Title: Pyynikin ruoho
Runoelmia
Author: Ain'Elisabet Pennanen
Release date: September 28, 2024 [eBook #74492]
Language: Finnish
Original publication: Vaasa: Pohjalaisen kirjapaino
Credits: Tuula Temonen
Runoelmia
Kirj.
Vaasassa, Pohjalaisen kirjapaino, 1911.
MERELLÄ JA ETELÄSSÄ.
Merellä
Siena
Fiesole
Piazza Michelangelo
Oriveto
Lemmenvuoteella
Puutarhassa
Valmuja
Sisar-veri
Casentino
Häätön
Taatto
Lapiolla
Pohjalaiselle pojalle
Kevät
Juhannus
Mustasukkainen
Muistatko minua
Kesä-ilta
Poroporvari
TAKAISIN PALANNUT LEMPI.
Sota
Ruusutarha
Joulu-yössä
Kuva
Pieni äidin laulu
Sydäntäsi mustempi
Crysanthemum
Takaisin palannut lempi
Tammikuun aamu
Musta tikka
Kohta on yö
Sinä
Vieraan naisen
Siellä kaukana
San Marcon aallot
Minua muistele
Lupaus
Ulen Pyynikin ruoho nuorin, kevätkukkanen kirkkahin. On silmäni kirkkain illoin, kun päivä on matalin.
Kun Viikinsaari piirtyy
tulijuovaan taivahan
ja vetten usvat verhoo
hämyhuntuina rantaman.
Minä painan pääni piiloon, ohi kaupunki alhainen käy. Minä kukin ja tuoksun yksin, ei poimijaani näy —
Hytin lamppu hiljaa sammuu.
Kaksi vierasta taas vaikenee.
Jäiden alla tuimat ammuu,[1]
vanha sydän tuskin sykkäilee.
Hyvin nukkuu kuumat kaihot —
hieno iva huulta kaarruttaa.
Varas sotki rikkaat laihot,
uusi tuskin tyhjää kortta saa.
Näen käden ojentuvan
mua kohti nurkasta.
Kysy ei se, saako luvan?
Tainnut on niin tottua.
Luukusta ma katson kuuta,
toinen käsi vieraan hallussa.
Toisella mä tukin suuta,
etten päästäs hornan naurua.
Kuulen hyttiin huutoja:
meri, meri vapaa!
Riennän ylös kannelle,
vettä katse tapaa.
Meri selvä, sininen,
ääretön on eessä.
Värjyin juhlii rintani,
seison silmät veessä.
Syvyys alla auringon
sinuun tuskat nukkuu.
Konnat, pikkukaupungit
sinun syliis hukkuu!
Eessä taivaan rannalla
läikkeet hopeaiset
niinkuin iki-ihanat
kylpis nuorukaiset.
Taaksi jäiset ruusut jää,
köyhäin vuodet nuivat.
Papit salaperäisen
edelläni uivat.
Hämyssä meri aava
niin syvänä vapisee.
Ja vanha sydänhaava
nyt umpeen paranee.
Sun viskaan pohjaan meren,
unelma kultainen!
Olet imenyt sydänveren
ja vienyt nuoruuden.
Oi, suuret tuulet tuulkaa,
jo kaikki puhdistuu.
Sanani, aallot kuulkaa
ja taivas, tähdet, kuu.
Niin viekas mies voi olla
kuin nainen konsanaan.
Valheilla huumaa noilla
tosilemmen sukkelaan.
Nyt runot tekee nainen
ja lapset elättää.
Hyvä, jos miesi vainen
ne pystyy siittämään.
Sienan valleilla yksin kuljen, päivä vihdoin hämärtyy. Romanzeron hiljaa suljen, kuolin-haavat syventyy.
Hyvin pulppuu parhain haava!
Armas tääll' on uinua,
viini-pelto ruskee, aava
avaa pehmeen helmansa.
Petos, petos elämääni
taaskin vaanii, saastuttaa.
Turhaan sentään viekas ääni
tällä kertaa houkuttaa.
Viime hehku sydämeni,
sammu hiljaa, tuskitta!
Hukkaan elo nuori meni
kauniimpi on kuolema.
Illoin linnan ikkunalla
sotamiesi soittelee.
Sienan lapset palmuin alla
kuuntelee ja vaikenee.
Sini-auer tarumainen seudun verhoo vaippaansa. Lienee kaikki, unta vainen, runoutta hienointa.
Minä seisoin puutarhassa niin hiljaa värjyen. Valoa, ilmaa, ruusuja tuli ylleni tuoksuten.
Minä seisoin aivan hiljaa,
minun sieluni aavisti.
Kuin Jumalan valkea sormi
sen kieliä kosketti.
Minä painoin käteni rintaan,
minä tuskin hengitin.
Näin pianko tuli autuus
näin pian korkeinkin?
Minä seisoin jälleen siellä,
kun kukkia putoili.
Ja pakana taivaaseen katsoi
ja kätensä ristisi.
Minä katsoin kauan ylös, minä uskoin Jumalaan. Se ihmeen korkee, kaunis mua lupasi rakastaa.
Lähdemme ulos yöhön niin hiljaisin askelin. Kirkkaaseen kultavyöhön on puettu taivaskin.
Kirkkainta kuuta kohtaan
puun oksat ojentuu
kukat niinkuin helmet hohtaa
ja hehkuu auki suu.
Firenze laaksossa välkkyy
timantit vaipallaan.
Säveltulva kaukaa helkkyy,
Arnolla soitetaan.
On elämä ihmeellistä!
