language: Finnish

SOIDINSAARI

Tarina Koitereen malmilautoilta

Kirj.

SIMO ERONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.

I.

Kun etelästä puhalsivat lämpimät kevään tuulet, silloin jouduin minä harharetkilläni ensimäisen kerran Koitereen rannalle.

Syvillä nummisaloilla, erämaiden kuusikkokorvissa oli vielä paljon sulavia nietoksia, mutta Ala-Koidan niskassa lainehti jo laajalti sulaa vettä ja siinä sulassa uiskenteli joutsenparvi. Samana päivänä se oli saapunut kaukaisilta mailta ja kun löysi täällä ensimäisen otollisen levähdyspaikan, niin siinä lauloi lauhana kevätiltana joikuvan tervehdyksensä. Oudosti se laulu sykähdytti kalastajan mieltä, kun hän siihen joensuusulaan siikaverkkoa laskiessaan sen ensimäisen kerran kuuli. Oli kuin syvällä hänen povensa piilossa olisi lämmin suoni vuotamaan ratkennut, mieleen tuli valoisia kuvia menneiden keväiden kauniista päivistä. Kesken tärkeän työnsä hän silmäili kaukaa Kivilahden puolelta näkyviä rantavaaroja, niiden tummat metsät näyttivät aivan kuin ruvenneen sakenemaan ja siirtymään lähemmäksi.

Mutta ylhäältä ilmasta kuului yhtenäistä siipien havinaa, siellä lensi vähitellen kertyvien sadepilvien seassa ja alapuolella toisia lintuparvia. Sakeanaan siellä meni sorsia, rallattavia alleja ja näiden kintereillä koettivat parhaansa mukaan pysytellä kirjavasiipiset telkät ja töyhtöpäät koskelot, vaikka niitä alkoikin jo väsyttää tämä mokoma taivallus. Ne huutelivat jo edellä menijöille, että eikös laskettaisi alemmaksi ja alettaisi tarkastella sulia paikkoja. Mutta siihen urahtivat ylhäällä pilvissä pitkinä raippoina lentävät hanhet: Mikäs siinä, jääkää te vain tänne piskuiset ja sanokaa paljon terveisiä, mutta me menemme tästä vielä vähän matkaa. Ja niin ne vaihtoivat esilentäjää, kiilamaisen raipan kärkeen vaihtui toinen ilmanhalkaisija, parvi paransi vauhtiaan ja urahteli kiitoksia hyvästä matkaseurasta. Rajan yli ne painuivat kevätyön hämärtyessä, Pohjois-Aunuksen rannattomille rämeille, jossa on niiden kesäasunnot ja jossa ei ole ainoatakaan pyssymiestä.

Yöllä rupesi satamaan. Ensin tulla vihmoi vain lämmintä tuhusadetta, mutta yötä myöten tuuli lisääntyi, tohisi mielissään rannan kuusikossa, raskaat pilvet painuivat alemmaksi ja vettä alkoi tulla ropista kuin sulavasta seulasta. Ja sitä tuli sitten monta vuorokautta yhteen menoon. Koitereen saaristen selkien jäät muuttuivat mustanpuhuviksi, kapeampiin salmipaikkoihin alkoi ratkeilla sulia vöitä, rantametsissä lirisi ja lorisi joka paikassa, Ylä-Koidalle ilmestyivät ensimäiset virran mukana tulleet kevätjäät. Ne olivat joen alajuoksulta, ohutta jäätä, ja Lylykoskesta tullessaan ne olivat särkyneet hienoksi sohjuksi, joka laajaan sulaan jouduttuaan pian hävisi olemattomiin.

Mutta pian alkoi tulla toisenlaistakin jäätä, Ylä-Koida rupesi todenperästä tulvimaan, ja silloin on tämä joki näkemisen arvoinen. Se tulee kaukaa Kuolismaan pohjattomilta rajasaloilta, vähän Aunuksen puoleltakin ja suurena kaarena se kiertää puolen Koitereen ympäri laskien Koitereesta lähtevään Ala-Koidaan aivan sen niskassa, Hiiskosken luona. Suurimman osan matkaansa se virtaa alavia korpimaita ja siellä paisuu se kevättulvan aikana laajoiksi järviksi, leviää kauas korpiin, soille ja rantaniityille. Sen mukana tulla jullittaa paksuja, tukevia jäälauttoja, joiden reunoihin on lähtökiireessä tarttunut mättäitä, juurikkaita ja muuta sekalaista tavaraa. Ja kunne taipaleen varrella varsin innostuvat, voivat ne nykiä yhteen kyytiin kokonaisia pieniä metsäsaarelmia, liian lähelle joenrantaa rakennettuja tukkilaissaunoja ja suuria rantapenkeristä irtautuneita lenkokuusia, joiden juuret harottavat ilmassa kuin paljaat varpaat. Kaikki tämä maallinen hyvyys menee iloisesti alas Lylykoskesta, jonka lauttamiehellä on näihin aikoihin hikinen työ pitäessään yllä maantieliikennettä.

Tämä lauttamies on puhelias äijä ja kertoo mielellään tarinoita kevättulvan tekemistä kepposista. Kerran oli tullut tulvan mukana Aunuksen ukon reslarekivaljaat, mistä lienevät Porajärven reunamailta matkaan eksyneet. Hevonen ja ajaja oli vain ollut poissa, mutta hiukan seitikuorman jätteitä oli vielä ollut jälellä pahasti rutistuneessa reslakorissa. Toisen kerran oli laskenut suuren lenkokuusirykelmän matkassa sievoisen villakuontalon kokoinen karhunpoikanen. Pahasti peloissaan kuului nalle raiska olleen, siellä oli kyyhöttänyt kuusen oksien lomassa, ja pahin leikki oli vielä edessä, kun piti laskea alas äkäisestä Lylykoskesta. Niin että menikö onnellisesti alas? Mikäs siinä mennessä, vähän vain olivat pakarat kastuneet nalle poikaselta, mutta sitä sellaista kun sattuu vanhemmallekin tukkimiehelle.

Ja kun kaikki muu kevättulvan tuoma törky on solunut alas Lylykoskesta, alkaakin tukkimiesten ja tukkien vuoro. Tuhottomasti niitä tulee sieltä ylhäältä, komeita ruununsaloilta saatuja honkahirsiä ja uljaita kuusirunkoja, joista muutamia on jätetty aivan lyhentämättä. Niistä tehdään mastopuita. Sievoisina jokilauttoina ne hyvää kyytiä soluvat alas, miehet vain matkan ratoksi laulelevat ja pitävät silmällä, ettei lautoista pääse karkulaisia korpiin pujahtamaan. Lylykoskella hiukkasen hengähdetään ja sitten sitä lähdetään koskirikasta Ala-Koidaa mennä huristamaan. Siinä lautat särkyvät, Pamilossa sälöilevät tukitkin kevättulvan aikana, sillä se koski ei silloin ole leikkipäällä.

Iloisella humulla ja kohinalla tulee kevät Koitereen vesille, ja minä ennätin parahiksi siihen kohinaan. Minä asustelin Hiislahden Huurinaisella. Hän on vanha tukkilainen, eränkävijä ja malminnostaja, ennen kaikkea malminnostaja, ja nykyään hän on hyvissä varoissa elävä kauppasaksa ja uutisviljelijä. Hänellä on mittaa runsaat kolme kyynärää ja komea täysparta, joka hyvin kelpaisi patriarkalle. Ja patriarkka hän onkin näillä mailla, vaikka posket ovat vielä verevät ja silmänurkasta pilkistää iloluontoinen Karjalan priha.

Niin, hänen luonaan minä siis majapaikkaa pidin. Me kalastelimme ahkerasti, väänsimme vasumäärin suuria hauen venkaleita ja lihavia siikoja. Tukkilaisten kadottua palasi vesille rauha ja järjestys, rantavaarojen palteilta alkoi kohota kevätkaskien savua, niiden ja saarien tummat metsät muuttuivat viheriän vivahteisiksi, koivut siellä kilpaa hiirenkorvaa työnsivät.

Huurinainen piti minulle esitelmiä Koitereen saarista ja rantavaarojen nähtävistä paikoista. Onkin niitä saaria Koitereessa, sata ja yksi kuului olevan kaikkiaan. Täyden sadan lie luoja niitä tarkoittanut, mutta kun syntyivät niin mukavasti, niin antoi yhden tulla kaupan päällisiksi, jottei kitsastelusta moitittaisi. Kuin kirjasta lasketteli Huurinainen näiden saarien nimiä, kehui aikanaan kierrelleensä melkein jokaisen niistä malmilauttoineen. Siellä oli suuria ja pieniä saaria sekaisin, lounaiselta rannalta näkyi Tyrjänsaari, joka jo enemmän muistutti mannermaata, ja siellä kuului olevan kokonainen suuri kylä. Keskeltä Koiteretta näkyi myös suuri saari, Lamminsaari se on nimeltään ja sen ympärillä on joka puolella hujan hajan pikku saaria, joilla muutamilla kasvaa vain yksinäinen männyn käkkyrä, omansa lokin lepopuuksi. Lienevätkö ne kaikki siihen luojan lukuunkaan kuuluneet, mutta kun sitten puun siementä kylvettiin, niin sattuipa muuan siemen pirahtamaan sellaisillekin aalloista hiukkasen ylös pistäville luotopahasille. Ja siitä vain männyn jämiläs kasvamaan, jotta pääsivät kulkemaan saaren kirjoissa, siinä missä paremmatkin. Iltaisin me istuskelimme Huurinaisen pikku verannalla, tarkastelimme rantavaarojen pieniä oraspeltoja ja puhuimme "tieteellisistä" asioista. Huurinaisella oli aina varastossa sitä tavaraa, jonka ääressä on mukava puhua tieteistä ja muista syvällisemmistä kysymyksistä.

Ja minä kerroin Huurinaiselle, että olin tullut maata vakoilemaan. Minä aioin näet etsiä itselleni suojaisan sopukan ja rakentaa sinne pienen majan suuren alkuperäisen luonnon keskelle. Minä tarvitsin sellaisen rauhanmajan, sillä minä olin kyllästynyt kaupunkilaiselämään ja aioin syntyä uudestaan mahdolliseksi elämän vakaviin tehtäviin.

Huurinaisesta oli ajatus mainio ja hän vakuutti, että täältä kyllä löytyisi sellainen suotuisa tyyssija.

— Mutta ensin sinun pitää mennä vähäksi aikaa malminnostajain lautalle, sillä se on se oikea parannuspaikka henkisesti rasittuneille ja rauhaa etsiville. Ja muutenkin, siellä on mukavin tutustua Koitereen kesäiseen kauneuteen.

Mutta malminnostajain lauttoja ei ollut vielä vesillä. Ne tulevat vasta kevättulvien laskettua ja kun ilmat muutenkin ovat tasautuneet kesäisiksi. Mutta silloin niitä tuleekin kymmenittäin, silloin alkaa uusi elämä Koitereen rautarikkailla rannikkovesillä ja suurten saarien ympärillä. Minä jäin Huurinaisen luo odottamaan malmilauttojen ilmestymistä.

Ja niin tuli kaupungin koulusta kotiin Huurinaisen Lotta tyttönen. Lotta oli ihastuttavin toisluokkalainen, minkä milloinkaan olen tavannut, oikea elävä luonnonlapsi. Heti kotiutumisensa jälkeisenä päivänä karkasi Lotta paimenten mukana metsään ja sieltä palattuaan hänellä oli kerrottavana ihmeellisiä asioita. Niin, hän oli elänyt ja kokenut tänä yhtenä ainoana päivänä enemmän kuin koko talven aikana siellä kaupungissa. Sieltä hänellä ei ollutkaan paljon mitään kertomista, ikävä hänellä oli vain siellä ollut, niin hirvittävän ikävä. Lotalle kihosivat kyyneleet silmiin, kun hän tätä ikäväänsä kuvasi.

Meistä tuli Lotan kanssa hyvät ystävät ja hän kertoi minulle, että heillepä tulisi jo juhannukseksi ja sitten koko kesäksi Aili. Kukako oli sitten Aili? Olipahan vain, Ailin vanhempien luona hän oli asunut kaupungissa, ja Aili pääsi tänä keväänä ylioppilaaksi.

Lotta näytti minulle Ailin valokuvan, ja sillä oli kauniit uneksivat silmät. Mutta muuten pelkäsi Lotta hiukan, että se Aili ei laskisikaan häntä valtoinaan metsissä samoilemaan, se kun oli semmoinen kaupunkilainen ja melkein pelkäsi metsää. Mutta minun pitäisi sitten tulla heille, niin sitten mentäisiin kaikki kolmisin metsään ja silloin meillä olisi hirveän hauskaa. Lupasinkos minä varmasti tulla heille? Lupasin tietysti ja tästäpä lupauksesta Lotta niin ihastui, että kavahti minun kaulaani. Ei se kirkassilmäinen luonnonlapsi vielä joutavia ujostellut.

Mutta kesä oli kulunut niin pitkälle, että malminnostajain lauttoja alkoi ilmestyä Koitereen vesille. Minä läksin malmilautalle.

II

Kokonaisen viikkokauden minä olen jo ollut malminnostajani lautalla ja minusta alkaa vähitellen tulla tottunut malminnostaja.

Paljon uutta ja ihmeellistä olen saanut kokea tämän yhden viikkokauden aikana. Me olemme lauttoinemme meloneet ja sauvoneet Koitereen soiluvia salmivesiä, kopeloineet lahdenpohjukoita, joskus suotuisan tuulen mukana uskaltautuneet leveämmänkin selkäveden yli. Lehväinen koivu silloin kohotetaan melojen avuksi ja kun vetävä vihurinpuuska nujuuttaa sitä, mennä lullittaa puolilastissa oleva honkahirsilautta parahultaista kyytiä. Aallot liplattelevat niin leppoisasti lautan reunoihin ja me haaveilemme uusista ihmeellisistä aarrehaudoista, jotka meitä odottavat tuntemattomalla rannalla. Malminnostajan elämä on aina aarteiden etsintää, täynnä houkuttelevaa viehätystä.

