The Project Gutenberg eBook of Vanhanpojan huomioita, by Onni W. Arima

Kun Heikki Heinonen oli v.t.
Vapunpäivänä.
Urheilua.
»Vahti».
»Kesälaitumella».
Susi lammasten vaatteissa.
Mätäkuulla.
Erehdys.
Arvostelu.
Ensimmäinen laukaukseni.
Sedän vierailu.

KUN HEIKKI HEINONEN OLI V.T.

N:n lääninhallituksen virkamiesten keskuudessa vallitsi eräänä aamuna toukokuun lopulla suuri mielenjännitys. Korpelan vanha nimismies oli kesäkuukausiksi anonut virkavapautta, kuten hänen tapansa viime vuosina oli ollut, ja kussakin kanslistissa ja »ylimääräisessä» kyti salainen toivo päästä tuonne Korpelan lihapatojen ääreen. Viransijaisuutta siellä pidettiin nimittäin oikeana onnenpotkauksena, sillä piiri oli — nimismiehen kannalta katsottuna — »hyvä», s.o. kansa oli köyhää ja ulosottoja sattui tuhkatiheään. Kun sen lisäksi nimismies, »vanha Lauriini» tavallisesti säästi paljon työtä, mutta samalla myöskin paljon tuloja sijaisillensa, saattoi kesän kuluessa aika lailla paikkailla rappeutuneita raha-asioitansa, varsinkin kun ei ollut tilaisuutta kantaa kolikoltansa kapakkaan eikä tehdä niistä tiliä neljän kuninkaan kirjassa — mikä muuten oli hyvin yleistä herrojen kanslistien keskuudessa.

Niin, siinä istui nyt pöytäinsä ääressä puolitusinaa nuoria miehiä pureskellen kyniänsä ja odottavasti silmäillen »kaikkein pyhimpään», kuvernöörin huoneeseen päin, jonne lääninsihteeri äsken oli mennyt. Pian ilmestyisi hän tuohon kynnykselle ja käskisi jonkun heistä kuvernöörin pulleille. Mutta kenenkä?

Kanslistit odotellessaan puhelivat puoliääneen keskenään, ja kukin koetti tovereilleen vakuuttaa, ettei häntä lainkaan haluttanut lähteä tuonne ikävään Korpelaan, jossa ei saanut edes »skruuvi»-pöytää kokoon, ja jossa ruokaryypykseen parhaimmassa tapauksessa sai takavarikkoon otettua, sikunalta haisevaa »patakukkoa». Pikku Pekka Lampinen, joka juuri salavihkaa oli kääntänyt kalvostimensa, niin että puhtaampi puoli tuli ulospäin, vakuutti kieltäytyvänsä koko toimesta, jos sitä hänelle tarjottaisiin. Tälle vakuutukselle toiset epäilevästi hymähtivät ja pilkallinen bassoääni kuului murahtavan: »Kyllä kai!»

Pekka käännähti kiivaasti ympäri. Hän loi tuohon virnistelevään Tuomaaseen äkäisen katseen ja aikoi juuri purkaa suustaan muutamia valittuja sanoja, kun kuvernöörin huoneen ovi avautui ja laihasäärinen lääninsihteeri huusi kärisevällä äänellä:

Heikki Heinonen, ainoa kanslisteista, joka ei ollut ottanut osaa keskusteluun, vaan äänettömänä ja uutterasti kirjoitellut, nousi hitaasti ja alkoi vielä hitaammin kulkea ovea kohti. Ilon välähdys, joka hetkeksi levisi hänen kasvoilleen, antoi pian sijaa ilmeelle, joka arveluttavasti vivahti pahaan omaantuntoon.

Jospa toverit olisivat tienneet, että hän vastoin kaikkia tapoja ja traditsioneja oli käynyt tuota virkaa lääninsihteeriltä kärkkymässä! Olisipa silloin karvas keitos hänen kupissaan!

Mutta onneksi ei siitä kellään ollut aavistustakaan, ja ovelle ehdittyään oli Heikki jo saanut omantuntonsa vastaväitteet kumotuksi tuolla vanhalla sananparrella: »oma suu lähempänä kuin kontin suu», joka on itsekkäisyyden evankeliumin vankimpia kulmakiviä.

»Kontit», joidenka suun ohi haluttu makupala auttamattomasti oli luiskahtanut, katselivat hetkisen nolostuneina hänen jälkeensä sulkeutunutta ovea ja alkoivat sitten vaihtaa ajatuksiaan tapahtuvasta määräyksestä, Kaikki olivat merkillisen yksimielisiä siitä, että Heinonen ei ollut lainkaan sovelias tähän virkaan eikä edes kunnolleen ollut sen tarpeessakaan. Kenen olisi oikeuden ja kohtuuden mukaan tullut tämä toimi saada, sen jätti kumminkin jokainen sanomatta.

»Heinonen!» huudahti Mikko Manner, jonka koko hieno päällyskuori kengistä kaulukseen, jopa nenäkakkuloihinkin asti, oli velaksi otettu ja luultavasti aikoinaan joutuva »isävainajan tiliin». »Onko mokomaa ennen kuultu! Tuollainen hiljainen kuhnuri, josta Korpelan viinankeittäjät pian tekevät makkaraa… Ja miehellä hyvät ansiot; saa nostaa melkein koko palkkansa lyhentämättä!»

»Niin, ja vieläpä perintöä odotettavissa, kun vanha Heinonen kuolee», lisäsi Pekka Lampinen, jonka omat perinnöt jo aikoja sitten olivat menneet kaiken maailman teitä.

Siihen suuntaan kävi keskustelu ja sitä jatkui siksi kuin Heikki palasi kuvernöörin luota, kädessään paperi, joka neljäksi kuukaudeksi hänen käsiinsä luovutti Korpelan hallinnolliset ohjakset.

Kaikesta napinastaan ja nurinastaan huolimatta onnittelivat nyt toiset päivän sankaria, joka vanhan hyvän tavan mukaan kutsui heidät pieniin lähtökemuihin.

Näistä kemuistakin olisi kyllä yhtä ja toista kerrottavaa, mutta kun ne oikeastaan ovat kertomuksemme ulkopuolella, mainitsemme tässä vain, että seuraavana päivänä useat kanslistit kirjoittivat sahalaitaisia kirjaimia, ja Heikki, joka junassa mennä porhalsi uutta virkapaikkaansa kohti, poti ankaraa, meritautiiin vivahtavaa sairautta.

Korpelan pappilassa eli tähän aikaan pastori Ekin leski tyttärensä Emerentian kanssa, Pastori oli toista vuotta sitten kuollut ja leskellä oli nyt armovuosi menossa.

Rouva Eulalia Ek oli nainen, jolla oli pelätty nimi koko pitäjässä, vieläpä kappaleen matkaa sen rajojen ulkopuolellakin. Rajattoman itsevaltiuden periaatteiden mukaan hallitsi hän pappilassa, jossa pastorilla eläessään oli ollut jokseenkin yhtä paljon sanomista kuin merovingilaisilla kuninkailla majordomuksien aikana. Hänen tuimat silmänsä, jotka tuijottivat kultasankaisten lasien takaa, saivat rohkeimmankin rengin sydämen vajoamaan saapasvarsiin, ja laiskinkin torppari tarttui jättiläisvoimin työhön, kuullessaan hänen karkean äänensä etäältäkin kajahtavan.

Tällä rakastettavalla rouvalla oli jo vuosikausia kytenyt mielessä kaikki voittava ajatus: saada tyttärensä Emerentia toimitetuksi miehelään, ajatus, jota Emerentia neiti itse kaikin puolin kannatti. Mutta lienevätkö nuoret miehet pitäneet Emerentian tukkaa liian punaisena, hänen silmiään liian kieroina ja hänen vartaloaan liian luisevana, tai lienevätkö hänessä huomanneet sellaisia ominaisuuksia ja taipumuksia, joista sopivalla hoidolla saattoi kehittyä uusi painos rouva Eulaliaa — onhan vanha totuus, että omena ei putoa kauvas puusta — tai kammottiko heitä jo yksin ajatus joutua tekemisiin niin rakastettavan anopin kanssa — summa asiasta oli vain se, että Emerentia neiti oli ehtinyt arveluttavaan kohtaan elämänsä tiellä, saamatta koristaa vasemman käden nimetöntä tuolla paljon merkitsevällä kultarenkaalla. Kovin olivat olleet ahtaalla ne apulaiset, joita pastori viime elinvuosinaan oli käyttänyt. Tyttären kivääritulen ja äidin raskaan tykistön ahdistamana pyysi ja sai ensimäinen heistä jo kuukauden kuluttua siirron toiseen paikkaan; toisen, joka ei myöskään hyvällä taipunut, julisti Eulalia rouva piiritystilaan ja koetti nälällä pakottaa, häntä antautumaan, sillä seurauksella että nuori sananpalvelija menetti kokonaan hyvällä alulla olevan papillisen pyylevyytensä, ennenkuin sai leiviskänsä siirretyksi muille laitumille; kolmas, joka oman varomattomuutensa vuoksi oli pahasti sotkeutunut äidin ja tyttären pyydyksiin; tekeytyi, kun tunsi hätäpäivän päälle saavan, mielipuoleksi ja antoi viedä itsensä houruinhoitolaitokseen, josta hänet muutaman päivän kiduttua laskettiin täysin terveenä. — Hän siirtyi heti sen jälkeen papiksi Amerikkaan, josta ei lupaa palata lähimmässä tulevaisuudessa.

Ne toiveet, joita Eulalia rouvalla, oli ollut armovuodensaarnaajan suhteen, sortuivat surkeasti jo ensi iltana hänen tulonsa jälkeen, kun hän oikein näkyvälle paikalle asetti vasemman kätensä, jonka nimettömässä kiilsi paksu kultasormus. Hän oli kai kuullut huhuja tästä miesten syöjästä sijasta. Mutta kylläpä sai miespolonen kokea, miltä maistuu sikurikahvi, eltaantunut voi, kivikovat munat ja muut turmeltuneet muodot jumalanlahjoista.

Neiti Emerentiaan nämä vastoinkäymiset jo alkoivat vaikuttaa masentavasti, mutta tarmokas äiti ei vielä luopunut toiveistaan. Vahingosta viisastuneena hän kumminkin päätti muuttaa, sodankäyntitapaa: piilottaa kyntensä petolliseen pehmeyteen, tuudittaa aiotun uhrin turvallisuuden uneen ja sitten sopivassa tilaisuudessa yllättää hänet niin perinpohjin, ettei pakoon ollut ajattelemistakaan…

Heti kun v.t. nimismies Heikki Heinonen saapui pitäjään, iskivät pappilan naiset silmänsä häneen.

Siinä oli viimeinen toivon ankkuri — ainakin täällä Korpelassa. Tulevana Vapunpäivänähän meni armovuosi umpeen, ja rouvan tyttärineen täytyi muuttaa pois pappilasta, johonkin kaupunkiin. Heikki ei kyllä ollut mikään Adonis, kaukana siitä. Hänen pellavanvärinen harjastukkansa, kesakkoinen naamansa, pienet tihrusilmiinsä ja väärät säärensä tuskin olisivat sytyttäneet lemmen liekkiä kenenkään muun sydämessä kuin sellaisen immen, joka hänen kauttansa toivoi pelastusta pohjattoman yksinäisyyden syvyyksistä. Ja sellaisessa tilassa oli juuri Emerentia neiti, jonka vuoksi hän jo ensi näkemältä rakastui Heikki herraan, tarvitsematta siihen nimenomaista käskyä äidiltänsä.

Päästäkseen ensiksi tuon aiotun vävypojan tuttavuuteen alkoi Eulalia rouva yhtäkkiä tuon tuostakin tarvita neuvoja lakiasioissa. Hänelle oli milloin mikin rajanaapuri tehnyt vääryyttä. Ja vihdoin, saadakseen Heikin käymään pappilassa, keksi hän oikein nerokkaan keinon. Eräänä yönä muiden maatessa meni hän sikoläättiin, laski sieltä ulos lihavan mustan porsaan ja ajoi sen metsään, samoin kuin Israelin lapset muinoin karkoittivat korpeen syntipukkinsa. Aamulla hän nosti hirmuisen melun siitä, että porsas oli varastettu, ja lähetti hakemaan »vallesmannia» poliisitutkintoa pitämään. Heikki tulikin, otettiin ystävällisesti vastaan ja esiteltiin Emerentia neidille. Poliisitutkinnosta ei kyllä tullut mitään, sillä, juuri kun sen piti alkaa, tuli nassu, joka oli ikävystynyt aikojaan metsässä, nälästä kiljuen ja saparo solmussa täyttä laukkaa kartanolle. Mutta tuhansilla anteeksipyynnöillä siitä, että, häntä oli tullut näin turhan takia vaivatuksi, saatettiin Heikki saliin, jossa valmiiksi katettu päivällispöytä odotti. Siihen oli ladottu parasta mitä pappilassa oli, ja kun Heikki ei ollut mikään jumalanviljan vihaaja ja oli jo ennättänyt kyllästyä paistettuun läskiin ja perunoihin, joilla häntä kortteeritalossaan viisi kertaa viikossa kestittiin, tunsi hän sydämensä lämpenevän ja oikein mieltyi näihin naisiin, jotka hänestä tuntuivat olevan ylen herttaisia ja vaatimattomia. Eulalia rouva tunsi tuon vanhan viisausohjeen, että tie miehen sydämeen useimmiten käy hänen vatsansa kautta. Päivällisen jälkeen viivytettiin Heikin lähtöä jos joillakin verukkeilla, ja kun lopuksi muu ei näyttänyt auttavan, niin tarkkanäköinen rouva, joka siitä tavasta, millä Heikki päivällispöydässä otti ryypyn, oli arvannut- erään hänen heikoista puolistaan, kannatti pöytään niin muhkeat totivehkeet, että Heikki olisi halveksinut itseänsä, jos olisi laiminlyönyt näin oivallisen tilaisuuden. Kun Heikki vihdoin, syötyään vielä illallisen pappilassa, hiukan toisella kymmenellä ja mitä parhaimmalla tuulella saapui muutamien kilometrien päässä olevaan asuntoonsa, oli hän lujasti päättänyt »viljellä» tätä aineellisessa suhteessa edullista tuttavuutta, johonka häntä muuten mitä sydämellisimmin sanoin kehotettiinkin.

Siitä lähtein kävi Heikki tuhkatiheään pappilassa ja tuli peräti ystävällisiin väleihin naisväen kanssa. Ei kukaan varoittanut miesparkaa uhkaavasta vaarasta. Jos hän olisi voinut aavistaakaan, mitä aikeita hänen uusilla ystävättärillänsä oli, niin olisi hän epäilemättä siirtänyt pääkortteerinsa pitäjän etäisimpään kolkkaan. Mutta nyt »vanha Lauriini» ja muut pitäjäläiset kuullessaan Heikin tiheistä vierailuista pappilassa vain nauroivat partaansa ja odottivat ilkeällä vahingonilolla draaman kehittymistä huippuunsa. Ei edes armovuodensaarnaaja, vaikka hän Heikin tultua aviomies-ehdokkaaksi oli päässyt paljoa paremmalle muonalle ja sai Heikin turvissa vetää nahkaansa monta totilasia, katsonut omantuntonsa velvoittavan avaamaan tuon sokeasti turmioonsa syöksyvän silmiä. Ja niin kului kaksi kuukautta molemminpuolisessa tyytyväisyydessä.

Eräänä iltana heinäkuun lopulla istui Eulalia rouva tyttärineen pappilan salissa. Kumpikin oli juhlapuvussa, sillä tänään oli Eulalia rouvan syntymäpäivä ja odotettiin vieraita. Varsinkin Emerentia neiti oli pyntätty koreaksi kuin perhonen ja tuoksui kuin keskikokoinen hajuvesimyymälä. Mutta olisipa ollut synti sanoa, että hän sen kautta olisi tullut kauniimmaksi tai nuoremmaksi.

Naiset olivat nähtävästi kiihkeästi keskustelleet jostakin tärkeästä asiasta, sillä Emerentian poskipäillä paloi helakka puna ja hänen silmänsä säkenöivät päättäväisesti.

Tyttären hartaasti kuunnellessa lausui äiti seuraavat sanat, jotka nähtävästi olivat loppukivenä jossakin suurenmoisessa suunnitelmarakennuksessa:

»Ja kun olemme täten saaneet hänet kiinni, ei hänestä saa hetkeksikään hellittää. Teidät tulee heti panna kuulutukseen ja häät on vietettävä ennenkuin hänen virka-aikansa täällä päättyy. Jos hän ennen häitä pääsee käsistämme, emme koskaan enää saa häntä nähdä».

Emerentia nyökäytti päätään ja hänen sieramensa laajenivat innostuksesta kuin torven ääntä, kuulevan sota-orhin. Ja siihen päättyi neuvottelu, sillä ulkoa kuuluva ratasten jyrinä ilmoitti ensimäisten vieraiden jo saapuvan.

Vähitellen kerääntyi pappilan saliin koko Korpelan »kerma». Siellä oli »vanha Lauriini» perheineen ja hänen lastensa kotiopettajatar, sievä tyttö, jota Heikki, sivumennen sanoen, hiukan hienosteli. Siellä oli paksu, punanenäinen tilanomistaja von Bask laihoine rouvineen. Siellä oli postineiti, hiukan elähtäneen näköinen impi. Siellä oli… niin tunteehan jokainen luettelemattakin tuollaisen tavallisen maalaisseurapiirin kaikkine nimismiehen ja suntion välille sisältyvinä arvoasteineen. Ja ennen kaikkia, siellä oli v.t. nimismies Heikki Heinonen.

Yhtä hyvin tietänee myöskin jokainen, kuinka tällaisessa seurapiirissä iltapäivä tapetaan. Saman vanhan kaavan mukaan kuluivat aluksi Eulalia rouvan syntymäpäiväkemutkin. Vieraille kannettiin ensin vehnäkahvit, sitten viiniä ja marjahilloa, ja niiden nauttimista höystivät herrat syvämietteisellä keskustelulla vuodentulosta, työpalkoista, Lahnajoen sillan korjauksesta, kirkonkylän kauppiaan konkurssista y.m., naiset taas loppumattomilla piikajutuilla ja poissaolevien henkilöiden arvosteluilla. Ja niin kului aika hiljalleen, kunnes sivuhuoneesta kuuluva korea helinä ja kilinä, joka syntyy lusikoita laseihin laskettaessa, sai herrat, jotka jo kauvan olivat korvat pörhöllään sitä odotelleet, peräkanaa samoamaan pastorivainajan kamariin, jonne alttari juomauhria varten pii rakennettu.

Useat vieraat eivät illan kuluessa voineet olla huomaamatta, että emäntää ja hänen tytärtänsä jokin vaivasi. He näyttivät olevan hermostuneita, varsinkin Emerentia, joka ei kauvan viihtynyt yhdessä kohdin, vaan muutteli paikasta paikkaan. Mutta yhä koetti hän pysytellä Heikin läheisyydessä, ja jos joku olisi tarkannut hänen silmiänsä, olisi hän niissä huomannut saman ilmeen kuin saalistaan vaanivan kissan näköelimissä. Mutta Heikki ei huomannut mitään; kaikessa rauhassa hän otti osaa keskusteluun ja oli ensimäisiä miehiä edellämainitun alttarin ääressä.

Pari tuntia myöhemmin kurkisti Eulalia rouva herrojen kamarin ovesta sisään. Hetkisen katseltuaan vetäytyi hän tyytyväisen näköisenä takaisin. Hän meni Emerentian luo ja kuiskasi hänen korvaansa:

Emerentia säpsähti ja väri hänen kasvoillaan vaihteli. Hetkisen aprikoituaan alkoi hän hiljalleen kävellä eteiseen päin. Sieltä herrojen huoneeseen vievä ovi oli auki. Emerentia asettui seisomaan ovelle ja katseli huoneeseen, josta kuului iloinen hälinä. Hän etsi silmillään Heikkiä ja huomasikin pian hänen punoittavan naamansa täysikuun tavoin paistavan savupilvien lomasta. Heikki näytti olevan hyvällä tuulella: hän puhui ja nauroi lakkaamatta, yrittipä joskus laulaa hyrähdelläkin, vaikka noista yrityksistä ei sen valmiimpaa tullut.

Emerentia, seisoessaan ovella, koetti salaa antaa Heikille viittauksia, mutta tämä ei niitä aluksi huomannut. Vihdoin kun Heikki sattumalta lähestyi ovea, sai Emerentia kuiskatuksi hänen nimensä niin, että hän sen kuuli.

Heikki tuli heti kohteliaasti, vaikka hiukan epävakaisin askelin, hänen luokseen ja kysyi, millä hän saattoi neitiä palvella.

»Tahdotteko auttaa minua, herra Heinonen?» kysyi Emerentia kaikkein suloisimmalla äänellään, joka kumminkin arveluttavasta muistutti huonosti teroitettua sahaa kuivassa kuusessa. »Minun täytyy puutarhasta noutaa retiisejä illalliseksi ja kaikki palvelustytöt ovat muissa toimissa. Tahdotteko tulla kanssani?»

»Kernaasti.» Heikki haki lakkinsa kiroillen itsekseen, että täten jäi kuulematta »vanhan Lauriinin» juuri alottama mehukas juttu, ja seurasi sitten Emerentia neitiä puutarhaan.

Mitä siellä oikeastaan tapahtui, siitä ei Heikki vielä tänäkään päivänä ole täysin selvillä. Hän ei voi käsittää, mikä sana tai liike hänen puoleltaan, heidän keskustellessaan juurikasvien viljelemisestä yleensä ja retiisien erityisesti — niin, mikä sana tai liike antoi Emerentia neidille aihetta yhtäkkiä viskata maahan kädessään olevat retiisit, kavuta hänen kaulaansa ja kuiskata: »Tätä olen jo kauvan odottanut, rakas Heikki. Olen ijäti omasi!»

Tämä on Heikin ensimäinen epäselvä muisto tuosta puutarhakohtauksesta. Sitten seurasivat tapaukset huimaavan nopeasti toisiansa. Väkevöidylle etikalle maistuva suudelma (Heikki värisee vieläkin sitä muistellessaan) sai ainakin puolet totihöyryistä haihtumaan hänen päästänsä. Mutta ennenkuin hän vielä pääsi ajatuksen alkuunkaan, mitä olisi sanottava tai tehtävä, seisoi kuin maasta kasvaneena hänen edessään Eulalia rouva, sulki hänet syliinsä, vuodatti hänen päällensä suolaisia kyyneleitä, kutsui rakkaaksi pojakseen ja antoi hänelle äidillisen siunauksensa. Heikki yritti sopertaa protestia, mutta ennenkuin hän sai sanaakaan suustansa, tarttuivat naiset hänen käsikynkkiinsä, ja sitten mentiin juoksujalkaa asuinrakennukseen. Ennenkuin Heikki tiesikään, seisoi hän keskellä salia vierasjoukossa ja kuuli Eulalia rouvan riemuitsevalla äänellä julistavan:

»Minulla on ilo arvoisille vierailleni ilmoittaa herra Heikki Heinosen ja tyttäreni Emerentian kihlaus.»

Heikki haukkoi ilmaa kuin kuivalle maalle vedetty kala, hän yritti puhua, huutaa, että tämä oli hävytön valhe, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Hän oli epäilemättä onnettomimman näköinen sulhasmies, mitä konsanaan on nähty! Ja jo ympäröivät häntä kaikki vieraat, hänen käsiänsä puristettiin ja hänen änkytyksensä hukkuivat onnentoivotusten huminaan. Ja sitten tarttui »vanha Lauriini» hänen käsivarteensa ja laahasi hänet totipöydän ääreen, jossa hänen täytyi »kilistää», kaikkien herrojen kanssa. Vasta sitten pääsi hän sen verran rauhaan, että saattoi hiukan hengittää.

Hetkisen mietittyään huomasi hän parhaaksi antaa asiain tänä iltana mennä menojansa. Tähän päätökseen vaikutti osaltaan kaikkien kasvoilla näkyvä ilkkuva ilme ja sieltä täältä kuuluva naurun tirskuna. Hän ei tahtonut julkisella mekkalalla antaa näille ihmisille vielä lisää ilkkumisen aihetta. Mutta huomenna! Hänen päätänsä pyörrytti ajatellessaan, kuinka hän kunnialla tästä pälkähästä pääsisi. Mutta lopuksi ajatteli hän: »kullakin päivällä olkoon omat huolensa.»

