The Project Gutenberg eBook of Suuri illusioni, by Mika Waltari

Leveän, pimeän rappukäytävän tuoksu löi meitä vastaan. Se oli kaupungin tuoksu, — kylmää, huuhdeltua kiveä, tomua, ummehtunutta ilmaa ja jotakin muuta, jota ei osaa selittää, johon tottuu aivan heti, niin ettei sitä huomaakaan, mutta maalta tullessa on sillä aina oma erikoinen voimansa.

Olin tullut kaupunkiin elokuun alkupäivinä, koska maalla oli liian kuuma ja koska oli olevinaan joitakin asioita, jotka kykenivät olemaan tekosyynä. Tosiasiassa ikävöin kaupunkia, asfaltin, metallitomun ja bentsiinin tuoksua, — sitä hermostunutta kaipausta, joka pimenevinä iltoina kiertää hiljaisia katuja.

Olin kierrellyt Länsirantaa pitkin, katsellut laivoja, tuntenut mätien kalojen lemun Kauppatorin rannassa. Ja juuri samassa kun jossakin, pitkän kadun päässä, punainen valoreklaami oli välkähtänyt näkyviin, olin kohdannut toimittaja Kortteen. Hän tervehti, savukkeenpää hehkui hämärään. Näin, miten hänen suupielensä nytkähtelivät hermostuneesti. Kasvot olivat veltot ja kelmeät kuin ruumiin. Hän oli väsynyt, — viikkokautisesta juopottelusta tai työstä, sitä en kyennyt arvostelemaan, ja sehän oli minulle samantekevää.

Olin tuollaisessa hiukan hermostuneessa, hiukan epätodellisessa, hiukan ikävystyneessä mielentilassa ilman päämäärää ja suunnitelmia. Korte vei minut mukanaan. — En tuntenut rouva Spindeliä, olin vain kuullut hänestä epämääräisiä juoruja. Mutta sehän ei tehnyt mitään, — yksi illanviettotapa oli yhtä hyvä kuin toinenkin. Tajuntaani oli iskeytynyt tuo punainen valoreklaami, joka kaukana kadun päässä oli välkähtänyt näkyviin. Se oli ollut kummallisen vaalea kalpeassa hämärässä.

Muistan vielä, että minulla oli vain pehmeä, taivutettu kaulus ja että tukkani oli niskasta hiukan liian pitkä, koska päivällä olin unohtanut käydä parturissa.

Sillä tapaa opin tuntemaan Caritaksen. Se oli vain tuo sattuma, että jossakin Kluuvikadun ja Aleksanterinkadun kulmassa olin kohdannut toimittaja Kortteen, — hermostunut ilta, punaisenkiiltävä valoreklaami ja hämärään hehkuva savukkeenpää.

Kiivetessämme ylös pimeässä, sillä sähkönappula ei toiminut, välkähti mieleeni epäselvä muisto lapsuudestani, jonka kivikäytävän tuoksu oli herättänyt unhoituksista. Olin aivan pieni poika, tulin tädin kanssa maalta, ajoimme ajurilla katua pitkin, aurinko paistoi hyvin kirkkaasti ja hevosen kaviot kopahtelivat tarkasti määrättyjen väliaikojen perästä kivitykseen. Silloin oli varmasti varhainen aamu, sillä ihana raikkaus täytti ilman, ja kaikki ihmiset tuntuivat nauravan. Minä tulin isäni hautajaisiin, vaikka en kyllä ymmärtänyt siitä muuta, kuin että minulla oli jalassa mustat sukat, jotka olivat kovin karheat ja tekivät olon epämiellyttäväksi. — Ja rappukäytävässä oli sama tuoksu, joka siitä hetkestä lähtien on ollut minulle rakas, sillä se symbolisoi kaupunkia ja kaikkea tuntematonta.

Me kuulimme gramofoonin soittoa ja ääniä kolmannesta kerroksesta. Ovikello helisi jossakin sisällä, jokin lasi särkyi, joku nainen kirkaisi.

»Jumalan kiitos, että tulee uusia kasvoja. Me olemme lopen kyllästyneet kaikki toisiimme. Jokaisella on samat vanhat ilkeydet kuin viime talvena, ja me kuolemme ikävään.»

Rouva Spindel yritti valloittaa minut keski-ikäisen naisen hymyllä, jossa on paljon epämääräisiä lupauksia ja epämääräistä pessimismiä. — Olin kyllä kuullut hänestä paljon. Väitettiin yleensä, että hänessä olisi eräitä epänormaaleja taipumuksia, ja hän koetti mahdollisuuksien mukaan ylläpitää tätä uskoa.

»Astukaa sisään ja asettukaa niin mukavasti kuin voitte. Tuolla on vielä vähän samppanjaa jäljellä. Esittely on ikävää ja tarpeetonta. Esitelkää itsenne, jos tahdotte ja kelle tahdotte, mutta varokaa naisia, se on parasta tänä iltana. Elokuun troopillinen ilmanala, ymmärrättehän.»

Korte johdatti minut samppanjan luokse; — sitä oli tuskin puolta pulloa jäljellä, mutta pari tyhjää näkyi olevan kumollaan pöydän jalkojen vieressä.

»Pieni ryyppy, häh? Otetaan loppuun, ennenkuin toiset huomaavat.
Harvoin saa näin hyvää tavaraa.»

Korte löysi jostakin laakean samppanjamaljan, mutta minä sain tyytyä juomalasiin. — Gramofooni soi, ja joku pari yritti tanssia keskellä lattiaa potkien samalla mattoa syrjään, mutta muut istuivat tyynyillä ja polttivat tupakkaa. Huoneessa saattoi olla kymmenisen henkeä, mutta ei ollut mitään ahtauden tunnetta.

»Näyttäkääpä.» — Joku nainen nousi hitaasti seisomaan vieressäni. Ojensin käteni hiukan hämmentyneenä. Korte päästi varoittavan sotahuudon, ja samppanjalasini oli tyhjä. Sen reunassa oli pieni punertava juova siinä kohtaa, mihin vieraan huulet olivat koskettaneet.

»Hyi, Caritas, kuinka sinä olet ahne. Nuori ystävämme on vielä niin ujo, ettei hän osaa pitää puoliaan.» Korte huitoi käsiään teeskennellyn raivostuneena.

»Oh, Cari tahtoo näyttää, että hän on oppinut maalaamaan huulensa niinkuin pariisilainen hm… hm…»

Pitkä, laiha mies, joka oli nojannut ikkunaan, kääntyi meihin päin. En erottanut hänen kasvojaan, kun hän seisoi selin ikkunaan, mutta hänen äänensä oli pehmeä, ja hän venytteli sanojaan teeskennellyn laiskasti.

»My boy, sinä olet ilkeä niinkuin aina», sanoi nainen, jota nimitettiin Caritakseksi. »Minä en ole enää mikään pikku tyttö, enkä ole koskaan ollutkaan. Ja on epähiehoa huomauttaa, että nainen maalaa huuliaan. Se ainoastaan huomataan salaa, — ihaillaan hänen uranuurtajarohkeuttaan, mutta siitä ei puhuta. Mutta minä turmelin teidän lasinne.»

Hän hymyili minulle ja tuli aivan lähelleni, luoden ilkkuvan silmäyksen ikkunaan päin. Minä yritin vakuuttaa, että lasi oli minulle ainoastaan pyhitetty, mutta että samppanja ikävä kyllä oli lopussa.

En oikeastaan koko iltana tullut tarkemmin katselleeksi Caritasta, tai oikeammin, tuijotin häneen liiankin paljon, mutta en saanut tajuntaani yksityispiirteitä. Seuraavana päivänä tulin miettineeksi, oliko hänellä tumma vai vaalea tukka, mutta en olisi aivan varmasti voinut vastata siihen. Saattoi olla siltä väliltä. Hänen puvussaan oli violetti kukka, jossa oli myös punaista, ja kaula-aukko oli hiukan — aivan hiukan ratkennut, niin että saatoin nähdä pienen, mustan langanpätkän pistävän esiin siitä.

Rouva Spindel tuli meidän luoksemme. Vasta silloin huomasin, että hän oli katsellut meitä hymyillen, ja hänen hymyssään oli jotakin terävää. Se oli kiiltävä hymy, niinkuin käärmeen nahassa on kiiltoa. — Hän tuli ja laski kätensä keveästi Caritaksen vyötäisille. — Tulin aivan huomaamattani ajatelleeksi, oliko mitään perää niissä jutuissa, joita hänestä kerrottiin. Epämiellyttävä tunne puristi sydänalaani, aivankuin pimeässä olisin koskettanut jotakin pehmeää ja kylmää.

Ikkunan luona ollut mies astui lampun valopiiriin. Tunsin hänen ivalliset, kalpeat kasvonsa ja pistävät silmänsä. Se oli maisteri Hellas, jonka näki teatterin ensitiloissa ja joskus Kämpin päivällispöydässä. Hän oli julkaissut jonkin kirjan; en jaksanut muistaa oliko se runoja vai suorasanaista, mutta tiesin, että hän toimi sanomalehtialalla ja että häntä pidettiin taitavana ja säälimättömänä kriitikkona.

»Älkää välittäkö Irmasta. Hän yrittää imponeerata ja tehdä kylmän, myrkyllisen viettelijättären vaikutuksen. Hän koketeeraa turmeltuneisuudellaan, ja voimme sentähden olla varmat siitä, että hän pohjaltaan on hyvin viaton ja muuttuisi suorastaan ujoksi, jos sattumalta joutuisitte kahdenkesken. — Caritas taas on lapsukainen, joka on hiukan maistanut kokemuksien maljasta ja hapuilee uteliaana edelleen. Hänen ainoa vikansa on, että hän tekee sen liian avoimesti, siksi tulee hän lopulta häviämään pelin.»

Caritas otti tyynyn ja heitti sillä maisteri Hellasta. Rouva Spindel taas yritti peittää loukkaantumistaan ja sanoa kevyesti:

»Minun yritykseni ovat jo edeltäpäin tuomitut epäonnistumaan, kun herra maisteri on läsnä. Milloin hän itse ei voi olla seuran keskipisteenä, estää hän jokaisen muunkin olemasta sitä. Hän on raaka, hävytön, jumalaton mies, joka uskoo olevansa kyynillinen, ja hän on hurmaava siksi, että hän saa muutkin uskomaan sitä.»

Caritas nauroi ja kosketti hiljaa minun kättäni, kun rouva Spindel kurkottautui tyttömäisesti varpailleen ja yritti suudella Hellasta, ja Hellas pyyhki poskeaan kiroten hiljaa. — Hänen kosketuksensa oli aivan kevyt ja välitön, ja kuitenkin minä tiesin, että hän oli tehnyt sen aivan tahallaan ja määrätyssä tarkoituksessa.

Korte oli kerännyt tyynyjä erääseen nurkkaan. Siirryimme ryhmänä sinne,
lukuunottamatta rouva Spindeliä, joka hävisi toiseen huoneeseen.
Maisteri Hellas valitsi rauhallisesti suurimman tyynyn ja istuutui.
Caritas sanoi:

»Anteeksi rakas neiti», vastasi Hellas. »Käsite kohteliaisuus on jo vanhentunut. Ihmeellistä, kuinka tiukasti naiset pitävät kiinni vanhoista ennakkoluuloista silloin, kun niistä on heille määrätynlaista hyötyä.»

»Se kuuluu naisen psykologiaan», sanoin minä. »Naiset muodostavat kirkossa kuulijakunnan. Naiset ovat militarismin tuki. Naiset ovat vanhoillisin osa yhteiskunnassa; he ylläpitävät sitä.»

»Minä ainakin pidän itseäni modernina», huudahti Caritas. »Minä olen maalannut huuleni näyttääkseni, että uskallan tehdä sen kaikista ennakkoluuloista huolimatta. Minä olen yhtä vapaamielinen kuin kuka mies tahansa, kun se koskee minun omaa mukavuuttani. Minä olen lukenut sosiologiaa, käytän äänioikeuttani ja ihailen modernia runoutta. Goethe oli vanha poroporvarillinen aasi ja Kant maksatautinen kauppamatkustaja. Minä tutkin uneni psykoanalyyttisesti ja suggeroin itseni terveeksi ja kauniiksi. Minä…»

»Syvä ja ihaileva kunnioitukseni», sanoi Hellas ja hänen äänensä oli ärsyttävän irooninen. »Minä tervehdin sinua, ihana kapinoitsija, joka murskaat yhteiskunnan huulimaalipuikoilla. Sinun »modernismisi» on hienosti naamioitua keimailua, ja sisimmässäsi sinä olet yhtä vanhanaikainen kuin neljäkymmenvuotias impi, joka tekee syntiä… hm… ja käy laulamassa virsiä helluntaikokouksissa. — Vanhanaikaisuus etsii sinussa vain uusia muotoja. — Minä en ole koskaan väittänyt olevani moderni ja tiedän, että en koskaan tule moderniksi, sillä koko se sana on typerä ja koomillinen. Sinä voit lukea Carl Sandburgia ja hurmaantua, ja kuitenkin syvimmältään alitajunnassasi sinä ihailet Koskennientä ja elegioja, koska ne vetoavat siihen sentimentaalisuuteen, mikä on naisluonteen pääpiirre. Sinä voit kuvitella rakastuneesi autonkuljettajaan tai johonkin insinööriin, jolle koko elämä on suuri logaritmitaulu…»

»Kuka soivaa Koskennientä», kysyi joku huoneen toiselta puolelta. Sitruunankeltainen valo virtasi suuresta varjostimella varustetusta lampusta ja kiersi Caritaksen hartioita kuin silkkinen liina. Hellas istui varjossa, niin ettei hänen kasvojaan näkynyt. Myöhemmin huomasin, että se oli hänen tapansa. Hän saattoi senvuoksi ärsyttää pelkällä käytöksellään sanomatta sanaakaan.

»Koskennientä on riepoitettu monta vuotta, ja häntä ei hellitetä koskaan. Juuri sen pitäisi todistaa, että hänessä on 'sitä jotakin', jota teiltä muilta puuttuu. Kukaan runoilijanousukas ei jätä hammastelematta häntä, sillä jokainen heistä kadehtii syvimmältään Koskenniemen populariteettia, vaikka ei ikimaailmassa tunnustaisi sitä. Maisteri Hellaskin varmaan luopuisi koko modernismista, jos tietäisi senkautta saavansa saman maineen…»

»Roskaa», sanoi Hellas. »Eihän tässä kukaan halua riistää Koskenniemeltä hänen laakeriseppelettään. Toiset puhuvat pellosta, toiset pellon aidasta. Minä haluan vain huomauttaa, että hänen paikkansa on ja täytyy tällä hetkellä olla historiassa. Me kuulumme toiseen aikakauteen kuin hän. Mitä yhteistä meillä on klassillisen muototaituruuden, kreikkalaisen mytologian, Panin ja kiurujen kanssa. — Ne kuuluvat kokonaan toiseen maailmaan kuin me. Ja kuitenkin vilpittömästi myönnän, että kadehdin Koskennientä sydämeni pohjasta. En hänen populariteettiaan, vaan tekijäpalkkioita. Nykyaikana, traagillista ehkä, runoilija on jonkinlainen juovikashousuinen kauppamatkustaja, joka mahdollisesti omistaa smokingin, kokoelman panttilippuja ja luoton Brondinilla…»

»Herra Jumala, varjele meitä runoudesta», sanoi Korte sekoittaen tukkaansa epätoivoisesti. »Te olette äkkiä sairastuneet kaikki. Voiko joku vielä nykyaikana puhua runoudesta. Se johtuu siitä, että juotava on lopussa. Yksi pieni ryyppy…»

»Pieni ryyppy, häh, lopettakoon puheensa nykyajasta, sillä juominen on yhtä vanhanaikaista kuin runoileminenkin, mikäli tämä nyt on vanhanaikaista. Tosiasia lienee, että runoileminen on tällä hetkellä eniten muodissa. Turhaan saa odottaa romaania tai proosaa, paitsi tietysti korvenraataja- ja rahvaskuvitelmia. Minä ainakin olen kyllästynyt hien ja tunkionhajuun ja tukkijätkäromantiikkaan. Mutta mitä voisi muuta odottaa. Suomihan on noin kymmenen tai kolmetoista vuotta jäljessä ajastaan. Kansalaissota…»

»Hiljaa», huusi Caritas ja painoi kätensä Hellaan suuta vasten. »Ei mitään politiikkaa. Se on pannaanjulistettu. Ja Korte kuuluu suojeluskuntaan — tai ainakin hänen pitäisi kuulua lehtensä kunnian vuoksi. Siitä kysymyksestä saa puhua ainoastaan kuiskaten ja ainoastaan yksin. Tai tahdotko, että sinua heitetään tiiliskivillä…»

»Herra Jumala», huus Hellas, ja minä huomasin, että hän oli todella innostunut, sillä kaikki ironia ja venyttely oli poissa hänen äänestään. »Totisesti, jos siitä olisi pienintäkään apua, niin saisivat mielihyvällä kivittää minut, mutta tämä kirottu maa on sokea ja kuuro. Täällä pitäisi heittää pommeja, jotta ihmiset heräisivät…»

»Eläköön Vänrikki Stoolin tarinat ja Saarijärven Paavo», huusi Korte. En tiedä oliko hän tosissaan vai oliko se hänen tapansa laskea leikkiä. »Alas estetisoivat kamarimaisterit, joiden turpa pyörii ilman kostuketta.»

»Kortetta on mahdoton hillitä», sanoi rouva Spindel, joka huomaamatta oli kumartunut viereeni ja puhui aivan korvani juuresta, niin että hätkähdin. Hänen hengityksensä kosketti kuumana poskeani ja tunsin jonkin hajuveden makean, yllyttävän tuoksun. — »Meidän täytyy hankkia lisää juotavaa, muuten seura hajoaa. Me olemme liian vanhoja tuttuja kaikki voidaksemme tyytyä toistemme seuraan ilman juotavaa. Ja toiseltapuolen te olette liian uusi tuttava ja vapaudutte sen tunnosta ainoastaan juomalla. Eikö totta…?»

Hän oli aivan lähelläni ja hänen silmissään oli vanhan naisen hiukan väsynyt ja hiukan julkea ilme. Oli kuin hän olisi tahtonut sanoa: poika, poika, olet miellyttävän nuori ja sinussa on varmasti jotakin hauskaa, mutta sinä tarvitset rohkaisua ja minä kyllä…

Hän nousi ja meni eteiseen puhelimen luo. Korte seurasi häntä ja mutisi tietävänsä hyvän numeron, josta sai koska tahansa. Hellas oli vetäytynyt varjoon ja nojasi päätään käsiinsä väsyneen näköisenä. Caritas leikki turkkilaisen tyynyn silkkitupsuilla. — Ulkona oli aivan pimeää, niinkuin elokuussa on. Kello saattoi olla jo yli yhdentoista. — Toisesta huoneesta kuului naurua, ja gramofooni pantiin jälleen käyntiin. Joku pari tanssi yli lattian. Eteisestä kuului Kortteen ääni:

»No, mitä helvettiä! kyllä teillä on. Täällä puhuu toimittaja Korte. — Toimittaja Korte, ettekö kuule! Minä olen ennenkin saanut… Liian myöhäistä, saakeli… eikö ketään… No, täältä tullaan hakemaan… viskiä… eikö mitään muuta… no, varatkaa nyt ainakin pari pulloa… mutta pitäkää varalta… täältä tullaan… sanotaan puolen tunnin kuluessa… Selvä on.»

Rouva Spindel ja Korte tulivat voitonriemuisesti tanssien yli lattian ja kaatuivat jalkoihimme matolle.

»Hah-hah. Minä voitin, vaikka ne eivät tahtoneet antaa. Saakeli, ne tulevat yhä röyhkeämmiksi. Sanoivat, että on liian myöhäistä. Piru, niiden kanssa tulee kyllä toimeen, kun osaa vain puhua… Toivottavasti runous on unohtunut, häh. Caritas, anna suukko vanhalle sedälle, joka järjestää sinulle ihanat viskigrogit. — Ai, saakeli, mutta kuka lähtee hakemaan. Minä olen jo osani tehnyt enkä viitsi enempää.»

Minä tarjouduin lähtemään, sillä minulla oli omituinen pahanolon tunne. Jollakin tapaa häpesin maisteri Hellaan edessä, vaikka en ollut oikeastaan mitään puhunut. Rouva Spindel hermostutti myös hiukan minua. En osannut vielä vapaasti suhtautua häneen.

»Minä lähden mukaan. Täällä on hiukan kuuma, ja minusta on hauska hiukan seikkailla.»

Hän katsoi suoraan Hellakseen, mutta tämä heilautti vain ärtyisästi kättään. Minä sain Caritaksesta aivan uuden kuvan. Äsken hän oli ollut nuori tyttö, joka nauroi ja puhui uhkamielisen vapaasti, keimaili rohkeasti ja halusi seikkailuja. Nyt hän oli nainen, kylmä, ylpeä, maalattu, uhkaava. Hänen kasvonsa olivat oranssinkeltaisessa valossa kuin valkoinen naamio, josta loisti kaksi jalokiveä. Huomasin kokonaan erehtyneeni arvostelussani hänestä. Hän oli ehdottomasti täysin kehittynyt nainen, varmasti yli kahdenkymmenen neljän, ehkä jonkin verran vanhempi minua.

»Seikkailulle ja sotamaalauksessa», sanoi Korte ja nauroi. »Niin, niin, luonto se tikanpojan puuhun vetää. Nuori ystävämme saa pitää varansa, ettet sinä tee hänelle mitään pahaa, häh-häh.»

Olin hämmentynyt siitä uudesta näköalasta, jonka olin saanut hänen olemukseensa. Pimeässä kuljimme alas rappusia, ja hän nojasi minuun. Tunsin hänen kapean vartalonsa lähelläni. Hän oli suoran viivan aikakauden lapsia, hänessä oli jotakin pikantin poikamaista.

Saimme auton ja lähdimme ajamaan Vladimirinkadulle. Auto oli rämisevä ja kehno, mutta vauhti oli luja. Pitkänsillan tuolla puolen välkähti näkyviin himmeä, puolivaloinen lyhtyrivi. Taivas oli hiukan pilvinen ja tuulinen.

»Mitä ajattelette minusta. Puhuinko liian vapaasti siellä ylhäällä? Oh, kun yö kuluu pitemmälle, saatte kuulla paljon kauheampaakin. Minun mielestäni täytyy miehen ja naisen voida puhua vapaasti vaikka mistä asioista. Nykyaikana.»

»Mutta tosiasiaksi jää kuitenkin, että he ovat Mies ja Nainen», sanoin minä ja koetteeksi kumarruin lähemmäksi häntä.

»Sehän juuri antaa keskustelulle kirpeämmän maun. Mikään ei lopulta ole mitään. Vain siksi että olemme tottuneet pitämään jotakin pahana, tunnemme halua tehdä sitä. Jos mikään ei tuntuisi synniltä, ei kukaan tekisi syntiä. — Voi, minä pelkään, että teen teihin kovin turmeltuneen vaikutuksen, mutta Hellas on oikeassa. Tahdon tehdä kaikkiin ihmisiin sen vaikutuksen. Omalaatuista erikoisuuden tavoittelua.»

Hän yritti puhua kevyesti — leikitellen ja ärsyttäen. Mutta me olimme hiukan liian lähellä toisiamme, hiukan liian vieraat toisillemme, hiukan liian kahdenkesken, jotta keskustelu olisi vapautunut pingoittuneisuudesta.

Asematorin valaistu kellotaulu oli vilahtanut ohitsemme ja painanut silmän verkkokalvoon kellertävän jälkikuvansa.

Auto pysähtyi pimeän porttikäytävän eteen ja alkoi töryyttää torveaan.
Rappuun ilmestyi valo ja joku nainen tuli avaamaan.

Nainen oli yöpuvussa, aamuviitta yllään. Hän ei ollut nuori, mutta minä näin paljaat jalat ja viitan aukosta valkean kaulan. Hänen silmissään oli levoton, hermostunut ilme, mutta hän oli kohtelias.

»Jaa, se on toimittaja Kortteen. Olkaa hyvä ja tulkaa sisään. En uskalla näin avonaisesti. Joku voi ilmiantaa.»

Me jäimme ovensuuhun seisomaan. Se oli verrattain suuri huone tuota tavallista tammifaneeri-standarttityyliä. Nurkassa oli pukkisänky ja vaikeitten lakanoitten välissä nukkui pieni tyttö. Hänellä oli kalpeat kasvot ja poskilla sairaalloista punaa. Peittoa oli valahtanut pois, joten jalka pisti esiin. Se oli hiukan likainen, mutta sievä, ja tytön nukkuvien silmien ympärillä oli hienoa sinistä varjoa.

»En hennonut herättää sitä raukkaa», sanoi nainen ja hänen silmiensä levottomuus vaihtui hetkiseksi äidin avuttomaksi hellyydeksi. »Hän kantelee sitä päivisin ja illalla, ja monta kertaa saa olla huolissaan. Kerran joku oli yrittänyt… Hienot ihmiset ovat kaikkein pahimpia. Onhan tämä ikävää, mutta täytyy…»

Puhuessaan oli hän jostakin piironginlaatikosta kaivanut pari pulloa silkkipaperikääreineen.

»Tämä on oikein alkuperäistä, suoraan laivasta tuotu tänään. Se toimittaja Korte on hyvä kundi. Hän antaa joskus tytölle karamellejakin. — Kaksisataa kaksikymmentä yhteensä.»

Minä annoin rahat ja työnsin pullot taskuihini. Naisen silmissä oli levottomuutta ja nälkää… hänen kaulansa oli hieno ja valkea… mutta kädet sierettyneet ja punaiset.

Caritas hypähteli autossa. — »Tämä on seikkailua tavallaan. Ja niin suloinen pikku tyttö. — Te tunnutte olevan tottunut tähän. Minä olen pari kertaa ollut mukana. Kerran haimme laivasta konsuli Nordin moottorilla. Se oli jännittävää. Jotainhan olisi voinut tapahtua. Herroilla oli browningit mukana.»

Auto kiisi rämisten ja ulisten autiota katua. Kadunkulmassa seinää vasten painautuneena seisoi nainen odottaen. Taivaalla oli pilviä ja tuulista, mutta ilma oli kuitenkin raskas ja kuuma. Me molemmat tunsimme sen samalla kertaa. Me olimme hiukan liian lähellä toisiamme.

Minä suutelin häntä. Hänen huulensa olivat viileät, ja ohivilahtavan katulyhdyn valo loi hänen silmiinsä kummallisen kiillon.

»Ei, jos varmuuden vuoksi pyyhitte huulenne. Hm, mikäli minä kykenen arvostelemaan, teette te sen varmasti ja jokseenkin kokeneesti.»

Tunsin itseni noloksi. Hänellä oli joka tapauksessa yliote. Hän hallitsi tilannetta. Se loukkasi hiukan itserakkauttani, ja aivojeni halki vilahti häviävä epämieluisuuden tunne.

En osannut sanoa mitään… Olimme hiukan vieraat toisillemme. Tosin ei koskaan voi oppia tuntemaan ketään ihmistä, mutta voi oppia huomaamaan miten joku reageeraa joissakin määrätyissä tilanteissa ja niistä joltisellakin varmuudella tehdä johtopäätöksiä, miten hän reageeraa muissa tilanteissa. Se on ihmisen luonne.

»Teissä on sama vika kuin Hellaassa. Hän voisi olla ihana mies, mutta hän ryhtyy aina erittelemään. Hänessä ei ole enää tunteita, hän on eritellyt ne loppuun.»

»Oh, Hellas, hän vaikuttaa liian fanaattiselta ollakseen kylmä.
Mutta puhua rauhallisesti ja eksaktisesti, valita käyttämänsä sanat.
Naamioida tunteensa sanoilla…»

Caritas ei vastannut mitään. Tunsin, kuinka hänen kätensä koski polveani, puristi sitä hyväillen. Minä kiersin kiihkeästi, hiukan liian kiihkeästi käteni hänen ympärilleen. Mutta hän naurahti ja vetäytyi pois:

»Siinä on teidän filosofianne ja eksaktisuutenne. Te olette, jumalan kiitos, vielä kyllin nuori voidaksenne elää erittelemättäkin. Minun mielestäni ainoastaan sellainen intuitiivisesti eletty, sanoisinko absoluuttisesti eletty hetki, jossa ei ole mitään itsetuntoa, ei mitään minä-tietoisuutta tai erittelyä, jossa vain on itse elämä, sellainen hetki on todellinen nautinto.»

»Nyt te paljastitte itsenne. Juuri siksi, että te voitte puhua siitä, juuri siksi te olette aivan samanlainen kuin minäkin. Meidän sukupolveltamme on kadonnut niin sanottu elämän hurma. Me käymme aina avoimin silmin, me emme koskaan elä sokeasti, intuitiivisesti. Meillä…»

Caritas oli tarttunut käteeni. Auto kiepahti ulvahtaen pimeän kulman ympäri, jotakin mustaa suhahti ohitsemme, kuului repeävän metallin helinää ja autonkuljettajan kirous.

»Ne pirut, ajavat lyhdyt sammuksissa. Nyt meni kurasiipi helvettiin.
Vaikka olisi pahemminkin voinut käydä.»

»Minä voitin kuitenkin», sanoi hän, mutta hänen äänensä ei ollut varma.
»Nyt tekään ette eritellyt, vaan todella elitte erään tapauksen.
Intuitiivisesti, sokeasti.»

Keskustelunaihe oli kyllästyttävä. En viitsinyt jatkaa enempää. Pidin vain hänen kättään kädessäni ja suutelin sitä — jokaista sormenpäätä erikseen — aivan hiljaa ja hellästi.

Juuri tuo tapa vaikuttaa useimpiin naisiin. Se antaa erikoisen, pienen satutunnelman, jossa on jotakin intiimiä ja todellista, yksinäisyyden synnyttämää hellyyttä teeskennellyn hellyyden takana. Se hivelee jokaisen naisen valloitushalua ja itserakkautta, ja saa miehen tuntemaan kipeätä nautintoa omasta, todellisesta ylemmyydestään.

»Oh, ei se ollut mitään», sanoi Caritas, ja minä tunsin, kuinka hänen kätensä vapisi pienin, hermostunein nytkähdyksin. »Minä en voi sille mitään, että pelkään. Minussa on jo pikkutyttönä ollut taipumuksia neurasteniaan. En tahtoisi, mutta pelko on jotakin saatanallista ja lumoavaa. Se pakoittaa minut etsimään sitä, kulkemaan pimeässä, ärsyttämään miehiä raivoon ja tuntemaan nautintoa pelostani. — Oh, minä olen typerä.»

Auto pysähtyi, ja kuljettaja sytytti taksamittarin pienen lampun. Valonkajastuksessa näin Caritaksen kasvot himmeästi pimeän halki. Ja äkkiä valtasi mieleni ihmetys, kenen kanssa olin ajanut koko tien yöllisen kaupungin halki. Kuka se oli, joka oli istunut vierelläni, jota olin suudellut, jonka kanssa häviävän sekunnin ajan olin tuntenut kuoleman ja häviämisen kauhun. Hän oli nuori tyttö, hän oli vanha nainen, hän oli viaton ja kokenut, hän oli kylmä ja kuuma, intohimoinen ja torjuva.

Jokin ajatusyhtymä toi mieleeni Herakleitoksen sivun kuivasta filosofianhistoriasta, lauseen vastakohtien ykseydestä, olevasta ja harhaluulosta. Herakleitos oli ollut karvainen erakko, joka oli peloittanut vuorenrinteillä kulkevia yksinäisiä naisia, hän oli ratkaissut Caritaksen arvoituksen kolmetuhatta vuotta ennen tämän syntymää. Sama ikuinen fraasi salaisuudesta ja sfinksistä. »Emme voi oppia tuntemaan muuta kuin tavan, jolla ihminen reageeraa määrätyissä olosuhteissa ja niin edespäin.»

Minä ajattelin tätä samalla kun maksoin ja aukaisin oven pimeään rappukäytävään. En ollut sanonut mitään — kiivetessämme ylös kumisevia kiviaskelmia ja Caritaksen vetäytyessä kauemmaksi minusta, huomasin, että olin ollut ikävä ja epähuvittava. Tunsin, että tukkani oli hiukan liian pitkä niskasta, koska päivällä olin unohtanut käydä parturissa, että olin keskustellut kömpelösti. — Minut valtasi kipeä häpeän ja itsehalveksimisen tunne, johon sekaantui vihaa tuota tuntematonta naista kohtaan.

Niin kiipesimme ylös ja tultuamme valoon, josta riemuhuudot tervehtivät meitä, huomasin, että olin erehtynyt, että Caritas oli täysin tyytyväinen minuun ja että hän katseli minua tavalla, joka ei ainakaan ollut halveksiva.

Korte otti pullot haltuunsa ja rouva Spindel tarttui teeskennellyn innokkaasti käsivarteeni tehdäkseen nuorekkaan vaikutuksen. Hän puhui teennäisellä, visertävällä äänellä:

»Voi, suokaa nyt anteeksi, että tulin vaivanneeksi teitä. Huomasin vasta teidän mentyänne, kuinka epäkohtelias olin. Mutta olihan teillä Caritas mukananne. Caritas on hyvin herttainen tyttö.»

Hän katseli vaanien minua ikäänkuin yrittäen vainuta, oliko mitään tapahtunut. Minä sanoin huolettomasti:

»Ei suinkaan, menin hyvin mielelläni. Mutta Caritas ei suinkaan ole mikään tyttö, hän on kaikkea muuta, mutta ei sitä.»

»Hyi kuinka epäkohtelias nuorukainen», huusi Caritas sisältä.
»Tällaisen palkan saa siitä, että yrittää olla avulias ja kohtelias.»

»Pyyhkikää maali huulistanne, nuori mies, ja yrittäkää olla vielä viattomamman näköinen.»

Mutta Korte vaati vaitioloa. Hän toimi soodavesipullo- ja lasiarmeijan ylpeänä johtajana, heiluttaen korkkiruuvia valtikkana kädessään.

Joka puolelta satoi tyynyjä häntä kohti. Koko seurue oli muuttunut riehakkaaksi. Äskeinen painostava tunnelma oli poissa.

Kaikki sekoittivat grogeja, naiset verrattain mietoja, mutta Korte ja
Hellas lisäsivät soodavettä vain näön vuoksi.

»Juomme ensin Caritaksen ja tämän jalon nuorukaisen maljan, sillä he ovat valinneet hyvän osan, jota ei ole heiltä pois ottaminen», selitti Korte. »Sitten päästäksemme parempaan alkuun, juomme rouva Spindelin maljan ja kohotamme eläköönhuudon naiselle, joka on säilyttänyt nuoruutensa ihanuuden pikkutunneille asti…»

Rouva Spindel läimäytti Kortetta hellästi korvalle, ja tämä yritti puolustautua selittämällä, että hän oli puhunut vain vertauskuvallisesti.

»Minä ehdotan, että säästämme maljat erikoisempiin juhlatilaisuuksiin, ja että jokainen juo niin paljon kuin kestää, mikäli juotavaa riittää», sanoi Hellas. »Päästyämme alkuun voimme alkaa sivistyneen ja kultivoidun keskustelun. Muunlaisesta ei tietysti ole kysymystäkään. — Koska täällä on naisia ja koska runous on epäintresanttia, ehdotan että ryhdymme pohtimaan seksuaalikysymyksiä. Niiltä puuttuu tosin määrätynlainen uutuudenviehätys, mutta voimme silti olla varmat, että jokainen läsnäolijoista antautuu keskusteluun innostuksella ja n.s. kiinnostuksella.»

»Maisteri Hellas on hävytön», selitti Caritas. »Hän arvostelee sopimattomasti naisia, ja muuten keskustelunaihetta on tarpeeton esittää. Keskustelu kääntyy kuitenkin luonnonmukaisia uria myöten siihen suuntaan.»

»Minä hyväksyn kaiken, mitä sanotaan, kunhan vain saan pitää pullon vierelläni», sanoi Korte. »Herättäkää minut, jos nukahdan. Minä en pidä metafysiikasta. Mutta minä hyväksyn ponsilauseet, kun vaaditaan allekirjoituksia.»

Rouva Spindel oli tullut minun viereeni. Hän tuli tarpeettoman lähelle ja nauroi tarpeettoman äänekkäästi Kortteen puheille. Taas tuli sieraimiini hänen hajuvetensä tuoksu. Koetin muistutella sen nimeä, mutta en muistanut samankaltaista. Jokin rouva Spindelissä teki epähienon vaikutuksen. Minusta tuntui kuin olisi hän jollakin tapaa ollut likainen. Väistyin varovasti kauemmas, mutta hän veti minut istumaan viereensä ja niin jouduin olemaan hänen ja Caritaksen välissä, mikä muihin läsnäolijoihin tuntui tekevän koomillisen vaikutuksen.

»Maisteri Hellas tekee toivoakseni seurueelle sen kunnian, että ryhtyy alustamaan ehdottamaansa keskustelukysymystä.» — Rouva Spindel oli juhlallinen ja arvokas.

»Ensin haluan sanoa muutamia sanoja koolla olevasta seurakunnasta. Jos minun sallittaisiin…»

»Missään tapauksessa ei sallita», huusi Caritas. »Saamme kuitenkin kuulla ainoastaan hävyttömyyksiä.»

»Minun varma mielipiteeni on se, että me olemme kokoelma nykyisen yhteiskunnan valioväkeä.» Hyvä! hyvä! »Senjohdosta olemme luultavasti nykyisen yhteiskunnan surkuteltavimmat olennot. Meidän koko olemuksemme on ainoastaan näyttelemistä, ainoastaan sitä eikä mitään muuta. Alkaen minusta itsestäni, joka yritän näytellä olevani kyynikko, aina Kortteeseen, joka erittäin innostuneesti näyttelee olevansa juoppo, jolle ei mikään muu merkitse mitään kuin pullo. En halua saada lisää vihamiehiä ryhtymällä paljastamaan jokaisen muunkin näyttelemää osaa. Ihminen ei suutu mistään enempää kuin siitä, että hänen kasvoiltaan riisutaan naamio, jonka hän on omaksunut sopivaksi itselleen. Rouva Spindel esimerkiksi loukkaantuisi verisesti, jos minä paljastaisin, että hän yrittää tehdä itsensä intresantiksi levittämällä ympärilleen eräänlaista mainetta…»

»Ei mitään persoonallisuuksia», huusi rouva Spindel nauraen. »Häneen ei voi suuttua», kuiskasi hän minulle, mutta minä näin, että hän oli loukkaantunut, vaikka yritti kätkeä sitä.

»Me olemme valistuneita, siksi tiedämme itsekin, että näyttelemme, ja näytteleminen on syöpynyt vereemme niin syvälle, että näyttelemme itsellemmekin silloin kun olemme yksin muun katselijapiirin puutteessa. Mutta kaiken tämän jälkeen nousee itsestään selvänä kysymys, mitä me todellisuudessa olemme. Sitä taas on mahdoton ratkaista, joten meidän on kaiken keskustelun pohjaksi otettava se hyvin epämääräinen hypoteesi, että me olemme todella sitä, mitä me näyttelemme olevamme.»

»Ei, mutta hyvät ystävät…», sanoin minä. »Tämä hipoilee hiukan liiaksi muinaista sofismia, joka on jo vanhanaikaista.»

»Hän on oikeassa», sanoi Caritas. »Miksi meidän pitäisi ajatella syvällisesti. Eksymme vain metafysiikkaan, ja siitä keskusteleminen on aina hedelmätöntä. Ehdotan, että alustaja jättää teoriat ja siirtyy todellisuuteen. Me puhumme nyt rakkaudesta.»

»Anteeksi, nuori neiti. Teidän käsitesekaannuksenne on merkillinen. Jos kerran seksuaalikysymys on keskustelunaiheena, ei sen suinkaan tarvitse merkitä sitä että keskustelisimme rakkaudesta. Jo itse käsite on vanhentunut. Nykyaikana ei ole enää olemassa n.s. rakkautta, ei ainakaan siinä merkityksessä kuin sitä ennen on käytetty. Meidän on joko sekaannusten välttämiseksi määriteltävä uudestaan se käsite tai sitten hylättävä se kokonaan, mikä minun mielestäni on viisainta.»

»Luulen melkein maisteri Hellaan pyrkivän todistamaan, että rakkaus on ainoastaan sukuviettiä. Minä en hyväksy sitä. Jotakin pyhää täytyy meilläkin sentään olla, ja luulen, että ainoa alue, mistä me sitä etsimme, on juuri rakkaus. Maisteri Hellaan katsantokanta on ainoastaan vanhaa materialismia, ja kukaan meistä ei kai ole enää materialisti, vai kuinka?»

»Naisten kanssa on mahdotonta keskustella», sanoi Hellas. »He loukkaantuvat verisesti, jos huomauttaa heidän epäloogillisuudestaan. He kuuluvat tunnepsykologian alaan, he etsivät ratkaisunsa mielikuvituksesta ja mystiikasta. — Mitä taas materialismiin tulee, niin se käsite on jo sanana liian ruma ja tympäisevä, jotta viitsisin olla sitä. Tosiasiassa esimerkiksi Caritas itse ei ole edes materialisti, koska hän ei vielä ole ehtinyt niin pitkälle ajattelussa. Hän on vielä lapsen, alkuihmisen ja primitiivisen uskonnon kannalla ajattelussaan.»

»Niin paljon minä kuitenkin ymmärrän», väitti Caritas, »että maisteri Hellas eksyy asiastaan ryhtyessään huomauttelemaan vastustajansa älynlahjoista. Niin tekevät ainoastaan kommunistiagitaattorit ja maallikkosaarnaajat.»

»Minä luovun taistelusta», sanoi Hellas. »Minä olen ainoa idiootti tässä seurassa, sillä minä luulin, että nykyaikana voi vielä puhua joistakin asioista vakavasti. Te kaikki olette nykyaikaisempia kuin minä.»

»Me näyttelemme, me olemme olevinamme turmeltuneita ja kevytmielisiä», sanoi Caritas. »Mutta me emme voi muuta. Jos me joskus yrittäisimme todella puhua vakavasti, rupeaisimme me itkemään. Sillä tosiasia on, että me elämme kuilun yläpuolella. Me olemme kadottaneet uskon.»

»Hm, jos me nyt yrittäisimme sanoa jotakin, niin me elämme vain ja odotamme ihmettä. Me odotamme uutta Messiasta, uutta uskontoa…»

»Sanokaa mieluummin: me odotamme jotakin uutta väristystä, uutta hekumaa, koska meidän turmeltuneet hermomme ovat kyllästyneet kaikkiin vanhoihin ärsytyksiin.»

»Lopetetaan tämä. Hellas on pahalla tuulella ja me menetämme koko nautinnon yhdessäolosta», sanoi rouva Spindel nousten seisomaan, ja Korte lauloi haaveksivasti:

»Mikä ihana nautinto yhdessäolosta», sanoi Hellas ja meni sekoittamaan itselleen uuden grogin.

»Yhteinen eläköönhuuto hermafrodiitti Hellaalle», ehdotti Caritas ja painoi päänsä olkapäätäni vasten. »Hellas tekee aina minut niin surulliseksi. Lohduttakaa minua.»

Hellas tuli luoksemme, hän oli hiukan juovuksissa ja istuutui viereemme. Olimme kolmisin samassa ryhmässä.

»Caritas, voitko sanoa, mikä ero on sinulla ja prostituoidulla?» kysyi Hellas ja hänen kasvoillaan oli jotakin inhottavaa, niin että olisin tahtonut lyödä häntä.

»Jumala, sinä olet tullut hulluksi. — Tuollaisia hän puhuu; onko ihme, jos ihmiset haluaisivat murhata hänet.» — Nyt oli Caritaskin loukkautunut ja hänen huulensa vapisivat.

»Ajattele hiukan, lapsi kiltti, niin huomaat, että ajatus ei ole lainkaan mahdoton. Sinä olet maalattu, hän on maalattu. — Sinä antaudut miehille, tai ainakin annat ymmärtää kautta rantain, että teet sitä, — hän tekee sen rahasta, sinä teet sen himo… anteeksi, rakkaudesta. Sinun silmäsi sanovat jokaiselle miehelle:… niin… ehkä… Ei, Caritas… anna anteeksi. En tarkoita, mitä puhun, olen hiukan humalassa ja katkeroitunut. Tämä kirottu seura kykenee viemään pilalle paremmatkin hermot, saati sitten minun. Cari, suothan anteeksi, en tahtoisi mitenkään loukata sinua.»

Minä olin vetäytynyt syrjään ja katselin heitä. Hellas oli humaltunut yhä enemmän ja enemmän. Ja humala paljasti, että hän näytteli Caritakselle jossakin määrätyssä tarkoituksessa. — Lampun oranssinvärinen valo kiusasi minua. Siinä oli jotakin myrkyllistä, niinkuin koko seurueen ilmapiirissä. Hellas kääntyi minun puoleeni:

»Koettakaapa kuvitella, missä te nyt olette. Te luulette olevanne taiteilijatar Spindelin luona pienellä puoliboheemiviftillä. — Mutta oletteko varma siitä. Mistä te tiedätte sen? Minä tiedän, että me olemme yksityisessä mielisairaalassa, joka on järjestetty mahdollisimman miellyttäväksi potilaille. Korte on lääkärinä täällä, hän toi teidätkin tänne, koska terveydentilanne on osoittanut arveluttavia merkkejä. Älkää naurako. Te ette tiedä, kuinka totta minä puhun. Ikkunoissa on nyt verhot, ne vedettiin eteen, jotta ette olisi huomannut, kun ristikkoja asetettiin niiden eteen…»

Koetin suggeroida itseni seuraamaan Hellaan sanoja. Hänen ajatuksensa oli niin luonnollinen ja itsestään selvä, se vapautti ajattelemasta, kaikesta. Olin vain unohtanut jotakin, koetin muistutella mieleeni…

»Oh, älä viitsi Hellas. Koko ajatus on ikivanha. Minä olen lukenut sen jostakin Chestertonin romaanista. Sillä ei ole enää uutuuden viehätystä.» — Caritas haukotteli, hän oli herttaisen lapsellisen näköinen. Koketeerausta tietysti!

Oli jo kovin myöhäistä. Hellas meni ikkunan luo ja veti verhon sen edestä. Taivas alkoi olla vaalea ja kirkas. Jokin yksinäinen tähti paloi kaupungin kattojen yllä sinertävänä, ilman ulottuvaisuutta. Osa seurasta, ne, joihin en ollut tullut kiinnittäneeksi mitään huomiota, oli hävinnyt.

»Minä lähden kotiin nukkumaan», sanoi Caritas. »Hellas, sinä olet ollut inhoittava koko illan. Mutta sinulta on tietysti turha odottaa mitään anteeksipyyntöjä?»

»Anteeksipyytäminen on aina liian helppoa, jotta kukaan uskoisi siihen.
Se on vanhanaikaista, niinkuin kohteliaisuuskin.»

Aloimme tehdä lähtöä. Korte oli aivan humalassa. Hän nauroi ja oli onnellinen. — Rouva Spindel oli jo kokonaan unohtanut minut, hän riippui Kortteen käsipuolessa hysteerisesti nyyhkyttäen:

»Ei, ei, ette saa lähteä, minä jään aivan yksin. Rakkaat, rakkaat, minä pelkään olla yksin. Ette s-a-a-a!»

»Täällä on vielä puoli pulloa jäljellä. Lähtekää te vain, minä jään rauhoittamaan naista. Minä tulen jäljessä, kun ehdin, häh.»

Caritas, Hellas ja minä lähdimme yhdessä. — Kadulla alkoi olla jo valoisaa. Porttikäytäviin ja varjokohtiin pakeni hämärä, joka oli aivankuin aineellista, hiutaleista. — Ja kaikki ikkunat kiilsivät kummallista valoa, heijastusta siitä valosta, mitä meidän aistimemme eivät kyenneet tajuamaan.

Olimme kävellen tulleet Senaatintorin kulmaan. — Siinä Caritas pysähtyi ja ojensi kätensä Hellaalle.

»Sinähän asut Kaivopuistossa. Herra Hart saattaa minut perille, meillä on kai sama matkakin. Kun kohteliaisuuskin on vanhanaikaista, niin sinun ei tarvitse…»

Hän kosti… Vaikka minä juuri olin koko ajan miettinyt, miten saisin Hellaan erotettua seurasta, tuli minun vaikea olla. He olivat koko illan olleet taistelukannalla; tuntui kuin kumpikin olisi tahtonut pistää toistaan sydämeen. — Ja Hellas:

»Ajattelin juuri sanoa samaa. Minä olen aika lailla väsynyt. On jo viikon ajan ollut hermostuttavan paljon töitä ja kutsuja. — Pidä hauskaa. Sanomme kai sentään, näkemiin.»

Hän kumartui hattu kädessään ja suuteli Caritaksen kättä hienosti ja kohteliaasti. Kun hän kohotti päänsä, välkähtivät hänen hampaansa hienossa hämärässä.

Caritas ja minä kävelimme hitain askelin Aleksanterinkatua. Taivas oli valkoinen, ja kadun itäpäässä, meren takana, paistoi punaiselta.

»Minä olen varkain tullut kaupunkiin ja asun hotellissa nämä pari päivää. Huoneisto on liian ikävä näin kesällä, ja siellä on vanha täti huolta pitämässä. Jos menisimme sinne, saisin koko aamupäivän kuulla jankutusta epäsiveellisen myöhäisestä kotiintulosta. — — Huomasitteko muuten, että se peto puri minua käteen.»

Caritas kohotti kätensä. Minä huomasin veripisaran, aivan pienen ja kirkkaan juuri siinä kohtaa, missä ranne yhtyy kämmeneen. Seuraten äkillistä vaistoa tartuin häneen kiinni ja suutelin tuota kohtaa. Tunsin veren maun. Se oli vastenmielinen, suolaisen tahmea…

Kuljimme äänettöminä eteenpäin. Ikkunat kiilsivät, niissä oli salaperäistä, tajutonta elämää. Koko kadun pituudelta ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Me olimme ainoa elämä, ainoa inhimillinen.

»Muistatteko Paul Morandia: Kaupat ovat kuin suuria kukkia, jotka aukeavat aamulla ja sulkeutuvat illalla. — Ei! se pitäisi sanoa ranskaksi, mutta muistan vain tuon kuvan. Minulla on eräs kirja. Tahtoisin näyttää sen teille, mitä te pitäisitte siitä. Se on Hellaan…»

»Runoja… En tiedä… Hellas on merkillinen persoonallisuus. Tahtoisin joskus lukea, mitä hän on kirjoittanut. Muuten ei koskaan saa mitään selvää hänestä. Hän tuntuu vaihtavan mielipiteitä, niinkuin paitoja, aina vain saadakseen sanoa vastaan ja leikkiäkseen paradokseilla, jotka eivät ole paradokseja…»

»Hänen runoistaan ei pääse sen enempää selville. Ne ovat järjettömiä, jos arvioi niitä tavallisen mittapuun mukaan, itse hän ei ota niitä vakavalta kannalta, — joskus minä pidän niistä, joskus en… Hän koettaa intohimoisesti repiä alas sen, mikä on vanhaa. Ja lopultakaan ei hänellä ole mitään uutta sen sijalle tuotavana. Vain jonkinlainen hillitön, hapuileva pyrkimys… Ne ovat vakavia, kuolemanvakavia, mutta niitä on mahdotonta ottaa vakavalta kannalta, jos tuntee Hellaan…»

Olimme kääntyneet Ylioppilastalon kulmasta, ja seisoimme hotellin oven edessä. Jossakin porttikäytävässä seisoi poliisi, nojaten seinää vasten. Hän torkkui puoliunessa. Hänen takinnappinsa kiilsivät.

Caritas oli sanomattoman pienen ja hennon näköinen. Hän oli taas pieni tyttö, joka on ensimmäisellä seikkailullaan aivan omin päin. — Minut valtasi se sama jännitys ja odotus, joka edeltää kaikkia ratkaisevia hetkiä, joista on mahdoton tietää, miten ne päättyvät, jolloin on itsensä ulkopuolella ja katselee itseään ihmetellen, ikäänkuin koko asia ei liikuttaisi lainkaan.

»Niin, minulla on se kirja tuolla ylhäällä… Jos te tahdotte, niin voitte tulla hetkeksi istumaan vielä. Minä en ole väsynyt, ja minä haluan nähdä auringon nousevan… vanhan auringon.»

Taas me olimme hiukan liian vieraat toisillemme ja hiukan liian lähellä toisiamme. Jossakin seisoi Hellas ja katseli meitä pistävin silmin ivallinen hymy huulillaan. — Tietysti minä menin, minulla ei ollut mitään syytä leikkiä miekkailua.

