Title: Talonhuijari
Author: Maila Talvio
Release date: October 23, 2024 [eBook #74627]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY
Credits: Tapio Riikonen
language: Finnish
Seuranäytelmä
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1913.
ÄITI, ystävällinen, kivulloinen, jo harmahtava nainen, yllä tumma pumpulipuku ja esiliina.
JULLE, hyvinvoipa ylioppilas, puoleksi maalaisissa, puoleksi kaupunkilaisissa, kesäisen huolettomissa pukimissa, päässä ylioppilaslakki.
SAIMA, kaunis, kalpea tyttö, yllä vaalea, kotitekoinen kesäpuku.
LYYLI, terve, kehittymisiässä ilakoiva tyttönen, vaaleat kesävaatteet käymässä liian lyhyiksi.
LAURA, naapurintyttö, koreileva, vanhahtava kyläkaunotar.
JANNE, Lauran sulhanen, kaunis nuori poika, työvaatteissa.
MATTI, päivettynyt, toimelias nuori maanviljelijä, siistissä puvussa, urheilupaidan kaulus solmittu värillisellä liinalla, korkeat saappaat.
On kesäinen aamupäivä.
Näyttämö esittää arkihuonetta maalla. Oikealla ikkunat, taustalla ovi keittiöön, jonka sisustus näkyy oven avautuessa, vasemmalla astiakaappi ja ovi saliin. Nurkassa oikealla keinutuoli. Kukkakimppuja vedessä pöydillä ja ikkunoilla. Lauantaipäivän epäjärjestys. Näyttämönpuoleisen ikkunan edessä ompelukone, jonka ääressä SAIMA kuumeentapaisesti ompelee heleää kesäpuseroa. Pyöreän pöydän ääressä, joka on keskellä lattiaa, seisoo JANNE vihellellen ja korjailee seinäkelloa. Hetken perästä nousee hän tuolille vasemmalla salin oven vieressä, missä tapetissa näkyy tumma kellonsija ja naula, panemaan kelloa paikoilleen.
LYYLI juoksee sisään keittiöstä, pyyhkien jauhoisia käsiään esiliinaan.
No nyt se on täällä! Saima hooi — etkös sinä kuule, nyt se on täällä.
SAIMA keskeyttäen koneen käynnin.
Kuka?
Talonhuijari tietysti — ketäs me muuta olemme odottaneet kaiken viikkoa. Ja se sanoo tuntevansa sinut ja kysyi oletko kotona.
SAIMA kiihtyneenä.
Minut?
Sinut, sinut! Pois kiireesti laittamaan kahvia.
Mitä se nyt sitten kahvilla tekee! Syyttäköön itseään, kirjoittaa tulevansa maanantaina ja tulee lauantaina.
Äiti käski laittamaan.
Mutta minä en saa tätä valmiiksi jollen ompele.
Jaa, minun täytyy olla leipomassa.
Tiedäthän sinä että minun huomenna täytyy matkustaa.
Tiedäthän sinä, että äiti tulee kipeäksi, jos taas häärää liiaksi ja yksinään nostelee leipälautoja.
JANNE joka heti Lyylin ilmestyessä huoneeseen rakastuneena ja hymyillen puoleksi veitikkamaista, puoleksi avutonta hymyä, hajamielisesti on kuunnellut kellon liikkeitä, hyppää alas tuolilta, kumartaa ja pyyhkii käsiään kylkiään pitkin.
Enkös minä saa keittää sitä kahvia?
LYYLI purskahtaa suureen nauruun.
Sinä!
Mikäs konsti se sitten on? Vettä ja kahvijauhoja ja selvikettä. Minä näytän ettette ikinä ole juoneet niin hyvää kahvia.
SAIMA nousee, työ käsissä, malttamattomasti Lyylille:
Lakkaa nyt jo nauramasta, minä keitän sen kahvin.
No entä minä!
Korjaa sinä se kello.
Eihän se kello ole saanut virkaa Helsingissä, että sillä niin kiire olisi. Mutta sinun, sinun täytyy saada valmiiksi korea puserosi että kelpaat Helsinkiin.
Älä nyt siinä. Tiedäthän sinä miten mieluista minulle on Helsinkiin meno.
LYYLI innoissaan.
Me keitämme yhdessä kahvin, minä ja Janne.
Entä äiti. Lähde paikalla pakariin.
Lähde sinä. En minä nyt, jos saan Jannen auttamaan.
Aijaijai, Lyyli! Sinä se olet se tyttöjen tyttö. Kyllä minä sinusta pidän.
Älä sinä ensinkään. Sinulla on morsian. Sinun täytyy pitää hänestä.
Eikös sinusta saa?
LYYLI hyvin tuittupäänä, puiden nyrkkiä ja polkien jalkaa maahan.
Yhdestä vain. Minä en siedä miestä, joka on uskoton. Tiedä se.
