SOUTAJAN LAULUJA

Kokoelma pieniä runoja

Kirj.

ILMARI CALAMNIUS [Ilmari Kianto]

Porvoossa, Werner Söderström, 1897.

LAULUJEN NIMET:

Soutaja.

Minä ja muut.

 Ainainen valitus.
 Minä ja muut 1, 2.
 Öisiä ajatuksia 1, 2.
 Aina vastakkainen.
 Minnekkä seilaat?
 Itkuinen elämämme.
 Epätoivoa.
 Isälleni.
 Surulaulu äidilleni.
 Siskolle.
 Hämyn lapsi.
 Älä naura.
 Katkaistut siivet.
 Tulta ja tuhkaa.
 Suomalaiselle säveltäjälle.
 Vastauksen saatuani toivorikkaalta toverilta.
 Salainen tuska.
 Käsitykseni helvetistä.
 Mun on vilu.
 Voi väsyinkö kesken.
 Mennyt työkyky.
 Väliin yhtä — väliin toista.
 Rukous.

Luonto.

 Kotoiset rannat.
 Kauvan kaivattu sade.
 Aallolle.
 Sydänmaan lammella.
 Käki.
 Paimenen laulu.
 Aamulaulu.
 Elokuun illat.
 Kotoisesta kylystä.
 Sylityksin.
 Huu! pani tuuli.
 Syksy on.
 Oi kuin pimeää.
 Minun ilmani.
 Myrskylaulu.
 Lunta ja routaa.
 Honkalon sointi.
 Pulkka-laulu.
 Pakkaskuutama.
 Rekilaulu.
 Lapsuudelleen laulava.
 Itkevälle kalliolle.
 Meri-idylli.

Kuvailevaisia.

 Kaupunkiin lähtö.
 Koskella.
 Vastatuulessa Oulunjärvellä.
 Tervatytön laulu.
 Myötätuulessa Oulunjärvellä.
 Kerjäläispojan laulu.
 Rannalta löytynyt airo.

Lemmenlauluja.

 Nuorra.
 Tellervo-lauluja, 1-15.
 Entinen laulu.
 Kaihtimien leijuessa, 1-3.
 Kansanlaulu.
 Nuorten mieli.
 Sinä olet paras.
 Haave. 1, 2.

Keveämpää ja raskaampaa.

 Markkinahoijakka.
 Ne ihanat illat, ne kuutamo-yöt.
 Renkinä olleen laulu.
 Muistelma..
 Leila.
 Lampaita ajamassa.
 Sointuja rakastavan runo.
 No saapa nähdä ja saapa kuulla.
 Lessing'iin vetooja.
 Hänen vakaumuksensa.
 Lentävä lehti — vyöryvä vuori.
 Kahtalainen tuuli.
 Yhtä ja samaa.
 Kumoonpurjehtivia.
 Mitä se ihmistä auttaisi.
 Mitä mä tuosta.
 Rantasipi.
 Huuhkaja.
 Jörgenson'in »Elämänvalheen ja Elämäntotuuden» luettuani.
 Kuolevaa kaikua.
 Areenalle heitetty.

Soutaja.

    Olen soutaja, soutaja muuan vain,
    Yön helmassa yksiksein,
    Joka venhyen äidiltä lainaksi sain
    Yli ulapan mennäksein.

    Kaks' airoa soutoaksein minä sain —
    Oli ehyet kumpikin nuo, —
    Niin toinenpa katkesi soutaessain
    Heti tultua tuulien luo.

    Mun siksi nyt soutoni kierohon vie,
    Kun maata ma aina en nää —
    Niin raskaalta tuntuu jo usein se tie,
    Ja on täytymys hengähtää…

    Ja silloin ma lauluksi pieneksi saan —
    Omat lauluni laulan ma nuo —
    Ja vaikka en maatuisi milloinkaan,
    Niin laulu se lohtua tuo!

(Helsingissä, helmikuulla, 1887).

I

Minä ja muut

    Joskus, kun on mieli musta,
    Taikka vaiva vaimaltaa,
    Silloin laulun kaikerrusta
    Helpommin voi oivaltaa.

    Ja kun onpi hämyn hetki,
    Pilvipäivä taikka yö,
    Eikä maista jalkaretki,
    Eikä luista mikään työ:

    Silloin vain nää kaihon luomat
    Kätehenne kerätkää! —
    Kenties hetken tuulten tuomat
    Vasta-tunnon herättää.

Ainainen valitus.

    Tuhat kertaa aikoneeni
    Itseäni parantaa,
    Mutta kuiten sortuneena,
    Muut' en voi kuin valittaa:

    Herra, Herra, miksi loit mun
    Mieron rantaa astumaan? —
    Inhan elon lammikoissa
    Ryönäisissä kastumaan!

    Herra, Herra, miksi loit mun
    Näin on nuorra hiutumaan? —
    Lailla kuusen silvoellun
    Hiljallensa riutumaan!

(1895).

Minä ja muut.

        »Kuin valju minust' tulos on sun.
        Sa kevät! — aika lempiväin!
        Mi tuskan tunto levoton mun
        On sielussain ja veressäin!»

Puschkin Onegin'issa.

1.

    Muilla kevät-tuulahdukset
    Rinnan saavat uhkumaan —
    Mullen kevät-tuulahdukset
    Tuovat kurjan kaihon vaan.

    Muille kevät-linnut aina
    Laulaa, laulaa ilojaan —
    Minä kevät-lintusista
    Totta vie — en nautikkaan!

    Muille kevät-purot myöskin
    Hellin äänin pulputtaa —
    Mua puron kuullessain
    Kovasti vain janottaa!

    Vielä muillen kevät-vuokko
    »Hymyy niinkuin enkel'» ain
    Minusta on sinivuokko
    Pieni, kehno kukka vain!

2.

    Puolestani kehuskelkoot
    Kevättään ja keijujaan!
    Lipein lauluin riehuelkoot
    Kevät-tuulen toivojaan!

    Minä hämyn leino lapsi
    Syksyä vain kiittelen,
    Syksyn keltalehtysistä
    Lauluinkin solmeilen!

    Minä hämyn leino lapsi
    Murhettain vain huokailen,
    Toivoja kun en mä saanut
    Siksi niistä laula en.

(Suomussalmella syksyllä 1896).

Öisiä ajatuksia.

1.

    Miks yö on mulle tuttavin,
    Miks syksyn taivas valtavin?
    — Tuo taivo, jolta harvoin vaan
    Luo tähti tuikettaan?

    Siks lie se mullen tuttavin,
    Siks yö lie mullen valtavin:
    — Ett' elämäinkin vainen on
    Yö synkkä, valoton — —

2.

    On Pohjan tähti-yöhyt,
    Soi vieno tuulonen,
    Ja luonto lumiturkki
    Nyt uinuu vaieten…

    Ja kuuhut kultapyörä
    Käy yksin kulkuaan,
    Se hämäristä häivän
    Jo pääsi loistamaan…

    Noin luonto tuossa tuutuu,
    Noin vetää uniaan,
    Ja inehmoiset kaikki
    Myös saivat nukkumaan.

    Mut miksi minä valvon
    Viel' yksin huoneessain —
    Ja ummista en silmää
    Ja valvon, valvon vain?

    Lie lemmen leimu tuima
    Kai rintaan syttynyt?
    Ja haaveissainko, huima
    Ma — kuuta katson nyt?

    Tai muuko tuskan tauti
    On minuun tarttunut! —
    Ja sikskö silmistäni
    On uni haipunut?

    Ei oo se leimu lemmen,
    Ei tuskan tautikaan,
    Vaan on se tämä aate:
    »Oi tunne itses!» vaan.

(1894).

Aina vastakkainen.

    Silloin kun muilla on hupaisinta,
    Ja nauruun on keksitty riittävä syy
    Silloin mun käypi vakaaksi rinta,
    Ja maailma ikäänkuin synkistyy.

    Mutta kun toisten on raskasna mieli
    Ja äänettömiksi he äkkiä saa —
    Silloin — se kumma! — mun heltyvi kieli
    Ja kaikki niin hauskana kangastaa!

Minnekkä seilaat?

        »Tuli tuuli, otti laian,
        Tuli toinen, toisen otti,
        Kolmansi kokan repäsi.»

Kanteletar.

    Eloni pursi,
    Minnekkä seilaat,
    Kunnekka kuljet,
    Suuntajat sie!
    Aaltojen hyöky
    Kun ruorisi mursi,
    Pirstaksi rikkoi —
    Missä nyt tie?
    Tuuli kun purjeesi
    Reikihin raastoi,
    Köytesi katkoi,
    Tempasi pois,
    Myrskyn kun hengetär
    Pilkaten haastoi:
    Parhainta sullen
    Jo hukkua ois!

    Häilyvä haahti,
    Vaappera venho,
    Minne nyt matkajat
    Orpona pois?
    Vinha on vauhti
    Ja ankara aalto —
    Voipa — jos maatua
    Vieläkin vois!