Eteisessä oli portieri kaulus avoinna ja hiukan likainen paita pistäen esiin takin raosta. Hän oli kalpea ja uninen, silmissä uhkaava ilme, mutta hän ei sanonut mitään. Tiesin kyllä, mitä hän ajatteli, mistä hän oli varma, mutta minä puolestani en ollut siitä varma. Hän taas oli voiton puolella, sillä hän oli ainakin varma juomarahoistaan. Caritas ja minä taas emme olleet varmat mistään.

Koko tunnelma oli epätodellinen. — Caritas ei sytyttänyt sähköä, vaan aukaisi ikkunan. Me katselimme ulos Heikinkadulle, jonka puissa oli väkevä, uhmaileva vihreys. — Kuin jotakin tehdäkseen siirteli Caritas esineitä pöydällä:

»Niin, se kirja. Se on jossakin matkalaukussa, ja en tiedä viitsinkö hakea sitä. Mitä me Hellaasta… Ja sehän oli vain tekosyy… Me kai voimme puhua vilpittömästi niinkuin ystävät, — minä olen väsynyt ikuiseen näyttelemiseen… Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että se oli vain tekosyy. Ja jos minä ottaisin kirjan esille, olisi se vain teeskentelyä. Emmekö me voi olla ystäviä.»

Minä en vastannut mitään. Tartuin vain hänen käteensä ja puristin sitä hiljaa. Se ei ollut enää teeskentelyä. Se oli todellista hellyyttä, joka ei tahdo mitään pahaa, hiukan sentimentaalista, mutta niin suloista.

Meidät ympäröi hotellihuoneen epäpersoonallinen kosmopoliittisuus. — Oli jotakin sadunhaurasta ja kirkasta minun sielussani. Kaikki väsymys ja raukeus, kaikki muistot, kaikki ahdistava oli poissa. Ulkoa tulvi aamun raikkautta huoneeseen, ja ilmaan sekaantui hienon hieno, melkein tajuamaton lehmusten tuoksu. Me istuimme aivan hiljaa käsi kädessä. Tajusimme toistemme hengityksen, suonten rauhallisen tykinnän.

Hänen kaula-aukkonsa oli hiukan ratkennut, aivan hiukan, ja siitä pisti esiin pieni langanpää.

Ikkunalaudan maali oli halkeillut, ja sininen pohjaväri näkyi halkeamista. Kaukainen autotorven huuto kantautui korviimme.

»Kaikki kadut johtavat ikuisuuteen tänä aamuna», kuiskasi Caritas. Hänen hengityksensä oli hieno ja tuoksuva. Hän nojasi minuun luottavasti ja hänen hiuksensa koskivat poskeani pehmeinä ja hiukan karheina.

Kaukaiset talojen katot hävisivät siniseen autereeseen. Ikkunat saivat yhä kirkkaamman kimalluksen.

Katselin Caritasta. Hänen kasvoiltaan oli hävinnyt kaikki uhmaileva ylpeys ja voitonvarmuus. Puuterin ja puoleksihävinneen huulimaalin alta näkyivät lapsen kasvot. Niissä oli jotakin avutonta ja hapuilevaa, jotakin sanomattoman yksinäistä ja ikävöivää.

Minä suutelin hänen silmiään aivan hiljaa. Hän sulki ne huokaisten pitkään ja nojautui minuun. Hän oli painava kuin nukahtanut lapsi minun käsivarttani vasten. — Me emme enää olleet vieraat toisillemme. Me olimme tunteneet toisemme hyvin kauan, ja ikävöineet toisiamme hyvin kauan. Näkymätön käsi hyväili hiuksiani ja otsaani. Olin onnellinen, olin lapsi, olisin itkenyt, jos olisin voinut. Olin inhoittavan sentimentaalinen.

Jossakin kaukana idässä nousi aurinko, — vanha aurinko oli kuollut ja uusi aurinko nousi elämään. — Taivas paloi punaista ja kultaa. Vastapäisten talojen ylimpien kerrosten ikkunat olivat liekkejä, kylmiä, eläviä liekkejä.

»Me kaikki pelkäämme yksinäisyyttä, me pelkäämme jäädä yksin itsemme kanssa. Meidän täytyisi tehdä tiliä, me nauramme itsellemme, juomme ja tanssimme ja sanomme: meidän jälkeemme tulkoon vedenpaisumus. Emmekä me kuitenkaan ajattele todellisuudessa niin. Me emme edes tiedä, mitä me todellisuudessa ajattelemme. Me leikimme sanoilla ja olemme unohtaneet… Me emme usko, ja kuitenkin me tiedämme, että olemme viimeinen sukupolvi ennen tuomiopäivää. Miksi me emme osaa enää edes itkeä.»

Caritas oli jo poissa kaikesta äskeisestä. Sadun hauras kimallus oli kadonnut ympäriltämme. Me olimme kaksi ihmistä hotellihuoneessa, johon hitaasti tunkeutui liian kirkasta valoa. Me olimme väsyneitä ja kalpeita. Ehkä itse tietämättään oli Caritas astunut vaarallisen rajan yli. Hänen sanoissaan oli liian paljon banaalisuutta, liian paljon todellisuutta. Jos minä haluaisin, saisin hänet. Jos haluaisin näytellä hiukan, olla kiihkeän hellä, intohimoinen, puhua siitä, kuinka elämä häviää, puhua katoavaisuudesta ja elämän ikuisesta liekistä ja muusta tuollaisesta, joka vaikuttaa naisiin, — silloin saisin hänet. — — — Halveksin itseäni sanomattomasti, ja tavallaan halveksin häntäkin, ja juuri siksi, että luulin ymmärtäväni häntä. Minulla oli henkinen yliote, mutta jos käyttäisin tilaisuutta hyväkseni, halveksisi hän jälkeenpäin minua. Tuskin tapaisimme enää koskaan. Olisin vain eläin, niinkuin kaikki muut ihmiset.

Ja kuitenkin meillä molemmilla oli paljon yhteistä kaipausta, yhteistä pessimismiä. Me olimme molemmat yhtä heikkoja, yhtä turmeltuneita. Niin luulin. Me olimme sanomattoman vieraat toisillemme ja myös sanomattoman läheiset. Me olimme oppineet tuntemaan toisemme emmekä koskaan tulisi tuntemaan toisiamme.

Aurinko oli noussut, ja kaduilla liikkui ihmisiä. Joku työmies, joku kadunlakaisija. Vastapäisestä porttikäytävästä tuli poliisi esiin. Hän ojenteli itseään ja haukotteli. Hänen takinnappinsa kiilsivät.

Minä suutelin Caritasta ja lähdin. Hänen huulensa olivat kylmät ja raikkaat, hänen silmänsä olivat onnellisen raukeat. Me olimme ystäviä.

»Muistakaa, älkää soittako minulle. Kun minä haluan tavata teitä, soitan teille tai haen teidät käsiini. Eikö se ole paras?»

Hän oli voittanut. — Hänen huultensa muisto huulillani ja koko olemuksessani laskeuduin hississä kolme kerrosta. Portieri joi kahvia ja näytti virkistyneeltä.

Kävelin Arkadiankadulle. Ihana, raikas aamu ympäröi minut. Olin nuori, olin reipas, oman itseni herra. Elämäntunto syöksyi hyökynä ylitseni.

Rappukäytävän tuoksu, viileä kesäautio huoneisto. Otin kylmän suihkun ja poltin savukkeen vuoteessani. En jaksanut enää ajatella. Olin vain onnellinen. Caritas! Cari…!

Minulla ei ollut mitään varsinaista tehtävää. Vasta myöhemmin syksyllä astuisin toimittajavirkaani, koska ihmisellä kerta kaikkiaan pitää olla jokin toimi. Minä tarvitsin työtä, sillä aloin jo melkein sairaalloisesti sulautua omaan itseeni. Jonakin aamuna saatoin seistä peilin edessä katsellen omia kasvojani ja ihmettelin, kuka minä mahdoin olla. Silmäkulmissa alkoi olla hienoja ryppyjä, hiukan liian varhain, ja silmissä oli vieras ilme.

Olin vaivautunut luomaan itselleni elämänkatsomuksen, joka perustui kausaliteettilakiin niin materiaalisella kuin sielullisellakin alueella. Olin yrittänyt karsia itsestäni mielikuvitusta ja suhtautua elämään mahdollisimman kylmästi ja käytännöllisesti. Yritin kaikista tapahtumista hakea syitä ja seurauksia, antamatta tunteiden vallata itseäni.

Kaikki tuo oli minun naamioni. — Se oli määrätty asenne ihmisiin nähden. Se teki useimpiin vaikutuksensa, ja lopputuloksena oli, ettei minulla ollut ainoatakaan varsinaista ystävää.

Pikkuveli oli vielä maalla, luki ehtojaan seitsemännelle luokalle, pelasi tennistä naapurintyttöjen kanssa ja mahdollisesti jollakin yöllisellä automatkalla otti pienen ryypynkin tai suuteli tyttöjä.

Äiti oli kuollessaan uskonut Pikkuveljen minun huostaani. — Pikkuveli oli minun yhteiskunnallinen velvollisuuteni, hän oli se kahle, joka sitoi minut elämään. Koetin olla hänen toverinsa, ymmärtää häntä, antaa hänelle sitä rakkautta, jonka olemassaoloon en varsinaisesti teoriassa uskonut, mutta jonka edellyttäminen oli käytännössä välttämätöntä. Mikäli se ei häirinnyt omaa mukavuuttani, autoin häntä luvuissakin, pelkään, että hän oli hiukan laiska. Ja vuosi vuodelta oli hän kasvanut erilleen minusta, käynyt minulle yhä vieraammaksi ja kaukaisemmaksi.

Muistan ensimmäisen kerran, jolloin tapasin Pikkuveljen savuke suussa. Hän oli hiukan hämillään, aikoi ensin kätkeä sen, mutta yritti sitten nauraa. En tietystikään sanonut mitään, yritin katsoa häneen vain vakavasti, ja uskon, että hänellä oli hiukan paha omatunto. — Hän ei enää ollut Pikkuveli, hän kävi jo kahdeksaatoista, mutta milloin minä ajattelin häntä ja hänen tulevaisuuttaan, oli hän aina minulle vain Pikkuveli, jota minä omalla tavallani »rakastin» ja koetin suojella. Osani Isoveljenä saattoi minut usein hämilleni.

Minun tehtäväni oli koettaa suojella häntä kaikesta siitä, mikä oli tullut minun kohtalokseni liian aikaisin. Luulen melkein, että ilman häntä olisin jo aikaa sitten joutunut hunningolle, sillä minulla on vahva taipumus juomiseen ja aistillinen luonne. Omasta mielestäni olin turmeltunut liian aikaisin. Jotkin muistot saattoivat pistää mahdottoman kipeästi iltaisin, kun olin yksin, vaikka yritin kylmästi eritellä niitä ja poistaa niistä siten kaiken katkeruuden.

Caritas soitti eräänä iltana kello yhdentoista aikaan. Olin juuri tullut kotiin ja aioin sängyssä lukea itseni uneen erään vastailmestyneen runokokoelman avulla.

Ulkonaisesti katsoen oli aika hiukan epäkorrekti nuoren, säädyllisen naisen kohtaamista varten, mutta niin… oliko Caritas säädyllinen, nuori nainen. Hän oli moderni; häntä eivät sitoneet ennakkoluulojen kahleet, mikäli hän saattoi salata »harha-askelensa» niiltä, jotka olivat ennakkoluuloisia. Menin häntä kohtaamaan tuntien, että tuleva yö saattoi sisältää jotakin odottamatonta. Kukaan nainen ei jaksa kauan säilyttää miehen mielenkiintoa, ellei hän aina ole uusi ja yllättävä, ellei hänessä ole aina uusia portteja tuntemattomille alueille.

Sain odottaa ainoastaan muutamia minuutteja. — Caritas oli uusi.
Hänellä oli hyvin viehättävä valkea hattu.

Kaivopuiston penkeillä istui varjostossa pareja, jotka puristelivat toisiaan tai suutelivat toisiaan. Sotilaita ja piikoja, konttoristeja ja tehtaantyttöjä, koulupoikia ja konttorineitejä.

»Onko teidän tarkoituksenne valloittaa minut tuolla?» kysyin teennäisen kauhistuneena ja osoitin pimeyteen, josta kuului kahinaa ja ääniä. Caritaksen hattu loisti valkeana läikkänä.

»Oh, minä luulen, että te olette liian aristokraattinen, jotta minä voisin seurustella kanssanne. Miksi emme voisi leikkiä, että te olette ujo koulupoika, joka vie tyttönsä pimeälle penkille, puristaa hänen kättään ja lausuu runoja, eikä uskalla suudella häntä, ennen kuin tyttö tekee aloitteen. Se olisi herttaista.»

»Oi rakas, sinun silmäsi ovat kaksi tähteä, sinun suusi on kirsikoitten lihaa, sinun ruumiisi on paratiisin portti», lausuin minä hartaalla antaumuksella ja korostaen rytmillisesti sanoja.

»Älkää tehkö pilaa pyhistä asioista… Tarkoitus, miksi kutsuin teitä, on se, että teemme yöllisen ryöstöretken Pekingin keisarin linnaan, ja te tuotte hänen päänsä minulle kultaisessa vadissa. Minulla ei ole parempaa toveria kuin te… ainakaan tällä kertaa.»

»Minun välkkyvä säiläni on teroitettu ja verentahrimat käteni huutavat murhaa sille, joka uskaltaa uhmata prinsessani tahtoa. Mutta mikä on Pekingin keisarin osoite?»

»Te olette ymmärtäväinen leikkitoveri. Me teemme pienen yöllisen vierailun maisteri Hellaan erakkoluolaan. Minä tahdon kuulla hänen ilkeyksiään, jotta voisin antaa paremmin arvoa teille.»

Me kuljimme ohi valkean marmoritalon. — Mietin, mihin Caritas mahtoi tähdätä, miksi hän oli ottanut minut mukaansa, mitä hän tahtoi Hellaasta. Hänen kasvonsa olivat valkeat valkoisen hatun alla.

»Minä tahtoisin, että teistä ja Hellaasta tulisi hyvät ystävät. Hän on kuitenkin ainoita todella erikoisia miehiä meidän piirissämme, enkä usko, että te koskaan katuisitte, jos koettaisitte tunkeutua häneen hiukan pintaa syvemmälle.»

»Te siis uskotte, että hänessä on todella jotakin kaiken kyynillisyyden alla.» — Sanoin tämän vain koetteeksi, toivoen, että Caritas innostuisi ja paljastaisi ajatuksensa. Mutta hän oli liian viekas ja sanoi vain välinpitämättömästi:

»Tietysti, täytyyhän jokaisessa ihmisessä olla jotakin muuta kuin vain se, minkä kaikki näkevät.»

Pysähdyimme pienen puurakennuksen eteen ja istuimme pihalle. Toisen kerroksen ikkunasta loisti vihreäkupuinen lamppu. Kuljimme nurmikon yli, se oli aivan kostea kasteesta. — Caritas heitti kourallisen hiekkaa ikkunaan. — Hän tuntui olevan tottunut siihen. Jokin äkillinen ajatus lensi aivojeni halki, mutta poistin sen, koska vielä ainakaan ei ollut kylliksi syitä olettaa sitä todennäköiseksi.

Ikkuna avautui ja maisteri Hellas pisti päänsä ulos. Hän oli vielä täysissä pukeissa, kalpea ja hermostunut.

»Kuka saakeli siellä keskellä yötä… Vai niin, Caritas, oletko yksin? Herra Hart… Vai n-i-i-n… Päästän teidät sisään, jos voitte olla kymmenen minuuttia absoluuttisen hiljaa, mitä ette kylläkään voi. Ei ainakaan Caritas.»

Hän venytti ilkeästi tuota »vai niin»-arvostelmaansa. Caritas puristi käsivarttani:

Hellas tuli aukaisemaan alaoven. Hänen silmänsä olivat verestävät ja tummien juovien ympäröimät.

»Oli hyvä, että tulitte. Olen loppuun väsynyt ja kyllästynyt. Kirjoitan vain pari riviä, niin voimme mennä kävelylle.»

Hänen huoneensa oli epäjärjestyksessä. Lattialla lojui kirjoja ja tupakantuhkaa. Pöydällä oli käsikirjoitusliuskoja ja kirjoja sekaisin. Lampun vihreässä valossa oli jotakin kylmää ja ankaraa. — Hellas istui pöytänsä ääreen ja jatkoi kirjoittamistaan välittämättä meistä.

Seinällä, jonkin sekavan, kubistisen taulun vieressä oli suuri Euroopan kartta, rautatielinjoineen ja lentoreitteineen. Minä katselin sitä ja mieleeni takertui hiukan epämääräistä kaipausta. Berliini, Lontoo, Pariisi, Wien. Pöydällä oli Baedeker, ja ohivilahtavana aistimuksena tunsin korvissani suurkaupungin kuumeisen hälinän ja autojen huudot.

Caritas loikoili leposohvalla ja selaili Jules Romainsin runoja. Hän oli ottanut hatun pois päästään. Se oli tuttavallista ja teki minuun vaikutuksen kuin olisi hän hyvin usein tehnyt samassa huoneessa samalla tavalla.

»Minä haaveksin nykyään Lontoosta ja Biskrasta, kun minulla on aikaa. Lontoosta silloin kun olen romanttinen, ja Biskrasta, kun olen vain muuten väsynyt. Kuvitelkaa erämaata Biskrasta etelään, säilykepurkkeja, kumirenkaitten jälkiä hiekassa ja likaisia kameeleja, jotka pudottavat karvojaan suurina kimppuina. Ja hidas kömpivä juna, jossa on halvan tupakan ja arabialaisten hien hajua. — Se on kaipausta… se on eksotiikkaa.»

»Ja loistojuna, Kultainen Nuoli Lontoosta Nizzaan. Kansainvälinen makuuvaunuyhtiö, ravintolavaunu ja wienerschnitzeli jonkun bentsiiniagentin vieressä.»

»Caritas, sinä särjet sydämeni. Älä puhu kaikesta tuosta. Tulee liian ikävä olla.»

Hellaan silmissä oli jotakin, mitä en niissä ennen ollut huomannut. Niihin tuli kirkkautta, veristäminen hävisi, hän hymyili aivan inhimillisesti. Hänen partansa oli ajamaton, näytti siltä kuin hän ei pariin päivään olisi poistunut huoneestaan.

»Mitä sinä kirjoitat?» kysyi Caritas ja aikoi katsella käsikirjoitusta, mutta Hellas veti hänet pois ja sanoi:

»Älä viitsi, ei se ole mitään. Luultavasti hävitän sen ennen pitkää, kun ehdin saavuttaa kyllästymisen rajapisteen. Se on roskaa.»

»Minä olen tullut myös runoilijaksi. Luin jonkun saksalaisen modernistin teoksen, joku Mikä-hänen-nimensä-nyt-taas-olikaan. Se on helppoa. Tahdotko kuulla Espanjalaisen Fantasiani?»

»Mainiota», Hellas taputti käsiään. »Cari, sinulla on muotoaistia ja sanonnan ytimekkyyttä. Loistava muoto yhdistettynä äärimmäiseen älylliseen suppeuteen. Mutta sinä et kiertänyt kättäsi tarpeeksi lausuessasi, kas näin.»

Hellas otti tyynyn käteensä ja heilutti sitä niin kuin härkätaistelija vaatettaan. Hän nauroi ja oli huvitettu. Minä ihmettelin enkä osannut sanoa mitään.

»Caritas on aivan oikeassa», selitti Hellas minulle suojelevasti. »Nykyaikainen n.s. absoluuttinen runous on hiuksenhienosti mielipuolisuuden ja suuren huumorin rajalla. Sen suuri tehtävä on kerta kaikkiaan juurruttaa pois kaikki vanha heilahtamalla äärimmäisyydestä toiseen.»

»Niin, minun mielestäni joku voi ostaa yhden tuollaisen kokoelman uteliaisuudesta, mutta kahta ei luullakseni kukaan osta. Suomi on vielä toistaiseksi säilynyt niistä.»

»Jumalan kiitos», sanoi Hellas. »Kuvitelkaa, että joku uskaltaisi täällä yrittää sellaista. Häntä luultavasti haukuttaisiin sanomalehdissä; meillä ei ole kylliksi huumorintajua. Hänet murskattaisiin huomauttamalla, että kysymyksessä oleva suunta on jo pari vuotta sitten sivuutettu ulkomailla ja että huomattavat kirjailijat ovat palanneet sidottuun mittaan. Luultavasti he juuri siksi ovat huomattavia. — Meillä on vielä joitakin käsitteitä runoilijan pyhästä hehkusta, — inspiratiosta ja puhdistavasta tulesta, kaikesta tuosta, jolla muutamat nuorukaiset kiemailevat, sairastaessaan viime vuosisadan aikuista maailmantuskaa.»

»Kuulkaa nyt, hyvät herrat, minä tulen kipeäksi. Emmekö me voi lakata puhumasta runoudesta. Hellaalla on aivan lapsellinen pakkomielle puhua arvostelijoista ja yleisestä mielipiteestä. — Ellet sinä lopeta, niin me uskomme, että joku arvostelija on maalannut sinua itseäsi ivan ruoskalla. Sinä teet itsesi koomilliseksi.»

»Minä ehdotan, että lähdemme pienelle kävelyretkelle Kaivopuistoon etsimään kultaista tietä Samarkandiin», sanoin minä. »Samalla on minulla tilaisuus katkaista Pekingin keisarin pää ja luovuttaa se prinsessalle…»

»Mutta vadin pitää olla kultaa», sanoi Caritas vaativasti ja sijoitti hattua päähänsä.

»Eine frau ist etwas frau eine Nacht,
und Wenn Sie schön ist auch für die Nächsten.»

Tunnetteko D-junan, herra Hart. Siinä on jotakin suurenmoista. Braun! gelb! Malaijengelb! Viimeiset ruskeaksi paahtuneet kylpyvieraat täyteenahdetussa junassa, naiset vaaleamman, miehet tummemman ruskeita. Ja keltaisia lehtiä, kesän viimeinen, kuumeenraskas huokaus, sairaalloinen hurmio, kauhu ja hekuma. — Tulin vain ajatelleeksi, kun katselin Caritasta. Se sopii häneen, eikö totta?»

Se oli Caritas enkä minä. Minulla ei ollut mitään sanomista. Hellas oli ainoastaan pukenut sanoiksi sen, mitä minä olin tuntenut katsellessani Caritasta hänen ojentaessaan käsivarsiaan ylöspäin ja asetellessaan hattua.

»Mitä, etkö sinä olekaan ruskea…? Olet aivan varmasti kyllin paljon.
Muuta vastaväitettä minä en ymmärrä.»

Kuljimme alas meren rannalle. — Kun talot olivat jääneet taaksemme, oli kaikki aivan hiljaista ja pimeää. Emme voineet erottaa toistemme kasvoja; ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Takanamme loi kaupunki valkean kajastuksen taivaalle, mutta meren yllä oli raskaita pilviä ja pimeys. Joku hiekkakaljaasi ui valkoista merenpintaa pitkin levitetyin purjein, jättäen jälkeensä kimaltelevan vanaveden. Hiekka ratisi askeltemme alla. Hellaksen savukkeenpää hehkui pimeään ja valaisi välistä osan hänen kasvoistaan epäselvästi ja aavemaisesti.

Mieleeni kohosi ilkeä muisto monen vuoden takaa, ensimmäiseltä ylioppilaskesältäni. — Meitä oli kolme uutta ylioppilasta. Annoimme jonkun venheen soutaa itsemme Luodolta Kaivopuiston rantaan, puhuimme rivouksia ja sekoitimme spriihin vettä juomalähteen kauhassa. Minä eksyin parin konttoristin seuraan. — Meidät heitettiin ulos purjehdusseuran paviljongilta. Ajoimme moottoriveneellä ympäri kaupungin. Katajanokan rannassa toinen niistä, hintelä, finninaamainen juoksi kiinni jonkun naisen, rivonnäköisen katutytön. Se oli ensimmäisiä niitä muistoja, jotka saivat minut kiemurtelemaan itsehalveksimista iltaisin vuoteessani. Vielä nytkin, monen vuoden takaa, sai se ilkeän hien kohoamaan ohimoilleni.

»Emmekö lähde uimaan», sanoi Hellas. »Ei ole juuri suurenmoisempaa tunnelmaa, kuin uida yöllä, tuntemattomasta rannasta.»

»Minun sisuni ei riitä siihen. Minä jään vartioimaan teidän vaatteitanne. Mutta älkää menkö kauaksi, minua pelottaa.»

Laskeuduimme alas rantaluodoille. Uimahuoneella oli yövartija, joka murisi äkäisesti, ja Ullanlinnan silta oli avonainen paikka, jos poliisi olisi sattunut tekemään kiertokäyntinsä. Menimme sen itäpuolelle, missä meri oli kuivaessaan paljastanut matalia luotoja.

Caritas poistui parin askelen päähän meidän riisuutuessamme. Oli niin pimeää, että vain epämääräisesti saattoi erottaa valkean ihon himmeän kiillon. Hellas jätti tulitikkunsa Caritakselle ja pyysi häntä raapaisemaan tulta pari kertaa palatessamme, jotta osaisimme takaisin samaan paikkaan. Minua värisytti; ilma oli kostea ja raaka. Hellaan vartalo oli solakka pimeässä. Hän oli ehkä hiukan liian laiha, kapein vyötäisiltä ja lanteilta.

Me luisuimme kalliolta veteen. Ihmeekseni huomasin, että jalka ei ottanut pohjaan sillä kohtaa. Minut valtasi keveyden tunne, vesi oli lämmin ilman raa'an kosteuden jälkeen, ruumis hävisi olemattomiin.

»Varokaa, ettette lyö itseänne kiviin. Siinä voi satuttaa pahemmin kuin ensin huomaakaan. — Eikö olekin suurenmoista.»

Hellas oli uinut jo parikymmentä metriä. Kiiruhdin hänen rinnalleen. Hän ui pitkin, tasaisin vedoin ulapalle. Veden pinta särkyi laineiksi ja loiskahti hiljaa. Me jätimme kaksi valkoista juovaa jälkeemme.

Joku ajelehtiva meriruoho kiertyi jalkani ympärille pidättävänä ja säikyttävänä. Oli kuin limainen käsi olisi sivellyt polveani. Se oli kylmempi kuin vesi. — Mutta vaaran tajuamisen rinnalle kasvoi mieleeni uhman ja varmuuden tunto. Syvyys aukeni yläpuolella ja alapuolella, mutta Hellaan pää oli turvallisen lähellä. Hän hidastutti vauhtiaan ja kääntyi puhelemaan:

»On aivan eri tunnelma uida kahden kuin yksin. Silloin vasta kun on yksin lähtenyt ja tietää, ettei ketään ole auttamassa, ettei kukaan kuule huutoa, silloin vasta se on todella hermoja jännittävää. — Kerran poikana oli minun unelmani uida yöllä kauas, äärettömän kauas, vajota siellä veteen ja hävitä. Ihmiset vain löytäisivät rannalta vaatteet ja lähtisivät naaraamaan, mutta eivät koskaan löytäisi. Se on kauneimpia itsemurhan muotoja.»

»Minä taas harkintani mukaan tulin aikanaan siihen lopputulokseen, että browninki on kuitenkin kaikkein komein ja uljain loppu. Mutta sydämeen, ei päähän. Rintalastan lävitse, mutta piippua ei saa painaa kiinni ihoon, sen täytyy olla parin sentin päässä siitä. Minä kokeilin peilin edessä siihen aikaan.»

Olimme jo kaukana rannasta. Hellas kiristi vauhtia eikä näyttänyt pienintäkään takaisinkääntymisen aikomusta. Yht'äkkiä sanoi hän terävästi:

»Anteeksi, herra Hart, haluaisin kysyä teiltä, oletteko jo rakastunut
Caritakseen.»

Minua loukkasi hänen käskevä sävynsä. Tunsin, että hän vainusi jotakin enempää kuin mitä sanat olivat sanoneet.

»Roskaa! — toivottavasti te ette ottanut vakavalta kannalta puheitani sinä iltana. Maassa maan tavalla, ja ihmiset pitävät ivailusta, kunhan se ei kohdistu heihin itseensä.»

»Caritas on kaunis nainen, harvinaisen kaunis. — Mutta voin vapauttaa teidät siitä huolesta. En ole rakastunut häneen… vielä.»

Pistoni osui. Hellas teki äkillisen liikkeen vedessä ja hänen päänsä painui veden alle. Kun hän nosti sen esiin purskuttaen vettä suustaan, oli hänen sävynsä muuttunut:

»Pyydän anteeksi. En tahdo loukata teitä. Se oli minun syyni. Olin epähieno.»

Käännyimme takaisin päin. — Rannalla leimahti pieni valopiste, joka hävisi heti. Olimme kauempana kuin olin luullutkaan.

Hänen äänensä oli niin muuttunut, että minä olin vuorostani vähällä painua veden alle. Siinä oli todellista hellyyttä, hiukan kaipausta ja hiukan tuskaa. — Rannalla välähti valopiste.

»Hänet on luotu kärsimään maailmassa», jatkoi Hellas puoleksi itsekseen. »Hän on pohjaltaan elävää tulta. Hän on värisevä hermokimppu, ja mielikuvitus on hänen kohtalonsa. Ehkä hän joskus itse kertoo teille itsestään. Suhtautukaa kriitillisesti hänen puheisiinsa, mutta voitte kuitenkin saada jonkinlaisen käsityksen hänestä. Hän voi joskus olla intohimoisen vilpitön. Melkein sairaalloisella tavalla. — Ja jos joskus… te tulisitte… niin olkaa hyvä hänelle. — Minä huomaan olevani idiootti, mutta hermostuminen ja muu. Toivottavasti ymmärrätte. Aina ei jaksa säilyttää joustavuuttaan. Minussa on puhumisripuli, ja kun en muuta keksi, puhun roskaa. No niin, te tulette itse huomaamaan. Otaksun ainakin…»

Löin polveni veden alla piilevään kiveen, mutta en tuntenut kipua. Olimme jo lähellä rantaa, ja minua alkoi väsyttää. — Caritaksen hattu loisti valkeana pimeässä. Hän sytytti taas tulitikun ja epäselvästi saatoin eroittaa osan hänen kasvoistaan.

Emme löytäneet kalliota, jolta olimme luisuneet veteen, ja saimme kahlata maihin. Pohja oli liukas ja kivinen. Kompastellen ja läähättäen pääsimme Caritaksen luo.

»Viikingit saapuvat matkaltaan viettelemästä merenneitoja. — Herra Hellas, älkää loukatko minun ujouttani. Ellei olisi niin pimeä, näkisitte, kuinka punastun.»

Huomasin, että polveani kiersi punainen viiru. Olin loukannut sen, mutta pukeuduin nopeasti, jotta Hellas ei huomaisi sitä.

»Ette usko, kuinka minä pelkäsin. Te menitte liian kauaksi. Ajatelkaa nyt, jos jotakin olisi tapahtunut. Teistä ei ole väliä, mutta minun maineeni… Tavattiin vartioimassa kahden alastoman miehen vaatteita… Jos olisi ollut edes yksi, mutta kaksi, se on jo liikaa.»

Caritas nauroi ja puhui hengästyneenä ja keventyneenä. Hän oli varmasti peljännyt enemmänkin, sillä hänen kätensä vapisi, kun tartuin siihen Hellaan sitoessa kravattiaan.

»Nyt juostiin, lapset, että tulee lämmin. Emme ole vielä liian vanhoja siihen, vai mitä.»

Hellas lähti pikajuoksijan vauhtia kiitämään Lehtokujaa ylöspäin ja me seurasimme hengästyneinä ja läähättäen.

Kaivohuoneen kohdalla pysähdyimme ja käännyimme hitaasti ylöspäin.
Hellas oli saavuttanut entisen äänensävynsä.

»Nyt vasta tuntee elävänsä. Kaikki pessimismi on hävinnyt. Vain kylmä suihku, ja kapinoitsija on muuttunut yhteiskunnan kiltiksi ja työtätekeväksi jäseneksi. Joku kristillisen ylioppilasliiton neuvonantaja suositteli niille nuorukaisille, jotka tulivat valittamaan maailmantuskaansa, kylmää suihkua joka ilta ennen maatamenoa. Hän oli suorastaan inhoittavan moderni, ja kaikki maailmantuskaa sairastavat nuorukaiset vihasivat häntä sydämensä pohjasta. Minä muitten mukana. Huomatkaa, että minäkin olen ollut joskus sellainen, joka kysyy neuvoja ja luulee saavansa tyydyttäviä vastauksia. Tai ehkä se oli vain määrätynlaista kiemailua.»

»Maisteri Hellaan patentoitu vesiparannusmenetelmä. Poistaa taatusti synkkämielisyyden ja pessimismin. Suositellaan kasvuikäisille nuorukaisille», nauroi Caritas ilkkuvasti.

»Myös yhtähyvin neitosille», sanoi Hellas ilkeästi. »Älä ole lainkaan olevinasi viaton. Sinä tarvitsisit sitä vielä nytkin.»

»Kuule, nyt minä loukkaannun. On sentään joitakin asioita, joista ei lasketa leikkiä. Herra Hart, auttakaa minua.»

Caritas tuli ja painautui kiinni minuun. Minä huusin: »Maisteri Hellas, pian, minä tarvitsen suihkun.» »Te olette molemmat ilkeitä, hävyttömiä miehiä, joiden mielikuvitus auttamattomasti on turmeltunut. Ette ole sen arvoisia, että minä seurustelisin kanssanne. Hyvästi.»

»Teidän psyykenne on mielenkiintoinen sekoitus tunteellisuutta ja itsekkyyttä. Luulen, että meistä voisi tulla hyvät ystävät.»

»Ja teissä, maisteri Hellas, pyrkii iva voittamaan määrätynlaista tragiikkaa. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua, jos te silloin elätte, mitä epäilen, olette koomillinen ukko, joka on sietämätön eikä edes huomaa olevansa naurettava.»

»Älkää koskaan sanoko kenellekään, että hän on naurettava», huomautti Caritas. »Ihminen voi ottaa sen naamion huvittaakseen toisia, mutta jos joku todella ottaa hänet siltä kannalta, loukkaantuu hän enemmän kuin mistään muusta.»

»Kohteliaisuus on jälleen tullut muotiin, Caritas. Emmekö hautaa sotakirvestä? Sallitko, että herra Hart ja minä saatamme sinut autolla kotiin. Tämä yö voi loppua tähän, sillä muuten kyllästymme liian pian toisiimme. On annettava uutuuden viehätykselle arvonsa. Ja Cari huomaa, että herra Hart on löytö.»

»Voi, miksi sinä sanoit sen. Nyt hän tulee itserakkaaksi ja menee ja hakee jonkun muun naisen koetellakseen lumousvoimaansa. Ja onnistuu varmasti, sillä kaikki tuo riippuu vain itseluottamuksesta.»

»Caritas, älä yritä kahmia itsellesi kohteliaisuuksia. Kukaan nainen ei voi kilpailla sinun kanssasi. Sinä olet autolyhtyjen valo ja majakan punainen silmä pimeän meren yllä. Sinä olet pikajunan kaipaus ja hyperbeli. Sinä olet kaikki, koska et ole mitään. Sinä olet…»

»Riittää, riittää. Tunnen jo itseni.» — No, minä olen haudannut sotakirveen. Oli hyvä, että antauduit, muuten herra Hart olisi murhannut sinut ja tuonut sinun pääsi minulle kultaisella vadilla. Me olimme tehneet sopimuksen. Mutta toivottavasti se ei häiritse sinun luottamustasi minuun.»

III

Työpäivä oli lopussa. Hermot riekaleina jäin katselemaan pöytääni ja sulkemaan papereita laatikkoon. Sytytin savukkeen ja huomasin käteni hiukan vapisevan. Olin pari viikkoa ollut uudessa työssäni ja väsymyksestä huolimatta valtasi mieleni raukea tyytyväisyyden tunne. Kykenin täyttämään tehtäväni, kykenin täyttämään yhden paikan elämässä, ja se oli myöskin vastuunalainen paikka.

Juoksupoika… oikaisuvedoksia… puhelinsoittoja… Tietotoimisto… klisheelaitos… päätoimittaja kiroilee puhelimessa… radiosanoma Moskovasta… Mussolini pitänyt puheen… uusi rauhankonferenssi… onko sinulla tupakkaa?… piru, minne sakset ovat hävinneet… anteeksi, pyytäkää toimitussihteerille! sama vaihde… faktori ilmoittaa, että koneet pyörivät tyhjää… lakko konepajoilla, se on vale… kommunistit… anna tulta, jos sulla on…

Taivas oli pimeä ja satoi. Hienoa, ilkeää syyssadetta. Katulyhtyjen valo ei ylettynyt viidenteen kerrokseen, mutta vastapäisen talon seinää kiersivät valoreklaamien liekit, punaista ja vihreää, helakanpunaista ja myrkynvihreää. — Työhuoneen valo oli valkea ja armoton. Leveä pöytä, tuoli, kartta. Standardisoitu, persoonaton, geometrinen huone, joka valoi omituista tyydytystä mieleeni. Se oli työ. Siinä ei ollut mitään tarpeetonta, ei mitään sentimentaalista — se, joka ei kestä, hän saa lähteä. Me olemme ilman hermoja, meillä ei saa olla tunteita, me murhaamme kynällämme — puoli palstaa, ja yhden ihmisen häpeä on aamulla sadantuhannen ihmisen tiedossa; hänet on tuomittu loppuijäkseen. — Miehet vaihtuvat: parantola, hermosairaala, browninki, tapaturma — mutta lehti elää. Ja joka aamu uudet sensatiot, uudet kuvat ympäri koko maailman, uudet yllätykset.

Valoreklaamit kiersivät liekkeinä seinää. — Niiden pyörteessä oli mukaansatempaavaa kiihkeyttä, niissä oli hermostunut rytmi ja kirkuvat sanat. Ne huusivat sisällyksensä tuhanten silmien verkkokalvoihin, lakkaamatta, ikuisesti.

Minä saatoin täyttää paikkani elämässä, mutta mitä iloa siitä minulle oli! Tyydytys suoritetusta työstä, jonka joku toinen olisi tehnyt, ellei minua olisi ollut. — Tunto siitä, että omalla tavallaan saattoi viikkojen ja kuukausien kuluessa syövyttää mielipiteensä tuhansien ihmisten mieliin, saada heidät näkemään niinkuin minä näen, arvostelemaan asioita ja tapahtumia minun kannaltani.

Ja minun kantani. — Se oli yhtä väärä kuin kaikkien muidenkin. Minulla ei ollut totuutta tarjottavana, ja jos minulla olisi ollutkin, en olisi sitä saanut painoon. Kaiken täytyi kulkea ensin siivilän lävitse, muuttua standarttimuotoon, sulautua kaikkeen siihen, mikä ennen oli sanottu, mukautua puolueen ajatustapaan ja päämääriin.

Suuri tyhjyys valtasi minut. Minä tunsin sen kaikin aistimin, kaiken tarkoituksettomuuden, kaiken pienuuden, kaiken koomillisuuden. — Minä elin — värisevin aivoin kerätäkseni kokemuksia, ahmiakseni aistimuksia, yhä uusia ja uusia, sulattaakseni ne toistensa yhteyteen ja sitten viedäkseni ne hautaan mukanani. Minkä tähden… mitä varten…?

Minä nauroin itsekseni… Nauroin tahallani ääneen kuullakseni oman ääneni kaiun ja ihmetelläkseni, kuka minä olin. Ääni erkani minusta, heijastui seinistä ja kantautui taas korviini. Minä tajusin sen, se tuli ulkoapäin ja kuitenkin se oli minun oma ääneni. Se oli tekoa, työtä, energiaa. Se oli elämää.

Minä tunsin itseni koomilliseksi. Ajatukseni kulkivat vanhoja latuja, synnyttämättä mitään uutta. Kysymykseni olivat kaikille yhteiset. Ne oli jo ennen ajateltu miljoonia kertoja, puhuttu, kirjoitettu… Minä en kyennyt tuomaan mitään uutta valoa vanhoihin probleemeihin. Niiden pohtiminen oli hedelmätöntä.

Kaikki tietysti pohjaltaan perustui määrätyille hypoteeseille. Hypoteesit olivat välttämättömiä, jotta ihminen voisi elää. Ajatteleva ihminen nimittäin. Ihmisen erotti eläimestä vain se, että ihminen vaati elämänsä perustaksi määrättyjä hypoteeseja. Uskonnon tehtävänä oli valmistaa hypoteesit sopivaan ja helposti omaksuttavaan muotoon, standardioida ne. Meidän aikamme uskonto teoreettisena — ei! teologisena rakennelmana oli vanhentunut. Maailmansota oli sen suuri konkurssi. Meillä ei ollut enää hypoteeseja. Teoreettisesti katsoen emme siis voineet elää. Mutta elämä ei ollut teoriaa. Me saatoimme elää ilman hypoteeseja, mutta meidän elämäämme ympäröi tyhjyys…

Ilmeeni oli asiallinen ja tarmokas. Sellaisen miehen ilme, jolla ei ole aikaa tuhlattavana, joka tietää, mitä hän tekee, joka ilmaisee ajatuksensa suppeasti, ilman turhia sanoja. — Se oli tullut kasvoilleni automaattisesti.

»Terve. — Työ sujuu hyvin, häh. — Pistäydyin sisään katsomaan ja onnittelemaan. Sanoivat alhaalla, että sinussa on hyvää ainesta. Mitä tuumit hommasta? — Ajattelin, että olet väsynyt, niin että pieni ryyppy… häh.»

»Hauskaa hommaa, peijakas, mutta hermoille se käy ajan pitkään. Olin juuri pois lähdössä. Minne mennään istumaan?»

»Vanhat paikat ovat turvallisimmat. Häviää vaihtelun kaipauskin, kun vanhentuu ja vakiintuu.»

Vedin päällystakin ylleni ja sammutin sähkön katsottuani, että kaikki oli järjestyksessä. Korte hieroi käsiään tyytyväisenä.

»Helkkarin hauska, että sain sinut käsiini. Olen yksin ja… no niin… tämä sadekin on niin noloa. Ja yksin on ikävä ryypätä. On ihan se tunne kuin olisi kaappijuoppo, vaikka sitä kai minä vähitellen alan ollakin. — Sinä olet vielä nuori, ja minulle tekee hyvää katsella nuoruutta. Se on rasittava ala muuten, sanomalehtityö, ja se vie hermot pilalle.»

Korte vaikutti hyvin inhimilliseltä. Hänessä oli jotakin avutonta ja ikäänkuin anteeksipyytävää. — Konjakki toi hiukan punaa hänen poskilleen ja kiiltoa silmiin. Hänen tukassaan alkoi olla jo harmaata, vaikka hän tuskin saattoi olla kymmentä vuotta minua vanhempi. Hän puheli välittämättä odottaa vastausta, ikäänkuin keventääkseen itseään. Lasi tyhjeni nopeasti.

Konjakki teki suloisen lämpimän olon. Jalkani olivat märät, ja ääneni oli mennyt hiukan painuksiin. Mutta nyt katosi väsymys ja harmaus. Olin ollut äsken hiukan idioottimainen, pessimismihän on idioottimaisuutta — tai mahdollisesti oli vatsani ollut epäkunnossa. Tunsin äkillistä toimintahalua. Tilasin lisää juotavaa ja sanoin Kortteelle:

»Minä maksan. Juhlitaan hiukan uutta virkaani, kun se tuntuu kerran hyvin menevän.»

»Sinä olisit kuitenkin joutunut maksamaan. Minä mietin juuri, kenet saisi tarjoamaan, kun olen aivan poikki. Ne kirotut vekselit tekevät pään harmaaksi. Tiesin, että sinulla on rahaa.»

Itserakkauteni sai pienen, aivan pienen kolauksen, mutta ärsytys hävisi kohta. Korte oli kuitenkin kunnon toveri ja hänen kanssaan oli hauska puhua. Ja hän oli yhtä yksin kuin minäkin. Ja ulkona satoi. Ja oli syksy.

Tarjoilijatar oli vaalea ja nuori. Vyötäisiltä kapea, sääret hienopiirteiset. Puuteria, ja silmät. — Korte puheli hänen kanssaan, laski leikkiä, iski silmää.

»Oletko Caritasta nähnyt… ja Hellasta. — Se poika tekee itsensä vielä kerran kuuluisaksi. Hän on kyllin sairas ollakseen taiteilija, mahdollisesti myös kyllin sairas ollakseen nero. Mutta sehän ratkaistaan vasta hänen kuolemansa jälkeen. — Modernismiä, saakeli! minä en ymmärrä runoudesta hölyn pölyä, mutta minusta on hauska nähdä, että tulee myös jotakin uutta. Ja nykyaika on sentään toista kuin se, kun isä lampun osti.»

Minä vihasin Hellasta. Vihasin hiljaa, tympeästi ja tarmokkaasti välittämättä syistä. Tunsin olevani hiukan humalassa.

Korte puheli lakkaamatta, mutta en viitsinyt kuunnella. Hänhän oli vain ennen aikojaan vanhentunut juoppo, jonka käytös oli töykeä ja vastenmielinen… Tai ei, hänhän oli kuitenkin etevä sanomalehtimies, jota kaikki pitivät arvossa. Ja tuo käytös oli vain naamio. Rouva Spindel oli hysteerinen, vanha nainen ja Korte oli valvonut yön ja hoidellut häntä, vaikka tietysti siinä saattoi olla muutakin. — Rouva Spindelissä taas oli jotakin likaista, jotakin eläimellistä Hän oli kylmän ja kostean kiiltävää ja kuumaa…

Ajatukset kertautuivat nopeassa tahdissa aivoissani. Se oli piiri, josta en päässyt eteenpäin. — Caritas ja Hellas, — ainako minun piti ajatella heitä yhdessä. Minulla ei ylipäänsä ollut mitään halua ajatella Hellasta. Hellas oli luotaantyöntävä, vastenmielinen. Mutta Caritas, Caritas oli suloinen tyttö, häntä olisi ihana rakastaa, — äsh, minä olin heikko… Ja miksi miehen aina pitäisi olla niinkuin härkä.

»Hullu, eihän nyt parista lasista vielä mitään tunne. Nyt minä vasta aloitan. — Neiti!»

»Hänen nimensä on Margit», sanoi Korte ja iski minulle silmää rivosti hymyillen.

»Osh, alkoholi herättää kaikki alhaisimmat vaistot esiin. Tässä on varmasti spriitä mukana. Maku ei ole oikein hyvä.»

Ravintola oli melkein tyhjä. — Huoneen toisella puolella istui joku pankinjohtaja naisensa kanssa. Hänen kasvonsa punoittivat, ja kalju pää kiilsi hikeä.

Tyttö tuli hymyillen, ja hänen silmänsä… Korte sieppasi hänet polvelleen. Tyttö oli närkästyvinään, mutta nauroi kuitenkin.

»Hän on kiltti poika, Margit, ja vakava. Et saa iskeä silmää hänelle.
Hän voi tehdä valituksen kassalle.»

Tympeää, tympeää, tympeää. — — — Puotityttöjä ja sakilaisia. — Mutta tyttö oli todellakin sievä. — Mutta ei! Seuraavana päivänä olisi kuitenkin krapula ja lankeemuksen tunto ja ehkä tauti… kuka tuommoisesta saattoi tietää. Ravintolassa iltakaudet humalaisia miehiä palvelemassa.

Korte katseli minua tutkivasti. Hänen kasvonsa olivat yht'äkkiä taas kovin väsyneet ja vanhat.

»Kuule, suo anteeksi. Toivottavasti et loukkaantunut. Katso, minä tunnen tytön ennestään. Olin kerran elävissäkuvissa hänen kanssaan. Ei mitään muuta. Ja hän itki siellä. Sentimentaalinen pikkutyttö, jolle miehet ovat raakoja tultuaan humalaan.»

»Katsos, poika, minä olen nyt vain tällainen karkea, vanha juoppo, mutta käy sääliksi. Hänen kohtalonsa on kuitenkin varma. — Niinkuin minunkin kohtaloni. Elämä on niin pirullista, eikä jaksa aina taistella. Parempi on juoda ja unohtaa. — Mutta sinä olet nuori ja sinusta tulee onnellinen. Ehkä sinä löydät jotakin, jonka puolesta kannattaa elää. Minulla ei ole kiintopistettä. Työpöydän äärestä kapakkaan ja takaisin. Kuta pikemmin pääsen loppuun, sen parempi. — Suo anteeksi, että puhelen tällaisia, mutta syksyllä tulee aina sentimentaaliseksi, — märät lehdet liimautuvat kadun pintaan, niinkuin ihmiset takertuvat kiinni elämään.»

Minun teki mieleni itkeä. Olin tietysti humalassa niinkuin Kortekin. Vesisilmäinen juoppo, joka yritti kerjätä sääliä itselleen. Särkynyt elämä, mutta se oli hänen oma syynsä. Minua puistatti ajatellessani, kuinka lähellä olin jo itse samanlaista kohtaloa.

Ei, jos kerran pitää itkeä, niin voi itkeä vuoteessaan ja tukkia kasvonsa tyynyyn. Nauraa ja olla ivallinen ihmisten seurassa — näytellä hyvin osansa, niin että voi olla tyytyväinen, kun esirippu laskee. — Väkevät sydämet — eivät kerjää sääliä — väkevät sydämet — murtuvat yksin. Jokin rytmi alkoi soida sielussani niinkuin teräsvasarain kalke. — Nyt saatoin kysyä sitä, mitä en ollut tahtonut ajatella — sitä, joka oli painanut alitajuntaani monta viikkoa:

Korte säpsähti ja katsoi minuun aivan kuin olisi tahtonut lyödä, naurahti pakotetusti ja sanoi venytellen ikäänkuin tarkoin punniten jokaista sanaa:

»Suhde… hm… sillä sanalla on niin monta merkitystä. Tai, miksi yrittäisin kieroilla. Sinä tiedät kuitenkin, että minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta miten sinä sitä olet tullut ajatelleeksi?»

»Oh, en tiedä. Juolahti mieleeni tässä, ja minusta vain tuntuu siltä kuin siinä olisi jotakin.»

»Niin, miksi minä en oikeastaan voisi sanoa sinulle sitä. Hehän olivat joku aika sitten hyvin paljon yhdessä. Heidän piti kai mennä naimisiinkin, mutta siihen tuli jotakin väliin… Caritashan on hyvin rikas… tiedätkö sitä?… ja Hellas taas verrattain köyhä. Luulen, että hän elää nykyjään vain kirjoitteluillaan, ja se on tietysti verrattain kurjaa. — Ei silti, se seikka ei tietystikään voi vaikuttaa enää nykyaikana eikä Hellas ole sen luonteinen. Mutta jotakin siinä piilee. — Nythän he seurassa ovat kuin kaksi tiikeriä samassa häkissä, ivaillevat toisiaan ja muuten… Mahdollisesti Caritas ei lopulta huolinut hänestä… Poika, oletko rakastunut?»

Tietysti minä rakastin — rakastin hullusti, järjettömästi, erittelemättä. Kaipasin hänen läheisyyttään, hänen äänensä sointua, hänen kevyttä, ivailevaa puhettaan. — Hänen hiuksensa olivat hiukan karheat poskea vasten. Hänen silmissään saattoi piillä tuhat eri vivahdusta.

Minä tahdon Pekingin keisarin pään. Me olimme leikkineet. — Oh,
Caritas, minä olen nostanut valkean lipun.

Mutta me olimme saattaneet Caritaksen hänen kotiovelleen ja eronneet nauraen ja leikkiä laskien. Hellas oli saattanut minut vielä ovelleni ja palannut samalla autolla Kaivopuistoon. — Hellas oli siis köyhä. — Minä olisin tietysti voinut maksaa auton silloin — tai luultavasti hän olisi loukkaantunut siitä. Ei, nykyaikana ihmiset voivat suhtautua vapaasti toisiinsa myös tuontapaisissa asioissa. Hellas olisi varmasti epäröimättä mennyt naimisiin Caritaksen kanssa tämän rahoista huolimatta, ellei… Ehkä Caritas ei rakastanut häntä… Ehkä Hellas ei halunnut sitoa itseään.

