The Project Gutenberg eBook of Sammuva suku This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Sammuva suku Romaani Author: Kristian Elster jr. Translator: Kaarlo Asp Release date: August 31, 2024 [eBook #74342] Language: Finnish Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus, 1922 Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAMMUVA SUKU *** SAMMUVA SUKU Romaani Kirj. KRISTIAN ELSTER [d. y.] Suomentanut ["Av skyggenes slegt"] Kaarlo Asp Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1922. ENSIMMÄINEN OSA 1. Kesäkuun lempeä, himmennyt, rusohohteinen Ilta-aurinko täytti eteisen vienolla, väräjävällä valolla, avatuista ovista ja ikkunoista lehahti kevyt tuulahdus, joka henkäyksenä heilautti valkoisia ikkunaverhoja, toi tullessaan kukkien tuoksua, ruusujen tuoksua, ja juuri tämä tuoksu sai rouva Hagen pysähtymään ja katsahtamaan ulos. Hän tunsi sen, se oli puutarhaportaiden luona olevan valkoisen ruusupensaan tuoksua. Talossa oli hiljaista, vain keittiöstä kuuli hän pientä hälinää, palvelijattaret eivät siis vielä olleet saaneet kaikkea pestyksi, oli lauantai-ilta, ja tuomari saattoi tulla konttorista, rouva Hage oli aikonut mennä auttamaan palvelijattaria, mutta hän olikin pysähtynyt eteiseen; ruusuntuoksu oli hänet pysähdyttänyt. Puutarhassa käyskentelivät tyttäret, Anne Sofie ja Charlotte, leikellen kukkia haudoille, niin he tapasivat tehdä joka lauantai-ilta, he asettivat ruusut varovaisesti suureen vasuun, eivätkä puhelleet keskenään niitä leikellessään. Nuo kaksi nuorta tyttöä pensaikossa, ruusujen tuoksu, kalvas valohämy, kaikki herätti rouva Hagessa tuskallisen epätodellisuuden tunnun, tuohan oli vain kuva, kuva, jonka hän oli nähnyt niin monen monta kertaa, hiljaisuuskin tehosti ennen eletyn vaikutusta, eiköpähän hän itse ollutkin sisarineen tuolla puutarhassa poimimassa kukkia hautojen koristuksiksi? "Tuo kaikki on vain pelkkää toistamista", sanoi hän ääneen, hän näet tapasi yksin ollessaan sanella arvelultaan ääneen. Kaikki kuivettuu kuvaksi, ajatteli hän edelleen, ja kohta on pikkutyttöjen ainoana ilona hautojen koristaminen lauantai-iltaisin. Ikäänkuin ei olisi viisaampaa, että he koristelisivat itseään. Ketä varten — ja taas hän lausahti ääneen, "ketä varten he koristelisivat itseään?" Hän oli kookas, hartiakas, leveälanteinen ja jykevä, kasvot olivat pitkulaiset ja luisevat, posket verestävän punaiset, suu suuri, hiukset valkoiset ja silmät ruskeat ja loistavat, vielä nuoret ja tuliset. Nostaessaan voimakkaat, punaiset, työntekoon tottuneet nyrkkinsä lanteilleen, oli hän peloittavan näköinen, mutta suu oli hyvä ja lempeä, jollei hän nitistänyt huuliaan yhteen: ne sulkeutuivat silloin imelin hymyin, johon ei ollut luottamista. Nyt hän vain katseli ulos, enää mitään ajattelematta, hiljaisuus toi leppoisaa rauhaa hänen mieleensä, ah, taas oli kesä ja niin äänetöntä, ettei kuulunut edes kosken kohinaa; idästä lehahti kevyt tuulahdus. Ehkäpä tulee sade, arveli rouva Hage, sitä kyllä tarvittaisiinkin, hän ei muistanut, että koskaan olisi juhannuksen edellä satanut näin vähän. Virrallapäin olevat huonostihoidetut maat kasvoivat heikkoa, mehutonta ruohoa ja tuhansittain kellokukkia ‒ ‒ ‒ "Niin, paljon jää täällä tekemättä", sanoi hän, mutta rupesikin samassa kuuntelemaan. Kuormarattaat kiljahtelivat maantiellä, hän kokosi helmansa ja juoksi pitkin, miesmäisin askelin, hänen _täytyi_ nähdä. Tulija oli Mutkan Antti, joka toi muuttokuormaa pappilasta, rouva Hage huomasi, että nyt kuljetettiin ruokasalin tuoleja. Ja jääkaappikin vietäisiin! Pastori Langen poismuuton aiheuttamaa surua oli lievittänyt toivo saada ostaa jääkaappi huutokaupasta, mutta sitäpä ei myytykään. Pettymys oli suuri — — — Hän katseli tietä pitkin. Musta hevonen veti käyden työrattaita, joille oli kuormattu pöytiä ja tuoleja, perässä asteli vääräsäärinen Mutkan Antti, kädet selän takana. Vähintäin neljästi ajoi Antti päivän kuluessa ohitse, ja aina pistäytyi rouva Hage ulos katselemaan. "Tuossa sitä vietiin", sanoi hän jääkaappia ajatellen. Yhtäkkiä hän muisti aikoneensa käväistä viemässä pastori Langelle pari pulloa karviaismarjaviiniä, josta pastori niin paljon piti, tänään sen täytyi tapahtua, huomenna he lähtisivät. Huomenna! Ja pastorin lähdettyä ei hänellä taaskaan olisi yhtään ystävää paikkakunnalla, jossa hän oli niin monet vuodet elellyt. Ystävääkö — ystävää — hän pudisti päätään omille ajatuksilleen — kaikkihan olivat hänen ystäviään, Mutkan Antti, Hakalan Pernilla, maakauppias, mutta ei ollut ainoatakaan, jonka luokse hän olisi voinut iltahetkeksi pistäytyä. Ketään, joka olisi tullut hänen luokseen toviksi jaarittelemaan. Sillä täti Lovisen, sisarensa, luo hän ei tahtonut mennä, häntä ei haluttanut käydä Päivölässä useammin kuin lähimmäisenrakkaus vaati. Ja eihän kristityn velvollisuutena voinut olla haukkumisten ja vastenmielisten juttujen kuunteleminen iltaisin, jolloin kaipasi rauhallisempaa seuraa. Moiset kristityn velvollisuudet oli koetettava täyttää aamupäivisin. Kulkiessaan pihan poikki, täti Lovisea ajatellen, puristi hän huulensa yhteen ja hieroi käsiään niin, että luut naksahtelivat, palvelijattaret kuulivat sen keittiöön, ja pian oli kaikki pestynä. Mutta rouva Hage oli unohtanut pesemiset, hitain askelin palasi hän puutarhaan, nyökkäillen omille ajatuksilleen: kunpahan sillä uudella pastori Stordilla olisi ollut vaimo ja lapsia. Mutta ne virastoherrat eivät käsitä mitään, määräävät tänne lapsettoman leskimiehen — joka kaiken lisäksi on talonpojan poika. Rouva Hagen mielestä täytyi virkamiehen, ollakseen oikea virkamies, polveutua vanhasta virkamiessuvusta, mutta sittenkin olisi hän tyytynyt tähän talonpoikaan, ottanut hänet vastaan avosylin, jos hänellä vain olisi ollut vaimo ja lapsia. Mitä hyötyy seurakunta papista, joka on lapseton leskimies, jokapäiväisessä elämässä on papin vaikutettava, kansliasta käsin ei saada paljoakaan aikaan. Tytötkin olisivat voineet saada nuorta seuraa, täällä kodin yksinäisyydessä käyvät he niin hiljaisiksi. Anne Sofie on jo yli kolmenkymmenen — "jumalani, hän on jo kolmenkymmenen yhden", huudahti rouva Hage lipputangolle, — en millään hinnalla tahtoisi elää uudelleen sitä yötä, jona hän syntyi — joko siitä on yksineljättä vuotta. Viisi vuotta oli hän Kristianiassa konttorissa, työn piti olla niin helppoa, mutta eipähän hän voinutkaan sitä kestää. Takaisin hän tuli — kolme vuotta sitten — tuona kauheana Hagbartin kuolinvuonna, — isän — ja hänen itsensäkin — _täytyi_ saada jotakin virkistystä sinä syksynä, ja olihan konttorityö Anne Sofiesta itsestäänkin tukalaa. "Kuinka vanha sinä olet, Charlotte", huudahti hän yhtäkkiä puutarhaan. "Kahdenkymmenen neljän", vastasi Charlotte hämmästymättä, tottuneena äidin kysymyksiin, jotka odottamatta putkahtelivat esiin hänen monisäikeisistä arveluistaan. "Aivan niin, neljänkolmatta vanha", rouva Hage istuutui portaille, Anne Sofie on kolmenkymmenen yhden, hänen ja Hagbartin välillä on kolme vuotta, neljä Hagbartin ja Charlotten — aivan niin, neljänkolmatta. Ja edelleen — rouva Hage nosti suuren sormensa ilmaan — neljä vuotta Anne Sofien ja Eilertin välillä. "Muistatko sinä Eilertiä, Anne Sofie", kysäsi hän. "Äiti rakas, Eilert kuoli jo ennen minun syntymääni." "Aivan niin", vastasi äiti hämmentymättä, "siispä Johannes täyttää tänä vuonna neljäkymmentä yksi, neljänkymmenen yhden vanha ja naimaton — häpeä miehelle, joka on hyvässä asemassa ja jonka velvollisuutena on estää sukua sammumasta." Tytöt eivät vastanneet mitään. Niinpä niin, hiljaisiksi he käyvät täällä yksinäisyydessä, ajatteli rouva Hage. Tänä vuonna _täytyy_ Charlotten lähteä liikkeelle, — hän läiskäytti kätensä yhteen, — kuinka hiljaiseksi Hagekin on tullut, -niin hiljaiseksi, että hän on unohtanut puhumisenkin. Käy vielä niin, että minäkin tulen tuppisuuksi. Rouva Hage huomasi tuomarin tulevan konttorista: hän pysähtyi oven ulkopuolelle pakisemaan kirjurin ja asiamiehen kanssa — he eivät olleet talon vieraita — ja asteli sitten hitaasti pihan poikki. Hän oli lihava, riippuvatsainen, hänen jalkansa olivat pienet ja ulospäin vääntyneet, kätensä valkoiset ja kapeat, kasvot punaisenruskean, harmahtavan parran peitossa, — parran seasta eroitti vain suuren sinipunervan nenän ja pienet surumieliset silmät. Hän seisahtui katselemaan vaimoaan ja lapsiaan — ikäänkuin ihmetellen, että he vielä elivät, ajatteli rouva Hage — kääntyi sitten ja kulki raskain askelin viljelysmaita kohden. Tuomari piti itse taloa, tulokset olivat sen mukaiset. Talveksi meidän on vähennettävä yksi lehmä, eiväthän tuomarinkaan lehmät elä pelkillä kellokukilla, ajatteli rouva Hage katkerana. "Kello", huudahti hän ja nousi niin, että luut natisivat, "kaipa jo on illallisen aika", hieroen käsiään, niin että se kuului kautta pihan, kiiruhti hän sisään. Anne Sofie ja Charlotte olivat istuutuneet portaille kukkia järjestelemään, vaieten he istuivat -heillä ei oikeastaan ollutkaan paljon yhteistä. Se johtui kaiketi siitä, että vanhin, Anne Sofie, oli niin vaitelias, isänsä tapainen, eikä heillä kummallakaan ollut äidin jutteluhalua. "Äiti on ottanut urakakseen puhua meidän kaikkien puolesta", sanoi Charlotte. Anne Sofie oli pitkä, kookkaita olivat he kaikki, luisevahko, hänen kasvonsa olivat vakavat, pitkulaiset, hänen harmaitten silmiensä katse näytti piilevän syvällä. Suu ei ikäänkuin tuntunut kuuluvan näihin rauhallisiin kasvoihin, sen ilme oli suljettu, intohimoinen, suupielissä kärkkyi katkeruuden varjoja, suu kavalsi hänen olevan yli kolmenkymmenen. Hänellä oli samanlaiset suuret, voimakkaat kädet kuin äidilläkin, laskettuaan kädestään valmistuneen kukkavihon, silitti hän suurta, harmaata kissaa, joka istui hänen vieressään, ennenkuin uudelleen ryhtyi työhönsä. Hänen ympärillään pyörähteli aina kissa tai koiranpentu, mutta ihmeellistä oli, ettei hän osoittanut niitä kohtaan mitään erikoista hellyyttä tai rakkautta, ohimennen vain taputti, ikäänkuin velvollisuudentunnosta, mutta huolellisesti hän ne hoiti. Rappeutunut talo oli hänen surujensa esineenä, hän oli vaieten yhtynyt äitinsä taisteluun sen kuntoonsaamiseksi, hän hallitsi navettaa ja kanalaa. Charlotte oli pitkä kuin sisarensakin, mutta hänen olennossaan oli levottomuutta, hänen tummat kasvonsa olivat tuliset ja kiivaat, ne näyttivät niin nuorilta, vienoilta ja kauniilta, mutta tuntui siltä kuin olisivat nuoruus, vienous ja pehmeys kätkeneet jotakin, josta kerran voisi tulla kovaa ja pistävää. Ja kun hänen äänensä ylenmäärin kiihtyi, särähti siinä salainen terävä sävel — ikäänkuin kaukaa kuunnellen eroittaisi sahanterän vihlaisun kosken kohinan seasta. Hän oli kaunis, mutta ei saattanut olla ajattelematta, että mahtaakohan tuo kauneus olla pysyväistä. Nenä oli hieman liian suuri, leuka hieman liian pitkä, suu hieman liian kapea, nämä virheet eivät nyt mitään merkinneet, kaikki oli niin raikasta, elämää uhkuvaa. Mutta silmiin saattoi luottaa, ne pysyisivät aina kauniina, suurina, tummina, intohimoisina, ne olivat äidin, ne olivat suvun. He saivat yhtaikaa työnsä valmiiksi, latoivat kukkakimput Anne Sofien vasuun, nousivat ja lähtivät. Tultuaan maantielle, kohtasivat he erään miehen, joka seisoi heitä odottelemassa, he tuskin tervehtivät häntä, tuo mies tapasi odotella heitä joka lauantai-ilta, tuskinpa olisi lauantai-ilta lauantai-illalta tuntunutkaan, jolleivät tytöt olisi häntä kohdanneet. Hän oli iältään hieman päälle kolmenkymmenen, pienikokoinen ja hentorakenteinen, hänellä oli yllään paksut sarkavaatteet, karkeatekoiset kengät jaloissaan, päässään leveälierinen, musta hattu. Hänen kasvonsa olivat vaaleat ja parrattomat, silmät kirkkaansiniset ja lempeät, hän hymyili, hymy näytti karehtivan valoisana heijastuksena hänen kasvoillaan, se ei ollut huulten hymyä. Hän käveli kevyesti ja luontevasti, kävellessään hän aina hyräili, aivan hiljaa, itsekseen. Hän puhui jäykähkösti, arvokkuutta tavoitellen, huvittavan sivistyneesti, mutta paikallismurre oli aina sanojen pohjasäveleenä. Hän oli 'Ole Bergeim, seudun hauturi. Hän oli muutakin kuin hauturi: kätevänä puutarhurina hoiteli hän säätyläistalojen puutarhoja sekä kirkkomaan puita ja istutuksia, hän omisti pienen talon, joka sijaitsi korkealla rinteellä, tunturin yli kiipeävän tien varrella. Bergeim näkyi yli koko seudun. He nousivat kirkonmäkeä, sen laella hohti kirkko jykevänä ja valkoisena. Kirkon takana oli hyvinhoidettuja hautoja, pylväin, aidoin, kukin ja puin koristeltuja, niiden virkamiesperheiden hautoja, jotka aikojen kuluessa olivat seudulla asustaneet. Seudun perinnäistapana oli, että uudet virkamiesperheet hoitivat paikkakunnalta pois muuttaneiden ja kuolleiden sukujen hautoja, jokainen uusi suku sai yhä useampia ja useampia hautoja vaaliakseen. Säätyläishautoja oli kirkosta kirkkopihan aitaan asti; joka kevät muokkasi Ole hautakummut, ja joka lauantai — keväästä syksyyn — asetettiin niille kukkia, tuomarilaisilla oli hautansa, pastorin väellä omansa, nyt, pastori Langen lähdettyä, saivat kai tuomarilaiset huolehtia kaikista. Seudun rahvaan haudat sijaitsivat kirkkoon johtavan käytävän molemmin puolin, useimmat niistä olivat huonosti hoidettuja, kumartuneita, rikkaruohon peittämiä, ristit olivat kallellaan; kuolleet olivat kuolleita ja haudattuja, huolehtikoot he itse leposijastaan, elävien ei tarvinnut enää siitä välittää. Olen tehtävänä oli leikata ruoho kummuilta, hiljaa hyräillen kulki hän suurine saksineen haudalta haudalle, Anne Sofie seurasi häntä kukkineen. Charlotte istui sukuhaudan luona ja katseli vuonolle. Ole leikkasi ruohoa, ja jokaisen siistityn hautakummun koristi Anne Sofie kukilla. Hän kulki ikäänkuin suurella perhehaudalla, kaikki, jotka täällä lepäsivät, olivat salaisia sukulaisia, nimet, pelkät nimetkin tuntuivat niin tutuilta, surullista ja masentavaa oli kukittaa tämän suuren, tuntemattoman, sammuneen suvun hautoja. Tyylikästä, juhlallista, piilipuin ja kuusiaidoin kaunistettua Buckholtzien sukuhautaa ei ainoakaan suvun jäsenistä koskaan käynyt katsomassa, kukaan ei siitä välittänyt, viimeinen siihen haudattu oli neiti Annette Buckholtz, joka olisi tullut haudatuksi köyhäinhoitolaitoksen varoilla, jollei pastori Langen olisi ottanut kustantaakseen hautausta, niin oli suku seudun unhoittanut. Tuossa on tohtori Weihmerin hauta, "tässä lepää tohtori Hans Christian Weihmer, rakastettuna ja kaivattuna." Rakastettuna ja kaivattuna, mutta haudasta ei ainoakaan sukulaisista välitä, rakastettuna ja kaivattuna, hänen lapsenlapsiaan on elossa suuri joukko, mahtaakohan kukaan heistä tietää, missä hän on haudattuna? Birgitte Kristine Dorothea Bille, omaa sukuaan Schlisse, "sinun muistosi elää!" Tuomari Bille — Hagen edeltäjä — sen pitempiä aikoja ei siitä, todellakaan ollut kulunut — oli paennut seudulta ja haudan lähettyviltä ja mennyt vanhoilla päivillään uusiin naimisiin. Parina ensimmäisenä vuonna kirjoitteli hän silloin tällöin, tiedustellen käväisikö kukaan hautaa katsomassa, sitten kirjeet loppuivat, ja nyt oli hän jo vainaja, — lapset olivat kadonneet kaiken maailman teille eikä kukaan välittänyt unhoittumattoman haudasta. Tuossa lepää asianajaja Buch vaimonsa ja kahden lapsensa vieressä. Silloin kun hagelaiset muuttivat pohjoisesta seudulle, oli Buchin talo paikkakunnan keskeisin, pyöreä, hyvinvoipa, aina iloinen Buch osasi koota kaikki yhteen, hänen talonsa oli elämän lähteenä paikkakunnalla, virran rannalla olevaan valkoiseen taloon kerääntyi kesäisin nuorisoa, siellä tanssittiin, leikittiin, näyteltiin. Nyt oli heistä jälellä vain neljä hautakumpua, ainoa elossaoleva poika oli Amerikassa. Buchin kuoltua oli seutu käynyt hiljaiseksi, maalla saattaa joskus yksi ainoa talo herättää eloon kokonaisen paikkakunnan, kun talo suljetaan tai siihen muuttaa uusia asukkaita, syntyy hiljaisuus kuin iloisen vieraan lähdettyä, ja vieras unohdetaan pian. Ja tässä lepäävät pappilaiset, äidinisä, rovasti Adeler, jota Anne Sofie ei ollut koskaan nähnyt, ja äidinäiti, ruustinna, joka hagelaisten tullessa paikkakunnalle asui täti Lovisen kanssa Päivölässä, uudelleen lapseksi muuttuneena, luullen olevansa vastakihlattu, luullen, että täti Lovise oli hänen sisarensa, tuo vallaton Lovise — Tässä on heidän oma sukuhautansa, tässä lepää Rikke täti, isän sisar, joka oli ollut heidän kanssaan sekä Hammerfestissä että Bodøssä, mutta joka kuoli samana vuonna kuin he muuttivat tänne. Ja tässä on Eilertin pikkuhauta ja Hagbartin — hänen, joka lähetettiin kotiin Kristianiasta perikatoon tuomittuna, joka kolme vuotta harhaili tuomarilassa kuolemaa odotellen, — äidin lemmikin. Mutta mitään haudoista ei Anne Sofie koristanut niin ihmeellisen raskain mielin kuin niitä, jotka sijaitsivat lähinnä kirkkoa: kahta rautalevyin merkittyä, kahta pylväin eroitettua ja korutonta kumpua, jolla ei ollut pylväitä eikä ristiä; nämä haudat olivat vanhoja, vanhan kirkon aikuisia. Rautalevyin ja pylväin merkittyjen kumpujen vainajat tunnettiin nimeltä, mutta mikään ei ollut ilmaisemassa, ken sen kummun alla lepäsi, jota eivät levyt, pylväät tai ristit koristaneet, eikä sitä kukaan tiennyt. Suuren suuri ruusupensas, melkein kuin puu, kasvoi sen yllä, kesäisin puhkesi ruusu kellertävänpunaisiin pieniin kukkiin, lukemattomiin, omenantuoksuisiin, sen kukoistaessa ei hautakumpua näkynyt ollenkaan. Kerrottiin, että siihen muka olisi haudattu nuori tyttö, kapteenin tytär, joka oli hukuttautunut kaivoon, kun ei ollut saanut sitä, jota halusi. "Lörpötystä" sanoi rouva Hage, "tuntemattomista haudoista kohistaan aina semmoista — minä olen kuullut puhuttavan, että siinä lepää kapteenivainaan taloudenhoitajatar, ja ehkäpä hän hieman lyhensi ikäänsä, mutta tuskinpa vain pelkällä vedellä." Mutta Anne Sofie uskoi kertomukseen nuoresta tytöstä. Saatuaan haudat koristelluiksi hän istahti Hagbartin haudan vieressä olevalle penkille. Täällä lepäisivät kerran isä ja äiti, ehkäpä hän itsekkin, kaivettaisiin uusia hautoja, joiden kumpuja vieraat ihmiset hoitelisivat, kunnes kukaan ei enää välittäisi niistä, koko tästä suuren, tuntemattoman suvun kirkkomaasta. Täällä istuessaan, kaikkien näiden vainajain sukulaisena, tunsi hän itsensä niin katkeran vanhaksi ja murheelliseksi, hän oli jo yli kolmenkymmenen, mitään ei ollut hänen elämässään tapahtunut, kerran oli hän luullut — sinä kesänä, jolloin Karsten Langen oli ollut viimeistä kertaa kotona — mutta siitäkään ei ollut tullut mitään, hän ei ollut tuntenut edes pettymystä. Ollessaan kotona viime kesänä, oli Johanneskin tullut lauantai-iltaisin kirkkomaalle, haudalta haudalle oli hän kulkenut nimikirjoituksia lukien — tuhannetta kertaa elämässään. "Minä kuljen täällä lisäilemässä vuosia ikääni", oli hän sanonut, "minä olen jo suunnattoman vanha, minä kasvan taaksepäin enkä enää tiedä, minä aikana elän." Niin — semmoista se oli. Ensimmäistä kertaa hän sen tunsi ollessaan pikkutyttönä vierailulla äidinäidin luona ja pistäytyessään Lovise tädin kanssa kirkkomaalla, hautoja kukittamassa tietenkin. Hän oli aikonut laskea kukkavihon pienelle hautakummulle, kun Lovise täti, topakkaan tapaansa, oli ottanut sen hänen kädestään sanoen: "ei sille, se ei ole säätyläishauta." Siitä hetkestä oli, hänet vallannut salainen, epäselvä, pelokas aavistus, että hän jo oikeastaan kuuluu kirkkomaan väkeen, että maa voi hänelle milloin tahansa avautua, sanoa: tervetuloa, käy toisten kuolleitten luokse. Tästä lapsen salaisesta pelosta oli kasvanut, yhäti vahvistuen, yhäti kätkössä pysyen, vastenmielisyys sitä luokkaa kohtaan, johonka hän kuului, hän oli säätyläisen lapsi, nuo sanat tuntuivat hänestä merkitsevän, että hän oli sairas, hitaasti kuoleva. Samanlaista on olla elävänä haudattu, ajatteli hän. Ole tuli häntä kohden — hän oli saanut työnsä tehdyksi. Jollen minä pelasta itseäni ajoissa, ajatteli hän katsoen Olea. Charlotte seisoi kummun luona, jolla ruusupuu kasvoi. "Etkö sinäkään tiedä, kuka tähän on haudattu?" kysyi hän Olelta. "Puhutaan, että siinä on muuan, joka kuoli sydänsuruista", vastasi Ole. "Niin, tuon me tunnemme", sanoi Charlotte. "Äiti taas kertoo, että siinä olisi eräs, joka joi itsensä kuoliaaksi. Tämä vastaus on yhtä hyvä kuin tuo toinenkin. Tiedätkö, mitä täti Lovise sanoi kuulleensa. Että tuohon olisi haudattu kissa, — eräällä vanhalla papinleskellä oli kissa, josta hän kovin paljon piti, ja kissan kuoltua kuoppasi hän sen salaisesti tänne ja istutti ruusun haudalle. _Sentähden_ ei tuolla kummulla ole ristiä. Näistä kolmesta, morsiantytöstä, juomari-eukosta ja kissasta, pidän eniten kissasta." Anne Sofie otti vasun ja puutarhasakset. "Ehkä on kuitenkin olemassa joku, joka sen tietää", sanoi hän, — "kuka tuossa lepää, tarkoitan. On aina joku, joka on lähtenyt pois haudalta." "Onnellinen se, joka on poissa," sanoi Charlotte. "Niin minäkin kerran ajattelin. Mutta kun minä olin poissa, kaipasin minä kotiseudun ilmaa, tuntureita, kotitaloa." "Koti, koti, suloinen koti", sanoi Charlotte, "maaseudulla on vain talonpojilla koti. Me muut olemme irtolaisia. Pois minä täältä kaipaan." "Oletko siitä varma, Charlotte?" Ole hymyili lempeästi. "Kyllä, jollen nyt olisi kirkkomaalla, niin vannoisin sen. Mutta en tahdo, että katti kääntyy haudassaan." Ole hymähti. "Sinua Charlotte aina huvittaa, Ole." Anne Sofie kulki kirkkomäkeä alaspäin. "Niin, Ole on minun kiitollisinta kuulijakuntaani." Charlotte pisti kätensä hänen kainaloonsa, häntä huvitti aina tavattomasti se, että Olen koko ruumis jäykistyi hänen tuntiessaan käden kosketuksen, "kiitokseksi saat kulkea kanssani käsikoukkua, — sillä huomaan, että se on sinusta mieluisinta, mitä toivoa saatat." Saavuttuaan tuomarin portille, juoksahti Charlotte sisään, mutta Anne Sofie pysähtyi hetkeksi tielle. "Sinä olet kai jo päässyt pastorin muuttovalmistuksista", sanoi hän, Ole tapasi aina olla apuna semmoisissa tilaisuuksissa, "jonkun vuoden kuluttua sinä kai auttelet meitäkin", lisäsi hän. Ole katsahti nopeasti ylös. "Ei suinkaan tuomari aio erota, eihän hän toki sitä aio tehdä." "Se on totta, mitä Charlotte sanoi, — me olemme vain irtolaisia, pidä se mielessäsi, ja jos sinä luulet, että täällä enää on mieluista olla virkamiehenä, niin erehdyt." "Ei ole — sinäpä sen tiedät", sanoi Ole — viime syksynä ei tuomaria ollut uudelleen valittu kunnanvaltuustoon, johon hän oli vuosikausia kuulunut, "niin, ei ole enää herkkua virkamiehenä oleminen", jatkoi hän. "Miks'emme siis mekin lähtisi", sanoi Anne Sofie, puristi nopeasti Olen kättä hyvästiksi ja meni. Ole kulki kotiinpäin, hän kulki nopeasti, jätettyään taakseen sillan, alkoi hän nousta mäkeä. Päästyään ensimmäisen jyrkänteen laelle, kääntyi hän, täältä hän taas näki tuomarin talon. Ole jatkoi matkaansa, hyräillen tapansa mukaan. 2. Neiti Steineman huoahti raskaasti, nosti kätensä vinoille ristiluilleen ja huoahti taas. Voi hyvä isä - kuinka tämä elämä on raskasta, — hän ei mitenkään voinut löytää pastorin harmaita matkasukkia. Hän tiesi aivan varmasti, että vielä eilen illalla olivat sukat vastapestyinä, kokoonkäärittyinä pastorin lipastolla, sen hän saattoi vannoa vaikka jumalan kasvojen edessä. Voi hyvä jumala — kuinka eläminen on vaikeata. — Neiti Steineman ontui ullakon halki ja portaita alas. Voi hyvä jumala — näitä portaita — oli se ihan ihme, ettei hän vielä ollut tähän loukkuun kuollut, -kanan astimethan nuo olivat eivätkä mitkään portaat. Mutta koska hän niillä nyt viimeisiä kertoja asteli, ei hän voinut olla syntisesti toivomatta, että hän sittenkin olisi niiltä kuoliaaksi kuukertunut. Mutta, kuinka olisi silloin käynyt pastorin, — hänen, joka oli kuin lapsi. Hyvä jumala — että hänen täytyi jättää nämä kaikki — keittiö, ruokakammio — luuletteko, että semmoista ruokakammiota saadaan kaupungissa, — sehän on kuin asuinhuone. — Kuinka he saisivat Bergenissä — kaupungissa, jossa kaikki on ostettava — edes jokapäiväisen, leipänsä, — maitoa ja munia hän ei uskaltanut edes ajatellakaan. Huomenna oli viimeinen päivä. Jumala armahtakoon — viimeinen päivä, eikä hän vielä ollut löytänyt pastorin harmaita sukkia. Hän nilkutti läpi suurten, matalakattoisten huoneitten, jotka ammottivat vastenmielisen tyhjinä, salissa oli kääreisiin kiedottuja huonekaluja ja suuria laatikoita sekä joitakin huutokaupassa myytyjä esineitä, joita ei vielä oltu haettu. Voi hyvä jumala sitä huutokauppaa — että hän olikaan sen päivän kestänyt — kapineet, jotka olivat hänen käsissään kuluneet kaikkina näinä rouvan kuoleman jälkeisinä vuosina, kaikki mitä hän rakasti, alkaen pienistä punaisista kupeista kolmijalkaiseen kyökkituoliin asti, — jolla hän oli aina istunut kermaa vatkatessaan, - kermaa, niin kermaa he eivät tietenkään saisi kaupungissa, — kaikki oli myyty, ja semmoisille, jotka eivät osanneet antaa oikeata arvoa sille, minkä saivat. Suurikukallinen sohvakin oli myyty kahdellakymmenellä viidellä kruunulla, — herra nähköön, kaksikymmentä viisi kruunua kaikista niistä suloisista hetkistä, jotka hän oli suurikukkaisella sohvalla viettänyt. Ja kulkiessaan ruokasalin lävitse hän tuskin uskalsi katsahtaa ulos — puutarhaan, joka hänen täytyisi jättää. Pikkuisen hän sentään kurkisti, — ja näki silloin rouva Hagen tulevan portista, — siunattu tuomarinrouva, karviaismarjaviiniäkin hän vielä muistaa tuoda pastorille. Hän nilkutti ovelle, päätyi portaille: "Jaa, jaa, rouva Hage — kun minä nään teitin ja kun minä ajattelen, että se on kohta viimeinen kerta, niin mun tekee niin pahaa. Olis Herra ottanu meitinkin aikonaan tykönsä. Niinkun Mellmannin väet otettiin, — heitin ei tarvinnu matkustaa." "Emme me tiedä Herran tarkoituksia." "Jaa, jaa — itsekukin saa hakea lohdutusta, mistä löytää. Että onko pastori sisällä? Hän istuu kyäkissä kistun päällä eikä uskalla liikkua minkään, hän pelkää myöhästyvänsä laivasta huomena, — ikäänkun me emme siähen kerkiäisi." Pastori Langen istui todellakin kirstulla keittiössä — valkoisena ja vähäisenä — pienet keltaiset kätensä oli hän ristinyt vatsalleen, rouva Hage huomasi ne ja tarttui niihin. "Teidän lähtönne, pastori, tekee minut niin sanomattoman murheelliseksi", sanoi hän kyyneleet silmissä. Pastori katsahti ylöspäin. "Niin — taashan minä muutan — kaiketi viimeistä kertaa ennen suurta muuttoa." Hänen katseensa oli ilmeetön. Mutta neiti Steinemanin katse oli tarkka, hän tuijotti terävästi pastoria, laskeutui yht'äkkiä polvilleen ja veti hyppysillään pastorin housut saappaitten suista. "Mitäs tää on", sanoi hän äkäisesti, "joko pastori on tänäpä pannut jalkaansa harmaat matkasukat?" Pastori katseli säikähtyneenä paksuja, harmaita villasukkia. "Niin, rakas neiti Steineman, — minusta tuntui parhaalta pukea ylleni matkavaatteet, kun ne jo olivat esilläkin, sittenhän sekin oli tehty." "Onko pastori pannu villahousutkin jalkaansa? Meinaako pastori mennä kirkkoonkin, seurakunnalle hyvästiä jättämään tommosissa villahousuissa ja villasukissa, — minä melkeen luulen, ettei teitillä ole yhtään kunnioitusta korkeeta kutsumustanne kohtaan." "Mutta rakas neiti Steineman —" "Jaa, jaa — huomena aikasin saatte muuttaa -sänkyn päällä on puhtaat pyhävaatteet. Hän on vallan kun lapsi, rouva Hage, — häntä täytyy passata ihan joka paikassa." Rouva Hage hymyili. Mutta ajatellessaan, ettei hän enää koskaan saisi olla tämmöisiä huvittavia pikkukahakoita katselemassa, kyyneltyivät hänen silmänsä. Koskaan ei hän enää saisi iltaisin keskustella pastorin kanssa uskonnollisista aiheista, ei koskaan huvikseen hämmästyttää tuota vanhaa miestä merkillisillä kysymyksillä, ei iloita hänen yksinkertaisista selityksistään. Hän sanoi kiivaasti. "On synti, että te lähdette, minulla ei ole varaa menettää vanhoja ystäviäni." "Vanhuuden kohtalona on kadottaa kaikki ne, joihin on kiintynyt, menettää kaikki ikätoverinsa", sanoi pastori ja seurasi rouva Hagea ulos. "Mutta on siinä jotakin lohdullistakin, me kohtaamme omamme haudan tuolla puolen. Ja minun seurakuntani," jatkoi hän, "suo kernaasti, että minä lähden, moneen vuoteen en ole kyennyt keräämään sitä Herran huoneeseen. Nyt se saa papin, joka käyttää sen omaa kieltä", pastori virnisti, "ei ainoastaan jokapäiväisessä puheessa, vaan vieläpä, kuten olen kuullut kerrottavan, saarnatuolissakin." "Niin, ja Blixin virsiä hän laulattaa." Pastori seisahtui vakavana. "Tekin kannatitte niitä. Mutta mitä sanoin minä. Jos paholaiselle antaa edes yhden sormen —" Rouva Hage nauroi äänekkäästi. "Niinpä niin, te nauratte, te olette hyvä ihminen, mutta te ette huomaa, kuinka kaikki tuo on luhistamassa meidän pientä, rakasta yhteiskuntaamme. Jäljettömiin on maaseudulla kadonnut kunnioitus virkamiehiä kohtaan, täälläkin kunnioitetaan enemmän maakauppiasta, hänelle ollaan velkaa, kuin pappia tai tuomaria, semmoinen ei ole hauskaa." "Niin, hauskaa se ei ole", myönsi rouva Hage ja jatkoi huokaisten: "juopa tulee yhä suuremmaksi ja toisella tavalla kuin ennen, me tulemme yksinäisemmiksi. Ja köyhemmiksi", hymyili hän jälleen. "Ei se naurata", sanoi pastori Langen vakavana ja pudisti päätään. Rouva Hage kulki oikotietä peltojen poikitse, aurinko oli juuri laskemassa, sen viime säteet kimaltelivat virran kalvossa, rannat peittyivät sinertävään hämyyn. Pappilan puutarhan suuri tuomi oli aivan valkoisenaan kukkia, jokainen tuulenhenkäys kuljetti ympäristöön voimakasta tuoksua. Rouva Hage pysähtyi ja katseli ympärilleen. Kerran kai hänkin lähtisi — jättäisi kaiken, jonka tunsi, jota rakasti. Pappilassa oli hän lapsuutensa elänyt, siellä oli hän sinä suvena mennyt kihloihin — ah, niin monta vuotta sitten, — nuorena asianajajan rouvana oli hän asunut kolme vuotta sillan luona olevassa pienessä talossa, — jossa nyt asui nimismies, — ja pohjoisessa vietettyjen vuosien perästä olivat he muuttaneet takaisin tänne, — ja tänä kesänä tulivat he asuneeksi täällä — hyvä jumala, hänhän oli asunut täällä jo kolmekymmentä vuotta. Kerran — niin, kerran oli hän kaikesta sydämestään toivonut pääsevänsä pois täältä — uusiin ja suurempiin oloihin, rikkaampaan elämään, monien ihmisten pariin. Mutta nyt — jaksoiko hän edes ajatella lähtemistä? Eikö hän ollut viihtynyt täällä hyvin monta vuotta, kunnes se ihme tapahtui, että seudulta alkoivat ystävät kuolla sukupuuttoon, vanhat perheet lähtivät pois tai muuttivat manan majoille, uusia ei tullut sijaan, ja ne jotka tulivat olivat arvottomia, elämä oli muuttunut yhä yltyväksi yksinäisyydeksi, joka kaikkialta häntä uhkasi. Ja sittenkään — Hän kulki hitaasti edelleen. Mahtaisivatkohan niityt vielä virkistyä, jos tulisi sadetta? Kunpahan hän vain saisi Hagen ottamaan vuokraajan. — Mutta Hagehan tahtoi aina olla kaikkea sitä, mihinkä hän ei sopinut — onnettomuudekseen. Maanviljelijä ja pitäjäpolitikko — saaden osakseen pelkkiä vastoinkäymisiä. Tila rappeutui ja talonpojat hymyilivät happamesti kulkiessaan tuomarilan maitten yli johtavaa polkua. Ensiksi he syrjäyttivät hänet puheenjohtajan toimesta ja viime vaaleissa hänet jätettiin tykkänään pois kunnanvaltuustosta, se oli häntä harmittanut, hän oli vanhentunut ja käynyt entistäänkin harvasanaisemmaksi. Aamuisin hän aina asetti kirjoituspöydälleen suuren arkin paperia, erohakemusta varten. Mutta hän ei koskaan ollut saanut otetuksi kynää käteensä. "Kai minun täytyy se erohakemus kirjoittaa", sanoi rouva Hage ääneen ja kulki pitkin askelin kotia kohden. Syötyään istuivat he kaikki puutarhaportailla, tuomari tupakoi ja rouva Hage neuloi. He kuulivat naurunkikatusta ja hiljaista rapatusta maantieltä, tuomarilan palvelijattaret olivat tuttaviaan odottelemassa. "Tänä iltana tanssitaan Hagessa", sanoi rouva Hage tarkastellen neulomustaan, "eikö teistä ketään haluta mennä mukaan." "Eikö se riitä, että piiat menevät", kivahti Charlotte. "Sinäpäs nyt olet olevinasi", sanoi äiti. "Sinä tiedät vallan hyvin, minkälaista siellä olisi", vastasi Charlotte, "ketään ei meidän tulomme huvittaisi eikä meillä olisi mitään tekemistä. Minä häpeän itseäni tanssiessani kansantansseja Andersenin johdolla. Tunnetko Dalebu-Jonsønin?" "Enhän minä, jumalanähköön, tunne." Äiti hymyili. Anne Sofie työnsi kissan sylistään ja nousi. "Minä menen", sanoi hän rauhallisesti. "Siinä teet sinä oikein, lapseni", sanoi rouva Hage koettaen vakuuttaa itselleen, ettei hän ollutkaan toivonut molempain jäävän kotiin. Tuomari meni levolle. Charlotte istui vielä hetken, hän koukisti solakan, pitkän vartalonsa aivan kaksinkerroin ja istui kädet polvien ympäri ristittyinä, miltei huomaamattomasti vavahteli hänen ruumiinsa, se oli salaista kärsimättömyyttä, avoimet silmät tuijottivat tuntureille, joilla ne eroittivat mäntymetsästä häämöittävän tien. "Kun Johannes palaa lomaltaan, lähden minä hänen mukaansa", sanoi hän. Rouva Hage ei heti vastannut, syksyyn mennessä heidän lukunsa siis vähenisi. "Minä puhun isälle", sanoi hän hetken kuluttua, "onhan hänellä Anne Sofie." "On — jollei hän mene naimisiin Olen kanssa." "Ole Bergeiminkö kanssa? Ei koskaan, niin typerä ei hän ole — jumala auttakoon ja varjelkoon meitä semmoisesta onnettomuudesta." "Olea hän meni tapaamaan tansseihin", sanoi Charlotte. "Anne Sofiestako tulisi Bergeimin emäntä", äiti ravisti päätään, "ajattelehan toki Charlotte —" Charlotte seisoi äitinsä edessä kädet riippuen. "Sinä et tiedä, kuinka välistä haluttaa tehdä mitä tahansa. Kun on satanut lokakuun, marraskuun ja joulukuun, voisi pistää päähän naimisiin meno vaikka oman isoisänsä isoisän kanssa, niin, melkeinpä Olen isoisän isoisän kanssa. Mutta — kesällä ei niin tehtäisi. Hyvää yötä, äitiseni —" — Rouva Hage siirtyi huoneeseen, hän työskenteli ahkerasti, silloin tällöin nosti hän kuunnellen päätään. Hän kuuli vain oman hengityksensä ja etäistä hanurinsoittoa Hagesta. Hän parsi sukan toisensa perästä, silloin tällöin hän huokaisi ja sanoi huokaistuaan, "ei sinun huokailemisistasi mikään parannu", ja sitten hän taas kuunteli hanurinsoittoa. Kuullessaan nuorten palaavan oli jo keskiyö, he kulkivat ohitse hiljaa, nauraa kihertäen. "Siivoa nuorisoa", ajatteli rouva Hage. Sitten hän kuuli Anne Sofien nousevan portaita, "hän on siis sittenkin ollut tansseissa", ajatteli rouva Hage. Talossa oli kaikki taas hiljaista, maantien melu haipui etäisyyteen. Rouva Hage pani pois käsityönsä ja meni pihalle, oli ihana yö, hän ei voinut mennä nukkumaan. Hän kulki keittiöportailta navetan luo, edestakaisin, hieroen silloin tällöin käsiään. Tyttäriään hän ajatteli, mitä hänen oikeastaan oli tehtävä, hekin kaipasivat hiukkasen iloa, heidänkin tuli kokea elämää. _>_ Oli yö ja koko tienoo nukkui. Pappilassakin oli pimeätä, he olivat siis saaneet matkavalmistukset tehdyiksi. Ensi yönä olisi jo vanha pastorikin poissa. Rouva Hage kulki kauan. Hän tuli ajatelleeksi kaikkia niitä iloisia suviöitä, jotka hän oli elänyt, alkaen nuoruuden ensi vuosista, jolloin veri vielä oli kuumaa ja punaista, onneton, on se nuoriso, joka ei ole tuntenut veren virtaavan kuumana suonissaan. Hän muisti erään kesän, jolloin Johannes ja Hagbart olivat tuoneet kaupunkilaistuttavia tullessaan, silloin oli tuomarilassa ollut varhaisesta aamusta alkaen semmoista melua ja touhua, että Hagen oli täytynyt sanomalehtineen paeta talosta löytääkseen rauhallisen lukupaikan. Hän nauroi. Hän kuuli naurunsa kajahtavan onttona ja surullisena nukkuvien talojen keskellä. Hän ravisti itseään, huokasi raskaasti ja meni levolle. Noustessaan portaita kuuli hän seinäkellon lyövän kahta. 3. He seisoivat sillalla viittomassa kunnes höyrylaiva hävisi niemen taakse. Ja viimeiseen asti seisoi pikku pastori kannella viittoillen vastaukseksi, ja neiti Steineman piti nenäliinaa kasvojensa edessä. Sitten näkyi enää vain savua. Rouva Hage seisoi yhä sillalla, pari miestä oli kuormaamassa säkkejä rattaille, muutamia pohjoisesta tulleita talonpoikia hääräili rattaitten vaiheilla. Kalastaja Niilo souti virralla, rouva Hage huusi häntä käymään talossa, jos hän saisi kaloja. Sitten hän hieroi käsiään, haasteli hetken lahtari Lallin kanssa sian puolikkaasta, jonka hän tahtoi saada, koetti tinkiä, hieroi taas käsiään ja lähti kotiin suuri tyhjyys sydämessään. Mutta tultuaan Sillankorvan Antin vaiheille, sanoi hän itselleen, ettei hän todellakaan saanut antaa yksinäisyydentunteelle ylivaltaa, oman itsensä ja toisten tähden, ja hän pistäytyi kauppaan ostaakseen naulan suklaata illaksi. Anne Sofie oli seurannut hitaasti perässä, ja kukkulalla, jolta näkyi vuonolle, hän pysähtyi vielä kerran. Kesällä ei tulisi ketään tuttua vierailemaan pappilaan, ei hänkään. Koskiko se häneen, ei, tuntui vain hiukan omituiselta, siinä kaikki. Se oli ollut ikäänkuin mahdollista jo niin monta vuotta, että hän oli melkein sen unhoittanut. Nyt, kun viimeinenkin mahdollisuus oli poissa, muisti hän sen. He olivat retkeilleet yhdessä, hän oli ollut papin poika ja Anne Sofie tuomarin tytär, se oli ollut liiaksi ennakolta järjesteltyä, eikä siitä siksi ollut tullutkaan mitään. Äiti seisoi kaupan edessä odottaen häntä. "Kai sinustakin tuntuu pappilaisten menettäminen raskaalta — rakas lapseni", tunnusteli hän. Anne Sofie siirtyi toiselle puolelle tietä, rouva Hagen suu sulkeutui, ei — ei ollut hutuistakaan avosydämmisyyttä odotettavissa, Anne Sofien ei ollut tapana uskoa tunteitaan muille. "Meillä on suklaata illaksi", sanoi rouva Hage ääneen koettaen puhua iloisesti ja kulkien reippain askelin. Saavuttuaan sillalle huomasi hän, että Anne Sofie oli pysähtynyt keskustelemaan jonkun kanssa, hauturin. "Tuletko sinä", huusi rouva Hage, hänestä tuntui niin vastenmieliseltä mennä yksin kotiin. "Olella on minulle kissanpoika", vastasi Anne Sofie, ja he molemmat lähtivät nousemaan Bergeimiä kohden. Tie nousi jyrkästi, kapea ratastie, pensaikon reunustama, Anne Sofie kulki reippaasti edellä, — tiessä oli jotakin niin herttaisen hyväilevää, sen vieressä lirisi puro, tuntui kuin lehtimetsän tuoksua. Ole asteli perässä, kädet selän takana, hitaasti, mutta uupumatta. He tulivat pihalle. Talo sijaitsi korkealla, yksinäisenä, he näkivät sieltä koko kylän. Pieni tupa oli keltaiseksi maalattu, navetta ja vaja olivat rinnakkain tunturin kupeessa, melkein pihan poikki juoksi puro, — sama puro, jonka tielläkin kohtasi. "Täällä on kaunista", sanoi Anne Sofie hengästyneenä. He menivät tupaan, se oli pieni, kahdesta matalasta ikkunasta näkyi laakso, Anne Sofie aukaisi ikkunan ja katseli ulos, — tuolla oli kirkko, tuomarila ja pappila, täältä näkyy kaikki, ajatteli hän. "Tässä on kissanpoika", sanoi Ole, hänen käsivarrellaan oli pieni harmaa kerä. Anne Sofie otti sen ja painoi sitä poskeaan vasten, hän tunsi, että se oli lämmin kuin pieni lapsi. Hän katsahti Oleen kiittääkseen, Ole seisoi oven luona, mutta nousikin ylös niin kiivakasti, että unohti, mitä oli aikonut sanoa. Saattoi helposti nähdä, mitä Ole ajatteli. Anne Sofie kääntyi häneen selin, — vai _sitä_ Ole ajatteli —. Entäs hän itse —? Arasti katseli hän pientä, puolityhjää talonpoikaistupaa kääntöpöytineen, sohvalavitsoineen ja ruskeine tuoleineen — Saattoiko hän ajatella —? Hän katsahti Olea, joka seisoi kaltaisenaan oven luona, Anne Sofien mielestä hieman kalpeampana kuin tavallisesti, mutta hymy oli entinen, tuo ikäänkuin hiukan anteeksipyytävä, hyvä hymy. Niin, hyvä hän olisi — Mitä hän ajattelikaan? Eikö hän hävennyt. Eihän hän ollut rakastunut Oleen. Hän painoi kissanpoikaa rintaansa vasten. "Nyt niinä lähden taas alaspäin", sanoi hän tuntien kuinka hymy jäykistyi hänen huulilleen, hän muuttui juhlalliseksi ja lähentymättömäksi, hänen mieltään pahoitti ja katkeroitti se, ettei hän kyennyt olemaan luonnollinen. Hän kiiruhti ulos, mutta seistessään pihamaalla eikä enää Olen tuvan seinien sisässä, tunsi hän vapautuvansa ja hiljaa hengähtäen tai huokaisten kääntyi hän Oleen päin. "Enpä ole tainnut edes kiittää sinua kissanpojasta", sanoi hän. "Mitäpä kiittelemisiä kissanpoika kannattaisi", vastasi Ole. Anne Sofie tarttui lujasti hänen käteensä, säikähtyi seuraavana silmänräpäyksenä, että Ole käsittäisi hänet väärin, veti kätensä nopeasti pois ja meni. Tiellä hän ei tahtonut kääntyä, sillä hän tunsi, että Olen katse seurasi häntä. Vasta tietäessään olevansa polvekkeen takana kätkössä, pysähtyi hän hengähtämään. Mennäkö Bergeimiin emännäksi —! Vai elelläkö tuomarilassa kunnes on muuttunut vanhaksi piiaksi, elelläkö hienona neitinä — säätyläisneitinä, kuten ennenvanhaan oli tapana sanoa. Kuinka Ole olikaan häntä katsonut! Jo kauan oli hän tiennyt, että Ole oli rakastunut häneen, mutta hän ei ollut koskaan ajatellut Olen uskovan saavansa hänet. Mutta niin hän vallan varmasti ajatteli. Kuinka Ole olikaan katsonut häntä! Tuo katse herätti hänessä suloisen kauhun, pelokkaan väristyksen hänen ruumiissaan kuin kylpyyn mennessä. Ja hän ehkä eläisi elämänsä yksinään, ilahduttaisi itseään päivästä päivään koiranpennuilla ja kissanpojilla, hän, jolla oli vain yksi ajatus: olla miehen oma ja kerran puristaa lämmintä, alastonta, pientä lapsenruumista itseään vasten. Ollessaan nuori tyttö — kokematon ja tyhmä -silloin, kun hän ja Charlotte vielä asuivat samassa huoneessa, — puhuivat he joskus avomielisesti keskenään rakkaudesta, miehestä, joka oli oleva ainoa heidän elämässään, hän tai ei kukaan. Siitä oli jo kauan, kun hän oli avannut sydäntään Charlottelle tai jollekin muulle, eivätkä hänen ajatuksensa enää olleet julkisuutta varten. Hän ei enää uskonut ainoaan valittuun, häneen eikä kehenkään muuhun. Mies kuin mies — kunpahan hän vain pääsisi elämästä ikäänsä yksinäisenä ja lapsetonna. Katkeroituneena katseli hän eteensä, ilme oli kova, kasvot kalpeat. Nämä olivat varmaankin niitä, joita sanottiin pahoiksi ajatuksiksi, eivät nuoren tytön ajatuksia, mutta eihän hän ollutkaan nuori tyttö, vaan juuri tulemaisillaan vanhaksi piiaksi. Kissanpoika yritti karata häneltä, hän tarttui siihen niin kovakouraisesti, että se huusi ja kynsi, Anne Sofie piti siitä lujasti kiinni ja kulki edelleen. Kuumottavin poskin tuli hän tuomarilan keittiöön. "Kuljin niin nopeasti", sanoi hän. "Kyllä sinä viivyit riittävän kauan", vastasi äiti. Anne Sofie etsi maitokupin ja laskeutui polvilleen. "Voi, minun pikkuista kissanpoikaani", sanoi hän. Rouva Hage ihmetteli tytärtään, ravisti huolestuneena päätään ja koetti hämmentäessään kaakaota arvailla, olisiko todellakin jotakin Anne Sofien ja Olen välillä? Mahdotonta — olihan Anne Sofie niin jäykkä ja luoksepääsemätön, niin ylhäinen —. "Varjelkoon — voihan hänkin olla hyvä puolestaan", sanoi hän ääneen ja koetti katsein urkkia, oliko hänen tyttärensä ehkä kuullut jotakin. Mutta siitä tulisi vain onnettomuutta, ajatteli hän edelleen, kyllä minä olen pitkän elämäni aikana nähnyt, minkälaista talonpoikaisvaimojen elämä täällä on. "Tarkkaahan kaakaota, Anne Sofie", sanoi hän, ja kun hän pihan poikki aittaan kulkiessaan kohtasi suuren kukon, nyökkäsi hän sille tarmokkaasti ja sanoi: "niin ei koskaan tapahdu." Palatessaan aitasta savustettu makkara kädessään, kuuli hän ääniä maantieltä, savustettu makkara kädessään meni hän veräjälle katsomaan. Kaksi joukkoa oli kohdannut toisensa, indredalilaisia ja paikkakuntalaisia, he olivat pysähtyneet ja keskustelivat hiljaa. Heidän keskellään seisoi mies, jota rouva Hage ei tuntenut, hän oli lyhyt, mutta sangen harteikas, hänellä oli leveälierinen hattu ja sen alta näki rouva Hage kapeat, auringonpolttamat, mutta sittenkin kalvakkailta näyttävät kasvot. Hänellä oli suuri, musta parta ja siniset, vakavat silmät, hän kuului sanovan jotakin syvällä, miehekkäällä äänellä, sitten hän tarttui hattuunsa, kääntyi ja lähti lyhyin, hieman sipsuttavin, nopein askelin. Rouva Hage pistäytyi veräjästä ulos. "Aapo", huudahti hän hiljaa, osoittaen lähtenyttä makkaralla, "kuka oli tuo vieras mies?" Se oli — kuulemma — se oli se uusi pappi. 4. Uusi pappi herätti suurta huomiota tuomarin perheessä, hän oli ollut paikkakunnalla jo viikon eikä vielä ollut käynyt talossa, hän oli käynyt tervehtimässä puheenjohtajaa, nimismiestä ja maakauppiasta, muttei tuomaria, oliko se olevinaan mielenosoitusta. Tuomari nosti katseensa sanomalehdestä. "Älkäämme odotelko uutta pappia", sanoi hän. "Kyllä Stord tunnetaan, hän on talonpoikaispappi ja vihamielinen virkamiehiä kohtaan. Eräässä valitsijakokouksessa, moniaita vuosia sitten, minä tapasin hänet, hän kuului silloin vasemmistoon, nyt hän kaiketi on lähinnä sosialisti, mutta jo silloin oli hänen ohjelmassaan vain yksi ponsi: alas virkamiehet. Pysytelkäämme hänestä soveliaan matkan päässä." Rouva Hage ei vastannut mitään, hän puristi huulensa yhteen ja oli epäilyttävän lauhkean näköinen, hän ei aikonutkaan pitää pastori Stordia soveliaan matkan päässä. Tulee pappi, jolla on maankuulu nimi, mies joka itse on jotakin, ja hänen kanssaan ei rouva Hagen pitäisi seurustella, sen hän tekee, vaikka hänen täytyisi korvista kiskoa pastori Stord taloon. Tuomari oli mennyt portaille, mutta palasi pian takaisin, "menehän katsomaan, mitä pappilassa puuhaillaan", sanoi hän ja hänen nenänsä punoitti tavallistaan enemmän. Rouva Hage meni ulos. Pappilan maalla kasvoi muutamia ihania saarnia, nuo satavuotiset puut olivat pappilan parhain koristus. Kaksi miestä oli parhaillaan kaatamassa suurinta puuta. Pappi seisoi vieressä katselemassa.. Puunkaatoa katsellessa katsellaan elämän sammumista, jos puu tarpeettomasti kaadetaan, katsellaan murhaa. Mutta jokaisen velvollisuutena on estää murhaa tapahtumasta, jos hän sen voi. Näin ajatteli rouva Hage juostessaan voimainsa takaa polkua pitkin, hän kokoili helmojaan niin paljon kuin voi, tämähän on murhaa, mutisi hän itsekseen. "Älkää — lopettakaa tuo", huusi hän hengästyneenä, heiluttaen nenäliinaa. Ne kaksi miestä lopettivat hakkaamisen ja töllistelivät typerän näköisinä. Pappi tuli vastaan hitain askelin. "Älkää hakkauttako noita puita, pastori Stord, ne tunnetaan koko maakunnassa. Ne ovat seudun ylpeys. Ne ovat kasvaneet siinä sata vuotta. Monen suvun muistot liittyvät noihin puihin". Pastori katseli häntä rauhallisesti. "Olette varmaankin tuomarinrouva Hage?" kysyi hän matalalla, sointuvalla äänellään. "Niin olen. Ja minä olen syntynyt pappilassa. Olen mennyt kihloihin noitten puitten alla. Äiti ja isä tapasivat istua niitten varjossa. Kaikki täällä asuneet papit ovat pitäneet niitä kunniassa. Älkää hakkauttako niitä." Pappi hymyili. "Minulla on viraston suostumus", sanoi hän. "Sen minä kyllä uskon, mihinkähän ei kanslioissa suostuttaisi. Mutta te olette pappi — te olette ihminen — te näette puut, näettehän kuinka ihania ne ovat." "Minä näen, kuinka ne imevät voiman maasta", vastasi pappi palaten takaisin puitten luo. "Saahan toki hiukkasen uhrata sille, mikä on kaunista tässä maailmassa, eikö niin pastori? Ja hiukkasen sille, mikä on pyhää meille kaikille. Puut elävät kauemmin kuin me, niissä on sukukuntien elämää, jumalan ääntä niitten suhinassa." Pastori kohautti vastahakoisena olkapäitään. "Uhrata! Jumala on meille antanut maan, josta viljeltynä tulisi seudun parhaita. Katsokaahan, minkälaisena kesantona se on. Jotta voitaisiin entisiä laiminlyöntejä korjata, täytyy saarnipuut hakata pois. Maata täytyy viljellä. Hakatkaa!" huusi hän miehille. "Mutta kysykää keneltä paikkakuntalaiselta tahansa —" "Minä olen neuvotellut puheenjohtajan kanssa. Kaatakaa ne," sanoi hän jälleen ja kääntyi kohteliaasti rouva Hagen puoleen. "Jos teillä on valittamisen aihetta, olette tilaisuudessa kääntymään viraston puoleen." "Nuo puut tietävät enemmän ihmisten rakkaudesta kuin te, pastori," sanoi rouva Hage ja lisäsi uhaten: "Teille kostetaan se, mitä nyt teette — olkaa siitä varma", hän kääntyi nopeasti ja lähti kotia kohden. — Muutamia päiviä myöhemmin oli rouva Hage maakauppiaan puodissa, pastori sattui tulemaan. Hän odotti, kunnes pastori oli saanut asiansa toimitetuiksi, pois hän lähti yhtaikaa. Pastori tervehti lyhyesti. Rouva Hage hymyili leppeintä hymyään, hymyä, joka uursi kaksi syvää vakoa hänen suupieliinsä, ja puhui imelimmällä äänellään. "Älkäämme antako puitten synnyttää vihamielisyyttä pappilan ja tuomarilan välille", sanoi hän, "puitten kaataminen koski minuun ja tekin ehkä sitä kadutte. Mutta papin ja tuomarin kesken on aina ystävyys vallinnut, mehän olemme täällä ainoat virkamiesperheet." "En minä ole vihamielisiä välejä ajatellutkaan", sanoi pastori hitaasti, "enkä minä sitäpaitsi kuulukaan virkamiessäätyyn siinä mielessä kuin te tarkoitatte", hän kulki nopeasti. Mutta rouva Hage pysyi perässä ja kulkiessaan hän tarkasteli pastoria sivultapäin, pastorin voimakkaan yläruumiin ja ohuitten, heikkojen säärien, sipsuttavien askelten välillä oli huvittava epäsuhde ja katsoessaan läheltä hänen suuriin sinisiin silmiinsä, aavisti rouva Hage niissä epävarmuutta, itsensäkiduttajan ja kiihkoilijan epävarmuutta, ajatteli hän, etpähän olekaan miekkoseni niin voimakas kuin luulet. "Mutta virkamies te olette sittenkin", sanoi hän. "Niin — valitettavasti", vastasi pastori lyhyesti. Rouva Hage tunsi itsensä nöyryytetyksi, muttei sittenkään antautunut. "Mutta miksikä valitettavasti?" Pastori katseli kookasta, voimakasta vanhaa rouvaa, joka ei tahtonut häntä päästää, hän katseli lujia, punertavia kasvoja, valkoisia tiheitä kulmakarvoja, jotka kaartuivat tummien, loistavien silmien yllä, tuo rouva teki hänet levottomaksi, ja hiukan myöntyväisempänä hän vastasi: "Siksi, että minä olen syntyäni talonpoika ja mieluimmin elän talonpojan elämää. Valitettavasti jouduin minä virkamiesuralle, vaihdoin kaiken omani kulttuuriin — siksi kai sitä sanotaan — joka ei koskaan tule omakseni ja huomasin liian myöhään kaiken sen valheellisuuden, petoksen, kaiken sen vilpin ja ylpeyden, joka aina liittyy virkamiehen asemaan. Liian myöhään huomasin minä, että olisin voinut hyvin olla, jopa paljon paremminkin, pappina olematta virkamiehenä, nyt minä koetan olla talonpoika, vaikka olenkin pappi." "Mutta te olette pappi", hymyili rouva Hage itsepäisenä, "ja minä kuulun teidän seurakuntaanne." "Seurakuntaani", sanoi pastori ja rouva Hage huomasi, että jotakin voimakkaasti pyrki oikeuksiinsa hänen äänessään, liian usein toistetut sanat sen aiheuttivat, sanat joilla pyrittiin vaikuttamaan, "seurakuntaani, niin — jos te tarkoitatte asetuksia ja rajoja. Te kuulutte pitäjään, rouva, kaikki ne kirkolliset toimitukset, jotka teillä on oikeus vaatia papiltanne, saatte te vaatia minulta. Mutta jos te tarkoitatte jotakin enempää, jotakin joka on täällä sisällä", hän löi rintaansa, — "niin luulen minä, ettette te kuulu seurakuntaan. Siinä mielessä en ole teidän pappinne — olen vain teidän virkamiehenne. Minä olen talonpoika ja julistan jumalan sanaa niille, jotka kuuluvat _minun_ seurakuntaani. Niille, jotka uskovat siihen jumalaan, johonka minä uskon. Minun jumalani ei ole virkamiesten jumala, jonka seurakuntaa pitäjäinrajat määräisivät, minun jumalani on vähäpätöisen miehen jumala, talonpojan ja työmiehen, sen joka tekee työtä ja täyttää velvollisuutensa. Minun jumalani ei ole ylpeitten jumala." "Mutta on niin monenlaista ylpeyttä", sanoi rouva Hage huvitettuna. "Te tarkoitatte, että minullakin ja meikäläisillä on oma ylpeytemme, ylpeytensä oli ehkä jumalan valitulla kansallakin, mutta se oli valittu kansa ja se oli siitä ylpeä. Mutta — en pelkää puhua teille suoraan — te kuulutte siihen luokkaan, joka on ylpeä itsessään, joka on ystävällinen kansalle, jota pitää itseään alempana olevana, joka ei tahdo syödä heidän pöydässään eikä kutsua heitä huoneisiinsa. Se on ylpeätä luokkaa. Missä syövät teidän väkenne, rouva, keittiössä, eikö niin?" "Niin on tapana meillä", vastasi rouva Hage hieman hämmentyneenä, "siten he viihtyvät parhaiten." Pappi nauroi, hänen naurunsa oli kimeätä kuten sen, joka ei ole tottunut hymyilemään. "Tuskinpa. Kaiketi on asianlaita niin, ettette te viihtyisi, jos olisi toisin. Ei — rouva — me emme kuulu samaan seurakuntaan. Siksipä olen sallinut sen epäkohteliaisuuden, etten ole käynyt teitä ja perhettänne tervehtimässä. Se olisi ollut vain kohteliaisuusvalhe." Rouva Hage katseli häntä uteliaana, sitten hän sanoi yhtäkkiä: "Te olette kansanpuhuja?" Pastori tuli tummanpunaiseksi, hämmentyi, sipsutteli rauhatonna, vihdoin hän sanoi: "Te tarkoitatte, että minä puhun pelkkiä sanoja. Minä _olen ollut_ kansanpuhuja — valitettavasti." "Siitäkin sanotte valitettavasti", nauroi rouva Hage hyväntuulisena, "kuulkaahan, minä luulen todellakin, että meillä kahdella on keskustelun aihetta. Nyt on teidän vuoronne kuunnella. Minun isäni oli täällä monta vuotta pappina, hän oli niitä ylpeitä, joista te puhutte. Kun ihmiset tulivat hänen pakeilleen, istuivat he aina ovensuussa, niin oli asianlaita. Mutta kun hänet haudattiin, seisoivat he haudan ympärillä ja itkivät, eivätkä he sitä hävenneet. Hän järjesti täkäläisen koulun. Hän opetti heitä pesemään tupiaan, aukaisemaan ikkunoita saadakseen raitista ilmaa ja saipa hän heidät silloin tällöin pesemään itsensäkin — hiljalleen mentiin eteenpäin. Kuka olisi heitä opettanut, jollei hän olisi sitä tehnyt?" Pastorin aikoessa vastata, jatkoi hän nopeasti: "Antakaahan minun puhua. Isä tunsi jokaisen ihmisen, jokaisen lapsen pitäjässään, kaikki salaisuutensa uskoivat he hänelle. Lapset oli hän kastanut, päästänyt ripille ja vihkinyt, hän oli istunut sairasvuoteen ääressä, puhunut haudalla, hän oli ollut ristiäisissä, häissä ja hautajaisissa joka ainoassa talossa. On totta, etteivät he usein istuneet hänen pöydässään, mutta he luottivat häneen. Ei se riitä, jos sanon, ettei kukaan tarvitseva turhaan kolkuttanut hänen ovelleen, hänen ollessaan pappina ei seudulla ollut ollenkaan köyhiä, todella puutteessa olevia, jollei isä itse voinut auttaa, hankki hän apua, kukaan ei uskaltanut kieltäytyä, kun hän käski auttamaan. Ja johdattakaahan mieleenne, pastori, kuka hankki paikkakuntalaisille tien tunturin ylitse, isä, kuka järjesti seudulle laivaliikenteen, taaskin isä. Hänen eläessään lisääntyi postinkulku yhdestä kerrasta kolmeen kertaan viikossa, sekin hänen työtään. On totta, että hänen aikanaan istui kansa ovensuussa, en sano että se olisi ollut oikein, mutta saammeko silti unohtaa, mitä hyvää hän on tehnyt? Me emme tahdo antaa tunnustusta hyvälle silloin kun se on meidän keskellämme, kun me olemme kadottaneet sen, koetamme sen unohtaa, pahan ja pienen me muistamme, ilolla, semmoisia me ihmiset olemme, onko se kaunista? Nyt istuu rahvas ja palvelijat pöydässä, minä olen vanhanajan ihminen, mutta en niin tyhmä, etten ymmärtäisi sen olevan luonnollista, vaikka minä kiusaannunkin, kun Mäenpään Antti kaivaa mälliä suustaan ja asettaa sen lautaselle." He olivat ehtineet tuomarilan veräjälle, rouva Hage pysähtyi, hän oli erittäin ystävällinen. "Minä olen suulas vanha vaimo, pastori, ja pelkäänpä, että teidän sielunhoitoonne tulee kuulumaan velvollisuus silloin tällöin laverrella minun kanssani. Talvi on täällä pitkä ja pimeä. Minä olisin vallan hyvin voinut olla sangen vihainen teille, kyllä minäkin kykenen näyttämään ylpeyttäni, jos niin tarvitaan. — Mutta", — hän hymyili lauhkeasti — "minä olen oppinut tyytymään ihmisiin semmoisina kuin he ovat, olkoot he sitten talonpoikia tai pappeja, ja minä iloitsen siitä, että he ovat monenlaisia ja toisistaan eroavia. Minä vapautan teidät tervehdyskäynnistä, en itsekään välitä muodoista, mutta minä uskon, että saamme kohta nähdä teidät tuomarilassa, ja minä toivotan teidät sydämestäni tervetulleeksi." Hän tervehti ja meni sisään, tuntien selviytyneensä voittajana. Mutta pappi asteli hitaasti ja miettien kotiaan kohden. 