The Project Gutenberg eBook of Henkinen tarmo
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Henkinen tarmo

Author: Henri Bergson

Translator: J. A. Hollo

Release date: September 3, 2024 [eBook #74365]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1958

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HENKINEN TARMO ***





HENKINEN TARMO

Kirj.

Henri Bergson


Alkuteoksesta »L'énergie spirituelle» suomentanut

J. Hollo





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1923.




SISÄLLYS:

I. TAJUNTA JA ELÄMÄ

Suuret probleemat. — Järjestelmän johtelu, kritiikki ja henki. —
Tosiasiain linjat. — Tajunta, muisti, ennakoiminen. — Mitkä ovat
tajuisia olentoja? — Valitsemiskyky. — Valvova ja nukkuva tajunta. —
Tajunta ja ennalta-arvaamattomuus. — Vapaan toiminnan mekanismi. —
Keston jännitykset. — Elämän kehitys. — Ihminen. — Luova toiminta.
— Ilon merkitys. — Moraalinen elämä. — Sosiaalinen elämä. —
Haudantakainen.

II. SIELU JA RUUMIS

Tavallisen terveen järjen väittämä. — Materialistinen väittämä. —
Oppilauselmien riittämättömyys. — Aivotoiminnan ja psyykillisen
toiminnan välistä parallelismia tai ekvivalenssia tehostavan teorian
metafyysillinen alkuperä. — Mitä sanoo kokemus? — Aivojen todennäköinen
tehtävä. Ajatus ja pantomiimi. — Elämän tarkkaaminen. — Hajamielisyys
ja mielenvikaisuus. — Mihin viittaa muistin ja erikoisesti sanamuistin
tutkiminen? Missä muistot säilyvät? — Sielun eloonjäämisestä.

III. »ELÄVIEN HAAMUT» JA »PSYYKILLINEN TUTKIMUS»

»Psyykilliseen tutkimukseen» kohdistuvat ennakkoluulot. — Telepatia
tieteellisesti tutkittavana. — Telepatia ja yhteensattuminen.
— Nykyaikaisen tieteen luonne. — Tieteen nimessä psyykilliseen
tutkimukseen kohdistettuja vastaväitteitä. — Näihin vastaväitteisiin
sisältyvä metafysiikka. — Mitä henkisen toiminnan välitön tutkiminen
opettaisi. — Tajunta ja aineellisuus. — Psyykillisen tutkimuksen
tulevaisuus.

IV. UNENNÄKÖ

Näkö-, kuulo-, tunto- ym. aistimusten osuus unennäössä. — Muistin
osuus. — Onko unennäkö luovaa toimintaa? — Havainnon mekanismi unessa
ja valveilla: analogioita ja eroavaisuuksia. — Unennäön psykologiset
luonteenpiirteet. — Harrastuksen ja vireen laukeaminen. — Jännityksen
tila.

V. NYKYISYYDEN MUISTAMINEN JA VÄÄRÄ TUNNISTAMINEN

Väärän tunnistamisen kuvailu. — Piirteet, jotka sitä erottavat 1)
eräistä patologisista tiloista, 2) epämääräisestä tai epävarmasta
tunnistamisesta. — Kolme selitysjärjestelmää, jotka käsittävät väärän
tunnistamisen älyllisen toiminnan, tunteen tai tahdon häiriöksi. —
Näiden teoriain arvostelua. Selitysperiaate, johon viittaa koko joukko
psyykillisiä häiriöitä. — Kuinka muisto muodostuu. — Nykyisyyden
muisto. — Nykyisyyden jakautuminen havainnoksi ja muistoksi. — Miksi
tämä jakautuminen yleensä tapahtuu tajuttomasti. — Miten se jälleen
tulee tajuiseksi. — »Elämään kohdistuvan tarkkaavaisuuden» laukeamisen
aiheutuma. — Hyöky ei riitä.

VI. ÄLYLLINEN PONNISTUS

Mikä on älyllisen ponnistuksen älyllinen tuntomerkki. — Tajunnan eri
tasot ja niiden läpi kulkevan hengen liike. — Muistinponnistuksen
mekanismin analyysi: silmänräpäyksellinen ja vaivalloinen mieleen
palautuminen. — Ymmärrysponnistuksen analyysi: konemainen ja
tarkkaavainen älyllinen tulkintatyö. — Keksintäponnistuksen analyysi:
kaava, kuvat ja niiden vastavuoroinen sopeutuminen. — Ponnistuksen
tulokset. — Probleeman metafyysillinen kantavuus.

VII. AIVOT JA AJATUS: ERÄS FILOSOFINEN HARHAKÄSITYS

Eräät oppijärjestelmät otaksuvat aivotilojen ja psyykilisten tilojen
välillä vallitsevan ekvivalenssisuhteen. — Voidaanko tuo väittämä
ilmaista idealistista tai realistista sanontaa käyttäen? — Väittämän
idealistinen ilmaisu; se välttää ristiriidan ainoastaan itsetiedottoman
realismiin siirtymisen nojalla. — Väittämän realisminen ilmaisu:
se välttää ristiriidan ainoastaan itsetiedottomasti idealismiin
luiskahtamalla. — Hengen alinomainen ja itsetiedoton häilyminen
idealismin ja realismin välillä. — Lisää harhaluuloja, jotka tukevat
perustavaa harhakäsitystä.

HENRI BERGSON





I.

TAJUNTA JA ELÄMÄ


Kun on pidettävä tiedemiehen muistolle omistettu esitelmä, voi tuntua
kiusalliselta, että on käsiteltävä aihetta, joka olisi herättänyt
hänessä mielenkiintoa, enemmän tai vähemmän. Huxleyn nimi ei tuota
minulle mitään sentapaisia vaikeuksia. Pikemminkin olisi hankalaa
keksiä sellainen ongelma, joka olisi jättänyt välinpitämättömäksi
tämän suuren hengen, erään kaikkein monipuolisimpia Englannissa
viime vuosisadan kuluessa syntyneistä. Minusta on aina näyttänyt
siltä, että tajuntaa, elämää ja niiden välistä suhdetta koskevan
kolmiosaisen kysymyksen on täytynyt erikoisen voimakkaasti vedota
sellaisen luonnontutkijan ajatteluun, joka oli filosofi, ja koska
omasta puolestani en tiedä mitään tärkeämpää, olen valinnut juuri tuon
kysymyksen esitelmäni aiheeksi.

Ryhtyessäni ongelmaa käsittelemään en kumminkaan uskalla toivoa saavani
suurtakaan kannatusta filosofisista järjestelmistä. Se, mikä häiritsee,
ahdistaa, kiihottaa ihmisten enemmistöä, ei aina ole ensimmäisellä
sijalla metafyysikkojen teorioissa. Mistä me tulemme? Mitä olemme?
Minne menemme? Siinä ne äärimmäisen tärkeät kysymykset, jotka näemme
heti edessämme, jos filosofoimme järjestelmään sulkeutumatta.
Mutta ylen järjestelmällinen filosofia etäännyttää meidät noista
kysymyksistä asettamalla eteemme toisia ongelmia. Se kysyy: »Eikö tule
tietää, miten ratkaisu on etsittävä, ennenkuin ryhtyy sitä etsimään?
Tutkikaa ajatuksenne koneistoa, pohtikaa tietoanne ja arvostelkaa
arvosteluanne; saatuanne vakuuden välineen kelpoisuudesta voitte
pitää huolta sen käyttelemisestä.» Ikävä kyllä, se hetki ei saavu
milloinkaan. Minun nähdäkseni on olemassa yksi ainoa keino, jonka
nojalla käy päätteleminen kuinka pitkälle voi mennä: lähteä matkaan ja
kulkea eteenpäin. Jos etsimämme tieto on todella valaisevaa, jos sen
on avarrettava ajatustamme, niin ennakolta tapahtuva ajatuskoneiston
erittely voi vain osoittaa, että on mahdotonta mennä niin kauas. Siten
menetellen olemme tutkineet ajatustamme ennen sen avartumista, joka on
päämäärämme. Ryhtyessään ennen aikojansa harkitsemaan omaa olemustansa
ihmishenki masentuu eikä rohkene kulkea eteenpäin; muitta mutkitta
etenemällä se sensijaan lähestyy päämääräänsä ja huomaa lisäksi, että
osoitetut esteet olivat enimmältä osalta pelkkää kangastelua. Mutta
otaksukaamme niinkin, ettei metafyysikko vaihda filosofiaa kritiikkiin,
tarkoitusperää välineisiin, saalista saaliin varjoon. Ihmisen
alkuperää, luontoa ja kohtaloa koskevan ongelman eteen ehdittyänsä
hän siinäkin tapauksessa usein jättää ne huomiotta siirtyäkseen
kysymyksiin, joita pitää korkeampina ja joista ensinmainitun ratkaisu
muka riippuu: hän mietiskelee olemassaoloa yleensä, mahdollisuutta
ja todellisuutta, aikaa ja avaruutta, henkisyyttä ja aineellisuutta
laskeutuakseen sitten asteittaisesti tajuntaan ja elämään, joiden
ytimestä haluaisi saada selkoa. Helppo on kuitenkin havaita, että
tuollaiset mietiskelyt jäävät puhtaasti abstraktisiksi ja etteivät
ne koske olioita itseänsä, vaan sitä liian yksinkertaista käsitystä,
jonka mietiskelijä on niistä itselleen muodostanut niitä sitä ennen
kokemusperäisesti tutkimatta. Mahdotonta olisi selittää, miksi
erinäiset filosofit ovat mieltyneet niin kummalliseen menetelmään,
ellei se osoittautuisi kolmessa suhteessa edulliseksi: se hivelee
heidän itserakkauttansa, helpottaa heidän työtänsä ja väläyttelee
heidän näkyviinsä lopullisen tiedon harhakuvaa. Koska se johtaa heidät
johonkin varsin yleiseen teoriaan, melkein sisällöttömään käsitteeseen,
voivat he myöhemmin, taaksepäin katsahtaessaan, sijoittaa käsitteeseen
kaiken sen, mitä kokemus on asiasta opettanut. Silloin he väittävät
ennakoineensa kokemusta pelkästään järkeilyn nojalla, ennakolta
koonneensa avarampaan käsitteeseen ne todellisuudessa ahtaammat, mutta
ainoat vaikeasti muodostettavat ja ainoat säilyttämisen arvoiset
käsitteet, joihin tosiasiain perinpohjainen tutkiminen johtaa. Kun
toisaalta mikään ei ole helpompaa kuin geometrinen, abstraktisten
käsitteiden varassa tapahtuva järkeily, niin he saavat vaivatta
sommitelluksi oppirakennelman, joka on kaikin puolin sopusointuinen ja
näyttää täsmällisyydellään väkisinkin vaativan itselleen tunnustusta.
Mutta tämä täsmällisyys johtuukin vain siitä, että on käytetty
kehittelyn pohjana kaavamaista ja jäykkää käsitettä sen sijaan että
olisi lähdetty noudattelemaan todellisuuden mutkaisia ja muuttuvia
ääriviivoja. Kuinka paljon otollisempi olisikaan vaatimattomampi
filosofia, joka ryhtyisi suoraa päätä käsittelemään esinettänsä
huolimatta niistä perusteista, joista se näyttää riippuvan! Se ei
enää tavoittelisi välitöntä varmuutta, joka todellisuudessa on
lyhytaikainen. Se tyytyisi omaan aikaansa. Siitä koituisi asteittainen
nousu kohti valkeutta. Yhä avartuvan kokemuksen nojalla me pääsisimme
yhä todennäköisempiin tuloksiin ja lähenisimme lopullisen varmuuden
rajaa.

Olen puolestani sitä mieltä, ettei löydy periaatetta, josta käsin
suurten ongelmien ratkaisu olisi matemaattisesti johdettavissa. Tosin
en näe myöskään sellaista ratkaisevaa tosiasiaa, joka selvittäisi
kysymyksen lopullisesti, kuten fysiikassa ja kemiassa voi sattua.
Kokemuksen eri piireissä luulen kuitenkin havaitsevani erilaisia
tosiasiaryhmiä, joista tosin yksikään ei suo meille toivomaamme tietoa,
mutta jotka kaikki osoittavat meille, mihin suuntaan on kuljettava,
jotta sen löydämme. Suunnan tunteminen joka tapauksessa on jonkin
arvoista. Ja suuriarvoista on, jos tunnemme niitä useita, sillä niiden
täytyy suuntautua kohti samaa pistettä, ja juuri sitä pistettä me
etsimme. Sanalla sanoen: meillä on jo nyt eräitä tosiasialinjoja, jotka
eivät jatku riittävän kauas, mutta joita voimme otaksuman varassa
pitentää. Minä aion lähteä teidän kanssanne seurailemaan eräitä niistä.
Jokainen erikseen johtaa meidät pelkkään todennäköiseen päätelmään,
mutta kaikki yhdessä, toisiansa läheten, avaavat näkyviimme niin
runsaan määrän todennäköisyyttä, että toivottavasti tunnemme kulkevamme
kohti varmuutta, jota lähestymme asteittain, rajoittamattomien aikojen
kuluessa, yhtyneitten hyvien tahtojen yhteisen ponnistuksen varassa.
Filosofia näet ei silloin ole yhden ainoan ajattelijan rakennelma,
hänen järjestelmällinen teoksensa. Se sietää, se vaatii alinomaa
lisäyksiä ja korjauksia. Se edistyy samoin kuin positiivinen tiede ja
on, kuten viimeksi mainittukin, yhteistyön tulos.

       *       *       *       *       *

Ryhtykäämme nyt tarkastelemaan ensimmäistä suuntaviivaamme. Henki
merkitsee ennen kaikkea tajuntaa. Mutta mitä merkitsee tajunta? En
tietenkään ryhdy määrittelemään asiaa, joka on aivan selvä, alinomaa
meidän kokemuksellemme alttiina. Sen sijaan, että sommittelisin
määritelmän, epämääräisemmän kuin asia itse, luonnehdin sitä
mainitsemalla sen ilmeisimmän piirteen: tajunta merkitsee ennen
kaikkea muistia. Muistin alueen ei tarvitse olla avara, se saattaa
käsittää ainoastaan vähäisen osan menneisyyttä, se voi säilyttää vain
äskeisimmät tapahtumat, mutta muisti on olemassa — ellei, niin ei ole
tajuntaakaan. Tajunta, joka ei säilyttäisi mitään menneisyydestään,
joka alinomaa unohtaisi itsensä, häviäisi ja heräisi eloon joka hetki —
voiko paremmin määritellä tajuttomuutta? Eikö Leibniz sanoessaan aineen
olevan »hetkellistä henkeä» siten tahtoen tai tahtomattaan selittänyt
sitä tajuttomaksi? Tajunta siis on aina muistia, menneisyyden
säilymistä ja kasautumista nykyisyydessä.

Mutta tajunta on aina tulevaisuuden ennakointia. Tarkastelkaa henkenne
suuntaa minä hetkenä tahansa, niin huomaatte sen askartelevan
nykyisyydessä, mutta pitävän erikoisesti silmällä tulevaisuutta.
Tarkkaavaisuus on odotusta, ja tajunnassa ilmenee aina jonkinlainen
elämään kohdistuva tarkkaavaisuus. Tulevaisuus on edessämme, se kutsuu
meitä tai pikemmin vetää meitä puoleensa; tästä keskeytymättömästä
vetämisestä, joka saa meidät etenemään ajan tiellä, aiheutuu myös
lakkaamaton toimintamme. Toiminta on aina työntymistä tulevaisuuteen.

Tajunnan ensimmäisenä toimintana siis on: säilyttää sitä, mitä ei
enää ole ja ennakoida sitä, mitä ei vielä ole. Siltä puuttuisi
nykyisyys, jos nykyisyys rajoittuisi matemaattiseen tuokioon.
Sellainen tuokio on vain pelkkä teoreettinen raja, joka erottaa
menneisyyden tulevaisuudesta. Se voidaan tarkkaan katsoen käsittää,
mutta havaittavissa se ei ole milloinkaan; kun luulemme siihen
yltäneemme, se onkin jo meistä etäällä. Todellisuudessa me havaitsemme
vain jonkinlaisen tiheän keston, jonka kahtena tekijänä ovat äskeisin
menneisyytemme ja lähin tulevaisuutemme. Me nojaamme menneisyyteen ja
taivumme tulevaisuuteen; nojaaminen ja taipuminen siis ovat tajuisen
olennon ominaisuuksia. Jos haluatte, voimme niinmuodoin sanoa, että
tajunta on olleen ja tulevan välinen yhdysviiva, menneisyyttä ja
tulevaisuutta toisiinsa liittävä silta. Mutta mitä virkaa on tuolla
sillalla ja mikä on tajunnan tehtävänä?

Voidaksemme tuohon kysymykseen vastata meidän on saatava selville,
mitkä ovat tajuisia olentoja ja mihin saakka tajunnan alue luonnossa
ulottuu. Tällöin emme saa vaatia täydellistä, ehdotonta, matemaattista
selvyyttä; jos sen teemme, emme saavuta lainkaan tulosta. Ehdottoman
varmasti tietääkseen, että jokin olio on tajuinen, täytyisi siihen
syventyä, yhtyä yhdeksi sen kanssa, olla se. Olen varma siitä,
ettei kukaan teistä kykene kokemuksen enempää kuin järkeilynkään
nojalla todistamaan, että minä, joka tässä teille puhun, olen
tajuinen olento. Voisinhan olla luonnon kekseliäästi sommittelema,
liikkuva ja jutteleva automaatti; sanat, joiden avulla selitän itseni
tajuiseksi, voisivat nekin olla tajuttomasti lausutut. Mutta vaikka
asia ei olekaan mahdoton, myönnätte varmaan, ettei se ole ollenkaan
todennäköinen. Teidän ja minun kesken vallitsee ilmeinen ulkonainen
samankaltaisuus, ja tämän ulkonaisen samankaltaisuuden nojalla te
päättelette sisäistäkin yhtäläisyyttä olevan olemassa. Sellainen
analogiaan nojautuva päättely tosin johtaa vain todennäköisyyteen,
mutta on paljon tapauksia, joissa todennäköisyys on riittävän suuri
vastatakseen käytännössä täyttä varmuutta. Seuratkaamme siis analogian
juonta tutkien mihin saakka tajuisuus ulottuu, missä kohden se taukoaa.

Toisinaan sanotaan: »Tajuntamme ja aivomme ovat yhteydessä keskenänsä;
tajunta on niinmuodoin katsottava ominaiseksi ainoastaan niille
elollisille olennoille, joilla on aivot.» Sellaisen todistelun
virheellisyys on kumminkin silmäänpistävä. Siten päätellen voisi
yhtä hyvin sanoa: »Ruoansulatuksemme ja vatsamme ovat yhteydessä
keskenänsä; niinmuodoin sulattavat ruokaansa vain ne elolliset
olennot, joilla on vatsa.» Mutta niin ollen erehtyisi pahoin, sillä
ruoan sulattamiseen ei välttämättä tarvita vatsaa, eipä edes mitään
elimiä: ameeba sulattaa ravintonsa, vaikka onkin vaivoin omaan
muotoonsa erikoistunut alkulimajoukkio. Elollisen ruumiin muuttuessa
moniosaisemmaksi ja täydellisemmäksi työ jakautuu; eri toiminnoissa
tulevat kysymykseen eri elimet, ja ruoansulatuskyky rajoittuu vatsaan
tai yleisemmin sanoen ruoansulatuselimiin, jotka suorittavat tehtävän
paremmin, koska niillä ei ole muuta virkaa. Samaten ihmisen tajunta
kieltämättä liittyy aivoihin, mutta siitä ei johdu, että aivot ovat
tajunnalle välttämättömät. Mitä alemmaksi laskeudutaan eläinten
joukossa, sitä yksinkertaisempina ja erillisempinä ilmenevät eri
hermokeskukset; vihdoin hermostolliset ainekset katoavat, peittyvät
vähemmän erikoistuneen elimistön massaan. Eikö meidän ole otaksuminen,
että tajunta, joka korkeimmilla elollisilla olennoilla liittyy erittäin
moniosaisiin hermokeskuksiin, noudattelee hermojärjestelmää pitkin
matkaa ja että se, hermoaineksen vielä piillessä erikoistumattomassa
elollisessa aineessa, itsekin siihen hajautuu, epämääräisenä ja vähiin
tyrehtyneenä, mutta ei olemattomiin hävinneenä? Niinpä voisi oikeastaan
kaikki, mikä on elävää, samalla olla tajuista: periaatteellisesti
ulottuu tajuisuus yhtä laajalle kuin elämä. Mutta onko todellisuudessa
niin laita? Eikö se voi uinahtaa tai sammua? Luultavaa kyllä. Eräs
toinen tosiasiain linja johtaa meidät niin päättelemään.

Siinä tajuisessa olennossa, jonka tunnemme parhaiten, tajunta
työskentelee aivojen välityksellä. Luokaamme silmäys ihmisen aivoihin
nähdäksemme miten ne toimivat. Aivot ovat osa hermojärjestelmää, johon
aivojen ohella kuuluvat selkäydin, hermot ym. Selkäytimessä sijaitsee
mekanismeja, jotka ovat milloin hyvänsä valmiit suorittamaan ruumiin
vaatimia monimutkaisia toimintoja muistuttaen sikäli konesoittimeen
sijoitettavaa perforoitua paperia, joka ennakolta kuvaa soittimen
esittämiä säveliä. Jokaisen näistä mekanismeista voi saada välittömästi
toimimaan jokin ulkonainen aihe; silloin ruumis heti suorittaa eräitä
järjestelmällisiä liikkeitä vastaukseksi saamaansa kiihokkeeseen.
Mutta on olemassa tapauksia, jolloin kiihoke, selkäytimeen
vaikuttaessaan, ei aiheutakaan välitöntä vastavaikutusta, vaan kohoaa
ensin aivoihin, laskeutuu ja saattaa selkäytimen mekanismin toimimaan
vasta aivojen välityksellä. Miksi tämä kiertotie? Mitä hyötyä on
aivojen väliintulosta? Arvaamme asian helposti, jos tarkastelemme
hermojärjestelmän yleistä rakennetta. Aivot ovat yhteydessä selkäytimen
mekanismeihin yleensä eikä ainoastaan johonkin niistä, joten aivoihin
saapuu kaikenlaisia eikä vain joitakin määrättyjä kiihokkeita. Ne
siis muodostavat risteyksen, missä jokaista aistirataa pitkin saapuva
värähtely voi suuntautua mille liikuntoradalle tahansa. Ne toimivat
kommutaattorina, jonka nojalla erään elimistönosan vastaanottama
virta voidaan kääntää kohti tahdon määräämää liikuntokoneistoa.
Kiertoteitse liikkuessaan vaikutelma niinmuodoin ilmeisesti saa aivot
panemaan käyntiin liikuntomekanismin, joka on valittu eikä pakollisesti
vaikutelman alaiseksi joutunut. Selkäytimessä on paljon valmiita
vastauksia olosuhteiden mahdollisesti asettamia kysymyksiä varten;
aivot asiaan puuttuessaan laukaisevat niistä soveliaimman. Aivot ovat
_valinnan_ elin.

Mitä alemmalle tasolle tulemme eläinten joukossa, sitä epämääräisemmän
rajan huomaamme selkäytimen ja aivojen toimintojen välillä.
Valintakyky, joka on aluksi paikallistunut aivoihin, laajenee
vähitellen selkäytimeen, joka silloin sommittelee vähemmän mekanismeja
ja epäilemättä myös käyttelee niitä vähemmän täsmällisesti. Missä
hermojärjestelmä on alkeellinen — ja sitäkin suuremmalla syyllä, missä
ei enää ole selvästi erotettavia hermoaineksia — automaattisuus ja
valinta sulautuvat yhteen: vastavaikutus yksinkertaistuu siinä määrin,
että näyttää melkein mekaaniselta, mutta epäröi ja haparoi sentään
yhä ikäänkuin olisi vielä tahallinen. Palauttakaa mieleenne ameeba,
josta vastikään oli puhe. Joutuessaan lähelle sellaista ainetta, josta
voi saada itselleen ravintoa, se sinkoaa ulospäin säikeitä, jotka
kykenevät tempaamaan kiinni ja kokoamaan yhteen vieraita kappaleita.
Nuo valeraajat ovat todellisia elimiä ja niinmuodoin mekanismeja, mutta
ne ovat satunnaista asiaintilaa varten luotuja tilapäisiä elimiä,
joissa näyttää jo ilmenevän valinnan alkeita. Sanalla sanoen: pitkin
animaalisen elämän sarjaa, joskin sitä epämääräisemmässä muodossa, mitä
alemmalle tasolle laskeudumme, näemme ilmenevän valintakykyä, ts. kykyä
vastata määrättyyn kiihokkeeseen enemmän tai vähemmän aavistamattomin
liikkein. Siinä on tulos toisen tosiasialinjan tarkastelusta. Se
täydentää aikaisempaa päätelmäämme, sillä jos, kuten sanoimme, tajunta
säilyttää menneisyyttä ja ennakoi tulevaisuutta, niin tuo epäilemättä
tapahtuu sen vuoksi, että tajunnan tehtävänä on valinnan suorittaminen:
valitessa täytyy ajatella mitä voi tehdä ja palauttaa mieleensä
entisten tekojen seurauksia, edullisia samoin kuin vahingollisiakin,
täytyy ennakoida ja täytyy muistaa. Mutta toisaalta päätelmämme
täydellisyydessään antaa meille todennäköisen vastauksen taannoiseen
kysymykseen: ovatko kaikki elävät olennot tajuisia olentoja, vai
peittääkö tajuisuus vain osan elämän aluetta?

Jos tajunta tosiaankin merkitsee valintaa ja jos tajunnan tehtävänä on
ratkaisun suorittaminen, on tuskin luultavaa, että tajuntaa tavataan
organismeissa, jotka eivät liiku omaehtoisesti ja joilla ei ole mitään
ratkaisua suoritettavanaan. Itse asiassa ei ole elollista olentoa,
jolta omaehtoisen liikkumisen kyky näyttäisi kerrassaan puuttuvan.
Kasvikunnassakin, missä organismi yleensä on kiinni maaperässä,
liikkumiskyky pikemmin uinuu kuin kokonaan puuttuu; jos siitä voi
olla hyötyä, se jälleen herää. Minä uskon sen oikeastaan kuuluvan
kaikille elollisille olennoille, kasveille samoinkuin eläimillekin.
Monet niistä kuitenkin todellisuudessa siitä luopuvat — monet eläimet,
varsinkin sellaiset, jotka elävät toisten organismien loisina ja joiden
ei tarvitse siirtyä paikaltaan löytääkseen ravintonsa, ja useimmat
kasvit. Eivätkö viimeksimainitut olekin, kuten on sanottu, maan
loisia? Minusta näyttää niinmuodoin todennäköiseltä, että tajunta,
joka alkujaan asuu kaikessa elollisessa, vaipuu uneen, milloin ei
enää ole omaehtoista liikuntaa, ja kiihtyy, milloin elämä taipuu
kohti vapaata toiminnallisuutta. Onhan muuten jokainen meistä voinut
todentaa tämän lain omassa itsessänsä. Mitä tapahtuukaan, kun jokin
toimintamme menettää omaehtoisen luonteensa ja muuttuu automaattiseksi?
Tajuisuus vetäytyy siitä pois. Opetellessamme esimerkiksi jotakin
ruumiinharjoitusta suoritamme aluksi jokaisen liikkeen tajuisesti,
koska se johtuu meistä, pohjautuu ratkaisuumme ja edellyttää valintaa.
Mutta sitä mukaa kuin liikkeet punoutuvat kiinteämmin toisiinsa ja
määräävät mekaanisemmin toisiansa siten vapauttaen meidät ratkaisun
ja valinnan suorittamisesta, niihin kohdistuva tajuisuutemme vähenee
ja häviää. Mitkä ovat, toisaalta, ne hetket, jolloin tajuntamme on
valppaimmillaan? Eivätkö ne ole sisäisen taitekohdan tuokioita, jolloin
joudumme epäröimään kahden tai useamman mahdollisen vaihtoehdon edessä,
jolloin tunnemme, että tulevaisuus on oleva sellainen, miksi sen itse
muodostamme? Tajuntamme intensiteetin vaihtelut näyttävät niinmuodoin
vastaavan suurempaa tai pienempää valinnan, tai jos niin haluatte,
luovan työn määrää, jonka kohdistamme toimintaamme. Kaikki seikat
kehottavat uskomaan, että niin on laita tajunnan yleensä. Jos tajunta
tarkoittaa muistia ja ennakointia, niin tajunta ja valinta merkitsevät
yhtä.

Ajatelkaamme siis elollista ainetta sen alkeellisessa muodossa,
sellaisena kuin se aluksi on voinut esiintyä. Se on yksinkertainen,
hyytelömäinen alkulimamassa, kuten ameebassa, se voi vaihtaa muotoansa
mielin määrin ja on siis epämääräisesti tajuinen. Kun se nyt alkaa
kasvaa ja kehittyä, on sillä kaksi uraa edessänsä. Se voi suuntautua
kohti liikuntoa ja toimintaa — kohti yhä tehokkaampaa liikuntoa ja
yhä vapaampaa toimintaa: siinä on vaaranuhkaa ja seikkailua, mutta
myös tajuntaa yhä kasvavine syvyys- ja intensiivisyysasteineen.
Toisaalta se voi hylätä toiminta- ja valintakyvyn, jotka ovat siinä
idullaan, ja järjestäytyä hankkimaan lähimmästä ympäristöstään mitä
tarvitsee, sen sijaan, että lähtisi sitä etäämpää etsimään: siinä on
silloin varma, rauhallinen, porvarillinen olomuoto, mutta myöskin
turtumus, liikkumattomuuden ensimmäinen vaikutus, ja kohta seuraa
lopullinen horroksiin vaipuminen, tajuttomuus. Nämä ovat ne kaksi
uraa, jotka tarjoutuivat elämän kehittymiselle. Elollinen aine on
lähtenyt kulkemaan osaksi toista, osaksi toista pitkin. Ensimmäinen
on suurin piirtein katsoen eläinkunnan suuntautumistie (minä sanon
»suurin piirtein katsoen», koska useat eläinlajit luopuvat liikunnasta
ja samalla epäilemättä myöskin tajunnasta); toinen edustaa suurin
piirtein katsoen kasvien suuntautumista (sanon jälleen »suurin piirtein
katsoen», sillä liikuntakyky ja luultavasti myöskin tajunta voivat
toisinaan valveutua kasvissa).

Jos tältä näkökannalta tarkastelemme elämää sellaisena kuin se
esiintyy maailmaan ilmestyessään, näemme sen tuovan mukanansa jotakin
sellaista, joka jyrkästi eroaa karkeasta aineesta. Sinänsä maailma
tottelee välttämättömyyden lakeja. Määrätyissä olosuhteissa aine
esiintyy määrätyllä tavalla, mitään sen vaihetta ei ole mahdoton
edeltäpäin arvata: jos tieteemme olisi täydellinen ja laskelmakykymme
rajaton, tietäisimme ennakolta kaikki, mitä epäorgaanisessa aineen
maailmassa, sen massassa ja aineosissa, tulee tapahtumaan, samoin
kuin nyt voimme ennakolta määrätä auringon tai kuun pimenemisen.
Sanalla sanoen: aine on inertiaa, geometriaa, välttämättömyyttä.
Elämän ohella ilmestyy ennakolta arvaamaton ja vapaa liikunto. Elävä
olento valitsee tai pyrkii valitsemaan. Sen tehtävänä on luova työ.
Maailmassa, jossa kaikki muu on määrättyä, ympäröi sitä epämääräisyyden
vyöhyke. Koska tulevaisuuden luomista varten on valmistettava jotakin
nykyisyydessä, koska tulevaisen valmistelu voi tapahtua ainoastaan
siten, että käytetään hyväksi sitä, mikä on ollut, elämä pyrkii alun
pitäen säilyttämään menneisyyttä ja ennakoimaan tulevaisuutta, joten
nykyisyys ja tulevaisuus tunkeutuvat toisiinsa muodostaen jakamattoman
jatkuvuuden: tämä muisti ja tämä ennakointi ovat, kuten olemme nähneet,
tajunta itse. Ja siksi ulottuu tajunta, oikeastaan, joskaan ei
tosiasiallisesti, yhtä laajalle kuin elämä.

Tajunta ja aineellisuus ilmenevät niinmuodoin jyrkästi erilaisina
olemassaolon muotoina, vieläpä toistensa vastakohtinakin, jotka
järjestävät välisensä suhteet niin hyvin kuin voivat, joten syntyy
eräänlainen _modus vivendi_. Aine merkitsee välttämättömyyttä, pakkoa,
tajunta vapautta, mutta miten ne toisiansa vastustanevatkaan, elämä
keksii keinon niiden sovittamiseksi. Elämä onkin vapautta, joka
työntyy välttämättömyyteen muovaten sitä omaksi hyödyksensä. Se ei
olisi ajateltavissakaan, ellei determinismi, jota aine tottelee, voisi
hellittää ankaruuttansa. Mutta otaksukaamme, että aine eräinä hetkinä,
eräissä kohdin osoittaa jonkinlaista joustavuutta. Sellaisiin kohtiin
sijoittuu tajunta. Se sijoittuu niihin paneutumalla aivan pieneksi,
mutta päästyään kerran paikoilleen se laajenee, avartaa osuuttansa ja
saa lopulta valtoihinsa kaikki, koska sillä on käytettävänään aikaa ja
koska vähäisinkin indeterminaation määrä rajattomasti lisääntyessään
voi luoda vapautta miten paljon tahansa. — Samaan päätelmään johdumme
noudattamalla toisia tosiasialinjoja, jotka ilmaisevat asian vielä
täsmällisemmin.

Jos tutkimme, miten elollinen olio menettelee liikkeitä suorittaessaan,
havaitsemme menetelmän aina samaksi. Se perustuu siihen, että elimistö
käyttää hyväkseen eräitä aineita, joita sopii nimittää räjähtäviksi ja
jotka ruudin tavoin odottavat vain sytyttävää kipinää pamahtaaksensa.
Minä tarkoitan ravintoaineita, erikoisesti kolmijakoisia aineita —
hiilihydraatteja ja rasvoja. Niihin on keräytynyt melkoinen määrä
potentiaalista energiaa, joka on valmis muuttumaan liikkeeksi. Tuon
energian ovat kasvit vähitellen lainanneet auringolta, ja eläin,
joka käyttää ravintonansa kasvia, tai eläintä, joka on käyttänyt
ravintonansa kasvia, tai eläintä, joka on käyttänyt ravintonansa
eläintä, joka sekin on käyttänyt ravintonansa toista, kasvien varassa
elävää eläintä jne., vain siirtää elimistöönsä räjähdysainetta, jonka
elämä on valmistanut keräten auringon energiaa. Suorittaessaan jonkin
liikkeen se vapauttaa vangittua energiaa; sitä varten sen tarvitsee
vain irrottaa telkisäppi, hipaista kitkatonta liipaisinta ja herättää
kipinä: räjähdys tapahtuu ja syntyy liike valittuun suuntaan. Se
seikka, että ensimmäiset elolliset oliot häilyvät kahden kehityslinjan,
kasvi- ja eläinelämän, vaiheilla, johtuu siitä, että elämä aluksi otti
tehtäväksensä sekä räjähdysaineen valmistamisen että sen käyttelemisen
liikkeiden hyväksi. Sitä mukaa kuin kasvit ja eläimet erikoistuivat,
elämä jakautui kahteen alueeseen siten erottaen toisistaan molemmat
alkuansa yhtyneinä esiintyneet toiminnot. Toisessa tapauksessa se
huolehti etupäässä räjähdysaineen valmistamisesta, toisessa sen
räjähdyttämisestä. Mutta tarkasteltakoonpa elämää sen kehityksen
alku- tai loppukohdassa, sen tehtävänä on aina toisaalta asteittainen
keräämistyö, toisaalta äkillinen kuluttaminen: sille on tärkeätä saada
aine keräämään hitaan ja vaivalloisen menetelmän avulla potentiaalista
energiaa, joka muuttuu tuokiossa liike-energiaksi. Kuinka muuten
menettelisikään vapaa alkusyy, joka ei kykene murtamaan aineen
vallitsijana esiintyvää välttämättömyyttä, mutta kykenee sentään sitä
taivuttamaan, ja joka tahtoisi varsin pienen, aineeseen kohdistuvan
vaikutuksen nojalla saada sen suorittamaan yhä tehokkaampia liikkeitä
yhä paremmin valikoituun suuntaan? Se menettelisi juuri mainitulla
tavalla. Se pyrkisi siihen, ettei sen tarvitse kuin irrottaa säppi tai
toimittaa kipinä, käyttää silmänräpäyksessä hyväkseen energiaa, jonka
aine on kerännyt kaikkien siihen tarvittavien aikojen kuluessa.

Samaan tulokseen johdumme vielä kolmattakin tosiasialinjaa
noudattelemalla, tarkastelemalla elollisessa oliossa teon edellä
käyviä mielikuvia eikä enää tekoa itseänsä. Mistä merkistä me yleensä
tunnemme toiminnanmiehen, henkilön, joka lyö leimansa tapahtumiin,
joihin kohtalo hänet johdattaa? Eikö ole laita niin, että hän kokoaa
kuvasarjan, lyhyen tai pitkän, silmänräpäykselliseksi näkemykseksi?
Mitä suurempi määrä menneisyyttä hänen nykyisyyteensä sisältyy, sitä
painavampi on se massa, jonka hän työntää tulevaisuuteen uhkaavien
mahdollisuuksien vastapainoksi. Hänen tekonsa on kuin nuoli: se
singahtaa eteenpäin sitä kiivaammin, mitä enemmän mielikuvat
jännittyvät taaksepäin, kohti menneisyyttä. Miten suhtautuukaan
tajuntamme havainnon esineenä olevaan aineeseen? Yhtenä ainoana
tuokionansa se käsittää tuhansia miljoonia värähdyksiä, jotka
esiintyvät elottomassa aineessa peräkkäisinä ja joista ensimmäinen ja
viimeinen näkyisivät äärettömän kaukana toisistaan, jos aine kykenisi
muistamaan. Kun avaan silmäni ja suljen ne heti jälleen, niin kokemani
valoaistimus, jonka käsittää yksi ainoa elämäni tuokio, on suunnattoman
pitkän, ulkomaailmassa kehittyvän historian tihentymä. Siihen
sisältyy triljoonia toisiansa seuraavia värähtelyjä, ts. niin pitkä
tapahtumien sarja, että jos tahtoisin sen laskea, kuluttaisin siihen
tuhansia vuosia, miten säästävästi aikaani käyttelisinkin. Mutta nämä
yksitoikkoiset ja himmeät tapahtumat, jotka täyttäisivät tajuiseksi
muuttuneessa aineessa kolmekymmentä vuosisataa, valtaavat yhden
ainoan silmänräpäyksen minun tajunnassani, joka kykenee ne kokoamaan
kuvanomaiseksi valoaistimukseksi. Samaa voisi muuten sanoa kaikista
muistakin aistimuksista. Tajunnan ja aineen yhtymäkohdassa sijaiten
aistimus tihentää meille ominaisessa ja tajuntaamme luonnehtivassa
kestossa äärettömiä vaiheita siitä, mitä sopisi, sanan merkitystä
avartaen, nimittää elottomien olioiden kestoksi. Jos havaintomme siten
kerää yhteen aineen tapahtumia, eikö meidän tule ajatella tarkoituksena
olevan, että toimintamme pääsee niitä vallitsemaan? Otaksukaamme
esimerkiksi, että aineeseen luonnostaan kuuluva välttämättömyys on
voitettavissa, kunakin hetkenänsä, ainoastaan äärimmäisen ahtaissa
rajoissa. Miten silloin menettelisikään tajunta, joka siitä huolimatta
tahtoisi luoda aineen maailmaan vapaata toimintaa, vaikkapa vain
irrottaakseen säpin tai suunnatakseen jotakin liikuntoa? Eikö se
menettelisi juuri kuvailemallamme tavalla? Eikö meidän tule odottaa
huomaavamme tajunnan ja elottomien olentojen keston välillä sellaista
jännityksen eroa, että lukemattomat aineen maailman hetket voivat
sisältyä yhteen ainoaan tajuisen elämän tuokioon, joten tahdottu
toiminta, jonka tajunta jonakin tuokionansa suorittaa, voi levitä
suunnattoman lukuisiin aineen hetkiin siten kooten itseensä ne melkein
äärettömän pienet pakottomuuden määrät, joita ne sisältävät. Toisin
sanoen: eikö tajuisen olennon keston jännitys määrää tarkalleen hänen
toimintavoimaansa, sitä vapaan ja luovan toiminnallisuuden määrää,
jonka hän voi maailmaan tuoda? Minä uskon, että niin on laita, mutta
en tahdo tällä kertaa asiaa erikoisesti korostaa. Sanon vain, että
tämä uusi tosiasialinja johtaa meidät samaan kohtaan kuin edellinen.
Tarkastelimmepa tajunnan määräämää tekoa tai tekoa valmistelevaa
havaintoa, kummassakin tapauksessa tajunta ilmenee meille voimana,
joka työntyy aineeseen ottaakseen sen valtoihinsa ja käytelläkseen
sitä hyödyksensä. Sillä on kaksi toisiansa täydentävää menetelmää:
toisaalla räjähdystoiminta, joka vapauttaa hetkessä valittuun suuntaan
purkautuvan tarmon, jota aine on kerännyt pitkien aikojen kuluessa,
toisaalla tihennystyö, joka kerää tuohon ainoaan tuokioon lukemattomat
aineen suorittamat pienet tapahtumat supistaen äärettömän pitkän
tarinan yhdeksi sanaksi.

Asettukaamme vihdoin siihen kohtaan, missä nämä eri linjat lähenevät
toisiansa. Toisaalla näemme välttämättömyyden alaisen aineen, jolta
puuttuu muisti ja joka korkeintaan kelpaa silloittamaan kahden eri
hetkensä välisen juovan jokaisen hetken voidessa johtaa itsensä
edellisestä lisäämättä mitään maailmassa jo olevaan sisältöön.
Toisaalla tajunta, ts. muisti ja vapaus, luovan toiminnan tasainen
jatkuvaisuus kestossa, jossa tapahtuu todellista kasvamista — kestossa,
joka avartuu itsestään, jossa menneisyys säilyy jakamattomana ja
kehittyy kuin kasvi, ikäänkuin taikakasvi, joka alinomaa keksii
itselleen uuden muodon, uudet lehti- ja kukkamuodot. Minusta muuten
näyttää epäilemättömältä, että nämä kaksi olemisen muotoa — aine
ja tajunta — johtuvat yhteisestä alkulähteestä. Minä olen kerran
aikaisemmin yrittänyt osoittaa, että jos ensinmainittu on toisen
vastakohta, jos tajunta on toimintaa, joka lakkaamatta luo ja
rikastuttaa itseänsä, aineen ollessa toimintaa, joka hajoaa tai riutuu,
ei ainetta enempää kuin tajuntaakaan voida selittää niiden itsensä
nojalla. En tahdo nyt asiaan palata; tyydyn sanomaan, että näen elämän
koko kehittymisessä maapallollamme luovan tajunnan läpäisemässä
ainetta, ponnistuksen, jonka tarkoituksena on älykkyyden ja keksinnän
avulla vapauttaa jotakin, mikä eläimessä pysyy sidonnaisena ja irrottuu
lopullisesti ainoastaan ihmisessä.

On turhaa ryhtyä yksityiskohtaisesti tarkastelemaan niitä huomioita,
jotka Lamarckista ja Darwinista lähtien ovat yhä suuremmassa määrin
vakaannuttaneet lajien kehitystä koskevaa aatetta, jonka mukaan lajit
syntyvät toisistansa alkaen kaikkein yksinkertaisimmista elimellisistä
muodoista. Emme voi kieltäytyä kannattamasta hypoteesia, jolla on
puolellansa vertailevan anatomian, embryologian ja paleontologian
kolminkertainen todistus. Tiede on samalla osoittanut, millaisin
seurauksin elämän koko kehityksessä ilmenee oleviin olosuhteisiin
sopeutumisen välttämättömyys, jonka alaisia elolliset oliot ovat.
Mutta tämä välttämättömyys näyttää selittävän elämän päätymisen
määrättyihin muotoihin eikä sitä liikuntoa, joka johtaa elimellistä
muotoutumista yhä korkeammalle asteelle. Alkeellinen organismi sopeutuu
olemassaolonsa ehtoihin yhtä hyvin kuin mekin, koska sen kerran
onnistuu elää niiden kehässä. Miksi siis elämä on kehittynyt yhä
monimutkaisemmaksi ja samalla yhä vaarallisemmaksi? Eräät elämänmuodot,
jotka ovat nykyäänkin nähtävissämme, ilmenivät jo paleotsooisen kauden
kaikkein varhaisimpina aikoina. Ne ovat säilyneet muuttumatta halki
aikojen; elämän siis ei ole ollut mahdotonta pysähtyä määrättyyn
muotoon. Miksi se ei ole tyytynyt niin tekemään kaikissa mahdollisissa
tilaisuuksissa? Miksi se on edennyt, miksi? — ellei sitä ole
kuljettanut mukanansa jokin hyöky halki yhä ankaramman vaaranalaisuuden
ja kohti yhä suurempaa tehokkuutta?

Vaikea on luoda silmäystä elämän kehitykseen ilman sitä tuntoa,
että tuo sisäinen paine todellakin on olemassa. Ei pidä kumminkaan
luulla sen singonneen elollista ainetta yhteen ainoaan suuntaan, ei
myöskään eri lajien edustavan saman tien eri pysähdyspaikkoja eikä
matkan sujuneen esteettömästi. Ponnistus on ilmeisesti kohdannut
käyttelemässään aineessa vastuksia, sen on täytynyt matkalla jakautua,
luovuttaa eri kehityslinjoille ne eri suuntautumistaipumukset, jotka
sen kohdussa piilivät; se on suistunut radaltansa, se on taantunut,
toisinaan kerrassaan pysähtynytkin. Ainoastaan kahdella uralla se on
saavuttanut epäämätöntä menestystä, toisessa tapauksessa osittaista,
toisessa verrattain täydellistä. Tarkoitan niveljalkaisia ja
luurankoisia. Ensimmäisen kehitysuran loppupäästä löydämme hyönteisen
vaistot, toinen päätyy inhimilliseen älyyn. Meillä on niinmuodoin lupa
uskoa, että kehittyvä voima käsitti alunpitäen, joskin epämääräisinä
tai pikemmin toisiinsa sisältyvinä, sekä vaiston että älyn.

Sanalla sanoen: näyttää siltä kuin suunnaton tajuisuudenvirta, jossa
kaikenlaiset mahdollisuudet läpäisivät toisiansa, olisi tunkeutunut
aineeseen taivuttaakseen sitä elimelliseksi ja tehdäkseen siitä,
vaikka se onkin itse välttämättömyys, vapauden välineen. Tajullisuus
on kuitenkin ollut joutua ansaan. Aine kääriytyy sen ympärille,
mukaannuttaa sen omaan automaattisuuteensa, uinuttaa sen omaan
tajuttomuuteensa. Eräillä kehityksen urilla, varsinkin kasvimaailmassa,
automatismi ja tajuttomuus ovat sääntönä; kehitysvoimassa asuva vapaus
tosin vielä ilmenee syntyvissä odottamattomissa muodoissa, jotka ovat
todellisia taideteoksia, mutta kerran syntyneinä nämä odottamattomat
muodot toistuvat konemaisesti: yksilö ei valitse. Eräillä toisilla
urilla tajunta pääsee vapautumaan siinä määrin, että yksilössä elää
jonkinlainen valinnan tunto ja niinmuodoin jonkinlainen valinnan valta,
mutta olemassaolon välttämättömyydet muuttuvat valintakyvyn pelkäksi
elämäntarpeen apuneuvoksi. Pitkin elämän koko asteikkoa vapaus on
kytketty kahleeseen, jota sen onnistuu korkeintaan pidentää. Ainoastaan
ihmisessä tapahtuu äkillinen harppaus: kahle katkeaa. Olkoonpa,
että ihmisen ja eläimen aivot todellakin ovat toistensa kaltaiset;
edelliset ovat sikäli erikoiset, että ne tekevät mahdolliseksi
asettaa jokaista omaksuttua tottumusta vastaan toisen tottumuksen
ja jokaista koneellista toimintamuotoa vastaan toisen samanlaisen,
mutta vastakkaisen. Vapaus, joka pääsee kohentumaan välttämättömyyden
kiistellessä itseänsä vastaan, tekee silloin aineen aseeksensa. Näyttää
siltä kuin se olisi hajottanut voidakseen hallita.

On todennäköistä, että fysiikka ja kemia yhteisin ponnistuksin
kerran kykenevät valmistamaan ainetta, joka on elollisen aineen
kaltaista; elämän menetelmänä on salavihkainen sujuttautuminen, ja se
voima, joka on temmannut aineen pelkän mekaanisuuden ulkopuolelle,
ei olisi päässyt aineeseen käsiksi, ellei olisi aluksi mukautunut
tuohon mekaanisuuteen kuten vaihteen kärki painautuu sen ratakiskon
kupeeseen, jolta tahtoo suistaa junan pois. Toisin sanoen: elämä
paneutui alun pitäen määrätynlaiseen aineeseen, jota oli alkanut
tai olisi voinut alkaa valmistua ilman sitä. Mutta siihen olisi
aine omiin valtoihinsa jätettynä pysähtynyt, ja siihen epäilemättä
pysähtyy myöskin laboratorioittemme valmistustyö. Eräitä elollisen
aineen oleellisia ominaisuuksia voidaan jäljitellä, mutta mahdotonta
on siihen luoda sitä hyökyä, jonka voimassa se lisääntyy ja sanan
varsinaisessa merkityksessä kehittyy. Mutta sellainen lisääntyminen
ja sellainen kehittyminen ovatkin elämä itse. Kummassakin ilmenee
sisäinen paine, tarve päästä kasvamaan lukuisammaksi ja rikkaammaksi
monistumalla avaruudessa ja monistumalla ajan piirissä; sanalla
sanoen: niissä ilmenevät ne kaksi vaistoa, jotka alun pitäen ovat
elämän seuralaiset ja jotka myöhemmin muodostuvat inhimillisen
toiminnan suuriksi liikkeellepanijoiksi: rakkaus ja kunnianhimo.
Ilmeisesti edessämme työskentelee voima, joka pyrkii vapautumaan
kammitsoistansa, vieläpä kohoamaan oman itsensä yläpuolelle, antamaan
aluksi kaikki, mitä omistaa, ja sitten vielä enemmän. Kuinkapa muuten
määrittelisimmekään hengen? Ja kuinkapa henkinen voima, jos se kerran
on olemassa, eroaisi toisista muuten kuin sikäli, että siinä asuu kyky
kirvoittaa itsestään enemmän kuin sisältää? On kumminkin otettava
huomioon kaikenlaiset esteet, joita tämä voima tiellänsä kohtaa. Elämän
kehitys, alkuvaiheistansa ihmiseen asti, saa mieleemme kuvastumaan
tajuisuuden virran, joka työntyy aineeseen ikäänkuin raivatakseen
siihen maanalaisen uoman, tekee yrityksiä oikeaan ja vasempaan, etenee
nopeammin tai hitaammin, murtuu useimmiten kallioon, mutta onnistuu
kumminkin, ainakin eräässä suunnassa, tunkeutumaan läpi ja ilmaantumaan
jälleen valkeuteen. Tämä suunta on se kehitysura, joka päätyy ihmiseen.

Mutta minkä tähden henki on ryhtynyt sellaiseen yritykseen? Mitä
etua sillä on ollut tunnelin kaivamisesta? Tästä kohden sopisi
lähteä seurailemaan useita uusia tosiasialinjoja, jotka nekin
näkyisivät kaikin lähenevän yhtä ainoata pistettä. Siinä tapauksessa
kumminkin täytyisi pohtia sielunelämän, psykofyysillisten suhteiden,
siveellisen ihanteen ja sosiaalisen edistyksen yksityiskohtia niin
seikkaperäisesti, että on parempi käydä suoraa päätä käsiksi asian
ytimeen. Jos asetamme aineen ja tajunnan toistensa yhteyteen, niin
huomaamme aineen toimivan lähinnä jakajana ja täsmällistyttäjänä.
Ajatuksessa, joka jää oman itsensä varaan, esiintyvät eri elementit
siinä määrin toisiinsa kietoutuneina, ettei voi sanoa, onko niitä yksi
vaiko useampia: ne muodostavat jatkuvan yhteyden, ja sellainen kokoomus
jää aina epämääräiseksi. Jotta ajatus täsmällistyisi, sen täytyy
pirstoutua sanoiksi: me emme kykene tekemään kunnollista tiliä siitä,
mitä on mielessämme, ellemme ota paperiliuskaa ja järjestele vierekkäin
asioita, jotka ajatuksissamme läpäisivät toisensa. Siten aine
erottaa, jakaa, hajottaa yksilöiksi ja lopulta persoonallisuuksiksi
suuntautumia, jotka elämän alkuhyöky sisälsi erottamattomasti
toisiinsa yhtyneinä. Toisaalta aine aiheuttaa ja tekee mahdolliseksi
ponnistuksen. Ajatus, joka jää pelkäksi ajatukseksi, taideteos, joka
on ainoastaan suunniteltu, runoteos, joka on vain haaveena sepittäjän
mielessä, eivät vielä maksa vaivaa. Ponnistusta kysyy runon aineellinen
todellistuminen sanojen avulla, taiteellisen suunnitelman muuttuminen
veistokseksi tai maalaukseksi. Ponnistus on vaivalloinen, mutta samalla
arvokas, arvokkaampi teosta, johon se päätyy, koska henkilö sen nojalla
kehittelee itsestään enemmän kuin hänessä on, kohoaa omaa itseänsä
korkeammalle. Ponnistus ei olisi mahdollinen, ellei ainetta olisi
olemassa: aine vastustaa meitä, mutta me voimme saada sen tottelemaan
itseämme, joten se on samalla kertaa este, väline ja kiihottaja;
se koettelee voimiamme, säilyttää niiden leiman ja yllyttää niitä
tehostamaan.

Filosofit, jotka ovat mietiskelleet elämän tarkoitusta ja ihmisen
kohtaloa, eivät ole kyenneet oikein havaitsemaan, että luonto itse
on vaivautunut selittämään meille asiaa. Se huomauttaa meille selvin
merkein, että tarkoitusperämme on saavutettu. Tuo merkki on ilo. Minä
puhun ilosta, en mielihyvästä, huvista. Mielihyvä on vain temppu,
jonka luonto on keksinyt saadakseen elollisen olion säilyttämään
elämää; se ei ilmaise sitä suuntaa, josta käsin elämä on singottu. Ilo
sitävastoin aina ilmoittaa elämän onnistuneen, avartaneen aluettansa,
saaneen voiton: suuressa ilossa soi aina voitonriemun sävel. Jos otamme
huomioon tämän vihjeen ja noudattelemme tätä uutta tosiasiainlinjaa,
näemme kaikkialla, missä on iloa, myöskin luovaa työtä: mitä runsaampaa
on luova työ, sitä syvempi on ilo. Lastansa silmäilevä äiti on
iloinen, koska tietää hänet luoneensa, ruumiillisesti ja henkisesti.
Iloitseeko liikettänsä laajentava kauppias tai menestyksellisesti
toimivan tehtaan isäntä ansaitsemastansa rahasta ja voittamastansa
maineesta? Rikkaus ja arvonanto ilmeisesti ovat suurena osana hänen
tuntemassaan tyydytyksessä, mutta ne tuottavat hänelle pikemmin
mielihyvää kuin iloa. Todellista iloa hän tuntee sen johdosta, että on
pannut alkuun menestyvän yrityksen, herättänyt eloon jotakin. Ajatelkaa
poikkeuksellisia iloja: taiteilijan, joka on toteuttanut mielikuvansa,
tiedemiehen, joka on löytänyt tai keksinyt jotakin. Te kuulette
väitettävän, että nuo henkilöt tekevät työtä maineen saavuttamiseksi ja
että heidän suurimmat ilonsa johtuvat heidän herättämästänsä ihailusta.
Suuri erehdys! Ylistystä ja kunnianosoituksia pitää tärkeinä vain
se, joka ei varmaan tiedä onnistuneensa. Turhamaisuuden pohjalla on
vaatimattomuutta. Ihminen etsii tunnustusta päästäkseen varmuuteen
itsestänsä ja tahtoisi ympäröidä teoksensa, jonka elinvoimaisuus
kenties on riittämätön, toisten henkilöiden lämpimällä ihailulla,
niinkuin ennen aikojansa syntynyt lapsi kiedotaan puuvillaan. Mutta
se, joka tietää varmaan, ehdottoman varmaan tuottaneensa elinvoimaisen
ja pysyvän teoksen, ei enää tarvitse ylistystä vaan tuntee olevansa
maineen yläpuolella, koska on luoja ja tietää sen ja koska hänelle
siitä koituva ilo on jumalaista iloa. Jos siis elämän voitto on
kaikilla alueilla luovaa työtä, eikö meidän ole otaksuminen, että
inhimillisen elämän oikeutuksena on luova työ, joka voi, — toisin kuin
taiteilijan ja tiedemiehen työ — jatkua alinomaa kaikissa ihmisissä:
itsensä luomista oman itsensä avulla, persoonallisuuden avartumista
ponnistuksella, joka tuottaa paljon vähästä, jotakin olemattomasta, ja
kartuttaa joka hetki maailman rikkautta?

