän vanhuksen kanssa, eikä ole mikään sattuma, että he kaikki ovat aiheuttaneet sinulle pettymyksiä. — Minä pidän Azizista, Aziz on todellinen ystäväni, pisti rouva Moore väliin. — Kun eläin syöksyi kimppuumme, menetti Nawab malttinsa, hylkäsi ohjaajansa ja lyöttäytyi neiti Derekin vastukseksi. Mikään suuri rikos se ei tosin ollut, mutta kukaan valkoinen ei olisi menetellyt sillä tavoin. — Mikä eläin? — Jouduimme pienen onnettomuuden uhreiksi Marabar-tiellä. Adela luulee hyenaa sen aiheuttajaksi. — Onnettomuudenko? huudahti rouva Moore. — Siitä ei kannata puhuakaan, kosk'ei kukaan vahingoittunut. Erinomainen isäntämme vain heräsi unelmistaan ja pauhasi kovasti luullen meidän aiheuttaneen onnettomuuden. Rouva Moorea värisytti. — Aave! Mutta hänen huulensa tuskin muodostivat sanoiksi tätä ajatusta. Nuoret eivät huomanneet sitä, koska he ajattelivat omia tulevaisuudensuunnitelmiaan. Kun rouva Mooren olettamusta ei millään tavalla tuettu, hävisi se olemattomiin tahi palasi takaisin siihen tajunnan osaan, joka harvoin tuo itsensä julki. — Niin, ei mitään rikollista, selitti Ronny lyhyesti, — mutta alkuasukkaat ovat sellaisia, ja se on muuan syy, miksi emme salli heidän päästä kerhoihimme. En ymmärrä sitäkään, kuinka neiti Derekin kaltainen hieno tyttö voi ruveta alkuasukasruhtinaiden palvelukseen... Mutta minun täytyy nyt lähteä jatkamaan työtäni. Krishna!— Krishna oli oikeudenpalvelija, jonka piti tuoda hänelle asiakirjat virastosta. Mutta häntä ei näkynyt eikä kuulunut ja siitä syntyi hirmuinen meteli. Ronny raivosi, huusi, vaikeroi, ja vain tottunut kuuntelija olisi saattanut huomata, ettei hän ollut vihoissaan; hän ei ollut halunnutkaan asiakirjoja kotiinsa ja pani toimeen tämän metelin vain senvuoksi, että niin piti olla. Palvelijat, jotka ymmärsivät hänet täydellisesti, juoksentelivat lyhtyineen veltosti sinne tänne. Ronny tuomitsi poissaolevan oikeudenpalvelijan kahdeksan annan [anna, noin 11 penniä] sakkoon ja syventyi sitten tarkastelemaan rästiluetteloja. — Haluaisitko panna pasianssia tulevan anoppisi kanssa, rakas Adela, vai tuntuuko se sinusta liian laimealta huvilta? kysyi rouva Moore. — Mielelläni. En tunne itseäni lainkaan kiihtyneeksi, olen vain iloinen, että kihlaus vihdoinkin päätettiin. Se ei kuitenkaan saa aikaan minkäänlaisia muutoksia. Olemme kaikki kolme samoja ihmisiä kuin ennenkin. — Se onkin paras tapa suhtautua asiaan. Hän latoi pöydälle ensimmäisen rivin kortteja. — Luulen niin, sanoi tyttö miettiväisesti. — Fieldingin luona pelkäsin jo teidän päättävän asianne toisella tavalla... musta sotamies punaisen rouvan jälkeen... He keskustelivat tyynesti pasianssista. Äkkiä Adela sanoi: — Tehän kuulitte minun sanovan Azizille ja Godbolelle, etten aio jäädä tänne. En tiedä, miksi sanoin niin, sillä en tarkoittanut sitä. Tunnen, etten ole ollut tarpeeksi vilpitön tahi tarpeeksi tarkkaavainen. Minusta tuntui kuin olisin kokonaan kadottanut käsitykseni oikeista suhteista. Te olette ollut kovin kiltti minulle, ja minäkin aioin olla kiltti, kun matkustimme, mutta olen tahtomattani ollut toisenlainen... Rouva Moore, onko ihmisen elämällä mitään tarkoitusta, ellei hän ole ehdottoman rehellinen? Rouva Moore jatkoi korttiensa latomista. Sanat olivat epämääräiset, mutta hän tajusi niiden takana piilevän epävarmuuden. Hän oli tuntenut sitä itsekin omien kihlaustensa aikana... epämääräistä katumusta ja epäröintiä. Kaikki oli kuitenkin järjestynyt jälkeenpäin oivallisesti, ja epäilemättä tulisi nytkin käymään niin. — Minä en ainakaan olisi levoton, hän sanoi. — Se johtuu osaksi ympäristöstä; me vaivaamme järkeämme mitättömyyksillä, sensijaan että kohdistaisimme huomiomme sellaisiin asioihin, jotka merkitsevät jotakin. Olemme täällä »tulokkaita», kuten ihmiset sanovat. — Tarkoitatteko, että India olisi jollakin tavalla syynä levottomuuteeni? — India on... hän keskeytti. — Mistä johtui, että sanoitte sitä aaveeksi? — Mitä olen sanonut aaveeksi? ‒ Tuota eläintä, joka hyökkäsi kimppuumme. Sanoittehan silloin: »Aave!» ‒ En varmaankaan ajatellut silloin lainkaan sanojani. ‒ Se oli luullakseni sittenkin hyena. — Hyvin uskottavaa. Ja he jatkoivat pasianssiaan. Chandraporessa odotti Nawab Bahadur autoaan. Hän istui kaupunkitalonsa pihalla (se oli pieni kalustamaton rakennus, jossa hän hyvin harvoin kävi) pienen hovinsa keskellä, jollainen aina muodostuu vähänkään huomattavammassa asemassa olevien indialaisten ympärille. Ikäänkuin pimeyden luonnollisina tuotteina joku turbaani silloin tällöin pulpahti esiin kuin vaahto pinnalle, kumartui häneen päin ja vetäytyi takaisin. Hän oli äänessä esitelmöiden uskonnollisesta aiheesta. Yhdeksän vuotta sitten, kun hänellä oli ollut ensimmäinen autonsa, hän oli ajanut juopuneen miehen yli, joka kuoli siihen paikkaan, ja sen jälkeen tuo mies oli alituisesti odottanut häntä. Nawab Bahadur oli viaton Jumalan ja lain edessä, hän oli maksanut sakkoja kaksi kertaa niin paljon kuin hänen olisi pitänyt, mutta se ei ollut auttanut; mies jatkoi odotustaan epämääräisenä olentona lähellä kuolinpaikkaansa. Ei ainoakaan englantilainen tiennyt sitä eikä ohjaajakaan; se oli rotusalaisuus, jonka ainoastaan veriheimolainen voi saada tietoonsa. Nyt hän puhui kauhistuneena tähän salaisuuteen liittyvistä seikoista; hän oli vetänyt muitakin mukanaan vaaraan, oli pannut parin viattoman ja kunnioitettavan vieraan hengen vaaralle alttiiksi. Hän toisti: — Jos olisinkin kuollut, niin mitäpä se olisi merkinnyt? Kerranhan se tapahtuu kuitenkin; mutta nuo toiset, jotka luottivat minuun. Seuruetta värisytti, ja kaikki rukoilivat armoa Jumalalta. Vain Aziz pysyi tyynenä senvuoksi, että omakohtainen kokemus tuki häntä. Olihan hän halveksimalla aaveita tutustunut rouva Mooreen? — Sinähän tiedät, Nureddin, hän kuiskasi Nawab Bahadurin pojanpojalle, elähtäneelle nuorukaiselle, jota hän harvoin tapasi, mutta josta hän aina piti, unhottaakseen hänet taas heti — sinähän tiedät, rakas ystäväni, että meidän muhamettilaisten pitää ehdottomasti luopua kaikesta taikauskoisuudesta, jos Indian mieli hiemankaan edistyä. Kuinka kauan pitää minun nyt kuulla puhuttavan tuosta Marabar-tien villisiasta? Nureddin katsoi maahan. Aziz jatkoi: — Isoisäsi kuuluu toiseen sukupolveen, ja sinähän tiedät minun kunnioittavan ja rakastavan häntä. Minulla ei ole mitään sanottavaa hänestä, väitän vain, ettei taikausko sovi meille nuorille. Tahtoisin pakottaa sinut lupaamaan — Nureddin, kuuletko — ettet usko pahoihin henkiin, ja jos minä sattuisin kuolemaan (terveyteni käy yhä huonommaksi), vielä senkin, että kasvatat lapseni sellaisiksi, etteivät hekään usko niihin. Nureddin hymyili, hänellä oli jo sopiva vastaus kauniilla huulillaan, mutta ennenkuin hän ehti muodostaa sen sanoiksi, saapui auto ja hänen isoisänsä otti hänet mukaansa. Pasianssi vei runsaasti aikaa. Rouva Moore jatkoi muminaansa korteista, ja neiti Quested auttoi häntä koettaen välillä jutella hyenasta, kihlauksesta, Mudkulin maharanista, Bhattacharyasta ja tästä kuluneesta päivästä kokonaisuudessaan, jonka nyt puoleksi kuivunut maalaus näytti vähitellen saavan melkein yhtä määrätyt muodot kuin India itsekin, jos sitä olisi voitu katsella kuusta. Sitten pasianssin panijat menivät levolle, mutta eivät kuitenkaan, ennenkuin toiset olivat heränneet toisella taholla, toiset, joiden tunteita he eivät voineet tajuta ja joiden olemassaolosta he eivät tienneet mitään. Ei milloinkaan tyynenä eikä milloinkaan täysin pimeänä kului yö, eroten muista öistä parin kolmen tuulenpuuskansa vuoksi, jotka tuntuivat tulevan suoraan taivaasta ja ponnahtavan takaisin sinne kovina ja tiiviinä, jättämättä jälkeensä minkäänlaista viileyttä. Kuuma aika oli tulossa. IX Aziz sairastui, kuten hän oli ennustanutkin, mutta ainoastaan lievästi. Kolme päivää myöhemmin hän lepäsi vuoteessa kotonaan luulotellen olevansa hyvin kipeä. Hänessä oli hieman kuumetta, ja jos sairaalassa olisi nyt sattunut jotakin tärkeää, ei hän olisi välittänyt siitä. Silloin tällöin hän vaikeroi peläten kuolevansa, mutta tämä pelko ei vallannut häntä pitkäksi aikaa kerrallaan, ja tarvittiin hyvin vähän hänen ajatustensa kääntämiseksi toisaanne. Oli sunnuntai, joka on aina arveluttava päivä Idässä ja vetelehtimisen veruke. Lepäillessään uneliaana vuoteellaan Aziz saattoi kuulla englantilaisen siirtokunnan kirkon ja teurastamon takaisen lähetyssaarnaajien rukoushuoneen kellojen kuminan — noiden erilaisten kelloparien, joiden kuminalla oli aivan eri tarkoitus, sillä toinen pari vetosi voimakkaasti Angloindiaan, toinen taasen hyvin heikosti ihmiskuntaan. Ensimmäistä paria vastaan hänellä ei ollut mitään, eikä hän kiinnittänyt toiseenkaan pariin huomiotaan, koska hän tiesi sen voimattomuuden. Vanha herra Graysford ja nuori herra Lorley käännyttivät indialaisia nälänhädän aikoina jakamalla heille ruokaa, mutta parempien aikojen koittaessa heidät tietysti hylättiin, ja vaikka he joka kerta, kun näin tapahtui, hämmästyivät ja masentuivat, eivät he milloinkaan viisastuneet vahingosta. »Ei ainoakaan englantilainen, lukuunottamatta herra Fieldingiä, ymmärrä meitä», ajatteli hän, »mutta kuinka saisin tilaisuuden puhutella jälleen häntä? Jos hän tulisi tähän huoneeseen, kuolisin häpeästä, koska täällä on niin likaista». Hän käski Hassanin ruveta siistimään, mutta Hassan, joka koetteli saamiaan palkkarahoja heittelemällä niitä kuistin portaille, luuli voivansa olla kuulematta häntä. »Tämä on oikein indialaista, ja meidän tapaistamme». Azizin uneliaisuus palasi ja hän antoi ajatustensa kohdistua elämän vaihteleviin pikkuseikkoihin. Vähitellen ne pysähtyivät erääseen määrättyyn pisteeseen... tuohon pohjattomaan kuiluun, josta lähetyssaarnaajat puhuvat, mutta jota hän ei ollut milloinkaan uskonut matalaa kuoppaa syvemmäksi. Niin, hän haluaisi viettää jonkun illan tyttöjen kanssa laulellen ja pitäen iloa, joka korkeimmillaan ollessaan loppuisi hekumaan. Niin, juuri sen tarpeessa hän olikin. Mutta kuinka hän voisi tyydyttää halunsa? Jos majuri Callendar olisi ollut indialainen, olisi hän ottanut huomioon, millaisia nuoret miehet ovat, ja suonut hänelle turhia utelematta parin kolmen päivän loman Kalkutan matkaa varten. Mutta majurin mielestä käskyläiset oli luotu joko jäästä tahi sellaisiksi, että he mielellään pysyivät Chandraporen basaareissa. Vain herra Fielding kykeni... — Hassan! Palvelija tuli juosten. — Katso noita kärpäsiä, veli, ja Aziz viittasi katossa kihisevään kärpäsparveen. Sen keskustana oli sähköjohtolanka, joka riippui katosta. — Huzoor, ne ovat kärpäsiä. — Mainiota, mainiota, niitä juuri ne ovat, aivan niin, mutta miksi luulet minun kutsuneen sinua? — Jotta ajaisin ne jonnekin muualle, sanoi Hassan hetkisen tiukasti ajateltuaan. — Jos ne ajetaan jonnekin muualle, tulevat ne jälleen takaisin. — Huzoor. — Sinun pitää tehdä jotakin kärpäsille; olen juuri senvuoksi ottanut sinut palvelukseeni, Aziz sanoi ystävällisesti. Hassan sanoi lähettävänsä juoksupojan hakemaan tikapuita Mahomet Alilta ja pyytävänsä juoksupojan sytyttämään primuskeittiön ja lämmittämään vettä. Sitten hän lupasi itse nousta tikapuille vesisanko mukanaan upottaakseen johdon kärpäsineen siihen. — Mainiota, suurenmoista! No, sanohan nyt, mitä sinun pitää tehdä? — Tappaa kärpäsiä. — Mainiota! Tee niin! Hassan poistui tehtävästään tietoisena ja alkoi etsiä käsiinsä juoksupoikaa. Mutta kun hän ei löytänyt tätä, muuttuivat hänen askeleensa yhä hitaammiksi ja vihdoin hän hiipi takaisin paikalleen kuistiin, uskaltamatta kuitenkaan enää koetella kolikoltaan pelosta, että isäntä ehkä sattuisi kuulemaan niiden kilinän. Sunnuntaikellot kumisivat. Itä oli palannut takaisin Itään Englannin vartiopaikkojen kautta ja muuttunut naurettavaksi matkalla. Aziz haaveili yhä kauniista naisista. Hänen mielikuvituksensa oli suora ja mutkaton, olematta silti karkea. Yhteiskunnallisen asemansa johdosta hän oli jo monta vuotta tiennyt kaiken, mitä hänen ruumiinsa tarvitsi, ja kun hän oli alkanut lueskella lääketiedettä, loukkasi häntä kaikki se turhantarkkuus ja melu, millä Eurooppa laati taulukkoja sukupuoliasioista. Tiede näytti tahtovan käydä käsiksi kaikkeen väärästä päästä. Kun hän huomasi kokemuksistaan kerrottavan eräässä saksalaisessa käsikirjassa, ei hän ymmärtänyt niitä, koska se seikka, että ne oli painettu siihen, sai aikaan sen, että ne lakkasivat olemasta hänen kokemuksiaan. Se, mitä hän oli saanut tietää isältään tahi äidiltään tahi nuuskinut palvelijoilta, oli sellaista viisautta, josta hänellä oli hyötyä ja jota hän sopivassa tilaisuudessa saattoi jakaa muillekin. Mutta hän ei saanut häväistä lapsiaan menettelemällä tyhmästi. Kuinka kävisikään, jos ihmiset alkaisivat juoruta hänestä jotakin hänen arvoaan alentavaa? Hänen täytyi myöskin ajatella asemaansa majuri Callendarin häntä koskevista mielipiteistä huolimatta. Aziz kannatti siveyttä, kaunistamatta sitä kuitenkaan millään moraalisilla koristeilla, ja erityisesti juuri siinä hän erosi englantilaisista. Hänen sovinnaisuutensa oli yhteiskunnallista. Ei tee mitään, että ihmisiä petetään, niin kauan kuin he eivät huomaa sitä, koska se vasta sitten, kun he huomaavat sen, koskee heihin. Ihmiset yleensä eivät ole sellaisia kuin hyvät ystävät tahi Jumala, joita kohtaan petoksen suunnitteleminenkin on jo rikos. Sitten kuin hän oli saanut kaiken tämän täydellisesti selville, hän rupesi ajattelemaan, millaisen tekosyyn hän keksisi saadakseen matkustaa Kalkuttaan, muistaen samalla erään siellä asuvan miehen, joka voisi pyynnöstä lähettää hänelle sähkösanoman ja kirjeen, näytettäväksi majuri Callendarille. Mutta juuri kun hän oli päässyt näin pitkälle, hän kuuli rattaiden kolinaa pihalta. Joku oli tullut kysymään hänen vointiaan. Osanoton ajatteleminen lisäsi kuumetta ja vaikeroiden tällä kertaa oikein rehellisesti hän kietoutui makuuhuopaan. — Aziz, rakas ystävä, olemme kovasti huolissamme sinusta, sanoi Hamidullahin ääni. Neljä vierasta istuutui Azizin vuoteen laidalle. — Kun lääkäri sairastuu, on se jotakin vakavaa, sanoi apulaisinsinööri Syed Muhammedin ääni. — Kun insinööri sairastuu, on se yhtä vakavaa, sanoi ylikonstaapelin, herra Haqin, ääni. — Niin juuri, me olemme kaikki tärkeitä miehiä, sen osoittavat palkkammekin. — Tohtori Aziz joi teetä rehtorin luona torstai-iltana, piipitti insinöörin veljenpoika Rafi. — Professori Godbole, joka myös oli siellä, on hänkin sairastunut. Eikö se ole melko kummallista? Jokaisen rinnassa leimahti epäluulon liekki palamaan. — Lorua! huudahti Hamidullah painokkaasti, sammuttaen liekin. — Loruapa tietenkin! sanoivat toisetkin häveten epäluuloaan. Vallaton koulupoika joutui hämilleen epäonnistuttuaan tämän häpeäjutun vireillepanemisessa ja nousi seisoalleen nojaten selkäänsä seinään. — Onko professori Godbolekin sairas? kysyi Aziz uutisen järkyttämänä. — Olen todellakin hyvin pahoillani. Azizin sielukkaat ja sääliväiset kasvot pilkistivät makuuhuovan poimujen välistä. — Hyvää päivää, herra Syed Muhammed ja herra Haq! Teitte kiltisti tullessanne tiedustelemaan vointiani. Hyvää päivää, Hamidullah. Mutta tehän tuotte ikäviä uutisia. Mikä häntä vaivaa, tuota kunnonmiestä? — Miksi et vastaa, Rafi? Sinähän tässä olet suurin tekijä, sanoi hänen setänsä. — Niin, Rafillahan tässä on valta ja voima, sanoi Hamidullah myöntäen. — Rafi on Chandraporen Sherlock Holmes. Kerro nyt, Rafi. Kuiskaten heikosti kuin henki koulupoika mumisi sanan »ripuli», rohkaisten mielensä heti sen lausuttuaan, koska se vahvisti hänen asemaansa. Epäluulon tuli leimahti jälleen liekkiin vanhempien miesten mielessä, mutta nyt vallan toisesta syystä. Eikö tuo, jota sanottiin ripuliksi, voinut olla aikainen, lievä koleratapaus? — Jos asia on niin, on se erittäin vakavaa, koska meillä ei ole vielä maaliskuun loppukaan käsissä. Miksi ei minulle ole ilmoitettu tästä? huusi Aziz. — Tohtori Panna Lal hoitaa häntä. — Tietysti; he ovat molemmat hinduja; siinä sitä nyt ollaan. He takertuvat kiinni toisiinsa kuin savi ja oljet ja salaavat kaiken. Tule tänne, Rafi. Istuudu tuohon. Kerro tarkkaan kaikki. Onko hän oksentanutkin? — Kyllä, sir, ja hänellä on kovat tuskat. — Siinä tapauksessa se on selvä juttu. Neljänkolmatta tunnin kuluttua hän on kuollut. Kaikki näyttivät kauhistuneilta ja olivatkin kauhuissaan, mutta professori Godbole oli pahentanut asiaansa turvautumalla uskonveljeensä. Hän säälitti heitä nyt vähemmän kuin äsken, jolloin hän oli esiintynyt yksinäisenä, kärsivänä ihmisenä. Melko lyhyen ajan kuluttua he alkoivat moittien arvostella häntä tartunnan lähteenä. — Hindut ovat kaikkien tautien levittäjiä, sanoi herra Haq. Herra Syed Muhammed oli ollut mukana uskonnollisilla juhlilla Allahabadissa ja Ujjainissa ja kuvaili niitä purevan ivallisesti. Allahabadissa vei kyllä virtaava vesi pois saastan, mutta Ujjainissa oli pieni Sipra-niminen joki padottu, ja tuhannet kylpijät jättivät taudinsiemenensä lammikkoon. Hän puhui inhoten polttavasta auringosta, lehmänlannasta, kehäkukista ja noiden buddalaisten munkkien leiristä, jotka kuljeksivat melkein ilkoisen alasti katuja pitkin. Kun häneltä kysyttiin Ujjainin ylijumalan nimeä, vastasi hän, ettei hän tiedä sitä; hän oli ollut mielestään liian hyvä kysyäkseen sitä, eikä hän sitäpaitsi ollut voinut tuhlata aikaansa sellaisiin vähäpätöisyyksiin. Hänen purkauksensa kesti hyvän aikaa ja kiihkoissaan hän alkoi puhua punjab-murretta (hän oli kotoisin siltä taholta Indiaa), jota ei kukaan ymmärtänyt. Aziz kuunteli mielellään, kuinka hänen uskontoaan ylistettiin. Se vaikutti rauhoittavasti hänen sielunsa pintakerrokseen houkutellen kauniita haavekuvia esiin. Kun insinööri oli lopettanut meluisan sanatulvansa, Aziz sanoi: — Minunkin mielipiteeni on aivan sama. Hän kohotti kätensä näyttäen kämmentään, hänen silmänsä alkoivat hehkua ja sydämensä täyttyi hellyydellä. Ojentautuen yhä korkeammalle makuuhuovastaan hän lausui Ghalibin kirjoittaman runon. Sillä ja äskeisellä keskustelulla ei ollut minkäänlaista aiheyhteyttä, mutta se lähti hänen sydämestään ja meni toisten sydämeen. Sen ylevyys liikutti heitä suuresti. Ylevyys oli heidän mielestään taiteen korkein päämäärä; runon oli herätettävä kuulijassa tunne hänen omasta heikkoudestaan ja saatava aikaan jonkinlainen yhdysside ihmisen ja kukkien välille. Likaisessa makuuhuoneessa tuli hiljaista; lapselliset vehkeilyt, juorut ja tyytymättömyyden ilmaukset asettuivat näiden sanojen vaikutuksesta, joita pidettiin kuolemattomina. Ei kehoituksena sotaan, vaan tyyntä luottamusta herättävänä heissä virisi tunne, että India oli yhtenäinen kokonaisuus, muhamettilainen, jollainen se aina oli ollut. Mitä Ghalib lieneekin tuntenut, hän oli kuitenkin elänyt Indiassa, ja se seikka teki maan yhtenäiseksi heidän mielestään: hän oli kadonnut omien tulppaaniensa ja ruusujensa kera, mutta tulppaanit ja ruusut eivät katoa. Ja pohjoisessa sijaitsevat sisarvaltakunnat — Arabia, Persia, Ferghana ja Turkestan — ojensivat surumielisesti käsivartensa hänen laulaessaan, sillä kaikki kauneus on surumielistä, tervehtien naurettavaa Chandraporea, jossa jokainen katu ja talo oli hajalla ja erikseen, ja vakuuttaen sen pysyvän koossa ja olevan yhtenäisen. Seurueesta ei ymmärtänyt runoutta kukaan muu kuin Hamidullah. Toiset olivat sydämeltään yksinkertaisia ja hiomattomia. He kuuntelivat kuitenkin mielellään, sillä kirjallisuus ei ollut vielä tyyten erillään heidän sivistyksestään. Ylikonstaapelin mielestä, esimerkiksi, Aziz ei alentanut itseään lainkaan runonlausunnallaan; mutta toisaalta ylikonstaapeli ei osoittanut sitä hilpeää suosiotakaan, jolla englantilainen torjuu kaiken kauneuden tartunnan. Hän istui vain paikallaan pää tyhjänä, ja kun hänen ajatuksensa, jotka tavallisesti olivat hyvin vaatimattomia, palasivat takaisin, oli niissä suloista raikkautta. Runo ei ollut tehnyt kenellekään heistä »hyvää». Mutta se oli ollut ohimenevä muistutus, kauneuden jumalallisten huulten henkäys, kahden tomusta luodun maailman välillä visertelevä satakieli. Vaikka se ei vaikuttanutkaan niin vahvasti kuin Krishnan rukoileminen, antoi se kuitenkin ilmaisun heidän yksinäisyydelleen, eristyneisyydelleen ja sen ystävän kaipuulleen, joka ei milloinkaan tule, mutta jota ei kuitenkaan milloinkaan voi kokonaan poistaa mielestään. Se sai Azizin ajattelemaan jälleen naisia, mutta toisella tavalla, vähemmän tarkasti, mutta kiihkeämmin. Joskus vaikutti runous häneen tällä tavalla, joskus se vain kiihoitti hänen himojaan, eikä hän tiennyt milloinkaan edeltäpäin sen vaikutuksen laatua; hän ei voinut keksiä mitään sääntöä sille eikä millekään elämässä. Hamidullah oli poikennut taloon matkallaan erääseen riitaisaan komiteaan, joka oli tarkoituksiltaan kansallinen ja jossa hindut, muhamettilaiset, pari sikhiä, pari parsimista, yksi jaini ja yksi syntyperäinen kristitty koettivat pitää toisistaan enemmän kuin oli luonnollista heidän kesken. Niin kauan kuin moitittiin englantilaisia, meni kaikki hyvin, mutta mitään merkittävämpää ei oltu saatu aikaan, ja jos englantilaiset poistuisivat Indiasta, häviäisi komiteakin olemattomiin. Hän oli iloinen, ettei Aziz, josta hän piti ja jonka perhe oli sukua hänen perheelleen, ollut vähääkään innostunut politiikkaan, joka turmelee luonteen ja uran, vaikka ei mitään voida saavuttaakaan ilman sitä. Hän muisteli Cambridgeä surumielisesti kuin jotakin toista loppuun lausuttua runoa. Kuinka onnellinen hän olikaan ollut parikymmentä vuotta sitten! Politiikkaan ei kajottu lainkaan herra ja rouva Bannisterin pappilassa. Siellä olivat urheilu, työ ja miellyttävä seurustelu vaihdelleet, ja ne tuntuivat siihen aikaan riittävältä kansakunnan elämän perustalta. Mutta täällä oli vain vehkeilyä ja pelkoa. Herrat Syed Muhammed ja Haq — hän ei voinut luottaa edes heihinkään, vaikka he olivatkin saapuneet tänne hänen vaunuissaan, ja koulupoika oli kuin skorpioni. Kumartuen lähemmäksi hän sanoi: — Aziz, Aziz, rakas poikani, meidän pitää lähteä nyt, olemme jo olleet täällä liiankin kauan. Koeta toipua pian, sillä en todellakaan tiedä, kuinka pieni seurapiirimme voi tulla toimeen ilman sinua. — En aio unhottaa ystävällisiä sanojasi, Aziz vastasi. — Minä yhdyn niihin täydellisesti, sanoi insinööri. — Kiitoksia, herra Syed Muhammed. — Minä myös ja minäkin! huusivat toiset, koettaen kukin parhaan taitonsa mukaan osoittaa ystävyyttään. Pieniä hyödyttömiä liekkejä, joita ei voida tukahduttaa! Seurue jäi yhä istumaan vuoteen reunalle pureksien sokeriruokoa, jota Hassan oli käynyt noutamassa basaarista, ja Aziz joi kupillisen maustettua maitoa. Äkkiä kuului vaununpyörien kolinaa. Tohtori Panna Lal oli tullut saatuaan ajomiehekseen kauhean Ram Chandin. Sairashuonetunnelma palasi heti, ja potilas ryömi huopapeitteen alle. — Suokaa anteeksi, hyvät herrat, mutta tulen tänne majuri Callendarin käskystä kysymään sairaan vointia, sanoi hindu hermostuneena jouduttuaan uteliaisuutensa johtamana tällaiseen kiihkoilijoiden pesään. — Tuossa hän lepää, sanoi Hamidullah viitaten pitkällään lepäävän sairaan ääriviivoihin. — Tohtori Aziz, tohtori Aziz, tulin tiedustelemaan vointianne! Aziz käänsi ilmeettömät kasvonsa kuumemittaria kohti. — Kätenne myös, olkaa niin hyvä. Hän tarttui siihen, katsoi katossa surisevia kärpäsiä, ja totesi sitten sairaassa olevan hieman kuumetta. — Melko vähän, kaiketi, sanoi tohtorin seuralainen, Ram Chand, joka halusi rettelöidä. — Hänessä on kuumetta, hänen pitää pysyä vuoteessa sanoi tohtori Panna Lal pudistaen kuumemittaria, itiin ettei sen elohopean korkeudesta saanut enää selvää. Hän oli inhonnut nuorta virkatoveriaan aina tuosta Dapplen tekemästä kolttosesta saakka ja olisi mielellään nipistänyt häntä ja ilmoittanut majurille hänen laiskoittelevan. Mutta hänen itsensäkin pitäisi ehkä piakkoin paneutua vuoteeseen pariksi päiväksi, eikä majuri Callendar sitäpaitsi milloinkaan uskonut alkuasukasten puheita, kun he juorusivat toisistaan, vaikka hän aina uskoihin pahinta heistä. Myötämielisyys näytti hänestä senvuoksi varmimmalta suunnalta. — Kuinka on vatsanne laita! hän kysyi. — Entä päänne, onko se kipeä? Ja kun hän samalla huomasi tyhjän kupin, hän suositteli maitoruokia. — Tämä oli suureksi huojennukseksi meille. Teitte oikein kauniisti tullessanne katsomaan sairasta, herra tohtori, sanoi Hamidullah imarrellakseen häntä. — Sehän kuuluu velvollisuuksiini. — Me tiedämme, kuinka paljon teillä on tekemistä. — Niin, se on kyllä totta. — Ja kuinka tautista kaupungissa juuri nykyjään on. Tohtori epäili, että tähän lauseeseen oli kätketty ansa. Vastasipa hän myöntäen tai kieltäen, kummassakin tapauksessa hänen lausuntoaan voitaisiin käyttää häntä vastaan. — Tauteja on aina liikkeellä, hän vastasi, — ja minulla on paljon työtä, mutta sehän kuuluu lääkärin ammattiin. — Hänellä ei ole minuuttiakaan joutilasta aikaa, koska hänellä on nyt kaksinverroin työtä maakuntaopistossa, sanoi Ram Chand. — Hoidatteko ehkä professori Godbolea? Tohtorin kasvoille tuli ammattimainen ilme; hän vaikeni. — Me toivomme hänen ripulinsa olevan ohimenevää laatua. — Hän on jo toipumassa, mutta ei ripulista. — Olemme hieman levottomia hänen tähtensä, koska hän ja tohtori Aziz ovat keskenään hyviä ystäviä. Olisimme teille kiitollisia, jos tahtoisitte sanoa meille hänen sairautensa laadun. Mietteliään näköisenä tohtori sanoi hetkisen kuluttua: — Peräpukamia. — Siinä saat, hyvä Rafi, koleerastasi! huudahti Aziz voimatta enää hillitä itseään. — Koleera, koleera; mitä kaikkea tässä saa vielä kuullakaan! tohtori huusi vihoissaan. — Kuka levittelee sellaisia valheellisia juttuja potilaistani? Hamidullah viittasi rikokselliseen. — Kuulen puhuttavan koleerasta, veneerisistä taudeista ja vaikka mistä. Mihin tämä kaikki loppuu? kysyn usein itseltäni. Kaupunki on täynnä vääriä huhuja, joiden keksijä olisi saatava selville, jotta viranomaiset voisivat rangaista häntä. — Rafi, kuuletko? Miksi olet kertonut meille perättömiä juttuja? Koulupoika mumisi kuulleensa sen eräältä toiselta pojalta ja huomautti, että se huono englannin kirja, jota hallitus pakottaa koulussa lukemaan, antaa usein niin vääriä tietoja, että oppilaat erehtyvät helposti. — Se ei oikeuta sinua lainkaan rupeamaan lääkärien syyttäjäksi, sanoi Ram Chand. — Niinpä kyllä, aivan niin, myönteli Hamidullah, joka halusi karttaa ikävyyksiä. Mutta sananvaihto kehittyi kuitenkin niin kiivaaksi, että herrat Syed Muhammed ja Haq näyttivät vihastuvan ja valmistautuivat lähtemään tiehensä. — Sinun pitää pyytää vilpittömästi anteeksi, Rafi; huomaan setäsikin vaativan sitä, sanoi Hamidullah. — Et ole vielä myöntänyt olevasi pahoillasi niiden vaikeuksien vuoksi, joita olet huolimattomuudellasi aiheuttanut tohtorille. — Hänhän on vain poika, sanoi Panna Lal leppyneenä. — Juuri poikain pitää oppia jotakin, sanoi Ram Chand. — Muistaakseni teidän poikanne epäonnistui alemmassa tutkinnossa, sanoi Syed Muhammed äkkiä. — Todellako? Ehkäpä. Mutta hänellä ei olekaan ketään sukulaista sanomalehden toimittajana. — Eikä teillä ole enää lupaa ajaa lehden asioita oikeudessa. Heidän äänensä kovenivat. He hyökkäsivät toistensa kimppuun salaperäisin vihjauksin, saaden aikaan kovan rähinän. Hamidullah ja tohtori koettivat toimia välittäjinä. Kesken kaiken joku sanoi: — No, onko hän kipeä vai ei? Herra Fielding oli tullut huoneeseen kenenkään huomaamatta. Kaikki nousivat seisoalleen, ja Hassan sivalsi sokeriruovolla kärpäsparvea englantilaisen kunniaksi. — Olkaa niin hyvä ja istuutukaa, Aziz sanoi kylmästi. Millainen huone ja millainen seurue! Rähinää ja haukkumasanoja, lattialla sokeriruovon palasia, pähkinöitä ja tahroja, taulut vinossa likaisilla seinillä, eikä mitään löyhytintä. Aziz ei ollut milloinkaan aikonut asua tällä tavoin ikäänkuin kolmannen luokan ihmiset. Ja hämmennyksissään hän ajatteli vain Rafia, jolle hän oli nauranut ja jota hän oli antanut muiden moittia. Pojan piti päästä täältä pois loukkaamattomana, sillä muuten hän rikkoisi vieraanvaraisuuden lakia koko seuruetta kohtaan. — Herra Fielding teki ystävällisesti tullessaan katsomaan ystäväämme, sanoi ylikonstaapeli. — Tämä suuri hyvyys liikuttaa meitä. — Älkää puhuko hänelle tuolla tavalla, hän ei vaadi sitä eikä hän ole kolmen tuolinkaan tarpeessa, hänessä ei ole kolmea englantilaista, Aziz huomautti suutahtaen. — Rafi, tule tänne. Istuudu jälleen. Olen ihastuksissani, kun saatoit tulla tänne Hamidullahin kanssa, rakas poikaseni. Tulen varmasti paremmaksi, saatuani tavata sinut. — Suokaa minulle anteeksi erehdykseni, sanoi Rafi. — No, oletteko vai ettekö ole sairas? toisti Fielding. — Majuri Callendar on luultavasti kertonut teille minun laiskoittelevan. — No, laiskoitteletteko sitten? Seurue nauroi ystävällisesti ja tyytyväisesti. »Englantilainen parhaimmalta puoleltaan», ajattelivat he. »Niin sukkela!» — Kysykää tohtori Panna Lalilta. — Saanko olla aivan varma siitä, ettei läsnäoloni väsytä teitä? — Saatte varmasti. Pienessä huoneessanihan on jo kuusi henkeä. Olkaa hyvä ja istuutukaa, jos vain voitte suoda anteeksi muodollisuuksien puutteen. Hän kääntyi jatkamaan keskusteluaan Rafin kanssa, jota opettajan tulo oli kauhistuttanut, koska hän oli koettanut levittää juoruja hänestä. Nyt hän halusi livistää tiehensä. — Hän on sairas eikä ole sairas, sanoi Hamidullah tarjoten savukkeita. — Ja minä puolestani luulen useimpain meistä olevan samanlaisessa tilassa. Fielding oli samaa mieltä hänen kanssaan; hän ja tuo miellyttävän hienotunteinen asianajaja tulivat hyvin toimeen keskenään. He olivat iloisen tuttavallisia ja alkoivat luottaa toisiinsa. — Koko maailma näyttää olevan kuolemaisillaan eikä kuitenkaan kuole, minkävuoksi meidän pitää uskoa varjelevan kaitselmuksen olemassaoloon. — Ah, se on totta, oikein totta! sanoi ylikonstaapeli, joka luuli heidän ylistävän uskontoa. — Onko se totta herra Fieldinginkin mielestä? — Mikä sitten? Maailma ei ole kuolemaisillaan. Olen siitä aivan varma. — En tarkoittanut sitä, vaan kaitselmuksen olemassaoloa. — Vai niin, mutta minä en usko kaitselmukseen. — Mutta kuinka siinä tapauksessa voitte uskoa Jumalaan? kysyi Syed Muhammed. — En usko Jumalaankaan. Koko seurue säpsähti, aivan kuin joku olisi sanonut: »Siinä nyt kuulitte?», ja Aziz kohotti hetkiseksi katseensa häpeillen. — Onko totta, että melkein kaikki englantilaiset ovat nykyjään jumalankieltäjiä? kysyi Hamidullah. — Sivistyneet, ajattelevat ihmisetkö? Siihen voi kyllä vastata myöntävästi, vaikka he eivät pidäkään tuosta nimityksestä. Totuus on se, että länsimaat ajattelevat nykyjään liian vähän uskoa ja epäuskoa. Noin viisikymmentä vuotta takaperin tahi vielä silloinkin, kun te ja minä olimme nuoria, hälistiin siitä paljon enemmän. — Huononeeko siellä moraalikin? — Se riippuu kokonaan siitä, mitä tarkoitatte moraalilla. Omasta puolestani luulen senkin huononevan. — Suokaa minulle anteeksi, jos kysyn, millä oikeudella Englanti siinä tapauksessa pitää hallussaan Indiaa? — Kas niin, jälleen politiikkaa! Tähän kysymykseen en halua lainkaan kajota. Omasta puolestani olen täällä senvuoksi, että olin työn tarpeessa. En voi sanoa teille, miksi Englanti on täällä, enkä sitäkään, onko sillä mitään oikeutta olla täällä. Se käy yli ymmärrykseni. — Opetustyöhön täysin pätevät indialaisetkin tarvitsevat paikkoja kouluissa. — Luultavasti, mutta minä satuin tulemaan ensin, sanoi Fielding hymyillen. — Suokaa minulle vieläkin anteeksi, mutta onko oikein, että englantilainen ottaa paikan, kun on olemassa kelvollisia indialaisiakin? En tarkoita tietenkään mitään henkilökohtaista. Henkilökohtaisesti me olemme ihastuneita läsnäolostanne ja annamme suuren arvon tällaiselle avomieliselle keskustelulle. Oli olemassa vain yksi suora vastaus indialaisen kysymyksiin, nimittäin että Englanti pitää Indiaa hallussaan senvuoksi, että India on niin rikas maa. Mutta Fielding ei halunnut sanoa sitä. Hänen rehellisyysintoilunsa oli talttunut. — Olen erittäin mieltynyt oleskeluuni täällä, hän sanoi. — Niin kuuluu vastaukseni ja se on ainoa puolustukseni. Onko se oikein vai väärin, en osaa sanoa. Sekin voi olla väärin, että satuin syntymään. Minähän riistän hengittäessäni ilmaa joltakulta toiselta. Ja kuitenkin olen iloinen, että niin on tapahtunut, ja nautin myös olostani täällä. Vaikka ihminen olisi kuinka kurja tahansa, hän saa siitä kuitenkin jonkinlaisen hyvityksen, jos hän tuntee onnea olemassaolostaan. Indialaiset joutuivat hämilleen. Ajatussuunta ei ollut heille vieras, mutta sanat olivat liian kylmiä ja asiallisia. Vaikka eräässä lauseessa puhuttiinkin kunnioittavasti oikeudesta ja moraalista, sen sanamuoto vaivasi heidän korviaan ja hämmensi heidän käsityskykyään. Heidän sanansa ja tunteensa vastasivat harvoin toisiaan, paitsi puhtaissa tunneasioissa. Heillä oli lukemattomia puhtaasti henkisiä, sovinnaisia käsitteitä, ja ellei niitä otettu huomioon, oli heidän hyvin vaikea seurata mukana. — Entä sitten ne englantilaiset, jotka eivät ole mieltyneitä Indiassa oleskeluunsa — voivatko he mitenkään puolustaa itseään? Hamidullah kysyi. — Eivät voi. Ajakaa heidät pois täältä. — Heidän erottamisensa noista toisista tulee olemaan hyvin vaikeaa, Hamidullah sanoi nauraen. — Enemmänkin kuin vaikeaa, suorastaan väärää, sanoi Ram Chand. — Ei kukaan indialainen herrasmies pidä sellaista tekoa kunniallisena. Siinä juuri eroamme toisista kansoista. Me olemme niin hengellistyneitä. — Niin, se on totta, sanoi ylikonstaapeli. — Onko se totta, herra Haq? Minun mielestäni me emme ole lainkaan hengellistyneitä. Me emme voi olla yksimielisiä, mikä kuitenkin olisi kaikkein tärkeintä. Me emme voi täyttää sopimuksia emmekä ehdi ajoissa junalle. Onko niin sanottu Indian henkisyys muuta kuin sitä? Teidän ja minun pitäisi olla eräässä kokouksessa tällä haavaa, mutta me emme ole; tohtori Panna Lalin pitäisi olla potilaittensa luona, mutta hän ei ole. Niin me jatkamme ja luullakseni tulemme jatkamaan aikojen loppuun saakka. — Nyt ei ole aikojen loppu, koska kello ei ole vielä puolta yhtätoistakaan, huudahti tohtori Panna Lal, joka oli tullut jälleen luottavaiselle tuulelle. — Hyvät herrat, jos saan sanoa pari sanaa, miten mielenkiintoinen keskustelu! Pyydän lausua kiitokseni ja tunnustukseni herra Fieldingille, joka opettaa poikiamme ja suo heille osan omien kokemustensa ja viisautensa siunauksista. — Lähtekäämme nyt; väsytämme vain potilasta, Fielding sanoi, ja vihdoinkin he menivät matkoihinsa, neljä muhamettilaista, kaksi hindua ja englantilainen. He pysähtyivät kuistiin odottamaan, kunnes heidän vaununsa ehdittiin ajaa portaitten edustalle. — Azizilla on suuret ajatukset teistä, herra Fielding. Vain hänen sairaudestaan johtui, ettei hän sanonut mitään. — Ymmärrän hyvin, sanoi Fielding, jolle vierailu oli aiheuttanut pettymyksen ja joka nyt näytti saavan turhaan odottaa, että hänen vaununsa ajettaisiin esiin. Hän oli pitänyt paljon Azizista heidän tavatessaan toisensa ensi kerran ja oli toivonut, että heidän tuttavuutensa jatkuisi. X Kuumuus oli lisääntynyt viime tunnin aikana, ja kadut olivat niin autiot, kuin jokin onnettomuus olisi lakaissut pois kaikki ihmiset. Vastapäätä Azizin huvilaa kohosi suuri keskeneräinen rakennus, joka oli kahden veljeksen, kahden tähtienselittäjän, oma. Sen telineillä torkkui orava pää alaspäin. Se lepäsi tulikuumia telineitä vasten liikutellen syyhyistä häntäänsä. Se näytti talon ainoalta asukkaalta, ja sen päästämät äänet sopivat epäilemättä keskeneräisen rakennuksen tunnelmaan tuntumatta silti viehättäviltä. Toisenlaista ääntä kuului muutamasta tomuisesta puusta, jonka vaiheilla ruskeat linnut kirkuen lentelivät sinne tänne pyydystellen hyönteisiä. Elävien olentojen enemmistölle merkitsee hyvin vähän mitä vähemmistö, joka nimittää itseään ihmisiksi, toivoo ja tahtoo. Useimmat Indian asukkaista eivät välitä siitä, kuinka Indiaa hallitaan. Alemmat eläimet eivät kyllä Englannissakaan välitä Englannista, mutta troopillisissa maissa on välinpitämättömyys silmiinpistävämpi, koska siellä puhekyvytön maailma on lähempänä ja valmiimpana anastamaan itselleen vallan heti, kun ihminen väsyy. Kun nuo seitsemän herraa, jotka Azizin huvilassa olivat olleet eri mieltä kaikesta, poistuivat sieltä, tunsivat he äkkiä yhteisen taakan painoa, jonkinlaista epämääräistä ahdistusta, jonka he määrittelivät sanoilla: »Tulee paha ilma». He tunsivat, että ilmassa oli paksulti jotakin, joka painoi ihoa. Vaununpielukset polttivat heidän housujaan, heidän silmiinsä pisti, ja hikipisaroita alkoi tippua päähineen alta heidän poskilleen. He hyvästelivät veltosti ja hajaantuivat huviloihinsa saadakseen takaisin itsetuntonsa ja ne ominaisuudet, jotka erottivat heidät muista. Koko kaupungissa ja suurimmassa osassa Indiaa alkoi sama pakeneminen kellareihin, korkealle vuoristoon ja puiden varjoon. Huhtikuu, tuo kauhujen edeltäkävijä, oli tullut. Aurinko rupesi valloittamaan takaisin valtakuntaansa voimakkaasti, mutta ilman kauneutta, ja juuri se oli niin hirveää. Kunpa siinä olisi edes ollut kauneutta! Sen julmuutta olisi silloin voitu sietää. Liiallisen valovoimansa vuoksi se epäonnistui riemukulussaan, koska sen vaaleankeltaiseen tulvaan eivät hukkuneet ainoastaan esineet, vaan valo itsekin. Se ei ollut enää saavuttamaton ystävä ihmisille, eläimille ja toisille auringoille, ei ikuinen lupaus eikä haihtumaton aavistus, joka aina elää meissä, vaan yksinkertaisesti luotu kappale vain, kuten kaikki muukin, ja sellaisena ihanuudesta pois suljettu. XI Vaikka indialaiset olivat jo ajaneet tiehensä ja vaikka Fielding näki hevosensa seisovan pienessä vajassa pihan nurkassa, ei kukaan viitsinyt taluttaa sitä hänen luokseen. Hän aikoi juuri lähteä hakemaan sitä itse, kun hänet pysähdytti talosta kuuluva kutsu. Aziz istui vuoteessaan näyttäen levottomalta ja kiusaantuneelta. — Tällainen on kotini, hän sanoi katkeran ivallisesti. — Idän ylistetty vieraanvaraisuus on tällaista. Katsokaa noita kärpäsiä ja muurilaastia, joka putoilee seinistä. Eikö tämä näytäkin hauskalta? Nyt kai mielellänne poistutte nähtyänne itämaisen huoneen sisustan? — Te olette joka tapauksessa levon tarpeessa. — Minä voin levätä koko päivän, tuon oivallisen tohtori Lalin ansiosta, joka on majuri Callendarin vakooja, kuten hyvin tiedätte; mutta tällä kertaa hän ei päässyt minuun käsiksi. Olen saanut luvan lievän kuumeen pitoon. — Callendar ei luota kehenkään, ei englantilaisiin eikä indialaisiin. Hänen luonteensa on sellainen, ja toivoisin, ettei hän olisi päällikkönne. — Tahtoisitteko ennen lähtöänne, sillä teillä kai on hyvin kiire, olla niin hyvä ja avata tuon laatikon? Näettekö siellä pientä ruskeata paperikääröä? — Kyllä. — Avatkaa se. — Kuka tämä on? — Hän oli vaimoni. Te olette ensimmäinen englantilainen, jolle hän milloinkaan on näyttäytynyt. Nyt voitte panna hänen valokuvansa takaisin laatikkoon. Fielding oli hämmästyksissään kuin vaeltaja, joka äkkiä näkee kukkia erämaan kivikossa. Hän katsoi tarkemmin valokuvaa, mutta se esitti vain indialaista naista, joka katseli ulos maailmaan. Hän mutisi: — En oikeastaan ymmärrä, miksi osoitatte minulle näin suurta luottamusta, Aziz, mutta annan sille suuren arvon. — Ah, eihän se ole mitään! Vaimoni ei ollut hienosti sivistynyt nainen eikä edes kauniskaan. Mutta pankaa nyt kuva pois. Olisitte joka tapauksessa saanut nähdä hänet, jos hän olisi ollut elossa. Miksi en siis voisi näyttää teille hänen valokuvaansa. — Olisitteko näyttänyt hänet minulle? — Olisin kyllä. Olisin esittänyt teidät veljenäni ja silloin olisitte saanut nähdä hänet. Hamidullahkin on nähnyt hänet ja moni muu. — Luuliko hän heitä veljiksenne? — Ei tietenkään, mutta sellainen sana on olemassa ja se on hyvä sana. Kaikki ihmiset ovat veljiä, ja heti kun joku esiintyy veljenäni, on hänellä oikeus nähdä vaimoni. — Ja kun kaikki rupeavat menettelemään niin, ei purdahnia ole enää olemassa. — Juuri sentähden, että voitte tuntea ja puhua noin, näytin teille valokuvan, Aziz sanoi vakavasti. Senvuoksi, että te käyttäydytte niin hyvin ja minä niin huonosti, näytin teille kuvan. En odottanut milloinkaan, että kääntyisitte takaisin, kun huusin teille. Ajattelin: »Hän on varmaankin saanut minusta tarpeekseen, koska loukkasin häntä». Herra Fielding, ei kukaan aavistakaan, kuinka paljon sääliä me indialaiset tarvitsemme, emme aavista sitä edes itsekään. Sääliä, enemmän sääliä ja vielä enemmän sääliä. Se on ainoa toivomme. Hänen äänensä kuului onealta, ikäänkuin hän olisi puhunut unissaan. — Me emme voi rakentaa Indiaa muulle kuin tunteidemme perustalle. Mitä auttavatkaan kaikki uudistukset ja sovitteluvaltuuskunnat, isoisten neuvostot ja yleiset juhlat, joissa englantilaiset nyrpistävät nenäänsä meille? — Se on aloittamista väärästä päästä, vai mitä? Kyllä ymmärrän, mutta virastot ja hallitukset eivät ymmärrä. Hän silmäili jälleen valokuvaa. Siinä oleva nainen katsoi maailmaan noudattaen miehensä tahtoa ja omaa toivomustaan, mutta havaitsikin tämän meluisan, ristiriitaisen maailman hyvin kummalliseksi. — Pankaa hänet pois, hän ei merkitse mitään, hänhän on kuollut, Aziz sanoi hiljaa. — Näytin hänet teille senvuoksi, ettei minulla ollut teille muutakaan näytettävää. Nyt voitte penkoa koko huvilani ja kääntää sen ylösalaisin. Minulla ei ole mitään muita salaisuuksia; kolme lastani ovat isoäitinsä luona, siinä kaikki. Fielding istuutui vuoteen viereen ihastuneena hänelle osoitetusta luottamuksesta, mutta samalla kuitenkin hieman suruissaan. Hän tunsi itsensä vanhaksi. Hän toivoi, että hänkin voisi antautua tunneaaltojen kannatettavaksi. Seuraavalla kerralla, kun he tapaisivat toisensa, Aziz ehkä olisi epäluuloinen ja varuillaan. Hän tiesi sen ja oli siitä pahoillaan. Sääliä, sääliä ja vielä enemmän sääliä. Niin, sitä hän kyllä voi osoittaa, mutta sisältyikö siihen todellakin kaikki, mitä tämä kummallinen kansa tarvitsi? Eiköhän se lisäksi vaatinut, että ihmiset silloin tällöin antautuisivat tunteittensa valtaan? Mitä hän olikaan tehnyt ansaitakseen tämän luottamuksen ja mitä hän voi antaa sijaan? Hän muisteli entistä elämäänsä. Kuinka mitättömän vähän salaisuuksia se sisälsikään! Oli kyllä olemassa sellaisiakin seikkoja, joista hän ei milloinkaan ollut kertonut kenellekään, mutta ne olivat niin tavallisia, ettei niistä kannattanut puhua mitään. Hän oli ollut rakastunut, jopa kihloissakin, mutta morsian oli rikkonut välit, ja hänen muistonsa ja häneen kohdistetut ajatukset olivat pitäneet häntä jonkin aikaa erossa muista naisista, mutta sitten oli seurannut mukaantuminen, katumus ja tasapaino. Hänen entisyytensä oli todellakin laiha, eikä Aziz olisi välittänyt sellaisista salaisuuksista, vaan olisi sanonut niiden olevan kylmästi hyllyille järjestettyjä. — »En pääse milloinkaan läheisiin väleihin tämän nuoren miehen kanssa», Fielding ajatteli. Ja lisäsi: »Enkä kenenkään toisenkaan kanssa». Ja hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän oikeastaan siitä välittänytkään. Hän oli tyytyväinen saadessaan auttaa ihmisiä ja pitää heistä, niin kauan kuin heillä ei ollut mitään sitä vastaan; jos heillä olisi ollut jotakin sitä vastaan, olisi hän muitta mutkitta lähtenyt hiljaa tiehensä. Kokemus voi saada aikaan paljon, ja se, mitä hän oli oppinut Euroopassa ja Englannissa, tuli hänen avukseen auttaen häntä näkemään selvästi, mutta selvänäköisyys esti häntä kokemasta mitään uutta. — Mitä piditte naisista, joihin tutustuitte torstaina? hän kysyi. Aziz pudisti inhoten päätään. Kysymys palautti hänen mieleensä hänen hätäisen lausuntonsa Marabar-luolista. Mitä ylimalkaan pidätte englantilaisista naisista? — Hamidullah piti heistä Englannissa, mutta täällä emme näe heitä milloinkaan. Ah ei, siihen olemme aivan liian varovaisia! Puhutaan jostakin muusta. — Hamidullah on oikeassa siinä, että he ovat paljon miellyttävämpiä Englannissa. Täällä on heissä jotakin sellaista, mikä ei pue heitä. Vaiettuaan hetkisen Aziz sanoi: — Mistä johtuu, ettette ole naimisissa? — Fielding oli iloinen toisen kysymyksestä. — Siitä, että olen joskus hyvin ja joskus huonosti pelastautunut avioliiton pauloista, hän vastasi. — Aioin kerran kertoa teille hieman itsestäni, jos vain olisin voinut saada kertomukseni kyllin kiinnostavaksi. Se nainen, jota rakastin, ei halunnutkaan mennä naimisiin kanssani. Siinä koko juttu, mutta se tapahtui viisitoista vuotta sitten eikä merkitse enää mitään. — Mutta teillä ei ole lapsia. — Ei ainoatakaan. — Suokaa anteeksi seuraava kysymykseni: Onko teillä aviottomia lapsia? — Ei. Olisin sanonut sen teille, jos minulla olisi. — Siinä tapauksessa nimenne sammuu täydellisesti. — Minkäpä sille voi. — Vai niin. Hän pudisti päätään. — Tällaista välinpitämättömyyttä itämaalainen ei voi milloinkaan ymmärtää. — Minä en välitä lapsista. — Se ei tässä vaikuta mitään asiaan, sanoi Aziz kärsimättömästi. — En kaipaa heitä enkä halua heitä itkemään kuolinvuoteeni ääreen enkä kunnioittamaan muistoani jälkeenpäin. Haluaisin paljoa mieluummin jättää jälkeeni jonkin ajatuksen kuin lapsen. Hankkikoot muut lapsia itselleen. Minulla ei ole minkäänlaisia velvollisuuksia siihen nähden, koska Englanti alkaa olla jo niin tupaten täynnä ihmisiä, että he piakkoin täyttävät koko Indiankin hakiessaan itselleen työtä. — Miksi ette mene naimisiin neiti Questedin kanssa? — Hyvä Jumala, hänhän on hupakko! — Hupakko, hupakko! Olkaa niin hyvä ja selittäkää. Eikö se ole ruma sana? — Ah, en tunne häntä lainkaan, mutta hän teki minuun sellaisen vaikutuksen kuin hän olisi ollut erikoisen tyypillinen länsimaisen kasvatusmenetelmän tuote. — Mutta hupakko, herra Fielding. Mitä se merkitsee? — Hän jankuttaa jankuttamistaan ikäänkuin lukisi jotakin kirjaa, koettaa kaikin mokomin ymmärtää Indiaa ja elämää yleensä, tehden silloin tällöin merkinnän reunaan. — Minusta hän oli hauska ja vakava. — Ehkä hän voi olla sellainenkin, Fielding sanoi häveten arvosteluaan. — Jokainen vihjauskin, että hänen pitäisi mennä naimisiin, aiheuttaa nuoressa miehessä kiihtymystä ja liioittelun halua. — Mutta minä en voi mennä naimisiin hänen kanssaan, vaikka tahtoisinkin, koska hän on äskettäin mennyt kihloihin pormestarin kanssa. — Niinkö? Kuinka iloinen olenkaan! Aziz huudahti huojentuneena, koska tämä tapahtuma vapautti hänet Marabar-retkestä. Tuskinpa hän voi kutsua sinne oikeita angloindialaisia. — Se on vanhan äidin ansiota. Hän pelkäsi, että rakas poika valitsisi itse, minkävuoksi hän toi tänne mukanaan sopivan tytön ja pani nuoret seurustelemaan toistensa kanssa, kunnes se tapahtui. — Mutta rouva Moore ei kertonut siitä minulle puhuessaan muista suunnitelmistaan. — Minä olenkin saanut tietää sen muualta; nämä ovat kerhojuttuja. Mutta he ovat nyt kaikissa tapauksissa kihloissa. — Siinä tapauksessa te olette joutunut kokonaan pois laskusta, poika parka, hän sanoi hymyillen. — Ei mitään neiti Questediä herra Fieldingille. Neiti Quested ei ole kauniskaan. Hänellä ei ole oikeastaan lainkaan rintoja, jos nyt ajatellaan sitä. Fieldingkin hymyili, mutta hänen mielestään puhuminen naisen rinnoista oli huonon maun merkki. — Pormestarille hän ehkä riittää ja pormestari hänelle. Teille hankin sellaisen naisen, jonka rinnat ovat kuin mangohedelmät. — Ei, älkää tehkö sitä. — En toki teekään; se voisi sitäpaitsi vahingoittaa asemaanne. Hänen ajatuksensa olivat siirtyneet avioliitosta Kalkuttaan. Hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi. Olisipa sekin ollut kaunista, jos hän olisi viekoitellut rehtorin mukaansa sinne, ja saattanut hänet vaikeuksiin. Ja äkkiä hän alkoi kohdella ystäväänsä toisin muuttuen suojelijaksi, joka tuntee Indian vaarat ja varoittaa toista niistä. — Ette voi olla tarpeeksi varovainen, herra Fielding. Kaiken, mitä sanotte tahi teette tässä kirotussa maassa, sieppaa joku kateellinen henkilö tietoonsa. Ehkäpä kummastutte kuullessanne, että teidän tullessanne täällä istui ainakin kolme vakoojaa. Olin tosiaankin melko levoton senvuoksi, että puhuitte niin suoraan Jumalasta. He tulevat varmasti ilmoittamaan sen. — Kenelle sitten? — Se olisi ehkä voinut vielä mennä, mutta te puhuitte moraalistakin ja sanoitte tulleenne tänne riistääksenne muilta leivän. Se oli hyvin varomatonta. Tämä on kauhea häväistysjuttujen pesä. Ja sitäpaitsi kuunteli eräs oma oppilaanne teitä. — Olen kiitollinen, että sanoitte minulle tämän; minun pitää vasta olla hieman varovaisempi. Kun innostun johonkin, loukkaan helposti muita. Mutta se ei tee mitään. — Avomielisyytenne voi tuottaa teille vaikeuksia. — Mitäpä siitä. — Mutta kuulkaahan nyt. Lopuksi voi käydä niinkin, että menetätte paikkanne. — Jos niin käy, niin käyköön. Se ei tapa minua. Minun on perin helppo matkustaa. — Helppo matkustaa! Te kuulutte todellakin kummalliseen rotuun, Aziz sanoi kääntyen pois kuin hän olisi halunnut nukkua, kääntyäkseen kuitenkin heti takaisin. — Johtuuko se ilmastostanne vai mistä? — On paljon indialaisiakin, joiden on helppo matkustaa; tarkoitan buddalaisia munkkeja ja muita sellaisia henkilöitä. Se kuuluu juuri niihin seikkoihin, joita minä ihailen teidän maassanne. Jokainen mies voi muuttaa esteettömästi muualle, jollei hänellä ole vaimoa eikä lapsia. Sekin on osaksi syynä siihen, että vastustan avioliittoa. Olen pyhimys, mutta pyhyyttä vailla. Kertokaa tämä kolmelle vakoojallenne ja käskekää heidän kuuluttaa se muille. Aziz oli ihastuksissaan tästä uudesta päähänpistosta. Vai senkövuoksi herra Fielding ja muutamat muut olivat niin pelottomia! Heillä ei ollut mitään menetettävää. Mutta hän itse oli juurtunut yhteiskuntaan ja islamiin. Hän kuului perintöön, joka sitoi hänet, ja hän oli hankkinut lapsia maailmaan. Vaikka hän elikin niin epämääräistä elämää tässä mitättömässä huvilassaan, oli hän kuitenkin siihen pääsemättömästi sidottu. — Minua ei voida erottaa työstäni, senvuoksi että työni koskee kasvatusta. Luulen, että ihmiset voidaan kasvattaa yksilöllisiksi ja sellaisiksi, että he ymmärtävät muita ihmisiä. Se on vakaumukseni. Hän lopetti uskontunnustuksensa; molemmat vaikenivat. Kärpäset kävivät entistä vihaisemmiksi pöristen aivan heidän silmiensä edessä tahi ryömien heidän korviinsa. Fielding hosui hurjasti ympärilleen. Hän tuli kuumiinsa liikunnosta ja nousi lähteäkseen. — Käskisitteköhän palvelijaanne tuomaan hevoseni, koska hän ei näyttänyt ymmärtävän minua. — Tiedän sen. Annoin hänelle määräyksen, ettei hän saisi tuoda hevostanne. Sellaisia kepposia me teemme onnettomille englantilaisille. Herra Fielding raukka! Mutta nyt päästän teidät menemään. Ah, hyvä ystävä, paitsi teitä ja Hamidullahia, minulla ei ole ketään, jonka kanssa voisin keskustella tässä kaupungissa. Pidättehän tekin Hamidullahista, vai mitä? — Paljonkin. — Tahdotteko luvata minulle, että käännytte heti puoleemme joutuessanne pulaan? — Minä en joudu milloinkaan pulaan. »Kummallinen mies. Toivon hänen selviytyvän kunnollisesti kaikesta», Aziz ajatteli jäätyään yksikseen. Hänen ihailunsa oli haihtunut, ja sen vastavaikutus teki hänet suojelevaiseksi. Hänen oli hyvin vaikea kunnioittaa sellaista henkilöä, joka pelaa avonaisilla korteilla. Tultuaan nyt tarkemmin tuntemaan Fieldingin hän tunnusti hänet vilpittömän lämminsydämiseksi ja mutkattomaksi, mutta ei kovinkaan järkeväksi mieheksi. Hänen avomielisyytensä Ram Chandin ja Rafi & Kumppanin läsnäollessa oli vaarallista ja tyhmää. Mutta he olivat ystäviä, veljiä. Suostumus oli varma, sopimus oli allekirjoitettu ja he luottivat toisiinsa. Hän nukahti muistellessaan näiden viime tuntien tapahtumia — Ghalibin runoja, naisellista kauneutta, vanhaa oivallista Hamidullahia, kunnon Fieldingiä, omaa kunnioitettua vaimoaan ja rakkaita lapsiaan. Hän siirtyi siihen maailmaan, missä nämä ilot saivat olla rauhassa vihollisilta, kukoistaa ikuisessa paratiisissa tahi liukua eteenpäin kirjavasta marmorista rakennettuja kanavia pitkin tai kaartua holveiksi, joihin oli kirjoitettu Jumalan yhdeksänkymmentäyhdeksän nimeä. II OSA LUOLAT XII Ganges ei ole vanha joki, vaikka se virtaakin Vishnun jalasta ja Shivan hiuksien läpi. Geologia, joka näkee kauemmaksi kuin uskonto, tuntee ajan, jolloin ei tätä virtaa eikä Himalajaa, joka ravitsee sitä, ollut olemassakaan, jolloin meri kohisi Hindustanin pyhien seutujen paikalla. Vuoret kohosivat, meri liettyi, jumalat asettuivat asumaan kukkuloille ja loivat joen, ja India, jota me sanomme ikuiseksi, ilmestyi maailmaan. Mutta India on todellisuudessa paljon vanhempi. Jo esihistoriallisen valtameren aikoina niemimaan eteläinen osa oli olemassa, ja Dravidian ylätasangot ovat olleet maata, niin kauan kuin maata on ollut olemassa. Ne ovat nähneet sen mantereen vajoavan, joka liitti Indian Afrikkaan, ja Himalajan kohoavan merestä. Ne ovat vanhemmat kuin mikään muu maailmassa. Vesi ei ole milloinkaan peittänyt niitä, ja aurinko, joka lukemattomina aikakausina on katsellut niitä, voi vieläkin niiden ääriviivoissa erottaa muotoja, jotka olivat sen, ennenkuin pallomme sysättiin pois sen sylistä. Ja kuitenkin nekin muuttuivat. Kun Himalajan India kohosi merestä, vajosi alkuperäinen India ja tasoittuu vähitellen maan kaariviivan mukaiseksi. Ehkä täälläkin tulevina ajanjaksoina lainehtii vielä meri, joka peittää nuo auringosta syntyneet kalliot lietteellään. Toistaiseksi Ganges-tasanko valtaa niiltä alueita, meren tavoin kuluttaen ja irroittaen niistä osia, jotka vajoavat vajoamistaan nuoremman maan alle. Niiden päämassaan ei ole vielä koskettu, mutta laidoilla niiden etuvartiat ovat joutuneet eristetyiksi ja vajonneet polviin tahi kaulaan saakka eteenpäin vyöryvään multaan. Niitä ei voi verrata mihinkään muuhun maailmassa, ja niiden näkeminen saa ihmisen pidättämään henkeään. Ne kohoavat maasta jyrkästi ja mielettömästi ilman sitä tasapainoa, jota jylhinkin vuori noudattaa, eivätkä ne muistuta mitään ennen uneksittua tahi nähtyä. Jos sanoo niitä kaameiksi, johtuu ajattelemaan henkiolentoja, mutta ne ovat kaikkea henkeä vanhemmat. Hindulaisuus on raapinut ja kaivertanut muutamia kallioita temppeleiksi, mutta ne ovat tyhjiä, ikäänkuin pyhiinvaeltajat, jotka aina hakevat jotakin tavatonta, olisivat täällä saaneet sitä enemmän kuin tarpeekseen. Muutamat munkit olivat kerran asettuneet asumaan erääseen luolaan, mutta heidät savustettiin sieltä pois; yksinpä Buddhakin, joka varmasti oli sivuuttanut ne matkallaan Bo-puun luo Gyaan, oli paennut tätä itsekieltäymystä, joka oli hänen omaansa täydellisempi, jättämättä jälkeensä minkäänlaista legendaa Marabarissa käymistään taisteluista tahi saavuttamistaan voitoista. Luolat on pian kuvailtu. Noin kahdeksan jalkaa pitkä, viisi jalkaa korkea ja kolme jalkaa leveä käytävä vie parinkymmenen jalan levyiseen ja samanpituiseen pyöreään luolaan. Tällaisia luolia on kukkuloissa, ja siinä onkin kaikki, mitä Marabar-luolista voi sanoa. Sitten kuin matkailija on nähnyt yhden, kaksi, kolme, neljä, neljätoista tahi neljäkolmatta sellaista luolaa, hän palaa Chandraporeen, tietämättä oikein, onko hän kokenut jotakin erikoista, mitätöntä, vai ei mitään. Hänen on hyvin vaikea keskustella luolista tahi erotella niitä mielessään toisistaan, sillä niiden muoto ei vaihtele milloinkaan, eivätkä minkäänlaiset veistokset, ei edes ampiaispesä tai yöperhonen erota toista toisesta. Ei mitään, ei niin mitään liity niihin, eikä niiden maine — sillä maine niillä kieltämättä on — johdu ollenkaan ihmisten puheista. Tuntuu kuin niitä ympäröivät tasangot tahi niiden sivu lentävät linnut olisivat toitottaneet »harvinaista», ja tämä sana olisi sitten juurtunut ilmaan, josta ihmiset olivat imeneet sen itseensä. Luolat ovat pimeitä. Vaikka niiden aukot olisivatkin aurinkoon päin, pääsee perin niukasti valoa käytävän kautta noihin pyöreihin kammioihin. Siellä on vähän katseltavaa eikä ainoatakaan katselijaa, kunnes matkailija tulee sinne viideksi minuutiksi ja raapaisee tulen tikkuun. Heti syttyy toinen liekki syvällä vuoressa, liikkuen eteenpäin kuin vangittu henki, sillä tuon pyöreän luolan seinät ovat kiiltopintaiset. Molemmat liekit lähestyvät toisiaan koettaen yhtyä, onnistumatta kuitenkaan yrityksessään, koska toinen hengittää ilmaa ja toinen kiveä. Ihanin värein silattu kuvastin erottaa rakastavaiset toisistaan, suloiset harmaat ja vaaleanpunaiset tähdet sekautuvat ihmeelliseen tähtiusmaan, jonka vivahdukset ovat vaaleammat kuin pyrstötähden pyrstön tahi keskipäivän kuun, ja paljastavat graniitin kätketyn elämän, jota saa nähdä vain täällä. Sormia ja nyrkkiin puristuneita käsiä työntyy mullasta — täällä on vihdoinkin niiden iho, suloisempi kuin minkään eläimen turkki, sileämpi kuin tyyni vedenpinta, nautinnollisempi kuin rakkaus. Kiilto lisääntyy, liekit saavuttavat toisensa, suutelevat toisiaan ja sammuvat. Luola on jälleen pimeä kuten muutkin luolat. Vain tuossa pyöreässä huoneessa on seinät kiillotettu tällä tavalla. Käytävien seinät on jätetty karkeiksi ja ne tunkeutuvat ikäänkuin jälkimietteenä katselijan mieleen kaiken tuolla sisällä nähdyn täydellisyyden jälkeen. Koska käytävä oli tarpeellinen, teki ihminen sellaisen. Mutta toisissa paikoissa syvemmällä graniitissa arvellaan olevan huoneita, joihin ei ole käytävää. Niihin ei ihmisjalka ole milloinkaan astunut jumalien tulosta saakka. Seudulla kerrotaan niiden lukumäärän olevan yhtä paljon käytäväluolien lukumäärää suuremman kuin kuolleiden lukumäärä on suurempi elävien lukumäärää. Niissä ei ole mitään, ne suljettiin ennen ruton ja aarteitten luomista, ja jos ihmiset tulisivat niin uteliaiksi, että tunkeutuisivat niihin, ei hyvän tai pahan määrä lisääntyisi siitä hiukkaakaan. Erään tällaisen umpinaisen luolan sanotaan sijaitsevan muutamassa kalliossa, joka keinuu vuoren korkeimmalla huipulla; pallomainen luola, jossa ei ole lattiaa eikä kattoa ja joka alati kuvastelee vain omaa pimeyttään kaikille suunnille. Jos kallio putoaa ja särkyy, särkyy luolakin kuin tyhjä pääsiäismuna. Onttoutensa vuoksi kallio heiluu tuulessa, liikahteleepa hieman silloinkin, kun varis sattuu nakuttelemaan sitä nokallaan. Siitä johtuu sen ja sen hämmästyttävän jalustankin nimi: Kawa Dol. XIII Määrätyssä valaistuksessa ja määrätyn matkan päästä nämä vuoret näyttävät varsin viehättäviltä. Eräänä iltana, kun niitä katseltiin kerhon yläkuistilta, neiti Quested tuli keskustelun kuluessa sanoneeksi neiti Derekille haluavansa mielellään käydä siellä, kertoen samalla, että tohtori Aziz oli luvannut järjestää huviretken sinne, mutta nähtävästi unhottanut lupauksensa indialaisten tavalliseen tapaan. Palvelija, joka tarjoili heille vermuthia, kuuli hänen sanansa. Hän ymmärsi englanninkieltä. Ja vaikka hän ei ollutkaan vakooja, piti hän kuitenkin korvansa auki, ja vaikka Mahomet Ali ei oikeastaan lahjonut häntä, kehoittaen vain tulemaan hänen palvelijainsa luo juttelemaan, tapahtui sentään usein, että hän sattui tulemaan heidän taholleen juuri silloin, kun hän oli siellä. Sitä mukaa kuin juttu levisi, se sai yhä ikävämmän käänteen, ja Aziz kuuli kauhistuneena naisten loukkautuneen syvästi odottaessaan joka päivä kutsua. Hän oli luullut, että hänen ajattelematon lupauksensa oli jo aikaa unhotettu. Koska hänellä oli kahdenlainen muisti, tilapäinen ja kestävä, oli hän tähän saakka sijoittanut luolat edelliseen. Nyt hän muutti ne toiseen päättäen toteuttaa suunnitelmansa. Siitä tulisi suurenmoinen korvaus teekutsuille. Hän aloitti hankkimalla varmuuden siitä, että herra Fielding ja vanha Godbole tulisivat mukaan, ja sitten hän antoi Fieldingin tehtäväksi lähestyä rouva Moorea ja neiti Questediä kahden kesken, jotta Ronnyn, heidän virallisen suojelijansa, mukaanlähtö voitaisiin estää. Fielding ei