Aijai sitä sisua…
Kyllä teidän kanssanne käskee. Lähde paikalla siitä torumasta äidin luo.
Minä menenkin. Minä en kärsi miestä, joka pettää morsiantaan.
Herranen aika!
Niin juuri.
Jollet sinä nyt… Se vieras voi tulla eikä ole kahvileipää.
Se vieras! Vai nyt sille pitäisi olla kahvileivätkin ja äsken se ei tarvinnut kahviakaan. (Merkitsevästi.) Mutta minä tiedänkin mitä tiedän.
SAIMA hätääntyneenä.
Mitä sinä olet tietävinäsi?
LYYLI kuten äsken.
Ilmankos minä näinkin susista unta yöllä.
SAIMA ja JANNE
Susista?!
Susista. Sinut ne veivät.
Itsesi saavat viedä.
Ne vievät teidät molemmat. (Tekeytyy sudeksi, nostaa sormet pystykorviksi, rupeaa ulvomaan ja hyökkää tyttöjen päälle.) Huu-uu-uu-uu! (Ajaa takaa Lyyliä, kun Saima on poistunut keittiöön.)
LYYLI paetessaan Jannea koettaa tekeytyä suuttuneeksi.
Mene morsiamesi luo, mitä sinulla on täällä tekemistä. Saisit kiittää onneasi, että joku sinusta huolii. En minä vain Laurana…
Huuu-uu!
Minä en enää viitsi, kuuletko. Minun täytyy mennä pakariin.
Talonhuijarille pitää olla kahvileipää…
Janne on ajanut hänet nurkkaan, josta hän ei pääse minnekään.
Jannen saadessa hänet kiinni yrittää hän lyödä Jannea, mutta
molemmat käyvät äkkiä äänettömiksi ja vakaviksi.
Sinusta minä pidän.
Hävytön! Laura on sinun morsiamesi.
Ei hän minusta välitä.
Se on oikein sinulle. Minä en kärsi tuommoista miestä.
JANNE teeskennellen suuttumusta.
Enkä minä tuommoista tyttöä. Olet niin paha suustasi, ettei sinun kanssasi tule toimeen muut kuin sudet…
Päästä minut menemään.
Ei kuule, älä nyt suutu. Tiedäthän sinä että minä haen taloa.
LYYLI ivaten.
Ja mitä sinä talolla?
Pidän että helisee, kun saan sinut emännäksi.
Onhan Lauralla talo.
Alati Laura ja Laura. Olen kerta kaikkiaan sanonut sinulle, ettei Laura huoli minusta enkä minä Laurasta.
LYYLI äkkiä, ylenpalttisen ilon vallassa.
Jos sinä… pystyisitkin… ottamaan… tämän minun kotitaloni.
JANNE käyden hänen molempiin käsiinsä, vakavana.
Varmasti, sinun kanssasi yhdessä.
ÄITI joka vähän aikaa sitten on tullut keittiöön ja puhellut siellä askartelevan Saiman kanssa, astuu äkkiä huoneeseen keskeyttäen heidät.
Hyvä Janne, auttaisitkos vähän.
LYYLI painelee polttavia poskiaan ja järjestää hiuksiaan, hätääntyneenä.
Niin äiti, minun piti juuri tulla, mutta tuo Janne, tuo ilkeä häijy…
Kaikki on minun syytäni. Lyyli kyllä tahtoi lähteä leipomaan…
Talonostaja haluaisi…
LYYLI nopeasti, itsekseen.
Talonhuijari — ai niin!
… nähdä kyläkarttaa. Julle sanoo sen olevan teillä Alasmaassa. Etkös sinä olisi hyvä ja menisi sitä hakemaan, kun tässä sattuu olemaan niin kiire…
LYYLI äkkiä, kiivaasti.
Äiti, taloa ei saa myydä!
Lapsi kulta, mitä sinä nyt!
LYYLI itsepintaisesti ja uppiniskaisesti.
Minä en tahdo.
Sinähän kaiken aikaa olet ollut myynnin puolella.
En enää ole.
ÄITI huoaten.
Tiedäthän sinä miten raskasta se äidille on ollut.
SAIMA keittiöstä.
Älkää nyt hyvät ihmiset taasen ruvetko vatkaamaan yhtä ja samaa. Tämän talonmyynnin takia olemme jo äidin kanssa tarpeeksi kärsineet. Se on nyt kerta kaikkiaan päätetty eikä sille mitään voi.
Mutta minä en ole sitä ymmärtänyt.
Jos Janne sitten olisi hyvä.
Heti paikalla.
Et saa mennä.
Lyyli kulta, täytyyhän minun, kun ostaja tahtoo nähdä…
Mutta minä en tahdo. Minä en tahdo että talo myydään. Hänelle.