Ja kun tulee sakea sumu, käärii saaret selälliset, rantavaarat kaikki tyyni pehmeään peittoonsa, silloin malmilautalla tuntee vasta joutuneensa salaperäisten yllätysten taikakehään. Sumupeitosta kuuluu kaikenlaista ääntä ja kolketta, soutajien lunkutusta, nuotanvetäjien kolistelua. Rannan poukamissa narisevat sorsaparvet, kaukana sumuisella selällä rallattelee alliparvi tahdikasta kuorolauluaan. Joka puolella on elämää ja liikettä, vaikka se on meidän silmiltämme peitetty. Se on salaperäistä elämää, täynnä tuntemattoman odotusta, seikkailun houkutusta.

Nyt on meillä parhaillaan sellainen sakea sumu. Me olemme melkein kuin säkissä ja taivas on yhtenä röykkiönä vetisiä pilven juhkuroita, jotka köllehtivat laiskoina kuin hyvin syötetty lehmikarja. Niiden raskaina riippuvat utaret hipovat korkeiden rantavaarojen sakaroita ja niistä tihkuu yhtenään lämmintä tuhusadetta. Ei se varsin rumasti kastele, mutta yhtenä sumusta takertuvan kosteuden kanssa se kutoutuu ja kääriytyy vaatteisiin seitin tapaiseksi vesihernekudelmaksi, joka sitten vähitellen imeytyy läpi ja panee ihoa vasten lämpenevän paidan höyryämään.

Me olemme työssä Liuskavaaran alaisella rannikolla. Siinä on pitkin rannikkoa riuttarivi ja sen reunamia me puhdistamme. Kosteata on tosin lautalla työskentely, mutta eipä tässä oikein viitsi sääpitoakaan pitää. Keskellä lauttaa on meillä soma tuohimaja, jonne kyllä kaikki mahtuisimme sadetta pitämään. Ja siinä tuohimajan edessä on oikein rautainen tulisija, jossa olisi mukava aikansa kuluksi kahvia keitellä. Tuli palaakin siinä kotialttarilla, pienoinen valkea, mutta se on vain sitä varten, että saa sen ääressä työstä huoahtaessaan vaatteitaan hiukan kuivatella.

Sumu on niin tiheää, että häthätää eroittaa siinä aivan vieressämme jyhkeänä kohoavan Liuskavaaran. Tuolla Liuskalahden toisella puolella on vielä korkeampi Kiviharju, joka jo melkein kokonaan katoaa sumun ja pilvien peittoon. Minun rinnallani kauhoo vanha Aapeli, savustunut ruukinseppä Möhkön tehtaalta. Hän on meidän lauttakuntamme kaikkitietäväinen esimies ja hän haastelee minulle yhtenään työnsä ratoksi. Salmivedellä me siinä olemme ja malmi, jota jokaisella kauhauksella nousee kohtalaisen runsaasti, on kaunista ja tasaista hernemalmia, peijakkaan raskasta ja rautapitoista. Ei sitä sellaista muualla muodostukaan kuin tällaisilla salmipaikoilla, joissa pohjavesi on alituiseen hiljaisessa liikkeessä. Siellä se vesi mutaisissa pohjamujuissa hiljakseen huljuttelee, huljuttelee pienestä pirpanasta kehittyvää kaunokaista, ja lopulta on malmikerros tasaista herneparpeloa, ota anna kuin raudaksi rakentuneita jäniksen papeloita. Mutta seisovista lahdista, sieltä saadaan korppumalmia, rahanmuotoisiksi tai kuusikulmaisiksi latuskoiksi savipohjaan kiteytynyttä.

Nämä ovat raudansyntyjä syviä, Koitereen aarrehautojen salaisuuksia ja niistäpä Aapeli minulle kertoilee. Ja sitten hän alentaa ääntään ja juttelee salaperäisen tarinan Koitereen malminnostajain aaveilmestyksestä. Se näyttäytyy vain tällaisen sakean sumun aikana, sellainen tyhjä malmilautta, lipuu äänettömästi ohi, ilman melojaa, ilman sauvojaa. Sumusta se sukeltaa näkyviin ja niin katoaa taas sumuun, ei jätä vedenviriä ei mitään jälkeensä, mutta pahaa merkitsee se näkijälle se tyhjänä lipuva lautta. Uutta lauttamiestä se on silloin etsimässä, melan heiluttajaa, sauvoimen pitelijää ja niin se on kuin pestin saaminen sen näkeminen. Pois se ottaa omansa, jonka on kerran sillä tavoin valinnut.

Ja Aapeli kertoo vielä enemmän ääntään alentaen, miten se on sen ja senkin malminnostajan ottanut. Lähtivät saaren selällisen rannalla olevalta lautaltaan mantereelle soutamaan pikku veneellä. Oli olevinaan kaunis ilma, parahultainen purjetuuli, mutta siellä selällä yllättikin pyörrepuuska, tuli pilvenpatsaana puhisten, vettä seuloen ja kieputtaen, sinne veti ja nieli veneineen päivineen kurimuksen kiehuvaan kattilaan. Ei edes niin paljon, jotta veneestä olisi jälkeenpäin löytynyt minkäänlaista merkkiä.

Se on tarina Koitereen malmimiesten aaveilmestyksestä. Uskonko minä sitä tarinaa? Tietysti minä uskon täydellisesti, kun vanha Aapeli hartaalla vakavuudella sen kertoo. Ja minä tarkastelen uteliaana tiheää sumuseinää, eikö sieltä jo sukeltaisi näkyviin se äänettömästi lipuva tyhjä lautta. En minä sitä pelkää, mutta uteliaisuus minua kiihoittaa. Saisi tulla, minun sieluni alkaa jo ikävöidä seikkailua, ja onhan siellä tuolla sumun kätkössä mitä hyvänsä. Kenties siellä parhaillaan soutaa vene, tuolla jossakin aivan lähellä, ja sielläkin ikävöidään yllättävää elämänkosketusta.

Ikävöinkö minä naista? Niin, minä en tosiaan ole nähnyt naista, sitten kun tänne malmilautalle tulin. Minä en ainoatakaan kertaa ole käynyt maissa. Siellä olisi kyllä naisia, rantakylien taloissa, siellä olisi kuuleman mukaan somia tyttölapsia, joiden aitanovi voisi avautua. Nuori Hilpas, joka tuolla lautan toisella reunalla suurella kohulla ja kolinalla käyttelee malmikauhaansa, hän juoksee ahkerasti maissa ja hänellä on paljon tyttöseikkailuja. Mutta minä en ole vielä kertaakaan yrittänyt, minusta ei siinä ole oikeata viehätystä, naputella aittojen ovia, jotka edellisenä yönä ovat toiselle avautuneet ja jotka seuraavana yönä taas avautuvat toiselle. Ei, minä jätän ne aitat Hilpakselle, minä odotan parempaa, kuuntelen sumusta tulevia ääniä. Sinne kätkeytyy se, jonka tuleman pitää, eikä minulla ole vielä mitään kiirettä.

Nyt kuuluu kuikan laulu kaukaa sumuiselta selältä. Pitkä ja valittava on sen uilotus, on kuin itkisi se ikäväänsä siellä, etäisten selkävesien merirosvo, kaikkien vihaama ja karttelema. Siinä se on, kuikka rakastaa yksinäisyyttä, elää omaa voimakasta elämäänsä, ja siksi sen laulussa vaikeroi niin syvä ikävä, että sitä kuullessa sydän oudosti vavahtaa. Yksinäinen kuikka, se vain osaa sukeltaa syviin pohjavesiin, tuntee sinne kätkeytyvät salaisuudet, mutta laumaeläjät sitä sellaista tuntemista pelkäävät.

Hilpaksen rinnalla kauhoo pelimanni Jussi, pitkä ja hoikka mies, hiukan keuhkotautinen. Veltosti hänen vartalonsa heilahtelee, kun hän kohottaa pitkävartisen kauhansa pohjasta vedenpintaan ja huljuttelee sitä siinä puhdistaakseen malmin savi- ja multakokkareista. On pelimannin poskilla vielä heikko kajastus menneestä nuoruudesta, joka lienee ollut jotenkin myrskyinen. Nykyään ei pelimanni enää rakasta paljon muuta kuin viuluansa. Se riippuu tuolla tuohimajan seinällä, vanha viulu, kannet monesta kohti halkeilleet, mutta kauniin pehmeät se äänet antaa, kun pelimanni iltahetkinä sen käsilleen ottaa. Harvoin hän sentään jouhella soittelee, istuu enimmäkseen iltakaudet rakas soittokojeensa polvillaan, istuu mietelmiinsä vaipuneena ja pitkät laihat sormet ne vain omia aikojaan rimputtelevat viulun kieliä. Sellainen on pelimanni, sopuisa mies, mukava tarinoissaan, oikea taiteilija jumalan armosta.

Mutta paras nähtävyys on sentään vanha Aapeli, kun hän pitkävartista malmikauhaansa käsittelee. Hän rakastaa intohimoisesti tätä ammattiaan, joka kesä hän karkaa ruukinpajasta Möhköltä, tulee pariksi kuukaudeksi tänne Koitereelle malminnostorahtiin. Ei seitsemänkymmenen vuoden ikä, ei mikään pidätä Aapelia, kesäisen Koitereen kauniit vedet ja huoleton bohemielämä malmilautalla, ne houkuttelevat Aapelia, niinkuin kesäiset pesimispaikat houkuttelevat kaukaisten maiden muuttolintua. Niin kauan kun siivet kantavat, pitää sinne lähteä yrittämään, ja Aapelin siivet kantavat vielä melko hyvin. Hän on sitkeä mies, tämä savustunut ruukinseppä, käsivarret ja koko ruumis paljaita mukuraisia jänteitä, ja malmikauhansa käsittelyn on Aapeli kehittänyt oikeaksi taiteeksi, jota on nautinto katsella.

Kas näin se käy: Ensin Aapeli painaa kauhansa pohjaan, hivuttaa sitä siellä varovasti eteenpäin, laiha luiseva vartalo kumaraan vääntyneenä, suuvärkki mutuillen, ylöskäärittyjen paidanhihojen paljastamat, laihuuttaan pitkiksi venyneet käsivarret jännittyneinä. Ei hän sysää kauhaansa niin, että leukarauta kaapaiseisi liian syvältä pohjamutaa, ei, sen pitää käydä taiten ja tasaisesti, pyyhkäistä vain pohjaan muodostunut malmikerros kauhan teräslankakopperoon. Sitten Aapeli kohottaa kauhansa harkiten tapahtuvalla keikauttavalla liikkeellä vesipintaan, asettaa kauhan varren siihen lautan reunapuuhun iskettyyn pystyhankoon, huljuttelee siinä hyvän aikaa kauhaustaan, niin että kaikki savi- ja multakokkareet tarkoin pois karisevat. Mutta ei sillä hyvä, nyt keikauttaa Aapeli kauhansa koholle vedestä, alkaa hämmennellä malmia harottavilla, vasaran varressa koukkuun parantuneilla sormillaan. Hän tekee tämän toimituksen perinpohjaisella hartaudella, sirpostelee ja hyväilee, hyväilee ja sirpostelee pitkän aikaa kauhaan kertynyttä malmisaalista, noukkaa vielä viimeisen kivenmujusen, multakokkareen. Vasta tämän jälkeen hän heilauttaa kauhansa taitavalla liikkeellä malmikorin laidalle, kumoaa sen sisällön sinne kolistelematta ja tasoittelee vielä viimeiseksi malmikasan kauhansa leukaraudalla.

Niin sen piti käydä, huiskimatta, hosumatta. Nuorta Hilpasta koettaa Aapeli yhtenään neuvoa ja taltutella. Hilpas kun näet oli työssään malttamaton, painalsi joka kerran kauhansa liian syvälle pohjamutaan, nosti sen vesipintaan täynnä kaikenlaista törkyä ja suoritti siinä sitten huuhtelun sellaisella kohulla, että koko lautta heilahteli. Mutta minkäs Hilpas luonnolleen, kesytön varsa, pyrki vielä vikuroimaan ja hänen hyvin kehittyneissä käsivarsissaan pursusi hillitön elinvoima. Sen piti saada purkautua, ja hyvä poika Hilpas muuten oli, hoiti kokin viran ja muonan hankinnan, näperteli ja touhusi tuohimajassa, oli altis mihin palvelukseen tahansa. Siinä sivussa hän hoiteli omat yksityisasiansa, juoksi rantakylien taloissa jokaisen hameniekan perässä, naputteli öisin tyttöeläjien aittojen ovia. Semmoinen yritteliäs poika oli meidän Hilpas, entinen savotan kokki tai kokin apulainen sieltä jostain Aunuksen vesiltä.

Sumun peitosta alkoi kuulua lähenevän veneen airon ääniä, seuraavassa tuokiossa sukelsi jo venekin sumuseinästä näkyviin. Se oli aivan tavallinen kalastusvene, kiveräkokkainen, perässä juureva äijän jämiläs, soutajana naisihminen, joka oli käärinyt sateen suojaksi väljän ja resuisen miehen takin ympärilleen. Sen huppuun katosi koko soutaja, niin että vain hiukkasen nenän nypykkää näkyi pystyyn nostetun takin kauluksen sisästä.

En minä sen enempää välittänyt koko veneestä, ei tämä ollut se, jota minä odotin. Mutta Hilpas, jolla oli emännän huolet, heti huutelemaan, että eikös olisi kaloja myytäväksi. Ja mikäs siinä, olihan siellä kaloja, äijä ohjasi veneensä lautan viereen.

Siinä kalojen valikoimistouhussa pyrki vene irtautumaan lautan kyljestä, ja vasta nyt hoksasin minä joutilas mies rientää soutajan avuksi, ojensin hänelle köydenpätkän.

Näin jouduimme me venettä pitelemään, särkeä paistattamaan, ja silloinpa minä huomasinkin, että sinne resuisen takin sisään oli kätketty ihastuttava olento, aivan harvinaisen soma tyttölapsi. Silmät olivat ruskeat ja eloisat, nenänypykän juuressa muutamia kesakoita, jotka vain somistivat tervettä hipiää. Ja entäs sitten palmikko, sepä vasta olikin muhkea, ei se mitenkään näyttänyt mahtuvan huivin ja resuisen takin pystyyn nostetun kauluksen alle.

Minä sain tietää, että hänen nimensä oli Kaisu, ja tuolta he olivat Kiviharjusta. Siellä oli heidän kotinsa vaaran korkeimmalla nyppylällä. Olinkos minä sen nähnyt? Tietysti minä olin sen nähnyt, siellähän se kellotti aivan kuin taivaan pankolla. Vai sitä minä en olisi nähnyt, ja tiesinpä minä senkin, että heitä oli siellä monta tytärtä, oikein sievoinen katras. Ja hänkös niistä olikin Kaisu, olinpa minä jo hänestäkin kuullut.