    Voipa jos valkama,
    Suopea suoja,
    Rauhaisa ranta
    Sun kätkisi vie!', —
    Sulienkin vielä
    Sois laupias Luoja
    Hellivän turvan
    Tyynessä siell'…!

    Innolla laittaisin
    Uuden mä ruorin,
    Kestävän, vankan
    Ainahisen…
    Uudet ois purjeet,
    Mastot — ja kaikki,
    Uusi myös ohjaaja
    Purtosen tuo…
    Elämän merta
    Nyt varmana seilais,
    Uljaana uiskelis
    Hyökyjen luo!

(1895).

Itkuinen elämäntunne.

    Äitisi itki sun synnyttäessään,
    Sun synnyttäessään päälle tän maan,
    Äitisi itki — ja itse sä itkit,
    Kyynelin sait sinä maailmaan!

    Itkulla kenties elosi vietät,
    Elosi vietät — ja vaikertelet,
    Riemut ja riennot ja elämän riehut
    Tuskiksi kenties oivaltelet.

    Itkulla kenties elosi huolet
    Päätät, kun hautasi avautuu,
    Elosi erheistä kaivaten kuolet —
    Ja kivusta silloin sun vääntyvi suu.

    Ja saattajat ruumiisi itkevät myöskin,
    Heilläkin muistosi murheeksi saa,
    Millainen hyvään lie ollunna työskin
    Kyynelin muistoas viettävi maa.

    Näinpä on elämän aamusta saakka
    Elämän iltahan itkuja ain,
    Näin on olemus vaikea taakka —
    Riemuja paljon kun ei ole vain.

Epätoivoa.

        Kuusen juuret kuivettuvat,
        Vaan ei kuivu kyyneleeni,
        Meret suuretkin sulavat,
        Ei sula minun suruni!

Kanteletar.

    Se on syksyisen päivyen paistetta tää,
    Jota eissäni välkkyvi vaan —
    Ja ei edes se minun luokseni jää
    Kunis sammuu se kerrassaan.

    Ja pilvihin peittyvi taivas se tuo,
    Niin synkäksi tummuvi maa; —
    Koko maailma musta kuin virran vuo…
    Ja niin kierona kangastaa!

    Oi Luojani laupias, että mun loit!
    Näin kelvottomaksi kun sain!
    Ja miksikä vieläkin kärsiä voit
    Mua maallasi vaivanas vain? — —

    Ne on syksyisen pääskysen lauluja nuo,
    Mitä korvani kuulostaa —
    Se on särkyvän kantelon kaikua tuo…
    Ja se kuoloa ennustaa.

(1896 syksyllä).

Isälleni.

(Kirjeessä).

    Oi isä-vanha, anteeks' suo
    Mun kurja kirjeeni!
    Ja unhoittaa sä koeta tuo,
    Mi saikin mieleeni!

    Sun harmaan pääsi hiustakaan
    En hennois harventaa,
    Mut mulla, luonto vaivojaan
    Ei voinut vaimentaa.

    Oon hetken laps', — tiedäthän sen!
    Niin altis tuskillen,
    Mä lailla rannan kaislojen
    Ain taivun tuulillen.

    Oon outo kukka taimimaan,
    Jot' tuiskut ajelee,
    En voimaa saanut kasvamaan,
    Kun mua palelee…

(Syysyönä 1895).

Surulaulu äidilleni.

    Itke, itke, äiti rukka,
    Poikas on niin tunnoton!
    Niinkuin rannan kielo kukka
    Hiutui aallon huuhtohon.

    Itke, itke, äiti raukka,
    Poikas on niin onneton!
    Aavan ilman hurja haukka
    Lapsees' iskenyt kun on.

    Itke, itke, äiti armas,
    Et sä suotta itkekään!
    Lapses' sielu on niin karmas,
    Laukes luotto elämään.

    Laukes luotto, kuoli usko,
    Sijahan sai rauhatuus —
    Eikä levon kulta-rusko
    Enää taida nousta uus…

    Kuulen, äiti, opetusta,
    Jolla mua neuvot sa,
    Mutta — monta rukousta
    Hällen tein jo turhaan ma!

Siskolle.

    Neito nuori, sisko rukka!
    Miksi itket, huokajat?
    Niinkuin kylmän kevään kukka
    Pääsi surren kallistat.

    Eikö sullenkana päivä,
    — Onnen päivyt paista, ei?
    Sultakinko häijy häivä
    Kirkkaan valon piiloon vei?

    Mielen kevään innot peitti?
    Taansi tarmon, tärväs työn?
    Jako sijaan sullen heitti
    Sielun murheen mustan yön

    Neito nuori, sisko rukka!
    Miksi itket, huokajat?
    Niinkuin kylmän kevään kukka
    Pääsi surren kallistat.

Hämyn lapsi.

    Hämyn lapsi, unten orja,
    Vihlovaisten viimain mies…
    Enkö koskaan viisastu?
    Enkö koskaan muka'u?

    Tuolla tähdet taivahalla,
    Tuossa mailma — tässä mie;
    Mutta minkä ilman alla
    Kiertää onnen viittatie?

    Missä se, mi soinnuttaisi
    Taivaan, mun ja maailman:
    Kaikkeuden kielet saisi
    Yksin äänin soimahan?

    Hämyn lapsi, unten orja,
    Vihlovaisten viimain mies…
    Enkö koskaan viisastu?
    Enkö koskaan muka'u?

(Helsingissä 18/1 1897).

Älä naura!

    Älä naura, viisas veikko,
    Laulussain jos moinen oon,
    Että lausun: purtein heikko
    On kuin syössyt kallioon.

    Älä naura, vento veikko,
    Jos myös pelkään hukkuvain
    Ja jos huudan: tuonen peikko
    Kärventää jo ruumistain!

    Minä vain ne yksin tiedän
    Sinä niit' et tuta voi!
    Siksi nauruaiskin siedän,
    Vaikka tuska rinnass' soi.

Katkaistut siivet.

    »Kyllä se maailman ranta sun neuvoo —
    Vuotahan veikkonen, vuotahan vaan:
    Sultakin maailma lentimet leikkaa,
    Sultakin siipesi katkaistaan!»

    Siitä nyt mennyt on vuosia monta
    Näin tätä mullen kun saarnattiin;
    Ja muistan sen selvään, kuinka me sille
    Kiistaten joukossa naurettiin

    Niin! — Minun siipeni kyllä on poikki
    Ja katkaistu lapsuuden lentimen tie —
    Mutta ei ennustus ollunna totta:
    — Ei niitä maailma leikannut lie!

(16/2 1897).

Tullta ja tuhkaa.

(Mietelmä).

    Se, mikä minussa on tulta,
    Ei sammunut viel' ole multa —
    Mut se, mikä minussa on tuhkaa
    On niinkuni raunion ruhkaa.

    Ja se mikä minussa on tulta
    On elämänhalu ja kulta —
    Mut se mikä minussa on tuhka
    On kuolemankaiho ja uhka.

Suomalaiselle säveltäjälle.

    Sille, joka Suomenkansan
    Sydänkieltä oivaltaa.
    Sille myös sen säveleitä
    Onnistuupi kaijuttaa.

    Synkät ovat Suomen korvet,
    Valju sen on taivaskin,
    Karu onpi maa ja kansa —
    Karu usein laulukin.

    Mut ei vainen syksyn tuulet
    Saloillamme soita ain,
    Onhan suvi Suomessakin, —
    Suvi siis kai laulullai!

    Niinpä laula, laulunluoja,
    Suomen surumieltä vain,
    Mutta suven sula henki
    Huokukoon myös laulustai.

    Anna laulus kertoella
    Kuinka paljon kylmää on,
    Kuinka laululintusetkin
    Halla häätää pakohon!

    Mutta älä hemme-aikaa
    Kuiten huoli salata!
    Salli taasen laululintuin
    Kotimetsiin palata!

    Anna soiton kaikerrella,
    Mikä mielet lannistaa!
    Mutta miksi kansallemme
    Tää on kuiten armain maa

    Niin sä laula, laulunluoja,
    Suomen surumieltä vain,
    Mutta suven sula henki
    Huokukoon myös laulustai!

(5/4 96).

Vastauksen saatuani toivorikkaalta toverilta.

    Se kirje, jonka nyt eissäni nään — on tulta ja innostusta,
    Mut kirje, jonka sä multa sait — oli synkkä kuin syysyö musta.

    — Oi ystävä nuori, miksihän näin
    Lie kohtalo oikukassa:
    Kun toisella liekki on syttynyt juuri —
    Jo toisell' on sammumassa!

(Kotona, lokakuulla 1896).

Salainen tuska.

    Mua katselivat he
    Kuin jotain kummaa vain:
    Silmäini syvää juovaa
    Ja tummaa katsettain.

    »Oot paljon muuttunut!»
    He mullen sanoivat,
    Ja selitystä siihen
    Ikäänkuin anoivat.

    »En suinkaan!» lausuin mä,
    Hymyillä koittaen,
    Ja vaivoin teeskelyllä
    Mun tuskain voittaen.

    Ja ilman selitystä
    He jäivät kaikki näin,
    Mut minä selityksen
    Salasin sisässäin.

(Matkalla).