Nyt täällä astelen!
Ei enää piinat pistä,
olen ovilla autuuden.
Hän vieressäni astuu
kuva kultaunelman.
Jo silmäni solea kastuu,[2]
— oi, Suuri! huudahdan.
Käy rintaani riemu syvä
ja ääretön pulppuamaan.
— Olet, lapsi, liian hyvä,
hän hellästi lausuu vaan.
Rauhaa sielussani kummeksuin olivien siimeksessä yksin kuljen. Unelmissa avoin onnin uinun,[3] tuhattuoksuin tulviessa silmät suljen.
Kun ne jälleen hiljaa aukasen,
todellisuus samaa on jo unta.
Orvieto valkoutujen
vöistä nousee tarun kuni valtakunta.
Ilman aallot tänne kannattaa
iltasoiton uomasta niin hartaan, vienon.[4]
Kohta polku tummat varjot saa,
kuun jo näen tuolla, kalvaan, hienon.
Varjoin takaa silloin sukeltaa unelmani täynnä lihaa, verta. Kerran tuska täyden mitan saa lempii kaksi onnellista kerta.
Säteet kuun jo niin lempeästi puiston ruusuja suuteli, kun ma tohdin hellimmästi kädet kietoa vyöllesi.
Sisään aaltoili ihanasti
kukkain hekkuma-leyhkiä,
kun ma uinuin armaimmasti
oma onneni sylissä.
Liikahti tuuli sypressissä kuoleman puu kuin huoahti, kun jo armas väsyksissä unen helmoihin upposi.
Oi ruusu, lilja, lemmikki, ja satakieli pieni, te ette koskaan käsitä kuin synkkä elontieni.
Vain aina varmaan uskokaa
sain heti armahani,
kun ensikerran rakastin
ja kärsin kaihostani.
Sen löysin, jolle viimeisen
rintani hehkun annoin,
sen, jolle murskatun sydämen
lääkittäväksi kannoin.
Uskokaa, olin autuas,
kun join hänen suutelonsa!
Uskokaa, katos taivas, maa
kuin uneksinkaan konsa.
Päivämme suuren aurinko niin laski loistavasti, ja ihmeyömme juuret sai ain' iäisyyteen asti.
Jo tumma varjo puusta lankee, käyn yksin vuoripolkua. En ole ilonen, en ole ankee, on yksin käydä niin hiljaista.
Niin ilma kirkas ympärillä,
ui vihreä virta kullassa.
Oliivi-tarhan vieremillä
punaisna loistaa valmuja.
En koske varisevaan kukkaan, se tietää lemmen-petosta. Sain niiltä, joita lemmin hukkaan muistoksi aina valmuja.
Minä aamupuolella yötä näin unta niin tuskaisaa, en rukoillut, tehnyt työtä, vaan nautin hekkumaa.
Kun lintu kastanjassa
ei vielä viserrä,
on kasvot ikkunassa
niin kalvaat äkkiä.
Mua sairas rakas veli
on tullut katsomaan.
Kovin kärsien kotona eli,
enin rakasti siskoaan.
Hän katsoo mua niin kummaan
kuin silmänsä särkyisi,
Kuin murheittensa summaan
yks'syy minun syntini.
Hän ottanut orjan vaivan,
kevytmielin kun nautin vaan.
Pian nääntyy taakkaan aivan
ja kaatuu kuolemaan.
En unhoita tuota yötä, en unta tuskaista. Taas rukoilen, teen työtä, — sain rahtusen onnea!
Casentino loistaa kuutamossa,
Casentinon koski hiljaa laulaa.
Illan yö jo verkkoihinsa paulaa,
kuiskii, nauraa ruusustossa.
Puiston puissa, teillä, penkereillä
tulikärpäs-parvi loistaa, liitää.
Nekin jälkeen armaittensa kiitää,
yksin joku harhateillä.
Casentino taivoon asti piirtyy,
tähdet hymyilevät avaruuteen.
Kuuhut-ukko suhteeseen taas uuteen
lempeen himoo, vitkaan siirtyy.[5]
Jotain himoo munkin sydämeni,
maa jo vankka altani mun vaipuu.
Uhkaa mua öinen musta kaipuu, —
rakkauteen usko meni!
Niinkuin hullu raivota ja palaa
tahdon! Kuolla tahdon syleilyysi,
outo armas! Sinun eikö syysi,
muuta etten enää halaa?
Häitä en mä koskaan saanut, morsian en ollut milloinkaan. Tuskaa täynnä olen maannut lemmenvuoteellani ainiaan.
Yöstä näin mä kerran unta,
häitäni mun tutut tanssivat.
Vaatteet mulla valkeat kuin lunta,
päässä huntu, myrttikiehkurat.
Niinkuin isä kuiski mulle
sulho sanoja niin helliä.
Lapsellensa piinatulle
ikuisesta puhui lemmestä.
— — —
— — —
Kera kalman herran kulen
kohta tuonen lehtoon lempeään.
Armas, armas silloin tulen
häitäni mä sulta pyytämään.
Tulethan sä silloin mukaan täytäthän sä viimein pyyntöni! Pahaa ei tee meille kukaan — sua piru vie, mua enkeli!
Toisemme tunsimme, — unta näin, ja löimme käden käteen. Oli yötä, vain yötä takana, jo näimme kirkkaan säteen.
Hän kertoi minulle itsestään
niin surullisen sadun.
Mut minä salasin viimeiseen; —
mitä murhein muistan ja kadun.
— Mitä voihkit niin, mitä oihkit niin,
ei eroita meitä mikään?
