Title: Lempiäniemen tyttäret
Author: Maila Talvio
Release date: November 4, 2024 [eBook #74677]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY
Credits: Tapio Riikonen
language: Finnish
Seuranäytelmä
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1915.
LEMPIÄNIEMEN EMÄNTÄ.
ANTTI, nuori isäntä, hänen poikansa.
SELMA, | Lempiäniemen tyttäriä.
FANNI, |
RAUHA, ylioppilas, nuoren isännän morsian.
ROOSLUNTI, kiertelevä satulaseppä.
KILKKI, nuori maanviljelijä.
KAUPUNGIN HERRA.
KAUPUNGIN ROUVA, edellisen äiti.
LEMPIÄNIEMEN EMÄNTÄ, nuorekas, reipas vanhankansan nainen.
ANTTI, nuori, pulska mies siisteissä työvaatteissa.
SELMA, tumma, solakka, harvinaisen kaunis tyttö siisteissä, hiukan kaupunkilaisissa vaatteissa.
FANNI, vaalea, pyöreähkö, pitkäpalmikkoinen tyttö hiukan huolimattomissa, paljon koristelluissa pukimissa, jalassa korkeakorkoiset, suurisolkiset kengät, jotka ovat hänelle liian pienet. Hiukset käherretyt ja kiinnitetyt monilla kammoilla.
RAUHA, terve, päivettynyt, hyvin vilkas ja reipas tyttö kansallispuvussa.
ROOSLUNTI, vanhanpuoleinen mies rappeutuneen kulkijan puvussa.
KILKKI, harteva, tyyni, noin kolmenkymmenen ikäinen maanviljelijä.
KAUPUNGIN HERRA, ystävällinen, punaposkinen konttoristi, muodinmukaisessa puvussa, kukka napinlävessä, keltaiset tai valkoiset kengät jalassa.
KAUPUNGIN ROUVA, hänen äitinsä, vielä nuori, erittäin hyvin ja muodinmukaisesti puettu nainen, murtaa puhuessaan Ruotsin ruotsia.
Kesäinen iltapäivä Lempiäniemessä. Pihamaa, jonka syrjällä vasemmalla lehtimaja. Taustalla järvi- ja metsämaisema, punainen aita ja portti. Lehtimajassa pöytä, ympärillä penkit. Pöydällä, molemmissa päissä, kaksi kaunista koruompeletta, jotka Selma ja Fanni juuri ovat päästäneet käsistään. Selma seisoo portilla, selin näyttämöön, rauhattomana kuulostaen. Talon rakennukset ajatellaan oikealle katsojasta, kylä vasemmalle. Jos näyttämöllä on tilaa, voidaan se tehdä hauskemmaksi esimerkiksi sijoittamalla jonnekin keinu. Jos on siihen mahdollisuutta, voi oikealta näkyä punaiseksi maalattu talo kuisteineen. Hetken esiripun noustua tulee vasemmalta, salaperäisesti ja varpaisillaan, ympärilleen pälyillen Kaupungin herra. Kun hän huomaa Selman, leviää hymy hänen kasvoilleen.
KAUPUNGIN HERRA kuiskaten.
Neiti Selma…! Neiti Selmaaa! No, älkää pelästykö — minä se vain olen!
SELMA joka on hätkähtänyt, taistellen mielenliikutustaan ja iloaan vastaan, kuiskaa:
Menkää pois, menkää pois. Olenhan minä sanonut, ettei pidä tulla… tänne…
KAUPUNGIN HERRA houkutellen sormellaan.
No, no, no, tulkaa nyt likemmä… Tai minä tulen sinne.
SELMA pitelee kuin vaistomaisesti turvaa etsien aidasta kiinni. Hänen kasvonsa hehkuvat kuumina, ikäänkuin luvattomasta ilosta.
Ei saa, ei saa…
Tui, tui, tui, tui, ette tiedä mitä täällä on! (Pitelee käsissään rasiaa, jonka on ottanut taskustaan.)
SELMA levottomana katsellen ympärilleen.
Menkää pois, menkää pois, olenhan minä sanonut ettei saa.
Kaupungin herra heittää nauraen karamellin hänen jalkainsa juureen. Selma taipuu vaistomaisesti sitä etsimään, mutta ei löydä.
No, ottakaa nyt! (Tähtäilee uudella karamellilla, kunnes saa Selman huomion herätetyksi, ja heittää sitten. Selma saa karamellin käsiinsä, irroittaa, silmät maahan luotuina, paperin ja panee karamellin suuhunsa.)
SELMA puoleksi iloisena, puoleksi hätääntyneenä.
Voi voi…!
Mikä se oli se »voi-voi»?
Minä niin pelkään.
Mitä… mitä te pelkäätte?
Teitä… itseäni… kaikkea.
KAUPUNGIN HERRA viheltää iloisesti ja heittää häntä karamellilla.
Kun ette nyt osaa ottaa kiinni! Selma neiti — jos se onkin onni, jota minä teille tässä tarjoan, ettekä te osaa ottaa kiinni.
SELMA lähestyen häntä hitaasti, pelokkaassa odotuksessa.
Onni?
KAUPUNGIN HERRA järkevästi.
Ei, oikein totta — äitini minut lähetti ja käski kysyä, kuinka sen asian nyt on.
SELMA äänettömyyden jälkeen.
Kun en minä tiedä.
KAUPUNGIN HERRA nauruaan pidättäen, päivittelee.
Vai »en minä vieläkään tiedä».
SELMA lyhyen äänettömyyden jälkeen.