5. Samana iltana seisoi pastori Stord ikkunan ääressä katsellen tuomarilaan päin. Oli vihdoinkin alkanut sataa. Ensiksi oli tullut tiheätä vihmaa kuuroittaan vuonolta päin, välistä oli aurinko pilkahtanut, sitten tunturit kokosivat pilvet ja nyt valui sade rankkana kesäkuisen vihreille maille, koivut taipuivat tuoksuen kosteina, purot paisuivat kohisten, ja pappilan oja virtasi vuolaana, täynnään vettä. Pastori nojasi ikkunalautaa vasten ja painoi otsansa ruutuun katsellen ulos, hän tunsi itsensä yksinäiseksi avarassa, tyhjässä pappilassa. Väentuvassa oltiin jo levolla, sinne ei hän voinut mennä, eikä se Antti niinkään huvittava ollut. Tuomarilassa oli valoa, se kimmelsi salaisesti sateen halki. Hän ajatteli rouva Hagea, joka oli houkutellut hänet puhumaan hieman liian monta sanaa ja sitten kysäissyt, oliko hän kansanpuhuja. Hieman liian monta sanaa —. Mutta tänään ei ole sinne menemistä. Mutta ehkä — tuo ikuinen epävarmuus. Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Kädet selän takana. Silloin tällöin hän pysähtyi, kohotti leukaansa ja hengähti syvään. Eikö hän ollutkin etsinyt tätä uutta työalaa päästäkseen pois sieltä, missä hänet tunnettiin, missä hän oli ollut kansanpuhujana, pois hieman liian monien sanojen parista, ollakseen oma itsensä? Hänet oli vielä kerran vallannut halu tavoittaa oma sisimpänsä, löytää oma sisäinen itsensä; aina ennen kun tämä halu oli hänet vallannut, oli hän ponnistellut turhaan, ihmiset olivat tulleet väliin, kuinka väsynyt hän olikaan ihmisiin! Niinkauan kuin heitä kehui, puhui niitä sanoja, joita he halusivat kuulla, olivat he hyviä ja lauhkeita, mutta jos sanoi totuuden sanan, niin he uhkailivat, sanoivat kateelliseksi, pahansuovaksi, petolliseksi — Niinpä niin, jumala tietää, kuinka hauraaksi totuus oli tullut, se totuus, jonka hän salaisesti sisimmässään tunsi, ei se, joka vuolaana puheissa juoksi, josta ei kukaan välittänyt, monien ihmisten totuus, siitä oli hän jo selvillä vesillä, vaan yksityisen ihmisen totuus, yksilön osa totuudesta, voi, se oli niin vaikeata, siinä oli epävarmuutta ja jotakin muuta, jotakin naurettavaa — totuus hävetti häntä. Hän seisoi pöydän ääressä nojaten nyrkkejään pöydän kanteen. Epävarma, niin — mistähän saivat jotkut ihmiset varmuuden, avokatseisen varmuuden, yli kaksikymmentä vuotta kestäneiden taistelujen ja kamppailujen jälkeen oli hän epävarmempi kuin koskaan ennen, kätkeytyäkseen tarvitsi hän aina paljon sanoja. Mistä tämä johtui? Jostakin salaisestako hänessä itsessään? Eikö jumala ollut koskaan hänelle ilmestynyt, eikö hän koskaan ollut kuullut jumalan ääntä, nähnyt jumalan kasvoja, tuntenut jumalan voimaa itsessään? Oliko se sammumaton nälkä, jota hän tunsi, halua päästä jumalan luo vai pois jumalan luota? Sanoja — vaan ei jumalan sanoja. Taisteluja - vaan ei jumalan taisteluja. Valtaa — vaan ei jumalan valtaa. Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja nojasi päätään käsiinsä. — ‒ ‒ ‒ — Pastori Stord oli rikkaan søndimøreläiskalastajan poika. Isä oli aloittanut köyhänä poikasena, kalasti itse, mutta harjoitti sen ohella laajaa kauppaa, jota vanhin poika johti. Isä oli olosuhteisiin nähden oppinut mies, rauhaton sielu, ja huomatessaan lähinnä nuorimman poikansa lahjakkaaksi, päätti hän panna hänet papinkouluun, isällä oli omallatunnollaan paljon, joka hänen mielestään sopi pojan sovitettavaksi, mutta poika oli raju ja vallaton, hän tahtoi tulla kalastajaksi. Eräänä keväänä oli poika nuorimman veljensä kanssa kalassa, tuli myrsky, ja koko kalastajalaivue oli tuulensuojassa eräässä ulkosatamassa. Eräänä iltana syntyi tappelu, veitset vilahtivat, veli sai piston, lääkäriä ei ollut saatavissa ja oli hengestä kysymys. Niinpä purjehti Stord yksinään, haavoittuneine veljineen, vuonoon, ilma oli niin ankara ettei kukaan tahtonut tulla mukaan, eikä kukaan uskonut että he pääsisivät hengissä perille, ei Stordkaan. Mutta sinä yönä, kuolevan veljensä parissa veneessä, lupasi hän elämänsä jumalalle, jos he pääsisivät hengissä perille. He pääsivät maihin, lääkärin luo, mutta veli kuoli sittenkin muutaman päivän kuluttua. Siitä yöstä oli kotoisin Stordin usko jumalaan — usko ja epäily, merkki oli merkkiä vastassa, siitä yöstä oli kotoisin se ristiriitaisuus, jonka hän elämästä löysi, epävarmuus, jota hänen oma elämänsä lisäsi. Stord meni ensiksi erääseen itäiseen kansanopistoon. Mutta hän oli kohdannut jumalan myrsky-yönä, ja kansanopiston iloinen kristillisyys teki jumalan norjalaiseksi kansanopistonjohtajaksi, runollisin loppusoinnuin koristetuksi, kaikkien ystäväksi eikä kenenkään viholliseksi, semmoinen jumala ei sopinut nuorelle kalastajalle, _hän_ ei voinut antaa varmuutta, hänen sielunsa janosi elämää, eikä hän tajunnut loppusointuja. Hän lähti kaupunkiin, tiedonhalu heräsi hänessä, lähes kolmikymmenvuotiaana alkoi hän opiskella. Niinä vuosina, joina hän opiskeli jumaluusoppia, heräsi hänessä syvä viha virkamiehiä kohtaan. Hän luuli opintojensa kautta pääsevänsä tietoon jumalasta, elävästä jumalasta, Jehovasta, joka ilmestyy tunnusmerkeissä, tunnusmerkeissä, jotka nostavat ja masentavat, ja hänelle tarjottiin luentoja, selityksiä, raamatunkritiikkiä. Pyrkivätkö kristityt selittämään jumalaa? Oliko usko tiedettä, saavutettiinko se tutkimuksilla? Maan tomua! Yliopistovuodet olivat olleet viemäisillään hänen uskonsa, ne veivät kaiken hänen luottamuksensa kirkkoon ja pappeihin, hän tapasi nuoria teoloogeja, jotka puhuivat, että nyt oli papeilla hyvät ajat, sitä uraa kannatti tuumia. Mutta ne vuodet tekivät hänelle vielä jotakin pahempaakin, ne veivät hänen rohkeutensa, hän ajatteli uutta työtä, mutta mitä? Kokonaiseksi vuodeksi jätti hän salaa jumaluusopin lukien filologiaa, sitten hän taas palasi jumaluusoppiin, hänen täytyi löytää jumala. Jeesus oli valinnut kalastajat seuraamaan itseään, olisipa hänkin jäänyt kalastajaksi, ehkä olisi jumala kutsunut häntä, nyt sai hän turhaan kutsua jumalaa. Mitä oli hän nyt, ammattinsa oli hän hyljännyt, hän oli kalastajanpoika; josta tulisi virkamies, hän ei ollut mitään, tai vieläkin pahempaa, jotakin puolinaista, hän ei ollut kotonaan missään. Stord suoritti tutkintonsa ja sai viran muutaman peninkulman päässä kotiseudultaan. Täällä hän aloitti kamppailunsa ja taisteli virkaveljiään vastaan, heidän laimeata uskoaan ja heidän virkaylpeyttään vastaan. Ja puhuttuaan kysyi hän aina itseltään, oliko tämä ollut jumalan tahto, puhuiko jumala hänen suunsa kautta, elikö hän jumalan elämää? Hän puhui niinkuin se, jolla on varmuus, mutta hän tunsi olevansa tietämätön sekä tiestä että polusta. Stordista tuli tunnettu pappi, koko länsimaassa puhuttiin paljon hänen uskoninnostaan ja kaunopuheisuudestaan, hän aikaansai herätyksen, mutta herätyksen mukana lisääntyi hänen mielensä autius, hänen sanojensa kautta ilmestyi jumala kaikille, muttei hänelle itselleen, tai oliko tuo kaikki vain petosta? Hänen virkaveljensä pysyttelivät ihmeellisen vaiteliaina, eivätkö hänen sanansa olleet kyllin sattuvia ja uhkaavia? Oliko hän vain henkisesti heikkojen herättäjä, hän tunsi vastenmielisyyttä niitä kohtaan, jotka hän oli herättänyt ja katkeroitui niille, joita hänen sanansa eivät saavuttaneet. Vihdoin tuli se, jota hän oli isonnut, monivuotisen taistelun perästä liikahti vihdoin papisto, piispa kutsui länsimaan papit suureen kokoukseen, yhtaikaa pidettäisiin myöskin suuri maallikkokokous, tarkoituksena oli aikaansaada läheisempää yhteistoimintaa kirkon pappien ja maallikoiden kesken. Tähän kokoukseen kutsuttiin pastori Stordia erikoisesti, kuten piispa kirjoitti, tekemään selkoa mietteistään ja ajatuksistaan nykyaikaisen papiston asemasta kristillisessä elämässä. Stord tuli varustettuna, hänen edessään oli ratkaiseva taistelu, elämäntaistelu oli kamppailtava. Ennen lähtöään vietti hän rukouksessa tunnin toisensa perästä, saadakseen voimaa, saadakseen merkin jumalan armosta. Hän ajatteli Lutheria Wormsissa, salaisesti hän toivoi marttyyriutta, hän oli varma siitä, että hänen papinvirkansa oli kysymyksessä,-ja hän toivoi menettävänsä sen, hän kaipasi vainoa. Ensimmäiset päivät kuluivat pappien ja maallikoiden keskusteluihin, kummassakin leirissä oltiin sovinnollisia, he inhoittivat pastori Stordia. Tuli se päivä, jona hänen oli puhuttava. Nyt katseli hän kasvoista kasvoihin virkaveljiään, kaikkia noita laimeita kirkon miehiä, ja hän tuomitsi heidät, heidän arkuutensa, ylpeytensä, heidän virkauskonsa tähden, heidän etääntymisensä tähden elävästä, totisesta kristinuskosta; mitenkä ilmeni Kristuksen usko heissä, tahto noudattaa sitä hänen sanaansa, että tämä elämä oli arvoton, sammuva päivä ennen suurta kohtaamista; olivatko he unhoittaneet hänen sanansa, ettei valtakunta ollut tästä maailmasta, ainoatakaan heistä ei Kristus tunnustaisi apostolikseen. Hänen puhuessaan vallitsi kuolonhiljaisuus, mutta hän tunsi, ettei se ollut järkytyksen synnyttämää hiljaisuutta, puhuessaan oli hän kerran ajatellut, ikävystytänkö minä heitä, väsytänkö minä heitä? Ensimmäisenä esiintyi hänen puhuttuaan piispa, hän kiitti kristittyä veljeään hänen osoittamastaan hartaasta kilvoittelusta, hänen ajatuksensa eivät tosin olleet uusia, taistelu oli yhtä vanha kuin kirkkokin, viimeksi oli sen nostanut tanskalainen filosoofi Kirkegaard, mutta omasta puolestaan arveli piispa, ettei kirkko kaivannut filosofiaa, vaan yksinkertaista uskoa. Silloin jähmettyi pastori Stord, oliko hän filosoofi, eikö hän ollut yksinkertainen uskovainen, mitä oli hänellä Kirkegaardin kanssa tekemistä? Mutta piispa jatkoi, hän ei tahtonut tuomita kristittyä veljeä hänen liioittelujensa vaan hänen henkensä mukaan, ja henki oli apostoolinen, sitä hän kunnioitti. Piispan sanoihin liittyivät kaikki, papit olivat täynnään lempeyttä, anteeksiantoa ja nöyryyttä. Ja kokous päättyi siten, että piispa pappien ja maallikoiden puolesta pyysi pastori Stordia tulevissa suurkäräjävaaleissa asettumaan erikoiseksi kirkon ehdokkaaksi, kirkko tahtoi saada hartaan uskovaisen maan suurkäräjille. Stord palasi kotiin kokouksesta tappiolle joutuneena miehenä, jumala ei ollut valinnut häntä vihansa välikappaleeksi, hän oli yksinäinen, hyljätty, jumala ei tarvinnut häntä taisteluunsa. Hän etsi itselleen uutta vaikutusalaa, hänestä tuli talonpoikaispappi, hän nai erään talonpoikaistytön kotiseudultaan, ei rakkaudesta, vaan sentähden että hän tarvitsi apua talossaan. Pari vuotta kestäneen avioliiton jälkeen kuoli vaimo. Hän ei enää tiennyt, mitä hän uskoi, hän ei tiennyt edes oliko hän kadottanut uskonsa, hän viljeli maataan ja eli talonpojan elämää, mutta ilotonna. Hän vihasi virkamiehiä, heidän sivistystään, heidän asuntojaan, heidän mukavaa elämäänsä, mutta häntä ei tyydyttänyt sen pienen pitäjän rahvaan seura, jossa hän oli pappina. Hän tunsi sisäistä vastenmielisyyttä heränneitä kohtaan, jotka hän itse oli herättänyt, häntä inhotti heidän ahdasmielisyytensä, typeryytensä, itsekylläinen hurskastelunsa, herätys kulki omia teitään, pitivätpä heränneet häntä melkein luopiona. Hänestä tuli synkkä, iloton mies. Hänellä oli voimakas ruumis, mutta se oli aina ollut hänen vallassaan ja oli vieläkin, ehdottomasti, mutta hänen sisimmässään kumahteli salainen viha, hänenkin elämänsä oli mennyttä. Mitä siitä oli ollut hyötyä? Ehkä tarkoitti jumala juuri tervettä, voimakasta elämää, miksei hän ollut jäänyt kalastajaksi, hänen veljensä asuivat perheellisinä taloissaan ja iloitsivat. Hän oli talonpoika, mutta miksi, eihän hänellä ollut taloa, vain virkatalo, eihän hänellä ollut lapsia, joille olisi opettanut rakkautta maahan, olisihan hän voinut uudelleen naida talonpoikaistytön, mutta hän ei tahtonut, hänen veressään piili salainen hehku, hän kaipasi naista, joka tulisi hänen luokseen rakkaudesta, nuoruutta jonka hän oli menettänyt, kuka tietää, ehkä oli jumala juuri siinä, rakkaudessa. Hän etsi aina jumalaa. Hän tahtoi päästä pois siltä seudulta, jolla hän oli tappionsa kärsinyt, pois sieltä missä hänet liian hyvin tunnettiin, hän tahtoi olla yksin. Hän löysi itselleen uuden työmaan, hän valitsi sen siksi että oli kuullut virkatalon olevan rappiolla. Hän tahtoi panna sen kuntoon. Hän tahtoi mitellä voimiaan maan kanssa. Hän oli vain talonpoika. Papinpuku oli vain naamiaiskaapu. Hän oli menettämäisillään toivonsa löytää jumalan, ja kuitenkin ajatteli hän, jonakin päivänä ilmestyy jumala minulle, jonakin päivänä näen minä hänen kasvonsa. Jumalani, jumalani, miksi olet minut hyljännyt! Täällä luuli hän saavansa elää rauhassa, täällä olivat ihmiset hänelle vieraita ja jäisivätkin vieraiksi, täällä saisi hän olla yksin. Hän eli työmiehen elämää, köyhinkään työmies ei olisi voinut elää tyytyväisempänä, minkä hän ansaitsi, sen hän käytti maanviljelykseen tai antoi salaisesti pois. Vain raskain työ väsytti häntä. Nyt tahtoi hän elää aivan yksin. Ja sittenkin tunsi hän itsensä hyljätyksi ja orvoksi istuessaan kumartuneena pöytänsä ääressä, pää käsien varassa, hän ajatteli, että tuolta vieraan talon ikkunasta vilkkuu kodikas valo. 6. Pastori Stord ei päässyt ajattelemasta rouva Hagea, hän kyseli paikkakuntalaisilta hänestä, kuuli vain hyvää ja hämmästyi, hän oli odottanut jotakin rumaa piirrettä, johonka olisi voinut tarrautua. Eräänä päivänä oli lähetettävä kuolinilmoitus tuomarille, lukkari tavallisesti vei sen, mutta nyt lähti pastori itse. Tuomari oli käräjillä, hän kohtasi vain kirjurin, kulkiessaan päärakennusta kohden ihmetteli hän itsekseen, etteikö hän oikeastaan tiennytkin tuomarin olevan poissa. Hän tuli puutarhatietä, ketään ei ollut eteisessä. Menisiköhän hän eteenpäin? Hän astui huoneeseen, tyytymättömänä itseensä, hän katseli ympärilleen, huone oli kodikas, miksei hän koskaan saanut omaa huonettaan kodikkaaksi? Katsellessaan ympärilleen kuuli hän ääniä, tytöt olivat tulossa, Anne Sofie edellä, Stord kävi rauhattomaksi, hän ei ollut ollenkaan muistanut tyttäriä, mitä hän sanoisi, hän tunsi jäykistyvänsä esittäessään pahinta osaansa, pappia vieraskäynnillä. Hänen ihoaan pisteli hänen mennessään heitä vastaan, hän tunsi olevansa kömpelö ja katkeroitui itselleen ja koko maailmalle. "Minä olen pastori Stord", tervehti hän, "etsin tuomaria." "Isä on käräjähuoneella, tänään on tiistai", vastasi Anne Sofie. "Onko pastori todellakin meillä", Charlotte ilmestyi ovelle ja tervehti, "se oli odottamatonta", sanoi hän suorasukaisesti, ja Stord oli kuulevinaan hänen äänessään pilkallisen helähdyksen. "Minäpä menen ilmoittamaan äidille", sanoi Anne Sofie. Charlotte ja pastori olivat kahdenkesken, pastori katsahti nopeasti Charlottea, rauhattomuus, jota hän näinä päivinä oli aina tuntenut ajatellessaan tuomarilaa, palasi taas, ahdistava yksinäisyyden tuntu, kuinka ihmeellisen solakka hän onkaan, ajatteli pastori. Kaula oli pehmeä ja valkoinen, olkapäät hieman riippuvat, kädet pitkät ja kapeat, — hänen katseensa kiintyi käsiin ja jäi niihin. "Tuliko niistä saarnista paljonkin puita", kysyi Charlotte, oleillen ovella. Pastori katsahti ylös ja hymyili. "Moititteko tekin niistä, ovatko ne olleet täällä katkerana puheenaiheena? Oletteko muuten huomanneet, että täältä on nyt vapaampi näköala, kun puut ovat poissa?" "En, vainiin —", Charlotte meni ikkunan luo, polvi tuolilla ja nojaten kaksin käsin ikkunalautaan hän katseli ulos, "siksi kai te ne hakkautittekin." "Meillä ei tavallisesti hakkauteta saarnipuita haloiksi", jatkoi pastori. "Ne kai tuottavat muillakin tavoin", vastasi Charlotte kuivasti. Hän seisoi edelleenkin ikkunan luona, ikäänkuin olisi mieluimmin ollut katsomatta pastoriin. Mutta pastori katseli häntä, hänen ylpeätä sivukuvaansa, hieman liian pitkää nenää ja kapeata suuta. "Minua ei täällä katsota hyvin silmin niitten puitten tähden", sanoi pastori nöyrästi. "Oli niinkuin teidän äitinne sanoi, ne olivat pyhiä." "Minun mielestäni puut ovat suuremman arvoisia kuin ihmiset", sanoi Charlotte kääntymättä. "Se johtuu kai siitä, ettette ole vielä oppinut tuntemaan ihmisiä." "Minä olen luullut, ettei ihmisiä rakastaisi paljoakaan opittuaan heidät tuntemaan", nyt hän kääntyi pastoriin päin. "En minä kai niin sanonutkaan", vastasi pastori, "ensiksi pidetään luonnosta, puista ja maista, ei ole vielä opittu tuntemaan ihmisiä. Kun on opittu tuntemaan ihmisiä, rakastetaan luontoa. Tarkoitin vain, ettette vielä ole päässyt ensimmäistä astetta kauemmaksi". Hän vaikeni hetken, sitten hän lisäsi lempeästi: "tehän olette nuori." "Vaikka, mutta minä rakastan puita", sanoi Charlotte uhmaten, tuli hetken vaitiolo. Sitten sanoi pastori äkkiä: "Minä olen tottunut toimimaan nopeasti. Nyt olen pahoillani siitä, että hakkautin nuo puut." Charlotte hämmästyi, suoristautui ja sanoi kylmästi: "Ne eivät siitä kasva uudelleen." Hämmästyneenä siitä, ettei kohdannutkaan suopeutta, kiiruhti pastori pelastautumaan: "Ne eivät kasva. Mutta pelto kasvaa." "Ei katuminen saa mitään ihmeitä aikaan", sanoi Charlotte ynseästi. Pastori hymyili. "En minä kadukaan niin, että siitä voisi ihmettä syntyä." Sitten he vaikenivat taas, he tunsivat kumpikin olevansa liian totisia, he olivat niin juhlallisen näköisiä kuin surisivat he yhdessä jotakin vainajaa. Kunpahan minä voisin nauraa jollekin, ajatteli Charlotte, ja tuli entistään vakavammaksi. "Onpa hyvä, että on satanut", sanoi pastori rauhallisesti. "Tavattoman hyvä", todisti Charlotte. "Täällä on kaunista", sanoi pastori ja jatkoi, pienoinen pilkahdus silmissään, "täällä on niin kauniita puita, semmoisiin en ole tottunut siellä, josta tulin." "Sen kyllä huomaa", naurahti Charlotte lyhyesti ja vapautuneena. Pastori tunsi, että pahin oli jo kestetty ja jutteli edelleen vilkkaasti, hieman katkonaisesti, naurussaan kimakka helähdys. "Täällä on lauhkeampaa ja hiljaisempaa kuin siellä, mistä minä tulen. Sanotaan, että ken on kasvanut meren partailla, kaipaa aina sinne takaisin. Minä en ole varma siitä. Usein ihmettelen itsekseni, enkö olekin aina kaivannut pois meren luota, kauemmaksi vuonoihin, sinne missä on rauhallisempaa ja vehmaampaa. Niin, sitä minä nyt ihmettelen." Hän seisoi ikäänkuin olisi keksinyt uuden, valaisevan ajatuksen. Charlotte tarkasteli häntä uteliaana. "Merenrantalaiset ovat mahtavia merellä ollessaan, mutta pieniä niin kauan kuin ovat maan kamaralla. Ja sillä, joka on tahallaan kavunnut maihin, täytyy olla jotakin muuta, mikä mielen täyttää tai hukkuu hän tyhjään ikävöimiseen tai tulee pieneksi siinä, minkä luulee olevan suurta." "Ovatko ihmiset täällä teidän mielestänne mahtailevia", kysyi Charlotte. "En minä ajatellut ihmisiä, minä ajattelin itseäni", sanoi pastori ihmetellen omaa avomielisyyttään. "Vaikka olisimme kuinka pieniä tahansa, etsimme aina jotakin suurempaa, joka täyttäisi mielemme, mikään pelko ei ole niin kauhea kuin se, jota tuntee huomatessaan tyhjyyden ammottavan sielussaan, jota tuntee toivottomasti tavoittaessaan jotakin millä sen täyttäisi, kun ei se enää itsestään täyty. Onko se sitä, mitä nimitetään vanhuudeksi? Kenties, mutta erehtyneelle ihmiselle voi se alkaa jo parinkymmenen ijässä. Elämä on kuin puut, ne eivät kasva uudelleen katumalla." Hän säikähti itseään, tässä hän seisoi selvittelemässä sisintään, ilmaisemassa salaisuuksia, joita hän tuskin itsekään tunsi, hän lopetti sanoen karusti: "Olipa hyvä, että satoi." "Erinomaisen hyvä", sanoi Charlotte, hän oli kuunnellut henkeään pidätellen, niin hämmästynyt hän oli. "Rouva Hage tuli, vilkkaana ja eloisana — hänet oli haettu maantieltä, eräältä hänen tavanmukaisista keskusteluistaan. "No, sepä oli hauskaa", sanoi hän. "Mehän olemme naapureja", vastasi pastori pidättyväisesti. He joivat teetä ja olivat iloisia, pastori oli naisten mielestä melkeinpä kuin tavallinen ihminen, ystävällinen, huvittava, välistä hieman koomillinen, äänessä soinnahti joskus juhlallinen messusävy, sehän on ominaista kaikille papeille, merkillinen, naurettava ristiriitaisuus oli miehekkyyden ja piipityksen välillä, aivan samanlainen kuin voimakkaan yläruumiin ja ohuitten säärien sekä sipsuttavan käynnin. Mutta hän oli komea ja hänellä oli omat arvelunsa kaikista asioista, tuomarilaiset pitivät semmoisia hyveitä arvossa. Charlotte tarkasteli häntä koko ajan, hän oli ikäänkuin päässyt pastorin salaisuuksien perille, hän oli onneton, heidän välillään vallitsi kätketty ymmärtämys, tuntui siltä kuin olisivat he koko ajan toisten kuulematta kuiskailleet keskenään. Jollei hän olisi ollut hieman naurettava, hieman talonpoikainen, vieraaseen piiriin kuuluvalta tuntuva, olisi Charlotte pitänyt häntä mielenkiintoisena. — Ennen kotiamenoaan teki pastori pitkän kävelyretken Indredaliin päin, hän ei heti jaksanut mennä autioon pappilaan tai väentupaan Antin pakeille. Ei satanut enää, mutta ilmassa oli hienoa, hopeista sumua, tunturit näyttivät kohoavan kuin varjot harmaaseen avaruuteen. Tie oli kapea, ainoa tie tunturien ja virran välillä, joka kohisi tiheän pensaikon keskellä. Pastori pysähtyi vasta kosken yli vievällä pienellä sillalla. Niin, niin, puheli hän itsekseen tuijottaen koskeen, vuodet vierivät, ihminen vanhentuu, herää kysymys, mihinkä on elämä kulunut, eikö elämä ole jumalan parhain lahja, kuinka sinä olet sen käyttänyt? Mutta, ajatteli hän edelleen, eikö ollutkin niin, että me elämme tulevaa elämää varten emmekä tätä, eikö Kristus sanonutkin niin, jumalan valtakunta on lähellä, siinähän on koko kristinuskon ydin. Miksikä jumala sitten olisi antanut meille tämän elämän, joka voisi olla niin ihana, jollei juuri siksi, että me sen eläisimme? Eläisimme — eikö hän sitten koskaan ollut elänyt? Olihan hän ollut naimisissa — hänen kasvonsa vääntyivät. Ehkä hänen erehtymyksensä oli juuri se, ettei hän koskaan ollut elänyt? Ehkä oli jumala elämässä? Hän tuli liikutetuksi, hän kulki edestakaisin sillalla, oliko tämä ilmestys, pilkahtiko tässä valoa? Hän ei ollut koskaan pitänyt kestään, koskaan rakastanut. Rakastanut, sopiko semmoinen sana vanhenevalle miehelle, mutta eihän elämä ollut ennen tarjonnut hänelle sitä lahjaa, täytyikö hänen hyljätä se sentähden, että se tuli niin myöhään? Hitaasti, kuin mieluisan tuskallisena lämpönä, täytti tuon nuoren tytön muisto hänen mielensä, tuon niin nuoren tytön, pitkänä, pitkänä huokauksena valtasi uusi tunne hänen olemuksensa, hän nojasi raskaasti sillan kaidetta vasten, miksei hän ottaisi rakkautta vastaan lahjana, tapahtukoon niin jumalan nimeen. Hän kulki kotiinpäin nopein sipsuttavin askelin. Oli alkanut kirkastua, ajelehtivien sumuharsojen välistä vilahti vaaleansininen taivas. Hän kulki reippaasti, hänen mielensä oli iloinen ja kevyt, hän oli kummastuksissaan, tänään oli hän saanut merkin, jumalani, minä kiitän sinua, sanoi hän, elämä ei ollut enää yksinäistä. Melkein juosten nousi hän pappilanmäen, pelloilta ja niityiltä nousi voimakas tuoksu, huomennahan hänen oli mentävä perunamaalle. 7. "No, no, Ivar Botn", sanoi tuomari, oltiin käräjillä parin peninkulman päässä pääpitäjästä, "pitäkäähän mielessänne minun kehoitukseni, — puhukaa totta, mitään salaamatta. Mitä sanottiin rajankäynnin päätyttyä?" Ivar Botn vääntelehti, ei siksi ettei hän olisi muistanut, eikä hän oikeastaan tahtonut mitään salatakaan. Mutta vaikeata oli tässä seisoa sanasta sanaan selvittämässä kaikkien kylänmiesten kuullen, ja kyllähän hän sen tiesi, mitä totuuden ilmitulo merkitsisi, — ettei tuo tuomarikaan ymmärtänyt puolinaista viittausta — — Tuomari huokasi, hän epäili suuresti todistajain totuudenrakkautta. Sitten hän saneli pöytäkirjaan — Charlotte oli hänen mukanaan pöytäkirjurina -ja huusi hitaalla, väsyneellä äänellään: "Kahdeksas todistaja. Talollinen Sakarias Sakariaanpoika Hestebeite." Käräjähuone oli täynnä sinipukuista miesväkeä, he istuivat pitkin seiniä olevilla penkeillä suuret nyrkit polvien välissä, oleilivat ovella ja seisoskelivat tiheänä ryhmänä käytävässä. Pihalla vetelehti pari miestä hevosten luona. Ilma oli kuuma ja tyven. Vesi kuulsi vaaleansiniseltä jäisenvihreitten tuntunen keskellä, jäätikköhuippu heloitti valkoisena, keltaisena ja sinisenä aurinkoista taivasta vasten. Käräjätuvassa oli tukahuttavan kuuma, siniset puvut kärysivät, ilmaa olisi voinut kantaa ulos astioissa. Sakarias Sakariaanpoika Hestebeiten ollessa todistamassa, syntyi käräjätuvassa levottomuutta, miehet kääntyivät varovaisesti kurkistamaan ikkunasta, ja he näkivät, että rannikkoa pitkin tuli rataskulkue, sen perässä leijaili valkoinen pölypilvi. Hotellinomistaja Fonn tuli aika kyytiä hotellin leveitä portaita alas, juostessaan risti hän kätensä ikäänkuin pyytääkseen jumalalta, että vieraat olisivat tuottavia. Päästyään alas hän kääntyi, kiipesi takaisin pari porrasta, pysähtyi ja lähti alaspäin uudelleen. "Sivert — Sivert", huusi hän rämeällä, kovalla äänellä eräälle pojalle, joka keikkui aidalla, "ota sinä vastaan hevoset. Hm. Niin. Mitä minun vielä pitikään?" Hän juoksi nopein, lyhyin askelin erään miehen luo, joka istui käräjätuvan portailla. "Onko sinulla kaloja mukanasi, Johannes?" kuiskasi hän, "onko sinulla kaloja mukanasi. Mihinkä minun sitten piti mennä?" Johannes katsahti ylös. Kalat oli pantu suolaan. "Hyväjumala — kaikkea sitä tapahtuu", sanoi Fonn, risti kätensä ja juoksi portaita ylös jääden tuijottamaan. "Siellä tulee piiri-insinööri", sanoi hän kovaa ja lisäsi heti vaivaisella valittavalla äänellä, "hyväjumala, siellähän tulee piiri-insinöri seurueineen." Heidät arvosteltiin sangen hyviksi matkustajiksi. Uudelleen hän nousi hotellin portaita, pysähtyi puolitiehen, levitti kätensä ja kuiskasi, "nyt ne tulevat." Matkueessa oli kolmet rattaat, ensimmäisissä istui piiri-insinööri, pitkä, laiha mies, jolla oli pitkät hevosenkasvot ja suuri musta parta. Hitaasti astui hän alas rattailta. Kääntyi hitaasti kyytipoikaan päin. Puhui hänelle sanomattoman hitaasti. Kulki hitaasti hotellia kohden. Pysähtyi, ojenteli itseään hitaasti, yhä enemmän ja enemmän, kunpahan hän jo taukoaisi, mutta hän ojenteli itseään entistään enemmän, vihdoin natisivat kaikki hänen jäsenensä uhkaavasti, silloin antoi hän syvään huokaisten kätensä vaipua. Fonn juoksi häntä vastaan, kierteli hänen ympärillään, nousi pari porrasta, laskeutui pari porrasta, "piiri-insinööri voi tietenkin hyvin? ja piiri-insinöörin rouvakin voi samoin hyvin? Kuinka kärsivällinen — kuinka kärsivällinen — voi hyväjumala, niin tilaako — tilaa — sesonki ei ole vielä alkanut, mutta vaikka täällä olisi vieraita jok’ainoassa sängyssä, hankittaisiin piiri-insinöörille sittenkin tilaa, tänään on käräjäpäiväkin, tuomarikin on täällä, voi hyväjumala." Korkeitten portaitten ylimmällä askelmalla sanoi hän kättään heilauttaen, "tehkää niin hyvin herrani, Sivert päästä hevoset hakaan." Charlotte näki istuimeltaan pihamaalle, tulleista hän tunsi piiri-insinöörin, hänen kaksi apulaistaan sekä erään bergeniläisen insinöörin. Mutta viidettä, hyvin nuorta, punervanvaaleata, uuteen ruudukkaaseen urheilupukuun puettua miestä, hän ei tuntenut. Oli syntynyt kiistaa, voitiinko kymmenennen todistajan Juljaana Juhanneksentytär Breien todistusta kuulla, hän oli syöttänyt sikojaan kysymyksessäolevalla rinteellä. "Sitten me otamme riitakysymyksen harkittavaksemme", sanoi tuomari, "ja lopetamme täksi aamupäiväksi." Syntyi hiukan mutinaa, tuomarista ei pidetty, hän ei antanut ihmisten jaaritella niinkauan kuin niitä halutti. — — Päivällispöydässä istui Charlotte nuoren, vieraan, vaaleaverisen miehen vieressä, hänen nimensä oli Melde — Sten Melde — hän oli piiri-insinöörin veljenpoika. Oliko hauskaa olla mukana maantieretkellä? Hauskinta mitä Sten Melde tiesi — vaikka oli kyseessä vain näin lyhyt aika. Sitten heillä ei ollut sen enempää puhumista, Charlotte istui jäykkänä ja luoksepääsemättömänä, hän oli hämillään. Piiri-insinööri jutteli pitkäveteiseen tapaansa, osoitellen ilmaan pitkällä, jäntevällä, luisella sormellaan: he olivat tulleet viitoittamaan tunturin yli uutta tietä, kesemmällä tehtäisiin päätös ja arviolaskelma. "Silloin on tuomarin maja Laakajärven rannalla vaarassa", sanoi hän. Tuomari tuli levottomaksi, pienestä tunturimajastaan hän piti eniten tässä maailmassa. "Niin, minä koetan estää, minä koetan estää", sanoi piiri-insinööri, "mutta hittoko sen tietää, kuinka käy, talonpojat tahtovat välttämättömästi saada tien kulkemaan majanpuoleista rantaa, vaikka se siten tulee sekä pitemmäksi että kalliimmaksi." Hän alkoi laskea lukuja ja matkoja, niin että pöytäkunnalta pääsi ikäänkuin hiljainen huokaus. Kirjuri piti pöytäkirjaa iltapäivällä, Charlotte oli vapaa, päivän kallistuessa iltaa kohden harhaili hän kylätietä rantaa pitkin. Eräällä niemekkeellä istui Sten Melde onkimassa. "Syökö kala?" kysyi Charlotte. "Ei. Tiedättekö te, mistä se johtuu?" "On vielä liian aikaista kalastaa vuonossa", vastasi Charlotte. "Vai niin, vai siitä se johtuu, hitto tässä sitten seisokoon", sanoi hän hypäten alas kiveltä, jolla oli seisonut, "en ole koskaan ennen onkinut, se on tuskastuttavan pitkäveteistä." "Isän mielestä se on huvittavinta työtä, luullakseni. Veljeni Johanneksen mielestä myöskin." "Hänet minä tunnen, Kristianiasta, kadulta siis. Tiedättekö te, että hän on kaupungin komeimpia miehiä? Hän näyttää englantilaiselta — hienolta englantilaiselta." Hän katseli Charlottea suurilla kirkkailla silmillään. "Teistäkin tulisi englantilainen. Te olette melkein saman näköinen." Hän asteli vikkelästi Charlotten rinnalla, väliin toisella, väliin toisella puolella, puhuen koko ajan. "Rakas ystävä", Charlotte pysähtyi, "etteköhän voisi kulkea rauhallisesti yhdellä puolella?" "Kyllä vallan," nauroi hän, "se johtuu siitä, että minä olen aina rauhaton. Sanoo eno. Tunnetteko te enon? Kauhean hidas eno. Mutta hyvä. Siksi minä juuri olenkin tällä retkellä. Rauhoittuakseni hiukan, sanoo isä. Minusta tulee rautatieinsinööri, niin, ei täällä kotona, minulla on eno Amerikassa — sinne minä lähden. Siksi piti minun tänä kesänä hieman harjoitella. Arveli äiti." "Vai niin, te aiotte lähteä Amerikaan?" "Niin, jos minä vaan voin lähteä Kristianiasta. Sillä Kristiania on maailman ihanin kaupunki, eikö teidänkin mielestänne?" Hän hypähti taas. "Ettekö te ole ollut Kristianiassa? Voi teitä raukkaa - minä en ole koskaan ollut muualla. Amerika on vielä parempi. Sanoo eno, Minä olen sanonut enolle, etten voi olla hänen kanssaan kauempaa kuin kesäkuun, heinäkuun minä purjehdin. Jollen jo silloin lähde Amerikaan." Hän hypähti taas toiselle puolelle. He olivat saapuneet takaisin hotellin luo, käräjät olivat päättyneet, rattaat toistensa jälkeen lähtivät kolisten, tomupilven peittäminä. Tuomari seisoi pihalla keskustellen erään miehen kanssa, perin väsyneeltä hän näytti, mutta aina tapasi moni häneltä jälkeenpäin kysyä neuvoa eikä tuomari koskaan kieltäytynyt. Charlotte ja Sten Melde istuutuivat hotellin portaille. Vesi muuttui syvän siniseksi, ohutta sumua laskeutui tuntureille, hiljaisuudessa alkoi eroittaa kosken kohinaa. "Minä en ole koskaan ennen ollut täällä lännessä", sanoi Sten Melde, "täällä on tavattoman kaunista, mutta asua en täällä tahtoisi." "Miksette? Onhan täällä teidän mielestänne kaunista. Mutta ehkä teidän enonnekin arvelee niin?" "Enoko? Hänen mielestään on tämä ainoa ihmisasunnoksi sopiva paikka. Sanoo eno. Mutta ei -tuntureita vain, vettä ja pienen pieniä taloja, täällä ei varmaankaan tapahdu kerrassaan mitään, ja minun mielestäni täytyy joka päivä aina sattua jotakin." "Täällä ei kylläkään paljoa tapahdu", sanoi Charlotte heikko, katkera värähdys äänessään, "minä iloitsen, jos tapahtuu jotakin edes kerran vuodessa." "Tulkaa", sanoi Sten Melde, "menkäämme soutelemaan." Charlotte katsoi häneen ihmetellen. "Sitä emme voi tehdä." Mutta Sten Melde tarttui hänen käteensä ja veti hänet mukanaan, "tulkaa nyt vaan", nauroi hän. Talaitten luona oli vene, hän työnsi sen arkailematta vesille. "Mutta emmehän me voi ottaa tätä venettä ilman muuta." "Emmehän me toki karkaa", sanoi Sten Melde nauraen ja hyppäsi veneeseen, "jos joku tätä tarvitsee, niin kyllä hän huutaa meille." Charlotte hymyili. "Ei ihmisten täällä ole tapana seisoa rannalla luikkaamassa", hänkin astui veneeseen. "Se on totta, täällä ihmiset vain kuiskailevat, oletteko huomanneet sen? Se johtuu siitä, että kaikki muu puhuu niin voimakkaasti. Tunturit. Virta. Sanoo eno." He soutivat hitaasti, rantaa seuraten, Sten Melde kastoi airoja varovaisesti veteen, joka syvällä näytti olevan mustaa. He soutivat pienen puron ohi, joka pulppusi rantakivien keskellä. Sten Melde piti venettä paikoillaan. "Kuulkaa", sanoi hän. "Mitä te kuuntelette", kuiskasi Charlotte. "Puroa, — on niin ihmeellistä kuunnella sitä." He kuuntelivat molemmat heikkoa puronsolinaa. Sitten he soutivat edelleen, erään niemen rantaa, vesi oli kirkasta ja mustaa, siellä täällä väreili pinta kalojen liikkeistä. Vääristynyt koivu kuvastelihe veden kalvoon, etäämpänä olevan tunturin juurella yhtyi vesi ja ranta tummaksi varjoksi, kirkkaalla taivaalla loisti valkoinen uusikuu. Sten Melde kasteli vain airojen kärkiä veteen. "Täällä vasta oikein näkee, kuinka korkealla taivas on", sanoi hän. Charlotte ei vastannut, hän istui veneen perässä katsellen Sten Melden ohi eteenpäin, hän oli vielä kuulevinaan puron solinaa. "Maailma on niin suuri", sanoi Sten Melde vetäisten airoillaan, "on niin paljon, jota tekisi mieli nähdä, jossa tekisi mieli olla mukana. Kaikessa, mitä tapahtuu, — minun mielestäni me elämme suunnattoman suurena aikakautena. Minäkin varmasti saan kokea paljon, — en vaan tiedä mistä aloittaisin." "Älkää puhuko semmoisia", sanoi Charlotte ravistaen itseään, "on niin vaikeata kestää." "Onko jotakin, jota ette voi kestää", sanoi Sten Melde kumartuen ihmetellen Charlotteen päin. "Täällä olemista." "Täällä — veneessäkö olemista?" kysyi Sten Melde tuijottaen suu auki Charlottea. "Ei", Charlotte naurahti lyhyesti, "kotona olemista — alituista kotonaoloa. Koskaan ei pääse maailmalle, koskaan ei näe mitään, ei elä mitään, semmoista ei voi kestää." "Ei, semmoinen on surullista", sanoi Sten Melde ajattelevaisena, "mutta ei se mitään tee", jatkoi hän innokkaasti, "kaikki muuttuu, jos vain itse sitä tahtoo, eikö niin, sitä sanoo minun amerikkalainen enonikin. Ja tehän olette niin kaunis." Charlotte heitti päätään. "Älkää puhuko moisia typeryyksiä." "Enpähän puhu", sanoi hän kasvot punaisina, "en minä sitä kehuakseni sanonut, ei minun tapanani ole puhua — typeryyksiä." Hän souti muutamia aironvetoja. "Täällä on sittenkin kauniimpaa kuin missään muualla. Vaikka Kristianiankin vuono on niin hirmuisen kaunis." He olivat nyt hotellin edustalla, — suuri rakennus kuvastui vaaleansinisenä veteen, kosken kohinan kuulivat he selvästi. "Ajatelkaahan, ensi vuonna minä ehkä olen soutelemassa Michiganilla", sanoi Sten Melde, "sinnepäin minä lähden. Luullakseni." "Niin — ja minä ehkä olen taas täällä soutelemassa." "Soutelemassa jonkun uuden tuttavan kanssa", sanoi Sten Melde tunteellisesta. "Täällä ei saa montaakaan uutta tuttavaa vuosikausina —" "Te ehkä muistatte minuakin silloin", sanoi Sten Melde nopeasti, "minä ajattelen teitä kovasti." "Michiganillako?" "Niin, Michiganilla! Sillä siellä ei voi olla kauniimpaa kuin täällä, sanokoon eno mitä tahansa. Tätä iltaa minä en koskaan unhoita. "Koetan uskoa", sanoi Charlotte pitäen kättään vedessä. "En koskaan", vakuutti Sten Melde. Charlotte katsahti ylöspäin, sininen iltavalaistus teki hänen silmänsä tummiksi ja syviksi. "En koskaan", toisti Sten Melde juhlallisesti. Tuomari seisoi rannalla ja huusi heitä hiljaa. Hitaasti souti Sten Melde venettä rantaa kohden, Charlotte piti kättään vedessä — siitä jäi veteen valkoinen poreileva juova. Sten Melde tuskin liikutti airojaan, mutta ranta läheni sittenkin. "Koskaan en unhoita tätä iltaa", sanoi hän, "eikä missään ole näin kaunista." "Eikö edes Michiganjärvellä", Charlotte koetti hymyillä, mutta hänen suupielensä vain värähtivät. "Ei edes Michiganjärvellä", vastasi Sten Melde tarttuen hänen märkään käteensä. Tuomari tuli auttamaan venettä maihin. 8. Rouva Hage tuli eteiseen. "Charlotte — juoksehan pastorille kysymään eikö hän tulisi meille syömään illallista. Sano, että Niilo toi forelleja Laakajärveltä, — ei se raukkanen taida arkipäivinä liian komeasti elellä." Iltapäivällä oli sataa tihuuttanut ja ruoho oli märkää Charlotten juostessa polkua pitkin pappilaa kohden, hän nosti hameensa korkealle ja hyppi lätäkköjen keskellä, hänen juostessaan pudistivat koivut vihmaa hänen päällensä, hänen hiuksissaan ja paljailla käsivarsillaan kimalteli. Hän hymyili juostessaan. Pastori katseli kanslian ikkunasta hänen tuloaan, liikutettuna hän tuijotti, punainen ilta-aurinko paistoi niitylle, kimalteli ruohikossa, vesilätäköissä, koivujen lehdillä, ja tämän loiston ja kimalluksen keskellä tuli hän kevyenä, solakkana, hymyilevänä, onni itse tuli juosten hänen luokseen. Hän tunsi vavahduksen ruumiissaan ja painoi kättään sydäntä vasten, onnellisena ja peljäten, sitten hän meni Charlottea vastaan. Hän tarttui Charlotten käteen, — piti sitä hieman liian kauan kädessään, päästi sen nopeasti ja pyysi Charlottea käymään sisään, ensimmäistä kertaa oltiin tuomarilasta hänen luonaan, sanoi hän ja hän kuuli äänensä tärisevän. Charlotte seisoi suuressa alastomassa huoneessa, oliko tämä se sama huone, joka pastori Langen aikana oli ollut niin viehättävä, hänen katseensa synkkeni. "Niin, täällä on tyhjää ja rumaa", sanoi pastori, "Pernilla — Antin eukko — on täällä järjestellyt", vastenmielisyydellä hän ajatteli pientä, kyttyräselkäistä, lenkosääristä Pernillaa. "Mutta, kuinka te", — sanoi Charlotte. "Minä en koskaan oleskele täällä", sanoi pastori lyhyesti, "menkäämme kansliaan". Mutta samassa hänen päähänsä pälkähti, että Charlotte luulee kai hänen pitävän kansliaa siistimpänä ja hän kiiruhti lisäämään, "vaikkei siellä tämän parempaa ole, kaikkialta näkyy, että täällä asuu yksinäinen mies tyhjyyden ympäröimänä." He menivät kansliaan, heitä vastaan tulvahti väkevä tupakankatku, pastori aukaisi ikkunan -päästääkseen suven sisään, sanoi hän, ja ajatteli, missä on nyt sinun ylpeytesi. "Täällä on niin outoa", sanoi Charlotte, "sallitteko", hän aukaisi erään oven, "vai niin, kabinetti onkin tyhjänä." "Niin — täällä on tyhjää", sanoi pastori ikäänkuin nyt vasta huomaisi sen ensimmäisen kerran, "mutta miksipä minä yrittäisinkään, — eihän minulla ole edes ainoatakaan tuolia, jolla olisi minulle jotakin merkitystä." Charlotte katseli tyhjiä seiniä. "Täällä ei ole ainoatakaan kuvaa, ei edes minun vaimoni valokuvaa. Semmoista ei ole olemassakaan, me talonpojat emme valokuvauta itseämme — niin usein kuin te muut." "Mutta kerranhan teillä kuitenkin oli —?" "Koti, aioitte sanoa? Jäätyäni yksin möin kaiken, mitä minulla oli. Kotia ei minulla ollutkaan, vain tuoleja ja pöytiä. Lapsuudenkodissani tunsin minä jokaisen esineen, kaikella oli nimensä ja merkityksensä, se on nyt minun vanhimmalla veljelläni —" hän keskeytti, miksikä hän täten parjasi omaansa, — kyllä kiitos, kernaasti hän tulee illalliselle. Charlotte lähti, pastori unohtui seisomaan, hän oli tuntevinaan hienoa, lämmintä tuoksua, varovaisesti hän sulki ikkunan. — — Illallisen jälkeen istuivat he puutarhaportailla, rouva Hagella oli leivoksia ja lasillinen karviaismarjaviiniä. Oli lämmintä, korkeat saarnit suhisivat hiljaa, ruusuista levisi voimakas tuoksu, joen seutuvilla olivat maat sinisenään kellokukkia. Kuka tuolla virran rannalla kalasteli, Anne Sofie tunsi hänet, siellä oli Ole, — saadakseen olla tuomarilan läheisyydessä, ajatteli Anne Sofie. Pastori ja tuomari istuivat penkillä, rouva Hage tyttärineen portailla, keskustelu oli hidasta, pastori ja tuomari olivat ikävystyneitä toistensa seurassa. He keskustelivat virran yli suunnitellusta uudesta sillasta, tuomari oli aikoinaan pannut kunnanvaltuustossa asian vireille, nyt riideltiin sillan paikasta, ja niin kai jäisi taas tämäkin suunnitelma lepäämään ihmisiäksi. Pastori vastaili innottomasti. Pihan poikki tuli nuori, urheilupukuun puettu mies, hän pysähtyi katsellen ympärilleen. Charlotte nousi. Pastorikin tuli tarkkaavaiseksi. "Minä voisin vallan hyvin mennä tuomaria tervehtimään", tulija oli Sten Melde, hän tervehteli hymyillen valoisinta hymyään, "sanoi eno. Hyvää päivää, päivää", hän puristi pastorinkin kättä. "Kaikki uudet kasvot ilahduttavat meitä — vallankin nuoret", rouva Hage otti Sten Melden käden molempien käsiensä väliin. Pastori vetäytyi ikävystyneenä takaisin penkilleen, — sieltäkin hän näki Charlotten. Charlotte seisoi portailla, hieman kumartuneena, liikkumattomana, hän ikäänkuin kuunteli jotakin, hymyillen tuota hymyään, joka oli täyttänyt pappilan tyhjät suojat, — tuota samaa, salaperäistä hymyä, ajatteli pastori. Nuo tummat silmät hän tunsi. Pastori tarttui lujasti penkkiin ja puristi sitä kaikin voimin, kohtelias, väsynyt hymy karehti yhä hänen huulillaan, hän tuijotti eteensä, merkitsikö Charlotten hymy, että hän ajatteli jotakin — jotakin toista? "Teillä on tavattoman sievää täällä maalla", sanoi Sten, kädessään viinilasi istuutui hän portaille. "Niin voitte te sanoa, jotka käytte meillä näin kesäisin", vastasi rouva Hage, "teidän pitäisi kokea talvista yksinäisyyttä." "Yksinäisyyttä?" pastori katsahti ylöspäin, "voiko väkirikkaalla seudulla olla yksinäistä?" Rouva Hage hymyili ystävällistä, suopeaa hymyään: "minusta meikäläiset virkamiestalot ovat kuin metsämajoja, kesällä ympäröi ne lintujen tirskutus ja laulu, syksyllä ja talvella ovat ne elottomia ja autioita. Jälelle ovat jääneet vain varikset ja närhit, jotka eivät mieltä ilahduta." "Onneksi eivät pitäjäläiset ole teitä kuulemassa", sanoi pastori. "Mutta rakas pastori, — enhän minä tarkoita pitäjäläisiä. Tarkoitan isää ja itseäni, — eihän meistä vanhoista enää ole laulajiksi — eikö niin, pastori." Pastori kumartui. Meistä vanhoista, ajatteli hän. Varis laululintujen parissa. Hän nousi ja jätti lyhyesti hyvästi. "Pastori ei pitänyt siitä, että sanoit häntä vanhaksi", sanoi Anne Sofie. "Mutta onhan hän hirmuisen vanha — jollei juuri hirmuisen — niin ainakin yli viidenkymmenen", sanoi Sten Melde. Charlotte nauroi ääneen. "Kysykää äidiltä, onko sen ikäinen vanha", sanoi hän. "Meidän ikämme riippuu meidän mielentilastamme", vastasi rouva Hage, "nyt oli pastori hyvin vanha, hän ei ollutkaan niin huvittava kuin olin luullut. Hän hämmästytti minua." Anne Sofie näki kalastajan hitain askelin palaavan virralta. "Hän ei tullutkaan kai sinua huvittamaan", sanoi hän. Rouva Hagen kulmakarvat kohosivat, aiheuttaisiko pastori talonpoikain ihailua, Anne Sofie oli niin käsittämätön. Sitten vaipui hän toisiin ajatuksiin, — oliko pastorilla ehkä jotakin muuta mielessä, -ajattelevaisena hän imeskeli sukkapuikkoaan. — Illemmalla saattoivat molemmat nuoret tytöt Sten Meldeä hotellille. Hämärä kattoi harmaan tien, joka vielä tuoksui, sateelta, suuret, kirkkomaan aitaa reunustavat koivut sinersivät. Sisarukset kulkivat käsikädessä ja lauloivat hiljaa: "Me hiljan purjehdimme..." Sten asteli kuunnellen, mutta hänen ajatuksensa harhailivat kaiken maailman teillä. Aivan hotellin lähistöllä kohtasivat he Ole Bergeimin, Anne Sofie pysähtyi: "No, saitko sinä kaloja?" Ole näytti saaliinsa. "Sinä näit minut", sanoi hän. Toiset kaksi jatkoivat matkaansa, Charlotte lauloi vielä, hiljempaa, kuin hyräillen. "Niin — minä näin, että olit virralla." "Siinä tuomarilan vaiheilla on mainio kalapaikka." Anne Sofie hymyili haluttomasti, "kai niitä kaloja muualtakin saa", sanoi hän. "Sinäpä sen sanoit", vastasi Ole sävyisästi ja lisäsi karsaasti hymyillen: "sinä et kai piakkoin pistäytyne Bergeimissä, — sinä puhuit siitä vasikasta." "Mäki on niin pitkä", vastasi Anne Sofie. "Niin — sinäpä sen sanoit, mäki on pitkä", toisti Ole vakavasti, sanoi hyvää yötä ja jatkoi matkaansa — hartiat hieman kumarassa. Anne Sofie kiiruhti toisten luo. He olivat kulkeneet hotellin ohitse sillalle, katselivat nyt kaidetta vasten nojaten tummaa virtaa, joka raskaasti vyöryi tukipylväitten lomitse. "Minä olen täällä kaksi viikkoa. Sanoo eno", sanoi Sten. "Kaksi viikkoa", sanoi Charlotte hitaasti, "olin vähällä kysyä, kuinka kauan on kaksi viikkoa?" "Kaksi viikkoa on sangen kauan — ainakin joskus." "Näettekö", Charlotte osoitti sormellaan, "tuolla on lohi." Sten kumartui innokkaasti eteenpäin, heidän päänsä koskettivat toisiinsa. "Tuolla se on", osoitteli Charlotte tietämättä enää, missä lohi oli. "Minä en näe mitään", sanoi Sten kiiveten kaiteelle. "Varokaa", sanoi Charlotte, hän ei olisi suonut Stenin siirtyvän pois luotaan. "Eihän minulle muuta voi tapahtua kuin että putoan virtaan", nauroi Sten, "ja kyllä minä maihin uin. Sillä uida minä osaan. Sanovat kaikki. Ja vaikka minä hukkuisinkin — —" "Älkää puhuko tuommoisia — lapsellisuuksia." "Mitäpä sillä olisi väliä vaikka minä hukkuisinkin", sanoi hän kiusoitellen, hiljaisella äänellä, juhlalliseksi tekeytyen, "ei siinä olisi mitään suremista, surisitteko te?" "En", vastasi Charlotte. "Ettekö te surisi", sanoi hän pehmeästi ja pyytäen ja pudottautui takaisin sillalle, "ettekö te todellakaan surisi?" "Surisin", vastasi Charlotte hätäisesti, hänen silmänsä olivat kyyneltyneet. "Ettekö tekin surisi, jos minä yhtäkkiä kuolisin", hän siirtyi pari askelta. "Semmoista ei voisi edes ajatellakaan. Se olisi yhtä mahdotonta kuin että jonakin vuonna kesä jäisi tulematta." "Niin kyllä voisi ajatella käyvän", sanoi Charlotte hitaasti; "mistä me eläisimme, jos kesä kerran jäisi tulematta. — Me katselemme täällä lohia", huusi hän hiljaa Anne Sofielle, joka oli tullut sillalle. "Tuolla on aikamoinen lohi, Melde aikoo hypätä virtaan sitä kiinniottamaan. Tehkääpäs se — tehkääpäs todellakin se, tehän uitte niin hyvin — sanoo eno", hän kiersi kätensä sisarensa vyötäisille. Sten Melde löi kätensä yhteen. "Minä tanssisin niin hirmuisen mielelläni", sanoi hän. "Se ei käy päinsä — ajatelkaahan, jos joku näkee teidät", sanoi Anne Sofie. "Tuleeko paha-pappi viemään meidät", naurahti Sten. Charlottekin nauroi, "laula meille", huudahti hän Anne Sofielle laskien kätensä Sten Melden olkapäille. "Aina te vain kujeilette", sanoi Anne Sofie vastahakoisena, iloon yhtymättä. Mutta Charlotte vain hymyili sisarelleen, kuumaa, outoa hymyä, "laula meille", sanoi hän kovaa, hänen äänessään oli käskevä kajahdus ja Anne Sofie lauloi, kaiteella istuen ja katsellen virtaan. Toiset tanssivat. Hän katsahti tunturille, se oli tumman varjon peitossa, ei edes Bergeimissäkään ollut valoa, hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi, että hän olisi voinut itkeä, hän luisui alas kaiteelta ja lakkasi laulamasta. Tanssijat taukosivat, he seisoivat käsikädessä, ihan lähekkäin, Charlotte katseli harmahtavaa taivasta. "On niin hiljaista", sanoi Sten, "enpä olisi uskonut, että voi olla näin hiljaista." "Tunnetteko —", kuiskasi Charlotte. "Mitä minun pitäisi tuntea?" "Tuoksua. Lehtien tuoksua. Koivunlehtien. Tuntuu siltä kuin tulisi se ylhäältä. Taivaasta. Toisinaan se taas tuntuu tulevan virrasta. Ja kun haistan käsiäni, niin nekin tuoksuvat koivulta. Eikö se ole ihmeellistä?" Hän vaikeni hetken, hymyili itsekseen ja kuiskasi hyvin hiljaa: "Kuinka ihanaa tänä iltana onkaan." Hän päästi Sten Melden käden ja meni sisarensa luo. "Mikset sinä enää laula", sanoi hän. Hitaasti he palasivat hotellille, tien molemmin puolin kasvoi korkeita puita, oli pilkkosen pimeätä. "Täällä on aina rapakkoista, — katsokaa mihinkä astutte", sanoi Charlotte. "Parasta on, että käyn kiinni kädestänne", vastasi Sten, "niin voitte auttaa minua", hän pisti kätensä Charlotten kainaloon. Anne Sofie kulki edellä, pahantuulisena, — tulisipas nyt kyläläisiä. "Tulkaahan nyt", huusi hän taakseen tyytymättömänä. Charlotte ja Sten seisoivat hotellin veräjällä, hyvästiksi pitivät he toisiaan kädestä, Charlotte seisoi pää taaksepäin taivutettuna, hän tunsi kuinka Sten katseli häntä. Puitten lomitse vilahti valo hotellin ikkunoista. "Tulkaa nyt", huusi Anne Sofie niin terävästi, että he hätkähtivät. Hotellin portaille tuli joku, Charlotte kumartui ja alkoi juosta. Sisarukset kulkivat nopeasti kotiinpäin, kumpikin omalla puolellaan maantietä, — tuntureilla alkoi valjeta — huipuilla näkyi kalpea, heikko kajastus. Rouva Hage istui vielä kutomassa puutarhaportailla, Charlotte suuteli hyvää yötä ja nojasi hetken päätään äidin päätä vasten. "Tänä kesänä on niin ihanaa", kuiskasi hän. Onnellisena hymyili rouva Hage hänen jälkeensä, kuultuaan Anne Sofien kävelevän arkihuoneessa, kutsui hän hänet luokseen. "Miellyttävä nuori mies — tuo Sten Melde — luulenpa todellakin", hän muisti yhtäkkiä Charlotten huoneen avoimen ikkunan. "Mutta eihän Charlotte tunne häntä, äiti", sanoi Anne Sofie. "Rakas lapseni, — eihän Charlotte sitä ajattele — enempää kuin minunkaan nuoruudessani ajateltiin, juuri lyhyitä, täysin onnellisia, empimättömiä hetkiä me saamme kiittää siitä, että kestämme pitkän elämän. Enkä tiedä, mitä sen hartaammin toivoisin kuin —", hän nyökkäsi avonaista ikkunaa kohden. "Ja sinä myöskin Anne Sofie". — "Minäkö" — sanoi Anne Sofie jäykistyen, "minä olen syntynyt vanhaksi piiaksi." "Jumala vapahtakoon ja varjelkoon sinua, lapseni — älä puhu tuommoisia. Älä vaan jää naimattomaksi. Minä en ajattele toimeentuloa, — sitä huolta ei teillä enää ole — minä tarkoitan elämän suurimman kokemuksen kadottamista, — ajattelehan sitä tyhjyyttä ja yksinäisyyttä, niin lapseni, minä sanon niinkuin on, ajattelehan minkälaista olisi elää tuntematta oman olemuksensa salaisuutta, sitä joka on jokaiseen naiseen kätkettynä ja jonka voi vain se mies, jolleka kuulut, paljastaa sinulle. Ajattelehan täti Lovisea! Hän oli rakastunut tohtori Reinhardtiin, joka joi, niin, hän joikin vallan määrättömästi. Mutta hän oli komea mies ja teräväpäinen. Onnelliseksi ei täti ehkä olisi hänen kanssaan tullut, — mutta tuhannesti onnellisempi olisi hän kuitenkin ollut kuin nyt, yksinään — vailla elämyksiä, lapsettomana. "Niin, olisipa hänellä edes ollut lapsi, mutta sitä hän kai olisi hävennyt. Jumalani, kuinka me ihmiset olemme raukkoja, me emme uskalla elää sitä elämää, jonka olemme saaneet. Minäpä jaarittelen, - hyvää yötä, lapseni — kohta jo aamu valkenee." Anne Sofie nousi hiljaa portaita, olisipa hänellä ollut edes lapsi, sanoi äiti, — mutta hän ei ollut niitä, jotka uskaltavat. Huoneessaan meni hän avoimen ikkunan luo, jumalani, miksikä on tämä niin tuskallista, hän katseli laaksoa ympäröiviä tuntureita, ne vaalenivat aamun sarastaissa, Bergeimin mäki hohti valkoisena kaistana lehtimetsässä, joka suhisi pientä taukoamatonta säveltä. Miksikä on tämä niin tuskallista, niin tuskallista. — — Rouva Hage kääri kutimensa kokoon, oli todellakin jo levollemenon aika, hän oli hieman levoton siitä mitä oli tullut sanoneeksi Anne Sofielle, tämmöisinä öisinä hetkinä seuraavat sanat ajatuksia hieman liian liukkaasti. Pysyisikö hän sanoissaan, jos jotakin tapahtuisi hänen omille tyttärilleen, jumala vapahtakoon ja varjelkoon, jospa todellisuus pitääkin hänen sanojaan sitovina. Ei, nyt hänen täytyi mennä levolle. Mutta aikoessaan mennä sisään, huomasi hän että pappilan kanslianikkunasta loisti tuli. Rouva Hage vaipui ajatuksiin katsellessaan tuota keltaista, öistä valoa. Selvästi näki hän taas papin kasvot — kalpeat ja kovat, mustan tukan varjostamat. — 9. Charlotte istui täti Lovisen tuvassa, se oli pieni ja valkoinen, sen ainoa ikkuna oli puutarhaan päin, jossa kasvoi viinimarjapensaita ja vanha, sammaltunut omenapuu, omenapuun alla odotteli Sten Melde tupakoiden aikansa kuluksi. Täti Lovisen mustapukuinen vartalo oli käyristynyt mitä ihmeellisimmistä kohdista, se oli laiha ja terävä joka kolkasta. Oikean, sinertävän, suurisuonisen, vapisevan kätensä sormenpäillä siveli hän pöytää, vasen oli halvattuna helmassa, kasvot olivat kuin vaaleankeltaista, vanhaa norsunluuta, mutta teräväin ruskeitten silmien tulta eivät vuodet eikä sairaus vielä olleet voineet sammuttaa. Hänen suuri suunsa lerpatti terävän leuan yllä. "Kas vaan — kas vaan — ettehän te ole minua tykkänään unhoittaneet", sanoi hän laahustavalla, pahansuovalla äänellään, "eilen ei täällä käynyt ketään teikäläistä, mutta sinun äidilläsi on kai, jumala paratkoon, niin paljon puuhaa. Ja kyllä minä voin vallan hyvin kuolla häntä näkemättä, en _minä_ sitä häpeä — sano hänelle niin." "Sinulla on, täti Lovise, täällä todellakin liian yksinäistä", sanoi Charlotte, tänään hänen sydämensä oli tulvillaan myötätuntoa tätiä kohtaan, jota hän ei tavallisesti voinut ollenkaan sietää. "Yksinäistä! Minullako! Siksikö, ettei minulla ole miestä kiusaamassa itseäni kuoliaaksi. Ja kahta pitkää tytärtä harminani. Ei, lapseni. Sinun äitisi oli aivan naurettavan naimahaluinen — mutta hän saikin siitä palkkansa. Minä kiitän kohtaloani!" Hän tuljutti tuoliaan ja työnsi alahuulensa esiin. "Niin se on — ihmisiin olen päivinäni kyllästynyt — miehiin vallankin. En minä teeskentele. En minä hellyydestä pyydä teitä käymään luonani. Eihän se voi teitä huvittaa. Mutta minä en tahdo kuolla istuen", hän