Käsitykseni helvetistä.

(Hetkinen mieliala).

    Jos elämäni kehno lie —
    Ja helvettiin siis viepi tie,
    Niin vieköön sitten vain!

    Siell' lieskan tuiman kielissä
    Ja kekäleiden liekissä
    Ma kärsin mielelläin:

    Kai kerran kärsimyskin tuo
    Se loppuu, — kai ei Herra suo
    Mun liikaa kärsiä! —

    No niin, jos siis ma kehno lien
    Ja helvettiin siis viepi tien'
    Niin vieköön sitten vain!

    Kun kärsinynnä kyllin oon,
    Kai pääsen taivaan karkeloon
    Ja puhdas jälleen oon.

    Ja enkeleiden laulaissa,
    Ja symbaleiden soidessa
    Ma elän uudestaan!

    Ma elän toista elämää, —
    Ikuista, suurta, ylevää,
    Ja en voi hairahtaa

(14/11 1895).

Mun on vilu.

        »Minkä päivä lämpimämpi,
        Sen mun mieleni vilumpi.»

Kanteletar.

    Mun on vilu, vaikka vaate
    Kylmän torjuu verhollaan, —
    Vaikka kiukaan kirkas liekki
    Kuumentaakin loimullaan.

    Mun on vilu, vaikka kevät
    Parhaallaan jo uhkuaa, —
    Vaikka paistaa Luojan päivä,
    Vaikka roudan luopi maa.

    Mun on vilu, vaikka taivas
    Lempeäksi leimataan —
    Mun on vilu siksi että:
    Puuttuu luotto — Jumalaan!

19/4 18961.

Voi väsyinkö kesken!

    Voi väsyinkö kesken mä onneton mies
    Mun sammuiko tyysten jo intoni lies'!
    Ja toimeni määräkö tyhjihin vei!
    Ja taistohon enää pontta mull' ei!

    Ja kuollakko mullen nyt parhainta ois?
    Ja maailman melskeistä nukkua pois?
    Ja laulunsa haikea heittää vaan
    Kotinsa rantoja kaartelemaan!

Mennyt työkyky.

    Ei juokse järki,
    Ei luista työ…
    Ja luku tuntuu niin raskahalta…

    Ja yli kaiken on tumma yö:
    »Oi orjamaista,
    Oi halpamaista
    On kaikki tieteen ja opin työ!»

    Mut järki, järki, ei juokse sentää,
    Ja työt ne jäävät — kun tunne lentää!

Väliin ylitä — väliin toista.

    Usein multa utelette:
    »Mikä ootkin luonnoltais?» —
    Oi, jos vastata ma voisin!
    Ja jos vastuu onnistais:

    Väliin yhtä — väliin toista —
    Väliin taas — ei kumpaakaan;
    Väliin terve, väliin sairas — j
    Vaan ei sama milloinkaan!

    Mut kun vielä väittelette:
    »Mi on siihen sitten syy?»
    Niin mä vastata vain tahdon:
    Elämäni myrkky-kyy…

(Helsingissä 15/9 1897).

Rukous.

    Taivaan Herra, voiman Herra
    Herätä ja valista! —
    Oon kuin sokko erämaassa,
    Enkä tiedä matkasta.

    Taivaan Herra, avun Herra!
    Suuntaa mua ja ohjaile! —
    Oon kuin tuulen tuntureilla
    Lennättämä hiutale.

    Taivaan Herra, armon Herra!
    Päästä mua, avaja! —
    Oon kuin mieron kerjäläinen
    Oves' eessä huutaja.

II.

LUONTO

    Niin kauvan kuin aurinko vaalivi maata.
    Ja vuoroin vaihtuvat päivä ja yö —
    Niin kauvan ei kannel voi soimasta laata,
    Kuinka on valtava luomisen työ!

Kotoiset rannat.

    Mun usein eessäin kangastaa
    Tuo Kiantojärven ranta,
    Ja muistoissani kuvastaa
    Sen rannan raikas santa.

    Ma jolla lasna kuultelin
    Kun aallon impi itki,
    Ja jalkojani huuhtelin
    Tai juoksin hiekkaa pitkin.

    Oi tuota elon valoa!
    Oi sitä viatuutta!
    Kun povi täynnä paloa —
    Ja aina näki uutta!

    Ja mullen lauloi lintuset,
    Ja mullen hymyi lammet,
    Mun tunsi salon sammalet
    Ja hongat, Pohjan tammet.

    Oi kotiseutu! Puhtoinen
    On jäänyt kuvas mulle,
    Ja rinnassani ikuinen
    Salaupi kiitos sullo!

Kauvan kaivattu sade.

    Ja joutui ilta ihana,
    Jo päivä himmentyi,
    Ja pitkän poudan jälkehen
    Nyt taivas liementyi —
    Niin hiljaiseksi heltyi maa
    Kuin aikois uinahtaa…

    Ja kohta alkoi sataa vettä,
    Maa-raukalle se oli — mettä!

    Kas! — Ilman henki vilvastui,
    Ja nurmen nukka raitistui!
    Ja lehto urvut auki loi,
    Ja kukkasissa helmet soi!
    Niin terveheltä tuoksui sää:
    Ihana hengittää!

    Ma istuin avo-ikkunassa
    Ja katsoin lietoon hämärään —
    Ma kuulin veden solinata…
    Ja ihastuin sen hyminään!

    Ja koivun tuoksu täytti maan,
    Ja yhä satoi, satoi vaan…

(Kevätkesällä 1896).

Aallolle.

    Kun katson järven aaltoa,
    Mi rantaa vasten lyö,
    Ma tunnen kummaa kaihoa,
    Mi mieltä jäytää, syö:

    »Oi aalto, aalto, vaahtopää,
    Mi sullen suotu on:
    Sä nauttia saat elämää, —
    Saat rannan suutelon!»

(1894).

Sydänmaan lammella.

    Yöhyt ol' lempeä:
    Pilvessä taivas,
    Luonnossa tyyneys,
    Rauhassa maa —
    Ja hiljaisna uinui notkossa korven
    Äänetön lampeni tuo. —

    Silloin mun silmääni
    Kyynele nousi,
    Yön hämärissä
    Itkin kuin laps; —
    Ja hiljaisna uinui notkossa korven
    Äänetön lampeni tuo. —

    Miksikä itkin? —
    En minä tiennyt. — —
    Itkuni äänt' ei
    kuullunna ken —
    Ja hiljaisna uinui notkossa korven
    Äänetön lampeni tuo.

(Onkiretkeltä tultua 1894).

Käki.

    Käki kukkui, vaarat vaikui,
    Yli salmen kukku kaikui
    Muutoin hiljaa… laulurastas
    Käelle toisinaan vaan vastas.

    »Kuules käki, huoliskohan
    Suudelmaa hän — montakohan?»

    Alkoi käki kukahdella —
    Herkes vasta — sadannella.

Paimenen laulu.

    Päivä meni piiloon,
    Päivä meni piiloon, —
    Pilvi päivän vei.

    Lintu lähti lentoon,
    Lintu lähti lentoon, —
    Huuhka linnun vei.

    Maiju meni marjaan,
    Karhu tuli karjaan, —
    Kukas Maijun vei?

Aamu-laulu.

(Kesällä).

    Nyt on aamu, kesä-aamu,
    Taivas on niin sininen,
    On kuin ilman immen haamu
    Kulkis yli seutujen!

    Nyt on aamu, kesä-aamu,
    Järvi on niin hiljainen,
    Järven tyyntä sotka soutaa,
    Ranta on niin rauhainen!

    Nyt on aamu, kesä-aamu,
    Koivut kukkii kilvassaan,
    Nurmen heinä tuoksuu, kasvaa
    Aivan karskaa kasvaissaan —

    Voi jos oisi mulla armas!
    Tällainen kun aamu on:
    Tuonne tyyntä soutaisimme
    Lempiniemen lehtohon!

(Iisalmella 6/6 1896).

Elokuun illat.

    Oi te illat elokuun,
    Illat kuutamolla!
    Taivas tumma hulmuaa,
    Pilven päältä leimuaa
    Salama niin kirkas!

    Oi te illat elokuun,
    Illat kuutamolla!
    Korven honka hohisee,
    Lauha tuuli tohisee,
    Tuuli eteläinen!

    Oi te illat elokuun,
    Illat kuutamolla!
    Sydän suree, kaipoaa — —
    Hempeyttä halajaa
    Silloin nuori rinta!

Kotoisesta kylästä.

    On pilkkopimeä syksyinen ilta,
    On tummennut metsän rinta ja maa,
    Ja kaukaa etelän manterilta
    Tuulonen tuntuva matkajaa.

    Mut tuuli ei kylmä — vaan leyhkä ja lämmin,
    Se kasvoja vienosti vilvoittaa,
    Ja vereni juoksevat vikkelämmin,
    Ja rintani voimoa uhkuaa.

    Ma kylystä käyn, — näät notkossa tuolla
    On kotoisen korven mun saunani tuo,
    Ja vieressä aivan, vaan metsän puolla
    On hersyvät hetteet… ja soiluva suo.