Oikealla stoalaisella tyyneydellä kesti hän sitten kaikki ne enemmän tai vähemmän karkeat pilapuheet, joita hänen päällensä herrojen puolelta sateli. Ja muutaman lasin tyhjennettyänsä tuli hän jälleen iloiselle tuulelle, melkeinpä liian iloiselle, ollakseen sulhanen. Mutta se oli siihen vanhaan hyvään aikaan, jolloin sellaisista pikkuseikoista ei lukua pidetty. Iloisuutta seurasi tavanmukainen väsymys, ja kun Eulalia rouva vierasten lähtiessä esitti, että sulhasmies jäisi taloon yöksi, ei Heikki jaksanut hangotella vastaan, vaan kömpi hänelle osotettuun vierashuoneeseen, jossa riisuutui ja heti nukkui sikeään uneen…

Aamupuolella yötä Heikki heräsi eikä aluksi ollut oikein selvillä, missä hän oli. Mutta sitten iski yhtäkkiä hirvittävä totuus salaman tavoin hänen mieleensä. Hän oli kihloissa, kihloissa hirveän syöjättären kanssa, joka oli väkivallalla ryöstänyt hänet omakseen! Ja muutaman tunnin kuluttua täytyi hänen tavata »morsiantaan» ja suud…

Heikki hypähti vuoteelta. »Tässä ei auta muu kuin kiireellinen pako», oli ainoa ajatus, joka kehittyi täysin selväksi hänen sekavissa aivoissaan.

Mutta juuri kun Heikki alkoi ruveta etsimään vaatteitaan, jotka olivat hujan hajan lattialla, kuului viereisestä huoneesta hiipiviä askeleita, jotka tuntuivat lähenevän ovea, Heikki säpsähti, kuunteli ja hypähti sitten takaisin vuoteeseen. Hän ennätti juuri vetää peitteen päällensä, kun ovi avautui ja Eulalia rouva kynttilä kädessä astui huoneeseen.

Heikkiä värisytti. Hän makasi hiljaa ja oli nukkuvinansa, mutta raotti silmiänsä sen verran, että näki, mitä tämä, pelottava yövieras toimi. Hän näki rouvan kauvan aikaa kiinteästi katselevan häntä. Sitten kumartui hän, otti lattialta — Heikin housut, pisti ne kainaloonsa ja poistui.

Tuo viisas rouva oli nähtävästi arvannut Heikin aikeet ja tahtoi täten nostaa hänelle tien pystyyn. Mutta Heikkiä ei voinut enää mikään pidättää. Tämä silmäys, jonka hän oli saanut luoda tulevan anoppinsa ominaisuuksiin, olisi saanut hänet lähtemään vaikka lentämällä.

Kun rouvan askeleita ei enää kuulunut, nousi Heikki ja puki kiireesti yllensä jälellä olevat vaatekappaleet. Ja kun Heikki ei kesällä käyttänyt alushousuja, oli hän nyt puettu jokseenkin samaan tapaan kuin Skotlannin ylämaalaiset. Sitten avasi hän akkunan, hyppäsi alas puutarhaan, kaalasi noituen ja irvistellen tiheiden nokkospensaiden läpi ja juoksi sitten vinhaa vauhtia metsään…

Samana aamuna ilmestyi Heikki »vanhan Lauriinin» luokse ja rukoili kyyneleet silmissä häntä itse toimittamaan virkaansa, kunnes Heikki ennättäisi kuvernööriltä saada vapautuksen toimestaan ja toisen määrätyksi sijaan.

Vanha nimismies, joka nauroi katketakseen, suostui vihdoin. Seuraavana yönä — päivällä hän ei uskaltanut liikkua — matkusti Heikki takaisin läänin pääkaupunkiin.

Mitenkä Heikki lie asiansa kuvernöörille selittänyt, sitä ei tiedetä. Mutta parin päivän kuluttua lähetettiin Korpelaan Antti Ahola, lääninhallituksen ainoa naimisissa oleva kanslisti, ja Heikki palasi takaisin työpöytänsä ääreen kansliassa. Hän ei kenellekään kertonut seikkailuistaan, mutta Aholalta saapui niistä pian seikkaperäinen kertomus, ja saattaa arvata mikä ilo siitä nousi toverien keskuudessa. Eikä ilo lainkaan vähentynyt sen kautta, että joku maaseutukirjeenvaihtaja paikkakunnan sanomalehdessä lausui rikkiviisaita mietelmiä sellaisten virkamiesten siveellisestä tilasta, jotka öiseen aikaan ilman housuja juoksentelevat metsissä.

Siitä lähtien on Heikki ollut naisten vihaaja. Eikä ole häntä toisten haluttanut pyrkiä v.t. nimismieheksi.

Pukukappaletta, joka Heikiltä ryöstettiin, ei hän koskaan saanut takaisin. Emerentia neiti arvattavasti säilyttää sitä muistona uskottomasta sulhasestaan.

VAPUNPÄIVÄNÄ.

Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun Pekka Paavola läksi Helsingistä, taskussaan hiellä ja vaivalla ansaitut »kamerulla»-paperit, omallatunnolla hiukan pikkusyntejä ja niskoillaan tavanmukainen kuorma kahdentoista lukukauden kuluessa karttuneita velkoja. Palveltuaan pari vuotta eräässä lääninhallituksessa, saaden alituisesti taistella karhujansa -vastaan, jotka alkoivat häntä ahdistella, heti kun huomasivat hänen päässeen kruunun kannikkaan käsiksi, sai hän avoimeksi joutuneen nimismiehen viran Korvenloukon piirissä. Silloin hänen elämänsä virta jätti jälkeensä ne pienet putoukset ja kiviset koskipaikat, jotka joskus olivat sen pyörteiksi pusertaneet, sen pinnalle kuohua kohottaneet, ja kulki nyt tyynesti eteenpäin suorien, tasaisten rantaäyrästen välissä. Hänen piirinsä oli siksi syrjässä kaikista ajanmukaisista kulkuneuvoista, että hän aniharvoin tuli sieltä »ihmisten ilmoille», ja elämä Korvenloukossa ei kovinkaan suurta vaihtelua tarjonnut. Hänestä tuli oikein tyypillinen maalaisvirkamies, joka tavallisesti kulki pitkävartisissa saappaissa, poltteli Beirutski-paperossia ja tyhjensi silloin tällöin totilasin kirkkoherran ja piirilääkärin seurassa, jotka yhdessä hänen kanssaan edustivat korkeampaa kulttuuria Korvenloukossa. Vähitellen sai hän päälaelleen kuuvalon ja jäseniinsä luuvalon, ja huolimatta tuon tuostakin tapahtuvista kilpajuoksuista viinankeittäjäin kanssa Korvenloukon sydänmailla, paisui paisumistaan se osa hänen ruumiistaan, jota ihmisiä on kielletty pitämästä epäjumalanaan.

Siihen aikaan, kun hän palveli lääninhallituksessa, oli hän kerran sattumalta saanut heittää silmäyksen erään naineen virkatoverinsa kotioloihin ja huomannut, että rouva, joka seuraelämässä oli lempeä kuin kyyhkynen ja rakastettava kuin keväimen hento kukka, kodin kynnyksen sisäpuolella muistutti paljon enemmän kyytä kuin kyyhkystä, kukkasista puhumattakaan. Silloin päätti hän itsekseen, ettei ainakaan hän joutuisi kenenkään kyy-kyyhkysen pauloihin, ja vältteli siitä lähtien visusti kaikkia neitosia, joilla hän epäili olevan kavalia aikeita hänen vapauttansa vastaan. Maaseudun yksinäisyydessä hän kyllä joskus tunsi jonkunlaista salaista kaipausta, varsinkin silloin, kun hänen emännöitsijänsä toi pöytään pohjaan palaneen paistin tai kivikovia munia, tai kun hänen kaikissa sukissaan alkoi olla henkireikiä sekä varpaiden että kantapäiden kohdalla. Mutta kun kunnon nimismiehemme koko piirissä ei olisi etsimälläkään voinut löytää sellaista esinettä, joka tuon epämääräisen kaipauksen olisi voinut tyydyttää, sammui lieska yhtä pian kuin se oli syttynytkin.

Pappilaan saapui silloin kirkkoherran veljentytär, nuori, sorea Elli neiti oppimaan kirkkoherranrouvan kokeneella johdolla taloudenhoidon monimutkaisia tehtäviä. Kun Pekka ensi kerran näki tämän tenhottaren, katseli hän häntä hyvin karsaasti ja epäluuloisesti. Mutta miten ollakkaan, kuta useammin Pekka hänet, näki, sitä enemmän epäluulo alkoi haihtua ja jokin suloisen hivelevä tunne tulla sijaan. Ja kerran nähdessään kuinka sievästi Elli illallispöydässä hienoilla valkoisilla kätösillään hoiti tarjoilua, johtui hänen mieleensä emännöitsijänsä nokinen naama ja karkeat, mustakyntiset kädet, ja hän huokasi niin syvään, että kirkkoherra luuli hänellä olevan vatsanväänteitä ja kehotti ottamaan »toiselle jalalle». Mutta siitä ei ollut apua; nimismies parka tunsi, että maa yhä enemmän luisui hänen jalkojensa alta ja että hän oli putoamaisillaan rakkauden hehkuvaan kuiluun.

Pekalle alkoi nyt vaikea aika, taistelu järjen ja tunteen välillä. Järki toi esiin hänen ikänsä, kaljun päänsä ja painonsa, joka oli tuossa 110 kilon korvilla, ja kehotti häntä ottamaan virkavapautta ja pakenemaan joksikin aikaa mailta ja halmeilta. Mutta tunne piti hänen edessään Ellin kirkkaita silmiä ja viehättävää hymyä ja sokaisi lopuksi hänen silmänsä niin, että hän peiliin katsoessaan luuli näkevänsä siellä hyvinkin mukiin menevän nuorukaisen. Ja kuta useammin Pekka kävi pappilassa, — hän alkoi olla siellä jokapäiväinen vieras — sitä heikommaksi kävi järjen ääni ja vaikeni lopuksi kokonaan.

Ja silloin teki Pekka ratkaisevan päätöksen. Hän kysyy tytöltä, eikö häntä haluttaisi tulla Korvenloukon nimismiehen rouvaksi. Ja tämän päätöksensä päätti hän panna toimeen Vapunpäivänä, jolloin pappilassa pidettiin tavanmukaiset kekkerit.

Tuli vihdoin tuo päivä, jota Pekka toivolla ja pelvolla odotteli.
Näemme hänen huoneessaan varustauvan aiotulle sotaretkelle.

Emännöitsijä on aivan päästä pyörällä ja luulee isäntänsä saaneen pienen mielenvikaisuuden puuskan. Hän syytää kauluksia ja kalvosimia pitkin lattiata ja väittää niiden olevan huonosti silitettyjä, kymmeneen kertaan harjatuissa vaatteissa keksii hän tomuhiukkasia milloin siellä, milloin täällä; ei mikään tahdo hänelle kelvata. Partaa ajaessaan leikkaa hän leukaansa ja kirkuu laastaria niin hätäisesti, että emännöitsijä luulee hänen vähintäin leikanneen kurkkunsa poikki. Vihdoin hän kumminkin alkaa olla kunnossa ja astuu peilin eteen antaakseen itselleen viimeisen voiteluksen.

Siinä järki vielä tekee viimeisen yrityksen. Eräs paljaalla päälaella oleva arpi johtaa Pekan mieleen erään Vapunpäivän illan Kaivohuoneella kolmattakymmentä vuotta sitten, jolloin Kalevan kansa ja Aasain jälkeläiset tasapäässä tappelussa antoivat toisilleen uljaita iskuja. »Kas siihen aikaan», sanoo järki, »siihen aikaan olit parhaassa naimaijässä. Nyt on siitä kulunut kolmattakymmentä vuotta…»

Hän vetää jalkoihinsa äsken kaupungista tilaamansa kiiltävät kengät.
Ne puristavat oikein pakanallisesti ja Pekka sadattelee suutaria,
mutta lohduttelee itseään sillä, että ne kai vähitellen väljenevät.
Petollinen lohdutus, kuten Pekka kyllä saa huomata!

Sitten läksi hän uljaalla oriillaan, kiiltävissä kieseissään ajamaan pappilaan, niin että paksut tomupilvet tiellä pyörtelivät. Ja hänen sydäntään hytkäytteli ajatus: »mitähän, jos takaisin palatessani olisin kihloissa oleva mies!»

Pahasti pamppaili kunnon nimismiehen sydän, kun hän astui pappilan eteiseen ja Elli herttaisena ja hymyilevänä tuli häntä vastaan. Hän yritti lausua jonkun sievistelyn, mutta tunsi samassa vihlaisevaa tuskaa varpaissaan. Nuo kirotut kengät! Yksin jäätyään takoi hän niiden kärkiä seiniin ja toivoi, että välissä olisi joku osa asianomaisen suutarin ruumiista.

Vierasten joukossa oli eräs pitkäkoipinen nuori mies, jota ei Pekka ollut ennen nähnyt, ja joka hänelle esitettiin arvonimellä: ylioppilas Salo. Pekka tunsi heti alussa vaistomaista vastenmielisyyttä tätä miestä kohtaan, ja tämä vastenmielisyys ei suinkaan vähentynyt, kun hän koettaessaan lähennellä Elliä aina huomasi tuon toisen tiellään. »Hittoko tuon nälkäkurjen on tänne lennättänyt?» ajatteli hän kiukuissaan.

Tämä oli tuskallinen ilta Pekalle. Levottomuus ahdisti sydäntä, kengät puristivat jalkoja ja tuskan hiki kihoili hänen otsalleen. Hän oli hajamielinen ja otti niin nurinkurisesti osaa keskusteluun, että kirkkoherra alkoi epäillä hänen olevan hiukan nousuviinoissa. Ja yhä liehui tuo pitkäkoipinen ylioppilas Ellin vieressä, niin ettei hän päässyt lähettyvillekään. Mokoma keltanokka! — ei edes juonut totiakaan; olisihan silloin kumminkin kilistääkseen poistunut Ellin luota.

Vihdoinkin, vähää ennen illallista, pääsi Pekka siksi aikaa kahdenkesken Ellin kanssa, että ennätti kuiskata:

»Neiti Elli! Minulla olisi sanottavaa teille jotakin hyvin tärkeätä kahden kesken. Ettekö illallisen jälkeen tulisi tuonne puutarhaan kävelemään?»

Tyttö katsoi häneen kummastuneena ja kummastui yhä enemmän, kun näki Pekan nostelevan vuorotellen jalkojaan ja surkeasti irvistelevän. Mutta eihän tuolle kelpo vanhalle herralle voinut vastata kieltävästikään. Hän lupasi siis tulla ja hymyili samalla niin suloisesti, että Pekka hetkeksi unohti puristavat kenkänsä.

Mutta illallista syötäessä kävi tuska, varsinkin oikean jalan varpaissa, niin sietämättömäksi, että oivallinen vasikanpaisti oli takertua Pekan kurkkuun. Melkein tietämättään mitä teki, kumartui hän pöydän alle ja riisui kengän oikeasta jalastaan.

Sepä helpotti! Nyt vasen kenkä samalla tavalla. Pekka katseli ympärilleen, mutta kaikki olivat niin vilkkaassa keskustelussa, ettei kukaan huomannut mitään. Niin ainakin Pekka luuli, ja jatkoi jälellä olevista rakkauden tuskista huolimatta syöntiänsä hyvällä ruokahalulla, päättäen vetää kengät jalkoihinsa vähää ennen kun pöydästä noustaisiin.

Mutta Pekan liikkeitä oli suurella mielenkiinnolla seurannut, kaksi kiiluvaa silmää uuninloukossa. Siellä makasi pappilan nuori »Musti»-koira.

Kun jälkiruoka alkoi olla loppuun syöty, arveli Pekka ajan tulleen taas pistää jalkansa piinapenkkiin. Huoaten kumartui hän hapuilemaan jalkineitaan. Aivan oikein, tuossa on vasen kenkä. Pekka veti sen jalkaansa. Mutta missä on toinen? Pekka kurottaa jalkaansa niin pitkälle kuin ulottuu, koettelee joka taholle, kurkistaa lopuksi pöydän alle, mutta — kenkä on kadonnut. Samassa ilmaisee tuolien liike, että noustaan pöydästä. Pekka kavahtaa pystyyn, peräytyy tuolineen aivan seinän viereen, ja, piiloittaen oikean jalkansa vasemman taakse, tekee sieltä kankeita kumarruksia isännälle ja emännälle. Sitten istuutuu hän miettimään, miten tästä pälkähästä pääsisi. Mutta vaikealta se näyttää. Hänen ympärillään on taaja piiri naapuripitäjien rouvia, jotka juuri ovat päässeet puhumaan piikojensa ominaisuuksista, ja hän tietää kokemuksesta, että sitä puheenainetta saattaa riittää loppumattomiin.

Ja kaiken muun lisäksi näkee hän Ellin kävelevän puutarhassa. Tuli ja leimaus! Hän hypähtää tuolilta, mutta vaipuu jälleen istumaan. Hänen ajatuksensa alkavat mennä sekaisin.

Mutta silloin näkee hän oven suussa »Mustin» ja »Mustin» suussa jotakin. Oman kenkänsä! Hänen verensä kuohahtaa, ja hän unohtaa, missä hän on.

»Koira s—na!» huutaa hän kuin rajamies, ja on kahdella harppauksella ovella. Kiivas potku lennättää »Mustin» eteiseen, ja hämmästyneet vieraat näkevät pyylevän nimismiehen kenkä kädessä katoavan kirkkoherran kamariin.

Ensiksikin luullaan Pekan joutuneen suunniltaan ja kauhistus on yleinen. Mutta kun Pekka on saanut asian selittää, muuttuu kauhistus suureksi nauruksi, johon Pekka ei kumminkaan ota osaa. Kiiruimman kaupassa antaa hän valjastaa hevosensa ja ajaa kotia sellaista vauhtia, että itse Jehu, vanhan ajan kuuluisin hevosmies, olisi hänestä jäänyt kauvas jälelle.

Pari päivää sen jälkeen sai Pekka Ellin ja ylioppilas Salon kihlauskortin. Ja kun ensimäinen tuska oli mennyt ohi, siunasi hän mielessään suutaria ja »Mustia», jotka olivat estäneet hänet tekemästä suuren tyhmyyden.

Kohtalonsa kantoi hän miehen tavalla. Hän käsitti nyt, että Vapunpäivänä on nuorten kevätjuhla, ja että hänen oma nuoruutensa jo aikoja sitten oli mennyt. Elli ei koskaan saanut tietää, mitä tärkeätä Pekalla olisi ollut hänelle sanottavaa tuona merkillisenä Vapunpäivän iltana.

URHEILUA.

En ole mikään urheilija, sen todistaa jo koko ulkomuotoni ja automaattisen vaa'an viisari, joka aina tekee hyvin arveluttavan pyörähdyksen, kun astun vaakalaudalle ja pistän kymmenpenniseni »jalopeuran kitaan». Tuo pahuksen viisari osottaa tosiaankin niin suuren kilomäärän, ettei minulla ole pienintäkään toivoa päästä maailman, eipä edes Suomenkaan »mestariksi» missään Marathon-kilpailussa. Huoneessani ei ole mitään »palaestronia» (universaali-hirsipuu olisi mielestäni sopivampi nimitys), ei mitään rautakangilla yhdistettyjä tykinkuulia, joiden nostelemisesta toiset saavat terveyttä ja pitkää ikää, toiset taas kolme kyynärää multaa ja raskaan kiven nokkansa päälle, eikä tuota »käsivarrenvahvistajaksi» sanottua gummikapinetta, joka olisi kenties hyvinkin tarkoituksenmukainen, kun vaan ensiksi saisi käsivartensa siksi vahvoiksi, että sitä voisi käyttää.

Tällä en suinkaan tahdo sanoa, ettei minussakin toisinaan urheilunhenki heräisi. Kun kauniina talvipäivänä näen somien nuorten neitosten reippain askelin, helisevät luistimet käsivarrellaan rientävän luistinradalle päin, alkaa mielessäni kajastaa nuoruuden muistoja, ja ehdottomasti luon silmäyksen tuonne loukkoon, jossa luistimeni jo kauvan, sangen kauvan ovat saaneet rauhassa ruostua. Mutta silloin kuvastuu sieluni silmien eteen luistinrata, sen keskellä kaksijalkainen elefantti, joka vimmatuilla ponnistuksilla koettaa pysytellä takaraivoansa kantapäitänsä ylempänä, ja ympärillä satakunta henkeä kumpaakin sukupuolta, joiden suupielet ovat vetäytyneet hyvin lähelle korvia ja hartiat tutisevat hillittömästä naurusta. Ja se elefantti olen minä. Silloin häviävät kaikki nuoruuden unelmat, leijona, joka oli valveutumaisillaan, uupuu jälleen uneen.

Kun näen polkupyöräilijäin somissa puvuissaan nuolen nopeudella kiitävän sivuitseni, herää jotakin kateuden tapaista rinnassani ja huoaten silmäilen uskollisia »alamaisiani», jotka minua kyllä vakavasti, vaan hitaasti, niin vietävän hitaasti kuljettavat eteenpäin. Kerran nousi urheiluhenki ihan ilmikapinaan, ja läksin kuin läksinkin tallustelemaan polkupyöräkauppaan. Kadulla tapasin kumminkin erään urheilua harjoittavan ystäväni ja kysyin häneltä, oliko kuinkakin vaikeata ajaa polkupyörällä. Vastaus oli yhtä lyhyt kuin masentava: »Se joka ajaa kovaa, ajaa muiden yli, se taas, joka ajaa hiljaa, ajaa itsensä yli.» Vieläpä tuo riiviö uskalsi pilkatakin minua; silmäillen ruumistani, joka peitti suuren osan hänen näköpiiriänsä, lausui hän myrkyllisesti: »Polkupyöriä ei sitäpaitsi käytetä kuormien kuljetukseen.» Suuttuneena läksin kotiin ja säästin luultavasti sen kautta kirurgisen sairaalan lääkäreiltä paljon vaivaa.

Niin on nyt laitani, vaan niin ei aina ole ollut. Oli aika, jolloin minussakin piili urheilijan siemen, jopa työnteli esille heikkoja oraitakin. Heti kouluun tultuani aloin ikäisteni kanssa uutterasti harjoittaa paininlyöntiä, tappelua ja tukkanuotanvetoa. Voitonseppele näistä kilpailuista ei tosin tullut laakerin, vaan rottingin muodossa ja annettiin puolueettomasti sekä voittajalle että voitetulle, mutta eihän Suomi ole mikään Hellas, ja tuohon asiain järjestykseen tottui piankin. Ja vielä muistan nuo kauniit kuutamoillat koulukaupunkini luistinradalla, kun tuli viidentoistavuotiaana koulukavaljeerina näyttää taitoaan samanikäisille neitosille. (Huomattava on, että yhteiskoulut siihen aikaan olivat yhtä tuntemattomat kuin langaton sähkötys ennen Marconia.) Silloin saivat sääret teräksen jäntevyyden ja urheilijanalku astui suuren kehitysaskeleen eteenpäin. Mutta urheilijaa minusta ei kumminkaan ole tullut, ja voisinpa melkein panna vuosipalkkani vetoon vanhaa virsuparia vastaan, ettei minusta koskaan tulekaan. Siihen on syynä harmittava seikkailu, joka pitkiksi ajoiksi tukahdutti minussa kaikki urheilunharrastukset, niin pitkäksi, ettei harrastuksesta nyt enää ole mitään hyötyä.

Eräänä talvena monta, monta vuotta sitten olin virkaatekevänä opettajana eräässä maaseutukaupungissa — nimi ei kuulu asiaan. Kun pikkukaupunkilaisten ensimäinen epäluulo, jolla he aina katselevat kaikkea vierasta, on haihtunut, ja on ennättänyt hiukan tutustua heihin, niin huomaa heissä paljonkin miellyttäviä ominaisuuksia. Niin oli asianlaita ainakin täällä. Pian tutustuin sekä virkamiehiin että porvareihin, sekä rouviin että neitosiin, ja ystäviä oli minulla kymmenittäin. Siihen aikaan olinkin vielä sorea, solakka poika ja kykenin yhtä hyvin katsomaan lasin pohjaan kuin neitosten silmiin. Voisinpa tässä luetella joukon muitakin hyviä ominaisuuksia, mutta jääköön se tekemättä. Oma kiitos… Sanon vain, että olin jokseenkin täydellinen »seura-ihminen».