Janne lähtee veitikkamaisesti vihellellen. Lyyli mennä murjottaa ikkunan luo. Äiti on ottanut kahvivehkeitä astiakaapista, mutta hyrähtää äkkiä hiljaa itkemään ja asettuu tuolille pyöreän pöydän ääreen. Kuuluu vain Saiman askaroiminen keittiöstä.
SAIMA tulee, huomaa äidin itkevän, menee Lyylin luo, kuiskaa nuhdellen:
Sinä olet huonosti kasvatettu.
LYYLI tiuskaten takaisin.
Mitä?
Huonosti kasvatettu…
Ja sinä, sinä olet hyvästi kasvatettu, mutta ikävä. Aijai, kun oletkin ikävä! (Huomaa äidin, heltyy paikalla, kiiruhtaa katuvaisena äidin luo.) Äiti, voi äiti, antakaa minulle keppiä. Saima on oikeassa: huonosti kasvatettu… (Hellittelee äitiä.)
Minä en ymmärrä sinua. Koko ajan olet ollut Jullen puolella: talo pitää myydä ja muuttaa kaupunkiin. Minä ja äiti olemme taistelleet vastaan…
LYYLI itkun seasta.
Niin, te olette olleet oikeassa ja minä, kuten aina, väärässä. (Mahtipontisesti.) Mutta nyt minä asetun teidän puolellenne ja ajan ulos koko talonhuijarin. Hän ei saa astua jalallaan sisään…
Ei sinun sovi kutsua häntä talonhuijariksi. Hän on varmaan kunnon mies…
Ja vielä! Saatte nähdä: kyllä hän myy tämänkin talon ja pistää kymmenen tuhatta markkaa taskuunsa että helähtää.
Lakkaa nyt. Lakkaa, lakkaa.
LYYLI kiusoitellen.
Sinä puolustat häntä. Katsokaa, äiti, kuinka Saima puolustaa häntä — ja punastuu.
Sinä olet pahankurisin lapsi maailmassa.
Äiti, katsokaa kuinka hän kääntää pois kasvonsa…
Hyvä lapsi, tuleekohan sinusta koskaan ihmistä.
Ei äiti, ei minusta tule ihmistä. Mutta minä en tahdo, että talo myydään.
Tule nyt äidin kanssa leipomaan.
Ovat jo menossa, mutta Lyyli kääntyy äkkiä ovessa ympäri, juoksee takaisin.
Äiti, olisitte kuullut millä äänellä hän kysyi: »Onko neiti Vartia kotona?» »Minä olen neiti Vartia», vastasin. »Mutta neiti Saima…»
SAIMA yritettyään keskeyttää häntä.
Ja mitä ihmettä se sitten on. Mutta jos tässä talossa tänäpänä todella saadaan lämmintä leipää, niin se on ihme ja kumma…!
Tunnetko sinä edes tätä talonostajaa?
Niin, tunnetko?
Kai minä hiukan tunnen, koska hänkin sanoi tuntevansa… Hän kävi kai opistolla… tai en minä muista…
LYYLI teeskennellen.
Mitä niitä kaikkia muistaisi. (Äiti on jo keittiössä.) Tai ehkä hänellä on parempi muisti.
Pidä nyt kiirettä, sinä ilkeä tyttö. (Työntää Lyyliä menemään.)
LYYLI keittiön ovesta.
Että sinä saisit pitää hauskaa huijarisi kanssa.
Juuri niin, juuri niin.
Lyyli nauraa ja seuraa äitiä keittiöstä pihamaalle. Saima asettuu ompelemaan, katsoo tuon tuostakin levottomasti odotellen ikkunaan. Hetken perästä tulee keittiön tietä Laura.
Terve, terve. No teillehän on tullut talonostaja. Missäs se on?
Kävelevät kai Jullen kanssa maita katselemassa.
Kukas se on?
Joku… maanviljelijä. En tiedä mistä.
Onkohan sillä rahoja?
Sanovat olevan.
Olevan! Mutta mitäs se sitten tulee katsomaan näin pieniä paikkoja… No ethän sinä nyt siitä suutu. Korea paikkahan tämä on, mutta pienet maat, eihän siitä mihinkään pääse.
Kyllä ne työntekijänsä elättävät. Ei meillekään tästä muuttoa tulisi, jollei Jullelle olisi sattunut sitä takuuta.
Sellaista se on kun herroille takaa, sen minä aina olen sanonut. Enkä minä vain kenellekään takaisi. Mutta olet sinä nyt onnellinen, kun pääset Helsinkiin. Kuule, sitä varten minä oikeastaan tulin, että toimita nyt minullekin paikka, jos satut kuulemaan.
Mitä sinä ajattelet?
Mitäs minä sitten. — Helsinkiinhän kaikki tahtovat.
Mutta eihän isäsi tule toimeen ilman sinua.
Me myydään koko roska.
Myytte! Ilman pakkoa?