Minä odotan postia.
KAUPUNGIN HERRA ihastuneena.
Kaunis tyttö — kaunis tyttö — ette te ole sitä varten, että teidät suljettaisiin sairaalaan. Tanssisaliin te kuulutte. Siellä te ihastutatte koko maailman, mutta vain yksi teidät saa — se joka teitä rakastaa… (Yrittää ottaa hänen kätensä.)
SELMA väistyy.
Ei, ei, ei…
Kuulkaa, äitini tulee vielä tänä iltana puhumaan kanssanne. Hän tahtoo teitä kaikella muotoa meille. Emme me teitä nyt päästä. Te ette ole onnellinen täällä maalla, tietäähän sen: mitä täällä voisi olla teille!
Älkää puhuko sillä lailla! (Häneen on koskenut, hän ei itsekään tiedä miksi.)
Nooo? Ettekö te itse ole sanonut, ettette viihdy täällä että täällä on ikävä, että…
Olen, olen. Mutta menkää pois, menkää pois!
Pois?… Pois? Enkö minä sitten ansaitse edes kunnollisia jäähyväisiä?
Mehän matkustamme huomisaamuna.
SELMA kuiskaten.
Mutta mehän tapaamme niin pian, jos minä tulen. (Nopeasti, nähdessään miten Kaupungin herra riemastuu.) Enhän minä tiedä, tulenko minä. Odotan postia. Mutta jollei tulisi kirjettä, niin ehkä sitten…
KAUPUNGIN HERRA äänettömyyden jälkeen, katsellen häntä merkitsevästi.
Se kihlaus kai on purettu?
SELMA vaivautuneena.
Mitä te nyt siitä. Kyllä minä sen asian hoidan.
Sanokaa että on. Onko?… (Selma vaikenee.) Ei siis vielä. Teidän täytyy se nopeasti purkaa. Tiedättekö, minä en suvaitse, että toinen… (Tarttuu lujasti hänen ranteeseensa.)
SELMA sekä suuttuneena että onnellisena, riuhtaisee itsensä irti.
Päästäkää! Hän tulee tänä iltana tänne, niin minä puhun — no, oletteko nyt tyytyväinen?
Olen, olen, olen.
SELMA hellästi.
Menkää nyt sitten.
Selma, rakas Selma… sallithan sinä, että annan sinulle pienen muiston… (Vetää taskustaan esiin kotelon. Selma peräytyy. Kaupungin herra näkee Fannin tulevan kaukaa oikealta näyttämön takaa, painaa kotelon Selman käteen, lähtee kiireesti. Selma ei huomaa sisartaan, avaa kotelon kuin unessa. Kiiltävä rintasolki häikäisee hänet).
SELMA kuin unessa, itsekseen.
Kultaa… kultaa! (Kuulee Fannin askeleet, piilottaa kotelon, rientää pöydän luo työnsä ääreen.)
FANNI tulee oikealta, rikkinäiset pumpulisormikkaat käsissä.
Joko posti on tullut?
SELMA teeskennellen levollisuutta.
Ei. Kumma kuinka se viipyy. Saadaanko heinät tänään?
FANNI katsoo sisareensa pitkään. Pidätetyllä ilkeydellä.
Joko se taas kävi täällä?
Kuka?
Kuka! Se joka sinun perässäsi hyppää, niinkuin koko kyläkin tietää!
SELMA kiivaasti.
Ole hiljaa.
No, et suinkaan sinä sitä voi kieltää. Onhan teidän nähty iltakaudet kävelevän yhdessä. Kyllä sinun sulhasesikin jo on sen kuullut. Kysy vain Roosluntilta joka eilen tuli Kilkiltä. (Vetää käsineet käsistään, katselee sormiaan, laskee käsineet pöydälle.) Nostaisin minä aika metakan, jos olisin Kilkin sijassa. Mutta mitäs Kilkki, sellainen lammas!
Pidä huolta omista asioistasi, kyllä minä hoidan omani. Kilkki tietää, että minä olen kauan aikonut sairaanhoitokursseille.
Mutta ei, että sinä olet hakenut niille.
Hän ennättää kuulla senkin.
Hän hankkii häitä, hän.
Ei minun kanssani!
Oletko sen hänelle selvästi sanonut?
Hän saa sen tänään kuulla.
Äänettömyys.
Mutta jollei posti tuo kirjettä tänään enempää kuin ennenkään?
Toi tai oli tuomatta. Minä en missään tapauksessa jää tänne.
Äänettömyys.
Ei kai sekään ole niin hauskaa — ruveta piiaksi kaupungissa.
SELMA kuohahtaen.
Ja parempiko se on se toimi jota sinä haet?!
FANNI samalla tavalla.
Joka tapauksessa taloudenhoitajattaren toimi eikä mikään piian virka.
Vanhan, rikkaan saiturin luona!
Kuka sen on sanonut, että hän on vanha ja saituri?
Vielä hullumpaa kai olisi, jos hän olisi nuori.
Nuorihan se on sekin herra, jonka kotiin sinä pyrit.
Minä en ole mihinkään pyrkinyt.
Äänettömyys.
Kyllä se sentään on hävytöntä, että sellainen — kaupunginhotellin rouva uskaltaa pyytää piiaksi talon tytärtä.
SELMA karkaa ylös vimmoissaan.
Se ei ole mikään hotelli, se on siisti matkustajakoti.
Jossa juodaan! Kysy Roosluntilta, Rooslunti on käynyt ja tietää.
SELMA keskeyttäen.