Sitoa itseään… Minä olin joskus epämääräisesti ajatellut naimisiin menoa. Tietysti tulisin joskus tekemään sen, mutta se tuntui vielä niin kaukaiselta. Kun olin joskus väsynyt — ikävöin toveria, joka voisi ymmärtää… jonka olkapäähän voisi painaa päänsä, jonka kanssa voisi yhdessä katsella tyhjyyttä kasvoihin, turvallisempaa kahden kuin yksin. — Valita vapauden, itsekkyyden… niin, mitä oli vapaus oikeastaan muuta kuin itsekkyyttä… ja elämän onnen välillä. Mutta siihen tarvittiin kaksi. Ja vuosi vuodelta olin oppinut ymmärtämään, mitä on yksinäisyys, haava, katkeruus, johon ei ole parannuslääkettä…

Hätkähdin Kortteen katseeseen. — Se oli niin väsynyt, niin sanomattoman katkera. — Ja ulkona satoi. Asfalttikäytäviin oli liimautunut tuulen ajamia lehtiä.

»Caritas. — Jospa minä olisin nuori, niinkuin sinä, jospa minulla olisi terve iho ja kirkkaat silmät vielä, jospa voisin rakastaa, niinkuin nuoret rakastavat…»

Korte oli sivuuttanut rajan ja oli auttamattoman hellämielinen.
Ihmettelin alkaisiko hän myös itkeä.

Mitä muuta oikeastaan toimitti tehdä. — Juoda ja unohtaa. Minulla oli työni päivisin, ja — ulkona satoi.

Punanaamainen pankinjohtaja toisella puolella huonetta oli noussut puoleksi pystyyn. Lasi putosi pöydältä ja kiersi kilisten lattiaa. Kuului läimäys, nainen oli kyyristynyt sohvannurkkaan ja huusi kimeällä äänellä suojellen päätään käsillään. Portieri kiirehti apuun. Hän horjui, humalassa. Hänen kasvonsa olivat kuin harmaata, tahmean rasvaista, veden liottamaa imupaperia.

Pankinjohtaja kiljui käheällä äänellä, joka katkeili kohotessaan kimeäksi. Hän piipitti koomillisesti. Kaljussa kiilsi hikeä.

Nainen oli äärimmilleen säikähtynyt, vapisi ja nyyhkytti hiukan hysteerisesti ja vastenmielisesti. — Hänen pukunsa oli yksinkertainen ja kyynäspäistä kiiltäväksi kulunut.

»Hiljaa, hiljaa, se on suljettu seura. Pientä, intiimiä huvittelua.
Kyllä hän tasaantuu. Sinä vain pahentaisit asiaa.»

Hän oli oikeassa. Pankinjohtaja heilahti toiseen äärimmäisyyteen. Nojasi pöytää vasten rypistäen pöytäliinan ja kaataen lasit itki nyyhkyttäen ja tutisi koko ruumiiltaan. Portieri veti häntä kyynäspäästä ja johti hänet eteiseen. Kyynelet vierivät pitkin hänen kasvojaan. Hän oli säälittävä ja muuttunut, mutta kun tarjoilijatar antoi hänelle laskun, alkoi hän uudestaan kiroilla ja rähistä. Eteisestä kuului hänen äänensä käheänä ja siihen sekaantui portierin rauhoittava ääni.

Korte horjui hiukan. — Minä olin selvinnyt pienestä alkuhumahduksesta. Katulyhtyjen valo heijastui valkeina läikkinä märästä asfaltista. Ilma oli kuin sekoitus raakaa spriitä ja sitruunasoodaa.

Kotona oli pimeää, mutta sain sen vaikutuksen kuin Pikkuveli olisi painunut vuoteeseensa vasta kuultuaan minun askeleeni rapussa. Hänen suuri radiokoneensa, jonka kanssa hän puuhaili illat, oli aivan kuin sitä äsken olisi kosketeltu. Ja huoneessa viipyivät vielä kaukaisten kaupunkien äänet.

Minä olin antanut Pikkuveljelle ankaran ultimaatumin olla viimeistään kello yksitoista vuoteessa, sillä hänen kouluunmenonsa aamuisin oli verrattain raskasta, enkä minä halunnut antaa liian paljon poissaolotodistuksia parin tunnin päänsäryn tähden. Nyt hän oli tietysti puuhaillut koko illan. — Katselin muistiinpanovihkoa. Siihen oli merkitty kolme uutta kaupunkia ja niiden aaltopituudet.

Koko minun puolihumalainen pessimismini oli poissa. Kuulin, kuinka Pikkuveli seinän takana liikahteli vuoteessaan. Ja taas minä uskoin, uskoin aivan vaistomaisesti ja järjettömästi, että minun elämässäni oli joitakin arvoja — mitä ja minkälaisia, sitä en kyennyt selvittämään. Ja se oli tarpeetonta.

Kun olin sammuttanut valon ja sulkenut silmäni vuoteessa, näin selvänä
Kortteen kasvot, surullisen väsyneet ja yksinäiset. Ja korvissani soi
Caritaksen ääni…

Minä olin hämmästynyt. — Hellaan oli pari kertaa nähnyt jossakin kadulla. Helsinkihän on niin pieni, mutta hänellä oli aina ollut kiire ja me olimme tervehtineet niinkuin tavallisesti hyvänpäivän tuttavat. Työni toimituksessa oli vaatinut myös niin paljon omaa aikaani, että en ollut paljoakaan ehtinyt ajattelemaan häntä enkä Caritastakaan. — En jaksanut käsittää, mitä syytä Hellaalla saattoi olla soittaa juuri minulle. Minä olin suhtautunut häneen tavallaan vihamielisesti siitä asti, kun olin kuullut, että Caritaksen ja hänen välillään oli ollut jotakin.

»Soitin vain kysyäkseni, mitä hommailette tänä iltana. Olen tehnyt työtä viime aikoina ja olisi hauska viettää yksi ilta hiukan kevyemmin. Onko teillä mitään sitä vastaan?»

Asia oli käsittämätön. Mitä yhteisiä intressejä Hellaalla ja minulla saattoi olla, niin että hän kutsui minua mieluummin kuin ketä muuta tahansa. Mehän elimme oikeastaan äärimmäisen erilaisissa henkisissä ilmapiireissä, emmekä vielä ainakaan olleet löytäneet mitään yhdistävää sidettä. En halunnut kieltäytyä, mutta toiselta puolen taas otin kutsun vastaan hiukan peljäten. Hänellä oli kuitenkin henkinen yliote minuun nähden, vaikka hänen ajatustapaansa saattoikin nimittää vain paradokseilla leikkimiseksi.

Hellas oli jollakin tapaa muuttunut. Hänen silmiensä pistävä ja ivallinen ilme oli kadonnut, niissä oli jotakin apua etsivää ja, jos mahdollista hänestä niin sanoa, rukoilevaa. — Huomasin ensimmäisen kerran, että hänen takkinsa oli kyynäspäistä kiiltäväksi kulunut.

»Terve. Olipa oikein hauska tavata. Olin kovin yksin tänä iltana, ja sanotaanhan, että ihminen on seuraa rakastava eläin. Niin iankaikkisen kulunut kuin se fraasi onkin. Luultavasti jo Kain keksi sen aikanaan lähtiessään muita ihmisiä etsimään. — Ja apropos, tänä iltanahan meillä on tilaisuus noin vain pintapuolisesti tutustua toisiimme, sillä mehän emme vielä koskaan ole varsinaisesti tavanneet toisiamme. Voimme sanattomalla yhteissopimuksella vahvistaa sen määrätyn asenteen, jonka me kumpikin tulemme ottamaan toisiimme nähden luodaksemme mahdollisimman edullisen mielikuvan toisistamme. — Suuressa seurassa emme sitten enää tunne toisiamme, sillä asenteethan muuttuvat ja niiden täytyy muuttua aina seuran mukaan.»

»Pieni näyttämöseurue ilman dekoratsioneja. Kaksi henkilöä etsii tekijää», ehdotin minä.

»Ei, ei metafysiikkaa. Minä olen jo liian väsynyt siihen. Ja minulla on kylliksi järkeä tai liian vähän järkeä, kuinka vain haluatte, niin että tyydyn vain tahalliseen relativiteettiteoriaan.»

Hellaan käytöksessä oli jotakin pingoitetun iloittelevaa. Hän ponnistautui hymyilemään, mutta hänen suupieliinsä oli syöpynyt katkeruutta ja ehkä tuskaakin. — Ja minkätähden hän oli kutsunut juuri minut?

Ravintolan ilmapiiri kiusasi minua. Samat vanhat, liian tutut kasvot, jotka vuosi vuodelta kerääntyivät samojen pöytien ympärille kertomaan samoja vanhoja ruokottomuuksia, joihin ei enää edes jaksanut tulla uusia vivahduksia. Elämä! elämä! — Ja minua puristi ja tukehdutti aivan fyysillisesti sama vanha, äärettömän autio pessimismi, joka uinui kaiken työn ja kaikkien ajatusten takana.

Hellas oli seurannut ilmeistä ajatuksenjuoksuani. Hänen silmänsä oli peloittavan tarkka.

»Kaikki ajatukset on ennen ajateltu eikä ole mitään uutta auringon alla. — Minä ylistin onnelliseksi niitä, jotka jo ovat kuolleet ja vielä enemmän niitä, jotka eivät ole koskaan syntyneet näkemään kaikkea sitä pahaa, mitä tehdään auringon alla. — Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, että raamatusta voimme löytää maailman suurimman pessimistin. Kuningas Salomo, siinä on suuri juutalainen mysteerio. Itämaitten veri ja itämaitten ajatukset syövytettyinä länsimaiseen uskontoon. Tämä on idioottimainen synteesi. Eikö totta.»

»Emmekö lähde jonnekin muualle. Me tarvitsemme raffineeratumpaa hermojenkiihoitusta kuin ijankaikkista kertomusta Maijasta ja Matin paidasta.»

»Totta puhuen, minulla olikin eräs suunnitelma. — Oletteko koskaan ottanut kokaiinia? — Ette. — Silloin teiltä on jäänyt ensiluokkainen vaikutelma saamatta. — Tahdotteko tuntea olevanne älykäs, voimakas, nuori, väsymätön, puhdas ja viaton? Tahdotteko nähdä katulyhtyjen valon paratiisin säkenöivänä porttina? — Minä olen joskus koettanut, vaikutelman vuoksi, ja kun olen ollut väsynyt. Tietysti se on vaarallista, ainahan voi olla se mahdollisuus, että alkaa liiaksi kaivata sitä. Ja seuraava päivä on helvetti. Unta on myöskin mahdoton silloin saada. Mutta kokaiini on puhtaasti länsimainen myrkky — siinä ei ole oopiumin tympeää aistillisuutta, se on kirkasta järkeä, konsentroitua auringonpaistetta ja teräksenkimallusta.

»Lähdemmekö pienelle kävelylle alas satamaan. Siellä on toisinaan saksalaisia laivoja, joista voi saada. Kalliiksi se tietysti tulee, mutta minulla ei ole tällä hetkellä ketään sopivaa apteekkituttavaa. — Ja laiva on myöskin vaikutelma itsessään.»

Esplanaadilla kohosivat mustina lehdettömät puut, takanamme loistivat Kämpin valot ja Oopperakellarin keltaiset ikkunaverhot. — Ihmiset kävelivät ryhmissä, silmissä kiiltoa, mutta ilta oli pimeä ja kylmä. — Meressä vilkkui valoja, Kauppatori oli autio, vain makkarakioskin viereen oli keräytynyt pieni ihmisryhmä, humalaisia ja epämiellyttävän kimakasti nauravia naisia.

Me kuljimme Katajanokan puolelle kompastellen rautatiekiskoihin. Kolkot, autiot varastosuojat himmeine lamppuineen kohosivat edessämme, ja yllämme paistoi semafoorin punainen silmä. Me astuimme laiturille, jonka vieressä pitkänä rivinä lepäsivät lastiaan purkavat laivat, ja lähdimme kulkemaan sitä pitkin katsellen sopivaa.

Erään pienemmän laivan kaiteeseen nojasi kansivahti piippuaan poltellen. Keulapuolella aukaisi joku oven, näimme valoa ja kuulimme äänekkään naurunpurskahduksen. Ovi sulkeutui paukahtaen kummallisesti hiljaisuudessa.

»Sie sprechen deutsch?» — Hellas toimi puheenjohtajana. »Onko teillä mukana 'pientä valkoista'?»

»Joko sillä ei ole, taikka se ei tahdo antaa tuntemattomille», kuiskasi
Hellas. »Mennäänkö katsomaan?»

Kansivahti varoitteli meitä kulkemaan hiljaa, ettei perämies heräisi, ja me kuljimme keulaan hänen jäljessään, yli köysikasojen ja pakkilaatikoitten.

Skanssi oli pieni ja ahdas, makuulaatikot kahdessa kerroksessa päällekkäin. Kirkas öljylamppu valaisi kolmea miestä, jotka istuivat syömässä paitahihasillaan käsivarret paljaina ja likaisina. He olivat hiukan humalassa ja ottivat meidät vastaan meluten ja nauraen ja huutaen rivouksia.

Ihmettelin Hellaan sopeutumiskykyä, sillä hän oli kohta aivankuin oikeassa ja varsinaisessa ilmapiirissään. Hän vastasi rivouksiin rivouksilla, ja minä totesin sen vanhan tosiasian, että siinä suhteessa samoinkuin muussakin sivistynyt mies vetää voiton sivistymättömästä.

He joivat spriitä — kuumaa vettä, karkeata, keltaista sokeria ja raakaa saksalaista spriitä. Yksi ainoa suuri metallikuppi kiersi ympäri.

Lautaseinällä ryömi muutamia torakoita, joiden tuntosarvet kuvastuivat varjoina seinää vasten öljylampun valossa. — Aivan lampun alla istui laivapoika lukien jotakin resuista ja likaista saksalaista salapoliisiromaania — hän ei välittänyt meistä, antoi vain vastenmielisesti minun vilkaista kirjaansa. — Eräässä makuulaatikoista makasi jo vanhempi mies, joka tuijotti lamppuun omituisen harmain ja kiillottomin silmin. Hänen paksuissa, suurissa käsissään oli sierettyneitä haavoja.

»Tuo on purjehtinut kaksi kertaa maailman ympäri», sanoi kansivahti, työntäen peukalollaan sinne päin.

»Mistä paikasta te eniten pidätte?» yritin minä alkaa keskustelua tuntien oman kömpelyyteni ja avuttomuuteni siinä seurassa.

Miehen kasvojen ilme ei muuttunut. Hän tuijotti yhä lamppuun harmain, värähtämättömin silmin.

»Punainen meri on kuuma kuin helvetti, ja Intia… ruskeita naisia… mutta kun ehditään Malakkaan ja Singaporeen…» — Hän haukotteli ja käänsi kylkeään unohtaen alkamansa lauseen. Ja silmät tuijottivat lamppuun kammottavan värähtämättöminä.

»Ajatelkaa, mikä ääretön kuvien ja muistojen paljous sisältyy hänen aivoihinsa. Hänen koko elämänsä on täynnä eksotiikkaa, ja hän on vain vanha, tylsistynyt ukko.»

Meille piti varsinaisesti seuraa kansivahti, joka oli myös riisuutunut paitahihasilleen. Hän oli nuori mies, ehkä hiukan yli kahdenkymmenen. Hänen kasvonsa olivat karkean, rahvasmaisen kauniit, ja lihakset paisuivat voimakkaina käsivarsissa. Jutellen ja puhuen paljon yritti hän tekeytyä sivistyneen kohteliaaksi, ja tuntui muuten olevan hyvin varma itsestään ja voimistaan.

»Katsokaa, mikä selvä Jack London-tyyppi. Kasvoissa jotakin anglosaksilaista. Juuri sitä lajia, joka raivaa teitä erämaihin ja särkee kapakoissa tuolit ja ikkunat.»

Hän puheli pitkälti Hampurin Sant Paulista, sen baareista ja Pederstrassen bordelleista. — Skanssiin tuli vielä joku lämmittäjä, suuri, väkevä mies, jolla oli matala otsa ja rasvaiset kasvot. Hän pyyhki lakkaamatta käsiään trasselitukkoon ja hänen silmänsä olivat hyvin auki, niin että valkuaiset näkyivät silmäterän ylä- ja alapuolella. — Kansivahti tervehti häntä hävyttömyydellä, jota on mahdoton suomentaa. Lämmittäjä nauroi, eikä hänen naurussaan ollut mitään inhimillistä. Se oli pitkä, hohottava purskahdus, joka tuli jostakin kaukaa tunteettomana ja kylmänä.

»Sehän on hullu mies. Katsokaa hänen silmiään! — Tuo mies voisi tappaa ajattelematta mitään. Lyödä noin vain aivan sivumennen rautatangolla tai nuijalla, katsella hetkisen, ehkä vielä jollakin tapaa huvitettuna ruumiin nytkähtelyjä ja mennä pois unohtaen minuutin kuluttua koko jutun.»

Lämmittäjä ja kansivahti kumartuivat kuiskailemaan keskenään, ja heidän raa'at naurunräjähdyksensä saivat myöskin ukon heräämään tuijottavasta horroksestaan. — Hän kääntyi istumaan makuulavallaan ja ojentautui kuuntelemaan. Minä en saanut oikein selvää keskustelusta ja käännyin kysymään Hellaalta.

»Niillä tuntuu olevan nainen täällä. Hän oli ensin perämiehellä ja sitten parilla lämmittäjällä ja kansivahti tuntuu olleen myöskin hänen kanssaan. Ja nyt ne aikovat pian heittää hänet pois täältä maksamatta mitään. Sille he nauravat. Se on heistä niin äärettömän koomillista. — Inhoittavaa, eikö totta?»

Ulos vievästä käytävästä johti pieni ovi muista eristettyyn hyttiin.
Minä kuulin naisen huutavan pimeässä kimeällä ja käheällä äänellä.

»Tämä on elämää», sanoi Hellas. »Elämää! tavallista arkipäiväistä elämää. Ja kun joutuu elämään tässä mukana ja näkemään tätä, ettekö usko, että ihminen vähitellen muuttuu hiukan epäileväksi ja niinkuin sanotaan kyynilliseksi. — Tämä on lihaa, ja vaikka kuinka tarkkaan hakisitte, niin ette ainakaan tällä hetkellä löytäisi täältä muuta kuin lihaa. Väitetään kuitenkin, että kaikilla ihmisillä on kuolematon sielu!»

Torakat ryömivät seinällä ja öljylampun valo lankesi rivojen postikorttien kiiltävälle pinnalle. Laivapojan kasvot olivat harmaat ja juovaiset.

»Ja tämä on kaikki se, mitä he kaipaavat. Merellä on heillä ainoastaan työ ja hanurinsoitto lomahetkinä. Kokin hernesoppa päivälliseksi ja pornograafinen postikortti yöksi. — He näkevät meren aina samanlaisena, yksitoikkoisena, kuolettavan yksinäisenä — kyllästyvät toistensa kasvoihin, pelaavat ja tappelevat joskus. Ja heidän kaipauksensa on kaupunki — kapakka, baari ja maalatut naiset punaisten lyhtyjen alla. He juovat itsensä tajuttomiksi ja hankkivat ruumiiseensa tauteja. Se on heille korkein nautinto, — se on elämän hurma. Ja he pelkäävät merta ja vihaavat merta ja palaavat merelle takaisin — yksinäiselle, vihreänharmaalle merelle — ikävöivät taas maihin. Satamasta satamaan… iankaikkisesti. Eikä heillä ole mitään muuta.»

»Se on vihaa, joka on kaiken pohjalla», jatkoi Hellas. »Koettakaa kuvitella, kuinka sanomattomasti nuo miehet voivatkaan vihata. Näitä naisia, jotka pettävät heitä, vievät heidän rahansa, kun he ovat humalassa, istuttavat heihin parantumattomia tauteja. — Ja he ovat kuitenkin näille illusioni haaveilevasta ja arasta rakkaudesta — kaikesta kauneimmasta, mitä he osaavat ajatella. — Se on leppymätöntä ja armotonta taistelua. He kostavat, milloin voivat ja nauttivat kostostaan. — Se on sukupuolten välinen sota — pohjaltaan ikuinen taistelu miehen ja naisen välillä. He vihaavat omaa itseään noissa naisissa.»

»Kaikkein kirotuinta, mitä Luonto on koskaan tehnyt, on ihmisen sukuvietti. Rakas äiti Luontohan on niin äärettömän tuhlaileva toisissa antimissaan, ja niin äärettömän pelokas. Missään tapauksessa ei elämä saa hävitä, se on säilytettävä millä hinnalla tahansa, ja jumal'auta sitä hintaa, minkä me jokainen olemme siitä maksaneet! — Joka ainoa hetki uinuu se alitajunnassamme pulpahtaakseen esiin jostakin mitättömästä mielleyhtymästä, tehdäkseen meidät eläimiksi. — Ja miten me voimmekaan vihata omaa itseämme sen tähden.

Se kutsuu meitä nautintoon, joka on sanomaton ja iankaikkinen, nautintoon, jonka puolesta voi kuollakin — ja pettää meidät siinäkin, valehtelee, kirottu! Sillä pohjaltaanhan se ei ole mitään. Jäljelle jää ainoastaan pettymys, väsymys ja raukea inho.»

Miehet olivat melkein unohtaneet meidät. He puhelivat yhdessä ryhmässä, öljylampun valon langetessa himmeänä heidän kasvoilleen. Tuntuivat riitelevän siitä, kuka menisi ajamaan naisen ulos laivasta, ennen kuin perämies heräisi.

Tunsin itseni niin väsyneeksi — niin sanomattoman katkeraksi. Hellas oli oikeassa. Tunsinhan minäkin tuon kaiken, mistä hän oli puhunut. Olinhan minäkin vihannut itseäni, kironnut oman syntymäpäiväni, kiemurrellut itseinhosta. Minua puistatti, ja kylmänväristys kulki lävitseni.

Tuo kaikki oli sotaa — leppymätöntä, armotonta sotaa, jossa ei ole sovitusta eikä anteeksiantoa. Elämää, todellista, arkipäiväistä elämää — — se tuntui minusta äärimmäisen uskomattomalta. Ikään kuin olisin nukkuessani joutunut painajaisunien vainottavaksi.

Vanha mies makasi laatikossaan, mutta hänen silmänsä tuijottivat yhä edelleen lamppuun harmaina ja rävähtämättöminä. Laivapoika oikoi käsivarsiaan ja haukotteli. Lämmittäjä pyyhki yhä käsiään trasselitukkoon.

Ulkona alkoi taivas vaaleta ja talojen ääriviivat piirtyivät sitä vasten. Venäläisen kirkon suuri kupooli kohosi edessämme mustana silhuettina. Kaupunki oli aivan hiljainen ja pimeä, lukuunottamatta katulyhtyjen himmeitä rivejä ja kauppatorilla pirssissä torkkuvia autoja.

»Tuo kirottu seksuaalielämä», sanoi Hellas. »Me olemme turmeltuneempia ja sairaalloisempia sielultamme kuin kukaan saattaisi todella kuvitella. Jokainen meistä on epänormaali. Ja jos joku uskaltaisi ruveta puhumaan siitä, leimattaisiin hänet siveettömäksi kiihkoilijaksi. Ja juuri parhaimmat yksilöt, ne joissa on mielikuvitusta ja herkkyyttä, ne ovat jo edeltäpäin määrätyt tuhoutumaan. — Tämä suurkaupunki kätkee kiviseiniensä taakse äärettömän paljon saastaa. Jo lapsesta asti… mehän olemme hermosairas ja häviöön tuomittu sukukunta maan päällä… jo lapsesta asti — kaikki kiihoittava ja pistävä ympärillämme herättää meidät liian aikaisin. Meillä ei enää ole mitään niin sanottua nuoruutta siinä merkityksessä, mitä nuoruudella ennen tarkoitettiin. — Herra jumala, miksi häpeillä sanoja ja olla olevinaan viaton. — Kiihoittavat kuvat ja turmeltunut mielikuvitus, pakkomielteet määrätyllä alalla — se kaikki on meille jokaiselle liiankin tuttua. Mutta mitä se tekee — siitähän ei puhuta — eikä saadakaan puhua. Miksi me nyt juuri näyttelisimme toisillemme. Tehän tunnette kaiken tuon yhtä hyvin kuin minä itsekin.»

Hellas oli kiihoittunut ja tarttui käsivarteeni pudistaen minua. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat ja silmät luonnottoman auki. — Minä huomasin, että hänen kravattineulassaan oli pieni, musta kivi, joka kimalsi lyhtyjen valossa. Tuo aistimus on jäänyt selvimmin mieleeni koko siitä yöstä.

»Meidän elämämme on hermosairasta — meidän maailmamme on kirottu helvetti. Emmekä me edes tahdo päästä pois siitä, sillä ei kukaan, kukaan tee mitään. — Me jatkamme olemassaoloamme juoden ja tanssien ja kertoen ruokottomia juttuja toisillemme. Ja jos joku kärsii kaikesta tuosta, nauretaan hänelle, jos hän uskaltaa sen tunnustaa. — Niin, ehkä on parasta, että me nauramme yhdessä, nauramme oikein kovaa, niin että katu kajahtelee. Toivottavasti täällä ei ole poliisia lähettyvillä. — No, jumalan nimessä, naurakaa, mies!»

Ja me nauroimme kulkiessamme Länsirantaa Tähtitorninmäen alapuolella — nauroimme räikeästi ja äänekkäästi niin, että kallio vastasi kaikuen. Koko juttu oli jotakin järjetöntä ja koomillista pohjallaan koko ihmiskunnan tragiikka.

Sitten me kävelimme hiljaa katolisen kirkon luo. Taivas oli jo vaalea, ja minä muistin Caritaksen, kuinka olin kerran, kauan sitten — äärettömän kauan sitten, tavannut hänet juuri tuossa samassa kulmassa. Ja hänellä oli ollut valkea hattu ja hänen kasvonsa olivat olleet valkeat yössä.

»Apropos, oletteko nähnyt Caritasta viime aikoina. Tahtoisin hyvin mielelläni tavata hänet joskus.»

»Ettekö te todellakaan ole tavannut Caritasta. Ettekä tiedä… Hänhän on jo pari viikkoa sitten lähtenyt ulkomaille. Hänhän on ikuinen muuttolintu, ja jos hän jaksaa viipyä samassa paikassa kolme kuukautta kauemmin, on se ihme. Hänellä on veressään meidän aikamme levottomuus. — Mutta ettekö todellakaan tiedä mitään hänen lähdöstään. Minä luulin… Taikka oikeastaan, Caritashan on puhunut teistä niin paljon. Hän sanoi muistaakseni rakastuneensakin teihin. Ja te ette ole edes tavannut häntä. Se kuulostaa merkilliseltä! — Ja itse teossa minä melkein luulin teidän… Tai miksi puhua siitä!»

Hellas oli aivan muuttunut taas. Hän oli ikään kuin jostakin syystä hämillään, ja puhui kiireisesti ja huolimattomasti yrittäen teeskennellä välinpitämätöntä. — Yhdessä silmänräpäyksessä minä käsitin kirkkaana välähdyksenä, miksi Hellas oli soittanut minulle, miksi hän etsi juuri minun seuraani. — Ja koko kulunut yö oli ollut täynnä lausumattomia kysymyksiä, hermostunutta pelkoa, ikävää ja jotakin sanoin selittämätöntä. Minä olin tuntenut sen vaistomaisesti, mutta en ollut ymmärtänyt sitä. Minä olin myöskin hermostuneena odottanut hetkien kulumista, jotta pääsisin jonkinlaiseen ratkaisuun. — Kaikki se, mikä oli tapahtunut — mitä olimme nähneet — Gambrinin pöydät, laiva, torakat, harmaat kasvot, tuijottavat silmät, kirkon silhuettileikkaus vaalenevaa taivasta vasten — kaikki tuo oli ollut ainoastaan jotakin ihan epäoleellista. Me emme olleet eläneet siinä mukana. Kuvat olivat piirtyneet silmiimme jälkeä jättämättä — me emme olleet reageeranneet niihin.

Koko meidän elämämme, kaikki tapaukset ja muistot, kaikki olivat supistuneet yhteen ainoaan sanaan, Caritas! — Eikä se ollut enää ainoastaan sanat — se oli suuri symbooli, suuri vertauskuva kaikesta siitä, mihin elämä pyrkii — sokeana, kuumana, järjettömänä. Se oli jumala, se oli iankaikkisuus, se oli ensimmäinen hienosti punertava pilvi ylhäällä taivaanrannassa. Ja kaikki tuo oli järjetöntä.

Tuo hetki syksyaamuna, jolloin kävelimme alas lehtokujaa! — Se oli niitä harvinaisia hetkiä, jolloin voi katsoa suoraan toisen ihmisen sieluun ja nähdä hänen salaisimmat ajatuksensa — tuntea ne omassa itsessään — ominaan. — Hetki, jolloin kaikki sanat ovat kuolleet, jolloin ei tarvita mitään selityksiä — toisen silmät, kasvot, käden värähdykset, koko olemus puhuvat. — Ja ne hetket ovat liian paljon ihmiselle — me emme uskalla tehdä sitä — me emme uskalla tuntea toista ihmistä sellaisena kuin hän on, se on meille liian kammottavaa.

Sanotaan, että ihmisen, joka on nähnyt Jumalan kasvot, täytyy kuolla. — Ja me kaikki pelkäämme kuolemaa, takertuen kiinni elämään järjettömästi, eläimellisesti. — Sen tähden minä en katsonut Hellaan sieluun — minä pelkäsin!

Kaikki tuollainen erittely on yhtä järjetöntä kuin sellaiset hetketkin. — Teoreettisesti katsoen ei sellaisia hetkiä voi olla olemassa. Yhtä hyvin voisi rakentaa ikiliikkujan tai todistaa paralelliaksiooman.

Hellas ja minä, me molemmat, olimme aivan hiljaa. Mutta kuitenkin tuo nimi kaikui ympärillämme, koko ilma värisi sitä, niin että korvakalvoni olivat haljeta ja päässäni humisi. — Sen hetken kaipaus oli suuri kuin maailmankaikkeus.

Silloin minä jo tiesin ja ymmärsin, että jonkun täytyi tuhoutua ja hävitä. Meidän rakkautemme oli jotakin epäinhimillistä, jotakin mahdotonta. — Me suggeroimme toisemme samaan tunteeseen. — Se, mikä minussa oli ollut vain hiukan uteliasta ikävää, muuttui tulipaloksi hänestä. Minun elämälläni ei ollut enää muuta päämäärää kuin Caritas.

Silloin minä tunsin elämän todellisen tuskan. — Sillä mitä minä kaipasin? — Hänen läheisyyttään, hänen hiustensa kosketusta poskellani, hänen kätensä hyväilyä, hänen silmiensä kummallista väriä, — nautintoa hänen kanssaan, — ja kaikki tuo! mitä se saattoi tyydyttää. Hän olisi kuitenkin yhtä vieras minulle kuin ennenkin.

Me palasimme jälleen sanoihin, — palasimme arkipäivään ja hiukan ivallisesti hymyilevään seurustelutyyliin. — Todellakin, jospa me voisimme tietää, kuinka paljon tuskaa on kaikkien nauravien kasvojen alla! Sama, banaali juttu itkevästä ilveilijästä.

Hellas hymyili, ja hänen silmissään oli se levottomuus, jolle ei ole parannuslääkettä.

»Olisi todellakin ihanaa päästä matkustamaan ennen kuin talvi tulee, — matkustamaan niinkuin hänkin, — vieraita asemahalleja, vieraita kasvoja, pilettivihko, matkakreditiivi. Romantiikkaa, eikö totta?»

»Tjaa, sitä on vaikea sanoa. — Muistatteko tuon itävaltalaisen eli juutalaisen viulunsoittajan, joka keväällä hurmasi kaikki meidän naisemme soikeilla silmillään ja minun mielestäni rasvaisella tukallaan. — Joku väitti, että Caritas olisi matkustanut hänen kanssaan Wieniin, mutta minä en mene takaamaan, onko siinä jutussa mitään perää. Caritaksen puolelta saattaa kylläkin odottaa melkein mitä tahansa, — siitä kai olemme yhtä mieltä, — ja ehkä se on niin. Mutta se suhde ei varmastikaan kauaa kestä. — Kevättalvella Caritas joka tapauksessa on Pariisissa, — siitä voisin lyödä hyvinkin suuren vedon.»

»Kirjoittelu ei kuulu hänen tapoihinsa, — hän harrastaa enemmän itse elämää, — se on, kello viiden teetä Delmonicossa tai muussa sopivassa paikassa. — Mutta voimmehan odottaa kortteja, näköaloja, joita hän ei ole nähnyt, sillä muistaakseni hän ei harrasta näköaloja. — Tehdäänkö muuten sopimus?»

Hellaan kasvoissa oli jotakin rukoilevaa. Hän näytti niin kovin väsyneeltä ja jollakin tapaa vanhentuneelta.

»Jos te saatte häneltä kortin, niin luvatkaa näyttää se minulle. — Jos minä saan, näytän minä sen teille. Sillä tavalla teemme mahdollisuutemme kumpikin kaksinkertaiseksi. Eikö totta?»

Tietysti minä suostuin. Ja samalla minut täytti riemu, sillä Hellas tuntui olettavan, että minä saisin ennemmin kortin kuin hän. Minä en säälinyt häntä, sillä hän ei kaivannut sääliä, ja rakkaus on aina ollut julmempi kuin mikään muu.

Me katselimme taivasta, joka loisti punaista ja kultaa. Aamu oli kylmä, niin että molemmat värisimme.

Minä otin auton, kiroillen sitä, että taas oli aika kulunut niin myöhäiseen. Väsymys vei pois kaikki ajatukset, — vain sanat kiersivät sekavina aivoissani.

Eikä ole rauhaa muuta kuin kuolemassa. — — Mutta kevättalvella hän varmasti on Pariisissa.

Me seisoimme Kaisaniemen kentällä, Hellas ja minä, katsellen jalkapallo-ottelua. Pikkuveli oli saanut minut taivutetuksi lähtemään mukaan huutamaan maaleja, sillä hänen koulunsa pelasi jotakin toista koulua vastaan. Hellaan olimme tavanneet aseman kulmassa; — hän sanoi olleensa viemässä kirjettä postiin ja liittyi seuraamme.

Aurinko oli kalpean kirkas ja kylmä. Kenttä oli aivan kova ja kilahtelevan jäätynyt. Pallon jäljessä juoksevien poikien huohotus ja potkupallokenkien töminä maata vasten kantautui korviimme kummallisen selvänä ja läheisenä myöhäissyksyn ohuen, kirkkaan ilman halki.

Pikkuveli ei kuulunut koulunsa joukkueeseen. Hän ei ollut kyllin hyvä, kuten hän itse anteeksipyytävästi sanoi Hellaalle. Mutta hän seisoi hiukan erillään meistä ja seurasi pelin kulkua silmät innostuksesta kiiltäen ja kasvot punoittaen.

Solakat pojanruumiit kirjavine paitoineen, jotka selästä kiilsivät märkinä hiestä, vilahtelivat kihisevänä sekamelskana kentän keskellä. — Kumahtaen lensi pallo korkealle ilmaan, — sen lentoa aurinkoa kohti seurasivat kiihkeät silmät. Peli vaikutti verrattain tasaväkiseltä. Vielä ei ollut tullut yhtään maalia.

Pikkuveljestä ja Hellaasta oli muuten tullut merkillisen hyvät ystävät. — Miten hämmästyinkään eräänä iltana, kun tullessani kotiin tapasin Hellaan ja Pikkuveljen innokkaassa keskustelussa radiokoneen ääressä. Hellas oli aivan kuin suuri poika, joka innostuneena selitti jotakin idioottimaista keksintöä. Hän väitti, että yhdistämällä jollakin tapaa taskulampun patterin tavalliseen kidekoneeseen sillä muka voisi kuulla eurooppalaisia asemia. — Pikkuveli taas väitti häntä vastaan kaikella sillä asiantuntemuksella ja hirvittävällä ammattisanavarastolla, jonka nuori radioamatööri kykenee omaksumaan itselleen. — He olivat molemmat niin innostuneet, etteivät ensin huomanneet lainkaan minun tuloani.

Hellas paljasti silloin jälleen uuden puolen itsestään. En olisi koskaan voinut uskoa, että hän saattaisi tulla toimen keskustelussa nuoren pojan kanssa. Siihen oli hän minun mielestäni liian kyynillinen ja epäilevä. Silloin sain kuitenkin huomata, että hän tuli Pikkuveljen kanssa toimeen paremmin kuin minä, ja pienen pieni mustasukkaisuuden ja katkeruuden piikki pisti sieluani.

Se oli sama päivä, jolloin olin saanut kortin Caritakselta. — — Ihmettelin, miten Hellas oli osannut tulla juuri samana päivänä. Muistin kyllä aikaisemman sopimuksemme, että näyttäisimme toisillemme saamamme kortit, mutta sillä hetkellä tuntui se minusta äärimmäisen vastenmieliseltä.

Se oli aivan tavallinen kortti. Noita tusinamaisemia, joita saa ostaa kaikilla asemilla, — jokin vuori, jokin tasalatvainen lehtipuu, lampaita. — Kortti, jonka matkustaja ottaa kiireessään siihen juuri vilkaisemattakaan kirjoittaakseen pari merkityksetöntä sanaa ja osoitteen, näyttääkseen, että on matkalla ja kuitenkin muistaa muidenkin ihmisten olemassaolon.

Se oli päivätty Wienissä. — Siinä oli vieraan maan postimerkki. — Joskus poikana olin keräillyt postimerkkejä. En erikoisesti kokoelman vuoksi saadakseni mahdollisimman monta erilaista, vaan pikemminkin jonkinlaisen kaukaisten maiden kaipauksen takia. Saatoin siihen aikaan tuijottaa tuntikausia niiden numeroita, kirjoituksia ja kuvia, tahraisia postileimoja ja päivämääriä. Kuvittelin silloin kirjeitä, joita ne olivat kuljettaneet perille. Kaikkia niitä ihmiskohtaloita, jotka olivat kutoutuneet painetun, värikkään paperipalasen ympärille, — rakkautta, kuolemaa, liikeasioita, — kaikkea, mitä maailmassa tapahtuu.

Kaikki tuo tulvahti mieleeni nähdessäni pöydällä tuon tusinakortin ja sen hätäisesti vinoon liimatun postimerkin. Minä tavailin kiireessä kirjoitettuja sanoja, ja koetin arvailla niiden merkitystä, sitä salaisuutta, minkä ne kätkivät sisällyksensä taakse.

Veturi huutaa ja Wienin valot ovat välkähtäneet näkyviin. Yötaivas on tummanpunainen. — Miksi ette ole täällä? C.

Miten saatoin kuvitella kaiken tuon. — Loistojunan lyhyen, jyrisevän, pehmeästi keinuvan vaunurivin, — semafoorien silmät ja vaihdelyhtyjen sadat loistavat valot suurella ratapihalla, vieraan kaupungin, suurkaupungin tulimeren, reklaamien loiston suurten hotellien seinillä. Ja Caritaksen, — solakkana, ihmeellisen värisin silmin, — puuterihuisku kädessä tietysti ennen asemalle tuloa…

Olin nauttinut tuosta kortista koko päivän. — Se oli ollut povitaskussa. Sydämeni päällä. — Tunsin itseni koomillisella tavalla nuoreksi koulupojaksi, joka suutelee ensimmäistä, pientä, huonolta hajuvedeltä tuoksuvaa paperilappuaan. Mutta tuo naurettava sentimentaalisuus tuntui minusta sillä hetkellä hauskalta ja tavallaan liikuttavaltakin. — Ja pari kertaa luin yhä uudestaan kortin sisällyksen painomusteesta kosteitten korrehtuuriliuskojen päällä työpöytäni ääressä.

Käsiala siinä oli huolimatonta, — hiukan terävää, mutta siinä oli paljon paksuja viivoja ja intohimoa.

Mutta Hellas alkoikin keskustelun. — Pikkuveli oli siirtynyt syrjään ja seurasi ihaillen Hellaan ilmeitä ja sanoja.

Hellas puhui jälleen hitaasti ja hiukan venytellen, tavalla, joka ärsytti minua.

Minä hämmästyin. Mutta koko asiahan oli hyvin helppo ymmärtää. Caritas oli tietysti ottanut itselleen aikaa jonkin minuutin ja lähettänyt kokonaisen pakan kortteja vapautuakseen siitä velvollisuudesta. Hellas oli saanut, minä olin saanut ja moni muu mies oli varmasti myös saanut.

Nyt oli minulla tilaisuus purkaa sopimuksemme, jos vain halusin. Hellas oli nähtävästi arvannut asian oikean laidan, että minulla myöskin oli kortti, sillä en uskonut, että hän olisi tullut vain tunnontarkasti näyttämään sopimuksemme. — Minä saatoin sanoa, ettei minulla ollut mitään halua nähdä hänen saamaansa korttia, — silloin vapautuisin myöskin velvollisuudesta näyttää hänelle omani. — Mutta kuitenkin…

Minua pakotti toimimaan mustasukkainen, kipeä uteliaisuus. Meitä vaivasi sama tunne, — molemmat halusimme verrata, mitä olimme saaneet, — kumpi oli voittanut.

Me vaihdoimme. — Hellaan kortti oli samantapainen kuin minunkin. Postimerkki yhtä huolimattomasti liimattu, — käsiala yhtä hermostuneen hätäistä kuin minunkin kortissani. Mutta siinä ei ollut mitään muuta kirjoitettuna kuin:

Minä katselin tyhjää, valkoista pintaa mustasukkaisesti arvaillen, mitä nuo kaksi sanaa saattoivat merkitä, mitä kirjoittamattomia sanoja sisältyi tuohon korttiin. — Hellas katseli minua iroonisesti nauraen.

Sitten kumartui hän lukemaan minun saamaani korttia. Ja julmasti nauttien näin hänen hiukan värähtävän: »Rakas Ystävä… Miksi ette ole täällä?»

Ja kuitenkin jäivät mieltäni kalvamaan nuo kaksi sanaa, »kiitos viimeisestä». Oliko se todella kiitos, — oliko se ivaa, — oliko se katkeruutta. — Mutta minä olin liian ylpeä kysyäkseni Hellaalta mitään.

»Tämähän on suorastaan kiehtova, — melkeinpä viettelevä, jos niin tahtoisi sanoa. Ehkä hänellä ei ole tarpeeksi kavaljeereja siellä.»

Minua raivostutti Hellas. — Miksi hänen täytyi mennä turmelemaan minun iloni. — Tai oikeastaan, mistä minä iloitsin? Pienestä tusinakortista, jonka melkein tuntematon nainen oli kirjoittanut keinuvassa junavaunussa muiden korttiensa joukkoon, — aivan sivumennen, unohtaen kohta kaiken.

Hellas huomasi minun mielentilani ja sanoi lyhyesti hyvästi. Ulko-ovella hän vielä hiukan naureskeli Pikkuveljen kanssa. Kun hän oli lähtenyt, tuli Pikkuveli luokseni ja sanoi:

»Kuka tuo herra oikeastaan on. Hän tuli tänne ja sanoi odottavansa sinua. Hän on suurenmoinen!»

Sanoin vain aivan lyhyesti, että Hellas oli kirjailija, ja lähdin omaan huoneeseeni. Pikkuveli tuntui vaistoavan, että olin pahalla tuulella eikä seurannut jäljessä.

Siellä huoneessani minä, — häpeä sanoa, — melkein itkin. Olin väsynyt päivän työstä, hermostunut ja mustasukkainen. Kaipasin Caritasta, hänen läheisyyttään, ja kuitenkin samalla tunsin syvästi, ettei meillä ollut mitään yhteistä kosketuskohtaa. Minun rakkauteni tulisi joka tapauksessa olemaan turha ja tyydyttämätön.

Ja nyt paistoi yllämme syksyn kylmä, kultainen aurinko, — ohut ilma tunkeutui pistävänä keuhkoihin, — minä tunsin olevani vielä nuori ja kiihkeä. Seurasin jännittyneenä pelin kulkua.

Pojat molemmista kouluista olivat jakautuneet kahteen eri ryhmään, jotka seisoivat kentän reunalla ja puhkesivat huutamaan jokaiselle onnistuneelle hyökkäykselle ja potkulle. Minä tunsin kiihtyväni, — olin mukana kentällä potkimassa, juoksemassa ja läähättämässä. Hellaskin oli kadottanut tavallisen rauhallisen kyynillisen ilmeensä, vaikka hän yrittikin puhua välinpitämättömästi:

»Ajatelkaahan, mitä tarpeetonta voimienhaaskausta koko juttu on. Pojat treenaavat itsensä kuntoon hyödytöntä kilpailua varten, käyttävät siihen vapaa-aikansa ja osan työajastaan, — ajattelevat vain kilpailua ja unohtavat tarpeellisemmat harrastukset.»

Meidän keskustelumme keskeytti valtava huuto ja melu. Koko toinen puoli kenttää oli täynnä huitovia käsivarsia ja heiluvia hattuja. Mutta meidän puolemme oli aivan hiljaa, ja Pikkuveli oli kapea kiukusta.

»Ne tekivät ensimmäisen maalin. Se on paha merkki. Mitä ihmettä meidän pojat oikein löntystelevät.»

»Ei se mitään tee. Me otamme sen kyllä takaisin. Pojat tulevat vain hiukan varovaisemmiksi.»

»Tehän käyttäydytte aivan päinvastoin kuin mitä puhutte. Juuri selititte koko kilpailun tarpeettomuutta ja turmiollista vaikutusta ja nyt olette innostamassa uuteen otteluun.»

»Mutta kuten sanottu, teoria ja käytäntö ovat aina eri asia. Luuletteko, että minulla olisi sydäntä katsella pikkuveljenne murheellista naamaa lausumatta edes jotakin osaaottavaa. — Ja toiselta puolen, juuri urheilu on tyypillistä meidän ajallemme. Meidän nuorisomme käyttää mieluummin vapaa-aikansa ruumiinsa kehittämiseen kuin henkisiin harrastuksiin. Ja ehkä se on juuri hyvä merkki, sillä totisesti, meillä on ollut jo kylliksi henkistä saivartelua ja tyhjäsanaisia teorioja. — Ja sama asia on tyypillistä koko maailmalle. Amerikkalaisissa yliopistoissahan valtaa nykyjään urheilu suurimman osan opiskeluajasta. Ja saksalaiset lehdet ovat täynnä ruumiinkulttuuria, rotuhygieniaa ja alastomia nuorukaiskuvia. — Me vanhemmat, me olemme skeptillisiä ja puhumme maailman perikadosta, mutta nämä nuorimmat, he toimivat todella. He hylkäävät sen, mikä on tarpeetonta elämän terveydelle, — he luovat uuden renessanssin.»

»Ja renessanssihan taas oli aikanaan materialismin suuri voitto kaikesta henkisestä maailmankatsomuksesta.»

»Niin. — Tosin voi tietysti sanoa halveksivasti, että jokamiehen magazine-lukemisto tyydyttää täydellisesti nykyisen nuorison henkiset tarpeet, — mutta lopultakin, mitä pahaa siinä on. Nuorukainen, jolla on terve, väkevä, elämänhaluinen ruumis ja joka ei viitsi pysähtyä katselemaan Böcklinin taulua, on minun mielestäni maailmalle tuhat kertaa hyödyllisempi kuin selkäydintautia sairastava esteetikko, joka kykenee luettelemaan kaikki Frangonardin tuotteet.»

»Sanokaamme niinkin, jos vain haluatte. — Taide on elänyt aikansa, se on meille tarpeeton. Meidän harrastuksemme täytyy löytyä kauppatieteitten, mekaniikan ja kemian aloilta. Katsokaa! — nämä pojat luovat vielä kerran uuden maailman. Jos elämme vielä viidenkymmenen vuoden kuluttua, hämmästymme muistellessamme omaa itseämme tänä päivänä.»

»Tjaa, mahdollisesti. Mutta onneksi muistan, että teidän mielipiteenne heilahtelevat hetkestä toiseen, joten en ota vielä esitelmäänne aivan vakavalta kannalta.»

»Niin, meille on vielä mahdotonta olla vakavia mihinkään kysymyksiin nähden. Me kuulumme liian vanhaan sukupolveen. Ainoastaan nuoruus voi olla vakava, vakava kuolemaan asti, — ja me nauramme sen vakavuudelle, sillä kieltämättä, hyvin usein se tekee koomillisen vaikutuksen.»

Ensimmäinen puoliaika oli lopussa ja Pikkuveli tuli meidän luoksemme.
Hänen kasvonsa olivat surulliset ja pettyneet.

»No niin, nuori ystäväni», sanoi Hellas. »Odottakaamme pelin loppuun asti, niin saamme nähdä. Vielä ei saa joutua epätoivoon. Sehän oli vasta ensimmäinen maali.»

Pelaajat lepäsivät kentän reunassa huohottaen ja hikisinä. Heidän ympärillään pyöri lauma poikia, jotka antoivat hyviä neuvoja ja arvostelivat pelin kulkua. He yrittivät kaikki olla teennäisen iloisia rohkaistakseen pelaajia, mutta kaikesta näkyi todellinen mieliala. Se oli melkein traagillista.

»Katsokaapa, kuinka kauniit vartalot heillä on. Auringon ruskeaksi paahtamat, veden karaisemat ja väkevät. Ettekö tekin ole sitä mieltä, että kaunis nuorukaisruumis on kauniimpi kuin ainoankaan naisen.»

»Ei ikinä», sanoi Pikkuveli ja nolostui hiukan ikäänkuin olisi sanonut jotakin sopimatonta.

»Niin, hän uskoo vielä siihen, että jokaisessa naisessa piilee ihmeellinen salaisuus. Hänellä on vielä edessään kaikki miehen kärsimykset. Tämä on juuri yksi niitä asioita, joita ei koskaan voi opettaa, jotka täytyy itse kokea voidakseen niihin uskoa. Sentähden minä voinkin sanoa sen, se ei pahenna häntä, sillä hän ei kuitenkaan usko siihen.»

Ja todellakin. Pikkuveli vain hymyili ja ravisteli päätään. Hän oli niin onnellisen nuori siinä syksyauringon kultaisessa valossa. Muistin omaa nuoruuttani. Ja teki aivan fyysillisesti kipeää.

»Nuoruus ei ole kyllin varma itsestään. — Sillä on, tai on ollut oma syntinsä, eikä se tunne kylliksi elämää, vaan pitää kaikkia muita itseään parempina. Se kääntyy armoa rukoillen ja nöyränä kenen puoleen tahansa. Se on kuin koira, joka tahtoisi hyväilyä. — Ja kuitenkin me kaikki kaipaamme omaa nuoruuttamme. Sen penikkamaisuutta, sentimentaalisuutta, elämän kipeyttä ja katkeruutta. Sen uhmaa, joka kuohuu erittelemättömänä ja sekavana, joka on valmis pikkuseikan puolesta uhraamaan ihmiselämän. Nuoruus on aina tyhmä, — se ei tunne, mitä elämä on. Nuoruus on kokonaisuudessaan illusioni. — Sentähden se on niin perin suloinen.»

Peli alkoi uudelleen. — Minä tunsin jälleen pitäväni Hellaasta. Se oli merkillinen tunneyhdistelmä. Minä tunsin, kuinka äärettömästi Hellas kadehti Pikkuveljeäni, hänen nuoruuttaan ja hänen uskoaan kaikkeen siihen, mikä meille oli muuttunut illusioniksi. Ja Pikkuveli taas oli minun omani, minun kasvattamani, — hän oli ikäänkuin minun hyvä omatuntoni, minun parempi puoleni. Siksi minusta tuntui kuin Hellas olisi tavallaan kadehtinut minua, ja tuo tunne antoi minulle jonkinlaisen yliotteen häneen nähden. Me kaikkihan pidämme aina ihmisistä, joihin saamme yliotteen. Se on niin inhimillistä.

Häviöllä oleva joukkue teki huiman hyökkäyksen. — Se oli nähtävästi päättänyt hinnalla millä hyvänsä saada pelin jälleen tasoille. — Toisen maalin edessä syntyi kiihkeä, huutava rykelmä, se selvisi ja pallo lensi maaliin.

Riemu oli jotakin valtavaa. Koko ilma vapisi sitä huutoa ja jalkojen töminää. Jotkut pikkupojat kierivät kovettuneessa ruohossa; toiset hyppivät ja nauroivat. — Pikkuveli yläluokkalaisena säilytti arvonsa, mutta hänen silmänsä loistivat.

Peli jatkui, ja kylmä, syksyinen aurinko kiilsi meidän yläpuolellamme. Pikkuveljen asento oli saanut jotakin voitonvarmaa ja luottavaa piirteisiinsä. — Meidän koulu, ja meidän luokka… Hänelle nuo sanat merkitsivät kokonaista maailmaa.

Peli vaikutti jälleen melkein tasaväkiseltä. — Kumpikin puolue teki hyökkäyksiä, mutta pallo pysytteli kentän keskivaiheilla eikä tahtonut siirtyä kumpaankaan maaliin päin.