Niin kului aika hauskasti. Milloin katseltiin lasien pohjiin, milloin taas neitosten silmiin, jotka ovat paljoa vaarallisemmat kuin kaiken maailman lasit. Ja tilaisuutta oli jälkimäiseen yltäkyllin. Jonkinlainen huvitteluraivo näytti vallanneen tuon hyvän kaupungin: perhekutsuja, tanssiaisia, rekiretkiä, seuranäytelmiä j.n.e. oli tuhkatiheään. Eikä kulunut pitkää aikaa, kun jo huomasin, että olin auttamattomasti liian syvälle katsonut Anna Alasen tummansinisiin silmiin ja — voinhan, sen myöntää — luonut pienen syrjäsilmäyksen hänen isänsä lujasti raudoitettuun kassakaappiin, jossa huhu kertoi olevan »tukkueltuna tuhansia». Ukko Alasta pidettiin kaupungin äveriäimpänä miehenä, mutta muuten oli hän aivan »vanhaa juurta». Hän joi tusinan jättiläistotia illassa, kiroili kuin kaartin aliupseeri, puri mälliä kuin merimies ja kertoi kaskuja, joita naisväki läksi pakoon. Usein ihmettelin, mitenkä tuommoisesta rosoisesta korpikannosta oli voinut puhjeta niin suloinen vesa kuin Anna oli, sillä suloinen hän oli sinisilmineen ja kultakutrilleen, ja koko hänen olentonsa oli kuin ihmisten sekaan eksyneen keijukaisen.

Annan seuraa aloin kaivata yhä enemmän; en tahtonut enää ollenkaan viihtyä muualla kuin hänen läheisyydessään. Eikä hänelläkään näyttänyt olevan mitään minua vastaan; pari kertaa olin saanut häneltä silmäyksen, joka pani sydämeni riemusta sykähtelemään. Mutta pääkaupungin oloihin tottuneena en ollenkaan tiennyt, mikä merkitys pikkukaupungissa pannaan tytölle osotettuun kohteliaisuuteen. En ymmärtänyt ollenkaan salata tunteitani; tanssin Annan kanssa yhtä paljon kuin kaikkien muiden neitosten kanssa yhteensä, olin hänen alituinen seuralaisensa rekiretkillä j.n.e. Pian alkoivatkin »tätien» päät kallistella toisiinsa päin ja heidän kätensä tehdä salaperäisiä viittauksia. Kuta enemmän aika kului, sitä kiivaammiksi kävivät nuo liikkeet, ja lopuksi pyörivät koko vanhemman naismaailman käsivarret kuin myllynsiivet. Mutta minä olin onnellinen enkä huomannut mitään.

Olen unohtanut mainita, että paras ystäväni kaupungissa oli Riekki Reijonen, virkamies eräässä sikäläisessä pankkikonttorissa. Me olimme aivan eroamattomat — ihan kuin Castor ja Pollux, kuten kaupungin kirjallisesti sivistynyt kunnallisraatimies sanoi. Mutta kohtalo oli päättänyt, ettei tämä ystävyys ikuisesti kestäisi. Ja tämän päätöksen toimeenpanoa auttoi se seikka, että Riekki oli aivan vimmatusti iskenyt silmänsä samaan impeen, jonka kuvaa ininä kannoin sydämessäni. »Tätien» liikkeistä huomasi hän piankin, että hänen asiansa alkoivat. olla arveluttavalla kannalla. Silloin alkoi hän hautoa päässään hornanmoisia tuumia, joiden tarkoituksena oli kukistaa minut ja saattaa hänet itsensä tuon ihanan immen ja lujasti raudoitetun kassakaapin herraksi ja omistajaksi. Mutta minua kohtaan oli tuo kavala käärme yhtä ystävällinen kuin ennenkin.

Hän teki ensiksi kaikellaisia pieniä kokeita — vasta jälkeenpäin olen ne sellaisiksi huomannut. Niinpä hän m.m. eräässä iltamassa kävi »terästämässä» totilasiani saadakseen minut humalaan, mutta menestyksettä. Sen jälkeen kompastuin pari kertaa Annan kanssa tanssiessani taitavasti asetettuun »ämmänkoukkuun». Tanssijamaineeni oli kumminkin siksi vakaantunut, ettei se tuosta suurestikaan kärsinyt. Mutta että hänen aikeensa vihdoinkin onnistuivat, siitä on hänen kiittäminen — urheilua, joka siihen aikaan kulkutaudin tapaan alkoi »suuresta maailmasta» levitä näillekin rauhallisille syrjäseuduille.

Pari vuotta aikaisemmin oli kaupunkiin Pohjanmaalta tullut muutamia »siirtolaisia», jotka toivat mukanaan suksensa ja hiihtämistaitonsa. Kun siirtolaisperheen nuoret neitoset ensi kerran liikkuivat noilla oudoilla kulkuneuvoilla, herätti se kaupungin nuorissa herroissa niin suurta mieltymystä, että ennen pitkää jokaisella täysi- ja puolikasvuisellakin tytöllä oli sukset, ja hiihtourheilu oli täydessä vauhdissa. Ei liene tarvis mainita, että herrat tietysti olivat mukana. Niin kehittyi kaikista taitavia hiihtäjiä, jotka ohjasivat suksensa minkälaisesta jyrkänteestä tahansa.

Minun kaupungissa ollessani oli ollut melkein lumeton talvi, niin ettei hiihtäminen juuri voinut tulla kysymykseenkään. Mutta helmikuun alkupäivinä tuli ankara lumituisku, ja sen mentyä oli maassa paksulta lunta. Näin olivat asiat, kun Riekki eräänä päivänä tuli luokseni.

»En», vastasin minä, »olen kyllä aikonut opetella, mutta minulla ei vielä ole ollut tilaisuutta siihen.»

Saman päivän illalla tuli hän kertomaan, että oli päätetty seuraavana päivänä panna toimeen yleinen hiihtoretki. (Hän itse oli sen tietysti puuhannut.) »Ei se vaikeata ole», sanoi hän, kun rupesin estelemään, »eihän sinun toki sovi olla poissa urheilusta, jota koko kaupunki niin suuresti ihailee. Arvosi siitä alenisi. Olenkin jo kaikkialla kertonut sinun olevan taitavan hiihtäjän. Hankin sinulle hyvät sukset, joilla kyllä tulet toimeen.»

Näistä sanoista kasvoi itseluottamukseni, ja niin päätin kuin Columbus lähteä purjehtimaan tuntemattomalle merelle.

Kun seuraavana aamuna saavuin kokoontumispaikalle kaupungin laitaan, oli jo suurin osa seuraa koolla. Silmäni etsivät heti Annaa, ja tuolla hän seisoikin niin somana valkoreunaisessa turkissaan. Riekki toi minulle sukset ja antoi minulle samalla muutamia ohjeita, joita, vaan hajamielisesti kuuntelin, sillä huomioni oli kokonaan kiintynyt Annaan. Tuskin oli Riekki poistunut, kun jo siirryin Annan viereen, ja me aloimme tuttavallisesti puhella.

»Nyt tulee oikein hauska päivä», sanoi hän. »Olen äärettömästi mieltynyt hiihtämiseen. Ja tehän kuulutte olevan oikea mestari siinä taidossa.»

»Olenhan minä vähän hiihdellyt»; valehtelin minä rohkeasti, luottaen Riekin vakuutukseen, ettei siinä mitään taitoa tarvittu. »Mutta minne käy matka?»

»Hiihdämme vain penikulman päähän tehtailija Kallion luokse, juomme siellä kahvit ja palaamme toista tietä takaisin.»

Tuo penikulma pani minut vähän aprikoimaan, sillä olin tottunut pitämään sitä jokseenkin pitkänä matkana, mutta nyt ei ollut aikaa arveluihin, sillä lähtömerkki annettiin ja koko seurue läksi liikkeelle.

Heti alussa huomasin, ettei tuo hiihtäminen niinkään helppoa ollut. Jalat eivät mitenkään tahtoneet suksilla pysyä; huomasin että muiden suksissa oli jalan kohdalla karvainen nahka, mutta minun suksissani paljas puu ja sekin peevelin liukas. Kun olin työntänyt jalkani lenkkeihin niin tiukkaan, että tunsin nahan varpaistani heltiävän, sain ne toki viimein pysymään. Vasen suksi luisti kyllä, mutta oikea oli vastahakoinen kuin porsas, jota korvista läättiin vedetään. Se ei tahtonut ollenkaan kulkea ja sen alta kuului omituinen kariseva ääni. Ponnistin kaikki voimani, hoipertelin sauvojeni nojassa, ollen joka hetki mennä nenälleni, mutta turhaan. Ennen pitkää huomasin olevani hyvän matkaa Annasta jälellä ja hiihtäväni erään toisen neitosen rinnalla. Tavallisissa oloissa ei tämä olisi ollut mikään ylenkatsottava paikka, sillä tyttö ei ollut hullumpia hänkään, mutta nyt ajattelin vain Annaa.

Kim olin jäänyt noin kolmekymmentä askelta jälelle, kääntyi Anna ja kysyi:

»Kyllä», vastasin minä ja ponnistelin vimmatusti, mutta Annaa en enää saavuttanut: töin tuskin pysyin uuden seuralaiseni rinnalla.

Näin, kuinka Anna kävi tyytymättömän näköiseksi ja alkoi hiihtää yhä vinhemmin. Ei suinkaan hän voinut otaksua, että niin mainio hiihtäjä, kuin minä muka olin, ei voisi pysyä hänen rinnallaan, jos vaan tahtoisi. Olin kiukusta pakahtua, kun näin, että Riekki kohta anasti minun äskeisen paikkani. Uusi seuralaiseni rupatteli lakkaamatta, mutta minun puoleltani oli keskustelu hyvin yksitavuista. Olinkin jo aivan hengästyksissä ja tunsin, kuinka hiki alkoi joka paikasta tunkea esiin. Äkkiä virkkoi seuralaiseni:

Samassa huomasinkin, kuinka edellä hiihtäjät toinen toisensa jälkeen hävisivät näkyvistä, ikäänkuin olisivat vajonneet maan alle. Kohta olimme mekin mäen reunalla.

Minun täytyy tunnustaa, ettei tuo »hauska alamäki» minua lainkaan miellyttänyt. Se oli jyrkkä kuin seinä ja korkea kuin kirkontorni. En voinut käsittää, kuinka ihmiset, joidenka täytyi noudattaa voimassa olevaa »painolakia», voivat siinä ollenkaan pystyssä pysyä. Mutta niin he kumminkin tekivät. Vilahdus vaan, ja tuolla he jo alhaalla kiisivät eteenpäin paljon pienentyneessä koossa. Aivan kääpiöiltä he näyttivät, niin korkea oli mäki.

Olin korjaavinani suksiani ja jäin siten viimeiseksi, mutta nyt oli armon aika lopussa.

Minusta näytti mäki tulevan yhä korkeammaksi, kunnes se mielestäni oli todellinen Schreckhorn. Alhaalla olevat ihmiset pienenivät kärpästen kokoisiksi. Mutta nyt ei ollut aikaa siekailla, jos mieli pelastaa arvonsa. Ummistin silmäni ja hiihdin umpimähkää eteenpäin.

Lukijani, oletko koskaan unissasi ollut syöksyvinäsi pohjattomaan kuiluun? Siinä tapauksessa voit kuvitella tunteitani, kun nyt yhtäkkiä menetin sekä maaperän jalkaini alla että sukseni ja tunsin olevani paljaan ilman varassa. Unessa on kumminkin se etu, että pudottuaan löytää itsensä omassa, lämpimässä vuoteessaan, mutta kun minä tulin tajuihini, olin päälläni pohjattomassa kinoksessa. Suu, sieramet, silmät ja korvat olivat täynnä lunta; tukehtumaisillani ponnistelin päästäkseni tukalasta asemastani, mutta turhaan, kunnes parikymmentä vahvaa kättä tarttui koipiini ja tempasi minut ylös semmoista vauhtia, että aivoni velloutuivat sekaisin.

Tuskin olin saanut silmäni auki, kuu huomasin, että olisi ollut parempi pysyä lumen peitossa. Ympärilläni oli koko seurue: kaikkien kasvoista kajasti mitä vilpittömin iloisuus ja harmillista tirskunaa ja hökötystä kuului joka haaralta. Tuhat tulimmaista, tuossa aivan edessäni hirnui Riekki kuin vanha kyytikoni tallin hajua tuntiessaan, ja häntä säesti hopeanheleällä naurullaan Anna, minun Annani! Hänellekin tuotti siis onnettomuuteni iloa. Sydämeni tuli surulliseksi.

Kun vihdoin olin löytänyt uskottomat sukseni, ja seurue nauranut tarpeekseen ja tyhjentänyt kokkapuhevarastonsa, lähdettiin taas liikkeelle. Mutta eipä retki enää huviretkellä tuntunut. Oikean jalan suksi kävi yhä vastahakoisemmaksi; tuntui siltä kuin olisi jalkani sidottu kiinni satapiikkiseen äkeeseen. Takinkauluksen alle tunkeutunut lumi alkoi sulaa ja valui pitkin selkää saappaisiini. Ja väsynyt aloin olla kuin koira.

Sen lisäksi näytti koko seutu muuttuvan sveitsiläiseksi vuoristoksi. Tuli mentäväksi alas mäkiä, joihin verraten äskeinen oli kuin mitätön muurahaiskeko. Minkä hornan kattilan pohjaan tuo kirottu Kallio lieneekin tehtaansa rakentanut!

Tarvinneeko minun kertoakaan, että jokaikisessä mäessä uudistui tuo äskeinen näytelmä. Vaihtelua oli kumminkin se, että väliin tein ilmassa viisi kuperkeikkaa, väliin taas kymmenen, toisin ajoin tulin alas päälleni, toisin jaloilleni. Tätä menoa jatkui siksi, kunnes enää yksi mäki oli laskettava ja tehtaan savutorvi jo pelastavana majakkana törötti edessäni.- Mutta nytpä täyttyi kärsimyksen kalkki reunojansa myöten.

Olin taaskin jäänyt viimeiseksi mäen päälle ja läksin hiihtämään alas, jonkinlaisella tylsällä välinpitämättömyydellä tuumaillen, mikä osa ruumiistani tällä kertaa saisi pahimmat kolaukset. Kumma kyllä, pää sin kaatumatta puoliväliin mäkeä ja luulin jo olevani pelastettu, kun yhtäkkiä tunsin kovan nykäyksen ja kuulin omituisen ritisevän äänen. Olin laskenut kuivan petäjän ohi, ja eräs ulospistävä oksa riisti »nimettömistäni» sen osan, jota intiaanit eivät käytä, mutta jota Euroopassa pidetään vallan välttämättömänä. En kumminkaan heti housuvahinkoani huomannut. Kaatumatta pääsin alas ja aloin jo olla hiukan paremmalla tuulella, kun edellinen osa matkan vaivoista oli päättynyt. Mutta tuskin olin muiden joukkoon saapunut, kun naiset kiljahtaen kaikkosivat kaikkiin ilman suuntiin ja miehet päästivät sellaisen naurunrähäkän, että mäet kajahtelivat Pian selvisi minulle asianlaita, mutta samassapa oli mittanikin täysi.

Sanaakaan sanomatta otin sukset Olalleni ja aloin painaa läheistä taloa kohti, jonka portilla näin tuon tutun punaisen kievaripylvään. Toiset kyllä koettivat estellä minua, luvaten hankkia minulle lainahousut, mutta en ollut heitä kuulevinanikaan. Nöyryytys oli ollut liian katkera.

Kievarista otin hevosen kaupunkiin. Tiellä juolahti mieleeni ruveta lähemmin tarkastelemaan suksiani, noita kiusankappaleita. Silloin huomasin, että minua kohtaan oli harjoitettu kavalaa koiruutta. Oikean jalan suksessa oli suuri sälö, joka nähtävästi oli tekemällä tehty, ja aivan jalansijan kohdalle oli lyöty leveäkantainen rautanaula.

»Ah, Riekki ystäväni», huusin sanomattomasti raivostuneena, »kunpa saisin elää niin kauvan, että ennättäisin näillä hyvillä suksillasi selkäsi pehmittää!»

Kun seuraavana aamuna, hyvin levottomasti nukuttuani heräsin, olin kuin noiduttu kuningas »Tuhannessa ja yhdessä yössä». Ruumiini alaosa ei tosin ollut mustaa marmoria, mutta sen sijaan raskasta lyijyä. Ja ennen iltaa sairastuin vuoteen omaksi. Lääkäri selitti minun vilustuneen; se mahtoi tapahtua, kun hikisenä läksin ilman päällysvaatteita ajamaan kaupunkiin. Sain ankaran kuumeen, joka pari viikkoa piti minut seinien sisäpuolella.

Kun terveeksi tultuani jälleen läksin ulos, olivat ensimäiset ihmiset, jotka kohtasin, Anna ja Riekki — kävellen käsikoukussa! Maailma musteni silmissäni, mutta ponnistaen kaikki tahdonvoimani saatoin kumminkin mennä heitä onnittelemaan. Sen muistan, että ääneni oli silloin käheä; sanat tahtoivat väkisinkin kurkkuun takertua. Riekin kasvoissa olin huomaavinani jonkinlaisen pahan omantunnon ilmauksen, Anna taas näytti kylmältä ja ylpeältä.

Riekki oli osannut käyttää hyväkseen sairauttani. Taitavasti pannen liikkeelle kaikellaisia keksimiään juttuja, oli hän pikkukaupunkilaisten herkkäuskoisiin mieliin saanut luoduksi minusta kuvan, joka ei suinkaan ollut imarteleva. Varsinkin Annalle oli hän kertonut aivan kauheita asioita. Sitä hän ei olisi koskaan uskaltanut tehdä, jos olisin jalkeilla ollut. -Ja saatuaan Annan mielen käännetyksi minusta, kosi hän — millä menestyksellä, käynee jo edellisestä selville.

Kohta sen jälkeen loppui viransijaisuuteni, ja iloinen olin, kun pääsin lähtemään tuosta kirotusta kaupungista. Silloin päätin myöskin olla koskaan harjoittamatta urheilua, olipa se minkä nimellistä tahansa. Tähän saakka olen päätökseni pitänyt.

Useampia vuosia yllämainittujen tapausten jälkeen satuin matkallani samaan kaupunkiin. »Porvariklubissa» tapasin useita vanhoja tuttavia, niiden joukossa Riekin, joka näytti hyvin laihtuneelta ja ränsistyneeltä. Juteltiin siinä yhtä ja toista, mutta mitä pitemmälle ilta kului, sitä levottomammaksi tuli Riekki. Vihdoin kellon lyödessä kymmenen, kavahti hän pystyyn, sanoi kiireiset jäähyväiset ja seuraavassa silmänräpäyksessä näin hänen kantapäittensä vilahtavan ovessa.

Silloin sain kuulla, että jollei Riekki viimeistään kello 10 ole kotona, saa hän Annaltansa kotiripityksen, joka ei ole mikään salarippi, vaan kuuluu kadulle saakka.

Entäs tuo lujasti raudoitettu kassakaappi? — Kohta häiden jälkeen löi Riekin appiukko kintaat pöytään ja tyhjä kassakaappi meni huutokaupassa 63 markasta 16 pennistä.

»VAHTI».

Syyskesällä muutamia vuosia takaperin tapasin matkustaessani junassa vanhan ystäväni, insinööri Pekka Oittisen, jota en ollut nähnyt useampaan vuoteen.

Hän oli sillä aikaa »purjehtinut avioliiton tyyneen satamaan», kuten hän runollisesti kyllä sanoi, ja hänen huuliltaan virtasi innokkaita ylistyslauluja pyhän aviosäädyn onnellisuudesta. Niinpä niin, hänellä oli siihen aikaan vielä jokseenkin lyhytaikainen kokemus tästä »säädystä»; ken tietää, mikä sävel hänen lauluissaan tätä nykyä on. Hän oli juuri palausmatkalla ulkomailta, missä hän valtion matkarahoilla oli muutamia kuukausia oleskellut tutkimassa sikäläisissä virastoissa käytettyjä matonpölyytyskoneita, joista hänen tuli senaatin asettamalle komitealle antaa lausunto. Sydämensä pohjasta sadatteli hän Suomen hidaskulkuisia junia, jotka eivät kyllin nopeasti kiidättäneet häntä armaan eukkonsa syliin.

Minun paatunut vanhanpojan sisuni ei oikein jaksanut sulattaa Pekan ylistyksiä, ja uskalsinpa lausua pari sävyisää sanaa vanhanpojan vapaan elämän puolesta. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Pekka joutui aivan haltioihinsa.

»Senkin vanha, lahonnut pölhö!» huusi hän. »Epäiletkö minun, kokeneen miehen sanoja? Kyllä minä… Niin, nytpä tiedän. Rangaistukseksi saat seurata minua kotiini näkemään, minkälaisista onnenpäivistä sinä, samoinkuin moni muukin pässinpää, olet kieltäytynyt. Ei mitään vastaväitteitä, asia on päätetty!»

Eikä siinä vastaanponnisteleminen auttanut, vaikka kyllä koetin huomauttaa, kuinka sopimatonta olisi, että vieras henkilö tulisi jälleennäkemisen riemua häiritsemään. Pekka oli hämäläinen ja tämän heimon tunnettu itsepäisyys oli hänessä kehittynyt korkeimpaan huippuunsa. Olin jo puoleksi voitettu, kun juna saapui sille asemalle, jolle Pekan tuli jäädä. Ja kun sitten hänen armas Annansa, joka oli tullut miestänsä vastaanottamaan, ja jonka nähdessäni minun mielessäni täytyi tunnustaa ystäväni ylistysvirret jossakin määrin oikeutetuiksi, innokkaasti yhtyi Pekan kehotuksiin, suostuin lopuksi, varsinkin kun matka ei ollut pitkä eikä minulla ollut mitään erityistä kiirettä.

Tunnin verran ajettuamme saavuimme Pekan kauniiseen kesähuvilaan. Portilla oli vastassa suunnattoman suuri newfoundlandilainen koira, jonka karheaääninen haukunta muistutti leijonan karjuntaa. Se tervehti hyvin ystävällisesti rouvaa, mutta näytti hampaitansa Pekalle ja minulle.

»Se on Vahti, josta olen sinulle kirjoittanut.» sanoi rouva ja kääntyen minuun jatkoi:

»Sain kohta mieheni lähdettyä tämän koiran lahjaksi veljeltäni. Se ei vielä tunne isäntäänsä. Etkö häpeä, Vahti!» huusi hän samassa, kun koira vihaisesti murahti Pekan yrittäessä taputtaa sitä päähän. »Se ei tahdo suostua kehenkään muuhun kuin minuun,» selitteli hän ja kutsui koiran luoksensa.

»Olisipa lanko itse saanut pitää tuollaisen pedon,» sanoi Pekka hieman tyytymättömänä. »Näyttääpä siltä, kuin tässä täytyisi taistella isäntävallasta oman koiransa kanssa!»

Koko illan pysytteli Vahti uskollisesti meidän seurassamme, mutta sen epäluulo Pekkaa ja minua kohtaan ei näyttänyt lainkaan laimenevan. Se piti meitä nähtävästi hyvin arveluttavina lurjuksina. Kun Pekka vaan laski kätensä vaimonsa vyötäisille, taputteli häntä tai teki muita nuoren aviomiehen tavallisia hullutuksia, nousivat Vahdin selkäkarvat pystyyn, ja illallista syödessämme piti se tarkasti silmällä, ettei kumpikaan meistä pistäisi veitsiä ja lusikoita taskuumme. Anna rouva oli oikein liikutettu koiran uskollisuudesta, mutta Pekka alkoi jo hiukan noitua tuota valpasta vartijaa.

Aivan hovimestarin tavoin saattoi Vahti pariskuntaa makuuhuoneen ovelle, kun myöhään illalla erosimme levolle mennäksemme. Kun ovi sen nenän edessä suljettiin, pudisteli se tyytymättömänä päätänsä, varmaankin kummastellen emäntänsä rohkeutta, kun uskalsi tuollaisen roikaleen kanssa jäädä kahdenkesken. Sitten alkoi se sitä suuremmalla tarkkaavaisuudella pitää silmällä minun liikkeitäni. Minua tuo tarkastus ei ollenkaan miellyttänyt, jonka vuoksi pujahdin ulos ja suljin oven.

Kun ilta oli erinomaisen kaunis, läksin vielä pienelle kävelymatkalle ihailemaan elokuun kuutamoa. Noin puolenyön aikaan palasin huvilaan ja aioin astua sisälle, kun uhkaava murina, joka kuului eräästä pimeästä loukosta eteisessä, pysähdytti askeleeni. Tuo kirottu Vahti, jonka jo olin unhoittanut, muistutti minua huomattavalla tavalla olemassa olostaan ja näytti varmasti päättäneen kieltää minulta sisäänpääsyn.