katseli levottomasti ympärilleen, "minä tahdon päästä vuoteeseen kuolemaan, se on minusta sopivinta. Enkä minä luota piikaan." Terveellä kädellään tavoitteli hän suurta kirjaa. "Toivoisin teidän tuovan minulle useammin uutta lukemista, — aloitin tämän taas toiseen kertaan. Kyllä tämä hyvä kirja on. En tahdo sanoa että sitä ymmärrän, mutta minun heikkoutenani on aina ollut pyrkiä lukemaan semmoista, jota en ymmärrä." Charlotte kurkisti kirjaa, se oli uskonnonfilosofiaa. "Romaaneista en ole koskaan pitänyt", sanoi vanhus katsellen tyytymättömänä ympärilleen, "en edes nuoruudessani. Kuvataan kohtaloja — ne ovat liikuttavia tai surullisia tai miksi ikinä niitä tahdot nimittää — mutta ne eivät ole todellisia. Minä sanon sinulle, lapseni, toisin käy kirjoissa, toisin elämässä. "Nykyaikaiset kirjat eivät ole rahtuistakaan parempia kuin entiset. Nykyaikaisissa kirjoissa eivät rakastavaiset saa toisiaan, elämässä he saavat toisensa ja tulevat onnettomiksi, semmoinen on ero", hän naurahti lyhyesti. "Niin — en tahdo sinua kauempaa pidättää, näenhän että tuolla puun alla on miespahanen sinua odottelemassa. Älä punastu, ei se pue sinua. Ja se tyhmyys on meidän kaikkien koettava. Pidä vain varasi, ettet jää riippumaan. Älä tee niinkuin äitisi teki, älä hanki itsellesi isäsi laista kiusankappaletta, laahataksesi sitten sitä mukanasi halki elämän. Niin, niin, ei isäsi ole sen pahempi kuin monet muutkaan, mutta parempi ei hän myöskään ole, ei, parempi ei hän ole. Sinun äitisi äly ei ole edes parin killingin arvoinen. Sinun äitisi mielestä on olemassa vain yksi kelvollinen tehtävä, lapsien maailmaan laittaminen, kurjuuteen. Tyhmyys, lapseni, on aina ylinnä. No, älähän nyt anna seuralaisesi odottaa, älä anna hänen odottaa, joudut sen hänelle vielä maksamaan. Mutta älä usko häneen. Ja paina mieleesi, että tyhmä hän on joka tapauksessa. Hyvästi, lapseni — kiitos siitä, että poikkesit katsomaan". — — "Voi, jos tulisi täti Lovisen laiseksi", sanoi Charlotte, hän ja Sten laskeutuivat pientä mäkeä, he näkivät vanhuksen ikkunassa katselemassa heitä. "Siitä ei ole mitään pelkoa", vastasi Sten kiepsahdellen Charlotten ympärillä, milloin toiselle milloin toiselle puolelle. "Mutta terävä hän on", sanoi Charlotte; "pysykäähän toki rauhallisesti jollakin puolella, niin olette kiltti", nauroi Charlotte katsellen Sten Meldeä, hän tuli ajatelleeksi täti Lovisen sanoja, — tyhmä hän on joka tapauksessa. "Äiti sanoo, että minä olen samannäköinen kuin täti Lovise oli nuorena." "Kylläpä täti Lovise sitten oli kaunis", Sten oli vallan ihmeissään. — Sten söi päivällistä tuomarilassa, he istuivat puutarhahuoneessa. "Charlotte pelkää tulevansa täti Lovisen kaltaiseksi, — onkohan syytä pelkoon, rouva Hage?" kysäsi Sten iloisesti. "Toivoakseni ei", vastasi rouva Hage, "mutta voitte uskoa, että täti Lovisekin oli kerran kaunis ja viehättävä. Te tunnette hänet vain vanhuksena, joka yksinäisenä elelee Päivölässä." "Teidän täytyy luvata minulle", rouva Hagen ääni muuttui juhlalliseksi, "— jos minä joskus jäisin yksin — jos isä menisi pois ennen minua —, jumala siitä varjelkoon, — niin älkää antako minun elää yksinäisyydessä Päivölässä, ilman että minun luonani on ketään omaisistani." Charlotte tarttui äidin käteen. "Ei äiti, sen me sinulle vakuutamme ja lupaamme, sinä saat aina olla meidän luonamme — meidän lastemme, lastenlastemme ja lastemme lastenlasten luona —" "Sinäpä lupasit", sanoi rouva Hage. Charlotte katsoi Sten Meldeä ikäänkuin tahtoen liittää hänetkin lupaukseen. Sten istui hyristen laulunpätkää. "Te hyrisette aina samaa laulua, — ettekö te osaa mitään muuta", tokasi Charlotte äkkiä. "Se on viimeisin kristianialainen sävel, jonka minä muistan", nauroi hän, "enkä voi siitä päästä. Sisareni kirjoittaa, että nyt on ilmestynyt uusi." Anne Sofie katsahti ylöspäin: "kaipaatteko te takaisin Kristianiaan?" "Tottakai — tavattomasti —", hän keikautti tuoliaan ja sai kristiania-ikävän, sielläkin oli nyt kesäkuu — kaikissa puutarhoissa kukoistivat syreenit, kesäinen lämpö väreili vuonolla — — —. "Se on maailman parhain kaupunki." "Mutta kyllähän täälläkin on hyvä olla", lisäsi hän. — Charlotte saattoi Sten Meldeä hotellille päin. "Etkö sinäkin lähde", kysyi äiti Anne Sofielta. Anne Sofie ei vastannut, hän seisoi käsi ojennettuna. "Rupeaa satamaan. Saatpahan nähdä, että sittenkin riittävästi sataa juhannukseen mennessä, Bergeimistä päin on hyvä sade tulossa." Yhtäkkiä kääntyi hän äitiinsä päin. "En usko, että Sten Melde edes vähääkään välittää Charlottesta, eikä niin kuin Charlotte luulee, semmoinen ei kai hänen päähänsä edes pälkähtäisikään." "Mitä sinä sanotkaan, lapseni", hämmästyi rouva Hage, "näethän toki, kuinka Sten Melde on häneen rakastunut." "Niin, ehkä hiukkasen rakastunut, kaikki jotka ovat meillä kesäisin käyneet ovat olleet hieman rakastuneita — milloin Charlotteen, milloin minuun. Sehän kuuluu asiaan. Mutta hän ei aavistakaan, että Charlotte saattaisi luulla hänen tarkoittavan jotakin enempää, vakuutan sen sinulle, äiti, semmoista se on. Jos hän huomenna lähtisi, niin tuntureille tultuaan hän ei enää ollenkaan muistaisi Charlottea." "Sinä puhut joutavia — sinä näet kaiken niin synkässä valossa", rouva Hage oli vallan säikähtyneen näköinen, "rukoilkaamme siis jumalalta, ettei Charlotte kiintyisi häneen." "Mahtaakohan jumala auttaa meitä tuommoisissa asioissa. Me olemme täällä yksinäisyydessä tottuneet pitämään kaikkea niin suuremmoisena, me olemme niin vakavia, niin syviä — niinhän on tapana sanoa", hän ojensi jälleen kätensä ja tunsi että viileä tihkusade oli alkanut. "Köyhälle ovat pienetkin lahjat kovin suuren arvoisia, jokapäiväisyyksistä tulee elämän suuria tapauksia, sillä me emme ole mitään kokeneet", karttaen äitiään sanoi hän, "näyttääkin syntyvän oikea yösade", ja kiipesi kamariinsa. — Charlotte ja Sten eivät olleet ehtineet kauemmaksi kuin Hakalan veräjälle, kun jo alkoi sataa. "Tunnetteko, kuinka ihanan pehmeätä sade on", sanoi Charlotte taivuttaen päätään taaksepäin. "Nyt te kastutte", sanoi Sten, "ottakaa minun takkini yllenne, minä saatan teidät takaisin." Charlotte vain ravisti päätään seisoen kasvot ylöspäin käännettyinä. "Kuinka ihmeelliseksi kaikki muuttuukaan tämmöisessä sateessa, huomaatteko te kuinka kaikki näyttää etääntyvän ja suurentuvan." "Niin", sanoi Sten, katseli ympärilleen ja oli huomaavinaan, että kaikki oli entisellään. "Täällä on todellakin liian paljon tuntureita, minun niskani aivan väsyy siitä, että minun täytyy niin paljon nostaa leukaani nähdäkseni taivaan. Hyvää yötä ja kiitos tästä päivästä, kiitos saattamisesta ja kiitos — jumalan avulla — huomisestakin", hän kumartui suutelemaan Charlotten kättä, joka oli veräjällä, ja lähti juoksemaan tietä pitkin. Charlotte kiiruhti sateessa takaisin, hän juoksi navetantakaista polkua päästäkseen pikemmin. Kääntyessään pimeässä nurkkauksessa oli hän juosta erään miehen päälle, joka seisoi saarnipuun varjoon kätkeytyneenä, selin häneen, hän säikähti niin että kirkaisi, mies kumartui, katosi huvimajan taakse, ilmestyi taas peltojen yli vievälle polulle ja kiiruhti sitä pitkin nopein sipsuttavin askelin. Hän muistutti pappia — — — "Minä säikähdyin niin kovasti", Charlotte seisoi eteisessä ravistellen sadetta vaatteistaan, "puutarhassa oli muuan mies — enkä minä ollenkaan tiedä, kuka hän oli." "Kai se oli joku, joka oli pyrkimässä piikojen luokse", rouva Hage ei nostanut katsettaan tilikirjasta, "hyvää yötä, lapseni." — Rouva Hage huokasi tilikirjaa tarkastellessaan, muitten surujen lisäksi tuli vielä rahahuolia, hän ei koskaan saanut rahoja riittämään — ne hupenivat jumalaties mihin. Mutta enemmän huolissaan oli hän sittenkin lapsistaan, — raukeaisivatko Charlotten toiveet tyhjäin, — ja Anne Sofie se aina ensimmäisenä onnettomuutta julisti. Voi, nämä lasten aiheuttamat surut ne särkevät vielä hänen sydämmensä, ne eivät koskaan lakkaa, ne ovat joka päivä yhtä vaimentumattomia ja kalvavia. Olkoot lapset sitten kotona tai muualla. Johanneksen hän lähetti, viisaimman kaikista lapsistaan, lähetti kotoa pois jo koulupoikana, vuosikausia oli hän poissa, lukuunottamatta lyhyitä lomaviikkoja, jolloin kotona aina oli lomatunnelma, hän oli poissa kunnes hän tuli heille kaikille vieraaksi. Mitä tiesi hän nyt Johanneksesta? Ja Hagbart, nuorena, kauniina, elämänhaluisena oli hän lähtenyt, hienona ja hyvänä, ilomielin oli hän Hagbartin lähettänyt; vaikka tuska oli hänen sydäntään kouristanut, oli hän ilolla hänet lähettänyt, jotta hänen elämänsä olisi tullut rikkaaksi ja kauniiksi. Ja minkälaisena oli hän saanut Hagbartin takaisin - tuhottuna — ajattelemattomuuden uhrina, tuhansien muitten nuorten miesten päästessä vahingoittumattomina — tuhottuna, epätoivoisena, arkana kuin eläin ja auttamattomasti kadotettuna. Ja sitten hän harhaili täällä, hänen rakas poikansa, kuolevana ei, ruumiina, jota he eivät vielä olleet haudanneet. Rouva Hage kätki kasvonsa käsiin, elämä oli kovaa, julmaa ja kauheata, — että ihmissydän voikaan kestää niin paljon onnettomuutta ja tuskaa, että se voikaan kärsiä niin paljon särkymättä, kärsiä omien lastensa tähden. Niin, hän oli taistellut, että heidän ympärillään olisi ollut valoisaa ja onnellista, kuinka naurettavan turhaa oli kaikki se taistelu ollut, he olisivat olleet yhtä onnellisia tai yhtä onnettomia, vaikkei hän olisi tehnyt mitään heidän puolestaan, vaikkei hän olisi koskaan koettanut suojella heitä, koskaan kärsinyt heidän tähtensä. Kukaan äiti, ei parhainkaan voinut auttaa lapsiaan, yksinään täytyi heidän, heidänkin, taistella elämisen ankara taistelu. Yhtäkkiä löi hän lujasti pöytään. Ei — kuinka olikaan hän antautunut moisten ajatusten valtaan, kyllä hän jo niiden synnyn ymmärsi, hän oli ruvennut aprikoimaan talousasioita, harhautunut rahahuoliin ja rahahuolet olivat tuhoavia, turhanpäiväisiä, likaisia, rahahuolet eivät totisesti saisi pilata hänen hyvää tuultaan. Voimakkailla sormillaan rutisti hän tilikirjan jäykät kannet ja heitti sen hymyillen pesään, hänestä tuntui siltä kuin olisi hän saanut kynsiinsä ilkeän vihollisen. Sitten meni hän eteiseen, aukaisi yöhön molemmat ovet, nyt satoi aivan kaatamalla, ilma kohisi ja maa läiskyi, se teki hyvää pelloille ja niityille. "Rohkeuttaan ei saa kadottaa", sanoi hän lujasti, käsiään ojentaen. 10. Seuraavanakin päivänä ja sitäkin seuraavana satoi yhä, tiheinä kattoivat harmaat pilvet laakson, ei sade koskena kohissut, roiskunut tuulen repimänä, taukoamattomana, tasaisesti yltyen se valui, tuntureilla syntyi alinomaa uusia puroja, ruskeita, valkoisena vaahtoavia, koski kasvoi, sen ääni syveni täyttäen pauhullaan koko laakson, voittaen purojen kiivaan kohinan. Virta paisui hetki hetkeltä yhä mahtavammaksi, peitti rannat muodostaen pensaikkoisia saaria, paisui yhä, kuohahteli uhkaavasti ja syöksi ruskeanharmaan vuonsa vavahtelevaa siltaa vasten. Sten Melde oli tulossa tuntureilta päin, oli iltapäivä, hän oli aikonut oikotietä pyrkiä kylään. Hän oli käynyt eräässä tunturitalossa pyytämässä kyytiä hotellille, tuvassa, johonka hän tuli, istui pieni punervanruskea mies töllistelemässä ikkunasta sadetta, hän kääntyi vierasta kohden, katseli häntä kauan, muttei vastannut mitään. Kärsimättömänä pyysi Sten uudelleen kyytiä, mies kaivoi taskustaan piippunysän, etsi tupakkaa, löytämättä, meni vanhaan tupaan katsomaan olisiko pötky kukaties siellä. Hetkisen kuluttua hän palasi kourassaan tupakkapötky ja kintereillään pieni poika ja musta, märkä narttu, poika istuutui sängynreunalle ja tuijotti silmät suurina Sten Meldeä, koira pyöri hänen ympärillään ja nuuski hänen koipiaan. Mies itse istuutui ikkunan ääreen ja alkoi täyttää piippuaan, kun se oli ladattu, olikin se umpihenkinen, kaikki kaivettiin jälleen ulos, koottiin keltaiselle sanomalehtipaperin palaselle ja piippu puhallettiin puhtaaksi. Poika tuijotteli. Koira nuuski. Piippu ladattiin uudelleen. Sten mainitsi jotakin kyydistä, koira alkoi murista, mies tarkasteli ilmaa, "senkin koiranrakki", sanoi hän ja alkoi etsiä tulitikkuja. Muurinpankolla oli tulitikkulaatikko, mies katseli sitä kauan, katseli sitten poikaa, osoitti koukkuisella sormellaan laatikkoa, poika ei liikahtanutkaan, tuijotti vain, raskaasti huokaisten nousi ukko itse tulitikkuja hakemaan. Sitten hän taas asteli ikkunan ääreen istumaan, kestitsi matkalla koiraa pienellä potkulla, sytytti tulitikun ja imi niin että sininen liekki vilahteli hänen hyppystensä vaiheilla, huokasi, puhalsi savua ja katseli kauan sadetta. Imaistuaan pari tukevaa haikua kääntyi hän Sten Meldeen päin, "mistäs kaukaa te sitten olette", kysäsi hän. Sten otti hattunsa ja meni. Hän oli likomärkä kulkiessaan tunturia alaspäin, sade valui hatunreunalta kasvoille, kaulaan ja selkään, hän ei ollut edes uneksinutkaan, että voisi näin sataa. Ei ollut edes polkua, jota olisi seurannut, korkea pajukko kiertyi kosteana hänen jalkojensa ympäri, hän kompasteli yllättäviin kumpareisiin ja vajosi suonsilmiin, jotka kurlahtaen maiskauttivat hänen kiskoessaan niistä väsyneitä jalkojaan, oliko tunturi noiduttu? Hän kiroili, kompasteli, kiroili taas, sade sakeni harmaana hänen ympärillään, aika ajoin hän ei nähnyt edes lähintä mäntyäkään, vetinen verho tiheni, hälveni, tiheni uudelleen. Matalat puut alkoivat elää, ne tanssivat hänen ympärillään, muuan käyrä koivu nyökkäeli sateen painosta, jota tulvi taukoamatta. Hän kuuli hiljaista kohinaa, joka pian vaimeni vienoksi solinaksi, mutta yltyi taas kohinaksi, hän seisoi matalan joen rannalla, pienin pyörtein juoksi sen kirkas vesi, se poreili sateen ja oman vauhtinsa vaikutuksesta. Hänen täytyi kulkea sen ylitse. Se oli pitkälle matala, mutta muuttui toisella puolella odottamatta syväksi ja tummanruskeaksi, hän kauhistui ja karkasi takaisinpäin niin että vesi kuohui hänen ympärillään. Päästyään maalle näytti joki taas viattoman matalalta. Hän löysi uuden kahlauspaikan ja uskaltautui retkelle, varovaisesti hän kulki, askel askeleelta, huomasi joen taas syvenevän, tunnusteli varovaisesti, vettä oli vain polviin. Syvään huokaisten kulki hän ylitse. Lopen uupuneena, manaten vastuksia, jotka häntä kiusasivat, hoiperteli hän eteenpäin, mättäitä oli yhä tiheämmin, suonsilmät syvenivät, koivunvesat tihenivät pensaikoksi, hän työntäytyi lävitse veden pärskyessä hänen ympärillään, ihmeellisen raskaspisaraisen veden, joka oli aivan toisenlaista kuin sade, ikäänkuin ei hän jo ennestään olisi ollut tarpeeksi märkä. Päästyään onnellisesti koivuviidakosta, harhautui hän pienen lammikon rannalle, se oli kuin maan uumeniin johtava musta läpi, jota ympäröi vajottava turve. Lammen rantoja seuraten lenteli piipittäen outo lintu, se häilähti siipiään sävähyttäen hänen ylitseen ja palasi taas kierrokselleen. Lammikko oli aivan pieni, hän alkoi reippaasti kiertää sitä, mutta lammikko suurenikin, se kasvoi, hän kulki kulkemistaan, mutta lammikosta ei vaan tullut loppua, lammikko tekeytyi pitkulaiseksi ja vihdoin siitä erkani kapea ruohikkoinen lahti esteeksi hänen tielleen. Poukaman ympärillä kasvoi tiheätä, harmaata pajukkoa, koettaessaan työntyä lävitse vajosi hänen jalkansa polvea myöten, pajut kasvoivatkin vedessä. Hän säikähtyi niin, että alkoi juosta takaisinpäin, kompastui ja kaatui, haparoi sitten varovaisesti edelleen. Saatuaan lammikon sivuutetuksi tuli hän harmaille kallioille, taivaltaminen oli nyt kevyttä, poljettavana oli luja pohja. Kallioilta joutui hän matalaan, tiheään hongikkoon, jossa oli pehmeätä, rasittavaa sammalta, hongikosta kuului hiljainen kohina, oliko täällä jossakin ehkä virta tai koski, ei, metsähän siellä vain humisee, jokainen askel pehmeässä sammalistossa oli niin väsyttävä, nyt en minä jaksa enää, ajatteli hän, tuohon minä istuudun enkä enää edes yritäkään, käyköön kuinka tahansa, minä en enää mistään välitä. Hän huomasi jotakin vaaleata vilahtavan, näki harmaan juovan sateen lomitse, oliko siellä taas joki? Hän hoiperteli jyrkkää rinnettä alaspäin, luiskahti, koetti nousta, luisui edelleen ja havaitsi vihdoin olevansa ikäänkuin ojan pohjassa. Oja olikin kylätie syvine veden täyttämine pyöränraiteineen, aivan lähellä, toisella puolen tietä, oli perunamaa. Sen takana oli jyrkkä rinne, mäen laella oli lato, harmaa ja luhistunut, kaukaa, laakson pohjasta kuului kumeata virran pauhua, laakson toisesta reunasta häämöttivät sateen lomitse tunturit. Haukka kaarteli korkealla kuilun yllä. Sten makasi kauan ojassaan katsellen eteensä avautuvaa näkyä, hän oli niin iloinen että olisi voinut ruveta itkemään. Hän katseli perunamaata kuin rakasta ystävää, että pelkkä perunamaa voikin olla niin ihanan näköinen, ja latoa, harmaata latoa, täälläpäin asui ihmisiä. Tuossa oli tie. Maatessaan ojassa vilusta kankeana vannoi hän kalliin valan, tässä kirotussa sateenpesässä, harmaine tuntureineen ja suonsilmineen, hän ei viipyisi enää päivääkään. Tämä ei ollut sopiva ihmisten olinpaikka — ei ainakaan hänenlaistensa ihmisten. Yhtäkkiä hän rupesi kuuntelemaan, hän oli eroittavinaan uuden äänen — ihmeellisen tutulta ja mieluisalta kuulosti tuo ääni tässä sateen ja sumun tyyssijassa — hän oli eroittavinaan rattaitten kolinaa. Tai oliko se ehkä vain joen kohinaa? Ei — nyt se kuului taas — kuului hypähtelevien rattaitten kolinaa. Vaikka siellä tulisi piru itse, kiipeisi Sten sittenkin rattaille. Hän ei pelännyt pirua. Hän kapusi tienreunalle. Tuota jyrkkää mäkeä tuli musta, likomärkä, pieni hevonen, rattaat ja rattailla öljypukuun puettu tukeva mies, päässään sadehattu. Sten asettui keskelle tietä, hevonen pysähtyi niin äkkiä että se luiskahti takajaloilleen, rattailla istuva mies kumartui eteenpäin. Rattailla ei istunutkaan piru, vaan pappi. Sten tuli niin iloiseksi kuin olisi kohdannut parhaimman ystävänsä, ehtimättä selitystään lopettaa kiipesi hän rattaille. Pappi teki vaieten tilaa. Sten kotiutui pian rattaille, pani tupakaksi lainattuaan papilta tulitikkuja ja oli mitä loistavimmalla tuulella, huolimatta siitä että paleli kuin kastunut kissa. Pappi ajoi alamäkeä hyvää kyytiä, hän piteli ohjaksista molemmin käsin, alahuuli oli työntynyt eteenpäin ja ripset olivat painuneet sinisten silmien peitoksi. Silloin tällöin tirkisti hän naapuriaan, -ja näki aina samat tyytyväiset pojankasvot, hänen mielensä pahoittui, mutta hän ei voinut olla katsomatta uudelleen, — eikö noissa piirteissä ollut mitään kevytmieliselle, turmeltuneelle kaupunkilaisnuorisolle ominaista? Ei — niistä puhui vain nuoruus, onnellinen nuoruus! Ja pappi ajatteli katkeran vihan vallassa omaa nuoruuttaan, harvoja vallattomia vuosiaan ja monia kovia, yksinäisiä, ilottomia, epäillen ja taistellen elettyjä, mihinkä oli ilo ollut kätkeytyneenä? Ja tuossa aivan hänen vieressään istui nuori poika, jonka mielestä yksinkertaisin asia tässä maailmassa oli eläminen ja onnellisena oleminen. Ehkä arvoitus olikin ratkaistava juuri näin? Ehkä kaikki raskas ja monimutkainen olikin vain aivojen harhaa, synkkien, ilottomien ihmisten turhanpäiväisiä ajatuksia, ehkä luonnolliset, onnelliset, yksinkertaiset ja viisastelematta iloitsevat olivatkin jumalan lapsia? Uskovaiset puhuvat kieltäymyksestä, mutta miksikä olisi jumala oikeastaan niin mielistynyt ikävyyteen, eikö sittenkin vain pyritty lohduttautumaan, kätkemään omaa sieluntyhjyyttä? Olivatko onnelliset, yksinkertaiset, ilomieliset jumalan valittuja? Olivat, todentotta, jumala ei siis ollut valinnut häntä, oliko jumala ottanut häneltä nuoruuden siksi ettei hänen synkkä mielensä ollut jumalalle otollinen, kuinka hän nyt saisi kadotetun nuoruutensa takaisin, voisiko hän vaatia jumalaa siitä tilille? "Anteeksi", sanoi Sten yhtäkkiä, "tiedättekö te, pastori, että te astuessanne kiristelette hampaitanne? Se johtuu huonosta ruuansulatuksesta. Sanoo enoni — minulla on eno, joka on lääkäri." Pappi katsahti katkeroituneena naapuriaan, - mutta Stenin valoisissa kasvoissa ei näkynyt varjoakaan siitä, että hän olisi puhunut pahaa tarkoittaen, pappi läimäytti hevosta, rattaat vierivät rämisten erään talon nurkatse ja alas viimeistä mäkeä. Tienkäänteessä vilahti kylä, vuono ja laituri etäisyydestä, kirkko mäeltään, sitten taas kaikki katosi, he saapuivat valtatielle ja ajoivat mustan, tyynen lammen rantaa pitkin. "Täällä on ikävää", sanoi Sten, "ennenkuin asuisin täällä, lähtisin vaikka pohjoisnaparetkelle. Jumalankiitos, että täältä pian pääsen." "Niinkö — aiotteko jättää — meidät", viimeinen sana venähti pitkäksi. "Tottakai, — anteeksi, en aikonut olla epäkohtelias, mutta täällä sataa niin hurjasti." "Ehkäpä kyllä", sanoi pappi ja katseli raskaita, harmaita pilviä, "mutta kai te pian taas palaatte takaisin luoksemme?" "Minäkö? Takaisinko tänne? En koskaan. Minä lähden Amerikaan, mieluimmin jo tänä kesänä. Sanoo eno — minulla on Amerikassa eno, joka on insinööri." "Amerikaanko — hm", pappi kumartui ja heilutti ruoskaa hevosen selän päällä, "minä luulin, että jokin sitoisi teitä tänne." "Minua — tänne?" pappia töllisteli syvästi hämmästynyt silmäpari. "Niin — tieasiat — suunnittelu", sanoi pappi katkonaisesti. "Sekö", nauroi Sten, "kyllä se luistaa ilman minuakin. Eno sanoo, etten minä täällä paljoakaan hyödy, minulta puuttuu kestävyyttä, juuri sitä on minun Amerikassa opittava, sanoo eno." He ajoivat käyden sillan ylitse. "Te olette kai vilustunut", sanoi pappi lempeästi, melkeinpä hellästi, pitäen kättään Stenin märällä olkapäällä, hän tunsi myötätuntoa vierasta poikaa kohtaan. "No, nyt me olemme perillä. Muuttakaa vaatteita ja juokaa jotakin lämmintä. Hyvästi ja kiitos seurasta ja jollen minä näkisi teitä ennen lähtöänne — niin voikaa hyvin." Pappi jatkoi matkaansa. Hän ajoi käyden. Hän kääntyi katsomaan hotellia. "Vain hotellivieras", mutisi hän, otti öljyhatun päästään ja ravisti sitä, sade oli lakannut. Hitaasti hän ajoi tuomarilan ohitse. Nuori tyttö juoksi aitasta pihan poikki keittiöön, — se ei ollut hän, vaan sisar. Keittiöstä loisti oven käydessä punainen, kodikas tuli, hän tahtoi pitää sitä hyvänä merkkinä. Hänelläkin saisi nyt olla hiukan kodin ja onnen vaatimuksia, ei vaatimuksia, mutta hän tahtoi uskoa, että jumala häntä armahtaisi. Hän katsahti taivaalle, sininen avaruus loisti ajelehtivien pilvien lomitse. 11. Anne Sofie juoksi aitasta pitkin hyppäyksin, sade oli synnyttänyt pihamaalle suuria lammikolta. "Pastori ajoi ohitse", sanoi hän Charlottelle, joka oli ruokakammiossa, "pidätkö sinä pastorista?" "En uskalla vastata ennenkuin tiedän, aiotko mennä naimisiin hänen kanssaan", vastasi Charlotte. "Ei hän aiokaan mennä naimisiin minun kanssani", sanoi Anne Sofie, "mutta oletko varma siitä, ettei hän aio mennä naimisiin sinun kanssasi?" "En ole vielä kysynyt sitä häneltä. Enkä kysykään ennenkuin olen ruvennut iltarukouksena lukemaan, hyvä jumala anna kuka tahansa, sitten hän saa olla tuo kuka tahansa, ei ennen." "Ei", sanoi Anne Sofie ikäänkuin olisi vastannut johonkin kysymykseen. "Tuolla tulee Ole", Charlotte katseli ulos. "Nyt on liian märkää mennä kirkkomaalle", sanoi hän Olen astuessa sisään. "Minä kävin siellä jo", Ole laski kädestään puutarhaharavan. "Minulla olisi hiukan puhumista rouvalle, kysyisin haluaisiko äitisi ostaa Ketolasta vasikanpuolikkaan", Ole istuutui keittiötuolille. "Äiti tulee kohta", Anne Sofie kulki puuhaillen paikasta paikkaan. Ole tervehteli piikoja, Anne Sofie ajatteli, hän tervehtii meitä aivan samalla tavalla kuin piikojakin. Karjapiika oli kotoisin Indredalista, jossa Olen äiti asui, hän kyseli kuulumisia, Ole oli kuullut, että Mäenpään Antti oli kuolemaisillaan. "Se koskee äitiin", sanoi Anne Sofie. — "Se koskee meihin kaikkiin", sanoi Ole, — "jaa — jaa", sanoi piika, Antti oli hänelle sukua. Anne Sofie olisi kernaimmin juossut tiehensä, mutta tuli sittenkin jääneeksi, hän seisoi lieden ääressä kuunnellen Olen rauhallista ääntä, hän puhui yhä Antista, kuinka tyynenä hän odotti kuolemaa, kuinka iloinen hän oli. "Hänen elämänsä on ollut onnellinen", sanoi Ole. Piiat ihmettelivät — mokomassakin talopahasessa — jossa aina sai olla lujilla — "Hän sai sen, jota halusi", sanoi Ole; hän istui etukumarassa. "Neljäkymmentä vuotta olivat he yhdessä, eikä heidän keskensä puhuttu ainoatakaan pahaa sanaa. Siitä hetkestä asti, jolloin Siina meni pois, on Anttikin kaivaten odottanut lähtöhetkeä." Charlotte tuli ruokasalista, hän oli kattanut pöydän, "suostutteletko sinä täällä tyttöjä, Ole", sanoi hän. Ole nauroi ja piiat tirskuivat. Miksen minä voi olla yhtä luonnollinen, ajatteli Anne Sofie, miksen minä pidä siitä, että Ole istuu ovensuussa ja juttelee piikojen kanssa, hehän ovat hänen heimoaan. "Joko sinun maasi piankin käyvät liian kosteiksi, Ole", kysyi hän kääntymättä. Ole katsahti ylöspäin. "Minä olen kaivanut ojan", sanoi hän, "joka johtaa veden pois." Anne Sofie tuli uteliaaksi, hänen täytyi saada tietää, minnekä oja oli kaivettu, kuinka syvä se oli. Hän tuli aivan tuolin viereen, jolla Ole istui — molemmat piiat olivat ulkona. Ole katsahti ylöspäin karsaasti hymyillen. "Ei sinun tarvitse olla tuommoisia kyselevinäsi, — enhän minä mikään kerjäläinen ole." Anne Sofie kääntyi äkkiä, tulipunaisena, kuinka pahasti tuo olikaan sanottu. "Te olette käyneet niin hiljaisiksi", puhui Charlotte ruokakammiosta, "mitä nuuskaa te nyt olette saaneet nokkaanne?" Samassa kävi ovi, "täälläkö tuomari asuu", kysyi kirkas ääni, joka koetti tekeytyä matalaksi ja käheäksi, Sten Melde pilkisti ovesta. "Täällä tulee muuan, joka on ollut Norjan kastunein mies", sanoi hän hankkiutuen lieden vaiheille. "Silloin te varmaankin näytitte perusteellisesti pestyltä", sanoi Charlotte puuhaillen innokkaasti. "Niin, ja tuntiessani ettette te minua ollenkaan muistellut, oli minun kovin paha olla." "Ettenkö minä muka olisi teitä ajatellut", Charlotte pysähtyi hänen eteensä, "minä olen sekä ajatellut että puhunut teistä. Pölyttäessäni tänään arkihuonetta ja löytäessäni eräästä kukkaruukusta läjän poltettuja tulitikkuja sanoin minä, että tässä on Sten Melde istunut, tuo porsas, — enkö sanonutkin niin Anne Sofie?" Olea nauratti niin, että häntä rupesi nikottamaan. Piiat olivat palanneet. Sten istui kyökkipenkillä, näpisteli lihaviipaleita ja jutteli niin, että sanat kirmasivat nurinniskoin hänen suustaan, Charlotte asteli suorana ja ylväänä, tummina ja suurina loistivat hänen silmänsä, hän hymyili, pientä salaperäistä, herttaista hymyä. Kylläpä hän on kaunis, ajatteli Ole katsellen Charlottea. Anne Sofie ei liikahtanutkaan lieden äärestä, hän kuuli Stenin juttelevan ja Olen nauravan — paikaltaan ovensuusta. Rouva Hage tuli aika kyytiä konttorihuoneesta, "kuulin, että sinä, Ole, olet hankkinut minulle puolen vasikkaa", sanoi hän. "Osaatteko sanoa leveällä itämurteella: virta vie vajaata vasikkaa", kysyi Sten. Kaikki kokeilivat länsimurrettaan, rouva Hage oli paras, mutta Olea ei enää naurattanut, "tuo voi ajanmittaan olla jollekin epämieluista kuunneltavaa", sanoi hän ja nousi lähteäkseen. "Älähän lähde, jää meille illalliselle", sanoi rouva Hage, Charlotte yhtyi hänen pyyntöönsä, "jää sinäkin kerran meille." Ole odotti hetken, — jos Anne Sofiekin olisi pyytänyt häntä, olisi hän lähtenyt. Mutta kun ei Anne Sofie pyytänytkään, heräsi hänessä uhma, hän kiitti ja jäi. Illalliseksi oli lihaleikkelystä, munakasta ja lämpimiä perunoita, tuomarikin vilkastui, vaikkei hän ollut edes tervekään, sydän vaivasi. Anne Sofie istui tarkastellen Olea, hän huomasi sen vihdoin itsekin, tarkasteliko hän todellakin kuinka Ole söi, iloitsiko hän siitä että se kävi hyvin. Hän ei uskaltanut enää ollenkaan nostaa katsettaan. Mutta kun oli kiitetty ruoasta ja oltiin menossa arkihuoneeseen, asettautui hän ovenpieleen ja Olen mennessä ohi hän kuiskasi, "en minä äskeisellä mitään pahaa tarkoittanut, Ole." Ole katsahti nopeasti häneen, punastui hitaasti, astui askeleen häntä kohden ja sanoi vapisevin äänin: "No — no — en mä siit' sitt' perust.'" Anne Sofieta nauratti, Ole oli niin odottamatta käyttänyt paikkakunnan murretta, hän kääntyi poispäin Olesta, mutta hymyili taakseen, hän oli tullut yhtäkkiä niin iloiseksi. "Joku saattaisi luulla minun iloitsevan siitä, että Ole käyttäytyi niin siivosti pöydässä", ajatteli hän, tietäen hyvin, ettei hänen ilonsa siitä johtunut. Tuomari pyysi Anne Sofieta laulamaan, hän lauloi tummalla, pienellä linnunäänellään. Vaikka rouva Hage oli sangen epämusikaalinen, kesti hän kuitenkin kiusan ja toivoi, että soitto pian taukoaisi. Ole istui ikkunain välissä olevalla tuolilla; nojaten kyynärpäitä polviin, kasvot käsiin kätkettyinä, vavisten hän kuunteli. Charlotte ja Sten olivat portailla, avoimista ovista kuulivat he laulun. Ilma oli kirkastunut, sumu kiipesi hiljalleen tunturin kuvetta hälveten öisen sinistä taivasta kohden. Kosteista maista, puista, kukista, ruusuista, väkevästi tuoksuvista ruusuista, jotka vielä olivat täynnä sadepisaroita, nousi voimakas, imelä tuoksu, johon sekoittui märän mullan hajua. Halki sinertävän hämärän, halki tuoksun ja laulun kohahti silloin tällöin, viileän tuulenhenkäyksen kantamana, etäinen kosken pauhu villinä, surullisena säveleenä. He kaksi istuivat hiljaa, Charlotte pää taaksepäin taivutettuna, kädet niskan takana, Sten nojaten kaiteeseen ja katsellen Charlottea. Sisällä lauloi Anne Sofie Vilhelm Kragin laulua: "Yö kentille, teille jo varjonsa loi, yö vaitelias, vaan sentään soi kuin helkkyis kuun heljimmät säteet..." Sten oli tekemästään retkestä vielä levoton, öiset tuoksut pyörryttivät häntä, tuntureilla aaltoileva, virran yllä hentona, harmaana seittinä leijuva sumu, koskenkohina, joka milloin loittoni milloin läheni, laulu, joka hyrisi kaiken keskeltä, saivat hänen sydämmensä vavahtelemaan, hän ei uskaltanut liikahtaakaan, yössä oli noituutta, joka häntä peloitti. Niin, yön taika peloitti häntä, hän ei siitä pitänyt, hän katseli Charlottea, kaunis hän oli, hänestäköhän tuo ihmeellinen minuun säteilee, ajatteli hän, — ja kuitenkaan —. "Yö kentille teille jo varjonsa loi, mun luokseni tuulonen laulun toi, min säveltä itse en tapaa —" lauloi Anne Sofie arkihuoneessa. Peijakas, ajatteli Sten, toisin lauletaan, toisin kuuluu tänne, kaikki on nurinkurista, ihmeellistä, ihanaa, mutta minulle ei tämmöinen oikein todenteolla sovi. Hän tahtoi riistäytyä irti, nousta seisomaan, sanoa jotakin, mutta hän oli sidottu, hänen _täytyi_ istua ja katsella Charlottea, se kävi vaaralliseksi, hänen ajatuksensa etsivät jotakin pelastavaa. Hän keksi ruveta laskemaan, kuinka paljon rahaa hänellä oli hotellissa, jos ne riittivät kyytirahoiksi tunturin yli, pääsi hän odottamasta enon avustusta. Anne Sofien laulaessa: "Ah, kuinka ma kirkkaan keväisen yön näin orpona surra jaksan!" sai Sten laskutehtävänsä kunnialla päättymään. Ja siitä tuli hän erinomaiselle tuulelle, yön vaarat eivät hänelle enää mitään merkinneet, nythän oli aivan tavallinen kesäkuinen yö, oli satanut ja ruoho oli märkää, täällä olikin itse asiassa liian märkää, mutta pääsihän täältä lähtemään. Hän kumartui eteenpäin ja katseli Charlottea, lystikkäästi hymyillen sai hän Charlottenkin katseen kääntymään itseensä. Charlotten silmät aukenivat suuriksi, hän katsoi Steniä silmiin ja kyyneleet täyttivät hänen tummat, syvät silmänsä, ja tuntiessaan, henkeään pidättäen, tunnustavansa kaiken Stenille, sulki hän silmänsä ja antoi Stenin suudella itseään, tai suuteliko hän ehkä itse Steniä, kevyesti, melkein huomaamattomasti, vavisten ja peläten sisällä olevia. 12. Eräänä aamuna, muutaman päivän kuluttua, seisoi Charlotte puutarhassa, ilmassa oli lämmin tuntu, suvea säteili sininen, aurinkoinen taivas, kirkkaasti kiiltelivät koivunlehdet tunturilla. Hän ajatteli Steniä, sinä iltana he eivät olleet saaneet puhua kahdenkesken, toiset olivat tulleet, ja hotellillekkin saattamassa oli ollut useita. Seuraavana päivänä oli Sten lähtenyt tuntureille, tietarkastukselle sanottiin, pian olisi hän taas täällä, Charlotte kuuli jonkun kulkevan pihan poikki, ehkä se oli hän, ei, kirjuri vain, joka toi postia. Hänellekin oli kortti, Balestrandin värillinen ilmoituskortti. Sten kirjoitti, että enon lähettämä sähkösanoma oli pakoittanut hänet matkustamaan Sogniin, saatuaan tilaisuuden kirjoittaisi hän kunnollisen kirjeen, tämä oli vain ikäänkuin tervehdys ja reipas kiitos vietetystä kesästä. Charlotte seisoi katsellen korttia, ruohikossa ja koivuissa kimmelsi, niityllä asteli pari miestä, ympäröivässä hiljaisuudessa eroitti äänet aivan selvästi, he kinastelivat. Kunnollinenkin kirje tulisi. Mutta hän oli lähtenyt — Alakuloisena katseli hän värillistä Balestrandin kuvaa. Se ei _voinut_ mitään merkitä — — siinä ei ollut sanaakaan pikaisesta paluusta, se kai tarkoitti, että hän pian palaisi? Vain kiitos vietetystä kesästä. Kiitos? Mutta kunnollinenkin kirje tulisi — ja silloin olisi kai kaikki parhain päin? Kulkiessaan ruokasalin lävitse, huomasi rouva Hage Charlotten puutarhassa, hän tunsi että jotakin oli tapahtunut. Hän oli unohtanut Anne Sotien sanat, elänyt onnellisena Charlotten tähden, hänen aatoksensa harhailivat iloisessa tulevaisuudessa, lastenlasten luo olivat ne jo ehtineet, arvailemaan heidän nimiään. Nyt hän näki Charlotten seisovan puutarhassa, vain seisovan, ja oitis pälkähti hänen päähänsä, että jotakin onnetonta on tapahtunut. Charlotte kuuli äidin tulevan, kääntyi häntä vastaan, "terveisiä Sten Meldeltä", sanoi hän rauhallisella, kovahkolla äänellä. — "Terveisiäkö?" — "Niin, hänen täytyi matkustaa, enolta tuli sähkösanoma, -minä saan kohta kirjeen", lisäsi hän ja tarkasteli hetkisen pelokkaana äitiään. — "Saatko sinä kohta kirjeen, — sepä on hauskaa", rouva Hage istuutui portaille. Charlotte meni kansliaan, rouva Hage jäi istumaan ja tuijottamaan eteensä, siinä hän istui Anne Sofien tullessa kysymään, eikö tänään ollenkaan syötäisi aamiaista. "Sten Melde on matkustanut enonsa luo", sanoi rouva Hage koettaen muuttaa äänensä niin iloiseksi kuin suinkin, "Charlotte on saanut kortin ja saa kirjeenkin huomenna." — — "Sten on siis jättänyt hänet", sanoi Anne Sofie. — — "Aina sinä uskot pahinta", suutahti äiti, "huomenna hän saa kirjeen, sanoin minä." He söivät aamiaista. Charlotte koetti saada keskustelua käyntiin, mutta äiti takertui jokaiseen aiheeseen niin kiivaasti, että juttu pian lakkasi juoksemasta, vihdoin he eivät uskaltaneet katsoakaan toisiinsa. Aamiaisen päätyttyä heitti rouva Hage huivin hartioilleen ja lähti astelemaan tietä pitkin, hän kulki pitkin askelin ja puheli itsekseen, kohdatessaan tuttuja unohti hän tervehtiä tai tervehti hän niin pontevasti, että vastaantulijat jäivät pitkäksi aikaa katselemaan hänen menoaan. Hän suuntasi kulkunsa lennätinasemalle ja tapasi sähköttäjättären yksinään. Rouva Hage hymyili ikäänkuin tahtoen sanoa, etteivät hänen kysymyksensä mitään erikoisempaa merkinneet. "Täällähän on sähkösanoma Sten Meldelle?" kysyi hän, "hän sanoi odottavansa sähkösanomaa ja pyysi meitä hakemaan sen." — Ei, sähkösanomaa ei ollut. — "Mutta juuri hiljanhan tuli muuan?" — Ei. —. "Tulipa kylläkin, parisen päivää sitten." — Neitonen hämmentyi, hän tarkasteli kirjojaan, "Sten Meldelle ei ole koko kesänä tullut sähkösanomaa", sanoi hän. — "Kai tässä sitten on jonkinlainen väärinkäsitys", sanoi rouva Hage ja meni, hymy karehti yhä hänen huulillaan. Tultuaan ulos kietaisi hän kiukkuisena huivia ympärilleen, "pötyä koko puhe sähkösanomasta", sanoi hän ääneen, Sten oli yksinkertaisesti karannut, rouva Hage otti pari pitkää askelta ikäänkuin matkiakseen pakenemista. "Hän on matkustanut", sanoi hän taas ääneen, tuli niin murheelliseksi, että olisi voinut ruveta vaikka itkeä kollottamaan ja rupesi hitaasti astelemaan kotia kohden. Hänen mieleensä juolahti, että hänen pitikin ostaa jotakin maakauppiaalta, hän muutti suuntaa, äskeinen äkäisyys palasi, pitkin harppauksin hän taivalsi, höpisi itsekseen ja ravisteli päätään. Hän tuli hämärään puotiin ja asettui myymäpöydän ääreen. Voi, voi, ajatteli hän, onnettomuudet alkavat, onnettomuudet alkavat _taas_, — yksi tulee ja heti on sen kintereillä monia, kuinka minä niitä vastaan taistelisin? Hän katseli ympärilleen ikäänkuin etsien puodista apua, eräässä loukossa seisoi pastori ohjaksia ostellen. Rouva Hage nyökkäili innokkaasti — paljon innokkaammin kuin hän aavistikaan — pastori jätti ohjakset ja tuli häntä tervehtimään. "Kuuluuko mitään uutta?" kysyi rouva Hage. — "Ei", vastasi pastori ihmetellen, "olisiko sitten tekeillä jotakin?" — "Ei, tietystikään ei. Kai se tiesuunnittelukin jo on valmiina". — "Niinkö — sitä en olisi uskonut", pastori tiedusteli asiaa maakauppiaalta, "joko tiesuunnittelu on valmiina?" — "Ei." — "Minä luulin", sanoi rouva Hage hämmentyneenä, "kun Sten Meldekin jo lähti." — "Onko Sten Melde lähtenyt?" kysyi pastori hitaasti. — "On", sanoi maakauppias, hän omisti hotellinkin, "hän matkusti sunnuntaina, hänen täytyi lähteä kotiin, niin, tiesuunnittelu ei ole valmiina", hän katsoi kysyvästi rouva Hagea, — mitä hän halusikaan? Rouva Hage tarttui päähänsä, "antakaaha minulle hieman vihreätä suopaa, sitä me aina tarvitsemme". Maakauppias kätki ihmettelynsä ja punnitsi suopaa. Pitkin askelin kulki rouva Hage kotiinpäin, hän näki tiellä pastorinkin, mutta ei halunnut seuraa. Hän puristi kääröä, niin että suopa pursui ulos, -hän oli lähtenyt — muitta mutkitta matkustanut kotiinsa, häntä ei saanut kiinni, jotta olisi voinut ravistaa. Mutta olihan Sten luvannut kirjoittaa. "Pötyä", sanoi rouva Hage kovalla, vihaisella äänellä, "kyllä minä semmoiset kirjoittelemiset tunnen", hän löi suopakäärön kädestä toiseen niin että läiskähti. Hakalan Lassi puuhaili pihallaan haravoineen, hän näki rouva Hagen ja säikähti niin, että pujahti heti tupaansa ja istuutui. Rajuilmana ryntäsi rouva Hage keittiöön, Anne Sofie ja molemmat palvelijattaret olivat siellä. "Olkaa hyvä", sanoi hän laskien käärön keittiöpöydälle. — "Mitä siinä on?" kysyi Anne Sofie. — "Suopaa." -"Suopaako? Oletko sinä ostanut suopaa, mehän saimme sitä eilen kokonaisen nelikon". — "Niinpä niin", vastasi äiti vilkkaasti, "siksipä tietenkin minun päähäni pälkähti suovan ostaminen". Mutta sitten hänen silmänsä kyyneltyivät, "aina on jotakin vinossa, hyväjumala, mitä sillä on väliä, vaikka meillä onkin suopaa liikaa naulan verta". — "Tulehan äiti", kuiskasi Anne Sofie vetäen hänet arkihuoneeseen. Siellä pettivät rouva Hagen voimat. "Sinä olet oikeassa, hän on jättänyt Charlotten", sanoi hän purskahtaen itkuun. — "Vaiti, äiti, Charlotte istuu portailla, hän voi kuulla." — Rouva Hage niisti nenänsä ja hillitsi itkuaan. "Hän on karannut kuin lurjus". — Kalpeana seisoi Anne Sofie keittiön ovella, "Sten ei ole koskaan pitänytkään hänestä", sanoi hän. — "Mutta Charlotte?" — "Minkäs Sten sille voi." — "Aiotko sinä ruveta häntä puolustamaan; jollei sinulla ole parempaa puhuttavaa, niin pidä suusi kiinni". — "Pidänhän minä.", — "Mutta Charlotte", aloitti rouva Hage uudelleen, "kuinka käy hänen." — "Rakas äiti — tuskallista se kyllä on — mutta ei hän siihen kuole." — "Kuole!" rouva Hage suuttui niin ettei saanut ääntäkään, -"kuole, siitä sinä et tiedä mitään. Tahdotko sinä, että minun pitäisi iloita, kun tiedän sen menevän ohitse? Sinä et kai edes säälikään häntä." — Anne Sofie katsahti äitiinsä, ja äiti tuli heti hänen luokseen. "En minä sitä tarkoittanut, mutta minä olen niin onneton ja sinä olet niin järkevä." — "Luuletko sinä, äiti, etten minä tiedä sen olevan tuskallista. Mutta eläminen on tuskallista." — "Eläminenkö tuskallista?" rouva Hage päästi Anne Sofien syleilystään, hän vaipui ajatuksiin ja istuutui. "Eläminenkö tuskallista, olisiko se todellakin tuskallista? Tuskallista — niin, tuskallista. Pettymyksiä — niitä olemme me kaikki saaneet kokea. Tiedätkö, mitä minä eniten pelkään, sitä että kaikki kulkee meidän ohitsemme ja me jäämme, _te_ jäätte. Suruja — niinpä kyllä, mutta -suruja emme me voi välttää, kunhan ei vaan surunamme ole, että elämä kulkee meidän ohitsemme. Muut surut tulkoot, niitten keralla tulee iloakin." Hän nousi kiihkeänä. "Meidän tehtävänämme on auttaa häntä kestämään tämä, ohjata hänen ajatuksiaan tulevaisuuteen, ettei hän surussaan väsyisi. Onni ei ole tämän takia ikuiseksi kadonnut." "Ei — on osattava unohtaa", sanoi Anne Sofie. Rouva Hage pudisti päätään. "Mitään ei unohdeta", sanoi hän, "me vain kuvittelemme unohtavamme. Kaikki haavat aukenevat sittenkin kerran, vaikka ne olisivat kuinka hyvin arpeutuneet. Joskus me sen huomaamme — nyt tuo haava taas vuotaa verta —. Joskus taas me emme tiedä, mikä meitä vaivaa, meidän mielemme on aivan odottamatta käynyt murheelliseksi, meitä ahdistaa jokin ohimennyt, ennemmin eletty, — niin, me emme tiedä mikä meidän on. Vanhat haavat ovat auenneet ja vuotavat verta." Hän aikoi mennä, mutta palasi ja veti Anne Sofien syliinsä. "Jumala varjelkoon sinua kaikesta pahasta", kuiskasi hän, päästi hänet ja meni Charlotten luo, joka istui portailla. "Älä siinä auringonpaisteessa laiskottele, lapseni", sanoi hän, "tule auttamaan minua, minä rupean vastaamaan taikinaa." 13. Charlotte seisoi kuunnellen ikkunan ääressä, oli varhainen aamuhetki, tuulahduksen lehahtaessa sopivalta suunnalta saattoi kuulla postimiehen puhaltavan torveen ajaessaan tunturin rinnettä alaspäin. Charlotte puri hampaitaan yhteen, niin että suun ympärystät tulivat valkoisiksi, tänään sinä et itse mene postia hakemaan, sanoi hän, kaikista ikkunoista tirkistellään sinua, kuiskaillaan, tuo raukka odottelee turhaan kirjettä armaaltaan. Jos postimestari itse on antamassa, katselee hän sinua hyväntahtoisesti vanhoilla silmillään, tänäänkään ei ole kirjettä rakastetulta, ajattelee hän. Mutta tänään sinä et mene. Ehdittyään tuskin pukeutua, kiiruhti hän kansliaan, "minä menen hakemaan postin, isä", sanoi hän, "niin tulen hieman kävelleeksi." Hän hiipi navetantakaista polkua, jottei häntä olisi nähty keittiöstä. Sillalla hänen täytyi istuutua, hän oli niin jännittynyt, mutta yhtäkkiä hän muisti, että tuolla kivellä olivat Sten ja hän istuneet ja hän kiiruhti eteenpäin. Saatuaan, postin selaili hän vapisevin sormin kirjeitä — hänelle ei ollut koskaan mitään. Mutta ehkä huomenna — — — Huomenna. Hitaasti kulki hän kotiinpäin, hänen sydämmessään vallitsi tyhjyys ja kuolema, hänen sisimmässään värähteli ihmettely, hiljan oli hän niin onnellinen ja nyt on tapahtunut tämmöinen _muutos_. Hän näki erään palvelijattarista olevan matkalla maakauppiaalle, nyt hän ei tahtonut kohdata ketään, hän nousi kirkkomäkeä ja harhaili hautojen keskellä, kunnes valkoinen huivi oli varmasti hänet sivuuttanut. Hautojen keskellä — hän pysähtyi tuntemattoman haudan ääreen, jolla ruusupensas kasvoi, se oli nyt täydessä kukassa, ihanina ja tuoksuvina keinuivat sen lukemattomat, punakeltaiset kukat vienossa tuulessa. Charlotte unohtui tuijottamaan hautaa, hän ei voinut lähteä sieltä, missä ruusut tuoksuivat rakkaudesta kuolleen yllä, neito ei ollut saanut sitä, jonka halusi, oliko hän hyljännyt neidon, rakastivatko he toisiaan, mutta kohtalo eroitti, — kunpahan he vain rakastivat toisiaan. — — — — — Mutta eräänä aamuna oli posti Charlotten alas tullessa jo haettu, rouva Hage seisoi aamiaispöydän ääressä katsellen korttia, jonka hän nopeasti iaski kädestään. Kortti oli tällä kertaa Myrdalin ilmoituskortti, "tällä viimeisellä silmäyksellä Flaamiaaksoon jätän jäähyväiset lännen maille, samalla lähetän myöskin teille tervehdykseni", kirjoitti Sten. Charlotte käänsi kortin, se oli leimattu Kristianiassa, kirjoitettu nähtävästi junassa tai ostettu jostakin kristianialaisesta paperikaupasta. Hän pisti kortin taskuunsa, "emmekö syö aamiaista?" -"Minä tuon kahvia", sanoi äiti, "etkö sinä söisi yhtä munaa?" — "En kiitos." — "Minäpä keitän sinulle sittenkin munan." — "En minä huoli siitä — älä kiusaa minua." — "No, en, en, lapseni." Rouva Hage meni keittiöön, hän kertoi kortista Anne Sofielle. "Älä sinä kiusaa häntä", sanoi Anne Sofie, "anna sinä hänen olla rauhassa." "Kiusaanko minä? Olet ehkä oikeassa", rouva Hage katseli ulos ikkunasta, kyyneleet valuivat hänen silmistään. "Äiti rakas, en minä pahaa tarkoittanut, ethän sinä toki sentähden itke?" "Mitä vielä", rouva Hage työnsi hänet luotaan, "minä olen jo tottunut siihen, että minun lapseni opettavat minua. Minä itken sitä, jota sinäkin kerran olet itkevä, äiti ei muuta ajattele kuin lapsiaan, öin ja päivin, pitkinä sairasvuoteen ääressä valvottuina öinä ja pitkinä päivinä, jolloin tiellä on ollut kompastuskivi, äidin sydän on kuin avoin haava -eikä se kuitenkaan mitään auta, lapset eivät tule sen onnellisemmiksi, he eivät pelastu ainoastakaan pettymyksestä, vältä ainoatakaan iskua, turhaa on äidin huolenpito, sentähden minä itken..." Aamiaispöydässä oli tuomari huonolla tuulella, jumalankiitos, onhan meillä edes jotakin kuuntelemista, ajatteli rouva Hage. Ja tuomari jänkytti, vaivaloisesti paukkui suu parran peitossa, "ne nylkevät minua verotuksessa", sanoi hän, "minä maksan enemmän kuin neljä pitäjän rikkainta maanviljelijää yhteensä, vaikkei minulla ole tuloja edes niin paljon kuin yhdellä heistä, eivätkä he sittenkään osoita minua kohtaan alkeellisintakaan kohteliaisuutta. Nyt tarvitaan uusi nimismies Ulkovuonolle, ja kun minä asetan ehdokkaan, ilmoittavat he, etteivät he halua minun ehdokastani ja näin he tekevät vaikka kihlakunnanhallitus ja minä kannatamme samaa miestä. He eivät tahdo ketään, joka on asemastaan kiitollisuudenvelassa virkamiehille, sanovat he, he tahtovat saada pitäjäläisten valitseman. Eikä minua valita siltakomiteaankaan, vaikka juuri minä olen tuon kysymyksen herättänyt, tahdotaan osoittaa ettei minua tarvita mihinkään. Mutta puuhailkoot minun puolestani yksinään, ei siitä kuitenkaan muuta synny kuin nurkkariitoja ja koko siltahomma menee päin helvettiä." — "Niin, anna sinä vaan heidän korjata kylvöstään hedelmät", sanoi rouva Hage yllyttäen. — — Illallisen jälkeen lähti Charlotte kävelemään. Indredaliin päin, siellä oli varjoisaa ja rauhallista. Hän kulki hitaasti, täällä ei hän ollut koskaan Stenin kera kävellyt, mutta sittenkin, täällä tuntui Sten olevan niin lähellä, hän kuuli Stenin nauravan, milloin tällä milloin tuolla puolen, nauravan aivan kuuluvasti. Jos Sten olisikin kuollut, ajatteli hän ja outo viileys hiipi hänen sydämmeensä, jos hän olisikin kuollut, niin voisin surra häntä, kuolema ei merkinnyt suurinta onnettomuutta. Mutta Sten ei ollutkaan kuollut, Sten oli lähtenyt hänen luotaan, Sten ei muistellut häntä, hän oli unohdettu. Ei, itkeä ei hän tahtonut, hän tahtoi kätkeä häpeänsä. Hän saapui kosken yli johtavalle pienelle sillalle, hän nojasi kaidetta vasten, tuntui niin hyvältä painaa rintaa kovaan kaiteeseen. Hän katseli valkoista, jyrkkää, kuohuvaa putousta, olisi sangen liikuttavaa jos hänkin heittäytyisi koskeen, kuten tuo tuntematon vainaja, niin, jos Sten olisi kuollut, olisi hän ilolla tehnyt sen, mutta nyt ei. Kulkiessaan kotiinpäin hän ajatteli, jospa Sten onkin tullut tänä iltana, yllättäen, jospa Sten nyt istuukin kotona tuomarilassa odottelemassa häntä, tai ehkä on Sten lähtenyt häntä etsimään, ehkä hän jo tuolta tienkäänteestä ilmestyy. Charlotten sydän sykki kiihkeästi, hän tunsi voimainsa vähenevän, — tuolla tuli todellakin joku, eräs mies, hän tunsi nuo nopeat, sipsuttavat askeleet, siellä tuli pastori. Pastori tunsi hänet heti, hitaasti tuli Charlotte häntä vastaan, painunein päin, ja pastorin mieleen muistui, minkälaisena hän oli juossut pappilan polkua, valoisana, hymyilevänä, toisin ajatuksin kuin nyt, ihmeellistä, ajatteli pastori, luulenpa että hänellä on nytkin tuo sama vaalea puku ja kuitenkin ‒ ‒ ‒ Charlotte aikoi mennä ohitse, mutta pastori pysähtyi, he seisoivat toisiaan katsellen. "Tekin kuljette täällä", sanoi pastori hiljaisella äänellä, "täällä, jossa voi olla varma siitä, ettei kohtaa toisia ihmisiä, miksipä muuten tällä tiellä kuljettaisiin, joka on niin pimeä ja surullinen, täällä kulkevat vain ne, jotka etsivät yksinäisyyttä. Ja täällä me toisemme kohtaamme." Charlotte taivutti päätään ja aikoi jatkaa matkaansa, mutta pastori kääntyi ja seurasi. "En tahdo olla tunkeilevainen", sanoi hän, — — "tunkeilla en tahdo. Mutta te olette tällä retkellä ensimmäistä kertaa, kuinka useasti luulette te minun tänä kesänä kävelleen tässä laaksossa, onko se ajatus koskaan teidän mieleenne juolahtanut?" Tie oli kapea, he kulkivat lähekkäin, mutta pastori ei kääntänyt katsettaan Charlotteen. "Minä olen päivinäni nähnyt paljon surua", sanoi hän, "viran tähden, kuten sanotaan, ja minun on täytynyt lohduttaa, mutta vaikka minun sydämmeni on ollut tulvillaan todellista osanottoa, on halla aina vienyt minun sanoiltani elämän. Sillä minä olen sanonut itselleni, tämä suru ei vielä ole raskain, nuori vaimo itkee miesvainajaansa, niin, mutta mitä onkaan hän omistanut, äiti suree kuolleita pienokaisiaan, murheen päivät ovat raskaat, mutta minä ajattelin niitä, jotka ovat kadottaneet ennenkuin ovat mitään omistaneetkaan, köyhiä, joilla ei ollut mitään kadotettavaa. Se suru on raskain, tyhjyyden tuska. Siksi minä niin kernaasti kuljen tässä laaksossa, tuntuu siltä kuin ei täällä olisi aurinko koskaan paistanut, kuin olisi tämä tyhjyyden tyyssija." Charlotte kuunteli ihmetellen hänen sanojaan, aaltoilevaa saarnanuottia, tuntui siltä kuin hämärän henget olisivat puhuneet, mitä hän tiesikään? "Minä puhun _itsestäni,_ — enkä aiokaan sekaantua teidän asioihinne", sanoi hän katkonaisesti, "minä tiedän, ettei minulla ole ihmisenä eikä pappina siihen oikeutta, enkä minä koskaan saakaan siihen oikeutta, niistä en koskaan mainitse, ne olkoot pyhiä", sanoi hän lujasti. "Mutta me kohtasimme toisemme täällä ja minä tunsin päässeeni teitä lähelle, — niin, teitä lähelle". Hän eksyi taas äskeiseen saarnanuottiinsa. "Olen täällä käyskennellessäni tuntenut semmoista ennenkin, minulla on ollut ikäänkuin näkymätön seuralainen, olen kysynyt itseltäni, mikä sinua seuraa, nyt sen tiedän, teidän sielunne on seurannut minua ja nyt minä tiedän, että jumala on tänä iltana lähettänyt minut kohtaamaan teitä. Niin — uskokaa minua, älkää käskekö minua luotanne, jumala tahtoi että kohtaisin teidät. Sillä minä olen ainoa ihminen, joka voi teitä ymmärtää. Ei - en minä aio puhua teidän asioistanne." Ja lujasti, ikäänkuin antaen tulevaisuudestakin lupauksen, sanoi hän: "koskaan en sanallakaan niistä mainitse, olkoot ne tykkänään teidän salaisuutenanne." Noustessaan jyrkkää pappilanmäkeä, puhui pastori hengästyneenä: "Kun ihmisillä on surua, etsivät he yksinäisyyttä. Mutta he tahtovat olla yksin siellä, missä he voivat eroittaa surunsa äänen, he tahtovat kuunnella sen kaikua. Sentähden sallii jumala joskus kahden yksinäisen ihmisen kohdata toisensa, että suru kulkisi sydämmestä sydämmeen, että he ymmärtäisivät toisiaan. Tajuaisivat toistensa yksinäisyyden. "Eikö niin — nyt tekin tiedätte, että elämä on kuin kirren peittämä tie, jolla teidän yksinäiset askeleenne orpoina kajahtelevat. Jolla kuljetaan aavistellen sitä, mitä elämä ei ole antanut. Nyt tekin tiedätte, kuinka suuresti elämä voi pettää, te olette nuori, te olette kohdannut ensimmäisen surunne, ei, ei, en minä teidän salaisuuteenne koske, mutta ensimmäinen suru on kuin musta verho, joka laskeutuu eteemme ja peittää kaiken katseeltamme, tulevaisuuttakaan ei enää ole. Mutta tästä _ensimmäisestä_ surusta kasvaa uusi elämänkaipuu, minä sen tiedän, joka olen elänyt, jos vain kohdataan ihminen, joka voi ymmärtää, surukin voi yhdistää, ehkäpä syvemminkin kuin ilo, niin, ehkä syvemminkin." He olivat saapuneet tuomarilan vaiheille ja pysähtyivät kumpikin. "Älkää harmitelko sitä, että kohtasitte minut tänään", sanoi hän, "älkää ajatelko, että minä olen pappi, minä olen ihminen, joka salassa tahtoo kuunnella teidän surunne ääntä, se soinnahtaa minusta takaisin, tuo soinnahdus virvoittaa teitä, ja te suotte yksinäiselle ihmiselle suuren ilon, ajatelkaahan tätä, on ihminen, jolleka te vielä voitte suoda suuren ilon." Pastori jätti hänet, yhtäkkiä, ikäänkuin peläten sanovansa liikaa, Charlotte näki hänen lyhyin, nopein askelin etenevän tietä pitkin. — Charlotte kuuli äidin ja Anne Sofien vielä valvovan, murheellisina he nyt keskustelevat minusta, ajatteli hän hiipien hiljaa portaita ylös. Hän riisuutui ja meni vuoteeseen, hän lepäsi kattoon tuijottaen, kummallista, tämänkin päivän perästä tulisi aamu ja sitten vielä monta aamua, eikä Sten koskaan tulisi takaisin. Hän ei koskaan toipuisi hyljätyn tuskasta ja häpeästä, yksinäisyyteen oli hänet jätetty, Sten ei edes ajatellut häntä. Mutta etäisyydestä hän kuuli pastorin saarnanuotin, se väreili ilmassa kuin kaukainen virran kohina, tähän, säveleeseen, tähän kohinaan hän nukkui. 