Niin, emme me mitään takuita ole maksaneet, kun emme ole taanneetkaan, mutta onhan täällä maalla niin ikävä. Ja eihän maanviljelys kannata.
Mutta etkö sinä mene naimisiin?
Jannen kanssa! (Purskahtaa nauruun.) Onhan sillä vähän ulkonäköä, mutta — muuta ei olekaan. Kukas niistä oman kylän pojista. (Nauraa.) Aijai, tuolla ne tulevat pihan poikki. (Molemmat katsovat ikkunasta. Saima kiiruhtaa keittiöön. Laura puhuu ikkunassa.) Voi, voi, sepäs on pulska poika. Jollei se nyt osta teidän taloa niin ehkä se ostaisi meidän. Voi voi, kun panin näin huonot vaatteet. Hyppäänpähän muuttamassa. Voi voi, kuinka olikin pulska poika. (Lähtee juoksujalan.)
Saima palaa keittiöstä, asettuu ompelemaan, mutta tarkkaa kaiken aikaa ääniä, jotka ulkoa tulevat saliin. Äkkiä kuulee hän askelten lähestyvän salin ovea ja alkaa kiihkeästi polkea konetta. Julle avaa oven, tulee häntä kohti. Matti näkyy kauempana.
Saima… Saima… olepas nyt hiljaa, niin esittelen sinulle… (Laskee käden hänen olalleen. Saima lakkaa ompelemasta.) Kylläpä sinä nyt olet ahkera. Maanviljelijä Lähteenmäki — sisareni.
Matti tervehtii täynnä iloista odotusta,
Saima hämillään.
Pitkistä ajoista. Mitäs kuuluu?
Ei mitään erinomaisia.
Ai, te olette tutut? En tietänytkään. Eikös se kartta ole vielä tullut?
Kyllähän sen Jannen jo olisi pitänyt tulla.
No, kai hän pian tulee. Ehkä mennään tuonne salin puolelle, siellä on vilpoisempi.
Kiitoksia. Täällähän on hyvä.
No, kuinka isäntä tahtoo. Minä noudan sitten tupakat tänne. Etkös sinä,
Saima, anna kahvia. (Lähtee salista.)
SAIMA nousee työnsä äärestä.
Heti paikalla.
Ehdimmehän me vielä. (Äänettömyys. Matti istuutuu.) Kertokaa nyt mitä teille on kuulunut… näinä vuosina.
Ei mitään. Ei todella kerrassaan mitään.
Mutta veljenne kertoo että huomenna matkustatte Helsinkiin.
Olen saanut sieltä paikan.
Kauppa-apulaisena?
SAIMA hätäisesti.
Niin. Se on hyvin hyvä paikka.
Äänettömyys.
Muistuu vain mieleeni mitä sanoitte kaksi vuotta sitten: ettette mistään hinnasta lähtisi maaseudulta.
SAIMA katkerasti.
Te ostatte kotini, mitä minä täällä teen!
Ei ole ensinkään sanottu.
SAIMA loukkaantuneena.
Jollei kelpaa teille, niin jollekin toiselle. Keinottelijoista ei ole puutetta! (Nauraa katkerasti.)
Saima! Muistatteko minkä saarnan te piditte minulle kaksi vuotta sitten?
En.
Muistatte varsin hyvin.
Äänettömyys.
No niin, te saarnasitte mikä on velvollisuuteni maata ja kotitaloani kohtaan. Te kuvasitte maaseudun kauneutta… miten hyljätyksi se jää, kun myymme sen rahasta. Lähteenmäki oli silloin myytävänä. Kun tulin kotiin opistosta, niin en — voinutkaan sitä myydä.
SAIMA toistaa kuin unessa:
Ette voinutkaan sitä myydä.
Olen siitä asti pitänyt sitä.
Siitä asti…
Tehnyt työtä.
Tehnyt työtä…
Niin paljon kuin käsistä voi irti lähteä.
Ettekä enää voisi myydä mistään hinnasta?
En. Ja nyt ymmärrätte myöskin miksi en voi ostaa teidän kotitaloanne.
Äänettömyys.
Mutta miksi sitten olette täällä?
Minä… minä…
JULLE tulee tupakkavehkeineen salista.
Etkö sinä tarjoakaan kahvia, Saima?
Saima nousee hämillään ja kiiruhtaa keittiöön.
Kyllä minä sentään luulen että meidän on paras mennä niitylle miesten luo. Meillä on renki, joka tietää talon asiat paremmin kuin minä. Kas kun antautuu lukuhommiin, niin vieraantuu näistä maalaisaskareista. Mikko oli jo isän aikana ja tietää kaikki.
Kiitoksia. Kyllähän minä saan selon jahka kartta tulee.