»Kiitos viimeisestä! — Kiitos viimeisestä!» — nuo sanat kiersivät aivoissani. — Näin kentän, pelaajien kirjavat puvut ja hikiset selät, — kovettuneen hiekan, — auringon. Kaikki tuo piirtyi silmiini eikä kuitenkaan tunkeutunut tajuntaan. Nuo kaksi sanaa, joiden merkitystä en tiennyt. — Olin hullun mustasukkainen, — olin sairas!

Kilpailu oli jo melkein lopussa. — Odotin ainoastaan erotuomarin pillin vihellystä kääntyäkseni kotiin päin. Ja juuri viimeisinä minuutteina kompastui ja kaatui joku tukimiehistä meidän puolellamme, — pallo livahti lävitse ja toiset ajoivat sen maaliin puoliväkisin. — Pikkuveljen koulu oli hävinnyt yhdellä maalilla.

Ja kuinka ne toiset huusivat. Minä heräsin mietteistäni; yhteinen suuri murhe vei minut mukanaan. Luulen, että Pikkuveli olisi itkenyt kiukusta, ellei hän olisi ollut yläluokkalainen. Poikia hiipi pois kentän reunasta pää painuksissa. — Ja kaikki oli ainoastaan pieni jalkapallo-ottelu kahden koulun välillä.

»Koetetaan nyt näyttää iloista naamaa ja mennä rohkaisemaan pelaajia. He tarvitsevat kyllä kaiken rohkaisun, mitä voivat saada. Ja meidän täytyy kieltää itseltämme surun nautinto auttaaksemme heitä. Eikö niin?»

Pikkuveli yritti hymyillä. Se oli hyvin pieni ja surkea hymy, mutta hänen silmistään saatoin minä lukea, mikä suurenmoinen mies Hellas oli. — He menivät yhdessä pelaajien luo, jotka olivat heittäytyneet maahan hikisinä ja äänekkäästi huohottaen ohueen, kylmään ilmaan. Minä jäin seisomaan yksin. Minulla ei ollut kylliksi sopeutumiskykyä siihen tunnelmaan.

Joukkue alkoi hitaasti vetää vaatteita ylleen. He olivat tehneet parhaansa ja hävinneet. Tosin melkein sattumalta, mutta hävinneet kuitenkin. Nyt he olivat velttoja ja väsyneitä. Maalivahdin nuorissa pojankasvoissa oli uhmaa ja väsynyttä katkeruutta. Hän tiesi, että häneen tulisivat kohdistumaan suurimmat moitteet. Joukon täytyy aina saada syntipukkinsa, — joskin useimmiten riippuu ainoastaan sattumasta, kuka sellaiseksi joutuu.

Hellas oli heidän keskellään. Hän hymyili ja nauroi eikä tuntunut olevan tietääkseenkään koko tappiosta. Puhuen ainoastaan pelistä hän osoitti muutamia virheitä ja toiselta puolelta sai aina jollakin imartelevalla sanalla jonkun pojan kasvot kirkastumaan. Lopuksi hän aivankuin sattumalta sinkautti suuren valttinsa:

Tuo oli se ainoa ajatus, joka tässä tilanteessa saattoi lohduttaa. Ja ihmeellisellä psykologisella vaistollaan osasi Hellas sovittaa sen täsmälleen oikeaan silmänräpäykseen, — suggeroida poikaryhmän sellaiseen uskoon, että koko tappio tuntui muuttuvan jonkinlaiseksi voitonenteeksi. — Sillä hetkellä minä sain pienen aavistuksen siitä, kuinka joukkoja voidaan ohjata.

Tämä oli ainoastaan pieni ryhmä, jonka muodostivat eriluonteiset yksilöt, mutta kaikilla heillä oli tällä hetkellä samat ajatukset ja sama innostus. Pari pientä sanaa, lausuttuina huolettomasti oikealla hetkellä, olivat kyenneet muuttamaan perustunnelman toiseksi. — Ja järjetön pikkuseikka, tunnin kestävä potkupallo-ottelu, oli koko elämän sisällys ja päämäärä.

Hellas ja Pikkuveli palasivat luokseni. Lähdimme yhdessä kulkemaan takaisin kaupunkiin päin. Pikkuveljen askelet olivat reippaat ja rohkeat. Hellas oli ikäänkuin nuortunut.

»Eikö olekin ihana se aika, jolloin saa kaikki murheet hälvenemään ainoastaan viittaamalla tulevaisuuteen. — Heille kaikille sana tulevaisuus on mysteerio, joka kätkee itseensä kaiken maailman onnen. Me molemmat taas jo pelkäämme sitä vaistomaisesti. Olemme joutuneet liian lähelle elämää. Ja silti on meidänkin pakko aina odottaa jotakin, vaikka tiedämmekin, että se mitä odotamme, tulee olemaan pettymys.»

Se oli totta. — Mutta minäkin olin vielä nuori. Minä kuvittelin rakastavani ja odotin jotakin, jota en uskaltanut itselleni eritellä. Ja syvimmällä sielussani tunsin, että se, mitä odotin, tulisi joka tapauksessa olemaan suuri, kipeä pettymys kaikkien entisten lisäksi.

»Ajatelkaa muuten, mikä suuri mysteerio piilee noissa kahdessa sanassa »meidän koulu». Niihin sisältyy hyvin paljon itsetiedotonta, primitiivistä julmuutta. Ne kieltävät persoonallisen vapauden, — ne siis tavallaan jo koulunpenkillä kasvattavat poikia julkiseen elämään. Ne suggeroivat yhteisen, suuren joukkosielun, joka kätkee itseensä omat kunniakäsitteensä. Mutta jos otamme esimerkiksi ainoastaan urheilun, — ensin on kysymyksessä meidän koulumme, — sitten meidän maamme, — sitten ehkä koko Eurooppa Amerikkaa vastassa. Ja se on jo hyvin paljon. — Tulevaisuus, — huomatkaa, että minäkin jo eksyn käyttämään sitä sanaa, — tulevaisuus on kollektiivisuuden aikaa. Niin sanottu persoonallisuusprinsiippi on jo tuhonnut liian paljon maailmamme elämänvoimia. — Tosiasiassa niin sanottu persoonallisuus on yksi mielisairauden muoto, jos luemme itserakkauden mielisairaudeksi.»

»Minä varmasti. Teistä en tiedä. — Ellen tietäisi, että varmasti loukkautuisitte siitä, sanoisin teille kohteliaisuutena, että te, jumalan kiitos, ette ole niin sanottu persoonallisuus.»

»Me joudumme auttamattomaan umpikujaan juuri siksi, että meidän arvojen mittapuumme ovat täysin vastakkaiset. Tai ainakin tällä hetkellä ovat olevinaan sitä.»

»Maisteri Hellas, — teidän mielipiteenne ovat aivankuin heiluri. Äsken te puhuitte innostuneena uudesta renessanssista. Nyt te vaaditte palaamista keskiaikaan.»

»Me emme pääse sen pitemmälle. — Mutta jos tunnustan todellisen kantani, on se ainoastaan, että minulla ei ole mitään varmaa kantaa, ei missään kysymyksessä. — Ja kuitenkin minä huudan: eläköön keskiaika, — eläköön polttoroviot ja inkvisitsioni, — eläköön Venäjän vallankumous, — eläköön auktoriteettiusko… Murheellista vain, että meillä ei ole mitään auktoriteetteja, joita meidät voitaisiin pakottaa uskomaan.»

Silloin vasta huomasin, että Hellas ei ollut aivan normaali. Hänen kalpean ruskahtavat kasvonsa hehkuivat hiljaista kuumetta, hänen kätensä vapisivat ja hänen silmissään oli melkein järjetön kiilto.

»Jumalan tähden, hyvä ystävä! — Teidän täytyy heti mennä vuoteeseen. Tehän olette sairas. Kuinka minä en sitä ennen huomannut. — Kuulkaa, me otamme tästä auton ja ajamme teidän asuntoonne. Pikkuveli voi käydä hakemassa lääkärin.»

Minä tulin aivan huolestuneeksi. — Selvästikin Hellas oli ainoastaan äärimmäisillä tahdonponnistuksilla kyennyt kulkemaan meidän kanssamme ja keskustelemaan.

»Älkää hullutelko. Se menee heti ohi. Olen vain valvonut liikaa, ja ehkä hiukan vilustunut jollakin yöllisellä retkellä. — Minulla ei ole aikaa sairastaa. Meillä ei ole aikaa sairastaa. — Mutta olette hyvin ystävällinen, jos autatte minut autoon. Saanko nojata hiukan pikkuveljeenne. Päässäni humisee niin kummallisesti.»

Pikkuveli oli ylpeä hänelle osoitetusta kunniasta. Kävellessämme siinä syysauringon kylmässä valossa tunsin kipeästi, kuinka minä olin paljon vieraampi ja kaukaisempi Pikkuveljelle kuin melkein tuntematon mies, jonka hän oli kohdannut vain pari kertaa. Muille en olisi sitä koskaan tunnustanut, mutta sielussani vaihtui mustasukkaisuus sairaaksi pessimismiksi. Kaikki tuntui olevan minua vastaan, minun masentamisekseni aiottua. — Ja minä tahdoin auttaa Hellasta, olla hänen ystävänsä niin paljon kuin mahdollista, tuntea hänen sairautensa itsessäni, jotta voisin sentimentaalisesti nauttia oman elämäni kipeydestä.

Hellas käveli raskaasti ja huohotti kuin olisi hänen henkeään ahdistanut. Hänen kätensä nytkähtelivät hiukan, — tuollaista hermostunutta nytkähtelyä, jonka jokainen saa valvottuaan pitempiä aikoja ja tehtyään työtä liiaksi, jolloin on liian väsynyt voidakseen nukkua.

»Totta puhuen se on ainoastaan neurasteniaa, joka on yltynyt, kun olen saanut hiukan kuumetta. — Muistatteko sen kohdan Kaivopuistossa, josta kerran kesällä lähdimme uimaan yhdessä. Minä uin siellä viime yönä, ja vesi oli ehkä hiukan liian kylmää, vaikka en huomannutkaan sitä. Olin aivan kohmetuksissa, kun pääsin kotiin takaisin.»

»Mutta sehän on selvää hulluutta, mies. — Rannathan menevät jo öisin jääriitteeseen. Ja miksi te ette jäänyt vuoteeseen, jos kerran tunsitte olevanne sairas!»

Hellas hymyili. Se oli outo, surumielinen hymy, — siinä on paljon kaunista ja kaihomielisen onnellista.

Minä saatoin kuvitella Hellaan Kaivopuiston rannassa pimeänä, kylmänä syksy-yönä. Näin hänen uivan ulos mustalle ulapalle, kylmän veden vähitellen kohmettaessa hänen jäseniään. Näin hänen odottavan viimeistä hetkeä, jota kuitenkaan ei vielä tullut. — Ja kaikki tuo, — miksi? Mikä oli hänen syynsä, hänen levottomuutensa.

Säpsähdin huomatessani, että ajattelin koko asiaa vain tavallisen, pikkumaisen uteliaisuuden kannalta. Hellas itsessään, hänen elämänsä ja tulevaisuutensa ei huvittanut minua, — halusin ainoastaan tietää sen syyn, mikä pakotti hänet etsimään — — rauhaa kuolemassa. Halveksin itseäni, ja uteliaisuus poltti minua yhä kiihkeämmin.

Pimeä, syksyinen yö. Katulyhtyjen kalpean hauras valo. Mustat puut. Hellas. Ajatukset hänen loppuun väsyneessä sielussaan. Hänen katkeruutensa. Caritas. Pimeä ulappa. Kaukana pimeään häipyvän Suomenlinnan valot.

Saimme auton, ja katujen vilinä sai minut jälleen tavalliseen mielentilaani, suurkaupungin hermostuneeksi asukkaaksi, joka ei kykene ajattelemaan ajatuksiaan loppuun asti, jonka lauseet ovat lyhyitä ja kesken katkeavia. Vain tajunnan rajamaille jäi vilahtelemaan kuva syksyisestä yöstä ja yksinäisestä miehestä, joka aikoi upottaa salaisuutensa jäätyvään mereen.

Autoimme Hellaan hänen huoneeseensa. Se oli siivoamattoman ja kolkon näköinen. Lattialla tomua ja savukkeiden tuhkaa. Pöydällä hajallaan kirjoja ja käsikirjoitusliuskoja, mutta niihin ei nähtävästi ollut kosketeltu pitkiin aikoihin. Eräässä nurkassa oli tyhjä viskipullo ja sen päällä oli revittynä kahdeksi palaseksi Euroopan kartta, joka ennen oli ollut seinällä.

Pöydällä oli jokin valokuva kehyksessä, mutta se oli painettu pöytää vasten kuvapuoli alaspäin, ja sen vieressä, pienessä kiinalaisessa kahvikupissa oli kuihtunut, mustaksi kuivettunut neilikka, — keltainen neilikka.

Minä katselin tuota kaikkea näennäisen hajamielisesti, mutta uteliaisuus kiihdyttäen mieltäni niin, että käteni alkoivat hiukan vapista. Miten paljon olisin antanutkaan, jos huomaamatta olisin voinut kääntää valokuvan ja katsoa ketä se esitti. Mutta olin kyllin ylpeä jättääkseni sen tekemättä. Ja vaistomaisesti tiesin kuitenkin, kuka se oli.

Pikkuveli auttoi Hellasta sohvalle makaamaan, sillä Hellas kieltäytyi jyrkästi menemästä vuoteeseen. Hän otti ainoastaan viltin ylleen ja paneutui sohvalle loikomaan, sytytti savukkeen ja alkoi tuijottaa minua ikäänkuin odottaen minun poistumistani. Mutta minä en halunnut poistua ennenkuin… Niin, mitä minä oikeastaan odotin.

Käskin Pikkuveljen lähteä soittamaan lääkäriä, mutta Hellas kielsi sen ehdottomasti. Ja kuitenkin hänen silmissään kiilsi kuume, ja minä näin, miten vaikea hänen oli hengittää.

Minä olin itsepäinen puolestani. — Lopuksi Pikkuveli lähti. Hellas makasi hiljaa ja synkkänä jonkin minuutin, yritti sitten hymyillä ja sanoa keveällä äänellä.

»Kuulkaahan, herra Hart! Kun te nyt kerta kaikkiaan kenenkään pyytämättä olette ottanut huolehtiaksenne minun asioistani, niin voisitte saman tien vipata minulle pari sataa. Olen nimittäin pienessä rahapulassa.»

Ja sitten jatkoi hän yhä kiihkeämmällä äänellä ja melkein houraillen, kuten ylpeä mies, joka tahtoo nöyryyttää itsensä perin pohjin kerran aloitettuaan:

»Itse asiassa, minulla ei ole ollut maksaa siivoojallekaan. Sentähden täällä on tämän näköistä. — On ollut aivan mahdotonta työskennellä viime aikoina, — olen ollut liian hermostunut ja sitäpaitsi on muutakin, jonka ehkä arvaatte osittain. — Koetin tehdä vekseliä, mutta en saanut pätevää toista nimeä. Ehkä tiedätte, että olen aivan yksin. Minullahan ei ole ystäviä. — Enkä, jumal'auta haluakaan ystäviä sorkkimaan asioitani ja säälittelemään! — Tosiasiassa en ole pariin päivään syönytkään kunnolla. Se on minun idioottimainen ylpeyteni, joka kieltää lainaamasta pikkusummia…»

Silloin vasta aloin hiukan käsittää, miten katkeraa Hellaan elämä todellisuudessa oli. Ja minä, joka olin pitänyt häntä yleisenä suosikkina, puolijumalana, jota miehet kadehtivat ja vihasivat ja naiset rakastivat, joka ivallisesti hymyillen saattoi sinkauttaa hävyttömyyksiä kenelle tahansa, jonka kritiikki oli säälimätöntä.

Niin paljon älyä minulla oli, etten millään tavoin yrittänyt osoittaa myötätuntoa, vaan pysyin täysin kylmänä. — Otin kaksi tuhatta esille, ojensin ne hänelle ja sanoin:

»Lainaan tämän teille kolmeksi kuukaudeksi tästä päivästä lukien. Edellyttäen, että olemme ystäviä, ei korko tule tässä tapauksessa kysymykseen.»

Olimme molemmat hiljaa. — Jäin seisomaan ikkunan luo ja tuijotin ulos pihalle. Puutarhan muuria kiersivät krassit, joiden lehdet vaihtuivat purppuraan ja kuparinruskeaan. — Mutta minä en voinut katsella niitä. — Valokuva, — valokuva! — ja kuihtunut, kuivettunut neilikka pienessä, kiinalaisessa kupissa.

»Herran nimessä! Voitte minun puolestani katsoa sitä. Tiedättehän kuitenkin, kuka se on.»

Jos olisin ollut kyllin ylpeä, en olisi koskenut kuvaan, mutta uteliaisuuteni oli liian polttava.

Siinä oli Caritas, — vain hänen kasvonsa, hiukan taaksepäin kallistuen, huulet puoliavoinna, — silmät, nuo kummallisenväriset silmät, tuijottaen katsojan ohi. — Se oli ihmeen onnistunut ja elävä valokuva. Leima osoitti, että se oli otettu Berliinissä pari vuotta aikaisemmin.

»Saatte sen lahjaksi minulta. — Niin! ottakaa se ja viekää pois. Se on sietämätön, niinkuin hän itsekin. Ettei muka sitä, minkä itse on saanut lahjaksi, saa antaa pois. — Hullu! minä olen ostanut sen kuvan ja totisesti myös maksanut siitä sellaisen hinnan, ettei mistään valokuvasta ole sitä maksettu. Voitte siis hyvällä omallatunnolla ottaa sen. Minä olen kyllästynyt siihen.»

Ohuen lasin alla kiilsivät Caritaksen silmät, — puoliavoimet huulet hymyilivät.

Tietysti minä otin sen. Olen tehnyt paljon muutakin, jonka vuoksi saan halveksia itseäni. — Yritinpä myöskin vakuuttaa itselleni, että kuva ainoastaan hermostutti Hellasta, mikä oli vahingollista hänelle kun hän muutenkin oli sairas.

Pikkuveli tuli takaisin ja ilmoitti, että lääkäri oli luvannut saapua parin tunnin kuluessa. Hellaan ilmeestä näin, että meidän oli poistuttava. Nyt oli mahdotonta jäädä. Ja kuinka mieletön ihminen onkaan! — Minä en enää tuntenut pienintäkään mielenkiintoa Hellaaseen. Tunsinpa tuon puoleksi suojelevan, puoleksi hieman halveksivan tunteen, joka syntyy, kun on jollekin lainannut rahaa kovassa pulassa.

Se oli eräs antologia uusinta amerikkalaista runoutta. — Aukaisin sen merkityltä kohdalta, ja silmiini osui Oppenheimin runo »Hebrealainen». Luin pari viimeistä alleviivattua säettä:

»Väkevää rotua! Väkevää rotua! — minun lihani, minun lihani on malja laulua täynnä, täynnä Aasiaa.»

En tiedä, mikä minun oli, mutta ehdittyäni pihalle purskahdin melkein hysteeriseen nauruun.

Taskussani hymyili ohuen lasin alla Caritaksen kuva, — puoliavoimin huulin, — kummallisin, ohikatsovin silmin.

»Toimittaja Hart?» — »Täällä tohtori Jäder. Suokaa anteeksi, että häiritsen. Kuten ehkä tiedätte, hoidan maisteri Hellasta. Hänen tilansa on tällä hetkellä varsin vakava, vaikka en tietenkään ole sanonut sitä hänelle. Kaikkein pahinta on, että hänellä ei ole ketään luonaan. Hän ei tahdo ottaa sairaanhoitajatarta. Ja viime yönä oli hän mennyt ulos puolipukeissaan ja pyörtynyt portaisiin. — Halloo, kuka siellä sekoittaa! — Tehän olette hänen ystäviään. Pyytäisin lääkärinä teitä uhraamaan yhden yön ja istumaan hänen luonaan. Hänellä on joitakin pakkomielteitä, — hän pelkää, — tai sitten se on jotakin muuta. Ehkä tiedätte jo, mikä häntä vaivaa. Niin joka tapauksessa lääkärinvalani tietenkin estää… Hän hourailee myös. Ja hermot ovat aivan loppupisteessä. — Halloo! — Jos siis voitte. Paras olisi mennä jo kymmenen tienoissa, — ja voittehan yrittää nukkuakin siellä. No niin, luotan teihin. Hyvästi.»

Korrehtuureja — puhelinsoittoja — haastatteluja — painokoneitten jyminä — vapiseva huone — vihreä lamppu.

Pitäisikö minun ilmoittaa Caritakselle? — Mutta enhän edes tiennyt hänen osoitettaan. — Hellas oli kuolemaisillaan.

»Uusi ennätys autojen nopeusajossa. — Pakettiautolla kokeillaan edelleen. — Avaruuslennon mahdollisuudet ovat…»

Kotona oli pöydälläni Caritaksen kuva. Sen eteen olin pieneen kristallimaljaan pistänyt ruskea- ja sinipilkkuisen orkidean. Se oli aivankuin hänen silmänsä. — Mutta minä ainoastaan plagioin. — Kiinalainen kahvikuppi siroin kiemuraviivoin, — siinä kuihtunut, mustaksi kuivettunut neilikka, — se oli paljon enemmän kuin kristallimalja ja orkidea. — Totisesti, rahalla ei saa kaikkea maailmassa.

»kasvaneet huikeassa määrässä. Kuuden vuoden kuluttua voidaan jo kokeilla…»

Vastapäisen talon seinällä kiehui valoreklaamin helvetintuli. Punaista, vihreää, — vaaleanpunaista, silmiin syöpyvää.

Hellas oli kuolemaisillaan. — Ja kun hän oli poissa, ei ketään ollut tielläni. Elämä oli julmaa, — miksi en minäkin voisi olla julma. Antaa hänen kuolla, hävitä. Olla kylmä, niinkuin teräs on kylmää. Niinkuin meidän aikamme on vain kylmää, teräksistä, tunteetonta järkeä. — Ei, minä en voinut olla. Koko olemukseni nousi kapinaan. Mieluummin kuolisin itse. Hellas ei saanut kuolla, — Hellas oli parempi kuin minä, älykkäämpi kuin minä. Miten kadehdin häntä. Hän oli Caritaksen rakkauden arvoinen. — Verkkokalvoihin syöpyvää punaista! — Kun käänsin pääni pois, loistivat vihreät pilkut seinillä ja papereilla. Komplementtivärit. — Caritas oli kuin prisma, joka taittoi valon kaikkiin väreihin, — spektri jatkuu loppumattomiin, — siinä on värejä, joita meidän silmämme ei erota, — ultravioletti, — ultrapunainen…

»tehtaan järjestelmällinen työ, joka suunnitelmassaan ottaa kaikki mahdollisuudet huomioon, takaa meille, että kymmenen vuoden kuluttua…»

Sain järjestettyä niin, että pääsin lähtemään jo kymmeneltä, vaikka minulla olikin iltavuoro. Otin auton ja ajoin Hellaan luo. Astuin portaita ylös tajunnassa vielä välähtelevä kuva kaupungin syksyillasta: katulyhtyjen kirkkaat jonot, reklaamien palo, raitiotievaunujen vihreät sähköliekit, autotorvien huuto.

»Terve, olipa hauska, että tulitte. Tohtori mainitsi soittaneensa teille. Se on kyllä aivan tarpeetonta, mutta on hauskaa, että joku ihminen on kanssani. Huomaatte, että nämä muutamat päivät ovat tehneet minut hiukan nöyremmäksi. — Luulen melkein, että te ette vielä tiedä, mitä on todellinen yksinäisyys.»

Ihmettelin, että lääkäri oli väittänyt Hellaan hourailevan. Minusta hän oli verrattain hyvässä kunnossa. Hyvin kalpea vain ja ehkä kuumeinen. — Pöydällä vuoteen vieressä oli kasa kirjoja, mutta niihin ei varmaankaan ollut paljoa kosketeltu. Hellas loikoili selällään ja poltti savuketta. Virginiatupakkaa — jotakin tuollaista kallista, väkevää, amerikkalaista.

»Jumalan kiitos, että lääkäri meni pois. Hän yritti kieltää minulta tupakankin. — Viime yönä minulla oli vastenmielisiä hermonytkähdyksiä yli koko ruumiin, niin että oli mahdoton nukkua.»

Huomasin, että Hellaan oli vaikea puhua, vaikka hän yrittikin heti alussa ottaa keveän sävyn. Silmät olivat luonnottoman suuret ja kiiltävät, aivan kuin jonkin huumausaineen jälkeen. Saattoi huomata, ettei hän todellakaan ollut pitkiin aikoihin nukkunut.

»Todellakin — ehkä ihmettelette — mutta minä pyydän itse teitä jäämään luokseni täksi yöksi. Jumala varjelkoon, miksi teeskennellä ja näytellä — olemmehan molemmat samassa kadotuksessa, minä vain ehkä jonkun verran alempana. Totta puhuen, minä pelkään olla yksin. Minun on mahdotonta nukkua. Puhuiko tohtori teille mitään taudistani. — Ettei se ole vaarallista. — Voi rakas mies, te osaatte valehdella verrattain kylmästi. Totta kai minussa on niin paljon itsekritiikkiä, että voin jonkin verran arvioida oman tilani.»

Hän alkoi kiihtyä, ja kasvoille ilmestyi epämääräisiä punaisia läikkiä. Hengitys kävi huohottaen ja vaikeasti — se oli melkein kuin hiljaista nyyhkytystä.

»Totisesti minä tiedän, että se on loppua lähellä. — Kun tässä äsken loikoilin, näin vihertäviä varjoja, jotka tulivat yhä lähemmäksi. Aivan minun luokseni — ja käteni alkoivat puutua, hitaasti, aivan hitaasti. En tuntenut mitään kipua, kaikki vaikutti niin helpolta. Ja kuitenkin minä olisin tahtonut huutaa — huutaa niin kovaa kuin mahdollista, paeta pois. Mutta en jaksanut oikein kohota vuoteessani. Sydän jyskytti hitain, pysähtyvin lyönnein… Oletteko koskaan tuntenut, kuinka epämiellyttävää sydämen pysähteleminen on?»

Lääkäri oli ollut oikeassa. Hitaasti aloin huomata, missä tilassa Hellas oli. — Hän horjui kuoleman ja mielisairauden rajoilla. Minä en yleensä rukoile, minulla ei ole aikaa niin paljon, mutta silloin havaitsin itseni rukoilemassa, että hän mieluummin kuolisi.

»Ja minä pelkäsin, pelkäsin niin sanomattomasti, että teidän on mahdoton sitä ymmärtää. Se vei pois kaiken ylpeyteni ja niin sanotun kyynillisyyteni. Se oli puhtaasti animaalista häviämisen, tuhoutumisen, tajuttomuuden pelkoa — se oli itsesäilytysvietti, ja mitään hirvittävämpää kidutusta ei ole. — Muistatteko, kuinka kerran uidessamme yhdessä — hän oli silloin rannalla — puhuimme itsemurhasta. — Se on ehkä toista, mutta nyt minä tunnen, mitä kuolema on. Ja kaikkeen tuohon sekautui vielä tunto siitä, miten paljon tehtävää, työtä, ajateltavaa minulla on maailmassa. Minä olen vielä vielä liian täynnä elämää. Ja rakkautta! — rakkautta! Ettekö usko?»

Hän haparoi kädellään ja hänen silmänsä näyttivät särkyneiltä. Ojensin hänelle käteni ja tunsin, kuinka hänen kätensä nytkähteli ikäänkuin suonenvedossa. Hänen hermonsa mahtoivat olla hirveässä kunnossa.

»Minä rakastan — ja kuitenkaan ei ole rauhaa muuta kuin kuolemassa. Ja kaikki on minun syyni. Hän on ihana nainen — ainoa nainen maailmassa. Hänen silmänsä — ne ovat maailma, ne ovat kaikki kaukainen — Konstantinopoli, Birma, muskottipuut ja mangrovesuot — ne ovat valheauringot napaseudun jäällä. Sanovat, että hän on rakastanut niin monta miestä, että hän on syntinen. Ja Jumala! Jumala! minä olen kuitenkin kaikkeen syyllinen. — Miksi minä annoinkaan teille hänen kuvansa — olin hullu, järjetön, mutta ette te vielä tiedä, mitä tuska on. Ei! ei! ei missään tapauksessa. Minä en tahdo sitä takaisin. Minä olen sen kerran antanut pois, ja se ei koskaan palaa minun luokseni. Kerran te ymmärrätte. Se ei saa palata. Minä olen kuitenkin liian heikko. Minä en kestäisi. Se on tuli, se on helvetti. Sen tähden minä tahdon kuolla. Minun täytyy kuolla. Minä olen turmeltunut, tuhoutuva siemen. Minä olen lahonnut loppuun. Ymmärrättekö, minun täytyy kuolla, ja minä pelkään! pelkään! — Ja luulin olevani niin rohkea sen edessä.»

Hän houraili. Sitten hänen silmänsä selvisivät ja saivat entisen luonnottoman kiiltonsa. Hän veti kätensä pois. Se oli rauennut ja veltto.

»Miten yksin voi ihminen olla. Eikä kukaan saa tietää sitä. Minun täytyy säilyttää illusioni — illusioni elää vielä silloin, kun minä olen hävinnyt, kirkas, säteilevä illusioni, jolla on auringon siivet. — Minä tahtoisin kertoa, että edes joku tietäisi, että edes joku ymmärtäisi. — Ei! se on vain säälin tavoittelua, raukkamaista. Me kuljemme vuorten huipuilla, meillä on metallisiivet ja aurinkopanssari. Rakkaudesta, rakkauden tähden!»

Miten raukkamainen minä olinkaan. — Huomasin, että olin suorastaan ojentautunut eteenpäin kaikki lihakset jännittyneinä kuullakseni jonkun sanan, jonkun katkonaisen lauseen, joka johtaisi minut jäljille. Minulta puuttui keskusajatus. Se, jonka ympärillä hourailevan ajatukset liikkuivat. Vetäydyin taaksepäin, mutta Hellas käsitti väärin liikkeeni. Hän tuli äkkiä aivan kylmäksi ja rauhalliseksi.

»Lähtekää vain, jos haluatte. Minä en kaipaa sääliä. Tai kyllä kaipaan, kaipaan sanomattomasti, mutta kieltäydyn ottamasta sitä vastaan. Ajatelkaa, kuinka suurenmoista — kieltäydyn jyrkästi ottamasta vastaan sääliä. Siis! kerjään sääliä.»

Hän nauroi, — pitkään, läähättäen, järjettömästi, melkein tukehtumaisillaan. Hänen hengityksensä oli kuin nyyhkytystä. Minua pelotti, pelkäsin, että hermot olisivat murtuneet, mutta hän rauhoittui pian.

»Lukekaa minulle ääneen. — Runoja. — Mitä tahansa. — Se rauhoittaa minua. — Merkillistä huomata, kuinka heikkous kiihdyttää ihmistä. Ennen jaksoin aina hillitä itseni.»

Otin hätäisesti kirjan, joka oli päällimmäisenä. Se oli sama, jonka kerran aikaisemmin olin ojentanut hänelle. Lindsayn Kongo-runo avautui eteeni. Aloin lukea sitä hätäisesti — ääntäen väärin ja tajuamatta sisällystä. Mutta ehdittyäni kertosäkeeseen, keskeytti Hellas minut kädenviittauksella ja käänsi hitaasti suomeksi kaksi säettä:

»Ja minä olen nähnyt Kongon vierivän kumisevassa yössä leikaten djunglirantoja kultaisin vöin…»

Hän oli hetkisen aivan hiljaa, ja kertasi sitten samat sanat, äänessään sanomattoman paljon kaipausta ja hellyyttä. Kun hän jälleen alkoi puhua, ei se enää ollut hourailua.

»Miksi ihmisen täytyy olla köyhä. Joskus se tuntuu niin kovin katkeralta. Kun maailmassa olisi niin äärettömän paljon nähtävää, koettavaa, tunnettavaa. Kun koko maailma voisi olla minun isänmaani. Kaikki värikkäät maat, kaikki äänet, kaikki tuoksut olisivat minun. Pikajunien kiskojen jyskeestä kreolitytön nilkkarenkaitten helinään, loistoauton säkenöivistä kyljistä tuntemattomiin kukkiin Amazonasissa. — Katsokaa, se on kaipaus. Ja minun täytyy kuolla. Täytyy!»

Yritin rauhoittaa häntä selittämällä, että tämä menisi pian ohitse, että hän jo parin päivän kuluttua olisi jalkeilla.

»Olette oikeassa. Tämä kohtaus kyllä menee ohitse. Minua väsyttää. Luulen, että voin nukkua tämän yön, jos te olette lähelläni. Pelkäsin myöskin sitä, että tulisin mielisairaaksi. — Vaikka oikeastaanhan kaikki ihmiset ovat omalla tavallaan epänormaaleja. Tarkoitan vain sitä rajaa, jonka yhteiskunta asettaa. — Muistatteko Chestertonin paradoksia: hullu on se, joka on kadottanut kaiken muun paitsi järkensä. — Koomillista, koko maailma on itse teossa ainoastaan suuri mielisairaala, mutta missä viipyy Ylilääkäri. Niin, ehkä hän on käynyt meidän luonamme ja konstateerannut tilamme. Me emme vain ole tunteneet häntä. Olemme luulleet häntä kohtalotoveriksemme. — Älkää pelätkö, ei tämä ole raivokohtauksen alkua. Tämä on vain minun tavallista filosofiaani. Voisimme tavallaan nimittää sitä praktilliseksi filosofiaksi, eikö totta? — Vakuutan teille, en tule hulluksi — ainakaan vielä. Teidän ei tarvitse olla noin kauhistuneen näköinen.»

Hellas hymyili minulle rauhoittavasti ja melkein suojelevasti. Mahdoin todellakin olla pelästyneen näköinen.

»Ja lopultakin, jos nyt paranen. Mitä se merkitsee? Vain sitä, että helvetti jatkuu hiukan kauemmin. Jo Sokrates huomautti, että jos yleensä on olemassa joku tuonpuoleinen elämä, ei se missään tapauksessa voi olla pahempi kuin se maailma, jossa me elämme. Pahempaa ei nimittäin voi yleensä olla, ymmärrättekö. Se oli hiukan ilkeästi sanottu, mutta kerrotaan, että hänellä oli paha vaimo. Xantippa parka, olen alkanut vuosituhansien takaa tuntea suurta sympatiaa häntä kohtaan. Historia on luonnollisesti tehnyt hänelle äärettömän paljon vääryyttä niin kuin kaikille todella jaloille sieluille. Ja jaloushan on vain suhteellinen käsite. Kukaties minuakin voisi sanoa jaloksi jostakin määrätystä näkökulmasta katsoen. Ja teitä. — Jos minä nyt paranen. Se merkitsee vain sitä, että ratkaisu siirtyy hiukan tuonnemmaksi. Se suuri ratkaisu.»

Hän oli rauhoittunut ja nojautui taaksepäin. Silmätkin painuivat hetkeksi umpeen, mutta avautuivat taas kohta.

»Ilkeä tunne tuo — juuri kun on nukahtamaisillaan, hätkähtää hereille.
Se johtuu vain hermoista. Hermot ovat kauhistuttava järjestelmä. —
Onneksi ne inhoittavat nytkähdykset ovat lakanneet.»

Minä olin varma siitä, että Hellas aivan tahallaan oli tehnyt kaikkensa tullakseen sairaaksi. Hän oli epänormaali. Muutamat lääkärit väittävät, että jokainen ihminen, joka yrittää tehdä itsemurhan, on mielisairas. Minä en kylläkään hyväksy sitä käsitystä, mutta teoreettisesti, sosiologiselta kannalta sitä täytyy pitää oikeana. Nyt riippui kaikki vain siitä, tahtoiko Hellas itse parantua. Jos hän ei sitä halunnut… Hänessä selvästikin oli taistellut kaksi vastakkaista pyrkimystä — rakkaus elämään, kaikkeen olevaan, elämänvietti, ja päinvastoin jokin tuntemattomista syistä johtuva julma tuhoutumisen pyrkimys, katkera ja hellittämätön, joka oli saanut hänet tekemään kaikkensa tullakseen yhä sairaammaksi, rasittamaan itseään liikaa, uimaan yöllä jääkylmässä vedessä, pakenemaan puolipukeissa ulos syksyiseen yöhön, hermostuttamaan itsensä niin, että nukkuminenkin kävi mahdottomaksi.

Nuo tuntemattomat syyt! Enää en ollut itsekään utelias. Nyt olisin tahtonut tietää ne voidakseni auttaa häntä, mikäli se oli mahdollista. Voidakseni seistä hänen rinnallaan ystävänä, toverina, jottei hänen olisi tarvinnut taistella taisteluaan niin julman yksin. Sillä hetkellä olin rehellinen. En ajatellut Caritasta, en ollut mustasukkainen — sillä hetkellä merkitsi minulle ihmiselämä enemmän kuin oma rakkauteni. En ollut järkevä… olin täynnä sekavia, erittelemättömiä tunteita.

Tietysti olin typerä, sillä mitä merkitsee itse asiassa yksi ihmiselämä. Minä omasta puolestani olin tavallani valmis kuolemaan — tietysti se olisi tuntunut hiukan katkeralta, hiukan liian aikaiselta, mutta en luullakseni olisi nostanut siitä liian paljon melua, ikäänkuin minä olisin ollut koko maailman keskipiste. — Ja juuri samalla tavalla tiesin Hellaan tuntevan. Ja kuitenkin kauhistutti minua sanomattomasti tietoisuus ja pelko, että hän kuolisi. Minuun oli siirtynyt osa hänen elämänviettiään. Hän oli suggeroinut minut tuntemaan samaa kuin hänkin, niin kuin joskus ratkaisevina hetkinä tapahtuu ihmisten kesken.

Miksi hän ei tahtonut elää? Miksi hän niin julman järjestelmällisesti etsi kuolemaa, vaikka kuitenkin pohjaltaan pelkäsi sitä. Saattoi ihailla sitä rohkeutta, jolla hänen oli täytynyt taistella kauhuaan vastaan ja jatkaa yhä edelleen alkamaansa tietä. Ja mikä mahtoi olla se, joka pakotti häntä eteenpäin. Jotakin äärettömän tuskallista sen täytyi olla. — Rakkaus — Caritas!

Olin näkevinäni valokuvan työpöydälläni — sen edessä orkidean kristallimaljassa. Piirre piirteeltä tarkastelin mielikuvituksessani Caritaksen piirteitä, etsien niistä sitä salaisuutta, joka painoi niin raskaasti. — Puoliavoimet huulet hymyilivät hiukan, pää oli kallistunut taaksepäin kuin suudelmaa varten, ja silmät tuijottivat katsojan ohi kaukaisuuteen.

Muistin Hellaan sanat nuoruudesta, joka vielä uskoo siihen, että jokaisessa naisessa piilee salaisuus. Hänelle ei ollut mitään salaisuutta enää. Ja se, minkä hän oli löytänyt, oliko se jotakin niin katkeraa, että se saattoi pakottaa hänet etsimään kuolemaa.

Ajatukseni alkoivat väsyä kierrellessään lakkaamatta saman asian ympärillä ikuisesti palaten lähtökohtaansa, pääsemättä lopulta askeltakaan edemmäksi. — Hellas näytti nukahtaneen vuoteeseen. Hänen silmänsä olivat kiinni; niiden alla näin sinisten varjojen joukossa paljon hienoja ryppyjä — noita ryppyjä, jotka kertovat siitä, että on elänyt liian paljon ja kokenut liian paljon. Suupieliin oli painunut katkeruuden poimu. Mutta se ei ollut vastenmielistä tyytymättömyyttä, niin kuin niin monella ihmisellä, vaan todellista, miehekästä tuskaa. Parransänki oli kasvanut pitkäksi muutamien päivien aikana. Se teki hänet avuttomaksi ja epäkorrektiksi.

Hän ei kuitenkaan nukkunut, sillä tuijottaessani häneen hän huomasi sen hermostuneen ihmisen luonnottomalla herkkyydellä ja aukaisi silmänsä.

»Olen taistellut loppuun ja ratkaissut suhtautumiseni elämään. Jos paranen, on se lykkäysaikaa, ja sitä ihanammalta on elämä silloin tuntuva. Ymmärrättekö, jokainen pikkuseikka, — kaikki se, mitä ennen ei ole edes huomannutkaan, saa aivan uuden ja arvaamattoman sisällyksen, kasvaa maailmankaikkeuden symbooliksi. — Nyt lupaan teille, että jään elämään, jos se on mahdollista, ja nukahdan kohta, kun olemme hiukan keskustelleet, — mutta vain yhdellä ehdolla. Teidän täytyy luvata kunnianne kautta, että ette milloinkaan puhu tästä yöstä kenellekään ihmiselle, — muistakaa, te tiedätte kyllä, ketä tarkoitan. Uskon, että ymmärrätte minua.»

»Ja palkaksi kerron teille hiukan itsestäni. Ajatelkaa, mikä ihmeellinen palkka, saatte ponnistaa kärsivällisyytenne kuunnellaksenne sentimentaalisia lapsuusmuistoja. Kuten tiedätte, ei ole mitään hermostuttavampaa kuin kuunnella ja lukea muistelmia. Mutta minä tahdon edes hiukan purkaa itseäni. Älkää keskeyttäkö minua. Tehän tiedätte, että olen olevinani kirjailija, — annan kertomukselle siis asiaankuuluvan muodon, jättäen mahdollisimman paljon arvaamisen ja vaistoamisen varaan. Todenperäisyys on myöskin niin ollen epämääräinen asia. Mutta meillähän on maailmassamme olemassa ainoastaan epämääräinen todellisuus.»

Hellaan luonnottoman suuret ja kiiltävät silmät, hehkuva savukkeenpää, kallista, väkevää, amerikkalaista tupakkaa, — vihreäkupuisen lampun himmeä puolihämärä.

»Minä olen syntynyt rikkaaksi. Minulla on kaikki ylellisyyden nälkä veressäni. Isänihän oli rikas — hänellä oli tehdas, joka meni nurin maailmansodan alussa.

Minä olen mielenkiintoinen sekoitus perinnöllisyyden kannalta. Isäni oli tuota raskasveristä, aistillista, itämaiseen vivahtavaa tyyppiä, joka on hiukan veltto ja kiihkeä. — Äitini taas oli äärimmäisen herkkä ja hermostunut, älykäs, intelligentti, epäaistillinen. — He olivat siis aviopuolisoina mahdollisimman epäonnistunut pari. Minä olen sekoitus Itämaita ja Eurooppaa.

Kun olin kahdentoista ikäinen, toimitti isä äitini mielisairaalaan. Minulle on jäänyt salaisuudeksi, oliko hän todella sairas. Joka tapauksessa isäni halusi päästä hänestä eroon, — koko kotielämä oli ikuista taistelua aistillisen seksuaalisuuden ja luonnottoman herkkyyden välillä. Ehkä te ymmärrätte, mitä tarkoitan. — Kaikki tuo painoi luonnollisesti leimansa lapsuuteeni.

Siihen aikaan näin unia, — mielettömiä, itsetiedottoman sadistisia unia, — kuinka kidutin ihmisiä jollakin autiolla saarella, miehiä ja naisia, sidoin heidät, ruoskin heitä. Huomatkaa, en ollut silloin vielä seksuaalisesti herännyt. Minulle ei ollut mitään eroa miehen ja naisen välillä.

Olin varhaiskypsä, jo lapsena hermostunut. Miten äärettömästi saatoinkaan peljätä pimeän huoneen ovella. — Vähitellen aukeni minulle myöskin kirjojen maailma. — Jumala, kuinka minä luin, — kaikkea, valikoimatta. Minähän olin aivan yksin. Edes lapsena ei minulla ole ollut ystäviä. Se oli omituista elämää, mielikuvituksen ja todellisuuden rajoilla.

Olin kai jo neljännellä luokalla koulussa, kun keksin synnin. Tehän tiedätte itse… Parin vuoden ajan se vei minut kokonaan, niin että odotin ainoastaan yötä, jolloin saisin olla yksin vuoteessani. — Tunnettehan tuon… huoneessa kylmä vuode, joka hitaasti muuttuu lämpimäksi siinä maatessa.

Yläluokat olivat sitten taistelua hengen ja lihan välillä. Miten pelkäsin omaa itseäni ja kaikkia öitä. Ja kidutin itseäni. Tuska tuotti minulle kummallista nautintoa. Revin käsivarttani karkealla, ruostuneella neulalla. Kerran oli vähällä saada verenmyrkytyksen. — Ja luin — — tuhannen kirjaa!

Miten kaipasinkaan rakkautta, sitä rakkautta, josta nuoruus haaveksii. Minähän olin niin kipeän, palavan nuori. — Pimeinä iltoina kiertelin pitkin autioita katuja katsellen kuinka ihmisten ikkunoihin syttyivät valot. Se oli kaipausta, kuumasilmäistä, kiduttavaa ikävää.

Tietysti minulla oli joku koulupoikarakkaus. — Tehän tunnette nuo hyväilyt — silloin kun kukaan ei ole vartioimassa — liian paljon kahden. Vaaralliset, kiduttavat, huohottavat hyväilyt, jotka saavat polvet vapisemaan jälkeenpäin, jotka ovat tyydyttämättömiä. Minähän olin liian nuori.

Niihin aikoihin meni isäni tehdas nurin. Hän meni sen mukana. Ehkä muistatte vielä senaikuiset sanomalehdet. Se oli selvä onnettomuustapaus. — Tietysti teki hän sen itse, minulla ei ole koskaan ollut siitä epäilystäkään. Muuten oli hän aina ollut minulle vieras ihminen. Jälkeen jäi niin paljon, että sain yliopistolukuni suoritetuksi ilman velkoja.

Minussa on aina piillyt ikuinen oppositsionihenki. En voi sietää sitä, että joku on aivan varma asiastaan. Silloin täytyy minun aina ryhtyä vastustamaan, vaikka itse asiassa olisinkin samalla kannalla kuin hän. — Kouluaikana se sai minut kiistoihin toverieni kanssa — juuri siitä syystä ei minulla koskaan ole ollut ystäviä. Muistatte ehkä, kuinka kerran puhuin siitä julmuudesta mikä sisältyy sanoihin »meidän koulu».

Te jo tunnette tuon kuvan. Nuori ylioppilas, skeptillinen, muka hiukan blaseerattu, joka liikkuu veltosti kahviloissa ja kävelypaikoilla. Hermoheikko, sitä minä olin. — Ja silloin juuri tuli nainen. Tietysti vanhempi nainen, kokenut nainen, joka etsi uusia vaikutelmia, uusia väristyksiä, kuinka sanoisin.

Siihen aikaan olin vähällä tulla uskonnolliseksi. Niin selvästi tunsin, kuinka saatana heräsi minussa. — Mitä helvettiä ne yöt olivatkaan. — Hänessä oli kaikki se, mikä kykeni herättämään minussa sukuperintöni isän puolelta. Ja minussa itsessäni, omassa sielussani alkoi se kirottu taistelu, joka oli myrkyttänyt lapsuuteni. Sillä pohjaltaan minä kaipasin viattomuutta, arkaa hyväilyä — jos eksyimme vanhoihin, sisällyksettömiin fraaseihin, voisi sanoa — sielujen sympatiaa. Silloin en vielä käsittänyt, että ihminen on luotu kulkemaan yksinäisiä teitä.

Mutta siinä ei ollut kaikki. — Siinä oli vielä jotakin kammottavampaa. — Olen monasti yrittänyt eritellä tuon naisen sielua, mutta se on mahdotonta. Sen vain ymmärrän, että mies voi lyödä naista ja kirota naista — siinä ei ole mitään ihmeteltävää, se on niin luonnollista.

Tuo episodi merkitsi koko minun elämäni, minun sieluni ja ruumiini — siitä vasta alkoi minun taisteluni! — Ajattelin aikoinaan tappaa hänet, murhata hänet, mutta silloin en vielä ollut kyllin karaistunut. Ja hän oli jättänyt minuun niin paljon saatanaa, että suorastaan nautin ajatellessani, kuinka joku toinenkin syöksyisi hänen kauttaan samaan kadotukseen kuin minä.

— ja tähän minä lopetan. Siihen loppui minun nuoruuteni. Siitä alkoi yksinäisten tie — — vuorenhuipuilla.

Siitä naisesta vielä. — Hän kuoli auto-onnettomuudessa. Hänen kanssaan kuoli muuan nuori mies. Ajoivat yhdessä jyrkänteeltä alas. Mitä olisinkaan antanut, jos olisin saanut nähdä kauhun hänen silmissään, kun hän huomasi toisen tehneen ratkaisevan päätöksen ja kääntäneen ohjauspyörän väärään suuntaan.

Se oli kuitenkin komea lähtö. Olen joskus istunut hetkisen pojan haudan ääressä. Minähän olin välillisesti syypää hänen kuolemaansa. Minun olisi pitänyt aikaisemmin tehdä se, minkä hän teki.»

Hellas vaikeni ja sytytti uuden savukkeen imien sitä pitkin, hermostunein vedoin. Hänen kasvoillaan oli ilme, josta saattoi päätellä, että hän nyt jo katui sitä, minkä oli kertonut. — Olen varma, että jos olisin lausunut ainoankaan sanan, hän olisi ajanut minut ulos.

Istuin siis aivan hiljaa vihreän lampun himmeässä valossa ja mietin. — Silloin kun Hellas alkoi puhua naisesta, oli sydämeni hytkähtänyt säikähdyksestä, sillä aivan ensimmäisinä silmänräpäyksinä olin luullut, että se oli Caritas.

Ja lopultakin, mitä lisää olin saanut tietää. — Kaikki tuo oli jotakin sellaista, minkä saattoi edeltäpäin aavistaa — ja juuri sen, mikä olisi voinut tuoda hänet lähemmäksi minua, juuri sen hän oli tahallaan jättänyt pois.

Hän oli antanut minulle ne kaikki perustiedot, joiden mukaan saattoi lähteä arvostelemaan hänen tekojaan, joiden mukaan hänen suhtautumisensa elämään kävi ymmärrettäväksi. Tärkein niistä oli kuitenkin jäänyt pois.

Hän ei ollut puhunut mitään siitä, mitä hän ajatteli ja tunsi. Se kaikki täytyi minun ainoastaan vaistota ja aavistaa. Hän oli paljastanut osan elämästään minulle niinkuin lääkärille, ei niinkuin ystävälle. Hän oli ollut minulle rehellisempi kuin ystävälle.

Pienessä, kiinalaisessa kupissa oli ollut keltainen neilikka. Ja parin vuoden ajan oli Caritaksen kuva hymyillyt hänen pöydällään. Huulet puoliavoimina kuin hyväilyä odottaen. — Ja hän oli ollut yksin — täynnä hellyyden nälkää, rakkauden nälkää.

Ihmisten seurassa kylmä, hiukan katkera mies. Skeptillinen, joskus melkein raaka. — Ja kaiken alla oli hänen elämänsä salaisuus, jota en ollut pääsyt lähemmäksi.

Hellas oli nukahtanut. Hän hengitti hitaasti ja rauhallisesti. Otsalle, hiusrajaan oli kihonnut hiukan hikeä. Savuke oli pudonnut hänen sormistaan ja poltti hitaasti reikää peitteeseen. Otin hiljaa sen pois ja nojauduin taaksepäin tuolissani. Juuri ennen uneen vaipumista näin Caritaksen kasvot aivan lähellä omiani, niin että saatoin tuntea hänen hengityksensä kasvoillani ja hyasintin tuoksun hänen hienossa ihossaan. — Se oli tuollainen unen, todellisuuden ja mielikuvituksen välittämä hallusinatio.

Aamulla, kun jo oli aivan valoisaa, heräsin siihen, että Hellas istui vuoteessaan ja katseli minua. Vihreä lamppu paloi vielä värittömänä valoisassa huoneessa. Koko ruumiissani oli epämiellyttävä, hiukan hikinen tunto siitä, että on nukkunut yönsä vaatteet yllä.

Hellas oli yhä hyvin kalpea, mutta muuten terveen näköinen. Hänen silmissään oli melkein poikamaisen veikeä ilme, kun hän arvokkaasti toivotti minulle hyvää huomenta ja sanoi:

»Olen tunnin verran seurannut teidän hidasta toipumistanne. Uskon, että sairautenne on nyt onnellisesti sivuutettu, kun olen uhrautuvasti ottanut teidät luokseni yöksi. Muistaakseni kerroitte eilen illalla olevanne hiukan huolestunut terveydentilastanne. Älkää pelätkö, tulette vielä näkemään monta onnellista päivää.»