Ulkoapäin katsoen luonto näyttää loppumattomasti kukkivan arvaamatonta
uutuuttansa. Sitä elähdyttävä voima näkyy luovan rakkaudesta, turhan
päiten, huviksensa, äärettömän lajirunsauden kasveja ja eläimiä antaen
jokaiselle suuren taideteoksen ehdottoman arvon; tekisi mieli sanoa,
että se kiintyy mihin hyvänsä ensimmäiseen samoin kuin toisiin, samoin
kuin ihmiseen. Mutta elollisen olion valmiiksi piirtynyt muoto toistuu
äärettömiin, sen suorittamat toiminnot pyrkivät jäljittelemään itseänsä
ja toistumaan automaattisesti: automaattisuuden ja toistumisen, jotka
vallitsevat kaikkialla, paitsi ihmisessä, pitäisi meille osoittaa, että
olemme tällöin pysähdyskohdissa ja ettei se paikallaanpolkeminen, josta
tässä on kysymys, ole elämän itsensä liikuntoa. Taiteilijan näkökanta
siis on tärkeä, mutta ei lopullinen. Muotojen runsaus ja omalaatuisuus
tosin osoittaa elämän kehkeytymistä, mutta tässä kehkeytymisessä, jonka
kauneus merkitsee voimaa, elämä samalla ilmaisee hyökynsä pysähtymisen
ja hetkellisen kykenemättömyytensä päästä edemmäksi, niinkuin mäkeä
laskeva lapsi pyöristää liukunsa loppupään sulavaksi käännähdykseksi.

Parempi on moralistin katsantokanta. Ainoastaan ihmisessä ja varsinkin
meidän parhaissamme elämän liikunto kulkee esteettömästi eteenpäin
singoten matkan varrella luomaansa taideteokseen, ihmisruumiiseen,
henkisen elämän rajattomasti luovan virran. Ihminen, jonka on alinomaa
nojauduttava koko menneisyyteensä työntyäkseen sitä voimallisemmin
kohti tulevaisuutta, merkitsee elämän suurta menestystä. Mutta ennen
muita on luova tekijä se, jonka sinänsä voimakas toiminta kykenee
vahvistamaan toistenkin ihmisten toimintaa ja ylevämielisyydellään
sytyttämään ylevämielisyyttä lisää. Suurmiehet ja erikoisesti ne,
joiden kekseliäs ja koruton sankaruus on raivannut hyveelle uusia uria,
ovat metafyysillisen totuuden ilmituojia. Vaikka he esiintyvätkin
kehityksen huippukohdassa, ovat he kumminkin lähimpänä alkulähteitä ja
tekevät meille havaittavaksi pohjalta kumpuavan virran. Katselkaamme
heitä tarkkaavasti, koettakaamme myötätuntoisesti kokea, mitä he
kokevat, jos tahdomme intuitiivisesti tunkeutua itse elämän juuriin.
Syvyyksien salaisuudesta perille päästäkseen täytyy toisinaan pitää
silmämääränänsä korkeimpia huippuja. Maan keskustassa oleva tuli
ilmestyy näkyviin vain tulivuorten huipuilla.

Niillä kahdella uralla, jotka elämän hyöky on löytänyt avoimina
edessänsä, niveljalkaisten ja luurankoisten sarjassa, ovat, kuten
sanottu, eri suuntiin päin kulkien kehittyneet vaisto ja äly, jotka
aluksi esiintyvät epämääräisesti toisiinsa kietoutuneina. Ensimmäisen
kehityslinjan huippukohdan muodostavat kalvosiipiset hyönteiset,
toisen äärimmäinen tulos on ihminen. Huolimatta saavutettujen muotojen
perinjuurisesta erilaisuudesta ja kuljettujen teiden yhä suuremmasta
loittonemisesta kehitys päätyy kummassakin tapauksessa sosiaaliseen
elämään ikäänkuin sen tarve olisi ollut jo alun pitäen tuntumassa,
tai pikemmin ikäänkuin jokin alkuperäisesti ja oleellisesti elämään
kuuluva pyrkimys voisi löytää täyden tyydytyksensä ainoastaan
sosiaalisesta elämästä. Yhteiskunta, joka on yksilöiden tarmon
yhtymä, käyttelee hyväkseen kaikkien ponnistuksia ja tekee kaikkien
ponnistukset helpommiksi. Se ei kykene pysymään pystyssä, ellei
alista yksilöä käytettäväksensä, eikä kykene edistymään, ellei salli
yksilön vapaasti toimia — vastakkaisia vaatimuksia, jotka pitäisi
saattaa sopusointuun. Hyönteisessä täyttyy vain ensimmäinen ehto.
Muurahais- ja mehiläisyhteiskunnissa vallitsee ihmeteltävä kuri ja
yhteys, mutta samalla ne noudattavat jyrkästi totuttuja tapojansa.
Yksilö unohtaa niissä itsensä, mutta myöskin yhteiskunta unohtaa
tarkoituksensa; kumpikin liikkuu unessakävijän tavoin loppumattomiin
asti saman ympyrän kehää sen sijaan että kulkisi suoraan eteenpäin,
kohti suurempaa sosiaalista tehokkuutta ja täydellisempää yksilöllistä
vapautta. Ainoastaan ihmisyhteiskunnat pitävät silmämääränänsä
molempia saavutettavia tarkoitusperiä. Kamppaillen itsensä kanssa
ja käyden sotaa toisiansa vastaan ne ilmeisesti pyrkivät hankausten
ja iskujen avulla pyöristämään kulmia, hiomaan pois vastakohtia,
poistamaan ristiriitoja, pitämään huolta siitä, että yksilöiden tahdot
muodottomiksi muuttumatta punoutuvat sosiaaliseen tahtoon ja että eri
yhteiskunnat, omalaatuisuuttansa ja riippumattomuuttansa menettämättä,
vuorostaan yhtyvät avarammaksi yhteiskunnaksi. Huolestuttava ja samalla
lohdullinen näky, jota katsellessa täytyy jälleen myöntää, että elämä
pyrkii tässäkin, lukemattomia esteitä voittaen, indivioimaan ja
integroimaan saavuttaakseen mitä suurimman määrän, mitä runsaimman
moninaisuuden, mitä parhaimmat tulokset keksinnön ja ponnistuksen
alalla.

Jos nyt jätämme tämän viimeisen tosiasialinjan ja palaamme edelliseen,
jos otamme huomioon, että ihmisen henkinen toiminta on hänen
aivojensa toimintaa laajempaa, koska aivot tallentavat liikunnollisia
tottumuksia mutta eivät muistikuvia, koska muut ajatustoiminnot
ovat aivoihin nähden vieläkin riippumattomampia kuin muisti, koska
persoonallisuuden säilyttäminen, vieläpä sen voimistaminenkin ruumiin
hajoamisen jälkeen on niinmuodoin mahdollinen, jopa todennäköinenkin,
niin emmekö ala aavistella, että tajunta, kulkiessaan läpi maisen
aineen, ikäänkuin imee terästä itseensä valmistautuen tehokkaamman
toiminnan, intensiivisemmän elämän varalle? Minä käsitän tämän
viimeksimainitunkin elämän olevan taistelun elämää, asettavan keksinnän
vaatimuksia, ilmenevän luovana kehityksenä: jokainen meistä saa siinä,
pelkkäin luonnollisten voimien nojalla, paikkansa niillä henkisillä
tasoilla, joihin hänet virtuaalisesti kohottivat jo tällä maan päällä
hänen ponnistuksensa laatu ja määrä, niinkuin maan pinnalta laskettu
ilmapallo kohoaa siihen korkeuteen, jota sen sisältämän kaasun tiheys
edellyttää. Minä myönnän, että tämä on pelkkää otaksumaa. Vielä
äsken me liikuimme todennäköisyyden alueella; nyt olemme enää vain
mahdollisuuden rajoissa. Tunnustakaamme tietämättömyytemme, mutta
älkäämme alistuko luulemaan sitä lopulliseksi. Jos tajunnoilla on
tuonpuolinen elämänsä, en käsitä, miksi emme voisi keksiä keinoja
sen tutkimiseksi. Mikään ihmistä koskeva ei voi kerrassaan kätkeytyä
ihmiseltä. Toisinaan on asian ratkaisu, jonka kuvittelemme ylen
kaukaiseksi, äärettömien aikojen takaiseksi, meidän vieressämme,
odottamassa, että suvaitsemme sen poimia. Muistakaamme, miten on käynyt
erään toisen tuonpuolisuuden, ultraplanetaaristen avaruuksien. Auguste
Comte väitti, ettei taivaankappaleiden kemiallisesta kokoomuksesta
voida milloinkaan saada selkoa. Muutamia vuosia myöhemmin keksittiin
spektraalianalyysi, ja nyt me tiedämme, mitä ainetta tähdet ovat,
paremmin kuin jos olisimme niissä käyneet.




II.

SIELU JA RUUMIS


Tämän esitelmän nimenä on »Sielu ja ruumis», toisin sanoen henki ja
aine, toisin sanoen kaikki, mitä on olemassa, vieläpä, jos saa uskoa
erästä filosofia, jonka otamme kohta puheeksi, jotain sellaistakin,
mikä ei ole olemassa. Mutta rauhoittukaahan. Tarkoitukseni ei ole
syventyä tutkimaan aineen enempää kuin hengenkään luontoa. Kaksi asiaa
voi erottaa toisistaan, voipa määritellä niiden välisiä suhteitakin
tarvitsematta silti tuntea niiden molempien laatua. Minun on tällä
hetkellä mahdoton tutustua kaikkiin minua ympäröiviin henkilöihin,
mutta siitä huolimatta minä erotun heistä, näenpä myös, mikä on heidän
tilanteensa minuun nähden. Samoin on ruumiin ja hengen laita: niiden
sisimmän laadun määritteleminen on tehtävä, joka johtaisi meidät
etäälle; sen sijaan on helpompi saada tietää, mikä niistä yhdistää ja
mikä erottaa, sillä tämä yhdistyminen, samoinkuin eroaminenkin, on
kokemusperäinen tosiasia.

Ensinnäkin: mitä sanoo tässä kohden tavallisen terveen järjen välitön
ja teeskentelemätön kokemus? Jokainen meistä on ruumiillinen kappale,
samojen lakien alainen kuin kaikki muutkin aineen osat. Työnnettäessä
se etenee, vedettäessä väistyy taaksepäin, nostettuna ja omiin
valtoihinsa heitettynä se putoaa. Mutta näiden liikkeiden ohella,
jotka aiheuttaa mekaanisesti ulkonainen syy, on olemassa toisia,
jotka näyttävät johtuvan sisäisestä ja eroavat jyrkästi edellisistä
arvaamattoman luonteensa vuoksi; niitä nimitetään »tahallisiksi».
Mikä on niiden aiheuttaja? Se, mitä me kaikki ilmaisemme sanalla
»minä». Entä mitä on tuo _minä_? Jotakin, mikä näyttää, syystä tahi
syyttä, joka taholta tulvivan siihen liittyvän ruumiin ulkopuolelle,
ulottuvan sitä kauemmaksi sekä avaruudessa että ajassa. Ensinnäkin
avaruudessa, sillä ruumiimme pysyy sitä rajoittavien täsmällisten
ääriviivojen piirissä; aistimiskykymme, varsinkin näön nojalla me
sitävastoin irtaudumme kauas ruumiimme rajoista, siirrymme aina
tähtiin saakka. Toiseksi ajassa, sillä ruumis on ainetta, aine asuu
nykyisyydessä, ja jos menneisyys tosin onkin jättänyt siihen jälkiä,
ovat ne menneisyyden jälkiä ainoastaan tajunnalle, joka ne havaitsee
ja tulkitsee havaitsemansa sen valossa, mitä muistaa: tajunta se
säilyttää menneisyyden, käärii sen ympärillensä sitä mukaa kuin
aika kuluu ja valmistelee sen avulla tulevaisuutta, jonka luomiseen
ottaa osaa. Tahallinen teko, josta vastikään puhuimme, on sekin
vain kokonaistulos aikaisemmissa kokemuksissa opituista liikkeistä,
jotka taivuttaa joka kerta uuteen suuntaan tuo tajuinen voima, jonka
tehtävänä näyttää olevan tuoda maailmaan alinomaa jotakin uutta. Niin,
se luo uutta ulkopuolellensa, koska se piirtää avaruuteen ennakolta
arvaamattomia liikkeitä. Samaten se luo uutta oman itsensä piirissä,
koska tahallinen toiminta vaikuttaa takaisin tahtojaansa, muovailee
jossakin määrin sen henkilön luonnetta, josta kumpuaa ilmi, ja
suorittaa jonkinlaisen ihmeen kautta sen omaan itseensä kohdistuvan
luomistyön, joka ilmeisesti näyttää olevan inhimillisen elämän
varsinaisena kohteena. Lyhyesti sanoen: paitsi ruumista, joka rajoittuu
ajassa nykyhetkeen ja avaruudessa omaan paikallisuuteensa, joka toimii
automaattisesti ja vastaa mekaanisesti ulkoapäin tuleviin vaikutuksiin,
me havaitsemme jotakin, mikä ulottuu avaruudessa paljon etäämmälle
kuin ruumis ja kestää ajassa, jotakin, mikä kysyy tai vaatii ruumiilta
liikkeitä, jotka eivät enää ole automaattisia ja ennakolta arvattuja,
vaan arvaamattomia ja vapaita. Tämä »jokin», joka tulvii kaikilta
tahoilta ruumista kauemmaksi ja luo tekoja luoden itsensä uudelleen,
on »minä», »sielu», henki, — sillä henki merkitsee juuri voimaa, joka
voi kehitellä itsestään enemmän kuin oman sisältönsä, antaa takaisin
enemmän kuin saa, lahjoittaa enemmän kuin omistaa. Tämän me olemme
huomaavinamme. Siltä asia näyttää.

Sanotaan: »Hyvä, siltä näyttää, mutta ei sen enempää.» Katsokaa
tarkemmin. Ja kuunnelkaa tiedettä. Ensinnäkin tunnustanette, ettei
tuo »sielu» milloinkaan toimi nähtenne, ilman ruumista. Ruumis
seuraa sitä syntymästä kuolemaan asti, ja jos otaksutaankin sielun
olevan siitä todella erotettavissa, näyttää kaikesta päättäen siltä
kuin ne molemmat olisivat erottamattomasti toistensa yhteydessä.
Tajuntanne häviää, jos hengitätte kloroformia, se kiihtyy, jos
nautitte alkoholia tai kahvia. Lievä myrkytys voi jo antaa aihetta
syvällisiin älyn, aistimiskyvyn ja tahdon häiriöihin. Kestävä
myrkytys, jollaisen jättävät jälkeensä eräät tarttuvat taudit,
aiheuttaa mielenvikaisuutta. Jos onkin totta, ettei mielenvikaisten
ruumiita avattaessa aina havaita vioittumia aivoissa, on toisaalta
varmaa, että niitä usein ilmenee, ja milloin ei ole näkyvää vammaa,
ovat sairauden epäilemättä aiheuttanut kudoksissa tapahtuneet
kemialliset muutokset. Sijoittaahan tiede sitäpaitsi määrättyihin
aivojen poimuihin määrättyjä henkisiä toimintoja, esimerkiksi äsken
puheenaolleen tahallisten liikkeiden suorittamiskyvyn. Ns. Rolandin
vyöhykkeessä, otsa- ja päälakilohkon välimailla sattuvat vioittumiset
aiheuttavat käsivarren, jalan, kasvojen ja kielen liikkeiden
häviämisen. Muistikin, josta teette hengen oleellisimman toiminnon,
on voitu osittain paikallistaa: kolmannen vasemmanpuolisen otsapoimun
juuressa sijaitsevat puhe-elinten liikkeiden muistit, ensimmäiseen
ja toiseen vasemmanpuoliseen ohimopoimuun kuuluvalla alueella
säilyy sanojen äänen muisti, toisen vasemmanpuolisen päälakipoimun
takaosassa ovat tallella sanojen ja kirjainten näkökuvat jne. Voimme
mennä kauemmaksikin. Sanoitte sielun ulottuvan sekä avaruudessa että
ajassa kauemmaksi kuin ruumis, johon se liittyy. Katsokaamme, kuinka
on asian laita, mitä avaruuteen tulee. Näkö ja kuulo tosin ulottuvat
ruumiin rajoja etäämmälle, mutta mistä syystä? Siksi, että etäältä
saapuneet värähtelyt ovat vaikuttaneet silmään ja korvaan tunkeutuen
aivoihin asti; siellä, aivoissa, kiihotus on muuttunut kuulo- tai
näköaistimukseksi; havainto tapahtuu niinmuodoin ruumiin sisäpuolella
sitä avartamatta. Entä miten on ajan laita? Te väitätte hengen
sisältävän menneisyyden ruumiin sitävastoin rajoittuessa nykyisyyteen,
joka alkaa alinomaa uudelleen. Mutta jos voimme palauttaa mieleemme
menneisyyttä, tapahtuu se vain sen nojalla, että ruumiimme säilyttää
sen jäljet. Olioiden aivoihin tekemät vaikutelmat säilyvät, niinkuin
kuvat herkennetyssä laatassa tai fonogrammit fonografilevyissä; samoin
kuin levy toistaa sävelen, kun koneisto pannaan käyntiin, herättävät
aivot muistikuvan, kun tahallinen värähtely koskettaa sitä kohtaa,
missä vaikutelma on tallessa. Niinpä ei »sielu» ulotu ruumista
kauemmaksi ajan enempää kuin avaruudenkaan piirissä... Mutta onko
todellakin olemassa ruumiista erotettava sielu? Mehän näimme, että
aivoissa tapahtuu lakkaamatta muutoksia, tai, täsmällisemmin sanoen,
molekyylien ja atomien siirtymisiä ja uusia ryhmittymisiä. Toiset
niistä ilmenevät niin sanottuina aistimuksina, toiset muistikuvina, ja
joukossa on epäilemättä sellaisia, jotka vastaavat kaikkia älyllisiä,
aistimuksellisia ja tahdollisia tosiasioita. Tajunta tulee siihen
lisäksi jonkinlaisena fosforihohteluna; se muistuttaa valojuovaa,
joka noudattelee ja kuvaa pimeässä seinäpintaa vasten raapaistun
tulitikun liikettä. Tuo noidantuli, joka tuokion ajan valaisee
niin sanoaksemme itseänsä, luo omituisia sisäisiä näköharhoja; sen
vuoksi tajunta kuvittelee muodostelevansa, ohjaavansa, synnyttävänsä
liikkeitä, joiden pelkkä tulos se on; tästä johtuu usko vapaaseen
tahtoon. Todellisuudessa asian laita on niin, että jos voisimme
pääkallon läpi nähdä, mitä työskentelevissä aivoissa tapahtuu, jos
meillä olisi sen sisällön tarkastelua varten käytettävissä välineitä,
jotka suurentaisivat miljoonia kertoja enemmän kuin tehokkaimmat
mikroskooppimme, jos siten olisimme näkemässä aivokuoren pienimpien
osasten, molekyylien, atomien ja elektronien karkeloa ja jos toisaalta
omistaisimme aivo- ja sieluelämän vastaavaisuustaulukon, sanakirjan,
jonka avulla voisi kääntää jokaisen liikekuvion ajatuksen ja tunteen
kielelle, niin tietäisimme yhtä hyvin kuin luuloteltu »sielu» kaikki,
mitä se ajattelee, tuntee ja tahtoo, kaikki, mitä se luulee tekevänsä
vapaasti, vaikka onkin mekaanisen lain alainen. Tietäisimmepä asiat
paljon paremminkin kuin se, sillä tuo niinsanottu tajuinen sielu
valaisee ainoastaan vähäiseltä osalta aivojen sisäistä liikettä, se on
pelkkää virvatulten leikkiä joidenkin etuoikeudellisten atomiryhmien
yläpuolella; meidän näkyviimme sitävastoin avautuisivat kaikkien
atomien kaikki ryhmittymät, aivojen sisäpuolella tapahtuva liike
kokonaisuudessaan. Teidän »tajuinen sielunne» on korkeintaan vaikutus,
joka havaitsee vaikutuksia; me sitävastoin näkisimme sekä syyt että
vaikutukset.

Tuohon tapaan puhutaan toisinaan tieteen nimessä. Mutta eikö olekin
varsin ilmeistä, että jos nimitetään »tieteelliseksi» sitä, mikä on
havaittu tai havaittavissa, todistettua tai todistettavissa, niin
äskeisenlainen päätelmä ei ole millään muotoa tieteellinen, koska
tieteen nykyisessä vaiheessa emme näe vähintäkään mahdollisuutta
sen todentamiseen. Vedotaan tosin siihen, että energian säilymistä
koskevan lain mukaan pienimmänkin uuden voima- tai liikehiukkasen
syntyminen kaikkeudessa on mahdotonta ja että tuo laki kumoutuisi,
jos tapahtumat eivät olisi luonteeltansa mekaanisia, kuten edellä
kuvailimme, vaan lisäksi tulisi tahto, joka luo vapaita tekoja. Mutta
sellainen päättelijä toteaa vain sellaista, mikä on kysymyksenalaista,
sillä energian säilymisen laki, kuten kaikki fysikaaliset lait, on
pelkkä fysikaalisia ilmiöitä koskevien huomioiden yhteenveto. Se
ilmaisee, mitä tapahtuu alueella, missä kukaan ei ole milloinkaan
väittänyt ilmenevän oikkuja, valintaa tai vapautta, ja tärkeätä on
nimenomaan saada selville todentuuko se sellaisissakin tapauksissa,
missä tajunta (joka lopultakin merkitsee havaintokykyä ja suorittaa
kokeita omalla tavallansa) tuntee vapaan toiminnallisuuden
läheisyyden. Kaikkea sitä, mikä välittömästi tarjoutuu aisteille
tai tajunnalle, kaikkea sitä, mikä on kokemuksen, ulkonaisen tai
sisäisen, kohteena, tulee pitää todellisena, mikäli ei ole todistettu
sen olevan pelkkää näennäistä. Joka tapauksessa on varmaa, että me
tunnemme olevamme vapaat, että välitön vaikutelmamme on sellainen.
Todistamisvelvollisuus kuuluu niinmuodoin niille, jotka väittävät
tuota tuntoa hairahduttavaksi. Mitään sentapaista he eivät todista,
koskapa vain mielivaltaisesti ulottavat tahallisia toimintoja
koskevaksi lain, joka on todennettu tapauksissa, joissa tahto ei ole
osallisena. On muuten varsin mahdollista, että jos tahto kykeneekin
luomaan energiaa, luodun energian määrä on liian vähäinen voidakseen
havaittavasti vaikuttaa mittausvälineisiimme. Siitä huolimatta sen
vaikutus saattaa olla suunnaton, kuten kipinän, joka räjähdyttää
ruutiaitan. En ryhdy nyt tätä kohtaa syvemmin tutkimaan. Tyydyn
huomauttamaan, että jos tarkastelemme erikoisesti tahallisen
liikkeen mekanismia, hermoston toimintaa ylipäänsä ja vihdoin elämän
itsensä ydinominaisuuksia, johdumme päättelemään, että tajunnan
alinomaisena taidokkaana menetelmänä, kaikkein alkeellisimmissa
elämänmuodoissa ilmenevistä alkuvaiheista lähtien, on fyysillisen
determinismin taivuttaminen omien tarkoitusperiensä palvelukseen
tai pikemmin energian säilymisen lain vastakkaiseksi kääntäminen
saamalla aine valmistamaan yhä intensiivisemmin yhä käyttökelpoisempia
räjähdysaineita: niin ollen riittää erinomaisen heikko toiminta, kuten
kitkatonta pistoolinliipaisinta vaivattomasti painavan sormen liike,
vapauttamaan haluttuna hetkenä valittuun suuntaan mitä suurimman
määrän keräytynyttä energiaa. Lihasten sisältämä glykogeeni on
tosiaankin oikeata räjähdysainetta; sen nojalla tapahtuu tahallinen
liike. Sellaisten räjähdysaineiden valmistaminen ja hyväkseen
käytteleminen näyttää olevan elämän alinomaisena ja oleellisena huolena
alkaen sen ensimmäisestä esiintymisestä mielin määrin muuttuvissa
protoplasmamassoissa aina sen täydelliseen kehkeytymiseen asti
organismeissa, jotka kykenevät vapaasti toimimaan. Kuten jo sanoin,
en kumminkaan tahdo nyt kiinnittää erikoisesti huomiota seikkaan,
jota olen toisessa yhteydessä laajasti käsitellyt. Niinpä päätän
nämä välihuomautukset, jotka olisin voinut jättää kokonaan poiskin,
ja palaan siihen, mitä sanoin alussa: että väitettä, joka ei ole
todistettu, eipä edes kokemuksen todennäköiseksi osoittama, on mahdoton
nimittää tieteelliseksi.

Mitä sanookaan meille itse asiassa kokemus? Se osoittaa, että sielun
tai, jos toinen nimitys teitä enemmän miellyttää, tajunnan elämä
liittyy ruumiin elämään, että niiden kesken vallitsee solidaarisuus,
— eikä mitään muuta. Tätä seikkaa ei kukaan olekaan kiistänyt, ja
siitä on pitkä matka väitteeseen, jonka mukaan aivojen ja tajunnan
toiminnot ovat vasta-arvoiset, että aivoista voisi lukea kaikki, mitä
vastaavassa tajunnassa tapahtuu. Vaatekappale ja naula, johon se on
ripustettu, ovat solidaariset; vaatekappale putoaa, jos naula kiskotaan
irti, siihen tulee reikä ja se repeää, jos naulan pää on liian terävä,
mutta kaikesta tästä ei johdu, että jokainen naulan osa vastaa jotakin
vaatekappaleen osaa, ei myöskään, että naula ja vaatekappale ovat
ekvivalentteja, vielä vähemmän, että ne ovat sama asia. Tajunta siis
kieltämättä liittyy aivoihin, mutta tästä ei suinkaan seuraa, että
aivot ilmaisevat kaikki tajunnan yksityiskohdat tai että tajunta on
aivojen toimintaa. Havaintojenteko, kokemus ja niinmuodoin tiede
sallivat meidän väittää ainoastaan, että aivojen ja tajunnan välillä on
vallitsemassa jonkinlainen _suhde_.

Millainen se suhde on? Tässä kohden voimme kysyä itseltämme, onko
filosofia suorittanut sen, mitä oikeudenmukaisesti sopii siltä odottaa.
Filosofian asiana on tutkia sielunelämän kaikkia ilmenemismuotoja.
Filosofin, joka on harjaantunut sisäiseen huomioimiseen, pitäisi
syventyä omaan itseensä ja sitten, palaten taaksepäin, pinnalle,
seurata sitä asteittaista liikettä, jonka varassa tajunta laukeaa
vireestänsä, laajenee ja valmistuu kehittelemään itseänsä avaruudessa.
Tarkastelemalla tätä jatkuvaa materialisaatiota, vakoilemalla niitä
menetelmiä, joiden avulla tajunta ulkonaistuu, hän saisi ainakin
epämääräisen ounastuksen siitä, mitä voi merkitä hengen työntyminen
aineeseen, ruumiin suhde henkeen. Se olisi epäilemättä vain valon ensi
kajastetta. Mutta tuo kajaste voisi opastaa meitä niiden lukemattomien
tosiasioiden keskellä, joita psykologia ja patologia käsittelevät.
Nämä tosiasiat vuorostaan korjaisivat ja täydentäisivät sisäisen
kokemuksen virheellisyyttä ja puutteellisuutta kehittäen niinmuodoin
sisäisten havaintojen suorittamisessa noudatettavaa menetelmää. Siten,
liikkumalla kahden havaitsemiskeskuksen, sisäisen ja ulkonaisen,
välimailla pääsisimme yhä tyydyttävämpään ongelman ratkaisuun — emme
koskaan täydelliseen, jollaisiksi metafyysikot liian usein väittävät
ratkaisujaan, vaan yhä täydellistyvään, kuten tiedemies ainakin. Tosin
olisi ensimmäinen virike tullut sisästäpäin, sisäiseltä näkemykseltä
olisimme kysyneet tärkeintä asian valaisemista ja siitä syystä ongelma
pysyisi sinä, mikä sen tulee olla, filosofisena ongelmana.

Metafyysikko ei kumminkaan hevillä laskeudu niistä korkeuksista, joissa
hän mieluimmin pysyttelee. Platon kehotti häntä kääntymään kohti ideain
maailmaa. Sinne hän kernaasti asettuukin, liikkuu puhtaiden käsitteiden
parissa, johtelee ne keskinäisiin myönnytyksiin, saattaa ne välttävään
sopusointuun, harjoittaa tässä hienossa ympäristössä taitavaa
diplomatiaa. Hän epäröi ollenkaan puuttua tosiasioihin, olivatpa
ne millaisia tahansa, ja erikoisesti sellaisiin tosiasioihin kuin
sielulliset sairaudet, koska pelkää käsien likaantuvan. Sanalla sanoen:
sitä teoriaa, jota tiede on täydellä oikeudella odottanut filosofialta
— notkeata, kehityskelpoista, kaikkien tunnettujen tosiasiain pohjalle
piirtyvää — filosofia ei ole tahtonut tai voinut tarjota.

Niinpä onkin tiedemies aivan luonnollisesti arvellut: »Koska filosofia
ei vaadi minua rajoittamaan, tosiasiain ja järkevien syiden nojalla,
millään määrätyllä tavalla, mitään määrättyjä kohtia koskevaksi
sielunelämän ja aivotapahtumien välillä otaksuman mukaan vallitsevaa
vastaavaisuutta, niin minä menettelen toistaiseksi ikäänkuin
vastaavaisuus olisi täydellinen aina vasta-arvoisuuteen, jopa
samuuteenkin asti. Minä, fysiologi, käytettävissä olevine menetelmineni
— pelkästään ulkopuoliseen havaintojentekoon ja kokeiluun varautuen —
en näe muuta kuin aivot enkä voi käsitellä muuta kuin aivoja. Siispä
menettelenkin _ikäänkuin_ ajatus olisi pelkkää aivojen toimintaa; niin
tehden liikun sitä rohkeammin ja minulla on sitä enemmän toiveita
päästä etenemään kauaskin. Kun ei tunne oikeutensa rajoja, otaksuu sen
aluksi rajattomaksi; ainahan on myöhemmin aikaa siitä tinkiä.» Niin
on arvellut tiedemies ja hän olisi pysynyt sillä kannalla, jos olisi
voinut jättää filosofian huomioonottamatta.

Mutta filosofiaa ei käy jättäminen huomioonottamatta. Oli siis
luonnollista, että tiedemies, odottaessaan filosofeilta taipuisaa,
sisäisen ja ulkoisen elämän kokemuksiin soveltuvaa teoriaa, jota
tiede olisi tarvinnut, suostui ottamaan vastaan vanhan metafysiikan
tarjoaman opin, joka parhaiten sointui hänen hyödylliseksi ja
noudatettavaksi havaitsemaansa menetelmään. Hänellä muuten ei ollut
valitsemisen varaa. Ainoa täsmällinen hypoteesi, jonka kolmen
viimeksikuluneen vuosisadan metafysiikka tässä kohden on jättänyt
meille perinnöksi, on juuri sielun ja ruumiin välillä vallitsevaa
ankaraa vastaavaisuutta tehostava teoria, jonka mukaan sielu ilmaisee
eräitä ruumiillisia tiloja tai ruumis sielua, tai sielu ja ruumis ovat
kaksi erikielistä käännöstä alkutekstistä, joka ei ole kummankaan
sukua. Kaikissa kolmessa tapauksessa väitetään aivotoimintojen
tarkoin vastaavan sielullisia tiloja. Kuinka olikaan 17. vuosisadan
filosofia johtunut tähän otaksumaan? Varmaankaan ei anatomian ja
aivofysiologian nojalla, sillä näitä oli silloin tuskin olemassakaan,
ei myöskään henkisen rakenteen, toimintojen ja vioittumain tutkimisen
tietä. Ei, tuo hypoteesi oli muitta mutkitta johdettu eräänlaisen
metafysiikan yleisistä periaatteista, metafysiikan, joka oli,
ainakin suurelta osalta, sommiteltu uudenaikaisen fysiikan toiveiden
ilmaisijaksi. Renessanssin jälkeen tehdyt keksinnöt — varsinkin
Keplerin ja Galilein — olivat osoittaneet mahdolliseksi käsitellä
astronomisia ja fysikaalisia probleemoja mekaniikan ongelmina. Siitä
se käsitys, jonka mukaan aineen maailma kokonaisuudessaan voidaan
ajatella matemaattisia lakeja noudattavaksi suunnattomaksi koneeksi.
Niin ollen täytyi elollisten ruumiiden yleensä ja ihmisruumiin
erikoisesti sopeutua koneeseen niinkuin kellon rattaat sopeutuvat sen
koneistoon; kukaan ei voinut tehdä mitään, mikä ei ollut ennakolta
määrätty ja matemaattisesti laskettavissa. Ihmissielu oli niinmuodoin
kykenemätön luovaan työhön; jos se yleensä oli olemassa, täytyi
sen peräkkäisten tilojen rajoittua kääntämään ajatuksen ja tunteen
kieleen samoja asioita, joita ruumis ilmaisi ulottuvaisuutena
ja liikkeenä. Descartes tosin ei vielä mennyt niin pitkälle:
todellisuusvaistonsa vuoksi hän pitää parempana, oppijärjestelmän
höltymisen uhallakin, jättää hieman sijaa vapaalle tahdolle. Ja jos
Spinozan ja Leibnizin opeissa tuo rajoitus hävisikin, järjestelmän
logiikan pois lakaisemana, jos nämä kaksi filosofia määrittelivätkin
ruumiin- ja sieluntilojen välistä alinomaista parallelismia ilmaisevan
hypoteesin mitä ankarimmassa muodossa, niin he sentään ainakin
pidättyivät tekemästä sielusta pelkkää ruumiin heijastumaa; he
olisivat voineet yhtä hyvin väittää ruumista sielun heijastumaksi.
Mutta he loivat tietä pienennetylle, niukennetulle cartesianismille,
joka väittää sielunelämää pelkäksi aivojen elämänaspektiksi ja
selittää oletetun »sielun» todellisuudessa merkitsevän vain eräitä
aivoilmiöitä, joihin liittyy tajunta jonkinlaisena fosforihohteluna.
Koko 18. vuosisadan ajan voimme tosiaankin seurata Descartes'n
metafysiikan jatkuvaa yksinkertaistumista. Supistuessaan se yhä
suuremmassa määrin liittyy fysiologiaan, ja viimeksimainittu tiede
luonnollisesti löytää siitä filosofian, joka on varsin sopiva
tarjoamaan sille kaivattua itseluottamusta. Niin ovat filosofit,
sellaiset kuin Lamettrie, Helvetius, Charles Bonnet, Cabanis, joiden
suhde cartesianismiin on hyvin tunnettu, tuoneet yhdeksännentoista
vuosisadan tieteeseen seitsemännentoista vuosisadan metafysiikasta
sen, mitä tuo tiede parhaiten käyttää hyödykseen. Se seikka, että ne
nykyisen ajan tiedemiehet, jotka yrittävät filosofisesti käsitellä
psyykillisen ja fyysillisen elämän välistä suhdetta, kannattavat
parallelismihypoteesia, on niinmuodoin ymmärrettävissä: metafyysikot
eivät ole heille mitään muuta tarjonneet. Minä myönnän senkin,
että he asettavat parallelistisen opin etusijalle kaikkiin niihin
verraten, joita voisi kehitellä noudattamalla samaa apriorista
sommittelumenetelmää: tuo filosofia rohkaisee heitä jatkamaan
matkaansa. Mutta jos joku heistä tulee meille sanomaan, että se
on tiedettä, että kokemus osoittaa meille ankaran ja täydellisen
vastaavaisuuden vallitsevan aivojen- ja sielunelämän välillä, niin me
keskeytämme hänet ja vastaamme näin: Te, tiedemies, voitte epäilemättä
kannattaa tätä väittämää samoin kuin metafyysikko sitä kannattaa,
mutta silloin ei teissä enää ole sananvuoro tiedemiehellä, vaan
metafyysikolla. Te vain annatte meille takaisin, mitä me olemme teille
lainanneet. Esittämämme teorian me tunnemme; se on kotoisin meidän
työpajoistamme, me filosofit olemme sen valmistaneet, ja se on vanhaa,
sangen vanhaa tavaraa. Se ei tietenkään ole siitä syystä huonompi,
mutta ei myöskään parempi. Esittäkää se sinä, mikä se todellisuudessa
on; älkää yrittäkö uskotella tieteen tulokseksi, teoriaksi, joka
on sommiteltu tosiasioiden nojalla ja kykenee niiden vaatiessa
muovautumaan uudelleen, sellaista oppia, joka on voinut jo ennen
fysiologiamme ja psykologiamme alkuvaiheita jäykistyä ehdottomaan,
lopulliseen muotoon, joka on metafyysillisen sommitelman tunnusmerkki.

       *       *       *       *       *

Ryhtyessämme määrittelemään henkisten toimintojen ja aivotoimintojen
välillä vallitsevaa suhdetta sellaisena kuin se ilmenee, jos
syrjäytetään kaikki ennakkoluulot ja otetaan huomioon yksinomaan
tunnetut tosiasiat, meidän tulee tietää, ettei kysymyksessäoleva,
pakostakin vain väliaikainen määritelmä voi tavoitella muuta kuin
korkeampi- tai alempiasteista todennäköisyyttä. Mutta todennäköisyys
voi tietenkin yhä kasvaa ja määritelmä yhä täsmällistyä sitä mukaa kuin
tosiasioita koskevat tietomme avartuvat.

Sanon siis teille, että hengen elämän ja sen fysiologisen myötäilyn
huolellinen tutkiminen saa minut uskomaan, että tavallinen terve
järki on oikeassa arvellessaan inhimillisessä tajunnassa olevan
äärettömän paljon enemmän kuin vastaavissa aivoissa. Esitän tässä
suurin piirtein päätelmäni. Se, joka voisi luoda silmäyksen täydessä
toiminnassa oleviin aivoihin, seurailla atomien liikehtimistä ja
tulkita kaiken näkemänsä, epäilemättä tietäisi jotakin siitä, mitä
tajunnassa tapahtuu, mutta tietäisi vain vähän. Hän tietäisi sen, mikä
on ruumiillisten eleiden, asenteiden ja liikkeiden ilmennettävissä,
sen tajunnantilaan sisältyvän määrän toimintaa, joka on teoksi
purkautumassa tai vasta syntymässä; kaikki muu jäisi häneltä näkemättä.
Niihin ajatuksiin ja tunteisiin nähden, jotka kehkeytyvät tajunnassa
itsessään, hän olisi samassa asemassa kuin katselija, joka selvästi
näkee kaikki, mitä näyttelijät näyttämöllä tekevät, mutta ei kuule
sanaakaan heidän puheestansa. Näyttelijäin liikehtiminen, heidän
eleensä ja asenteensa kieltämättä kuuluvat heidän esittämäänsä
kappaleeseen, ja jos teksti on meille tuttu, voimme suunnilleen
ennakolta arvata eleen. Sitävastoin ei eleiden tunteminen kerro meille
paljoakaan kappaleesta, sillä hieno huvinäytelmä sisältää verrattomasti
enemmän kuin ne liikkeet, joiden avulla sen sisältö ilmaistaan. Niinpä
uskon, että jos aivokoneistoa koskeva tietomme olisi täydellinen ja
täydellinen myös psykologinen viisautemme, niin voisimme arvata,
mitä aivoissa tapahtuu jonkin määrätyn sielullisen tilan kestäessä;
päinvastainen selonotto sitävastoin olisi mahdoton, koska saman
aivotilan vastineeksi tarjoutuu suuri määrä sielullisia tiloja, kaikki
yhtä soveliaita.

[Sitäpaitsi näistä tiloista voisimme luoda itsellemme vain
epämääräisen, karkeapiirteisen käsityksen, koska jokainen määrätyn
henkilön määrätty sielullinen tila on kokonaisuudessaan arvaamaton ja
uusi.]

Otettakoon huomioon, etten väitä _minkä_ sielullisen tilan _hyvänsä_
voivan vastata jotakin määrättyä aivotilaa. Määrättyyn kehykseen ette
voi sijoittaa mitä taulua tahansa; kehys tavallaan määrää taulun
laatua ennakolta eliminoimalla kaikki ne, jotka eivät ole sen kokoisia
ja muotoisia, mutta jos muoto ja koko täyttävät vaaditut ehdot, niin
taulu sopii kehykseen. Samoin on aivojen ja tajunnan laita. Sillä
edellytyksellä, että ne verrattain yksinkertaiset toiminnot — eleet,
asenteet, liikkeet — joihin monimutkainen sielullinen tila jakautuu,
ovat aivojen valmistelemat, tajunnantila yhtyy tarkoin aivotilaan;
mutta on olemassa suuri joukko eri tauluja, jotka sopisivat yhtä
hyvin tähän kehykseen. Niinmuodoin eivät aivot määrää ajatusta, ja
niinmuodoin on ajatus, ainakin suurelta osalta, aivoista riippumaton.

Tosiasioiden tutkiminen tekee mahdolliseksi yhä täsmällisemmin
kuvailla sitä erikoista sielunelämän aspektia, joka nähdäkseni yksin
kuvastuu aivotoiminnoissa. Miten onkaan aistimis- ja havaintokyvyn
laita? Aineen maailmaan kuuluva ruumiimme ottaa vastaan kiihokkeita,
joihin sen on vastattava soveliain liikkein; aivot ja aivojen ja
selkäytimen järjestelmä yleensä valmistelevat näitä liikkeitä,
mutta aistimus on aivan muuta. Miten on tahtomiskyvyn laita? Ruumis
suorittaa eräiden, poikkeuksetta hermostoon kuuluvien mekanismien
nojalla tahallisia liikkeitä, jotka odottavat vain ilmoitusmerkkiä
alkaakseen toimia; ilmoitusmerkki ja myöskin liikkeen alkuunpano
tapahtuvat aivoista käsin. Rolandin vyöhyke, johon tahallinen liikunto
on paikallistettu, on tosiaankin verrattavissa vaihdelaitokseen,
josta käsin virkailija ohjaa saapuvan junan määrätylle raiteelle,
mutta liikunto- ja valintaelimien ohella on muutakin, nimittäin
itse valinta. Miten on vihdoin ajattelun laita? Ajatellessamme me
melkein aina puhumme itseksemme, luonnostelemme tai valmistelemme
— vaikka emme todella suoritakaan — puhe-elinten liikkeitä, joiden
avulla ajatuksemme on määrä ilmentyä, ja tämän täytyy jollakin
tavoin kuvastua aivoihin. Mutta siihen ei ajatuksen aivomekanismi
luullakseni rajoitu: sisäisten ääntämisliikkeiden takana, jotka
muuten eivät ole välttämättömiä, on jotakin hienompaa, olennaista.
Tarkoitan niitä orastavia liikkeitä, jotka symbolisesti merkitsevät
kaikkia ajatuksen peräkkäisiä suuntautumia. Otettakoon huomioon, että
todellinen, konkreettinen, elävä ajatus on asia, josta psykologit
ovat toistaiseksi puhuneet ylen vähän, koska se on vaivoin sisäisen
havainnon tavoitettavissa. Se, mitä tavallisesti tutkitaan, ei ole
niinkään ajatus, vaan pikemmin keinotekoinen, kuvia ja käsitteitä
yhdistämällä aikaansaatu ajatuksen jäljennös. Mutta kuvista ja
käsitteistäkään ette saa rakennetuksi ajatusta enempää kuin
avaruudellisista tiloista liikettä. Käsite on ajatuksen pysähtymä; se
syntyy, kun ajatus ei jatkakaan matkaansa, vaan seisahtuu tai kääntyy
itseensä päin, niinkuin pallo vastuksen kohdatessaan lämpenee. Mutta
yhtä vähän kuin lämpö oli pallossa ennakolta olemassa, yhtä vähän oli
käsite ajatuksen olennaisena osana. Koettakaa esimerkiksi asettaa
perätysten käsitteet _pallo, syntyminen, lämpö_ ja rakentaa niistä
lausumani ajatus: »pallossa syntyy lämpöä». Te huomaatte tehtävän
mahdottomaksi, huomaatte, että ajatus oli jakamatonta liikuntoa ja
että kutakin sanaa vastaavat käsitteet ovat pelkkiä ajatuskuvia, jotka
kohoaisivat tajunnassa ilmi jokaisena liikunnon hetkenä, jos ajatus
seisahtuisi; — mutta sepä ei seisahdukaan. Jättäkää siis huomiotta
keinotekoiset ajatuksen uudelleensommittelut ja tarkastelkaa ajatusta
itseänsä, niin havaitsette siinä vähemmän tiloja kuin suuntia, ja
näette, että se olennaisesti on sisäisen suuntautumisen jatkuvaa ja
alinomaista muuttumista, suuntautumisen, joka lakkaamatta pyrkii
ilmenemään ulkoisen suuntautumisen muutosten nojalla, toisin sanoen
tekojen ja eleiden avulla, jotka kykenevät kuvaamaan avaruuteen
ja vertauskuvallisesti, jollakin tavoin, ilmaisemaan henkistä
liikehtimistä. Näitä luonnosteltuja tai pelkästään valmisteltuja
liikkeitä me useimmiten emme havaitse, koska niiden tunteminen ei
mitenkään kiinnitä mieltämme, mutta toisaalta meidän on pakko ne
huomata, kun ahdistamme ajatustamme saadaksemme sen kiinni ihan elävänä
ja saadaksemme sen, yhä elossa ollen, siirtymään toisen henkilön
mieleen. Miten sanat silloin valinnemmekin, ne eivät kerro, mitä
tahdomme niiden kertovan, ellei rytmi, välimerkkien käyttö ja esityksen
koko koreografia auta niitä saamaan lukijaa syntyvien liikkeitten
sarjan opastamana paneutumaan samanlaiseen ajatus- ja tunneliikuntoon
kuin me itse. Tuohon sisältyy koko kirjoittamisen taide. Se muistuttaa
tavallaan säveltaiteilijan taidetta, mutta ei pidä luulla, että nyt
puheena oleva musiikki vetoaa vain korvaan, kuten yleensä kuvitellaan.
Olkoonpa vierasmaalaisen korva miten hyvänsä musiikkiin tottunut, se ei
kumminkaan erota toisistaan sellaista suorasanaista ranskankieltä, jota
me pidämme musikaalisena, ja sellaista, josta tuo ominaisuus puuttuu,
lauseita, jotka ovat ehdottomasti puhdasta ranskaa, ja toisia, jotka
ovat vain likipitäen — mistä ilmeisesti selviää, että kysymyksessä
ei suinkaan ole äänteiden aineellinen soinnutus. Todellisuudessa
kirjailijan taide on varsinkin siinä, että hän saa meidät unohtamaan
että hän käyttelee sanoja. Hänen etsimänsä sopusointu on jonkinlaista
vastaavaisuutta hänen mielensä ja esityksensä liikunnan kesken,
vastaavaisuutta niin täydellistä, että hänen ajatuksensa aaltoilu,
lauseiden kannattamana, valtaa meidänkin ajatuksemme ja ettei silloin
enää yksityinen sana sinänsä merkitse mitään: on enää vain liikkuva
tarkoitus, joka läpäisee sanat, vain kaksi henkeä, jotka tuntuvat
värähtelevän välittömästi, sopusoinnussa toistensa kanssa. Puheen
rytmi ei siis tarkoita muuta kuin ajatuksen rytmin jäljentämistä,
ja mitäpä muuta olisikaan ajatuksen rytmi kuin sitä myötäilevien,
tuskin tajuisten, syntyvien liikkeitten rytmiä? Näiden liikkeiden,
joiden nojalla ajatus ulkonaistuisi toiminnoiksi, täytyy olla aivoissa
valmistettuina ja ikäänkuin ennakolta hahmoteltuina. Tämän, ajatuksen
liikunnollisen säestyksen me epäilemättä havaitsisimme, jos voisimme
tunkeutua työskenteleviin aivoihin — emme ajatusta itseänsä.

Toisin sanoen: ajatus suuntautuu kohti toimintaa ja kun se ei päädy
todelliseen toimintaan, se luonnostelee yhden tai useampia vain
mahdollisia toimintoja. Nämä todelliset tai mahdolliset toiminnot,
joissa ajatus yksinkertaistuneena heijastuu avaruuteen ja jotka
merkitsevät sen liikunnollista ilmituloa, ne kuvautuvat aivoaineeseen.
Aivojen ja ajattelun välinen suhde siis on monimutkainen ja
ongelmallinen. Jos pyydätte minua määrittelemään sen lyhyesti ja niin
ollen välttämättä karkein piirtein, niin sanoisin aivoja yksinomaiseksi
pantomiimielimeksi. Niiden tehtävänä on esittää liikkein hengenelämää
ja niitä ulkoisia olosuhteita, joihin hengen on sopeutuminen. Aivojen
toiminta merkitsee henkiselle toiminnalle samaa kuin orkesterinjohtajan
tahtipuikon liikkeet sinfonialle. Sinfonia ulottuu joka suhteessa
laajemmalle kuin ne liikkeet, jotka määräävät sen tahtia; samoin
ulottuu hengen elämä aivojen elämää avarammalle. Mutta juuri senvuoksi,
että aivot erottavat hengen elämästä kaiken sen, mikä on liikkeen
muodossa ilmaistavissa ja aineellistettavissa, juuri senvuoksi,
että ne siten muodostavat kohdan missä henki tunkeutuu aineeseen,
juuri senvuoksi aivot takaavat hengen jokahetkisen sopeutumisen
olosuhteisiin, pitävät alinomaa henkeä ja todellisuutta kosketuksessa
toistensa kanssa. Se ei siis oikeastaan ole ajatuksen enempää kuin
tunteen tai tajunnankaan elin, mutta sen vaikutuksesta tajunta, tunne
ja ajatus pysyvät suunnattuina todellisuuden elämään, kelvollisina
tehokkaaseen toimintaan. Jos mielitte, voimme sanoa, että aivot ovat
_elämän tarkkaamisen_ elin.

Siitä syystä voi lieväkin aivoaineksessa tapahtuva muutos vaikuttaa
niin, että koko henki näyttää häiriytyneeltä. Me puhumme eräiden
huumausaineiden vaikutuksesta tajuntaan ja yleisemmin aivojen sairauden
vaikutuksesta henkiseen elämään. Onko sellaisissa tapauksissa
tosiaankin häiriytynyt itse henki vai ehkä pikemmin se koneisto,
jonka avulla henki työntyy aineeseen? Puhuessaan järjettömiä
mielenvikainen voi noudattaa mitä ankarinta logiikkaa; toisinaan
puhuu jokin vainohullu niin, että tekee mieli sanoa hänen vihanansa
olevan liiallisen loogillisuuden. Hänen virheensä ei ole siinä, että
hän järkeilee huonosti, vaan siinä, että hän järkeilee todellisuuden
sivuitse, sen ulkopuolella, niinkuin nukkuva. Otaksukaamme, kuten
on todennäköistäkin, että hänen sairautensa aiheutuu aivoaineksen
myrkyttymisestä. Ei pidä luulla, että myrkky etsii järkeilyn joistakin
aivojen soluista ja että niinmuodoin joissakin määrätyissä aivojen
kohdissa esiintyy atomien liikettä, joka vastaa ajatustoimintaa. Ei,
luultavaa on, että asia koskee aivoja kokonaisuudessaan, niinkuin
soittimen viritetty kieli höltyy kokonaisuudessaan eikä jostakin
kohdastaan, kun solmu on huonosti tehty. Mutta samoin kuin tarvitsee
vain hieman höllentää ankkuriköyttä, jotta alus pääsee keinumaan
aalloilla, samoin voinee vähäisenkin aivoaineksessa tapahtuvan
muutoksen vuoksi hengen ja sen tavanomaisena tukikohtana olevien
aineellisten olioiden välinen kosketus käydä mahdottomaksi. Silloin
henki tuntee todellisuuspohjan häviävän, horjuu ja joutuu jonkinlaisen
pyörrytyskohtauksen alaiseksi. Mielenvikaisuus alkaa tosiaankin useissa
tapauksissa pyörrytykseen verrattavin tunnoin. Sairas on ymmällä. Hän
väittää, etteivät aineelliset esineet ole hänelle enää niin kiinteitä,
silmäänpistäviä, todellisia kuin ennen. Se jännitys tai pikemmin se
tarkkaavaisuus, jonka varassa henki kiintyi siihen aineen maailman
osaan, jonka kanssa oli tekemisissä, höltyy — siinä itse asiassa ainoa
aivoissa sattuneen häiriön suoranainen vaikutus. Aivot merkitsevät
niinmuodoin välinettä, jonka avulla henki voi vastata olioiden
vaikutelmiin liikunnollisin vastavaikutuksin, suoritetuin tai vain
aloittelevin, joiden täsmällisyys takaa hengen täydellisen työntymisen
todellisuuteen.

Sellainen siis on, suurin piirtein katsoen, hengen suhde ruumiiseen.
Minun on mahdoton tässä luetella kaikkia niitä tosiasioita ja
perusteita, joihin tämä käsitys pohjautuu. Kumminkaan en voi vaatia
teitä ilman muuta uskomaan sanojani. Mikäpä neuvoksi? Ensinnäkin
näyttää olevan eräs keino nopeasti suoriutua vastustamastani teoriasta,
nimittäin osoittamalla, että aivotoimintojen ja henkisten toimintojen
ekvivalenssia tehostava teoria joutuu ristiriitaan itsensä kanssa, kun
se ymmärretään täydessä ankaruudessaan, että se vaatii meitä omaksumaan
yhtaikaa kaksi vastakkaista näkökantaa ja käyttelemään samalla
kertaa kahta merkintäjärjestelmää, jotka kumoavat toisensa. Minä
olen kerran aikaisemmin koettanut laatia sellaista todistusta, mutta
vaikka se onkin varsin mutkaton, vaatii se kumminkin eräitä realismia
ja idealismia koskevia alustavia harkintoja, joiden esittäminen
johtaisi liian kauas. [Asia on kehitelty tämän nidoksen lopussa.
Ks. viimeistä lukua.] Myönnän muuten, että taitavasti menetellen
voi saada ekvivalenssiteorian näyttämään ymmärrettävältä, kunhan
luovutaan kehittelemästä sitä materialistiseen suuntaan. Toisaalta
on selvää, että jos puhdas järkeily riittääkin meille osoittamaan
tuon teorian hylättävyyden, se kumminkaan ei sano eikä voikaan sanoa,
mitä on asetettava hylätyn sijaan. Niinmuodoin meidän on lopulta
turvauduttava kokemukseen, kuten jo aikaisemmin huomautimme. Mutta
miten tarkastella kaikkia niitä normaalisia ja patologisia tiloja,
jotka tulisi ottaa huomioon? On mahdotonta tutkia niitä kaikkia,
ja jo perinpohjainen syventyminen muutamiin niistä vaatisi liikaa
tilaa. Nähdäkseni on olemassa vain yksi keino pulasta pääsemiseksi:
valita kaikkien tunnettujen tosiasioiden joukosta ne, jotka näyttävät
parallelismiväitteelle suopeimmilta, — itse asiassa ainoat, joiden
nojalla teoria on osoittanut todentumisen oireita — muistin tosiasiat.
Jos saan tällöin tilaisuuden parilla sanalla, vaikkapa epätäydelliseen
ja karkeapiirteiseenkin tapaan, osoittaa, että mainittujen tosiasioiden
syvempi tarkastelu horjuttaa niihin nojautuvaa puheenalaista
teoriaa, ja vahvistaa ehdottelemaani, niin on jo jotakin saavutettu.
Todistuksemme ei tietenkään olisi vielä läheskään täydellinen, mutta
tietäisimme ainakin, mistä sitä on etsittävä. Käymme siis asiaan
käsiksi.

