The Project Gutenberg eBook of Kurjalan Maria, by Peter Rosegger

Kirkko Jumalan suuressa luonnossa.
Pyhän-Marian nuori vartija.
Iloton elo yksinäisen.
Mitä muuta vielä pensaistossa kasvaa.
Pyhän Marian päivä.
Perikadon partaalla.
Pyhätön häväitsijä.
Viimeinen tieto.

Ihanaa! Verratonta! huudahtaa matkailija, kun hän kuljettuaan etu-alppien harjanteen yli äkkiä näkee edessään syvän, suuren vuorenrotkon. Mutta viivyttyään pari tuntia tai päivän näillä seuduilla tuntuu hänestä, että puhdas, kevyt alppi-ilma on muuttunut lyijyn-raskaaksi — se painaa nyt hänen mieltään. Kaikki on niin autiota ja kuollutta. Elämä täällä ei hymyile ihmiselle. Alhaalla olevat rotkot ja syvänteet ovat sinertävän hämärän peitossa; vuorenhalkeamia ja pystysuoria rinteitä alas syöksyvät purot, syvästi vakoutuneitten ja lohkoutuneitten seinämien pelottavat särmät, ikuisen jäätikön yhä ulommaksi työntämät kiviröykkiöt, korkeat jääkasat, jokaisen Föhn-myrskyn aiheuttamat lumi- ja maavyörymät uhkaavat alhaalla olevaa tummaa havu-metsää, jonka paikalla ennen oli järvi. Järvi täyttyi, ja sorasta kasvoi metsä, joka jonakin päivänä joutuu saman kohtalon alaiseksi kuin järvikin. Suunnattomat sorasarat ulottuvat pitkin harmaita seinämiä ylhäältä alas. Teräväpiikkisten huippujen ympäri kiertelevät haaskalintu ja kuningaskotka, vaanien vuohia ja vuorikauriita hävitettyään sukupuuttoon teeret ja metsäkanat. Pienten lintujen sukukunta on melkein tyystin surmattu, ainoastaan alppileivo osasi piilottaa itsensä tiheään sembra-männikköön, ja haukka pelastautui vihollisten kynsistä nuolennopealla lennollaan.

Ne kasvit ja kukat, mitkä voisivat versoa vuorenrepeämän mustassa mullassa, tappaa kylmä, myrsky ja lumi. Kun tuolla alhaalla laaksoissa puhaltelee elähyttävä kesänhenkäys, niin riehuvat ja ulvovat täällä hurjat alppituulet kivisissä ja jäisissä särmissä ja seinämissä; kun alhaalla lorisee lämmin, hedelmöittävä sade, niin muodostuvat täällä paksut sumupilvet lumipyräköiksi.

Tässä vuorierämaassa ei menesty mikään hymyilevä elämä; väkivalta ja hävitys asustaa näissä korkealle kohoavissa ja kauas kaartuvissa vuorilinnoissa.

Ja keskellä tätä erämaata on kuitenkin erään suojaisen vuorenrinteen vaaleanviheriällä nurmikolla ihmisasumus. Siinä on kaksi paksuseinäistä majaa, joitten ikkunat ovat niin pienet ja syvät kuin ampumareijät. Katonpaineina ovat palkit ja raskaat kivet ja savupiiput ovat leveät ja paksut kuin linnoitukset. Ja näitten linnojen vieressä on yhtä lujasti ja vahvasti rakennettu kirkko. Se on rakennettu gootilaiseen tyyliin, ja sen solakka, valkea torni piirtyy kuin rajamerkki tummanharmaita vuorenseinämiä vasten, jotka joka puolelta rajoittavat näköpiirin. Tämän temppelin kapeat ja korkeat ikkunat ovat lujasti varustetut ristikoilla, ei pahojen ihmisten vuoksi, sillä heillä ei ole pyhätössä mitään etsittävää, vaan kotkan vuoksi, joka voisi särkeä ikkunan ja hakata rikki pyhänkuvan edessä loistavat moniväriset kynttilät.

Alttarin yläpuolella olevassa syvennyksessä on ihmeellinen pyhänkuva. Se on puettu koristuksiin ja helyihin aivankuin kruunattu kuningatar; kasvot ovat täydellisesti muodottomat ja kaarnanruskeat, ja kaksi pahkaista käsivartta ojentautuu kummallekin sivulle. Mutta se on mitä pyhin haahmo, Neitsyt Marian kuva; ei ihmiskäsin tehty niinkuin epäjumalan kuvat, vaan itse kaikkivaltiaan Jumalan muovailema.

Siitä on nyt jo vuosisatoja, kun eräänä lauvantai-iltana löydettiin lammaspaimen, joka tällä vuorella kaitsi lampaitaan, polvillaan makaamasta erään kiemuraisen männynkäyrän äärestä. Mutta männyn pahkaisista oksista muodostui ihmishaahmo, jonka papit huomasivat meidän rakkaan Äitimme, ikuisen Neitsyen ja Jumalanäidin kuvaksi. Kuva vietiin alas laaksoon ja asetettiin erääseen komeaan emäkirkkoon. Mutta kuva ei tahtonutkaan jäädä laaksoon, ja seuraavana lauvantai-iltana löysivät lampaat sen uudestaan alppierämaan pensaasta. Silloin ymmärrettiin taivaan viittaus ja rakennettiin kirkko ja suojamaja tälle korkealle vuorelle; ja pian tuli pyhiinvaeltajia yksitellen ja joukoissa, läheltä ja kaukaa, ja ne kantoivat kaikki huolensa, kärsimyksensä ja sydänsurunsa taivaallisen Äidin jalkojen juureen. Mutta vain onnettomia ja kurjia vaelsi tänne jylhän aution vuoriston pikkukappeliin.

Kirkko kuului eräälle mahtavalle luostarille, joka oli alhaalla laajassa hedelmällisessä laaksossa. Tämän luostarin tehtävänä oli vaalia ja suojella tätä paikkakuntaa ja se hoiti ne uhrirahat, joita pyhiinvaeltajat jättivät armonalttarille. Luostarin piti myös toimittaa vuorelle pappi, joka kesänaikaan jakoi pyhiinvaeltajille armoa ja pelastusta. Papin kanssa muutti myös aina pari ravintoloitsijaa ja kaupustelijaa "Kurjalan Pyhään-Mariaan" pitämään pyhiinvaeltajille tarjona elintarpeita, pyhäinkuvia, rukousnauhoja ja muita muisto-esineitä. Mutta syksyllä palasivat kaikki takaisin laaksoon; ei ketään jäänyt vuorelle, rajut lumimyrskyt vain ulvoivat autioiksi jätetyissä asunnoissa, ja rakkaan pyhän-Äitimme armonlähde oli jääksi jäätynyt.

Luostarissa oli siihen aikaan vanhoja, velttoja pappeja, jotka tekivät elämänsä hauskaksi viinillä, nuuskalla tai piippua polttamalla takkavalkean ääressä. He eivät antaneet maailmalle mitään eivätkä siltä mitään ottaneet ja toimittivat jokapäiväiset kirkolliset toimituksensa tavallisella kylmäkiskoisella tavallaan.

Tällaisia pappeja oli siihen aikaan sielunpaimenina "Kurjalan
Pyhässä-Mariassakin".

Mutta sitten tuli aika, jolloin luostarista sellaiset ihmiset olivat vähitellen kuolleet sukupuuttoon, eikä tahtonut löytyä ketään sellaista, joka olisi pitänyt itseään kyllin kunnianarvoisena ja siveänä voidakseen toimia hurskaana Pyhän-Marian vartijana ylhäällä Kurjalassa.

Tähän aikaan, jolloin alppikappeli oli vaarassa jäädä papittomaksi, eli luostarissa nuori Pater Emanuel. Hänet oli vihitty papiksi vasta pari vuotta sitten. Hän oli harvinaisen innokas mies. Olipa hän alttarilla, saarna- taikka rippituolissa taikka liikkui virkaveljiensä toverillisessa piirissä, aina otti hän tehtävänsä niin kovin vakavasti, että veljeskunnan harrastukset tuskin riittivät hänelle, vaan hän etsi omia ja uusia teitä tyydyttääkseen omantuntonsa ääntä. Hän rakasti yksinäisyyttä, mutta toisinaan kävi hän kärsivien luona. Jo hänen olentonsa vaikutti lohduttavasti; hän oli kaunis ja solakka ja hänen nuoret kasvonsa olivat lempeät ja arvokkaat. Mutta hän karttoi luostarinpuutarhaa, missä hänen ammattiveljensä olivat keilasilla, ja kun hän istui luostarin virkistyshuoneessa ja kaikki hänen ympärillään olivat huolettoman iloisia, sillä luostarin kyökki ja viinikellari olivat oikeastaan omansa karkoittamaan kaiken surumielisyyden, istui Pater Emanuel ääneti ja melkein ikävystyneenä toisten joukossa. Tiedettiin kyllä, että Emanuelkin saattoi olla toisinaan iloinen, vilkas ja sukkela ja silloin oli hän sitä sydämensä pohjasta tarvitsematta siihen viiniä ja hollantilaista teetä. Häntä ilahdutti ainoastaan sielun onni, johtuipa se sitten hyvästä työstä tai kauniin, vapaan luonnon nauttimisesta.

Oli jo kauvan ollut odotettavissa, mitä apotti eräänä päivänä ruokapöydässä sanoi.

Pater Emanuel! huusi hän hiukan leikkisästi, tahdotteko ruveta kirkkoherraksi?

Nuori pappi pani veitsensä ja kahvelinsa syrjään ja vastasi samallaisella äänellä: Herra, olen valmis.

Kaikuva nauru raikui huoneessa. Tuo nauru oli kuin herjaus alppierämaan pikku kappeliraukkaa kohtaan. Apottikin nauroi.

Emanuel ei nauranut, vaan sanoi hälinän loputtua: Jos luostari herjaa pyhiinvaellus-paikkaa, niin miksi se ei sitä sitten hävitä; ja jos se taasen näkee hyväksi pitää sitä yllä, niin silloin ei tämä ivanauru ole ymmärrettävissä. Kurjalan papin paikka ei ole mikään lihava pastoraatti, niinkuin tämä ylpeä, komea luostari, johon minulla on kunnia kuulua; se on lapsipuolen asemassa —

Mihin, kysyi Emanuel, mihin vaeltavat uskovaiset, joitten sydän on raskautettu? Luostariimmeko, vai Kurjalan Pyhään-Mariaan?

No, Te olette siis valmis? keskeytti hänet esimies; mutta nyt oli hänen äänensä totinen.