Mitä nyt tehdä? Jos yritin pyrkiä sen ohi, oli jokseenkin luultava, että Vahdin hampaiden väliin jäisi kappale uusista housuistani ja siihen kuuluva osa koipea. Astuin kuitenkin koetteeksi askeleen eteenpäin puhutellen Vahtia kaikkein lempeimmällä äänelläni, mutta seurauksena oli vaan yhä äkäisempi murina hämärässä välkkyvän, uhkaavan hammaskarsinan takaa. Katsoin siis viisaimmaksi peräytyä ja vetäydyin hiljalleen ulos.

Olinpa todellakin tukalassa asemassa. Siinä seisoin ohut takki ylläni, kolkossa yöilmassa; lahjomaton Kerberus sulki minulta tien makuusuojaani ja huvilassa nukkuivat kaikki, niin etten voinut kutsua heitä avukseni. Enhän edes tiennyt, missä palvelijat makasivat. Tunnin ajan kävelin edestakaisin huvilaa ympäröivässä pienessä puistossa, sadatellen ystävääni, hänen rouvaansa, koiraansa ja kaikkea, mikä hänen omansa oli, ja lopulta itseänikin, kun olin ollut niin tyhmä, että olin keskeyttänyt matkani joutuakseni tällaiseen satimeen.

Värjötellessäni siinä seinustalla, kädet syvällä taskuissa, huomasin äkkiä jotakin, mikä sai toivon kipinän syttymään rinnassani. Yksi huvilan akkunoista oli hiukan raollaan. En tiennyt mihinkä huoneeseen se kuului, mutta pääasiahan oli päästä katon alle, kyllä kai siellä sitten löytäisin oman huoneeni. Tuossa tuokiossa olin akkunan luona ja vedin sen kokonaan auki. Ruumiini muoto ja paino eivät tosin ole erittäin edulliset kiipeämisyrityksille, mutta akkuna oli siksi matalalla, että ilman suurempaa vaivaa sain, sivumennen sanoen, jokseenkin pyöreän vatsani hinatuksi akkunalaudalle. Mutta ennenkuin silmäni olivat sen verran tottuneet pimeyteen, että olisin nähnyt, mikä huone se oli, tömisi äkkiä maa takanani, kuului kiukkuinen haukahdus ja tunsin, kuinka lujat hampaat iskivät kiinni toiseen kantapäähäni. Tein epätoivoisen ponnistuksen, kenkä irtautui jalastani ja minä menetin tasapainoni, pudoten päälleni johonkin märkään, kylmään ja sakeaan, joka oli minut tukehduttaa, kunnes, koipieni piirtäessä ilmassa puoliympyrän, rojahdin selkä edellä lattialle.

Hetken aikaa makasin melkein tajuttomana. Sitten aloin vähitellen huomata, että olin vielä elävien joukossa ja etteivät raajani olleet varsin pahoja vammoja saaneet. Raapasin tulitikkuun valkean ja näin olevani — ruokasäiliössä. Allani oli suuri munakori aivan rutistuneena ja vieressäni kaatunut piimäsaavi, johon akkunasta pudotessani olin sukeltanut ja jonka sisällys nyt hitaasti valui tukastani, parrastani ja vaatteistani. Lattialta noustessani pudotin vielä hyllyltä jauhovakan, joka kaiken muun hyvän lisäksi tyhjensi päälleni runsaan siunauksensa. Eipä minun totta tosiaan olisi tarvinnut hävetä pahimmankaan lurjuksen rinnalla, jota konsanaan Amerikan vapaassa maassa on koristeltu tervalla ja höyhenillä.

Ensi tehtävä oli tietysti pyrkiä pois tästä kovan onnen paikasta. Mutta voi kauhistus! Ovi oli lukossa ja niin tukevaa tekoa, että heti huomasin mahdottomaksi yrittääkään päästä ulos sitä tietä. Ja kun katsoin ulos akkunasta, näin ystäväni Vahdin kykkivän sen alla, hyvin verenhimoinen ilme silmissään. Olisin kyllä voinut kolkuttaa ja huutaa, kunnes joku talossa olisi herännyt ja tullut minut pelastamaan, mutta minua kammotti se nauru ja pilanteko, joka epäilemättä tulisi osakseni yöllisen seikkailuni johdosta. Katsoin sen vuoksi parhaaksi odottaa, eikö Vahti kenties kyllästyisi vahtimiseen ja menisi tiehensä, niin että huomaamatta voisin päästä huoneeseeni, jossa pukisin ylleni toiset vaatteet, enkä aamulla olisi tietävinäni, mitään aikaansaamastani hävityksen kauhistuksesta.

Istahdin sen vuoksi huoneen nurkkaan ja aloin mietiskellä tämän matoisen maailman surkeutta. Mutta siinä mietiskellessäni painuivat vähitellen silmäni umpeen — matkan ja seikkailujen! tuottama väsymys voitti — ja tuota pikaa olin purjehtinut Höyhensaarille…

Kimeä kirkuna, joka olisi saanut maatuneen luurangonkin nousemaan haudastaan, herätti minut jälleen todellisuuteen. Edessäni seisoi tukeva hämäläinen piika, joka silmät kauhusta ympyriäisinä kiljui niin, että vieläkin sitä muistellessani pintaani karmii. Ja tuskin olin päässyt jaloilleni, kun jo Pekka ja hänen vaimonsa peljästyneinä syöksyivät sisään — totta puhuen kumpikin sangen kevyesti puettuna — ja akkunan alla ystäväni Vahti piti oikein pakanallista menoa, yrittäen useampia kertoja hypätä akkunasta sisään, mikä ei kumminkaan onnistunut. Enpä tahdo kuvailla niitä minuutteja, jotka sen jälkeen seurasivat, mainitsenhan vain, että lopuksi sain asian täydellisesti selitetyksi, vaikka tukeva hämäläistyttö ei näyttänyt minua oikein uskovan, ja pääsin pakenemaan huoneeseeni, jonne suureksi nautinnokseni pian joka taholta alkoi kuulua naurunhohotusta ja tirskunaa.

Kun sitten olin saanut toiset vaatteet ylleni ja puutarhasta oli tuotu toinen kenkäni, josta Vahti odotellessaan oli muodostanut kiinalaisen mandariinin jalkineen, tultiin kutsumaan aamiaiselle. Sainhan siinä niellä koko lailla pilkkaa, mutta kun sen ohessa sain niellä kelpo aamiaisen, tuli mieleni vähitellen tasapainoon, niin että kun rouva lupasi toimittaa Vahdille selkäsaunan, »kun vaan hänen veljensä parin kuukauden kuluttua tulee heillä käymään, sillä kukaan muu ei uskalla sitä lyödä», minä jalomielisesti luovuin tästä loistavasta hyvityksestä. Vahtiin ei tämä jalomielisyys näyttänyt tehoavan enemmän kuin rouvan nuhteetkaan, sillä sen silmissä olin yhä vain näkevinäni kiihkeän halun tehdä minun ruumiissani anatomiallisia tutkimuksia.

Kun sitten aamiainen oli syöty ja Pekka tyhjentänyt koko sukkeluusvarastonsa, joka, sivumennen sanoen, ei ollut kovin runsas eikä monipuolinenkaan, päätettiin lähteä pienelle aamukävelylle. Pekan ja minun vaatimuksesta jätettiin kumminkin Vahti kotiin ja teljettiin varmemmaksi vakuudeksi Pekan työhuoneeseen.

Olimme ehtineet kappaleen matkaa huvilasta, kuu Pekka huomasi unohtaneensa paperossikotelonsa ja palasi sitä noutamaan. Me rouvan kanssa istuuduimme kiveliö ja aloimme pakinoida. Ehdimme siinä pohtia ilmat, ja säät, Kalle Kakkisen uusimman romaanin ja rouvan parhaimman ystävättären avioerojutun ja aijoimme juuri ryhtyä parjaamaan yhteisiä tuttaviamme, kun äkkiä pisti päähämme, että Pekka viipyi merkillisen kauvan.

»Missähän se mieskulta taas kuhnustelee?» sanoi rouva. »Parasta, että lähdemme häntä etsimään.»

Samassa sattui silmäyksen! rikkipureskeltuun kenkääni, ja mieleeni muistuivat Vahdin terävät hampaat. Minua pöyristytti.

En uskaltanut ajatella pitemmälle, vaan nousin kiireesti ja aloin melkein juoksujalkaa rientää huvilaa kohti, niin että rouva tuskin saattoi minua seurata.

Huvilassa oli kaikki hiljaa; ainoastaan keittiöstä kuului astioiden helinää. Henkeäni pidätellen seisoin Pekan huoneen ovella. Sieltä ei kuulunut luiskaustakaan.

Vavisten, peljäten saavani nähdä kamalan näytelmän, rohkaisin vihdoin mieleni ja avasin oven.

Olihan siinä silmieni edessä näytelmä, vaikkei juuri niin kamala kuin olin peljännyt.

Seljällään permannolla, pää vedellä täytetyssä sylkilaatikossa makasi Pekka hievahtamatta, kasvot kiukusta tulipunaisina. Hänen päällään seisoi Vahti, katsoen häntä tarkasti silmiin ja päästäen tyytymättömän, murinan ja näyttäen hampaitaan, kun hän vain vähänkään äännähti tai liikautti itseään. Koira ei nähtävästi tahtonut vahingoittaa Pekkaa, jota hän kai luuli varkaaksi, vaan pitää häntä kiinni, kunnes toiset ennättäisivät avuksi.

Näky oli niin hullunkurinen, että huomattuamme, ettei Pekalla ollut sen suurempaa hätää, sekä rouva että minä purskahdimme kaikuvaan nauruun, josta ei tahtonut loppua tullakaan. Vihdoin tointui rouva kumminkin sen verran, että saattoi kutsua koiran pois ja Pekka pääsi nousemaan ylös.

Häntä ei ollenkaan naurattanut. Useamman minuutin ajan saastutti hän ilmaa jumalattomilla sanoilla, kuivatessaan päätänsä, joka oli ainakin puoli tuntia lionnut sylkiastiassa. Hän näytti kokonaan unohtaneen aviosäädyn onnen ja ärjyi rouvalleen niin kiukkuisesti kuin olisi hän ollut naimisissa jo kaksikymmentä vuotta. Vahtikin lienee vaistomaisesti huomannut »iskeneensä kirveensä kiveen»,-sillä yhtäkkiä pyörähti se ympäri ja luikki häntä koipien välissä ulos.

Päivällisiin saakka menosi Pekka kuin pahinkin kotityranni, niin että Anna-rouva alkoi jo peljätä hänen rakkautensa sammuneen sylkilaatikkoon ja vuodatella katkeria kyyneliä. Mutta kun sitten päivällispöydästä Pekan nenään nousi makea vasikanpaistin tuoksu, alkoi hänen sisunsa sulaa, eikä oltu vielä jälkiruokaan ehditty, kun jo hänkin nauroi koko tapaukselle. Vahtikin, joka oli saanut meiltä muutamia makupaloja, alkoi jo nähtävästi saada meistä paremmat ajatukset. Ja niin päättyi tämä myrskyisesti alkanut päivä sulaan sovintoon. Ja kun seuraavana päivänä matkustin, oli keskinäinen luottamus ja ystävyys kehittynyt niin pitkälle, että Vahti kohteliaasti saattoi minua portille ja jäähyväisiksi heilutti häntäänsä…

Vahdin myöhemmistä elämänvaiheista en ole kuullut. Mutta jos joskus tulen niin rikkaaksi, että pääsen huvilan omistajaksi, tahtoisin kernaasti jonkun Vahdin sukulaisista talonvartijaksi. Silloin ainakin saisin itse korjata omenat puutarhastani ja yöjalkalaisten kevytmielinen suku pysyisi loitolla taloni rajoista.

»KESÄLAITUMELLE».

Onnellisimpia hetkiä vanhanpojan elämässä on kieltämättä se varhainen aamuhetki kesäkuussa, jolloin Helsingin asemalla istuu liikkeelle lähtevässä junassa ja näkee asemasillalla töllöttävien tyhjäntoimittajain naamojen yhä vinhempää vauhtia vilahtavan ohi. Sillä edellytyksellä nimittäin, että on edessä pitempi kesäloma ja matka käy jonnekin sisämaahan »kesälaitumelle». Tämän hetken onnellisuus on sitäkin suurempi, kun viimeksi kulunut neljännestunti on ollut tukalimpia, mihinkä hiljainen ja rauhaa rakastava mieshenkilö saattaa eläessään joutua. Kylkiluut ovat saaneet muistiaisia pariltakymmeneltä luisevalta kyynäspäältä, liikavarpaat ovat magneetin tavoin vetäneet puoleensa suurimman osan kaikista liikkeellä olevista korkoraudoista niihin kuuluvine painavine tallukkoineen ja älykoppa on ollut litistymäisillään pannukakuksi senkin seitsemän matka-arkun ja korin välissä, joita hikiset ja läähättävät kantajat ovat edestakaisin kiidätelleet. Tästä kiirastulesta on nyt ilman pahempia vaurioita selviydytty ja juna lisää vauhtiansa, ja yhä kauvemmaksi jää kaupunki pölyineen, tuoksuineen, jyrisevine ja vonkuvina raitiovaunuineen, jäätelöryssineen, polkupyöräilijöineen, muotinukkineen ja — ennen kaikkia — politikoitsijoineen. Muutamia viikkoja saa toki olla rauhassa tuolta kaikelta ja paljolta muulta, jota ei tässä viitsi luetellakaan. Helpotuksen huokaus pääsee rinnasta ja mielihyvällä pistää mies tupakaksi.

Niin tein ainakin minä, kun juna porhalsi ohi Kaisaniemen keilaradan, jonka katolla pari kirkuvaa katupoikaa, pääkaupungin viimeisinä edustajina, liekutti jäähyväisiksi hyvin epämääräisen värisiä nenäliinoja.

Olin matkalla oikein maan sydämeen, satasaarisen järven rannalle, mielessä monen kyrmyniskaisen ahvenen, solakan hauven ja punasilmäisen särjen surma. Siellä aioin viettää kesäni erakkona yksinkertaisessa mökissä, herkutella reikäleivällä ja viilipiimällä ja kerätä uusia voimia kestääkseni taas talvikauden n.s. kulttuurielämän pyörteissä.

Niin, juna oli päässyt täyteen vauhtiinsa ja minä aloin tarkastella matkatovereitani. Hyvä tuuleni aleni muutamia asteita, kun huomasin lähimpänä naapurinani olevan tukevan perheenemännän, mukanaan hyvällä alulla oleva aritmeettinen sarja »kotikasvuisia», yksivuotiaasta lukkarinkokelaasta puolikasvuiseen, kesakkonaamaiseen pojanroikaleeseen saakka. Minä en suinkaan vihaa lapsia, pois se, mutta suotakoon minulle anteeksi, jos kernaimmin ihailen noita »herran terttuja ja kullan nuppuja» sopivan välimatkan päästä, kaikkein kernaimmin jonkun läpi- ja ylipääsemättömän esteen, esim. rautalankaverkon tai lujan akkunaruudun takaa. Minulla on näet näiden herttaisten pikkuolentojen kanssa ollut monen monta yhteentörmäystä, joissa kaikissa olen joutunut surkeasti alakynsin.

Ennen pitkää sainkin »tehdä lähempää tuttavuutta» perheen kanssa. Välittäjänä oli sarjan toinen »numero», kaksivuotias palleroinen, joka, uskollisesti säestettyään veljensä, lukkarinkokelaan, lauluharjoituksia, sai voileivän ja, syötyään siitä puolet, sijoitti jäännöksen, tietysti rasvainen puoli alaspäin, uusille kesähousuilleni. Äiti kiiruhti heti pyytämään anteeksi, antaen samalla sen lohduttavan tiedon, että voipilkut lähtevät hyvin helposti. Tähän yhtyi joku viereisessä »karsinassa» istuva koiranleuka, huomauttaen hyvin loogillisesti, että koska esim. tervapilkkuja poistetaan voilla, olisi syytä koettaa poistaa voipilkkuja tervalla. Tästä nerokkaasta neuvosta sai hän rouvalta palkakseen murhaavan katseen ja vajosi näkymättömiin sohvan selkänojan taakse. Minä puolestani lausuin kohteliaasti hymyillen, ettei asialla ollut mitään merkitystä, koska minulla oli kesäisin tapana kuljeskella housut rasvassa sekä edestä että takaa. Rouva ei nähtävästi ollut ajatusten lukija, muuten hän luultavasti olisi katsonut turvallisemmaksi jäädä seuraavalle asemalle odottamaan toista junaa.

Sitä, hän ei nyt tehnyt, vaan alotti kanssani vilkkaan keskustelun, johon minä tosin otin osaa ainoastaan korvillani, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei rouvan puhetulvassa ollut niin suurta aukkoa eli seisahdusta, että liukaskielisinkään lipilaari olisi siihen ennättänyt tokaista edes neljättä osaa kielen lyhimmästä sanasta.

Siinä sain tarkat tiedot viimeisistä torihinnoista, Helsingin piikojen ilkeydestä, hänen suuresta suvustansa, hänen miehensä luuvalosta y.m. huvittavista seikoista. Vahinko vaan, ettei minulla näistä tiedoista liene suurtakaan hyötyä elämän mutkaisella polulla. Sillä välin kirkui lukkarinkokelas lakkaamatta; muut lapset milloin koettelivat kellonperieni kestävyyttä, milloin tekivät tutkimusretkiä taskuihini, milloin harjoittivat telinevoimistelua säärilläni. Ainoa rauhallinen sielu koko joukossa oli kesakkonaamainen poika, joka tuon tuostakin pistäytyi salaa tupakoimassa — missä lie pistäytynytkään. Hän sai osakseen täydellisen myötätuntoisuuteni ja kunnioitukseni.

Vihdoin, kun aivoni jo alkoivat olla aivan sekaisin, rupesi näkymään lähestyvän vapautuksen hetken oireita. Rouvan puhetulva alkoi ehtyä ja hänen huomionsa jälleen kiintyä perheensä jäseniin. Pari mukulaa, jotka olivat kiivenneet selkäni taakse tappelemaan, ja tässä luvallisessa toimessa sukivat minua kummallekin korvalle, sai tukkapöllyn, eräs vekkuli vedettiin esiin sohvan alta, jossa hän huvitteli itseään koristelemalla saappaitani liitupiirustuksilla, lukkarinkokelaan laulu lakkautettiin karamellilla ja kesakkonaama pysäytettiin, juuri kun hän aikoi pistäytyä salaperäiseen tupakkahuoneeseensa. Ja kerättyään kokoon pari-, kolmekymmentä erikokoista ja -näköistä myttyä ja lausuttuaan minulle sydämelliset jäähyväiset, purkautui tämä hauska perhe seuraavalla asemalla lumivyöryn tavoin junasta, jättäen minut henkisenä rauniona retkottamaan sohvan nurkkaan. Älköön minulle luettako kovin suureksi synniksi, että tunsin pientä iloa, kun sadekuuro samassa hiukan kasteli äskeisiä ystäviäni.

Kuluipa joltinenkin aika, ennenkuin olin täydellisesti tointunut, ja samassa oli minunkin rautatiematkani lopussa. Astuin junasta pienellä asemalla, joka näytti olevan aivan erillään muusta maailmasta synkässä metsässä. Siitä oli minun noin penikulman matka ajettava hevosella ja aloin sen vuoksi tiedustella, kestikievaria.

Eräs mies, joka äkkiväärä suussa istui aidalla ja erinomaisen taitavasti sijoitteli ruskeita täpliä asematalon valkeaan nurkkalautaan, tarjoutui saattamaan minut sinne suorinta tietä.

Muistaakseni suorinta tietä sanotaan myöskin »linnuntieksi», ja tässä tapauksessa oli nimi kerrassaan paikallaan. Välillä oli kahdeksan Kullervo-vainajan malliin rakennettua aitaa, enkä olisi juuri tahtonut tulla valokuvatuksi siirrellessäni arvoisaa sadan kilon painoista ruumistani niiden yli. Kun vielä olin saanut tehdä odottamattoman vierailun erään vaatimattoman sammakkoperheen luona, syystä että ojan yli vievä porraspuu petti, saavuin vihdoin onnellisesti majataloon.

Siellä tilasin hevosen Kiiskilahden laivasillalle. »Heti!» oli vastaus. Mutta pari tuntia kului, ja ennätin jo moneen kertaan katsella majatalon seinillä olevan taidenäyttelyn, jota vähintäin kymmenen kesän kärpäset olivat kaunistelleet, ennenkuin rattaiden kolina pihalla ilmoitti, että hevonen oli valjaissa.

Olin ollut siinä hurskaassa uskossa, että ne kidutuskoneet, joita minun lapsuuteni aikana kunnioitettiin kyytikärryjen nimellä ja arvolla, jo kuuluisivat muinaismuistojen joukkoon, mutta pihalle tultuani huomasin, että kansa tällä paikkakunnalla, ainakin mitä ajoneuvoihin tulee, uskollisesti riippui kiinni isiltä perityissä tavoissaan. En voi juuri sanoa, että tämä uskollisuus minua kovinkaan ilahutti, mutta hyvin »liikutetuksi» sen johdosta kumminkin tulin, ennenkuin olin kahtakaan kilometriä ajanut. Luulenpa, että oikein vuodatin kyyneleitä astuessani rattailta Kiiskilahden laivasillalle.

Siitä alkoi nyt matkani viimeinen taival. »Nopeakulkuinen», rautainen höyrylaiva »Kiiski» ähkyi ja puhkui jo laiturin kyljessä ja puolen tunnin kuluttua piti lähdön tapahtua. Mutta sisävesien »kapteeneilla» on oma käsityksensä aikatauluista. Kun jo kokonainen tunti oli kulunut yli määräajan eikä mitään lähtövalmistuksia näkynyt, kysyin vihdoin »kapteenilta», eikö jo olisi vähitellen aika lähteä.

»Kapteeni», jonka ulkoasu suuresti muistutti niitä yhteiskunnan jäseniä, joita kesäisin näkee joukottain vetelehtivän Helsingin satamassa, otti piipun suustansa ja toivotti valituin sanoin kokonaisen sarjan hornan henkiä noutamaan ja viemään Mattilan emännän, joka varmaankin oli jäänyt kylään kahvikupin ääressä juoruamaan, ja jota ei voinut jättää, hänen miehensä kun oli laivan omistajia.

Tämän selvityksen saatuani katsoin parhaaksi vetäytyä aluksen perässä olevaan pieneen koppiin, jota »salongin» nimellä kunnioitettiin. Siinä oli juuri sen verran tilaa, että saatoin pitkin pituuttani oikaista itseni puiselle sohvalle, eikä sitä enempää tarvittukaan. Makasin siinä, katselin kattoon ja kuuntelua, kuinka Kiiskilahden laineet huuhtelivat »Kiisken» kupeita. Olin noussut aikaisin aamulla, matka oli ollut rasittava, laineiden loiskina vaikutti nukuttavasi, sanalla sanoen: tässä oli kaikki edellytykset »kiisken onkimiseen». Hiljalleen vaivoinkin unen helmoihin ja heräsin vasta, kun ankara sysäys viskasi minut sohvalta pöydän alle ja kannelta kuulin »kapteenin» hirvittävän ärjynnän:

Päästyäni jaloilleni, kiiruhdin ulos kannelle ja näin, että alus laiturista lähteissään oli perä edellä ajanut rantaan. »Kapteeni», kasvot mustanpunaisina kiukusta, hyppeli koholle ilmaan, löi yhteen kämmeniään ja ärjyi kuin jalopeura koneenkäyttäjälle, joka oli pistänyt nokisen naamansa esiin konehuoneen luukusta ja hyvin tyynenä pureskeli mälliänsä. Hetkisen tarkasteltuaan asiain tilaa virkkoi hän rauhallisesti: »Mitä siinä leksottelet? Saathan sen ramootin vähemmälläkin.» Sitten vetäytyi hän takaisin konehuoneeseen, josta kohta alkoi kuulua ankara jyske ja sähinä. Mutta »Kiiski» ei niin hevillä ottanutkaan irtautuakseen. Vasta kun kaikki matkustajat, niiden joukossa eräs äärettömän paksu nainen, jonka arvasin olevan tuon mahtavan Mattilan emännän, oli komennettu etukeulaan, ja laivamiehet lykkivät sivuilta pitkillä seipäillä, saatiin alus irti liejusta ja läksi viilettelemään väljemmille vesille, purkaen savupiipustaan kannelle, sellaisen määrän kipunoita ja palavia hiilenkappaleita, että olisi voinut luulla purjehtivansa jossakin Vesuviuksen lähettyvillä.