Kaisu hiukkasen punastui ja vilkaisi kulmainsa alta minuun. Venepohjalla hölkähteli runsaasti märkien verkkojen mukana noussutta vettä ja siltä koetti tyttö suojella parhaansa mukaan helmojaan. Minä nauroin, että hän nostaisi ne vain arkailematta vieläkin ylemmäksi. Eihän tässä tarvinnut mitään ujostella.

Taas värjäsi herkkä punastus Kaisun poskia ja ruskeat veitikkasilmät vilahtivat salavihkaa minuun. Mutta sitten Kaisu helähti nauramaan ja selitti, että tuopas meidän tuohimajamme sitten vasta näytti hullunkuriselta.

— Mikäs siinä on vikana?

— Mikäkö muka vikana? Niin turhan pikkuinenhan se on, aivan kuin lasten leikkimaja ikään.

Kaisu ei mitenkään uskonut, että me kaikki neljä miestä mahduimme sinne sisälle nukkumaan. Jos nyt vielä istua kyyröttämään mahduimme, mutta nukkumaan, senpä hän olisi tahtonut kerran nähdä.

Me väittelimme tästä asiasta hyvän aikaa Kaisun kanssa ja minä kehuin, että mahtuipahan sinne majaan vielä paljon muutakin tavaraa. Jos hän olisi noussut lautalle, niin olisipa saanut nähdä miten runsaasti meillä oli majassamme kaikenlaista maallista hyvyyttä. Eikä se näyttänytkään enää niin turhan pikkuiselta, kun sinne ovelta sisään kurkisti.

Minä nyhjin köyden pätkästä ja koetin houkutella Kaisua lautalle nousemaan, mutta tyttö selitti, ettei hän siitä välittänyt. Mitä hän meidän lautasta, mokomien kulkurimiesten.

Eikös hän tulisi, jos minä kerran oikein veneellä tulisin häntä noutamaan?

Vai vielä hän tulisi, saisinpas nähdä, lähtisikö hän minun veneeseeni.

Näytinkös minä sitten niin vaaralliselta? Taisin näyttää oikein merirosvolta, hän varmaan pelkäsi, että minä ryöstäisin hänet. No siinä hän saattoikin olla oikeassa, hän näytti tosiaan aika houkuttelevalta saaliilta, ja sellainen merirosvo minä olin vain, että hänen oli parasta olla varuillaan. Saatoin hyvinkin kerran ilmestyä ja kopata hänet saaliikseni, silloin kun hän kaikkein vähimmin osasi sellaista aavistaakaan.

Kaisu nauroi niin että vedet kihosivat hänen silmiinsä. Ja sitten hän sanoi yhtäkkiä, että minäpäs en taitanut ollakaan näiltä mailta. Mistä lienen ollut muualta.

Mistäkö hän muka sen näki? No eipä tuota näkemään paljon silmiä tarvittu, veikkaa hän olisi ollut valmis panemaan, että minä olin melkein aloittelija malmilautalla, vaikka koetin näytellä tottuneempaakin.

Kaisun ruskeat silmät liirasivat salavihkaa. Ne silmät osasivat sitten olla ihastuttavat eikä tyttö enää muutenkaan pahasti ujostellut. Hyvin pian meistä olisi tullut hyvät tuttavat, mutta kalakauppa oli nyt tehty ja äijä komensi tytön soutamaan.

Sinne hävisi heidän veneensä takaisin sumuun, josta oli tullutkin. Mutta kauan tähystelin minä vielä sen jälkeen ja muistelin niitä ruskeita silmiä ja sitä komeata palmikkoa, joka ei mitenkään tahtonut mahtua sen takkiresun kauluksen alle.

Vanhan Aapelin ja pelimannin puheista minä sain kuulla, että tätä äijän jämilästä sanottiin Kiviharjun keisariksi. Siellä oli hänen kotinsa vaaran nyppylällä, ota anna kuin keisarin linna, ja muutenkin kuului hän olevan sellainen tiukka äijä, niin että keisarin nimi sopi hänelle mainiosti. Sillä nimellä hänet tunnettiin laajalti näillä mailla.

Minä olin tehnyt siis itsensä keisarin tyttären tuttavuutta. No sepä alkoi olla vähän sinne päin, eivät ne sumusta kuuluvat äänet suotta niin houkutelleet. Kaisun ruskeat silmät olivat todella sellaiset, että niihin olisi mielellään hiukkasen syvemmällekin katsellut.

Mutta mistähän se ruskeasilmä havaitsikaan, etten minä ollut näiltä mailta ja että olin vielä aloittelija malmilautalla? Minä koetan tarkastella asuani ja eihän siinä pitänyt olla mitään erikoista, mutta näkipäs se tyttö vain ja nauroi vielä niin makeasti ihmetykselleni. Sellainen välitön luonnonlapsi ja siellä hän asui Kiviharjun nyppylällä, keisarin korkeassa kodissa. Siellä hän oli ylennyt, ihastuttava ruskeasilmä, suuren sisarusparven keskellä, valioiden kassapäiden joukossa. Sumusta oli ihme ilmestynyt. Terve kaunis Koitere, sinun vaaraisten rantojesi kätkössä taisi piillä monta ihanaa aarretta, joista malmilautalle eksynyt muukalainen ei vielä paljoa tietänyt.

III

Heleijaa, jo sukelletaan sumusta seestyvän päivän kirkkauteen!

Kauan se tuhjotti, vasta seuraavana päivänä alkavat pilvet ohentua, ahdas ilmapiiri avartuu. Sumuseinä hataroituu, pakenee kauemmaksi, sukeltaa saari ja toinen näkyviin, jyhkeän Liuskavaaran liepeiltä eroittaa jo talot, metsiköt, peltotierat.

Auringon kehä rupeaa kumottamaan ohentuvien pilviröykkiöiden lomista. Välistä se katoaa, mutta jo seuraavassa tuokiossa tulee uudestaan näkyviin yhä selkeämpänä, selkeämpänä. Sieltä se kurkistelee paksujen uudinten takaa, päivän valtijatar, majesteetti. Kurkistelee aamuvaipassaan, sukii valtoinaan aaltoilevaa kultatukkaansa, oikoo pehmeitä käsivarsiaan. Kauan tuli nukutuksi, nyt se siellä peilailee itseään, päästää vielä pienen haukotuksen, ihana unikeko. Nyt se hiukkasen raotti uudinta, kurkisti ulos, hymyili: Odottakaa rakkaat lapsukaiset, pian minä tästä joudun valmiiksi!

Ahaa, tulipas silloin pilville kiire ja hoppu, tulipahan peijakkaille. Kauan siellä rehentelivät, köllehtivät laiskoina, tuskin viitsivät niin paljon, jotta paikaltaan hievahtaa. Nyt ne ovat levottomassa liikkeessä, yrittävät yhtäälle, yrittävät toisaalle, sysivät toisiaan, tuuppiloivat, eivät oikein tiedä minne pakonsa ottaisivat.

Heleijaa toisen kerran! Nyt repesi laaja rako pilvien lomaan, aurinko rävähti täydeltä terältään paistamaan. Kirkastuksen humaus käy yli vetisen ja sumuisen maanpiirin, vesillä välkkyy ja väräjöi, rantavaarojen epätasainen jono seestyy ja selvenee. Ne ovat nuo vaarat kuin uudesta syntyneet, kylvystä tulleet, höyryävät auringon lämmössä, niiden palteiden paljailla kallioilla on kostea kiilto.

Tuolla kaukana Tyrjänsaaren puolella kangastelee haihtuva sumu väräjävänä sateenkaarena, joka muuttelee paikkaa, häviää ja taas ilmestyy. Etäiset pikku saaret, yksinäiset metsätylvöt näyttävät kohonneen sumun mukana ilmaan, siellä ne kuvastelevat vedenpinnan yläpuolella kauniina kangastuksina. Ja entäs pilvet, mihin ne hävisivätkään, yläpihojen laiskat lihavat karjalaumat. Vähänpä niistä on enää jälellä, vain hajallaan haihatteleva lammaskatras, joka pinkoo pakoon saparot lipattaen.

Heleijaa sitä riemua, mikä rantametsien kätköistä ilmoille puhkesi! Siellä on tirskutusta ja liverrystä. Kauan saivat pienet siivekkäät kyyrötellä oksallaan pää kosteisiin höyheniin painuneena. Nyt ne puistelevat ja sukivat höyhenpukuaan, kirmailevat ilman sinessä, heittelevät iloisia kuperkeikkoja, verryttelevät puutuneita siipiään, pitävät lentoharjoituksia.

Niin hälveni sumu vesiltä, katosivat pilvet taivaalta. Avartunut maailma on puhtaaksi pesty, kirkastunut, tahraton ja synnitön, niinkuin luomispäivän jälkeen. Selkeä on kaukaisten salojen siinto, vehmaan tuores rantavaarojen metsien väri. Hyväilevän tuulen lipisyttämä vedenpinta välähtelee ja välkkyy päivänkilossa. Kun katselee sitä kauemmin, näyttää se rupeavan poreillen kiehumaan, siitä lähtee säkeniä ja tulisäikeitä, jotka häikäisevät silmää, kutittelevat hyväillen luomia.

Mihinpä vertaisin Koitereen tällaisena luojan päivänä, sumun ja seestyneen sadeilman jälkeen? Satujen oinaan talja se on, kulta- ja hopeakarvallinen, sankarien tavoittelema. Sata ja yksi tummaa, viheriään vivahtelevaa täplää on luoja siihen leikitellen siroitellut ja jyrkkänä päärmeenä on rantavaarojen tuores vehmaus. Niiden kehykseen on tämä satujen talja ommeltu, kulta- ja hopearihmoin sininiitiseen loimeen kudottu.

Ja me olemme ne onnelliset, joille tämä talja kuuluu kaikkineen, päärmeineen päivineen.

Siinä me olemme lauttoinemme Liuskalahden suulla ja me aiomme lähteä matkalle. Hilpas on soutanut maihin koivuista purjepuuta noutamaan, Aapeli ja pelimanni kokoilevat sauvoimia ja malmikauhoja yhteen kasaan. Puolilastissaan oleva lautta pyöriskelee irrallaan liplattavilla laineilla, ja minä tarkastelen viimeistä kertaa siihen korkeiden rantavaarojen väliin murtautunutta Liuskalahtea. Sulalta hopeajuovalta se näyttää, siihen se on läikähtänyt uurteisten vaarojen rakoon pitkään halkeamaan. Sinne se mennä suikertaa ja katoaa lopulta olemattomiin, päättyy lenkojen rantakuusten kätkemään puron uomaan. Olenhan minä siellä käynyt, olen soutanut sinne monta kertaa ja ihaillut jyhkeiden rantavaarojen jyrkkyyttä. Paikoitellen niiden paljaat kalliot melkein riippuvat suoraan pään yläpuolella. Jospa ne sieltä kerran irtautuisivat ja putoaisivat alas, huh, kadonnut olisi silloin vene ja kaikki, kadonnut koko kaunis lahti olemattomiin.

Hyvästi nyt kaunis lahti! Ja hyvästi myös sinä Kiviharju, keisarin korkea kotivaara! Vaikka emmehän me oikeastaan niin kauaksi lähde, tuonne vain salmen vastapäiselle rannalle, Hopeasaaren puolelle. Näkyyhän sinnekin hyvin Kiviharju, mutta tähän se näkyy paljon paremmin. Aivan tarkoin voin eroittaa kaikki punaiseksi maalatut pikku suojat, pihakoivut ja hiukkasen kauempana pellon pientarella kasvavan jättisuuren kuusen. Se on talon suojelusjumalan pyhä puu, keisarin esi-isät ovat varmaan sitä hellien vaalineet, ehkäpä ovat sen juurelle uhrejakin kantaneet.

Alempana vaaran palteella on pari muuta pikku taloa, siinä ne kyhjöttävät aivan vaaran kylkeen painautuneina. Näkeehän sen, ne ovat siinä vain keisarin luvalla, ylempänsä turvissa, koettivat tekeytyä niin pieniksi kuin mahdollista. Eihän se näet sopinut linnan liepeillä, valtaistuimen juurella liikoja levennellä.

Nyt astelee keisari auransa perässä tuolla pienellä kesantopellolla. Vakaasti hän astelee ja hyvin minä arvaan, mitä hän haastelee hevoselleen. Olisipa vain kiikari, niin voisin hyvin eroittaa, mitä tuolla pihamaallakin toimitellaan. Tuo pikkuinen rakennus tuolla hiukan syrjässä, pihakoivujen suojassa, se on kai tyttöjen aitta. Kenties sen ovi on avoinna, kenties istuskelee ruskeasilmä Kaisu siellä kynnyksellä, tekee käsityötään. Neula suihkii sukkelaan, pikku sisaret telmivät ja ilakoivat pihamaalla, Kaisu heitä toruu ja varoittelee työnsä äärestä.

Niin siellä eletään ja aherretaan, keisarin korkeassa kodissa. Mutta hyvästi nyt, Hilpas palasi purjepuineen ja nyt me lähdemme taipaleelle.

IV

Me olemme saaneet kauniit kesäiset ilmat. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, Koitereen sokkeloisten selkien puskupäiset tuulet pysyvät siivolla. Ihania päiviä me Hopeasaaren rannikolla vietämme. Annamme auringon paahtaa käsivarret ruskeiksi, ryntäät kuparinkarvaisiksi. Ja me kuvittelemme olevamme alkuaikojen voimakkaita miehiä, sivistyksen ensimäisiä tienraivaajia näillä mailla. Me vasta olemme keksineet raudan siemenen näiden harvaan asuttujen erämaiden järvivesistä ja sitäpä siementä me nyt kokoamme avataksemme ihmiskunnalle uuden uran väkevässä taistelussa alkuperäisen luonnon itsepintaisia voimia vastaan. Tuolta rantavaaroilta kohoilee kaskisavuja, siellä ne avuttomat ihmispoloiset koettavat raivata viljamaita, mutta me tiedämme hyvin, miten vaikeasti se edistyy. He eivät vielä tunne rautaista työkalua, mutta odottakaahan vähän aikaa, kun me olemme koonneet malmia ja takoneet rautaiset työaseet. Silloin me väkevät miehet tulemme teidän luoksenne, annamme takomamme työaseet teidän käsiinne, ja rytisten silloin korpi raivautuu, tuonne siintäville sinisaloille avautuu laajoja viljelysaloja. Ja te siunaatte meitä, tuotte heimonne kauneimmat tyttäret meidän eteemme ja sanotte meille: Valitkaa näistä naiset itsellenne ja asukaa meidän luonamme, sillä paljon hyvää te olette jo meille tehneet ja me tahdomme kaikessa noudattaa teidän viisaita neuvojanne.