Ennenkuin nuori pappi aavistikaan, oli hän tuolla korkealla vuorella kuilujen keskellä, eikä nähnyt maailmasta muuta kuin kallioita ja pilviä. Siellä oli vain puutetta, ja pyhiinvaeltajat kaukaisilta kyliltä ja mailta toivat mukanaan vain valitusta ja kärsimystä.

Papin huone suojamajassa muistutti vankilaa. Kahden syvän, ristikolla varustetun ikkunan edessä häämöitti palanen rotkonseinämää, ja valoa pääsi vain senverran sisään, että saattoi huomata karkean olkisäkin, ruskean rukouspöydän ja puisen ristiinnaulitun kuvan. Muutapa kalustoa huoneessa ei juuri ollutkaan. Eräällä harmaaksikalkitulla seinällä komeili vain piippukokoelma, joka oli jäänyt perintönä edellisiltä papeilta.

Eräs vanha emännöitsijä, joka jo viisikymmentä vuotta oli viettänyt kesät tällä vuorella, huolehti sielunpaimenen elannosta ja hoidosta. Vanhus oli melkein yhtä ruma kuin kirkossa oleva kuva, mutta hän tunsi suojamajan olosuhteet tarkoin, ilmoista talouteen saakka. Tämän vaimon täytyi usein selittää nuorelle sielunpaimenelle, mitkä tavat olivat ammoisista ajoista olleet käytännössä majassa ja kirkossa tällä vuorella. Gertrud yksin vain tiesi, milloin oli soitettava aamu-, päivä- ja iltasoitot. Hän tiesi jo edeltäkäsin, minä päivinä tulisi eniten pyhiinvaeltajia, hän tiesi, mistä he tulivat ja mitä kieltä he puhuivat; sillä sinne tuli saksalaisia, slaavilaisia, unkarilaisia ja italialaisia. Pater Emanuel oli onneksi hyvä kielimies ja saarnasi kaikille heidän omalla kielellään. Gertrud-neitsyelle tuotti kuitenkin hänen tavaton kokemuksensa erinomaisia etuja. Niinpä vakuutti hän, että kaikki Pater Emanuelin edeltäjät Kurjalassa eivät olleet syöneet juuri muuta kuin maitoa ja leipää, mikä näin pyhässä paikassa olikin oikein ja kohtuullista, ja ainoastaan vain suurina juhlapäivinä oli laitettu sen lisäksi silavamuhennosta. Pater Emanuel ei halunnut elää paremmin kuin hänen harmaantuneet edeltäjänsäkään ja oli tyytyväinen maitoon ja leipään, sillä aikaa kun emännöitsijä työnsi säkkiinsä yhtä ja toista säästöä, lihaa, hedelmätorttuja ja viiniä.

Ainoastaan silloin, kun nuori pappi vapaina hetkinään lähti ulos pyssy olalla ja palasi kotiin mukanaan ammuttu haukka tai kotkakin (sillä ainoastaan petoeläimiä oli lupa ampua) silloin osasi Gertrud-neitsyt saada hänet vakuutetuksi, että sellainen voimakas lintupaisti ei suinkaan maistuisi pahalta.

Emanuel luultavasti aavisti eukon itaruuden, mutta rakkaan kotirauhansa vuoksi ei hän kuitenkaan tehnyt mitään vaatimuksia, vaan vaikeni. Hän ei ollut missään tekemisissä emännöitsijän kanssa, teki tehtävänsä ja sulkeutui yhä enemmän itseensä. — Ja tätä kunniallista neitsyttä suututti, loukkasi ja katkeroitti niin kovasti juuri se, että nuori Pater oli niin vaitelias ja ylpeä, jotavastoin edelliset hengenmiehet olivat olleet niin tuttavallisia ja puheliaita, että usein oli vietetty erinomaisen hauskaa elämää ylhäällä Kurjalan Pyhässä-Mariassa.

Suurina väentungospäivinä tunsi nuori pappi itsensä onnellisemmaksi, silloin huomasi hän olevansa jotain ja kykenevänsä johonkin; rippituolissa hän lohdutti, saarnatuolista hän puhui mieliä ylentäen. Hän puhui mielellään ja tulisella innostuksella Mariasta, Neitsyestä ja Kuningattaresta, jota hän kaikella nuoren sydämensä voimalla rakasti. Jumalan armoitetun laulajan sulolla, hehkulla ja juhlallisuudella ylisti hän Marian kauneutta, neitseellisyyttä, hänen taivaallista kunniaansa, armahtavaisuuttaan ja rakkauttaan. Tavallisesti oli ollut tapana, että saarnan aikana kuusi kynttilää paloi tuon ihmeellisen pyhänkuvan edessä alttarin yläpuolella; mutta Emanuel antoi aina ennen saarnaansa sammuttaa kynttilät ja jätti palamaan vain "ikuisen tulen" punaisen lyhdyn, jonka himmeä hohde kietoi salaperäiseen hämärään muodottoman ruman kuvan.

Kurjalan Pyhässä-Mariassa oli ollut myös lapana, että pappi siunasi punaisesta vahasta tehdyt kynttilät ja piti sellaisia varastossa myyden niitä sitten sakaristosta pyhiinvaeltajille. Jokainen toivioretkeläinen otti sellaisen kynttilän mukaansa, viedäkseen sen kaukaiseen kotiinsa; sillä laajalti oli levinnyt usko, että sellainen Kurjalan Pyhässä-Mariassa siunattu vahakynttilä, kun se sytytettiin kuolinhetkellä, vähensi kuolemantuskaa ja teki tyhjäksi saatanan kiusaukset. Mutta Pater Emanuel ei välittänyt tästä lisätulolähteestä; hän jakoi kyllä sellaisia kynttilöitä suuresta varastosta, mutta piti sopimattomana ottaa maksua esineistä, jotka olivat tarkoitetut Iohdutuskeinoksi ihmisille heidän kuolinhetkellään.

Usein katseli pappi äänetönnä pyhiinvaeltajia, jotka eivät tienneet, miten osoittaa pyhän-kuvalle kunnioitustaan, rakkauttaan, sieluntuskaansa ja kaipaustaan. Useat makasivat tuntikausia aivankuin hengettöminä kivilattialla; toiset seisoivat ja pitivät käsiään ojennettuina, niinkuin Kristus ristinpuussa; toiset taasen ryömivät polvillaan alttarin ympäri. Hän näki eräässä kirkon nurkassa kyyröttävän vanhan miehen, joka oli sytyttänyt palamaan seitsemän kynttilää, sillä hänellä oli kotona seitsemän rakasta omaista, joiden puolesta hän täällä tahtoi uhrata poltto-uhrin mainehikkaalle Jumalanäidille. Eräs eukko raahasi sisään suuren kiven, jonka hän vaivalla ja hiellä oli kantanut jyrkkää vuorta ylös; muuta uhria ei hänellä ollut, sillä hän oli köyhä vaimo, ja niin laski hän kiven alttarin eteen saadakseen siten tyydytyksen hurskaalle sydämelleen.

Sitten tuli jälleen uusia joukkoja, laulaen ja rukoillen ja heidän lippunsa liehuivat alppituulessa ja he painoivat ristinsä syvään ihme-kuvan edessä. Ja moni kolikko kilahtaa rautaiseen uhriarkkuun, joka seisoo oven vieressä rautavanteilla kierrettynä. Mutta ennenkaikkea kunnioitetaan Mariaa synnintunnustuksella, herranehtoollisella ja katumuksella ja kaikkien maallisten pyyteitten hylkäämisellä.

Ja saatuaan täten halunsa tyydytetyksi, palasivat toivioretkeläiset jälleen takaisin rauha sydämessä.

Mutta Pater Emanuel jäi tänne erämaahan, ja hiljaisina, yksinäisinä päivinä syntyi hänessä tunnelma, joka oli sieluntyhjyyden ja nääntymisen tapainen. Hänen kirjansa olivat tosin hyvin korkealentoisia ja opettavaisia, mutta ne eivät tahtoneet riittää hänelle. Tänne ei voinut raivata puutarhaa, oli mahdoton istuttaa puita tahi viljellä kasveja. Siellä ja täällä kukki tosin sinipunerva vuoriapilaspensas, tai valkoinen rouvanviitta, tai komeili rinteillä alppiruusu — mutta ainoastaan vähän aikaa. Hän kaivoi erään ihmeen kauniin vuorililjan juurineen maasta, asetti sen huoneeseensa ikkunalle ja hoiti sitä rakkaudella. Sen lisäksi toi hän vielä sinisen alppikellon, jonka piti soida suloisesti liljan kunniaksi. — Mutta näille hennoille luonnon lapsosille tuotti, surullista kyllä, puuhakkaan emännöitsijän varomattomuus ennenaikaisen, tapaturmaisen kuoleman. — Paras olikin, ajatteli Emanuel itsekseen, kohtaloni ei puhu mitään kukkaiskieltä.

Sitten meni hän ulos, mukanaan lapio ja paransi sitä jyrkkää tietä, joka vei ylös vuorelle kirkkoon, nosti pois kiviä ja kaivoi vesivakoja. Vaarallisimmille paikoille asetti hän leveämmät portaat ja varusti ne kaidepuilla. Sitten pisti hän tien varrelle aina jonkun välimatkan päähän seipäitä maahan, jotta kulkija mahdollisesti sattuvan äkillisen lumimyrskyn yllättäessä voisi löytää tien. Hän koetti kaivaa kaivonkin, mutta se ei hänelle onnistunut. Vesi, jota he vuorella käyttivät juotavakseen, oli pitkän, yli tunnin kestävän hakumatkan päässä; se tuli ylhäältä jäätiköiltä syvää kallionhalkeamaa pitkin.

Joka kolmas päivä tuli sanantuoja lähikylästä ja toi ruokatavaraa ja sanomalehtiä. Ruokatavarat antoi hän Gertrud-neitsyelle, sanomalehdet Paterille.

Sanomalehdissä kerrottiin maailman kuohusta ja touhuista ja ihmisten laverruksista. Ne jättivät mielen yhtä tyhjäksi kuin pöydällä makaavat latinalaiset kirjat.

Mihin piti nuoren, voimakkaan miehen nyt ryhtyä? Hän kulki alituiseen ulkona ja katseli luontoa. Hän kuuli hiekkajyvästen putoamisen vuorenseinämistä; hän kuuli lumivyörymäin ryskeen ja näki valkoisia tomupilviä terävien vuorensärmien takana. Korkeimmat huiput olivat sumuharsojen ympäröiminä, ja vuorinotkoja peitti rosoinen jää kuin ikuinen panssari. — Ikuinenko panssari? Eikö hän, tämä nuori pappi, joka kerran oli nukahtanut geoloogisen teoksen päälle, kerran ollut uneksinut, että vuorilla, missä jäätiköt leviävät, kasvaa ihana aarniometsä, missä löytyy kuuman ilmanalan kasveja, viikuna- ja oranssipuita, palmuja ja sypressejä! Mutta jo vähän alempana olivat myrskyävän meren aallot huuhtoneet kallioita, ja niissä ammottavissa rotkoissa, joissa nyt häämöittää uhkaava havumetsä, olivat satumaiset meri-hirviöt mellastaneet.