Tämä, sanan varsinaisessa merkityksessä, »tulilaiva» vei minut vinhaa vauhtia Aarniosalmen laiturille, jossa nousin maihin. Siitä sain soutumiehen, joka halvasta maksusta otti viedäksensä minut matkani päähän, Hopealahden mökkiin, jossa eräs paikkakunnalla asuva ystäväni oli minulle vuokrannut kesäasunnon. Tunnin ajan soudettuamme mitä kauniimpien saarien lomitse, saavuimme juuri auringon mailleen mennessä Hopealahden pohjaan.

Siinä oli edessäni tuleva asuntoni. Jättiläiskoivujen suojassa seisoi siisti, punaiseksi maalattu mökki, valkeine ikkunalautoinaan. Pihalla lausui mökin halli äänekkäät tervetuliaisensa, mökkiä ympäröiviltä lähteviltä kunnailta kuului käen kukunta, jota karjan kellojen kilinä kauniisti säesteli. Jossakin kaukana lauloi sointuva naisääni vienon surullista kansanlaulua. Alas rantaan asteli vakavin askelin vanhanpuoleinen mies, tuleva isäntäni. Minun oli tarvis luoda vaan silmäys hänen avomielisiin, rehellisiin kasvoihinsa, huomatakseni, että meistä tulisi mitä parhaimmat ystävykset. Ja sydämellisesti tartuin hänen ojennettuun käteensä.

SUSI LAMMASTEN VAATTEISSA.

Oli kaunis kesäkuun ilta, kun parin toverin kera saavuin A:n reservikasarmille, jossa meille kruunun puolesta oli kuudeksi viikoksi ilmaiseksi varattu täysihoito, jopa vaatetuskin. Kasarmin portin edustalla vallitsi aika mylläkkä. Siihen ajaa karahuttivat rattaat toisensa jälkeen, täynnä kovaäänistä väkeä. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli maantie sakean tomupilven peitossa, mutta eivätpä siitä esiinpistävät päät juuri enkelinpäitä olleet, eikä siitä kuuluva laulu ja soitto enkelien huulilta lähtenyt eikä harpuista, huiluista ja symbaleista kajahdellut. Päinvastoin oli se hyvin »maailmallista musiikkia», niinkuin Teemun isä »Nummisuutareissa» olisi sanonut, ja esitettiin se karkeilla kurkuilla ja rämisevillä hanureilla. Poikien viimeisen »sivellipäivän» aurinko oli mailleen menemässä, ja nyt olivat viimeiset pisarat tyhjennettävät vapauden kultaisesta maljasta.

Tätä iloista vierasjoukkoa vastaanottamassa oli portilla koko liuta jokseenkin epäkohteliaita isäntiä. Äreänaamaiset aliupseerit ärjyivät, komensivat ja kiroilivat, ja taampana seisoi tuimannäköinen, lyövällä miekalla varustettu vääpeli. Tervehdyssanat eivät juuri olleet niin sileiksi höylätyt kuin ne, joita salonkien ovella kuulee, mutta sen korvasi täydellisesti niissä ilmenevä suoruus ja ytimekkäisyys. »Siivolla, senkin s:nan nauta!» sai kuulla eräs, joka rattailta maahan päästyään koetti muutamilla polkka-askeleilla elvyttää viimeisten nurkkatanssijaisten muistoa. »Tuo p:leen kollo tuuppii siinä kuin lautapää sonni», oli toisen arvolause. Ja niin jatkettiin, kunnes karjatalouden koko sanavarasto oli tyhjennetty ja Hornan aateliskalenteri läpikäyty ja vieraat vihdoin saatettu vierasvaraisen talon seinien sisäpuolelle. Se oli siihen vanhaan hyvään aikaan.

Joukossa oli kumminkin muutamia, joille isännät katsoivat parhaaksi varata erityiset makuuhuoneet. Niissä oli rautaiset akkunaverhot ja makuuvaatteet olivat valmistetut Suomen lujasta honkapuusta. Näin erityisen huomion esineiksi joutuneet vieraat kyllä koettivat kieltäytyä kunniasta, mutta mitäpä se auttoi isäntien itsepäisyyttä vastaan. Huolelliset isännät telkesivät vielä ovet, jotta vieraat eivät voisi päästä ulos kosteaan yöilmaan ja kenties vilustua.

Niiden joukossa, jotka seuraavana aamuna kivistävin kalloin rautaristikon läpi katselivat nousevaa aurinkoa, oli myöskin Antti Antinpoika Anttila, josta saman päivän kuluessa tehtiin »n:o 114», ja joka on syynä siihen, että nämä rivit mustetolpon pimeydestä ovat kömpineet päivänvaloon.

Antti Antinpojan pituuden mitta määräsi hänet kuulumaan kolmanteen plutoonaan ja antoi hänelle edellämainitun numeron. Mutta eipä oltu vielä montakaan päivää tutkittu sotatieteen ensimäisiä alkeita, kun jo hänen läsnäolonsa huomattiin välttämättömäksi myöskin n.s. viidennessä plutoonassa. Tähän valiojoukkoon kuului miehiä kaikista plutoonista; yhteisenä nimenä oli heillä »Ven Tuuva». Plutoonan harjoitukset pidettiin tavallisesti siihen aikaan, jolloin muut tukevan hernerokan syötyänsä vetää jyristävät ankaraa päivällisunta, ja niissä pohdittiin perinpohjin kysymystä: missä on oikea ja missä vasen? Tietysti se aliupseeri, tai jefreitteri, jonka vuoro kulloinkin oli komentaa tätä »makedonialaista falangia», oli suuresti kiukuissaan päivällisunensa menettämisestä ja antoi pitkälle kehittyneen kaunopuheliaisuutensa ilman tokeita ja sulkuja virrata opetuslastensa yli. Tästä tulvasta sai aina pahimman ryöpyn niskaansa n:o 114, jolle luoja terveen ruumiin ja pohjattoman ruokahalun ohessa oli antanut n.s. »kovan pään».

N:o 114 oli rikkaan talon poika, eikä ole kummakaan, että tämä komento alkoi hiukan käydä hänen sapelleen. Kotipaikallaan oli hän kukkona kylän poikien keskuudessa, kävi »rikoovaatteissa», ryypiskeli oluita kievarissa ja poltti »rettinkiä». Täällä häntä mikä aliupseeriksi kohonnut renkirahjus hyvänsä survi kylkiin ja leukaan, haukkui pöllöksi, naudaksi, pässiksi j.n.e., ja hänen piti vaan nöyrästi, käsi lakin reunassa kuunnella moisia törkeyksiä. Jopa hän kerran yritti täristä vastaankin, mutta seurauksena oli se, että hänet neljänä päivänä perättäin määrättiin pitämään puhtaana erään kasarmiin kuuluvan, hyvin »tarpeellisen» sivurakennuksen permantoa. Tämä alentava rangaistus riisti häneltä toistaiseksi halun potkia tutkainta vastaan, mutta sitä enemmän pani hän hampaan koloon vastaisuuden varalle. Hän ajatteli kyllä karkaamistakin, mutta oli kuullut siitä tulevan »västinkiä», ja siellä kai olivat olot vielä tukalammat kuin viidennessä plutoonassa.

Kolmisen viikkoa palveluksessa oltuaan pääsi Antti Antinpoikakin muiden muassa sunnuntailomalle. Koska hän täydellä syyllä arveli, että tieto hänen menestyksestään sotilasuralla muiden reserviläisten kautta jo oli saapunut hänen kotikyliinsä korviin, ei häntä lainkaan huvittanut lähteä sinne. Sen sijaan tallusteli hän erään lähellä asuvan tuttavan suutarin luokse, jolle hän jo ennakolta oli laittanut sanan, että tämä sunnuntaiksi hänen rahoillaan varaisi riittävästi »vettä väkevämpää». Hän tahtoi nyt huuhtoa alas kolmen viikon harmit ja ikävyydet ja purkaa kylläisen sydämensä ystävälleen, joka jo edellisenä vuonna oli päättänyt kolmivuotiset kesähuvituksensa.

Suutari-Kalle oli tehnyt työtä käskettyä, ja pian oli ilo ylinnä talossa ja unohtuneet Antilta kaikki vaivat ja rasitukset.

Mitenkä ystävykset muuten sunnuntainsa viettivät, ei kuulu tähän, mutta sunnuntai-iltana noin kello 7 istuivat he ojan partaalla lähellä kasarmin kruutikellaria. Kummankin naama punotti ja hohti ja vieressään oli heillä pullo »koljaattia», jota tuon tuostakin maisteltiin.

Antti murisi itsekseen, noitui ja pieksi nyrkillään mätästä. Vihdoin lausui hän pahasti kangertelevalla kielellä:

»Hääh?» äännähti hänen viinaveikkonsa, joka oli hetkisen vieraillut unien maailmassa.

»Iltahuutoon täytyy… kuuletko!» huusi Antti. »Ja sitten ne alkavat taas huomenna ne herraspäivät Plutoonan päällikkö on luvannut tanssittaa minua, niinkuin se peto ei olisi sitä ennen tehnyt. Tekisi mieli antaa palttua koko jutulle. Ja taitavat vielä iltahuudossa huomata, että olen vähän niinkuin ryypyissäni. Silloin se on putka niinkuin kourassa.»

Antti tutki taas pullon sisustaa, jonka johdosta hänen kielensä kävi yhä kankeammaksi.

Mutta nyt alkoi karkaamistuuma, joka joskus oli hänen mieleensä juolahtanut, hänen pöhnäisissä aivoissaan vähitellen häämöittää yhä houkuttelevampana.

»Kuuleppas, Kalle,» puhkesi hän puhumaan, »mitähän, jos luistaisin tieheni ja antaisin hyvät päivät aliupseereille, putkalle ja luudanvarsille? Lähtisin sukulaisiin toiseen lääniin; sieltä eivät ainakaan tänä kesänä minua löytäisi.»

»Lähde vaan», kehoitti suutari, joka nyt oli rohkeimmillaan. »Mutta pentele, mitäs noille ruunun vaatteille…? Siitä tulee sama kuin varkaudesta, jos ne vie mukanaan. Ja niiden kauttahan pian joutuisit kiinni.»

Tämä oli pulmallinen kysymys ja kumpikin raappi korvallistaan. Mutta äkkiä syntyi suutarin aivoissa nerokas tuuma. Hän oli aika koiransilmä ja valmis mihinkä kepposiin tahansa, ja nyt oli hänellä mainio tilaisuus käsissä.

»Ei hätää Antti», lausui hän vilkkaasti, »nyt tiedän. Sinä otat nämä minun vaatteeni ja alat laputtaa kievariin, josta saat hevoskyydin. Minä otan sinun vormusi ja menen sijastasi iltahuutoon. Näin sunnuntai-illan touhussa ei kukaan huomaa, että mies on vaihtunut, varsinkin kun paikkasi on takarivissä. Muuten pysyttelen piilosalla, ja jos joku tovereistasi huomaakin, niin kyllä hän pitää suunsa kiinni, jos työnnän markan tai pari kouraan. Onhan sulla rahoja? Aamulla kyllä melu nousee, mutta minkäs he sivellimiehelle voivat, ja sinä olet jo maiden ja matkojen päässä. Haetan vaan toiset vaatteet torpasta ja menen matkoihini. Ja sitten valehtelen vielä sinun menneen ihan toiselle suunnalle. Siitä tulee lysti leikki.»

»Sinä olet mainio mies, Kalle», huusi Antti illastaneena. »Saavatpa pitkän nenän, senkin ihmisrääkkääjät!»

Ystävykset sopivat nyt kaikista yksityisseikoista, sen verran kuin heidän pimitetty järkensä salli. Karkaamisen arveluttavia seurauksia ei kumpikaan ajatellut. Tuossa tuokiossa oli vaatteet vaihdettu, pullo tyhjennetty ja kello puoli yhdeksän läksi sotilaaksi muuttunut, suutari jokseenkin hoippuvin askelin piirtämään kasarmia kohti; Antti jäi istumaan ojan reunalle, sanoen vielä lepäävänsä hetken. Mutta eipä aikaakaan, kun hän jo kuorsasi sikeässä unessa.

Kello yhdeksän seisoi komppania, kasarmin pihalla rintamassa iltahuutoa varten. Aliupseerit touhusivat, huusivat ja järjestelivät tarmonsa takaa. Rivit eivät tahtoneet pysyä oikein suorina, sillä useat olivat lomaltaan palanneet jokseenkin notkeapolvisina.

Äkkiä alkoi oikealta sivustalta kuulua outoa hälinää. Huudettiin, että tuntematon humalainen sotamies väkivallalla tahtoi tunkeutua n:o 114:n sijalle. Siitäkös mylläkkä syntyi! Vääpeli ja aliupseerit riensivät paikalle ottamaan selkoa tästä kummallisesta seikasta. Mutta suutari ei ollut milläänkään, nauroi vääpelille vasten silmiä ja maksoi aliupseerien tuuppimiset samalla mitalla takaisin. Hän vakuutti kiven kovaan olevansa »n:o 114, Antti Antinpoika Anttila» ja haukkui aliupseereja sokeiksi tarhapöllöiksi, kun eivät omia miehiään tunteneet. Hän oli aikoinaan palvellut eräässä toisessa komppaniassa ja vasta vähän aikaa asunut paikkakunnalla, niin ettei häntä heti tunnettu. Mutta lopuksi huusi joku: »sehän on Honkalahden suutari!», ja nyt alkoi kiivas kyseleminen, miten hän oli kruunun vaatteet saanut ja mihinkä oikea n:o 114 oli joutunut.

Tästä hälinästä teki lopun kapteenin ja vänrikin saapuminen paikalle. Kapteeni ällistyi ensin kuultuaan vääpelin raportin, mutta käski sitten viemään valesotamiehen päivystyshuoneeseen, jonne itsekin meni.

Siellä joutui nyt suutari helisemään. Hän oli jo osittain selvinnyt ja sen mukaan oli hänen miehuutensakin masentunut. Kun nyt kapteeni uhkaili häntä kaikellaisilla pelottavilla rangaistuksilla, vajosi hänen rohkeutensa kerrassaan saapasvarsiin saakka, ja hän tunnusti juurta jaksain koko jutun.

»Hm», tuumasi kapteeni, jonka oli vaikea pidättää nauruansa, »tuon toisen veijarin saamme kyllä kiinni. Pankaa patrulli liikkeelle. Mutta mitä teemme tälle lammasten vaatteisiin pukeutuneelle sudelle? Mitä arvelee vänrikki?»

»Riisuttakoon vaatteet hänen yltään ja ajettakoon hän korpeen», vastasi vänrikki.

Hetkisen kuluttua sai komppania, joka jännityksellä odotteli ulkopuolella, nähdä kummallisen näyn. Alas kasarmin portaita harppasi pitkin askelin paitasillaan, aivan aivinaisillaan oleva mies, kiisi riemuhuutojen ja naurunrähinän kaikuessa yli kasarmin pihan, loikkasi aitauksen yli, riensi vinhaa vauhtia harjoituskentälle ja pääsi vihdoin, tehtyään pari kolme kuperkeikkaa kentällä olevissa ampuma-ojissa, sen toisella puolella olevan metsän peittoon. Siellä seisova kruutikellarin vahti peljästyi sanattomaksi ja pudotti kiväärinsä, nähdessään tämän oudon kummituksen tuulispäänä kiitävän ohi.

Mutta kummituksen kintereillä seurasi nopsajalkainen patrulli. Ennen mainitun ojan reunalle saavuttuaan näkivät miehet paitaniekan ankarassa ottelussa siviilimiehen kanssa, jolta hän kaikin voimin kiskoi takkia yltä. Siviilimies tunnettiin heti olevan kaivattu n:o 114. Patrullin avulla sai suutari omansa takaisin, ja nyt alkoi Antti Antinpojalle epäilemättä ikävin matka, minkä hän eläissään oli tehnyt. Patrullin keskessä sai hän yhtä kevyessä puvussa kuin suutari äsken lähteä tallustamaan kasarmille. Ja voi kauhistusta! Koko harjoituskenttä oli mustanaan ihmisiä, jotka melun johdosta olivat paikalle saapuneet. Naiset, varsinkin nuoremmat, pakenivat kirkuen, nähdessään näin säädyttömässä asussa olevan miehen, miehet hurrasivat ja nauroivat ja kokat haukkuivat. Ja kasarmin pihalla otettiin n:o 114 vastaan niin jyrisevillä riemuhuudoilla kuin olisi hän voitokkaasta tappelusta palaava sotapäällikkö.

Pimeässä tyrmässä sai hän sitten pari vuorokautta rauhassa mietiskellä sotilaselämän vaivoja ja vaikeuksia. Ja loppupuolen harjoitusaikaa pitivät kyllä toverit ja päälliköt huolen siitä, ettei tämä seikka päässyt hänen mielestään haihtumaan.

Seuraavaksi kesäksi lienee hän siirtynyt johonkin muuhun komppaniaan, sillä A:ssa ei häntä enää sen koommin näkynyt. Senpä vuoksi en tiedä, miten hän sittemmin lienee sotilasurallaan menestynyt.

MÄTÄKUULLA.

Mätäkuun aurinko paahtoi täydeltä terältä Kuivalan kaupungin ainoan äänenkannattajan »Isänmaan Pylvään» toimituspaikkaan, jossa, samoinkuin koko kaupungissa, vallitsi kesäisen iltapäivän hiljaisuus ja lepo. Päätoimittaja, kirjailija Antti Ukkonen istui kyllä pöytänsä ääressä, mutta »ukonnuoli», Humboldtin M-kynä, oli pudonnut hänen kädestään ja hänen henkensä lähtenyt vierailulle unien maailmaan, jättäen kuorsaavan ruumiin hyvin epämukavaan asentoon tuolin selkänojan varaan. Aputoimittajista olivat läsnä ainoastaan sakset, jotka haukotellen loikoivat pöydällä, ja liimapullo, jonka alkujansa taipuvainen ja »ylitsevuotava» sydän kuumuuden ja toimettomuuden vaikutuksesta oli käynyt jäykäksi ja sitkeäksi kuin jonkun vanhan paatuneen koronkiskurin. Paitsi kuorsauksia, häiritsi hiljaisuutta ainoastaan eräs toimituspaikan nuoremmista, kokemattomista kärpäsistä, joka oli jalastaan tarttunut kiinni liimapullon suuhun ja nyt helteiseen ilmaan lasketteli surkeita valitusvirsiä tämän maailman petollisuudesta.

Päätoimittajan oli uni yllättänyt, juuri kun hän keitti kokoon tepsivää pääkirjoitusta, jolla hän aikoi tuntuvalta tavalta ravistella Kuivalan uneliasta yhteiskuntaa. Alun oli hän jo ehtinyt panna paperille ja oli se kylläkin lupaava. Se kuului:

Kuten tiedettänee, tulee valtuusmiesten ensi istunnossa kaupungin rankkurin virka täytettäväksi. Hakijoista on kieltämättä suurimmat ansiot Pekka Paanasella, joka edellisen viranpitäjän apulaisena on virkatoimiin perehtynyt ja niissä osottanut kiitettävää intoa. Häntä kannattaa yleinen mielipide. Mutta nyt kuuluu rahatoimikamari virkaan ehdottaneen erään Paavo Marttisen, josta ei tiedetä muuta kuin että hän muutamia vuosia, on ollut n.s. jätkänä Helsingissä. Katsoen siihen, että mainitun Marttisen täti palvelee lapsenpiikana. rahatoimikamarin puheenjohtajalla.»

Tässä kohdassa oli päätoimittajan kynä pudonnut, ja kirjoituksen jatko jäänyt uinailemaan mustetolppoon yhtä viattomana kuin syntymätön lapsi.

Hetken kuluttua häiriytyi toimituspaikan idyllinen rauha. Ulkoa kuului askeleita, ovi aukeni ja huoneeseen astui lehden toimitussihteeri, kirjailija Eero Viikki. Hän tuli suoraa päätä »Seuraklubin» tarjoiluhuoneesta, jonka ilmastosta osa seurasi hänen mukanaan ja raitistutti nyt toimituspaikan ilmaa vienolla hajahduksella monivuotisesta sikarinsavusta ja väljähtyneestä oluesta.

Kolinasta heräsi päätoimittaja ja loi tulijaan jokseenkin epäsuopean katseen.

»Taas tulet näin myöhään», ärähti hän. »Tässä olen saanut istua raatamassa otsani hiessä. No, onko sulia uutisia?»

»Uutisia!» — toimitussihteeri teki merkitsevän liikkeen käsillään. »Uutisia tähän vuoden aikaan! Kaikkien merikäärmeiden nimessä, se on mahdotonta.»

»Niin, et niitä siten löydä, että istut klubissa ja tirkistelet olutpulloosi. Ei, sinun tulee liikkua kaupungilla, tiedustella, urkkia…»

»Yhtä hyvin voisin onkia kaivosta. Koko kaupunki on kuin kuollut. Kunnon porvarit aviopuolisoineen kuorsaavat alaslaskettujen akkunaverhojen takana, nuoret neitoset uinailevat, puotilaiset onkivat kiiskiä tiskiänsä takana ja erään valppaan lehden päätoimittaja torkkuu.»

»Minäkö? Minähän tässä juuri sepitän ankaraa artikkelia. Mutta uutisia, paikkakunnan uutisia meidän täytyy saada, muuten perii peijakas koko lehden. Sinun tulee hankkia niitä vaikka kivenkolosta!»

»Hm! Tornikellokaan ei ole pysähtynyt kertaakaan koko viikolla, niin ettemme siitäkään saa uutista.»

»Oho! Siitähän juuri uutisen saammekin. 'Tornikello ei ole kertaakaan pysähtynyt tällä viikolla', Samalla se on pieni letkaus asianomaisille. Mutta lisää, lisää! Kuinka on, eikö pormestari jo ole alkanut talonsa maalauttamista?»

»Kuuluu jäävän ensi viikkoon. Ja laivasillan tervaamisesta on jo ollut kaksi uutista, niin ettei sekään enää kelpaa.»

»Ei kelpaa. Mutta mitähän, jos tarjoaisimme Juoppo-Kaalepille markan, sillä ehdolla että hän pitää pahaa elämää kadulla ja antaa Inkisen viedä itsensä putkaan? Siitä saisimme poliisiuutisen.»

»Ei käy sekään. Inkinen kuuluu olevan kalastamassa. Sitäpaitsi ei Kaaleppi tyytyisi yhteen markkaan, vaan vaatisi itselleen täyden humalan, ja se tulisi meille liian kalliiksi. Hänellä on aivan pohjaton kurkku.»

»Hm! Ei näy auttavan muu, kuin että itse lähden liikkeelle. Sinä olet oikea nahjus, sietäisi vähentää palkkaasi», murisi päätoimittaja, pannen lakin päähänsä.

»Vähentääkö palkkaani ja minä kun olen juuri aikonut vaihtaa paikkaa juoksupojan kanssa!»

»Silmäile sinä sillä aikaa pääkaupungin lehtiä, vaikka kuivia ovat nekin. Hiisi tiesi, millä ne laiskiaiset siellä aikansa kuluttavat, kun eivät kokonaiseen viikkoon ole saaneet kokoon ainoatakaan kunnollista tappelu- tai murhajuttua!»

Tämän sanottuaan läksi päätoimittaja löytöretkelle, uutisia etsimään. Toimitussihteeri istui hänen sijalleen ja alkoi silmäillä pääkaupungin postia haukotellen ja tuon tuostakin torkahdellen.

Sillä aikaa käveli päätoimittaja hitain askelin pitkin kaupungin pääkatua. Ilma oli, kuten jo on mainittu, helteinen, ja ennen pitkää alkoivat hänen lihavat kasvonsa kiiltää hiestä. Hän silmäili oikealle ja vasemmalle, eteen- ja taaksepäin, keksiäkseen jotakin, josta voisi keittää kokoon uutisen.

Saalis ei ollut suuren suuri. Tunnin ajan käveltyään ja hikoiltuaan oli hän saanut tähdelle pannuksi, että heinä kaupungin torilla oli kasvanut puolen kyynärän mittaiseksi ja oli niittämisen tarpeessa, että löyhkäävä kissanraato oli tungettu laivasillan luona olevien halkopinojen väliin ja että pumppukaivon katolle oli asetettu uusi tuuliviiri. Hän lohdutti itseään kumminkin sillä, että naapurikaupungin lehdellä tuskin olisi senkään vertaa uutisia, siellä kun ei ollut pumppukaivoa ja tori oli hiekoitettu. Hiljoilleen läksi hän astelemaan toimituspaikkaan päin pannakseen saaliinsa paperille.