Talo ei tänään suinkaan esiinny edukseen. Kaikki on nurin narin. Me odotimme teitä maanantaina ja ajattelimme ettette enää tulisikaan. Nyt ollaan heinässä ja leivotaan ja huomenna varhain lähtee sisareni… On vähän ikävää että hänen pitää lähteä näin keskellä kesää. Mutta paikka täytetään viidennestätoista päivästä, ja voi kiittää onneaan, kun saa sellaisen paikan.
MATTI keskeyttää hänet hermostuneena.
Tuli vähän jano tuolla kävellessä. Jos olisi vettä…
Eikös kaljaa? Meidän äiti tekee hyvää kaljaa. Saima, lähdepäs hakemaan…
Ei mitenkään, kyllä minä otan vettä jos on.
SAIMA keittiön ovessa.
Kyllä minä…
Ei, ei…
No, jos minä nyt menisin. Täytyy ruveta kohtelemaan tuota sisarta kunnioituksella, kun se nyt saa viran. Niin, niin. Tulen sitten aina sinulta vippaamaan, kun joudun rahapulaan. (Nauraa, ottaa posliinituopin Saiman käsistä ja lähtee.)
Äänettömyys.
MATTI jotakin sanoakseen.
Mitä tämä nuori herra lukee yliopistossa?
Äiti tahtoi häntä papiksi ja hän luki jo pari vuotta niitä aineita. Hän lukee nyt tohtoriksi.
Äänettömyys.
Minun on pakko pitää kiirettä, vaikka… voi tuntua pahalta, että näin äkkiä sanon, mitä tulen sanomaan.
Vastatkaa minulle vain siihen: jollette aio ostaa kotitaloani, niin minkätähden olette täällä? Ostatteko jollekin toiselle?
En. Olen tullut katsomaan — teitä.
Minua?
En ole voinut unohtaa teitä.
SAIMA hätääntyen.
Kuulkaa… kuulkaa… veljeni tulee.
Sitä ennen: sanokaa minulle… ettekö hiukan tahdo pitää minusta?
SAIMA onnettomana, kuiskaten.
Minähän olen saanut paikan Helsingistä. Ylihuomenna minun pitää olla toimessa.
Joku toinen saa mennä teidän sijaanne. Sellaisia on vaikka miten paljon.
Ja kuka ottaa nyt taas tämän kotitalon, kun ette te…?
MATTI hiljaa.
Se on teille rakas?
SAIMA hiljaa, lämpimästi.
On.
LAURA huutaa ulkoa.
Saima hoi, Saimaa! Kanat ovat ryytimaassa.
SAIMA lähtiessään juoksujalkaa.
Niistä on sitten harmia!
Matti katsoo ikkunasta, ulkoa kuuluu melua. Ei heti huomaa Lauraa.
LAURA tulee puettuna koreisiinsa. Seisoa myhäilee vähän aikaa ovessa, kun ei tiedä miten alkaa.
Päivää. (Pari askelta lähemmäksi.) Päivää.
MATTI huomaa, kääntyy.
Päivää.
LAURA kätellessään.
Terveeks. Jos saan esitellä itseni: neiti Laura Sillanpää.
MATTI kuivasti.
Lähteenmäki. Hauska tutustua.
Äänettömyys.
Istumaan. Minä olen tuosta naapurista ja melkein niinkuin kotiväkeä.
Vai niin, vai niin.
Äänettömyys.
Kovin nyt on kaunista.
On kyllä. Oikea heinäpouta.
Ja kuuma. (Nauraa hihittää.)
Kuuma.
Äänettömyys.
Minulla olisi kanssa talo.
MATTI kuivasti.
Vai pitää neiti taloa.
Isä sitä pitää, vaikka hän on jo vanha ja me möisimme mielellämme sen pois.
Mutta minkätähden?
Se on niin hankalaa se talonpito.
Neiti tarttuisi kiinni oikein miehen kourin.
Huonoa se sentään on naiselta.
No onhan maailmassa miehiä, jotka auttavat.
LAURA mielistellen.
Onhan niitä. Kun vain saisi sellaisen mukavan. Ja kyllä Sillanpää on korea talo. Ja kymmenen kertaa suurempi kuin tämä. Tämä onkin sellainen linnunpesä, että oikein minä ihmettelin että isäntä, rahallinen mies…
MATTI puoleksi hämmästyneenä, puoleksi suuttuneena.
Mistäs neiti minun rahani tietää?
LAURA mielistellen.
No näkeehän sen päältäkin.
Kyllä se on täydellinen erehdys.
LAURA ihastuneena.
Ei sillä väliä ole, oli rahoja taikka ei, kun on noin komea poika.
Kyllä meidän talossa on rahoja. Se on tässä aivan likellä…
Mutta…
Ikkunasta näkyy vähän kattoja puiden takaa. Isäntä lähtee mukaan, niin minä käyn näyttämään. Karjakin on siinä likellä.