No enhän minä ole sinne lupautunut. Ehkä minä tänään saan kutsun sairaanhoitokursseille.
Niille on paljon pyrkijöitä.
EMÄNTÄ tulee kiireesti oikealta.
Ettekö olekaan heinässä? (Ottaa käsineet pöydältä, ymmärtää niiden tarkoituksen ja panee ne, hilliten mieliharmiaan, takaisin.)
FANNI tarttuen suuttuneena sormikkaisiin.
Pääsenhän minä sinne takaisin, kun posti on tullut.
Minä lupasin Antille toimittaa kahvia pellolle. Koettavat loppuun tänä iltana.
Antti ja Antti ja Antti ja Rauha — ne ne ovat teille kaikki kaikessa! Anttia pitäisi meidänkin vain totella, vaikkei hän ole maksanut meille penniäkään palkkaa työstämme koko aikana.
EMÄNTÄ katsoo pitkään, pienen äänettömyyden jälkeen.
Mikäs teillä nyt taas on, hyvät lapset? Jollette lähde heinään, niin antakaa edes Roosluntille nahkaa, hän sanoi nahan loppuneen.
Minusta se kääsien paikkaaminen on aivan turhaa. Kyllä Rauhalle kelpaisi huonompikin, vaikka hän onkin ylioppilas.
Rooslunti paikkaa paraikaa teidän matkalaukkujanne. Ettekö te luule äitinne tietävän, mitä teillä on mielessä. Ettekö te luule äitinne koko kesän seuranneen sitä alituista sanomalehti-ilmoitusten lukemista ja kirjeiden odottamista… Vaikka kotona kyllä olisi työtä.
Työtä? Kyllä — mutta ei palkkaa. (Nauraa katkerasti.) Pitäisikö minun todella jäädä tänne, vaikka Antti menee naimisiin? Mitä minä täällä, kun Rauha lisäksi tulee taloon. Tekisitte viisaasti tekin, kun lähtisitte pois.
EMÄNTÄ hetken äänettömyyden jälkeen.
Tiedäthän sinä, että minä lähdenkin. Minähän otan Rantalan torpan ja rupean asumaan sitä.
SELMA äkkiä, purskahtaen epätoivoissaan itkuun.
Se on kauheaa, äiti, kun ette antanut minulle koulusivistystä!
Äänettömyys.
EMÄNTÄ hiljaa.
Mistä minä sen olisin antanut? Hyvä kun sain teille leipää.
FANNI katkerasti.
Mutta Antin piti saada käydä maanviljelyskoulut. Antille riitti.
Antin täytyi asua taloa ja elättää meidät kaikki. Älkää puhuko turhia, mene sinä, Fanni, antamaan Roosluntille nahkaa, minun täytyy viedä kahvit pellolle. (Poistuu oikealle.)
Postikellon ääni kuuluu. Tytöt juoksevat portille. Selma häviää näkyvistä, Fanni jää portille odottamaan. Postikellon ääni hälvenee vähitellen.
ROOSLUNTI veitikkamaisesti, näyttämön takana vasemmalla.
Ei mitään, ei mitään, ei mitään, johan minä sanoin!
SELMA niinikään näyttämän takana.
Mutta näinhän minä kuinka te otitte vastaan jotakin. (Ehtivät näyttämölle.)
ROOSLUNTI ojentaen hänelle kääröä.
Tämän tässä. Tupakkaplaaria! »Fo te loov ti vara», sanoi ruotsalainen. Pyysin Postimattia tuomaan vähän nurkantaustallisia, että niinkuin sujuisi paremmin se Lempiäniemen fröökynöiden kapsäkin reprasooni.
FANNI itsekseen, pettyneenä.
Ei siis mitään! (Alkaa vetää käsineitä käsiinsä lähteäkseen haravoimaan.)
ROOSLUNTI tarkastelee tupakkakääröään, mutta seuraa salavihkaa tyttöjen neuvottomuutta ja alakuloisuutta. Laulaa haikealla äänellä:
Rakkauden tähden minä Tampereelta läksin, vaikka Suomi on syntymämaani. Kun heilani mun heitti ja vikojansa peitti, vaikka lupas olla armahani.
SELMA joka jo pari kertaa on yrittänyt keskeyttää.
Älkää nyt, Rooslunti.
ROOSLUNTI hämmästyvinään.
Ai, oliko liian surullista? Otetaan iloisempaa sitten:
Kettu se on niin kavala eläin ja sillä on mettäsä pesä. Samallaanen kavaluus on heilani sydämesä.
Lakatkaa nyt!
Luuletteko, että teitä on niin hauska kuunnella.
Eikös se ollut lysti laulu! Tiedättekös te missä minä sen kuulin? (Salaperäisesti ja merkitsevästi.) Kilkin talossa kulki eräs mies metsässä ja lauleli yksikseen: »Samallaanen kavaluus…»
SELMA keskeyttäen.
Tulkaa nyt, niin minä annan teille nahhaa.
Odottakaas nyt, Lempiäniemen tyttäret, niin minä annan teille — kaupungintuliaisia. (Ottaa kaksi kirjettä taskustaan ja pitelee niitä korkealla ilmassa.)
Kirjeitä!
Kylläpä te olette…
… Kavala! Kettu! (Laulaa.) Kettu se on niin kavala eläin… (Hän pitelee yhä kirjeitä korkealla ilmassa ja antaa tyttöjen tavoitella niitä.)
Mitä tämä nyt on!
Minä suutun Roosluntiin!
ROOSLUNTI haikealla, laulavalla äänellä.