Se oli ihmeellinen uni, jota ei edes raamatun, kirjojen kirjan, avulla voinut selittää.

Eräänä päivänä kiipesi Emanuel suurella vaivalla vuorikauriitten vaarallisia teitä myöten ylös korkeille huipuille, mistä katsoen suojamaja näytti olevan alhaalla laaksossa, vaikka se olikin seitsemäntuhatta jalkaa korkealla vuorella. Huippujen takana alkoivat silmänkantamattomat rosoiset kalkkikivi-aavikot. Siellä oli myhkyräisiä kalkkikallioita, tavattomat kasat myllerrettyjä rikkinäisiä, uurteisia ja ilmansyömiä kiviröykkiöitä. Mitä ihmeellisimpiä alankoja, juovia, luolia, kanavia ja rotkoja; uurteissa ja notkopaikoissa oli siellä täällä mustaa, seisovaa vettä, missä ei ollut ainoatakaan elävää; se oli muodostunut sinne jäätiköiltä juoksevasta vedestä tai sadevedestä, eikä sillä vielä ollut mitään uomaa eikä aukkoa, valuakseen, tippuakseen, syöksyäkseen toisten samanlaisten vesien tavoin vuoriston sisäosiin, ja tullakseen sitten jälleen alhaalla rotkoissa ja vuorenrinteillä uudestaan näkyviin lähteinä, kuohuina tai vesiputouksina. Sen täytyi odottaa, kunnes tuuli nuoli sen kuiviin tai pakkanen jäädytti. — Eikö Kurjalan vuorella asuvaa nuorukaistakin odota samanlainen kohtalo? Haihtua, kuihtua, lakastua tai jäätyä.

Kun Emanuel näiltä elottomilta ja lohduttomilta huipuilta katsahti jälleen alas pikku kappeliinsa, säpsähti hän. Pyhiinvaelluspaikkaan vievää valkoista hiekkatietä myöten ryömi ja liikkui pitkä, ruskea satajalkainen olento, päässä punainen, liehuva liekki. Mutta se ei ollut mikään hirviö eikä lohikäärme, jollaiset sadun mukaan ennenmuinoin olivat vuoristoa hallinneet, se oli vain toivioretkeläisjoukko sauvoineen ja lippuineen, joka vaelsi pyhään paikkaan. Tämäpä juuri saikin papin kauhistumaan, sillä sensijaan että hän nyt seisoi täällä ylhäällä yksinäisessä tähystyspaikassa, josta ei niinkään heti voinut päästä alas, olisi hänen pitänyt olla kirkossa, valmiina joka hetki vastaanottamaan pyhiinvaeltajia kellonsoitolla ja hengellisillä tervehdyssanoilla.

Kun hän vihdoin kolmen tunnin kuluttua saapui kirkkoon turtunein jäsenin, kohtasi häntä mieltä ylentävä näky. Armonalttarin edessä kyyrötti Gertrud, vanha emännöitsijä, ja luki, nenä-äänellä ja päätään huojuttaen saapuneille pyhiinvaeltajille Psalttaria ja Litaniaa, ja sillä aikaa kun kansa toisti hänen sanojaan, ilmaisi tuo reipas eukko häikäilemättömästi suuttumuksensa karannutta pappia kohtaan, joka, taivas tiesi missä, juoksenteli ympäri maailmaa ja varasti rakkaalta Isä-Jumalalta tämän päivän.

Emanuelin syvästi liikuttava iltasaarna korvasi pyhiinvaeltajille runsaasti eukon pitämän jumalanpalveluksen. Tässä vapaan taivaan alla pitämässään saarnassa käänsi nuori pappi kuulijoiden katseet kohii iltavalossa hehkuvia vuorenhuippuja. — Kaikkialla, lausui hän voimakkaasti ja hartaudella, voimme tuntea Jumalan läsnäolon, mutta tänne ylevään vuoristoon on pystytetty hänen näkyväinen temppelinsä. Tuo ikuisen lumen peittämä alppihuippu on korkea alttari. Nuo hehkuvat vuorenhuiput ovat uhritulisoihtuja. Kohisevat vedet, jotka syöksyvät alas kaikilta vuoriston pengermiltä, tekevät meille havaittaviksi Jumalan armolähteitten ehtymättömyyden. Ja varmaan sentähden on ihminenkin pystyttänyt temppelinsä näille maailmasta erotetuille huipuille, sillä täällä keskellä luonnon majesteettia vaikuttaa suuri ja ylevä häneen paremmin, kuin tuolla alhaalla arkipäiväisyydessä, ja koska ainoastaan siellä, missä ihmissydän on altis ja harras, Jumalan henki ja armo sen täyttää.

Mutta neitsyt Gertrudiin ei tämä puhe tehonnut, ja samana iltana sekoitti hän ensi kerran vettä Paterin maitoon. — Siunaa ja varjele, hihitti hän itsekseen, sainpas minä tänään kuulla kauniin saarnan, Jumalasta ja vuorista! — Voi niitä nykyajan nuoria pappeja! Rakkaasta Jumalanäidistämme ei heitä enää miellytä saarnata.

Tästä lähtien varoi Pater Emanuel joutumasta liian kauas kirkosta kävelyretkillään. Hän meni ainoastaan sille paikalle, missä viime kevättalvella lumivyörymä oli lohkoillut kallioita ja hävittänyt mäntymetsän. Hän löysi sorasta murskautuneen vuorikauriin ja paljon kuolleita lintuja. Hän nousi joskus "Mustaan Silmään" saakka — se oli eräässä syvänteessä oleva pieni, tumma järvi. Vaikka tuolla huipulla alituiset tuulet puhaltelevat ja usein myrskyt riehuvat, on tämä järvi tyyni ja liikkumaton kuin peili, siihen ei nähtävästi tullut mistään vettä eikä siitä myöskään virrannut mihinkään; kun heitti sinne lehden tai puupalasen, niin olivat hiljaa laajenevat vesiympyrät ainoat sen pinnalla ilmenevät liikkeet, esine kellui hetken aikaa rauhallisena tyynellä pinnalla, sitten se äkkiä hävisi näkymättömiin. Emanuel harjoitti tätä leikkiä mielellään ja teki sen nojalla päätelmiä järven syvyydestä ja siinä olevista pyörteistä.

Erään kerran löysi nuori mies "Mustan Silmän" sammaleiselta rannalta ihanan ja harvinaisen orvokin, jonka verhiöstä puhkesi toinen orvokki. Tämä löytö saattoi hänet miettiväisenä unelmoimaan… Silloin ilmestyi siihen äkkiä teräksenharmaa käärme, joka sihisten nosti päätään aivan hänen edessään kuin olisi se tahtonut säikyttää hänet pois tuon kaksoiskukan luota. Mutta Emanuel otti rohkeasti elävän kiinni ja antoi sen somasti kierrellä rinnallaan ja selässään. Ja leikittyään aikansa, antoi Emanuel jälleen kiemurakäärmeen mennä. Se katosi läheiseen mäntypensaaseen ja samassa silmänräpäyksessä kuului pensaikosta ihmisen parkuna.

Emanuel säpsähti. Tiheästä, ruskeanviheriästä pensaasta kohosi vaaleakiharainen pää; siinä seisoi nuori mies, rintaan saakka pensaan peitossa; hän räpytteli harmaita silmiään, hänen kovin punastuneet kasvonsa näyttivät tahtovan hymyillä, mutta irvistivät vain hämmästyksestä.

Nuori mies oli vuoristolaispuvussa ja näytti hyväntahtoiselta, mutta hieman veitikkamaiselta. Hän tervehti pappia.

En mitään, en kerrassaan mitään! vastasi pensastossa seisova. Mutta kielto tuli liian myöhään ja epäonnistuneesti.

Nyt tunsi Emanuel hänet. Se oli eräs paimen, Gaiser-Bimeliksi kutsuttu, joka eli vuorenrotkossa kuin erakko, elättäen itseään vuohilla ja tehden kesällä alppiheinää. Bimel oli joskus "Kurjalanvuorella" kirkonpalvelijana ja häntä pidettiin jumalaapelkääväisenä ihmisenä ja sen lisäksi vielä hieman hupsuna. Hänen elin- ja puhetapansa olivat omituiset, sillä hän eli aivan toisissa olosuhteissa kuin muut ihmiset. Hänen esivanhempainsa kerrottiin uskonsa vuoksi vainottuina muuttaneen tänne pohjoisista seuduista, ja Bimelin isän sanottiin saavuttaneen hengen täydellisyyden. Hän oli kuollut äkkiä ja poika kasvoi kurjuudessa ja yksinäisyydessä ja tietämättä mitään paremmasta eleli hän tyytyväisenä metsässä eläimien kanssa ja villiintyi ihan. Hänen ajatustapansa oli omituinen, olevista oloista välittämätön ja omia sääntöjään noudattava. Hän ei välittänyt kenestäkään, eikä kukaan välittänyt hänestä; — hän oli puolihupsu.

Emanuel lähestyi tätä nuorukaista; ja katso, silloin huomasi hän pojan jaloissa pensaaseen piiloutuneena — erään naisen.

Ja sinä, tule sinäkin vaan esille, huusi Emanuel yhä piileksivälle naiselle, ja sano minulle, kuka teidät asetti yhdessä tuonne pensaaseen?

Me olemme yhdessä kasvaneet pensaassa, niinkuin rakas jumalanäitimme ylhäällä Kurjalanvuorella, vastasi Bimel silmiä räpyttäen.

Nainen, joka nyt hitaasti vääntäytyi esiin oli nuori ja uhkea, mutta ruskeat kiharat riippuivat aivan liian pörröisinä hänen kasvoilleen. Hän otti kiven ja aikoi sillä heittää käärmettä.

Sinä inhottava elukka, tämä on kokonaan sinun syysi! Vaikka suu olisi kiinninaulittu, niin täytyy sittenkin parkaista, kun tuommoinen pahanhengen elävä juoksee äkkiä jalan yli.

Käärme oli kuitenkin jo aikaa sitten hävinnyt vuorenrakoon, ja pappi sanoi totisena:

Minä luulen aivan varmaan, että tässä teki käärme ihan päinvastoin kuin paratiisissa.