Ainoa älyllinen toiminto, joka on voitu sijoittaa määrättyyn aivojen
kohtaan, on tosiaankin muisti, — täsmällisemmin puhuen: sanojen
muistaminen. Esitelmäni alussa minä viittasin siihen, että puhekielen
sairauksien tutkimisen nojalla on sijoitettu määrättyihin aivojen
poimuihin määrättyjä sanamuistin muotoja. Sen jälkeen kun Broca oli
osoittanut puheen ilmennysliikkeiden unohtumisen voivan aiheutua
kolmannen vasemmanpuolisen otsapoimun vioittumisesta, on vaivalloisesti
rakentunut yhä monimutkaisempi afasiaa [»puhumattomuutta»] ja sen
aivoissa esiintyviä edellytyksiä koskeva teoria. Tästä teoriasta olisi
paljonkin sanottavaa. Eittämättömästi pätevät tiedemiehet vastustavat
sitä nykyään puhekielen sairauksia myötäileviin aivovioittumiin
kohdistuvien entistä huolellisemmin suoritettujen huomioiden
nojalla. Vuosisatamme alussa (en mainitse asiaa turhamaisuudesta
vaan osoittaakseni, että sisäinen havainto voi olla tehokkaammiksi
luultuja menetelmiä parempi) minä väitin, että silloin koskemattomana
pidetty teoria kaipasi ainakin korjausta. Mutta vähät siitä! On
olemassa eräs seikka, johon nähden vallitsee yleinen yksimielisyys,
nimittäin se käsitys, että sanamuistin sairaudet aiheutuvat selvemmin
tai epämääräisemmin paikallistettavista aivojen vioittumista.
Tarkastelkaamme nyt, kuinka tämän tuloksen tulkitsee se teoria, joka
tekee ajatuksesta aivojen toiminnon, ja yleisemmin kaikki ne, jotka
uskovat parallelismiin eli aivotyön ja ajatustyön kesken vallitsevaan
ekvivalenssiin.

Heidän selityksensä on mitä yksinkertaisin. Muistikuvat ovat aivoissa
kasautuneina sinne jonkin anatomisen ainesosaryhmän muuntumina;
niiden muistista häviäminen merkitsee vain niiden kannatteena
olevien anatomisten elementtien vahingoittumista tai häviämistä. Me
puhuimme taannoin laatoista, fonogrammeista. Sellaisia vertauskuvia
tapaa kaikissa niissä muistia koskevissa selityksissä, joissa
selitysperusteeksi otetaan aivot: ulkoisten esineiden aiheuttamat
vaikutelmat muka säilyvät aivoissa ikäänkuin herkistetyssä laatassa
tai fonografilevyssä. Asiaa lähemmin tarkastaen havaitsee helposti,
kuinka pettäviä nuo vertauskuvat ovat. Jos esimerkiksi jonkin esineen
mielessäni säilyvä näkömuistikuva olisi tuon esineen aivoihin jättämä
vaikutelma, niin minulla ei milloinkaan olisi yhtä ainoata esineen
muistikuvaa, vaan niitä olisi minulla tuhansittain, miljoonittain.
Yksinkertaisin ja muuttumattominkin esine näet vaihtaa muotoansa,
kokoansa, vivahdustansa riippuen siitä, mistä kohdasta sitä
tarkastelen: ellen siis pakottaudu sitä katsellessani ehdottomaan
liikkumattomuuteen, elleivät silmäni jäykisty hievahtamatta
tuijottamaan, niin verkkokalvooni piirtyy perätysten lukemattomia,
mitenkään yhtenäistymättömiä kuvia siirtyäkseen siltä aivoihin. Miten
siis käykään, jos on kysymyksessä visuaalinen kuva jostakin henkilöstä,
jonka kasvonpiirteet muuttuvat, jonka ruumis liikkuu, jonka vaatteet
ja ympäristö ovat erilaiset joka kerta kun hänet näen? Ja kumminkin
on eittämätöntä, että tajuntani osoittaa minulle yhden ainoan kuvan,
käytännöllisessä katsannossa melkeinpä muuttumattoman kuvan esineestä
tai henkilöstä, mikä seikka ilmeisesti todistaa, ettei kysymyksessä ole
mekaaninen merkintä, vaan jokin aivan toisenlainen tapahtuma. Samaa
voisi muuten sanoa auditiivisestakin muistikuvasta. Eri henkilöiden
tai saman henkilön eri ajankohtina, eri lauseyhteydessä lausuma sana
aiheuttaa fonogrammeja, jotka eivät ole täysin yhtäläiset: kuinkapa
voisikaan lausutun sanan muistikuva, suhteellisen muuttumaton ja
yksinäinen, olla fonogrammiin verrattavissa? Yksin tämä seikka
riittäisi jo tekemään epäiltäväksi teorian, joka johtelee sanamuistin
sairaudet aivojen kuoreen automaattisesti piirtyneiden muistikuvien
rappeutumisesta tai häviämisestä.

Tarkastelkaamme, mitä näissä sairauksissa tapahtuu. Milloin aivot
ovat vaikeasti vioittuneet ja sanojen muistaminen syvästi järkkynyt,
voi sattua, että jokin kiihotus, esimerkiksi mielenliikutus, äkkiä
palauttaa muistin, joka näytti iäksi kadonneen. Olisiko se mahdollista,
jos muistikuva olisi sijainnut vikaantuneessa tai hävinneessä
aivoaineksessa? Pikemmin näyttää olevan laita niin, että aivojen
tehtävänä on muistelman _palauttaminen_ eikä sen säilyttäminen. Afasiaa
sairastava henkilö ei kykene löytämään sanaa sitä tarvitessaan,
hän näyttää kiertelevän sen ympärillä, häneltä tuntuu puuttuvan
tarvittavaa voimaa asettaakseen sormensa juuri siihen kohtaan, jota
on kosketettava; psykologisella alueella voiman ulkonaisena merkkinä
tosiaankin on aina täsmällisyys. Muisti kuva näyttää olevan säilössä:
korvatessaan kiertoilmaisuin sanaa, jonka luulee kadonneen, potilas
toisinaan sijoittaa niihin itsensä kaivatun sanan. Heikontunut on
se _kyky sopeutua tilanteeseen_, joka aivomekanismin on taattava.
Tarkemmin sanoen: häiriytynyt on kyky tehdä muistikuva tajuiseksi
luonnostelemalla ennakolta niitä liikkeitä, joiden varassa muistikuva,
jos se olisi tajuinen, jatkuisi teoksi. Mitä teemmekään, kun tahdomme
palauttaa mieleemme jonkin unohtuneen erisnimen? Me koettelemme kaikkia
aakkosten kirjaimia, toista toisensa jälkeen, lausumme aluksi niitä
vastaavat äänteet hiljaa mielessämme; ellei se riitä, lausumme ne
ääneen. Me siis paneudumme kaikkiin niihin liikunnollisiin asenteihin,
joiden kesken valinta on suoritettava, ja kun haluttu asenne
löytyy, solahtaa sanan äänellinen ilmaus siihen ikäänkuin ennakolta
varattuun kehykseen. Tämä todellinen tai virtuaalinen, suoritettu tai
luonnosteltu mimiikki on aivomekanismin taattava. Ja siihen sairaus
epäilemättä kohdistuu.

Ottakaa nyt huomioon, miten havaitaan käyvän progressiivisessa
afasiassa, toisin sanoen niissä tapauksissa, joissa sanojen unohtaminen
yhä yltyy. Sanat silloin yleensä katoavat määrätyssä järjestyksessä
ikäänkuin sairaus olisi selvillä kieliopista: ensinnä häviävät
erisnimet, sitten yleisnimet, sitten laatusanat ja vihdoin teonsanat.
Tämä seikka näyttää ensi silmäyksellä tukevan sitä otaksumaa, jonka
mukaan muistikuvat kasautuvat aivoainekseen. Erisnimet, yleisnimet,
laatusanat ja teonsanat muodostaisivat niin sanoaksemme päällekkäisiä
kerrostumia ja kerrostumat vioittuisivat toinen toisensa jälkeen. On
kumminkin huomattava, että sairaus voi johtua mitä erilaisimmista
syistä, ilmetä mitä erilaisimmissa muodoissa, saada alkunsa missä
kohden hyvänsä kysymyksessäolevalla aivoalueella ja jatkua mihin
suuntaan tahansa muistikuvien katoamisjärjestyksen pysyessä samana.
Olisiko se mahdollista, jos sairaus koskisi muistikuvia itseänsä?
Asia siis on selitettävä toisin. Minä ehdotan tässä varsin mutkatonta
selitystä. Ensinnäkin: jos erisnimet häviävät ennen yleisnimiä,
viimeksimainitut ennen laatusanoja, laatusanat ennen teonsanoja,
niin seikka johtuu siitä, että erisnimi palautuu mieleen hankalammin
kuin yleisnimi, yleisnimi hankalammin kuin laatusana, laatusana
hankalammin kuin teonsana; palauttamistoiminnon, jota aivot ilmeisesti
avustavat, täytyy niinmuodoin rajoittua yhä helpompiin tapauksiin
sitä mukaa kuin aivojen vioittuminen käy vaikeammaksi. Mutta mistä
johtuu mieleenpalauttamisen suurempi tai pienempi hankaluus? Ja miksi
muistuvat teonsanat mieleemme helpommin kuin mitkään muut? Siitä
yksinkertaisesta syystä, että teonsanat ilmaisevat toimintaa ja
että ne ovat elein esitettävissä. Teonsana on välittömästi eleiksi
muutettavissa, laatusana vain sisältämänsä teonsanan välityksellä,
nimisana käyttelemällä kahta välijäsentä, laatusanaa, joka ilmaisee
jonkin sen määreistä, ja teonsanaa, joka sisältyy laatusanaan, erisnimi
kolmen välijäsenen, yleisnimen, laatusanan ja teonsanan avulla.
Sitä mukaa kuin siirrymme teonsanasta erisnimeen me niinmuodoin
loittonemme heti jäljiteltävissä olevasta, ruumiin elein esitettävästä
toiminnasta, etsityn sanan ilmaiseman idean vertauskuvallisena
liikkeenä esittäminen vaatii yhä mutkikkaampaa koneistoa, ja koska
aivojen tehtävänä on näiden liikkeiden valmisteleminen, koska niiden
toiminta tässä suhteessa on sitä rajoitetumpaa ja yksinkertaisempaa,
mitä vaikeammin kysymyksessä oleva kohta aivoissa on vioittunut, ei
ole ollenkaan ihmeteltävää, jos sellainen kudosten turmeltuminen, joka
tekee mahdottomaksi erisnimien tai yleisnimien mieleenpalauttamisen, ei
estä teonsanojen muistamista. Tässä kohden, kuten muutenkin, tosiasiat
taivuttavat meitä pitämään aivojen toimintaa henkisen toiminnan
miimillisenä supistelmana eikä sen ekvivalenttina.

Mutta jos muistikuva ei piile aivoissa, missä se sitten säilyykään?
— Totta puhuen en ole varma, onko kysymyksessä »missä?» järkeä
vielä silloinkin, kun ei enää ole puhe aineellisesta esineestä.
Valokuvauslevyt säilyvät kotelossaan, fonografilevyt hyllyissään,
mutta miksi tarvitsisivatkaan muistikuvat, jotka eivät ole nähtäviä
enempää kuin koskettaviakaan esineitä, sisältäjää, ja miten niillä
voisikaan sellainen sisältäjä olla? Jos kumminkin tahdotte tuon
kysymyksen tehtäväksi, niin olkoon menneeksi, mutta minä käsitän
silloin pelkästään vertauskuvallisesti muistikuvien sisältäjän ja
sanon ihan yksinkertaisesti, että tuo sisältäjä on ihmisen henki. Minä
en esitä otaksumaa, en herätä eloon salaperäistä entiteettiä, vaan
nojaudun havaintoon, sillä ei ole mitään välittömämmin läsnäolevaa,
ei mitään ilmeisemmin todellista kuin tajunta, ja ihmisen henki on
tajunta itse. Tajunta taas merkitsee ennen kaikkea muistia. Minä
juttelen tällä hetkellä kanssanne, lausun sanan »jutelma». On ilmeistä,
että sana esiintyy tajunnassani kerrallaan; ellei, niin tajunta ei
käsittäisi sitä yhdeksi sanaksi eikä antaisi sille merkitystä. Minun
lausuessani sanan viimeistä tavua ovat molemmat edelliset kumminkin
jo lausutut; ne ovat menneisyyttä verrattuina viimeiseen, jonka niin
ollen pitäisi vaatia itselleen nykyisyyden nimeä. Mutta tuo viimeinen
tavu »ma» ei olekaan lausuttu silmänräpäyksellisesti; miten lyhyt
siihen kulunut aika lieneekin, se on jaettavissa osiin ja nämä osat
ovat menneisyyttä verrattuina niiden viimeiseen osaan, joka muodostaisi
lopullisen nykyhetken, ellei olisi vuorostaan jaettavissa. Miten siis
menettelettekin, ette voi vetää rajaviivaa menneisyyden ja nykyisyyden,
muistin ja tajunnan välille. Kun lausun sanan »jutelma», ei mielessäni
ole ainoastaan tämä sana alkuineen, keskikohtineen ja loppuineen,
vaan sitäpaitsi edelliset sanat, esittämäni osa lausetta; ellei,
niin olisin kadottanut esitykseni johtolangan. Jos nyt esitelmäni
jäsennys olisi ollut toisenlainen, niin lauseeni olisi voinut alkaa
varhemmin, se olisi kenties sisällyttänyt itseensä edellisen lauseen,
ja »nykyisyyteni» olisi avartunut vieläkin kauemmaksi menneisyyteen.
Kulkekaamme tämä ajatusura päähän saakka: otaksukaamme, että esitelmäni
on kestänyt jo vuosikausia, tajuntani ensi heräämisestä asti, että
se jatkaa yhtä ainoata lausetta ja että tajuntani olisi riittävässä
määrin irrallaan tulevaisuudesta, riittävässä määrin toiminnasta
välittämätön antautuakseen yksinomaan käsittämään lauseen tarkoitusta;
silloin en tutkisi koko tuon lauseen säilymistä enempää kuin nyt
»jutelma»-sanan kahden ensimmäisen tavun säilyntää sen viimeistä
tavua lausuessani. Minä uskonkin, että koko sisäinen elämämme on
tavallaan yksi ainoa lause, joka alkaa tajunnan ensi heräämisestä,
lause, jossa on runsaat määrät pilkkuja, mutta jota ei milloinkaan
katkaise piste. Tästä taas johtuu, että uskon koko menneisyytemme
olevan läsnä, alitajuisena, — läsnä siten, ettei tajuntamme, sitä
ilmisaattaakseen, tarvitse siirtyä rajojensa ulkopuolelle eikä liittää
itseensä mitään vierasta; havaitakseen selvästi oman sisältönsä, tai
paremmin sanoen oman olemuksensa, sen tarvitsee vain työntää syrjään
este, kohottaa verho. Onnekas este, äärettömän arvokas verho! Aivot
palvelevat meitä pitämällä tarkkaavaisuutemme suunnattuna elämään, ja
elämä silmäilee eteenpäin, se kääntyy katsomaan taaksensa vain sikäli
kuin menneisyys kykenee sitä auttamaan tulevaisuuden kirkastamisessa ja
valmistelemisessa. Eläminen merkitsee hengelle lähinnä keskittymistä
suoritettavan teon varalle. Se siis merkitsee työntymistä olioihin
käyttelemällä välineenä koneistoa, joka ottaa tajunnasta kaiken sen,
mikä on käyttökelpoista toimintaa varten, välittämättä siitä, että
muut alueet suurimmalta osalta himmentyvät. Se on aivojen tehtävä
muistitoiminnossa: se ei säilytä menneisyyttä, vaan naamioi aluksi ja
sallii sitten kuultaa läpi sen, mikä on käytännössä hyödyllistä. Se
on aivojen tehtävä henkeen nähden yleensäkin. Erottamalla hengestä
sen, mikä on ulkonaistettavissa liikkeeksi, tunkemalla hengen tähän
liikunnolliseen kehykseen aivot useimmiten saavat sen rajoittamaan
näkemystänsä, mutta myös tehostamaan toimintaansa. Toisin sanoen: henki
ulottuu kaikin puolin aivoja avarammalle, ja aivojen toiminta vastaa
ainoastaan ylen pientä osaa henkisestä toiminnasta.

       *       *       *       *       *

Mutta samalla selviää, ettei hengen elämä voi olla ruumiin elämän
vaikutusta, että kaikki päinvastoin näyttää osoittavan ruumiin
olevan hengen käytettävissä ja ettei meillä niinmuodoin ole mitään
syytä otaksua ruumiin ja hengen olevan erottamattomasti toisiinsa
yhdistettyjä. Ymmärrätte hyvin, etten ryhdy tässä ratkaisemaan
äkkipikaa, niiden parin minuutin aikana, jotka ovat käytettävissäni,
kaikkein vaikeimpia ongelmia, mitä ihminen voi itsellensä asettaa.
Toisaalta olisi mielestäni anteeksiantamatonta, jos tahtoisin niitä
väistää. Mistä me tulemme? Mitä teemme täällä maan päällä? Minne
menemme? Ellei filosofia tosiaankaan voisi mitään vastata näihin
ylen tärkeihin kysymyksiin tai ellei se kykenisi niitä yhä paremmin
selvittämään, niinkuin jotakin biologista tai historiallista
probleemaa jatkuvasti selvitetään, ellei se voisi tarjota niiden
hyväksi yhä perinpohjaisempaa kokemusta, yhä terävämpää todellisuuden
havaitsemista, jos sen olisi rajoituttava loppumattomiin saakka
tappeluttamaan niitä, jotka väittävät kuolemattomuutta olevan, ja
niitä, jotka sen kieltävät, kumpaakin puoluetta sielun tai ruumiin
hypoteettisen olemuksen nojalla tehdyin johtopäätöksin, niin olisi
melkein syytä sanoa, Pascalin lauselman merkitystä muuttaen, ettei koko
filosofia ole hetkenkään vaivan arvoinen. Kuolemattomuutta itseänsä
varmaankaan ei voida kokeellisesti todistaa, sillä kokemus koskee
aina rajoitettua kestoa, ja uskonto, kuolemattomuudesta puhuessaan,
vetoaa ilmestykseen. Mutta merkitsisi jotakin, merkitsisi paljonkin,
jos voitaisiin kokemuksen piirissä näyttää toteen kuoleman jälkeinen
olemassaolo jonakin rajoitettuna aikana; silloin voitaisiin jättää pois
filosofian piiristä kysymys, onko tuo aika rajaton vai eikö. Näihin
vaatimattomampiin mittasuhteisiin supistettuna ei sielun kohtaloa
koskeva filosofinen ongelma näytä minusta ollenkaan mahdottomalta
ratkaista. Aivot työskentelevät. Tajunta tuntee, ajattelee ja tahtoo.
Jos aivojen työ vastaisi tajuntaa kokonaisuudessaan, jos aivojen elämä
ja sielun elämä olisivat ekvivalentteja, niin tajunta voisi noudatella
aivojen kohtaloita ja kuolema olla kaiken loppuna. Missään tapauksessa
ei kokemus puhuisi sellaista päätelmää vastaan, ja filosofin, joka
väittää haudantakaista elämää olevan olemassa, olisi tyytyminen
tukemaan väitettänsä jollakin metafyysillisellä sommitelmalla, — mikä
yleensäkin muodostaa hauraan perustuksen. Jos sitävastoin, kuten
olen koettanut osoittaa, sielunelämä ulottuu aivojen toimintoja
avarammalle, jos aivot rajoittuvat ilmaisemaan liikkeinä pienoista osaa
siitä, mitä tajunnassa tapahtuu, silloin sielun kuolemattomuus käy
niin todennäköiseksi, että todistamisvelvollisuus kuuluu sille, joka
kieltää, paljoa pikemmin kuin sille, joka väitettä kannattaa. Ainoa
aihe uskoa tajunnan kuolemassa sammuvan on näet siinä, että näemme
ruumiin joutuvan hajoamistilaan, ja tämä aihe käy merkityksettömäksi,
jos melkein koko tajunnan riippumattomuus ruumiista on sekin havaittu
tosiasia. Siten käsittelemällä sielun kuolemattomuuden ongelmaa,
vetämällä sen alas niistä korkeuksista, joihin perinnäinen metafysiikka
on sen sijoittanut, siirtämällä sen kokemuksen kentälle, me epäilemättä
luovumme yrittämästä yhdellä iskulla lopullista ratkaisua. Mutta mitäpä
tehdä? Filosofiassa on valittava joko puhdas järkeily, joka tähtää
lopulliseen tulokseen, jota on mahdoton kehittää edelleen, koska sitä
pidetään täydellisenä, tai kärsivällinen huomioiminen, joka suo vain
likimääräisiä, mutta rajattomasti korjaus- ja täydennyskelpoisia
tuloksia. Edellinen menetelmä, joka tahtoo heti saattaa meidät
varmuuteen, tuomitsee meidät pelkän todennäköisyyden tai pikemminkin
pelkän mahdollisuuden rajoihin, sillä harvoin sattuu, ettei sitä voisi
käytellä todistamaan oikeaksi kahta vastakkaista väittämää, jotka
ovat yhtä yhtenäiset ja yhtä otaksuttavat. Jälkimmäinen tavoittelee
aluksi vain todennäköisyyttä, mutta johtaa meitä, toimien alueella,
missä todennäköisyys voi rajattomasti kasvaa, vähitellen sellaiselle
kannalle, joka on käytännössä varmuuden veroinen. Näistä kahdesta
filosofoimistavasta minä olen valinnut omani. Olisin iloinen, jos
olisin voinut, vaikkapa vähänkin, opastaa teitä valinnassanne.




III.

»ELÄVIEN HAAMUT» JA »PSYYKILLINEN TUTKIMUS»


Kuinka ovat selitettävissä ne ennakkoluulot, joita psyykillisillä
tieteillä on ollut voitettavina ja joita monet yhä vieläkin hellivät?
Epäilemättä kuuluvat ne henkilöt, jotka »tieteen nimessä» tuomitsevat
sellaisia tutkimuksia, tieteilijöiden luokkaan; niiden harrastajiin
taas kuuluu varsinaisia tiedemiehiä, fysiikan, kemian ja fysiologian
tutkijoita. Sattuu kumminkin yhä vielä, että todelliset oppineet, jotka
ovat valmiit omaksumaan minkä tahansa laboratoriossa suoritetun työn,
olipa se miten vähäpätöinen tahansa, syrjäyttävät tahallansa kaikki
psyykilliset tutkimustulokset. Mistä tämä johtuu? Kaukana siitä, että
pelkästä arvosteluhalusta arvostelisin vuorostani heidän arvosteluansa;
olen sitä mieltä, että kumoamiseen käytetty aika filosofiassa merkitsee
yleensä suotta menetettyä aikaa. Mitä jää tulokseksi niistä monista
vastaväitteistä, joita lukuisat ajattelijat kohdistavat toisiinsa?
Vähän tai ei mitään. Huomioon otettavaa ja pysyväistä on vain esitetty
positiivinen totuus: myönteinen tosi väite asettuu sisäisen voimansa
nojalla väärän aatteen sijaan ja osoittautuu parhaaksi kumoajaksi,
vaikka sen esittäjä ei olekaan vaivautunut ketään kumoamaan. Mutta
tässä ei olekaan kysymyksessä vain kumoaminen ja kritikoiminen. Minun
tekee mieleni osoittaa, että vastaväitteiden ja ivailujen pohjalla
on, näkymättömänä, mutta läsnä olevana, eräänlaista itsetiedotonta
metafysiikkaa, — itsetiedotonta ja niinmuodoin epävakaista,
itsetiedotonta ja senvuoksi kykenemätöntä siihen alinomaiseen uuteen
muotoutumiseen havainnon ja kokemuksen varassa, jota filosofian nimi
edellyttää, — että tämä metafysiikka on luonnollista, että se joka
tapauksessa johtuu eräästä aikoja sitten ihmishenkeen juurtuneesta
luontumuksesta ja että tämä selittää sen säilymisen ja laajan suosion.
Tahdon syrjäyttää kaiken sen, mikä sitä naamioi, käydä siihen suoraan
käsiksi ja katsoa, mihin se kelpaa. Mutta sitä ennen, ja päästäkseni
koskettelemaan psyykillisten tutkimusten kohdetta, sanon sanasen ao.
menetelmästä, — menetelmästä, jonka ymmärrän ällistyttävän eräitä
oppineita.

Ammattioppineelle ei ole mikään niin epämieluista kuin nähdä
sovellettavan samanlaatuiseen tieteeseen kuin hänen harjoittamansa
sellaisia tutkimis- ja todentamismenetelmiä, joita hän itse on
aina huolellisesti karttanut, Hän pelkää tartuntaa. Hän käsittelee
menetelmäänsä täydellä oikeudella niinkuin työmies omia työaseitansa.
Hän rakastaa sitä sen itsensä vuoksi, riippumatta siitä, mitä se saa
aikaan. Luulenpa William Jamesin juuri siten määritelleen tieteen
harrastelijan ja ammattimiehen välisen eron: edellisessä herättää
mielenkiintoa ennen kaikkea saavutettu tulos, jälkimmäisessä ne
menetelmät, joiden avulla tulokseen päästään. Psyykilliset ilmiöt ovat
kieltämättä samanlaisia kuin ne, jotka muodostavat luonnontieteiden
tutkimuskohteen; menetelmä, jota noudatamme ja jota meidän on
noudattaminen, sitä vastoin ei useinkaan millään muotoa soinnu
luonnontieteellisiin menetelmiin.

Minä sanon näiden tosiasiain olevan _samanlaisia_. Tarkoitan, että
niissä ilmenee lakimääräisyyttä ja että ne voivat, nekin, toistua
rajattomasti ajassa ja avaruudessa. Ne eivät ole sellaisia tosiasioita,
joita tutkii esimerkiksi historioitsija. Historia ei ala uudelleen;
Austerlitzin taistelu on kerran taisteltu, sitä ei taistella enää
milloinkaan. Koska samat historialliset olosuhteet eivät voi toistua,
ei sama historiallinen tosiasia voi ilmaantua uudelleen, ja koska
laki välttämättä lausuu, että määrättyjä, aina samoina pysyviä syitä
vastaa vaikutus, joka sekin on aina sama, niin varsinainen historia
ei kohdistu lakeihin, vaan yksityisiin tosiasioihin ja niihin yhtä
yksityisiin olosuhteisiin, joiden vallitessa ne ovat ilmenneet.
Tällöin on ainoana kysymyksenä, onko tapahtuma todellakin sattunut
määrättynä ajankohtana, määrätyssä avaruuden kohdassa, ja miten se on
aiheutunut. Jos sitävastoin on kysymyksessä esimerkiksi todenmukainen
hallusinaatio, — sairaan tai kuolevan ilmestyminen sukulaiselle tai
ystävälle, joka asuu kaukana, kenties maapallon toisella puolella, —
niin tässä tosiasiassa, mikäli se on todellinen, kieltämättä ilmenee
laki, joka on fysiikan, kemian ja biologian lakeihin verrattavissa.
Minä otaksun tässä, hetken aikaa, että tuon ilmiön aiheuttaa toisen
tajunnan vaikutus toiseen, että tajunnat voivat siten olla yhteydessä
keskenään ilman näkyvää välittäjää ja että on olemassa, kuten sanotte,
»telepatiaa» eli kaukovaikutusta. Jos telepatia on todellisuuden
ilmiö, niin se voi toistua rajattomasti. Minä väitän vielä enemmän:
jos telepatia on todellisuuden ilmiö, on mahdollista, että se toimii
joka hetki ja kaikissa ihmisissä, mutta liian heikosti voidakseen
tulla havaituksi, tai sillä tavoin, että aivomekanismi ehkäisee sen
vaikutuksen, meidän parhaaksemme, sinä hetkenä, jolloin se on astumassa
tajuntamme kynnyksen yli. Me synnytämme joka hetki sähköä, ilmakehä
on aina sähköinen, ja me liikumme magneettisten virtojen keskellä,
mutta siitä huolimatta on tuhansien vuosien kuluessa elänyt miljoonia
ihmisiä, jotka eivät ole aavistaneetkaan sähkön olemassaoloa. Samaten
ovat meiltä voineet jäädä havaitsematta läheiset telepaattiset ilmiöt.
Mutta olipa miten tahansa, joka tapauksessa on kieltämätöntä, että
telepatia, jos se on todellista, on myös luonnollista, ja ettei
meidän, kunhan kerran saisimme selville sen ehdot, enää tarvitsisi
telepaattisen vaikutuksen saamiseksi odottaa »elävän haamua» enempää
kuin meidän nykyään tarvitsee sähkökipinän näkemistä varten odottaa
taivaan hyvää tahtoa ja rajuilman näytelmää, kuten muinoin.

Kysymyksessä siis on ilmiö, joka näyttää luonnostaan edellyttävän samaa
tutkimustapaa kuin jokin fysikaalinen, kemiallinen tai biologinen
tosiasia. Mutta mepä emme menettelekään siten; meidän on pakko
turvautua ihan toisenlaiseen menetelmään, joka on historiantutkijain
ja tutkintotuomarin käyttelemien menettelytapojen välimuoto. Jos
totuudenmukainen hallusinaatio viittaa menneisyyteen, niin me tutkimme
asiakirjoja, arvostelemme niitä, kirjoitamme niitä, kirjoitamme
kappaleen historiaa. Jos taas asia on äskettäin tapahtunut, niin
me käyttelemme tavallaan oikeudellista menettelytapaa, asetumme
yhteyteen todistajien kanssa, kuulustelemme heitä vastakkain, hankimme
tietoja heistä. Kun kertaan muistissani yli kolmekymmentä vuotta
uupumatta jatketun ihailtavan tiedustelutyön tuloksia, kun ajattelen
niitä varokeinoja, joihin on ryhdytty erehdyksen välttämiseksi,
kun näen, kuinka useimmissa esitellyissä tapauksissa hallusinaatio
oli kerrottu yhdelle tai useammalle henkilölle, vieläpä usein
kirjoitettukin, ennenkuin se todettiin totuudenmukaiseksi, kun otan
huomioon tosiasioiden suunnattoman määrän ja varsinkin niiden kesken
vallitsevan yhtäläisyyden, niiden yhteiset sukupiirteet, monien
toisistaan riippumattomien, eriteltyjen, tarkasteltujen, arvosteltujen
todistusten yhtäpitävyyden — niin taivun puolestani uskomaan
telepatiaan samalla tavalla kuin uskon esimerkiksi Voittamattoman
armadan häviöön. Kysymyksessä ei ole se matemaattinen varmuus, jonka
minussa synnyttää Pythagoraan väittämän todistaminen, ei myöskään
se fysikaalinen varmuus, jonka herättää Galilein lain todentaminen.
Epäilemättä varmuuteni kumminkin on yhtä suuri kuin historiallisissa
tai oikeudellisissa asioissa saavutettava.

Mutta sepä se saakin ymmälle varsin useita henkilöitä. Kunnollisesti
selvittelemättä itselleen tätä vastenmielisyytensä aihetta
he oudoksuvat sitä, että on käsiteltävä historiallisesti tai
oikeudellisesti tosiasioita, jotka siinä tapauksessa, että ovat
todellisia, varmaan noudattavat lakeja ja joiden niinmuodoin pitäisi
soveltua havainto- ja koemenetelmän kohteiksi. Jos saamme asian
luonnistumaan laboratoriossa, niin se hyväksytään mielellään,
mutta siihen mentäessä sitä pidetään epäiltävänä. Sen nojalla,
ettei »psyykillinen tutkimus» kykene menettelemään niinkuin
fysiikka ja kemia, päätellään, ettei se ole tiedettä, ja koska
»psyykillinen ilmiö» ei ole vielä pukeutunut siihen yksinkertaiseen
ja _abstraktiseen_ muotoon, joka avaa tosiasialle tien laboratorioon,
niin se selitettäisiin mielellään epätodelliseksi. Siten luullakseni
päättelevät »salatajuisesti» eräät oppineet.

Samaa tuntoa, samaa _konkreettiseen_ kohdistuvaa halveksimista
havaitaan piilevän niissä vastaväitteissä, joiden kohteiksi joutuvat
erinäiset päätelmämme. Mainitsen vain yhden esimerkin. Jokin aikaa
sitten johtui eräässä hienossa seurassa keskustelu niihin ilmiöihin,
joita me tutkimme. Läsnä oli eräs huomatuimpia oppineitamme, eräs
lääketieteen edustaja. Kuunneltuaan tarkkaavasti hän puuttui puheeseen
lausuen ajatuksensa suunnilleen näin: »Kaikki, mitä kerrotte, herättää
minussa suurta mielenkiintoa, mutta minä pyydän teitä harkitsemaan
asioita, ennenkuin teette johtopäätöksenne. Minäkin tiedän erään
omituisen tapauksen ja otan taatakseni sen todenperäisyyden, sillä sen
on minulle kertonut eräs erittäin älykäs naishenkilö, jonka sanaan
ehdottomasti luotan. Mainitun naishenkilön mies, upseeri, kaatui
eräässä etujoukkojen kahakassa, kuolinhetkenä vaimo näki tapahtuman,
näki sen tarkkapiirteisenä, kaikin puolin todellisuutta vastaavana.
Te päättelette kenties, kuten hän itsekin, että kysymyksessä oli
selvänäköisyys, kaukovaikutus jne.? Älkää kumminkaan unohtako erästä
seikkaa: monet aviovaimot ovat nähneet unessa miehensä kuolleena tai
kuolemankielissä, vaikka hän todellisuudessa on voinut erittäin hyvin.
Havaitaan vain ne tapaukset, joissa näkemys pitää paikkansa, muut
jätetään huomioonottamatta. Jos kerättäisiin kaikki tapaukset, niin
nähtäisiin todennettavissa olevien aiheutuvan sattumasta.»

Keskustelu juontui siitä toisille urille, eikä voinut tulla
kysymykseenkään aloittaa filosofista väittelyä: paikka, enempää
kuin aikakaan, ei ollut sovelias. Mutta pöydästä noustua tuli eräs
nuori tyttö, joka oli tarkoin kuunnellut, sanomaan minulle: »Minusta
näyttää siltä, ettei tohtori päätellyt oikein. En tiedä, missä hänen
päätelmänsä virhe on, mutta virhe siinä täytyy olla.» Epäilemättä,
siinä oli virhe. Nuori tyttö oli oikeassa ja kuuluisa oppinut väärässä.
Viimeksi mainittu jätti huomioonottamatta ilmiön _konkreettiset_
puolet. Hän päätteli näin: Kun unennäkö tai hallusinaatio ilmoittaa
meille jonkin sukulaisen kuolleen tai olevan kuolemaisillaan, niin
se on joko totuudenmukainen tai valheellinen: henkilö kuolee tai ei
kuole. Jos siis tahtoisi saada varmuuden siitä, ettei kysymyksessä
ole pelkkä sattuma, pitäisi näyn oikeaan osuessa voida verrata
toisiinsa »totuudenmukaisten» ja »valheellisten» tapausten lukumäärää.
Hän ei havainnut päätelmänsä nojautuvan perusteenvaihtoon: olihan
hän vaihtanut konkreettisen ja eloisan näyn — upseeri kaatumassa
määrättynä hetkenä, määrätyssä paikassa, ne ja ne sotilaat
vieressänsä — tähän kuivaan ja abstraktiseen kaavaan: »Naishenkilö
oli oikeassa eikä väärässä.» Siinä tapauksessa, että hyväksymme
asian abstraktiseksi muuttamisen, meidän todellakin täytyy vertailla
toisiinsa _in abstracto_ totuudenmukaisten ja valheellisten tapausten
lukumäärää, ja niinmuodoin me kenties havaitsemme valheellisia
olevan enemmän kuin totuudenmukaisia, joten tohtori olisi oikeassa.
Mutta tämä abstraktio merkitsee, että jätetään huomiotta se, mikä on
olennaista, nimittäin naishenkilön näkemä _kuva_, jonka hän havaitsee
toistavan sellaisenaan erään monimutkaisen, kaukaisen tapahtuman.
Voitteko käsittää, että maalaria, joka sommittelee kankaalle erästä
taistelunvaihetta esittävää ryhmää, saattaisi pelkkä sattuma auttaa
luomaan kuvan todellisista sotilaista, jotka sinä päivänä ottavat
osaa taisteluun suorittaen maalarin kuvaamat eleet ja liikkeet? Ette
suinkaan. Se mahdollisuuksien arvioiminen, johon asian yhteydessä
vedotaan, osoittaisi tuon mahdottomaksi, koska kohtaus, jossa määrätyt
henkilöt esiintyvät määrätyissä asenteissa, on ainoalaatuinen, koska
jo ihmiskasvojen piirteet ovat ainoalaatuisia ja koska niinmuodoin
jokainen henkilö — ja sitäkin enemmän heitä yhdistävä kohtaus — on
hajotettavissa rajattomaan määrään ainesosia, jotka meistä nähden
ovat riippumattomia toisistansa; niin ollen tarvittaisiin äärettömän
paljon yhteensattumia, jotta sattuma voisi tehdä mielikuvituksen
luomasta kohtauksesta todellisen kohtauksen jäljennöksen. [Tässä jää
vielä lukuunottamatta _ajallinen_ yhteensattuminen, ts. se seikka,
että kaksi samansisältöistä kohtausta on ilmestyäksensä valinnut saman
hetken.] Toisin sanoen: on matemaattisesti mahdotonta, että maalarin
mielikuvituksen luoma taulu voisi kuvata jotakin taistelun vaihetta
sellaisena kuin se todellisuudessa ilmenee. Mutta naishenkilö, jolle
ilmestyi näkynä taistelun kohtaus, oli aivan samassa asemassa kuin
maalaajamme: hänen mielikuvituksensa loi kuvan. Jos kuva tarkoin
esitti todellista tapahtumaa, niin hänen täytyi välttämättä tuo
tapahtuma havaita tai olla yhteydessä jonkin tajunnan kanssa, joka
sen havaitsi. Tässä ei auta mitään »todellisten» ja »perättömien»
tapausten lukumäärien vertaileminen, tilastotieteellä ei ole tässä
mitään sanottavaa; minulle esitetty ainoalaatuinen tapaus riittää,
kunhan käsitän sen koko sisältöinensä. Jos olisi ollut sovelias hetki
ryhtyä väittelemään tohtoria vastaan, olisin lausunut hänelle: »Minä en
tiedä, onko teille kerrottu tapaus uskottava, en tiedä, onko etäinen
kohtaus ilmestynyt tarkkapiirteisenä näkynä kysymyksessäolevalle
naishenkilölle, mutta jos tämä seikka minulle todistettaisiin, jos
voisin olla varma vain siitä, että jonkin kohtauksessa läsnäolleen,
hänelle tuntemattoman sotilaan kasvot ovat hänelle näyttäytyneet
sellaisina kuin ne todellisuudessa olivat, silloin — vaikkapa olisi
todistettu tuhansia näkyjä perättömiksi ja vaikka ei milloinkaan olisi
ollut muuta totuudenmukaista hallusinaatiota kuin tämä — minä katsoisin
moitteettomasti ja lopullisesti toteennäytetyksi, että on olemassa
telepatiaa, että yleisemmin sanoen on mahdollista havaita esineitä ja
tapahtumia, joita aistimme kaikkine tehokkuutta lisäävine apuneuvoineen
eivät kykene tavoittamaan.»

Mutta riittäköön tästä seikasta. Johdun kaikkein syvimpään syyhyn, joka
on tähän saakka hidastuttanut »psyykillistä tutkimusta» suuntaamalla
oppineiden toimintaa toisaalle.

Toisinaan kummastellaan, että uudenaikainen tiede on väistänyt niitä
tosiasioita, jotka herättävät meissä mielenkiintoa, vaikka sen tulisi
kokeellista luonnettansa noudattaen suhtautua suopeasti kaikkeen,
mikä kelpaa havainnon ja kokemuksen kohteeksi. Mutta silloin ei
tunneta hyvin uudenaikaisen tieteen luonnetta. Se on epäilemättä
kehitellyt kokeellisen menetelmän, mutta tämä ei merkitse, että se
on joka suuntaan avartanut kokemusten kenttää, joka oli aikaisemman
tutkimustyön alueena. Päinvastoin: se on sitä supistanut useissa
kohdin, ja sen tehokkuus on aiheutunut juuri tästä supistuksesta.
Entisaikoina oli tehty paljon havaintoja, olipa kokeiltukin. Mutta
havainnot olivat olleet sattuman varassa, tähdänneet milloin minnekin.
Miten luotiin »kokeellinen menetelmä»? Siten, että otettiin jo
käytännössä olleet havainto- ja kokeilumenetelmät, mutta ei enää
sovellettu niitä kaikkiin mahdollisiin suuntiin, vaan taivutettiin ne
kohti yhtä ainoata päämäärää, _mittaa_, — jonkin vaihtuvan suureen,
joka otaksutaan joidenkin toisten vaihtuvien, samoin mitattavien
suureiden funktioksi. »Laki» sanan uudenaikaisessa merkityksessä
ilmaisee juuri vaihtuvien suureiden pysyväistä suhdetta. Uudenaikainen
tiede on niinmuodoin matematiikan tytär; se on syntynyt sinä päivänä,
jolloin algebra on kehittynyt riittävän voimakkaaksi ja notkeaksi
punoakseen todellisuuden pauloihinsa ja vangitakseen sen laskelmiensa
verkkoon. Ensinnä ilmaantuivat astronomia ja mekaniikka siinä
matemaattisessa muodossa, jonka uuden ajan tiedemiehet niille antavat.
Sitten kehittyi fysiikka — sekin matemaattisena. Fysiikka herätti
eloon kemian, joka samoin perustuu mittoihin, painojen ja tilavuuksien
vertailuihin. Kemiaa seurasi biologia, joka tosin ei esiinny
pelkästään matemaattisessa muodossa, mutta joka siitä huolimatta
haluaisi kovin mielellään johtaa elämän lait kemian ja fysiikan, ts.
välillisesti mekaniikan laeista. Loppujen lopuksi tieteemme niinmuodoin
suuntautuu kohti matematiikkaa, ihannettansa: se pyrkii ennen kaikkea
mittaamaan, ja milloin mittaamista ei vielä käy sovelluttaminen, kun
on rajoituttava esinettä kuvailemaan tai erittelemään, se osaa pitää
silmällä ainoastaan sitä puolta, joka voi myöhemmin olla mitattavissa.

Henkisten asiain olemukseen kuuluu, ettei niitä käy mittaaminen.
Uudenaikaisen tieteen ensimmäisenä tehtävänä täytyi niinmuodoin
olla keinojen keksiminen hengen ilmiöiden korvaamiseksi joillakin
niitä vastaavilla, mitattavilla ilmiöillä. Koska tajunta ja aivot
tosiaankin ovat yhteydessä keskenään, käytiin käsiksi aivoihin,
kiinnyttiin aivotoimintojen tosiasiaan, jonka olemusta kylläkään ei
tunneta, mutta josta tiedetään, että sen täytyy voida lopullisesti
selittyä molekyylien ja atomien liikkeeksi, ts. mekaanisluontoisiksi
tosiasioiksi, ja sovittiin siitä, että oli meneteltävä ikäänkuin
aivojen toiminnot ja henkiset toiminnot täydellisesti vastasivat
toisiansa. Henkeä koskeva tieteemme kokonaisuudessaan, samoin
koko metafysiikkamme, seitsemänneltätoista vuosisadalta aina
meidän päiviimme asti, muuten edellyttää sellaista ekvivalenssia.
Ajatus ja aivot esiintyvät samaamerkitsevinä sanoina, olkoonpa,
että tajunnan tapahtumat käsitetään aivotoiminnoista aiheutuviksi
ilmiöksi, kuten materialismi väittää, tai että ne asetetaan yhteen
tasoon käsittelemällä niitä saman alkutekstin kahtena erikielisenä
käännöksenä. Sanalla sanoen: ehdottoman _parallelismin_ hypoteesi
näyttää erinomaisen tieteelliseltä. Filosofia ja tiede ovat taipuvaisia
vaistomaisesti syrjäyttämään kaiken, mikä voisi tätä otaksumaa
vastustaa tai haitata. Niin näyttää, ensi silmäyksellä, olevan
laita niiden seikkojen, jotka herättävät »psyykillisen tutkimuksen»
mielenkiintoa, tai ainakin useiden niistä.

On tullut aika ottaa tuo hypoteesi tarkasteltavaksi ja tutkia, mihin
se kelpaa. En nyt korosta sen aiheuttamia teoreettisia vaikeuksia.
Olen toisessa yhteydessä osoittanut, että siinä ilmenee sisäinen
ristiriita kohta kun pidämme tarkoin kiinni sen väittämästä. Huomautan
lisäksi, ettei luonto varmaankaan ole ryhtynyt suotta toistelemaan
tajunnan kielellä sitä, minkä aivojen kuori on jo ilmaissut atomi-
tai molekyyliliikunnon muodossa. Jokainen tarpeeton elin surkastuu,
jokainen hyödytön toiminto häviää. Tajunta, joka olisi pelkkä
kaksoiskappale eikä itse toimisi, olisi aikoja sitten maailmasta
kadonnut, jos se ollenkaan olisi maailmaan ilmestynytkään; huomaammehan
hyvin, kuinka toimintamme käy tajuttomaksi sitä mukaa kuin tottumus
muuttaa sen konemaiseksi. En tahdo kumminkaan panna erikoista painoa
näihin teoreettisiin näkökohtiin. Väitän vain, etteivät tosiasiat
puolueettomasti tarkasteltuina vahvista parallelismihypoteesia, eivätpä
edes tee sitä otaksuttavaksikaan.

Kokemus onkin näyttänyt oikeuttavan puhumaan vain yhden ainoan
älyllisen toiminnon täsmällisestä paikallistamisesta; tarkoitan
muistia ja erikoisesti sanojen muistamista. Mitä tulee arvostelmiin
tai mihin muuhun ajatustoimintoon tahansa, ei meillä ole pienintäkään
aihetta otaksua niiden liittyvän aivoissa tapahtuviin liikkeisiin,
joiden jälkiä ne muka noudattelevat. Päinvastoin: sanamuistin
sairaudet — eli, kuten sanotaan, afasiatapaukset — vastaavat eräiden
aivopoimujen vioittumista, joten muistia on voitu pitää pelkkänä
aivojen toimintona ja luulla sanojen näkö-, kuulo- ja liikuntokuvien
olevan tallessa aivokuoressa jonkinlaisina valokuvauslaattoina, jotka
säilyttävät valovaikutelmia, tai fonografilevyinä, joihin on merkitty
äänivärähdyksiä. Jos tutkitte lähemmin niitä tapauksia, joiden
selitetään todistavan täsmällistä vastaavaisuutta ja jonkinlaista
tajunnanelämän kasvettumista aivojen elämään (tässä tietenkin jäävät
huomioonottamatta aistimukset ja liikkeet, sillä aivot epäilemättä
muodostavat aistimuksellis-liikunnollisen elimen), niin näette niiden
rajoittuvan muistin ilmiöihin ja huomaatte, että afasiatapausten
paikallistaminen, ja yksin se, näyttää aloittavan parallelistisen opin
kokeellisen todistamisen.

Afasian eri lajien perinpohjainen tutkiminen johtaa kumminkin aivan
toisenlaisiin tuloksiin; se osoittaa, ettei muistikuvia sovi verrata
aivoissa säilyviin kuvalaattoihin tai fonogrammeihin: minä olen sitä
mieltä, etteivät aivot säilytä menneisyyden kuvia, vaan keräävät
talteen liikunnollisia tottumuksia. En ryhdy tässä uudelleen esittämään
sitä kritiikkiä, jonka olen aikaisemmin kohdistanut yleisesti
vallinneeseen afasiateoriaan — kritiikkiä, joka silloin näytti
paradoksaaliselta ja joka tosiaankin kävi vastustamaan tieteellistä
dogmia, mutta jota edistyvä patologisen anatomian tutkiminen on
vahvistanut (epäilemättä tunnette professori Pierre Marien ja hänen
oppilaittensa työt). Tyydyn siis palauttamaan mieleen johtopäätökseni.
Huolellinen tosiasiain tutkiminen näyttää mielestäni osoittavan,
etteivät eri afasialaatuja luonnehtivat aivovioittumat koske itseänsä
muistikuvia ja ettei siis ole olemassa määrättyihin aivokuoren kohtiin
keräytyneitä muistikuvia, jotka sairaus muka tuhoaa. Vioittumat
tekevät todellisuudessa vain muistikuvien _herättämisen_ mahdottomaksi
tai hankalaksi; ne koskevat palauttamiskoneistoa ja yksin sitä.
Täsmällisemmin sanoen: aivojen tehtävänä on pitää huolta siitä, että
henki, muistimiellettä tarvitessaan, voi saada ruumiin paneutumaan
sellaiseen asenteeseen tai idättämään sellaista liikuntoa, joka tarjoaa
etsitylle muistimielteelle soveliaan kehyksen. Kun kehys on olemassa,
niin muistimielle sujuttautuu siihen itsestään. Aivoelin valmistaa
kehyksen, mutta ei tuota muistimiellettä. Siinä se oppi, jonka saamme
sanamuistin sairauksista ja johon muuten jo muistin psykologinen
erittely viittaa.

Kun siirrymme tarkastelemaan toisia älyllisiä toimintoja, havaitsemme
helposti, etteivät tosiasiat taivuta meitä lähinnä omaksumaan henkisen
elämän ja aivojen elämän välistä ankaraa parallelismia tehostavaa
hypoteesia. Älyllisessä työssä yleensä, muistin toiminnoissa, aivojen
tehtävänä näyttää olevan vain saada ruumiissa syntymään liikkeitä ja
asenteita, jotka _näyttelevät_ sen, mitä henki _ajattelee_ tai mitä
ajattelemaan olosuhteet sitä houkuttelevat. Saman asian olen eräässä
toisessa yhteydessä ilmaissut nimittämällä aivoja »pantomiimielimeksi».
Lisäsin silloin: »Se, joka voisi luoda silmäyksen täydessä toiminnassa
oleviin aivoihin, seurata atomien liikehtimistä ja tulkita kaiken
näkemänsä, epäilemättä tietäisi jotakin siitä, mitä tajunnassa
tapahtuu, mutta tietäisi vain vähän. Hän tietäisi sen, mikä on
ruumiillisten eleiden, asenteiden ja liikkeiden ilmennettävissä,
sen tajunnantilaan sisältyvän määrän toimintaa, joka on teoksi
purkautumassa tai vasta syntymässä; kaikki muu jäisi häneltä
näkemättä. Niihin ajatuksiin ja tunteisiin nähden, jotka kehkeytyvät
tajunnassa itsessään, hän olisi samassa asemassa kuin katselija, joka
selvästi näkee kaikki, mitä näyttelijät näyttämöllä tekevät, mutta ei
kuule sanaakaan heidän puheestansa.» Toisin sanoen: hän olisi kuin
henkilö, joka havaitsee sinfoniasta ainoastaan orkesterinjohtajan
tahtipuikon liikkeet. Aivojen ilmiöiden ja henkisen elämän välinen
suhde on tosiaankin sama kuin orkesterinjohtajan eleiden suhde
sinfoniaan: ensiksi mainitut vain kuvaavat jälkimmäisten liikunnollisia
ilmennyksiä; mitään muuta ne eivät tee. Aivokuoresta ei niinmuodoin
löydy mitään korkeampiin henkisiin toimintoihin kuuluvaa. Paitsi
aistimistoimintoja ei aivoilla ole muuta tehtävää kuin muuttaa eleiksi,
sanan laajimmassa merkityksessä, henkistä elämää.

Myönnän muuten, että tämä mimiikka on mitä tärkeintä. Sen nojalla
me sujuttaudumme todellisuuteen, sopeudumme siihen, vastaamme
olosuhteiden kiihokkeisiin soveliain toiminnoin. Jos tajunta ei olekaan
aivojen funktio, niin aivot kumminkin kiinnittävät tajuntaa siihen
maailmaan, jossa elämme; ne ovat elämän tarkkaamisen elin. Niinpä
voikin vähäinen aivoissa tapahtuva muutos, esimerkiksi ohimenevä
alkoholi- tai oopiumimyrkytys — ja sitäkin suuremmalla syyllä jatkuva
myrkyttyneisyys, jollaisen nojalla mielenvikaisuus epäilemättä on
useimmiten selitettävissä — aiheuttaa henkisen elämän täydellisen
häiriytymisen. Asia ei koske suoranaisesti henkeä. Ei pidä luulla,
kuten usein tehdään, että myrkky on etsinyt aivokuoresta jonkin
mekanismin, joka muka on määrätyn ajattelumuodon aineellinen aspekti,
että se on saattanut tuon mekanismin epäjärjestykseen ja että sairas
senvuoksi on sekaisin. Vioittuma vaikuttaa häiriötä rataslaitoksessa
ja saa aikaan sen, ettei ajatus enää täsmällisesti kytkeydy olioihin.
Vainohulluuden ahdistama mielipuoli voi yhä ajatella loogillisesti,
mutta hänen ajattelunsa liikkuu todellisuuden rajojen ulkopuolella,
kuten täysijärkisen ajattelu hänen nähdessään unta. Ajatuksemme
suuntaaminen kohti toimintaa, sen saattaminen valmistelemaan tekoa,
jota olosuhteet vaativat — ne ovat aivojemme tehtävät.

Mutta siten ne kanavoivat ja samalla rajoittavat hengen elämää. Ne
estävät meitä silmäilemästä oikeaan ja vasempaan ja, vielä useammin,
taaksepäin; ne vaativat meitä katselemaan suoraan eteenpäin,
siihen suuntaan, johon meidän on kuljettava. Eikö tämä ilmene jo
muistitoiminnossa? Monet seikat näyttävät viittaavan siihen, että
menneisyys säilyy pienimpiä yksityiskohtiansa myöten ja ettei
varsinaista unohtumista ole olemassakaan. Olette kuulleet puhuttavan
hukkuvista ja hirsipuussa riippuvista, jotka pelastuttuaan kertovat
nähneensä yhtenä tuokiona koko menneisyytensä ilmielävänä edessään.
Voisin kertoa teille toisiakin esimerkkejä, sillä ilmiö ei ole,
kuten on väitetty, tukehtumisen aiheuttama. Se esiintyy yhtä hyvin
alppikiipeilijällä, joka luiskahtaa rotkoon, tai sotilaalla, jota
vihollinen tähtää ja joka tuntee olevansa hukassa. Koko menneisyytemme
säilyy katkeamatta, ja meidän tarvitsisi vain kääntyä havaitaksemme
sen; mutta me emme voi emmekä saakaan kääntyä. Emme saa, koska
tarkoituksenamme on eläminen ja toimiminen ja koska elämä ja toiminta
tähtäävät eteenpäin. Emme voi, koska aivokoneiston tehtävänä on
juuri menneisyyden kaihtaminen, sellainen järjestely, että jokaisena
hetkenä kuultaa näkyviin vain se, mikä voi valaista hetken tilannetta
ja hyödyttää toimintaamme, vieläpä niin, että tuon hyödyllisen
muistikuvan _palauttaminen_ tapahtuu himmentämällä kaikki muistikuvat,
lukuunottamatta yhtä, sitä, joka herättää meissä mielenkiintoa ja
jota ruumiimme mimiikka jo luonnostelee. Jos nyt elämän tarkkaaminen
hetkeksi heikontuu — en puhu tässä tahallisesta tarkkaavaisuudesta,
joka on hetkellistä ja yksilöllistä, vaan alinomaisesta, kaikille
yhteisestä luonnon luomasta tarkkaavaisuudesta, jota sopisi nimittää
»suvun tarkkaavaisuudeksi» — silloin henki, jonka katse oli pakosta
suuntautunut eteenpäin, pääsee laukeamaan tavanomaisesta vireestänsä ja
kääntyy samalla katsomaan taaksensa; sieltä se löytää koko historiansa.
Menneisyyden kokonaisnäky johtuu niinmuodoin äkillisestä elämään
kohdistuvan mielenkiinnon herpautumisesta, jonka aiheuttaa uhkaava
varma kuolema. Siihen saakka oli aivojen, muistin elimen tehtävänä
ollut kiinnittää tarkkaavaisuutta elämään, hyödyllisellä tavalla
supistaa tajunnan kenttää.