ollut kovinkaan ihastunut tehtävään, hänellä oli paljon hommaa eikä hän sitäpaitsi omasta puolestaan välittänyt luolista ja pelkäsi kahnauksia ja menoja. Mutta hän ei halunnut kieltäytyä tekemästä ystävälleen tätä hänen pyytämäänsä ensimmäistä palvelusta ja suoritti sen pyynnön mukaisesti. Retki tuli naisille hieman sopimattomaan aikaan juuri nyt, kun heillä oli niin paljon tehtävää, mutta he toivoivat voivansa järjestää sen neuvoteltuaan herra Heaslopin kanssa. Kysyttäessä ei Ronnylla ollut mitään retkeä vastaan, kunhan vain Fielding ottaisi huolekseen heidän huvittamisensa. Hän ei ollut innostunut huviretkeen sen paremmin kuin naisetkaan tällä haavaa, mutta vaikka kukaan ei ollut innostunut, pantiin se kuitenkin toimeen. Aziz näki suunnattomasti vaivaa. Retki ei tosin ollut pitkäaikainen — juna lähtisi Chandraporesta juuri ennen päivänkoittoa, ja toinen juna toisi heidät takaisin jo lounaalle mutta hän oli vain vähäpätöinen virkamies ja pelkäsi joutuvansa häpeään. Hänen oli pakko pyytää puolen päivän lomaa majuri Callendarilta, mutta äskeisen sairauslomansa vuoksi hänelle ei myönnetty sitä. Seurasi toivottomuutta, uusia suostutteluyrityksiä herra Fieldingin välityksellä ja vihdoin halveksivasti muristen annettu lupa. Hänen täytyi lainata veitsiä Mahomet Alilta voimatta kutsua häntä mukaan. Sitten tulivat kysymykseen juomat. Fielding ja ehkä naisetkin haluaisivat alkoholijuomia, minkävuoksi hänen piti hankkia viskyä ja portviiniä. Sitten oli vielä ratkaistava sekin pulma, kuinka päästäisiin luolille kaukana sijaitsevalta Marabarin asemalta. Sen jälkeen hänen täytyi ajatella professori Godbolea ja hänen ruokaansa ja muiden ruokaa kaksi pulmaa siinäkin. Professori ei ollut erittäin oikeauskoinen hindu, hän voi juoda teetä, soodavettä ja syödä hedelmiä ja makeisia, samantekevää kuka ne oli valmistanut, sekä vihanneksia ja riisiä, jos vain joku bramaani valmisti ne, mutta ei sellaisia ruokia eikä kakkuja, joissa oli munaa; eikä hän söisi itse eikä sallisi kenenkään muunkaan syödä pihviä, koska viipale pihvilihaa kaukanakin sijaitsevalla vadilla olisi tyyten turmellut hänen mielenrauhansa. Toiset voivat syödä lampaanpaistia ja liikkiöitä. Mutta liikkiöstä julisti Azizin oma uskonto tuomionsa eikä hän katsonut voivansa tarjota sitä muillekaan. Hän sai huolia loppumattomiin senvuoksi, että hän oli uhmannut Indian maan henkeä, joka koettaa erottaa ihmiset ryhmiin. Vihdoin viimein koitti lähdönhetki. Ystäviensä mielestä Aziz teki hyvin tyhmästi antautuessaan tekemisiin englantilaisten naisten kanssa, ja he kehoittivat häntä pitämään varansa, ettei hän myöhästyisi. Senvuoksi hän viettikin melkein koko yön asemalla. Palvelijat olivat kokoontuneet yhteen ryhmään laiturille saatuaan määräyksen olla poistumatta asemalta. Itse hän käveli edestakaisin vanhan Muhammed Latifin kanssa, jonka piti toimia hovimestarina. Hän tunsi itsensä epävarmaksi ja epätodelliseksi samalla kertaa. Eräät vaunut ajoivat aseman edustalle. Hän toivoi Fieldingin astuvan niistä valamaan häneen varmuutta. Mutta tulijat olivatkin rouva Moore, neiti Quested ja heidän goaneesilainen palvelijansa. Ihastuen hän riensi vastaanottamaan heitä. — Tulitte siis vihdoinkin! Miten ystävällistä! hän huudahti. — Tämä on elämäni onnellisin hetki! Naiset olivat kohteliaita. Tämä ei ollut kylläkään heidän elämänsä onnellisin hetki, mutta he luulivat saavansa hauskaa, niin pian kuin varhaisen lähdön vaivat olisivat ohi. He eivät olleet tavanneet Azizia sen jälkeen kuin retki oli päätetty ja kiittelivät nyt häntä. — Teidän ei tarvitse ostaa matkalippuja. Olkaa niin hyvät ja ilmoittakaa se palvelijallenne. Marabar-linjalla ei käytetä ollenkaan junalippuja. Ettekö halua nousta vaunuun lepäämään, kunnes herra Fielding tulee? Ettekö tiennyt, että teidän täytyy matkustaa purdahnvaunussa? Pidättekö siitä? He vastasivat, että se tulisi olemaan heidän mielestään hauskaa. Juna oli jo saapunut asemalle, ja kokonainen lauma palvelijoita hyppi kuin apinat penkkien yli. Aziz oli omien palvelijoidensa lisäksi lainannut apulaisia ystäviltään, ja seurauksena oli näiden keskeinen taistelu ylivallasta. Naisten palvelija seisoi erillään näyttäen ivalliselta. He olivat pestanneet hänet Bombayssa vielä matkalla ollessaan. Hotelleissa ja hienojen ihmisten joukossa hän oli erinomainen, mutta heti kuin naiset alkoivat seurustella sellaisen henkilön kanssa, jonka hän katsoi kuuluvan toiseen luokkaan, hän osoitti heille paheksumistaan. Oli vielä pimeä, mutta yössä oli jo jotakin tilapäisluontoista, mikä ennusti sen loppua. Asemapäällikön kanat, jotka istuivat vajan katolla, alkoivat uneksia haukoista pöllöjen asemesta. Lamput sammutettiin jottei niiden sammuttamisesta olisi myöhemmin vaivaa; tupakan haju tuli pimeistä nurkista, joihin kolmannen luokan matkustajat olivat kyyristyneet; kaikki riisuivat päähineensä ja alkoivat puhdistaa hampaitaan. Muuan nuori virkamies oli niin varma siitä, että aurinko tänäkin aamuna nousisi, että hän innoissaan soitti kelloa. Se hermostutti palvelijoita. He huusivat, että juna lähtee, ja juoksivat sen molempiin päihin estämään sen lähtöä. Asemalla oli vielä paljon ihmisiä, joiden piti nousta purdahnvaunuun, ja tavaroita, kuten messinkihelainen laatikko, fetsillä peitetty meloni, pyyheliinaan kääritty guavashedelmä, portaat ja pyssy. Vieraat käyttäytyivät miellyttävästi. Heissä ei ollut rotutuntoa — rouva Moore oli liian vanha ja neiti Quested oli liian uusi — ja he kohtelivat Azizia kuten ikään nuorta miestä, joka on ollut heille kohtelias. Se liikutti indialaista syvästi. Hän oli odottanut heidän tulevan herra Fieldingin kanssa, mutta sen sijaan he uskalsivatkin olla yksinään hänen kanssaan muutamia minuutteja. — Lähettäkää pois palvelijanne, hän ehdotti. — Häntä ei tarvita täällä. Meistä tulee siten kuin yksi perhe. — Hän onkin niin ilkeä palvelija. Antony, saat palata takaisin, koska emme tarvitse sinua, tyttö sanoi kärsimättömästi. — Herra käski minun seurata teitä. — Mutta neiti käskee sinua poistumaan. — Herra sanoi: »Pysyttele tämän neidin luona koko aamu». — Mutta me emme halua sinua mukaamme. Neiti Quested kääntyi isännän puoleen. — Koettakaa saada hänet lähtemään matkoihinsa, tohtori Aziz. — Muhammed Latif! Aziz huusi. Köyhä sukulainen vaihtoi melonin fetsiin ja kurkisti sen vaunun ikkunasta, jonka epäjärjestyksestä hän piti huolta. — Tässä on serkkuni herra Muhammed Latif. Ah, älkää tervehtikö häntä kädestä! Hän on vanhan ajan indialainen ja pitää enemmän salaamista. Mutta, mitä sanoinkaan? Kuinka kauniisti teetkään salaamasi, Muhammed Latif. Katsokaa, hän ei ymmärtänyt, koska hän ei osaa englanninkieltä. — Nyt valehtelet, vanhus sanoi lempeästi. — Minäkö valehtelisin. No, tämäpä on kaunista. Eikö hän olekin hullunkurinen ukko? Me laskemme leikkiä hänen kanssaan myöhemmin. Hän osaa kaikenlaista. Hän ei ole niin tyhmä kuin luulette, vaikka onkin rutiköyhä. Saamme kiittää onneamme, että olemme niin suuren perheen jäseniä. Hän kiersi käsivartensa ukon paksuun kaulaan. — Mutta nouskaa nyt vaunuun ja kotiutukaa. Niin, teidän pitää levätä. — Kuuluisa itämaalainen epäjärjestys näytti vihdoinkin olevan ohi. — Suokaa minulle anteeksi, mutta nyt minun täytyy mennä ottamaan vastaan muita vieraitani. Hän alkoi jälleen hermostua, koska aikaa oli enää vain kymmenen minuuttia. Herra Fielding oli englantilainen, ja englantilaiset eivät milloinkaan myöhästy junasta, Godbole taas oli hindu eikä häntä sopinut ottaa lukuun. Tämä johdonmukainen ajatteleminen tyynnytti Azizia sitä mukaa kuin lähdönhetki lähestyi. Muhammed Latif oli lahjonut Antonyn, niin ettei tämä lähtenyt mukaan. Aziz ja Muhammed Latif kävelivät edestakaisin laiturilla keskustellen vakavasti keskenään ja päästen vihdoin yksimielisyyteen siitä, että he olivat ottaneet mukaansa niin paljon palvelijoita, että heidän piti jättää heistä pari kolme Marabarin asemalle. Aziz sanoi tekevänsä Muhammedille pari kepposta luolissa, ei epäystävällisyydestä, vaan huvittaakseen vieraitaan. Vanhus antoi siihen suostumuksensa; hän oli aina valmis joutumaan naurunalaiseksi ja pyysi Azizia menettelemään säälimättömästi. Ylpeänä merkityksestään hän alkoi kertoa siveetöntä juttua. Kerro se joskus toiste, hyvä veli, sopivammassa tilaisuudessa, sillä nyt meidän täytyy, kuten olen jo sanonut, huvittaa ei-muhamettilaisia. Seurueeseemme kuuluu kolme eurooppalaista ja yksi hindu, emmekä saa unhottaa sitä. Meidän pitää osoittaa professori Godbolelle kaikkea mahdollista kunnioitusta, ettei hän tuntisi olevansa muita vieraita huonompi. ‒ Ryhdyn keskustelemaan hänen kanssaan filosofiasta. ‒ Hyvin ystävällistä sinun puoleltasi, mutta palvelijat ovat melkein tärkeimmät. Emme saa osoittaa huonoa järjestelykykyä. Saat nyt mennä. Toivon sinun selviytyvän kaikesta. Huuto purdahnvaunusta. Juna oli lähtenyt liikkeelle. — Laupias Jumala! huusi Muhammed Latif. Hän kiiruhti junaan hypäten vaunun portaille. Aziz seurasi hänen esimerkkiään. Se oli helppo temppu, koska sivuratojen junat lähtevät hyvin hitaasti liikkeelle. — Me olemme ketteriä kuin apinat, älkää olko huolissanne! hän huusi pitäen kiinni kaiteesta ja nauraen. Sitten hän kiljui: — Herra Fielding! Herra Fielding! Ylikäytävällä seisoivat herra Fielding ja vanha Godbole. Mikä onnettomuus! Puomit oli laskettu alas tavallista aikaisemmin. Tulijat hyppäsivät maahan tongastaan ja huitoivat käsillään, mutta mitäpä se hyödytti. Niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana. Kun juna vyöryi kolisten vaihteiden sivu, ehtivät he lausua muutamia pahoittelevia sanoja. — Ikävää, oikein ikävää! Nyt olette pilanneet minulta kaiken. — Godbolen pujah sai sen aikaan! huusi englantilainen. Bramaani loi katseensa maahan häveten uskontoaan. Asia oli näet niin, että hän oli laskenut väärin erään rukouksen pituuden. — Hypätkää junaan, minun täytyy saada teidät mukaan! huusi Aziz aivan suunniltaan kiukusta. — Ojentakaa minulle kätenne! — Hän ei voi, hän satuttaa itsensä, hätäili rouva Moore Fielding hyppäsi, mutta epäonnistui; hän ei saanut kiinni ystävänsä kädestä, vaan putosi selälleen ratavallille. Juna kolisi ohi. Hän kömpi seisoalleen ja huusi heidän jälkeensä: — Se meni hyvin, älkää olko levottomia! Ja sitten he joutuivat kuulomatkan ulkopuolelle. — Rouva Moore, neiti Quested, huviretkemme on epäonnistunut. Aziz heittäytyi pitkäkseen jalkalaudalle ja oli vähällä purskahtaa itkuun. — Tulkaa vaunuun, tulkaa vaunuun! Teidän käy muuten samalla tavalla kuin herra Fieldinginkin. En voi huomata vielä niinkään epäonnistuneen. — Kuinka niin? Selittäkää minulle, sanoi Aziz surkeasti kuin lapsi. — Meistä tulee nyt kuin yksi perhe, kuten te lupasittekin. Hän oli oivallinen tavalliseen tapaansa, tuo hyvä rouva Moore. Kaikki se kiitollisuus, mitä Aziz oli tuntenut häntä kohtaan moskeassa, kuohui esille jälleen, mutta nyt paljon raikkaampana senvuoksi, että hän oli unhottanut sen. Ei ollut olemassa mitään, mitä hän ei olisi ollut valmis tekemään rouva Mooren puolesta. Hän halusi kuolla tehdäkseen hänet onnelliseksi. — Tulkaa vaunuun, tohtori Aziz, meitä alkaa pyörryttää! huusi neiti Quested. — Jos he ovat niin tyhmiä, että tulevat liian myöhään junalle, on tappio heidän eikä meidän. — Tämä on minun syytäni, sillä minähän tässä isäntänä olen. — Joutavia, menkää vain vaunuunne. Kaikki käy hyvin ilman heitäkin. Ei niin täydellinen kuin rouva Moore, mutta hyvin vakava ja ystävällinen. Ihmeteltäviä naisia molemmat ja hänen vieraitaan tänä kalliina aamuna. Aziz tunsi itsensä tärkeäksi ja tilanteen herraksi. Fieldingin poisjääminen oli kyllä henkilökohtainen menetys, koska Aziz oli saanut hänestä yhä rakkaamman ystävän, mutta jos Fielding olisi tullut, olisi hän itse saanut tyytyä toiseen sijaan. »Indialaisilla ei ole vähääkään vastuunalaisuuden tunnetta», sanoivat virkamiehet, ja niin väitti Hamidullahkin joskus. Mutta nytpä hän näyttäisi pessimisteille, että he ovat väärässä. Hän hymyili ylpeästi katsellessaan maisemaa, joka oli yhä vielä pimeän peitossa, ja josta erotti vain epämääräisiä tummia varjoja pimeässä, ja sitten taivaan, jossa ryömivän skorpionin tähdet alkoivat vaaleta. Sitten hän kiipesi ikkunasta muutamaan toisen luokan vaunuun. — Muhammed Latif, mitä noissa luolissa oikeastaan on? Miksemme kaikki matkustamme katsomaan niitä? Tämä kysymys meni yli sukulaisraukan ymmärryksen. Hän saattoi vain vastata, että Jumala ja kylän asukkaat tiesivät sen ja että viimeksimainitut tulisivat mielellään heidän oppaikseen. XIV Suurin osa elämästä on niin harmaata, ettei siitä voi kertoa mitään, ja kirjojen ja kertomusten, jotka tahtovat kuvailla sitä kiinnostavaksi, pitää liioitella toivoen, että se oikeuttaisi niiden olemassaolon. Työn ja yhteiskunnallisten velvollisuuksien muodostamassa kotelokopassa ihmissielu useimmiten uinuu, tajuten vain mielihyvän ja tuskan erotuksen, mutta ei läheskään niin nopeasti kuin kuvittelemme. Kiihoittavimmassakin päivässä on ajankohtia, jolloin ei tapahdu mitään, ja vaikka huudahtelemmekin: »Ah, kuinka minulla on hauskaa!» tahi: »Ah, kuinka onneton olenkaan!» ne ovat todellisuudessa vain tyhjiä sananparsia, ja kehittynyt ihminen on mieluimmin ihan vaiti. Nyt oli niin, etteivät rouva Moore ja neiti Quested olleet kokeneet mitään voimaperäistä viime viikkoina. Aina siitä saakka, kun professori Godbole oli laulanut heille kummallisen pienen laulunsa, he olivat kumpikin enemmän tahi vähemmän eläneet kotelossaan, ja heidän mielentilassaan oli eroa vain sikäli, että vanhempi tyytyi välinpitämättömyyden tilaansa, nuoremman ollessa tyytymätön. Kun Adela tunsi olonsa ikäväksi, moitti hän siitä itseään vakavasti ja pakotti huulensa hymyilemään. Hänen muuten niin rehellisessä luonteessaan ei ollutkaan muuta vilpillistä, ja tämäkin vilpillisyys johtui todellisuudessa vain hänen nuoruutensa älyllisestä vastustamishalusta. Hän oli juuri nyt erittäin kiihtyneessä mielentilassa senvuoksi, että hän oli Indiassa ja oli kihloissa. Kummankin seikanhan olisi pitänyt tehdä hänen jokainen hetkensä mielenkiintoiseksi ja erikoiseksi. India oli sumuinen tänä aamuna, vaikka sitä katsottiinkin indialaisen toimiessa oppaana. Adelan toivomus oli täyttynyt, mutta liian myöhään. Hän ei voinut innostua Aziziin eikä hänen järjestelyihinsä, mutta hän ei ollut alakuloinenkaan. Nuo monet hullunkuriset esineet, jotka ympäröivät häntä — koomillinen purdahnvaunu, läjiin ladotut matot ja tyynyt, pyörivät melonit, makeiden öljyjen tuoksu, tikapuut, messinkihelainen laatikko, Mahomet Alin palvelijan äkillinen ilmestyminen pukuhuoneesta käsissään tarjotin, jolla oli teetä ja paistettuja munia — kaikki se oli uutta ja huvittavaa, ja sai hänet tekemään osuvia huomautuksia, vaikkei hän mitään oikein selvästi huomioinutkaan. Hän koetti rauhoittaa itseään ajattelemalla, että hänen pääasiallinen harrastuksensa tulisi tästä lähtien kohdistumaan Ronnyyn. ‒ Kuinka hauska ja iloinen tarjoilija! Aivan toisenlainen kuin Antony! — Nuo palvelijat kummastuttavatkin minua enemmän kuin mikään muu. Muuten hyvin omituinen paikka teen keittämiseen, sanoi rouva Moore, joka oli toivonut saavansa hieman uinahtaa. — Aion erottaa Antonyn. Hänen käyttäytymisensä laiturilla on määrännyt kantani. Rouva Moore arveli Antonyn paremman minän tulevan esille Simlassa. Neiti Questedin piti mennä naimisiin Simlassa, koska muutamat serkut, joiden talosta oli näköala suoraan Tibetvuoristoon, olivat kutsuneet hänet sinne. — Meidän pitää joka tapauksessa hankkia yksi palvelija lisää, sillä Simlassa te tulette asumaan hotellissa enkä minä usko Ronnyn palvelijan kykenevän... Hän suunnitteli mielellään. — Hankkikaa te siinä tapauksessa itsellenne toinen palvelija, niin minä pidän Antonyn. Olen jo tottunut hänen inhoittavaan käytökseensä. Hän kyllä auttaa minua selviytymään helteestä. — En usko ollenkaan koko tuota puhetta helteestä. Sellaiset henkilöt kuin majuri Callendarkin puhuvat siitä vain, jotta toinen tuntisi itsensä kokemattomaksi ja vähäpätöiseksi. Se on aivan samanlaista kuin tuo heidän iankaikkinen puheenpartensa: »Minä olen oleskellut jo parikymmentä vuotta tässä maassa». — Minä puolestani uskon, mutta en ole milloinkaan ajatellut sen voivan tehdä minulle, mitä se haluaa. Epäröintinsä vuoksi Adela ja Ronny eivät voineet mennä naimisiin ennen toukokuun tuloa, eikä siis rouva Moorekaan voinut palata Englantiin heti häiden jälkeen, kuten hän oli toivonut. Toukokuussa laskeutuisi tulisulku koko Indian ja lähimpien kulkuvesien poikki, ja hänen olisi pakko istua jossakin Himalajan vuoriston kolkassa odottamassa maailman jäähtymistä. — En halua lainkaan, että minut heitetään pois, sanoi tyttö. — En voi sietää noita rouvia, jotka jättävät miehensä paistumaan tänne tasangolle. Rouva McBryde ei ole jäänyt tänne ainoatakaan kertaa naimisiinmenonsa jälkeen, vaan matkustaa hauskan miehensä luota puoleksi vuodeksi vuoristoon. — Mutta hänellähän on lapsia. — Niin, se on kyllä totta, neiti Quested sanoi hämillään. — Jokaisen pitää ajatella lapsiaan ennen kaikkea muuta, kunnes ne kasvavat aikuisiksi ja menevät naimisiin. Kun se on tapahtunut, on vanhemmillakin oikeus elää jälleen omaa elämäänsä tasangoilla tahi vuoristossa, miten milloinkin sattuu. — Aivan niin, olette täysin oikeassa. En ajatellut ollenkaan niin pitkälle. — Ellei ihminen jo silloin ole tullut liian vanhaksi ja tyhmäksi. Hän ojensi tyhjän kuppinsa palvelijalle. — Tarkoitukseni oli, että serkkuni hankkisivat minulle palvelijan Simlasta, ainakin yhden, johon voisin turvautua häiden aikana, sillä niiden jälkeen Ronny aikoo järjestää esikuntansa kokonaan uudestaan. Hänellä on ollut hyvin hyvät olot nuorena miehenä, mutta kun hän menee naimisiin, pitää hänen sentään tehdä melkoisia muutoksia — hänen vanhat palvelijansa eivät ota vastaan käskyjä minulta, enkä minä moiti heitä siitä. Rouva Moore avasi ikkunanluukut ja katsoi ulos. Hän oli vienyt Ronnyn ja Adelan yhteen heidän vakavasta pyynnöstään, mutta voiko hän oikeastaan neuvoa heitä enää? Hän tunsi yhä selvemmin (näky vai painajainen?), että vaikka ihmiset ovatkin huomionarvoisia, heidän keskinäiset suhteensa eivät ole yhtä tärkeitä, ja huomasi ennen muuta, että avioliitosta hälistään liian paljon. Ruumiillinen syleily on ollut käytännössä jo vuosituhansia, eivätkä ihmiset kuitenkaan ymmärrä sen paremmin toisiaan. Ja tänään hän tunsi sen aivan erikoisen voimakkaasti. — Näkyykö vuoristoa ollenkaan? — Vain muutamia varjoja pimeässä. — Me emme voi olla kaukana paikasta, jossa hyenani oli. Hän tuijotti varhaiseen hämärään. Tultiin sillalle. Kolin, kolin, kolin jyskyttivät pyörät junan vyöryessä hyvin hitaasti siltaa pitkin. Jonkin matkan päässä oli toinen silta ja sitten vielä kolmas, jotka ilmaisivat junan lähestyvän korkeampia seutuja. — Ehkä tuo on juuri se paikka, jossa hyena hyökkäsi automme kimppuun; tie kulkee joka tapauksessa yhdensuuntaisesti rautatien kanssa. Tämä onnettomuustapaus oli Adelalle miellyttävä muisto. Se oli antanut hänelle tarpeellisen sysäyksen ja paljastanut hänelle Ronnyn todellisen arvon. Sitten hän palasi suunnitelmiinsa; suunnitteleminen oli kuulunut hänen mielitekoihinsa lapsuudesta alkaen. Silloin tällöin hän maksoi veronsa nykyiselle hetkelle. Hän puhui Azizin toverillisuudesta ja ymmärtäväisyydestä, söi guavan, voimatta nauttia mitään paistettuja herkkuja, ja harjoitteli purkamaan vihaansa eräälle palvelijalle. Sitten hänen ajatuksensa harhailivat takaisin tulevaisuuden suunnitelmiin ja siihen angloindialaiseen elämään, johon hän oli päättänyt mukautua. Hänen istuessaan ja kuvitellessaan sitä ja sen yhteyttä Turtonien ja Burtonien kanssa juna säesti hänen ajatuksiaan kolinallaan, tämä puoleksi nukkuva juna, joka ei mennyt oikeastaan mihinkään ja jonka vaunuissa ei ollut erittäin merkillisiä matkustajiakaan; tämä sivuradan juna, joka kiisi yksinään ikävien ketojen välistä pengermää pitkin. Sen viestiä — sillä sellainen sillä oli — hän ei kaikesta lahjakkuudestaan huolimatta ymmärtänyt. Kaukana hänen takanaan kiisi pikajuna yritteliäästi viheltäen sellaisten suurten kaupunkien kuin Kalkutan ja Lahoren läpi, joissa tapahtuu kiinnostavia tapauksia ja kehittyy persoonallisuuksia. Sen hän ymmärsi. Mutta onnettomuudeksi Indiassa on hyvin vähän tärkeitä kaupunkeja. India on melkein silkkaa maaseutua, ketoja ja vain ketoja, vuoria, viidakkoja, vuoria ja taas ketoja. Sivurata loppuu, ja tietä voidaan ajaa vain rattailla määrättyyn kohtaan saakka. Härkävaunut kolisevat vaivalloisesti eteenpäin sivuteitä, polut luikertavat viljelysten lomitse kadoten johonkin punaiseen pilkkuun. Kuinka kukaan voisi ymmärtää sellaista maata? Tunkeilijat ovat koettaneet perehtyä siihen monien sukupolvien aikana, mutta pysyvät kuitenkin aina maanpakolaisina. Heidän rakentamansa huomattavat kaupungit eivät ole muuta kuin pakopaikkoja, heidän riitansa johtuvat tuskastumisesta, kun he eivät löydä kotiaan. India tietää heidän huolensa. Se tuntee koko maailman huolet niiden syvimpiä pohjia myöten. Se huutaa: »Tulkaa!» sadoin suin, hullunkurisin ja ylevin tavoin. Mutta minne? Sitä se ei ole milloinkaan määritellyt. Sen huuto ei ole lupaus, se on vain kutsu. — Tulen hakemaan teitä Simlasta, kun tulee viileämpää. Minä kyllä vapautan teidät, jatkoi tarmokas nuori nainen. — Sitten katselemme noita mogulimuistoja — olisi hirveätä, ellemme saisi näyttää teille Tajta — ja sitten seuraan teitä Bombayhin. Se, mitä viimeksi tulette näkemään tästä maasta, on todellakin kiinnostavaa. Mutta rouva Moore oli nukahtanut, koska hän oli väsynyt varhaisesta lähdöstä. Hän ei ollut oikein voimissaan eikä hänen olisi pitänyt lähteä koko retkelle; mutta hän oli karaissut itseänsä sitä varten, ollakseen häiritsemättä muiden iloa. Unessa hänelle esiintyivät nyt hänen toiset lapsensa, Ralph ja Stella, jotka tarvitsivat jotakin, ja hän koetti selittää heille, ettei hän voi olla kahdessa perheessä samalla kertaa. Kun hän heräsi, oli Adela lopettanut suunnittelunsa ja sanoi katsellen ulos ikkunasta: — Ne näyttävät sangen ihmeellisiltä. Hämmästyttäviä jo siirtokunnan mäeltä nähtyinä Marabar-vuoret olivat täällä jumalia, joiden mielestä maa on unelma. Kawa Dol oli lähinnä. Se kohosi pylväsmäisenä korkeuteen, ja sen huipulla kyhjötti suunnattoman suuri kallionlohkare. Sen takana olivat luolavuoret, leveiden tasaisten maakaistaleiden toisistaan erottamina. Ryhmä, jossa oli yhteensä kymmenen kukkulaa, näytti muuttavan muotoaan junan kolistessa ohi, ikäänkuin se olisi pitänyt silmällä sen tuloa. — En olisi mistään hinnasta tahtonut luopua tämän näkemisestä, sanoi tyttö liioitellen innostustaan. — Katsokaa, aurinko nousee — tästä tulee jotakin vallan ihmeellistä — tulkaa pian katsomaan! Hänen puhuessaan taivas muuttui vasemmalla räikeän keltaiseksi. Väri liekehti ja tummeni erään puuryhmän takana, ja tuli vieläkin räikeämmäksi ja kirkkaammaksi heijastuessaan taivaalle. He odottivat ihmettä. Mutta juuri sinä hetkenä, jolloin yön olisi pitänyt kuolla ja päivän syntyä, ei tapahtunut mitään. Näytti siltä, kuin taivaallisen valolähteen voimat olisivat olleet lopussa. Idän värit vaalenivat, vuorten ääriviivat himmentyivät, vaikka ne oikeastaan olivatkin nyt paremmin valaistuja, ja aamutuuli toi mukanaan syvän pettymyksen. Eikö nyt, kun häähuone oli laitettu kuntoon, sulhanen tulisikaan patarumpujen pärinän ja torvien toitotusten saattelemana, kuten ihmiset odottivat? Aurinko nousi ilman komeutta. Se ryömi kellertävänä puiden takaa tavallisen näköiselle taivaalle valaisten olentoja, jotka tekivät jo töitään kedoilla. — Ah, tämä on varmaankin tuota petollista aamuruskoa! Sen kuulema aiheuttavat ylempien ilmakerrosten tomuhiukkaset, jotka eivät ole pudonneet maahan yön kuluessa. Muistaakseni herra McBryde selitti niin. Mutta minun täytyy tunnustaa, että auringonnousu Englannissa on paljon kauniimpi. Muistatteko vielä Grasmereä? — Ah, ihana Grasmere! Kaikki pitivät sen pienistä järvistä ja vuorista. Ne olivat romanttisia, mutta kuitenkin luoksensa laskevia, koska ne olivat peräisin ystävällisemmästä kiertotähdestä. Mutta täällä levisi likainen tasanko Marabarin polviin saakka. — Hyvää huomenta, hyvää huomenta, pankaa päähänne hellekypärit! Aziz huusi junan toisesta päästä. — Pankaa hellekypäri heti päähänne, sillä aamuaurinko on hyvin vaarallinen. Puhun nyt lääkärinä. — Hyvää huomenta, hyvää huomenta, pankaa tekin kypäri päähänne! — Paksu kalloni ei kaipaa sellaista, Aziz nauroi, takoen päätään ja pöyhien tuuheaa tukkaansa. — Hauska poika, Adela kuiskasi. — Tohtori Aziz, mihin teidän vuorenne ovatkaan joutuneet? Juna ei ole muistanutkaan pysähtyä. — Ehkäpä tämä onkin kiertomatkajuna, joka palaa saman tien takaisin Chandraporeen. Kuka tietää! Kun juna oli kulkenut vielä mailin verran tasangolle, pysähtyi se erään norsun viereen. Siinä kohdassa oli jonkinlainen laiturikin, mutta se näytti nyt perin mitättömältä. Norsu, joka keinutti maalattua päätään, tervehti auringonnousua. — Ah, millainen yllätys! huudahtivat naiset kohteliaasti. Aziz ei sanonut mitään, vaikka hän olikin halkeamaisillaan ylpeydestä ja huojennuksesta. Norsu oli huviretken suurimpia yllätyksiä, ja Jumala yksin tietää, kuinka hän oli nähnyt vaivaa hankkiakseen sen. Koska se oli puoleksi valtion omaisuutta, oli ollut viisainta lähestyä sitä Nawab Bahadurin välityksellä ja Nawab Bahaduria taasen Nureddinin avulla. Poika ei vastannut milloinkaan kirjeisiin, mutta hänen äidillään oli suuri vaikutusvalta häneen, ja äiti taas oli hyvä ystävä Hamidullah Begumin kanssa, joka oli ollut niin erinomaisen ystävällinen ja luvannut puhua tälle, jos vain purdahnvaunun rikkinäinen kaihdin tulisi ajoissa takaisin Kalkutasta. Se, että norsukin saattoi riippua niin pitkästä ja hauraasta nuorasta, tyynnytti Azizin mielen pakottaen hänet kunnioittamaan leikillisesti Itää, jossa ystävien ystävät ovat tärkeitä tekijöitä, jossa kaikki voidaan toteuttaa vähitellen ja jossa jokainen saa ansaitsemansa onnen ennemmin tahi myöhemmin. Ja Muhammed Latifkin oli tyytyväinen, koska hän noiden parin vieraan myöhästymisen vuoksi sai istua kantotuolissa norsun selässä, vaikka hänen olisi pitänyt seurata retkeilijöitä vaunuissa. Ja palvelijatkin olivat tyytyväisiä, koska norsun näkeminen voimistutti heidän itsetuntoaan. He heittivät tavarat maahan tohinalla ja kolinalla huudellen toisilleen ja ollen hyvin palvelushaluisia. — Sinne on tunnin matka, ja paluumatka vie tunnin, ja luolien katselemiseen menee pari tuntia, mikä tekee yhteensä noin kolme tuntia, sanoi Aziz miellyttävästi hymyillen. Hänen ryhtiinsä oli äkkiä ilmestynyt jotakin kuninkaallista. — Juna palaa takaisin puoli kaksitoista, ja te saatte istuutua lounaalle Chandraporessa herra Heaslopin kanssa tavalliseen aikaanne, nimittäin 1,15. Tiedän teistä kaiken. Neljä tuntia — kokonainen pieni huviretki ja tunti vielä onnettomuuksien varalle, joita sattuu meikäläisille melko usein. Aioin suunnitella kaiken kysymättä teiltä neuvoa, mutta, rouva Moore, ja neiti Quested, voitte milloin tahansa tehdä muutoksia suunnitelmaan, merkitköönpä se sitten vaikka sitäkin, että saamme jättää luolat rauhaan. Suostutteko siihen? Nouskaa sitten tämän villin eläimen selkään. Norsu oli laskeutunut polvilleen muistuttaen harmaata yksinäistä vuorta. Naiset kiipesivät portaita pitkin sen selkään, mutta Aziz nousi sinne metsästäjien tapaan astuen ensin norsun jalan terävälle syrjälle ja sitten ylössidotulle hännälle. Kun Muhammed Latifin piti seurata häntä, päästi palvelija, joka piti kiinni hännästä, noudattaen saamiaan tarkkoja määräyksiä, sen irti, niin että ukkoraiska horjahti ja jäi riippumaan norsun selkää peittävän verkon varaan. Tämä oli sellaista hovinarrileikkiä, joka inhoitti naisia, vaikka se olikin tarkoitettu huvittamaan heitä. He eivät kumpainenkin pitäneet kujeista. Sitten eläin nousi seisoalleen parilla huojuvalla liikkeellä antaen matkustajien päästä tasapainoon kymmenen jalan korkeudella maasta. Aivan sen alla kuhisi muurahaispesä, jonka norsu aina kokoaa ympärilleen — alkuasukkaita ja alastomia lapsukaisia. Palvelijat sulloivat astiat vaunuihin. Hassan valtasi oriin, joka oli varattu Azizille, komennellen sen selästä Mahomet Alin palvelijoita. Bramaani, joka oli palkattu mukaan valmistamaan professori Godbolen ruokaa, sijoitettiin erään akasian juurelle odottamaan heidän paluutaan. Juna, jolla oli kiire päästä takaisin, kierteli tiehensä kenttien välitse kääntyillen puolelta toiselle kuin tuhatjalkainen. Ainoa liike, joka tämän kaiken lisäksi voitiin huomata, oli antennimaisten pumppupainojen kiikunta, jotka kohosivat ja laskivat pitkiin savipaaluihin kiinnitetyissä tangoissaan, puristaen vaivalloisesti ilmoille ohuita vesisuihkuja. Maisema oli leudossa aamuilmassa verraten miellyttävä, vaikka siinä olikin hyvin vähän väriä, elämää ja liikettä. Norsun astellessa vuoria kohti (vaalea aurinko oli sillä aikaa tervehtinyt niiden juuria ja piirustellut varjoja niiden rosoisiin pintoihin) tunnelmaan ilmestyi jotakin muutakin, jonkinlaista yliluonnollista hiljaisuutta, jonka saattoi tajuta muillakin aisteilla kuin kuulon avulla. Elämä meni tavallista menoaan, mutta vailla johdonmukaisuutta, äänet eivät herättäneet mitään kaikua ja ajatukset olivat pysähtyneet. Kaikki näytti ikäänkuin juuresta katkaistulta ja harhautti silmää. Siellä oli esimerkiksi muutamia matalia, sahalaitaisia valkaistuja kekoja tien vieressä. Mitähän ne olivat, hautojako vai Paravatis-jumalattaren rintoja? Kylän asukkaat vastasivat myöntävästi molempiin kysymyksiin. Sitten hälistiin käärmeestä, jota ei kuitenkaan löydetty. Neiti Quested näki ohuen mustan esineen törröttävän erään ojan takana ja huudahti: — Käärme! Alkuasukkaat myönsivät sen ja Aziz selitti: — Niin, se on hyvin myrkyllinen musta kobra, joka on noussut pystyyn katsomaan norsua. Mutta kun Adela katsoi sitä Ronnyn kiikarilla, näki hän, ettei se ollutkaan käärme, vaan erään kokospalmun kuiva, oksainen runko. Hän lisäsi senvuoksi: — Se ei olekaan käärme. Talonpojat vastustivat häntä. Hän oli iskenyt sanan heidän päähänsä, ja he kieltäytyivät luopumasta siitä. Azizkin myönsi, että se kiikarilla katsottuna näytti puulta, mutta väitti sentään, että se todellisuudessa oli sittenkin musta kobra, mainiten jotakin luonnon suojelevasta yhtäläisyydestä. Kaikki oli selittämätöntä, eikä kuitenkaan mikään ollut romanttista. Kawa Dol lähetti tasangolle kuumia lämpöaaltoja, jotka hämmensivät vielä enemmän käsityskykyä. Ne tulivat eri pitkien väliaikojen kuluttua aivan mielivaltaisesti. Mutta heidän lähestyessään vuoria säteily lakkasi. Norsu käveli suoraan Kawa Dolin juurelle, aivan kuin se olisi halunnut koputtaa otsallaan sen kylkeen pyytäen sisäänpääsyä, kääntyi sitten syrjään ja seurasi sen vieritse käyvää polkua. Vuoret viettivät äkkijyrkästi alas kuin kalliot mereen, ja neiti Questedin huomauttaessa siitä ja ihmetellessä sitä tasanko katosi hyvin hiljaa, se ikäänkuin kuorittiin pois, eivätkä matkailijat nähneet enää ympärillään mitään muuta kuin kuollutta, liikkumatonta graniittia. Taivas hallitsi kaikkea tavalliseen tapaansa näyttäen kuitenkin olevan epäterveellisen lähellä, kiinni naulattuna kuin katto vuorten huippuihin. Tuntui kuin ei mikään täällä sisällä olisi milleinkään muuttunut. Aziz oli niin huumaantunut omasta erinomaisuudestaan, ettei hän nähnyt mitään. Mutta hänen vieraansa huomasivat sentään jotakin. Heidän mielestään tämä paikka ei ollut hauska eikä katsomisen arvoinenkaan, ja he toivoivat, että sen tilalla olisi ollut esim. jokin muhamettilainen moskea, jota heidän isäntänsä olisi voinut kunnioittaa ja näyttää heille. Hänen tietämättömyytensä oli ilmeistä ja vähensi huvia. Huolimatta iloisesta ja luottavaisesta haastelustaan hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka hänen piti esitellä tätä erikoista Indian nähtävyyttä. Kun hänellä ei ollut apuinaan professori Godbolea, hän oli yhtä hämmennyksissään kuin naisetkin. Käytävä muuttui yhä ahtaammaksi laajeten vihdoin tarjottimen muotoiseksi. Siinä oli tavallaan heidän päämääränsä. Eräässä rikkinäisessä vesialtaassa oli hieman vettä, jota eläimet voivat ehkä juoda, ja juuri sen yläpuolella ammotti musta aukko, ensimmäinen luola. Kolme vuorta ympäröi tarjotinta. Pari niistä huokui yhtämittaista kuumuutta, mutta kolmas oli varjossa, ja he leiriytyivät sen juurelle. — Millainen hirveä ja ikävä paikka tämä onkaan! mumisi rouva Moore itsekseen. — Kuinka reippaita palvelijoita teillä on! huudahti neiti Quested. Sillä pöytäliina oli jo levitetty, ruukullinen tekokukkia asetettu sen keskelle, ja Mahomet Alin hovimestari tarjosi heille toistamiseen paistettuja munia ja teetä. — Ajattelin, että meidän on parasta syödä hiukkasen ennen luoliin menemistä ja nauttia aamiainen myöhemmin. — Eikö tämä sitten olekaan aamiainen? — Aamiainen? Luulitteko minun voivan kohdella teitä niin huonosti? — Hänelle oli sanottu, etteivät englantilaiset lakkaa milloinkaan syömästä, ja että hänen oli viisainta antaa heille ruokaa joka toinen tunti, kunnes oikea ateria oli valmis. — Kuinka mainiosti kaikki onkaan järjestetty! — Teidän pitää sanoa se vasta sitten, kun pääsemme takaisin Chandraporeen. Vaikka joutuisin millaiseen häpeään tahansa, olette joka tapauksessa vieraitani. Hän oli nyt vakavissaan. He olivat riippuvaisia hänestä näiden muutamien tuntien aikana, ja hän tunsi olevansa kiitollisuuden velassa heille, koska he olivat suostuneet alistumaan sellaiseen asemaan. Niin pitkälle oli siis kaikki hyvin. Norsu oli nostanut tuoreen oksan suuhunsa, tongien aisat törröttivät ilmassa, keittiöpoika kuori perunoita, Hassan huuteli ja Muhammed Latif seisoi kuorittu vitsa kädessään, kuten hänen pitikin. Huviretki oli onnistunut ja oli aito indialainen; eräs vähäpätöinen nuori mies oli saanut luvan olla kohtelias toisesta maasta kotoisin oleville vieraille ja siihen sisältyykin kaikki mitä indialaiset pyytävät — sellaiset kyynikotkin kuin Mahomet Ali — saamatta siihen milloinkaan tilaisuutta. Mutta hän oli nyt päässyt isännän asemaan, he olivat »hänen» vieraitaan, hänen kunniansa riippui heidän onnestaan, ja jokainen ikävyys, jonka uhreiksi he joutuisivat, raatelisi hänen sieluaan. Kuten useimmat itämaalaiset Azizkin pani liian suurta painoa vieraanvaraisuudelle, ymmärsi sen väärin tuttavallisuudeksi eikä käsittänyt, että siihen siten tuli omistusoikeuden tuntua. Vain rouva Mooren tahi Fieldingin seurassa hän näki syvemmälle ja tunsi, että autuaampi on ottaa kuin antaa. Näillä molemmilla henkisillä oli kummallinen vaikutus häneen; he olivat hänen ystäviään, hänen ikuisesti ja hän heidän ikuisesti; hän rakasti heitä niin suuresti, että antaminen ja ottaminen muuttuivat samaksi asiaksi. Hän rakasti heitä vielä enemmän kuin Hamidullaheita, sillä hänen oli täytynyt voittaa esteitä saadakseen tavata heitä, ja sellainen elähdyttää anteliasta sydäntä. Heidän kuvansa juurtuivat hänen sieluunsa hänen kuolinpäiväänsä saakka pysyen siellä muuttumattomina koristeina. Hän katseli rouva Moorea nyt, tämän istuessa juomassa hänen teetään, ja tunsi hetkisen sellaista iloa, jossa jo itsessään oli oman haihtumisensa siemen, sillä se pani hänet ajattelemaan: »Ah, mitä vielä voisinkaan tehdä hänen hyväkseen?» ja palautti hänet siten jälleen isännyyden ikävään kiertokulkuun. Hänen mustiin silmiinsä tuli pehmyt, ilmeikäs loiste, ja hän sanoi: — Muisteletteko milloinkaan moskeaamme, rouva Moore? — Kyllä useinkin! vastasi rouva muuttuen äkkiä nuoreksi ja vilkkaaksi. — Muistatteko senkin, kuinka epäkohtelias ja tyly olin ja kuinka ystävällinen te olitte? — Ja kuinka onnellisia me molemmat olimme. — Sellainen ystävyys, joka alkaa siten, kestää kauimmin. Saankohan milloinkaan nähdä teidän muita lapsianne? — Oletteko kuullut puhuttavan niistäkin? Minun kanssani hän ei keskustele niistä milloinkaan, sanoi neiti Quested rikkoen tietämättään lumouksen. — Ralph ja Stella, niin, tiedän kaiken heistä. Mutta me emme saa unhottaa luolien katselemista. Muuan elämäni unelma on nyt toteutunut, kun olen saanut teidät vieraikseni tänne. Ette voi kuvitellakaan, kuinka suuren kunnian suotte minulle. Olen mielestäni kuin keisari Babur. — Miksi juuri hän? kysyi Adela nousten. — Senvuoksi, että esi-isäni tulivat hänen mukanaan tänne Afganistanista. He liittyivät häneen Heratin luona. Hänelläkään ei ollut usein enempää kuin yksi norsu, eikä kaikkina aikoina sitäkään, mutta hänen vieraanvaraisuutensa oli aina ehtymätön. Jos hän taisteli, metsästeli tahi pakeni, pysähtyi hän aina hetkiseksi jonnekin vuorten väliin, kuten mekin, supistamatta milloinkaan vieraanvaraisuuttaan ja hillitsemättä iloaan; ja ellei ruokaa ollut riittävästi, antoi hän järjestää sen vähän, mitä oli, herkullisesti ja jos leirissä sattui olemaan yksikään soitin, hän pani sen kaiuttamaan kauniita säveliä. Otan nyt hänet ihanteekseni. Hän oli köyhä aatelismies, mutta hänestä tuli suuri kuningas. — Olen luullut erästä toista keisaria ihanteeksenne — olen unhottanut hänen nimensä — kerroitte hänestä herra Fieldingin luona — minun kirjassani nimitetään häntä Aurangzebiksi. — Tarkoitatteko Alamgiria? Niin, hän oli tietysti hurskaampi. Mutta Babur ei milloinkaan elämässään pettänyt ystävää, enkä minä tänä aamuna saata ajatella muita kuin häntä. Tiedättekö, kuinka hän kuoli? Hän uhrasi henkensä poikansa puolesta. Hänen kuolemansa oli paljon tuskallisempi kuin taistelussa kaatuminen. Kuumuus yllätti heidät. He aikoivat palata Kabuliin ennen kuuman vuodenajan alkua, mutta eivät voineetkaan valtionasioiden vuoksi, ja Humayun sairastui Agrassa. Babur käveli silloin kolmesti vuoteen ympäri ja sanoi: »Olen kantanut sen pois». Ja hän kantoikin sen pois, kuume jätti pojan rauhaan, mutta tarttui häneen ja hän kuoli. Senvuoksi pidän enemmän Baburista kuin Alamgirista, vaikka minun ei oikeastaan pitäisi tehdä niin. Mutta en saa viivyttää teitä. Näen, että olette valmiit lähtemään. — Emme ollenkaan, sanoi neiti Quested istuutuen rouva Mooren viereen. — Kuuntelemme teitä mielellämme. Vihdoinkin Aziz puhui sellaista, minkä hän tiesi ja tunsi, puhui samalla tavalla kuin Fieldingin puutarhassa; nyt hän oli jälleen itämaalainen opas, jolle he voivat antaa arvoa. — Minusta on aina niin hauskaa haastella moguleista. Mitään sen hauskempaa en tiedäkään. Nuo ensimmäiset kuusi keisaria olivat kaikki ihmeellisiä miehiä, ja heti kun jonkun nimi, vaikkapa kenen hyvänsä heistä, mainitaan, unhotan kaiken muun maailmassa. Ette voisi löytää kuutta sellaista hallitsijaa maailman kaikista maista, ette niin peräkkäin — isää ja poikaa, tarkoitan. — Kertokaa jotakin Akbarista. — Ah, olette kuullut Akbarin nimen! Hyvä. Hamidullah, johon vielä tulette tutustumaan, väittää Akbarin olleen suurimman heistä kaikista. Mutta minä puolestani sanon, että Akbar oli ihmeellinen, vaikka hän olikin puoleksi hindu; hän ei ollut oikea muhamettilainen, minkä johdosta Hamidullah aina huomauttaa: »Eihän Baburkaan ollut, koska hän joi viiniä!» Mutta Babur katui aina jälkeenpäin, mikä on otettava huomioon. Akbar ei katunut milloinkaan uuden uskonnon tuomista valtakuntaansa pyhän Koraanin tilalle. — Mutta eikö Akbarin uusi uskonto ollut hyvin kaunis? Senhän piti levitä koko Indiaan. — Hyvin kaunis, neiti Quested, mutta järjetön. Teillä on oma uskontonne, kuten minullakin omani. Se on parasta. Ei mikään leviä koko Indiaan, ei mikään, ja siinä juuri Akbar erehtyi. — Niinkö luulette, tohtori Aziz? Adela sanoi miettiväisesti. — Toivon teidän olevan väärässä. Tähän maahan täytyy tulla jotakin yhteistä — en tarkoita uskontoa, koska en ole itsekään uskonnollinen, mutta jotakin muuta, sillä kuinka voitaisiin muuten kaikki erotukset poistaa? Hän tarkoitti sitä yleistä veljeyttä, josta Aziz joskus haaveili, mutta heti kun se ilmaistiin suorasanaisesti, muuttui se mahdottomaksi. — Ajatelkaa minun tapaustani, hän jatkoi, koska juuri hänen oma tapauksensa oli innoittanut häntä. — En tiedä, oletteko sattunut kuulemaan, että aion mennä naimisiin herra Heaslopin kanssa. — Siihen toivotan teille sydämestäni onnea. — Rouva Moore, saanko kertoa huolistamme tohtori Azizille — tarkoitan, angloindialaisista huolistamme? — Ne ovat sinun huoliasi, eivät minun, hyvä lapsi. — Niin, se on kyllä totta. Nyt, kun menen naimisiin herra Heaslopin kanssa, tulee minusta niin sanottu angloindialainen. Aziz kohotti vastustavasti kättään. — Mahdotonta. Peruuttakaa hirveä ennustuksenne. — Mutta minusta tulee sellainen, sillä sehän on välttämätöntä. En voi poiketa tavoista, toivon vain voivani karttaa henkistä lamaantumista. Sellaiset naiset kuin — Hän keskeytti, koska hän ei halunnut lausua mitään nimiä. Pari viikkoa sitten hän olisi epäröimättä sanonut: »rouva Turton ja rouva Callendar». — Muutamat naiset ovat niin ahdasmielisiä ja keikarimaisia indialaisia kohtaan, että minua hävettäisi enemmän kuin voin sanoakaan, jos minusta tulisi heidän kaltaisensa, mutta — ja juuri siinä onkin vaikeuteni — minä en ole niin erikoinen, niin hyvä enkä lujaluonteinenkaan, että voisin vastustaa ympäristöni vaikutusta ja varoa tulemasta heidän kaltaisekseen. Minussa on hyvin moitittavia vikoja. Senvuoksi kaipaankin Akbarin yleistä uskontoa tahi jotakin samanlaista, voidakseni pysyä hyvänä ja järkevänä. Ymmärrättekö tarkoitukseni? Hänen sanansa miellyttivät Azizia, mutta hän sulkeutui kuoreensa, koska Adela oli viitannut tulevaan avioliittoonsa. Aziz ei halunnut ollenkaan sekaantua siihen juttuun. — Tulette varmasti onnelliseksi sellaisen henkilön kanssa, joka on sukua rouva Moorelle, hän sanoi kumartaen jäykästi. — Ah, onneni, se on kokonaan toinen juttu. Haluaisin neuvotella kanssanne juuri tästä angloindialaisesta pulmasta. Ettekö voi antaa minulle jotakin neuvoa? — Ymmärrän, että olette aivan erilainen kuin kaikki muut. Te ette tule milloinkaan kohtelemaan vihamielisesti kansalaisiani. — Minulle on sanottu, että me kaikki muutumme epäkohteliaiksi vuoden kuluttua. — Siinä tapauksessa teille on valehdeltu, Aziz huudahti kiihtyneesti, sillä Adela oli puhunut totta ja koskettanut hänen arimpaan kohtaansa; se oli sitäpaitsi suora loukkaus nykyisissä olosuhteissa. Mutta hän tyyntyi pian ja nauroi. Adelan erehdys teki kuitenkin lopun heidän keskustelustaan, joka lensi tuulen teitä kuin yksinäisen kukan terälehti jättäen heidät hylättyinä vuorten keskelle. — Tulkaa nyt, Aziz sanoi ojentaen kummallekin kätensä. He nousivat vastahakoisesti valmistautuen katselemaan luolia huviretkeilijöiden tapaan. Ensimmäinen luola oli kohtalaisen mukava. He kävelivät lammikon rantaa ja kiipesivät sitten muutamien rosoisten kivien yli, auringon paahtaessa heidän selkäänsä. Kumarassa he katosivat perätysten vuoren sisään. Siellä, missä heidän värähtelevät ääriviivansa olivat hetkisen näkyneet, ammotti nyt pieni musta aukko, joka oli imaissut heidät sisäänsä kuin imupaperi veden. Vuoret kohosivat tyyninä ja paljaina, ja paljaana kaartui taivaskin. Braamalainen haukka liiteli valkoisena ja tarkkapiirteisenä kallioiden välissä niin kömpelösti, että se näytti tahalliselta. Ennenkuin kauneutta janoava ihminen oli syntynyt, oli maapallo kaiketi näyttänyt tällaiselta. Haukka liiteli pois... Ennen lintuja ehkä... Ja sitten aukko syöksi heidät ulos ja ihmisiä oli jälleen maailmassa. Rouva Mooren mielestä tällainen Marabar-luola oli jotakin hirveätä, sillä hän oli ollut siellä melkein pyörtymäisillään. Töin tuskin hän malttoi olla siitä kertomatta tultuaan jälleen raittiiseen ilmaan. Se olikin hyvin luonnollista. Hänellä oli aina ollut taipumusta huimaukseen ja luola oli tullut liian täyteen väkeä, koska koko heidän esikuntansa oli seurannut heitä sinne. Hän eksyi pimeässä Azizista ja Adelasta eikä tiennyt, kuka häneen kulloinkin kosketti. Hän ei voinut hengittää ja jokin ilkeä, alaston siveli hänen kasvojaan ja tukki hänen suunsa kuin pielus. Hän koetti päästä käytävään, mutta tungeksivat indialaiset työnsivät hänet takaisin. Hän loukkasi päänsä. Menettäen hetkiseksi malttinsa hän hosui hurjasti ympärilleen ja huohotti kovasti. Häntä ei peloittanut ainoastaan tungos ja löyhkä, vaan luolan kaamea kaikukin. Professori Godbole ei ollut puhunut mitään kaiusta; ehkeipä hän ollut siitä lainkaan välittänytkään. Indiassa on muutamia ihmeellisiä kaikuilmiöitä, kuten esimerkiksi Bijapurin temppelin vaiheilla kuuluvat kuiskaukset; samoin tuo pitkä selvä lausekin, joka Mandussa tekee matkansa ilmassa ja palaa muuttumattomana takaisin sen henkilön luo, joka lausui sen. Mutta Marabar-luolan kaikua ei voi verrata niihin, koska siltä puuttuu kaikki terävyys. Mitä ikinä siellä sanottaneekin, siihen vastaa aina sama yksitoikkoinen ääni, joka värähtelee seinillä, kunnes katto ahmaisee sen. Toiveet, kohteliaisuudet, niistäminen, kengän narahdus, kaikki synnyttää samanlaisen onean kaiun. Tulitikun sytyttäminenkin aiheuttaa heikon, vaisun äänen, jolla ei ole kasvuvoimaa, mutta joka kuitenkin suhajaa salakähmäisesti. Ja jos luolassa on paljon ihmisiä, jotka puhuvat samalla kertaa, syntyy yksi ainoa ontto ääni, joka kierii ilmassa, kaiku herättää kaiun ja koko luola on ikäänkuin täynnä toistensa yli sikinsokin kiemurtelevien käärmeiden vilkettä ja sihinää. Rouva Mooren jälkeen tulivat vähitellen kaikki muutkin ulos. Hän oli antanut paluumerkin. Aziz ja Adela tulivat hymyillen, ja koska rouva Moore ei halunnut antaa Azizille aihetta epäillä retkeä epäonnistuneeksi, hymyili hänkin. Sitä mukaa kuin ihmiset tulivat sieltä esille yksitellen, hän haki rikoksellista, löytämättä häntä. Hän huomasi vain olleensa mitä ystävällisimpien ihmisten joukossa. Heidän ainoa toivonsa näytti olevan hänen kunnioittamisensa, ja tuo tukahduttava pielus oli ollut vain pieni rintalapsi, joka istui kahareisin äitinsä selässä. Luolassa ei ollut mitään pahanenteistä, mutta hänelle oli luolassa käynti ollut ikävä pettymys, ja hän päätti luopua muiden katselemisesta. ‒ Näittekö tulitikun kajastuksen — se oli melko kaunista? Adela kysyi. — En oikein muista... — Mutta hän sanoo, ettei tämä luola ole vielä mitään; paras on kuulemma Kawa Dolissa. — En tule luullakseni mukaan sinne. Väsyn kiipeämisestä. ‒ Mainiota! Siinä tapauksessa istuudumme tänne varjoon odottamaan, kunnes aamiainen on valmis. Mutta sehän aiheuttaisi hänelle ikävän pettymyksen kaikkien hänen näkemiensä vaivojen jälkeen. Sinä voit lähteä; sinulle se ei tee mitään. — Ehkä minun täytyy, tyttö sanoi välinpitämättömästi, mutta tahtoen kuitenkin olla toisille mieliksi. Palvelijat ja muut palailivat takaisin leiripaikalle. Aziz tuli auttamaan vieraitaan kallioitten yli. Hän aivan uhkui voimaa, oli iloinen ja liian varma itsestään suuttuakseen arvosteluista. Hän todellakin ihastui kuullessaan heidän muuttaneen hänen suunnitelmiaan. — Tietysti, neiti Quested; siinä tapauksessa me lähdemme yhdessä ja jätämme rouva Mooren tänne; emmekä viivy poissa kauvoja, vaikka emme aio kiiruhtaakaan, koska tiedämme, ettei hän halua sitä. — Aivan niin. Olen pahoillani, etten voi tulla mukaanne, mutta olen hyvin huono kävelijä. Rakas rouva Moore, ei mikään merkitse mitään niin kauan kuin te olette vieraitani. Olen hyvin iloinen, ettette tule mukaamme. Se tuntunee ehkä kummalliselta, mutta te kohtelette minua vilpittömän avomielisesti kuin ystävää. Minähän olenkin ystävänne, rouva Moore sanoi laskien kätensä hänen käsivarrelleen ajatellen samalla väsymyksestään huolimatta, kuinka ihastuttava ja erinomainen hän oli ja toivoen hänelle kaikesta sydämestään onnea. — Saanko sanoa vielä yhden asian? Älkää ottako niin paljon väkeä mukaanne tällä kertaa. Luulen, että se tulee teistäkin tuntumaan mukavammalta. ‒ Aivan niin, aivan niin! Aziz huudahti rientäen palvelusväen luo ja kieltäen kaikkia muita, paitsi opasta, tulemasta hänen ja neiti Questedin kanssa Kawa Doliin. — Onko näin hyvä? hän kysyi. — On. Huvitelkaa nyt ja kertokaa palattuanne minulle kaikki. Ja sitten rouva Moore vaipui istumaan telttatuolille. Jos he menisivät suurelle luolaryhmälle saakka, viipyisivät he poissa melkein tunnin. Rouva Moore otti esille kirjoitussalkkunsa ja aloitti: »Rakas Stella, Rakas Ralph!» lopetti siihen ja katseli kummallista laaksoa, joka oli niellyt kokonaan heidätkin. Norsukin oli menettänyt merkityksensä. Hänen katseensa siirtyi luolan suuhun. Ei, häntä ei lainkaan haluttanut uudistaa äsken saamaansa kokemusta. Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä inhoittavammalta ja peloittavammalta se hänestä tuntui. Se vaikutti häneen vielä voimakkaammin nyt jälkeenpäin. Tungoksen ja hajun hän saattoi unhottaa, mutta kaiku alkoi epämääräisellä tavalla kalvaa hänen elinvoimiaan. Se oli yllättänyt hänet sellaisena hetkenä, jolloin hän oli sattunut olemaan väsynyt, ja sen oli onnistunut mumista kuuluville: »Ihastus, sääli, urhoollisuus — niin, ne ovat kyllä olemassa, mutta ne ovat yhtäkaikkista, kuten pikkumaisuuskin. Kaikki on olemassa, mutta mikään ei ole minkään arvoista». Jos luolassa olisi sanottu jotakin mitätöntä tahi lausuttu kauniita runoja, olisi kaiku aina ollut sama. Jos siellä olisi puhuttu enkelten kielellä ja rukoiltu maailman kaikkien onnettomuuksien ja väärinkäsitysten, menneiden, nykyisten ja tulevien, poistamista ja kaiken pahan torjumista, joka kohtaa ihmisiä heidän aikeistaan ja asemastaan huolimatta, vaikka he kuinka laskisivatkin leikkiä ja teeskentelisivät, olisi vastaus ollut aina vain sama. Paholaiset kuuluvat pohjolaan ja niistä voi kirjoittaa runoja, mutta kukaan ei voisi levittää romanttista hohdetta Marabarin ylle, sillä siellä riistetään ikuiselta ja äärettömältä kaikki suurenmoisuus, siis se ainoa ominaisuus, joka voi sovittaa inhimillisen ja ikuisen keskenään. Hän koetti jatkaa kirjettään muistaen samalla olevansa vain vanhahko nainen, joka on noussut vuoteestaan liian varhain ja matkustanut liian kauas. Toivottomuus, joka alkoi saada hänet valtoihinsa, oli vain hänen toivottomuuttaan, hänen omaa persoonallista heikkouttaan, ja vaikka hän saisi auringonpiston ja tulisi hulluksi, jatkaisi muu maailma elämäänsä entiseen tapaan. Mutta äkkiä ilmestyi uskonto hänen tajunsa kynnykselle, tuo pieni puhelias kristinusko-raukka, ja hän tiesi, että kaikki sen pyhät sanat supistuisivat vain tuoksi epämääräiseksi kaiuksi. Silloin hän kauhistui entistä enemmän. Maailmankaikkeus, jota hänen järkensä ei käsittänyt, ei suonut hänen sielulleen rauhaa; viime kuukausien mieliala sai vihdoinkin kiinteän muodon ja hän huomasi, ettei hän halunnutkaan kirjoittaa lapsilleen, ettei hän halunnut olla missään tekemisissä kenenkään kanssa, ei Jumalankaan. Hän istui jäykistyneenä kauhusta, ja kun vanha Muhammed Latif tuli hänen luokseen, pelkäsi hän tämän huomaavan hänen tilansa. Ensin hän ajatteli: »Tulen varmaankin kipeäksi», lohduttaakseen itseään, mutta antautui sitten epämääräisten tunnelmiensa valtaan. Hän menetti kaiken kiinnostuksensa Aziziinkin, eivätkä nuo ystävälliset, vakavasti tarkoitetut sanat, jotka hän oli indialaiselle lausunut, tuntuneet enää hänen itsensä lausumilta, vaan näyttivät riippuvan ilmassa. XV Neiti Quested, Aziz ja opas jatkoivat melko ikävää retkeilyä. He olivat harvasanaisia, sillä aurinko oli jo noussut korkealle, ilma oli kuin lämmin kylpy, johon alituisesti lisätään kuumaa vettä. Lämpö nousi nousemistaan, ja kivilohkareet sanoivat: »Me olemme vielä hengissä», mihin pikkukivet vastasivat: »Mekin olemme vielä melkein hengissä». Kivien välissä oli pienten kasvien kuivettuneita jäännöksiä. He olivat aikoneet kiivetä hui pulla keinuvan kallion luo, mutta sinne oli liian pitkä matka ja he tyytyivät suuren luolaryhmän katselemiseen. Matkan varrella he näkivät paljon yksinäisiä luolia, joihin opas houkutteli heidät, mutta niissä ei todellakaan ollut mitään katselemista. He raapaisivat tulen tikkuun, katselivat sen kajastusta kiiltävässä pinnassa, koettelivat kaikua ja poistuivat sitten. Aziz oli »aivan varma siitä, että he pian näkisivät muutamia mieltäkiinnittäviä vanhoja veistoksia», mutta tarkoittikin vain toivovansa, että he löytäisivät niitä. Hänen vakavat ajatuksensa kohdistuivat aamiaiseen. Kun he olivat poistuneet leiristä, oli siellä näkynyt hämmennyksen merkkejä. Hän muisteli ruokalistaa. Heille valmistettaisiin englantilainen aamiainen, johon kuului puuro ja lampaankyljyksiä ja niiden lisäksi vielä pari indialaista ruokalajia, joista voitaisiin keskustella, ja lopuksi beteliä. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt neiti Questedistä niin paljon kuin rouva Mooresta eikä hänellä ollut hänelle paljoa sanottavaa, semmitenkään nyt, kun neiti aikoi mennä naimisiin englantilaisen virkamiehen kanssa. Ei Adelallakaan ollut puolestaan paljoa sanottavaa. Sillä aikaa kuin Azizin ajatukset askartelivat aamiaisessa, kohdistuivat hänen ajatuksensa tulevaan avioliittoon. Ensi viikolla Simla, Antonyn erottaminen, Tiketin näköala, rasittavat häät, Agra lokakuussa, rouva Mooren saattaminen Bombayhin — kaikki vilahteli hänen silmiensä ohi kuumuuden sumentamana, ja sitten hän alkoi miettiä niitä vakavampia huolia, joita hänen elämänsä Chandraporessa aiheuttaisi. Oli olemassa todellisia vaikeuksia — Ronnyn ja hänen oman henkensä ahtaus — mutta hän nautti vaikeuksien voittamisesta ja päätti, että jos hän vain voisi voittaa närkkäytensä (se oli hänen heikoin puolensa), ivailisi Angloindiaa eikä antautuisi sen voitettavaksi, pitäisi hänen avioliitostaan tulla onnellinen. Hän ei saanut olla liian teoreettinen, vaan hänen pitäisi punnita jokaista pulmaa erikseen sitä mukaa kuin niitä ilmestyisi ja luottaa Ronnyn ja omaan terveeseen järkeensä. Onneksi oli heillä molemmilla yllin kyllin tervettä järkeä ja kunnianhimoa. Mutta ryömiessään erään kallion yli, joka muistutti kumoonkaadettua kastikemaljakkoa, hän ajatteli: »Mutta entä rakkautemme?» Kallioon oli hakattu kaksi riviä askelmia, ja kysymys oli jollakin tavoin juolahtanut hänen mieleensä niiden yhteydessä. Missä hän oli nähnyt askelmia ennen? Aivan niin, Nawab Bahadurin autohan oli painanut samanlaisia merkkejä tomuun. Hän ja Ronny — ei, he eivät rakastaneet toisiaan. — Kävelenkö liian nopeasti? kysyi Aziz, kun Adela pysähtyi epäröivän näköisenä. Rakkautta koskeva huomio oli yllättänyt Adelan niin äkkiä, että hän tunsi olevansa kuin alpeillekiipeilijä, jonka köysi on katkennut. Kuinka voi mennä naimisiin henkilön kanssa, jota ei rakasta? Kuinka hän ei ollut huomannut sitä ennen? Miksi hän ei ollut tehnyt tätä kysymystä itselleen ennen? Siinäkin tärkeä asia harkittavaksi. Pikemminkin pahoillaan kuin pelon vallassa hän seisoi hiljaa paikoillaan katsellen kiiltävää kalliota. Hämäränhetkinä he saattoivat tuntea toisiaan kohtaan kunnioitusta ja aistillista vetovoimaa, mutta se tunne, joka liittäisi heidät yhteen, puuttui. Oliko hänen velvollisuutensa purkaa kihlaus? Hän oli taipuvainen luopumaan siitä aikeesta, koska se tuottaisi muille niin paljon huolia, eikä hän sitäpaitsi ollut lainkaan varma siitä, tarvitaanko onnelliseen yhdyselämään välttämättömästi rakkautta. Jos rakkaus merkitsisi kaikkea, loppuisivat useimmat avioliitot kuherruskuukauteen. — Ei, kiitoksia, tämä käy mainiosti, hän sanoi ja saatuaan tunteensa hillityksi hän alkoi kiivetä jälleen, vaikka tunsikin olevansa hieman hämillään. Aziz tuki häntä kädestä, opas liikuskeli kuin sisilisko ja käyttäytyi kuin hänellä olisi ollut omat painolakinsa. — Ettekö ole naimisissa, tohtori Aziz? Adela kysyi pysähtyen jälleen ja rypistäen otsaansa. — Kyllä, tulkaa tervehtimään vaimoani. Azizin mielestä oli taiteellista herättää vaimo henkiin muutamiksi hetkiksi. — Kiitoksia, Adela sanoi hajamielisesti. — Hän ei ole Chandraporessa juuri nyt. — Onko teillä lapsia? — On kolme, Aziz vastasi varmemmasti. — Onko niistä teille suurtakin iloa? — Kyllä, jumaloin heitä, Aziz vastasi nauraen. — Uskon sen. Kuinka kaunis itämaalainen mies Aziz olikaan, ja varmaan olivat hänen vaimonsa ja lapsensakin yhtä hyvännäköisiä, sillä ihmisethän saavat tavallisesti sitä, mitä heillä jo entuudestaan on. Adela ihaili häntä ilman persoonallista lämpöä, koska hänen veressään ei ollut lainkaan seikkailunhalua, mutta hän otaksui Azizin vaikuttavan lumoavasti oman rotunsa ja yhteiskunnallisen asemansa naisiin, ja kärsi siitä, ettei heillä kummallakaan, ei Ronnylla eikä hänellä, ollut minkäänlaista ruumiillista kauneutta. Sellaisen täytyy vaikuttaa suhteeseen — kaunis, paksu tukka ja ihanteellinen iho. Azizilla oli varmaankin monta vaimoa — rouva Turtonin sanojen mukaan muhamettilaiset pitivät lujasti kiinni laissa säädetyistä oikeuksistaan neljään naiseen. Ja koska Adelalla ei ollut muita puhetovereita tällä ikuisella kallionhuipulla, ei hän lainkaan hillinnyt haluaan puhua avioliitosta. Hän kysyi suoraan, rehelliseen ja tutkivaan tapaansa: — Onko teillä yksi vai useampia vaimoja? Kysymys loukkasi nuorta miestä äärettömästi. Se hyökkäsi erään hänen uskontonsa uuden uskonkappaleen kimppuun, ja uusiin uskonkappaleihin on vaarallisempi kajota kuin vanhoihin. Jos Adela olisi sanonut: »Palveletteko yhtä vai useampaa jumalaa?» ei hän olisi loukkautunut niin kovasti. Mutta kun sivistyneeltä muhamettilaiselta kysytään, kuinka monta vaimoa hänellä on, on se jotakin inhoittavaa ja hirveätä. Hän ei oikein tiennyt, kuinka olisi salannut hämmennyksensä. — Yksi, ainoastaan yksi minun erityisessä tapauksessani, hän änkytti päästäen Adelan käden irti. Jyrkänteen huipulla oli monta luolaa ja ajatellen: »Kirotut englantilaiset, he ovat samanlaisia, vaikka olisivat kuinka hyviä tahansa», hän sukelsi erääseen luolaan tyyntyäkseen. Adela seurasi hitaasti hänen jäljessään, tietämättä ollenkaan sanoneensa mitään sopimatonta, ja kun hän ei nähnyt Azizia, meni hänkin eteensä avautuvaan luolaan ajatellen toisaalta tällaisten retkien ikävyyttä ja toisaalta avioliittoaan. XVI Aziz odotti hetkisen luolassaan ja sytytti savukkeen, voidakseen sanoa Adelalle heidän tavatessaan: »Pistäysin tänne sytyttämään savukkeen», tahi muuta sellaista. Kun hän tuli luolasta, hän näki oppaan seisovan yksinään pää kallellaan tarkkaillen jotakin. Tämä sanoi kuulevansa ääntä, ja nyt Azizkin kuuli sen. Se oli auton moottorin säksytystä. He olivat nyt Kawa Dolin rinteellä ja kiivettyään vielä parikymmentä metriä, he saattoivat nähdä vilahduksen tasangosta. Muuan auto lähestyi Chandraporesta päin. Mutta he eivät saaneet sitä oikein näkyviinsä, koska vuoren kohtisuora seinämä pullistui juuri laen vieressä ulospäin, niin että vuorenjuurta ei voinut hyvin nähdä, ja auto katosi näkyvistä tultuaan lähemmäksi. Se näytti selvästi pysähtyvän juuri heidän alapuolellaan siihen paikkaan, jossa tie muuttui poluksi. Aziz riensi kertomaan tätä tärkeää uutista vieraalleen. Opas sanoi hänen menneen luolaan. — Mihin luolaan? — Sinun ei olisi pitänyt päästää häntä näkyvistäsi, siihen sinulla ei ollut lupaa, Aziz sanoi ankarasti. — Täällä on vähintään kaksitoista luolaa. Kuinka voin nyt tietää, missä niistä vieraani on? Missä luolassa minä itse olin? Sama epämääräinen liike. Eikä Aziz, katsellessaan ympärilleen, ollut edes varma siitäkään, oliko hän palannut saman luolaryhmän luo. Luolia oli joka taholla, ja niiden aukot olivat aivan yhtä suuria. Hän ajatteli: »Taivaallinen Luoja, neiti Quested on eksynyt!» mutta rauhoittui kuitenkin sitten, ruveten tyynesti etsimään häntä. — Huuda! hän komensi. Kun he olivat huutaneet hetkisen, selitti opas, ettei se hyödytä mitään, koska Marabar-luolissa ei voi kuulla muita ääniä kuin omansa. Aziz kuivasi otsaansa ja tunsi koko ruumiinsa alkavan käydä hikeen. Paikka oli hyvin hämmentävä. Se oli osaksi penger ja osaksi polveileva tie, täynnä halkeamia, jotka kiemurtelivat sinne tänne kuin käärmeen polut. Hän koetti järjestyksessä tarkastaa luolat, pääsemättä kuitenkaan selville, mistä hän oli aloittanut. Siellä oli luolia luolien takana tahi niitä oli pari yhdessä ja muutamat olivat kuilujen pohjassa. — Tule tänne, hän huusi ystävällisesti oppaalle, ja kun tämä tuli käden ulottuville, hän sivalsi miestä kasvoihin rangaistukseksi. Mies pakeni ja hän jäi yksikseen. Hän ajatteli: »Tämä tuhoaa tulevaisuuteni, vieraani on kadonnut». Mutta sitten hän keksi yksinkertaisen ja tyydyttävän selityksen. Neiti Quested ei ollut kadonnut. Hän oli vain mennyt noiden vastatulleiden luo, jotka olivat varmaankin hänen ystäviään, joukossa ehkä herra Heaslopkin. Hän näkikin neidistä vilahduksen kaukana muutamassa halkeamassa, vilahduksen vain, mutta neiti Quested näkyi siellä aivan selvästi kallioiden välissä ja näytti keskustelevan jonkun toisen naisen kanssa. Tottuneena äkillisiin suunnitelmien muutoksiin Aziz otaksui Adelan muitta mutkitta rientäneen Kawa Dolin rinnettä alas pienen automatkan toivossa. Hän kääntyi yksinään palaamaan leiriin ja huomasi pian erään esineen, jonka löytäminen hetkistä aikaisemmin olisi huolestuttanut häntä aika lailla, nimittäin neiti Questedin kiikarin. Se oli erään luolan suulla käytävän puolivälissä. Hän aikoi ripustaa sen olalleen, mutta nahkahihna oli katkennut, minkävuoksi hän pani sen taskuunsa. Kun hän oli kulkenut vähän matkaa, juolahti hänen mieleensä, että neiti oli ehkä voinut pudottaa muutakin, minkävuoksi hän palasi takaisin katsomaan. Mutta tässä toistui entinen vaikeus, hän ei tuntenutkaan enää luolaa. Hän kuuli auton lähtevän liikkeelle alhaalla tasangolla, voimatta kuitenkaan nähdä sitä. Sitten hän laskeutui rinnettä alas rouva Mooren lepopaikkaa kohden onnistuen nyt paremmin, sillä hänen pieni leiripaikkansa tuli pian näkyviin. Hän näki siellä jonkun englantilaisen auringonkypäränkin. Sen alta eivät hymyilleet herra Heaslopin, vaan Fieldingin kasvot. — Fielding, kuinka olenkaan kaivannut teitä! hän huusi jättäen ensi kerran pois »herra» sanan. Ja hänen ystävänsä riensi häntä vastaan ystävällisenä ja iloisena välittämättä arvokkuudestaan ja huudellen selityksiä ja anteeksipyyntöjä junasta myöhästymisensä johdosta. Fielding oli tullut äsken saapuneessa autossa, neiti Derekin autossa — tuo toinen nainen oli siis ollut neiti Derek. He keskustelivat niin innokkaasti, että palvelijat keskeyttivät ruoanvalmistuspuuhansa kuunnellakseen heitä. Kunnon neiti Derek! Hän oli sattumalta tavannut herra Fieldingin postikonttorissa ja kysynyt: »Miksi ette matkustanutkaan Marabariin?» kuullut, kuinka hän oli myöhästynyt junasta, ja tarjoutunut heti viemään hänet autollaan perille. Vieläkin siis yksi ystävällinen englantilainen nainen. Missä hän on? Hän odottaa autonsa luona, kunnes Fielding löytäisi leirin. Auto ei tietystikään voinut päästä tänne — eihän toki — sadat ihmiset saisivat mennä vuoren juurelle vetämään neiti Derekin autoa tänne. Norsukin omassa korkeassa persoonassaan. Aziz, voitteko tarjota minulle ryypyn? En millään muotoa! Hän riensi hakemaan. Herra Fielding! huusi rouva Moore varjoisasta nurkastaan. He eivät olleet puhelleet keskenään vielä, koska Fielding oli tullut leiriin juuri silloin, kun Aziz oli laskeutunut sinne rinnettä pitkin. Hyvää huomenta jälleen! Fielding huusi huojentuneena, nähdessään kaiken olevan kunnossa. — Herra Fielding, oletteko tavannut neiti Questediä? — En, minähän tulin äsken juuri. Missä hän on? — En tiedä. — Aziz, mihin olette pannut neiti Questedin? Azizin, joka tuli takaisin wiskylasi kädessä, täytyi ajatella hetkinen. Hänen sydämensä oli täynnä uutta onnea. Huviretki oli parin kolmen onnettomuudenuhkan haihduttua onnistunut paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan, koska Fielding ei ollut ainoastaan tullut itse, vaan tuonut vielä mukanaan kutsumattoman vieraankin. Ah, teidän ei ollenkaan tarvitse olla huolissanne hänestä! hän sanoi. — Hän meni vain tervehtimään neiti Derekiä. Terveydeksenne! — Olkoon menneeksi, mutta ei terveydeksenne, sanoi Fielding nauraen. — Indian kunniaksi! — Teidän ja Englannin kunniaksi! Neiti Derekin ohjaaja pysähdytti kuitenkin sen kulkueen, joka juuri oli lähtenyt liikkeelle noutamaan hänen emäntäänsä leiriin. Hän ilmoitti, että neiti oli palannut Chandraporeen tuon toisen nuoren naisen kanssa ja lähettänyt hänet tuomaan siitä sanaa heille. Neiti ohjasi itse autoa. — Se tuntuu hyvin uskottavalta, Aziz sanoi. — Tiesin heidän olevan kiertomatkalla. — Chandraporeenko? Mahdotonta! Mies on erehtynyt, huudahti Fielding. — Miksi hän olisi erehtynyt? Aziz oli pettynyt, mutta ei välittänyt suuriakaan siitä. Nuo molemmat nuoret naiset olivat varmaankin hyvin hyviä ystäviä. Hän olisi mielellään tarjonnut heille kaikille neljälle aamiaisen, mutta vieraiden pitää saada tehdä mielensä mukaan, muuten he eivät tunne oloansa vapaaksi. Ja hän lähti iloisena tarkastamaan lientä ja jäätä. — Mitä onkaan tapahtunut? kysyi Fielding, joka heti tunsi jotakin menneen vinoon. Neiti Derekhän oli koko matkan jutellut huviretkestä ja sanonut sitä miellyttäväksi yllätykseksi. Rouva Moore istui heilutellen jalkaansa ja näytti nyrpeältä ja veltolta. — Neiti Derek on hyvin kiusallinen ja hätäinen, hänellä on aina kiire ja hän haluaa alituisesti jotakin uutta. Hän on valmis mihin muuhun tahansa, paitsi palaamaan takaisin sen indialaisen naisen luo, joka maksaa hänelle palkan. Fielding, jolla ei ollut mitään neiti Derekiä vastaan, vastasi: — Hänellä ei ollut mitään kiirettä, silloin kuin läksin hänen luotaan. Chandraporeen paluusta ei ollut lainkaan puhetta. Mutta näyttää siltä kuin neiti Questedillä olisi ollut kiire. — Adelallako? Hänellä ei ole milloinkaan elämässään ollut kiirettä, sanoi vanha rouva tiukasti. — Luulen kuitenkin, että vain neiti Quested on halunnut palata takaisin kaupunkiin. Tiedän sitäpaitsi varmasti, että se on niin, toisti rehtori. Hän oli vihoissaan, mutta vain itselleen. Hän oli aloittanut tulemalla liian myöhään junalle, mitä laiminlyöntiä hänelle ei ollut milloinkaan ennen sattunut, ja päästyään nyt vihdoinkin perille hän tuhosi toistamiseen Azizin suunnitelmat. Hän haki jotakuta, jota hän olisi voinut syyttää, ja rypisti otsaansa rouva Moorelle rehtorin elkein. — Aziz on tavattoman miellyttävä mies, hän sanoi vihdoin. — Niin, tiedän sen, rouva Moore vastasi haukotellen. — Hän on nähnyt äärettömästi vaivaa saadakseen huviretkemme onnistumaan. He tunsivat vain vähän toisiaan ja olivat vaivautuneita ajatellessaan, että muuan indialainen oli vienyt heidät yhteen. Rotupulma saattaa joskus esiintyä näinkin hienolla tavalla. Tässä heidän tapauksessaan se oli herättänyt jonkinlaista mustasukkaisuutta ja molemminpuolista epäluuloa. Fielding koetti innostuttaa rouvaa, joka tuskin vastasi. Aziz tuli hakemaan heitä aamiaiselle. — Neiti Questedin käyttäytyminen on oikeastaan hyvin luonnollista, hän huomautti, sillä hän oli miettinyt tapausta saadakseen selville sen hämärät kohdat. — Keskustelin juuri oppaan kanssa, kun auto tuli näkyviin, ja silloin neiti varmaankin päätti lähteä ystävättärensä luo. Ehdottoman tarkkuuden parantumattomassa puutteessaan hän uskoi jo rehellisesti, että kaikki todellakin oli näin tapahtunut. Häneltä puuttui tarkkuutta, koska hän oli tunteellinen ihminen. Hän ei halunnut muistella neiti Questedin huomautusta moniavioisuudesta, koska se oli ollut vieraan puolelta arvoton kysymys, hän heitti sen mielestään ja samoin senkin, että hän oli yksinään mennyt erääseen luolaan päästäkseen hetkiseksi rauhaan. Häneltä puuttui tarkkuutta, koska hän halusi asettaa neiti Questedin korkealle; ja koska tapauksen todelliset vaiheet olivat hyvin sotkuiset, oli hänen ikäänkuin pakko järjestää ne neiti Questedin ympärille aivan samalla tavalla kuin maa tasoitetaan, sen jälkeen kuin siitä on kitketty pois rikkaruohot. Ennenkuin aamiainen oli päättynyt, hän oli jo sanonut monta valhetta. — Hän juoksi taholleen ja minä taholleni, hän sanoi hymyillen. — Ja nyt olen minä ystävieni luona ja he ovat minun kanssani ja toistensa kanssa, mikä on onni. Sillä koska hän piti heistä molemmista, odotti hän, että hekin pitäisivät toisistaan. Mutta he eivät tahtoneet sitä. Fielding ajatteli vihaisesti: »Tiesin näiden naisten saavan aikaan jotakin ennenkuulumatonta», ja rouva Moore ajatteli: »Tämä herra, joka myöhästyy junasta, tahtoo mielellään siirtää syyn meidän niskoillemme», mutta hänen ajatuksensa olivat hyvin epämääräiset ja väsyneet; luolassa tapahtuneen pyörtymiskohtauksensa jälkeen hän oli käynyt välinpitämättömäksi ja kyynilliseksi. Tuo ihmeellinen India, jota hän oli ihaillut ensi viikkoina, sen viileät yöt ja houkuttelevat äärettömyyden näköalat olivat nyt poissa. Fielding kiipesi vuorelle katselemaan erästä luolaa. Se ei ollut hänen mielestään mitään erikoista nähtävää. Sitten he istuutuivat norsun selkään, ja huviretkimatkue alkoi kiemurrella pois käytävästä ja etääntyä jyrkkää rinnettä pitkin rautatieasemalle päin kuumien ilmavirtojen takaa-ajamana. Hetkisen kuluttua he saapuivat paikalle, missä Fielding oli poistunut autosta. Muuan kiusallinen ajatus juolahti englantilaisen mieleen ja hän sanoi: — Aziz, sanokaa minulle tarkasti, milloin ja missä erositte neiti Questedistä? — Tuolla ylhäällä. Aziz viittasi tyytyväisen näköisenä Kawa Dolin rinteelle? — Mutta kuinka se voi olla mahdollista? Aukko tahi pikemminkin halkeama näkyi juuri sieltä kallioiden välistä. Se oli kirjavanaan kaktuksia. — Otaksun oppaan auttaneen häntä. — Kyllä, koko ajan. — Onko tänne polkua tuolta huipulta? — Miljoonia polkuja, rakas ystävä. Mutta Fielding saattoi nähdä vain halkeaman. Kaikkialla sen läheisyydessä graniitti jatkui paljaana maahan saakka. — Mutta kai näitte, että he pääsivät onnellisesti alas? — Kyllä. Näin hänet ja neiti Derekin, kun he lähtivät matkalle autolla. — Ja palasiko opas sitten takaisin luoksenne? — Tietysti. Onko teillä savukkeita? — Toivon, ettei hän ole sairastunut, sanoi englantilainen. Halkeama jatkui tasangon poikki syvänä kuiluna, jota pitkin vesi virtasi Gangekseen. — Jos hän olisi sairastunut, olisi hän ollut minun apuni tarpeessa. — Niin, se tuntuu uskottavalta. — Näen teidän olevan huolissanne. Puhukaamme jostakin muusta, hän sanoi ystävällisesti. — Olimme päättäneet, että hän saa tehdä mitä hän vain haluaa. Näytätte olevan huolissanne minun vuokseni, mutta minä en todellakaan välitä koko tapahtumasta, koska en milloinkaan kiinnitä huomiotani pikkuseikkoihin. — En ole ollenkaan huolissani teidän vuoksenne, ajattelen vain heidän käyttäytyneen säädyttömästi, Fielding sanoi hiljentäen ääntään. — Hänellä ei ollut mitään oikeutta paeta näin päätä pahkaa seurastanne, eikä neiti Derekilläkään ollut oikeutta houkutella häntä siihen. Vaikka Aziz tavallisesti närkästyikin helposti, ei häntä tällä kertaa näyttänyt mikään voivan suututtaa. Siivet, jotka kannattivat häntä, eivät väsyneet, sillä hän oli nyt mogulikeisari, joka oli täyttänyt velvollisuutensa. Istuen norsunsa selässä hän näki, kuinka Marabar-kukkulat vähitellen häipyivät etäisyyteen, ja ikäänkuin hän olisi tarkastellut valtakuntansa piiriä hän silmäili synkkää takkuista tasankoa, norsun kylkien heikkoa nytkähtelyä, valkoisia temppeleitä, matalia hautakumpuja, lempeästi hymyilevää taivasta ja tuota käärmettä, joka oli aivan puunoksan näköinen. Hän oli tehnyt kaikkensa huvittaakseen vieraitaan, ja jos he tulivat myöhään ja lähtivät varhain, ei hän voinut sille mitään. Rouva Moore nukkui ja hänen ruumiinsa huojui edestakaisin norsunsatulassa Muhammed Latifin pitäessä lujasti ja kunnioittavasti häntä sylissään. Ja hänen vieressään istui Fielding, jota hän nyt ajatuksissaan alkoi nimittää »Cyriliksi». — Aziz, oletteko jo laskenut, mitä tämä huviretki tulee teille maksamaan? — Hiljaa, rakas ystävä, älkäämme puhuko siitä asiasta. Useita satoja rupioita. Kun lasku on valmis, tulee siitä hirvittävä, koska ystävieni palvelijat ovat petkuttaneet minua kaikin mahdollisin tavoin, ja mitä taasen norsuun tulee, näyttää se syövän kultaa. Voin kai luottaa siihen, ettette kerro tätä kenellekään? Ja M.L. — käyttäkäämme kirjaimia, koska hän kuuntelee — on pahin heistä kaikista. — Sanoinhan sen teille. — Ah, hän on sinänsä erinomainen, mutta hänen epärehellisyytensä saattaa minut vararikkoon. — Mutta sehän on ennenkuulumatonta, Aziz. — Eikö mitä! Olen toden totta hyvin ihastunut häneen, koska hän on tehnyt vieraitteni olon mukavaksi, ja velvollisuuteni on sitäpaitsi käyttää häntä, koska hän on serkkuni. Jos rahoja meneekin, niin kyllä niitä tuleekin. Mutta jos rahat jäävät kukkaroon, tulee kuolema. Oletteko ennen kuullut tätä erinomaista urdulaista sananlaskua? Luultavasti ette, koska olen juuri keksinyt sen. — Minun sananlaskuni ovat seuraavat: »Säästetty penni on ansaittu penni. Oikealla ajalla annettu lyönti vähentää lyöntejä kymmenellä. Katsokaa, ennenkuin hyppäätte!» Ja niiden varassa lepää Englannin maailmanvalta. Ette voi milloinkaan karkoittaa meitä, ymmärrättekö, ennenkuin lakkaatte käyttämästä M.L:ää ja hänenlaisiaan. — Karkoittaako teitä? Mitäpä minä välitän niin alhaisesta tehtävästä? Tehkööt valtiomiehet sen. Kun minä olin ylioppilas, voin kyllä kiihdyttää itseni vihaan kirottuja kansalaisianne kohtaan. En kielläkään sitä, mutta jos he vain antaisivat minun harjoittaa rauhassa ammattiani eivätkä olisi julkisesti epäkohteliaita minua kohtaan, en vaatisi heiltä nykyjään mitään muuta. — Mutta sehän ei ole totta, koska otatte heitäkin mukaanne huviretkelle. — Tällä huviretkellä ei ole mitään tekemistä englantilaisten eikä indialaisten kanssa, tämä on vain ystävien seurassa toimeenpantu retki. Ratsastus loppui vihdoin osaksi miellyttävällä, osaksi ikävällä tavalla. Braamalainen kokki otettiin mukaan ja juna saapui puhkuen tasangon poikki tupruttaen piipustaan tulikuumaa savua. Kahdeskymmenes vuosisata seurasi kuudeltatoista vuosisataa. Rouva Moore nousi vaunuunsa ja nuo kolme miestä omaansa, ikkunaverhot vedettiin alas, sähkötuuletin pantiin pyörimään ja koetettiin hieman nukkua. Kaikki olivat ruumiin näköisiä hämärässä ja koko junakin tuntui kuolleelta, vaikka se liikkuikin — se näytti pohjolasta, tieteiden ja tekniikan maasta, peräisin olevalta ruumiskirstulta, joka neljästi päivässä häiritsi maisemaa. Kun juna lähti Marabar-kukkuloiden asemalta, hävisi pian vuorten ruma ja epäsäännöllinen ryhmä etäisyyteen. Sen sijaan ilmestyivät Marabar-kukkulat näkyviin sellaisina, miltä ne näyttävät kaukaa, kiintein ja romanttisin ääriviivoin. Juna pysähtyi kerran erään vesipumpun viereen kastellakseen hiilivarastonsa. Sitten se huomasi päälinjan kaukana, tuli hyvälle tuulelle ja syöksyi eteenpäin. Kierrettyään englantilaisen siirtokunnan se kiisi maanteiden risteyksen ohi — kiskot hehkuivat ja kimaltelivat kuumuudesta — ratisi, kolisi ja pysähtyi. Chandrapore, Chandrapore! Huviretki oli ohi. Ja kun se loppui ja matkustajat nousivat istualleen hämärässä valmiina astumaan jokapäiväiseen elämäänsä, loppui äkkiä aamun pitkällinen kummallinen tunnelmakin. Herra Haq, ylikonstaapeli, tempaisi auki heidän osastonsa oven ja sanoi kimeällä äänellä: — Tohtori Aziz, ikävä velvollisuuteni on vangita teidät. — Kuulkaahan nyt, tässä on varmaankin tapahtunut erehdys, sanoi Fielding päästen heti tilanteen herraksi. — Sir, noudatan saamaani määräystä. En tiedä mitään. — Millä oikeudella vangitsette hänet? — Minua on kielletty ilmoittamasta sitä. — Älkää vastatko sillä tavalla. Näyttäkää kirjallista määräystänne. — Suokaa anteeksi, sir, mutta tällaisissa erityisissä tapauksissa ei tarvita mitään kirjallista määräystä. Kääntykää herra McBryden puoleen. — Hyvä, tehdään niin. Tulkaa nyt, Aziz, rakas ystävä; tässä ei ole mitään suremista, koska tässä on nähtävästi tapahtunut erehdys. — Tohtori Aziz, tahdotteko olla ystävällinen ja tulla mukaani? Meillä on umpinaiset vaunut. Nuori mies nyyhkytti — muuta ääntä hän ei ollut vielä päästänytkään — ja yritti päästä radalle vaunun toisessa seinässä olevasta ovesta. — Älkää pakottako minua käyttämään väkivaltaa! huusi herra Haq. — Hyväinen aika! huudahti Fielding, jonka hermot eivät enää kestäneet. Hän tarttui Aziziin, veti hänet takaisin, ennenkuin mitään huomiota oli herätetty, ja pudisteli häntä kuin lasta. Vielä sekunti ja hän olisi päässyt radalle, vihellyspillit olisivat alkaneet soida ja ihmismetsästys olisi ollut täydessä käynnissä. — Rakas ystävä, lähtekäämme yhdessä herra McBryden luo tiedustelemaan, mistä tämä kaikki johtuu. McBryde on ystävällinen mies, koko juttu on pelkkä erehdys, hän tulee pyytämään teiltä anteeksi. Mutta älkää esiintykö kuin olisitte rikoksellinen. Minä selvitän — Lapseni ja nimeni! mutisi Aziz. Hänen siipensä olivat katkenneet. — Se ei voi tulla kysymykseenkään, kyllä tämän asian teidän puolestanne. — No, Jumalan kiitos, hän tulee mukaan! huudahti ylikonstaapeli. He lähtivät keskipäivän kuumuuteen käsikoukussa. Asemalla vilisi ihmisiä. Matkustajia ja kantajia hyökkäsi esille jokaisesta vaunun ovesta, useita virkamiehiä oli saapuvilla ja vielä enemmän poliiseja. Ronny saatteli rouva Moorea, Muhammed Latif alkoi kovasti valittaa ja ennenkuin he olivat ehtineet tunkeutua sekasortoisen joukon läpi, oli Turtonin mahtava ääni kutsunut Fieldingin syrjään, ja Aziz vietiin yksinään vankilaan. XVII Piiripäällikkö oli katsellut vangitsemista odotussalista, ja kun sen reikäiset sinkkiovet nyt aukaistiin sepposen selälleen, ilmestyi hän näkyviin kuin Jumala temppelissään. Kun Fielding oli astunut sisään, suljettiin ovet jälleen, ja palvelijat asettuivat vahtimaan niitä. Piiripäällikkö ei voinut ensi alussa puhua mitään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, kiihtyneet ja melkein kauniit — ilme, joka nähtiin Chandraporen kaikkien englantilaisten kasvoissa muutamia päiviä. Hän oli aina rohkea ja epäitsekäs, mutta nyt häntä poltti valkohehkuinen kirkas tuli. Hän olisi epäilemättä tappanut itsensä, jos hän olisi katsonut sen velvollisuudekseen. Vihdoin hän sanoi: — Tänään on tapahtunut jotakin niin hirveätä, ettei sellaista ole sattunut koko minun virkamiesaikanani. Neiti Questediä on loukattu jossakin Marabar-luolassa. — Ah, ei, ei, ei! änkytti toinen tuntien melkein ruumiillista pahoinvointia. — Hän pääsi pakoon, Jumalan kiitos. — Ah, ei, ei, ei! Aziz ei ainakaan ole syyllinen. Piiripäällikkö nyökäytti päätään. — Tuiki mahdotonta, mieletöntä! — Kutsuin teidät sisään säästääkseni teitä niiltä ikävyyksiltä, joihin olisitte joutunut, jos olisitte mennyt hänen seurassaan poliisilaitokselle, sanoi Turton kiinnittämättä lainkaan huomiotaan toisen vastalauseeseen, jota hän tuskin oli kuullutkaan. Fielding toisteli kieltoaan kuin mieletön, voimatta sanoa mitään muuta. Hän tunsi kokonaisen vuoren hulluutta purkautuneen maasta ja koettavan nyt haudata heidät kaikki alleen. Se oli tavalla tai toisella pakotettava takaisin reikäänsä, sillä hän ei ymmärtänyt hulluutta, vaan oli aina kulkenut suoraan eteenpäin tyynesti ja järkevästi, kunnes vaikeudet oli selvitetty. — Kuka on lausunut tämän hävyttömän syytöksen? hän kysyi koettaen tyyntyä. — Neiti Derek ja uhri itse. Piiripäällikkö oli niin liikutettu, ettei hän voinut sanoa tytön nimeä. — Neiti Questedkö itse syyttää häntä jyrkästi...? Turton nyökäytti päätään ja kääntyi pois. — Siinä tapauksessa hän on hullu. — En voi olla kiinnittämättä huomiotani viimeisiin sanoihinne, sanoi piiripäällikkö, jolle nyt selveni, että he olivat eri mieltä asiasta. Hän oikein vapisi vihasta. — Peruuttakaa sananne heti. Tämä on samanlainen lausunto kuin nuo muutkin, joita olette suvainnut päästää julkisuuteen Chandraporeen tulonne jälkeen. — Olen hyvin pahoillani, sir, ja peruutan mielelläni sanani. Mies oli itsekin melkein kuin mielipuoli. — Olkaa hyvä, herra Fielding, ja sanokaa, mistä johtui, että voitte puhua niin? — Uutinen järkytti minua niin suuresti, että teidän täytyy suoda minulle anteeksi. En voi uskoa tohtori Azizia syylliseksi. Piiripäällikkö iski nyrkkinsä pöytään. — Te toistatte loukkauksenne vielä pahemmalla tavalla! — Sallinette minun olla toista mieltä, sanoi Fielding, joka kalpeni, mutta ei peruuttanut sanojaan. — En tahdo lausua mielipidettäni naisten vakaumuksesta, mutta heidän syytöksensä Azizia kohtaan johtuu jostakin erehdyksestä, joka kyllä selviää viidessä minuutissa. Mies käyttäytyi aivan luonnollisesti ja tiedän sitäpaitsi hänen olevan kykenemätön mihinkään alhaiseen tekoon. — Se johtuu totisesti erehdyksestä, kuului Turtonin ohut, terävä ääni sanovan. — Niin juuri. Minulla on viidenkolmatta vuoden kokemus tästä maasta... hän keskeytti ja hänen viisikolmatta vuottaan tuntuivat täyttävän koko odotussalin nihkeydellään ja persoudellaan — enkä minä näinä viitenäkolmatta vuonna ole kertaakaan nähnyt koituvan mitään hyvää englantilaisten ja indialaisten tuttavallisesta seurustelusta. Niin, seurustelusta juuri. Kohteliaisuutta kaikissa olosuhteissa, mutta ei milloinkaan tuttavallisuutta. Takaan sen. Olen nyt työskennellyt täällä Chandraporessa kuusi vuotta ja se, että kaikki on mennyt selkkauksitta, että molemmat puolet ovat kunnioittaneet toisiaan, johtuu siitä, että molemmin puolin on noudatettu tätä yksinkertaista sääntöä. Vastatulleet syrjäyttävät perinnäistapamme ja nyt näette, mitä silloin heti tapahtuu. Vuosien työ menee hukkaan ja piirikuntani hyvä maine tahrautuu miespolven ajaksi. En osaa arvata vielä kaikkia tämän päivän tapahtuman seurauksia, herra Fielding. Tiedän vain toivovani, ettei minun olisi milloinkaan tarvinnut nähdä tällaista. Se on minun loppuni. Että nainen, että nuori nainen, joka on kihloissa enimmän arvossapidetyn virkamieheni kanssa — että hän — juuri Englannista saapunut englantilainen tyttö — että juuri minun pitikin kokea tämä — Hän joutui kokonaan mielenliikutuksensa valtaan. Hänen sanansa olivat sekä vakavia että liikuttavia, mutta koskivatko ne mitenkään Azizia. Ei lainkaan, Fieldingin käsityksen mukaan. Murhenäytelmään on mahdoton suhtautua kahdella eri tavalla, ja yhtä kiihkeästi kuin Turton toivoi voivansa kostaa tytön puolesta, Fielding toivoi voivansa pelastaa miehen. Hän tahtoi lähteä tiehensä, voidakseen keskustella McBryden kanssa, joka oli aina kohdellut häntä ystävällisesti ja joka oli yleensä melko järkevä, tyyniluontoinen mies. — Tulin tänne asemalle juuri teidän vuoksenne, Heaslop-raukan viedessä mukanaan äitinsä. En luullut voivani tehdä mitään sen ystävällisempää. Aioin ilmoittaa teille, että tänä iltana on kerhossa virallinen kokous, jossa aiotaan keskustella tilanteesta, mutta uskallan nyt epäillä, haluatteko tulla sinne. Teidän käyntinne kerhossa ovat aina olleet varsin satunnaisia. — Tulen varmasti, sir, ja olen hyvin kiitollinen kaikesta vaivasta, jota olette nähnyt minun tähteni. Saanko luvan kysyä, missä neiti Quested nyt on? Piiripäällikkö vastasi viitaten kädellään; neiti oli sairas. — Yhä vain pahempaa. Tämähän on vallan kauheata! Fielding sanoi osanottavaisesti. Mutta piiripäällikkö katsoi häneen ankarasti senvuoksi, ettei hän ollut menettänyt malttiaan. Fielding ei ollut joutunut pois suunniltaan kuullessaan lauseen: »Vastikään Englannista saapunut englantilainen tyttö», eikä totellut kutsua astua rodun lippujen alle. Hän vaati vieläkin tosiseikkoja, vaikka lauma olikin päättänyt suhtautua juttuun kuin tunneasiaan. Mikään ei ärsytä angloindialaista enemmän kuin järjen lyhdyn sytyttäminen heti sen jälkeen, kun sen sammuttamisesta on päätetty. Kaikki Chandraporen eurooppalaiset riisuivat tänä päivänä normaalisen minänsä voidakseen sulautua yhteiskuntaan. He olivat sääliväisiä, vihaisia ja sankarillisia, näkemättä kuitenkaan nenäänsä pitemmälle. Lopetettuaan keskustelun piiripäällikkö meni ulos laiturille. Siellä vallitsi täydellinen sekamelska. Ronny oli lähettänyt erään miehen hakemaan muutamia naisille kuuluvia pikkuesineitä, ja mies käytti tilaisuutta hyväkseen anastaen itselleen kaikenlaista, johon hänellä ei ollut lainkaan oikeutta. Muhammed Latif ei edes yrittänytkään estää häntä. Hassan tempaisi päästään turbaanin ja itki. Kaikki nuo kääryt, jotka oli hankittu niin suurella vaivalla, heitettiin laiturille ja tyhjennettiin auringonpaisteessa. Piiripäällikkö käsitti tilanteen silmänräpäyksessä, ja hänen oikeudentajuntansa pääsi voitolle, vaikka hän olikin suunniltaan vihasta. Hän sanoi sen, mitä oli sanottavakin, ja ryöstäminen lakkasi. Sitten hän ajoi huvilaansa päästäen tunteensa jälleen vapaasti riehumaan. Kun hän näki muutamia kuleja nukkuvan ojissa, tahi laitureilla istuvien liikemiesten nousevan seisoalleen tervehtimään häntä, hän ajatteli: »Kyllä tunnen teidät! Tämän saatte vielä maksaa. Panen teidät vinkumaan kuin porsaat». Matka Indiaan — 15 XVIII Herra McBryde, piirikunnan korkein poliisipäällikkö oli Chandraporen virkamiehistä järkevin ja parhaiten kasvatettu. Hän oli lukenut ja ajatellut melkoisesti, ja onnettomaan avioliittoon joutuneena hän oli suunnitellut itselleen kokonaisen elämänfilosofian. Hän oli kyynikko, mutta ei mikään mahtailija, ei menettänyt milloinkaan malttiaan eikä ollut epäkohtelias. Hän otti Azizin vastaan kohteliaasti, niin, melkein tyynnyttävästi. — Minun pitää sulkea teidät vankilaan, kunnes saan takuun teistä, hän sanoi, — mutta ystävänne tulevat varmaankin pyytämään lupaa takuun asettamiseen ja tietysti suodaan heille lupa käydä luonanne erinäisin ehdoin. Olen saanut erinäisiä ilmoituksia, ja minun on pakko toimia niiden mukaan, mutta minä en ole teidän tuomarinne. Aziz itki, kun hänet vietiin pois. McBrydeä loukkasi hänen akkamaisuutensa, mutta indialaiset eivät voineet milloinkaan kummastuttaa häntä, sillä hänellä oli oma ilmastovyöhykkeitä koskeva teoriansa. Se kuului: »Kaikki alkuasukasraukat ovat pohjaltaan rikollisia siitä yksinkertaisesta syystä, että asuvat kolmannenkymmenennen leveysasteen eteläpuolella. Heitä ei voida syyttää mistään, koska heillä ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia — meistäkin tulisi samanlaisia, jos asettuisimme asumaan tänne». Koska hän oli syntynyt Karachissa [satamakaupunki Etu-Indiassa], näytti hän itse oman teoriansa vastalauseelta, minkä hän joskus myönsikin surumielisesti hymyillen. — Siis vieläkin yksi, joka on paljastettu, hän ajatteli istuutuessaan pöytänsä ääreen laatimaan selostusta maistraatille. Fieldingin tulo keskeytti hänen työnsä. Hän kertoi Fieldingille auliisti kaikki tietonsa. Neiti Derek oli itse ajanut kaupunkiin Mudkul-autollaan noin tunti sitten, ja sekä hän että neiti Quested olivat molemmat olleet surkeassa tilassa. He olivat tulleet suoraan hänen huvilaansa, ja hän oli siellä kirjoittanut heti muistiin heidän syytöksensä ja järjestänyt vangitsemisen rautatieasemalla. — Kuinka tuo syytös sananmukaisesti kuuluu? — Siinä syytetään Azizia siitä, että hän oli seurannut neitiä luolaan ja koettanut siellä tehdä hänelle häpeällistä väkivaltaa. Neiti oli lyönyt häntä kiikarillaan, hän oli tarttunut siihen, jolloin hihna oli katkennut ja neiti oli siten päässyt pakoon. Kun äsken tarkastimme Azizin, löysimme kiikarin hänen taskustaan. — Ei, ei, ei; tämä selviää kyllä viidessä minuutissa! Fielding huudahti jälleen. — Katselkaa sitä. — Hihna oli todellakin katkennut, ja kotelon etuosa oli litistynyt. Johdonmukainen todistusketju sanoi: »Syyllinen». — Sanoiko neiti mitään muuta? — Näyttää siltä kuin jokin kaiku olisi pelästyttänyt häntä. Kävittekö te noissa luolissa? — Näin yhden. Sielläkin kaikui. Oliko se koskenut hänen hermoihinsa? — En voinut vaivata häntä kovin monilla kysymyksillä. Hän saa vielä kärsiä melkoisesti, kun hänen pitää todistaa. En mielelläni ajattele tulevia viikkoja. Toivon, että nuo Marabar-vuoret ja kaikki, mitä niissä on, lepäisivät meren pohjalla. Ilta illan jälkeen saimme katsella kerhosta niitä, eivätkä ne olleet muuta kuin viaton nimi... Kas niin, nyt se jo alkaa. Hänelle tuotiin nimikortti. Vakil Mahomet Ali, vangin lainopillinen neuvonantaja, pyysi puheillepääsyä. McBryde huokasi, antoi luvan ja jatkoi: — Kuulin paljon muutakin neiti Derekiltä, joka on vanha ystävämme ja puhuu peittelemättä. Hän kertoi teidän lähteneen hakemaan muita ja heti sen jälkeen hän oli kuullut kivien vyöryvän Kawa Dolin rinteellä ja nähnyt neiti Questedin juoksevan suoraan jyrkännettä alas. Neiti Derek oli kiivennyt ylöspäin jonkinlaista uomaa pitkin häntä vastaan. Kun hän oli kohdannut neiti Questedin, oli tämä ollut vallan suunniltaan, hänen kypäränsä oli pudonnut ja — — Eikö hänellä ollut opasta mukanaan? — Ei. Hän oli joutunut kaktuspensaikkoon, ja neiti Derek pelasti hänen henkensä tulemalla paikalle juuri silloin, kun hän oli alkanut huitoa ympärilleen. Sitten neiti Derek auttoi hänet autoon. Neiti Quested ei ollut voinut sietää indialaista autonohjaajaa, vaan oli huutanut: »Ajakaa hänet pois!», ja juuri se oli vienyt ystävättäremme oikeille jäljille. He ajoivat suoraan huvilaamme, ja siellä he nyt ovat. Siinä kaikki, mitä tiedän koko jutusta. Neiti Derek oli lähettänyt ohjaajansa teidän luoksenne, ja mielestäni hän on käyttäytynyt hyvin järkevästi. — Minun ei kai sallita tavata neiti Questediä? Fielding kysyi äkkiä. — Luulen, ettei se hyödyttäisi mitään. — Pelkäsin teidän sanovan niin. Mutta tahtoisin niin mielelläni. — Hän on nyt sellaisessa tilassa, ettei hän voi ottaa vastaan ketään. Ja tehän tunnette sitäpaitsi niin vähän häntä. — En juuri ollenkaan. Mutta luulen hänen joutuneen jonkin hirvittävän harhanäyn uhriksi ja tiedän poikaraukan viattomaksi. Poliisipäällikkö säpsähti hämmästyksestä ja hänen kasvonsa synkistyivät; hän ei pitänyt siitä, että hänen mielipiteitään vastustettiin. — En aavistanut lainkaan teidän ajattelevan niin, hän sanoi näyttäen siltä, kuin hän olisi hakenut apua allekirjoitetusta syytöskirjelmästä, joka oli hänen edessään pöydällä. — Tuo kiikari saattoi minut hetkiseksi ymmälle, mutta sitten huomasinkin, ettei hän olisi voinut pistää sitä taskuunsa, jos hän olisi koettanut hyökätä neidin kimppuun. — Miksi ei? Kun indialainen käyttäytyy huonosti, ei hän ainoastaan käyttäydy huonosti, vaan tekee vielä tyhmyyksiäkin. — En nyt käsitä tarkoitustanne. — Kuinkapa voisittekaan? Kun ajattelette rikoksia, ajattelette englantilaisten tekemiä rikoksia, mutta täällä on aivan toisenlainen psykologia. Uskallan lyödä vaikka vetoa, että aioitte kertoa minulle hänen olleen aivan normaalin, kun hän laskeutui vuorelta tervehtimään teitä. Ei ole mitään syytä otaksua, että hänen olisi pitänyt olla kiihdyksissä. Lukekaa muutamia kapinaselostuksia, jotka sopisivat paljon paremmin tämän maan raamatuksi kuin Bhagavad Gita, vaikka olen melkein varma siitä, että molemmat ovat melko läheistä sukua toisilleen. Enkö olekin hirveä? Mutta kuulkaahan nyt, herra Fielding. Olen sanonut teille jo kerran ennenkin, että te olette opettaja ja ajattelette ehkä senvuoksi tämän kansan parhaita puolia. Mutta juuri siinä erehdytte. He voivat olla ihastuttavia poikina, mutta minä tunnen heidät sellaisina, kuin he todellisuudessa ovat, tultuaan täysikasvuisiksi. Katsokaa nyt esimerkiksi tätä. Hän näytti Fieldingille Azizin lompakkoa. — Tarkastelin juuri sen sisältöä, joka ei ole ollenkaan mieltäylentävä. Tässä on kirje joltakin ystävältä, joka näkyy olevan porttolan pitäjä. — En halua lukea hänen yksityiskirjeitään. — Ne tullaan lukemaan oikeudessa hänen moraalisen tasonsa toteamiseksi. Hän on järjestänyt kohtauksen Kalkuttaan. — Riittää jo! McBryde keskeytti lapsellisesti hämmästyneenä. Hänen mielestään oli aivan luonnollista, että kaksi sahibia keskustelisivat kaikesta, mitä he tietävät jostakin indialaisesta, eikä hän voinut ymmärtää, että kellään voisi olla sitä vastaan mitään muistuttamista. — Voihan olla mahdollista, että teillä on oikeus heitellä kivillä tätä nuorta miestä, mutta sellaista oikeutta minulla ei ole. Tein aivan samoin hänen ikäisenään. Niin oli poliisipäällikkökin tehnyt, mutta hänen mielestään oli keskustelu nyt poikennut vähemmän toivottavalle taholle. Hän ei pitänyt Fieldingin seuraavastakaan kysymyksestä. — Eikö neiti Questediä todellakaan voi tavata? Tiedättekö sen aivan varmasti? — Ette ole vielä selittänyt, mitä teillä oikein on sydämellänne. Miksi tahdotte niin välttämättä puhutella häntä? — Sen mahdollisuuden vuoksi, että hän peruuttaisi syytöksensä, ennenkuin te lähetätte pöytäkirjan, ennenkuin Aziz tuomitaan raiskausyrityksestä ja ennenkuin kaikki menee hullusti. Älkää nyt viitsikö vastustella, vaan olkaa niin ystävällinen ja soittakaa neiti Derekille tahi rouvallenne ja kysykää. Sehän käy helposti päinsä. — Heille soittamisesta ei ole mitään hyötyä, poliisipäällikkö vastasi ojentautuen ottamaan puhelimen käteensä. — Callendar ratkaisee tietysti sen asian. Ette varmaankaan ymmärtänyt, että neiti Quested on vakavasti sairaana? — Callendar kieltää tietysti, sillä sitä vartenhan hän on olemassakin, Fielding sanoi toivottomasti. Odotettu vastaus saapui. Majuri ei halunnut kuulla puhuttavankaan siitä, että hänen potilaitaan häirittäisiin. — Tahtoisin vain kysyä neidiltä, onko hän aivan varma, vuorenvarma, siitä, että juuri Aziz seurasi häntä luolaan. — Ehkä rouvani voisi tiedustella sitä häneltä yhtä hyvin. — Tahdon tiedustella sitä häneltä itse. Haluan, että joku, joka luottaa Aziziin, kysyy sitä häneltä. — Mitä eroa siinä olisi? — Neiti Quested on nyt sellaisten ihmisten luona, jotka epäilevät indialaisia. — Hänhän kertoo vain oman tarinansa, vai mitä? — Tiedän sen, mutta hän kertoo sen teille. Herra McBryde kohotti kulmakarvojaan ja mumisi: — Hieman liian hiuksenhienoa. Mutta kuinka tahansa, Callendar ei halua kuulla puhuttavankaan siitä, että hänen potilastaan häiritään. Hän väittää, ettei vaara ole vielä hetikään ohi. He vaikenivat. Konttorista tuotiin vielä yksi nimikortti, Hamidullahin. Vastustajat alkoivat koota joukkojaan. — Minun täytyy lähettää tämä pöytäkirja nyt, Fielding. — Toivon, ettette lähettäisi sitä. — En voi muutakaan tehdä. — Minusta koko tämä juttu on hyvin epätyydyttävä ja turmiollinen. Lähestymme hirmuista onnettomuutta. Saan kai puhutella vankianne? Poliisipäällikkö epäröi. — Hänen sukulaisensa näyttävät jo tulleen tänne, hän sanoi. — Niin, mutta sitten kuin hän on selviytynyt heistä. — En halua lainkaan antaa teidän odottaa. Hyväinen aika! Teillä on tietysti etuoikeus ennen kaikkia indialaisia. Tarkoitin vain, ettei se mielestäni hyödytä mitään. Miksi tahdotte sekautua tähän juttuun? — Pidän häntä syyttömänä. — Syytön tai syyllinen, miksi puututte siihen? Mitä se hyödyttää? — Hyödyttää ja hyödyttää! Fielding huudahti tuntien, ettei mistään ollut apua. — Täytyyhän ihmisen saada hengittääkin joskus, ainakin minun. En saa tavata neitiä enkä saa tavata häntäkään. Lupasin seurata häntä tänne, mutta Turton sai minut käsiinsä, ennenkuin olin astunut paria askeltakaan. — Burra sahib toimii rehellisesti tavalliseen tapaansa, poliisipäällikkö mumisi tunteellisesti. Ja koettaen olla näyttämättä suojelevaiselta hän ojensi kätensä pöydän yli ja sanoi: — Pelkään, että meidän kaikkien pitää nyt olla yksituumaisia, hyvä mies. Tiedän kyllä olevani vuosiltani teitä nuorempi, mutta olen virkamiehenä paljon vanhempi. Te ette voi tuntea tätä myrkytettyä maata niin hyvin kuin minä, ja voitte luottaa minuun, kun sanon, että tilanne tulee olemaan hyvin epämiellyttävä Chandraporessa muutamia viikkoja, hyvin epämiellyttävä. — Myönsinhän sen jo. — Mutta sellaisina aikoina ei persoonallisia näkökohtia sovi ottaa huomioon. Jokainen, joka ei pysy rivissä, on mennyttä miestä. — En ymmärrä tarkoitustanne. — Ette täysin. Rivistä poistunut ei ole ainoastaan itse mennyttä kalua, vaan hän heikontaa ystäviensäkin asemaa. Jos te poistutte rivistä, jää siihen aukko. Nuo shakaalit — hän viittasi asianajajien nimikortteihin — odottavat juuri sellaista aukkoa. — Saanko puhutella Azizia? kuului vastaus. — Ette! Nyt, kun poliisipäällikkö tiesi Turtonin kannan, oli hänen epäröintinsä hävinnyt. — Saatte puhutella häntä maistraatin luvalla; minä en uskalla ottaa luvan antoa vastuulleni. Siitä voisi aiheutua vaikeuksia. Fielding vaikeni ajatellen, että jos hän olisi ollut kymmenen vuotta nuorempi tahi oleskellut Indiassa kymmenen vuotta kauemmin, hän olisi ehkä totellut McBryden kehoitusta. Mutta hän puri hampaansa yhteen ja sanoi: — Keneltä minun pitää pyytää lupa? — Pormestarilta. — No, sehän sopii. — Mutta Heaslop raukkaa ei pidä vaivata juuri nyt. Silloin saapui lisää todistusaineistoa — pöytälaatikko Azizin huvilasta. Muuan korpraali toi sen riemuiten huoneeseen. — Naisten valokuvia! Niin, niin! — Tämä on hänen vaimonsa, Fielding sanoi hitaasti. — Kuinka tiedätte sen? — Hän sanoi sen minulle. McBryde hymyili epäilevästi ryhtyen penkomaan laatikkoa. Hänen kasvojensa ilme muuttui urkkivaksi, melkeinpä eläimelliseksi. »Rouvapa hyvinkin! Kyllä tunnen nuo rouvat!» hän ajatteli. Sitten hän sanoi ääneen: — Niin, nyt teidän pitää poistua, rakas ystävä, ja Jumala auttakoon meitä, Jumala auttakoon meitä kaikkia. Ikäänkuin hänen rukouksensa olisi tullut kuulluksi, hiljaisuuden rikkoi äkkiä erään temppelin kellon kumajaminen. XIX Sen jälkeen seurasi Hamidullah. Hän odotti poliisipäällikön eteishuoneessa ja nousi kunnioittavasti seisoalleen nähdessään Fieldingin. Englantilaisen kiihoittuneisiin sanoihin: »Kaikki on erehdystä», hän vastasi: »Ah, onko saatu joitakin todistuksia?» — Kyllä niitä saadaan, Fielding sanoi puristaen hänen kättänsä. — Ehkä, herra Fielding, mutta kun indialainen joutuu vangituksi, ei tiedetä milloinkaan, kuinka asia päättyy. Hän käyttäytyi hyvin kunnioittavasti. — Te olette hyvin ystävällinen tervehtiessänne minua näin julkisesti ja minä annan sille suuren arvon, mutta, herra Fielding, oikeutta eivät voi mitkään muut kuin todistukset saada vakuutetuksi. Sanoiko herra McBryde mitään nähdessään nimikorttini? Luuletteko tuloni suututtaneen häntä? Ehkäpä minun ryhtymiseni asiaan vahingoittaa ystävääni? Siinä tapauksessa minun on parasta pysyä syrjässä. — Hän ei ole vihoissaan, ja jos olisikin, vaikuttaisiko se sitten mitään? — Ah, kuinka te puhuttekaan, mutta meidän täytyy elää tässä maassa. Chandraporen etevin lainoppinut, joka käyttäytyi arvokkaasti ja oli suorittanut tutkintonsa Cambridgessä, oli aivan pyörällä päästään. Hänkin piti Azizista ja tiesi häntä väärin syytettävän, mutta uskollisuus ei ollut hänen mielestään ehdoton ja ensimmäinen velvollisuus, ja hän lörpötteli politiikasta ja todistuksista tavalla, joka teki englantilaisen alakuloiseksi. Fieldingilläkin oli huolia — hän ei pitänyt kiikarista eikä ristiriitaisesta opasta koskevasta selityksestä — mutta hän karkoitti ne mielestään, antamatta niiden vaikuttaa sydämeensä. Aziz oli viaton, ja sille otaksumalle piti koko puolustuksen perustua. Ne, jotka sanoivat häntä syylliseksi, olivat väärässä, ja heidän lepyttämisensä oli toivotonta. Samalla hetkellä, jolloin hän liitti kohtalonsa indialaisten kohtaloon, hänelle selveni, millainen kuilu erotti hänet heistä. Aina he pettävät luottamuksen jollakin tavoin. »Aziz oli koettanut paeta poliisia, eikä Muhammed Latif ollut estänyt näpistelyä. Ja nyt Hamidullah. Sen sijaan, että hän olisi ollut vireä ja innokas ajamaan ystävänsä asiaa, hän tuhlasi vain aikaa. Ovatko indialaiset roistoja? Eivät, mutta heidän on vaikea päästä alkuun ja he pelästyvät helposti. Pelkoa on kaikkialla, ja sille pohjalle perustuu brittiläinen Raj; sama kunnioitus ja sama alamaisuus, joista Fieldingkin nautti, olivat vaistomaisia sovintouhreja. Hän pyysi Hamidullahia rohkaisemaan mielensä, koska kaikki tulisi menemään vielä hyvin, ja Hamidullah rohkaisikin mielensä ja muuttui taistelunhaluiseksi ja järkeväksi. McBryden lausunto: »Jos poistutte rivistä, jää siihen aukko», osoittautui nyt todeksi. — Ensiksikin on kysymys takuusta... Hakemus on jätettävä samana iltana. Fielding halusi antaa vakuuden, mutta Hamidullah oli sitä mieltä, että heidän piti neuvotella ensin Nawab Bahadurin kanssa. — Miksi haluatte sekoittaa hänet juttuun? Lainoppinut tahtoi sekoittaa siihen kaikki ihmiset. Sitten hän ehdotti, että puolustusasianajajaksi valittaisiin joku hindu, koska puolustus siten tulisi tehokkaammaksi. Hän mainitsi pari kolme nimeä — toisilta paikkakunnilta kotoisin olevia lakimiehiä, jotka eivät olleet sekautuneet paikallisiin oloihin — ja sanoi valitsevansa mieluimmin Amritraon, erään kalkuttalaisen asianajajan, jolla oli kuuluisa ammatti- ja yksityismaine, mutta joka oli tunnettu kiihkeäksi englantilaisten vihaajaksi. Fielding epäröi, koska se hänen mielestään oli menemistä toiseen äärimmäisyyteen. Aziz oli pelastettava, mutta karttaen mahdollisuuden mukaan rotuvihan kiihdyttämistä. Amritraoa inhosivat kaikki kerhossa. Hänen kutsumistaan pidettäisiin poliittisena haasteena. — Ei, meidän täytyy iskeä koko voimallamme. Kun äsken näin likaisen poliisin kantavan ystäväni yksityispapereita, ajattelin: »Amritrao on mies, joka voi selvittää tämän». Seurasi synkkä vaitiolo. Temppelin kello jatkoi kumajamistaan. Tämä äärettömän pitkä ja hirmuinen päivä ei ollut vielä täysin lopussa. Valtionkoneiston hampaat jatkoivat työtään; lähetettiin ratsastava sananviejä viemään maistraattiin poliisipäällikön virallista selostusta vangitsemisesta. — Älkää tehkö sitä enää mutkallisemmaksi, vaan antakaa tutkimuksen käydä kulkuaan, pyysi Fielding nähdessään miehen katoavan tomupilveen. — Meidän täytyy voittaa, toisin ei voi käydä. Neiti ei voi mitenkään pysyä syytöksessään. Tämä lohdutti Hamidullahia, joka huomautti vakavasti: — Jos juttu saa suotuisan käänteen, joutuvat englantilaiset melko ikävään asemaan. — Hyvästi nyt, hyvä Hamidullah. Nyt meidän pitää luopua arvonimien käyttämisestä. Sanokaa Azizille sydämelliset terveiseni, kun tapaatte hänet, ja pyytäkää häntä pysymään rauhallisena. Nyt palaan takaisin kouluun. Jos teillä on minulle jotakin asiaa, niin soittakaa, mutta ellei se ole mitään erittäin tärkeää, niin älkää soittako, sillä minulla on hyvin paljon työtä. — Hyvästi, hyvä Fielding. Aiotte siis todellakin liittyä meihin omianne vastaan? — Ehdottomasti. Hän oli pahoillaan, että hänen oli ollut pakko ilmaista kantansa. Hän olisi halunnut selviytyä Indiasta saamatta nimilippua selkäänsä. Tämän jälkeen alettaisiin häntä nimittää »englantilaisviholliseksi» ja »epäiltäväksi» — kuluneita sananparsia, jotka ärsyttivät häntä ja vähensivät sitä hyötyä, jota hän olisi voinut tehdä. Hän aavisti, että tästä tulisi sekä traagillinen että vaarallinenkin selkkaus; hän oli jo näkevinään useita pieniä työläitä solmuja, ja joka kerta, kun hänen katseensa sattui kohdistumaan niihin, näyttivät ne muuttuneen suuremmiksi. Vapauteen syntyneenä hän ei pelännyt kaaosta, mutta ei voinut sivuuttaa tosiseikkojakaan. Päivän tämän osan lopetti kummallinen ja epämääräinen keskustelu professori Godbolen kanssa. Tuo ainainen juttu kyykäärmeestä oli jälleen esillä. Muutamia viikkoja sitten oli eräs opettaja, vastenmielinen parsilainen, löytänyt luokkahuoneesta kiemurtelevan kyykäärmeen. Se oli mahdollisesti voinut tulla sinne itse, mahdollisesti ei, ja opettajakunta vaivasi sillä yhä vieläkin päällikköään tuhlaten hänen aikaansa teorioillaan. Käärme oli niin vaarallinen eläin, ettei Fielding voinut ilman muuta sivuuttaa juttua, ja he tiesivät sen. Senvuoksi oli hänen pakko, vaikka hänellä olikin toisenlaisia huolia miettiessään, voisiko hän lähettää neiti Questedille armahdusanomuksen Azizin puolesta, kuunnella sekavaa selostusta, jossa ei ollut alkua eikä loppua ja joka oli kokonaan vailla perusteita. Lopuksi professori Godbole sanoi: — Saanko nyt sanoa hyvästi? mikä aina tarkoitti sitä, ettei hän ollut vielä puhunut suutansa puhtaaksi. — Kun nyt sanon hyvästi, saan samalla lausua suuren iloni sen johdosta, että sittenkin pääsitte Marabariin. Täsmällisyyden puutteestani ei siis aiheutunut teille kovin suurta harmia, sillä pääsitte sinne kuulemma hyvin miellyttävällä tavalla neiti Derekin autossa. Toivon huviretken onnistuneen hyvin. — Puheestanne päättäen ette ole vielä kuullut uutista. — Kyllä olen kuullut. — Tokkohan. Azizille on tapahtunut jotakin hirveätä. — Aivan niin. Koulussa ei juuri muusta puhutakaan. — Mutta huviretkeä, jonka kestäessä jotakin sellaista tapahtuu, tuskin voi sanoa onnistuneeksi, sanoi Fielding kohottaen hämmästyneenä katseensa. — En tiedä sitä, koska en ollut siellä. Fielding tuijotti häneen jälleen — hyvin tarpeeton teko, koska mikään silmä ei olisi voinut huomata, mitä bramaanin sielussa liikkui, ja kuitenkin hänellä oli sielu ja sydänkin, ja kaikki hänen ystävänsä luottivat häneen, tietämättä miksi. — Olen hirveästi pahoillani, Fielding sanoi. — Huomasin sen heti tullessani huoneeseenne. En halua viivyttää teitä, mutta pyytäisin apuanne erään yksityisen pulman selvittämiseen. Kuten ehkä tiedätte, aion piakkoin lopettaa työni täällä. — Olen ikäväkseni kuullut sen. — Aion palata syntymäseudulleni Keski-Indiaan ja jatkaa opetustyötäni siellä. Tahtoisin perustaa sinne terveiden englantilaisten periaatteiden mukaisen lukion, juuri tämän maakuntaopiston kaltaisen. — Entä sitten? Fielding kysyi huokaisten ja koettaen näyttää kiinnostuneelta. — Nykyään on olemassa vain yksi kotimainen koulu Maussa. Velvollisuuteni on koettaa saada aikaan parannusta kouluoloihin. Aion neuvoa hänen korkeuttaan antamaan luvan ainakin yhden lukion perustamiseen pääkaupunkiin ja mahdollisesti yhden jokaiseen maakuntaan. Fielding nojasi päätään käsiinsä. Indialaiset olivat todellakin joskus aivan sietämättömiä. — Pyytäisin teitä nyt auttamaan minua koulun nimen keksimisessä. — Nimen keksimisessä? Fielding huudahti tuntien itsensä äkkiä ruumiillisesti sairaaksi, kuten päivällä odotussalissa. — Niin juuri. Tahtoisin antaa sille sopivan nimen, joka tekisi sen yleisesti tunnetuksi. — Minulla ei tosiaankaan ole minkäänlaisia koulujen nimiä päässäni enkä voi nyt ajatella muuta kuin Aziz raukkaa. Ettekö nyt ymmärrä, että hän istuu parhaillaan vankilassa? — Kyllä, mutta en haluakaan vastausta kysymykseeni heti. Pyydän vain, että ajattaisitte asiaa sopivassa tilaisuudessa ja ehdottaisitte sitten pari kolme vaihtoehtoista nimeä. Olin ajatellut nimittää koulun »Herra Fieldingin lukioksi» tahi ellei se sovi, »Keisari Yrjö Viidennen lukioksi». — Godbole! Vanha mies risti kätensä näyttäen viekkaalta ja mielistelevältä. — Onko Aziz syyllinen vai syytön? — Sen ratkaisee oikeus. Tuomio tulee varmasti olemaan todistusten mukainen. — Niin, mutta mikä on persoonallinen mielipiteenne? Tässä on mies, joka on ystävämme ja jota pidämme suuressa arvossakin, koska hän elää rauhallista elämää ja tekee työnsä hyvin. No, mitä johtopäätöksiä siitä voi tehdä? Voiko hän vai ei tehdä sellaista tekoa, josta häntä syytetään? — Ah, sehän on vallan toinen kysymys kuin ensimmäinen, ja siihen on vaikeampi vastata, tarkoitan uskontomme kannalta. Tohtori Aziz on erinomainen nuori mies ja minä kunnioitan häntä suuresti, mutta kuvittelen teidän kysyneen minulta, voiko ihminen tehdä hyviä töitä tai pahoja töitä, mikä seikka on hyvin vaikea ratkaista. Hän puhui välinpitämättömästi ja katkonaisesti. — Kysyn: tekikö hän sen vai ei? Onko se tarpeeksi selvää? Tiedän, ettei hän tehnyt sitä, ja se on minun lähtökohtani. Aion hankkia täydellisen selvyyden muutamien päivien kuluessa. Viimeinen mielipiteeni on, että syyllinen on opas, joka seurasi neitiä luolaan. Mistään vihamielisyydestä neiti Questedin puolelta ei voi olla puhetta, vaikka Hamidullah uskookin niin. Hänelle on varmasti tapahtunut jotakin hirveää. Mutta te puhutte ikäänkuin hyvä ja paha olisivat yksi ja sama asia. — Ei, suokaa minulle anteeksi, mutta ei vallan niinkään uskontomme mukaan. Mitään ei voi tapahtua erillisesti. Koko maailma tekee hyväntyön, silloin kun sellainen tehdään, ja kun alhainen teko tehdään, tekee koko maailma senkin. Sallikaa minun ottaa tämä tapaus esimerkiksi selittääkseni teille tarkoitukseni. Minulle on ilmoitettu, että Marabar-vuoristossa on tehty alhainen teko, jonka seurauksista eräs korkeasti kunnioitettu englantilainen nainen on vakavasti sairastunut. Vastaukseni kuuluu: — Teon suoritti tohtori Aziz. Hän vaikeni imaisten laihat poskensa kuopalle. — Sen suoritti opas. Hän vaikeni jälleen. — Sen suorittaja olitte te. Hänen ilmeensä muuttui samalla kertaa sekä rohkeaksi että araksi. — Sen tein minä. Hän katseli hämillään hihaansa. — Sen tekivät minun oppilaani. Sen on yhtä hyvin voinut tehdä tuo nuori nainen itsekin. Kun jotakin alhaista tapahtuu, on sen takana koko maailmankaikkeus. Asia on sama, kun jotakin hyvää tapahtuu. — Ja samoin on varmaan silloinkin, kun jollekulle aiheutetaan kärsimyksiä ja niin edespäin, eikä kaikki ole mitään eikä mikään ole mitään, mumisi Fielding ärtyisästi, koska hän tarvitsi lujaa maata jalkojensa alle. — Suokaa anteeksi, mutta nyt muutatte jälleen keskustelumme lähtökohtaa. Mehän väittelimme hyvästä ja pahasta. Kärsiminen on jotakin, joka koskee vain yksilöä. Jos nuori nainen saa auringonpiston, ei se merkitse mitään maailmankaikkeudelle. Ei niin mitään. Se on erillinen ilmiö ja koskee vain häntä itseään. Jos hän vain uskoisi, ettei hänen päätään pakota, ei hän olisi sairas ja koko juttu loppuisi siihen. Mutta pahan ja hyvän laita on vallan toisin. Ne eivät ole sitä, mitä te luulette niiden olevan, vaan ne ovat sitä, mitä ne ovat, ja jokainen meistä on ollut osaltaan vaikuttamassa kumpaankin. — Te saarnaatte siis, että paha ja hyvä ovat yksi ja sama asia. — En, pyydän jälleen anteeksi. Hyvä ja paha ovat eri käsitteitä, kuten niiden nimetkin. Mutta minun vähäpätöisen käsitykseni mukaan ne ovat Jumalan ominaisuuksia. Hän on läsnä toisessa, mutta poissa toisesta, ja läsnäolon ja poissaolon erotus on suuri, suurempi kuin heikot aivoni voivat käsittää. Mutta poissaoloon sisältyy läsnäolokin, poissaolo on eiolemista ja senvuoksi meitä kehoitetaankin toistamaan: — Tule, tule, tule. — Ja samassa hengenvedossa kuin haihduttaakseen sen kauneuden jokaisen jäljen, jota hänen sanoissaan mahdollisesti oli ollut, hän lisäsi: — Mutta oliko teillä lainkaan aikaa katsella Marabarin kiinnostavia muinaisjäännöksiä? Fielding istui vaiti, koettaen ajatella ja lepuuttaa aivojaan. — Ettekö edes nähnyt tavallisella leiripaikalla sijaitsevaa kaivoakaan? — Kyllä, kyllä, vastasi toinen hajamielisesti ajatellen kymmeniä eri asioita. — Sepä hyvä, sillä se on Tikarin kaivo. Ja hän kertoi legendan, joka olisi ollut hyväksyttävä, jos hän olisi kertonut sen teekutsuissa pari viikkoa sitten. Siinä kerrottiin eräästä hindulaisesta rajahista, joka oli murhannut oman sisarenpoikansa, ja tikarista, jolla teko oli suoritettu ja joka oli tarttunut hänen käteensä, kunnes hän monien vuosien kuluttua oli saapunut Marabar-vuoristoon. Siellä hän oli tullut janoiseksi ja tahtonut juoda, mutta oli huomannut samassa janoisen lehmän ja käskenyt miestensä juottaa sen ensin. Kun se oli tehty, oli tikari pudonnut hänen kädestään, ja tämän tapahtuman muistoksi hän oli sitten rakennuttanut kaivon. Professori Godbolen kertomuksissa esiintyi usein lehmä. Fielding kuunteli tätä kertomusta synkkänä ja äänettömänä. Illalla hän sai lupakirjan ja kävi puhuttelemassa Azizia, joka oli aivan sekapäinen onnettomuutensa johdosta. ‒ Te hylkäsitte minut, oli hänen ainoa yhtenäinen lauseensa Fielding lähti tiehensä kirjoittamaan kirjettä neiti Questedille. Mutta vaikka neiti saisikin sen, se ei vaikuttaisi mitään asiaan, ja luultavasti McBrydet eivät antaisikaan hänelle koko kirjettä. Neiti Quested oli kova pähkinä purtavaksi. Hän oli niin järkevä ja viisas tyttö ja niin kokonaan vailla ilkeyttä, että hän oli varmasti viimeinen ihminen Chandraporessa, joka olisi tahtonut laittomasti syyttää jotakin indialaista. XX Vaikka neiti Quested ei ollut erikoisemmin englantilaisten suosiossa, sai hänen onnettomuutensa nyt esille heidän luonteensa kaikkein parhaimmat puolet. Kaikki joutuivat pariksi tunniksi kiihtymyksen valtaan, jonka naiset tunsivat vielä voimakkaammin kuin miehet, mutta eivät niin pitkää aikaa. »Mitä voimme tehdä sisaremme puolesta?» oli rouva Callendarin ja rouva Lesleyn ainoa ajatus, kun he tukahduttavassa kuumuudessa ajoivat vierailulle. Rouva Turton oli ainoa vieraista, jonka sallittiin mennä sairaan huoneeseen. Hän poistui sieltä epäitsekkään surun aateloimana. — Minusta tuntuu kuin hän olisi oma rakastettu tyttäreni, hän sanoi, ja kun hän sitten muisti nimittäneensä häntä »intoilijaksi» ja suuttuneensa siitä, että Adela oli mennyt kihloihin nuoren Heaslopin kanssa, hän alkoi itkeä. Kukaan ei ollut milloinkaan nähnyt piiripäällikön rouvan itkevän. Valmis vuodattamaan kyyneliä — niin kylläkin, mutta aina säästäen ne johonkin erikoiseen tilaisuuteen; ja nyt oli sellainen ilmestynyt. Ah, miksi eivät he kaikki olleet ystävällisempiä vieraalle, kärsivällisempiä häntä kohtaan, miksi he eivät olleet vieraanvaraisuuden ohella lahjoittaneet hänelle myötätuntoaankin? Sydämen hellimmät kielet, joita niin harvoin näpätään, värähtelivät nyt hetkisen omantunnonvaivojen kosketuksesta. Jos kaikki toivo oli mennyttä, mikä voitiin ymmärtää majuri Callendarin lausunnosta, oli se mennyttä, eikä sille voitu mitään, mutta heitä painosti määrittelemätön vastuunalaisuuden tunne tuon hänelle tapahtuneen hirmuisuuden vuoksi. Vaikka hän ei ollutkaan kuulunut heikäläisiin, olisi heidän pitänyt ottaa hänet hoiviinsa. Nyt, kun heidän kutsunsa ei enää voinut saavuttaa häntä, eivät he voisi milloinkaan tehdä sitä. — Miksi ei ihminen ajattele enemmän lähimmäistään? huokasi huvinhaluinen neiti Derek. Tällaiset omantunnonvaivat kestivät puhtaimmassa muodossaan enintään muutamia tunteja. Ennen auringonlaskua olivat toiset arvelut tahranneet ne, ja syyllisyyden tunne, joka niin kummallisesti liittyy meidän ja kärsimyksen ensi kohtaukseen, alkoi haihtua. Ajettiin kerhoon harkitun tyyninä — herrasväkeä tasaista hölkkää vihreiden pensasaitojen välitse — sillä alkuasukkaille ei saanut näyttää, että oltiin järkkyyntyneitä. Nautittiin juomia kuten tavallisesti, mutta kaikki maistui nyt toisenlaiselta, ja katseltiin kaktuksien muodostamia paalutuksia, joiden huiput siirtyivät taivaan purppuraista rantaa vastaan; tunnettiin, että oltiin tuhansien penikulmien päässä sellaisesta maisemasta, josta olisi voitu nauttia. Kerhossa oli tavallista enemmän väkeä, ja monet vanhemmat olivat tuoneet mukanaan lapsensa aikuisten huoneeseen. Eräs nuori äiti — tyhmä, mutta tavattoman kaunis nainen — istui matalalla sohvalla tupakkahuoneessa lapsi sylissään. Hänen miehensä oli matkoilla eikä hän uskaltanut palata huvilaansa pelosta, että »neekerit» voisivat ehkä hyökätä sinne. Koska hän oli naimisissa vähäpätöisen rautatievirkamiehen kanssa, nolattiin hänet tavallisesti, mutta tänä iltana tämä uhkeavartaloinen vaaleatukkainen nainen oli ehkä vaikuttavammin kuin Adela raukka kaiken sen vertauskuva, minkä puolesta kannatti taistella ja kuolla. »Älkää olko levoton, rouva Blakiston, nuo ovat vain Mohurramrumpuja», saattoivat herrat sanoa hänelle. — Siinä tapauksessa ne ovat aloittaneet! rouva vaikeroi painaen lapsensa rintaansa vasten ja toivoen, ettei se valuttaisi kuolaa leualleen tällaisena hetkenä. — Eikö mitä, eivätkä ne missään tapauksessa tule tänne kerhoon. Eivätkä ne tule Burra Sahibin huvilaankaan, hyvä ystävä, vastasi rouva Turton, joka suojelevana kuin Pallas Atene seisoi hänen vieressään luvaten itselleen, ettei hän enää tulevaisuudessa käyttäytyisi niin ylpeästi. Piiripäällikkö taputti käsiään vaatien hiljaisuutta. Hän oli nyt paljon tyynempi kuin vastaanottaessaan Fieldingin. Hän oli oikeastaan aina tyynempi puhuessaan kokonaiselle seurueelle kuin sen yksityiselle jäsenelle. — Ensiksikin tahdon sanoa muutamia sanoja naisille, hän aloitti. — Ei ole vähintäkään aihetta levottomuuteen. Olkaa ennen kaikkea tyyniä. Pysykää huoneissanne niin paljon kuin mahdollista, älkää menkö kaupungille älkääkä keskustelko palvelijoiden kuullen. Siinä kaikki. — Harry, onko kaupungista kuulunut mitään uutta? kysyi hänen vaimonsa, joka seisoi vähän matkan päässä hänestä ja oli myös ottanut käytäntöön pitää-yllä-järjestystä-äänensä. Toiset vaikenivat tämän ylentävän keskustelun aikana. — Siellä on kaikki täysin rauhallista. — Minäkin otaksuin niin. Nuo rummut ovat tietysti vain Mohurramia. — Sen valmistelua vain. Kulkue lähtee liikkeelle vasta ensi viikolla. — Aivan niin. Vasta maanantaina. — Herra McBryde on pukeutunut fakiiriksi ja mennyt sinne, sanoi rouva Callendar. — Tuo on juuri sellaista, mitä ei saa sanoa, huomautti piiripäällikkö viitaten häneen. — Pyydän teitä olemaan varovaisempi, rouva Callendar, tällaisina aikoina. — Minäkö? Kyllä... minä... Hän ei loukkautunut, tuntien olevansa turvallinen nähdessään piiripäällikön vakavuuden. — Onko vielä muita kysymyksiä? Välttämättömiä kysymyksiä. — Onko... missä _hän_ on? sopersi rouva Lesley. — Vankilassa. Takuuta ei hyväksytty. Fielding puhui senjälkeen. Hän tahtoi tietää, oliko neiti Questedin tilasta laadittu minkäänlaista virallista ilmoitusta, vai olivatko kaikki nämä vakavat huhut pelkkiä juoruja. Hänen kysymyksensä vaikutti vastenmielisesti, osittain senvuoksi, että hän oli maininnut neidin nimen. Hänestä ja Azizista puheltiin tavallisesti vain kautta rantain. — Toivon Callendarin piakkoin voivan antaa meille tietoja. — En voi ymmärtää, miten tämä kysymys voidaan lukea välttämättömiin kysymyksiin, sanoi rouva Turton. — Pyytäisin kaikkia naisia nyt hyväntahtoisesti poistumaan tupakkahuoneesta? huusi Turton taputtaen jälleen käsiään. — Ja muistakaa sanani. Teidän pitää auttaa meitä näiden pahojen aikojen läpi, ja te voitte tehdä sen siten, että käyttäydytte kuten normaaliaikoinakin. Muuta en pyydä. Voinko luottaa teihin? — Ehdottomasti, Burra Sahib, sanoivat kuorossa jännittyneet, levottomat naiset. He poistuivat huolestuneina, mutta ylpeinä, vieden rouva Blakistonin keskellään kuin pyhän liekin. Piiripäällikön yksinkertaiset sanat olivat muistuttaneet heitä siitä, että hekin muodostivat valtakunnan etuvartion. Heidän Adelaa kohtaan osoittamansa myötätuntoisen rakkauden rinnalle tuli muuan toinen tunne, joka ajan oloon tukahduttaisi edellisen. Sen ensimmäiset merkit olivat vähäpätöiset ja arkipäiväiset. Rouva Turton teki äänekkäitä leikillisiä huomautuksia pelatessaan bridgeä ja rouva Lesley alkoi nyplätä kaulahuivia. Naisten poistuttua tupakkahuoneesta piiripäällikkö istuutui pöydänkulmalle voidakseen johtaa puhetta muodollisuuksitta. Ristiriitaiset ajatukset taistelivat ylivallasta hänen sisimmässään. Hän tahtoi kostaa neiti Questedin puolesta ja rangaista Fieldingiä, mutta käyttäytyä silti täysin puolueettomasti. Hän tahtoi antaa raippoja jokaiselle näkemälleen alkuasukkaalle, mutta pidättyä tekemästä mitään sellaista, joka aiheuttaisi kapinan ja tekisi sotaväen väliintulon välttämättömäksi Häntä oikein peloitti kutsua avukseen joukkoja; sotilaat saavat aikaan järjestyksen yhdessä asiassa, mutta sotkevat tusinan muita sekä nöyryyttävät mielellään siviiliviranomaisia. Muuan upseerikin oli läsnä kokouksessa sinä iltana eräs luutnantti, joka oli eksynyt sinne jostakin gurkharykmentistä. Hän oli hieman juovuksissa ja piti itseään kohtalon lähettämänä. Piiripäällikkö huokaisi. Tässä ei näyttänyt olevan mitään muuta tehtävissä kuin turvautua neuvotteluihin ja myönnytyksiin entiseen tapaan. Hän toivoi takaisin noita hyviä vanhoja aikoja, jolloin englantilainen voi ottaa kunniansa omiin