Tätä onnea tuskin tavataan
tuhanteen ihmisikään.
— Sitä voihkin niin, sitä oihkin niin
on minulla viime koitos.
Jos et mua käsitä, ymmärrä,
niin lähden täältä loitos.
— Sinut käsitän ja ymmärrän,
olet unteni ihmelapsi.
Puhu minulle niinkuin itselles,
tule syliini, silkkihapsi.
— Olen äiti ja mulla on lapsonen,
Sen alkuna vieras miesi.
Kuka, mikä ja mistä, miksi niin?
sen yksin taivas tiesi.
Pois käännän kurjat kasvoni
rinnassa tuska ärjyy.
Kun uskallan sua katsoa,
niin huules hiljaa värjyy.
— Tule tänne luokseni, rakkaani,
tule kotiin turvaan taaton,
Jo tarvitsette äiti ja laps'
hyvän, oikean miehen saaton.
Kirkkomaalla mustat hongat murhevirttä huminoi. Taivaan harmaat pilvenlongat, kelle tulta tuomaroi?
Yksin hautaa papin kanssa
äiti lemmenlapsensa.
Pappi lukee loihtujansa, —
äiti tuhkan harmaana.
— Joutuisammin pappi kurja,
pitkine sun metkuillesi
Luonnon suuri tuska hurja
huutaa alla valheittes.
— Suru suuri ongelmoinen
viepi ajun aivoista.
Keppikerjäläinen, loinen
lienen elon vaakassa.
— Et, et lapsi tautiin kuollut,
Herra ei sua kutsunut.
Joku vaan ei tähtes huollut,
joku sua ei halunnut.
— Joku vaan, — ah, antaa olla!
Unohdetaan joku pois!
Jonkun Herran tuomiolla
unohtavat Herrat pois!
— Syytä äitiäsi, lapsi,
vedä mukaan äitisi!
Kiedo kaunein kultahapsi
äidin kaulaan nuoraksi!
— Ollaan, kulta, syypäät yksin,
unohdetaan kaikki pois.
Nukkuissamme sylityksin
äiti rauhan saada vois.
Kirkkomaalla kuolleen hongat
hätävirttä huutaa, soi.
Myrskyn mustat pilvenlongat
murhaajata tuomaroi.
En sua tahtois lempiä, en tuskin ketään nyt. Mut tutkimaton katseessas on minut vietellyt.
Kuin kuultais sinun silmissäs
meri teräsharmaja,
niin syvä, kylmä, ankara,
— myrskyssä ihana!
Olet mulle vieras vihanen
mä pyydän: ohi käy!
Ei onnea sun salamas
juur' ennustavan näy.
Ja kuitenkin jos pääsisin
tietäisin vaaratta,
olisi hurjin riemuni
tuo nähdä salama!
Sun, nähdä suuren olentos raivosta kuohuvan, mua lempivän ja himoovan, mua — turhaan himoovan!
Kevät-illassa sävel helää niin hieno, kaihoisa. Kuvasi kumma elää poveni pohjassa.
Yö Alppilan pian vaippaan
jo verhoo tummimpaan.
Jos tietäisit kuin kaipaan
sun luokses, outo vaan.
Kevät täyteen käy kohta kukkaan,
ohi hennoin sulous.
Taas menee sydän hukkaan
sinun kaunein kaihoilus.
Ja kuitenkin, jos, armas
sua saisin lempiä,
niin mulle lemmen parma
vain antais myrkkynsä.
Jos lemmit tai et lemmi on samat tuskasi. En voimaani viel' emmi, — ei tullut omani.
Tänä iltana on juhannus ja kansan kokot palaa. Tänä iltana itken itseksein minun kohtalooni salaa.
Nyt heillä on juhlainjuhlansa,
punaruskonsa aurinko antaa.
Vain mulle tuuli silmiini
ilotulien sauhun kantaa.
Tänä iltana on niin haikeaa
tänä iltana tahdon sua.
Tänä iltana tahtoisi syliisi
joku kokonaan unhottua.
En autuudesta hengittäis
jos sanoisit: minäkin lemmin!
Tänä iltana rakastan sinua,
jos kuinka muuten emmin.
Ja illalla tanssisit kanssani tulen ympärillä, tuolla. Tänä iltana vielä tahtoisit minun kanssani lemmestä kuolla
Istut toisen naisen luona,
ehkä sylityksin;
Minä kurja yksin.
Rinnassani kuohuu kulta, kuona!
Raivoon!
Nostan nyrkin taivoon!
Ja ma vannon ja ma lupaan, suljen itseni jo tummaan tupaan! Mull' on voimaa vielä! Kivenmukuloita mieluisemmin tuolla kylätiellä lemmin, kiihkeästi hemmin, kuin sua kulta, tunnoton, vanha, viekas, onneton!
Sydän, ällös pakahdu hullu rauhoitu! Seinän takaa soitto soi, kannel uskovaisten. Tavat heidän laisten lohduttaa ei mua voi. Vielä heidän laulunsa pikku neeker pojasta mua harmittaa…
Muistatko koskaan minua, kun istut yksinäsi? Muistatko, kuinka sinua hyväili pieni käsi.
Muistatko, hyvä, minua,
kun uunissa tuli palaa,
kuinka ma hiivin portaita
luoksesi illalla salaa.
Linnulla on niin ikävä
matkata maailmalla.
Siipi saa tuskin levätä
aavalla ulapalla.
Turhalla on niin ikävä
jonnekin pieneen kotiin.
Helppo ei yksin elämä
totu en miesten sotiin.