Se, mitä sanon muistista, koskee yhtä hyvin havaintoa. En voi tässä
ryhtyä esittämään yksityiskohtaista todistusta, jota olen aikaisemmin
yrittänyt; riittäköön, kun huomautan, että kaikki käy epäselväksi,
jopa käsittämättömäksikin, jos aivokeskuksia pidetään eliminä,
jotka kykenevät muuttamaan aineen värähtelyjä tajunnan tiloiksi,
ja että sitävastoin kaikki selviää, jos noita keskuksia (ja niitä
aistimuslaitteita, joihin ne liittyvät) pidetään vain valintavälineinä,
joiden tehtävänä on erotella mahdollisten havaintojemme äärettömästä
piiristä ne, joiden tulee muuttua todellisuudeksi. Leibniz väitti
jokaisen monadin ja niinmuodoin, _a fortiori_, jokaisen niistä
monadeista, joita hän nimittää hengiksi, sisältävän koko todellisuuden
kuvan, tajuisen tai tajuttoman. Minä en mene niin pitkälle, mutta
olen sitä mieltä, että mahdollisen havaintomme kehä sisältää paljon
enemmän kuin todellisen ja että tässäkin on ruumiimme tehtävänä
karsia pois tajunnasta kaikki se, mikä ei tarjoa meille minkäänlaista
käytännöllistä mielenkiintoa, kaikki se, mikä ei sovellu toimintaamme.
Aistielimet, hermot ja aivokeskukset, siis kanavoivat ulkoapäin
tulevat vaikutukset siten merkiten ne urat, joihin oma vaikutuksemme
voi suuntautua. Mutta siten ne rajoittavat nykyisyyden havaitsemista
samoin kuin muistin aivomekanismit supistavat menneisyytemme kuvaa.
Jos nyt joidenkin hyödyttömien, »unenkaltaisten» muistikuvien onnistuu
pujahtaa tajuntaan käyttämällä hyväkseen hetkellistä elämäntarkkaamisen
herpautumista, eikö silloin voisi olla normaalisen havaintomme
ympärillä jonkinlaisena reunuksena havaintoja, jotka useimmiten
pysyttelevät tajuttomina, mutta ovat aina valmiit astumaan tajuntaan
ja pääsevätkin sinne eräissä poikkeustapauksissa tai eräissä erikoisen
alttiissa henkilöissä? Jos tällaisia havaintoja on olemassa, niin ne
eivät kuulu yksinomaan klassillisen psykologian alaan: niitä tulisi
»psyykillisen tutkimuksen» käsitellä.

Älkäämme myöskään unohtako, että selvät jakoviivat ovat avaruuden
aiheuttamat. Ruumiimme ovat avaruudessa toistensa ulkopuolella, ja eri
tajunnat, mikäli ne liittyvät ruumiiseen, ovat välimatkojen päässä
toisistaan. Mutta jos ne ovat vain osaltaan ruumiin yhteydessä, niin
sopii otaksua, että ne muuten ovat yhteydessä keskenään. Eri tajuntain
välillä voisi joka hetki tapahtua endosmoosin ilmiöihin verrattavaa
vaihtoa. Jos tällainen yhteys ja vuorovaikutus on olemassa, niin
luonto on ryhtynyt varokeinoihinsa tehdäkseen sen vaarattomaksi, ja
todennäköisesti on eräiden mekanismien erikoisena tehtävänä painaa
tajuttomuuteen siten mieleen työntyvät kuvat, koska ne olisivat kovin
hankalia jokapäiväisessä elämässä. Jokin niistä saattaisi sentään yhä
pujahtaa varkain esiin, varsinkin, jos estokoneistot toimivat huonosti,
ja juuri niitä koskisi »psyykillinen tutkimus». Siten voisivat syntyä
todenmukaiset hallusinaatiot, siten ilmestyä »elävien haamut».

Mitä enemmän perehdymme siihen ajatukseen, että tajunta ulottuu
elimistöä avarammalle, sitä luonnollisempana pidämme, että henki jää
eloon ruumiin kuollessa. Jos henkinen elämä noudattelisi orjallisesti
aivojen elämää, ellei inhimillisessä tajunnassa olisi mitään muuta
kuin se, mitä on aivoihin kirjoitettu, niin voisimme myöntää tajunnan
seuraavan ruumiin kohtaloa, otaksua sen kuolevan ruumiin keralla.
Jos taas tosiasiat, tutkittuina kaikista järjestelmistä riippumatta,
johtavat meidät päinvastoin pitämään henkistä elämää verrattomasti
avarampana kuin aivojen elämää, eloonjääminen käy niin todennäköiseksi,
että todistusvelvollisuus kuuluu sille, joka sen kieltää, paljoa
pikemmin kuin sen kannattajalle, sillä, kuten olen aikaisemmin sanonut,
»ainoa aihe uskoa tajunnan kuolemassa sammuvan on se, että näemme
ruumiin joutuvan hajoamistilaan, ja tämä aihe käy merkityksettömäksi,
jos melkein koko tajunnan riippumattomuus ruumiista on sekin havaittu
tosiasia».

Siinä ovat, lyhyesti esitettyinä, ne päätelmät, joihin minua johtaa
tunnettujen tosiasiain puolueeton tarkastelu. On selvää, että pidän
psyykkiselle tutkimukselle avautuvaa työkenttää sangen laajana,
jopa rajattomanakin. Tämä uusi tiede on piankin voittava takaisin
menetetyn ajan. Matematiikka juontuu Kreikan muinaisuudesta,
fysiikka on jo kolmen—neljänsadan vuoden ikäinen, kemia on syntynyt
kahdeksannellatoista vuosisadalla, biologia on melkein yhtä vanha,
mutta psykologia on eilispäivän tuote ja »psyykillinen tutkimus»
sitäkin nuorempi. Onko syytä pahoitella tätä myöhästymistä? Olen
joskus kysynyt itseltäni, kuinka olisi käynyt, jos uudenajan tiede
ei olisikaan ottanut lähtökohdakseen matematiikkaa suuntautuakseen
mekaniikan, astronomian, fysiikan ja kemian merkitsemiin suuntiin,
jos se ei olisi kohdistanut koko tarmoansa aineen tutkimiseen, vaan
olisi aloittanut työnsä tarkastelemalla henkeä — jos esimerkiksi
Kepler, Galilei ja Newton olisivat olleet psykologeja. Olisimme
epäilemättä saaneet sielutieteen, josta nyt emme voi muodostaa
itsellemme kalpeintakaan käsitystä — enempää kuin ennen Galileita
olisi voitu kuvitella, mitä fysiikkamme on oleva; tuo psykologia olisi
luultavasti ollut nykyiseen psykologiaamme samassa suhteessa kuin
meidän fysiikkamme Aristoteleen fysiikkaan. Kaikille mekanistisille
käsityksille vieraana tiede suinkaan ei olisi syrjäyttänyt _a priori_
sellaisia ilmiöitä kuin meidän tutkimamme, vaan olisi käynyt täysin
innoin niihin käsiksi; »psyykillinen tutkimus» kenties olisi ollut
eräitä sen kaikkein tärkeimpiä huolia. Kunhan yleisimmät henkisen
toiminnallisuuden lait olisi ehditty keksiä (kuten keksittiin
mekaniikan perusteet), olisi siirrytty puhtaan hengen alueelta
elämään: olisi syntynyt biologia, mutta vitalistinen biologia, aivan
toisenlainen kuin nykyinen senniminen tieteenhaara, biologia, joka
olisi ryhtynyt etsimään elollisten olioiden aistittavien muotojen takaa
sitä sisäistä, näkymätöntä voimaa, jonka ilmennyksiä muodot ovat.
Tuohon voimaan me emme pääse vaikuttamaan, koska henkeä käsittelevä
tieteemme on vielä kapaloissaan; senvuoksi oppineet eivät olekaan
väärässä soimatessaan vitalismia hedelmättömäksi opiksi: se on
hedelmätön nykyään, mutta ei ole oleva hedelmätön aina, ja tämä soimaus
olisi vältetty, jos uudenajan tiede olisi ryhtynyt asioihin toiselta
taholta. Tämän vitalistisen biologian ohella olisi syntynyt lääketiede,
joka olisi korjannut _välittömästi_ vitaalisen voiman puutoksia, joka
ei olisi pitänyt silmällä vaikutuksia, vaan syytä, ei kehäviivaa, vaan
keskipistettä: suggestioterapia, tai yleisemmin sanoen hengen vaikutus
henkeen, olisi voinut kehittyä muotoihin ja mittasuhteisiin, joista
meillä ei ole aavistustakaan. Niin olisi saanut alkunsa, niin olisi
kehkeytynyt henkistä toiminnallisuutta käsittelevä tiede. Mutta kun
tiede sitten seuraillen hengen ilmennyksiä yhä alenevassa sarjassa
elämän ja elollisen aineen läpi kuljettuansa olisi vähitellen saapunut
elottomaan aineeseen, niin se olisi äkkiä pysähtynyt, hämmästyneenä,
ymmällä. Se olisi yrittänyt sovelluttaa tähän uuteen tutkimusesineeseen
tavanmukaisia menetelmiänsä eikä olisi päässyt siihen mitenkään käsiksi
enempää kuin laskelma- ja mittausmenetelmät ovat nykyään päässeet
käsiksi hengen ilmiöihin. Silloin olisi mystiikan valtakuntana ollut
aine eikä henki. Otaksun sitten, että jossakin tuntemattomassa maassa —
esimerkiksi Amerikassa, mutta sellaisessa Amerikassa, jota ei Eurooppa
olisi löytänyt ja joka ei olisi joutunut mihinkään yhteyteen kanssamme
— olisi kehittynyt tiede, täysin samanlainen kuin meidän nykyinen
tieteemme kaikkine mekaanisine sovellutuksinensa. Aika ajoin olisivat
Irlannin tai Bretagnen rannikoilta aavalle ulapalle uskaltautuneet
kalastajat voineet nähdä etäällä, taivaanrannalla, amerikkalaisen
aluksen kulkemassa täyttä vauhtia vastatuuleen — ilmiön, jota me
nimitämme höyrylaivaksi. He olisivat palattuaan kertoneet näkemiänsä.
Olisiko heitä uskottu? Todennäköisesti ei. Heidän tiedonantojansa olisi
epäilty sitä enemmän mitä perinpohjaisemmin mielet olisi vallannut
puhtaasti psykologinen tiede, suuntautumiseltansa fysiikan ja kemian
täydellinen vastakohta. Silloin olisi epäilemättä perustettu seura,
samanlainen kuin nyt — mutta tällä kertaa _fyysillisen_ tutkimuksen
seura — joka olisi kuulustellut todistajia, tutkinut ja arvostellut
heidän tiedonantojansa, osoittanut höyrylaivojen »ilmestymiset»
uskottaviksi. Mutta kun tutkimusseuralla ei olisi toistaiseksi ollut
käytettävänänsä muuta kuin tämä historiallinen tai kriitillinen
menetelmä, se ei olisi voinut hälventää niiden epäilyksiä, jotka
olisivat sitä kehottaneet — koska se uskoi näiden ihmeellisten alusten
olemassaoloon — valmistamaan sellaisen aluksen ja panemaan sen
liikkeelle.

Niin minä toisinaan haaveksin. Mutta kesken haaveitani minä piankin
havahdun ja sanon itselleni. Ei! Ei ole ollut mahdollista eikä
suotavaakaan, että ihmishenki noudattelee sellaista kulkusuuntaa.
Se ei ole ollut mahdollista, koska jo uusien aikojen koitteessa oli
olemassa matematiikka ja koska välttämättä täytyi aluksi kirvoittaa
siitä ilmi kaikki, mitä se saattoi antaa tähän maailmaan kohdistuvien
tietojemme kartuttamiseksi: saaliista ei sovi luopua, kun vastineena
on kenties pelkkä varjo. Mutta jos se olisikin ollut mahdollista, ei
olisi ollut psykologisen tieteen oman menestyksen kannalta suotavaa,
että ihmishenki olisi ensinnä käynyt siihen käsiksi. Jos näet olisi
tällä alueella käytelty työtä, kykyä ja neroa yhtä suuri määrä kuin
on uhrattu ainetta tutkiviin tieteisiin, niin epäilemättä olisi
hengen tunteminen voitu kehittää sangen pitkälle. Mutta jotakin
siitä sentään olisi aina puuttunut, jotakin arvaamattoman kallista,
jota vailla kaikki muu menettää paljonkin arvostaan: täsmällisyys,
tarkkuus, huolellinen todistaminen, tottumus sen erottamiseen,
mikä on vain mahdollista tai todennäköistä, siitä, mikä on varmaa.
Ei pidä luulla, että nuo ovat älyn luontoperäisiä ominaisuuksia.
Ihmiskunta on tullut toimeen ilman niitä hyvinkin pitkiä aikoja,
ja ne eivät olisi kenties milloinkaan ilmestyneet maailmaan, ellei
olisi sattunut muinoin eräässä Kreikanmaan kolkassa olemaan kansaa,
jolle likimääräisyys ei riittänyt ja joka keksi täsmällisyyden. Oliko
matemaattinen todistus — kreikkalaisen nerouden tuote — tässä kohden
vaikutus vaiko syy? En tiedä; mutta kieltämättä on todistuksen tarve
juuri matematiikan avulla levinnyt laajalti vallaten ihmismielessä
alaa sitä enemmän, mitä suuremman määrän aineellisia ilmiöitä
matemaattinen tiede mekaniikan välityksellä sulki piiriinsä. Tottumus
asettaa konkreettisen todellisuuden tutkimukselle samoja täsmällisyys-
ja tarkkuusvaatimuksia, jotka ovat matemaattiselle ajattelulle
luonteenomaiset, on niinmuodoin luontumus, josta saamme kiittää aineen
tieteitä ja jota meillä ei olisi ollut ilman niitä. Senvuoksi olisi
suoraa päätä henkisiin tutkimusesineisiin kohdistuva tiede jäänyt
epävarmaksi ja epämääräiseksi, miten pitkälle se olisikaan kehittynyt:
se ei kukaties olisi milloinkaan erottanut sitä, mikä on vain
todennäköistä, siitä, mikä on lopullisesti todeksi tunnustettava. Nyt
sitävastoin, kun perinpohjaisesti ainetta tutkittuamme kykenemme tuon
eron havaitsemaan ja meissä on sen edellyttämät ominaisuudet, voimme
pelkäämättä lähteä psykologisten realiteettien melkein tutkimattomalle
alueelle. Jos etenemme viisaan uskaliaasti ja luovumme huonosta
metafysiikasta, joka haittaa liikkeitämme, niin hengen tiede voi johtaa
tuloksiin, jotka kohoavat kaikkia toiveitamme korkeammalle.




IV.

UNENNÄKÖ


Aihe, jota käsittelemään Sielutieteellinen laitos on hyväntahtoisesti
minut kutsunut, on niin moniosainen, sisältää niin paljon ongelmia,
psykologisia, vieläpä metafyysillisiäkin, se vaatisi niin pitkiä
kehittelyjä — ja meidän aikamme on kovin rajoitettu — että jätän
luvallanne pois kaikki alkulauseet, sivuutan syrjäseikat, käyn suoraa
päätä käsiksi asian ytimeen.

Minä näen unta. Kaikenlaisia olioita liikkuu editseni, yksikään niistä
ei ole todella olemassa. Minä luulen kulkevani edestakaisin, kokevani
sarjan seikkailuja, vaikka lepäänkin vuoteessani kaikessa rauhassa.
Kuuntelen omaa puhettani ja kuulen itselleni vastattavan, mutta olenkin
yksin enkä sano mitään. Mistä tämä harhavaikutelma? Miksi havaitsenkaan
henkilöitä ja olioita ikäänkuin ne olisivat todella läsnä?

Ensinnäkin: eikö ole mitään olemassa? Eikö näölle, kuulolle, tunnolle
jne. tarjoudu unessa samoin kuin valveillakin jonkinlainen _aistittava
aines_?

Sulkekaamme silmämme nähdäksemme mitä tapahtuu. Useat henkilöt sanovat,
ettei tapahdu mitään; seikka on se, etteivät he katso tarkkaavasti.
Itse asiassa havaitsee koko joukon asioita. Ensinnäkin tumman taustan.
Sitten erivärisiä läikkiä, toisinaan himmeitä, toisinaan omituisen
heleitä. Nuo läikät laajenevat ja supistuvat, vaihtavat muotoa ja
vivahdustansa, sekaantuvat toisiinsa. Muutos voi olla hidas ja
asteittainen. Toisinaan se taas tapahtuu äärimmäisen nopeasti. Mistä
johtuukaan tämä haaveellinen värileikki? Fysiologit ja psykologit
ovat puhuneet »valotomusta», »silmäspektreistä», »fosfeeneista»;
he sanovat näiden ilmiöiden johtuvan verkkokalvon verenkierrossa
alinomaa tapahtuvista lievistä muutoksista tai suljetun silmäluomen ja
silmämunan puristuksesta, joka mekaanisesti kiihottaa näköhermoa. Mutta
vähät ilmiön selityksestä ja sille annetuista nimistä. Se esiintyy
kaikilla ihmisillä ja muodostaa epäilemättä sen kankaan josta me
leikkaamme useat unemme.

Jo Alfred Maury ja samoihin aikoihin markiisi d'Hervey de Saint
Denis olivat huomanneet, että nämä muodoltaan häilyvät väriläikät
voivat unenhorroksiin vaipuessamme vakaantua kuvaten niiden esineiden
ääriviivoja, jotka unen muodostavat. Tämä huomio oli kumminkin hieman
epäiltävä, koska siitä vastasi puolinukuksissa olevien psykologien
kokemus. Eräs amerikkalainen filosofi, Yale-yliopiston professori G.T.
Ladd on myöhemmin keksinyt tarkemman menetelmän, sovellutukseltansa
vaikean, sillä se vaatii eräänlaista harjaannuttamista. Menetelmä on
sellainen, että pidetään herätessä silmät suljettuina ja säilytetään
hetken aikaa uni, joka kohta häipyy, ensin näkökentästä ja epäilemättä
pian muististakin. Silloin nähdään unen esineiden hajoavan fosfeeneiksi
ja sekaantuvan niihin väriläikkiin, joita silmä todella havaitsi
luomien ollessa suljettuina. Me esimerkiksi luemme sanomalehtiä,
— siinä unemme. Heräämme, ja sanomalehdestä, jonka rivit käyvät
himmeiksi, jää valkea täplä epämääräisine mustine viiruineen, — siinä
todellisuus. Toinen tapaus: uni kuljettaa meidät ulapalle; harmaat,
vaahtopäiset aallot vyöryvät silmänkantamattomiin. Herätessä kaikki
häipyy suureen haaleanharmaaseen täplään, joka on täynnä loistavia
pisteitä. Täplä oli olemassa, loistavat pisteet samoin. Unennäön
kestäessä havainnollemme siis tarjoutui _näkötomua_ ja tämä tomu auttoi
unennäköä syntymään.

Oliko se ainoana auttajana? Rajoittuaksemme vielä näköaistiin
huomautamme, että sellaisten näköaistimusten ohella, joiden lähde
on sisäinen, esiintyy toisia, jotka aiheuttaa ulkoinen syy. Vaikka
luomet ovatkin ummessa, silmä kumminkin yhä erottaa valon varjosta,
tunteepa vielä, määrätyissä rajoissa, valon laadunkin. Todellisen
valon aikaansaamat aistimukset ovatkin monien uniemme aiheena. Äkkiä
sytytetty kynttilä herättää nukkujassa, ellei hänen unensa ole ylen
sikeä, sarjan näkyjä, joita vallitsee tulipalon mielikuva. Tissié
mainitsee kaksi sellaista esimerkkiä: »B... uneksii Aleksandrian
teatterin olevan _tulessa_; lieska valaisee kokonaista kaupunginosaa.
Samassa hän havaitsee siirtyneensä keskelle Konsulientorin allasta:
_tulenliekki_ kiitää pitkin ketjuja, jotka yhdistävät toisiinsa
altaan ympärillä olevia järeitä kulmapylväitä. Sitten hän löytää
itsensä Pariisista, näyttelyrakennuksen luota, joka on _tulessa_...
hän näkee sydäntäsärkeviä kohtauksia jne. Hän kavahtaa hereille.
Hänen silmiinsä oli sattunut tarkastuskierroksellansa olevan sisaren
ohimennen hänen vuodettansa kohti heittämä sädekimppu. — M... uneksii
olevansa meriväessä, jossa on aikaisemmin palvellut. Hän saapuu
Fort-de-Franceen, Touloniin, Krimille, Konstantinopoliin. Hän näkee
_salamoita_, kuulee ukkosen jylisevän... vihdoin hän ottaa osaa
taisteluun, jossa näkee _tulen_ tuiskivan tykkien suista. Hän hätkähtää
hereille. Samoinkuin B:n oli hänetkin herättänyt hoitajattaren lyhdyn
valo.» Sellaisia unia voi räikeä ja odottamaton valo aiheuttaa.

Suuressa määrin toisenlaisia ovat ne unet, joita saa aikaan jatkuva
ja lempeä valo, esimerkiksi kuutamo. Krauss kertoo eräänä yönä
herätessään olleensa ojentamassa kättänsä kohti jotakin, joka hänen
unessansa oli ollut nuori tyttö, mutta nyt osoittautui kuuksi,
jonka valo lankesi suoraan nukkujan kasvoihin. Tapaus ei ole ainoa
laatuansa; näyttää siltä kuin kuutamon säteet nukkuvan silmiä hyväillen
yleensäkin herättelisivät neitseellisiä ilmestymiä. Eikö sitä ilmaise
tarina Endymionista: ikuiseen uneen vaipuneesta paimenesta, jota
Selene-jumalatar (toisin sanoen: Kuu) hartaasti rakastaa?

Korvassa on myös sisäiset aistimuksensa — surinaa, helinää, vihellystä
— jotka erotamme huonosti valveilla ollessamme ja jotka uni tekee
selvästi havaittaviksi. Sitäpaitsi me uneen vaivuttuammekin kuulemme
yhä eräitä ulkoapäin tulevia ääniä. Jonkin huonekalun narahdus, tulen
rätinä, ikkunaa pieksävä sade, savutorvessa kromaattista sävelsarjaansa
laulava tuuli kaikuvat vielä korvaan, ja uni tekee niistä keskusteluja,
huutoja, konsertteja yms. Alfred Mauryn korvan juuressa hangataan
saksia ja atuloita hänen nukkuessaan; hän uneksii heti kuulevansa
hätäkellon äänen ja ottavansa osaa v. 1848 kesäkuun tapahtumiin. Voisin
mainita muitakin esimerkkejä. Äänet eivät kumminkaan useimmissa unissa
ole yhtä tärkeässä asemassa kuin muodot ja värit. Näkövaikutelmat
vallitsevat; useasti me vain näemme, vaikka luulemmekin samalla
kuulevamme. Sattuu, kuten Max Simon huomauttaa, että pidämme unessa
vireillä pitkää keskustelua ja havaitsemme sitten äkkiä, ettei kukaan
puhu eikä ole puhunut. Puhetoverimme ja meidän kesken oli tapahtunut
välitön ajatustenvaihto, äänetön pakina. Omituinen ilmiö ja kuitenkin
helppo selittää. Yleensä tarvitaan todellisia aistittuja ääniä, jotta
kuulisimme ääniä unessa. Tyhjästä uni ei luo mitään, ja milloin emme
tarjoa sille sointuainesta, sen on vaikea synnyttää soinnullisuutta.

Tuntoaisti on muuten sekin osallisena samoin kuin kuulo. Paine,
puristus tulee yhä tajutuksi unessakin. Painaen leimansa niihin kuviin,
jotka määrättynä hetkenä täyttävät tajunnan kentän, tuntoaistimus
voi muuttaa niiden muotoa ja merkitystä. Otaksukaamme, että paidan
kosketus yht'äkkiä tuntuu ihossa: silloin nukkuva muistaa olevansa
kevyesti pukeutunut. Jos hän oli parhaillaan kävelevinään katua,
niin hän esiintyy ohikulkijain nähden ylen yksinkertaisessa asussa.
Kanssaihmiset muuten eivät ollenkaan närkästy, sillä harvoin näyttävät
unessa ilmenevät omituisuutemme liikuttavan katsojia, miten hämillämme
itse lienemmekin. Kerroin äsken varsin tunnetun unen. Tässä on toinen,
joka sekin varmaan on tuttu monille teistä. Tuntee lentävänsä,
leijailevansa, liikkuvansa halki avaruuden maahan koskettamatta. Kerran
esiinnyttyään se pyrkii toistumaan, ja jokaisen uuden kokemuksen
johdosta unennäkijä sanoo itsellensä: »Minä olen monesti uneksinut
liiteleväni maakamaran yläpuolella, mutta tällä kertaa minä olen ihan
valveillani. Nyt minä tiedän ja osoitan toisillekin, että ihminen voi
vapautua painovoiman laeista.» Jos heräätte äkkiä, on luullakseni
laita näin: Te olitte tuntenut jalkojenne kadottavan tukikohtansa,
koska tosiaankin olitte pitkänänne. Koska kumminkaan ette uskoneet
nukkuvanne, ette tajunneet olevanne makuulla. Niinpä arvelitte
jalkojenne olevan irti maasta, vaikka muka olittekin seisaalla.
Tämä vakaumus kehitteli unennäkönne. Ottakaa huomioon, että milloin
tunnette lentävänne, luulette syöksyvänne joko oikeaan tai vasempaan
äkkinäisin liikkein kohottaen käsivartta ikäänkuin liikuttaisitte
siipeänne. Syöksymissuunta riippuu siitä, kummalla kyljellä makaatte.
Jos heräätte, niin huomaatte lentämisestä koituvan ponnistuksen tunnon
aiheutuvan käsivarren ja ruumiin puristamisesta vuodetta vasten.
Aiheuttajastansa irrotettuna ei viimeksi mainittu tunto ollut muuta
kuin heikko väsymyksen tunne, johonkin ponnistukseen soveltuva.
Liityttyään siihen vakaumukseen, että ruumiinne on kohonnut maasta, se
täsmällistyy lentämisestä koituvan ponnistuksen tunnoksi.

On mielenkiintoista havaita, kuinka puristusaistimukset, kohoten
näkökenttään ja käyttäen hyväkseen siinä olevaa valotomua voivat
muuttua muodoiksi ja ja väreiksi. Max Simon näki kerran unta, että
hänen edessään oli kaksi kultarahapinoa, jotka olivat eri korkeat
ja joita hän yritti tasoittaa, onnistumatta. Hänet valtasi kirpeä
tuskantunne, joka kasvoi kasvamistaan herättäen hänet lopulta. Silloin
hän havaitsi toisen säärensä kietoutuneen peitteen poimuihin, joten
jalat eivät olleet yhtä korkealla ja hän yritti turhaan saada niitä
toistensa tasalle. Tuosta oli ilmeisesti aiheutunut epämääräinen
_erikoisuuden_ aistimus, joka tunkeutui näkökenttään, löysi sieltä
(esitän tämän otaksumanani) yhden tai useampia keltaisia läikkiä ja
ilmaisi itsensä visuaalisesti kahtena erikorkeana kultarahapinona. Unen
kestäessä ilmenevät tuntoaistimukset taipuvat niinmuodoin itsestänsä
muuttumaan näkövaikutelmiksi ja sujuttautumaan siinä muodossa
unennäköön.

Vielä tärkeämpiä ovat sisäiset tuntoaistimukset, joita syntyy
elimistön kaikissa kohdissa ja varsinkin sisälmyksissä. Uni voi niihin
luoda, tai pikemmin palauttaa, omituisen hienouden ja terävyyden. Ne
ovat epäilemättä ilmenneet jo valveilla ollessamme, mutta silloin
toimintamme esti meitä niitä havaitsemasta, me elimme itsemme
ulkopuolella: uni palauttaa meidät omaan itseemme. Voi sattua,
että kurkun- tai nielurisojen tulehdukselle tms. alttiit henkilöt
havaitsevat unessa sairautensa ja tuntevat kurkun tienoilla ilkeätä
pistelyä. Pelkkä harhavaikutelma, ajattelevat he herätessään. Mutta
harhavaikutelma, ikävä kyllä, muuttuu varsin helposti todellisuudeksi.
Tiedetään vakavia sairaustapauksia, kaatumataudin puuskia, sydäntaudin
kohtauksia, jotka uni on siten ennustanut. Niin ollen ei pidä oudoksua,
jos filosofit, kuten Schopenhauer, väittävät unennäön tulkitsevan
tajunnalle sympaattisesta hermojärjestelmästä saapuvia värähtelyjä,
jos psykologit, esimerkiksi Scherner, otaksuvat jokaisen elimen
kykenevän aiheuttamaan erikoisia unia, jotka sitä vertauskuvallisesti
edustavat ja jos vihdoin lääketieteilijät, esimerkiksi Artigues,
ovat kirjoittaneet tutkimuksia unennäön »semeiologisesta»
['oireopillisesta'] merkityksestä tahtoen tehdä siitä diagnostisen
välineen. Myöhemmin on Tissié osoittanut, kuinka ruoansulatuksen,
hengityksen ja verenkierron häiriöt ilmaisevat itsensä määrätynlaisina
unennäköinä.

       *       *       *       *       *

Toistan lyhyesti, mitä olen esittänyt, luonnollisen unen aikana
aistimme eivät suinkaan ole suljetut ulkoapäin tulevilta vaikutelmilta.
Tosin eivät vaikutelmat silloin enää ole yhtä täsmällisiä, mutta sen
sijaan ne löytävät runsaasti »subjektiivisia» vaikutelmia, jotka
valveilla ollessa, liikkuessamme ulkoisessa, kaikkien ihmisten
yhteisessä maailmassa, olivat jääneet meiltä huomaamatta, ja ilmestyvät
jälleen nukkuessamme, koska silloin elämme vain itseämme varten. Eipä
edes sovi sanoa havaintomme supistuvan; pikemmin se laajentaa, ainakin
eräisiin suuntiin, toiminta-aluettansa. Totta kyllä, että se menettää
jännityksestään, minkä ulottuvaisuudessaan voittaa. Sen voittosaalis
on hajanaista ja sekavaa. Mutta siitä huolimatta me valmistamme
unennäkömme todellisten aistimusten avulla.

Miten me valmistamme? Aistimukset, joita käyttelemme aineksena, ovat
häilyviä ja epämääräisiä. Tarkastelkaamme niitä, jotka esiintyvät ensi
sijassa, niitä värillisiä läikkiä, joita ilmestyy eteemme, kun suljemme
silmäluomet. Näemme esimerkiksi mustia viivoja valkealla taustalla. Ne
voivat esittää pöytäliinaa, sakkilautaa, kirjoitettua sivua ja paljon
muuta. Mikä tässä valitsee? Mikä on se muoto, joka painaa ratkaisun
leiman aineen epämääräisyyteen? — Se muoto on muisti.

Huomattakoon ensinnäkin, ettei uni ylipäänsä luo mitään. Epäilemättä
tiedetään eräitä esimerkkejä unen kestäessä suoritetusta
taiteellisesta, kirjallisesta tai tieteellisestä työstä. Mainitsen
tässä ainoastaan kaikkein tunnetuimman. Tartini, kahdeksannellatoista
vuosisadalla elänyt säveltäjä, ahersi erään sävellyksen kimpussa,
mutta muusa esiintyi uppiniskaisena. Säveltäjä nukahti, ja silloinpa
ilmestyi paholainen omassa hahmossaan, tempasi viulun ja soitti
halutun sonaatin. Herättyänsä Tartini kirjoitti sonaatin muististaan;
hän on jättänyt sen meille »Paholaisen sonaatin» nimisenä. Niin
ylimalkaisesta tiedonannosta emme kuitenkaan voi saada asiaan mitään
valaistusta. Pitäisi tietää, eikö Tartini valmistanut sonaattiansa
kokiessaan palauttaa sitä mieleensä. Herätessä mielikuvitus toisinaan
tuo lisiä unennäköön, muuntelee sitä, paikkailee aukkoja, jotka
voivat olla melkoiset. Minä olen etsinyt seikkaperäisempiä ja
varsinkin uskottavampia huomioita, mutta olen löytänyt vain yhden —
englantilaisen kirjailijan Stevensonin teoksista. Mielenkiintoisessa
tutkielmassaan _A chapter on dreams_ (»Luku unennäöistä») Stevenson
kertoo sommitelleensa tai ainakin luonnostelleensa kaikkein
omaperäisimmät kertoelmansa unessa. Mutta jos luette tarkkaavasti
mainitun luvun, huomaatte kirjailijan tunteneen eräänä elämänsä kautena
psyykillisen tilan, josta hänen oli vaikea sanoa, oliko se unta vaiko
valveillaoloa. Minä uskon, että hengen tehdessä luovaa työtä, sen
suorittaessa ponnistusta, jota teoksen sommittelu tai ongelman ratkaisu
vaatii, ei ole kysymyskään unesta; — ei ainakaan se hengen osa,
joka työskentelee, ole sama kuin se, joka uneksii; edellinen jatkaa
salatajunnassa tutkimusta, joka ei vaikuta unennäköön ja ilmenee vasta
herättyä. Uni itse on menneisyyden eloonheräämistä. Mutta me emme
kykene tuntemaan siinä ilmenevää menneisyyttä. Usein on kysymyksessä
unohtunut yksityisseikka, muistikuva, joka näytti hävinneen, mutta
itse asiassa piili muistin syvänteissä. Usein esiintyy unikuvana jokin
esine tai asia, joka on havaittu tarkkaamatta, melkein tajuttomasti,
valveilla oltaessa. Erityisesti keräilee muisti rikkoutuneiden
muistikuvien sirpaleita esittäessään ne nukkujan tajunnalle
hajanaisessa muodossa. Sellaisen, kaikkea järjellistä tarkoitusta
vailla olevan kokoelman edessä äly (joka jatkaa omaa työtänsä,
väitettäköönpä mitä tahansa) etsii jotakin tarkoitusta, arvelee
hajanaisuuden johtuvan aukoista ja täyttää nämä toisia muistikuvia
herättämällä; nämä ilmenevät useasti samanlaisessa epäjärjestyksessä,
vaativat vuorostansa uutta selitystä ja niin edespäin loppumattomiin.
En kumminkaan tahdo nyt korostaa seikkaa sen enempää. Riittäköön
kun sanon, äskeiseen kysymykseen vastatakseni, että se voima, joka
toimittaa unta varten aistielinten välityksellä tajuntaan tulleita
aineksia, se voima joka muuttaa täsmällisiksi esineiksi silmien,
korvien, ruumiin koko ulkopinnan ja koko sisäosien vaikutelmat, on
muisti.

Muisti! Valveilla ollessamme mielessämme on paljon muistikuvia,
jotka sukeltavat esiin ja taas häviävät vaatien huomiotamme kukin
vuorollansa. Mutta sellaiset muistikuvat liittyvät kiinteästi
tilanteeseemme ja toimintaamme. Minä muistan tällä hetkellä markiisi
Herveyn unennäköä käsittelevän teoksen. Se johtuu siitä, että puhun
unennäöstä ja olen sielutieteellisellä laitoksella: ympäristöni ja
askarrukseni, se mitä havaitsen ja mitä olen tekemässä, suuntaavat
muistini toimintaa erikoiselle uralle. Miten vierailta valveilla
ollessamme esiintyvät muistikuvat usein näyttänevätkin kulloisellekin
toiminnallemme, ne kuitenkin aina liittyvät siihen jollakin tavalla.
Mikä on muistin tehtävänä eläimen olemuksessa? Sen on palautettava
eri tilaisuuksissa mieleen ne edulliset tai vahingolliset seuraukset,
joita on voinut johtua aikaisemmista samanlaatuisista tapauksista,
ja siten neuvottava, miten tällä kertaa tulee menetellä. Ihmisessä
muisti tosin ei ole yhtä kiinteästi kytketty toimintaan, mutta liittyy
siihen yhä: muistikuvamme muodostavat solidaarisen kokonaisuuden,
voimmepa sanoa: pyramidin, jonka lakkaamatta liikkuva kärki yhtyy
nykyhetkeemme työntyen sen keralla tulevaisuuteen. Mutta niiden
muistikuvien takana, jotka siten liittyvät kulloiseenkin toimintaamme
ja sen nojalla ilmaisevat itsensä, on toisia, tuhansia ja tuhansia
toisia, syvällä, tajunnan valaistun näyttämön alla. Niin, uskonpa,
että siellä on mennyt elämämme, pienempiä yksityiskohtiaan myöten
säilyneenä, ja ettemme unohda mitään, että kaikki, mitä olemme
havainneet, ajatelleet tai tahtoneet tajuntamme heräämishetkestä
alkaen, säilyy rajattomiin. Mutta ne kuvat, joita muistini siten
säilyttää pimeimmissä syvyyksissään, elävät siellä näkymättöminä
haamuina. Ne kenties ikävöivät valkeutta, mutta eivät kumminkaan yritä
siihen kohota, koska tietävät sen mahdottomaksi, koska tietävät,
että minulla, elävällä ja toimivalla olennolla, on muuta tekemistä
kuin pitää niistä huolta. Mutta otaksukaahan, että minulta jonakin
hetkenä häviää se mielenkiinto, joka yleensä kohdistuu kulloiseenkin
tilanteeseen, tärkeään tehtävään, siihen, mikä kerää yhteen ainoaan
pisteeseen muistin koko toimintavoiman. Toisin sanoen: otaksukaa,
että vaivun uneen. Silloin nuo liikkumattomat muistikuvat havaitsevat
minun poistaneen esteen, kohottaneen sijoiltaan sen laskuluukun,
joka oli pakottanut niitä pysyttelemään tajunnan maanalaisissa
kerroksissa, ja alkavat liikkua. Ne kohoavat, liikehtivät, suorittavat
tajuttomuuden yössä suunnattoman kalmankarkelon. Ne syöksyvät kaikin
raottuneelle ovelle. Ne tahtoisivat mielellään päästä kaikin siitä
kulkemaan. Se on mahdotonta, niitä on liian paljon. Mitkä sitten
tulevat valituiksi tästä kutsuttujen suuresta joukosta? Arvaatte sen
helposti. Äsken, valveessani, olivat suvaittuja muistikuvia ne, jotka
voivat ilmaista sukulaissuhteita silloisen tilanteen, todellisten
havaintojen kanssa. Nyt tulevat kysymykseen häilyvämmät silmiini
piirtyvät muodot, epämääräisemmät korviini kuuluvat äänet, epäselvempi
ruumiini ulkopinnalle hajaantunut tunto, mutta myöskin lukuisammat
elimistöni sisäosista saapuvat aistimukset. Niistä muistihaamuista,
jotka pyrkivät täyttymään värillä, soinnullisuudella, saavuttavat
tarkoituksensa ainoastaan ne, jotka kykenevät assimiloimaan värillisen
tomun, kuulemani ulkoa ja sisältä kaikuvat äänet jne. ja jotka lisäksi
sointuvat orgaanisten vaikutelmieni luomaan yleiseen affektiiviseen
tilaan. Kun sellainen yhtyminen tapahtuu muistin ja aistimuksen
kesken, niin syntyy unennäkö. Eräällä Enneadiensa runollisella sivulla
filosofi Plotinos, Platonin tulkitsija ja seuraaja, selittää meille,
kuinka ihmiset syntyvät elämään. Luonto, sanoo hän, luonnostelee
elolliset ruumiit, mutta vain luonnostelee ne. Omien voimiensa varaan
jätettynä se ei pääsisi perille asti. Sielut puolestansa asuvat Ideain
maailmassa. Kykenemättä toimimaan ja sitä muuten ajattelemattakaan ne
liitelevät ajan ja avaruuden tuolla puolen. Mutta ruumiiden joukossa on
sellaisia, jotka vastaavat muodoltaan suuremmassa määrin kuin toiset
määrättyjen sielujen kaipuuta. Ruumis, joka ei sukeudu täysin valmiina
luonnon käsistä, kohoaa kohti henkeä, joka antaa sille täydellisen
elämän. Ja henki, joka katselee ruumista, missä on havaitsevinaan
heijastuksen itseänsä, lumoutuu kuin kuvastimeen tuijotellen, myöntyy
houkutukseen, taipuu ja lankeaa. Sen lankeemus on elämän alku.
Tahtoisin verrata noihin irrallisiin henkiin niitä muistikuvia, jotka
odottavat tajuttomuuden uumenissa. Samoin ovat yölliset aistimuksemme
verrattavissa noihin tuskin luonnosteltuihin ruumiisiin. Aistimus on
kuuma, värikäs, värähtelevä ja melkein elävä, mutta epämääräinen.
Muistikuva on selvä ja täsmällinen, mutta vailla sisältöä ja elämää.
Aistimus haluaisi mielellään löytää muodon, joka täsmällistyttäisi
sen ääriviivat. Muistikuva tahtoisi saada ainetta täyttyäkseen,
kyltyäkseen, todellistuakseen. Ne vetävät toisiaan puoleensa, ja
muistikuvahaamu aineellistuu aistimuksessa, joka tuo siihen lihaa ja
verta, muuttuen omaa elämäänsä eläväksi olioksi, unennäöksi.

Unennäkö ei siis ole synnyltään ollenkaan salaperäinen. Unemme
sukeutuvat suunnilleen samoin kuin ulkomaailman näkeminen. Tapahtuman
mekanismi on suurin piirtein sama. Se, mitä näemme silmiemme edessä
olevasta esineestä, se, mitä kuulemme korvamme ulottuvilla lausutuista
sanoista, on todellisuudessa vain vähän siihen verrattuna, mitä
muistimme tuo sen lisäksi, luuletteko sanomalehteä lukiessanne tai
kirjaa selaillessanne todella havaitsevanne jokaisen kirjaimen
jokaisesta sanasta, tai edes jokaisen sanan jokaisesta lauseesta?
Jos niin olisi laita, ette lukisi montakaan sivua päivässä. Itse
asiassa te havaitsette sanasta, vieläpä lauseestakin, vain muutamia
kirjaimia tai muutamia luonteenomaisia piirteitä, ainoastaan sen
verran kuin tarvitsette voidaksenne arvata lopun: kaiken muun te
olette näkevinänne, vaikka se todellisuudessa näyttäytyy teille
hallusinaationa. Lukuisat ja yhtäpitävät kokemukset eivät jätä tässä
kohden mitään epäilyksen sijaa. Mainitsen vain Goldscheiderin ja
Müllerin suorittamat kokeet. Kokeentekijät kirjoittavat tai painattavat
yleisesti käytettyjä lauseparsia: »Pääsy ankarasti kielletty»,
»Neljännen painoksen alkulause» yms., mutta tekevät tahallaan virheitä
muuttamalla ja varsinkin jättämällä pois kirjaimia. Henkilö, jonka
tulee olla kokeenalaisena, odottaa pimeässä, luonnollisesti tietämättä,
mitä on kirjoitettu. Sitten valaistaan lausetta hyvin lyhyt aika,
niin lyhyt, ettei koehenkilö mitenkään ehtisi havaitsemaan kaikkia
kirjaimia. On tosiaankin otettu ennakolta kokeellisesti selkoa, miten
pitkä aika tarvitaan yhden kirjaimen havaitsemiseen, ja niinmuodoin
on helppo järjestää asia siten, ettei koehenkilö voi erottaa enempää
kuin esim. kahdeksan tai kymmenen kirjainta niistä kolmesta- tai
neljästäkymmenestä, jotka muodostavat koevälineen. Useimmiten onnistuu
lukeminen kuitenkin vaikeudetta. Mutta se ei ole näiden kokeiden
opettavaisin puoli.

Jos koehenkilöltä kysytään, mitkä kirjaimet hän on varmasti nähnyt,
voi sattua, että hänen mainitsemansa kirjaimet todellakin sisältyvät
koevälineeseen, mutta yhtä hyvin ne voivat olla olemattomia kirjaimia,
jotka on korvattu toisilla tai yksinkertaisesti jätetty pois. Henkilö
siis on, ajatuksen näyttäessä sitä vaativan, nähnyt kirkkaassa
valaistuksessa olemattomia kirjaimia. Todella havaitut kirjaimet ovat
ilmeisesti kohottaneet esiin muistikuvan. Löytäessään kaavan, jonka
todellistumisen nuo havaitut kirjaimet ovat aloittaneet, tajuton muisti
on heijastanut tuon muistikuvan ulos hallusinaationalaisessa muodossa.
Koehenkilö on _nähnyt_ tuon muistikuvan yhtä hyvin ja paremmin
kuin itsensä esitetyn lauseen. Sanalla sanoen: sujuva lukeminen on
arvaamista, mutta ei abstraktista arvaamista, siinä heijastuvat
muistikuvat, vain mieleen palautuvat ja niinmuodoin epätodelliset
aistimukset, jotka käyttelevät hyväkseen silloin tällöin löytämäänsä
osittaista todellistumista todellistuakseen täydellisesti.

Jonkin olion havaitseminen edellyttää siis valveillaolon aikana
tapahtumaa, joka on verrattavissa unessa ilmenevään. Me havaitsemme
ainoastaan olion luonnoksen; tämä luonnos kutsuu esiin kokonaisen olion
muistikuvan, ja kokonaismuisto, joka ei ollut tajuisena mielessämme,
vaan asui meissä pelkkänä _ajatuksena_, käyttää tilaisuutta hyväkseen
syöksyäksensä esiin. Tällaisen todellisuuden kehykseen sujuttautuvan
hallusinaation vallassa me olemme, kun _näemme_ olion. Sopisi muuten
sanoa paljonkin muistikuvan asenteesta ja esiintymisestä koko
tapahtuman kestäessä. Ei pidä luulla, että muistin uumenissa asuvat
kuvat pysyvät siellä liikkumattomina ja välinpitämättöminä. Ne ovat
odottamassa, ovat melkein aina tarkkaavaisia. Eikö satu toisinaan,
että ajatuksiimme vaipuneina sanomalehteä avatessamme heti osumme
näkemään sanan, joka täsmällisesti sopii ajatuksiimme? Mutta lauseessa
ei ole järkeä, ja kohta havaitsemme, ettei lukemamme sana ollutkaan
lehdessä painettuna: sanoissa oli vain joitakin yhteisiä piirteitä,
epämääräinen kokonaisvaikutelman yhdenmukaisuus. Ajatus, johon olimme
syventyneet, oli niinmuodoin ilmeisesti herättänyt salatajunnassamme
kaikki samansukuiset mielikuvat, kaikki vastaavien sanojen muistot,
ja saanut ne toivomaan jonkinlaista mahdollisuutta päästä takaisin
tajuntaan. Tajuiseksi tuli se kuva, jota määrätynlaisen sanakuvan
todellinen aistimus alkoi todellistaa. — Sellainen on varsinaisen
havainnon, sellainen myös unennäön mekanismi. Kummassakin tapauksessa
on toisaalla todellisia aistielinten vastaanottamia vaikutelmia ja
toisaalla muistikuvia, jotka sujuttautuvat vaikutelmaan ja käyttelevät
sen elinvoimaa palatakseen takaisin elämään.

       *       *       *       *       *

Mikä niin ollen erottaa toisistaan havaintoa ja unennäköä? Mitä on
nukkuminen? Minä en tietenkään kysele unen fysiologisia edellytyksiä.
Siitä kysymyksestä kiistelkööt fysiologit; se ei ole vielä läheskään
ratkaistu. Minä kysyn, millaiseksi meidän on otaksuttava nukkuvan
ihmisen tajunnan tila. Henki näet jatkaa toimintaansa unenkin
kestäessä, se käsittelee — kuten kohta näemme — aistimuksia ja
muistikuvia ja yhdistää, unessa samoin kuin valveillakin, aistimuksen
siihen muistikuvaan, jota aistimus kutsuu. Tapahtuman mekanismi
näyttää olevan molemmissa tapauksissa sama. Ja kumminkin meillä on
toisaalta normaalinen havainto, toisaalta unennäkö. Mekanismi siis ei
näytä toimivan aina samalla tavalla. Mikä on erona? Ja mikä on unen
luonteenomaisena psykologisena tunnusmerkkinä?

Älkäämme luottako liiaksi teorioihin. Nukkumisen on sanottu olevan
eristymistä ulkomaailmasta. Olemme kuitenkin nähneet, ettei uni
eristä aistejamme ulkoapäin tulevilta vaikutelmilta, vaan ottaa
niistä aineksen useimpiin sommitelmiinsa. Toiset ovat arvelleet
unen olevan korkeammille älyntoiminnoille suotua lepoa, ajattelun
keskeyttämistä. En usko, että sellainen otaksuma on pätevä. Unessa me
usein kohtelemme logiikkaa _välinpitämättömästi_ mutta emme ole silti
kykenemättömiä sitä noudattamaan. Vaikka olenkin vaarassa esittää
paradoksin, tekee mieleni sanoa, että unennäkijän virheenä on pikemmin
liiallinen järkeily. Hän välttäisi mahdottomuudet, jos seurailisi
pelkkänä katselijana näkemystensä ohikulkua. Kun hän sensijaan tahtoo
kaikin mokomin asioita selittää, niin hänen logiikkansa, jonka
tehtäväksi tulee punoa yhteen hajanaisia kuvia, voi luoda ainoastaan
naurettavan mukaelman ja lähennellä mielettömyyttä. Myönnän muuten,
että älyn korkeammat toiminnot unen aikana pääsevät vireestänsä ja
että ajatuskyky, silloinkin kun ei sitä ole siihen yllyttämässä kuvien
hajanainen leikki, toisinaan huviksensa matkii normaalista ajattelua.
Mutta samaa voisi sanoa kaikista muistakin toiminnoista. Niinmuodoin
emme määrittele unitilaa puhumalla loogillisen ajattelun häviämisestä
enempää kuin aistien sulkeutumisestakaan. Syrjäyttäkäämme teoriat ja
syventykäämme tosiasioihin.

Ratkaiseva kokemus on saatava omasta itsestänsä. Unen päättyessä
— koska unen kestäessä ei voi itseänsä mitenkään analysoida — on
väijyskeltävä, miten tapahtuu siirtyminen unesta valveille, on käytävä
siihen käsiksi mahdollisimman kiinteästi: tarkkaamalla sitä, mikä
luonnostansa pakenee kaikkea tarkkaavaisuutta, voi valveillaolon
kannalta yllättää nukkuvan ihmisen yhä vielä läsnäolevan tajunnantilan.
Se on vaikeata, mutta ei mahdotonta sille, joka on itseänsä
kärsivällisesti harjoittanut. Sallikaa puhujan itsensä kertoa teille
eräs unensa ja mitä hän luuli havaitsevansa herätessään.

Unennäkijä on seisovinaan puhujalavalla, edessään kuulijakunta.
Huoneen perältä kohoaa kuuluviin epämääräinen heikko hälinä. Se
paisuu, muuttuu jyrinäksi, ulvonnaksi, kauhistuttavaksi melskeeksi.
Vihdoin kaikuu joka puolelta säännöllisessä tahdissa huuto: »Ovelle!
Ovelle!» Samassa nukkuja äkkiä herää. Viereisessä puutarhassa haukkui
koira, ja jokaiseen haukahdukseen sulautui unen huuto: »Ovelle!»
Siihen tuokioon oli käytävä kiinni. Valveillaolon minä, joka on
sukeltautumassa esiin, kääntyy vielä läsnäolevan unen minän puoleen ja
sanoo sille: »Minä otan sinut kiinni verekseltä. Sinä näytät minulle
huutavan kuulijakunnan, vaikka kysymyksessä onkin vain haukkuva koira.
Älä yritäkään paeta; nyt olet hallussani; nyt sinun on ilmaistava
salaisuutesi, näytettävä minulle, mitä teit.» Siihen vastaa unen minä:
»Kuulehan: _Minä en tehnyt mitään_, ja juuri siinä kohden me eroamme
toisistamme, sinä ja minä. Luulotteletko, ettei sinun tarvitse tehdä
mitään kuullaksesi koiran haukkuvan ja käsittääksesi, että kysymyksessä
on haukkuva koira? Suuri erehdys! Sinä ponnistelet tietämättäsi
melkoisesti. Sinun on otettava koko muistisi, koko keräytynyt
kokemuksesi ja saatava se äkillisen supistumisen avulla tarjoamaan
kuulemallesi äänelle yksi ainoa kiinnekohta, se muistikuva, joka eniten
muistuttaa tätä aistimusta ja kykenee sen parhaiten tulkitsemaan:
silloin muistikuva peittää aistimuksen. On muuten välttämätöntä,
että saat aikaan täydellisen yhteenliittymisen, etteivät aistimus ja
mielikuva vähimmässäkään määrässä poikkea toisistaan (ellei, niin
oletkin unessa). Tämän yhteensovittamisen sinä voit saada varmaksi
ainoastaan aistimuksen ja muistin samanaikaisen tarkkaavaisuuden
tai pikemmin niiden jännittämisen avulla; niin menettelee räätäli
tullessaan koettamaan pukua, joka on vain kokoon kurottu: hän
vetää parhaan taitonsa mukaan kangasta kireämmälle ja kiinnittää
sitä nuppineuloilla ruumiisi alistuessa hänen toimenpiteisiinsä.
Valveillaolon aikana elämäsi niinmuodoin on työn elämää, silloinkin
kun luulet olevasi joutilaana, sillä sinun täytyy joka hetki valikoida
ja joka hetki karsia. Sinä valikoit aistimuksiasi, sillä sinä torjut
tajunnastasi tuhansia »subjektiivisia» vaikutelmia, jotka ilmaantuvat
jälleen kohta kun vaivut uneen. Sinä valikoit, vieläpä äärimmäisen
täsmällisesti ja herkkävaistoisesti, muistikuviasi, koska syrjäytät
jokaisen muistikuvan, joka ei muovaudu kulloisenkin tilasi mukaiseksi.
Tämä lakkaamatta suorittamasi valintatyö, tämä alinomaa uudistettu
sopeutuminen, on sen oleellisena ehtona, mitä nimitämme terveeksi
järjeksi. Mutta sopeutuminen ja valinta pitävät sinua jatkuvan
_jännityksen_ tilassa. Sinä et ole siitä hetkellisesti tietoinen,
enempää kuin tunnet ilmakehän painoa. Mutta ajan pitkään sinä väsyt.
Terveen järjen omistaminen on kovin väsyttävää.

»Minä sanon sinulle vastikään eroavani sinusta nimenomaan sikäli,
etten tee mitään. Siitä ponnistuksesta, joka on sinun alinomaisena
askareenasi, minä kerrassaan pidätyn. Sinä kiinnyt elämään; minä olen
siitä irti. Minulle käy kaikki yhdentekeväksi. Minä en välitä mistään.
Nukkuminen merkitsee mielenkiinnon laukeamista.

[Tässä esittämäni käsitys on voittanut alaa sen jälkeen kun sitä
esitelmässäni ehdottelin. Käsite on päässyt psykologiaan; nukkujan
tajunnan yleisen tilan merkitsemiseksi on sepitetty sana _désintérêt_
(»mielenkiintoinen lauenneisuus», »harrastuksettomuus»). Tähän
käsitteeseen on hra Claparède oksastanut erittäin mielenkiintoisen
teorian, joka pitää unta elimistön puolustusvälineenä, todellisena
vaistona.]

Ihminen nukkuu sikäli ja täsmälleen saman verran kuin hänen
mielenkiintonsa nukkuu. Äidiltä, joka nukkuu lapsensa vierellä, voi
jäädä kuulematta tykinjyske, mutta lapsen huokaus hänet herättää.
Nukkuiko hän tosiaankin lapseensa nähden? Me emme nuku siihen nähden,
mikä jatkuvasti pitää yllä mielenkiintoamme.

»Sinä kysyt, mitä minä teen uneksiessani. Minä sanon sinulle, mitä sinä
teet valvoessasi. Sinä otat minut, — minut, unien minän, minut, koko
menneisyytesi, — ja sujutat minut, supistamalla ja yhä supistamalla,
siihen varsin pieneen kehään, jonka piirrät kulloisenkin toimintasi
ympärille. Se on valvomista, se on normaalista psykologista elämää, se
on taistelua ja tahtomista. Mitä unennäköön tulee, tarvitseeko minun
sitä sinulle selittää? Se on tila, johon joudut aivan luonnollisesti
kohta kun luovut pyrkimyksestäsi, kohta kun jäät keskittymättä yhteen
ainoaan kohtaan, heti kun lakkaat tahtomasta. Jos olet itsepintainen,
jos vaadit jonkinlaista selitystä, niin kysy, kuinka tahtosi menettelee
saadessaan jokaisena valveillaolon tuokiona välittömästi ja melkein
tajuttomasti keskitetyksi kaikki, mitä sinussa on, siihen kohtaan,
joka kiinnittää mieltäsi. Mutta käänny siinä tapauksessa valve-elämän
psykologian puoleen. Sen tärkeimpänä tehtävänä on vastausten antaminen
sinulle, sillä _valvominen_ ja _tahtominen_ ovat yksi ja sama asia.»