Mutta ehdittyhän maalari Sutisen talon kohdalle pysähtyi hän äkkiä. Talosta kuului outoa ääntä. Se oli milloin itkua, milloin pahaa parkumista, milloin oikein selkää riipivää kirkumista. »Ahaa!» ajatteli päätoimittaja, »siellä on jotakin tapahtunut. Perhedraama, tapaturma tai kuolema. Otan siitä selvän, ehkä saan hyvänkin makupalan lehteen.»

Hän meni pihaan ja kuuli, että ääni tuli talon keittiöstä. Hetkisen mietiskeli hän, mitä olisi tehtävä, mutta meni sitten päättäväisesti keittiön ovelle, avasi sen ja astui sisään.

Keittiössä istui talon emäntä, paksu, tuimannäköinen eukko, jolla jokapäiväisessä elämässä oli nimenä »Sutiska», suuren akkajoukon ympäröimänä. Hänen silmänsä olivat punaiset ja turvonneet, ja hänen huuliltaan tulvaili vuoroin voivotuksia ja siunauksia, vuoroin soimauksia ja sadatuksia, jotka tuntuivat tarkoittavan jotakin poissaolevaa henkilöä. Akkaparvi säesteli uskollisesti noita mielenpurkauksia, jotka esitettiin mitä erilaisimmissa äänilajeissa.

»Mitä täällä on tapahtunut, hyvät ihmiset?» huusi Ukkonen, kun melu senverran hiljeni, että sai äänensä kuuluviin.

Nyt vasta huomasivat eukot tulijan. »Sutiska» tuijotti häneen hetkisen, peitti sitten kasvonsa esiliinaan ja päästi pitkäveteisen ulinan. Muut olivat ääneti, ja päätoimittaja uudisti kysymyksensä.

»Sutinen on hukkunut», vastasi vihdoin eräs läsnäolijoista matalalla äänellä.

»Hukkunutko?» Päätoimittajan sydämessä kamppailivat hetken aikaa inhimillinen sääli ja sanomalehtimiehen tyytyväisyys keskenään, mutta lopuksi voitto kallistui jälkimäisen puolelle. »Koska? Kuinka se tapahtui?» kysyi hän innokkaasti.

Nytkös muijat kilvan selittelemään. Yksi puhui yhtä, toinen toista ja kukin koetti saada äänensä muiden yli kuuluviin. Mutta päätoimittaja oli kokenut mies eikä tuota sanatulvaa säikähtänyt Hän antoi akkojen pauhata itsensä hengästyksiin ja alkoi sitten tehdä kysymyksiä, kirjoittaen vastaukset muistikirjaansa. Siten sai hän lopuksi selville seuraavat asianhaarat:

Sutinen oli pari päivää juopotellut, telmänyt ja räiskänyt kotonaan, riidellyt ja tapellut vaimonsa kanssa. Tänä aamuna oli hän kohmeloissaan murtautunut kaappiin, jossa »Sutiska» säilytti viinapulloa »sydämenkouristuksien varalle, jotka häntä aika ajoittain vaivasivat», ottanut sen ja mennyt menojaan. Äskettäin oli hänen lakkinsa löytynyt järvestä, Onkiniemen päästä, rantaliejuun tarttuneena oli siellä ollut myöskin hänen toinen kenkänsä ja rannalla pullonsirpaleita. Ei ollut epäilemistäkään siitä, että hän oli hukkunut tai, mikä oli vielä luultavampi, hukuttanut itsensä. Sällit olivat muutamien muiden miesten kanssa menneet mestarinsa ruumista järvestä etsimään.

Tällä välin oli niin äkkiarvaamatta leskeksi jäänyt emäntä istunut esiliina silmillään, huojutellen ruumistaan ja voihkaillen. Mutta juuri kun Ukkonen aikoi jäähyväisiksi hänelle lausua muutamia lohduttavia sanoja, kavahti hän pystyyn ja alkoi kiivaasti soimata miesvainajaansa, »tuota hulttiota, juoppoa ja sikaa», joka tuollaisen teon oli tehnyt ja jättänyt hänet puille paljaille, sillä talo ja tavarat menisivät veloista ja »inteikistä». »Jättäisivät vaan sen raadon järveen», kirkui hän lopuksi, »pitääkö tässä vielä mokomalle arkut ja hautajaiset kustantaa!»

Päätoimittaja oli elämän mutkaisella polulla kokenut yhtä jos toistakin, oli ollut, ennenkuin sanomalehtialalle antautui, sotamiehenä, näyttelijänä, merimiehenä ja tiesi minä, eivätkä hänen hermonsa juuri silkkiä olleet, mutta tällainen raakuus meni hänen mielestään toki yli kaikkien rajojen, varsinkin kun hän huomasi, että »Sutiskaa» nähtävästi olivat äskettäin ankarat »sydämenkouristukset» vaivanneet ja hän niitä perin pohjin lääkinnyt.

»Hävetkää toki, matami!» sanoi hän ankarasti ja olisi sanonut enemmänkin, mutta silloin sieppasi »matami» häneltä sananvuoron ja alkoi syytää hänen silmilleen herjauksia siihen määrään, että hän katsoi viisaimmaksi peräytyä saaliineen, varsinkin kun huomasi, että »Sutiskan» kädet arveluttavalla tavalla lähentelivät uuninloukossa seisovaa hiilihankoa.

Hän Iäksi nyt itse onnettomuuspaikalle, noin kilometrin päässä olevaan niemenkärkeen. Siellä kaksi venekuntaa naaraili hukkunutta, ja rannalle oli kokoontunut suuri joukko katsojia. Heiltä koetti hän saada tarkempia tietoja tapahtumasta, mutta niitä he eivät voineet antaa, lausuivat vaan kaikellaisia arveluita, höystäen niitä enemmän suoravilla kuin imartelevilla arvosteluilla hukkuneesta ja hänen leskestään.

Sieltä kiiruhti päätoimittaja toimituspaikkaan. Toimitussihteeri ällistyi sanattomaksi, kun hänen esimiehensä voitonriemuisena hänelle selvitti retkensä tulokset. Hän tunsi itsensä niin masentuneeksi, että oitis juoksujalkaa riensi klubiin tuodakseen sieltä ennen mainittuja virkistäviä lisäaineksia toimituspaikan ilmaan.

Mutta päätoimittaja istui valtaistuimellaan ja alkoi kirjoittaa. Hetken kuluttua oli hänellä valmiina seuraava uutinen:

— »Taaskin viinan uhri. Eräs tämän kaupungin vanhemmista käsityöläisistä, maalarimestari Samuli Sutinen, jonka kodissa viina jo pitemmän aikaa on ollut penaattina (kotilieden haltijana), on eilen tämän epäjumalansa alttarille kantanut viimeisen uhrinsa: oman itsensä. Eilen aamupäivällä hän nimittäin, vietettyään kotonaan hurjaa bakkanaalia (juomajuhlaa) ja väkivallalla anastettuaan samaan helmasyntiin vajonneelta aviopuolisoltaan täysinäisen viinapullon, on toistaiseksi tuntemattomalla tavalla joutunut Onkiniemen luona veteen ja hukkunut, saaden siten surmansa siinä elementissä (alkuaineessa), jonka käyttäminen hänestä eläissään oli yhtä vastenmielistä sisällisesti kuin ulkonaisestikin. Ensi numerossa toivoaksemme, voimme antaa, seikkaperäisen kertomuksen tapauksesta. Kuten jo mainittiin, jättää vainaja jälkeensä lesken, mutta ei lapsia. Tätä kirjoittaessamme ei ruumista vielä ole löydetty.»

»Täytyy käyttää ainetta säästäväisesti,» mutisi päätoimittaja tyytyväisenä katsellen neronsa tuotetta. »Siitä saan höystettä vielä yhteen, jopa kahteenkin numeroon.»

Myöhemmin illalla kun lehti oli painovalmiina, ilmestyi päätoimittaja klubiin, jossa, hän, päivän kunniaksi joi muutamia ylimääräisiä tuutingeita ja päätti vihdoin tämän muistorikkaan päivän laulamalla. »Arvon mekin ansaitsemme», mikä, katsoen siihen, ettei hänellä ollut nimeksikään ääntä ja vielä vähemmän korvaa, osotti hänessä olevan tahdonlujuutta ja tarmoa vaikeuksista huolimatta toteuttamaan kaikki, mihin hän täydellä todella ryhtyi.

Jos päätoimittaja olisi tiennyt asian oikean laidan, olisi laulu epäilemättä jäänyt laulamatta. Sutinen ei nimittäin ollutkaan hukkunut.

Hän oli kyllä horjahtanut veteen ja siinä menettänyt lakkinsa ja toisen kenkänsä, mutta oli rämpinyt jälleen kuivalle maalle ja lähellä olevaan kallionkoloon vaatteitaan kuivaamaan. Sinne nukkui hän ja makasi sitten koko päivän, heräämättä siitäkään, että vähän matkan päässä hänen ruumistaan suurella, melulla ja pauhinalla etsittiin. Vasta yön tultua heräsi hän ja kömpi vilusta ja kohmelosta väristen kotiansa.

Mitä siellä aviopuolisoiden välillä tapahtui, on tähän saakka pysynyt salaisuutena. Mutta seuraavana aamuna istuivat he ainakin näennäisesti sovinnossa kahvia juoden. Ja juuri silloin toi sanomalehtipoika samana aamuna ilmestyneen »Isänmaan Pylvään».

Sutinen, jonka kallossa kupariseppäin ammattikunta oli toimeenpannut, »työskentelevän näyttelyn», avasi koneentapaisesti lehden ja loi verestävät silmänsä tekstiin. Mutta äkkiä hyppäsi hän karkeasti kiroten pystyyn ja näytti siltä kuin olisi haistanut kymmenkertaisesti väkevöityä ammoniakkia. Ja silmäiltyään hiukan tarkemmin lehteä, alkoi hän kiljuen tanssia ympäri huonetta tavalla, joka Sioux-intiaanien kuuluisassa päällikössä Sitting Bullissa olisi herättänyt mitä suurinta myötätuntoisuutta.

Mutta sitten tempasi hän kouraansa, tukevan sauvan ja ryntäsi ulos kadulle, jättäen vaimonsa, joka sillä välin oli saanut lehden käsiinsä, jatkamaan kiljuntaa ja tanssia.

Itse elävän paholaisen ilmestyminen Kuivalan kaduille ei olisi voinut herättää suurempaa kauhistusta kuin nyt kuolleeksi luullun Sutisen: Kaksi ämmää pyörtyi, poikanulikat pakenivat huutaen porttikäytäviin, muut vastaantulijat jäykistyivät suolapatsaiksi, ja kaupungin uljas poliisi Inkinen nieli kauhistuksissaan tupakkamällinsä. Mutta Sutinen ei tästä kaikesta välittänyt mitään, vaan riensi yhä kiiruummin eteenpäin. Vihdoin saapui hän »Isänmaan Pylvään» toimituspaikan luo ja ryntäsi tuulispäänä sisälle.

Minuutin kuluttua kuului toimituspaikasta hirmuinen meteli. Pöydät ja tuolit menivät nurin, jalkojen töminää, läjähdyksiä, huutoja ja kirouksia kuului kadulle pöyristyttävänä sekamelskana. Ja hetken kuluttua näkivät paikalle kokoontuneet ihmiset, kuinka toimitushuoneen molemmat akkunat aukesivat ja toisesta hyppäsi ulos päätoimittaja, toisesta toimitussihteeri, jotka hirveätä vauhtia, lakitta päin vilkkasivat kadun yli, kadoten »seuraklubin» suojelevien »muurien» sisäpuolelle…

Kuivalan raastuvanoikeudessa on sittemmin ollut vireillä kaksi juttua. Toinen on kunnianloukkausjuttu, jonka maalarimestari Samuli Sutinen omasta ja vaimonsa puolesta on nostanut »Isänmaan Pylvään» toimitusta vastaan, toisen taas ovat samaisen lehden toimittajat nostaneet Sutista vastaan, syyttäen häntä kotirauhan rikkomisesta, pahoinpitelystä, kiroilemisesta, haukkumisesta ja huonekalujen särkemisestä. Jutut eivät vielä liene päättyneet alioikeudessakaan, puhumatta sitten hovioikeudesta ja senaatista.

Mutta uutinen Sutisen surkeasta kuolemasta kierteli kaikissa Suomen lehdissä. Raittiusmiehet pudistelivat päätään ja teroittelivat viinamiesten mieliin tätä varoittavaa esimerkkiä. Ja vaikka uutinen sittemmin peruutettiin, ei Sutisen maine siitä suurestikaan parantunut — enemmän kuin Sutinen itsekään, joka yhä vielä, palvelee vanhoja penaattejansa.

EREHDYS.

Mattilan isäntä käveli äkeissään edestakaisin huoneessaan. Tupakkamälli hänen suussaan kierähteli kiivaasti toisesta suupielestä toiseen, ja ruskeat täplät, joita ilmestyi lattialle kuin sieniä sateen jälkeen, ilmaisivat isännän sekä mielen että syljen olevan kuohuksissa.

Syytäpä hänellä olikin harmitella. Naapuritalon renki, mokoma hulttio, oli uskaltanut iskeä silmänsä hänen tyttäreensä Hilmaan, ja, mikä oli kaikkein pahinta, tytöllä ei ollut mitään asiata vastaan. Jo kauvan oli hän ollut huomaavinaan, että näillä kahdella kirkkomatkoilla ja muissa sellaisissa tilaisuuksissa oli hyvin paljon toisilleen sanottavaa, mutta hän ei voinut uneksiakaan, että moinen mies uskaltaisi ajatella hänen tytärtään, rikkaan talon ainoata perillistä, eikä sen vuoksi tahtonut uskoa omia korviansa eikä silmiänsä, kun tänä aamuna pääsi asian perille.

Hän istui nimittäin halkovajassa silannappulaa vuolemassa, kun äkkiä kuuli ääniä vajan ulkopuolelta. Hiljalleen hiipi hän seinän ääreen ja tirkisti ulos raosta. Karkea kirous oli samalla päästä hänen huuliltaan, sillä tuossa aivan vajan seinustalla seisoivat Hilma ja Alatalon renki-Mikko käsi kädessä ja hymyilivät toisilleen niin vietävän metisestä. Vihan vimmassa aikoi ukko ensiksi suoraa päätä hyökätä ulos ja rajuilman tavoin yllättää nuot kelvottomat, mutta onneksi johtui hänen mieleensä, että läheisyydessä saattoi olla muita ihmisiä, jotka melun kuullessaan tietysti heti tulisivat paikalle, ja asia siten tulisi koko maailman tiedoksi. Hän jäi siis paikalleen ja kuunteli nyrkkejään puristellen nuoren parin keskustelua. Mikko kertoi, että hän oli matkalla pappilaan, jonnekka rovasti oli hänet, jonkun tärkeän asian vuoksi, kutsuttanut, ja ihmetteli suuresti, mikä tuo asia mahtoi olla. Yhtä ihmeissään oli Hilmakin. Mikko pyysi sitten, että Hilma pimeän tultua tulisi tapaamaan häntä rannalle, nuottatalaan luokse, saadakseen kuulla, mitä rovastilla oli ollut sanottavaa, ja puhelemaan muistakin asioista, johon Hilma suostui. Lopuksi — Mattila oli harmista haljeta — suuteli tuo riiviö hänen tytärtänsä, suuteli kaksikin kertaa, ja hyppäsi sitten aidan yli. Hilma taas läksi iloisesti hyräillen menemään tupaan.

Tätä harmillista asiaa mietti nyt Mattila, kävellen kiivaasti edestakaisin ja sylkeä ruiskien kiukuissaan. Hän oli vävykseen ajatellut juuri saman Alatalon isäntää, ja nyt lennätti lempo tuon renkirahjuksen selväksi mietittyä vyyhteä sotkemaan! Alatalon kanssa oli jo ollut asiasta puhe ja kaupat olivat melkein valmiit: myötäjäisistä oli vaan hiukan vielä tingittävä. Mattilan ja Alatalon tilukset sopivat niin mainiosti yhdistettäviksi. Alatalon Jaska oli tosin hiukan viinaan menevä ja raakaluontoinen mies, mutta sellainenhan hän itsekin oli ollut nuorempana. Hilman oli hän luullut pitemmittä puheitta kauppaan suostuvan, siitä kun oli niin suuret edut tarjona. Ja nyt tuo letukka rupesi kauppoihin rengin kanssa, tuollaisen haljun, jolla toinen tasku oli tyhjä ja toisessa ei mitään. Mutta kyllä siitä leikistä oli tuleva pikainen loppu!

»Se oli Leena-vainajan syy tämäkin», mutisi Mattila itsekseen, »tyttöhän piti kaikin mokomin pantaman kansakouluun. Siellähän ne oppivat pitämään kaikkia ihmisiä vertaisinaan. Kansakoulussa kuuluu Mikkokin olleen. Eivätkö jo siellä liene peliänsä ulottaneet?»

Mattila tuumaili nyt, mitä oli tehtävä. Hän aikoi jo kutsua tyttärensä sisälle ja pitää hänelle aika ripityksen, mutta samassa juolahti hänen mieleensä sukkelampi tuuma. Hän päätti jollakin tavalla estää tyttärensä tänä iltana menemästä rannalle Mikkoa tapaamaan ja sen sijaan mennä itse sinne. Siellä antaisi hän puheen aluksi Mikolle kunnollisen selkäsaunan ja toimittaisi sitten, että Alatalon Jaska ajaisi tuon vaarallisen kilpakosijan pois talostaan. Ehkä sitten Hilmakin tulisi järkiinsä, kun kultaa ei enää olisi mailla eikä halmeilla.

Tämä tuuma näytti Mattilasta niin sukkelalta, että hän jälleen tuli hyvälle tuulelle. Hän oli ollut aikoinaan kuuluisa tappelukukko, eikä siis hetkeäkään epäillyt pystyvänsä Mikkoa löylyttämään, vaikka tämä olikin roteva, pulska mies. Tyttärelleen hän ei siis virkkanut asiasta mitään, vaan kuljeskeli koko päivän talossaan vihellellen ja kämmeniään hieroen ja kärsimättömästi odotellen iltaa, jolloin hän taas pitkistä ajoista saisi lähimmäisensä seljän pehmittää — tehtävä, joka ennen oli ollut hänen mieluisimpia huvituksiaan.

Alatalon Jaska oli tänään myrkyllisellä tuulella hänkin. Hän oli edellisenä päivänä ollut käymässä kirkolla, siellä, niinkuin sanotaan, »tarttunut suustaan kiinni» ja vasta myöhään yöllä palannut kotia tilassa, jota ei ainakaan voinut siunatuksi sanoa. Eräät synnit rankaisevat kohta itsensä: niinpä eilen nautittu »patakukko» nyt kammottavalla tavalla kiekui Jaskan kallossa, ja suriseva tuulimylly pyöri vinhaa vauhtia hänen vatsassaan. Ähkyen loikoi hän vuoteellaan, tuon tuostakin sammutellen janoansa vuoteen vieressä olevasta kaljatuopista ja toivotellen kaikkia maailman viinoja hiiden kattilaan.

Hänen siinä loikoessaan avautui kamarin ovi hiljaa raolleen, ja raosta näkyi terävähuippuinen nenä ja vuotava silmä. Rako suureni vähitellen, ja lopuksi pujahti siitä huoneeseen laiha, väkäleuka ämmä, joka polviaan nyykistellen pysähtyi oven suuhun.

Jaska tuijotti vihaisesti tulijaan, jonka nuuskainen naama pari-, kolmesataa vuotta takaperin, noitavainojen aikana olisi omistajalleen tuottanut varman kuoleman tuliroviolla. Se oli Kulku-Kaisa, kyläkunnan »sanomalehti», kuuluisa juorukello, jonka ainoana toimena oli kulkea talosta taloon uutisia kertomassa, juoruja levittämässä ja kylvämässä vihaa ja eripuraisuutta naapurien kesken. Hänen toimestaan oli moni kihlaus purkautunut monen avioparin väli rikkoutunut, ja lukemattomat olivat ne riidat, tukkanuotat ja tappelut, joihin hän oli ollut oikeana, vaikka näkymättömänä alkusyynä.

»Mitä sulia on asiana?» ärähti Jaska, näyttäen siltä kuin olisi miehen syönyt ja toista tekisi mieli.

»Eipä mitään erinomaista, isäntä kulta», vastasi Kulku-Kaisa lipevästi, astuen lähemmäksi ja hieroen käsiänsä. »Käväisin tässä juuri Mattilassa… ylpeätä isäntäväkeä… ei istumaankaan käsketty…»

»Hittoako se minua liikuttaa?» tiuskasi Jaska. »Laita luusi tuonne tuvan puolelle, en minä viitsi sinun lörpötyksiä kuunnella.»

»No, no, älkää nyt kiivastuko, isäntä kulta, menen heti… Siellä näin Hilmankin… puheli sulhasensa kanssa… oikein suuta antoivat, he, he, hee… Sanovathan ne teidänkin ajatelleen… mutta ei taida olla perää…»

»Niin, teidän renki-Mikon kanssa…» Ja nyt pääsi Kulku-Kaisan kieli valloilleen. Hän kertoi, kuinka hän tänä aamuna Mattilaan tullessaan oli kuullut ääniä halkovajan takaa, hiipinyt lähemmäksi ja nähnyt ja kuullut kaikki. Koska hän oli kuullut, että Alatalon isännällä oli aikeena kosia Hilmaa, oli hän rientänyt kertomaan asiasta, jotta isäntä voisi menetellä asianhaarain mukaan.

Kaisalla oli vihan kaunaa sekä Hilmaa että Mikkoa kohtaan, jotka kumpikin olivat hänelle monta kertaa osottaneet ylenkatsettansa, ja hän näki nyt salaisella vahingonilolla, kuinka Alatalon kasvoille nousi ankara vihan puna. »Nytpä olen keittänyt teille kuuman keiton», ajatteli hän, hykertäen käsiänsä.

Jaska käveli kotvasen aikaa edestakaisin. Sitten pysähtyi hän äkkiä Kaisan eteen ja tarttui lujasti hänen käsivarteensa. »Pane nyt mieleesi, mitä sanon», lausui hän ankaralla äänellä. »Tässä on sinulle viisi markkaa siitä, että- tulit asian ilmoittamaan. Mutta, auta armias, jos siitä kenellekään muulle hiiskut sanaakaan Silloin on sinun paras korjata luusi näiltä mailta. Tyttö ja talo on luvattu minulle, enkä suinkaan aio väistyä jonkun renkirahjuksen tieltä. Jo tänä päivänä saa Mikko lähtöpassin talosta.»

Kaisa lupasi pyhästi olla virkkamatta kenellekään asiasta. Nöyrästi kiitellen läksi hän sitten tiehensä, ilkeä hymy huulillaan.

Yksin jäätyään kiroili ja räiski Jaska hetken aikaa itsekseen. Se häntä varsinkin sapetti, että hänen oma renkinsä oli uskaltanut lähennellä tyttöä, jota hän piti melkein morsiamenaan. Hilman kanssa ei hän tosin vielä ollut suoranaisesti puhunut asiasta, mutta olihan hänellä isän suostumus. »Ehkäpä ei Hilma ole luullut minulla olevan todellisia aikeita», ajatteli hän sitten, »olisihan mahdotonta, että hän siinä tapauksessa Mikosta huolisi. Kaiketi hän vaan Mikon kanssa ilvehtii. Kaisa kyllä kertoi suutelemisesta, mutta hiisi tiesi, vaikka ämmä olisi valehdellut. Eihän se ensi kertaa olisi… Ahaa, nytpä tiedän! Asetun vahtimaan rannalle, jossa Kaisa sanoi heidän päättäneen tavata toisensa tänä iltana. Jos asiassa on perää, erotan Mikon jollakin tekosyyllä palveluksestani. Mattilan kanssa saamme sitten kyllä Hilman taivutetuksi.»

Tämä ajatus rauhoitti hänet vähitellen. Peljäten kumminkin, ettei osaisi hillitä itseään Mikon läsnäollessa ja siten pilaisi ennen aikojaan asian, läksi hän kotoa, ennenkuin Mikko palasi pappilasta, ja meni tervehtimään erään lähellä olevan talon isäntää. Hänellä oli siihen toinenkin syy: siellä hän nimittäin tiesi saavansa »parannusta» kolkuttavalle kohmelolleen.

Illan tultua läksi hän talosta hyvin rohkealla tuulella, sillä »tohtoroiminen» oli ollut perinpohjainen. Määräpaikalle saavuttuaan asettui hän istumaan nuottatalaan seinustalle odottamaan Mikon ja Hilman ilmestymistä näyttämölle.