    Oi ihana ilta mun kotoni mailla! —
    Kun kylystä puhtaana astelen pois:
    On niin kuni mitään en oisi nyt vailla,
    On niin kuni sielukin puhtoinen ois!

(Suomussalmella 8/10 1896).

Sylityksin.

    Istuin vuoren kaltahalla,
    Tuuli puissa tuiveroi,
    Istuin vielä illan tullen
    Kun jo syksyn myrsky soi.

    Silloin horjui kaksi honkaa,
    Kytisten ne lohkas maan —
    Mutta vastakkain ne kaatui,
    Jäivät kiinni oksistaan. —

    Oi te hongat juurta vailla,
    Hongat kaljun kallion!
    Sylityksin teidän siinä
    Leuto lahoa nyt on!

Huu! pani tuuli.

(Syksyinen sävel).

    Huu! pani tuuli,
    Kun nurkassa vinkui,
    Kun räystäässä riekkui
    Ja harjalla sinkui,
    Kun kaivon vintturi nousi ja laski
    Ja sanko sen kieppui ja heilui ja soi.

    Ja huu! pani tuuli,
    Kun vettä se vihmoi,
    Ja kattohon räiski,
    Ja seinihin tihmoi,
    Kun ullakon aukossa vonkui ja soitti,
    Ja ikkunan ruutuihin pieksi ja löi.

    Ja huu! pani tuuli,
    Kun portaille kuljin
    Ja jälkeeni naukuvan
    Pää-oven suljin,
    Ja katselin yöttären huntua mustaa,
    Mi taivaalta lopunkin hohtoa vei.

(S:salmella 6/9 96).

Syksy on!

    Syksy on, syksy on!
    Huokaa tuuli kuusiston;
    Haikeasti ulvoo myrsky,
    Ärjyin huutaa rannan hyrsky.

    Syksy on, syksy on!
    Laulaa pääsky kartanon;
    Pois se lentää etelähän,
    Ei jää Pohjaan pimeähän.

    Syksy on, syksy on!
    Sykkää sydän levoton;
    Riutunut on kesän laiho, —
    Mieltäni mun kalvaa kaiho.

Oi kuin pimeää!

    Oi kuin pimeää!
    Oi kuin himeää!
    Voi kuin suruisaa ja haikeaa!
    Tuuli ulvahtaa,
    Lehdet putoaa
    Maahan nuutuin — noin!

    Kolkko yö on — voi!
    Sade hurja soi,
    Ruutuun ilkeästi lyö.
    Katot komajaa,
    Rännit romajaa,
    Vettä valaa vain!

    Ilman raskaus,
    Luonnon huokaus
    Sydämmeeni tarttuvi…
    Murhe valtaa mun,
    Aivan tukahdun…
    Sielun huntuu yö…

Minun ilmani.

    Kun laulaa aalto vaahtopää,
    Ja tuuli purtta lennättää,
    Niin että laidan kallistaa —
    Niin se se mun on sää!

    Kun kuohu pieksää rantoja,
    Ja myrsky kiskoo kantoja,
    Ja taivas tulta räiskyttää
    Niin se mun ilmoja!

Myrskylaulu.

    Synkkä on nyt syksyn yöhyt,
    Rannan aallot loiskuttaa,
    Pilven vöissä huljuu taivas,
    Sysimusta onpi maa!

    Korven kylmän naavapuissa
    Hornan äänin hohajaa,
    Taivaanvuohen siivensuihke
    Kamalasti sohajaa…

    Minä seison kalliolla,
    Luonnon ääntä kuunnellen —
    On kuin myrskyt maailmankin
    Pauhais takaa aaltojen!

Lunta ja routaa.

    Kylmä, kylmä nyt on ilma,
    Kuuhut hiipi pilven taa,
    Illan viiman vilu henki
    Laulunkaijun kuolettaa.

    Halki harvan honkametsän
    Jalan kolke kumahtaa….
    Niinkuin haudan kylmään komoon
    Multa putoo, — humahtaa!

    Ei nyt sula enää routa,
    Eikä kuulla paljas maa,
    Hiljaa, hiljaa näät jo lunta, —
    Kylmää lunta tuiskuaa.

    Kuole kalvaan talven virsi!
    Minussakin routa on —
    Surun sulamaton kirsi,
    Kova, tyly, tunnoton…

(1896). 4

Honkalon sointi.

[Honkalon soinniksi sanotaan ääntä, jonka kaksi toisiinsa takertunutta honkaa saapi aikaan tuulisella säällä]

    Jysmälammin laitehella
    Kankaan kummulla honkalo soi —
    Honganpa sälöhön lennähti tikka,
    Nokkansa takomaan toi.

    Voi, sua kirjosiipi tikka,
    Etkö nyt hiljaa olla sa voi?
    Jotta ma kuulisin kummulla kuinka
    Honkalon huokaus soi!

Pulkka-laulu.

    Tiuvut pienet helkkykää!
    Taivaan tähdet välkkykää!
    Juokse peura joutuisaan! —
    Kuutar soittaa kanneltaan.

    Kuutar soittaa, kannel kaikaa,
    Ilmassa on lemmen taikaa,
    Aavan taivon vempelillä
    Talvettaret uinajaa!

    Aili kullan kanssa me
    Kotihin nyt riennämme,
    Juokse peura joutuisaan!
    Soikaa tiuvut, soikaa vaan!

Pakkaskuutama.

    Kuutama on
    Kirkas ja sees,
    Tähtiä myös
    Täynnä on yö —
    Ja yksin mä metsässä kuljen.

    Henkäyst' ei
    Tuulosen käy,
    Äänetön on
    Uinuva maa —
    Ja väliin vain pakkanen paukkuu.

(Suomussalmella 8/1 1895).

Rekilaulu.

(Sopii säveleen: Järven rannalla ruohistossa se souteli sorsan poika).

    Tuossa se ennen Jaakon päivää
    Käki lensi honkaan :,:
    Kukahan se tämän kylän tyttäristä
    Minusta huoliva onkaan!

    Aisa se katkesi ajellessa
    Marrasvaaran taloon :,:
    Tuonne se minäkin saunan laitan
    Suomeni siniseen saloon!

    Kuu on kirkas ja kimmeltääpi
    Valkopilvien takaa :,:
    Vielä se tämäkin siivo poika
    Kultansa rinnalla makaa!

Lapsuudelleen laulava.

(Sävel kansanlaulusta: Ah voi kuinka kauheasti suru.)

    Milloin, milloin levon löytää minun synkkä sydämmein,
    Milloin surunsäveleistä lakkaa minun kantelein?

    Saanko koskaan immen syliin pääni surren kallistaa —
    Saanko koskaan suoraan hälle sieluni mun paljastaa?

    Voi se lapsuuteni aika kotilahden rannalla, —
    Taloja kun rakensimme Annin kanssa sannalla!

    Kaunis piti talon olla — kauniimpi kuin kuninkaan,
    Rikkahampi aartehista kuin on linnat ruhtinaan.

    Voi kuin armas näin ol' olla kahden rantamalla vaan,
    Kun nuo järven aallot lauloi illan tuutulauluaan!

    Kuinka taivas pehmoisissa piivilöissä karkeloi,
    Kuinka hento ilman henki rannan kaislikossa soi!

    Vielä muistan kuinka siellä vaatteet yhteen heitettiin,
Aallon syliin ilakoiden povet pienet peitettiin.

    Kuinka silloin Annin silmät loisti lailla tähtien,
    Kun hän hajahapsin siinä istui hiekall' leikkien!

    Niin, se oli onnen aika, aika auvon autuain,
    Aika liedon lapsuuden ja puhtahinten unelmain —

    Vaan o poissa nyt ne päivät, enkä niitä enää saa,
    Pienen Annin ryösti myöskin aikaa sitten kirkkomaa!

Itkevälle kalliolle.

    Kallio uljas! Miksikä itket?
    Miksikä kyynelet rinnoillas' ain?
    Suuri kun oot sä — ja aarteita kätket,
    Niin miksi raukkana itketkin vain?

    Itkenetköön sinä muotosi vuoksi —
    Autio, paljas ja kalju kun oot,
    Taikka sun kyyneles siksikö juoksi
    Kun sinä mykkä ja kieletön oot?

    Vaiko sä itkenet maailman tähden,
    Sullen mi häijy ja ankara on —
    Maailman, jolla sun kätköihis nähden
    Mieli on kannas ja tunteheton!

    Miksikä itkenet, en minä tiedä!
    Tokko sä itse ees tietänet sen? —
    Useinhan minutkin itkuun on viedä,
    Vaikka sen syytä voi tietää ma en!

(1895).

Meri-idylli.

    Ui aatelkaahan te veljyet merta!
    Merta te aatelkaattehan vaan:
    Kun siellä me hengessä mahtavan aavan
    Aaltojen leikkejä katsellaan!

    Kun vihreenä syöksyvi vihainen laine
    Ja louhikon kylkehen murskautuu,
    Ja vaahtoa ilmahan räiskyy ja roiskuu
    Ja paateron pinnalle paiskautuu!