Ja me valitsemme teidän tyttäristänne. Ah, tiedänpä, kenen minä puolestani silloin valitsen! Tiedän soman ruskeasilmän, joka on tuleva minun ihanaksi palkinnokseni siitä, että olen näyttänyt tämän harvaan asutun erämaan kansalle tien sivistykseen.

Yhden ehdon me vain vielä asetamme, yhden ankaran perustuslain: Meidän takomaamme rautaista asetta ei saa kukaan käyttää muuhun kuin korven raivaamiseen, uusien viljelysalojen avaamiseen. Jos ken kohottaa sen aseen korpipolulla tai kalavesillä tielleen sattuvaa naapuriaan vastaan, siltä otettakoon pois koti ja omaisuus ja vaimo ja ikuisesti kirottuna painukoon hän yksinään syvimmän korven syliin. Sillä me tahdomme luoda uuden sivistyksen näille maille mairehille, eikä viha ja vaino saa asua tämän onnellisen kansan keskellä, sen kansan keskellä, jolle me olemme etsineet järvien pohjavesistä raudan siemenen, jolle me olemme takoneet käteen ensimäisen rautaisen aseen.

Näin suuria unelmia me haaveilemme lautallamme Hopeasaaren rannikolla, kootessamme kauniina kesäisinä päivinä raudan siementä siitä pitkin salmen rannikkoa kulkevan riuttarivin liepeiltä. On hyvä unohtaa välistä vanha turmeltunut sivistys, kuvitella itsensä uuden sivistysajan aamunkoiton mieheksi. Väkevästi paisuu silloin käsivarsi, terästyy silmän katse. On kuin menneiden sukupolvien raskaat synnit putoaisivat pois hartioilta, tuntee olevansa parempi ihminen, mahdollinen suuriin elämäntehtäviin.

Ja kun ilta joutuu, painumme lauttoinemme suojaavaan lahdenpoukamaan. Siinä poukaman rannalla on korkea tasainen kallio, johon hyvin näkyy Liuskavaara, Kiviharju ja laajat rannikolta avautuvat salot. Siitä kalliolta minä tarkastelen näitä vähän asuttuja maita, jotka kuvittelen uudeksi työalakseni. Alhaalla lautalla askartelevat vanha Aapeli ja nuori Hilpas. Aapeli korjailee malmikauhoja ja tekee muuta pientä näperrystä, mutta Hilpas keittelee makuisaa kalakeittoa siinä tuohimajan edessä olevalla kotialttarilla. Hänen keitoksestaan nousee miellyttävä lemu minun nenääni, kohta on aika laskeutua alas illalliselle. Lautan vieressä kelluvasta venosesta kuuluvat pelimannin viulun äänet. Siellä hän istuu mietelmiinsä unohtuneena veneen peräteljolla, meidän pelimanni, ja uneliaasti ääntelee viulu hänen sormiensa kosketuksista.

Ihanaa on unohtaa vanha sivistys ja sen tuomat kaikkinaiset huolet, jotka ovat tuottaneet jo niin monta unetonta yötä.

Mutta meidän nuori Hilpas, hän riippuu lujasti kiinni vanhan mädäntyneen sivistyksen jätteissä. Hän on sattumalta löytänyt minun matkarepustani muun joutavan rojun seasta kaksi ikivanhaa ja pahasti repeillyttä ulkomaalaisen kuvalehden numeroa. En tiedä mistä ne unohtuneen sivistyskauden viimeiset muistot ovat minun matkaani eksyneet, mutta Hilpaksen mielestä tämä löytö oli aivan harvinainen aarre. Hän paperoitsi noilla repeytyneillä lehdillä tuohimajamme seinät. Suurella huolella hän suoritti tämän tärkeän työn, asetteli koreat ilmoitussivut kaikkein näkyvimmälle paikalle. Majamme muistutti tämän jälkeen jotakin kevytmielistä reklaamituotteiden näyttelyä, mutta Hilpas oli työstään tavattoman ylpeä, odotteli vain kärsimättömästi naisvieraita esitelläkseen näille koristetaiteelliset saavutuksensa.

Ja Hilpaksen unelma toteutui, me saimme lautallemme naisvieraita. Hilpas oli Hopeasaaren ainoassa talossa ennättänyt jo tehdä tuttavuutta talon perijättären kanssa. Tämä tyttöihminen ilmestyi muutamana iltapäivänä lautallemme. Ja ketäpä hän toi mukanaan? Ei ketään muita kuin kaksi Kiviharjun tytärtä, ruskeasilmän Kaisun ja hänen sisarensa Annikin.

Asia oli niin, että Kiviharjun tyttäret olivat olleet jollakin tärkeällä asialla Hopeasaaren talossa ja niin päättivät sitten paluumatkallaan pistäytyä meidän lautalla. Hopeasaaren perijätär tuli heitä saattamaan lautalle asti. Tietysti hän tuli, sillä hän oli jo hyväsesti pikeytynyt meidän Hilpakseen ja hänpä se luultavasti oli houkutellut Kiviharjun tyttäretkin lautalle.

Meille oli tyttöjen vierailu iloinen yllätys. Kaisu oli tällä kertaa pyhäisissä pukimissa ja hän oli todella soma, ihastuttava olento. Reippaasti heilahteli muhkea palmikko hänen hartioillaan ja ujostelematta hän ryhtyi ottamaan selkoa meidän lauttamme merkillisyyksistä.

Hänen sisarensa Annikki oli samaan näköön, mutta paljon jäykempi. Hänen tukkansa oli kääritty tiukasti ylös ja muutenkin oli hänen olennossaan jotakin oikein juhlallista.

Minä en paljon piitannut Annikista ja Hopeasaaren perijättärestä, minä anastin Kaisun osalleni ja hauskaa meillä olikin, kun sain oikein kädestä pitäen näyttää Kaisulle, miten meidän pitkävartisia malmikauhoja käsiteltiin. Ja sitten ehdotin minä Kaisulle, että lähdettäisiin ylös kalliolle, niin sinne näkyisi heidän kotinsa kuin jumalan kämmeneltä.

Mutta emmepäs vain ennättäneet pujahtaa lautalta maihin, kun toiset tytöt kutsuivat Kaisunkin tuohimajaa katsomaan. Siellä jouduin minä pahasti kiinni. Kun tytöt tarkastelivat seinillä olevia kuvia ja koettivat turhaan tavailla niiden alla olevia kirjoituksia, niin eikös Hilpas hyväkäs alkanut kehua, että osasihan tämä mies lukea niitä kirjoituksia. Tämä näet olikin kaupunkilainen ja oppinut, kirjoitteli oikein sellaisia romaanikirjojakin.

Tytöt katselivat minua kummissaan, niinkuin olisin ollut vieraan maan ihme-elukka. Ja Kaisu, niin, Kaisu näytti melkein säikähtävän, vetäytyi arkana syrjään eikä sitten puhunut sanaakaan, kun hetkisen perästä kaikki joukolla kapusimme ylös kalliolle.

Pitihän minun arvata, että näin tulisi käymään. Tietysti minä olin loukannut tätä avomielistä ja herttaista luonnonlasta, kun olin hiiviskellyt valenaamarin suojassa. Tiesi miksi seikkailijaksi Kaisu minua epäilikään.

Mutta minäpä tahdoin voittaa hinnalla millä hyvänsä tämän ihastuttavan olennon luottamuksen. Ja niin rupesin minä laajasanaisesti tekemään selkoa, mitä varten minä olin täällä malmilautalla. Uusia elinvoimia minä vain olin tullut saamaan täältä alkuperäisen luonnon keskeltä, minä tahdoin täällä unohtaa, mikä olin ollut ja syntyä kokonaan uudestaan. Niin, aivan kerrassaan uudeksi mieheksi minä aioin tulla ja minä olinkin jo hyvässä matkassa siksi tulemassa, mutta hänpä ei saisi katsellakaan minua, niinkuin olisin mikä pahantekijä. Tietysti minun olisi heti pitänyt sanoa, kuka olin, mutta ennättipä hän vielä nytkin sen tietää.

— Näinhän minä sen jo silloin ensi kerralla, äännähtää Kaisu hiljaa ja punastuu hiusmartoa myöten.

— Niin, tietysti sinä sen näit, mutta sinä et saa siitä mitään pahaa ajatella. Pidä minua vain aivan tavallisena malminnostajana eikä minään muuna sen ihmeellisempänä.

Ja sitten minä alan Kaisulle selvitellä, millaiseksi tahdoin kuvitella malmilautalla oloani. Niin, löytöretkeilijä minä tahdoin olla, aarteiden etsijä ja minä olin jo löytänytkin paljon ihmeellisiä aarteita, jotka tekivät minut paljon onnellisemmaksi kuin hän saattoi uskoakaan.

Niin minä puhuin ja paljon muuta vielä. Kaisun arastelu alkoi vähitellen haihtua, hän oli herkkäsieluinen tyttö ja siirtyi nopeasti mielialasta toiseen. Ei aikaakaan kun hän jo nauroi ja selitti, että osasinpas minä aivan hulluja kuvitelmia rakennella. Mutta nimeni minä sentään saisin sanoa hänelle, sen hän ainakin tahtoi tietää, jos ei mitään muuta.

Nimeni, eikös hän sitä sitten tietänyt? Marttihan miniin nimeni oli, totta hän sen oli jo kuullut!

— Niin, niin, mutta onhan sinulla toinenkin nimi… sukunimi tietysti! nauroi Kaisu.

Se oli totta! Minä olin melkein kuin puusta pudonnut. Sukunimeni, sen minä olin tietysti kokonaan unohtanut, kun täällä malmilautalla ei sitä kukaan kysynyt. Mutta pitihän Kaisun sen verran tietää, ruskeasilmän Kaisun.

— Patama minun sukunimeni on, nauroin minä. — Martti Patama siis kokonaisuudessaan, kun kaikki otetaan mukaan.

Ja sitten me nauroimme kumpainenkin ja Kaisu hyppäsi odottamatta toiseen asiaan.

— Arvaapas, mikä tuolta näkyy?

Hän viittasi etelään päin ja osoitti sieltä aivan läheltä rantaa kohoavaa kaunista metsäsaarta.

— Saarihan tuo on vain, aivan tavallinen saari. Mikäs konsti tuota arvata!

— Eipähän ole aivan tavallinen saari, väitti Kaisu. — Se on hyvin kaunis saari ja sitten siellä on vielä muutakin. Koetapas edes arvata, mikä sen nimi on.

Minä koetin arvata Kaunissaareksi, mutta Kaisu nauroi:

— Eipähän sattunut! Soidinsaari se on nimeltään, eikös olekin soma nimi?

Oli se sointuva nimi, ja minä aloin udella Kaisulta, mitä muuta siellä vielä oli.

— Siellä on meillä pieni karjamökki.

Karjamökki! Se oli siis heidän omaisuuttaan, tuo uljaana näkyvä saari.
Ja heillä oli siellä karjaa ja soma karjamökki.

Niin heillä oli, alkoi Kaisu selitellä. Kotona heillä oli vain pienet peltotierat eikä paljon mitään muuta kunnollista maata. Mutta tuolla Soidinsaaressa heillä oli niittyjä ja hyvää laidunmaata ja siellä pidettiin heidän karjansa kesäisin. Kotona heillä oli ainoastaan kaksi lehmää, mutta siellä oli viisi. Ja sitten olivat kaikki vasikat ja lampaat myöskin siellä.

Kukako siellä oli niitä lehmiä hoitamassa? Kuka milloinkin, olihan heillä naisväkeä niitä hoitamaan. Tällä viikolla oli Helvi sisko, joka oli heistä kaikista vanhin, mutta sitten saivat taas he toiset mennä vuoronsa mukaan.

— Ja milloin sinun vuorosi joutuu?

— Sitäpäs et arvaa!

— Sanohan, joko ensi viikolla?

— Mitäpäs sinä sillä tiedolla.

Kaisun poskille kohosi herkkä punastus eikä hän suostunut sanomaan, milloin hänen vuoronsa joutui lähteä Soidinsaaren karjamökille. Hän tuli vähitellen hyvin hämilleen, enkä minä enää udellut sitä häneltä. Mutta minä päätin, että se salaisuus urkittaisiin muuten tietoon ja sitten mentäisiin muutamana kauniina iltapäivänä tervehtimään Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäistä pikku emäntää.

Vieraiden lähdettyä kiiruhdan minä takaisin kalliolle seuraamaan Kiviharjun neitosten venematkaa. Kaisu istuu airoissa, ylpeä Annikki sisko perässä huovata nyökyttelee. Annikki istuu selin minuun, mutta Kaisu tietysti voi vielä aivan hyvin nähdä minut, ja niin minä huiskutan hänelle nenäliinaa, aivan puhdasta nenäliinaa, jonka sitä varten ennätin tuohimajan seinällä riippuvasta repustani siepata. Eihän Kaisu tietenkään voinut siihen vastata, Annikin silmät vartioitsivat häntä, eikä Annikin tarvinnut mitään huomata. Huovatkoon vain ahkerasti, meillä oli Kaisun kanssa omat salaisuudet!

Nyt on vene edennyt niin kauas, että eroitan vain tyttöjen valkoiset huivit ja vedestä nousevien tervattujen airojen välähdykset laskevan auringon säteissä. Nyt loppuivat jo ne välähdyksetkin, vene katosi Kiviharjun korkean rannan suojaan, arvatenkin valkamapoukamaan.

No ei siitä väliä, minä voin edelleenkin mainiosti seurata sisarusten matkaa. Nyt he kapuavat siellä mutkittelevaa metsäpolkua myöten ylös harjulle. Kumpaisellakin on kantamuksensa, heillä näkyi olleen suuret nyytit veneessä, mitä lie ollut tavaraa. Vilkas Kaisu nyytteineen edellä puikkelehtii kiveltä kivelle kevyesti hypellen, vakava Annikki perässä astelee. Määrätietoisesti hän askeleensa sovittaa, tarkkaa hiukan huolestuneena siskosensa kepeästi vilahtelevia paulakenkäjalkoja. Niin he nousevat ylemmäs ja ylemmäs, nuoruuden reipas puna poskille kohoaa, löysästi sitaistut huivit soluvat niskaan kiireisessä kävelyssä.

Nyt he varmaan ovat jo ehtineet tuon pienen peltotilkun pientarelle, näkevät siihen kauniin kotinsa. Eipä siltä, jotten minä näkisi! Siellä se kellottaa vaaransa laella, koreilee ilta-auringon viimeisten säteiden kultaamana. Pienet akkunaruudut välähtelevät, kesannolta nousee lehmisavu kohtisuoraan tyyneen ilmaan, keisarin ehtoisan emännän ja lukuisan tyttöparven yhteinen uhrisauhu. Nyt ovat tyttäret kotona, äiti tarkastaa tavara-aitan ovella huolellisesti nyyttien sisällön, pikku siskot tungeksivat kärkkään uteliaina ympärillä. Itse keisari pasteerailee pihamaalla, nuuskii ja haistelee ilmanmerkkejä. Tuolla pihapuiden siimeksessä olevan tyttöjen aitan ovi on avoinna, sieltä lemuaa pihlajan kukat, hajuheinä ja tyttöparven puhtaat pyhäiset vaatteet, joita on kaikki orret täynnänsä. Aitan ja tuparakennuksen väliä kuljetaan, tyttöparvi valmisteleutuu makuulle. Nyt välähti viimeinen säde akkunaruuduissa, keisarin korkeaan kotiin lähetti mailleen mennyt päivä viimeisen tervehdyksensä.

Minä havahdun. Pelimanni on myös ilmestynyt kalliolle, istuu lähellä minua lattealla kivellä, hänen sormensa koskettelevat silloin tällöin polvilla olevan viulun kieliä.

Pelimanni kuuntelee illan ääniä. Hän se minulle kerran huomauttikin, että ilta Koitereella on aivan toisenlainen kuin muualla. Sen saapumista pitää kuunnella, silloin vasta tietää missä on ja silloin sen tuoma tunnelma painuu mieleen.

Hän puhui totta, herkkäkorvainen viuluniekka. Ihmeellinen on satasaarinen Koitere illan saapuessa. Jos lie ihmeellinen sumusäälläkin, mutta vasta tyynen kesäisen illan saapuessa tämä järvi oikein lumotuksi muuttuu. Sitä mukaa kuin selkävesiltä tulevat mainingit asettuvat, kantautuu ääni yhä kauemmas ja kauemmas, kimpoaa saaresta saareen, rantavaarasta toiseen, välillä heikkenee melkein kuulumattomiin, harhailee kauas, mutta kimmahtaa sitten taas takaisin alkaakseen uudelleen kiertokulkunsa. Pielinen on toinen samanlainen lumottu järvi, mutta tämä Koitere on vielä sitäkin kummempi. Nytkin kuuluu kalamiesten kolistelua ja ääniä joka suunnalta, mutta kalastajaveneitä ei missään näy. On kuin varjot, menneiden polvien nuottamiehet, olisivat taas palanneet entisille rakkaille kotivesilleen, palanneet soutelemaan ja melomaan näitä kauniita salmivesiä, joilla he viettivät elämänsä onnellisimmat kesäiset päivät. Minä tiedän hyvin, etteivät ne ole varjoja, mutta minä viihdyn tässä kuvitelmassa. Kaikki täällä herää eloon pyhitettynä iltahetkenä, vainajat, suuri luonto, kaikki muututaan silloin yhden ja saman suuren perheen jäseniksi. Lahdelmien poukamissa pesivät sorsapariskunnat lörpöttelevät toisilleen iltajuoruja pitkien taipalien takaa. Joltakin etäiseltä malmilautalta kuuluu laulua, saaret ja rantavaarat toistelevat sitä, niin että kaikki Koitereen kaksikymmentä malmilauttuetta voimme kuunnella sitä jokainen omalla kolkallamme. Meillä on mainio langaton äänijohdatin, jonka itse isä Jumala on keksinyt ja meille lahjoittanut. Hyvä etteivät tiedä siellä suurissa kaupungeissa mitään tästä keksinnöstä, vielä turvaisivat kaikki tänne kuuntelemaan, pitäisivät tarpeetonta melua ja niin turmelisivat satasaarisen järvemme pyhäisen iltahartauden.

Niin, ne suuret kaupungit, kauas ne ovat minulta jääneet, kauas unohduksen yöhön. Eläkööt rauhassa siellä ostetun sivistysrihkamansa katinkultaloistossa, naikoot ja huolikoot, tuhlatkoot voimansa näivettyneihin elämännautinnoihinsa ja kuvitelkoot näitä nautintoja elämänsä suurimmaksi onneksi. En kadehdi, en kadehdi heitä, minulla on täällä muuta. Minulla on täällä kokonainen uusi maailma, ihana maailma täynnä terveyttä ja alkuperäisen luonnon väkevää elinvoimaa. Minä etsin täällä uusia salattuja aarteita ja minä olen jo löytänytkin, niitä, olen jo nähnyt niiden aarteiden aarnitulet, siniset liekit kauniin kesäisen yön hämyssä. Ja minä tiedän taikasanat, joilla ne aarteet kohoavat päivänvaloon kätköistään, kohoavat helisten suuret vaskisankakattilat, täynnä ennen näkemättömiä kalleuksia.

Pelimannin viulu vaikenee. Minä syvennyn tarkastelemaan hienoon illan hämyyn kutoutuvaa Soidinsaarta. Sen ja mantereen väliseen salmeen kohoaa hieno usvaverho, se näyttää tuo saari niin salamyhkäisen houkuttelevalta. Siellä pienellä karjamökillä mahtaa olla kaunista ja sinne kutsuu minua ihana ruskea silmäpari.

V

Meillä on ollut ensimäinen tilipäivä.

Tilipäivä on aina suuri merkkitapaus Koitereen malminnostajan elämässä. Möhkön ruukin pikku hinaaja, malmimiesten rahalaiva, tulee silloin pari proomua perässään kiertomatkalle, kerää ympäri Koitereen kaikkien malmilauttueiden varastot ja suorittaa samalla tilityksen.

Me saimme runsaasti rahaa. Kun kassa tasattiin, tuli siitä joka miehelle sievoinen tukku kauniita uudenuutukaisia setelejä ja helisevää hopeata. Ei minusta vielä elämässäni mitkään rahat ole niin arvokkailta tuntuneet kuin nämä rahat, jotka olin ansainnut rautamalmilla. Ne olivat minun mielestäni kuin ihmiskunnan näkyvä kiitollisuudenosoitus siitä, että olin etsinyt salatuista kätköistään sitä sivistyksen siementä, jota ilman kansojen elämä olisi niin raskasta ja vaivaloista.

Se oli siis aivan erikoinen merkkipäivä, tämä ensimäisen tilityksen saaminen. Ja sitten tuli myös Hiislahden Huurinainen käymään meidän lautalla. Kun Koitereen pienissä rannikkokylissä ei ole juuri ainoatakaan kauppasaksaa, niin Huurinainen on jo kauan aikaa ollut Koitereen malmimiesten tavaranhankkija. Aina tilipäivän jälkeen hän tulee suurella viisilaitaveneellään, joka on ahdettu täyteen kaikenlaista tavaraa ja jossa on oikein valkoinen mastopurje. Siitä se jo kaukaa tunnetaan, ja myös rannikkokylien naisväki rientää silloin Huurinaisen veneelle tekemään pikku ostoksiaan. Niinpä siis tuli Huurinainen meillekin vieraaksi ja päivän kunniaksi oli meillä oikein pienet tanssikemut siinä tasaisella rantakalliolla. Naisväkeä tuli monta venekuntaa ostoksille ja niin antoi pelimanni viulunsa laulaa.

Kiviharjun tyttäret tulivat myös meidän tilipäiväiloihin ja heillä oli mukanaan kaksi serkkuaan, veli ja sisar, jotka kuuluivat olevan jostakin kauempaa Uimaharjun puolelta kotoisin. Kaisu se näin esitteli vieraansa ja selitti, että tuskin he muuten olisivat tulleetkaan, vaan pitihän näiden vieraiden nähdä malmilautta. Ja sitten, oli heillä vähän muutakin asiaa, äidille piti tehdä pikku ostoksia.

Se Kaisun serkkumies osti Kaisulle kauniin silkkihuivin Huurinaisen varastosta. No siinä nyt ei olisi ollut mitään, saihan hän sukulaismies tietysti sellaisen pikku lahjan Kaisulle antaa. Mutta kun hän antoi tämän lahjansa sillä tavoin, niin itsetietoisen näköisenä, kuin olisi ollut maailman luonnollisin asia, että tämä kunnia lankesi hänen osalleen, juuri hänen eikä kenenkään toisen. Tämä itsetietoisuus minua närkästytti, mutta minä koetin niellä harmini.

Annikki sai myös lahjahuivin, meidän Hilpakselta. Hilpas näkyy jo iskeneen silmänsä Kiviharjun ylpeään tyttäreen, eikä Annikkikaan näy olevan aivan välinpitämätön. Pitkin päivää he kuhertelivat ahkerasti ja Annikille Hilpas lahjansa osti.

Mutta Hopeasaaren Hilmalle ei kukaan lahjaa ostanut, vaikka Hilma olikin tänä päivänä meidän emäntämme. Me näet tarjosimme kaikille vieraille kahvikestityksen ja Hilma keitteli meille kahvia suurella pannullaan siinä tuohimajan edessä olevalla kotialttarilla.

Se oli tietysti nolo asia, että meidän emäntämme jäi ilman lahjaa, kun kaikki toiset tytöt saivat. Niinpä siis minä menin Huurinaisen veneelle ja valikoitsin sieltä huivin. Sattui löytymäänkin oikein kaunis huivi ja sen minä vein Hilmalle, kääräisin takaapäin hänen kaulaansa ja sanoin, että hän oli aivan yhtä hyvä saamaan tällaisen pikku lahjan kuin toisetkin.

En minä olisi uskonutkaan, että Hilma osaisi niin kauniisti punastua kuin hän todella punastui. Ja Kaisultakin minä sain lämpimän kiitollisen silmäyksen. Kaisu oli kenenkään pyytämättä ryhtynyt avustamaan Hilmaa emännöimisessä ja tietysti hänkin tunsi noloutta, kun ei Hilmaa kukaan muistanut. Ja hän tuli hyvin iloiseksi, kun minä vihdoin huomasin pelastaa meidän lauttakunnan kunnian.

Myöhemmin, tanssin väliajalla, istuimme me Kaisun kanssa siinä lähellä tanssikalliota ahon reunassa. Kaisu oli tanssinut paljon, kaikki olivat kilpaa häntä pyöritelleet ja hän oli hyvin hengästynyt. Hän nauroi ja vakuutti, ettei hän ollut vielä ikinään näin paljon tanssinut. Kaisun tukkakin oli löyhtynyt ja liimautunut kosteille ohimoille ja se lahjahuivi oli solunut alas hartioille.

Se oli hyvin kaunis huivi, oli se mies osannut valikoida, kun vain olisi osannut paremmin antaa. Minä kohensin huivia ja sanoin Kaisulle, että olisin toivonut tämän huivin olevan toisen miehen lahjan enkä sen hänen serkkumiehensä. Kaisu ensin punastui ja tuli hämilleen, mutta sitten hän naurahti hiukan väkinäisesti.

— Eläpäs sanokaan niin siitä serkkumiehestä.

Miksi minä en saanut sanoa niin. Hän sai antaa anteeksi, mutta minä sanoin vielä enemmänkin, minä sanoin, ettei se hänen serkkumiehensä minua ollenkaan miellyttänyt. Saattoi muuten olla vaikka miten mukiin menevä poika, mutta…

Kaisu siristi silmiään ja katseli minuun. Veret heloittivat hänen kasvoillaan ja hän alkoi naurahdellen kertoa, että sepä serkkumies olikin jo melkein niinkuin katsottu hänelle. Kukako sitten oli sen miehen hänelle katsonut? Tietysti Annikki sisko, kukapas muu! Äiti kun oli vähän sairaloinen, niin Annikki se huolehti ja holhosi heitä kaikkia, koko sisarusparvea. Helvi siskostakin se piti huolta, vaikka Helvi olikin kaikkein vanhin. Ja häntä se Annikki holhosi aivan erikoisesti, kun hän oli hiukan tällainen, vallaton ja ajattelematon Annikin mielestä. Kaisu nauraa helähytti. Niin, ne näkyivät kaikki pitävän sitä jo melkein kuin päätettynä asiana, vaikka hänen mieltään ei oltu ensinkään kysytty.

— Ja jos sinun mieltäsi kysyttäisiin? Kaisu katseli maahan, vilkaisi sitten vaivihkaa minuun, vilkaisi sellainen kujeileva veitikka silmänurkassa.

— Mistäpäs minä tiedän, typerä tyttö, jos ovatkin oikein valinneet. Jos hän on vaikka miten sopiva mies minua vallatonta ohjaamaan!

Mutta minä sanoin, että se hänen serkkumiehensä tekisi hyvin viisaasti, jos häviäisi hyvin sukkelaan takaisin sinne Uimaharjun puoleen, josta oli tullutkin. Niin, ja vaikka tuo huivi olikin hyvin kaunis, niin saattaisi hän sen jättää aivan hyvin pitämättä. Ei siitä ensinkään niin suurta vahinkoa tulisi!

— Ja minkä vuoksi minä en saisi tätä huivia pitää?

Kaisu tekeytyi niin viattomaksi, puna väräjöi hänen kasvoillaan, kohosi aivan silmänalustoille asti. Osasi hän olla hurmaavan kaunis, ruskeasilmä veitikka, ja hän toisti vielä, että mitäs pahaa siinä sitten olisi, jos hän pitäisi tätä huivia.

— Saatpahan sitten nähdä, mitä siitä tulee!

Ja minä uhkasin, että jos hän vielä kerran tämän päivän jälkeen ottaisi tuon vaatekappaleen hartioilleen, niin… no, en minä sanonut sen enempää, mutta sittenpä hän saisi nähdä.

— Mutta Hilma, hän tietysti saapi pitää sitä huivia, sitä jonka…

Siinä sitä oltiin, menepäs puhumaan järkeviä sanoja tälle hupakolle. Hetkinen sitten hän oli ollut niin niin kiitollinen, kun huomasin lahjoittaa sen huivin Hilmalle. Ja nyt se lahja olikin jo pahasta. Niin, se oli hyvin pahasta. Kaisu toisti silmiään siristellen, että kylläpäs hän näki, miten mieluinen se lahja oli Hilmalle, ja tietysti Hilma saisi sitä pitää ja näytellä jokaisessa tilaisuudessa. Mutta hän ei saisi pitää serkkumiehensä lahjaa, ei sitten…

Ja niin helähti Kaisu nauramaan ja juoksi tiehensä. Oli siinä soma ruskeasilmä, niin juoksivat sen päässä ajatukset kuin muidenkin tyttölasten. Ei sitten niin loogillisuuden hiventäkään, mutta ehkäpä juuri sen vuoksi hän olikin niin soma, niin kerrassaan ihastuttavan soma.

Huurinainen ja vanha Aapeli olivat nähtävästi tanssin aikana maistelleet hiukan sitä tavaraa, jonka ääressä Huurinainen puheli niin mielellään tieteellisistä asioista. Posket punottaen ja hajasäärin hyvästeli Aapeli vieraita. Ja entäs Huurinainen, hänen kielensä sitten kävi herkeämättä. Hän oli jo moneen kertaan sanonut minulle Lotta tyttösensä ja sen toisen, sen Lotan kaupunkilaisen kesätoverin terveiset. Mutta nyt hän poislähtiessään vielä kerran muisti ne toistaa ja vakuutti, että minua odotettiin sinne jo hyvin hartaasti vieraaksi. Ja oikeastaan oli hyvin tärkeätäkin, että minä saapuisin. Huurinainen nauroi:

— Se meidän kaupunkilaisneito olisi niin opastajan tarpeessa, se kun ei ole perehtynyt näihin täkäläisiin oloihin. Siksi se siellä niin ikävöi ja odottaa, ja tottahan nyt nämä tämän puolen tyttölapset sinut muutamaksi viikkokaudeksi päästänevät.

Kiviharjun tyttäret ja heidän vieraansa olivat juuri lähdössä. Veneessään he jo istuivat, ja minua harmitti, että Kaisun piti kuulla vielä tuon Huurinaisenkin jaarittelu. Kaisu istui yksinään kokassa, siellä hän levitteli ja käänteli serkkumiehensä lahjahuivia saadakseen sen paremmin näkyviin. Niin, eikös vain se ruskeasilmä lopuksi huiskuttanut sillä huivillaan meille jäähyväisiksi.

Siihen päättyi meidän ensimäinen tilipäivämme.

VI

On sunnuntai-päivä, vanha Aapeli ja pelimanni ovat menneet maihin hieman jaloittelemaan. Minä olin heitä saattamassa veneellämme ja palasin sitten yksinäni lautalle.

Minä olenkin nyt aivan yksin, sillä myöskin Hilpas on kateissa. Jo eilisiltana hän lähti eikä ole vieläkään palannut. Missä kulkenee omilla retkillään, kenties Kiviharjun ylpeää Annikki tytärtä saattelemassa, kenties muualla. En minäkään viihdy yksin lautalla, vaan lähden soutelemaan ja siellä minä viihdyn erinomaisesti. Tuulta ei ole paljoa, vain Hopeasaaren eteläkärjen riutoilla hiukan kohahtelee vaahtopäitä, mutta kun soudan siitä ulommas selälle, keinuu vene sävyisästi päivänkilossa välkkyvillä aalloilla. Joskus vain hankasen kohdalta tyrskähyttää hiukkasen vettä vaatteilleni, tuollaisen ystävällisen tervehdyksen, mutta se ei ole mitenkään vaarallista. Voin vaikka jättää veneeni kokonaan aaltojen valtaan ja paneutua teljolle selälleni, tuutia ja heilahdella siinä, tarkastella taivaalla ajelehtivia poutapilven hattaroita ja nauttia sunnuntaipäivän pyhäisestä rauhasta.

Niin, missäpä lieneekään se rauha niin täydellinen kuin täällä Koitereen vesillä. Ei täällä häiritse huvijahdit, ei höyrypursien ja moottorien sätkätys tai muut sunnuntaimatkailijain venoset soiluvien salmien ja saarten välisten selkien yksinäisyyttä. Ei niin ainutta vesien kulkuneuvoa näy liikkeellä ja saarien metsät näyttävät myös kauempaa katsoen niin vehmailta, kuin ei ihmiskäsi niitä vielä konsanaan olisi koskenut. Tuolta rantavaaroilta vain paistaa pienen pieniä peltotilkkuja, joilla vihannoi kaunis vilja. Mutta ei sieltäkään kohoa tänä päivänä kaskisavuja. Siellä levätään myös, noissa pikku taloissa, paistatellaan päivää nurmikoilla. Tyttärien aitassa istuskelee naapurin sorea poika, tai on nuori väki mennyt marjatielle, ensimäisiä ahojen reunamilla kypsyneitä mansikoita poimimaan.

Minä lepäilen teljolla, annan aaltojen kuljettaa venettäni minne mielivät. Mitäpäs minä matkani määrästä. Aurinko alenee tosin, jo näkyy joutuneen iltapäivä, mutta vähitellen asettuva aallokko keinuttaa sitä pehmeämmin, melkein unettamaan rupeaa.

Mutta mitäs sieltä kuuluu, aallokon vaimeaa kohua rannan kiviä vasten? Ja tuossahan vilahtelee jo metsääkin, korkeita rantakuusia melkein pääni päällä. Olenpa nähtävästi ajautunut jonkun saaren rannalle aivan huomaamattani. Minä nousen istumaan ja tarkastelen ympäristöä: Totta totisesti, tämähän on Soidinsaari! Tännekö siis aallot minut kuljettivatkin!

No eipä sitten, tarkastellaan hiukkasen tätä saarta, kun on kerran tänne asti jouduttu. Siinä minä olen aivan saaren pohjoispääkallioiden alla. Selänpuoleisella sivulla näkyy olevan hiukan rannasta ulkona luotoja ja matalikoita, mutta niiden ja rannikon välillä on parahiksi tilaa. Siinä minä soutelen, painun välistä pieneen lahukkaan, jonka perältä paistaa hietikkoläikkä, kierrän taas kivikkoniemekkeen. Saaren luonto muuttuu vähitellen etelään päin, ilmestyy lehtimetsää rannan kuusikon lomiin ja tuossapas avautuu jo hiukkasen suurempi lahti. Sen perällä näkyy olevan pieni niittypatama ja niityn takana paistaa solkeva koivikkometsä, korkeaa koivikkoa, rungot tasaisen kauniit ja valkeat. Vaan mitäs sieltä vilahti valkean koivikon keskeltä? Punaistahan sieltä, pikku rakennuksia… karjamökki!

Löytyipäs!

Näin jouduin minä Soidinsaaren pienen karjamökin venevalkamaan. En ollut tänne asti aikonut, vaan tuuli toi tahtomattani. No samahan se, saipa hieman tarkastella tätä valkamaa, jos ei muuta mitään. Venettä täällä näkyy harvoin käytetyn, nähtävästi on kiviharjulaisten vakituinen venevalkama saaren toisella puolella, täällä ovat telapuut aivan kulumattomat.

Mutta uimaranta on tässä, ihana uimaranta. Rannan heinikkoa on tallattu, pehmoisessa hietikossa näkyy avojalan jälkiä, siroja pikku jälkiä. Soidinsaaren karjamökin sirkeäsilmäinen emäntä on tässä kylpenyt, ah, tuossahan on kannon päässä saippuapalanenkin, jolla on peseytynyt.

Minä nenästän veneeni rannalle, teen uteliaana huomioitani. Onpas täällä rauhallista, tuossa avautuvat laajat selkävedet, vain kaukaa näkyy vehmaita saaria, luultavasti nekin asumattomia. Mitäpäs muuta, tietysti ne ovatkin asumattomia, olenhan minä täällä tyhjässä autiomaassa, löytöretkeilijä, alkuaikojen mies. Minä olen jo löytänyt näistä viljavista vesistä raudan siemenen ja nyt olen minä lähtenyt uusille löytöretkille etsimään itselleni mieluisaa asuinsijaa. Ja minä olen kuullut kumman tarinan, että täällä Koitereen sadan saaren joukossa olisi yksi ihmeellinen onnensaari. Malmimiesten nuotiolla sitä tarinaa kerrotaan: Sen saaren notkelmissa on ihana kasvullisuus, luojan itsensä siunaama, niin että mieluisaa olisi siellä asua kalaiset rannat ympärillään. Ja minä tiedän vielä jatkoakin siihen tarinaan, minä tiedän että siinä onnensaaressa elää ypöyksinään kaunis ruskeasilmä tyttö. Vanhemmistaan ja heimostaan on hän eksynyt ja joutunut siihen salaperäiseen saareen ja siellä on hänellä pieni karjamökki. Ja on luvattu, että joka tämän onnensaaren löytää, se saa omakseen sen ruskeasilmäisen tytön, karjamökin, koko saaren kalaisine rantoineen, se miekkonen löytää itsellensä siunatun onnelan tämän aution ja asumattoman maan keskellä. Monet ovat sitä saarta etsineet, mutta eivät ole löytäneet. On sellainen suojelijansa sillä saarella, jos joutuu veneineen sen lähettyville, silloin lyö sumun vesille, sillä tavoin eksyttää. Tai voi käydä vielä pahemmin, nousee äkkimyrsky, hukuttaa veneen ja kaikki sen salaperäisen saaren louhisille rannikkoriutoille.

Mutta minäpäs olenkin nyt löytänyt sen salaperäisen onnensaaren. Näenhän minä sen ruskeasilmän tytön paljaiden jalkojen jäljet tuossa rantahiekalla ja tuolta koivikosta kumottaa myöskin karjamökki. Ja nyt lähden minä onnenpoika jatkamaan löytöretkeäni. Kun ei vain se ruskeasilmä tyttö sattuisi olemaan kotona, jotta saisin ensin hiukkasen paikkoja tarkastella.

Niittypataman reunaa vie polku karjamökille, vain hiukan tallattu polku. Sen minkä ruskeasilmä on sitä tallannut täällä uimarannassa käydessään. Ja tuo niitty näkyy olevan vasta metsästä raivattu, siellä täällä suuria, miehen korkuisia kiven möhkäleitä, mutta niiden lomissa kasvaa sankka heinikko. On siinä maaperässä voimaa, putkia tunkee miehen mittaisia, villiä nurmikasta ja lehtiheinää ja kukkia vaikka mitä lajia. Yhtenä helakan kirjavana mattona koreilee koko pieni niittytiera ja lemu on niin väkevä, että järveltä tultua nenään aivan pistää. Ei tarina valehdellut, niin on todella kuin luojan itsensä siunaama tämän saaren kasvullisuus sen ruskeasilmän tytön onneksi ja kesäisten päivien iloksi.

Minä sain rauhassa vakoilla paikkoja, karjamökillä ei ollut ristinsielua. Pikkuisen tuparakennuksen takana olevalla metsään raivatulla aukeamalla kyti puoleksi sammunut savus ja sen ääressä märehti kylläisiä lehmiä, toiset jo makuulla, toiset seisaalla torkkuen. Aikaisinpa emäntänsä oli ne palastellut ja lypsänyt, niin köllehtivät siinä tyytyväisinä. Pienen tuparakennuksen eteisovi oli avoinna, kurkistin siitä sisään ja huomasin tuvan ovenkin avonaiseksi. Se oli soma pikku tupanen, pöydällä iso röykkiö piimimään asetettuja maitopyttyjä, päällä päreistä tehdyt ritilät suojaamassa niitä kärpäsiltä.

Olipahan tämä lumottu paikka, aivan kuin näkymätön hengetär täällä emännöisi, jalan kapseen kuulumatta askaroisi. Sen huomaan oli jätetty kaikki, hyvän suojelijan valvontaan, ei pelätty varkaita. Niin, mitäpäs niistä olisi pelättykään, eihän tätä salaperäistä onnensopukkaa vielä kukaan ennen ollut löytänyt. Minä olin täällä ensimäinen vieras, minä onnellinen löytöretkeilijä.

Minä palaan pikku pihamaalle. Sen toisessa reunassa on koivujen varjossa aivan erillään pienen pieni aittatönö, sekin punaisella ruostemaalilla sivelty ja hyvin hauskan näköinen, ihan kuin mikä puistikkoon kyhätty leikkihuone. Ahaa, sielläpä se onkin ruskeasilmän tytön makuusuoja, tämän onnensaaren valtijattaren salattu neitsytkammio, jonka kynnyksen yli ainoakaan mies ei ole vielä jalkaansa astunut.

Minä menen uteliaana aitaa ovelle, pysähdyn siihen vaistomaisesti henkeäni pidättäen, etten vain säikäyttäisi tämän onnensopukan näkymätöntä hengetärtä. Sitten varovasti kosketan ovea, painan sitä hiukkasen… ovi aukeni! No en minäkään astu tämän kynnyksen yli, en tunkeudu tähän pyhitettyyn suojaan, vain hiukkasen ovelta kurkistan. Sisällä vallitsee puolihämärä, katonrajasta vain kuultelee päivänvalo. Nurkassa näkyy puhdas vuode, orsilla naisen vaatteita ja vastaani lemuaa hajuheinä, johon sekoittuu noista vaatteista ja tuosta vuoteesta lähtevä hyväilevä lemu, selittämätön tenhovoima, jota ei unohda milloinkaan, kun on kerran sen saanut tuntea kauniina kesäisenä iltana maalaistytön aitan ovella seistessään. Siinä lemussa on alkuperäisen luonnon syvää runoutta, se lumoaa nuoren korvenraatajaurhon, sytyttää hänen poveensa syvän onnenkaipuun ja oman kodin ikävän.

Lumottuna seison minäkin, löytöretkeilijä, alkuaikojen erämies, ruskeasilmän saaren tytön neitsytkammion ovella. Sitten vedän oven hiljaa kiinni ja istahdan siihen rappusille odottamaan.

Siinä istun, riisun hattuni ja annan mielikuvitukseni vapaasti kulkea tarujen kaunista polkua. Ympärilläni on niin hiljaista, vain sammuvan savuksen luota kuuluu silloin tällöin vaskikellon helähdys. Se helähdys muistuttaa, ettei elämä täällä ole nukahtanut salaperäiseen, loihdittuun uneen. Se levähtää vain sunnuntai-illan rauhassa ja hiljaisessa levossaan se kertoo hyväilevää tarinaansa tämän rauhanmajan sirkeäsilmäisestä haltijattaresta. Sen haltijattaren, ruskeasilmän tytön henki täyttää koko tämän paikan, hänen kätöstensä jälkiä näkyy kaikkialla. Ja minä löytöretkeilijä olen nyt tullut tänne, odotan vain hänen saapumistaan ottaakseni hänet ja koko tämän salaperäisen saaren omakseni. Onhan tarinassa luvattu niin, että se onnellinen mies, joka tänne tiensä löytää, perille asti pääsee, saapi myös tämän onnelan pitää. Niin on luvattu tarinassa ja tietysti minä pidän tämän omanani. Tuonne alan raivata uusia viljelysaloja, tuohon pitkin rantaa tulee kaunis niitty ja tuolta metsästä näkyvän jyhkeän kallion alle, siihen avataan laaja ojitus, jossa raskastähkäinen vilja lainehtii. Ja tuohon pihamaalle laitetaan kaunis kukkamaa… hänelle iloksi. Siinä on jo nyt pieni pyörylä, mutta sitä laajennetaan, laitetaan uusia penkkejä. Mutta tämä aitta täällä koivujen siimeksessä, tämä on meidän häähuoneemme. Ja tämän oven me silloin… hääyöksemme… kaunistamme koivunlehvillä. Siellä salaperäisessä hämyssä me vihkiydymme toisillemme ja vasta katonraoista kurkistelevat aamuauringon säteet näkevät meidän suuren onnemme.

Niin minä uneksin ja minusta tuntuu naurettavalta muistella kummia kuulemiani ihmissuvusta, joka on kerran elänyt suurissa kaupungeissa kummallisissa kivestä tehdyissä rakennuksissa, aivan kuin niihin elävältä muurattuina, sullottuina satoja ihmisiä samaan suojaan päälletysten, toistensa ylä- ja alapuolelle. Ne kaupungit ovat nyt hävinneet maan päältä ja koko se omituinen ihmissuku on näivettynyt ja kuollut sukupuuttoon ja minä olen täällä uuden sivistyskauden tienraivaaja. Enkä minä kaipaa niiden hävinneiden kaupunkien onnea, niiden näivettyneitä nautintoja, minä olen löytänyt itselleni uuden onnelan satasaarisen Koitereen keskeltä. Hyvä kohtalo on minun veneeni ohjannut tähän satujen saareen, jonka maaperää ei ennen minua vielä yhdenkään miehen jalka ole tallannut. Ja tänne minä jään, täällä lasken vankan perustuksen uudelle terveelle sivistyskaudelle, ja hän, ruskeasilmäinen saaren tyttö, on tuleva uuden voimakkaan sukukunnan kantaäidiksi. Häähuoneeni ovella nyt odotan hänen saapumistaan.

En minä huomannutkaan, milloin hän oli siihen pihamaalle ilmestynyt. Hän se todella oli, Kaisu, minun unelmieni ruskeasilmä, ja täysinäinen marjatuokkonen oli hänellä kädessään.

Hämilleen hän tuli minut nähdessään, punastuen hän ojensi minulle kätensä tervehdykseksi.

Miten ihmeessä minä olinkaan tänne löytänyt, alkoi hän tiedustella.

Mutta minä nauroin: Olikos siinä sitten mitä ihmettelemistä! Eikös hän tietänytkään vielä kuka minä olin, eikös hän tietänyt, että minä olin onnellinen löytöretkeilijä, aivan erikoisesti onnen suosikki. Suopea tuuli oli tuonut minun veneeni airon nostamatta tämän salaperäisen saaren rantaan, suoraan tuonne niittypataman alla piilevään venevalkamaan.

Minä sain jo Kaisunkin nauramaan. Olinpas minä, runoilija, juttelin aina sellaisia hullutuksia!

Eivät ne olleet hullutuksia, ne olivat löytöretkeilijän todellista elämäntarinaa. Ja minä kerroin Kaisulle, miten pitkälle minä jo olin ennättänyt löytöretkelläni… melkein jo hääyöhömme asti.

Olipas se… vähän liian nopeaa menoa, aivan liian nopeaa! Kaisun kasvot värjäsi kaunis puna, mutta sitten hän reipastui ja sanoi, että pitihän minun, löytöretkeilijän, nähdä hiukkasen enemmän tätä saarta. Jos en sitten sattuisi mielistymäänkään ja katuisin vielä kauppojani!

Ja Kaisu ehdotti, että kapuaisimme siihen läheltä metsän suojasta näkyvälle kalliolle. Se oli hänen näköala-kallionsa, paljon paljon korkeampi kuin se meidän kalliomme siellä Hopeasaaren rannalla. Koko saaren eteläpää ja paljon muutakin sanoi Kaisu näkyvän sinne ylös, niin että sieltä saisin tarkastella, miellyttikö tämä saari vai ei.

Kaisu vei marjatuokkosensa aittaan. Sitten sieltä kalliolta palattua tarjottaisiin löytöretkeilijälle marjamaitoa, sitten vasta, ei ennen!

Ylös kalliolle johti metsästä jyrkkä mutkitteleva polku. Siinä olikin hikeen asti kapuamista, ennenkuin kallion laelle jouduttiin. Kaisulle oli polku entuudestaan tuttu ja hänpä minulle tietä näytti, kevyesti kuin pikku vuohi hän hyppeli kiveltä kivelle. Minä ehdin vain nähdä hänen joustavien nilkkojensa vilahtelun ja hänen komean palmikkonsa heilahtelun notkahtelevilla lantioilla. Välistä hän vilkaisi taakseen posket hehkuen, silmissään reipas ilon hohde. Työllä ja tuskalla minä perässä pysyin, yritin välistä hänet kiinni tavoittaa, mutta siinä jo Kaisu livahti käsistäni, keikahti ylemmälle kallion kielekkeelle ja ilakoiden hän nauroi sieltä minulle.

— Etpähän tavoittanut!

— Saanko kopata syliini, jos tavoitan?

— Saat!

Nyt alkoi hengen päälle käypä kilpajuoksu. Minä en enää ehtinyt katsoa mihin jalkani harppasin, vaistomaisesti seurasin vain Kaisun jalkojen nopeita liikkeitä, hyppelin umpimähkään. Kaisu pakeni edelläni hengästyneenä, oli jo pääsemässä aivan kallion huipulle, mutta silloin… huiskis! Hänen jalkansa lipesi pahasti melkein viimeisellä hypyllä, hän horjahti ja putosi suoraan minun syliini. Vähältä piti, etten menettänyt tasapainoani ja molemmat lähteneet vierimään yhtenä keränä jyrkkää louhikkorinnettä alas.

Minä olin voittanut, tiukasti pitelin huohottavaa saalistani, kannoin hänet lopun matkaa sylissäni. Kaisun palmikko kääriytyi käsivarteni ympäri, minä tunsin miten rajusti hänen sydämensä löi. Kaisun posket hehkuivat ihanammin kuin milloinkaan, ja Kaisun katse, jonka vain vilahdukselta tapasin alas luotujen luomien alta, siinä oli arkaa odotusta, melkein pelästystä, mutta se oli sittenkin hyväilevä, antautuva. Mutta minä en suudellut Kaisua, en vielä! Kosketin vain huulillani hänen korvaansa ja kuiskasin:

— Sinä et pääse pakoon minulta, et pääse, ruskeasilmä tyttö!

Omituista oli saaren eteläpään luonto. Vähän päästä samanlaisia, ehkä hyvän joukon matalampia kallionyppylöitä kuin se, jolla me seisoimme. Muutamat kalliot olivat aivan yksinäisiä möhkäleitä, aivan kuin luoja olisi ne kiireessään sinne viskonut ehtimättä mitenkään reunuksia pienemmillä kivillä täytellä ja tasoitella. Kallioiden välisissä notkelmissa kasvoi lihavaa lehtimetsää, jonka keskeltä kohosi siellä täällä jättiläissuuri naavakuusi, paikoilleen harmaantunut metsänvartija. Sinne tänne oli raivattu pieniä niittypatamia, ne näyttivät vain kämmenen levyisiltä, mutta Kaisu kertoi niiden antavan runsaasti heinää.

Niin, Kaisu vilkastui pian, unohti arastelunsa ja alkoi näytellä minulle, missä notkelmassa oli paras heinänkasvu, mistä oli löydettävissä kauneimpia kukkia, oikein väkevätuoksuisia ja niin puhdasvärisiä, ettei missään vertoja. Ja metsässä kun siellä muutamin paikoin kasvoi angervoa. Se ulottui kainaloihin asti ja laajat lehvät peittivät tiheänä katoksena maanpinnan. Siellä oli runsaasti koppelon ja teiren pesiä, ilmankos tämän saaren nimi olikin Soidinsaari. Siellä ne angervotiheikön kätköissä pesivät ja siellä ne suuret poikueet nyt jo emonsa perässä juosta piipersivät. Oli hän niitä nähnyt joka päivä, mutta menepäs niitä sieltä kiinni tavoittamaan.

— Ja tuolla on meidän suuri luhtaniitty saaren eteläpäässä, näetkös?

Näinhän minä hyvin. Luhta näytti näin kaukaa katsoen ulottuvan siellä aivan kiinni mantereeseen, nähtävästi oli salmi siltä kohdalta hyvin matala. Pääsiköhän sieltä ensinkään veneellä kulkemaan?

— Pääsee sieltä, mainiosti. Ei tämä saari mantereeseen kiinni kasva!

Sepä oli hyvä asia tietää, että pysyttiin mantereesta erillään. Rajat piti olla selvät ympäriinsä, sitten tämä saari oli niinkuin olla piti, oikea muusta maailmasta eristetty onnensaari, löytöretkeilijän unelmoima saari.

Kaisu punastui ja loi silmänsä maahan. Ja sitten me läksimme alas, sillä siellä somassa aittamökissä odotti se luvattu marjamaito..

VII

Ah, ystäväiseni, kaunis ruskeasilmä, minkä paikan oletkaan vallannut sydämessäni! Jo toisen kerran olen ollut luonasi Soidinsaaressa ja nyt sieltä palattuani muistelen tätä matkaani, muistelen sinua.

Ei minulla ole vähintäkään halua mennä nukkumaan, vaikka aamun aurinko jo raottaa silmäänsä Liuskavaaran takaa, vesillä karehtii aamutuuli ja hienoisena häilyvä yön usva alkaa Liuskalahden suulta haihtua. Mitä minä nukkumisesta, minä olen suudellut sinua, suudellut ensimäisen kerran, monta kertaa, ja ne suudelmat korvaavat minulle monta valvottua yötä. Jokainen niistä erikseen korvaa monta yötä ja jokainen kauniiden silmiesi katse korvaa myös paljon, hyvin paljon.

Mitä minä nukkumisesta! Tuolla tuohimajassa kuorsata jyristävät kilpaa vanha Aapeli ja pelimanni. Ja Hilpaskin on siellä, on tällä kertaa aivan ihmeeksi, ei ole Hopeasaaren perijättären luona, ei ole Kiviharjun ylpeän Annikin aitassa. Lieneeköhän Hilpas vielä yrittänytkään Annikin aittaan vai pelkääkö Kiviharjun valpasta keisaria, se tyttösankari.

Mutta mitäpäs minä Hilpaksesta, nukkukoon rauhassa. Nukkukoot kaikki herran rauhassa tuolla majassaan, en tahdo heidän makeata aamu-untaan häiritä. Lähden hiljaa lautalta ja kapuan ylös rantakalliolle. Sinne näkyy niin hyvin Soidinsaari nousevan auringon säteiden kultaamana.

Kaisukin nukkuu nyt siellä somassa pikku aitassaan, uinailee kevyttä virkistävää aamu-untaan. Nuku rauhassa ruskeasilmä! Kauan me valvoimmekin tänä yönä, istuimme siellä aitassa lepattavan kynttilä tuikun valossa. Ja siellä minä suutelin sinua, ensimäisen kerran.

Ei, ei, minä tahdon muistella koko illan tapahtumat alusta alkaen, elää ne uudestaan. Siellä aholla me ensin olimme, marjoja poimimassa. Minä saavuin jo hyvissä ajoin karjamökille, aurinko oli vielä korkealla taivaalla. Mutta Kaisu oli jo lopettanut iltatyönsä, olipa ennättänyt jo käväistä uimassakin. Niin lähdimme me ensin marjoja poimimaan, pitihän meidän taasen saada marjamaito illaksi. Me poimimme molemmat samaan tuohiseen, Kaisun tuohiseen, ja se oli hauskaa hommaa. Kun me kumarruimme saman mättään ääreen, solui Kaisun pitkä palmikko yhtenään siihen käsiemme väliin, viisti maata marjaterttuja hipoen, pyrki alati häiritsemään minun työtäni. Pitihän sitä siirtää hiukkasen syrjään marjaterttujen päältä. Kaisun posket hohtivat ja hän nauroi ruskeat silmät ilakoiden, sanoi minun huolehtivan enemmän hänen palmikostaan kuin marjojen poimimisesta.

Sitten me käväisimme siellä muutamassa kallioiden välisessä notkelmassa, poimimme sieltä niitä Kaisun ihmeellisiä kukkia. Kahlasimme heinikossa ja jouduimme lopuksi etsimään koppelon ja teiren poikueita sieltä angervotiheiköstä. Niitä me emme kuitenkaan löytäneet, Kaisu selitti meidän myöhästyneen. Koppelo- ja teiriemot olivat aamuvirkkua väkeä, mutta iltaisin ne veivät suuren perheensä hyvissä ajoin makuulle. Ja kun ne kerran olivat painautuneet sinne angervotiheikköön, koko perhe emon siipien suojaan, ei niitä saanut liikkeelle, jollei sattunut suoraan päälle tallaamaan. Olikos hän muka nähnyt sellaista makuulle mennyttä perhettä? Oli hän nähnyt ja se oli hyvin soma nähtävä, mutta sääli hänen mielestään oli niitä silloin säikytellä.

Kaisu rakastaa kaikkia lempisaarensa asukkaita, hellii ja suojelee niitä. Ei tälle saarelle ansojakaan syksyllä viritetä, sillä hänen isänsäkin tahtoi, että Soidinsaaren piti olla rauhoitetun, kun oli kerran sen nimen saanut.