»Rohtojen» vaikutuksesta oli hänen tuumiinsa syntynyt pieni lisäys. Hän päätti nyt pimeyden suojassa antaa Mikolle muutamia kunnon sivalluksia palkaksi siitä, että tämä oli uskaltanut ryhtyä hänen tuumiansa sotkemaan.

Mikon selkänahan varalle hiottiin siis kynsiä kahdella eri taholla. Suo siellä, vetelä täällä.

»Hilma, sinun täytyy lähteä viemään tämä kirje Honkalaan. Isäntä kuuluu huomenna lähtevän kaupunkiin, ja minulla on siellä asioita toimitettava.»

»Voi isä, eikö joku muu voisi kirjettä viedä», vastusti Hilma. »Minulla ei mitenkään olisi aikaa, ja iltakin on niin pimeä.»

»Vielä mitä, eihän matka ole pitkä. Mene nyt vaan», intti isä, ja Hilman täytyi vihdoin taipua. Huoaten ajatteli hän, että Mikko nyt sai turhaan odottaa, mutta lohdutti itseään sillä, että ylihuomenna oli sunnuntai, jolloin he taas kirkolla saisivat tavata toisensa.

Hilman lähdettyä otti ukko muutamia rohkaisuryyppyjä ja läksi sitten menemään rantaan. Hän aikoi ensiksi ottaa mukaansa tukevan sauvan, mutta jätti sen kumminkin ottamatta.

»Siitä voi jäädä rumia jälkiä», tuumaili hän. »Ja pystynhän minä toki ilman asettakin yhden miehen pieksemään.»

Ilta oli pimeä, sillä syksy oli jo pitkälle kulunut. Rantaan tultuaan pysähtyi Mattila ja kuunteli. Aluksi hän ei kuullut muuta kuin aaltojen loisketta ja tuulen suhinaa, puissa. Mutta äkkiä säpsähti hän. Talaan takaa kuului aivastus. »Vai siellä olet, veijari!» ajatteli Mattila, ja hiljaa kuin kissa hiipi hän lähemmäksi. Juuri kuin hän tuli talaan nurkalle, seisoi miehen haamu kuin maasta kasvaneena hänen edessään.

Nyt oli hetki tullut. Nuolen nopeudella lensi Mattilan vasen käsi haamun kaulukseen, ja oikea käsi kohosi tulista iskua varten.

Mutta ennenkuin isku lankesi, päästi haamu kiukkuisen ja samalla kummastusta osottavan huudahduksen, ja kihelmöivä korvapuusti keikautti Mattilan pään oikealle olkapäälle, josta se melkein samassa silmänräpäyksessä toisen vielä kiukkuisemman iskun vaikutuksesta pyörähti vasemmalle. Ja seuraavina silmänräpäyksinä tuiskusi hänen päällensä sellainen ryöppy korvapuusteja, että hän heti huomasi joutuneensa tottuneisiin ja taitaviin käsiin.

Mutta tämä lämmin ja sydämellinen vastaanotto herätti silmänräpäyksessä eloon vanhan tappelijan povessa uinuvan jalopeuran. Raivoisasti huudahtaen tunki hän vastustajansa päälle, ja hänen käsivartensa alkoivat pyöriä kuin myllynsiivet. Nyt yltyi kahakka oikein täyteen vimmaan. Huohottaen iskivät vastustajat kiinni toisiinsa, koettaen kaataa toisensa kumoon, mutta se ei onnistunut kummallekaan, vaikka ankarat »ämmänkoukut» hyväilivät heidän pohkeitaan. Mattilan takinselkämys repesi niskasta helmaan asti: hänen vastustajansa menetti takkinsa toisen etukappaleen ja hihan, ja osa hänen paidastaan meni kaiken maailman tietä. Kummankin tukassa ja parrassa tapahtui tuntuva harvennus. Mutta into yltyi kummallakin puolella, iskuja ja potkuja sateli kuin rakeita, multa ja turpeet tuoksahtelivat tappelijoiden jaloissa, ja loitolle kuului läiske ihan pimeydessä. Tiesi kuinka kauvan kahakkaa olisi kestänyt, jos tappelijat eivät olisi hurjan raivonsa sokaisemina huomaamattansa joutuneet liian lähelle rantaäyrästä. Nyt petti kummankin jalka samalla kertaa, ja toisiinsa kiinni takertuneina kuin takkiaiset vierähtivät tappelupukarit jääkylmään veteen. Pahasti älähtäen kirposivat he toisistaan ja ryömivät syljeksien ja kiroten kuivalle maalle.

»Kirottu Mikko, tämä tulee sinulle kalliiksi!» ärjyi Mattilan vastustaja, syljettyhän suustaan pivollisen mutaa.

»Mi—mitä! Alatalon ääni! Sinäkö se olet, Jaska?» huudahti Mattila ällistyneenä.

»Tuhat tulimmaista! Mattilahan se on», huusi Jaska. »Mitä sinä, tulen korvattava, kävit minun kimppuuni?» tiuskasi hän sitten kiukkuisesti.

»Sinähän tappelun alotit, senkin sokea tarhapöllö», kiljui Mattila, jonka hampaat alkoivat pahasti kalista.

»Minä tulin tänne estämään tulevaa morsiantani juoksemasta oman renkini syliin. Mutta sinä…»

»Morsiantasi? Hae itsellesi morsian vaikka hiiden kattilasta; minun tytärtäni ei tuollaiselle rosvolle anneta», huusi Mattila ja alkoi kiivaasti juosta taloa kohti, sillä hänen jäsenensä alkoivat vilusta jäykistyä.

»Luuletko minun mokomasta ketaleesta huolivan? Tarjoa rengeille!» huusi Alatalo hänen jälkeensä. Sitten läksi hän väristen ja nilkuttaen painamaan kotiansa kohti.

Heidän riidellessään oli talaan luokse ilmestynyt kolmas mies. Se oli Mikko. Hämmästyneenä kuunteli hän kiivasta sanasotaa, toisten huomaamatta häntä pimeässä.

»Mitä tämä merkitsee?» ajatteli hän, jäätyään yksin taistelukentälle. »Mattila ja Alatalo ilmitappelussa! No, sitä parempi. Se on jo suuri askel eteenpäin, ja kun huomenna lyön uuden valttini pöytään, niin luulenpa voittavani pelin.»

Arvaten, että oli turha enää tänä iltana odottaa Hilmaa, läksi hän iloisesti viheltäen kävelemään Alataloon päin.

Kotiin saavuttuaan otti Mattila kynttilään valkean ja katsoi peiliin. Hän näki siinä pörröisen tukan, turvonneen, verisen naaman, potaatin paksuiseksi ajettuneen nenän ja umpeen isketyn silmän. Vaatteet riippuivat liejuisina riekaleina hänen ympärillään, ja lakki oli luultavasti jäänyt järveen. Hänen ruumiissaan ei ollut ainoatakaan kohtaa, jota ei olisi kolottanut ja kivistänyt. »Kirottu Alatalo!» mutisi hän hammasta purren.

Samassa sattui hänen silmäyksensä etusormen ympäri kietoutuneeseen
vaaleaan hiustöyhtöön, joka vielä puoli tuntia takaperin oli koristanut
Alatalon päälakea. Hänen huulensa vetäytyivät tuimaan hymyyn »Saipa
Alatalokin osansa, sai kuin isän kädestä», mutisi hän.

Tämä lohduttava tunne mielessään riisui hän märjät riekaleet yltään ja kömpi vuoteelleen. Pitkän aikaa ähkyi hän siinä saamatta pakotuksen vuoksi unta, ja kun vihdoin nukkui, näki hän koko yön unta tukkanuotasta ja tappelusta.

Seuraavana aamuna tuli Mikko Mattilaan ja meni suoraa päätä isännän kamariin. Kun hän sieltä palasi saattoi hän hämmästyneelle Hilmalle kertoa, että ukko oli suostunut heidän kihlaukseensa.

Sitä ei kumminkaan eilinen tappelu yksistään vaikuttanut, vaikka sekin oli lisänä niinkuin rikka rokassa. Mutta Mikko oli eilen provastilta kuullut setänsä kuolleen Amerikassa ja jättäneen hänelle pikku perinnön. Ja se naula veti.

Kun nuori pari sitten istui kuistilla keskustellen tulevaisuudestaan, joka nyt näytti niin valoisalta, aukeni ovi ja Mattila pisti ulos naamansa, jota kaikki sateenkaaren värit kaunistivat.

»Hän sai enemmän selkäänsä kuin minä», myhähti Mattila ja vetäytyi kamariinsa. Tämä ajatus tuotti hänelle niin suuren mielihyvän, että hän sen vuoksi melkein unohti omat kipunsa.

ARVOSTELU.

Kuivalan kaupungin äänenkannattajan »Isänmaan Pylvään» toimituspaikassa uurastettiin ahkerassa työssä, sillä huomenna oli taas yksi noista 104:stä päivästä vuodesta, joina mainittu lehti otti kynttilänsä vakan alta ja antoi sen säteiden loistaa yli kaupungin ja sitä ympäröivän laajan maakunnan. Päätoimittaja istui paitahihasillaan, rikkipureskeltu kynä kädessä, ja siroitteli hiukan lisää pippuria jo ennestäänkin karvaaseen pääkirjoitukseen: »Kaupungin katujen siivottomasta kunnosta eli — kunnottomasta siivosta», aihe, josta hau jo kymmenkunta vuotta, syksyin keväin, oli pauhannut kaupungin kovakorvaisille hallitusmiehille. Toimitussihteeri oli juuri lopettanut sen tärkeän ja laajaperäisen työn, jossa saksia ja liimaa käytetään, ja otti käsiinsä paksun pinon maalaiskirjeenvaihtajain lähettämiä »avustuksia», ajatellen jonkinlaisella kateudella Herkulesta, joka sen enempää valikoimatta saattoi Augiaan-tallista syytää pellolle kaikki pahnat ja pehkut, kun hänen sitävastoin piti edessään olevasta läjästä poimia esiin kaikki mahdollisesti hengen ravinnoksi kelpaavat jyväset. Hän huokasi ja loi syrjäsilmäyksen paperikoriin. Ja kun hän sitten huomasi, että päällimmäisenä pinkassa oli puolentoista arkin pituinen kyhäelmä, jossa seikkaperäisesti tehtiin selkoa jostakin kissajahdista Katinlahden kylässä, mutisi hän itsekseen muutamia rumia sanoja.

Päätoimittaja sai vihdoin artikkelinsa valmiiksi ja antoi sen odottavalle juoksupojalle, jonka ulkomuoto todisti mitä syvällisintä ylenkatsetta maamme saippuateollisuutta kohtaan. Sitten heittäysi hän rennosti tuolin selkänojan varaan ja veti syvän helpotuksen huokauksen.

»Niin pitkällä siis olemme», sanoi hän tyytyväisenä. »Pitäkööt hyvänään. Mutta kuinka selviämme tämän illan kokouksista ja huveista? Valtuusmiesten kokous — sinne menen minä. Kaarlo Kilkuttaman pianokonserttiin menet sinä. Mutta sitten jää maaseututeatterin näytäntö. Tosinhan Tuukkalan tappelu on jo ennen näytelty kappale, mutta täytyyhän siellä olla jonkun istumassa toimituksen tuolilla, näyttäisi muuten liian välinpitämättömältä. Etkö tiedä, kenenkä sinne lähettäisimme?»

»Hm! Niin, nytpä tiedän. Joonas Jalkanen, se ylioppilas, kysyi kerran, eikö hän joskus pääsisi meidän piletillä teatteriin. Minä lähetän heti hänelle piletin.»

Toimitussihteeri kirjoitti ystävälleen Joonakselle pienen kirjelipun, jossa pyysi häntä menemään teatteriin ja kirjoittamaan näytännöstä muutaman rivin lehteen. Saippuaa halveksiva juoksupoika kutsuttiin esiin ja sai käskyn kiidättää kirjeen tavallista nopeammin määräpaikkaansa.

Kun asia täten oli saatu selville, läksivät herrat toimittajat kukin tahollensa.

Kellon kymmenettä käydessä palasivat he takaisin. Päätoimittaja laati kertomuksensa valtuusmiesten kokouksesta, höystäen sitä muutamilla tavanmukaisilla letkauksilla kaupungin arvoisille isille, ja toimitussihteeri piteli pahasti herra Kilkuttajaa, punniten ja köykäiseksi havaiten hänen fortissimonsa ja pianissimonsa, creseendonsa ja diminuendonsa ja ennustaen hänelle vielä monta raskasta oppivuotta, ennenkuin olisi täysin mahdollinen ja kelvollinen esiintymään Kuivalan musikaalisesti sivistyneen yleisön edessä.

Kun teatterista oli vain muutamia rivejä odotettavissa ja siellä oli luotettava mies, päättivät he lähteä klubiin virkistämään päivän työstä rasittuneita ruumiitaan. Lähtiessään antoivat he oikolukijalle määräyksen, että teatteriarvostelijan kirjoitus oli ilman muuta lähetettävä kirjapainoon heti kun se saapui.

Joonas Jalkanen veti juuri hansikkaita käsiinsä lähteäkseen mielitiettynsä luo, jota hän oli luvannut saattaa konserttiin, kun toimitussihteerin kirje saapui.

Hän lasketteli suustaan muutamia turkasia ja verkasia ja juoksi sitten ulos tavoittaakseen sanantuojan ja lähettääkseen pääsylipun takaisin, mutta näki ainoastaan vilauksen saippuanvihaajan kantapäistä, kun tämä hävisi lähimmän kadunkulman taakse.

Hän aikoi jo itse lähteä viemään pääsylippua takaisin, kun samassa muisti, että Kalle-serkkunsa, nuori talollinen eräästä lähipitäjästä, oli vierailemassa hänen luonansa ja oli aikeissa mennä teatteriin.

»Nytpä sattui hyvin», sanoi hän huoneeseen päästyään serkulleen. »Tässä saat ilmaiseksi piletin, vieläpä ohjelmankin. Sinun tulee vain näytännöstä kirjoittaa muutama rivi 'Isänmaan Pylväälle'. Jollet tahdo kirjoittaa, niin käy suullisesti kertomassa, kyllähän toimittajat sitten laittavat valmista.»

»No, en minäkään niin aivan härkämies ole näissä asioissa. Kun meidän kylässä näyteltiin 'Paavon kelloja' ja 'Pullanpyörittäjäin kokousta', kirjoitin siitä pitkän jutun, vaikkei siitä lehteen tullut kuin alusta muutamia rivejä: mihinkä lienevät lopun hukanneet.»

»Sitä parempi. Hyvästi nyt, minun täytyy lähteä. Jos tulet aikaisemmin kotia kuin minä, niin pane avain naulaan ulkopuolelle.»

Hän meni, ja kohta sen jälkeen läksi Kalle astumaan teatteriin. Hän tunsi rinnassaan hivelevää ylpeyttä; olihan hän nyt oikein »viran puolesta» sanomalehtimies. Siitäkös kelpasi kehuskella siellä kotikylän nuorisoseurassa! Ja yhä enemmän hänen itsetuntonsa kohosi, kun hänet teatterissa johdettiin istumaan ensi rivissä olevaan nojatuoliin.

Mutta oikullinen kohtalo oli saattanut erään teatterin jäsenistä äkkiä sairastumaan, jonka vuoksi oli ollut pakko muuttaa ohjelmaa ja »Tuukkalan tappelun» sijasta ottaa näyteltäväksi »Nummisuutarit». Mutta siitä ei. Kalle tiennyt mitään. Eikä hän koskaan ollut lukenut Kiven teoksia…

Yöllä kahtatoista käydessä tuli Kalle toimituspaikkaan, jossa unelias oikolukija-neiti hänelle neuvoi kynän ja paperia. Ja etsittyään pari vanhaa teatteriarvostelua »malliksi», alkoi hän raapustaa sellaisella voimalla paperille, että viereisessä huoneessa torkkuva neiti alkoi nähdä levottomia unia.

Jommoisenkin ajan kiduttua sai Kalle kykityksensä valmiiksi. Kun se sitten korehtuurina palasi, pudisteli neiti päätänsä. Mutta häntä oli niin usein ja niin ankarasti käsketty tarkkaan noudattamaan käsikirjoitusta, ettei hän katsonut voivansa ryhtyä asiassa mihinkään toimenpiteisiin.

Aamulla virui päätoimittaja vielä vuoteellaan, kun aamukahvin mukana tuotiin »Isänmaan Pylvään» tuoreutta uhkuva numero. Tällainen aamu — niitä sattui kuten jo on mainittu, 104 kertaa vuodessa — oli hänelle aina suuri nautinnon hetki.

Hän asettui mukavaan asentoon, avasi lehden ja alkoi sitä silmäillä. »Pulskan näköinen lehti taaskin», mutisi hän ja nyökäytti hyväksyvästi päätään. Hän hymyili lukiessaan omaa pääkirjoitustaan ja myhähti armollisesti Kilkuttajan kuritukselle. Mutta kun hän oli ehtinyt otsakkeeseen »Teatteri», saivat hänen kasvonsa äkkiä lammasmaisen ilmeen ja hänen silmänsä kävivät ympyriäisiksi kuin huuhkaimen. Mitä tämä oli? Kuka oli tuollaista roskaa, uskaltanut painaa hänen lehteensä?

Hän hypähti niin rajusti vuoteeltaan, että kahvikupit helisten vierivät alas pöydältä. Sitten hieroi hän oikein voiman takaa silmiänsä, luullen eilisiltaisen »virkistyksen» kenties niissä kummittelevan. Mutta siitä ei ollut apua. Lehdessä oli kuin olikin mustalla valkealle painettuna seuraava pätkä:

»— Teatteri. Maaseututeatteri näytteli eilen G. von Numeroin kuuluisan Tuukkalan tappelun hyvällä menestyksellä. Kappaletta ei kuitenkaan luullakseni näytelty alkuperäisessä muodossaan, päättäen siitä, että henkilöt siinä esiintyvät aivan toisilla nimillä kuin ohjelmassa ja on heitä paljon vähemmän. Sen vuoksi olikin vähän vaikeata kappaleen menoa seurata. Sen olisi voinut helposti auttaa painattamalla myöskin nuo uudet nimet ohjelmaan, vaikkapa sulkumerkkien sisään. Muuten on muodostelussa mielestämme menty liian pitkälle. Kaiketi ei ole tahdottu loukata katsojain uskonnollisia tunteita, ja sen vuoksi poistettu kaikki pakanallisuus, vieläpä pakanalliset nimetkin, mutta tarpeetonta on sentään kappaleissa tuoda esiin kristillisen kirkon kanttori, puhua kirkon tervaamisesta ja muista kirkollisista menoista j.n.e. Oudolta tuntuu myöskin puhe Turkin valtakunnasta, ruudista y.m., joista Tuukkalan tappelun aikoihin tuskin vielä oli tietoa. Puvutkin olivat kovin uudenaikaiset, mutta se kai riippui teatterin vähistä varoista. Muuten emme voi käsittää, miksi kappaleelle on annettu nimeksi Tuukkalan tappelu. Ainoa tappelu, joka kappaleessa nähdään, on Eskon ja Teemun paininheitto ja se tapahtui Hätylän kylässä. Oikeampi nimitys siis olisi 'Hätylän tappelu'.

Näytteleminen sujui oivallisesti, kuten tottuneilta näyttelijöiltä
sopi odottaakin.»

Tämän merkillisen nerontuotteen luettuansa vaipui päätoimittaja aivan hervottomana tuolille.

»Mikä häväistys, mikä kauhea skandaali!» ähkyi hän, luullen pakahtuvansa kahtia.

Hänen silmäinsä edessä tanssi ylös ja alas punaisia pilkkuja; ne suurenivat, tulivat lähemmäksi ja muodostuivat irvisteleviksi naamoiksi, kunnes kaupungin kaikki lukutaitoiset asukkaat, ystävät ja vihamiehet siinä hyppelivät ylös ja alas, kuin surviaisparvi veden pinnalla auringon laskiessa, ja jokaisen suu oli iloisessa irvessä…

Sitä päivää, joka nyt seurasi, muistelivat kauvan kauhistuksella Joonas Jalkanen ja hänen serkkunsa Kalle, joidenka luo julmistunut päätoimittaja ilmestyi, kun nämä vielä vetelivät viattomuuden unta. Kalle, jonka syyllisyys kohta tuli ilmi, sai mukaansa kotimatkalle sellaisen lauman »nautoja», »pässejä» ja muita hyödyllisiä kotieläimiä, että niillä olisi voinut perustaa oivallisen karjatalouden.

Vieläpä yritti päätoimittaja purkaa kiukkuansa korehtuurineidillekin, mutta yritys päättyi — onnellisesti vaiko onnettomasti, sen tietänee hän itse parhaiten. Neiti näytti niin päivän selvästi toteen syyttömyytensä, että päätoimittaja, joka itse asiassa on ritarillinen mies, katsoi velvollisuudekseen käydä seuraavana päivänä häneltä pyytämässä anteeksi kiivauttaan. Palattuaan tältä Kanossan-retkeltään oli hän usein ajatuksiinsa vaipuneena ja hänen kuultiin mutisevan: »Ei ollenkaan hullumpi tyttö, ei ollenkaan hullumpi!» Kun vakavassa vanhassapojassa alkaa näkyä tällaisia oireita, on hän tavallisesti mennyttä miestä. Niin kävi nytkin. Puoli vuotta myöhemmin perusti päätoimittaja oman talouden, ja pahat kielet väittävät, että vaikka hän onkin päätoimittaja, ei hän kumminkaan ole vaimonsa pää.

ENSIMMÄINEN LAUKAUKSENI.

Siitä saakka, kun Nimrod-vainaja, »suuri metsästäjä Herran edessä» kivipäisillä nuolillaan koetteli mammut-eläinten turkin kestävyyttä Aasian vuorenrotkoissa, meidän päiviimme asti, jolloin sunnuntaimetsästäjäin jumalaton suku aika ajoin tekee laajat maa-alat yhtä hengenvaarallisiksi kuin Waterloon tappelukenttä oli aikoinaan, kylväen kilottain haulia puiden ja pensaiden sekaan, ovat olot suuresti muuttuneet metsästyksen alalla. Yhdestä Nimrodista on sukeutunut lukemattomia, mutta mammut-eläimistä löytyy jälellä vain muutamia jykeviä luita eräissä museoissa; saapa nykyään kiittää onneansa, jos päivän tallusteltuaan saa konttiinsa edes jonkun vaivaisen jänisreuhkanan. Mutta into se pysyy entisellään. Rauhoitusajan viimeisenä iltana sonnustelevat aina tuhannet sekä arki- että sunnuntaimetsästäjät lanteitaan, lähteäkseen seuraavana aamuna urostöihin, joista, ainakin mitä jälkimäisiin tulee, suuri osa palaa takaisin kontti tyhjänä, kohmelo kallossa, vaatteet revittyinä ja, parhaimmassa tapauksessa, ruumiin lihakkaimmassa osassa joku tusina hauleja, muistona jonkun hyvän ystävän ampumataidosta. No, kaikki nämä vauriot ovat korjattavissa, myöskin viimeksi mainittu, sillä ainahan on saatavissa joku verenhimoinen lääketieteen harjoittelija, joka pirullisella ilolla kaivaa haulit esille, uhrin harjoitellessa itseään retoriikassa, jonka harjoituksen tuloksia ei juuri sovi paperille panna.

Enpä olisi mies enkä mikään, jollei minunkin osalleni olisi tullut kipinä Nimrod-vainajan jaloa henkeä. Ja tämä kipinä alkoi jo hyvin aikaisin kyteä. Kun olin ehtinyt siihen ikään, jolloin James Fenimore Cooperin »Nahkasukka»-romaanit arveluttavassa määrässä alkoivat kilpailla Cornelius Nepoksen kanssa, tuottaen ihailijoilleen katkeria kärsimyksiä laiskanläksyjen y.m. muodossa (joihin usein varmemmaksi vakuudeksi kotona liitettiin pienet pieksijäiset), oli tämä kipinä jo alkanut kohdistaa säteensä erääseen päämaaliin. Tämä päämaali oli isäni huoneen seinällä riippuva pyssy.