käsiinsä tarvitsematta pelätä jälkiseurauksia. Nuori Heaslop raukka oli astunut askeleen siihen suuntaan kieltäytymällä hyväksymästä takuuta, mutta piiripäällikön mielestä nuori Heaslop raukka ei ollut menetellyt siinä oikein viisaasti. Siitä ei olisi seurauksena ainoastaan se, että Nawab Bahadur ja muut suuttuivat, vaan sekin, että Indian hallitus puuttuisi asiaan ja loppujen lopuksi Englannin parlamenttikin. Hänen täytyi koko ajan pitää mielessään, ettei Aziz ollut vielä syyllinen lain kannalta, ja tämä ponnistus väsytti häntä. Toiset, joiden edesvastuu ei ollut niin suuri, saattoivat käyttäytyä luonnollisesti. He olivat alkaneet keskustella »naisista ja lapsista» — ilmaisumuoto, joka muutamia kertoja toistettuna voi viekoitella miehisen sukupuolen menettämään malttinsa. Jokainen tunsi, että kaikki se, mitä hän rakasti enimmän maailmassa, oli vaarassa ja huusi kostoa, ja neiti Questedin kylmät, melkein tuntemattomat piirteet katosivat niiden kasvojen tieltä, jotka olivat kullekin suloisimmat ja lämpimimmät hänen yksityisessä elämässään. »Tässä ovat naiset ja lapset kysymyksessä», toistelivat he. Piiripäällikkö tiesi, että hänen pitäisi estää heitä kiihtymästä, mutta ei hennonnut tehdä sitä. »Meidän pitäisi pakottaa heidät antamaan panttivankeja», ja niin edespäin. Useimmat näistä naisista ja lapsista matkustaisivat parin päivän kuluttua vuoristoon, mutta nyt ehdotettiin, että heidät lähetettäisiin sinne heti ylimääräisellä junalla. — Hyvä ehdotus, huudahti luutnantti. — Meidän täytyy saada tänne sotaväkeä ennemmin tahi myöhemmin. (Ylimääräiset junat ja joukko-osastot kuuluivat hänen mielestään yhteen.) Tätä ei olisi milloinkaan tapahtunut, jos Barbas-vuoret olisivat olleet sotilasvalvonnan alaisia. Ei olisi tarvittu muuta kuin asettaa muutamia sotamiehiä luolan suulle. — Rouva Blakiston toivoo, että meillä olisi edes muutamia englantilaisia sotilaita täällä, huomautti joku. — Englantilaisista ei ole mihinkään! luutnantti huudahti horjahtaen hieman uskollisuudestaan. — Tämä maa tarvitsee alkuasukasjoukkoja. Tuokaa tänne parhaita alkuasukastyyppejä, gurkhia, raiputeja, sikhejä, marathalaisia, bhilejä, afrideja, pathaaneja ja vaikkapa basaarien roskaväkeäkin, kunhan heille vain toimitetaan oikeat johtajat. Minä voisin saada heidät vaikka mihin. Piiripäällikkö nyökäytti hänelle ystävällisesti sanoen omilleen: — Älkää ottako aseita mukaanne lähtiessänne kaupungille. Haluan, että kaikki menee tavallista menoaan, kunnes ilmaantuu aihetta vakavampiin toimenpiteisiin. Lähettäkää naiset vuoristoon, mutta tehkää se tyynesti, älkääkä taivaan nimessä puhuko mitään ylimääräisistä junista, ajattelittepa tahi tunsittepa mitä tahansa. Minullakin voi olla tunteita. Muuan indialainen on tehnyt — häntä syytetään eräästä rikoksesta. Hän näpsäytti lujasti sormellaan otsaansa ja kaikki ymmärsivät hänen tuntevan yhtä syvästi kuin hekin, rakastivat häntä ja päättivät olla lisäämättä hänen vaikeuksiaan. — Toimikaa toistaiseksi, kunnes lisää tosiseikkoja tulee ilmi, ikäänkuin jokainen indialainen olisi enkeli. He mumisivat: — Hyvä, Burra Sahib... Enkeleitäkö? Aivan niin! — Niinhän minäkin sanoin, luutnantti puuttui puheeseen. Alkuasukkaissa ei ole mitään vikaa, jos heitä tarkastellaan kutakin erikseen. Lesley! Lesley, muistatko sitä indialaista, jonka kanssa pelasin poloa Maidanilla viime kuussa? Hänessä ei ollut mitään vikaa. Jokainen poloa pelaava indialainen on kunnon mies. Vain sivistyneitä luokkia on pidettävä lujalla. Tupakkahuoneen ovi aukaistiin ja sisään tunkeutui naisäänien sorina. Rouva Turton huusi: — Hän voi jo paremmin! ja seurakunnan molemmat osastot huokaisivat ilosta ja huojennuksesta. Ylilääkäri, joka oli tuonut tämän hyvän uutisen, tuli sisään. Hänen vastenmieliset, taikinamaiset kasvonsa näyttivät ärtyisiltä. Hän tarkasteli seuruetta, huomasi Fieldingin, joka istui kumarassa sohvalla hänen lähellään, ja sanoi: — Hm! Kaikki tahtoivat tietää yksityiskohtia. — Kenenkään tilaa ei voida pitää vaarattomana tässä maassa, niin kauan kuin hänessä on kuumetta, kuului hänen vastauksensa. Kuulosti aivan siltä, kuin hän olisi ollut vihoissaan potilaansa parantumisesta, eikä kukaan, joka tunsi vanhan majurin ja hänen tapansa, kummastellut sitä. — Istuudu, Callendar, ja kerro kaikki. — Se vie hieman aikaa. — Kuinka vanha rouva voi? — Kuumetta. — Rouvani kertoi kuumeen laskeneen. — Mahdollista. En takaa mitään. Minua ei pidä kiusata niin monilla kysymyksillä, Lesley. — Suo anteeksi. — Heaslop saapuu tänne tuossa paikassa. Kun he kuulivat Heaslopin nimen, kirkasti hieno, kaunis ilme jälleen heidän kasvojaan. Neiti Quested oli vain uhri, mutta nuori Heaslop oli marttyyri, hän oli saanut kärsiä kaiken pahan, jonka oli suunnannut heitä kaikkia kohtaan se maa, jota he olivat koettaneet hyödyttää. Ja heitä harmitti, etteivät he voineet tehdä hänelle minkäänlaista vastapalvelusta; heistä tuntui niin nololta istua kaikessa levossa ja rauhassa odottamassa oikeuden tuomiota. — Toivon Jumalan nimessä, etten olisi antanut verrattomalle apulaiselleni lomaa! Minun olisi mieluummin pitänyt repiä kieli suustani. Tunnen olevani vastuussa tapahtumasta, ja se kiusaa minua. Kielsin ensin, mutta mukauduin sitten. Niin tein, pojat, niin tein. Fielding otti piipun suustaan näyttäen miettiväiseltä, Callendar, joka luuli hänen pelkäävän, jatkoi: — Olin tullut siihen käsitykseen, että joku englantilainen lähtisi mukaan retkelle, ja senvuoksi myönnyin. — Teitä ei moiti kukaan, hyvä Callendar, sanoi piiripäällikkö katsoen alas. — Me olemme kaikki syyllisiä sikäli, ettemme ymmärtäneet retken vaarallisuutta emmekä estäneet sitä. Tiesin itsekin siitä; me lainasimme automme aamulla naisille, että he pääsisivät asemalle. Sillä tavalla olemme kaikki syyllisiä, mutta teitä kohtaan erikseen ei ole ilmaantunut syytöksen varjoakaan. — En ajattele niin. Toivoisin, että voisin. Vastuunalaisuus on jotakin kamalaa enkä minä pidä sellaista ihmistä minkään arvoisena, joka koettaa päästä siitä. Hänen silmänsä olivat kohdistuneet Fieldingiin. Kaikki ne, jotka tiesivät Fieldingin luvanneen lähteä mukaan, mutta myöhästyneen junasta, säälivät häntä; muutahan ei voi odottaakaan, kun antautuu alkuasukasten seuraan; se loppuu aina jollakin tavoin häpeällisesti. Piiripäällikkö, joka tiesi enemmän, vaikeni, sillä virkamiehenä hän toivoi vieläkin, että Fielding astuisi riviin. Keskustelu siirtyi jälleen naisiin ja lapsiin, ja sen varjolla majuri Callendar otti luutnantin haltuunsa asettaen hänet syötiksi opettajalle. Teeskennellen olevansa enemmän juovuksissa kuin olikaan luutnantti alkoi ladella loukkaavia vihjauksia. — Oletteko kuulleet mitään neiti Questedin palvelijasta? aloitti majuri jälleen. — En. Mitä hänestä puhutaan? — Heaslop oli varoittanut eilen illalla neiti Questedin palvelijaa päästämästä emäntäänsä näkyvistään. Mutta vanki sai vihiä siitä ja houkutteli hänet jäämään kotiin. Lahjoi hänet yksinkertaisesti. Heaslop on juuri saanut tietää koko jutun, nimet ja lahjuksen suuruuden. Muuan noiden ihmisten huonomaineinen parittaja oli maksanut rahat. Hänen nimensä on Muhammed Latif. Sen verran palvelijasta. Mutta kuinka oli englantilaisen laita — tämän meidän ystävämme? Kuinka he pääsivät hänestä? Oliko siinäkin raha kysymyksessä? Fielding nousi seisoalleen muminan ja huutojen tukemana, sillä kukaan ei vielä ollut epäillyt hänen rehellisyyttään. — Ah, pyydän anteeksi, sanani käsitettiin väärin, majuri sanoi ärtyisästi. — En tarkoittanut ollenkaan sitä, että he lahjoivat herra Fieldinginkin. — Mitä sitten tarkoititte? kysyi Fielding. — He maksoivat tuolle toiselle indialaiselle, Godbolelle, jotta hän myöhästyttäisi teidät. Hän luki rukouksiaan. Minä tunnen nuo rukoukset. — Tämähän on naurettavaa! Fielding istuutui jälleen vapisten raivosta; toinen indialainen toisensa jälkeen vedettiin lokaan. Ammuttuaan ensimmäisen järeän ammuksensa majuri ryhtyi laukaisemaan toista: — Heaslop on saanut selville erään asian äidiltäänkin. Aziz oli palkannut kokonaisen indialaisjoukon tukahduttamaan hänet erääseen luolaan. Se teki lopun hänestä tahi olisi ainakin tehnyt, ellei hän olisi päässyt sieltä pois. Hienosti suunniteltua, vai mitä? Oikein sievästi. Siten hän saattoi toteuttaa tyttöön kohdistuneet suunnitelmansa. Hän, neiti ja muuan opas, jonka tuo samainen Muhammed Latif oli hankkinut. Opas on kadoksissa. Sievää! Ylilääkärin ääni muuttui käheäksi. — Nyt ei kellään ole aikaa istua kädet ristissä. Tässä täytyy toimia. Kutsukaa joukot tänne ja puhdistakaa basaarit! Majurin purkauksiin ei tavallisesti suhtauduttu vakavasti, mutta tällä kertaa hän teki kaikki levottomiksi. Rikos oli nähtävästi pahempi, kuin he olivat kuvitelleet. Fielding unhotti vihansa ajatellessaan Godbole raukkaa; paha levisi kaikille suunnille, se näytti elävän omaa elämäänsä, huolimatta indialaisten puheista ja teoista, ja hän ymmärsi jo paremmin, miksi Aziz ja Hamidullah olisivat mieluimmin kuolleet. Hänen vastustajansa huomasi hänen joutuneen pulaan ja arveli voivansa hyökätä rohkeammin. — Otaksun, ettei mitään siitä, mitä täällä puhutaan, leviä muualle, hän sanoi iskien silmää Lesleylle. — Kuinka niin? Lesley kysyi. — Muuten vain. Kuulin kerrottavan, että eräs täällä nyt läsnäoleva kerhonjäsen olisi käynyt tervehtimässä vankia iltapäivällä. Ei voi juosta kilpaa jäniksen eikä metsästää koirien kanssa, ei ainakaan tässä maassa. — Onko täällä sitten joku, joka haluaa sitä? Fielding oli varuillaan, ettei häntä petettäisi toista kertaa. Hänellä oli kyllä jotakin sanottavaa, mutta hän halusi itse valita sopivan hetken. Hyökkäys epäonnistui, koska piiripäällikkö ei kannattanut sitä. Huomio kääntyi hänestä hetkiseksi muualle. Alkoi jälleen kuulua naisten ääntensorinaa. Ronny oli avannut oven. Nuori mies näytti rasittuneelta ja surulliselta, mutta tavallista miellyttävämmältä. Hän kunnioitti aina päälliköltään, mutta nyt se tuli suoraan hänen sydämestään. Hän näytti pyytävän heidän suojelustaan kärsimänsä loukkauksen johdosta, ja kuin vaistomaisesta kunnioituksesta kaikki nousivat seisoalleen. Mutta virallisuus myrkyttää Idässä jokaisen inhimillisen teon. Samalla kuin he kunnioittivat häntä, he tuomitsivat Azizin ja Indian. Fielding tunsi sen ja jäi istumaan. Teko oli kömpelö ja naurettava ja ehkäpä tyhmäkin, mutta hän tunsi olleensa välinpitämätön tarpeeksi kauan ja joutuvansa väärään uomaan, ellei hän asettuisi vastarintaan. Ronny, joka ei ollut nähnyt häntä, sanoi käheällä äänellä: — Ah, istuutukaa kaikki, tahdon vain kuulla päätöksenne. — Heaslop, olen juuri kehoittanut heitä välttämään kaikkia mielenosoituksia, sanoi piiripäällikkö anteeksipyytävästi. — En tiedä, tuntuuko teistä samalta kuin minusta, mutta niin käsitän minä tilanteen. Sitten kuin tuomio on julistettu, on asia toisin. — Te ymmärrätte sen varmasti parhaiten; minulla ei ole minkäänlaisia kokemuksia, Burra Sahib. — Kuinka äitinne jaksaa, rakas ystävä? — Kiitoksia, paremmin. Kunpa vain kaikki istuutuisivat! — Muuan on istunut koko ajan, huomautti nuori upseeri. — Ja majuri on juuri tuonut meille ilahduttavia tietoja neiti Questedistä, jatkoi Turton. — Aivan niin; minä olenkin tyytyväinen, sanoi majuri Callendar. — Olitte aikaisemmin levottomampi, majuri Callendar, vai mitä? Juuri siksi en hyväksynyt takuuta? Callendar nauroi ystävällisesti ja tuttavallisesti ja sanoi: — Heaslop, Heaslop, kun joku tämän jälkeen tahtoo antaa takuun, soittakaa ensin vanhalle tohtorille. Hänen hartiansa ovat leveät, ja näin meidän kesken sanoen teidän ei pidä suhtautua vanhan tohtorin mielipiteeseen ylen vakavasti. Hän on kyllä suuri hölmö, sen voi epäröimättä sanoa, mutta hän tekee kaiken voitavansa, jotta miestä ei laskettaisi pois putkasta. Hän keskeytti teeskennellyn kohteliaasti. — Ah, hänellähän on eräs ystävä täällä! — Luutnantti huusi: — Nouskaa seisoallenne, sika! — Herra Fielding, mistä oikeastaan johtuu, ettette noussut seisoallenne? sanoi piiripäällikkö sekautuen vihdoinkin riitaan. Fielding oli odottanut hyökkäystä ja hänen täytyi vastata siihen. — Saanko selittää asian, sir? — Tietysti. Tyynesti ja hilliten itsensä täydellisesti, vapaana nuoruuden ja kansallisvihan huumauksesta, opettaja teki jotakin, mikä hänen mielestään oli verraten yksinkertainen asia. Hän nousi seisoalleen ja sanoi: — Luulen, että tohtori Aziz on viaton. — Teillä on täysi oikeus ajatella niin, mutta, suokaa anteeksi, riittääkö se syyksi, jonka perusteella voitte loukata herra Heaslopia? — Saanko lopettaa selitykseni? — Tietysti. — Odotan oikeuden päätöstä. Jos tohtori Aziz on syyllinen, eroan toimestani ja poistun Indiasta. Pyydän nyt eroa kerhon jäsenyydestä. — Ette ole vielä vastannut kysymykseeni. Miksi ette noussut seisoallenne Heaslopin tullessa huoneeseen? — Kaikella kunnioituksella, sir, en ole tullut tänne vastaamaan kysymyksiin, vaan antamaan henkilökohtaisen selityksen, ja sen olen nyt antanut. — Saanko kysyä, tekö olette ottanut käsiinne tämän piirikunnan päällikkyyden? Fielding lähti ovea kohti. — Hetkinen vielä, herra Fielding. Älkää poistuko vielä. Ennenkuin poistutte kerhosta, josta erotessanne teette mielestäni aivan oikein, pitää teidän katua käytöstänne ja pyytää herra Heaslopilta anteeksi. — Puhutteko nyt virkanne puolesta, sir? Piiripäällikkö, joka ei milloinkaan muuta tehnytkään, raivostui niin, että menetti kokonaan malttinsa. Hän huusi: — Poistukaa heti tästä huoneesta! Kadun kovasti, että alennuin tulemaan teitä vastaan asemalle. Te olette vajonnut liittolaistenne tasolle, olette raukka, kurja raukka — — Haluaisin poistua, mutta tämä herra on tielläni, Fielding sanoi kevyesti. Luutnantti oli asettunut hänen tielleen. — Sallikaa hänen poistua, pyysi Ronny melkein itkien. Muu ei olisikaan voinut pelastaa tilannetta. Kaikkeen, mitä Heaslop pyysi, täytyi heidän suostua. Oven luona syntyi pieni käsikähmä, ja Fielding pyöräytettiin hieman tavallista nopeammin siihen huoneeseen, jossa naiset pelasivat korttia. Mitähän, jos olisin kaatunut tahi suuttunut, ajatteli hän. Hän oli tietysti vihoissaan. Hän ei ollut milloinkaan ennen tapellut vertaistensa kanssa eikä häntä ikinä oltu nimitetty raukaksi, ja sitäpaitsi Heaslop oli koonnut tulisia hiiliä hänen päänsä päälle. Hän toivoi nyt, ettei hän olisi sekoittanut Heaslopia riitaan, koska tarjona oli ollut tärkeämpiäkin riidanaiheita. Mutta nyt se oli tehty, ja saadakseen raitista ilmaa ja tyyntyäkseen hän meni hetkiseksi ylimmälle parvekkeelle, jossa hän ensi työkseen kohdisti katseensa Marabar-vuoriin. Näin kaukaa ja tähän vuorokauden aikaan ne näyttivät ihmeen kauniilta: ne olivat kuin Montsalvat, Valhalla, tuomiokirkko, jossa pyhimykset ja sankarit asuivat ja joka oli aivan kukkien peitossa. Mikä roisto siellä piilikään joutuakseen lain käden paljastettavaksi? Kuka oli opas ja eikö häntä oltu vieläkään löydetty? Mikä oli tuo kaiku, josta tyttö niin kauhistuneena kertoi? Hän ei tiennyt sitä vielä, mutta piakkoin hän saisi tietää sen. Tieto on voimaa ja se voittaa. Päivän viimeinen kajo himmeni himmenemistään ja kun hän katsoi Marabar-vuoria, näyttivät ne ylväästi liukuvan häntä kohden kuin kuningatar, ja niiden kauneus liittyi taivaan kauneuteen. Juuri katoamisensa hetkellä ne olivat kaikkialla, yön viileä siunaus laskeutui maahan, tähdet alkoivat tuikkia ja koko äärettömyys oli kuin vuori. Ihmeellinen, suloinen hetki, mutta se kiisi englantilaisen ohi poiskäännetyin kasvoin ja nopein siivin. Hän ei tuntenut mitään itse; oli kuin joku olisi kertonut hänelle sen olevan niin ja hänen oli pakko uskoa se. Ja hän tunsi itsensä äkkiä epäröiväksi ja tyytymättömäksi ja arvaili, oliko hän oikeastaan niin erittäin onnistunut inhimillinen tuote. Neljänkymmenen vuoden kokemusten jälkeen hän oli oppinut järjestämään elämänsä ja nauttimaan siitä vapaamielisten eurooppalaisten periaatteiden mukaisesti, saanut selville rajoituksensa, lannistanut intohimonsa — ja tehnyt kaiken tämän tulematta turhantarkaksi ja pintapuoliseksi. Tunnustusta ansaitseva sankariteko, mutta tämän hetken haihtuessa hän tunsi, että hänen olisi pitänyt koko ajan pyrkiä johonkin muuhun — hän ei tiennyt, mihin, ei saisi milloinkaan tietää sitä, ei voisi ikinä tietää sitä, ja juuri senvuoksi hän olikin niin surullinen. XXI Hän tukahdutti katumuksensa, joka ei juuri ollenkaan sopinut yhteen sen kanssa, mitä hänen lähinnä piti tehdä ja lopetti päivän viimeisen osan ratsastamalla uusien liittolaistensa luo. Hän iloitsi siitä, että oli eronnut kerhosta, sillä siellä hän olisi vain kuullut kaikenlaisia juoruja, joita hän olisi sitten kertonut kaupungilla, ja hän oli iloinen, että se mahdollisuus oli nyt mennyttä. Hän tulisi kyllä kaipaamaan biljaardisalia, verkkopalloa ja laverteluaan McBryden kanssa, mutta siinä olikin kaikki, mistä hän kerhossa välitti. Basaarien kohdalla hänen hevosensa säikähti tiikeriä — poikavekkulia, joka oli naamioinut itsensä tiikeriksi maalamalla ruumiinsa ruskea- ja keltajuovaiseksi ja kiinnittämällä naamion kasvoilleen. Mohurram teki tuloaan. Kaupungilta kuului rumpujen pärinää, mutta se tuntui hyvänluontoiselta. Häntä pyydettiin katsomaan erästä pientä taziaa — haurasta ja rumaa rakennusta, joka pikemminkin oli vannehameen kuin Kerbelassa kaatuneen profeetan pojanpojan haudan näköinen. Ilakoivat lapset liimailivat kirjavia paperipalasia holveihin. Illan loppuosan hän vietti Nawab Bahadurin, Hamidullahin, Mahomet Alin ja muiden liiton jäsenten seurassa. Taistelu oli alkanut. Sähkösanoma oli lähetetty tuolle kuuluisalle Amritraolle ja hän oli vastannut myöntävästi. Aiottiin uudistaa pyyntö saada asettaa takuu. Sitä ei voitaisi nyt hevin hylätä, koska neiti Quested oli jo sivuuttanut vaaran. Neuvottelu oli vakava ja järkevä, mutta sitä häiritsivät muutamat itsepäiset soittajat, joiden sallittiin meluta pihalla. Näillä oli kaikilla suuri piikivillä täytetty saviruukku, jota kukin pudisteli ja heilutteli edestakaisin valittavan laulun säestykseksi. Fielding, jota melu häiritsi, ehdotti, että soittajat karkoitettaisiin pihalta, mutta Nawab Bahadur kielsi sanoen, että soittajat, jotka olivat kävelleet monta penikulmaa, voivat tuottaa heille onnea. Myöhään illalla Fielding sai halun kertoa Godbolelle siitä taktillisesta ja moraalisesta erehdyksestä, jonka hän oli tehnyt käyttäytymällä epäkohteliaasti herra Heaslopia kohtaan, kuullakseen, mitä hän sanoisi asiasta. Mutta vanhus oli jo mennyt nukkumaan ja katosi parin kolmen päivän kuluttua esteettömästi uudelle työmaalleen Hän osasi aina taitavasti kadota. XXII Adela lepäili monta päivää McBryden huvilassa. Hän oli saanut auringonpiston ja sitäpaitsi täytyi lääkärin nyppiä hänen ihostaan satoja kaktuksenpiikkejä. Tuon tuosta tarkastelivat rouva Bryde ja neiti Derek hänen ihoaan suurennuslasilla ja löysivät aina uusia siirtokuntia hienon hienoja piikkejä, jotka voivat katketa ja mennä vereen, ellei niitä ajoissa löydetty ja poistettu. Hän lepäsi passiivisena heidän hapuilevien sormiensa alla, mikä lisäsi hänen luolassa kokemaansa järkytystä. Tähän saakka hän ei oikeastaan ollut välittänyt siitä, koskettiinko häneen vai ei, koska hänen aistinsa olivat tavattomasti turtuneet. Mutta nyt oli hänen ihonsa tullut herkäksi ja sitä alkoi ilkeästi kirvellä. Ihmiset näyttivät hänestä hyvin samanlaisilta, se vain erona, että muutamat tulivat lähelle ja muutamat pysyivät poissa. »Lähellä paikallisesti, mutta kaukana ajallisesti», hän toisti itsekseen, kun piikkejä kiskottiin pois. Hänen aivonsa olivat niin lamassa, ettei hän voinut päättää, oliko se filosofinen lause vai sananlasku. He olivat ystävällisiä hänelle, liiankin ystävällisiä, miehet liian kunnioittavia ja naiset liian myötämielisiä. Vain rouva Moore, jota hän kiihkeimmin kaipasi, pysyi poissa. Kukaan ei käsittänyt Adelan huolia eikä ymmärtänyt, miksi hän heilui kivikovan järkevyyden ja hysterian välimailla. Hän saattoi ruveta puhumaan, ikäänkuin ei mitään erityistä olisi tapahtunutkaan. — Menin tuollaiseen inhoittavaan luolaan, hän saattoi sanoa hyvin lyhyesti, — ja voin vieläkin muistaa raapineeni kynnelläni seinää saadakseni hereille tuon tavallisen kaiun, ja silloin ilmestyi tuo varjo, josta olen jo puhunut, aukkoon sulkien käytävän. Aika tuntui minusta vuosisadan pituiselta, mutta luulen sen todellisuudessa kestäneen vain puoli minuuttia. Löin häntä kiikarilla, hän veti minua ympäri luolaa hihnasta, joka katkesi, ja minä pakenin. Siinä kaikki. Hän ei koskenut minuun todellakaan ainoatakaan kertaa. Kaikki tuntuu niin typerältä. — Sitten saattoivat hänen silmänsä täyttyä kyynelillä. — Olen tietysti hermostunut, mutta toivun kyllä tästä. Ja senjälkeen hän voi menettää rohkeutensa kokonaan, ja naiset saattoivat tuntea hänenkin kuuluvan heihin, jopa voivan itkeäkin, ja toisessa huoneessa oleskelevat miehet saattoivat kuiskailla: — Herra Jumala! Ei kukaan ymmärtänyt, että hänen mielestään itkeminen oli jotakin alhaista. Se tuntui hänestä paljoa pahemmalta nöyryytykseltä kuin mikään muu, mitä hän oli saanut kärsiä Marabarissa, se oli hänen vapautuneen katsantokantansa ja hänen luontaisen rehellisyytensä kieltämistä ja tukahduttamista. Hän koetti ajatella, kuinka kaikki oli käynyt, ja muisti aina, ettei mitään vahinkoa ollut tapahtunut. Hän oli kyllä saanut kovia kolahduksia, mutta mitäpä siitä? Joskus hän saattoi päätelmissään päästä varmuuden rajalle, mutta sitten hän oli jälleen kuulevinaan kaiun, itki, vakuutti olevansa liian huono Ronnylle, ja toivoi, että mies, joka oli tehnyt hänelle väkivaltaa, saisi mahdollisimman ankaran rangaistuksen. Mutta tällaisen kohtauksen jälkeen hänet tavallisesti valtasi halu lähteä basaareihin pyytämään anteeksi kaikilta ihmisiltä, koska hän tunsi hämärästi tehneensä maailman pahemmaksi kuin se ennen oli ollut. Hän tunsi itsensä syylliseksi, kunnes palaava ajatuskyky sai hänet vakuutetuksi päinvastaisesta, ja sitten hän aloitti jälleen kiertokulkunsa. Kunpa hän vain olisi saanut puhutella rouva Moorea! Vanha rouvakin oli huonovointinen eikä Ronnyn ilmoituksen mukaan halunnut lähteä kaupungille. Ja sen johdosta Adela oli kuulevinaan kaiun yhä kovemmin; se koveni ja hiljeni kuin sairaan kuulohermon värinä, ja siten levisivät nuo tarkoituksettomat äänet, kunnes ne tukahduttivat kaiken muun. Hän oli ihan aiheettomasti törmännyt kiiltävään seinään, ja ennenkuin ääni oli lakannut kaikumasta, oli mies seurannut häntä. Jännityksen huipun oli muodostanut hetki, jolloin hän oli pudottanut kiikarinsa. Ääni oli seurannut häntä hänen paetessaan ja kajahteli vieläkin hänen korvissaan kuin tasangolle tulvivan virran kohina. Vain rouva Moore olisi voinut karkoittaa sen takaisin lähtökohtaansa, sulkea särkyneen patoluukun. Paha oli päästetty irti, hän saattoi kuulla, kuinka se tunkeutui toisten ihmisten elämään ... Ja Adela kulutti päivät pitkät tässä surun ja masentuneisuuden tilassa. Hänen ystävänsä koettivat pitää hänen rohkeuttaan vireillä vaatimalla uhrattavaksi sadoittain alkuasukkaita, mutta Adela oli liian suruissaan ja heikko. Kun kaikki piikit oli poistettu ja hänen lämpönsä laskeutunut normaaliseksi, tuli Ronny hakemaan häntä. Hän oli vihan ja kärsimysten kalvama, ja Adela toivoi voivansa lohduttaa häntä. Mutta kaikki hänen yrityksensä tuttavallisempaan lähestymiseen muuttuivat irvikuvamaisiksi, ja kuta enemmän he puhuivat, sitä vaivautuneemmiksi ja hajamielisemmiksi he kävivät. Helpointa oli keskustelu puhtaasti käytännöllisistä seikoista. Ronny ja McBryde kertoivat nyt hänelle muutamia asioita, jotka he kriitillisenä aikana olivat lääkärin määräyksestä salanneet häneltä. Hän kuuli nyt ensi kerran puhuttavan Mohurramin aikana sattuneesta hälinästä, josta oli ollut vähällä kehittyä kapina. Ensimmäisenä juhlapäivänä oli suuri kulkue poikennut syrjään tavalliselta tieltään ja koettanut tunkeutua englantilaisen siirtokunnan alueelle. Muuan puhelinlinja oli katkaistu, koska se oli ollut korkean paperitornin tiellä. McBryde ja poliisi olivat kuitenkin päässeet tilanteen herroiksi, toimien todellakin kiitettävän ripeästi. Sitten he alkoivat jutella toisesta tuskallisemmasta asiasta, nimittäin oikeusjutusta. Adelan pitäisi tulla oikeuteen todistamaan syytetyn henkilöllisyys ja mukautua indialaisen asianajajan ristikuulusteluun. — Voiko rouva Moore tulla mukaani? Adela kysyi. — Kyllä, ja minäkin tulen sinne, vastasi Ronny. — Mutta juttu ei joudu minun käsiteltäväkseni, persoonallisista syistä se ei käy päinsä. Se käsitellään kuitenkin täällä Chandraporessa — me luulimme jo jonkin aikaa, että sen käsitteleminen siirrettäisiin jonkin muun paikkakunnan oikeuteen. — Neiti Quested ymmärtää kyllä, mitä tähän kaikkeen sisältyy, sanoi McBryde vakavasti. — Das on saanut haltuunsa jutun käsittelyn. Das oli Ronnyn apulainen, tuon saman rouva Bhattacharyan veli, joka oli petkuttanut heitä vaunuillaan kuukausi takaperin. Hän oli hienotunteinen ja ymmärtäväinen ja voi, saatuaan tietoonsa kaikki todistukset, tehdä vain yhden johtopäätöksen; mutta kaikissa tapauksissa se seikka, että hän sai vaatia englantilaisen tytön kuulusteltavakseen, pani koko siirtokunnan kiehumaan vihasta, ja muutamat naiset lähettivät sähkösanoman asiasta, varamaaherra Mellanbyn rouvalle. — Minun on tietysti pakko alistua jonkun kuulusteltavaksi. — Se onkin oikea tapa suhtautua asiaan, McBryde virkkoi. Olette kelpo tyttö, neiti Quested. Hän lausui sitten melko ankaroita sanoja nykyisestä oikeudenkäyntijärjestyksestä nimittäen sitä »kansanvallan hedelmäksi». Ennen vanhaan ei englantilaisen naisen olisi milloinkaan ollut pakko esiintyä persoonallisesti oikeudessa, eikä yksikään indialainen olisi milloinkaan uskaltanut ruveta penkomaan hänen yksityisasioitaan. Nainen olisi vain lausunut todistuksensa ja tuomio olisi julistettu sen perusteella. Ronny pyysi anteeksi maassa vallitsevia oloja, mutta siitä oli seurauksena, että Adela sai äkkiä pienen itkukohtauksen tavalliseen tapaansa. Onneton Ronny käveli edestakaisin huoneessa hänen itkiessään, polkien tuon joka asunnossa välttämättömän kashmirmaton kukkia tahi naputellen sormillaan messinkisiin benaresruukkuihin. — Näin käyttäydyn vielä joka päivä, vähenevässä määrässä kuitenkin, ja pian olen aivan entiselläni, sanoi Adela niistäen nenänsä ja tuntien olevansa kurja. — Kaipaan niin jotakin tekemistä. Nämä naurettavat itkunpuuskat johtuvat pelkästä toimettomuudesta. ‒ Ne eivät mielestämme ole ollenkaan naurettavia, vaan pikemminkin te olette suurenmoinen, sanoi poliisipäällikkö vakavasti. — Pahoittelemme vain, ettemme voi auttaa teitä tehokkaammin. Osoititte meille suuren kunnian jäämällä luoksemme näissä olosuhteissa. Hänkin tuli liikutetuksi. — Mutta nyt muistankin, että teille tuli kirje tänne ollessanne sairaana. Minun täytyy tehdä se kummallinen tunnustus, että minä avasin sen. Voitteko antaa sen minulle anteeksi? Olosuhteet olivat niin omituiset. Kirje oli Fieldingiltä. ‒ Miksi hän kirjoittaa minulle? — On tapahtunut jotakin hyvin valitettavaa. Vastapuoli on saanut hänet puolelleen. — Hän on mieletön, hän on mieletön, sanoi Ronny kevyesti. — Te sanotte niin, mutta mies voi olla mieletön, olematta silti lurjus. Neiti Questedin pitäisi mielestäni saada tietää, kuinka Fielding on käyttäytynyt häntä kohtaan. Ellette te kerro sitä, kertoo sen joku toinen. — Ja poliisipäällikkö kertoi tapahtumien kulun jatkaen sitten: — Minun ei kai tarvinne enää lisätä, että hän on nyt puolustuksen paras mies. Hän on ainoa englantilainen koko tuossa tyrannilaumassa. Hän ottaa vastaan lähetystöjä basaareista, ja kaikki pureskelevat beteliä ja hierovat toistensa käsiin hyvänhajuisia öljyjä. On hyvin vaikeata ymmärtää, millaiselta sellaisen miehen sisin olemus näyttää. Hänen oppilaansa ovat tehneet lakon; pelkästä ihastuksesta, jota he tuntevat häntä kohtaan, he kieltäytyvät lukemasta läksyjään. Ellei Fieldingiä olisi ollut, ei Mohurramin kestäessä olisi tapahtunut mitään hälinää. Hän on tehnyt koko yhteiskunnalle suuren karhunpalveluksen. Kirje oli täällä pari kolme päivää odottamassa, että te tulisitte terveemmäksi, mutta sitten kävi tilanne niin vakavaksi, että minä päätin avata sen. Toivoin sen voivan olla meille ehkä hyödyksi. — No, oliko se? kysyi Adela hiljaa. — Ei ollenkaan. Hän on vain niin hävytön, että uskaltaa väittää teidän erehtyneen. — Toivoisin erehtyneeni. Adela silmäili läpi kirjeen, joka oli hyvin huolellisesti sommiteltu. »Tohtori Aziz on viaton», hän luki. Sitten hänen äänensä alkoi jälleen vapista. — Mutta ajatteleppas, kuinka hän on käyttäytynyt sinua kohtaan, Ronny! Sinunhan on täytynyt kärsiä kovasti jo pelkästään minun vuokseni. Se oli inhoittavaa hänen puoleltaan. Rakkaani, kuinka voinkaan hyvittää kaiken? Kuinka ihminen voi maksaa, kun hänellä ei ole enää mitään annettavaa? Ovatko ystävyyssiteet enää minkään arvoiset, kun kaikki antavat vähemmän ja vähemmän? Minusta tuntuu siltä kuin meidän kaikkien pitäisi palata takaisin erämaahan sadoiksi vuosiksi yrittämään, eikö meistä lopultakin voisi kehittyä hyviä ihmisiä. Tahtoisin aloittaa aivan alusta. Kaikki se, mitä luulin oppineeni, on vain esteeksi eikä ole lainkaan mitään tietoa. Minua ei ole luotu ystävyyssuhteita varten. Mutta lähdetään nyt. Fieldingin kirje ei tietysti merkitse mitään, hän saa ajatella ja kirjoittaa, mitä hän haluaa, mutta hänen ei olisi pitänyt olla epäkohtelias sinulle, koska sinulla oli muutenkin niin paljon kestettävää. Vain se merkitsee jotakin. En kaipaa käsivartesi tukea, voin kävellä vallan mainiosti, ole senvuoksi kiltti äläkä koske minuun. Rouva McBryde sanoi Adelalle hellät jäähyväiset. Hän oli sellainen nainen, jonka kanssa Adelalla ei ollut mitään yhteistä ja jonka tuttavallisuus ärsytti häntä. Ja nyt heidän olisi pakko seurustella keskenään vuosikausia, kunnes jommankumman mies saisi eläkkeen. Angloindia kostaa todellakin, ja ehkä se oli oikein hänelle, koska hän oli koettanut kulkea omaa tietään. Hän kiitti nöyrästi, mutta tuntien vastenmielisyyttä. — Ah, meidän täytyy auttaa toisiamme, meidän täytyy yhdessä ottaa vastaan niin hyvät kuin pahatkin päivät, sanoi rouva McBryde. — Neiti Derek oli myöskin läsnä laskien yhä vieläkin leikkiä hullunkurisesta maharajahistaan ja maharanistaan. Koska hänet oli haastettu todistajaksi juttuun, oli hän kieltäytynyt lähettämästä takaisin autoaan, mistä hänen isäntäväkensä oli varmasti raivoissaan. Kumpainenkin, sekä rouva McBryde että neiti Derek, suuteli häntä ja puhutteli häntä ristimänimeltä. Ronny vei hänet vaunuillaan kotiinsa. Oli vielä varhainen aamu, sillä sitä mukaa kuin kuuma vuodenaika jatkui, kasvoi päivä kuin hirviö molemmista päistään, jättäen yhä vähemmän liikkumistilaa kuolevaisille. Kun he lähestyivät huvilaa, Ronny sanoi: — Äiti odottaa sinua, mutta hän on jo vanha, mikä meidän on muistettava. Vanhat ihmiset eivät milloinkaan suhtaudu asioihin niinkuin odottaisi. — Hän näytti tahtovan varoittaa Adelaa lähestyvästä pettymyksestä, mutta Adela ei välittänyt siitä. Hänen ystävyytensä rouva Moorea kohtaan oli niin syvää ja todellista, ettei mikään voisi horjuttaa sitä. — Mitä voisinkaan tehdä helpottaakseni sinun tilaasi? Vain sinä merkitset tässä jotakin, sanoi Adela huokaisten. — Olet kiltti saneessasi niin. — Rakkaani. — Sitten hän huudahti: — Ronny, ei suinkaan hän ole sairas? Ronny tyynnytti häntä. Majuri Callendar ei ollut levoton. — Mutta tulet huomaamaan hänet hieman ärtyisäksi. Se on meissä sukuvika. Niin, saat itse nähdä. Varmasti eivät minunkaan hermoni ole parhaimmassa kunnossaan, ja kun tulin konttorista, odotin äidiltä enemmän, kuin hän voi antaa. Hän tulee varmasti koettamaan parastaan sinun tähtesi; mutta en halua, että kotiintulosi aiheuttaisi sinulle pettymyksiä. Älä odota liikoja. Talo tuli näkyviin. Se oli tarkka sen huvilan jäljennös, josta Adela äsken oli poistunut. Rouva Moore makasi sohvalla punaisena kasvoiltaan, huohottaen ja kummallisen vakavana. Hän ei noussut heidän tullessaan huoneeseen, ja ihmetyksissään siitä Adela unohti omat huolensa. — Vai niin, siinäkö te nyt molemmat olette, oli hänen ainoa tervehdyksensä. Adela istuutui ja tarttui hänen käteensä. Se vetäistiin pois ja hän ymmärsi rouva Mooren tuntevan samanlaista inhoa häntä kohtaan kuin hänkin tunsi muita kohtaan. — Voitko hyvin? Näytit niin terveeltä lähtiessäni täältä, sanoi Ronny koettaen olla näyttämättä tylyltä; mutta koska hän oli pyytänyt äitiä ottamaan tytön sydämellisesti vastaan, ei hän voinut olla vihastumatta. — Kyllä minä voin hyvin, vastasi äiti jäykästi. — Olen, puhuakseni totta, hakenut paluulippuni käsille. Sen voi vaihtaa, niin että saan valita useamman laivan joukosta kuin olin luullutkaan. — Mutta siitähän voimme puhua myöhemmin, vai mitä? — Ralph ja Stella tahtovat tietää, milloin tulen. — Meillähän on vielä runsaasti aikaa. Miltä sinusta Adela näyttää? — Toivon teidän auttavan minua kestämään kaiken. On siunattu asia päästä jälleen läheisyyteenne, koska kaikki muut ovat minulle vieraita, sanoi tyttö nopeasti. Mutta rouva Moorella ei näyttänyt olevan lainkaan halua avuliaisuuteen. Hänestä huokui jonkinlaista katkeruutta ja hän näytti sanovan: »Vaivataanko minua alituisesti?» Hänen kristillinen lempeytensä näytti haihtuneen tahi se oli kehittynyt kovuudeksi, jonkinlaiseksi itsehurskaaksi ärtyisyydeksi koko ihmiskuntaa kohtaan; vangitseminen ei ollut kiinnittänyt vähääkään hänen mieltään, hän oli tuskin kysynytkään mitään ja kieltäytynyt poistumasta vuoteestaan Mohurramin jälkeisenä yönä, jolloin oli pelätty hyökkäystä huvilaa vastaan. — Tiedän, ettei se ole mitään; minun pitää koettaa olla järkevä ja minä koetankin kaikin voimin, Adela jatkoi taistellen itkua vastaan. — En välittäisi siitä lainkaan, jos se olisi tapahtunut jossakin muualla, enkä sitäpaitsi oikeastaan tiedäkään, missä se tapahtui. Ronny luuli ymmärtävänsä hänen tarkoituksensa. Adela ei voinut tuntea eikä kuvailla juuri sitä luolaa, niin, melkeinpä kieltäytyi ajattelemastakin sitä, ja tiedettiin yleisesti, että vastapuoli tulisi oikeudessa käyttämään hyväkseen juuri tätä seikkaa. Ronny tyynnytti häntä. Kaikki olivat selvillä siitä, kuinka toistensa kaltaisia Marabar-luolat ovat; mutta vastaisen varalle ne tullaan numeroimaan järjestyksessä valkoisella värillä. — Niin, tarkoitin kyllä sitäkin; mutta tuon kaiun kuulen yhä vielä korvissani. — Mitä sanoit kaiusta? kysyi rouva Moore kiinnittäen häneen nyt ensi kerran hieman huomiota. — En voi päästä siitä. — Et pääsekään siitä ikinä. Ronny oli koettanut teroittaa äidilleen, että Adela palasi kotiin heikossa tilassa, ja kuitenkin äiti käyttäytyi suorastaan ilkeästi. — Rouva Moore, mitä tuo kaiku oikeastaan on? — Etkö tiedä sitä? — En... mikä se on? Voi, sanokaa! Tunsin, että te voisitte selittää sen... se tyynnyttäisi minua... — Ellet tiedä sitä, niin et tiedä; minä en voi kertoa sitä sinulle. — Teette mielestäni epäystävällisesti, ellette kerro. — Kerro ja kerro, vanha nainen sanoi katkerasti. — Mitäpä se puhumisesta paranee! Olen kuluttanut koko elämäni kertomiseen ja kertomusten kuulemiseen, ja olen kuullut niitä jo aivan tarpeekseni. Nyt on jo aika, että saan olla rauhassa. Mutta en kuollakseni, hän lisäsi happamesti. — Te odotatte tietysti kuolemaani, mutta nähtyäni sinut ja Ronnyn naimisissa ja tavattuani nuo molemmat toiset ja kuultuani, että hekin menevät naimisiin, vetäydyn piiloon omaan luolaani. Hän hymyili antaakseen lausunnolleen jokapäiväisemmän leiman ja tehdäkseen sen siten vielä katkerammaksi. — Piiloudun jonnekin, minne eivät nuoret ihmiset pääse tekemään kysymyksiä ja odottamaan vastauksia. — Niin kyllä, mutta nyt on tulossa oikeudenkäynti, sanoi hänen poikansa kiivaasti, — ja useimmat meistä ovat sitä mieltä, että meidän pitäisi auttaa toisiamme, sen sijaan että olemme ilkeitä toisillemme. Aiotko puhua tuolla tavalla todistaessasikin? — Miksi minun pitäisi todistaa? — Vahvistaaksesi muutamia syytöksen kohtia. — Minua eivät liikuta vähääkään teidän naurettavat tuomioistuimenne, rouva sanoi vihaisesti. — En halua sekaantua koko juttuun. — En minäkään tahdo hänen sekaantuvan siihen; minun takiani ei pidä enää ketään vaivata, huudahti Adela tarttuen uudestaan käteen, joka kiskaistiin jälleen pois. — Hänen todistuksensa ei ole ollenkaan ratkaiseva. — Luulin hänen mielellään esittävän sen. Kukaan ei moiti sinua, äiti, mutta sitä tosiseikkaa ei voida kieltää, että sinä menit matkoihisi ensimmäisen luolakäynnin jälkeen ja kehoitit Adelaa menemään kahdenkesken hänen kanssaan. Siellä ei olisi tapahtunut mitään, jos vain sinä olisit ollut heidän mukanaan. Aziz suunnitteli kaiken, tiedän sen. Mutta sinä tartuit hänen loukkuunsa samalla tavalla kuin Fielding ja Antony ennen sinua. Suo minulle anteeksi suorapuheisuuteni, mutta sinulla ei ole lainkaan oikeutta puhua niin halveksivasti tuomioistuimista. Jos olet sairas, on se toinen asia, mutta sinähän sanot voivasi hyvin ja näytätkin pirteältä, minkävuoksi luulin sinun tahtovan täyttää velvollisuutesi. Olin todellakin siinä luulossa. — En halua, että häntä vaivataan, olipa hän terve tahi sairas, sanoi Adela poistuen sohvalta tarttuakseen Ronnyn käsivarteen, mutta sitten hän päästi sen jälleen irti huokaisten ja istuutui. Mutta Ronny oli iloinen, että Adela oli vedonnut häneen, ja katsoi nuhtelevasti äitiinsä. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut itseään oikein varmaksi äitinsä seurassa. Äiti ei ollut ollenkaan tuollainen erinomainen vanha nainen, kuten syrjäiset luulivat, ja India oli paljastanut hänet. — Tulen häihinne, mutta en seuraamaan oikeusjuttuanne, sanoi hän heille lyöden polveensa; hän oli tullut levottomaksi ja melkeinpä epämiellyttäväksi. — Sitten matkustan Englantiin. — Mutta olemmehan sopineet siitä, ettet matkustaisi vielä toukokuussa. — Olen nyt muuttanut mieltäni. — Parasta on, että lopetamme tämän odottamattoman riidan, sanoi nuorimies kävellen edestakaisin. — Sinä näytät haluavan pysyä kaiken ulkopuolella, ja se riittää. — Ruumiini, kurja ruumiini, huokaisi rouva. — Miksi se ei ole voimakas? Miksi en voi mennä tieheni ja pysyä poissa? Miksi en voi täyttää loppuun velvollisuuksia ja matkustaa tieheni? Miksi hengästyn ja miksi pääni tulee kipeäksi, kun kävelen? Ja sitten koko ajan tehdään sitä ja tehdään tätä ja tehdään se sinun tavallasi ja tehdään se hänen tavallaan ja ollaan myötämielisiä ja levottomia ja kannetaan muiden kuormia. Miksi sitä ei voida tehdä minun tavallani ja miksi en saa olla rauhassa? En käsitä ollenkaan, miksi jotakin olisi tehtävä? Miksi kaikki tämä hälinä avioliitosta? Ihmiskunnasta olisi tullut yksi ainoa henkilö jo satoja vuosia sitten, jos avioliitosta olisi ollut jotakin hyötyä. Ja kaikki tämä melu rakkaudesta, rakkaudesta kirkossa, rakkaudesta luolassa, niin kuin nyt siinä olisi mitään eroa? Miksi sellaisten mitättömien seikkojen pitääkin olla esteenä hommilleni? — Mitä sinä sitten haluat? kysyi Ronny ollen aivan suunniltaan. — Etkö voi selittää sitä yksinkertaisemmin? — Haluan saada pasianssikorttini. — No, hae ne käsiisi sitten. Hän huomasi tyttö-raukan itkevän, kuten hän oli odottanutkin. Ja tavalliseen tapaan sattui muuan indialainen tulemaan ikkunan taakse kuuntelemaan. Ronny istui hiljaa ja tyrmistyneenä hetkisen paikoillaan ajatellen äitiään ja hänen vanhuudesta johtuvaa sekaannustaan. Hän toivoi, ettei hän milloinkaan olisi pyytänyt häntä tulemaan Indiaan tahi ettei hän ikinä olisi joutunut minkäänlaiseen kiitollisuudenvelkaan hänelle. — Niin, tyttöseni, tätä ei voi juuri sanoa tulotervehdykseksi, hän sanoi vihdoin. — Minulla ei ollut aavistustakaan tällaisesta. Adela oli lakannut itkemästä. Hänen kasvojensa ilme oli muuttunut kummalliseksi, puoleksi huojentuneeksi, puoleksi kauhistuneeksi. Hän toisteli: — Aziz, Aziz. Kaikki karttoivat mainitsemasta sitä nimeä. Se oli muuttunut pahan voimien synonyymiksi. Hän oli vain »vanki», »kysymyksessä oleva henkilö», »syytetty», ja nyt kajahti ääni kuin uuden sinfonian ensimmäinen sävel. — Aziz... olenkohan erehtynyt? — Sinä olet kokonaan lopussa väsymyksestä! huudahti Ronny, kummastumatta hyvinkään suuresti. — Ronny, hän on viaton; olen erehtynyt hirveästi. — Istuudu nyt ainakin. Hän katsoi ympärilleen huoneessa, mutta siellä oli vain pari varpusta, jotka ajoivat toisiaan takaa. Adela totteli ja tarttui hänen käteensä. Hän hyväili sitä ja Adela hymyili ja huokaisi huojennuksesta ikäänkuin olisi saanut kasvonsa vedenpinnalle, ja tarttui sitten korvaansa. — Kaikuni on jo parempi. — Sepä hyvä. Parannut kyllä täydellisesti parissa päivässä, mutta nyt sinun täytyy säästää itseäsi oikeudenkäyntiin. Das on kunnon mies ja me tulemme kaikki sinne. — Mutta, Ronny, rakas Ronny, ellei oikeudenkäynti olisikaan tarpeen. — En ymmärrä oikein tarkoitustasi enkä luule sinun ymmärtävän sitä itsekään. — Jollei tohtori Aziz ole tehnyt mitään, pitäisi hänen päästä vapaaksi. Ronnyä värisytti kuin kuolemanvaaran uhatessa. Hän sanoi nopeasti: — Hän olikin vapaana — Mohurramkapinaan saakka, jolloin meidän oli pakko vangita hänet jälleen. Ja huvittaakseen Adelaa hän kertoi koko jutun, joka oli kaikkien mielestä hyvin hullunkurinen. Nureddin oli varastanut Nawab Bahadurin auton ja ajanut pimeässä ojaan Azizin kanssa. Molemmat olivat lentäneet maahan, ja Nureddin oli loukannut kasvonsa. Oikeauskoisten huudot olivat tukahduttaneet heidän vaikeroimisensa, ja kului pitkälti aikaa, ennenkuin poliisin oli onnistunut viedä heidät pois. Nureddin oli viety Mintosairaalaan ja Aziz takaisin vankilaan. Häntä syytetään nyt lisäksi vielä siitä, että hän on esiintynyt kiihoittavasti ja pahennusta herättävästi. — Odota puoli tuntia, sanoi hän, lopetettuaan kertomuksensa ja meni puhelimeen pyytäen Callendaria poikkeamaan taloon sopivassa tilaisuudessa, koska Adela ei voinut hyvin kotimatkasta. Kun hän tuli takaisin, oli Adela hyvin hermostuneessa tilassa, mutta toisenlaisessa kuin äsken — hän tarrautui kiinni Ronnyyn ja nyyhkytti: — Auta minua tekemään se, mikä minun pitää tehdä. Aziz ei ole tehnyt mitään pahaa. Sinähän kuulit äitisi sanovan niin. — Miten sitten? — Hän ei ole tehnyt mitään pahaa, ja minä olen väärin syyttänyt häntä. — Äiti ei ole milloinkaan sanonut niin. — Eikö hän ole sanonut niin? kysyi Adela hyvin järkevästi. Hän oli altis kaikenlaisille vaikutteille mihin suuntaan hyvänsä. — Hän ei ole edes maininnut mitään nimeäkään. — Mutta, Ronny, minähän kuulin hänen sanovan sen. — Pelkkää mielikuvitusta. Et varmaankaan voi oikein hyvin, koska voit kuvitella sellaista. — Ehkäpä en. Taidan käyttäytyä aika kummallisesti! — Kuulin kaiken, mitä hän sanoi. Mikäli siitä sain selvää, koska hän puhui hyvin sekavasti. — Hän sanoi sen silloin, kun hän alensi ääntään, aivan lopussa, kun hän puhui rakkaudesta — rakkaudesta... en voinut seurata oikein mukana, mutta juuri silloin hän sanoi: »Tohtori Aziz ei ole milloinkaan tehnyt sitä». — Sanoiko hän sen juuri noilla sanoilla? — Ei ihan niillä sanoilla, mutta hän tarkoitti sitä. — Ei milloinkaan, ei ikinä, rakkaani, tuo on vain pelkkää mielikuvitusta. Kukaan ei maininnut hänen nimeään. Sinä sekoitat nyt tähän Fieldingin kirjeen. — Ah, niin se on, niin se juuri onkin? huudahti Adela hyvin huojentuneena. — Tiesin kuulleeni hänen nimensä jossakin. Olen hyvin kiitollinen, että selvitit tämän. Juuri tällaiset erehdykset vaivaavat minua, ja ne osoittavat, että olen hermosairas. — Sinä et siis väitä enää, että hän on viaton? Jokainen palvelijani on vakooja. Hän meni ikkunaan. Indialainen oli mennyt tahi oikeammin muuttunut kahdeksi pieneksi lapseksi — mahdotonta, että hekin olisivat ymmärtäneet englanninkieltä, mutta hän ajoi heidät silti tiehensä. — Ne vihaavat meitä kaikki, hän sanoi. — Kun tuomio on julistettu, muuttuu kaikki taasen ennalleen, sillä minun täytyy myöntää, että indialaiset mukautuvat todistettuihin tosiseikkoihin. Nykyään he kuitenkin panevat likoon rahoja saadakseen meidät kiinni erehdyksestä, ja sinun äskeinen lausuntosi on ihan kuin heitä varten laadittu. He väittäisivät sen nojalla, että me virkamiehet olemme tahallamme panneet kaiken alulle. Ymmärrät kai tarkoitukseni. Rouva Moore tuli takaisin yhtä yrmeän näköisenä ja istuutui raskaasti pelipöydän ääreen. Selvittääkseen vyyhden Ronny kysyi häneltä suoraan, oliko hän maininnut vangin nimen. Rouva Moore ei ymmärtänyt kysymystä eikä sitäkään, miksi tämä asia otettiin jälleen esille, ja vastasi: — En maininnut milloinkaan hänen nimeään, aloittaen sitten pasianssinsa. — Muistelin teidän sanoneen: »Aziz on viaton», mutta se olikin Fieldingin kirjeessä. — Tietysti hän on viaton, vastasi rouva Moore välinpitämättömästi, lausuen nyt ensi kerran mielipiteensä asiasta. — Näet nyt, että olin oikeassa, Ronny, sanoi tyttö. — Et ollut oikeassa, koska hän ei ole milloinkaan sanonut sitä. — Mutta hän on sitä mieltä. — Kuka siitä välittää, mitä hän uskoo? — Punainen yhdeksikkö mustalle kympille — kuului pelipöydän luota. — Hän saattaa olla sitä mieltä ja samoin Fieldingkin, mutta luullakseni on olemassa jotakin sellaistakin, mitä sanotaan todistuksiksi. — Tiedän sen, mutta — — Onko velvollisuuteni puhua jälleen? kysyi rouva Moore kohottaen katseensa. — Luultavasti, koska te alituisesti häiritsette minua. — Vain siinä tapauksessa, että sinulla on jotakin järkevää sanottavana. — Voi, kuinka inhoittavaa... kurjaa... ja aivan samalla tavalla kuin hän oli ivaillut rakkautta, hän näytti lähestyvän heitä jostakin kaukaa pimeydestä. — Voi, miksi on kaikki yhä vieläkin minun niskoillani! Milloin pääsen vapaaksi kaikesta tästä hälinästä? Oliko hän luolassa ja olitko sinä luolassa, ja niin edespäin... ja poika on meille annettu, ja lapsi on meille syntynyt tänään... ja olenko minä hyvä ja onko hän paha ja olemmeko me turvassa... ja kaikki loppuu kaikuun. — En kuule sitä enää niin usein, sanoi Adela siirtyen lähemmäksi häntä. — Te karkoititte sen pois ettekä te tee mitään muuta kuin hyvää, koska te itsekin olette niin hyvä. — En ole ollenkaan hyvä, vaan huono. Hän puhui tyynesti, kokosi korttinsa ja sanoi latoessaan niitä pöydälle: — Huono vanha nainen, hyvin huono, kerrassaan inhoittava. Olin hyvä lapsille heidän kasvaessaan, ja kun tapasin tuon nuoren miehen moskeassa, toivoin hänenkin tulevan onnelliseksi. Hyvät, onnelliset, vaatimattomat ihmiset! Mutta sellaisia ei ole olemassakaan, se oli vain unta... En halua kuitenkaan auttaa sinua hänen kiusaamisessaan sellaisen rikkomuksen vuoksi, jota hän ei ole milloinkaan tehnyt. On olemassa monenlaista pahuutta, ja mielestäni omani on parempaa kuin sinun. — Onko sinulla joitakin todistuksia vangin hyväksi? kysyi Ronny oikeamielisen virkamiehen tapaan. — Siinä tapauksessa on ehdoton velvollisuutesi todistaa hänen hyväkseen, sen sijaan että todistaisit meidän eduksemme. Kukaan ei tule estämään sinua. — Ihmisten luonteet tunnetaan, kuten sinä suvaitset sanoa, vastasi rouva Moore niin halveksivasti, kuin hän olisi tuntenut enemmänkin kuin luonteen, mutta ei voinut sanoa sitä. — Olen kuullut sekä englantilaisten että indialaisten puhuvan hyvää hänestä ja tunnen, ettei tämä ole sellaista, mitä hän voisi tehdä. — Heikkoa, äiti, hyvin heikkoa. — Hyvin heikkoako? — Ja hyvin epähienoa Adelaa kohtaan. Adela sanoi: — Olisi hirveätä, jos olisin erehtynyt. Tappaisin silloin itseni. Ronny kääntyi hänen puoleensa: — Mistä varoitinkaan sinua äsken. Tiedät olevasi oikeassa ja sen tietää koko siirtokuntakin. — Niin, hän... Tämä on hyvin, hyvin vaikeata. Olen niin vuorenvarma siitä, että hän seurasi minua, mutta eikö oikeudenkäyntiä silti voitaisi peruuttaa? Todistaminen kauhistuttaa minua yhä enemmän, ja täällä te olette kaikki niin hyviä meille naisille ja teillä on täällä paljon suurempi valta kuin Englannissa — ajatelkaa vain neiti Derekin autoa. Mutta sehän on tietysti mahdotonta ja ehdotukseni hävettää minua. Suo minulle anteeksi. — Hyvä on, sanoi Ronny aivan aiheettomasti. — Tietysti suon sinulle anteeksi, kuten sinä suvaitset sanoa. Mutta asian täytyy joutua oikeuden käsiteltäväksi nyt, sille ei todellakaan voida mitään, koska koneisto on jo pantu käyntiin. — Hän on pannut koneiston käymään ja se käy, kunnes kaikki on valmista. Adela purskahti itkuun tämän epäystävällisen huomautuksen johdosta, ja Ronny alkoi tarkastella lähtevien matkustajalaivojen luetteloa mainio tuuma päässään. Hänen äitinsä saa lähteä Indiasta heti, koska hän ei ole täällä miksikään hyväksi itselleen eikä muille. XXIII Chandraporen naisten anomus oli tuottanut mielihyvää varamaaherra Mellanbyn rouvalle. Mutta hän ei voinut tehdä mitään ja sitäpaitsi hän oli juuri aikeissa matkustaa Englantiin, hän halusi vain saada tietää, voisiko hän jollakin muulla tavalla osoittaa myötämielisyyttään. Rouva Turton vastasi, että herra Heaslopin äiti oli koettanut saada hyttipaikkaa, mutta oli vitkastellut niin kauan, että kaikki matkustajalaivat olivat täynnä. Voisiko rouva Mellanby käyttää vaikutusvaltaansa hänen hyväkseen? Mutta ei edes rouva Mellanbykään voinut lisätä matkustajalaivojen hyttejä. Hän oli kuitenkin hyvin, hyvin kiltti nainen ja sähkötti heti tuolle tuntemattomalle mitättömälle vanhalle naiselle, että tämä saisi seurata mukana hänelle itselleen varatussa hytissä. Se oli kuin lahja taivaasta, ja nöyrä ja kiitollinen Ronny ei voinut muuta kuin todeta, ettei ole olemassa mitään niin pahaa, mistä ei seuraisi jotakin hyvääkin. Adela raukan takia tunnettiin hänen nimensä hyvin maaherran talossa, ja nyt saisi rouva Moore painaa sen vielä paremmin rouva Mellanbyn tietoisuuteen Indian valtameren ja Punaisen meren poikki tehtävällä matkalla. Hän tunsi jälleen hellyyttä äitiään kohtaan, kuten me tunnemme sukulaisiamme kohtaan silloin, kun he joutuvat huomattavien ja odottamattomien kunnianosoitusten kohteeksi. Rouva Moore ei ollut vielä poissa laskuista, hän saattoi vielä kiinnittää korkean virkamiehen rouvankin huomiota. Sillä tavalla rouva Moore sai kaiken toivomansa; hän vapautui oikeusjutusta, häistä ja kuumuudesta; hän voi palata Englantiin miellyttävällä ja kunniakkaalla tavalla ja tavata muut lapsensa. Hän matkusti poikansa ehdotuksesta ja omasta halustaan. Mutta hän otti hyvän onnensa vastaan innostuksetta. Hän oli päässyt siihen mielentilaan, että hän samalla kertaa saattoi nähdä sekä maailmankaikkeuden peloittavuuden että sen mitättömyyden — hänen suhteensa maailmaan oli kaksinainen, kuten niin usein vanhoilla ihmisillä. Ellei tämä maailma ole mielemme mukainen, niin onhan silloin kaikkien mahdollisuuksien varalta olemassa taivas, helvetti ja tyhjiinraukeemus — joku näistä mahtavista käsitteistä — äärettömän suuri tähtien, tulien, sinisen tahi synkän taivaan muodostama teatteritausta. Kaikki sankarilliset pyrkimykset, samoin kuin kaikki sekin, mitä sanotaan taiteeksi, edellyttävät tällaisen taustan olemassaoloa, aivan samalla tavalla kuin kaikki ne käytännölliset pyrkimykset, joita me harrastamme, silloin kun maailma miellyttää meitä, edellyttävät, että tämä maailma sisältää meille kaiken. Mutta vanhuuden hämärässä, sen kaksinaisessa suhteessa maailmaan, esiintyy omituinen henkinen epäselvyys, jota ei voi kuvailla minkäänlaisilla suurilla sanoilla; me emme voi toimia emmekä olla toimimatta, emme voi kunnioittaa äärettömyyttä emmekä olla sitä kunnioittamatta. Rouva Moore oli ollut aina taipuvainen alistumaan. Heti kun hän oli astunut maihin Indiassa, oli maa tuntunut hänestä hyvältä, ja kun hän näki veden virtaavan moskeoiden lammikkojen läpi tai Gangeksen tahi kuun, jonka yön musta huntu verhosi kuten kaikki muutkin taivaanvalot, tuntui kuolema, hänestä helposti saavutettavalta ja kauniilta päämäärältä. Yhtyä maailmankaikkeuteen! Kuinka se olikaan täynnä arvokkuutta ja yksinkertaisuutta! Mutta oli olemassa aina joku pieni velvollisuus, joka oli ensin täytettävä, vielä kortti, joka oli nostettava vähenevästä pakasta ja sijoitettava paikalleen — ja samalla kuin hän näin käänteli pikku huoliaan, kajahti Marabarin rumpu. Mikä olikaan puhunut hänelle tuossa kiiltäväseinäisessä graniittiluolassa? Mitä oli ollut tuossa ensimmäisessä luolassa? Jotakin hyvin vanhaa ja hyvin pientä. Se oli ollut olemassa ennen aikaa ja ennen paikkaakin. Jotakin matalaa ja tylsää, jolle kaikki jalous oli käsittämätöntä, itse iankaikkinen, kuolematon maakin. Siitä saakka kuin hän oli kuullut sen äänen, ei hän ollut voinut ajatella ainoatakaan suurta eikä vapaata ajatusta, ja hän suorastaan kadehti Adelaa. Mitä olikaan kaikki tämä hälinä pelästyneen tytön takia? Ei mitään ollut tapahtunut, »ja jos se oli tapahtunut», hän ajatteli kyynillisesti kuin vanha papitar »jos se oli tapahtunut, niin silloinhan oli olemassa jotakin rakkautta pahempaa». Tuo karkea hyökkäys esiintyi hänelle rakkauden valossa, olipa se sitten tapahtunut joko luolassa tahi kirkossa — samantekevää. Luullaan tavallisesti, että näkyjä seuraa syvällinen viisaus, mutta odottakaa, rakkaat lukijat, kunnes omin silmin näette sellaisen. Itse helvetti voi näyttää aivan mitättömältä paikalta ja iankaikkisuuden käärme saattaa olla muodostunut pienen pienistä madoista. Hänen alituisesti palaava ajatuksensa oli seuraava: »Ihmisten pitäisi osoittaa tulevalle miniälleni vähemmän ja minulle enemmän kunnioitusta, koskei mitään surua voi verrata minun suruuni». Mutta milloin tällaista huomiota osoitettiin hänelle, torjui hän sen ärtyisin mielin. Hänen poikansa ei voinut saattaa häntä Bombayhin, sillä paikallinen tilanne antoi vielä aihetta levottomuuteen, ja kaikkien virkamiesten piti pysyä paikoillaan. Antonykaan ei voinut tulla, sillä silloin hän tuskin olisi ehtinyt ajoissa takaisin todistamaan oikeudessa. Niin piti hänen siis matkustaa ilman kenenkään sellaisen henkilön seuraa, joka olisi muistuttanut häntä menneisyydestä. Tämä oli huojennus. Kuumuus oli hellittänyt hieman ennen uutta hyökkäystään eikä päivä tuntunut varsin painostavalta. Kun hän matkusti Chandraporesta, kumotti kuu, joka nyt oli jälleen täysi, Gangeksen pintaan, muuttaen kapenevat kanavat hopealangoiksi. Sitten se kääntyi loistamaan hänen vaununikkunansa läpi. Nopea ja mukava postijuna kiidätti häntä yön pimeydessä, koko seuraavan päivän se tärisytti häntä Keski-Indian maisemien halki, jotka olivat ruskeiksi palaneet ja kellastuneet, mutta jotka eivät sentään näyttäneet niin toivottoman surullisilta kuin tasangot. Hän tarkasteli ihmisen häviämätöntä elämää ja hänen vaihtelevia kasvonpiirteitään, niitä taloja, joita hän rakenteli itselleen ja Jumalalle, ja jotka eivät näyttäneet hänestä hänen oman surunsa aineksilta, vaan esineiltä, joita kannatti katsella niiden itsensä vuoksi. Radan varrella oli esimerkiksi eräs Asirgarh-niminen paikka, jonka hän sivuutti auringon laskiessa ja jonka hän löysi kartastakin — mahtava linnoitus, joka sijaitsi metsäisten kukkuloiden välissä. Kukaan ei ollut milloinkaan puhunut Asirgarhista hänelle, mutta siellä oli suuria ja ylväitä vallinsarvia, joiden oikealla puolella oli moskea. Hän unhotti sen. Mutta kymmenen minuutin kuluttua sukelsi Asirgarh jälleen esiin. Moskea oli nyt vallinsarvien vasemmalla puolella. Juna oli laskeutuessaan Vindyan kautta kiertänyt puoliympyrässä Asirgarhin. Voisiko tämä paikka olla hänelle mitään muuta kuin pelkkä nimi? Ei, koska hän ei tuntenut ketään sen asukkaista. Mutta se oli katsellut häntä pari kertaa ja näytti sanovan: »Minä en katoa?» Hän heräsi keskellä yötä jysähdykseen; juna kiisi alaspäin läntistä vuorenrinnettä. Kuutamossa kimaltelevat kallionhuiput hyökkäsivät häntä kohti kuin meren tyrskyt, sitten seurasi tasanko kuin lyhyt välitapaus, sitten todellinen meri ja sen jälkeen Bombayn yli ruskottava aamusarastus. »Minä en ole saanut katsella oikeita paikkoja», hän ajatteli nähdessään noiden kiskojen, joita pitkin hän oli kiitänyt kokonaisen mantereen poikki, mutta joita pitkin hän ei enää milloinkaan pääsisi takaisin, katoavan näkyvistä Viktoria Terminusaseman laiturien viereen. Hän ei saisi milloinkaan käydä Asirgarhissa eikä muissakaan oudoissa paikoissa, ei Delhissä eikä Agrassa, ei Rajputanakaupungeissa eikä Kashmirissa, eikä nähdä noita vielä salaperäisempiä ihmeellisiä paikkoja, joihin miehet puhellessaan joskus vihjaisivat: Gionarin kaksikielistä kalliota, Shri Belgolan patsasta, Mandun ja Hampin raunioita, Khajrahan temppeliä ja Shalimarin puutarhoja. Kun hän ajoi tuon suuren kaupungin läpi, jonka länsimaat ovat rakentaneet ja senjälkeen toivottomina hylänneet, hän halusi jäädä sinne, vaikka se ainoastaan olikin Bombay, ja tutkia erikseen jokaista noista sadoista indialaisista, jotka kulkivat sen katuja pitkin. Hevosten jalat kiidättivät häntä kuitenkin eteenpäin, heti sen jälkeen lähti laiva liikkeelle ja hän näki tuhansien kokospalmujen sukeltautuvan esiin ankkuripaikkain ympärillä ja kiipeävän kukkuloille viittoilemaan hänelle jäähyväisiä. »Sinä luulit siis Indiaa vain kaiuksi, ja pidit Marabar-luolia jonakin lopullisena», näyttivät ne nauraen sanovan hänelle. »Mitä yhteyttä meillä on niiden tahi Asirgarhin kanssa? Hyvästi?» Sen jälkeen höyrylaiva kiersi Colaban, manner väistyi syrjään ja Ghatsin luona sijaitseva kallio sulautui troopillisen meren kimaltelevaan pintaan. Rouva Mellanby tuli antamaan hänelle sen neuvon, ettei ollut hyvä oleilla ulkona kannella helteessä. — Olemme onnellisesti päässeet irti tuhkasta, sanoi rouva Mellanby, — minkävuoksi meidän pitää varoa, ettemme putoa tuleen. XXIV Rouva Mooren lähdön jälkeen lisäsivät äkilliset ilmanvaihdokset kuumuutta, kunnes eläminen muuttui kärsimiseksi ja rikoksia rangaistiin satayksitoista astetta näyttävillä lämpömittareilla. Sähköleyhyttimet surisivat ja sylkivät, vedet kuohuivat korkealle kuin verhot, jääpalaset kalisivat, ja näiden puolustuslaitosten ulkopuolella leijaili hitaasti tomupilviä vaaleanharmaan taivaan ja vaaleankeltaisen maan välissä. Euroopassa paetaan pakkasta, ja siitä ovat saaneet alkunsa nuo mainiot sadut, joita kerrotaan takkavalkean ääressä — Balder, Persephone — mutta täällä pyritään pakoon itse elämänlähdettä, tuota petollista aurinkoa, jota eivät mitkään runot ylistä, koska pettymys ei voi milloinkaan olla kaunis. Ihmiset ikävöivät runoutta, vaikka he eivät ehkä tunnusta sitä; he haluavat ilon suloiseksi ja surun arvokkaaksi ja äärettömyydelle muodon, mutta India ei tyydytä heidän vaatimuksiaan. Vuosittain toistuva sekamelska huhtikuussa, jolloin ärtyisyys ja halut leviävät kuin syöpä, on yksi esimerkki siitä, miten India suhtautuu ihmisten alati palaaviin toivomuksiin. Kalat tulevat toimeen paremmin. Kun lammikot kuivuvat, ne kaivautuvat mutaan odottamaan, kunnes sateet pehmittävät niitä ympäröivän kuoren. Mutta ihmiset koettavat olla aina samanlaisia, ja tulos on joskus hyvin huono. Sivistyksen riemuvaunut voivat äkkiä pysähtyä kivettyneinä, ja sellaisina hetkinä näyttää aivan siltä, kuin Englannin kohtalo muodostuisi samanlaiseksi kuin sen edeltäjien, jotka hekin tulivat maahan muuttaakseen sen toisenlaiseksi, mutta sulautuivat lopulta maan omaan kaavaan ja peittyivät sen tomuun. Adela oli vuosia kestäneen älyllisyyskauden jälkeen ottanut jälleen käytäntöön kristillisen aamurukouksensa. Siinä ei näyttänyt olevan mitään pahaa, se oli suorin ja mukavin tie näkymättömän luo ja se huojensi hänen huoliaan. Aivan samalla tavalla kuin hindukonttoristit pyytävät Lakshmilta palkankoroitusta, hänkin pyysi Jehovalta suotuisaa tuomiota. Jumala, joka suojelee kuninkaita, valaisisi varmasti poliisien järkeä. Hänen Jumalansa antoi lohduttavia vastauksia, mutta kun hän kohotti kädet kasvoilleen, aiheutti se polttavan kuumuuden, ja hänestä tuntui kuin