Herra pastori! huusi nyt nuorukainen ja tarttui rohkeasti tytön käteen, minkä sille voi? Tämä on minun Ursulani! — - Ja mitään pahaa ei ole tapahtunut.

Sentähden, tuumasi vuohipaimen, kun arvoisa herra pastori saarnaa usein niin ankarasti.

Tämä oli näennäisesti hupsun vastaus, mutta se katkeroitti ankaraa periaatteen miestä.

Sinä olet teeskentelijä, sanoi hän kiivaasti pojalle. Ihmisten edessä tahdot sinä leikkiä pyhää ja erakkoa, luot silmäsi maahan kulkiessasi naisten ohi, — ja tämän teet sinä voidaksesi sitten salassa harjoittaa irstaista elämääsi. Ja rippituolissa vaikenet sinä siitä. —

Teen sen siksi, että se on minun salaisuuteni, kuiskasi Bimel pää alaspainuneena.

Sinä olet pilkkaaja! huusi pappi. Ihmiset sanovat sinua yksinkertaiseksi; mutta nyt tunnen minä sinut paremmin: sinä olet viekas, salakavala, ehken vielä pahempaakin!

Minä kiitän tästä hengellisestä lohdutuksesta! tokasi nuorukainen ja kumarsi kohteliaasti. Ja minä tahdon suoraan sanoa, miksi te näin kovasti hyökkäätte kimppuuni, — siksi, että — —

Jeesus Maria! ota vettä suuhusi, Bimel! huusi nuori nainen, tarttui pojan käsivarteen ja tempoi hänet kiiruusti pois.

He katosivat metsään. Emanuel kuuli vielä kauvan tytön parkuvan ja moittivan käärmettä, joka oli aiheuttanut koko tämän hämmingin.

Kerran vielä silmäsi Pater terävästi ja tutkivasti mäntypensasta, sitten lähti hänkin. Matkalla pysähtyi hän usein. Kahden harmaan kiven halkeamassa näki hän haukanpesän, missä näytti olevan kovin eloisaa. Hän seisoi sen edessä kauvan aikaa, ja myöhemmin katui hän sitä tapaa, millä hän oli Gaiser-Bimeliä varoittanut. Hän oli tosin ollut kiihottunut, mutta hänen olisi kuitenkin pitänyt nuhdella toisin.

Keskikesän lopulla, elokuun 15 päivänä, viettää katolinen kirkko yhtä komeimmista juhlistaan. Tuona päivänä kohoaa neitsyt-Marian palvelus melkein haltioituneeksi innostukseksi. Tämä on se ihmeellinen päivä, jolloin Jeesuksenäiti ilmielävänä kohosi taivaaseen apostolien silmien edessä ja enkelikuorojen saattamana.

Kaikkialla, missä hedelmällisissä laaksoissa kohoaa Marian temppeli, tai missä metsien rotkoissa tai vuorenhuipuilla kajahtelee kappelinkello, tulvii pyhiinvaeltajia yhteen, viettääkseen tätä muistojuhlaa komeasti ja sydämen ilolla.

Pater Emanuel odotti tätä päivää ikävöiden ja peljäten. Kurjalan kirkko koristettiin sisältä ja ulkoa mäntyseppeleillä ja katajanoksilla, uusia vahakynttilöitä asetettiin alttarille, jopa niin suuressa määrässä, että ne melkein kokonaan peittivät pyhän kuvan. Kaikki suojakodin huoneet aukenivat, mutta kun juhlan edellisenä iltana tulvi pyhiinvaeltajia kolmelta eri taholta vuoristosta, ja kun heidän rukouksensa ja laulunsa kaikuivat kaikilla kallioilla, ja kun he lähestyivät liehuvine lippuineen tuhatjoukkoisina, silloin eivät vieraat enää voineet mahtua kirkkoon eikä majoihin. Sadat väsyneet pyhiinvaeltajat saivat viettää yönsä rihkamakaupustelijoiden kojuissa ja kirkon edessä olevalla kivityksellä. Kaikkialta kuului yhtämittaista rukoilemista, laulamista ja huokaamista kaikilla maailman kielillä; kiihkeä unkarilainen koetti huutaa juhlatervehdyksensä saksalaista kovemmin ja intohimoinen italialainen tahtoi voittaa slaavilaisen surumielisen laulun; sitä, joka kovimmin huutaa, kuulee siunattu Jumalanäiti ensinnä. Toisinaan nousi vanha esirukoilija uhri-arkulle ja varoitti jo kokonaan käheällä äänellään taskuvarkaista. Joku toinen taasen koetti yhteensulloutuneen ihmisjoukon läpi raivata tietä jollekin pyörtyneelle vaimolle tai puoleksi musertuneelle lapselle.

Emanuel piti aatto-iltana, auringon jo laskettua ja yhä uusien pyhiinvaeltajajoukkojen tulviessa, juhlallisen iltasaarnan. Lukemattomia kynttilöitä paloi alttarilla ja seinillä ja vieläpä kuulijain joukossakin. Paksu, sininen savu katkusi kirkon suojissa, ja kaikki kuumeisen kiihottuneet kasvot olivat käännetyt pyhänkuvaa kohti. — Tämä päivä oli tärkeä. Oli jo rukoiltu sitä, mitä tällä hetkellä ja tässä paikassa saattoi taivaankuningattarelta pyytää. Hyvää satoa, avio-onnea, terveyttä, rikkautta, onnettomien vapahdusta kiirastulesta, onnellista kuolinhetkeä — ja kaikkea, kaikkea, mitä ihmissydän saattaa toivoa, rukoiltiin. Eräs ijäkäs nainen rukoili sairaan lampaansa puolesta yhtä suurella hartaudella kuin nuori vaimo kuolevan puolisonsa puolesta. Vanha hevoskauppias vannotti pyhää Jumalanäitiä pitämään salassa hänen juonensa, joita hän käytti petkuttaakseen kauppaystäviään. Kuusitoistavuotias poikanen kärtti armonäidiltä itselleen viiksiä. — Mutta ken saattaisi lukea ja mitata ne ihmissydämien salaiset kärsimykset, jotka purkautuvat täällä kyynelvirtoina eikä sanoina ja ajatuksina?

Iltasaarnan jälkeen istuutui Pater Emanuel rippituoliinsa ja myöhäiseen yöhön saakka kuunteli hän kertomuksia ihmissielun rikoksista, hairahduksista ja hirmutöistä. Ne mahtoivat olla kauheita hetkiä nuorelle papille, kun hän muutenkin niin autiossa, yksinäisessä elämässään sai kuulla vain elämän varjopuolista. Mutta omituista oli, että tälle nuorelle papille olivat kaikki ne synnilliset ailahdukset, joita hänelle rippiristikon läpi korvaan kuiskattiin, tuttuja — hän oli ne kokenut omassa sielussaan. Ja hänenkö piti tuomita toisten hairahduksia? Ja hänen, nuorukaisen luokse tulivat harmaantuneet ja ryppyiset miehet pyytämään neuvoa ja opetusta. Hänen luokseen tuli myös moni nuori, elämänhaluinen olento ja uskoi hänelle luottavasti sydämensä sisimmät tunteet, jotka muuten arka häveliäisyys verhoo.

Pää pyörällä nousi Emanuel vihdoinkin keskiyön aikana rippituolistaan ja horjui huoneeseensa. Mutta hän ei voinut nukkua, inhimilliset intohimot pyörivät hänen päässään noidantanssiaan. Niin, tuolle alttarilla olevalle kuolleelle kuvalle olivat he tuoneet mukanaan ihania lauluja ja herttaisia kukkia; mutta hänelle, heidän papilleen, eivät he olleet tuoneet muuta kuin katkeruutensa, rumuutensa, tuskansa ja syntinsä.

Mutta erityisesti huolestutti häntä eräs "rippilapsi". Se oli mustakiharainen, suurisilmäinen, kahdeksantoista tai kahdenkymmenen vuoden ikäinen tyttö. Hän oli kauan vapisten ja itkien maannut polvillaan rippituolin edessä, ennenkuin saattoi ruveta puhumaan. Sitten sanoi hän tulleensa pitkän, vaivaloisen matkan päästä, etsiäkseen apua pyhältä Marialta, hän itse ei voinut koskaan itseään auttaa, hän kauhistui omaa itseään, hän oli niin kylmä, kiittämätön ja uskoton. — Rakas lapseni, oli pappi häntä lohduttanut, syntisi ovat tunnustuksesi kautta jo anteeksi annetut. Tästä hetkestä lähtien, jolloin syytät itseäsi kiittämättömyydestä ja rakkaudettomuudestasi, ei sinun sydämesi enää sellainen ole. Mene rauhassa! Hän oli ristinmerkkiä tehden siunannut rippilapsen; mutta tämä jäi portaalle polvilleen ja itki, kunnes kaksi tungeskelevaa vaimoa työnsi hänet pois, päästäkseen hekin vuorostaan ripille.

Nuoresta papista tuntui siltä, kuin olisi tämä tyttö lohduttomana lähtenyt rippituolista. Ja kun hän viimein sulki silmänsä, näki hän unissaan tytön makaavan tukka hajallaan hänen jalkojensa juuressa, mutta paljon suloisempana ja viehättävämpänä kuin Magdaleenan nähdään makaavan Kristuksen jalkojen juuressa.

Ennenkuin aurinko vielä valaisi huippuja ja kaukaisia jäätiköitä, oli Emanuel jälleen kirkossa tyydyttämässä uutta ihmisjoukkoa. Koko vuorenlaki oli täynnä ihmisiä; kaikki tunkeutuivat kirkkoa kohti, nähdäkseen pyhänkuvan. Ja kun kellot kaikuivat ja urut soivat juhlallisesti, silloin syntyi suoranainen rymy ja monet tahtoivat väkivallalla työntäytyä ovesta juhlamessua kuulemaan. Mielet kiihottuivat yhä enemmän ja kun messu oli päättynyt, särkyi puinen aitaus, joka erotti kuorin varsinaisesta kirkosta, ihmispaljouden painosta, ja ihmiset syöksyivät alttarille suutelemaan neitsyt-Marian kuvaa, ja äkkiä kuului huutoja: ottakaa pyhä-kuva alas ja tuokaa ulos, niin että kaikki saavat sen nähdä! Ihmisjoukko ryntäsi alttarille ja otti kuvan pölyisestä syvennyksestään.