Neiti elää täydellisessä erehdyksessä. En minä…
Ja jos talon niinkuin että voitokseen heti myydä tahtoo, niin siitä saa suuret voitot. Ja voi palstoittaa, jos tahtoo. Ja metsäkin on sellainen aarnio, ettei siihen ole paljon koskettukaan.
Neiti näkee aivan turhaa vaivaa, minä…
Eikä meitä ole kuin yksi lapsi. Minä olen ainoa perillinen…
Äänettömyys.
No nyt minä ymmärrän. Neiti tarvitsisi miehen.
LAURA yhtenä hymynä.
Niinhän minä niinkuin tarvitsisin.
Janne tulee hiestyneenä sisään, kyläkarttakäärö kainalossa.
JANNE kumartaa.
Anteeksi, vai ei täällä olekaan talonväkeä.
Ei ole. Tulevat kai heti. Se on varmaan se kartta.
On. Sain juosta talosta taloon, kun olivat kuljettaneet…
Kylläpä teillä on ollut vaivaa. Tuhannet kiitokset. (Alkaa levitellä karttaa. Janne valmistuu osoittamaan hänelle paikkoja.)
On siellä nyt heinäpouta. Ei kannata panna seipäisiin ensinkään.
LAURA joka sulhasensa tulosta asti vihastuneena on punninnut mitä sanoa, vetää Jannen syrjään ja kuiskaa tiuskaten:
Mene matkaasi täältä.
No, no, no.
Sinulla ei ole täällä mitään tekemistä.
Aina yhtä paljon kuin sinullakin.
Minulla on kahdenkeskeistä puhumista tälle herralle.
Eiköhän minulla mahtane olla oikeutta olla läsnä…
Ei. Mene heti paikalla, senkin vetelys…
Hallitse vähän suutasi, morsiameni, taikka suutun minäkin.
LAURA halveksivasti naurahtaen.
Sinun suuttumisiasi!
MATTI joka kartan äärestä huvittuneena on katsellut heidän mutkiinsa:
Onko herrasväki kihloissa?
Pitäisihän sitä oltaman.
Jaa minä otin tuon, kun sillä on noin niinkuin vähän ulkonäköä ja kun ajattelin että siitä tulisi kalua.
Ja minä otin tuon, kun sillä on talo ja mieleni teki päästä maahan kiinni.
Mutta ei sillä mitään tee. Kelloja se vain korjailee ja näettekös, isäntä, kuinka. (Viittaa kelloon.) Tuossa sen on työt. (Nauraa.)
Kas pahusta, kun on seisahtunut. (Menee kellon luo ja alkaa korjailla.)
LAURA Jannelle ylpeän ivallisena, kädet vyötäisillä:
Jollet sitä ennen ole ymmärtänyt, niin ymmärrä nyt, etten minä koskaan ole todenteolla sinua ajatellut.
Ohoh, ohoh…
Minä lähdenkin täältä pois kokonaan.
Mikäs se oli se lahjakello?
Sen saat tuoda kiireen kautta takaisin. Leikillä annoin, että saisit vähän herrastella kirkonmäellä.
Siinä on oikein minun nimenikin.
Ykskaikki. Mistäs minä tiedän mitä variksenvarpaita kultasepällä ovat panneet.
Entä sormus?
Tänä päivänä saat tuoda kaikki tyynni takaisin. Minä matkustan tästä hyvin äkkiä kaupunkiin. Saima toimittaa minulle paikan.
JANNE iloissaan.
No ei tämä poika hirteen mene. Se on varma se. (Viheltelee.)
Haluaako neiti paikkaa kaupungista?
Tämä toimittaa tämä Saima, tämän talon tytär, kun huomenna lähtee
Helsinkiin.
MATTI keksii tuuman.
Minulla olisi siellä tiedossa paikka.
Tosiaan? Minkämoinen paikka se olisi?
Hyvä.
Palveluksessa herrasväessä, vai…?
Jossakin kaupassa.
LAURA ihastuneena.
No, sellaisenhan tämä Saimakin saa. Voi voi, jos olisi sokerileipurilla.
Jaa, sitä minä en varmaan voi sanoa.
Tai muotiliikkeessä.
Niin, en tiedä. Olisiko neiti valmis ottamaan vastaan sellaisen?
Niin mielelläni. Minä olen jo niin kyllästynyt näihin maalaisiin miehenköntteihin… ja lehmiin… ja kärpäsiin.
Voitteko lähteä jo huomenna?
Huomennahan se Saimakin lähtee. Ei sillä väliä ole. (Levitellen.) Kyllä tällä tytöllä vaatetta on.
MATTI veitikkamaisuuttaan peitellen.
Rientäkää sitten, hyvä neiti, valmistamaan matkaanne ja jos saan vaivata teitä vähän myöhemmin tänne, niin kuulette tarkemmin.
LAURA hypellen ilosta.