hän olisi niellyt ja sylkenyt taas pois saman inhoittavan ilmakuplan, joka oli ahdistanut hänen keuhkojaan koko yön. Rouva Turtonin äänikin häiritsi häntä. — Onko tuo nuori nainen jo valmis lähtemään? kuului kimakasti viereisestä huoneesta. — Puolen minuutin kuluttua, mumisi hän. Turtonit olivat ottaneet hänet hoiviinsa rouva Mooren matkustettua. Heidän ystävällisyytensä oli tavatonta, mutta se johtui vain hänen asemastaan eikä hänestä itsestään. Hän oli tuo englantilainen tyttö, jolle oli käynyt niin hirveän huonosti, ettei hänelle voitu olla tarpeeksi hyviä. Ei kenelläkään muulla kuin Ronnyllä ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen sisimmässään tapahtui, ja hänelläkin vain hyvin hämärästi, sillä henkilökohtaiset siteet löyhtyvät aina julkisuuden vaikutuksesta. Suruissaan Adela sanoi hänelle: — Minä tuotan sinulle vain huolia. Olin silloin oikeassa sanoessani, että meidän pitäisi olla vain ystäviä. Mutta Ronny väitti vastaan, sillä kuta enemmän Adela kärsi, sitä suuremmassa arvossa Ronny piti häntä. Rakastiko Adela Ronnyä? Se kysymys oli jollakin tavalla sotkeutunut yhteen Marabarin kanssa, koska se oli askarruttanut Adelan ajatuksia, hänen mennessään tuohon turmiolliseen luolaan. Kykenikö hän rakastamaan ketään? — Neiti Quested, Adela, kello on jo puoli kahdeksan. Meidän pitää nyt ajatella lähtöä oikeudenistuntoon, jos te vain jaksatte. — Hän rukoilee, kuultiin piiripäällikön sanovan. — Suokaa anteeksi, rakas lapsi, mitään kiirettä ei vielä ole... Oliko teidän chota hazrinne hyvää? — En voi syödä mitään. Saisinko hieman konjakkia? Adela pyysi hyläten Jehovan. Kun sitä tuotiin, värisytti häntä ja hän sanoi olevansa valmis lähtemään. — Ottakaa kulaus; se ei ollutkaan mikään tyhmä päähänpisto. — En usko, että siitä on apua, Burra Sahib. — Kai lähetit konjakkia raatihuoneelle, Mary? — Tottahan, ja samppanjaa myös. — Kiitän illalla, mutta nyt olen kuin riepu, sanoi tyttö lausuen jokaisen tavun niin huolellisesti kuin hänen taakkansa olisi keventynyt, jos tämä tosiasia vain olisi tullut kunnolla julkilausutuksi. Hän pelkäsi hiljaisuutta, josta ehkä saattoi sukeltaa esille jotakin sellaista, jota hän ei itse voinut nähdä. Hän oli herra McBryden kanssa teeskennellysti ja naurettavasti kerrannut hirmuisen luolaseikkailunsa, kuinka mies ei ollut oikeastaan lainkaan koskenut häneen, vaan vetänyt häntä mukanaan, ja niin edespäin. Hänen tarkoituksensa tänä aamuna oli pelästyneenä näyttää toisille, kuinka heikko hän oli. Luultavasti Amritraon ristikuulustelu lannistaisi hänet kokonaan, ja hän tuottaisi häpeää ystävilleen. — Kaikuni on tullut takaisin, hän sanoi heille. — Mahtaisikohan aspiriini auttaa? — Se ei ole päänkipua, vaan kaikua. Koska majuri Callendar ei voinut poistaa Adelan korvien suhinaa, selitti hän sen johtuvan kuvittelusta, jota ei saanut kiihoittaa. Turtonit vaihtoivatkin senvuoksi puheenaihetta. Heikko, viileä tuulenhenki lakaisi maata erottaen yön päivästä. Kymmenen minuutin kuluttua se olisi tiessään, ja heidän piti käyttää sitä hyväkseen ajaessaan kaupunkiin. — Tulen varmasti lysähtämään kokoon, toisti Adela. — Ettehän toki, sanoi piiripäällikkö hyvin hellästi. — Eikö mitä, hän on niin reipas. — Mutta, rouva Turton... — Mitä, lapseni? — Jos menehdynkin, ei se merkitse mitään. Muutamissa oikeusjutuissa se vaikuttaisi epäedullisesti, mutta ei tässä. Tilanne on mielestäni tällainen: minä voin oikeastaan käyttäytyä kuinka tahansa, voin itkeä ja voin olla naurettava, mutta olen kuitenkin aivan varma tuomiosta, ellei herra Das ole hirvittävän väärämielinen. — Teidän täytyy voittaa, sanoi piiripäällikkö tyynesti, mainitsematta lainkaan, että tuomiosta vedettäisiin vielä korkeampaan oikeuteen. Nawab Bahadur oli rahoittanut puolustuksen ja panisi mieluummin viimeiset rahansa likoon kuin antaisi viattoman muhamettilaisen joutua tuhon omaksi, ja takana piili vielä muita vähemmän rehellisiä pyyteitä. Juttu joutuisi toisesta oikeusasteesta toiseen ja aiheuttaisi seurauksia, joita ei kukaan voinut aavistaakaan. Chandraporelaisten luonne alkoi muuttua piiripäällikön omien silmien edessä. Kun hänen autonsa kiersi pihalta tielle, kuului heikko kolahdus, joka oli täynnä naurettavaa vihaa — joku lapsi oli heittänyt autoa kivellä. Moskean läheisyydessä heitettiin jo muutamia suurempia kiviä. Maidanilla odotti heitä poliisi osasto moottoripyörineen saattaakseen heidät basaarien läpi. Piiripäällikkö tuli ärtyisäksi ja mumisi: — McBryde on vanha akka. Mutta rouva Turton sanoi: — Mohurramin jälkeen ei ole todellakaan vahingoksi pieni voimannäyte. On naurettavaa kuvitella, etteivät he muka vihaisi meitä, ja toivoa heidän lopettavan tämän teeskentelynsä. Piiripäällikkö vastasi kummallisella, surullisella äänellä: — En osaa selittää sitä, mutta en vihaa heitä. Eikä hän vihannutkaan heitä, sillä jos hän olisi vihannut, olisi hänen ollut pakko tunnustaa koko uransa epäonnistuneeksi. Hän rakasti ylpeästi näitä suojattejaan, joiden keskuudessa hän niin monta vuotta oli liikkunut; heidän täytyi olla hänen vaivojensa arvoiset »Kun oikein ajatellaan, muuttavat juuri naisemme kaiken täällä meille vaikeammaksi», oli hänen sisin ajatuksensa, kun hän huomasi muutamia rivoja piirroksia eräässä pitkässä valkoisessa seinässä. Hänen neiti Questediä kohtaan osoittamansa ritarillisuuden takana piili viha odottaen sopivaa tilaisuutta — ehkäpä kaikessa ritarillisuudessa on vihan siemeniä. Muutamia ylioppilaita oli kokoontunut raatihuoneen edustalle — hermostuneita poikia, jotka hän mainiosti olisi voinut kohdata, jos hän olisi ollut yksinään, mutta nyt hän käski ohjaajan ajaa rakennuksen ympäri takapihalle. Ylioppilaat kirkuivat ivallisesti, ja Rafi huusi, pujahtaen samassa piiloon toverinsa taakse, että englantilaiset olivat pelkureita. He menivät Ronnyn yksityishuoneeseen, jonne oli kokoontunut joukko heikäläisiä. Ei kukaan ollut arka, mutta kaikki olivat hermostuneita, sillä tuontuosta saapui kummallisia viestejä. Puhdistustyöläiset olivat juuri tehneet lakon, ja senjohdosta oli puolet Chandraporen kloseteista jäänyt hoitoa vaille — ainoastaan puolet, ja muualta piirikunnasta kotoisin olevat puhdistustyöläiset, jotka eivät olleet yhtä varmoja Azizin viattomuudesta, saapuisivat illalla rikkomaan lakon. Mutta miksi pitikään niin hullunkurisen tapauksen sattua juuri nyt? Ja joukko muhamettilaisia naisia oli vannonut olevansa syömättä niin kauan, kunnes vanki vapautettaisiin. Heidän kuolemansa ei herättäisi suurtakaan huomiota, ehkäpä he jo olivatkin kuolleet, koskei heitä näkynyt missään, mutta joka tapauksessa asia oli ikävä. Tuntui kuin uusi henki olisi päässyt valloilleen, jonkinlainen uudestaan järjestäytyminen, jota ei kukaan tuossa valkoisten pienessä vakavassa ryhmässä osannut selittää. He epäilivät Fieldingin olevan kaiken tämän takana, sillä he olivat jo luopuneet siitä käsityksestä, että hän oli muka pelkuri ja raukka. He syyttivät kovasti Fieldingiä; hänen oli nähty ajavan raatihuoneelle Azizin asianajajien, Amritraon ja Mahomet Alin, kanssa; hän antoi vauhtia partiopoikaliikkeelle kapinallisissa tarkoituksissa; hänelle saapui ulkomaisilla postimerkeillä varustettuja kirjeitä, ja luultavasti hän oli japanilaisten palkkaama vakooja. Tämänaamuinen tuomio kukistaisi luopion, mutta hän oli jo ehtinyt tehdä maalleen ja valtakunnalle tavattoman paljon vahinkoa. Heidän moittiessaan häntä neiti Quested lepäsi tuolissaan suljetuin silmin, nojaten käsipuihin ja koettaen kerätä rohkeutta. Jonkin ajan kuluttua muut huomasivat hänet, ja heitä hävetti, kun olivat pitäneet niin kovaa melua. — Emmekö voi tehdä mitään hyväksesi? kysyi neiti Derek. — En usko sitä, Nancy, ja minusta näyttää siltä, etten itsekään voi tehdä mitään. — Mutta sinuahan on ankarasti kielletty ajattelemasta niin; sinä olet suurenmoinen. — Varmasti! säesti kunnioittava kuoro. — Das on taattu, sanoi Ronny hiljaisella äänellä kääntäen keskustelun toisaanne. — Ei ainoakaan heistä ole taattu, väitti majuri Callendar vastaan. — Mutta Das on todellakin. — Tarkoitatte, että häntä peloittaa enemmän syytetyn vapauttaminen kuin tuomitseminen, senvuoksi että hän menettää paikkansa, jos hän vapauttaa, sanoi Lesley viekkaasti nauraen. Ronny ei ollut tarkoittanut sitä. Hän tahtoi vain pitää yllä alaisistaan saamiaan kuvitteluja viran hyvien perintätapojen mukaisesti, ja hänestä tuntui mieluisalta väittää, että hänen Dasillaan todellakin oli moraalista, yliopiston hengen mukaista rohkeutta. Hän väitti eräältä näkökannalta olevan eduksikin, että indialainen toimisi nyt oikeuden puheenjohtajana. Koska vain langettava tuomio voi tulla kysymykseen, on parempi, että joku indialainen julistaa sen, koska se ajan oloon tulisi aiheuttamaan vähemmän melua. Hänen ajatellessaan tätä katosi Adela kuin utukuva hänen tietoisuudestaan.. — Te ette varmaankaan hyväksy sitä anomusta, jonka minä lähetin rouva Mellanbylle? sanoi rouva Turton melko kiihkeästi. No mutta, herra Heaslop, teidän ei tarvitse lainkaan pyytää anteeksi; olen jo tottunut siihen, että olen aina väärässä. — En tarkoittanut sitä. — Anteeksipyyntönne on aivan tarpeeton. — Nuo siat etsivät aina valittamisen syitä, sanoi Lesley lepyttääkseen rouvaa. — Siat, luulisinpä niin! sanoi majuri. — Ja minä sanon teille vielä erään asian. Se, mitä on tapahtunut, on oikeastaan tavattoman hyvä asia muille, paitsi täällä oleville. Se panee heidät huutamaan ja hetki siihen onkin jo koittanut. Minä olen opettanut heille Herran käskyjä nykyjään sairaalassa. Teidän pitäisi nähdä, tuon niin sanotun johtavan lojalistimme pojanpoika. Hän nauroi raa'asti kuvaillessaan Nureddin raukan nykyistä ulkomuotoa. — Hänen kauneutensa on mennyttä kalua, viisi hammasta poissa yläleuasta ja kaksi alaleuasta ja toinen sierain halki. Panna Lal antoi hänelle eilen kuvastimen ja hän purskahti itkuun. Minua nauratti, nauratti oikein kovasti, sen saatte uskoa, ja samoin olisi naurattanut teitäkin. Hän oli ennen vanhaan oikea neekerikukko, muistaakseni, mutta nyt hän on mennyttä kalua. Piru vieköön, luullakseni hän oli tavattoman siveetön — hm —.Hän keskeytti saatuaan tyrkkäyksen selkäänsä, mutta lisäsi kuitenkin: — Toivoisin saavani leikata auki entisen apulaisenikin; mikään ei ole tarpeeksi pahaa heille. — Vihdoinkin järkevä sana! huusi rouva Turton miehensä suureksi harmiksi. — Aivan niinkuin sanoin; sellaisen tapahtuman jälkeen ei mikään ole tarpeeksi julmaa. — Aivan niin, ja muistakaakin se, miehet. Te olette suuria raukkoja, raukkoja. Niiden pitäisi ryömiä täältä polvillaan luoliin, heti kun englantilainen nainen näyttäytyy, heille puhuminen olisi kiellettävä, kaikkien pitäisi saada sylkeä heitä kasvoihin ja heitä pitäisi kierittää tomussa. Me olemme olleet heille aivan liian ystävällisiä. Rouva keskeytti hetkiseksi. Kuumuus oli käyttänyt hyväkseen hänen vihastustaan ja voittanut hänet. Hän haki apua sitruunajuomasta ja mumisi imiessään: — Raukkoja, raukkoja! — Ja kaikki märehdittiin sitten toistamiseen. Neiti Questedin herättämät riitakysymykset olivat niin paljon tärkeämmät häntä itseään, että ihmiset unhottivat hänet. Äkkiä huudettiin juttu esille. Heidän tuolinsa kannettiin ennen heitä oikeussaliin, sillä oli tärkeää, että he tekisivät arvokkaan vaikutuksen. Ja kun chuprassit olivat saaneet kaiken järjestykseen, marssivat englantilaiset ränstyneeseen huoneeseen niin alentuvaisen näköisinä, kuin sali olisi ollut markkinakoju. Istuutuessaan piiripäällikkö lausui pienen virallisen sukkeluuden, jolle hänen seuralaisensa hymyilivät, ja indialaiset, jotka eivät olleet kuulleet hänen sanojaan, tunsivat jotakin julmaa heitä kohtaan olevan tulossa, sillä muuten eivät sahibit olisi nauraneet. Oikeussali oli tupaten täynnä väkeä ja tietysti hyvin kuuma. Adela kiinnitti ensiksi huomionsa läsnäolevista kaikkein vaatimattomimpaan, erääseen henkilöön, jolla ei ollut vähintäkään tekemistä jutussa, mieheen, joka hoiti leyhytintä. Hän oli melkein alasti ja tavattoman solakka ruumiiltaan, ja istui eräällä korokkeella takana keskikäytävän päässä. Heti kun Adela tuli huoneeseen, herätti mies hänen huomiotansa. Hän näytti Adelan mielestä pitävän silmällä heidän toimiaan. Hänessä oli kaikki se voima ja kauneus, joka joskus puhkeaa täyteen kukkaan rahvaan luokkaan kuuluvissa indialaisissa. Kun tätä kummallista rotua nöyryytetään ja halveksitaan, näyttää luonto muistavan sen ruumiillisen täydellisyyden, jonka se saa aikaan toisella taholla, ja luo Jumalan — ei monta, vaan jonkun sinne tänne näyttääkseen yhteiskunnalle, kuinka vähän se välittää sen luokista. Tämä mies olisi herättänyt huomiota missä tahansa; Chandraporen ohutsääristen yleistyyppisten lattearintaisten asukasten joukossa hän näytti jumalalliselta, ja kuitenkin hän oli kaupungin omaisuutta, oli elänyt sen tähteillä ja kuolisi jollekin sen roskakasalle. Vetäen köyden luokseen määrätyn tahdin mukaisesti ja sen jälkeen päästäen sen irti hän lähetti ilmavirtoja toisten yli, saamatta itse mitään. Hän näytti elävän ihmiskohtaloiden ulkopuolella, olevan itse miehinen kohtalonjumala, joka piti sieluja vallassaan. Vastapäätä häntä ja samoin korokkeella istui pieni asessori, sivistynyt, itsetietoinen, tarkka ja huolellinen mies. Mutta leyhyttimen liikuttaja ei ollut mitään tästä kaikesta, hän oli tuskin tietoinen omasta olotilastaan ja tuskin ymmärsi, miksi oikeussali tänään oli tavallista täydempi. Oikeastaan hän ei tiennyt lainkaan, että sali oli tavallista täydempi, yhtä vähän kuin sitäkään, että hän hoiti ilmanvaihtolaitosta, vaikka hän tajusikin vetävänsä jostakin köydestä. Mutta hänen ylhäisessä, hajamielisessä olennossaan oli jotakin, mikä teki voimakkaan vaikutuksen tähän englantilaiseen keskiluokan tyttöön, jotakin, joka oli kuin tytön omien kärsimysten ahtaaseen itsekkyyteen kohdistuva äänetön moite. Millä oikeudella ja minkä korkeamman tarkoituksen vuoksi hän oli aiheuttanut sen, että kaikki nämä ihmiset olivat kokoontuneet ja täyttäneet tämän huoneen? Millä oikeudella juuri hänen kotitekoinen käsitejärjestelmänsä ja juuri se englantilaisten huvilakaupunkien jumala, joka antoi siunauksensa niille — miksi ja millä oikeudella ne voivat vaatia itselleen sellaista merkitystä maailmassa ja röyhkeästi anastaa yksinoikeuden sivistyksen nimeen? Rouva Moore — Adela katsahti ympärilleen, mutta rouva Moore oli jo kaukana merellä. Tämä oli kaikissa tapauksissa juuri sellainen kysymys, josta rouva Moore olisi voinut väitellä hänen, kanssaan tulomatkalla, ennenkuin vanha nainen oli alkanut muuttua tylyksi ja kummalliseksi. Hänen ajatellessaan rouva Moorea kuului ääniä, jotka vähitellen yhä kovenivat. Tämän huomiota herättävän jutun käsittely oli aloitettu, ja poliisipäällikkö luki ääneen yleisen syyttäjän selostuksen asiasta ja hänen rangaistusvaatimuksensa. Herra McBryde ei koettanutkaan herättää huomiota puhujana; kaunopuheisuuden hän luovutti vastapuolueelle, koska se saattoi olla sen tarpeessa. Hän asettui sille kannalle, että jokainen tiesi miehen rikolliseksi, ja että hänen velvollisuutensa oli vain todeta se julkisesti, ennenkuin hänet lähetettiin Andamaneille. Hän ei vedonnut moraalisiin eikä helliin tunteisiin, ja vain vähitellen teki hänen esiintymisensä tarkoituksellinen välinpitämättömyys vaikutuksensa. Mutta se raivostutti erästä kuulijakunnan osaa. Hän kuvaili vaivalloisesti, kuinka huviretki oli suunniteltu. Vanki oli tavannut neiti Questedin eräissä kaupungin koulun rehtorin toimeenpanemissa kutsuissa, joissa vanki nähtävästi oli laatinut suunnitelmansa valmiiksi. Vanki on mies, joka vietti irstasta elämää, mikä voitiin todistaa erinäisillä asiakirjoilla, jotka löydettiin hänen taskuistaan vangitsemistilaisuudessa. Hänen virkatoverinsa, tohtori Panna Lal, voi muuten lähemmin kuvailla hänen luonnettaan, ja majuri Callendar oli sitäpaitsi luvannut itse todistaa. Tämän jälkeen keskeytti McBryde esitelmänsä hetkiseksi. Hän tahtoi pysyttää oikeudenkulun niin asiallisena kuin suinkin, mutta hänen lempiaiheensa, itämainen patologia, tuli tässä niin houkuttelevan lähelle, ettei hän voinut vastustaa kiusausta sekoittaa sitä juttuun. Hän irroitti silmälasinsa — kuten hänen tapansa oli ennen suuren totuuden julistamista — katseli vakavasti niitä ja huomautti, että tummempi-ihoiset rodut tuntevat vetovoimaa vaaleampaan rotuun, mutta ei päinvastoin — ja tämä ei ole katkerien eikä vihamielisten päätelmien aihe, vaan yksinkertaisesti sellainen tosiasia, jonka jokainen tieteellinen tutkija voi vahvistaa. — Siinäkin tapauksessa, että nainen on miestä paljon rumempi? Oli mahdotonta sanoa, mistäpäin salia ääni oli kuulunut; ehkäpä se tulikin katosta. Se oli ensimmäinen keskeytys, ja puheenjohtaja katsoi velvollisuudekseen tarttua asiaan. — Ajakaa mies ulos, hän sanoi. Poliisi tarttui erääseen mieheen, joka ei ollut puhunut mitään, ja vei hänet kovakouraisesti ulos salista. Herra McBryde pani silmälasit jälleen nenälleen ja jatkoi. Mutta huomautus oli järkyttänyt neiti Questediä. Hänen ruumiinsa kapinoi sitä vastaan, että sitä sanottiin rumaksi, ja häntä vapisutti. — Tunnetko voivasi pahoin, Adela? kysyi neiti Derek, joka hellyyttä ja mielipahaa tuntien piti huolta hänestä. — En tunne milloinkaan muuta, Nancy. Mutta läpäisen kyllä tämän, vaikka tämä onkin niin hirmuista, hirmuista. Tämä oli johdantona ensimmäiseen kohtaussarjaan. Hänen ystävänsä alkoivat hääriä hänen ympärillään, ja majuri huusi: — Minun pitää saada parempi paikka potilaalleni. Miksi hänen ei sallita sijoittua korokkeelle? Hän ei saa täällä laisinkaan ilmaa. Herra Das näytti kiusautuneelta ja sanoi: — Luovutan mielelläni tuolin neiti Questedille täällä korokkeella hänen terveyttään koskevien erikoisseikkojen johdosta. — Chuprassit eivät siirtäneet sinne ainoastaan yhtä tuolia, vaan monta, ja koko joukko seurasi Adelaa korokkeelle, niin että Fielding oli ainoa eurooppalainen, joka jäi saliin muiden joukkoon. — Tämä tuntuu jo paremmalta, sanoi rouva Turton istuutuessaan. — Hyvin toivottava muutos monestakin syystä, vastasi majuri. Oikeuden puheenjohtaja tiesi, että hänen olisi pitänyt vastustaa tätä lausuntoa, mutta ei uskaltanut. Callendar huomasi hänen arkuutensa ja huusi mahtavasti: — Jatkakaa nyt, herra McBryde, ja suokaa anteeksi keskeytykseni. — Onko kaikki nyt kunnossa? kysyi poliisipäällikkö. — Mukiinmenevästi, mukiinmenevästi. — Jatkakaa, herra Das. Me emme ole tulleet tänne häiritsemään teitä, sanoi piiripäällikkö suojelevasti. Totta puhuen he eivät olleetkaan häirinneet oikeudenkäyntiä, paitsi että olivat ottaneet sen kokonaan johtoonsa. Yleisen syyttäjän jatkaessa selostustaan neiti Quested istui katsellen saliin, alussa varovasti kuin peläten vahingoittavansa silmiään. Leyhyttäjämiehen oikealla ja vasemmalla puolella hän näki muutamia puolittain tuttuja kasvoja. Hänen alapuolellaan istuivat nuo hänen yksinkertaisen Indiaan tutustumisyrityksensä pirstaleet — kaikki ne henkilöt, joihin hän oli tutustunut piiripäällikön kutsuissa, tuo mies ja vaimo, jotka eivät olleet lähettäneet vaunujaan, tuo vanhus, joka oli halunnut lainata autonsa, palvelijoita, kaupunkilaisia, virkamiehiä ja vanki itse. Siellä hän istui, tuo voimakas pieni hieno indialainen, jolla oli sysimusta tukka ja notkeat kädet. Adela katsoi häneen tuntematta mitään erikoisempaa mielenliikutusta. Heidän viime tapaamisensa jälkeen hän oli pitänyt häntä kaiken pahan ruumistumana, mutta nyt hän tuntui vain puolitutulta henkilöltä, jollainen hän aina oli ollutkin. Häneen ei kannattanut kiinnittää huomiota, hän ei merkinnyt mitään, ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Vaikka hän olikin »rikoksellinen», ei hänen olemuksestaan uhonnut minkäänlaista synnin tuntua. »Luulen häntä syylliseksi. Vai olisinkohan sittenkin erehtynyt?» Adela ajatteli, sillä tämä kysymys kummitteli vielä silloin tällöin hänen tajunnassaan, vaikka se rouva Mooren lähdön jälkeen olikin lakannut vaivaamasta hänen omaatuntoaan. Puolustusasianajaja Mahomet Ali nousi nyt, esittäen kömpelösti ja sopimattoman ivallisesti kysymyksen, saisiko hänenkin turvattinsa istuutua korokkeelle. Indialainenkin voi näet joskus tuntea pahoinvointia, vaikka majuri Callendar ei tietenkään uskonut sitä, koska hän oli valtion sairaalan ylilääkäri. — Uusi esimerkki heidän erinomaisesta huumorintajustaan, viserteli neiti Derek iloisesti. Ronny katsoi herra Dasiin nähdäkseen, miten hän suoriutuisi näistä vaikeuksista. Herra Das tulikin levottomaksi ja antoi puolustusasianajajalle ankaran varoituksen. — Suokaa anteeksi — nyt oli tullut tuon Kalkutasta kotoisin olevan etevän asianajajan vuoro. Hän oli komea ja kaunis, pitkä ja voimakas mies, jolla oli lyhyeksi leikattu harmaa tukka. — Mielestämme ei ole oikein, että niin monta eurooppalaista naista ja herraa istuu korokkeella, hän sanoi oikein oxfordilaisella äänellä. — Se vaikuttaa levottomuutta herättävästi todistajiimme» Heidän paikkansa on muun yleisön joukossa salissa» Meillä ei ole mitään sitä vastaan, että neiti Quested jää korokkeelle, koska hän on ollut sairas, ja tulemme edelleenkin kohtelemaan häntä niin hienotunteisesti kuin suinkin, huolimatta niistä tieteellisistä totuuksista, jotka herra poliisipäällikkö äsken paljasti meille. Mutta muihin nähden panemme vastalauseemme. — Lopettakaa tuo lörpötteleminen ja julistakaamme tuomio, mumisi majuri. Hieno muukalainen katsoi kunnioittavasti oikeuden puheenjohtajaan. — Myönnän sen, sanoi herra Das, koettaen toivottomuudessaan piilottaa kasvonsa paperin taakse. — Annoin vain neiti Questedille luvan tulla tänne korokkeelle. Hänen ystävänsä saavat hyväntahtoisesti siirtyä saliin. — Hyvin tehty, Das, aivan oikein, sanoi Ronny niin rehellisesti, että se vaikutti häiritsevästi tunnelmaan. — Pitäisikö meidän siirtyä takaisin saliin? Miten julkeaa! huudahti rouva Turton. — Tule nyt vain, Mary, ja koeta tyyntyä, kuiskasi hänen puolisonsa. — Mutta potilastani ei voida jättää oman onnensa nojaan. — Onko teillä mitään sitä vastaan, herra Amritrao, että ylilääkäri jää tänne? — Kyllä, koroke suo valtaa. — Vaikka se onkin vain jalan korkuinen! No lähdetään sitten kaikki alas, sanoi piiripäällikkö koettaen nauraa. — Kiitoksia paljon, sanoi herra Das suuresti huojentuneena. — Kiitoksia, herra Heaslop, kiitoksia kaikki naiset. Ja koko seurue, neiti Questedkin mukaan luettuna, luopui lyhytaikaisesta ylennyksestään. Uutinen heidän nöyryytyksestään levisi äkkiä ja ulkona oleva väki puhkesi pilkkahuutoihin. Heidän yksityistuolinsa seurasivat heidän mukanaan. Mahomet Ali, jonka rotuviha teki aivan sokeaksi ja mahdottomaksi, vastusti niidenkin siirtoa. Kenen toimesta oli saliin tuotu erityisiä tuoleja, miksi ei Nawab Bahadurille oltu annettu yhtä ja niin edespäin? Kuulijat alkoivat jutella salissa olevista tavallisista ja erityisistä tuoleista, matoista ja jalan korkuisista korokkeista. Mutta tämä pieni keskeytys oli tehnyt hyvää neiti Questedin hermoille. Hänen rohkeutensa kasvoi nyt, kun hän näki kaikki nämä saliin kokoontuneet ihmiset. Oli kuin hän jo edeltäkäsin olisi saanut kärsiä pahimman. Hän oli nyt aivan varma siitä, että hän kestäisi kaiken hyvin — se on, ilman minkäänlaista henkistä lamaannusta, ja hän ilmoitti Ronnylle ja rouva Turtonille tämän hyvän uutisen. Mutta he olivat liian kiihdyksissä englantilaisten arvon loukkauksesta, kiinnittääkseen huomiotaan siihen. Paikaltaan Adela saattoi katsella tuota luopiota, herra Fieldingiä. Adela oli kuitenkin nähnyt hänet paljoa paremmin korokkeelta ja tiesi hänen istuvan indialainen lapsi sylissään. Fielding valvoi jutun käsittelyä ja piti silmällä neiti Questediä. Kun heidän katseensa yhtyivät, käänsi Fielding katseensa syrjään, ikäänkuin välittömämpi kosketus ei olisi kiinnostanut häntä lainkaan. Puheenjohtajakin tunsi huojennusta. Hän oli voittanut taistelun korokkeesta ja hankkinut itselleen luottamusta. Hän koetti kuunnella tarkkaan ja puolueettomasti syytekirjelmää ja tahtoi unhottaa, että hänen myöhemmin piti julistaa tuomio sen perusteella. Poliisipäällikkö jatkoi järkähtämättä lukemistaan. Hän oli odottanut tällaisia julkeuden purkauksia, koska ne ovat alemman rodun puolelta luonnollisia tekoja, eikä osoittanut mitään vihaa Azizia kohtaan, häpeällistä halveksumista vain. Syytekirjelmässä puhuttiin pitkälti niistä henkilöistä, jotka olivat antautuneet vangin petettäviksi, nimittäin Fieldingistä, palvelija Antonysta ja Nawab Bahadurista. Nämä kohdat olivat tuntuneet hyvin epäilyttäviltä neiti Questedistä, ja hän oli pyytänytkin poliisipäällikköä poistamaan ne. Mutta syyttäjät tahtoivat saada aikaan mahdollisimman ankaran tuomion ja koettivat todistaa hyökkäyksen suunnitelluksi. Ja kuvaillakseen Azizin strategiaa he esittivät oikeudelle Marabar-vuorten kartan, johon oli merkitty tiet, joita pitkin he olivat kulkeneet, ja se kaivo, jonka viereen he olivat leiriytyneet. Puheenjohtaja näytti olevan hyvin kiinnostunut muinaistieteeseen. Esitettiin erään luolan pohjapiirros, joka saattoi kelvata malliksi. Sitä sanottiin »buddhalaisluolaksi». — Sen nimi pitäisi mielestäni olla jainluola eikä buddhalaisluola. — Missä luolassa väkivalta tapahtui, jain- vai buddhalaisluolassa? kysyi Mahomet Ali sen näköisenä kuin hän olisi paljastanut salaliiton. — Kaikki marabarluolat ovat jainluolia. — Niin, sir, mutta missä jainluolassa? — Saatte tuonnempana tilaisuuden tehdä tuollaisia kysymyksiä. McBryde hymyili heidän tyhmyydelleen. Indialaiset takertuvat aina johonkin tuollaiseen. Hän tiesi vastapuolen toivovan kiihkeästi voivansa todistaa syytetyn muuallaolon. Vastaajat olivat koettaneet, vaikka tuloksettomasti, saada käsiinsä oppaan, ja Fielding ja Hamidullah olivat matkustaneet Kawa Doliin ja kävelleet ja mittailleet siellä kokonaisen kuutamoisen yön. — Herra Lesley sanoo niitä buddhalaisiksi, ja hän tiennee hyvin sen asian. Mutta saanko kiinnittää huomiotanne piirustukseen? — Ja hän kuvaili mitä luolassa oli tapahtunut. Sitten hän kertoi neiti Derekin tulosta sinne, kuilua pitkin tapahtuneesta paosta, molempien naisten paluusta Chandraporeen ja tuosta neiti Questedin allekirjoittamasta asiakirjasta, jossa mainittiin kiikarista. Ja sitten seurasi päätodistus, kiikarin löytäminen vangin taskusta. — Minulla ei ole tällä haavaa mitään lisättävää, hän lopetti ottaen nenältään silmälasinsa. — Nyt aion kutsua esiin todistajani. Tosiseikat saavat puhua puolestaan. Vanki kuuluu ihmisiin, jotka viettävät kaksinaista elämää. Uskallan väittää, että hän on vajonnut asteettain. Hän on salannut elämänsä hyvin ovelasti, kuten hänen tyyppiinsä kuuluvat ihmiset tavallisesti tekevät, ja esiintynyt kunnioitettavana yhteiskunnan jäsenenä, niin että hänet kaiken hyvän lisäksi on vielä otettu valtion palvelukseenkin. Nyt pelkään hänen vajonneen niin syvälle, että häntä on mahdoton pelastaa. Hän esiintyi hyvin julmasti ja raa'asti erästä toista vierastaan, toista englantilaista naista kohtaan. Päästäkseen hänestä ja voidakseen esteettä toimeenpanna rikolliset aikeensa hän ahdisti naisen erääseen luolaan palvelijoittensa joukkoon. Mutta tämä ei kuulu asiaan. Hänen viimeiset sanansa aiheuttivat uuden myrskyn ja äkkiä kaikui uusi nimi, rouva Mooren nimi, läpi salin. Mahomet Ali oli raivostunut, hänen hermonsa antoivat myöten ja hän huusi kuin mieletön kysyen, syytettiinkö hänen suojattiaan sekä murhasta että väkisinmakaamisesta ja kuka tuo toinen englantilainen nainen oli. — En aio vedota häneen. ‒ Ette voikaan, koska olette vieneet hänet salaa pois maasta. Nainen on rouva Moore, ja hän olisi todistanut Azizin viattomuuden, sillä hän oli meidän puolellamme, hän oli indialaisraukkojen ystävä. — Tehän olisitte itse voinut haastaa hänet todistajaksi, huusi oikeuden puheenjohtaja. — Mutta koska ei kumpikaan puoli ole haastanut häntä todistajaksi, ei kummallakaan ole oikeutta vedota häneen. — Hänet piilotettiin meiltä, kunnes kaikki oli liian myöhäistä — minä en saanut tietää sitä, ennenkuin se oli myöhäistä — se on englantilaista oikeutta, tuota väärentämätöntä brittiläistä Rajta. Antakaa meille takaisin rouva Moore vain viideksi minuutiksi, niin hän pelastaa ystäväni ja puhdistaa hänen poikiensa nimen. Älkää sulkeko häntä pois, herra Das, peruuttakaa sananne, niin totta kuin itsekin olette isä! Ilmoittakaa minulle, mihin he ovat piilottaneet rouva Mooren... — Jos sillä on mitään merkitystä, niin voin ilmoittaa äitini ehtineen jo Adeniin, sanoi Ronny kuivasti. Hänen ei olisi pitänyt sekaantua asiaan, mutta hyökkäys oli hämmästyttänyt häntä. — Häntä pidetään siellä vangittuna, koska hän tietää totuuden. Mahomet Ali oli melkein suunniltaan ja hänen kuultiin huutavan yleisen metelin vallitessa: — En välitä siitä, että tuhoan tulevaisuuteni, joudumme kuitenkin kaikki tuhon omiksi. ‒ Tällä tavalla ei puolusteta mitään asiaa, sanoi puheenjohtaja tyynnyttävästi. — Minä en puolusta ettekä tekään tutki tätä juttua, koska me molemmat olemme orjia. — Herra Mahomet Ali, olen jo kerran varoittanut teitä ja ellette istuudu, täytyy minun käyttää valtaani. — Olkaa niin hyvä. Tämä oikeudenkäynti on pelkkää pilaa; minä menen matkoihini. Ja hän luovutti paperinsa Amritraolle, poistui ja huusi ovelta teeskennellysti, mutta hyvin kiihkeästi: — Aziz, Aziz, hyvästi ikuisiksi ajoiksi! — Meteli koveni, ja kansa, joka ei ymmärtänyt tavujen merkitystä, toisteli niitä kuin taikasanoja. Ne käännettiin indiaksi sanoilla Esmiss Esmoor ja niitä ruvettiin toistamaan kaduilla. Puheenjohtaja uhkaili ja karkoitti turhaan ihmisiä salista. Hän ei voinut mitään, ennen kuin meteli lakkasi itsestään. — Odottamatonta, sanoi herra Turton. Ronny koetti selittää. Ennenkuin hänen äitinsä oli matkustanut, oli hän puhunut Marabarista unissaan, erittäinkin iltaisin, jolloin palvelijatkin oleskelivat parvekkeella, ja hänen ristiriitaiset lausuntonsa oli nähtävästi myyty Mahomet Alille muutamista kolikoista; sellaista tapahtuu aina Idässä. — Otaksuinkin heidän koettavan jotakin sen suuntaista. Miten nerokasta! — Hän katseli heidän ammottavia suitaan. — Heidän uskontonsakin laita on aivan samoin, hän lisäsi tyynesti. — He aloittavat, mutta eivät voi sitten hillitä itseään. Tuo teidän Dasinne säälittää minua, hänessä ei ole juuri kehumisen varaa. — Herra Heaslop, kuinka ilkeitä he olivatkaan sekoittaessaan juttuun kiltin äitinne, sanoi neiti Derek kumartuen eteenpäin. — Se oli vain temppu. Nyt voidaan ymmärtää, miksi he valitsivat juuri Mahomet Alin — vain senvuoksi, että hän sopivassa tilaisuudessa toimeenpanisi hälinän. Sellainen kuuluu hänen erikoisalaansa. — Mutta Ronnyn mielestä se oli sentään pahempaa kuin hän halusi sanoakaan. Oli järkyttävää kuunnella, kuinka hänen äitinsä nimi väännettiin Esmiss Esmooriksi, hindulaisen jumalattaren nimeksi. »Esmiss Esmoor. Esmiss Esmoor. Esmiss Esmoor. Esmiss Esmoor...» — Ronny — — Mitä, rakkaani? — Eikö tämä olekin kummallista? — Pelkään sen tuntuvan sinusta kovin järkyttävältä. — Vielä mitä. En välitä siitä vähääkään. — No, sepä hyvä! Adela oli puhunut luonnollisemmin ja vähemmän sairaalloisesti. Hän kääntyi ystäviensä puoleen ja sanoi: — Älkää olko huolissanne minusta, tunnen nyt voivani paljoa paremmin kuin ennen. Minua ei pyörrytä ollenkaan, ja suoriudun tästä kyllä mainiosti. Kiitoksia teille kaikille, kiitoksia hyvin paljon kaikesta ystävällisyydestänne. Hänen täytyi huutaa kiitoksensa, koska Esmiss Esmooria vielä laulettiin. Äkkiä se lakkasi. Tuntui kuin rukous olisi tullut kuulluksi ja pyhäinjäännökset näytetyksi. — Pyydän anteeksi virkatoverini puolesta, sanoi Amritrao kaikkien kummastukseksi. — Hän on päämiehemme läheinen ystävä ja antoi tunteillensa vallan. — Herra Mahomet Ali saa itse esittää anteeksipyyntönsä, sanoi puheenjohtaja. — Aivan niin, sir. Mutta me olemme juuri saaneet kuulla, että rouva Moorella oli ollut tiedossaan ratkaisevia todistuksia, jotka hän olisi halunnut esittää. Hänen poikansa kiiruhti kuitenkin hänen matkaansa, ennenkuin hän ehti esittää todistuksensa, ja senvuoksi Mahomet Ali menetti malttinsa; siihen vaikutti vielä ratkaisevasti sekin, että se tapahtui heti sen jälkeen, kun ainoata toista eurooppalaista todistajaamme, herra Fieldingiä, oli yritetty peloittaa. Herra Mahomet Ali ei olisi sanonut mitään, ellei poliisin taholta olisi vedottu rouva Mooreen. — Hän istuutui. — Muuan syrjäasia on sekoitettu juttuun, sanoi puheenjohtaja. — Minun täytyy toistaa, ettei rouva Moore esiinny todistajana. Ei teillä, herra Amritrao, eikä teilläkään, herra McBryde, ole minkäänlaista oikeutta vedota tämän naisen puheeseen. Hän ei ole täällä eikä senvuoksi voi puhua mitään. — No niin, peruutan lausuntoni, sanoi poliisipäällikkö väsyneesti. — Olisin tehnyt sen jo neljännestunti sitten, jos se olisi ollut mahdollista. Minulle hän ei merkitse mitään. — Minä olen jo peruuttanut kaiken puolustusta koskevan, Amritrao sanoi. Sitten hän lisäsi lakimieshuumorilla: — Ehkä te voitte taivuttaa nuo ulkona olevat herratkin peruutukseen. Melu näet jatkui kadulla. — Pelkään, ettei valtani ulotu niin pitkälle, sanoi Das hymyillen. Niin palautettiin rauha, ja kun Adela nousi lausumaan todistuksensa, oli salissa tyynempää kuin istunnon alussa. Tuntijat eivät olleet hämmästyneitä. Alkuasukkaalta puuttuu kestävyyttä. Hän kiihoittuu helposti aivan pienestäkin seikasta, ja kun sitten ratkaiseva hetki tulee, ei hänen innostuksestaan ole enää mitään jäljellä. Hän hakee vain tilaisuutta tyytymättömyyden osoituksiin ja juuri sellaisen tilaisuuden hän oli luullut saavansa tuon vanhan naisen muka salaisesta poiskuljettamisesta. Azizin karkoitus ei tulisi enää suurestikaan kiihoittamaan häntä. Mutta ratkaiseva hetki ei ollutkaan vielä koittanut. Adela oli aina aikonut sanoa totuuden, ei mitään muuta kuin totuuden, ja hän oli toistellut sitä kuin hyvin vaikeata tehtävää — vaikeata senvuoksi, että häntä luolassa kohdannut onnettomuus oli liittynyt hänen elämänsä toiseen osaan, hänen kihlaukseensa Ronnyn kanssa, tosin hyvin hauraalla renkaalla. Juuri ennen luolaanmenoaan hän oli ajatellut rakkautta ja kysynyt hyvin viattomasti Azizilta, miltä naimisissaolo tuntui, ja otaksui nyt tämän kysymyksen herättäneen Azizissa pahoja pyyteitä. Tämän seikan kertominen olisi ollut hyvin tuskallista, ja se olikin ainoa asia, jonka hän aikoi salata. Hän suostuisi kyllä kertomaan sellaisia yksityiskohtia, jotka olisivat saattaneet muut tytöt hämilleen, mutta hän ei uskaltaisi viitata omaan kömpelyyteensä, ja häntä kauhistutti julkinen kuulustelu siinä tapauksessa, että jotakin tulisi ilmi. Mutta noustuaan vastaamaan ja kuultuaan oman äänensä kaiun hän ei pelännyt edes sitäkään. Jokin uusi ja outo tunne suojeli häntä kuin kiiltävä haarniska. Hän ei ajatellut tapahtumaa eikä edes muistanut sitä tavallisella tavalla, vaan pikemminkin palasi uudelleen Marabar-vuoristoon ja kertoi siitä herra McBrydelle kuin jonkinlaisen pimeyden läpi. Tuon onnettoman päivän kaikki yksityiskohdat muistuivat hänen mieleensä. Kuinka oli mahdollista, että huviretki oli voinut tuntua hänestä »ikävältä»? Nyt nousi aurinko jälleen, norsu odotti, kallioiden värittömät kasat kohosivat hänen ympärillään ja ensimmäinen luola tuli näkyviin. Hän meni sinne ja tulitikun liekki kuvastui kiiltäviin seiniin. Kaikki oli kaunista ja vaikuttavaa, vaikka hän silloin oli ollut sokea. Hän vastasi oikein kaikkiin kysymyksiin. Niin, hän oli kiinnittänyt huomionsa kaivoon, mutta ei ollut kuullut sen nimeä; kyllä, rouva Moore oli väsynyt käytyään ensimmäisessä luolassa ja istuutunut varjoon puoleksi kuivuneen lammikon viereen. Hänen tyyni äänensä tuli kaukaa ja vaelteli totuuden polkuja, ja hänen takanaan toimivan leyhyttimen tuulahdukset ikäänkuin kääriytyivät hänen ympärilleen... — ... vanki ja opas veivät siis teidät mukanaan Kawa Doliin eikä ketään muita lähtenyt sinne. Niinkö? — Tuolle kaikkein ihmeellisimmin muodostuneelle vuorelleko? Niin. Puhuessaan hän koetti muistella Kawa Dolia, oli näkevinhän sen seinien syvennykset ja tuntevinaan kuumuuden pistoksen kasvoissaan. Ja jokin pakotti hänet lisäämään: — Ei kukaan muu ollut tietääkseni mukana. Näytti siltä kuin olisimme olleet siellä kolmisin. — Mainiota. Rinteen puolivälissä on penger tahi pikemminkin tasanne, jonka läheisyydessä on paljon luolia. — Muistan sen kohdan. — Menittekö yksinänne johonkin luolaan? — Menin. — Seurasika vanki teitä sinne? — Nyt se mies on kiinni, sanoi majuri. Adela ei vastannut. Oikeussali, paikka, jossa kysymys oli tehty, odotti vastausta. Mutta hän ei voinutkaan antaa sitä, ennenkuin Aziz oli tullut samalle näyttämölle, josta hän vastasi. — Seurasiko vanki teitä sinne vai miten? toisti poliisipäällikkö tuolla yksitoikkoisella äänellä, jota molemmat käyttivät. Kysymykset ja vastaukset olivat ennalta sovittuja, niin ettei kuulustelun tämä osa tarjonnut minkäänlaisia yllätyksiä. — Saanko puoli minuuttia miettimisaikaa, herra McBryde? — Tietysti! Adela oli näkevinhän edessään monta luolaa. Hän oli olevinaan yhdessä luolassa, mutta samalla hän olikin ulkona ja piti silmällä sisäänkäytävää, jonka kautta Azizin piti mennä luolaan. Hän ei kuitenkaan saanut häntä käsiinsä. Tässä kohden epäilys oli usein ahdistanut häntä raskaasti ja houkuttelevasti kuin vuoret itse. — En ole... Puhuminen oli vaikeampaa kuin näkeminen. — En ole siitä varma. — Suokaa anteeksi, sanoi poliisipäällikkö. — En voi olla aivan varma siitä... -— En kuullut vastausta. Poliisipäällikkö näytti pelästyneeltä ja hänen suunsa sulkeutui mäjähtäen. — Te olette tuolla penkereen tapaisella ja menette sitten erääseen luolaan. Nyt kysyn teiltä, seurasiko vanki teitä sinne. Adela pudisti päätään. — Olkaa hyvä ja sanokaa mielipiteenne. — Ei! hän sanoi kovalla, tylyllä äänellä. Kuului pientä melua salista, mutta vielä ei kukaan muu kuin Fielding ymmärtänyt vastauksen merkitystä. Hän näki, että Adela oli saamaisillaan hermokohtauksen, ja tiesi ystävänsä pelastuneen. — Mitä sanoittekaan? Olkaa hyvä ja puhukaa kovemmin. Puheenjohtaja kumartui eteenpäin. — Pelkään erehtyneeni. — Miten niin? — Tohtori Aziz ei seurannut minua ensinkään luolaan. Poliisipäällikkö heitti paperinsa syrjään, kokosi ne sitten ja sanoi tyynesti: — Jatketaan nyt, neiti Quested. Luen teille ääneen sanasta sanaan sen syytöskirjelmän, jonka te allekirjoititte huvilassani pari tuntia tapahtuman jälkeen. — Suokaa anteeksi, herra McBryde, mutta te ette saa jatkaa. Tahdon itse kuulustella todistajaa. Ja yleisön pitää olla hiljaa. Jos se jatkaa puheinaan, annan tyhjentää salin. Neiti Quested, kohdistakaa sananne minulle, oikeuden puheenjohtajalle, koska minä ymmärrän niiden äärettömän suuren merkityksen. Muistakaa, neiti Quested, että olette vannonut puhuvanne totta. — Tohtori Aziz ei seurannut minua lainkaan... — Keskeytän lääkärinä käsittelyn, huusi majuri Turtonin käskystä, ja kaikki englantilaiset nousivat heti tuoleiltaan, kaikki nuo kookkaat valkoiset olennot, jotka peittivät pienen puheenjohtajan kokonaan näkyvistä. Indialaisetkin nousivat, sata asiaa tapahtui samalla kertaa, niin että jälkeenpäin antoi jokainen läsnäollut toisten läsnäolijoiden kertomuksista poikkeavan selostuksen romahduksesta. — Te peruutatte siis syytöksenne? Vastatkaa! huusi oikeuden edustaja. Jokin, Adela ei ymmärtänyt, mikä, piti häntä pystyssä ja auttoi häntä kestämään. Vaikka harhanäky olikin jo haihtunut ja hän oli palannut takaisin tähän inhoittavaan maailmaan, hän muisti sentään kaiken, mitä hän oli oppinut. Hyvitys ja tunnustus — niiden vuoro oli nyt. Hän vastasi kovalla jokapäiväisellä äänellä: — Minä peruutan kaikki. — Se riittää. Istuutukaa. Herra McBryde, haluatteko jatkaa kuultuanne tämän selityksen? Poliisipäällikkö katsoi todistajaansa, kuin tämä olisi ollut rikkinäinen kone, ja sanoi: — Oletteko mieletön? — Älkää kyselkö häneltä enää mitään, sir. Teillä ei ole siihen enää mitään oikeutta. — Suokaa minulle ajatusaikaa. — Sahib, teidän täytyy luopua syytöksestä, sillä tästä näyttää tulevan häpeäjuttu! huusi Nawab Bahadur äkkiä raivokkaasti oikeussalin perältä. — Se ei tule tapahtumaan! huusi rouva Turton yli kiihtyvän hälinän. — Kutsukaa toiset todistajat esiin. Tässähän ei kukaan meistä voi enää tuntea itseään turvalliseksi. Ronny koetti hillitä häntä, mutta hän tyrkkäsi Ronnya vihaisesti ja alkoi sen jälkeen sättiä Adelaa. Poliisipäällikkö astui muutamia askelia auttaakseen ystäviään ja sanoi sivumennessään yliolkaisesti tuomarille: — Aivan oikein, luovun syytöksestäni. Herra Das nousi nyt seisoalleen puolikuolleena kestetystä jännityksestä. Hän oli johtanut jutun käsittelyä, nipin napin johtanut sitä. Hän oli näyttänyt, että indialainenkin voi toimia tuomarina. Kaikille, jotka voivat käsittää hänen sanansa, hän huusi: — Vanki vapautetaan heti, minkään tahran likaamatta hänen mainettaan. Jutusta aiheutuneet kustannukset ratkaistaan toisessa järjestyksessä. Mutta sitten loppuikin kuulijakunnan itsehillinnän heikko kuori. Ivallisia ja raivokkaita huudahduksia kuului sikin sokin, toiset huusivat ja kiroilivat, toiset suutelivat toisiaan tahi purskahtivat kiihkeään itkuun. Toisella puolen seisoivat englantilaiset palvelijoillensa turvissa, ja toisella puolen nähtiin Azizin kaatuvan pyörtyneenä Hamidullahin syliin. Toisella puolen voitto ja toisella tappio — vastakohtaisuus oli tällä hetkellä täydellinen. Mutta sitten palasi elämä tavallisiin monimutkaisiin uomiinsa, toinen toisensa jälkeen ihmiset tunkeutuivat ulos oikeussalista eri tarkoituksissa, ja hetkisen kuluttua ei näiden merkillisten kohtausten näyttämöllä ollut muita jäljellä kuin tuo kaunis puolialaston jumala. Huomaamatta lainkaan, että mitään tavatonta oli tapahtunut, hän jatkoi leyhyttimensä liikuttamista, katseli tyhjää verhokatosta ja kaatuneita tuoleja, samalla poljennollisen tahdikkaasti pannen vajoavat tomupilvet tupruamaan. XXV Neiti Quested oli luopunut omistaan. Hän poistui heidän luotaan joutuen indialaisten pikkukauppiaiden joukkoon, joka vei häntä mukanaan oikeussalin julkipuolen ulko-ovea kohden. Basaarien heikko omituinen lemu ympäröi hänet. Se oli miellyttävämpää kuin Lontoon köyhälistökorttelien ilma, mutta levottomuutta herättävämpää: erään vanhan miehen korvaan pistetty hyvänhajuinen pumpulitukko, betelilehtien jäännöksiä hänen mustien hampaittensa välissä, hajujauhetta, öljyjä — Idän hyvänhajuisten aineiden koko perinnäislemu, johon sekoittui ihmishien hajua, aivan kuin joku kuuluisa kuningas olisi joutunut häpeään, voimatta vapauttaa itseään tahi kuin auringon hehku olisi keittänyt ja polttanut kaikki maailman ihanuudet yhdeksi ainoaksi tahtaaksi. Ei kukaan välittänyt hänestä. He puristelivat toistensa käsiä hänen olkapäittensä yli ja huusivat ikäänkuin hänen lävitseen — sillä kun indialainen kerran päättää olla välittämättä hallitsijoistaan, hän ei kiinnitä heihin ollenkaan huomiotaan. Joutuen siten täydellisesti sen mahtavan sinfonian ulkopuolelle, jonka hän oli pannut alkuun, hänet heitettiin äkkiä suoraan Fieldingin syliin. — Mitä te täällä teette? Adela tiesi hänet vihollisekseen ja jatkoi senvuoksi matkaansa ulos auringonpaisteeseen vastaamatta. Mutta Fielding huusi hänen jälkeensä: — Mihin menette, neiti Quested? — En tiedä. ‒ Ette voi kulkea täällä tällä tavalla. Missä ovat vaunut, joissa tulitte tänne? — Aion kävellä. — Mutta sehän on mielettömyyttä! Odotetaan kapinaa... poliisit ovat tehneet lakon, eikä kukaan tiedä, mitä tämän jälkeen tapahtuu. Miksi ette pysynyt ystävienne luona? — Olisiko minun pitänyt seurata heitä? Adela virkkoi tyynesti. Hän tunsi itsensä tyhjäksi ja arvottomaksi, hänessä ei ollut enää ollenkaan rohkeutta. — Te ette voi, koska se on jo liian myöhäistä. Kuinka voisitte nyt päästä takaisin yksityiseteiseen? Seuratkaa minua tätä tietä... nopeasti... otan teidät vaunuihini. — Cyril, Cyril, älkää jättäkö minua! kuultiin Azizin murtuneen äänen huutavan. — Tulen takaisin heti. Tätä tietä! Älkää vastustelko. Hän tarttui Adelan käsivarteen. — Suokaa anteeksi käyttäytymiseni, mutta täällä ei ole ketään sellaista henkilöä, johon uskaltaisin täydellisesti luottaa. Lähettäkää vaununi takaisin huomenna jolloinkin teille sopivaan aikaan, olkaa niin ystävällinen. — Mutta minne minä ajan sitten? — Minne vain haluatte. Enhän minä voi tietää suunnitelmianne? Vaunut olivat rauhallisesti paikoillaan kapealla, hiljaisella syrjäkadulla, mutta hevosia ei ollut, koska ajaja, joka ei ollut arvannut jutun käsittelyn näin äkkiä loppuvan, oli vienyt ne pois voidakseen käydä tervehtimässä jotakuta tuttavaansa. Adela nousi tottelevaisesti vaunuihin. Fielding ei voinut jättää häntä yksikseen, koska melu yhä kiihtyi ja sieltä täältä kuului jo uhkaavia ääniäkin. Basaarien läpi vievä pääkatu oli suljettu, ja englantilaiset pyrkivät syrjäkatuja pitkin oman siirtokuntansa alueelle. He olivat kiinni kuin hyönteiset verkossa ja olisivat kaikki helposti voineet joutua tuhon omiksi. — Mutta mitä... mitä ihmettä te olette tarkoittanut kaikella tällä? huudahti Fielding äkkiä. — Onko se ollut ilveilyä, elämän tutkimista vai mitä? — Sir, tämä on tarkoitettu teille, sir, keskeytti eräs ylioppilas, joka tuli juosten katua pitkin jasmiiniköynnös käsivarrellaan. — En huoli siitä, menkää matkoihinne! — Sir, minä olen hevonen, meistä tulee teidän hevosianne, huudahti toinen kohottaen vaunun aisat korkealle ilmaan. — Rafi hyvä, hakekaa ajurini tänne. — Ei, sir, tämä on meille suuri kunnia. Fielding harmistui oppilaisiinsa. Kuta enemmän he häntä kunnioittivat, sitä vähemmän he tottelivat häntä, He vangitsivat hänet jasmiineista ja ruusuista valmistetuilla suopungeilla, antoivat vaunujen likasuojien raapia muureja ja lausuivat erään runon niin äänekkäästi, että koko katu tulvahti täyteen ihmisiä. — Kiiruhtakaa, sir; vedämme teitä juhlasaatossa! Ja puolittain hellästi ja puolittain väkisin he työnsivät hänet vaunuihin. — En tiedä, pidättekö tästä, mutta olette nyt kaikissa tapauksissa turvassa, Fielding sanoi neiti Questedille. Vaunut vedettiin kiskomalla pääkadulle, missä ne herättivät melkoista huomiota. Neiti Questediä inhottiin Chandraporessa niin kovasti, että hänen peruutuksensa oli tulkittu vihamielisellä tavalla, ja huhuttiin jumaluuden kurittaneen häntä kesken hänen valheitaan. Mutta nyt he riemuitsivat nähdessään hänen istuvan sankarillisen rehtorin vieressä (muutamat sanoivat häntä rouva Mooreksi), ja kiersivät köynnöksiä hänenkin ympärilleen. Puoleksi jumalina, puoleksi puettuina nukkeina, paksut kukkakiehkuraseppeleet kaulassaan, heitä molempia kiskottiin Azizin voitollisten vaunujen jäljessä. Mutta niihin kunnianosoituksiin, joiden kohteeksi he joutuivat, sisältyi hieman ivaakin. Englantilaiset pitävät aina yhtä. Niin kuului arvostelu. Ja tuskinpa se olikaan väärä. Fielding tunsi itsekin samaa ja tiesi, että jos jokin väärinkäsitys syntyisi ja hänen liittolaisensa hyökkäisivät tytön kimppuun, hänen olisi pakko uhrata henkensä hänen puolestaan. Mutta hän ei halunnut lainkaan kuolla hänen puolestaan, vaan iloita Azizin kanssa. Minne kulkue oikeastaan oli menossa? Ystävien ja vihollisten luo, Azizin huvilaan, piiripäällikön huvilaan, Minto-sairaalaan, missä ylilääkäri pantaisiin »syömään maata» ja potilaat, joita he erehdyksestä luulivat vangeiksi, vapautettaisiin, Delhiin ja Simlaan. Oppilaat luulivat joukon suuntaavan kulkunsa maakuntaopistolle. Kun he tulivat muutamaan tienristeykseen, käänsivät he vaunut oikealle ja vetivät niitä juosten sivukatuja pitkin erästä mäkeä alas ja sitten muutamasta puutarhan portista mangoistutuksille. Mitä Fieldingiin ja neiti Questediin tulee, kaikki oli vielä toistaiseksi rauhallista ja tyyntä. Puut olivat täynnä kiilteleviä lehviä ja pieniä vihreitä hedelmiä, tomu lepäsi uneliaassa rauhassa; ja toiselta puolelta kohosivat puutarhahuvilan hienot siniset kaaret. — Sir, me tuomme tänne nuo toisetkin; sir, tämä on varmasti liian raskasta käsivarsillemme, kuuli Fielding sanottavan ympärillään. Hän pakeni virkahuoneeseensa ja koetti soittaa McBrydelle, mutta ei voinut, sillä langat oli katkaistu. Kaikki hänen palvelijansa olivat paenneet. Hän oli siis jälleen joutunut sellaiseen tilanteeseen, ettei hän mitenkään voinut jättää neiti Questediä oman onnensa nojaan. Hän luovutti neidille pari huonetta, hankki hänelle jääjuomia ja leivoksia ja pyysi häntä paneutumaan levolle. Hän noudatti itsekin neidin esimerkkiä, koska ei mitään muutakaan voitu tehdä. Hän oli levoton ja huolissaan kuunnellessaan kulkueen poistumista. Hänen hämmennyksensä oli turmellut pahoin hänen iloaan. Voitto oli kyllä saavutettu, mutta hyvin kummallinen voitto. Juuri silloin Aziz huusi: — Cyril, Cyril! Hän ei ollut ollenkaan tyytyväinen istuessaan kukitettuna ahtaissa vaunuissa Hamidullahin, Mahomet Alin ja omien pienten poikiensa kanssa, vaan tahtoi saada ympärilleen kaikki ne henkilöt, jotka pitivät hänestä. Voitto ei tuottanut hänelle mitään iloa, koska hän oli kärsinyt liian paljon. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hänet oli vangittu, hän oli ollut tyyten lamassa; hän oli lyyhistynyt maahan kuin haavoitettu eläin, oli joutunut toivottomaksi, ei kuitenkaan pelosta, vaan siitä, että tiesi englantilaisen sanojen painavan vaa'assa enemmän kuin hänen. »Tämä on kohtaloni», hän sanoi, ja niin hän sanoi silloinkin, kun hänet vangittiin uudestaan Mohurramin jälkeen. Ainoa, mikä oli pysynyt tänä kauheana aikana, oli uskollisuus, ja vain sitä hän ajatteli vapautensa ensimmäisinä tuskallisina tunteina. — Miksi Cyril ei ole mukanamme? Käännytään ympäri! Mutta kulkue ei voinut kääntyä. Kuin ojaan joutunut käärme se tunkeutui eteenpäin ahtaan basaarin läpi maidanin suuren lammikon rannalle, missä se voi kääntyä ympäri päättämään saaliinsa kohtalosta. — Eteenpäin! Eteenpäin! huusi Mahomet Ali, jonka kaikki lauseet olivat pelkkää kiljuntaa. — Alas piiripäällikkö, alas poliisipäällikkö! ‒ Mutta, Mahomet Ali, tämä ei ole järkevää, huomautti Nawab Bahadur, joka tiesi, ettei mitään voitu voittaa hyökkäämällä englantilaisten kimppuun, jotka olivat pudonneet omaan kuoppaansa ja saisivat nyt sinne jäädäkin. Hänellä oli sitäpaitsi paljon omaisuutta, minkävuoksi hän vastusti kaikkea anarkiaa. Cyril, nyt hylkäät minut jälleen! Aziz huusi. — Mutta jonkinlainen hyvässä järjestyksessä tapahtuva mielenosoitus on kuitenkin paikallaan, sanoi Hamidullah, — muuten he luulevat meidän pelkäävän. — Alas ylilääkäri... pelastakaa Nureddin! — Nureddinko? — He kiduttavat häntä. — Ah, hyvä Jumala... hänkin oli Azizin ystävä! — Eivätkä kiduta. En halua, että pojanpoikani otetaan verukkeeksi sairashuonetta vastaan suunnitellulle hyökkäykselle, vastusti vanhus. — Kyllä ne kiduttavat häntä. Callendar kerskaili siitä ennen oikeudenistuntoa. Kuulin hänen sanovan suoraan: »Olen kiduttanut tuota neekeriä». — Ah, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Sanoiko Callendar häntä neekeriksi? — Hänen haavoihinsa pantiin pippuria antiseptisten aineiden asemesta. — Herra Mahomet Ali, se on mahdotonta. Hituinen ankaruutta ei ole pojalle vahingoksi, koska hän on kurin tarpeessa. — Pippuria. Niin ylilääkäri sanoi. He toivovat voivansa tehdä meistä lopun yksitellen, mutta siinä he erehtyvät. Tämä uusi vääryys kiihdytti kansanjoukon raivoa. Tähän saakka siltä oli puuttunut päämäärä ja tyytymättömyyden syy. Kun se tuli Maidanille ja näki Minto-sairaalan vaaleankeltaiset seinät, hyökkäsi se kiljuen sinnepäin. Oli jo puolenpäivän aika. Maa ja taivas olivat sairaalloisen kelmeät ja pahuuden henki kiiruhti eteenpäin pitkin askelin. Vain Nawab Bahadur taisteli vastaan väittäen huhua valheeksi. Noin viikko sitten hän oli nähnyt pojanpoikansa olevan hyvässä turvassa. Mutta hänetkin vedettiin mukaan uutta kuilua kohti, vapautustyöhön, jonka tarkoituksena oli kostaa majurille pahoinpitelemällä häntä. Sitten seuraisi koko englantilaisen siirtokunnan vuoro. Mutta onnettomuus torjuttiin; sen torjui tohtori Panna Lal. Tohtori Panna Lal oli tarjoutunut todistamaan syyttäjän eduksi mielistelläkseen englantilaisia ja senkinvuoksi, että hän vihasi tohtori Azizia. Mutta kun oikeudenkäynnistä ei tullutkaan mitään, hän joutui hyvin tukalaan asemaan. Aikaisemmin kuin muut hän oivalsi onnettomuuden lähestyvän, livahti pois oikeussalista, ennenkuin herra Das oli lopettanut, ja ajoi täyttä laukkaa basaarien läpi lähestyvää raivoa pakoon. Sairaalassa hän olisi turvassa, koska majuri Callendar suojelisi häntä. Mutta majuria ei kuulunutkaan sinne, ja nyt olivat olosuhteet pahemmat kuin milloinkaan ennen, sillä tämä kansanjoukko himoitsi ilmeisesti verta. Sairaanhoitajatkin kuuluivat kapinallisiin eivätkä tahtoneet auttaa häntä takamuurin yli tahi pikemminkin hinasivat hänet ylös ja pudottivat jälleen takaisin maahan potilaitten suureksi huviksi. Kauhuissaan hän huusi, että »ihminen voi kuolla vain kerran» ja nilkutti pihan poikki ottamaan vastaan hyökkäystä. Hän tervehti indialaisten tapaan toisella kädellään pitäen toisessa vaaleankeltaista auringonvarjostinta. — Ah, suokaa minulle anteeksi! hän vaikeroi lähestyessään voittajien vaunuja. — Ah, tohtori Aziz, suokaa minulle anteeksi kaikki kurjat valheeni! Aziz istui vaieten paikoillaan, mutta toiset jännittivät kurkkunsa ja kohottivat leukansa pystyyn vihansa merkiksi. — Pelkäsin niin kovasti ja minua petettiin, jatkoi anoja. — Minulle valehdeltiin luonteestanne milloin siellä, milloin täällä ja yleensä kaikkialla. Ah, suokaa anteeksi vanhalle lääkäriraukalle, joka antoi teille maitoa, ollessanne sairaana. Ah, Nawab Bahadur ja jokainen muukin, joka tahtoo olla armelias, haluatteko anastaa pienen varastoni? Ottakaa vain jok'ainoa kirottu pullo! Liikutettuna, mutta tarkkasilmäisenä hän näki heidän hymyilevän hänen huonolle englanninkielelleen, ja äkkiä hän ryhtyi ilveilemään, heitti auringonvarjostimensa maahan, potkaisi sitä ja näpsäytti itseään nenälle. Hän tiesi, mitä teki, ja muutkin tiesivät sen. Ei ollut ensinkään liikuttavaa eikä tavatonta nähdä tällaisen miehen alentavan itseänsä. Koska tohtori Panna Lal oli alhaista syntyperää, ei hänessä ollut mitään sellaista, mitä olisi voitu häväistä, ja hän päätti, viisaasti kyllä, antaa noiden toisten indialaisten tuntea itsensä ruhtinaiksi, koska se parantaisi heidän mielialaansa. Kun hän kuuli heidän haluavan Nureddinin mukaansa, hyppeli hän kuin vuohi, sipsutteli kuin kana ollakseen heille mieliksi. Sairaala pelastettiin, eikä Panna Lal kuolinpäiväänsä saakka voinut ymmärtää, miksi hän ei saanut koroitusta palkaksi senaamuisesta työstä. — »Nopeutta, sir, nopeutta teidän esimerkkinne mukaan», oli hänen perustelunsa pyytäessään sitä majurilta. Kun Nureddin tuli pihalle kasvot kääreissä, huudettiin huojennuksesta, ikäänkuin bastilji olisi antautunut. Se oli kriitillisin hetki ja sitten onnistui Nawab Bahadurin päästä tilanteen herraksi. Hän suuteli nuorta miestä julkisesti ja alkoi puhua oikeudesta, rohkeudesta, vapaudesta ja viisaudesta tavalla, joka viilensi rahvaan intohimoja. Sitten hän ilmoitti luopuvansa englantilaisten hänelle antamasta arvonimestä ja jatkavansa elämäänsä yksityisenä henkilönä, pelkästään Zulfiqar-nimisenä, ja aikovansa matkustaa heti maatilalleen. Vaunut kääntyivät, joukko seurasi niitä, vaara oli ohi. Marabarluolat olivat koetelleet hirmuisesti paikallista hallintoa; ne muuttivat monen elämän vallan toiseksi tuhoten monen tulevaisuudenkin. Mutta ne eivät kyenneet kaatamaan yhtä maailmanosaa nurinniskoin, eivätkä edes sotkemaan yhden piirikunnankaan asioita. — Me juhlimme illalla, sanoi vanhus. — Herra Hamidullah, valtuutan teidät hakemaan luoksemme ystävämme Fieldingin ja Amritraon ja ottamaan selville, pitääkö viimeksimainitulle valmistaa erityisiä ruokia. Muut seuraavat minua. Emme tietenkään lähde Dilkushaan ennen iltapäivän viileyttä. En tiedä, kuinka muiden herrojen laita on, mutta minun pääni on hieman kipeä ja toivon, että olisin muistanut pyytää hyvältä Panna Lalilta hiukkasen aspiriinia. Sillä helle saapui omine vaatimuksineen. Kun se ei voinut tehdä heistä hulluja, se veltostutti heidät, ja ennen pitkää nukkuivat useimmat Chandraporen tappelupukareista. Englantilaisen siirtokunnan asukkaat pitivät jonkin aikaa vartiota hyökkäyksen pelosta, mutta pian vaipuivat hekin unien helmaan — tuohon maailmaan, jossa ihminen viettää kolmanneksen elämästään ja jota muutamat pessimistit pitävät iankaikkisuuden enteenä. XXVI Koitti jo ilta, kun Fielding ja neiti Quested kohtasivat toisensa ja syventyivät ensimmäiseen monista kummallisista keskusteluistaan. Fielding oli toivonut herätessään saavansa todeta, että joku oli käynyt hakemassa pois neidin, mutta opisto pysyi edelleen eristettynä muusta maailmasta. Neiti Quested kysyi, saisiko hän »haastatella» häntä, mutta kun Fielding ei vastannut mitään, hän sanoi: — Voitteko te mitenkään selittää kummallista käytöstäni? — En mitenkään, Fielding vastasi lyhyesti. — Miksi esititte sellaisen syytöksen, jonka kuitenkin lopulta aioitte peruuttaa? — Niin, miksi? — Minun pitäisi ehkä olla kiitollinen teille, mutta... — En odota mitään kiitollisuutta. Luulin vain teidän mielellänne kuuntelevan, mitä minulla on sanottavana. — Tietysti, Fielding vastasi ärtyisästi ja tuntien olevansa kuin koulupoika. — Luulen kuitenkin, että meidän on turhaa ruveta väittelemään asiasta. Pulmakseni suoraan, olen tuon toisen puolen liittolainen tässä surullisessa jutussa. — Ettekö mielellänne tahtoisi kuulla minunkin kantaani? — Enpä juuri. — Minun ei tietystikään pitäisi puhua tästä teille, mutta saatte kertoa puoluelaisillenne kaiken mitä sanon, sillä tämänpäiväisestä kurjuudesta on kaikissa tapauksissa koittanut suuri onni eikä minulla ole minkäänlaisia salaisuuksia enää. Kaikuni on poissa — olen nimittänyt korvieni suhinaa kaiuksi. Nähkääs, en ole voinut hyvin huviretkemme jälkeen, ja tuskinpa lienen ollut terve ennen sitäkään. Hänen sanansa kiinnostivat hieman Fieldingiä, koska ne ilmaisivat sen, mitä hän itsekin oli joskus epäillyt. — Millä tavalla olette ollut sairas? hän kysyi. Adela painoi korvallistaan ja pudisti päätään. — Se oli siis sitä, mitä heti epäilin vangitsemisen tapahduttua — harhanäky. — Luuletteko sen tuntuvan sillä tavalla? Adela kysyi hyvin nöyrästi. — Mikä olisi voinut aiheuttaa tuollaisen harhanäyn? — Marabarissa on varmasti täytynyt tapahtua jonkun seuraavista kolmesta seikasta, Fielding sanoi ryhtyen jo vastoin tahtoaan väittelyyn. — Tahi oikeammin sanoen jonkun seuraavista neljästä seikasta: Aziz on joko rikoksellinen, kuten teidän ystävänne luulevat, tahi sitten te olette keksinyt syytöksen ilkeydestä, kuten minun ystäväni uskovat, tahi olette nähnyt harhanäyn. Olen hyvin taipuvainen uskomaan — hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin pitkin askelin — nyt, kun sanoitte minulle olleenne sairas jo ennen huviretkeäkin — ja se on hyvin tärkeä seikka todistusketjussa — että olette itse katkaissut kiikarinne hihnan ja että olette ollut luolassa yksinänne koko ajan. — Ehkä... — Voitteko muistaa, milloin ensi kerran aloitte tuntea olonne kummalliseksi? — Silloin, kun join teetä luonanne puutarhamajassa. — Ne olivat hyvin turmiolliset teekutsut. Aziz ja vanha Godbole sairastuivat myös jälkeenpäin. — En ollut sairas — se, mitä tunsin, oli liian hämärää määriteltäväksi, ja kaikki oli sitäpaitsi liittynyt yksityisasioihini. Nautin laulusta... ja luullakseni juuri silloin jouduin alakuloisen tunnelman valtaan, vaikka en aluksi huomannutkaan sitä... ei, en voi sanoa, että se olisi ollut oikeastaan alakuloisuuttakaan, vaan pikemminkin jotakin sellaista kuin olisin elänyt vain puolilla