Jos mua oisit sa lempinyt
ja minä sinunlaista,
etsiä ei ois täytynyt
mun armasta kaukomaista.
Lasta jo hiukan uuvuttaa nukkuisi ainiaaksi. Sano, armas, saako uinahtaa uupunut ovesi taaksi?
Kesä-ilta tumma, hiljainen.
Yksin istun ikkunassa.
Ammoin melu lakannut
kaduilla on kauppalassa.
Koski kiitää, musta, lauhtunut
ohi kotipihan puiston,
vanha luotettava, ystävä,
hauta monen muiston.
Hiipii mieleen viime tuskani:
rakastitko koskaan mua?
Miksen jäänyt luoksesi, —
enkö rakastanut sua?
Rakastitko koskaan minua
vaikka pidit sylissäsi?
Hellään sua aina hyväili
pieni tuhma käsi.
Mitä tunsit kohtaan minua,
kun ma kanneltani soitin?
Hengen siivin kohota
vielä korkealle koitin.
Kärsinetkö nyt sä hiukan ees,
lähtenyt kun kauaks' olen.
Kun en enää tahdo sinua,
teitä toisten polen.
Siitä viis, mä mitä tumienkaan!
Sulle tahdon tuskan tuottaa!
Ettet vois mua unhoittaa,
myrkyn tahdon suoniis juottaa.
Ilta on niin tumma, hiljainen,
koski huokaa alla puiston.
Mun kai luulet sinuun kätkevän
murhaajan jo muiston!
Ilta tummuu, synkkenee, kukka silmän sulkee, Yli kotirannan veen jäinen viima kulkee.
Kipeänä vingahtaa
pihakoira parka.
Sisään vinnin akkunaan
lentää kyyhky arka.
Mieli minun pahenee,
ilta, ilta tullut!
Ovat haaveet haihtuneet
vähitellen, hullut.
Laskelmia täynnä on
pieni kananpääni.
käynyt kuuroks' entinen
omantunnon ääni.
Vielä voi mua inhoittaa, parhain kuolla oisi! Mutta — poroporvari, kuinka kuolla voisi!
Näin unta, rimmit mulla, rytmit, säveleet ol' niinkuin parvi kiharpäiden lasten. Sua kukkassuitsin kiinni koittamaan ne ryntäsivät tahtoani vasten! Niin niiden kuului äänten kirkas kilahdus, kuin kultakellon laidasta ne helkkyi, ja nauru niinkuin aaltoin lekutus, ja silmissänsä tähtituli välkkyi.
Ne saivat sinut kiinni, julma karkuri, ja pienin heti polvellesi kiipi, arvellen aina raukka seisahtui,[6] mut rohkein suoraan sylihisi hiipi. 01' yksi niinkuin liekki, hellä hervas yks, joku hullunhurja, toinen kuolonkalvas, ken käissään kultapiiskaa heilutti, ja kenen kielen lemmentuska halvas.
Sua ahdisteli kerikonsa tosissaan ja kuumeisesti ympärilläs hyöri, se sotaa kävi pyhää mielestään kuin humalainen saaliinsa jo pyöri. Ja sotatanner pilaa kuuli, naurua, ja ilohuudot kaikui aivan huimat, pakanajumaloitten muinoisin niin pennut ulvoivat, ne turjat tuimat.
He sitoivat sun ruusuisilla köysillään.
Ja enää ettet turhiin lähtis sotiin,
sait maassa maaten pyhään vannoa.
Niin riemuiten luo emon sinut toivat kotiin!
Suuttunut ystävä ikävissä mailla, saarnailet sinäkin pappien lailla. Tiedätkö, millä me leikimme vaan, lemmen ylpeimmät immet? Ruusuilla, ruusuilla, ruusuilla vaan. Metsät ja maat, rinteet ja rimmet ruusuja meidän kasvattaa. Antaa, tuhlata, lahjoittaa, repiä, sotkea, ryöstää pois aina meillä ruusuja ois! Omata ruusujen rannaton tarha siellä ei merkitse joka harha. Huumata kulkijan kurjankin mieltä. Sitenkin helkkää monta kieltä. Ruusujen yllä on tulta ja jäätä, milloin hyvää tai huonoa säätä, näkevät aamujen auringoita elävät iltoja aukioita Kuole ei ruusuni konsanaan, huolivat itse hoitoaan. Ruusuni, ruusuni sydänverikukkani. teitä en vaihtaisi kruunuihin pois!
Missä mun on ystäväni, oli niin lähellä sydäntäni?
Katson ulos matalasta kalamökin ikkunasta. Valtava on taivon kaari, jäässä vanki meren lahti, rantamalla hylky hahti, kaukana luminen saari.
Missä kuljet, kysyn vainen? Minut sait niin suruisaksi, mua kutsuit rakkaimmaksi. Ikävöitsen aina luokses, aina itken sinun vuokses, itken ihala nainen.
Tähdet kutoo rataa taajaa, lohdutoinna mulle tuikkaa. Lentotähti mennä suikkaa taivon kenttää, ylhän laajaa
sinimaata huimaavaista, jonka yli ihmis-silta askelta ei johda maista.
Kaukana on ystäväni, tulee niin pitkäksi ilta.
Jätit minut yksinäni, jätit minut hädässäni sydän-yöhön, joulu-yöhön ystävättä.
Olen sua odottanut,
hivelevää suurta kättä.
Sua öisin rakastanut
paljon…
Ja on kuin vienoa surua olis kauniissa silmissäsi, kuin moittisivat ne minua, sun tunne en sydäntäsi.