15. Charlotte heräsi seuraavana aamuna — hänen ajatuksensa koettivat tavoittaa jotakin, — jotakin, joka vielä humisi hänen mielessään, josta hän oli uneksinut. Unen tunnelmaa oli hänessä, hänen ympärillään, kaikkialla, mutta tietoisuus ei kyennyt sitä vangitsemaan. Hän lepäsi aivan hiljaa, silmät suljettuina. Vähitellen palasi uni, kalpeina kaarina laskeutui se valon halki, asettuen hänen silmäluomilleen, ihmettelevänä vavistuksena tuntui sen läsnäolo hänen ruumiissaan. Hän istui veneessä suurella vuonolla, vene lähestyi tunturia, joka loi veteen mustia varjoja. Häntä paleli, mutta hän ei pelännyt. Veneen hitaasti lähestyessä varjoja näki hän, että venettä souti joku, se oli pastori, eikä häntä vähääkään ihmetyttänyt, että se oli pastori eikä tuo toinen. Soutaessaan katseli pastori koko ajan vakavasti häntä, ja veneen lipuessa pimentoon kumartui pastori eteenpäin ja sanoi hänelle jotakin. Mutta hän ei voinut muistaa noita sanoja. Hän kuuli äänen helähdyksen, hän kuuli sanatkin, hän ymmärsi niiden merkityksen, ne olivat tuossa hänen edessään, hän näki ne, mutta sittenkään ei hän voinut niitä toistaa, aina kun hän oli sanomaisillaan ne ääneen, katosivat ne. Mutta hänestä tuntui, että hänen täytyi sanoa nuo sanat, kuulla oman äänensä ne toistavan. Charlotte pukeutui hitaasti, unen tunnelma väikkyi yhä hänen ympärillään. Hän meni alas, auttoi äitiään, kävi asioilla, — se ei vaan väistynyt. Hän meni isän luo kansliaan, etsi itselleen jäljennöstyötä, — unen tunnelma väikkyi yhä hänen ympärillään, kesken työtään täytyi hänen pysähtyä kuuntelemaan, tuossa olivat nyt sanat, nyt hän ne tavoitti. Mutta samassa silmänräpäyksessä olivat ne taas kadoksissa. Päivälliselle saivat he harvinaisen vieraan, piirilääkärin Ytredalista. Hän oli hyvänahkainen, yksinäinen kujeilija, hänessä oli hieman narria ja paljon hienoa, hyvää miestä, hän ja Charlotte olivat hyviä ystäviä. Päivällispöydässä kertoi hän jutun eräästä bodalilaisesta miehestä, joka uskonnollisten mietiskelyjen hämmennyttämänä oli hirttäytynyt, "ihmiset väittävät, että rakkaussurut olivat lisäsyynä", sanoi tohtori. Ja yhtäkkiä kuuli Charlotte taas unen sanat, ne värisivät hänen tajunnassaan, hän nousi ja kiirehti ulos huolimatta siitä, että näki toisten ihmettelevän. Mutta päästyään yksinäisyyteen ei hän enää kuullutkaan unen sanoja. Ne jättivät tulena polttavan jäljen hänen mieleensä. Hän kulki pitkin virran rantaa päätyen sillalle, hän muisteli iltaa, jolloin hän ja Sten olivat sillä tanssineet, nyt oli virta kesäisen kirkas. Hän kumartui katselemaan virran kalvoon, noissa pienissä tukipylväitten takaisissa pyörteissä kisailivat sanat, hän kumartui syvälle kuuntelemaan, mutta sanat jäivät sinne alas, hymyilivät sieltä, eivätkä tahtoneet tulla ylös hänen luokseen. Täytyykö minun koko ikäni ihmetellä, mitkä ne sanat olivat, enkö minä saa niitä koskaan tietää, ajatteli hän. Illalla istui hän yksinään portailla, piirilääkäri, isä, äiti ja Anne Sofie pelasivat wistiä. Ilma oli sumuista. Hän istui kuunnellen — avoimin suin, tuijottavin silmin. Sanat näyttivät kisailevan kaikkialla, ruohikon äänettömässä huojunnassa, saarnien vienossa kuiskeessa, hyönteisten hennossa hyrinässä kukkien yllä, salaisuutta kuiskailtiin korvasta korvaan, oliko sen ilmitulon hetki hänellä? Yhtäkkiä näki hän — niin selvästi, että kolea pelon puistatus vavahdutti hänen ruumistaan — näki hän papin kasvot, samanlaisina kuin unessa, tuossa aivan edessään, kalpeina, vakavina, silmät ihmeellisesti loistaen, pappi kumartui häntä kohden, kuiskasi jotakin, hän kuuli eikä kuullut, pappi näytti ikäänkuin suuresti vihastuvan, näytti tahtovan huutaa, mustana aukeni suu, Charlotte tunsi sanojen kuumottavan kasvojaan, — sitten ne haihtuivat, kaikki katosi, hän näki edessään enää vain puutarhan ja pellot, ne näyttivät keinuvan, hän kuuli enää vain kuiskeitten hiljaisen hyminän — — Hän hiipi huoneeseensa ja meni levolle, ehkäpä uni taas tulisi, hiljaa makasi hän vuoteessaan antaen unen tunnelman tuuditella, ehkäpä hänelle ilmaistaisiin hänen elämänsä arvoitus, mitä tarkoittikaan se salaperäinen, joka häneltä kätkeytyi? Hän lepäsi odottaen, etäisyydessä näki hän unen maiseman häämöittävän, suuren vuonon, tunturin, veneen, joka lipui pimentoa kohden, nyt uni tulee ajatteli hän ja nukkui. Herätessään aamulla tiesi hän nähneensä unta ja hän muistikin unensa: äiti seisoi keittiössä, oli tapettu sika, hän laitteli paraillaan sisälmyksiä. "Rakas äiti — joko sinä nyt aloitat jouluteurastuksen?" oli hän kysynyt, ja äiti oli vastannut: "ei voi koskaan aloittaa liian aikaisin sitä, joka _on_ tehtävä." Edellisen yön uni, tunnelma ja sanat olivat poissa, kaukana poissa, ainiaaksi saavuttamattomissa. 15. Piirilääkäri oli jäänyt yöksi. Hän oli pieni, pyöreä, ahavoitunut mies, hänellä oli pienet, uteliaat silmät, pieni käyrä nenä ja pieni, pyöreä suu, hän piti itseään sievähkönä. Hän oli leskimies ja hän tähyili itselleen kaikkialta nuorta vaimoa, — Ytredalissa oli sangen yksinäistä, eikä ollut ketään, joka olisi huolehtinut hänen kahdesta pienestä lapsestaan. Maailmassa oli kyllä monta suloista nuorta tyttöä, mutta hän olisi kernaasti halunnut saada sellaisen, jolla oli hieman rahojakin. Usein hän ajatteli tuomarilan tyttöjä -milloin vanhinta, joka varmasti kykeni johtamaan suurtakin taloutta, milloin nuorinta, joka oli niin kaunis, mutta valitseminen oli kovin vaikeata, eikä heillä ollut rahojakaan. Ja niinpä hän tyytyikin vain hakkailemaan, "käykäähän minua kesällä katsomassa", sanoi hän, "teidän pitäisi nähdä minun uusi taloni", nämä olivat hienoja viittauksia, ikäänkuin johdantoja, hän muistutti paksua, pientä, pyrstötöntä maatiaiskukkoa. Tällä kertaa hän omistautui Charlottelle, joka tuntui hänestä mielenkiintoiselta. Kalvakka ja ylpeä hän oli, hän muistutti naisia, joita kuvattiin sadoissa tohtorin lukemissa kruununkirjoissa, hekin olivat kalpeita ja mielenkiintoisia. Ja Charlottekin, joka edellisenä päivänä ei ollut häntä edes huomaavinaan, seurusteli nyt vain hänen kanssaan, käveli hänen kanssaan, antoi hänelle ruusun napinreikään, kuunteli hänen juttujaan ja nauroi hänen pilojaan. Piirilääkäri pyörähteli hänen ympärillään, hermostuneena, hän näet huomasi lähestyvänsä päätöksentekoa, "tuhat tulimmaista, neiti Charlotte", sanoi hän, "teidän pitäisi nähdä minun uusi taloni Ytredalissa." Eikä hän voinut olla hieman hypistämättä Charlottea. Anne Sofie pysyttäytyi syrjässä. Äiti oli kiukkuinen. Isäkin näki sen ja murisi tyytymättömänä. Charlotte huomasi kyllä kaiken, mutta yllytti yhä tohtoria, tämän kuume nousi nousemistaan, vihdoin hän hullaantui haaveilemaan. Käsikoukkua he kävelivät mennessään maisemaa ihailemaan, tohtori tepasteli ja nyökkäili rouva Hagelle, joka katseli heidän menoaan, että komealtahan tämä näyttää. "Tuhat tulimmaista, neiti Charlotte, kyllä Ytredalinkin maisemia kelpaa katsella, teidän pitäisi tulla katsomaan minun uutta taloani." Rakkaus ei estänyt tohtoria kuorsaamasta päivällisuntaan niin että jyrisi. Hänen tullessaan alas kahville, istui Charlotte ikkunan ääressä katsellen ulos, tohtorin tullessa hän ei edes liikahtanutkaan, tohtori jutteli ja koetti olla sukkela, Charlotte ei kuullut mitään. Levottomana asteli tohtori edestakaisin lattialla. Väsyneenä ja välinpitämättömänä katseli Charlotte puutarhaan. Tohtori kertoi erään parhaimmista kaskuistaan, sillä oli ollut aamupäivällä suuri menestys, nyt ei sille edes hymyilty. "Tänä kesänä valmistuu talooni vesijohto — sekä ensimmäiseen että toiseen kerrokseen", sanoi tohtori masentuneena. "Vai niin", vastasi Charlotte. Silloin siirtyi tohtori rouva Hagen luo keskustelemaan nousevista lihanhinnoista. Aurinko oli laskeutumassa, pian se lakkasi näkymästä tuomarilaan, tunturi tummeni punasinerväksi, tuntui heikko tuulenhenkäys, se kaiutti kaukaista, heläjävää säveltä — iltaposti tuli. Tuota etäistä torven säveltä kuuntelisi hän koko ikänsä, se soisi hänelle sitä, mitä hän oli menettänyt. "Ettekö ole terve", kysyi tohtori hyvästijättäessään Charlottelta. — "Kiitos — voin erinomaisesti", vastasi hän. Äiti saattoi tohtoria rattaille, palattuaan rupesi hän kulkemaan edestakaisin lattialla ja hieromaan käsiään niin että nivelet naksahtelivat, sitten hän puhkesi puhumaan: "Sinä voisit sentään käyttäytyä sivistyneen ihmisen tavoin, vaikka sinulla onkin hiukan sydänsuruja." Charlotte nousi nopeasti: "Taisin sanoa pahasti", sanoi äiti pysähtyen. Charlotte kumartui ja juoksi ulos. Anne Sofie nosti katseensa työstään. "Kuinka sinä saatoitkaan", sanoi hän äidilleen. "Niin, kuinka minä saatoinkaan", vastasi äiti onnettomana. Mutta sitten hän lisäsi: "voisipa hän sentään hieman hillitä itseään." "Helppo on niin sanoa", sanoi Anne Sofie. He istuivat neuloen, kumpikaan ei sanonut mitään, äiti työskenteli kuin henkensä edestä. Hetken kuluttua huokasi hän syvään, hän oli johtunut ajattelemaan talvea, — pitkä talvi kummitteli jo hänen mielessään: Anne Sofie istui aina mykkänä, Charlotte oli ehkä poissa tai kenties kotonakin, mutta pahantuulisena, tuomari nukkumassa jo puoli kymmeneltä, kiivaasti käännähtäen sanoi hän Anne Sofielle: "Miksikä sinäkin aina noin mykkänä istut." "Mitä hyötyä puhumisesta sitten on", vastasi Anne Sofie rauhallisesti. "Alituisella vaikenemisella ainakin on pahat seuraukset. Jos aina vain ajattelee, ajattelee vihdoin kaikkein pahinta, puhumalla saa edes jonkunverran pahaa itsestään poistumaan." Anne Sofie ei vastannut mitään. "Tulehan auttamaan minua illallisen laitossa." "Tarvitaanko siinä meitä molempia? Anna se minun huolekseni." "Hyväjumala — siksihän minä sinua pyysin, ettei minun olisi tarvinnut olla yksinäni. Istu sinä vaan rauhassa", sanoi äiti ja meni. Charlotte ei ollut tullut kotiin illalliselle. Aterian päätyttyä alkoi tuomari latoa pasianssia, rouva Hage ryhtyi innokkaasti auttamaan häntä, se kiusasi tuomaria, peli ei tietenkään päättynyt tasan, tuomari toivotti hyvääyötä ja meni levolle. Rouva Hage etsi kutimensa ja erään kirjan, silloin tällöin tirkisti hän Anne Sofieta, joka istui ikkunan ääressä tuijottaen tunturille, Bergeimistä loisti tuli. "Emmekö menisi etsimään Charlottea", kysäsi äiti. "Kyllä hän tulee", sanoi Anne Sofie. Äiti huokasi, kutoi ja luki. Yhtäkkiä palautui hänen mieleensä jotakin nuoruudenaikaista, jotakin niiltä päiviltä, jolloinka pelättiin sisaren, täti Lovisen, menevän kihloihin juopon tohtori Reinhardtin kanssa. Hän ja Lovise olivat seisoneet pappilan veräjällä, silloin oli tohtori ajanut ohitse, humalaisena ja hurjana, hänen tuttu, suuri punaisenruskea tammansa tanssi tietä pitkin. Hän oli silloin — hän muisti sen niin selvästi kuin olisi se eilen tapahtunut — hän oli kääntynyt sisarensa puoleen ja sanonut, "sinä et tee sitä, Lise". Monen monta sanaa oli hän iässään sanonut, vaieta olisi hänen pitänyt, ehkä olivat nuokin sanat merkinneet paljon Loviselle, tehneet lopun hänen epäröimisestään. Voi, voi, monta sanaa olisi saanut jäädä sanomatta. Jos Charlotteakin nyt kohtaa onnettomuus, -yksinäisenä ja murheellisena hän harhaili, äidin kovat sanat mielessään, — jos hän menee ja heittäytyy virtaan — — Rouva Hage syöksähti ylös, heitti huivin hartioilleen, "minä menen etsimään Charlottea", huusi hän. Tultuaan pihalle pysähtyi hän neuvotonna, mistä hän alkaisi etsiä. Silloin kuuli hän veräjältä hiljaista puhetta, hän tunsi Charlotten äänen. Rouva Hage tuli niin iloiseksi, että oli vähällä heti huutaa Charlottea, mutta uteliaisuus voitti, _kenenkä_ kanssa Charlotte puhui. Hän ei tietenkään tahtonut vakoilla, mutta sittenkin läheni hän, leveästi hymyillen, parisen askelta. Tuttu oli varmasti tuo toinenkin ääni. Mutta sitten hän pysähtyi, "sinä kuuntelet", sanoi hän puoliääneen ja palasi pitkin askelin huoneeseen. "Nyt Charlotte tulee", sanoi hän. "Tiesinhän minä sen", sanoi Anne Sofie. "Niin, sinä olet viisas", sanoi äiti kulkien hyväntuulisena edestakaisin. "Jumalaties, mitä sinäkin tuijotat. — Nyt me syömme kaakkua ja maistamme viiniä", lisäsi hän iloisin äänin. Charlotte tuli, äiti näki hänen solakan olemuksensa portailla, "voi, hyväjumala", sanoi hän silmät kyynelissä. "Tule sisään saamaan viiniä ja kaakkua", huusi hän. "Kiitos, en minä tahdo", vastasi Charlotte. "Mutta ethän sinä ole syönyt illallistakaan, enkö minä laittaisi sinulle jotakin?" "Ei, minä en tahdo mitään." Rouva Hage ei voinut enää kauempaa hillitä itseään. — "Missä sinä olet ollut, lapseni", kysyi hän. "Olin kävelemässä pastorin kanssa." "Pastorinko kanssa?" — Niin, olihan rouva Hage tuon toisen äänen tuntenut — "sepä oli hauskaa —". Charlotte meni levolle, rouva Hage kaatoi ajatuksiin vaipuneena laseihin, vai pastorin kanssa, ja se oli pitkä kävelyretki, — sepä oli ihmeellistä, vai pastorin kanssa. "Kyllä minä nuo lohdutteluretket tunnen", sanoi, hän ääneen, "surevaiset sydämmet avautuvat toisilleen", lisäsi hän syvällä vastenmielisyydellä. "Etkö sinä tahtoisi yhtä lasia viiniä, Anne Sofie?" Anne Sofie istui liikkumattomana, hän tuijotti tunturilta loistavaa yksinäistä valoa, ainokaista valonpilkahdusta sieltä ylhäältä. Hän ymmärsi täydellisesti sen merkityksen itselleen, — vielä talvi - täällä kotona, — ja hän olisi taas vuotta vanhempi. "Tulehan nyt juomaan", sanoi äiti. Nyt sammui valo Bergeimistä. Niin äkkiä. Se puhallettiin sammuksiin. Se hukkui kuin huokaus yöhön. Anne Sofie nousi — ikäänkuin olisi tehnyt päätöksen. "Sinäkin näytät niin kalpealta", sanoi rouva Hage. "Olenko minä kalpea? Ei se mitään merkitse. Hyvää yötä, äiti." ”Mutta etkö sinä huolisi ‒?” Anne Sofie pudisti päätään, suuteli äitiään ja meni. Rouva Hage jäi yksikseen istumaan, hän tuijotti kolmea täytettyä viinilasia. Hänen alahuulensa työntyi eteenpäin, surullista on olla vanha ja yksinäinen, ajatteli hän, mutta nuoren yksinäisyys on onnettomuutta. Talossa oli aivan hiljaista, varovaisesti kaatoi hän nuo kolme lasillista viiniä takaisin pulloon. Tässä talossa säästetään viiniä, ajatteli hän kaataessaan. 16. Rouva Hage oli vierailulla täti Lovisen luona, hänellä oli mukanaan tuliaisia ja hänen kasvoillaan karehti alituisesti imelä hymy, tänään ei riideltäisi ollenkaan. "Etkö sinä voisi istuutua mukavampaan tuoliin", sanoi täti Lovise. "Mutta sinulla on kai niin kiire. Sinä olet niitä, jotka luulevat jaksavansa juosta koko ikänsä. Rauhoituhan hiukan, äitiseni, — joko juokset tai kävelet, kuolema ei kolkastaan väisty." "Ei minulla ole mitään kiirettä", sanoi rouva Hage, mutta jäi entiseen paikkaansa istumaan.. "Sinä tarvitsisit hieman kestitystäkin, mutta sinultapa minä melkein kaiken saan, kyllä sinä omasi maun tiedät. No — kuuluuko muuten mitään uutta? Olen kuullut, ettei lankoa huolita siltakomiteaan. Peijakas olkoon semmoisen roskajoukon virkamiehenä, joka nyt näillä seuduin määräilee, silloin kun me olimme nuoria — muistatko — istuivat he vielä ovensuussa ja siellä olikin heidän paikkansa. Mutta lankomies onkin aina ollut lallukka ja vasemmistolainen on hän myöskin ollut, nyt hän itsekin näkee, mihinkä semmoinen johtaa." Rouva Hage ei tahtonut ruveta kiistelemään. "Niin, kuuluuko mitään uutta? Sinun tyttäresi kiusaavat itseään silloin tällöin käymällä minua katsomassa, sitä eivät he suinkaan tee huvikseen. Tuleeko kullanmurusi, Johannes, kohdakkoin kotiin, eikö hänestä koskaan tulekaan enempää kuin osastonpäällikkö? Niin — virkamiesten lapsista ei nykyään enää tule mitään, olen sen huomannut. Nyt tulee jotakin vain talonpojista, tietämättömän ja lahjattoman tie on kyllä sileä. Virkamiesten pojista tulee alaluokkalaisia, ja tyttäret jäävät vanhoiksipiioiksi, on sekin onnettomuus. Sekin on kuulemina puikkinut tiehensä, — se, josta luulit saavasi vävypojan?" Rouva Hage punastui. "En ymmärrä, mitä tarkoitat." "Etpä tietenkään, siksihän sinä punastutkin. Minä näin hänestä vain vilauksen, hän istui puutarhassa, mutta _tytärtäsi_ minä katselin, ja hän näytti olevan vallan kypsä. Pahat kielet kertovat muuten sinusta, että sinä pyydystelet kaikkialta vävypoikia, milloin puhutaan tuosta kristianialaisesta vetelyksestä, milloin papista, tuosta keltaisesta talonpojankummituksesta, milloin koreasta, nautamaisesta piirilääkäristä." "Kylläpä sinulla on suuta, Lise", sanoi rouva Hage, "jumalankiitos, että vain minä olen kuulemassa." "Älä lörpöttele", sanoi täti Lovise torjuen terveellä kädellään. "Kotia tultuasi sanot kuitenkin, kasvoillasi happamenimelä ilmeesi, että kylläpä tuolla täti Lovisella on paha suu, se johtuu siitä, että hän on naimaton." "Jollet sinä, Lovise, eläisi erakkona, et puhuisi niin paljon pahaa ihmisistä." "En — tietenkään", täti Lovise naurahti, "sinähän olet kokenut muutakin, sinä. Olethan saanut miehen, joka ei liikoja suutaan soita, niin että voit hyvällä syyllä suositella avioliittoa." Rouva Hage otti vasunsa. "Oli aika, jolloin ei avioliitto sinuakaan niin kovin peloittanut", sanoi hän. "Eihän se ollut _minun_ syyni, ettei siitä tullut mitään." Täti Lovisen linnunsilmät levisivät, hänen keltaiset sormensa käyristyivät. "Sinä olet mielestäsi valinnut paremman osan, sinä", sanoi hän värisevin äänin, "enkä minä sinun mielestäsi ole minkään arvoinen tämmöisenä — yksinäisenä ja lapsettomana. Mutta muistanpa hyvin erään päivän, jolloin seisoit tässä samassa huoneessa, Hagbart oli tullut kotiin, silloin sinä sanoit, että lasten synnyttäminen tämmöiseen maailmaan oli rikos." Rouva Hage oli noussut ja katseli ulos ikkunasta. "Epätoivoisena sanoo ihminen paljon, mitä sitten katuu. Siksipä kai sinäkin sanot niin monta pahaa sanaa — mutta ikävää on, ettei kahdella sisaruksella ole toisilleen muuta kuin pahaa sanottavana." "Älä lörpöttele", sanoi täti Lovise, "älä suotta pidä korkealentoisia puheita, kyllä se sinulle hyvää tekee, että saat silloin tällöin kuulla totuuden sanoja sinäkin. Pitäisit parempaa huolta nukketyttäristäsi, parhaillaan kuhertelee Charlotte papin kanssa ja Anne Sofie on talonpoikiin menevä, hän kuuluu naivan Bergeimin hauturin." "En voi käsittää, kuka sinulle juoruaa", sanoi rouva Hage suuttuneena, "nyt minä menen", ja hän meni. Olisikohan tuossa juorussa Anne Sofiesta ja Ole Bergeimistä todellakin jotakin perää? Olihan Anne Sofie niin ylpeä. Saisiko hänkin nähdä lapsistaan tulevan talonpoikia, semmoista tapahtui nykyään kaikissa muissa säätyläistaloissa, mutta minun lapsistani ei tule, oli hän aina ajatellut. Ole Bergeim — hän oli yhtä hyvä mies kuin joku toinenkin. Mutta — sittenkin oli se mahdotonta. Hän tuli katsahtaneeksi mäkeä ylöspäin, tuolla, kunnailla, tuomarilan takana, he kulkivat kahden. Kahden! Hän aikoi huutaa heille, — huutaa Anne Sofieta luokseen, mutta hän jätti sen tekemättä, eihän tuon kyläjuorun tarvinnut mitään merkitä, juoruista ei hän ollut koskaan välittänyt. Hän katseli ylöspäin kunnes hänen silmänsä kyyneltyivät, ei siitäkään olisi mitään hyötyä, että hän puhuisi heille, puhuminen ei koskaan auttanut. Hän muisteli Hagbartia — sitä kertaa, jolloin hänelle oli selvinnyt, että hänen lapsensa, lapsi jota hän oli rintansa alla kantanut, oli tullut kotiin kuollakseen inhoittavan, hitaan kuoleman. Hän ei olisi koskaan luullut, että hän kiittäisi jumalaa saadessaan vihdoinkin haudata yhden lapsistaan. Mutta vähitellen oli hän saanut lapsensa takaisin — toisella tavoin. Hän unohti sairaan, tuhotun nuoren miehen, joka oli niin kevytmielisesti leikkinyt elämällään, ja muisteli vain pientä poikaa, joka tummatukkaisena ja suurisilmäisenä aina oli juossut hänen perässään, leperrellen ja jutellen ja hyppien innoissaan yhdellä jalalla. Hänet oli hän saanut takaisin — häntä uskalsi hän aina ajatella. Ja tänään muistutti Lovise taas hänestä — hänen sydämmessään soi tuskanhuuto, hurja ja katkeroitunut, suojella hänen täytyi lapsiaan, suojella vaikka henkensä hinnalla. Mutta miten, päästämälläkö maailmalle vai pidättämälläkö luonansa, yhtä vähän oli kummastakaan hyötyä. Mutta koskaan ei hän antautuisi. Jollei hän uskoisi, että hän joskus — joinakin raskaina hetkinä - on merkinnyt jotakin lapsilleen, on ollut heidän tukenaan, olisi hän valmis laskeutumaan kuolinvuoteelle. Tai ehkä oli hänen taistelunsa sittenkin turhaa, ehkä mustotti heidän yllään kohtalo, varjo, jota ei mikään rakkaus voinut hälventää? Hänet valtasi pelko, mutta yhtäkkiä hän muisti, että Hagbart oli kerran pienenä sanonut, "sinun luonasi, äiti, on aina turvallista", — ah niin, silloin olivat he pieniä, silloin tulivat he hänen luokseen. Ja ehkäpä he kerran vieläkin tarvitsevat häntä. — Nyt hän kuitenkin kaikitenkin menisi kotiin valmistamaan päivällistä. — ‒ ‒ ‒ — Anne Sofie ja Ole Bergeim kiipesivät mäen rinnettä, Anne Sofie edellä, Ole hyräillen perässä. Anne Sofie pysähtyi, hän katseli alaspäin, hänen silmäluomiaan kirvelsi, häntä väsytti niinkuin hän olisi valvonut monta yötä, mutta hän ei ollut valvonut, hänen mieltään oli lakkaamatta ahdistanut hänen nukkuessaan — — "Laulatko sinä aina", kysyi hän Olelta. "Laulan", sanoi Ole, "olen perinyt sen taipumuksen, äitinikin laulaa aina". "Kaipa sinä laulaessasi jostakin iloitset, ethän sinä toki vain laulamisen tähden laula?" "En tiedä, joskus on kai mielessäni jotakin, josta koetan päästä laulamalla, äitini on melkeinpä raskasmielinen, mutta hän laulaa kuitenkin, minun mielestäni laulu päästää monesta murheellisesta ajatuksesta." He istuutuivat mäen rinteelle. "Miksei äitisi muuta luoksesi asumaan?" "Luokseniko" — sanoi Ole venyttäen, "hän ei ole tahtonut tulla peloittamaan ihmisiä, — jos nimittäin sattuisi olemaan joku, joka voisi ajatella Bergeimiin muuttamista. Mutta ei hänen olisi tarvinnut semmoista pelätä, Bergeimiin nouseva tie on kovin jyrkkä, ei sinne kukaan muuta." "Niinkö luulet", Anne Sofie tunsi veren takovan kaulavaltimoissaan, hänen henkeään ahdisti, "miksikä sinä niin luulet?" Ole nousi kalpeana. "Siksi, että hän, jolta haluaisin kysyä — ei tahdo tulla", vastasi hän hiljaa. "Tiedätkö sen — oletko kysynyt — häneltä?" "Hän on sanonut sen minulle — kysymättä." Anne Sofie katseli kylää, ahdistava tunne oli kadonnut, hän oli rauhallinen, hän tunsi muuttuneensa aivan toiseksi ihmiseksi, tuolta alhaalta hohti tuomarila valkoisena ja viehättävänä suurten puitten lomitse ja tuolla ylhäällä, tunturin jyrkällä rinteellä, oli Bergeim. "Kuulehan Ole", sanoi hän hitaasti, rauhallisesti kuin kertoisi hän kaskua ja sisimmässään ihmetellen ja peläten omaa rauhallisuuttaan, "eräänä iltana katselin minä Bergeimiä. Tie sinne on jyrkkä, se on totta, muttei niin jyrkkä, ettei sitä voisi kulkea. Minä katselin Bergeimiä, tuvasta loisti tuli, ja kun se sammutettiin päätin minä — päätin minä kulkea tuota tietä, päätin minä tulla." Sanottuaan tämän heittäytyi hän pitkälleen maahan, hän ei itkenyt, jospa hän olisikin saanut itkeä, koko hänen ruumiinsa vavahteli, hän painoi kasvonsa maahan, kanervat repivät häntä. Kalpeana polvistui Ole hänen viereensä, hän kumartui eteenpäin ja tarttui hänen olkapäihinsä, hän koetti nostaa, mutta Anne Sofie tempautui irti. Ole nousi ja seisoi katsellen häntä, antoi hänen olla rauhassa kunnes hän oli tyyntynyt. Anne Sofie nousi vihdoin istumaan ja ojensi kätensä Oleile. "Minun ei pitäisi nyt olla tämmöinen", sanoi hän koettaen hymyillä, "en tiedä, mikä minuun tuli, - älä ole pahoillasi —" "Tarkoitatko sinä — täyttä totta?" "Tarkoitan tietenkin", vastasi hän naurahtaen lyhyesti. "Ja — ja noin vähän sinä siitä iloitset", sanoi Ole, kasvot kalpeina, poispäin katsoen. "Ei, ei", hän hypähti seisomaan, "minä olen iloinen, Ole, minä olen iloinen, älä käsitä minua väärin". Hän tarttui Olen käteen, mutta päästi sen heti. "Meidät voidaan nähdä tieltä, sitten — —", väristys kulki kautta hänen ruumiinsa. "Älä muistele, minkälainen minä nyt olen. Teetkö, mitä minä pyydän? Annatko minun mennä kotiin — yksinäni?" Hätäisesti hipaisi hän Olen otsaa. — "Illalla sinä tulet minua tapaamaan. Mutta nyt minun täytyy mennä kotiin yksinäni." Anne Sofie kulki polkua alaspäin, kerran hän kääntyi viittomaan taakseen, Ole seisoi yhä, liikkumattomana, hän ei edes nyökännyt vastaukseksi. Veräjällä pysähtyi hän vielä kerran ja katsahti ylöspäin, Ole oli istuutunut, hänestä tuntui, että kaikki oli nyt ratkaistu, peruuttamattomasti, katuiko hän? Hän löysi äidin arkihuoneesta, rouva Hage istui lukemassa, Anne Sofie asettui äidin tuolin taakse ja siveli hitaasti hänen hiuksiaan. "Äiti — minulla on sinulle jotakin sanottavaa", sanoi hän, "ja minä pyydän sinua ilmoittamaan sen isällekin." Rouva Hage laski kirjan kädestään. "Onko se jotakin pahaa", kysyi hän pelokkaana. "Minä olen mennyt kihloihin Ole Bergeimin kanssa", sanoi Anne Sofie. Äiti tuijotti noita sanoja, häntä halutti huutaa, tuo ei ole totta, sinä et tiedä, mitä olet tehnyt, sinä olet elänyt murheessa ja yksinäisyydessä, sinä et ole tahtonut tuota. Mutta katsahdettuaan Anne Sofieta, nähtyään hänen kalpeana seisovan, silmissään ihmeellinen, suljettu ilme, painoi hän kätensä sydämmelleen ja sanoi itselleen, nyt ei ole sinusta kysymys, ja nousi ja veti kiivaasti tyttären syliinsä. "Olkoon se sinulle onneksi, lapseni." Kuuma aalto läikähti kautta Anne Sofien ruumiin, kaikkea muuta oli hän odottanut, varoituksia, huokauksia, surua, ensimmäistä kertaa hän täysin tunsi äidin hellyyden ja lämmön, hän purskahti itkuun. "Kiitos, äiti", nyyhkytti hän. "Älkäämme nyt itkekö", sanoi äiti itkien hänkin, "vaan olkaamme iloisia. Vaikka meidän täytyykin erota ja vaikka kaikenlaisia vaikeuksia syntyy, kuten itsekin arvaat, niin elämässä on sittenkin vain yksi asia, joka tuottaa onnea: rakastaminen ja rakastettuna oleminen." Hän meni heti kertomaan uutista tuomarille. "Isä ei saa luulla, että salaamme häneltä jotakin", oli hän sanonut, kulkiessaan pihan poikki hieroi hän tarmokkaasti käsiään ja ajatteli, että nyt minä sanon hänelle tämän niin, ettei se hänestä tunnu onnettomuudelta, joka on meitä kohdannut. Tuskastuneena nosti tuomari katseensa työstään, rouva Hagen tullessa kanslia-aikana aavisti hän aina rahojen olevan kyseessä. "En minä nyt tullut rahan tähden", sanoi rouva Hage koettaen tehdä äänensä iloiseksi. Sitten on jotakin muuta pahaa odotettavissa, koska hän tuolla äänellä puhuu, ajatteli tuomari. "Minulla on sinulle jotakin mieluista kerrottavana", sanoi hän, "Anne Sofie on mennyt kihloihin Ole Bergeimin kanssa". "Ole Bergeimin", ähkäisi tuomari, "hauturinko kanssa?" "Niin —", sanoi rouva Hage hieroen käsiään. Tuomari nousi seisomaan ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla, hänen suunsa mutuili parran peitossa. "Talonpojan kanssa", sanoi hän hiljaa ja pysähtyi ikkunan ääreen, "köyhyyteen —" "Minä luulen, että lapsi on onnellinen", sanoi rouva Hage, "olkaamme mekin hänen kanssaan. Ole on hyvä poika, enpä tiedä ketä pitäisin näillä seuduin häntä parempana." Tuomari loi häneen raskaan katseen. "Minusta tuntuu joka päivä siltä kuin olisi minulla täällä vain vihamiehiä", sanoi hän, "ystäviä ei minulla ainakaan ole. Jos minua kohtaa vastoinkäyminen, iloitsevat he, vain pahansuopaisuutta on heillä meitä kohtaan, he tahtovat työntää meidät syrjään, — ja nyt — nyt on Anne Sofie mennyt kihloihin talonpojan kanssa." Hän huoahti raskaasti. "Älkäämme suotta näytelkö komediaa ja puhuko niinkuin olisimme hyvinkin tyytyväisiä, eihän sille mitään mahda, mutta surullista se on." "Meidän ei pitäisi ajatella itseämme." Mutta tuomari ei kuunnellut. "He kuristavat meitä kurkusta. Vallan ovat he ottaneet meiltä jo aikoja sitten, kunnioituksen unohtaneet, köyhyydellä he meitä uhkaavat, ja nyt he vievät meidän lapsemmekin." "Sano mieluummin, että me saamme uuden lapsen, — että me tulemme heitä lähemmäksi", sanoi rouva Hage urhoollisesti. Tuomarin kasvot vääntyivät. "Vanha, arvossapidetty suku. Niin — minä tiedän, mitä sinä tahdot sanoa — enkä minä pidäkään meitä talonpoikia parempina. Parempina", hän puhalsi. "Ole Bergeimin suku on myöskin vanha ja arvossapidetty, en minä sitä tähtää, mutta sinä tiedät vallan hyvin, että ero on sittenkin liian suuri. Ajatustapa ja tuntemistapa ovat erilaiset, — jokapäiväisessä elämässä ilmenee kiusallisia eroavaisuuksia — elintavassa, käytöksessä, työskentelyssä. Ei, ystäväni, me juuri olemme hänet kadottaneet, kadottaneet pienen talon raskaaseen elämään. Heidän piiriinsä tulee hän kuulumaan — eikä Ole meidän." "Et suinkaan sinä aio lapselle sanoa kaikkea tuota?" "En. Ei se ole tarpeellista. Eikä se mitään hyödyttäisi." Katkeroituneena kohautti hän raskaita olkapäitään. "Ja — mikä hän sitten on! Norjalaisen virkamiehen tytärraukka. Kuuluuhan hän siihen säätyyn, jota kaikki halveksivat ja pilkkaavat. Eihän hänellä ollut muuta menetettävää kuin mitä sivistys ja kasvatus olisi voinut suoda, se ei ole siis hänelle riittänyt." "Me elämme toista aikaa, Hage." "Aika kuin aika, ihmiset ovat aina samanlaisia. Vaikka aika olisi kuinka toinen, vie Bergeimin elämä hänen nuoruutensa parissa vuodessa. Vaikka aika olisi kuinka uusi, on häntä kiusaava aterioiminen ihmisten kanssa, jotka eivät käytä veistä eikä haarukkaa, niin, niin, ehkäpä Ole käyttääkin, mutta vanha Mari ei käytä eikä Lassi, velimies, hehän ovat nyt hänen lähintä sukuaan. Heidän piiriinsä hän kuuluu. Meikäläisiin — ei hän enää kuulu." "Mutta Hage — onhan hän meidän lapsemme." Tuomari repi partaansa. "Hän on tehnyt valintansa. Eikä perheen lapsena oleminen merkitse vain sitä, että jollakin on kirkonkirjoissa vissit vanhemmat. Niin, niin — en minä tahdo lisätä kiveä kuormaan, toivotan lapselle onnea. Sekä hänelle että Olelle." Ja terävästi hän lisäsi: "Onko Ole Bergeim se vävypoika, jota sinä olet toivonut?" "Ei — jumalanähköön." "Hyvä. Me olemme siis yhtä mieltä. Mutta aina kun on jotakin, josta me emme kumpikaan pidä, täytyy minun sanoa totuus, sinä koetat koristella, ja sitten käyn minä kovasydämmisestä. No niin — minulla on paljon työtä." Rouva Hage meni. Mutta ei sisään, häntä ei haluttanut nyt heti tavata Anne Sofieta, hänen mielensä kaipasi virkistystä, hän lähti hetkeksi maantielle kävelemään, kävellessään palautti hän mieleensä kaiken, mitä oli kuullut tuonlaisista avioliitoista, niin, olivathan ne joskus hyvinkin menestyneet, jopa erittäinkin hyvin. Hän pysähtyi. Tuolta tienkäänteestä tuli Charlotte ja pastori. Ei — tänään — Pastori tervehti, "teidän tyttärenne ja minä olemme tehneet pienen kävelyretken." "Näen sen", sanoi rouva Hage kuivasti. "Isä on kysellyt sinua, sinä olet varmaankin luvannut valmistaa jonkun työn tänään. Mutta oletkin kai, kuten Maria, valinnut paremman osan", kiukkuisena sähisi rouva Hagen ääni. Pastori kiiruhti hyvästelemään, hän kiirehti peltojen poikki tavallista pitemmin askelin, taisipa hän pistää juoksuksikin, rouva Hagea nauratti. Mutta pian hänen kiukkunsa taas palasi, "missä sinä vetelehditkään", sanoi hän tarttuen Charlotten käsivarteen, "juokset pitkin maantietä vanhan papin perässä. Etkö sinä häpeä? Eikö sinulla ole ollenkaan itsekunnioitusta?" Charlotte pakeni huoneeseensa, äidin sanat eivät häneen sattuneet, hänellä oli muuta ajateltavana. Siinä ei enää ollut epäilemistä — hänen tarvitsi vain kulkea pappilan ohitse laaksoon päin, niin hän tuli heti, semmoinen valta oli hänellä todellakin pastoriin. Ja aina puhui hän siitä, kuinka tuska yhdisti ja kuinka hän koko ikänsä oli kaivannut iloa ja kohdannut vain pimeyttä, katkeraa murhetta. Mutta kun hän oli vastannut, ettei hän usko iloon elämässä, oli pastori heti kääntänyt kelkkansa ja puhunut siitä, kuinka kaksi surua etsii lohdutusta toisistaan — — Charlotte istui kokoonkyyristyneenä sängyssään, kuinka se tuntuikaan ihmeelliseltä, houkuttelevalta, ja sittenkään, ei, menneinä päivinä olisi se tuntunut hänestä naurettavalta, — vaikka hänessä olikin jotakin suurta, syvää, jotakin kaikista muista eroavaa. Jollei hän vaan olisi sipsuttanut ja jollei hänellä olisi ollut tuota saarnanuottia, — koko ikänsä sanoi hän _etsineensä_ jumalaa, tuo ihmeellinen vakavuus, tuo intohimoisuus melkein peloitti. Luuliko _hän_ ehkä, ettei hän voisi unhoittaa tuota toista, ettei mikään voisi hävittää hänen muistoaan? Hän nousi ylös vuoteelta ja aukaisi erään lipaston laatikon, josta hän löysi pienen käärön, se sisälsi muutamia pikkuesineitä, kaksi korttia, oljesta punotun onnensormuksen, kolme forelliperhosta, jotka hän aikoinaan oli kätkenyt ja joita Sten ei ollut muistanut pyytää takaisin, enempää ei käärössä ollut. Parasta oli, että hän ne hävitti, muistojen jumaloiminen on vaarallista, oli pastori sanonut, haudatkoot kuolleet vainajansa — Unohtaa —. Ylpeä hän olisi, niin ettei kukaan ymmärtäisi, kukaan aavistaisi — Hän kumartui aarteensa ylitse ja itki. ‒ ‒ ‒ Illallinen oli syöty. Tuomari oli mennyt levolle, rouva Hage istui kirjoituspöydän ääressä kirjoittaen Johannekselle, hartaasti pyysi hän Johannesta tulemaan kotiin, hänen täytyi saada hieman neuvotella jonkun kanssa. Anne Sofie oli mennyt puutarhaan tapaamaan Olea, taivas oli pilvessä, puuskauksittain kohahteli tuuli saarnipuissa. Hän oli väsynyt ja iloton. Hän kuuli Olen tulevan — hitaasti ja varovaisesti — hän tuli pelloilta päin. "Sieltäkö sinä tulet", kysyi Anne Sofie ihmetellen. Niin — sieltä hän tuli. Hän olikin, totta puhuen, jäänyt mäenrinteelle, eikä ollutkaan mennyt kotiin, kävellyt hän oli ja odotellut, — arvellen, ettei se sittenkään ollut täyttä totta, lisäsi hän ääni värähtäen. "Poika raukka", sanoi Anne Sofie hipaisten hänen olkapäätään. "Tule —" He istuutuivat huvimajaan, puut valittivat vienosti tuulessa. Anne Sofie otti Olen käden kättensä väliin, suuri se oli ja karkea, mutta se oli hänen. Hän kumartui ja suuteli sitä. Ole vavahti. Niin rajusti, että Anne Sofie oli vetäytyä takaisinpäin. Silloin, odottamatta, kietoi Ole kätensä hänen ympärilleen, veti häntä luokseen niin että teki kipeätä, Olen sormet puristivat hänen käsivarttansa, Olen käsi kiertyi hänen povensa ympäri, hän tunsi että Olen kasvot olivat lähellä hänen kasvojaan, hän tunsi vieraan hengityksen huokuvan suutaan vasten, ja uuden, ihanan, voimakkaan tunteen valtaamana, jonka synnytti antamisen ja saamisen, toisen omana olemisen ja omistamisen ilo, kietoi hän kätensä Olen kaulaan, suuteli häntä ja painautui hänen rintaansa vasten. TOINEN OSA 17. Etuhuoneen avonaisella ikkunalla nuokkui kaksi kirjuria, he ruokkivat kyyhkysiä, jotka kuherrellen astelivat edestakaisin ikkunalaudalla, ja samalla he hakkailivat pikkuista neiti Svendseniä, joka asetteli kirjoituskonetta käyttökuntoon, oli lämmintä, lomankaipuuta väreili ilmassa, kirjurit eivät voineet sivuuttaa toisiaan käytävissä kysymättä, "milloinka te pääsette lomalle?" Nuo kaksi kirjuria ruokkivat kyyhkysiä, hakkailivat ja ihmettelivät, että milloinkahan osastonpäällikkö Hage tänä vuonna lähtenee lomalle; heidän tätä aprikoidessaan saapui osastonpäällikkö. Hän tervehti ystävällisesti, hänkin tuli ikkunan luo kyyhkysiä katselemaan, hänkin ruokki niitä; mutta sittenkin poistuivat kirjurit heti ja kyyhkyset lensivät tiehensä. Osastonpäällikkö Hage ei tuonut viihtymystä tullessaan, ja kun hänen piti ruokkia kyyhkysiä, kierähtelivät herneet kadulle. Neiti Svendsen ihaili osastonpäällikkö Hagea, mutta pelosta pamppailevin sydämmin. "Hän on herrasmies", sanoi neiti Svendsen tuijottaen hurmaantuneena puhekumppaniinsa, "hän ei ole koskaan sanonut pahaa sanaa eikä koskaan kieltänyt lomapäivää". "Mutta", lisäsi hän, "hauska hän ei ole — sellainen kuin esimerkiksi osastonpäällikkö Nekkelrud, Hellu." Hage ei sulkenut ovea perässään, parisen kertaa kulki hän konttoristaan etuhuoneeseen ja takaisin, ikäänkuin olisi tahtonut pakista hetkisen, ja neiti Svendsen odotti jännittyneenä, kuten joka päivä, sanoisiko hän jotakin, mutta Hage ei koskaan virkkanut ainoatakaan sanaa. Ja mieluummin olisi neiti Svendsen antanut verenhimoisten tiikerien repiä itsensä kappaleiksi kuin olisi itse sanonut jotakin - muuta kuin tuiki välttämätöntä, työtä koskevaa - vähemmällä ei häntä voitaisi pakoittaa puhumaan: "sillä minä pelkään häntä niin että", sanoi hän. Osastonpäällikkö Hagea kunnioitettiin koko virastossa, hänen ulkomuotonsa olikin kunnioitusta herättävä. Hän oli sangen kookas ja leveäharteinen, hieman etukumarainen, hänen parrattomat kasvonsa olivat pitkät ja kapeat, suu oli kaunis, hieman, tuskin huomattavasti, vino, "ei niin hituistakaan vino", sanoi neiti Svendsen. Nenä oli suuri ja kaunismuotoinen, silmät hyvin tummat, neiti Svendseniin vaikuttivat ennen kaikkea juuri silmät, ne _säihkyivät_. Niiden katsetta ei hän voinut kestää. Hagen korkeata ja leveätä otsaa reunustivat mustat hiukset, joissa siellä täällä oli suuria harmaita täpliä, ei harmaantuvia, mustaa ja valkosta oli rinnakkain. Hän oli komea mies. Ryhdikkäänä ja komeana käveli hän etuhuoneessa ja omassa konttorissaan, kädet selän takana, katsahtaen silloin tällöin neiti Svendseniin ikäänkuin aikoen sanoa jotakin, mutta virkkamatta kuitenkaan mitään. "Yksinäinen kuin kuningaskotka", ajatteli neiti Svendsen ruveten naksuttelemaan kirjoituskoneellaan, "jos hän tahtoisi ryöstää minut, seuraisin häntä heti paikalla", ajatteli hän väristen, "se olisi minun kuolemani." Yhtäkkiä sulki osastonpäällikkö oven, neiti Svendsen sävähti, kuten joka päivä ennenkin, hän huoahti pettyneenä ja jatkoi kirjoittamistaan. Hage seisoi pöydän ääressä papereita tarkastellen, joka aamu valtasi hänet syvä vastenmielisyys päivän aherruksen aloittamista kohtaan, paperien penkomista, samojen kirjoitelmien lukemista kymmenenteentuhanteen kertaan, hänessä heräsi voimakas halu sivaltaa ne kaikki lattialle. Hän lysähti tuoliin ja rupesi tuijottamaan kattoon. Jumala ties, keksisikö kukaan mitään muutosta, vaikka minä istuisin tässä kattoon tuijottamassa koko vuoden, ajatteli hän. Eiköhän kaikki menisi yhtä hyvin entistä latuaan. Kuluisi ainakin kymmenen vuotta ennenkuin mihinkään toimenpiteisiin ryhdyttäisiin. Suurella, voimakkaalla kädellään harasi hän tukkaansa, veti tuolin lähemmäksi pöytää ja kävi kiivaasti työhön käsiksi. — — Osastonpäällikkö Hagen erinomainen kyvykkyys oli koko hallituksen tiedossa, hän olisi voinut päästä pitkälle, jos hänellä vain olisi ollut enemmän kunnianhimoa. Hänen virkauransa alku oli ollut enemmän kuin lupaava, aikoinaan oli hän ollut keskushallituksen nuorin osastonpäällikkö. Nyt hän oli neljänkymmenen ikäinen, hänestä olisi voinut tulla toimistonpäällikkö, jos hän olisi ollut hieman suositumpi. Häntä kunnioitettiin ja pelättiin, mutta hänestä ei pidetty. Varsinkaan eivät valtioneuvokset häntä sietäneet, kuuluivatpa he sitten mihinkä puolueeseen tahansa, hän ei vähimmässäkään määrässä kunnioittanut heidän politiikkaansa ja hänen omavaltaisuutensa oli erittäin tunnettu. Hän teki mitä hän tahtoi, sillä hänen työnsä oli aina virheetöntä, tahtonsa hän alati pani täytäntöön, mutta muotoon ei moite pystynyt. Vaikka pienenä, harmaana ja happamena tuolissaan istuva toimistonpäällikkö Trulsen oli itsepäisimmällä tuulellaan, vaikka oli kyseessä kummanko määräyksiä oli seurattava, osastonpäällikönkö vai hänen, ei koskaan syntynyt kiistaa, toimistonpäällikkö pelkäsi, hänkin pelkäsi noita silmiä, jotka säihkyivät, hänen täytyi tyytyä panettelemaan häntä hänen selkänsä takana. Parisen vuotta sitten oli toimistonpäällikkö keksinyt oivallisen juonen: Hagesta tehtäisiin piirikunnan päällikkö. Hän keskusteli valtioneuvoksen kanssa, tämä suostui suunnitelmaan, he halusivat kumpikin kernaasti päästä Hagesta; jos Hage vain hakisi, olisi hän itseoikeutettu. Mutta hakiko hän! Valtioneuvoksen hieman kömpelö into sai Hagen tekemään johtopäätöksiään, mitä innokkaammin valtioneuvos puhui, sitä vinommaksi tuli Hagen hymy, "ei, herra valtioneuvos", sanoi hän vihdoin, "en minä anna itseäni niin helpolla karkoittaa." "Karkoittaa", hämmästyi valtioneuvos, hän luuli aina kykenevänsä salaamaan tarkoituksensa, hänhän oli politikko, "erittäin mielellämme me teidät pitäisimme." "Teidän harras toivomuksenne täyttyköön siis", vastasi Hage, "jos minun kerran on oltava tarpeettomana ihmisenä, niin miksenpä olisi yhtä mielelläni osastonpäällikkönä kuin piirikunnan päällikkönä tai vaikkapa valtioneuvoksena?" Valtioneuvoksen silmät tulivat pyöreiksi kuin napit, osastonpäällikkö näytti siltä kuin olisi hän sanonut soman kohteliaisuuden, mutta olipa tuo ennenkuulumattoman hävytöntä —? "Tarpeetonko", sanoi valtioneuvos surkealla äänellä, "virkamies, jolla on aloitekykyä —" Hage nosti suurta kättään. "Juuri niin. Siinähän se pulma onkin. Minulla _ei_ ole aloitekykyä ja siksipä minä en sovikaan piirikunnan päälliköksi." "Te teeskentelette", sanoi valtioneuvos, "onhan teidän kyvykkäisyytenne tunnettu." Hage kumarsi. "Kiitän. Siitä ei ole epäilystäkään. Minä olen erinomainen osastonpäällikkö. Mutta minulla ei ole aloitekykyä. Tästä voinee ehkä tehdä joitakin päätelmiä osastonpäällikönviroista — jätän päätelmät valtioneuvoksen tehtäväksi." Ja Hage jäi osastonpäälliköksi. _Jääminen_ oli luonteenomaista koko hänen elämälleen. Hänellä ei todellakaan ollut aloitekykyä. Sitä jo osoitti sekin, että hän oli asunut viisitoista vuotta samassa huoneustossa. Muuttaessaan kerran eräästä epäkodikkaasta täysihoitolasta — kaikki täysihoitolat olivat hänen mielestään epäkodikkaita — oli hän keksinyt asunnon muutamasta vanhasta, puisesta huvilasta Briskebyssä, rappeutuneesta puutalosta, joka sijaitsi vielä rappeutuneemmassa, vanhassa puutarhassa. Talon omisti konttoristi Bisgaard, joka, asuen itse toisessa kerroksessa, oli vuokrannut ensimmäisen eräälle leskirouvalle, tämän leskirouvan luona asui Hage, hänen kuoltuaan oli Hage vuokrannut koko huoneuston, — hän oli hankkinut itselleen pienen omaisuuden, hän oli liikemies. Hänellä oli kolme huonetta, keittiö, palvelijattaren huone ja vanha taloudenhoitajatar, täällä oli hänen kotinsa. Oli mahdotonta, että hän muuttaisi. Vaikka tuossa vanhanaikaisessa talossa oli paljon puutteita, ja aina ne vaan lisääntyvät, Bisgaardin lapsilauma kasvoi vuosi vuodelta, ei mikään maallinen mahti olisi voinut karkoittaa häntä tuosta vanhasta talosta ja vanhasta puutarhasta. Täällä oli kaikella vakituinen paikkansa, vanhoilla tuoleilla ja pöydillä, maalauksilla, hän oli vaatimaton taiteen kerääjä, kirjoilla ja pianolla. Nuo esineet muodostivat hänen maailmansa, jokaisessa niistä oli hieman häntä itseään, ne muistuttivat häntä, tyylikkäinä, erikoisina, jylhähköinä. Hauska ei hän ollut, ei kotona eikä konttorissa. Kun osastonpäällikkö Nokkelrud, viraston humoristi, kohtasi Hagen käytävässä ja kertoa sujautti kaskun tai sukkeluuden, suhtautui Hage siihen aina sydämmellisellä ymmärtämyksellä, kykenipä hän sattuvalla sutkauksella jatkamaankin juttua. "Hän on, hitto vieköön, nokkelampi kuin minä itse", sanoi osastonpäällikkö Nekkelrud kirjuri Lassenille, "mutta nauratko sinä hänen sukkeluuksilleen, nauranko minä — piru vieköön, sitä me emme tee, ja sukkeluuksille pitäisi kai nauraa." Joka päivä istui osastonpäällikkö Hage järkähtämättömästi työssään kello kolmeen asti. Kirjurit kulkivat huoneesta toiseen varpaillaan, kaikki työskentelivät ahkerasti hänen konttorissaan. Kirjuri Lassen, joka oli kuuluisa laiskuudestaan, siirrettiin parisen vuotta sitten Hagen konttoriin, tämän pahaatarkoittavan kujeen oli toimistonpäällikkö keksinyt. Hage kutsui Lassenin luokseen, he olivat koulutovereita ja sinuja. "Nyt sinä olet minun miehiäni", sanoi Hage, "on päivän selvää, ettei sinua voi miksikään muuttaa, laiskuriksi sinä jäät lopuksikin ikääsi, sinun luonteesi on semmoinen ja sitä vastaan sinä turhaan taistelet. Mutta minä vaadin sinulta, — että sinä olet _ahkera_ laiskuri." Tästä hetkestä alkaen istui Lassen järkähtämättömänä tuolillaan; tuijottaen jotakin paperia, koko virasto luuli, että hän työskenteli, vihdoin luuli hän niin itsekin. "Käsittämätöntä", sanoi toimistonpäällikkö viheriäisenä kiukusta. Kellon lyötyä kolme lähti Hage virastosta. "Haluaisin kernaasti neuvotella kanssanne iltapäivällä", sanoi toimistonpäällikkö kohdatessaan hänet portaissa. — "Huomenna", vastasi Hage hämmentymättä. Näin hän teki aina. Mikään mahti ei voinut pidättää häntä konttorissa iltapäivällä. Hän saattoi ottaa työtä kotiin, mutta virastossa hän ei näyttäytynyt kello kolmen jälkeen. "Jumalaties, mitä hän puuhailee iltapäivisin", sanoi toimistonpäällikkö, joka itse harhaili virastossa aamusta iltaan, "ja kuinka hän ehtii saada aamupäivällä kaiken tehdyksi." — — Hage poikkesi virastoväen virrasta, jonkun matkan päässä virastosta kääntyi hän eräälle sivukadulle, hänellä oli oma tiensä virastoon ja sieltä kotiin, se ei tosin ollut lyhin, mutta sillä ei hänen tarvinnut pelätä seuraa. Hän kulki hitaasti antaen lämpimän suvi-ilman, jossa vielä oli keväistä raikkautta, hivellä pois konttorin ummehtuneisuuden. Heikot tuulahdukset toivat tullessaan syreenien tuoksua linnanmäeltä, suuri ja rauhallinen, valkoinen pilvi lepäsi suviuntaan Ekebergin yllä. Ennen sisällemenoaan harhaili hän hetken vanhassa puutarhassa. Tummarunkoisten lehmusten vaimentamana ja siivilöimänä hiipi auringonvalo puutarhaan, auringon valaiseman lehvistön alla vallitsi sulotuoksuinen viileys. Hage pysähtyi mustalle, multaiselle käytävälle, tuo suloinen tuoksu toi hänen mieleensä kotoiset lehmukset, tuomarilan lehmukset siellä lännessä — — Lännessä! Hän meni sisään odottelemaan päivällistä, hän harhaili edestakaisin huoneissa, lännessä, ajatteli hän, kevyt, suvinen ilma väreilee tunturien yllä, — niin, tunturien. Harmahtava polku soluu myrskyisen veden partaalla — lahden pohjukassa on pienoinen tupa — — Hän hieroi voimakkaita käsiään toisiaan vasten, toinen käsi oli nyrkissä toisen sisässä, hän ei hieronut kämmeniään kuten äiti. Hän pysähtyi pienen maalauksen eteen, se esitti poikaa, joka rankkasateessa onki vähäisen joen rannalla, se oli pienoinen, sievä kuva, aiheen tähden hän sen oli ostanut. Siinä oli länsimaan tunnelmaa. Vastaleivottuna lakimiehenä oli hän ollut vähällä asettua asianajajaksi kotiseudulleen länteen, mutta silloin olivat kaikki hänen tuttavansa käyneet hänen kimppuunsa, oliko hän ehkä päästään vialla, hänkö joka oli suorittanut näin loistavan tutkinnon, joka oli niin lahjakas, hänkö hautautuisi asianajajaksi johonkin etäiseen länsimaansopukkaan. Stipendin saaminen esti päätöksen toteutumisen. Mutta usein seisoessaan katselemassa rankkasateessa onkivaa poikasta, kuten tänäänkin, ajatteli hän, että eiköhän hän olisi tehnyt yhtä viisaasti seuratessaan haluaan — tai yhtä tyhmästi — kuin jäädessään tänne, — tätä tyhjemmäksi ei elämä olisi voinut tulla. Mutta rakkaimman keppihevosensa olisi hän silloin menettänyt, — kotiseudun kaipuun, matkan, virran, tunturien kaipuun. Suloisen ikävän, jonka synnyttää hämyiseen etäisyyteen haipunut todellisuus. Hän katseli kuvaa ja katsellessaan hän ikäänkuin unohti, missä hän oli, mitä hän katseli, unohti itsensä, ajatuksettomana ja tunteettomana hän seisoi, salaperäinen, suloinen värinä karehti hänen ruumiissaan, jotain ihmeellistä, outoa virtasi hänen luokseen, virtasi hänen sisimpäänsä, kuiskaillen, hyräillen, hiljaa humisten. Hän sulki silmänsä, häntä pyörrytti. Näin hän seisoi, tiedotonna. Mutta hetken kuluttua hän ikäänkuin heräsi, tietoisuus ikäänkuin kuiskaili hänelle hänestä itsestään, semmoista lienee seisoa puuna maan kamaralla, etäistä, onnellista; yhtäkkiä oli tunnelma poissa, tuskallisin tuntein palautui hän todellisuuteen, kipeä tempaisu irroitti hänet tunnelmasta. Hän kulki peilin ohitse ja katseli kuvaansa hetkisen — voimakkaita kasvojaan, ne näyttivät kuvastavan ruumiillistunutta tarmoa, ja kuitenkin oli hänessä kaikki kuollutta. Kävellessään huoneessaan koetti hän välttää peilin läheisyyttä, mutta nytpä hän sattuikin kulkemaan kirjoituspöytää kohden, hän muisti olevansa äidilleen velkaa kirjeen, saatana, sanoi hän, kuinka vaikeata on saada itseään pakoitetuksi kirjoittamaan. Päivällinen oli valmis. Syötyään asettui hän levolle, joka päivä nukkui hän tunnin ja hän oli niin piintynyt tapoihinsa, että ellei hän saanut nukkua päivällisuntaan, oli hän huonolla tuulella koko lopun päivää. Hän nousi päivällislevoltaan, kiiskottelihen, pudisteli itseään, harhaili edestakaisin huoneessa, otti kirjan hyllyltä, lukaisi sitä, asetti sen takaisin paikoilleen, patsasteli jonkun maalauksen edessä, heläytti pianoa, — nousi taas — — Vihdoin hän pysähtyi kirjoituspöytänsä eteen, katseli sitä hetken peukalot liivintaskuissa, aukaisi sitten erään laatikon, — lukko rasahti, kuullessaan lukon rasahduksen sulki hän toisen silmänsä. Hän otti laatikosta suuren, paksun, jäykkäkantisen vihon. Hän piti päiväkirjaa. Vihon kanteen oli painettu sanat acta diurna. Hänenlaisensa pitkä miehenrumilas, neljänkymmenen ikäinen, piti vielä päiväkirjaa, — tuhlasi aikaansa panemalla paperille ajatuksiaan ja pieniä arveluitaan, — tapahtumista ei hän toki sentään kirjaa pitänyt. Istuutuessaan kirjoittamaan tunsi hän aina olevansa hämillään, tuo rauhallinen huone juhlallisine kalustoineen näytti ikäänkuin häpeävän hänen puolestaan, ikäänkuin tuntevan kehystävänsä naurettavaa miestä. Varsinkin tuntuivat hänestä kirjat, seinää kiertävillä pitkillä hyllyillä olevat oikeat kirjat, tekeytyvän jäykkäniskaisiksi ja sokeiksi. Niin, hän piti päiväkirjaa ja hän rakasti päiväkirjaansa, se oli hänen pienen pientä päihtymystään, hetkellistä itsensä unhoittamista, leppoisaa itsensä ihailua, saihan hän tästä hinnasta olla hieman naurettavakin. Hän piirteli päiväkirjaansa poliittisia mietelmiä, niitäkin. Ja tämäkin teki hänet mielestään naurettavaksi. Hän oli _anarkisti._ Yhteiskunnankumooja. Mies, joka itsekkäästi sulkeutui huoneeseensa, vailla taloudellisia huolia, joka ei sietänyt odottamatonta vierasta, joka piti päivänsä turmeltuna, jollei kaikki mennyt kuin nuottien mukaan, joka ei koskaan syönyt muita kuin mieliruokiaan — oli anarkisti, teoreettisestipa tietenkin. Kun kerran — ehkä jo piankin — köyhälistö alkaisi selvitellä välejään porvarien kanssa, saavuttaisiin tällekin tarpeettomalle puuhuvilalle, pahalta haisevia, veren tahraamia miehiä tunkeutuisi hänenkin asuntoonsa, he löytäisivät hänet kirjoituspöydän äärestä, horjumattomana ja loukkaamattomana, pitäen päiväkirjaa edessään kuin kilpeä ja todistuskappaletta; innostuneesti hän tervehtisi heitä sanoen: "veljet, minä olen anarkisti!" Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja rupesi kirjoittamaan, hän oli käynyt vakavaksi, tämä oli täyttä totta, hän oli syvästi kiintynyt työhönsä, vaikka hänellä olisi ollut yleisönään kokonainen kansakunta, ei hän olisi voinut olla sen hartaampi, ja hänellä oli vain yksi lukija, hän itse, mutta sittenkään ei hän kyennyt kirjoittamaan vain itseään ajatellen. Hän piti kirjallista aherteluaan suuressa arvossa. Hän oli ahkera taloudellisten ja yhteiskuntapoliittisten teosten lukija, mietelmiään luetun johdosta hän kirjoitti päiväkirjaansa, arvostelujaan ja teoriojaan, ehkäpä ne kerran tulevat päivänvaloon, ajatteli hän kirjoittaessaan ja lisäsi: senkin narri — ikäänkuin puolustaakseen itseään omilta hyökkäyksiltään. Hän kirjoitti reippaasti, sivun toisensa perästä, sitten hän alkoi yhtäkkiä tuntea väsymystä ja voimattomuutta, sanat vitkastelivat tullessaan, hän suuttui ja lopetti, tarkasteli kirjoittamaansa, huokaisi, merkitsi päivämäärän, vetäisi paksun viivan ja nousi tuntien tyhjyyttä, entäs nyt? Illastaessaan — välinpitämättömänä ja tietämättä, mitä söi, vastenmielisen ruoan olisi hän kyllä heti huomannut — tarkkasi hän yläkerrasta kuuluvaa heikkoa, lakkaamatonta hälinää. Siellä varmaankin aseteltiin pikkulapsia levolle. Sieltä kuului monen pienen jalan kopinaa, tirskahduksia ja naurua, nuori ääni lauloi, varmaankin Terese — —. Jumalaties, kuinka tuolla ylhäällä kyettiin keksimään tilaa kaikille lapsille, suurille ja pienille, tätä hän joka päivä ihmetteli. Hän nousi kärsimättömänä. Tänä iltana tuo hiljainen sipsuttava hälinä teki hänet levottomaksi. Tuo hiljainen tohina oli voimakkaana pulppuavan elämän ilmaus, vihdoin tuntui hänestä siltä kuin olisivat kaikki nuo pienet jalat sipsutelleet hänen sisimmässään. Jos hän joskus lähtisi — mutta niin ei hän kai koskaan tekisi — rakentaisi hän itselleen talon, jossa ei mikään, vähäisinkään melu kantautuisi hänen kuuluviinsa, jossa hän rauhassa ja häiritsemättä ja noiden pienten askelten pilkkaamatta saisi elellä sinä varjona, joka hän oli. Pienten askelten — laulun — tuon nuoren äänen pilkkaamatta — Tuon nuoren äänen, joka aina iltaisin hyräili, jossa oli pehmeyttä ja lämpöä. Kuinka se kiusasikaan häntä. Hän tiesi, ettei se taukoaisi, ettei hyräily koko iltana lakkaisi, ja ettei hän voisi olla sitä kuuntelematta. Hän tahtoi paeta sitä. Hän lähtisi retkelleen, ei tavalliselle iltakävelylleen puutarhaan, vaan kauaksi pois. Salaiselle retkelleen — 18. Osastonpäällikkö Hage tapasi joka ilta pistäytyä kävelyllä. Kesällä hän, harhailtuaan hetken aikaa puutarhassa, kiersi kotikorttelin; tätä latua seurasi hän talvellakin. Mutta toisinaan, melkeinpä kerran viikossa, hän lähti pitemmälle kävelyretkelle, salaiselle retkelleen, hän lähti ikäänkuin sisäisestä pakoituksesta, silloin kun jokin oli häntä häirinnyt, turmellut hänen hyvän tuulensa, ja hän käveli kunnes oli saavuttanut tasapainon. Hän seisoi portailla, sisäinen käsky piti häntä vallassaan, hän katseli taivasta, se oli pilviharsojen peitossa, hämärsi hieman. Hänellä ei ollut tavanmukaista korkeata hattuaan, vaan leveälierinen, pehmeä, sininen hattu, vierailutakkinsa oli hän vaihtanut jokapäiväiseen nuttuun, kepin hän jätti kotiin. Minne hän matkasi? Hän kulki hiljaisia, ihmistyhjiä katuja, seuratessaan niitä ei hän oikoteistä välittänyt, saavuttuaan St. Hans-kummulle, nousi hän raitiovaunuun. Hän seisoi etusillalla. Kaasutehtaan kohdalla hän poistui vaunusta. Pilviharsot olivat tihentyneet, ne sivukadut, joita Johannes Hage vaelsi Akersjoelle, olivat harmaan hämärän peitossa. Pimeni yhä, sinertävissä taloissa mustottivat portinnielut, ikkunanruudut olivat kalmanharmaat. Erään elävienkuviennäyttämön edustalla, jonka punertava ristikkovalaistus loi hentoja valoneliöitä katukäytävälle, seisoi vähäinen parvi lapsia ja keskenkasvuista nuorisoa. Hage katseli heitä, hän olisi helposti voinut kiertää, mutta hän alkoi hitaasti tunkeutua joukon lävitse, väistyttiin hieman, tarkasteltiin pitkää miestä, manailtiin, muristiin hyvänsävyisesti, lasketeltiin kokkapuheita ja päästettiin hänet lävitse. Voimakas, paha haju, hapan kuin kadun haju, oli tarttunut hänen vaatteisiinsa, uteliain mielihyvän tuntein hän sitä haisteli. Hän kulki edelleen, virtaa seuraten, mutta pian hän jo pysähtyi ja katsahti ympärilleen; kuinka täällä olikaan kaunista ja alakuloista tänä iltana. Maisemalla oli maalauksen tunnelma — ikäänkuin inhimillinen olento olisi värein etsinyt vapautusta surumielisyydestään. Hän katseli harmaata taivasta, jonka kätköistä valo loisti, öljynhimmeätä, monivivahteista virtaa, talorivejä, joiden murtoviiva pyrki pienistä puutaloista suuriin kasarmeihin, mutta joiden värit sulautuivat yhteen, vaalean kellervästä vaalean harmaaseen vaihdellen, punertavine tai himmeän sametinvihreine kujapimentoineen. Ja kaikissa näissä kalvenneissa väreissä ja tuossa yksinäisessä harmaata taivasta kohden kiipeävässä murtoviivassa ilmeni hiljainen tuska, kaino, äänetön, sisäinen tuska, sydämmen kätketty murhe, suru, joka oli katsojalle salaisuus. Juuri tätä salaisuutta Johannes Hage ihaili ja etsi, se oli niin sanomattoman etäällä hänen piiristään, se tuntui sisältävän rajattomia mahdollisuuksia, siinä oli jännitystä. Mitä syntyykään, kun salaisuus paljastuu! Täällä ei ollut kuollutta. Tästä harmaasta hämärästä saattoi kerran kirkaisuna vyöryä tapahtumia. Hän jatkoi kulkuaan katua pitkin. Kaikki elollinen, mikä hänen silmiinsä hämärästä häämöitti, kannusti hänen mielikuvitustaan. Rauhallinen konstaapeli, jonka hän kohtasi, oli kuin räikeän jokapäiväisyyden lähetti, kaksi ratsupoliisia, jotka liikkumattomina istuivat tummien hevostensa selässä, kuvastuen aukiota vasten, tuntuivat hänestä tarunomaisilta, heidän järkähtämättömyytensä tuntui kohtalokkaalta. Sivuuttaessaan heidät selvisi hänelle heidän rauhallisuutensa syy: he olivat nuuskaamispuuhissa. Kaikki oli täällä aina yhtä ihmeellisen uutta, yhtä kevyttä, mieluista ja huvittavaa, aina kohtasi hän täällä saman tuntemattoman maailman, josta hän ei mitään tiennyt ja josta hän ei koskaan saisikaan mitään tietää. Uteliaisuuden kuume tykytti hänessä, heikosti, mutta herättävästi. Pieni lapsi kulki hänen ohitseen, lapsi jolla oli keltaiset, vanhat, paheiden merkitsemät kasvot, mutta lapsi se sittenkin oli, lapsellisine liikkeineen, se pysähtyi hetkeksi katselemaan häntä ja jatkoi sitten taas vetelehtien matkaansa. Hage katseli lapsen kulkua, vailla sääliä, mutta ihmettelyn täyttämänä; käsittämätöntä oli, että tuo aivan muitten lasten kaltainen lapsi oli jo paheitten, kurjuuden ja liian varhain heränneen ymmärryksen jäytämä. Semmoista oli tapahtuva vastakin, satakertaisesti oli tuon lapsen kohtalo uudistuva; vuosi nousee vuoden päästä, sataluvut täyttyvät, mutta kaikki on jäänyt ennalleen, ikuisiksi ajoiksi ennalleen, ehkäpä pahe ja kurjuus ovatkin tämän maailman harvoja järkkymättömiä totuuksia — — Hän jatkoi matkaansa, päätään pudistaen. Silloin tällöin heilautti hän kättään mutisten pari sanaa, hän järkeili. Hän ei koettanut keksiä, kuinka kaikki tämä saataisiin korjatuksi, sitäkin hän oli aikoinaan aprikoinut, ehkäpä hiljan istuessaan päiväkirjansa ääressä, mutta täällä ei hänen aivoissaan enää risteillyt semmoisia ajatuksia. Vain uteliaisuuden filosofia askarrutti nyt hänen aivojaan. Hän arveli, että koska kaikki täällä on moisessa lahoamistilassa, niin kaipa siten syntyy kasvupohjaa, — tai onko ehkä kyseessä pelkkä kuolema, ei, maa lannoittuu, tapahtumat itävät siinä, käyskennellessäni täällä jonakin iltana ne purkautuvat esiin, tuli leimahtaa. Oliko tapahtunut jotakin? Ei niin mitään. Pari katukahakkaa oli hän nähnyt, muutaman tappelun, poliisi oli korjannut humalaisia naisia; tuo kaikki oli niin tavattoman tyhjänpäiväistä. Hiljaisuudessa oli enemmän jännitystä kuin tappelun melskeessä. Hiljaisuus herätti hänessä joskus pelkoa. Keskellä hiljaista katua, ahdasta kujaa, jossa talot olivat niin lähekkäin, että ne näyttivät kuiskailevan toisilleen, saattoi hän yhtäkkiä keksiä olevansa aivan yksin. Hiljaisuus ympäröi häntä, ja hiljaisuudessa piili tuo talojen kuulumaton kuiske. Hänestä tuntui siltä kuin olisi joku häntä vaaninut. Eikö tuossa lähimmässä kulmauksessa seisonutkin joku väijymässä? Eikö hänen takaansa kuulunutkin askeleita, varmaankin joku seurasi häntä. Kunpahan uskaltaisi juosta, pysähtyä ja katsella ympärilleen, jatkaa matkaansa. Hänen ihonsa värisi, silmäluomet jäykistyivät, pelko jyskytti hänen sydäntään. Kulmauksen vaiheilta kajahteli rauhallisia askeleita, muuan konstaapeli ilmestyi kaduille, pysähtyi, haukotteli, haukotteli totisesti, luonnollisesti ja välinpitämättömästi, häntä ikävystytti, konstaapelia ikävystytti, Hage ei olisi koskaan uskonut, että haukotus voi vaikuttaa niin viehättävän rauhoittavasti. Nyttemmin hiipi pelko hänen kimppuunsa vain aniharvoin, rauhallisia olivat hänen iltaretkensä, miksi, ehkäpä sekin riippui tottumuksesta. Kerran oli hän kuvitellut pääsevänsä köyhyyden, paheen ja kurjuuden salaisuuksien perille, hän oli tahtonut tehdä tutkimuksia; siitä oli jo aikoja kulunut. Nyt hän ei enää uskonut kykenevänsä raoittamaan verhoa, puute ja pahe ovat vain niihin vihittyjä varten, niitä varten, jotka kokevat puutteen, kokevat paheen, syntyvät puutteeseen ja paheeseen. Ja ehkeipä hän oikeastaan ollut koskaan halunnutkaan tietää siitä mitään, täyttä totuutta ei ainakaan. Retkeillessään näitä katuja, jotka aina saivat hänet värisemään uteliaisuudesta, jotka aina vienosti jännittivät hänen mieltään, kerranhan saattoi jotakin tapahtua, johtui hän muistelemaan ensimmäisiä tänne tekemiään retkiä; monta pitkää vuotta oli niistä kulunut. Hän oli silloin nuori, hänen sydämmessään liekehti viha yhteiskuntaa vastaan, kumousinto, kirjoista opittu. Käyskennellessään nyt täällä virtasi hänen sydämmeensä _vähän,_ ah niin vähän, entistä intoa, nuoruuden kajastus valaisi hänen mielikuvitustaan. Kuinka lähtemättömästi kaikki syöpyykään mieleemme, ajatteli hän, kunhan vain mitättömän, ahtaan jokapäiväisen elämän hälinä haipuu kuulumattomiin, nousee entisyys hämyisistä syvyyksistään. Hän harhaili katuja pitkin tuntien samantapaista jokapäiväisestä itsestään vapautumista, ajatusten ja aistimusten hämäryyttä kuin unhoituksen hetkinään kotona, seistessään jonkun maalauksen edessä tai tuijottaessaan, mitään näkemättä, avonaisesta ikkunasta; leppoisin hellyyden värähdyksin tunsi hän vanhojen, unohtuneitten unien ja kuvitelmien hiipivän mieleensä, hitaasti, kuin pohjasta vedenpinnalle pulpahtelevina kuplina, nuorten unien, joilla jokaisella oli oma, erikoinen värinsä, tämä on sininen, tuo syvän punasinervä, tuo taas loistavan keltainen, ajatteli hän katsellessaan muistojen kuplehtimista syvyydestä. — — — Purppuranpunainen merkitsi romahdusta, taistelua, suurta vainoa; melkein musta köyhälistön kostoa, porvariston pakoa, sekasortoa, kaiken häviötä — — — _Hänen_ hetkensä — hän oli johtava taistelun voittoon, johtava eteenpäin, kehitystä, järjestystä kohden — hänen hetkensä heloitti keltaisena, ja tuo keltainen kirkkaus valaisi tuhansia häntä kohden kääntyneitä kasvoja. Hän kulkee katua ylös, toista alas, häntä tervehditään, tervehditään, vapautettu maailma osoittaa hänelle suosiotaan, ja tuolta ylhäältä, tuolta korkealta parvekkeelta, huudetaan hänen nimeään, se on hän, kaikki on valkoista, kirkkaan, rauhallisen valkoista, liina liehahtaa, hän tervehtii. — — — Kiihtyneenä tuijottaa Hage harmaata talonseinää, hattu kädessään, hän seisoo aivan seinän vieressä ja mutisee itsekseen; onko todellakin mahdollista, onko hän todellakin kerran, nuorena ylioppilaana, kuvitellut tämmöisiä näillä kaduilla harhaillessaan, ja saattaako entisyys todellakin nousta pohjasta pinnalle, yhtä huumaavana — — — Olikohan ehkä kaiken salaisuus siinä, että hän etsi näistä hämäristä köyhälistön kortteleista kadotettua nuoruuttaan? Kaksinkerroin turhaa oli hänen etsiskelynsä. Hänen nuoruudestaan ei ollut jälellä edes pientä, parvekkeelta hänen nimeään huutavaa, nenäliinaa heiluttavaa tyttöstä. Sensijaan hän kyllä huomasi, että ilma oli kosteata ja että oli aika mennä kotiin. Hän kulki samoja teitä, joita oli tullutkin — välttääkseen tuttavia. Hattunsa ja takkinsa hän ripusti komeroon, ne täyttivät sen tuskin tuntuvalla, epäpuhtaalla hajulla. Hän peseytyi huolellisesti, harjasi itsensä ja pukeutui kotitakkiin. Sytytettyään sikaarinsa, meni hän ikkunan luo ja katseli taivasta, heikko hohde tunkeutui harmaan harson lävitse, kuu kai siellä paistoi. Hän puhalsi sikarinsavua salaista kumotusta kohden; se oli kuin huokaus — Sitten hänen mieleensä juolahti, että hän oli päättänyt hieman työskennellä; hän oli ottanut virastosta mukaansa erään tehtävän. Osastonpäällikkö Johannes Hage istui työpöytänsä ääressä ahkerasti kirjoittaen pikkutunneille asti. Silloin tällöin katsahti hän kattoa kohden, kuunteli hetken ja hymähti rauhallisesti, — merkillistä, ajatteli hän, missä on lapsia, siellä ei ole koskaan aivan hiljaista. Aina kuuluu suloinen, salaperäisenä sykkivän elämän tykytys. 19. Kirjanpitäjä Bisgaardin ja rouva Trinen avioliittoa Herra valvoi ja siunasi. Vähäpätöisinkään hairahdus ei jäänyt seurauksitta. Niin monena iltana, rouva Trinen huokaisten laskettua päivän menot ja kirjanpitäjä Bisgaardin lopetettua rasittavan, huonopalkkaisen ylityönsä, olivat aviopuolisot ankarasti teroittaneet toisilleen, että nyt eivät heidän varansa enää sallineet uusia parkusuisia seurauksia, ja sitten he koettivat lohduttaa ja rohkaista toisiaan, sillä tuloksella, että luku kasvoi säännöllisesti. Nyt niitä oli jo yksitoista. Ja kahdettatoista odotettiin joka päivä. Ja kaikki ne elivät ja kostuivat. Missä on vain yksi lapsi, siellä sekin ainoa kuolla kupsahtaa kouristukseen. Tai kuukahtaa ikkunasta kadulle tai karkaa raitiovaunun alle. Bisgaardin yhdellätoista oli myöskin ollut kouristus, nekin olivat kuukahdelleet ikkunasta ja niitäkin oli uhannut ja uhkasi joka päivä tuhannet turmat. Mutta ne selviytyivät aina hengissä. Mistä ne saivat ruokaa, vaatetta, hoitoa ja huolenpitoa? Herra sen tietäköön, joka ei ottanut heitä luokseen. Mutta ennen kaikkea — missä se joukko _asusti_, Bisgaardeilla oli virallisesti kolme huonetta ja keittiö, mutta epävirallista tilaa oli paljon enemmän, vaatekomeroita oli muovailtu makuukamareiksi, Bisgaard oli kätevä, hän löi läven seinään, asetti siihen ikkunan ja, kas, siitä sukeutui huone. Aidattiin ullakkohuone ja rouva Bisgaard peitti sen seinät sanomalehdillä, hän teki käytännöllisiä keksintöjä, rumaahan siellä oli, mutta tarkeni toki. Mutta sittenkin -montako neliömetriä lattiapinta-alasta kukin saa haltuunsa, riippuu tietenkin perheenjäsenten lukumäärästä ja perhettä oli kaksi täysikasvuista ja yksitoista lasta, kaikensukuista ja ikäistä ja yhtä vielä odotettiin. Tilaa ei voinut mitenkään riittää kaikille? Riittipä sitä sittenkin. Tilaako ei riittäisi? Kello kaksitoista yöllä soitettiin rajusti perheen ovikelloa, ja Bisgaardin alushoususillaan, kalpeana ja hämmentyneenä aukaistessa ovea oletetuille palosotilaille, seisoikin portailla täti Nikoline ja serkku Petra Skienistä käsilaukkuineen ja kantohihnoineen, he eivät olleet saaneet huonetta. Heidät vedettiin sisään ja rouva Trine nousi syleilemään heitä ja sängyistä, matrasseilta, sohvilta, peräkkäin asetetuilta tuoleilta ja telttavuoteilta putkahteli perheen kaiken kokoisia vesoja tervehtimään; minnekä ikinä katsoi, näki lapsenkasvoja, syvän unen jäykistämiä, hämmästyneitä katseita, pörröisiä palmikoita ja törröttäviä hiustupsuja. Juotiin kahvia, pikku Lotta, joka sillä kertaa oli nuorin, istui äidin sylissä juomassa maitokahvia kello kahden aikaan yöllä, epäterveellistä muka, lasta se ei vähääkään vahingoittanut. Sitten työnnettiin pari sattumalta uhriksi joutunutta yhteen sänkyyn, ja täti Nikoline sekä serkku Petra sijoitettiin tyhjiksi tulleisiin, päivän kajastaessa pääsi rouva Trine rauhaan, kääntäessään särkevää kylkeään kuiskasi hän Bisgaardille: sepä oli hauskaa. Tilaako — tottakai sitä oli. Tilaa kuhisi kaikkialla. Se oli mieletöntä perhe-elämää, ja yksitoista lasta kukoisti siinä, ja yhtä odotettiin. Bisgaardilaisten perhe-elämässä oli tietenkin synkkiä, jopa aivan epätoivoisiakin hetkiä. Ei ole leikintekoa maata lapsivuoteessa — ja koskapa ei rouva Trine sitä tehnyt — viiden lapsen potiessa tuhkarokkoa ja neljän seikkaillessa vailla silmälläpitoa. Semmoisina päivinä sai hento Bisgaard lakkaamatta laukata konttorista kotiin ja kotoa konttoriin, sairasvuoteelta sairasvuoteelle ja kadulle poimimaan talteen jotakin terveistä; hänen kasvonsa kutistuivat entistään pienemmiksi, hänen suuret korvansa venyivät entistään suuremmiksi ja hänen silmänsä pyörivät entistään ympyriäisempinä. Hän muistutti laihtunutta jänistä, hypähdellen hän liikkuikin kuin jänis. Yksitoista lasta — ne ovat kaikki kotona, ne tappelevat ja sopivat, pienet kuukertuvat portaista, pienemmät leikkivät tulella, pienin nielee äidin sormuksen, on lähetettävä hakemaan lääkäriä, mutta muuan vanhemmista sisaruksista onkin jo kumonnut puolen pulloa oikeata öljyä — sattumalta — oikeaan kurkkuun, tohtori tulee ja sanoo, että niin on tehty kuin pitikin, ja kärsivällisyyttä kysyneen odotusajan kuluttua, joka oli pitänyt lapsia hirveässä jännityksessä, ilmestyykin sormus päivänvaloon. Aina ne ovat vaarassa, mutta suoriutuvat aina hengissä onnettomuuksista. Ja kun kaikki on pahimmillaan, kun rahat ovat loppuneet kassasta, kun eräs lapsista on kaatanut öljykannun pyykin sekaan, suurempi tyrkännyt kukkaruukun pienemmän päähän, kun yksi valittaa vatsakipua, toinen päänsärkyä, kolmas parkuu hampaan kolotusta, neljäs likistynyttä sormeaan, kun kaksi pienintä on yhtaikaa tuhertanut housuihinsa, — silloin hyrähtää rouva Trine yhtäkkiä lyhyeen, kaiuttomaan nauruun, joka on viimeisiä jätteitä helisevästä nuoruudennaurusta, ja sanoo: "rakas Bisgaard, tästä eivät päivät enää pahene". — Ja Bisgaardin silmät kyyneltyvät, niin kauan hän kestää kuin rouva Trinellä on jälellä rahtunenkaan aikoja sitten kadonneen nuoruutensa naurua, tuhannet muistot se herättää, hänen kasvonsa saavat vauhkon päättäväisyyden ilmeen, ja palatessaan konttorista on hänellä mukanaan paljon enemmän ylityötä kuin mitä hän kykenee suorittamaan. Mutta onpa pitkiä mukiinkin meneviä aikoja, jopa oivallisiakin. Tosin jokainen hetki, oivallinenkin, hieman kuluttaa rouva Trinen elämänlankaa, syö hänen kestävyyttään ja voimiaan, sitä ei voi kieltää, jokainen päivä on pieni ilmeinen työnnähdys hautaa kohden. Mutta samalla häntä aina ympäröi valonhohde, ihmeellinen kajastus, joka vuotten vieriessä kirkastuu; mistä se on lähtöisin? Lapsista — ne kasvavat ja kostuvat, vanhimmat ovat jo kuin täysi-ikäisiä, käyvät työssä, lapset viittaavat tulevaisuutta kohden. Terese on vanhin, hän on hyvin vanha, kohta kahdenkymmenen ikäinen. Ensimmäisenä hän nousee aamuisin, hän nukkuu kahden sisarensa kanssa keittiössä, valmistaa aamiaisen, pukee pari pikkusiskoa ja syöksyy syötyään konttoriin. Palatessaan päivälliselle poikkeaa hän ostoksille ja vihdoin kotiin saavuttuaan syö kuin hevonen. Kaikki bisgaardilaiset syövät suunnattoman paljon, mistä he mahtanevatkaan saada ruokaa? Terese ei nukahda päivällisunta, sen huvin suo hän alakerran vuokralaiselle. Varpaillaan kulkee Terese hänen ovensa ohitse; kerran, ollessaan keittiössä neiti Stefferudin, hänen taloudenhoitajattarensa, luona, oli hän kuullut hänen kuorsaavan, vain vähäisen, hyvin hiljaa; tuo inhimillinen ominaisuus teki keventävän vaikutuksen. Terese on täynnään kunnioitusta Johannes Hagea kohtaan, Terese ehkä hieman pelkääkin häntä, mutta hymähtää kuitenkin, silloin tällöin, hänen tavoilleen. Hänkin on huomannut Johannes Hagen silmien säihkyvän; hänellä ei yleensä ole paljonkaan aikaa silmien tarkkailemiseen. Kun päivällinen on syöty, alkaa astiain pesu, ja niin jatkuu päivä taukoamattomana touhuna: on neulottava ja paikattava, pidettävä huolta että läksyt tulevat luetuiksi, kiistoja on ratkaistava, murheellisia sieluja lohduteltava. Tuhansiin kysymyksiin on vastattava, vanhempien siskojen maallisista arvailuista alkaen pikku Joonaan uskonnollisiin mietelmiin, kumpiko on pitempi jumala vai piru. Pienokaiset on toimitettava vuoteeseen; joku heistä pyytää, että häntä pestäisiin vain hyvin vähäisen, toisen kipeä sormi ei mitenkään saisi kastua. Ja kun ne kaikki vihdoin ovat vuoteissaan, ja illallinen on syöty, istuu hän hetken silmiään siristellen ja syöksyy sitten itsekin vuoteeseen ja nukkuu jo ennenkuin on ehtinyt kunnolleen pukeutua yöpaitaan. Kuihtuuko hän? Hän uhkuu voimaa. Hän on terve ja vaalea, puna lehahtelee hänen kasvoilleen, hänen suunsa on suuri ja hymyilevä, ihana suu, hänen vartalonsa on rikas ja nuori, pieni, solakka, mutta täyteläinen ja kypsä. Hänen käyntinsä on suloinen, hidas, aavisteleva, hänellä on aikaa kaikkeen ja sittenkin on hän niin rauhallinen. Konttorissa hän kirjoittelee koneella ja hoitaa kirjanpitoa, jos joku sattuu kysymään väsyttääkö ja ikävystyttääkö työ häntä, vastaa hän ettei hän ole tullut sitä ajatelleeksi. Hän tietää kyllä, mikä häntä paljon enemmän miellyttäisi, siitä hän ei puhu, hän ei edes ajattelekaan sitä varsin paljon, odotuksena ja varmuutena on se hänen veressään. Ja odottaessaan työskentelee hän siis konttorissa, jossa kaikki hakkailevat häntä, hänessä herää onnellinen itsetietoisuuden tunne, joka pitää häntä pystyssä silloin kun hän on väsynyt, joka saa hänet hymyilemään niin, että on kuin aurinko paistaisi konttorihuoneisiin. Hän saattaa yhtäkkiä vaipua ajatuksiin ja ruveta tuijottamaan ikkunasta, huomaamatta kuitenkaan siitä näkyvää takapihaa, kauas kantaa hänen kaipauksesta raskas katseensa. Hänellä on salaisuus, toivoton, mahdoton salaisuus, mutta se on vielä tuskaton ja suloinen. Teresekin puolestaan avustaa perhettään, mutta hän ei ole ainoa. Torgrim on seitsemäntoista ikäinen, maailman vastainen kehitys on uskottu hänen huolekseen. Hän on suuri ja voimakas ja aika ajoin torailunhaluinen. Hänen kasvonsa ovat täynnään pisamia ja viime toukokuun seitsemäntenätoista päivänä tuli hän kotiin aikamoisessa humalassa ja kompuroi vaivoin ullakkokamariin, jonka hän on itselleen järjestänyt omatakseen hänkin erikoisen huoneen, mutta jossa häntä palelee melkein liian paljon. Hän on anarkisti, mutta aivan tietämätön siitä, että hänellä on aatetoveri talossa, vuokralainen on hänen mielestään päinvastoin vastenmielinen yläluokan mies. Torgrim on jotakin eräässä konttorissa, itse hän sanoo olevansa päällysmies ja kertoo silmiään vilkuttaen, että tänään oli johtajan täytynyt kutsua hänet luokseen kysyäkseen häneltä neuvoa. Sättiessään nimittää Terese häntä varastopojaksi. Terese on hänen uskottunsa, hänen ainoa ystävänsä maailmassa, hänellä on syvästi pessimistinen käsitys elämästä, varsinkin kärsittyään tänä keväänä suuren sydänsurun, uutta rakkautta ei hän vielä ole kohdannut. Mutta on vielä toisiakin tukemassa perheen toimeentuloa: kuusitoistavuotias Harald, poikainhuoneen käskynhaltija, jossa hän itse nukkuu neljäntenä, on uudesta vuodesta alkaen ansainnut eräässä pankissa 80 kruunua kuussa. Hän on hiljainen, ihailee vanhempaa veljeään ja halveksii nuorempia, Eemeliä, joka on kahdentoista ikäinen, Sigurdia ja Joonasta, jotka ovat yhdeksännellä ja seitsemännellä. Harald on perheen arvoitus. Hänellä on sitkeitä suunnitelmia, kukaan ei niitä tunne, koko vuoden hän itsekseen aprikoi ja puhkeaa sitten jonakin päivänä päivällispöydässä puhumaan, ei suinkaan suunnitelmasta, vaan täytetystä päätöksestä. "Aloitin tänään pankkityöni", sanoo hän, eikä kukaan ole aavistanutkaan, että hän on sanoutunut irti entisestä paikastaan ja etsinyt uuden. Vapaa-aikoinaan lukee hän kieliä. Hänellä on pankkikirja, mutta kukaan ei tiedä hänen omaisuutensa suuruutta. Hän hankkii itselleen tilapäisansiota ja panee kaiken kokoamansa pankkiin. Eräänä heikkouden hetken uskoi hän Trinelle aikovansa jäädä naimattomaksi. Perheen surunlapsi on Lovisa, hän on jo hyvinkin viidentoista ikäinen. Hän käyttää hieman liian ahkerasti Teresen hansikkaita ja äidin puuhkaa. Hänellä on hieman liian säännöllisesti uusi ystävä, joka odottelee lähimmässä kulmauksessa, hän nojuu ikkunassa kuuntelemassa annettaisiinko kadulta jotakin merkkiä. Hänen kasvonsa ovat vielä sangen epämääräiset, suulla ja nenällä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, hänen pyörivät silmänsä kärkkyvät aina jotakin. Hän käy elävissäkuvissa ystäviensä kanssa ja kertoo kotiin tultuaan, viattomin ilmein, olleensa parhaimman ystävättärensä, Bennyn, luona, vaikka juuri tämä samainen Benny on istunut koko iltapäivän Bisgaardilla häntä odottelemassa. Hänet lähetetään keittiöön astioita pesemään, on hänen viikkonsa, mutta hänpä pujahtaa ulos keittiöportaista piittaamatta vähääkään astiainpesusta. Nauraa kihertäen tervehtii hän alakerran vuokralaista. Hän on vakavien iltakeskustelujen aiheena. Niin ei ole Annan laita, seuraavan parvessa, neljäntoistavuotisen, hyväpäisen tutkintoihmisen, joka jo on loistavasti suoriutunut keskikoulusta ja nyt vapaaoppilaana lukee ylioppilaaksi. Hänellä on pieni suunsupukka, litteä nenä, hiirenhäntäpalmikot ja suuret kädet. Tahtoessaan nolata Tereseä, siteeraa hän Goethea; Terese ei ole lukenut Goethea. Tyttäriä on vielä kolme — Bisgaard huokaa ja hänen kulmakarvojensa väliin ilmestyy ryppyjä, "tyttäriä on vielä kolme", on Regine, Lotta ja Pikki on viimeisen ristimänimi — kyllä moisen joukon kastattamisessa ja nimittelemisessä on ollut puuhaa — -kokenut sen tietää. Viimeksimainitut kuuluvat kaikki niihin, jotka tarpeen vaatiessa työnnetään yhteen sänkyyn. Kun Bisgaardille tulee vieraita, sanoo Regine huolestuneena: "menemmekö me yhteen sänkyyn täksi yöksi, äiti?" Regine on ottanut kantaakseen perheen surut, hän on aina alakuloinen. Kun hänet lähetetään asialle, asioita ovat he juosseet siitä asti kuin kävelemään pääsivät, sanoo hän, "eikö se tule hirmuisen kalliiksi, äiti." ja päivällispöydässä seuraavat hänen harmaat silmänsä kaikkia sisaruksia, hän huoahtaa huomatessaan, kuinka paljon he syövät. Hän syntyi kauhean tuhkarokkopuhdin aikana, jolloin kaikki tulot hupenivat lääkärinpalkkioihin ja lääkkeisiin. Tuossa vanhassa rasiassa elelee siis yksitoista lasta vaiherikasta elämäänsä, ja heidän parissaan hyörii Trine rouva kahdettatoistaan odotellen. Viimeistä, lisää hän hyvin päättäväisesti. Hän on kulunut, kukaan ei ole oikeastaan tullut kuvitelleeksikaan, kuinka kulunut hän on, hän ei ole vielä niinkään vanha, hän saattaisi olla rehevä, nuorekas ja iloinen, hän on vain kulunut. Mutta hän ei ole loppuunkulunut, hänen tehtävänsä ei ole vielä suoritettu, elämä on käyttänyt häntä suunnattomasti hyväkseen, se ei ole vielä häntä jättänyt eikä hän elämää. Mutta hänen ruumiinsa värisee aina tuskasta, hän kävelee vaivaloisesti, hänen jalkojaan ja kylkiään kiusaavat pienet kouristukset ja monenlaiset kivut. Hän oli kerran räiskyvän iloinen pieni vaimo, kuumaverinen; masentunut ei hän vieläkään ole, vastuksien kohdatessa hän sanoo, "kyllä tästäkin taas päästään", taistelusta ei hän ole luopunut, vaikka hän onkin kulunut. Hymyä on vielä hieman säästössä, hieman voimia ja nauruakin. Hän on loppumattoman kärsivällinen. Muuten hän olisikin jo kuollut. Hänen päähänsä kerääntyvät kaikki surut. Bisgaard raukalla on niin paljon puuhaa, hän vain hypähtelee kodin ja konttorin väliä ja kotona on hänellä aina ylityötä. Saadakseen olla rauhassa kyyröttää hän kokoonkäpertyneenä eräässä nurkassa, kulkiessaan hänen paikkansa ohitse, hipaisee Trine rouva kädellään hänen hiuksiaan, vanhasta tottumuksesta hän sen tekee, mutta koskettaessaan Bisgaardin hiuksia huomaa hän tekonsa, vavahtelevin kasvoin katsahtaa Bisgaard ylöspäin ja hymyilee, "kohta saan valmiiksi, äitiseni, kohta saan", sanoo hän. Hipaistessaan kädellään on rouva Trine tuntenut hänen liiaksi rasitetun päänsä poltteen, hän etsii piipun, täyttää sen ja työntää hänen suuhunsa, ja hetken leijailee näiden kahden kuluneen ihmisen yllä kuin kultapilvi. Keskellä elämän telmettä kamppailee Bisgaardin perhe. Heidän ympärillään kuohuu pikkuseikkoja, konttori, läksyjä, riitoja, rahahuolia, työtä ja aherrusta, mutta kaikki nuo ovat vain pikkuseikkoja, elämä on aalto, sen se nostaa korkealle, joka sitä rakastaa. Heitä on niin monta, he ovat nuoria, kullakin heistä on omat tuumansa, kellä suuremmat, kellä pienemmät, Torgrimin, anarkistin, mieltä kiinnittää maailmanpolitiikka ja filosofia, hän aavistelee kauheita tapahtumia, Lovisella on punainen nauharuusu, sen hän on ostanut kouluvihkoihin pyytämillään rahoilla, hänkään ei anna elämän kulkea ohitseen, häntä olisi pidettävä hieman enemmän silmällä, mutta heitä on niin monta. Niin, heitä on monta ja koko päivän oleilevat he mikä missäkin. Mutta iltaisin he kokoontuvat, portaissa kolisee, pojat tulevat koulusta, konttorista, leikkimästä, potkupalloa pelaamasta, Eemeli on juuri tulossa urheiluhulluksi. Portaista kuuluu sipsutusta, nyt palaavat pikkutytöt leikkimästä, koulusta, kävelyretkiltä. Meluten he tulevat sisään, täyttävät joka sopukan, torailevat, kuljettelevat kaikkialle saappaita ja kirjoja, epätoivoisena kohottaa Bisgaard kätensä ilmaan ja pyytää edes hetken vaitioloa, hänen piti muistaa jotakin, "hys", sanoo Trine rouva, "ajatelkaahan toki vuokralaista", mutta yhtä helppoa olisi heidän ollut koettaa vaimentaa Niagaran kohinaa. Melua ei saa millään hillityksi, on juuri illallisen aika, ja he ovat kaikki nälkäisiä, pienimmät, jotka jo nukkuivat, tulevat herätetyiksi, eräs heistä sipsuttaa pitkässä paidassaan ja paljain jaloin äidin luo, hän tahtoo syödä sylissä istuen. Terese tulee keittiöstä, hyräilevänä, iloisena rauhanhengettärenä kulkee hän huoneissa, tietämättään tottelevat häntä kaikki, hän saa melun talttumaan. Ja katso: taas hän tulee keittiöstä, tällä kertaa on hänellä mukanaan jotakin yllättävää, valtava vadillinen perunoita, hauskana pilvenä ympäröi höyry hänen hymyään, ja katselijoiden piiristä suhahtaa hiljainen "ah". He istuutuvat pöytään, se ei ole mikään äänetön tapahtuma, Torgrim, anarkisti, polkee permantoa mahtavilla saappaillaan kuin juoksisi hän murtomaata. Terese tokaisee, hieman punehtuneena hymyillen: "Hiljaa — varastopoika — muista miestä." Mies on vuokralainen, osastonpäällikkö Johannes Hage. 20. Herätessään aamulla tuntui osastonpäällikkö Hagesta siltä kuin olisi talossa ollut yöllä rauhatonta. Hän oli sangen raskasuninen, mutta hän oli muistavinaan heränneensä useita kertoja ja kuulleensa melua yläkerrasta. Tästä johtui hänen, mieleensä, että tänään oli vuokranmaksupäivä, hän tapasi käväistä maksamassa sen aamuisin, ennen virastoonmenoaan, yläkerrassa oli silloin vain harvoja kotona ja hän saattoi hetkisen jaaritella Trine rouvan kanssa. Hän piti Trine rouvaa ilmiönä, jonka kanssa hyvinkin kannatti keskustella, olihan hänellä yksitoista elävää lasta ja kahdettatoista hän odotti. "Teille se on tukalinta", tapaa rouva Trine sanoa, "kyllä täältä häiriötä lähtee." "Olen siihen niin tottunut", vastaa hän, "kaikkihan ne ovat kasvaneet minun täällä ollessani. Taloon tullessani oli Terese vain viisivuotias". Tuota asiaa täytyi hänen pukeutuessaan ajatella, — hän oli todellakin viisivuotias — Terese. Ensimmäinen kesä muistui hänen mieleensä, silloin tällöin oli hän käyskennellyt Teresen kanssa puutarhassa -käsi kädessä — pienen, neliskulmaisen kakaran. Ja nyt hän siis on kohta kahdenkymmenen. — Hage söi aamiaista, mutta hänen ajatuksensa askartelivat yhä saman asian kimpussa, silloin oli hän vain viisivuotias ja nyt kohta kahdenkymmenen. Täysikasvuinen! Ja hän oli nyt neljänkymmenen ikäinen, toisin sanoen kaksikymmentä vuotta vanhempi. Tämän huomion yllättämänä nousi hän aamiaispöydästä ja rupesi kävelemään edestakaisin lattialla. Mennyt oli hänen nuoruutensa, auttamattomasti, vieläpä hänen parhaimmat miehuusvuotensakin. Oliko hän koskaan ollutkaan nuori? Kenties parina lyhyenä ylioppilasvuotena, — ollessaan kerran kesälomalla kotona. Senkö verran vain? Ehkä enemmänkin — mutta vuodet vierivät niin nopeasti, äänettöminä. Hän ei muistanut koskaan olleensa toisenlainen kuin nyt. Ainakaan niinä viitenätoista vuotena, jotka hän oli asunut täällä. Teresen viidennestä ikävuodesta alkaen. Hänet valtasi levottomuus — minkä tähden - auttamattomasti, korjaamattomasti kadonneet vuodet sen aiheuttivat. Se, mitä hän ei ollut elänyt. Se, mikä oli hiipinyt hänen ohitseen, kaikki se, lukematon, mikä _oli hiipinyt hänen ohitseen_. Teresen ollessa viisivuotias käyskentelivät he puutarhassa, käsi kädessä. Kymmenvuotiaana sai Terese luvan soittaa hänen pianoaan, olipa hän auttanutkin Tereseä hieman. Teresen ollessa viisitoistavuotias olivat he aina jutelleet kohdatessaan toisensa puutarhassa tai portaissa. Nyt he vain tervehtivät toisiaan. Oliko hän ehkä menettänyt jotakin, josta olisi tullut pitää kiinni? Kuinka vuodet vierivätkään, ajatteli hän katsellen ulos; oli hiljainen, kimaltavan raikas ja neitseellinen suviaamu. Kuinka vuodet vierivätkään, huoahti hän kääntyen pois ikkunasta. — Löydettyään vuokrakirjan ja rahat, lähti hän yläkertaan. Eteisovi oli avoinna, sisällä oli ihmetyttävän hiljaista, hän koputti, mutta kun ei kukaan vastannut, astui hän sisään. Aamuaurinko paistoi huoneeseen. Lähellä ikkunaa oli lapsenvasu, ja sen vieressä polvillaan Terese, kasvot patjoihin painuneina. Liikkumatonna seisoi Hage ovella, kuinka hiljaista täällä olikaan. Ja kaikki näytti — näytti -hiljan pestyltä, ajatteli hän, — ikäänkuin olisi juhlat tulossa. Mitähän Terese mahtoi etsiskellä tuosta vanhasta vaatevasusta? Hän läheni askeleen, nousi varpailleen ja katsoi - vasussa oli pieni, pikkuruinen lapsi. Untuvaista, punervaa hän näki, pienen rusottavan kätösen pistävän esiin paidanhihan palteesta. Hage katseli. Terese oli yhä polvillaan, aavistamatta vieraan läsnäoloa, pää patjoihin painuneena hän imi lapsen suloista, lämmintä tuoksua, Hage ei uskaltanut Tereseä häiritä. Hän vain katseli: Terese, vasu, hiljaisuus, ikkunasta loistava aurinko värähdyttivät ihmeellisesti hänen mieltään. Hänen katseensa lämpeni, liikkumattomana hän seisoi, kädet selän takana, hänen jalkansa jäykistyivät paikallaanolosta. Hän tuli henkäisseeksi syvään, Terese katsahti ylöspäin. Hän punastui, nousi hyvin varovaisesti ja tuli varpaisillaan Hagen luo. Heikko lapsen tuoksu seurasi häntä, tuo vieno tuoksu, tuskin tuntuva, sai Hagen hämmentymään. Hän katseli Tereseä tietämättä, mitä sanoisi. He kuulivat voimattoman äänen puhuvan viereisestä huoneesta, Trine rouva siellä tiedusteli, oliko tullut vieraita. "Minä tulin vain maksaakseni vuokran, — en todellakaan tiennyt". — Hage seurasi varovaisesti Tereseä, joka varpaisillaan hiipi ovea kohden, Hage oli vakuutettu näyttävänsä liian suurelta, kömpelöltä. Hän pysähtyi puoliavoimelle ovelle, hän ei ollut tottunut käymään lapsivuodevierailuilla. Väsyneenä ja voimatonna lepäsi rouva Trine vuoteellaan, mutta vieno punerrus, joka oli kuin henkäisty valkoiselle iholle, antoi hänen kasvoilleen omituisen nuoruuden tunnun, hän hymyili, tai paremmin sanoen, himmeä hohde, hymyn kajastus väreili hänen sisäänpainuneen suunsa ympärillä. Terese oli mennyt äidin luo ja siveli hiljaa hänen otsaansa, koko ajan Hagea katsellen. "Minä onnittelen", sanoi Hage hillitysti, "nythän on tusina täysi." "Te kai tulitte häirityksi viime yönä", sanoi rouva Trine ohuella, vienolla äänellä. "En ollenkaan", vastasi hän, "en kuullut niin mitään, kun minä nukun, niin minä nukun." "Niin tekivät lapsetkin", hymyili Terese, "me kannoimme heidät kaikki arkihuoneeseen ja asettelimme heidät pitkin, missä vain tilaa oli, ja häiriintymättä he jatkoivat nukkumistaan." Niin, lapset. Hage kauhistui, kuinka olikaan mahdollista synnyttää kahdettatoista lasta yhdentoista keskellä, — se oli jo ehdottomasti liikaa. Ja tuo kaikki tuntui hänestä yhtäkkiä typerältä sattumukselta, mauttomalta, rajattomalta liikatuotannolta, hän mutisi jotakin uudestaan tulemisesta ja vetäytyi pois. "Isä on kamarissa", kuuli hän Teresen sanovan, ja kääntyessään uudelleen häntä kohden, huomasi hän että Terese oli punainen ja hänen katseensa murheellinen. Varjelkoon, hänhän näkee, mitä minä ajattelen, todisti Hage itselleen ja hämmentyi. Hiipiessään varpaisillaan ruokasalin lävitse, ihmetteli hän uudelleen, — hänhän näkee, mitä minä ajattelen — kuinka se on mahdollista? "Herttainen pikkutyttö tämä on, sen saatte uskoa", kuiskasi Terese vasun luota. "Tyttökö se on?" kuiskasi Hage sormellaan osoittaen. "Tyttöpä tietenkin", hymyili Terese, "en minä tarkoittanut, että te tulisitte katsomaan." "Tottakai minä tulen katsomaan —", Hage hiipi vasun luokse ja tarkasteli patjojen keskellä lepäävää rusottavaa olentoa. "Eikö hän olekin ihana", sanoi Terese. — "Onpa kyllä", vastasi Hage lakaten vasua katselemasta, omituisesti värähdytti häntä se, että he molemmat, Terese ja hän, näin, lähekkäin, seisoivat tuon pienen lapsen vieressä. Pitikö nyt mokomankin vielä häntä hämmennyttää —? Yhtäkkiä hänen huomionsa irroittumattomasti kiintyi Tereseen, hänen tutkiva katseensa ympäröi Teresen, joka hiljaisena ja hellänä katseli vastasyntynyttä. Tietenkin, sitähän hän kaipaa, ajatteli Hage tullen niin liikutetuksi, että oli pakoitettu poistumaan ikkunan luo. "Niin, vuokra", sanoi hän ollen yhä jostakin syystä hämmennyksissä — itsekään tietämättä mistä. "Isä on kamarissa", sanoi Terese rauhallisesti, siirtymättä vasun luota. Onnellinen isä istui eräässä nurkassa tilikirja polvillaan. Niin — nyt on ukonkäppyrällä yksi huolehdittava lisää, ajatteli Hage sulkiessaan varovaisesti ovea perässään. "Onnittelen tusinan täyttymisestä", sanoi hän, mutta hän kuuli sanojensa kajahtavan aivan toisilta kuin äidin luona. Bisgaard kavahti onnettomana seisomaan, täällä oli kaikki niin sekaista, osastonpäällikkö suo nyt anteeksi. _Kaikki_ oli todellakin sekaista, jumalaties, montako täällä oli yöllä nukkunut. Eikö osastonpäällikkö istuutuisi, kiitos ei, — ja minnekäpä täällä istuutuisi, ajatteli hän, tuolilleko, jolla oli voileipätarjotin tai ehkä sohvaan, joka oli ahdettu täyteen vuodevaatteita. "Iloinen tapaushan se oli, mutta totta siinä on toinen puoli", hymyili Hage. "On, on", täydellisesti sen Bisgaard ymmärsi, totta oli hyvinkin toinen puoli. Mutta olihan selviydytty yhdentoista kanssa, tottapa selviydyttäisiin kahdenkintoista. Ja viimeinenhän se oli, — ja sehän oli niin hiljainenkin, toivottavasti ei osastonpäällikköä entistä enemmän häirittäisi. Osastonpäällikkö Hage kätki hymynsä seteleitä laskiessaan, eikä se ollutkaan mikään hyvä hymy. Äidin luona oli vallinnut omituinen juhlatunnelma, täällä ikäänkuin ilveiltiin. Hän vakuutti Bisgaardille, ettei ollut syytä suruun, melu ei häntä häirinnyt, olipa sitä jo kuultu, kyllä yhdestäkintoista ääntä lähtee, mutta viatonta melua — naapurien kohinoita — hän ei edes huomannut. No, sepä oli hyvä — Bisgaardin jäniksenkasvot vavahtivat. Ja kuitenkin — onhan tuommoinen pikkuolento niin herttainen — ihmistaimi — joka kerran on suureksi sukeutuva, — ajattelevaisena pudisti Bisgaard päätään. Hage katseli häntä tarkkaavaisesti. Merkitsivätkö hänen sanansa, että tapahtuma häntä ilahdutti, oliko hän liikutettu, teeskentelikö hän? Olihan hänellä jo ennestäänkin vaivoja ja vastuksia riittämiin, puolusteliko hän ehkä itseään — kuin puhuisi hän pitäjänsä papille —? Hage kääntyi äkkiä ja aikoi mennä. Mutta taas hänet valtasi hämmennys. Hänen oli kuljettava tuon ihmeellisen huoneen lävitse — vieläköhän Terese mahtoi seistä vasun ääressä? Varpaillaan oli hänen hiivittävä — mitä hittoa tämä kaikki oikeastaan häntä liikutti, kahdettatoistako hän nyt sitten rupeaisi varpaillaankulkemisella kunnioittamaan? Varovaisesti aukaisi hän oven. Kas niin — tuolla hän oli — polvillaan vasun vieressä, kasvot siihen kätkettyinä, niska vain näkyi, kullanhohtoinen niska tummankeltaisten hiusten alta. Katsahtaisikohan hän ylöspäin? Hage hiipi lattian poikki ovelle, mutta hän ei hetkeksikään päästänyt silmistään tuota kumartunutta kullanhohtoista niskaa. Hänen pitäessään ovenrivasta havahtui Terese vihdoin, he katselivat toisiaan. Aivan liikkumatonna seisoen vastasi Hage Teresen katseeseen. Miksikä he näin toisiaan katselivat, miksei hän mennyt, miksikä tuntui niin oudolta — niin ihmeelliseltä — katsella lapsenvasun ääreen polvistunutta Tereseä? Nyt minä menen, sanoi hän itselleen, mutta tunsikin samassa kuuman verivirran tulvahtavan sydämmeensä, varovaisesti kulki hän lattian yli vasun luo, kosketti Teresen olkapäätä, kyynelistä kostein silmin katsahti Terese häntä, — miksikä olivat hänen silmänsä kyyneleiset? Hän oli aikonut sanoa jotakin, mutta ei enää muistanut mitä, äkkiä hän kääntyi, palasi ovelle naurettavan pitkin askelin ja meni, tällä kertaa taakseen katsomatta. Parilla äänettömällä harppauksella selviytyi hän portaista. Alhaalla rupesi hän innokkaasti etsimään kaikkea, mitä hänen piti ottaa mukanaan konttoriin — kirjoituspöydältään hän sitten etsittävänsä löysi. Taukoamatta tepasteli hän lattialla, hattua hakien, sikaaria — samalla piipunnysää täytellen. Yhtäkkiä hän pysähtyi. Keskelle lattiaa. _Sekö_ hänen mieltään hämmensi? Mahdotonta. Nuori, soma tyttökö — sangen soma — mutta aivan liian nuori, tyttö, jonka hän oli nähnyt kehkeytyvän naiseksi viisivuotiaasta lapsesta — ja vain siksi, että hän oli sattunut näkemään hänet lapsenvasun ääressä. Mitä vielä? Vanhapoikako —? Hän rupesi taas ravaamaan lattialla, huitoi käsillään ja mutisi, suussaan sytyttämätön piippu. Hänellä oli hallussaan kolme huonetta ja hän eli aivan oman mielensä mukaan, hän ei voinut kuvitellakaan, että vastoin hänen tahtoaan muutettaisiin edes kynän asentoa hänen kirjoituspöydällään, että minuuttikaan päivässä muodostuisi toisenlaiseksi kuin hän oli päättänyt. Ja nyt saattoi — nuori tyttö — hänet hämilleen — — — Hän otti salkun kainaloonsa ja syöksyi ulos, vasta pitkän matkan päässä tasaantui hänen käyntinsä entiselleen. Myöhästyneenä tuli hän virastoon. Tässä sitä nyt ollaan, ajatteli hän, yläkertaan ilmestyy muuan kahdestoista ja koko päiväjärjestys on sekaisin. Ja miehen mieli hämmentynyt. Kulovalkeana levisi konttorissa tieto, että osastonpäällikkö on pahalla tuulella, maltittomana ja hajamielisenä kaikui hänen tumma, syvä äänensä koko aamupäivän. Kirjurit juoksivat, neiti Svendsen vapisi kirjoituskoneensa ääressä. Hyvä jumala, kuinka hänen silmänsä tänään säihkyvät! Erään piirikunnanvaltuuston lähetystö tuli neuvottelemaan osastonpäällikön kanssa jostakin kiinteimistökaupasta, keskustelun pohjaksi oli lähetystö laatinut pitkän, tarpeettoman selostuksen. Hagen periaatteisiin kuului, ettei koskaan saanut käydä kärsimättömäksi — puhukootpa ihmiset kuinka kauan tahansa. Tänään hänen ruumiinsa nytkähteli, hän siirtelihen tuolillaan, hän kesti, mutta kohtelias ei hän ollut. Lähetystön mentyä pääsi häneltä helpoituksen huokaus, hän nousi tuoliltaan, aukaisi ikkunan ja kiintyi katselemaan vuonoa. Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja tyytymättömäksi, — kuinka mitätöntä ja tyhjänpäiväistä elämä olikaan — ja jotakin se muka oli merkitsevinään. Pikkuseikat saattoivat siis vielä järkyttää hänen tasapainoaan, sen pitemmälle ei hän ollut päässyt. Hän oli luullut päässeensä sen rajan ylitse, jonka takaa eivät mitkään _sattumien_ maailman häilähdykset häntä tapaisi. Hän oli luullut päässeensä tarkastelun piiriin, luullut piirtäneensä ympärilleen aukottomat kaaret, luullut voivansa sanoa elämälle: älä koske minun ympyröihini. Ja sittenkin hän hämmentyi ja niin helposti. Hän ei ollut vielä läheskään piirien keskustassa, pitemmälle täytyi hänen tunkeutua. Ehkäpä hän oli hieman, sanoisiko, liiaksi rasittunut tai henkisen askartelun puutteesta hermostunut. Vuosikausia oli hän yhtämittaa ahertanut samassa työssä, ehkäpä hän sittenkin oli liiaksi rasittunut, sydän sitä todisti: jo kauan oli hän tuntenut pientä ahdistusta, itsepintaista, heikkoa ahdistusta, varsinkin valvottuaan myöhäiseen yöhön, sydämenahdistusta, joka herätti kaukaisen kuolemanajatuksen. Hermostuneisuutta hän poti, yksitoikkoisuudesta johtunutta hermostuneisuutta. Hänen täytyi lähteä lomalle. Lomalle — pelkkä ajatuskin lomasta, matkasta, herätti hänen mielessään uusia ailahduksia. Hän katseli vuonoa, vaaleansinistä, kesäistä vuonoa,-hohtavia, auringossa sinertäviä tuntureja, hän katseli ja hänen katseensa kulkeutui tunturien tuolle puolen, lännen kesää hän katseli: valkeakuorisia, voimakastuoksuisia koivuja, ruusuja, joita kasvoi kaikissa puutarhoissa, pehmeitä, sametinvihreitä niittyjä, suurta ja kirkasta virtaa — Hänen näkynsä päättyivät pitkään huokaukseen, lomalle hän lähtisi. Hän ei ollut luotu hämmentymään, — hänetkö, ikämiehen, saisi villitä tytönletukka, jota hän oli katsellut jo viisivuotiaana — ei koskaan. Hänkö kahlehtisi elämänsä toiseen ihmiseen, rakastaisi rauhattomuutta, melua ja sekamelskaa - etsisi sukulaisuuksia, kaipaisi perhettä. Äh — narriksi hän alentui, arkoja naimisajatuksia parveili hänen päässään, puolesta ja vastaan hän todisteli. Kaikkeen oli syynä hänen sydämmensä — aavistamatonta tulevaisuutta se sykki. Oli todellakin aika lähteä lomalle. — — Nuori tyttö — joka valkoisena seisoi korkealla parvekkeella viittoillen hänelle, — mitä olikaan hän uneksinut viime yönä? Ei, vain lomaansa hän tahtoi ajatella. Näin päätellen lähti hän kotiin. Siellä odotti häntä äidin kirje. 21. Hage luki kirjeen — laski sen kädestään ja luki uudelleen, siinä puhuttiin Anne Sofiesta ja Ole Bergeimistä, Charlottesta, Sten Meldestä ja papista. Sitten hän istuutui suureen, pehmeään, nahallapäällystettyyn nojatuoliinsa, ojentautuen mukavaan lepoasentoon. Niin, olikohan jotakin tehtävissä — kykenikö hän auttamaan? Toinen hänen sisaristaan aikoo mennä naimisiin talonpojan kanssa, seudun hauturin, Ole Bergeimin kanssa, jolla hän tapasi kannattaa kalavasuaan, toisella oli ollut sydänsuru, mutta juoksenteli nyt pitkin mäkiä pitäjän vanhahkon talonpoikaispapin kintereillä; olikohan jotakin tehtävissä? Ei — ei niin mitään. Hän tiesi niin hyvin, minkä taistelun hänen sisarensa olivat taistelleet, olihan hän itsekin sen tuoksinassa temmeltänyt, varjojen taistelun elämisen onnesta. He eivät jaksaneet pysyä pystyssä yltyvän autiuden ympäröiminä. He masentuivat ja tarttuivat yksinäisyydestä pelastavaan oljenkorteen. Uljasta katseltavaa ei se ollut eikä kaunistakaan, mutta inhimillistä se oli, ja eihän sille mitään mahtanut. Häntä ainakaan ei mikään velvoittanut sekaantumaan tapahtumien kulkuun. Toisten kohtaloiden puoskaroiminen on typerintä, mitä ihminen saattaa tehdä, hyvää ei semmoisesta koskaan koidu. Elämän saatosta vaipui aina sukuja varjojen valtakuntaan. Sukuja, jotka olivat kaikkensa antaneet, jotka elämä tuomitsi takaisin oppihuoneeseen, neitsyydentilaan ja yksinäisyyteen, elämän takapihoille ja hiljaisiin, hämäriin puutarhoihin, joissa myöskin oli hyvä olla. Varjoihinkin saattoi kuulua arvokkaalla tavalla. Oli kyettävä irroittautumaan elämän telmeestä. Hän nousi ja meni lattian poikki sille seinälle, jolla perhekuvat riippuivat. He kuuluivat vanhaan, holsteiniläistä alkuperää olevaan virkamiessukuun, monen polven aikana olivat he näytelleet huomattavaa osaa pappeina, tuomareina ja upseereina. Samanlainen oli äidinkin suku. Hän oli ylpeä suvustaan, hänen esi-isänsä olivat jättäneet jälkeä, he olivat olleet velvollisuudentuntoisia, sivistyneitä ja isänmaataan rakastavia. Mutta — nykyhetki ei heitä enää tarvinnut eikä tulevaisuudestakaan mitään uutta kangastanut. Pysytelköön meidän köyhä virkamiehistömme siivosti varjossa, naurettavaa on nähdä sen koettavan puolustaa entistä asemaansa ja vielä naurettavampaa nähdä sen pyörivän uuden tanssin tahdissa. Täyttäköön se viimeisen velvollisuutensa hiljaisuudessa. Kuolkoot vanhat suvut arvokkaassa yksinäisyydessä. Oliko se, mitä jälkeen tuli, parempaa, ei, ei ainakaan hänen mielestään. Mutta se ei olekaan tärkeintä, ei se mitään merkitse onko uudella jotakin parempaa tarjottavana kuin vanhalla, kaikki riippuu siitä, että se on uutta, virkeätä, elinvoimaista. Uuden, elinvoimaisen ilmenemismuodot ovat aina siloittelemattomia. Uusi suku valtasi vanhat virkamiestalot, kaadatti lehtokäytävät, antoi vanhojen, arvokkaitten rakennusten rappeutua, sillä ei ollut kirjoja hyllyillään, ei maalauksia, ei musiikkia. Se ei pitänyt musiikista. Mutta kaipa silläkin oli omansa. Sillä oli ensipolven uhkuvat voimat. Kerran oli sekin elinaikanaan luova itselleen oman perimätiedon, eikä sitä haitannut, että hänen sukunsa olemassaolo päättyi yhdessä ihmisiässä. _Hän_ ei pyrkinyt pitkittämään veretöntä olemassaoloaan menemällä naimisiin — pelastuakseen oli sisar ottanut talonpojan. Hän jaksoi hävitä hiljaisuudessa. Mutta hänen sisarensa pelastautui tuhosta talonpoikaissukuun, meni naimisiin köyhän länsinorjalaisen talonpojan, vaatimattoman hauturin kanssa. Hänen lapsistaan tulisi talonpoikia tai kenties — ja se olisi kaikkein pahinta — miehiä, jotka eivät olleet mitään, jotka olivat matkalla ylöspäin, maattomia talonpoikia, joilla ei ollut talonpoikaissivistystä, eikä säätyläissivistystä. Ehkäpä Anne Sofie menetteli oikein, mutta hänen mielipiteensä oli muuttumaton. Saihan ihminen juosta onnensa perässä — kuin mies hattunsa, jonka tuuli on vienyt — ei siitä ole mitään sanomista, omanhan hattunsa perässä kukin juoksee, mutta naurettavaa se on kiistämättömästi. No niin — naurettaviahan me olemme kaikessa tapauksessa, mikään luoduista ei ole niin kuvittelujen vallassa kuin ihminen, aina hän jotakin luulottelee, aina on laukkaamassa tätä tai tuota etäistä tavoitellen, takertuneena omaan hämmennykseensä, jota hän nimittää syvämielisyydeksi. Sopihan rauhallisesti istua kotonakin, vaikkapa naurettavankin rauhallisesti, ja antaa asiain mennä menoaan. Mutta vaikeata on pysyä omassa osassaan, virheettömästi näytellä, olla eksymättä vääriin otteisiin. Mietiskelijän ei pidä tavoitella rakastajanosia. Eivät kaikki sovi näyttelemään suurta tragediaa, kunniallisempaa on silloin pysytellä omalla, porvarillisella erikoisalallaan. Kolmannen luokan näyttelijä on tarpeellinen, jopa välttämätönkin mies, hän palvelee kokonaisuutta, suurta, ihmeellistä kokonaisuutta, ja hän voi sen tehdä kelvollisella, kunnioitettavalla tavalla, naurettavat oliot, typerät tolvanat ovat kuvailleet hänet tavallista porvaria, vaikkapa esimerkiksi osastonpäällikköä, vähäpätöisemmäksi. Hänen täytyy vain tietää rajoittuneisuutensa, hän on luotu astumaan oikealla hetkellä sisään ja sanomaan, että hevoset on satuloitu, tuo repliikki _täytyy_ tulla sanotuksi muuten ihana kokonaisuus särkyy säpäleiksi. Hänpä onkin ottanut urakakseen tuon repliikin sanomisen, Romeon osaa hän ei tavoittelekaan. Onko vaikeata tyytyä yhteen ainoaan repliikkiin? Onpa niinkin — jos hän olisi syntynyt 40—50 vuotta aikaisemmin, olisivat suuret sankariosat ehkä kuuluneet hänelle. Mutta niitä osia olivat hänen esi-isänsä näytelleet ja näytelleet hyvin. Eihän hallitus voinut sallia, että sama suku aina näytteli samoja osia, ja vanha ohjelmisto oli sitäpaitsi joutunut pois muodista, uuteen ei hän sopinut, lukuunottamatta sitä, että hän kelpasi kyllä tulemaan sisään ja sanomaan, että hevoset on satuloitu. Niin — hänen sukunsa oli kerran näytellyt, ja hän oli ylpeä suvustaan. Uljas on ensimmäisen osa, sen, jonka tehtävänä on uuden suvun luominen, mutta jolleivät lastenlapset uskalla tunnustaa sukuylpeyttään, niin mitä silloin on väliä, vaikka suku polveutuisi länsinorjalaisesta jäärästä. Hän poistui perhekuvien luota ja pysähtyi erästä maalausta katselemaan, se oli nykyaikaista taidetta. Hän rakasti sen sydämmellisyyttä, sen värien voimaa, sen nuorekasta, reipasta tunnelmaa. Tuo ei ole minun sukuani, ajatteli hän, mutta tulee vielä sekin hetki, jolloin joku tätä esi-isäinsä aikaista kuvaa katsellessaan sanoo: tuo on vanhaa, hyvää taidetta. Eikö koko elämän salaisuus olekin juuri siinä -sen hekuma, sen murhe — että se mikä on uutta ja rohkeata kerran muuttuu vasta ilmestyvän hienoksi, kalpeaksi, ylhäiseksi taustaksi. Minä olen siis sukuni viimeinen, ajatteli hän, ja minuun sen elämä päättyköön. Ainakin suorassa linjassa, kuten typerästi sanotaan. Minä en aio ylläpitää minkäänlaista sukulaisuutta hauturin lasten kanssa. 22. Bisgaardilaiset nukkuivat — kukin omassa vuoteessaan, välistä kaksikin yhdessä. Aamu aikoi jo heikosti hämärtää, Teresen vuode oli äidin huoneessa, hän oli hereillä ja katseli ikkunan kajastusta, himmeätä valokaistaa lattialla, kuunteli äidin pitkää, rauhallista hengitystä, hentoa huokumista vasusta. Hän katsahti kelloaan — kohta oli pienokaisen ruoka-aika. Yhtäkkiä hän kuuli hiljaisia, sipsuttavia askeleita ja näki ovessa valkoisen olennon, nopeasti ja äänettömästi hypähti hän vuoteestaan, tuon reippaan hypähdyksen olivat hänelle opettaneet monet tuhkarokko- ja hinkuyskäkohtaukset sekä muut lastentaudit. Pikku Regine siellä tuli, pelosta ja väsymyksestä nikottaen, Lotta oli huono, hän on niin sairas, että varmasti hän kuolee, sanoi Regine. Varovaisesti, äitiä herättämättä, hiipi Terese huoneitten lävitse, mielihyväkseen huomasi hän, että kaikkialla kuorsattiin rauhallisesti. "Kylläpä meitä on monta", ajatteli hän kiiruhtaen kamariin, jossa Lotta lepäsi, niin, sairas hän oli, punaisena ja kuumeisena heittelehti hän vuoteellaan, lyhyesti ja kuivasti hengittäen. Terese polvistui hänen vuoteensa viereen, "pikku Lotta, rakas pikku Lotta, tunnethan sinä minut", kuiskasi hän, mutta pikku Lotta vain vääntäytyi poispäin, valitti surullisesti ja tuijotti villiytynein katsein, mitään näkemättä. "Meidän täytyy herättää isä", sanoi Terese ja hiipi samoin varovaisin askelin huoneitten lävitse, kuuli saman rauhallisen kuorsauksen kaikkialta. Varoen sulki hän äidin huoneen oven ja herätti isän. Bisgaard oli tullut niin useasti herätetyksi yöllä, että pelkkä kuiskaus hänen korvaansa riitti synnyttämään hänen aivoissaan määrätynlaisen kuvasarjan: sairas, lääkäri, apteekki olivat siinä julkisimmalla sijalla. Tietämättä mitä oli tekeillä, vetäisi hän housut ylleen, pisti jalkansa tohveleihin ja hiipi, olkaimista käsin pidellen, sairaan luo. Hän tunnusteli pientä, polttavaa kätöstä ja katseli Tereseä säikähtynein silmin. "Meidän täytyy lähettää hakemaan lääkäriä." Terese tahtoi odottaa hetkisen, tarkastella taudin kulkua, mutta pikku Lotta tuli vain huonommaksi, hän kohottautui vuoteestaan ja huusi äitiä, kirkkaina ja suurina pyörivät silmät hänen päässään, äitiä ei olisi saanut häiritä. Terese teki päätöksen. "Minä menen herättämään neiti Stefferudin, hän on niin kiltti, minä koputan hänen ikkunaansa ja pyydän saada käyttää puhelinta." "Mutta ajattelehan osastonpäällikköä", sanoi Bisgaard säikähtyneenä, hän pelkäsi kovasti vuokralaistaan. "Ei hän herää", sanoi Terese, mutta pelkäsi itsekin. "Ja enhän minä toki voi antaa pikku Lotan sentähden kuolla, että pelkään hänen herättämistään." Hän kietaisi aamunutun ylleen, vetäisi kengät jalkoihinsa ja hiipi alas. Hän pelkäsi, pelkäsi pikku Lotan tähden, ihmisten herättäminen, vaikkapa vain yhden ainoankin, peloitti häntä, ja puutarhan suurten puitten alla oli niin hiljaista ja hämärää. Hän juoksi pitkin talon seinämää, lehvistön keskeltä kajasti sinertävää valoa, lintu, vain yksi ainoa lintu, vihelsi pitkän säveleen, taukosi, vihelsi taas. — Hän koputti neiti Stefferudin ikkunaan, ensin varovaisesti, sitten kovempaa, neiti Stefferud ei herännyt, Terese kietoi aamunutun tiukasti ylleen, hän värisi vilusta. Mitä hän tekisi, hän koetti huutaa, mutta ääni petti, "mitä minä teen", sanoi hän ja katseli säikähtyneenä ympärilleen hiljaisessa puutarhassa. Silloin aukeni muuan etäämpänä oleva ikkuna ja muuan paitahihasillaan oleva mies katsahti ulos tiedustellen kovalla ja ankaralla äänellä, mitä oli tekeillä, tuo mies oli osastonpäällikkö Hage. Terese säikähti niin kovasti, että koetti kätkeytyä painautumalla seinää vasten, mutta kun Hage vielä kerran kysyi, kuka siellä koputteli, vastasi hän: "minä vain". "Kuka se semmoinen minä vain on?" "Minä — Terese Bisgaard." "Jumala varjelkoon", sanottiin ikkunasta ja valkoinen paita hävisi, mutta ikkuna jäi avoimeksi. Hetken kuluttua ilmestyi taas pää ikkunaan. "Mitä on tekeillä, lapseni?" Teresen ääni värisi. "Minun piti vain herättää neiti Stefferud, pikku Lotta on sairas ja minä aioin pyytää saada käyttää puhelinta" — "Neiti Stefferudia täytyy olla kokonainen rykmentti herättämässä, silloin kun hänellä on oikeus nukkua", muristiin ikkunasta, "minä tulen aukaisemaan teille oven." Terese aikoi kieltää, hän lähettäisi jonkun veljistään hakemaan, mutta Hage oli jo hävinnyt ikkunasta. Ja sitten hän ajatteli, että oli typerää olla hämillään ja peloissaan, kun pikku Lotta oli sairas. Hage aukaisi hänelle oven, viittasi puhelinta, joka riippui eteisessä, Terese ei katsahtanut häneen, kietaisi vain aamunuttua tiukemmin ympärilleen ja soitti. Hage aikoi mennä, mutta pysähtyikin ovelle, ehkäpä Terese tarvitsi apua, hänen oli jäätävä. Hänellä oli yllään housut ja takki, paljaat jalat tohveleissa, paljasta, voimakasta kaulaa ei ylös nostettu takinkaulus riittänyt peittämään. Häntä palelsi, kyllä hän sittenkin menisi, mutta lähtemisestä ei tullut mitään, nojaten ovea vasten katseli hän Tereseä, hänen vaaleata palmikkoaan, hänen puhelinluettelon yli kumartunutta päätään. Hänen soittaessaan valahti aamunuttu hänen toiselta olkapäältään, Hage näki vilauksen pyöreätä olkapäätä peittävästä yöpaidasta, hän saattoi seurata hänen ruumiinsa pehmeästi aaltoilevaa viivaa ja hänestä tuntui siltä kuin olisi hän salaa tarkistelemassa, kuin olisi hänen pitänyt lähteä, mutta yhä seisoi hän ovea vasten nojaten, kädet taskussa. Hän sävähti kuullessaan Teresen äänen, heikon ja epätoivoisen, "minä en pääse minnekään", voivotti hän, "kukaan ei vastaa." Hage sukaisi nopeasti hiuksiaan, koetti piristäytyä ja olla huomaavainen, "minä autan teitä", sanoi hän, "eräs minun tuttavistani on lastenlääkäri — hänet me kyllä saamme hereille." Hän kävi käsiksi puhelimeen ja seisoi nyt aivan lähellä Tereseä, hän ei nähnyt häntä, mutta tunsi hänen läsnäolonsa ja kuuli hänen lyhyen, pelokkaan hengityksensä. Suuttuen huomasi hän kättensä vapisevan puhelinluetteloa selaillessaan, hän puri hampaansa yhteen ja katseli, Teresen ylitse, eteisoven ikkunasta harmaaseen, aamuiseen puutarhaan ja kuuli selvästi yksinäisen linnun visertävän. Hän soitti ja pääsikin perille, lääkäri lupasi heti tulla. "Minä soitan auton sinua noutamaan", sanoi Hage puhelimeen, — "lääkäri tulee kohta", sanoi hän Tereselle etsiessään autojen puhelinnumeroa. Hän kuuli Teresen itkevän. Hän oli peittänyt kasvonsa käsillään, aamunuttu oli paljastanut käsivarret. "Lakatkaa jumalan tähden heti itkemästä", sanoi hän suuttuneena, "taikka minulta jää ikipäiviksi numero löytämättä." Terese säikähti niin kovasti, että itku todellakin tyrehtyi. Silmänräpäyksen hän katseli Hagea silmiin ja näki pelästyen, kuinka ne hämärässä liekehtivät. "Minä vaan tulin niin iloiseksi", kuiskasi hän eikä uskaltanut liikahtaakaan. Hage puhui puhelimeen niin kiukkuisella ja synkällä äänellä kuin olisi ollut rikos kyseessä, ja raivostui kun ei heti päässyt oikeaan numeroon, soitettuaan vihdoin loppusoiton jyrisi hän ikäänkuin olisi tahtonut herättää koko korttelin. "Puhelin on kiusankappale", sanoi hän katsoen konetta julmistuneena, "mutta kohta on lääkäri täällä." "Monet kiitokset — teitte kovin ystävällisesti -ja minä kun herätin teidät keskellä yötä. Mutta nyt minä menen Lotan luokse." "Niin, kiiruhtakaahan", sanoi Hage karusti, "onnea matkalle." "Kiitos", Terese koetti tekeytyä niin pieneksi kuin suinkin ja pujahtaa hänen selkänsä taitse, mutta silloin Hage kääntyi ja loi häneen liikutetun, tulisen katseen, ja ennenkuin hän aavistikaan, oli Hage laskenut molemmat kätensä hänen olkapäilleen, kumartunut ja suudellut häntä otsalle. Hänen kätensä painosta notkahtivat Teresen polvet, suudelma ei polttanut vain hänen otsaansa, vaan koko hänen ruumistaan, häntä pyörrytti ja hän sulki silmänsä. "Mene, lapsi — mene", kuiskasi Hage hänen otsaansa vasten. Hage päästi hänet, mutta liikkumattomana seisoi Terese hänen edessään, Hage puhui, mutisi tietämättä, mitä sanoi, "lääkäri tulee kohta, nyt täytyy Teresen mennä". Nöyränä ja pienenä kumartui Terese, "niin, nyt hän menee, tuhannet kiitokset avusta." Mutta kun hän todella aikoi lähteä, ojensi Hage kätensä häntä kohden: "Yhden kerran — vain yhden ainoan kerran —" Hän kietoi kätensä Teresen ympärille ja Terese painautui häntä vasten, hän taivutti Tereseä taaksepäin ja suuteli häntä, hänen otsaansa, silmiään, suutaan, kaulaansa, hänen ruumiinsa lämpö virtasi hänen käsiinsä, Terese tunsi kuinka lujasti hänen kätensä kiertyivät hänen ympärilleen, se teki kipeätäkin ja hän puristautui häntä vasten. "Sinun täytyy mennä", kuiskasi Hage uudelleen ja yhä uudelleen, pitäen häntä sylissään ja hyväillen häntä, "muista, että pikku Lotta odottaa". Terese vihdoin varovaisesti irroittautui ja päästyään vapaaksi loi Hageen nopean, hämmästyneen katseen. Varovaisesti hipaisi hän Hagen käsivartta, kuiskasi kuulumattomasti hyvää yötä, kääntyi ja meni, mutta ovella hän kääntyi uudelleen ja katsahti Hageen pelokkaasti, ihmetellen, lähti sitten, juoksi nopein, epävarmoin askelin portaita ylös. Hage seisoi liikkumattomana, seinään nojaten, kädet riippuen, hän ei uskaltanut liikauttaa niitä, sillä hän tunsi, että niissä oli vielä hänen ruumiinsa lämpöä. Hän ei uskaltanut liikauttaa jäsentäkään. Jos hän liikahtaisi, selviäisi hänelle heti, mitä oli tapahtunut, ja juuri sitä hän ei tahtonut. Hän seisoi liikkumatonna vielä auton tullessa. Mennessään aukaisemaan, tunsi hän palelevansa, kas, aamu oli jo tulossa, taloa valaisi kellervä hohde. Heikko tuulahdus pani puut hiljaa kohisemaan. Mutta vieläkään ei laulanut muuta kuin yksi lintu. "Oletko sinä hankkinut itsellesi pikkulapsia", sanoi lääkäri portaita noustessaan, "mitä peijakasta tämä juttu merkitsee." Hage selitti perusteellisesti: perhe ei ollut saanut tavatuksi omaa lääkäriään ja lapsi oli hyvin sairas. "On tehtävä kaikki, mitä voidaan — he ovat minun erittäin hyviä ystäviäni — minun isäntäväkeäni - tämä tapaus huolestuttaa minua suuresti — mutta tiedänhän minä, että sinä teet kaiken, mitä pitääkin —" Lääkäri katseli innokkaasti haastelevaa miestä, hän oli tottunut näkemään Hagen moitteettomana, jäykkänä, ja nyt hän näki hänen astelevan paljaat jalat tohveleissa, puolipukeissa, silmissä villiytynyt ilme — "Mene levolle, äläkä suotta kiihoitu, lapset sairastuvat ja paranevat, ei sen tarvitse mitään erikoista merkitä. Polta piipullinen sängyssä, Hage, ja lue jotakin, niin saat muuta ajateltavaa. Tästäkö minä menen ylös?" Mutta Hage ei mennytkään levolle, hän meni omaan eteiseensä, mutta ehdittyään puhelimen luo hän pysähtyi. Hän tuijotti sitä kuin jotakin suurta ihmettä. Täällä — täällä — oli se tapahtunut, täällä oli _kaikki_ tapahtunut, tuo selittämätön, odottamaton. Samana iltana, jona hän — ei, nyt hän ei ajattelisi, juuri nyt ei hän ajattelisi. Mitä olikaan hänelle tapahtunut, paljonkohan siinä oli totta, tuntuisiko se ehkä huomenna vain lapsen sairaudesta johtuneelta kiihoittuneisuudelta — ja muuten olisi kaikki unhossa? Hän meni avonaisen ikkunan luo ja katseli ulos. Tuntui siltä kuin olisi valo hetki hetkeltä lisääntynyt, muuan seinä hohti, ikkuna kimalsi, eräs puu alkoi kirkkaasti vihertää. Ja koko ajan lauloi tuo yksinäinen lintu. Kylläpä se lintu laulaa, ajatteli hän. Hän seisoi liikkumattomana ikkunan ääressä ja katseli aamun valkenemista, vilu värisytti häntä. Kuinka ihmeellistä onkaan aamun, päivän nousun, valon varttumisen katseleminen, linnun laulun kuunteleminen, linnun, joka laulaa vain sinulle yksin ja ehkäpä eräälle toisellekin. Hän kuuli lääkärin laskeutuvan portaita ja meni ulos. "Täälläkö sinä yhä seisot — aiotko todellakin kylmetyttää itsesi. Niinpä niin — lapsi ei kylläkään ole terve, mutta onhan se voimakas. Tuolla yläkerrassa oli uskomattoman paljon väkeä — ansaitsisivat urhoollisuusmitaliin." Hän katseli Hagea, häntä olisi haluttanut sanoa pari sanaa eräästä peijakkaan sievästä tytöstä, mutta jätti sen kuitenkin sikseen, ei ollut leikkimistä Hagen kanssa. "Pistäydyn täällä huomenna, tai oikeammin tänään", sanoi hän. "Tee niin", sanoi Hage ja seurasi häntä ulos, puutarhassa he pysähtyivät. "Kuinka ihmeellisen ihana onkaan tämmöinen aamu — me kaupunkilaiset nautimme siitä liian harvoin." "Sinullekin tekisi nukkuminen parempaa", sanoi lääkäri, piru ties, mikä Hagea riivasi. "Ja jos sinä välttämättä tahdot täällä haaveilla, niin mene ensiksi sisään pukemaan hieman enemmän vaatetta yllesi. Hyvää yötä — äläkä suotta ole huolissasi lapsesta." Hage kulki hitaasti puutarhan lävitse, niin, mitähän tohtori oikein mahtoi ajatella, täällä hän, vakava mies, haaveili aamukylmässä — Eräs yläkerran ikkuna aukeni, Terese kumartui ulos. "Hyvää yötä", kuiskasi hän. Hage pysähtyi. Hän vain katseli ylöspäin, Teresen kasvot loistivat, niin ihmeellisesti ne loistivat, "hyvää yötä", kuiskasi Terese uudelleen, ja sitten ikkuna sulkeutui. Hage meni sisään. Syvä ihmettely värähteli hänessä, Terese oli aukaissut ikkunan, kuiskannut hänelle hyvää yötä, — se oli siis totta, tuo ihmeellinen tapahtuma oli siis todellisuutta. 