voimillani. Niin, vain puolilla voimillani. Muistan seuranneeni herra Heaslopia Maidanille katsomaan polokilpailua. Tapahtui paljon muutakin — lienee yhdentekevää, mitä se oli — mutta joka tapauksessa tunsin olevani tavallista huonommassa kunnossa. On aivan varmaa, että olin sellaisessa tilassa huviretkellä, ja nyt te sanotte — siinä ei muutoin ole mitään, mikä järkyttäisi tai loukkaisi minua — te sanotte, että minä näin luolassa harhanäyn, että näin jotakin tuollaista, joka — vaikkakin hirmuisessa muodossa — saa muutamat naiset luulemaan, että heitä on kosittu, vaikka ei mitään sellaista ole tapahtunutkaan. — Te suhtaudutte siihen kaikissa tapauksissa hyvin rehellisesti. — Minut kasvatettiin rehelliseksi, mutta eipä se näy, ikävä kyllä, olevan minulle miksikään hyväksi. Fielding tunsi olevansa jo suopeampi häntä kohtaan ja sanoi hymyillen: — Se vie meidät taivaaseen. — Niinköhän? — Vie, jos vain taivas on olemassa. — Ettekö te usko sen olemassaoloa, herra Fielding, jos saan luvan kysyä? Adela sanoi katsoen arasti häneen. — En. Mutta uskon kaikissa tapauksissa rehellisyyden vievän meidät sinne. — Mitä sillä tarkoitatte? — Palataan nyt harhanäkyihimme. Pidin teitä tarkasti silmällä todistaessanne aamulla, ja jos ymmärsin oikein, katosi harhanäky tahi tuo, jota te sanotte puoleksi voimaksi, äkkiä. Adela koetti palauttaa mieleensä, mitä hän oli tuntenut oikeussalissa, mutta ei voinut. Koko näky haihtui hänen mielestään heti, kun hän koetti muistella sitä. — Tapaukset esiintyivät minulle johdonmukaisessa järjestyksessä, hän sanoi vihdoin, mikä ei ollut laisinkaan totta. — Luulen — ja tietysti kuuntelin hyvin tarkkaavaisesti toivoen teidän sekaantuvan puheissanne — luulen McBryde-raukan karkoittaneen teistä pahanhengen. Heti kun hän teki teille yksinkertaisen ja selvän kysymyksen, vastasitte puolestanne selvästi ja yksinkertaisesti, ja lyyhistyitte sitten vasta. — Tarkoitatte, että hän karkoitti sillä tavoin pahanhengen. Luulin teidän tarkoittaneen, että minä olin nähnyt aaveen. — Ei, niin pitkälle en tahdo mennä. — On ihmisiä, joita kunnioitan sangen suuresti ja jotka näkevät aaveita, sanoi Adela melko tiukasti. — Niiden joukkoon kuuluu ystäväni rouva Moorekin.. — Hän on jo vanha nainen. — Teidän ei mielestäni tarvitse olla yhtä epäkohtelias hänelle kuin hänen pojalleen. — En aikonut olla epäkohtelias. Tarkoitin vain, että meidän on sitä vaikeampi vastustaa kaikkea yliluonnollista, kuta vanhemmiksi tulemme. Olen itsekin tuntenut sen. Työskentelen vielä ilman sitä, mutta kiusaus on suuri jo näin viidenviidettä ikäisenä kuvitella kaikki kuolleet jälleen eläviksi; tarkoitan omia kuolleita, koska muiden kuolleet eivät merkitse mitään. — Mutta eiväthän kuolleet voi elää elämäänsä uudestaan. — Pelkään, etteivät voi. — Niin minäkin. Nyt seurasi hetkisen väliaika, kuten usein järkeisuskon voiton jälkeen. Sitten Fielding pyysi miellyttävällä tavalla anteeksi käyttäytymistään herra Heaslopia kohtaan. — Mitä sanoo tohtori Aziz minusta? kysyi Adela hetkisen kuluttua. — Hän — hän ei ole kyennyt ajattelemaan mitään kurjassa tilassaan. Luonnollisesti hän on hyvin katkeroitunut, vastasi Fielding hieman hämillään, sillä se, mitä Aziz todellakin oli sanonut, ei ollut ainoastaan katkeraa, vaan rumaakin. Azizin ajatus oli ollut suunnilleen seuraava: »On suuri häpeä minulle, että minusta puhutaan sellaisen noidan yhteydessä». Ajatus, että häntä syytti sellainen nainen, jolta puuttui persoonallista kauneutta, oli raivostuttanut Azizia, sillä sukupuoliasioissa hän oli keikari. Tämä huomio oli sekä tyrmistyttänyt että huolestuttanut Fieldingiä. Rehellinen ja suora aistillisuus ei inhoittanut häntä, vaan tämä väärä keikariaistillisuus — se käsitys, että kauniin rakastajattaren ylläpitäminen on yhtä hienoa kuin auton omistaminenkin, mutta ruman elättäminen yhtä alentavaa kuin syöpäläisten sietäminen — sellainen oli tyyten vierasta Fieldingin omille tunteille, ja hänestä oli kuin muuri olisi kohonnut hänen itsensä ja Azizin väliin heti, kun näistä asioista ruvettiin puhumaan. Vaihtaakseen puheenaihetta Fielding sanoi: — Mutta antakaa minun lopettaa analyysini. Mehän olemme samaa mieltä siitä, ettei hän ole huono ihminen yhtä vähän kuin tekään, mutta emme ole vielä oikein varmoja siitä, oliko se harhanäky. On olemassa neljäskin mahdollisuus, jota emme saa sivuuttaa, nimittäin: oliko se ehkä joku muu? — Tarkoitatteko opasta? — Juuri häntä. Olen usein ajatellut sitä. Onnettomuudeksi Aziz sivalsi häntä kasvoihin, niin että hän pelästyi ja livisti tiehensä. Kaikki tämä vaikeutti tutkimusta suuresti eikä meillä ollut poliisia apunamme. Oppaan löytäminen ei näet merkinnyt sille mitään. — Ehkäpä opas teki sen, sanoi Adela tyynesti; koko kysymys lakkasi äkkiä kiinnostamasta häntä.. — Vai olisikohan sen tehnyt joku noista pathaneista, joita on maleksinut piirikunnassa? — Siis joku, joka oleskeli jossakin toisessa luolassa ja seurasi minua oppaan katsoessa muualle. Niin, se voi olla hyvinkin mahdollista. Juuri silloin tuli Hamidullah huoneeseen eikä näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä nähdessään heidät kahden kesken. Kuten kaikki Chandraporen asukkaat ei hänkään voinut ymmärtää neiti Questedin käyttäytymistä. Hän oli kuullut heidän keskustelunsa viimeisen lauseen. — Halloo, rakas Fielding, sanoi hän. — Sain teidät vihdoinkin käsiini. Voitteko lähteä heti Dilkushaan? — Hetikö? — Toivon voivani lähteä täältä minuutin kuluttua, niin että älkää välittäkö minusta, sanoi Adela. — Puhelinjohto on katkaistu eikä neiti Quested voi soittaa ystävilleen, selitti Fielding. — On katkaistu paljon muutakin, enemmän kuin mitä milloinkaan saadaan korjatuksi, sanoi toinen. — Mutta kaikissa tapauksissa olisi keksittävä jokin keino tämän neidin siirtämiseksi takaisin siviililinjoille. Sivistyksellähän on niin monenlaisia keinoja, hän sanoi katsomatta neiti Questediin. Fielding, jonka mielestä tämä kohtaaminen voi yhtä hyvin tapahtua ystävällisestikin, sanoi: — Neiti Quested on selittänyt minulle hieman käyttäytymistään tänä aamuna. — Ehkä ihmeitten aika on palannut takaisin. Ihmisten täytyy olla valmistuneita kaikkeen, sanovat filosofimme. — Katsojista se varmaan näyttikin jonkinlaiselta ihmeeltä, sanoi Adela kääntyen hermostuneesti Hamidullahin puoleen. — Mutta todellisuudessa se johtui siitä, että minä käsitin tehneeni erehdyksen, ennenkuin se oli liian myöhäistä, ja että minulla oli jäljellä niin paljon itsehillintää, kuin tarvittiin sanoakseni sen. Siinä on tuon niin peräti ihmeellisen käyttäytymiseni koko totuus. — Koko totuus tietenkin, aivan niin, vastasi Hamidullah vapisten raivosta, mutta hilliten itsensä, koska hän epäili Adelan ehkä virittävän toista loukkua. — Yksityisenä kansalaisena ja näin yksityisessä keskustelussa voin myöntää ihailleeni käytöstänne, ja ihastuin suuresti, kun lämminsydämiset oppilaamme peittivät teidätkin kukkaköynnöksillään. Mutta minä olen sentään herra Fieldingin tapaan melko kummissani, joka muuten on aivan liian heikko sana. Minä näen teidän raahaavan parhaan ystäväni lokaan, vahingoittavan hänen terveyttään ja tuhoavan hänen tulevaisuutensa tavalla, jota te ette voi käsittää senvuoksi, ettette tunne yhteiskuntaamme ettekä uskontoamme. Ja sitten te äkkiä esiinnytte todistajana ja sanotte: »Ah, ei, herra McBryde, kun kaikki otetaan huomioon, en ole ollenkaan varma asiastani; voitte yhtä hyvin päästää hänet vapaaksi». Olenko hullu? Niin kyselen itseltäni koko ajan? Onko tämä unta, ja jos niin on, milloin se alkoi? Ja ilman vähintäkään epäilystä se onkin uni, joka ei vielä ole loppunut. Sillä ymmärrän nyt, ettette vieläkään luovu ahdistamasta meitä, vaan aiotte nyt syyttää tuota vanhaa miesparkaa, joka opasti teitä luolissa. — Ei ollenkaan, keskustelimme vain ajateltavista mahdollisuuksista, Fielding selitti. — Kiintoisaa ajanvietettä, mutta hyvin pitkällistä. Tässä maassa asuu sataseitsemänkymmentämiljoonaa indialaista ja tietysti yksi heistä tuli luolaan. Joku, indialainen on rikollinen, sehän on päivänselvää. Ja koska, herra Fielding, nämä ajateltavat mahdollisuudet vaativat ehkä aikanne melkein kokonaan — hän laski kätensä englantilaisen olkapäälle ja pudisteli häntä hiljaa — niin ettekö luule, että olisi parempi lähteä heti Nawab Bahadurin maatilalle tahi oikeammin Zulfiqarin taloon, koska hän nyt toivoo meidän rupeavan nimittämään häntä siten. — Mielelläni, minuutin kuluttua... — Olen juuri päättänyt, minne menen, sanoi neiti Quested. — Menen hotelliin. — Ettekö te lähdekään Turtonien luo? kysyi Hamidullah silmät suurina. — Luulin teitä heidän vieraakseen. Chandraporen hotelli oli keskinkertaistakin huonompi, eikä siellä luultavasti ollut palvelijoitakaan. Fielding, joka ajatteli itsenäisesti, vaikka hän vieläkin kallistui Hamidullahin puolelle, sanoi hetkistä myöhemmin: — Minulla on teille parempi ehdotus, neiti Quested. Teidän pitää jäädä tänne opistoon. Minä viivyn poissa ainakin pari päivää ja saatte siksi aikaa koko talon haltuunne ja voitte tehdä täällä millaisia suunnitelmia haluatte. — En suostu siihen, sanoi Hamidullah korostaen hyvin selvästi tyytymättömyyttään. — Tämä ehdotus on hyvin huono. Voi olla mahdollista, etteivät mielenosoitukset ole vieläkään lopussa. Ajatelkaa, kuinka silloin käy, jos opistoa vastaan hyökätään. Te saisitte vastata neidin turvallisuudesta, rakas ystävä. — He voivat yhtä hyvin hyökätä hotelliakin vastaan. — Tietysti, mutta siinä tapauksessa te ette ole minkäänlaisessa vastuussa. — Aivan niin. Minä olen jo aiheuttanut tarpeeksi vaivaa ja huolta. — Siinä sen kuulitte. Neiti myöntää sen itsekin. En pelkää minkäänlaista hyökkäystä meikäläisten puolelta — teidän olisi pitänyt nähdä, kuinka siivosti he käyttäytyivät sairaalan edustalla — mutta meidän pitää olla varuillamme poliisin salaisesti valmistelemaa hyökkäystä vastaan, jonka tarkoituksena on saattaa teidät huonoon valoon. McBrydellä on tarpeeksi jätkiä käytettävänään siihen tarkoitukseen, ja tämä juuri soisi hänelle sopivan tilaisuuden. — Älkää te huolehtiko ollenkaan siitä asiasta. Hän ei mene hotelliin, sanoi Fielding, joka oli luonnostaan myötämielinen kaikkia sorrettuja kohtaan. Osaksi senvuoksi hän nyt väistyi Azizin sivulta ja päätti olla jättämättä tyttöraukkaa oman onnensa nojaan. Hän oli sitäpaitsi alkanut uudestaan kunnioittaa häntä, mikä oli seuraus heidän keskustelustaan. Sillä vaikka neidin kylmä opettajatarkäytös ei ollutkaan muuttunut, ei hän enää tutkinut elämää, vaan elämä tutki häntä. Hänestä oli tullut todellinen ihminen. — Mutta minne hän sitten menee? Me saamme hänet aina taakaksemme! Neiti Quested ei ollut voittanut puolelleen Hamidullahin myötätuntoa. Jos hän olisi ollut kovasti liikutettu oikeussalissa, vaipunut kokoon, lyönyt rintoihinsa ja huutanut Jumalaa avukseen, hän olisi vedonnut hänen mielikuvitukseensa ja jalouteensa, jotka molemmat ominaisuudet Hamidullahilla oli runsain määrin. Mutta samalla kuin Adela oli nostanut taakan Hamidullahin itämaiselta sielulta, hän oli jäähdyttänyt sen niin, että Hamidullah tuskin voi uskoa häntä vilpittömäksi, eikä hän itse asiassa sellainen ollutkaan Hamidullahin näkökannalta katsottuna. Sillä koko hänen käyttäytymisensä nojautui kylmään oikeudentuntoon ja rehellisyyteen. Peruuttaessaan syytöksensä hän ei tuntenut mitään hehkuvaa rakkautta niitä kohtaan, joille hän oli tehnyt vääryyttä. Totuus ei ole totuutta tässä vaativaisessa maassa, ellei se liity hyvyyteen ja taaskin hyvyyteen, aivan kuten Sana, joka oli Jumalan tykönä, on myös Jumala. Ja tytön uhrautuvaan menettelyyn, joka länsimaisen katsantokannan mukaan oli hänelle suureksi kunniaksi, luultiin täällä voitavan oikeudenmukaisesti suhtautua kylmästi, koska se ei, vaikka se tulikin hänen sydämestään, kuitenkaan sisältänyt hänen sydäntään. Muutamat oppilasten lahjoittamat kukkakiehkurat olivat ainoa korvaus, jonka India antoi hänelle. Mutta missä hän saa päivällistä ja missä hän nukkuu? Minä sanon täällä, juuri täällä, ja jos jätkät tulevat ja iskevät häntä päähän, saa hän iskun päähänsä. En voi muuta tehdä. Mitä te arvelette, neiti Quested? — Olette hyvin ystävällinen. Minun pitäisi vastata myöntävästi, mutta olen samaa mieltä kuin herra Hamidullah. En saa todellakaan aiheuttaa teille enää huolia. Luulen, että minun on viisainta palata takaisin Turtonien luo pyytämään itselleni yösijaa, mutta jos he karkoittavat minut, täytyy minun mennä hotelliin. Poliisipäällikkö ottaisi minut kyllä vastaan, mutta rouva Turton sanoi aamulla, ettei hän halua nähdä minua enää milloinkaan. — Adela puhui ilman katkeruutta tahi, Hamidullahin käsityskannan mukaan, ilman persoonallista ylpeyttä. Hänen ainoa tarkoituksensa oli aiheuttaa niin vähän vaikeuksia kuin suinkin. — Teidän on paljon parempi jäädä tänne kuin antautua tuon mielettömän naisen loukattavaksi. — Onko hän mielestänne sellainen? Olin samaa mieltä ennen, mutta en enää. — No niin, tuossa on meillä ratkaisu, sanoi asianajaja, joka oli mennyt ikkunaan. — Tuolla tulee pormestari. Hän ajaa kolmannen luokan vaunuissa pysyäkseen tuntemattomana eikä hänellä ole palvelijaakaan mukanaan, mutta tuolla hän joka tapauksessa tulee. — Vai niin. Hän tulee siis vihdoinkin. — Vihdoinkin, sanoi Adela tiukasti, ja sellaisella äänellä, että Fieldingin oli pakko katsahtaa häneen. — Hän tulee, hän tulee, hän tulee! Minä kumarran syvään. Minua vapisuttaa. — Tahtoisitteko kysyä häneltä, mitä hän haluaa, herra Fielding? — Hän haluaa tietysti tavata teitä. — Mutta ehkäpä hän ei edes tiedä minun olevan täällä. — Puhun hänen kanssaan ensin, jos niin haluatte. Kun Fielding oli mennyt, sanoi Hamidullah tytölle purevan ivallisesti: — Todellakin, todellakin! Pitikö teidän vielä asettaa Fielding tällekin nöyryytykselle alttiiksi? Hän on todellakin aivan liian hienotunteinen. ‒ Adela ei vastannut ja heidän välillään vallitsi senvuoksi ehdoton hiljaisuus, kunnes heidän isäntänsä palasi. — Hänellä on muutamia uutisia teille, Fielding sanoi. — Te voitte tavata häntä kuistissa. Hän ei mielellään tule sisään. — Pyysikö hän minua tulemaan sinne? — Vaikka hän ei olisi pyytänytkään, luulen teidän sentään menevän, sanoi Hamidullah. Adela oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten: Hän lausui muutamia kiitollisia sanoja rehtorille kaikesta siitä ystävyydestä, jota rehtori oli osoittanut hänelle päivän kuluessa. — Nyt se on, Jumalan kiitos, ohi, huomautti Fielding. Hän ei seurannut Adelaa kuistiin, koska hän ei halunnut tavata Ronnyä toistamiseen. — Kieltäytyminen tulemasta sisään oli loukkaus hänen puoleltaan. — Tuskinpa hän olisi voinut tulla esiintymiseni jälkeen kerhossa. Heaslop on oikeastaan selviytynyt kunnialla asiasta. Kohtalo on muuten käsitellyt häntä melko kovasti tänään. Hän on juuri saanut sähkösanoman äitinsä kuolemasta. Todellako? Rouva Mooren kuolemasta siis. Hyvin ikävää, sanoi Hamidullah melko välinpitämättömästi. — Hän kuoli merellä. — Helteeseen, luullakseni. — Niin kai. — Toukokuu ei ole sopiva aika vanhojen naisten matkustaa. — Aivan niin. Heaslopin ei olisi pitänyt sallia hänen lähteä ja hän tietää sen. Lähdetäänkö nyt? — Odotetaan hieman, kunnes tuo onnellinen pari on poistunut talosta... He ovat todellakin kiusallisen vitkastelevia. Mutta nyt muistankin, Fielding, ettette te usko kohtaloon. Mutta minäpä uskon. Tämä on rangaistus Heaslopille siitä, että hän lähetti pois todistajamme siinä tarkoituksessa, ettemme voisi todistaa Azizin muuallaoloa. — Menette liian pitkälle väittäessänne sellaista. Tuon vanhan naisraukan todistuksella ei olisi ollut mitään arvoa. Mahomet Ali olisi saanut huutaa ja meluta mielensä mukaan. Rouva Moore ei olisi mitenkään voinut nähdä Kawa Dolin läpi, vaikka olisi halunnutkin. Vain neiti Quested saattoi pelastaa Azizin. — Rouva rakasti Azizia, väittää Aziz itse, ja hän rakasti Indiaakin ja Aziz rakasti häntä. — Rakkaus ei tee todistajaa arvokkaammaksi. Jokaisen asianajajan pitäisi tietää se. Mutta minä näen, rakas Hamidullah, että Esmiss Esmoor-legendaa valmistellaan Chandraporessa enkä halua estää sen kehitystä. Toinen hymyili ja katsoi kelloaan. Kuolemantapaus oli järkyttänyt heitä molempia, mutta he olivat keski-ikäisiä miehiä, joiden tunteet olivat kohdistuneet toiselle taholle, eikä senvuoksi voitu odottaakaan, että tällaisen vähemmän tutun henkilön kuolema olisi herättänyt heissä syvempää surua. Vain jokaisen omat kuolleet merkitsevät jotakin. Vaikka yhteisen surun tunne saikin heidät hetkiseksi valtoihinsa, haihtui se kuitenkin pian. Ja kuinka saattaisi olla mahdollistakaan, että yksityinen inhimillinen olento voisi surra kaikkia niitä onnettomuuksia, joita tapahtuu maailmassa ja jotka eivät koske ainoastaan ihmisiä, vaan myöskin eläimiä, kasveja, ehkäpä kiviäkin. Sielu väsyy silmänräpäyksessä, ja pelosta, että se menettää senkin vähän, mitä se ymmärtää, se kääntyy jälleen takaisin entiselle elämänreitilleen, jonka tottumus tahi kohtalo on sille viitoittanut, ja kärsii siellä. Fielding oli tavannut vainajan vain pari kolme kertaa. Hamidullah oli nähnyt hänet kerran kaukaa, ja he tunsivat paljon suurempaa kiinnostusta Dilkushassa alkavaa juhlaa, tuota voittoateriaa kohtaan, jonne he voittajien tapaan tulisivat sangen myöhään. He sopivat siitä, että he vasta huomenna kertoisivat Azizille rouva Mooresta, koska Aziz oli pitänyt hänestä, ja tämä surullinen uutinen voisi senvuoksi turmella hänen ilonsa. — Tämä on sietämätöntä! mumisi Hamidullah, sillä neiti Quested palasi takaisin. — Herra Fielding, kertoiko Ronny teille uudesta onnettomuudestaan? Fielding kumarsi. — Oh! Neiti istuutui ja näytti jäykistyvän kuvapatsaaksi. — Heaslop odottaa teitä, luulemma. — Kaipaan niin yksinäisyyttä. Hän oli paras ystäväni ja paljon suuremman arvoinen minulle kuin Ronnylle. En voi seurustella nyt Ronnyn kanssa... En osaa selittää sitä... Ettekö te sentään voisi osoittaa minulle niin suurta ystävällisyyttä, että sallisitte minun jäädä tänne? Hamidullah kirosi äidinkielellään. — Mielelläni, mutta mitä herra Heaslop siitä sanoo? — En kysynyt sitä häneltä, koska me molemmat olimme liian järkytettyjä. Tämä on niin mutkallista, ei lainkaan sellaista, millaisiksi onnettomuudet tavallisesti kuvitellaan. Me kaipaamme molemmat yksinäisyyttä voidaksemme ajatella. Olkaa niin ystävällinen ja menkää puhuttelemaan uudelleen Ronnyä. — Hänen pitäisi mielestäni tulla sisään tällä kertaa, sanoi Fielding, joka piti jatkuvaa myöntymistä arvoaan alentavana. — Olkaa niin hyvä ja pyytäkää hänet sisään. Neiti Quested palasi pormestarin kanssa. Tämä oli puoleksi murtunut, puoleksi taistelunhaluinen — tosiaankin kummallinen sekoitus — ja puhkesi heti ristiriitaisiin selityksiin. — Tulin tänne noutamaan neiti Questediä, mutta hänen vierailunsa Turtonien luona on lopussa, enkä minä toistaiseksi ole vielä ehtinyt järjestää mitään. Kotini on jälleen muuttunut nuorenmiehen asunnoksi — Fielding keskeytti hänet kohteliaasti. — Teidän ei tarvitse selittää enempää, neiti Quested jää tänne. Tahdoin vain saada varmuuden siitä, ettei teillä ole mitään sitä vastaan. Neiti Quested, teidän on parasta lähettää hakemaan oma palvelijanne tänne, jos hänet vain voidaan löytää, mutta jätän kaikissa tapauksissa määräyksen palvelijoilleni, että he tekisivät kaiken voitavansa hyväksenne, ja ilmoitanpa vielä partiolaisillekin asiasta. He ovat pitäneet vartiota täällä opistossa aina sen sulkemisesta saakka. Luulen todellakin teidän olevan täällä aivan yhtä hyvässä turvassa kuin missä tahansa muualla. Torstaina tulen takaisin. Sillä aikaa oli Hamidullah, joka oli päättänyt kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa aiheuttaa viholliselleen tuskia, sanonut Ronnylle: — Kuulimme puhuttavan, sir, että äitinne on kuollut. Saanko kysyä, mistä sähkösanoma oli lähetetty? — Adenista. — Ah, mutta tehän ilmoititte oikeudessa hänen saapuneen terveenä Adeniin. — Mutta hän kuoli matkalla sinne, huomautti Adela. — Hän oli jo kuollut silloin, kun hänen nimeään huudettiin aamulla. Hänet on varmaankin haudattu mereen. Olipa sen asian laita miten hyvänsä, se hillitsi kuitenkin Hamidullahia, niin että hän luopui raakuudestaan, joka oli järkyttänyt ennenkaikkea Fieldingiä. Kun neiti Questedin opistoon sijoittumisen yksityiskohdista neuvoteltiin, hän oli vaiti koko ajan sanoen vain kerran Ronnylle: — On kai selvää, ettei herra Fielding eikä kukaan meistä ole vastuunalainen neidin turvallisuudesta maakuntaopistossa, minkä Ronnykin myönsi. Sitten hän katseli hieman vahingoniloisesti noiden kolmen englantilaisen puolikohteliasta käyttäytymistä. Hänen mielestään Fielding oli menetellyt tavattoman tyhmästi ja raukkamaisesti, ja nuorten ylpeyden puute hämmästytti häntä. Kun he tunnin kuluttua olivat matkalla Dilkushaan, hän sanoi Amritraolle, joka seurasi heitä: — Herra Amritrao, oletteko ajatellut, kuinka suuren vahingonkorvauksen neiti Quested saa maksaa? — Kaksikymmentätuhatta rupiaa [rupia, brittil. Indian hopearaha, n. 1/10 puntaa]. Ei mitään muuta sanottu, mutta lausunto kauhistutti silti Fieldingiä. Hän ei voinut sietää ajatusta, että tältä hauskalta, rehelliseltä tytöltä riistettäisiin rahat ja ehkäpä vielä sulhanenkin. Hän oli äkkiä näkevinään Adelan edessään. Ja koska tämä armoton ja äärettömän pitkä päivä oli väsyttänyt hänet loppuun, hän kadotti tavallisen, terveen käsityksensä ihmisten keskinäisistä suhteista ja ajatteli, ettemme me ole olemassa itsessämme, vaan ainoastaan suhteessamme toisiin — käsitys, jota logiikka ei millään tavalla tue ja joka oli aikaisemmin juolahtanut hänen mieleensä vain kerran, tuona onnettomuuden jälkeisenä iltana, jolloin hän kerhon parvekkeelta oli nähnyt Marabar-vuorten kourien ja haarakkeiden kasvavan, kunnes ne ulottuivat yli koko öisen taivaan. XXVII — Aziz, oletko hereillä? — En, jutelkaamme. Ruvetaan haaveilemaan tulevaisuudesta. — En kykene siihen. — Hyvää yötä sitten, rakas ystävä. Juhlapidot olivat loppuneet ja sen osanottajat lepäilivät herra Zulfiqarin maatalon katolla nukkuen tahi katsellen tähtiä moskiittiverkkojen läpi. Juuri heidän kohdallaan oli Leijonan tähtisikermä ja Reguluksen loistava kehrä näytti niin suurelta ja kirkkaalta, että se muistutti tunnelia, ja kun sellainen ajatus kerran oli pälkähtänyt päähän, näyttivät kaikki muutkin tähdet tunneleilta. — Oletko tyytyväinen päiväntyöhömme, Cyril? jatkoi ääni vasemmalta. — Oletko sinä? — Olen vain syönyt liikaa, muuten kyllä. Kuinka on vatsasi ja pääsi laita? Luulen Panna Lalin ja Callendarin saavan potkut. — Chandraporessa tulee epäilemättä tapahtumaan paljon muutoksia. — Ja sinä saat koroituksen. — He eivät voi hevin alentaakaan minua, vaikka he kyllä mielellään tekisivät sen. — Me vietämme joka tapauksessa lomamme yhdessä ja matkustamme Kashmiriin, ehkäpä Persiaan saakka, sillä minä saan paljon rahaa. Ne maksetaan minulle korvaukseksi moraaliani vastaan tehdystä syytöksestä, hän selitti kyynillisen tyynesti. — Niin kauan kuin sinä olet minun kanssani, ei sinun tarvitse maksaa penniäkään. Olen aina toivonut sitä ja nyt olen sen vihdoinkin saanut onnettomuuksieni korvaukseksi. — Olet saanut suuren voiton, aloitti Fielding. — Tiedän sen, hyvä ystävä, tiedän sen eikä sinun äänesi tarvitse ollenkaan muuttua noin juhlalliseksi eikä huolestuneeksi. Tiedän sinun aikovan sanoa tämän jälkeen: »Ah, vapauta neiti Quested kokonaan maksusta, niin että englantilaiset voivat sanoa: 'Kas siinäpä vasta alkuasukas, joka osaa käyttäytyä herrasmiehen tapaan. Elleivät hänen kasvonsa olisi noin mustat, voitaisiin hänet melkein valita kerhon jäseneksi'». Mutta sinun kansalaistesi kiitos ei kiinnosta minua enää, koska minusta on tullut kaiken englantilaisuuden vastustaja. Jos minusta olisi tullut sellainen aikaisemmin, olisin pelastunut monesta ikävyydestä. — Tarkoitatko näillä sanoillasi minuakin? — Mennäänkö kaatamaan vettä Muhammed Latifin kasvoille? Hän käyttäytyy niin hullunkurisesti unissaan. Azizin sanat eivät sisältäneet mitään kysymystä, ne olivat vain keskeytys. Fielding ymmärsi ne siten, ja syntyi äänettömyys, jonka aikana heikko tuulenhenkäys lakaisi miellyttävästi talon kattoa. Juhla-ateria oli ollut hauska, vaikkakin meluisa, ja nyt nautti kirjava seurue toimettomuuden siunauksista, mikä on tuntematonta länsimaissa, joissa joko työskennellään tahi niskoitellaan. Täällä sivistys kuljeksii kuin aave hakien keisarikunnan raunioita; se ei tule näkyviin suurissa taideteoksissa ja sankarillisissa teoissa, vaan jalosukuisten indialaisten liikkeissä, kun he istuvat tahi makaavat. Fielding, joka oli pukeutunut alkuasukasten pukuun, oppi omasta erinomaisesta kömpelyydestään tajuamaan ensiksikin sen, että kaikki hänen liikkeensä johtuivat välttämättömyyden pakosta, kun sitävastoin Nawab Bahajurin ojentaessa kätensä ottaakseen ruokaa tahi Nureddinin taputtaessa käsiään jollekin laululle luotiin taideteos, joka ei kaivannut minkäänlaisia selityksiä. Tämä liikkeiden vitkallinen rauhallisuus — kun kaikki otetaan huomioon, on se juuri sitä rauhaa, jota ei voida ymmärtää — vastaa seuraelämässä Yogaa [Yoga, indial. uskonnollis-filos. järjestelmä]. Se esiintyy silloin, kun toiminnan sekamelska lakkaa, ja paljastaa sivistyksen, jota länsimaat voivat hämmentää, mutta ei milloinkaan saavuttaa. Käsi ojennetaan eteenpäin ikuisiksi ajoiksi, taivutetussa polvessa on jotakin haudan iankaikkisuudesta, muistuttamatta kuitenkaan sen synkkyydestä. Aziz oli täynnä kulttuuria tänä iltana, hän oli täydellinen, arvokas ja melkein luoksepääsemätön, ja toinen tunsi itsensä perin onnettomaksi sanoessaan: — Niin, sinun pitää todellakin käyttäytyä kiltisti neiti Questediä kohtaan. On paikallaan, että hän maksaa kaikki kulusi, mutta älä kohtele häntä kuin voitettua vihollista. — Onko hän varakas? Sinä saat ottaa siitä selon. — Se rahasumma, josta puhuttiin päivällisillä, jolloin te kaikki olitte niin hilpeitä, saattaisi hänet vararikkoon, ja sehän onkin aivan kohtuuton. Katsohan nyt... — Kyllä minä näen, vaikka nyt onkin hieman pimeä. Näen, että Cyril Fielding on hyvin kiltti poika ja paras ystäväni, mutta muutamissa tapauksissa hölmö. Sinä luulet, että minä, antamalla neiti Questedin päästä huokealla asiasta, voisin hankkia itselleni ja indialaisille yleensä paremman maineen. Ei ollenkaan. Se tulkittaisiin arkuudeksi ja yritykseksi hankkia itselleen julkista tunnustusta. Olen todella päättänyt lopettaa kaikki suhteeni brittiläiseen Indiaan. Otan toimen jossakin muhamettilaisessa valtiossa, esimerkiksi Hyderabadissa tahi Bhopalissa, missä englantilaiset eivät enää voi loukata minua. Älä koetakaan neuvoa minua muuhun. — Erään pitkän keskustelun aikana neiti Questedin kanssa... — En halua ollenkaan kuunnella selostuksiasi noista pitkistä keskusteluista. — Rauhoituhan nyt. Erään pitkän keskustelun aikana neiti Questedin kanssa aloin päästä selville hänen luonteestaan. Se ei ollut niinkään helppoa, koska hän on niin naurettava. Mutta hän on täydellisesti vilpitön ja hyvin rohkea. Kun hän huomasi olevansa väärässä, antoi hän itselleen töytäyksen ja tunnusti sen. Tahtoisin sinun ymmärtävän, mitä se merkitsee. Kaikki hänen ympärilleen kokoontuneet ystävänsä, koko brittiläinen Raj, pakottivat häntä eteenpäin. Mutta hän pysähtyikin ja antoi asian mennä päin seiniä. Hänen asemassaan minä olisin antanut kaiken mennä menojaan. Mutta hän pysähtyi, ja hänestä olisi melkein tullut kansallissankaritar, elleivät oppilaani olisi vieneet meitä eräälle syrjäkadulle ennen väkijoukon innostumista. Kohtele häntä hyvin. Hänen ei pitäisi todellakaan saada kokea niin pahaa tässä maailmanosassa. Tiedän, mitä kaikki nuo — hän viittasi katolla lepääviin — tulevat vaatimaan, mutta sinä et saa kuunnella heitä. Ole laupias. Toimi, kuten joku noista kuudesta mogulikeisaristasi tahi kuin kaikki nuo kuusi yhdessä. — Eivät edes mogulikeisaritkaan olleet armeliaita, ennenkuin heiltä pyydettiin anteeksi. ‒ Hän tulee pyytämään anteeksi, jos vain siitä on kysymys, Fielding huudahti nousten istualleen. — Teen sinulle nyt ehdotuksen. Sanele minulle sellainen anteeksipyyntö kuin vain haluat ja huomenna tähän aikaan saat sen allekirjoitettuna haltuusi. — »Rakas tohtori Aziz! Toivon että olisitte seurannut minua luolaan. Olen hirmuinen vanha noita ja se oli minun viimeinen mahdollisuuteni». Suostuuko hän allekirjoittamaan senkin? — Hyvää yötä sitten, on jo aika ruveta nukkumaan. — Niinpä niin, hyvää yötä. — Toivoisin, ettet olisi sanonut niin, jatkoi Fielding hetkisen kuluttua. — Se on sinussa ainoa piirre, johon en voi mukautua. — Minä puolestani voin mukautua kaikkeen sinussa, niin että mitä on tehtävä? — Loukkasit minua sanomalla sen. Hyvää yötä. Seurasi lyhyt väliaika, ja sitten sanoi haaveileva, mutta syvästi liikutettu ääni: — Cyril, päähäni on juolahtanut jotakin, joka tulee tyydyttämään tunteellista mieltäsi. Aion neuvotella rouva Mooren kanssa. Fielding aukaisi silmänsä, mutta kun hän näki kaikki nuo tuhannet tähdet, ei hän voinut vastata. Ne vaiensivat hänet. — Hänen mielipiteensä saa ratkaista, koska luotan häneen ehdottomasti. Jos hän neuvoo minua antamaan anteeksi tytölle, teen niin. Hän ei neuvo minua mihinkään sellaiseen, mikä voisi loukata todellista kunniaani, kuten sinä ehkä voisit tehdä. — Puhutaan siitä huomenna. — Eikö ole kummallista? Unohdan aina, että hän on jo matkustanut pois Indiasta. Kun he kiljuivat hänen nimeään oikeussalissa, tunsin, että hän oli läsnä siellä. Olin sulkenut silmäni, huumasin itseäni tahallani tukahduttaakseni tuskani. Juuri nyt unhotin itseni jälleen. Minun on pakko kirjoittaa hänelle. Nyt hän on jo kaukana täältä matkalla Ralphin ja Stellan luo. — Keiden luo? — Muiden lapsiensa luo. — En ole kuullutkaan, että hänellä on muitakin lapsia. — Rouva Moorella on kaksi poikaa ja yksi tyttö, kuten minullakin. Hän kertoi sen minulle moskeassa. — Tunsin häntä hyvin vähän. — En minäkään ole tavannut häntä kuin kolmesti, mutta tiedän hänet silti itämaalaiseksi. — Sinulla on hyvin vilkas mielikuvitus... Neiti Questediä et tahdo kohdella jalomielisesti, mutta rouva Moorea kohtaan olet ylen ritarillinen. Neiti Quested on kuitenkin käyttäytynyt kiltisti tänään aamupäivällä, kun sitä vastoin tuo vanha nainen ei ole milloinkaan tehnyt mitään hyväksesi. On pelkkää kuvittelua, että hän olisi todistanut sinun hyväksesi; se on vain palvelijain juoruja. Tunteesi eivät näytä milloinkaan olevan oikeassa suhteessa kohteeseensa, Aziz. — Ovatko tunteet sitten kuin pussillinen perunoita, jotka voidaan myydä määrättyyn hintaan? Olenko minä kone? Tämän jälkeen saan varmaankin kuulla, että tuhlaan loppuun tunteeni käyttämällä niitä. -— Voisi hyvinkin niin käydä. Se tuntuu todennäköiseltä. Kukaan ei voi syödä leipäänsä kuluttamatta sitä, ei hengen maailmassakaan. — Jos sinä olisit oikeassa, ei ystävyyskään merkitsisi mitään; kaikki muuttuu vain antamiseksi ja ottamiseksi tahi antamiseksi ja takaisin antamiseksi, mikä on vastenmielistä. Yhtä hyvin voisimme silloin kaikki hypätä tuon rintasuojuksen yli ja tappaa itsemme. Onko sinussa jotakin hullusti tänä iltana, koska sinusta on tullut niin aineellinen? — Sinun tylyytesi on pahempaa kuin minun aineellisuuteni. — Onko sinulla vielä jotakin valittamista? Hän oli hyväntuulinen ja ystävällinen, mutta vaarallinen. Vankeusaika oli ikäänkuin uurtanut määrättyjä kanavia hänen luonteelleen; se ei enää milloinkaan leijailisi yhtä laajalle kuin ennen. — On näet paljon parempi, että kerrot minulla kaikki vaikeutesi, jos tahdomme pysyä hyvinä ystävinä. Sinä et pidä rouva Mooresta ja sinua harmittaa se, että minä pidän hänestä, mutta ajan oloon tulet sinäkin pitämään hänestä. Kun ihmistä, joka todellisuudessa on kuollut, luullaan eläväksi, muuttuu keskustelu sairaalloiseksi. Fielding ei voinut enää kestää jännitystä, vaan huudahti: — Surullinen velvollisuuteni on ilmoittaa sinulle, että rouva Moore on kuollut. Mutta Hamidullah, joka oli kuunnellut heidän keskusteluaan alusta saakka, ei sallinut minkään pilata juhlaillan tunnelmaa. Hän huusi Azizille viereisestä vuoteesta: — Aziz, hän koettaa vain petkuttaa sinua. Älä usko sitä veijaria. — En toki uskokaan, vastasi Aziz, joka oli tottunut tällaisiinkin piloihin. Fielding ei enää jatkanut. Tosiseikat ovat tosiseikkoja ja kaikki saisivat joka tapauksessa heti aamulla kuulla uutisen rouva Mooren kuolemasta. Mutta se ajatus järkytti häntä, etteivät ihmiset missään tapauksessa ole oikein kuolleita, ennenkuin täydellisesti tiedetään heidän kuolleen. Niin kauan kuin vielä on olemassa jokin heitä koskeva väärinkäsitys, ovat he tavallaan kuolemattomia. Muuan kokemus hänen omasta elämästään tuki tätä käsitystä. Monta vuotta sitten hän oli menettänyt hyvän ystävänsä, naisen, joka oli uskonut kristittyjen taivaaseen ja vakuuttanut hänelle, että he tämän ajallisen elämän satunnaisten vaiheitten jälkeen tapaisivat toisensa siellä. Fielding oli omasta puolestaan selvästi ja rehellisesti jumalankieltäjä, mutta hän kunnioitti ystäviensä mielipiteitä, mikä on olennaista kaikessa ystävyydessä. Ja jonkin aikaa oli hänestä todella tuntunut aivan siltä, kuin kuollut olisi odottanut häntä, mutta kun tämä mielikuva särkyi, jätti se jälkeensä tyhjyyden, joka painoi melkein kuin velka. »Tämä on todellinen loppu», hän oli ajatellut, »minä annoin hänelle kuoliniskun». Ja tänä iltana hän oli koettanut tappaa rouva Mooren Nawab Bahadurin talon katolla, mutta rouva väisti vielä häntä ja tunnelma pysyi muuttumattomana. Pian kohosi kuu taivaanrannan takaa — tuo vaalea kehrä, joka ennustaa päivänkoittoa — hetkisen kuluttua aloittivat ihmiset ja härät ainaisen touhuamisensa, ja miellyttävä välinäytös, jota hän oli yrittänyt lyhentää, päättyi luonnollisella tavalla. XXVIII Rouva Moore oli sittenkin kuollut, upotettu meren syvyyteen, laivan keulan vielä osoittaessa etelään, sillä Bombaystä tulevat laivat eivät voi kääntyä Eurooppaa kohden, ennenkuin ovat kiertäneet Arabian eteläisimmän kärjen. Hän oli siis nyt syvemmällä tropiikeissa kuin hän konsanaan oli ollut kiinteällä maalla, nyt kun aurinko viimeisen kerran hyväili häntä ja hänen ruumiinsa haudattiin toisen Indian, Indian valtameren, syvyyteen. Hän jätti jälkeensä ikävän tunnelman, koska merellä sattunut kuolemantapaus antaa laivalle huonon maineen. Kuka tämä rouva Moore oli oikeastaan ollut? Kun laiva saapui Adeniin, lähetteli rouva Mellanby sähkösanomia, kirjoitteli kirjeitä ja teki kaiken, mikä asiaan kuului, mutta varamaaherran rouvia eivät kiinnosta lainkaan tällaiset kokemukset, ja hän toisti: — Ehdin seurustella raukan kanssa vain pari tuntia, kun hän sairastui; tämä kaikki on ollut todellakin tarpeettoman ikävää ja turmelee minulta koko kotimatkan. Aave seurasi laivaa Punaisenmeren poikki, mutta sen ei onnistunut päästä mukaan Välimerelle. Jossakin Suezin tienoilla tapahtuu aina seuraelämän muutos; se, mikä on sopinut Aasialle, menettää luonnollisuutensa, ja Eurooppa alkaa sekaantua peliin. Tämän vaihdoksen aikana unhotettiin rouva Moore kokonaan. Port Saidin luona tuli kolkko meluisa pohjola vastaan. Ilma oli niin kylmä ja tuulinen, että sen matkustajien mielestä olisi pitänyt tuntua siinäkin maassa, josta he olivat lähteneet, mutta siellä ilma vain muuttui yhä kuumemmaksi tavallisen lainalaisuutensa mukaan. Chandraporessa aikaansai kuolemantapaus lempeämpiä ja kestävämpiä jälkiä. Siellä sepitettiin legenda, että eräs englantilainen oli tappanut äitinsä senvuoksi, että äiti oli koettanut pelastaa erään indialaisen hengen. Siihen sisältyi kaikissa tapauksissa sen verran totuutta, että se suututti viranomaisia. Joskus oli tapettu vain lehmä ja joskus oli villisian hampailla varustettu krokotiili ryöminyt maalle Gangeksesta. Tällaisia loruja on vaikeampi kumota kuin tavallisia valheita. Ne piiloutuvat roskakasoihin ja liikkuvat silloin, kun ei kukaan ole katsomassa. Yhteen aikaan kerrottiin paristakin eri haudasta, joissa Esmiss Esmooren maalliset jäännökset muka lepäsivät. loinen niistä oli nahkurintehtaan ja toinen tavaramakasiinin läheisyydessä. Herra McBryde kävi katsomassa molempia ja näki niiden vaiheilla jo palvomisen merkkejä, saviruukkuja ja sensemmoista. Mutta koska hän oli kokenut virkamies, hän ei ollut tästä tietääkseenkään, ja viikon parin kuluttua unhotettiin koko juttu. — Siinä on propagandaa takana, hän sanoi unhottaen, että noin sata vuotta sitten, kun eurooppalaiset vielä asettuivat asumaan maaseudulle, he kuolemansa jälkeen muuttuivat joskus paikallisiksi pahoiksihengiksi, ehk'eivät aivan kokonaisiksi jumaliksi, mutta ainakin sellaisten osiksi, siten, että heidät lisäniminä tahi viittauksina liitettiin johonkin sellaiseen, mikä oli jo entuudestaan olemassa, aivan niinkuin pienet jumalat ovat suurten jumalien käskyläisiä ja nämä taasen filosofien Brahman alamaisia. Ronny toisti itsekseen, että hänen äitinsä oli lähtenyt Indiasta omasta halustaan, mutta hänen omatuntonsa ei ollut puhdas. Hän oli käyttäytynyt huonosti äitiä kohtaan ja hänen piti joko katua, mikä merkitsi henkistä täyskäännöstä, tahi olla edelleen epäystävällinen häntä kohtaan. Hän valitsi tietysti jälkimmäisen vaihtoehdon. Kuinka väsyttävä äiti oli ollutkaan suojellessaan Azizia! Ja kuinka huono vaikutus hänellä oli ollut Adelaan! Ja nyt hän vieläkin aiheutti vaikeuksia naurettavilla »haudoillaan» ja selkkauksillaan alkuasukasten kanssa. Äiti ei tietenkään voinut sille mitään, mutta hän oli harrastanut samanlaisia mielettömiä asioita jo eläessäänkin, ja sen kirjoitti Ronny muistiin hänen debetpuolelleen. Monet seikat aiheuttivat nuorelle miehelle vaikeuksia — kuumuus, kaupungissa vallitseva jännittynyt tilanne, maaherran odotettu vierailu, Adelan arvoitus — ja rouva Mooren indialaistuttaminen punoi ne kaikki yhteen luonnottomaksi köynnökseksi. Mitä tapahtuu ihmisen äidille, kun hän kuolee? Hän pääsee luultavasti taivaaseen, mutta kaikissa tapauksissa hän katoaa. Ronnyn uskonto oli tuota sterilisoitua lajia, joka kestää troopillisissakin maissa. Menipä hän milloin tahansa moskeaan, luolaan tahi temppeliin, hän ei luopunut englantilaisen kirkon katsantokannasta, ja tuomitsi velttoudeksi kaikki yritykset muiden uskontojen ymmärtämiseksi. Hän kokosi ajatuksensa ja karkoitti äidin mielestään. Ajan oloon hän asettaisi kyllä sisar- ja velipuolineen taulun hänen muistokseen Northamptonshiren kirkkoon, missä hän tavallisesti oli käynyt sunnuntaisin. Siihen kaiverrettaisiin hänen syntymä- ja kuolinvuotensa ja ilmoitus siitä, että hänet oli haudattu mereen. Se riittäisi. Ja Adela — hänkin saisi lähteä matkoihinsa. Ronny oli toivonut, että tyttö itse ehdottaisi sitä. Hän ei voinut mitenkään mennä naimisiin Adelan kanssa, koska se olisi merkinnyt hänen uransa loppua. Surkuteltava Adela raukka! Hän oleskeli vieläkin, Fieldingin kohteliaisuuden nojalla, maakuntaopistossa — sopimattomasti ja nöyryyttävästi kylläkin, mutta ei ainoakaan englantilaisen siirtokunnan perhe halunnut häntä luokseen. Ronny siirsi kaikki yksityiskeskustelut siihen saakka, kunnes tuomio julistettaisiin. Aziz oli nimittäin haastanut Adelan oikeuteen saadakseen häneltä vahingonkorvausta. Sitten Ronny pyytäisi Adelalta vapauttaan. Adela oli tappanut hänen rakkautensa, joka ei konsanaan ollut ollutkaan niin erittäin elinvoimainen. He eivät olisi milloinkaan menneet kihloihin, ellei tuota onnettomuutta olisi tapahtunut heidän ajaessaan Nawab Bahadurin autolla. Adela kuului nyt hänen päättyneeseen, kypsymättömään ylioppilasaikaansa — Grasmereen, vakaviin keskusteluihin, kävelyretkiin ja muuhun sellaiseen. XXIX Piirikunnan maaherran vierailu oli seuraava Marabarpulman aiheuttama askel. Sir Gilbertillä oli valistuneita mielipiteitä, vaikkei hän itse ollut erikoisen valistunut. Koska hän pitkän uransa aikana sihteerinvirastossa ei ollut persoonallisesti joutunut tekemisiin indialaisten kanssa, hän saattoi puhua heistä ennakkoluulottomasti ja pahoitella rotueroavaisuuksia. Hän oli hyvin tyytyväinen jutun päättymisestä ja onnitteli Fieldingiä sen johdosta, että Fielding alusta alkaen oli asettunut tuolle ainoalle laajakatseiselle, järkevälle ja inhimilliselle kannalle. — Näin meidän kesken sanoen, hän jatkoi — Fielding inhosi salaisuuksia, mutta sir Gilbert tahtoi itsepäisesti uskoa hänelle niitä — ovat tuolla mäellä asuvat ystävämme hoitaneet koko asian alun perin hyvin huonosti, koska he eivät ole ymmärtäneet, että kellon osoittimet liikkuvat eteen- eivätkä taaksepäin. Mutta seuraavan asian hän sanoi voivansa taata: rehtori saisi vastaanottaa hyvin ystävällisen pyynnön ruveta uudestaan kerhon jäseneksi, ja hän pyysi, ei, vaan vaatikin rehtoria hyväksymään sen. Hän palasi hyvin tyytyväisenä takaisin korkeuksiinsa. Kuinka paljon neiti Questedin pitäisi maksaa ja mitä oikeastaan oli tapahtunut luolassa — ne olivat paikallisia yksityisseikkoja, jotka eivät kuuluneet hänelle. Fielding huomasi sekaantuneensa yhä enemmän neiti Questedin asioihin. Opisto pysyi suljettuna, ja hän söi ja nukkui Hamidullahin luona, niin ettei ollut olemassa mitään syytä, miksi neiti ei voinut oleskella siellä, jos niin tahtoi. Hänen sijassaan Fielding olisi jo lähtenyt matkoihinsa päästäkseen kuulemasta Ronnyn niukkoja ja hajamielisiä kohteliaisuuksia, mutta Adela odotti, että hiekka hänen tuntilasissaan juoksisi loppuun. Rakennus asuttavaksi ja puutarha kuljeskeltavaksi lyhyinä viileinä hetkinä oli kaikki, mitä hän tarvitsi, ja Fielding saattoi lahjoittaa ne hänelle. Onnettomuus oli saanut Adelan tajuamaan rajoituksensa, ja nyt huomasi Fieldingkin, mikä hieno ja uskollinen ihminen hän oli. Hänen nöyryytensä oli liikuttavaa. Hän ei milloinkaan napissut kovaa kohtaloaan, vaan piti sitä tyhmyytensä oikeutettuna rangaistuksena. Kun Fielding vihjaili hänelle, että persoonallinen anteeksipyyntö Azizille olisi paikallaan, hän sanoi surullisesti: — Tietysti. Minun olisi pitänyt käsittää se itsekin, mutta vaistoni ei ilmaise minulle milloinkaan mitään. Miksi en kiiruhtanut hänen jälkeensä oikeudenkäynnin loputtua? Kirjoitan tietysti anteeksipyynnön, mutta ettekö te tahtoisi sanella sitä? He kyhäsivät yhdessä kirjeen, joka oli täynnä vakavia ja liikuttavia lauseita, mutta kirjeenä se ei ollut ollenkaan liikuttava. — Kirjoitanko uuden? hän kysyi. — Tahdon tehdä vaikka mitä hävittääkseni olemattomiin aikaansaamani pahan. Voin tehdä tuon oikein ja tämän oikein, mutta kun ne molemmat yhdistetään, ei siitä tule mitään. Se on juuri se, mikä minussa on hullusti. En ole ymmärtänyt sitä ennenkuin nyt. Luulin, että minä, olemalla oikeudenmukainen ja tiedonhaluinen, selviäisin kaikista vaikeuksista. — Kirjeemme ei kelpaa mihinkään, vastasi Fielding, — eräästä yksinkertaisesta syystä, johon meidän on paras suhtautua rehellisesti. Teillä ei ole mitään todellista tunnetta Azizia eikä indialaisia kohtaan yleensä. Neiti Quested myönsi sen. — Ensi kerran tavatessamme toisemme tahdoitte oppia tuntemaan Indiaa ettekä indialaisia, ja minä ajattelin silloin: »Sillä tavalla ei pitkälle päästä». Indialaiset tietävät, pitääkö joku heistä vai ei — siinä ei kukaan voi heitä pettää. He eivät tyydy milloinkaan pelkkään oikeudentuntoon, ja senvuoksi onkin brittiläinen keisarikunta perustettu hiekalle. — Mutta pidänkö minä sitten kenestäkään? sanoi neiti Quested. Hän piti luultavasti Heaslopista, ja Fielding vaihtoi puheenaihetta, koska tämä tytön elämän puoli ei liikuttanut häntä. Hänen indialaiset ystävänsä olivat toiselta puolen hieman ylimielisiä. Voitto, joka olisi tehnyt englantilaisista tekopyhiä, teki heistä röyhkeitä. He tahtoivat saada aikaan hyökkäyksen ja koettivat panna sen toimeen hakemalla uusia vääryyksiä ja valitusten aiheita, joista useat olivat täysin perättömiä. He kärsivät siitä pettymyksestä, joka tavallisesti seuraa taistelua. Se, minkä puolesta taistellaan, ja se, mitä voitetaan, eivät ole milloinkaan samoja asioita; jälkimmäisellä on arvonsa, ja vain pyhimykset luopuvat voiton hedelmistä; mutta se kuolemattomuuden loiste, joka on niille ominaista, haihtuu heti, kun ne otetaan käteen. Vaikka sir Gilbert olikin ollut armollinen, melkeinpä liehitteleväkin, ei hänen edustamansa järjestelmä ollut millään tavalla pistänyt niskaansa ikeeseen. Brittiläinen herruus jäi valtaan yhtä läpitunkevana ja vastenmielisenä kuin aurinko, eikä siitä, mitä tämän jälkeen oli tehtävä, ollut selvillä edes Mahomet Alikaan. Yritettiin äänekkäillä puheilla ja naurettavalla pikkumaisuudella, mutta kaiken sen takana piili vilpitön, vaikkakin epämääräinen sivistyksen kaipuu. — Herra Fielding, meidän kaikkien täytyy tulla sivistyneiksi heti. Aziz oli ystävällinen ja mahtipontinen. Hän tahtoi, että Fielding »liittyisi Itään», kuten hän sanoi, ja jatkaisi elämäänsä myötämielisessä riippuvaisuussuhteessa siihen. — Voit luottaa minuun, Cyril. — Sitä ei voitu epäilläkään, eikä Fieldingillä ollut mitään, mikä olisi sitonut häntä omiinsa. Mutta hänestä ei tosiaankaan voinut tulla toista Muhammed Latifia. Kun he kiistelivät siitä, sukeltautui näkyviin jonkinlainen rotuvihollisuus, ei katkera, vaan välttämätön kuin heidän ihonsa väri: kahvinruskea helakanharmaata vastaan. Ja Azizin oli tapana lopettaa seuraavasti: — Etkö ymmärrä, että olen sinulle kiitollinen avustasi ja tahdon palkita sinua? Tähän vastasi toinen aina: — Jos haluat palkita minua, niin luovu vaatimasta neiti Questediltä korvausta. Azizin tunteettomuus Adelaa kohtaan vaivasi Fieldingiä. Miltä näkökannalta hyvänsä katsottuna oli oikeinta, että häntä kohdeltaisiin suopeasti. Eräänä päivänä Fielding koetti vedota rouva Mooren muistoon. Hänen kuolemansa oli surettanut kovasti lämminsydämistä Azizia; hän itki kuin lapsi ja käski kolmen lapsensakin itkeä. Epäilemättä hän oli suuresti rakastanut ja kunnioittanut rouva Moorea. Fieldingin ensimmäinen koe epäonnistui kokonaan. Vastaus kuului: — Näen kyllä, mihin tahdot päästä. Mutta minä haluan kostaa heille. Miksi minun pitäisi sietää loukkauksia ja kärsimyksiä, miksi he saisivat lukea taskuissani olleet kirjeet ja viedä vaimoni valokuvan poliisiasemalle? Sitäpaitsi tarvitsen nuo rahat molempien poikieni kasvatukseen, kuten olen hänelle selittänytkin. — Mutta hän alkoi vähitellen taipua, eikä Fielding epäillyt käyttämästä hieman noituuttakin avukseen. Heti kun korvauksesta tuli puhe, hän mainitsi kuolleen nimen. Aivan samalla tavalla kuin muut intoilijat löysivät haudan rouva Moorelle, hän loi Azizin sydämeen epämääräisen kuvan hänestä, sanomatta mitään sellaista, minkä tiesi vääräksi, mutta esittäen sellaista, mikä saattoi ehkä olla kaukana totuudesta. Aziz mukautui äkkiä. Hän tunsi, että rouva Moore tahtoi hänen säästävän tuota naista, jonka oli määrä mennä naimisiin hänen poikansa kanssa ja että se oli ainoa kunnianosoitus, jonka hän voi suoda hänelle. Kiihkeässä ja kauniissa rakkauden purkauksessa hän luopui koko vahingonkorvauksesta vaatien ainoastaan kulujansa. Se oli kaunista hänen puoleltaan, mutta se ei vaikuttanut vähääkään englantilaisiin, kuten hän oli otaksunutkin. He pitivät häntä edelleen syyllisenä, eivätkä luopuisi siitä mielipiteestään koskaan. Vieläkin kuiskailevat eläkettään nauttivat angloindialaiset Tuntridge Wellsissä tahi Cheltenhamissa toisilleen: — Tuo Marabarjuttu, joka kumottiin senvuoksi, ettei tyttö raukka voinut todistaa, oli toinen ikävä juttu. Kun asia siten oli virallisesti päätetty, meni Ronny, joka juuri odotti siirtoa toiselle paikkakunnalle, Fieldingin pakeille sanoen lyhyesti tavalliseen tapaansa: — Tahtoisin kiittää teitä neiti Questedille suomastanne avusta. Hän ei tule enää väärinkäyttämään vieraanvaraisuuttanne, hän on näet päättänyt palata takaisin Englantiin. Olen juuri järjestänyt hänen matkansa. Luulen hänen haluavan puhutella teitä. — Lähden heti sinne. Kun Fielding saapui opistoon, hän tapasi neiti Questedin hämmennyksen vallassa. Hän sai kuulla Ronnyn purkaneen kihlauksen. — Hyvin järkevästi hänen puoleltaan, sanoi neiti Quested intomielisesti. — Minunkin olisi pitänyt sanoa jotakin, mutta minä vain kävelin ja arvailin, mitä tulisi tapahtumaan. Olisin epäilemättä jatkanut hänen elämänsä turmelemista pelkästä velttoudesta — minulla ei ole mitään tekemistä, en ole missään kotonani ja tulen julkiseksi taakaksi huomaamattani. Rauhoittaakseen Fieldingiä hän lisäsi: — Puhun vain Indiasta. Englannissa en harhaile näin eksyksissä. Sinne minä sovin — ei, älkää luulko minun tekevän tyhmyyksiä Englannissa. Koska minun on pakko palata sinne, ryhdyn siellä johonkin. Minulla on varoja sen verran, että voin opiskella, ja paljon ystäviä, jotka ovat samanlaisia kuin minäkin. Siellä ei minulla ole mitään valittamista. Sitten hän huokaisi: — Mutta voi, kuinka paljon pahaa olenkaan tehnyt kaikille ihmisille täällä! En voi unhottaa sitä milloinkaan. Miten juurtajaksain harkitsinkaan sitä, pitikö Ronnyn ja minun mennä naimisiin vai ei... ja nyt eroamme toisistamme surematta sitä ollenkaan. Meidän ei olisi ikinä pitänyt ajatellakaan avioliittoa. Ettekö tekin hämmästynyt kuullessanne ensi kerran puhuttavan kihlauksestamme? — Enpä juuri. Minun iälläni hämmästytään niin harvoin, vastasi Fielding hymyillen. — Avioliitto on kaikissa olosuhteissa jotakin hyvin luonnotonta. Se alkaa ja loppuu niin mitättömistä syistä. Toiselta puolen tukee sitä yhteiskunta ja toiselta taasen uskonto, mutta avioliitto ei ole kumpaakaan, vai mitä? Tunnen miehiä, jotka eivät tiedä, miksi he ovat menneet naimisiin, eivätkä liioin heidän vaimonsakaan ole selvillä siitä. Epäilen, että avioliitto useimmissa tapauksissa perustuu pelkkään sattumaan, vaikka jälkeenpäin keksitäänkin kaikenlaisia jaloja vaikutteita. Avioliittoon nähden olen kyynillinen. — Mutta minäpä en! Tämä hullunkurinen alku oli minun omaa syytäni. En antanut Ronnylle mitään sellaista, mitä minun olisi pitänyt antaa, ja juuri senvuoksi hän purkikin kihlauksemme. Mennessäni tuohon luolaan ajattelin: »Olenko todellakin ihastunut häneen?» En ole kertonut sitä teille vielä, herra Fielding. En ollut oikein varma tunteistani. Annoin hellyyden, kunnioituksen ja persoonallisen kosketuksen korvata ‒ ‒ ‒ - En kaipaa enää ollenkaan rakkautta, sanoi Fielding lausuen puuttuvan sanan. — En minäkään. Täällä saamani kokemukset ovat parantaneet minut. Mutta tahdon, että toiset kaipaisivat sitä. — Mutta palataksemme ensimmäiseen keskusteluumme — sillä tämä on kai luullakseni viimeinen — kun menitte tuohon luolaan, kuka teitä todellisuudessa seurasi sinne, vai seurasiko kukaan? Voitteko sanoa sen nyt? Tahtoisin päästä selville siitä asiasta. — Ehkä se oli opas, Adela sanoi välinpitämättömästi. — Sitä ei saada milloinkaan tietää. Se on samaa, kuin jos vetäisin sormellani pitkin tuota kiiltävää seinää pimeässä, voimatta päästä sen pitemmälle. Se on jotakin, jolle minä en mahda mitään, ettekä ehkä tekään. Rouva Moore — hän tiesi. — Kuinka hän olisi voinut tietää, koskemme mekään tiedä? — Ehkä telepatiaa. Tämä nenäkäs, turhanpäiväinen sana ei selittänyt mitään. Telepatia! Mimmoinen selitys! Parasta oli peruuttaa se oitis, ja Adela peruuttikin sen. Hänen henkiset voimansa eivät riittäneet pitemmälle eivätkä Fieldinginkään. Oliko olemassa muita maailmoita, joihin he eivät ikinä pääsisi, vai oliko tämä maailma, jossa he olivat, ainoa? He eivät tienneet sitä. He ymmärsivät vain, että heidän maailmankatsomuksensa oli enemmän tahi vähemmän samanlainen ja se tyydytti heitä. Ehkä elämä onkin salaperäisyyttä eikä mitään kaaosta? He eivät tienneet sitäkään. Ehkä nuo sadat eri Indiat, jotka meluavat ja riitelevät niin väsyttävästi, muodostavatkin yhden ainoan kokonaisuuden, ja ehkä se maailmakin, jota ne kuvastelevat, on kokonainen? Heillä ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia arvostella sitä. — Kirjoittakaa minulle, kun tulette Englantiin. — Varmasti, useinkin. Te olette ollut äärettömän ystävällinen minulle. Nyt, kun minun pitää matkustaa, ymmärrän sen. Toivoisin voivani tehdä teille jotakin korvaukseksi, mutta näen, että teillä on täällä kaikkea, mitä tarvitsette. — Luulen niin, Fielding vastasi hetkisen kuluttua. — En ole milloinkaan ennen tuntenut itseäni niin onnelliseksi ja huolettomaksi kuin nyt. Tulen todellakin hyvin toimeen indialaisten kanssa, ja hekin luottavat minuun. On ihanaa, ettei minun tarvinnut luopua virastani. Minusta tuntui miellyttävältä kuunnella maaherran kohteliaisuuksia. Pysyn paikoillani ensimmäiseen maanjäristykseen saakka. — Rouva Mooren kuolema on surettanut minua hyvin kovasti. — Azizkin oli ihastunut häneen. — Mutta se on muistuttanut minua siitä, että meidän kaikkien täytyy kuolla. Kaikki nämä ystävyyssuhteet, joiden varassa me koetamme elää, ovat vain tilapäisiä. Olin ennen sitä mieltä, että kuolema valitsi uhreikseen erityisiä henkilöitä. Me saamme sellaisen kuvitelman romaaneista senvuoksi, että niissä annetaan aina muutamien ihmisten lörpötellä kirjan loppuun saakka. Mutta nyt alkaa sananparsi »kuolema korjaa kaikki» muuttua minullekin todellisuudeksi. — Älkää antako sen muuttua liian todelliseksi, sillä silloin kuolette itse. Kenenkään ei pidä ajatella kuolemaa. Kaikki se, mikä askarruttaa meitä, vaikuttaa meihin. Minä olen tuntenut samaa kiusausta, mutta minä karkoitin sen. Haluan elää vielä jonkin aikaa. — Niin minäkin. Ilmassa oli pientä ystävyyden tuntua — ikäänkuin kääpiöt olisivat tervehtineet toisiansa kädestä. Sekä mies että nainen olivat parhaimmillaan — he olivat järkeviä ja rehellisiä, jopa teräväjärkisiäkin. He puhuivat samaa kieltä, heillä oli samat mielipiteet eikä eri ikä eikä eri sukupuoli erottanut heitä, ja kuitenkin he olivat tyytymättömiä. Kun he olivat yhtä mieltä siitä, että he tahtovat elää vielä vähän aikaa, tahi siitä, etteivät he usko Jumalaan, seurasi heidän sanojaan omituinen luode ikäänkuin maailmankaikkeus olisi liikahtanut täyttääkseen pienen tyhjän tilan tahi ikäänkuin he olisivat katselleet itseään äärettömästä korkeudesta, nähden kaksi kääpiötä, jotka puhelivat, puristelivat toistensa käsiä ja vakuuttivat toisilleen olevansa samalla henkisellä tasolla. He eivät tarkoittaneet lainkaan sitä, että he olivat väärässä, sillä heti kun rehelliset ihmiset tarkoittavat sitä, käyvät he epävarmoiksi. Heillä ei ollut minkäänlaista kaukaista tähtien takaista päämäärää eivätkä he milloinkaan olleet etsineetkään sitä. Mutta nyt, kuten muissakin tilaisuuksissa, he kävivät vakaviksi; jonkin unelman varjon varjo synkensi heidän suoraviivaisia ajatuksiansa, ja asiat ja tapahtumat, joita he eivät ikinä enää saisi kokea, tuntuivat heistä kuin toisesta maailmasta tulevilta viesteiltä. — Minä pidän hyvin paljon teistä, jos sallitte minun sanoa sen, vakuutti Fielding. — Olen iloinen siitä, sillä minäkin pidän teistä. Tavatkaamme toisemme joskus vielä. — Varmasti tapaamme, Englannissa, jos vain joskus lähden sinne lomalle. — Siitä ei varmaankaan ole suuria toiveita vähään aikaan, luullakseni? — Ehkäpä sentään. Harkitsen parhaillaan erästä ehdotusta. — Ah, kuinka hauskaa se olisikaan! Niin se loppui. Kymmenen päivää myöhemmin Adela matkusti samaa tietä kuin hänen kuollut ystävänsäkin. Viimeinen lasti ennen monsuunin tuloa. Maa lepäsi voitettuna. Sen talot, puut ja kentät olivat kaikki muovailtuja samasta ruskeasta aineesta, ja Bombayssä läikkyi meri kuin lihaliemi laitureita vasten. Viimeiseen indialaiseen seikkailuunsa Adela joutui Antonyn kanssa, joka saattoi häntä laivaan ja koetti siellä juoruta hänestä. »Hän on ollut Fieldingin rakastajatar», Antony sanoi. Ehkä hän ei ollut tyytyväinen juomarahoihin. Adela soitti hyttinsä kelloa ja sai hänet ulosheitetyksi, mutta hänen panettelunsa sai aikaan sen, että Adelaa vierottiin alkupuolella matkaa. Hän sai olla omissa oloissaan Indian valtamerellä ja Punaisella merellä ja muistella Chandraporen vastenmielisiä tapahtumia. Mutta Egyptissä ilmasto muuttui toisenlaiseksi. Puhdas hiekka, joka levisi kanavan kummallakin puolen, näytti lakaisevan pois kaiken sotkuisen ja likaisen, ja vieläpä Port Saidkin näytti raikkaalta ja lumoavalta punertavassa aamun sarastuksessa. Hän meni maihin erään amerikkalaisen lähetyssaarnaajan seurassa, he kävelivät Lessepsin kuvapatsaalle ja hengittivät keuhkoihinsa Levantin hyvänhajuista ilmaa. — Mitkä velvollisuudet odottavat teitä omassa maassanne, neiti Quested, saatuanne hengittää tropiikkien ilmaa? lähetyssaarnaaja kysyi. — Huomatkaa, etten kysy, mihin aiotte ryhtyä, vaan mitkä velvollisuudet odottavat teitä. Jokaisen elämässä pitäisi tapahtua käännös ja takaisinkäännös. Tämä kuuluisa uranuurtaja — hän viittasi kuvapatsaaseen — voi kelvata esimerkiksi. Hän kääntyy Itään ja taas takaisin Länttä kohden. Sen voi huomata hänen hyvin osuneesta käsiensä asennosta, käsien, joista toisessa on makkaranippu. Lähetyssaarnaaja katsoi leikillisesti häneen salatakseen henkistä tyhjyyttänsä. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hän tarkoitti käännöksillään, hän vain sotki sanoja yhteen näyttääkseen moraaliselta kynttilältä. — Minä ymmärrän, neiti Quested vastasi äkkiä. Hän ymmärsi nyt kaiken Välimeren kirkkaassa ilmassa. Tultuaan Englantiin hänen piti ensi työkseen hakea käsiinsä rouva Mooren toiset lapset, Ralph ja Stella, ja ryhtyä sitten vasta työhön. Rouva Moore oli koettanut pitää molempien avioliittojensa hedelmät erillään toisistaan, niin ettei Adela ollut milloinkaan ennen tavannut tuota nuorempaa haaraa. XXX Oikeusjutun paikallisiin seurauksiin voitiin vielä lukea hindulaismuhamettilainen liitto. Etevät kansalaiset vaihtoivat keskenään äänekkäitä ystävyydenosoituksia; heitä lähensi toisiinsa todellinen yhteisymmärryksen tarve. Eräänä päivänä Azizin ollessa sairaalassa tuli hänen luokseen vieraisille melko miellyttävä henkilö, nimittäin herra Das. Virkamies esitti hänelle pari pyyntöä: hän tahtoi savipuolen voidetta ja runon lankonsa uuteen loistolukemistoon. Aziz myöntyi kumpaankin. — Kunnon Das, kun te olette koettanut lähettää minut vankilaan, niin voisinko minä silloin lähettää herra Battacharyalle runon? Johan nyt! Tämä on tietysti vain pilaa. Lähetän hänelle niin hyvän kuin suinkin, mutta luulin teidän loistolukemistonne olevan yksinomaan hinduja varten. — Ei erikseen hinduille, vaan indialaisille yleensä, Das sanoi nöyrästi. — Sellaista olentoa kuin indialaista yleensä ei ole olemassakaan. — Ei kylläkään vielä, mutta niitä saattaa ilmaantua, kun te kirjoitatte runonne. Te olette sankarimme, teillä on koko kaupunki puolellanne, uskontoon katsomatta. — Tiedän sen, mutta riittäneeköhän se? — Ei, pelkään sen olevan liian vähän, sanoi Das, joka ei ollut mikään pölkkypää. — Ja senvuoksi, jos uskallan ehdottaa, pyydänkin, ettette sekoittaisi runoonne liian paljon persialaisia sanontatapoja. — Hetkinen, Aziz sanoi purren kynäänsä. Hän kirjoitti lääkemääräystä. — Kas, tässä... Eikö tämä ole runoa parempi? — Onnellinen se, joka kykenee kyhäämään molempia. — Olette äärettömän kohtelias tänään. — Tiedän teidän olevan vihoissanne minulle senvuoksi, että johdin tuon jutun käsittelyä, toinen sanoi ojentaen vaistomaisesti kätensä. — Te olette aina ylen ystävällinen ja kohtelias, mutta minä epäilen aina ivallisuutta käytöksessänne. — Ei, ei! vastusti Aziz. He tarttuivat toistensa käsiin syleillen puolittain toisiaan, mikä oli luonteenomaista heidän liitolleen. Eri ilmanaloista kotoisin olevien ihmisten kesken on mahdollisuuksia romantiikkaan, mutta indialaisten eri ryhmät tuntevat liian hyvin toisensa voidakseen ilman muuta kiivetä kuilun yli. Lähestyminen on arkipäiväistä. — Mainiota, Aziz sanoi taputtaessaan Dasin leveää olkapäätä, mutta sisimmässään hän ajatteli: »Eikös hän vain saanutkin minut ajattelemaan lehmänlantaa!» Das puolestaan ajatteli, että muutamat muhamettilaiset ovat tavattoman väkivaltaisia. He hymyilivät viekkaasti ja molemmat koettivat vakoilla toistensa sisimpiä ajatuksia. Das, jolle puhuminen oli helpompaa, sanoi: — Suokaa minulle anteeksi erehdykseni ja ymmärtäkää rajoitukseni. Eläminen täällä maailmassa ei ole helppoa. — Mutta palataan vielä tuohon runoon. Mistä tiesitte minun joskus kirjoittelevan semmoisia? Aziz kysyi mielissään ja melko liikutettuna, sillä kirjallisuus oli aina suonut hänelle lohtua ja ollut jotakin, jota ruma todellisuus ei voinut turmella. — Professori Godbole puhui siitä usein ennen matkustamistaan Mauhun. — Mistä hän oli kuullut siitä? — Hänkin oli runoilija. Ettekö tiennyt sitä? Hyvillään pyynnöstä Aziz ryhtyi työhön samana iltana. Tuntiessaan kynän sormiensa välissä hänessä heräsi heti halu runoilla persialaiseen tapaan. Hänen runossaan kerrottiin, kuten aina, islamin rappeutumisesta ja rakkauden haihtuvaisuudesta, se oli täynnä kaihoa ja suloutta, mutta siinä ei ollut minkäänlaisia henkilökohtaisia kokemuksia ja siitä puuttui kaikki mielenkiinto noita erinomaisia hinduja kohtaan. Koska hän ei ollut ollenkaan tyytyväinen tähän runoon, hän heittäytyi toiseen äärimmäisyyteen ja kirjoitti satiirin, jossa oli niin paljon ivaa ja solvauksia, ettei sitä voinut painaa. Hän kykeni vain intomielisyyteen tahi myrkyllisyyteen, vaikka hän elämässä ei joutunut kosketuksiin juuri kummankaan kanssa. Hän rakasti runoutta — tiede oli vain ulkonainen taakka, jonka hän voi laskea syrjään ollessaan yksinään yhtä helposti kuin länsimaiset vaatteensakin — ja tänä iltana hän halusi sepittää uuden laulun, jonka joukot ottaisivat riemuiten vastaan laulaakseen sitä kedoilla. Mutta millä kielellä hän kirjoittaisi sen? Ja mitä se kuvailisi? Hän halusi nähdä ja tulla tuntemaan useita sellaisia indialaisia, jotka eivät olleet muhamettilaisia, ja toivoi, ettei hänen milloinkaan tarvitsisi katsoa taaksepäin. Se on ainoa terveellinen keino. Onko heillä mitään hyötyä heidän leveysasteellaan ja heidän aikanaan Cordovan ja Samarkandin hävinneestä loistosta? Se on ohi, ja sillä aikaa kuin me suremme sitä, miehittävät englantilaiset Delhin ja sulkevat meidät pois Itä-Afrikasta; vieläpä islami itsekin, vaikka siihen sisältyykin totuus, luo hämmentäviä sivuvaloja vapauden tielle. Tulevaisuuden laulun täytyy kohota uskontoa korkeammalle. Niin jäi runo herra Battacharyalle kokonaan kirjoittamatta, mutta sillä oli kuitenkin eräs vaikutus. Se opasti hänet tielle, joka vei isänmaan hämärää, jättimäistä kuvaa kohden. Häneltä puuttui välitön tunne sitä maata kohtaan, jossa hän oli syntynyt, mutta Marabar-vuoret vetivät häntä sinnepäin. Hän sulki puoleksi silmänsä ja koetti rakastaa Indiaa. Indian täytyy jäljitellä Japania. Indian poikia ei kunnioiteta, ennenkuin Indiasta tulee kansakunta. Hän tunsi itsensä äkkiä taipumattomammaksi ja sulkeutuneemmaksi. Englantilaiset, joille hän oli nauranut tahi joita hän ei ollut näkevinäänkään, ahdistivat häntä nyt kaikkialla, olivatpa vielä kytkeneet hänen haaveensakin. — Olen erehtynyt suuresti siinä, että olen tähän saakka suhtautunut hallitsijoihimme leikillisesti, hän sanoi seuraavana päivänä Hamidullahille, joka vastasi huokaisten: — Se on viisain tapa suhtautua heihin, vaikka se ajan oloon onkin mahdotonta. Ennen tahi myöhemmin sattuu jokin onneton tapaus, kuten esim. sinun tapauksesi, joka paljastaa heidän salaiset ajatuksensa meistä. Ja vaikka Jumala itse astuisi alas taivaasta heidän kerhoonsa ja sanoisi sinua viattomaksi, he eivät uskoisi häntä. Ymmärrätkö nyt, miksi Mahomet Ali ja minä tuhlaamme niin paljon aikaa vehkeilyyn ja yhteistyöhön sellaisten henkilöiden kuin Ram Chandin kanssa? — Minä en kärsi komiteoja. Aion lähteä tieheni. — Minne sitten? Turtonit ja Burtonit ovat kaikki samanlaisia. — Mutta eivät indialaisissa valtioissa. — Niissä pitää poliittisten kiihoittajien esiintyä hieman hillitymmin, luulemma; muuta eroa ei ole. — Mutta minä tahdon pois koko Angloindiasta, vaikka saisinkin huonopalkkaisemman toimen jossakin muualla. Kunpa olisin saanut elää Baburin aikoina, taistella hänen puolestaan ja runoilla hänelle. Mutta ne ajat ovat ohi, eikä hyödytä mitään toistella sitä, sillä se vain heikontaa meitä. Me tarvitsemme kuninkaan, Hamidullah; se tekisi meille elämän hieman helpommaksi. Nykyisten olosuhteiden vallitessa meidän pitää oppia antamaan arvoa noille kummallisille hinduille. Aion hakea lääkäriksi johonkin alkuasukasvaltioon. — Nyt menet aivan liian pitkälle! — En niinkään pitkälle kuin Ram Chand. — Entä rahat? Nuo sivistymättömät rajahit eivät milloinkaan maksa sinulle kunnollista palkkaa. — Minä en rikastu missään paikassa, koska sellainen on luonteelleni vierasta. — Jos vain olisit ollut järkevä ja antanut neiti Questedin maksaa — — Pidin toista vaihtoehtoa parempana. Mutta on tarpeetonta väitellä siitä, mitä on tapahtunut, hän sanoi äkkiä melko tiukasti. — Minä olen antanut hänen pitää omaisuutensa, jotta hän voisi ostaa itselleen miehen Englannissa, ja siihen hän totisesti tarvitseekin rahaa. Ei puhuta enää siitä asiasta. — Hyvä on, saat sitten jatkaa köyhänmiehen elämääsi. Et voi vielä pyytää lomaa Kashmirin matkaasi varten, sinun täytyy pysyä ammatissasi ja kohota hyvin palkattuun virkaan. Et saa vetäytyä piiloon mihinkään viidakkovaltioon kirjoittamaan runoja. Sinun pitää kasvattaa lapsiasi, lukea uusimpia tieteellisiä lehtiä ja pakottaa eurooppalaiset lääkärit kunnioittamaan sinua. Kanna omien töittesi seuraukset kuin mies. Aziz katsoi häneen pitkään ja vastasi: — Emme ole nyt oikeussalissa. Mies voi olla monella eri tavalla mies, ja minun tehtäväni miehenä on pukea kaikki se sanoiksi, mikä piilee syvimmällä sydämessäni. — Moinen lausunto ei totisesti kaipaa vastausta, Hamidullah sanoi liikutettuna. Mutta sitten hän tyyntyi ja virkkoi hymyillen: — Oletko kuullut ilkeää juorua, jonka Muhammed Latif on nuuskinut tietoonsa? — En. — Kun neiti Quested asui opistossa, oli Fieldingin tapana käydä tervehtimässä häntä... melko myöhäiseen iltaisin, palvelijoiden puheen mukaan ainakin. — Sehän tuotti hänelle miellyttävää vaihtelua, jos Fielding vain teki niin, Aziz sanoi kummallisen näköisenä. — Kaiketi ymmärrät, mitä tarkoitan? — Nuori mies katsoi jälleen häneen ja sanoi: — Kyllä. Mutta tämä ilmoituksesi ei voi missään tapauksessa auttaa minua vaikeuksistani. Olen päättänyt lähteä matkoihini Chandraporesta. Nyt on kysymys vain siitä, minne. Olen päättänyt kirjoittaa runoja. Mutta mistä? Sinä et auta minua ollenkaan. Ja sitten seurasi sekä Hamidullahin että hänen itsensä hämmästykseksi hermostunut mielenpurkaus. — Mutta kukapa minua auttaisikaan? Minulla ei ole ainoatakaan ystävää. Kaikki ovat kavaltajia, omat lapsenikin. Olen saanut kyljikseni ystävistä. — Aioin juuri ehdottaa sinulle, että menisimme naisten puolelle, mutta siellä ovat nuo kolme petollista lastasi, niin että sinä et kai halua. — Olen hyvin pahoillani. Vankeuteni jälkeen on luonteeni muuttunut oikulliseksi; ymmärrä minut oikein ja suo minulle anteeksi. — Nureddinin äiti on nyt vieraisilla vaimoni luona. Mutta se ei kai tee mitään. — He ovat puhutelleet minua kumpikin erikseen, mutta eivät milloinkaan samalla kertaa. Parasta on, että valmistat heitä yhteisen järkytyksen varalta. — Ei, yllätetään heidät mieluummin varoittamatta. Naisemme kiinnittävät vielä liian paljon huomiota kaikenlaiseen joutavaan. Kun sinun juttuasi käsiteltiin, aikoivat he luopua purdahnista; jopa muutamat, jotka osasivat kirjoittaa, laativat sensuuntaisen asiakirjankin, mutta kaikki olikin turhaa touhua. Sinähän tiedät, kuinka suuresti he kaikki kunnioittavat Fieldingiä, vaikkei kukaan heistä ole nähnyt häntä. Vaimoni sanoo tahtovansa tutustua häneen, mutta kun hän tulee meille vieraisille, keksii vaimoni aina jonkin verukkeen — hän ei voi oikein hyvin, huone hävettää häntä eikä hänellä ole minkäänlaisia kunnon makeisia tarjottavana Fieldingille, norsunkorvia vain. Jos minä sanon, että norsunkorvat ovat Fieldingin mielestä mitä makeinta herkkua, vastaa vaimoni Fieldingin siinä tapauksessa ymmärtävän, kuinka huonoja hänen valmistamansa ovat, niin ettei hän siis voi ottaa vastaan häntä tuon mitättömän seikan vuoksi. Rakas poikaseni, minä olen nyt viisitoista vuotta väitellyt begumini kanssa, pääsemättä milloinkaan sen pitemmälle. Ja kuitenkin lähetyssaarnaajat valittavat meille, että naisiamme sorretaan. Jos haluat saada aiheen runoosi, niin ota seuraava: »Indialainen nainen sellaisena, jollainen hän on, eikä sellaisena, jollainen hänen väitetään olevan». XXXI Aziz ei pystynyt tajuamaan tosiasioita. Hänen toisiaan seuraavat tunnelmansa määräsivät hänen käsityskantansa ja johtivat tuohon traagilliseen, hänen ja hänen englantilaisen ystävänsä välisen suhteen kylmenemiseen. He olivat voittaneet, mutta eivät saisi nauttia voittonsa hedelmistä. Fielding oli matkustanut johonkin neuvottelukokoukseen, ja kun neiti Questedistä levinneet huhut olivat saaneet vaikuttaa Aziziin muutamia päiviä, hän otaksui ne tosiksi. Hänellä ei ollut minkäänlaisia moraalisia syitä sitä vastaan, että hänen ystävänsä huvittelivat, eikä Cyril, joka oli keski-ikäinen mies, voinut enää odottaakaan saavansa naismarkkinoiden parhainta tavaraa, vaan hänen täytyi hakea huvinsa sieltä, mistä hän voi hankkia sen. Mutta häntä loukkasi se, että Fielding oli ruvennut väleihin juuri tämän naisen kanssa, jota Aziz yhä vielä piti vihollisenaan. Ja sitäpaitsi, miksi Fielding ei ollut kertonut sitä hänelle? Mitä on ystävyys ilman luottamusta? Hän oli itse joskus kertonut asioita, joita yleensä pidetään loukkaavina, ja englantilainen oli kuunnellut lausumatta moitteen sanaa, mutta ei ollut kuitenkaan vuorostaan kertonut hänelle mitään samantapaista. Kun Fielding palasi, Aziz kohtasi hänet asemalla, suostui hänen päivälliskutsuunsa ja alkoi näennäisesti iloisena ja hilpeänä salaisesti arvostella häntä. Hän kertoi eräästä yleisestä eurooppalaisesta häpeäjutusta — herra McBrydestä ja neiti Derekistä. Neiti Derekin uskollinen rakkaus Chandraporea kohtaan oli nyt saanut selityksensä; herra McBryde oli yllätetty hänen huoneessaan ja nyt oli rouva McBryde pyytänyt eroa. — Herra McBryde, joka oli niin siveellinen! Mutta hän tulee syyttämään siitä Indian ilmastoa. Loppujen lopuksi kaikki on tietysti meidän syytämme. No, eikös olekin hämmästyttävä uutinen, Cyril? — Eipä juuri, vastasi Fielding, joka ei paljoakaan välittänyt toisten synneistä. — Mutta kuuntelehan minua. — Azizin kasvot kirkastuivat. — Kokouksessa päätettiin... — Tuon kaiken voimme siirtää iltaan. Minun täytyy mennä suoraan Minto-sairaalaan nyt, sillä koleera näyttää pahanlaatuiselta. Meille tuodaan sairaita täältä kaupungista ja muualtakin. Koko elämä on muuten hyvin ikävää. Uusi ylilääkäri on samanlainen kuin entinenkin, vaikka ei vielä uskallakaan näyttää hampaitaan. Vaihdoksesta ei ollut mitään hyötyä. Kaikki kärsimyksen! ovat olleet turhaa. Mutta kuulehan nyt, Cyril, sanon sinulle muistaessani erään asian. Sinustakin juorutaan melkein yhtä paljon kuin McBrydestä. Täällä huhutaan, että sinusta ja neiti Questedistä tuli liiankin hyvät ystävät. Puhuakseni suoraan, väitetään, että teillä olisi ollut jonkinlainen suhde keskenänne. — Melkeinpä odotin sitä. — Siitä puhutaan koko kaupungissa ja se on vahingoksi maineellesi. Sinähän tiedät, etteivät läheskään kaikki ole sinun puolellasi. Olen tehnyt voitavani kumotakseni nuo juorut. — Älä vaivaudu suotta, koska neiti Quested on vihdoinkin matkustanut tiehensä. — Vain ne, jotka jäävät maahan, eivätkä ne, jotka matkustavat pois, saavat kärsiä moisista jutuista. Voit kuvitella, miten pahoillani ja huolissani olen ollut. Olen tuskin saanut unen rahtustakaan silmiini. Ensin liitettiin minun nimeni hänen nimeensä, ja nyt on sinun vuorosi. — Älä puhu niin liioittelevasti. — Mitä tarkoitat? — Tuota pahoitteluasi ja levottomuuttasi. — Olenhan elänyt koko ikäni Indiassa! Tiedän siis hyvin, mikä täällä vahingoittaa mainetta. Hänen äänensä kuulosti melkein äreältä. — Mutta asteikko, asteikko. Sinä turvaudut aina väärään asteikkoon, rakas ystävä. Tuo juoru on tietysti harmillinen, mutta vain niin vähäisessä määrässä, että me yhtä hyvin voimme jutella jostakin muusta. — Sinusta se tietysti tuntuu ilkeältä neiti Questedin vuoksi. Näen sen sinusta. — Kyllä, mikäli se nyt liikuttaa minua. En näet välitä juuri mistään. — Cyril, tuo kerskailemisesi, ettet välitä juuri mistään, koituu vielä turmioksesi. Se hankkii sinulle vihollisia kaikilta tahoilta ja tekee minut tavattoman epävarmaksi. — Mitä vihollisia? Koska Aziz oli ajatellut vain itseään, hän ei voinut vastata. Hän tunsi olleensa typerä ja suuttui yhä enemmän. — Olen antanut sinulle luettelon toisensa jälkeen sellaisista tämän kaupungin ihmisistä, joihin ei voi luottaa. Sinun asemassasi olisi minulla sen verran järkeä, että ymmärtäisin liikkuvani vihollisten keskuudessa. Sinähän kuulet minun puhuvan juuri nyt hiljaisella äänellä. Teen sen siksi, että sinulla on uusi palvelija. Kuinka voisin tietää, onko hän vakooja vai ei? — Hän hiljensi vieläkin enemmän ääntään. — Joka kolmas palvelija on vakooja. — Entä sitten? Fielding kysyi hymyillen. — Väitätkö tätä lausuntoani vääräksi? — Se ei liikuta minua ollenkaan. Vakoojia on melkein yhtä paljon kuin moskiitteja, mutta kuluu vuosikausia, ennenkuin tapaan sellaisen, joka kykenee lannistamaan minut. Sinulla on jotakin muuta mielessä. — Eikä ole! Älä ole tyhmä. — Onpahan! Sinä olet vihoissasi minulle jostakin syystä. Suora hyökkäys teki aina Azizin taisteluun kykenemättömäksi. Hän sanoi: — Vai niin, tapanasi oli siis huvitella Adela-neidin kanssa iltaisin? Olet sinäkin koko rumahinen! Fieldingin ja neiti Questedin synkät ja korkealle tähtäävät keskustelut eivät totisesti olleet mitään rakkaudenkuhertelua. Fieldingiä hämmästytti se, että juttua ollenkaan uskottiin, ja hän suuttui niin kovasti siitä, että häntä nimitettiin rumahiseksi, että hän menetti malttinsa ja huudahti: — Senkin porsas! Huvittelinko minä? Onkohan se uskottavaa sellaisissa olosuhteissa? — Ah, suo anteeksi! Hillitsemätön itämainen mielikuvitukseni oli vain toiminnassa, Aziz vastasi iloisesti, vaikka hän sisimmässään tunsikin mitä syvintä epätoivoa. — Käsität kai olosuhteet? Tyttöhän oli yhä vielä kihloissa Heaslopin kanssa enkä minä sitäpaitsi milloinkaan tuntenut... — Aivan niin, aivan niin, mutta koska sinä et vastustanut minua, luulin sen olevan totta. Itä- ja Länsimaat, rakas ystävä. Silloin syntyy niin helposti väärinkäsityksiä. Tahtoisitko nyt viedä porsaasi vaunuillasi sairaalaan? -— Et suinkaan ole loukkautunut? — Enhän toki. — Jos olet, täytyy asia selvittää. — Se on jo selvitetty, Aziz vastasi arvokkaasti. — Uskon täydellisesti sanasi, joten on tarpeetonta väitellä asiasta tämän enempää. — Mutta ilmaisutapani kaipaa selitystä. Olin hävyttömän epäkohtelias. Pyydän sinulta tuhannesti anteeksi. — Syy oli kokonaan minun. Näin sotkeutui heidän keskustelunsa yhä enemmän. Pysähdys väärässä kohdassa, väärin ymmärretty korostus ja niin meni koko keskustelu vikaan. Fielding oli ymmällään, mutta ei lainkaan suutuksissaan. Asian selittäminen oli kuitenkin sangen työlästä. Syntyy aina väärinkäsityksiä, kun kaksi ihmistä ajattelee eri tavoin samasta asiasta, aina ikävyyksiä ja yllätyksiä, vieläpä silloinkin, kun molemmat ovat samaa rotua. Fielding alkoi uudestaan kertoa tunteistaan neiti Questediä kohtaan, mutta Aziz keskeytti hänet sanoen: — Mutta minähän uskon sinua, minähän uskon sinua. Muhammed Latif saa vastata tästä jutustaan. — Äh, jätä se omaan arvoonsa niinkuin muutkin juorut! Se kuuluu niihin asioihin, jotka on koetettava unhottaa. Kun ei siitä välitetä, se haihtuu olemattomiin aivan samalla tavalla kuin vanhan rouva Mooren haudatkin. — Muhammed Latif on ruvennut vehkeilemään. Olemme joka tapauksessa hyvin tyytymättömiä häneen. Tuletko hyvillesi, jos muitta mutkitta lähetämme hänet hänen perheensä luo? — Voimme päivällisen jälkeen väitellä hänestä. Azizin silmät kävivät pieniksi ja koviksi. — Päivällisenkö? Tämäpä oli todellakin ikävää — unhotin sen kokonaan. Olen luvannut aterioida Dasin kanssa. — Tuo Das mukanasi tänne. — Hän on ehkä pyytänyt muitakin ystäviään. — Sinä tulet luokseni päivälliselle, kuten sovimme, sanoi Fielding katsoen syrjään. — En halua kuulla puhuttavankaan muusta. Sinä tulet ja sillä hyvä. He olivat saapuneet sairaalan edustalle. Fielding jatkoi yksinään matkaansa Maidanin ympäri. Hän oli suutuksissaan itselleen, mutta arveli kaiken selviytyvän päivällisillä. Postikonttorin kohdalla hän tapasi piiripäällikön. Heidän vaununsa olivat vierekkäin kadulla sillä aikaa, kuin heidän palvelijansa olivat konttorissa. — Hyvää huomenta! Vai niin, te olette siis tullut takaisin, Turton sanoi jääkylmästi. — Olisin mielissäni, jos tulisitte kerhoon tänä iltana. — Olen mukautunut takaisinvalintaan, sir. Pitääkö minun välttämättä tulla sinne? Olisin iloinen, jos pääsisin siitä; sitäpaitsi minulle tulee päivällisvieraita. — Tässä ei ole kysymys teidän tunteistanne, vaan maaherran toivomuksesta. Aiotte luultavasti kysyä, puhunko virkani puolesta. Teen niin. Odotan teitä kello kuusi tänä iltana. Muihin suunnitelmiinne emme aio sekaantua. Hän otti määrättyyn aikaan osaa tuohon vastenmieliseen pikku juhlallisuuteen. Siellä oikein kolisi vieraanvaraisuuden luuranko. — Haluatteko grogin vai tavallisen ryypyn? — Hän jutteli viisi minuuttia rouva Blakistonin kanssa, joka oli ainoa läsnäoleva naisolento. Hän keskusteli McBrydenkin kanssa, joka, tuntien tehneensä syntiä sahibina, oli hermostuneella tuulella avioeronsa vuoksi. Hän puheli uuden ylilääkärin, majuri Robertsin, ja uuden pormestarin, herra Milnerin, kanssa, mutta kuta useampia kerhon jäseniä vaihtui toisiin, sitä muuttumattomammaksi näytti itse kerho jäävän. »Tämä ei ole hyväksi», Fielding ajatteli palatessaan takaisin moskean vieritse. »Me rakennamme kaikki juoksevalle hiekalle, ja kuta nykyaikaisemmaksi maa muuttuu, sitä suurempi on romahdus. Ennen vanhaan, seitsemännellätoista vuosisadalla, jolloin julmuus ja vääryys hallitsivat, korjasi näkymätön voima hävityksen jäljet. Mutta nykyjään toistuu kaikki; ei mikään estä kaikua kuulumasta. Alkuperäinen ääni voi olla hyvinkin viaton, mutta kaiku on aina paha». Tämä ajatus kaiusta piili Fieldingin aivoissa. Hän ei saanut milloinkaan sitä itselleen oikein selväksi. Se kuului siihen maailmaan, jota hän ei ollut saavuttanut tahi jonka hän oli hylännyt. Aziz tuli päivällisille väsyneenä ja alakuloisena, minkä vuoksi Fielding päätti kosketella heidän välillään vallitsevaa erimielisyyttä vasta myöhemmin illalla, jolloin siitä puhuminen tuntuisi luonnollisemmalta. Hän ei salannut ollenkaan kerhossa käyntiään, mutta sanoi menneensä sinne käskystä eikä uudistavansa vierailuaan, jollei saisi uutta määräystä. — Toisin sanoen, tuskinpa koskaan, sillä aion piakkoin matkustaa Englantiin. — Arvelinkin sinun lopulta palaavan Englantiin, Aziz sanoi hyvin tyynesti, ja sitten he vaihtoivat puheenaihetta. He söivät päivällisensä melko painostavan tunnelman vallitessa ja menivät sitten puutarhaan ja istuutuivat moguliajalta peräisin olevaan huvimajaan. — Matkustan vain lyhyeksi aikaa virallisissa asioissa. Esimieheni haluavat minun poistuvan Chandraporesta joksikin aikaa. Heidän on pakko kunnioittaa minua, vaikka he eivät pidäkään minusta. Tilanne on melko hullunkurinen. — Millaisissa asioissa sitten? Saatko lainkaan vapaata aikaa? — Saan tarpeekseni voidakseni käydä tervehtimässä ystäviäni. — Odotin juuri sellaista vastausta. Olet uskollinen ystävä. Mutta emmekö voisi puhua jostakin muusta? — Miksei, mutta mistä sitten? — Runoudesta, sanoi toinen kyyneleet silmissä. — Keskustellaan siitä, miksi runous ei enää pysty tekemään ihmisiä urhoollisiksi. Isoisäni oli runoilija ja taisteli teitä vastaan bengaalilaisten kapinan aikana. Tahtoisin olla hänen kaltaisensa mahdollisen uuden kapinan syttyessä. Tällä haavaa olen vain lääkäri, joka on voittanut oikeusjutun ja jolla on kolme lasta elätettävänään. Puhutaan vain runoudesta. Fielding käänsi puheen tähän viattomaan aiheeseen. — Kansalaisiltasi on todeltakin ikävät olot. Mistä te oikeastaan runoilisitte? Te ette voi iänkaiken runoilta »kuihtuneesta ruususta». Mehän tiedämme, että se on kuihtunut. Ettekä te voi jatkaa tuota isänmaallista »India, oma Indiamme»-runouttannekaan, koska kenelläkään ei ole mitään Indiaa. Tällaisesta keskustelusta pidän. Se voi johtaa johonkin kiinnostavaan. — Olet mielestäni oikeassa väittäessäsi, että runouden täytyy olla tekemisissä elävän elämän kanssa. Tutustuessani ensi kerran sinuun, sinä käytit sitä jonkinlaisena loitsuna. — Olin silloin vielä lapsi. Silloin olivat kaikki ihmiset ystäviäni. Ystävä — se on Jumalan persialainen nimi. Mutta minä en halua kehittyä uskonnolliseksi runoilijaksi. — Kuitenkin toivoin sitä. — Miten niin? Olethan itse jumalankieltäjä? — Uskonnossa on jotakin, joka on totta, mutta josta ei ole vielä kirjoitettu runoja. — Selitä tarkemmin. — Jotakin, minkä hindut ovat ehkä löytäneet. — Runoilkoot he sitten siitä. — Hindut eivät osaa runoilla. — Cyril, sinä teet joskus järkeviäkin huomautuksia. Mutta tämä saa jo riittää runoudesta hetkiseksi. Puhutaan nyt jälleen sinun Englannin-matkastasi. — Emmehän ole vielä keskustelleet runoudesta juuri lainkaan, sanoi toinen hymyillen. Mutta Aziz rakasti kameijoja. Hän piti tätä katkonaista keskustelua kädessään kuin kameijan kukkaa ja huomasi sen ikäänkuin kuvastavan hänen omia pulmiaan. Hän palautti muistiinsa hetkiseksi vaimonsa, ja kuten usein tapahtuu voimakkaiden muistikuvien johtuessa mieleen, menneisyys yhtyi tulevaisuuteen ja hän oli näkevinhän vaimonsa luonaan rauhallisessa hindulaisessa viidakkovaltiossa kaukana muukalaisista. — Otaksun, että käyt tervehtimässä neiti Questediäkin, hän sanoi sitten. — Jos minulta vain on aikaa siihen. Tuntuu oudolta tavata hänet Hampsteadissa. — Mikä Hampstead on? — Lontoon taiteellinen ja sivistynyt etukaupunki. — Ja siellä hän asuu hyvissä oloissa ja hänen tapaamisensa tulee tuntumaan sinusta hauskalta. Ystäväni, päätäni kivistää tänä iltana. Ehkä minä olen saanut koleeratartunnan. Lähden kotiin aikaisin, jos vain sallit. — Milloin haluat vaunut? — Ei minkäänlaista vaivaa minun vuokseni; ajan pyörällä. — Mutta eihän pyöräsi ole täällä. Koska vaununi toivat sinut tänne, niin salli niiden viedä sinut takaisinkin. — Järkevä syy, Aziz sanoi koettaen näyttää iloiselta. — Niin, pyöräni ei ole täällä. Mutta minut nähdään aivan liian usein sinun vaunuissasi. Herra Ram Chand luulee minun käyttävän väärin vieraanvaraisuuttasi. — Aziz oli pahalla tuulella ja poissa tolaltaan. Keskustelu siirtyi hyppien aiheesta toiseen. He olivat luottavaisia ja tuttavallisia, mutta siitä ei ollut apua. -— Aziz, olet kai antanut minulle anteeksi tuon aamulla lausumani typeryyden? — Senkö, että sanoit minua porsaaksi? — Niin, ikuiseksi häpeäkseni. Sinähän tiedät, miten ihastunut olen sinuun. — Se ei merkitse mitään, mehän olemme kaikki erehtyväisiä. Meidän ystävyyttämme eivät pienet yhteentörmäykset häiritse. Mutta kun hän ajoi tiehensä, painoi jokin hänen mieltään — ruumista tahi sielua vaivasi kova tuska, jonka piti saada purkautua. Saavuttuaan asuntoonsa hän tunsi halua palata takaisin Fieldingin luo ja sanoa hänelle jotakin hyvin hellää, mutta sen sijaan hän antoikin tallirengille runsaasti juomarahoja, istuutui synkkänä vuoteensa laidalle ja antautui taitavan Hassanin hierottavaksi. Kärpäsiä kuhisi katossa, ja huoneen lattia oli täynnä ruskeita läikkiä, sillä Muhammed Latif oli asunut siellä hänen vankeutensa aikana ja syljeskellyt kelpo tavalla. Pöytälaatikko oli rikki, sillä poliisi oli särkenyt sen lukon: Chandraporessa vaikutti kaikki käytetyltä, ilmakin. Nyt purkaantui hänen sisällinen levottomuutensa. Hän oli epäluuloinen; hän epäili ystävänsä aikovan mennä naimisiin neiti Questedin kanssa hänen rahojensa vuoksi ja matkustavan juuri siinä asiassa Englantiin. — Huzoor, mitä nyt? Hän oli jutellut itsekseen. — Katso noita kärpäsiä tuolla katossa. Miksi et ole hukuttanut niitä? — Huzoor, niitä tulee aina uusia. — Niinkuin kaikkea muutakin pahaa. Kääntääkseen keskustelun toisaanne Hassan kertoi keittiöpojan tappaneen käärmeen — hyvä — mutta tappaneen sen katkaisemalla sen poikki — paha — koska siitä silloin tulee kaksi käärmettä. — Tuleeko kaksi lautastakin, jos särkee yhden? — Me saamme ostaa laseja ja uuden teekannun samalla kertaa ja minulle uudeltakin. Aziz huokaisi. Jokainen tahtoo saada omansa. Toinen tarvitsee takin ja toinen rikkaan rouvan; kaikki lähestyvät päämääräänsä taitavasti kierrellen. Fielding oli pelastanut kaksikymmentätuhatta rupiaa tytölle ja matkustaa nyt tytön jäljessä Englantiin. Jos hän todellakin aikoo mennä naimisiin tytön kanssa, on kaikki selvää; silloin tyttö tuo vain suuremmat myötäjäiset hänelle. Aziz ei uskonut omia epäilyksiään — olisi ollut parempi, jos hän olisi uskonut, sillä silloin hän olisi syyttänyt Fieldingiä avoimesti ja tilanne olisi selviytynyt. Hänen mielessään saattoivat epäluulot ja luottamus asustaa samalla kertaa. Ne pulpahtivat esille eri lähteistä eikä niitä milloinkaan tarvinnut sekoittaa. Itämaalaisessa epäluulo on kuin ilkeä ajos, sielunsairaus, joka äkkiä tekee hänet sulkeutuneeksi ja tylyksi; hän samalla kertaa sekä uskoo että epäilee tavalla, mitä länsimaalainen ei voi ymmärtää. Se on hänen pahahenkensä samalla tavalla kuin tekopyhyys on länsimaalaisen. Aziz oli sen riivaama ja hänen mielikuvituksensa rakensi pirullisen rakennuksen, jonka perustus oli laskettu tähtien valossa Dilkushassa tapahtuneen keskustelun aikana. Tyttö oli varmasti ollut Cyrilin rakastajatar asuessaan opistossa — Muhammed Latif oli oikeassa. Mutta oliko siinä kaikki? Ehkäpä juuri Cyril oli seurannut häntä luolaan?... Ei, mahdotonta. Cyrilhän ei ollut käynytkään Kawa Dolilla. Mahdotonta. Naurettavaa. Ja kuitenkin tämä ajatus sai hänet vapisemaan toivottomuudesta. Sellainen petos — jos se oli totta — oli ennenkuulumaton Indian historiassa; niin halpamaista, kurjaa tekoa ei ollut ennen tapahtunut, ei edes silloin, kun Sivaji murhasi Afzul Khanin. Hän tunsi mielensä järkkyyntyneeksi, aivan kuin se olisi ollut totta, ja lähetti pois Hassanin. Seuraavana päivänä hän päätti matkustaa lastensa kanssa takaisin Mussoorieen. Lapset olivat saapuneet kaupunkiin oikeusjutun aikana, jotta Aziz saisi sanoa heille jäähyväiset, ja olivat jääneet Hamidullahin luo juhlan ajaksi. Majuri Roberts antaisi hänelle kyllä lomaa, ja hänen poissaollessaan matkustaisi Fielding Englantiin. Suunnitelma sopi yhtä hyvin hänen luottamukseensa kuin hänen epäluuloonsakin. Tulevaisuus saisi näyttää, kumpi niistä oli oikeassa. Fieldingillä oli tunne jostakin vihamielisestä, mutta koska hän oli vilpittömästi kiintynyt Aziziin, petti hänen hyväuskoisuutensa hänet. Ei ole niinkään helppoa olla »kiinnittämättä huomiotaan johonkin», kun tunteet ovat mukana pelissä. Hänen oli mahdotonta hölkyttää eteenpäin siinä vaatimattomassa toivossa, että kaikki vielä selviytyy, ja senvuoksi hän kirjoittikin huolellisesti sommitellun kirjeen nykyaikaiseen tyyliin: »Minua vaivaa se, että sinä luulet minun ujostelevan naisia. Se on viimeinen seikka, mitä toivoisin sinun luulevan minusta. Jos elänkin moitteetonta elämää nykyjään, johtuu se vain siitä, että olen jo pitkälti neljännelläkymmenellä — siis ajankohdassa, jolloin katsellaan taaksepäin. Kun täytän kahdeksankymmentä, tulen jälleen sellaiseen ajankohtaan. Mutta olinpa elävä tahi kuollut, olen ehdottomasti vapaa kaikesta moralisoimisesta. Koeta ymmärtää tämä». Aziz ei pitänyt kirjeestä. Se loukkasi hänen hienotunteisuuttaan. Hän piti luottamuksesta, kuinka karkealuontoisesta tahansa, mutta yleistyttämiset ja vertaukset loukkasivat häntä aina. Elämä ei ole mikään tieteellinen käsikirja. Hän vastasi kylmästi, ettei hän ehtisi takaisin Mussooriesta ennen ystävänsä matkustamista. »Mutta minun täytyy ottaa lyhyt lomani silloin, kun saan sen. Tämän jälkeen pitää minun elää säästäväisyyden merkeissä, kaikki toiveeni Kashmiriin matkustamisesta ovat iäksi haihtuneet. Kun palaat, olen uudessa toimessa kaukana täältä». Ja Fielding matkusti. Ja Chandraporen katuojissa kukkivat indialaisten rumat mielikuvat. Fieldingin omat ystävät kannattivat niitä, sillä vaikka he olivatkin pitäneet rehtorista, heistä tuntui ilkeältä, että hän oli saanut tietää niin paljon heidän yksityisasioitaan. Mahomet Ali väitti ennen pitkää, että petos piili ilmassa. Hamidullah mumisi: »Varmaa on, ettei hän viime aikoina kohdellut meitä yhtä vilpittömästi, kuin ennen», ja hän varoitti Azizia odottamasta liikoja, — »koska Fielding ja tyttö ovat kuitenkin loppujen lopuksi samaa rotua». — »Missä ovat nyt nuo parikymmentätuhatta rupiaani?» ajatteli Aziz. Hän oli muuten välinpitämätön rahasta — ei ainoastaan sikäli, että hän oli avokätinen, vaan myöskin sikäli, että hän maksoi säännöllisesti laskunsa, milloin sattui muistamaan ne — mutta nämä rupiat ärsyttivät häntä senvuoksi, että ne oli riistetty häneltä petoksella ja viety meren taakse, kuten niin paljon muutakin Indian tavaraa ja kultaa. Cyril menisi naimisiin neiti Questedin kanssa — Aziz tuli vähitellen yhä varmemmaksi siitä, ja kaikki Marabarjutun selvittämättömät seikat vahvistivat sitä. Se oli tuon ilkeän, mielettömän huviretken luonnollinen loppu. Ei mennyt kauvoja, ennenkuin Aziz oli varma siitäkin, että avioliitto oli jo solmittu. XXXII Egypti oli lumoava — vihreä kaistale mattoa, ja tuota kaistaletta pitkin käveli edestakaisin neljä erilaista eläintä ja yksi ja sama ihminen. Fieldingin oli asioidensa vuoksi pysähdyttävä sinne muutamiksi päiviksi. Hän nousi jälleen laivaan Aleksandriassa. — Kirkas sininen taivas, tasainen tuuli ja puhdas matala rannikkoviiva, kuinka suuresti ne erosivatkaan Bombayssa vallitsevasta sekamelskasta! Kreeta toivotti hänet sen jälkeen tervetulleeksi pitkillä lumipeitteisillä vuorijonoillaan, ja sitten seurasi Venetsia. Kun hän nousi maihin torille, kohotettiin kauneuden täyttämä malja hänen huulilleen ja hän tyhjensi sen tuntien olevansa uskoton. Venetsian rakennukset sijaitsivat kaikki oikeilla paikoillaan, kuten Kreetan vuoret ja Egyptin kedotkin, mutta kaukaisessa Indiassa ei ollut mikään oikealla paikallaan. Epäjumalien temppelien ja kömpelöiden vuorien keskellä hän oli unhottanut muodon kauneuden. Niin, voiko olla olemassakaan kauneutta ilman muotoa? Siellä täällä moskeoissa oli kyllä havaittavissa pyrkimyksiä muotoon, joka oli jäykistynyt liikkumattomaksi pelkästä hermostuneisuudesta, mutta mitäpä se oli näiden Italian kirkkojen rinnalla! San Giorgio tuolla saarellaan, jonka ilman sitä tuskin voisi ajatella kohonneen aalloista, ja Salute halliten sen kanavan suuta, joka ilman sitä ei olisikaan Canale Grande. Menneinä ylioppilaspäivinään hän oli kietoutunut San Marcon kirkon moniväriseen huntuun, mutta nyt tarjottiin hänelle jotakin, joka oli mosaiikkia ja marmoria kalliimpaa: sopusuhtaisuutta ihmistöitten ja sen maan välillä, joka kannatti niitä, sivistystä, joka oli noussut kaaoksesta, järjelliseen muotoon puettua henkeä, joka oli tullut yhdeksi lihan ja veren kanssa. Kirjoitellessaan postikortteja indialaisille ystävilleen hän tunsi, että he kaikki olivat tuomitut olemaan sitä iloa vailla, jota hän nyt tunsi, tätä muodon aiheuttamaa iloa, ja tiesi, että se oli vakava välimuuri. He olisivat kyllä nähneet Venetsian komeuden, mutta eivät sen muotoa, ja vaikka Venetsia ei olekaan samaa kuin Eurooppa, on se kuitenkin Välimerenkulttuurin sopusuhtaisen kokonaisuuden osa. Välimeri on ihmisen mitta. Kun ihminen poistuu näiltä ihmeellisiltä vesiltä joko Bosporin tahi Gibraltarin kautta, hän lähestyy jotakin eriskummaista ja suurenmoista; ja eteläisin portti johtaa kaikkein ihmeellisimpiin kokemuksiin. Hän käänsi sille vielä kerran selkänsä ja astui pohjoiseen menevään junaan. Kun hän sai katsella kesäkuun voikukkia ja tuhatkaunokkeja, hän tunsi, kuinka hänen sisimmässään heräsivät henkiin hiljaiset romanttiset unelmat, joiden hän jo aikoja sitten oli luullut kuolleen. III TEMPPELI XXXIII Muutamien satojen mailien päässä länteen päin Marabar-vuorista ja parin vuoden kuluttua viime tapahtumista seisoo professori Narayan Godbole jumalansa edessä. Jumala ei ole vielä syntynyt — se tapahtuu keskiyöllä — mutta Hän on kuitenkin syntynyt satoja vuosia sitten; toisaalta hän ei voi milloinkaan syntyä, sillä Hän on maailmankaikkeuden Herra, mikä menee yli ihmisen ymmärryksen. Hän on, ei ole ollut, ei ole, vaan oli. Hän ja professori Godbole seisoivat samalla pitkällä matolla, toinen sen toisessa, toinen toisessa päässä. »Tukaram, Tukaram, sinä olet isäni, äitini, kaikkeni. Tukaram, Tukaram, sinä olet isäni, äitini, kaikkeni. Tukaram, Tukaram, sinä olet isäni, äitini, kaikkeni. Tukaram, Tukaram, sinä olet isäni, äitini, kaikkeni. Tukaram...» Tämä Maun palatsin käytävä päättyi toisten käytävien kautta umpinaiseen pihaan. Palatsi oli ihanaa, kovaa, valkoista marmorisekoa, mutta sen pilareita ja holveja tuskin voi nähdä kirjavien riepujen, kimaltelevien pallojen, vaaleanpunaisesta läpinäkymättömästä lasista tehtyjen kynttilänjalkojen ja huonosti puitteisiin pantujen vaalenneiden valokuvien takaa. Sen toisessa päässä oli hallitsijasuvun pieni, mutta kuuluisa pyhättö, ja jumalaa, jonka piti syntyä, esitti teelusikan kokoinen hopeinen pystykuva. Maton kummallakin puolella istui hinduja vieri vieressä. He täyttivät läheiset käytävät ja pihankin — hinduja, yksinomaan hinduja, lempeän näköisiä miehiä, suurimmaksi osaksi byboja, joiden mielestä kaikki, mitä tapahtui heidän kyliensä ulkopuolella, oli kuin unta. He kuuluivat noihin ahkeriin maamiehiin, jotka muutamien mielestä edustavat oikeata Indiaa. Heidän joukossaan istui muutamia tuon pienen kaupungin kauppiaita, virkamiehiä, hovimiehiä ja hallitsijasuvun jäseniä. Koulupojat pitivät nipin napin yllä järjestystä. Seurakunta oli vaipunut sellaiseen suloiseen onnen huumaukseen, jota eurooppalainen väkijoukko ei tunne, kohisten kuin onnea tuottava taikajuoma. Kun maalaiset tunkeutuivat lähemmäksi saadakseen nähdä vilahduksen hopeisesta pystykuvasesta, muuttui heidän kasvojensa ilme loistavan kauniiksi; tämä kauneus oli täysin persoonatonta, koska se teki heistä kaikista yhdennäköisiä niin pitkäksi aikaa kuin sitä kesti, ja vasta sen haihduttua heistä tuli jälleen yksilöllisiä tomumajoja. Samoin oli soitonkin laita. Oli soittoa, mutta se kumpusi niin monista lähteistä, että kokonaisuus muuttui kaaosmaiseksi. Räminä, rummutus ja viheltäminen sulautuivat yhdeksi ainoaksi pyörteeksi, joka kiiri palatsin ympäri ennen häipymistään ukkosenjylinään. Sadekuuroja sattui tuon tuosta yön kuluessa. Oli tullut professori Godbolen kuoron vuoro. Kun edellinen laulajaryhmä hajaantui väkijoukkoon, hän tunkeutui esiin taustalta laulaen jo täyttä päätä, ettei pyhien laulujen ketju katkeaisi. Hän oli avojaloin, yllään valkoinen puku ja päässä vaaleansininen turbaani; hänen kultasankaiset silmälasinsa olivat tarttuneet kiinni jasmiiniseppeleeseen ja riippuivat vinossa hänen nenällään. Hän ja hänen kuusi virkaveljeään, jotka muodostivat kuoron, kilistivät symbaaleitaan, löivät pieniin rumpuihinsa, soittivat pieniä urkuja ja lauloivat: »Tukaram, Tukaram, sinä olet isäni, äitini ja kaikkeni. Tukaram...» He eivät laulaneet ainoastaan jumalalle, jonka edessä he seisoivat, vaan pyhimyksellekin; he eivät tehneet mitään sellaista, mitä ei-hindut olisivat pitäneet draamallisesti oikeana; tämä Indian riemumarssi oli kaaosta (me ainakin sanomme sitä sellaiseksi), kaiken järjen ja muodon hävittämistä. Missä olikaan Jumala itse, jonka kunniaksi tänne oli kokoonnuttu? Häntä oli mahdoton löytää Hänen omalla alttarillaan vallitsevasta sekamelskasta, sillä Hän oli piilossa vähäarvoisten kuvien, ruusunlehtien, öljymaalausten, rajahin esi-isien kullattujen muistotaulujen ja, tuulenpuuskan sattuessa, erään banaanipuun repaleisten lehtien takana. Sadat sähkölamput paloivat Hänen kunniakseen (niihin antoi valoa moottori, jonka kumea käynti rikkoi hymnin rytmin), eikä Hänen kasvojaan voinut silti erottaa. Hänen ympärilleen oli kasattu satoja hopeamaljakoita, jotka kuitenkin näyttivät sangen mitättömiltä. Valtion runoilijoiden sepittämiä ylistysrunoja oli ripustettu sellaisiin paikkoihin, joissa niitä ei voitu lukea, tahi olivat naulat, joilla ne oli kiinnitetty marmorisekoon, pudonneet maahan. Eräs niistä, joka oli kirjoitettu englannin kielellä korostaakseen Hänen yleismaailmallisuuttaan, supistui taiteilijan onnettoman erehdyksen vuoksi vain sanoihin: »God si love». Jumala on rakkaus. Onko se Indian suurin sanoma? Tukaram, Tukaram... jatkoi kuoro, jonka esitystä säesti purdahnin takana tapahtuva väittely. Sieltä pari äitiä yritti työntää samalla kertaa esille lapsensa. Pihalla alkoi pieni eurooppalaistettu orkesteri, jonka jäsenet sade oli kastellut läpimäriksi, soittaa valssia. Se soitti »Ilon aaltoja», mutta tämä kilpailija ei häirinnyt laulajia, jotka olivat kilpailun yläpuolella. Kului kauan aikaa, ennenkuin se professori Godbolen olemuksen mitätön osa, joka oli herkkä ulkonaisen maailman vaikutuksille, totesi, että silmälasit olivat hullusti ja ettei hän voinut valita uutta hymniä, ennenkuin oli asettanut ne suoraan. Hän laski toisen symbaalin maahan ja huitoi toisella ilmaa tarttuen vapaalla kädellään kaulassa oleviin kukkiin. Eräs kuoron jäsenistä auttoi häntä. He lauloivat toistensa harmaisiin viiksiin ja selvittelivät samalla ketjun kimaltelevan sykkyrän. Godbole katsahti nuottikirjaan ja sanoi jotakin rummuttajalle, joka keskeytti rytmin, antaen kuulua hiljaisen surisevan äänen ennen uuden rytmin alkua. Se oli kiihoittavampi, sen esiin loihtimat kuvat olivat selvemmät ja laulajien ilme oli hajamielisempi ja kaipaavampi. He rakastivat kaikkia ihmisiä, koko maailmankaikkeutta, ja heidän sisimmästään sukelsi esille hajanaisia menneisyyden muistoja pieninä sirpaleina, jotka soluivat hetkisen kuluttua pois kaikkia ympäröivässä lämpöaallossa. Godbole esimerkiksi muisti nyt erään vanhan naisen, johon hän oli tutustunut Chandraporessa, vaikka tuo nainen ei ollutkaan merkinnyt hänelle mitään. Godbole ei ollut valinnut häntä, vaan hän pilkahti sattumalta pinnalle noiden toistensa kanssa kilpailevien muistikuvien joukosta, ja koko henkisellä voimallaan Godbole pakotti hänet siirtymään sinne, missä kaikki täydennetään. Täydennetään vain, mutta ei rakenneta uudestaan. Hänen tajuntansa heikentyi, hän muisti erään ampiaisen, jonka hän oli nähnyt jossakin, ehkä jollakin kivellä. Hän rakasti ampiaista yhtä lämpimästi pakottaen sen samalla tavalla poistumaan. Ja kiven, jolla ampiainen oli istunut, hän voi... Ei, hän ei voinut, hän olisi tehnyt väärin, jos hän olisi koettanut pakottaa kiveä; logiikka ja tietoinen ponnistus olivat vieneet hänet liian kauaksi, hän palasi jälleen takaisin punaiselle matolle ja huomasi tanssivansa sillä. Edestakaisin, kolmasosa matkasta alttarille ja takaisin jälleen; hän löi symbaaleja yhteen ja hänen toverinsa tanssivat hänen kanssaan ja toistensa kanssa. Melua loputtomiin, eurooppalaistunut orkesteri soitti yhä kovemmin, kaikkialla tuoksui alttarin pyhäsavu, haisi hieltä, kynttilöiden liekit lepattivat vedossa, tuuli suhisi banaanipuissa, melua, kohua ja hälinää. Hänen rannekellonsa näytti 11,50, minkä hän näki, kun hän heitti käsivartensa korkealle pysähdyttäen sen heikon rytmillisen tärinän, johon hänen sielunsa oli joutunut. Joukosta kuului yhä kovempia huutoja, mutta hän jatkoi tanssiaan. Kaikki ne pojat ja miehet, jotka istuivat sivukäytävissä, kohotettiin ilmaan väkisin ja laskettiin naapureittensa polville, heidän itsensä muuttamatta asentoaan. Käytävää pitkin, joka siten aukeni väkijoukkoon, lähestyi kantotuoli. Siinä oli valtakunnan iäkäs hallitsija, joka vastoin lääkäriensä kieltoa oli kannettu tänne katselemaan Jumalan syntymisen juhlamenoja. Ei kukaan tervehtinyt rajahia eikä hän sitä vaatinutkaan, sillä maailmallinen loisto ei ollut tällä hetkellä paikallaan. Kantotuolia ei voitu laskea maahan, koska, se silloin olisi häpäissyt pyhäkön näyttämällä valtaistuimelta. Hänet nostettiin senvuoksi pois kantotuolista, joka keikkui sen aikaa ilmassa, ja laskettiin matolle aivan alttarin viereen. Hänen pitkä partansa valui suorana, jalat olivat koukussa hänen allaan, ja paperi, jossa oli punaista jauhetta, työnnettiin hänen käteensä. Siinä hän istui nojaten pilariin sairauden uuvuttamana ja silmin, jotka olivat suuret vuodattamattomista kyynelistä. Hänen ei tarvinnut odottaa kauvoja. Maassa, missä kaikki muu on epätäsmällistä, noudatettiin syntymisen hetkeä mitä tarkimmin. Kolme minuuttia ennen määrähetkeä kantoi eräs bramaani Gokulin (legendan Betlehemin) kylän mallin asettaen sen alttarin eteen. Malli oli valmistettu savesta noin neliömetrin kokoiselle laudalle, maalattu helakan siniseksi ja valkoiseksi ja kaunistettu lipuilla ja koristeilla. Siinä istui liian pienellä tuolilla liian isopäinen kuningas Kansa, joka on heidän Herodeksensa ja käskee murhata muutamia viattomia lapsia. Toisessa nurkassa seisoivat samalla tavoin epäsuhtaisesti muovailtuina Herran isä ja äiti, jotka unessa ovat saaneet kehoituksen paeta. Malli ei ollut pyhä, mutta kuitenkin enemmän kuin pelkkä koristus, koska se käänsi pois ihmisten katseet jumalan todellisesta kuvasta ja kiihdytti heidän pyhää riemuaan. Muutamat maalaiset luulivat syntymisen jo tapahtuneen sanoen Jumalan todellakin jo syntyneen, koska he eivät muuten voisi nähdä häntä. Mutta kellon lyödessä kahtatoista kajahti torvien läpitunkeva ääni norsujen toitotuksen säestämänä; kaikki, joilla vain oli suitsuainetta mukanaan, heittivät sen alttarille. Ruusunpunaisessa valaistuksessa ja suitsusavun tuoksussa, soiton tahdissa ja ihmisten kiljuessa pukeutui Ääretön Rakkaus Shri Krishnan hahmoon ja vapautti maailman. Kaikki suru oli pyyhitty pois, eikä tämä koskenut ainoastaan indialaisia, vaan kaikkia ulkomaalaislakin, lintuja, luolia, rautateitä ja tähtiä; kaikki muuttui iloksi, kaikki muuttui nauruksi; sairautta ei ollut milloinkaan ollut olemassakaan, ei epäilyksiä, väärinkäsityksiä, julmuutta eikä pelkoa. Muutamat hyppelivät, muutamat heittäytyivät suulleen ja syleilivät ruumistuneen, kaikkiin kohdistuneen Rakkauden paljaita jalkoja, Purdahnin takana olevat naiset taputtelivat toisiaan ja huudahtelivat; pikku tyttönen livahti ulos ja tanssi yksinään, niin että mustat palmikot heiluivat. Se ei ollut ruumiillista hurjastelua, koska tämän temppelin perinnäistavat kielsivät kaiken sellaisen. Mutta ihmismieli oli toivottomasti ponnistaen koettanut saada käsiinsä tuntemattoman ja taistelussaan luopunut kaikesta tieteestä, historiasta jopa kauneudestakin. Onnistuiko yritys? Jälkeenpäin kirjoitetut kirjat vastaavat tähän myöntävästi, mutta jos jotakin sellaista koetaan, voiko muistaa siitä mitään jälkeenpäin? Voisiko sitä kuvailla muulla kuin sillä itsellään? Salaisuudet eivät pysy salassa ainoastaan ei-uskovaisilta, vihityt itsekään eivät voi käsittää niiden olemusta. He voivat, jos haluavat, ajatella olleensa Jumalan seurassa, mutta samalla kuin he ajattelevat sitä, muuttuu se historiaksi ja noudattaa aikakäsitteen lakeja. Paperimassasta valmistettu kobra ilmestyi nyt matolle ja sitten ilmestyi sinne puinen kehto, joka riippui telineistä. Professori Godbole lähestyi sitä punainen silkkihuivi kädessään. Silkkihuivi oli Jumala, olematta silti Jumala, ja kuva oli paikallaan alttarin hämärässä. Se oli vain huivi, kierretty kääryksi, joka hieman muistutti lasta. Professori heilutteli sitä käsivarsillaan antaen sen sitten rajahille, joka viimeiset voimansa ponnistaen sai sanotuksi: »Annan tälle lapselle nimeksi Shri Krishna», asettaen sen sitten kehtoon. Kyyneleet valuivat hänen silmistään, koska hän oli nähnyt Herran pelastuksen. Hän oli liian heikko jaksaakseen kohottaa silkkilasta ja näyttää sitä kansalle, mikä ennen vanhaan oli kuulunut hänen etuoikeuksiinsa. Hänen seuralaisensa nostivat hänet kantotuoliin, vielä kerran aukeni tie joukon läpi, ja hänet kannettiin johonkin palatsin vähemmän pyhään osaan. Siellä, eräässä huoneessa, joka ulkoportaitten kautta oli yhteydessä länsimaisen tieteen kanssa, odotti häntä hänen lääkärinsä, tohtori Aziz. Rajahin hindulainen lääkäri, joka oli seurannut herraansa temppeliin, teki lyhyesti selkoa hänen oireistaan. Kuta enemmän riemu lauhtui, sitä levottomammaksi kävi sairas. Sähkömoottoria käyttävän höyrykoneen jyskytys häiritsi häntä ja hän kysyi, mistä syystä se oli tuotu hänen palatsiinsa. He lupasivat ottaa selon asiasta ja antoivat hänelle rauhoittavaa lääkettä. Alhaalla pyhissä käytävissä oli ilo sillä aikaa muuttunut vallattomuudeksi. Kansan velvollisuuksiin kuului leikkiä monia eri leikkejä vastasyntyneen Jumalan huviksi ja kuvailla Hänen leikkejään Brindabanin iloisten meijerityttöjen kanssa. Näissä leikeissä oli voilla huomattava osa. Kun kehto oli kannettu pois, kokoontuivat valtion korkeimmat aatelismiehet ja ryhtyivät viattomaan ilveilyyn. He irroittivat turbaaninsa, ja muuan asetti voinokareen otsalleen ja odotti, että se liukuisi hänen nenäänsä pitkin suuhun. Mutta ennenkuin se ehti sinne saakka, hiipi toinen hänen taakseen, sieppasi sulavan nokareen suuhunsa ja nieli sen. Kaikki nauroivat riemuitsevasti huomatessaan, että Jumala oli luonteeltaan yhtä leikillinen kuin hekin. »Jumala on rakkaus». Taivaassakin hullutellaan. Jumalakin osaa esiintyä leikillisesti, hän voi siirtää tuolin pois omien jalkojensa tieltä, sytyttää oman turbaaninsa palamaan ja varastaa oman alushameensa kylpiessään. Noudattamalla kohtalaista vapautta tämä palvomismuoto saavutti sen, mitä kristinusko aina on kammonnut: siihen sisältyi hilpeyttäkin. Kaiken, mikä on henkeä ja ainetta, pitää saada osansa pelastuksesta, ja jos yksinkertainen leikillisyys jätetään pois, ei ympyrästä tule kokonaista. Kun voi oli nielty, leikittiin toista leikkiä, josta sattumalta muodostui viehättävä: hyväiltiin lapsen hahmoon pukeutunutta Shri Krishnaa. Heitettiin ilmaan kaunis punakeltainen pallo; se, joka sai sen kiinni, valitsi lapsen joukosta, nosti sen syliinsä ja kantoi sen muiden hyväiltäväksi. Kaikki taputtelivat tuota pientä suloista olentoa Luojan nimessä ja kuiskailivat onnea tuottavia sanoja. Sitten luovutettiin lapsi vanhemmilleen, pallo heitettiin jälleen ilmaan ja joku toinen lapsi sai esittää hetkisen Maailman Kaipuuta. Ja niin käyskenteli Herra pitkin sivukäytäviä, ilmestyen sattumassa ja sattuman onnessa ja säteillen kuolemattomuuttaan pienten kuolevaisten lasten yli... Kun he olivat leikkineet tätä leikkiä tarpeeksi kauan — ja koska he eivät tienneet mitään ikävästä, leikkivät he sen yhä uudestaan — tarttuivat he keppeihin ja iskivät niitä yhteen aivan kuin he olisivat leikkineet Pandavasotaa, ja puivat ja kirnusivat niillä. Sen jälkeen he panivat temppelin katosta riippuvaan verkkoon suuren mustan saviruukun, joka oli maalattu kirjavan punaiseksi ja kääritty kuivattuihin viikunoihin. Ja nyt seurasi virkistävä urheilu. Hypittiin ilmaan ja iskettiin ruukkua kepeillä. Se halkesi pieniksi kappaleiksi, jolloin rasvaisia riisinjyviä ja maitoa valui hyppijöiden kasvoille. He söivät ja voitelivat toistensa suuta ja sukelsivat toistensa jalkojen välitse saadakseen suuhunsa kaiken matollekin valuneen herkun. Ja niin levisi jumalallisen hajaantumisen henki oikealle ja vasemmalle aina tuohon koulupoikaketjuun saakka, jonka tähän saakka oli jotenkuten onnistunut pitää ihmiset loitolla, mutta joka nyt antoi myöten saadakseen osansa. Käytävät ja pihan täytti onnesta hurmautunut joukko. Kärpäsetkin heräsivät henkiin ja vaativat osansa Jumalan lahjoista. Ei riidelty lainkaan, sillä tämän lahjan laatu oli sellainen. Siunattu oli se ihminen, joka siitä antoi lähimmäiselleen, koska hän seurasi siten Jumalan esimerkkiä. Ja niin liehuivat nämä »jäljittelyt», nämä »vertauskuvat» edestakaisin joukon keskuudessa monta tuntia, synnyttäen jokaisessa, kunkin edellytysten mukaan, liikutuksen, jota hän ei muuten olisi tuntenut. Ei mitään kiinteästi muodostunutta kuvaa jäänyt kuitenkaan mieleen; oli avoin kysymys, syntyikö tässä juhlassa hopeanukke, savesta valmistettu kylän malli, silkkihuivi, näkymätön henki vai hurskas aikomus. Ehkä kaikki nämä. Ehkä ei mikään niistä. Ehkä kaikki syntyminen onkin vain kuvaannollista? Ja kuitenkin oli juhla tämän uskonnollisen vuoden päätapaus. Se herätti ihmeellisiä ajatuksiakin. Yltä päältä rasvaisena ja tomuisena professori Godbole oli herättänyt vielä kerran henkensä elämään. Hän oli jälleen yhä elävämmin nähnyt rouva Mooren ja hänen ympärillään heikosti toisiinsa liittyneitä huolestuttavia kuvia. Godbole oli bramaani ja rouva Moore kristitty, mutta se ei merkinnyt mitään; oli samantekevää, vaikka rouva olisikin ollut petollinen muistikuva tahi telepaattinen tuntumus. Hänen velvollisuutensa ja hänen toivomuksensakin oli asettua Jumalan paikalle rakastamaan häntä ja myöskin asettua rouva Mooren paikalle ja sanoa Jumalalle: »Tule, tule, tule, tule!» Siinä kaikki, mitä hän saattoi tehdä. Kuinka vähän se vastasikaan vaatimuksia! Mutta jokainen saa koettaa tehdä parhaan taitonsa mukaan, ja hän tiesi omansa hyvin vähäiseksi. »Vanha englantilainen nainen ja pienenpieni ampiainen», hän ajatteli poistuessaan temppelistä pihalle, jossa hän kohtasi harmaan aamun rankkasateessa. »Se ei näytä paljolta ja kuitenkin se on enemmän kuin minä itse olen». XXXIV Samaan aikaan poistui Azizkin palatsista. Palatessaan taloonsa, joka sijaitsi kauniissa puutarhassa kaupungin pääkadun varrella, hän näki vanhan suojelijansa tallustelevan eteenpäin lokaista katua. — Halloo! hän huusi. Se oli nähtävästi sopimatonta, sillä hurskas mies ilmaisi laajoin käsivarrenliikkein, ettei häntä saanut häiritä. Aziz lisäsi: — Suokaa anteeksi, mikä oli sopivampaa, koska Godbole käänsi päätään, niin että se näytti melkein irtaantuvan ruumiista, ja sanoi väkinäisellä äänellä: — Hän meni eurooppalaiseen vieraskotiin. Luulen ainakin niin. — Niinkö. Milloin sitten? Mutta ajankohdan määrääminen oli jotakin aivan liian lopullista. Vanhus heilautti vielä epämääräisemmin käsivarsiaan ja katosi. Aziz tiesi hänen tarkoittaneen Fieldingiä, mutta kieltäytyi ajattelemasta häntä, koska se vaikutti häiritsevästi hänen elämäänsä. Hän toivoi vieläkin, että tulvat estäisivät Fieldingiä pääsemästä tänne. Pieni sievä puro, joka juoksi hänen puutarhansa portin ali, lisäsi hänen toiveitaan. Oli mahdotonta, että kukaan voisi päästä tänne Deorasta tällaisella ilmalla. Fieldingin vierailu oli luonteeltaan virallinen. Hänet oli siirretty Chandraporesta ja lähetetty kiertomatkalle Keski-Indiaan ottamaan selkoa siitä, missä määrin etäisimmät valtiot harrastivat englantilaisia kasvatusmenetelmiä. Hän oli mennyt naimisiin, ja, kuten oli voitu odottaakin, valinnut puolisokseen neiti Questedin. Azizia ei haluttanut lainkaan tavata enää Fieldingiä. »Rakas, vanha Godbole», hän ajatteli ja hymyili. Hän ei ollut vähääkään uskonnollisesti utelias eikä ollut milloinkaan ymmärtänyt tämän vuosittain toistuvan ilveilyn tarkoitusta, mutta oli kuitenkin varma siitä, että Godbole oli kiltti ukko. Aziz oli tullut Mauhun hänen toimestaan ja hänen turvinsa jäänytkin sinne. Ilman hänen apuaan Aziz ei olisi ikinä kyennyt suoriutumaan pulmista, jotka olivat täällä tuiki toisenlaisia kuin Chandraporessa. Sillä täällä oli kuilu bramaanien ja ei-bramaanien välillä; muhamettilaiset ja englantilaiset olivat kokonaan poissa laskusta, ja voi kulua päiviä, ettei heistä mainittu sanaakaan. Koska Godbole oli bramaani, tuli Azizistakin sellainen heidän yhteisten harrastustensa johdosta, ja heidän tapansa oli laskea siitä usein leikkiä keskenään. Indian mantereessa on lukemattomia halkeamia: hindulaisuus, joka kaukaa näyttää niin yhtenäiseltä, on jakautunut lahkoihin ja puolueisiin, jotka hajaantuvat ja liittyvät yhteen ja vaihtavat nimeään aina sen näkökannan mukaan, jolta niitä arvostellaan. Vaikka niitä tutkittaisiin vuosikausia mitä etevimpien opettajien johdolla, huomattaisiin kuitenkin loppujen lopuksi, ettei mikään heidän opettamansa pidä oikein paikkaansa. Sinä päivänä jolloin Aziz asetettiin virkaansa, hän sanoi: — Minä en opiskele mitään, kunnioitan vain, mikä teki erinomaisen edullisen vaikutuksen. Nyt oli enää vain harvoja henkilöitä, joilla oli jotakin häntä vastaan. Nimellisesti hän oli erään hindulääkärin alainen, mutta todellisuudessa hän oli hovin etevin lääkäri. Hän sai heittää sikseen rokotuksen ja muut samanlaiset länsimaiset keksinnöt. Täällä metsissä hän antoi työvälineensä ruostua ja hoiteli pientä sairaalaansa puolella voimalla, ponnistelematta turhanpäiten. Hänen päätöksensä paeta englantilaisia oli aivan oikea. Hän oli aina pelännyt heitä, ja tätä pelkoa vastaan hän saattoi taistella vain kahdella tavalla: hänen piti joko potkia ja rähistä komiteoissa tahi vetäytyä piiloon johonkin kaukaiseen viidakkoon, minne sahibit harvoin tulevat. Hänen entiset asianajajaystävänsä toivoivat hänen jäävän brittiläiseen Indiaan auttamaan heitä kiihoitustyössä, ja Aziz olisi ehkä jäänytkin, ellei Fieldingin petosta olisi ollut. Uutinen siitä ei ollut hämmästyttänyt häntä ollenkaan. Heidän väliinsä oli auennut kuilu oikeudenkäynnin jälkeen, jolloin Cyril ei ollut ottanut osaa hänen riemukulkuunsa; tytön puolustaminen oli laajentanut sitä; sitten saapuivat Venetsiasta lähetetyt maisemakortit, jotka olivat olleet niin kylmiä ja epäystävällisiä, että jotakin oli täytynyt olla hullusti; ja vihdoin pitkän vaikenemisen jälkeen kirje Hampsteadista. Aziz sattui olemaan Mahomet Alin luona juuri silloin. »Minulla on uutisia, jotka tulevat hämmästyttämään sinua. Menen naimisiin tytön kanssa, jonka sinäkin tunnet...» Hän ei lukenut sen pitemmälle. — Siinä sitä nyt ollaan — ja hän heitti kirjeen Mahomet Alille. Myöhemmin saapuneet kirjeet hän hävitti lukematta niitä. Se oli typerän kokeen loppu. Ja vaikka hän joskus sisimmässään tunsikin Fieldingin tehneen uhrauksia hänen puolestaan, voitti kaiken hänen vilpitön vihansa englantilaisia kohtaan. »Minä olen sittenkin indialainen», hän ajatteli seisoessaan liikkumattomana sateessa. Elämä kului miellyttävästi, ilmasto oli niin terveellistä, että hän saattoi pitää lapsensa aina luonaan, ja hän oli mennyt uusiin naimisiin — oikeastaan se ei ollut avioliitto, mutta hän mielellään ajatteli suhdettaan sellaiseksi. Hän lueskeli persiankieltä, kirjoitteli runoja, ajeli hevosellaan ja sai joskus, silloin kun nuo kunnon hindut eivät olleet tietääkseen siitä, metsästelläkin. Hänen runonsa käsittelivät aina samaa aihetta — itämaiden naista. »Purdahn pois!» kuului niiden motto. »Muuten meistä ei tule milloinkaan vapaita». Ja hän selitti (haaveellisesti kylläkin), ettei Indiaa milloinkaan olisi lannistettu, jos vain naiset miesten tapaan olisivat ottaneet osaa Plassyn taisteluun. »Mutta me emme saa näyttää naisiamme muukalaisille —» Hän ei kuitenkaan selittänyt, kuinka siitä selvittäisiin, koska hän kirjoitti vain runoja. Persialainen runous ja ruusut eivät häviäisi milloinkaan, voitetun islamin intomieltä oli hänen veressään, eivätkä mitkään uudet aatteet voineet karkoittaa sitä. Epäjohdonmukaisia runoja, aivan niiden kirjoittajan kaltaisia. Mutta sittenkin ne panivat väräjämään oikean kielen: ilman uutta kotia, ei ole milloinkaan isänmaata. Eräässä runossa, ainoassa jonka vanha, hullunkurinen Godbolekin hyväksyi, hän oli jättänyt isänmaan syrjään, (jota hän ei oikein rakastanutkaan), ja heittäytynyt muitta mutkitta internatsionalismin helmaan. — Ah, tuo on bhaktia! Ah, nuori ystäväni, tuo on jotakin toista ja oikein hyvää. India, joka näyttää pysyvän paikoillaan, kulkee suoraan sitä päämäärää kohti, toisten kansojen tuhlatessa aikaansa. Saanko kääntää tämän runon hindujen kielelle? Se olisi oikeastaan käännettävä sanskriitin kielelle, koska se on niin innoittava. Niin, muutkin runosi ovat tietysti hyviä. Hänen korkeutensa sanoi eversti Maggsille, hänen käydessään viimeksi täällä, meidän olevan oikein ylpeitä sinusta, Godbole sanoi mairittelevasti hymyillen. Eversti Maggs oli naapurivaltioiden poliittinen asiamies ja Azizin voitettu vastustaja. Rikosoikeus piti Azizia jatkuvasti silmällä oikeusjutun jälkeen — sillä ei ollut mitään häntä vastaan, mutta indialaista, joka oli ollut huonossa huudossa, oli pidettävä silmällä, ja neiti Questedin tekemän erehdyksen johdosta Aziz sai olla silmälläpidon alaisena koko loppuikänsä. Eversti Maggs sai ikäväkseen kuulla, että eräs epäiltävä henkilö saapuisi Mauhun, ja laski leikkiä kujeilevaan tapaansa vanhan rajahin kanssa siitä, että rajah salli muhamettilaisen lääkärin lähestyä hänen pyhää persoonaansa. Muutamia vuosia aikaisemmin rajah olisi noudattanut viittausta, sillä siihen aikaan oli poliittinen asiamies peloittava henkilö, joka ilmestyi paikalle valtakunnan koko jyrinällä ja paukkeella mitä sopimattomimpaan aikaan, käänsi poliittisen puolen esiin, tilasi autoja ja pani toimeen tiikerinmetsästyksiä, hakkautti pois puita, jotka pimittivät vieraskodin näköalaa, määräsi, että lehmät oli lypsettävä hänen läsnäollessaan ja sekaantui yleensä röyhkeästi sisäpolitiikkaan. Mutta korkeammalla taholla oli tapahtunut rintamanmuutos. Paikallisia ukkosenpurkauksia ei hyväksytty enää, ja se pikkuvaltioryhmä, joka muodosti tämän asiamiehen piirin, huomasi sen ja aloitti hedelmällisen yhteistyön. Maussa alettiin harjoittaa miellyttävää urheilua, johon kaikki hallituksen osastot ottivat osaa, jotta nähtäisiin, kuinka paljon tahi vähän eversti Maggs sietäisi. Hän sai tyytyä Azizin nimittämiseen. Rajah ei välittänyt viittauksesta, vaan vastasi etteivät hindut varakuninkaan vapaamielisen politiikan vaikutuksesta olleet enää niin ahdasmielisiä, ja että hän piti velvollisuutenaan seurata aikaansa. Tähän saakka oli kaikki mennyt hyvin, mutta nyt, kun koko valtio oli juhlahumun vallassa, Aziz joutui tyyten toisenlaiseen pulaan. Kotona odotti häntä kirje. Epäilemättä Fielding oli saapunut yöllä, ja Godbole tiesi hänen tulonsa, koska tuo kirje oli osoitettu hänelle ja hän oli lukenut sen, ennenkuin oli lähettänyt sen Azizille ja kirjoittanut sen laitaan: »Eivätkö nämä olekin iloisia uutisia? Ikävä kyllä uskonnolliset velvollisuuteni estävät minua järjestämästä mitään». Fielding kertoi tarkastaneensa Mudkulin, neiti Derekin entisen piirin, ilmoitti olleensa vähältä hukkua Deoraan ja saapuneensa Mauhun määrättyyn aikaan. Hän toivoi voivansa viipyä täällä pari päivää tutkiakseen vanhan ystävänsä erilaisia opetusmenetelmiä. Hän ei ollut sitäpaitsi saapunut yksinään. Hänen vaimonsa ja tämän veli seurasivat mukana. Ja kirjeen loppu oli samanlainen kuin kaikkien valtion vieraskodista saapuneitten kirjeitten. Hän tahtoi saada elintarpeita. Vieraskodissa ei ollut lainkaan munia. Moskiittiverkot olivat rikki. Milloin he voisivat käydä tervehtimässä hänen korkeuttaan? Onko totta, että toimeenpantaisiin soihtukulkue? Saisivatko he siinä tapauksessa katsella sitä? He eivät tahtoneet aiheuttaa mitään melua, tahtoivat vain seisoa jollakin parvekkeella tahi soudella veneellä... Aziz repi kirjeen palasiksi. Hän oli saanut tarpeekseen näytellessään ennen vanhaan neiti Questedille alkuasukasten elämää. Tuo ruma, petollinen, vanha lutka! Kaikki suuria ilkimyksiä! Hän toivoi voivansa