Ja on kuin olisi huulesi
niin hienotunteisen hyvät,
ja kätkis otsasi valkea
vain aatteet jalot ja syvät.
Kuin hiljaa mulle kuiskaisit
— Voi, lapsi, rakastan sua!
Tulen syli avoinna luoksesi,
jos kerrankin kutsut mua.
Ei, valokuva on valhetta!
Olen rakastunut roskaan!
Luonnossa tuota ilmettä
en nähnyt hällä koskaan.
Missä on äidin ainoa aate,
äidin pieni kapalo-vaate?
Äiti niin kysyy, vastaa yö, —
tuuli vain ikkunoihin lyö.
Missä on äidin lemmenkukka,
Kaipaako äitiä koskaan rukka?
Äiti niin kysyy, vastaa yö,
murhe äidiltä sydämen syö.
Missä on lapsen lemmetön taatto,
äidin ja lapsensa seura ja saatto?
Äiti niin kysyy, vastaa yö, —
kuolema ikkunalautaan lyö.
Oli taivaani musta ennenkin, ja pilvestä tuiskusi tulta. Mut purppura valkosiivessä se loisteli kuten kulta.
Ja kun pilvestä iski salama,
niin minä iskin vastaan.
Ei aurinko, valonjumala
se pulaan jättänyt lastaan.
Nyt mustempi kuin milloinkaan, mustempi tuonelata Turjan, mustempi jumalan kuolemaa, sydäntäs mustempi, sun kurjan.
On pöydälläni kuolonsairas crysanthemum… kun ruskoväri vaalee sai jo mätää[7] verisilmä taivoon kääntyy huutain hätää, kuin synnin syypään harras Gloria te Deum.
Sai salaa kuningatarkukkaan turmelus,
vain kieli kerrallansa perään antoi.
Päät kiemurteli kuten tuskan kouristus,
mut pitkä juuri terveen punaa kantoi.
Se taisteli kuin sankaritar onnestaan,
kun kuolinhaavoin ylivoimaan murtuu.
Vie!' elon pirstojakin pitää rakkaanaan,
pyhimmät tunteet taistossa vaan turtuu.
Sen veripuna silmä loisti ilkkuen,
kun venyi aika kovan kärsimyksen,
mut hymyi aina, jos koski sitä hoivaten.
Vaan armoton oi' käsi hävityksen.
Nyt kaunis kuollut… Kielet riippuu kuivina täys tyhjyyttä ja olemattomuutta, mut siemenissään iankaikkisuutta kuin yksinkuolleen runoilijan aatteessa.
Sinä olet niin varma minusta kuin aurinko taivaastansa. Se julma tietää sen pysyvän alati paikallansa.
Niin ylpeenä se viillettää
sen puhtaan sinistä pintaa.
Ei näytä lainkaan tietävän
miten polttaa taivaan rintaa.
Tulis kerran tuomio viimeinen
ja taivaskin tulessa kiehuis,
niin eiköhän korskea aurinko
myös hulluna kerran riehuis.
Olet liian varma uhristas
on keinoa kurjalla kaksi.
On sulhonsa toinen kalpea mies
ja käy yhä rakkaammaksi.
Sen tietää kaikki, kuka se on,
ja toinen apu on runo.
Mut hornan noituma ollut lien,
kun niitä en enää puno.
Tule takaisin laulu ja runous,
tule hurjaan kuoleman hätään.
Sinun tuoksuvan tuoreine tuulines,
puhu lempeni haavaan mätään.
Minä mykkänä seison edessäs
mut salaa rintani riehuu.
Näin sydän kurjan syntisen
kai helvetin tulessa kiehuu.
Sano, ymmärrätkö laisinkaan
on suurin lempi vaiti?
On lempivä kaunein peitteenään
tuo kuoleman valkea raiti.
Sinä hymyilet vain pilkkasuin,
kun runoni pöydällä makaa.
Ja hyvä on runo, syväkin,
ihan jumalattoman vakaa.
Sinä nyökkäät hieman auliimmin,
jos kunnian vois niistä niittää,
jos Otava ne kustantaa
ja Leino hyviksi kiittää.
Mut silloin saada myöskin voin
tuhannen kirkasta markkaa!
Mua huumaa mitä aikaan saa,
en lukua pidä tarkkaa.
Taas matkustan pikaa etelään,
Cashinein pääsen puistoon.
Mitä siellä nähdä kaikkea sain
jäi kaihoavaiseen muistoon.
Oi tulisi taaskin vastaani
tuo Mexikon poika tumma!
Oli Espanjan kuninkaan jälkeinen
ja minulle katse kumma.
Hänen kuulinkin mua kiittäneen
ja tukkaani kauneimmaksi
olen aina salaa toivonut
vain päästä prinssessaksi.
Mut mitähän silloin tuntisin,
voi sinua kohtaan, Maxi?
No, päästä voisit ainakin,
sinä — teatterin johtajaksi.
Voi aivan rajattomasti
nyt kaipaan luoksesi.
Ja rajattomasti kadun
jos, rikoin, armaani.
Minä lankeen polvilleni
lyön maahan otsani.
Minä rukoilen rukoukset,
mitä ihminen rukoili.
Jumala, jota en usko,
ja Jesus Kristuskin,
ja hyvä Pyhä Henki,
ja Pyhä Neitsytkin!
Ja kautta pyhimmän kaiken
mink' ihminen vannoa saa,
elämän, kuoleman kautta,
hän takasin antakaa!