Kun minä olin kuullut sen miehen laulavan, niin minä menin ja join tuopin viinaa, en mitään litraa, vaan rehellisen vanhan tuopin. Minä tulin niin surulliseksi etten saanut oltua.
Että te nyt viitsitte, vanha mies…
ROOSLUNTI äkkiä muuttaen äänensä tarmokkaaksi ja tiukaksi.
Vanha ja viisas. Ja viekas. Kyllä minä viitsin. Te väsytte ennenkuin
Rooslunti.
Minä en ikinä lepy teille.
ROOSLUNTI harvakseltaan, painavasti.
Noo, saatte, jos sanotte mitä te odotatte.
Se ei kuulu teihin — antakaa nopeasti.
ROOSLUNTI teeskennellen ylpeyttä.
Kopeasti: ei! ennenkuin Fanni Lempiäniemi sanoo, kuka hänelle lähettää valokuvan.
Valokuvan — onko siellä valokuva? (Samalla riemastuen, pelästyen ja punastuen.) Ai, minä tiedän! Nyt saadaan nähdä, Selma, onko hän vanha vaiko nuori…!
ROOSLUNTI viattomasti, harvakseltaan.
Aviiseistako tämä otus on pyydystetty…
FANNI suuttuneena.
Antakaa!
Kopeasti: ei! ennenkuin olette tunnustaneet kaikki.
SELMA huutaa.
Minä odotan Helsingistä tietoa, pääsenkö sairaanhoitokursseille. Nyt sen kuulitte, annatteko — taikka!
ROOSLUNTI juhlallisesti.
Lempiäniemen tyttäret, niin pidän nyt käsissäni teidän kohtaloanne…
(Parkaisee äkkiä.) Polttaa, polttaa — ottakaa pois! (Salaperäisesti.)
Tahdottekos te tietää mitä näissä kirjeissä on? (Kuiskaa.) Teidän —
lankeemuksenne.
Tytöt ottavat suuttuneina kirjeet ja asettuvat penkille lukemaan.
SELMA ajatuksissaan.
Että nyt viitsitte!
Kyllä minä teille vielä näytän!
Rooslunti laulelee »Samallaanen kavaluus» jne. ja tarkkaa salavihkaa tyttöjä. Selma on jännittyneenä silmäillyt läpi kirjeen ja pettymystään peitellen pannut sen taskuunsa. Fanni on kirkaisemaisillaan ilosta luettuaan lyhyen kirjeensä. Hän tempaa kuvan ja tuijottaa siihen.
Korea mies… ja nuori!
SELMA tulee katsomaan.
Vanha — hyi!
Käykö kateeksesi? Et ole unissasikaan nähnyt näin pulskaa miestä.
En sano muuta kuin: vanha.
Tulkaas te, Rooslunti, katsomaan, onko tämä herra vanha vaiko nuori.
Rooslunti, joka vihellellen ja hyräillen on pannut tupakaksi, tulee, viattomuutta teeskennellen, katsomaan. Hän päästää pitkän vihellyksen, irvistää ja laskee sylkäisten kuvan kädestään. Nousee ja laulaa ajatuksissaan: »Kettu se on niin kavala eläin…»
FANNI hänen laulaessaan.
Te olette sietämätön! En minä ymmärrä kuinka teitä kärsitään missään.
Ettekö nyt voi sanoa…
Rooslunti huojuttaa laulaen päätään.
… onko hän nuori vaiko vanha?
Äänettömyys.
ROOSLUNTI ikäänkuin kertoisi lapsille satua.
Oli kerran madonsyömä puu ja siinä oli madonsyömiä kukkia ja madonsyömiä marjoja, mutta kauniit tilhet lensivät sen oksille ja söivät marjoja. Ne tulivat lopulta »malaateiksi», niinkuin suomalainen sanoo.
Minä en jaksa teitä kuunnella. (Lähtee oikealle.)
FANNI lähdössä, kirje käden alla sydämen kohdalla.
Mikähän te luulette olevanne?
ROOSLUNTI rummuttaen otsaansa sormellaan.
No on tämä rehellisempi naamataulu kuin se siellä kintaan alla… sydämen kohdalla. Lainatkaa minullekin kintaanne, niin katson vielä sitä naamataulua…
FANNI huutaen Selmalle.
Anna sinä hänelle nahkaa, minä menen heinään…
Tiedätte te kai kuka se on?
Tiedättekö te?
Lyhyt äänettömyys.
ROOSLUNTI viisaasti.
Klanssihteeri Kukkonen.
FANNI pienen vaitiolon jälkeen.
Klanssihteeri — mikä virkamies se on?
Virkamies erityisiä toimenpiteitä varten.
Erityisiä toimenpiteitä…?
Erityisiä.
Puhukaa nyt mitä te tiedätte…
Se on klanssihteeri Kukkonen eli (kukonlaulun nuotilla) Kukkelikuu.
FANNI ei tiedä pitääkö hänen ilostua vaiko suuttua.
Klanssihteeri Kukkonen — oikeinko totta?
Viidenkymmenen viiden vuoden neljän kuukauden — ja — ja — kymmenen päivän vanha.
Voi teitä — puhukaa nyt totta ja lakatkaa hulluttelemasta. Tiedättekö te hänestä mitään?