Ajatelkaas nyt sitä onnenpotkausta! Ihankos minä nyt otan tämän todeksi, ettette laske leikkiä?
En millään muotoa.
Monet tuhannet kiitokset. Minä riennän sitten. (Ilkkuen Jannelle.)
Näetkös sinä nyt: minä pääsen kaupunkiin.
Lykkyä matkalle vain, kunnian fröökynä! sanoi mustalainen.
Tuo sitten kellot ja sormukset illalla.
JANNE tehden kunniaa kuin sotaväessä.
Ahkeruus on ilomme!
LAURA niiaten.
Hyvästi. Hyvästi.
Lähtee iloissaan. Janne purskahtaa suureen nauruun.
Mattikin hymyilee.
No nyt se asia on selvä.
Selvä kuin terva. (Purskahtaa uudelleen nauramaan. Äänettömyys.)
Vai tekee teidän mieli taloa.
Talon tähdennän minä tuon… tuon… riikinkanan otin. Mutta ei sitä sentään talon takia voi sieluansa myydä. Menköön vain kaupunkiin. Siellä se on omansa.
Tahtoisitteko suurenkin talon?
Mitäs minä suurellakaan. Suoraan sanoen… jokohan minä puhuisin teille koko asian?
Puhukaa pois. Olisi hauska kuulla.
Mutta minä tulen teidän tuumienne tielle: minä tahtoisin ostaa tämän talon.
MATTI hämmästyneenä.
Ette ensinkään. En minä tätä taloa osta.
Pidätte pienenä, arvasinhan minä. Minulla ei ole rahoja. Siinä se.
Mutta luottoa. Olette kai tästä likeltä?
Tarvitsevat rahaa. Julle herra on tehnyt velkaa. Maksanut takuita…
Aijaijaijai.
Jos minä nyt puhun kaikki suoraan, niin minulla ja tämän talon tyttärellä on niinkuin… kuinka minä nyt sanoisin… vähän kiintymystä toisiimme.
MATTI kiihtyneenä.
Tämän talon tyttärellä?
Niin. Minä olen sitä katsellut koko tämän viime vuoden. Se se vasta on kaunis. Ja siitä se vasta emäntä tulee… Ja kyllä hänkin pitää minusta, vaikkei vielä sitä tunnusta…
MATTI kiihtymystään pidätellen.
Minä uskon, minä uskon. (Kuohahtaen.) Menkää taivaan tähden naimisiin ja asukaa vaikka kymmentä taloa. Minä huomaan että kello on paljon…
Mitä ihmettä?
Ei mitään ihmettä. Kello on paljon. Aika kuluu. Minulla on kotonakin heinäntekoa… (Ilkeästi.) Onnittelen vain tyttöä, joka saa noin korean pojan…
JANNE suutahtaen.
Katsokaas, kyllä minustakin tulee herran näköinen, kun panen oikeat vaatteet päälleni. Mutta tulin tänne suoraan työstä, kun en saanut olluksi, kun tiesin talonostajan tulevan ja levottomuus kalvoi, että jos vie Lyylin kotitalon.
Lyylin?
Lyylin, Lyylin. Ai, te luulitte Saimaa… En minä Saimaa. Kyllä te minun puolestani saatte Saiman.
MATTI ilostuen.
Minä ajattelin…
Vai niin on asiat. (Purskahtavat nauruun.)
Minä toimitan teille rahat, että pääsette taloon kiinni.
Ihankos?
MATTI antaa hänelle kätensä.
Ja teidän entinen morsiamenne saa mennä Saiman asemesta Helsinkiin.
Hyvät ihmiset sentään!
Mutta kuka te nyt oikein olette — tai kaipa me voisimme sinutellakin toisiamme, koska meistä tulee langokset.
JANNE laskettaa iloisesti tulemaan:
Minä olen Janne tuolta naapurista, kuudes yhdeksästä lapsesta. Olen käynyt läpi kansakoulun ja suoritan paraikaa kurssia elämän koulussa. Teen työtä veljeni renkinä ja yhtä toista pientä muuallakin, koska minulla ei ole peukalo keskellä kämmentä. Mutta kukas sinä olet?
Lähteenmäen taloa minä pidän, tuolla kymmenen peninkulman takana.
No vai. Olenhan minä kuullut. Sinä olet sitten se Lähteenmäen Matti?
Sama mies… En ole kahteen vuoteen saanut tätä Saimaa mielestäni ja tulin nyt häntä hakemaan.
Hyvän saatkin.
Kyllä minä sen tiedän.
Ja minä vielä paremman.
Mutta nyt saisi talonväki tulla.
Minä juoksen katsomaan. (Häviää keittiöön ja sieltä ulos, palaa hetken perästä.) Täällä ne jo tulevat. Ja lämmintä leipää! (Riistää leipäpellin Lyylin käsistä.)
LYYLI keittiössä.