Yli koko olemukseni välähti äkillinen riemu, äkillinen elämänvoima. Ihanan, aavistavan kirkas syksyaamu tunkeutui huoneeseen. Se oli kuin viesti onnellisesta ikuisuudesta.

Me olimme kuin kaksi poikaa. Minä ryntäsin hänen luokseen ja ravistelin häntä. Me nauroimme yhdessä ihanaa riemua täynnä. Koko maailma oli poissa meidän luotamme, oli vain tämä ihana hetki. Yö oli ollut painajaisunta, elämä oli ollut painajaisunta. Tämä oli ainoa todellisuus. Olla poika, leikkiä täynnä riemua ja erittelemätöntä uskoa!

Silloin tiesin, että me olimme ystäviä, todellisia ystäviä, ja että toveruus saattoi olla enemmän kuin mikään muu. Ja Hellas sanoi hymyillen:

II.

VII

Pikkuveli oli rakastunut. — Minulle se oli jotakin hiukan koomillista, hiukan kaihomielistä, hiukan kipeää.

Ensimmäiset oireet ilmenivät jonkun verran ennen joulua. Pikkuveli vihelteli kimeämmin tullessaan kotiin, kierteli huoneissa, penkoi kirjoja ja heitti ne huolimattomasti jälleen pois, oli täynnä määrittelemätöntä toimintatarmoa, joka etsi purkautumistaan. — Hänen mielentilansa vaihteli elohopean tavoin ärtyisästä riemukkaaksi. Jonkun kerran tuli hän kirjoituspöytäni ääreen ja puristi minua takaapäin olkapäistä. Se oli ainoa hyväilymuoto, minkä me tunsimme.

Olin ollut hiukan huolissani hänen puolestaan, sillä syyslukukauden ajan oli hän ollut verrattain veltto — vetelehtinyt huoneessaan roskaromaaneja lukien tai istuskellut elokuvissa. Hän oli ollut hiukan hermostunut ja synkkä. Silmissä oli paljon pimeää ja hän ei enää katsonut minua aivan suoraan kasvoihin.

Monena iltana nukkumaan mentyämme olin loikonut vuoteessani hengähtämättä, hiljaa, peljäten. Kuunnellut ääniä hänen huoneestaan, hänen hengitystään, hänen kääntelehtimistään vuoteessa ennen uneen vaipumista. — Eikä minulla kuitenkaan ollut rohkeutta puhua hänelle mitään. Kaikki sanathan ovat kuitenkin lopulta turhia. On asioita, joissa kaikki ihmiset seisovat yksin, jotka yksin täytyy läpäistä.

Nyt hän oli jälleen sama kuin ennenkin — iloinen, reipas, hiukan kujeileva, täynnä noita koulupoikien vitsejä, jotka voivat hermostuttaa ihmisen hengiltä, ja joissa voi löytää arvaamattomia näköaloja nuoruuskauden sielunelämään. — Hän alkoi jälleen kymmenen minuutin aamuvoimistelunsa, ja lisäsi vielä siihen kylmän suihkun. — Iltaisin oli hän paljon poissa, mutta minä en ryhtynyt utelemaan hänen teitään — hymyilin ainoastaan hiukan ja pidin silmällä, ettei hän lyönyt laimin läksyjään.

Hän vaati itselleen smokingin, sillä hänen piti mennä sanojensa mukaan johonkin joulujuhlaan, jossa kuului asiaan olla iltapuvussa. — Kun hän sitten eräänä iltana kamppaili peilin edessä ensimmäisen kovan kauluksensa, tärkätyn paidanrinnan ja kauluksennappien kanssa, kysyin minä aivan viattomasti:

Vasta jonkun sekunnin kuluttua huomasi Pikkuveli, mihin ansaan hän oli hypännyt, ja mahdollisesti hänen kasvojaan hiukan kuumotti. Minä pysyttelin kohtuuden rajoissa, ja hymyni oli täysin luonnollinen ilman pienintäkään ironiaa. Hetken kuluttua purskahdimme yht'aikaa nauramaan, ja Pikkuveli ryhtyi selittelemään:

»Katsos, eihän se nyt mitään erikoista ole. Mehän olemme vain hyviä tovereita, ja hän on niin reilu. Hänen kanssaan voi puhua kaikista asioista — moottoripyöristä ja radiosta. Ja hän osaa ajaa autoa. Minä pidän hurjasti hänestä. Hän voimistelee ja tanssii… yksin nimittäin. Hänellä on oikein kaunis vartalo.»

Silloin minä tein pienen virheen. Muistaen omia ensimmäisiä haaveitani ja rakkauksiani kysyin:

Pikkuveli oli aivan hämmästyneen näköinen. Hän katsoi minua hiukan kysyvästi — hiukan ihmetellen:

»Minkätähden? — Mitä sinä tarkoitat? — Totta kai, jos kerran pitää oikein jostakin, niin saa kai häntä suudellakin. Ei tietenkään mitään tuollaista lepsua, niinkuin filmien loppukohtauksissa, vaan noin vain reilusti. Sehän on vain merkki, että pitää toisesta.»

Siitä illasta lähtien vallitsi välillämme sanaton yhteisymmärrys. Pikkuveli oli joskus hiukan ihmetellen katsellut Caritaksen kuvaa pöydälläni ja sen edessä kristallimaljassa olevaa orkideaa, jonka vaihdoin pari kertaa viikossa pistäen kuihtuneet eksemplaarit pöytälaatikkoon. Vaistomaisesta hienotunteisuudesta ei hän ollut koskaan kysynyt siitä mitään.

Mutta eräänä iltapäivänä tuli hän kotiin mukanaan valokuva. Se oli tavallinen, suurennettu amatöörikuva, joka esitti urheilupukuista tyttöä auton vieressä hikisenä ja ruskeana nojautumassa auton jäähdyttäjää vasten. Se ei ollut mikään erikoisen kaunis kuva. Tyttö, housut jalassa, oli kohottanut kätensä kuin tervehdykseen vielä huohottaen jonkin ponnistuksen jälkeen. Se ei ollut mikään erikoisen kaunis kuva, mutta siinä oli kiehtovaa, hurmiokasta nuoruutta, joka sai minut melkein huokaisemaan.

Pikkuveli oli puuhaillut huoneessaan jotakin, ja kun astuin sinne, oli kuva seinällä kehyksissä. Kehykset olivat aivan yksinkertaiset, suoraviivaiset, metalliset. Ja kuin täynnä oppositsionihenkeä minun uhraamistapaani kohtaan Pikkuveli oli ripustanut kuvan alle nyrkkeilyhansikkaan.

Ja kaikki oli minulle jotakin hiukan koomillista, hiukan kaihomielistä, hiukan kipeää.

Juttu oli minusta hauska. Tunsin uteliaisuutta. Halusin nähdä tytön, ja Pikkuveli halusi myöskin näyttää minut tytölle, sillä hän oli ylpeä minusta. Minähän olin sanomalehdentoimittaja, ja minussa oli hiukan tuota kokemuksen synnyttämää välinpitämättömyyttä, joka tekee nuoriin ihmisiin ihailtavan vaikutuksen.

Kutsuin siis heidät eräänä iltana Capitoliin yhdeksän näytäntöön. En oikeastaan edes tiennyt, mikä filmi siellä oli, mutta ajattelin, että se joka tapauksessa kelpaisi. Kutsuni otettiin mielihyvällä vastaan.

Me odotimme, Pikkuveli ja minä, suuressa eteisessä ennen näytännön alkua. Ohitsemme kiersi pitkä ihmisjono, ja minä huomasin nauttivani kaikin aistimin sen yhteisestä, kärsimättömästä, hermostuneesta odotuksesta. Yritin arvioida, mitä kaikki nuo eri henkilöt olivat, jotka yhteinen filminälkä oli kerännyt tällä hetkellä tähän samaan paikkaan, jotka luultavasti eivät enää koskaan tulisi näkemään toisiaan näitten kahden tunnin jälkeen.

Konttoristeja, — kauppiaita, — juoksutyttöjä, — liikeapulaisia, — koululaisia pienin ryhmin, — ylioppilaita, — joukossa näkyi vilahtavan eräs professori rouvansa kanssa, — pari epäilyttävän maalattua neitosta parin epäilyttävän hienon herrasmiehen kanssa, — joku virkamies kuluneine päällystakkeineen, ruskea paketti kädessä, — joku leveähattuinen ja laajalahkeinen, tupakkaa syljeskelevä tyyppi.

Ja kaikki äänet, jotka sekautuivat yhdeksi ainoaksi epäselväksi sorinaksi. Tästä erottui joskus jokin selvä sana, jokin huudahdus, jokin lause.

Vielä verrattain uuden käytävän tuoksu sekautui puuterin ja hajuveden lemuun, kosteitten vaatteitten ja hien hajuun. Tuossa sekoituksessa oli jotakin eksoottista ja kiihkeää.

Koko joukon oli suggeroinut filmin huikea juoksu kankaalla, vaihtuvat kuvat ja filmitähtien illusoorinen viehkeys. He odottivat kaikki sulautuneina yhteiseksi, kollektiiviseksi joukoksi, voidakseen jonkin minuutin kuluttua yhdessä antaa samojen tunteiden ja aistimusten kiitää nopeasti vaihtuvin sarjoin halki aivojen. Etsiäkseen filmistä romantiikkaa arkipäiviin, illusionia, ihmettä!

Sillä hetkellä tunsin, mikä ääretön määrä nykyajan romantiikkaa piilee sanassa Hollywood, — mitä se merkitsee, että tietää kaikkien noiden loistavien filmitähtien todella olevan olemassa. Ymmärsin noiden filmihullujen tunteet, kun he kirjoittavat kirjeitä ja pyytävät valokuvia ja nimikirjoituksia ja juoksevat illasta iltaan elokuvateatterista toiseen.

Mietiskelyni katkaisi tytön saapuminen. Hän tuli, tervehti reippaasti eikä esittelyssä muodostunut mitään tavallista kankeutta ja tuota »mitä minä sanoisin» — hämilleen joutumista. Hän tarttui reippaasti ja toverillisesti, ilman muuta Pikkuveljen käteen ja me kuljimme ylös rappusia varaamaani aitioon.

Lyhyt, pirteä turkistakki, pieni, päänmukainen hattu hiukan huolimattomassa asennossa, reippaat askelet ja solakka, poikamainen vartalo. — Silkkisukat tietysti, mutta niiden alla oli kylmää vastaan trikoosuojukset. Sen saattoi arvata. — Puuteria, se kuului asiaan, mutta ei liikaa. Kasvot hiukan tuota japanilaista, euraasialaista kirsikankukkatyyppiä, — mutta silmät olivat siniset ja harmaat, nauravat ja rohkeat. Sellaiset silmät, jotka katsovat maailmaa omanaan ilman teeskentelyä ja koketeerausta.

Hän piti yhä edelleen kiinni Pikkuveljen kädestä reippaasti ja toverillisesti. Siihen ei sekaantunut minkäänlaista tunnetta, että se olisi ollut jotakin vaarallista tai sopimatonta. — Varjelkoon, miksi eivät kaikki ihmiset saisi nähdä, että he olivat hyviä tovereita?

Minä se tunsin olevani vieraassa ympäristössä. Tyttö oli täydellinen nainen siinä, että hän heti ensimmäisessä silmänräpäyksessä oli ottanut yliotteen ja määrännyt suhtautumisen. Minulle ei jäänyt minkäänlaista mahdollisuutta esiintyä vanhana ja kokeneena, hiukan setämäisenä, niinkuin olin ensin kuvitellut.

Sijoittautuessamme paikoillemme aitioon huomasin ihmeekseni, että minulla oli hauskaa. Todella vilpittömän hauskaa. Saatoin nauttia kaikesta aivankuin joskus kauan sitten, — ympäristöstä, aitiosta, ihmisten katseista, jotka suuntautuivat alhaalta meihin, ohjelmalehtien ratinasta, valkoista kangasta verhoavasta kimaltavasta verkosta.

Pikkuveli auttoi turkin hänen päältään ja huolehti hänen mukavuudestaan. Saatoin todeta, että Pikkuveli oli ollut oikeassa sanoessaan hänen vartaloaan kauniiksi. Tein huomioita myös hänen polvistaan, ja totesin, että me, vanhempi sukupolvi, emme vielä kykene ottamaan lyhyitä hameita täysin luonnolliselta kannalta. — Minä ainakin katselin hänen polviaan melkein salaa ja peläten, että hän huomaisi katseeni. Ja kuitenkin tunsin, että hän olisi ihmetellyt, jos olisi huomannut minun ajatukseni. Tunsin itseni epämääräisen naurettavaksi, mutta sekin oli vain yksi osa hauskuutta.

Hän puheli jotakin etupäässä Pikkuveljen kanssa, mutta kuitenkin niin, etten minä millään tavoin tuntenut itseäni syrjäytetyksi. Koko tunnelma oli vapaa ja reipas. Me olimme tulleet pitämään yhdessä hiukan hauskaa, — kukaan ei ollut millään tavoin sidottu.

Kattokruunut sammuivat, — katonrajasta loisti ympäri suuren salin kätkettyjen lamppujen himmeä, punainen viiva. Valkeata kangasta peittävä verkko alkoi kimaltaa tuhansin punaiseen vivahtavin värein, ja soittokunta alkoi soittaa. — Yli koko huoneen kävi hiljainen kohahdus, kaikki etsivät mukavimman asennon tuoleillaan, — ja sitten oli melkein hengähtämätön hiljaisuus.

Verho aukeni hitaasti ja kappale alkoi. — Se oli jokin Colleen Moore -filmi, — en jaksa muistaa sen nimeä enkä juontakaan. Amerikkalainen filmi, toiminta nopeasti kiihtyvää tapauksesta ja kohtauksesta toiseen. Romantiikan nälkää, rakkautta, kaipausta, kauneutta, prinssi hurmaaja, pitkä, tumma, poikamainen amerikkalainen.

Ihmettelin, kuinkahan monet tuhannet nuorukaiset olivatkaan mahtaneet rakastua tuohon naiseen, joka valkealla kankaalla oli kuin nuori tyttö. Ihmeelliset silmät, joissa saattoivat väristä kaikki tunteet, — lapsensuu, joka ojentautui suutelemaan täynnä viatonta antaumusta. Ne sadat nimikirjoituksilla varustetut kuvat, joita hän joka päivä sai lähettää tuntemattomille ihailijoilleen — niissä oli säteilevää nuoruutta.

Mahtoikohan hän olla onnellinen, — mahtoikohan hänellä olla myös oma kaipauksensa, oma pessimisminsä. Hollywood ja marmorihuvila… Huomasin, että minut oli suggeroinut se kaipaus, joka poltti sadan kankaalle tuijottavan nuorukaisen silmiä.

Tuli väliaika, ja Pikkuveli aukaisi suklaarasian. — Tietysti puhuttiin filmistä. Tyttö kääntyi minun puoleeni ja sanoi:

»Tiedättekö, että hänen toinen silmänsä on ruskea ja toinen harmaa. Tai ainakin ne ovat eri väriä. Se on ihan totta.»

»No, melkein. Minulla on tietysti oma filmikorttikokoelmani, mutta minä otan siihen ainoastaan ne, joista pidän. Tietysti vanhemmat ihmiset nauravat sille, mutta minusta on hauska katsella kauniita ihmisiä. — Ja minä tunnustan suoraan, että pidän enemmän filmistä kuin teatterista. Nehän ovat luonnollisesti aivan eri tasoilla, — ja te ajattelette varmaan, että minulla on vielä koulutytön kehittymätön maku, mutta totisesti, mieluummin minä katselen hyvää filmiä kuin istun ja haukottelen iltatoaletissa teatterissa.»

»Niin, tehän olette nykyajan lapsi, ja filmi vastaa teidän suhtautumistanne elämään, sitä illusionia, mitä te kaipaatte, eikö totta?»

»Niin, ehkä mekin kaipaamme illusionia. — Minä kylläkin olen täysin tyytyväinen varsinaiseen elämääni. Meidän maailmammehan on niin sanomattoman täynnä romantiikkaa, — auto ja radio ja… ja kaikki muu. Mutta ehkä me kuitenkin kaipaamme satua, — loistoa, pukuja, sankareita, jaloja tekoja… Se on filmi!»

Valot sammuivat jälleen, ja kimalteleva verho aukeni. — En enää katsellut kankaalle, sillä kun silmäni olivat tottuneet pimeään, näin, kuinka Pikkuveli oli kumartunut tyttöä lähemmäksi ja etsi kädellään hänen olkapäätään ja kättään.

Teki niin kummallisen kipeää, sillä muistin samalla kertaa oman, ensimmäisen suudelmani, — samantapaisen kohtauksen jollakin puiston penkillä. Minä olin ollut silloin niin kiihkeän nuori, niin täynnä epämääräistä kaipausta ja nälkää. Huuleni olivat värisseet ja kämmenpohjiini oli kihonnut hikeä. Se oli ollut kömpelö, kokematon, pelokas suudelma, ensimmäinen suudelma. Siinä oli ollut paljon intohimoa, joka ei uskalla tulla näkyviin, joka häpeää itseään. — Se oli ollut pettymys, eikä kuitenkaan pettymys. — Penkki oli ollut puitten varjossa, ja kauempana loisti katulyhtyjen himmeä valo. Me olimme kumpikin olleet niin äärettömän noloja, niin äärettömän nuoria. Emme osanneet katsoa enää toisiamme silmiin emmekä puhua mitään. Ja sitten hitaasti oli minussa alkanut kuohua jokin, ja siitä oli tullut monta rajua, kiihkeää, hillitöntä, raakaa suudelmaa, kunnes hän alkoi nyyhkyttää säikähdyksestä.

Minä katselin heitä salaa. Mutta tässä kohtauksessa ei ollut mitään sellaista. Heidän kätensä vain etsivät toisiaan ja tytön pää painui hiukan lähemmäksi Pikkuveljen olkapäätä, joka suoristautui ja kävi ikäänkuin miehekkäämmäksi.

Siinä ei ollut mitään lihan värinää… ei mitään intohimoa tavallisessa mielessä. Se oli jotakin, joka oli paljon kauniimpaa, suurenmoisempaa. — Se oli ihaninta toveruutta, ei mitään teeskentelyä eikä pakkoa. — Siinä ei ollut mitään hermosairasta, liian aikaisin kehittynyttä aistillisuutta. Ja kuitenkin se oli enemmän kuin toverillisuutta.

Hellas olisi ehkä sanonut, että se oli kylmien suihkujen ja aurinkokylpyjen rakkautta.

Minulle se oli uusi, onnellinen näkemys. Olin ylpeä Pikkuveljestä ja ylpeä siitä, että hän oli voittanut niin mainion tytön. Tulin ajatelleeksi, eikö noin vakava kiintymys niin aikaisin ollut vaarallista. Juuri tuollaiset, liian kauan kestäneet suhteet ja kihlaukset ovat tehneet monesta ihmisestä hysteerikkoja. Niiden liian läheinen tyydyttämättömyys saattaa käydä tuskalliseksi.

Ja kuitenkin, minä en pelännyt heidän puolestaan. Kun he kerran olivat löytäneet noin ihanan toveruuden, tulisivat he myös onnellisesti ratkaisemaan sen synnyttämät probleemit.

Filmi loppui johonkin hurjaan moottoripyörä-tyttösankari-kohtaukseen. Kun painuimme ulos kylmään talvi-iltaan keskellä sorisevaa ihmisjoukkoa, sanoi Pikkuveli:

»Kuulehan, jos pääsen reilusti keväällä kahdeksannelle luokalle, niin saanko moottoripyörän. Minä tahtoisin sellaisen niin hurjan mielelläni.»

»Mutta siinä täytyy ehdottomasti olla myöskin sivuvaunu, jossa
Pikkuveli voi istua, kun minä ajan», sanoi tyttö ja nauroi.

»Ja sitten syksyllä minä saan kirjoittaa pikku-uutisen: Moottorihurjastelijoille varoitukseksi!… näin surullisella tavalla surmansa saaneet…»

»Ei missään tapauksessa. Voit varmasti luottaa siihen, että ajan varovasti. — Me voisimme kahden tehdä niin raivostuttavan ihanan retken ympäri koko Suomen, Petsamoon asti!»

»Roskaa! — Mehän elämme kahdennenkymmenennen vuosisadan kolmatta vuosikymmentä. Ja jos meidän holhoojamme eivät uskalla kylliksi luottaa meihin, niin totisesti he ovat kuivettuneita peruukkeja. — Teidän sukupolvenne ei nähtävästi kykene edes kuvittelemaankaan, että pojan ja tytön välillä voisi vallita puhdas toveruus. Uskaltaisitkohan sinä edes mennä uimaankaan kahden jonkun naisen kanssa. Sehän olisi sopimatonta!»

»No, no — lapsukaiset. Säälikää edes hiukan liian aikaisin vanhentunutta miesparkaa. — Niin, Pikkuveli, sitten keväällä saamme nähdä. Rahapuolen kyllä saan järjestetyksi.»

Me erosimme Hankkijan talon kohdalla. Minä käännyin yksin kulkemaan Arkadiaan päin. — Pikkuveli lähti saattamaan tyttöä eteenpäin. Tytön kädenpuristus oli reipas kuten hänen askeleensakin. Hänessä oli jotakin ihanan tervettä ja nuorta.

Minä olin jälleen yksin, ja askeleni kajahtelivat autiota, jäätynyttä katua vasten. — Jälleen yritti suuri tyhjyys valloittaa sieluni, mutta nyt se oli sille mahdotonta. Olin nähnyt liian paljon nuoruutta, ja siitä oli minuun itseeni tarttunut hivenen verran uutta uskoa. Minulle tuotti kipeää tyydytystä ajatella, että Pikkuveli löytäisi kaiken sen onnen, mitä minä en ollut saavuttanut, että hän voittaisi kaiken sen tuskan, joka aikanaan oli kaatanut minut.

Caritas, — Caritas! — Hänen nimensä, kuvansa, ajatuksensa keinuivat sielussani. Hän oli minun suuri haaveeni, minun elämäni illusioni. Miten kaipasinkaan häntä, — miten pelkäsinkään, että tapaisin hänet. Siitä oli niin kauan kun viimeksi olimme nähneet toisemme. Minä olin ehtinyt ajatuksissani kietoa hänestä illusoorisen, pettävän haavekuvan, jolla ei enää voinut olla vastinetta todellisuudessa. Siksi pelkäsin tavata häntä. — Hän oli minun viimeinen illusioni, — jos se olisi särkynyt, ei minulla enää olisi ollut itseäni varten mitään elämässä.

Suuri tyhjyys oli väistynyt kauemmaksi. — Minua huvitti kuvitella, että se oli jotakin aineellista, fyysillistä, joka seurasi askeleitani, joka väijyi minua saaliikseen imeäkseen minusta rakkauden elämään. — Saatoin kuvitella sille kasvot ja ruumiin. Se oli kylmän ja ylpeän kaunis. Se oli tumma ja katkera. — Suuri tyhjyys!

Joimme päiväkahvimme yleensä samassa paikassa, joten jouduimme useasti tapaamaan toisemme. Hän oli hämmästyttävän nopeasti toipunut sairaudestaan. Kun minä ihmettelin sitä, sanoi hän:

»Katsohan, minut on vallannut äkillinen, villi elämänhalu. — Älä käsitä väärin, en tarkoita tuota, että tahtoo syöksyä nautintoihin ja orgioihin, vaan sitä, että nyt vasta alan tuntea, kuinka rakas koko maailma minulle on. Älä nyt naura, mutta minun ei tarvitse katsoa muuta kuin pientä tuhkakasaa tuhkakupissa, niin näen siinä maailmankaikkeuden, ja elämäntunto valtaa minut.»

Hän oli mielestäni paljon muuttunut sairautensa jälkeen, vaikka tuo saattoi kyllä osittain johtua siitäkin, että opin paremmin tuntemaan ja arvioimaan hänen luonnettaan. — Hän oli käynyt ikäänkuin hiljaisemmaksi, ikäänkuin enemmän sisäänpäin kääntyneeksi, ja kun hän sanoi jotakin, ei siinä ollut hänen tavallista myrkkyään. — Ja kun hän hymyili, — hänen hymynsä oli mysteerio, kuvaamaton sekoitus onnea ja kärsimystä niinkuin ihmisellä, joka on tuntenut kaiken ja tietää kaiken ja ymmärtää kaiken. En suinkaan tarkoita sitä, että hän jollakin tavoin olisi hymyllään tahtonut ilmaista ylemmyytensä. Tarkoitan vain, että ihminen, joka saattoi sillä tavoin hymyillä, ei voinut olla paha eikä turmeltunut.

Mieleeni on jäänyt aivan selvänä jokin kuva hänestä, kahvilanpöydän ääressä, talviauringon paistaessa lämpimään, hiukan tupakansavuiseen huoneeseen… Kalpea, laiha mies, — puku kyynäspäistä kiiltäväksi kulunut, tummin, omituisin silmin, suupielissä katkeruuden poimu.

Muistan myöskin, että emme oikeastaan puhelleet paljoa. — Se oli vain jotakin tuollaista heti unohtuvaa haastelua päiväntapauksista ja siihen kuuluvasta. — Kerran mainitsin hänelle Pikkuveljen rakastumisesta ja käynnistämme Capitolissa. Kerroin, mitä olin ajatellut heitä katsellessani. Hellas aivan kuumeni:

»Katso nyt, minä olen oikeassa. Meidän aikaamme kasvaa uusi sukupolvi, joka on terve ja täynnä uskoa elämään. Se on tekevä kaiken sen, mihin me emme ole kyenneet. Se on luova uuden maailman. He tulevat ihmettelemään meitä ja meidän velttouttamme. Heissä on uusi veri, ja kaikki tuo on ihmettä!»

Hellas oli minun ystäväni. Minäkin olin ollut koko elämäni ajan varsin yksin. Olin ollut liian itsekäs ja mukavuutta rakastava, jotta minulla olisi voinut olla ystäviä, — mutta nyt tunsin rakastavani Hellasta, niinkuin mies voi toista rakastaa. Ihailin ja kunnioitin häntä, ja iloitsin siitä, että hän piti minun seurastani.

Se oli tuollaista hiukan ujoa ihailua, joka ei koskaan pukeudu sanoiksi. — Me läimäytimme toisiamme olkapäälle tavatessamme ja nauroimme yhdessä jollekin, joimme kahvit ja lähdimme taas. Mutta kuitenkin minulla oli jälleen uutta sisällystä elämälleni.

Hämmästyin kerran huomatessani, kuinka paljon olin kasvanut pois omasta itsestäni. Tavallinen rakkaus, — niin, Caritaskin, — oli vain itsekkyyttä jonkin verran tavallista hienommassa muodossa. Sillä mitä muuta oikeastaan rakkaudesta haetaan kuin tyydytystä eräälle määrätylle, nimettömälle nälälle. — Pikkuveli ja Hellas, — se oli jotakin aivan toista… niin, ellei sekin lopulta olisi ollut tarkoitettu vain oman itserakkauteni tyydyttämiseksi.

Eräänä talvipäivänä Hellas ilmestyi kahvilaan tavallista aikaisemmin. Hänellä tuntui olevan kiire. Nopeasti juotuaan kahvit hän sanoi savukettaan sytyttäen:

»Matkustan huomenna ulkomaille, niin että tämä on kai viimeinen kerta pitkiin aikoihin, kun tapaamme. — Sain järjestetyksi muutamia etumaksuja, ja minulla on stipendi. Kaikki on selvänä matkaa varten. Aluksi lähden Berliiniin ja sieltä… niin, en tiedä vielä minne.»

»Ei, ei, — hänestä en ole kuullut mitään. Minulla ei ole aavistustakaan, missä päin maailmaa hän on. — Mutta jos tapaan hänet, mikä ei ole luultavaa, niin varmasti kirjoitan sinulle ja kerron.»

»Luultavasti elämäni loppuun asti. — Tai ei, älkäämme tällä kertaa laskeko leikkiä vakavista asioista. Olen ainakin ensi kesään asti poissa. Minulla on eräs tutkimustyö tekeillä. Sen varjolla sain stipendinkin. Mutta annan kyllä tietoja itsestäni, kunhan ehdin kotiutua jonnekin. Jos haluat… nimittäin.»

Ulkona pakkasauringon usvassa kiersivät bulevardia huurteiset puut. Ikkunoihin oli ihmisten hengityksestä kasvanut jääkiteitä, jotka taittoivat valoa kimaltaen spektrin värein.

»No niin. Terve. Sano hyvästini Pikkuveljelle. Ja … voimmehan toivoa, että tämä on… näkemiin.»

Siinä oli kaikkien jäähyväisten pientä surumielisyyttä. — Hänen kädenpuristuksensa, hänen katseensa jäivät polttamaan minua. — Lähtö pitkälle matkalle. Sehän on aina katoavaisuuden, häviämisen, kuoleman symbooli, joka itse tajuamattamme syytä tekee meidät juhlallisemmiksi ja kohottaa meidät arkipäivien yläpuolelle.

Hän lähti. Minä jäin yksin istumaan pöytäni ääreen. Ulkona oli pakkasauringon punainen usva, ja minua paleli sitä katsellessani.

Pikkuveljellä oli eräs lukittu pöytälaatikko, jonka sisällystä en ennen koskaan ollut nähnyt. — Eräänä päivänä kotiin tullessani näin, että se oli hiukan raollaan. Huone oli sekaisin aivankuin hän hyvin kiireisesti olisi lähtenyt ulos. Tein johtopäätöksen, että puhelin oli soinut ja kutsunut häntä luistinradalle tai rekiretkelle tai johonkin muuhun hauskaan.

Laatikon raosta pisti esiin paperilippu, johon oli kirjoitettu jotakin.
Muste oli jo vanhaa, mutta alareunaan oli aivan äsken lisätty jotakin.
— Luin sen arvaamatta tekeväni mitään pahaa:

»Minä tahdon pitää ruumiini puhtaana, sillä se on elämä, joka asuu minussa, ja minun ruumiini on aiottu jälleen luomaan uutta elämää. Sentähden tahdon, että se on puhdas ja väkevä ja hänen arvoisensa. Olen tehnyt syntiä itseäni kohtaan ja elämää kohtaan, mutta tästä päivästä alkaen se on lopussa. Tänä päivänä olen astunut uuteen elämään. Hän on antanut minulle sen voiman, jota ilman olen tähän asti ollut.

Olen puhunut hänen kanssaan siitä. En suoraan, mutta niin että molemmat ymmärsimme toisiamme. Ja me huomasimme, että molemmat olimme kärsineet samaa. Mutta kun me nyt olemme löytäneet toisemme, teki se meidät vain läheisemmiksi toisillemme, ja me päätimme kulkea yhdessä eteenpäin niin kuin hyvät toverit.

Minä en tahdo olla turmeltunut siemen, joka jättää tuleville sukupolville perinnöksi sairauden ja elämäntuskan. En tahdo, että minun lapseni kiroaisivat minut siksi, että olen saattanut heidät maailmaan. Minä tahdon, että he tulisivat onnellisiksi, niinkuin minä nyt olen onnellinen.

Enkä minä tahdo elää itseäni varten, vaan häntä varten ja elämää varten. Sillä minä uskon, että minua odottaa maailmassa paikka ja työ, joka minun on täytettävä niin hyvin kuin mahdollista. Se on elämän tarkoitus.

Minä uskon, että on olemassa ikuinen laki, joka johtaa elämän kulkua, niin että me saamme maksaa kaiken sen, minkä rikomme elämää vastaan, omalla tuskallamme tai tulevien sukupolvien tuskalla. — Mutta minä tahdon olla täyteläinen, elämänvoimainen siemen, joka hävitessäänkin synnyttää uutta elämää.

Hänen kanssaan! — Meille asettaa elämä suuret vaatimukset, suuremmat kuin milloinkaan ennen. Me olemme tanssineet kyllin kauan ja leikkineet jazz-musiikilla ja juomisella. Olkoon elämä ankara meille, me olemme hänen lapsiaan.

Polttakoon aurinko meidät ja antakoon meille ruskean ruumiin, joka on täynnä elämän voimaa. Vieköön se pois meistä kaiken pienen, raukkamaisen ja alhaisen. — Olkoon jokainen ihminen minun veljeni ja sisareni, meillä on kaikilla sama tie, ja kerran näkevät meidän lapsemme ja jälkeläisemme päämäärän. Me näemme vasta kajastuksen siitä.»

Se oli kirjoitettu hätäisellä käsialalla, nopeasti ja kiihkeästi, vielä kehittymättömin kirjaimin, ja päivätty 30 marraskuun päivänä. Nyt oli sen alle lisätty:

Tuossa kaikessa oli jotakin niin äärettömän liikuttavaa ja kiehtovaa. Alkavaa miehuutta, nuoruuden kuolemanvakavuutta, josta Hellas oli puhunut. Miten rakastinkaan Pikkuveljeä, kun varovasti työnsin paperin samaan paikkaan, mistä olin sen ottanutkin.

Joku olisi voinut ottaa tuon kaiken hiukan koomilliselta kannalta. Siinä oli niin paljon noita suuria, komealta kalskahtavia sanoja, joita nuoruus rakastaa, mutta jotka meille ovat käyneet banaaleiksi ja melkein naurettaviksi.

Ja kuitenkin, vaikka yritin arvostella ja löytää ajatusten heikkoja puolia, vaikka yritin ottaa sen vain tavallisena nuoruuden jalojen päätösten kuohuna, kuitenkin tunsin äärettömästi kadehtivani Pikkuveljeä ja niitä arvoja, jotka hän näin aikaisin oli löytänyt elämästä.

Tapasin itseni rukoilemasta murtuneena ja kiihkeänä, ettei Pikkuveljen illusioni koskaan särkyisi.

VIII

Jäänmurtajat aukaisivat satamaan ensimmäistä merireittiä. Ylös Kaivopuiston kallioille asti saattoi aavistaa murtuvien jäälauttojen kumean jymyn. — Sinistä, valkoista ja kultaa — musta teräslaiva, elävä peto, jolla oli jättiläisvoimat.

Minua söi kevään kaipaus. — Saatoin nähdä mielessäni suuret, eurooppalaiset asemahallit, joiden lasikupujen alle syöksyi tunnissa neljäkymmentä höyryä tutisevaa junaa — saatoin tuntea kukkivien oranssien tuoksun Biarritzissa, kaikkien valtamerilaivojen kaipauksen, sireenien huudot sumuisen meren ylitse.

Epämääräisesti sekaantui kaipaukseeni ajatus, että kenties voisin tavata hänet jossakin — kansainvälisen ravintolavaunun pöydässä, Alkazarin terassilla viinilasi koskettaen hiukan maalattuja huulia, Grand-hotellin eteisaukeamassa. — En tunnustanut sitä itselleni, en päästänyt sitä edes tajuntaani, ja kuitenkin tiesin, että juuri tuo ajatus antoi kaiken hehkun ja kivun kaipaukselleni.

Tämä tapahtui niihin aikoihin, jolloin ihmiset alkavat katsella itselleen uusia päällystakkeja kevättä varten.

En tarvinnut kuin viikon verran asioitteni järjestelyä varten. Lehdestä sain helposti kahden kuukauden loman opintomatkaa varten Euroopassa. — Minusta tuntui kuin olisi minulla ollut äärettömän kiire jonnekin, hermostuin odottaessani lähtöpäivää.

Loikoilin pari päivää Berliinissä hotelli Adlonissa — hengitin sieluni täyteen nykyaikaisen suurkaupungin ilmaa, valomerkkejä, kellojen kilinää ja autojen kiehuvaa merta — istuin iltani Friedrichstrassen varrella — totesin, että Berliini on tällä hetkellä tärkeimpiä muodin määrääjiä.

Eteenpäin, eteenpäin! — En ollut päämäärässä. — Heitin pois kaiken järjen, kaiken erittelyn, kaiken kylmyyden. Ostin piletin ja etsin Hauptbahnhofin suurten ratojen keskeltä Kölnin ekspressin.

Istuessani keinuvassa vaunussa, Berliinin valojen hävitessä taakseni, taivaan kajastaessa keltaista tulta, tuhansien vaihdelyhtyjen vilahtaessa ohitse, tunsin, kuinka olin vain teräspalanen, jota suunnaton magneetti vetää luokseen. Minulla ei ollut omaa tahtoa. Oli vain tunne ja sisäinen pakko: eteenpäin! perille!

Vastapäätä minua istui nuori saksalainen ylioppilas, joka tuntui halukkaalta keskusteluun. Kysyin häneltä ensin jotakin junan saapumisesta Kölniin, ja kun en muuta keksinyt, kysyin, mitä saksalaiset nykyjään ajattelevat maailmansodasta.

»Maailmansota! se on suuri onnettomuus, ei ainoastaan meille, vaan koko maailmalle. Miksi me enää puhuisimme siitä. Sehän on ollut ja mennyt; mitä pikemmin sen voimme unohtaa, sitä parempi. Meillä on tärkeämpää tehtävää kuin penkoa historiaa.»

»Mutta yleinen käsityshän on, että te ainoastaan suunnittelette revanshia.»

»Ei ikinä. — Minä kuulun siihen sukupolveen, joka lapsena sai nähdä ja kärsiä sodan kauhun. Miksi meidän täytyisi jatkaa isiemme erehdyksiä. — Me olemme suunnanneet voimamme käytännölliseen työhön, mekaniikkaa, sähköoppia, kemiaa, bakteriologiaa — sosiologiaa ja yhteiskunnallista terveysoppia. Ne ovat meidän oppiaineitamme.»

»Entä saksalainen hengenelämä — estetiikka ja suuret metafyysilliset järjestelmät. Ette suinkaan ole unohtaneet Goethea ja Kantia.»

»Tietysti me kunnioitamme määrättyjä kulttuuritraditsioneja, mutta meillä ei ole aikaa sellaiseen. Sen puolen saavat hoitaa jotkut spesialistit, jotka eivät muuhun kykene. — Meillä ei tarvitse olla eikä saakaan olla muuta kuin työ kansamme… ei, sanokaamme koko Euroopan hyväksi. En luule erehtyväni, jos väitän, että näin ajattelee tällä hetkellä suurin osa nuorisoa — ainakin sen parhaimmisto.»

»Mutta sehän on tavallaan vieraantumista Saksasta, saksalaisuudesta, kansasta, isänmaasta. Eivätkö nuo sanat enää merkitse teille mitään. Ovatko ne kadottaneet pyhyytensä?»

»Sanokaamme niin, jos haluatte. Ensimmäinen päämäärämme on ainakin vieraantua kaikesta nurkkapatriotismista. Kuka tahansa nuori mies, joka ajattelee samoin kuin minä ja uskoo samaa kuin minä, on minun veljeni ja kansalaiseni, kymmenen kertaa enemmän kuin joku vanhan polven uutta, voitokasta sotaa haaveileva höperö. — Uutta sotaa ei saa enää tulla. Niin paljon voimaa täytyy meissä olla.»

»Minä uskon käytännöllisiin arvoihin. Minä uskon moottoriin, joka samalla aineen kulutusmäärällä synnyttää 85 % enemmän voimaa kuin tähänastiset. Ymmärrättekö vertauksen.»

»Siis vain järkeä, kylmiä laskelmia, matematiikkaa. Onko se ihmisen sielu?»

»Moderni psykologia on tullut siihen tulokseen, että tunteet ovat ainoastaan haitaksi ihmisen toiminnassa ja työssä. Ne ovat ikäänkuin kitkaa, joka haittaa koneen säännöllistä ja tasaista kulkua. — On siis itsestään selvää, että meidän on hävitettävä tunteet.»

»Nyt te liioittelette. Tuota ette varmastikaan todella ajattele.
Haaveiletteko te todellakin jonkinlaisesta koneihmisestä.»

»Älkää toki pelästykö. Nuoruuden oikeushan on leikkiä äärimmäisyyksillä, ja koska meidän aatteemme vielä ovat liiankin uusia, täytyy aina joukossa olla äärimmäisyysmiehiä, jotka menevät kaikkien rajojen yli. Mutta samalla he vetävät joukkoja yhä lähemmäksi rajoja. He ainakin pakottavat ihmiset jollakin tavoin suhtautumaan meihin, ajattelemaan asioita myös uusilta näkökulmilta. Oletteko muuten tutustunut paneuropaideaan.»

»Älkää sanoko niin. Hänen ajatuksissaan on paljon nerokasta. Ja ainakin hän on kyennyt synnyttämään ympärilleen paljon nuorta tulta. Yleiseurooppalainen valtioliitto, Euroopan uudestirakentaminen. Meidän polvellemme nämä eivät ole ainoastaan tyhjiä sanoja, vaan jo määrätynlainen todellisuus. Huomatkaa, hän perustaa kaiken ainoastaan positiivisille, taloudellisille laskelmille, jotka pääasiassa pikkuvirheistä huolimatta ovat oikeat. Se on ainoa tapa, jolla meidät saa uskomaan. Tosiasiat, laskelmat, matematiikka — ei mitään haaveilua.»

»Mutta tällä hetkellä ainakin ajatus on vielä aivan mahdoton. Suomessa ainakin, jos joku tietää siitä, nauretaan sille hulluna utopiana.»

»Niin ehkä — Suomihan on tietääkseni pieni konservatiivinen ja militaristinen maa. Ja sen kai täytyy toistaiseksi ollakin sitä. Sehän on Euroopan etuvartijoita Aasiaa vastaan. Mutta sitä suuremmalla syyllä teidän täytyisi ymmärtää meidän ajatuksiamme.»

»Huomatkaa — minä en ole saksalainen. Pidän itseäni eurooppalaisena, ja vain siltä pohjalta voin lausua joitakin mielipiteitä. — Meillä on paljon kauppasuhteita ja joitakin konsessioneja Venäjällä; niin kauan kuin ne eivät tuota tappioita, olemme tyytyväisiä siihen. — Venäjä on muuten suuri mysteerio. Jos teillä joskus on sattumalta vapaata aikaa, niin lukekaapa rinnakkain esimerkiksi Dostojevskiä, Blockia ja jotakin »Kahdentoista» runoilijaa. Siinä on kuiluja, jotka ovat kauhistuttavan ihania. Ja meidän on annettava Venäjälle se tunnustus, että se ensimmäisenä on alkanut sovelluttaa käytäntöön kollektiivisuus-periaatetta. Miljoonin laukauksin ja joukkohaudoin se on opettanut, ettei yksilö merkitse mitään ja että persoonallisuuksien aika on kadonnut. — Ja ajoissa on se lisäksi huomannut niin sanotun kommunismin vanhanaikaisuuden ja kyvyttömyyden, siirtyen uuteen talousjärjestelmään. — Mutta kuten sanottu, Venäjä kuuluu Aasiaan. Meillä ei ole sen kanssa tekemistä. Se jää meidän rajojemme ulkopuolelle.»

»Työ! Työ! Työ! — Muusta ei meidän tarvitse välittää. Sitten joskus, kun saamme hengähdysaikaa, voimme katsoa menneisyyteen ja tulevaisuuteen — nähdä uusia perspektiivejä — työlle.»

Me erosimme Kölnin kostealla asemasillalla keskellä kellojen kilinää ja öljyn ja kuuman metallin tuoksua. Hänen vaaleat kasvonsa ja vakavat silmänsä hävisivät ihmisjoukkoon urheilupukuisen englantilaisen ja piippusuisen amerikkalaisen turistin taakse. Tiesin, etten enää koskaan tapaisi häntä, että jo tunnin kuluttua olisin unohtanut hänen kasvonpiirteensä. — Mutta hän jätti minuun miellyttävän ja terveen vaikutuksen huolimatta siitä, että oli saksalainen, ja huolimatta siitä, että minuun oli jäänyt epämääräinen käsitys, kuin olisi hän ollut luonteeltaan laiska. Hän puhui liian paljon työstä.

Ja minua veti puoleensa jättiläismagneetti yhä vastustamattomammalla voimalla. — Ohi vilahtelivat vieraat asemat — tehdasalueitten savupiippumetsät, terässillat ja nostokurjet — oudot kallionmuodostelmat — semafoorit ja vaihdeverkot.

Liège.. — Ranskan raja. — Minä sain tupakkani kulkemaan yli. — Ravintolavaunu: saksalainen kauppamatkustaja, miss America punakantisine kirjoineen, rasvainen, kiiltävä juutalainen raskain sormuksin ja kellonvitjoin, itävaltalainen sanomalehtimies, ylhäisesti luoksepääsemätön arabialainen, joka söi sormillaan. — Valkoviiniä ja ranskalaisen leivän kappaleita korissa.

Ja lopulta hengitin Gare du Nordin ilmaa tuhansien veturien savusta mustuneen lasihallin alla, astuin ulos Pariisiin, näin taksien kirjavan rivin ikäänkuin jonon kummallisen muotoisia kovakuoriaisia, kadun toisella puolella baarin toisensa vieressä. — Päästyäni vapaaksi hotelliasiamiehistä ja auton ovea aukaisemaan työntäytyvistä kerjäläisistä ajoin halki kaupungin Montparnassen puolelle, jossa aivan lähellä asemaa oli varaamani hotelli.

Koko matkan kiihkeä vauhti, mieletön pyrkimys eteenpäin, perille, tuntui keskittyvän auton hengenvaaralliseen vauhtiin suurkaupungin liikennetulvassa. Alas suurta bulevardia, ohi Oopperan ja Louvren, yli valkean sillan, alla likaisen vihreä Seine. Sivukaduille yhä villimpää vauhtia — olin takertunut kiinni istuimeen, minussa ei ollut mitään ajatuksia — silmieni verkkokalvossa vain vilahtelivat samalla kertaa lukemattomat kuvat.

Lyhdyt olivat jo syttyneet. Aseman edessä tulvivat autot, raitiotievaunut ja autobussit sekavana rykelmänä. — Katolla huusi ikuinen ilmoituskilpi »Au Bon Marché»-taan ja kadun kulmassa loisti silmiini syvänpunaisin kirjaimin »Metro».

Siinä katukahvilan kulmassa näennäisesti katsellen liikennettä ja ihmisiä, savuketta poltellen ja imien aperitifiani, mietin, mitä tekisin. Ja silloin vasta tunsin todellakin selvästi, miten äärimmäisen tarkoitukseton matkani oli. — Tai — sillä oli ainoastaan yksi tarkoitus: nähdä hänet, päästä varmuuteen, ratkaista elämäni illusioni.

Miten sanomattoman järjetöntä tuo kaikki oli. — Sielussa väikkyvä kuva jostakin sinertävästä yöstä, jostakin häikäisevästä aamusta, kummallisista silmistä ja hiukan maalatuista huulista — tuo oli ajanut minut halki Euroopan, pakottanut minut tänne. »Keväällä hän varmasti on Pariisissa.» Nuo muutamat sanat olivat lumonneet minut, hypnotisoineet koko olemukseni.

Casino de Paris ei minua houkutellut — eivät myöskään yökahviloitten ja tanssipaikkojen samppanjapullot ja alastomat selät. Minulla ei ollut mitään tekemistä, ennenkuin saisin hänet käsiini, ennenkuin näkisin hänen silmänsä. — Koomillinen koulupoikaromantiikka valtasi minut. Tunsin, että, jos ainoastaan saisin nähdä hänen silmänsä, olisi matkani tarkoitus täytetty, olisin valmis palaamaan — — opintomatkaltani.

Ja samalla kertaa suuri varmuus valtasi minut. Tiesin, että minun oli ollut pakko tulla, ettei minun nyt tarvinnut muuta kuin odottaa. Syyn ja vaikutuksen laki oli tuonut minut tänne — minun ei tarvinnut enää muuta kuin antautua alitajuntani ohjattavaksi, seurata kaikkia oikkuja, jotka juolahtaisivat mieleeni. Niiden yhteissumma olisi se, mitä minä halusin.

Uudempi sielutiedehän on puhtaasti käytännölliseltä pohjalta valaissut paljon niitä ilmiöitä, joita ennen pidettiin ihmeinä ja noituutena. On todettu alitajunnassa piilevän mielikuvan vaikutus koko ihmiselämään. Suggestiometodia voidaan määrätyissä tapauksissa käyttää myös fyysillisiin sairaustapauksiin ilman, että me näemme siinä mitään ihmeellistä. Parapsykologian kokeellisen metodin avulla, jolloin kokeista on tieteellisellä tarkkuudella eliminoitu kaikki petosmahdollisuudet, vieläpä niin sanottu ajatussiirtokin — on todettu, että ihmisessä täytyy piillä eräitä henkisiä kykyjä, jotka toistaiseksi ovat meille tuntemattomat. — Ja uudempi sielutiede on kuitenkin useimmissa tapauksissa hyljännyt koko sielukäsitteen tarpeettomana.

Olettakaamme, että esimerkiksi menen elokuviin ennen näytännön alkua. Yksi motiivi on melkein tyhjä. Menen ja istuudun niin, että rivin päähän jää kaksi tyhjää tuolia, mutta siirryn silmänräpäyksen kuluttua niin, että siihen jääkin kolme tuolia vapaiksi. Ja hetken kuluttua tulee seurue, jossa on kolme ihmistä ja istuutuu ainoille mahdollisille paikoille viereeni.

Se on niin sanottu sattuma, mutta sattuma on myöskin tarpeeton käsite, sellaista ei ole olemassa. Kaikki johtuu määrätyistä syistä, ja tässä tapauksessa ei syytä tarvitse etsiä sen kauempaa kuin, että tullessani oli jäljessäni saapunut lippuluukulle mainittu seurue. Ilman, että minuuteeni oli tunkeutunut minkäänlaista tajuttua kuvaa siitä, olin kuitenkin reageerannut siihen tarpeellisella tavalla ilman minkäänlaista tietoisuutta, miksi niin tein, oikeastaan vasta jälkeenpäin huomaten vaihtaneeni paikkaa.

Siinä istuessani tunsin, kuinka itse asiassa tietoisuus, tajunta, ajatukset ovat vain äärimmäisen vähäinen osa todellisesta »minästä». Kuinka koko olemukseni oli oikeastaan kuin pimeä kaupunki, jonka yhtä ainoata toria valaisi valonheittäjän sädekimppu. Mutta kaikki muu oli tuntematonta ja hämärää.

Valoreklaamit huusivat talojen seinillä, autojen sadat silmät loistivat. Minut ympäröi suurkaupungin pauhu, joka turruttaa kaikki aistimet ja hävittää ajatukset, tehden lauseet katkonaisiksi.

Olin maksanut aperitifini. — Ohi kahvilan ajoi autobussi, joka oli melkein täynnä väkeä. Se pysähtyi sekavaan ajoneuvorykelmään silmänräpäykseksi, ja samassa seisoin minä sen portaalla irroittaen nahkaketjua, joka sulki sisäänpääsyn.

Jäin seisomaan sillalle ja jatkoin savukkeen polttamista odottaen uutta oikkua. — Bussi kulki yli Seinen, pujotteli Louvren holvikäytävän lävitse — ylös Pyramidien katua — ja me kiisimme Ooppera-avenuen tulimerta tutisevassa, keinuvassa autobussissa. — Oopperatorilla löi silmiini jostakin ikkunasta sinipunaisen valoreklaamin huuto: Five o'clockthé! Syttyen ja sammuen, silmiin syöpyen se pakotti minut alas — seisoin hetkisen jonkin hajuvesikaupan näyteikkunan edessä katsellen puuterirasioita, ja käännyin sitten pujotellen autoryhmän lävitse yli Ooppera-aukeaman Café de la Paix'hen.

Istuin siellä englanninkielisen yleisön keskellä, ja minua kiusasi koko ajan amerikkalaisia lehtiä kaupaksi huutavan neekerin kiiltävän musta naama ja kultainen hammasrivi. Hän oli äärimmäisen itsepintainen ja hänellä oli myöskin menestystä.

Join teetä matalasta kupista, ja imin itseeni kaikkien seinien väriloistoa ja kirkkautta. Ylhäällä jossakin tornissa kiersivät päivän uutiset räikeän valkein kirjaimin vihreässä kehyksessään:

»M. Poincaré pitänyt… puheen… frangin vakauttaminen…
Belgiassa rautatieonnettomuus… 30 haavoittunutta… autokilpailut
Biarritzissa…»

Heräsin jonkun naisen katseeseen. — Hän ei kääntänyt silmiään pois, vaan jatkoi tuijotustaan kylmästi ja välinpitämättömän tutkivasti. Tuota velttoa, kapeaa tyyppiä, jonka alapuoli työntyy eteenpäin seistessä. Tukka aivan kullanvärinen, lyhyt, tietysti värjätty. Herrat pitävät vaaleaverisistä. Maalattujen silmien katse kylmensi koko ruumistani — silloin vasta tunsin, kuinka viileä ilta oli.