* * *
Nyt kärsin taas niin kovasti, minä olen kuin avoin haava. On kotini kuilu hiljainen tai erämaa autio, aava.
Jos kuinka huhuun ja huutelen ei kukaan huuda vastaan. Se, jota isäksi nimitin, ei koskaan etsi lastaan.
* * *
Ah, vihdoinkin siis istun mun rakkaani polvella. Ja jos hän nyt vaan tahtoo hän saa mua suudella.
Mua suudella mielin määrin
ja viskoa, kiskoa.
En sanaa, puolta hiiskuis
nyt väkivallasta.
Mut armas mua vain ilkkuu ei liiku, hievahda. Eh bien! Sill' aikaa vedän ma pari sauhua
* * *
Nyt olen sua niin lähellä kuin ilma huuliasi. Sä ethän enää työnnä pois sun arkaa armastasi.
En enää, ystävä, häiritse
en rakkaudesta riehu.
En vihaa edes vaimoas,
en muiden tähden kiehu.
En sano, että tunnen sun,
olet hyvä taikka paha,
olen pehmeämpi edessäs
kuin tulen päällä vaha.
Nyt olen sua niin lähellä
kuin ajatus aivojasi.
Sä ethän enää sammuta
sisintä aatostasi.
Lien, rakas, sua niin lähellä kuin veri sydäntäsi. Minut ohjas sinne kuitenkin kuin tuntematon käsi.
* * *
Sinä tartut hiljaa käteeni
otsaani suutelet.
Ja katsot kauan, — hymyilet?
Voi, vanha ilmeesi!
Suudelma tyyni, pyhäkin,
mut ilme vaiheinen!
Oi, ilmeen pyhän tahtoisin
tulisuukon entisen!
* * *
Ja saanko polvellesi taas käydä istumaan? Niin kuulen sydämesi sykkiikö ollenkaan?
Minä painaudun kiinni
sun jättirintaasi.
Voi, laimistunut viini
lie oma vereni.
Sinä iskit liian syvään
minä sinuun haavoja.
Iskimme huonoon hyvään
ihan yhtä armotta.
Ei ole enää verta
suonissa kummankaan.
Mua lohdutat: — On kerta
viel' yllin kyllin vaan!
Se kerta, rakas kulta, ei tule milloinkaan. Kun syttyyn saa en tulta, tahdon vain nukkumaan.
* * *
Siis joko sua nyt pahottaa, kun käyn sun luoksesi? Viel' äsken mua kutsuithan, sano, miksi, rakkaani?
Nyt sulla aina kiire on!
Voi, aika suloinen,
kun vankina voit istua
lempemme poloisen.
Mun silloin sykki sinulle
vain puoli sydäntä.
Nyt tiedät, että täysi lyö,
oi, julma ystävä.
Sun jalkojesi juuressa
yhä makaan rukoillen.
Jos vika oiskin minussa
niin toivon — epäilen.
Ja jos vain tunteen hartaimman nyt soisit ehdoksi, niin kuluttaisin mielellä vaikk' kivet altani.
* * *
Vaan taaskin tässä suotta lien riehunut, raivonnut. Rakas viimein vain nektareita oli Bachuksen maistellut.
Tosin ikävä, että hän silloin
tyly, epähieno on niin.
Minä tilassa siinä kohoon
huippuihin korkeimpiin.
Niin haikeasti haastan
kaikesta kauniista.
Ja usein haastanut vallan
olen kauniista ruusuista.
Mä niissä hekkumoitsen
kuin itse Strindbergi.
Mut kaikkein kauneimmasti
puhun ruusuista häissäni.
Rakas sydän, sä yksin tunnet
sen, seikan totuuden, —
millaiset verihäämme,
miten hurmeiset ruusut sen
Ovat tuskani ylen suuret
yö unta ei silmiin tuo.
Ei kaivosta enää mistään
sydän virvoitusta juo.
Oli lempeni liian suuri,
minut poltti se poroksi.
Ei tuhkaan tuli tartu, —
en jaksa, armaani.
En jaksa työtä tehdä, en uskoa, rakastaa. Vain syliisi ehkä jaksan iäksi uinahtaa.
Kosken yllä sumua vaan,[8] aamun taivaalla vaalea kajo. Pakkanen jäätää kyyneleen raukee öisten kiihkojen ajo.
Kunne käännyn ja katselen,
lunta ja jäätä silmäni kohtaa.
Ikkunarivistä tehtaiden
niinkuin jäätynyt valo hohtaa.
Kuin ei elämää, onnea ois, mikään syntiä, rikosta täällä. Haipuu pois kuin unta ois — totta on: vaellus ikijäällä.
Oi, sano kulta, etkö vois mua viedä kauas pois? Miss' aina ruusut kukkivat, sypressit seisoo varjoisat, oi, kaunis kultani, etkö vois mua viedä sinne pois?
Ja sano, kulta, etkö vois, mua siellä lempiä? kun rypäleet hohtaa kultana, tulikärpäset leijaa illalla, oi, etkö, rakkaani, mulle sois syysonnea myöhäistä?
Niin, jos mua rakastaisit vaan vois siirtyä vuoretkin! Kun on kuin auerta enkeli tekis taivaasta maahan sillaksi, jo helly, ainoa, rukoillaan, vois muuttua kumpikin.
Musta Tikka on tumma tytti, liekin synti jo silmään sytti. Varsi niinkuin liljan kukan, lunta povi, tyttö rukan.
Musta Tikka on huono nainen,
kulta kehnon myös kaikenlainen,
maantierosvo, synkkä miesi,
mistä tullut, herra tiesi.