Niin sanoisi unteni minä. Ja se kertoisi meille paljon muitakin
asioita, jos antaisimme sille luvan. Mutta on jo aika päästä
päätökseen. Mikä on unen ja valveillaolon oleellisena erona? Kokoan
vastauksen muutamaan sanaan sanomalla, että samat kyvyt ovat toimessa
valveilla ja unessa, mutta että ne ovat toisessa tapauksessa
jännitetyt, toisessa lauenneet. Uni on koko tajunnan elämää,
keskityksen vaatimaa ponnistusta vailla. Me havaitsemme yhä, muistamme
yhä, ajattelemme yhä: vaikutelmia, muistikuvia ja ajatussarjoja voi
nukkujan mielessä olla runsaasti, sillä runsaus ei merkitse hengen
alueella ponnistusta. Ponnistusta vaatii _sopeuttamisen täsmällisyys_.
Jotta koiran haukunta ohimennen irrottaa muististamme pauhaavan
kuulijakunnan muistikuvan, ei meidän tarvitse tehdä mitään. Mutta
sitä varten, että se syrjäyttää kaikki muut kuvat ja hakee esiin
koiranhaukunnan muistikuvan, ja että sen sitten voimme tulkita, ts.
tosiaankin havaita haukkumiseksi, tarvitaan todellista ponnistusta.
Unennäkijällä ei ole enää siihen voimia. Sikäli ja vain sikäli hän
eroaa valvovasta henkilöstä.

Sellainen on ero. Se ilmenee monessa eri muodossa. Minä en ryhdy
seikkaperäisesti asiaa käsittelemään, vaan rajoitun kiinnittämään
huomiota pariin kohtaan: unennäön häilyväisyyteen, sen usein ylen
nopeaan kehittymiseen, siihen erityiseen tärkeyteen, jonka se antaa
merkityksettömille muistikuville.

Häilyväisyys on helposti selitettävissä. Koska unen olemukseen kuuluu,
ettei se täsmällisesti sovelluta aistimusta muistikuvaan, vaan jättää
asian sattuman varaan, voi samaan unen aistimukseen liittyä hyvinkin
erilaisia muistikuvia. Näkökentässä esiintyy esim. vihreä läikkä,
täynnä valkoisia pilkkuja. Se voi materialisoitua kukkanurmikon tai
biljardipöydän mielikuvaksi — ja moneksi muuksi. Kaikki ne tahtovat
herätä jälleen eloon aistimuksessa, kaikki ajavat aistimusta takaa.
Toisinaan ne saavuttavat sen vuoron perään; nurmikosta _tulee_
biljardipöytä, ja me näemme ihmeellisiä muodonmuutoksia. Toisinaan ne
taas saavuttavat sen yhtaikaa: silloin nurmikko on biljardipöytä —
mielettömyys, jota unennäkijä kenties yrittää korjata järkeilyllä, joka
tekee asian sitäkin mahdottomammaksi.

Eräiden unien nopea kehittyminen näyttää minusta saman syyn toiselta
vaikutukselta. Uni voi muutaman sekunnin aikana näyttää meille
sarjan tapauksia, jotka valveilla ollessamme vaatisivat päiväkausia.
Tunnettehan Alfred Mauryn kokemuksen:

[»Minä olin makuulla huoneessani; äitini istui vuoteeni vieressä.
Minä näen unta hirmuvallan ajasta; näen verilöylykohtauksia,
seison vallankumoustribunaalin edessä, näen Robespierren, Marat'n,
Fouquier-Tinvillen... väittelen heitä vastaan; minut tuomitaan
kuolemaan, kuljetetaan rattaissa vallankumoustorille; minä nousen
mestauslavalle; pyöveli sitoo minut, terä putoaa, minä tunnen pääni
irtautuvan ruumiista, herään mitä ankarimman tuskan ahdistamana ja
tunnen kaulallani sänkyni metallitangon, joka oli irtautunut ja
pudonnut niskanikamilleni niinkuin giljotiinin terä. Tuo oli tapahtunut
silmänräpäyksessä, kuten äitini minulle vakuutti, ja kumminkin oli tämä
ulkoapäin tuleva aistimus muodostanut lähtökohdan unennäölle, jossa
monet tapahtumat olivat seuranneet toisiansa.» Maury, _Le sommeil et
les rêves_ (»Uni ja unennäöt»), 4 p. s. 161.]

Se on jäänyt klassilliseksi, ja mitä siitä lieneekin viime aikoina
sanottu, minä pidän sitä todennäköisenä, sillä olen löytänyt
samankaltaisia kertomuksia unennäköä käsittelevästä kirjallisuudesta.
Tuo kuvien kova kiire ei kumminkaan ole millään muotoa salaperäinen.
Ottakaa huomioon, että unennäössä kuvat ovat ennen kaikkea
visuaalisia; ne keskustelut, joita unennäkijä luulee kuulleensa, ovat
enimmältä osalta herättyä uudelleen muodosteltuja, täydennettyjä ja
laajennettuja: eräissä tapauksissa myötäili kuvia kenties pelkkä
keskustelun _ajatus_, sen kokonaismerkitys. Mutta visuaalisia kuvia
voi esiintyä yhtaikaa, panoraaman tavoin, kuinka paljon tahansa; sitä
suuremmalla syyllä ne voivat sisältyä muutamaan toisiansa seuraavaan
tuokioon. Niinmuodoin ei ole kummastuttavaa, että unennäkö kerää
muutamaan sekuntiin sen, mikä valveilla ollessa kestäisi päiväkausia:
se näkyy supistelmana; uni menettelee lopulta samoin kuin muisti.
Valveilla ollessamme täytyy sen visuaalisen muistikuvan, joka toimii
visuaalisen aistimuksen tulkitsijana, tarkoin liittyä viimeksi
mainittuun, seurata sen kehkeämistä, käytellä sama aikamäärä;
sanalla sanoen: ulkonaisten tapahtumien tajuinen havaitseminen
kestää tasan yhtä kauan kuin tapahtumat itse. Unessa sitävastoin
visuaalisen aistimuksen tulkitsijamielikuva pääsee vapaaksi;
visuaalisen aistimuksen haihtuvaisuuden vuoksi ei muistikuva siihen
kiinny; tulkitsevan muistin rytmi ei niinmuodoin voi enää noudattaa
todellisuuden rytmiä, ja kuvat voivat, jos tahtovat, liukua ohi
huimaavaa vauhtia, kuten liukuisivat kinematografifilmin kuvat, ellei
niiden nopeutta säänneltäisi. Nopea liikunto ei ole, enempää kuin
runsaslukuisuuskaan, mikään voiman merkki hengen alueella: ponnistusta
vaatii aina säänteleminen, sopeuttamisen täsmällisyys. Tulkitsevan
muistin jännittyessä, sen kiinnittäessä tarkkaavaisuutensa elämään,
sen vapautuessa unen vallasta määräävät ulkomaailman tapaukset sen
rytmin ja hidastuttavat sen liikuntoa — niinkuin kellon heiluri leikkaa
osiin ja levittää useita vuorokausia kestäväksi joustimen jännityksen
laukeamisen, joka tapahtuisi melkein silmänräpäyksessä, jos joustin
olisi vapaa.

Lopuksi olisi vielä tutkittava, miksi unennäkö asettaa eräät
muistikuvat etusijalle verrattuina toisiin, jotka voisivat yhtä
hyvin liittyä kysymyksessäoleviin aistimuksiin. Unen oikkuja ei ole
suinkaan helpompi selittää kuin valvetilojen omituisuuksia, mutta
sopii osoittaa ainakin niiden ilmeisin suuntautuminen. Normaalisessa
unessa unennäkömme palauttavat pikemmin sellaisia ajatuksia, jotka
ovat salamana välähtäneet ohi, ja sellaisia esineitä, jotka olemme
havainneet niihin huomiotamme kiinnittämättä. Jos näemme yöllä
unta päivän tapahtumista, niin eniten palautumismahdollisuuksia on
merkityksettömillä eikä tärkeillä tapauksilla. Tässä kohden minä liityn
täydellisesti Delagen, W. Robertin ja Freudin käsityskantoihin.

[Tässä olisi puhuttava tukahdutetuista taipumuksista, joille Freudin
koulukunta on omistanut suuren joukon tutkimuksia. Sinä ajankohtana,
jolloin tämän esitelmän pidin, oli unennäköjä käsittelevä Freudin
teos ilmestynyt, mutta »psykoanalyysi» oli kaukana nykyisestä
kehitysvaiheestansa.]

Olen kadulla odottamassa raitiovaunua; se ei voi minuun koskea, koska
pysyttelen jalkakäytävällä. Mutta jos sen minua hipaistessa mahdollisen
vaaran ajatus vilahtaa mielessäni, — mitä sanonkaan: jos ruumiini
vaistomaisesti väistyy ilman että edes tajuan pelkääväni, niin voin
seuraavana yönä nähdä unta, että raitiovaunu minut murskaa. Istun
päivällä sairaan luona, jonka tila on epätoivoinen. Jos toivonsäde
syttyy minussa hetkeksikin — haihtuva, melkein havaitsematon välähdys —
niin uneni voi seuraavana yönä näyttää minulle potilaan parantuneena;
joka tapauksessa uneksin pikemmin parantumisesta kuin kuolemasta tai
taudista. Sanalla sanoen: ensi sijassa palautuu se, mikä on vähimmin
huomattu. Siinä ei ole mitään ihmeteltävää. Se minä, joka uneksii, on
hajamielinen minä, se laukeaa vireestänsä. Siihen sointuvat parhaiten
hajamielisyyden muistot, joissa ei ole ponnistuksen leimaa.

Tällaisia unennäköä koskevia huomioita olen tahtonut teille
esittää. Ne ovat sangen epätäydellisiä. Sitäpaitsi ne koskevat vain
sellaisia unia, jotka nykyään tunnemme, sellaisia, jotka muistamme
ja jotka kuuluvat pikemmin kevyeen uneen. Nukkuessamme me kenties
näemme aivan toisenlaisia unia, mutta niistä ei ole herätessämme
paljoakaan jäljellä. Minä olen taipuvainen uskomaan — mutta etupäässä
teoreettisten ja niinmuodoin hypoteettisten perusteiden nojalla
— että meillä silloin on avarampi ja yksityiskohtaisempi näkemys
menneisyydestämme. Tämän syvän unen tutkimiseen on psykologian
kohdistettava ponnistuksensa, ei ainoastaan tarkastellakseen siinä
tajuttoman muistin rakennetta ja toimintaa, vaan myöskin tutkiakseen
niitä salaperäisempiä ilmiöitä, jotka kuuluvat »psyykillisen
tutkimuksen» kohteisiin. Minä en uskalla lähteä seikkailemaan sille
alueelle, mutta en kumminkaan voi olla pitämättä melkoisen tärkeinä
Society for Psychical Research -seuran väsymättömällä innolla
keräämiä huomioita. Salatajunnan tutkiminen, työskentely hengen
pohjakerrostumissa erikoisen asianmukaisin menetelmin — siinä nousevan
vuosisadan sielutieteen tärkein tehtävä. Uskon varmaan, että sitä
odottavat kauniit keksinnöt, kenties yhtä tärkeät kuin menneinä
vuosisatoina fysiikan ja luonnontieteiden aloilla suoritetut. Sellaista
menestystä minä ainakin sille anelen ja sellaisin toivein päätän tämän
esityksen.




V.

NYKYISYYDEN MUISTAMINEN JA VÄÄRÄ TUNNISTAMINEN


Se harhavaikutelma, josta tässä aion esittää muutamia teoreettisia
näkökantoja, on yleisesti tunnettu. Katsellessamme jotakin näkymää
tai ottaessamme osaa johonkin keskusteluun meissä syntyy yhtäkkiä
varma vakaumus, että olemme jo ennen nähneet, mitä näemme, jo ennen
kuulleet, mitä kuulemme, jo ennen lausuneet nyt lausumamme sanat
— että olemme olleet siinä, samassa paikassa, samassa ruumiin- ja
mielentilassa, tuntien, havaiten, ajatellen ja tahtoen samoin kuin
nyt, — sanalla sanoen: että elämme uudelleen pienimpiä yksityiskohtia
myöten joitakin kuluneen elämämme tuokioita. Illuusio on toisinaan
niin täydellinen, että sen kestäessä luulee alinomaa kohta voivansa
ennakolta sanoa, mitä tulee tapahtumaan: kuinkapa sitä ei tietäisi jo
nyt, koska tuntee, että kohta tietää sen ennen tietäneensä? Useasti
näyttäytyy ulkomaailma silloin omituisessa valaistuksessa, ikäänkuin
unessa; ihminen muuttuu itsellensä vieraaksi, on vähällä jakautua
kahdeksi olennoksi ja pelkkänä katselijana seurailla omia sanojansa ja
tekojansa. Viimeksi mainittu illuusio, joka äärimmilleen kehittyessään
muuttuu »depersonalisaatioksi», ei liity erottamattomasti väärään
tunnistamiseen, mutta esiintyy kuitenkin sen yhteydessä. Kaikki nämä
oireet ovat muuten enemmän tai vähemmän silmiinpistäviä. Sen sijaan,
että ilmenisi täydellisessä muodossaan, illuusio usein esiintyy vain
luonnosteltuna. Mutta olipa se vain luonnos tai valmis piirros, sillä
on aina oma omituinen luonteensa.

On olemassa paljon väärää tunnistamista koskevia huomioita ja ne
muistuttavat yllättävässä määrin toisiansa; usein ne voidaan pukea
samaan sanamuotoon. Hallussani on eräs selostus, jonka on omien
kokemustensa nojalla minua varten hyväntahtoisesti kirjoittanut eräs
itseänsä huomioimaan tottunut kirjailija, joka ei ollut milloinkaan
kuullut puhuttavan väärästä tunnistamisesta ja luuli yksin sellaista
kokevansa. Hänen kuvaukseensa sisältyy kymmenkunta lausetta, jotka
kaikki, likipitäen samanlaisina, esiintyvät ennen julkaistuissa
muistiinpanoissa. Aluksi iloitsin siitä, että olin keksinyt
selostuksesta ainakin yhden uuden ilmaisun: kirjoittaja näet sanoo,
että kokemusta vallitsee jonkinlainen »välttämättömyyden» tunto,
ikäänkuin ei mikään maailman voima kykenisi estämään tulossaolevia
sanoja ja tekoja. Mutta myöhemmin, lukiessani uudelleen Bernard-Leroyn
keräämiä muistiinpanoja, löysin eräästä selostuksesta saman sanan:
»Minä katselin omia tekojani; ne olivat välttämättömät.» Sopii
tosiaankin kysyä itseltänsä, onko olemassa toista siinä määrin
stereotyyppistä harhavaikutelmaa.

Minä en sisällytä väärään tunnistamiseen eräitä illuusioilmiöitä,
joissa esiintyy jokin samanlainen piirre, mutta jotka
yleisluonteeltansa eroavat ensin mainituista. Arnaud kuvaili vuonna
1896 erästä huomattavaa tapausta, jota hän oli tutkinut jo kolmen
vuoden ajan: näinä kolmena vuotena henkilö oli jatkuvasti kokenut tai
_luullut kokevansa_ väärän tunnistamisen harhavaikutelmaa kuvitellen
elävänsä uudestaan koko elämänsä. Tämä tapaus ei muuten ole ainoa
laatuansa; minä uskon sen kuuluvan samaan ryhmään kuin eräs Pickin jo
aikoja sitten esittämä tapaus, eräs Kraepelinin ja myös eräs Forelin
muistiinpano. Näihin huomioihin perehtyessään johtuu heti ajattelemaan
jotakin väärästä tunnistamisesta melkoisesti poikkeavaa. Kysymyksessä
ei enää ole äkillinen ja lyhyt, omituisuudellansa yllättävä vaikutelma.
Henkilö päinvastoin luulee, että se, mitä hän kokee, on täysin
normaalista; toisinaan hän kaipaa tätä vaikutelmaa, etsii sitä,
kun se häneltä puuttuu, ja otaksuu sen muuten yhtämittaisemmaksi
kuin se todellisuudessa on. Asiaa lähemmin tarkastellen havaitsee
hyvinkin syviä eroavaisuuksia. Väärässä tunnistamisessa harhamuisto
ei milloinkaan paikallistu määrättyyn kohtaan menneisyyttä vaan
asustaa epämääräisessä menneisyydessä, menneisyydessä yleensä.
Toisessa tapauksessa henkilöt sitävastoin sijoittavat otaksutut
aikaisemmat kokemuksensa määrättyihin ajankohtiin; he ovat todellisen
muistihallusinaation uhreja. Huomattakoon muuten, että viimeksi
mainitut ovat kaikki mielenvikaisia: Pickin henkilö ja samoin Forelin
ja Arnaud'n henkilöt olivat raivoisien vainomielikuvien ahdistamia.
Kraepelinin henkilö on raivohullu, näkö- ja kuulohallusinaatioiden
vaivaama. Kenties heidän mielenhäiriönsä on katsottava kuuluvaksi
siihen ryhmään, jota Coriat on kuvaillut »reduplikatiivisen
paramnesian» nimellä ja jota myöskin Pick on eräässä myöhemmässä
tutkielmassaan nimittänyt »erääksi uudeksi paramnesian muodoksi».
Viimeksi mainittua sairastava henkilö luulee eläneensä elämänsä jo
moneen kertaan. Arnaud'n potilas oli juuri tämän harhaluulon vallassa.

Pulmallisempi on Pierre Janet'n psykasteniatutkimusten herättävä
kysymys. Vastoin useimpia muita tutkijoita tekee Janet väärästä
tunnistamisesta puhtaasti patologisen, suhteellisen harvinaisen, joka
tapauksessa epämääräisen ja epäselvän tilan, joka on hänen mielestään
liikaa kiirettä pitäen selitetty erikoiseksi muisti-illuusioksi.
Todellisuudessa tulee hänen mielestään tällöin puhua yleisemmästä
häiriytymisestä. »Todellisuuden funktion» heikonnuttua henkilö muka
ei enää pysty täysin käsittämään nykyisyyttä: hän ei tarkoin tiedä,
onko kysymyksessä nykyisyys, menneisyys vai kenties tulevaisuusko,
ja valitsee menneisyyden, kun hänelle tehdyt kysymykset herättävät
hänessä sellaisen ajatuksen. — Kukaan ei kiellä, että Pierre Janet'n
perinpohjaisesti tutkima psykastenia muodostaa maaperän, josta voi
versoa suuri määrä anomalioita, väärä tunnistaminen muiden muassa.
En myöskään tahdo väittää, ettei väärä tunnistaminen ylipäänsä ole
psykasteenisluontoinen ilmiö. Mutta mikään ei todista, että se
täsmällisesti, täydellisessä selvästi analysoitavassa muodossaan,
erikoisesti silloin, kun se esiintyy henkilöissä, joissa ei muuten
ilmene mitään epänormaalisuutta, on sisäiseltä rakenteeltaan sama kuin
se, joka näyttäytyy epämääräisessä muodossa, pelkkänä taipumuksena
tai mahdollisuutena sellaisissa mielissä, joihin sisältyvät kaikki
psykasteeniset oireet. Jos otaksumme, että varsinainen väärä
tunnistaminen — aina ohimenevä ja vaaraton häiriö — on keino, jonka
luonto on keksinyt paikallistaaksensa yhteen kohtaan, rajoittaakseen
muutamaan tuokioon ja saattaakseen siten lievimpään muotoonsa erään
puutoksen, joka laajentuneena ja ikäänkuin koko sielunelämään
liuenneena _olisi ollut_ psykasteniaa, niin täytyisi odottaa, että tämä
yhteen ainoaan kohtaan keskittyminen tekee siten syntyvän tajunnantilan
täsmällisemmäksi, täydellisemmäksi ja varsinkin yksilöllisemmäksi
kuin yleensä psykasteenikoissa, jotka voivat muuntaa epämääräiseksi
vääräksi tunnistamiseksi sekä moniksi muiksi epänormaalisiksi
ilmiöiksi potemansa radiaalisen puutoksen. Illuusio siis muodostaisi
tällöin selvästi erotettavan psyykillisen entiteetin asianlaidan
ollessa psykasteniatapauksissa aivan toinen. Silti ei tarvitsisi
epäillä vääräksi niitä tiedonantoja, jotka kertovat tämän illuusion
ilmenemisestä psykasteniaa potevissa henkilöissä. Mutta sittenkin
täytyisi yhä kysyä itseltänsä, miksi ja kuinka syntyy erikoisesti
»jo ennen nähdyn» tunto sellaisissa, luullakseni varsin lukuisissa
tapauksissa, joissa sangen selvästi samastetaan jokin nykyhetken
ja jokin menneisyyden havainto. On muistettava, että useat väärän
tunnistamisen tutkijat, Jensen, Kraepelin, Bonatelli, Sander, Anjel
ym., ovat itse sitä kokeneet. He ovat ammattipsykologeina merkinneet
muistiin kokemansa. Ja kaikki nämä kirjailijat kuvailevat yhtäpitävästi
ilmiötä menneisyyden selväksi uudistamiseksi, kaksoisilmiöksi, joka
on toisaalta havainto, toisaalta muistuma — eikä yksitahoiseksi
ilmiöksi, sellaiseksi tilaksi, jossa todellisuus näkyy kuin ilmassa
riippuvana, ajasta irrallaan, havaintona tai muistumana, milloin
minäkin. Vaikka mielellämme omaksummekin kaikki, mitä Janet on meille
psykasteenikoista opettanut, meidän on kuitenkin etsittävä erikoista
selitystä varsinaiseen väärän tunnistamisen ilmiöön. [On huomattava,
että useimmat kirjoittajat pitävät väärää tunnistamista erittäin
tavallisena harhavaikutelmana. Wigan arveli sen esiintyvän kaikissa
ihmisissä. Kraepelin sanoo sitä normaaliseksi ilmiöksi. Jensen väittää
olevan tuskin ketään itseänsä tarkkaavaa henkilöä, jolle tämä illuusio
on tuntematon.]

Mistä selitys on löydettävissä?

Voisi ensinnäkin väittää väärän tunnistamisen syntyvän, kun
nykyhetken havainto samastuu sellaisen aikaisemman havainnon
kanssa, joka todellakin on sen kaltainen sisällöltänsä tai ainakin
affektiiviselta sävyltänsä. Tuon aikaisemman havainnon arvelivat eräät
tutkijat (Sander, Hoffding, Le Lorrain, Bourdon, Bélugou) kuuluvan
valvetilaan, toiset (James Sully, Lapie ym.) unitilaan, Grasset valve-
tai unitilaan, mutta aina salatajuntaan. Joka tapauksessa, olipa
kysymyksessä nähdyn tai kuvitellun esineen muistaminen, väitetään
todellisen muistikuvan heräävän eloon, epäselvänä tai epätäydellisenä.

Tämä selitys voidaan hyväksyä niissä rajoissa, jotka sen useat
esittäjät sille määrittelevät. Se soveltuu tosiaankin erääseen
ilmiöön, joka muutamassa suhteessa muistuttaa väärää tunnistamista.
Jokaiselle meistä on sattunut, että olemme jotakin uutta nähdessämme
kysyneet itseltämme, emmekö ole jo ennen olleet sitä näkemässä. Asiaa
harkitessamme havaitsemme aikaisemmin kokeneemme samanlaatuisen
havainnon, johon nykyhetken kokemusta yhdistävät eräät yhteiset
piirteet. Se ilmiö, joka nyt on puheenalaisena, on kuitenkin aivan
toisenlainen. Tässä esiintyvät molemmat kokemukset ehdottomasti
samastuvina, ja me tunnemme varsin hyvin, ettei mikään harkinta voi
muuttaa tätä samuutta epämääräiseksi samankaltaisuudeksi, koska tällä
kertaa ei ole kysymyksessä pelkkä »jo ennen nähty», vaan enemmän,
nimittäin jonkin »jo ennen eletyn» kokeminen. Me luulemme yhden tai
useampien menneisyytemme tuokioiden palautuvan täydellisesti, koko
älyllisine ja emotionaalisine sisältöineen. Kraepelin, joka on tätä
ensimmäistä eroavaisuutta korostanut, mainitsee erään toisenkin. Väärän
tunnistamisen illuusio valtaa ihmisen silmänräpäyksessä ja häviää
jälleen yhtä äkillisesti jättäen jälkeensä unennäön vaikutelman.
Mitään sentapaista ei ilmene hitaanlaisesti syntyvässä, helponlaisesti
haihtuvassa nykyhetken kokemuksen ja sitä muistuttavan aikaisemman
kokemuksen sekoittumisessa. Lisättäköön (ja tämä lisäys kenties
koskettaa asian ydintä), että sellainen sekaannus on erehdys toisten
erehdysten joukossa, puhtaan älyn alueelle paikallistuva ilmiö. Väärä
tunnistaminen sitävastoin voi koskea koko olemusta, tuntoa ja tahtoa
samoin kuin älyä. Sitä kokiessaan henkilö usein joutuu luonteenomaisen
tunneliikunnon valtoihin: hän muuttuu vieraanlaiseksi omalle itsellensä
ja ikäänkuin »automatisoituu». Tässä meillä on illuusio, joka käsittää
eri aineksia ja järjestelee ne yhdeksi ainoaksi yksinkertaiseksi
vaikutelmaksi — todellinen psykologinen yksilö.

Mistä sen ydintä on etsittävä? Älyn, tunteen vaiko tahdon alueelta?

Ensin mainittuun suuntaan viittaavat ne teoriat, jotka selittävät
väärän tunnistamisen havainnon kestäessä tai hieman aikaisemmin
syntyneen ja kohta menneisyyteen heijastetun mielikuvan nojalla.
Tämän mielikuvan selittämiseksi on ensinnäkin otaksuttu, että aivot
kaksijakoisina synnyttävät kaksi samanaikaista havaintoa, joista
toinen voi eräissä tapauksissa jäädä jälkeen ja heikommuutensa
vuoksi tehdä muistikuvan vaikutuksen (Wigan, Jensen). Fouillée on
lisäksi puhunut »aivokeskusten puuttuvasta yhteistoiminnasta ja
samanaikaisuudesta», josta aiheutuu »diplopia», »sairaalloinen sisäinen
kaiku- ja kertausilmiö». — Nykyään psykologia kokee tulla toimeen ilman
anatomisia kaavoja; kaksijakoisuushypoteesista on muuten kerrassaan
luovuttu. Niinmuodoin jää se mahdollisuus, että toinen kuva kuuluu
jollakin tavoin havaintoon itseensä. Anjelin mielestä on tosiaankin
jokaisessa havainnossa erotettava kaksi aspektia: toisaalta tajunnassa
syntyvä muokkaamaton vaikutelma, toisaalta se toiminta, jonka
nojalla henki tuon vaikutelman valtaa. Molemmat tapahtumat yleensä
peittävät toisensa, mutta jos toinen niistä myöhästyy, niin muodostuu
kaksoiskuva, joka antaa aihetta väärän tunnistamisen syntymiseen.
Piéron on esittänyt samankaltaisen ajatuksen. Lalande, johon Arnaud
tässä kohden yhtyy, arvelee havainnon kohteen voivan aiheuttaa
meissä ensivaikutelman, silmänräpäyksellisen ja tuskin tajuisen,
sitä seuraa muutaman sekunnin hajamielisyys, jonka jälkeen syntyy
normaalinen havainto. Jos ensin mainittu vaikutelma viimeksi mainittuna
hetkenä palaa tajuntaamme, niin se tekee epämääräisen, ajallisesti
määrittelemättömän muistikuvan vaikutuksen, ja meissä ilmenee väärä
tunnistaminen. Myers ehdottelee toista, yhtä nerokasta selitystä,
joka pohjautuu tietoisen ja »alitajuisen» minän erottamiseen: ensin
mainittu muka saa havaintonsa kohteesta vain kokonaisvaikutelman, jonka
yksityiskohdat aina hieman myöhästyvät ulkoisen kiihokkeen vastaavista
kohdista; toinen sitävastoin valokuvaa yksityiskohdat sitä mukaa kuin
ne ilmenevät, silmänräpäyksellisesti. Jälkimmäinen liikkuu niinmuodoin
tajunnan edellä ja jos se ilmaisee itsensä äkkiä, niin se tuo
tajuntaan muistikuvan siitä, minkä havaitsemisessa tajunta parhaillaan
askartelee. Lemaitren omaksuma käsityskanta on Lalanden ja Myersin
teoriain väliltä. Ennen Myersiä oli Dugas esittänyt persoonallisuuden
kahtiajakoa tehostavan hypoteesin. Vielä on mainittava Ribot, joka
antoi kahden kuvan teorialle varsin suurta painokkuutta otaksumalla
havaintoa seuraavan jonkinlaisen sitä voimakkaamman hallusinaation,
joka työntää havainnon taka-alalle siten luoden siihen muistikuvan
himmeneen leiman.

En voi tässä ryhtyä näitä eri teorioja tarkastelemaan niin
perinpohjaisesti kuin ne vaatisivat. Rajoitun sanomaan, että hyväksyn
niiden periaatteen: minä uskon väärän tunnistamisen edellyttävän, että
tajunnassa todellakin esiintyy kaksi kuvaa, joista toinen on toisen
jäljennös. Suurimpana vaikeutena on minun mielestäni selittää, miksi
toinen kuva heijastuu menneisyyteen ja illuusio siitä huolimatta
on yhtämittainen. Jos menneisyyteen heijastettu kuva merkitään
nykyisyyteen paikallistettua kuvaa aikaisemmaksi, jos sitä pidetään
ensimmäisenä, heikompana, vähemmän tarkkana tai vähemmän tajuisena
havaintona, niin ainakin yritetään saada meidät käsittämään, miksi se
esiintyy muistikuvan muodossa; mutta silloin ei olisi kysymyksessä kuin
erään havaintotuokion muistikuva, illuusio ei voi jatkua, uudistua
pitkin havainnon koko kestämisaikaa. Jos sitävastoin molemmat kuvat
muodostuvat yhdessä, tulee illuusion jatkuvaisuus ymmärrettävämmäksi,
mutta toisen heijastuminen menneisyyteen vaatii sitäkin ehdottomammin
selitystä. Sopii muuten kysyä, kykeneekö mikään noista hypoteeseista,
ensin mainittuun ryhmään kuuluvistakaan, todella tekemään selkoa
takaisin heittymisestä ja riittääkö havainnon heikkous tai
piilotajuisuus luomaan siihen muistikuvan leiman. Olipa miten tahansa,
väärää tunnistamista koskevan teorian tulee täyttää yhtaikaa molemmat
äsken mainitsemani vaatimukset, ja nämä kaksi vaatimusta esiintyvät
luullakseni sovittamattoman ristiriitaisina, ellei ole aluksi puhtaasti
psykologiselta kannalta perinpohjaisesti tutkittu normaalisen
muistikuvan luonnetta.

Vältämmekö pulman, jos kiellämme kuvien kaksinaisuuden vedoten »jo
ennen nähdyssä» ilmenevään »älylliseen tunteeseen», joka toisinaan
liittyy nykyhetken havaintoon ja saa meidät uskomaan menneisyyden
palautumiseen? Sellaisen ajatuksen on esittänyt E. Bernard-Leroy
tunnetussa teoksessaan. Myönnän mielelläni hänen olevan oikeassa
väittäessään nykyisyyden tunnistamisen useimmiten tapahtuvan
ilman vähintäkään menneisyyden palauttamista. Olen muuten itse
aikaisemmin osoittanut, että jokapäiväisten kokemusesineiden
»tuttuus» johtuu niiden aiheuttamien reaktioiden automaattisuudesta
eikä sellaisen muistikuvan läsnäolosta, jonka väitetään toistavan
havaintokuvaa. Mutta tämä »tuttuuden» tunto ei varmaankaan esiinny
väärässä tunnistamisessa, ja Bernard-Leroy on, hänkin, pitänyt
huolen niiden toisistaan erottamisesta. Niinmuodoin jää jäljelle
se mahdollisuus, että Bernard-Leroyn mainitsema tunto on sama kuin
nähdessämme kadulla henkilön, jonka uskomme varmaan jo aikaisemmin
kohdanneemme. Mutta ensinnäkin liittyy tämä viimeksi mainittu tunto
varmaan erottamattomasti todelliseen muistoon henkilöstä tai jostakin
toisesta hänen näköisestänsä: se on kenties vain tuon muiston
epämääräistä ja melkein sammuvaa tajuamista, johon liittyy heräävä ja
voimaton ponnistus sen eloonherättämiseksi. Lisäksi on huomattava,
että sellaisissa tapauksissa sanomme itsellemme: »Olen nähnyt tuon
henkilön jossakin», emmekä: »Olen nähnyt tuon henkilön tässä, samoissa
olosuhteissa, eräänä elämäni tuokiona, joka ei ole nykyhetkestä
erotettavissa.» Jos siis otaksumme väärän tunnistamisen juontuvan
jonkinlaisesta tunnosta, täytyy sen tunnon olla ainoalaatuinen;
se ei voi ilmetä normaalisessa tunnistamisessa harhaillen läpi
tajunnan ja eksyen maalistansa. Erikoisluontoisena sillä täytyy olla
erikoisluontoiset syynsä, joista kannattaa ottaa selkoa.

On vielä jäljellä se mahdollisuus, että etsimme ilmiön alkuperää
toiminnan piiristä pikemmin kuin tunteen tai älyn alueilta. Siihen
suuntaan käyvät monet väärän tunnistamisen teoriat. Tämän kirjoittaja
osoitti jo kauan sitten välttämättömäksi erottaa psyykkisessä elämässä
eri _viritys- tai sävelkorkeuksia_. Sanoin tajunnan olevan sitä
paremmin tasapainossa, mitä enemmän se virittyy toiminnan varalle, ja
sitä suuremmassa epävakaisuuden tilassa, mitä enemmän sen vire laukeaa
jättäen sijaa unenkaltaiselle asenteelle. Huomautin lisäksi, että
näiden äärimmäisten tasojen, toiminnan tason ja unen tason välillä on
kaikki »elämän tarkkaamisen» ja todellisuuteen sopeutumisen eri asteita
vastaavat välitasot. Esittämiini ajatuksiin suhtauduttiin hieman
varoen; toiset väittivät niitä paradoksaalisiksi. Ne sotivat tosiaankin
yleisesti omaksuttuja teorioja, tajunnanelämän atomistista selitystapaa
vastaan. Psykologia kuitenkin lähentelee niitä yhä enemmän, varsinkin
sen jälkeen kun Pierre Janet on omalta taholtansa, toisia teitä
kulkien, päätynyt tuloksiin, jotka täysin sointuvat minun esittämiini.
Väärän tunnistamisen alkuperä on siis etsittävä sielullisen vireen
höltymisestä. Pierre Janet'n mukaan tämä höltyminen aiheuttaa
ilmiön välittömästi vähentämällä normaaliseen havaintoon liittyvää
synteesiponnistusta: havainto saa silloin epämääräisen muiston tai
unennäön leiman. Täsmällisemmin sanoen: tässä olisi kysymyksessä vain
eräs niistä »epätäydellisyyden tunnoista», joita Janet on tutkinut
erittäin itsenäiseen tapaan: henkilö jota eksyttää havainnossa
ilmenevä todellisuuden — ja samalla nykyisyyden — epätäydellisyys,
ei tiedä, onko kysymyksessä nykyhetki, menneisyys, vaiko kenties
tulevaisuus. Léon-Kindberg on omaksunut tämän synteesiponnistusta
tehostavan teorian ja kehitellyt sitä. Toisaalta on Heymans yrittänyt
osoittaa, kuinka »psyykillisen tarmon heikontuminen» voi muuttaa
totunnaisen ympäristömme aspektia luoden »jo ennen nähdyn» leiman siinä
ilmeneviin tapauksiin. »Otaksukaamme», sanoo hän, »että totunnainen
ympäristömme saa enää vain heikosti kaikumaan ne assosiaatiot, jotka se
muuten säännöllisesti herättää. Silloin käy aivan samoin kuin niissä
tapauksissa, jolloin monien vuosien kuluttua näemme jälleen seutuja tai
esineitä, kuulemme uudelleen säveliä, jotka olemme muinoin tunteneet,
mutta jotka ovat jo aikoja sitten häipyneet muististamme... Jos nyt
tässä viimeksi mainitussa tapauksessa olemme oppineet tulkitsemaan
assosiaatiojen heikontumisen aikaisempien, nykyisen havainnon
esineisiin kohdistuneiden kokemusten merkiksi, niin voi arvata, että
toisessakin tapauksissa, milloin totunnainen ympäristömme psyykillisen
tarmon heikennettyä osoittaa varsin suuressa määrin vähentynyttä
assosiatiivista tehokkuutta, meissä syntyy tuo vaikutelma, että siinä
uudistuvat täysin samoina hämyisen menneisyyden taustalta kohoavat
tilanteet ja henkilökohtaiset kokemukset.» Vihdoin ovat Dromard ja
Albès, perinpohjaisessa teoksessa, johon sisältyy itsehuomioiden
muodossa eräs terävimpiä analyysejä, mitä väärästä tunnistamisesta
on olemassa, selittäneet ilmiön vetoamalla »tarkkaavaisuusvireen»
laukeamiseen, joka heidän mielestään aiheuttaa »alemman» ja »ylemmän»
psyykillisen toiminnon välisen yhteyden rikkoutumisen. Ensin mainittu
havaitsee, toimien toisen apua käyttelemättä, automaattisesti
kysymyksessä olevan esineen, ja toinen antautuu sitten kokonansa
katselemaan ensimmäisen vastaanottamaa kuvaa, sen sijaan että katselisi
esinettä itseänsä.

Viimeksi mainituista väitteistä minä sanon samoin kuin ensin
mainituistakin, että hyväksyn niiden pohja-aatteen: väärän
tunnistamisen alkusyytä on epäilemättä etsittävä psyykillisen elämän
yleisen vireen laukeamisesta. Pulmallinen seikka on sen aivan
erikoisluontoisen muodon selvittäminen, jossa elämän tarkkaamattomuus
tällöin ilmenee, ja myös selonotto siitä, miksi se lopulta saa meidät
pitämään nykyhetkeä menneisyyden palautumana. Havainnon vaatiman
synteesiponnistuksen yksinkertainen laukeaminen voi tosin luoda
todellisuuteen unennäön leiman, mutta miksi tuo unennäkö ilmenee jo
eletyn tuokion täydellisenä toistumisena? Jos otaksumme »ylemmän
psyykillisen toiminnon» kohdistuvan tuohon tarkkaamattomaan havaintoon,
on tuloksena korkeintaan muisto, johon suhtaudutaan tarkkaavasti,
mutta ei havainnon ja muiston kaksoisilmiö. Toisaalta voisi sellainen
assosiatiivisen muistin hitaus, johon Heymans vetoaa, vain vaikeuttaa
ympäristön tunnistamista: tämä tuttujen asioiden hankala tunnistaminen
on kaukana määrätyn aikaisemman kokemuksen muistamisesta, kokemuksen,
joka on joka kohdaltansa täysin sama kuin nykyhetken vaikutelma.
Sanalla sanoen: näyttää välttämättömältä liittää tämä jälkimmäinen
selitysjärjestelmä edelliseen, myöntää, että väärä tunnistaminen johtuu
sekä psyykillisen vireen heikontumisesta että kuvan kahdentumisesta,
ja tutkia, millainen heikontumisen täytyy olla voidakseen saada aikaan
kahdentumisen ja millainen on se kahdentuminen, joka ilmaisee pelkkää
heikontumista. Ei kumminkaan voi olla puhettakaan molempien teorioiden
keinotekoisesta toisiinsa lähentämisestä. Uskon niiden lähenevän
toisiansa itsestään, kunhan syvennytään tutkimaan muistin mekanismia
kummassakin puheenaolleessa suunnassa.

       *       *       *       *       *

Tahtoisin kuitenkin sitä ennen esittää sairaalloisia tai epänormaalisia
psykologisia tosiasioita koskevan yleisen huomautuksen. Näiden
tosiasioiden joukossa on epäilemättä sellaisia, jotka ilmeisesti
johtuvat normaalisen elämän köyhtymisestä. Niin on laita anestesioiden,
amnesioiden, afasioiden, paralysioiden, sanalla sanoen kaikkien niiden
tilojen, joiden luonteenomaisena tuntomerkkinä on eräiden aistimusten,
muistojen tai liikkeitten häviäminen. Näitä tiloja määriteltäessä
tarvitsee vain viitata siihen, mikä on tajunnasta kadonnut. Niiden
olemuksen muodostaa jokin puutos. Kaikki käsittävät ne psyykillisiksi
vajavaisuuksiksi.

Toisaalta on olemassa sairaalloisia tai epänormaalisia tiloja, jotka
näyttävät ilmenevän normaalisen elämän lisäksi, sitä rikastuttavan eikä
suinkaan köyhdyttävän. Houre, hallusinaatio ja päähänpinttymä ovat
positiivisia tosiasioita. Niiden olemuksena on jonkin asian läsnäolo
eikä suinkaan puuttuminen. Ne näyttävät tuovan ihmismieleen eräitä
uusia tuntemis- ja ajattelemistapoja. Jos tahtoo niitä määritellä,
on pidettävä silmällä mitä ne ovat ja mitä tuovat, sen sijaan että
kiinnyttäisiin siihen, mitä ne eivät ole ja mitä poistavat. Useimmat
mielenvikaisuuden oireet kuuluvat viimeksi mainittuun ryhmään, ja samaa
voi sanoa useista psyykillisistä anomalioista ja omituisuuksista. Väärä
tunnistaminen on sekin sitä lajia. Se muodostaa, kuten tuonnempana
saamme nähdä, omalaatuisen aspektin, aivan toisenlaisen kuin oikea
tunnistaminen.

Filosofi voi joka tapauksessa kysyä itseltänsä, kykenevätkö sairaus
ja rappeutuminen todellakin luomaan jotakin ja eivätkö ne näennäiset
positiiviset tuntomerkit, jotka tässä luovat epänormaaliseen ilmiöön
uutuuden leimaa, lähemmin tarkasteltaessa osoittaudu sisäiseksi
tyhjyydeksi, normaalisen ilmiön puuttumiseksi. Ollaan yhtä mieltä
siitä, että sairaus on _vähenemistä_. Tuo tosin on pelkkä epämääräinen
lauseparsi, ja epäilemättä pitäisi, milloin ei mitään näkyvää
ole tajunnasta hävinnyt, täsmällisesti määritellä, miten tajunta
on vähentynyt. Kuten alumpana huomautin, olen kerran aikaisemmin
luonnostellut sellaista ylitystä. Sanoin silloin, että tajunnantilojen
_lukumäärään_ kohdistuvan vähentymisen ohella on toinen, joka koskee
niiden kiinteyttä tai _painavuutta_. Ensin mainitussa tapauksessa
sairaus vain poistaa eräitä tiloja jättäen toiset koskematta.
Jälkimmäisessä tapauksessa ei mikään psyykillinen tila häviä, mutta
sairaus koskee kaikkia, kaikki menettävät painokkuuttansa, toisin
sanoen kykyänsä liittyä todellisuuteen. »Elämän tarkkaaminen», on
vähentynyt, ja esiintyvät uudet ilmiöt ovat vain tämän irrottumisen
ulkonainen aspekti.

Tunnustan muuten, että ajatus tässäkin muodossansa on vielä liian
ylimalkainen hyödyttääkseen yksityiskohtaista psykologista selitystä.
Joka tapauksessa se osoittaa suunnan, jota kulkien selitys on
löydettävissä.

Jos se hyväksytään, ei ole enää syytä etsiä erikoisin tuntomerkein
esiintyvän sairaalloisen tai epänormaalisen ilmiön aktiivista
aiheuttajaa, sillä tässä ilmiössä ei — kaikesta näennäisestä
huolimatta — ole mitään positiivista, ei mitään uutta. Se oli olemassa
jo normaalitilan vallitessa, mutta sen esti haluttuna hetkenä
ilmaantumasta eräs niistä vastakkaisista, alinomaa vaikuttavista
mekanismeista, jotka ovat _elämän tarkkaamisen_ takeena. Säännöllinen
psyykillinen elämä, sellaisena kuin sen käsitämme, on järjestelmä
toimintoja, joilla on kullakin oma välineensä. Omiin valtoihinsa
heitettynä aiheuttaisi jokainen väline koko joukon hyödyttömiä tai
haitallisia vaikutuksia, jotka voisivat toisten toimintaa häiritä ja
haitata myöskin epävakaista tasapainotilaamme, alinomaa uudistuvaa
todellisuuteen sopeutumista. Mutta samalla on lakkaamatta käynnissä
poisto-, korjaus- ja tarkistustyö, joka juuri onkin henkisen
terveytemme edellytys. Sen heikontuessa ilmenee oireita, joiden
luulemme syntyvän tilapäisesti, mutta jotka itse asiassa ovat olleet
koko ajan olemassa tai ainakin olisivat olleet, jos olisimme sallineet
asiain mennä menojansa. Epäilemättä on luonnollista että teoreetikon
huomiota herättää sairaalloisten tosiasioiden _sui generis-luonne_.
Koska nämä tosiasiat ovat monimutkaisia ja kuitenkin ilmaisevat
sekavuudessansa eräänlaista järjestystä, hän taipuu aluksi tekemään ne
riippuviksi jostakin vaikuttavasta syystä, joka kykenee organisoimaan
niiden ainekset. Mutta jos sairaus ei hengen alueella kykene mitään
luomaan, ei se voi merkitä muuta kuin hidastumista tai seisahtumista
eräissä mekanismeissa, jotka säännöllisissä oloissa estävät toisia
pääsemästä täydelleen vaikuttamaan. _Niinmuodoin ei psykologian
tärkeimpänä tehtävänä tässä kohden ole selittää, kuinka eräät ilmiöt
aiheutuvat sairaassa, vaan miksi ne eivät ole todettavissa terveessä
ihmisessä._

Olen aikaisemmin tarkastellut tältä kannalta unen ilmiöitä. Unia
pidetään yleensä haamuina, jotka ilmenevät valvetilan kiinteiden
aistimusten ja mielteiden lisäksi, virvatulina, jotka leikkivät niiden
yläpuolella. Ne ovat muka erikoiseen ryhmään kuuluvia tosiasioita,
joita psykologian on käsiteltävä omassa luvussaan, minkä jälkeen niistä
on päästy. Sellainen ajatus onkin luonnollinen, koska valvetila on
meille käytännöllisesti tärkeä, unennäkö sitävastoin kaikkein vierainta
toiminnalle, kaikkein hyödyttömintä. Koska se käytännön kannalta on
sivuseikka, me johdumme pitämään sitä teoreettiselta kannalta katsoen
satunnaisuutena. Luopukaamme tästä ennakkoluulosta; unitila ilmenee
päinvastoin normaalitilamme »substraattina». Se ei ilmene valvetilan
lisäksi, vaan valvetila syntyy rajoittamalla, keskittämällä ja
jännittämällä sitä hajanaista psyykillistä elämää, jonka muodostavat
unet. Eräässä suhteessa toimivat havainto ja muisti luonnollisemmin
unessa kuin valveilla: tajunta siinä havaitsee havaitaksensa, muistaa
muistaaksensa, ollenkaan huolehtimatta elämästä, ts. suoritettavasta
toiminnasta. Valvominen on poistamista, valitsemista, hajanaisen
unielämän alinomaista keräämistä siihen kohtaan, missä esiintyy
käytännöllinen kysymys. Valvominen merkitsee tahtomista. Jos lakkaatte
tahtomasta, irrotutte elämästä, annatte mielenkiintonne laueta, niin
valveminänne samalla muuttuu unien minäksi, jonka jännitys on pienempi,
mutta ulottuvaisuus suurempi kuin ensin mainitun. Valvetilan mekanismi
on niinmuodoin monimutkaisempi, pulmallisempi, _positiivisempi_, ja
valvetila kaipaa selitystä paljoa suuremmalla syyllä kuin unennäkö.

Jos unennäkö joka suhteessa jäljittelee mielenhäiriötä, voidaan
toisaalta useihin mielenvikaisuuden ilmiöihin soveltaa se, mitä on
sanottu unennäöstä. En tahdo ryhtyä tutkimaan näitä asioita liian
järjestelmällisiltä näkökannoilta. Sopii epäillä, käykö niitä kaikkia
selittäminen samalla tavalla. Useat niistä ovat vielä niin huonosti
määriteltyjä, ettei ole vielä aika yrittää niitä selittää. Kuten jo
sanoin, esitän väitteeni pelkkänä metodologisena vihjeenä tahtomatta
muuta kuin kääntää teoreetikon tarkkaavaisuuden määrättyyn suuntaan.
Joka tapauksessa on olemassa sellaisia patologisia ilmiöitä, joihin
luulen sen jo nyt olevan sovellettavissa. Ensi sijassa on mainittava
väärä tunnistaminen. Sellainen on havainnon mekanismi ja sellainen on
nähdäkseni muistinkin mekanismi, että väärä tunnistaminen syntyisi
näiden toimintojen luonnollisena tuloksena, ellei väliin tulisi
erikoista mekanismia, joka sen ehkäisee. Niin ollen ei ole tärkeätä
saada tietää, miksi se ilmenee eräinä hetkinä eräissä henkilöissä, vaan
miksi se ei esiinny kaikissa ja alinomaa.

       *       *       *       *       *

Tarkastelkaamme, kuinka syntyy muisto. Mutta ottakaamme huomioon,
että se muisto, josta tässä puhumme, on aina psyykillinen tila,
milloin tajuinen, milloin puolitajuinen. Siitä muistosta, jota
väitetään aivoihin jääneeksi jäljeksi, olen toisessa yhteydessä
sanonut sanottavani. Olen huomauttanut, että eri muistot tosin ovat
paikallistettavissa aivoihin siinä merkityksessä, että aivoissa on
jokaista muistoryhmää varten erikoinen välittäjä, jonka tehtävänä
on muuttaa puhdas muisto syntyväksi havainnoksi tai kuvaksi. Mutta
jos mennään pitemmälle, jos väitetään voitavan määrätä jokaisen
muiston sija aivoaineessa, niin rajoitutaan ilmaisemaan eittämättömiä
psykologisia tosiasioita kiistanalaisella anatomisella kielellä
ja päädytään havainnon kumoamiin johtopäätöksiin. Puhuessamme
muistosta me ajattelemme sellaista, minkä tajuntamme omistaa tai
minkä se voi saada haltuunsa ikäänkuin vetäen langasta, johon se on
kiinnitetty: todellisuudessa muisto liikkuu edestakaisin tajuisuuden ja
tajuttomuuden välillä, ja siirtyminen tilasta toiseen on niin tasainen,
raja niin vähän silmäänpistävä, ettei meillä ole mitään oikeutta
otaksua niiden välillä olevan mitään ratkaisevaa eroa. Sellainen on
muisto, jota ryhdymme käsittelemään. Sopikaamme lisäksi siitä, että
annamme havainnon nimen kaikelle läsnäolevain olioiden tajuamiselle,
sekä sisäiselle että ulkoiselle havaitsemiselle. Minä väitän, _ettei
muiston muodostaminen koskaan tapahdu havainnon syntymisen jälkeen,
vaan samanaikaisesti_. Sitä mukaa kuin havainto syntyy, ilmestyy sen
muisto sen rinnalle niinkuin varjo esineen viereen. Tajuntamme ei
kumminkaan yleensä sitä havaitse, enempää kuin silmämme näkisi omaa
varjoamme, jos se vaikenisi joka kerta kun käännymme siihen päin.

Jos otaksutaan, ettei muisto synny havainnon itsensä keralla, niin
sopii kysyä, milloin se ilmestyy. Odottaako se havainnon häipymistä?
Sellaista ajatusta edellyttävät teoriat yleensä, olkoonpa, että
tajuttomasta muistosta tehdään psyykillinen tila tai että se
käsitetään aivoissa tapahtuvaksi muutokseksi. Niinmuodoin olisi
aluksi psyykillinen tila ja myöhemmin tämän kadonneen tilan muisto.
Aluksi muka toimivat eräät määrätyt solut, ja siitä syntyy havainto;
havainnon hävittyä säilyy samoissa soluissa havainnon jälki, joka on
muisto. Jotta asian laita olisi näin, täytyisi tajuisen olemassaolomme
muodostua jyrkästi toisistaan erotetuista tiloista, joilla kaikilla
on objektiivisesti määrättävä alku ja samanlainen loppu. Onko vaikea
havaita, ettei tämä psykologisen elämämme paloittelu erillisiksi
tiloiksi, kuten näytelmän jako eri kohtauksiin, ole millään tavoin
ehdoton, vaan kerrassaan riippuvainen erilaisesta ja muuttuvaisesta
menneisyytemme tulkinnasta? Riippuen siitä kannasta, jolle asetun,
siitä harrastuskeskuksesta, jonka valitsen, minä paloittelen eri
tavoin eilisen päivän, havaitsen siinä erilaisia tilanneryhmiä.
Vaikka kaikki nämä jaot eivät olekaan yhtä keinotekoisia, ei yksikään
niistä ole sinänsä olemassa, sillä psyykillisen elämän kehkeäminen
tapahtuu yhtäjaksoisesti. Maalla viettämäni päivä on jakautunut
aamiaiseen + kävelyyn + päivälliseen, tai keskusteluun + keskusteluun
+ keskusteluun jne., ja näistä keskusteluista, jotka kietoutuivat
toisiinsa, ei yksikään muodosta selvää yksilöllistä kokonaisuutta.
Kymmenet jakojärjestelmät ovat mahdollisia, mutta yksikään ei vastaa
todellisuuden selvää jäsennystä. Millä oikeudella siis otaksumme
muistin valitsevan jonkin noista kymmenistä, jakavan psyykillisen
elämän jyrkästi toisistaan erotettuihin jaksoihin ja odottavan kunkin
jakson päättymistä järjestääkseen suhteensa havaintoon?

Jos taas väitetään, että ulkoisen esineen havaitseminen alkaa esineen
ilmestyessä ja loppuu sen kadotessa, ja että ainakin tässä tapauksessa
voidaan täsmälleen määrätä se hetki, jolloin muisto astuu havainnon
sijaan, niin unohdetaan, että havainto on yleensä kokoonpantu
peräkkäisistä osista ja etteivät nämä osat ole enemmän eivätkä vähemmän
yksilöllisiä kuin kokonaisuus. Jokaisesta on oikeus sanoa, että sen
esine sitä mukaa katoaa; miksi syntyisi muisto vasta kun kaikki on
lopussa, ja kuinka tietäisi muisti minä tapahtuman hetkenä tahansa,
ettei kaikki vielä ole lopussa, että vielä on jotakin jäljellä?

Mitä enemmän asiaa harkitsee, sitä vähemmän ymmärtää, kuinka muisto
voi syntyä milloinkaan, ellei se synny yhtä rintaa havainnon itsensä
kanssa. Nykyhetki joko häipyy jättämättä muistiin minkäänlaista
jälkeä tai jakautuu joka hetki, parhaillaan esiinkummutessaan,
kahdeksi symmetriseksi suihkuksi, joista toinen lankeaa taaksepäin
kohti menneisyyttä, toinen sitävastoin syöksyy päin tulevaisuutta.
Vain jälkimmäinen, se, jota nimitämme havainnoksi, herättää meissä
mielenkiintoa. Me emme tarvitse olioiden muistamista niin kauan kuin
meillä on oliot itse. Käytännöllinen taju syrjäyttää tuon muiston
tarpeettomana ja teoreettinen harkinta pitää sitä olemattomana. Siten
syntyy se harhakäsitys, jonka mukaan muisto on havainnon jälkeläinen.

Tuo harhakäsitys johtuu toisestakin, vielä syvemmästä syystä.

Se johtuu siitä, että eloonherännyt tajuinen muisto tuntuu meistä
vaatimattomassa muodossa elpyvältä havainnolta ja ainoastaan
havainnolta. Havainnon ja muiston välillä vallitsisi niinmuodoin
intensiteetti- eli aste-ero eikä laatuero. Koska havainto määritellään
voimakkaaksi ja muisto heikoksi tajunnantilaksi, joten havainnon muisto
ei voi olla muuta kuin sama havainto heikontuneena, näyttää meistä
siltä kuin havaintoa salatajuntaan merkitsevän muistin olisi täytynyt
odottaa, kunnes havainto on heikentynyt muistoksi. Samasta syystä me
päättelemme, ettei havainnon muisto voi syntyä havainnon keralla eikä
kehkeytyä samaan aikaan kuin se.