23. Seuraavana päivänä soitti Hage virastoon ja ilmoitti tulevansa vasta myöhemmin päivällä. Mentyään yöllä vihdoinkin levolle, oli hän valmistautunut valvomaan lopun yötä, nyt hän suuresti ihmetteli sitä, että hän olikin nukkunut kuin kivi myöhäiseen aamuun asti. Aurinko paistoi kirkkaasti hänen päälleen, minnekä oli hävinnyt aamuinen kalpea kajastus — ja tuo yksinäinen laululintu — puutarhassa viserteli nyt koko lintukuoro. Hän nousi ylös ja pukeutui hitaasti. Oliko hän nyt sitten muka kihloissa? Kävikö laatuun mennä illalla vuoteeseen vannoen, ettei niin koskaan tapahtuisi, ja nousta seuraavana aamuna kihloissa olevana miehenä. Hän muisti tuon hiljaisen kuiskauksen, "hyvää yötä", ja hänen sydämensä värähti, se oli sittenkin totta. Astellessaan ruokasalissa aamiaista odotellen ajatteli hän, että mahtoikohan se nyt sitten olla niin varmaa? Niin välttämätöntä? Olikohan yöllinen yllätys niin vakavaa laatua? Mitään ei oikeastaan oltu _sanottu._ Hän pysähtyi ja katseli kuunnellen kattoa, yläkerrassa käveli joku, olivatko nuo hänen askeleensa? Tai kävelikö siellä joku lukemattomista kälyistä tai lankomiehistä? Tai ehkäpä appiukko siellä asteli, -anoppi ei päässyt kävelemään — kahdestoista esti. Mihinkä hän olikaan sotkeutunut? Eihän se — hitto vieköön — voinut olla ihan peruuttamatonta. Mutta — pitihän hän Teresestä, yhtäkkiä hän tunsi olevansa aivan pyörällä päästään, hän oli taas yöllisen huumauksen vallassa, peittäen käsillään silmänsä kiiruhti hän ikkunan luo. Piti, niin, se sana oli aivan liian lievä tai oikeammin sanoen: se sana ei hänelle sopinut, mitä se sitten oli, niin, mitä se oli? "Jos se on elämää, niin minä pelkään sitä", sanoi hän yhtäkkiä ääneen. Mitä minä nyt teen, menenkö yläkertaan ja sanon: tässä on teidän vävypoikanne ja antaudun koko perheen syleiltäväksi? Paljon hän antaisi saadakseen elää Teresen kanssa autiolla saarella, puolen kuningaskuntaani minä annan autiosta saaresta, jossa on nykyajan mukavuudet. Menisikö hän yläkertaan tiedustelemaan, kuinka sairas lapsi jaksoi, sehän olisi vain tavallinen kohteliaisuuden osoitus, inhimillisen myötätunnon ilmaus, sen hän tekisikin, hän menisi katsomaan, kuinka _Terese_ suhtautui yölliseen tapahtumaan. Kylmänä ja kohteliaana tiedustelisi hän lapsen tilaa ja koettaisi samalla tarkkailla Teresen silmiä, ehkäpä hän huomaisikin turhia kuvitelleensa. Hän söi aamiaista ja hämmästyi taas omaa itseään, hänhän söi kuin kyntömies, hän ei muistanut syöneensä aamiaista pitkään aikaan niin hyvällä ruokahalulla. Söikö kihloissa oleva tai puoliksi kihloissa oleva tai kenties kihloissa oleva tavallista enemmän? Rakkausko sen teki? Hän otti hattunsa ja salkkunsa, näyttääkseen pikipäin pistäytyvältä, ulkonaisesti tunsi hän olevansa moitteeton, mutta hänen sisimmässään piili epävarmuus ja pelko. Eräs pienokaisista aukaisi oven, vain raolleen, "äiti on makuulla ja pikku Lotta on sairas", sanoi hän. "Minä tiedän sen", sanoi Hage ajatellen menisikö hän sittenkin sisään. "Isä on mennyt, mutta Terese on arkihuoneessa", sanoi pienokainen. Hage koputti ovelle ja odotti hetkisen ennenkuin astui sisään, hänen koputukseensa ei vastattu. Terese seisoi ikkunan luona, hän oli tuntenut Hagen äänen, hän seisoi liikkumattomana Hagen tullessa sisään, hän vain katseli häntä, pitkään ja vakavasti. Hage hämmentyi niin, että pysähtyi ovelle, mitä hänen pitikään sanoa, muisteli hän, mutta hän näki vain Teresen, vain että he olivat kahden, ja hän tunsi taas käsissään Teresen ruumiin herttaisen lämmön, tunsi kuumeisen värähdyksen. Minun täytyy sanoa jotakin, ajatteli hän, ja kysyi, "mitä kuuluu?" - "Kiitos kysymästä, Lotta voi hieman paremmin - luullakseni", vastasi Terese liikkumattomana, "täällä on niin siivotonta", lisäsi hän. — "Sehän on luonnollista", sanoi Hage. Ja sitten he vaikenivat. Hage koetti rohkaista itseään, nyt sinun täytyy saada selville se, mitä haluat, ajatteli hän, mutta hänpä ei saanutkaan siitä selkoa. Ja katsahtaessaan uudestaan Tereseen, sävähti hän: jotain outoa värisi Teresen katseessa, pelkoa, odotusta, kiihkeätä odotusta. Yhtäkkiä hän hymähti, vain hiukkasen, ehkeipä hän siitä itse tietänytkään, mutta Hageen teki tuo hymähdys syvän ja voimakkaan vaikutuksen, se pani huoneen heilahtamaan, pyörähtämään ihmisineen päivineen; heilahtelevaa lattiaa pitkin koetti Hage pyrkiä Tereseä kohden, hattu ja salkku olivat hänen käsissään, hän ojensi ne, hattuineen ja salkkuineen, Tereseä kohden ja otti hänet syliinsä. Seistessään hänen vieressään kuiskasi Terese, "onko se totta", ja Hage kysyi, "mitä sinä tarkoitat", ja ihmetteli, että oliko muka olemassa jotakin, joka ei ollut totta. — "Minä olen pitänyt sinusta jo pienestä asti", hymyili Terese. — "Pienestä asti", toisti Hage tuntien tuskallisen pistoksen, Terese oli nuori ja hänen hiuksensa olivat harmaantumassa, "sinä olet vielä lapsi ja minä —" "Minäpä tiedän paremmin kuin sinä, mikä ja mitä sinä olet", sanoi Terese ja suuteli häntä hymyillen — — ‒ ‒ ‒ — Mennessään konttoriin vaivasi häntä ajatus, että kaikki huomaavat hänen ulkomuodostaan, että hän on hiljan mennyt kihloihin, mahtoikohan hän näyttää hullunkuriselta? Saapuessaan virastoon ajatteli hän, että jos joku kysyy, olenko minä ollut sairas, kun tulen näin myöhään, niin minä vastaan, että en kiitos, minua ei vaivaa yhtään mikään, jollei se, että olen mennyt kihloihin. Tuskin oli hän saanut näin ajatelluksi, kun hän jo kohtasi erään kirjurin, joka kohteliaasti tiedusteli, "onko osastonpäällikkö ollut sairas?" — "Minä poden aasialaista paiseruttoa", vastasi Hage karusti ja meni menoaan. Hän tervehti tuskin ollenkaan neiti Svendseniä, meni suoraapäätä konttoriinsa, vetäisi oven kiinni ja antoi tuon pikku neitosen tuijotella suljettua ovea. — Mutta konttorissaan tarkasteli osastonpäällikkö itseään peilistä — miltähän hän mahtoi näyttää hiljan kihloihin menneenä? — 24. Tuli päiviä, joina Johannes Hage oppi tuntemaan monenkaltaisia uusia elämänilmiöitä, pieniä ja suuria. Palatessaan virastosta keksi hän kirjoituspöydällään, loukkaamattomalla kirjoituspöydällään, valtavan syreenikimpun, jota hän ei uskaltanut siirtää pois, vaikkei hän sen tuoksua sietänytkään, hän kierteli kirjoituspöydän ja kukkakimpun ympärillä ja hänen tunteensa heilahtelivat suuttumuksesta hellään ihastukseen ja pelkoon. Näin kaarrellessaan huomasi hän, että joku oli selaillut hänen kirjahyllyään — muuan kirja oli asetettu väärin paikoilleen. Ja se sama joku oli katsellut hänen valokuviaankin, sormiellut hänen nuottejaan, tuon tuntemattoman jälkiä näkyi kaikkialla, koko hänen pyhä, viileä huoneensa oli täynnä tuota tuntematonta, täynnä uutta ja vaarallista tuoksua, levottomuutta, liikuntoa, joka peloitti. Hänen vielä seistessään, oudon tuoksun ja levottomuuden hämmentämiä ajatuksiaan kooten, aukeni ovi, hän kuuli reippaita, keveitä askeleita ja seuraavassa tuokiossa hän oli jo täydessä syleilemisen ja suutelemisen touhussa. Selviydyttyään temmellyksestä, oli hänen kaulahuivinsa kohonnut korvien tasalle, tukka törrötti pörröisenä, koetettuaan siivoutua ihmiselliseen kuntoon, kysyi hän, pieneen, vakavaan puheeseen valmistautuen: "Oletko sinä ollut täällä tänään jo ennenkin?" "Ennenkinkö?" vastasi Terese ihmetellen, "minä olen ollut täällä koko päivän". "Koko päivänkö?" "Tietysti. Saatuani aamutyöt tehdyiksi, syöksyin minä tänne. Minulla on lomaa konttorista kokonainen viikko, otin sen nyt, koska tarvitsin sitä, ja nyt minä olen auttanut neiti Stefferudia. Minä olen pannut kaiken kuntoon, järjestänyt sängyn, pölyttänyt —" "Oletko sinä siivonnut makuuhuonettakin", huudahti Hage vilpittömästi säikähtyen. "Olenpa niinkin. Ja sitten minä olen vain lojuillut jollakin tuolilla ja oleillut sinun huoneessasi." Hage ei kuunnellut kauempaa, hän rupesi astelemaan edestakaisin lattialla, makuuhuoneenkin oli hän siivonnut, — ei, se soti hänen käsitystään vastaan nuoresta tytöstä. Yhtäkkiä hän pysähtyi: "Mutta kun sinä oleilet täällä koko päivän, niin yläkertalaiset varmaankin huomaavat —", hän osoitti kattoa. Terese katseli häntä kimaltelevin silmin: "he ovat sitä jo aikoja aavistelleet." "Entäs neiti Stefferud?" "Hänelle minun täytyi kertoa se jo ensimmäisenä päivänä." Johannes asteli niin, että takinhelmat heiluivat, ainakin puolen vuoden kihlausaikaa, syvimmässä salaisuudessa vietettyä, oli hän mielessään kuvitellut, yllättävää, hiljaista vihkimistilaisuutta, ja nyt, nyt rakoili hänen rakennuksensa joka nurkalta. "Eikö sinun päähäsi pälkähtänyt, että minullakin kenties olisi voinut olla jotakin sanottavaa", kysyi hän näyttäen sangen uhkaavalta. Terese punastui, hänen silmänsä kyyneltyivät, mutta hymyilemättä ei hän voinut olla. "En minä niin pitkälle ajatellut —" — Naisten kyyneliä — ajatteli Hage kiivastuneena ja jatkoi ravaamistaan. Mutta kun hänen piti kääntyä, olikin Terese hiipinyt hänen perässään ja sulki nyt häneltä tien. "Et suinkaan sinä ole vihoissasi", sanoi hän valmiina katumaan, ja sittenkin tuntui Hagesta siltä, että Terese nauroi häntä, todentotta, hän nauraa minua, "älä ole vihoissasi", sanoi Terese, "minä en todellakaan oikein tiennyt, mitä tein, minusta tuntui siltä kuin olisivat jalkani olleet taivaassa ja —" "— Älä luulekaan, että pääsi oli maan päällä", sanoi Hage lyhyesti. Silloin rupesi Terese nauramaan, nauramaan niin, että helisi, naurua tulvi hänen ympärillään, Hage pysähtyi pahoilla mielin, ja heti oli Terese hänen luonaan ja painautui hellästi hänen syliinsä, hänen siinä seistessään ilmestyi hänen katseeseensa syvää, ihmeellistä vakavuutta, Hagea rupesi pyörryttämään, ja juuri nyt tahtoi hän pitää päänsä selvänä, hän lähti Teresen luota, joka jäi murheellisena seisomaan. Hage kulki edestakaisin lattialla, arvokkaasti, ja selitteli, kuinka hän oli aikonut kaiken järjestää, hän ei ollut mikään nuorukainen, hän ei voinut päistikkaa kaikkeen tähän uuteen ryhtyä, ja niin paljon oli hän eläessään kokenut, että tiesi ettei avioliitto ollut mikään pila, josta kaksi ihmistä selviytyi nauramalla, pila se ei ollut. Hän puhui kovalla ja itsetietoisella äänellä. Hän tuli katsahtaneeksi Tereseen ja hän pysähtyi yhtäkkiä, totisesti, eikö hän seisonutkin tuossa naureskellen, salaperäisesti, jopa — siitä ei ollut epäilystäkään — hieman pilkatenkin. Silloinko tuo hymy oli herännyt, kun hän oli puhunut kokemuksistaan, hän aavisteli sitä, vaikka hän juuri silloin oli kääntynyt selin. Hän tunsi olevansa loukattu, hän oli katkeroitunut tuolle — tuolle vieraalle — joka nauroi häntä, sitä ei todellakaan moni olisi uskaltanut tehdä. Silloin sanoi Terese rauhallisella, syvällä äänellä: "Mutta Johannes — eivätkö nuo kaikki ole vain pikkuseikkoja, minä ajattelen todellakin niin — vain mitättömyyksiä sen rinnalla, että me pidämme toisistamme." Hage tuijotti häneen, vai niin, vai pikkuseikkoja - mitättömyyksiä — "Niin, sillä pidäthän sinä minusta", sanoi Terese, sanat tulivat hiljaa, pelokkaina, tuo arkuus koski Hagen sydämmeen. Terese hiipi hänen luokseen ja laski, varpailleen nousten, kätensä hänen olkapäilleen, "oletko varma siitä, että pidät minusta", kysyi hän. Hage kumartui häntä kohden ja tunsi hänen hengityksensä sivelevän kasvojaan, lämpimän, pehmeän, suloisen hengityksensä, joka sai hänet yhtäkkiä ajattelemaan pienen lapsen tuoksuvaa huountaa; myytynä, hävinneenä ja hämmentyneenä sanoi hän katkeralla äänellä: "Tarvinneeko sinun sitä kysyä minunlaiseltani vanhalta narrilta." Silloin naurahti Terese lyhyesti ja onnellisena, luoden Hagen silmiin syvän, tumman katseen, tarttui hänen käteensä, painoi sitä poveaan vasten, joka pehmeänä, kiinteänä ja lämpöisenä myötäsi, ja kuiskasi: "juuri tuommoisena minä sinua rakastan." Hage tunsi ikäänkuin nyyhkytyksen vavahduttavan ruumistaan, suloinen tuska poltti hänen suonissaan, hän puristi Tereseä itseään vasten niin kovasti, että tämä pyysi, "älä tapa minua", sitten he seisoivat kauan vain toisiaan katsellen. Vihdoin kolkutettiin lujasti ovelle ja muuan ääni sanoi, "eikö tässä talossa enää aiota syödä." Mutta istuessaan yksinään päivällispöydässä, painui hänen päänsä käsien varaan. Minä luulin ottaneeni käteeni aran, pienen linnun, ajatteli hän, ja nyt minua ympäröikin kesä, joka laulaa ja kukkii aivan liian kerkeästi. Hän nousi, ruokiin hän ei ollut koskenut, ja sanoi ääneen: "ihmislapsi, tiedätkö mitä olet tehnyt", ja meni ikkunan luo, se oli auki, hän katseli ulos, kuuma kesäkuun aurinko paistoi puutarhaan, syreenit tuoksuivat. Minnekä olivat vilpoiset varjot kadonneet? Seisottuaan näin hetken, rupesi hän kuuntelemaan, hänenkö askeleensa kuuluivat yläkerrasta, hänenkö askeleensa kaikuivat kaikkialta? Eikö hänen huoneessaan kävellytkin joku — ja puutarhassa? Hänen hyräilynsäkin, tuo virkeä, suloinen hyräily, soi kaikkialta, hänkö hyräili, missä hän oli, eikö hän ollut täälläkin? Vai kesäkö vain kaikkialta uhosi — kesä kukkivine syreeneineen. Hän aikoi lähteä, mutta muistikin, ettei ollut syönyt päivällistä, hän oli nälkäinen, hirveän nälkäinen. Huokaisten istuutui hän pöytään ja rupesi syömään jäähtynyttä hiilospaistia. — — Joka päivä, heti illallisen jälkeen, kuuli hän ovikellon soivan, "tuo on hänen soittonsa", sanoi hän itselleen, "senkin sinä jo tunnet", hänen sydämmensä rupesi jyskyttämään, "vanha narri", sanoi hän ja meni avaamaan. "Missä sinä retkeilet iltaisin", oli Terese kysäissyt, "kyllä minä tiedän, että sinulla on semmoinen tapa ja minä tahdon tulla sinun mukaasi." "En todellakaan tiedä, missä tapaan kävellä", valehteli Hage, hän ei olisi mitenkään uskaltanut hiiskahtaa retkistään syrjäkaduilla, ne tuntuivat yhtäkkiä niin mahdottomilta. "Sitten me kuljemme minun reittejäni", sanoi Terese, ja he kulkivat hänen reittejään, Kirkeveieniä Vestre Akerille, jota hän vihasi. "Kaikki Vestre Akerin kulkijat ovat toistensa näköisiä, naamaltaan yhtä ikävystyttäviä", yritti Hage. "Meidän on oltava sen pirteämpiä", laverteli Terese hymyillen. Mutta sinä iltana oli Hagella vakavaa puhuttavaa, hänen täytyi matkustaa kotiin, monet syyt sitä vaativat, äiti tarvitsi häntä, lomasta oli jo päätetty - kotona oli vakavia kyseessä. Mutta siitä hän ei puhunut mitään, että hänen täytyi lähteä matkalle päästäkseen hetkeksi rauhaan. Hage selitteli syitään kauniisti ja monin koukeroin, mutta Terese keskeytti hänet. "Tottakai sinä lähdet, rakkaani". Hage tunsi pettymystä, "eikö sinun tule minua ikävä", kysyi hän. "Minä en ole elossa niinä päivinä, jotka sinä olet poissa", vastasi Terese avomielisesti. Tulinen, suloisentuskallinen onnentunne läikähti hänen povessaan, tämä oli hänelle vielä niin uutta, mutta samassa puhkesi Terese puhumaan: "Mutta ensi sunnuntaina on sinun syötävä päivällistä meillä." Hage säikähti niin, että oli astua ojaan, hän harppaili hetkisen niin pitkin askelin, että Teresen täytyi juosta hänen perässään. "Eihän siitä nyt noin kannata säikähtyä", hymyili hän, "emmehän me toki aio sinua syödä." Silloin kääntyi Hage häntä kohden ja sanoa paukautti keskellä Sognsveileä kovalla ja uhkaavalla äänellä: "sinä et kunnioita minua vähääkään." Ja sitten hän taas jatkoi harppailemistaan, pyrkien pois Teresen lähettyviltä, hatun hän sieppasi käteensä ja raivosi itsekseen, kuinka saattoikaan vanha ihminen päästää suustaan moisia typeryyksiä — tykkänään häväistä itsensä. "Menemmekö pelloille kävelemään", huusi hän taakseen Tereselle, rypistäen katkeroituneena kasvojaan. "Menkäämme jumalan nimessä", luikkasi Terese hengästyneenä, — Hage ei voinut eikä uskaltanut katsoa, itkikö hän vai nauroi. Hän rauhoittui vasta noustessaan erästä pientä mäkeä ja kävellessään pitkin peltopolkua. Terese ilmestyi hänen viereensä, hän pisti kätensä Teresen kainaloon; he istuutuivat mäen rinteelle, he istuivat hiljaa, he kuulivat vienoa solinaa kuivan, savisen ojan pohjukasta, siellä virtasi pienoinen puro, tummana ja tiheänä mustotti pensaikko, orapihlaja kukki, peltojen yllä oli lämmintä, sinistä auerta, ja leivonen lauloi vielä, vaikka jo oli ilta. Terese istui leikkien hänen kädellään, hetken kuluttua kuiskasi hän hiljaa: "Pitäisikö minun sitten kunnioittaa sinua?" "Ei — lapseni — ei, minä vain puhuin tyhmyyksiä." Terese hypisteli hänen sormiaan, toista toisensa perästä: "Minä kyllä kunnioitan sinua. Ja minä pelkäänkin sinua hieman, jos siitä tietoa tahdot. En kuitenkaan _vielä_ niin paljon, että se mitään tekisi, mutta sinun juhlallisuuttasi minä en pelkää, sitä minä todellakin vähän naureskelen, niin minä teen. Mutta sinä voisit saattaa minut todella pelkäämään — jos vetäisit viivan meidän välillemme, minun ja itsesi välille, sen välille mikä on sinun ja mikä on minun. Minä tuon syreenejä huoneeseesi, mutta sinä et siitä pidä, minä kosken sinun kirjoihisi, mutta sinä et salli kenenkään koskevan kirjoihisi, minä peitän sinun vuoteesi, se tuntuu sinusta sopimattomalta, — jos tuo kaikki on pelkkää häveliäisyyttä ja juhlallisuutta, niin en minä siitä välitä. Mutta jos sinä tarkoitat, että minun on sinua pelättävä — että meidän on pysyttäydyttävä etäällä toisistamme — niin enpä tiedä, kuinka meidän kahden käy. Jollet sinä tahdo minun tuovan kukkasia huoneeseesi tai koskevan sinun kirjoihisi tai kiskovan sinun sormiasi sijoiltaan — niin sinä voit kyllä peloittaa minut sitä tekemästä, mutta samalla peloitat sinä minun rakkauttanikin." Hiljaa ja hartaana kuunteli Hage hänen sanojaan, Terese tuntee minut perinpohjin, ajatteli hän, hän näkee minun lävitseni, ihmeellistä: hänen äänensä soi kaikkialta, puron solinasta, leivosen laulusta, sinisen autereen seasta, tummasta, väräjävästä pensaikosta. Vielä kauan Teresen tauottua puhumasta, kuunteli Hage hänen ääntään. Sitten hän sanoi: "sinä ymmärrät, mitä minä en ymmärrä, minä olen vain vanha narri. Mutta on jotakin, mitä sinä et koskaan opi käsittämään." "Mitä se on?" kysyi Terese ristien kätensä hänen käsivartensa ympäri, "sano minulle se, ehkäpä minä sen sittenkin ymmärrän." "Minusta tuntuu joskus — usein — kenties aina - siltä, etten minä ole oikea ihminen, että minä olen vain ihmisen varjo, sinun aurinkosi paisteessa varjo ehkä katoaa, huomaatko sinä sitä, lapsukaiseni", sanoi Hage ja hymyili pilaillen Tereselle, mutta hänen katseessaan piili salaista pelkoa. "Enhän minä", sanoi Terese ja siirtyi säikähtyneenä lähemmäksi Hagea. "Ei se tee mitään", sanoi Hage lempeästi ja suuteli hänen käsiään. "Johannes — täällä kulkee ihmisiä". "Pelkäätkö sinä?" Terese tuijotti alakuloisena eteensä: "Sitä minä ajattelen hirmuisesti sinun poissaollessasi." "Mitä"? "Sitä varjojuttua — se oli niin merkillistä. Ja niin alakuloista. Mutta siinä ei ole sanaakaan totta." Ja sitten hän kysyi — ikäänkuin lapsi olisi kysäissyt: "Minnekä joutuu varjo auringon paistaessa?" "Tiedäthän sinä toki, että se katoaa." "Mutta sinä et katoakaan, sinä pysyt minun luonani. Saatpa nähdä, että minä kykenen pitämään sinut aina luonani." "Niinkö luulet — ehkäpä", sanoi Hage, mutta hän ajatteli, että oli sittenkin jotakin, mitä Terese ei nähnyt eikä ymmärtänyt. Yhtäkkiä Terese naurahti ja keikautti päätään: "Tyhmyyksiä! Ja sunnuntaina sinä sitten tulet meille. Ruokalista on seuraava: lientä, vasikanpaistia ja jotakin kotonatehtyä jälkiruokaa, ei rippuistakaan muuta." "Sinun on siis ilmoitettava asiasta vanhemmillesi ja niille toisille", sanoi Hage kohtaloonsa alistuneena. "Niin, jumalan kiitos — nyt he utelevat minut hengiltä." Gaustadiin vievää polkua kulki kaksi keskenkasvuista poikaa, he lauloivat särkynein, murrosiän äänin Jos lailla kuninkaan ma linnan rakentaisin, niin kullastani saisin ma linnaan valtiaan. Teresen silmät kyyneltyivät: "voi, tuota laulua - en tiedä miksi minä tunnen itseni niin onnelliseksi sitä kuunnellessani. Oletko sinä sitä poikana laulanut?" Johannes ei muistanut laulaneensa. "Ennenvanhaan — haaveillessani 13—14 vuotiaana kesäiltaisin St. Hanshaugella, oli vanhassa huvimajassa aina joitakin poikia, jotka lauloivat 'jos lailla kuninkaan. Sitä lauloi varsinkin muuan pitkä, punatukkainen poika, jota minä kovasti ihailin, hyvä jumala, kuinka ne suvi-illat olivat ihania. Rakennatko sinä minulle linnan?" "Minä koetan", vastasi Hage ja työnsi keppinsä maahan. Hän tukahutti huokauksen, joka pyrki esiin hänen muistellessaan kadottamiaan vuosia, vuosia, jotka tekivät sen, ettei hän koskaan kykenisi laulamaan Teresen lapsuuden laulua niinkuin tämä oli uneksinut. 25. Sunnuntaina oli Johannes Hagen mentävä päivällisille appivanhempainsa luo ja maanantai-iltana aikoi hän aloittaa matkansa länttä kohden. Noustessaan yläkerran portaita ennen päivällisiä, tunsi hän mielensä niin juhlalliseksi kuin olisi hän menossa hautajaisiin ja niin alakuloiseksi kuin olisivat nuo hautajaiset olleet hänen omansa. Hän ei tahtonut myöntää itselleen olevansa hämillään, hänkö hämillään — osastonpäällikkö Johannes Hage — mikä naurettava ajatus! Terese oli eteisessä häntä vastassa ja pisti kätensä hänen kainaloonsa, Hage tunsi hänen käsivartensa vapisevan, vai niin, vai oli hänkin levoton, se auttoi Hagea. Täydessä komeudessaan hän astui sisään, käskevine ryhteineen, itsetietoisine ilmeineen, jota sekä hänen ylempiinsä että alempansa kauhistuivat. Perhe oli koolla arkihuoneessa, kylläpä heitä on, ajatteli Hage tervehdellessään kylmin, jäykin hymyin. Bisgaard astahti pari askelta eteenpäin, pari taaksepäin, kumarsi ja mutisi jotakin suuresta onnesta ja ilosta, Trine rouva oli rauhallisempi, arvokkaampi, mutta hämillään oli hänkin. Pojat kumarsivat, tyttöset niiasivat, mutta pikku Lotta, joka oli ollut sairas, ei tahtonut tervehtiä, ja pienin, joka oli makuuhuoneessa, rupesi parkumaan, rouva Trinen oli kiirehdittävä apuun, alku ainakin oli hankala. Huoneessa oli sangen lämmintä, ja niinpä he keskustelevatkin hetkisen helteisestä suvi-ilmasta. Sitten he vaikenevat, vaikenevat kunnes rupeavat selittelemään, kuinka ihanan hiljaisessa talossa he asuvat. Ja kun helteestä ja hiljaisuudesta on puhuttu, ei kenelläkään ole enää mitään sanomista. Mutta Hage oli rauhoittunut, tämä muistutti ikävää neuvottelukokousta, oli koetettava selviytyä, kyllä hän sen taidon osasi: mukavinta oli jättää typeryyksien puhuminen toisten huoleksi. Silloin avasi suunsa Torgrim, anarkisti, hän ei, hitto vieköön, antanut rikkaan yläluokkalaislankonsa vaikuttaa itseensä, Torgrim vihasi häntä. Vihasi monestakin syystä, tietenkin myöskin yhteiskunnallisista ja poliittisista, mutta ennen kaikkea siitä syystä, että hän vei Teresen heiltä, ja mitä oli koti ilman Tereseä. Terese peitteli Torgrimin liian myöhäisiä kotiintuloja, haasteli hänen kanssaan filosofiasta ja politiikasta, eihän se mitään merkinnyt, että Terese hymyili tai vastaili päin hongikkoa, saihan _hän_ puhua suunsa puhtaaksi. Mutta tuolle uudelle tulokkaalle hän näyttäisi, ettei häneen vähät vaikuta, Torgrim päätti nolata hänet niin, ettei hän siitä notkosta nousisi. Hage on virastossa, Torgrim palvelee yksityistä yritteliäisyyttä, siispä Torgrim haastelee hänelle virastojen kaavamaisuudesta ja jäykkyydestä, rennosti nojaten istuu hän tuolillaan, liian suuret jalkansa onhan ojentanut liian pitkälle pieneen huoneeseen, hänen silmänsä ovat puoliavoimet, hänen kesakkoiset kasvonsa retkottavat taaksepäin. Hänen kätensä ovat rinnalla ristissä. Koko perhe on kauhun vallassa, se käy hänen kimppuunsa, "nouse ylös ja istu kunnolla", sanoo Trine rouva, joka on palannut takaisin, "älä puhu asioista, joista et mitään tiedä", sanoo Bisgaard punoittavin päin. Ja Lovise ja Anna kihertävät kiukuissaan, he ihailevat kumpikin hurjasti lankoaan, ja pikku Lotta sanoo: "ole siivolla." Torgrim nousee ja sanoo, että jollei hän sovi tähän kotoiseen piiriin, niin voihan hän poistuakin, ja hän poistuu, ruokasalissa kolistelee hän niinkuin hänellä olisi viisikolmatta jalkaa ja joka jalassa rautakorkoinen saapas. Anteeksipyydellen sanoo Bisgaard vieraalleen, "kun ne ovat murrosiässä", ja vieras hymyilee ymmärtäväisesti, tyytyväinen ei hän kylläkään ole, hän laskee ajan kulumista, kello on nyt kolme, jumala ties, kuinka monta tuntia hänen vielä on kestettävä. Terese tulee — hänenkin poskilleen on puna kihonnut — hän on pyydystänyt loukatun ja keskustellut hänen kanssaan kahdenkesken keittiössä, minun tähteni, on hän pyydellyt, ja sisaren rukoukset ja paistin käry ovat taltuttaneet Torgrimin. Mutta Terese on hermostunut, tämä on minun kotini, on hän moneen kertaan sanonut itselleen, miksikä pelkäisin näyttää sitä hänelle — mutta hän pelkää sittenkin. Käydään pöytään, on hieman ahdasta, mutta perhe on puristautunut yhteen myttyyn, jotta vieraalla olisi riittävästi tilaa. Anna on loukkaantunut, hänen näet täytyy syödä pienemmän pöydän ääressä ja auttaa pienimpiä, hän murjottaa ja saa monta varoittavaa katsetta. Liemi syödään vaieten, Terese on tullut mykäksi, yhtäkkiä hän muistaa neiti Stefferudin kertoneen, ettei Hage pidä liemistä, hän on onneton, hän ei uskalla katsahtaakaan Hageen. Paistivatia vieraalle johdatettaessa hairahtuu Torgrim, hän on siinä määrin anarkisti, että hän ehättää ensimmäisenä varaamaan itselleen annoksen, hänellä on mahtava ruokahalu ja hän täyttää lautasensa parhailla viipaleilla. Hillitysti, mutta tarmokkaasti sekaannutaan ylimmältä taholta asiaan, nuoremmat sisarukset tirskuvat, anarkisti on tulipunainen, raivostunut ja kiukuissaan. Terese vapisee tuolillaan, anna hyvä jumala tämän pian päättyä, pyytelee hän, mitä tästä on hyötyä, hän ja me, me ja hän, emmehän me sovi yhteen. Ehkäpä en minäkään sovi hänelle, ehkäpä tästä kaikesta on vain onnettomuutta seurauksena. Ei Hagekaan tunne sopivansa seuraan, hän kohmettuu kohmettumistaan. Liemi maistuu pahalta, hän kauhistuu lankonsa siivoamattomia tapoja. Tuskastuneena ajattelee hän, että annahan kun tästä selviydytään, niin kyllä seuraavaan kertaan aikaa kuluu. Hänen ajatuksensa jatkavat harhailujaan, ne kiintyvät Tereseen, tämmöistä on siis hänen jokapäiväinen elämänsä — - Hän tulee katsahtaneeksi ylöspäin — hänen on vastaanotettava jotakin — ja huomaa toisella puolen pöytää istuvan Teresen. Hän istuu aivan hiljaa ja katselee lautastaan, hän on hyvin onneton ja hyvin kaunis. Ja yhtäkkiä tuntee Hage povessaan taas tuon odottamattoman, oudon läikähdyksen, hänen silmänsä rävähtävät auki ja hän näkee itsensä. Hän johtuu ajattelemaan äitiään — itsekään tietämättä kuinka. Jos äiti nyt olisi täällä, ajattelee hän, olisi hän kaikkein kanssa puheissa, kaikkia kohtaan osoittaisi hän mielenkiintoa, kaikille olisi hänellä sana varattuna, hän olisi saanut heidät puhumaan, hymyilemään, iloitsemaan, ja liemestä olisi hän sanonut — hänkään ei olisi siitä pitänyt — että se oli parhainta, mitä hän koskaan oli syönyt. Mutta hänelle itselleen olisi äiti kahdenkesken sanonut, että sinä käyttäydyt sangen sopimattomasti, Johannes, ja minä kun olen aina pitänyt sinua sivistyneenä miehenä. Hage hämmentyi kuullessaan nämä sanat — hän oli luullut olevansa sivistynyt mies — ja siirrähteli rauhattomana tuolillaan. Terese katsahti häneen, Teresen silmät olivat kyyneleiset — hänen tähtensä — ja hänestä tuntui kuin olisi Terese pyydellyt - vältä jumalan tähden ylimielisyyttä, armollisuutta ja muuta semmoista — onhan hän sivistynyt mies? Ja ennenkuin hän itse huomaakaan, on hän kilauttanut lasinsa reunaan ja ruvennut pitämään pientä puhetta, hän kiittää siitä, että perhe on ottanut hänet niin ystävällisesti vastaan ja pyytää appivanhempiaan osoittamaan suvaitsevaisuutta uutta, vierasta ja hieman liian vanhaa poikaansa kohtaan, joka tahtoo tehdä kaikkensa ollakseen iloksi ja hyödyksi — vaikka hän, yksinään elelleenä, onkin hieman outo jäsen näin suuressa perheessä. Pöydän ympärillä ollaan liikutuksen vallassa, ja Hage itsekin on sanomastaan hieman hämmentynyt. Terese näyttää olevan hyvin kaukana, kyyneleet juoksevat nyt valtoimenaan, mutta ne ovat varmaankin ilon ja kiitollisuuden kyyneleitä. Bisgaardkin yrittää pientä puhetta, hän sotkeutuu sanoissaan, mutta tarkoitus on hyvä, eikä kukaan kiinnitä huomiota hänen kompasteluihinsa. Kahvia juotaessa ollaan jo hyvällä tuulella. Hage polttaa Bisgaardin sikaareja, hyviä ne eivät ole, mutta hän on kärsivällinen. Hän keskustelee ystävällisesti politiikasta anarkistin kanssa, he keksivät omaavansa yhtäläisen maailmankatsomuksen, se hämmennyttää anarkistia, hän mykistyy. Hage on jutuissa kaikkien kanssa ja loppujen lopuksi saa hän, suureksi kauhukseen, Lotan syliinsä. Kun pienin rupeaa parkumaan, hymyilee hän ymmärtäväisesti. Onneksi saa hän luvan mennä päivällislevolle omaan asuntoonsa, Terese sitä ehdottaa, hän seuraa Hagea portaille, painautuu hänen syliinsä ja kiittää häntä. Mutta päästyään onnellisesti alakertaan, on hän sittenkin mitä suurimmassa määrin tyytymätön. Bisgaardin sikaarin heittää hän pesään ja sytyttää erään omiaan, harppaillen ympäri huonetta itsekseen mutisten. Nyt on hänestä siis tullut perheenjäsen, sekin. Hän on tuttavallisissa väleissä koko liudan kanssa. Piru ties, mihinkä sinä olet sotkeutunut, tokaisee hän kovalla äänellä. Mutta vielä tyytymättömämpi on hän johonkin muuhun, jota hän vain epävarmasti aavistelee, hän on tyytymätön vanhaan, harmaaseen erakonmieleen, joka ei koskaan tahdo oikein sulaa. — — ‒ ‒ ‒ ‒ Seuraavana päivänä on hänen lähdettävä matkalle. Terese saattaa häntä asemalle. Terese on hiljainen ja kalpea, hän innostunut ja matkatuulella, hän rakastaa matkustamista, jopa aseman meluakin, kupoolien kajahtelua, ihmispaljoutta, raskaita, jykeviä vetureita, iltavalaistusta ja hehkulamppuja, junanhajua, täyttyviä vaunuosastoja, ikkunan vieressä olevaa paikkaa, joka on hänen, kaikesta tästä tulee hän loistavalle tuulelle. Hän seisoo vaununportaalla ja hymyilee Tereselle: "nyt saa juna minun puolestani lähteä". — "Niin, nyt sinä olet iloinen", vastaa Terese. Hage hymyilee ja nyökkää. Hän odottaa junan ensimmäistä nytkähdystä, sen hidasta liukumista asemalta, sinisestä, hämyisestä suviyöstä kasvavaa maisemaa, ikkunan alati vaihtuvia näköaloja, kaupunkimaisuuden häipymistä, maitten ja metsien lisääntymistä, virtoja, joiden yli juna kulkee, siltojen kumeata, odottamatonta pauhua, reippaasta menosta hän iloitsee. "Niin, matkustaminen on hauskaa", sanoo hän. Terese nyökkää mitään vastaamatta. "Sehän kestää vain neljä viikkoa", sanoo Hage jotakin sanoakseen. Terese katsoo häntä pitkään, "_vain_ neljä viikkoa", sanoo hän. Samassa juna lähtee. Hage nyökkää, hän tuntee sydämmensä tykkivän nopeammin, nyt se lähtee, ajattelee hän. Junan liukuessa asemalta näkee hän Teresen seisovan sillalla, yksinäisenä monien ihmisten keskellä, hänen ilmeessään on jotakin, joka koskee Hageen, pieneltä hän näyttää ja hyljätyltä, ja ensimmäistä kertaa kirkastuu Hagelle, että hänen on oltava poissa Teresen luota neljä viikkoa, kokonaista neljä viikkoa, ja hän kumartuu eteenpäin ja viittoo voimainsa takaa. Mutta juna kääntyy, kevyesti heilahtaen, toisille raiteille, ja Terese on kadonnut näkyvistä. Pettyneenä tuijottaa Hage taaksepäin liukuvaa kiviseinää. Hän näytti siltä kuin olisi hän luullut, etten minä koskaan palaa, ajatteli Hage. 26. Iloisten lomatunteitten vallassa käveli Hage seuraavana aamuna Bergenin laitureja. Ilma oli harmaa, mutta sateeton, pehmeätuntuinen, tunturit häämöttivät tummahkoina varjoina ohuen sumun seasta. Tämä on länttä, ajatteli hän. Hänen tavaransa olivat jo vuonolaivassa, jonka piti lähteä puolen tunnin kuluttua. Hän oli jo melkein kuin kotona seisoessaan kannella ja tuntiessaan tuon pienen, likaisen laivan hajun, nähdessään kokassa olevat tynnyrit ja kurkistaessaan kolmannen luokan kajuuttaan, jonka ilma oli raskas ja ummehtunut, jonka likaisilla penkeillä hän oli poikana maannut matkustaessaan kotiin lomalle. Tuossa seisoi joukko talonpoikia tirkistellen aatoksissaan lastiruumaan, kaksi vanhaa eukkoa istui kirstuillaan tuijottaen eteensä jäykin kärsivällisin matka-katsein, - eiköhän tuo mies, jolla oli ruosteenpunainen parta ja leveät punapilkulliset kasvot mahtanutkin olla kotiseutulaisia? Ja kapteeni, suurine nenineen ja keltaisenvihreine partoineen, oli ihan ilmeinen hänen kouluaikojensa kapteeni. Tupakkasalongissa kirjoitti hän kortin Tereselle, ilmoittaen muutamin sanoin olevansa jo melkein kotona, sitten hän taas kiirehti kannelle. Hän katseli tuntureja: rinteillä oli taloja ja puutarhoja, harmaina ja alastomina häämöttivät ylimmät huiput sumun seasta. Vuonon suullapäin kiiti sadekuuro, mutta pohjoisesta pilkotti sinistä taivasta. Hän sytytti piippunsa ja puhalteli onnellisena savuja. Loma — — Laiva lähti. Uoma umpeutui hänen takanaan, maataloja liukui ohi, veneitä keinui höyrylaivan aallokossa, muutamat poikaset heiluttelivat lakkejaan... Sitten näkyi molemmilta puolilta vain harmaata tunturia — silloin tällöin keksi pilkahduksen merestä ja saaristosta tai viheriöitsevistä lahdelmista pikkutaloineen, olipa eräässä niemenkärjessä suuri huvilakin, lippu paukkui aamutuulessa, se oli tienviittana. Monena vuonna oli Hage matkustanut maitse kotiin — niin, hän ei ollut kulkenut laivalla sittenkuin ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan. Mutta kaikki tuntui hänestä tutulta. Täällä oli muuttumaton maailma. Tunturia, harmaata tunturia, välipalana mereen ulottuva koivikkorinne, sen takana korkeampia tuntureja, etäisyydessä vaalea selänne... Mereltä tullut lokkiparvi seurasi laivaa, rauhallisesti ja tasaisesti se nousi ja painui, pysytellen aina yhtä etäällä laivasta, Hage tuijotti tuota valkoista saattuetta, eiköhän tuo sama parvi ollut seurannut häntä jo hänen poikavuosinaan? Hän seisoi laivan kokassa, täällä oli hän oleillut matkustaessaan kotiin lomalle. Noilla touviläjillä oli hän lepäillyt ja nukkunut, kun ilma kajuutassa oli käynyt liian raskaaksi, jäykkänä ja vilustuneena oli hän herännyt, mutta iloiten matkan joutumisesta. Ja tuolla alhaalla, välikannella, oli hän pujottautunut rahvaan sekaan saadakseen tuntea kotoista tuoksua ja kuulla kotiseudun hitaastilaulavaa murretta. Ja kajuutassa oli istunut vaimoväkeä lapsineen, joilla oli ollut käsissään vesirinkilöitä, ja laivan sivuutettua Stav-vuonon oli kajuutan ilma saonnut sanoin kuvaamattomaksi hajuksi... — Ei oltu suinkaan millään pikaretkellä, matka kesti melkein koko vuorokauden, lukemattomiin laitureihin poikkeiltiin, ja jokaista tarkasteli Hage yhtä suurella mielenkiinnolla. Mikään ei ollut muuttunut, ei ainakaan ollut muutosta havaittavissa, ja kuitenkin oli kulunut niin monta vuotta, hyvähän oli, että elämä edes jossakin pysyi entisellään. Kaikki oli ennallaan: pienet laiturit, syvä, mustanvihreä vesi, jauhosäkkien keskellä odottelevat liikkumattomat miehet, tytöt valkoisine huiveineen, musta hevonen työrattaineen tiellä. Hagen täytyi parissa kohden mennä maihin tarkastamaan tuota mustaa hevosta, katsomaan tietä, joka kapeana, koivujen varjossa, nousi jyrkän tunturin kuvetta. — — Ilta tuli tehden kaiken salaperäisemmäksi ja arvoituksellisemmaksi. Mustina kohosivat tunturit mustasta merestä, alkoi sataa, hienon hienosti tihuuttaen, ilmassa oli vain kuin sumua. Pimeässä tulivat kaikki tuoksut ja hajut voimakkaammiksi, tunturin rinteiltä levisi merelle suloista koivuntuoksua, se sekaantui tervanhajuun, laivanhajuun, merenhajuun... Hiljaisuus hiipi kaikkialle, tunturien varjossa vallitsi ihmeellinen äänettömyys, koti... koti... Matkustajat olivat menneet levolle, välikannella seisoskeli pieni, äänetön parvi miehiä ja naisia, jotka aikoivat nousta seuraavalle laiturille, muuan piippu hehkui, merimiehet järjestelivät tynnyreitä, härkä mylvähteli lastiruumassa, mutta öinen hiljaisuus vaimensi kaiken melun. Hage meni peräkeulaan. Nyt kuljettiin niin lähellä tunturiseinää, että hän kuuli, kuinka aallot koskena kohisten murtuivat tunturia vasten. Jyrkän seinämän juurella oli muutamia harmaita talaita, pari miestä puuhaili verkkoineen. Jyrkänteen laelta pilkahti valoa jostakin mökistä. Leppien peittämään halkeamaan oli koski uurtanut vaahtoisen uomansa. Vuonon pimennoista kuului merilintujen hiljaista räkätystä, kova käheä ääni kirahti, siipiä havahtui unesta, ne havisivat hetken ja asettuivat sitten taas lepoon... Tämä muuttumattomuus juuri on onnea, ajatteli hän. Muuttumattoman ja kadottamattoman omistaminen, käväisyt entisyydessä, olivat hänen salaisia aarteitaan. Mutta tuota muuttumatonta oli vain hänen mielessään. Satoja pettymyksiä olisi hän kohdannut, jos hän olisi noussut maihin, tältä laiturilta, seuraavalta, miltä tahansa, tai sekaantunut ihmisjoukkoon. Mutta hänpä ei noussutkaan maihin, hänpä ei sekaantunutkaan ihmisjoukkoon, yhä vaan jatkoi hän matkaansa, yhä kauemmaksi hän kulki, yhä lähemmäksi kotia, vain harhaa ja silmänlumetta oli, että hän vihdoin nousi maihin eräälle laiturille, matkaansa hän yhä jatkoi, aatostensa salaisia, muuttumattomia tienoita kohden. Kaikki, mitä hän näki oli sielun heijastusta, muuttumattoman sielun heijastusta, tunturit, tuoksuva koivikkorinne, koskenkohina, ihmiset talaan luona, lintujen räkätys pimeässä, — kaikki oli saman sielun harhakuvaa. Kerran ilmestyy sielu meille, silloin kun kaikki vasta on tulossa, ja sitä sielun kuvaa on onnekasta palata katselemaan. Sitä juuri me nimitämme kotiseudun kaipuuksi, nuoruuden kaipuuksi, se on sielumme ensimmäisen kuvan kaipuuta, niitten tienoitten kaipuuta, joista me luulemme sen löytävämme. Voi, niitä päiviä, jolloin kaikki vasta oli tulossa! Niiden suloisuutta, niiden tuskaa, kalleinta ehkä on niiden tuska. Kadonneita nuoruusvuosia, joiden menettäminen on meidän suurimman murheemme syynä, tuska elättää niiden muistoa, niiden suloisuus on painunut lähtemättömästi mieleemme. Me emme tiedä sitä, me voimme yhtäkkiä pysähtyä kuuntelemaan; mitä me kuuntelemme, mitä me näemme, mitä me tunnemme: tuossa on polku, meidät valtaa poikuusaikojemme polun tunnelma, lahdelman tunnelma, jossa me olemme uineet, pensaikon, johon me haaveinemme kätkeydyimme valoisien suviöitten vietellessä meitä yksinäisyyteen, — mitä me kuuntelemme, mitä me näemme, mitä me tunnemme, — omaa sieluamme — nuorta, kirkasta sieluamme... ... Sateensuojassa, kyyristyneenä erään touvikäärön päälle, vaipuneena muisteloihin, jotka itsestään hiipivät hänen mieleensä, muita maailmoja eläen, kuunteli hän höyrylaivan kohinaa ja etäistä aaltojen murtumista tuntureja vasten, seurasi harmaalle taivaalle mustina kuvastuvien tunturien ääriviivojen leikkiä. Hän kuunteli kosken pauhua, odottamatonta aironloisketta erään talaan edustalta, tuijotti suurin silmin laiturilyhdyn kellervänpunaista loistetta, jota musta vesi kuvasteli. Mitä oli hän muuta kuin kappale kappaleiden joukossa, joissa yö humisi, joissa kaikki säveleet värisivät, joita vasten kaikki öiset, pehmeät aallot särkyivät... Ja aina kun tietoisuus hänessä hitaasti heräsi, ja hän näki itsensä, tuntui hänestä siltä kuin olisi hän pyhiinvaeltaja, joka on käymässä pyhillä paikoilla ennenkuin ryhtyy suureen ja vaaralliseen tekoon. Hän olisi mieluimmin jäänyt pyhään maahan, salaperäiselle retkelleen, kadonnut ja unhoittunut niiden hautojen sekaan, joita hän kunnioitti, mutta hänellä oli velvollisuus täytettävänään... Toivoiko hän, että maa sulkisi hänet syliinsä? Hän ei tiennyt, mitä hän toivoi, hän ei tahtonut sitä ajatellakaan, ajatteleehan hurskas pyhiinvaeltaja vain pyhiä paikkoja ja pyhiä tapauksia ... Hiljaa liikkumattomana hän istui, katsellen pimeydessä hitaasti ohiliukuvia tuntureja. Kerran heräsi hänessä ajatus, että tästä ei Terese pitäisi, tätä ei hän ymmärtäisi, hänelle ei nuoruus merkinnyt päiviä, joiden piti tuleman, hänen päivänsä tulivat varmasti, olivat tulleet, hänen elämänsä oli lakkaamatonta nuoruutta. Mutta sitten haipui Teresen kuva hänen mielestään, hän istui pimeyteen kätkeytyneenä, katsellen tuntureja, kuunnellen huminaa... Vihdoin tuli hänen vilu, tuuli oli kääntynyt ja pirskoitteli sadetta hänen päälleen, hän nousi, meni tupakkahyttiin ja asettui levolle. — — Hän heräsi siihen, että laiva oli pysähtynyt, avoimesta ovesta tiedusteli muuan mies, oliko hän Jonassen, "olettenks tee Jonassen", Hage hypähti ylös ja vastasi kiukkuisesti; hän tunsi olevansa nälkäinen, likainen, kurja. Oli päivä. Oltiin pysähdytty eräälle pienelle laiturille, mäellä, kappaleen matkaa laiturista, oli pari kolme taloa, kapea tie kiipesi vaivaloisesti tunturin rinnettä, ylempänä oli kirkko, lähellä sitä valkoinen talo ja matalia puita. Aurinko paistoi alastomille tuntureille. Pappila — ajatteli Hage ja pudistelihen, kunpahan saisi peseytyä ja hieman aamiaista. Hän meni välikannelle. Isossa kajuutassa nukkui ihmisiä kylki kylessä, piika käveli käytävässä pukeutumispuuhissa. "Pestäkö? Eikös teitillä ole hyttiä? No, sitten saatte pestä ittenne olutpuolikkaassa." Piika niisti nenäänsä alushameeseensa. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi tuijottamaan. "Mutta näänkös minä oikeen, sehän on tuomarin Johannes. No, sepä se. Ettenkös tee muista minua ja minä kun muistan teitin niin hyvin, minä palvelin hotellissa, Nielsenin väillä. Joo — kyllä tee saatten pesinvettä. Kahveetako, tottakai, mitäs tee sanoisitten pihvistä, minun täytyy kumminkin paistaa laivurille, ja suuruspihvihän on elämän suola." — — Peseytyneenä, tyytyväisenä ja kylläisenä seisoskeli Hage kannella ja poltteli piippuaan. Kalvakka aamuaurinko kimmelsi, vuonon pinnalla väreili aamuviri, korkeat tunturit, lumihuippuiset, harmaansinertävät, sulkivat näköalan etelään, vuonon pohjukasta siinsi aivan vedenrajaan ulottuva koivikkorinne ja pieni joki. Kohta saapuisi hän kotiin. Katsellessaan keksi hän tuttuja piirteitä, tuttuja pikkupiirteitä, öinen seikkailutunnelma oli kadonnut. Hän tuli liikutetuksi, jälleennäkeminen koski häneen, mutta aamun kätköissä ei ollut mitään salaisuuksia. Laivan kierrettyä erään kärjen ympäri, siinsivät kotoiset tunturit hänen silmiinsä, tuon laakson takaa ne häämöittivät, kunhan vielä yhdestä kärjestä selviydyttäisiin, näkyisi kotikylä, hän eroitti jo tunturisyvennyksen, jossa koski virtasi. Nyt — nyt hän näki kylän. Leveänä ja rauhallisena työntäytyi virta hiekkasärkän sivuitse vuonoon, tuossa oli laituri aittoineen, katse seurasi tien nousua, korkealla, mäen laella, oli kirkko ja sen ympärillä kaikki nuo tutut rakennukset. Laituri oli täynnä väkeä, ylempänä olevaan aitaukseen oli kiinnitetty hevosia, hän keksi tuomarilan rillat. Hän näki isän ja äidin — hän meni laivan partaalle ja rupesi viittomaan, äiti vastasi huiviaan heiluttaen. Kaikki on ihan entisellään, ajatteli hän kyyneleet silmissä. 27. Äiti ja poika istuivat illalla kahdenkesken isossa tuvassa... He tarkastelivat toisiaan, salaa, nopein silmäyksin, mikähän sinusta on sitten viimenäkemän tullut, mitähän sinä olet kokenut, ajatteli äiti. Minkähänlaiseksi minä olen mielestäsi muuttunut, ajatteli poika. He olivat samaa verta, huolimatta suurista eroavaisuuksista niin toistensa kaltaisia, niin samansyisiä, että se nyt, ensimmäisenä iltana, tuntui melkein tuskalliselta. "Ole Bergeim ei ole tullut tänään", sanoi äiti kutoen, "hän ei tahdo heti esiintyä lankomiehenä. Hän on hienotunteinen". Hetken kuluttua hän jatkoi: "mitä meidän sinun mielestäsi olisi tehtävä?" "Tehtäväkö — mitä sinä haluat: pidettävä heille häät ja iloittava. Virkamiehen tyttärellä on syytä iloita moisesta puolisosta — meidän päivinämme. Voisihan hän, jumalaparatkoon, palata takaisin kaupunkiin ja saada uuden konttoripaikan: liittyä uudeksi jäseneksi todelliseen naisköyhälistöön. Meidän vanha virkamiessäätymme taantuu, tai miksikä sanoisimme, että se taantuu, sanokaamme, että talonpoikaissääty valtaa sen asemat, talonpoikaissäädystä tulee uusi virkamiessääty. Yhteiskunta työntää sitä eteenpäin, ylimenoaika kirveltää, mutta minkäpäs me sille mahdamme?" "Niin, sinä olet järkevä", sanoi rouva Hage ja sanoi sen ikäänkuin moittien, "sinä et katkeroidu, sinä et raivoa. Eikö sinua koskaan pakahduta, Johannes?" Johannes Hage nousi, kulki ikkunan luo ja katseli ulos. "Minussa ei ole tulta", sanoi hän hiljaa, "eikä ole koskaan ollutkaan." Hän käveli hetken. "Jos minä vihaisin sitä, että olen syntyisin hyvästä, vanhasta virkamiesperheestä, jos minua aina kiusaisi ja häiritsisi se, että olen porvari, niin kaipa viha ja tuska olisi minua pahemmin polttanut. Mutta minä kunnioitan sitä, mistä olen syntyisin, minun mielestäni meidän vanhat virkamiehemme, suurista virheistään huolimatta, kaikesta huolimatta, omalla tavallaan olivat hienon ja arvokkaan kulttuurin edustajia, jota ei mitenkään voi halveksua. Me kumarramme vanhaa talonpoikaiskulttuuria, mutta kuka peijakas tahansa saa estämättä solvaista meidän vanhaa virkamieskulttuuriamme. Siitä minä en pidä. Minusta yhdenvertaisuus on köyhä ilo. Kaunis ja suuri on vapaus, veljeys mieluinen kuvitelma, mutta yhdenvertaisuudesta jää minun suuhuni vain tympeä maku. Jollei tarkoiteta niin mitätöntä asiaa kuin yhdenvertaisuutta lain edessä ja muuta porvarillista silmäinlumetta." Hän meni avoimelle ovelle ja katseli ulos. "Niin, niin, meidän aikamme on mennyt. Vanhojen virkatalojemme, puistojemme, huoneittemme aika on mennyt. Tämä puisto raivataan pois, sen paikalla on ehkä kerran uusi puisto tai pelto. Mutta sinun ääntäsi tai minun ääntäni ei kukaan kuule, me emme voi edes kummitella täällä. Meidän kulttuurityömme on tehty, me olemme pahinta kaikesta, me olemme tarpeettomia, sillä, hyväjumala, eihän tuo tuomitsemis-, kuulustelemis- ja ristimispuuha ole niin välttämätöntä, ja jos sitä tarvitaan, niin voihan sen kuka tahansa opetella, mutta vanha virkamieskulttuuri, sukukulttuuri merkitsi kerran jotakin. Se, joka nyt ei enää merkitse mitään. Isälle se on surullista, onpa se minullekin, sillä minä en kelpaa muuhun kuin sitä kulttuuria palvelemaan, mutta eihän siitä enää kukaan välitä. Niin — minä lörpöttelen." "Jumalankiitos", sanoi rouva Hage, "kyllä täällä jo on vaiettukin riittämiin." "Minä olen tullut kotiin katselemaan, nauttimaan jokaisesta täälläoloni hetkestä. Ja minä ratkeankin jaarittelemaan", hän istuutui keinutuoliin, "on vain yksi paikka maailmassa, jossa minä jaarittelen: täällä, tässä huoneessa. Kaikkialla muualla minä mykistyn. En täällä, tässä huoneessa, joka kohta ei ole meidän. Puhukaamme taas perheasioista. Kerrohan." Rouva Hage kertoi monin säästynein sanoin Anne Sofiesta ja Olesta, Charlottesta ja papista. "Minä sanon sinulle, Johannes", hän läimäytti kädellään pöytään, "että jos kirkonmiehen ja Charlotten suhteesta tulee jotakin, niin — minä en heidän häitään pidä." Johannes hymyili. "Äitiseni — sinä olet yhtä päättäväinen etukäteen kuin ennenkin ja yhtä pitkämielinen, kun on tosi kysymyksessä. Olen sitäpaitsi aikonut lähtiessäni ottaa Charlotten mukaani." "Kunpahan sen tekisit! Mutta puhukaamme nyt nyt sinusta itsestäsi — eikö sinulla ole mitään kerrottavaa itsestäsi?" Johannes nousi ja meni ovelle. "Itsestänikö — ei — ei minulla ole mitään kerrottavaa itsestäni." "Kellohan on jo kohta kolme", sanoi rouva Hage haukoitellen, "sinä lienet matkasta väsynyt, menkäämme levolle." Johannes katseli seutua, hienoa sumua ajelehti kenttien yllä, tuntureilta kajasti jo heikko, kellervänharmaa sarastus. Itsestänikö? Minkätähden hänellä ei ollut mitään kerrottavaa itsestään? 