Maksoin ja lähdin kävelemään. — Ja liekkien villi, kiemurteleva palo vei minut Boulevard des Italiensille. Loistocinemat, hajuvedet, savukkeet, saippuat, täytekynät, matkatoimistot kohahtelivat ympärilläni kiehuvin reklaamein.

Ihmisvirta. — Koko katu tuntui sulautuvan tuhanneksi jättiläissuureksi, kuumetta kiiltäväksi silmäksi, jotka osaksi peittyivät toistensa taakse kuin jossakin kubistisessa taulussa.

Minä kävelin eteenpäin ilman päämäärää. Bulevardin nimi vaihtui pari kertaa, — se oli Boulevard Poissonnière, — Bonne Nouvelle ja lopuksi St. Denis.

Jouduin erään St. Denisin portin viereen ja jäin hetkeksi katselemaan elämää ympärilläni. — Ihmisjoukon väritys oli kokonaan muuttunut… Se oli hälisevää rahvasta, joka kerääntyi jonkin kahvilan eteen kuuntelemaan viidennen luokan soittokuntaa. Räikeät, kiihottavat sävelet tunkeutuivat yölliselle kadulle pistävinä ja särmikkäinä esineinä. Suurin valokirjaimin loisti yli kadun kappaleen nimi: La volupté de Paris.

Koko tunnelmassa oli jotakin sairaalloisen kiihkeätä. Maalatut silmät kiilsivät minuun päin, ja säpsähdin liikkeelle vasta, kun joku kapea käsivarsi yritti työntäytyä kainalooni.

Kiersin pimeälle sivukadulle, jossa loistivat bordellien maalatut, himmeät ikkunat. Hikeä kihosi kasvoilleni, ja kiirehdin hätäisenä ja kiihtyneenä, kunnes jälleen seisoin jonkin bulevardin punavalkoisten hehkulamppujen alla.

Näin Metron punaiset kirjaimet ja painuin rappusia alas maan alle holvikäytäviin. Makean raskas, kuuman ilman tuoksu lehahti vastaani. — Katselin kulkureittejä ja huomasin, että jos ottaisin Porte d'Orleansin, pääsisin suoraan Montparnassen asemalle. Jokin hillitön kiire valtasi minut. Heitin 60 sentiimiäni lippuluukulle, tartuin vihreään pilettiini ja juoksin alas metalliportaita, jotka kumahtelivat askelteni alla.

Tukehtunut vihellys, jyrinä ja kiitävä jättiläissilmä. Automaattinen portti oli juuri sulkeutumaisillaan, kun livahdin sen viimeisestä raosta ja hyppäsin ensimmäisestä eteeni sattuvasta ovesta sisään. Se sulkeutui kolahtaen, ja juna lähti liikkeelle muutamassa sekunnissa mielettömäksi kiihtyvällä vauhdilla. Minä käännyin katselemaan ihmisiä ja säpsähdin. Eräässä nurkassa näin puoleksi torkkuvan miehen, jonka kasvot näyttivät tutuilta. Mietin ensin, että varmasti erehdyin, mutta menin sitten ja läimäytin häntä olkapäälle:

Mies kohotti närkästyneenä päätään ja huomasin, että hän oli hiukan humalassa. Mutta huomattuaan minut hän vilkastui:

»No terve, sehän on Hart. Eipä ole vuosiin tavattu, ja nyt täällä metrossa. Mistä sinä tänne keikahdit?»

Se oli entinen koulutoverini Mäki, joka oli eronnut seitsemänneltä luokalta ja ryhtynyt vapaaksi taiteilijaksi. En ollut häntä moniin vuosiin tavannut, mutta joskus olin toisilta kuullut hänestä. Hänen viimeinen taulunäyttelynsä oli saanut hyvän menestyksen ja meidän oloihimme katsoen harvinaisen onnistuneet arvostelut.

Selitin, että olin samana päivänä tullut Pariisiin ja että olin vain kierrellyt kaupunkia. — Kiisimme pyöreässä tunnelissa ja seinissä vilahtelivat aperitif-reklaamit: DUBONNET DUBONNET DUBONNET.

»Ja mies on tullut Pariisiin ja on ensimmäisenä iltana aivan selvä. Mitä se sellainen merkitsee. Sinä rikot kaikki vanhat suomalaiset traditsionit. Ja sinähän olet kuitenkin vielä toimittajakin. Hyi, häpeä! — Mutta oli hauska juttu, että tapasin sinut. Onhan ainakin tiedossa samppanjapullo täksi illaksi. Minä olenkin juuri matkalla Dome'iin löytääkseni jonkun suomalaisen, jolta voisi vipata huomisen päivällisen. Minä olen ollut täällä jo pari kuukautta, ja eilen sain myydyksi yhden taulun jollekin hullulle amerikkalaiselle. Nyt on sitten ollut sellaista pientä humua. Ymmärräthän; minä lukeudun boheemeihin.»

Hänen silmänsä veristivät hiukan, mutta muuten hän tuntui olevan mukiinmenevässä kunnossa. En ollut kouluaikana erikoisemmin pitänyt hänestä, sillä hän oli ollut liian itserakas ja liian raaka puheissaan, mutta nyt tunsin olevani iloinen siitä, että olin tavannut hänet. Ja maailma tuntui myöskin hanganneen pois hänestä paljon tarpeetonta pohjalastia.

»Kävin tuolla Montmartrella. — Gaietyssä. — Tiedätkö, tuo kabaré, joka reklameeraa taatusti alastomia, — absoluuttisen alastomia kuvaelmiaan. No, siellä sai samppanjaa. Ja nyt olen tietysti taas ihan poikki. — Mutta se taulu oli myös huono, — sutaisin sen jonakin krapulaisena aamuna; asetelma: paistettu muna ja Martellipullo, se amerikkalainen luuli sen esittävän auringonlaskua Pariisissa ja osti. Minä en sanonut mitään.»

Hän puheli keveästi ja välinpitämättömästi ikäänkuin vain puhellakseen.
Silmät veristivät ja suu nauroi, kapea, humoristinen suu.

»Haista… no, anteeksi. Jumalauta kaikkea idioottimaisuutta. Kustansivat minut vielä tänne opiskelemaan uusien mestarien johdolla. Ja tämä on jumalattoman ihana helvetti, aamulla kädet vapisevat, kun ottaa ensimmäisen ryypyn. Mutta olen minä sentään tehnyt työtäkin. Totisesti kun näkee, mitä jotkut täällä ovat saaneet aikaan, niin välistä innostuu, että täytyy näyttää niille siellä harmaapäisessä Suomessa, näyttää, niin että menevät per… Anteeksi, minä olen vain raaka ja sivistymätön taiteilija…»

»Nimiä? — Pirujako nimet merkitsevät, ja kuka sen ja sen on maalannut. Pääasia, että taulu on jotakin. — Mutta muuten tämä ei eroa paljoa Helsingistä, Dôme vastaa täydellisesti Brondinia, — juoda täällä vain saa ilman, että tarvitsee pistää pulloa pöydän alle. — Missä sinä muuten asut? — No, painele nyt minun kanssani Dôme'iin, ei siitä ole kuin yksi asemanväli sinun hotelliisi. — Mutta oli merkillinen sattuma, että tapasimme näin. Vaikka olisimme varmasti tavanneet muutenkin, lopuksi sinä kuitenkin olisit eksynyt Dôme'iin, — Dôme on alku ja loppu, koska se on kaiken keskus. Dôme sijaitsee täsmälleen maapallon keskipisteen päällä. Eikö siinä ole suurenmoista näkemystä. — Niin, jos sinua huvittaa nähdä joitakin humalaisia suomalaisia taiteilijoita ja taiteilijattaria ja näyttelijättäriä ynnä muita, niin tule mukaan. Eihän sinulla ole juuri muutakaan tehtävää tänä iltana. Siellä on aivan tavallinen Brondin-tunnelma, kylmää kahvia, tupakansätkiä, rahapulaa ja asiaan kuuluvia pornograafisia juttuja.»

Me humisimme ohi asemien, ihmiset vaihtuivat, tunneli jyrisi. Ohi vilahti Montparnasse, — me seisoimme ovella valmiina, ja kun Vavinin sinivaloinen, puolityhjä pysähdyshalli tuli näkyviin, hyppäsimme ulos, ja ovet paukahtivat jäljessämme kiinni.

Takanamme tunnelikäytävien jymy nousimme portaita ylös kadulle Rotonden pöytärivien viereen ja käännyimme kirkkaasti valaistuun Dôme'iin kadun toiselle puolelle. Mäki käveli aivan vakavasti, — ainoastaan silmät veristivät ja olivat melkein kiinnipainumaisillaan. Ihmettelin, kuinkahan paljon hän oli mahtanut nukkua kahden kuukauden aikana. — Kello oli hiukan yli kahdentoista.

Mutta ainoatakaan suomalaista ei näkynyt. Mäki kiersi kiroillen kaikki pöydät ja jäi juttelemaan garçonin kanssa. Minä otin seinän vieressä olevan pöydän ja odotin:

»Koko lauma on lähtenyt. Olivat löytäneet jonkun virolaisen, jolla on rahaa. Nyt ne istuvat ehkä Selectissä tai Jockeyssä tai Strixissä tai Paradiesissa. Vahinko, että en joutunut mukaan. Mutta et luullakseni halua lähteä hakemaan heitä. Voimmehan istua tässä ja haastella sen samppanjapullon ääressä, joka kuuluu uusien tulokkaiden traditsioneihin. Sinähän et tietenkään halua rikkoa traditsioneja.»

Minä en todellakaan tuntenut mitään halua lähteä etsimään jotakin suomalaista taiteilijaseuruetta. Tunsin olevani illan päämäärässä lähellä sen loppupistettä. — Tilasin samppanjaa, olihan vaellukseni ollut sen arvoinen, — ja hiukan vihertävänä kuohui juoma matalissa laseissamme.

»Eläköön, rakas elämä! — Nyt olen sinun käytettävissäsi. Mitä haluat? — Naisia, — metafysiikkaa, — taidetta. Nämä kolme sukulaisainetta ovat käytettävissäsi minun kauttani.»

Kirpeänä kuin kokaiini tunkeutui aistimus huumaavasta, turmelevasta ympäristöstä aivoihini. Baaritiskin ympärillä tunkeili miehiä ja naisia nauraen ja soperrellen huumaantuneitten perhosten tavoin. — Puoliyön jälkeen… — Penkillä istui joku vanhempi ryppykasvoinen herra, ja hänen vieressään nuori merisotilas, jolla oli ruskeat, hiukan ilmeettömät kasvot ja punainen tupsu lakissaan. Hän vaikutti yksinkertaiselta maalaispojalta, joka ei oikein tiennyt, kuinka piti käyttäytyä niin hienossa kahvilassa. Joi vain punaviiniä, vaikka vanhempi mies yritti saada hänet nauttimaan väkevämpiä juomia. Ja humalainen käsi liukui pojan käsivarren yli hänen vyötäisilleen, — vanhus ahmi ahnain silmin hänen ruskettunutta kaulaansa.

Minua värisytti, ja samppanja alkoi hiukan pistellä jaloissani. Mäki oli seurannut katsettani ja kirosi:

»Jumal'auta, millaista elämää täällä on. Täällä vasta oppii tuntemaan, miten turmeltunut ihminen voi olla. Menepä jonakin iltana seisomaan Selectin baariin, niin näet. No, en viitsi sanoa enempää. — Onhan ainakin hyvä olla täällä, kadottaa hiukan nuoruudenhaaveitaan ihmisen pohjimmaisesta hyvyydestä ja muusta roskasta.»

»Ajan merkki! — Mehän olemme tuhoutuvaa sukupolvea. Eurooppa on liian vanha elämään. Se tuhoaa kyllä itse itsensä.»

»Hm, ehkä! — Ja sanovat vielä, ettei Pariisi ole mitään siinä suhteessa muiden suurkaupunkien rinnalla.»

»Niin, ehkä tavallaan. — Mutta toiselta puolen tuo kaikki taas joskus herättää vastareaktion. — Jonakin päivänä voi tulla aivan kuin kuumeeseen, huiskia kankaalle raivokkaasti värejä, muotoja, — iskeä näkyviin kaiken tuon, — nousta sen yläpuolelle, — olla kuin jumala, joka katselee luomaansa maailmaa, — vain maalata, maalata, — raivohullut ajatukset kiertäen mieltä, — näyttää, että vielä on voimaa, raakaa, eläimellistä voimaa, joka etsii muotoaan. — — — Minulla on eräs taulu, jonka nimi on »Cocktail». Rakastan sitä, — olisin voinut saada sen myydyksi hyvin hyvästä hinnasta, mutta en ole tahtonut. Se vielä kerran lyö ihmiset pyllylleen. — No, tietysti sitä nimitetään turmeltuneeksi taiteeksi, ei värejä, ei muotoja, ei sieviä, idyllisiä maisemia. Mutta mitä sillä on väliä.»

Kello alkoi lähetä kahta. — Samppanjapullo oli jo melkein tyhjä. Ja silloin lopulta katsoin itseni kypsäksi tekemään sen kysymyksen, jota varten olin hänet tavannut, jota varten olin matkustanut halki Euroopan, joka oli koko illan hiljaisesti kiduttanut minua. Kaadoin laseihimme samppanjapullon sisällyksen viimeiseen pisaraan. Pöydät ympärillämme olivat alkaneet tyhjentyä, autoihin hävisi valkeita iltaviittoja. Minä tunsin koko olemuksessani jättiläiskaupungin hermojen värinän, kaiken sen synnin, turmeluksen ja intohimon.

»Apropos, sinä tietysti tapaat kaikki suomalaiset, jotka käyvät täällä. Oletko sattumalta tavannut erästä neiti Holmia. Hänen pitäisi olla täällä, mutta en tiedä hänen osoitettaan.»

Ihmettelin, miten välinpitämättömästi osasin sanoa kaiken tuon. Ilman että ääneni olisi edes värähtänyt. Sormeilin vain samppanjalasin jalkaa.

»Caritas Holm. Häntäkö tarkoitat? — Tämähän on merkillistä. Hän pistäytyi täällä tänä aamuna jonkun ranskalaisen gentlemannin kanssa juomassa aamukahvinsa. Minä olen joskus Helsingissä tavannut hänet, niin että saatoin mennä juttelemaan. Sanoi tulleensa eilen illalla Nizzasta. Muistelen muuten, että hän kirjoitti minulle osoitteensakin. Odotahan, kun katson.»

Silloin minun sormeni alkoivat vapista. Kaikki jännitys tuntui lauenneen. Magneetti oli vetänyt minut perille, — ja kaipaus. Mäki selaili muistilehtiötään.

»Niin, tuossahan se on, Rue Auberilla, — lähellä Oopperaa. Voit saada sen, jos haluat. Caritas Holm, — muistelen kuulleeni hänestä epämääräisiä juttuja. Vaikka ainahan ihmisten täytyy puhua. Ihastuttava nainen hän on joka tapauksessa. Ellei se olisi niin absolument mahdotonta, niin rakastuisin häneen. Eikö muuten ole onnellista, että voi kontrolloida rakastumisensa vain niiden mahdollisuuksien mukaan. Onhan järjetöntä ruveta kiduttamaan itseään. — Vaikka kyllä täällä kadottaa uskonsa rakkauteen niin kuin kaikkeen muuhunkin. — — — Niin, ihastuttava nainen joka tapauksessa.»

»Eikö lähdetä jo nukkumaan. Minua väsyttää vielä hiukan matkan jälkeen.
Eikä samppanja ole oikein hyvää normaalille elämälle.»

»Niin, sinä olet normaali niin kuin aina. Tiedätkö, jo kouluaikana minua härnäsi sinun kylmä ja järkevä normaalisuutesi. Sinä et kykene tekemään mitään hullutuksia. Sinussa ei ole vähääkään boheemiverta. Sinä pysähdyt aina jokaisen uuden tapauksen eteen miettimään, mitähän ideaa siinäkin mahtaa olla, ja kadotat kaiken hurman elämästä pelkällä mietiskelyllä. — Vaikka, ehkäpä sinä olet onnellisempi kuin minä, — ja jokaisellehan on oma luonteensa.»

»Elämä opettaa, — rakas, kirottu elämä! — Ja muuten, ehkä olet oikeassa. Menkäämme nukkumaan ja nähkäämme kauniita unia. Siinä on ainakin jonkinlaista uutuuden viehätystä, sillä minä puolestani en ole nukkunut lainkaan pariin yöhön, ja muutenkin on uni jäänyt vähäiseksi.»

Minä maksoin. — Lähdimme hitaasti kävelemään Boulevard Montparnassea alaspäin. Mäki tuntui olevan liian väsynyt enää puhellakseen, ja minä keinuin omissa ajatuksissani.

»Minä asun tuolla ylhäällä Edgar Quinet'n toisella puolella. Halvempaa, näet.»

Ojensin hänelle käteni, ja silmänräpäyksen verran epäröityään sanoi hän:

»Vippaapa minulle vielä parikymmentä frangia. Katsos, olen ihan auki.
Minähän kerroin…»

»Ei, ei missään tapauksessa. Se menisi joka tapauksessa hummaukseen. — Anna vain parikymmentä frangia, niin että saan huomisaamuna pari bockia ja aterian. Se on järkevämpää, ja humalassa ei kuitenkaan voi työskennellä. Sain tuossa istuessamme erään idean, jota voisi huomenna yrittää toteuttaa.»

Hän hävisi autiolle sivukadulle väsynein, hiukan horjuvin askelin, silmät veristäen. — Mies, jossa oli paljon raakaa ja paljon nerokasta. Mies, joka hukkasi kykynsä ja mahdollisen suuruutensa baaritiskien ääreen ja bordellikujille. Mutta kaikki tuo, — sehän oli vain elämää, tavallista, hiukan banaalia elämää.

Käännyin hotelliini puristaen taskussani pientä muistikirjasta reväistyä lehteä, jossa ei ollut muuta kuin yksi ainoa nimi ja osoite. Mutta minulle se merkitsi kaikkea kaipausta, kaikkea ikävää, — suurta illusionia, — minun elämäni illusionia.

HUOMENNA HUOMENNA HUOMENNA

Seuraavana aamuna herätti minut ihana auringonpaiste, autojen huudot ja kuormarattaiden jyrinä kadulla.

Koko edellinen ilta tuntui epämääräisesti todellisuuspohjaa vailla olevalta unelta. — Gare du Nord — hotelli — autobussi — Café de la Paix — kultatukkainen nainen — Boulevard des Italiens — Metro — taiteilija Mäki — Caritas. Koko tuo tapahtumasarja, joka ilman näennäistä järkevää syytä oli johtanut minut taskukirjasta reväistyyn paperilippuun, oli jotakin epätodellista, ikäänkuin aistimaailman ulkopuolella olevaa.

Pukeuduin ja lähdin ulos. Ihana kevät ympäröi minut, valkeat talot ja säteilevä auringonpaiste. Ostin kukkaskioskista neilikan napinläpeeni, ja häipyvänä mielikuvana vilahti ajatuksissani kuva kiinalaisesta kupista ja kuihtuneesta neilikasta hymyilevän kuvan edessä.

Ja kun kerran olin antautunut ensimmäisen rakastajan koomilliseen osaan, ostin vielä vaaleat hansikkaat, joita vanuttelin käsissäni, jotteivät ne näyttäisi liian uusilta, sekä hopeapäisen kävelykepin. — Sitten vasta hyppäsin taksiin ja osoitetta antaessani tunsin sydämeni jyskyttävän kerrassaan koulupoikamaisella tavalla.

Hän asui upeassa hotellissa, jonka eteiskäytävää peitti pehmeä, upottava turkkilainen matto.

Jonkinlainen lamaannus valtasi minut. — Jätin ainoastaan käyntikorttini, johon olin merkinnyt hotellini osoitteen. Ja samalla tunsin, että se oli koetinkivi. Ellei hän ilmoittaisi minulle mitään itsestään, nyt kohta, aivan pian, olisin minä kadottanut pelin. Silloin ei minulla olisi mitään toivoa. Olisin vain joku tavallinen tuttava sadan muun joukossa, joka ansaitsi osakseen vain välinpitämätöntä mielenkiintoa.

Kiertelin jonkun aikaa kaupungilla, ostelin pari pikkuesinettä, söin yksin aamiaisen Duvalin ravintolassa Ooppera-avenuella.

Palasin hotelliini, ja avainnaulakossa huoneeni kohdalla oli pieni, sininen pneumatique-kuori.

Otin sen käteeni, haastelin jotakin portierin kanssa, nousin hitaasti huoneeseeni. — Siellä laskin kuoren pöydälle, niin että koko ajan saatoin nähdä sen, — peseydyin, istuuduin nojatuoliin ja sytytin savukkeen. Mutta sitten en enää kestänyt. Kiihkein sormin repäisin sen auki pisteviivoja myöten.

Tulkaa luokseni tänään kello 3. — Olen ajatellut paljon Teitä ja toivonut, että olisitte luonani. — Olen niin yksin. — Tai ei, tulkaa heti, kun saatte tämän. Odotan Teitä huoneessani. — Muistakaa! tulkaa heti.

C.»

Jokin outo, kipeän ihana riemu vuoti läpi koko olemukseni. En olisi voinut puhua mitään, vain huohotin hiljaa. Ja minä suutelin tuota pientä kirjelappua, enkä enää tuntenut itseäni, sillä minussa ei sillä hetkellä ollut muuta kuin suuri, hellä, ääretön rakkaus. — Nuo hiukan katkonaiset rivit, — huonosta mustekynästä pärskähtänyt mustepilkku kiemuraisen C:n alla, — tuo käsiala, hiukan naivi, hiukan terävä, jossa oli paljon paksuja viivoja, paljon intohimoa ja ikävää, — kaikki tuo oli minulle niin sanomattoman rakasta, niin kipeän, tuskallisen rakasta.

Hämmästyin itseäni. — Huuleni, jotka puristuivat sileätä paperia ja musteesta karkeita kirjaimia vasten, olivat niin nuoret ja kiihkeät, ikäänkuin en vielä olisi tiennyt elämästä mitään. Ikäänkuin ensimmäisen kerran olisin lähestynyt sitä suurta salaisuutta, joka kätkee itseensä paljon tuskaa, paljon kärsimystä ja paljon riemua.

Kun heräsin tuosta oudosta hurmiotilasta, tunsin itseni jollakin tavoin pieneksi ja nöyräksi. — Koko perustunnelmani oli vaihtunut. Minusta oli hävinnyt kaikki itsekkyys, kaikki huonot ajatukset, jotka uinuvat erotiikan rajamailla pulpahtaakseen esiin jonkin erikoisen mielleyhtymän kautta.

Ja elämä on niin merkillisen arkipäiväistä. Sen pikkuseikat, jotka joutuvat esittämään symboolien osaa, ovat naurettavia. — Minun symboolini oli ainoastaan se, että jätin huoneeseeni valkeat hansikkaat ja kävelykepin. Ja niiden mukana riisuin itsestäni pois sen, mikä rakkaudessani oli teennäistä ja itsekästä. Kaikki nuo ajatukset, että etsin hänestä ainoastaan omaa tyydytystäni, — että olisi hauskaa valloittaa nainen, jota kaikki ihailivat, tyydyttää itserakkauttaan hänen kauttaan.

Päinvastoin, minä halusin antaa hänelle kaiken, mikä minulle oli mahdollista, — olla hänen ystävänsä, jos hän kaipasi sitä, — laskea tähtiä hänen kanssaan, — ja suudella hänen kättään aivan hiljaa, — jokaista sormea erikseen.

Kaikki tuo oli kuin pientä, hiljaista humalaa. — Esineet, jotka sattuivat silmiini, olivat määrätyllä tavalla selväpiirteisemmät ja kuitenkin epätodellisemmat kuin ennen. Se oli onnea, — puhtaampana ja kirkkaampana kuin koskaan ennen olin sitä tuntenut. Miten pelkäsinkään hävittäväni sen.

Se hävisi, niinkuin kaikki humala häviää. — Kello alkoi lähestyä kolmea. Hotellin emäntä toi minulle ilmoittautumislipun, joka täytyi täyttää poliisilaitosta varten. Jotkut kysymykset siinä tuottivat vaikeuksia, niin että hermostuin, kun en saanut itseäni heti ymmärretyksi. — Kävin lavabossa, jota vielä ei ollut siivottu yön jälkeen. — Kun lopulta ehdin kadulle, sain vanhan, rämisevän taksin, joka pääsi liikkumaan ainoastaan kovin vaivaloisesti. Eräässä liikennekulmauksessa sen täytyi pysähtyä, moottori lakkasi käymästä ja ajaja veivasi sitä monta minuuttia, kunnes se lopulta paukahti käymään tärisyttäen koko autokoria. Joku autobussin kuljettaja kumartui ulos istuimeltaan ja syyti meille haukkumasanoja, niin että hänen punertava, pyöreä naamansa hitaasti sai sinertävän vivahduksen. Muussa tapauksessa olisin nauranut hänen kiihkeätä, intuitiivista kiukkuaan ja sanavarastoaan, mutta sillä hetkellä liittyi se yhtenä renkaana kaikkien niiden harmistuttavien pikkuseikkojen ketjuun, jotka saivat minut hermostumaan ja kadottamaan onnellisen tunnelmani.

Kello oli jo hiukan yli kolmen, kun pääsin perille Rue Auberille. — Kun astuin eteisen pehmeää, upottavaa mattoa pitkin, olin jälleen sama kuin ennenkin, — kylmä, harkitseva, hiukan hermostunut, epäilevä — sanomalehdentoimittaja, joka nauraa joskus huonoille vitseille ja juo joskus itsensä humalaan.

»Oh, siinähän te lopultakin olette? — Luulin jo melkein, että ette tulisikaan.»

Hän tuli puoleksi minua vastaan. Suutelin hänen kättään varovasti ja kylmästi.

Mitä kaikkea olinkaan kuvitellut ensimmäisestä kohtauksestamme, — se hävisi tavalliseen, epämääräiseen keskusteluun, joka on väritöntä ja kylmää kuin itse elämä. Mutta tyydytyksekseni huomasin, että meillä molemmilla oli sama, epäröivä tunnelma. Emme kyenneet ottamaan toisiimme nähden heti alussa samaa toverillista, leikittelevää asennetta kuin ennen. — Tämä oli vain alkua, tavallista jäykkyyttä, jonka alla uinuivat lausumattomat sanat ja kummallinen värinä, jonka voi tuntea suorastaan fyysillisesti.

Minä aloin puhua jotakin roskaa, — haukuin hotelliani ja taksinkuljettajaa, selitin myöhästymistäni. Ja koko ajan katselin häntä, etsin hänen silmiään, — hain sitä silmänräpäystä, joka heittäisi meidät yhteen, veisi meidät äärimmäisen lähelle toisiamme, sillä nyt olimme toisistamme kauempana kuin milloinkaan ennen.

Hän ei ollut muuttunut. Hän vastasi sitä kuvaa, jonka mielikuvitukseni oli säilyttänyt ja muovaillut hänestä… Silmät, suun kaarre, — ärsyttävä, hiukan ivallinen. — Hän puoleksi loikoi leveällä, matalalla divaanilla ja poltti huolimattomasti savuketta, vieressään metallinen tupakkapöytä.

»Tehän tiedätte, — minun on ollut nälkä niin kauan … ja jano on polttanut minua.»

Hän ei ojentanut kättään soittokellon nappiin. Keskustelu kuoli, hävisi mataliin tuoleihin, mattoon ja himmeään valoon, joka tunkeutui ikkunain raskaitten samettiverhojen välistä.

Suuni oli aivan kuivunut, ja jalkani alkoi vapista. Se oli huomaamattani jännittynyt kuin hyppyyn. — Ja me olimme niin äärettömän vieraita toisillemme, niin kaukana toisistamme, kuin hän olisi asunut jollakin vieraalla tähdellä, joka iltaisin kimaltaa taivaanrannalla.

Sitten en kestänyt enää. — Nousin ja istuuduin hänen viereensä, niin että saatoin tuntea hänen vartalonsa kylkeäni vasten. Hän ei liikahtanutkaan, ja hänen silmänsä, — nuo kummalliset, moniväriset silmät, — olivat kaukana poissa.

Otin savukkeen pois hänen sormistaan ja panin sen varovasti tuhkakupin reunalle, mihin se jäi suitsuttamaan sinertävää savua outoina kiemuraviivoina.

Kumarruin ja suutelin hänen huuliaan kuivin, värisevin huulin. — Tunsin kirpeän, kiihottavan puuterintuoksun hänen ihossaan.

Ja melkein hourailevin käsin hyväilin häntä, etsin häntä lähemmäksi itseäni, painuin hänen luokseen. — Minä suutelin hänen silmiään, hänen suutaan, kaulaansa, juuri tuohon posken ja kaulan rajaan, jossa iho on kaikkein lämpimin ja hienoin. Kaikki hellyyteni, kaikki se kaipaus, joka oli jo vuosia kiduttanut minua, sai jäseneni vapisemaan. Hänen kätensä olivat kiertyneet kaulaani, hänen poskensa painuneet poskeani vasten. Hän oli kuin pieni, vapiseva, hiukan nyyhkyttävä ja naurava lapsi…

Hänen kätensä olivat kuin kaksi kimmoisaa kahletta, jotka eivät koskaan tahtoneet hellittää minusta, — hänen suunsa oli kuuma ja tuoksuva huumaus, joka tahtoi tukehduttaa minut.

Vasta kun lähenimme kyllästyksen rajaa, kun malja tahtoi jo vuotaa yli reunojen, irtauduimme toisistamme, kohosimme istumaan ja katselimme toisiamme. — Se silmänräpäys oli enemmän kuin kaikki muu, se oli koko maailma, se oli unhoittumaton elämys. — Olimme molemmat niin täynnä kummallista tuskaa, kyllästymätöntä nälkää, — me olimme äärettömän vieraat toisillemme ja samalla äärettömän läheiset.

Ja sitten vaihtui jälleen koko tunnelma aivankuin jossakin viulunkappaleessa viimeinen värisevä, melkein nyyhkyttävä sävel vaihtuu äkkiä intohimoisen riemukkaaksi tanssiksi.

Me unohdimme, että olimme aikuisia, — me olimme kaksi leikittelevää lasta, joilla oli yhteinen, suuri salaisuus. Ja se salaisuus oli niin ihmeellinen, ettemme uskaltaneet edes kuiskata sitä toisillemme. Se loisti meidän silmissämme ja kasvoillamme. Me olimme molemmat kauniita. Sillä kukaan ihminen ei voi olla ruma silloin, kun hän rakastaa.

Hän soitti ja tilasi kahvia, joka tuotiin sisään pienissä, ohuissa kupeissa.

»Sinä lurjus, — olet ajanut partasi ennen tänne tuloasi. Kasvoillasi on juuri sellainen miehekäs ja raikas kölninveden ja partasaippuan tuoksu. Sinulla taisi olla jo silloin määrätynlaiset suunnitelmat. Mutta te miehet, — te olette kaikki samanlaisia kavalia lurjuksia.»

»Ei, minulla ei ollut pienintäkään aavistusta. Varjelkoon, nuori nainen, jonka juuri ja juuri olen pari kertaa tavannut. Kuinka olisinkaan saattanut kuvitella häntä niin kevytmieliseksi, että hän heittäytyy ensimmäisen miehen kaulaan ja suutelee…»

»Hyi! — Olisiko sinusta ollut parempi, jos olisin vastustellut ja huutanut: ei, ei, ette saa. Päästäkää! Aivankuin joku seitsentoistavuotias…»

»Rakas nuori nainen, minun on melkein mahdotonta kuvitella sinua vanhemmaksi kuin korkeintaan kahdeksantoista…»

»Onko tuo olevinaan jokin kohteliaisuus. Mutta sinähän olit kuin koulupoika, joka suutelee ensimmäisen kerran. Ethän sinä vielä osaa edes suudellakaan…»

Minun onneni oli polttava ja kipeä. Sillä kuitenkin pohjimmaltaan minä tunsin, että kaikki oli minulle vain ihanaa, ohutta, kimaltavaa illusionia. Hän oli minulle yhtä kaukainen ja saavuttamaton kuin ennenkin. Hän oli ollut kovin yksin. Nyt hän ehkä jonkin tunnin ajan saattoi kuvitella rakastavansa minua, ja kenties hän todella uskoikin niin. Mutta lopputulos tulisi kuitenkin minulle olemaan kärsimys.

Eikä ole olemassa katkeramman ihanaa onnea kuin illusionin onni. Ihminen, joka hurmioituneena imee itseensä huumauksen autuutta, kuitenkin itse tietäen, kuinka äärimmäisen lyhyen ajan tuo kaikki kestää ja kuinka kipeät haavat se voi lyödä sieluun koko elämän ajaksi. — Koko tuo salaperäinen, illusoorinen sekoitus hehkuvinta tunnetta ja kylmää järkeä; se on kuin jään läpi kaadettu polttava juoma, joka on jääkylmä ja kuitenkin humalluttava. Cocktail! —

Se oli pitkä, kiihkeä, riemuitseva tanssisävel, johon kätkeytyi paljon tuskaa. — Me leikimme kuin lapset. Hän kyseli kaikkia Helsingin uutisia, kaikkia noita pikkujuoruja, jotka hyvin esitettyinä saavat pikantin ja kirpeän maun. Kysyin häneltä, oliko se juttu totta, että hän oli matkustanut Wieniin tuon kiharatukkaisen viulunsoittajan kanssa. — Caritas nauroi ilkkuvasti:

»Ahah, sinä olet mustasukkainenkin. — Ei, siinä ei ollut mitään, hän jäi Wieniin viuluineen komponeeraa maan uutta kappaletta vihreäsilmäisestä naisesta, joka on polttava kuin tuli ja kylmä kuin jää. Eikö se ole kauniisti sanottu. — Mutta kun kaikki Helsingin naiset olivat niin kiukuttavan ihastuneita häneen, teki minun mieleni näyttää heille, että kykenin voittamaan. Mitä minä hänestä olisin välittänyt. Sehän oli vain oikku.»

Minua pisti kipeästi, sillä tunsin, että hän vielä kerran jollekin toiselle miehelle minusta mainitessaan sanoisi: sehän oli vain oikku.

»Ja nyt minä tahdon tanssia. Ei muuta — yhden ainoan tangon vain. Sitten voimme lähteä katselemaan Pariisia — sehän on sinulle vielä toistaiseksi uutuus. Huomaa, minä olen hyvä opas, ja varjelen sinua eksymästä harhapoluille.»

Laskeuduimme alas hotellin seurusteluhuoneeseen, jossa parhaillaan tarjoiltiin kello viiden teetä. — Soittokunta soitti joitakin tanssikappaleita hillitysti ja korrektisti — sali ei ollut suuri, lasikatto takorautaristikoin, oranssinväriset lamput ja vajottavat tuolit.

Tavallinen, kosmopoliittinen seurakunta. Muutamia vanhempia englantilaisia naisia lorgnetteineen korttia pelaamassa ja kuiskutellen katselemassa tanssia. Joku vanhempi, harmaatukkainen herra, raudankovaa liikemiestyyppiä. Lattialla vain kolme paria tanssien hitain, liukuvin askelin.

Caritas vei kaikkien katseet puoleensa. Hän oli kaunis — ehkä kauniimpi kuin koskaan ennen, sillä hänen silmissään oli se loisto, jonka synnyttävät tyydyttämättömät hyväilyt. Se oli minun elämäni ainoa tanssi. Sanon niin siksi, että en yleensä ole paljoa tanssinut, ja sen tanssin jälkeen en enää kertaakaan. Olen tahtonut säilyttää muiston siitä himmentymättömänä — olla kömpelösti hapuilematta askelia jonkun vieraan naisen kanssa.

Tango on ehdottomasti kaunein tansseista — siinä on meidän elämämme eksotiikkaa symbolisoituna, sen hitaissa, keinuvissa askelissa on musiikkia ja intohimoa. Siinä ei ole muiden jazztanssien raakaa aistillisuutta. Se on verhottua, pehmeää — tanssia tanssin itsensä tähden. Se on kestänyt jo toista vuosikymmentä ja tulee yhä edelleen kestämään siellä, missä on jäällä jäähdytettyjä juomia, parkettilattia ja mustapukuinen orkesteri.

Me olimme sillä kertaa ainoa pari lattialla. — Minä en ole mikään erikoisen hyvä tanssija, mutta hetken hurmio tempasi minut mukaansa ja onnistuin hyvin täydentämään Caritaksen tanssin, sillä hän se oli, joka todella tanssi.

Me liu'uimme eteenpäin niinkuin mainingit liukuvat kaukaisten rantojen kuumaan hiekkaan. Yllämme paistoi eksoottisten maitten kullanpunainen kuu — ympärillämme keinui yöllä aukeavien kukkien tuoksu. Läpi metsän ja viuhkapalmujen kiisi pitkä, kiemurteleva huuto — kaukaisten ruokohuilujen ääni. Honolulun loistohotellin terassilla paloivat kirjavat lyhdyt ja paukkuivat samppanjapullojen korkit. Himmeässä yössä kilahtivat ruskean, alastoman tytön nilkkarenkaat. Me näimme lentokoneen hytistä, läpi surisevan metallipotkurin Rio de Janeiron valot, sen lyhtyrivit, sen meren kimalluksen.

Hänen kätensä pujottautui kainalooni kuin pieni, onnellinen, kiihkeä lintu. — Miten rakastinkaan häntä silloin. Pelkäsin onneani, pelkäsin sitä silmänräpäystä, joka tulisi erottamaan meidät, tekemään meidät jälleen vieraiksi toisillemme.

Vuokrasimme yhden Oopperan luona odottavista loistoautoista ja ajoimme Boulognen metsään, jonka puihin lehdet olivat äsken puhjenneet vaaleanvihreinä ja tuoksuvina. Olimme kuin seikkailuretkellä tuntemattomassa maassa, jossa jokaisen varjon takaa saattaa nousta jättiläinen nuija kädessään. Olimme molemmat niin kiihtyneitä, niin riehakkaan nuoria, niin täynnä tunnekuohua, että mielikuvitus petti meidät ja me elimme yhtä paljon yhteisissä mielikuvissamme kuin todellisuudessakin, muutamin sanoin suggeroiden toisemme näkemään suorastaan hallusinatioita.

Niin me näimme, kuinka suihkukaivon vettä ruiskuttava merihirviö hitaasti alkoi liikkua ja kääntyä meitä kohti — ja riemuitsimme, kun auto lisäsi vauhtia ja kiisi sen ohitse, ettei se päässyt tavoittamaan meitä. — Vihertävässä lammessa ui yksinäinen joutsen, ja me näimme kokonaisen ryhmän joutsenia ja kuulimme niiden siipien havinan, kun ne vettä pärskyttäen nousivat ilmaan seuratakseen meitä.

Olimme kuin unessa — näimme vain molemmat samaa unta — se oli elämäni merkillisimpiä vaikutelmia. Muistin tuon ikivanhan jutun kiinalaisesta filosofista, joka kerran näki unta, että hän oli yhden päivän ajan elävä, kirjava perhonen. Herättyään alkoi hän miettiä, oliko se hän, joka oli nähnyt unta perhosesta, vai oliko se perhonen, joka nyt näki unta hänestä.

Meidät valtasi vaikutelma, merkillinen, intuitiivinen kuvitelma kuin olisimme kuolleet jo tuhannen vuotta aikaisemmin yhdessä jossakin ja että meidän viimeinen ajatuksemme oli jäänyt elämään toden ja irrationaalisen rajamaille, jatkanut olemassaoloaan ilman fyysillistä perustaa.

Sadunhauras illusioniverkko eristi meidät todellisuuden maailmasta kuin kimalteleva lasiverho. Sen läpi saivat esineet ja asiat uudet mittasuhteet ja värit.

Söimme päivällistä jossakin metsän rajalla pienessä ravintolassa juuri silloin, kun lamput vähitellen alkoivat syttyä ja sininen hämärä laskeutui puitten väliin. Joimme vettä — ostin pieneltä kukkaistytöltä kimpun ruusuja ja siroitin ruusunterälehtiä laseihimme. Ne keinuivat kuin pienet venheet ja takertuivat huuliimme hiukan kutittaen.

»Ei, ei — ei mitään humalaa», sanoi Caritas kun ehdotin samppanjaa. »Jumala auttakoon, että tätä kestäisi vielä jonkun aikaa. Tämä ei saa vielä loppua.»

Kävelimme sinertävässä hämärässä ylös Riemukaarta kohti. Kuta lähemmäksi sitä ehdimme, sitä suuremmaksi se kohosi silmissämme, kunnes se nousi meille koko elämän vertauskuvaksi. Ja kun ehdimme sen viereen ja näimme kalpeanpunaisen, lepattavan liekin tuntemattoman sotilaan haudalla, vaikenivat kaikki sanat ja äänet meidän maailmastamme.

Hauta Riemukaaren alla — mikä katkeran ihana symbooli se oli meille molemmille. Minun sydämeni lensi tuohon kalpeaan liekkiin ja hiutui hitaasti tuhkaksi, joka varisi meidän jalkoihimme.

Hauta Riemukaaren alla — meidän sielumme olivat täynnä pakahduttavia lauluja. Ne runot, joita ei koskaan ole kirjoitettu, ne ovat kaikista kauneimmat.

Hauta Riemukaaren alla! — Tuntematon viulunsoittaja, joka oli loihtinut säveliinsä elämämme, veti jousellaan ihanimman, puhtaimman, riemukkaimman sävelen, joka hävisi tuhanteen nyyhkytykseen.

Ja sininen hetki ympäröi meidät niinkuin maailman kaikki kaipaus. Champs Elyseéllä loistivat autojen sadat silmät ja kimalsi valoreklaamien loisto. Me kuljimme kuin vieraassa maailmassa, jota emme tunteneet — jonka jokainen ääni ja väri oli meille tuntematon ja uusi.

»Me olemme kaksi sentimentaalista mielisairasta», sanoi Caritas. »Ja me tiedämme sen aivan hyvin itse. Miten tutut mahtaisivatkaan nauraa, jos näkisivät meidät näin yhdessä. En ikinä olisi uskonut, että voisin olla tällainen. Aivankuin pieni tyttö, jonka kädenkosketus saa vapisemaan. Ja minä kun luulin jo eläneeni kaiken, mikä maailmassa on elämisen arvoista.»

»Ja rakas, rakas! Kuitenkin tämä kaikki on vain illusionia, vain kuvitelmaa. Me olemme kuin kaksi hopeakelloa, jotka jollakin kummallisella tavalla ovat jääneet soimaan samaa säveltä. Mutta se lakkaa pian. Ja mitä minulla silloin on enää jäljellä?»

»Voi, rakas ystävä, älä puhu. Minä olen vienyt sinut vieraalle tielle, ja kaikki paluumatkat ovat niin äärettömän surullisia.»

Me jouduimme Madeleine-kirkon eteen ja jäimme katselemaan sen mahtavia jättiläispilareita, jotka kohosivat yössä kuin titaanien rakentamina ja kohottamina.

»Katso pakanallisten jumalain temppeli — roomalaistemppeli, joka on pystytetty juutalaisten Messiaalle.»

»Se on vain merkki suuresta kaipauksesta», sanoi Caritas. »Minä rakastan kirkkoja, niinkuin rakastetaan sitä, mikä on mahdotonta saavuttaa. Miten tahtoisinkaan nähdä minareettien huiput Konstantinopolissa, kun ilta alkaa tummentua yöksi. Ja pagodien kiemuraiset kattokourut jossakin Pekingissä. — Sinun täytyy joskus nähdä Notre Dame'in tornista Sacré Coeurin valkeat huiput, kun se päivän valkeassa, kimaltelevassa usvassa kohoaa Montmartren kukkulalla. Se on itämainen moskeija, se häviää pilviin ja kohoaa kaupungin yläpuolelle irti maanpinnasta kuin kangastus.»

»Ja sekin on pystytetty juutalaisten Messiaalle — muistoksi siitä hetkestä, jolloin koko ihmiskunta naulitsi ristille oman itsensä etsiessään vapahdusta.»

»Niin — Natsarealainen. Ja hän nousi ylös kallioon hakatusta haudastaan ja kulki ulos siniseen aamuun ennen auringon nousua. Hänen askelistaan puhkesivat kukat pääsiäisaamuun — maa alkoi solista ja kevään vihreys nousi ylös hänen kanssaan.»

»Ja hänen äitinsä ja Maria Magdalasta, se nainen, jolla oli syntinen ruumis, he tulivat auringon noustessa. Kaste takertui heidän jalkoihinsa ja he kuulivat lintujen aamuun sulavan laulun. He näkivät, että hauta oli tyhjä.»

»Hän hävisi valkealle tielle, jonka jokainen tomuhiukkanen loisti auringonsäteissä sateenkaaren värein. Se tie johti maahan, jota me emme tunne. Miljoonat ovat kulkeneet hänen jäljessään eikä kukaan ole palannut kertomaan, minne se tie johtaa.»

»Ja me olemme rakentaneet hänelle kirkkoja, jotka ovat suuria ja viileitä, eristäneet hänet itsestämme teologian rautaisella aidalla — hänet, jonka tulisi olla kuva meistä itsestämme, meidän veljemme. Niinkuin me jokainen naulitsemme itsemme ristiin, kuolemme ja nousemme jälleen ylös maan vihreydestä ja pilvien kirkkaudesta.»

Jättiläispilarit kohosivat edessämme liian suurina, liian synkkinä pimentyneessä yössä. Me pakenimme kirkon edestä kuin kaksi säikähtynyttä lasta takaisin valaistulle bulevardille sulautuaksemme sen sorisevaan ihmisvirtaan.

»Ja kuitenkin minussa on sanomattoman suuri uskonnollinen kaipaus. En osaa nimittää sitä muulla nimellä. — Muistatko, kuinka kerran jossakin keskustelussa minä sanoin, että me olemme tuhoutuvaa sukupolvea, joka odottaa ihmettä pelastuakseen, jonka ainoastaan ihme voi pelastaa. — Se ei ollut mitään pilaa, vaikka se hävisikin yhteiseen nauruun. Se oli oikeastaan koko minun elämänkatsomukseni. — Me naiset, miten me kykenisimme sulattamaan filosofiaa ja metafysiikkaa, me, jotka olemme ainoastaan tunnetta ja kaipausta. Meidän täytyy uskoa, muuten emme voi elää. Ja milloin meillä ei ole uskontoa, korvaamme me sen epäjumalilla.»

»Onnelliset ne, joilla on lapsi. Joskus olen kaivannut, ikävöinyt lasta. Lasta, joka olisi minun omaa lihaani, johon voisi uskoa, jonka puolesta voisi elää. Ja vaikka minä itse olisin täynnä elämäntuskaa, täynnä tyhjyyttä ja pessimismiä, hymyilisin ainoastaan ja nauraisin hänen kanssaan, jotta hänen elämänsä säilyisi puhtaana ja onnellisena.»

»Minulla oli aikanaan myös jonkinlainen uskonto. Kuvittelin kuolemaa suurena vapahtajana. Joskus kun olin kovin väsynyt, kaipasin sitä suurta unta, jossa ei enää ole unennäköjä, ei ääniä eikä kuvia. — Ja aavistelin ylösnousemuspäivää, jolloin maa, vanha, rakas multa, olisi imenyt itseensä minun ruumiini ja kohottaisi sen jälleen maanpinnalle kukkien kirjavana loistona ja ruohon vihreytenä. Jolloin se, mikä minussa joskus oli ollut kauneinta, värisisi hetkisen metsien huminassa, auringon kimalluksessa päiväperhosen siipisuomussa.»

»Ja se ei ole tyydyttänyt sinua, sillä se on vain runoutta, niinkuin koko meidän ajattelutapamme on ainoastaan jonkinlaista dekoratiivista sommittelua.»

»Ei — se ei tyydyttänyt minua. Minulla on nyt enää ainoastaan suuri tyhjyys, joka ympäröi minun elämäni ja herättää minut joskus öisin, kylmä hiki ohimoillani.»

»Sanovat, että uskonto on vanhentunut käsite meidän aikanamme. Ja kuitenkaan mikään sukupolvi ei varmastikaan ole enempää kaivannut uskontoa kuin meidän aikamme. Sen kaipaus on itsetiedotonta, tajutonta — jokainen meistä nauraisi räikeästi, jos sanoisi hänen kaipaavan uskontoa. Meidän tragiikkamme on se, että meidät on kahlehdittu kirkkokuntiin ja traditsioneihin, joiden opit ja ajattelutapa ovat meille täysin vieraat. Joista meidän on mahdotonta löytää mitään tyydytystä. Jo se, että yritetään mahduttaa järki ja tiede uskonnon piiriin, on meistä jotakin niin järjetöntä, että me kadotamme kokonaan käsitteen, mitä uskonto on.»

»Jos uskon Jumalaan, syntien anteeksisaamiseen ja iankaikkiseen elämään, enkö silloin ole uskovainen.»

»Sehän juuri on niin järjetöntä. — Sinun ei tarvitse muuta kuin sanoa niin — silloin olet jo mallikelpoinen kristitty. — On ihan kirottua tuo luokitusjärjestelmä, jolla ihmiset jaetaan kahteen karsinaan. — Veli, veli — miten on kuolemattoman sielusi laita? — Ja toisen karsinan ohi mennään noin hienosti ja arvokkaasti päätään pudistaen. Vaikka sehän on ainoastaan ulkokuori. Olisi todellakin mielenkiintoista tietää, kuinka moni meidän aikamme niin sanotuista kristityistä uskoo esimerkiksi entiseen helvettioppiin.»

»Nyt sinä alat mennä väärää tietä. — Mehän ajattelemme symboolein, ja symboolit muodostuvat meille todellisuuksiksi.»

»Olet oikeassa. Tietysti minä eksyin väärälle tielle, sillä eihän uskonnolla ole mitään tekemistä jonkun helvettiopin kanssa. Omituista, miten me aina tahdomme eksyä takertumaan johonkin pikkuseikkaan, jolla lopulta ei ole edes minkäänlaista todistusvoimaa…

Minä olen kaivannut uskontoa. Muistan, kuinka joskus pikkutyttönä rukoilin illalla vuoteeni ääressä — polvillani, ruumis aivan jäykkänä, niin että polveni olivat puutuneet, kun ryömin vuoteeseeni. Minulle oli opetettu joku pieni, muka runomittainen rukous, josta en ymmärtänyt mitään. Siinä oli joku säe:

Luin sen ulkoa juuri noin ja tuo »sialtain» sana, joka oli minulle aivan käsittämätön, sai sielussani melkein maagillisen voiman. Sen vokaali- ja konsonanttisoinnuissa oli jotakin, mikä herätti minussa epäselviä mielteitä — yhdistelmiä joistakin varhaisen lapsuuden harvoista mielikuvista. Muistan, kuinka joskus aivan sihahtaen puhalsin huulteni läpi sen ensimmäisen s-kirjaimen. Se herätti minussa mystillistä hartautta.

Silloin minä uskoin. Toisin sanoen, uskonto oli minulle aivan yhtä pätevä kuin todellisuuden maailma. Se oli siis todellisuus.»

»Niin, illusionihan on meille todellisuus, niinkauan kuin emme huomaa sitä illusioniksi.»

»Sitten minut vieroitti uskonnosta kaikki tuo näyttämöllinen, teeskentelevä markkinakristillisyys, joka määrätyllä summalla ostaa itselleen aitiopaikan taivaaseen. — Ja kuitenkin minä hapuilen uskontoa, odotan ihmettä — ja minussa odottaa ihmettä koko meidän tuhoutuva sukupolvemme. Kaikesta entisestä on minulle jäänyt ainoastaan Kristus-symbooli, joka on minulle kasvanut yli ajan ja paikan rajojen, irti kaikesta siitä, mikä kahden vuosituhannen kuluessa on tahdottu sitoa hänen nimeensä…»

Me kuljimme suurkaupungin yössä ja tunsimme, kuinka meidän ympärillämme eli ja hengitti yli kolme miljoonaa ihmistä. Meidän silmiimme löi valoreklaamien myrsky ja autojonojen metallihyrske. Pitkin bulevardia loistivat valaistut baarit ja elokuvien kirjavat tulet.

Caritas oli kalpea ja loistavasilmäinen. Hänen huulensa kiilsivät kasvojen kalpeutta vasten täynnä intohimoa ja tuskaa. — Ja suurkaupungin unet löivät meidän ylitsemme ja vangitsivat meidät. Meissä ei ollut enää minuuttia eikä tajuntaa — meidän huulemme puhuivat vieraita ajatuksia, joita itse emme koskaan ennen olleet ajatelleet.