karttaa heitä, vaikka se kävisikin vaikeaksi, koska he tulisivat luultavasti viipymään useita päiviä Maussa. Tulva oli melkein pahempi kauempana maassa, ja Asirgahrin rautatieaseman lähistölle oli muodostunut lyijynharmaita järviä. XXXV Mutta paljoa ennen, kuin Aziz oli keksinyt Maun, oli muuan toinen nuori muhamettilainen siirtynyt sinne — eräs pyhä mies. Hänen äitinsä oli sanonut hänelle: »Vapauta vangit!» Hän tarttui miekkaansa ja meni linnoitukseen. Hän aukaisi oven ja vangit hyökkäsivät vapauteen ja ryhtyivät entisiin hommiinsa. Poliisi suuttui tästä kuitenkin kovasti ja katkaisi tuon nuoren miehen kaulan. Tietämättä mitään päänsä putoamisesta nuori mies jatkoi matkaansa niiden kallioiden yli, jotka ovat kaupungin ja linnoituksen välillä, ja tappoi poliiseja kulkiessaan. Hän kaatui sitten äitinsä talon edustalle täytettyään hänen käskynsä. Senvuoksi on siellä vielä nykyjäänkin pari hänelle pyhitettyä temppeliä — päälle tuolla ylhäällä ja ruumiille täällä alhaalla — ja niissä käyvät rukoilemassa läheisyydessä asuvat muhamettilaiset ja muutamat hindutkin. Kun Aziz tuli Mauhun ja huomasi islaminkin siellä muuttuneen epäjumalanpalvelukseksi, hän suuttui ja halusi puhdistaa paikan Alamgirin tapaan. Mutta jonkin ajan kuluttua hän kiinnitti siihen yhtä vähän huomiota kuin Akbar. Olihan tämä pyhä mies vapauttanut vankeja, ja hän, Aziz, oli itsekin ollut vankilassa. Tuo ruumiille pyhitetty temppeli oli hänen omassa puutarhassaan ja tuotti joka viikko kosolti lamppuja ja kukkia. Katsellessaan niitä hän muisteli omia kärsimyksiään. Pään pyhäkkö sijaitsi lasten mielestä miellyttävän lyhyen kävelymatkan päässä. Suuren pujahnin jälkeisenä aamuna Azizilla oli vapaata aikaa ja hän pyysi lapsia ulkosalle kanssaan. Jemila piti häntä kädestä, Ahmed ja Karim juoksivat edellä ja tuumiskelivat keskenään, miltä ruumis oli mahtanut näyttää horjuessaan kukkulan rinnettä alas, ja olisivatko he pelästyneet, jos olisivat kohdanneet sen. Aziz ei halunnut kasvattaa heitä taikauskoisiksi ja antoi heille senvuoksi läksytyksen. He vastasivat: »Niin, isä», sillä he olivat hyvin kasvatettuja, mutta kuten Aziz itse, hekin pitivät oman päänsä, ja vaiettuaan hetkisen kohteliaisuudesta he jatkoivat entistä jutteluaan. Kukkulan laella oli siro kahdeksankulmainen, pensaitten ympäröimä rakennus. Se oli pään pyhäkkö. Siinä ei ollut kattoa ja se olikin oikeastaan vain pieni alttarirakennus. Sen sisässä oli matala hautaholvi ja sen sisässä taasen tavanmukainen ristikon ympäröimä kirjavakuvioisella kankaalla reunustettu tylppä hautakivi. Pyhäkön perimmäisessä nurkassa oli tiheässä villien mehiläisten pesiä, joista katkenneita siipiä ja muita ilmavia esineitä leijaili alituisesti maahan, niin että kostea lattia oli kiiltävän kerroksen peitossa. Ahmed, jolle Muhammed Latif oli selittänyt mehiläisten luontoa, sanoi: — Ne eivät tee mitään pahaa sellaisille ihmisille, joiden elämä on puhdas, ja meni rohkeasti sisälle, mutta hänen sisarensa oli varovaisempi. Pyhäköstä he menivät erääseen moskeaan, joka suuruudeltaan ja muodoltaan muistutti tulitemppeliä. Chandraporen holvikaaret olivat täällä kutistuneet marmorisekoon upotetuksi litteäksi seinäkoristeeksi, jonka molemmin puolin kohosi minareetteja muistuttavia huippuja. Tämä pieni hullunkurinen rakennus ei sijainnut edes tasaisella maallakaan, sillä kallio, jolle se oli rakennettu, oli painumassa laaksoon. He kävelivät vanhan, hylätyn linnanvallin yli ihaillen näköaloja. Maisemat olivat heidän mielestään viehättäviä — harmaa, synkkä taivas, raskaita riekaleisia sadepilviä kaikkialla, maa tulvillaan vesilammikoita ja limaista liejua. Monsuuni oli suurenmoinen, paras kolmeen vuoteen, ja koska lammikot olivat jo täynnä, voitiin kaiken todennäköisyyden mukaan odottaa ennätyssatoa. Jokilaaksossa oli satanut niin rankasti, että miesten oli ollut pakko vetää postipussit köysillä joen poikki. He saattoivat juuri ja juuri nähdä sen aukon metsässä, jonka kautta vedet purkautuivat, ja sen yläpuolella kohoavat kalliot osoittivat paikan, missä timanttikaivos sijaitsi märkyyttään kiiltävien kallioiden välissä. Suoraan kaivoksen alapuolella oli nuoremman ranin maakartano, jonka tulva oli nyt eristänyt. He saattoivat nähdä, kuinka hänen korkeutensa, joka ei ollut ylen tunnontarkka purdahniin nähden, meloskeli kamarineitoineen puutarhassa ja liinallaan huiskutteli katolla istuville apinoille. Mutta oli ehkä parempi, ettei tätä saatu katsella liian läheltä, ja hyvä oli sekin, että pysyteltiin erossa eurooppalaisesta vieraskodista. Vieraskodin takaa kohosi jono synkkiä kumpuja, joiden rinteet olivat täynnä pieniä valkoisten liekkien näköisiä temppeleitä. Sillä taholla yksistään oli kolmatta sataa jumalaa, jotka vierailivat alituisesti toistensa luona ja olivat lukuisten lehmien ja koko betelinlehtiteollisuuden omistajia ja sitäpaitsi Asirgarhiin liikennettä välittävän autobussin osakkeenomistajia. Monet heistä oleskelivat tällä hetkellä palatsissa, jossa he nauttivat täysin siemauksin elämästään, mutta toiset, jotka olivat liian lihavia tahi liian ylpeitä siirtyäkseen muualle, olivat lähettäneet tunnuskuvia edustajikseen. Ilma oli sakeaa uskonnosta ja sateesta. Ahmed ja Karim juoksivat ilosta huutaen linnanvallin yli, niin että heidän valkoiset paitansa liehuivat tuulessa. Vihdoin he kohtasivat joukon vankejakin, jotka tyhmän näköisinä katselivat erästä vanhaa pronssitykkiä. — Kuka teistä armahdetaan? lapset kysyivät heiltä. Sillä illalla esiintyi ylimmän Jumalan kulkue, jolloin Hän koko valtiomahdin seuraamana poistui palatsista ja sivuutti vankilan, joka nykyjään sijaitsi kaupungissa. Kun Hän teki niin ja Bethesdan lammikon enkelin tavoin pani länsimaisen sivistyksen veden liikkeelle, vapautettiin aina joku vanki. Sen jälkeen Hänen oli määrä jatkaa matkaansa suurelle Mau-lammikolle, joka oli vieraskodin puutarhan pituinen, ja siellä tapahtuisi jotakin muuta, lopullinen jumalaksi julistautuminen, minkä jälkeen Hänen oli alistuttava unen kokemuksiin. Koska Azizin perhe oli muhamettilainen, se ei tiennyt mitään tästä, mutta vierailu vankilassa oli kaikille tunnettua. Vangit keskustelivat näiden hienojen ihmisten kanssa vapautumismahdollisuuksistaan hymyillen ja alasluoduin silmin. Lukuunottamatta nilkkoihin kiinnitettyjä rautakahleita he olivat muiden ihmisten näköisiä ja käyttäytyivät kuten muut. Viisi heistä, joita ei oltu vielä tuomittu, ei voinut toivoa armahdusta, mutta kaikki toiset olivat täynnä toivoa. Heidän mielestään ei ollut mitään eroa rajahin ja Jumalan välillä, koska molemmat olivat yhtä paljon heitä korkeammalla, mutta vartia oli saanut paremman kasvatuksen ja uskalsi kysyä hänen korkeutensa vointia. — Hän paranee paranemistaan, vastasi lääkäri. Nyt oli asia todellisuudessa niin, että rajah oli jo kuollut. Yön juhlallisuudet olivat rasittaneet häntä liiaksi. Mutta hänen kuolemansa salattiin, ettei juhlien loisto siitä himmentyisi. Hindulääkäri, yksityissihteeri ja muuan uskottu palvelija valvoivat ruumiin ääressä, sillä aikaa kuin Aziz oli ottanut velvollisuudekseen esiintyä kaupungilla kansan pettämiseksi. Hän oli pitänyt paljon hallitsijasta ja mahdollista oli, ettei hän saavuttaisi hänen seuraajansa suosiota, mutta hän ei voinut harkita sitä asiaa nyt, koska se harhakuvitelma, jonka luomisessa hän oli apuna, valtasi hänet itsensäkin. Lapset juoksentelivat sinne tänne pyydystellen sammakkoa, jonka he aikoivat panna Muhammed Latifin vuoteeseen. Heidän omassa puutarhassaan oli satoja sammakoita, mutta he tahtoivat välttämättä saada mukaansa sammakon täältä kummulta. He ilmoittivat näkevänsä alempana kaksi hellekypärää. Fielding ja hänen lankonsa kiipesivät siellä rinnettä pitkin pyhimyksen haudalle suomatta itselleen lepoa matkan jälkeen. — Heitänkö kivellä? kysyi Karim. — Siroittelemmeko heidän paistinpannuunsa jauhettua lasia? — Ahmed, tule tänne, niin saat selkääsi ilkeydestäsi! Aziz kohotti kätensä lyödäkseen esikoistaan, mutta sallikin tämän sen sijaan suudella sitä. Hänestä tuntui suloiselta, että pojat olivat hänen mukanaan tällaisena hetkenä, hänen uskolliset ja rohkeat poikansa. Hän selitti heille, että englantilaiset olivat valtion vieraita, minkä vuoksi heitä ei saanut myrkyttää, ja kuten aina, pojat olivat kohteliaasti ja samalla innostuneesti samaa mieltä hänen kanssaan. Molemmat muukalaiset menivät tuohon kahdeksankulmaiseen rakennukseen, mutta hyökkäsivät sieltä heti takaisin mehiläisten takaa-ajamina ja juoksentelivat sinne tänne huitoen käsillään. Lapset hihkuivat vahingonilosta, ja taivaasta tuli ihana sadekuuro, aivan kuin tynnyrin tappi olisi aukaistu. Aziz ei ollut aikonut tervehtiä entistä ystäväänsä, mutta nyt hän tuli tapauksen johdosta loistavalle tuulelle. Hän tunsi itsensä varmaksi ja voimakkaaksi ja huudahti: — Halloo, ovatko herrat joutuneet pulaan? Toinen vieraista huusi mehiläisen pistäneen häntä. — Istuutukaa vesilätäkköön, sir... niitä on täällä aivan tarpeeksi. Älkää tulko minun lähelleni. En voi niille mitään, ne ovat valtion mehiläisiä, mutta kirjoitan valituksen hänen korkeudelleen niiden käyttäytymisestä. Mitään todellista vaaraa ei ollut, sillä rupesi satamaan ja mehiläisparvi palasi silloin takaisin temppeliin. Aziz meni muukalaisen luo, veti pois muutamia piikkejä hänen ranteestaan ja sanoi: — Kas niin, rauhoittukaa ja olkaa mies. — Mitä sinulle nykyjään kuuluu, Aziz? Sain vasta äsken kuulla sinun muuttaneen tänne, huusi Fielding hänelle jokseenkin välinpitämättömästi. — Muutamat pistot eivät luullakseni haittaa mitään. — Eivät tietenkään. Lähetän vieraskotiin spriikääreitä. Kuulin sinun asettuneen asumaan sinne. — Miksi et ole vastannut kirjeisiini? Fielding kysyi koettaen kiivetä huipulle, mutta epäonnistuen rankassa sateessa. Hänen toverinsa, joka ei milloinkaan ennen ollut käynyt maassa, huusi, kun sadepisarat ropisivat hänen hellekypärilleen, että mehiläiset olivat uudelleen hänen kimpussaan. Fielding moitti häntä melko tiukasti hänen tyhmyydestään ja sanoi sitten: — Voimmeko päästä täältä jotakin oikotietä vaunuillemme? Meidän täytyy luopua retkestämme. Ilma on inhoittava. — Kyllä tuota tietä pitkin. — Etkö sinäkin tule mukaan? Aziz kumarsi liioitellun kohteliaasti. Hän oli yhtä taitava antamaan pieniä neulanpistoja kuin muutkin indialaiset. »Minua vapisuttaa, minä tottelen», ilmaisi kumarrus eikä se ollut tekemättä vaikutustaan Fieldingiin. He laskeutuivat tielle kurjaa polkua pitkin — molemmat aikuiset miehet kulkivat edellä, lanko, joka näytti pikemminkin pojalta kuin mieheltä, seurasi heitä puristellen vaikeroiden käsivarttaan, jota pakotti, ja hänen jäljessään tulivat nuo kolme äänekästä ja hävytöntä indialaislasta. Kaikki olivat läpimärkiä. — Mitä kuuluu, Aziz? — Terveyteni on mainio kuten ennenkin. ‒ Oletko päässyt jonkinlaisiin tuloksiin täällä? — Millaisiin tuloksiin sinä sitten olet päässyt? — Kuka on vieraskodin ylivalvoja? kysyi Fielding luopuen samalla heikoista yrityksistään entisen tuttavallisuuden palauttamiseksi ja muuttaen käytöksensä virallisemmaksi. Hän oli vanhempi ja karskimpi kuin toinen. — Hänen korkeutensa yksityissihteeri, luullakseni. -— Missä hän sitten oleskelee? — En tiedä. Meidän tulomme jälkeen ei kukaan ole kiinnittänyt meihin vähintäkään huomiota. — Todellako? ‒ Kirjoitin jo edeltäpäin tänne ja kysyin, tapahtuuko vierailuni sopivaan aikaan. Sain myöntävän vastauksen ja suunnittelin matkani sen mukaan, mutta vieraskodin palveluskunta ei näytä saaneen oikeita määräyksiä. Me emme saa ollenkaan munia ja rouvani haluaisi lähteä soutelemaan. — Siellä on kaksikin venettä. ‒ On kyllä, mutta ei ainoatakaan airoa. Eversti Maggs katkoi airot viimeisen vierailunsa aikana. — Kaikki airotko? — Hän on hyvin voimakas mies. — Jos vain ilma seestyy, tahtoisimme katsella soihtukulkuettanne joelta tänä iltana, jatkoi hän. — Kirjoitin Godbolelle siitä, mutta häntä ei ole näkynyt eikä kuulunut. Täällähän on kaikki ihan kuollutta. — Ehkä kysymyksessä oleva ministeri ei ole milloinkaan saanutkaan kirjettäsi. — Onko kansalla mitään sitä vastaan, että englantilaiset katselevat kulkuetta? — En tiedä mitään täkäläisestä uskonnosta. Mutta minun mieleeni ei milloinkaan juolahtaisi lähteä katselemaan tuota kulkuetta. — Sekä Mudkulissa että Deorassa otettiin meidät aivan toisin vastaan. Deorassa erittäinkin oltiin hyvin ystävällisiä. Maharajah ja maharani tahtoivat näyttää meille kaiken. — Teidän ei olisi pitänyt ensinkään lähteä sieltä. — Hyppää vaunuihin, Ralph! He olivat saapuneet vaunujen luo. — Hypätkää vaunuihin, herrat Quested ja Fielding. — Kuka taivaan nimessä on herra Quested? — Lausuinko tuon tunnetun nimen väärin? Eikö hän ole vaimosi veli? — Kenen kanssa sinä oikeastaan luulet minun menneen naimisiin? — Minä olen vain Ralph Moore, sanoi poika punastuen, ja juuri silloin purkaantui uusi kuuro pärskäytellen vettä heidän jaloilleen. Aziz koetti peräytyä, mutta se oli liian myöhäistä. — Quested, Quested? Etkö sinä tiedä, että rouvani on rouva Mooren tytär? Azizia vapisutti, hän vuorotellen kalpeni ja punastui. Häntä inhoitti kuulemansa uutinen samoin kuin rouva Mooren nimikin. — Ehkä tämä selittääkin sinun kummallisen käytöksesi. — Ole ystävällinen ja ilmoita, mitä vikoja käytöksessäni on. — Tarkoitan tuota inhoittavaa kirjettä, jonka Mahomet Ali kirjoitti puolestasi. — Minusta tämä keskustelu tuntuu aivan tarkoituksettomalta. — Kuinka saatoitkaan erehtyä niin suuresti? kysyi Fielding ystävällisemmin kuin ennen, mutta vieläkin vihaisesti. — Se on melkein uskomatonta. Luulen kirjoittaneeni sinulle ainakin kuusi kertaa ja maininneeni samalla vaimoni nimen. Neiti Quested! Olipa sekin päähänpisto? Hänen hymystään Aziz saattoi ymmärtää, että Stella oli kaunis. — Neiti Quested on paras ystävämme, hän vei meidät yhteen, mutta... mikä hämmästyttävä päähänpisto. Aziz, meidän pitää selvittää tämä väärinkäsitys myöhemmin. Se on varmaankin jotakin pirullisuutta Mahomet Alin puolelta. Hän tietää vallan hyvin minun menneen naimisiin neiti Mooren kanssa. Mahomet Ali nimitti häntä »Heaslopin sisareksi» minulle kirjoittamassaan hävyttömässä kirjeessä. Tämä nimi raivostutti Azizia. — Mitä se minuun kuuluu, kenen kanssa sinä olet mennyt naimisiin? Anna minun vain olla rauhassa täällä Maussa, muuta en pyydä. Minä en tarvitse sinua, en tarvitse teistä ainoatakaan yksityisessä elämässäni, sen sanon viimeiseen hengenvetoon asti. Niin, niin, olen tehnyt tyhmän erehdyksen, halveksi ja ivaile minua vain. Luulin sinun menneen naimisiin viholliseni kanssa. En lukenut ollenkaan kirjeitäsi. Mahomet Ali petti minut. Luulin sinun varastaneen rahani, mutta — hän löi yhteen kätensä ja hänen lapsensa kokoontuivat hänen ympärilleen — minusta tuntuu sittenkin siltä kuin sinä olisit tehnyt sen. Annan kaiken anteeksi Mahomet Alille, sillä hän rakasti minua. Sen jälkeen hän vaikeni hetkiseksi ja sateen rätistessä kuin revolverin laukaukset hän jatkoi: — Sydämeni kuuluu tämän jälkeen omalle kansalleni. Sen sanottuaan Aziz läksi menemään. Cyril käveli hänen jäljessään savista tietä pitkin pyydellen anteeksi ja selitellen asiaa. Hän oli halukas saattamaan kaiken jälleen oikealle tolalle, ja todisteli hyvin johdonmukaisesti, ettei hän ollut mennyt naimisiin Heaslopin morsiamen, vaan Heaslopin sisaren kanssa. Mutta mitäpä se auttoi enää? Aziz oli perustanut elämänsä erehdykselle, jota ei voinut korjata. Puhuen urdujen kieltä, niin että lapsetkin voivat ymmärtää häntä, Aziz sanoi: — Ole hyvä äläkä seuraa meitä enää, olkoonpa vaimosi kuka tahansa. En halua ketään englantilaista miestä enkä naista ystäväkseni. Hän palasi kotiin kiihoittuneena ja onnellisena. Tuo hetki jolloin rouva Mooren nimi mainittiin, oli ollut katkera ja hirvittävä nimen herättämien muistojen vuoksi. »Esmiss Esmoor — — —» Rouva Moore oli aina ollut niin hyvä, ja tuo nuorukainen, jota hän tuskin oli katsellut, oli hänen poikansa, Ralp Moore; Stella ja Ralph, joita kohtaan hän oli luvannut olla ystävällinen, ja Stella oli mennyt naimisiin Cyrilin kanssa. XXXVI Palatsi kajahteli yhä soittimien kilinästä ja rummutuksesta. Ilmestys oli ohi, mutta sen vaikutus jatkui, ja tämän vaikutuksen tarkoituksena oli antaa ihmisille sellainen tunne kuin ei ilmestystä olisi vielä tapahtunutkaan. Toivo oli jäljellä huolimatta siitä, että sen päämäärä oli saavutettu. Vaikka Jumala olikin syntynyt, ei hänen kulkueensa ollut vielä lähtenyt liikkeelle. Normaalivuosina toimeenpantiin tavallisesti tämän päivän keskipäivällä erinomaisen kauniita juhlallisuuksia rajahin yksityisasunnossa. Hänellä oli pyhään toimitukseen vihitty ryhmä miehiä ja nuorukaisia, joiden velvollisuuksiin kuului hänen edessään tanssien ilmentää hänen uskonsääntöjään ja uskonnollisia mietteitään. Siten hän saattoi mukavasti istuen katsella noita kolmea askelta, joilla vapauttava Jumala astui maailmankaikkeuden yli saattaakseen Indran häpeään, samoin lohikäärmeen kuolemaa, vuorta, joka muutettiin auringonvarjostimeksi, ja sadhua, joka (koomillisin seurauksin) rukoili Jumalaa ennen päivällistä. Kaiken huippuna oli kuitenkin maitotyttöjen tanssi Krishnan edessä ja Krishnan vielä ihanampi tanssi maitotyttöjen edessä, jolloin soittajat sekaantuivat tummansinisiin pukuihin puettujen kruunupäisten näyttelijöiden joukkoon, niin että kaikki muuttui yhdeksi kokonaisuudeksi. Rajah ja hänen vieraansa voivat silloin kokonaan unhottaa katselevansa näytelmää ja rukoilla näyttelijöitä. Mutta tänään ei voinut mitään sellaista tapahtua, sillä kuolema keskeyttää kaiken. Ja kuitenkin sai kuolema aikaan täällä pienemmän keskeytyksen kuin minkä se saa aikaan Euroopassa; sen paatos ei ollut niin vihlaiseva, eikä iva niin julma. Onnettomuudeksi oli olemassa pari kruununtavoittelijaa, jotka molemmat oleskelivat nyt palatsissa ja aavistivat, mitä oli tapahtunut. Mutta he eivät panneet toimeen mitään meteliä, koska uskonto on hinduille elävä voima, joka erityisissä tapauksissa voi tukahduttaa kaiken, mikä on luonteeltaan pikkumaista ja tilapäistä. Juhla jatkui hurjana ja välittömänä, kaikki ihmiset rakastivat toisiaan karttaen vaistomaisesti kaikkea sellaista, mikä voi aiheuttaa riitaa tai tuskaa. Aziz ei voinut käsittää tätä, yhtä vähän kuin sitä olisi voinut käsittää keskinkertainen kristittykään. Häntä hämmästytti se, että Mau näin äkkiä oli vapautunut kaikesta epäluuloisuudesta ja itsekkyydestä. Vaikka hän oli muukalainen ja perehtymätön hindujen uskonnollisiin menoihin, tuntui väestö hänestä erittäin puoleensavetävältä ja miellyttävältä tähän aikaan; hän ja hänen taloutensa saivat vastaanottaa kaikenlaisia pieniä huomaavaisuudenosoituksia ja lahjoja vain senvuoksi, että hän oli muukalainen. Hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä koko päivänä kuin lähettää lupaamansa lääke vieraskotiin. Se juolahti hänen mieleensä iltapäivällä ja hän rupesi etsimään talostaan jotakin lievittävää voidetta, sillä apteekki oli suljettu. Hän löysikin läkkirasiallisen voidetta, joka kuului Muhammed Latifille. Tämä ei mielellään tahtonut luopua siitä, koska sitä keitettäessä oli luettu loitsuja, mutta Aziz lupasi tuoda sen takaisin voideltuaan pistojen jäljet; hän tahtoi saada verukkeen ratsastusmatkaa varten. Kun hän sivuutti palatsin, alkoi kulkue järjestäytyä. Suuri väkijoukko katseli ruhtinaallisen kantotuolin kuntoonpanoa, jonka hopeinen lohikäärmeen muotoinen yläosa työntyi näkyviin korkeasta puoliavoimesta ovesta. Siihen sullottiin sekä suuria että pieniä jumalia. Aziz käänsi pois katseensa, koska hän ei oikein tiennyt, kuinka paljon hänen oli lupa nähdä, ja oli samalla vähällä törmätä opetusministeriin. — Ah, sinä voit aiheuttaa minulle viivytystä! ministeri sanoi tarkoittaen sillä, että ei-hindun kosketus voi pakottaa hänet vielä yhteen kylpyyn. Sanat lausuttiin ilman vähintäkään moraalista suuttumusta. — Suo anteeksi, Aziz sanoi. Godbole hymyili ja alkoi toistamiseen jutella vieraskodin vieraista. Kun hän kuuli, ettei Fieldingin rouva ollutkaan neiti Quested, hän huomautti: — Ah ei, hänhän menikin naimisiin herra Heaslopin sisaren kanssa! Aivan niin. Olen tiennyt sen jo toista vuotta. Hän sanoi tämän hyvin välinpitämättömästi. — Miksi et kertonut sitä minulle? Vaikenemisesi on saattanut minut hyvin ikävään asemaan. Godbole, jonka ei milloinkaan oltu kuultu kertovan mitään kenellekään, hymyili jälleen ja lisäsi anteeksipyytävästi: — Älä ole vihainen minulle. Olen ystäväsi mikäli persoonallinen rajoitukseni vain sallii, mutta nyt on pyhä juhla. Aziz tunsi aina olevansa kuin pieni lapsi tämän kummallisen henkilön seurassa, kuin hyvin pieni lapsi, jolle äkkiä lahjoitetaan leikkikalu. Hänkin hymyili ja käänsi hevosensa lisääntyvän tungoksen vuoksi eräälle sivukujalle. Puhdistustyöläisten soittokunta lähestyi. Miehet rämisyttivät seuloja ja muita työvälineitään marssien suoraan palatsin porttia kohti kuin voittoisa armeija. Kaikki muu soitto oli tauonnut, sillä nyt oli juhlamenojen mukaan kaikkien halveksittujen ja hylättyjen hetki. Jumala ei voinut poistua temppelistään, ennenkuin puhdistustyöläisten saastainen kasti oli soittanut kappaleensa; he muodostivat sen saastaisen alkuaineen, jota ilman henki ei voinut aineellistua. Nyt seurasi suurenmoinen näytelmä, joka kesti muutamia silmänräpäyksiä. Palatsin ovet aukaistiin ja sisällä nähtiin koko hovi avojaloin ja valkoisissa puvuissa. Käytävän keskellä oli kultaisella veralla peitetty liitonarkki, jota varjostivat sivuilta mahtavat riikinkukonsulat ja jäykät tulipunaiset pyöreät liput. Se oli laitojaan myöten täynnä pystykuvasia ja kukkia. Kun se kohotettiin maasta kantajien olkapäille, alkoi monsuunin lempeä aurinko heloittaa värittäen maailman, niin että kaikki nuo palatsin seiniin maalatut keltaiset tiikerit näyttivät valmistautuvan hyppyyn, ja vaaleanpunaisia ja vihreitä pilviä leijaili taivaalla kuin repaleisia silkkivyyhtejä. Kantotuoli lähti liikkeelle. Aukio oli täynnä ruhtinaallisia norsuja, joiden piti seurata arkkua katos tyhjänä nöyryyden merkiksi. Nämä pyhät juhlallisuudet eivät kiinnostaneet Azizia lainkaan, koska niillä ei ollut mitään yhteistä hänen oman uskontonsa kanssa. Ne ikävystyttivät häntä ja tekivät hänet hieman ivalliseksi, kuten hänen oman rakkaan keisari Baburinsakin, joka tullessaan pohjoisesta ei löytänyt Hindostanista hyviä hedelmiä, ei raikasta vettä, ei kiintoisaa keskustelua, eipä edes ystävää. Aukiolta pääsi suoraan ulos kaupungista korkeille kallioille ja viidakkoon. Aziz ratsasti sinnepäin katsellen suurta Maulammikkoa, joka lepäsi hänen alapuolellaan. Se kuvasteli iltapilviä ja sen pinnassa maa ja taivas näyttivät vaipuvan riemukkaaseen syleilyyn. Hän sylkäisi kyynillisesti, nyt vielä kyynillisemmin kuin äsken, sillä tuon liekehtivän ympyrän keskeltä lähestyi pieni musta pilkku — vieraskodin vene. Englantilaiset olivat hankkineet tilapäisiä airoja ja jatkoivat edelleen Indian tutkimistaan. Heidän ilmestymisensä näkyviin teki Azizin suopeamielisemmäksi hinduja kohtaan. Katsoessaan jälleen palatsin maidonvalkoista kupoolia hän toivoi, että epäjumalankuvan kantaminen tuottaisi hinduille iloa, sillä he eivät ainakaan sekaantuneet toisten asioihin. Tuo pyrkimys »ymmärtää Indiaa», joka kerran oli pettänyt hänet Chandraporessa neiti Questedin hahmossa, oli sekin vain keino Indian kukistamiseksi; siihen ei sisältynyt minkäänlaista myötämielisyyttä. Hän tiesi aivan tarkasti, mitä veneessä tapahtui, seurueen tuijottaessa portaisiin, joita pitkin jumalankuvia hetkisen kuluttua kannettaisiin, ja arvaillessa, kuinka lähelle he uskaltaisivat soutaa aiheuttamatta virallista rettelöä. Aziz ei kääntynyt palaamaan takaisin, sillä vieraskodissa oli palvelijoita, joilta hän voisi kysellä; ylimalkaisetkin tiedot ovat aina tervetulleita. Hän ohjasi ratsunsa sen synkän niemen sivu, jossa oli kuninkaallinen hautausmaa. Haudat olivat, kuten palatsikin, lumivalkoista marmoria ja loistivat aavemaisesti tihenevässä pimeydessä. Niemellä kasvoi korkeita puita, ja sieltä kuului aivan kuin suuteloita, kun yöperhoset irtaantuivat oksista ja hipoivat lentäessään lammikon pintaa. Niiden oli tullut jano riippuessaan oksissa koko päivän. Rauhallinen indialainen ilta täydellistyi piirre piirteeltä, kaikilta tahoilta kuului sammakoiden kurnuttamista ja kaikkialla poltettiin tuota loppumatonta lehmänlantaa. Parvellinen myöhästyneitä sarviharakoita lentää räpytteli hämärässä hänen yläpuolellaan muistuttaen siivekkäitä luurankoja. Ilmassa oli kuoleman tuntua, mutta vain suruttoman kuoleman; kohtalo ja pyyteet olivat tehneet sovinnon keskenään ja ihmissydänkin oli asettunut lepoon. Eurooppalainen vieraskoti sijaitsi parisataa jalkaa vedenpintaa korkeammalla kallioisen ja metsäisen viidakkoniemekkeen huipulla. Kun Aziz pääsi perille, oli vedenpinta vaalennut harmaanpunertavaksi kalvoksi ja vene hävinnyt kokonaan näkyvistä. Vieraskodin kuistilla nukkui vartia, ja sen tyhjissä ristin muotoon järjestetyissä huoneissa paloi lamppu. Hän kulki pahansuovasti tarkastellen huoneesta toiseen. Hänen vaivansa palkittiinkin parilla, pianon kannelle jätetyllä kirjeellä, jotka hän heti aukaisi ja luki. Hänen tekonsa ei häntä hävettänyt ollenkaan. Itämaat eivät ole milloinkaan kunnioittaneet yksityiskirjeenvaihtoa. Olihan McBryde sitäpaitsi kerran lukenut hänen kirjeensä ja kertonut muille niiden sisällön. Toinen kirje, kiintoisin niistä, oli Heaslopilta Fieldingille. Se valaisi hänen entisen ystävänsä mielenlaatua ja lisäsi Azizin vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Siinä puhuttiin paljon Ralph Mooresta, joka kirjeestä päättäen näytti olevan melkein vähämielinen. »Lähetä veljeni tänne milloin sinulle vain sopii. Kirjoitan tästä senvuoksi, että olen melkein varma siitä, että hän tulee tekemään vielä jotakin hullua». Kauempana kirjeessä oli: »Olen aivan samaa mieltä kanssasi — elämä on aivan liian lyhyt surujen hautomiseen. Mieltäni huojentaa sekin, että luulet tulevasi toimeen Indian sortajien kanssa. Me olemme kaiken sen avun tarpeessa, jota vain voimme saada. Toivon että Stella tullessaan ensi kerran tänne tuo sinutkin mukanaan. Koetan järjestää olosi täällä niin mukavaksi kuin nuorena miehenä vain voin — on jo todellakin aika, että tapaamme toisemme. Sisareni avioliitto kanssasi niin pian äitini kuoleman jälkeen saattoi minut aivan suunniltani ja minä olin joka suhteessa mahdoton. On jo aika, kuten sanot, että teemme sovinnon — tunnustamme kumpikin vikamme. Poikanne ja perillisenne syntyminen ilahduttaa minua. Kun kirjoitat Adelalle, niin lausu hänelle sopivalla tavalla terveiseni, koska tahtoisin sopia hänenkin kanssaan. Teillä on onni mukananne, koska teidän ei tällä haavaa tarvitse oleskella brittiläisessä Indiassa. Täällä toistuvat samat asiat yhä uudestaan ja kaiken alkusyynä on kiihoitustyö, mutta me emme voi hankkia siitä sitovia todistuksia. Kuta kauemmin täällä asuu, sitä varmemmaksi tulee siitä, että asia on niinkuin sanon. Omakohtainen mielipiteeni on se, että kaiken takana ovat juutalaiset». Niin kirjoitti tuo punanenäinen poika. Järveltä kuuluvat heikot äänet häiritsivät hieman Azizia; kulkue oli lähtenyt liikkeelle. Toinen kirje oli neiti Questediltä rouva Fieldingille. Se sisälsi pari kolme kiintoisaa asiaa. Kirjoittaja toivoi »Ralphin saavan nauttia Indianmatkastaan enemmän kuin minä», ja näytti antaneen hänelle rahaa siihen tarkoitukseen. »Velkani, jota en milloinkaan henkilökohtaisesti voi maksaa takaisin». Millaisessa velassa neiti Quested kuvitteli olevansa maalle? Aziz ei ymmärtänyt sitä lausetta. Sitten puhuttiin Ralphin terveydestä. Kaikki oli vain »Stellaa ja Ralphia», vieläpä »Cyriliä ja Ronnyäkin» — ystävällistä ja järkevää ja sellaisessa hengessä kirjoitettua, josta hän ei tullut hullua hurskaammaksi. Aziz kadehti tätä kevyttä seurustelutaitoa, ominaista vain sellaiselle kansalle, jonka naiset ovat vapaita. Nämä viisi ihmistä selvittivät välinsä ja sulkivat hajaantuneet rivinsä muukalaisilta. Vieläpä Heaslopkin sai olla mukana. Se oli Englannin voiman perustus. Pahantuulen puuskassaan Aziz iski nyrkkinsä pianoon ja koska sen koskettimet olivat turvonneet niin, että niitä aina soi kolme yhdessä, hän sai aikaan melkoisen hälinän. — Kuka siellä on? kysyi hermostunut, kunnioittava ääni. Aziz ei voinut muistaa, missä hän oli kuullut sen ennen. Joku liikkui viereisen huoneen puolipimeässä. Hän vastasi: — Ruhtinaan lääkäri, ratsastanut tänne tervehtimään, osaa vain hieman englanninkieltä. Hän työnsi kirjeet taskuunsa ja näyttääkseen, että hänellä oli oikeus oleskella vieraskodissa, hän painoi jälleen pianon koskettimia. Ralph Moore tuli huoneeseen. Kuinka kummallinen nuorukainen hän olikaan! Pitkä, liian varhain kehittynyt, siniset silmät, jotka olivat himmeät levottomuudesta, harva takkuinen tukka, suoraan sanoen, tyyppi, jota valtakunnasta harvoin viedään muualle. Lääkäri Aziz ajatteli hänen syntyneen liian vanhasta äidistä, mutta runoilija Azizista näytti nuorukainen melkein kauniilta. — En voinut mitenkään päästä tänne aikaisemmin työni vuoksi. Kuinka on nyt noiden kauheiden mehiläispistojen laita? Aziz kysyi suojelevasti. — Olen — olen levähdellyt täällä. Heidän mielestään minun piti tehdä niin. Niitä pakottaa. Ralphin ujous ja ilmeinen »tuoreus» vaikuttivat ärsyttävästi tyytymättömään Aziziin. Hän sanoi uhkaavasti: — Olkaa hyvä ja antakaa minun katsoa niitä. He olivat käytännöllisesti katsoen kahden, ja Aziz saattoi käsitellä potilastaan aivan samalla tavalla kuin Callendar Nureddiniä. — Te sanoitte aamulla... — Taitavimmatkin lääkärit saattavat erehtyä. Olkaa hyvä ja tulkaa tänne, jotta voin tarkastella niitä lampun valossa. Minulla on vähän aikaa. — Ai — — No, mitä nyt? — Teillä on niin kovat kädet. Aziz hämmentyi ja katsahti käsiinsä. Tuo kummallinen nuorukainen oli oikeassa. Aziz pani kätensä selkänsä taakse, ennenkuin vastasi harmistuneemmin kuin mitä hän todellisuudessa oli: — Mitä hittoa minun käteni liikuttavat teitä? Kuinka omituinen lausunto? Olen taitava lääkäri enkä aio tehdä teille pahaa. — En tarkoitakaan tuskia, sillä niitä ei ole olemassakaan. — Olemassakaan? — Ei todellisuudessa. — Mainioita uutisia! niiskautti Aziz. 420 421 — Mutta julmuutta on. — Otin mukaani voidetta, mutta en käsitä, kuinka sitä oikeastaan voidaan levittää kipeille paikoille teidän nykyisessä ärtyneessä tilassanne, Aziz jatkoi hetkisen kuluttua. — Sallikaa minun itseni tehdä se. — Ei käy päinsä. Vien voiteen mukanani takaisin apteekkiin. — Hän lähestyi nuorukaista, mutta tämä peräytyi pöydän taakse. — Kuinka tehdään? Annatteko minun hoitaa noita pistonjälkiä vai turvaudutteko mieluummin englantilaiseen lääkäriin. Asirgarhissa on sellainen. Mutta Asirgarh sijaitsee neljänkymmenen mailin päässä täältä ja Ringnodin pato on särkynyt. Siinä nyt näette, millaiseen tilanteeseen olette joutunut. Luullakseni on parasta, että keskustelen teistä herra Fieldingin kanssa, koska suvaitsette käyttäytyä näin lapsellisesti. — He ovat veneretkellä, sanoi Ralph ja katseli ympärilleen hakien apua. Aziz koetti näyttää äärettömän hämmästyneeltä. — Toivon, etteivät he ole lähteneet Mauhun päin. Tällaisena yönä voi väkijoukko helposti kiihtyä. Ja aivan kuin hänen väitteensä tueksi kuului samalla häliseviä ääniä. Kulkue lähestyi vankilaa. — Teidän ei pitäisi kohdella meitä tällä tavoin, sanoi Ralph uhmaavasti, ja tällä kertaa oli Azizin pakko vaieta, sillä vaikka ääni olikin pelästynyt, oli se kuitenkin luja. — Millä tavoin? — Tohtori Aziz, me emme ole tehneet teille mitään pahaa. — Vai niin, tiedätte siis nimenikin. Niin, minä olen Aziz. Aivan niin, teidän erinomainen ystävänne, neiti Quested, ei tietystikään tehnyt minulle mitään pahaa Marabarissa. Kaikkien valtion tykkien jyminä, kun ne äkkiä laukaistiin, vaimensi hänen viimeiset sanansa. Vankilan pihalta ammuttu raketti antoi merkin. Vanki oli vapautettu ja suuteli nyt laulajien jalkoja. Ruusunlehtiä putoilee taloista, pyhiä ryytejä ja kokospähkinöitä kannetaan esille... Nyt oli juhlan ensimmäinen osa lopussa; Jumala oli laajentanut temppelihän ja pysähtyi hetkiseksi riemuiten. Ristiriitaisia ja sekavia huhuja vapahduksesta saapui vieraskotiin. Näytelmä kiinnosti Azizia ja Ralphia niin suuresti, että he menivät ulos kuistille äkillisen ilotulituksen houkuttelemina. Linnoituksen pronssitykki lähetteli yhä salamoitaan, kaupunki oli valomerenä, jossa rakennukset näyttivät keinuvan, ja palatsi oli saanut ikäänkuin siivet. Alempana väreilevä vesi, vuoret ja taivas eivät olleet vielä mukana; toistaiseksi vain pieni määrä valoa ja laulua taisteli maailmankaikkeuden muodottomien massojen joukossa. Laulu kävi kuultavaksi vain sen alituisen toiston vuoksi. Kuoro toisteli ja käänteli edestakaisin jumalien nimiä. Radhakrishna Radhakrishna Krishnaradha Rahdakrishna Rahdakrishna, Radhakrishna, Radhakrishna, Radhakrishna. se lauloi herättäen vieraskodin nukkuvan vahdin, joka nyt nojautui raudoitettuun keihääseensä. — Minun täytyy palata takaisin, hyvää yötä, sanoi Aziz ojentaen kätensä ja unhottaen tyyten, etteivät he olleet ystäviä, sekä ikävöiden sydämessään jotakin kaunista, jotakin kaukaisempaa kuin Marabarin luolat. Toinen tarttui hänen käteensä, ja silloin Aziz muisti, kuinka inhoittavasti hän oli käyttäytynyt. Hän sanoi tyynesti: — Enkö minä mielestänne enää olekaan epäystävällinen? — Ette. — Kuinka voitte sen tietää, te kummallinen poika? — Se ei ole ollenkaan vaikeaa, koska se on ainoa, minkä aina tiedän. — Voitteko aina sanoa, onko joku muukalainen ystävänne vai ei? — Voin. — Olette siinä tapauksessa itämaalainen. Sanottuaan sen häntä värisytti ja hän irroitti kätensä. Samat sanat hän oli lausunut rouva Moorelle moskeassa juuri sen hänen elämänsä käänteen alussa, josta hän niin kovien kärsimysten jälkeen oli vapautunut. Hänestä ei saisi milloinkaan tulla englantilaisten ystävää. Moskea, luolat, moskea, luolat. Ja nyt hän oli siellä jälleen. Hän ojensi taikavoiteen Ralphille. — Ottakaa tämä ja muistelkaa minua käyttäessänne sitä. En tahdo sitä milloinkaan takaisin. Minun täytyy antaa teille pieni lahja eikä minulla ole muuta. Olette rouva Mooren poika. — Niin olenkin, Ralph sanoi hiljaa itsekseen. Ja nyt näytti siltä kuin se Azizin sielun osa, joka tähän saakka oli pysynyt piilossa, olisi noussut ja tunkeutunut väkisin esiin. — Mutta te olette myöskin Heaslopin veli, ja onnettomuudeksi kansamme eivät voi olla ystäviä keskenään. — Tiedän sen. Eivät vielä. — Onko äitinne kertonut minusta teille? — On kirjeissään, kirjeissään. Hän rakasti teitä. — Niin, äitinne oli paras ystäväni maailmassa. Aziz seisoi vaiti kuin hämmästyneenä omasta suuresta kiitollisuudestaan. Mitä tuohon rouva Mooren suureen hyvyyteen oikeastaan sisältyikään? Ei niin mitään, kun asiaa tarkemmin ajateltiin ja punnittiin. Rouva Moore ei ollut todistanut hänen hyväkseen eikä käynyt hänen luonaan vankilassakaan, ja kuitenkin hän oli hiipinyt Azizin sydämen sisimpään kammioon, ja Aziz palvoi häntä ikuisesti. — Tämä on meidän monsuuniamme, kauneinta ilmaamme, hän sanoi kulkueen valojen lepattaessa kuin ne olisivat olleet aaltoilevalle verholle kirjailtuja. — Toivon, että hän olisi saanut nähdä myöskin sateemme. Nyt on sellainen aika, jolloin kaikki ovat onnellisia, nuoret ja vanhat ja koko maailma. Nuo ovat onnellisia tuolla ulkona melutessaan, vaikka meidän onkin hyvin vaikea ymmärtää heitä. Sellainen on India. Toivoisin, ettette olisi täällä virkamiesten seurassa. Silloin voisin näytellä teille maatani, mutta nyt se on mahdotonta. Ehkä minä sentään voisin viedä teidät soutelemaan puoleksi tunniksi. Alkaisiko koko tapausten ketju uudestaan? Hänen sydämensä oli niin täysi, ettei hän voinut enää peräytyä. Hänen oli pakko lähteä liikkeelle voidakseen osoittaa kohteliaisuuttaan rouva Mooren pojalle tällä ainoalla tavalla. Hän tiesi, missä airoja säilytettiin — ne oli piilotettu pelosta, että vieraat lähtisivät soutelemaan — ja hän otti mukaansa toisenkin parin siltä varalta, että he sattuisivat kohtaamaan tuon toisen veneen. Herra ja rouva Fielding olivat lähteneet vesille sauvoen venettään pitkillä seipäillä ja saattaisivat ehkä joutua vaikeuksiin yhä kiihtyvässä tuulessa. Päästyään vesille Aziz tuli hyvälle tuulelle. Toinen ystävällinen teko johti hänet aina toiseen ja pian purkautui vieraanvaraisen isännyyden tunne esille kuin koski. Aziz alkoi näytellä Mauta kuin opas, taivuttipa vielä itsensäkin uskomaan käsittävänsä tuon hurjan kulkueen tarkoituksen, jonka valot ja meteli vain lisääntyivät sitä mukaa kuin mutkikkaita juhlamenoja seurattiin. Heidän ei tarvinnut soutaa juuri lainkaan, sillä kiihtyvä tuuli kuljetti heitä toivottuun suuntaan. Risut raapivat veneen pohjaa, he ajautuivat eräälle saarelle pelästyttäen lentoon muutamia kurkia. He aivan kuin liukuivat sen kummallisen elämän ylitse, joka kukoistaa vähän aikaa elokuun tulvavesissä, mutta joka näyttää tarkoitetun kestämään ikuisesti. Vene oli peräsimetön. Azizin vieras, joka istui perässä vara-airot sylissään, ei kysellyt minkäänlaisia yksityiskohtia. Äkkiä välähti salama ja sitten vielä toinen, pieniä punaisia viiruja synkällä taivaalla. — Oliko tuo rajah? hän kysyi. — Mitä — mitä tarkoitatte? — Huovatkaa. — Mutta eihän täällä ole mitään rajahia — ei mitään. — Huovatkaa, niin ymmärrätte tarkoitukseni. Se oli kovaa työtä Azizille vastatuulessa. Mutta hän pani merkille nuppineulan pään kokoisen valopilkun, joka merkitsi vieraskotia, ja huopasi pari kertaa. — Kas tuolla... Kimalteleviin kuninkaallisiin vaatteisiin pukeutunut ruhtinas istui siellä korukatoksen alla yksinään pimeässä. — En todellakaan tiedä, mitä tämä on, Aziz kuiskasi. — Hänen korkeutensa on kuollut. Luullakseni on parasta, että palaamme heti takaisin. He olivat aivan hautausmaa-niemen vieressä ja olivat puiden välitse katselleet suoraan rajahin isän haudalle. Siinä selitys. Aziz oli kuullut puhuttavan kuvapatsaasta, joka äärettömillä kustannuksilla oli tehty niin eläväksi kuin suinkin, mutta hänen ei ollut milloinkaan ennen onnistunut nähdä sitä, vaikka hän oli useinkin soudellut järvellä. Oli olemassa vain yksi ainoa kohta, mistä voitiin katsella, ja sinne oli Ralph vienyt hänet. Hän souti nopeasti pois paikalta tuntien, että hänen toverinsa oli pikemmin opas kuin huvimatkailija. — Lähdemmekö takaisin nyt? hän kysyi. — Kulkue ei ole vielä hajautunut. — En mielelläni soutaisi lähemmäksi. Heillä on niin kummallisia tapoja ja he voisivat ehkä loukata teitä. — Hieman lähemmäksi vain. Aziz totteli. Hän tiesi sydämessään tämän nuorukaisen rouva Mooren pojaksi eikä hän milloinkaan tiennyt mitään, ennenkuin hänen sydämensä oli puhunut. »Radhakrishna, Radhakrishna, Radhakrishna» kaikui laulu. Sitten se muuttui äkkiä ja väliajoilla hän kuuli aivan selvästi sen pelastushymnin sanat, jota oli laulettu Chandraporessa hänen oikeusjuttunsa aikana. — Herra Moore, älkää puhuko kenellekään rajahin kuolemasta. Se on toistaiseksi sellainen salaisuus, josta minun ei ole lupa kertoa. Karttaaksemme alakuloisuutta me käyttäydymme juhlan loppuun saakka aivan kuin hän eläisi. Tahdotteko vieläkin lähemmäksi? — Kyllä. Aziz koetti pysytellä kaikkien noiden soihtujen valopiirin ulkopuolella, jotka alkoivat tuikkia kuin tähdet toisella rannalla. Ammuttiin raketteja ja tykinlaukaukset jyrähtelivät. Äkkiä, lähempänä kuin hän oli laskenutkaan, sukelsi Krishnan kantotuoli esiin erään luhistuneen muurin takaa; se kannettiin kiveen hakattuja kiiltäviä portaita pitkin veden partaalle. Laulajat tanssivat sen kummallakin puolella ja heidän joukossaan ensimmäisenä eräs nainen, hurja ja kaunis nuori pyhimys, jonka tukassa oli kukkia. Hän ylisti Jumalaansa tunnuskuvitta ja soittimitta — niin käsitti hän Hänet. Toisetkin ylistivät Häntä samalla tavoin, nähden Hänet tässä tahi tuossa ruumiinosassa tahi taivaan ihmeissä. He hyppäsivät matalaan lammikkoon ja seisoivat sen aalloissa, ja nyt valmistettiin hullunkurinen ateria, johon kaikki ne, jotka tunsivat itsensä sen arvoisiksi, ottivat osaa. Vanha Godbole huomasi veneen, jota tuuli kuljetti, ja huitoi käsivarsillaan joko vihoissaan tahi iloissaan, mitä Aziz ei milloinkaan saanut selville. Ylempänä oli Maun maallinen mahti — norsut, tykistö, väkijoukot — ja korkealla niiden yläpuolella alkoi raivota kova myrsky, joka alussa pysytteli ylemmissä ilmakerroksissa. Tuulenpuuskat sekoittivat yhteen pimeyden ja valon, sadekuuroja tuli lakaisten pohjoisesta, niitä saapui lakaisten etelästäkin, ja niiden läpi tunkeutuivat laulajat esille ja heidän laulunsa tulkitsi kaikkia inhimillisiä intohimoja. He valmistautuivat heittämään pois Jumalansa, Jumalan itsensä, vaikka Jumalaa ei milloinkaan voidakaan heittää pois, heittämään Hänet suoraan myrskyn kitaan. Niin heitettiin Hänet joka vuosi pois ja niin heitettiin pois muitakin — pieniä Gaupatin kuvia, jyväkoreja, Mohurramin aikuisia pieniä' tazioita — syntipukkeja, akanoita, jotka olivat erään matkan tunnuskuvia, matkan, joka ei ole helppo, joka ei tapahdu täällä eikä nyt ja jota ei voida ymmärtää, ennenkuin sen päämäärä on saavuttamaton. Jumala, joka heitettiin pois, oli kaiken tämän vertauskuva. Gokulin kylä ilmestyi jälleen näkyviin tarjottimellaan. Se edusti tuota hopeaista kuvaa, joka ei milloinkaan poistunut kukkamerestään. Nyt sen täytyi tuhoutua tuon toisen vertauskuvan asemesta. Eräs temppelinpalvelija otti sen syliinsä ja kiskoi siitä irti siniset ja valkoiset liput. Hän oli alaston, harteikas ja solakkavartaloinen — jälleen indialainen olento riemuitsevassa täydellisyydessään — ja hänen perinnöllisiin virkavelvollisuuksiinsa kuului vapahtamisen juhlamenojen päättäminen. Hän astui mustaan veteen työntäen kylää edellään, kunnes savinuket liukuivat pois tuoleiltaan ja alkoivat liueta sateessa, ja kuningas Kansas sulautui yhteen Herran isän ja äidin kanssa. Pienet, mustat, raskaat aallot kohisivat — sitten vyöryi suuri aalto, ja englantilaiset äänet huusivat: — Varokaa! Veneet törmäsivät yhteen. Nuo neljä muukalaista ojensivat käsivartensa ja tarttuivat toisiinsa, ja menetettyään aironsa ja seipäänsä kieppuivat ympäri tuulenpyörteessä kuin sadun hirviö. Rahvas huusi vihasta tahi ilosta, kun he avuttomina ajelehtivat temppelinpalvelijaa kohti. Hän odotti heitä, ilmeen muuttumatta hänen kauniissa tummissa kasvoissaan, ja juuri kun viimeiset hituset liukenivat hänen tarjottimellaan, törmäsivät he siihen. Törmäys oli lievä, mutta Stella, joka istui lähimpänä, kaatui miehensä syliin, kurottautui sitten eteenpäin ja heittäytyi Azizia kohden, jolloin hänen äkillinen liikkeensä kaatoi veneet. He solahtivat lämpimään matalaan veteen ja ponnistelivat kuiville korviahuumaavassa melussa. Airot, pyhä tarjotin, Ronnyn ja Adelan kirjeet kelluivat vierekkäin vedessä. Tykistö ampui, rummut pärisivät, norsut toitottivat ja ukkonen jyrähti kovasti kuin olisi moukarilla isketty taivaanlakeen. 429 428 Se oli huippukohta, mikäli India yleensä suvaitsee mitään sellaista. Sade sekaantui leikkiin koettaen kastella kaiken ja kaikki ja turmelikin hyvin pian kantotuolin kullalla kirjaillut verat ja nuo kalliit pyöreät liput. Muutamat soihdut sammuivat, ilotulitus ei syttynyt, laulaminen alkoi loppua, ja tarjotin ojennettiin jälleen professori Godbolelle, joka muitta mutkitta otti käteensä hieman siihen jäänyttä savea sivellen sillä otsaansa. Tehtyä ei saatu enää tekemättömäksi, ja sillä aikaa kuin tunkeilijat koettivat päästä kuiville parhaansa mukaan, alkoivat hindujoukot palailla epäjärjestyksessä kaupunkiin. Kuvakin kääntyi takaisin ja seuraavana päivänä se kuoli oman yksityisen kuolemansa, kun punaiset ja vihreät verhot vedettiin ruhtinaallisen pyhätön eteen. Laulua jatkettiin vielä jonkin aikaa... uskonnon repaleisia palasia... vaillinaista ja epädramaattista sekasotkua... »God si love». Kun muisteltiin kuluneen vuorokauden epäselviä tapahtumia, oli mahdotonta sanoa, mikä oli ollut niiden uskonnollinen sydän. Yhtä hyvin olisi voitu koettaa saada kiinni pilven sydäntä. XXXVII Jälleen ystävinä, mutta tietäen, etteivät he enää milloinkaan tapaisi toisiaan, Aziz ja Fielding lähtivät viimeiselle ratsastusretkelleen Maun viidakkoihin. Tulva oli alentunut, ja rajah oli virallisesti kuollut, niin että vieraskotiin asettunut seurue saattoi matkustaa seuraavana aamuna, kuten hyvä tapa vaati. Vierailu oli muuttunut Fieldingille pettymykseksi samaksi ajaksi sattuneen surun ja juhlallisuuksien tähden. Hän oli töin tuskin saanut tavata Godbolea, joka tosin joka päivä lupasi näyttää hänelle koulunsa — siihen tutustuminen oli ollut Fieldingin matkan päätarkoitus — mutta keksi aina uusia verukkeita. Tänä iltana sattui kuitenkin Aziz ilmaisemaan asian oikean laidan. King-Emperor-koulu oli sisustettu viljamakasiiniksi, eikä opetusministeri tahtonut mielellään tunnustaa sitä entiselle ystävälleen. Kenraalikuvernöörin asiamies oli avannut koulun vasta viime vuonna ja paperilla se oli vieläkin kukoistava laitos. Godbole toivoi yhäti saavansa sen käyntiin, ennenkuin sen olemattomuus huomattaisiin, ja voivansa koota yhteen sen oppilaat, ennenkuin he saivat omia lapsia. Fielding nauroi näille selkkauksille ja työvoimien tuhlaamiselle, mutta ei suhtautunut enää asioihin niin kevyesti kuin aikaisemmin; kasvatustyö kiinnosti häntä pysyvästi, sillä hänen tulonsa ja hänen perheensä hyvinvointi riippuivat siitä. Hän tiesi vain harvojen indialaisten uskovan kasvatuksen siunauksellisiin vaikutuksiin ja pahoitteli sitä nyt monestakin pätevästä syystä. Hän aikoi sanoa jotakin voimaperäistä alkuasukasvaltioista, mutta Azizin ystävällisyys vaiensi hänet. Sovinto hänen kanssaan oli kaikissa tapauksissa jotakin hyvää. Heidän surullisenkoomillisen haaksirikkonsa jälkeen ei heidän välillään enää ollut mitään kaunaa eikä katkeruutta. He olivat nauraen palanneet entiseen suhteeseensa niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Nyt ratsastivat he eteenpäin tuoreenvihreitten pensaitten ja kallioiden välitse. Hetkisen kuluttua maasto laajeni leväten kirkkaassa auringonpaisteessa. He näkivät viettävän perhosista kimaltelevan niityn ja kobran, joka kiemurteli eteenpäin omia aikojaan kadoten villien omenapuiden varjoon. Taivaalla leijaili pyöreitä valkoisia pilviä ja maassa kiilteli valkoisia vesilammikoita; taivaanrannalta kohoavat vuoret olivat purppuranpunaiset. Maisema muistutti suuresti Englannin puistoja vaikuttaen kuitenkin harvinaiselta. He pysähdyttivät hevosensa suodakseen kobralle aikaa poistua, ja Aziz otti esille kirjeen, jonka hän tahtoi lähettää neiti Questedille. Kirje oli hyvin kaunis. Hän tahtoi kiittää vanhaa vihollistaan hänen jalosta esiintymisestään pari vuotta sitten. Nyt hän oli päässyt täydelliseen selvyyteen siitä, että neiti Quested todellakin oli toiminut hyvin ja oikein. »Kun putosin Maun isoimpaan lammikkoon sellaisten olosuhteitten vallitessa, joita muut yhteiset ystävämme tulevat lähemmin kuvailemaan Teille, ajattelin kuinka urhoollinen neiti Quested oli ollut, ja päätin sanoa sen hänelle, huolimatta huonosta englanninkielen taidostani. Saan kiittää Teitä siitä, että asun nyt onnellisena täällä lapsineni, sen sijaan että istuisin vankilassa. En epäile sitä milloinkaan. Lapseni saavat oppia puhumaan Teistä vain mitä suurimmalla myötämielisyydellä ja kunnioituksella». — Neiti Quested tulee hyvin iloiseksi. Ja minäkin iloitsen siitä, että sinä vihdoinkin osaat antaa arvoa hänen osoittamalleen rohkeudelle. — Haluan saada kaiken hyväksi ja unhottaa kokonaan tuon kirotun Marabar-jutun. Olen ollut niin hävyttömän ärtyisä ja tyhmä, että luulin sinun tahtovan viekoitella minulta nuo rahat — erehdys, joka oli yhtä onneton kuin tuo luolassakin tehty. — Aziz, haluaisin, että keskustelisit hieman vaimonikin kanssa. Hänkin uskoo sinun unhottaneen Marabar-jutun. — Kuinka niin? — En tiedä. Ehkä hän sanoo sen sinulle, koska hän ei suostu ilmaisemaan sitä minulle. Hänellä on aatteita, joita minä en voi kannattaa. Kun olen erossa hänestä, tuntuvat ne minusta hullunkurisilta. Mutta kun olen hänen luonaan — se johtuu varmaankin siitä, että pidän hänestä — tunnen olevani aivan toisenlainen, puolittain kuollut ja puolittain sokea. Vaimoni hakee jotakin. Sinä, minä ja neiti Quested, me emme todellisuudessa hae juuri mitään erityistä. Me ponnistelemme eteenpäin niin hyvin kuin voimme, sinä hieman meistä muista edellä — hyvin kunnioitettava pieni ryhmä. Mutta vaimoni ei kuulu meihin. — Mitä tarkoitat? Eikö Stella ole sinulle uskollinen? Tämä huolestuttaa minua suuresti. Fielding epäröi. Hän ei ollut aivan onnellinen avioliitossaan. Hän oli jälleen fyysillisesti intohimoinen—viimeinen leimahdus, ennenkuin keski-iän kuona sammuttaa tulen — ja tiesi, ettei hänen vaimonsa rakastanut häntä yhtä paljon kuin hän vaimoaan, ja häntä hävetti hänen kiusaamisensa. Mutta tämän vierailun aikana oli heidän suhteensa tullut paremmaksi. Näytti vihdoinkin ilmaantuneen jotakin, joka sitoi heitä yhteen — yhdistävä voima kummankin asianomaisen ulkopuolella, joka on välttämätön edellytys jokaiselle ihmisten väliselle suhteelle. Tahi käyttääksemme uskonnollista kieltä, heidän liittonsa oli siunattu. Hän voi vakuuttaa Azizille, että Stella oli täysin uskollinen, ja koettaessaan kuvailla sellaista, mitä hän ei itsekään oikein ymmärtänyt, hän lisäsi ylimalkaisesti, että eri ihmisillä on erilainen käsitys asioista. — Mutta ellet halua puhella Stellan kanssa Marabarista, voisit keskustella Ralphin kanssa? Hän on totta puhuen hyvin järkevä poika ja, käyttääkseni samaa vertausta, hän kulkee hieman Stellasta jäljessä, mutta seuraa kuitenkin häntä. — Sano hänelle, ettei minulla ole hänelle mitään sanomista, mutta että hän on todellakin järkevä poika ja että hänellä on ainakin yksi indialainen ystävä. Osaksi pidän hänestä senvuoksi, että hän vei minut takaisin sinun luoksesi sanomaan jäähyväisiä. Sillä tämä on hyvästijättö, Cyril, mutta jos rupeamme ajattelemaan sitä, turmelee se ratsastusretkemme ja tekee mielemme surulliseksi. — Niin, ollaan ajattelematta sitä. Fieldingkin tunsi, että tämä oli heidän viimeinen vapaa tapaamisensa. Kaikki nuo tyhmät väärinkäsitykset oli todellakin selvitetty, muta yhteiskunnallisesti katsoen he eivät voineet kohdata toisiaan millään yhteisellä pohjalla. Menemällä naimisiin Englannista kotoisin olevan naisen kanssa Fielding oli liittynyt Angloindiaan ja tunsi vähitellen joutuvansa sen ennakkoluulojen valtaan. Hän ajatteli jo melkeinpä ihmetellen entistä sankarillisuuttaan. Voisiko hän enää uhmata omaa kansaansa yksinäisen indialaisen vuoksi? Aziz oli hänelle kuin muisto, kuin voitonmerkki; he olivat ylpeitä toisistaan, ja kuitenkin oli välttämätöntä, että he eroaisivat. Ja levottomassa kiihkossaan käyttää tätä heidän viimeistä iltapäiväänsä hyväkseen niin paljon kuin suinkin hän pakottautui juttelemaan tuttavallisesti vaimostaan, tuosta ihmisestä, joka oli hänelle rakkain: — Hänen näkökannaltaan on tämä matkamme tänne onnistunut mainiosti. Se on rauhoittanut häntä — hänellä on, samoin kuin hänen veljelläänkin, levoton luonne. Täältä hän on löytänyt jotakin viilentävää, jonkinlaisen ratkaisun niille arvoituksille, jotka vaivaavat häntä. — Seurasi väliaika, jonka kestäessä he olivat kuulevinaan ikäänkuin tuhansia suuteloita, kuri maa imi vettä sisäänsä. Sitten hän jatkoi: — Tiedätkö mitään tuosta Krishnajutusta? — Rakas ystävä, sitä nimitetään virallisesti Gokul Ashtamiksi. Kaikki virastot ovat kiinni, mutta mitäpä se meitä liikuttaa. — Gokul on se kylä, jossa Krishna on syntynyt, jos on, sillä sen ja erään toisen kylän välillä on samanlainen riita kuin Betlehemin ja Nazareetin kesken. Tahtoisin vain tietää sen uskonnollisen sisällyksen, jos siinä sellaista on. — Minun kanssani ei kannata keskustella hinduista. Vaikka asunkin heidän keskuudessaan, en tunne heitä silti sen paremmin. Kun luulen ärsyttäväni heitä, en teekään niin. Kun taas luulen, etten ärsytä heitä, silloin juuri ärsytänkin heitä. Ehkä he aikovat tappaa minut senvuoksi, että olen törmännyt heidän nukkekotiinsa, mutta yhtä hyvin he voivat koroittaa palkkaani puolella. Sen saa tulevaisuus näyttää. Miksi olet niin utelias? — Sitä on vaikea selittää. En ole milloinkaan oikein ymmärtänyt enkä pitänyt heistä, paitsi muutamista Godbolen luonteenominaisuuksista. Toisteleeko hän vieläkin »tule, tule!», tuo vanha veijari. — Kyllä, muistaakseni. Fielding huokaisi, avasi suunsa, sulki sen jälleen ja sanoi sitten naurahtaen: — En voi selittää sitä, sillä sitä ei voi kuvailla sanoilla, mutta vaimoni ja hänen veljensä pitävät hindulaisuudesta, vaikka he eivät ole kiinnostuneet sen ulkonaisiin muotoihin. He eivät halua keskustella siitä kanssani. He tietävät minun pitävän erästä heidän elämänsä puolta erehdyksenä, ja ovat arkoja. Tahtoisin juuri senvuoksi, että sinä puhuisit heidän kanssaan, sillä sinähän olet joka tapauksessa itämaalainen. Aziz kieltäytyi vastaamasta. Hän ei halunnut enää tavata Stellaa eikä Ralphia ja tiesi, etteivät hekään halunneet tavata häntä. Hän ei ollut utelias tietämään heidän salaisuuksiaan ja hänen mielestään käyttäytyi kunnon Cyril nyt hieman kömpelösti. Jokin — ei mikään näkyväinen, vaan pikemminkin ääni — häilyi hänen ohitseen pannen hänet ajattelemaan, että hänen piti vielä kerran lukea läpi neiti Questedille kirjoittamansa kirje. Eikö hän ollut halunnut sanoa hänelle vielä muutakin? Hän tarttui kynäänsä ja lisäsi: »Mitä minuun tulee, niin tämän jälkeen liitän Teidät aina erään nimen yhteyteen, joka minulle on pyhä, nimittäin rouva Mooren». Kun hän oli kirjoittanut tämän, ei maisema enää levinnytkään hänen eteensä kuvastimen tavoin. Niitty oli muuttunut perhosten temmellyspaikaksi. Runo Mekasta — Rahasta, uskonnon vertauskuvasta — orjantappurapensailta, johon pyhiinvaeltajat sortuvat, ennenkuin ovat nähneet Ystävän — kaikki tämä liehui seuraavassa silmänräpäyksessä hänen aivojensa läpi. Hän muisteli vaimoaan; ja sitten katkesi äkkiä tämän puolittain mystillisen ja puolittain aistillisen ajatuksenlennon nouseva kaari, joka oli niin luonteenomainen hänen sielunelämälleen, ja kaikki putosi takaisin oikealle paikalleen maan pinnalle. Hän huomasi ratsastavansa jälleen viidakossa rakkaan Fieldinginsä seurassa. — Vaikene! hän sanoi. — Älä turmele viimeistä tuntiamme tyhmillä kysymyksillä. Anna Krishnan olla rauhassa ja puhelkaamme jostakin järkevästä asiasta: He tekivät niin väitellen koko matkan takaisin kaupunkiin politiikasta. He olivat molemmat muuttuneet tiukemmiksi Chandraporen aikojen jälkeen ja heistä tuntui oikein ihanalta tämä tuima ottelu. He luottivat toisiinsa, vaikka heidän piti erota, ja ehkäpä juuri siitä syystä, että heidän piti erota. Fieldingillä »ei ollut enää aihetta kohteliaisuuteen», kuten hän sanoi, tarkoittaen sillä, ettei brittiläistä valtaa todellakaan voitu poistaa senvuoksi, että se oli häikäilemätön. Aziz vastasi: — No niin, emme mekään tarvitse teitä, ja mulkoili häneen luulotellun vihaisesti. Fielding sanoi: — Ilman meitä joutuvat indialaiset heti hunningolle. Ajattele vain tuota KingEmperor-koulua tahi katsele itseäsi, kun nyt unhotat lääketieteellisen sivistyksesi ja palaat takaisin noituuteen. Ajattele runojasi. — Niissä ei ole mitään vikaa ja ne julkaistaan Bombayssä. — Mutta mitä ne sisältävät? Vapauttakaa naisemme, niin Indiakin vapautuu. Kokeile itse ensin, poikaseni. Vapauta oma naisesi ensin ja katso sitten, onko olemassa ketään, joka haluaa pestä Ahmedin, Karimin ja Jamilan kasvot. Kaunis tilanne! Aziz innostui. Hän nousi seisoalleen jalustimien varassa ja nykäisi hevosensa pään pystyyn toivoen saavansa sen hirnumaan. Silloin hän olisi tuntenut olevansa kuin taistelussa. Hän huusi: —Tiehenne täältä, kaikki te Turtonit ja Burtonit! Kymmenen vuotta sitten tahdoimme tutustua teihin, mutta nyt se on liian myöhäistä. Jos keskustelemmekin kanssanne ja istumme valtuuskunnissanne, tapahtuu se vain poliittisista syistä. Älä luule milloinkaan muuta. Nyt hänen hevosensa hirnui. — Menkää matkoihinne, menkää matkoihinne, sanon minä. Miksi meidät pannaankin alttiiksi niin suurille kärsimyksille? Meidän oli tapana moittia teitä, mutta nyt me moitimme itseämme, koska olemme jo viisastuneet. Me vaikenemme, kunnes Englanti joutuu vaikeuksiin. Seuraavassa eurooppalaisessa sodassa — silloin, silloin koittaa meidän aikamme. Hän keskeytti. Huolimatta hymystään luonto näytti painautuvan kuin hautakivi kaikkien inhimillisten toiveiden päälle. He laskettivat laukkaa erään Hanumanille pyhitetyn temppelin ohi — niin rakasti Jumala maailmaa, että hän pukeutui apinan hahmoon — ja sitten erään saiviittilaisen temppelin ohi, joka houkutteli irstailuun, mutta iäisyyden varjolla, koska sen ruokottomuudet eivät olleet missään suhteessa meidän lihaamme ja vereemme. He karauttivat perhos- ja sammakkoparvien läpi. Suuria puita, joiden lehdet olivat lautasten kokoisia, kasvoi pensaikossa. Jokapäiväisen elämän kiertokulku kohtasi heidät jälleen; temppelin ovea suljettiin juuri. — Mutta keitä sinä haluat tänne englantilaisten sijaan? Japanilaisiako? kysyi Fielding ivallisesti pysähdyttäen hevosensa. — Ei, vaan afgaaneja, omia esi-isiäni. — Siihen suostuvat varmaankin mielihyvin hindulaiset ystäväsikin, vai mitä? — Se järjestetään. Itämaalaiset valtiomiehet saavat kokoontua neuvotteluun. — Niin, kyllä se järjestyy. — Luullakseni toistetaan tuo vanha juttu, että me haluamme rosvota jokaisen miehen ja maata väkisin jokaisen naisen Peshawarista Kalkuttaan saakka. Te saatte jonkun mielettömän toistelemaan sitä ja kirjoittelemaan siitä joka viikko »The Pioneeriin», peloittaaksenne meitä pyytämään teitä jäämään tänne. Me tunnemme sen jo. — Aziz ei kuitenkaan saanut afgaaneja oikein sopimaan Mauhun, ja koska hän tunsi joutuvansa liukkaalle jäälle, hän pakotti hevosensa vielä kerran hirnumaan, muistaen sitten, että hänelläkin on tahi pitäisi ainakin olla isänmaa. Silloin hän huusi Fieldingille: — Indiasta kehittyy vielä kansa! Ei ainoatakaan ulkomaalaista. Hindut, muhamettilaiset ja sikhit muuttuvat yhdeksi kansaksi. Eläköön India, eläköön! Indiastako kansa? Millainen haave! Fielding muuttui jälleen ivalliseksi. Tullen yhä enemmän raivoihinsa Aziz antoi hevosensa tanssia oikealle ja vasemmalle tietämättä oikein, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Vihdoin hän huusi: — Alas englantilaiset kaikissa tapauksissa! Se on ainakin varmaa. Tiehenne täältä ja nopeasti, sanon minä. Me indialaiset vihaamme kyllä toisiamme, mutta kaikkein kiihkeimmin me vihaamme teitä. Ellen minä saa teitä lähtemään, saa kyllä Ahmed tahi Karim. Vaikka siihen menisikin viisikuudetta tahi satakin vuotta, me pääsemme kaikissa tapauksissa irti teistä... Niin, me karkoitamme jokaisen kirotun englantilaisen mereen ja sitten... hän ratsasti kuin raivostunut Fieldingiin päin — ja sitten, hän lopetti syleillen puolittain häntä — olemme ystäviä. — Miksi emme voisi olla ystäviä nytkin? sanoi toinen pitäen häntä liikutettuna kiinni. — Minä tahdon sitä ja sinäkin tahdot sitä. Mutta hevoset eivät tahtoneet sitä — ne väistivät toisiaan; maa ei tahtonut sitä, koska se työnsi uumenistaan kallioita, joiden ohi ratsastajien oli tunkeuduttava vuorotellen; ja temppelit, lammikko, vankila, palatsi, linnut, raato, vieraskoti, joka juuri ilmestyi näkyviin heidän tullessaan rotkosta kaupungin edustalle, eivät tahtoneet sitä. Sadoin äänin ne sanoivat: »Ei, ei vielä!» ja taivaanlaki sanoi: »Ei, ei siellä!» *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MATKA INDIAAN *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.