28. Mäkien nouseminen oli raskasta, aurinko paistoi täydeltä terältä, valkoiset kivet ja matalat purot välkkyivät valoa, vasta kaadettu heinä tuoksui voimakkaasti, Johannes Hagen täytyi pysähtyä hengähtämään. Hän oli matkalla Bergeimiin Olea tervehtimään ja ajatteli lakkaamatta takaisinpalaamista. Hän saapui pihalle, ihmisiä ei näkynyt missään. Hän istuutui hakkuutukille katselemaan. Niin, kauaksi täältä Bergeimistä näki, sen hän muisti poikuusajoiltaan, täällä oli yksinäistä, mutta ei ahdistavaa. Täällä mahtoi olla hyvä asua. Hän käveli pihamaalla, — jokainen kaupunkilainen, jolla on suonissaan maaseudun virkamiesverta, uneksii maalle, maan pariin palaamista, niinpä niin, hänkin oli sitä unelmoinut, mutta toisinaan oli hänestä tuntunut siltä, että neljä kesäistä viikkoa riitti. Hän katseli ympärilleen; kuinka siistiä täällä oli - kuin puhaltamalla puhdistettua. Väet olivat ulkotöissä — hän huomasi heidän olevan heiniä hajoittelemassa. Hän aukaisi oven ja astui eteiseen. Talonpoikaistuvan haju tulvahti häntä vastaan. Hän palasi takaisin pihalle ja istuutui tukille. On oikeastaan ihmeellistä, ajatteli hän, että talonpojan tuvassa on niin erikoinen haju, ja että tuo haju on niin suurimerkityksellinen. Se on seuraava Anne Sofietakin, takertuva hänen vaatteisiinsa, käsiinsä. Muuan mies oli tulossa niityiltä päin, se oli Ole, - hän oli kai huomannut, että talossa oli vieraita. He tervehtivät toisiaan. "Sinä työskentelet niitylläsi", sanoi Johannes. — Niin, niin Ole teki. -"Nyt on sopivat ilmat sitä työtä varten." — Ei ollut valittamisen syytä. Eikö Hage kävisi sisään? Ei, Johannes ei halunnut, hän oli vain kävelyllä ja aikoi kohta jatkaa matkaansa. "Syyskuussa sinä sitten pidät häitä?" Niin, mitäpä olisi odottamisesta hyötyä, vastasi Ole, ja Hage oli yhtä mieltä. Mutta yhtäkkiä keikautti Johannes päätään taaksepäin ja puistelihen. "Kuulehan, Ole", sanoi hän hymyillen, "älkäämme kyräilkö toisiamme sentähden, että meistä tulee langokset. Me tiedämme kumpikin, mikä on vaikeata, mikä helppoa, minulla ei ole asiaan muuta sanottavaa kuin mikä on totta, ja hyvällä tahdolla kyllä kaikesta selviydytään. Vai mitä arvelet, Ole?" Ole vetäytyi taaksepäin ja katseli maahan, hän ei ollut tottunut käymään päätäpahkaa asioihin käsiksi — sanoin. "Sinä pidät minua suurimpana vaikeutenasi", sanoi Johannes. Ole hymyili karsaasti. "Et sinä helpoinkaan ole", sanoi hän. — "Älä joutavoitse", sanoi Johannes. Ole nauroi. Mutta jatkoi kohta vakavana: "sanotaan, että sinusta tulee tämän piirikunnan päällikkö." "Minustako — piirikunnan päällikkö — jumala minua siitä vapahtakoon ja varjelkoon — mistä sinä olet semmoista kuullut?" Niin, semmoista oli puhuttu. Piirikunnan päällikkö eroaa ja Johannes on tästä piiristä. "Ja sinähän olet sen näköinen kuin piirikunnan päällikön tuleekin olla", sanoi hän hymyillen taas. "Täydessä juhla-asussako — ei se minulle sovi". Hän tarkasteli terävästi Olea. "Sinä et juuri näytä toivovan minua tänne piirikunnan päälliköksi, Ole." Ole ei vastannut, hän katseli sivullepäin ja hymyili salaperäistä hymyään. "Sinä et näy välittävän piirikunnan päälliköstä langoksesi, Ole", sanoi Johannes hitaasti, "sinulla ei ole sitä kunnianhimoa, onpa hyvä, ettei minullakaan ole. Saatte etsiä itsellenne jonkun epäonnistuneen poliitikon." "Olisit sanonut talonpoikaispoliitikon", hymyili Ole. Johannes katseli häntä terävästi, mutta ei vastannut. — — Hetkistä myöhemmin oli Johannes matkalla alaspäin. Hän näki Olen palaavan työhön — pienenä ja kevyenä. Ole on tuolla, ajatteli hän, tuolla on hänen talonsa, hänen maansa, kukaan ei hänen rauhaansa häiritse. Mutta — mutta — Johanneksen mieleen johtui kotimatkalla vietetty yö, ihmeellisine, salaperäisine tunnelmineen, — yön ja päivän välillä on sittenkin suuri ero... Hän meni postitoimistoon, siellä oli kirje Tereseltä: pieni, sininen kuori, pieniä, sinisiä, viivoitettuja arkkeja, käsiala koulutytön käsialaa, moista kirjoittavat kaikki neitoseni virastossa, ajatteli hän; hitaasti, kirjettä lukien, kulki hän sillan yli. Niin kaukaa, niin kaukaa, — pikkusanoja, jotka polttivat mieltä. Kipunoita ansaitsemattomasta hellyydestä, nuoruuden lämpöä, joka teki hänet köyhäksi. Teresen sanat olivat niin avomielisiä, niin sydämmellisen helliä; hän muisteli omia kirjeitään: niiden sanat ikäänkuin pelkäsivät ja häpesivät ilmituloaan. Terese ei pelkää aatostensa ilmituloa, ajatteli hän nojautuen sillan kaidetta vasten, hänen mielensä oli tuskasta raskas, hän ei tiennyt kaipasiko hän Tereseä vai iloitsiko hän yksinolosta. Hän repi kirjeen pienen pieniksi palasiksi, antoi niiden pudota virtaan, joka kuljetti ne pois — — — 29. Ilta oli vasta tulossa, mutta sinertävää hämyä oli jo lehvistön alla, joka nyt näytti tummalta ja tiheältä, jyrkkäpiirteisinä ja värikkäinä kohousivat tunturit, pellot ja niittykaistat eroittautuivat selvästi sinisestä koivikosta, auringonlaskun valaistus värisi vielä taivaalla, mutta nopeasti hiipuen se sammui, niinkuin tuli olisi hiipunut; ja tulen hiipumista seuraa sininen, vieno hämärä. Eroitti vielä tarkasti pienenkin: harmaan aidan, punaisen portin, tien pyöränraitioineen, tuomarilan, tuomarilan valkoisen portin, rakennukset, puut, pensaat; terävästi ja selvästi eroittautuivat esineet vielä toisistaan, mutta vähitellen häivytti vaimeneva valaistus kaiken pelkiksi ääriviivoiksi, vihdoin ääriviivojenkin kajastus sammui, kaikki sulautui yhdeksi, pimeys, joka salaa oli noussut maan uumenista, näytti sulkevan kaiken syliinsä, se ei ollut valoisaa suviyön hämyä, vaan alkavaa yöpimeätä; oltiin heinäkuussa, heinäkuun loppupuolella. Tätä katseli pastori, hän istui tienposkessa veräjän vaiheilla ja odotteli Charlottea. Leveää hattuaan piti hän käsiensä välissä, hän oli vaipunut ajatuksiin. Kesä loppuu ennenkuin sitä aavistaakaan, ja tältä kesältä oli hän toivonut niin paljon. Tuomarilassa oli uusi vieras, veli, uusi este oli hänen tiellään. Mutta näin hän ei voinut kauempaa odotella, hän ei enää jaksanut odottaa, hän oli pyytänyt jumalalta voimaa, armoa, ja hän luuli saaneensa sitä. Turvallisin mielin tunsi hän, että jumala oli antanut suostumuksensa, mutta häneltä oli puuttunut uskallusta, — jospa hän tälläkin kertaa joutuu tappiolle! Ja kaiken lisäksi he iltaretkillään valehtelivat toisilleen, jumala antakoon anteeksi, hän sen oli aloittanut. He retkeilivät muka yhteisesti surren, mutta heidän ajatuksensa olivat aivan toisenkarvaisia. Hän tahtoi tästä kaikesta päästä, lopettaa tuosta toisesta puhumisen, nyt oli puhuttava hänestä itsestään. Ja hänen maineensakin kärsi, olihan hän pappi, ja nyt juorusi koko seutu hänestä, se ei ollut hyvän merkki. Ympäristön taloissa oli monia naimahaluisia tyttäriä, jotka niin hyvin olisivat sopineet talonpoikaispapille, mutta hän ei huolinut ketään naimahaluisista, hän tahtoi saada hänet, hänet, joka oli toisenlainen kuin muut. Hän näki Charlotten tulevan tuomarilasta johtavaa polkua, — hän käveli nopeasti, valoisana kajastuksena tuli Charlotte häntä kohden. Ja sittenkin: ylpeä oli hänen päänsä, kaulansa, ruumiinsa asento; hän tunsi raskaitten verien pakoittavan ja hänessä heräsi kiivas viha. Hän nousi ylös vasta Charlotten ehdittyä aivan hänen lähelleen. "Sinä annat minun odottaa hieman liian kauan", sanoi hän matalalla äänellä. Charlotte kohautti päätään ja katseli häntä teeskennellyn välinpitämättömästi, ihmetellen ja hieman peloissaan, odottamaton "sinä" ja äänen tumma sävy säikähdytti häntä. "Niin, sinä annat minun odottaa, tänään kuten ennenkin", sanoi hän lähestyen Charlottea, Charlotten kepeä välinpitämättömyys raivostutti häntä, "sinä tulet, milloin sinun päähäsi pälkähtää. Sinä lähdet milloinka sinua haluttaa. Luuletko sinä voivasi pitää minua leikkikalunasi?" "En minä ole pyytänyt teitä odottamaan", vastasi Charlotte käännähtäen sukkelasti, "en minä teitä etsi." Mutta silloin tarttui pappi hänen ranteeseensa ja puristi niin, että teki kipeätä. "Hyvä, siispä minä etsin sinua. Ja sinä tiedät minkätähden minä sinua etsin. Tahdotko vai etkö? Tätä — tätä minä en kestä kauempaa. Yön toisensa perästä olen seisonut sinun ikkunasi edessä, vain sinua, sinua, sinua yksin minä etsin, sinut minä tahdon omistaa. Vastaa nyt, tahdotko?" "En tiedä", vastasi Charlotte; häntä pyörrytti, hän koetti tempautua irti. "Kyllä sinä tiedät", sanoi pappi pidättäen Charlottea luonaan, hänen suuripartaiset kasvonsa olivat lähellä Charlotten kasvoja. "Sinä tiedät kaiken", hänen äänensä muuttui pehmeäksi, pyytäväksi, "sinä tiedät, että minä olen siitä hetkestä, jolloin sinut ensi kerran näin, ajatellut vain sinua, on synti, että jollakin ihmisellä on niin suuri valta toiseen, sinä voit tuon synnin sovittaa tulemalla omakseni, minä pyydän, minä pyydän sinua", hän painoi päätään Charlotten povea vasten. "Minä olen kaivannut niin sanomattomasti", kuiskasi hän. "Kuuletko sinä, mitä minä sanon?" Charlotte koetti tarmottomasti vapautua, peläten katseli hän pappia, maa keinui hänen ympärillään, työnsi häntä pappia kohden, hän yritti poispäin, mutta läheni yhä, "minä kuulen, mitä te sanotte", kuiskasi hän. "Tule — täällä voi joku nähdä meidät", hän veti hänet mukaansa, he kompastuivat kanervikkoon, hän kiersi kätensä Charlotten ympärille, tuki häntä, nosti häntä. "Tule tänne", mutisi hän suu hänen olkapäätään vasten painautuneena; he pysähtyivät erään puun alle, hän kiersi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet luokseen. "Tahdotko sinä — tulla omakseni, lupaatko minulle sen?" "Lupaan — lupaan", kuiskasi Charlotte koettaen riistäytyä irti, "minä lupaan — sanonhan minä lupaavani." Huudahdus, voihkaus värisytti hänen ruumistaan, hän painoi kasvonsa Charlotten povea vasten. "Jumala olkoon kiitetty", kuiskasi hän. Charlotte tarttui hänen päähänsä ikäänkuin tahtoen työntää sen pois, mutta luopuikin aikeestaan, väkivalloin tempautui hän irti, luiskahti toiselle polvelleen, mutta kavahti nopeasti ylös. "Minä pelkään", sanoi hän. "Älä pelkää", sanoi pappi koettaen tavoittaa häntä. "Minä pelkään", huudahti Charlotte ja syöksyi pois kanervikosta, luullen itseään seurattavan huusi hän taakseen: "olenhan minä sen luvannut", syöksähti vielä kerran ja pääsi maantielle. Pappi seurasi, häntä ympäröi kuuma hehku, häntä peloitti, "olenhan minä sen luvannut", huudahti Charlotte taas ja alkoi juosta tietä pitkin. Pappi ei seurannut. Hän seisoi vain ja tuijotti. Charlotte juoksi kunnes pääsi arkihuoneeseen. Siellä istuivat äiti ja Johannes. Hän pysähtyi hengästyneenä ja tuijotti toisesta toiseen, — näki lampunvalossa heidän huolestuneet kasvonsa — nyt he taas olivat huolissaan hänen tähtensä. "Minä olen mennyt kihloihin papin kanssa", sanoi hän käyden kalmankalpeaksi, "ettekö iloitse?" "Mitä sinä sanot, lapseni", rouva Hage nojautui taaksepäin tuolissaan, "oletko sinä suunniltasi?" "Minä olen mennyt kihloihin papin kanssa", sanoi Charlotte ja tarttui pöytään, jotta ei kaatuisi, "onko siinä mitään ihmeellistä?" "Äiti — äiti", huudahti hän yhtäkkiä ja heittäytyi polvilleen äidin eteen. Äiti kiersi toisen kätensä hänen ympärilleen, toisella hän viittasi Johannesta menemään, pitkin, hiipivin harppauksin poistui hän huoneesta. Kauan istui rouva Hage hyväillen Charlotten hartioita, sitten hän sanoi rauhallisesti, viileähkösti: "Maltahan nyt lapseni — eihän se niin vaarallista ole." Ja kun Charlotte vain yhä tiiviimmin painautui hänen syliinsä, jatkoi hän: "Rauhoituhan nyt toki, Kyllä siitä selviydytään, minä autan sinua." "Minua ei voi kukaan, kukaan auttaa." "Sitäpä varten sinulla on vanha äiti." Mutta sitten hän harmistui. "Mutta oletpa sinäkin juttuun sekaantunut — sinä, joka aina olet ollut olevinasi niin ylpeä, paljon ylpeämpi kuin me muut. Ihmisen ei pidä koettaa noin vain selviytyä surusta, surukin on kallis lahja. Kuinka sinä mahtaisitkaan hävetä, jos sinä sattuisit taas kohtaamaan suuren, totisen rakkauden. Niinpä niin, niinpä niin, tulevaisuuteen ei sinun iässäsi uskota, ensimmäinen rakkaus on kaikki kaikessa — ja kuitenkin on usein kolmas tai neljäs rakkaus — jumala minua armahtakoon, vasta kolmas tai neljäs suurin. Niin, semmoista on elämä, lapseni; en minä pyydä sinua uskomaan puhettani, en olemaan yhtä mieltä kanssani. Usko sinä vain, ettet sinä koskaan voi rakastua kehenkään muuhun, se on oikein ja luonnollista, mutta ole ylpeä siitä, että olet pitänyt hänestä, vaikkei hän — ehkä — olekaan pitänyt sinusta. Ei siinä ole mitään nöyryyttävää. Surut ja korut ovat toistensa kaltaisia: jollei niitä taidolla kanna, muuttuvat ne rihkamaksi, vaikka olisivat kuinka aitoja. Ja papin kanssa, ei lapseni, kuinka rumaan ja typerään juttuun — niin, minä sanoin typerään — sinä oletkaan sekaantunut." "Äiti!" "Niin, lapseni, sinun on kuultava totuus." Rouva Hage nousi, Charlotte jäi polvilleen, kasvot tuoliin kätkettyinä. "Sinun on terveellistä hävetä. — Onkohan maassa kastetta", sanoi hän yhtäkkiä ja rupesi hakaneuloilla kokoilemaan helmojaan. "Äiti", Charlotte hypähti ylös, "minnekä sinä aiot lähteä, mitä sinä aiot tehdä?" "Minä menen papin luo purkamaan sinun kihlaustasi", sanoi rouva Hage hakaneula suussa. "Äiti — minä olen antanut hänelle lupaukseni." "Sitäpä minä juuri menenkin noutamaan takaisin." "Ei — äiti — ei." "Tahdotko sinä mennä naimisiin hänen kanssaan? Mitä joutavia. Ethän sinä tahdo. Ja silloinhan me menettelemme typerästi viivytellessämme tämän jutun päättämistä." "Voi hyvä jumala, tätä häpeätä!" "Sinäpä sen sanoit. Häpeä sinä vaan, se on terveellistä ja hyvin ansaittua, mutta älkäämme silti tehkö uusia tyhmyyksiä. Minä sanon sinulle muuten erään asian, — kun nuori tyttö tekee, mitä sinä olet tehnyt, on hänen pikku minässään jotakin vinossa, sinä ihailet itseäsi, sinä olet mielestäsi erikoinen. Sinä kaipaat toisia oloja, työtä, — nytpä saatkin seurata Johannesta kaupunkiin." "Niin — pois minä tahdon, kauaksi pois." "No, eihän sekään mahdottomien matkojen takana ole — nyt enää, kun meillä on Bergeninrata. Nyt minä olen valmis". Hän pysähtyi ovelle ja sanoi hiljaa: "en minä ole menossa huvikävelylle, lapseni, minä olen menossa asialle, jolle äiti lapsensa puolesta lähtee, vaikka sydän kirveleekin. Huomaa, että sekin on eräänlaista rakkautta ja ajattele kunnioitatko sinä sitä rakkautta oikealla tavalla". Hän meni Charlotten luo ja veti hänet syliinsä. "Jumala auttakoon sinua, lapseni, minä tiedän, että sinun on paha olla, ja minä, sinun vanha äitisi, koetan auttaa sinua parhaani mukaan." Hän suuteli Charlottea. "Sinä et kai ole vielä syönyt iltastakaan. Lapsukaiseni. Teidän osananne on tuottaa hiukkasen surua vanhemmillenne, niin pitääkin olla. Kunpahan minä vain voisin sinut murheestasi päästää, mutta sitä minä en voi." Hän itkaisi hieman. "En minä tätä muistele. Teinhän minäkin tyhmyyksiä. Pieni, pieni lapsoseni. Mene levolle, minä palaan pian takaisin." — — Rouva Hage asteli läpi kasteisen ruohikon, hän oli niin innoissaan, ettei hän joutanut asiansa tavattomuutta ja vaikeutta ajattelemaan. Mutta tuomarilan veräjällä kohtasi hän Johanneksen. "Äiti rakas — millekä kaukoretkelle sinä nyt olet sonnustautunut?" "Minä menen purkamaan Charlotten kihlausta", sanoi rouva Hage kiireissään. "Nytkö! Tänäkö iltana! Sepä vasta peijakkaanmoista. Aiotko sinä kertoa hänelle tuon suloisen uutisen sängynlaidalla istuen ja hänen kädestään kiinnipitäen." "Mitä joutavia, Johannes — näethän sinä toki, että kansliassa on valoa." "No niin — ehkäpä ei hiljan kihlautunut mies menekään niin aikaisin levolle. Mutta äiti — suoraan sanoen — etköhän sinä ensin nukkuisi hieman?" "Nukkuisiko! Mutta silloinhan voisi hyvinkin käydä niin, etten minä aamulla uskaltaisikaan." "Heidän pitäisikin oikeastaan saada selvittää tuo asia kahdenkesken." "Rupeatko sinäkin vastustelemaan. Minäpä sanon sinulle, mitä sinun pitäisi tehdä: sinun pitäisi mennä minun sijastani, se sopisi paljon paremmin." "Ei — jumala vapahtakoon ja varjelkoon —" "Niin — kyllä minä sen uskon, ettet sinä tahdo. Miesväki ei _uskalla_ koskaan mitään." Rouva Hage jatkoi matkaansa. Hän meni suoraan sisään — koko ajan itsekseen puhellen — ja kolkutti kanslianovelle. Pastori istui ikkunan ääressä ja katseli ulos, hän käännähti ja huomasi — keskellä yötä — rouva Hagen — tulevan anoppinsa — seisovan ovensuussa, helmat korkealle koottuina, punaisilla kasvoillaan hymy, joka saattoi merkitä, että hän oli tullut kutsumaan vierailulle tai ilmoittamaan surullista kuolemantapausta, kumpaakin yhtä hyvin. "Onko jotakin tapahtunut", kysyi pastori nousten. "Ei niin mitään", sanoi rouva Hage, "toisinsanoen paljonkin, älkää nyt vaan luulko, että on kyseessä kuolemantapaus tai joku muu sellainen, se ei ole yhtään mitään, mutta pahaa sittenkin", sanat kompastelivat herttaisessa epäjärjestyksessä rouva Hagen suusta, — vasta nyt, nähtyään papin, hänen kellervänvalkoiset kasvonsa, siniset silmänsä, joista pelko ja tuska kajasti, vasta nyt huomasi hän, että pappikin oli ihminen, että se oli hänelle musertavaa totuutta, ettei sitä voinutkaan niin helposti peruuttaa kuin mitä tahansa kutsua. "Sallitteko minun istuutua", sanoi hän jo istuen. "Lienee kyseessä erittäin vakava asia", sanoi pappi hitaasti, "kun te tulette kertomaan sitä minulle tähän aikaan vuorokaudesta." "Tähänkö aikaan —? Paljonko kello on?" "Puoli yksi." "Se on mahdotonta. Teidän kellonne varmaankin edistää, teidän pitäisi lähettää se kellosepälle." Rouva Hage kiskoi omansa esiin. "Näettekö", sanoi hän voitonriemuisena, "minun kelloni on vielä kahdeksaa minuuttia vailla puoli yksi, — sanoinhan minä, että teidän kellonne käy väärin." "Te ette liene tullut tänne vain keskusteluksenne kelloista?" "Enpä tietenkään", epätoivoisena katseli rouva Hage ympärilleen, ikäänkuin etsien katosta tai seinistä pakotietä. "Niin, on kyseessä sangen vakava asia. Hyvä jumala, nythän minä vasta oikein käsitän, kuinka vakava se asia on. Teidän ja Charlotten kihloihinmenosta ei voi tulla mitään." "Minä tunsin, että se oli kyseessä", pastori työnsi kiivaasti kätensä taskuihin ja rupesi kävelemään. Hän ei sanonut mitään, hän vain käveli, edestakaisin, sitä seinää seuraten, jolla hänen tuolinsa oli, ja vilkaisi silloin tällöin vihaisesti rouva Hageen. "Tyttärennekö pyynnöstä te tälle asialle lähditte", sanoi hän vihdoin. "Hän tietää minun tuloni." "En minä sitä kysy. Onko hän pyytänyt teitä? Hänenkö asiallaan te olette?" Rouva Hage tuijotti häneen nauravin silmin, -mikä oli totta, mikä ei — "Hänen asiallaan" — sanoi hän yhtäkkiä päättäväisesti. Pappi pysähtyi ja nojautui seinää vasten. "Oletteko te pakoittanut hänet?" kysyi hän uhaten. "Tuo on typerä kysymys — meidän päivinämme." "No, onko hän sitten letukka", hän ei sanonut tätä suuttuneena, vaan ihmetellen. "Mitä te sanotte, — ettekö te häpeä", rouva Hage nousi kiivastuneena; suuttumus teki hänelle hyvää. Pappi ei heti vastannut, hän alkoi taas kävellä, yhä seinää seuraten; sitten hän pysähtyi. "Minä kysyn, onko hän letukka", sanoi hän, eikä hänen äänessään tällä kertaa ollut ihmettelyä, "monen monena iltana on hän käynyt minua tapaamassa. Aiotteko te ruveta uskottelemaan minulle, ettei hän tiennyt, minkätähden minä hänen seuraansa etsin, ettei hän ymmärtänyt, että minä pidin hänestä? Ja eikö hänkin puolestaan lähestynyt minua, kerta kerralta yhä enemmän, tähän iltaan asti. Onko hän letukka, kysyn minä?" Rouva Hagen suuttumus oli lauhtunut, murheellisena katseli hän pappia. "Jumala antakoon teille anteeksi pastori, joka ymmärrätte niin vähän. Lapsi ei ole ollenkaan teitä ajatellut. En tahdo häntä puolustella, vitsaa hän tarvitsisi. Mutta hän on hautonut tuota sydänsuruaan, ja silloin ei ihminen aina huomaa, mitä tekee ennenkuin on häväissyt itsensä." "Häväissyt itsensä!" keskeytti hänet pastori, "häväissyt itsensä", toisti hän aivan hiljaa, "niin, ehkäpä ei huomaa —" Rouva Hage oli noussut seisomaan, hän oli sanomastaan niin säikähtynyt, että hänestä näytti siltä kuin olisi hän itse, pastori, koko huone pyörinyt ympäri. "Rakas pastori, te käsitätte minut vallan väärin, enhän minä toki teitä tarkoittanut, sanoessani, että hän on häväissyt itsensä tarkoitin minä, että hän on häväissyt itsensä valheellisella tunteella, ja niin tekee jokainen, joka sitoo itsensä ihmiseen, jota ei rakasta. Jumala varjelkoon, älkää käsittäkö minua väärin, teistähän olisi tullut maailman kunnioitettavin vävypoika", huusi hän epätoivoissaan. Pastori hymähti lyhyesti, "tuhannet kiitokset, - säästäkää vaivojanne". Hän käveli taas, mutta pysähtyi ja sanoi rukoilevasta: "Mitä teillä on minua vastaan? Sekö on esteenä, että minä olen talonpoika? Mutta olenhan minä pappikin. Eihän teitä toki voi peloittaa minun vanha riitani virkamiesten kanssa. Ja minä — minä rakastan — minä pidän paljon teidän tyttärestänne, minä olen hänelle hyvä, minä lupaan sen teille, niin totta kuin jumala minua auttakoon." Rouva Hage oli käynyt hyvin kalpeaksi. "En minä mitään teidän sanomastanne tarkoita - mikään semmoinen ei ole esteenä, jumalani, kunpahan ei olisikaan mitään muuta estettä. Mutta Charlotte ei pidä teistä, hän on toiminut uhkamielin, minä en häntä puolusta, mutta nyt hän on epätoivoissaan, ja minähän olen ennen kaikkea hänen äitinsä ja minä pidän hänestä." "Mutta pidänhän minäkin hänestä." Hän sanoi sen niin hiljaa, että kyyneleet kihosivat rouva Hagen silmiin. "Minä tunnen sen nyt, ja jos minä olisin sen ennemmin näin tuntenut, ei minulla ehkä olisi ollut rohkeutta tulla tänne. Mutta minäpä olen tullut, jumalankiitos, olemme me kumpikin sanova, sillä mikä onnettomuus olisikaan voinut tapahtua. Hän ei rakasta teitä. Hän ei pidä teistä, Hän on vain epätoivoinen". Pappi nöyrtyi. "Mutta emmekö me voisi koettaa? Minä lupaan teille — jos minä huomaan, ettei hän tahdo, että hän pelkää, — ettei hän pidä minusta, — vapautan minä hänet. Minä lupaan sen teille, kuuletteko. Antakaa minun puhua hänen kanssaan — enhän minä pyydä kohtuuttomia?" "Ette, ette te pyydä kohtuuttomia, mutta se ei saa sittenkään minun tieteni tapahtua. Sillä minä en tiedä minkälainen vaikutusvalta teillä on häneen tuona hetkenä, enkä minä tiedä, kuinka epätoivoinen hän on. Minä lähetän hänet pois." "Lähetättekö te hänet pois?" Pastori pyyhkäisi hiuksiaan. Hän huoahti lyhyesti. "Sen täytyy siis raueta?" "Se on rauennut." Masentuneena ja onnettomana tuijotti hän eteensä. "Vain yhden ainoan kerran", kuiskasi hän. Sitten hän taas työnsi kätensä taskuihin ja rupesi kävelemään. Nurkassa hän pysähtyi, otti käteensä erään kirjan, selaili sitä, laski sen pois, meni pöydän luo, hypisteli saksia, muuatta paperia. Synkästi katseli hän rouva Hagea. "Te olette kirottua ja ylpeätä sukua", sanoi hän vihoissaan hiljaa. "Maantieseuraksi minä kyllä kelpasin, sillä minä uskoin hänestä hyvää. Mutta hän, hän ei ollutkaan parempi kuin katutytöt, jotka kulmissa lyhdynloisteessa odottelevat. Minä olisin ollut tarpeeksi hyvä siihen — siihen, jota ei minun suuni sano." Hän meni aivan rouva Hagen luo: "kuudetta käskyä voi rikkoa monella tavalla." Rouva Hage katsoi häntä silmiin ja tuli kylmäksi ja aivan rauhalliseksi; ripeällä otteella kokosi hän helmansa ja lähti sanaakaan sanomatta. Nopeasti kulki hän pappilan maitten yli johtavaa polkua, päästyään tuomarilan vaiheille hän pysähtyi, hän tuli niin väsyneeksi, että hän istuutui märälle kivelle, hän katseli taivasta kohden. Se oli tumma eikä ihan sees, tähdet välähtelivät pilvien lomasta. Tähtiä katsellessaan risti hän kätensä, hyvä jumala, oliko hän tehnyt oikein, kuinka saattoi ihminen tietää oliko hän menetellyt oikein. Omantunnon äänen kuunteleminen oli kyllä kaunista, mutta kun tuli oikein paha paikka eteen, ei siitä koskaan ollut apua, vain elämä kykeni osoittamaan oliko teko ollut oikea. Mutta ilkeä mies hän ainakin oli — kas niin, hänen hameensahan oli aivan kastunut, hänen täytyi lähteä kotiin. Puutarhaportailla seisoi joku. "Sinäkö siellä olet, Johannes?" kysäsi hän. "No, äitiseni", Johannes laskeutui pari porrasta, "annahan kun katson sinua, — _noinko_ vaikeata se oli?" "Johannes, teinkö minä oikein?" "Älä kysy minulta, äiti, semmoista. En minä tiedä, mitä äidin on lupa tehdä lapsensa tähden — mitä hän uskaltaa." "Jumalankiitos, että minä tiedän — ja minä teen sen kaikessa tapauksessa," sanoi rouva Hage kovalla äänellä ja meni yläkertaan Charlotten luo. Charlotte istui sängynlaidalla. "Ei näin, lapseni — ensin vuoteeseen", sanoi rouva Hage. "Sittenkun olet vuoteessa, kerron minä sinulle", ja kun Charlotte oli pujahtanut vuoteeseen, sanoi hän: "niin, lapseni, nyt se on tehty — minä olen keskustellut pastorin kanssa." Charlotte piiloutui. "Mitä hän sanoi, äiti?" "Mitäkö hän sanoi", rouva Hage tuijotti ulos ikkunasta, "mitä hän sanoi" — kaikki papin sanat kietoutuivat yhdeksi ainoaksi, letukka, "niinpä niin", hän rohkaisi mielensä, "koskihan se häneen kovasti, sangen kovasti, sinä olet tuottanut hänelle suuren surun, lapseni, sinä olet rikkonut paljon. Mutta muuten hän suhtautui asiaan järkevästi, hän on hyvä mies, hän ymmärsi sinut ja antoi sinulle anteeksi, hän käski tervehtimään, ei, sitä hän ei tehnytkään, minä ehkä erehdyn, mutta hän ajattelee sinua hyvyydellä, vaikka surren, — äh, ei minusta ole kertojaksi. Häpeä, lapseni, ja iloitse, että siitä on selviydytty ja nuku. Etkö muka saa unta? Mitä joutavia! Sinä olet hieman kuumeinen, minä tuon sinulle pisaran isän bromia, odotahan hetkinen", rouva Hage hiipi varpaillaan hakemaan tuomarin lääkettä, hän antoi Charlottelle bromkaliumia ja peitti hänet hyvin. "Nyt me emme enää puhu ikävyyksistä. Ehkä jonakin muuna päivänä. Ja me aloitamme elämämme uudelleen. Hyväjumala — sitähän elämä juuri onkin, alituista uudelleen aloittamista. Kuolema ja suru eivät meitä voita, me kadotamme rakkaamme, joita olemme hellineet, lapsemme, me teemme pahoja ja tyhmiä tekoja — ja aina me aloitamme elämämme uudelleen —" — Rouva Hage istui kauan Charlotten vuoteen vieressä, hän viipyi yhä, vaikka lapsi jo oli nukkunut, vaikka aamu jo sarasti, hän istui kunnes hänen jalkansa ja selkänsä alkoivat pakoittaa. Hän katseli Charlottea hellyydellä, surren; siinä istuessaan tunsi hän itsensä niin vanhaksi. Minä en jaksa enää, ajatteli hän, minun täytyy saada hieman levätä, minä en jaksa enää kantaa muitten suruja, hänen silmänsä kyyneltyivät, voi hyvä jumala minun lapsiani, minun täytyy antaa heidän kulkea yksinään, minä en enää jaksa taistella heidän puolestaan — — ‒ 30. Tuomari ja Johannes olivat tuntureilla, tietarkastus oli käynnissä. He olivat matkanneet tuntureille tarkastusmiesten kanssa, paikkakunnan talonpoikien, ja kun tuomari oli tiedustellut heiltä, aikoivatko he valita tiemaaksi majanpuoleisen rannan, olivat he vastanneet kieltävästi, se ei muka tulisi kysymykseenkään, tiehän tulisi siten sekä pitemmäksi että kalliimmaksi, niin ettei siitä ole ollenkaan pelkoa, sanoivat he. Ja tuomari kertoi piiri-insinöörin arvelleen, että oli helpompaakin rakentaa tie vastaiselle rannalle, tarkastusmiehet nyökkäilivät toisilleen, se on hyvinkin luultavaa, sanoivat he, tottapa piiri-insinööri sen asian ymmärtää, ei tuomarin tarvitse olla huolissaan majapahasestaan. He tulivat suulaiksi, sitenhän päästään majan siirtokustannuksistakin, sanoivat he, seudun parhaaksi se on. Mutta kun tarkastus oli pidetty, äänestivät kaikki talonpojat tiemaaksi majanpuoleisen rannan, maja oli revittävä, ei ollut tilaa sen siirtämiseen. "Tämän sain palkaksi monivuotisesta työskentelystä paikkakunnalla", tuomari hymyili heikosti; oli tarkastuksen jälkeinen päivä, hän ja Johannes istuivat veneessä järvellä, he olivat kalaretkellä. "Älä sitä nyt enää pahoittele", sanoi Johannes, "saammehan me uuden majan." Tuomari ei vastannut, hän katseli harmaata vettä ja loivia harjanteita, täällä oli hänen turvapaikkansa ollut niin monta vuotta, hänen piilopirttinsä, jossa hän oli tuntenut olleensa kotona, olevansa onnellinen. Täällä oli hänessä vielä hieman sitä mielen nuorekasta kepeyttä, jonka elämän harmit olivat hänestä karsineet. "Ei, Johannes", sanoi hän, "tämä on minun viimeiseni. Minä olen liian vanha ryhtyäkseni mihinkään uuteen. Kohta minä lähden täältä ainaiseksi. Niin, niin. Soudapa maihin." Johannes souti hitaasti rantaa kohden. Väsyneenä, raskain ilmein, tuijotti tuomari rannalla olevaa pienoista tupaa, se oli vain vähäinen, matala hirsimaja, sitäkään eivät he olleet voineet hänelle suoda. "Niin ne meitä vihaavat", sanoi Johannes isänsä ajatuksenjuoksua noudattaen. Tuomari nyökkäsi. "Niin tekevät. Ne tahtovat karkoittaa meidät. Tuntureiltakin. Ne huomaavat meidän pitävän niistä. Eikä meillä saa olla mitään, josta me pidämme. Niin, niin." He vetivät veneen maihin ja menivät majalle. Tuomari tahtoi heti palata kylään. Kun luukut oli suljettu ja ovi lukittu, pysähtyi hän katselemaan majaa. Hän lähestyi sitä hiljaa ja laski kätensä hirsiseinälle. "Minä en näe tätä enää", sanoi hän, kääntyi ja lähti raskain askelin kulkemaan tunturitaloon vievää polkua, jossa heidän hevosensa oli. — — He saapuivat kotiin myöhään illalla. Sataa tihutteli. Rouva Hage tuli heitä pihalle vastaan sytytetty lyhty kädessä, tuntui niin syksyiseltä. He eivät puhuneet majasta ennenkuin myöhemmin, tuomarin mentyä levolle, harmi valtasi silloin rouva Hagen, hän suorastaan vaikeroitsi, hän ei ollut niitä, jotka kesken masentuivat, eikä asiakaan ollut suuren suuri, mutta kun vanhoilla päivillään sai kokea pelkkiä vastuksia, iloa ei nimeksikään, niin hän väsyi. Hän oli liian vanha. Johannes käveli lattialla tapansa mukaan, harhaili omissa aatoksissaan, iloa, eikö hän voisi tuottaa iloa? Hän katsahti äitiin, joka istui mielipahasta kokoonkyyristyneenä, hän istuutui hänen viereensä, tarttui hänen käteensä. "Äiti", sanoi hän ja hänen äänensä värähteli, "etkö sinä ole yhtään ihmetellyt minun tänä kesänä saamiani kirjeitä?" Rouva Hage virkistyi heti. "Ihmetellytkö, tottakai, Johannes! Mutta sinä olet niitä, joilta ei kukaan kysy. Niissähän oli naisen käsialaa?" "Rakas, pikku äiti — minä olen mennyt kihloihin." "Kihloihin! Ja sen sinä sanot näin yhtäkkiä", rouva Hage rupesi itkemään. "Mutta älähän nyt toki itke, äiti." "Minä _tahdon_ itkeä. Niin paljon kuin haluan", sanoi rouva Hage itsepäisesti. "Saat — saat, äitiseni", hymyili Johannes, "hän on — hän on sadasti liian hyvä minulle", sanoi hän liikutettuna, hän hypähti seisomaan, niin, hän on liian hyvä minulle, ajatteli hän kävellen levottomana edestakaisin; "hän on kaikkea, mitä minä en ole, elinvoimainen, nuori, voimakas, terve. Ja sitten — sitten on hän niin sanomattoman kaunis." "Johannes!" rouva Hage istui kädet ristissä, "on niin ihmeellistä nähdä sinut rakastuneena. Sitä minä siis olen tänä kesänä aavistellut." "Rakastuneena!" Johannes hätkähti. "Rakastuneena — onko se niin ihmeellistä? Onpa kai, tietenkin. Mutta kyllä sinä sen ymmärrät, äiti", sanoi hän innoissaan, "se on niin käsittämätöntä, hän on kirkkaus, aurinko, kesä, minä ikäänkuin väistelen, aurinko häikäisee minut, äiti, minä hiivin takaisin varjoihin. Äiti — sinä joka sen ymmärrät — luuletko, että minä voin tehdä nuoren tytön onnelliseksi?" "Herrantähden", hymyili rouva Hage, "jos minä olisin nuori tyttö, menisin kanssasi naimisiin vaikka huomispäivänä." "Niin — _sinä,_ äiti", sanoi Johannes surumielisesti hymyillen. "Joutavia, poikani. Me olemme tuumailuihin ja huoliin sotkeutuneita, me olemme täynnä arveluita kuin nuppineula-arkki. Mutta nyt vain iloitkaamme. Ja minä — kiittämätön ihminen — tulin sanoneeksi, ettei elämässä ole iloa, ja kuitenkin on vuoria, meriä — — —" "Mitä sinä tahdot, äiti? "Tahdon lasin viiniä. Tahdon kilistää kanssasi, juoda maljasi ja toivottaa onnea. Ja sitten me juomme — hänen maljansa". Hän pujahti keittiöön, Johannes seurasi; suuressa, pimeässä keittiössä oli suloisen lämmintä, sinertävistä ikkunoista häämöitti pihamaa. Rouva Hage löysi pullon ja laseja, he jäivät seisomaan keittiöön. "Kerrohan nyt minulle hiukan — poikani". He istuutuivat keittiöpenkille ja Johannes kertoi. "Ja minä kun olin jo melkein hylännyt sinut", sanoi rouva Hage, "sinä olit tullut tavoiltasi niin vanhapoikamaiseksi. Jumala häntä siunatkoon, minä kirjoitan hänelle vielä tänä yönä. Ettet sinä ottanutkaan häntä mukaasi! Onko hänellä todellakin yksitoista sisarta? Saatpa nähdä, että hänkin — no niin", rouva Hage hymyili salaperäisesti, "voi hyvä jumala, kuinka se oli hauskaa", huoahti hän onnellisena. — Ja rouva Hagen kyhätessä kirjettä arkihuoneessa, valvoi Johannes kammiossaan, hän näki auringon nousevan tunturien ylle, viileä aamutuuli täytti pienen, valkoisen huoneen. Niin, miksei hän ollut kertonut sitä äidille ennemmin, ja miksikä hän sen teki juuri tänä iltana, oliko hän tykkänään sattumien vallassa? Tai oliko hänellä ollut joku sala-ajatus, — oliko häneltä puuttunut rohkeutta? Täytyikö elämän häntä aina nykäistä? Mutta nyt — hänen näin valvoessaan — tänä yönä, ailahti kaipuu voimakkaasti hänen sydämmessään, oliko hän sitä ennen hillinnyt, pitänyt omana, suloisena salaisuutenaan? Nyt hän ei enää jaksanut sitä kestää, hänestä tuntui, että sen täytyi kutsua Terese tänne, tänä yönä kuuli Terese hänen kuiskeensa, niin, nyt hän herää, kohoutuu vuoteestaan, kuiskaa hänen nimeään, valkoisena valkoisessa vuoteessaan, hyvä jumala, kuinka jaksaa hän olla erossa Teresestä päiviä, edes tuntiakaan, sekuntia. Valoisana aamuhetkenä asteli hän edestakaisin maantiellä, kunnes hän pakoittautui, kauan ennen konttoriaikaa, menemään sähkösanomatoimistoon, kaiken mahtinsa käyttäen sai hän pienoisen sähköttäjäneidin täyttämään tahtonsa, säikähtyneenä pyrähteli neiti sinne tänne, tuopa nyt vasta hirmuinen ihminen on, tuo kookas, säihkyväsilmäinen mies. Ja Johannes lähetti Tereselle sähkösanoman. "Voitko pitää häitä heti minun palattuani", sähkötti hän. 31. Uutinen Johanneksen kihlauksesta elvytti koko talon. Tuomari harhaili huoneissa raskaasti hengittäen, toimistossa, puutarhassa, pelloilla, hän oli touhuissaan ja liikutettu, sivuuttaessaan Johanneksen hän nyhkäisi häntä ja mutisi äänellä, joka oli olevinaan ivallinen, "jalojen suku ei voi koskaan kuolla." Johanneksesta tuntui melkein siltä kuin olisi hän mies, joka myrskyjen ja onnettomuuksien halki johdattaa uppoavan laivan onnellisesti satamaan. Huomatessaan perheen kokoontuvan tavanmukaisiin pieniin, liikutettuihin keskustelutilaisuuksiin, pakeni Charlotte lipputangon luona olevalle kentälle, jota oli tavattu pitää krokettikenttänä silloin kun oli kesävieraita. Ennenvanhaan. Kauan, kauan sitten... Siellä oli suuri koivu. Charlotte istuutui selkä koivua vasten ja tuijotti suurin silmin eteensä. Näin istuessaan tuntui hänestä siltä, että etäisyyksistä virtasi ajatuksia hänen luokseen, hän näki niiden väreinä liihoittelevan ilmassa, toiset olivat punaisia, toiset synkän harmaita, toiset mustia, ja kaikki ne pyrkivät hänen luokseen. Hitaasti, hitaasti kuin raskas virta imeytyivät ne hänen, sisimpäänsä, kunnes yhtäkkiä jokin paha muisto putkahti pinnalle ja työnsi okaansa hänen sydämmeensä. Silloin pysähtyi hänessä kaikki, vain tuo ainoa tuska eli, miksikä pitikään tuon muiston palautua... Hän katseli rinnettä — kivistä, huonosti viljeltyä, heikkoruohoista maata, jolla kasvoi monia sinikelloja. Lapsena oli heidän ollut tapana tynnyrissä vieriskellä rinnettä alaspäin, kunnes tunturi, virta ja puut pyörivät taivaalla suurena, sekavana värileikkinä.. Lapsena — — Kaikki oli niin kiusallisen valmista. Aika parantaa kaikki haavat, ja sinä olet niin nuori, oli äiti sanonut. Mutta tuntui siltä kuin ei hänessä olisikaan haavoja ajan parannettavaksi, ainoatakaan todella kipeätä haavaa, hänen sielunsa oli vain niin rajattoman tyhjä ja häntä vaivasi voittamaton mielipahantunne. Hän ymmärsi, mitä hänelle parhaillaan tapahtui, kukaan muu ei sitä huomannut. Hän kuihtui. Tässäkin aikaillessaan hän kuihtui —. Hän katseli käsiään ja hämmästyi sitä, että ne olivat yhtä valkoiset ja pehmeät kuin ennenkin. Hänestä tuntui, että hänen ruumiinsakin kuihtui. Kaikki oli hänessä mehutonta, köyhää, menehtynyttä, hänellä ei ollut mitään kaipuuta eikä halua. Vain yksi aatos hänessä eli, vain yksi päätös kyti hänen mielessään: he eivät saisi syytä surkutteluun. Osanotosta hän heidät säästäisi, voi, kuinka hän vihasi heidän äänensä sääliväistä, hyväsydämmistä sävyä. He saisivat oppia antamaan hänen olla rauhassa, toisille suunnille ohjaisi hän heidän laupiaat katseensa. Sinä iltana oli hän äidin nähden unohtanut itsensä. Tyhmästi kyllä. Olisihan hän ihan yhtä hyvin voinut ottaa papin. Yhtä hyvin ottaa kuin jättääkin, ehkäpä oli viisaampaa jättää, yksinäisyys sopi hänelle niin hyvin. Kunpahan hän vain pääsisi täältä pois, täältä, jossa elettiin niin lähekkäin, että toisten huolien ja pikku ilojen haju oli aina nenässä, kunpahan hän pääsisi kauas pois, sinne, missä oli niin paljon ihmisiä, etteivät he tienneet toisistaan mitään, siellä hän taas rauhansa löytäisi, siellä hän osaisi pitää ihmiset loitolla itsestään. Mutta täällä — täällä oli niin paljon, mikä muistutti — kaikki, kaikki muistutti — — — ‒ ‒ ‒ — Lähtöiltanaan saivat Johannes ja Charlotte viinimarjoja ja vadelmia. "Tuntuu aivan samalta kuin koululoman päättyessä", sanoi Johannes, "hevosta odottaessamme saimme me aina viinimarjoja ja vadelmia." Rouva Hage hymyili, hän oli hieman kalpea ja hänen oli vaikea istua paikoillaan, hän ajatteli syksyä ja talvea. "Lupaa minulle, Johannes", sanoi hän, "ettet siirrä häitäsi, vaikka meitä, isääsi ja minua, jokin estäisikin niihin saapumasta. Niin, niin — mehän olemme vanhoja, me olemme kohta hyvin vanhoja, te, lapset, ette sitä huomaa, ennenkuin me yhtäkkiä kuolla kuukahdamme." Hevonen tuli, ulkona oli syksyisen pimeätä, puut humisivat raskaasti ja mustia pilviaaltoja kiiti taivaalla. "Hyvästi, poikani — sano terveisiä", rouva Hagen kasvot vavahtivat, "muista hieman minuakin, joka jään tänne pitkäksi talveksi". Hän kääntyi Charlotteen päin ja otti hänen kätensä käsiinsä, "lapsi, lapsi", kuiskasi hän, "parastasi on kaikki tarkoittanut." "Hyvästi, äiti", pystypäin seisoi Charlotte, kasvoiltaan kalvakkana. Johannes ja Charlotte nousivat vaunuihin, Anne Sofie seurasi, Ole istui pukilla ajamassa. Johannes ojensi kätensä vaunuista, äiti ja isä seisoivat lähekkäin, keittiöikkunan kajastus valaisi heitä. "Hyvästi, hyvästi, — aja, Ole, aja", huudahti Johannes. Ole rupesi ajamaan. Käymäjalkaa ajoivat he pihasta ja sateen liottamalla tielläkin, kunnes hevonen osui oikealle tolalle. Johannes katsahti vielä kerran tuota matalaa, vaaleansinistä rakennusta harvoine valaistuine ikkunoineen, valojuovassa seisovia vanhuksia, pihaa ja aitausta. Sitten pani Ole hevosen ravaamaan. Puolipimeällä laiturilla oli väkeä tungokseen asti, varovaisesti ajoi Ole alas viimeistä pientä mäkeä. Suurena ja kolkkona häämöitti laiva hämärästä, valkoisena kiiri höyry sen mustaa kylkeä ja pimeätä vuonoa. Vaieten seisoivat he laivan kannella, oli raa'an kylmää, heitä paleli. Soitettiin ensimmäistä kertaa. "Niin ‒ voikaa hyvin — kumpikin", Ole ojensi kätensä. Hän ja Anne Sofie laskeutuivat maallenousuporrasta, Johannes katseli heidän menoaan. Ole kulki edellä, Anne Sofie perässä. Hän ajatteli Tereseä, - kuinka olisikaan Terese painautunut häntä vasten, jos he olisivat tuossa kulkeneet. Hitaasti liukui laiva laiturista, monet kasvot valaistuivat hetkeksi, sitten laiva kääntyi, ja laituri häipyi taas pienten Iaiturilyhtyjen hämärään. Hetken oli Johannes eroittavinaan Olen kasvot, sitten näki hän vain pimeätä vuonoa, mustaa tunturia; kannella alkoi tuulla. "Menkäämme suojaan, Charlotte", hän kietoi kätensä hänen ympärilleen, "ole reippaalla mielellä, lapsi." Charlotte irroittautui lempeästi, valkoisena täplänä häämöittivät hänen kasvonsa pimeästä. "Niinpä niin", sanoi Johannes pitkään huokaisten, "vanhusparat, — emme me lapset vanhempaimme taakkaa huojenna, — tulehan nyt." Täyttä vauhtia porhalsi laiva vuonolla, touvisto valitti hiljaa. 32. Bergeninjuna myöhästyi ratavian tähden neljä tuntia; vasta myöhään yöllä, mutta ennenkuin odotettiin, saapui se Kristianiaan. Asemakäytävä oli autio, yhtäkään ihmistä ei näkynyt, puolikuolleina ikävästä ja väsymyksestä kömpivät Johannes ja Charlotte junasta, saivat auton ja ajoivat kotiin. Eteinen ja arkihuone olivat valaistut, mutta Bisgaardilla oli pimeätä, "he ovat lakanneet minua odottamasta", ajatteli Johannes. Hiljaa aukaisivat he oven, Johannes meni ensiksi ruokasaliin, pöytä oli katettu. Sitten meni hän arkihuoneeseen, salaperäinen kodikkuudentuntu lehahti häntä vastaan, huoneessa oli hämärää, hän astui vielä askeleen ja näki silloin hänet. Kyyristyneenä lepäsi Terese hänen suuressa tuolissaan, huivi ympärillään, hän oli nukahtanut. Hän oli valvonut ja odotellut, mutta sitten nukahtanut. Charlotte oli sulkenut ruokasalin oven, Johannes oli yksinään, liikkumattomana hän seisoi, juhlamielin. Kuinka ihmeellisen kaunis hän olikaan, hän oli istunut odottelemassa, kunnes oli nukahtanut, tämähän oli kuin kuvakirjasta. Varovaisesti hiipi hän hänen luokseen, hänen kätensä lepäsi hervottomana tuolinreunalla, hän nosti ja suuteli sitä. Terese heräsi, hän raotti ensin vain toista silmäänsä, sipasi sitten hiukset kasvoiltaan ja koetti nousta ylös, "Johannes — kuinka tyhmästi minä teinkään, kun nukahdin", hän ojensi molemmat kätensä ja veti Johanneksen luokseen. — Muistellessaan myöhemmällä iällään kahta hänen kotiatuloaan seurannutta viikkoa, tuntuivat ne hänestä selittämättömältä sekamelskalta. Sähköttäessään haluavansa kotiin palattuaan viettää häitä, ei hän aavistanutkaan, mitä voimia hän pani liikkeelle, mitä mielenliikutuksia hän aiheutti. Häät merkitsivät hänelle muutamia pormestarin luona vietettyjä hetkiä, Tereselle kirkkoa, hääpukua, sukua ja ystäviä, puheita ja laulua ja koristettua sokerikaakkua. Terese tahtoi viettää kunnialliset häät, hän ei tyytynyt ikävystyttävään pormestariin. "Mutta enhän minä ole kirkollismielinen", sanoi Johannes, "minä teeskentelen mennessäni kirkkoon ja papin pakinoille". — "Hyvä jumala", sanoi Terese katsoen häneen silmät suurina, "minä hiivin sinun tähtesi vaikka kuudentoista pitäjän lävitse, mutta hääpäivänäni minä tahdon juhlia. Sitten — olen minä vain sinun." — "Minä en näe sinua enää koskaan", valitteli Johannes. — "Omapa syysi — luuletko häitten itsestään valmistuvan", vastasi Terese. "Sitten olet sinä näkevä minut". Tämä sitten, alinomainen sitten, kohisi Johanneksen veressä. Kaikki oli ylösalasin — hänen omassakin huoneustossaan, jossa vastavihittyjen piti aluksi asua. "Aluksiko", sanoi Johannes ja hänen silmänsä säihkyivät oikein todenteolla, "täällä aion minä asua koko ikäni." — "Ei olekaan siitä kysymys", sanoi Terese vakavana, "minä vaan en tahdo, että suku sinua häiritsee". Ja niin vuokrasi Johannes suuren huoneuston, kauhistuttavan jokapäiväisen, Terese oli haltioissaan, ei täällä elämisestä mitään tule, ajatteli Johannes; mutta sinne piti heidän muuttoaikana siirtyä. -"Onko sinulla naittajaa", kysäsi Terese. "Naittajaako", vastasi Johannes, "mitä minä naittajalla teen". Terese nauroi häntä. — "Paina mieleesi, että väärä puoli on oikea". Johannes tuijotti. — "Alttarin edessä", selitti Terese. — "Minä kammoan alttaria, minä en tahdo tulla alttarin eteen", sanoi Johannes painokkaasti. — "Naidessasi minut on sinun tultava", nauroi Terese niin, että talo helisi. Johannes otti hattunsa ja pakeni täysihoitolaan, jossa Charlotte asui. "Ne tappavat minut häillään", valitti hän. — "Sinähän naitkin kokonaisen eläinkokoelman", vastasi Charlotte. — Johannes tunsi itsensä loukatuksi, hän tarttui taas hattuunsa ja palasi Teresen luo, siellä ainakin naurettiin, vaikkapa hänenkin kustannuksellaan. Päästessään hälinästä hetkeksi syrjään, ajatteli hän Charlottea, hän oli huolissaan, mikähän mahtoi Charlottea vaivata. Hän oli saanut hyvän virastopaikan, hän asui hyvässä täysihoitolassa, Teresen kanssa sopi hän erinomaisesti — ja sittenkin. Hänen äänessään oli outo sävy — ikäänkuin kylmä viima olisi siitä puhunut — mikä hänen oli, mikä jäyti hänen nuoruuttaan? Hänen tätä aprikoidessaan ryntäsi Terese kysymään, montako hänen perheensä jäsentä oli kutsuttava. "Äiti, isä, sisareni sekä lankoni, Ole", vastasi hän. "Sepä vasta viheliäinen perhe — niin, minä tarkoitan sitä, että teitä on niin vähän. Etkö sinä voisi keksiä joitakin enoja ja tätejä?" "En, jumalankiitos." "Onpa hyvä, että saat niitä minulta runsaasti myötäjäisiksi. Sinua tulee katsomaan aikamoinen joukko, sievä sulhasmies sinusta sukeutuu." "Piru minut mieluimmin periköön", sanoi Johannes suuttuneena, "minä olen liian vanha asetettavaksi näytteille kuin mikä hyvänsä narri." "Kuinka niin", sanoi Terese rauhallisesti ja siveli hänen tukkaansa, kunnes hiukset törröttivät kaikille suunnille, "täytyyhän sinun toki jotakin kärsiäkin näin kauniin vaimon edestä". Hän harjasi Johanneksen hiukset entiseen järjestykseen. "Älä unohda valmistautua kiittämään morsiamesta." Vähää ennen häitä saatiin kokea pettymys, tuomarilasta ei tullutkaan ketään, täti Lovise oli kuollut. "Siinä teki täti Lovise pahasti", sanoi Terese, "ja minä kun- olin niin iloinnut anoppini kohtaamisesta", — he kirjoittelivat toisilleen peninkulmanpituisia kirjeitä, — "siitä tulee sinulle yksinäinen päivä", jatkoi hän sivellen Johanneksen kasvoja myötä ja vastasukaisin. — Eräänä aamuna heräsi Johannes sangen varhain, mieli karvaana siitä, että hänestä tulisi päivän päähenkilö — ja kaiken lisäksi oli pidettävä mielessä sekä oikeat että väärät puolet. Kauluksen kiinnipano oli vaivaloista, hän kirosi ääneen, mutta tuumaili samalla, että mahtoikohan olla sopivaa kiroilla hääpäivänään. Tohtori, hänen sulhaspoikansa, tuli häntä noutamaan, Johannes hymyili tylsästi, "nyt minä siis olen menossa", sanoi hän, "niin, elämä ei ole leikkiä". Hän istui kirkossa, näytteillä, ja näki väen kokoontuvan, jonon pyntättyjä, outoja ihmisiä, että he viitsivätkin, ajatteli hän, kasvojen vilinästä keksi hän kalpean Charlotten, äiti muistui hänen mieleensä ja hän tuli niin liikutetuksi, että oli vähällä pistäytyä sakaristoon rauhoittumaan. Sensijaan rupesi hän kovalla äänellä, tavattoman kovalla, keskustelemaan sulhaspojan kanssa, mutta kuultuaan oman, liian kovan äänensä kajahduksen, pysähtyi hän keskelle sanaa ja vaikeni kuin hauta. Yhtäkkiä näki hän Teresen tulevan, kaukaisen puronkohinan saattamana, kirkon käytävää pitkin, hymyilevän vakavana, kauniina, luonnottoman etäisenä, ja sittenkin häntä kohden. Hän puristi tohtorin rannetta, ja tohtori mutisi "ole vain alallasi — hän on sangen kaunis", raskaasti huokaisten jäi Johannes istumaan, Terese istui nyt hänen rinnallaan, toisella puolen käytävää. Hän hymyili ja nyökkäsi Johannekselle, mutta tämä tuijotti kalmanvakaana. He seisoivat alttarin edessä, pappi nyökkäsi, heidän oli polvistuttava, silloin juolahti hänen mieleensä yhtäkkiä, että Terese oli varoittanut häntä polvistumasta niin, että jalkaterät jäävät sisäänpäin, hän oli vähällä kääntyä katsomaan varpaitaan. Hetkistä myöhemmin olivat he kahden vaunuissa, Terese hyväili hänen kättään, mutta hän ei voinut vapautua tuijottavasta totisuudesta, tämä on juhlaa, sanoi hän itselleen. Mutta, jumalaties, onko tämä sittenkään niin vakavaa. Bisgaardin pienissä huoneissa oli aivan liian monta ihmistä, lukemattomat sukulaiset puristivat hänen kättään. Hän istuutui pöytään ja kuuli Bisgaardin varovaisesti puhuvan, sekaantuvan, osuvan taas oikealle tolalle, tulevan liikutetuksi, unohtuvan äänettömyyteen ja lopuksi sanovan jotakin, joka sai kaikki nousemaan. Hän kuuli pudottelevansa pitkää, sievää puhetta, soreasti astelivat sanat hänen suustaan, tämä on kuin konekirjoitusta, ajatteli hän, itse hän oli kaukana ja osoitteli niitä sormillaan. Koko ajan istui Terese hänen vieressään, hän hymyili ja supatteli, mutta Johannes ei voinut vapautua tuijottavasta totisuudestaan. Mahtaakohan Terese tietää, että juuri hän itse on mennyt naimisiin, ajatteli Johannes, ei se ole leikintekoa. Luettiin sähkösanomia, joita ei kukaan kuunnellut, lukemattomat oudot ihmiset olivat punoneet "Hagen" riimileikkeihin, kotoa tullut sähkösanoma sai hänet sävähtämään, Terese tarttui hänen käteensä. Aina hän arvaa minun tunteeni, hän näkee minun lävitseni, ajatteli Johannes liikutettuna. Esitettiin lauluja, pidettiin vakavia puheita, leikillisiä puheita, ja Johannes kävi yhä enemmän ja enemmän kärsimättömäksi, aikovatkohan nuo jatkaa tätä menoa koko vuorokauden. Hän harhaili huoneissa sikaaria poltellen, kädessään tyhjä kuppi, josta hän ei luopunut, vaikka yksitoista kälyä ja lankomiestä häneltä lakkaamatta tiedusteli, eivätkö he saisi sitä ottaa. Vihdoin se meno sitten loppui. Hän seisoi portailla nukkahattu kädessään, hän kuuli Teresen, joka nyt oli matkapuvussa, hyvästelevän, nauravan ja itkevän, Terese hoippui hänen syliinsä; selviydyttyään portaista nousivat he vaunuihin. Hän tunsi kirpeän ilta-ilman keventävän mieltään, hän tunsi Teresen olevan lähellään, mutta hän ei sittenkään herännyt. He aikoivat höyrylaivalla Köpenhaminaan; lähdetään häämatkalle, puhui Johannes itselleen, vaikka mieluimmin oltaisiin rauhassa, semmoinen on tapa. — "Minä en ole koskaan ollut matkalla", sanoi Terese; he seisoivat kannella. — "Matkalla", sanoi Johannes ja tarkasteli itseään säikähtyneenä — "Mikä sinun on", kysäsi Terese. — "Minä luulin olevani vielä juhlapuvussa, en muistanut, että olin muuttanut", huoahti hän ja piristyi hieman. He seisoivat kannella, punaisina ja keltaisina vilkkuivat ja värähtelivät kaupungin valot pimeydestä, kiivaasti loiskuivat laineet laivan vanavedessä, he etääntyivät etääntymistään, kannella rupesi tuulemaan, Terese piti kiinni hatustaan. — "Nyt me matkustamme", kuiskasi hän. "Niin, nyt me matkustamme", vastasi Johannes; hän oli aina pitänyt yksinään matkustamisesta. Tähän asti — niin tähän asti. Yhtäkkiä oli hän tuntevinaan ympärillään uuden tuulahduksen, laivaa piirittävä pimeys kohisi, vihaiset laineet pieksivät laivan sivuja, "me olemme kahden matkalla", sanoi hän ääneen, hymyili ja heräsi äskeistään virkeämmäksi. "Jumalankiitos, että häistä on selviydytty — se oli kauhea päivä", sanoi hän sydämmensä pohjasta. Silloin Terese hymyili ja painautui häntä vasten, "se oli ihana päivä", sanoi hän ja työnsi palellen kätensä hänen taskuunsa. He seisoivat laivan partaalla ja katselivat ulapalle, meri oli musta, pieni höyrypursi kulki ohitse, kauan he vaieten katselivat sen valoja. Terese nojasi päätään hänen olkaansa vasten, "oliko se niin paha päivä", kuiskasi hän, huulillaan hymy, jota Johannes ei ymmärtänyt, hyvä, hellä, uusi hymy. "Nyt on siitä päästy, nyt me olemme kahden", ja Johanneksen kumartuessa häntä kohden kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, "nyt on tuo — sitten", ja tarttui Johanneksen käteen ja painoi sitä rintaansa vasten; Johannes heräsi kokonaan. 