»Jumala, me odotamme ihmettä! ihmettä! — Jumala on kiveä ja terästä — kylmien aivojen rakentamaa koneitten jyskettä. Jumala! minä pelkään ja rakastan sinua — sinä imet minun sieluni ja ruumiini ahnain, kyllästymättömin kivihuulin.»

»Ja minun jumalani, häneen ei tarvitse uskoa, sillä hän on todellisuus. Minä tiedän hänet, että hän tulee. Minä olen nähnyt hänet sellaisena kuin hän oli kaksituhatta vuotta sitten, kun hän rakasti elämää ja niitä, jotka elämässä olivat kaikkein köyhimmät.

Minä olen Maria Magdalasta — syntinen nainen, jolla on maalatut silmät, joka odottaa miehiä pimeissä kadunkulmissa. — Hän on kulkenut minun ohitseni, ja minä olen seurannut häntä kaukaa tuttuja ja vieraita katuja pitkin uskaltamatta koskea häneen, sillä hän on pyhä.»

»Ja hän kulkee satamakujilla, kun punaiset lamput syttyvät, ja katsoo armahtavin silmin porttoja, jotka puolialastomina kurottautuvat ulos ikkunoistaan likaiselle kadulle. — Hän pysähtyy baaritiskin viereen puhumaan humalaisten merimiesten kanssa, joiden silmissä on sameaa verta. — Hän siunaa heitä kaikkia valkein, läpikuultavin käsin, sillä hän on ihme ja ilmestys.»

»Totisesti hän on ylösnoussut ja elää meidän keskellämme. Me voimme nähdä hänet ja kuulla hänen puhuvan. Hän katselee kirkkoja, joita ihmiset ovat hänen nimeensä rakentaneet, ja kirkot ovat hänestä liian suuria ja kylmiä. Hän pelkää niitä ja häviää säikähtyen niiden luota. Hänen valtakuntansa mahtuu kadun tomuun pudonneen vesipisaran kimallukseen.»

»Kerran hän tulee myös meidän luoksemme ja ojentaa meille kätensä. Me hyväilemme häntä kuin veljeä, joka on kauan ollut poissa ja jälleen palannut, jonka luulimme jo kuolleen ja jota itkimme kuolleena.»

»Ja kerran papit ja kirjanoppineet vangitsivat hänet, ja valtiomiesten avulla naulitsivat hänet ristiin, sillä hän sanoo, että kaikki ihmiset ovat meidän veljiämme, ettei ole kansoja ja valtakuntien rajoja, ja että milloinkaan emme ole enää yksin.»

»Mutta hän on jälleen ylösnouseva, sillä kuolema ei ole mitään. Meidän täytyy kuolla, jotta voisimme elää! — Ja kuoltuamme elämme me niitten kautta, joita olemme rakastaneet. Minä olen se, jonka täytyy kuolla.»

»Niinkuin maailma on muuttanut muotoaan ja kaikki ajatukset ovat muuttaneet muotoaan, niin muuttuu myöskin meidän uskontomme. Ja kun me löydämme sen ihmeen, löydämme me iankaikkisen elämän eikä meitä varten ole enää kuolemaa eikä tyhjyyttä…»

Ja ikäänkuin yhtenä välähdyksenä me näimme edessämme, kuinka kaupunki muutti muotoaan, kuinka sen talot ja tornit raukesivat ja kohosivat jälleen. Me näimme edessämme tuntemattoman jättiläiskaupungin, jonka talot olivat tummia ja korkeita, ulottuen meidän silmissämme aina taivaaseen asti. Sen valtavilla terassikatoilla, ilmaradoilla ja katukuiluissa kiehui elämää — työtä ja toimintaa. Se oli geometriaa, kylmää ja kaunista, sen kulmien ja pintojen valtavuudessa oli epäinhimillistä suuruutta. Ihmettelin melkein tajuttomana, minkälainen sielu mahtoi olla tuon kaupungin asukkailla, sillä he eivät enää olleet meidän kaltaisiamme…

Minä peitin silmäni ja käännyin pois. — Olimme molemmat äärimmäisellä rajalla — liian täynnä tunnekuohua, liiaksi oman mielikuvituksemme pettämiä.

Suurella bulevardilla autojen metallihyrske ja valoreklaamien huumaus. Loistoravintolan edessä kiiltonahkakenkiä ja iltaviittoja, jotka säkenöivät valon sattuessa niihin.

Suurkaupungin yö vei meidät mukanaan niinkuin konepajan kaarilamppujen alla jättiläisimuri tempaa kitaansa metallihiukkaset.

STANDARD GOLD FLAKE LA FEMME NUE AUTO-CAR PARIS PAR NUIT!

Yö oli kylmä ja värisyttävä. Takanamme yli aution kadun häämötti mustana Oopperan kuparikatto.

Me kuljimme ohi portierin unisten silmäin, joissa ei ollut mitään ilmettä, ylös portaita, joita peitti sameanpunainen matto. Meidän askeleissamme oli yön raakaa kylmyyttä ja kielletyn hedelmän kirpeyttä. — Olimme paluumatkalla illusionista todellisuuteen, ajatuksista tekoihin. Mutta hänen kätensä oli kovin kylmä ja hiukan kostea minun kädessäni.

Nuo sanat erottivat meidät jälleen. Me olimme taas kaksi vierasta ihmistä, jotka hiukan epäröiden koettelivat toistensa ajatuksia, etsivät pohjaa ja yhteisiä kosketuskohtia.

Tuollaiset kylmät aamuyöt, joihin kietoutuu viiltävinä joukko muistoja — jolloin loikoo vuoteessaan silmät avoinna ja savuke suussa — ne ovat täynnä katkeruutta ja viileää ikävää.

Kaiken loogillisuuden mukaan tiesin, mitä nyt tulisi tapahtumaan. Tuo, jonka pitäisi olla kaiken rakkauden huippu, mutta jonka luoja on tehnyt niin groteskin raa'aksi, että siihen täytyy kaikkien herkimpien luonteitten väkisin ajautua karille. — Ihmettelin vain, miten se tulisi kehittymään, miten me kykenisimme sopeutumaan toisiimme. Vihasin itseäni huomatessani, että ajattelin ainoastaan noita vastenmielisiä ajatuksia, miten hän riisuutuisi — sammuttaisiko hän valon… Kaikkea tuota, joka lähtemättömästi kutoutuu erotiikkaan, joka tekee kaiken romantiikan koomilliseksi.

Hänellä oli kaunis vartalo — hänen huulissaan oli paljon aistillisuutta. Hän oli myöskin kokenut, mikäli minä tiesin.

Matalat tuolit, divaani ja metallinen tupakkapöytä himmenivät oranssinväriseen valoon.

Caritas istui ja katseli minua. — Hänen silmänsä olivat kylmät ja melkein ivalliset — nuo kummalliset, moniväriset silmät, jotka nyt näyttivät luonnottoman suurilta.

»Voi Jumala! — miksi meidän täytyy olla tällaisia. — Eihän meillä ole enää ajatuksiakaan. Meillä on ainoastaan yhteinen himo. Kaksi eläintä — mitä muuta me olemme.»

Minä säpsähdin. Hänen äänensä painoi minua kuin tulisen kylmä jää.
Miten sanomattoman katkeraa elämä olikaan.

»Miksi meillä täytyy olla niin syntinen ruumis. Miksi me emme voisi olla puhtaita.»

Se oli valitusta, joka värähdytti ja liikutti. — Suutelin aivan hiljaa, hellästi, hänen silmiään — kuivia, polttavia silmiään:

»Nyt me istumme hiljaa… ihan hiljaa… vähän aikaa. Poltamme pari savuketta. Ja sitten minä lähden pois, jos vain haluat.»

»Voi, sinä olet niin hyvä. — Minä olen yksin ja katkeroitunut. Anna anteeksi, jos pilaan sinun hyvän tuulesi.»

»Katsohan rakas — Caritas — minä rakastan sinua enemmän kuin luuletkaan. Rakastan sinua niin paljon, että voin voittaa itseni ja kieltäytyä. Enhän minä halua sitä — minähän rakastan sinua.»

»Ja minä, minä olen tällainen! — Voi, jos kukaan, niin sinä ansaitsisit, että sanoisin rakastavani sinua. Minä jo luulin… päivällä, kun olimme yhdessä. Se oli niin ihmeellistä… Mutta nyt. Yö on niin kylmä. — Ja minä uskon, että sinä ymmärrät, ja tahdot mieluummin itsekin, että olen rehellinen sinulle, vaikka se tuottaisikin sinulle tuskaa. — Katso, sinä olet nyt minun ainoa ystäväni, ainoa, jonka luokse voin paeta, jolle voin purkaa suruni. — Ja tietysti sinun tragiikkasi täytyy olla se, että rakastat minua, niinkuin mies rakastaa naista.»

Minä suutelin häntä hiljaa juuri tuohon posken ja kaulan rajaan, missä iho on lämpöisin ja hienoin. Hän vavahti hiukan ja häneltä pääsi pieni nyyhkytys, tukehtunut ja avuton. Me olimme aivan lähekkäin, niin että tunsin hänen ruumiinsa notkeuden ja lämmön. Hänen kätensä oli kylmä ja hiukan kostea kädessäni.

»Katso, tietysti, jos sinä tahtoisit, niin voisin antaa sen sinulle. Olenhan tehnyt niin paljon pahaa ennenkin. — Mutta miksi meidän täytyisi jonkun minuutin, jonkun kiduttavan, hekumallisen minuutin tähden rikkoa ystävyytemme, sillä senjälkeen emme enää voisi olla ystäviä niinkuin nyt. Sinä menisit pois ja vihaisit minua, ehkä myös hiukan halveksisit minua. — Minä tahtoisin säilyttää sinusta kauniin muiston, ehkä elämäni kauneimman muiston sellaisena kuin nyt olet — ritarina, joka on uskollinen ja sankarillinen, joka kykenee voittamaan itsensä naisen tähden. Naisen tähden, vaikka tietää, ettei tämä edes rakasta häntä. — Voi rakas ystävä, sinä olet tuhannen kertaa parempi ja jalompi kuin minä.»

Silloin minun pääni painui alas. Enää en kyennyt hillitsemään itseäni. Yön viulun sävelet olivat niin pitkät ja vapisevat, täynnä kuvaamatonta tuskaa. — Silloin minä tunsin hänen kätensä kaulallani ja yli kasvojeni satoi monta suudelmaa — kuumaa, kylmää, avutonta ja villiä suudelmaa.

Oranssinvärinen valo, hehkuva savukkeenpää ja kylmä, sanomattoman kylmä yö.

Silloin vasta kerroin hänelle, että Hellas oli ollut vaarallisesti sairaana. Mainitsin myös siitä, että hän oli tahtonut kuolla ja sanonut, että hänen täytyy kuolla. Hänen yksinäisestä uimaretkestään kylmässä, syksyisessä yössä.

Caritas oli kalvennut ja kuunteli melkein hengittämättä. Hänen äänessään oli pelkoa ja tuskaa, kun hän kysyi:

»Hän lähti ulkomaille ja lupasi kirjoittaa minulle, mutta en ole vielä saanut mitään tietoja. Ensiksi sanoi hän aikovansa Berliiniin.»

»Ja nyt hän on yksin ja ehkä sairaana jossakin, missä ei ole ketään ystäviä. — Luuletko — sano, luuletko, että hän lähti etsimään minua?»

Tuo kysymys oli kuin huuto yössä. — Se iski minua suoraan sydämeen, sillä nyt vasta ymmärsin, miten sanomattomasti Caritas mahtoi rakastaa Hellasta. Hänen äänensä värinä, hänen puoliavointen huultensa tuska!

»Hän ei tietenkään puhunut minulle muuta kuin, että se oli jonkinlainen opintomatka. Mutta minä luulen — — että hän lähti etsimään sinua.»

Ja Caritas lankesi minun kaulaani, suuteli minua, hyväili kasvojani, kuiskaili korvaani tuollaisia pieniä, järjettömiä sanoja, joita vain naiset tuntevat. Kaikki äskeinen oli unohtunut. Hän huohotti:

»Voi, hän rakastaa siis vieläkin minua, vaikka minä olen kiduttanut häntä kuin peto. Miten hullu minä olen ollutkaan. — Ja voi Jumala, miten minä nyt olen onnellinen. Minun tarvitsee vain odottaa, ja hän palaa minun luokseni.»

»Sinä siis rakastat häntä. Vaikka olenhan minä tiennyt sen jo kauan aikaa.»

»Rakastan, rakastan! — Hän on ainoa mies, jota koskaan olen todella rakastanut. Vain minun oma hulluuteni ja ymmärtämättömyyteni erotti meidät. Voi, näitä kahta katkeraa vuotta. — Ja kaikki se oli aivan samaa kuin mikä äsken oli vähällä rikkoa meidän ystävyytemme. Hän oli oikeassa. Sinä et vielä vähääkään voi aavistaa, millainen mies hän todellisuudessa on. Häntä jalompaa, häntä ritarillisempaa miestä ei ole olemassa… paitsi… ehkä sinä. Teissä on jotakin yhteistä molemmissa, äsken juuri sen huomasin. Ehkä juuri sen tähden pidänkin sinusta niin paljon.»

Minä kuuntelin… Minun kohtaloni on aina ollut kuunnella. Elämän kiihkein ja onnellisin hurma ei koskaan ole sattunut koskettamaan minua. Minä olen vain kuunnellut sitä.

Kylmä yö, jolloin ei kuitenkaan voisi nukkua — oranssinvärinen valo ja hehkuva savukkeenpää. Hänen suuret, kummalliset silmänsä, joissa oli vihertävää ja mustaa, hänen huulensa, joita minä ikävöin. Ja niinkuin savukkeen valkea tuhka hitaasti varisi metallikuppiin, niin raukeni myös minun elämäni illusioni onnesta ja rakkaudesta. — Suuri tyhjyys läheni yhä lähemmäksi sieluani, jähmetti ja hyydytti ajatuksiani niinkuin aamuyön kylmyys.

»Katso, minä kerron sinulle koko elämäni, paljastan sinulle itseni sellaisena kuin minä olen. Sinulla on oikeus tuntea minut, sillä sinä olet todellinen ystävä. Sinä voit arvostella minua, ja ehkä myös ymmärtää, miten paljon minä olen kärsinyt. — Minä olen kaunis, minulla on rahaa, miehet rakastavat minua — ja kuitenkin minä olen kärsinyt yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Rakkauden tähden!

Minun nuoruuteni sattui juuri tuohon villiin ja mielettömään aikaan, jolloin sota oli loppunut ja olot alkoivat vähitellen tasaantua. — Jolloin kaikkien hermojen vuosia kestänyt jännitys purkautui nauruun ja tanssiin — sairaalloisen kiihkeään, hysteeriseen riemuun. — Koko ilmapiirihän oli silloin aivan mielisairasta. Muistatko, kuinka ensimmäiset jazzsoittokunnat saapuivat Suomeen!

Minä olin silloin kahdeksantoistavuotias, ja pyörre vei minut kokonaan. Voi, niitä iltoja, joina hiivin salaa huoneestani tanssimaan, kun luulivat minun nukkuvan. Minä olin kalpea ja silmissä oli varjoja. — Vereeni imeytyi kaikki se kiihkeä aistillisuus, joka silloin värisi koko ilmakehässä — primitiivinen elämänvietti, joka oli noussut ikäänkuin reaktiona kaiken kuoleman ja hävityksen jälkeen.

Ensimmäinen mies — hän oli jo vanhempi, kokenut. — Minä olin helppo saalis hänelle. Ehkä hän etsi minusta omaa nuoruuttaan, ehkä hän todella rakasti minua. Joka tapauksessa hän aukaisi minulle ovet uuteen, tuntemattomaan, kiihoittavaan maailmaan. — Jumala, miten hän osasikaan puhua, — kaikista niistä kaupungeista, missä hän oli käynyt, kaikista naisista, joita hän oli rakastanut. Minä olin juuri siinä iässä, jolloin kokemus kiihottaa ja herättää pelonsekaista ihailua. — Miten värisinkään, kun hän kuvasi minulle suurkaupunkien yöelämää sodan loppuvuosina.

Se oli joku yöllinen automatka, jonka hän luonnollisesti oli suunnitellut jo aikaisemmin. Elokuun yö, jolloin kalevantulia leimahtelee pimeän metsän rajassa ja autolyhtyjen valokeilat sivelevät pehmeästi maantietä. — Hän vei minut autiohuvilaan, — me joimme siellä yhdessä; hän osasi hyvin taitavasti juottaa aivan kokemattomia tyttöjä. — Hän veti minua puoleensa, kiihotti minua kaikilla kokeneen miehen hyväilykeinoilla, — minähän olin silloin vain sähköä, vain värisevää lihaa. Ja hän otti minut, kun olin kypsä, noin taitavasti ja varovasti; katso, tällaista on elämä. Älä pelkää, ole vain ihan rauhallinen, — ei se tee kipeää.

Ymmärrätkö, — minä olin silloin vasta kahdeksantoistavuotias. Perhetyttö, — hyvästä kodista, jolla oli myös sukua. Minä olin syttynyt, minä olin maistanut kiellettyä hedelmää ja himoitsin sitä yhä enemmän. — Seuraava oli meidän autonkuljettajamme, jonka minä viettelin vuorostani. — Hänet ajettiin pois meiltä, — isäni oli vähällä tappaa hänet. Sitten minä karkasin kotoa, miten nuori minä silloin olinkaan. — Uh, miten häpeänkään kertoa, — minä olin melkein kuin portto. Mutta minä en ole ainoa, jonka sieluun tuo aika on painanut leimansa. — Niin, tietysti minut saatiin kiinni juuri, kun olin aikeissa nousta Englantiin menevään laivaan. Se oli skandaali!

Niin minä sitten vähitellen tyynnyin, — aloin nauttia hienosti ja järjestelmällisesti, — valikoiden. Olin melkein kuuluisa rakastajieni kautta. Minun elämälläni ei ollut mitään muuta tarkoitusta kuin nautinto. — Rakkaudesta en silloin vielä tiennyt mitään, — ainoastaan kuvittelin tietäväni. Miten saatoinkaan kiduttaa miehiä silloin. — Tein ulkomaanmatkoja, — tutustuin meidän Eurooppamme kylpypaikkoihin ja loistohotelleihin. Siitä lähtien on veressäni ollut myös matkustamisen intohimo. Uusia kasvoja, uusia seikkailuja, uusia väristyksiä, — vaihtelun nälkä söi minua kuin huumaava myrkky.

Hän oli silloin jo alkanut saada hiukan nimeä ympärilleen. Hänen runojaan lausuttiin seuroissa, ja ihmeteltiin hänen kirjoitustensa terävyyttä. — Hän oli pitkä, kalpea, katkerasilmäinen mies, joka kykeni lausumaan hävyttömyyksiä vasten kasvoja. Minussa syntyi halu liittää myös hänet kokoelmaani, ja eräänä iltana järjestin niin, että hän lähti saattamaan minua kotiin.

Hän tuli tietysti sisään, — istuimme ja poltimme tupakkaa, juuri niinkuin sinä ja minä, — puhelimme. — Ihmettelin, miksi hän ei halunnut suudella minua, miksi hän ei ryhtynyt puhumaan samaa kuin kaikki muut miehet. Ja lopuksi hän hiukan venytteli itseään, haukotteli ja nauroi minulle vasten kasvoja:

»Minä tiedän kyllä, mitä te haluatte. Kiitos vain, mutta minua ei huvita.»

Otti hattunsa ja lähti. — Minä olin niin hämmästynyt, etten osannut sanoa mitään. Sitten minä luullakseni itkin kiukusta ja harmista. Minua raivostutti se, että hän niin hyvin saattoi lukea minun ajatukseni. — Ja samalla minä tunsin kaipaavani hänen ivallista hymyään, hänen katkeria silmiään. Olisin halunnut keskustella hänen kanssaan, sillä olin tottunut halveksimaan kaikkia miehiä, ja hänessä olin löytänyt jotakin aivan uutta.

Kun seuraavan kerran tapasimme, käänsin pääni pois enkä ollut tuntevinani häntä. Ja hän nauroi, kun käännyin salaa katsomaan jälkeeni. Tietysti hän tiesi, että kääntyisin katsomaan.

Meidän hiljaista sotaamme kesti pari kuukautta. Eikä minulla ollut ketään miestä, sillä minä olin rakastunut ensimmäistä kertaa elämässäni, — mielettömästi rakastunut.

Sitten minä nöyrryin. Me tapasimme monta kertaa. Keskustelimme. Ennen en ollut keskustellut miesten kanssa muusta kuin siitä, — kaikki sanat olivat olleet vain jonkinlaisia miekkailuaseita. Nyt hänen mielipiteensä hurmasivat minut, — ihailin hänen paradoksejaan, hänen elämänkatkeruuttaan.

Yhden ainoan kerran hän suuteli minua, ja sanoi rakastavansa minua. Nyt siis! ajattelin minä. — Miten kaipasinkaan hänen läheisyyttään, hänen hyväilyjään.

Silloin vasta aloin oppia ymmärtämään hänen todellista luonnettaan, — sitä suurta, ihanaa idealismia, joka piilee hänen kaiken katkeruutensa takana.

Miten täydellisesti muistankaan tuon illan. — Olin tullut hänen huoneeseensa. Hän oli suudellut minua intohimoisesti. Olin rauennut hänen syliinsä valmiina kaikkeen. — Ja hänen kirjoituspöydällään paloi kylmä, vihreä työlamppu. Hän oli polvillaan minun vieressäni kuin olisi tahtonut syövyttää sieluunsa minun kuvani ikuisiksi ajoiksi, — hän oli täynnä tuskallista, värisevää hellyyttä ja rakkautta. — Hän puhui minulle:

»Ei, ei koskaan sitä. — Miksi meidän täytyisi tahrata rakkautemme aistillisuuteen ja turmelukseen. Niin ettei meillä olisi mitään yhteistä muuta kuin eläimellinen himo. Etkö ymmärrä, minä rakastan sinua liian paljon. — Jos tekisin sen, mitä haluat, kyllästyisit hyvin pian minuun, — kadottaisin sinut kokonaan. Mieluummin kadotan sinut näin, tietäen, että sinun tulesi palaa yhä edelleen minua kohtaan. Ainoastaan ikuinen tyydyttämättömyys, ikuinen kaipaus, — se on rakkautta. Todellista rakkautta, — ja minä rakastan sinua liian paljon, enemmän kuin omaa elämääni. — Minä itse olen liian paljon jo saanut kärsiä oman aistillisuuteni tähden. Ymmärrätkö, me molemmat olemme tällä hetkellä sellaisia luonteita, että ainoastaan tyydyttämätön kaipaus voi sitoa meidät yhteen.»

Katso, jotenkin siihen tapaan hän puhui. En tietenkään muista kaikkea, mutta tuo oli pääajatus. — Minä en kyennyt silloin ymmärtämään häntä. Pohjimmaltaan olin yhä vielä vain kypsymätön tyttö, — turmeltunut ja kiihkeä. — Minä lähdin pois hänen luotaan, löin häntä kasvoihin. Voi, miten surulliset hänen silmänsä olivat. Päätin unohtaa hänet, pyyhkiä hänet kokonaan ajatuksistani, — kiduttaa häntä, näyttää hänelle aivan selvästi, kuinka elin ja nautin toisten miesten kanssa.

Siitä lähtien on suhteemme ollut samanlainen kuin silloin, kun ensimmäisen kerran tutustuit meihin molempiin. — Ehkä muistat vielä sen illan. Koetin raivostuttaa häntä sinun kauttasi, — saada sinut rakastumaan itseeni. Muistatko, kuinka hän puri minua käteen siinä Ylioppilastalon kulmassa, kun lähdit saattamaan minua.

Olemme olleet ylpeitä molemmat. — Aivan tahallani olen minä etsinyt sellaisia seuroja, missä olen tiennyt hänen myös liikkuvan voidakseni näyttää hänelle, kuinka vieraita olemme toisillemme, kuinka minun rakkauteni häneen oli ollut vain ohimenevä oikku, kuinka hyvin viihdyin muiden miesten seurassa. — Ja hän ei ole antanut minun huomata mitään tunteitaan. Hän on ollut kylmä ja ylpeä, — ivaillut minua kaikin mahdollisin tavoin, — sulkeutunut itseensä ja työhön.

Ja nyt nämä kaksi vuotta, — ne ovat kehittäneet minut naiseksi. Nyt vasta olen alkanut hiukan ymmärtää häntä, — hänen jalouttaan ja puhtauttaan, — hänen tinkimätöntä vaatimustaan: olkoon meidän rakkautemme puhdasta tulta, jota aistillisuus ei saa tahrata.

En tiedä, uskotko sinä minua, — minustahan on vielä aivan viime aikoina puhuttu paljon pahaa, — mutta se yö, josta minä sinulle mainitsin, se oli viimeinen. Minä olen koettanut elää puhtaasti, — voittaa oman ruumiini,— tulla vähitellen hänen arvoisekseen. Voitkohan aavistaa, millaista helvettiä se on ollut. — Ja koko ajan ylpeänä, — antaen hänen uskoa kaikkea mahdollista pahaa minusta.

Tiedänhän minä, että en milloinkaan voi tulla hänen arvoisekseen. Mutta hän on kasvattanut minua enemmän kuin hän itse voi aavistaakaan. Hän on antanut minulle kokonaan uuden elämänsisällyksen. Hän on antanut minulle oman uskonsa puhtaasta rakkaudesta, — oman suuren haaveensa. Hän sanoi itse, että ainoastaan tuo haave tekee hänelle elämän elämisen arvoiseksi.»

Kalpea aamuyö, jolloin oranssinvärinen valo hyvin hitaasti alkaa kalveta aamun valoon. — Kylmä aamuyö, jolloin ei kuitenkaan voisi nukkua. — Hehkuva savukkeenpää, ja tuhkakuppi täynnä valkeata tuhkaa. Hänen silmänsä olivat minulle niin rakkaat, hänen huulensa, hänen vartalonsa kaarre, — hänen sielunsa, joka aukeni minulle paljastaen ennen tuntemattomia ajatuksia.

»Ja katso, nyt on kaikki ylpeys kuollut minusta. Kun hän tulee, tahdon mennä hänen luokseen ja pyytää häneltä anteeksi. Rakastaa häntä, jakaa hänen ajatuksensa, parantaa hänet, antaa hänelle uskoa elämään, näyttää hänelle, että minä voin olla hänen arvoisensa.

En tiedä, — jospa hän on lähtenyt etsimään minua. Jospa hän on ajatellut olleensa väärässä. Jospa hän on liian paljon kaivannut minua, liian paljon kärsinyt. — Minulla on kuvitelma, että kun löydän hänet, voin ojentautua hänen syliinsä, painaa pääni hänen olkapäälleen ja sanoa: Tässä minä olen, — ota minut! Uuden elämän tähden, tulevaisuuden tähden, jonka rinnalla me kumpikaan emme ole mitään.

Huomaamattaan oli Caritas ottanut maljakosta suuren, raskaan, ruosteenpunaisen ruusun ja hypistellen sitä sormissaan siroittanut lattialle sen murtuneet terälehdet. — Samalla tapaa raukeni minun sieluni hänen sanoistaan, varisi murtuneina kukanlehtinä hänen jalkoihinsa. Kaikki se, mikä oli ollut kauneinta ja herkintä minussa, mitä en ollut itsellenikään uskaltanut tunnustaa, hukkui jonnekin kauas pois.

Ei ole katkerampaa osaa kuin sen, jonka täytyy kuunnella. Kuunnella ja rohkaista, — jakaa toiselle sitä uskoa, minkä itse on kadottanut, — sitä onnea, jota itse ei koskaan tule löytämään.

Hänen silmänsä olivat niin kirkkaat ja hiukan kosteat. Häipyvänä välähdyksenä minä muistin kuluneen iltapäivän, sen ihmeen, sen sadunhauraan haaveen rakkaudesta. Minun illusionistani ei ollut enää mitään jäljellä.

Suutelin hänen sormiaan, — hiljaa, — kutakin erikseen. Tunsin hänen ihonsa rakkaan, pehmeän tuoksun. Nousin ja hymyilin hiukan, ainakin koetin hymyillä.

»No niin, nyt on parasta, että menemme nukkumaan molemmat. — Caritas, kiitos tästä päivästä. En koskaan tule unhottamaan sitä.»

Hän värähti, ikäänkuin äkkiä olisi huomannut, mitä kaikkea hän oli tehnyt minulle, ja halunnut lahjoittaa minulle jotakin korvaukseksi. Voi, noita murusia, jotka elämä jakaa meille korvaukseksi siitä, minkä olemme iäksi kadottaneet.

»Rakas ystävä. Anna anteeksi minulle. — Kuule, emmekö voi huomenna syödä aamiaista yhdessä. Tulen hakemaan sinua hotellistasi puoli yhden aikaan.»

Ja minä, — minä, joka olisin tahtonut paeta yksinäisyyteen unhottamaan kaiken, jonnekin, missä ei olisi ollut ainoatakaan ihmistä, vain yhtä suuri autius kuin minun sielussani, — minä vastasin:

»Olet oikein kiltti, jos viitsit. — No niin. — Hyvää yötä ja — — kauniita unia.»

Ulkona oli raaka, kylmä huomenkoitto. — Taivas oli täynnä sinertävää usvaa, kun kävelin hotelliini koko tuon pitkän tien Rue Auberilta Montparnasselle. Jokin ikkuna kiilsi sinisenä, jokin ääni kaikui kimeänä Seinen sillan alta. Bulevardin penkillä lojui musta riepukasa, — ihminen. Näin rintaa vasten puristuneen laihan, luisevan käden, — vanhan naisen ryppyiset, väsyneet kasvot.

Jokin ikkuna kiilsi sinisenä huomenkoitossa, — kalpean, aavemaisen sinisenä. Avonaisesta baarista kuului karkeita ääniä ja naurua, joka vihloi ilmaa.

Voi, noita kylmiä aamuöitä, jolloin ei kuitenkaan voisi nukkua. Jolloin muistojen väsynyt katkeruus syöpyy sieluun, ja ikkunoissa on sininen kiilto.

Vastapäätä hotelliani oli pieni, mukiinmenevä ravintola, jossa sai tuoreita tomaatteja ja hummereita. — Aurinko paistoi, meidän ympärillämme humisi Pariisin kevät, ja Caritas säteili kirpeän ihanaa nuoruutta. — Muistan vielä, että hänen yllään oli silloin tuollainen lyhyt, musta samettitakki, jollaiset siihen aikaan olivat muodissa. Ohikulkevien miesten katseet kääntyivät väkisinkin häneen. Minä olin ylpeä hänestä, — ikäänkuin kallisarvoisesta korusta, joka hetkeksi oli annettu minun haltuuni huolehdittavaksi.

Elämässä ei ole tilaa tragedioille. Ne kadottavat mittasuhteensa, muuttuvat pieniksi, vähäpätöisiksi, — arkipäivien pikkutapaukset muuttavat ne koomillisiksi.

Me puhuimme, — tietysti. Jotakin tuollaista kevyttä, leikkivää, niinkuin puhutaan aamiaisella — Pariisissa — kahden.

Juuri tuo oli niin tyypillistä meidän suhtautumisellemme toisiimme. Hän tiesi ja vaistosi kaiken sen murheen, kaiken sen katkeruuden, joka painoi sieluani. Minä tiesin, että hän tiesi sen. Mutta miksi me olisimme puhuneet siitä. — Me puhuimme — — hummereista ja majoneesikastikkeesta!

Me pyrimme unohtamaan, — ja kuitenkin tiesimme molemmat, miten äärimmäisen mahdotonta se oli. Kun jokainen sanankäänne, jokainen äänenvärähdys ja katse herätti jälleen kaikki muistot, kaiken murheen. Ja kuitenkin minä nautin, — pakotin itseni unohtamaan Hellaan, unohtamaan kaiken muun, — imin itseeni vain noiden muutamien minuuttien keveää, leikittelevää onnea. Ihailin hänen pienen samettitakkinsa kirpeän pikanttia kauluksenkäännettä. — Varastettua onnea, joka ei kuulunut minulle, murusia elämästä.

Yli kadun näin jonkun tutun hahmon astuvan hotellini ovesta sisään, — hetken kuluttua se palasi ja jäi seisomaan kadulle ikäänkuin epäröiden, minne suuntaisi kulkunsa. Se oli taiteilija Mäki. Ennenkuin ehdin ajatella mitään, olin jo huutanut häntä kadun yli. Hän tuli kävellen hyvin varovasti ja väistäen kaukaa autoja. Silmät veristivät, hän oli kalpean ja laihan näköinen.

Nähdessään, että istuin naisen seurassa, sai hän asenteeseensa jonkinlaista pingoittunutta seurustelusävyä, mutta hylkäsi sen heti ja tuli istumaan viereeni:

»Helkkaria tässä koketeeraamaan, että muka ollaan sivistynyt. Suokaa vain anteeksi, että tulen häiritsemään, mutta minun täytyy absoluuttisen ehdottomasti tavata herra Hartia. Niin, me olemme kyllä kerran Dôme'issa tavanneet, neiti Holm. — Suutelisin kättänne, mutta huuleni ovat hiukan tahmaiset eli krapulaiset.»

»Mistä hitosta minä sen tietäisin. — Heräsin nyt ihan äsken jollakin suljetulla pihalla, kun concierge työnteli minua luudanvarrella. Olin luultavasti hiipinyt sinne, niinkuin kuoleva peto etsii jotakin yksinäistä luolaa. — No, minä istuin siinä ja yrittelin hapuilla jonkinlaista tajuntaa, ja muistin lopuksi, että eilen illalla tapasin Selectin baarissa jonkun amerikkalaisen, joka juuri oli tullut Pariisiin. Me joimme cocktaileja, Martinia ja Manhattania ja Totdryckiä ja kiersimme kaupunkia. Sitten minä en muista muuta kuin että hän jäi makaamaan jonnekin lattialle ja joku nainen istui hänen päällään. Ja sitten minä seisoin Dôme'in baarissa ja vippasin joltakin garçonilta sata frangia sen amerikkalaisen kelloa vastaan huomiseen asti. Sitten minä join vermutteja… Ja sitten minä en tiedä mitään. Tunnustan vain nöyrästi, että elämä on mysteerio.»

Hän puhui hiukan sopertelevalla äänellä ja suupielissä nytkähteli vähän väliä hermostuneesti.

»No, se concierge koputteli minua selkään luudanvarrellaan, ja minä tutkin taskujani ynnä muuta, kunnes löysin kengänkärjestäni yhden frangin rahan. Menin ensimmäiseen baariin ja sain yhden bockin. Se auttoi hiukan, ja minulle kirkastui, että sinä asut jossakin täällä päin. Ja kaitselmuksen ihmeellinen johdatus vei meidät yhteen. Antoipa minulle vielä onnen kohdata yhden maailman viehättävimmistä naisista.»

»Kiitos, kiitos, — ei teidän tarvitse. Kyllä te saatte herra Hartilta vipattua muutenkin jotakin. Hänen sydämensä on herkkä ja avoin kaikelle kärsimykselle.»

»Kuule Mäki, nyt sinun täytyy syödä jotakin ja mennä nukkumaan senjälkeen ja nukkua ainakin pari tuntia.»

»Huh, inhottaa ruuan ajatteleminenkin. Tässä tilassa on mahdotonta syödä mitään. — Ei, ei! ei ainakaan mitään lihaa. — Mutta voit tilata jonkin liemen, soupe'inn, niin koetan litkiä sen sinun mieliksesi. Ja puolikas bordeauxta.»

Mäki söi pari lusikallista vastenmielisesti, työnsi sitten lautasen pois ja täytti lasinsa punaviinillä.

»Suokaa anteeksi, mutta tämä on ainoa lääke, joka voi auttaa minua. — Ja nyt, voinko jollakin tavoin neuvoillani ja kokemuksellani auttaa teitä?»

Silloin minut valtasi jälleen tuo kummallinen epätodellisuuden tunne, aivankuin jostakin ulkopuolelta olisin katsellut koko kohtausta. — Ravintolan kissa kieriskeli kadun tomussa ja auringonpaisteessa nautinnollisesti suljetuin silmin. Autotorven tukehtunut törähdys saavutti korvani. Aseman seinässä loisti punaisin kirjaimin tuo ikuinen AUBONMARCHÉ. — Mäki tyhjenteli lasin toisensa jälkeen, hänen kätensä lakkasivat vapisemasta ja silmiin tuli kiiltoa. Puhe muuttui varmemmaksi. Hän haasteli jotakin hölynpölyä, kunnes yht'äkkiä säpsähdin hänen kääntyessään minun puoleeni:

»Apropós! Tunnetko sinä erään maisteri Hellaan? Tuon, joka on julkaissut erään runokirjan, jota ei kukaan ole lukenut. — Kävelin eilen iltapäivällä Boulevard St. Micheliä ja näin hänet jonkin pikkubaarin pöydän ääressä imeskelemässä aperitifiään. Tunsin hänet ulkomuodosta, — minulla oli kiire, mutta pysähdyin hetkeksi juttelemaan. Hän sanoi oleskelleensa täällä jo toista kuukautta, harjoittavansa opintoja ja muuta roskaa. Anteeksi. Ihmettelin, miksi hän ei ollut käynyt Dôme'issa, mutta hän sanoi karttavansa ihmisseuraa. Se oli kai olevinaan viittaus minulle, että korjaisin luuni. Tietysti minä kuitenkin otin hänen osoitteensa. Katso, minulla on sellainen metodi, — aina sieltäkin voi hellitä jokin kymmenen frangia äärimmäisessä hädässä. — Meidän täytyy katsoa myöskin tulevaisuutta.»

»Varjelkoon, sinähän olet oikea, elävä tietotoimisto.» Minä yritin nauraa. Caritas oli ojentautunut puoleksi eteenpäin kalvenneena ja loistavin silmin.

»Sanokaamme vaikka niin. Ja tietotoimistot ovat kalliita laitoksia.
Sinä siis tunnet hänet. No hyvä. Onko sinulla kynää?»

»Tuossa. — Ja voitko sinä nyt vielä vipata minulle pari sataa frangia?
Katso, minun täytyy tänään välttämättä käydä lunastamassa se kello.»

»Mutta muista, sinun täytyy sitten nukkua pari tuntia. Et voi millään kestää tuollaista menoa enää kauempaa.»

»Lopuksi, minkätähden? Mitä se hyödyttää? Kerran sitä kuitenkin täytyy kaatua, ja mieluummin sitten nyt vähän hauskemmalla tavalla. Ketä jumalat rakastavat, sen he ottavat pois nuorena. Ehkä minäkin olen kyllin nuori siihen tarkoitukseen. Saisivat ainakin tantat ja peruukit kotimaassa tilaisuuden ravistaa päätään ja sanoa: Niin lahjakas ja niin kyvykäs, — ja sortui viinaan. Miksi emme soisi heille sitä pientä nautintoa. Ja sillä tavoin olisi pieni mahdollisuus tulla kuuluisaksikin aikaa myöten. Ei tarvita muuta kuin kuolee, niin taulut nousevat kaksin verroin hinnassa. Ja arvostelut saavat tuollaisen himmeän jalon sordiinin: de mortuis nil nisi… Noh, minä puhun roskaa, — tietysti minä menen nukkumaan, ellen eksy vielä täksi päiväksi harhateille. Terve, ja toivottavasti myös näkemiin. Hyvästi, neiti Holm.»

»Ajattele, että hän on ollut täällä jo toista kuukautta, — aivan yksin, ehkä sairaana, — odottaen minua. Hän tiesi, että olen Pariisissa aina keväisin. Kuule, sinun täytyy ensiksi mennä hänen luokseen, — minä en uskalla, etkö näe, olen ihan kalpea ja käteni vapisevat. — Jos hän on liian katkera minulle. Miten pelkäänkään. Sinun täytyy mennä hänen luokseen. Älä ensin puhu minusta mitään. — Rakas ystävä, minä ymmärrän, miten katkeraa se on sinulle, mutta sinun täytyy tehdä minulle tämä viimeinen palvelus. Minä en uskalla. Sano hänelle vain, että odotan häntä huoneessani hotellissa. Odotan siksi, kunnes hän tulee, vaikka hän viipyisi kuinka kauan. Sano, että hänen täytyy antaa minulle anteeksi, — että minä olen muuttunut kokonaan. Sinun täytyy saada hänet tulemaan.»

Se oli pieni likainen hotelli jossakin tuolla Sorbonnen takana, Quartier Latinin syrjäkujalla. — Takkuinen concierge pudisti päätään, kun olin ensin saanut hänet ymmärtämään, miten nimi Hellas äännetään.

»Monsieur 'Elaa on aina päivisin Kansalliskirjastossa tai muualla. Hän on hyvin ahkera. Hän tulee kotiin vasta illalla päivällisen jälkeen.»

Jätin nimikorttini, jonka taakse kirjoitin pari riviä pyytäen häntä odottamaan minua kello 9. Annoin sen palvelijalle viiden frangin setelin kanssa, jotta voisin olla varma sen perilletulosta, ja poistuin siunausten tulviessa ympärilläni.

Menin Caritaksen luo ilmoittamaan, että hän voisi odottaa Hellasta vasta illalla. — Caritas istui huoneessaan. Hän oli vaihtanut pukunsa johonkin ihmeelliseen hopealtakimaltavaan. Jollakin tapaa hän muistutti morsianta, joka odottaa hääyötään. Hänellä oli kukkia, joitakin raskaita, kalliita, värikkäitä. Huomasin, että hän oli hermostunut, ja yritin lohduttaa häntä nauraen:

»Kaikki on valmiina ja sopivalla hetkellä johtaa paashipoika prinssin sisään. Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. — Etkö ole huomannut, että kaikki sadut päättyvät onnellisesti. Ja jos sinä et tuollaisena ole satu, niin syön tusinan sinun vanhoja kenkiäsi.»

Yritin kuvitella Hellasta, muistella meidän ystävyyttämme, ajatella, että hän jos kukaan ansaitsi Caritaksen rakkauden. Hän oli erilainen kuin me muut, — hänessä oli neroutta ja uskoa tulevaisuuteen. Aavistin, että hän vielä kerran tulisi tekemään jotakin suurta. Ja mitä olin minä itse, — kylmän järkevä, käytännöllinen, hiukan pessimistinen mies, joka juuri ja juuri kykeni täyttämään paikkansa sanomalehden toimituksessa, jonka elämä hävisi itse-erittelyyn ja tyhjyyteen. Mitä olisi minussa voinut olla, mikä olisi voinut tyydyttää Caritaksen luontoista naista.

Vietin illan kävellen rauhattomana paikasta toiseen katujen vilinässä. Pistäydyin jonkin pienen kirkon viileyteen, — näin Neitsyt Maarian kuvan lapsi sylissään, alttarin edessä ikuisesti palavan punaisen lampun. Se oli kuin pieni, verinen sydän, ripustettu sinne kaiken kansan nähtäväksi.

Sisällä oli niin hiljaista ja himmeää. Kirjavien lasimaalausten samentumaton vuosisataisloisto pääni yläpuolella minä istuuduin epämukavalle tuolille, jonka istuin oli olkipunosta. — Silloin hiukan aloin ymmärtää sitä tenhoa, mikä uskonnolla on kaikkiin kärsiviin sydämiin. Jokin nimetön rauha vuoti hiljaisuudesta sieluuni, ajatukseni tasaantuivat, lakkasivat kiertämästä samaa, ikuista rataansa. Olin jälleen hiljainen ja tyyni.

Pyhä Maaria — neitsyyden ja äitiyden salaperäinen symbooli, alkoi kiehtoa minun mieltäni. Tuijotin tuohon ikivanhaan puukuvaan, johon tuntematon veistäjä oli yrittänyt valaa oman hartautensa ja suuren haaveensa. Hänen kasvonsa saivat hämärässä läpikuultavan loiston. Kuvittelin, että hänen kätensä laskeutuivat ohimoilleni lempeinä ja armahtavina — nuo kädet, jotka kerran olivat kantaneet Kaiken Vapahtajaa, häntä, jonka nimeen sitten on niin paljon syntiä tehty.

Ihmettelin omaa itseäni. — Missä oli minun viileä, rationalistinen elämänkatsomukseni. Mutta silloin olin niin väsynyt, liian sairas rakkaudesta voidakseni enää nauraa omille sentimentaalisille haaveilleni.

Ostin pitkän, ohuen kynttilän pieneltä tytöltä, jonka kalpeat kasvot kirkon hämärässä muistuttivat pyhimyskuvaa. — Mietin, mitä kokemuksia maailmasta ja synnistä saattoi jo piillä hänen pienissä, kehittymättömissä aivoissaan. Kuvia täyteensullotusta vuokrakasarmista, jossa kaikki inhottavat ajatukset ja teot ovat yhteisiä, joiden ovien takaa saattaa kuulla porttojen huohotuksen ja miesten kiroukset.

Sytytin kynttilän telineeseen Neitsyt Maarian alttarin edessä. Sytytin sen ikuiselle neitsyydelle ja puhtaalle rakkaudelle. Sytytin sen uudelle sukupolvelle, jossa ei ole meidän kylmyyttämme ja turmelustamme. Ja rukoilin polvistuneena alttarikaiteen puutelinettä vasten. — Rukoilin aivan yksinkertaisesti, että Caritas ja Hellas tulisivat onnellisiksi. — En ryhtynyt sen tarkemmin määrittelemään heidän onnensa laatua — oletin, että Neitsyt Maaria ymmärtäisi sen, mitä tahdoin sanoa. Rukoilin aivankuin lapsi — ja tunsin itseni onnelliseksi kuvitellessani, että todellakin yhä olin lapsi, jolle maailma on outo, vieras, ihmeellinen seikkailu.

Ovella kastoin nöyrästi sormeni vihkiveteen ja tein ristinmerkin. Viidelläkymmenellä sentiimillä sain vielä asiaankuuluvan siunauksen, eikä mikään koko asiassa loukannut minua silloin. Olin yhä edelleen lapsi.

Ulkona oli autojen kohina — sanomalehtimyyjien huudot. »L'Intrensigeant — troisième édition! — troisième édition!!» ja jalaton kerjäläinen, joka kiemurteli eteeni kuin tomussa mateleva koira.

Sininen hetki alkoi hitaasti laskeutua Seinen rantojen ylle. Ilma sai oudon loisteen, ja valkeitten siltojen taakse laskeutui aurinko pilviverhoihin. Violettia, sinistä ja kuparia.

Kello oli vielä jonkun verran vailla, kun kompuroin Hellaan hotellin kapeita, pimeitä portaita pitkin ylös hänen huoneeseensa.

»Terve, mistä sinä tänne Pariisiin olet tupsahtanut. Ällistyin niin vietävästi, kun näin nimikorttisi tuolla alhaalla.»

Hellas oli muuttunut. Hän oli entistä kalpeampi. Silmät olivat painuneet syvälle, ja hiusraja oli ohimoilta paennut paljon taaksepäin. Hän vaikutti rasittuneelta ja väsyneeltä, mutta ihmeekseni huomasin, että suupielistä oli hävinnyt paljon entistä katkeruutta. Hänen hymyssään oli ikäänkuin jotakin kaihomielisen onnellista.

Huone oli tuollainen tyypillinen, ranskalainen hotellihuone. Hyvin ahdas — pari suurta peiliä, leveä vuode, joka täytti kolmannen osan koko huoneesta, yksi ainoa tuoli, kirjoituspöytä ja vaatekaappi. — Yhdessä nurkassa oli kasa epäjärjestyksessä olevia kirjoja, toisessa savukkeenpäitä, tuhkaa ja paperijätteitä. Kirjoituspöydällä yhä edelleen numeroituja käsikirjoitusliuskoja hajallaan. Ja pienessä, kiinalaisessa kupissa oli yksi ainoa suuri, tuore neilikka. — Mutta valokuvaa ei ollut.

»Huomaat, että elän suorastaan ärsyttävän ylellisesti — voisi melkein sanoa yli varojen, eikö totta?»

»Mutta älä moiti minua siitä, sillä olen todellakin tehnyt työtä täällä. Tiedätkö, ennen minä nauroin niille, joiden suu oli täynnä fraaseja työn ilosta. Totta kyllä, että kirjoitustyö on jotakin aivan mekaanista, siihen täytyy pakottaa itsensä. Mutta kun vähitellen näkee, että tulee jotakin valmista — se tuottaa todellista tyydytystä.»

»Mutta kuule, sinä et näytä oikein terveeltä. Olet varmasti taas tehnyt joitakin hullutuksia.»

»Älä puhu. Ei se ole mitään. Työtä vain, ja jonkun verran unettomuutta, mutta ajatuksia — suuria, loistavia ajatuksia. Mutta olen löytänyt uuden maailman. Tunnen olevani kuin Columbus, joka näkee vihreän saaren nousevan yksinäisen meren yläpuolella. Ja meri on ollut täynnä kauhua. Jumala auttakoon ihmistä, joka on yksin merellä yöllä.»

»Enkö minä ole sinun ystäväsi?» Ravistelin häntä olkapäistä. »Sano, enkö minä ole sinun ystäväsi. — Miksi sinun täytyy ottaa naamio minunkin edessäni. Etkö muista meidän suhdettamme silloin, ennenkuin lähdit matkalle. Etkö voi puhua minulle suoraan. Niinkuin mies puhuu miehelle. Sinähän tunnet minut — tiedät minusta yhtä paljon kuin minä itsekin. Eihän sinun tarvitse näytellä minulle. Sinua vaivaa joku tuska. Enkö minä voi auttaa sinua.»

»Oh, se ei merkitse mitään. Se on tuo vanha neurastenia, joka on yltynyt niin, että en enää kykene nukkumaan ilman unilääkkeitä. En tahtonut alussa ruveta käyttämään niitä, mutta se oli välttämätöntä. Ja se kummallinen pelko, joka syntyy yksinäisyydestä. — En tiedä, mutta nyt olen melkein joka ainoa yö, jo viikkokausia herännyt samaan uneen. Se on kummallinen uni. — Olen joutunut melkein tyhjään autobussiin — tiedätkö noita yöbusseja, joiden linjoista ja kulkuajoista ei kukaan ihminen voi saada mitään selvää. Istuimella torkkuu joku tuntematon ihminen, koskee minuun autobussin keinahdellessa kadunkulmissa. Hän on aivan kylmä ja eloton. — Ensin ajamme valaistuja katuja, joilla liikkuu ihmisiä, joilla välähtelevät maalatut silmät ja loistavat huvittelupaikkojen reklaamikilvet. Ajamme ohi kaiken tuon kohisevan, huumaavan, myrkyllisen elämän pysähtymättä, kunnes bussi kääntyy jollekin autiolle kadulle, tuntemattomaan kaupunginosaan. Siellä loistaa vain vihreä lyhtyrivi, näkyy joku yksinäinen kiirehtivä kulkija, joka väistyy törähtävän torven tieltä.

Sitten ovat kadut aivan autiot. — Valo autobussin sisälampuissa on niin kelmeä ja kuollut — joku kiinnipidinlenkki heilahtaa, joku istuin narahtaa, ja me kiidämme eteenpäin läpi tuntemattoman kaupungin autioitten, heikosti valaistujen katujen. Kunnes lopulta ehdimme leveälle bulevardille, jonka molemmin puolin talorivit seisovat pimeinä ja äänettöminä. Silloin alkaa aamu jo hiukan valjeta, ja kadun päässä, taivaanrannalla näkyy aamun kelmeä sarastus. Minä tiedän, että olemme lähellä pysähdyspaikkaa — ja silloin minä herään. Kylmä ja kuuma hiki on kohonnut kasvoilleni ja kaulaani.

Siinä on jotakin kauhistuttavaa. Heti kun nukahdan, tulee tuo sama näky, tuo sama pitkä, kiduttava, kylmä matka, enkä koskaan vielä ole ehtinyt pysähdyspaikkaan asti.

Olen koettanut nukkua myöskin päivisin — mutta heti kun olen ummistanut silmäni ja vaivun uneen vain pariksi minuutiksi — taas tulee tuo sama uni ja herättää minut. Kylmään ja kuumaan hikeen.»

»Mutta rakas ystävä, missä sinun järkesi on. Tuonhan täytyy olla vain joku tavallinen pakkomielle, joka ties mistä syystä on jäänyt painamaan alitajuntaasi. En minä jaksa käsittää siinä mitään kauhistuttavaa.»

»Niin, alussa minä itsekin otin sen vain jonkinlaisella mielenkiinnolla tarkastelunalaiseksi. Unet ovat aina huvittaneet minua. Niiden symbolismi voi johtaa meidät koko ihmisen sisimmän ajatustavan perille. — Onhan hauska analysoida tuntemattomia alueita itsestään. Mutta kun tämä uni nyt on viikkokaupalla toistumistaan toistunut melkein samanlaisena joitakin pikkuvivahduksia huomioonottamatta, niin se jo herättää painostavan tunnelman. — Mutta miksi me puhumme ainoastaan minusta. Kerro nyt, mitä olet hommaillut, ja todellakin, kuinka Pikkuveljesi jaksaa — meidän uusi nuoruutemme.»