Emanuel vavahti. Kuinka on tuo vastenmielinen kuva ilman koristuksia kestävä päivän valon? — Mutta ihmisjoukko huusi, ulvoi ja itki ihastuksesta, kun mäntypensaassa kasvanutta haahmoa kuletettiin riemusaatossa ympäri vuorenlakea. Niin, ja yhä suuremmaksi kasvoi monen riemu ja kunnioitus, kun he nyt omin silmin näkivät, mitä he niin usein olivat epäilleet, että kuva ei ollut ihmiskäsin tehty, vaan itsensä Kaikkivaltiaan muovailema.

He eivät olleet innostuksessaan antaneet papille sanan vuoroa; mutta kaikki päättyi rauhallisesti ja kuva seisoi taasen syvennyksessään.

Kuva oli tänään kestänyt tulikoetuksensa; kansan suun kautta puhuva Jumalanääni oli tunnustanut sen oikeaksi, ja Emanuelia jo kauvan kalvanut epäilys näytti hävinneen.

Jumalanpalveluksen jälkeen otti pappi kalkin sakramentti-kaapista, antaakseen katumuksen puhdistamille uskovaisille Herran ruumista. Kansa oli polvillaan pitkissä, moninkertaisissa riveissä ja Emanuel asetti jokaisen kielelle pyöreän, valkoisen öylätin sanoen: Herra, en ole mahdollinen, että käyt kattoni alle; sano vain sana, niin sieluni paranee! Mutta kun pappi näki tuon mustatukkaisen ja suurisilmäisen tytön polvistuneena, kädet hartaasti ristissä, ruusunpunaiset huulet kainosti auki, kirkkaat silmät lapsellisesti pappiin kohotettuina, kunnes pitkät silmäripset pyhästä hartaudesta painuivat alas — silloin alkoi hänen kätensä äkkiä vapista, ja öylätti putosi kivipermannolle, ennenkuin oli koskettanut tytön huulia. Tyttö päästi huudon: oi, Jumala, Jumala on minut hylännyt! ja pyörtyi ihmisjoukon keskelle.

Emanuel kävi tapaamassa tyttöä eräässä suojamajan huoneessa. Tyttö makasi olkivuoteella peittäen kasvonsa käsillään. Nuori pappi seisoi siinä epäröivänä, sillä hän ei tiennyt, oliko hän tullut pappina vai ihmisenä.

Sinäkö? huudahti tyttö hämmästyneenä ja katsoi pappiin, sinäkö hengen mies tulet tänne kurjan luokse? Oi, minä olen rajattoman onneton, ja sinähän itse näit, kuinka suuri Jumala itse minut hylkäsi.

Emanuel muisti samassa kansan uskovan huonoksi enteeksi sen, että ehtoollista antaessa öylätti särkyy tai putoaa maahan.

Rakas lapseni, sanoi pappi, minä itse olen syypää siihen, mitä tapahtui; käteni vapisi, sillä nukuin edellisenä yönä vähän ja huonosti. Minua kiihotti myös Mariankuvan johdosta syntynyt mellakka, ja tästä tuo onnettomuus aiheutui. Pyydän sinulta sitä anteeksi. — Ja jos sinulla ehken vielä on jotain sydämelläsi, mitä et saanut ilmaistuksi rippituolissa, suuren ihmistungoksen vuoksi, niin seisoo tässä edessäsi nyt Jumalan palvelija.

Melkein vaistomaisesti käytti Emanuel kiertotietä, saadakseen pappina kuulla, mitä hän ihmisenä mielellään tahtoi tietää.

Sinä olet kovin hyvä, vastasi tyttö, nousten vuoteellaan, ja sinun hyvyytesi tekee sydämeni jälleen lämpimäksi. — Olen usein kuullut, että löytyy sellainenkin rippi, missä rippi-isälle kerrotaan koko entinen elämä; niin, onkohan sitten elämä kokonaisuudessaan syntiä? — Mutta vaikka ei olisikaan, tahtoisin sinulle sellaisen tunnustuksen tehdä.

Tyttö nousi ylös, työnsi puusalvan oven eteen, pyyhkäisi kiharat kalpeilta kasvoiltaan, ja aikoi polvistua jakkaralle papin eteen.

Emanuel esti sen; tavallista on, että yleisripin aikana rippi-isä ja rippi-lapsi istuvat vieretysten, aivankuin ystävykset, sillä yleisrippi ei ole niinkään synnintekijän itsesyytöstä, vaan enemmänkin ihmisolennon sisimmän avaamista ja neuvottelua sielunpaimenen kanssa siitä, miten tämän olennon viat ja puutteet voitaisiin poistaa ja korjata.

Ulkoa kuului liikehtivien pyhiinvaeltajajoukkojen kohinaa ja tohinaa; pieniä ikkunoita puisteli joskus tuulenpuuska.

Emanuel istui pöydän ääressä ja nojasi päätään käteensä. Tuo nuori, vieras tyttö istui jakkaralla ja alkoi, ensin vitkasteltuaan ja huokailtuaan, puhua:

Herra pastori, en tiedä kuinka minun pitäisi alkaa. Usein ajattelen, että vanhempieni synnin tähden on elämäni niin onneton. Innsbruckin kaupungissa olivat ihmiset löytäneet minut vastasyntyneenä kirkon rappusilta. Jouduin orpokotiin… Orpokodista annetaan lapsia sellaisille ihmisille, jotka ilmoittavat niitä haluavansa. Ja monet haluavat, sillä lapsista maksetaan rahaakin. Minut sai eräs maalaisvaimo, joka oli "enkelientekijä", ja joka käytti kasvatukseen saamansa rahat itselleen ja antoi lasten kuolla; kuolleet lapset tulevat taivaassa enkeleiksi, senhän tiedät, herra pastori. — Mutta minä olin sitkeähenkinen, ja kun kasvatusäitini huomasi, etten aikonut kuolla, niin tuumi hän: hän antaa minulle työtä, sen parempi. Hän löi minua, kiusasi ja pakotti raskaaseen työhön ja antoi nähdä nälkää. Ja minä luulin, että niin pitikin olla, sillä en koskaan ollut saanut muuta kokea. Kasvoin kuitenkin suureksi ja olin aina iloinen ja laulaa heläyttelin vain. — Rakas pastori, en kerro sitä turhamaisuudesta, mutta ihmiset sanoivat usein, että minulla oli kaunis ääni, ja kuuntelivat mielellään lauluani.

Tyttö vaikeni ja katsoi maahan. Ja kun rippi-isä pyysi häntä jatkamaan kertomustaan, nosti hän silmänsä surumielisenä häntä kohden ja kysyi:

Eikö totta, arvoisa herra pastori, eihän ihminen saa toista myödä? Minä mahdoin olla hyvin kiittämätön, eikä kasvatusäidilläni liene ollut minusta mitään iloa, sillä olenhan vieläkin kiittämätön, ja tunnustan hänen syntejään omieni sijasta. Mutta hän möi minut.

Eräs kaunis, suuri mies, jolla oli tyroolilainen puku, hatussa töyhtöjä ja vuohenpartaa ja jolla oli punainen täysiparta, tuli eräänä päivänä taloon, jatkoi tyttö. Hän mahtoi vain leikillä kysyä: mitä satakieli maksaa? — Sadasta guldenista ja yhdestä hyvästä sanasta on hän saatavissa! sanoi kasvatusäitini. Samassa oli jo hänen kädessään sata guldenia ja — satakieli olin minä.

Emanuel oli noussut ylös ja kulki kasvot punaisina useamman kerran lattian poikki. — Onko sellainen mahdollista! mumisi hän, meidän maassamme! tämän rehellisen alppikansan keskuudessa!

En itkenyt, enkä nauranut; menin sen punapartaisen miehen mukaan. Matkustimme ympäri maata; hän soitti kitaraa ja minä lauloin. Ansaitsimme rahaa; hän antoi minulle hienoja vaatteita ja oli kuin isä minulle ja suojeli minua ankarasti, kun tunkeilevat mieshenkilöt yrittivät minua lähennellä. — Niin meni muutamia vuosia. Mutta tultuani tähän ikääni, sanoi toverini eräänä päivänä minulle jotain, — herra pastori, en voisi kuunapäivänä sitä sanaa huuliltani saada. Vastaukseni oli kipakka kielto. Sinä et voine aavistaa, miten vaikeassa asemassa minä olin; isäntäni oli makea ja karkea minua kohtaan; mutta minä voin vakuuttaa, ettei se häntä yhtään auttanut. Hän soitti kitaraa ja minä lauloin, niinkuin ennenkin, ja meillä oli jo pieni omaisuus koossa. — Mutta, nyt minun pitää kai lopettaa, herra pastori, minä huomaan, ettei tämä ole mitään rippiä — keskeytti kertoja, silmät kysyvinä ja samalla pyytäen, että saisi jatkaa.

Tyttö katsoi pappia ihan kuin kummastuneena; hänhän tuskin tiesi, mitä veli merkitsi. Hän tuli hiljaiseksi ja araksi, ja pappi ajatteli, että vihdoinkin täytyy tämän rakastettavan lapsen syyllisyys tulla ilmi, tämän lapsen, joka oli tullut katuvaisena Kurjalan kirkkoon ja istui nyt hänen jalkojensa juuressa.

Eräällä vuoristomatkalla, jatkoi tyttö jälleen kertomustaan, nousimme postivaunuista, sillä isäntäni tahtoi käydä eräällä läheisellä alppijärvellä. En koskaan ollut tiennyt, että hän olisi ollut luonnonkauneuksien ystävä, mutta järvi lepäsikin niin suloisesti metsien ja vuorien keskellä ja oli niin rauhallinen ja yksinäinen, että iloitsimme molemmat. Isäntäni oli löytänyt kalastusvenheen. Ja kun ketään ei näkynyt lähellä, nousimme viivyttelemättä venheeseen; isäntäni päästi sen irti ja souti keskelle järveä. Ja juuri kun olimme keskellä järveä, silloin —

Tyttö punastui ja vaikeni. Emanuel rypisti kulmakarvojaan; tuuli rämisti ikkunata.