    Niin aatelkaapa te veljyet tuota:
    Niin — merta te aatelkaattehan vaan!
    Ja siellä me istumme kallion alla
    Ja — Vellamon neitoja kaulaillaan!

    Ja vielä te veljyet aatelkaatte,
    Kuinka me purressa seilaellaan:
    Pullevin purjein… ja Ahtolan immet…
    Ja kantelon kieliä soitellaan!

(Helsingissä 12/4 1896, Ahvenanmaalle aikoessa).

KUVAILEVAISIA

Kaupunkiin lähtö.

(Kuvaus ylimaasta).

    »Oi kuule kulta-Anni,
    Tuo joutuin konttini!
    Ja sinä pikku Matti,
    Käy juokse tuoppini!»

    »Ja hyvästi nyt vaari,
    Ja väki kaikki, muu!
    Eläkää tervehinä,
    Jos vaikk'en jälleen tuu!»

    »Ja hyvästi myös pirtti,
    Sa reikä-ruutuinen! —
    Kai kaupungista uudet
    Ma ehjät ostanen!»

    Näin haasti Harjun-Antti
    Hän nosti sauvontaan,
    Ja verkallensa venhe
    Ulkousi rannastaan.

    Ja lähti tervavenhe
    Nyt vettä liukumaan,
    Ja Anni keulass' soutaa,
    Mut Antti huopaa vaan…

    On hiljaa kaikkialla,
    Niin tyyntä, tyyntä on,
    Ja airot vainen pienen
    Ne luovat aallokon…

    Ei kuulu kuikan ääntä,
    Ei tiiran tirrantaa,
    Vain pieni rantaraukka
    Kivellään kaikertaa.

    »Oi kuinka kumma ilta!»
    Tuo Anni huudahtaa —
    »Kas taivaan sinisilta
    Kuin järveen kuvastaa!»

    »On niin, on niin, niin kyllä…»
    Myös Antti hymähtää.
    Ja käsi toinen huopaa,
    Ja toinen viilettää.

    Ja salmen kautta hiljaa
    Se pursi puikkeloi,
    Vaan kaukaa korven takaa
    Käkösen kukku soi…

    Näin tervavenhe vierii —
    On Oulu matkan pää —
    Ja Anni soutaa, soutaa,
    Mut Antti viilettää.

Koskella.

(Kuvaus tervavenheellä-laskusta).

    Jo nieli venhon vinha vuo,
    Jo soljui puinen pursi,
    Ja kuohu-aallot hurjat nuo
    Sen keula alleen mursi!

    Ja ympärillä pauhas, soi,
    Ja pärskyi, räiskyi, roiskui,
    Ja venhe ruski, viehkuroi.
    Ja aallon vaahto loiskui!

    Mut vantterana laskumies
    Se seisoi paikallansa,
    Ja louhet väistätellä ties
    Hän kaikki melallansa.

    Ja venhe syöksi allepäin, —
    Jäi taakse kosken pauhu,
    Ja katsannosta kunkin näin
    Nyt poistui pyhä kauhu…

    Näin pursi painui hiljalleen
    Sen virran vaaluvoita,
    Ja kivet kirhoi ivoineen,
    Ja kuulti limakoita…

Vastatuulessa Oulunjärvellä.

    Pyinä vinkuu vihtavaulut,
    Laanneet ovat lempilaulut —
    Poijat, poijat, soutakaa!
    Nyt on työ jo ankaraa.

    Repäistä nyt kyllä saatte —
    Kov' on tuuli, soutakaatte!
    Tervatytöt soutakaa!
    Ponnistella koettakaa!

    Anna aallon ärjähellä,
    Anna venhon värjähellä,
    Anna tuulen vinkua,
    Räpehien sinkun!

    Souti ennen Pohjan poijat,
    Souti niinkuin hiiden noijat,
    Siispä poijat soutakaa!
    Airot syvään painakaa!

    Syntymästä hautaan saakka
    Raskas onpi elon taakka, —
    Soutakaa te poijat vaan!
    Pankoon taivas tuuliaan!

    Vaan ei auta huokaukset,
    Eikä vaivan valitukset —
    Tytöt, tytöt soutakaa!
    Väsyä ei kukaan saa!

Tervatytön laulu.

    Katso näitä käsiä ja katso tätä pintaa!
    Kyllä tällä tytöllä on hevon lailla rintaa!

    Täll' on kädet kipakat kuin Kiehimäen kosket,
    Punasemmat puolukkata ovat nämä posket.

    Sievän tytön, soman tytön tästä olet saava,
    Sitten kun on soudettuna tämä sitkas aava.

    Älä luule tervapoika että sua lemmin,
    Vaikka mulla posket kyllä paistaa tulisemmin.

    Pysy, pysy ulompana, — kaikki tässä sepää —
    Yksinänsä tämä tyttö teljollansa lepää.

    Katso miten tämä tyttö soutelee ja laulaa,
    Katseleepi rannikoita, joita aallot kaulaa!

    Kuule kuinka ihanaa on tämän tytön laulu,
    — Laita sinä tervapoika uusi melan vaulu!

    Kutti kutti, poika rukka, etpä jaksa soutaa,
    Tytön täytyy avustaa ja kyllä tyttö joutaa. —

    Rinnatuksin tämä tyttö kullan kanssa jaksaa, —
    Airot vettä välkyttää ja vihtavaulut raksaa.

    Souda souda, häijy kulta, souda rivakammin,
    Jotta juoksis tervapursi paljon kivakammin.

    Anna sinä tämän tytön iloita ja laulaa,
    Äläkä sä lähentele tämän tytön kaulaa. —

    Vuotahan sa Vaaran Risto! kunhan pääsen Ouluun,
    Uuden kullan otankin ja viivyn ensi jouluun.

    Tämä tyttö kyllä tiesi haastatella heilaa —
    Oulunjärven aallokoissa kultilleen se seilaa.

Myötätuulessa Oulunjärvellä.

    Purje päälle nostakaa! — ja pankaa jalka suoraan!
    Minä itse viiletän ja tartun purjenuoraan.

    Anna Annin teljollansa levähtää ja maata!
    Tämä tuuli ei nyt taida hetikohta laata.

    Tämä tuuli veteleepi Vaalan virran niskaan,
    Käyhän Risto melahan, niin minä vettä viskaan!

    Levätkätte lempijoukko, levätä nyt joutaa,
    Rikeneen se riipasee, kun tuuli purtta soutaa.

    Kelpaa pojan kellitellä, kun on myötätuuli,
    Vastassansa tutun tytön hymyilevä huuli!

Kerjäläispojan laulu.

    Minä olen mieron lapsi,
    Mailman hylky, heitto.
    Ruokani on ruumenleipä
    Sekä koiran keitto.

    Talosta mä taloon kuljen,
    Kukaan ei mua tunne —
    Sama mulle, minne kuljen
    — Kunhan jonnekunne!

    Milloin kuolen, onnen heitto,
    Senpä Herra tiesi,
    Kinos mullen onpi — peitto,
    Tähdet — kotiliesi.

Rannalta löytynyt airo.

    Kerran syksyn myrsky-yönä
    Seisoin järven rannalla,
    Katselin kuinka hurjat aallot
    Huppelehtivat sannalla.

    Mieleni kävi niin mustaksi mulla,
    Ja silmäni harreili huolissaan:
    »Onkohan tuolla, onkohan tuolla
    Ketä nyt kulussa purressaan?»

    Myrsky se laineita myllerti vainen,
    Ja tuuli se kuusissa kolkosti soi,
    Ja kaamea yö minun korviini tuolta
    Ikäänkuin ääniä hirveitä toi…

    Aamulla sitten kun vaalasti päivä
    Ja rantahan astelin katselemaan:
    Airon ma löysin — ja palasen purtta —
    Ja aallot ne airoa liekutti vaan.

(Suomussalmella syksyllä 1896).

LEMMENLAULUJA

Nuorra.

(Sävel piiritanssilaulusta: Tuopa tyttö nätti on…)

    Miks'ei saisi rakastaa, kun nuori onpi vallan?
    Eikä posken punaa ole viima vienyt hallan!

    Kuolettaakko, sammuttaakko tunnon tulta koittais?
    Haa, se olis' haikeaa ja vähän sillä voittais!

    Nuorra tahdon lempiä ja nuorra armastella, —
    Vanhana ma vasta tahdon tuota ajatella!

(1894).

Tellervo-lauluja.

1.

    Kuutamalla, lumoovalla,
    Kera Tellervon jos sais
    Liepehellä lehdon olla
    Öisen tuulen puhaltaiss'! —
    Elokuussa, hempeässä
    Kuiskehiaan kuunnella,
    Pohjan sinitaivaan alla
    Omanansa suudella!

(1894).

2.

    Ennen aina metsissäni,
    Lauloin puille puhellen,
    Muusta lemmestä kuin tästä
    Silloin tuskin tietäen.

    Nyt on toisin: korven hongat
    Ei mua enää laulata —
    Vasta sitten laulu luistais'
    Kun sais kultaa kaulata!

(1894).

3.

Voi impeäin!

    Voi impeäin! Hän hymyilee,
    Ja kylmä silti on —
    Ja tunteitansa laulelee,
    Ja silt' on tunteeton!

    Voi impeäin! Hän haaveksii,
    Ja silti vakaa on —
    Ja onnestansa uneksii,
    Ja silt' on onneton!

    Voi impeäin! Hän rakastaa —
    Sen silti salaa vaan,
    Ja lemmenjuomaa halajaa,
    Mut kärsii janoaan…

(1894).

4.

Älä teeskele!

    Voi impeni, kai jo sa ymmärrät
    Mikä onneni ongelma on?
    Ja sä sieluni kaihon jo kai käsität?
    Miks teeskelet »tunteheton»?

    Sinä tiedät — sen vannon, — silmistä sun
    Niin paljonhan arvata voi! —
    Sinä vain, sinä vain olet armaani mun,
    Jonka sallimus minulle soi.

    Niin, impeni, koska sä ymmärrät
    Mikä mietteeni onnesta on,
    Sekä sieluni kaihot jo kaikk' käsität:
    Älä teeskele »tunteheton»!

(1895).

5.

    Ruusu se kuihtuvi kastelematta —
    Impynen poikansa suutelematta!

    Siksi se poika on ilkeä noita, £
    Joka ei tyttöä suudella koita!

(1894).

6.

    Uinu mun armaani, uinu!
    Yökin jo tullunna on,
    Taisto on päättynyt päivän,
    Ihmisen tuo levoton
    Metsäkin huokaa: uinu!
    Impeni, käy lepohon!

    Taivahan enkeli vieno
    Sielusi suojelkohon,
    Yön hämäriin älä katso:
    Peikkoja täysi se on!
    Vasta kun nousevi rusko —
    Silmäsi auvetkohon!

(1894).

7.

    Niin surullisna, vakaana oot impi!
    Miks hymy leikikkään ei huulillas?
    Ja katsekkin noin outo, kumma,
    Ja murheenmerkit poskillais?…

    Mintähden kaikki tuo? — Oi lausuhan!
    Jos lausut: vuoksein mun, — ma riemastun
    Ja hymysuin sun tempaan syliin —
    Ja kuolkoot silloin surut sun!

8.

En paljon pyydä.

    Sun sielukas silmäsi, impeni, oi,
    Mun mielestäin, luuletko, haipua voi!
    Ja vaaleat kutris — ja huulesi nuo —
    Ne iäti muotosi muistohon tuo!

    Ja vaikka sä hylkien kaihtelet mun —
    Ma ainian sittenkin aattelen sua:
    Ma suutelen sua kuni aamua yö
    Hellivi, hetki kun huomenen lyö.

    En paljoa pyydä — syäntäsi vaan!
    Sen vainen kun valtaani, neito! ma saan,
    Niin taltuvi tuska ja kaihoni tuo,
    Ja toivokin siipensä lentohon luo…

(1894).

9.

    Levollen käy aurinko:
    Liekkö hänkin mennyt jo?
    Vaiko istuu ikkunassa,
    Haavehessa ihanassa?

    Sammuu rusko, nyt on yö:
    Kuinkahan sen sydän lyö?
    Lepääköön hän rauhallissa
    Vaiko lemmen unelmissa?

    Päivä nousee: aamu on!
    Armas myöskin nouskohon!
    Häivy, häivy — haihdu, haihdu!
    Haave tosielohon vaihdu!

10.

Tyhjä mailma.

    Kun armas lähti pois
    Oli niinkuin enää vois
    Ei muita impysiä nähdäkkään.

    Kun armas lähti pois —
    Niin tuntui kuni ois
    Tää mailma tyhjäks' saanut tykkänään

11.

    Ja nyt hän on poissa, niin poissapa vaan —
    On päivä jo mennynnä siitä…
    Ja en minä saanut ees suukkoakaan,
    Vaikk' aina ma haaveilin niitä!

12.

Mun on ikävä.

    Mun on ikävä, tyttö kulta!
    Mailma mulle on suruinen,
    Kukkia, jotka mä sitten sain sulta,
    Tuskamielin vain katselen.

    Mun on ikävä, neito annas!
    Itkuhun mieleni rauveta on…
    Mut mitä auttaisi kyynele karmas?
    Itkuni myös olis lohtumaton!

13.

    Oipa jos kohtalo konsaan ei oisi
    Silmäini eteen tuonutkaan sua!
    Niin ei mun kantelo surren näin soisi —
    Etkä myös konsaan sä muistaisi mua!

14.

    Ja minäkin lähden täältä pois,
    Ja tokkohan koskaan palaan — —
    Kentiespä maailma tappaa vois,
    Mitä nyt minä sielussa salaan!

15.

Sinne jäit —!

    Sinne jäit, mun impyeni,
    Sinne kauvas Pohjolaan
    Minä maailmalle läksin
    Elon merta laskemaan.
    Sinne jäit —!

    Sinne jäit, mun tyttöseni,
    Sinne luontoon puhtoiseen —
    Minä maailmalla täällä
    Nään vaan luonnon vuoksiveen.
    Sinne jäit —!

    Sinne jäit, mun lemmittyni,
    Sinne maitten, vetten taa —
    Mulle maailmalla täällä
    Aina muistos kangastaa.
    Sinne jäit —!

(15/9 1895).

Entinen laulu.

    Älli pieni, Allisein,
    Kultalintu, käpysein,
    Istu minun polvellain,
    Minä soitan kanneltain!

    Alli pieni, Allisein,
    Raitis on mun sydämmein,
    Viatoin on kumpikin:
    Allisein ja — minäkin.

Kaihtimien leijuessa.

1.

    Illan hellä, vilvas henki
    Kaihtimia leijuttaa,
    Pienen kanteloni ääni
    Kaupungille kaikkoaa…

    Kuulen kuinka vastapäätä
    Ikkuna myös avataan,
    Ja kun sinne silmän nostan
    Aili on se tosiaan!

    Aili on se, Aili on se!
    Joka sieltä kuuntelee;
    Kevätillan vieno tuuli
    Hiuksiansa hivelee…

    Voi kuin oon ma onnellinen
    Että Aili kuulee sen,
    Jota kauvan niin mä kaihoin
    Äänen minun kantelen!

    Nyt hän kuulee, nyt hän kuule
    Kuinka soipi sävel sen!
    Piiloss' olevansa luulee —
    Katvehessa kaihtimen!

    Soios soitto neidolleni,
    Immelleni ikkunaan,
    Viesti vieös, kuinka täällä
    Syttyi liekki leimumaan!

    Viesti vieös, kuinka täällä
    Ihaillaan ja itketään,
    Kuinka täällä, uhkuu, hehkuu
    Sammuu, syttyy yhtenään!

    Voi kuin oon nyt onnellinen
    Että Aili kuullut on
    Jota kauvan niin ma kaihoin:
    Äänen minun kantelon!

(Eräässä pikkukaupungissa, 1896).

2.

    Åili, Aili, sä kaunis keiju,
    Miks et sä luokseni uskalla?
    Sa etkö tietäne, pikku leiju,
    Kuin vuotan, varron sua tuskalla!

    Aili, Aili, sä Luojan kukka,
    Etkö huolikkaan minusta?
    Ja minä huima ja minä rukka —
    Kun yötkin unta nään sinusta!

3.

    Kannel mulla on,
       Muuta mull' ei oo,
    Kannel rauhaton,
    Kannel onneton.

    Neito kulta, oi!
    Kuule sävel vain; —
    Kuinka se nyt soi,
    Soi ja vaikeroi!

    Kannel mulla on,
       Muuta mull' ei oo,
    Etkö kanneltain
    Huoli armahain?

Kansanlaulu.

    Kuutamahan kulkemahan aijon nyt mä mennä,
    Aate, aate ailehtiva kullan luo nyt lennä!

    Kuutamalla kullan ääni hopeaisna helkkää,
    Kuuset kullan vipaloissa kimmeltää ja välkkää!

    Kuutamalla nuoren poijan ääni kauvas kaikaa,
    Kaiku vuorten onkaloista rimajaa ja raikaa.

    Tule kulta kunnahalle, pane käsi kaulaan,
    Jouduit kyllä, jouduit kyllä, tämän pojan paulaan!

    Katso taivon tähtiä ja katso tuota kuuta!
    Laula mulle lempesi ja anna mulle suuta!

    Kuule taivon tähtitarha, kuule tätä valaa:
    Ikuisesti tämä liekki leimuaa ja palaa!

    Eikä sammu, eikä sammu — ennen sammui tähti,
    Kuin tää poika, kuin tää poika kullan luota lähti!

Nuorten mieli.

    Valkoperho hämärissä
    Kesä-yönä kiitelee —
    Nuorten mieli, sanos missä
    Silloin lentää, liitelee?

    Ai, se lentää neitosissa,
    Impysissä ilkamoi,
    Kassapäissä kaunosissa
    Unelmoiden ailakoi!

(Ihanana kesäyönä 1895).

Sinä olet paras!

       Sinä olet paras,
       Sinä olet paras,
       Sinä vain mua ymmärrät!