Mutta sitä väittämää, jonka mukaan nykyhetken havainto on voimakas
ja elpynyt muisto heikko tajunnantila, väittämää, jonka mukaan
muisto syntyy havainnosta vähentymisen nojalla, vastustaa kaikkein
alkeellisinkin asian huomioiminen. Olen sen osoittanut eräässä
aikaisemmassa teoksessa. Ottakaa jokin voimakas aistimus ja antakaa
sen vähetä asteittaisesti aina olemattomiin asti. Ellei aistimuksen ja
aistimuksen muiston välillä ole kuin aste-ero, niin aistimus muuttuu
ennen sammumistansa muistoksi. Epäilemättä tulee silloin hetki, jolloin
ette voi enää sanoa, onko kysymyksessä kokemanne heikko aistimus
vaiko kuvittelemanne heikko aistimus, mutta tämä heikko tajunnantila
ei esiinny milloinkaan voimakkaan tilan menneisyyteen heijastettuna
muistona. Muisto on siis jotakin muuta.

Aistimuksen muisto on asia, joka kykenee _nostattamaan_ mieleen saman
aistimuksen, ts. synnyttämään sen uudelleen, aluksi heikkona, sitten
voimakkaampana ja yhä voimakkaampana sitä mukaa kuin tarkkaavaisuus
siihen kiinteämmin kohdistuu. Mutta samalla se on selvästi
erotettavissa nostattamastansa tilasta, ja juuri senvuoksi, että sen
tunnemme nostatetun aistimuksen takaa kuten hypnoottisen vaikuttajan
hänen aiheuttamansa hallusinaation takaa, me sijoitamme kokemuksemme
syyn menneisyyteen. Aistimus on itse asiassa luonteeltansa aktuaalinen
ja nykyhetkinen, mutta muisto, joka sen herättää salatajunnan pohjalla,
mistä se tuskin kohoaa esiin, osoittaa sitä omalaatuista suggestiivista
voimaa, joka on kadonneen, mutta vielä olemaan pyrkivän tunnusmerkkinä.
Suggestio on tuskin ehtinyt koskettaa mielikuvitusta, kun suggeroitu
asia jo kuvastuu heräämistilassansa, ja juuri senvuoksi on vaikea
erottaa toisistansa koettua heikkoa aistimusta ja täsmällisesti
paikallistamatonta muistettua heikkoa aistimusta. Suggestio ei
kumminkaan ole millään muotoa se, mikä suggeroi, aistimuksen tai
havainnon puhdas muisto ei ole millään muotoa itse aistimus tai
havainto. Muuten täytyisi sanoa, että hypnoottisen vaikuttajan sanojen,
jotka suggeroivat nukkuvien suuhun sokerin tai suolan maun, on jo
oltava hieman sokeroituja tai suolaisia.

Jos ottaa vieläkin syvällisemmin tutkiaksensa tätä illuusiota,
huomaa siihen sisältyvän henkemme synnynnäisen tarpeen kuvailla
itsellensä koko sisäistä elämäämme sen olemuksemme pienoisen osan
nojalla, joka on kytkeytynyt nykyhetken todellisuuteen, joka tätä
todellisuutta havaitsee ja toimintansa kohteena käyttelee. Havaintomme
ja aistimuksemme ovat sekä kaikkein kirkkainta että meille kaikkein
tärkeintä, mitä meissä on; ne merkitsevät joka hetki ruumiimme ja
toisten olioiden välistä vaihtelevaa suhdetta; ne määräävät tai
suuntaavat käyttäytymistämme. Siitä johtuu taipumuksemme nähdä toisissa
psyykillisissä tosiasioissa ainoastaan himmentyneitä tai pienentyneitä
havaintoja tai aistimuksia. Nekin meistä, jotka kykenevät parhaiten
vastustamaan tuota taipumusta, jotka luulevat näkevänsä ajatuksessa
jotakin muuta kuin kuvien leikkiä, tuskin voisivat saada itseään
vakuuttumaan siitä, että havainnon muisto eroaa perinpohjaisesti
havainnosta itsestänsä: heistä näyttää siltä kuin muistin täytyisi
joka tapauksessa olla ilmaistavissa havainnon termein, luotavissa
jonkinlaisen kuvaan vaikuttavan toiminnon avulla. Mutta mikä olisikaan
se toiminto? Me sanomme itsellemme _a priori_, ettei se voi koskea
muuta kuin kuvan sisällön _kvaliteettia_ tai sen _kvantiteettia_, tai
molempia yhtaikaa. Kvaliteetista ei varmaankaan voi olla kysymys,
koska muiston on esitettävä meille menneisyyttä sitä muuttamatta. Asia
koskee niin ollen kvantiteettia. Mutta kvantiteetti vuorostaan voi olla
ekstensiivinen tai intensiivinen, sillä kuva käsittää määrätyn luvun
osia ja ilmaisee määrätyn asteen voimaa. Tarkastelkaamme ensimmäistä
vaihtopuolta. Muuttaako muisto kuvan laajuutta? Ilmeisesti ei, sillä
jos se lisäisi menneisyyteen jotakin, niin se olisi virheellinen,
ja jos ottaisi siitä jotakin pois, epätäydellinen. Niinmuodoin jää
jäljelle se mahdollisuus, että muutos koskee intensiteettiä, ja koska
se nähtävästi ei ole lisääntymistä, niin sen täytyy olla vähentymistä.
Tällainen on se vaistomainen, tuskin tajuinen dialektiikka, joka
johtaa meidät peräkkäisten poistojen nojalla käsittämään muiston kuvan
heikontumiseksi.

Kun tuo johtopäätös on tehty, niin sen vaikutus tuntuu koko
muistipsykologiassamme; onpa se fysiologiassammekin havaittavissa.
Millaiseksi ajatellemmekin havainnon aivomekanismin, me käsitämme
muiston vain saman mekanismin uudeksi liikunnaksi, saman tosiasian
heikontuneeksi toistumiseksi. Kuitenkin on olemassa kokemus, joka
näyttää viittaavan aivan toiseen. Se osoittaa meille, että voi menettää
visuaaliset muistot lakkaamatta silti näkemästä ja auditiiviset
muistot lakkaamatta silti kuulemasta; ettei psyykillinen sokeus tai
kuurous välttämättä edellytä näön tai kuulon kadottamista. Olisiko se
mahdollista, jos havainto ja muisti käyttelisivät samoja keskuksia,
saisivat liikkeeseen samat mekanismit? Voimatta kuitenkaan myöntää
havainnon ja muiston välillä olevan perinjuurista eroa jatkamme vielä
asian tutkimista.

Rakentaen psyykillisen elämämme selvästi toisistaan erotetuista
tiloista ja arvellen kaikkien näiden tilojen olevan ilmaistavissa
kuvien avulla järkeilymme päätyy kahta konvergoivaa uraa kulkien
tekemään muistosta kalvenneen havainnon, asian, joka seuraa havaintoa
sen sijaan että esiintyisi yhtaikaa sen keralla. Jos hylkäämme tämän
älyllemme luonnostansa kuuluvan dialektiikan, jota kielemme mielellään
viljelee ja joka kenties on käytännössä välttämätön mutta ei sisäisen
havainnon suggeroima, niin muisto ilmenee havainnon alinomaisena
vastapuolena, sen keralla syntyvänä, yhtaikaa kehkeytyvänä ja edellisen
hävittyä eloonjääneenä, koska on olemukseltansa toisenlainen kuin se.

Mikä siis onkaan muisto? Psyykillisen tilan selvä kuvaileminen
tapahtuu aina kuvien nojalla, ja minä sanoin äsken, ettei kuvan
muisto ole mikään kuva. Niinpä käykin puhdasta muistoa kuvaileminen
vain epämääräiseen tapaan, vertauskuvallisesti. Sanon siis, kuten
olen tutkimuksessani _Matière et Mémoire_ selittänyt, että se on
havaintoon verrattuna sama kuin kuvastimen takana nähty kuva sen edessä
sijaitsevaan esineeseen nähden. Esinettä voi yhtä hyvin koskea kuin
nähdä, se vaikuttaa meihin samoin kuin me siihen, se on mahdollisten
toimintojen kyllästämä, se on _aktuaalinen_. Kuva on virtuaalinen,
ja vaikka se onkin esineen kaltainen, ei se kykene tekemään mitään
sellaista kuin viimeksi mainittu. Sitä mukaa kuin aktuaalinen
olemassaolomme kehkeää ajassa, syntyy sen vastapuoleksi virtuaalinen
olemassaolo, kuva kuvastimessa. Jokaisessa elämämme tuokiossa ilmenee
niinmuodoin kaksi aspektia: se on aktuaalinen ja virtuaalinen,
toisaalta havaintoa, toisaalta muistoa. Se jakautuu ilmaantuessaan. Tai
pikemmin: sen olemuksena on juuri tämä jakautuminen, sillä alinomaa
liikkuva nykyhetki, jo olemattomiin kadonneen välittömän menneisyyden
ja vielä syntymättömän välittömän tulevaisuuden pakeneva raja hupenisi
pelkäksi abstraktioksi, ellei se olisi juuri se liikkuva kuvastin, joka
lakkaamatta heijastaa havaintoa muistoksi.

Kuvitelkaamme sellaista ihmismieltä, jossa tämä kahdentuminen tulee
tajutuksi. Otaksukaamme, että havaintomme ja toimintamme heijastuvat
meihin takaisin, ei havainnon ja toiminnan tultua suoritetuksi,
vaan sitä mukaa kuin havaitsemme ja toimimme. Silloin näemme
yhtaikaa todellisen olemisemme ja sen virtuaalisen kuvan, toisaalla
esineen, toisaalla heijastuksen. Heijastus ja esine eroavat selvästi
toisistansa, sillä jälkimmäisessä on kaikki havainnon luonnepiirteet,
edellinen taas on jo muistoa: ellei se olisi sitä heti, ei se voisi
siksi muuttua milloinkaan. Myöhemmin, suorittaessaan säännönmukaista
toimintaansa, se osoittaa meille menneisyytemme varustettuna
menneisyyden merkillä; jo muodostumisensa hetkellä havaittuna se
ilmenee oleellisine menneisyysleimoinensa. Mikä on tuo menneisyys? Se
ei ole eikä voi olla ajallisesti määriteltävissä, se on menneisyyttä
_yleensä_, se ei voi olla mitään erikoista menneisyyttä. Jos sen
muodostaisi vain jokin havaittu asia, jokin koettu mielenliikutus,
voisi vielä pettyä ja luulla jo ennen havainneensa, mitä havaitsee,
kokeneensa, mitä kokee. Mutta tässä onkin asian laita toisin. Se, mikä
joka hetki jakautuu havainnoksi ja muistoksi, on kaikki näkemämme,
kuulemamme, kokemamme, koko olemisemme ja kaikki mitä meitä ympäröi —
kaikki yhtenä kokonaisuutena. Jos tämä jakautuminen tulee tajutuksi,
niin koko nykyisyytemme ilmenee samalla kertaa sekä havaintona että
muistona. Ja kuitenkin tiedämme varsin hyvin, ettei sama historian
hetki ole kahteen kertaan elettävissä ja ettei aika käänny vierimään
taaksepäin. Mikä neuvoksi? Tilanne on omituinen, paradoksaalinen. Se
saattaa sekasortoon kaikki tottumuksemme. Meillä on muisto; se on
muisto, koska siinä ilmenee niiden tilojen luonteenomainen leima,
joita yleensä tuolla nimellä mainitsemme ja jotka kuvastuvat tajuntaan
vasta niiden kohteen kadottua. Ja kumminkaan ne eivät edusta mitään jo
ollutta, vaan yksinkertaisesti jotakin parhaillaan olevaa; se liikkuu
_pari passu_ toistamansa havainnon keralla. Se on nykyisyyden hetkenä
tämän hetken muisto. Se on muodoltansa menneisyyttä ja sisällöltänsä
nykyisyyttä. Se on _nykyisyyden muisto_.

Sitä mukaa kuin tilanne edistyy, luo muisto, joka pysyttelee sen
rinnalla, jokaiseen vaiheeseen »jo ennen nähdyn», »ennen tunnetun»
leiman. Mutta tämä tilanne näyttää jo ennen päämaaliinsa ehtimistäkin
välttämättä muodostavan kokonaisuuden, koska hetken mielenkiinto
on sen leikannut erilleen tasaisesti jatkuvasta kokemuksestamme.
Kuinka olisimmekaan jo eläneet jonkin osan tilanteesta, ellemme ole
eläneet sitä kokonaisuudessaan? Voisimmeko tuntea sitä, mikä kehittyy
irrallaan, ellemme tunne sitä, mikä on vielä kerällä? Emmekö joka hetki
ainakin ennakolta arvaile seuraavaa hetkeä? Tuleva tuokio alkaa jo
nykyhetkessä, sen sisältöä ei käy erottaminen jälkimmäisen sisällöstä;
jos toinen epäilemättä on menneisyyteni palautumista, kuinka ei
tuleva tuokio olisi samaa? Minä tunnen toisen ja tulen niinmuodoin
varmasti tuntemaan toisenkin. Niinpä olenkin siihen nähden, mikä on
kohta tapahtumaisillaan, sen henkilön asenteessa, jolle jokin on oleva
tuttua ja jolle senvuoksi jokin on tuttua. Mutta tuo on vain tiedon
_asenne_, sen muoto vailla sisältöä. Koska en voi ennustaa, mitä tulee
tapahtumaan, huomaan varsin hyvin, etten sitä tiedä, mutta samalla
minä aavistan, että tulee hetki, jolloin olen sen tietänyt, siinä
merkityksessä, että se on huomioni esineeksi tullessaan minulle tuttua,
ja tämä tuleva tuttuus, jonka tunnen välttämättömäksi tuntemiskykyni
pitkin matkaa osoittaman voimakkaan suuntautumisen nojalla, vaikuttaa
ennakolta taaksepäin nykyhetkeeni sijoittaen minut siihen omituiseen
tilanteeseen, jossa ihminen on havaitessaan tuntevansa sen, minkä
tietää olevansa itselleen outoa.

Otaksukaamme, että olemme joskus osanneet ulkoa jonkin kappaleen,
joka nyt on unohtunut, ja että jonakin päivänä yllätämme itsemme
sitä konemaisesti toistamasta. Koska jokainen sana on tuttu kohta
kun se on lausuttu, tunnemme sen olevan tiedossamme ennenkuin sen
lausumme, ja kuitenkin me löydämme sen vasta lausuessamme. Se henkilö,
jonka mielessä tulee tajutuksi nykyhetken lakkaamaton jakautuminen
havainnoksi ja muistoksi, on samassa asemassa. Mikäli hän itseänsä
analysoi, täytyy hänen tuntua itsestään näyttelijältä, joka esittää
osaansa automaattisesti, kuunnellen puhettansa ja katsellen eleitänsä.
Mitä paremmin hän syventyy kokemaansa, sitä täydellisemmin hän
jakautuu kahdeksi henkilöksi, joista toinen esiintyy toisen nähtävänä
ja kuultavana. Toisaalta hän tietää yhä edelleen olevansa se, mikä
on ollut, minuus, joka ajattelee ja toimii tilanteen vaatimusten
mukaisesti, minuus, joka on kytkeytynyt todelliseen elämään ja
sopeutuu siihen tahtonsa vapaan ponnistuksen varassa — siinä se, minkä
hänelle takaa nykyisyyden havaitseminen. Mutta saman nykyisyyden
muistaminen, joka sekin on olemassa, saa hänet uskomaan, että hän
toistaa sellaisinaan jo ennen sanottuja asioita, että hän näkee
uudelleen ja täysin samanlaisina jo ennen näkemiänsä, ja tekee hänestä
siten osaansa esittävän näyttelijän. Siitä ne kaksi eri minuutta,
joista toinen vapautensa tunnossa korottaa itsensä riippumattomaksi
katselijaksi, edessänsä näytelmä, jota toinen konemaiseen tapaan
esittää. Tämä kahtiajakautuminen ei kuitenkaan kehity milloinkaan
täydelliseksi. Se on pikemmin henkilön häilymistä kahden itseänsä
koskevan näkökannan välillä, hengen liikkumista havainnosta, joka on
pelkkää havaintoa, sellaiseen havaintoon, jonka rinnalla versoo sen oma
muisto, ja päinvastoin: ensin mainittu sisältää tavanomaisen vapautemme
tunnon ja kytkeytyy aivan luontevasti todellisuuden maailmaan,
jälkimmäinen saa meidät uskomaan, että toistelemme oppimaamme
näytelmänkohtaa, muuttaa meidät automaateiksi, siirtää meidät teatterin
tai unennäön maailmoihin. Se, joka on muutaman silmänräpäyksen ollut
suuressa vaarassa, mistä on voinut pelastua ainoastaan nopean, yhtä
välttämättömän kuin uskaliaasti suoritetun toimenpidesarjan nojalla,
on kokenut jotakin samantapaista. Siinä tapahtuu pikemmin virtuaalinen
kuin todellinen kahtiajakautuminen. Henkilö toimii ja tuntee kuitenkin
olevansa välttämättömyyden väline. Hän tuntee valitsevansa ja
tahtovansa, mutta valitsevansa pakollista ja tahtovansa sellaista, mitä
ei voi väistää. Siitä johtuu, että tajunnantilat läpäisevät toisiansa,
sulautuvat toisiinsa, jopa samastuvatkin välittömässä tajunnassa,
mutta jäävät siitä huolimatta loogilliselta kannalta katsoen
keskenään ristiriitaisiksi ja näyttäytyvät niin ollen harkitsevalle
tajunnalle minän jakautumisena kahdeksi eri henkilöksi, joista toinen
ottaa osakseen kaiken vapauden, toinen sitävastoin pitää hallussaan
välttämättömyyttä — edellinen on vapaa katselija, jonka nähden
jälkimmäinen esittää osaansa automaattisesti.

Olen tässä kuvannut ne kolme tärkeintä aspektia, joiden valossa me
näyttäytyisimme itsellemme normaalitilassa, jos voisimme välittömästi
havaita nykyisyytemme jakautumisen. Ne ovat juuri väärän tunnistamisen
tuntomerkit. Ne esiintyvät sitä korostetumpina, mitä selvempi,
täydellisempi ja kokijansa syvällisemmin erittelemä tämä ilmiö on.

Useat ovat tosiaankin puhuneet automaattisuuden tunnosta ja tilasta,
joka on verrattavissa osaansa esittävän näyttelijän tilaan. Se,
mitä sanotaan ja tehdään, se, mitä itse sanoo ja tekee, näyttää
»väistämättömältä». Henkilö on omien liikkeittensä, ajatustensa ja
tekojensa katselijana. Kaikki tapahtuu _ikäänkuin_ kahtiajakautuminen
toteutuisi, joskaan siitä itse asiassa ei tule totta. Eräs henkilö
kirjoittaa: »Tämä jakautumisen tunto on olemassa vain aistimuksessa;
molemmat henkilöt muodostavat aineelliselta näkökannalta
kokonaisuuden.» Hän tahtoo epäilemättä sanoa tuntevansa kahdentumisen
tunnetta, jota kumminkin myötäilee se tietoisuus, että kysymyksessä on
yksi ja sama henkilö.

Kuten tutkielmani alussa huomautin, on henkilö usein samassa
omituisessa mielentilassa kuin se, joka luulee tietävänsä, mitä tulee
tapahtumaan, samalla kuitenkin tuntien itsensä kykenemättömäksi sitä
ennakolta sanomaan. »Minusta näyttää aina siltä», sanoo eräs heistä,
»että kohta arvaan jatkon, mutta en saa sitä oikein sanotuksi.» Toisen
mieleen muistuu se, mikä on tapahtumassa, »niinkuin nimi, joka on
muistin partaalla.» Eräs aikaisimpia havaintoja on erään potilaan, joka
kuvitteli ennakoivansa kaikki, mitä hänen ympärillänsä oli tapahtuva.
Siinä on toinen väärän tunnistamisen oleellinen ominaisuus.

Kaikkein yleisin on kuitenkin se, josta puhuin ensinnä: heräävä
muisto riippuu ilmassa, siltä puuttuu menneisyyden tukikohta. Se ei
vastaa mitään aikaisempaa kokemusta. Henkilö tietää sen, on siitä
vakuuttunut, ja tämä vakaumus ei ole järkeilyn tulos: se on välitön.
Siihen sekaantuu se tunto, että heränneen muiston täytyy olla
pelkkä parhaillaan kestävän havainnon kaksoiskappale. Onko se siis
»nykyisyyden muisto»? Ellei niin sanota, tapahtuu se varmaan siitä
syystä, että lauseparsi näyttää olevan itsessään ristiriitainen,
ettei muistoa voida käsittää muuksi kuin menneisyyden toistumaksi,
ettei myönnetä mielteen voivan kantaa menneisyyden leimaa riippumatta
siitä, mitä se edustaa, sanalla sanoen: että ollaan itse siitä
tietämättä teoreetikkoja, arvellaan muiston aina syntyvän myöhemmin
kuin se havainto, jota se toistaa. Mutta jotakin samansuuntaista
kumminkin sanotaan, puhutaan menneisyydestä, jota ei mikään välimatka
erota nykyisyydestä: »Minä tunsin mielessäni tapahtuvan jonkinlaisen
laukeamisen, joka hävitti koko menneisyyden tuon entisen tuokion
ja kokemushetkeni väliltä.» Siinä on tosiaankin ilmiön olennainen
luonnepiirre. Väärästä tunnistamisesta puhuttaessa pitäisi
nimenomaisesti osoittaa, että kysymyksessä on tapahtuma, joka ei
todella jäljittele oikeata tunnistamista eikä herätä sen illuusiota.
Millainen onkaan normaalinen tunnistaminen? Se voi tapahtua kahdella
tavalla, joko sen tuttuustunnon nojalla, joka liittyy nykyhetken
havaintoon, tai siten, että herää eloon entinen havainto, jota
nykyhetken havainto tuntuu toistavan. Väärä tunnistaminen ei ole
kumpikaan näistä toiminnoista. Edelliselle tunnistamislaadulle on
luonteenomaista, ettei sen vallitessa voi muistua mieleen määrätty,
henkilökohtainen tilanne, jossa tunnistettu esine olisi aikaisemmin
havaittu. Työhuoneeni, pöytäni ja kirjani luovat ympärilleni tuttuuden
ilmapiirin vain sillä ehdolla, etteivät herätä mitään määrätyn
historiani hetken muistoa. Jos ne palauttavat mieleen täsmällisen
muiston jostakin tapahtumasta, johon ovat kuuluneet, niin minä
tosin tunnistan ne siihen osaaottaneina, mutta tämä tunnistaminen
tulee ensin mainitun lisäksi ja eroaa siitä perinpohjin, niinkuin
persoonallinen eroaa persoonattomasta. Väärä tunnistaminen ei merkitse
tuota tuttuudentuntoa. Se koskee aina persoonallista tilannetta, jonka
uskomme toistavan erästä aikaisempaa, yhtä täsmällistä ja määrättyä
persoonallista tilannetta. Jäisi niin ollen jäljelle mahdollisuus, että
se kuuluu jälkimmäiseen tunnistamislaatuun, siihen, johon sisältyy
aktuaalisten olosuhteiden kaltaisen tilanteen mieleenpalautuminen.
On kuitenkin huomattava, että sellaisessa tapauksessa tulevat aina
kysymykseen samankaltaiset eivätkä samastuvat tilanteet. Jälkimmäiseen
luokkaan kuuluva tunnistaminen tapahtuu vain siten, että kuvitellaan
sekä sitä, mikä molempia tilanteita erottaa, että sitä, mikä on niille
yhteistä. Jos olen toista kertaa katsomassa jotakin huvinäytelmää,
niin tunnistan kaikki sanat, toisen toisensa jälkeen, tunnistan eri
kohtaukset ja koko kappaleen ja muistan nähneeni sen jo ennen; mutta
edellisellä kerralla olin istunut toisessa paikassa, ympärilläni
oli ollut toisia henkilöitä, tullessani oli mieleni askarrellut
toisissa asioissa; missään tapauksessa en ollut voinut silloin olla
sama kuin nyt, koska olen väliajan elänyt. Jos siis kuvat ovatkin
molemmissa tapauksissa samat, eivät ne kumminkaan esiinny samassa
kehyksessä, ja epämääräinen kehysten erilaisuuden tunto ympäröi
reunaripsun tavoin kuvien samuuteen kohdistuvaa tajuntaani tehden
minulle mahdolliseksi erottaa ne joka hetki toisistansa. Väärässä
tunnistamisessa sitävastoin ovat kehykset, kuten itse kuvatkin,
samastuvat. Minä katselen samaa näytelmää samoin aistimuksin, samoin
ajatuksin; sanalla sanoen: olen tänä hetkenä samassa hetkessä kuin
silloin. Tässä siis tuskin voi puhua illuusiosta, koska illusorinen
kokemus on todellisen kokemuksen toistuma ja koska kysymyksessä oleva
ilmiö ei jäljittele mitään toista kokemuksemme ilmiötä. Tuskin voi
myöskään puhua väärästä tunnistamisesta, koska ei ole olemassa mitään
sellaista oikeata tunnistamista, jonka tarkan väärennyksen tämä
muodostaisi. Todellisuudessa on kysymys ainoalaatuisesta ilmiöstä,
siitä, jonka synnyttäisi »nykyisyyden muisto», jos se äkkiä kohoaisi
esiin salatajunnasta, missä sen tulee piillä. Se tekisi muiston
vaikutuksen, koska muistossa on oma erottava leimansa, toisenlainen
kuin havainnossa, mutta sitä ei käy yhdistäminen mihinkään menneeseen
kokemukseen, koska jokainen meistä varsin hyvin tietää, ettei elä
kahteen kertaan samaa historiansa tuokiota.

       *       *       *       *       *

Vielä on selvittämättä, miksi tämä muisto ylipäänsä jää salatuksi ja
kuinka se ilmaisee itsensä poikkeuksellisissa tapauksissa. Yleensä
ja _oikeastaan_ menneisyys palautuu tajuntaan ainoastaan mikäli se
voi auttaa käsittämään nykyisyyttä ja arvaamaan tulevaisuutta: se on
toiminnan vakoilija. Erehdytään, kun tulkitaan älyllisiä toimintoja
erillisinä, ikäänkuin ne olisivat oma tarkoituksensa, ikäänkuin
me olisimme puhtaita henkiolentoja, joiden ainoana askareena on
vaihtuvien ajatusten ja kuvien tarkkaaminen. Niin ollen vetäisi
nykyhetken havainto puoleensa kaltaisensa muiston ilman minkäänlaista
hyödyn sala-aikomusta, ilman vain, huviksensa — iloiten siitä, että
tuo tajunnan maailmaan vetovoiman lain, joka on verrattavissa aineen
maailmaa vallitsevaan lakiin. En tosin tahdo väittää »samankaltaisuuden
lakia» olemattomaksi, mutta, kuten jo toisessa yhteydessä huomautin,
kaksi ajatusta, mitkä tahansa, olivatpa ne toisistansa miten etäällä
tahansa, ovat aina jossakin suhteessa toistensa kaltaiset, koska
aina on olemassa sellainen heimokäsite, jonka piiriin ne ovat
sijoitettavissa, joten mikä havainto tahansa herättäisi minkä muiston
tahansa, ellei tässä olisi vaikuttamassa muu kuin samankaltaisten
välinen mekaaninen vetovoima. Todellisuudessa havainto herättää jonkin
mielikuvan, jotta mennyttä tilannetta edeltäneet, myötäilleet ja
seuranneet seikat jollakin tavoin valaisisivat nykyhetken tilannetta
ja osoittaisivat, miten siitä päästään eteenpäin. Tuhannet muistojen
herättämiset ovat samankaltaisuuden nojalla mahdollisia, mutta muisto,
joka pyrkii uudestaan ilmaantumaan, on se, joka muistuttaa havaintoa
jossakin erikoisessa suhteessa, se, joka voi valaista ja ohjata
valmistumassa olevaa tekoa. Ja sekin muisto voisi oikeastaan jäädä
ilmaantumatta: riittäisi, jos se itse näyttäytymättä palauttaisi
mieleen ne seikat, jotka ovat ilmenneet sen yhteydessä, sen, mikä on
käynyt edellä, ja sen, mikä on seurannut, toisin sanoen sen, mikä on
tärkeätä tietää nykyisyyden käsittämiseksi ja tulevaisuuden ennakolta
arvaamiseksi. Voisipa ajatella niinkin, ettei kaikki tuo ollenkaan
tulisi tajunnassa ilmi, vaan että ilmenisi ainoastaan lopputulos,
määrätyn, suoritettavan toimenpiteen mieleennostatus. Siten on
todennäköisesti asianlaita useimmilla eläimillä. Mutta mitä enemmän
tajunta kehittyy, sitä enemmän se valaisee muistin toimintoa ja sitä
enemmän se myöskin sallii kuultaa näkyviin kosketusassosiaation,
tarkoitusperän, takaa samankaltaisuusassosiaation, joka on väline.
Kerran tajuntaan kotiuduttuansa viimeksi mainittu sallii sinne
työntyvän suuren määrän ylellisyysmuistoja jonkin, vaikkapa kerrassaan
aktuaalista mielenkiintoa vailla olevan samankaltaisuuden nojalla.
Siten on selitettävissä, että voimme toimiessamme hieman uneksia;
mutta palautumisen lait ovat toiminnan välttämättömyyksien määräämät,
ne yksin pitävät hallussansa tajunnan avaimia, ja uneksimisen
muistot pääsevät pujahtamaan sisään vain mikäli pääsyyn oikeuttava
samankaltaisuussuhde tilapäisesti höltyy tai käy epämääräiseksi.
Lyhyesti sanoen: kaikkien muistojemme yrittäessä joka hetki tunkeutua
esiin salatajunnan uumenista elämää tarkkaava tajunta päästää
laillisesti kulkemaan ainoastaan ne, jotka kykenevät hyödyttämään
nykyhetken toimintaa, joskin monet muut pujahtavat sisään yleisen
samankaltaisuusehdon nojalla, joka on täytynyt asettaa voimaan.

Mutta mikäpä olisikaan nykyhetken toiminnalle hyödyttömämpää kuin
nykyisyyden muistaminen? Kaikki muut muistot voisivat pikemmin vedota
oikeuksiinsa, sillä ne tuovat ainakin mukanansa jonkinlaista tietoa,
olkoonpa, ettei se ole sinä hetkenä mielenkiintoista. Yksin nykyisyyden
muistamisella ei ole meille mitään ilmoitettavaa, koska se on vain
havainnon kaksoiskappale. Meillä on todellinen esine; mitä siis
teemmekään virtuaalisella kuvalla? Yhtä hyvin voisi heittää saaliin
tavoitellakseen sen varjokuvaa.

Niinpä ei olekaan toista muistoa, jota tarkkaavaisuutemme
itsepintaisemmin karttelisi.

Se tarkkaavaisuus, joka nyt on kysymyksessä, ei muuten ole sitä
yksilöllistä tarkkaavaisuutta, jonka voimakkuus, suunta ja
kesto vaihtelevat eri henkilöissä. Sitä sopisi nimittää suvun
tarkkaavaisuudeksi, joka luonnostaan kohdistuu eräisiin psyykillisen
elämän alueisiin ja luonnostaan välttelee toisia. Yksilöllinen
tarkkaavaisuutemme epäilemättä liikkuu mielin määrin kaikkien näiden
alueiden rajoissa, mutta se tulee silloin vain nyt puheenaolevan
tarkkaavaisuuden lisäksi, kuten yksilöllisen silmän esinevalinta
ilmenee sen valinnan lisäksi, jonka on suorittanut ihmisen silmä
kerta kaikkiansa ottaessaan määrätyn osan spektriä valohavaintojensa
alueeksi. Mutta yksilöllisen tarkkaavaisuuden vähäisen harhautumisen
merkitessä vain normaalista häiriötä ovat suvulle ominaisen
tarkkaavaisuuden pettämisen ilmiöt patologisia tai epänormaalisia
tosiasioita.

Väärä tunnistaminen kuuluu niiden joukkoon. Se aiheutuu elämän yleisen
tarkkaamisen tilapäisestä heikontumisesta: tajunnan katse, joka ei enää
kykene pysyttelemään luonnollisessa suunnassansa, antautuu epähuomiossa
näkemään sellaista minkä havaitsemisesta ei ole mitään hyötyä. Mutta
mitä merkitsee tässä yhteydessä »elämän tarkkaaminen», elämään
kohdistuva tarkkaavaisuus? Mikä on se erikoinen hajamielisyyden laji,
joka johtaa väärään tunnistamiseen? Tarkkaavaisuus ja hajamielisyys
ovat epämääräisiä käsitteitä; eikö niitä käy tarkemmin määritteleminen
tässä yksityistapauksessa? Koetan tässä niin tehdä väittämättä
kumminkaan saavuttavani näin hämärässä asiassa täydellistä selvyyttä ja
lopullista täsmällisyyttä.

Ei ole otettu riittävässä määrin huomioon, että nykyisyytemme on ennen
kaikkea tulevaisuutemme ennakoimista. Harkitseva tajuntamme epäilemättä
näyttää meille sisäisen elämämme sarjana toisiaan seuraavia tiloja,
jotka kukin alkavat määrätystä kohdasta ja päättyvät toiseen tyytyen
toistaiseksi omaan itseensä. Niin tahtoo harkinta, joka valmistelee
tietä kielelle: se erottaa, poistaa ja asettaa rinnakkain, se voi
hyvin ainoastaan määrätyn ja samaten liikkumattoman rajoissa, se
päättyy staattiseen todellisuutta koskevaan käsitykseen. Välitön
tajunta sitävastoin tavoittaa aivan toista. Sisäisen elämän kehässä
liikkuen se pikemmin tuntee kuin näkee tämän elämän, mutta tuntee
sen liikuntana, yhtämittaisena kytkeytymisenä tulevaisuuteen, joka
väistyy alinomaa tuonnemmaksi. Tämä tunto käy muuten varsin selväksi,
kun on kysymyksessä määrätyn teon suorittaminen. Toiminnan päämäärän
näemme heti, ja jo toimiessamme olemme koko ajan vähemmän tietoisia
peräkkäisistä tiloistamme kuin kulloisenkin asemamme ja tavoittelemamme
päämäärän välimatkan lyhenemisestä. Päämäärä sitäpaitsi ilmenee vain
väliaikaisena; me tiedämme sen takana olevan jotakin muuta; ottaessamme
vauhtia ensimmäisestä esteestä suoriutuaksemme me jo valmistaudumme
hyppäämään toisen yli odottaen toisia, joita seuraa äärettömiin.
Samoin on laita, kun kuuntelemme lausetta: me emme suinkaan tarkkaa
sanoja kutakin erikseen; meille on tärkeä lauseen kokonaismerkitys,
me sommittelemme merkityksen heti alun pitäen, hypoteettisesti,
annamme tajunnallemme jonkin yleisen suunnan, jota voimme muuttaa eri
tavoin sitä mukaa kuin lause kehkeytyessään vetää tarkkaavaisuuttamme
sille tai tälle taholle. Tällöinkin on nykyhetki havaittu pikemmin
tulevaisuudessa, johon se työntyy, kuin sinänsä, itsessänsä. Tämä
syöksy luo kaikkiin psyykillisiin tiloihin, joiden läpi tai ylitse
se kuljettaa, omituisen leiman, joka kumminkin on niin vakaa, että
havaitsemme sen puuttumisen paljoa helpommin kuin sen läsnäolon, johon
olemme tottuneet. Jokainen meistä on huomannut, kuinka omituiselta
toisinaan näyttää tuttu sana, johon tarkkaavaisuutemme kiintyy. Sana
ilmenee silloin uutena ja on tosiaankin uusi; tajuntamme ei ollut sitä
ennen milloinkaan tehnyt siitä pysähdyskohtaa, vaan oli aina kulkenut
sen läpi ehtiäkseen lauseen loppuun. Me emme kykene hillitsemään
psyykillisen elämämme hyökyä yhtä helposti kuin puheemme vauhtia,
mutta milloin yleinen hyöky heikkenee, esiintyy eletty tilanne yhtä
eriskummallisena kuin lausuttu sana, joka jähmettyy keskelle lausetta.
Se ei enää kuulu todellisen elämän yhteyteen. Etsiessämme menneiden
kokemustemme joukosta sitä, jota se eniten muistuttaa, johdumme
vertaamaan sitä unennäköön.

On huomattava, että useimmat henkilöt, kuvaillessaan mitä kokevat
väärän tunnistamisen aikana ja sen jälkeen, puhuvat unennäön kaltaisesta
vaikutelmasta. Illuusioon liittyy »eräänlainen, tuskin eriteltävissä
oleva tunto, johon nähden todellisuus ilmenee unennäkönä», sanoo Paul
Bourget. Eräässä englanninkielisessä selonteossa on sanaa _shadowy_
[»varjomainen»] käytetty ilmiön kokonaissävystä; selostaja huomauttaa
lisäksi, että ilmiö myöhemmin, mieleen muistuessaan, on kuin _the half
forgotten relic of a dream_ [»puolittain unohtunut unen jäännös»].
Eri havainnontekijät, jotka eivät tunne toisiansa, jotka puhuvat eri
kieliä, käyttelevät tässä kohden lauseparsia, jotka ovat toistensa
sananmukaisia käännöksiä. Unennäön leima on niinmuodoin melkein yleinen.

Lisäksi on huomattava, että henkilöt, jotka ovat alttiita väärälle
tunnistamiselle, usein ovat taipuvaisia käsittämään oudoiksi tuttuja
sanoja. G. Heymansin toimeenpanema kiertokysely on osoittanut, että
nämä kaksi taipumusta liittyvät toisiinsa. Tutkija huomauttaa aivan
oikein, etteivät ensimmäistä ilmiötä koskevat nykyään yleiset teoriat
kykene selittämään, miksi se yhtyy jälkimmäiseen.

Eikö asiain näin ollen ole lupa etsiä väärän tunnistamisen alkusyytä
tajuntamme hyöky virran silmänräpäyksellisestä seisahtumisesta,
joka varmaankaan ei millään tavoin muuta nykyhetkemme sisältöä,
mutta irrottaa sen tulevaisuudesta, jonka yhteyteen se kuuluu, ja
toiminnasta, joka muodostaisi sen säännönmukaisen päätöksen osoittaen
sen niinmuodoin kuvanluontoisena näytelmänä, jonka henkilö tarjoaa
itsellensä, uneksi muuttuneena todellisuutena? Sallittakoon minun
kuvailla erästä henkilökohtaista kokemusta. Minä en ole altis
väärälle tunnistamiselle, mutta olen useasti, sitä tutkiessani,
koettanut paneutua sen havaitsijain kuvailemaan mielentilaan ja
saada ilmiön kokeellisesti itsessäni syntymään. En ole milloinkaan
täysin onnistunut, mutta olen sentään erinäisinä kertoina saavuttanut
jotakin sentapaista, joskin erittäin nopeasti häipyvää. Sellaisissa
tapauksissa on välttämätöntä, että nähtävänäni on jotakin, mikä ei
ainoastaan ole minulle uutta, vaan kerrassaan poikkeaakin elämäni
tavanomaisesta kulusta. Niin voi olla laita esimerkiksi, kun näen
jotakin ollessani matkalla, varsinkin jos matka tapahtuu siihen
erikoisesti valmistautumatta. Ensimmäisenä ehtona on silloin, että
tunnen jotakin erinomaista kummastusta, oudoksumista, joka tuntuu
aiheutuvan siitä, _että olen, missä olen_. Tähän kummastukseen oksastuu
sitten eräs melkoisessa määrin toisenlainen tunto, joka kuitenkin on
edelliselle sukua eräässä suhteessa: se tunto, että _tulevaisuus on
eristetty_, että tilanne on kaikesta irrallaan mutta että minä olen
kiinni tilanteessa. Sitä mukaa kuin nämä kaksi tuntoa läpäisevät
toisiansa, menettää todellisuus kiinteyttänsä ja nykyhetken havaintoni
pyrkii kahdentumaan, tavoittamaan havainnon lisäksi jotakin sen takana
olevaa. Onko kysymyksessä häämöttelevä »nykyisyyden muisto»? En
uskalla niin väittää, mutta minusta tuntuu siltä kuin olisin menossa
väärään tunnistamiseen päin ja kuin ei tarvittaisi paljoakaan sen
saavuttamiseksi.

Miksi odottaakaan nykyisyyden muisto ilmenemään pyrkiessään tajunnan
hyöky virran heikkenemistä tai tyrehtymistä? Me emme ollenkaan tunne
sitä mekanismia, jonka varassa mielle kohoaa esiin tajuttomuudesta tai
vaipuu sinne takaisin. Voimme korkeintaan turvautua johonkin tapahtumaa
vertauskuvallisesti esittävään kaavaan. Palatkaamme siihen, jota aluksi
käyttelimme. Ajatelkaamme, että kaikki tajuttomat muistot yrittävät
työntyä tajuntaan, joka periaatteellisesti hyväksyy ainoastaan sen,
mikä voi edistää toimintaa. Nykyisyyden muisto pyrkii tajuntaan
samoin kuin muutkin; se onkin meitä lähempänä kuin muut, nykyhetken
havaintoomme nojautuen se on joka hetki siihen työntymässä. Havainto
saa sen vältetyksi vain liikkumalla alinomaa eteenpäin ja pitäen
siten yllä välimatkaa. Toisin sanoen: muisto aktualisoituu ainoastaan
havainnon välityksellä: nykyisyyden muisto pääsisi niinmuodoin
tunkeutumaan tajuntaan, jos se voisi pujahtaa nykyhetken havaintoon.
Mutta havainto liikkuu aina edellä: sitä liikuttava hyöky pitää sitä
pikemmin tulevaisuuden kuin nykyisyyden alueella. Otaksukaamme, että
hyöky yhtäkkiä tyrehtyy: silloin muisto saavuttaa havainnon, nykyisyys
tunnistetaan samalla kertaa.

Väärä tunnistaminen esiintyy niin ollen vaarattomimpana elämän
tarkkaamisen herpautumisen lajina. Pohjatarkkaavaisuuden vireen pysyvä
laukeaminen johtaa syvempiin ja kestävämpiin psyykillisiin häiriöihin.
Mutta voi sattua, että tämä tarkkaavaisuus yleensä säilyttää
normaalivireensä ja että sen puutteellisuus ilmenee aivan toisella
tavalla: yleensä varsin lyhyinä toiminnan seisahduksina, joita sattuu
pitkin väliajoin. Seisahduksen sattuessa väärä tunnistaminen heti
ilmaantuu tajuntaan, valtaa sen muutamaksi silmänräpäykseksi ja väistyy
kohta kuin laine.

Lopuksi vielä eräs hypoteesi, johon jo tutkielmani alussa viittailin.
Jos elämän tarkkaamisen herpautuminen voi esiintyä kahdessa eri
muodossa, joista toinen on verrattomasti vaikeampi, eikö silloin
ole syytä otaksua, että lievempi muoto on väline, joka varjelee
vaikeammasta? Milloin tarkkaavaisuuden riittämättömyys uhkaa
ilmetä lopullisena siirtymisenä valvetilasta unennäön tilaan,
tajunta paikallistaa sairauden muutamiin kohtiin, joissa se
saa tarkkaavaisuuden lyhyeksi hetkeksi pysähtymään; siten voi
tarkkaavaisuus koko muun ajan pysytellä todellisuuden kosketuksessa.
Eräät erittäin selvät väärän tunnistamisen tapaukset näyttävät tukevan
tätä otaksumaa. Henkilö tuntuu aluksi olevansa irrallaan kaikesta,
ikäänkuin unta nähdessään; kohta sen jälkeen hän johtuu väärään
tunnistamiseen alkaessaan jälleen tointua.

Sellainen siis nähdäkseni on se tahdon sairaus, joka aiheuttaa väärän
tunnistamisen. Onpa se tämän ilmiön alkusyykin. Lähin aihe sitävastoin
on etsittävä muualta, havainnon ja muistin yhdistyvistä toiminnoista.
Väärä tunnistaminen on tuloksena näiden molempien, omiin voimiinsa
nojautuvien kykyjen toiminnasta. Se ilmenisi joka hetki, ellei tahto,
joka alinomaa suuntautuu kohti toimintaa, työntäisi nykyisyyttä
lakkaamatta tulevaisuuteen siten estäen sitä palautumasta itseensä.
Tajunnan hyökyä, jossa elämän hyöky ilmenee, on sen yksinkertaisuuden
vuoksi mahdoton analysoida. Sen hidastumishetkinä voi sentään tutkia
sen siihen asti noudattaman liikkuvan tasapainon ehtoja ja siten erästä
ilmennystä, jonka takaa häämöttää sen varsinainen olemus.




VI.

ÄLYLLINEN PONNISTUS


Se ongelma, jota tässä ryhdyn pohtimaan, on erotettava tarkkaavaisuuden
ongelmasta. Palauttaessamme mieleemme menneitä asioita, selittäessämme
nykyisyydessä ilmeneviä tosiasioita, kuunnellessamme esitelmää,
seuratessamme toisten ajatuksia ja kuunnellessamme omia mietteitämme,
sanalla sanoen: monipuolisen havainto- tai mielikuvajärjestelmän
askarruttaessa älyämme me tunnemme voivamme paneutua kahteen
erilaiseen asenteeseen, jännittyneeseen ja lauenneeseen, joita erottaa
toisistansa varsinkin se, että edelliseen liittyy ponnistuksen tunne,
joka jälkimmäisestä puuttuu. Onko mielteiden toiminta kummassakin
tapauksessa sama? Ovatko älylliset ainekset samaa laatua ja pitävätkö
ne keskenänsä yllä samoja suhteita? Eikö älyllisestä toiminnasta
itsestänsä, sen aikaansaamista sisäisistä reaktioista, sen tekijöinä
toimivien yksinkertaisempien tilojen muodosta, liikkeestä ja
ryhmittymisestä löydä kaikkea sitä, mikä on tarpeen, jotta voimme
erottaa valtoimenansa liikkuvan ajatuksen toisesta, joka keskittyy ja
ponnistelee? Eikö siinä tunteessakin, joka meille tuosta ponnistuksesta
koituu, jonkinlainen aivan erikoinen mielteiden liikunto ole jotakin
vaikuttamassa? Siinä kysymykset, jotka asetamme tässä ratkaistaviksi.
Ne voidaan kaikki sisällyttää yhteen ainoaan: Mikä on älyllisen
ponnistuksen luonteenomainen älyllinen tuntomerkki?

Miten kysymys ratkaistaneenkin, nykyaikaisen sielutieteen
käsittelemä tarkkaavaisuuden probleema jää, kuten jo sanoin,
koskemattomaksi. Sielutieteilijät ovat tosiaankin askarrelleet
etupäässä aistimuksellisen tarkkaavaisuuden selvittämisessä, ts.
sen tarkkaavaisuuden, jonka kohteena on yksinkertainen havainto.
Mutta koska yksinkertainen havainto, johon liittyy tarkkaavaisuus,
on havainto, joka olisi suotuisissa oloissa voinut osoittaa saman —
tai likimain saman — sisällön, vaikka tarkkaavaisuus ei olisikaan
sitä myötäillyt, on tarkkaavaisuuden erikoisia, luonteenomaisia
ominaisuuksia täytynyt etsiä tuon sisällön ulkopuolelta.
Ribot'n esittämä ajatus, jonka mukaan on myönnettävä ratkaiseva
tärkeys oireellisille liikunnollisille ilmiöille ja varsinkin
estetoiminnoille, on hyvin vähällä muuttua klassilliseksi. Mutta
sitä mukaa kuin älyllisen keskityksen tila käy monimutkaisemmaksi,
se muuttuu solidaarisemmaksi sitä myötäilevän ponnistuksen kanssa.
On olemassa henkisiä tehtäviä, joita ei voi ajatella mukavasti ja
vaivatta tapahtuviksi. Kävisikö päinsä ponnistuksetta keksiä uusi
kone tai edes ottaa jokin neliöjuuri? Älyllisessä tilassa on siis
tällöin sinänsä jonkinlainen ponnistuksen leima. Toisin sanoen:
siinä on silloin älyllisen ponnistuksen luonteenomainen älyllinen
tuntomerkki. Jos tämä tuntomerkki ilmenee monimutkaisissa ja
korkealle kehitellyissä mielteissä, täytyy siitä epäilemättä ilmetä
jotakin yksinkertaisemmissakin tiloissa. Niinmuodoin on mahdollista,
että keksimme sen jälkiä aistimuksellisesta havainnostakin, joskin
kysymyksessä oleva aines esiintyy siinä vain toisarvoisena ja
himmenneenä.

Helpottaaksemme tutkimusta tarkastelemme älyllisen työn lajeja kutakin
erikseen alkaen helpoimmasta, nimittäin mieleenpalauttamisesta, ja
päätyen vaikeimpaan, tuottavaan eli keksivään älylliseen toimintaan.
Aluksi siis käsittelemme muistin tai täsmällisemmin sanoen
muistuttelemisen ponnistusta.

Eräässä aikaisemmassa tutkimuksessa olen osoittanut, että on erotettava
sarja »tajunnan tasoja», alkaen »puhtaasta muistosta», jota eivät
vielä ilmaise selvät kuvat, aina samaan kuvaan saakka sellaisena kuin
se esiintyy todellistuttuansa syntyviksi aistimuksiksi ja viriäviksi
liikkeiksi. Sanoin silloin, että muiston tahallinen herättäminen
merkitsee kulkemista näiden tajunnan läpi määrätyssä suunnassa.
Samoihin aikoihin, jolloin tutkimukseni ilmestyi, julkaisi S. Witasek
mielenkiintoisen ja suggestiivisen kirjoitelman, jossa sama tapahtuma
määriteltiin »siirtymiseksi ei-intuitiivisesta intuitiiviseen». Palaan
eräisiin ensin mainitun tutkimuksen kohtiin ja käytän sen ohella
apunani viimeksi mainittua käydessäni aluksi tutkimaan omaehtoisen
ja tahallisen mieltämisen eroa sellaisena kuin se ilmenee muistojen
palautumisessa.

Oppiessamme jotakin ulkoa tai kokiessamme painaa muistiimme jotakin
vaikutelmaryhmää meidän ainoana tarkoituksenamme on hyvin säilyttää,
mitä opimme. Me emme ollenkaan huolehdi siitä, mitä meidän on myöhemmin
tekeminen saadaksemme palautumaan mieleen, mitä olemme oppineet.
Palautumismekanismi on meille yhdentekevä; pääasia on, että voimme
muiston tarvitessamme palauttaa, tapahtuipa se miten hyvänsä. Senvuoksi
me käyttelemme samanaikaisesti tai peräkkäisesti mitä erilaisimpia
menetelmiä, panemme käyntiin sekä koneellisen että älyllisen muistin,
rinnastamme kuulo-, näkö- ja liikuntokuvia tallettaaksemme ne
sellaisinaan, muokkaamatta, tai päinvastoin yrittäen asettaa niiden
sijaan yksinkertaisen ajatuksen, joka ilmaisee niiden merkityksen ja
auttaa tarvittaessa sommittelemaan uudelleen niiden sarjan. Samasta
syystä emme myöskään palauttamishetkellä turvaudu yksinomaan älyyn
emmekä yksinomaan automaattiseen palautumiseen: automaattisuus ja
harkinta kietoutuvat kiinteästi toisiinsa, kuva herättää toisen hengen
sillä aikaa askarrellessa vähemmän konkreettisissa mielteissä. Tästä
johtuu, että meidän on erinomaisen vaikea täsmällisesti määritellä,
miten eroavat toisistaan nämä kaksi hengen asennetta: monimutkaisen
muiston kaikkien osien koneellinen mieleenpalauttaminen ja niiden
aktiivinen uudestaansommitteleminen. Melkein aina on kysymyksessä
osittainen mekaaninen palautuminen ja osittainen älyllinen
uudelleensommittelu, jotka liittyvät toisiinsa niin kiinteästi,
ettemme kykene sanomaan, mistä toinen alkaa ja mihin toinen loppuu.
Joskus sattuu kuitenkin poikkeuksellisia tapauksia, jolloin päätämme
opetella jonkin monimutkaisen asian voidaksemme palauttaa sen mieleemme
silmänräpäyksellisesti ja mahdollisimman suuressa määrin koneellisesti.
Toisaalta on olemassa tapauksia, jolloin tiedämme, ettei opittavaa
tarvitse palauttaa mieleen yhdellä kertaa, vaan että se päinvastoin on
tehtävä asteittaisen ja harkitsevan uudestaansommittelun kohteeksi.
Tarkastelemme ensin näitä äärimmäisiä tapauksia. Saamme silloin nähdä,
että menettelemme jotakin mieleen painaessamme aivan eri tavoin
riippuen siitä, miten meidän tulee voida palauttaa asiat mieleen.
Toisaalta se omalaatuinen työ, jonka muistiin painaessamme suoritamme
edistääksemme älyllistä palauttamisponnistusta tai päinvastoin
tehdäksemme sen tarpeettomaksi, selvittää meille tuon ponnistuksen
luonnetta ja ehtoja.

Eräässä muistelmateoksensa mielenkiintoisessa kohdassa Robert Houdin
selittää, miten menetteli tahtoessaan kehittää pienen poikansa
intuitiivista ja silmänräpäyksellistä muistia. Hän aloitti näyttämällä
lapselle dominolaattaa, viitos-nelosta, kysyen pisteitten summaa ja
sallimatta pojan niitä laskea. Sitten hän otti lisäksi toisen laatan,
nelos-kolmosen, vaatien jälleen välitöntä vastausta. Siihen päättyi
ensimmäinen harjoitus. Seuraavana päivänä hänen onnistui saada poika
yhdellä silmänräpäyksellä laskemaan yhteen kolme-neljä laattaa,
sitä seuraavana päivänä viisi. Kehittämällä joka päivä edelleen jo
saavutettuja tuloksia hän onnistui vihdoin saamaan silmänräpäyksessä
kahdentoista dominolaatan pisteiden summan. »Päästyämme näin pitkälle
me askartelimme eräässä paljon vaikeammassa tehtävässä yli kuukauden
ajan. Minä kuljin poikani keralla sangen nopein askelin lelukaupan
tai jonkin muun myymälän ikkunan ohi, missä oli näytteillä erilaisia
esineitä, ja me loimme siihen tarkkaavaisen silmäyksen. Ehdittyämme
muutamia askelia kauemmaksi otimme taskustamme kynän ja paperia ja
kilpailimme siitä, kumpi tiesi merkitä muistiin useampia ohimennen
näkemiämme esineitä... Poikani onnistui usein mainita nelisenkymmentä
esinettä...» Tämän erikoiskasvatuksen päämääränä oli kehittää pojan
välitön muisti niin pitkälle, että hän kykeni teatterisalissa yhdellä
silmäyksellä havaitsemaan kaikkien läsnäolevien yllä olevat esineet:
sitten hän, side silmillänsä, teeskenteli selvänäköisyyttä kuvailemalla
— isän annettua sovinnaisen merkin — jonkun katselijan mielivaltaisesti
valitsemaa esinettä. Pojan visuaalinen muisti oli kehittynyt siinä
määrin, että hänen tarvitsi seisoa vain hetkinen kirjakaapin edessä
voidakseen painaa mieleensä sangen suuren joukon kirjojen nimiä,
vieläpä niin, että hän tarkoin tiesi, mistä kohden kysymyksessä
oleva nidos oli löydettävissä. Hän hankki itselleen tavallansa
henkisen kokonaisvalokuvan, jonka nojalla sitten kykeni välittömästi
palauttamaan mieleensä yksityiskohdat. Mutta jo ensimmäinen harjoitus,
jo dominolaatan dominopisteiden laskemisen kieltäminen ilmaisee
tämän muistinkasvatuksen pääasiallisen pontimen. Näkemistapahtumasta
poistettiin kerrassaan visuaalisen kuvan _selittäminen_: äly
pidätettiin visuaalisten kuvien tasossa.

Samoin on äly rajoitettava auditiivisten tai puheliikunnollisten
kuvien piiriin, jos tahdotaan totuttaa korva sentapaiseen muistiin.
Kieltenopetusta varten ehdoteltujen menetelmien joukossa on eräs
Prendergastin esittämä, jota on useita kertoja käytetty. Sitä
noudatettaessa annetaan oppilaan lausua lauseita, joiden merkitystä
hän ei saa haeskella. Ei milloinkaan erillisiä sanoja, vaan aina
täydellisiä lauseita, jotka on konemaisesti toistettava. Jos oppilas
yrittää arvailla merkitystä, niin tuloksen saavuttaminen käy
epävarmaksi. Jos hän hetkisenkään epäröi, on hänen lausuttava kaikki
uudestaan. Vaihtamalla sanojen sijaa, siirtelemällä niitä lauseessa
eri asemiin, saadaan merkitys tavallansa itsestään kuulumaan korvaan,
älyn tarvitsematta puuttua asiaan. Päämääränä on silmänräpäyksellisen
ja helpon mieleenpalautumisen aikaansaaminen. Ja ajatus on se, että
annetaan hengen mikäli mahdollista liikkua ääni- tai puheliikuntokuvien
parissa, abstraktisempien, aistimusten ja liikkeiden tason ulkopuolella
olevien ainesten ollenkaan asiaan sekaantumatta.

