Title: Maan tomu-uurna
Runoja
Author: L. Onerva
Release date: October 14, 2024 [eBook #74578]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava
Credits: Tuula Temonen
Runoja
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1925.
Tomu-uurna.
Linnut ja pilvet.
Linnut ja pilvet.
Pohjanmerellä.
Näköala Seinelle.
Kastanjankukka Houilles'in markkinoilla.
Akasian alla.
En rauhaa saa.
Tuulet laulavat.
Palokärki.
Kuin talven päivät.
Tahtoisin olla.
Tomu-uurnan kuvia.
Tanehikon lemmen-yö.
Geisha Kati-Kain äidinlaulu.
Kadjarin elegia.
Mahouran tanssi.
Pieni Ila-Sha.
Comtesse de Manin sukugalleria.
Boulevardin-käyjä Poupette.
»Punaisen Leijonan» baarissa.
Siamin kaksoiset.
Parakleetti.
Lumottu metsä.
Elämän naamiot.
Akvarelli.
Kadotetut sielut.
Rakastavaiset.
Saippuakupla.
Vangit.
Sisyphoon työ.
Uneksijan rippi.
Ah, kuinka lyhyt.
Ikävöinti.
Orpo.
Herääminen.
Synti.
Tuli ja rauta.
Rampa sydän.
Elämän naamiot.
Meri ja taivas.
Meri ja taivas.
Kevätrukous.
Iltatähti.
Kehtolaulu.
Onnen lupaus.
Auringon ylistys.
Ihminen ja laulaja.
Riento.
Taivaankaari.
Talvitunnelma.
Vieraissa.
Lyhdyt.
Sydänhämärä.
Epitafi.
Poppeli.
Taivas ja meri.
Maan tomu-uurna: tulen ja tuhkan taru kiertää sen. Sen näätkö pienenä vai suurna, siin' ota tutkaimen. Sen yllä niinkuin purppura ja kulta on elon viinikuurna. Jokainen nosti huulillensa sen. Sen saitko tyhjänä vai täynnä tulta, salaisuus sydänten… Vain hiilikuvista, kaiusta laulujen poishelkkäneiden korureunuksen luo tomu-uurna…
Lentävät, lentävät maan yli, pään yli linnut ja pilvet, laulut ja kuvat. Ah, kenpä sais nuo vapahat, kirkkahat sävelet kiinni ja tuulentuvat!
Lentävät, lentävät yön yli, työn yli haaveiden hohtava saatto ja soitto, lähellä, kaukana, kuin sydänhelke, kuin sinihanhien havina loitto.
Maan yli, pään yli… Eivätkä kuule kuinka jos kutsun: helmaani tulkaa! Saan vain kaivata, kaukaa katsoa purppurapilveä, hohtavaa sulkaa.
Silmästä hukkuivat jo ranta, maa. Rajaton meri purtta tuudittaa, ajaton aalto laivan laitaan lyö. Näin vaihtuu päivä, yö… En mitään aattele, en mitään tee. Kuin unho sieluani hyväilee veen, taivaan vyö,
kun ihmisäänet, -muodot monet nuo, niin räikeät, ei pääse enää luo! Myös valkolokit, viime saattajat yön usviin uupuivat. Vihurin pauhu jälelle vain jää, sanaton laulu, jota ymmärtää vain hattarat.
Vain sielu sen, ken myrskyn lapsi on, kuin aalto ajaton ja rajaton, se, jolle auvo maan on ahdistus ja raskas vankeus, työkellot, jolle tyhjää vapajaa, mut kaikkeuden kannel kumahtaa kuin kutsumus…
Akkunani alla sa virtaat ja vilkut, harmaan-ruskean-viherä Seine. Ah, kuinka moni sun helmaasi vaipui, jolt' oli lopussa vaate ja eine!
Moni, jolta uupui kalliimpi vielä:
usko ja rakkaus, elämä itse…!
Ah, kuinka, Seine, sa julkeat juosta
pyhien kirkkojen partahitse!
Siltojes päällä on helke ja välke,
iki-ilotulta veshelmesi palaa.
Siltojes alla on inferno, sinne
juur' leprasairaan näin hiipivän salaa…
Auringon sammuessa, syttyessä lyhtyjen
elämän peili oot, pettävä Seine.
Sulia on tuhanten vuossatain silmät,
sua on katsellut Veri aine, Heine…
Kuink' olet lähellä, sentään kaukana, elämän kankahan kaita päärme! Työnnätkö pois vai kutsutko luokse, viherä, vilkkuva, vierivä käärme…?
Kastanjankukka kuin valkea kynttilä loimujen, lamppujen lomista katsoo etelän kesän mustaan yöhön, kuumahan yöhön.
Loistaa rämyyn markkinapesän, nauraa karuselli-kirmaisulle, jost' ohi keikkaa neitojen nilkka ja pelmuva tukka.
Et ole mulle et loimu, et lamppu, vierahan väen kynttilä kylmä, kastanjankukka, piloilla taitettu, pistetty vyöhön!
Akasian alla ma istun varjossa lehvän hennon, nään taivaalla hattaran lennon ja kuulen kuin linnut kastanjetteja lyö… Mut hauras on tenhovyö, se särkyy, ja sielussa alkaa laulelo toinen soida, joss' armaampi vielä on viipyä, unelmoida:
Oi, koska ma nähdä saan kotikaupungin kattojen sauhun, meren tuttavan tuntea pauhun ja korpien neulaspolut pihkaatuoksuavat, yökuutamon kudelmat, vitivalkeat hankimaat, puut huurteiset Suomeni rakkaan, jääkukkasen ruudussa katsovan tervastakkaan!
Hyväillen sormet akasian hiipovat kuultavan hienot kuin viiniperhoset vienot. Mut sokea sorean kuistin ma kuville oon. Kotikunnahan koivikkoon ne vaihdoin jo pois, ja taivaalla humussa tuulen ma sydämeni laulun synnyinmaastani kuulen…
En rauhaa saa.
On mulla sydämessä taikapeilit
ja symbaalit.
Nään Niilin krokotiilit, Ibis-linnut,
Saharan kameelit…
On niinkuin päivä kuuma kutsuisit…
En rauhaa saa.
Mun rinnassani haastaa äänet loitot
ja vieraat suut,
Calcuttan temppelit, bramaanein lehdot,
Japanin hirsipuut…
On niinkuin viittois oudot tähdet, kuut…
En rauhaa saa.
Maat kuumat löysin, etsin vilun viimaa,
jää-pohjolaa,
yön valoisuutta, viileyttä päivän,
veen kuvaa laulavaa.
Vain siellä, siellä sielu laulahtaa!
En rauhaa saa. Mua vetää veren pakeneva luode halk' elämän, niin turha kuin on yössä ajo tuulen maailmaa kiertävän. Jo katsoi kaiken, pyytää enemmän…
Myrskyn vanaa välkkyvää laulaa tiemme lakkapää. Edessämme puiden latvat kumartuu ja taipuu, meret nousee, vaipuu. Koskaan emme laaksojen lapsiksi jää. Maapallo pieni on jalkaimme alla, vaellus riemu on vaeltelevalla. Aina meitä lennättää vapauden, puhtauden, kamppailun kaipuu.
Revontulta tuiskivaa hiuksemme hulmuaa. Soitamme säveltä, mi hohtaa ja haipuu. Taivaat meille taipuu, tähtiöiset kiertäjätkin jälkeemme jää. Maapallo matala on siipeimme alla, korkeus koti on kohoavalla. Aina meitä lennättää vapauden, puhtauden, kamppailun kaipuu.
He vieroo sua:
oot heille viesti kuoleman ja tulipalon,
sa punaliekkitöyhtöinen ja mustasulkainen,
sa satu salon!
Oi ihmiset,
kuink' ovat elon erakoille nurjat tuntehenne!
Ma tunnen sun, sa musta veljeni, yön ystävä,
salaisuus, enne!
Sa asuit korpilinnassa mun kanssani
niin monta kesää;
yht' yksinäiset oltiin,
ei kummallakaan meistä perhettä, ei pesää!
Vain taivaan teltta
ja metsä sankka, hartautta autiuden huokaavainen!
Kuin korven ajatus ol' lentosi, työs uurto riimusauvain,
mun samanlainen.
Kuin rakas mulle
ol' yksinkolkutukses jylhiin kelohonkiin
ja villi huutos
iltaisin sadeilman tullen ylös pilvenlonkiin!
Ui silmäs valossa,
vaikk' kielsi taivas kitsas siiviltäsi valon,
sa kuva sieluni:
lie sekin ihmisille enne kuoleman ja maailmanpalon.
Oi veljeni,
kuin sulla, yhtä oudot mull' on iskut, alasin ja paja,
sa punaliekkitöyhtöinen ja mustasulkainen,
sa kolkuttaja!
Kuin talven päivät lyhenee
ja talven illat pitenee
ja yö,
niin ilot käyvät lyhyviks
ja varjot pitkiks, raskahiks
ja työ.
Ah kuinka nopsaan lentääkään nuo hetkein linnut yli pään, pois, ainiaaksi Ja kuinka nopsaan, niinkuin puu, sydänkin palaa, rauentuu tuhkaks ja maaksi
Tahtoisin olla palmupuu rannalla Ganges'in juoksun ja katsoa yötä ja päivää jumaluuden kuvaa kalvossa pyhän virran…
Tahtoisin olla valtameren hiekalle heittynyt simpukka pieni, min hopeakorvassa soi yötä ja päivää syvyyksien jylisevä pauhu…
Tahtoisin olla Himalajan huipulla reunalla jään lumikide kirkas ja heijastaa ihmeitä ikuisuuden hiljaisuudessa ikuisessa…
Kenties oon ollutkin kerran lumikide, simpukka, ja paaltavan virran palmu. Kenties ne viipyvät vielä sielussa täällä, joll' on niin kipeä kaipuu kuvastaa jumaluutta ja ihmeitä ikuisuuden, yötä ja päivää, ja koota korvaansa valtimonlyönnit maailman pauhaavan valtameren…
Japanilainen maisema.
Sa sanot: mun silmäni hohtaa kuin helmi häikäiseväinen vaipassa yön. Ei, armaani: se on vain kyynele, mi kimmeltää sinimeressä kuun…
Sa sanot: sinikyynel-härmän
mun viittani hopeapalteelta suutelet pois.
Ei, armaani: se on vain sadetta,
mi Fushi-Yamalta yllemme pisaroi…
Sa sanot: heräs tuoksumaan kukka
puutarhan keväthelmassa puhjennut.
Ei, armaani, se on vain unelma,
mi laulus helkkeessä lehahti karkeloon…
Kohta tuoksuvat kukkien silmät, kohta hohtavat helmet kasteessa unelmien… Mut vielä lepää Fushi-Yaman pilvi yllä kukkain, helmien, oi armaani…
Lapseni rakas, jonka ma aatoksissani tapoin alun alkua ennen, kenen sa olet?
Hänenkö,
joka käsivarsin kuumin
niin minut kiersi,
niin minun ruumiini pusersi sieluttomaksi,
että ma pelkäsin,
sun sielua vaille jäävän?
Hänenkö,
joka henkensä voimalla
niin minut pauloi,
niin minun henkeni ahdisti aineesta irti,
että ma pelkäsin,
sun ruumista vaille jäävän?
Vai hänenkö, joka hiveli viilehin sormin, joka katseli kaunehin silmin, jonka sielu suuteli kaukaa kuin tuoksuja kantava tuuli tai henkäys vieno hiljaisen yrttitarhan, jossa mun sydämeni uinui autuaan unta kuin nuoren kukkasen umpu, jossa mun henkeni vaelsi kuin valkea lapsi, jossa mun ruumiini pyhättö säilyi koskematon?
Oi, miksi ei hän, tuo hiljainen, viileä, kaunis, miksi ei kietonut mua käsivarsin kuumin, miksi ei riistänyt henkeni vapaana vaeltelevaista varjoa vangikseen, niin että, sun, lapseni rakas, syntymätön, olis pakko ollut syntyä tänne!
Ma Kadjar luutunlyöjä, mik' on mun? Ei käsi kanna viiniruukkuhun, ei silmä neitoon, jonka äsken kuulin viel' laulavaksi lehdoss' Samurun!
On raajat raskahat kuin vanhan muulin.
Ken uskois, että kerran nauruhuulin
kuin runotarta maljaa suutelin
ja joka naista luutukseni luulin!
Ken uskois mua, jos ma kertoisin,
ett' olin herra lemmenhaaremin,
kaliifi kaupungissa, jossa kannoin
iespurppuraa Harun-al-Rachidin!
Ken mittas aarteet, jotka silloin annoin,
kaikk' kerjäläiset, jotka runopannoin
koristin korkeiks päästä sydämeen,
kaikk' kuollehet, jotk' eläviksi vannoin,
kaikk' alastomat, jotka kultaiseen
haaveeseen peitin, pyhään valheeseen,
kun viinin tuli valoi hehkuansa
ja tähdet illan katsoi kalvoon veen!
Ja niinkuin viini virtas luoksein kansa
lähteissään rikas, köyhä tullessansa.
Nyt viimeisetkin ovat loitonneet.
Vain sydän yksin laulaa lauluansa.
Niin, kenpä muisti valmut varisseet,
kaikk' Kaffan, Turkestanin rypäleet,
kaikk' immet, jotka sydänhurmeessani
kuin Tigris-virrassa on kylpeneet
ja juoneet lemmen-unta lauluistani!
Hyvästi kaikki! Maljan huuliltani
Ja luutun kädestäin nyt rikki lyön!
Ja hymyyn kuollehille kuollessani.
Hän syntynyt on kotimaassa banaanin ja taatelin laps mulatin ja ekvaattorin päivän syleilyt hän tuntee ja El Ajadin, Jussufin… Mut palkeilla nyt Tavernin hän tanssii. Häll' elfenluust' on hampahat niin valkeat,
kuin saalistava pantteri hän nauraa. Kil kal lyö nilkkain renkahat kuin kastanjetit, bambulat, ja niitä vastaan kuparinen pinta kuin kumu maan. Ja huutoon kiimaisaan kuin villin linnun, apinan yöss' Afrikan sun ahnas viikuna tuon tuosta puhkee.
Kas tytär mustan Nubian hän tietää: heimoille veren kalpean, tuon riutuvan, on veren veto silmän kiivain pyynti, ja kaupungissa kulttuurin on paras olla barbaarin! On rikkautta villiriistan myynti, kimmoisat pohkeet, kaulan kaarto, rinta… Siit' annetahan korkein ilon-hinta!
Oli kerran
prinsessa kuin hymy Herran,
pieni Ila-Shah.
Istui, katsoi ikkunaltaan
kultakalaa kulta-altaan,
kukkaa mantelin.
Toki toivotteli muuta:
kaukometsänrannan kuuta
pieni Ila-Shah,
päivää paistavaista lokaan,
onnen puuta kera okaan.
Niinpä kerran
säde päivän, terttu Herran,
pieni Ila-Shah
kadonneeksi kaivattihin.
Koskaan arvattu ei mihin.
Piili pilvehen.
Polki kaikki maantienloat,
taittoi onnen ruusut, oat,
pieni Ila-Shah.
Tuli rikkaaks köyhän lailla,
kuoli kuninkuutta vailla.
Tuo vanha mamseli, comtesse de Man on elon illass' yökkö yksinäinen. Häll' laiha varsi on ja sydän jäinen, — niin kerrotaan, — vain homeisessa sukugalleriassaan hän peilailee hedelmätöntä sukukunniaansa kuvista, joista maali rapisee, mut joiden mallit oli maine maansa. Niit' yksin rakastaa comtesse de Man, niin kerrotaan.
On yö, mut rauhaa saa ei ikäimpi,
hän harhailee
taas muistokujanteessa muotokuvain.
On linna kylmä, takassa ei hiiltä,
syyssade synkkä syöpi kattotiiltä,
mut tulta, valoa ei vanhus tee:
on kitsahalle katve kaunihimpi.
Hän on kuin kissa, rottia mi pyytää,
hän näkee läpi pimeen,
ja joka kuvan nimeen
hän kiroaa
ja kautta kovain huulten, kalvettuvain
punainen sydän ilmaan kaunaa syytää:
»Grand'père, sun naamas on kuin vanhan
Panin
ja sun, grand'mère, kuin haaremista Khanin,
ha haa, ha haa,
mik' uljas sukupuu!
Mut minuhun sen latva kuivettuu!
»Te elon maljan joitte sakkaan saakka,
syöksyitte syyhyn, riemuun suin ja päin;
ma tyhjäks jäin,
ainoona perintönä syntienne taakka.
En elämää ma itse saanut kantaa,
kun kannoin kuormaa teidän elämänne;
siks minuun katkeaa nyt heimon hermojänne:
tään veren valjun, hengen heikkouden kolkon
perintien,
sen kaiken mukanani hautaan vien!
»Te sankareita, rintaristi-ritareita olitte,
hurmeenne polvein tulevaisten tähden juoksi,
niin sanotaan.
Lie valhetta ja totta puolin se.
»Mut konsanaan
ei tule kenkään tietämään, ei kertomaan,
ett' elontainten syntymättömien vuoksi
myös kuolee, kuollut on Comtesse de Man…»
Tuo vanha mamseli, niin kerrotaan, itaraa iltaa elää, yksinäinen. Häll' laiha varsi on ja sydän jäinen… Ja kautta maan hän pahaks, paatuneeksi mainitaan.
Boulevardin-käyjä Poupette! Hänet saatte ja häntä saa ette, hän on kukkanen kuutamon. Kun keijujen karkelo taukoo, hän siipensä silkkiset aukoo, pois lentää ja poissa on.
Hän kolibri on, koru kallis.
Ken ei häkkihin tulla sen sallis!
Moni kaikkensa lunnaaks tois,
jos nähdä kuin taivahan oven
sais pohjaan tuon untuvapoven,
sen syttää tai särkeä vois.
Sitä ovea löydä te ette. Hän on nukke, on aito Poupette: tekopontimin käy, ilakoi. Väriloiston sai luotaissa pintaan, sydän tullut ei samaan hintaan: se ei syttyä, särkyä voi.
Laatukuva.
»Punaisen Leijonan» krouvari mies mielevä on Perronnet. Hyvä hyllyillä hällä on patteri, siinä Byrrh, Picon, Cressonnée ja Bordeaux'n viinit ja Deloso ja kuohuvat olvet ja Cointreau… Ja kassassa hällä on musta Marianne, kuvankaunis kappale, valkearanne.
On autio baari, ja vanhan jutun mies alkaa, vaimolle varsin tutun:
»Voi miksi et olla voi, chère Marianne, kuin naapurirouvat Mathilde ja Jeanne; he miestänsä myötää ja tiskillä häärää, ei kassahan päästä he frangia väärää. Mut sinä vain murjotat niinkuin muuri, sun vuokses on vallalla köyhyys suuri, sun syytäs on kaikki nää laihat laskut ja täydet pullot ja tyhjät taskut! Kyll' osasit ennen sa laverrella, kun viel' olit sirkuksen Cora la Bella, sun huuliltas virtasi englannit, saksat, nyt tuskin »bonjour» sinä lausua jaksat. Voi, miksi et olla voi, chère Marianne, kuin naapurirouvat Mathilde ja Jeanne?»
Hymyin halveksivaisin käännähtää päin miestä musta ja ylpeä pää:
»Mua liikuta lain ei laihat laskus, ei täydet pullos ja tyhjät taskus! Mut sääli on kuollutta Coraa la Bellaa ja sirkusta, kaunista Concinellaa, jossa enää ei ratsasta Cora la Bella tuliorhinsa loimella purppuraisella. Jalon aasihin vaihtoi hän hiirakon ja aasiksi itsekin muuttua on!
»Kuin varjo ma olen, kuin unessa kulen… Kenen syy? Kuka sammutti verteni tulen? Kuka suloni riisui ja riemuni vei? Kuka sanoi: nyt kuulut sa porvarissäätyyn, tapas entiset siihen sovellu ei, et kaulaas saa kietoa kulkurin käätyyn, et iskeä silmää, et nostaa nilkkaa, et hiuksissa kantaa hetalehilkkaa, yli pääs enää heity ei sirkusvanne, et ole enää Cora, vaan madame Marianne!
»Oli kuolo se kuulun Cora la Bellan… Ja likaisen rahan ja rasvaisen hellan ja patronne-paikan sai Marianne! »Hän on kivi ja muuri ja puu, mikä vaan, mut yksi on varmaa: ei milloinkaan hän olla voi kuin on Mathilde ja Jeanne!»
Mies huokaa, ja änkkää huolissaan:
»Olet hassu sa vallan, ma chère Marianne!»
Sama ruumis ja sentään eri, eri sielu ja yhteinen veri, kaks päätä ja kaksi jalkaa: siit' taistelu ainainen alkaa. Kaksyhteys tää, yks minä sanoo syyttäen: sinä ja sinä…
— Sun syntyä tullut ois eläinten sokeaan sukuun,
mun tähtien lukuun…
— Sa tuomitset väärin luonnonvaistoni vapaan
tekopyhien tapaan…
— Olet olentoni onnettomuus, sen tauti ja pahka,
suosammal ja rahka…
— Tuot tuntooni vieraan pakon ja syyttömän soiman,
teet paheeksi voiman…
— Sa vedät mun alas maan matalaan liejuun ja likaan,
viet askeleet vikaan…
— Sa lähteensilmästä sieluni sumentuvan
säret taivahan kuvan…
— Miks syövyit sa kaksinaisuus, jota halveksin, vihaan,
omaan vereen ja lihaan!
— Miks syntyä saanut en kirkkahaks, vapahaksi,
miks on meitä kaksi!
— Miks maan makeus ja manna kaikille luotu
ei minulle suotu!
— Miks myrkky-kulhosta saan elon vaivaisen tilkan,
kuin kohtalon pilkan!
— Ma kävelen, kättelen jalalla, kädellä toisen…
— Mulla tahto on loisen…
Kaksyhteys-hirmu näin haastaa ja itseään ilkkuu ja raastaa. Paras aatoskin ainoastaan sotaa ikuista itseä vastaan! Sen harteilla hautaan saakka on valheen ja häpeän taakka.
Hän lähti kaukaa Amu-Darjan suulta, vuorilta Pamirin saarnaamaan sanaa kansan kaiken kuulta, totuutta mysteerin, min suoraan Buddhan huulilta hän suuteli hetkinä hurmion, nuor' paimen-bramaani. Hän kiersi vasten päivää, kohti tuulta, sai lauman lampaina kokohon ja haastoi:
»On aika tullut, keinuu kehto maailman,
ikuiset kansat noussehet on Itämaan
ja Aasian,
liikahtaa Brahmaputra, Lhassa, Kiina,
Sofia, Fez ja vanha Palestiina.
Kuin aurinko, mi astuu alas alppihuipultaan,
ne loistaa Lännen päivään laskevaan,
sill' aikaa kun sen rotu raihnainen
viet' yltäkylläisenä kylvää pahaa,
vie väärin kirjaa, tekee väärää rahaa
ääressä pöytäin pahe-vihreiden.
He uskovat: heili' yks' on vapahtaja,
mi veriruskeatkin tahrat pesee pois
ja että siksi he
kasata saavat synnin synnille
kuin yksin rikoksia varten rakennettu ois
tää tomun maja.
Tää usko heist' on tehnyt ihmiskunnan häpeän,
herjaajat elämän.
Ma sanon teille:
ei vapahtaja ole yksi, niit' on monta,
niin monta kuin on lasta Itämaan
ylhäistä, tahratonta!
Jokainen meistä vapahtaja ihmisyyden
on idussaan,
pahuuden vallan voittaja,
uus' jumala,
ken kernahammin kulkee kuolemaan
kuin sortuu tielle vihan, itsekkyyden
tai satuttaapi kättään veljen vereen.
Yks käsky on: ei olla pahaa vastaan,
yks vapahdus on: hyvyys ainoastaan.
On veljeks luotu toinen toiselle,
eroa välillä ei mustain, valkoisten,
ei keltaisten, ei punanahkojen,
ja rakkauden syleilyssä ne
viel' yhteen syöksyvät kuin virrat mereen.
Sen aatteen vuoksi kuolla voimme me.»
Näin Parakleetti, paimen-bramaani
laumalle haastoi.
Vait', yrmynä nää sanat kuulee se.
Mut sitten sinkoo sana: »Petturi!»
Ja toinen jatkaa pilkka huulillansa:
»Vai kuoloon vihkit meidät, profeetta! Vapahdus varma, saatu helpolla: on susi valkee mies ja puree saakka luuhun! Mut lampaiks lähdetä ei sutten suuhun!» Ja kolmas lisää: »Mielessään on ansa!» Ja koht' on lynkkaamahan valmis kansa. Se rääkyy, kiljuu: »Vastaa puheesi ja itse tietä näytä, mestari, kuin kuolee se, jok' ei voi olla vastaan!» Ja iskut, lyönnit, kivet lankeaa kasvoihin kauniin paimen-bramaanin.
Hän hiljaa pyyhkii hurmeen kauhtanastaan ja virkahtaapi äänin sammuvin: »Kätenne raa'asti miks kultaa raastaa Orientin temppelin, miks lyötte suuta, joka toden haastaa, tuo viestin kaunihin, ett' teidät säätänyt on tahto taivaan samoomaan valon tietä loputonta, kuolosta kuolohon, vaivasta vaivaan, siks kunnes vapahdettu kaikk' on maa… Se tiellänne vain, rakkaat, muistakaa, ei vapahtaja ole yksi, niit' on monta…»
Hän lähti kaukaa Amu-Darjan suulta, vuorilta Pamirin kokoomaan talteen, uhriks temppelin, hedelmälahjaa ihmisyydenpuulta. Hän kiersi vasten päivää, kohti tuulta ja saapui aapaan keitahattomaan, miss' elonpuut ol' lakastuneet hiekkaan, miss' Suuren Hengen mies, profeetta Khivan maan vain yksin kaatua sai hengenmiekkaan.
Jäi tuuleen sanat, jotka kuollessaan hän huokas: »Oi, valo Itämaan, maailman vapahdus, tie Jumalaan, kuin olet hidas, alpinraskas nousemaan…»
Ritaritaru.
Hän mässäs kuin Belsasar, hän joi ja hekumoi, linnassaan yötä päivää symbaalit, huilut soi. Ja niinkuin Macbeth uusi hän knaapeillensa huusi:
»Ei synny sitä miestä, mi veis mun valtikkain! Tiara onnen murru ei ennen otsaltain, ennenkuin vuori kiikkuu tai metsä eessäin liikkuu!
»Ma vuoren haltioilta kuningaskruunun sain, lumotun metsän aarteet on kaikki hallussain: jok' ainut toive, kaipuu mun tahdolleni taipuu!
»Oon rikkaampi kuin Kroisos!
Auk' aarrearkkuni suut!
Ma loputonta tuhlaan:
mua ruokkii taikapuut,
mua palvoo henkein parvet;
ei ehdy juomasarvet!
»Ei koskaan lopu laulut, ei voima verestäin. Ei hätäpäivää mulla oo ennen edessäin, ennenkuin metsä ryntää tai vuori vettä kyntää!
»Oon Salomon ma suuri!
Käy syliin Zulamit!
On multa loihtu-yrtit,
nardukset, mirhamit,
on nuoruus, jok' ei haihdu,
ei vanhuudeksi vaihdu!
»Ei koskaan tanssi taukoo, ei sammu rinnan lies. Ja vasta silloin, silloin lien myyty, mennyt mies, kun maa ui yli lahden tai puut käy jalan kahden!»
Hän mässäs kuin Belsasar, levosta tiennyt ei. Halk' yön kuin ratsu hurja hänt' elon riemu vei ja onnen hurma pauloi ja bajadeerit kauloi.
Mut kerran keskiyöllä hän lumivalkeaks sai kasvoiltaan ja tyhjään silmäänsä katsoi kaks ohitse soihtuin, maljain, divaanein, tanssitaljain.
Pikarin rikki löi hän ja kimpos pöydästään: hän näki, mit' ei nähnyt muu seurast' yksikään. Ja niinkuin Macbeth uusi hän kauhistuen huusi:
»Ah, kauniit knaapit, neidot, mit' onkaan ilve tää: lumottu metsä uipi veen yli niinkuin jää, maa niinkuin aalto kiikkuu… Nyt metsä, metsä liikkuu!
»Haa, kuulkaa, kuinka ilmaa
sen pieksää tappurat!
Ja tuolla! Nähkää kynnet
ja silmät ilkkuvat!
Hei, velhoilta tie tukkoon!
Kaikk' ovet säppiin, lukkoon!»
Mut vaitiolo kaamee
on ainoo vastaus.
Vain sieltä, täältä kuuluu
salainen kuiskahdus:
»Vei järjen hältä juomat,
nyt jalat alle, kuomatl»
Pois taukoo tanssi, soitto…
Maa viime maljan joi.
Ei enää bajadeerein
iloinen nauru soi
ylitse öisen lahden…
Hän peikkoin kanss' on kahden.
Hän ähkää: »Lemmen ruusut
pois, pois! Ma tukehdun…
Niin suukot niiden löyhkää
kuin haudan avatun…
Ne hengen multa salpaa,
ne lyö kuin sata kalpaa!
»On ympärilläin saarto kuin kätten tahmeain, ne vetää liejun alle, ne imee hurmettain kuin iilimato juuri tai niinkuin lukki suuri…
»Mun vilu on ja helle… Yön kuumat orkideet nyt sydämeeni sataa kuin lumihiutaleet, kuin kuolinhetken kuvat puut yllein kumartuvat…
»Haa, nyt se kaikki kaatuu
mun onnein Libanon!
On joka runko poikki
ja ontto, juureton!
Tyvessä tirskuu peikot…
Hyv' iltaa, iloveikot!
»Niin tutut piirteet! Melkein
teit' uskon knaapeiksein!
Mit' ootte, konnat, tehneet
mun taikatarhallein?
Puut olallanne kiikkuu…
Haa, siksi metsä liikkuu!»
»Ha haa, miest' älytöntä, yön peikot irvistää, on omain kättes työtä palaneet korret nää. On kuivat taikalähtees: me perimme vain tähtees!
»Jok' kerta, jolloin nälkääs rikosten riistaa söit, surmasit sulon yrtin, sen juuret poikki löit, sijalle jätit tuohon yön mustan sappiruohon.
»Jok' kerta, jolloin kaasit sa ilopikariis maan makeuden kuohaa, sait madon kukkasiis, mi raiskas kultakennon, soensi helmen hennon.
»Jok' kerta, jolloin lietsoit sydämes valkeaa himojen hiilloksella, kumarsit kuolemaa, siks povessasi suuri nyt kasvaa kalmanjuuri.
»Ja joka kerta, jolloin sa raivoks sumenit, sa myrkkykeison rintaas vihaisen istutit, mi tihkuu tihun mahlaa: syyn suossa jalkas kahlaa!
»Ja joka kerta, jolloin sun suusi herjan huus', sa yhden annoit meille omaksi onnenpuus. Jos kelle henget suuttuu, lahjansa turmaks muuttuu!»
Hän, lumometsän herra, tään kuulee korvissaan ja näkee silmissänsä pois purjehtivan maan ja tähdet, jotka sammuu, kun aamun karjat ammuu…
Hän vapisee, hän huojuu
kuin vanha lahopuu,
hän sata vuotta siinä
hetkessä vanhentuu…
Hapsilleen sataa lunta…
Hän kuiskii: »Unta, unta!
»Lumottu metsä, kaikki vain tyhjä kangastus, ja knaapit, bajadeerit ja rinnan rikkaus… Mut jotain oli mulla, kun köyhäks näin voi tulla!»
Hän seisoo vain ja seisoo ja tyhjään tuijottaa, hän patsahaksi juuttuu, maa allaan aukeaa… — tie lepoonko vai vaivaan, vain tiennee tähdet taivaan! —
Mut tähdet kaikk' on vaiti. Sen taru kertoo vain, tää että koston työtä oi' onnen haltiain. Kun leppyneet ne eivät, omansa peikot veivät.
Kehto ja hauta.
Välillä:
savua, huurua, unta…
Kesäyön keinulauta…
Tulesta jäähän
maapallo, palava pyörä
matkalla on,
määränsä päähän.
Välillä:
tulipunakukkaa, kristallikukkaa,
hurmetta, lunta…
Savua, huurua, unta…
Ne puhui mulle:
»Jos sydämesi tohdit sa heittää hukkien eteen, sa pelastat meidät!»
Ma heitin sydämeni kylän hurttien eteen. Ne haukkui, ne ryvetti sen, ne luskutti eläinlauluja eläimen tapaan ja sitten ne haastoi:
»Jos sydämesi tohdit sa heittää hukkien eteen, sa pelastat meidät!» Ma heitin sydämeni suurien susien eteen. Ne raateli, repeli sen, ne nuoli sen höyryvän hurmeen talviyönnälkään ja sitten ne haastoi:
»Jos sydämesi tohdit sa heittää ihmisten eteen, sa pelastat meidät!»
Ma heitin sydämeni sairaan ihmisten eteen. Ne ei tunteneet sitä, korulippaiden tuntijat nuo, ne ei tarvinneet sitä. Ne kaatoivat maahan rintani uhrimaljan, ne hautasivat sen jäätävään halveksintaan ja kääntyivät pilkaten pois.
Peitossa korallioksaisen onnenluolan keskellä kuolemanriuttaa he soittavat ikuisen elämän sankarivirttä harpulla äänettömyyden ja antavat hetkien valua sormien läpi kuin veden ja antavat katsehen hukkua kaukaisuuksien sineen, missä nuolena kiitää kiireinen lintu kohti piipittäväistä, piskuista pesää nokkansa vasussa lapsille iltainen eine: taivaan pelloilta pudonnut auringon jyvä…
Mun maailmani oli vain hajoova, hauras saippuakupla. Ken uskotti mulle: se olisi ihmisten koti, se kestäisi elämänmyrskyn, ja siinä voisimme asua yhdessä sinä ja minä! Ken soi mulle lapsen mielen, ken sekoitti leikin ja toden, ken opetti olkipillillä pienellä puhaltamaan ilmahan ihmeitä, väripalloja, maailmankuvia kummallisia, joiden särkymys oli mulle pimeys ja maailmanloppu!
Päivän kuuman kuorma sulia, haaveen kalvas kuudan mulla. Vangit oomme kumpaisetkin, kaleereissa eri teiden. Sentään läpi kaltereiden lähestymme tuskan hetkin.
Mull' on vilu, sulla helle… Tule, niin tuot viluiselle sydämelle aurinkoisen; tule poltinhaavoinesi ja ma kudon kulmillesi runon viivaan kuutamoisen!
Kurjuutein on sulle laulu, murhees mulle kaunis taulu taistelusta tulen lasten… Näin on laupiaampi latu, elämä kuin sävel, satu, kaksin, rinta rintaa vasten…
Harjalle halata, kantaa ja nostaa tuskan tunteja, pimeitä päiviä, lankeavaisia päälle jälleen, Bastilji-paasia, orjuuden kiviä, jotk' ajast' aikaan sortuvat helmahan vierittäjälleen.
Sisyphoon työssä raadan ma raukka, Sisyphoon työtä kaikki, ah, kaikki me ijäti teemme. Turhuuden mereen kuin sadepisarat tippuvat tunnit vaivan-täydet, riemumme, tuskamme, kyyneleemme.
Kirottu, siunattu Sisyphoon rotu, kuormansa alla kisaavat lapset, joille levon onni on elämän lakko! Kantaa ja nostaa pimeitä päiviä, orjuuden kiviä tahto on taivaan ja elämän pakko.
Teon sankarikilvellä kirkastetulla. Olin tulta ma muinen. Päivin ja öin povin polttavin kuljin ma tuiretuinen, kuin Salliman säilä ma säkenöin, tulenpiirtona onneni näin: kohtalon korkean urhoks tulla, iskeä inhuutta päin, elää ja kuolla Ma jaksoin hymytä, jaksoin huolla… Ja vuotta ja tuntia tiennyt en joskaan, joka tuokio päin suurhetkeä vei. Se saapunut ei. Ja nyt ne on kaikki jo mennehen puolla päivät ja yöt ja sankarityöt, joita en tehnyt, en tehne koskaan…
Olin unta ma muinen. Joka aamu kun näin syvän taivahan sinen, tulin riemusta valkeaks tummahuinen, sulin haaveiloon: tänä päivänä saapuu se ihmeellinen, jota varten ma syntynyt oon! Joka ilta kuin siunaus rinnassa soi: kohta saan minä elämäntyöni täyttää ja ihmisveljille näyttää, mitä ihminen voi! Pois rientävät tunnit tyhjyyttä toi… Ja nyt ne on kaikki jo mennehen puolla aamut ja illat ja haavehen sillat, joill' unen katvehet karkeloi…
Kaukana kunniatieltäsi kuolla saat sinä tummuuden helmassa tuolla, kotka, niin katse ui myrskysalamoissa, sielu, min siivet jumaliin vei, ruostunut kalpa, kantelo halpa, sammunut sydän, josta kaikki on poissa, yksi vaan ei, kaipaus ei…
Ah, kuinka lyhyt onkaan elon aika!
Ja lyhyemmäksi sen vielä teemme.
Sit' uni uuvuttaa ja kyyneleemme
ja valvottujen öiden sala-taika.
Lie houkot kaikki, suurin houkko minä:
tein kadotetun onnen kuninkaaksi,
mi voimat mursi, hengen maati maaksi.
Pois särkyi elon soihtu säkeninä.
Lie kaikki houkot, kenkään ei kuin minä.
Kun sua ikävöin, käy kylmä henkäys kuin kuolleen luista; entistä onnea en enää muista, en tuskan polttavaista hehkuakaan, ja sentään vuokses valvehilla makaan, kuin aaveen kanssa kämppään päivin, öin.
On nimes piirto elämäni puussa.
Parhainta itseäin ma ikävöin, sit' itseä, min löit ja itse löin rammaksi herkimmässä kukkakuussa, hedelmää, jonka ois se voinut kantaa, jos ei ois kukkaa vieneet rankkasateet, sit' onnea, min ois se voinut antaa, jos ei ois onnettaret olleet kateet, sit' itseä, mi ennen oli mulla, sit' itseä, miks oisin voinut tulla.
Laps olen outo, eksynyt maapallon päällä tään. En maammonhelmaa tuntenut, en tunne vieläkään. Oi, ihmiset, mun itkuani ihmetelkö älkää!
Ei kenkään mua tuutinut oo lauluin, suuteloin, ja unten utareista vain ma äidinmaidon join. Oi, ihmiset, ma aina tunnen janoa ja nälkää.
Niin kaunis lemmenlehto lie, mut kiinni portit sen, ja liian oksat korkeella on onnen rypälten. Oi, ihmiset, mi tuska kestää rakkauden nälkää!
Laps olen outo, eksynyt maapallon päällä tään. Mua tupaan kutsu tuloset ei lieden yhdenkään. Oi, ihmiset, niin kylmästi, ah, ohi menkö älkää!
Suru kosketti sydäntäni mun yhtenä sydän-yön hetkenä ja herätti mun vuosien pitkästä unesta.
Kuin salaman valossa näin minä silloin kaikki: hiekkaan vieriväin hetkieni kalpean hedelmättömyyden ja päivieni tylsän tyhjyyden, näin mitä kadottanut olin ja mitä kaikkea kallista viel' oli tallella mulla. Näin, mikä mun murtanut oli: tuskan taakka niin suuri, etten sietänyt enää koskea siihen kärsivin, valvovin hermoin.
Suru herätti mun ja antoi jälleen voimaa kärsimään tietoista tuskaa, ahdistusta arvoista ihmisen, nousun ja lankeemuksen laineita heitteleviä ja jumalan tuntemattoman polttavaa ruoskaa; kantamaan kuolevain kuormaa: sydämen yksinäisyyttä ja valhetta lemmen, riitaisuutta riittämättömän voiman ja kaihojen kaikkien kalvavaa kaukaisuutta.
Suru herätti mun vuosien pitkästä unesta taas elämäntaistoon.
Mik' on synti? Murha, varkausko, min teettää kurjuus, sokeus tai usko? Vai valhe, petos, paha panettelu, mi maailman lapsille on lasten lelu?
Ei. Kysy: valkeintaan ken nousi vastaan,
ken tieten tahtoin tinki parhaimmastaan?
Ken hyvän ties, mut pahain teitä kulki,
ken tunsi tunnon lain, mut suunsa sulki?
Ken luotu oli oikeutta luomaan,
mut ihmisyyden hylkäs huonoin huomaan
ja teki teoistansa tapain loiset
vain ollaksensa niinkuin ovat toiset?
Ken luotu oli valon valtiaaksi eteenpäin käymään, mutta taipui taaksi ja viljamaansa mataroille kynti? Hän petti parhaansa. Ja se on synti.
Rukoilee rauta tulta lietsojaansa: — Jo palan, hehkun, lakkaa polttamasta! Mut tuli vastaa: — Et lie valmis vielä, punainen, jäykkäniska olet vasta, sun täytyy sulaks, valkeaksi tulla ja valua kuin vaha pehmehin kädessä mestarin.
Ihminen elämää kuin rauta tulta myös rukoilee: — Ahjosta tuskan auta! Elämä vastaa: — Et lie valmis vielä, on kova sydämes kuin hehkurauta, sen täytyy sulaks, valkeaksi tulla, säiläksi sädehtiväks voittajan, aseeksi Jumalan.
Ihmiset veljet, tahtoisin sanoa teille hyvän ja lempeän sanan, tahtoisin antaa teille lahjarunsahan käden, tahtoisin lähetä teitä lämmössä katsehen kauniin.
Mutta mun kieleni kanta kankea on ja mykkä, käteni hervoton, tyhjä, ja mun katseeni, ah, on kaukaisuuksien vanki…
Sydän yksin roihuaa, elää ja palaa vihaa ja syytöstä synkkää vastaan kättäni köyhää, kohtaan kieltäni mykkää ja katsetta kylmää kaukaisuuksien soihduilla sokaistua…
Sydän yksin roihuaa, elää ja palaa lempeä, uljasta uhrimieltä ja kaipuuta teihin, te ihmiset veljet, sydän, tuo rampa raukka, joll' ei ole kättä, ei silmää, ei suuta, millä haastaa…
Elämä, kuinka monin muodoin, nimin sa vastaan tulet: narrin helistimin ja traagillisen muusan murhevöin, marttyyri-ilmein, mustin tihutöin!
Ja kuink' on arvaamaton tahtos linko,
— se mielipuolenko vai sankarinko? —
sa, joll' on ilon, irveen naamarit
ja hulluinhuoneen keisarkoturnit,
sa, jolle laulaa lemmenbarytoonit ja mylvii kansanjuhla-megafoonit ja jota palvoo klovnit, keikarit ja latteen lallatuksen leikarit,
sa, jonka tahdin määrää sirkusmarssi!
Ma huokaan hiljaa: Elämä on farssi
ja voimannäytteet suurisuiset sen
ilvettä inhaa jälkeen ilvehen,
vain salatuulastusta, uhkaveikkaa, vain päryaivastusta, kuperkeikkaa, typeräin sattumien sumetta, valhetta silkkaa, silmäin lumetta!
Sanani herjaa taivaalle näin syytää…
Mut kohta taas mun täytyy anteeks pyytää:
ma itse lienen narri narrien,
mut elämä on suuri, suloinen!
On suuri valheessansa, tyhjyydessään,
suloinen vihatessaan, lempiessään,
ihana ihmeissänsä silloinkin,
kun itku, nauru sen on räikehin!
Valoja kuinka vaatisimme, joita
ei silmä kestä ilman naamioita!
Kasvoista kasvoihin jos Jumalan!
ken nähdä saa, on oma kuoleman.
Siks kunnes korkeuteen kohoo perho,
elämän raskas rauta-väliverho
suojaava seinä tään on kotelon.
Kypsyä siinä ihmis-osa on:
Irveestä löytää ilo sees ja vakaa,
runouden armo aren harmaan takaa
ja rihkamasta raukkain sielujen
salaisuus syvä, ihme ihmeiden,
vaistota totuus alta harharetkein ja sfäärein harmonia halki hetkein, pyhittää riemu, tuska, siksi kun, kaikk' kerran sulaa sopusointuhun.
Meri ja taivas, taivas ja meri,
tähtinen korkeus, yösynkkä syvyys,
yksi te ootte, ettekä eri,
— pahuus ja hyvyys!
Yksi te ootte, varjo ja valo!
Tummuus on tuutunen tähdellekin.
Maan poven palo
auringon hehkua pimeys sekin.
Ette oo eri,
taivas ja meri, meri ja taivas!
Elämän suonien sykkivä veri,
pyhä on riemus ja pyhä on vaivas!
Meri ja taivas!
Ihminen, merimies matkalla harhan,
syyt syvät halkoo lentävä laivas,
— taivaankin tarhan!
Armahin kevät, luo alas meihin silmäsi säteilevät! Riemuna rintahan astu, lauluna vereen, tulen lieskana tunteiden talviseen mereen! Suo meille kaurihin jalat, suo meille joutsenen sulat, kalojen evät keinua helmassas kuin laineilla lastu, armahin kevät!
Pois pyyhi sameat päivät, pois huuhdo huolien salat, ankeat mielialat! Tee meidät lapsiksi lempes ja laulus, yhdistä meidät yhdeksi kanssa luodun muun, nuortuvan nurmen ja puun, yhdeksi kanssa sun aurinkotaulus, tuikkia, piillä kuin pisar kelmein tähtenä pienenä hohteessa manttelis helmein!
Armahin kevät, niinkuin sa herätät lehdet ja levät ja kutsut linnut, herätä sielumme soimaan, kutsu se luoksesi lentoon ja luomisvoimaan, lintuna, tuulena, purppurapilvenä taivaalla karkeloimaan, kuin säde viemään viestiä päivän, uskoa auringon voittoon aamusta iltaan, illasta aamunkoittoon!
Armahin kevät, naurava, kukkaishapsi, kuoleman voittaja, maan satukantelon soittaja, siivilles nosta kukkivan katoovaisuuden kuihtuva lapsi valkeaan joutsenlaivaan näkemään ihmeitä taivaan, ihmeitä elämän ikuisen, lempeän lain! Luo meihin armossa ain' kasvosi säteilevät, ikuinen kevät!
Oi iltatähti, mi sytyt taivaan syvään sinehen, kun kaikki valkeus muu meiltä lähti, oi iltatähti, kelle nyökkäät, kelle? Maan tomulleko tiellä varjojen? Niin hyvää tekee synkkäin sydämelle sun katsees yössä ystävällinen! Myös silloin loista, konsa ihmiselle tääll' lankee varjot illan viimeisen! Oi iltatähti, käy myötä sen, ken yöhön suureen lähti!
Kultainen kehto, purppuralaiva unelman prinssiä pienoista vie. Keinuos, keinuos, hiljaa, hiljaa… Kaunis on unelman saarihin tie. Heijaa, heijaa… Tähdet jo taivaalla lie…
Tuutios tummaista lempeä tuuli, laulaos lauluja purjepuu! Toisin laulavi elämän laine, kun tää lauluni unhoittuu. Heijaa, heijaa… Taivaalta katsovi kuu…
Päivät lisää murhetta, yön tunnit tuskaa kerää, mut jossain sielunpohjassa taas laulun onni herää.
Niin ahtaaksi, niin raskaaksi
tää käypi elonpiiri,
mut jossain siintää kaukana
kuin hento toivon viiri.
Vanhuuden vaot posken syö,
mi kyynelistä kastuu,
mut hiljaa sydänkammioon
kuin unten armo astuu;
kuin lupaus, kuin aavistus,
mi sylkyttää kuin lasta:
Ei pääty tiesi tummuuteen,
se valkeneepi vasta.
Se puhkeaapi kukkasiin,
se kaartuu kukkulalle
ja valtakunta annetaan
tien vaikeen vaeltajalle.
Hiljaa sydänkammioon kuin kevät kultaa valaa. Mun sieluni, mun sieluni, viel' laululinnut palaa!
Jos syntynyt ma oisin aikain taa, maan hämärään, jolloinka haamut maata harhaavat kivessä, puussa näki jumalat, en niitä voinut ois ma kumartaa, en Serapista, Shivaa, Nirvanaa, vain sua suurta tulen jumalaa!
Kaikk' kasvoimme sun liekkis suutelosta,
oi ikuinen,
sun taivaanvalo-vaahdistasi, josta
elämän myrsky tulvii suonihin,
punerrus puhkee puihin, kivihin.
Laps yön sun puolees huudan pimennosta,
laps tulen aina laulan auringosta!
Me riemuun, hehkuun havajamme vasta,
kun saamme sun,
sieluumme sädekieltes soittelun,
päähämme seppelpaulan punotun
maan ikikukkivasta purppurasta!
En kuolon laps voi laulaa kuolemasta,
vain auringosta, elon-antajasta!
Sa alkukoti, josta sinkos maa
yöradalleen,
sun kuvas elonkehrä sydän on,
sun sukuas, suur sammuttamaton!
En mullan laps voi multaa kumartaa,
maan laps en maata, halpaa mammonan,
vain sua suurta tulen jumalaa!
Kohisi kerran kosket väkevän nuoruuden: On kalvas taideniekka rinnalla ihmisen!
Pois lakastukoot kaikki
laakerit laulujen,
ma elämän vain tahdon
syyn-, riemuntäyteisen!
Vei vuodet nuoren voiman,
toi turman, puuttehen,
vain kaiho yksin soimaan
jäi tupaan tyhjyyden.
Ei koskaan, koskaan lakkaa sen sävel murheinen… Oon ihmisenä kuollut, mut laulajana en!
Kohti virvatuikkeen tulta vaikk' yön kuiluun päätyis tiekin! Elon erheet, tuskat, riemut, kaikki harhaa virvaliekin.
Kilpaa kera virran vinhan,
vaikka pyörre veiskin huiman!
Elon sorjin soitto kaikaa
päältä kuolon kosken tuiman!
Kaikki virrat vinhat, pitkät meren helmaan kerran taipuu, kaikki erheet, tuskat, riemut tyhjyytehen kerran vaipuu.
Sa päivän päistärikön vemmelkaari, viet jumalihin niinkuin uskon silta; sa ylhäin ulapoiden sumusaari, käyt purppuraan, kun meill' on itkun ilta!
Ja vaikk' ois häivää kaikki kultakutees, vain himarrusta hymys, kyyneleesi, ma tahdon uskoa sun kauneutees ja katsoa sun suureen korkeuteesi!
On kylmä maa. Mut aurinko, kuu, tähdet kulkee yllä. Ne mitä virkahtaa? Ah, sydän, sydän, sen sa tiedät kyllä: niin paljon hyvää voi tehdä pienellä vain hymyilyllä!
Kaikk' kattaa lumi, jää, tuo pilvet tummat talvi taivahalle. Pois hetket ennättää. Ne kiireisen vie viestin lietsomalle: ah, sydän, sydän, sa hehku, ennenkuin käyt hangen alle!
Vierivä virta, partaasi tunnen, mutta sun soittos on soinnulta uusi. Ei mulle enää kirmaile kuohut, ei mulle enää laula sun suusi.
Tuttava talo, suojasi muistan; en enää käyskele siellä kuin koissa. Ihanat aamut, itkujen illat, rakkahat hahmot, kaikki on poissa.
Ah, oma sydän, tää käsi, tää silmä, vierahaks käynyt on vuosien mennen. Ei käsi kättele, ei silmä säihky, ei sydän liekehdi niinkuin ennen.
Kuin majapaikka vieraalla maalla niin oma itse outo on mulle. Ah, sitä päivää, että sun jälleen kodiksi tuntisin, ei enää tulle!
Mikä olen, koito? Tomujyvä hiekassa, sielu tomumajassa, halajava sinne, kunne on syössyt sydämestä hehku, sylistä elämä… Minne, minne…?
Ne mataa, ne mataa lasisten tekokukkien lailla välissä puitten lehdettömäin, talvessa hangettomassa… Ne mataa, ne mataa elämän kiiltomatojen lailla lomissa hetkien lauluttomain, sielussa raukenevassa…
Maan lyhdyt, te lyhdyt, iloittaa ette voi ikävää hengen, sentään oon välkkeenne vanki, lyhtyjen pimeä lapsi, siks kunnes se saapuu aamusammuttaja, kuoleman valkeus suuri, hautaava talvi ja hanki…
Sa elämänkirja, sa taulu lain, sun lahjaksi, kuormaksi taivaalta sain, sydän rinnassain.
Surut syöstä voin merehen sävelten,
mut sinusta virsiä tee minä en,
laki salainen.
En laulaa voi lauluja kirjan tään,
elon-ehtooseen saakka ma mykkänä jään
sydänhämärään.
Ken näki sun onnes ja ankeutes,
ken vapaushaavees ja vankeutes?
Ei yksikään.
Kuin tomu jalan alla, kuin savu kaiken katoovaisen yllä, niin olematon, olevainen oon, niin turhan tärkeä…
Kuin säkene, mi avaruuteen hajoo, kuin lumihiutale, mi veteen vajoo, niin näkyväinen, näkymätön oon, niin hauras, ikuinen…
Näin haudan hiljaisen, haudalla poppelin yökastein siunatun, Auroran kyynelin… Ja aamun sätehet kun koski siihen, se helisi kuin patsas Memnonin.
Se hauta oli mun, ja lehtipilarille soi kuollut sielu kaipuun taivahille… Ja sävel, jonka kuulin, juur' ol' laulu se, min laulaa tullut ois mun ihmisille.
Oi Jumala, jos taivas olet sa, niin meri olen minä, sieluuni syleilys ma imen aaltoin välkkehinä. En mitään ole ma, vain kuilu, kuvainen, rikosten pitkäin itku ijäinen,
vain tähtein haaverata, hauta suuri haaksirikkoisten… Ma laulan heille vaipuessa kaiken merehen: mua ällös sa, äl' itseäskään kiroa, myös täällä, täällä asuu Jumala!