Minä hyppäsin veteen, en osannut muutenkaan itseäni pelastaa, sanoi rippilapsi. — Päästyäni hänen kynsistään, valtasi minut voimakas elämänhalu; muistin erään vanhan sotilaan sanat, kuinka hukkuvien, jotka eivät ole oppineet uimaan, on liikuttava ja oltava pysyäkseen veden pinnalla. Noudatin tätä neuvoa mahdollisimman hyvin, ja lopuksi jouduin onnellisesti rannalle, piilouduin pensaikkoon, pidin silmällä kiroavaa punapartaa, ja ennenkuin hän ehti lähestyä, juoksin pois. Juoksin metsän läpi kuin villi eläin. — Nyt ei minulla ole ketään ihmistä koko maailmassa; nyt olen aivan yksin. Ja niin on elämäni kummallinen, että niitä kahta ainoata ihmistä, jotka ovat tehneet minulle hyvää, täytyy minun katkerasti vihata. Se tekee kipeää. Ja minä tahtoisin — ah, sinä et voi uskoa, herra pastori, kuinka mielelläni haluaisin jonkun ihmisen, jota voisin oikein, ihan sydämestäni rakastaa. — Niin, sinä katsot minua niin totisena, tätä sanoessani, mutta en minä kenellekään muulle voi sitä ikänäni sanoa, ainoastaan sinulle, herra pastori, sillä sinähän olet itse rakas Herra Jumala, silloin kun ihmiset sinulle syntejään tunnustavat.

Emanuel pani kiivaasti kiinni kaulurinsa, joka oli mennyt auki; mutta se työ kesti kauan, sillä hän oli hermostunut ja sormensa tottelivat huonosti.

Mutta hädässäni tuli minulle hyvä ajatus, sanoi tyttö: jos et voi ketään ihmistä rakastaa, sanoin itselleni, niin rakasta pyhää neitsyt-Mariaa! Hänhän sinut hukkumasta pelasti. Tee kiitokseksi toivioretki Kurjalan Pyhään-Mariaan. — Minun nimenihän on myös Maria ja olen myöskin kurjuudessa; sehän sopii kaikki niin erinomaisesti yhteen.

Mutta sekin kääntyi pahakseni, jatkoi Maria, se on suuri synti, etkä sinä voi sitä koskaan antaa minulle anteeksi, mutta en tahdo sitä salata tässä ripissäni. Rakas herra pastori, sellaista Jumalan-äitiä, joka on sinun kirkossasi, en voi rakastaa.

Sitten ajattelin, että on käännyttävä itse Jumalan puoleen, joka on ikuinen rakkaus, sanoi rippilapsi, mutta minusta näyttää, että Jumala ei ole katsonut minua sen arvoiseksi, koska hän mieluummin tahtoo murskautua pölyiselle permannolle, kuin mennä minun sydämeeni. — Nyt olen niin yksin -ja se tekee niin katkeran kipeää!

Et sinä ole yksin, rakas lapseni! kuiskasi pappi ja asetti kätensä tytön pehmeille kiharoille, ja tytön pää vaipui hänen rinnalleen.

Tällainen tunnustus tekee niin kovin hyvää, nyyhki Maria; nyt minusta jo tuntuu paremmalta. — Kunpa vain voisin jäädä luoksesi, hyvä, rakas herra pastori.

Seurasi äänettömyys. Ulkona tihkui sade ja tuuli pieksi pisaroita ikkunaa vasten. Silloin suuteli rippi-isä rippilastaan otsalle.

Oikeastaan teki emännöitsijä Gertrud papille hyvän palveluksen sillä, että hän alhaalla kyökissä niin äänekkäästi paapotti Paterista, jota ei löydetty kotoa eikä kirkosta, sillä-aikaa kun toivioretkeläiset pitivät mitä päättömintä melua. Kurjalassa ei ollut enää minkäänlaista järjestystä; vihdoinkin täytyi kai ilmoittaa siitä luostarille, että olot korjautuisivat.

Eräänä myöhäisenä iltana, taivaaseenastumisjuhlien päätyttyä, valmistautui suuri osa toivioretkeläisiä paluumatkalle. Vielä kerran toimittivat he kuvan edessä eriskummallisia hartaudenharjoituksiaan; monet näyttivät olevan halukkaita vielä nostamaan kuvan paikoiltaan ja kulettamaan sitä ympäri vuorenlakea ja vieläpä olisivat monet halunneet viedä sen mukanaan kotiinsa, saadakseen pitää jumalallisen auttajansa ikuisesti luonansa.

Emanuel esti sen ankaroilla sanoilla. Tällaista kuvan palvelemista saattoi seurata kuvan ryöstö. Olihan tänään nähty, mitä kiihkonvaltaamat mielet saattoivat tehdä. Kivi putosi hänen sydämeltään, kun suuri osa pyhiinvaeltajista poistui kokonaan, ja hän antoi heille mielellään kunniasaaton. Täydellisessä papin juhlapuvussa seurasi hän joukkoa aina vuorenrinteelle saakka. Siellä antoi hän heille papillisen siunauksensa ja palasi takaisin.

Sade oli lakannut, mutta vuorenseinämillä riippui sumuhattaroita ja vuorenhuiput olivat harmaan pilven peitossa. Raskas tunnelma oli luonnossa, samantapainen kuin se raskasmielisyys, mikä painosti nuoren papin sydäntä.

Kun hän näin astui kirkkoon vievää kosteaa hiekkatietä myöten, tapasi hän Marian, ihmeellisen rippilapsensa. Maria oli tointunut ja tahtoi nyt hiljaa ja surullisena taas lähteä pois siltä paikalta, minne hän kaihoten ja toivoen oli tullut pitkien matkojen takaa.

Siis olet minua kuitenkin etsinyt?! huudahti Emanuel, mutta koetti samassa hillitä ääntään, niin että ensimäiset sanat tulivat huudahduksena, jotavastoin viimeiset sanat tulivat vain hiljaisena kuiskauksena.

Ja sinä lähdet niin yksin, Maria? pian tulee ilta ja myrskypilvet uhkaavat, etkä sinä tunne polkuja täällä jylhässä vuoristossa?

Kunhan ensin pääsen alas sen punaisen pylvään luo, jonka päässä on enkeli, sitten kyllä löydän tien helposti. Ihmisille, jotka eivät tiedä, minne mennä, on jokainen tie oikea. Näin puhui tyttö.

Punaiselle pylväälle on kolmen tunnin matka, sanoi Emanuel. Tahdotko,
Maria, niin saatan sinua vähän matkaa vaarallisten paikkojen ohi.

Se oli taasen noita päätöksiä, joita tehdessään Emanuel unohti olevansa pappi. Hänhän oli muuten niin ankara velvollisuuden mies, mutta nyt yhtäkkiä tuntuivat hänestä papilliset velvollisuutensa, virkansa ja pyrkimyksensä niin olemattomilta ja tarpeettomilta.

Hän ei käsittänyt, mitä hyötyä Kurjalan Pyhästä-Mariasta oikeastaan saattoi olla ihmiskunnalle. Tosin saattoivat jotkut yksityiset vaeltajat löytää todellista sydämen lohdutusta uskonsa ja luottamuksensa avulla täältä pyhästä paikasta. Mutta suuri jonkko ei palvellut täällä Jumalaa, niinkuin Jeesus oli opettanut. Kaikesta huolimatta oli Emanuel aina tuntenut suurta kunnioitusta pyhänkuvaa kohtaan; hänen vartioimansa kuvan oli hänelle tehnyt rakkaaksi sen vanhuus, siihen liittyvä herttainen taru ja siihen kohdistuva kansan rakkaus. Mutta tämän yksinäisen, vieraan tytön tunnustus, ettei hän voinut Kurjalan Pyhää-Mariaa rakastaa, oli herättänyt hänessä äänekkääksi ja kauheaksi tunteen, jota hän tähän saakka aina oli koettanut tukahuttaa. Tämän onnettoman, ahdistetun sydämen tunnustuksen jälkeen oli alttarilla oleva Mariankuva tullut papille kauhistuttavaksi ja hän kammosi sitä, ja nyt äkkiä, seisoessaan poislähtevän tytön edessä, tuntui hänestä, että hän paremmin täyttäisi paimentehtävänsä saattaessaan tämän avuttoman ja kokemattoman tytön vuoren yli öisessä sumussa kuin vartioidessaan nurkassa seisovaa puukuvaa, nyt, kun melkein kaikki pyhiinvaeltajat jo olivat lähteneet pois.

Maria suostui punastuen ja kiitollisena Emanuelin tarjoukseen; pappi riisui virkapukunsa ja ripusti sen myttyyn käärittynä olalleen. Ja halki erämaan kulkivat yön pimeydessä nuori mies ja nuori tyttö.

He kulkivat vyörymäin ylitse, jolloin Emanuelin täytyi taluttaa suojattiaan; he astuivat jäykkiä tukipuita myöten, jolloin heidän täytyi käydä käsikädessä. Joskus oli heidän kulettava kapeita porraspuita synkkien rotkojen ja syvien kuilujen ylitse ja silloin tytön, jota pyörrytti, täytyi suostua siihen, että pappi kantoi hänet toiselle puolelle.

Alkoi hämärtää. Vuorenseinämiltä kaikui toisinaan alassyöksyvien lumivyöryjen jyrinä, sade oli ne liuottanut liikkeelle. Ja äkkiä seisoivat matkalaisemme ammottavan, maanvieremän aikaansaaman kuilun partaalla. Alhaalla syvyydessä virtasi vaahdoten samea vesi soran yli; matkalaisten tie oli auttamattomasti sulettu.

Täytyi kääntyä takaisin ja etsiä toinen tie vuorenrinteellä; — mitä muutakaan olisi voinut tehdä? Suurella vaivalla kiipesivät he jälleen alas; heidän täytyi laskeutua pitelemällä kiinni kivilohkareista ja pensaanjuurista. Toisiinsa takertuneina luistivat he useita kertoja, kunnes vihdoin joutuivat alangossa rehottavaan viidakkoon.

Hiljaisena kajahti kallioista kirkosta kuuluva iltakellon soitto. Nyt olisi papin ollut pidettävä iltasaarnansa kynttilöillä valaistun armon-alttarin edessä. Mutta nythän Emanuel ei mitenkään voinut jättää tyttöä, ennenkuin oli saattanut hänet selvälle tielle saakka.

Kun he, hiukan huoahtaakseen, istahtivat erään kaatuneen kuusen rungolle, katkaisi tyttö äkkiä äänettömyyden ja virkkoi:

Herra pastori, minä en osaa sitä sinulle sanoa, mutta koko elämässäni ei minulla ole ollut sellaista päivää kuin tämä. Tänään menee koko maailma nurin.

Sanaakaan vastaamatta ponnahti Emanuel taas pystyyn ja veti kiireesti, kuumeisen kiireesti tyttöä mukanaan synkän metsän läpi. Ilkeä puupöllö nauroi käheällä äänellään tälle ihmisparille, joka vaelsi eksyksissä.