Jonkin monimutkaisen muiston palauttamisen helppous olisi niinmuodoin
suorassa suhteessa sen aineosien taipumukseen levittäytyä samaan
tajunnan tasoon. Jokainen meistä epäilemättä onkin voinut kokea
tämän omassa itsessänsä. Eikö koulussa oppimamme runo ole säilynyt
muistissamme? Sitä lausuessamme me havaitsemme sanan kutsuvan toista
ja tiedämme, että merkitykseen kohdistuva harkinta pikemmin haittaisi
kuin hyödyttäisi palauttamismekanismia. Muistot voivat sellaisessa
tapauksessa olla auditiivisia tai visuaalisia. Mutta samalla ne aina
ovat motorisia. Onpa meidän kerrassaan vaikea erottaa kuulomuistoa
puheliikunnollisesta tottumuksesta. Jos pysähdymme kesken lausuntaa,
niin ilmenevä »epätäydellisyyden» tunto näyttää johtuvan milloin
siitä, että runon loppuosa yhä soi muistissamme, milloin taas siitä,
ettei puheliikunto ole halunsa mukaisesti päässyt tavoittelemaansa
päämäärään, milloin — ja useimmiten — molemmista seikoista samalla
kertaa. On kuitenkin huomattava, että nämä kaksi kuvaryhmää —
auditiiviset ja motoriset muistikuvat — ovat samaa laatua, yhtä
konkreettiset, yhtä lähellä aistimusta: ne ovat, palatakseni jo
käyttämääni lauseparteen, samassa »tajunnan tasossa».

Jos taas palauttamiseen liittyy ponnistuksen tunto, niin henki liikkuu
tasosta toiseen.

Kuinka on opittava ulkoa, jos se ei tapahdu silmänräpäyksellisen
mieleenpalauttamisen vuoksi? Sen voimme lukea mnemoteknillisistä
teoksista, mutta jokainen meistä arvaa sen muutenkin. Me luemme
kappaleen tarkkaavaisesti, sitten jäämme tarkastelemaan sen eri osia
pitäen silmällä sen sisäistä rakennetta. Niin saamme kaavamaisen kuvan
koko opittavasta. Sitten sujutamme tuohon kaavaan huomattavimmat
lauseparret. Vallitsevaan ajatukseen liitetään alistetut ajatukset,
viimeksi mainittuihin vallitsevat ja edustavat sanat ja vihdoin näihin
sanoihin yhdistävät sanat, jotka liittävät ne ikäänkuin ketjuksi.
»Mnemonistin taidon salaisuutena on se, että hän kykenee havaitsemaan
proosakappaleesta silmäänpistävät ajatukset, ne lyhyet lauseet, ne
yksityiset sanat, jotka tuovat mukanansa kokonaisia sivuja.» Näin
sanotaan eräässä esityksessä. Eräs toinen antaa seuraavan säännön:
»On muunnettava lyhyiksi ja ytimekkäiksi kaavoiksi... huomattava
jokaisen kaavan suggestiivinen sana... assosioitava kaikki nämä sanat
keskenänsä ja rakennettava siten loogillinen ajatusketju.» Tässä siis
ei enää liitetä mekaanisesti kuvaa toiseen, vaan jokaisen kuvan tulee
tuoda mukanansa seuraava. Asetutaan sellaiselle kannalle, missä kuvien
moninaisuus näyttää tihenevän yhdeksi ainoaksi, yksinkertaiseksi ja
jakamattomaksi mielteeksi. Tämä mielle painetaan muistiin. Kun sitten
tulee mieleenpalauttamisen hetki, laskeudutaan pyramidin huipulta
kohti sen pohjaa. Ylimmästä tasosta, missä kaikki oli koottuna yhdeksi
ainoaksi mielteeksi, siirrytään yhä alemmille, yhä lähempänä aistimusta
oleville tasoille, missä mielle pirstoutuu kuviksi ja kuvista kehittyy
lauseita ja sanoja. Mieleenpalauttaminen tosin ei enää ole välitöntä
eikä helppoa. Siihen liittyy ponnistusta.

Jälkimmäistä menetelmää käytettäessä tarvitaan enemmän aikaa asian
palauttamiseen, mutta vähemmän sen oppimiseen. Kuten useasti
on huomautettu, ei muistin täydellistyminen merkitse niinkään
säilytyskyvyn kasvamista kuin mielteiden jaottelemis-, järjestelemis-
ja yhteenliittämiskyvyn kehittymistä. W. James mainitsee saarnamiehen,
joka aluksi käytti kolme neljä päivää saarnansa ulkoaoppimiseen.
Myöhemmin hän tarvitsi enää vain kaksi, sitten yhden päivän, ja
lopuksi riitti yksi ainoa tarkkaavainen ja analyyttinen lukeminen.
Edistyminen merkitsee tällöin ilmeisesti vain kasvavaa kykyä saada
kaikki ajatukset, kaikki kuvat, kaikki sanat kiertymään yhteen ainoaan
kohtaan. Kysymyksessä on sen suuren rahan löytäminen, johon verraten
kaikki muu on pelkkää vaihtorahaa.

Mikä se suuri raha on? Kuinka voivat niin monet erilaiset kuvat
sisältyä yhteen yksinkertaiseen mielteeseen? Minä palaan tuonnempana
tähän kysymykseen. Nyt rajoitun antamaan tuolle yksinkertaiselle,
monenmoisiksi kuviksi kehitettävissä olevalle mielteelle nimen,
jonka nojalla sen tunnemme: minä nimitän sitä dynaamiseksi kaavaksi.
Tarkoitan sillä, ettei tämä mielle niinkään sisällä kuvia itseänsä
kuin viittauksen siitä, mitä tulee tehdä, jos tahtoo sommitella ne
uudelleen. Se ei ole mikään kuvia köyhdyttämällä saatu ydinmehu;
jos niin olisi laita, ei voisi käsittää, kuinka kaava useissa
tapauksissa sallii meidän löytää kuvat sellaisinaan. Se ei ole
myöskään, tai ei ainakaan yksinomaan, abstraktinen mielle siitä,
mitä kuvat kokonaisuudessaan merkitsevät. Merkityksen ajatuksella on
siinä epäilemättä tärkeä sija, mutta puhumattakaan siitä, että on
vaikea sanoa, mitä tuosta kuvien merkityksen ajatuksesta tulee, kun
se kerrassaan irrotetaan kuvista itsestänsä, on selvää, että sama
loogillinen merkitys voi liittyä ihan erilaisiin kuvasarjoihin ja ettei
se niinmuodoin riitä, kun on säilytettävä ja uudelleensuunniteltava
jokin määrätty kuvasarja eristämällä toiset pois. Kysymyksessä olevaa
kaavaa on hankala määritellä, mutta jokaisella on siitä tunto ja
jokainen tajuaa sen olemuksen, jos vertailee toisiinsa muistin eri
lajeja, varsinkin teknillisiä tai ammatillisia muistoja. En voi
tässä kajota asian yksityiskohtiin. Sanon sentään muutaman sanan
eräästä muistista, jota on viime aikoina erikoisen huolellisesti ja
menestyksellisesti tutkittu, nimittäin šakinpelaajien muistista.

Kuten tiedämme, kykenevät eräät sakkimestarit pitämään lämpimänä useita
vastustajia šakkilautaa näkemättä. Aina kun joku vastustajista siirtää
ilmoitetaan heille siirretyn nappulan uusi asema. He siirtävät silloin
puolestansa ja kykenevät siten, »sokkopeliä» pelaten, kuvitellen joka
hetki mielessään kaikkien nappuloiden asemat kaikilla šakkilaudoilla,
voittamaan yhtaikaa monia, usein taitaviakin pelaajia. Eräässä hyvin
tunnetussa älyä käsittelevän teoksensa kohdassa on Taine analysoinut
tätä taitoa erään ystävänsä antamien vihjeiden opastamana. Hänen
mielestänsä siinä tulee kysymykseen puhtaasti visuaalinen muisti.
Pelaaja näkee alinomaa, ikäänkuin sisäisestä kuvastimesta, jokaisen
šakkilaudan nappuloinensa sellaisena kuin se viimeksi suoritetun
siirron jälkeen esiintyy.

Binet'n tiedusteltua asiaa muutamilta »näkemättä pelaajilta»
tuntuu kirkastuvan eräs sangen selvä johtopäätös: šakkilaudan ja
sen nappuloiden kuva ei ilmene muistissa sellaisenansa, »ikäänkuin
kuvastimessa», vaan vaatii pelaajalta joka hetki uudelleensommittelun
ponnistusta. Millainen on tämä ponnistus? Millaiset ainekset ovat
muistissa todella vaikuttamassa tuloksiin. Pelaajat, joilta asiaa on
tiedusteltu, selittävät ensinnäkin yksimielisesti, että esineiden
itsensä mieleenkuvastuminen on pikemmin haitaksi kuin hyödyksi:
se, minkä he niistä kaikista painavat muistiinsa ja mieleensä, ei
ole niiden ulkonäkö, vaan niiden vaikutusvoima, kantavuus ja arvo,
sanalla sanoen niiden funktio. Juoksija ei ole oudonnäköiseksi
vuoltu puukappale, vaan »viisto voima». Torni on jonkinlainen voima
»joka voi kulkea suoraa viivaa», hevonen on »kappale, joka vastaa
suunnilleen kolmea talonpoikaa ja noudattaa liikkuessaan aivan
erikoista lakia», jne. Se liikkuvista välineistä. Entä miten on
itse pelin laita? Pelaajan mielessä esiintyy voimien kokoomus tai
pikemmin liittoutuneiden tai vihamielisten voimien välinen suhde.
Pelaaja rakentaa mielessään uudelleen pelierän sen alusta alkaen. Hän
sommittelee uudestaan ne peräkkäiset tapahtumat, jotka ovat johtaneet
nykyhetken tilanteeseen. Siten hän saa mieleensä kuvan kaikesta
siitä, mikä sallii hänen minä hetkenä tahansa visualisoida yksityiset
tekijät. Tuo abstraktinen mielikuva on muuten jakamaton. Siinä eri
ainekset läpäisevät toisensa. Todistuksena on se, että jokainen
erä on pelaajista näöltänsä omalaatuinen. Se tekee oman omituisen
vaikutuksensa. »Minä käsitän sen niinkuin säveltaiteilija käsittää
akordin», sanoo eräs tiedonantajista. Ja juuri tämä vaikutuksen
erilaisuus tekee mahdolliseksi useiden toisiinsa sotkeutumattomien
pelierien mielessäpitämisen. Tässäkin siis on kaikkea edustava kaava,
ja tämä kaava ei ole mikään yhteenveto. Se on yhtä täydellinen kuin
myöhemmin heräävä kuva, mutta sisältää kiinteästi yhteen kietoutuneena
kaiken sen, minkä kuva kehittelee toistensa ulkopuolella sijaitseviksi
eri osiksi.

Analysoikaa ponnistusta, jonka tunnette herätellessänne vaivalloisesti
yksinkertaista muistoa. Te otatte lähtökohdaksenne mielikuvan,
johon tunnette sisältyvän toisiinsa kietoutuneita varsin erilaisia
dynaamisia aineosia. Tämä yhteenkietoutuminen ja siitä johtuva sisäinen
monimutkaisuus on niin välttämätön asia, kuuluu niin oleellisesti
kysymyksessä olevaan kaavamaiseen mielteeseen, että kaava voi,
herätettävän kuvan ollessa yksinkertainen, olla paljoa vähemmän
yksinkertainen kuin se. Mainitsen tässä erään läheltä löytämäni
esimerkin. Joitakin aikoja takaperin, kun luonnostelin tätä tutkielmaa
ja laadin luetteloa käytettävästä kirjallisuudesta, aioin merkitä
muistiin muiden muassa Prendergastin, saman kirjailijan, jolta ylempänä
lainasin intuitiivista menetelmää koskevan lauseen ja jonka teoksia
olin aikaisemmin lukenut tutkiessani muistia koskevaa kirjallisuutta.
En kuitenkaan saanut muistumaan mieleeni hänen nimeänsä enempää kuin
sitä teostakaan, jossa olin sen ensi kerran nähnyt mainittuna. Olen
merkinnyt muistiin eri vaiheet siitä työstä, jonka avulla yritin
palauttaa mieleeni tuota vastahakoista nimeä. Minä lähdin siitä
yleisvaikutelmasta, joka minulle oli nimestä jäänyt. Se oli outouden,
mutta ei epämääräisen outouden vaikutelma. Siinä oli vallitsevana jokin
barbaarisuuden, ryöstön sävy, se tunto, jonka olisi voinut minuun
jättää petolintu, joka syöksyy saaliinsa kimppuun, tempaa sen kynsiinsä
ja kiitää pois. Silloin huomasin, että sanalla _prendre_ [»ottaa»,
»käydä käsiksi», »hyökätä kimppuun»], joka melkein sellaisenaan
muodosti etsimäni nimen kaksi ensimmäistä tavua, oli vaikutelmassani
melkoinen osuus. En kumminkaan tiedä, olisiko tuo yhtäläisyys riittänyt
määräämään niin täsmällistä tunnevivahdusta, ja kun havaitsen, kuinka
itsepintaisesti nimi »Arbogast» työntyy tajuntaani nyt, kun ajattelen
»Prendergastia», ajattelen kenties liittäneeni yhteen »ottamisen»,
»tempaamisen» yleisen käsitteen ja Arbogastin nimen. Viimeksi
mainittu nimi, joka oli säilynyt muistissani niiltä ajoilta, jolloin
olin opiskellut Rooman historiaa, herätteli mielessäni epämääräisiä
kesyttömyyden kuvia. En kumminkaan ole aivan varma asiasta; uskallan
ainoastaan väittää, että mieleeni jäänyt vaikutelma oli ehdottomasti
_sui generis_ ja että se pyrki tuhansia vaikeuksia vastaan taistellen
muuttumaan erisnimeksi. Vaikutelma palautti mieleeni varsinkin _d ja
r_ kirjaimet. Ne eivät kumminkaan esiintyneet näkö- tai kuulokuvina,
eivätpä edes selvinä liikunnollisinakaan kuvina. Ne osoittivat
esiintyessään ennen kaikkea jonkinlaista _ponnistuksen suuntaa_, jota
oli noudatettava, jos mieli päätyä etsityn nimen lausumiseen. Minusta
tuntui, tosin väärin, siltä, että noiden kirjainten täytyi olla nimessä
ensimmäisinä, koskapa ne tuntuivat opastavan minua oikealle tielle.
Minä arvelin, että jos sovittelisin niihin vuoron perään eri vokaaleja,
onnistuisin lausumaan ensimmäisen tavun ja saisin siitä vauhtia, joka
veisi minut aina sanan loppuun saakka. Olisiko tuo lopulta onnistunut?
En tiedä; mutta en ollut ehtinyt kovinkaan pitkälle, kun yhtäkkiä
juolahti mieleeni, että nimi oli mainittu muistin kasvattamista
käsittelevässä Käyn kirjoittamassa teoksessa, eräässä muistutuksessa,
ja että sitä lukiessani olin siihen tutustunut. Sieltä minä sen heti
etsin. Hyödyllisen muiston äkillinen herääminen kenties aiheutui
sattumasta. Mahdollista myöskin, että se työ, jonka piti muuntaa kaavaa
kuvaksi, oli sivuuttanut maalinsa ja herätti silloin kuvan itsensä
asemesta ne olosuhteet, jotka olivat sitä alkujansa kehystäneet.

Mainituissa tapauksissa näyttää muistin ponnistuksen varsinaisena
tehtävänä olevan kehitellä kaava, joskaan ei yksinkertainen, niin
ainakin keskitetty, kuvaksi, jonka aineosat ovat selvästi havaittavissa
ja suuremmassa tai pienemmässä määrässä toisistaan riippumattomat.
Antaessamme muistimme harhailla umpimähkään, ponnistuksetta,
mielessämme liikkuu kuva kuvan jälkeen, ja kaikki sijaitsevat samassa
tajunnan tasossa. Kohta kun ponnistamme muistaaksemme, meistä
päinvastoin tuntuu siltä kuin vetäytyisimme korkeampaan kerrokseen
laskeutuaksemme sitten vähitellen kohti herätettäviä kuvia. Jos
me edellisessä tapauksessa, kuvia kuviin liittäessämme, liikuimme
ikäänkuin vaakasuorassa suunnassa, pitkin yhtä ainoata tasoa, täytyy
sanoa, että liikunta toisessa tapauksessa on pystysuoraa ja että se
kuljettaa meitä tasosta toiseen. Edellisessä tapauksessa kuvat ovat
keskenänsä homogeeniset, mutta edustavat eri esineitä, jälkimmäisessä
tapauksessa on mieleenpalauttamisen kohde pitkin matkaa sama, mutta se
kuvastuu eri tavoin, keskenänsä heterogeenisten älyllisten tilojen,
milloin kaavojen, milloin kuvien nojalla kaavan pyrkiessä muuttumaan
kuvaksi sitä mukaa kuin laskeutumisliike kiihtyy. Jokaisella meistä
epäilemättä on varsin selvä tunto toiminnoista, joka toisessa
tapauksessa käy laajentuen ja pitkin pintaa, toisessa tapauksessa
kiihtyen ja kohti syvyyttä.

Toiminnot esiintyvät muuten harvoin erillisinä ja »puhtaassa tilassa».
Useimpiin palauttamistapahtumiin sisältyy sekä laskeutumista
kaavasta kohti kuvaa että harhailua kuvien joukossa. Mutta tämä
merkitsee, kuten jo tutkielmani alussa huomautin, vain sitä, että
muistin toimintaan yleensä sisältyy osaksi ponnistusta, osaksi
automaattisuutta. Minä ajattelen tällä hetkellä erästä pitkää matkaa,
jonka olen aikoinani tehnyt. Matkan vaiheet palautuvat mieleeni
jonkinlaisessa järjestyksessä, mekaanisesti toisiansa herätellen.
Mutta jos ponnistelen muistaakseni jonkin määrätyn vaiheen, niin otan
lähtökohdaksi vaiheen kokonaisuudessaan ja siirryn sitä muodostaviin
osiin kokonaisuuden aluksi ilmetessä minulle jakamattomana,
affektiivisesti väritettynä kaavana. Sattuu muuten useasti, että
kuvat, jotka ovat aluksi vain leikkineet keskenänsä, vaativat minua
vetoamaan kaavaan, jotta ne täydentyisivät. Mutta ponnistuksen tunne on
kokemuksenani matkalla kaavasta kuvaan.

Tähän asti päästyämme päättelemme, että _mieleenpalauttamisponnistus
on toisiansa läpäisevistä aineosista kokoonpannun kaavamaisen mielteen
muuttamista kuvalliseksi mielteeksi, jossa eri osat esiintyvät
rinnakkaisina_.

Nyt olisi tarkasteltava älyllistä ponnistusta yleensä sellaisena
kuin se ilmenee ymmärrystoiminnoissamme. Rajoitun tässä eräisiin
huomautuksiin ja viittaan muuten aikaisemmin julkaisemaani tutkimukseen.

Koska älyllistä toimintaa tapahtuu lakkaamatta, on tällöin vaikea
sanoa, missä älyllinen ponnistus alkaa, missä loppuu. On kumminkin
olemassa eräänlainen käsittämis- ja ymmärtämistapa, joka tekee
ponnistuksen mahdottomaksi, ja eräs toinen, joka tosin ei sitä
välttämättä edellytä, mutta kuitenkin yleensä ilmenee sen ohella.

Ensin mainittu älyllisen toiminnan laatu tulee kysymykseen, kun on
vastattava monimutkaiseen havaintoon automaattisesti soveliaalla
teolla. Mitäpä merkitsee tavallisen esineen tunteminen muuta kuin sen
käsittelemistaitoa, ja mitä merkitsee sen »käsittelemistaito» muuta
kuin havainnon kestäessä tapahtuvaa, tottumuksen tuohon havaintoon
assosioiman toiminnan konemaista luonnostelua? Kuten tiedämme,
nimittivät ensimmäisten huomioiden tekijät psyykillistä sokeutta
apraksiaksi ilmaisten sillä nimellä kykenemättömyyttä tavallisten
esineiden tuntemiseen ja varsinkin niiden käyttelemiseen. Tämä täysin
automaattinen älyäminen ulottuu muuten arvaamattoman laajalle.
Tavanomainen keskustelu on suurelta osalta kokoonpantu valmiista
vastauksista kuluneisiin kysymyksiin, vastauksen seuratessa kysymystä
älyllisen huomion kiintymättä enempää toiselle kuin toisellekaan
taholle. Niinpä voivat mielenvikaisetkin pitää yllä jokseenkin
yhtenäistä keskustelua jostakin yksinkertaisesta asiasta, vaikka
eivät tiedäkään, mitä puhuvat. On usein huomautettu, että voimme
liittää sanoja toisiinsa jotenkin noudattaen äänteiden välillä
vallitsevaa yhteensopivaisuutta tai -sopimattomuutta ja muodostaa siten
koossapysyviä lauseita varsinaisen älyn asiaan puuttumatta. Näissä
tapauksissa aistimusten älyllinen tulkitseminen tapahtuu välittömästi
liikkeiden nojalla. Henki jää, kuten jo sanoin, saamaan »tajunnan
tasoon».

Aivan toisenlaista on varsinainen älyäminen. Sen kestäessä henkemme
liikkuu toisaalta havaintojen ja kuvien, toisaalta niiden merkityksen
väliä. Mikä on tämän liikunnon varsinainen suunta? Voisi luulla,
että tällöin lähdemme kuvista kohotaksemme niiden merkitykseen,
koska läsnä ovat aluksi juuri kuvat ja koska »käsittäminen», suurin
piirtein katsoen, on havaintojen tai kuvien älyllistä tulkitsemista.
Olipa kysymyksessä jonkin todistuksen seuraaminen, kirjan lukeminen
tai puheen kuunteleminen, joka tapauksessa esiintyy havaintoja tai
kuvia, joita äly muuttaa suhteiksi, ikäänkuin sen olisi siirryttävä
konkreettisesta abstraktiseen. Tuo on kuitenkin vain näennäistä, ja
helppo on havaita, että henki todellisuudessa liikkuu päinvastaisessa
suunnassa.

Asia on ilmeinen, jos on kysymyksessä matemaattinen tehtävä. Voimmeko
seurata jotakin laskutoimitusta ellemme suorita sitä uudelleen
omalta osaltamme. Käsitämmekö jonkin ongelman ratkaisua muuten kuin
vuorostamme ongelman ratkaisemalla? Laskutoimitus on kirjoitettu
tauluun, ratkaisu on painettu kirjaan tai esitetty ääneen, mutta
näkemämme numerot ovat pelkkiä tienviittoja, joihin vilkaisemme
saadaksemme varmuuden siitä, ettemme ole eksyksissä; lukemamme tai
kuulemamme lauseet saavat täyden merkityksen vasta kun kykenemme
ne itse uudelleen keksimään, niin sanoaksemme luomaan ne uudestaan
esittämällä omin neuvoin niiden sisältämän matemaattisen totuuden.
Näkemämme tai kuulemamme todistelun kestäessä olemme pitkin matkaa
poimineet vihjeitä, valinneet kiintopisteitä. Olemme siirtyneet näistä
näkö- tai kuulokuvista abstraktisiin suhdemielteisiin. Tähtien sitten
viimeksi mainituista mielteistä me kehittelemme ne kuvitelluiksi
sanoiksi, jotka liittyvät luettuihin tai kuultuihin sanoihin ja
peittävät ne.

Mutta eikö niin ole laita kaiken älyllisen tulkitsemistyön? Toisinaan
luulotellaan lukemisen tai kuulemisen tapahtuvan siten, että nojaudumme
näkemiimme tai kuulemiimme sanoihin kohoten jokaisesta vastaavaan
abstraktiseen mielteeseen ja liittäen sitten nämä eri mielteet
toisiinsa. Sanojen lukemisen ja kuulemisen kokeellinen tutkimus
osoittaa, että tapahtuma on aivan toisenlainen. Ensinnäkin: se, mitä
sujuvasti lukiessamme sanasta näemme, supistuu varsin vähiin, muutamiin
kirjaimiin, — tai vieläkin vähempään: muutamiin perusviivoihin tai
luonteenomaisiin piirteisiin. Cattellin, Goldscheiderin ja Müllerin
sekä Pillsburyn kokeet (joita tosin ovat kritikoineet Erdmann ja
Dodge) näyttävät tässä kohden ratkaisevilta. Yhtä opettavaisia ovat
Bagleyn suorittamat puheen kuulemista koskevat kokeet, jotka selvästi
osoittavat, että me kuulemme ainoastaan osan lausutuista sanoista.
Jokainen meistä on muuten, kaikesta tieteellisestä kokemuksesta
riippumatta, voinut todeta, kuinka mahdotonta on selvästi havaita
vieraan kielen sanoja. Muokkaamattomat näkö- ja kuulovaikutelmat
antavat meille sellaisissa tapauksissa pelkkiä tukikohtia, tai
paremmin sanoen: piirtävät kehyksen, jonka me muistimme avulla
täytämme. Selittäisimme aivan väärin tunnistamisen mekanismin, jos
otaksuisimme ensin näkevämme ja kuulevamme ja sitten, havainnon
synnyttyä, lähentävämme sitä samankaltaiseen muistoon voidaksemme
sen tunnistaa. Todellisuudessa juuri muisto saa meidät näkemään ja
kuulemaan; havainto sinänsä olisi kykenemätön herättämään kaltaistansa
muistoa, koska siihen vaadittaisiin, että se, havainto, olisi jo
muotoutunut ja esiintyisi riittävän täydellisenä, mutta sepä ei voikaan
muuttua täydelliseksi havainnoksi eikä saada selvää muotoa muuten kuin
muiston avulla, joka kytkeytyy siihen toimittaen sille suurimman osan
sen ainesta. Mutta jos kerran on niin laita, täytyy ennen kaikkea
merkityksen meitä opastaa, kun sommittelemme uudelleen muotoja ja
ääniä. Se, mitä näemme lukemastamme ja kuulemme puhutusta lauseesta,
on välttämätön vähin määrä, jotta voimme sijoittua vastaavien
mielteiden järjestykseen; lähtien sitten mielteistä, ts. abstraktisista
suhteista, me aineellistamme ne mielikuvituksessamme hypoteettisiksi
sanoiksi, jotka yrittävät peittää sitä, minkä näemme tai kuulemme.
Älyllinen tulkinta, ymmärtäminen, on niinmuodoin todellisuudessa
uudelleensommittelua. Ensimmäinen kosketus kuvaan määrää suunnan
abstraktiselle ajatukselle, joka sitten kehittyy mielikuviksi.
Ne vuorostaan liittyvät havaintokuviin, seuraavat niiden jälkiä,
pyrkivät niitä peittämään. Milloin se täysin onnistuu, tulee havainto
täydellisesti ymmärretyksi.

Älyllinen tulkitsemistyö on liian helppoa, kun kuulemme puhuttavan
omaa kieltämme, koska meillä on aikaa jakaa puhe eri vaiheisiinsa.
Sitävastoin tajuamme työn varsin selvästi, kun keskustelemme vieraalla
kielellä, jota emme täysin hallitse. Silloin havaitsemme, että selvästi
kuulemamme äänet ovat tukikohtia, että paneudumme alun pitäen,
kuulemamme nojalla, enemmän tai vähemmän abstraktiseen mielteiden
järjestykseen, ja että liikumme, tuohon älylliseen vireeseen tultuamme,
merkityksen tajuttuamme, kohti ääniaistimuksia. Jotta ymmärtäminen
olisi täydellinen, täytyy yhteenliittymisen tapahtua.

Olisiko muuten ollenkaan käsitettävissä, että ymmärtäminen kävisi
päinsä, jos tosiaankin siirtyisimme sanoista käsitteisiin? Lauseen
sanoilla ei ole ehdotonta merkitystä. Jokainen niistä saa erikoista
merkitysvivahdusta sekä edelliseltänsä että seuraavaltansa. Kaikki
lauseen sanat eivät myöskään kykene herättämään itsenäistä, kuvaa tai
käsitettä. Monet niistä ilmaisevat niitä ainoastaan sen nojalla, mikä
sija niillä on lauseen kokonaisuudessa ja miten ne liittyvät lauseen
muihin sanoihin. Äly, joka lakkaamatta liikkuisi sanasta käsitteeseen,
olisi alinomaa neuvoton ja niin sanoakseni harhaileva. Älyäminen voi
olla vakavaa ja varmaa ainoastaan, jos lähtökohtanamme on otaksuttu,
hypoteettisesti sommiteltu merkitys, jos siitä laskeudumme todella
havaitsemiimme sanakatkelmiin, jos lakkaamatta niihin nojaudumme
ja käyttelemme niitä pelkkinä viittoina, joiden on merkittävä älyn
noudatteleman tien erikoinen käyräviiva kaikkine mutkinensa.

En voi ryhtyä tässä käsittelemään aistimuksellisen tarkkaavaisuuden
ongelmaa. Uskon kumminkin, että tahallinen tarkkaavaisuus, se, johon
liittyy tai voi liittyä ponnistuksen tunto, eroaa konemaisesta
tarkkaavaisuudesta juuri siinä, että se saa liikkeelle eri
tajunnantasoissa esiintyviä psyykillisiä elementtejä. Konemaiseen
tarkkaavaisuuteen sisältyy selvälle havaitsemiselle edullisia
liikkeitä ja asenteita, jotka vastaavat epäselvän havainnon kutsuun.
Sitävastoin ei näytä milloinkaan olevan tahallista tarkkaavaisuutta
ilman »ennakkohavaintoa», käyttääkseni Lewesin sanaa, ts. ilman
miellettä, joka on toisinaan ennakoitu kuva, toisinaan taas jotakin
abstraktisempaa — hypoteesi, joka koskee sen merkitystä, mitä olemme
havaitsemassa ja tämän havainnon mahdollista suhdetta eräisiin
aikaisemman kokemuksen elementteihin. Tarkkaavaisuuden häilynnän
todellisesta merkityksestä on esitetty erilaisia mielipiteitä. Toiset
arvelevat ilmiötä alkuperältänsä sentraaliseksi, toiset perifeeriseksi.
Mutta vaikka emme omaksuisikaan ensin mainittua käsityskantaa, näyttää
kuitenkin siltä, että on kiinnitettävä siihen huomiota ja myönnettävä
tarkkaavaisuuden edellyttävän eräänlaista keskuksesta käsin tapahtuvaa,
kohti havaintoa laskeutuvien kuvien projisointia. Siten selittyisi
tarkkaavaisuuden vaikutus, käsitettiinpä se, kuten eräät tutkijat
väittävät, kuvan intensiivisyyden lisäämiseksi tai sen kirkastamiseksi
ja selventämiseksi. Olisiko tarkkaavaisuuden rikastuttava vaikutus
havaintoon käsitettävissä, ellei muokkaamaton havainto tällöin olisi
pelkkä mieleennostatusväline, varsinkin muistiin kohdistuva kutsu?
Eräiden osien muokkaamaton havainto herättää kaavamaisen kuvan
kokonaisuudesta ja samalla osien keskinäisestä suhteesta. Kehitellen
tuota kaavaa muistikuviksi yritämme saada nämä muistikuvat yhtymään
havaintokuviin. Ellei se meille onnistu, siirrymme toiseen kaavamaiseen
mielteeseen. Tämän työn positiivisena, hyödyllisenä puolena on aina
siirtyminen kaavasta havaintokuvaan. Ymmärtämisen, käsittämisen,
tarkkaamisen älyllinen ponnistus on niinmuodoin liikuntoa »dynaamisesta
kaavasta» kohti sitä kuvaa, joka kehittelee sen havainnolliseksi. Se on
alinomaista havaittujen esineiden mieleen johdattamien abstraktisten
suhteiden muuttamista konkreettisiksi kuviksi, jotka voivat täysin
vastata noita esineitä. Tosin ei ponnistuksen tuntoa aina ilmene tässä
tapahtumassa. Saamme kohta nähdä, minkä erikoisen ehdon tapahtuma
täyttää, kun siihen liittyy ponnistus. Mutta ainoastaan tämänlaatuisen
kehittelyn aikana älyllinen ponnistus tulee tajutuksi. _Älyllisen
ponnistuksen tunto syntyy kaavasta kuvaan siirryttäessä_.

       *       *       *       *       *

On vielä todennettava tämä laki älyllisen ponnistuksen korkeimmissa
muodoissa: tarkoitan keksinnän ponnistusta. Kuten Ribot on
huomauttanut, on kuvitteellinen luova työ probleeman ratkaisemista.
Mutta miten olisi probleema ratkaistavissa muuten kuin otaksumalla se
ennakolta ratkaistuksi? Keksijä, sanoo Ribot, kuvittelee mielessään
ihannetta, ts. jotakin saavutettavaa tarkoitusperää, ja tutkistelee
sitten, kuinka ainesosat on koottava, jotta tarkoitusperä todellakin
saavutettaisiin. Hän siirtyy hyppäyksellä täydelliseen tulokseen,
päämäärään, jonka toteuttaminen on kysymyksessä: koko keksintäponnistus
on silloin yritystä luoda umpeen se juopa, jonka yli on hypännyt, ja
päästä uudelleen samaan päämäärään noudattelemalla tällä kertaa sitä
toteuttamaan suunniteltujen välineiden katkeamatonta johtolankaa.
Mutta miten käy päinsä tajuta päämäärä ilman välineitä, kokonaisuus
ilman osia? Se ei voi tapahtua kuvan muodossa, koska kuva, joka
näyttäisi koituvan vaikutuksen, osoittaisi samalla, vieläpä itseensä
kuvaan sisältyvinä ne välineet, joiden avulla tarkoitus saavutetaan.
Niinmuodoin meidän on pakostakin myönnettävä, että kokonaisuus
ilmenee kaavana ja että keksintä merkitsee nimenomaan kaavan kuvaksi
muuttamista.

Keksijä, joka tahtoo sommitella jonkin koneen, kuvittelee
mielessään suoritettavan työn tulosta. Työn abstraktinen muoto
herättää hänen mielessään hapuilujen ja kokeilujen nojalla ensinnä
niiden eri osaliikkeiden konkreettisen muodon, jotka toteuttavat
kokonaisliikunnon, sitten niiden kappaleiden ja kappaleyhdistelmäin
muodot, jotka kykenevät luomaan nuo osaliikkeet. Juuri tällä hetkellä
tapahtuu keksintä: kaavamainen mieltäminen on muuttunut kuvalliseksi.
Kirjailijalla, joka rakentaa romaania, dramaatikolla, joka kehittelee
henkilöitä ja tilanteita, säveltäjällä, joka sepittää sinfoniaa,
ja runoilijalla, joka sommittelee oodia, on kaikilla mielessään
aluksi jotakin yksinkertaista ja abstraktista, niin sanoakseni
ruumiitonta. Mitä säveltäjään tai runoilijaan tulee, on kysymyksessä
jokin uusi vaikutelma, joka on kehitettävä säveliksi tai kuviksi.
Romaanikirjailijan tai dramaturgin asiana taas on kehitellä jokin
väitelmä tapahtumiksi, aineellistaa jokin tunne, yksilöllinen tai
sosiaalinen, eläviksi henkilöiksi. Työ tapahtuu kokonaiskaavan nojalla,
ja tulos on saavutettu, kun saavutetaan selvä kuva eri aineosista.
Paulhan on mitä mielenkiintoisimpien esimerkkien nojalla osoittanut,
miten kirjallinen keksintätyö liikkuu »abstraktisesta konkreettiseen»,
tai ylimalkaan kokonaisuudesta osiin ja kaavasta kuvaan.

Kaava ei muuten suinkaan pysy muuttumattomana koko tapahtuman
kestäessä. Sitä muovailevat ne kuvat, joilla se pyrkii itseänsä
täyttämään. Toisinaan ei alkuperäisestä kaavasta ole enää jälkeäkään
lopullisessa kuvassa. Sitä mukaa kuin keksijä todella sommittelee
koneensa yksityiskohtia, hän jättää sikseen osan siitä, mitä alkujaan
oli aikonut saavuttaa, tai saavuttaa sen sijaan jotakin muuta. Samaten
vaikuttavat romaanikirjailijan ja runoilijan hahmottelemat henkilöt
siihen aatteeseen tai tunteeseen, jota niiden on määrä ilmaista.
Varsinkin siinä on sijaa arvaamattomalle; sen sopii sanoa piilevän
siinä liikkeessä, jonka nojalla kuva kääntyy takaisin kaavaan päin
sitä muuttaen tai sen kokonaan poistaen. Mutta varsinainen ponnistus
tapahtuu aina sillä muuttumattomalla tai vaihtuvalla uralla, joka
johtaa kaavasta sitä täyttäviin kuviin.

Kaava ei myöskään aina käy nimenomaisesti kuvan edellä. Ribot on
osoittanut, että tulee erottaa kaksi luovan mielikuvituksen muotoa,
intuitiivinen ja harkitseva. »Ensin mainittu siirtyy kokonaisuudesta
yksityiskohtiin... jälkimmäinen yksityiskohdista epämääräisenä
häämöttävään kokonaisuuteen. Se lähtee katkelmasta, joka toimii
houkuttimena ja käy vähitellen yhä täydellisemmäksi... Kepler oli
uhrannut osan elämäänsä eriskummallisten hypoteesien kokeilemiseen,
kunnes eräänä päivänä keksi Marsin elliptisen radan: silloin koko hänen
aikaisemmin suorittamansa työ hahmoutui ja koostui järjestelmäksi.»
Toisin sanoen: yhtä ainoata jäykkäpiirteistä kaavaa, josta saa heti
selvän käsityksen, voi korvata joustava ja muuttuva kaava, jonka
ääriviivoja henki ei suostu lopullisesti piirtämään, vaan jättää
päätöksensä riippumaan niistä kuvista, joita kaavan on vedettävä
puoleensa saadakseen havainnollisen ilmauksen. Mutta olipa kaava
kiinteä tai liikkuva, joka tapauksessa ilmenee älyllisen ponnistuksen
tunto kaavan kehittyessä kuviksi.

Lähentämällä näitä päätelmiä edellisiin päädymme kaavaan, joka
edustaa älyllistä työtä, ts. henkistä liikuntoa, johon eräissä
tapauksissa voi liittyä ponnistuksen tunto: _Älyllinen työ merkitsee
mielteen kuljettamista läpi eri tajunnantasojen abstraktisesta
konkreettiseen, kaavasta kuvaan päin liikkuen_. Vielä on selvitettävä,
missä erikoisissa tapauksissa tämä hengen liikunto (johon kenties
aina sisältyy ponnistuksen tunnetta, mutta usein niin heikkoa tai
niin tuttua, ettei sitä voi selvästi havaita) herättää meissä selvän
tietoisuuden älyllisestä ponnistuksesta.

Tuohon kysymykseen vastaa yksinkertainen terve järki, että ponnistusta,
ja samalla työtä, on olemassa silloin, kun tehtävä on vaikea. Mutta
mistä merkistä tunnemme tehtävän vaikeuden? Siitä, ettei työ »suju
itsestänsä», siitä, että koemme vastusta tai kohtaamme esteitä, sanalla
sanoen siitä, että päämäärän saavuttamiseen kuluu aikaa enemmän kuin
tahtoisimme. Ponnistus merkitsee aina hidastumista ja viivytystä.
Toisaalta voisi kytkeytyä kaavaan ja odottaa kuvaa rajattoman kauan,
voisi rajattomasti hidastuttaa työtä tulematta niin ollen tietoiseksi
ponnistuksesta. Odotusajan täytyy niinmuodoin olla jollakin tavoin
_täynnä_, ts. siinä täytyy seurata toisiansa joidenkin aivan
erikoisella tavalla erilaisten tilojen. Millaisia ne tilat ovat? Me
tiedämme, että siinä tulee kysymykseen kaavasta kuviin siirtyminen
ja että henki on työssä ainoastaan muuttaessaan kaavaa kuviksi.
Niitä tiloja, joiden läpi se kulkee, on siis vastaamassa yhtä monta
kuvien tekemää yritystä päästä kytkeytymään kaavaan, tai, ainakin
eräissä tapauksissa, yhtä monta kaavassa tapahtuvaa muutosta, joiden
tarkoituksena on saada toteutumaan vaihtuminen kuviksi. Tästä aivan
erikoisesta epäröinnistä on älyllisen ponnistuksen luonteenomainen
tuntomerkki löydettävä.

On parasta, että otan tässä käytäntöön Deweyn ponnistuksen psykologiaa
käsittelevässä tutkielmassaan esittämän mielenkiintoisen ja
terävän ajatuksen, joka on sovellettavissa ylempänä kehittelemiini
näkökantoihin. Deweyn mukaan on ponnistusta olemassa aina silloin,
kun käyttelemme aikaisemmin hankittuja tottumuksia jonkin uuden
harjoituksen oppimiseen. Mitä erikoisesti ruumiinharjoituksiin tulee,
on selvää, ettemme voi niitä oppia muuten kuin käyttelemällä tai
muuttelemalla eräitä liikkeitä, joihin olemme jo tottuneet. Mutta vanha
tottumus on yhä olemassa ja vastustaa sitä uutta tottumusta, jonka
aiomme sen avulla omaksua. Ponnistus ilmaisee vain molempien, sekä
erilaisten että samanlaisten, tottumusten kesken tapahtuvaa taistelua.

Minä ilmaisen tuon ajatuksen puhuen kaavoista ja kuvista ja sovellutan
sen tässä uudessa muodossaan ruumiilliseen ponnistukseen, jota mainittu
tutkija ennen kaikkea pitää silmällä. Saamme siten nähdä, eivätkö
ruumiillinen ja älyllinen ponnistus tässä valaise toisiansa.

Miten menettelemme tahtoessamme omin neuvoin oppia jonkin monimutkaisen
harjoituksen, esimerkiksi tanssin? Ensinnäkin me katselemme, kuinka
toiset tanssivat. Siten saamme näköhavainnon valssin liikesarjasta
— jos kysymyksessä on valssin tanssiminen. Tämän havainnon me
painamme muistiimme, ja siitä lähtien on päämääränämme saada jalkamme
suorittamaan liikkeitä, jotka herättävät silmissämme samanlaisen
vaikutelman kuin muistimme säilyttämä. Mutta mikä olikaan tuo muistiin
painamamme vaikutelma? Sanommeko sen selvästi ja täydellisesti
kuvaavan valssin liikkeitä? Jos niin sanoisimme, myöntäisimme samalla
olevan mahdollista täsmällisesti havaita tanssin liikkeet, vaikka
ei itse osaakaan tanssia. Mutta jos onkin ilmeistä, että tanssin
oppimiseksi on ensinnä nähtävä, miten toiset sen suorittavat, on
toisaalta varmaa, ettei sitä kunnollisesti näe, yksityiskohdittain
eikä kokonaisuudessakaan, ennenkuin on itse jossakin määrin tottunut
tanssimaan. Se kuva, jota käyttelemme, ei siis olekaan täsmällinen
näkökuva. Se ei ole täsmällinen, koskapa se vaihtelee ja varmenee
sen opin aikana, jota sen on määrä ohjata; se ei ole myöskään
ilmeinen näkökuva, sillä kun se täydellistyy oppiajan kestäessä,
ts. sitä mukaa kuin hankimme asiaankuuluvia liikunnallisia kuvia,
niin tämä tapahtuu siten, että sen itsensä herättämät, mutta sitä
täsmällisemmät liikunnalliset kuvat valtaavat sen, pyrkivätpä vielä sen
syrjäyttämäänkin. Hyödylliseltä puoleltansa ei tämä mielle oikeastaan
ole puhtaasti motorinen enempää kuin puhtaasti visuaalinenkaan; se on
kumpaakin lajia, sillä se kuvaa suoritettavan liikkeen peräkkäisten
vaiheiden välisiä, varsinkin ajallisia _suhteita_. Sellainen
erittäinkin suhteita kuvaileva mielle muistuttaa suuressa määrin sitä,
mitä ylempänä nimitin kaavaksi.

Asianlaita on niin, että me alamme osata tanssia vasta kun
täydelliseksi oletettu kaava on saanut ruumiimme suorittamaan ne
peräkkäiset liikkeet, joiden mallina se on. Toisin sanoen: kaavan,
joka yhä abstraktisemmin edustaa suoritettavaa liikettä, tulee
täyttyä kaikilla niillä liikuntoaistimuksilla, jotka vastaavat
liikkeen suorittamista. Se voi tämän tehdä ainoastaan herättämällä
yksitellen näitä aistimuksia vastaavat mielteet eli kokonaisliikettä
muodostavien alkeellisten osaliikkeiden »kinesteettiset kuvat»
käyttääkseni Bastianin ehdottamaa nimitystä: sitä mukaa kuin nämä
liikuntoaistimusten muistot heräävät eloon, ne muuttuvat todellisiksi
liikunta-aistimuksiksi ja samalla suoritetuiksi liikkeiksi. Joka
tapauksessa meillä täytyy olla nuo liikunnalliset kuvat. Toisin sanoen:
jotta voimme hankkia monimutkaisen liikuntatottumuksen, esimerkiksi
sen, joka tulee kysymykseen valssissa, meidän täytyy jo vallita niitä
alkeellisia liikkeitä, joista valssi on kokoonpantu. Itse asiassa
onkin helppo havaita, että ne liikkeet, joita käyttelemme oppiessamme
tanssimaan valssia, ovat samat, joihin tavallisesti turvaudumme
kävellessämme, kohottautuessamme varpaillemme, pyörähtäessämme. Me
emme kumminkaan käyttele niitä sellaisinansa. Niitä on muokattava
enemmän tai vähemmän, taivutettava jokainen valssin yleisen liikkeen
suuntaan ja ennen kaikkea yhdistettävä ne uudella tavalla. Niin muodoin
on toisaalla uuden kokonaisliikkeen kaavamainen mielle, toisaalla
kinesteettiset kuvat vanhoista liikkeistä, jotka ovat samoja tai
samanlaisia kuin ne alkeelliset liikkeet, joiksi kokonaisliikunta on
eritelty. Valssin oppiminen merkitsee sitä, että nämä erilaiset, jo
aikaisemmin hankitut kinesteettiset kuvat saadaan uuteen järjestykseen,
joka tekee niille mahdolliseksi yhdessä kytkeytyä kaavaan. Tässä
on jälleen kysymyksessä kaavan kehitteleminen kuviksi. Mutta vanha
ryhmitys vastustelee uutta järjestystä. Kävelytottumus, esimerkiksi,
haittaa tanssiyrityksiä. Kävelemisen kinesteettinen kokonaiskuva estää
meitä heti muodostamasta kävelemisen alkeellisista kinesteettisistä
kuvista ja muista asiaankuuluvista kuvista tanssin kinesteettistä
kokonaiskuvaa. Tanssin kaava ei voi heti kohta täyttyä sopivilla
kuvilla. Eikö tämä viivytys, joka aiheutuu siitä, että kaavan
on välttämättä luotava monenlaisille alkeellisille kuville uusi
keskinäinen _modus vivendi_, minkä useissa tapauksissa saavat aikaan
myöskin kaavassa tapahtuvat, sen kuviksi kehittymistä edistävät
muutokset — eikö tämä omalaatuinen viivytys, jonka muodostavat
haparoimiset, hyödylliset tai hyödyttömät yritykset, kuvien
sopeutuminen kaavaan ja kaavan sopeutuminen kuviin, kuvien väliset
interferenssi- ja kerrostumistapahtumat — eikö tämä viivytys mittaa
kiusallisen kokeilun ja vaivattoman suorituksen, harjoituksen oppimisen
ja itse harjoituksen välimatkaa?

On helppo havaita, että asianlaita on samoin kaikessa oppimis- ja
käsittämisponnistuksessa, sanalla sanoen: kaikessa älyllisessä
ponnistuksessa. Mitä muistamisponnistukseen tulee, olen osoittanut
sen tapahtuvan kaavasta kuvaan siirryttäessä. Mutta on tapauksia,
joissa kaava kehittyy välittömästi kuvaksi, koska tarjoutuu yksi ainoa
kuva sitä tehtävää täyttämään. On toisia, joissa monet toisiinsa
verrattavissa olevat kuvat esiintyvät toistensa kilpailijoina. Milloin
useita eri kuvia on ehdolla, ei tavallisesti yksikään niistä täytä
ehdottomasti kaavan vaatimuksia. Senvuoksi voi sellaisissa tapauksissa
kaavan olla pakko muuttua voidakseen kehittyä kuviksi. Niinpä kun
tahdon palauttaa mieleeni jonkin erisnimen, turvaudun aluksi siihen
yleiseen vaikutelmaan, joka on minuun jäänyt; se toimii »dynaamisena
kaavana». Kohta johtuu mieleeni erilaisia alkeellisia kuvia,
jotka vastaavat esimerkiksi eräitä aakkosten kirjaimia. Kirjaimet
yrittävät joko yhteen liittymällä tai työntymällä toistensa sijaan
kaikin tavoin järjestyä kaavan vihjeiden mukaisesti. Työn kestäessä
osoittautuu kuitenkin usein mahdottomaksi päästä mihinkään kelvolliseen
järjestykseen. Siitä johtuu kaavan asteittainen muuttuminen, jota
vaativat kuvat, samat kuvat, jotka kaava on saanut hereille ja jotka
kaikesta huolimatta voivat vuorostansa varsin hyvin joutua muuttumaan,
jopa häviämäänkin. Mutta järjestyivätpä kuvat vain keskenänsä tai
olipa niiden suostuttava molemminpuolisiin myönnytyksiin, joka
tapauksessa sisältyy mieleenpalauttamisponnistukseen kaavan ja
kuvien pitkä välimatka ja asteittainen läheneminen. Mitä enemmän
edestakaisinliikkumista, häilymistä, taistelua ja sovinnonhieromista
tämä läheneminen vaatii, sitä selvemmäksi käy ponnistuksen tunto.

Nämä tapahtumat eivät ole missään muualla niin ilmeisiä kuin
keksinnän aiheuttamassa ponnistuksessa. Siinä meillä on selvä tunto
järjestymismuodosta, joka tosin on muuttuvainen, mutta aikaisempi
kuin ne aineosat, joiden on järjestyttävä, lisäksi aineosien itsensä
välillä tapahtuvasta kilpailusta ja vihdoin, jos keksintö saavuttaa
tarkoituksensa, tasapainosta, joka on muodon ja aineen vastavuoroista
toisiinsa sopeutumista. Kaava esiintyy erilaisena eri vaiheissa,
mutta pysyy kumminkin aina suhteellisen täsmällisenä, ja kuvien asia
on mukautua siihen — ikäänkuin olisi kysymyksessä pyöreä kautsulevy,
jota venytetään yhtaikaa eri suuntiin, jotta saataisiin se mukautumaan
jonkin monikulmion geometriseen muotoon. Kautsu yleensä kutistuu
toisista kohdista sitä mukaa kuin sitä toisista venytetään. Työ
on suoritettava useassa erässä, onpa kenties vielä työn kestäessä
muutettava monikulmiolle alun pitäen määrättyä muotoa. Niin on laita
keksimisponnistuksen riippumatta siitä, tapahtuuko se muutamassa
silmänräpäyksessä vai vaatiiko se vuosikausia.

Miten lieneekään: onko tuo kaavan ja kuvan välillä tapahtuva
edestakaisinliikkuminen, onko tuo yhteenliittyvien tai kaavaan
pääsemisestä keskenänsä kamppailevien kuvien leikki, sanalla sanoen
tuo mielteiden omalaatuinen liikehdintä olennaisena osana kokemassamme
ponnistuksen tunnossa? Jos se ilmenee aina, kun koemme älyllisen
ponnistuksen tuntoa, jos se taas on poissa tämän tunnon puuttuessa,
voimmeko myöntää, ettei se ilmene suotta tunnossa itsessänsä? Mutta
toisaalta: kuinka voisikaan mielteiden leikki, kuvien liike, olla
jonkin tunnon aineosana? Nykyaikainen sielutiede on taipuvainen
hajottamaan perifeerisiksi aistimuksiksi kaiken sen, mikä tunteessa
on tunteenomaista. Ja vaikka emme menisikään niin pitkälle, näyttää
kuitenkin siltä, ettei mielenliikutus ole älypuolisista tekijöistä
johdettavissa. Mikä on niinmuodoin kaikkea älyllistä ponnistusta
värittävän tunteenomaisen vivahduksen ja analyysin siitä löytämän
erikoislaatuisen mielteiden leikin välillä vallitseva todellinen suhde?

Myönnän mielelläni, että tarkkaavaisuudessa, harkinnassa ja älyllisessä
ponnistuksessa yleensä kokemamme mielenliikutus on perifeerisiksi
aistimuksiksi hajotettavissa. Mutta siitä ei seuraa, ettei se
»mielteiden leikki», jonka merkitsimme älyllisen ponnistuksen
luonteenomaiseksi tuntomerkiksi, ole mielenliikutuksessa tunnettavissa.
Riittää, kun myönnetään, että aistimusten leikki vastaa mielteiden
leikkiä, vastaa sitä kuin kaiku, mutta toisessa äänilajissa. Tämä on
sitäkin helpompi käsittää, kun todellisuudessa ei ole kysymyksessä
mikään mielle, vaan mielteiden liikehdintä, mielteiden välinen
kamppailu tai interferenssi. Voi varsin hyvin käsittää, että näillä
henkisillä värähdyksillä on aistimukselliset rinnakkaissävelensä.
Voi käsittää, että älyn epäröinti jatkuu ruumiillisen levottomuuden
muodossa. Älyllisen ponnistuksen luonteenomaiset aistimukset näyttävät
ilmaisevan tätä neuvottomuuden ja levottomuuden tilaa. Eikö sopisi
ylimalkaisesti sanoa, että ne perifeeriset aistimukset, joita
erittelyn avulla tunneliikunnasta keksitään, ovat aina suuremmassa tai
pienemmässä määrin niiden mielteiden vertauskuvia, joihin tunneliikunta
liittyy ja joista se johtuu? Me taivumme ulkonaisesti »näyttelemään»
ajatuksiamme, ja tapahtuvan näyttelemisen tajunta kimmahtaa takaisin
ajatukseen. Siitä tunneliikunta, jonka keskuksena yleensä on jokin
mielle mutta jossa ovat nähtävissä varsinkin ne aistimukset, jotka
muodostavat mielteen jatkon. Aistimukset ja mielle muuten liittyvät
tässä toisiinsa niin katkeamattomasti, että on mahdotonta sanoa, mihin
toinen päättyy ja mistä toiset alkavat. Keskivälille sijoittuva tajunta
korottaa niin ollen tunnon omalaatuiseksi, aistimuksen ja mielteen
väliseksi tilaksi. Tyydyn kuitenkin vain viittaamaan tähän seikkaan.

       *       *       *       *       *

Lopuksi on vielä osoitettava, että tämä henkistä ponnistusta koskeva
käsitys selittää tärkeimmät älyllisen työn vaikutukset ja että se
samalla on lähinnä tosiasiain selvää ja yksinkertaista toteamista,
kauimpana kaikesta teoriasta.

Kaikki myöntävät ponnistuksen selventävän ja täsmällistyttävän
miellettä. Mielle on epäilemättä sitä selvempi, mitä suurempi määrä
yksityiskohtia siinä voidaan havaita, ja sitä täsmällisempi, mitä
paremmin se erotetaan ja eristetään kaikista muista. Mutta jos
henkisen ponnistuksen muodostaa sarja toimintoja ja vastatoimintoja
kaavan ja kuvien välillä, on ymmärrettävissä, että tämä sisäinen
liike päätyy toisaalta paremmin eristämään miellettä, toisaalta
varustamaan sitä runsaammalla sisällöllä. Mielle eristyy kaikista
muista, koska organisoiva kaava hylkää ne kuvat, jotka eivät kykene
sitä kehittelemään luoden siten todellista yksilöllisyyttä tajunnan
aktuaaliseen sisältöön. Toisaalta se täyttyy yhä lukuisammilla
yksityisseikoilla, koska kaava kehittyessään imee itseensä kaikki
ne muistot ja kuvat, jotka se voi itseensä sulattaa. Niinpä, kuten
ylempänä sanoin, näyttää siinä verraten yksinkertaisessa älyllisessä
ponnistuksessa, jonka muodostaa jonkin havainnon tarkkaaminen,
muokkaamaton havainto aluksi johtavan mieleen hypoteesin, jonka
on määrä se selittää, ja tämä kaava vetää sitten puoleensa monia
muistoja, jotka se kokee saada yhtymään yhdeksi määrättyjen havainnon
osien kanssa. Silloin havainto saa voitoksensa kaikki kuvien muiston
herättämät yksityisseikat samalla eroten toisista havainnoista sen
yksinkertaisen nimilipun nojalla, jota kaava on tavallansa alkanut
siihen kiinnittää.