33. Vasta eräänä harmaana ja hiljaisena lokakuun päivänä vihittiin Anne Sofie ja Ole. Osoittaakseen kunnioittavansa sulhasta oli rouva Hage aikonut pitää suuret häät ja kutsua niihin kaikki paikkakuntalaiset. Mutta täti Lovise oli kuollut ja tuomarikin sairaaloinen: häät vietettiin kaikessa hiljaisuudessa. Paikkakunnalla hieman paheksuttiin sitä, että heidät vihki ulkovuonon kappalainen, pastori oli itse matkoilla, huhuiltiin hänen olevan vaalipuuhissa. Parin viikon kuluttua häistä lähti rouva Hage Bergeimiin. Hänen päästessään hengästyneenä pihalle, tuli Anne Sofie navetasta, hänet nähdessään kävi rouva Hagen mieli raskaaksi, — noin oli hänen nyt työskenneltävä navetassa ja pellolla. "Sinun täytyy hieman säästää itseäsi", sanoi hän heidän mennessään tupaan, "ja pitää mielessäsi, että olet tottumaton." Anne Sofie ei vastannut mitään, vaan istuutui ikkunan ääreen, "tässä on minun paikkani", sanoi hän, "tästä minä näen tuomarilan." "Sittenpä me voimme nyökkäillä toisillemme", vastasi rouva Hage koettaen olla iloinen. Heillä ei ollut paljon puhumista toisilleen, — heillä ei ollut koskaan ollutkaan, Anne Sofie kyseli hieman talousasioista, jotteivät he olisi istuneet aivan vaiti, ja rouva Hage vastaili seikkaperäisesti, ajatellen: nyt hän tekee aivan oman mielensä mukaan. Rouva Hage tarkasteli tytärtään, — nuo pitkät, kalpeat kasvot olivat liian rauhalliset, liian suljetut, viisaina ja kylminä katselivat hänen suuret, harmaat silmänsä, hyväjumala, että äiti voikaan olla niin tietämätön omasta lapsestaan. "Niin, nyt sinä olet täällä", sanoi hän huokaisten, "kunpahan Charlottekin olisi hyvissä naimisissa." Anne Sofie nousi, istuutui uudelleen, äidin sanat olivat odottamatta, arvaamatta loukanneet häntä, kovana ja kalpeana katseli hän ulos ikkunasta, mitään näkemättä, ja yhtäkkiä, näin istuen, ulos katsellen, rupesi hän puhumaan. "Niin — hyvissä naimisissa — niinkauan kuin taaksepäin muistan, olen kuullut sinun käyttävän tuota sanantapaa — hyviin naimisiin pääseminen on tärkeintä. Sinä puhuit kyllä meille itsenäisistä ja työtätekevistä naisista, puhuit, että jokaisen ylpeän naisen on kyettävä huolehtimaan itsestään. Mutta näihin puheisiin sinä aina lisäsit: hyviin naimisiin pääseminen on tärkeintä. Oli aika, äiti, jolloin minusta tuntui kurjalta, ettet sinä kaikella sillä muulla tarkoittanut mitään, se oli vain jonkunlaista välttämätöntä kasvatussaarnaa. Mutta sitten, niinä vuosina, jolloin olin Kristianiassa konttorissa, huomasin, että kaikki muutkin, nekin jotka toisin puhuivat, itse asiassa tarkoittivat samaa, itsenäisyys ja konttorityö olivat vain oljenkorsia, joihinka he olivat pakosta tarttuneet, joista he melusivat, he ikäänkuin häpesivät olevansa naisia, joille vain yksi oli tarpeellista — hyviin naimisiin pääseminen." Hän huoahti, kuumasti ja lyhyesti, ja kumartui ikkunaan päin ikäänkuin hän todellakin olisi jotakin tähystellyt ja jatkoi sitten rauhallisempana. "Minun siellä ollessani meni muuan nuori konttorineiti kihloihin — hirvittävän miesrumilaan kanssa. Mutta kysyppäs iloitsiko hän, iloitsiko hän siksi, että piti sulhasestaan, siksi että sai mennä naimisiin sen kanssa, josta piti — kaukana siitä — vain konttorista pääseminen oli hänen ilonsa syynä. Äiti, äiti, me olemme tulleet niin itsenäisiksi ja omintakeisiksi, mutta me menemme sittenkin heti naimisiin, kun meille tilaisuus tarjoutuu ja kenen kanssa tahansa — päästäksemme konttorista. Sivuutettuamme erään ikärajan. "Sitten te saitte minut kotiin juuri niinä vuosina, jolloin minä aloin kysellä, eikö ketään tulekaan? Täällä oli minun tuettava teitä yksinäisyydessänne, autettava teitä kestämään Hagbartin aiheuttama murhe, täällä sain minä odotella. Se oli väärin minua kohtaan, äiti, mutta älkäämme siitä puhuko. Niin, täällä minä sain odotella, tuntea kuinka vuodet vierivät: veri ikäänkuin hitaasti valui suonistani, ja minä kuivetuin sisällisesti, minä huomasin tulevani vanhaksipiiaksi, mutta minussa eli ajatuksia ja toivomuksia, joita minä — säädyllisenä ja hyvinkasvatettuna — häpesin. Tiedätkö, äiti, että juuri nuo ajatukset, nuo toivomukset saavat nuoren tytön turmelemaan elämänsä, menemään kadulle, jollei häntä ole estämässä kuiva, säädyllinen, opasteltu ymmärrys. Mikä oikeastaan erottaa ihmisen ihmisestä? Täällä oli yllin kyllin nuoria miehiä, mutta ei minua varten, minä menin heidän tansseihinsa, kuokkavieraana, luuletko minun menneen huvitusta etsimään, täällähän oli niin vähän tilaisuutta huvitteluun, ei, minä menin saadakseni tuntea miehen käsivarren kiertyvän ympärilleni. "Sitten tuli Ole — tai, sinähän tiedät, hänhän oli aina ollut valmis. Ja silloin rupesin minä ajattelemaan, että ehkä otan mieluummin Olen kuin olen ilman. Aiotko alentua talonpoikaisnaiseksi saadaksesi edes jollakin keinoin itsellesi miehen, ajattelin minä. Ja sitten minä otin Olen." Hetkiseksi syöksähti kuuma verivirta hänen kasvoillensa, ikäänkuin jonkun muiston ajamana; hän piti käsiään kasvojensa edessä. "Niin, sitten minä otin Olen", sanoi hän selventynein äänin. "Te olitte kaikki hyviä ja ystävällisiä, mutta minä huomasin kyllä, kuinka te minua surkuttelitte. Tyttörukka, josta tulee pikkutalon emäntä. Ja vaikka minä — jollakin tavoin — pysyäkseni totuudessa — pidinkin Olesta, hän oli, mikä hän oli, ajattelin minäkin samaa: minusta tulee talonpoikaisvaimo, pienissä, vaikeissa oloissa eläjä. Mutta minä en ajatellut, teinkö väärin häntä kohtaan — hänhän sai, mitä hän halusi, arvelin minä." Ja taas hän peitti kasvonsa käsillään. "Hänhän sai, mitä hän halusi. Ja te olitte niin ystävällisiä häntä kohtaan, hän ei saisi mitään huomata. Luuletteko te, ettei hänellä ole tuntoa, vaikka hän onkin talonpoika? _Minä_ tiedän, että hän on odotellut oven takana, tuskaillut ja taistellut, ennenkuin on uskaltautunut teidän ystävällisyytenne pariin. Minä olen nähnyt, kuinka häntä on pistellyt ikäänkuin pienin kipein piikein, kun hänen on täytynyt kulkea lattian yli siellä kotona, teidän kohteliaasti koettaessanne olla huomaamatta hänen kömpelyyttään. Teidän laillanne tein minäkin. Mutta kaikesta tästä kasvoi jotakin uutta, minä rupesin vakavasti koettamaan oppia pitämään Olesta ja ennenkuin minä opin kenestäkään pitämään, koin minä, miltä tuntuu pidettynä oleminen, se oli minun elämäni ensimmäinen kokemus. "Ja nyt kun minä olen hänen kanssaan naimisissa, nyt luulen minä rupeavani ymmärtämään, mitä meillä on yhteistä, mikä meitä kiinnittää toisiimme, sangen yksinkertaiset seikat sen tekevät. Alkeelliset syyt — sanoakseni kainostelematta. Ja minä huomaan, että sinä olet oikeassa, äiti, — hyviin naimisiin pääseminen on tärkeintä. Mutta kun minä olen hänen, tahdon minä olla hänen kokonaan. Ymmärrätkö sinä minua, äiti?" "Kyllä — rakas lapseni — kyllä minä tuon hyvin ymmärrän." "Etpähän, etpähän ymmärräkään. Minun tarkoitukseni on sanoa, että nyt minä olen Olen, Bergeimin emäntä, ja se minä tahdon olla, vaikka kuoliaaksi kuluisin. Oman itseni tähden. Minä en tahdo, että Ole tuntee väärin valinneensa, että hän on pakoitettu pitämään mielessään minun tulleen hänen luokseen valkoisemmin käsin kuin talo kannattaa. Ja minä en tahdo Olen ajattelevan: hän on hienompaa sukua, mitähän tuomarilassa mahdetaan arvella. Jos sinä tahdot pitää minua tyttärenäsi, niin muista, että minä olen Bergeimin emäntä, minulla ei ole aikaa hienosteluun, minulla ei ole tilaisuutta esiintyä hienosti puettuna, minä en voi hoitaa käsiäni — joista sinä aina olet ollut niin tarkka. Ja minun lapsistani tulee talonpoikaislapsia, jotka ovat kotoisin pienestä tunturitalosta. Olelle eivät ne koskaan tule olemaan muuta. Hänen vaimonsa ja lapsensa ovat aina kuuluvat hänen perheeseensä. Sillä minä luulen oppineeni pitämään hänestä." Rouva Hage katseli tytärtään — suu suppuun mutistettuna, hillityin, ystävällisin hymyin, silmissä pettävä tuike — niin, hän katseli tytärtään, joka hieman liian kiihoittuneena, monisanaisena istui tuossa rahilla, luullen, ettei äiti ymmärtäisi. Hm. Monet vaikeudet olivat tämän sanatulvan synnyttäneet, vasta koetut mielenliikutukset, ehkäpä salaiset toiveetkin — niin, kyllä rouva Hage yskän ymmärsi. Mutta viisaampaa oli tällä kertaa olla olevinaan toisella tolalla. "Minä olen sanonut kaiken tämän", sanoi Anne Sofie, "osoittaakseni sinulle, että matka Bergeimistä tuomarilaan on käynyt pitkäksi. Tule tervehtimään meitä, tule joka päivä, jos haluat, mutta sinun ei pidä odottaa, että minä käyn kylässä liian usein, siihen ei minulla ole aikaa enkä minä tahdo, että Ole luulee minun ikävöivän." "Kuuletko", sanoi hän hiljaa, "nyt hän tulee kotiin, kuuletko hänen lauluaan. Hän laulaa aina, hyräilee aamuisin ylös noustessaan, työhön mennessään ja taas kotiin palatessaan. Semmoinen hän on." Rouva Hage nousi. "Se on hyvä se, lapseni", sanoi hän kuivahkoin äänin, "koeta sinäkin oppia laulamaan, hänen kanssaan. Tervehdi Olea ja voi hyvin, pistäydyn taas täällä, kunhan _minä_ kerkiän." — — Hitaasti laskeutui rouva Hage jyrkkiä mäkiä - jokaisella askeleella notkahtelivat hänen polvensa - hän tunsi mielensä raskaaksi ja masentuneeksi. Hieman kiitollisuutta kaipaisi hänkin joskus, hieman lämpöä eikä pelkkiä sananparsia. Mutta yhtäkkiä hänen mielensä muuttui — hyväjumala — juuri noin jännittyneeksi, raskasmieliseksi olisi hän itsekin käynyt, ja kaipa Anne Sofiellakin oli vaikeutensa — suloisia eivät kuherruskuukaudet todellakaan olleet, ei — kyllä hän siitä tasaantuu, kun tulee lapsia — jos hän vain muuten kestää jokapäiväisen aherruksensa. Illallispöydässä hän kuvaili, kuinka erinomaisesti Bergeimissä voitiin — onnen ja ilon yltäkylläisyydessä siellä elettiin, niin. Tuomari katsahti häneen raskaasti, nuo monet sanat merkitsivät kai, että paljon oli Bergeimissä, mikä ei ollut hyvin ja kohdallaan. Hän tuhautti pari kertaa raskasmielisesti nenäänsä, sen kuultuaan vaikeni rouva Hage. Mutta hetken kuluttua sanoi hän alakuloisena: "niin — nyt me taas olemme kahden." Tuomarin mentyä levolle, ajatteli rouva Hage, että hän olisi niin kernaasti saanut tarttua hänen käteensä tai hipaista hänen hiuksiaan, silloin kun hän oli sanonut, että nyt he taas ovat kahden. Niin, pelkkä katsahduskin olisi hänen mieltään keventänyt. Hän valvoi kuten aina kauan, työskennellen ja kuunnellen pimeätä syysyötä, ja kuten aina hänen näin istuessaan, kulki elämän kirjava kuvasarja hänen ohitseen, tänä iltana antoi hän sen liukua ohi yhdentekevänä, verettömänä, hän oli liian väsynyt ja alakuloinen pidättääkseen sitä sillä elävöittämistaidolla, jonka hän omasi. Hän riisuutui pimeässä, jotta ei herättäisi tuomaria ja syvään hengähtäen tai huokaisten painautui hän tiiviisti peitteen alle. Hän oli jo melkein uneen vaipumaisillaan tai ehkäpä oli hän jo hetken nukahtanutkin, kun hän heräsi outoon ääneen. "Puhuiko joku", sanoi hän säikähtyneenä. Silloin tunsi hän voimattoman käden liikkuvan peitteellä, "äiti", kuiskasi tuntematon ääni, "äiti" — siinä särähti kuolemanpelko. "Mikä on hätänä", huudahti hän, hän sai kiinni kädestä, se tuntui niin merkilliseltä, hän hypähti vuoteesta, etsi tulitikkuja, sytytti kynttilän ja kumartui vuoteen yli. Silloin oli tuomari jo kuollut. Silmänräpäyksen hän seisoi epäröiden — polvet vavisten — ja tuijottaen noita suuria, elottomia kasvoja, murtuneita silmiä. Silmänräpäyksen ajan tuntui hänestä, ettei hänellä enää ollut muuta tehtävää kuin paneutua viereen ja kuolla hänkin. Sitten laski hän kynttilän kädestään, täristen kolahti se yöpöytää vasten, ojensi hieman vainajaa, joka tuntui hänestä lepäävän pahassa asennossa, asetti hänen kätensä yhteen peitteelle, pisti tohvelit jalkoihinsa ja meni herättämään palvelijatarta. Lähettäisikö palvelijatar pojan heti ajamaan Bergeimiin sanomaan Anne Sofielle, että tuomari oli huonona — ei, korjasi hän rauhallisesti, sano, että isä on kuollut, — on sanottava niinkuin on. Säikähtyneenä lähti palvelijatar renkitupaan; rouva Hage näki, että sytytettiin kynttilä ja kuuli puheensorinaa. Lääkärille saavat soittaa huomenna, ajatteli hän, lääkärihän asuu niin kaukana, ja hänhän oli nähnyt liian monta kuollutta epäilläkseen enää. Otettuaan arkihuoneesta mukaansa suuren, hopeaisen kynttilänjalan, nousi hän hitaasti yläkerran portaita, hän huoahti raskaasti — poissaolevat lapsiparat. Hän hoiteli vainajaa. Sulki hänen silmänsä. Etsi puhtaita kuolinvaatteita; voidakseen pukea vainajan, oli hänen odotettava Anne Sofieta auttamaan. Auttamaan? Matka Bergeimistä tuomarilaan oli käyvä pitkäksi, ajatteli hän vavahtaen, — saattoihan hän pyytää palvelijatarta auttamaan. Vieras apu on joskus paras. Hän istuutui vuoteen ääreen, katseli vainajaa, siveli hänen hiuksiaan; hyvä mies hän oli, hyvä mies. Kyyneleet alkoivat vuotaa. Voi, hyvä jumala — sanoi hän ääneen. Tuona suvena, kauan sitten — tuntui siltä kuin olisi se tapahtunut kahdelle toiselle ihmiselle — oli hän nuorena ylioppilaana tullut pappilaan, ja eräänä iltana, hippasilla ollessaan, olivat he menneet kihloihin. Tuo ainoa kesä, kesäloma; se oli niitä entisiä. Sitten tulivat pitkät kihloissaolovuodet monine kesälomineen, ja kun he vihdoin menivät naimisiin, olivat he toisilleen melkein yhtä vieraita kuin ensimmäisenäkin kesänä. Niin — niin — hän kumartui suutelemaan yhteenliitettyjä käsiä — eihän se aina niin helppoa ollut — kummallekaan, toinen oli ollut liian kiivas, toinen liian hiljainen, mutta olihan se mennyt, toisella oli ollut työnsä, toisella lapsensa, ja muistot olivat olleet yhteiset. Yhtä olivat he olleet ja hyvin olivat he kestäneet, niin, oli hänessäkin ollut kapinahenkeä, jumala antakoon sen hänelle anteeksi, sinä kesänä, jolloin se ruotsalainen kasvientutkija oli ollut heillä, sekin oli muuan kesä, kaikki oli uutta, vaarallista, kiehtovaa. Mutta — ei — hän ei ollut koskaan horjunut, ei edes ajatuksissaan, ihmisten täytyy kestää, taistelussa itseäänkin vastaan, kestää ja olla yhtä, he olivat luottaneet toisiinsa ja he olivat voineet niin tehdä, huoletta. Hän kumartui vuoteen yli ja painoi kostean poskensa vainajan kylmää poskea vasten, "kiitos, vanha isä", kuiskasi hän. Kuului täydessä vauhdissa pihaan kääntyvien rattaitten kolina. 34. Lännen syksy oli ollut ihmeteltävän kuiva, mutta tuomarin kuolinyönä rupesi satamaan, ja siitä pitäen oli satanut taukoamatta. Yhtenä päivänä pieksi sade koivikon lehdettömäksi. Purot tulvivat, virta paisui yö yöltä, kiipesi pelloille, luikerteli lepikköhakoihin, raskaana se vyöryi, se ei kohissut, mutta sen syöstessä siltapylväitä vasten niin että koko silta vapisi, nousi siitä levottomuuttaherättävä kumina. Tuomarilan maat olivat jyrkkää äyrästä myöten veden alla. Tätä katseli Johannes puutarhaportailta hautajaisten jälkeisenä päivänä. Kylmä väristys hiipi hänen ruumiissaan hänen muistaessaan, miltä hauta oli näyttänyt: vaikka Ole oli ammentanut aivan viime hetkeen asti ja peitellyt kuusenhavuilla, ei sittenkään oltu voitu välttää sitä, että haudassa oli vettä. Maa ei enää imenyt kosteutta itseensä. Hän näki kastuneen, paleltuneen saattueen sateenvarjoineen, äidin kalpeat, liikkumattomat kasvot, sisarten valkoiset. Hän kuuli papin kylmän äänen ja märän mullan läiskeen. Vain yhdet itkevät kasvot hän näki, rehellisesti, avoimesti, luonnollisesti itkevät, Teresen; niin sydämmellisesti itki hän vainajaa, jota hän ei edes ollut tuntenut. Tämä ei johtunut siitä, etteivät toiset olisi pitäneetkään vainajasta, surreetkaan häntä, ei, ei, kyllä hekin surivat. Mutta he seisoivat haudalla arkoina kuin vieraat, heitä ympäröivät paikkakuntalaiset, jotka eivät koskaan olleet tehneet vainajalle mitään hyvää, joiden teeskennelty osanotto uhosi vihaa, kas niin, nyt on tuokin säätyläissuku tältä paikkakunnalta hävinnyt, ajattelivat he; koko hautauksen ajan ahdisti Johannesta aavistus näistä ajatuksista. Pois täältä, ajatteli hän, ja häntä kiusasi, että hänen täytyi niin ajatella. Sitten hänen mieleensä taas muistui liikutettu, järkytetty Terese; heti ensi hetkestä asti oli äiti turvautunut häneen, enemmän kuin kehenkään muuhun. Teresen oli aina oltava hänen lähettyvillään, Teresen poistuessa huoneesta, lähti äiti hetken kuluttua häntä etsimään, "minnekähän Terese on mennyt", kyseli hän, "ei suinkaan hän vaan ole mennyt ulos tämmöisellä ilmalla", — näin puheli äiti, joka ei ollut koskaan välittänyt, millä säällä muut menivät ulos. — — Johannes tahtoi viedä äidin mukanaan, samaa pyyteli Teresekin. Mutta oitis saivat äidin kasvot tuon suljetun ilmeen, jonka Johannes niin hyvin tunsi, ja eilen oli hän vastannut kieltävästi Tereselle, tänne hän halusi jäädä, hautojen pariin, hän muuttaisi Päivölään, täti Lovisen taloon. — — Tänään aikoivat he matkustaa, heidän oli ajettava tunturin yli, sillä höyrylaiva oli sumun tähden ankkurissa vuonolla. Ja niin oli heillä pitkä, sateinen ajomatka edessään. Silloin olisi hän tilaisuudessa näyttämään Tereselle kotiseutuaan, hän huomasi kyllä, että Terese kauhistui sen karuutta. "Sataako tänäänkin", sanoi hän joka aamu herätessään, "kuinka nuo tunturit ahdistavatkaan, täällä minä en voisi asua, ehkäpä täällä on parempaa kesäisin, mutta asua en minä voisi täällä, en, täällä on liian synkkää." — Synkkää — sitä ei hän ollut koskaan huomannut, tuoko leppoisa alakuloisuus, jota hän rakasti, niin, ehkäpä se hänestä, vieraasta tuntui synkkyydeltä. Kädet taskuissa tuijotti Johannes taukoamatonta sadetta, hän tunsi jättävänsä tänään kaikelle jäähyväiset, kotia ei hänellä enää ollut täällä, kaikki oli muuttuva muistoiksi, katoava muistojen kätköihin, salaisiin kätköihin. Tuolla minä poikana kuljin, ajatteli hän, tuolla leikin, tuolla kalastin, tuolla soutelin, — ei ollut ketään, jonka kanssa hän vastaisuudessa kaikkea tätä muistelisi, ketään, joka sanoisi: muistatko; muistojen kätköt olivat vain häntä itseään varten. Äiti tuli ovelle pyytämään häntä syömään ennen matkallelähtöä. He olivat kaikki koolla, Charlotte, Terese, Ole ja Anne Sofie. Vain yksi sija oli tyhjänä; tuo tyhjä sija, joka ikuisesti oli pysyvä tyhjänä, sai tuntemaan, mitä merkitsi, että siinäkin oli tavannut istua joku, joku joka hiljaisesti oli ollut ensimmäinen. He eivät puhelleet keskenään. Silloin tällöin katsahtivat he toisiinsa ikäänkuin tiedustellen, oliko jollakin sanottavaa. Sitten he hymähtivät toisilleen — kalpeasti. Mutta Johannes, joka tunsi heidät sekä sisältä että ulkoa — tai ainakin luuli tuntevansa — oli kuulevinaan, mitä he kaikki ajattelivat. Kunpahan tämä vain pian loppuisi, että me pääsisimme lähtemään kukin omalle tahollemme, ajattelivat he. Nyt me istumme yhdessä viimeistä kertaa, ajattelivat he, tehkäämme kiusa lyhyeksi. Helpompaa on kaikki muu kuin tämä viimeinen erohetki, tätä ei jaksa kestää. Hän katsahti äitiin, joka suurena ja jykevänä istui tuolillaan, pitäen Teresen kättä kättensä välissä ikäänkuin tahtoen turvautua viimeiseen, uuteen lapseensa. Kaikkensa oli hän lapsilleen antanut, elämänsä lämmön, eivätkö he voineet yhtään lämmittää hänen vanhuuttaan? Johannes nousi, kiersi pöydän ja painoi päänsä äidin päätä vasten, köyhyydessään hän näin teki, ikäänkuin pyytäen anteeksi, ettei hän ollut sen rikkaampi. Kun lähdön aika oli tullut, kiirehtivät he hyvästelemään. Matkalaukuista ja kääröistä aiheutui paljon puuhaa. Hätäinen oli viimeinen jäähyväissana, Terese itki, äiti puristi häntä syliinsä, äidin kasvot olivat valkoiset ja liikutetut Sitten hän päästi hänet sylistään ja meni sisään ennenkuin vaunut vielä olivat lähteneet. Hän meni heidän luotaan, mutta pysähtyi keittiöön ja katseli ikkunasta heidän lähtöään, vaunujen joiden oli määrä matkata yli tunturien, rattaitten, jotka olivat kotoisin Bergeimistä. Sivuutettuaan veräjän hävisivät vaunut sadesumuun. Hän tuijotti sateeseen, hänen kätensä olivat ristissä rinnalla, suu oli tiukasti sulettu, huulet valkoiset, harmaat hiukset otsalta epäjärjestyksessä. Hän huoahti pitkään ja raskaasti ja katsahti ympärilleen hämärässä keittiössä. Vaivaloisin askelin alkoi hän kuljeskella huoneissa, oli vielä yhtä ja toista järjestettävää. Saatuaan kaiken tehdyksi, sytytti hän arkihuoneen lampun ja istuutui. Hän otti esiin parsinvasun, pisti siihen kätensä ja veti näkyviin sukan, hän isiui sitä katsellen, suurta, harmaata sukkaa, joka kaipasi parsimista. Ulkona sadetta ja pimeyttä. Autioissa huoneissa vainajan ja lähteneiden jättämää tyhjyyttä. Hän yksinään, lampun alla, joka loi himmeän, keltaisen pyörylän pöydälle ja lattialle, yksinään, kädessään sukka, sukka, jota hänen ei enää tarvinnut parsia, sillä sen käyttäjä oli kuollut. Hiljaisuus! Hän kuunteli. Ei askeltakaan. Sanaakaan. Ei pienintäkään, pienintäkään äännähdystä. Kuollut talo. Niin — hän ei ollut lähtenyt heidän kanssaan eikä hän vastakaan lähtisi. Hiljaisuus ei piillyt talossa, se asui nyt hänen sydämmessään. Hän ei tahtonut olla hiljaisuutena uudessa kodissa. Mutta hänen näin ajatellessaan kirvelsi hänen mieltään, etteivät he olleet häntä niin pakoittaneet, että hän olisi taipunut ja seurannut heitä. Väsyneenä heitti hän sukan takaisin vasuun, tänä iltana ei työstä tullut mitään, ja mitäpä siitä oli hyötyäkään. Parasta oli mennä levolle, ehkäpä hän nyt sai untakin, moneen yöhön ei hän ollut silmiään ummistanut. Hän nousi, meni ikkunan ääreen ja kuunteli. Sadetta, sadetta. Hän meni eteiseen ja kuunteli sielläkin hetkisen. Sadetta. Hiljaisuutta. Sitten hän meni pimeään ruokasaliin, hiljaisuutta, sadetta. Vihdoin hän pistäytyi keittiöön, siellä paloi pieni, kellervä kyökkituikku, siellä oli lämmintä ja suloista, mutta niin hiljaista. Hitaasti palasi hän takaisin arkihuoneeseen. Hän istuutui ja otti taas työnsä esille. Tuon saman sukan, sen, jota ei enää tarvinnut parsia. Hän katseli sitä, harmaata, paksua sukkaa, hän painoi sen poskeaan vasten, se tuoksui villaiselta ja pestyltä. Ehkäpä sittenkin — ehkäpä — Ole voisi sitä käyttää. Saattoihan hän sen niinollen parsia. Nykäisten suoristautui hän ja rupesi parsimaan kuin henkensä edestä. Ja hänen parsiessaan aaltoili hiljaisuus nousten ja laskien yksinäisen talon yllä, ja raskaasti kohisi syksyinen sade. JÄLKILUKU 35. Tuon vanhan huvilan suuressa salissa, jonka toimistonpäällikkö Hage jo parisen vuotta sitten oli ostanut appiukoltaan, asteli talon isäntä seurapuku yllään. Oli kolmas joulupäivä, ja perhepäivälliset alkamaisillaan. Ulkona oli purevan kylmä, heikko pohjatuuli suhisi vanhoissa puissa, ilma oli huuruinen ja ruudut jäähileestä harmaina. Salin takassa roihusi parhaillaan tuli — tuota vanhaa taloa oli vaikea pitää lämpimänä — tuoksui suitsutukselta ja joulukuuselta, joka oli työnnetty erääseen soppeen. Toimistonpäällikkö mittaili lattiaa pitkin ja poikin, kädet housuntaskuissa; perhepäivälliset eivät häntä ilahduttaneet, vaikka avioliitto oli häntä jo siinäkin suhteessa karaissut. Hän oli ehkä vieläkin komeampi kuin ennen, hieman pyylevämpi, vähemmän tylyn näköinen, hänen ystävänsä tai oikeammin hänen tuttavansa sanoivat, että naimisissaolo oli tehnyt hänelle hyvää. Työhuoneen ovi oli avoinna — monille vierailleen aukaisi Johannes pyhättönsä. Sinne oli sijoitettu vain hänen omia kallisarvoisia esineitään, jotakin hänen nuorenmiehenpäiviltään kotoisin olevaa, mutta enimmäkseen vanhoja tuomarilan kapineita. Kun Hage sulkeutui kammioonsa, antoi hänen vaimonsa hänen olla rauhassa, "Hage on mennyt kappeliinsa", sanoi hän ja hän tiesi, että oli aikoja, jolloin Johannes kaipasi moista yksinoloa. Ja _jotakin_ vanhasta antoi hän Hagen pitää. Juuri näin ajatellen oli Johannes pysähtynyt työhuoneen ovelle, olenhan minä toki saanut pitää jotakin, ja hän hymyili pilkallisen alakuloisesti itselleen ja vaimolleen. Se oli totta, tuolla oli hänen pyhättönsä, ja pyhätössään on kukin mieluimmin yksinään. Hän ei sulkeutunut sinne niinkään usein. Hän oli onnellinen mies. Johannes oli ajatellut nuo sanat ikäänkuin ääneen; lausuttuina, hän oli jo totuttautunut olemaan puhumatta itsekseen. Onnellinen mies — hänellä oli vaimo, jota hän ihaili, kaksi tervettä, pirteätä lasta, työnsä — saattoiko ihminen enempää vaatia. Oman itsensä omistamista? Ei ole hyvä, että ihminen vaatii liian paljon. Ja eihän hän ollut kadottanut omaa itseään, tuolla sisällä löysi hän taas kaiken sen —. — Minkä? Kaiken sen, minkä hän kernaasti ja ehdoin tahdoin oli antanut sen lämmön ja elämän virran viedä, joka oli hänet mukaansa temmaissut. Ajatusmaailman, vanhan mielen kuvitelmat, nuoruuden ja luonnon muistot, jotka olivat antaneet raikasta henkeään hänen sielulleen. Haaveilut. Ja vielä jotakin muutakin — selittämätöntä -hiljaisuuden, jossa hän oli kuullut etäisten äänten kuiskeen, hiljaisuuden, johon hänen sielunsa oli vaivatta vaipunut ja päässyt yhteyteen aikojen kanssa, jotka olivat olleet — sielujen kanssa, jotka olivat kuolleet, aavistuksellisen, kuolemattoman kanssa, valkoisten varjojen saaton, elämän salaisuuden. Yksinäisen miehen ratki yksinäiset ja salatut aavistelut elämän tarkoituksesta — ei sen enempää. Kannattiko moista tappiota surra? Hän muisti niin elävästi erään illan sinä vuonna, jona hän oli mennyt naimisiin, hän oli istuutunut kirjoituspöydän ääreen ja ottanut tapansa mukaan esiin päiväkirjansa, silloin oli Terese tullut, kumartunut hänen ylitseen ja sanonut ihmetellen: "päiväkirjaako sinä kirjoitat." "Entäs sitten", sanoi hän vilkaisten Tereseen kuin koulupoika, joka on tavattu pahanteosta. "Ei mitään", hymyili hän, "minä vaan olen luullut, että se on pikkutyttöjen työtä." Ja hymyillen ja hyräillen oli hän poistunut. Johannes istui tuijottaen pöytäkirjaa. _Acta diurna._ Kirjan toisensa perästä oli hän täyttänyt monenlaisin muistiinpanoin ja mietelmin. Kuin pikkutyttö. Lörpötystä — aikamiehen työksi, jolla on talo ja tavarat. Semmoisena kai Terese häntä piti — suurena, herttaisena, rasittavahkon yksinkertaisena lapsimiehenä, josta hän, elinvoimainen, terve, vilpitön Terese, oli ottanut huolehtiakseen ja jolle hän oli hyvä. Jos hänessä olisi ollut totista ylpeyttä, olisi hän jatkanut päiväkirjaansa, ollut oma itsensä, välittämättä hymyilyistä, naurusta, suuteloista ja valkoisista käsivarsista. Mutta varovaisesti oli hän asettanut pöytäkirjan laatikkoon ja sulkenut sen; sitä laatikkoa ei hän ollut koskaan senjälkeen avannut. Ja näin — vähitellen — ilman että oli tullut sitä ajatelleeksi, vastustaneeksi, oli Terese kyninyt hänestä kaiken sen, jota hän nimitti vanhapoikamaisuudeksi, kaiken sen joka oli tehnyt hänet huoneihmiseksi; Terese oli naurahtanut, ja taas oli hänestä jotakin karissut, pienoinen pölypilvi, ja seurauksena oli vain heikko hävyntunne ja pieni, tuskin näkyvä haava tai arpi tai ehkäpä vain hetkellinen hämmennys. Hitunen katkeruutta, ei Tereseä kohtaan, vaan elämää ja olemassaoloa, oli tehnyt hänet aikaa myöten hyväntahtoiseksi, hyväntahtoiseksi ja perhekelpoiseksi. Hagen silmät eivät enää säihkyneet, sanottiin virastossa, ja pikkuinen neiti Svendsen oli keksinyt uuden ihailtavan. — Terese seisoi ovella. "_Tule nyt_ katsomaan eivätkö ne olekin oikeita joululapsia", sanoi hän. Terese oli käynyt täyteläisemmäksi, hänen kevyessä käynnissään oli jotakin aaltoilevaa, hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen, kukoistava, elinvoimaa säteilevä, hänen katseensa, poskensa, hymynsä uhosivat lämpöä. Nuo kaksi lapsivuodetta olivat vain kaunistaneet häntä, antaneet hänelle rikkautta, äidillinen voima koristi häntä. Hän uhosi täyttä elämää, hänen mielensä kuohahteleva riemu nosti punan hänen poskilleen ja onnenkyyneleet hänen silmiinsä. Hänen onnellaan oli salaisuutensa, hänessä oli sekä rakkautta että ensilempeä, yllinkyllin miehelleen ja kodilleen, se antoi hänelle valtaa ja hän tunsi sen, hän hallitsi. Hage seurasi Tereseä makuuhuoneeseen ja katseli lapsia, jotka totisina ja toivehikkaina odottelivat, poikaa, vanhinta, ja neliskulmaista tytöntypykkää, joka juuri hiljan oli alkanut vaaperrella omilla jaloillaan. He olivat kumpikin Teresen lapsia, heillä oli Teresen valoisat kasvot, Teresen voimaa, mutta pojan silmät olivat hänen, ja kun poika tapansa mukaan oitis pisti pienen kätösensä isän käteen ja hiiskahtamatta seisoi aivan hänen vieressään, hiipi rauha Johanneksen mieleen, kyynelsuloinen onnentunne; tuo pieni luottavainen kätönen, joka aina ensin etsi hänen kättään, oli hänen triumfinsa, hänen voittonsa elämässä. Se merkitsi hänelle: et ole elänyt turhaan. Ovikello soi, "mummo", huudahti poika, "mumu", matkaisi tytöntyllerö ja keinahteli ovea kohden. Aina tuon huudahduksen kuullessaan, tunsi Johannes pienen pistoksen, kaukana oli vanha yksinäinen vaimo, jonka mieli mummo-huudosta olisi tullut iloisesti liikutetuksi, vanha vaimo, joka ikävöi. Eräänä kesänä olivat he olleet siellä poikineen, muulloin oli aina ollut jonkunlaista estettä, salaisena, oikeana syynä oli Teresen vastenmielisyys sikäläistä luontoa kohtaan, eikä äitiä saatu muuttamaan, hän olikin viime vuosina käynyt niin raihnaiseksi; Johannes käväisi siellä yksinään. Johanneksen palattua saliin, olivat vieraat alkaneet saapua, uusia tuli joka hetki; oli tulossa oikeat perhepäivälliset, sellaiset, joista Terese niin paljon piti. Appivanhemmat olivat tulleet, langot ja kälyt suurimmasta pienimpään, enot ja tädit, "sinä saat sietää heidät kaikki", oli Terese sanonut, "niin on meillä tapana". — "Kyllä, rakkaani", oli Johannes kärsivän näköisenä vastannut, nyt hän tervehteli ystävällisesti joka taholle. Hänen omaisistaan oli läsnä Charlotte. Ihmeellistä, ajatteli Johannes, hän tervehti ja jutteli, hän oli erittäin harjaantunut jutellessaankin ajattelemaan omia yksityisiä ajatuksiaan, ihmeellistä, kuinka Charlotte joka näkemältä muuttuu, eihän hänellä ennen ollut tuota terävää, kimeätä ääntä, hän on ilmetty täti Lovise, eiköhän hän voisi hieman hillitä itseään. Charlottea ihailtiin Bisgaardin perheessä, Hageakin ihailtiin, mutta Charlottea aivan erikoisesti, hän oli sukkela, mutta terävä ja vaarallinen. "Hän on hirvittävän viisas", sanoi Terese, mutta Johannes hymyili, kas näitä asioita ymmärsi hän paremmin, Charlotte ei ollut ollenkaan erikoisen älykäs, hän oli hävinnyt arpajaisissa ja oli katkera, hänen pisteliäisyyttään pidettiin älykkyytenä. Johannes sekaantui perhehälyyn, hän tunsi sen pohjiaan myöten, se ei sisältänyt mitään yllätyksiä. Hän piti vaimonsa perheestä, sen terve tasaisuus miellytti häntä, anopistaan piti hän paljon oikein henkilökohtaisesti. Olipa hän sangen läheisessäkin suhteessa erääseen perheenjäseneen, Torgrimiin, anarkistiin. Torgrim oli voittanut hänen suosionsa, hän oli luopunut rasvanahkaisista saappaistaan, näppylät olivat kadonneet, valtavat ranteet peitossa, hän ei enää kaatanut kaikkea, mitä lähestyi, tahrinut pöytäliinaa eikä saanut toruja yhdeltätoista sisarukseltaan. Hänestä oli tullut pitkä ja voimakas nuorukainen, jolla oli rauhalliset ja ajattelevaiset kasvot, rohkeat ja avonaiset, hänessä eli Johannes Hage uudestaan nuoruuttaan. Iltaisin tapasi hän pistäytyä talossa, kuten sanoi Tereseä tervehtimässä, mutta oikeastaan saadakseen hetkisen keskustella lankonsa kanssa; nuo keskustelut eivät kaihtaneet mitään aihetta taivaan ja maan välillä. Myöhäiseen yöhön he rupattelivat, vielä kauan Teresen mentyä levolle, hän oli aikainen, hän kaipasi pitkää, tervettä unta. Ja Torgrim ja Johannes haastelivat elämästä, tupakoivat ja maistelivat jotakin, välistä vain väkevää teetä, välistä jonkun kätköpullon sisällystä, Torgrim tunsi itsensä ylpeäksi, kun moinen pullo ilmestyi pöytään vain heitä kahta varten. Näin he juttelivat, ja useimmiten oli Johannes kysyjänä, Torgrim vastaajana — siten johti Johannes pakinaa, ja heidän välilleen muodostui syvä, pysyvä luottamus- ja ystävyyssuhde. Pojan mieli oli valveutunut ja kirkas, mutta hänen ajatuksensa kiivaasti kamppailevia, hänen avomielisyyttään tuki Johanneksen rauhallinen ennakkoluulottomuus, jumalan ja yhteiskunnan sai hän kukistaa ilman että Johannes sitä nauroi. Hage rakasti näitä tuon intohimoisen ja kumoushaluisen nuorukaisen kanssa vietettyjä öisiä hetkiä, rakasti niitä yössä väreilevän rajun nuoruudentunnun tähden, ja sulkiessaan ovea lankonsa lähdettyä ajatteli hän alakuloisena, ettei hän koskaan saisi näin keskustella oman poikansa kanssa. Kuinkahan mahtanee olla hänen laitansa — Hagen — kahdenkymmenen vuoden kuluttua? — — Vieraat olivat iloisella ja hyvällä tuulella lämpimässä salissa, he juttelivat vilkkaasti ajoista, sodasta ja säännöstelystä ja yhä uudelleen säännöstelystä, ja siitä, kuinka Terese oli saanut hankituksi porsaan, - he olivat näet eteisessä tunteneet porsaspaistin ja hapankaalin hajua, eikä mikään haju ollut näinä aikoina sen elähyttävämpi. Torgrim oleili yksinään, koettaen tavoitella lankonsa katsetta, kuinka he saattoivatkaan lakkaamatta puhua ruuasta aikana, joka loi uutta maailmaa! Harald veli istui silmät puoliavoinna loukossaan, yhtä erillään perheestä kuin ennenkin; Harald keinotteli, ansaitsi rahoja ja vaikeni siitä. Sitten tuli Terese lapsineen, tervehdeltiin ja suudeltiin, hän oli perheen onnenlapsi. Onnellisena ja iloisena purjehti hän suutelojen ja syleilyjen keskellä, kunnes hengästyneenä ja säteilevänä asettui istumaan kälynsä viereen. "Minulla on sinulle kirje", sanoi hän kietoen kätensä Charlotten ympärille, "se on joltakin unohtamaltasi heilalta, ainakin se on Amerikasta ja kauan se on ollut matkalla." Sitten hän taas meni toisten luo, tiedusteli olivatko he nälkäisiä, hänen täytyi kertoa porsaasta uudelleen, hän kuunteli täti Lassenin valitteluja leivästä, täti Lassen ei sitä sietänyt, se synnytti happamia röyhkäisyjä, täti Sievertsenin ruikuttelua huonoista ajoista, hetkisen hän viivähti Torgrimin luona ja pyysi häntä olemaan hänen tähtensä hyvä ja kiltti, Torgrim-lupasi ja alkoi heti seurustella sen serkkunsa kanssa, josta hän vähiten piti. Mutta vieraitten keskeltä näki Johannes Charlotten nousevan ja poistuvan ikkunan luo, kalpeana, katse sameana, ja hän huusi huoneen poikki, eikö Terese tahtoisi tulla työhuoneeseen katsomaan isän tuolia, jonka hän oli laittanut kuntoon. Charlotte oli nähnyt tuolin jo viime kerralla, mutta hän tuli heti, ja Johannes sulki oven hänen jälkeensä ja kysyi eikö hän kernaasti tahtoisi olla hetkisen yksinään. Charlotte kiitti aralla katseella, hän istuutui ikkunan ääreen, kirjettä piti hän sylissään, kauan oli kirje kiertänyt ja nyt se oli hänen kädessään, pienoinen kirje, muutamia harvoja sanoja. "Tänään olen minä niin ajatellut teitä, neiti Hage", kirjoitti Sten Melde, "ja ihmetellyt, vieläkö te muistatte minua niiltä harvoilta kesäpäiviltä. Muistatteko, että minä sanoin aikovani Amerikaan, tänään minä olen ollut Michiganjärvellä, ja kaikki oli toisenlaista kuin kuvittelin. Sanalla sanoen — kaikki on ollut toisenlaista kuin luulin. Paljon olen minä kärsinyt ja kokenut, mutta eihän minun siitä pitänyt kirjoittaa. Minä tahdoin vain muistuttaa teitä siitä illasta, jona soutelimme vuonolla siellä lännessä, muistatteko te sitä vielä, minä sanoin, etten sitä koskaan unohtaisi enkä minä ole unohtanutkaan. Kohta minä lähden kotiin, minun täytyy, jos tahdon välttyä joutumasta täkäläiseen sotaväkeen, ja jos minun täytyy mennä sotaan, tahdon minä taistella oman maani puolesta, minä olen varma siitä, että mekin loppujen lopuksi joudumme mukaan, ehkä tapaan teidät tultuani takaisin, tahdoin kuitenkin lähettää teille terveiset Michiganjärveltä, joka on toisenlainen kuin luulin, kaikki on muuttunut toisenlaiseksi kuin kuvittelin sinä iltana, jolloin soutelimme yhdessä." Hän istui pitäen kirjettä kädessään ja tunsi, kuinka jokainen sana häntä värähdytti. Tuo kesä! Unohtunutko — ei, unohtunut ei se ollut, mutta monivuotisten hallain peitossa. Sten ei ollut häntä unohtanut — maailmanmatkallaan, joka oli tuottanut hänelle kärsimyksiä. Ja nyt hän tulee takaisin, he tapaavat toisensa, mitähän hän mahtoi tarkoittaa kirjoittaessaan, "kaikki on muuttunut toisenlaiseksi kuin kuvittelin", mahtoikohan Sten pitää häntäkin muuttuneena? Hän katsahti rohkeasti peiliin - vanhaan, kotoiseen peiliin — mutta peitti kohta silmänsä. Oliko hän kuihtunut? Oliko hän vanhapiika? Hän kuuli, että käskettiin käymään pöytään. Kuinka suloisen tuskallista olikaan taas kokea menneitten päivien kärsimyksiä, arasti ja hätäisesti suuteli hän kirjettä, kätki sen ja palasi toisten luo. "Kuinka sinä oletkaan soma tänään", kuiskasi Terese ohikulkiessaan kälylleen, ja kiitollisuudesta värähti Charlotten hymy, mikään sana ei olisi voinut häntä tänään enemmän ilahduttaa. Saattoiko hän vielä olla kaunis? He istuivat pitkän pöydän ääressä ja söivät porsaspaistia sillä vakavuudella, jonka tämä toimitus sota-aikana ansaitsi. Kun pahimmasta nälästä oli päästy ja kun oli hieman talttunut riemastus, joka oli aiheutunut siitä, että Johanneksella vielä oli viinaa, kohahti keskustelu taas täyteen vauhtiin, juteltiin kovalla äänellä sodasta ja sitten taas ruuasta. "Keneltä sinä sait kirjeen", kysäsi Terese huomaamatta Johanneksen katsetta, "onko sinulla ystäviä niin kaukana?" "On", vastasi Charlotte ja selitteli odottamattoman avomielisesti, "se on eräältä vanhalta ystävältä, Sten Meldeltä, hän lähti matkalle ennen sotaa ja nyt hän aikoo kotiutua." "Mitähän peijakasta ne ajavat takaa", sanoi setä Lassen syöden silavaa. "Kysy mieluummin, mikä peijakas pidättää meitä täällä kotona", sanoi Torgrim tulistuen. "Minusta tuntuu, ettei kukaan, kukaan nuori ainakaan, kestä tätä kotonaolemista. Minä lähden maailmalle niin pian kuin voin. Siellä tapahtuu suurta, siellä uhrautuu nuoriso kernaasti uuden ajan puolesta, he kuolevat, mutta eihän se mitään tee. Mitä teemme me? Me uhraamme merimiehiämme ja hieromme käsiämme tyytyväisinä siitä, että niin helpolla selviydymme, pelkällä vaikenemisella. Maanviljelijöillä on hyvät ajat, lankomies sanoo, että paljon merkitsee talonpoikaissäädyn taloudellinen vapautuminen, ja kaipa se niin onkin, mutta emmehän me toki sitä varten elä? Sianpaistia syödäksemme? Minun mielestäni ei meillä enää ole mitään isänmaata. Meidän maamme on kuin suuri keinottelupörssi, jossa osakkeet ja silava ovat kallistumassa, vain se herättää meidän mielenkiintoamme. Puolet meistä keinottelevat itselleen omaisuuksia, jotka pian taas häviävät, me muut, me nuoretkin, ehkäpä juuri me nuoret, me irvistelemme vähäistä ansiotamme, kukaan ei kysy, mitä me annamme. Uhraudummeko me? Emme, emme. Uudet, ihmeelliset, kauheat taivaan ja helvetin voimat kamppailevat maailmassa, ja me astelemme vain täällä kotona ja ajattelemme, että onkohan palkankorotusta odotettavissa? Keväällä minä lähden — vaikkapa minun täytyisi tehdä kuin kirppu: tapattaa itseni vieraassa sotapalveluksessa." Hän pysähtyi yhtäkkiä ja punehtui. Paheksuen ja ihmetellen katseli perhe häntä porsaspaistin takaa, sitten naurahdettiin keventyneinä, osoittihan tuo kirppujuttu, että kaikki oli vain pelkkää pilaa. Johannes oli peittänyt lasinsa kädellään, "niin, lähdekin maailmalle", sanoi hän, "herättäkööt sodan rikokset ja typeryydet nuorisossa kiivaan vaellushalun, sitä toivokaamme, se voi meidät pelastaa, nuorison uusi, onnekas kodittomuuden, maailmankodin tunne, uusi kevät, joka uhoaa kaipausta kaukoretkille, vieraisiin kaupunkeihin, etäisiin metsiin, valtaville joille ja suurille järville." Hän tarttui lasiinsa, hänen kasvonsa saivat kiivaan ilmeen, hänen silmänsä säihkyivät, ne saattoivat siis yhä vieläkin säihkyä. "Ne ajat, jotka sotaa seuraavat, tulevat olemaan pahempia kuin sota olikaan, kaikki mikä on kauheata ja hirvittävää ilmeni sodassa, mutta kaikki mikä on inhoittavaa, ahnetta, matalaa, itsekästä, kurjaa on pyrkivä pinnalle, koroittava ääntään sodan päätyttyä. Henkinen elämä tylsistyy, sydämmet sammuvat. Kukaan ei ajattele muuta kuin omaa pientä etuaan, sanoja rikotaan, halpamaisuutta palvotaan ja kirkko on siunaava valheen niinkuin se on siunannut murhankin. Kaiken tämän kurjuuden keskellä minä uskon uuteen nuorisoon, vaellushaluiseen, tuliseen nuorisoon, joka voi pelastaa maailman. Uuteen nuorisoon, joka on vapaa porvariston pienistä, ahneista huolista, vapaa myöskin köyhälistön vapauttavihaavasta vallanhimosta, isänmaatonkin, jos se rajoittaa, uuteen henkiseen nuorisoon minä uskon ja toivon. Minä toivon aikaa, jolloin silkkihattu ei ole vallan tunnusmerkkinä eikä pörssi enää merkitse maailmaa. Siinä suvussa, josta minä polveudun ja siinä kulttuurissa, siinä riutuvassa kulttuurissa, johonka minä kuulun, on punainen pisara vapauden vallankumousta —, tuulahdus henkeä, joka kantaa minut aikojen halki, kernaasti kuulun sammuvaan sukuun, kernaammin kuin aikaan, jolloin lemmestäkin ja rakkaudesta maksetaan kuin yhteiskuntaa rakentavasta voimasta ainakin. Minä vihaan tätä pienten, järkevästi harkitsevaan, lainkuuliaisten porvarien yhteiskuntaa. Temmeltäkööt tapahtumat uuden vaellushaluisen nuorison veressä, haaveilkoot ne katusuluista ja rakkaudesta kuolemaan, ne harvat, jotka vielä haaveilevat, haaveilevat tuijottaen valvovin silmin veristä maailmaa. Minä juon sen nuorison maljan, joka seuraa vaellushaluaan ja saa kotimaakseen koko maailman, näin teen _minä_. Varjo menneiltä ajoilta, maljasi, Torgrim!" He joivat kaikki tuon maljan, olihan Hage puhunut, he tunsivat häntä kohtaan suunnatonta kunnioitusta, hänen puheensa ei kylläkään, jumalaparatkoon, ollut mikään kunnon joulupuhe, mutta olihan hän jo itsessäänkin jotakin ja tarjosihan hän hyvän päivällisen, hyvää viiniä, naukkuja ja erinomaista siankinkkua, siis maljasi, sanohan Terese, vieläkö sinä saat anopiltasi hyvää voita? Terese nyökkäsi, hän oli käynyt aivan hiljaiseksi, ihmettely oli vallannut hänet, kuten aina hänen miehensä odottamatta raoittaessa suljettuja veräjiä, hän ymmärsi kuinka vähän hän tunsi miestään, hän tunsi sydämmensä paisuvan ja sykkivän rajusti, hän katsahti miestään polttavin silmin, hän olisi tahtonut olla hänen kanssaan kahden, nyt, sillä juuri nyt rakasti hän häntä yli kaiken maan päällä, hän vihasi itseään, että oli kutsunut vieraita. Mutta päivälliset jatkuivat taas onnistunutta latuaan, täti Sivertsen koetti puhua Venäjän kauhuista, mutta nokkela eno Lassen vaiensi hänet kysymällä, voivatko mitkään kauhut vetää vertoja valaanrasvalle. Naurettiin hartaasti ja taas vallitsi mitä parhain perhetunnelma. Tuotiin kahvia ja sikaareja, Johannes ei saanut nukkua päivällisuntaan ja hänellä oli tukala tunti, mutta pian hän taas siitäkin selviytyi. Ja kun vieraat myöhään illalla lähtivät, oli kätteleminen, haltioituminen ja suuteleminen ylinnä, ja Johannes aukaisi salin ikkunat ja katseli pakkasenharmaata taivasta ja himmeitä tähtiä, ja kiitti jumalaa, että seuraavaan kolmanteen joulupäivään oli niin pitkä matka. Terese järjesteli huonetta, "tämä päivä on ollut erinomaisen onnistunut, ja sinäkin olet ollut kiltti", sanoi hän, "minä pidän niin paljon tämmöisistä suurista perheseuroista, minä pidän siitä, että meitä on niin monta. Ja minä rakastan lähdön jälkeistä hiljaisuutta — että me silloin olemme vain kahden. Minä siunaan sinua, Johannes, siitä, että elämä tuntuu niin hyvältä, mutta jouluseuran saat silloin tällöin sietää". Terese kietoi kätensä hänen kaulaansa ja nojautui raskaasti häntä vasten. "Minä olen sinua kaivannut koko päivän, vihdoin luulin jo herättäneeni huomiota, kaikkien vieraitten aikana minä hyräilin sinusta, sinä olet minun, vain minun, ja vaikka sinä joskus olet kaukanakin, niin minä tiedän, että minun vallassani on kutsua sinut luokseni. Eikö niin, sehän on minun vallassani", hän tarttui Johanneksen käteen ja painoi sen voimakasta, täyteläistä poveaan vasten, "minä kuljen ihmisten keskellä kuin suuressa metsässä ja minä olen onnellinen, sillä minä kuljen polkua, joka johtaa sinun luoksesi, sinun luoksesi, kun me olemme kahden, sitä minä ajattelen koko illan", hän painoi Johanneksen kättä rintaansa vasten ja sulki silmänsä. — — — ‒ ‒ ‒ Seuraavana aamuna aamiaispöydässä katsahti Terese yhtäkkiä ylös sanomalehdestään. "Minkä hän sanoikaan hänen nimekseen?" kysäsi hän. "Kuka?" "Charlotte. Tuon ystävänsä. Eikö se ollutkin Sten Melde?" "Taisipa olla." "Taas on ammuttu upoksiin norjalainen laiva, ja tässä on hänen nimensä hukkuneiden joukossa." Johannes sieppasi lehden ja luki. Norjalainen höyrylaiva upotettu torpeedolla — vain perämies ja kokki pelastuneet — yksi hukkuneista matkustaja, Sten Melde Kristianiasta. Johannes nousi — ei kiitos, hän ei halunnut enempää. "Luuletko, että hänen ja Charlotten välillä oli jotakin", kysyi Terese. "En tiedä", vastasi Johannes lyhyesti ja meni saliin. Pieni jälleennäkemisen mahdollisuuskin, toivekin häneltä riistettiin. Elämä on säälimätön. Ovikello soi, Terese aukaisi, Johannes kuunteli, - niin, siellä oli Charlotte. Johannes seisoi salissa ja katseli hänen tuloaan, hänellä oli kädessään kokoontaitettu sanomalehti, hän siis tiesi sen. Johannes vei hänet kanssaan työhuoneeseen ja veti hänet lempeästi sohvaan istumaan, Terese seisoi vieressä sivellen hänen hiuksiaan. "Tämän kirjeen sain minä häneltä eilen", sanoi Charlotte vapisevin äänin, "hän muistutti minua meidän kesästämme ja kirjoitti tulevansa kotiin tavatakseen minut. Hän tuli kotiin minun luokseni — minun tähteni — olen siitä varma. Ja sitten ‒" Hän rutisti sanomalehteä kättensä välissä ja puraisi huultaan. "Vain tuo ainoa kesä. Ja nyt hän oli matkalla minun luokseni. Ehkä hän ajatteli minua, kun — hän, — kun laiva" — — ‒ Charlotte jäi heille koko päiväksi. Iltapäivällä käväisi Terese asioilla kaupungilla, palattuaan kotiin oli hän hiljainen ja hyvin lempeä kälyään kohtaan. Charlotte lähti aikaisin. Johannes istui lukemassa, Terese neuloi ja katsahti silloin tällöin häneen. "Johannes", sanoi hän, "kuuntelehan minua hieman." Johannes nosti päätään. "En voi olla sanomatta sitä sinulle. Mutta sinun täytyy luvata minulle jotakin, — sinä et saa kertoa sitä Charlottelle." "Charlottelle?" "Niin, näetkös — Charlotte sanoi, että Sten Melde oli matkalla kotiin tapaamaan häntä. Mutta tänään kuulin minä kaupungilla, että hän oli kihloissa erään rikkaan serkkunsa kanssa ja oli matkalla kotiin mennäkseen naimisiin." Johannes tuijotti suu auki vaimoaan — sitten puhkesi hän lyhyeeseen nauruun. "Mutta Johannes", sanoi Terese kauhistuneena. "Hyvä jumala, kuinka kaikki välistä on naurettavaa." Johannes nousi. "Kuinka naurettavia me olemme ja — murheellisia." "Niin, surullista se on minunkin mielestäni, eikä ollenkaan naurettavaa, Johannes." "Niin, ystäväiseni, kuinka se saattaisikaan tuntua sinusta naurettavalta, mitä tiedät sinä ihmisparoista, jotka ovat naurettavan murheellisia." "Kunpahan ei vaan Charlotte saisi sitä tietää", sanoi Terese, "eikä hänen tarvitsekaan saada, sillä kihlaus oli salainen, niin, puolisalainen sitten, koska sinä sillekin naurat. Charlottea niin lohduttaisi luulo, että Sten oli matkalla hänen luokseen, se keventäisi hänen elämäänsä." "Niin — siinä olet oikeassa, Terese, liittäkäämme autuaasti kuollut Sten Melde perheeseen, kunnioittakaamme häntä liian aikaisin poismenneenä lankomiehenä. Muistelkaamme häntä rakkaudella kun seuraavan kerran syömme yhdessä sianpaistia. Mitä siitä, vaikka hän oikeastaan aikoikin mennä naimisiin aivan toisen henkilön kanssa." Terese nousi kärsimättömänä. "Niin, sinulla on intohimona tehdä elämä vaikeaksi. — Menetkö pyhättöösi? Suutele minua ennen menoasi, osoittaaksesi ettet ole minulle vihainen." Johannes suuteli häntä hellästi, pitkään, meni sitten, oven hän sulki perässään. Hetken hän seisoi katsellen noita tuttuja esineitä. Esineitä, jotka hän oli pelastanut vain itseään varten, hellävaroen siveli hän vanhoja tuoleja, kirjoituspöytää — tuota vanhaa kirjoituspöytää, joka itsepintaisesti säilytti nuoren miehen ulkomuotonsa, ikäänkuin tahtomatta koskaan tunnustaa avioliittoa ja perhettä. Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja nojasi päätään käsiinsä. Charlotte sai elää hyvässä uskossaan, äiti ei olisi sitä koskaan sallinut, ajatteli hän, vaan olisi sanonut hänelle totuuden, minulla ei ole siihen rohkeutta. Mutta äiti uskalsi vielä katsoa totuutta silmästä silmään — tavallaan. Kirjoituspöydällä oli muuan kuva, se esitti Tereseä molempine lapsineen, — ne ovat _hänen_ lapsiaan, ajatteli Johannes tuskansekaisella ilolla, hänen elämänsä jatkuu heissä, jumalankiitos. Ovelle koputettiin varovaisesti. Vielä kerran. "Isä — etkö sinä lukisi yhtä seikkailua —" Hän nojautui hetkeksi taaksepäin tuolissaan, hän sulki silmänsä, voi tuota hentoa ääntä, jossa Teresen sävel niin suloisesti soinnahti. Tuo sävel mielessään näki hän yhtäkkiä itsensä pikkupoikana juoksevan laihaa niittyä pitkin, jolla kasvoi kellokukkia, kuuli ilmasta hiljaista huminaa ja näki, tuskallisen selkeästi, matalan, valkoisen talon, joka kerran oli ollut _hänen_ kotinsa, mutta jota nyt _vieraat_ ihmiset nimittivät kodikseen, — matalan, valkoisen talon ja puutarhan, ja itsensä, leikkimässä varjostoissa — "Isä, etkö sinä kuule?" "Nyt minä tulen", sanoi hän, nousi ja aukaisi oven pienelle paitaressulle. 36. Johannes oli kirjoittanut, ja kutsun saatuaan oli Anne Sofie tullut molempine lapsineen Päivölään. Ole ei ollut voinut tulla mukaan, kiireellisimmät kevättyöt olivat käsissä, Anne Sofiekin oli tahtonut jäädä kotiin, mutta Ole oli sen estänyt, ja Anne Sofie oli tällä kertaa taipunut hänen tahtoonsa. Nyt hän istui lukemassa Johanneksen kirjettä, — hän oli käynyt laihaksi, luisevaksi, kalvakkaaksi, ruskettuneesta ihostaan huolimatta näytti hän verettömältä. Katse oli vieläkin vakavampi kuin ennen, hänen vartalonsa oli kuiva ja kumarainen, hän näytti kuluneelta, mutta rauhalliselta ja arvokkaalta. Pojat tulivat Oleen, kaksi neliskulmaista, valkopäistä vesaa, jotka puhuivat paikallismurretta niin että helisi. Äidinäiti nauroi ääneen kuunnellessaan heidän puhettaan, mutta äiti piti varalla, oppivatko pojat Päivölässä ollessaan puhumaan toisin kuin paikkakuntalaiset. Hän oli saanut Olen uudelleen omaksumaan paikallismurteen, itse hän puhui äidinkieltään, mutta hitaasti, ikäänkuin tahtoen tehdä sen painokkaammaksi. Hän silmäili Johanneksen kirjettä; Johanneksen maailma oli hänelle niin etäinen, hän ei siitä vähääkään välittänyt, kirjettäkin hän luki vain äidin tähden. "Johannes ja kaikki heikäläiset ovat kaupunkilaisia, eivät he meitä talonpoikia ymmärrä", tapasi hän sanoa; hän huomasi kyllä, että äidin suu silloin ankarana sulkeutui. Hän oli sydämmensä pohjasta talonpoikaisnainen, kiihkeä talonpoikien kasvavan vallan harrastaja, bergeimiläiset olivat tunnettuja korkeista hinnoistaan, Anne Sofie kulki paikkakunnalla etunenässä. He olivat lisänneet peltoalansa lähes kahdenkertaiseksi entisestään, Anne Sofien tahdosta oli niin tehty. Ja nyt hän ponnisteli saadakseen papin syrjäytetyksi suurkäräjävaaleissa, "hän nimitelköön vaan itseään talonpojaksi", sanoi hän, "mutta pappi hän on sittenkin ja virkamies, ja ne ajat olkoot lopussa, jolloinka me talonpojat lähettelimme virkamiehiä suurkäräjille." Anne Sofie luki: "Charlottesta ei minulla ole mitään ilahduttavaa kirjoitettavana, hänen nuoruutensa on ollut niin merkillisen lyhyt, hänestä on tullut toinen täti Lovise, tosin ei niin särmikäs, mutta vielä yksinäisempi. Minä en voi muistaa, koska viimeksi näin hänen hymyilevän, ja semmoisen kanssa ei ole hyvä elää, joka ei koskaan hymyile." Anne Sofie laski kirjeen kädestään. "Minä en voi muistaa, koska viimeksi näin hänen hymyilevän, ja semmoisen kanssa ei ole hyvä elää, joka ei koskaan hymyile." Niinpä niin — joka ei hymyile — saattoi olla muitakin, jotka olivat hymyilemisen unohtaneet, ei ollut elämä semmoinen — että siitä olisi hymyten selviytynyt —. "Minun on nyt lähdettävä paluumatkalle", sanoi hän, "kiitoksia kirjeestä ja sano terveisiä vastatessasi. Pukekaa yllenne, lapset, ja kiittäkää kauniisti." Lapset olivat ylenmäärin kylläisiä kaikesta siitä, mitä he olivat äidinäitinsä luona saaneet, taskutkin olivat täyteen ahdetut, he eivät olisi tahtoneet lähteä, pienin alkoi marista. "Lakkaa nyt heti", sanoi Anne Sofie, "muuten saat kyytiä kotiin tultuasi." Poika vaikeni; he vaikenivat aina, kun äiti puhui heille isään vedoten. Hän puki heidän ylleen, nopeasti ja rivakasti se työ kävi, äidinäiti oikein ihmetteli, ettei hän kiskonut pikku kätösiä sijoiltaan. "Hyvästi nyt, äiti", Anne Sofie pysähtyi hetkeksi, lapset juosta kapaisivat jo alamäkeä, "minä ajattelen sitä, mitä Johannes kirjoitti Charlottesta. Sinun olisi pitänyt antaa hänen ottaa pappi, — parempi olisi hänen ollut olla kuin nyt." Rouva Hagen posket karahtivat punasiksi — Anne Sofie keksi aina jotakin, mikä olisi pitänyt tehdä toisin. "Sinä olet ehkä oikeassa, lapseni, luulenpa, etten enää siten menettelisi. Kyllä sinä tulet itse huomaamaan, kuinka vaikeata on tietää, mikä on oikein, kun on lapsista kysymys. Sinä olet nyt sanonut minulle erään totuuden, ja nyt saat itsekin sietää muutaman sellaisen: sinun ei pitäisi olla niin paha lapsillesi, lapsiahan sinä olet kaiken ikäsi toivonut, ja hiukkanen iloisuutta on suurempiarvoinen kuin kaikenmaailman moitteet." Anne Sofien kasvot kävivät harmaiksi, hän sinkautti äitiinsä katseen, joka oli sekä kiukkuinen että alakuloinen, mitään vastaamatta kiiruhti hän poikien perään. — — Rouva Hage istui nojatuolissaan, josta hän nykyään harvoin luopui, ja katseli heidän menoaan. Heidän häivyttyään veräjän luo, otti hän esiin Johanneksen kirjeen, siinä olleen pienokaisten kuvan, Teresen kirjeen, joka oli tarkoitettu vain hänelle, ja luki sen uudelleen, siitä hän piti, siinä oli onnea. Lukiessaan kutoi hän pieniä sukkia, niin monet pikku jalat olivat sukkien tarpeessa. Ja kuten aina hänen työskennellessään, vaelsi elämän saatto hänen ohitseen, — menneet päivät, nykyiset päivät, ja auringon pilkahduksena pienet alkavat elämät, hän eli kaiken uudelleen, pahan ja hyvän, minkä hän pitkän, rikkaan elämänsä aikana oli kokenut. Hän katseli keväistä tienoota silmin, joiden näkö ei vielä ollut himmentynyt, katseli entisin lämpimin, silmäyksin puitten keskellä olevaa kirkkomaata, jossa niin monta hänen omaansa lepäsi, jossa hän itsekin oli lepäävä, vanhaa, valkoista tuomarilaa, hänen ajatuksiaan ei hipaissutkaan, että siellä nyt asui vieraita, koko tienoota hän katseli, tuntureineen ja taloineen, metsineen ja puutarhoineen, ja kaikki oli hänen silmissään hyvää. Sillä hän näki tuossa kaikessa itsensä ja lastensa lapset. — — ‒ ‒ ‒ ‒ Vaivaloisesti kiipesi Anne Sofie jyrkkiä mäkiä Bergeimiä kohden, hän talutti pienintä kädestä ja oli niin väsynyt. Sinervänä värisi kevätilma tienoon yllä, tunturien takaa nousi suuria, valkoisia pilviä, ne purjehtivat hitaasti taivaan kantta, kunnes raukesivat lämpimäksi sumuksi. Lämmin, kostea maa höyrysi, häikäisevää valoa välkehtivät vastapuhjenneet koivut, kosket, purot ja yhä lumipeitteiset tunturit, silmiä kirvelsi. Ilmassa humisi, veri tykki suonissa, jaksoi tuskin siirrellä jalkojaan, ja kaiken lisäksi nosti pienin kätensä ilmaan tahtoen kantamaan itseään. Anne Sofie otti hänet syliinsä ja ponnisteli eteenpäin. Ei ole hyvä elää ihmisten kanssa, jotka eivät koskaan hymyile, ajatteli hän. Eikö hänkään osannut hymyillä, eikö hänenkään kanssaan ollut hyvä elää, miehen, lasten, hänkö oli kaikkina näinä vuosina ollut talon painajaisena? Eikö raskas aherrus mitään merkinnytkään, oudot olot, se että hänen ja Olen välillä aina oli jotakin vierasta, niin paljon kuin he toisistaan pitivätkin, ei, hän oli painajainen, hän ei osannut hymyillä, talon, työnteon, kodin yllä oli ikäänkuin varjo, hymy puuttui. Hän muisti, että Ole, joka muuten niin harvoin semmoista puhui, oli kerran heidän kihloissa ollessaan sanonut, "sinun hymyillessäsi minä luulen, että sinä pidät minusta", mitähän Ole nyt mahtoi luulla? Hän oli niin väsynyt, että hänen täytyi istuutua. Hän oli jo jonkun aikaa epäillyt olevansa raskas, tänään hän oli siitä varma. Hän tunsi sen, ruumiillaan, sielullaan, häntä ei rasittanut vain pelkkä kevätilma. Taas lapsi, pikkuruinen olento, eikö hän sillekkään hymyilisi? Ehkä se onkin tällä kertaa pieni tytöntypykkä, sekään ei oppisi hymyilyä omalta äidiltään. Säikähtyneenä katseli hän sinistä taivasta kohden ja pyysi, että hän saisi kuolla, se olisi parasta heille kaikille. Vanhin poika rupesi häntä nykimään: "minä menisin kotiin isän tykö." Niin — kotiin isän luo, sinne ne aina tahtoivat, isä hymyili — ja lauloi — hän lauloi ja pojat hänen kanssaan. Hän katsahti rinnettä ylöspäin, tuolla oli Bergeim, pieni vaalea rakennus auringon paisteessa, seinät säteilivät valoa, valkoisina hohtivat kotikoivut, hedelmäpuut kukkivat auringon kilossa, ruskeana kohisi puro pihan poikki, suuri hymy kirkasti taloa, -"täällä Bergeimissä on niin vähän varjoa", oli hän valitellut. "Nyt isä tulee", kirkaisi poika. Anne Sofie kääntyi, Ole oli tulossa, hän oli huomannut heidät ja oli tulossa kantamaan pikkupoikaa. Piltti näki isän ja villiytyi, potki ja löi, riistäytyi äidin sylistä ja lähti juosta viipottamaan. Ole tuli ja nosti hänet olkapäilleen, poika luikkasi ilosta, vanhin piteli kiinni isän housuntakamuksesta. Anne Sofie seurasi hitaasti perässä, nuo kolme tuolla ylhäällä kuuluivat yhteen. Ja hän! Ei ole hyvä elää semmoisen kanssa, joka ei koskaan hymyile. Hän saapui pihalle ja istuutui väsyneenä porraskivelle, siinä hän istui huohottaen, kädet sylissä. Olella oli jotakin asiaa vajaan, hän kulki pihan poikki ja takaisin, pojat seurasivat hänen kintereillään, he hymisivät ja hyräilivät kaikki kolme, vanhin poika jo melko voimakkaalla äänellä. "Hän laulaa niinkuin sinä ennenvanhaan", oli Ole kerran sanonut. Anne Sofie kuunteli — niin, tuo oli hänen äänensä; hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän ei enää edes laulanutkaan, milloin Ole pyysi, vastasi hän: minulla ei ole pianoa, minä en ole harjoitellut. Harjoitellut! Harjoitteliko Ole, kyllä, hän lauloi joka päivä, työtätehdessään, lapsille; hän itse ei enää laulanut edes lapsillekaan. Hän kätki kasvot käsiin. Nostaessaan päätään kuuli hän piltin itkevän. Ole oli menossa takaisin pellolle, vanhin seurasi häntä miehekkäin askelin ja riippuvin housuntakamuksin, he lauloivat kumpikin, mutta piltti oli lennähtänyt nenälleen varvikkoon ja itkeä kollotti nyt täyttä kurkkua, toiset kun loittonemistaan loittonivat. "Muruseni", äiti oli noussut ja auttanut hänet jaloilleen, "mennäänkö isän ja veikan luo, kantaako äiti sinut isän luo, älähän nyt itke." Äiti puristi häntä syliinsä, poika parkui tahtovansa isän luo. "Niin, nyt me menemme, äiti kantaa, me riennämme, minkä voimme". Poika rauhoittui ja painoi märän poskensa äidin poskea vasten. Yhtäkkiä nykäisi hän päätään taaksepäin ja katseli ihmetellen äitiä. "Äiti itki", sanoi hän ja osoitti mustalla sormellaan äidin poskea. Silloin äiti naurahti, lyhyesti, kyyneleisesti, naurahdus hiipui väriseväksi hymyksi. "Voi sinua, muruseni", kuiskasi hän kävellessään, "nyt me menemme isän luo, mutta äiti ei jaksa astua niin nopeasti", ja kävellessään rupesi hän hyräilemään, hiljaa ja varovaisesti ikäänkuin ääntään peläten, väkisin, ja piltti lauloi hänen kanssaan. Ja niin he lauloivat kaikki tyyni, suuret ja pienet. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAMMUVA SUKU *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.