Hurja näiden on hurjain lempi,
puukoin sulho jo neittä hempi.
Veri punaa valkoselkää,
Tikka vaan ei suotta pelkää.
Muista syistä jo viedään miesi
vankikoppiin. Jo Tikan liesi
taitais näyttää hauskemmalta,
Tikka itse armaimmalta.
Kuulee vanki nyt ruudun takaa
— viulun soivan! Ja Tikka vakaa
siellä seisoo! Heittää kohti
— makkaroita, jalo tohti!
Kohta on yö ja viimeinen tähti pilveen peittyy mustimpaan. Maantie tyhjä. Viimeinen lähti ihminen majaansa nukkumaan.
Maantie tyhjä. Minä yksin valvon
odotuksesta jo uupuen.
Kuinka ma rukoilen, pyydän ja palvon
ei tule ystävä entinen.
Kohta on yö ja aivoni sammuu
väsyneiseen hämärään.
Tuimaa, tuimaa mulle ammuu,
oudot enteet yhtenään.
Kohta mun piinatun ruumiini hennon
viimeinen kauneus haihtunut on.
Laudoilta löydätte linnun rennon
noustessa aamunne auringon.
Vielä on, vielä yhdestoista hetki,
vaatien sydämeni sykkii vaan!
Voimani kiihotan viimeisetki
kauniina hetken hehkumaan.
Yhdestoista hetki! Tule jo, tule,
— toisen mies, oma uskoton!
Sotke, revi, raasta, mutf syliisi sule
sun, sun kaikki, kaikki on.
Toisen mies, sun täytyy kerran tulla — poikaamme meidän katsomaan! Mun ole sitten, oikean vaimos! Mulla järkeä enää ei laisinkaan!
Sinä olet sydänyöni arvoitus, veripunaisen päiväni palo. Sinun tähtesi eloni pilkkopimeni, tuli etäisten aamujen valo.
Olet outo hyvä kultani,
sydäntuskista, riemuista suurin,
olet vastakohta valheen ja totuuden,
ruman, kauniin ja perin juurin.
Tulit silloin neitsyen taivaaseen,
kuin hornan heittämä henki.
Kuin jumalanpoika kiehdoit mua
eessä pyhien henkienki.
Oli lempemme soittoa ihanaa,
se kaikui keväimen öissä,
kun tuliset orhit kiitivät,
oli taivaatkin päärlyvöissä.
Oli lempemme myrskyä raivoisaa
ja kuoleman veristä vihaa.
Petolinnut aavojen aarnioin
niin raastavat toistensa lihaa
Sinun kauttasi silmäni tuijottaa,
hämärhuomenen kaukaisuuksiin.
Olen elämän heimolles antanut,
itse uppoan avaruuksiin.
Minä olen kuin mies ja nainen sa
he lemmen vuoteella makaa,
kun nainen laps jo nukkuu pois,
niin mies yhä valvoo, vakaa.
Minä miltei mielisin kysyä,
onko sinulla sielu.[9]
Kun seison korkeella vuorella,
olet mulle pohjaton nielu
Ja vaikka et rauhaa, onnea, et voi, et tahdokaan antaa, niin kaiho, kaipuu sun luoksesi ihan sanomaton kantaa.
Makaan vieraan naisen vuoteessa vieraan naisen pitsit yllä. Kaikki vanhaa, hienoa, taidetta on täällä kyllä.
Vieraan naisen ruusut tuoksuvat,
vieraan naisen onni loistaa.
Miehen rakkautta toistaa
kullat, hopeat hohtoisat.
Amor mahongilla härnäilee:
miehen, miehen lempi antaa!
Naisen käsillänsä kantaa!
Mieli minun haikenee.
Soisin, armas, täällä olisit, —
en mä mitään pyytäis suita,
(olen ehkä huono, kulta)
syliini vain vaipuisit.
Siellä kaukana kukkivat ruusut jo, suvituulissa poppeli huiskuu, satakielinen laulaa illalla ja yöt niin kuumina kuiskuu.
Siellä kaukana kauniit ihmiset
ilo leikkiä lemmessä lyövät.
Väkivoimaksi nektarit, ambrosit
lailla jumalten juovat, syövät.
Siellä suurta kuin oisi sielukkuus,
sydämestä laulukin helkkyis,
ja ihmiset toistansa ymmärtäis,
nero, rakkaus silmistä välkkyis.
Sinne enää en jaksa ma tahtoa,
sinne lennä ei lintunen pieni.
Sinun jalkojes juureen kuolen pois,
minun päättyy kärsimystieni.
Kun ma kiidän kohti unten kaukorantaa,
kun vain kauneutta anoo avoin sieluni,
kuinka pelkään, kuinka pelkään, kauas kantaa
joka askel, kulta, pois sun luotasi.
Katseen nostan ikitähtein sarjaan suureen,
vaivun, nöyrä, jumaluuden jalkain juureen,
kulta, kulta, kuinka murehdin, kun maisias
et sä heitä pyyteitäsi, himojas.
Kaikkeuden sähkö syttyy luona salaa
sielu sekä ruumis luomisvoimin palaa
silloin jäykkenen jo minä jääksi kauhusta:
sinussa on paljon kylmää valhetta!
Mitä nainen raukasta, oi rakas kulta!
Sisintään hän etsii miehen sielusta,
Ellei peili olis kirkkaampi kuin multa,
nähdä sais ei nainen koskaan kuvaansa
Kuuletko, San Marcon aallot loiskuavat,
patjoilla Lethen meidät tuudittavat.
On yö, gondoli hiljallensa vie.