Korjasin hänelle viime keväänä vaunut — hänellä on vaunut ja parihevoset ja moottorivene — ja lupasi ostaa auttomopiilin. Ja huusholliska oli ollut kolme vuotta… oikein Tukholmasta tuotu. Riitaantuivat jo silloin keväällä… Kolme jahtikoiraa, Kaaro ja Pasoppi ja Anoppi… Kahdeksan huonetta alakerrassa ja kaksi yläkerrassa… (Kumartaa kohteliaasti.) Fo te loov ti vara — lykka till para! Hyvä onkin, että pidätte kintaat kädessänne, kun haravoitte. Tukholmalaisella huusholliskalla oli valkoiset kädet ja paljon sormuksia, kun hän tuli ja liversi ja toi minulle punssia. Siellä pidetään aina niin kalliita aineita… Pitkät korkit, pitkät korkit!
Fanni on käynyt vakavaksi. Katselee epäluuloisesti Roosluntia ja lähtee ikäänkuin paeten portista oikealle. Rooslunti levittelee ihmetellen tyttöjen paljotöisiä koruompeleita, tupakoi, laulaa ja jää vihdoin nuokkumaan lehtimajaan. Huokaa syvään. Ajattelee taasen. Selma tulee, näkemättä häntä, kotelo kädessä, avaa sen ja jää ihailemaan. Rooslunti katsoo puiden takaa.
SELMA kuiskaa itsekseen.
Kultaa!
Katin. Ei ihmiskultaa, vaan katinkultaa!
SELMA säikähtää ja piilottaa korun.
Te ilkeä ihminen, oletteko te vielä täällä?
ROOSLUNTI tulee ulos lehtimajasta.
Milläs satulamaakari paikkaa, kun ei ole nahkaa! Ei ollut kultaa, tunsin pinspakin tuonne asti. (Nuuskiskelee.)
SELMA nauraa.
Kaikki te olette tietävinänne. Mutta nytpäs ette tiedä.
Tiedänpäs!
Ettepäs!
Näyttäkääs…
Enpäs…
Ei tarvitsekaan. Rooslunti on jo nähnyt. Ja nenäänsä tuntenut. Rooslunti kiertää maailmaa. Tuntee kaupungin hotellinkin. On korjannut siellä sohvia. Kerran toppasin nuorelle, korealle herralle tuolin joululahjaksi mammalta. Mamma sellainen… pulska rouva… »Taala para sfenska»…
Te kauhea ihminen, minä rupean pelkäämään teitä…! (Ojentaa hänelle rasian.)
ROOSLUNTI avaa, haistaa, irvistää pahasti.
Ei ole kultaa.
Mitäs sitten?
Multaa! Maksaa… odottakaas…
Sata markkaa.
ROOSLUNTI nauraa.
Sata penninkiä…! (Kuuntelee. Merkitsevästi, vakavana.) Nyt joku tuli. Minä luulen että se on se mies, joka siellä Kilkillä lauleli yksikseen…
Selma hätääntyy. Äänettömyys.
Lähtekää te, hyvä Rooslunti vastaan. Minun täytyy olla täällä. Lähtekää nyt, olkaa niin hyvä. Kaupungin rouva tulee tänne tapaamaan minua.
Minä otan täällä vastaan kaupungin rouvan. Mehän olemme vanhat tutut — monta viinilasia, monta olutlasia! Yksistäkin kalaaseista kaikki mitä herrat olivat jättäneet laseihin… (Maiskauttelee suutaan.)
Selma lähtee oikealle ikäänkuin paeten hänen kertomustaan.
Rooslunti hyräilee, kuulostelee. Hetken perästä tulee
Rauha portilta, juosten.
RAUHA kuiskaa.
Tiedättekös te mitä posti heille toi?
ROOSLUNTI kunnioittavasti.
Tiedän.
No?
Toiselle klanssihteeri Kukkosen…
RAUHA nauraa.
Klanssihteeri Kukkosen?
Toiselle eron sööterskan toimesta.
Tiedättekö varmaan?
Näinhän toisen ilon ja toisen kyyneleet.
Äänettömyys.
Meillä on niin mainio tuuma, minulla ja Antilla.
ROOSLUNTI katsoen häneen pitkään.
He eivät jää maalle. Älkää luulkokaan.
Ei heidän tarvitsekaan. Ymmärränhän minä etteivät he viihtyisi
Lempiäniemessä, kun minä, vieras ihminen, pian tulen tänne…
ROOSLUNTI maiskuttaen ihaillen suutaan.
Sitten vasta minä viihtyisinkin!
Ettepäs… (Opettavasti, oikean käden etusormi pystyssä.) En antaisi teille yhtään ryyppyä, en sietäisi teitä lähellänikään… En sietäisi yhtään juopottelua, teidän täytyisi ruveta ihan raittiusmieheksi…
ROOSLUNTI nöyränä, lapsellisesti.
Heittäisin vaikka syömisenkin, jos te sitä vaatisitte.
RAUHA vakavana.
Oikeinko totta?
Niin minä uskon ja luotan, Rauha neiti on sellainen… kerupiini…
RAUHA nauraen.
Kerupiini! No, kyllä »kerupiini» vielä panee Roosluntin kovalle…
Rooslunti oikein pelkää.
No niin, meillä on Antilla ja minulla niin mainio tuuma. Heidän ei tarvitse jäädä tänne — vaan tehdä työtä ja vuolla kultaa!
ROOSLUNTI epäuskoisena.
Vuolla kultaa? Koska maanviljelijä Suomessa vuolee kultaa!
RAUHA reippaasti, puiden nyrkkiä hänen edessään.
Mitä te tarkoitatte kullan vuolemisella — minä tarkoitan sitä, että tulee hyvin toimeen…
Kerupiinit tarvitsevat niin vähäisen. He ovat kauniita kun he vain omissa höyhenissään leijailevat taivaallisessa sinessä. (Tekee liikkeitä ikäänkuin hänellä olisi siivet ja hän lentäisi.)
RAUHA yrittäen keskeyttää.
Kuulkaas nyt, me kaksi teemme salaliiton…
Kerupiineilta kuluu se työkin niin köykäisesti, kun heillä on se iloinen luonnonlaatu — hui, hai…
Te olette viisas mies, auttakaa…
… hui hai. Mutta meillä täällä — maaseudun päällä pitää olla… pinspakkiprossit rinnassa… (Osoittelee kaiken aikaa sormillaan, ikäänkuin pukisi mainitsemiansa esineitä ylleen)… piippikammat hiuksissa, pitsit ja putsit ja…
RAUHA naurunsa seasta.
Antakaa nyt kerupiinillekin suunvuoroa.
ROOSLUNTI tekee äkkiä kasvonsa surkeiksi, päästää hartiansa lamaan ja kävelee ikäänkuin raahustaisi suurta taakkaa perässään.
… ja se työnteko — ai jai jai jai… Kädet tulevat rumiksi, ruumis paksuksi. Ai jai jai jai…! (Sievistellen.) Sormet pitte olla niinkku vispilevarvut, varttalo pitte olla niinkku… se fiinein… ootikolonkkiflasku klanssihteerin huusholliskan piironginlaatikossa…
RAUHA pitkin matkaa naurettuaan ja yritettyään keskeyttää.
Rupeatteko liittoon kerupiinin kanssa…?
Oikealta kuuluu Selman ja Kilkin sananvaihto.
SELMA kaukana oikealla, näyttämön takana.
Minä en tahdo, minä en tahdo, minä en tahdo — nyt sen kuulit ja nyt sen tiedät…
Kilkin ääni vastaa epäselvempänä, tyynenä. Rooslunti ja Rauha kuuntelevat jännittyneinä. Heidän keskustelunsa tapahtuu kuiskaten.
Rukkasia!
RAUHA hätääntyneenä.
Voi, voi, pitääkö hänen nyt antaa rukkaset sille kelpo miehelle! Mitä me tekisimme? Emmekö voi yhtään mitään? Rooslunti, te kun aina olette niin kekseliäs!
Tällä kertaa Rooslunti on niinkuin holipompelipullo…
RAUHA keskeyttää, toruen.
Vai jo taas pullo! Mitä te lupasitte… Laulakaa!
Voi sitä vanhaa Aatamia!…
Laulakaa, sanon minä!
Rooslunti selvittää kurkkuaan, alkaa haikeasti, kaikella voimallansa: »Kettu se on niin kavala eläin.»
Jotain kauniimpaa…
No, hyvät ihmiset…
RAUHA laulaa:
Maailman juonet ei eroita meitä.
Sinä olet oma kulta, sinua en heitä.
Jos olet omani, niin älä mua hyljää,
Nimesi on kirjoitettu sydämeni syrjään.
Rooslunti on yhtynyt häneen. Molemmat laulavat vakavasti kuin maksusta.
Joskus heitä naurattaa, mutta he tukahuttavat naurun.
ANTTI tullen portista, kesken laulua.
Mitä kummaa — mitä kummaa? Mitä te nyt teette?
RAUHA laulettuaan loppuun.
Me koetamme viihdytellä myrskyä. (Viittaa merkitsevästi taloon päin.)
Kilkki?
ROOSLUNTI ja RAUHA
Niin.
Äänettömyys.
Kaikki ovat käyneet vakaviksi.
Sinä et tunne minun sisariani. Me olemme itsepintaisia, me Lempiäniemen lapset. Kun me jotakin tahdomme, niin me ajamme tahtomme läpi.
Mutta niin teen minäkin, kun minä jotakin tahdon. Enkö minä ole ollut koko viikon heinänteossa siinä missä muutkin? Enkö minä ole ruskettunut? Eivätkö minun käteni ole kovettuneet? Etkö luule, että minusta tulee kunnollinen maalaisemäntä, vaikka olenkin kaupunkilainen?
Luulen, luulen ja uskon ja tiedän. Sinä olet saattanut häpeään meidät maalaiset…
»Mutta kuinka kauan sitä kestää?» — se on sanottu minulle sata kertaa.
Ei — minä tiedän, että sitä kestää niin kauan kuin elämäämme kestää, mutta minun sisariani sinä et taivuta.
Äänettömyys.
Kuka tämän tulevan Lempiäniemen emännän tietää! Minun rintaani on varmasti lentänyt jokin noidannuoli — en tiedä presiisisti olenko minä Rooslunti vaiko… opettaja Säännöllinen… vaiko…
Te saatte kuulla, jahka minä esitän tuumani tytöille… (Naurahtaen.)
Antti, me tulemme pellolta tanssien taloon, kun heinät ovat ladossa.
Onhan sentään ihanaa, kun kaikki ne tuoksuvat heinät ovat ladossa — ja
niin paljon!
ANTTI ottaa ihastuneena hänen molemmat kätensä.
Sinä, sinä — tiedätkö sinä mikä on ihanaa? Oletteko te, Rooslunti, nähnyt näin koreaa tyttöä?
Rooslunti ei uskalla sanoa mitä tahtoisi…
RAUHA nauraa heleästi ja tanssii pitäen Antin käsistä kiinni.
Ei minua saa pilkata, vaikka minä olenkin kaupungista. Minä rupean maalaiseksi nyt — hyvästi ikipäiviksi suloiset kivikasarmit.
ANTTI Roosluntille.
Uskottekos te, Rooslunti, että hän on kitkenyt turnipsimaata muijan kanssa aamusta iltaan.
Kyllä se nyt on hauskaa, mutta kyllä täällä maalla vielä tulee ikäväkin.
Eipäs.
»Te so lessamt lante», sanoivat ennen herramamsselit ja nyt sen sanovat talontyttäret ja piikatytöt.
Pitäisiköhän tässä ruveta oppimaan kapulakieltä, että ymmärtäisi mitä tuo Rooslunti sanoo…
No ei… se olisi selvällä suomenkielellä että…
RAUHA nauraen.
»Maalla on ikävä»…!
Vai se vanha viisu! — Työssä ei ole koskaan ikävä. Rauha on ymmärtänyt sen… Mutta laittakaa te täällä nyt kaikki kuntoon, niin minä lähden hakemaan väkeä.
Lähtee portista oikealle.
Tottakin! Minä olen laittanut seppeleitä, joilla aion koristaa. Kai
Rooslunti auttaa…
No, Rooslunti on onnellisimman mamman poika…
Lähtevät iloisesti oikealle portista. Hetken perästä oikealta, etualalta Selma ja Kilkki.
Mutta Selma, puhutaan nyt järkeä. Voithan sinä minulle kertoa kuin vanhalle ystävälle, mitä sinä aiot. (Selma vaikenee.) Sinä menet sairaanhoitokursseille?… Niin, mitäpä pahaa siinä on…
Lyhyt äänettömyys.
En minä sinne mene.
Etkö? No…
On minun kai lupa mennä minne tahdon.
On tietenkin. Kaupunki siis sinua erikoisesti vetää puoleensa.
Niin. (Kiivaasti, tuskallisesti.) Minä en viihdy täällä. Minä en jaksa olla täällä. Älä koetakaan houkutella minua jäämään. Minä en tahdo! Täällä on alituinen kituminen ja rahanpuute, ei täällä saa kunnollisia vaatteitakaan…
Äänettömyys.
Niin… kuule nyt… puhutaan aivan rauhallisesti… Se on kaikki totta mitä sanot. Mutta kyllähän maa antaa, kun tekee työtä. Sinun täytyy päästä oppimaan maanviljelystöitä, saamaan ammattitietoja.
Pieni äänettömyys.
SELMA kuin havahtuen.
Kouluun? Minun on ikäni tehnyt mieli oppia jotakin kunnollisesti.
Kouluun, kouluun, että opit, miten maata on asuttava.
Äänettömyys.
SELMA painavasti.
Voisitko sinä auttaa minua tässä?
Voin kyllä.
Vaikken olekaan morsiamesi?
KILKKI taistellen itsensä kanssa, tyynesti, valoisasti.
Niin. Sittenkin. Minulle on pääasia, että sinun on hyvä. Ja sinun tulee hyvä, kun vain saat työalan. Tänne maalle sinä kuulut, mistä olet lähtenyt.
SELMA on hetken ikäänkuin haluaisi langeta hänen kaulaansa, mutta tekee äkkikäännöksen. Ylpeästi.
Ei kiitoksia. Kyllä minä tulen toimeen muutenkin.
Kaupungin rouva tulee vasemmalta porttia kohti. Selma jää kuin naulittuna häneen katsomaan. Kilkki on lähempänä katsomoa.
Hyve iltta, lilla fröken… Nyt mine sitte too raha. (Katselee häntä pitkään.) Mykky bra, mykky bra, mykky söt… Vehe moodiklenninki vaa, vehe spetsi ja… garneerinki ja… korsetti ja se tole oikke hyve. Augusti enssimene peeve pite sitte olla kaupunki. Ja rootti pite oppi… En mine ilma rootti otta, mut ku ole netti flikka. (Katselee Kilkkiin ääneti.) Kuka se ole se mees seellä? Solhhane?… Noo, kaupunki tole uusi solhhasi .. (Ottaa esiin rahaa laukustaan.) Joomaraha tule paljo, joomaraha paljo… (Taputtaa Selmaa olalle, ojentaa rahat.) Hyve peeve nyt sitten, lilla fröken. (Lähtee.)
Selma pudottaa setelit ikäänkuin ne olisivat polttaneet häntä.
SELMA huutaa.
Ei, ei, ottakaa pois… Kaupungin rouva… (Ottaa maasta rahat, juoksee rouvan perässä ja vie ne pois.) Ottakaa pois, ottakaa pois.
Mite teme merkitte? Noor herra sano, te itte tahto pois teelte — teelle ikeve…
Se on totta, mutta minä en itsekään ole tietänyt mitä olen tahtonut.
Kalle, auta minua, pelasta minut…!
Menee ikäänkuin Kilkin turviin. Kilkki on vaivoin hillinnyt
itseään keskustelun aikana. Tulee ja ottaa Selmaa kädestä.
KILKKI yhä vaivoin hilliten mielenliikutustaan.
Rouva näkee, että tämä nuori neiti ei tahdokaan kaupunkiin…
Äänettömyys.
Mot eisa narra minu sill' taval. Mine sootto. Mine voi lehette poliisi…
Älä pelkää, lapsi kulta. Kyllä rouva ymmärtää, ettei tästä nyt tule kauppoja. (Hymähtelee, viihdyttelee Selmaa kuin lasta.)
Rouva katselee hetkisen Selmaa, joka itkee puun
runkoa vasten nojautuneena. Ravistaa päätään.
KAUPUNGIN ROUVA viittaa päivänvarjollaan Kilkkiin.
Solhhane?
KILKKI koputtaen sormillaan rintaansa, pidätetyn naurun ja raivon vaiheilla.
Solhhane.
Soo, soo. Skaada, skaada — vahinkko, vahinkko netti flikka…
(Hymyilee. Lähtee.)
Kilkki vie Selman lehtimajaan, ottaa häntä, kuin
suojellakseen, hartioista takaapäin kiinni.
KILKKI iloaan ja onneaan pidätellen.
Niin, niin… nyt on niin hyvä. Niin hyvä.
FANNI tulee portista, riisuu käsineensä, pysähtyy parin nähdessään ja lyö yhteen kätensä.
No niin! (Purskahtaa suureen nauruun.) Siinä se oli! Sinä, Selma, sinä olet sittenkin oikeaa… maatiaisrotua. Arvasinhan minä… Mutta minä, minä pysyn päätöksissäni minä!
RAUHA juoksee esiin.
Ei, Fanni kulta, kuule nyt minun tuumaani… te saatte kaikki kuulla.
Rooslunti, korvat auki — nyt se tulee.
Rooslunti on seurannut häntä kantaen koppaa,
jossa on seppeleitä.
Älä rupeakaan taas saarnaamaan työstä — minä en viitsi tehdä likaista maatyötä…
Kuule nyt kumminkin: me olemme Antin kanssa puhuneet, että kun äiti ottaa viljelläkseen Rantalan torpan, niin ota sinä Myrskymäki — se on talon kaunein paikka. Saat 50 vuodeksi, tai jos tahdot elää sata vuotta, niin vaikka sadaksi. Siellä sinä viljelet hedelmiä ja pidät mehiläisiä ja… ja… sinä teet siitä niin kukoistavan kolkan, että Tanskalle vetää vertoja…
FANNI purskahtaen katkeraan nauruun.
Kyllä minä ne tuumat tunnen: raada, raada niin että siihen paikkaan näännyt. Ei kiitoksia! En minä hautaa nuoruuttani tänne…
Fanni… kuule mitä minä sanon…
Kyllä minä tahdon nauttia niin kauan kuin olen nuori!
Äänettömyys.
Klanssihteerin seurassa!
Klanssihteerin — vaikkapa! Minulle on ykskaikki mitä tietä minä saan rahoja… Mutta minä en iankaiken kidu ilman!
Äänettömyys. Rooslunti menee neuvottomana ja ajatuksissaan hyräillen »Kettu se on niin kavala eläin» portille. Kaupungin herra tulee vasemmalta, ei näe muita kuin satulasepän. Rooslunti tervehtii kohteliaimmalla kumarruksellaan.
»Ku moron, ku moron, sätt näsan i poron…»
Onko Selma… neiti Selma täällä?
ROOSLUNTI palveluksenhaluisena ja viattomana.
Istuu täällä sulhasensa rinnalla…
Pieni äänettömyys.
Sulhasensa? Minä tahdon tavata neiti..
KILKKI painaa Selman, joka on sävähtänyt seisoalleen, takaisin penkille, rientää reippaasti aidalle, tervehtii, vahingoniloaan pidätellen, kohteliaasti.
Minä olen Selman sulhanen — millä voisin palvella?
KAUPUNGIN HERRA ei ensin tiedä mitä sanoisi.
Hauskaa tutustua… Kuulin… että täällä leikittäisiin illalla… saako tulla katsomaan?
Kyllä… kyllä. Saahan kaupunkilainen olla vieraanamme illan ja kaksikin — mutta (tulisesti) tyttöjämme ei hän saa viedä.
RAUHA innoissaan.
Hyvä! hyvä!
FANNI ylpeästi.
Kuka sen on sanonut. Jos me tahdomme, niin me menemme! Kaikki eivät ole maatiaisrotua! (Kaupungin herralle, niiaten, leikillisesti.) »Antaakos kuningas työtä ja ruokaa?»
KAUPUNGIN HERRA kumartaa kohteliaasti ja iloisesti.
Tietysti, tietysti. Sepä hauskaa, että neiti… Oikeinko totta? No mainiota! Mitäs sillä on väliä, kumpiko neideistä…
Lähtevät reippaasti puhellen portista vasemmalle. Rauha ja Rooslunti jäävät katsomaan heidän jälkeensä. Kilkki ja Selma puhelevat kuiskaten.
He menivät!
He menivät!
Äänettömyys.
Älkää siinä naurako.
Kerupiini tuomitsee väärin — minä itken.
Älkää — ei se kannata…
Alkaa kuulua laulua, joka yhä lähenee.
Rauhalle ja Roosluntille tulee kiire.
ROOSLUNTI hätääntyneenä.
Kranssit ja seppeleet!
Nopeasti, nopeasti… Ripustetaan aidalle, puihin, mihin vain saatte sopimaan.
Ihme sentään… kuinka tulee kaunista…
Eikös sitten kannata, kun heinät ovat ladossa…!
Viime keskustelunsa aikana ovat he kiireesti kaunistaneet ja raivanneet näyttämöä. Kun heinäväki tulee näkyviin, joko laulaen tai viulu etunenässä, juoksee Rooslunti avaamaan porttia ja seisoo kunniaa tehden portinpielessä. Heinäväki, kukkien koristamana ja lehvät käsissä, tulee reippaasti näyttämölle ja alkaa karkelon. Rooslunti tekee kohteliaimman kumarruksensa emännälle ja vie hänet leikkiin. Kilkki ja Selma, Rauha ja Antti tanssivat yhdessä.
Esirippu.