Äkkiä häämötti puitten läpi punainen valo. Ihmisasunto. Emanuel hengitti helpommin. Pian seisoivat he hakkaamattomasta kivestä ja sammaltuneista petäjistä rakennetun majan edessä. Avonaisesta ovesta tuprusi hiukan savua, sillä sisällä, maassa, keskellä permantoa paloi iloinen tuli. Pari vuohta nuuskiskeli tulen ympärillä ja yritti maistella, olisiko lepattava liekki yhtä makeaa syötäväksi kuin viheriä sinivatunlehti. Yritys maksoi jonkun haivenen valkoisesta parrasta, joka riippui määkivien eläimien leuasta. Mutta tulisijan takana istuivat Gaiser-Bimel ja hänen Ursulansa.

Emanuel ei voinut enää perääntyä, sillä Bimel oli jo heidät nähnyt ja huusi kovasti Ursulalleen:

Voi jestas sentään, voi jestas sentään, Ursula, nyt on Kurjalan pastorikin löytänyt omansa!

Tämä sana sattui kuin nuoli papin mukana tulleen tytön sydämeen;
Emanuel koetti rauhoittua.

No, nythän saa rakas Herra Jumalakin nauraa! huusi metsä-ihminen, tarttuen molemmin käsin pörröiseen, vaaleaan tukkaansa ja nauroi samalla. Niin, niin, lisäsi hän, ja saakin se siitä oikean ilon!

No, rakas Herra Jumala tietysti! Ja minkätähden? Tietysti sentähden, kun nuori rutihurskas herrakin sentään löysi valittunsa.

Maria syöksyi ulos. Emanuel kiiruhti hänen jälkeensä. Tyttö vaipui eräälle sammaleiselle kivelle ja pappi nosti hänet syliinsä: Maria, rakas, hyvä, onneton tyttöni! Se on nyt sanottu ääneen, minkä minä tahdoin ikuisiksi ajoiksi kätkeä sydämeeni. — Jätin alttarin ja seurasin sinua, sinä olet minun jumalan-äitini, sinussa tahdon jumalaani kunnioittaa. Et koskaan enää saa kärsiä kurjuutta. Maria, rakas sielu, minä jään luoksesi!

Maria olisi tahtonut estää hänen hehkuvat syleilynsä, mutta pian se oli hänelle mahdotonta: nuori nainen, kuten Maria, ei voi kauvan vastustaa rohkeaa miestä ja omaa sydäntään; hän kietoi jo molemmat käsivartensa lujasti papin kaulaan ja taivutti päätään taaksepäin, niin että kiharat lainehtivat papin mustalla kauhtanalla.

Tällöin oli vilkas ja jäntterä Ursula tahtonut lähteä majasta, mutta hänen miehensä sanoi:

Pysy alallasi ja jätä heidät rauhaan pensastoon! Ja he vetäytyivät takaisin majaansa ja Bimel sytytti myhäillen suuren, mahtavan piippunsa. Jos asiat näin ovat, mutisi hän, niin menen minäkin taasen kerran Kurjalan kirkkoon.

Tiedätkö, Ursula, sanoi Gaiser, hän hyökkäsi kimppuuni niin kovasti ainoastaan sentähden, ettei hänellä itsellään ollut omaansa. — Minäkin olisin hänen sijassaan tehnyt aivan samoin; hän on oppinut, mutta minä en ole oppinut; hän on kaunis ja hieno, minä olen vain metsäkarhu; mutta jokaisessa ihmisessä on yksi veripisara, joka tekee meidät kaikki samanlaisiksi.

Emanuelin huulia poltti vielä rakkauden ensi suutelo, kun hän puoleksi huumautuneena vaappui majaan. Hän asetti Gaiserin käteen erään mytyn ja sanoi tyyneksi tekeytyen:

Rakas ystävä, olen sinulle tehnyt kerran vääryyttä ihmisenä; mutta pappina täytyi minun niin tehdä. Nyt en ole enää pappi. Katsos, tässä mytyssä on papinpukuni. Jos sinulle sopii, niin vie se huomenna kirkkoon; tee minulle se palvelus.

Iloinen nuorukainen nosti leveän kouransa korkealle ja paiskasi sen
Emanuelin käteen, niin että läiskähti.

Sen lupaan! Papin-kaapu tulee varmasti määräpaikkaansa. Mutta herra pastorin täytyy saada sarkanuttu, jos metsään jäätte.

En jää metsään, Gaiser. Mutta anna minulle kuitenkin sarkanuttu, saat korvaukseksi tämän ristin, se on hopeaa. Olkoon se samalla muistona minulta; et ehken enää koskaan kuule minusta.

Emanuel ja Maria harhailivat eteenpäin metsässä. Heidän sydämissään kävi kova aallokko, ja Maria jäi usein seisomaan ja huokasi:

Mutta jos minä olen sinun onnettomuutesi, tai jos sinussa kuitenkin hyvä ja kunnollinen pappi menee hukkaan, sanoi tyttö hiljaa, silloin soisin, että suurin lumivyöry olisi minut tänään haudannut.

Me tulemme onnellisiksi, rakas ystäväni. Meitä ei sido mikään tähän maahan, me kiiruhdamme rajan yli ja sitten tulee meistä mies ja vaimo.

Näin puhui Emanuel. Kauan pidätetty intohimo sai kokemattoman nuoren miehen unohtamaan kaiken ja toimimaan poikasen tavoin. Hänen sydämessään myrskysi ja järkensä oli huumaantunut. Marian huulilta oli hän päihtymyksensä juonut. Tuskin oli kulunut kaksikymmentäneljä tuntia siitä, kun tyttö rippituolissa syytti itseään rakkaudettomuudesta. Ah, kuinka kaitainen onkaan kohtuuden tie; pian tulee ehken se aika, jolloin Maria saa syyttää itseään liiallisesta rakkaudesta.

Samana yönä kulki vielä viimeinen joukko Kurjalan Pyhästä-Mariasta palaavia toivioretkeläisiä asumattoman seudun läpi. Kuu oli noussut ja taitavimmat oppaat luulivat uskaltavansa lähteä yölliselle matkalle voittaakseen takaisin sen ajan, minkä he olivat menettäneet tällä liian kauan kestäneellä lohtua antavalla pyhiinvaellusmatkallaan. Joukko oli saapunut kiertoteitä myöten samoihin rotkoihin, missä Emanuel ja Mariakin iloisina vaelsivat. He päättivät yhtyä toivioretkeläisiin päästäkseen pikemmin ja varmemmin pois erämaasta ja pimeässä he saattoivatkin sen tehdä tuntemattomina ja huomiota herättämättä. Jo paljoa ennen aamun koittoa piti heidän tulla helpommin kuljettaville paikoille, ja silloin aikoi Emanuel taasen poiketa yksinäisille poluille valittunsa kanssa.

Hitaasti hoiperreltiin eteenpäin. Muutamat rukoilivat hiljaa, toiset läähättivät sanattomina ja mitään ajattelematta mukana, toiset taasen kertoivat pyhiinvaelluspaikasta ja siitä vaikutuksesta, minkä se kuhunkin oli tehnyt. Puhuttiin papistakin, joka oli niin nuori ja ystävällinen ja samalla kuitenkin niin harras.

Nyt tiedän, minkälainen on oikea rippi, sanoi joku. Minä olen ollut täydellisesti epätoivossa, sillä minulla ei ole onnea maailmassa. Uskokaa minua, jos tahdotte, mutta minä nousin Kurjalan vuorelle rukousnauha toisessa ja nuoranpätkä toisessa taskussa: olin mennessäni päättänyt, että jos en tuolta ylhäältä saa lohdutusta, niin heitän rukousnauhan — Jumala sen minulle anteeksiantakoon — paholaiselle ja panen nuoran kaulaani. Ripin jälkeen oli minun niin hyvä olla, että ripustin nuoran ainaiseksi naulaan alttarin vierelle, ikuiseksi muistoksi armorikkaalle Kurjalan Marialle.

Ja minä, sanoi joku toinen, itkin tuolla ylhäällä taas kolmenkymmenen vuoden perästä kuin lapsi, kun pastori saarnasi Jumalan suloisesta armahtavaisuudesta. Ja minä päätin lujasti, etten enää koskaan elämässäni tahdo olla masentunut, tapahtukoonpa minulle mitä hyvänsä. Velvollisuuteni koetan täyttää, mutta kaiken muun jätän minä Jumalan rakkaan armon haltuun.

Minulta vei viime keväänä rokko miehen ja kolme lasta, kertoi eräs vaimo. Nuorin lapseni ja minä jäimme eloon. En löytänyt mistään lohdutusta ja niin tulin Kurjalan Pyhään-Mariaan. Mutta rukoukseni Jumalan-äidin edessä ei tullut sydämestä, sillä ajattelin lakkaamatta: Jumala teki väärin antaessaan sellaisen onnettomuuden kohdata minua. Mutta rippi-isä puhui sitten minulle, että vaikka se mitä minulle tapahtui koskikin kovasti sydämeen — ja se koski niin kovasti, ettei tuhat kieltä sitä voisi ilmaista — niin ei se pohjaltaan merkinnyt niin paljoa. Rakkaani menivät vain vähän edeltä ja odottavat uskollisesti minua taivaanportilla ja ojentavat kätensä minun kuollessani minua kohti sanoen: tule, rakas puoliso, tule, rakas äiti, olemme jo valmistaneet sinulle paikan! — Mutta täälläkin maailmassa on minulla vielä suoritettavana kaunein ja pyhin tehtävä, mikä ihmisellä voi olla. Minun täytyy olla ainoalle lapselleni isänä ja äitinä ja kasvattaa siitä rakkaudella ja viisaudella hyvä ihminen. Jumala on tarkottanut minun hyvääni eikä hän ole minua hylännyt. — Niin kai se on, enkä minä enää koskaan tahdo valittaa.

Eräs vanhus kertoi siitä ihanasta puheesta, jonka pappi oli pitänyt kirkossa ihmisten intohimoista ja taisteluista niitä vastaan. Suurin valta ja mahti-asema maan päällä on olla oman itsensä herra. Ja että me tätä voimme olla, se on todistuksena Jumalanlapseudestamme ja samalla sinä taivaallisena perintönä, jonka avulla me maailman vallat voittaen voimme palata sankareina Jumalan luo.

Näin he puhuivat ja näin he innostivat toisiaan muistellen papin sanoja. Ja kaikkien heidän puheittensa ytimenä oli aina sama perusajatus: täytä velvollisuutesi, kestä vaikeudet kärsivällisesti, luo hyvää ja iloitse siitä, elä pelkää kuolemaa.

Emanuel ja Maria kulkivat toisten joukossa, ja pakenevan papin äsken niin onnellista sydäntä raastoi nyt kummallinen tuska. Maria oli toivioretkeläisten puhuessa useita kertoja nojautunut kiihkeästi seuralaiseensa. Myöhemmin piteli hän pappia kädestä ja tuskin vastasi hänen kiivaaseen kädenpuristukseensa.