Me puhelimme ja puhelimme, poltimme savukkeita, ja minuutit vierivät raskaina. Saatoin ikäänkuin kuulla niiden kilahdellen putoilevan ikuisuuteen — ne olivat keltaisia, jähmettyneitä helmiä, jotka vuoronsa jälkeen putosivat lasiseen maljaan.

Miten äärettömän mielelläni olisinkaan tahtonut olla hänen veljensä, niin läheinen, että olisin voinut syleillä häntä ja itkeä. Hermoni olivat äärimmäisen jännittyneet, olin väsynyt ja sairas. Mutta nyt oli meidän välillämme Caritas, — minulla oli lähetystehtäväni — minun täytyi pysyä vahvana, hymyillä ja johtaa puhetta. Saada hänet palaamaan ja tietämättään hävittämään minulta itseltäni viimeisenkin onnen mahdollisuuden.

Hermostuneen ja herkän ihmisen vaistolla tunsi Hellas minun ajatukseni itsessään. Ne herättivät myös hänessä jonkinlaisen painostavan tunnelman, joka teki meidät yhä vieraammiksi toisillemme.

Pysähdyin seisomaan ikkunan luo. Ulkona oli sinistä hämärää, ja huone alkoi olla jo pimeä, mutta Hellas ei vielä sytyttänyt valoa. Hänen kasvonpiirteensä himmentyivät hämärässä, kunnes saatoin erottaa vain valkeat kasvot tummaa seinää vasten. Vähän väliä valaisi niitä oudolla, punertavalla valollaan hehkuva savukkeenpää.

Ikkunasta näin ahtaan takapihan rikkalaatikkoineen ja roskineen. Pari lasta leikki siellä tomussa — heidän kimeät äänet kantautuivat korviini illan äänettömyydessä luonnottoman selvinä ja kirkkaina. Vastapäisellä seinällä oli rivi valaistuja ikkunoita — ylimmässä ikkunassa näkyi nainen, joka maalasi itseään peilin edessä vain kombineesi yllään — liian paljon mustaa ja liian paljon punaista. Seuraavan ikkunan poikki oli pingoitettu nuora, jossa riippui naisten alusvaatteita kuivumassa. Sen alapuolella olevassa ikkunassa näkyi sanomalehteä lukeva mies, joka vähän väliä ojentautui huutamaan jollekin sisällä olevalle.

Koko tuossa takapihan ja köyhyyden tunnelmassa oli jotakin vihlovaa, kun ajattelin, että se jo toista kuukautta oli ollut Hellaan ainoana näköalana — unettomina öinä ja kylminä aamuina.

Näin, kuinka savuke murtui hänen sormissaan ja lattialle lennähti hehkuva kipinäsäde. Hänen kätensä puristui rintaa vasten ja hän alkoi huohottaa pitkään, ikäänkuin tukehtumaisillaan. Mutta hänen äänensävyssään oli vapautunutta riemua, kun hän sanoi:

»No niin, se oli siis leikin loppu. — En ajatellut, että sen täytyisi tapahtua näin pian, mutta kohtalo, kohtalo! Se mysteerio, ettei ihminen voi välttää kohtaloaan. Ja ehkä on sittenkin parempi näin.»

Me istuimme hetken hiljaa. — Sitten sytytti Hellas hiukan haparoivin käsin valon, astui kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi hajamielisesti järjestää papereitaan. Hän kokosi käsikirjoitusliuskoja sivunumeroitten mukaan, tasoitteli pakkaa ja pudotti sen sitten pöydälle, niin että paperit hajosivat jälleen. Joku liuska putosi lattialle — nostin sen ylös, kun hän ei näyttänyt huomaavankaan sitä.

»Sinä olet siis tavannut hänet. Hän on yhä yhtä kaunis kuin ennenkin — yhtä salaperäinen — yhtä paljon rakastamisen arvoinen. Ja hän on lähettänyt sinut minun luokseni. — Voi, sitä naisten itsetiedotonta julmuutta.»

»Kuule, Hellas, hän on hyvin paljon muuttunut. Hän ei ole enää sama kuin ennen. Hän sanoi minulle, että hän on oppinut ymmärtämään elämää, että hän on kypsynyt naiseksi.»

»Sano, uskotko sinä rakkauteen? — Minä olen oppinut uskomaan siihen. Ajattele, minä, maisteri Hellas, — kyynillinen, hävyttömyyksiä syytävä herra, joka omistaa smokingin. — Sanotaan vieläpä niinkin, että ihminen voi kuolla rakkautensa tähden. — Tiedätkö, minä uskon siihenkin. — Niin, meidän täytyy säilyttää illusionimme kirkkaana ja säteilevänä. Illusioni puhtaasta rakkaudesta, — uutta elämää luovasta rakkaudesta. Suurin illusioni.»

»Jumala auttakoon, Hellas. Sinä puhut niin kummallisesti. Niin katkerasti, vaikka nyt olet löytänyt onnen. Minä en voi ymmärtää. Katso, Caritashan rakastaa sinua, — ymmärrätkö, rakastaa sinua, eikä ole koskaan rakastanut ketään toista. Sinä olet hänen ainoa, suuri rakkautensa.»

»Niinkuin hän totisesti on myös minun. Suo anteeksi, mutta minä olen niin hermostunut, — tämä kaikki tuli kuitenkin niin äkkiä, vaikka olen tiennyt sen tulevan ja uskonut sen tulevan. Ymmärräthän, hermojännitys, joka laukeaa odottamatta. Ihminen ei silloin ole vastuunalainen sanoistaan. — Minä en voi sille mitään, mutta minulla on aivan se tunne kuin olisimme suuressa naamiaisjuhlassa. Ikäänkuin koko elämä olisi suurta naamiaisjuhlaa, ja nyt sitten aamupuolella ennen juhlan loppua riisuttaisiin naamioita. Ymmärräthän tuon tunnelman, naamioita riisuttaessa sattuu usein kummallisia yllätyksiä. Mutta jotkut lähtevät pois ennen naamioitten riisumista, — he säästyvät noista yllätyksistä, he pelkäävät niitä. Mutta kuule, sano minulle, ovatko he pelkureita, nuo, jotka eivät tahdo riisua naamioitaan, — vai ovatko he viisaita. Viisaampia kuin muut.»

»Rakas ystävä, pistä kylmä kääre päähäsi. Minä en voi käsittää sinua. Nyt kun sinun täytyisi suoraa päätä hypätä taksiin ja ajaa hänen luokseen. Etkö käsitä, hän odottaa sinua, on koko päivän jo odottanut. Hänellä on valkea puku, — jotakin ihmeellistä, hopeanhohtavaa. Ja kukkia. — Minä olen paashi, joka saattaa prinssin sisälle. Etkö käsitä, — sehän on satua.»

Hellas muuttui jälleen. Hän nauroi, ei enää pingoittuneesti, vaan reippaan onnellisesti. Ikäänkuin hiukan humaltuneena onnesta hän syöksyi minun luokseni ja ravisteli minua niinkuin kerran ennenkin silloin, kun olin herännyt hänen huoneessaan hänen tuijottaessaan kasvoihini, — silloin kun meistä oli tullut ystävät.

»Voi, rakas ystävä. Anna anteeksi minun käytökseni. Mutta ymmärräthän. Pari kuukautta yhtämittaista työtä, jotta voisin unohtaa ratkaisun hetken. Minun suuri haaveeni, tulevaisuus! — Ja tämä ympäristö, tuo inhoittava takapiha, joka löyhkää auringonpaisteessa, — ikkunoilla kuivavat alusvaatteet. — Minä olen vähitellen kadottanut kuningaskruununi. — Jumalan kiitos, — sinä olet tuonut sen minulle takaisin. Minä olen ollut maanpakoon ajettu prinssi, joka nyt lähtee matkalle noustakseen valtaistuimelleen. Eikö ihmiselämä ole sellaisen hetken arvoinen? Onneksi minulla on mukanani frakki, — se voi olla hiukan ryppyinen, mutta eihän sitä huomaa, — eihän. Älä puhu, se kuuluu ehdottomasti asiaan. Elämässä on vain muutamia suuria hetkiä, ja niitä varten ovat juhlapuvut. Sanovat, että frakki pukee minua parhaiten. Minä olen jaloa rotua. Muistatko ne säkeet:

Kuvittele, mongooliprinssi, joka on saanut kasvaa Euroopassa, — hän näkee kupoolien kultaisen meren, saa kuulla suurten arojen kuminan ja nähdä villien hevoslaumojen lennon taivaanrannalla. — Auta minua, kas näin, — koeta jollakin tapaa silittää housuja, sillä aikaa kun minä peseydyn ja ajan partani. Partasaippuaa ja kölninvettä, — se on hänen makuunsa. Minä tiedän, että sinä olet saanut tuntea hänen huultensa hyväilyn poskellasi — hänen kaipauksensa. — Ei, ei, — nyt minä olin ajattelematon. Anna anteeksi, minä tiedän, kuinka paljon sinä mahdat kärsiä — ja kuitenkin — sinä et voi aavistaa, miten paljon minä olen kärsinyt.»

Puoleksi nyyhkyttäen, puoleksi nauraen autoin hänen kuumeisen kiireistä pukeutumistaan, kuuntelin hänen puhettaan, katselin häntä todellakin niin kuin paashi katselee prinssiä. — Hän puhui yhtä mittaa kuin estääkseen minua ajattelemasta, tehdäkseen kaiken minulle helpommaksi, — puhui vielä ajaessaan partaansa, niin että hän yhtämittaa sai syljeskellä saippuavaahtoa suustaan.

Niin me lopultakin pääsimme kadulle, kapealle syrjäkadulle, jossakin siellä Sorbonnen takana. Meidän kiihkeä iloisuutemme sai seinät kajahtelemaan. Olimme kuin hulluja tai humalaisia. Hellas heitti silkkihattunsa pakenevan kissan päälle, ja kiiruhti sitten teennäisen huolestuneena pyyhkimään tomua sen reunoista.

Mutta kun pääsimme bulevardille asti ja pysähdyimme odottamaan taksia, tyrehtyi iloisuutemme äkkiä, sillä yö oli kummallisen sininen ja hiljainen. Ihmiset liikkuivat äänettöminä, ja katulyhdyissä oli outo, melkein väritön kuulto.

»Näin sinistä iltaa en vielä milloinkaan ole nähnyt», sanoi Hellas, ja hänen äänensä oli kuin hiljainen rukous. — »Koko ilma kuultaa siniseltä, siitä leviää sinistä valoa — kaupunki on muuttunut, saanut uudet kasvot. Se on herännyt outoon kaipaukseen, jota se ei ennen ole tuntenut. — Jos se minun autobussini — uni, josta mainitsin sinulle — jos se ajaisi tällaisessa yössä tuntemattoman kaupungin lävitse, ei minulla olisi mitään pelkoa tai kauhua. Kaipaus ei koskaan herätä pelkoa, vain kipeätä, hiutuvaa nälkää.»

Sinisessä yössä me ajoimme yli vaikeitten siltojen — ohi Louvren pimeän, äänettömän rakennusmassan, kunnes ehdimme suurelle, valaistulle kadulle, jonka yläpuolella taivas sai punertavan hohteen. Ja jokainen metri, jonka kiisimme eteenpäin, vei minut yhä kauemmaksi elämästä. Minulla oli kuvitelma kuin olisi rintaani työnnetty veitsi, jota armoton, näkymätön käsi kiersi haavassa, kunnes viimeinen veripisara tyhjentyvistä suonistani olisi vuotanut kuiviin. — Niin, sanotaan, että kuvitelmat eivät tee kipeää, en tiedä.

Pudistin vain päätäni. En enää jaksanut vastata mitään. Sulkeutuvan, metallipakotuksin koristetun oven raosta näin, miten Hellas nousi portaita ylös ripein, uljain askelin, sitä sameanpunaista mattoa pitkin.

Katu oli melkein tyhjä, enkä uskaltanut jäädä seisomaan siihen, sillä pelkäsin, että jompikumpi heistä sattuisi katsomaan ikkunasta ulos. — Mutta kadun toisella puolella oli jokin kahvila, josta saattoi nähdä hänen ikkunansa. Jokin hirveä, vastustamaton uteliaisuus veti minun askeleni sinne. Istuuduin kylmän marmoripöydän ääreen ja jäin tuijottamaan ikkunaan, josta loisti ohuen verhon lävitse oranssinvärinen valo.

Silloin ymmärsin sen nautinnon, jota itsensäkiduttaja tuntee painaessaan kätensä hehkuvaa hiiltä vasten.

Hetkeksi piirtyi Caritaksen profiili, kapea varjokuva hänen vartalostaan, oranssinväristä verhoa vasten. Hän näytti horjuvan, olevan melkein kaatumaisillaan. Hänen päänsä painui jonnekin eteenpäin, vilauksena näin Hellaan olkapään varjon — ja sitten painuivat molemmat jonnekin alas. Oli vain rauhallinen oranssinvärinen valo, joka ei ilmaissut mitään, vaan jätti mielikuvitukselle vapaan vallan.

Mielikuvitus — mikä kirottu lahja se onkaan. Ihminen, jolla on vilkas ja toimintavalmis mielikuvitus, saa kärsiä elämässä kymmenen kertaa enemmän kuin toinen, jolle illusionien maailma on vieras. Mitä kaikkia kuvia minä näinkään istuessani siinä kylmän marmoripöydän ääressä tuijottaen oranssinväriseen valoon. Näin heidän syleilynsä, johon oli sulautunut vuosien kaipaus ja nälkä. Hänen kätensä olivat kuin kaksi kimmoisaa kahletta — hänen suunsa oli kuin janoinen erämaa, joka imee itseensä sateen autuuden.

Painoin hiljaa savukkeen hehkuvan pään ranteeseeni ja nautin tuntiessani, kuinka hiljainen, kirvelevä kivun aistimus levisi läpi koko ruumiini ja kohotti hikeä ohimoilleni. Kun savuke oli sammunut ihoa vasten, jäi ranteeseen valkea läikkä — ja jonkun ajan kuluttua oli siihen kohonnut väritön rakko, jonka lävitse kuulsi vetistä lihaa.

Tilasin amourette'n. — Vesi sekoitti vihreän absintin keltaisen vihertäväksi, sameaksi nesteeksi, josta kihosi vastenmielinen aniksen haju. — Hitaasti, aivan hitaasti alkoivat suonissani kiertää pienet, särmikkäät lasinpalaset, joiden kylmyyden tunsin melkein raatelevana.

Amourette, joka sisältää vain nimeksi alkoholia, mutta sen sijaan määrättyjä eteerisiä öljyjä, hävittää muistin ja tekee ihmisen vastuuttomaksi teoistaan. — Minä näin heidät — toverieni pitkän rivin — baaripöytien ääressä tuijottaen yöhön samein, kiillottomin silmin tai oudosti kiiltävin silmin — edessä vihreänkeltaiset, hitaasti tyhjentyvät lasit. He tuijottavat menneisiin unelmiin ja särkyneisiin illusioneihin myrkyn valaessa väsyneisiin aivoihin kirpeätä rauhaansa. — Haaksihylkyjä, jotka meri on heittänyt rannalle, jotka hitaasti peittyvät leviin ja hiekkaan. Mutta joka yö heijastavat pettävät, valkeat mainingit kuvan aavelaivasta, joka keinuu ylpeänä ja kauniina valkeilla mainingeilla.

Minä vajosin kaikkeen siihen, mikä on mennyttä ja vierasta meidän ajallemme. — Hekumoin kauan sitten tuhoutuneitten ajatusten myrkyllisyydellä ja sairaalloisella hurmalla.

Oranssinvärinen valo, joka ei kertonut mitään. Ja kaikki ne inhoittavat, hävettävät kuvat, jotka purkautuvat sielun syvimmistä kuiluista ja saavat hien kohoamaan kämmeniin.

Sitten laukesi kaikki. — Koko päivän olivat ajatukseni pysyneet tasapainossa ainoastaan äärimmäisten tahdonponnistusten avulla. Ja jatkuvaisuuden lain mukaan oli minussa vielä pari tuntia lopullisen eron jälkeen vallinnut näennäinen tasapaino. — Nyt tuli reaktio, hillitön, hävittävä tulvahyöky, joka ajoi minut kiihkein askelin kulkemaan yöllisiä katuja ajatusten kierrellessä aivoissani järjettöminä ja sekavina. — Mielessäni ei ollut ainoatakaan ajatusta, jonka olisin voinut ajatella loppuun asti.

Bulevardien myrkyllinen valo, autioitten sivukatujen lyhtyrivit, muistopatsas torin keskellä, kaikki oli kuin filmiä, jota katselee hajamielisenä ja hermostuneena silmät tuijottaen kankaalle näkemättä mitään. Vain toisinaan jokin vähäpätöinen sivukohtaus, jokin dekoratsionidetalji saavuttaa tajunnan rajan, syöpyen muistiin ja häiriten tunkeutuen ajatusten joukkoon.

Joku salaisen filmiteatterin agentti takertui minuun valaistussa kulmassa ja kuiskaili, mitä kaikkea saisin nähdä maksamalla sadan frangin pääsylipun. — Joku postikorttikauppias vilautteli maisemakorttien alta alastomia naisvartaloita. — Joku univormulakkinen yritti kiskoa minua mukanaan tanssiravintolaan, josta kaikui rämisevää soittoa ja vilahteli silkkisukkaisia sääriä.

Harhaillen, puoleksi juosten jouduin lopulta Suurten Hallien alueelle, tuohon yölliseen maailmaan, joka on täynnä työtä, tavarakasoja, baareja ja katunaisia.

Miten nuo työpukuiset ja hikiset miehet saattoivatkaan katsella synkästi vaatteitani ja käsiäni. — Pujotellen säkkikasojen ja omenakorien välitse pääsin lopulta Sebastopolin loistavanpunaisten lyhtyjen alle. Joku maalattu, ontuva nainen tarttui minua käsipuoleen ja koetti inhottavalla hyväilyllä saada minut mukaansa.

Eräs kadunkulma oli täynnä raajarikkoja ja muodottomia ihmishylkyjä, — kerjäläisiä, jotka ansaitsivat elatuksensa istumalla kadunkulmissa päivisin. He olivat kokoontuneet yhteen ryhmään, — ja ne sanat, jotka siitä singahtelivat minun jälkeeni, olivat jotakin hirvittävää. Nenätön ukko yritti katukäytävän reunalta tarttua jalkaani lihattomalla kädellään.

Citén ja Oikeuspalatsin äänetön, kylmä rauha sai askeleni jälleen hidastumaan. Kun ehdin St. Michelin sillalle, pysähdyin ja jäin sillankaiteeseen nojautuen katselemaan liukuvaa vettä.

Seine, joka päivisin on likaisen vihreä, oli muuttunut kiiltävän mustaksi ja valkeaksi. Kaukaisilla silloilla paistoivat lyhdyt heittäen mustaan veteen punaisia ja valkeita juovia. Painoin käteni otsaa vasten, yrittäen tavoittaa jotakin järkevää ajatusta, mutta kaikki oli vain tympeää, katkeraa sekasortoa.

Väkevät sydämet — eivät kerjää sääliä. — — Väkevät sydämet — murtuvat yksin.

Olin seisonut siinä kauan aikaa, kun minut herätti keveitten, hiukan laahaavien askelten kaiku. — Jostakin kadunkulmasta oli tullut nainen, joka lähestyi minua hiukan epäröiden. — Kun hän oli ehtinyt aivan viereeni, huomasin, että hän oli neekeri.

Ruskeat kasvot kiilsivät melkein sinertävinä katulyhdyn valossa, ja valkeissa emaljisilmissä oli himmeätä hohtoa.

Kuin unissani näin St. Michelin aukeaman, — sileän, kiiltävän asfaltin, josta heijastuivat liekkijuovina katulyhtyjen valot. Raitiovaunujen kiskojen kiilto repi hajalle yhtenäisen kuvan.

Siellä oli tuo vanha suihkukaivo, jonka leijonat eivät koskaan suihkuta vettä ja jonka vihertävässä pronssiryhmässä pyhä Mikael surmaa satuhirviötä.

Hänellä oli villainen, kihertävä tukka ja violetinväriset huulet. Ulostyöntyvästä apinansuusta välkkyivät eläimellisen suuret, valkeat hampaat.

Värillisyys oli siihen aikaan päivän tunnussana. — Vieras, kiihottava, eksoottinen värillisyys oli ainoa, joka enää kykeni tyydyttämään suurkaupunkien turmeltunutta uusien vaikutelmien nälkää. — Neekeritanssit, neekerimusiikki, — takaisin primitiivisyyteen! Miesten kravateissa oli muotivärinä punainen.

Juuri silloin oli Paul Morand vastannut varjojen kutsuun. Lähtenyt etsimään sen valtavan melankolian lähdettä, joka tulvi saksofonien äänistä. Hän palasi ja julisti:

Yli olemukseni vuosi tulvahyökynä meidän aikamme mieletön, alitajuinen itsehävitysvietti.

XII

Kun ehdin hotelliini, hämmästyin huomatessani, että huoneeni avain oli poissa naulastaan. Portieri oli jo mennyt nukkumaan, kaikki oli kuollutta ja autiota, kun kuljin heikosti valaistua käytävää pitkin huoneeseeni.

Kylmä aamuyö ja heikosti valaistu hotellikäytävä, jonka numeroitujen ovien takana nukkuivat vieraat ihmiset. Tympeä, kyllästynyt uteliaisuus pakotti minua kiirehtimään. Ihmettelin, oliko mahdollisesti Mäki kiivennyt huoneeseeni nukkumaan humalaansa pois.

»Herra Jumala! — Hellas! — — Oletko sinä tullut minua kiusaamaan vielä sen jälkeen?»

En kyennyt hillitsemään sanojani, — olin liiaksi lopussa. Sillä Hellas loikoili vuoteessani täysissä pukeissa, kengät valkealla peitteellä, ja lattia oli täynnä valkoista tupakantuhkaa ja poltettuja tulitikkuja.

Hän nousi hitaasti, tarttui minua olkapäihin ja katsoi minua silmiin.
Minä käänsin kasvoni pois, — en voinut muuta.

»Hart, — veli, — rakas, — missä sinä olet ollut? Sinä olet juonut ja…
Hyi saatana tätä elämää.»

Silloin alkoi koko ruumiini vapista, ja hillittömät hermonytkähdykset saivat olkapääni kouristumaan. — Hän syleili minua niinkuin vanhempi veli, joka ymmärtää, — siveli otsaani ja koetti rauhoittaa minua.

»Se on kokonaan minun syyni. Minun olisi pitänyt sanoa sinulle jo edeltäpäin. Mutta minä tahdoin vielä yhden ainoan illan, — vain yhden ainoan illan leikkiä prinssiä, — heittäytyä suureen illusioniin. Sinä et ymmärtänyt, — sinä siis luulet, että…»

»Ei, ei, — tänä iltana ei tapahtunut mitään sellaista. — Muistatko, minä menin… minä olin nuori prinssi, joka maanpaosta palaa rakastettunsa luo. — Se, mitä sinä sanoit, se on totta. Hän on kypsynyt naiseksi, ja siksi ei entinen enää voi jatkua. — Jumala armahtakoon, me suutelimme, niinkuin voi suudella kahden vuoden tuskan ja kaipauksen jälkeen. Kuinka minä olisin voinut hillitä itseäni. Mutta ei mitään sen enempää. — Ja huomenna, — huomenna me lähdemme häämatkalle Marokkoon, — lentoteitse, Espanjan kautta. Huomenna, huomenna! Hän ei olisi tahtonut enää jättää minua yksin, mutta sanoin, että minun täytyy järjestää paperini ja asiani. Mikä onkin totta. Ymmärräthän, ennen pitkää matkaa täytyy kaikki järjestää kuntoon.»

»Ja tätä sinä olet tullut kertomaan minulle. Mies, eikö sinulla ole sydäntä!»

Samassa katsoin Hellasta kasvoihin ja niiden väsynyt, lohduton katkeruus sai minut mykistymään.

»Niin Marokkoon, — tätä uutta lentoreittiä Biarritzin, Valencian ja Madridin kautta. — Ei, sinä et ymmärrä. — Nyt on naamiaisjuhla lopussa ja naamioita aletaan riisua. Minä aion hiipiä ulos takatietä. Sano, ovatko ne pelkureita vai viisaita, jotka hiipivät ulos ennen naamioitten riisumista? — He ovat pelkureita, — ja yksinäisiä. — Minä en voinut, edes jonkun täytyy tietää totuus. Hart, sinä olet mies — sinä olet minun ainoa ystäväni, ja minä uskon, että sinä voit ymmärtää minua. Sentähden minä olen tullut sinun luoksesi, nyt, riisumaan naamioni, ennenkuin juhla on lopussa, — repimään suuren illusionin.»

Kylmä aamuyö, lohduton aamuyö, — alaston hotellihuone, jota valaisee räikeän kirkas, valkeakupuinen lamppu.

»Mitä minä olen, — nuori prinssi, jonka suuri valtakunta on tulevaisuudessa, — jonka suuri haave on ollut unelma puhtaasta rakkaudesta, rakkaudesta, joka synnyttää uutta elämää. Joka huomenna lähtee maailman ihanimman naisen kanssa lentämään tulevaisuutta kohti, — puhdasta, onnellista, säteilevää tulevaisuutta kohti, jossa ei enää ole yksinäisyyttä, ei elämän katkeruutta, ei takapihanäköalaa vuokrahuoneen ikkunasta. — Miten sinä mahdatkaan kadehtia minua, veli. Onko maailmassa onnellisempaa miestä kuin minä?

Hart, muistathan, kuinka kerran kerroin sinulle nuoruudestani, — tuosta naisesta, joka herätti saatanan minussa. Minä en kertonut silloin sinulle kaikkea, muistat ehkä sanoneeni, että hän merkitsi minun sieluni ja ruumiini. — No, nyt saat sen tietää: hän oli sairas, — ja hän tiesi sen itse! — Sano, voiko ihminen kuvitella jotakin tuollaista mahdollisuutta, — tuollaista helvetillistä saastuttamishimoa. Katso, hän teki sen tahallaan…

Tietystikään minä en huomannut sitä heti, — koko suhde oli jo kauan ollut lopussa, kun minä jonakin aamuna… Niin, enhän voinut edes kuvitellakaan mitään sellaista mahdollisuutta, — siksi se sai kehittyä rauhassa… Kunnes kerran menin lääkärin luokse, — ja hän sanoi sen sanan, — jumalan tähden, kaikkein kauheimman sanan, — ja liian myöhään, — parantumaton!

Nyt ehkä voit käsittää minun elämäni. — Jos olen ollut katkera, kyynillinen, julma.

Miten rakastinkaan Caritasta! — Voit kuvitella noita unettomia öitä, jolloin katselin omaa kauhuani, purin hampaani tyynyä vasten ja olisin itkenyt, jos olisin voinut. — Enhän voinut kertoa sitä hänelle. Hän olisi väistynyt minun luotani, kauhistunut minua, niinkuin sinäkin äsken säpsähtäen vetäydyit kauemmaksi minusta. — Minut valtasi mieletön houre, en tiedä itsekään, mitä ajattelin. Hän sanoi kertoneensa sinulle… Sinä siis tiedät, kuinka kaikki kehittyi eteenpäin.

Minä tiesin, että hän rakasti minua. Tiesin, että hän kerran palaisi luokseni. — Hän oli siihen aikaan sellaisessa tilassa, että ainoastaan mies, joka kieltäytyi, joka työnsi hänet luotaan, saattoi voittaa hänen sielunsa. —

Ja ajattele, elämän ivaa! — minä olin se mies. Minä pakenin aistillisuutta ja syntiä, — minä vaadin puhdasta rakkautta. Mikä saatanallinen illusioni!

Nyt olemme ehtineet loppupisteeseen. Minä olen leikkinyt suurella illusionilla, ja nyt on minun maksettava leikin hinta. — Nyt on minulla kolme mahdollisuutta jäljellä: kertoa hänelle kaikki, jolloin me molemmat tulemme onnettomiksi, jolloin hänen rakkautensa muuttuu sääliksi. — Tai sitten matkustaa pois, jättää hänet, jolloin hän luulee, että en koskaan ole rakastanut häntä, ja halveksii minua. — Tai sitten, kolmas ja viimeinen mahdollisuus, pelata pelini loppuun, kulkea loppuun se tie, jonka kerran olen aloittanut. Säilyttää itsestäni se kuva, jonka hän on saanut minusta, säilyttää puhdas, kirkas illusioni.

Sanoin oikeastaan aivan turhaan, että on kolme mahdollisuutta. Eihän ole olemassa kuitenkaan muuta kuin tämä viimeinen. — Käydä loppuun asti aloittamansa tie! Ymmärräthän, että olen valinnut sen. Ja totisesti, se illusioni on kaunis.

Hart, — nyt minä olen riisunut naamioni ja kestänyt koetukseni. Sinä voit halveksia minua, väistyä pois minun luotani. Minun koko elämänihän on vain illusionia, — vain valhetta, niinkuin moni varmasti sanoisi, jos tietäisi. — Hart, mitä sinä sanot? Mitä sinä olisit tehnyt minun sijassani?»

Silloin minä voitin vaistomaisen kauhuni ja pakenemishaluni, hivelin hiljaa hänen olkapäätään, joka oli painunut kumaraan.

»Sinä et voi aavistaa sitä jumalatonta, jokapäiväistä hätää, kun tietää verensä myrkytetyksi, — kun tietää hitaasti, hitaasti tuhoutuvansa myrkyn syödessä ja hajottaessa verta. Joka ainoa aamu olen saanut nousta vapisten vuoteestani, kulkea peilin eteen täynnä jähmettävää pelkoa etsimään merkkejä kasvoistani. — Vielä se ei ole näkyvissä, — vain hiukan ihottumaa tuolla tukan rajassa, sitä ei lampunvalossa huomaakaan, — ja hiukset alkavat lähteä. Katso, miten harvaksi tukkani on käynyt. — Ja kun tietää, että se minä hetkenä tahansa voi puhjeta näkyviin, — se on hiipivä, oikullinen, murhaava kuolema! Ja joskus se hitaasti syöpyisi aivoihin asti, — toisi mukanaan kaikki nuo helvetilliset, mielipuolisen nerokkaat mielikuvat, jotka haparoivat esiin sairaitten runoilijain teoksissa.»

Kylmä, kalpea aamuyö. — Ajatukseni olivat tyrehtyneet, olin mykkä ja täynnä kauhua. Mielikuvituksen laajentamin aistein tajusin kaikki nuo merkit, joihin Hellas oli viittaillut. Hänen syvälle painuneet silmänsä, joissa oli sairauden kiilto, — tukka, joka ohimoilta oli paennut taaksepäin. Se kauhistuttava sana oli iskeytynyt tajuntaani ja takoi siellä lakkaamatta löytämättä lepopaikkaa.

»Ymmärrätkö, minä aloin sen leikin oikeastaan itse tajuamatta, kuinka pitkälle se saattaisi mennä. — Ja nyt on siitä kasvanut koko minun elämäni illusioni, enkä minä kadu sitä. Olen valmis astumaan pois näyttämöltä tietäen, että jätän jälkeeni sankarihahmon, jota hän tulee rakastamaan vielä sittenkin, kun minua ei enää ole.

Tahdoin vain tuon viimeisen illan. Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, — sinun täytyy ymmärtää, miten sanomattomasti olen saanut kärsiä oman illusioni tähden.

Katso, kaiken täytyy käydä niin, ettei kukaan saa koskaan aavistaa mitään. Sen täytyy olla sattuma. — Minua on pelottanut se ratkaiseva hetki, olen ollut joskus melkein raukkamainen, mutta nyt kun se on edessä ehdottomana ja järkähtämättömänä vaatimuksena, en enää pelkää. Suuret illusionit ovat myös kalliita, ja minä maksan omasta illusionistani ruhtinaallisen hinnan.

Ajattelin ensin Metroa, — asemasillalla liukastuu niin helposti ja voi pudota sinne kiskojen väliin juuri kun jättiläispeto syöksyy maanalaisesta tunnelistaan jyristen ja ulvahtaen. Mutta tuo murskautuminen ja äkillinen tuhoutuminen kauhistuttaa minua. — Sitten minä keksin oikean tavan. — Minähän en voi nukkua ilman unipulvereita, — sydämeni on heikko, — minulla on rasia erästä pulveria, kaikkein väkevimpiä, jota täytyy nauttia äärimmäisen varovasti. Kaikki äkilliset mielenliikutukset ovat hermostuttaneet minua, — tahdon saada niiden jälkeen nukutuksi, jotta olisin huomenna terve ja reipas häntä tapaamaan. Onko ihme, jos vahingossa otan liian suuren annoksen, jota sydämeni ei kestä.

Hotellissa eivät kuitenkaan tiedä, mihin aikaan olen tullut kotiin. Tyttö tulee aamulla tuomaan aamukahvini ja löytää minut. Siitä ei synny juuri mitään hälinää. — Muistan, kuinka jokin aika sitten eräällä lähikadulla puolalainen taiteilija ampui itsensä. Siinä ei ollut muuta kuin pari naureskelevaa poliisia ja pieni ryhmä uteliaita ihmisiä. — Minä luotan siihen, että sinä sitten lääkärintarkastuksessa pidät huolen, — ymmärräthän, sen täytyy jäädä salaisuudeksi. — Mutta poika, sinähän olet ihan kalpea ja vapiset. Älä viitsi ottaa tuollaisia traagillisia eleitä, se tekee jutun minulle vain vaikeammaksi. Ymmärrä nyt, ja hillitse itsesi, — minun tähteni.

Katsohan, minulla on tässä pieni pullollinen hänen hajuvettään, jonka otin salaa mukaani. Sinä tunnet sen tuoksun, — oudon, hiukan eksoottisen, hiukan kiihottavan, — magnoliaa. Sivelen sitä hiukan kasvoihini. — Nauretaan, poika, minun sentimentaalisuudelleni! — Silloin tuntuu kuin hän olisi aivan lähellä minua. Ja huoneessani on neilikka, yksi ainoa suuri, tuore neilikka, — kiinalaisessa kupissa. Neilikat ovat minun rakkaimpia kukkiani. Eihän koko tunnelmassa ole mitään kauhistuttavaa. Sehän on oikeastaan kaunista!»

»Minä tunnustan, että minua kyllä pelottaa hiukan … aivan hiukan se, että minun täytyy lähteä yksin, niinkuin olen elänytkin. Mutta nyt olen siirtänyt puolet taakastani sinun kannettavaksesi. Annathan sen anteeksi meidän ystävyytemme tähden. Nyt vasta alan ymmärtää, kuinka paljon olen kadottanut siinä, etten aikaisemmin oppinut tuntemaan sinua. Ei ole mitään ihanampaa kuin toveruus. — Jospa sinä voisit tulla ja pitää kiinni minun kädestäni juuri sillä hetkellä, kun liu'un pois… uneen… ja autobussi alkaa matkansa halki tuntemattoman kaupungin… mutta tällä kertaa pääsen pysähdyspaikkaan asti. — Mutta se on mahdotonta, — ja se olisi myös liian paljon vaadittu sinulta. — Juuri se väistymishetki yli tajunnan rajan säikähdyttää minua. Ei mikään muu.»

»Rakas… veli! — Minä en tiedä. — Mutta mitä merkitsee minuus? — Kuolemattomuuden toivo on ainoastaan yksi itsekkyyden hienoimpia muotoja. Minä uskon elämään, ihmiskuntaan, — uskon, että meidän tuhoutuvan sukupolvemme keskeltä kohoaa uusi sukupolvi, joka on kauniimpi ja parempi meitä. Meidän aikamme on suuri murroskausi, — heikkojen yksilöitten täytyy sortua, se on elämän laki. Minun tragiikkani on se, että olen saanut aavistaa uuden maailman, vaistota sen heräämisen keskellä kaikkea turmelusta, tuhoutumista ja syntiä. Ja että minä itse olen elämäänkelvoton yksilö, jonka täytyy sortua elämän tähden, uuden sukupolven tieltä. Mutta minun tuhoutumiseni ei herätä mielessäni mitään katkeruutta, — tiedän, että se laki on oikea, jonka edessä minun täytyy väistyä. Joku toinen on nouseva minun tilalleni, joku toinen on tekevä sen työn, jonka minä olisin ehkä voinut tehdä, ellen olisi ollut mätänevä hedelmä. Ja katso, ei ole kysymys työn tekijöistä, vaan itse työstä. Uusi maailma on enemmän kuin sinä ja minä ja koko meidän häviävä sukupolvemme, — ihmiskunta kokonaisuudessaan on enemmän kuin yksilö.

Ja minä uskon, että jos minussa on ollut jotakin pysyvää, — niin jokin ajatukseni jää keinumaan ihmiskunnan yhteisten ajatusten joukkoon, ja mikä oli parhainta minussa, elää ikuisesti.

Katso, minä olen suunnitellut laajaa teosta, — psykologista tutkimusta uuden, suuren reaktion syistä ja edellytyksistä. Kapinallista, uusidealistista teosta, joka olisi omistettu nuorisolle, meidän uudelle, väkevälle nuoruudellemme. — Minulla on jonkinlainen, vielä hämärä teoria elämästä, jota hallitsee kaksi suurta viettiä, — elämänvietti ja tuhoutumisenvietti. Kun joku yksilö on tehnyt tehtävänsä elämän hyväksi, luonut oman osansa uutta, on hänen aikansa tuhoutua, niinkuin hedelmä, joka on kyllin kypsynyt, jonka täytyy mädätä, jotta sen siemenestä jälleen kasvaisi uutta. Ja koko meidän sukupolvemme, hermostunut, neurasteeninen, järjetön, huvitteleva sukupolvi, — se kantaa tuhoutumisen leimaa itsessään. Koko Eurooppa on vanha ja kuoleva maa tällä hetkellä. Mutta sen keskeltä nousee uusi sukupolvi, joka jälleen on täynnä uskoa, täynnä tarmoa, täynnä yhteistyön kollektiivista hurmaa. Se on elämän väkevä reaktio meitä itseämme vastaan.

Aivan niinkuin kevätsateessa versoo hautojen mullasta nuorta, ihanaa ruohoa, niin meidän myrkytetyt, sairaat aivomme tulevat olemaan pohjana uudelle maailmalle.

Minä en kyennyt saamaan teostani loppuun, — se on vielä tuskin alussaan. Mutta tekijähän ei merkitse mitään, vain työ itse! Minussa ei ole mitään katkeruutta, nyt kun lähden pois, — olen täynnä hiljaista, onnellista uskoa.

Sinä kysyit, emmekö me enää koskaan tapaa toisiamme. — Tuhannen, — tuhannen kertaa vielä. Sinä tulet näkemään sen, mitä minä en ehdi nähdä, — miten lasketaan uuden maailman peruskiviä, miten se, mikä tänään leijailee ilmassa haaveena ja unelmana, muuttuu huomenna työksi ja tuloksiksi. Ja jokaisessa ihmisessä näet sinä minut, jokaisessa ihmisessä, joka uskoo ja rakastaa. Ihminen on ainoastaan symbooli jollekin, jota me emme tunne. Minuus on ainoastaan vertauskuva!

Muista, minä astun pois näyttämöltä ilman pienintäkään katkeruutta, — vain täynnä ihanaa kaipausta.»

Verhojen välistä tunkeutui huoneeseen aamun kalpea sarastus. Sammutin sähkön, ja puolihämärässä huoneessa, yli kaiken patoutuneen kaipauksen, kipeän tuskan ja suuren rakkauden, kasvoi Hellaan kapea, kumara vartalo, hänen kalpeat kasvonsa ja oudosti kiiltävät silmänsä, — kaikki tuo kasvoi minulle suureksi symbooliksi, suureksi vertauskuvaksi. Aamunkoiton kalpeassa, kylmässä valossa minä lankesin polvilleni hänen eteensä täynnä kuohuvaa rakkautta. Ja vapisevat huuleni hapuilivat pyhää nimeä…

»Veli, minun täytyy lähteä nyt. Tuletko saattamaan minua vähän matkaa.
Jalkani ovat niin väsyneet.»

Me kuljimme aution, nukkuvan kaupungin halki, aamunkoiton kylmässä, usvaisessa ilmassa. — Enkä minä tehnyt liikettäkään pidättääkseni häntä. Jokaisella ihmisellä on yksi ainoa oikeus, jota häneltä ei voida riistää.

Toveruus on enemmän kuin rakkaus… Hän vei samalla mukanaan minun viimeisen mahdollisuuteni. Sillä haavekuvaa ja illusionia ei mikään maallinen voi korvata. Minun kaipaukseni tulisi olemaan toivoton ja turha.

Kävelimme yhdessä viimeiseen kadunkulmaan asti. Silloin ilmestyi taivaalle ensimmäinen violetin ja kullan kajastus. Jonkin likaisen pikkubaarin edessä me syleilimme toisiamme, minun oli mahdotonta enää sanoa sanaakaan.

»Tästä minun täytyy lähteä yksin. — Jätän sinne sinun osoitteesi, niin että he helposti löytävät sen. Ehkä he kääntyvät ensin sinun puoleesi. — Ja nyt me olemme reippaita ja rohkeita, eikö totta. Ei mitään sentimentaalisuuksia enää. Emmehän me ole vanhoja akkoja. — No, heipä hei! Terve! — Ja kuule, sano terveiseni Pikkuveljellesi.»

Siinä oli kaikkien jäähyväisten suurta kaipausta. Kipeää, kaihomielistä, katkeraa.

Hellas hävisi näkyvistäni pää pystyssä ja reippain askelin. Aamun violetti ja kultainen usva kietoi hänen ympärilleen kimaltelevan verhon. Hän kulki yksinäisten tietä ympärillään ruhtinasvaippana

SUURI ILLUSIONI.

XIII

»Hän oli meidän aikamme ritari, — ritari, jossa ei ole pelkoa ja moitetta. Hän etsi puhtautta kaiken sairaan ja turmeltuneen keskeltä. — Ja elämän iva sai aikaan, että hänen täytyi kuolla juuri, kun hän olisi saavuttanut palkintonsa. — Mutta ei, meidän täytyy olla iloisia, — hän kuoli kuitenkin onnellisena tietäen haaveensa toteutuneen. — Muistatko hymyä hänen kasvoillaan, — tuollainen pieni, heikko, salaperäinen hymy, jossa on onnea ja hiukan surua, — sellaisen ihmisen hymy, joka on nähnyt jotakin meille aavistamatonta.»

»Ritari, se on oikea sana! — Hän oli enne siitä tulevaisuudesta, josta hän joskus puhui. — Ritari sellaisena puhtaana ja kirkkaana haavekuvana, jonka lapsi muodostaa itselleen satujen perusteella.»

Me seisoimme Gare du Nordin mustuneen jättiläisholvikaton alla pari minuuttia ennen Calais'n junan lähtöä. Olin tuonut Caritakselle muutamia suuria neilikoita, — aivankuin lahjana Hellaalta, joka oli siirtynyt tuolle puolen olevan.

Kantajat huusivat numeroltaan, suklaakauppias työnsi asemasiltaa pitkin verkkovaunujaan, jättiläisveturi puuskutti höyryä ja kuuman metallin tuoksua lyhyen vaunurivin edessä.

»Eteenpäin! Eteenpäin! — Minä tahdon nähdä kaiken sen, mistä hän joskus puhui ja mitä hän ei koskaan saanut nähdä. On aivankuin matkustaisin yhdessä hänen kanssaan. Uusia kasvoja, uusia värejä, uusia maita, seikkailun kirpeyttä ennen viimeistä suurta seikkailua.

»Ja minä palaan vihreän lampun valoon suureen rakennukseen, jota painokoneet tärisyttävät yötä päivää.

— Hermostusta, korrehtuureja, puhelinsoittoja. — Mutta se on elämää, työtä, ja uskoa. — Hän antoi minulle uskonnon.»

Matkustajat alkoivat astua ylös vaunuihin. Asemamies seisoi valmiina valkoinen lippu kädessään. Junailija huitoi kättään viimeisille, vitkasteleville matkustajille. Ja meidän yllämme riippui raskaana satojen veturien savusta mustuneen lasikaton varjo.

»Caritas, kirjoitathan minulle joskus jonkin kortin. Ei kirjeitä, kirjeet ovat liian raskaita ja vakavia. Kyllästyisit pian niihin.»

»Tietysti, sinähän olet minun ainoa ystäväni. Ja uskotko, olen oppinut kunnioittamaan sinua näinä päivinä vielä enemmän kuin ennen. Sinun lannistumaton tahdonlujuutesi on vienyt minut ohi kaiken turhan ja vihattavan tuskan. En koskaan tule unohtamaan sinua.»

Silmänräpäyksen verran epäröityään Caritas kurottautui ja suuteli minua poskelle. Tunsin hänen hajuvetensä tuoksun, ja kurkkuuni tunkeutui pitkä, pakahduttava nyyhkytys.

Hän seisoi pikajunan vaunusillalla ja katseli minua, kun juna yhä kiihtyvällä nopeudella lähti kiitämään eteenpäin. Sen pyörien jyskeessä oli seikkailun hurma, uusien kasvojen, uusien värien ikävä.

Hänen läheisyytensä oli jäänyt minuun. En uskaltanut liikahtaakaan, ennenkuin viimeinen hämärä aistimus hänestä oli poissa.

Käännyin ja lähdin kulkemaan omaa tietäni. Suuri illusioni oli jäänyt elämään ja vaikuttamaan, — ja minä olin aivan yksin.

Oltuani pari kuukautta poissa hämmästyin nähdessäni, miten Pikkuveli oli kasvanut ja käynyt ikäänkuin miehekkäämmäksi. Hänen leukansa oli saanut jäykempiä piirteitä, ja hän puhui varmemmin ja reippaammin kuin ennen. Kerroin hänelle, että Hellas oli kuollut Pariisissa. Se teki häneen syvän vaikutuksen, ja hän sanoi:

»Siinä vasta oli mies. Olisipa meillä myös sellaisia opettajia koulussa, niin kaikki olisi aivan toisenlaista. Hän oli sadan tuollaisen kuivettuneen äijänkäppyrän arvoinen.»

»Minä en välitä siitä… Sellaisia miehiä me olisimme tarvinneet. Minä uskon, että hän olisi kyennyt tekemään meidän jalkapallojoukkueestamme mestariryhmän, jos olisi halunnut.» — — — Minä otin Caritaksen kuvan pois pöydältäni. Valokuvat ja muistoesineethän ovat vain niitä varten, jotka aikovat unohtaa. — — — Pikkuveli sai moottoripyörän. Hän ja tyttö puuhailivat kaikki iltapäivät pihavajassa sormet ja kasvot öljyn ja noen tahrimina. He olivat kaksi reipasta, onnellista toveria. Miten saatoinkaan kadehtia katsellessani salaa ikkunasta heitä. Vähän väliä he riitautuivat jonkin mutterin tai ruuvin sijoittamisesta ja tarkoituksesta, ja sopivat jälleen huomattuaan mahdollisesti, että molemmat olivat olleet väärässä.

Sydän vapisten seurasin Pikkuveljen ensimmäisiä ajokokeita. Vaikka pää murskaksi, mutta sen täytyi mennä eteenpäin. Varoin ilmaisemasta mitään huolestumisen merkkejä. Naureskelin vain syrjässä, kun hän keikahti kumoon lyhtypylvästä vasten.

Ille faciet, — ille faciet, — soi sielussani niin surumielisen onnellisin värähdyksin.

»Se on vain tiellä ja hidastuttaa vauhtia. Me voimme vuorotellen ajaa, ja toinen istuu takana pitäen ajajan selästä kiinni. Se on paljon parempi.»

Jonakin säteilevänä aamuna, ihan aikaisin, kello ei vielä ollut viittäkään, saatoin heitä Viertotien kulmaukseen, mistä heidän piti alkaa Petsamon-matkansa. Minulla oli kylläkin omat epäilykseni heidän kestävyydestään, mutta pidin ne omina tietoinani.

Ikkunat kimalsivat huikaisevan kirkkaina auringonsäteissä. — Viertotie oli valkea ja kultainen, sen tomussa saattoi nähdä sateenkaaren vaaleat, heleät värit.

»Me ehdimme ajaa huikean matkan jo ennenkuin ihmiset heräävätkään. Nyt kun tiet ovat tyhjät, saa laskettaa niin kovaa kuin moottori vain kestää.»

Miten rakas Pikkuveli olikaan minulle. Miten pelkäsinkään kaikkia niitä onnettomuuksia, jotka vilkas mielikuvitus loihti silmieni eteen. Mutta minun ajatukseni eivät saaneet merkitä mitään. Nuoruuden täytyi kulkea omaa tietään, — tietä rohkeuteen, voimaan ja uljuuteen. — Tyttö oli urheilupuvussaan ja ruskettunein kasvoin niin nuoren solakka, niin elämää säteilevä kuin kimmoisa teräsjousi.

Pikkuveli polkaisi käyntiinpanovipua, ja hänen kauniit, hiukan naiselliset kätensä lepäsivät varmoina ohjaustangolla. Moottori alkoi säikyttävän ja huumaavan räiskähtelynsä, ja he kiisivät eteenpäin säteilevää, valkoista tietä tomun kiiriessä pölykierteinä heidän jäljessään.

Minä jäin tuijottamaan tielle heidän jo hävittyään näkyvistä ja moottoripyörän äänen vaimennuttua kaukaiseksi surinaksi. — Oli kuin nuoruus olisi kiitänyt ohitseni ja hävinnyt tielle, joka on meille tuntematon ja mahdoton, johon meidän ainoastaan täytyy uskoa. Se nuoruus, joka kykenee rakentamaan uuden maailman vanhan, sortuvan ja tuhoutuvan ylle. Sillä hetkellä tunsin, ettei se ollut vain sairaitten aivojen hullu haave, vaan todellisuus, joka nyt jo oli etsimässä muotoaan.

Tunsin ihmetteleväni, koska ilmestyisi se lippu, se aate, jonka ympärille nuoruus keräytyisi. Sen täytyi tulla, sen tunsin, — se oli vain ajankysymys. Sen täytyi purkautua tuhansien, satojen tuhansien, miljoonien yhteisestä kaipauksesta, yhteisestä hapuilusta irti kaikesta, mikä on sairasta, turmeltunutta ja heikkoa.

Kun käännyin lähteäkseni pois, huomasin, että toimittaja Korte seisoi minun takanani huulillaan tavallinen hymynsä ja savuke riippuen veltossa suupielessä.

»Olen tässä seisoskellut pari minuuttia ja ihmetellyt, mitä kummaa ihminen voi vielä nykyaikana noin vakavasti ja otsa rypyssä miettiä.»

»Näin kyllä, ja se oli totisesti kaunis pari ja kaunis lähtö. Ihan minun vanha juoponsydämeni tuli liikutetuksi. — Olen tässä paluumatkalla kotiin eräästä iltaistunnosta. Tuumin, että voisi vaihteen vuoksi kerran kävelläkin kun on niin kaunis ilma. Hengittää vähän asfaltinhajua ja viileyttä spriihöyryjen joukkoon. — No, ei kai se miettimisestä parane. Sinne ne menivät. — Pieni ryyppy, häh? — Minulla on kotona pullollinen, jos jatkettaisiin vielä.»

»No, Hellas on nyt kuollut. — Kuule, sinähän taisit olla Pariisissa samoihin aikoihin. Satuitko tapaamaan häntä siellä. Miltä hän vaikutti?»

»Jotakin sentapaista minä hiukan vainuskelinkin. Katsos, tässä ammatissa joutuu hiukan vainuskelemaan ja lukemaan rivien välistä. Ei silti, kyllähän se juttu unilääkkeestä ja sydänhalvauksesta oli täysin pätevä, mutta kuitenkin… Siinä oli jotakin luonnotonta… No, en minä tahdo mitenkään udella, mutta kuitenkin. Hellas oli ainoita todellisia persoonallisuuksia, mitä meidän joukossamme täällä on ollut. Synti, että juuri hänen täytyi lähteä pois. Minäkin olisin kymmenen kertaa paremmin joutanut lähtemään. — No, rakkausjuttuhan siinä kuitenkin oli kaiken pohjalla… niin paljon minäkin voin arvailla. Enkö ole oikeassa? Rakkauden tähden voi mies tehdä mitä hullutuksia tahansa, vaikka me nyt kylläkään emme teoreettisesti usko rakkauteen.»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURI ILLUSIONI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.