    Ja vaikka maailma nurin menköön,
    Ja taivas kahtia haletkoon —
    Minä hengessä sua hemmin,
    Minä hengessä omas oon!

       Sinä olet paras,
       Sinä olet paras,
       Sinä vain mua ymmärrät!

(1897).

Haave.

»Nähdä Neapoli ja…»

1.

    Jos nähdä Naapolia sais
    Laineilla hukkuvilla!
    Ja tumma tyttö uinajais
    Haaveillen parmahilla!

    Niin mandoliini siellä sois,
    Ja kuutar kuunteleisi…
    Ja häipyiss' soiton äänten pois
    Gondooli keinuileisi!

    Kun tuuli sitten uinahtais:
    Meit' tähdet tuudittaisi —
    Ja silmä silmän kohtajais
    Ja sielu sielun saisi!

2.

    Vaan jos sais nähdä Naapolin
    Sen laago-lainehilta,
    Kun valkopulmu puhtahin
    Kuiskaisi soutimilta:

    Niin kuinka siellä soinnahtais
    Tää kaunis suomenkieli!
    Ja kuinka kannel kajahtais
    Ja heltyis hellä mieli!

    Oi, silloin loistoss' ihalan
    Etelän taivon — tuolla:
    Sylissä tyttö Pohjolan
    Ois haluni mun kuolla!

V.

KEVEÄMPÄÄ JA RASKAAMPAA

Markkinahoijakka.

    Mun mielestäin tämä maailma on
    Kuin markkinahoijakka vaan:
    Jossa kaikkien täytymys pyöriä on
    Menis kuinkakin joutuisaan!

    Ja se hoijakka pyörivi, pyörivi vaan,
    Ikipäivinä seisahda ei,
    Mikä istuvi pystynä leijonallaan,
    Mikä aasilla huutaen: »hei!»

    Mut se, joka vauhtia liiaksuu
    Ja ei huimausta kestää voi,
    Hän kesken kyytiä pois hypätköön! —
    Ja hoijakan kello se soi.

Ne ihanat illat, ne kuutamo-yöt.

    Ulin aikaa jo päättänyt etten ma enää
    Kynähän tartu ja lauluja tee,
    Koska ei kenkään mun laulustain vartu,
    Ja koska ei konsaan ne mieliksi mee.

    Mut päätös ol' löyhä: kun tulivat taasen
    Ne ihanat illat ja kuutamo-yöt —
    Niin rikki jo remahti päätöksen sillat
    Ja kynähän tartuin — ja tässä ne työt!

Renkinä olleen laulu.

    Anna ja Helka on piikoina talossa.
    Talo on kaukana synkässä salossa.

    Anna on jykevä ja kookas kuin raita,
    Helka on hento ja soleva ja kaita.

    Annalla tukka se riepuna riehui,
    Helkalla hivukset ne vapahina liehui.

    Annalla posket ne pinopuina paistoi,
    Miekkoinen Helkan ken huulia maistoi!

    Anna se tiuskaten hurjasti huutaa,
    Helkapa laulaen heilutti luutaa.

    Monesti mä tappelin ison Annan kanssa,
    Helka se mua oli ain varullansa.

    Voi miksi pitikin mun Helkani heittää,
    Ikävääni vaikea onpi nyt peittää!

(1896).

Muistelma.

    Ensi kerran hänet näin,
    Luona koulun kelkka-mäen:
    Päässä oli punalakki,
    Yllä sinitumma takki.

    »Pyydä häntä kelkkaan vaan
    Hän on hauska tosiaan!»

    Minä menin, kumartelin
    Pyysin mäkeen, ujostelin…

    Ensi lasku kävi näin:
    Kelkka kaatui nurinpäin —
    Tyttö lensi hangen päälle,
    Minä vierin radan jäälle…

    Anteeksiko pyysin? — En!
    Seisoin kelkkaa katsellen —
    Tuumin tuota: »katsos vainen
    Kuinka kaatui peijakainen!» —

    Useasti kuiten me
    Yksin tuumin laskimme,
    Mallaks' opin hänet sitten
    Parvest' toisten impysitten.

    Puhumista olla tais
    Hälle, häntä laskettaiss' —
    Oli tämä: »kaunis ilma…
    Hyvin hyvä, kaunis ilma!»

    Malla myönsi ihan sen,
    Lausui saman totuuden:
    »Nyt on hyvin kaunis ilma!»
    Lisäs: »— eilen oli kylmä!…»

    Tämä oli »hakkaus»: —
    Koulupojan rakkaus,
    Muuta haastaa voinut emme,
    Vaikka sykki sydämmemme.

    Mutta kuiten muistossain
    Tämä aika hausk' on ain —
    Oi jos vieläi kuutamassa
    Mallan kanss' ois laskemassa!

(18/2 1897).

Leila.

    Semmoinen tyttö on näänmä se Leila
    Että on kaikkien poikien heila,
    Kuka vain tahtoo: suukonkin saa,
    Niin että soipi ja paukahtaa!

    Sanoppas Leilalle itselle tätä,
    Heti on hennolla huoli ja hätä:
    Itkuhun punaisna pulpahtaa
    Ja rukoillen lausuu: »voi unhoittakaa!»

    Kyllä sun ymmärrän, lempeä Leila,
    Miksi noin oot sinä kaikkien heila:
    — Sä oot liiaksi hellä ja hyvä…
    Ja siks' ei lempesi olla voi syvä!

Lampaita ajamassa.

    Junnu ja Janne ja Jaska renki,
    Lisäksi suutari Mustonenki
    (Joka oli talossa suutarin työssä
    Ja valmisti saappaat päivässä ja yössä) —
    Juoksivat, juoksivat lampaita ajaan
    Häätivät lampahat metsikön rajaan.
    Junnulla käess' oli torrakko suuri,
    Jannella kuivunut katajan juuri;
    Suutari kerkesi naskalins' ottaa,
    Siunasi juostessa naapurin Lottaa,
    Huu! huusi Junnu ja haa! huusi Janne
    Ja jaa! sano Jaska, jonk' käess' oli vanne,
    Mut suutari Mustonen huusi: hih hei!
    Ja Lotankin väkisin kynivästä vei.
    Ja kun oli tullehet takaisin sieltä,
    Niin kelpasi kuunnella suutarin kieltä,
    Hän sano': »hjaa, hojaa ja jaa —
    On ihmisen elämä kirjavaa!»

(1896).

Sointuja rakastavan runo.

    Mikä on rakkaus?
    Ja mikä on hakkaus?
    Ja mikä on leimuvan lempemme lakkaus?

    Rakkaus on kuin — tulikuuma rauta!
    Hakkaus taas kuin — hyppylauta!
    Ja lakkaus, vihdoin, kuin — harmaja hauta!

    Meitä, oi taivas, siis lempimäst' auta —
    Rakastaja on kuni nuoleva nauta!

No saapa nähdä ja saapa kuulla!

    Hän on niin nuori, hän on niin hieno,
    Hän on niin viisas ja etevä;
    Ja ideaalinsa — on niin vieno:
    Se lentää taivasta ylemmä!

    Niin paljon suurta, niin paljon uutta
    Ne luulee nuoressa piilevän:
    Se mies se maailman vielä muuttaa
    Ja kummaa aikaan on saava hän!

    No saapa nähdä ja saapa kuulla,
    Mi miehest' tullevi tosiaan!
    Ei mielestäin ole tarvis luulla
    Ett' tietä raivais hän — rahoillaan.

Lessing'iin vetooja.

    Se varmaan totta on
    Ma ett' oon hölmö mies,
    Ja myöskin tuhma mies,
    — Miks'ei? — no olkohon!

    Vaan kun sa lausut niin
    Sen vasten naamaa mun —
    Ma suutun sinuhun.
    Ja noihin moitoksiin!

    Se näät on tässä tuo
    Kuin lausuu Lessing sen,
    Siis hältä lainaten,
    Ma pyydän — silmäs luo:

    »Sobald der Mensch sich kennt,
    Sieht er, er sei ein Narr,
    Und gleichwohl zürnt der Narr,
    Wenn man ihn also nennt.

    Sobald der Mensch sich kennt,
    Sieht er, er sei nicht klug;
    Doch ist's ihm lieb genug,
    Wenn man ihn weise nennt.»

Hänen vakaumuksensa.

    »Runottareni on kuollut!» lausuin hälle —
    Nuorelle runoilija-ystävälle:
    »Intoni on mennyt, se oli kai heikko —
    Paras mun laata siis lienevi, veikko?»

    Runoilija ääneti mua tarkastaapi,
    Ja katseellansa mua mittajaapi:
    Viimein virkkavi: »mikä sun on tullu'? —
    Nythän sä olet jo täysi hullu!…»

    »Sanot: runous mukamas valhetta on!
    Jos niin on, niin verraton valhe se on!
    Mut totuutta jos toki runous lie,
    Niin taivasta lähelle meidät se vie!»

(1896)

Lentävä lehti — vyöryvä vuori.