Tarkkaavaisuutta on nimitetty eräänlaiseksi monoideismin tilaksi.
Toisaalta on huomautettu, että henkisen tilan rikkaus on verrannollinen
sen ilmaisemaan ponnistukseen. Nämä eri näkökannat ovat helposti
saatettavissa sopusointuun. Kaikessa älyllisessä ponnistuksessa
on suuri joukko havaittavia tai piileviä kuvia, jotka työntelevät
toisiansa ja tungeksivat päästäkseen kaavaan. Mutta koska kaava
on suhteellisen muuttumaton, ovat ne monet kuvat, jotka pyrkivät
sitä täyttämään, joko samankaltaisia tahi keskenänsä rinnastettuja.
Henkistä ponnistusta on niinmuodoin vain siinä, missä on älyllisiä
aineosia järjestymässä. Tässä mielessä kaikki henkinen ponnistus on
monoideismiin taipumista. Mutta se ykseys, jota kohden henki silloin
on kulkemassa, ei ole abstraktista, kuivaa ja tyhjää ykseyttä. Se on
suurelle organisoitujen elementtien joukolle yhteisen »johtavan idean»
ykseys. Se on elämän itsensä ykseys.

Tämän ykseyden olemuksen väärinkäsittämisestä ovat johtuneet
tärkeimmät älyllistä ponnistusta koskevaan kysymykseen liittyvät
vaikeudet. Mainittu ponnistus epäilemättä »keskittää» henkeä ja saa
sen kohdistumaan »yhteen ainoaan» mielteeseen. Mutta siitä, että jokin
mielle on _yksi_, ei suinkaan johdu, että se on _yksinkertainen_
mielle. Se voi päinvastoin olla monimutkainen, ja olemme nähneet,
että henkisen ponnistuksen kestäessä aina ilmenee monimutkaisuutta,
vieläpä että juuri se on älyllisen ponnistuksen luonteenomainen
tuntomerkki. Senvuoksi olen uskonut voivani selittää älyn ponnistuksen,
loittonematta älyn piiristä, jonkinlaisena älyllisten elementtien
kesken tapahtuvana yhteenliittymis- ja interferenssi-ilmiönä. Jos
sitävastoin sekoitetaan toisiinsa ykseys ja yksinkertaisuus, jos
kuvitellaan älyllisen ponnistuksen voivan kohdistua yksinkertaiseen
mielteeseen ja säilyttää sen yksinkertaisena, niin minkä nojalla
erotetaan mielle, kun se on työläs, samasta mielteestä sen ollessa
helppo, ja minkä nojalla eroaisi silloin älyllisen jännityksen tila
älyllisen lauenneisuuden tilasta? Silloin täytyisi eroa etsiä mielteen
itsensä ulkopuolelta. Täytyisi otaksua sen joko piilevän mielteen
affektiivisessa säestyksessä tai johtuvan älyn kehään kuulumattoman
»voiman» väliintulosta. Sellainen affektiivinen säestys ja sellainen
käsittämätön voimanlisä eivät kykene kumpikaan selittämään, miksi
älyllinen ponnistus on tehokas. Kun tämä tehtävä tulee kysymykseen,
on tarkoin syrjäytettävä kaikki, mikä ei ole miellettä, ryhdyttävä
tarkastelemaan miellettä itseänsä, etsittävä sitä _sisäistä_
ominaisuutta, joka erottaa pelkästään passiivisen mielteen samasta
mielteestä, kun siihen liittyy ponnistusta. Silloin epäilemättä
havaitaan, että mielle on yhdysperäinen ja etteivät mielteen aineosat
molemmissa tapauksissa ole samassa suhteessa toisiinsa. Mutta jos
kerran sisäinen kokoonpano on erilainen, miksi niinmuodoin etsimmekään
älyllisen ponnistuksen luonteenomaista tunnusmerkkiä muualta kuin
tästä eroavaisuudesta? Koska kuitenkin on lopulta tuo eroavaisuus
tunnustettava, miksi emme tee sitä heti alkaessamme? Ja jos mielteen
aineosien sisäinen liike selittää sekä älyllisen ponnistuksen
työläyden että sen tehokkuuden, miksi emme pitäisi liikettä älyllisen
ponnistuksen varsinaisena ytimenä?

Väitetään kenties, että siten vaadin kaavan ja kuvan kaksinaisuutta
sekä toisen elementin vaikutusta toiseen?

Ensinnäkään ei se kaava, josta puhun, ole mitenkään salaperäinen, eipä
edes hypoteettinenkaan. Siihen ei myöskään sisälly mitään sellaista,
mikä voisi loukata sielutiedettä, joka — suoraan vaatimatta kaikkia
mielteitä kuvina käsiteltäviksi — on tottunut määrittelemään kaikki
mielteet vertaamalla niitä kuviin, todellisiin tai mahdollisiin.
Psyykillinen kaava, sellaisena kuin sitä olemme tässä tutkielmassa
pitkin matkaa tarkastelleet, on epäilemättä määriteltävissä todellisten
tai mahdollisten kuvien nojalla. Se on kuvien _odottamista_, älyllinen
asenne, jonka tehtävänä on toisella kertaa jonkin määrätyn kuvan
palauttaminen, kuten muistin ollessa kysymyksessä, toisella kertaa
taas pitkä- tai lyhytaikaisen leikin järjestäminen niiden kuvien
kesken, jotka voivat siihen kytkeytyä, kuten on laita luovassa
mielikuvituksessa. Se on avoimessa tilassa samaa kuin kuva suljetussa.
Se esittää kehittymisen tilassa, dynaamisesti, minkä kuvat näyttävät
meille aivan valmiina staattisessa tilassa. Oltuaan läsnä ja toimivana
kuvien herättämistyössä se himmenee ja häviää esiinnousseiden kuvien
taakse, tehtävänsä täytettyänsä. Selväpiirteinen kuva esittää sitä,
mikä on ollut. Äly, joka käyttelisi ainoastaan tällaisia kuvia,
kykenisi ainoastaan alkamaan uudelleen menneisyytensä sellaisenaan tai
ottamaan sen jähmettyneet ainesosat kootakseen ne uuteen järjestykseen
ikäänkuin mosaiikkikappaleet. Notkea äly, joka kykenee käyttelemään
hyväkseen entistä kokemustansa taivuttelemalla sitä nykyisyyden
suuntaviivojen mukaan, sitävastoin tarvitsee kuvien ohella toisenlaisia
mielteitä, jotka voivat aina todellistua kuviksi, mutta ovat aina
niistä erotettavissa. Psyykillinen kaava ei merkitse mitään muuta.

Sellaisen kaavan olemassaolo on niinmuodoin tosiasia; kaikkien
mielteiden selittäminen jähmeiksi kuviksi, jotka jäljentävät ulkoisten
olioiden muotoa, olisi sitävastoin pelkkä otaksuma. Lisättäköön, ettei
tämän otaksuman riittämättömyys ilmene milloinkaan niin selvästi kuin
nyt käsittelemässämme kysymyksessä. Jos kuvat muodostaisivat koko
psyykillisen elämämme, niin miten olisi henkisen keskittymisen tila
erotettavissa älyllisen hajaantumisen tilasta? Täytyisi otaksua, että
ne eräissä tapauksissa seuraavat toisiansa ilman yhteistä tarkoitusta
ja että toisissa tapauksissa, selittämättömän muutoksen nojalla,
kaikki samanaikaiset ja peräkkäiset kuvat ryhmittyvät siten, että
niistä koituu yhä täsmällisempi saman ongelman ratkaisu. Väitetään
kenties, ettei kysymyksessä ole sattuma, että kuvat kutsuvat toisiansa
samankaltaisuutensa nojalla, mekaanisesti, assosiaation yleistä lakia
noudattaen. Mutta älyllisen ponnistuksen ollessa kysymyksessä eivät
toisiansa seuraavat kuvat voi olla ulkonaisesti mitenkään toistensa
kaltaisia. Yhtäläisyys on puhtaasti sisäistä, se on merkityksen
samuutta, yhtäläistä kykyä ratkaista jokin probleema, johon nähden
ne ovat vastaavissa tai toisiansa täydentävissä asemissa huolimatta
konkreettisten muotojensa erilaisuudesta. Probleeman täytyy niin ollen
ilmetä hengelle, vieläpä aivan toisin kuin kuvan muodossa. Jos se itse
olisi kuva, niin se herättäisi kaltaisiansa tai toistensa kaltaisia
kuvia. Mutta koska sen tehtävänä on päinvastoin herättää ja ryhmitellä
kuvia pitäen silmällä, missä määrin ne kykenevät vaikeuksia voittamaan,
on sen otettava huomioon tämä kuvien kyky eikä niiden ulkonainen ja
näennäinen muoto. Se on siis todellakin kuvallisesta mieltämisestä
eroava mieltämistapa, joskin se on määriteltävissä vain edelliseen
suhtautuvana.

Ei auta väittää vastaan, että on vaikeata käsittää, kuinka sellainen
kaava voi vaikuttaa kuviin. Onko kuvan vaikutus kuvaan helpommin
käsitettävissä? Kun sanotaan kuvien vetävän toisiansa puoleensa
samankaltaisuutensa nojalla, niin merkitseekö tuo muuta kuin pelkkää
ja yksinkertaista asian toteamista? Minä pyydän vain olemaan
laiminlyömättä mitään kokemuksen osaa. Paitsi kuvan vaikutusta
kuvaan on olemassa kaavan torjuva tai puoleensavetävä vaikutus
kuviin. Henki ei kehittele itseänsä vain yhdessä ainoassa tasossa,
pinnalla, vaan liikkuu myöskin tasosta toiseen, syvyyksissä.
Assosiaatiomekanismin ohella vaikuttaa psyykillinen ponnistus.
Ne voimat, jotka kummassakin tapauksessa vaikuttavat, eivät eroa
toisistaan ainoastaan intensiteettiinsä nähden; ne liikkuvat eri
suunnissa. Kysymys, _miten_ ne toimivat, ei kuulu yksin psykologian
vastattaviin: se liittyy kausaliteetin yleiseen ja metafyysilliseen
probleemaan. Työntö- ja vetovoiman, »vaikuttavan syyn» ja »finaalisen
syyn» välimailla on luullakseni eräs välimuoto, eräs aktiivisuuden
laji, josta filosofit ovat köyhdyttämisen ja hajottamisen nojalla,
kahteen vastakkaiseen ja äärimmäiseen rajaan päätyen, kehitelleet
toisaalta vaikuttavan syyn, toisaalta finaalisen syyn käsitteen.
Tämä menetelmä, jota noudattaa itse elämä, merkitsee asteittaista
siirtymistä vähemmän todellistuneesta enemmän todellistuneeseen,
intensiivisestä ekstensiiviseen, osien vastavuoroisesta toisiinsa
kytkeytymisestä niiden rinnakkainasetteluun. Älyllinen ponnistus
on jotakin sentapaista. Käyttäen mahdollisimman abstraktista ja
niin ollen mahdollisimman yksinkertaista esimerkkiä olemme tuota
ponnistusta analysoidessamme käyneet mahdollisimman kiinteästi käsiksi
siihen aineettoman kasvavaan aineellistumiseen, joka on elollisen
aktiivisuuden luonteenomainen tunnusmerkki.




VII.

AIVOT JA AJATUS: ERÄS FILOSOFINEN HARHAKÄSITYS


Se käsitys, että psyykillinen tila ja vastaava aivojen tila ovat
toistensa ekvivalentteja, vallitsee suuressa osassa nykyaikaista
filosofiaa. On pohdittu tämän ekvivalenssin syitä ja merkitystä
pikemmin kuin ekvivalenssia itseänsä. Toisten mielestä se johtuu
siitä, että aivojen tila luo eräissä tapauksissa rinnakkaisilmiöksensä
psyykillisen fosforesenssin, joka valaisee sen kuvioita. Toisten
mielestä asia on selitettävä niin, että aivojen tila ja psyykillinen
tila kuuluvat eri ilmiösarjoihin, jotka kohta kohdalta vastaavat
toisiansa toisen kumminkaan tarvitsematta olla toisen aiheuttama.
Mutta kumpikin näkökanta myöntää molempien sarjojen kesken vallitsevan
ekvivalenssin tai, kuten useimmiten sanotaan, _parallelismin_.
Käsitteiden täsmällistämiseksi lausumme väitteen näin: »Aivojen
tilan ollessa olemassa seuraa määrätty psyykillinen tila.» Tai
näin: »Yli-inhimillinen äly, joka olisi näkemässä niiden atomien
liikettä, joista inhimilliset aivot ovat kokoonpannut, ja jolla olisi
psykofysiologian avain, voisi lukea toimivista aivoista kaikki, mitä
vastaavassa tajunnassa tapahtuu.» Tai vihdoin: »Tajunta ei ilmaise
mitään muuta kuin sen, mitä aivoissa tapahtuu; se vain ilmaisee samat
asiat toisella kielellä.»

Tuo väite on alkuperältänsä epäilemättä puhtaasti metafyysillinen.
Se johtuu suoraan cartesianismista. Asiallisesti se sisältyi jo
Descartes'in filosofiaan ja muututtuaan itsenäiseksi ja äärimmilleen
kehitellyksi väittämäksi hänen seuraajiensa opeissa se siirtyi
kahdeksannentoista vuosisadan lääkärifilosofien välityksellä meidän
aikamme psykofysiologiaan. On helppo käsittää, että fysiologian
tutkijat ovat sen vastaansanomatta omaksuneet. Ensinnäkään heillä ei
ollut valinnan valtaa, koska probleema siirtyi heille metafysiikasta
ja koska metafyysikot eivät esittäneet muuta ratkaisua. Lisäksi oli
fysiologian etujen mukaista se hyväksyä ja toimia _ikäänkuin_ sen
tulisi kerran antaa meille psyykillisten aktiviteetin täydellinen
fysiologinen vastine: ainoastaan tällä ehdolla se voi edistyä ja jatkaa
yhä ajatuksen serebraalisten edellytysten analysoimista. Se on ollut ja
on kenties yhä vieläkin oivallinen tutkimusperiaate, joka merkitsee,
ettei saa kovin hätäillä määritellessään fysiologian enempää kuin
minkään muunkaan tieteellisen tutkimuksen rajoja. Psykofysiologista
parallelismia tehostava dogmaattinen väite on kumminkin aivan
toinen asia. Se ei ole enää mikään tieteellinen osviitta, se on
metafyysillinen hypoteesi. Mikäli se on ymmärrettävä, on se puhtaasti
matemaattisissa rajoissa liikkuvan tieteen metafysiikkaa, tieteen
sellaisena, miksi se Descartesin ajalla käsitettiin. Minä uskon, että
tosiasiat, jos niitä tarkastellaan ilman matemaattisen mekanismin
sala-ajatusta, johtavat vähemmän yksinkertaiseen psyykillisen tilan
ja aivojen tilan vastaavuutta koskevaan hypoteesiin. Tämän uuden
hypoteesin mukaan aivojen tila ilmaisee psyykillistä tilaa vain sikäli
kuin viimeksi mainitussa on _toimintoja_ ennakolta hahmoteltuna;
aivojen tila kuvaa toimintojen motorisia artikulaatioita. Jos on
olemassa psyykillinen tila, niin siihen liittyvä aivojen tila on
epäilemättä määrättävissä. Sitävastoin ei ole totta, että aivojen
tilasta käsin käy samoin määrääminen psyykillistä tilaa, sillä samaa
aivojen tilaa voivat yhtä hyvin vastata erilaiset psyykilliset tilat.
En ryhdy tässä käsittelemään asian ratkaisua, jonka olen esittänyt
eräässä aikaisemmassa tutkimuksessa. Seuraava todistelu on muuten
siitä riippumaton. Tarkoitukseni ei ole tässä asettaa mitään toista
hypoteesia psykofysiologista parallelismia tehostavan otaksuman sijaan,
vaan osoittaa, että viimeksi mainittuun, sen tavallisessa muodossa,
sisältyy olennainen ristiriita. Tämä ristiriita on muuten sangen
opettavainen. Jos sen kunnollisesti havaitsee, niin arvaa, mistä päin
probleeman ratkaisua on etsittävä, ja samalla paljastuu metafyysillisen
ajattelun kaikkein vaikeimmin tavoitettaviin kuuluvan harhakäsityksen
mekanismi. Minä teen niinmuodoin puhtaasti kriitillistä tai hajottavaa
työtä, kun sen osoitan.

Minä väitän, että kysymyksessä oleva väite perustuu käytettyjen
sanojen kaksimielisyyteen, ettei sitä voida kunnollisesti ilmaista sen
tuhoamatta itseänsä, että psykofysiologisen parallismin dogmaattiseen
tehostamiseen sisältyy dialektinen temppu, jonka nojalla siirrytään
salavihkaa eräästä merkintäjärjestelmästä toiseen vastakkaiseen
tekemättä tiliä vaihdosta. Tarvinnee tuskin sanoa, ettei tämä sofismi
suinkaan ole tahallinen. Se on itse kysymyksen sanamuodon suggeroima ja
se on sinänsä niin luonnollinen, että me eksymme siihen välttämättä,
ellemme ota sommitellaksemme parallelismiväitettä kummankin filosofian
käytettävissä olevan merkintäjärjestelmän nojalla, ensin toista, sitten
toista noudatellen.

Puhuessamme ulkomaailman esineistä me tosiaankin voimme valita
jommankumman kahdesta eri merkintäjärjestelmästä. Me voimme käsitellä
mainittuja esineitä ja niissä tapahtuvia muutoksia joko _olioina_
tahi _mielteinä_. Ja nämä kaksi merkintäjärjestelmää ovat molemmat
hyväksyttävät, kunhan pysytään kiinteästi siinä, joka kerran on valittu.

Koettakaamme ensinnä ne täsmällisesti toisistansa erottaa. Kun
realismi puhuu olioista ja idealismi mielteistä, ei kiista koske
ainoastaan sanoja, vaan kysymyksessä on epäilemättä kaksi eri
merkintäjärjestelmää, ts. kaksi erilaista todellisuusanalyysin
käsittämistapaa. Idealistin mielestä ei todellisuudessa ole mitään
enempää kuin se, mikä ilmenee minun tajunnalleni tai tajunnalle
yleensä. On muka mieletöntä puhua sellaisesta aineen ominaisuudesta,
joka ei voi tulla mieltämisen kohteeksi. Olioissa ei ole mitään
virtuaalista tai ei ainakaan mitään lopullisesti virtuaalista.
Kaikki olevainen on aktuaalista tai voi siksi tulla. Sanalla sanoen:
idealismi on merkintäjärjestelmä, jota luonnehtii se vakaumus,
että aine kaikilta olennaisilta puoliltansa on havaittavissa tai
havaittavaksi saatettavissa sen mielteen nojalla, joka meillä siitä
on, ja että todellisuuden ja meidän mieltämisemme artikulaatiot
ovat samat. Realismi lepää vastakkaisen hypoteesin pohjalla. Kun
sanotaan, että aine on olemassa mieltämisestä riippumatta, niin
samalla väitetään, että aineeseen kohdistuvan mieltämisemme takana on
saavuttamattomissa oleva mieltämisen syy, että aktuaalisen havainnon
takana on piileviä voimia ja mahdollisuuksia, sanalla sanoen: että
mieltämisessämme ilmenevät jaotukset ja artikulaatiot ovat yksinomaan
havaitsemistavastamme riippuvaisia.

Realistisesta ja idealistisesta suuntautumisesta, sellaisina kuin ne
esiintyvät kautta filosofian historian, voidaan epäilemättä sepitellä
syvällisempiä määritelmiä. Olen itsekin eräässä aikaisemmassa
tutkimuksessa käytellyt sanoja »realismi» ja »idealismi» melkoisesti
toisenlaisessa merkityksessä. En siis millään muotoa tahdo ehdottomasti
pitää kiinni äsken esittämistäni määritelmistä, jotka luonnehtivat
varsinkin Berkeleyn opin kaltaista idealismia ja sitä vastustavaa
realismia. Ne kenties ilmaisevat riittävän täsmällisesti näitä
suuntautumia koskevaa yleistä käsitystä, jonka mukaan idealismin
alue on yhtä laaja kuin mieltämisen realismin sitävastoin vaatiessa
itsellensä kaikkea sitä, mikä ulottuu mieltämistä kauemmaksi. Mutta
se todistus, jota ryhdyn luonnostelemaan, on riippumaton kaikista
realismin ja idealismin historiallisista käsitteistä. Niitä, jotka
moittivat määritelmieni ylimalkaisuutta, pyydän käsittämään sanat
_realismi ja idealismi_ pelkiksi sovinnaisiksi termeiksi, joilla
nimitän tässä tutkimuksessa kahta todellisuuden merkintää, joista
toinen edellyttää mahdolliseksi ja toinen mahdottomaksi samastaa oliot
ja mieltäminen. Kaikki varmaan myöntävät, että nämä kaksi vaatimusta
kumoavat toisensa ja että niinmuodoin on luvatonta sovelluttaa molempia
merkintäjärjestelmiä samaan esineeseen. Muuta ei seuraava todistelu
edellytäkään.

Tarkoitukseni on todistaa nämä kolme asiaa: 1. Jos valitaan
idealistinen merkintätapa, niin psyykillisen tilan ja aivojen tilan
välistä parallelismia (ekvivalenssin merkityksessä) tehostava väite
on ristiriitainen. 2. Jos annetaan etusija realistiselle merkinnälle,
niin päädytään samaan, joskin muodollisesti toisena ilmenevään
ristiriitaan. 3. Parallelismiväite näyttää puolustettavalta ainoastaan
siinä tapauksessa, että käytetään samassa väittämässä samalla kertaa
kumpaakin merkintäjärjestelmää. Se näyttää ymmärrettävältä ainoastaan
siinä tapauksessa, että siirrytään itsetiedottoman älyllisen
silmänkääntäjätempun nojalla yhtäkkiä realismista idealismiin ja
idealismista realismiin ja ilmestytään toisen alueelle juuri sinä
hetkenä, jolloin ollaan joutumassa kiinni ristiriidanrikoksesta
toisen piirissä. Me olemme muuten tässä asiassa luonnostamme
silmänkääntäjiä, sillä kysymyksessä oleva psykofysiologinen, aivojen
ja ajatuksen välillä vallitsevia suhteita koskeva probleema suggeroi
meihin olemuksensa nojalla realismin ja idealismin näkökannat: sana
»aivot» saa meidät ajattelemaan jotakin _oliota_ ja sana »ajatus»
_mieltämistä_. Voipa sanoa, että jo kysymyksen esittämiseen sisältyy
mahdollisuutena se kaksimielisyys, jonka varassa siihen vastataan.

Asetumme ensinnä idealistiselle katsantokannalle ja tarkastelemme
esimerkiksi niiden esineiden havaitsemista, jotka jonakin määrättynä
hetkenä esiintyvät näkökentässä. Esineet vaikuttavat verkkokalvon ja
näköhermon välityksellä näkökeskuksiin aiheuttaen muutoksia niiden
atomi- ja molekyyliryhmittymisessä. Missä suhteessa nämä serebraaliset
muutokset ovat ulkoisiin esineisiin?

Parallelismiväittämän mukaan me voimme, kunhan serebraalinen tila on
olemassa, taikasauvan kosketuksella poistaa kaikki havaitut esineet
silti mitenkään muuttamatta tajunnan tapahtumaa, sillä tajuista
havaintoa määrää esineiden aiheuttama aivotila eivätkä esineet itse. Ei
ole kumminkaan vaikea havaita, että tuollainen väite on idealistisen
hypoteesin kannalta mieletön. Idealismin mukaan ulkoiset esineet ovat
kuvia ja aivot ovat yksi niistä. Olioissa itsessään ei ole mitään
enempää kuin se, mikä on havaittavissa tai havaittavaksi saatettavissa
niiden herättämässä kuvassa. Aivoatomien risteily ei niinmuodoin ole
muuta kuin atomien risteilyä. Koska siinä on kaikki, mitä on otaksuttu
aivoissa olevan, on siinä samalla kaikki, mitä sieltä on löydettävissä.
Joutuisi ristiriitaan itsensä kanssa, jos sanoisi, että ulkomaailman
kuva sukeutuu tästä kuvasta tai ilmaisee itseänsä sen avulla tai
ilmenee heti tämän kuvan synnyttyä, tai että havaitsija sen itsellensä
luo luodessaan tämän kuvan, koska molemmat kuvat, ulkomaailma ja
aivoissa tapahtuva liikunto on otaksuttu samanluontoisiksi ja koska
jälkimmäinen kuva on hypoteesin mukaan mitä vähäisin osa mieltämisen
aluetta edellisen sitä vastoin täyttäessä koko mieltämisalueen.
Se seikka, että aivotärähdykset muka sisältävät virtuaalisesti
koko ulkomaailman kuvan, voi näyttää ymmärrettävältä sellaisessa
oppijärjestelmässä, joka käsittää liikunnon meidän sitä koskevan
mielteemme _takaiseksi_ salaperäiseksi voimaksi, josta havaitsemme
ainoastaan sen meihin tekemän vaikutuksen. Sama asia osoittautuu
sitä vastoin heti mahdottomaksi sellaisessa oppijärjestelmässä, joka
tekee liikunnosta itsestään mielteen, sillä se merkitsisi, että pieni
mieltämisen kulma on mieltämisen koko kenttä.

Minä käsitän varsin hyvin, idealistisen hypoteesin mukaisesti,
että aivoissa tapahtuva muutos on ulkoisten esineiden toiminnan
_seuraus_, organismin vastaanottama liikunto, joka valmistelee
soveliaita reaktioja: kuvina kuvien joukossa, liikkuvina kuvina kuten
kuvat yleensä, hermokeskukset esiintyvät liikkuvina osina, jotka
kokoavat eräitä ulkoapäin tulevia liikkeitä ja jatkavat niitä milloin
suoritettuina, milloin vain aloitettuina reaktioliikkeinä. Mutta
silloin aivojen tehtävä supistuu siihen, että ne kokevat eräitä toisten
mielteiden vaikutuksia, kuvaavat, kuten sanoin, niiden liikunnollisia
artikulaatioita. Tässä suhteessa aivot ovat välttämättömät mieltämisen
koko muulle osalle, ja niiden vioittuminen aiheuttaa suuremmille
tai pienemmille aloille ulottuvaa mieltämisen häiriytymistä. Mutta
ne eivät kuvaa mielteitä itseänsä, sillä ne eivät kykene, koska ne
ovat itse mielle, kuvaamaan mieltämistä kokonaisuudessaan, elleivät
lakkaa olemasta mieltämisen osa ja muutu kokonaisuudeksi. Ankarasti
idealistiseen sanamuotoon puettuna parallelismiväittämä niinmuodoin
supistuisi täksi ristiriitaiseksi väittämäksi: osa on kokonaisuus.

_Mutta itse asiassa siirrytäänkin sitä havaitsematta idealistiselta
katsantokannalta pseudorealistiselle_. Aluksi on tehty aivoista mielle,
joka on erottamattomasti liitetty toisiin mielteisiin. Aivoissa,
mielteessä mielteiden joukossa, tapahtuvien liikkeiden asiana ei
niinmuodoin ole herättää toisia mielteitä, koska toiset mielteet ovat
olemassa niiden ohella ja ympärillä. Mutta huomaamatta onkin korotettu
aivot ja aivoissa tapahtuvat liikkeet _olioiksi_, ts. syiksi, jotka
piiloutuvat erään mielteen taakse ja joiden vaikutus ulottuu paljoa
avarammalle kuin se, mitä niistä mielletään. Miksi tämä idealismista
realismiin luiskahtaminen? Sitä edistävät monet teoreettiset
harhakäsitykset, mutta siihen ei suistuttaisi niin helposti, ellei
otaksuttaisi tosiasiain siihen kehottavan.

Havainnon ohella on tosiaankin olemassa muisti. Kun palautan mieleeni
joskus aikaisemmin havaitsemiani esineitä, ei niiden enää tarvitse
olla läsnä. Ruumiini on jäänyt yksin, ja kuitenkin muuttuvat toiset
kuvat jälleen näkyviksi muistojen muodossa. Näyttää siis siltä, että
ruumiini tai jonkin ruumiinosani täytyy kyetä herättämään toisia kuvia.
Myönnettäköön, ettei se niitä luo: joka tapauksessa se voi herättää ne
jälleen eloon. Kuinka se kävisi päinsä, elleivät määrättyä aivotilaa
vastaisi määrätyt muistot ja ellei tässä nimenomaisessa merkityksessä
aivotyön ja ajatuksen kesken olisi parallelismia?

Tuohon sopii vastata, että idealistisen hypoteesin mukaan on mahdotonta
mieltää jokin esine esineen itsensä ollessa kokonaan poissa. Ellei
läsnäolevassa esineessä ole mitään enempää kuin se, mikä siitä
mielletään, jos läsnäolo lankeaa täydellisesti yhteen sen herättämän
mielteen kanssa, niin jokainen esineen mielteen osa on tavallansa
sen läsnäolon osa. Muisto ei siis suinkaan ole enää itse esine;
siihen siltä puuttuu paljoakin. Se on ensinnäkin katkelmallinen; se
ei yleensä säilytä kuin joitakin alkuperäisen havainnon aineosia.
Sitäpaitsi se on olemassa ainoastaan sille henkilölle, joka
sen mieleensä palauttaa esineen sitävastoin kuuluessa yleiseen
kokemukseen. Vihdoin on vielä huomattava, että muistomielteen herätessä
myötäseuraavat mielleaivojen muutokset eivät enää ole, kuten havainnon
tapahtuessa, riittävän voimakkaat kiihottaakseen mielleorganismia
välittömään reaktiotoimintaan. Ruumis ei enää tunne havaitun esineen
_ärsyttävän_ itseänsä, ja koska _aktuaalisuuden tunto_ merkitsee
juuri tätä _toimintaan yllyttämistä_, ei mielletty esine enää tunnu
aktuaaliselta. Tämä seikka ilmaistaan sanomalla, ettei se ole enää
läsnä. Todellisuudessa asia on niin, ettei muisto, idealistisen
hypoteesin mukaan, voi olla muuta kuin alkuperäisestä mielteestä tai
— mikä on sama asia — esineestä irtautunut kalvo. Se on aina läsnä,
mutta tajunta kääntää huomionsa siitä pois, mikäli sillä ei ole jotakin
syytä sitä tarkastella. Tajunnalla on syytä havaita se ainoastaan siinä
tapauksessa, että tuntee kykenevänsä käyttelemään sitä hyödyksensä,
toisin sanoen siinä tapauksessa, että läsnäoleva aivotila jo kuvastaa
syntyviä liikunnollisia reaktioita, jotka todellinen esine (ts.
täydellinen mielle) olisi aiheuttanut: tämä ruumiin toiminnan alku
luo mieltämiseen heräävää aktuaalisuutta. Mutta muiston ja aivotilan
välillä ei ole läheskään olemassa »parallelismia» tai »ekvivalenssia».
Heräävät liikunnolliset reaktiot kuvastavat todellisuudessa eräitä
kohta jälleen ilmenevän mielteen mahdollisia vaikutuksia eivätkä
miellettä itseänsä, ja koska sama liikunnollinen reaktio voi liittyä
useihin eri muistoihin, ei määrätty ruumiillinen tila herätä määrättyä
muistoa, vaan monet eri muistot ovat yhtä mahdolliset, ja tajunta
voi valita niistä minkä tahtoo. Ne ovat yhden ainoan yhteisen ehdon
alaiset: niiden täytyy soveltua samaan liikunnolliseen kehykseen;
siinä on niiden »samankaltaisuus», tunnetuissa assosiaatioteorioissa
esiintyvä epämääräinen termi, joka saa täsmällisen merkityksen, kun se
määritellään liikunnollisten artikulaatioiden samuuden perusteella.
En kuitenkaan pane enempää painoa tähän seikkaan, joka on ollut
erään aikaisemman tutkimukseni kohteena. Riittänee, kun sanon, että
idealistisen hypoteesin mukaan havaitut esineet lankeavat yhteen
täydellisen ja täydellisesti toimivan mielteen kanssa, muistetut
esineet epätäydellisen ja epätäydellisesti toimivan saman mielteen
kanssa, ja ettei aivojen tila kummassakaan tapauksessa täysin vastaa
miellettä, koska se on vain sen osa. — Siirtykäämme nyt realismiin
nähdäksemme kirkastuuko psykofysiologinen parallelismi paremmin sen
nojalla.

       *       *       *       *       *

Minulla on jälleen esineitä näkökentässäni; aivoni niiden keskellä;
aistimuskeskuksissani aiheuttavat ulkomaailman esineet molekyylien
ja atomien paikoiltansa siirtymistä. Idealistiselta katsantokannalta
minulla ei ollut oikeutta ajatella näiden sisäisten liikkeiden voivan
salaperäisellä tavalla luoda rinnakkaisilmiöksensä ulkoisten olioiden
mielteitä, sillä ne olivat kokonansa siinä, mitä niistä miellettiin,
ja koska ne hypoteesin mukaan miellettiin eräiden aivoatomien
liikkeenä, niin ne olivat aivoatomien liikkeitä eivätkä mitään muuta.
Mutta realismin ytimenä on se otaksuma, että mielteittemme takana
on niistä erotettava syy. Mikään ei näytä estävän ajattelemasta
ulkoisten esineiden mieltämisen sisältyvän aivoissa tapahtuviin
muutoksiin. Eräiden teoreetikkojen mielestä aivotilat tosiaankin luovat
mieltämisen, joka on vain niiden seurausilmiö. Toiset otaksuvat,
cartesiolaiseen tapaan, että aivoliikkeet yksinkertaisesti antavat
aihetta tajuisten havaintojen ilmestymiseen, tai että nämä havainnot
ja liikkeet ovat vain kaksi aspektia jakamattomasta todellisuudesta,
joka ei ole liikettä enempää kuin havaintoakaan. Kaikki ovat
kuitenkin yksimielisiä siitä, että määrätty aivotila vastaa määrättyä
tajunnan tilaa ja että aivoaineksessa tapahtuvat liikkeet, erikseen
tarkasteltuina, ilmaisisivat osaavalle selonottajalle kaikkia
yksityisseikkoja myöten, mitä vastaavassa tajunnassa tapahtuu.

Mutta miten voisikaan jäädä huomaamatta, että vaatimus, jonka
mukaan on tarkasteltava erikseen aivoja, sen atomien liikkeitä,
sisältää todellisen ristiriidan? Idealistilla on oikeus selittää
eristettäväksi esine, joka hänelle antaa eristetyn mielteen, koska
hänen katsantokantansa mukaan ei ole eroa esineen ja mielteen välillä.
Mutta realismin olemuksena on juuri tuon väitteen hylkääminen, se pitää
keinotekoisina tai suhteellisina niitä jakoviivoja, joita mieltämisemme
piirtää olioiden välille, otaksuu niiden alapuolella olevan
vastavuoroisten toimintojen ja toisiinsa kietoutuvien mahdollisuuksien
järjestelmän, ei enää määrittele esinettä sen nojalla, että se tulee
mieltämisemme piiriin, vaan sinänsä tuntemattoman todellisuuden
kokonaisuuteen kiinteästi liittyvänä. Mitä syvällisemmin tiede tutkii
ruumiin olemusta sen »todellisuuteen» nähden, sitä tarkemmin se
palauttaa kaikki ruumiin ominaisuudet, ja niinmuodoin myöskin sen
olemassaolon, niiksi suhteiksi, joita se pitää yllä muun, siihen
vaikuttamaan kykenevän aineen kanssa. Totta puhuen eivät toisiinsa
vastavuoroisesti vaikuttavat termit — miten niitä nimitettäneenkin:
atomeiksi, aineellisiksi pisteiksi, voimakeskuksiksi jne. — ole sen
kannalta katsoen kuin väliaikaisia; lopullisena todellisuutena ilmenee
sille molemminpuolinen vaikutus, _vuorovaikutus_.

Aluksi olette siis antaneet itsellenne aivot, joihin sanotte niiden
ulkopuolella olevien esineiden vaikuttavan sillä tavoin muuttavasti,
että niissä syntyy mielteitä. Sitten olette raivanneet kerrassaan
pois nuo aivojen ulkopuolella olevat esineet ja olette antaneet
aivoissa tapahtuneelle muutokselle kyvyn yksinänsä kuvastaa esineiden
mielteitä. Mutta korjatessanne pois aivotilaa ympäröiviä esineitä
hävitätte, tahdoittepa tai ette, samalla itse aivotilankin, joka saa
viimeksi mainituilta ominaisuutensa ja todellisuutensa. _Te saatte
sen säilymään vain siten, että siirrytte salavihkaa idealistiseen
merkintäjärjestelmään, missä otaksutaan oikeudenmukaisesti
eristettäväksi se, mikä esiintyy eristettynä mieltämisessä_.

Pysykää otaksumassanne. Ulkoisten esineiden ja aivojen ollessa läsnä
syntyy mielle. Teidän tulee sanoa, ettei tämä mielle ole yksin
aivotilan, vaan aivotilan ja sitä määräävien esineiden funktio,
koska tuo tila ja nämä esineet nyt muodostavat yhdessä jakamattoman
kokonaisuuden. Parallelismiväite, jota noudattaen eristetään aivotilat
ja otaksutaan niiden voivan luoda, aiheuttaa tai ainakin ilmaista,
yksinänsä, esineiden mielteitä, ei niinmuodoin tälläkään kertaa ole
ilmaistavissa sen tuhoamatta itse itseänsä. Ankarasti realistista
sanamuotoa käyttäen se olisi määriteltävä näin: _Osa, jonka olemus
kaikin puolin johtuu kokonaisuuden muusta osasta, voidaan käsittää
säilyväksi kokonaisuuden muun osan hävitessä._ Tai yksinkertaisemmin:
_Kahden termin välinen suhde vastaa toista niistä._

Aivoissa tapahtuvat atomiliikkeet joko ovat sitä, minä ne niitä
koskevassa mielteessämme ilmenevät, tai ne ovat jotakin muuta.
Ensimmäisen hypoteesin mukaan ne ovat sellaisia, millaisina ne
miellämme, ja muu osa havaintoamme on niinmuodoin jotakin muuta:
niiden ja kaiken muun kesken vallitsisi siinä tapauksessa sisällön ja
sisältäjän välinen suhde. Sellainen on idealistinen katsantokanta.
Toisen hypoteesin mukaan niiden sisimmän todellisuuden muodostaa
niiden solidaarisuus kaiken sen kanssa, mitä on muiden havaintojemme
kokonaisuuden takana; yksin sen nojalla, että tarkastelemme niiden
sisintä todellisuutta, tarkastelemme todellisuuden kokonaisuutta,
jonka kanssa ne muodostavat jakamattoman järjestelmän. Toisin
sanoen: aivoissa tapahtuva liike, mikäli se on eristetty ilmiö,
häviää, eikä voi enää tulla kysymykseenkään merkitä koko mieltämisen
substraatiksi ilmiötä, joka on vain sen osa, vieläpä osa, joka on siitä
keinotekoisesti leikattu erilleen.

Itse asiassa realismi ei milloinkaan säily puhtaassa muodossansa.
Todellisuuden yleensä voi ajatella olevan olemassa mielteen takana,
mutta kohta kun aletaan puhua jostakin erikoisesta todellisuudesta
otaksutaan tahtoen tai tahtomatta olion yhtyvän yhdeksi sitä koskevan
mielteen kanssa. Piilevän todellisuuden pohjalla, missä kaikki
välttämättä sisältyy kaikkeen, realismi kehittelee nimenomaisia
mielteitä, jotka ovat idealismille todellisuus itse. Oltuansa realismia
todellisuutta asettaessansa se muuttuu idealismiksi kohta, kun
väittää jotakin todellisuudesta, sillä realistinen merkintä ei voi
yksityiskohtien selittämisessä merkitä mitään muuta kuin sitä, että
jokaiseen idealistisen merkinnän termiin piirretään sen väliaikaisen
luonteen merkki. Olkoonpa niin; mutta se, mitä ylempänä sanottiin
idealismista, soveltuu silloin myöskin realismiin, joka on ottanut
idealismin vastuullensa. Ja aivotilojen tekeminen havaintojen ja
muistojen ekvivalentiksi merkitsee aina, mikä järjestelmän nimenä
lieneekään, osan väittämistä kokonaisuudeksi.

Syventyessään molempiin systeemeihin huomaa idealismille olevan
luonteenomaista, että se pysähtyy siihen, mikä on avaruuteen
hajotettuna, ja avaruudellisiin jaotuksiin, realismi sitävastoin
pitää kaikkea tuota näkyvissä olevaa pinnallisena ja noita jaotuksia
keinotekoisina: se muodostaa itsellensä käsityksen vierekkäisten
mielteiden takaisesta vastavuoroisten toimintojen järjestelmästä ja
niinmuodoin mielteiden sisältymisestä toisiinsa. Kuten ainetta koskeva
tietomme ei voi kokonaan vapautua avaruudesta ja kuten kysymyksessä
oleva toisiinsa sisältyminen, miten syvällekäypää se lieneekin, ei voi
muuttua epäavaruudelliseksi muuttumatta samalla epätieteelliseksi, ei
realismikaan voi kehittelyissään väistää idealismia. Me noudatamme
aina jossakin määrin idealismin näkökantoja (sen idealismin, jonka
alumpana määrittelin) suorittaessamme tieteellistä työtä; ellei
olisi niin laita, emme ajattelisikaan tutkia todellisuuden erillisiä
osia saattaaksemme niitä keskinäisiin suhteisiin, mikä on tieteen
varsinaisena tehtävänä. Realistin hypoteesi on niinmuodoin vain
ihanne, jonka asiana on muistuttaa hänelle, ettei hän milloinkaan
kykene riittävän syvällisesti selittämään todellisuutta ja että hänen
on osoitettava yhä kiinteämpiä suhteita niiden todellisuuden osien
välillä, jotka esiintyvät silmillemme vierekkäisinä avaruudessa. Mutta
tämä ihanne realistin täytyy asettaa pohjaksi. Hän asettaa sen niiden
havaittaviksi leviävien mielteiden pohjaksi, jotka idealistille olivat
itse todellisuus. Nämä mielteet muuttuvat hänelle silloin _olioiksi_,
ts. säiliöiksi, joihin sisältyy piileviä mahdollisuuksia, ja tämä
tekee hänelle mahdolliseksi otaksua aivoissa tapahtuvien liikkeiden
(jotka tällä kertaa käsitetään olioiksi eikä enää pelkiksi mielteiksi)
voivan sisällyttää itseensä mieltämisen kokonaisuudessaan. Siinä on
hänen psykofysiologinen parallelismiväittämänsä. Hän unohtaa, että
oli sijoittanut säiliön mieltämisen ulkopuolelle eikä sen rajoihin,
avaruuden ulkopuolelle eikä avaruuteen, ja että joka tapauksessa hänen
hypoteesinsa mukaan oli otaksuttava todellisuus joko jakamattomaksi tai
jäsennetyksi toisin kuin mieltäminen. Antamalla jokaisen mieltämisen
osan vastata jotakin todellisuuden osaa hän jäsentää todellisuuden
niinkuin mieltämisen, kehittelee todellisuuden avaruuteen ja hylkää
realisminsa omaksuakseen idealismin, missä aivojen suhde muuhun
mieltämiseen on ilmeisesti osan suhde kokonaisuuteen.

Te puhuitte aluksi aivoista sellaisina kuin ne näemme, sellaisina,
miksi ne leikkaamme mielteittemme kokonaisuudesta: ne olivat
niinmuodoin pelkkä mielle, ja me olimme idealismin kannalla. Aivojen
suhde muuhun miellekokonaisuuteen oli siis, sanon sen vielä, osan
suhde kokonaisuuteen. Siitä olette yhtäkkiä siirtyneet todellisuuteen,
jonka otaksutte kannattavan mieltämistä. Olkoonpa niin, mutta silloin
se on avaruudentakainen, mikä merkitsee, etteivät aivot ole mikään
riippumaton olio. Silloin ei ole enää olemassa muuta kuin sinänsä
tuntemattoman todellisuuden kokonaisuus, jonka yli koko mieltämisemme
leviää. Silloin olemme realismin alueella, ja realismin enempää
kuin äsken käsittelemämme idealisminkaan kannalta eivät aivotilat
ole mieltämisen ekvivalentteja: havaittujen esineiden kokonaisuus —
toistettakoon se jälleen — ilmestyy nytkin (tällä kertaa valepukuisena)
havaintomme kokonaisuuteen. Siirtyen yksityiskohdasta todellisuuteen
jatketaan sen kokoonpanoa samaan tapaan ja samoja lakeja noudattaen
kuin mieltämisessä, joten niitä ei enää käy toisistansa erottaminen.
Niinmuodoin palataan idealismiin, johon pitäisi jäädä. Niin ei
kumminkaan tapahdu. Aivot tosin säilytetään sellaisina, miksi ne
on mielletty, mutta unohdetaan, että jos todellisuus on kehitetty
mieltämiseksi, joka merkitsee ulottuvaisuutta eikä enää sisäistä
jännittyneisyyttä, niin se ei voi enää kätkeä itseensä niitä voimia ja
mahdollisuuksia, joista realismi puhui; silloin korotetaan aivoliikkeet
koko mieltämisen ekvivalentiksi. On siis heilahdettu idealismista
realismiin ja realismista idealismiin, mutta niin nopeasti, että
on luultu pysyttävän samalla paikalla, niin sanoakseni kahareisin
yhteenliitettyjen järjestelmien päällä. Tämä kahden sovittamattomasti
ristiriitaisen väittämän näennäinen toisiinsa sovittaminen on
parallelismiväittämän ytimenä.

Olen koettanut hälventää sen herättämää harhakäsitystä. En
luulottele siinä täysin onnistuneeni, sillä on olemassa paljon
parallelismiväittämälle suopeita käsityksiä, jotka ryhmittyvät sen
ympärille ja puolustavat sitä hyökkäyksiltä. Toiset näistä käsityksistä
on aiheuttanut parallelismiväittämä itse, toiset, sitä aikaisemmat,
ovat johtaneet siihen epälailliseen yhtymiseen, josta olemme nähneet
sen syntyvän, toiset, jotka eivät ole mitenkään sen sukulaisia, ovat
muodostuneet sen mukaisiksi, koska ovat eläneet sen rinnalla. Kaikki
muodostavat nykyään sen ympärille valtavan puolustuslinjan, jonka
murtaminen jostakin kohdasta ei johda tulokseen, koska vastustus jatkuu
toisissa kohdissa. Mainittakoon tässä erikoisesti:

1. Asiaan sinänsä sisältyvä (voisipa sanoa: itsetiedoton) _aivosielun
käsite_, ts. se käsitys, että mieltäminen keskittyy aivojenkuoreen.
Koska mieltäminen näyttää vaihtavan paikkaa ruumiin keralla, päätetään
ruumiista itsestänsä löytyvän mieltämisen ekvivalentin. Aivoissa
tapahtuvat liikkeet otaksutaan tuoksi ekvivalentiksi. Jotta tajunta
voisi vaivatta havaita kaikkeutta, sen tarvitsee vain laajeta
aivokuoren rajoitetussa tilassa, todellisessa »pimeässä kammiossa»,
missä ympäröivä maailma toistuu supistelmana.

2. Se käsitys, että kausaliteetti on aina mekaanista ja ettei
maailmankaikkeudessa ole mitään sellaista, mitä ei kävisi
matemaattisesti laskeminen. Koska tekomme johtuvat mielteistämme (sekä
entisistä että nykyisistä), täytyy, jos mieli välttää mekaanisesta
kausaliteetista poikkeamista, otaksua aivojen, joista toiminta lähtee,
olevan havainnon, muiston, jopa ajatuksenkin ekvivalenttina. Se ajatus,
että koko maailma, elävät olennot siihen luettuina, kuuluu puhtaan
matematiikan alueeseen, on kuitenkin pelkkä hengen _apriori_-näkökanta,
joka johtuu cartesianismista. Se voidaan ilmaista nykyaikaiseen
tapaan, kääntää nykyisen tieteen kielelle, siihen voidaan liittää
yhä lisääntyvä joukko havaittuja tosiasioita (joihin on päädytty
sitä noudattamalla) ja väittää sitä sitten kokeellisesti keksityksi;
kaikesta huolimatta pysyy todella mitattavissa oleva todellisuuden
osa rajoitettuna, ja laki, käsitettynä ehdottomaksi, säilyttää
metafyysillisen hypoteesin luonteen, joka sillä oli jo Descartesin
ajalla.

3. Se käsitys, että _mieltämisen_ (idealistiselta) näkökannalta olion
sinänsä (realistiselle) kannalle siirtymistä varten riittää, kun
asetamme kuvallisen mielteemme sijaan saman mielteen värittömäksi
piirrokseksi ja osiensa välisiksi matemaattisiksi suhteiksi muutettuna.
Ikäänkuin abstraktiomme luoma tyhjyys meidät hypnotisoisi, me suostumme
myöntämään jonkinlaista ihmeellistä merkitystä pelkälle avaruudessa
tapahtuvalle aineellisten pisteiden siirtymiselle, ts. vähentyneelle
havainnolle, kun sitävastoin emme ole milloinkaan ajatelleetkaan
varustaa sellaisella tehoisuudella sitä konkreettista ja kieltämättä
rikassisältöisempää kuvaa, jonka löydämme välittömästä havainnostamme.
Itse asiassa on valittava joko se käsitys, joka hajottaa todellisuuden
avaruuteen ja samalla mieltämiseen pitäen sitä kokonaisuudessaan
aktuaalisena tai aktualisoitavissa olevana, tahi se järjestelmä, jossa
todellisuus, itseensä keräytyneenä ja niinmuodoin epäavaruudellisena,
esiintyy voimien säiliönä. Mikään edelliseen käsitykseen kohdistuva
abstraktio-, poisto- tai pienentämismenetelmä ei vie meitä lähemmäksi
jälkimmäistä. Kaikki se, mitä aivojen ja mieltämisen kesken
vallitsevasta suhteesta on sanonut kuvallinen idealismi, joka pysähtyy
värillisiin ja eloisiin välittömiin mielteisiin, soveltuu sitä
suuremmalla syyllä oppineeseen idealismiin, joka pelkistää mielteet
niiden matemaattiseksi luurangoksi mutta jonka valossa ilmenee sitäkin
selvemmin, ettei yksikään näistä avaruudellisista ja toistensa
ulkopuolella olevista mielteistä voi sisällyttää itseensä kaikkia
muita. Koska ekstensiivisistä mielteistä on tuhottu, niitä toisiansa
vasten hieromalla, ne ominaisuudet, jotka havainnossa erottavat niitä
toisistaan, ei ole päästy askeltakaan lähemmäksi todellisuutta, joka on
otaksuttu sisäiseksi jännitykseksi ja niinmuodoin sitä todellisemmaksi,
mitä epäekstensiivisempää se on. Yhtä hyvin voisi luulotella, että
kulunut raha, josta on hävinnyt arvon täsmällinen merkki, on senvuoksi
saavuttanut rajattoman ostovoiman.

4. Se käsitys, että jos kaksi oliota ovat solidaariset, toisen
jokainen osa on solidaarinen toisen määrätyn osan kanssa. Koska ei ole
olemassa sellaista tajunnantilaa, johon ei liity jokin tila, koska
aivotilan muutos ei tapahdu ilman tajunnantilan muutosta (joskaan
päinvastainen suhde ei ole välttämättä oikea kaikissa tapauksissa)
ja koska aivotoiminnan vioittuminen aiheuttaa tajuisen toiminnan
häiriytymistä, päätellen jokaisen tajunnantilan osan vastaavan
jotakin määrättyä aivotilan osaa ja toisen termin niinmuodoin olevan
korvattavissa toisella. Ikäänkuin olisi oikeus ulottaa keskinäisessä
suhteessa olevien osien yksityiskohtiin se, mikä on havaittu tai
päätetty päteväksi puhuttaessa kahdesta kokonaisuudesta, ja siten
muuttaa solidaarisuussuhde kahden ekvivalentin väliseksi suhteeksi!
Ruuvin olemassaolo tai puuttuminen voi saada aikaan, että kone toimii
tai ei toimi, mutta seuraako siitä, että jokainen ruuvin osa vastaa
jotakin koneen osaa ja että koneen ekvivalenttina on ruuvi? Aivotilan
ja mieltämisen suhde voi hyvinkin olla sama kuin ruuvin ja koneen, ts.
osan ja kokonaisuuden suhde.

Näihin neljään käsitykseen sisältyy paljon toisia, joiden tutkiminen
olisi sekin mielenkiintoinen tehtävä, koska siten löytyisi suuri
määrä ylisäveliä, joiden perussävelenä on parallelismiväittämä.
Tässä tutkielmassa olen vain koettanut osoittaa väittämään itseensä
sisältyvää ristiriitaisuutta. Nimenomaan siitä syystä, että ne
päätelmät, joihin se johtaa, ja ne vaatimukset, joita siinä piilee,
peittävät tavallansa koko filosofisen alueen, minusta näytti siltä,
että tämä kriitillinen tarkastelu on välttämätön ja voi kelvata
lähtökohdaksi teorialle, joka käsittelee henkeä ja sen suhteita luonnon
välttämättömyyteen.




HENRI BERGSON


Kuuluisalla ranskalaisella filosofilla Henri Bergsonilla oli
aikalaisiinsa arvaamattoman suuri vaikutus. Liioittelematta voidaan
sanoa, että tuskin kukaan filosofi — ehkä Nietzscheä lukuun ottamatta
— on vaikuttanut aikamme yleiseen ajatteluun yhtä hedelmällisesti kuin
Bergson. Hänen teoksensa saavuttivat harvinaisen laajan lukijakunnan,
sillä hän oli paitsi syvällinen ajattelija myös loistava tyylitaituri.

Bergson syntyi Pariisissa 1859. Hän harjoitti opintoja École
Normalessa sekä toimi vuodesta 1881 lähtien opettajana eri kouluissa,
mm. Angers'ssa ja Pariisissa. V. 1900 hän tuli College de Francen
filosofian professoriksi. Tässä asemassa hän pysyi vuoteen 1921, mutta
joutui välillä useita kertoja liikkumaan kutsuttuna luennoitsijana
laajalti sekä Euroopassa että Amerikassa. Toimiessaan luennoitsijana
Collège de Francessa Bergson saavutti erinomaisen yleisönsuosion;
hän oli kerta kaikkiaan 'muotia'. Ranskan akatemian jäseneksi hänet
nimitettiin 1914 ja Nobelin kirjallisuuspalkinnon hän sai 1927. Hän
kuoli 1941.

Bergsonin kirjallinen toiminta paisui vuosien mittaan laajaksi.
Ensimmäisessä filosofisessa teoksessaan hän käsitteli tietoteoreettisia
probleemeja; myöhemmin hän otti tarkasteltavakseen esteettiset ja
metafyysiset ongelmat. Hänen teoksistaan mainittakoon »Essai sur les
données immédiates de la conscience» (Tutkimus tajunnan välittömistä
tosiasioista, 1889), »Matière et mémoire» (Aine ja muisti, 1896), »Le
rire» (Nauru, 1900), »L'évolution créatrice» (Luova kehitys, 1907),
»L'énergie spirituelle» (Henkinen tarmo, 1919), »Durée et simultanéité»
(Kesto ja yhdenaikaisuus, 1922) ja »Les deux sources de la morale et de
la religion» (Moraalin ja uskonnon kaksi alkulähdettä, 1932).

Bergsonin filosofian yhtenä olennaisena puolena on taistelu
loogis-tieteellistä intellektualismia vastaan. Älyllisin,
käsitteellisin keinoin ei hänen mukaansa koskaan päästä tuntemaan
olioiden ydintä, varsinaista todellisuutta, joka on elävä, alati
liikkuva ja muunteleva eikä sopeudu niihin karkeihin ja pinnalle
pysähtyviin otteisiin, joilla älyllinen toiminta pyrkii kohteensa
tavoittamaan. Bergsonin filosofiassa on keskeistä sisäinen näkemys
ja eläytyminen, intuitio. Välitön intuitio todistaa meille hänen
mielestään, että henkinen todellisuus on jatkuva, yhtenäinen elämän
virta. Läpi koko luomakunnan käy mahtava »elämän hyöky», _élan vital_,
jonka luomistyöhön ihminen korkeimpana, tajuisena kehitysasteena ottaa
osaa ja joka muovailee koko maailmantapahtuman »luovaksi kehitykseksi».








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HENKINEN TARMO ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.