Se olikin tuliluikku, jota ei jalon »Nahkasukankaan» olisi tarvinnut hävetä. Se oli luodikko, noin kolmen kyynärän pituinen ja ainakin puolta raskaampi kuin Berdanin kivääri, jota myöhemmin sain pölyssä ja paahteessa tarpeekseni keikutella Tuusulan »kuuluisassa ja hirveän suuressa» komppaniassa. Isäni piti pyssyä suuressa arvossa. Hän oli tässä suhteessa »rutivanhoillinen» eikä suvainnut ollenkaan niitä uudenaikaisia haulipyssyjä, joita hän ylenkatseellisesti sanoi kuularuiskuiksi. »Kun täytät viisitoista vuotta», sanoi hän minulle, »saat tästä pyssyn, eläkä koskaan vaihda sitä mihinkään haulirämään, sillä parempaa pyssyä ei ole koko maailmassa.» Ja minä odotin tietysti mainittua ikäkautta kuin päivän nousua. Mutta sormiani alkoi yhä enemmän kihelmöidä pyssyä katsellessani, ja noin vuotta ennen määräaikaa tuo kihelmöiminen sai aikaan »traagi-komedian» alku- ja loppunäytöksineen, joista varsinkin viimeksimainittu oli päähenkilölle ikävänpuoleista laatua.

Eräänä kesäpäivänä käyskenteli isäni pyssyineen pihalla aikoen kurittaa vanhaa, hävyttömän näköistä varista, joka silmäänpistävällä tavalla oli osottautunut pihalla olevien kananpoikasten ihailijaksi. Mutta varis ei jäänytkään kuritusta odottamaan, vaan otti siivet selkäänsä ja pakeni läheiseen metsään, jossa se kovaäänisesti kuului tovereilleen kehuskelevan, minkälaisesta vaarasta se oli pelastunut, isä-ukko palasi nyrpeillä nenin huoneeseen ja pani pyssyn loukkoon vastaisuuden varaksi. Sitten otti hän olalleen muutamia ongenvapoja ja läksi järvelle ongelle. — Se oli alkunäytös.

Tietysti varis, kun huomasi vaaran menneen ohi, palasi takaisin hyville paistipaikoille, toipa vielä kymmenkunta toveriakin mukanaan. Koko joukko asettui riihen katolle pitämään sotaneuvottelua ja vaanimaan, eivätkö herkulliset kananpojat tulisi näkyviin. Silloin iski päähäni uljas tuuma: mitähän, jos minä…? Loukossa oli ladattu pyssy, isä oli ongella, muu talonväki missä lie ollutkaan. Pihalla ei näkynyt muita kuin vanha, umpikuuro ruotilaisäijä, joka veteli jyriseviä hirsiä päivän paisteessa tuvan seinustalla. Tilaisuus oli mainio.

Tuumasta toimeen. Sieppasin pyssyn käteeni ja hiivin pihalle. Varikset riihen katolla jatkoivat keskusteluaan; heistä minun vähäpätöinen persoonani ei näyttänyt lainkaan vaaralliselta. »Odottakaahan, sen riivatut!» mutisin minä ja aloin hiiviskellä lähemmäksi. Mutta se oli hiukan ohdakkeista kulkua. Kun kahnustelin pitkin tallin vastapunattua seinää, saivat vaatteeni kaikellaisia ylimääräisiä koristuksia ja esiinpistävä naula piti omanaan kappaleen housuistani. Sitten pujahdin syvään ojaan, mutta kun olin siellä muutaman sylen ryöminyt eteenpäin, huomasin hyvinkin »kouriin tuntuvista» merkeistä, että siellä äskettäin oli kävellyt lehmiä. Vihdoin pääsin erääseen aidan nurkkaukseen, josta minun nyt piti variksille näyttää, mitä heidän rauhaansa sopi. Ne istuivat vielä rauhallisesti paikoillaan, lainkaan aavistamatta uhkaavaa vaaraa.

Kuten jo sanoin, oli pyssy suunnattoman raskas. Ensi yrityksillä en saanut sitä lainkaan haluttuun asemaan, vaan pyrki sen suu yhä painumaan maa-emoa kohti. Lopuksi, kun hammasta purren ponnistin kaikki voimani, sain sen mielestäni suunnatuksi jokseenkin variksia kohti ja, ummistaen silmäni, painoin liipasinta.

Seuraavassa silmänräpäyksessä tanssi silmieni edessä kymmenkunta aurinkoa ja tuhansia tähtiä. Oikea olkapääni tuntui irtautuvan ruumiista ja kieleni joutui pahaan »välikäteen» hammaskarsinassani, jossa muuten tapahtui pieni, harvennus. Kun jälleen tulin tajuihini, huomasin kuppuroivani selälläni polttavissa nokkosissa, tallukat taivasta kohti. Varikset olivat kadonneet ja kuuluivat juuri metsässä muutamien harakoiden säestäminä virittävän »Te deumia».

Nolona tassuttelin takaisin kotiini. Korviani ja käsiäni kihelmöivät nokkosten polttamat, olkapäätäni pakotti, kieltäni kirveli, leukaluitani särki ja oikea poskeni alkoi vähitellen ajettua simpulaksi. Ja omatunto piti aika pauhua, nuhteli ja uhkaili. »Miksi otit luvatta pyssyn?» sanoi se, eikä minulla ollut siihen mitään vastattavaa. »Nyt sinulla on todet käsissä, kun isä huomaa pyssyllä ammutun», jatkoi omatunto. Enkä siihenkään voinut mitään vastata, sillä se tuntui hyvin todenmukaiselta.

Aluksi näytti sentään siltä, kuin voisin välttää uhkaavan rajuilman. Panin pyssyn takaisin loukkoon hartaasti toivoen, ettei ukko muutamaan päivään ottaisi sitä käsille ja sillä välin unhoittaisi sen olleen ladatun. Kun isä tuli kotiin, oli hän hyvällä tuulella, sillä kalansaalis oli ollut runsas, eikä hän näyttänyt pyssyä muistavankaan. Turvonnut poskeni herätti kyllä hänen huomiotansa, mutta hänelle, samoinkuin muullekin kotiväelle, sanoin sen kompastuessani loukkaantuneen. Ja niin näytti päivä rauhallisesti kuluvan ja aloin jo vähitellen arvostella seikkailuani Cooperin ja »Nahkasukan» kannalta.

Mutta illalla alkoi naapuritalosta, joka oli mäen alla aivan riihemme takana, kuulua kummia viestejä. Siellä oli näet porstuan peräkamarin akkunaan ilmestynyt pyöreä reikä, akkunan vastapäisellä hyllyllä oleva kannunpullo oli särkynyt ja isännän juhannusviinat valuneet hyllyn alla olevaan piimäpyttyyn. Isäntä oli hypellyt, puuhaillut ja kiroillut kuin pahin pakana, mutta talon rengit olivat saaneet merkillisen piimänjanon, niin että pytty oli melkein tyhjä, ennenkuin emäntä ehti korento kädessä häätämään heitä pois.

Näin kertoivat viestit. Hiukseni nousivat pystyyn ja kylmä väre kulki pitkin selkäpiitäni, sillä käsitin selvästi, mistä nämä omituiset tapaukset olivat johtuneet. Aloin aavistaa, etten sittenkään kunnialla selviäisi seikkailustani. Ja aavistukseni oli oikea.

Myöhempään illalla tuli naapurin isäntä meille. Hän oli itse pyssymies, ja löydettyään hyllyltä lasinsirpaleiden joukosta pyssynkuulan, oli hän tehnyt eräitä varsin järkeviä johtopäätöksiä ja tuli nyt niistä neuvottelemaan isäni kanssa. Ja kun minut oli tuohon neuvottelukokoukseen kutsuttu apujäseneksi, oli asia ennen pitkää selvillä.

Isännän mentyä alkoi jälkinäytös. Mutta enpä luule sen lukijaa huvittavan, jonka vuoksi annan sen tapahtua lasketun esiripun takana.

SEDAN VIERAILU.

Kalastustoverini Hannulan isäntä kertoi minulle kerran nuotion ääressä levätessämme seuraa van jutun:

Siitä on nyt alun toistakymmentä vuotta, kun se tapahtui se setäni vierailu, josta koko paikkakunnan pilkkakirveet vielä vuosia jälkeenpäin veistelivät. Niin, olisihan se, minustakin ollut kaikin puolin lystillinen juttu, jollei se vaan olisi sattunut juuri minulle itselleni. Koska nuo pilkkakirveet juttua levitellessään eivät ole malttaneet pysyä totuudessa, vaan valehdelleet ainakin toiset puolet lisää, tahdon nyt kertoa, kuinka asia oikeastaan oli.

Olin siihen aikaan nuori isäntämies ja Leena, eukkoni nimittäin, oli talossa emännöinyt parisen kuukautta. Kaikki meni hyvin, surut eivät meitä kumpaakaan painaneet, elämä oli kuin silkkiä vaan. Ilolla ajattelimme lähenevää joulua, ensimäistä, jonka saisimme yhdessä, omassa kodissamme viettää.

Läksinpä siinä joulun alla kirkonkylään asioille ja poikkesin samalla postikonttorissakin ottamassa sanomalehteni — olin näet jo siihen aikaan harras lehtien lukija. Siinä kun työnnän lehteä taskuuni, virkkaa postineiti:

Otin kirjeen, kiitin ja läksin sitten ajaa huristamaan kotia kohti. Siinä ajellessani koitin arvailla, keltä kirje olisi — en ruvennut näet sitä siinä kovassa pakkasessa kontistuneilla hyppysilläni avaamaan.

Kun kotona olin saanut kupin kuumaa kahvia ja uunin edessä käsiäni lämmitellyt, avasin kirjeen. Eihän se nyt ollut sen kummemmalta mieheltä kuin Heikki-serkulta, joka siihen aikaan piti Helsingissä lihakauppaa, mutta sisällys oli hyvin merkillinen. Se kuului:

Setämme, se Matti-setä joka jo kauvan on asunut Amerikassa, on tullut tänne kotimaahan sukulaisiaan tervehtimään ja aikoo nyt jouluksi tulla sinun luoksesi. Siinä on kerrassaan omituinen ukkeli. Hän kulkee ihan toisella nimellä ja tulee taloon tuntemattomana, hämmästyttääkseen rakkaita sukulaisiaan. Minun suhteeni se ei kumminkaan onnistunut, sillä eräs tuttavani, joka tuli Amerikasta samassa laivassa kuin hän, sattui olemaan luonani, juuri kun ukko tallusteli puotiin, ja kuiskasi korvaani kuka hän on. Muuten en olisi häntä tuntenut, sillä olinhan samoinkuin sinäkin pieni piimäsuu, silloin kuin hän Amerikkaan läksi. Taisi ukkoa harmittaa, kun hänet heti tunnettiin, ja nyt hän nähtävästi aikoo tehdä sinulle jonkun kepposen, korvatakseen vahingon. Olen tahtonut sinulle asian ilmoittaa, jotta tietäisit olla varoillasi ja varustaa ukolle lämpimät tervetulijaiset. Hänellä on suuri konkonenä ja pitkä harmaa parta. Muuten tavallisen näköinen mies.

J. K. Elä suinkaan tarjoa ukolle vettä väkevämpää, sillä hän on ankara vesipoika. Hän kuuluu olevan rikas mies, niin että koeta olla hänen kanssaan hyvissä väleissä.

»Ahaa», ajattelin kirjeen luettuani, »vai aikoo setä näytellä minulle kometiaa. No, koetetaanpa.»

Sivumennen mainittakoon, että setä jo nuorena oli ollut hyvin omituinen. Hänellä, oli ollut kaikellaisia kummia päähänpistoja, joista paljon juttuja kerrottiin. Sen jälkeen kuin hän Amerikkaan siirtyi, ei hän ollut itsestään paljon tietoja antanut: tiedettiin vain, että hän siellä vanhana poikana eleli hyvissä varoissa.

Leenan kanssa tuumittiin sitten ukon vastaanotosta. Päätettiin häntä pitää kuin piispaa pappilassa. Kukapa tiesi, eikö ukolta vielä aikoinaan tunne pyörähtäisi niitä kuuluisia Amerikan dollareita, jotka kyllä olisivat hyvät olemassa, vaikka eihän meiltä varoja puuttunut, eipä siltä. Kun kievari oli viereisessä talossa, pyysin isäntää laittamaan minulle sanan, heti kun joku oudonnäköinen harmaapartainen matkustaja sinne ilmestyi. Arvelin näet hänen sinne ensiksi poikkeavan, hänen kun oli kyytihevosella tultava.

Talossa puuhailtiin sitten sedän vastaanottajaisia. Leena laittoi porstuanpääkamarin kuntoon vieraan varalle. Tuvassa leivottiin ja paistettiin, niin että tuoksu tuulen alla tuntui jo pellon veräjälle saakka. Minä siivoilin talleja ja vajoja, jotta setä näkisi talonpidon olevan täydessä kunnossa ja ohjakset oikean isännän käsissä. Tuon tuostakin poikkesin kievarissa pakinoimassa isännän kanssa, joka odotteli setää melkein yhtä kiihkeällä uteliaisuudella, kuin minäkin.

Jopa tuossa joulunaaton aattopäivänä kievarin Jussi-poika juosta hölkkäsee meille ja huutaa parahuttaa oven suusta: »Nyt se Hamnriikin herra tuli!» Ja kylläpä sain kiiruusti lakkini nurkasta, hihkasin vain Leenalle, että panisi kahvipannun tulelle, ja läksin sitten Jussin jälestä kujaa pitkin vilistämään kievariin.

Kievarin isäntä seisoi portailla, kun tulin. »No nyt se setäsi on tullut», sanoi hän, »mutta suoraan sanoen», jatkoi hän alentaen ääntään, »olinpa kuvitellut häntä mielessäni hiukan toisen näköiseksi. Elä pane pahaksi, mutta en minä vanhoilla päivilläni tahtoisi kantaa sellaista naamaa. Ja hänen pukunsa!… mutta kenties se on sitä Amerikan muotia».

»No, mutta onko varma, että se on setä?» kysyin minä, sillä ei tuntunut juuri hauskalta kuulla läheistä sukulaistaan kuvailtavan niin epäedullisilla väreillä.

»Ihan varmaan. Amerikasta sanoi olevansa. Ja heti kysyi, että mikä se on tuo naapuritalo? Ja kun sai kuulla, että se on Hannula, niin hymähti vain: 'hm, hm!' Nenää sillä on ainakin kahden miehen osuus. Ja harmaa parta.»

Olin päättänyt menetellä, sedän tavatessani, aivan kuin tuntisin hänet vanhalta muistilta.

Kievarihuoneeseen astuessani käveli setä pitkin askelin edes takaisin. Kuullessaan oven käyvän, säpsähti hän, kääntyi päin ja pysähtyi. Nyt sain lähemmin silmäillä rakasta sukulaistani.

Jo heti ensi silmäyksellä annoin mielessäni kievarin isännälle anteeksi hänen äskeisen arvostelunsa. Setäni ulkomuoto ei lainkaan vastannut sitä kunnianarvoisan vanhuksen kuvaa, jonka olin mielessäni laatinut. Sen sijaan muistutti hän hyvin paljon eno Sakeria »Nummisuutareissa», jonka kerran olin kaupungissa käydessäni nähnyt. Ja mitä hänen pukuunsa tulee, niin ajattelin itsekseni, että jos tämä oli sitä Amerikan muotia, niin ei siinä maassa mahtanut räätäleillä kovinkaan rasvaiset päivät olla. Mutta olihan setä omituinen ja tahtoi nyt sitäpaitsi olla tuntemattomana. Kaikki oli siis luonnollista. Astuin sen vuoksi reippaasti esiin ja huusin iloisesti:

Setä hypähti aivan koholle. Hänen hahmonsa muuttui hyvin kummallisella tavalla, silmät kävivät pyöreiksi ja hän vetäytyi kiireesti selkä edellä huoneen nurkkaan.

»Ku-kuka te olette? Mi-mitä minusta tahdotte?» kysyi hän hätäisesti ja tavattoman käheällä äänellä.

»Ei taida setä tuntea?» sanoin minä. »Olenhan veljenpoikanne, Hannulan Erkki. Olin pieni poika, kun setä läksi Amerikkaan, mutta vieläpä minä tunnen, vaikka setä onkin muuttunut.»

»En minä tunne teitä. Menkää hiiden kattilaan ja antakaa matkustavaisten olla rauhassa! Taidatte olla kiimoissanne!» kähisi hän, vetäytyen yhä enemmän loukkoon.

»Mutta, Matti-setä. Heittäkää jo pois tuo ilveily! Olen saanut kuulla, kuinka aioitte tulla meidän luoksemme tuntemattomana miehenä, mutta ei se nyt onnistu. He, hei, Erkki ei ole niinkään tyhmä!»

»Ha, ha, haa! Onpa setä leikkisä! Vai ruununmies! Ei, heitetään jo leikki pois. Siellä kotona eukon kahvipannu jo porisee porossa. Tervetuloa vaan, setä, ja nyt lähdetään meille.»

Näin sanoen astuin sedän luo ja tartuin hänen käteensä, jota sydämellisesti pudistin.

Samassa muuttui setäni kasvojen ilme huomattavalla tavalla. Leveä hymy lehahti hänen kasvoilleen, äsken pyöreät silmät supistuivat kaltaisiksi raoiksi, jotka viekkaasti välähtelivät. Näytti siltä, kuin jotakin hauskaa olisi hänen päähänsä pälkähtänyt.

»No, enpä tahdo sinua kauvemmin kiusata. Minä olen todellakin setäsi.
Mutta mistä sait tietää minun olevan tulossa?»

»Niin, niin, Heikki, sitä juuri arvelin… Lähdetään sitten. Mutta arveleppas, rakas veljenpoikani, mitenkä minun kävi toissa yönä tuolla Kuljulan kievarissa! Siellä varastettiin minulta kaikki tavarat, niin ettei jäänyt kunnon vaatteita päälle. Tällaisissa tamineissa täytyy tulla sukulaisiinsa! Mutta kai varkaat kiinni saadaan. Pääsivät minun lähtiessäni niiden jäljille ja lupasivat toimittaa ne tänne, kun saavat ne varkailta pois.»

»Vai niin, olipa se ikävä juttu. Mutta ei nyt ajatella ikäviä asioita, vaan lähdetään, kotia eukon luo.»

Setä otti yllensä turkit, jotka olivat paljon paremmassa kunnossa kuin hänen muu pukunsa. Sanoi ostaneensa ne Kuljulan isännältä. »Rahoja eivät osanneet viedä, kun minulla oli lompakko sängyssä päänalusen alla», lisäsi hän. Nurkasta sieppasi hän kainaloonsa pienen laukun, jota hän ei mitenkään antanut minun kannettavakseni, vaikka kuinka olisin pyydellyt. Siitä kuului liikuteltaessa jonkunlaista helinää. Ja sitten me läksimme.

Ei näyttänyt Leenakaan kovin ihastuvan sedän ulkomuotoon, kun kotia tulimme. Hänen silmäyksensä kulkivat salavihkaa sedän punaisesta nenästä ja takkuisesta parrasta aina jalkoihin asti, joiden verhot suuresti muistuttivat vanhoja naisten kenkiä. Mutta kun olin hänelle kertonut sedälle Kuljulassa tapahtuneesta onnettomuudesta, tyyntyi hän ja oli sitten niin herttainen emäntä kuin ainakin.

Minä annoin sedälle parhaat pyhävaatteeni ylle, hän kun sanoi häpeävänsä esiintyä naisväen seurassa noissa riekaleissa, jotka jumalattomat varkaat olivat hänelle jättäneet.

Kun Leena kantoi meille vehnäskahvit pöytään, alkoi setä kovin levottomasti kierrellä itseään tuolilla.

»Eikö sinulla. Erkki, olisi jotain sekaan pantavaa näin kylmästä tultua?» kysyi hän.

»Niin, niin, hm… ky-kyllä, mutta kun lääkäri on joskus vilustumisen varalle määrännyt, että… täytyyhän sitä…», sanoi setä hiukan hämillään.

Olihan minulla siihen aikaan talossa aina vieraan vara, vaikka en mikään ryyppymies ollutkaan. Niinpä kannoin pöytään pullon viinaa ja toisen konjakkia, jotta setä saisi tehdä »suutarin», mistä laadusta halutti. Ja aika karhukupin hän itselleen »prykäsikin».

Mutta sitten hän tulikin oikein juttutuulelle ja alkoi kertoa Amerikan ihmeistä. Kyllä oli mies kummia kokenut ja ollut senkin seitsemässä sotkussa. Kumma, että oli hengissä päässyt kaikkien tiikerien, valaskalojen, korppikotkien ja lohikäärmeiden kynsistä. Ja voi tuhatta niitä rikkauksia, joita hän siellä oli kerännyt, milloin tulivuorista sulaa kultaa kauhalla ammentanut, milloin penikulmia maan alla myllertänyt ja sieltä tullut taskut täynnä timantteja. Kyllä siinä saimme suu auki kuunnella.

Siinä sitten sen päivää syötiin, juotiin ja katseltiin taloa ja maita. Mutta aina minä oikein häpesin, kun setä kertoi, mitenkä se ja se asia on Amerikassa. Kyllähän sitä kannattaakin kertoa, kun on maat niin laajat, että tuskin päivässä ehtii hyvällä hevosella reunasta reunaan ajaa, ja yksistään kesantopellolla parisataa renkiä keikkuu auran kuressa!

Kovin oli hauska mies tuo setä. Jo sai Leenan ja minun lupaamaan, että lähtisimme hänen kanssaan Amerikkaan, jossa hän lupasi antaa meille sellaisen talon, ettei koko Suomessa olisi mokomaa.

Se seikka minua vaan kummastutti, ettei, setä tuntunut ollenkaan välittävän muista sukulaisistaan. Aina kun aloin puhua heistä, käänsi hän puheen muihin asioihin. Ja paljon oli hän unohtanut entisiä asioita — eipä edes enää muistanut isävainajani, oman veljensä ristimänimeä.

Siinä kun sitten illan suussa piti vielä maistella totia sedän seuraksi, niin alkoi pääni, joka ei ollut sellaiseen tottunut, mennä vallan sekaisin. Muistan vaan hämärästi, että setä minulta tiedusteli, missä säilytin rahojani ja enkö peljännyt varkaita ja tuon tuommoista. Ja sitten maatapannessa taisi Leena minua hiukan ripitellä siitä, että olin maistellut liikaa. Muuta en siitä illasta juuri muista.

Yöllä heräsin, kun Leena minua pukki kylkeen, sanoen kuulleensa jotain kolinaa. Mutta minulla oli päässä sellainen surina kuin olisi siellä parikymmentä rukkia pörrännyt, ja ärähdin vain Leenalle, että hän höpisee jonnin joutavia. Sitten nukuin uudelleen.

Mutta kyllä aamulla muut heräsivät, kun Leena hädissään tuli ilmoittamaan, ettei setää löytynyt mistään. Niin, hän oli todellakin hävinnyt jäljettömiin. Kamarissa oli vuode aivan koskemattomana, hän ei ollut nähtävästi ollenkaan maannut.

Sitten asia alkoi selvitä, kun renki tuli ilmoittamaan, että tallista oli hävinnyt hevonen ja liiteristä reki, ja kun huomasin, että piirongin lukko oli rikottu ja sieltä, viety kaikki rahat, neljättäsataa markkaa, kelloja, sormuksia ja muuta kavetta. Luuloteltu setä olikin ovela varas, jonka olin itse tuonut taloon, vieläpä ilmoittanut hänelle, missä rahoja oli saatavana. Olinpa todellakin aikalailla antanut vetää itseäni nenästä.

Asia tietysti ilmoitettiin heti nimismiehelle ja ryhdyttiin varasta takaa-ajamaan. Hevonen löydettiinkin samana päivänä muutaman peninkulman päässä maantiellä ihan henkihieveriksi ajettuna, mutta varas saatiin kiinni vasta useampien viikkojen kuluttua monen pitäjän takaa. Silloin olivat rahat ja tavarat jo menneet kaiken maailman tietä; jälellä oli vain tuo ennen mainitsemani helisevä laukku, jonka huomattiin sisältävän tiirikoita ja muita varkaan »työkaluja».

Harmillisinta koko jutussa oli se, että tuo päävoro, tuo hirtehinen, käräjillä vielä koko ajan pilkkasi minua ja sanoi minua »rakkaaksi veljenpojakseen» j.n.e., jolle tietysti koko käräjäväki nauroi. Hän sai ansaitun palkkansa, mutta olisinpa melkein suonut, ettei häntä koskaan olisi saatu kiinni.

Entäs oikea setäni? Niin, hän tuli tosiaankin joulunaattona, kun talo vielä oli niinsanoakseni ylösalaisin tapahtuneen, varkauden johdosta. Hänen tulonsa… mutta sehän on aivan toinen juttu eikä kuulu tähän kertomukseen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANHANPOJAN HUOMIOITA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.