Oi, kun ei päättyis tenhotie!
Ah. mitä hourinkaan! Ei kulta seiso tuolla!
Vain tumma gondolien keulan puolla,
solakka välkkyveteen soutelee.
Mua katsoo, kumma, vaikenee.
Ah, mitä hourinkaan! On San Marcon laineet,
tumma poika unta vain! Vedet saineet
vieri, — ypö-yksin seison lumessa
vanhan Tammerkosken rannalla.
Ja kulta kulkee liki pohjois-napaa,
Ja on niin äärimmäisen reipas, vapaa;
mua pettää irjuvin ikenin
kera Lapin naisten kiikkerin.
Jos sa joskus suvi-illoin kuljet kylän kisateitä, kuulet keinun luota säveleitä, kun on taivahalla punahattaroita, saunan sauhu vierii kultavainioita, viipyy kotilahden yllä auer hieno, ilman täyttää metsäruusun tuoksu vieno, valtimosi täysinäisnä lyö, odottaa sua armas tanssi-yö, — satut rientäissäsi silloin kukan päälle polkemaan, päälle kukan poljetun, kuulet kuten alta maan hiljaisen vain huokailun — minua muistele!
Istut joskus elokuussa etelässä Campagnalla roomattaren kanssa tähtein alla, trattorian puisto eessäs hehkuu, huokuu, luostar'- muurin takaa sadat ruusut nuokkuu, pensas-aita tulvii viinirypäliä, penkereillä tanssii tulikärpäsiä, musta silmä palaa, lumoaa, marmor'pöydän viinit punottaa, uni-viini naisen suussa, — satut silloin kuulemaan vankilinnun sokean yhden sävelensä vaan ihanimman laulavan, — minua muistele!
Harhaat talvipakkasessa Suomen tylyimmillä mailla, lienet kodin kontuakin vailla, korven korppilinnut ilkein entein rääkyy, metsän lempeimmätkin typerinä määkyy, pilven päässä tähtituli pirun-tulta, olet kerran armottoman yksin, kulta, sun on vilu, nälkä, itkettää, tuntematon routa-polun pää, eksyt valon paetessa, — satut silloin löytämään lapsen hankeen haudatun, kasvot vääntyi irviin tään äidin käsin surmatun, — minua muistele!
Sinä lupasit tulla.
Minä odotan sua.
On koetellulla
kyky unhottua.
Sill'aikaa pesen käteni, rukoilen sielun puhtaaksi. Vielä kerran nostan katseen taivoon, astun alas syvimpähän kaivoon. Menen meren poikki, vuoriteitä, erämaita, mahtavia kaupungeita. Etsin vielä kerran… Rakas, rakas, kuka kuolon kielissä jo makas, edes hädän lailla laukatkoon, vielä aikaa on sen verran, Herra minua auttakoon!
Ah, en enää ole lapsi, viaton en kultahapsi. Pahempaa en tehnytkään vain maltiton olin lempimään Nyt olen rikkonut kuten muutkin, langennut kuten muut himosuutkin, — rypenyt liejuja likasia käyttänyt keinoja halvimpia, Rakas, rakas, niin tehnyt olen. Nyt seurauksen polkuja polen.
Niin tehnyt olen, tiedätkö miksi?
Minä luulen, luulen, että vain siksi,
epätoivoni tähtes oli niin suuri,
hätäni eessä ylipääsemätön muuri.
Olin kuin synnissä sieluas lähempänä,
pahan kautta toivoin päivänä päätyvänä
vielä kerran päästä sun luokses.
Rakas,
niin kaihosin sun vuokses.
En enää tahdo tehdä niin… Saan jälleen nousta aatemaihin kirkkaimpiin. Et mua hemme-haaveiluista soimaa, uskot jo, on hyvän kauniissani voimaa. Sen tiedän ei polkuni edessä yksi vuori, ei sisimmän verhona yksi kuori, ei ravinto maaemon yksi nisä, ei rikka liemessä lisä!
Tuhannen tuhatta nimetöntä lie,
ah, viittoilkaa tuo jumalien tie.
Rakas,
tiedätkö sinä elon määrän tään
korkeimman ihmisen määrän pään?
Jos maaliin — naisen maaliin — saavun saan ylle verinpoimitun jalokivikaavun, alkaisi kerran paluun voittoretki, on toivoni vain elää yksi hetki. Lie tuo pientä, lie tuo suurta, on siinä sanomattomani ikijuurta, oi suuri, rakas. Sinä selittämätön rakas, Sinä takasin kutsumaton tunne, Sinä minun: mistä, miksi ja kunne? Sano mulle silloin, mitä tehdä saan. Mikä on lempivän suurinta kuollessaan.
* * * * *
Teokseen käsin tehdyt muutokset ja lisäykset: Kannessa omistus: Herra
Olaf Homénille aina kiitollisena kalleimmasta muistosta t.
[1] MERELLÄ
Jäiden alla turmat ammuu.
[2] PIAZZA MICHELANGELO
Jo silmäni xxx kastuu. (Epäselvä lisäys.)
[3] ORVIETO Unelmissa aroin onnin uinun. [4] Iltasoiton Duomosta niin hartaan, vienon.
[5] CASENTINO
lampeen himoo, vitkaan siirtyy.
[6] SOTA
arvellen orhi raukka seisahtui,
[7] CRYSANTHEMUM
Kun ruskoväri vaalee sai jo mätää
[8] TAMMIKUUN AAMU
Kosken yllä sumua veen,
[9] SINÄ
onko sinulla sielu?