Et saa. Ne ovat talonhuijarille.
Otanpas uhalla. Kyllä talonhuijarille silti riittää. Talonhuijari hoi, tule ottamaan osaasi!
LYYLI suuttuneena.
Ole hiljaa!
Jaa minäkö? (Menee vastaan. Lyyli, Julle ja äiti tulevat.)
No niin, ei teidän olisi tarvinnut kuulla sitä talonhuijaria. Vaikka sama se; siksi minä teitä olen kutsunut, ja vihainen minä teille olen ollut ja sanonut, ettette saa astua jalallanne huoneeseen.
Aijaijaijai!
Niin, siksi että minä en tahdo, että tätä taloa myydään.
JULLE tuo vesilasia
Anteeksi nyt, isäntä, mutta veteen te saatte tyytyä. En ikinä ole ollut niin kömpelö kuin tänään kellarissa.
MATTI loistavana.
Kiitoksia, kiitoksia. (Ottaa lasin, laskee juomatta pöydälle.) Olen täällä tutkinut karttaa. (Menee keittiöön, minne Saima on jäänyt kahvipannua hoitamaan.)
Lyyli ja Janne keskustelevat haarallaan hiljaa. Äiti
panee tuoretta leipää lautaselle ja järjestää pöydän.
JULLE ottaen tuoreen viipaleen ja heittäytyen keinutuoliin nauraa täyttä kurkkua.
Ei minulle nyt vielä ikinä sellaista. Mutta tynnöri oli jotenkuten kallellaan.
ÄITI hiljaa.
Voi, voi, kun tuo vieras nyt menee keittiöön ja joka paikkaan. Eihän meillä muuten ole tällaista epäjärjestystä.
JULLE yhä nauraen.
Ei minulle nyt ikimaailmassa ole tapahtunut, että kaikki kalja olisi vuotanut käsistäni.
Siellä mahtaa olla siivo.
JULLE Täydellinen vedenpaisumus.
ÄITI päivitellen.
Tynnöri oli melkein täysi.
Saima ja Matti tulevat käsi kädessä, Matti toisessa kädessään kantaen kahvipannua, jonka laskee pöydälle.
Yleinen hämmästys.
Mitä ihmettä!
Vanhaa rakkautta. Häntä minä tulinkin hakemaan enkä taloa.
Sanomalehti-ilmoitus minut tänne opasti.
Niin, äiti, vanhaa rakkautta.
ÄITI liikutuksissaan.
Rakas lapsi, voi, voi… Enkä minä ole mitään tietänyt… Kuinka ihmeellisesti kaikki järjestyy…
LYYLI astuu esiin käsikädessä Jannen kanssa.
Ja me, äiti, me olemme kanssa kihloissa! Onnitelkaa nyt meitäkin. (Karkaa kättelemään kaikkia.) Ja me otamme talon. Se on kaikki talonhuijarin ansiota. Ja hän saa auttaa meitä rahoilla ja neuvoilla — minä sanon nyt vain sinä, koska olet Saiman sulhanen.
Hyvä, hyvä, hyvä.
Hitto vie miten ovelasti te täällä järjestitte sillaikaa kun minä tein tyhmyyksiä kellarissa. (Nauraa.)
Kaikki ovat istuutuneet kahvipöytään,
paitsi Julle, joka kaataa kahvia.
Mutta mitäs Laura sanoo?
Kaikki on järjestyksessä. Hän lähtee Saiman sijasta huomenna Helsinkiin.
Siinä saa kaupunki oikein omansa.
Mitä minä sanoin sinulle, Saima, sen tietävän, kun näkee unta susista?
Kuka näki unta susista?
Minä. Että sudet söivät Saiman.
Ja minä sanoin sen unen tietävän, että sudet vievät teidät molemmat. Ja niin tiesikin.
Niin tiesikin.
Helkkarissa, mikä kiire niillä minun sisarillani oli.
Tästä alkaakin nyt vähän tavaton talonpito.
Tuohon suohon tuolla minä ensinnä isken.
Isä jo aina puhui siitä.
Se on niin hyvä suo.
Täällä voi pitää puolet enemmän karjaa, kun maat saadaan kuntoon.
Kas, kas, kas sitä innostusta!
LYYLI karkaa äkkiä Saiman luo, joka on tullut järjestämään pois käsityötään ompelukoneen pöydältä.
Herranen aika, Saima kulta, kun me olemme kihloissa! (Syleilee ja pyörittelee häntä.)
SAIMA ottaa kukan lasista ikkunalta, heittää sen Matille. Matti ottaa vastaan kukan ja kiinnittää sen napinläpeensä.
Kaikki on talonhuijarin ansiota.
No, no, no…
JULLE nostaen kahvikuppiaan
Eläköön, eläköön, eläköön!
Kaikki nousevat ja yhtyvät iloiseen eläköön-huutoon.