    Kaks' syntyi mulle luontoa,
    Kaks' annettihin voimaa;
    Mutta riidellen ne vainen
    Toinen toistaan soimaa:

    Keveämpi toinen kuin lentävä lehti,
    Tuuli jot' taivaalla kiidättelee —
    Raskaampi toinen kuin vyöryvä vuori,
    Kuljuissa hornan mi ryskähtelee.

Kahtalainen tuuli.

    Syksyn tuuli riipii kukat,
    Puita myrsky raatelee,
    Puita myrsky ihmisrukat
    Tunteen tuuli kaatelee.

Yhtä ja samaa!

    »Samaa, yhtä samaa ne runot sisältää!»
    Niin sanot. Varsin totta kai onkin kyllä tää
    Näät samaa, yhtä samaa se onhan elontie
    — Siis surun, riemun tuntoon vain runous vie!

Kumoonpurjehtivia.

    Elämän meri on suunnaton suuri,
    Tuulinen rannaton aava —
    Kuka on elämän merellä voiton
    Myrskyjen voimista saava?

    Monella laiva on lastissa liian,
    Ja aaltojen käydessä vaipuu,
    Kun uponnut on se, niin jäljelle jää
    Vain muisto sen laivan — ja kaipuu.

    Monella laiva o tyhjäkin vallan,
    Vaan mastossa purje on suuri —
    Ja puuska kun tulee: se kumohon saa,
    Ja suistuu kuin huipukas muuri.

    Monella kyllä on laatuisa lasti
    Ja laivassa loistava kuori,
    Vaan laidatpa sisästä silkkua on
    Ja laho ja kehno on ruori.

    Sellainen laiva kun karihin lyöpi:
    Se pielensä pirstaksi lentää —
    Ja jospa se kuiten irtikin sais,
    — Se vuotaen aalloilla entää.

    Ja kellä on laivansa kunnossa aivan
    Ja reilassa touvit ja ruori,
    Vaan ohjaaja liiaksi vauhtia tahtoo
    Kun onpi niin reima ja nuori.

(1896).

Mitä se ihmistä auttaisi!

    Voi, voi sitä ihmistä kuitenkin,
    Joka mainetta halaa ja onkii!
    Niin että hän kirjoihin uppoutuu,
    Ja paperin pölyjä tonkii!

    Kuin viisas se viimein miehestä noin
    Perin pengaten tullakkin mahtaa —
    Niin onni sen rinnassa ruhjautuu,
    Joka päätänsä alati ahtaa.

    Sillä mitä se ihmistä auttaisi,
    Jos kaiken hän maailman voittais?
    Ja sielulle siitä vain vaurio sais,
    Sekä ikuinen turmio koittais!

Mitä mä tuosta!

    Mitä mä tuosta, jos lapsuus jo haihtuu,
    Herkeehän hellekkin herttainen, pois,
    Tummuuhan taivo, kun illaksi vaihtuu,
    Mustuu kuin päivyttä koskaan ei tois!

    Mitä mä tuosta, jos toivehet raukee, —
    Hajoohan muuri, ja murtuuhan jää…
    Ja vahvatkin valjaat ne aukee ja laukee
    Ja pettää se jolloinkin viisaankin pää!

    Mitä mä tuosta, jos kohta jo kuolen,
    Vaiva vain vaihtuu ja muuttuvi yö —
    (Tuskinpa tuonela suuremman huolen
    Tuopi kuin täällä on puuha ja työ).

(1894 & 97).

Rantasipi.

    Laula, laula rantaraukka,
    Rantaraukka, kielikeito,
    Kaiskun niemen kainaloss
    Auhdon rannikon kivellä!

    Sinä pieni rantaraukka,
    Kaiskun niemyen kivellä!
    Sinut synnytti emosi
    Aavan rannikon rajalle.

    Eikä peljännyt emosi
    Sinun luotansa lähöstä,
    Sua siellä suosittaissa
    Hellän hietikon sylissä.

    Kunnes läksit sä kululle,
    Lensit suurelle selälle,
    Josta kokko sun kopasi,
    Sua siipehen sipasi —.

    Mikset kääntynyt kotihin?
    Haavan sait — ja et palannut!

    Oman rantas sä omistit,
    Tuvan tummaisen tekasit
    Tummaiselle rantaselle,
    Nolon niemyen nenähän.

    Siinä istut nyt kivellä,
    Rannanraukuja ikävä,
    Eessä vellova vetonen,
    Päällä taivahut tasainen!

    Siinä istut ja siherrät,
    Kaihomielellä kajerrat,
    Avaruutta aatkeloiden,
    Siniselkiä surien.

    Laula, laula rantaraukka,
    Rantaraukka, kielikeito,
    Kaiskun niemen kainalossa,
    Auhdon rannikon kivellä!

    Laaja sun on laulumanner,
    Taaja sun on soittotanner,
    Lentopaikkasi leveä!

    Lentopaikkasi leveä,
    Laululehtosi lavea —
    Se on tämä maailmamme:
    Maa — ja taivas — ja jumala.

    Kaisku niemesi kapuinen —
    Se on tämä Suomenmanner,
    Pohjan aaltojen povella.

    Niinpä laula rantaraukka,
    Rantaraukka, kielikeito,
    Kaiskun niemen kainalossa,
    Auhdon rannikon kivellä!

Huuhkaja.

    Huuda, huuda huuhkalintu,
    Hornan haikea havukka,
    Syksyn öisessä sylissä.
    Hiiden hinkalon hämyssä!

    Hurja on sun huuhuntasi
    Korven kylmässä komossa,
    Kajahuntasi kamala
    Synkän onkalon orossa:

    »Kaijotkatte te kajavat,
    Haukat hentoiset haleat,
    Pienet pääskyt ja tiaset,
    Peipot, sirkut ja sisavat! —
    Minun huiman huuhuntaani
    Minun kynteni kähyjä!

    Mun on mieleni matala,
    Musta, raskas ja katala,
    Mun on silmäni sytevä
    Syövereitäkin syvempi

    Vaan mun huutoni himeä,
    Se on kaikista kamalin!»

    Huuda, huuda huuhkalintu,
    Hornan haikea havukka,
    Syksyn öisessä sylissä,
    Hiiden hinkalon hämyssä!

Jörgensehin »Elämänvalheen ja Elämäntotuuden» luettuani.

    Tuo Golgatan tiekö ja risti sen tuo
    On tiesi nyt sun koruton?
    Ja tuhlaripoikako isänsä luo
    Myös sinussakin vaeltanut on?

    Sinä Salomon laillahan saarnoat nyt:
    »On viisaus turhuutta vaan!
    Ja se ihminen kauvas on eksynyt,
    Joka luottavi maailmaan.»

    En tiedä… en oo minä kääntynyt mies,
    Olen hetkien uskoja vaan, —
    Oi jospa ma myös sinun löytäisin ties
    Sekä oppisin — altistumaan!

Kuolevaa kaikua.

    Mun lauluni soi kuni kuoleva kaiku
    Helmasta yön sekä nukkuvan maan —
    Kun koipelien kolkkoon on eksynyt paimen,
    Ja turhaan huuhuvi lampainaan.

    Minä malkio oon tämä eksynyt paimen
    Keskessä korven ja hunnussa yön;
    Oli toimeni suojata kaunonen karja,
    Oli kaita se turmilta kunniatyön!

    Minä mieletön uinahdin kukkien helmaan,
    Minä lankesin loveen — ja ilmoilta pois,
    Minun untani huumasi hellivä huoku —
    Oli niinkuin enkeli kuiskinut ois…

    Kuin kauvan ma uinuin — en sitä muista,
    Mut herätessäin oli talmainen yö,
    Ja huuhkajan huuto soi kaukoa puista,
    Ja synkk' oli taivahan tähdetön vyö.

    Ja silloin mun sielustain singahti huuto,
    Kuin pistetyn teuraan se pulpahti vaan:
    »Oi minnekkä sai se mun kaunonen karjain,
    Jota pantuna ma olin paimentamaan?»

    Mun ääneni katkes, mun huutoni hukkui
    — Oi en sitä koskaan mä takaisin saa!
    Yhä tummemmaks' oli käynynnä yöhyt,
    Ja usvassa sankassa sauhusi maa.

    Soi lauluni mun kuni kuoleva kaiku
    Helmasta elämän rotkon ja yön,
    Ja haipuu kuin onkalon riutuva raiku
    Ja unhohon tuomittu onpi mun työn!

(Helsingissä, helmikuulla 1897).

Areenalle heitetty.

(Lopputunnelma).

    Voi houkkaa, mi annoin lauluni nää
    Nyt kaikkien katseltavaksi!
    Oman itseni näinhän mä heitettää
    Soin maailman tallattavaksi!

    Ja mitä se minua auttanut lie
    Että noin minä sieluni raastin!
    Jos kolkko on yö, jos synkkä on tie —
    Niin mitä mä muille sit' haastin?…

    Voi houkkaa, kun annoin lauluni nää
    Pahan maailman parjattavaksi! —
    Oman itseni näinhän mä heitettää
    Soin leijonan murskattavaksi!

(Viimeistä korrehtuuria lukiessa).