Toivioretkeläiset olivat tulleet vähäpuheisemmiksi ja vaikenivat lopulta aivan kokonaan; sillä he kulkivat juuri vaarallisen paikan ohi. Oli synkkä yö, eikä voinut erottaa kuinka kapea polku oli, erotti ainoastaan vuorensärmien mustat, hirvittävät haahmot, joitten taa kuu peittyi. Vuoripuron kohina kuului syvältä rotkosta. Pyhiinvaeltajat kulkivat käsi kädessä pitkässä rivissä päästäkseen siten varovaisesti jyrkänteen ohi.

Emanuel asetti vasemman kätensä edellä kulkevan käteen ja oikealla kädellään puristi hän Mariaa, joka astui hiljaa ja ääneti hänen takanaan. Hän kuiskasi Marialle joskus rohkaisevan sanan, mutta syvyydessä kohisi virta niin voimakkaasti, ettei Maria saattanut sitä kuulla.

Nyt pysähtyivät kaikki levätäkseen hiukan, ja moni levoton vaimo huusi salaa avukseen Kurjalan Pyhää Neitsyttä. Ketju oli hetkiseksi katkennut, sillä moni tarvitsi vapaata kättä kuivatakseen hien kasvoiltaan. Mariankin käsivarsi oli pienen hetken poissa, pian kuitenkin puristi Emanuel taas rakasta kättä, jonka hän nyt tahtoi tuntea omassaan läpi elämänsä. Hänen puristukseensa vastattiin hellästi.

Vihdoinkin oli päästy vaarallisimman paikan ohitse. Tie tuli tasaisemmaksi ja laajeni; kuu loi vaeltaviin ihmisiin valoaan. Kun Emanuel kääntyi taakseen vetääkseen tyttönsä lähemmäksi itseään, ei Maria ollutkaan ketjussa. Hän huomasi pitävänsä vierasta kättä omassaan ja näki vastassaan erään vanhan vaimon ryppyiset kasvot.

Hänen hurja parkaisunsa ja moniääninen huuto: meistä on joku kadonnut! kaikui kallioista.

Aamun sarastaessa, peipposten ja rastaitten laulaessa, löydettiin Maria. Hän makasi murskautuneena syvällä rotkossa, harmaitten ja märkien kivien välissä. Hänen verensä punasi vielä rotkon pohjalla olevaa vettä.

Hiljaa ja ääntä päästämättä oli hän pudonnut toveriensa ketjusta vuorenjyrkänteeltä syvyyteen.

Syvässä metsässä, villien pensaitten ja kukkien rehoittaessa, kuoriaisten, hämähäkkien, perhosten ja iloisten lintujen lentäessä hänen ympärillään makasi Emanuel maassa ja painoi kasvojaan vilpoiseen sammaleeseen, joka kai harvoin oli kostunut kyynelkasteesta — niin katkerasta kyynelkasteesta! Emanuel oli kaiken arvannut ja ymmärtänyt. Hän oli muistanut Marian sanat: jos minä olisin sinun onnettomuutesi ja jos minun vuokseni sinussa menee hukkaan hyvä pappi, niin tahtoisin, että suurin lumivyöry minut hautaisi.

Tyttö oli tullut toivioretkeläisten puheista huomaamaan Emanuelin merkityksen pappina, oli miettinyt sitä, millä onnettomalla tiellä Emanuel hänen tähtensä kulki. — Maria oli uhrautunut. — Emanuel oli saarnannut taistelusta intohimoja vastaan, oli saarnannut kieltäymisestä ja uhrautuvaisuudesta. Maria oli nyt nuorella elämällään sinetöinyt rakastettunsa papillisen opastuksen.

Sammalikosta kohosi Emanuel sisällisesti aivan toisena ihmisenä kuin hän muutamia tunteja sitten oli siihen vaipunut. Nuori, intohimoinen mies oli sinne haudattu, ylös nousi pappi. Pappi, Jumalan mielen mukainen, joka teoillaan vahvistaa julistamansa opin. — Emanuel päätti palata takaisin Kurjalan Pyhään-Mariaan ja tulla kansan uskon ja luottamuksen saavuttaneen pyhätön uskolliseksi ja varmaksi vartijaksi. Kohtalo oli sen niin määrännyt, ja ehkenpä sen ihmeellisen naisen henki, joka myöskin oli kutsunut itseään Kurjalan Mariaksi, luo kirkastuksen hohteen vuorikirkon kuolleeseen kuvaan. — Ja marttyyri Maria, joka kaksi kertaa syöksyi syvyyteen, ensi kerran pelastaakseen kunniansa, toisen kerran pelastaakseen rakastettunsa sielunrauhan, hänet on haudattava ylhäälle kirkon seinustalle, missä tapaturmaisesti kuolleilla toivioretkeläisillä on leposijansa.

Emanuel palasi takaisin Kurjalanvuorelle toimittaakseen tämän hautauksen ja ryhtyäkseen sitten jälleen vakavasti virkaansa.

Sillä välin oli saapunut uusia toivioretkeläisjoukkoja ja sakaristossa nähtiin eräs vieras pappi, joka oman papin selittämättömän poissa-olon takia valmistautui nousemaan saarnatuoliin. Kirkko oli täpösen täynnä ja Emanuel, Gaiserin sarkanuttu päällä, tahtoi tuntemattomana pujahtaa sakaristoon pukeutuakseen siellä papinpukuun. Mutta saarnatuolissa seisoi jo vieras pappi, päällään punainen kasukka ja musta päähine. Hän oli vielä nuori, kasvot olivat auringonpolttamat ja tukka vaalea, mutta ääni kaikui omituisen outona. Saarna loppui lyhyeen, sillä pian tärisi Jumalanhuone kiihotuksesta.

Te olette kaikki pakanoita! huusi pappi, niin että seinät kaikuivat.
Tuossa ylhäällä seisoo epäjumalankuva. Kuvia ei saa palvella. Herra
Jumala on sen kieltänyt!

Kirkosta kuului tuhatääninen ulvonta. Saarnaaja oli hävinnyt; häntä ei enää nähty. Hänen messukaapunsa, kasukkansa ja päähineensä olivat sakaristossa; ne olivat samat esineet, mitkä Emanuel oli antanut Gaiser-Bimelille pyytäen, että hän toimittaisi ne kirkkoon takaisin. Kuulijoiden joukossa oli Emanuel ainoa, joka oli tuntenut saarnaajan — hän oli Gaiser, metsä-ihminen, jota paikkakunnalla kutsuttiin puolihupsuksi.

Niin kauan kuin Kurjalassa oli saarnattu ja siellä olivat saarnanneet prelaatit ja piispat, ei koskaan ollut mikään saarna tehnyt sellaista vaikutusta kuin nämä metsä-ihmisen rajusti sinkauttamat sanat. He olisivat tahtoneet kivittää hänet, pyhätön herjaajan. Mutta häntä ei löydetty, ja Bimel riensi jo kaukana kallioilla vuohien ja metsäkauriiden polkuja pitkin.

Kummallisen puhujan sanat olivat sattuneet Emanueliin kaikista vaikeimmin, hän ei tiennyt, mitä hänelle tapahtui nyt, kun hänen sielussaan jo kauan kytenyt ja salainen ajatuksensa näin yhtäkkiä ja kammottavalla tavalla julki huudettiin. Hänen sydämellään ei ollut enää mitään salaisuutta; hänen sisimmässään keinotekoisesti rakennettu pato oli purkautunut, järkyttäen koko hänen olemustaan.

Mutta ensimäiseksi työkseen oli hänen nyt pantava kaapu päälleen ja noustava saarnatuoliin ihmisiä rauhoittamaan. Se tuskin onnistui hänelle, sillä hän ei löytänyt tänään oikeita sanoja kohottaakseen pyhänkuvan kunnian tapahtuneesta häväistyksestä. Useimmat olivat niin kiihottuneita ja kadottaneet hartaan tunnelmansa, että lähtivät pois ilman rippiä ja herran-ehtoollista ja päättivät, etteivät enää koskaan käy tässä kirkossa, missä salama ei heti iskenyt kuoliaaksi kauheinta Jumalan häväisijää.

Tuskin oli Maria, "tapaturmaisesti" kuollut toivioretkeläinen, haudattu kirkon sivustalle, kun luostarista saapui Emanuelille käsky luopua virasta.

Hän lähti vuorelta, mutta hän ei asu laaksossa. Luostari ei kutsu häntä suorastaan luopioksi, vaan se sivuuttaa vaieten hänen nimensä.

Monta vuotta oli jo tällä välin kulunut. Silloin saapui, ei kauan sitten, eräs kirje vuoristoon ja se oli osoitettu Gaiser-Bimelille, joka vielä eleli metsämajassaan. Kirje oli Emanuelilta, entiseltä Kurjalan Pyhän-Marian sielunpaimenelta, ja sisälsi seuraavaa:

"Kurjalan kirkon seinustalla, auringon laskuun päin, on maassa kaksi harmaata kiveä lähetysten. Ne ovat ehken jo sammaloituneet. Sido seppele katajasta ja alppiruusuista ja aseta se kiville. Sinä olet hyvä ihminen ja täytät varmaankin pyyntöni. — Minä voin hyvin; ruumiini ja sieluni ovat terveinä. Elän lähetyssaarnaajana Uudessa-etelä-Walesissa, Austraaliassa."

Gaiser huudahti ilosta, aivankuin olisi hän saanut kauvan odotetun sanoman rakkaimmalta veljeltään. Hän ja hänen vaimonsa sitoivat seppeleen katajasta, alppiruusuista ja kaikista ikuisesti viheriöivistä alppikasveista. Ja vielä tänäänkin komeilee kirkon sivustalla oleva hauta tuoreessa loistossa.

Mutta suojamaja on asumaton, pyhiinvaelluspaikka autio. Ne harvat toivioretkeläiset, jotka vielä tänne nousevat, lähtevät pian pois. Tornista kaikuva surumielinen kellojen soitto ei voi tehdä tehottomaksi tuon omituisen saarnaajan sanoja, eikä milloinkaan enää herättää kansan luottamusta.

Kaksi vuorihämähäkkiä on laskeutunut hyljättyyn kirkkoon. Ne ovat kutoneet kolminkertaisen harson sen syvennyksen eteen, missä vieläkin on jälellä kerran niin ihmeellisellä tavalla mäntypensaasta kasvanut Jumalan-äidin kuva.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KURJALAN MARIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kurjalan Maria

KURJALAN MARIA

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE