The Project Gutenberg eBook of Musta raita, by Aino Kallas

I.
Saarenmaa.
Lukkari ja kirkkoherra.
Kaupunkimatka.
Kubja-Pärtin kuolema.
Ingel.

II.
Bathseba Saarenmaalla.
Saarenmaan profeetta.
Salakuljettaja.
Pyhän isän lähetti.
Häät.

SAARENMAA.

Lakeat laidunmaat, hietanummet, joilla kyläläisten karja kesäisin syötöllä kulkee. Virstamääriä tasaista, puutonta maata, armotta alttiina auringon paahteelle, joka sitä hitaasti kärventää, kutistaen ruohon matalaksi nukaksi. Saviperäinen, harmaa maa halkeilee kuivuuttaan, rakoillen syvinä vakoina ja uurteina, jotka risteilevät kuin vanhuuden rypyt. Ei ainoakaan puu suo siimestään, maa on kova kuin kivi, rankkasadekin sen vain vaivoin lävistää, vesi jää pinnalle pieniksi, ruskeiksi ojiksi. Sateen jälkeen maa vilisee kuorietanoita, jotka hitaasti matelevat eteenpäin, kantaen asuntoaan seljässään.

Jo ennen juhannusta on kaikki kasvullisuus karkoittunut, ainoastaan kataja visassa sitkeydessään ajaa juurensa helteen kovettamaan maahan. Mutta nälistyneet lammaslaumat, joilta ei yksikään orastava sirkkalehti säästy, eivät jätä selkään pistäviä oksia rauhaan. Ne jytystelevät katajapensaita joka puolelta, pureskellen ne suuriksi, vihreiksi mättäiksi, jotka toinen toisensa vieressä eroavat tasangosta. Se on kuin rococo-aikuinen puutarha, jonka taitavan puutarhurin käsi on kuvioiksi leikellyt, toiset ovat ympyriäisiä kuin pallo, muutamat munan soikeita, toiset supistuvat säännölliseksi sipuliksi kuin venäläisen kirkon kupu. Katajapensaitten välissä kasvaa ainoastaan ohdakkeita ja pientä, punaista kukkaa, jonka tulipunaiset, maata matavat kukkatertut loistavat kuin kimppu säkeniä kuivuneessa ruohossa.

Maisema kehittyy vähitellen, — karjamaat muuttuvat matalaa pähkinäpensaikkoa kasvavaksi nummeksi, tulee vastaan keto, jossa kataja yhtäkkiä on kiivennyt puuksi, ennenkuulumattomassa ylpeyden puuskassa, muistuttaen huonoa, kituvaa jäljennöstä etelän hautasypressilehdoista. Yli tien kulkee matala mäenharjanne, jonka tuuli näkyy tahtovan lakaista pois, nostaen siitä yhtämittaa kokonaisia pilviä valkeaa lentohiekkaa, joka peittää lähitienoon, niin että jalka uppoaa siihen kuin sahajauhoihin.

Saarenmaalaiset talot ja mökit vilahtavat tien varsilta, joskus yksinäisinä, pensaikkoon kätkeytyneinä tai kuin viskattuina kivikkotasangolle, toisinaan kyliksi yhtyen, viisi, kuusi taloa samassa ryhmässä. Mutta aina yhtä nöyrinä ja matalina, — syvälle kaltevat turve- ja olkikatot varjostavat seiniä kuin syvään silmille painettu lakki. Ne ovat kyyristyneet niin mataliksi kuin suinkin, ikäänkuin mahdollisimman vähän huomiota herättääkseen, niitten ainainen, harmaa väri eroaa tuskin huomattavasti ympäristöstä. Ja silloinkin, kun kyliksi yhtyvät, ne vaikuttavat yhtä arasti ja pelokkaasti, ikäänkuin nuo puolikymmentä taloa takaa-ajon pelosta olisivat toisiaan likenneet. Mustina ja rappeutuneina, asuintupa, riihi ja navetta yhtenä rakennuksena, ne kyyhöttävät mahdottomien kattojensa alla, jotka näyttävät tahtovan tukahuttaa, painaa puristuksiin kaiken elämän. Tuon tuostakin vilahtaa tuulimylly, pyöreällä kivijalustallaan, hitaasti leikaten ilmaa harmailla siivillään.

Saarenmaan sydän on kiveä, kevättulvien ja sateitten aikana lohkeilee äkkiä maa, ja tulee näkyviin valkeanvihertävä kalkkikivi, aivankuin olisi maassa luuhun asti ulottuva haava. Se on Saarenmaan selkäranka.

On monta historiaa Saarenmaan menneisyydestä, mutta ei yhtäkään niin puolueetonta kuin tämä luonto. Saarenmaalla luonto kirjoittaa historiaa seitsensatavuotisesta orjuudesta.

Koko maisema on masennettu ja nöyrä, aivankuin olisi pitkät ajat raskaan rauta-anturan alle tallautunut. Ne ovat työorjan nälkiintyneet, syyttävät kasvot, jotka paistavat joka puolelta vastaan kovaksi kuivuneesta, käyttämättömästä karjamaasta, — sille, jolla on silmät nähdä.

Saarenmaan kivessäkin on orjan luonto, se ei milloinkaan vuorina kohoa, ei taivasta uhmaile, vaan maan sisustaan vetäytyy, kätkee uhkansa sydämeensä kuin orja. Ja karjanummien ohdakkeet, joita tuskin maasta eroitat, pistävät salavihaisina kättäsi tai jalkaasi, mutta kuitenkin pidät niitä niin halpoina, ettet edes taittamalla rankaise, vaan astut eteenpäin, ajatellen: ohdakkeen kostoa, orjan kostoa!

Saarenmaan kukoistuskin on lyhyttä ja räikeää kuin orjan pyhäpäivä. Ainoastaan parina viikkona ennen juhannusta aaltoilevat aito saarenmaalaiset apilapellot kirkkaissa väreissä, korkeiksi ja reheviksi yleten. Kuin Itämeren kukka-ansari, täynnä tuulen tuomia näytteitä joka ilmansuunnalta, harvinaisia kukkia, jotka muuten pakenevat paljon eteläisemmille asuinsijoille. Viikate on jo valmiina sitä varten, sen hiipaisevaa hiontaa kuuluu joka talosta, sen terä välkähtää mökkien nurkilta, — huomenna tai ylihuomenna on lopussa tämä värivivahdusten vallaton leikki. Mutta pari päivää ennen juhannusta, ne ovat Saarenmaan morsiusaikaa, tuuleen tuhlattua hunajantuoksua, väreissä laulettua korkeata veisua. Se on korvausta karuista karjamaista ja nälkäisistä nummista, se on Saarenmaalle samaa, mitä on saariston työorjalle pyhäpäivä, jolloin hän pukee ylleen kirjavan kansallispukunsa, jonka iloiset värit saavat hänet arkiryysynsä unohtamaan. Matalien, kivistä koottujen aitojen vierissä kukkivat orjantappurat, muuttaen kuivat, pölyiset maantiet raittiiksi ruusutarhoiksi, kätkien okansa punaisten kukkiensa alle kuin kissa kyntensä. Vetiset, alavat maat aaltoilevat valkeaa suovillaa, pehmeitä kuin äsken sataneet lumihöytäleet, ja hetteen silmän luona kukoistaa lemmikki, kansantarun mukaan aina veden partaalla, pestäkseen siniset silmänsä puhtaiksi. Sieltä täältä moisioitten kujilta pilkoittavat hevoskastanjan valkeat kukkatertut, suorina ja jäykkinä oksillaan kuin sytytetyt kynttiläkruunut. Hieta-äyräitten ja kiviaitojen lomiin, vieläpä olkikattojen rakoihinkin on imeytynyt kellertävä maksaruoho, joka kasvaa tiheinä mättäinä kuin keltainen sammal.

LUKKARI JA KIRKKOHERRA.

Kaarinan kirkkoherra von Rosen istui kansliahuoneessaan ja merkitsi kirkonkirjoihin viimeksi kuolleet henkilöt. Hänen oli kuuma, huolimatta kansliahuoneen viileästä kellari-ilmasta ja avonaisesta ikkunasta, jonka verhoja tuuli ei hipaissutkaan. Huone oli kapea, pimeänlainen, ja kostea maan ja kiven haju tuntui nurkissa. Valkeiksi kalkituilla seinillä väikkyi valo vihreänä kajastuksena, tunkeuduttuaan ikkunaa piirittävän pensaikon läpi. Kansliahuone oli synkkä, kuten koko pappilakin, joka oli rakennettu katoolisaikuisen nunnaluostarin sijalle. Etehisen holvikäytävä pyöreine kaarroksineen oli vielä muistuttamassa entistä luostaria.

Von Rosen selaili haluttomasti ja hajamielisesti kirkonkirjoja: Anna Ei—Tea, 40 vuotta, — Riidu Mihkelin poika, 2 vuotta, 3 kuukautta… Hän käänsi lukkarin viroksi antamat vastaukset itsekseen puoliääneen saksaksi, välittämättä lukkarista, joka aina silloin tahdottomasti käänsi vasenta korvaansa, jolla herkemmin kuuli, sinne päin. Hän tiesi lukkarin auttavasti ymmärtävän ja vaillinaisesti puhuvankin saksaa, mutta käytti tahallaan aina viroa puheessa, pysyttääkseen juopaa heidän välillään suurempana.

Lukkari seisoi keskellä lattiaa, vastaten kirkkoherran ajottaisiin kysymyksiin, pieni paperikäärö kädessä, — lyhytkasvuinen, kuivettunut mies, kotoisessa sarassa, nöyrän ja samalla älykkään näköinen. Hän seisoi ilman minkäänlaista nojaa, nähtävästi häntä väsytti, hän muutteli vähäväliä jalkojaan, siirtäen ruumiinsa painoa toiselta toiselle.

Von Rosen ei katsahtanutkaan lukkariin, vaan merkitsi vainajain nimiä erityiseen luetteloon ja piirusti ristit ja kuolinpäivät kirjoihin. Kaiken hän teki mahdollisimman hitaasti ja arvokkaasti. Hän istui mukavassa, nahalla päällystetyssä nojatuolissaan, jalat rentonaan lattialla. Itse asiassa häneltä kävi kaikki aivan koneellisesti, hänen ajatuksensa askartivat alituisesti tasaisessa surinassa, joka kuului talon takaa. Tämä surina, joka sekaantui pensaasta sirahtavaan, katkeamattomaan viserrykseen, jännitti häntä, piti kaikki hänen aistinsa vireillä. Se porisi kuin kiehuva kattila, sihisten tasaisesti, herkeämättä, vähän vinkuvalla nuotilla. Hän kuulosti sen jokaista vivahdusta, odottaen sen muuttavan äänilajia.

Päivä oli kuin valittu, pilvetön, helteinen, ilman tuulen henkeä… Sadetta ei ollut pelättävissä. Mehiläisten täytyisi tänään parveilla, ainakin sen suuren perheen vadelmapensaikossa… Jos kaikki hyvin kävisi, saisi hän tänä suvena kaksinkertaiset perheet. Niitä olikin talvella tuhoutunut iso joukko, talvi oli ollut tavattoman pitkä, mehiläiset nähneet nälkää. Hän teki pitkiä laskuja mielessään, miten monta naulaa kustakin pesästä saisi. Ehkä kerääntyisi niin paljon, että maksaisi vaivan itse lähteä Riigaan kaupalle.

Hän vilkaisi vaivihkaa lukkariin, ja tämän terävä, vaikka nöyrä katse suututti ja häiritsi häntä. Mahtoiko tuo arvailla hänen ajatuksiaan? Hän tekeytyi kahta totisemmaksi ja kertasi kovalla äänellä lukkarin sanat, aivankuin olisi ollut yksin huoneessa. Hänen verevät pyhimyskasvonsa, jotka niin sattuvasti muistuttivat niitä halpahintaisia, räikeitä väripainoksia, joita kansan sekaan levitetään, kävivät vakavan ja ankaran näköisiksi.

Tämä pieni, kuivettunut lukkari oli jo ehtinyt monta kertaa häntä hermostuttaa. Hän ei saanut häntä mistään kiinni, koko mies oli joka tavoin vaan luuta ja nahkaa, ei voinut mistään näpistää. Von Rosen oli puutteellisen viron kielen taitonsa tähden sangen riippuvainen hänestä virkamatkoillaan, eikä hän voinut koskaan lukkarille antaa anteeksi nöyryytystä, mihin kerran oli joutunut hautajaisissa.

He seisoivat kaikki ruokapöydän ääressä, ihmiset totisine hautajaisnaamoineen, kokonainen rivi yksivakaisia, ankaria kasvoja. Hän alkaa lukea pöytäsiunaukseksi Herran rukousta, laskettaa sitä ulkomuistista. — Yhtäkkiä hän tuntee muistin pettävän, sanat sotkeutuvat, aivankuin lanka solmuun, hän änkyttää, hikoilee, tuntee otsasuonensa paisuvan… Hän kertaa edellisen lauseen, — ei sittenkään. Hän ei muista mitään. Hänen katseensa harhailee avuttomasti pitkin tupaa, kaikkien kasvot ovat syyttävät kuin tuomarien. Vihdoin hän keksii lukkarin pöydän toisessa päässä: »Johanson, lue sinä eteenpäin», hän saa sanotuksi.

Sen sijaan, että olisi ollut kiitollinen avusta, kiukutteli hän juuri lukkarille, vierittäen syyn koko häpeästä tämän niskoille. Hänen oli täytynyt kestää moinen nöyryytys seurakuntalaistensa edessä. Ja juttua oli paljon levitelty pitkin pitäjää, kaiketikin lukkarin toimesta.

Sitä paitsi hänestä toisinaan tuntui, kuin olisi lukkari karsain silmin katsellut hänen monia maallisia hommiaan, vaikka ei tietysti koskaan ollut sanaakaan virkkanut. Mutta sillä miehellä oli kummallisen terävät silmät kuihtuneissa kasvoissaan, välähtävät, läpitunkevat, jotka sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa häntä seurasivat.

Hän oli kyllä maanviljelijä ennen kaikkea, papillisesta arvostaan huolimatta, se oli selvää. Vastoin tavallisuutta hän oli pitänyt pappilan maat omassa hoidossaan, antamatta niitä vuokralle, kuten useimmat muut. Hän oli köyhtynyttä aatelissukua, joka vähitellen oli häätynyt tiloiltaan, ja pappisuralle hän oli kääntynyt etupäässä päästäkseen siten kuitenkin moisionomistajaksi. Häntä huvitti maanviljelys, hän tunsi tarkoin kaikki työt eikä epäillyt itse omin käsin niihin puuttua.

Hänen alustalaisensa pelkäsivät häntä kaksinverroin. Ensiksikin hän oli aina itse työssä mukana, eikä hänen silmältään mikään jäänyt huomaamatta, hänen edessään ei auttanut mitkään verukkeet. Hänen pappilassaan oli kaksi ruoskapäivää, kuten suurissa moisioissa. He keksivät hänestä sananparren: tänään annan Jumalan armoa, huomenna ruumiin hirmua.

Mutta he olivat tottuneet ankariin isäntiin, eikä se yksin olisi riittänyt heitä peloittamaan. He pelkäsivät hänen saarnojaan, niitä helvetin hirmuja, joilla hän heitä uhkasi, jolleivät isäntiään tottelisi. Hänellä oli heidän mielestään taivaan avaimet, hän päästi sinne mielin määrin, kenen tahtoi. Oli yksi ainoa aihe, josta hän innolla ja vakuutuksella saarnasi: talonpoikain laiskuudesta ja kiittämättömyydestä. Silloin pani hänen syvä, komea äänensä kirkon kajahtelemaan ja muijat kirkon vasemmalla puolen itkemään syntejään. Jos se hänestä olisi riippunut, olisi hän mielellään pitänyt voimassa keisarinna Katariinan aikuisen säädöksen, joka pakoitti kaiken kansan kaksi kertaa vuodessa saapumaan kirkkoon katumussaarnaa kuuntelemaan, saarnan aiheeksi oli laillisesti määrätty orjien kuuliaisuus aatelisia isäntiään kohtaan. Mutta sitä hänen tuskin olisi tarvinnut tehdä, tämä vanha pakkotapa, joka jo oli poistettu, oli piintynyt kansan käsitykseen, niin että he itsestäänkin niinä päivinä tulvivat kirkkoon.

Ei hän sentään ollut niinkään vihattu kuin olisi voinut luulla, päinvastoin talonpojat pelkonsa ohella hänestä pitivätkin. Heihin vaikutti hänen suuri asiantuntemuksensa maanviljelyksen joka alalla, ja se, ett'ei hän halvimpaakaan työtä kammonnut. Mutta ennen kaikkea vaikutti heihin hänen ulkomuotonsa, huolimatta soimaavasta suusta tuli hyvälle päälle hänen kasvojaan katsellessa, niissä oli sanomattoman hyvinvoinnin ja itsetyytyväisyyden leima, ja suurista, miedoista silmistä paistoi jotain hyväsydämisyydenkin tapaista.

Ainoa, jota hänen ei koskaan onnistunut peloittaa eikä myöskään voittaa, oli tämä pieni lukkari. Hän aavisti siinä miehessä salaista vastarintaa ja uhkaa, hän ei ollut talonpoika eikä herra. Juuri se, ett'ei hän ollut kumpaakaan, suututti von Rosenia. Hän ei osannut kohdella häntä, ei kehdannut aivan vasten silmiä haukkua kuten talonpoikaa, mutta vielä vähemmän olisi alentunut häntä vertaisenaan kohtelemaan. Hän antoi hänen aina seisoa läsnäollessaan ja pani erityistä painoa puhuttelusanalle sinä, teroittaakseen lukkarin mieleen hänen alhaista asemaansa, mutta sittenkin tuntui, kuin ei olisi lukkari kylliksi nöyryytetty.

Kovimmat ottelut heillä oli talonpoikien tähden. Lukkari ei koskaan heitä avonaisesti puolustanut, mutta aina hän toi uusia kanteita ja valituksia, aivankuin olisi ollut niitä kylällä keräämässä. Hän teki sen nöyrästi, ilman melua, niinkuin se olisi ollut luonnollisin asia, että hän sielunpaimenensa kanssa otti ne asiat puheeksi. Milloin oli neljänpäivän mökkiläinen tilaltaan häädetty, mitoin oli Vaidan herra taas pakoittanut jonkun tytön moisioon. »Mitä se sinuun kuuluu», hän oli kerran tiuskaissut. »Ei minulle, mutta teille, armolliset kirkkoherrat», oli lukkari vastannut.

Hän oli niin tottunut alempisäätyisten matelemiseen ja koirannöyryyteen, että tällainen hiljainen vastustus oli hänelle aivan uutta. Hän rakasti sitä, että talonpojat jo kaukaa kuullessaan pappilan aisakellojen kilinän, — talonpojilta oli kulkusten käyttö kielletty, — ajoivat päätä pahkaa rattaansa ojanteeseen, niin että kuorma singahteli sinne tänne. Hänestä oli mieluista, kun talonpojat lähestyivät häntä selkä kyyryssä ja jo veräjällä ottivat lakin päästään, ja kun he kiitokseksi kaksin käsin halailivat hänen polviaan.

Hänet valtasi usein salainen ahdistus ollessaan tämän miehen kanssa, vaikka hän varoi sitä näyttämästä. Siinä miehessä oli sitkeyttä, visaa voimaa, jolla oli joustavuutta alennustilastaan kohota, häntä ei milloinkaan saisi maan tasalle. Se mies osasi olla vaiti ja odottaa aikaansa.

Kuka tietää, joll'ei juuri tällaisista miehistä ja heidän jälkeläisistään kerran koituisi saksalaisen vallan hukka tässä maassa? Ne olivat ne myyräntyöntekijät, jotka kaikessa hiljaisuudessa perustuksia järkyttivät.

Tuskin oli päässyt puolen porrasta korkeammalle, niin jo siinä seisoi ja aikoi auttaa muun joukon yhtä kauas.

Hiostava helle virtasi ikkunasta, valkeaksi kalkitut kiviseinät kuumenivat kuin uuni. Lukkari muutteli jalkojaan yhä tiheämpään, hän oli seisonut jo ainakin puolen tuntia, ja kuumuus painoi ohimoita rautavanteena. Kuin sattumalta ja varkain hän vilkaisi vapaata tuolia pöydän kulmassa, mutta käänsi kiireesti katseensa muuanne. Istumista hän ei tullut ajatelleeksikaan. Mutta kuitenkin tuo tuoli vietteli silmää, niin että täytyi sinne katsomista vastustaa kuin kiusausta. Hänen silmänsä pälyilivät pitkin huonetta ja sattuivat suureen kaappiin, missä kirkonkirjoja ja rippikapineita säilytettiin. Hitaasti alkoi hänen käsivartensa siirtyä, kyynärpää tavoitti kaapin laitaa, nojautuen siihen ensin varovasti ja heikosti, sitten yhä lujemmin, kunnes se levollisena lepäsi laiteella, kannattaen osaa ruumiin painosta.

»Johanson, — mitä sinä ajattelet! Seiso suorana, — etkö näe, että minä olen läsnä.»

Häntä riemastutti tämä oivallinen tilaisuus masentaa lukkaria, nöyryyttää hänet perinpohjin, koko ajan hän oli sellaista tähystellyt.

Lukkari vetäisi rauhallisesti käsivartensa kaapin reunalta ja seisoi suorana, kädet sivuilla, kasvojen värähtämättä.

Samalla alkoi puutarhasta kuulua suhisevaa surinaa, aivankuin kiehuvaan veteen äkkiä olisi kivi viskattu, ja vesi kiehunut yli.

Von Rosen hypähti silmänräpäyksessä pystyyn, tempaisi takin yltään ja syöksyi ulos, jättäen lukkarin seisomaan keskelle kansliahuoneen lattiaa.

Kaarman pappilan puutarha oli täydellinen vastakohta pappilan pelloille, yhtä hoidoton ja metsittynyt, kuin maat olivat muokatut. Von Rosen ei pitänyt siitä mitään lukua, kaikki kasvoi siellä vihantana ja villinä, rikkaruohotkin. Hyötyisässä maassa rehoittivat nokkoset, varjoten talon sivuseinää, suuriksi, miltei tuntemattomiksi kasveiksi kohonneina, aivankuin niitä pitkät ajat olisi jalostettu. Puutarhamansikat sensijaan olivat vapaudessaan villiintyneet, lavoistaan karanneet ja kiertelivät kevytmielisinä teitten vieriä pitkine, velttoine varsineen, hedelmää tekemättä.

Korkeitten, raakiloivien vadelmapensasten varjossa oli kymmenkunta mehiläispuuta pystyssä, onttoja, katkaistuja puunrunkoja, joista salaperäinen surina kuului. Näissä vanhanmallisissa mehiläiskeoissa on vielä koko metsän tuoksuva runollisuus jäljellä, niitä nähdessä on keskellä koskematonta metsää, jossa kaikki elää, yksin laho puukin.

Vadelmapensaikon yläpuolella leijui pieni, musta pilvi, joka hajautui ja tiheni, sihisten ja kuhisten, ikäänkuin olisi satoja neuloja toinen toistaan vastaan hangattu. Lähemmin katsoen se näytti mustalta verkolta, jonka silmukat nopeasti liikkuivat edestakaisin. Se oli parveilevien mehiläisten karkeloa.

»Ne lentävät yli aidan, — kiireesti peili tänne!» jylisi von Rosenin ääni.

Hän oli unohtanut kaiken, pimeän kansliahuoneen homehajuineen, tomuiset kirkonkirjat ja niskoittelevan lukkarin. Papillinen hitaus oli kadonnut hänen liikkeistään, huolimatta alkavasta lihavuudestaan hän juoksi edestakaisin läähättäen ja puhaltaen. Hän oli jo saanut siepatuksi käsiinsä pienen käsiruiskun, kiivennyt matalalle kivi-aidalle ja suunnannut sen letkun pakenevia mehiläisiä kohti.

Hienona vihmana lankesi vesiruiskun säde mehiläisten päälle, ne näyttivät epäröivän, liitelivät vähän aikaa yhdessä kohden, pitivät kuin neuvottelua.

Von Rosen sieppasi tuojan kädestä peilin ja alkoi sitä pyörähytellä auringossa, jonka säteet kilpistyivät sen kiiltävästä pinnasta, sattuen suoraan mehiläisiin äkillisinä valonvälähdyksinä, nopeina kuin salama.

Von Rosenille tuli tuokioksi mieleen lukkari kansliahuoneessa. Mitä joutavia, tietysti hän oli lähtenyt pois, hän lohdutti itseään. Tai ryhtynyt johonkin työhön siellä. Se vaan häntä harmitti, että lukkari oli taas saanut vettä myllyynsä.

Koko mehiläisparvi kaarteli paraikaa tuuhean lehmuksen ympärillä. Yhtäkkiä ne piirittivät yhden sen ulkonevista oksista ja alkoivat kääriytyä sen ympärille. Ne imeytyivät toinen toiseensa kiinni, muuttuivat kuin liikkuvaksi kasviksi, ruskeaksi sammaleeksi, jota oksa alkoi kasvaa. Sammal levisi yhä laajemmalle alalle pitkin oksaa, — vihdoin riippui puun kyljessä suuri, värähtelevä pahka, joka yhä kasvoi.

Von Rosen jäi ainakin tunnin ajaksi puutarhaan, mikään mahti maailmassa ei olisi voinut häntä häiritä. Mehiläisten parveileminen oli hänen intohimojaan, se jännitti häntä kuin hyvin järjestetty peli. Vasta kun kaikki oli kunnossa, uusi perhe onnellisesti asunnossaan, hän lähti takaisin takkiaan noutamaan.

Kansliahuoneessa lukkari yhä seisoi keskellä lattiaa, samassa asennossa, mihin oli jäänyt.

Von Rosen vaipui henkeä tapaillen nojatuoliin ja tuijotti lukkaria. Pilkkaako tuo mies teki hänestä? Hän ei saanut selvää, oliko lukkarin sanoissa pistävintä ivaa vaiko suurinta nöyryyttä. Ja miksi hän oli seisonut koko ajan? Näyttääkseenkö ruumiillista kestävyyttään vaiko pelosta, alistuvasta orjanmielestä?

Vai olisiko siinä ollut jotain muuta? Olisiko tuo lukkari todella mies, joka jaksaisi odottaa aikaansa, seisoa ja odottaa? Ja hänen takanaan pitkät rivit sarkatakkisia, äänettömiä miehiä… ja kun aika olisi tullut, — mitä sitten?

KAUPUNKIMATKA.

Nurga Mihkel ajaa hiljakseen moision halkokuormaa kaupunkiin. Hän istuskelee väliin kuorman nokalla, jalat roikkuen, väliin kävelee vieressä. Hän astuu pahasti, jalat taipuvat polvesta ja notkahtelevat joka askeleella. Hän on pitkä ja hintelä, olkapäät vähän kumarat, alahuuli lerpattaa velttona.

Hän on hevosineen kuormineen paksun pölypilven peitossa, maantie on kuin jauholaari, joka pölähtelee joka kosketuksesta. Suuret, vihaiset paarmat piirittävät hevosta joka puolelta, imeytyen sen laihoille lauteille ja luisiin koipiin. Mihkel sivaltelee niitä tuon tuostakin koivun varvulla ja kiroaa välillä, toisinaan pakoittaa hevosen hölkkäjuoksuunkin niistä päästäkseen.

Maa on molemmin puolin kuivaa karjanummea, moniviikkoinen pouta on kulkenut kuin kulo sen ylitse. Multa irvistää paikotellen, kuin musta hiili. Pari virstaa tie kulkee moision peltojen halki, jotka jo ovat sänkenä, ruisky'öt alkavat kuivaa hienossa tuulessa.

Mihkel katselee ruiskuhilaita pitkään, kadehtivasti ja väliäpitämättömästi samalla kertaa. Toispäivänä hän oli itse vielä ollut moision pellolla leikkaamassa. Eilen oli pikkuisen ehtinyt aloitella omalla pellollaan, kaataa maahan pari sarkaa, ja nyt tuli tämä kaupunkiinmeno.

Sydänalaa hiukaisee niin kummasti, kun niitä omia peltoja ajattelee. Pieninä, kapeina kielekkeinä ne kiertelevät jossain suosilmän reunalla, huono-ojasina, huonosti väestettyinä. Viljakin on toisenlaista kuin moision pelloilla, kasvaa harvaa, lyhyttä kortta ja tyhjiä päitä. Mutta tänä vuonna oli siemenvilja ollut hyvää, ja kyllin oli sitä myös ollut, oras oli vihertänyt tiheänä nurmena. Mutta sitten tämä poutakesä. Yhä vaan aurinko hellittää pilvettömältä taivaalta, aamulla on sakea auer, koko ilmakehä näyttää kiehuvan ja höyryävän. Ruis kypsyy puolimittaisena, puolipehmeä jyvä varisee maahan. Tiukkuu maahan tulevan vuoden leipä.

He menevät armollisen herran luo, ensin yksitellen, sitten lähetystönä, lakit kourassa jo maantiellä: armolliset parooniherrat, ruis varisee? Armollinen herra katsoo tiukkaan, viittaa kädellään: sentähden tulettekin huomenna moision pellolle leikkaamaan, joka mies! He hiipivät ovesta ulos, pää riipuksissa kuin vanhalla työhevosella, ja pienet peltotilkut suon reunalla kangastavat mielessä. Mutta seuraavana päivänä he leikkaavat otsansa hiessä moision sarkaa.

Nurga Mihkel on ennättänyt Kaarinan kirkolle, josta vielä on kaksitoista virstaa Kuresaaren kaupunkiin. Hevonen pysähtyy käskemättä ja luimistelee korviaan, se kääntää takkuisen harjansa vasemmalle päin. Suuren, matalan kivirakennuksen luota hirnahtaa toinen hevonen. Nurga Mihkelin hevonen ynähtää vastaukseksi ja alkaa laahustaa sinnepäin.

Nurga Mihkel kääntää hevosen krouvia kohti, joka synkkänä, pieni-ikkunaisena kohoo aivan kirkon vieressä. Vuosikymmeniä ne ovat katselleet toisiaan, kapakka ja kirkko, — kirkko suorana, ylevänä, musertavana, — krouvi matelevana ja salavihaisena.

Hän menee hevosen sidottuaan suoraan krouvitupaan, hidasta, notkahtelevaa käyntiään. Huone on viileä ja pimeähkö kuin kellari, kiviseinät uhoovat kylmää, lattia on leveillä, epätasaisilla kivipaasilla laskettu.

Vastapäisestä nurkasta nousee mies, kuskin puvussa, kiiltävänappinen takki yllä ja korkea hattu päässä.

Mies ottaa hatun päästään, paksu, kihara tukka hulmahtaa sen alta. Hänellä on leveät, verevät kasvot, heleänpunaiset posket, ja toinen leuka pyöristymässä toisen alle. Silmät ovat pienet, intohimoiset ja kiiluvat, liikkuvat nopeasti. Hän kiinnittää ne Mihkeliin, tutkivasti, puoleksi pilkallisesti, ikäänkuin mitatakseen miehen tyhmyyttä. Hän heiluttelee jalkojaan, singahuttaa ne ristikkäin, renkuttelee tuoliaan ja hyräilee. Nähtävästi hänellä on jotain mielessä, jokin ajatus, jonka Mihkelin läsnäolo on synnyttänyt.

Mihkel ei huomaa lainkaan vieraan katseita, hän hörppii hitaasti viinaansa pienissä, säästäväisissä kulauksissa.

»Pellot varisee», — Nurga Mihkel vastaa yksitoikkoisesti, kuin vanhaa asiaa kerraten ja hakematta ymmärrystä tai osanottoa itselleen. Samalla hän ensi kertaa katsoo vastapäätä istuvaan kuskiin. Jonkinlainen vaistomainen vastenmielisyys herää hänessä. Mokomakin herrojen syöttiläs! Syö selvää leipää kaiken vuotta!

Kuski sanoo sen kevyesti, huolimattomasti, vieläpä paljastaa valkeat hampaansakin ajatellessaan leipää, joka sytyttäessä palaa kuin olkitukko.

Mihkel vetäytyy hiukan taaksepäin, niin paljon kuin seinältä pääsee. Hän ei vastaa vielä sanaakaan, vaan punnitsee mielessään, taistellen pientä epäluuloa vastaan, joka kolkuttaa sydämessä.

»Menethän sinä muutenkin kaupunkiin, eihän tämä mitään paina», hän yhä mielittelee.

Hän kiertää ja kaartaa Mihkeliä, aivankuin tyttöä, jonka aikoo voittaa itselleen. Pieninä ja viekoittelevina kiiltävät hänen silmänsä paksujen kulmien alta. Noin hän varmaan katsoo tyttöihin, tahtoessaan saada niitä pauloihinsa. Juuri tyttösankari hänessä kaikkein selvimmin pistää esiin tällä hetkellä, voittamaton, jota ei kukaan jaksa vastustaa eikä kiinnittää.

Mihkel ojentaa kaikessa viattomuudessa kätensä ottaakseen kirjeen ja rahat. Hetken aikaa hän vielä epäilee: miksi toinen niin tyrkyttää hänelle kirjettä, ottaisihan hän sen vähemmilläkin mielittelemisillä. Mutta pieni, pyöreä hopearaha jouduttaa hänen päätöstään, omituisen mielihyvän tunne solahtaa läpi ruumiin, kun raha siirtyy hänen käteensä, se on hiukan kylmä, tuntuu kourassa kuin vesipisara. Melkein uusi se on, kiiltää ja kimaltaa pimeässäkin.

Mihkel istuu taas poikittain kuormallaan. Miksi kuski mahtoi nauraa, näehän, hohottaa tuossa ovessa, niin että kiertelee. Kertoo jotain krouvin isännälle ja taas hohottaa. Ja miksi se niin monta kertaa huusi: onnea matkalle!

Äskeinen vastenmielisyys kuskia kohtaan nousee taas hänessä. Aika velikulta! Hätäleipää tekemään käski, — niinkuin ei olisi itse sitä tuon korkuisena kyllikseen syönyt. Mutta odotappas, muutaman vuoden kun on saksojen pöydässä istunut, ei enään kelpaakaan leipä eikä suolakala. Aletaan jo nauraa talonpojille, kun ne peltojensa tähden huolehtivat.

Häntä kuohuttaa kuskin välinpitämättömyys ja rauhallisuus, täydellinen huolettomuus säästä ja ilmasta, poudasta ja pakkasesta. Hänen maamiesvaistonsa kohoaa tätä herrasmaisuutta vastaan, hänen oma sisällinen vavistuksensa, jolla hän seuraa lämmön, tuulen ja pilvien vaihteita, kalvaa häntä kahta kovemmin. Mokomakin irtolainen…

Kaikesta huolimatta hänessä sentään alkaa kehittyä pieni mielihyvän tunne. Ei hän tiedä, viinaryyppykö se lie, joka niin suloisesti suonissa kiertelee, vai sekö tieto pienestä hopearahasta takin taskussa. Mitä kaikkea sillä rahalla saisi ostaa… Ensiksikin viidellä kopeekalla kampeloita, niitä Vapahtajan kiroomia kaloja, jotka saarelaisen suussa sentään sulivat. Sillä rahalla saisi jo suuren joukon, eukko voisi panna niitä suolaankin, latoa niitä saaviin kuin ruskeita lehtiä päälletysten.

Tupakkaa hän myös ostaisi ja viinaa taas kotimatkalla, menisi krouviin, viskaisi rahan pöydälle ja sanoisi: »Kahdella kopeekalla viinaa, maksakoon mitä maksaa!» Jos Vaidan kuski vielä sattuisi siellä olemaan, antaisi sillekin…

Hän joutuu hienoon hiprakkaan, mitä lähemmäksi kaupunkia saapuu, hänen työn väsyttämässä ja elinaikaisen nälän laihduttamassa ruumiissaan ei ole vastustusvoimaa, yksi lasi vettä väkevämpää riittää panemaan hänet iloiselle päälle.

Kaupungin kujaa ajaessaan hän jo pistää pieneksi lauluksikin, hän on avomielisellä, koko maailmaa syleilevällä tuulella, ystävällisillä, vähän juopuneilla silmillä hän katselee kaikkia vastaantulijoita. Yhtäkkiä hän alkaa pitää kuskin hänelle antamaa tointa kunnia-asiana, luottamustoimena, jota ei jokaiselle uskottaisikaan. Varmaan oli kuullut ennen, kuinka kelvollinen mies se on se Nurga Mihkel, ei varasta, ei valehtele, ei toisen tavaraa himoo… Joku oli varmaan hänestä sanonut: katsoppas sitä Nurga Mikkeliä, se sitä on miestä… Toisenlainen mies voisi hävittää kirjeen, maantielle pudottaisi, ottaisi näin taskustaan, ja äläppäs, jo livahtaisi tielle, — sinne jäisi, — löytäisi jokin mustalaisakka tai sen semmoinen.

Taikka kyllä sen joku toinen avaisikin, jos siksi tulisi. Syhyttää hänenkin sormiaan, kun sitä katselee, tahtoisi nähdä sitä kirjoitusta, vaikka ei ymmärtäisikään siitä muuta kuin mustan valkealla. Mutta nuo viisi punaista laikkaa, ne särkyisivät avatessa. Sanotaan linnaan niitten rikkomisesta joutuvan. Itse Vaidan parooniherra ne siihen on painanut omalla kädellään, ja näkyy niissä Vaidan vaakunakin, sama, mikä sinne moision päätyyn on kaiverrettu kalkkikivestä, karhu kruunua kantamassa.

Hän ei annakkaan kirjettä palvelijalle, vaan vaatii itse tuomarin tulemaan. Pyyhkäisee vielä kätensäkin takin helmaan, ennenkuin kirjeeseen tarttuu, ja sitten noin kahdella hyppysellä hyvin hienosti yhdestä kulmasta pitelee ja puhaltaa pölyhiukkaset kotelolta pois.

Hän vielä kumartaakin syvään, melkein maahan saakka. Ehkä antaa tuomari juomarahaa, kuka tietää, kouraisee taskustaan pari vaskikolikkoa tai vaikkapa puolenkin ja pistää pivoon. »He, juoppas minun terveydekseni siellä Kaarman krouvissa!»

Mihkeliä hykäyttää sisäisestä naurusta kaikkea sitä miettiessään. Hän alkaa ottaa takaisin kaiken, mitä pahaa on ajatellut Vaidan kuskista, se oli sentään rehti ja pulska mies, vaikka juoksikin tyttöjen jäljissä ja oli aika suupaltti. Ja mitäpä se talonpojan huolista tietää, se ruokkoo vain päivät pitkään hevosiaan, sukii niitä ja pesee ja väliin ajelee kuusivaljakolla pitkin pitäjiä, niin että takin napit välkkyy. Mitä se sellainen tietäisi. Mutta muistipa kuitenkin köyhää raukkaa, viisitoista kopeekkaa antoi…

Halkokuorman määräpaikkaan vietyään hän siistii itseään muutaman majatalon pihalla, noukkii heinänkorsia takistaan ja housuistaan. Pää kenossa hän kysyy jokaiselta vastaantulijalta missä tuomari asuu, kovalla äänellä, että se kuuluu yli kadun. Kirje hänellä on kädessä, sinettipuoli näkyvissä.

Hänen rohkeutensa kestää aina tuomarin portaisiin saakka, mutta niissä se alkaa vähentyä joka askeleella. Joka portaalta tuomari ikäänkuin nousee korkeammalle, ja hän itse alenee pienemmäksi. Hän ei uskalla ajatellakaan, että portaitten päässä on ovi. Häntä pyörryttää, ja jalat heikkenevät, kuin pitäisi pilviin kiivetä. Hän on jo näkevinään tuomarin istuvan kuin taivaan kaarella vaakakupit kädessä ja jyristävän oikeutta.

Ennenkuin huomaakaan, hän on jo etehisessä, ja joku palvelija on ehtinyt siepata häneltä kirjeen. Hän äkkää sen vasta, kun se on liian myöhäistä. Vaan kun hän siitä selville pääsee, niin tuntuu se melkein helpoitukselta. Hän kääntyy jo ovea kohti ja hapuilee salpaa kömpiäkseen ulos, kun raskaat askeleet ja kilisevät kannukset saavat hänet pysähtymään.

»Kuule mies, — sinä saat neljäkymmentä paria raippoja», joku sanoo kimeällä äänellä.

Nurga Mihkel jää suu auki seisomaan, tyhmistyneenä, puusta pudonneena, kykenemättömänä sanaakaan lausumaan puolustuksekseen.

»Se seisoo tässä: ajanut piloille kolmivuotiaan valakan, neljäkymmentä paria raippoja tuomarin luona kaupungissa.»

Nurga Mihkel ei vieläkään käsitä mitään. Kolmivuotiaita valakoita kiitää hurjassa vauhdissa hänen ohitseen, hänen oma vanha ruunansa lönkyttää jäljessä. Mitä tämä kaikki merkitsi? Hän katselee avuttomasti tuomaria, joka on lyhyt, kaljupää mies sotilaspuvussa.

Kaksi sotilasta karkaa hänen kimppuunsa kummaltakin puolen. Humala haihtuu hänen päästään samassa tuokiossa, hän on yhtäkkiä selvä.

»Armolliset tuomariherrat, — minä olen syytön, — en minä ole se mieskään», hän huutaa, vimmatusti koettaen vapauttaa itseään.

»Päästäkää minut irti, — minä olen syytön, — Vaidan kuskihan se…»

»Syytön tai syyllinen, — kuinka minä voin sen tietää. Minä täytän vain virkani.»

Hän viittaa miehille, he alkavat laahata Mihkeliä pois, hän vastustaa käsin ja jaloin, yhä hokien viattomuuttaan. Hänet paiskataan jollekin kovalle penkille, sidotaan kiinni, vaatteet repäistään auki, ja iskuja alkaa sataa. Hän on kuin tulisateessa, — niinkuin ukkosen ilmalla makaisi alasti maassa, ja salamat sattuisivat selkään. Silmien edessä lyö valkeata, ja vuoroin taas mustenee kaikki. Tuntee vain jotain lämmintä vuotavan pitkin kylkeä ja noruvan lattialle. Verta…

Hänestä tuntuu aika ijankaikkisuudelta. Varmaan hän on jo saanut sata paria… Ehkä ovat laskuissaan erehtyneet ja pieksevät hänet kuoliaaksi, niinkuin Vaidan riihimiehen… Hän tahtoisi itkeä kiukusta ja tuskasta… Kummallinen heikkous tuntuu kaikissa jäsenissä, unohtaa, että onkaan jalkoja tai käsiä tai päätäkään… Pää se varsinkin käy kuin tunteettomaksi, niinkuin siinä ei olisi tippaakaan verta…

Hän makaa liikkumattomana ja nousee vasta vaivaloisesti, kun sotamies kolhaisee kylkeen.

»Mies hoi, — viisitoista kopeekkaa tänne vitsojen hintaa», joku huutaa hänen jälkeensä.

Hän katsoo hetken aikaa tylsästi, sitten vähitellen ymmärtää. Koko kärsitty vääryys on yhtäkkiä päivänselvä hänelle. Mutta hän ei itsekään tiedä, kehen hänen syytöksensä kohdistuvat, Vaidan kuskiinko, joka hänet petkutti, herroihin, jotka hänet tutkimatta hutkittivat, vaiko sotamiehiin, jotka tuomion ovat täytäntöön panneet.

Hän on samalla kuin häpeissään, hänen oma pökkelyytensä harmittaa häntä enimmän. Jos tämä juttu tiedoksi tulee, niin nauretaan hänelle vasten naamaa, kuski saa vielä kiitoksiakin kepposestaan, sukkela poika, kas vaan, kuinka osasi puijata ja oman nahkansa pelastaa… Mitäpä ei työorja maksaisi makeasta naurusta…? Ei kukaan syytä herroja, kukapa niihin ylettyisi, ne tekevät työtään pilvien takana, kuin itse isä Jumala… Parasta hänen vaieta kuin hauta…

Hän kaivaa taskustaan hitaasti hopearahan, henkäisee siihen, kiilloittaa takkinsa hihalla kirkkaaksi. Hänen on vaikea siitä erota, melkein hän ottaisi uudestaan kärsiäkseen koko raipparangaistuksen, saadakseen pitää viisitoista kopeekkaansa.

Vihdoin hän huokaisee syvästi, kääntyy poispäin, soljahuttaa sen sotamiehen käteen.

Puolen tunnin kuluttua hän jo ajelee ruunallaan puolijuoksua tyhjiä halkovankkureitaan Kaarinalle päin kulkevalla tiellä.

Hän ajattelee tuskin mitään, korkeintaan kangastaa hänen mielessään saunan lava, huuruinen, lämpimän kostea ilma ja eukon heittämä löyly sihahtaville kiville. Ja hän itse makaamassa vatsallaan lavalla, eukon hieroessa hänen kirvelevää selkäänsä viinalla ja vihtoessa häntä tuoksuvalla koivuvihdalla.

»Omatko vai vieraat, — saman se on tekevä», hän vastaa. »Pidä sinä vaan löylystä huoli, akka.»

KUBJA-PÄRTIN KUOLEMA.

Ihan omassa vuoteessaan, olkikuvolla, lammasnahkain alla. Eikä mihinkään erityiseen tautiinkaan, ihan tavalliseen vilustumiseen vaan. Krouvista tultua oli ratsuineen lumipyryssä tieltä eksynyt ja syvään kinokseen joutunut, siinä kahlatessa oli hevonen alta pois livahtanut ja jättänyt voudin istumaan lumikinoksen harjalle kuin satulaan. Seuraavana päivänä hänet oli löydetty kangistuneena kuin jääpuikko. Nyt oli häntä kylliksi sulateltu, ja henkeään alkoi heittää.

Eipä voinut monikaan vouti kehua omassa vuoteessaan lopputilit tehneensä. Usein löydettiin heidät milloin mistäkin pää verissä, — tiheistä pähkinäpensaikoista tai suon keskeltä, — tai vaivaisiksi piestyinä riihen takaa. Tekijää vaan ei koskaan tiedetty, kyläkunta vaikeni yhtenä miehenä, kuulusteltaessa kaikki vannoivat viattomuutensa. Mene, ota kiinni!

Mutta toisinaan kasvoi viha voutia kohtaan niin kipeäksi, ettei sitä salamurhakaan parantanut, sen täytyi puhjeta kuin paiseen kaikkien nähtäväksi. Kirkasna Jumalan päivänä, pelloilla elonkorjuussa, niityillä heinänteossa, hyökättiin miesvoimalla voudin kimppuun, rusikoittiin hänet kuoliaaksi, lyötiin ja potkittiin vielä hänen vaiettuaankin, ja mentiin itse ilmiannolle. Eikä siitä julkisen koston makeudesta voinut peloittaa kolme sunnuntaita peräkkäin kaakinpuussa eikä elinaikainen karkoitus kylmälle maalle — Siperiaan.

Mutta Kubja-Pärt oli onnellisesti joka satimen sivuuttanut. Oikean kainalon alla kuumotti hänellä vieläkin toisinaan arpi, jonka puukko pimeänä syysyönä oli puhkaissut. Pahojen ilmojen edellä se alkoi punoittaa ja hiljalleen pakoitella. Monta kertaa hän oli ollut käsirysyssä, pilkkopimeinä öinä, jolloin vastustajan kasvoja ei voinut eroittaa, ainoastaan tunnustella häntä rinnuksista ja käsivarren lihaksista.

Kubja-Pärt muisteli aikansa kuluksi kuolemaa odotellessaan kaikkia näitä kertoja, mutta ne eivät tuottaneet hänelle niin sekoittamatonta iloa kuin ennen. Kaikki alkoi tuntua niin turhalta, kun hän nyt kuitenkin oli sattunut satimeen, vaikkei työorjien virittämään.

Vuoteessaan maaten hän katseli väsynein silmin vaimoaan Madlia, — lapsia heillä ei ollut. Oliko Madli kertaakaan käynyt tyynyä pöyhöttämässä tai vuodetta kohentamassa? Vettäkin lennätti korvattomassa kupissa, haaleata, lämminnyttä vettä, joka ei janoa sammuttanut. Jos hän ypöyksin tuvassa olisi, niin tuo musta, nokinen kivi takan kulmassa tekisi juuri yhtä paljon hänen hyväkseen kuin Madli.

»En minä, — mutta kyllä siitä iloitaan muualla — sekä maan päällä että maan alla.»

Kubja-Pärt avasi silmät selälleen. Tämä oli hänelle uutta. Madlilla oli siis kaksinkertaista ilonsyytä, ensiksi, että pääsisi hänestä eroon, ja sitten, että tietäisi varmasti hänen pahaan paikkaan joutuvan.

»Miksi sinä minua vihaat? Kiittää saisit, kun kunniasi pelastin, herrojen heitto!»

»Herra maksoi minusta sinulle, sen tiedät itsekin», vastasi vaimo hammasten välitse.

»En minä muuta sanoisi, kuin että vahinko löylyä, joka sinulle kuumassa paikassa on varattu.»

»Madli, — menehän, taita vitsat, — mutta oikein aitoraipat, tuo ne minulle, — sydäntäni syhyttää niin oudosti.»

»Kättäsi sinun syhyttää, mutta etpä minuun uloitu, — koetappas, — tapaatko tänne asti vuoteestasi.»

»Älä mutise, vaimo, — tee niinkuin sanoin. Siitä nuoresta koivikosta myllyn takaa. Ja sido ne valmiiksi, muistatko.»

»Voinhan ne tuodakin. Kyllä kai nyt koivut joutavat kasvamaan rauhassa sinun kuoltuasi.»

Hetken kuluttua toi vaimo raipat. Pitkät, sujuvat, läjähtävät koivuvitsat, jollaisia Vaidassa käytettiin ruoskapäivinä, keskiviikkoisin ja lauantaisin.

»Katso nyt tarkkaan, Madli», hän sanoi. »Tässä ovat nyt kaikki minun syntini. Minä panen ne nyt tähän rinnalleni. Ja nyt sinä luulet minun menevän raipat rinnalla suoraan helvettiin, Madli.»

»On näillä tuomiota pidetty —, vanhoja ovat tuttuja. On lyöty selkiä, jotka ennestään olivat raippojen ratkomia, kun löit, aukenivat vanhatkin arvet. Eipä sellainen mies useinkaan ääntä päästänyt, itse vaatteensa riisui ja tallin penkille heittäytyi, — anna mennä! Ja se oli kuin veristä kirjoitusta siihen vanhaan selkään, — ei siihen muita asiakirjoja tarvittu, selkä paperiksi, raipat kyniksi ja veri musteeksi, — valmis!»

»Mutta oli niitä toisenkinlaisia, valkeita kuin koivuntuohi, jotka värähtelivät jo ennen raipan sattumista, — pieniä, hentoja tyttöjä, jotka uikuttivat ja kuikuttivat ja polvia syleilivät. Ja monta kertaa täytyi niiltä väkisin kiskoa vaatteet säpäleiksi, niskasta polviin saakka.»

»On niillä lyöty monenlaisia selkiä, on sellaisia, joissa ei vielä raipan puumerkkiä ollut. Ja kun sellaiseen ensi kertaa raippa sattuu, niin hypähtää mies kohoksi kuin kaksivuotias orhi, joka ensi kertaa ruoskaa maistaa. Mutta aikansa riehuttuaan talttuu ja seuraavalla kerralla jo iskee yhteen hampaansa eikä hievahdakaan.»

»Jos sinä sentään nostaisit ne pois, Madli, — alkavat painaa niin raskaasti», hän sanoo yhtäkkiä, käännellen päätään tyynyllä.

Mies ja vaimo katselivat hetken aikaa toisiaan, mies veti suunsa kuin irvistykseen. Häntä alkoi huvittaa vaimon varmuus hänen kadotuksestaan.

Yhtäkkiä, ennenkuin vaimo ennätti estämään, hän ehti siepata päänsä kohdalta seinältä päreen ja sytyttää sillä vitsat rinnallaan palamaan.

Ne eivät ruvenneet hevillä syttymään, oksien päät ottivat tulta ja hiiltyivät, työnsivät mustaa, paksua savua, ilmiliekkiin leimahtamatta.

»Näetkö nyt, Madli», hän sanoi, »tuossa nyt palavat minun syntini.
Minä panen raipat juuri sydämeni kohdalle. Uhrisavua niistä nousee,
Jumalalle otollista suitsutusta.»

»Sinä luulit minun menevän kadotukseen, mutta minä menenkin suoraa päätä taivaaseen», hän kuiskasi vahingoniloisena.

Hetken kuluttua oli Kubja-Pärt kuollut. Raipat paloivat yhä hänen rinnallaan rätisten ja kipinöiden.

INGEL.

Ingel, sõrveläinen imettäjä, istuu lapsi sylissä portailla. Sõrveläinen piippolakki kiepoittaa toisella korvalla, hiukan kallellaan, kirjava tupsu heilahtaa pään joka käännähdyksellä, — se on hullunkurinen, veikistelevä päähine, keksitty jonakin ylimielisenä, ilosta pulppuavana hetkenä. Sõrveläinen hame sensijaan uloittuu raskaissa poimuissa kainaloihin saakka, peittäen vartalon muodot kömpelöihin laskoksiinsa, sen mustalla, vakavalla pohjalla juoksee rinnatusten punaisia ja valkoisia juovia.

Imettäjä on voimakasrakenteinen, uhkearintainen nainen, hänellä on lempeät, suloiset kasvot, joitten avonaisissa, varmoissa piirteissä tuntuu saariston ruotsalaisen sekaveren muovailu. Hän istuu liikkumatta, pää hiukan nuokuksissa, silmät puoliavoinna, melkein torkuksissa päivänpaahteesta ja lapsen tasaisesta imemisestä. Jotakin kasvimaista rauhaa on hänessä, kuin suuri, kaunis kasvi, jonka lehdet kuumuudesta lerpattavat.

Hiljaa, hitaasti vuotaa virolainen voima hänestä vierasrotuiseen lapseen. Hänen verensä kiertelee tuon lapsen suonissa, uusia soluja synnyttäen, muodostaen hermoja, jänteitä, lihaksia. Se kiertelee lapsen aivoihin saakka, siihen pehmeään kudokseen, johon mikään ajatus vielä ei ole poimuaan painanut. Hän antaa terveen verensä, koko käyttämättömän pääomansa juosta pieneen, hentoon vesaan, jonka veri sukupolvien kuluessa on vaalentunut.

Mutta hän ei imetä lapseen yhtään katkeraa ajatusta, ei yhtään syytöstä, ei orjan vaistomaista vihaa. Hän on yhtä rauhallinen ja hedelmällinen kuin maa, joka ei kysy, kenelle se viljan idättää, herralle vai orjalle. Hän ei tule ajatelleeksi, ketä hän rinnoillaan kasvattaa, ehkä uuden sortajan heimolleen. Hänelle ei tule mieleenkään, että tuo pieni käsi joskus voisi lyömään kohota.

Lapsi tuskin herää syömään, silmät ummessa se imee rintaa. Se on täysin levollinen, itsetietoinen kuin hallitsija, omistusoikeudestaan varma, kuten lapset, jotka aina saavat syödä kylliksensä. Sen pienet, rusoittavat kasvot kätkeytyvät melkein kokonaan pitsien ja nauhojen varjoon, joita sen pukuun on tuhlattu, se on kääritty silkkiseen peittoon ja liinaisiin kapaloihin, ohuthiuksista päätä peittää nypläystaidon mestariteos, aitopitsinen myssy. Sen kahdeksankuisissa aivoissa on täysi tietoisuus kaikesta tästä mukavuudesta ja huolenpidosta, se ei huoli huutaa eikä olla kärsimätön, se on varma siitä, että sen pieninkin toive täytetään. Varsinkin on imettäjä sen yksinomaista omaisuutta, olemassa vain sitä varten, olento, jolla ei ole mitään merkitystä ilman sitä. Se tietää, ett'ei imettäjä äännähdäkään, vaikka se häntä hiuksista repisi, riuhtaisisi niitä koko pikku kätensä voimalla, imettäjä ei uskalla liikahtaakaan, vaikka se upottaisi vasta saamansa neljä hammasta hänen rintaansa.

Imettäjä siirtää lapsen varovasti rinnoilta helmaansa ja kiinnittää soljella valkoisen röijynsä. Pieni kylmänvärinä kulkee hänen läpitsensä, ikäänkuin tuuli yhtäkkiä olisi häntä koskettanut. Ehkä hän oli nukahtanut, ja mehiläinen häntä unissa pistänyt, ehkä kulki pilvi auringon ohitse. Hän havahtaa täysin hereille, ja hänen ajatuksettomiin silmiinsä palaa sielu takaisin.

Herrasväki oli lähtenyt viikkoisille vierailuille naapuripitäjään. Sen huomaa kaikesta, kamaripalvelija hännystelee joka paikassa ja teeskelee isäntää, haukkuu työpoikia ja mielistelee sisäneitsyttä Vanha puutarhuri leikkelee kääntösaksilla orapihlaja-aitaa tasaiseksi, vihreäksi muuriksi, mutta lepäilee tuon tuostakin ja pistää nuuskaa nenäänsä. Lippukin on laskettu puolitankoon, merkiksi herrasväen poissa-olosta, riippuu rentona pitkissä poimuissa. Puutarhakin on kuin pakosta päässyt, mehiläiset surisevat kahta kovemmin, ja pikkulinnut uskaltavat hiekkapyörylälle asti.

Ingel ei käsitä, miksi hänellä alkaa sydänalassa hiukaista niin oudosti. Ikäänkuin joku nakertaisi siellä pienillä, terävillä hampailla. Ja siitä syntyisi yhä suurempi kolo, yhä suurempi aukko, tyhjä paikka.

Se ei ole nälkää eikä janoa, mutta muistuttaa kumpaakin. Jokin vietti, jokin halu herää hänen olennossaan. Koko ruumiissa tuntuu kuivuus ja raukeus, ikäänkuin pitäisi kiireesti juosta lähteen luo ja kastaa koko päänsä, suunsa, ohimonsa, niskansa kylmään veteen. Mutta varsinkin se tyhjyyden tunne suurenee suurenemistaan, ikäänkuin nälkänä, mutta joka ei tunnu ainoastaan ruumiissa, vaan kaikissa ajatuksissa.

Jotakin on häneltä poissa, hänen ruumiistaan ja sielustaan, melkein kuin käsi olisi hakattu pois tai silmä puhkaistu, niin avuttomalta ja kipeältä tuntuu. Pikkuruinen osa hänestä on poissa. Ja nyt jännittyy koko hänen olentonsa sitä pikkuista osaa kohti, se vetää sitä puoleensa. Hän istuu sävähtämättä paikoillaan, ja kuitenkin hänestä tuntuu, kuin juoksisi hän koko ajan ja etsisi sitä pientä, kadonnutta osaa itsestään.

Se ei auta mitään, että hän on kylläinen, että hänen on lämmin ja hyvä olla. Se tyhjä paikka ei täyty siitä. Hän on kuin sairas yhtäkaikki. Kaikki hänen aistimensa muuttuvat luonnottoman herkiksi, hän on kuulevinaan lapsen itkua Sõrven rannoilta saakka, kaikki saa hänen korvissaan itkun vivahduksen, sadelinnun valittava piipitys ja lehmuksen latvan humina.

Yhtäkkiä hän muistaa kissan kotona, jolta isä poikaset mereen upotti. Kuinka se mateli maha riipuksissa, naukui surkealla nuotilla, etsien poikasiaan. Tai se varpunen, jolta haukka pesän tyhjensi, kuinka se räystään kohdalla tirskutti, kierteli pesää, kutsuen kummallisella kurkkuäänellä poikasiaan.

Luontokappaleitakin vetää oma veri. Ja häntä ei armollinen rouva kertaakaan päästänyt lastaan katsomaan. Sen ainoan kerran hän oli varkain pujahtanut, vitsojen uhallakin, juossut koko matkan kuin henkensä edestä, joka hetki taaksensa takaa-ajajia pälyillen. Hyvä Jumala, kuinka he olivat leikkineet lapsen kanssa, hänelle tuli vieläkin naurusta vedet silmiin sitä muistellessa. Hän oli olevinaan koira ja koetti purra lasta: nyt hauva tulee, hau, hau… Ja sitten hän hyvin hellävaroin otti lapsen käden tai jalan suuhunsa ja rauskutteli sitä hampaillaan varovasti. Lapsi oli kirkaissut ilosta, se oli nauranut ensimäisen naurunsa, kummallisen pienen kiekauksen melkein kuin kukonpoikanen, käpristänyt jalkansa ja kätensä kippuraan ja sitten taas tavoittanut varpaalla hänen suutaan…

Mahtaisiko lapsi vielä ottaa häneltä rintaa? Hänen tuli ihan kuuma sitä ajatellessa, veri kuin sakosi päässä. Kun hän saisi koettaa yhden kerran, yhden ainoan kerran vaan, senjälkeen hän olisi vaikka vuoden lapsesta erillään. Kun hän vaan kerran vielä saisi kuulua lapselle, olla oikein yhtä sen kanssa, samaa ruumista ja sielua, tuntea veren liittyvän vereen…

»Eikö mitä, — viedään lastenkamariin. Tiiu, kuulehan, saat tämän hopeasoljen.»

Ingel alkaa irroittaa paidastaan pientä hopearengasta. Tyttö keikkuu hänen edessään varpaillaan ja katselee hänen sormiaan.

Tyttö hypähtää menemään, kiipee kuin kissa puutarhan muurin yli ja katoaa pellolle. Ingel lähtee lastenkamariin ja panee lapsen sylistään sinisellä silkillä vuorattuun kehtoon, jonka haahkanuntuva-tyynyt vajoavat joka kosketuksesta.

Entä jos lapsi ei ottaisikaan enään häneltä rintaa, jos se alkaisi hylkiä. Puristaisi suunsa myttyyn ja kääntäisi päänsä muuanne. Ehkä olisi lapsi aivan vieras hänelle.

Taikka, — ehkä se on kuollut huonoon hoitoon ja ruokaan. Ei sitä kukaan hänelle sanoisi, vasta sitten aikojen päästä, kun herrasväen lapsi olisi vieroitettu, hän saisi mennä hakemaan pientä hautakumpua Jamman hautuumaalta.

Levottomuus kasvaa hänessä. Hän on ainoastaan yhden kerran näin kipeästi jotakuta odottanut, — sulhastaan, joka oli mennyt asevelvollisuutta pakoon merimieheksi suureen ulkomaalaiseen laivaan. Silloin hän oli juossut Sõrven hietikoilla edestakaisin, häpeän tuskassa, yksinäisenä, hyljättynä, tähystellen laivaa, joka eteni taivaan rannalla.

Hän sieppaa tytön sylistä mytyn, kieputtaa sitä pitkin huonetta, puristaa sitä rinnoilleen. Ensimäisenä hetkenä hänellä on kyllin siitä, että lapsi on elossa, ja että hän tuntee sen pienen ruumiin sylissään.

Mutta heti senjälkeen hänessä herää epäilys ja vaistomainen epäluulo niitä vieraita kohtaan, jotka lasta ovat hoitaneet, arvosteluhalu, joka mielellään löytäisi vikoja.

Hän hämmästyy lapsen keveyttä, hän saattaa nostaa sen päänsä tasalle, se ei paina mitään hänen käsivarsillaan. Hän kiikuttaa sitä edestakaisin, ikäänkuin punniten sitä.

Nyt hän alkaa etsimällä etsiä puutteita, valittaen ja puoliksi itkien. Hän alkaa irroitella vaatteita lapsen ympäriltä, jokaista tarkastaen ja arvostellen.

»Poika raukka, eikö ne ole paitaasikaan paikanneet, — aivan on repaleissa.»

Sillä on mustelmia, — tuossa kainalon kohdalla, — ja toinen polven taipeessa.

Herra Jumala, onko ne lyöneet lasta, — taikka antaneet sen putoilla ja kolhia itseään.

»Pojalla on käsikin huvennut niin laihaksi. Nälälläkin ne sinua on pitäneet. Kyllä äiti antaa!»

Hän istahtaa jakkaralle, imettääkseen lasta. Röijyään avatessa vapisevat hänellä sormet pelosta, että lapsi ehkä hylkisi.

Lapsi katselee häneen kummastellen ja totisena. Se on tottunut makaamaan yksin, katselemaan kattoon, tottunut huutamaan, ilman että kukaan sitä kuuli, sille on aivan uutta, että joku sen kanssa puhelee ja puuhaa. Se ei ymmärrä ollenkaan, mitä sen pitäisi tehdä. Se kääntelee levottomana päätään edestakaisin, torjuu käsillään ja jaloillaan. Vihdoin menee siltä suu väärään.

Hänestä tuntuu aivan, kuin hän olisi kadottanut lapsen, niinkuin se olisi toisen kerran otettu häneltä. Lapsi ei tunne enään häntä, se vieroo ja pelkää, hänellä ei ole enään lasta!

»Otanko soljen pois, — ehkä poju pelkää sitä. Panenko vanhan huivin päähän, — onko se nyt pojun oma äiti?»

»Tahtooko poika ratsastaa, näin: Sõit, sõit Sõrve randa… kapp, kapp kalaranda…»

Hän ei saa millään keinoin lasta nauramaan. Vakavana, pikkuvanhana makaa lapsi hänen helmassaan, ikäänkuin sitä jo kätkyessä painaisi heimonsa koko taakka.

»Poika kasvaa suureksi, rupeaa kalastajaksi Sõrveen. Tuo merestä hopeankiiltävää kalaa. Äiti perkaa kalat ja panee aurinkoon kuivamaan.»

Ei sekään huvita poikaa. Ingel on epätoivoissaan, itkeä nyyhkyttää.
Äkkiä tulee hänelle pieni ajatus. Pieni, viaton ajatus.

Se ajatus naurattaa häntä niin, että hän käsiään hykertää. Hän alkaa penkoa laatikkoa, jossa pikku paroonin vaatteita säilytetään, viskaa sieltä huiskin, haiskin lattialle pieniä mekkoja, silkkisiä, villaisia, pitseistä punottuja, hienoja myssyjä, pieniä silkkiä, peitteitä, kapuloita. Hän alkaa pukea niitä lapsensa ylle, aina uutta etsien, ei mikään ole hänestä kyllin hyvää. Koko laatikon hän myllistää ylösalaisin, hakiessaan lapselle kelpaavaa. Kullasta kudottu mekko sillä pitäisi olla, niinkuin kuninkaan lapsella.

Hän on iloinen kuin nuori tyttö, joka koristeihe kuvastimen edessä.
Tämä on kuin leikkiä, hän pukee kuin suurta nukkea leluksi itselleen.

Vihdoin on lapsi valmis, hieno hiepukka, keikkuu hänellä käsivarrella kuin pitsivauva. Ei tuntisi orjatytön lapseksi, yksinäiseksi raukaksi, niin on kuin paroonin poika. Hän asettaa molemmat lapset vieretysten kehtoon ja vertailee niitä keskenään. Ei ole eroitusta ollenkaan, erehtyä voisi, niin ovat molemmat komeat.

Hän tekee syvän niijauksen, suutelee lapsen kättä: hyvää huomenta, armolliset parooniherrat…

Mitä hän nyt tekisi, alkaisiko riisua taas lasta. Sen vanhat ryysyt ovat levällään vuoteella, hänellä on melkein ruumiillista vastenmielisyyttä niitä kohtaan, ei tahtoisi hyppysen nenälläkään kajota. Niistä leviää vastenmielinen haju.

Jokin uusi ajatus, jommoista hän ei ole koskaan ajatellut, herää hänessä. Miksi pitää toisen lapsista maata ryysyissä ja toisen silkissä?

Hänen päänsä menee kuin pyörälle siitä ajatuksesta. Sellaista hän ei ole koskaan ennen miettinyt, — kuka Jumalan töitä tutkisi. Mutta sittenkin on kummallista, miksi se toinen pikku poika jää tähän pehmeään kehtoon ja myöhemmin hienoissa kengissä kepsuttaa suuria, valoisia saleja ja aina saa kyllikseen syödä, vaikka vaan hanhenmaksaa ja hunajaa haluaisi. Vaan se toinen, hänen omansa, pannaan pimeään savupirttiin ja vuoden, pari se leikittelee Sõrven rannalla ja pyytelee rautakaloja matalikoilla, mutta sitten orjuus alkaa.

Ensin kulkee paimenena karjamailla, moision lehmien jäljessä, kastuu sateella ja palelee syksysyötössä. Sitten tulee työpojaksi moisioon, vaikka vielä on hintelä kasvultaan ja keskimittainen, — tekee miehen työt, kulkee auran kurjessa, heiluu viikatteen varressa. Saa sitten pienen mökin ja maatilkun, mutta ei omakseen, verivuokran siitä moisioon suorittaa, ja kun herra hyväksi näkee, siirtyy taas korpiryteikköön uutisasukkaaksi.

Hän seisoo tuijotellen molempiin lapsiin pelästynein silmin. Äitiys herättää hänessä ennustavan voiman, hän muuttuu kaukokatseiseksi, näkee tulevaisuuden näkyjä. Hänen sydämensä kuin repeytyy rikki, ajatellessaan poikansa kohtaloa.

Vihaa nousee hänessä yhtäkkiä, vaikkei hän vielä tiedä, ketä vastaan se kohdistuu, katkeruutta, kostonhimoa. Hän ei pyydä mitään itselleen, hänet voivat tallata maahan kuin tomuhiukkasen, mutta pojalleen hän vaatii parempaa osaa.

Yhtäkkiä hän on siepannut paroonin pojan kehdosta ja alkanut sitä riisua, säälimättömin käsin, kuumeisella kiireellä. Taivaansiniset vaipat, untuvareunuksiset mekot lentelevät pitkin lattiaa. Lapsi alkaa parkua hänen käsissään, se ei ole tottunut koviin kouriin.

Hän käärii sen ympärille oman poikansa repaleet, jotka tuskin koossa pysyvät, huivin riekaleen, likaisen paidan, pari vanhaa riepua. Hänen lempeä, sävyisä luonteensa muuttuu yhtäkkiä villiksi ja hurjaksi.

»Onko nyt hyvä ollaksesi, — makaappas sinäkin kerran työorjan räsyissä.»

Hän nauttii nähdessään lasta moisessa alennustilassa, se on hänelle hyvitystä, korvausta koko hänen heimolleen. Hän syytää suustaan raakoja sanoja, joitten kuulemistakin ennen olisi karttanut.

Hän on parhaassa touhussa, kun Tiiu syöksähtää sisään, hiestyneenä ja kalpeana.

»Nyt kävi hullusti, — saksat tulivat kotiin äkkiä, rouva on jo portailla.»

Ingel selviää silmänräpäyksessä, niinkuin olisi kylmään veteen pistetty. Kiihko ja kuume katoovat yhdessä tuokiossa.

»Minnekkä se toinen lapsi pannaan», hätäilee Tiiu. »Ja voi herranen aika…»

»Kyllä sinun selkäsi nyt tarkenee, Ingel rukka, en minä tahtoisi olla sinun nahoissasi.»

Ingei on lysähtänyt vuoteelle istumaan, ikäänkuin ei mitään näkisi eikä kuulisi. Hänellä on silmät puoleksi ummessa, ja otsalle kohoo hikeä, ikäänkuin hän kävisi kovaa taistelua.

»Anna rouvan tulla», hän sanoo hitaasti ja tyynesti. »Rouva pieksää verille ja ajaa maantielle. Antaa piestä ja antaa ajaa. Minä otan lapseni ja menen.»

II.

BATSEBA SAARENMAALLA.

[Riihitupa, katossa kuivausparret, maalattia, oikealla suuri takka, koukussa riippuvan padan alla palaa tuli, takan edessä kolmijalkainen, rautapäinen päreteline, nurkassa suuri vuode, ikkunan alla kangaspuut ja rukki. Ilta. VIIU, pystyrintainen, heleäsilmäinen nuori nainen, tulee ulkoa, ämpäri kädessä, hameet korkealle käärittyinä]

VANA-KAI (tihrusilmä, kumara eukko kurkoittautuu uunilta). Taisi ovi käydä, — tänne asti vetäisi kylmän viiman, — Viiukohan se…? Viiu hoi!

VANA-KAI. Uskonhan minä, — uskon toki… Taitaa olla oikein herran ilma tänään?

VANA-KAI. Tuiskuttaa se suurelle tiellekin… (varovasti) Et sinä suinkaan tienhaarassa asti käynyt?

VANA-KAI. Niin, sepä se, mitä sinä siellä! (alkaa laskeutua alas uunin pankolta).

VANA-KAI. Päästä minut, — minulla on sellainen hätä koko ruumiissani
Antsin tähden.

VANA-KAI. Olisit ennen sanonut, — maksoiko se totuus nyt sulle puolta kopeekkaa… Taitaa sinunkin sydämesi sentään pamppailla miehesi tähden.

VANA-KAI. Herra sen tiennee,… liekkö hyväksi vai pahaksi, — ehkä päästävät vielä syynissä vapaaksi, eivät viekkään sotaväkeen.

VANA-KAI. Tiedänkö minä, — mutta onhan sillä paronin kirje mukana. Ei sitä ilman paroonin tahtoa oteta.

VIIU. (nopeasti nousten) Niin, — onhan sillä paroonin kirje. — Etkö tule syömään, muori?

VANA-KAI. Ei minulla ole sitä rauhaa, että saattaisin syödä. Kuulitko jotain?

VIIU. Muori, kuule, jos se Ants nyt viedään sotamieheksi, — pitääkö ne sen tosiaan kaksikymmentäviisi vuotta?

VANA-KAI. Vanha tietystikin, — niinkuin olisi mahla puusta juoksutettu, viskaa risukasaan! Eikä siitä enään maantyöhön ole, — ei ole miekasta auraksi, vaikka ovat samaa rautaa molemmat. Ei sen sormet enään viikatteen varteen taivu. Tyhjäntoimittajaksi oppii, — liekkö tuosta enään muuksi kuin kapakassa istujaksi. Sanovat kielensäkin unohtavan, alkavat ryssää solkata, — kakpusivai, — karasoo, — kuuluvat toiset unohtavan puhumisen tykkänään. Ilmankos ne nuoret miehet piileksivät rahkasoissa, kun syynille pitäisi. Mutta niihin saarella pakenet, — meri edessä.

VIIU. Mitähän sitten minusta tulee? Niinkuin elävän leski. On mies eikä ole.

VANA-KAI. Sinusta? — kyllä sinulle aina paikka keksitään. Menet vaikka takaisin moision sisäneitsyeksi, — sehän sulla vielä on verissä, — ei nämä multalattiat ole sinun liepeittesi laahata.

VANA-KAI. Niinkuin minä en tietäisi, — liian hienot ovat sinun kätesi näihin alhaisiin askareihin… Kyllä sinä kaikki teet, mutta nyrpistät nenääsi ja nostelet helmojasi… Olisi edes lapsi sinulla, — hoitelisit ja hyssyttäisi! sitä… Ei olisi silloin Antsia ehkä sotamieheksi tahdottukaan, — harvoin se kruunu perheellisiä… Mutta eipäs, — toista vuotta jo on naimisissa ja hoikka kuin humalan seiväs.

VANA-KAI. Mihin se lapseton nainen kelpaa, — on kuin kesantopelto!
Sillä on liian paljon aikaa, — rupeaa hautomaan hullutuksia päässään.

VIIU. Pidä paikalla suusi… Asustat siellä uunin pankolla kuin lepakko ullakon nurkassa, — kaikki muka tiedät ja näet. Yhtä hyvä minä olen kuin toisetkin!

VIIU. Jätä minut rauhaan, — en ole sanonut niin halaistua sanaa sinne enkä tänne.

VANA-KAI. Mistä asti sinä siellä karjavuorossa käyt, — ethän sinä alussa?

VANA-KAI. Kuka minulle enään mitään kertoisi, — parasta olisikin olla kuuro ja mykkä kuin maa. Mutta en minä vielä sokea ole, vaikka uuninkin loukossa kykin.

VIIU. Eikös ollut kuin reen rapinaa, — kuulkaa nyt, — jalakset hankaavat lunta, — hevosen kaviot lyövät pehmeää kinosta, — jos nyt Ants tulee… Minä en uskalla kuulla, — peitän pääni huppuun, — menen vuoteeseen, tukin korvani, — sano, että makaan, että käännyin kipeäksi, että kuolin, — mitä vaan.

VANA-KAI. Älähän nyt, Viiu, — se ajoi ohitse, — kääntyi kirkolle, — kuuletko, Viiu, — älä nyt vapise, — juo vettä, — nähkääs, kun tärisee koko ihminen.

VANA-KAI. Ole nyt vaiti, ei sieltä ketään tule. Enpä olisi uskonut, että sinä Antsin tähden noin tuskaan tulisit.

VANA-KAI. Älä nyt, hyvä ihminen, noin hätäänny, — onhan Antsilla paroonin kirje.

VIIU (kylmästi nousten). Sinäkin uskot siihen paroonin kirjeeseen, niinkuin isä Jumala olisi sen kirjoittanut.

VANA-KAI. Kuinka sen kirjeen laita oikein oli, — jos sinä kertoisit vielä kerran.

VANA-KAI. Minä olen niin huonokuuloinen — murenee puheesta toinen puoli tielle. — Tapasitko itse paroonin?

VIIU. Oli, tai en minä varmaan muista, — odotas, — ehkä oli armollinen rouvakin siinä.

VANA-KAI. Ja parooni lupasi kirjoittaa sotaherralle, mitä? Etteivät ottaisi Antsia sotamieheksi? Että hänellä on vanha äiti, joka jo haudan viertä kompuroi? Että on toisia paroonin alustalaisia, — joutopoikia, maailmanmahteja, — menkööt ne! Samannäköisiä ne sitten sentään ovat ruunun sarassa, — kuin silakat, — ei muuta kuin mätä päälletysten tynnyriin. Vaikka tusinan tappaisi, ei säälittäisi, ei niitä ihmisiksi muista. Mutta kun ne omissa pukeissaan näkee, silloin vasta tietää, että niillä on maat ja mannut, vaimot ja äidit… Lupasiko se kirjoittaa sen kaiken?

VIIU (pöydän luona askarrellen). Muori, — et ole syönyt palan painamaakaan, — perunat koskematta.

VANA-KAI. Älä sekoita, — en minä nyt muusta, vaikka sulaa sianrasvaa tarjottaisi… Tietää minä tahdon, kirjoittiko parooni.

VANA-KAI. Mitä — »kai»! Etkö sitten tiedä? Itsehän kävit pyytämässä.

VANA-KAI. Pyysitkö edes? Rukoilitko niin kuin henkeäsi…? — olitko polvillasi — vastaa—!

VIIU. Nyt voit kysyä niinkuin pappi ripillä, mutta minä en hiiskahda sanaakaan.

VANA-KAi. Tahdotko tietää, mitä Antsilla vielä on, — sanonko? Nuori vaimo Antsilla on, joka herrojen edessä liukastelee!

(Vaitiolo. Viiu askartaa levottomasti tuvassa, polkee rukkia, nousee, kohentaa kangasta, seisahtaa, kuuntelee).

VIIU. Mitä sinä sitten tahdot, — menisit toki pankolle, — siellä on lämpöisempi.

VANA-KAI. Etkö sinäkin tiedä…? No, miksi et vastaa? Tietää ihminen paljon muutakin, ei vaan sen, mitä korvaan huudetaan.

VANA-KAI. Sanonko minä, — siinä kirjeessä seisoi: ottakaa Ants sotamieheksi! Eikö se ole niin?

VIIU (säpsähtäen). Nyt se tulee, ruuna pärskyi, — herra Jumala, — minä hyppään alas kellarin luukusta, — minä en voi sitä nähdä.

VANA-KAI (nousten). Kuinka se niin ravia ajaa, mikä siellä niin rysähti, — eikö vaan ajanut aisat poikki veräjän pieleen.

ANTS (tempaisee oven auki, lyhyessä turkissa, ylkä yleensä lumessa, takissa metallinumero. Tummahipiäiset, sileäksi ajellut kasvot, lyhyet viikset, silmät syvällä). Iltaa! — iltaa, sanon minä, — eikös kukaan vastaa?

ANTS (riisuuntuen). Iltaa, Viiu, — tule vaan esiin, näetkös, mikä pojan rinnassa välkkyy, — niinkuin kulkunen vaan kilisee, tiriliri, tiriliri…

ANTS. Kiiltävä raha niinkuin suurilla saksoilla. Nyt sitä ollaan herraa, eletään kuin viimeistä päivää. Tänään syödään ja juodaan ja mässätään, annetaan suuta sorjan tytön, — huomenna asetutaan kanuunan suun eteen, pyydetään: hei, toveri siellä, ammuppas pari naulaa rautaa tästä piskuisesta koneesta läpi, joka rinnassa raksuttaa.

ANTS. Juopuu sitä tällaisena päivänä, vaikka ei olisi tippaakaan viinaa kielellä. Kaikki menee päähän, — kun hengitätkin, jo huimasee. No, Viiu, tulehan tänne!

ANTS. Tule nyt vaan, Viiu, — istu tuohon, paina ruumin rengin polvea, likistetään nyt viimeisiä kertoja, — likistetään lähemmäksi, — noin… Sattuiko, oliko liian kovasti, — ei ole minulla paroonin kourat, — ei ole maidossa pestyt nämä käpälät, isomoukarin varressa ovat kovettuneet. Ehkä ne nyt siliävät, kun alkavat pyssyä pidellä.

VANA-KAI (itkien). Että ne nyt sinut sentään ottivat, Ants, — umpeen painamatta minunkin silmäni jäävät, kun kuolen.

ANTS. Ei jouda pulskat pojat lavitsoja hautomaan. — Onko sinulla viinaa kotona, Viiu?

ANTS. Mitä sinä niin allapäin käyt… Ettäkö sinun on minua ikävä? — Leskeksi jäät, mutta miestä vaan et saa, — sieltä kaukaakin minä sinua kiinni pitelen. — Onko sinun minua ikävä, Viiu?

ANTS (pehmeästi). Vähän sentään, — ei paljoa pyydetäkään. Kyllä minä sen siellä kaukana muistan, — kuinka sinä tulit pajan ovelle kykkimään, ja kipunat lensivät, — kyllä silloin rauta rauskui, ja moukari putosi. Eikö ole viinaa? Ei haittaa, juodaan pelkkää vettä, humaltuu siitäkin… Äitimuori, kuulkaas!

ANTS. Mikset sinä koskaan ole pitänyt ehtoorukouksia? Syntisiä olemme olleet, syntisiä. Nyt alamme pitää, missä raamattu on. Viiu, missä on raamattu!

ANTS. Anna tänne, — kas, kuinka kuuliainen vaimo minulla on… Ja nuori se on, — silmät kiiluvat kuin metsämarjat.

ANTS. Lukea teille raamatusta, Jumalan sanaa sieluillenne ravinnoksi, niinkuin pappi sanoo. Taikka, — Viiu se lukeekin, — sillä on selkeä ääni, — soi kuin kello. Minä tahtoisin kuulla kuningas Taavetista, — missä paikassa hänestä puhutaankaan?

VIIU (kääntelee vapisevin käsin raamattua, — on pudottaa sen). Minä — en vaan — tiedä.

ANTS. Sinä kirjanoppinut, — etkä tunne raamattua. Äitimuori, tiedätkö sinä?

ANTS. Siitä minä tahtoisin kuulla, kuinka se kuningas Taavetti toisen miehen vaimoa rakasteli, — sitä Bathsebaa.

VIIU (katkonaisesti sanoja niellen ). »Ja koska se aika joutui vuodesta, jolla kuningasten oli tapa sotiin mennä, lähetti David Joabin ja palvelijansa hänen kanssansa ja kaiken Israelin kiikuttamaan Ammonin lapsia, ja he piirittivät Rabban, mutta David jäi Jerusalemiin.»

»Ja tapahtui, että David ehtoopuolella nousi vuoteeltaan ja käyskenteli kuninkaan huoneen katon päällä ja näki vaimon pesevän itseään, ja vaimo oli sangen ihana näkyänsä.»

»Ja David lähetti ja antoi kysyä vaimoa ja sanoi: eikö tämä ole
Bathseba, Eliamin tytär, Urian, sen Hethiläisen emäntä?»

ANTS (ottaa kirjan). Mutta nyt minä luen täältä muutamia värssyjä eteenpäin.

»Huomeneltain kirjoitti David Joabin tykö kirjan ja lähetti sen Urian myötä.»

»Ja hän kirjoitti kirjaan sanoen: pankaa Uria kovimman sodan eteen ja käätkäät teitänne hänen tyköänsä takaperin, että hän lyötäisiin ja kuolisi.» (sulkee kirjan).

Viiu, kun sinä tänään tulit paroonin luota, etkö tiennyt, mitä kirjeessä seisoi?

ANTS. No nyt, — tiesinhän minä sen… Nyt puhu minulle kuin papille.
Tunnusta syntisi. Aloita. Kuinka kävi tänään paroonin luona?

VIIU. Parooni — oli — yksin. Minä sanon: Antsille on tullut käsky saapua sotamiehenottoon. Parooni tulee, ottaa leuasta: ja sinä jäät nyt yksin, sanoo. Menee pöytänsä luo, viheltelee: sinä jäät nyt yksin, sanoo. Tulee luo: tiedätkö, että kaksikymmentäviisi vuotta on pitkä aika… Armahtakaa, parooni, minä sanon, kirjoittakaa pari sanaa, niin Antsia ei viedä. Kyllä sinusta huoli pidetään, sanoo ja nauraa. Minä… nauroin myös… tahdoin pyytää, rukoilla, mutta huulille nousee vaan nauru. Sinä olet yhtä kaunis kuin ennenkin, sanoo. Samalla suutelee…

VIIU. Minä työntäisin kädellä, — nauroin. Tahtoisitko hyville päiville, sanoo. Armahtakaa Antsia, minä sanon. Parooni menee, kirjoittaa kiireesti paperille, sulkee koteloon. Minua pistää kipeästi, kysyn, että mitä se nyt kirjoitti. Siinä on pidetty huolta, ettei sinun tule ikävä kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, sanoo. Sitten minä tulin kotiin ja annoin kirjeen Antsille.

ANTS. Älä tule lähelle, taikka… Älä tartu minuun, minä en tiedä, mitä teen… (vaipuu lavitsalle, sisällisesti murtuneena). Bathseba, köyhän miehen ainoa karitsa!

SAARENMAAN PROFEETTA.

Jumalanpalvelus oli loppumaisillaan Kaarinan kirkossa, kapeista, lyijynkarvaisista holvi-ikkunoista ja avatusta ovesta pusertui urkujen huminaa. Sitten soitto hiljentyi, ikäänkuin ei olisi jaksanut lävistää paksuja kiviseiniä, ja sensijaan alkoi kuulua tasaista laulun hyminää. Mutta yhtäkkiä sinkosi voimakas amen kuin nuoli kirkosta, niin että kirkon pihalla seisojat, pari kolme miestä vasten tahtoaan säpsähtivät ja arasti ympärilleen vilkaisivat. Ja heidän kaikkien katseensa viivähtivät hetken aikaa ja kuin salavihkaa eräässä miehessä, joka seisoi kiviaitaan nojaten, kädet ristissä ja synkkänä, umpimielisenä kirkkoa tuijotellen, ikäänkuin odottaen, mitä sieltä tuleman piti. Mutta mies kohotti äkkiä päänsä, joka oli rinnalle vaipunut kuin hartaasti ja epätoivoisesti ongelmoita miettivän, ja sekavain kulmakarvojen alta kohtasi heitä varma ja luja katse, joka kyllä taisi olla kahdenvaiheilla itsensä, mutta ei koskaan asiansa suhteen. He loivat kaikki hämillään silmänsä maahan tai sivulle, häveten äskeistä epäröimistään. Yksi heistä, rippikoulu-ikäinen poika, tunsi epämieluista ahdistusta, kuten silloin, kun kirkkoherra selittää sitä kymmenistä käskyistä, johon varmaan tietää itsensä vikapääksi. Hän alkoi töllistellä kirkon huippua ja laskea naakkoja, jotka sen ympärillä parveilivat, lennellen kellotapulin aukoista edestakaisin sisään ja ulos, ja samalla hän ajatteli, saisiko kiven lingotuksi yli tornin, ja käsi syhyi takin taskussa. Juuri hänen isovarpaansa kohdalla oli pyöreä kivi, kuin luotu linkoon, kiusaus suihki suonissa, mutta samalla hän nopeasti peitti kiven jalallaan ja kääntyi katsomaan kirkosta tulijoita.

Yksin seisonut mies kääntyi selin ja alkoi katsella hautakiveä, joka oli kallellaan kirkon pihalla, sillä se oli entinen hautuumaa. Hän ajatteli suurta, valkeaa kivipaatta, jonka omin käsin oli louhoksesta irtilohkaissut, sileäksi hivuttanut ja siihen nimensä, syntymävuotensa ja alle sanat »Saarenmaan profeetta» kaivertanut. Kun kaikki vaikenisivat, alkaisivat kivetkin puhua, silloin kun hän itse jo olisi mullaksi muuttumassa.

Selkänsä takaa hän kuuli kirkosta tulijain humun, heidän askeleensa kirkon kivipermannolla ja parvien portailla, heidän vapautuvan puheensorinansa päästyään ulos, — ja hän näki heidät kaikki, vaikka ei sinnepäin katsonutkaan, heidän kirkon hämärään tottuneet ja huikaisevassa auringossa supistuvat silmänsä, heidän uneliaat naamansa, joissa vielä saaman ja virsien vaikutus viipyi, koko tympeän puolihorroksen, jossa heidän sielunsa ja ruumiinsa asustivat.

Hän tunsi sielunsa voimattomuudesta ja tuskasta puristuvan. Mitä hän heille sanoisi? Hänen sielunsa oli hedelmätön ja kuivillaan kuin karjanummi, joka huusi vettä. Siitä asti kun viimeistä kertaa oli vaimonsa jättänyt, hän oli samonnut asumattomia aloja, oli rämpinyt soita ja rämeitä, peloitellen yksinäisillä askeleillaan mättäissä pesivät suokuovit. Hän oli janoisin huulin painautunut pitkäkseen karjanummien kuihtuneelle rinnalle, ikäänkuin maan hengitys olisi voinut häntä elähyttää. Mutta maa oli liikkumaton, kuin kiveksi jähmettynyt, hänestä tuntui kuin olisi kuolleen rinnalla maannut, ja yli tasangon levisi tiheä, tähdetön taivas. Herran henki pakeni häntä.

Hän kääntyi kirkkoon päin, pysähdyttäen silmänsä kirjavaan väenvilskeeseen kiviaidan ja kirkon välillä, — hän näki vaimot korkeissa, pytyn muotoisissa tanuissaan, jotka tekivät heidät pitkän ja kankean näköisiksi, ikäänkuin he olisivat kantaneet kuormaa päässään, — hän näki heidän raitaiset hameensa, heidän hopeasolkensa povella ja nuorien tyttöjen kuperat, silkkikankaiset myssyt. Mutta hänen silmänsä jyrsivät tätä koreutta terävästi, kuin mato kukkatarhaa, ja pysähtyivät miesten takkien kiiltäviin metallinappeihin ja punavihreisiin, kudottuihin vöihin, joitten päät riippuivat rentonaan sivuilla.

Hän tunsi heidän kaikkien häntä katselevan ja odottavan häneltä jotain, kukaan ei poistunut kirkonpihalta, vaan kaikki jäivät, puhellen keskenään, viivytellen askeleitaan kuin jollakin tekosyyllä, mutta katse yhä häneen tähdättynä. He odottavat minua kuin lapset luvattua vitsaa, hän ajatteli, jos heillä olisi hyvä omatunto, niin hajaantuisivat kukin tahollensa, ja minä saisin saarnata puille ja pensaille. Äkkiä hän tunsi valtansa heidän ylitsensä, niinkuin joku olisi hänelle sanonut: nämä kaikki ihmiset ovat sinun omaisuuttasi, ja hetken aikaa ylpeys paisutti häntä, se huumasi häntä, että hän oli pantu kuin mäen nyppylälle seisomaan ja paimentamaan muita. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän halveksi itseään ja toisia. Susikin hallitsee lammaslaumaa, niin kauan kuin jaksaa kintereillä juosta, ja niin kauan kuin lampaat pysyvät lampaina, hän ajatteli. Pelko on se ruoska, joka ihmiset koossa pysyttää. Hän oli nojallaan aitaa vasten, hänen pienet silmänsä välkkyivät, suuri, kaareva nenä vainusi ilmaa, ja viikset riippuivat tukkoina alaspäin. Hän tunsi salaista yhteyttä kaikkien noitten ihmisten kanssa, hän tunsi, kuinka he rimpuilivat poispäästäkseen ja kuitenkin olivat kuin maahan kasvaneet, kuinka he vihasivat häntä ja kuitenkin juoksivat hänen jäljissään, koska hän sanoi heille totuuksia, joista eivät heidän pappinsa eivätkä kirkonseinänsä mitään tienneet.

Yhtäkkiä avautui väkijoukko kahden puolen, ja Kaarman kirkkoherra kulki ohitse papin kauhtana yllään, kainalossa raamattu. Mutta keskelle pihaa päästyään hän pysähtyi, ja hänen silmänsä kääntyivät sinne, minne muittenkin, aidan nojalla seisovaan mieheen. Hän näytti ahmivan ilmaa, suurempaa vauhtia saadakseen, hänen ahdashenkinen, halvaukseen taipuva rintakehänsä nousi, verevät kasvot pullistuivat, ja kumeassa messuäänessä kalskahti vanhat vihat:

Väkijoukossa syntyi supinaa ja liikettä, ja epäluuloisia katseita singahteli sekä pappiin että saarnamieheen. Mies seisoi liikahtamatta, ja hänen karkean parransängen peittämät poskensa eivät värähtäneet. Mutta tuuheitten viiksien varjosta välkähti uhan hymy, vaikka hän ei katsonut väkijoukkoon, vaan alaspäin ruohoiseen maahan.

»Te luulette tulleenne tänne kuulemaan pyhää miestä, Saarenmaan profeettaa. Minä sanon teille, kuka hän on… Hän on toimestaan juossut kankuri, vaimonsa rääkkääjä ja kansan kiihoittaja, joka on tyrmään heitettävä.»

Mies sävähti yhtäkkiä, niin että sen kaikki näkivät, hän horjahti, ja kädet tarttuivat lujasti kiviaitaan, ikäänkuin kannattaakseen raskasta ruumista.

»Missä on sinun vaimosi, — eikö hän näe lapsinensa nälkää kaikkinaisessa kurjuudessa!»

Pappi sanoi sen voitonriemuisesti ja katsahti mieheen, joka näytti kokoonlyhistyneeltä, pää retkotti rinnalla, ikäänkuin hän olisi ollut vyötäisistä sidottuna häpeäpaaluun.

Kirkkoherra astui läpi väkijoukon, joka oli kivettynyt molemmin puolin liikkumattomaksi muuriksi, ja katosi pappilan pääovesta.

Samalla alkoi muuri liikkua, ja pettyneitä, hämmästyneitä katseita sinkosi aidan nojalla seisovaan mieheen. Mutta hiljaisuutta kesti yhä, kaikki odottivat, ikäänkuin ihmettä, joka pesisi miehen yhtäkkiä lumivalkeaksi. Silmät sanoivat: puhu, puolusta, me kuuntelemme, me uskomme … Mutta kaikkien näitten katseitten pohjalla välähti salainen vahingonilo.

Sen vahingonilon tunsi mies kiviaidalle saakka, tuuli toi sen hänen hehkuville kasvoilleen kuin kimpun säkeniä, se vihmoi häntä polttavana sateena. Hän ei nähnyt luottamusta eikä odotusta, jolla nuo katseet pyysivät häntä puhumaan, hän tunsi ainoastaan, mitä niitten pohjalla piili. Minä olen heitä sanallani ruoskinut, hän ajatteli, olen paljastanut heidän salaisimmat syntinsä, heidän sydämiensä kätketyt häpeät olen vetänyt esiin. Olen nuhdellut heitä rikoksista, joita he ovat luulleet ainoastaan yön katselleen, olen korean kuoren alta kaivanut esiin mädän ytimen. Ja he ovat kuunnelleet minua katse maassa, katumus huulilla, mutta sisimmässä sielussaan he ovat kapinoineet, ja nyt he kostavat minulle.

Hän oli mykkä, niinkuin olisi häneltä kieli katkaistu. Hän tunsi, ettei olisi saanut suustaan muuta kuin järjetöntä soperrusta. Missä oli Herran henki, joka kuiskasi sanat hänen korvaansa, kun hän vaelsi Saarenmaan kahtatoista pitäjää kirkolta kirkolle. Hän loi hetkeksi katseensa ylöspäin, mutta taivaan suuri sininen kupu oli niin tyhjä ja ilmava, ikäänkuin siellä pilvien takana kukaan ei olisi voinut pitää asuntoa, ja auringon kultaiset langat olivat liian ohuita kannattaakseen edes taivaaseen tahtovaa ajatusta. Hiki pusertui hänen otsalleen raskaina karpaloina.

Yhtäkkiä pölähti maantieltä kirkon ja kapakan välistä tupruava tomupilvi, joka näytti koonneen liepeisiinsä kaiken maantien irtohiekan. Pienet, näkymättömät kulkuset tiukuttivat hevosten aisoissa. Vaunut, joissa istui vanhanlainen herra, ajaa karahuttivat täyttä vauhtia kirkon edustalle, ja pölypilvessä seurasi kärryillä kaksi sotilasta.

»Onko Aleksanteri Toom, — Saarenmaan profeetaksi sanottu, täällä?» jylisi vaunuista.

»Seisoo tuolla aidan luona», uskalsi joku väkijoukosta sanoa, mutta piiloutui samalla kuin häveten toisten taakse.

Väkijoukko antoi väistyen tilaa. Mutta mies, joka tähän asti oli seisonut kuin unessa ja lamautuneena, suoristi säpsähtäen itsensä, ja hänen kiinteä katseensa käsitti nopeasti kaikki, — väkijoukon, josta ei kukaan sormeaankaan liikuttanut häntä puolustaakseen, sotamiehet, jotka jo olivat parin askeleen päässä, ja kirkkoherran voitokkaan hymyn, millä hän tarkasti tapahtumaa puitten pimennosta.

Samalla palasi häneen elämä, hänen silmänsä kiipesivät pitkin kirkon seiniä, hipaisivat puitten latvoja, vilkaisivat maantietä, jolle pöly laskeutui, — pari nopeata hyppyaskelta, voimakas otto suonikkain, paljastuvin käsivarsin, ja hän kiipesi ylöspäin pitkin vaahteran rosoista runkoa. Hän kiipesi nopeasti, hänen kätensä tarttuivat oksiin varmasti kuin koukut, ja paksuanturaiset saappaat lohkoivat kuorta.

Tuskin oli hänellä lehtikatos yllään ja sivuillaan, kun hän tunsi kiihtymyksen poreilevan suonissaan kuin kiehumaan rupeavan veden, — hän tunsi voimakkaitten sanojen sukeutuvan huulilleen, niinkuin olisi kaukaa kuullut niitten jyrinän. Niinkuin olisi raju-ilma kulkenut hänen läpitseen, ja hänen sielunsa avautunut virvoittavalle sateelle kuin huokoinen maa. Hän tunsi taas taipuvansa Herran pyhän vihan ruoskaksi, jonka piti ravistaa hereille torkkuvat.

»Satimeen meni!» huusi toinen sotamiehistä. »Ammunko?» Hän tähtäsi pilan vuoksi kiväärillään suoraan oksien halki.

»Elävänä se lintu pyydetään», vastasi toinen sylkäsi kouriinsa ja varustautui kiipeemään.

»Puuhun on kerran kiivennyt Herran mies Sakeuskin, miksi en minä sitte puusta puhuisi!»

»Tässä olen enkä muuta voi. Ja nyt, rakkaat veljet ja viholliset, kuulkaa, mitä teille ilmoitan ja sitten tuomitkaa. Ennen olin kankuri ja istuin aamusta ehtooseen kyyryssä loimien ylitse, ja käteni kuljetti sukkulaa, ja jalkani hypittivät polkusia, ja kun työni oli valmis, oli ihmisillä vaate, jolla alastomuutensa verhosivat. — Mutta eräänä päivänä sanoi Herran henki minulle: rupea minun kankurikseni. Minä annan nämä Saarenmaan kaksitoista pitäjää sinun kangaspuiksesi, ja niissä näet ihmisten synnin punaista kangasta kutovan, siihen heitä mustaa kudetta, että he elämänsä murhetta muistaisivat. Ja siitä asti minä vaellan sanan sukkula kädessä ja kuljen kirkolta kirkolle, ja kun olette kirkoissanne taivaan mannaa maistaneet, niin tulen minä ja ripoitan kirpeää suolaa sekaan, että se teidän syntienne haavoissa polttaisi. Ja kun teidän pappinne ovat saarnanneet teille taivaan ihanuudesta, tulen minä ja lämmitän teidän ympärillenne helvetin, että te nyt jo tekisitte parannuksen synneistänne.»

Hän hapuili puheessaan eteenpäin kuin unissakävijä, joka putoomatta kulkee kattojen ja kuilujen poikki.

»Ja sekin on totta, että minulla oli nuori vaimo ja että olen rääkännyt häntä ja jättänyt hänet nälkään ja viluun. Mutta jos oikea kätesi on sinulle pahennukseksi, niin hakkaa se poikki ja heitä luotasi. Ja jos teillä jossakin jäsenessä on kylmänvihat, niin parempi on leikata se pois, ennenkuin tauti leviää koko ruumiiseen. Sillä kolme kertaa olen minä tämän naisen takia langennut ja palannut takaisin, vaikka minun piti kodittomana kulkea, niinkuin ei minulla olisi vaimoa eikä lapsia, ei kattoa eikä päänalusta. Hän oli se kivi, joka aina veti minut pohjaan. Silloin minä tartuin ruoskaan ja löin häntä, mutta jokainen isku koski kuin itseeni, sillä minun vanha luontoni riippui kiinni tässä naisessa. Ja minä purin hampaani yhteen tuskasta ja löin sittenkin, siksi kunnes tuntui, kuin olisin oman sydämeni rikki ruhtonut ja kaikki olisi minussa turtunut ja kuollut. Silloin minä otin sauvani enkä enään taukseni katsonut.»

»Ja sekin on totta, että olen yllyttänyt kansaa herroja vastaan, ja kun minut taas tyrmästä päästetään, niin teen sitä vieläkin. Mutta sinulle, Vaidan herra, joka istut ylpeänä vaunujesi tyynyillä, minä kerron unen, jonka viime yönä näin. Minä olin olevinani itse pahassa paikassa, ja siellä kiehui rautapatoja, suuria, niinkuin se, millä moisiossa kaljaa keitetään. Ja yhdessä istuit sinä, Vaidan herra, ja jumal'avita, kyllä tarkenit. Mutta sinä, Metsalõukan Mihkel, kuljit puusylys olalla ja lisäsit tulta kattilan alle. Ja minä kysyin: mistä se tulee, että sinä teet työtä, mutta herra istuu joutilaana? Ja Metsalõukan Mihkel vastasi: sentähden, että saksat pysyvät saksoina kuoltuaankin.»

Mutta Saarenmaan profeetta laskeutui vaahteran lehväin lomitse alimmalle oksalle ja hyppäsi sieltä tasajalkaa maahan.

SALAKULJETTAJA.

Salakuljettaja Parbu-Jaan istui tutkintovankilan lavitsalla ja odotti vuoroaan. Nelisnurkkainen laivuriparta hipaisi tuontuostakin paksua, suurta huivia, joka kaksinkerroin oli kaulaan köytetty, pienimmästäkin hartiain liikkeestä rasahteli kankea öljykangastakki. Aika kävi ikäväksi, hän alkoi kuljetella katsettaan pitkin seiniä, mutta luopui siitä pian, hän tunsi vankilahuoneen yhtä tarkkaan kuin oman kalastajamökkinsä Kihelkonnan rannassa, kolmatta kertaa hän istui näitten seinien sisäpuolella. Hän vilkas! sivumennen vankilatovereihinsa, — kahteen nuoreen poikaan, jotka huoneen toisessa nurkassa korttia pelasivat, — nämä olivat olevinaan pelin touhussa, mutta korttien takaa seurasivat häntä silmillään ja myhäilivät, — poikamaista, peittämätöntä uteliaisuutta näkyi heidän katseistaan. Parbu-Jaan arvioi heitä kotvasen kauas kantavalla katseellaan, joka oli luotu meren lakeuksia halkomaan, ja jolle kaikki esineet olivat kuin liian lähellä, sitten rypistyivät hänen silmäkulmansa, ikäänkuin olisi heidät liian kevyiksi havainnut.

Mutta yhtäkkiä pilkahti alentuva, naurava hyväntahtoisuus hänen viekkautta ja päättäväisyyttä ilmaisevista piirteistään, ja nousten, pari kertaa poikki huoneen kulkien, hän tokaisi ohimennen pojille:

Siinä kysymyksessä kuulosti yhtaikaa suvaitsevainen rikoksen anteeksianto sekä sen mitättömyyden halveksiminen.

»Niinkuin naulan päähän!» sanoi toinen pojista tehdyllä miehekkyydellä, kehaisten.

Mutta Parbu-Jaan ei katsahtanutkaan heihin, vaan pysähtyi korkealle muuratun ristikkoikkunan ääreen koko pituudessaan, hänen järeä, yli syllän pituinen vartalonsa täytti matalan vankilahuoneen, ikäänkuin siihen olisi varjo äkkiä langennut. Hän ylettyi juuri ikkunaan asti, niin että leuka lepäsi kivikaiteella, ja hetkisen aikaa hän seisoi liikkumattomana, mutta käänsi sitten pettyneenä ja välinpitämättömänä päänsä takaisin. Hänen silmiinsä oli sattunut pieni, kuresaarelainen piha, jommoisia avautuu valkoisiksi rapattujen, kaltevakattoisten talojen välillä, jotka ovat asettuneet vanhan, rappeutuneen linnoituksen liepeille, kuin elämäntäydet, tirskuttavat pikkulinnunpesät suuren, aution huuhkajan pesän. Kasvilavoja, — tunkiolla nokkivia kanoja — yhdellä jalalla seisova kukko, — kuolaimiaan rauskutteleva hevonen. Mutta varsinkin pisti hänen silmiinsä, että yhden kanan poikueessa oli kolme ankanpoikaa, hänen silmänsä keksivät ne heti mustankellahtavista untuvista ja haasottavasta käynnistä. Niilläpä mahtaa olla ikävä vettä, hän ajatteli ja kohosi samalla varpailleen, hänen silmänsä etsivät jotain kaukaa, kattojen takaa taivaan rannalta, missä ilma väreili kuumuudesta kuin hienon lasiharson takana. Janoinen, tyytymätön katse suurensi niitten sinistä terää, suolan puute tuntui koko ruumiissa, niinkuin olisi kauan elänyt vedellä ja imelällä leivällä. Ilma tuntui tukehduttavalta, sekin, mikä ulkoa ikkunanraosta virtasi, oli kuin seisahtanutta, täynnä pyöriviä tomuhiukkasia. Mutta merta ei näkynyt, — se oli kauempana vallitusten ja hiekkasärkkien takana.

Hän näki sen kuitenkin ajatuksissaan, — ei Kuresaaren kylpyvieraille tasoitettuna rantana, vaan laajan, yksinäisen hietamatalikon Kihelkonnan rannalla, — niin selvänä se oli hänen tajunnassaan, että hän luuli tuntevansa mätänevien, rannalle ajautuneiden merilevien hajun, ja saappaillensa rauskuen rikki tallaavan pieniä, rusoittavia näkinkengän kuoria. Hän tunsi kahlaavansa vedessä, joka hitaasti syveni, — tyynessä, läpikuultavassa vedessä, jonka pohjalta hän eroitti veden hiljaa heiluttamat levät, jotka kivien kyljessä kasvoivat, ja pienen kalaparven, joka pakeni hänen varjoaan. Vesi kohosi hitaasti, pursui sisään saappaan varresta, kasteli housut, — tavoittaa vyötäisiä… Silloin hän on laivalla, joka on ankkurissa matalikon suussa. Eikö hän tunne tänne asti purjenuorien levottomina rapisevan, ja myötätuulen laivan perää aalloilla kärsimättömänä pieksevän. Mutta laiva ei lähde, ankkuri koukistaa kyntensä valkoiseen hiekkaan, purjeet vetelehtivät pitkin mastoja, laiva kelluu hiljaa, ja laidat kuvastuvat veteen…

Sen täytyy lähteä, — huomenna, — ylihuomenna, — sen täytyy olla ensi viikolla Memelissä… Hänen lujatekoiset kasvonsa käyvät levottomiksi, sukkelasanainen leikillisyys, joka muuten aina kutitti partaan kätkeytyneitä huulia, piiloutuu näkymättömiin. Hänen silmänsä etsivät, vaanivat, tähystävät, — kulmakarvojen takaa ponnistaa äly, — hän piiskaa ajatuksiaan, ajaa niitä yhä uusille löytöretkille… hänen täytyy päästä vapaaksi tällä kertaa. Se on päämäärä, sitä kohden hänen täytyy laskettaa. Hänen täytyy olla yhtä varma, yhtä terävä, kuin ohjatessaan salakuljetusjaalaansa karien ja rantavahtien ohitse.

Umpisokkelo, jossa hän turhaan ponnistelee, käy sietämättömäksi, hän alkaa uudestaan katsella poikia, jotka sattuma on tuonut hänen huonetovereikseen, ja heidän uteliaista katseistaan hän lukee saman ajatuksen, mikä häntä itseään ajaa takaa: he arvailevat, pääseekö hän livahtamaan vapaaksi vai eikö.

»Risuvarkaita», hän hymähtää halveksivasti, mutta ojentautuu yhtäkkiä heidän eteensä täydessä pituudessaan, hartiat ovat leveät kuin koko muuta ruumista kannattava poikkipuu.

Toinen pojista, sama, joka äskenkin oli vastannut, myhähtää viekkaasti, silmää iskien.

»Me jo tässä pelasimme turakkaa sinun onnellesi», kertoo poika rohkaistuneena.

»Ei minulla muitten onnea ole tarvis kuin omaani», hän sanoo ylpeästi, niskaa nytkäyttäen.

»Uusi tuomari kuuluu olevan, — äsken Ylämaalta tullut», toimittaa toinen poika hopussaan, päästäkseen hänkin sanavuoroon.

Parbu-Jaan katselee viimeksi puhuneen pojan pitkulaisia kasvoja, sakean tukan peittämää otsaa, nenän ja leuan puisevaa muotoa.

»Kenen poikia sinä olet?» hän kysäisee melkein hyväntahtoisesti, — »Vai uusi tuomari!» hän lisää miettivästi jo unohtaen pojan.

Hän alkaa kulkea kiivaasti edestakaisin lattialla. Uusi tuomari! Kunpa olisi tehdä sama temppu vielä kerran… Mutta se oli liiaksi tuttu, — kaikki Saarenmaan kapakkain seinät olivat sitä ihmetelleet, — metsäkin jo kaikui sitä… Hän ihmetteli nyt itsekin silloista rohkeuttaan, hänessä kasvoi kunnioitus itseään kohtaan kuin jotakuta vierasta… Hän istuu silloin tutkintovankilassa, mutta jalkoja polttaa kuten nytkin, ja laiva odottaa lähtijäänsä. Silloin hän purasee huulensa kapeiksi, tiirottaa silmänsä totiseksi kuin kirkossa ja pyytää tuomarin puheille: »Armolliset tuomariherrat, eukolle on kotona tullut pieniä vieraita, — pitäisi olutta panna ja ristiä, — pääsisikö tästä pariksi viikoksi?» Tuomari epäilee, vanha vekkuli, se Parbu-Jaan, mutta heltyy vihdoinkin: »Että oletkin kahden viikon päästä paikoillasi!» Hän tulista ravia Kihelkonnan rantaan, tuulta purjeisiin, käy Memelit ja tuo laivanlastillisen rommia ja ruutia. Sovitun ajan kuluttua on vankilassa.

Ajatukset palaavat entisiin muistoihin, ikäänkuin niistä vauhtia ottaakseen. Ja huolimatta levottomuudesta tuntuu tärisyttävä nauru tahtovan nousta, vapauttava nauru, joka kohottaisi hänen itsearvontuntonsa entiselle tasalle.

Muistot nostavat ja laskevat häntä kuin aalloilla alusta, naurattavat, harmittavat. Mutta sen hän tuntee, ettei koskaan niistä saisi kyllikseen, hän halaisi aina uusia kokemuksia, liittääkseen ne entisiin, eikä hän ole oma itsensä, ennenkuin taas tuntee jalkainsa alla keikkuvat laudat ja käsissään peräsimen vivun.

Syksyinen ilta, ranta häämöttää tummana kaistaleena, ja hänestäkin, joka sitä lähestyy, se näyttää vihamieliseltä, vieraalta maalta. Kuu on luonnottoman suuri, kuin taivaaseen revennyt valo-aukko, se ei valaise, vaan kuultaa himmeästi. Hän ei usko omiin silmiinsä, aaltojen vaahto viskautuu sumuksi väliin, hän säpsähtää jokaista maston ratinaa ja purjenuorien hankaavaa keinutusta. Hän tuntee, että rantaa peittävässä pimeydessä on jotain vihamielistä, hänen aistimensa eivät vielä tiedä mistään vaarasta, mutta salainen, aavistava voima hänessä vainuaa väijyjää. Yhtäkkiä tuikahtaa merkkilyhdyn valo rannalta… rantavahdit. Hän alkaa tovereineen viskellä tynnyreitä veteen, ilman sääliä hän näkee niitten vierähtävän sinne ja uppoavan, — veteen kaikki! Mutta sensijaan tähystävät hänen silmänsä rantaa, — ne merkitsevät puita, kiviä, hietasärkkiä, jotka pimeydessä haahmoittavat, — ne piirtävät paikan, sen etäisyyden rannasta, selvemmin hänen muistiinsa kuin ikänä oppinut kartantekijä paperilleen. Seuraavana aamuna he koukuilla nostavat tynnyrit pohjasta.

Muistoihin sekaantuu verta, taivas ruskottaa pahaa ennustavan punaisena, hän näkee käden tarttuvan jaalansa laiteeseen, suuren, ruskean käden, jonka rystöt ja kynnet ovat kuin rautaa, — käden, jonka omistaja on hänelle yhdentekevä, — joka on kuin syvyyksistä kohonnut hänen retkeään estämään. Hänen vihansa kohdistuu käteen, joka uskaltaa pidättää hänen alustaan, hän ajattelee kättä kuin ruumiista irtautuneena, elävänä olentona. Kirves heilahtaa ilmassa, ja käsi putoaa mereen.

Mutta ajatukset kuljettavat hänet nopeasti pois tästä pyörteestä. Kesäinen, kirkas päivä, meri silopintainen, valkoiset lokit lentelevät, ja päivä siroittaa hopeaa niitten siipiin. Hän seisoo jaalansa mastoon nojaten, viekkaana, suljettuna, seuraten silmillään rantavahteja, jotka tarkastavat laivaa, juoksentelevat kuin laivarotat, nuuskien kaikki paikat, ruumasta kajuuttaan, kajuutasta kannelle. Hän ei liikuta sormeakaan estääkseen, päinvastoin viskaa hän piipunsavujen lomitse purevia sukkeluuksia miehille, neuvoo itse heille salaisia komeroja. Mutta he hiipivät toinen toisensa jäljestä kannelle, noloina kuin veteen kastetut, ja hän hyvästelee kohteliaasti heidän päällikköään, — tarjoo hänelle taskumatistaan ryyppyä, toivottaa tervetulleiksi toistekin. Mutta kun rantavahtien vene on liukunut matalikolle, hän tarttuu touvikääröön, jolla äsken yksi rantavahdeista oli istunut, ja hänen kätensä hieroo touvin päätä, joka murenee ruskeiksi, tutunhajuisiksi lehdiksi, — kierrettyä tupakkaköyttä!

Hän heittää taas ikävöivän katseen ikkunasta. Elokuu on keskivaiheillaan, ja öisin kimaltaa taivas tähdissä, joista jokainen on kuin pieni kompassi. Hänen ylpeytensä on purjehtia Memeliin tai Ruotsin rannikolle ilman kompassia, luottaen vaan näihin pikku valoihin, jotka öisin sammuivat, syttyivät ja vaihtoivat asentoa, aina sitä myöten kuin matka eteni.

»Sinäkö sen sanoit, että on uusi tuomari?» hän kysyy yhtäkkiä, poikien puoleen kääntyen.

Parbu-Jaan myhähtää, käsi jää partaa sivelemään. Hän on kuulevinaan sanoja ja keskusteluja, oman äänensä, joka yhä kovenee ja vaimenee, joku nauraa täyttä kurkkua… Hänen kätensä puristuvat kuin lujaan otteeseen… Nyt hän sai siitä kiinni… Niin sitä pitää… Hän ei ole vielä liian varma, se on melkein liika uhkarohkeaa, hänen täytyy ummistaa silmänsä sen vaaroilta. Mutta hänellä on sama tunne kuin syvään veteen hyppäävällä: voi olla, että uppoan, mutta luultavampaa on, että jään pinnalle.

Hän katsahtaa poikiin ja alkaa samalla jo näytellä jo uutta osaansa, — terävät, älykkäät silmät suurenevat tyhjiksi ja tylsiksi, hartiot lysähtävät veltoiksi, tukka valahtaa tuhmana otsalle, peittäen sen viisaan, voimakkaan kaaren, suun päättävä puristus laukeaa avonaiseksi töllöttämiseksi.

»No, kenen näköinen minä nyt olen?» hän sanoo kääntyen poikiin ja työntäen lakkinsa takaraivolle.

Pojat katselevat häntä säikähtyneinä, hänessä on jotain metsittynyttä ja villiä yhtäkkiä, joka selittämättömyydellään peloittaa heitä, he kyselevät katseillaan toisiltaan vastausta, hämillään, tahtomatta suutaan aukaista.

»Oikein pojat! Minä olen päästäni sekaisin, huomatkaa se. Koko yön olen puhunut puita heiniä, en eroita enään kuuta auringosta… Jos kysytään, niin sanokaa se.»

Vanhemman pojan herkät kulkurisilmät välähtävät, repeävät suuriksi, — ymmärtämystä ja ihailua tulvii niistä. Toinen tuijottaa mitään käsittämättä.

Parbu-Jaan katsoo ensin häntä ankarasti, sitten päästää suuren naurun, hän tuntee yhtäkkiä mielihyvää pojasta, niinkuin itse olisi hänet kasvattanut, pojan varhaiset liikemies-taipumukset sykäyttävät hänen vanhoja vaistojaan.

»Pyssyn ja ruutia. Parhaasta tehtaasta», hän heittää hätäisesti pojalle, kuullessaan vanginvartijan askeleitten käytävässä lähestyvän. Poika heittäytyy koko ruumiinsa painolla ovea vastaan, kolkuttaen.

Vanginvartijan arat silmät näyttäytyvät oven raossa, pimeään tottuneet silmät, jotka alinomaan näyttävät pelkäävän säännöllisen arkikulun häiriytymistä.

»Mitäs täällä on tapahtunut», hän sanoo toruvasti, kuin lapsia häristellen.

Parbu-Jaan seisoo nurkassa, höpisee itsekseen ja nauraa. Pojat ovat vetäytyneet hänestä mahdollisimman pitkän välimatkan päähän.

»Me tahdotaan toiseen koppiin», sanoo vanhempi poika. »Ei me tuon kanssa, — se on päästään vialla, koko yöhön ei anna rauhan rahtua, puhuu ja puhuu, minkä kieli kerkiää.»

»Mikäs sen sitten tuli», hän sanoo tyytymättömänä. Hän puolestaan olisi valmis päästämään heidät pakenemaan kaikki tyynni, syylliset sekä syyttömät, mutta mitäs tehdä, kun on pantu lukoksi.

»Mennään tuomarin luo», hän sanoo hiljaa, kehoittavasti kuin pahankuriselle lapselle, sävyisästi tarttuen Parbu-Jaania olasta ja lykäten häntä edellään.

Parbu-Jaan tottelee vastaanpanematta, hän ei hetkeksikään unohda osaansa, huulet liikkuvat koko ajan, mutisten käsittämättömiä sanoja.

»Mies on yöllä tullut hulluksi», sanoo vanginvartija nöyrästi, ikäänkuin itse olisi siihen syypäänä.

Tuomarin kylmä katse kiintyy Parbu-Jaaniin, — ja katseen kylmyydestä huolimatta tuntee Parbu-Jaan sävähtävänsä tulikuumaksi.

Hän lukee kovalla äänellä syytöksen, — Parbu-Jaan kuuntelee sinne tänne vilkuillen.

»Parbun talon ylisiltä on löydetty kaksi tyhjää kahvisäkkiä, joissa on
Memelin leima», sanoo tuomari lopuksi.

»Noh — näe — eikös tulekin valhe ilmi, armolliset tuomariherrat», sanoo Parbu-Jaan, »säkit löydetään, niinkuin kukaan kahvia säkeissä kuljettaisi, — johan se niistä tielle tippuisi.»

Parbu-Jaan löntystää pöydän ääreen, tahallaan jalkojaan laahaten. Pää kallellaan hän alkaa katsella kompassia.

»Jo nyt on kummat, — vai liikkuu, — no, voi senkin seitsemän, — ihanhan se keikkuu, mikäs sillä on hätänä?»

»Niitä Jumalan juoksupoikiahan te olette. Kun Jumala mitä lakia kivitaululle piirtää, niin te lennätätte niitä ihmisille.»

»Tunnustanhan minä kaikki, mitä tuomariherrat vaan tahtovat. Kaikkeen minä sanon jaa ja amen.»

»Sitähän minä juuri säästän ja selkääni myös. En minä vallan pyörällä ole, vaikka lienenkin tuomaria tuhmempi.»

Parbu-Jaanin pää painui alemmaksi, hymy katosi tuuheaan partaan. Hän käydä löntysti vartijan kanssa salista, — vartija katseli häntä jonkinlaisella pelonsekaisella kunnioituksella. Vankilan pihalla hän pysähtyi, — katsahti ikkunaan, josta näkyi kaksi uteliasta pojanpäätä, viittasi heille kädellään, keikauttaen laivuripartaansa. Sieraimet laajenivat, niinkuin olisivat meren huokua imeneet.

Kuuden tunnin kuluttua hän purjehti kohti Memeliä, myötätuulessa, kirkkaana elokuun kuutamoyönä, — tuhansien tähtien vilkkuessa pieninä, varmoina kompasseina.

PYHÄN ISÄN LÄHETTI.

Emajoen rannalla, kaksitoista virstaa siitä, missä nykyinen Tarton kaupunki sijaitsee, oli entisinä aikoina suuri ja kuuluisa luostari. Se oli alkuaan kaiken hurskauden ja siveyden pesäpaikka, mutta tapahtui, että eräs veljistä möi sielunsa paholaiselle, ja tämän veljen kautta levisi pahennus koko luostariin, niin että siellä pikemmin palveltiin paholaista kuin Neitsyt Maariaa ja Jumalaa. Luostarikopeista, joitten kivipermantoja hurskasten rukoilijain polvet olivat kuluttaneet, tuli ilotyttöjen olopaikka; suurissa, synkeissä luostarisaleissa, joissa ennen kaikuivat De profundis ja Ave Maria, nousi mässäys ja viinin ilo kattoon asti. Mutta luostarin kirkossa seisoivat puusta veistetyt pyhimykset liikkumattomassa, sanattomassa vihassa, ja Neitsyt Maarian silmästä tipahti kyynel Jesus-lapsen poskelle, sillä eräänä aamuna oli ikuinen lamppu hänen edessään sammunut.

Vaan huhu luostarin häväistyksestä alkoi kiertää maata, ja eräänä päivänä se saapui itse pyhän isän korviin Roomaan saakka. Pyhä isä vihastui silloin niin, että hänen paavinhiippansa horjahti, ja kutsutti heti luokseen erään korkeista kardinaaleistaan. »Valmistaudu matkalle!» hän sanoi, »ja jos huhu on kertonut totta, niin singahuta minun korkea, paavillinen kirousbullani heille vasten silmiä.»

Korkea kardinaali oli sangen viisas ja viekas mies. Hän ajatteli itsekseen: »jos minä nyt menen sinne kardinaalin kauhtanassa ja paavin bulla kainalossa, niin voisi tapahtua, että ne vintiöt saavat vihiä ja ehtivät korjata viinitynnyrit talteen. Ja se olisi suuri vahinko kahdestakin syystä. Ensiksikin en saisi nähdä mitään, ja toiseksi, — toiseksi ei minulla olisi mitään sitä vastaan, jos kerran maistaisin itse paholaisen — abi male spiritus! — viiniä, minä olen niin pyhä mies, ettei minuun hänen myrkkynsä tehoa.»

Tämän viisaan päätöksen tehtyään korkea kardinaali pukeutui kerjäläismunkin pukuun, sitoi nuoran vyötäisilleen ja lähti vaeltamaan Emajoen luostaria kohti. Mutta luostarin munkit olivat kardinaaliakin viekkaampia, ja jo viikko ennen kardinaalin tuloa, oli heillä hänen matkansa ja sen tarkoitus tiedossa.

Tartosta saakka kulki korkea kardinaali jalkaisin, sauva kädessä ja kerjäten vastaantulijoilta⁻. Tie kulki pitkin Emajoen äyrästä. Eräässä paikassa kasvoi rannalla tiheä pajupensaikko, ja joukko miehiä oli niitä leikkelemässä ja kuori massa. Hevoskuormallinen sileitä pajuvitsakimppuja seisoi tien ohessa odottamassa.

»Jokainen munkki pieksee kaksi paria päivässä mäsäksi omaan selkäänsä.»

Vähän matkaa kuljettuaan hän näki tien ohessa miehen, joka kaivoi yrttejä ja juuria maasta pieneen koppaan. Miehellä oli yllä ainoastaan vanha säkki, johon päätä ja käsiä varten oli tehty reiät.

»Kylläpä kansa on köyhää tällä kulmalla», kardinaali ajatteli, ja hänen kävi sääliksi viheliäistä miespoloista.

»Sinä olet kai jonkun kartanon alustalaisia», hän sanoi ääneen, mutta huomasi samalla, että miehen päälaki oli pyöreäksi ajeltu.

»Onko pyhä isä Roomassa ne teille määrännyt?» kardinaali kysyi viekkaasti.

Kardinaali ei sanonut mitään, vaan jatkoi matkaansa. Kun hän oli saapunut luostarin portille, kompastui hänen jalkansa munkkiin, joka pitkin pituuttaan makasi portin edessä.

»Hän on varmaan juovuksissa paholaisen viinistä», kardinaali arveli, ja hänen sydämensä täyttyi ilolla.

Hän kosketti anturakenkänsä kärjellä makaavaa munkkia, mutta tämä ei hievahtanut.

»Sinun täytyy astua hänen ylitsensä, isä», hän sanoi. »Hän on yksi veljiämme, joka täten on pyytänyt saada harjoittaa nöyryyttä. Jokaisen luostariin tulijan täytyy tallata häntä.»

»Jokainen on tervetullut kattomme alle», vastasi apotti, »mutta hänen täytyy samalla alistua sääntöjemme alaiseksi».

»Mielelläni, arvoisa isä», kardinaali vastasi viekkaasti. »Olen niin paljon kuullut luostaristanne, että tahtoisin siihen lähemmin tutustua.»

Apotti johdatti hänet sivukäytävään, jonka molemmin puolin olivat luostarikopit. Ne olivat aivan tyhjiä, lattialle oli siroitettu teräviä kiviä, ja seinällä riippui ristiinnaulittu.

»Me harjoittelemme makaamaan seisaallaan», apotti vastasi, ristien silmänsä kuvan edessä. »Muutamat veljistä ovat vielä heikkoja, mutta toisilla on jo Herran voima ruumiissaan.»

Kardinaali sai ylleen samanlaisen säkin kuten muillakin oli, ja apotti vei hänet pitkään, valkeaksi kalkittuun saliin, jossa joukko munkkeja seisoi pitkän pöydän ääressä.

Apotti teki kädellään muutamia merkkejä, ja kardinaalin eteen pantiin pieni kulho.

Hän ei uskaltanut virkkaa mitään, kun kaikki muut vaikenivat, vaan alkoi mitään kysymättä syödä.

Kulhossa oli kovasti suolattuja, kahdentuuman pituisia kaloja, joita terävien selkä-eviensä tähden nimitetään rautapiikeiksi. Kardinaalin mielestä tuntui, kuin olisi suolattuja rautanauloja niellyt, niin ne pistivät sekä kieltä että kurkkua.

»Luulenpa, että palvelisin itse paholaista, jos saisin kulauksen vanhaa viiniä tämän palan painoksi», hän ajatteli, ja vaikka se ajatus oli niin syntinen, ei hän tuntenut hitustakaan katumusta.

Mutta kukaan ei tuonut edes vettä pöydälle, vaan kaikki poistuivat yhtä äänettöminä, kuin olivat tulleetkin.

»Minulla on kova jano, arvoisa isä», sanoi kardinaali apotille heidän poistuessaan ruokasalista.

»Me emme koskaan juo ennenkuin kolme tuntia ruoka-ajan jälkeen», vastasi ankarasti apotti.

Kardinaali vaikeni puhumattomaksi, mutta suolarakeet kihelmöivät hänen sisälmyksiään.

Hän saapui apotin kerällä luostarin kirkkoon, eikä hän tiennyt, näköhäiriökö se oli, vai minkätähden hänestä näytti, kuin olisivat kaikkien pyhimysten suupielet olleet muikeassa hymyssä.

»Meidän pyhimyksemme ovat aina iloinneet hurskaasta elämästämme», apotti vastasi nöyrästi.

Alttarin yläpuolella oli iso, kullalla huoliteltu Neitsyt Maarian kuva. Sen edessä seisoi munkki, kaksi suurta, paksua kynttiläjalkaa raskaasta hopeasta käsissä, liikkumattomana kuin kuvapatsas.

»Hänen vuoronsa on nyt lopussa», apotti vastasi. »Meillä on tapana, että jokainen luostariimme tullut vieras ottaa tämän toimen huolekseen.»

Kardinaali aikoi vastustaa, mutta hetken mietittyään vaikeni. Munkki jätti kynttilät hänelle, ja hän asettui kädet ojossa seisomaan kuvan eteen. »Paavi-ukkoa on pahasti peijattu», hän ajatteli, »tämä luostarihan on kaiken hurskauden huippu, — ei itse isäkään enempää vaatisi.»

Mutta mitä kauemmin hän kynttilöitä piteli, sitä levottomammaksi hän kävi.

»Ehkä on sinua puijattu, poikaseni», hän sanoi itselleen. »Pyhä isä on ehkä saanut kuulla hairahduksistasi, — ja kukapa meistä täydellinen olisi! — ja lähetti sinut nyt tähän luostariin katumusretkelle, vaikka ei luiskahtanut mitään sääntöjen ankaruudesta, ettei säikyttäisi.»

»Nyt en jaksa enään», hän sanoi ja antoi kätensä vaipua. Hiki juoksi hänellä pitkin ruumista.

Mutta kuullessaan munkkien kuoron parvekkeelle astuvan, hän kohotti kynttilät entiseen asentoon.

»Kyllä minä olen suuri syntinen», hän sanoi itsekseen, »mutta että minun tänne asti piti parannettavaksi tulla, se ei sentään päähäni mene.»

Pitkällinen seisonta alkoi häntä pyörryttää, kirkko tanssi hänen silmissään, puupyhimykset hyppelivät vallan hurjasti ylös, alas synnillisessä, maallisessa karkelossa. Kynttiläin liekit liehuivat kuin virvatulet.

»Nyt kaadun maahan», hän sanoi, mutta samalla joku tarttui häntä kädestä.

Apotti vei hänet takaisin ruokasaliin, jossa pitkälle pöydälle oli ladottu puuhaarikoita.

Kardinaali tarttui ahnaasti haarikan korvaan ja vei sen huulilleen, mutta irvisti pahasti ensi kulauksella.

»Se on kaljaa», munkki kuiskasi hänen vieressään, ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa.

Kardinaali tunsi kielensä kitalakeen kuivuvan, ja paholaisen viinitynnyrit vierivät hänen mielikuvituksessaan pitkässä jonossa saliin.

»Meillä on tapana lauantai-iltasin viedä vieraamme saunaan», apotti vastasi kierrellen.

Kardinaali astui apotin kera pimeähköön huoneeseen, jota ainoastaan suuren kiukaan loimu valaisi. Lattia oli kivestä.

»Tämä on varmaan piinakammio», hän ajatteli kauhulla, ja kaikki hänen syntinsä pistivät häntä kuin tulisilla neuloilla.

Kardinaali kiipesi vapisevin polvin pimeitä portaita myöten.
Tukehduttava kuumuus huokui hänelle vastaan.

Yhtäkkiä kuului sähinää, niinkuin olisivat kiukaan kivet alkaneet kiehua. Kuumuus kohosi kaksikertaiseksi, kardinaali luuli lihan ja luun sulavan.

Samalla apotti nousi portaille, ja kardinaali tunsi äkkiä selkänsä kihelmöivän nopeista lyönneistä.

»Minä tunnustan, — minä tunnustan», kardinaali huusi. »Kaksi kertaa olen pistänyt kirkon rahoja omaan taskuuni.»

»Olen käyttänyt salarippiä väärin, — olen valhetellut, varastanut, ylönsyönyt ja ylönjuonut, — naisten kanssa kemuja pitänyt…»

»No ja minkä sanoman sinä nyt paaville viet?» apotti kysyi, tarttuen toiseen saunavihtaan.

»Jo riittää… Te olette hurskaita, siveitä, itsenne kieltäjiä, lihankiduttajia, paastoojia, pyhiä miehiä…»

»Sinä menet säkki ylläsi Roomaan saakka, huomaa se», apotti sanoi, »muuten ilmoitan tunnustuksesi paaville».

Säkkipukuinen kardinaali livahti luostarin portista maantielle ja alkoi paljain jaloin laputtaa kohti Roomaa.

HÄÄT.

Sata vuotta sitten vietettiin eräässä saarenmaalaisessa talossa häitä. Morsian istui keskellä lattiaa, niin että jokainen taisi nähdä hänen kuumuudesta hohtavat, nuoret kasvonsa; äsken hiuksille kiinnitetty tanu, johon hän vielä oli tottumaton, pakoitti hänet pitämään niskansa jäykkänä, mutta hän oli sen näköinen, kuin ei olisi muutenkaan liikoja kumartunut. Hän piti kädet sylissä esiliinallaan, jota paraikaa »paikattiin»: vieraat tulivat toinen toisensa jäljestä kupari- tai hopearahoineen, jotka he heittivät hänelle syliin. Hän kiitti ja nauroi, — hän ikäänkuin koko ajan vaan odotti aihetta päästääkseen iloisuutensa valloilleen, sillä sitä näkyi olevan hänessä kosolta. Kun rahat oli korjattu pois, sieppasi joku häävieraitten joukosta viisivuotiaan pojannallikan ja pani hänet morsiamen polville »sylipojaksi». Sukkeluuksia ja viittauksia sateli joka puolelta, vakavia, ennustavia toivomuksia ja rohkeata leikinlaskua, joka kerta toisensa jäljestä nosti veret morsiamen poskille.

Huolimatta suorasta rohkeasta luonteestaan hän kävi hiukan hämilleen ja nosti pojan lattialle, hänen oli kuuma, tanu puristi ohimoita, hänen teki mieli pujahtaa hetkeksi pois häätuvasta. Hän vetäytyi sivulle, kukaan tuskin huomasi häntä, kokit alkoivat pyyhkiä ruokapöytiä, koputuksin kutsuen rahanantajia. Nurkassa viritettiin viuluja. Hän pujottautui yhä lähemmäksi avonaista ovea ja vihdoin siitä ulos, — pitkin kyläkujaa, jossa hanhet haasottelivat ruskeauntuvaisine poikasineen, hän melkein juoksujalkaa lähti kaivolle. Kukaan muu ei ollut huomannut hänen poistumistaan kuin sulhanen, joka koko ajan oli pitänyt häntä silmällä ja suoraa päätä lähti hänen jälkeensä.

Hän tapasi vastavihityn vaimonsa kaivon arkulta, jossa hän kumarruksissaan vinttasi vettä Talosta eroitti heidät aita ja humalapensaikko, Kuullessaan jonkun tulevan, morsian kääntyi kuin pahasta teosta tavattua. »Minun oli niin kuuma», hän sanoi anteeksi pyytäen. Mutta sulhanen piteli kaivon patsaasta kiinni ja katseli häntä kiirettä pitämättä, — silloin hänkin, kuin äänettömästä sopimuksesta, istuutui kaivonkannelle, jonka halkeamista ruoho työntäytyi esiin. »Ollaan täällä vähän aikaa», hän pyysi. Sulhanen nyykäytti päätään, hellittämättä katsettaan hänestä, ja heistä tuntui molemmista sekä hyvältä että pahalta, ikäänkuin he omin lupinsa olisivat ottaneet itselleen jotain muille määrättyä.

Morsian kuljetteli kättään kaivon kaukalossa, joka toisesta päästä oli haljennut. Mutta toisessa päässä, sinne kerääntyneessä vedessä, uiskenteli pari kolme mehiläistä, jotka olivat sinne juomaan lentäessään uponneet. Hän ojensi keskisormensa veteen, ja mehiläiset kiipesivät yksitellen sitä myöten ylös. Ne alkoivat suristaa siipiään ja hieroa niitä jaloillaan, takajalat kuivasivat nopeasti hienokarvaista ruumista, ne vetivät jalkojaan pitkin sormea, jättäen hienot vesijuovat iholle. Yhtäkkiä yksi ryömi ylemmäksi ja katosi hihansuusta ranteelle.

Mutta tyttö ojensi käsivartensa nopeasti alaspäin ja pudisti mehiläisen ruohoon, hänen kasvonsa loistivat ilosta, sillä miehen levottomuus oli hänelle mieluista.

He kääntyivät molemmat kuuntelemaan häätalosta kuuluvaa tanssisoittoa, jota viulut ja säkkipillit vinguttivat. »Meitä haetaan», tyttö kuiskasi, ja nuori mies nyykäytti päätään. He käänsivät katseensa kujasta ja talosta, jonka savutorvesta hääkeittojen savu nousi, eteenpäin tasangoille, taivaalle, missä alkukesän aurinko pilvettömänä laski. Ruispeltojen sinipunervat sarat muodostivat loivan kulman taivasta vasten, ja niitten takana punoitti rusko kuin lupauksena tulevasta sadosta, ikäänkuin taivaalle olisi kirjoitettu, että nämä pellot kymmenkertaisen hedelmän kantaisivat. Aidan takaa alkoi karjanummi, ja se oli heille rakas kaikessa karuudessaan, koska se muistutti heille, kuinka paljon työtä oli jäljellä heitäkin varten. Kaukana kohosivat kirkon pystyt piirteet, — ainoana kohokohtana tasangossa, — halliten seutua, seuraten joka suunnalle, mistä sitä katsoikaan.

Kesäinen ilma oli täynnä surviaisia, jotka pitivät piiritanssejaan ilmassa. Kaivon arkulla istuva morsian tunsi niitten syöksyvän sokeina vasten kasvojaan, hän löyhytteli niitä loitommalle pienellä lehvällä, mutta niitä tunkeutui väkisin korviin, suuhun ja silmiin. Hän tunsi kipeän piston silmässään, ikäänkuin siihen olisi tipahtanut pisara kirpeää nestettä, ja alkoi sitä hieroa.

Hänen ei tarvinnut kumartua, seisoessaan he olivat melkein yhtä pitkät, heidän silmänsä katsoivat suoraan vastakkain. Mies vajotti hiukan tytön silmänreunaa, surviainen oli tarttunut sen sisäpuolelle pienenä, mustana nyppylänä. Hän lähensi kasvonsa vieläkin lähemmäksi, poistaakseen sen varovasti kielellään, heidän katseensa eivät enään tavoittaneet toisiaan, vaan sulivat yhteen, hän näki, mitä muuten ei ollut tytön kasvoissa huomannutkaan, hienonhienot verisuonet, jotka risteilivät silmän valkuaisessa, pienet päivettymäpisamat, jotka pitkin nenänvartta poskille levisivät. Se oli kaikki hänestä kaunista, ja hänen ajatuksensa kulkivat tahtomatta pian lähestyvään omistukseen. Tyttö huomasi sen ja katsoi häneen avonaisesti, ilman hämmennystä, vainuina antaumaan, mutta ilman kiihkoa, rauhallisin, luottavin silmin.

Samalla he molemmat näkivät kumaran miehen, joka tuli pitkin kujaa maantieltä päin. Hän kulki hitaasti, niinkuin olisi jokainen askel ohut raskas, he ehtivät molemmat ajatella, että hän tuli kuin hautajaisvieras eikä häihin kutsuttu. He pääsivät juuri tupaan, kun vieras ehti pihaveräjälle.

Morsian katsahti häneen kummastuneena, sillä juuri sama ajatus oli lennähtänyt hänen päähänsä, että juuri hänen itsensä, eikä kenenkään muun, piti tuoda tervetuliais-olutta viimeksi tulleelle vieraalle.

Hän otti puuleikkauksilla koristetun haarikan ja meni toiseen tupaan, mutta ovella hän tahtomattaan katsahti taaksensa, ja tupa tuntui hänestä valoisammalta kuin tavallisesti, hän näki, että kaikkien perä-ikkunan kohdalla olevien kasvot hohtivat auringon punaisessa kajastuksessa. Ja joka kerran, kun jokin pari tanssi ohitse, niin hekin hetkeksi upottautuivat punaiseen väriin. Vieras seisoi varjossa.

Morsian hapuili pimeässä huoneessa oluttynnyrin tappia, kun hän äkkiä säpsähti. Häähuoneen humu vaihtoi äänilajia, — koko huone huokasi yhtäkkiä… Morsian tunsi sormensa epävarmoina pitelevän haarikkaa, jotain raskasta laskeutui hänen päällensä, — hänen teki yhtäkkiä mieli istua jauholaarin reunalle ja nyyhkyttää, — hän ei tiennyt itsekään, mutta häntä peloitti mennä takaisin.

Vaahtoava haarikka kädessä hän aukaisi häätuvan oven, mutta pysähtyi kynnykselle, niin että haarikasta läikähti olutta. Hänen katseensa kiitivät kysyvinä pitkin tupaa, mutta kaikki väistyi niitten edestä, kasvot kääntyivät pois, katseet kiintyivät lattiaan. Ainoastaan epämääräinen tuhon tunne jäi, salainen ahdistus painoi katon alemmaksi, ja viulun kielet lepäsivät kuin kangistuneina. Useat naiset alkoivat itkeä, miehet tuijottivat synkkinä. Hän haki silmillään äitiä, — hänellä oli huivi silmillään, — isää, — silmät maassa — sulhastaan… vihdoinkin hän sai katseesta kiinni, — mutta vaan hetkeksi, sitten sekin pakeni häntä.

Samalla isä nousi, vanhentuneena, kokoonvaipuneena, kaikki tekivät tilaa, kuten surulle tehdään, — isä menee kamaria kohti, — kasvoista on kiilto kuin poishangattu. Hän tuntee, että hänen täytyy seurata, mutta hän menee kuin tyhjän salin läpi, — hän ei katso ketään, hän tuntee, että toiset kaikki ovat tällä hetkellä vaan katsojia, ja heidän uteliaisuutensa ja säälinsä loukkaa häntä. Hän suoristaa päänsä, niin että korkea tanu hipaisee matalaa kattoa. Mutta äidin ohi mennessään hän heltyy, hänen katseensa rukoilevat äitiä seuraamaan mukana, ja äiti nousee, arkana, kyyneleihin sulaneena.

»Eikö se ole lapsellista, että äiti noin pyytää», hän ajattelee, mutta ymmärtää samalla, että äiti vaan rakkaudesta niin sanoi.

Hän avaa silmänsä, nyt se putosi, — hänestä tuntuu ihmeelliseltä, että hän vielä hengittää ja elää. Mutta hänessä herää voimakkaana itsesäilytysvaisto.

»Voi olla käsketty, vaan ei ole vielä menty», hän kivahtaa terävästi kuin naulaa lyöden.

»Ei siinä armoja anneta, semmoinen on oikeus herroilla», isä sanoo tympeästi.

Hän tuntee isän sanat ylpeässä niskassaan kuin rautapainona, joka pakoittaa sitä kumartumaan. Mutta hän vastustaa yhä itsepäisesti.

Hän tuntee, kuinka piiri hänen ympärillään pienenee, mutta hän ei ai'o vielä antautua.

»Et sinä ole ensimäinen etkä viimeinen, lapsi», äiti sanoo itkunsa seasta.

Hän katsoo heihin avuttomasti. Hän tuntee, että he molemmat jo ovat alistuneet, etteivät he yrittäisikään vastustaa.

Sulhasen tullessa häntä hävettää, ikäänkuin hän olisi johonkin syypäänä.

»Minä ottaisin sinut kyllä takaisin, mutta en tiedä, voisinko olla sama», hän lisäsi kiireesti oikaisten.

»Vaikka on niitä muitakin mennyt ja takaisin tullut», hän lisäsi, niinkuin ei olisi itse sitä sentään uskonut.

»Voi sitä toiset mennä ja tulla, mutta ei sinunlaisesi sieltä palaa», mies vastasi painolla.

»Tiedätkö sinä sitten jotain, — mitä minun pitäisi tehdä», hän kysyi tuskalla.

»Ei se minulle niin paljon arvoista ole että sinä minut takaisin otat, kuin että olet sama», tyttö sanoi, niinkuin olisi koko ajan sitä ajatellut ja nyt vasta sen sanoiksi saanut.

Tyttö katsoi mieheen, mutta kuin sumua oli välissä, ja hän haparoi miestä kädestä, edes tunteakseen hänen läsnäolonsa. Yhtäkkiä tuntui hänestä kuin olisi häneen sumun läpi katsovissa silmissä jotain välähtänyt, — keksikö mies jonkun ajatuksen? hän ajatteli. Käsi, joka tiukasti puristi hänen kättään, oli kuuma ja värähteli, ikäänkuin veri olisi siinä hyvin kiireesti ja epätasaisesti virrannut. Hän tunsi sen nytkähtelevän ja siitä näkymättömän voiman virtauksena leviävän omaan ruumiiseensa. Jotakin syntyi heitä ympäröivässä sumussa, siinä kasvoi jotakin — muodotonta, kauheata… Silmät alkoivat kysyä häneltä jotakin, ne katsoivat häneen käskevinä, — äänettöminä, ilman sanoja ne vaativat häneltä jotain… Hän koetti ymmärtää, mitä mies tahkoi, mutta sumua oli yhä edessä, hän jännitti kaikki aistimensa, ikäänkuin irtautui itsestään ja suli noihin silmiin… hän alkoi vapista… sumu silmien edessä muuttui punaiseksi. Jotain selittämätöntä yhdisti heidät tällä hetkellä, — ei rakkaus eikä viha, — vaan ajatus, joka yhtaikaa syntyi heissä molemmissa.

Niinkuin olisi sumu äkkiä hajaantunut, he näkivät toisensa kirkkaassa valossa, molempain silmistä katsoi selvänä päätös.

He katsahtivat toisiaan kylmästi, ei kuten vastavihityt, vaan kuin rikostoverit, joissa jo nyt alkoi rikoksentekijäin epäluulo ja viha toisiaan kohtaan.

Tyttö sävähti, mutta ei liikahtanut. Mutta he ymmärsivät molemmat, ettei se koskaan tulisi näin juhannus-kirkkaana, tuoksuraskaana, vaan pimeänä, synkkänä se kerran laskeutuisi Siperian vankiasutuksen hirsimökkien yli.

III.

BERNHARD RIIVES.

»Olimme kuudenkymmenen matruusin kanssa saapuneet muutamaan Vironmaan rantapitäjään. Pitäjä, josta tulimme, oli ollut kapinan kaikkein pahimpia pesäpaikkoja, melkein kaikki aatelismoisiot olivat tuhkana; olimme sentähden mekin puolestamme käyttäneet kaikkea mahdollista ankaruutta. Olimme suoraan sanoen väsyneet näkemään verta, niin matruusit kuin ylipäällikkömmekin, minusta puhumattakaan. Siihen ei koskaan aivan totu, ajan pitkään se alkaa etoa sydäntä, paitsi siinä tapauksessa, että siitä juopuu.

»Tekemättä mitään sopimusta tai edes keskenämme siitä puhumatta, olimme tällä kertaa päättäneet antaa armon käydä oikeuden edellä. Sitä suuremmalla syyllä, kun koko pitäjässä ei oltu poltettu kuin yksi ainoa moisio, ja sekin todistettavasti kiertävän, muualta tulleen kapinallisen joukon toimesta. Pienempiä lainvastaisuuksia oli tietysti tehty kosolta, oli suljettu krouvi, vaadittu lakon uhalla muonamiehille uusia palkkaehtoja, jotka sopimukset moision omistaja hengenhädissään oli allekirjoittanut, oli pidetty kapinallisia kokouksia ja puheita j.n.e. Vangitsimme ja kuulustelimme kymmenkunnan miestä, pääsyylliset sensijaan, kiihoittajat ja kokousten toimeenpanijat olivat kaikki teillä tietymättömillä. Ainoastaan sen tulokkaan, joka oli johtanut muonamiesten lähetystöä, saimme kiinni. Hän oli varoituksista välittämättä pysynyt kodissaan, josta matruusit hänet toivat sota-oikeuden eteen. Hänen nimensä oli Bernhard Riives.

»Neuvottelimme rangaistavien suhteen parin aatelisen ja pitäjän kirkkoherran kanssa, ja kaikki kehoittivat lievään rangaistukseen, johon itsekin olimme taipuvaiset. Ainoastaan parooni, jonka luona muonamiesten lähetystö oli käynyt, vaati Bernhard Riivekselle kuolemanrangaistusta, varoittavaksi esimerkiksi koko pitäjälle. Hänellä tuntui olevan vanhaa kaunaa tätä miestä kohtaan, joka, kuten perästäpäin kuulin, oli uskaltanut laillisen oikeuden tietä mittauttaa talonsa entisen oikean rajan, joka tuli kulkemaan yli paroonin apilaniityn. Vähän aikaa sinne tänne keskusteltuamme hän kuitenkin suostui vaihtamaan rangaistuksen kahdeksisadaksi lyönniksi, jota korkeampaa rangaistusta emme tässä pitäjässä ottaneetkaan käytäntöön.

»Annoimme siis tuoda sisään talollisen Bernhard Riiveksen. Hän oli suurikasvuinen talon poika, hänen kasvonsa olivat tyynet, täysiparran reunustamat ja kulmikkaat. Harmaansinisten silmien älykäs ja herännyt katse oli yhtaikaa sekä itsetietoinen että masentunut. Pelko oli kaukana hänen olemuksestaan, mutta hän ei näyttänyt odottavan mitään hyvääkään. Hän ei ollut millään lailla röyhkeä, vielä vähemmän mateleva, hän oli päinvastoin ikäänkuin jo sivuuttanut nämä ominaisuudet, jotka pitkä-aikainen orjuus luo. Koko hänen olennossaan oli jotain vaikuttavaa, ihmisiä tiedottomasti hallitsevaa, hänen raskaat hartiansa näyttivät olevan luodut toisia eteenpäin työntämään. Hän oli niitä talonpoikia, joitten lapset tavallisesti muodostavat sivistyneen säädyn ensimäisen polven.

»Päätöksemme oli, kuten sanottu, valmis, mutta kuulustelimme kuitenkin häntä näön vuoksi.

»Oliko hän kehoittanut muonamiehiä lakkoon? Oli. Miksi hän sen oli tehnyt? Koska heidän tilansa oli sietämätön. Oliko hän johtanut muonamiesten kokousta ja kirjoittanut uudet sopimuskaavat? Oli. Oliko hän käynyt muonamiesten kanssa moisiossa? Oli. Miksi juuri hän oli ottanut tämän asian johtaakseen? Koska juuri hän, saatuaan parin vuoden koulusivistyksen, piti velvollisuutenaan auttaa muita, jotka eivät olleet sitä saaneet. Oliko hän moisiossa sanonut: jollette allekirjoita nyt, niin teette sen viikon kuluttua toisella musteella? Ei, hän ei ollut käyttänyt minkäänlaisia uhkauksia. Oliko hän ollut kunnantalolla pyhäinkuvaa repimässä? Ei, sitä hän ei ollut tehnyt.

»Hän antoi kaikki vastauksensa varmasti ja yksikantaan, mutta yhtaikaa välinpitämättömästi, ilman toivoa, ikäänkuin olisi aavistanut kuulustelun muodollisuuden. Hänen harmaat ja viisaat silmänsä eivät katselleet ketään meistä.

»Seurasi muutamain todistajain kuulustelu. Kaikki ilman poikkeusta todistivat ainoastaan hyvää Bernhard Riiveksestä. Hän oli itse ostanut talonsa vapaaksi ja maksanut suurimman osan velasta, mikä Tallinnanmaan läänissä on harvinaista. Hän oli ollut kaikenlaisissa kunnallisissa luottamustoimissa ja aina osoittanut malttia sekä älyä. Ainoa, mitä häntä vastaan muistutettiin, oli, ettei hän koskaan käynyt kirkossa eikä ehtoollisella. Ylipäänsä ei hänellä tuntunut olevan yhtään vihamiestä.

»Minun tehtäväkseni tuli lukea hänelle tuomio. Hänet tuotiin taas sisään, ja hän seisoi edessäni lammasnahkaturkissaan, joka edestä oli auki. Ensi kertaa tunsin, että hänen silmänsä pysähtyivät minuun, ja vaikka katseeni oli kädessä pitämässäni paperissa, tunsin kuitenkin koko ajan näitten tutkivain ja älykästen silmien katseen. Muistan tuumineeni, mahtoiko hän ymmärtää venättä.

»Luin siis tuomion ensin venäjäksi, ja koska osaan kutakuinkin viroa, — olen Narvasta — käänsin sen suoraa päätä viroksi.

»Kun pääsin sanoihin 'kaksisataa lyöntiä', kuulin hänen kiristävän hampaitaan. Katsoin häneen, hän oli kalpean ja villin näköinen, ikäänkuin hänen tavallinen itsehillintänsä olisi hetkeksi pettänyt. Mutta hän ei sanonut sanaakaan.

»Annoin käskyn viedä hänet pois. Näin hänen kääntyessään ovessa, että hänen hartiansa hytkyivät kuin vilutautisen.

»Pienemmät syylliset rangaistiin ensin. En mennyt rangaistuspaikalle, hermoni olivat jonkinlaisessa hajoomistilassa, ja toivoin hartaasti, että kaikki pian päättyisi.

»Olin jäänyt yksin huoneeseen, jossa järjestelin papereita. Yhtäkkiä aukeni ovi, ja Bernhard Riives työntyi sisään, kahden matruusin kiinnipitelemänä. Peljästyin nähdessäni hänet, ja vasten tahtoani tarttui käteni ladattuun revolveriin.

»Hän oli kauhea katsella. Hänen lakkinsa oli poissa, ja vaatteet useasta kohden rikkirevityt, ikäänkuin hän olisi tullut käsikähmästä, toinen poski vuoti verta kuin pistimen haavasta. Kaikki jonkinlaisen talonpoikaissivistyksen luoma luja itsekuri oli kadonnut, hän oli kuin astunut monta monituista sukupolvea takaisin heimonsa sotaisia vaistoja kohti. Hänen arvokkaisuutensa ja ylemmyytensä olivat sensijaan ennallaan, samoin hänen tiedottomat johtajaominaisuutensa; hän muistutti pakana-aikojen heimopäälliköitä siinä seisoessaan. Mutta hurja hulluus, joka oli katsonut hänen silmistään tuomiota lukiessa, oli kadonnut, ja sensijalla liikkumaton, jääksi jähmettynyt katse.

»Vaikka, — mutta se ei sovi minulle, — minä en ole orja, että minua vitsoin pieksetään.»

»Voit kiittää ylipäällikön armoa, että pääset kahdellasadalla lyönnillä», jatkoin. »Voit mennä!»

»Menin ylipäällikön puheille. Ihmiselämä on kopeekan arvoinen, ajattelin, ja merkillinen tyhjyys, irrallisuus hajaannutti ajatukseni lepattaviksi kuviksi… Väkisinkin koetin pitää niitä kurissa, pakoittaa niitä kulkemaan määrättyä sotilaallista uraa, ainoaa niille oikeaa. Kuitenkin tunsin hetkellistä heikkoutta… Mitä oli meidän tekeminen? Olimme kumpikin neuvottomia. Uskalsin ehdottaa, että armahtaisimme hänet täydellisesti, mutta tajusin itsekin, että senkautta kadottaisimme kaiken arvon kansan silmissä. Se ei käynyt laatuun, emme voineet sivuuttaa rangaistusta.

»Antaa hänen itse valita raippojen ja kuolemanrangaistuksen välillä», hän sanoi. »Se pehmittää hänet, saat nähdä.»

»Menin taas Bernhard Riiveksen luo ja ilmoitin hänelle ylipäällikön päätöksen. Hän kuunteli minua ääneti.

»Pelkäsin hänen tähtensä ja yhtaikaa halusin hartaasti murtaa hänen itsepäisyytensä, jonka sisimmät syyt eivät olleet minulle täysin selviä. Kuitenkin oli hänessä jotain, jolle salaisesti tein kunniaa.

»Kuule nyt minua», sanoin, »tule järkiisi! Näethän, tahdon parastasi. Sinä olet vahvarakenteinen ja kestät hyvin rangaistuksen, sairastat viikon ja olet terve taas.»

»En voi. Siinä kaikki. Luonto ei lupaa, en voi. Voin kuolla, mutta en voi antaa itseäni piestä.»

»Teitä on aina lyöty», sanoin. »Kun vielä olitte orjia, lyötiin teitä aina. Isääsi on pieksetty, isoisääsi samoin.»

»Se on totta, meitä on aina lyöty», hän myönsi. »Mutta minua ei enää lyödä. Minä olen syntynyt vapaana.»

»Nyt hän oli taas löytänyt itsensä. Hänen kulmikkaisiin, suuripiirteisiin kasvoihinsa ilmestyi taas sama talonpoikaissivistyksen tasapaino, jonka olin heti alussa niissä huomannut.

»Hän sai tahtonsa täyteen. En ollut läsnä, kun hänet ammuttiin, en edes tahtonut nähdä hänen ruumistaan, jonka hänen vaimonsa ja vanhin poikansa veivät pois, en edes kuulla kertomusta hänen viimeisistä hetkistään.

»Mutta minun mielipiteeni on: tässä talonpojassa, tässä Bernhard
Riiveksessä suoristui seitsensatavuotisen orjuuden selkä.»

VANHAN ORGIN KUOLEMA.

Moision uudelle navettarakennukselle tehtiin paraikaa pärekattoa. Se täytti koko takapihan sivu-alan; järeistä, harmaista kivistä liitetty seinä kohosi jykevänä kuin kirkon muuri, ja vielä lasittomat ikkuna-aukot ammottivat pitkulaisina. Kurkihirsi oli enää puoliksi näkyvissä, — se oli aarniohonka, joka aikoja lukemattomia oli moision puistossa humissut. Mutta nyt istui sen selässä kahareisin mies ja kalkutteli vasaralla kattonauloja päreisiin.

Sellaista navettarakennusta ei oltu nähty yli kymmenen kihlakunnan. Piirustuksetkin oli tuotu jostain kaukaa merien takaa, sieltä, mistä karjarotukin oli peräisin, ja vierasta kieltä murtava rakennuttaja oli armollisen herran kanssa käynyt perustuksia mittaamassa. Eivät olleet navetan seinäkivetkään näiltä mailta, harmaata kiveä ne olivat, kovaa kuin rauta. Kolmensadan sarvipään kytkyeitten piti navetassa tilansa saada, sillä armollinen herra aikoi ensi vuonna taas karjaansa lisätä. Oli siellä laitoksia monimutkaisia, joista oudon silmä ei heti selkoa saanut; oli lämpöjohto, joka putkia myöten työnsi kuumaa ilmaa pitkin navettaa, oli ilmanvaihtaja, joka alati ristivedon avulla piti ilman puhtaana, ja erityinen vesijohto raikasta vettä heruttamassa.

Kaikki moision muut rakennukset jäivät varjoon uuden navetan rinnalla, yksin päärakennuskin, joka suuruudestaan huolimatta oli matala ja vanhanaikuinen; ei piisannut pitäjän kirkkokaan navetalle komeudessa, sillä tällä karjakirkolla oli torninsakin, monta jalkaa korkea, johon vesi suureen säiliöön pumputtiin. Ja eräänä aamuna oli tornin harjalle ilmestynyt ristikin, joka kuitenkin ennen pehtorin tuloa yhtä salaperäisesti katosi, kuin oli ilmestynytkin. Mutta kirkoksi siitä pitäin navetta ristittiin.

Lehmät, kiiltokarvaiset, rauhalliset maidonantajat kulkivat joka aamu tulevan asuinsijansa ohi, — ynähtivät sen suurille ikkunoille ja puskivat koetteeksi sarvensa kivinurkkaukseen.

Oli hyvin helteinen päivä ennen juhannusta. Miehet hikoilivat ylhäällä katolla päreitä pannessaan, he olivat siellä korkealla puiston satavuotisten lehmusten ja tammien tasalla. Armollinen herra oli äsken tehnyt tavallisen aamuisen tarkastuskävelynsä ja taas poistunut; työ kävi vähän veltompaa vauhtia, ruokarupeamaa odotellessa.

Lastukasalla navetan seinämällä seisoskeli vanha Org, moision entinen paimen, virsut jalassa. Parina viime vuonna hän ei ollut enää paimenessa käynyt, vaan sai elinaikaisesta raatamisestaan moisiolta pienen eläkkeen.

Siitä huolimatta hän kesäisin omaksi ratokseen seurasi karjan jälkiä. Sinne häntä alati veti, suoreunaisille rinteille, siellä hän kannon nenässä yhä päivänsä vietti, suokoivujen harmahtavaa tuohta näperteli ja katseli, kuinka nuoremmat nyt juosta kipittivät lehmiä suon reunalta hätyyttämään.

Hän kiroili kirkkaasti lehmiä, sätti niitä kuin järkeviä olentoja, joitten pitäisi käsittää hänen sanansa ensi kuulemalta; vihaisina hyrräsivät kurkkuärrät hänen suustaan, mutta huolimatta karkeista kirouksistaan, hän ei milloinkaan lyönyt lehmiä.

Siitä asti kuin navettarakennukseen oli ryhdytty, ei häntä enää muualla näkynyt. Jo perustaa pantaessa hän oli ollut läsnä, hänen virsunsa löntystivät hitaasti ja säännöllisesti rakennuspaikalle, jossa hän päivänpaahtaman hirren nenän istuimekseen valitsi. Hän puhui harvoin työmiesten kanssa, kärsi heidän kompasanansa hievahtamatta, ilman että olisi tutissut harmaata sänkeä työntävä leuka. Itsekseen mitä vähän joskus pakinoi, mutta ei paljoa kysellytkään, päiväkaudet vain istuskeli piippunysä suussa. Joskus meni itse rakennukseenkin, tarkasteli epäluuloisena tornia ja hanoja, joitten merkitystä ei ymmärtänyt. Sattui toisinaan joku hyvänsuopa mies hänelle niitten merkitystä selittämään, silloin hän urahti hyvillään, täynnä kunnioittavaa ihmettelyä. Tekivät hänelle joskus koiranhampaat pilaakin, ilveilivät ja valehtelivat suut silmät täyteen; ukko ensin uskoi, mutta keksi kuitenkin vihdoin kepposen ja päästi kuuluville kaikki kuratinsa.

Päivällislypsylle, joka pihan toisessa päässä toimitettiin, hän sentään malttoi lastukasaltaan kömpiä, — kun luuli piikahepakkojen korvien välttävän, niin puheli lehmille, kullekin erikseen, nimitteli niitä kaikkein koreimmilla kiroussanoilla, kuten lempinimiä olisi jaellut. Sitten alkoi murahdellen kertoa niille navetasta, saisivat asua kuin saksat ikään, ei ollut papillakaan sellaista linnaa, muuta kuin sunnuntaisin, kun saarnastuolissa seisoi. Katsella saisivat alati lystiksensä maantielle suurista ikkunoista, — niinkuin armolliset rouvat salin ikkunoissa hepenissään istuvat ja ohikulkijoita tirkistävät. Pakisi lopuksi vielä kaikista uusista laitoksista, vesijohdosta ja ilmanvaihtajasta, — lehmien liikkumattomat silmät katsoa muljottivat, ja leuat märehtiä jauhoivat, — kauempaa kuului maidon tasainen sohina.

Kerran joku sattui hänelle kertomaan erään paroonin tallista, jossa pilttuut olivat mustaa, kallista kiveä, — se pilasi hänen hyvän tuulensa pariksi päiväksi, — kelläkään ei olisi saanut olla parempaa kuin hänen lehmillään.

Nyt hän tapansa mukaan taas seisoskeli lastukasalla, jota aurinko paahtoi, niin että olisi luullut sen tuleen räsähtävän, — katolla kalkahtelivat säännölliset vasaraniskut, ja kurkihirsi lyheni, valkoisten päreitten peittoon kadoten.

Joku mies tuli kivikuormaa ajaen mäkeä ylös. Hevonen teki keskimäessä tenän, seisahtui äkkiä. Mies sivalsi ruoskalla koninsa laihoja kupeita, joitten nahan alta kuultavat lihakset heti uuteen ponnistukseen pingottuivat.

»Vedäkin, — kuka käski hevoseksi ruveta, — olisit ruvennut lehmäksi, jos laiskotella tahdot!»

Miehen kokkapuhe kuului navetan katolle saakka, josta vastaukseksi pärähti monikurkkuinen naurun rämäkkä. Olisit lehmäksi ruvennut, — hevosraiska!

»Lehmiksi tässä täytyy kohta ihmistenkin ruveta, jos mieli syödä ja juoda kunnolla. Rakennetaan karjalle kirkkoja, mutta muonamiehet…»

Mutta oli kuin olisi katolla äkkiä alkanut itää ja kasvaa jotakin, niinkuin kasvavat äkkiä sadehöyrystä myrkylliset sienet. Miesten pään päällä alkoi sakeutua sankka pilvi, taivaan selkeydestä huolimatta, — he työskentelivät yhtäkkiä kuin laukeemaisillaan olevan ukkospilven alla. Jokaisessa se erikseen hautui, kasvoi nopeasti kuin räikeä värinen myrkkysieni, toinen ei toiselle ajatustaan lausunut. Mutta kullekin oli merkillisen selvää yhtäkkiä: tässä minä nyt istun navetan katon harjalla ja lehmille korkeaa kattoa kalkuttaen, ja itse elän lapsineni kuin sikolätissä. Eivätkä he tienneet, mistä enemmän hämmästyä, tästä ajatuksestako, vai siitä, että se vasta nyt ilmestyi.

Pieni pila hevosesta ja lehmästä kierähti kuin kipinä kuloruohoon. Mutta ilmiliekkiin se ei hevillä leimahtanut, kyti vain kuin kosteissa sammalissa.

Ainoastaan kummallinen, painostava helle paahtoi kattoa, helle, joka näytti auringosta sydämiin siirtyneen, ja niissä nyt poltti ja sokaisi.

Org lastukasallaan kummeksi katolla vallitsevaa hiljaisuutta, — vihdoin hän vetäytyi nurkkauksen suojaan, johon jäi puolitorkuksiin, lakkireuhkana silmillä.

Aurinko yhä vain tulikuumana paahtoi, kaikki iti ja kasvoi sen säteissä. Jotain suurta ja muodotonta se hautoi, jotain alkuvoimaista, — syvää, lainehtivaa levottomuutta pinnalta tyynissä mielissä, — ihmisten ensi yritystä ymmärtää itseään ja omaa tilaansa.

Pari päivää sen jälkeen kävi moision armollisen herran puheilla muonamiesten lähetystö pyytämässä: »että he saisivat asua yhtä hyvin kuin moision lehmät».

Vanha Org näki eräänä joulukuisena yönä ihmeellistä unta. Hän oli seisovinaan navetan salvoksella, ja työmiehet rupesivat yhtäkkiä sitä punamullalla sivelemään. Katonkin panivat punaiseksi, niin että välkkyi. Org silloin meni navettaan, mutta siellä vasta silmät repesivät, — miehiä oli sielläkin suti pivossa ja väripönttö vieressä, — ja eikös ne turkaset tuhranneetkin paraikaa lehmiä punaisiksi! Juuri sivelivät suurta Kirjoa, jolla oli valkea tähti otsassa. Heleänpunaisiksi ne lehmät värjättiin, kuin tulen liekkejä selkään ja kupeihin.

Org aikoi juuri heille sanoa: ettekös herkeä, vietävät, mutta samalla joku miehistä uhkasi häntäkin sudilla, josta tippui punaista väriä.

Hän nousi, avasi oven, — hänen edessään oli lakea pelto, — lunta oli vielä hyvin vähän.

Yhtäkkiä tuntui, kuin olisi pieni palava kipinä jostakin iskeytynyt suoraan hänen aivoihinsa.

Palava kipinä yhä uursi ja poltti, — hän tunsi päässään äkillistä kipua.

Hän urahti jotain syvällä kurkkuäänellä, tulisella kiireellä sitoen virsun nauhoja.

Nyt hän jo oli matkalla punaista valoa kohti, joka veti häntä puoleensa, kuin tuli kärpästä.

Hän ei ollut koskaan pitänyt itseään erittäin tarpeellisena maailmassa, mutta nyt hänestä yhtäkkiä tuntui, ettei ilman häntä voitaisi tulla toimeen. Moisiosta pitäisivät kyllä muut huolen, mutta kuka pelastaisi lehmät…

Hän kiroili yhtämittaa juostessaan, lakki putosi päästä ja alkoi huppelehtia pitkin pellon sarkaa, — hän vain juoksi…

Hän oli moision takapihalla ja oli horjahtaa maahan kovasta vauhdista. Navetta oli paikoillaan, sen korkea kattoharja leikkautui mustana liekitsevään valoon, joka tuli sen takaa.

Org kiitti jumalaa siitä, että päärakennus paloi eikä navetta. Hän tunsi yhtäkkiä juosseensa liian kiivaasti, henki ei ollut kulkea rinnassa.

Org tunsi taas aivoissaan kuin kipinän polttoa. Mutta hän meni kuitenkin ensin päärakennukselle katsomaan, olisiko apua tarpeen.

Hän näki heti, että sitä oli mahdoton pelastaa, se paloi joka neljästä nurkastaan.

»Onhan puutarhan lammikossa vettä», hän sanoi ensimäiselle, jonka kiinni sai.

Mutta se katsoi häneen kuin hourioissa oleva, hymyillen kummallista hymyä, eikä vastannut mitään.

Sivurakennuksesta, missä tulta vielä oli vähän, kannettiin huonekaluja pihalle.

Pihalla oli jo ennestään suuri röykkiö huonekaluja, — kullatutta sohvia ja tuoleja silkkipäällyksineen, mattoja, ritarien ja avokaulaisten aatelisneitosten muotokuvia.

Yhtäkkiä Org näki ihmeekseen, kuinka joku palavalla soihdulla alkoi röykkiötä sytyttää.

Tällöin Orgin aivoissa pieni, polttava kipinä syttyi selväksi tuleksi. Hän, joka koskaan ei ollut paljoa ajatellut, alkoi yhtäkkiä ajatella, niinkuin olisi äkillinen valo hänen aivoissaan valjennut.

Yhtäkkiä hän ymmärsi, että kaikki nämä ihmiset eivät olleetkaan saapuneet sammuttamaan, kuten hän ensin oli luullut, vaan sytyttämään.

He olivat omin käsin sytyttäneet moision, niinkuin heidän esi-isänsä sen kerran omin käsin olivat rakentaneet.

Eivätkä he ainoastaan moisiota polttaneet, vaan jotain muuta, jotain hirveän raskasta, jotain hyvin, hyvin vanhaa…

Ja heistä tuntui, kuin olisi se muodottoman raskas ja kauhea nyt savuna ilmaan hajonnut, — niinkuin ei sitä olisi enää ollutkaan olemassa…

»Ne ovat kaksi päivää lypsämättä», vastasi hänelle joku, joka vieritti suurta viinitynnyriä.

Org ymmärsi senkin, hän ymmärsi tänään kaikki. Ne, jotka olivat vierittämässä seitsemänsatavuotista painoa yltään, — ne eivät ehtineet ajatella, että kaksisataa lehmää oli lypsämättä.

Hän alkoi kiireesti juosta navettaa kohden. Kukaan ei pidättänyt häntä, jokaisella oli oma puuhansa.

Korvia särkevä mölinä täytti navetan, — se oli alituista ammuntaa, herkeämätöntä, turhaa avunhuutoa.

Muutamat vahvimmat lehmät olivat riuhtoutuneet kytkyeistä irti ja temmelsivät ympäri navettaa, puskien toisensa verille.

Mutta useimmat makasivat kuin kuumeessa, silmät kiiltävinä, läähättäen, alituisesti ammuen…

Kaikki ammuivat, — toiset hiljaa, valittavasti ynisten, ikäänkuin jo huomaten kaikki turhaksi; toiset kurkun täydeltä, vahvalihaksisen kaulan kurkoittuessa…

Heinät hinkaloissa olivat loppuun kolutut, muutamat jyrsivät hinkalojen puuseinämiä nälissään.

Hiljainen, tasainen yninä oli tehdä Orgin hulluksi. Näillä kohtaloonsa alistuneilla oli kuumeesta suurentuneet silmät, suuret, liikkumattomat kuin lasista.

Hän lähestyi yhtä, — se käänsi kärsivästi päätään, — silmät rävähtivät väsyneesti, — yhtäkkiä se sai kuin raivokohtauksen ja puski pitkät sarvensa hinkaloon, jotta rusahti.

Mutta samalla hänelle selvisi tehtävänsä mahdottomuus: eihän hän voinut kahtasataa lehmää yksinään lypsää…

Hänen päänsä oli kuin tulessa, ja hiljainen yninä ikäänkuin tunkeutui sinne, soi hänen korvissaan ja aivoissaan.

Koko navetta oli kuin muuttunut alimmaksi helvetiksi, jossa alituinen voihkina vallitsi.

Hän juoksenteli jo nytkin edestakaisin pitkin navettasiltaa, hirveästi kiroillen.

Eiväthän lehmät olleet mitään pahaa tehneet, minkä ne sille mahtoivat, että kivisessä kirkossa asuivat.

Hänestä tuntui, kuin kohdistuisi kaikkien kuumeen ja nälän kanssa kamppailevien elukoitten valitus häneen, — niinkuin kaikki mölisevät, ammuvat kurkut olisivat häntä kohden suunnatut…

Muuan lehmä kaatui ihan hänen silmäinsä edessä kyljelleen, kovissa tuskissa, kuin suonenvedossa, vaahtoa pursui kidasta…

Org ei jaksanut enää kestää, hän pakeni, — ikäänkuin koko karja olisi ollut kintereillä vihaisena, puskevana laumana.

Ulkona oli valoisaa kuin päivällä. Puiston aarniokuuset paloivat latvoistaan korkeina ilotulituspatsaina.

Hänen kielensä ei enää taipunut muuta sanomaan, siinä sanassa oli koko hänen epätoivonsa.

Mutta hän kohtasi vain houreisia, kiihkoisia katseita, jotka tuijottivat häneen käsittämättä, mitä hän sanoi, — tulen sokaisemia silmiä, joissa itsessä paloi outo, villi tuli.

Hän ei tiennyt, olivatko kaikki nämä ihmiset juovuksissa, ja jos olivat, viinastako vaiko jostain muusta.

Mutta yhtäkkiä hän näki, kuinka joku kiipesi navetan nurkkausta myöten katolle, päre hampaissa.

Hänen aivonsa ikäänkuin paloivat liian nopeasta ponnistuksesta poroksi, jäljelle jäi vain hillitön, sokea vimma…

Vaikka olisi nähnyt oman mökkinsä palavan, ei se olisi häneen niin koskenut… Kirkonkin olisivat voineet polttaa poroksi hänen silmäinsä edessä…

Nyt niitä juoksi yhä useampia navettaa kohti, — heidän varjonsa kasvoivat pitkiksi lumella.

Org tunsi kummallista tyhjyyttä päässään, ikäänkuin siitä olisi sisällys valunut pois.

Hän juoksi takaisin navettaan, enää tietämättä, mitä teki, hän mylvi, ammui kilpaa lehmien kanssa, keskellä sekasortoa…

Hän alkoi päästää niitä kytkyeistä irti, toisia toistensa jäljestä, lehmät kasaantuivat yhteen rykelmään, syöksyivät epätoivon vimmalla toistensa päälle, ammottavia haavoja puskien, tallaten jalkoihinsa heikommat…

Kuumeesta puolihullut elukat kasaantuivat monipäiseksi, monisarviseksi hirviöksi.

Org ei ajatellut enää itseään, tuskin muistikaan, kuka oli, — hän kuului mielestään tähän samaan karjaan.

Hän komenteli ja käski sitä, hän oli sen johtaja, mutta nyt hän ikäänkuin puhui sen omaa kieltä, jota se ymmärsi.

»Miksi he eivät tahdo pelastaa karjaa, — sellaista kallista karjaa, — miksi eivät avaa pääovia ja kanna ulos elukoita?»

Ja sitten vastaukseksi siihen, viimeisenä, mitä hän ylipäänsä enää selvästi ajatteli:

»Lehmistähän se kaikki alkunsa sai, ne kun asuivat paremmin kuin muonamiehet, — nyt kostettiin lehmille.»

Mutta Orgia ei enää helvetillinen mylvinä häirinnyt. Hän otti itse siihen osaa, juoksennellen ympäri navettaa, joka hetki vaarassa saada kuolettavan iskun tai potkun.

Hän kompuroi ylös, — hänen edessään makasi kuollut lehmä, — äsken poikinut.

Vasikka, aivan tahmainen vielä, horjui heikoilla jaloillaan ja kurottautui etsimään emänsä utaria.

Silloin Orgissa heräsi jotain, mikä ei ollut enää ajatusta, vaan eräänlaista vaistoa, hän otti vasikan syliinsä ja alkoi kantaa sitä ikkunaa kohden…

Yhtäkkiä kaikki muu oli hänelle yhdentekevää, — hänen korvansa lakkasivat kuulemasta, hän luuli kaiken hiljenneen ympärillä.

Hän saapui ikkunan luo, joka ei ollut kovin korkealla. Hän yritti sitä avata, mutta ei löytänyt hakaa, silloin hän iski ikkunan säpäleiksi.

Hän nosti vasikkaa ikkunaa kohden, sen pehmeä turpa hipaisi hänen kättään, — nyt hän sai sen ikkunan tasalle…

Mutta samalla putosi katosta jotain raskasta, palavaa suoraan hänen päälleen.

IV.

VIERAS.

Matushka kutsui illalliselle, seisoen lasikuistilla koko venäläisessä mahtavuudessaan, ja ainainen surupuku yllään, jota hän herkeämättä käytti ainoan tyttärensä kuoleman jälkeen, posket hienosti hehkuen piirakkataidon salaisuuksista ja vieraanvaraisuuden tyydytyksestä.

Puutarhasta vastasivat batjushkan ja vieraan äänet, jasmiinipensaikkojen takaa.

Yli sorahiekkaan raivatun puutarhan tuntui kahdelta puolen meren näkymätön läheisyys suolaisena, kalseana tuntuna, johon lakeudet ja karjanummet lisäsivät kuivan kuloheinän tuoksun. Pähkinäpensaikko ja korkeat kastanjat varjosivat kujan, niin että ainoastaan pienen valkean kirkon vihreät sipulikuvut piirtyivät kylmänkeltaista taivasta vasten.

Mutta kesken puitten tummenevan vihreyden loistivat kirsikat aistillisena, herkullisena värituntuna, nuokkuen lasinkuultavina ja kypsinä, keskellä sammuvaa, saarenmaalaista maisemaa.

Batjushka, virolainen syntyään, valkea, moneen kertaan pesty kotikauhtana yllään, yhtä haalistunut kuin harmaat hiukset ja partakin, johdatteli vierastaan pitkin puutarhan käytäviä, kasvoilla lempeä, väsynyt hymy, ikäänkuin haalistunut sekin.

Vieras, Paul Karask, oli puutarhassaolijoista nähtävästi ainoa, joka tajusi tämän seudun ja illan kuivahkon ja suljetun kauneuden, jonka antaumattomuus ja arkuus häntä kiihoitti, ja hänellä oli täysi työ sitä sisällisesti selvitellessään. Mutta hän näytti varmasti päättäneen nauttia tästäkin kauneuslajista, kärsien vain siitä, ettei ollut läsnä ketään, jolle olisi voinut lahjoittaa hetkellisen tunnelmansa, mikä yhä eheämpänä alkoi selkeytyä hänen kauneustajunnastaan.

»Antakaa anteeksi matushkalle, jos hän alkaa taas puhua Mashasta», batjushka sanoi, heidän kumartuessaan kirsikkapuun alitse. »Hän ei voi toisin, se keventää hänen sydäntään, hän on täällä niin yksin, raukka.»

»Oliko teidän tyttärenne nimi Masha?» kysyi vieras hajamielisesti, ja pari lasinpunaista kirsikkaa putosi hänen olkapäälleen. »Maria Aleksandrovna?» hän jatkoi, yhtäkkiä herkistyen. »Ja hän on kuollut?»

Vieras jättäytyi yhtäkkiä jälkeen ja musersi huomaamatta kirsikan, jonka pursuva mehu punasi hänen sormensa. Hänen sydämensä alkoi yhtäkkiä sykkiä, levottomasti ja epämieluisasti.

»Tekin jo huomenna lähdette, Paul Karlovitsh», batjushka sanoi. »Tulitte maata mittaamaan ja nyt jo lähdettekin. Mitä me teistä oikeastaan tiedämme? Emme mitään. Oletteko edes naimisissa vai ettekö?»

Mutta ennenkuin vieras ehti vastata, päätyi batjushka jo katajakepillään ankkoja hätyyttämään ja ehätti huohottaen vasta kuistilla vieraan.

Ruokasalissa oli pöytä kukkuroillaan. Syötiin piiraita ja savustettua kampelaa ja alotettiin uudelleen uunipiimästä ja ankanpaistista, kunnes saavuttiin kirsikoihin ja sajuun. Välillä juotiin madeiraa tomuisesta pullosta. Batjushka söi hitaasti ja vaieten, matushka ei syönyt melkein ollenkaan, hän istui pöydän toisessa päässä venäläisen vilkkaana ja kyynelherkkänä, pakinoiden yhtämittaa.

Vieras sensijaan söi valikoimalla ja huolellisesti, kuten ihminen, joka ei päästä yhtäkään nautintoa ohitsensa, mutta vaikka hän näennäisesti oli täysin kiintynyt tähän mieluisaan toimeen, ilmaisivat hänen käsiensä eleet sisäistä hermostumista.

»Oliko teidän tyttärenne Maria Aleksandrovna jonkun aikaa Pietarissa?» hän kysäisi yhtäkkiä aivan levollisesti.

»Oli melkein vuoden ajan», batjushka vastasi, vähän hämmästyneenä. »Hän opiskeli siellä laulua. Vaan miksi te sitä kysytte?»

»Muuten vain… Tunsin Pietarissa erään Maria Aleksandrovnan… Mutta hänen vanhempansa asuivat muistaakseni Liivinmaalla.»

»Mepä muutimmekin tänne vasta pari vuotta takaperin», batjushka sanoi
»Siirsivät minut, vanhuksen, vääryyttä tekivät…»

»Ehkä te tapasittekin juuri meidän Mashan», matushka sanoi. »Oliko hän kaunis?»

»Masha oli kaunis», sanoi matushka. »Kaikki sen myönsivät. Hän oli minun näköiseni.»

»Jevgenia Ivanovna on ollut kaunotar nuorena», hymyili batjushka anteeksi pyytävästi.

»Hän kuoli kahdeksan kuukautta jälkeen häitten», vastasi matushkan värisevä ääni.

Batjushkan silmistä lennähti ehkäisevä, varoittava silmäys, mutta matushka jatkoi:

»Hänen ei olisi lainkaan tarvinnut kuolla… Mutta on hirveitä asioita, joista ei ehkä pitäisi puhua.»

»Pavel Karlovitsh on pian satojen virstojen takana», intoutui matsuhka. »Nähkääs, hänen miehensä, kauppias Pichelbaum, piteli häntä pahoin, sentähden hän kuoli.»

»Jätetään nämä asiat!» sanoi batjushkan särkynyt basso. »On asioita, joita emme koskaan voi tietää.»

»Mashalla oli ollut rakastaja ennen naimistaan, kihloissa ollessaan, vaikka emme sitä tienneet, emmekä nytkään tiedä, kuka… Mitä me täällä meren takana tiesimme, mitä hän teki Pietarissa? Kannan sydämessäni vihaa vuosikausia enkä tiedä, ketä kohtaan… Jos tyttäreni olisi hukkunut, en sanoisi mitään, ymmärtäisin, alistuisin, en kapinoisi. Sanoisin, se oli kohtalo, korkea, vihreä vesiseinä. Mutta nyt vihaan ihmistä, jota en tunne. Voin antaa anteeksi aallolle, joka hukuttaa lapseni, mutta en ihmiselle, joka hävittää hänet.»

»Olenkin antanut anteeksi Pichelbaumille… Hän oli kärsinyt vääryyttä, voin sen käsittää… Mutta en voi antaa anteeksi toiselle, jota en tunne…»

»Eipä niinkään», matushka kiihoittui. »Ihmisellä on silmät, joita voin hellyttää, korvat, joita voin anella, on käsi, johon voin rukoillen tarttua, voin järkyttää hänet kyyneleilläni… Mutta kohtalo, se on kostea, vihreä vesiseinä…»

»Tyynnyhän, tyynnyhän, rakkaani», rauhoitteli batjushka, itse silmät vesissä.

»Kun ajattelen, että ehkä olen nähnyt hänet, että näillä käsilläni, niin, näillä käsilläni olen kantanut ruokaa hänen eteensä, että hänen sormensa ovat hipaisseet oveni ripaa…»

»Eikö hän koskaan ilmoittanut nimeä?» kysyi vieraan hillitty ääni.
Kirsikat olivat koskematta hänen lautasellaan.

»Ei, — ei koskaan. Hän ei ollut niinkuin minä, hänessä oli isänsä verta, hän osasi vaieta. Minä sanoin vielä vähää ennen hänen kuolemaansa: sanoisit nyt, Masha, keventäisit omaa sydäntäsi, ja meidänkin olisi helpompi. Mutta hän vaan katseli minua ja pudisti päätään. Ja niin hän kuolikin.»

Kaikki vaikenivat. Huoneessa oli melkein hämärä. Ei kukaan koskenut enää ruokiin, jotka jäähtyivät kukkuraisella pöydällä.

Matushkan kyynelettömät, kuin kuivuneet silmät katselivat yhä samaa ajatusta ajellen tyhjyyteen.

»Minun täytyy sanoa teille kaikki, koska kerran aloin. Te teette niin vähän kysymyksiä, ja kuitenkin tahtoo teille kertoa, väkisinkin… Nähkääs, me emme tienneet siitä mitään, vannon sen teille, luulin antavani hänet avioliittoon kuin tuosta viereltäni… Mutta Mashalla oli ollut suhde, oli ollut rakastaja, — ja sentakia Pichelbaum piteli häntä pahoin. Hän on lyönyt Mashaa juovuspäissään ja selvänäkin… Pichelbaum itse kertoi sen jäljestäpäin, hän syytti meitä, jotka emme mitään tienneet. Hän ei uskonut edes lasta omakseen, hän vihasi sitä, ennenkuin se syntyikään…»

»Suvaitkaahan, kunnianarvoisa Jevgenia Ivanovna», puuttui nyt vieras puheeseen, »eikö tämä ihminen, josta puhutte, voi olla kohtalo hänkin? Ehkä oli hänen syntymätähtiinsä kirjoitettu, että hänen täytyi hävittää teidän perheonnenne, tahtomattaankin?»

»Vaikkapa vain, vaikka niinkin», intoutui matushka, »mutta ihmiselle tahtoo kostaa, tahtoo rangaista hänet, nöyryyttää hänet, tahtoo silmän silmästä, hampaan hampaasta».

»Mutta minähän olen äiti. Minä tuntisin hänet tuhansista äidin vaistollani, vihani vaistolla.»

Matushkan mustat silmät pysähtyivät hämmentyneinä vieraan hermostuneisiin sormiin.

Syntyi hiljaisuus. Kaikkien kolmen katseet hipaisivat hitaasti toisiaan läpi hämärän, joka esti kasvonpiirteitä näkymästä.

Kuten äänikoneen neula, elävöittäen kuolleet levyt, hitaasti kiertää hiuksenhienoja juovia, niin alkoi heidänkin kaikkien sielussa raatelevasti, julmasti kiertää muistojen terävä neula, pakoittaen soimaan vaienneet säveleet.

Ja hän haparoi tulitikkuja. Kesti loppumattoman kauan, ennenkuin vihdoin kuului tuttu raapaisu. Hän sytytti kaksi hopeahaarukkaista kynttilää pöydällä, ja hänen kätensä vapisi.

Yhtäkkiä hänen katseensa pysähtyi vieraan kalpeihin kasvoihin, ja hän kysyi epävarmalla, tunnustelevalla äänellä:

»Kuinka te äsken sanoittekaan, Pavel Karlovitsh, — ettekö tekin ollut
Pietarissa?»

Ja lyhyessä väliajassa, mikä kului kysymyksestä vastaukseen, ehti kolmen ihmisen välillä syntyä kohtalokas yhteenkuuluvaisuuden tunne, joka kytki heidät eroittamattomasti ja elinijäksi toisiinsa.

YKSI KAIKKIEN EDESTÄ.

Se tapahtui kaukaisessa kalastajakylässä, etäällä moisiosta, etäällä kirkosta, vielä kauempana saaren ainoasta kaupungista, hietasärkällä, jonka ainoa ajoittainen vieras, sekin harvinainen, oli eksynyt harmaa halli, paennut Ruhnun ruotsalaisia hylkeenpyytäjiä.

Soorun Andres, kalastaja, jonka savupirtti oli lähinnä verkkopihaa, oli jo useita vuosia tuntenut ajottaista raukeutta, joka viime aikoina kiihtyi pitkin ruumista säteileviksi kivuiksi, samalla kun hänen käsivarsiinsa alkoi ilmestyä ruskeita laikkoja, jotka sormenpäällä painaessa hävisivät muun ihon karvaisiksi. Huolimatta alussa taudistaan sen enempää, hän kävi kalassa kuten ennenkin, sillä hänellä oli elätettävänään, paitsi vaimoa, kolme ala-ikäistä lasta, mutta vuoden päästä paheni hänen tilansa. Haettiin puoskarimuori, joka saunotti hänet perinpohjaisesti, lasten kurkistellessa saunan rikkinäisestä ruudusta, kuinka isää hierottiin. Andres itse ei sanonut mitään, hänen suuri, roteva ruumiinsa oli lavalla avutonna naisten käsissä, hänen alistuessaan talttumuksella kaikkeen.

Hän oli silloin melkein neljänkymmenen vuoden vanha, ikänsä kaiken terve ja vankkarakenteinen.

Hän tervehtyi välillä, kävi taas koko kevään kalassa, mutta tultuaan eräänä alkukesän aamuna apajalta, hän haki täyden vesirainnan ja alkoi veden kalvossa ryppykulmin tarkastella muotoaan, sivellen kädenselällä silmäkulmiaan, joitten iho oli sinertävän kiiltäväksi pingoittunut, niin että kulmakarvat olivat hävinneet. Katseltuaan aikansa mitään puhumatta, hän työnsi jalallaan rainnan kumoon kynnykselle ja käski lyhyesti vaimoaan Tiiua: »Vie pois!»

Senjälkeen hän laitatti itselleen makuusijan lieden ääreen, valitellen herkeämätöntä ja yhtämittaista vilua, ja sieltä hän laajenneilla, lasimaisilla silmillään, joitten luomet riippuivat raskaina ja velttoina, katseli läpi savuhämärän pirtissä liikkujoita.

Ruskeat laikat hänen käsivarsissaan olivat muuttuneet pieniksi, pakottaviksi kuhmuiksi, ja samanlaisia kuhmuja alkoi ilmestyä hänen kasvoihinsakin, turvottaen ne tuntemattomiksi.

Koko kylä kävi häntä katsomassa, naiset usein, miehet harvemmin. Jotkut peloittivat, toiset lohduttivat häntä, kolmannet antoivat neuvoja, ja hän totteli kaikkia, suurella ja alistuvalla kärsivällisyydellä, niellen kaikki ilkeät ja pahanmakuiset lääkkeet, joita hänelle tarjottiin.

Jonkun ajan kuluttua hän taas oli jalkeilla ja teki koko talven kotiaskareita, punoen koppia ja verkkoja korjaten, mutta seuraavana kesänä heinäaikaan, hän taas jäi makuulle, tällä kertaa valittaen kuumetta. Ja hänen kasvonsa olivat oudon kiiltävät, ikäänkuin paisuneet, nahan pingoittuessa yli muuttuneiden piirteiden; samoin hänen kätensä ja jalkansa.

Silloin ymmärsi hän itse, ja muut myöskin, että hänessä oli pitaali, ja yli koko kylän levisi avuttomuuden ja tulevan tuhon tunto, ikäänkuin joku suuri ja armoton vitsaus olisi ollut tulossa kaikille yhteisesti. Ja moni tutkisteli itseään sanan valossa, etsiskellen salaisia syntejään, joittenka tähden heitä nyt kuritettiin, yhteisesti. Äidit, pelkoa täynnä, kylvettivät lapsiaan saunassa, tutkien heidän ruumiinsa päästä jalkoihin, hakien hirvittävän taudin merkkejä ja säikähtyen viattomintakin ihottumaa. Mutta lääkärin tuontia ei kukaan ajatellut, sillä kylä oli perimmäisessä Sõrvessa, hietanummien ja korpien takana, ja siellä oli aina eletty ja kuoltu omin neuvoin, ilman apua.

Andreksen vaimo Tiiu, nuorin, vuoden vanha lapsensa käsivarrella, meni naapurista naapuriin, kunnes oli käynyt koko kylän yltympäriinsä. Sinä iltana oli sankka sumu, johon upposi laakea hietasärkkä verkkoineen ja mertoineen, ainoastaan kylän kolmen tuulimyllyn siivet jäivät kellumaan pinnalle, uiskennellen aavemaisessa, valkeassa vedessä.

Ja Reinun Kaarelin suuri oinas eksyi laumasta ja takertui sarvistaan mertaan ja oli siten koko yön, kunnes aamulla paimenpoika päästi irti vapisevan, pelosta puolikuolleen eläimen, joka huppuroituaan hiekassa katosi metsään.

Ja Teiste Marilla kävi painajainen suuren, tiheän jouhiseulan muodossa, josta tihkui jauhoa, valkeata kuin kalkki, suut silmät täyteen, tukahduttaen hengityksen ja sokaisten silmät.

Koko kalastajakylä valvoi sen yön, paitsi lapsia, etsiskellen Jumalan aivoitusta ja keinoa, joka kääntäisi heistä pois lähestyvän vitsauksen.

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja kylä valkoisella, kimaltavalla hietasärkällä selvisi sumusta. Mutta miehistä ei kukaan varustautunut kirkkoon, vaan aamusta alkaen he istuskelivat verkkopihalla, jonka hiekkaista neliötä kymmenkunta harmaata verkkovajaa piiritti, tyhjien verkkoseipäitten ojentuessa rivittäin, kuin joukko ohuita ristejä.

He pitivät neuvoa keskenään, hiljaisena ja synkkänä lautakuntana, kutsumatta vaimoja avuksi, tuntien vastuunalaisuuden koko kyläkunnan tuhosta ja menestyksestä, joka oli heidän käsiinsä uskottu. Ja heidän joukossaan oli useita Andreksen kasvintovereita ja läheisiä sukulaisia, mutta melkein kaikki olivat samaa kalastajajoukkuetta, ja heillä oli yhteiset kalavedet ja yhteiset verkot ja merrat.

Mutta puolipäivän aikaan, vaimojen kirkosta palatessa, he antoivat kutsua Andreksen ja osoittivat hänelle paikan ulompana omaa piiriään, muutaman luhistuneen vajan kynnyksellä.

Eikä kukaan heistä halunnut aloittaa, sillä he olivat kaikki tyynni hyviä tovereita, ja vitsaus oli kaikille yhteinen, itsekunkin syntien rangaistukseksi, eikä heistä kukaan ollut varma, ettei se ensi kerralla kohtaisi häntä ja hänen huonettansa, sillä he tiesivät kyliä, joissa oli viisi ja kuusi ja enemmänkin pitaalisia.

Mutta kun he näkivät sairaan kysyvät ja ahdistetut silmät, eivät he voineet kauemmin vaieta, vaan vanhin heistä sanoi, toisten pannessa pois piippunsa:

Ja taas he vaikenivat, ja taivaalla soutivat säikähtyneet, pakenevat pilvet, juuri heidän päittensä päällitse.

»Meitä on yhteensä neljättäkymmentä henkeä, lapset yhteenluettuina, ja sinä olet yksin. Eikö ole oikeampi, että yksi kadotetaan, kuin että kaikki kansa hukkuisi?»

»Katso, meidän aivoituksemme ei ole sinua hukata, vaan tahdomme sinua syöttää ja juottaa, kunnes kuolet. Mutta ettet tartuttaisi meitä kaikkia, niin myös vaimoasi ja lapsiasi, niin suljemme sinut Reinun Kaarelin vanhaan talliin ja uskomme, että mielisuosiolla sallit sen tapahtua?»

Eikä kukaan sanonut sanaakaan, ei tuomarit eikä tuomittava, sillä tässä lautakunnassa ei ollut asianajajaa eikä puolustuspuhetta, ja tuuli tuprutti ajohiekkaa auringonkimaltavana pilvenä silmiin, ja lokit lensivät kalantähteitä tähystäen yli verkkopihan, jossa ihmiset julistivat Jumalan tuomiota.

Seuraava päivä oli yhtä kirkas kuin edellinenkin, täynnä meren ja auringon kimallusta. Lapset juoksentelivat aamun alkaen yhdestä mökistä toiseen, pehmeässä ajohiekassa. Reinun Kaarel, kylän toisessa päässä, loi lannantähteitä tallistaan ja kantoi sinne olkia. Suurin osa kalastajia oli jäänyt kotiin, mutta pysyttelihe kotosalla, ilmestyen joskus mökkinsä ovelle, levottomasti tähystellen Reinun Kaarelin pirttiin päin. Naiset toivat vettä toistensa kaivoista ja supisivat, punakirjavat sõrvelaishameet välkkyen auringossa.

Kello yhden aikaan saapui Reinun Kaarel vanhan, valkopartaisen kalastajan kanssa Soorun Andreksen mökille. Ei kumpikaan mennyt sisään. Reinun Kaarel vain raoitti ovea ja huusi: »Tule ulos!»

Ensin ilmestyivät Andreksen kolme vanhinta lasta, kaksi poikaa ja tyttö, pistivät päänsä ovesta ja pakenivat suin päin sisään. Hetken kuluttua he tulivat uudestaan yksitellen ja jäivät risupinon viereen kaikki kolme, uteliaina ja totisina.

Tuvasta ei kuulunut hievahdustakaan. Reinun Kaarel istuutui hakkuutukille ja sytytti piippunsa, ja valkopartainen katseli aurinkoista merta, silmiään siristellen.

Yhtäkkiä tuli Andres kiireesti ulos, kaikkein kuluneimmissa vaatteissaan, ja pieni nyytti kädessä. Nuorin vanhemmista lapsista alkoi ensin huutaa, hänet nähdessään, ja sitten huusivat kaikki kolme, herkeämättä.

Mutta lapset olivat jo ennättäneet edelle, ja juoksivat pitkin kujaa kylän toista laitaa kohden, yhä kirkuen, ja heidän edellään kymmenkunta säikähtynyttä lammasta.

Andres lähti edeltä Reinun Kaarelin ja valkopartaisen välissä, ja Tiiu seurasi jäljempänä, huohottaen itkusta ja sylilasta kantaen.

Heidän kulkiessaan olkikattoisten savupirttien ohi, näkyi nurkkauksien takana joka paikassa uteliaita ja totisia kasvoja. Yksi ja toinen liittyi kulkueeseen, jättäytyen jonkun matkan päähän, mutta joukko paljaskinttuisia lapsia juosta kirmasi aivan heidän vieressään.

Lapset painuivat tuulimyllyn kivijalustan taakse ja sieltä livistivät yli kiviaidan, Reiniin Kaarelin mökkiä kohden.

Andres ei lausunut halaistua sanaakaan, yhtä vähän kuin hänen saattajansakaan. Tien käänteessä pysähtyi valkopartainen ja tarjosi Andrekselle tulta.

Yhtäkkiä tuli Andreksen takkuinen paimenkoira suurella hälinällä ja uikuttaen kuin pahaa aavistaen ja takertui isäntänsä polviin kaksin käpälin.

»Pankaa koira kiinni!» Andres sanoi. Joku jälkijoukosta, joka nyt oli kasvanut ainakin kymmeneen henkeen, tarttui koiraan ja sulki sen läheiseen aittaan, jossa se alkoi kynsiä ovea ja ulista.

Kulkue poikkesi nyt rantanummelle, edeten hitaasti ja synkkänä kuin hautajaissaatto. Ajohiekka vajotti joka askeleella. Pitkin meren rantaa tuli toisia, yhteensä toistakymmentä henkeä, paitsi lapsia.

Reinun Kaarelin pirtti oli aivan kylän äärimmäisessä laidassa, muita suurempi ja paremmin rakennettu. Vanha, käyttämätön ja rapistunut talli seisoi erillään muista uudemmista rakennuksista, puuttomalla aukealla, ovi avoinna.

»Tahdotkos nyt sitten mielisuosiolla mennä, ja onko se myöskin oma totinen tahtosi?» sanoi valkopartainen.

Jotkut naisista kävivät tallin ovella sisään kurkistamassa ja peräytyivät kiireesti, mutta pari pientä poikaa pujahti sisään, josta Kaarel heidät käsipuolesta talutti ulos.

Yhtäkkiä kääntyivät kaikkien silmät Tiiuun, joka oli lyyhistynyt maahan istualleen ja itki kimakoin, vihlovin vedoin, rintalapsen kierähtäessä suulleen hiekkaan.

He tarttuivat molemmat Andrekseen, kumpikin olkapäästä ja työnsivät häntä tallin avointa ovea kohden. Mutta Andres, ikäänkuin kooten kaikki entiset voimansa, pudisti yhdellä olkapään sysäyksellä heidät pois ja astui itse ovesta sisään, enää kääntymättä.

Silloin Reinun Kaarel otti kiireesti taskustaan sinne kätketyn irtolukon ja aikoi sulkea oven, kun Andres yhtäkkiä kääntyi:

Ja tallin pimeimmästä nurkasta, olkikuvolta, hän sai käsiinsä kuusivuotiaan poikansa, joka oli sinne piiloutunut, pyöröpäisenä ja tuhrusilmäisenä itkusta.

Hän nosti pojan ulos, ja senjälkeen sulki Reinun Kaarel oven, suurella irtolukolla, pistäen avaimen taskuunsa.

He seisoivat kaikki paljain päin, kuin pyhää toimitusta tehtäessä, hartaina kuten esi-isänsä vuosisatoja takaperin toimittaessaan lepytysuhria kiivastuneille jumalille pyhissä uhrilehdoissaan, ja yhtäkkiä alkoi Teiste Mari virren, jota muuten veisattiin vain hautajaisissa, ja he veisasivat sen kaikki seitsemän säkeistöä alusta loppuun, hitaasti ja venyttäen, suljetun tallin edessä.

LASNAMÄEN VALKEA LAIVA.

Tapahtui sinä keväänä, että lähes kaksisataa Järvamaan talonpoikaa, maltsvetin lahkolaisia, sanottuaan aikaisemmin moisioille maansa irti, jätti siemenen kylvämättä ja pellot kyntämättä, ja alkoi vaeltaa Tallinnan rantaa kohden, odottaakseen valkeaa laivaa, jonka heidän uskonisänsä profeetta Maltsvet oli luvannut. Ja niille, jotka peloittivat heitä moisionisäntäin vihalla, he vastasivat yksin suin, että raskas ja sikeä uni oli tuleva yli kaikkien, jotka yrittäisivät estää Herran valittuja lähtemästä uuteen Kaananiin, joka hersyi maitoa ja hunajaa.

Kun he viimeistä kertaa yöpyivät leiriksi muutaman kylän niitylle, tuli heitä katsomaan paljon rahvasta, kuten kaikkialla, niissä he näyttäytyivät, mutta he kestivät kaikki pilkkapuheet närkästymättä, niitä sanojilleen takaisin sinkoomatta, Herramme esimerkkiä seuraten, niin naiset valloillisten hiustensa, kuin miehet viinan maistamattomuutensa takia, jota heiltä kuuliaisuus profeetan käskyille vaati. Koska heitä enää vain muutaman tiiman matka eroitti paikasta, jossa heidän oli odotettava Herran kunniaa ja ihmettä, rukoilivat ja veisasivat he innolla iltamyöhään, vahvistautuen sanan rieskalla ja tutkistellen pyhää kirjaa, johon heidän toivioretkensä jo ammoin oli merkitty; hevosten levätessä kauempana, vankkurien luona.

Kun maltsvetit seuraavana aamuna tekivät lähtöä, seisoi kyläkauppias Meritsin nuori vaimo Maie paraikaa leivinuunin edessä, ja hänen paljaat käsivartensa olivat yhä taikinassa, ja hiukset ohimoilla kosteat ja kiharaiset kuumuudesta. Kuultuaan melun ja rattaitten ratinan, hän kiiruhti portille, hätääntyen kahden pienen poikasensa takia, jotka tuokio takaperin olivat pihamaalla leikkineet, ja haki heitä katseellaan suuresta väenvilskeestä, löytämättä. Silloin hän kuuli jonkun sanovan selkeällä ja tajuttavalla äänellä: »Katso, kaksi jauhattavat kedolla, ja yksi otetaan», ja samalla hänen sydämensä täytettiin suurella levottomuudella, näitten sanojen johdosta, ikäänkuin taikina, johon hapatus heitetään, niin että hän unohti tykkänään poikansa, niin myös leivät uunissa, ja meni sisään, hoiperrellen kuin puoliunessa.

Hän seisoi avoimen leivinuunin edessä kauan aikaa, muistamatta sen suuta sulkea, kädet rentoina kupeille hervahtuneina, kypsyvän leivän tuoksun kohotessa hänen sieraimiinsa. Talo oli typötyhjä, sillä kaikki olivat juosseet kylän raitille.

Niin hän seisoi, kauan aikaa, kunnes hiljaisuus herätti hänet. Hän riensi puodin ikkunaan ja näki raitin tyhjäksi, tomun laskeutuessa hitaasti ja kullankarvaisena auringosta.

Silloin hän taas kääntyi päin huoneeseen, hämärin silmin, ja yhä kuin unessa, alkoi kiireesti kerätä kapineita, umpimähkään, mitä tielle sattui, mutta laski yhtäkkiä kantamuksensa pöydälle ja siihen jätti. Hän ei sitonut edes huivia päähänsä. Hänen kätensä olivat tahmeat taikinasta, ja vaatteet jauhoiset, kun hän juoksujalkaa lähti raitille. Hän muisti kahta poikaansa, jotka olivat leikkineet kaivon luona, muisti leipiä uunissa ja lukkoamatonta puodin ovea ja juoksi eteenpäin, varmana ehättävänsä toivioretkeläiset maantiellä.

Niinpian kuin oli saavuttanut heidät, haihtui hänestä yhtäkkiä kaikkinainen epäily, ja hän tunsi haluavansa puhua, kuten edellisenä ehtoona oli maltsvetien leirissä kuullut parin naisen puhuvan, unhoittaen arkuutensa ja sanoen suurella äänellä:

»Totisesti, profeetta Maltsvet on lähettävä uskovaisilleen laivan Lasnamäen rantaan, ja hän käskee kansansa kokoontua niitylle, jossa nuori nurmi kasvaa. Ja hänen laivansa on oleva valkea kuten poutapilvi tai kuten meren vaahto.»

Mutta monet hänen ympärillään kysyivät: »Kuka tämä on?» Ja toiset vastasivat: »Ei hän taida olla maltsvetien parista, sillä hänen hameensa on kirjava, ja hiukset palmikolla.»

»Miksi te kysytte? Minä en ole kukaan, minulla ei ole nimeä eikä lasta, ei miestä eikä kotia.»

He tyytyivät siihen eivätkä kysyneet häneltä sen enempää, vaan ymmärsivät, että Herran Henki oli puhunut vaimon suun kautta, valituillensa vahvistukseksi. Auringon paahtaessa suoraan hänen varjottomiin silmiinsä, tarjosi muuan nainen hänelle huivia, mutta hän ei huolinut siitä, vaan irroitti hiuksensa, päästäen ne valloilleen valumaan, kuten maltsvetien vaimojen ja tyttärien tapa oli. Ja ne olivat hyvin pitkät ja kiharaiset ja kattivat hänen kirjavan hameensa.

Hänelle tehtiin tilaa vankkureilla, mutta hän sanoi tahtovansa mieluummin kulkea jalkasin ja luovutti tarjotun paikan lapselle, jonka jalkapohjat olivat rakoilla, itse tukien väsyneitä ja kanneskellen uupuvien äitien lapsia, vuorotellen, hän, ennen itse heiveröinen. Hänelle tarjottiin ruokaa, mutta hän hylkäsi sen päätään pudistaen, ja kun häneltä kysyttiin, sanoi hän isoovansa ja janoovansa vain vanhurskautta ja taivaallista laivaa, lykäten pois kädet, jotka hänelle leipää kurkoittivat, ja kaikki, jotka kuulivat hänen sanansa, ihmettelivät hänen uskoansa. Eikä hän loppumatkalla enää puhunut, vastaten vain tarpeellisimpiin, ja hänen sallittiin olla yksin, mutta hänen silmäteränsä olivat yhä laajentuneet ja täynnä kaukaisia kangastuksia, jotka hän yksin näki, vaieten niistä.

Toiset, jotka edellisenä vuonna olivat kuulleet Tiskren neitseen puhuvan, vastasivat: »Eihän toki, tämä on nuorempi, ja hänen hiuksensa ovat väriltään kuin hunaja ennen hyytymistään.»

Mutta oli niitäkin, jotka sanoivat: »Eikö tämä ole Maie Merits, rihkamakaupasta? Eikö hänen miehensä myynyt minulle Pärtynpäivän tienoilla nelikollisen silliä? Eikö hänellä ole kaksi piskuista lasta kotona? Kuinka hän siis on täällä meidän keskellämme?»

Toiset taas nuhtelivat heitä, sanoen: »Eikö tosin profeetta Maltsvetillakin ole toinen nimi, samanlainen kuten kaikkien muitten meidän seastamme? Eikö hänkin ole ollut kaikkinaisissa maallisissa askareissa, kuten krouvarina ja myllärinä? Eikö hän ole vaihtanut hevosia ja ollut kuten yksi meistä? Miksi siis vieroisimme tätä vaimoa, joskin hän joskus on tehnyt muutakin, kuin julistanut Herran ihmettä. Pois se!»

Kaikkein maallisimmat uskovaisista kysyivät: »Onko hänellä edes lupakirja? Kuinka hän aikoo lähteä kanssamme kaukaiselle maalle? Onko hänellä miehensä ja moision omistajan lupakirja ja maaherran allekirjoitus?»

Mutta että heidän joukossaan oli paljon samankaltaisia irtolaisia, ilman lupakirjaa, niin ei kukaan halunnut häntä häiritä, sillä heidän kaikkien odotuksensa oli ylenpaltinen, ja heidän suvaitsevaisuutensa suuri.

Saavuttuaan Lasnamäen rantaniitylle, lähelle Tallinnaa, he istuutuivat kaikki nuorelle, keltakukkaiselle nurmelle, iloisessa odotuksessa, yhteensä kolmattasataa henkeä, kumpaakin sukupuolta, lapset ja imeväiset niihin luettuina. Eikä heillä ollut, paitsi tarpeellisimpia keittokaluja ja vaatevaroja, mitään mukanaan, lukuunottamatta viikon eväitä. Hevoset, joilla olivat tulleet, he lähettivät takaisin, sillä he olivat myyneet ne jo ennen lähtöään, kuten olivat rahaksi muuttaneet huoneensa ja irtaimistonsa, elonsa ja raavaskarjansa.

Tuskin he olivat pysähtyneet, kun muuan sokea ja korkeakasvuinen nainen aloitti virren: »Nüüd hüa maakene, oled sinä jälle käes», sillä hän luuli jo perille saavutun, ja hänen huulensa olivat avoimet, ja sieraimet värähtelivät, hengittäen olemattomia tuoksuja kukista, jotka eivät ikinä olleet itäneet hänen pihansa pientarilla, ja hän ojensi kätensä suoraan eteenpäin, ikäänkuin lämmitellen niitä paahtavamman auringon paisteessa, ja hänen harmaan kaihin kattamat silmänsä räpyttivät avuttomasti, ikäänkuin olisivat väkisin halunneet nähdä profeetan kuuluttamat viinamäet. Mutta kun hänelle ilmoitettiin hänen erhetyksensä, ei hän käynyt murheelliseksi, vaan antoi taluttaa itsensä ihan veden rajaan, johon hän kärsivällisenä jäi odottamaan, taluttajaansa tarttuen, jottei harhautuisi ihmishälinässä, kun lähtömerkki annettaisi.

Koska Maltsvet, heidän profeettansa, oli kieltänyt heitä polvistumasta, niin he toimittivat rukouksensa pystyssä seisoen, kasvot siniseen mereen päin, josta heille oli apu tuleva, ja heidän pukunsa oli musta ja harmaa, joskus harvoin valkoinen, samoin profeetan sanojen mukaan, ja heidän vaimojensa ja tyttäriensä hiukset valloilliset.

Taas he istuivat rantakiville, ja joku esilukijoista avasi raamatun, jossa koko heidän retkensä oli ennustettu ja vartavasten heidän tähtensä kirjaanpantu, sillä he eivät tehneet mitään, mitä Sana ei käskenyt, eivätkä luopuneet mistään, mitä Sana ei kieltänyt.

Kirjoitettu oli: Järvamaan talonpojat elivät kaikkinaisessa ahdingossa, ruumiin ja sielun, ja vaivattiin aivan ankarasti vierailta isänniltään, kuten Israelin rahvas Egyptin faaraoilta.

Kirjoitettu oli: Herra oli herättävä työorjuudessa ja vitsain alla huokaavalle kansalleen profeetan, jonka sanan kennoissa olisi makeampaa hunajaa, kuin pappien ja veljesseurakunnan lukijain, ja tämän profeetan nimi oli Johannes II elikkä Maltsvet, maallisella nimellä myöskin Juhan Leinbergiksi kutsuttu.

Ja kirjoitettu oli: Maltsvet oli johdattava uskovaisensa Egyptin orjuudesta autuaammille asuinsijoille, tullen heidän tykönsä valkealla laivalla.

He olivat uskonisänsä käskyä totellen luopuneet värillisistä vaatteista ja silmäinkoreudesta ja palmikoiduista hiuksista, ja nuoret tytöt kirjavista nauhaseppelistä, ja heidän huulensa olivat puhtaat viinasta ja väkevistä, sianlihasta ja tupakanhajusta.

Mutta missä heidän Kaananinsa oli oleva, sitä ei heistä yksikään tiennyt. He olivat kuulleet profeettansa kyliä kiertäessään puhuvan kaukaisesta, lämpimästä maasta, jonka Herra oli valituilleen varannut, jossa ei ollut isäntää eikä orjaa, ei yökylmiä eikä lunta, vaan vihertäviä viinamäkiä ainaisessa auringossa ja siunaavassa sateessa. He olivat kuulleet tämän maan nimenkin, mutta se oli haihtunut heidän aivoistaan. He tiesivät vain, että profeetta Maltsvet oli lähtenyt sinne ennen heitä ja lupauksensa mukaan oli tuleva heitä noutamaan valkealla laivalla Lasnamäen rannasta.

Sentähden he eivät sallineet lasten tänä iltana kerätä risuja, eikä yhtään pataa pantu tulelle kivien väliin, eivätkä he myöskään aukoneet nyyttejään eivätkä säkkejään, kuten muina iltoina, yhtävähän kuin he valmistivat makuusijojakaan, itselleen tai lapsille, sillä kaikki tämä oli heidän mielestään vähäuskoisuuden merkki, joka Jumalan pitkämielisyyttä kiusaisi. Suuremmat lapset laskeutuivat hiekalle likekkäin, kuten karitsaiset kedolla, mutta vähäisemmät itkivät itsensä uneen äitiensä sylissä.

Ja sokea vaimo istui hievahtamatta, sormet taluttajansa ranteen ympärillä, tykyttävää valtimoa tunnustellen, odottaen sen kiivaamman lyönnin hänelle heti ilmoittavan, kun laiva ilmestyisi näköpiiriin, ja sulkien käyttämättömät silmänsä.

Mutta vaimo, joka oli juossut pois miehensä ja lastensa luota, ja jota ei kukaan tuntenut, oli huuhtonut käsivartensa valkeiksi merivedessä ja istui toisten joukossa, hiusten kätkiessä hänen kasvonsa muilta, eikä hän muistanut rahtuakaan siitä, mikä oli ollut, eikä kuka hän oli, sillä hän oli uudestaansyntynyt tänä päivänä.

Äidit, joilla oli monta lasta, huolehtivat, kuinka he laivan tullessa saisivat kaikki lapsensa mukaan, ettei yksikään puuttuisi, ja he kokosivat pienokaisiaan liepeisiinsä, kuten kana kokoo poikasiaan.

Silloin Maie, keskittäessään katseensa suoraan aurinkoon, tunsi äkillistä häikäisyä, ja kaikki hänen edessään haihtui valosumuun, ja tästä maidonkarvaisesta autereesta, joka täytti taivaanrannan, alkoi haahmoittaa valkea laiva.

Hänen näki sen aivan selvästi, ei sisäisin silmin, vaan maallisin, ruumiillisin, sen liukuessa vitkaan pitkin tyyntyvää vettä, ilman airon loisketta, sivuttain, kyntäen pitkän, hitaasti häviävän, hopeaisen vesivanan, — purjeitten pingoittuessa hapraina kuin valkeat hattarat.

Ihmiset piirittivät hänet, tarttuivat häntä hartioihin, ja hänen hiuksensa lankesivat tiheinä ja kultaisina yli kasvojen.

Silloin hän tunsi, kuinka kaikkien näitten satojen ihmisten ikävä ikäänkuin valui häneen, kunnes hänen sielunsa kävi ahtaaksi. Hän itse hävisi, kuoli pois, ikäänkuin hänen ruumiinsa ja sielunsa rajat olisivat murtuneet, hänen elämänsä haihtui olemattomaksi, ja hän itse sen keralla, mutta yhtäkkiä elivät hänessä kaikki, jotka hänen ympärillään riutuivat kipeästä ja ylen suuresta odotuksesta. Heidän odotuksensa ja kyyneleensä kerääntyivät häneen kuten säiliöön, ja hän näki ja odotti yhtäkkiä kaikkien puolesta.

»Ettekö näe, te sokeat?» hän sanoi. »Avatkaa silmänne, valkea laiva, jonka profeetta on luvannut, lähestyy meitä.»

Samalla kävivät hänen jäsenensä kankeiksi, ja vaimot ottivat vastaan hänen maahan vaipuvan ruumiinsa ja asettivat hänet hiekalle, jossa hän makasi taintuneena, pitkien hiustensa päällä.

Mutta miehet sälyttivät taakat selkäänsä ja kantoivat ne veden rajaan, ja vaimot huusivat lapsiaan, ja rintalapset parkuivat, ja monet nuoret miehet kahlasivat matalassa vedessä, niin kauas kuin pääsivät, ja vielä toiset veisasivat vastaanottovirttä, mutta väkevämmät eivät työntäneet heikompia, ja kellä oli vanha ja vaivaloinen isä tai äiti, tuki häntä, sillä he olivat kaikki yhdistetyt rakkaudessa.

Mutta kun he pari tuntia täten olivat odottaneet, väsyivät useimmat, ja he sanoivat toisilleen: »Se oli vain ennustus. Vieras vaimo, jota emme tunteneet, on ennustanut. Hän on saanut merkin ennen meitä.»

Vaimot hoitelivat Maiea ja priiskoittivat hänen kasvojaan vedellä, kunnes hän tuli tajuihinsa, mutta hän ei puhunut enää sanaakaan sinä yönä.

Aamupuoleen yötä alkoivat useat lapset vaikertaa vilua, ja äidit paljastivat povensa ja lämmittivät heitä oman rintansa lämmöllä, riisuen osan vaatteistaan ja peittäen niillä palelijat. Kun päivä alkoi sarastaa, valtasi heidät outo raukeus, ja moni nukahti, mutta useimmat valvoivat, uupumusta vastaan taistellen, ja uusi päivä täytti heidät uudella uskolla ja odotuksella.

He valmistivat lapsille aterian, mutta hylkivät itse ruokaa, karkaisten itseään kylmällä lähdevedellä, eivätkä he tunteneet mitään nälkää.

Puolipäivän aikaan alkoi kaupungista päin niityn laitaan kokoontua joutilasta ja uteliasta väkeä, jotka kysyttelivät ja haastattelivat heitä. He kärsivät kuten aina kaikki kompasanat vaiti ja vastaamatta, harjoittautuen kärsivällisyydessä ja anteeksiannossa, varmoina pilkkaajiensa pikaisesta häpeästä.

Seuraavina päivinä oli heidän odotuksensa levollista ja varmaa, eikä yksikään heistä epäillyt, ja nurina oli kaukana heistä. Ehtoisin alkoi heidän varsinainen varrontansa, ja he olivat niin varmoja laivan tulosta, että he aina kiireesti kokosivat päivän kuluessa hajaantuneet kapineet, etteivät turhaan kuluttaisi aikaa, kun kutsu tulisi. Ja he sammuttivat kaikki tulet, paitsi yhtä, jota he aina pitivät vireillä, merkiksi mereltä tulijoille.

Heidän uskonsa vahvistettiin monin kerroin, kun leiri kasvoi, uusien uskonveljien ja valkean laivan odottajien saapuessa rantapitäjistä, ja he antoivat auliisti tilaa vieressään, jakaen, mitä heillä jakaa oli. Mutta viidennestä päivästä alkaen he alkoivat säännöllisesti keittää, tosin pyytäen Herralta anteeksi tätä epäuskon ja malttamattomuuden merkkiä, sillä eivät ainoastaan lapset kärttäneet ruokaa, vaan moni aikuinenkin tunsi nälän hiukaisua, häpesi sitä ja koetti karkoittaa mielestään, kunnes antoi myöten, kaluten kovaa leipäkannikkaa, muilta varkain, lopulta sanoen ääneen itselleen ja toisille, ettei Herra suinkaan tahtonut heidän nälkään nääntyvän.

Kun ensimäinen viikko oli ohitse, oli heitä jo viidettä sataa henkeä Lasnamäen niityllä ja rannalla. Heikompien valitettua väsymystä, he vuorottelivat öisin valvonnassa, niin että aina oli niitä, jotka tähystivät merta, öin ja päivin, ettei öljy heidän lampuistaan loppuisi, kuten tyhmien neitsyitten yljän tullessa.

Mutta Maie kulki heidän keskellänsä, ja hänen aivoissaan hämärsi tieto jostakin, mitä hänen oli mahdoton muistaa. Hänen ajatuksensa pysähtyivät alati hetkeen, jolloin hän tunsi ihmistungoksen ympärillään, mutta mitä sen tuokion takana oli, ei hän tiennyt. Joskus tuli hänelle ajatuksia, joita hän ei omikseen tuntenut, ikäänkuin murenema jostakin kadonneesta ja kaukaisesta olennosta. Istuessaan rannalla ja nähdessään lasten paahtavan puolipaljaita jäseniään hiekassa, hän halusi mennä ja silittää heidän päätään, ja kun hänen sormensa hajamielin haroivat lapsen hiuksia, herätti hiusten hipaisu tutun tunnon, jonka hän varmasti oli ennenkin elänyt, mutta missä ja milloin?

Jaksamatta sitä selvittää, hän loittani lapsista, palatakseen taas heidän luokseen, tuntien heidän parissaan selvimmin kadonneen itsensä läheisyyden. Hän jakoi heille melkein koko ruokaosansa, sillä hänen ruumiinsa ei tarvinnut kuin nimeksi ravintoa, eikä hän nukkunut sydänyön hetkeä kauempaa, mutta hän ei tuntenut silti uupumusta, ja usko säteili hänestä.

Iltasin, auringon laskun aikaan, hän tunsi levottomuutta ja sydämenkouristusta, ja jos toiset silloin kokoontuivat odottavina hänen ympärilleen, jäykisti kuolonkankeus äkkiä hänen jäsenensä, mutta yli huulten tulvi vuolas sanavirta, sillä hänen henkensä harhaili kaukaisilla mailla, etäällä niistä, jotka hänen ympärillään olivat.

Ja ne, jotka häntä kuuntelivat, näkivät hänen kahlaavan läpi lujasänkisen ja korkean vehnän, ja hänen kätensä punnitsivat tähkien painavuutta, ja he näkivät hänen karistavan jyviä pivoonsa ja ylistävän niitten valkeutta, ja hetken päästä he näkivät hänen astuvan yhä ylemmäksi, ja nyt hän riipi heille rypäleitä, ja niitten mehu vuosi pitkin hänen sormiaan, ja hän itse ja he kaikki huumaantuivat tästä kultaisesta mehusta, ja hänen hurmionsa tarttui heihin.

Silloin he muistivat pitkiä työpäiviään ja kaikkinaista orjuuttaan, ja että heille jo vuosisatoja taivaalliset hyvyydet olivat tarjona olleet, niin he vastasivat nyt:

»Me halajamme taivaallista hyvyyttä, mutta katso, me ikävöimme myös niitä, kuin maan päällä tarjona ovat.»

Hän puhui heille profeetta Maltsvetistä, jota hän ei koskaan ollut nähnyt, ja hän kuvaili häntä heille, niinkuin olisi nähnyt hänet edessään ruumiillisin silmin ja selkeämmin kuin yksikään heistä, ja he kysyivät hämmästyneinä: »Missä hän on nähnyt profeetta Maltsvetin? Taitaako tämä vaimo nähdä, mitä muut eivät näe?»

Mutta eräänä iltapäivänä meni taivas pilveen, ja alkoi sataa tihkusadetta, iltaan asti ja koko yön läpeensä. He peittivät lapset yöksi, eikä kukaan napissut, sillä he olivat kaikki karkaistuja ja säihin tottuneita. Kun seuraavana päivänä yhä satoi, niin myös toisena ja kolmantena, hakivat he olkia ja heiniä läheisestä kylästä, ja rannanpuoleinen rahvas tarkasteli tuulen merkkejä ja vakuutti sateen pian herkeävän, ja heidän ainoa huolensa oli, etteivät he tainneet pitää merkkitulta alati vireillä, ponnistuksistaan huolimatta.

Mutta sadetta jatkui kuusi päivää ja yötä, ja alava rantaniitty, jaksamatta imeä itseensä niin suurta veden paljoutta, muuttui hyllyväksi hetteeksi. Tuskin oli sade tauonnut, kun tuuli kääntyi pohjoiseen, ja heidät yllätti laakealla rannalla pohjoismyrsky, joka lakaisi yli heidän leirinsä kolme päivää. Silloin alkoivat äidit ensimäisinä nurista palelevien lapsukaistensa takia ja sanoa: »Pystyttäkää toki sateensuojia kaikkein vähäisemmille!»

Mutta uskonkiihkoisimmat miehistä vastasivat: »Pois se! Emmekö me jaksa tätä piskuista vaivaa kärsiä autuuden takia, joka meille luvattu on? Rakennammeko me majoja, niissä torkkuaksemme, kun Herran laiva on tulossa?»

He kovettivat korvansa ja paaduttivat sydämensä, mutta lasten äidit olivat itsepintaisia eivätkä lakanneet heitä kärttämästä, ja lasten isät olivat myöntyväisempiä kuin muut, ja niin oli toisen viikon lopulla muutamia vaajoja vajotettu hiekkaan, ja niitten yli pingoitettu peitteitä.

Muuan maltsvetien lapsista oli löytänyt vesilinnun pesän rannalta heinämättäiden välistä ja kävi joka päivä sitä katsomassa, sanoen itselleen: »Kun pesässä on viisi munaa, tulee valkea laiva.»

Ja hän kävi joka päivä pesällä eikä muistanut enää ollenkaan tähystää merelle, sillä se oli hänestä tarpeetonta.

Mutta kolmannen viikon alussa sairastui erään Kolgarannan kalastajan kaksiajastaikainen poika kuumeeseen ja kouristuksiin ja heitti henkensä äitinsä vuoroin vaikeroidessa ja soimatessa. Hänen miehensä naulasi kokoon pari lyhyttä, höyläämätöntä laudanpätkää ja kantoi kirstun olallaan kaupunkiin, mutta äiti seurasi taampana eikä ollut tyytyväinen lapsensa valkeaan laivaan.

Ja kaupungista takaisin tultuaan hän oli vieläkin tyytymättömämpi ja alkoi napista suurella äänellä ja sanoa, ettei hän tarvinnut mitään valkeaa laivaa, vaan tahtoi lapsensa takaisin, joka oli saanut taudin kosteudesta ja yökylmästä. Mutta hänen miehensä, joka oli hurskas ja jumalaapelkääväinen, sulki kiireesti hänen herjaavan suunsa, ennenkuin se ennätti enempää syntiä tehdä, eikä hän senjälkeen enää uskaltanut mitään ääneen puhua, mutta hänen huulensa liikkuivat lakkaamatta, sopottaen sekavia sanoja.

Siitä asti alkoivat äidit peljätä pienokaistensa takia, sillä heitä oli paljon leirissä, ja oli niitä, jotka ehdoittivat, että lapset lähetettäisi pois, mutta toiset eivät suostuneet siihen, sillä he halusivat kaikki yhdessä lähteä luvattuun maahan.

Keltaiset kukat niityn laidassa, missä niitä ei tyystin maahan tallattu, antoivat sijaa sinipunerville, vihdoin punaisille ja sinisille, ja kun lapsi eräänä aamuna meni vesilinnun pesälle, oli se tyhjä, ja silloin hän pitkistä ajoista tähysti merta, mutta avovesi oli aurinkoinen ja laaja, eikä hän voinut eroittaa muuta kuin uiskentelevan, untuvaisen vesilinnunpoikueen, vaan ei mitään valkeaa laivaa.

Ja hän oli ollut niin varma uskossaan, että nyt sensijaan kadotti kaiken malttinsa ja kysyi itkien jokikiseltä, jonka tapasi: »Eikö tulekkaan koskaan valkeaa laivaa?»

Kaikki, joitten puoleen hän kääntyi, lohduttivat häntä ja käskivät kärsivällisesti odottaa, mutta sanat oli sanottu, ja lapsi oli lausunut ne ensimäisenä, eivätkä ne singonneet siniseen ilmaan, kuten sanat tavallisesti.

Valkea laiva viipyi yhä, mutta sensijaan tulivat kaikkinaiset taudit vedestä ja maasta, kuin myös ilmasta. Alkoi luuvalo, käpristäen kokoon heidän jäsenensä, puhkeilivat paiseet, ja alkoi kalvaa ankara sydänalanahdistus, hivuttavan kuumeen keralla. Ne, jotka olivat janoonsa juoneet ojan ruosteista vettä, hourasivat korkeassa kuumeessa maahan levitettyjen olkien päällä, ja heidän päänsä oli tulikuuma, ja heidän aivonsa täynnä kangastuksia, ja he tahtoivat väkisin ryöstäytyä hoitajiensa käsistä valkealle laivalle vastaan, jonka heidän kuumeesta palavat silmänsä näkivät. Ja hoitajat seurasivat heidän katsettaan, pidätellen heitä, ja tunsivat kateutta kuumesairaita kohtaan, jotka olivat onnellisia näyissänsä.

Imettävistä äideistä ehtyivät monet, ja nyt tuli rintalasten vuoro sairastua, ja kohta senjälkeen hiukan isompien. Monesta perheestä sairastivat kaikki lapset ja osa aikuisiakin, ja yhdeksän tahi kymmenen lasta heitti tänä aikana henkensä, kuollen neuvottomien ja rukoilevien äitiensä käsiin. Mutta oli paljon niitä, joitten usko vain vahvistui kaikkinaisesta vaivasta.

Kun Maie eräänä päivänä oli huomaamattaan mennyt maantielle saakka, näki hän pitkin tietä miehen lähestyvän raskain ja laahaavin askelin, ja jäi tahtomattaan odottamaan tulijaa, mutta hänen kasvonsa olivat kankeat ja liikkumattomat, kuten unissakävijän.

Kun mies oli ehtinyt Maien kohdalle, hämmästyi hän suuresti ja kalpeni, mutta Maie katseli häntä kuin vierasta eikä tervehtinyt.

Ja Maie vastasi: »Totisesti, minä en tunne sinua, vaan näen sinut tänään ensi kertaa.»

Mutta Maie vastasi: »Sinä erehdyt, sillä minulla ei ole kotia, ei miestä eikä lasta, vaan minä puhun niitä, kuin Herran ovat.»

Hän kääntyi mennäkseen, mutta hänen kultaisten hiustensa kiilto oli sammunut, ikäänkuin ne olisivat kauhtuneet sateesta ja auringosta.

Seuraavana päivänä hän näki saman miehen vielä kerran, toisella puolen maantietä, jossa hän istui kuin odottava, aivan rauhallisena ja tomuisena. Mutta iltapäivällä, juuri kun hän tunsi Hengen olevan tulossa, ja hän jo viittasi lähellä seisojille, huomasi hän yhtäkkiä taas saman miehen, tällä kertaa maltsvetien keskellä. Silloin hänen jo puoliksi kangistuneet jäsenensä yhtäkkiä uudelleen oikenivat suoriksi, ja hän jäi tuijottamaan mieheen, ja jokin ajatus kolkutti hänen aivoissaan herkeämättä. Ja hän sanoi kaikille:

»Minä en voi puhua tänään», ja meni rannalle ja poimi hiekasta raakunkuoria, ja hänen tultuaan takaisin, oli mies mennyt.

Ilma oli poutainen ja ihana, eikä heillä ollut yhtään siimestä, ja aurinko paahtoi heitä katveettomalla niityllä, ja he kärsivät kuumuudesta, kuten äsken kylmyydestä. Helle hervotti heidät uneliaiksi, ja he olisivat halunneet vain nukkua, ja valvonta rasitti heitä.

Mutta jo kolmantena viikkona olivat heidän ruokavaransa tyystin lopussa, sillä ei kukaan ollut aavistanut odotuksen kestävän näin kauan, ja he olivat toivoneet valkean laivan olevan kukkuroillaan muonaa. Ja heidän pienet poikasensa kävivät ongella, ja ensin he kurittivat heitä siitä, mutta lopulta ei kukaan enää kieltänyt, eivätkä he myöskään voineet estää lapsiaan juoksemasta maantielle, jossa armeliaat ja uteliaat ihmiset antoivat heille almuja.

Ensin he ostivat leipää ja kalaa ohiajavilta talonpojilta, ja parempiosaiset jakoivat vähäosaisille, niinkauan kuin heillä jakaa oli, sillä he olivat kaikki yhtä valittua joukkoa. Mutta heitä oli paljon, ja heidän rahansa hupenivat nopeasti, ja nälkä alkoi heidän keskellänsä.

Silloin alkoi yksi ja toinen leirissä napista ja sanoa: »Onko Maltsvet unohtanut uskovaisensa? Istuuko hän yksinään Kaananin lihapatain ääressä ja virvoittaa itseään viinamäen runsaudella, sillaikaa kun hänen valittujaan vaivataan näljältä ja kaikkinaisilta taudeilta?»

»Onko valkea laiva tehnyt haaksirikon, ennenkuin ehti Lasnamäen rantaan? Onko tapahtunut onnettomuus?»

Ja oli niitäkin, jotka sanoivat: »Miksi te petätte itseänne ja toisianne silmänlumeilla? Menkää kotia ja kyntäkää tyhjät vainionne! Valkeaa laivaa ei ole, ja Maltsvet on kelmi ja petturi!»

Mutta kun nälkä oli heikontanut odottajien ruumiit, ja varjoton aurinko päivät pääksytysten paahtanut heidän päätään, muuttui heidän odotuksensa. He istuivat vuoroin penseässä, tylsässä epätoivossa, ja valkea, rutikuiva hiekka valui heidän väsyneitten sormiensa lomitse, ja heistä oli yhdentekevää, oliko aamu vai ehtoo. Rannanpuoleiset kalastajat alkoivat ajatella verkkojaan, jotka he lähtökiireissä olivat polkuhintaan myyneet tai muuten lahjoittaneet, ja kun he iltasin näkivät lähikylän miesten lähtevän apajalle, seurasivat he heidän pieniä purjeitaan, ikäänkuin ne olisivat olleet luvatun valkean laivan, ja heidän oli yhtäkkiä ikävä työtä, josta olivat luopuneet. Peltomiehet näkivät tyhjät, mustat vainiot, joissa ei yksikään vihertävä viljan korsi todistanut keväisestä työstä, ja oli kuin marras maa olisi syyttänyt heitä, jotka olivat sen jättäneet rikkaruohojen kilpakentäksi. He kärsivät työttömyydestä vielä enemmän kuin syömättömyydestä, ja heidän silmänsä olivat arat ja anteeksianovat, kun he kuulustelivat ohiajajilta vuodentulon toiveita ja kalansaalista.

Maien puheet olivat sekavia ja outoja näinä aikoina, niin etteivät lähestulkoonkaan kaikki niitä oivaltaneet, vaikka hänen loveenlankeemisensa kesti nyt entistä kauemmin, ja hän taisi puhua pari tuntia yhtämittaa. He ymmärsivät, että hän kuin unissaan hapuili jotain, mikä hävinnyt oli, ja hänen äänensä oli usein uikuttava, ja hän valitti ääneen, silmät ummessa, ettei nähnyt enää selvään laivaa.

Ja taas oli niitä heidän joukossaan, jotka sanoivat: »Mitä te odotatte?
Mennään kotiin, ennenkuin näännymme.»

Mutta kun he ajattelivat, että heidän entinen elämänsä alkaisi uudestaan, niinkuin ei mitään olisi ollut, kauhistuivat he hengessänsä, heräten tympeydestään, sillä he olivat myyneet kaikki, mitä heillä oli, eikä ollut kattoa eikä seiniä enää, jotka he olisivat tainneet omikseen nimittää, eikä jalantäyttä maata, joka olisi heidän omansa ollut. Silloin he eivät jaksaneet käsittää, että Herra olisi unohtanut ja hyljännyt heidät, jotka olivat kaikki alttiiksi antaneet, ja niin värähti heidän nälän näännyttämissä aivoissaan kuumeinen odotus, eikä heidän mielikuvituksellaan ollut enää mitään rajaa.

Heidän leirilleen kertyi katselijoita päivä päivältä, ja kaupungista samosivat sankat joukot, ilvehtiviä tai sääliviä ihmisiä, mutta suurin osa oli vain uteliaita. Yritteliäät kaupustelijat eivät jättäneet pystyttämästä kojujaan niityn laitaan, ja kuten muinoin Jerusalemin temppelissä, niin kaupittiin nyt maltsvetienkin taivastemppelissä kaiken päivää kuin turulla ja markkinoilla, ja oli paljon melua ja kompia ja ilakoimista ilmassa niityn ympärillä, kunnes sydänyö sen lopetti.

Mutta eräänä yönä istui sokea vaimo unta saamatta, ja hänen kätensä alkoi hapuilla, ikäänkuin olisi tavoittanut uunin lämmintä kylkeä, ja hänen korvansa herkistyivät kuullakseen heinäsirkan siksutuksessa kaiun uunisirkan unettavasta soitosta, johon hän öisin oli tottunut. Ja hän herätti taluttajansa ja sanoi hänelle: »Mitä minulla on valkeasta laivasta, jota silmäni eivät koskaan selitä, ja Kaananista, jossa astuntani on yhtä avutonta kuin täällä? Eikö ole samantekevä, lämmittääkö sammuneita silmiäni risuvalkean loiste tai lämpimän maan aurinko?» Senjälkeen hän paneutui maata, mutta aamulla hän talututti itseään ympäri leiriä ja heitti kaikille hyvästi, päivitellen heidän käsiensä laihuutta, eikä yksikään yrittänyt häntä pidättää, kun hän kääntyi maantielle.

Sinä iltana nurisivat muutamat nuoret miehet äänekkäästi keiton viheliäisyyttä ja pitivät neuvoa keskenään, ja huomenkoitteessa he olivat kateissa, ja joku oli nähnyt heidän kulkevan kaupunkiin päin. Heitä odotettiin ehtooseen saakka, mutta kun aurinko laski, eikä ketään kuulunut, ymmärsivät kaikki, että oli turha heitä odottaa.

Silloin Kolgarannan kalastajan vaimo, joka oli vaiennut lapsensa kuolemasta saakka, nousi ja kulki pitkin leiriä ja sanoi kaikille, jotka kuulla tahtoivat, mutta eritoten äideille, joilla oli pieniä lapsia:

»Mitä te turhaan kiusaatte Jumalaa? Tahdotteko, että hän hukkaa teidät ynnä lastenne kanssa? Ettekö näe, että Hän on kääntänyt kasvonsa pois meistä?»

Illalla hän lähti ja paljon muita hänen kerallaan, mutta hänen miehensä, joka oli hurskas ja uskossaan luja, jäi, ja jäljelle jääneitten luku oli yhä suuri, eivätkä he tienneet, mitä heidän tekemän piti, sillä Lasnamäen niityllä odotti heitä nälkäännääntymys, mutta kotona raipat ja orjuus.

Ja vielä kerran he tutkiskelivat itseään ja syyttivät vähäuskoisuuttaan ja ylitsekäymisiään siitä, että Herra näin koetteli heitä. Sillä mitä merkitsi Herrain Herralle lähettää valkea laiva Lasnamäen rantaan? Hänen ei tarvinnut muuta kuin lausua poutapilvelle: »Lasken laivaksi Tallinnanmaan rantaan, sillä katso, siellä odottaa minua valittu kansani, johon minä mielistyin.» Tai mitä merkitsi Herran sanoa suurimmalle sotalaivalle kaukaisella reitillä: »Käänny kulussasi, sillä sinua tarvitaan Lasnamäen rannassa.»

Ehkä he kuitenkin olivat vihoittaneet Herran ylönsyömisellä ja ylönjuomisella ja silmäinpyynnöllä? Ehkä Hän vaati heiltä vielä jotain? He olivat valmiit luopumaan kaikesta, jos heillä vielä olisi jotain antaa. He olivat kestäneet nälkää ja tauteja viisi viikkoa Lasnamäen niityllä, mutta olivat yhä alttiit, jos Herra niin tahtoi.

He rukoilivat, niinkuin eivät olleet viikkokausiin enää rukoilleet, epätoivon uskolla: »Vaadi meiltä! Vaadi meiltä kaikki! Anna meille merkki, että tiedämme tahtosi!» Heidän ylitseen heittyi heijastus ensi kutsumuksen ajoista, jolloin profeetta Maltsvet vielä kiersi kyliä ja herätti sieluja, uutta uskoa julistaen, ja jolloin heidän sydämensä halu oli kieltäytyä kaikesta, mikä ennen oli heille himoruokaa ollut.

Ja ihmiset, jotka olivat paastonneet siitä saakka, kun emo heidät parmailtaan vieroitti, kantoivat nyt kokoon viimeisetkin ruuantähteet ja polttivat ne, lepyttääkseen Jumalan, joka oli heihin julmistunut. He kaatoivat hiekkaan kaljat ja maidot, kellä vielä jäljellä oli, ja särkivät keitinastiat, ettei kukaan kiusaukseen lankeisi, ja heidän paastonsa olisi täydellinen. Suuren kiihkon tullessa heidän ylitseen, he tukkesivat lähteet ja täyttivät ne soralla, ja kovettivat korvansa nälkäisten lasten parkunalta eivätkä armahtaneet edes sairaitakaan.

He näkivät taas valkean laivan, kuten odotuksensa ensi päivinä, ja kuten Henki oli sen vaimon suun kautta ennustanut, ja he tiesivät, että jos heidän uskonsa olisi kyllin luja, niin ihme tapahtuisi. He näkivät sen lähestyvän ulapalta, keskeltä satamavesien järeitten sotalaivojen ja kauppa-aluksien, hopeaisen laivan, valkean kuin meren raakun, valmiin mahduttamaan heidät kaikki ja viemään heidät kevyesti keinuen autuaammille asuinsijoille.

Ja jos ihmisten ikävä kelvolliseksi havaitaan Herran edessä, niin oli heidän uhrinsa totisesti suuri.

Mutta kolmannen päivän illalla heidän paastonsa alusta alkaen, kun kaikki olivat koolla rannalla, tapahtui, että eräs Järvamaan mies alkoi pidellä päätään ja hihkua kuin humaltunut, vaikka ei tilkkaakaan viinaa ollut kulkenut hänen huultensa yli, ja kaikkien rannalle kokoontuneiden nähden juosta pitkin rantaa sinnepäin, missä kalaveneet olivat. He näkivät hänen kompastuvan ja taas juoksevan ja koko ajan huitovan käsillään, vaikka aaltojen kohina esti hänen ääntään kuulumasta. Kun hän oli ehtinyt veneitten luo, näkivät he hänen työntävän veneen vesille ja melovan päin ulappaa, yhdellä airolla.

He olivat kaikki vaiti hämmästyksestä, odottaen hievahtamatta, mitä tuleman piti.

Mutta yhtäkkiä he näkivät, kuinka hän heitti melan käsistään, kurkoitti kätensä kuin jollekin näkymättömälle vastaan ja astui yli veneen partaan, arvelematta, kuten olisi astunut lujalle mantereelle, kadoten heidän silmistään.

Silloin pääsi heidän kurkuistaan huuto, pitkä ja epätoivoinen, ja he huusivat kauan, tietämättä lopulta itsekään miksi, ja juoksivat pitkin rantaa. Ja vain muutamilla oli kyllin mielenmalttia soutaa ulapalle ja ryhtyä naaraamaan ruumista, joka seuraavana aamuna vedettiinkin vedestä ja pantiin rannalle, menneenvuotisten kaislojen päälle.

Mutta heidän silmäinsä kaihit putosivat, ja he tiesivät yhtäkkiä kaikki, että heidän toivioretkensä oli päättynyt, ja he alkoivat koota kapineitaan, lähteäkseen kotiin, etsien Maiea, purkaukseen hänelle pettymyksensä.

Mutta Maie istui ojan reunalla, selin muihin, kädet velttoina ja väsyneinä helmassa, johon hän oli koonnut sinisiä ja punaisia kukkia.

Hänen kultaisten hiustensa kiilto oli sammunut, mutta hänen silmänsä olivat yhä liikkumattomat kuin unissakävijän.

Vaikka ei kukaan sanonut, tunsi hän kuitenkin, istuessaan paljaat jalat niittyojassa, että kaikki odottivat hänen avaavan suunsa ja puhuvan.

Hän koetti muistutella, kuka oli ja mistä oli, ja maariankämmenet tuoksuivat hänen sylissään, ja hän sormieli avuttomana niitten juuria, jotka olivat vahanvalkoiset kuin kuolleen lapsen käsi; mutta hän ei muistanut mitään.

Silloin tuli hänen luokseen muuan maltsvetien lapsista, joka oli ollut maantiellä kaupunkilaisten huvimatkailijain luona ja toi almunantimena kädessään suuren kaistaleen äsken leivottua ja vielä lämmintä leipää.

Ja koska Maie alati oli hyvä lapsille, taittoi lapsi hänelle puolet leivästään.

Maie tarttui siihen kuin unessa, mutta äsken kypsyneestä, pehmeästä ruisleivästä nousi tuttu tuoksu hänen sieraimiinsa, ja hän tunsi aluksi sietämätöntä nälkää, mutta seuraavana tuokiona hän yhtäkkiä näki avoimen leivinuunin ja paistuvat leivät uunissa.

Hän piteli päätään, ja läpi aivojen sävähti ajatus: »Herran tähden, leivinuuni pitää sulkea.»

Samalla sanoi joku, jota hän ei nähnyt, aivan hänen korvansa juuressa:
»Mitä sinä täällä teet? Mitä sinä odotat?»

Hän näki molemmat poikansa, jotka leikkivät pihalla kaivon luona, ja vanhemman hiha oli kyynärpäästä rikki. Puodin ovi oli auki, ja elttaantuneen sillin haju nousi avoimesta nelikosta.

Hän muisti miestään, poikiaan, arkipäiväistä askarettaan, puodintaus-kamaria ja uunissa paistuvia leipiä, ja hänen kätensä palmikoisivat vaistomaisesti vanunutta tukkaa, samalla kun hänen sydämensä oli sairas ikävästä.

»Valkeaa laivaa ei ole», hän sanoi, nousten seisomaan, heikkona ja horjuen kuin pitkästä taudista.

Eikä kukaan häntä pidättänyt, sillä jokaisella oli oma murheensa, ja niin pujottautui Maie Merits läpi tungoksen maantielle ja alkoi kulkea kohti kotia, odotettuaan viisi viikkoa ihmettä Lasnamäen niityllä.

FINIS POESEOS.

Lepäsin ylhäällä majakkatornissa, lyhdyn lasisuojuksessa; oli kuuma, ja aurinko paahtoi kuin läpi ansarin lasin. Avovesiltä vierivät raskaat laineet, masentuen matalaan majakkasaareen kuin aallonmurtajaan; idässä, Saarenmaan puolella, velloi vesi kymmenien salaisten karien kurimuksessa. En nähnyt mitään, en mitään, katsoin vain kirkasta lasilevyä edessäni, näin vain särön, joka sen pinnan pirstosi, juoksutellen juovia, kuin sulkia linnun siivessä.

En nähnyt mitään ja sentään näin: näin öisen, keväisen, jäittensä äsken hajautunutta hyhmää huokuvan meren ja sen yllä palaavien muuttolintujen tasaisesti lentävän parven. Yhtäkkiä sattuu valosalama keskelle pimeää merta, tulisuihku tuntemattomasta valkeuden lähteestä. Linnut pysähtyvät, epäröivät, heidän linnunsydämensä sylkyttää höyhenisessä povessa… Ja yhtäkkiä valtaa heidät huumaus, huikaiseva, hullaannuttava, pyhä pyörtymys… Eteenpäin, kohti valon lähdettä, siihen sulkansa kastaa, siihen upota, siihen kadota… Ja he lentävät taas, mutta nyt siivet vinhasti suhisten, ojokauloin, väkevän kaipauksensa vieminä, — eivät enää lennä, heittäytyvät, sinkoutuvat läpi jäähyhmäisen ilman…

Kunnes yhtäkkiä putoavat, runnelluin päin, verisin siivin, ääntä päästämättä majakkatornin juurelle…

Majakkalyhdyn kirkas pinta on pirstoutunut … Turha yritys olisi pelastaa teitä jälkimaailman suuren enemmistön tuomiolta, te typerät, sokaistut lintuparat! Päinvastoin olette ansainneet yllin kyllin nuhdetta ja sadatuksia ja myöhästyneitä, ah, niin hyvänsuopia neuvoja… Hamaan hautaankin seuraa teitä poroporvarien kirous…

Mutta typerät, ihanat linnut, niinkauan kuin kerakkeiden ja ääntiöiden yhdistyksellä on sydämiä sulattava sointunsa, niin kauan syntyköön loppusoinnullisia ja loppusoinnuttomia runoja, joissa kangastaa valoonsyöksyjäin muisto! Kadehtikaamme näitten lintujen sokaistuja silmiä, niitten kuolemaa halveksivaa haltioitumista, niitten jumalallista typeryyttä, jota sanomme sankaruudeksi, kun se vie valtaan, ja typeryydeksi, kun se johtaa teilauslavalle, me alati aprikoivat, me kymmenesti kylmäkiskoiset, jotka emme ikinä antaudu vaaralle alttiiksi, emmekä ruhjoudu lasisuojuksia vastaan…

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUSTA RAITA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.