Näin Kaisu kertoili. Ja sitten me kirmasimme taasen kilpaa sinne korkealle näköalakalliolle. Mutta ei, minä en saanut tällä kertaa kopata häntä syliini, en vaikka! Meillä oli mukana kukkurapää marjatuohinen ja suuri kimppu kukkasia ja niitä piti tietysti varoa. Niin että minä sain tyytyä kulkemaan hyvin siivosti, ei mitään sellaisia joutavia vallattomuuksia.

Hyvän aikaa me istuimme kalliolla. Laskeva aurinko aivan kuin tahallaan viivytteli taivaanrannalla tehdäkseen hiukan pitemmäksi Koitereen saarisia selkiä ja rantavaaroja hyväilevän iltahetken ihanuuden, meidän iltahetkemme ihanuuden. Kaisu kyllä väitti nauraen, ettei se ollut meidän vuoksi, ei aurinko meistä välittänyt, mutta oli toisia, joista se välitti. Ketäkö ne toiset olivat? Kaisu kävi äkkiä vakavaksi: Ne olivat raskasta työtä tekeviä korven raivaajia, jotka tuolla syvien metsien ja erämaiden piilossa jumalan mieliksi uusia viljamaita avasivat. Niitä kesäinen aurinko rakasti. Aurinko tiesi heillä olevan niin paljon huolta elämässään, kun pitkän päivän seurasi korkealta paikaltaan heidän uupumatonta aherrustaan. Siksi se tahtoikin heille suoda pitkän ja ihanan iltahetken, levon ja rauhan pyhitetyn hetken, ihanamman ja rauhaisamman kuin missään muualla. Niin se oli, pitihän kesäisen auringon olla heidän ystävänsä, kun muualla oli ihmisille suotu niin paljon kaikenlaista muuta hyvää.

Kaisun posket hehkuivat lämpimästi, kun hän tätä vakuutti. Hän uskoi siihen, armas ruskeasilmä, hän oli korven raivaajien tytär ja hänellä piili syvällä lämpöisen povensa kätkössä puhdas isiensä usko, luonnon väärentämätön uskonto. Ja minäkin tahdoin tulla sen uskon palvojaksi, tottahan aurinko silloin hiukan meistäkin välittäisi. Mutta Kaisu jo unohti vakavuutensa, nauroi ja selitti, että auringon suosioon oli vaikea päästä, hyvin vaikea. Varsinkin meikäläisten! Minkäkö vuoksi juuri meikäläisten oli vaikea? Hyvä isä, mitäs ansioita meillä sitten oli! Kaisu nauraa helähytti raikkaasti: Olimmepas me, kun luulottelimme itsestämme niin paljon, mokomat malminnostajat. Semmoisistako aurinko! Emmehän me muuta tehneet, kuin tyttöjen perässä juoksimme, niinkuin esimerkiksi se meidän Hilpas ja minä sitten toinen hyvä!

Vai sillä tavoin! Monenkos perässä minä olin juossut, monenko, jos sai luvan kysyä?

— Mistä sen tiesi, monenko! härnäsi Kaisu. Hän oli löytänyt kukkien joukosta heinänkorren, keihästi siihen marjatuohisesta mehukkaan mansikan ja piteli sitä veikistellen suipistettujen huultensa edessä. Siristeli silmiään ja toisteli: Mistä sen tiesi, monenko perässä olin juossut. Vai uskottelinko minä muka, että olin elänyt erakkona siellä suurissa kaupungeissa. Pyh, semmoinen erakko minä olin, mokoma!

Totisesti minä olin erakko, sen sai uskoa! Olin aina ollut hiukan erakko ja nyt olin lopullisesti päättänyt vihkiytyä siihen hurskaaseen säätyyn. Tänne rakentaisin pienoisen erakkomajan ja siinä palvoisin aamusta iltaan yhtä ainoata jumaluutta, tämän salaperäisen onnensaaren suojelushengetärtä. Nauroiko ruskeasilmäni minulle, eikö uskonut sanojani? Saatiinpa nähdä, minä olin hurskaaksi tunnettua sukua, esi-isissäni oli ollut vuorotellen tietäjiä ja pappeja, siis kauttaaltaan lujaa hengellistä pohjaa. Ja minun uskoni kirkastuisi paastojen ja katumusten kiirastulessa.

Kaisu haukkasi hiukan heinänkorressa olevan marjan reunaa ja ojensi sitten marjan mielistellen minulle.

— Kas tästä saat, erakko, mutta vain hiukkasen, hiukkasen maistaa. Ja toiselta puolen, ei samalta puolen kuin minä. Ei, ei se mitenkään sovi, katumusta aloittelevan erakon samalta puolen maistaa!

Mutta minäpä tartuin marjaa ojentavaan käteen ja maistoin kuin maistoinkin samalta puolelta, vaikka Kaisu koetti tempoa ja vääntää voimiensa mukaan. Siinä oli vähällä kaatua marjatuohinen ja ties mitä vahinkoja siinä olisi tullutkin, mutta Kaisu ponnahti äkkiä minun käsistäni seisaalleen ja selitti, että nyt meidän piti lähteä jo kotiin. Siellä sitten tarjottaisiin erakolle marjamaitoa, jos erakko osaisi olla oikein siivosti. Muuten ei tarjottaisi mitään, ovi kiinni vain ja erakko saisi jäädä ulkopuolelle katumusharjoituksiaan aloittamaan!

Aurinko oli jo laskenut, kallion alla koivikossa oli runsaasti yökastetta, niin että Kaisun piti kannatella hameensa helmoja estääkseen niitä kastumasta. Karjamökin pihalla asui kesäyön rauha, lehmät nukkuivat sammumassa olevan savuksen ääressä. Rantaniityltä hiipi usva pehmeänä aivan pihakoivikon reunaan, mutta sitä ylemmäs se ei päässytkään, koivikosta tuleva lämmin hengähdys käännytti sen takaisin. Se lämmin yön hengitys tuntui karjamökin pihamaalla niin hyväilevältä, se suojeli Kaisun kukkamaata hallalta, joka tuolla notkelmissa hiiviskeli.

Me istumme kynttilätuikun valossa Kaisun somassa aittamökissä. Siihen pikku pöydälle toi Kaisu maitokannun ja lautaset, siinä söimme me maukkaan marjamaidon ja nyt me tarkastelemme Kaisun ja hänen siskojensa käsitöitä. Niitä on aitan orsilla hyvä joukko, toiset valmiita, toiset keskentekoisia. Missäkö he olivat oppineet näin sieviä käsitöitä valmistamaan? Olivathan vain oppineet, äidiltään, ja olivat he käyneet käsityökursseillakin siellä Hiislahden kansakoululla. Pitihän sitä sen verran!

Orren alle on seinänrakoon pistelty hajuheinäkimppuja. Kaisu muuttaa kukkamaljakkoon puhtaan veden ja sovittaa siihen ne meidän poimimat tuoreet kukkaset. Kun minä katselen hänen askarteluaan, niin tulee minun kuvaamattoman hyvä olla. Kaisun tukka on löyhtynyt ja hän on pukenut ylleen väljän iltapuseron, hänen koko olennostaan huokuu niin lämmin ja hyväilevä neitseellisyys.

Ja sitten me taas istumme niiden käsitöiden ääressä. Oliko se kynttilän syy vai minkä, Kaisun posket näyttävät minusta hiukan kalvenneen. Hän painaa päätään hyvin kumaraan näyttäessään minulle, miten koristeltua kuvio-ompelusta pitää tehdä. Minä koetan tarkata hänen näppäräin sormiensa liikkeitä ja kumarran myös päätäni. Kaisun tukka hipoo minun poskeani, se kuumenee tästä kosketuksesta, ja minä tunnen Kaisun posken myös kuumenevan. Ja silloin minä en enää oikein ajattele, mitä puhelen siinä Kaisulle hänen käsityöstään… tai jostakin muusta…kuiskailen hänen korvaansa.

Armas ruskeasilmä, minä tiedän, hän ei ollut ketään miestä ennen suudellut. Minä tiedän sen niin hyvin! Minä sain ensimäisen suudelman hänen vavahtelevilta huuliltaan. Ah, miten hän suuteli, antautumisen riemusta pelästynyt tyttöseni. Sillä tavoin suudellaan vain ensimäisellä kerralla!

Alhaalta lautalta alkaa kuulua kolistelua. Vanha Aapeli on herännyt, aamuvirkku ruukinseppä; siellä hän kähmii verkalleen, tarkastelee kädellä rähmääviä silmiään varjostaen nousevaa aurinkoa ja taivaanlaella häilyviä poutapilven hattaroita. Sitten hän suuntaa katseensa auringon säteissä vipajavalle vedenpinnalle, tunnustelee tuulen suuntaa. Hän huomioi ja haistelee kaikki ilmanmerkit, ennenkuin ryhtyy sytyttämään kahvitulta. Aapeli sytytti joka aamu kahvitulen, hän säästi Hilpaksen aamu-unen, vaikka se pojan vintiö tavallisesti käytti nukkumisaikansa niin kohtuuttoman väärin, että olisi ansainnut siitä mieluummin rangaistusta kuin sääliä.

Jo ilmestyy pelimannikin majan ovesta, oikoo unesta velttoja jäseniään, päästää muutamia pitkiä haukotuksia ja ryhtyy sitten peseskelemään itseään siihen lautan reunalle kumartuneena.

Hilpas vetelee vielä makeita unia. Aapeli ja pelimanni kuuluvat puhelevan jostakin, ehkä haastelevat he kesäaamun kauneudesta, ehkä jostakin muusta. Mutta mitäpä minä heistä, minä istun hievahtamatta kalliolla, annan aamutuulen raikkaan hengähdyksen hyväillä ohimoitani, seuraan aamun riemukulkua Koitereen saarisilla selkävesillä ja rantavaaroilla. Nyt välkkyvät jo Kiviharjun keisarin korkeassa kodissa kaikki ikkunat kuin olisivat tulenliekissä, Soidinsaari kylpee häikäisevän puhtaassa valossa. Minä tunnen jo näin kaukaa sen jokaisen kohouman, jokaisen nyppylän. Tuo tuossa lähinnä on pohjoispään korkein harjanne ja tuosta sen sivulta näkyy kauempana oleva näköalakallio, jonka huipulla me olemme istuneet. Sieltä mahtaisi nyt olla ihana katsella kesäisen aamun kirkastamaa maailmaa.

Mutta armas ruskeasilmäni, hän nukkuu siellä vielä, uinailee somassa aittamökissään. Aurinko jo kurkistelee koivun lehvien lomista, ilakoivat säteet hyppelevät oksalta oksalle, yhä alemmas ja alemmas. Nyt valahti jo ensimäinen katon harjalle, karkeloi siinä. Toiset iskevät koivunlehviltä silmää ja kuiskuttelevat: Hst, hst, hiljaa! Hän nukkuu vielä! Mutta yksi vallatonpa ei malta enää, vaan kurkistaa kurkihirren viereen jääneestä katon ja seinän välisestä raosta. Siitä se toisten sipistessä ja hyssytellessä vilahti sisään, väräjöi hopeaisena nauhana katonrajassa, tarkastelee ihmetellen orrelle asetettuja puhtaita vaatteita, Kaisun ja hänen siskojensa somia käsitöitä. Kaisu hymyilee unissaan, hänen tukkansa aaltoilee valtoinaan tyynyllä, poskilla on virkistävän unen tuoma punerrus. Nyt hän liikahutti hiukan silmäluomiaan, kohensi kättään unissaan: orrelta kurkisteleva päivänsäde säikähti pahanpäiväisesti, kiireimmän kaupalla se puikahti piiloon Kaisun puhtaan pyhähamosen poimuihin.

Joko heräät tyttökulta? Nuku vielä hetkinen! Vielä on aamukaste heinikossa, karjasi haukkaa vielä siellä ahon takaisessa notkelmassa mehukasta aamupalaansa, eivät vielä helähtele niiden kellot kotiin tuovalta karjapolulta. Nuku vielä, aamun uni on virkistävää, ja me valvoimme niin kauan!

Lautalta alkavat huudella minulle. Aapeli on saanut aamukahvin valmiiksi. Hilpaskin on vihdoin noussut ja syöksyy suoraan majasta tultuaan veteen. Suurta kohua hän siellä pitää, sukeltaa ja pärskyttelee vettä nenästään, kelluilee vedenpinnalla. Minä kiiruhdan alas tekemään Hilpakselle seuraa, virkistävä aamukylpy tekee minulle hyvää, erinomaisen hyvää valvotun yön perästä. Ja unohduinpa liian pitkäksi aikaa aamun lämpenevän auringon paisteeseen, se alkoi valaa jäseniin suloista raukeutta, mutta Koitereen vilpoisissa aalloissa se raukeus tyyten häviää. Ja muikea aamukahvi, se maistuu mainiolta uinnin jälkeen, aamutuulen karehtiessa vesillä, lipisyttäessä lautan reunoihin ensimäisiä aaltojaan.

Vesiltä, rantametsästä ja ilman sinestä helisee kuorona aamun ylistyslaulu. Ihana Koitereen kesäinen aamu!

VIII

Minä olen nyt riippumaton mies, Hilpas kadehtii minua, sillä minä olen saanut oman veneen. Se on ihkasen uusi sirotekoinen vene, kevyt soutaa ja sen nimi on "Aallotar". Vaikka se on pientä kokoa, on se mainio aallokossa, sillä se on koko Koitereen ympäristön parhaan venemestarin käsistä lähtenyt ja se on paljon sanottu.

Hiislahden Huurinaiselta minä sain lahjaksi "Aallottaren". Minä olin nimittäin vierailemassa Huurinaisella ja siellä valmistettiin minulle tämä riemullinen yllätys.

Oikeastaan minä saan kiittää Lotta tyttöstä veneestäni. Asia on nimittäin niin, että Huurinainen oli kutsunut kotiinsa venemestarin tekemään Lotalle ja Ailille kevyttä soutuvenettä, jolla tytöt voisivat kahdeltaan vesillä liikkua. Ja kun silloin sattui sutjakoita venelautoja olemaan liikaa, niin sai Lotta päähänsä, että tehtäisiin toinenkin vene ja lahjoitettaisiin se sitten minulle.

Siitäpä se johtuikin, että tytöt odottelivat minua niin hartaasti vieraaksi. Heillä oli se vene odottamassa, he olivat itse maalanneet sen kokkalaitaan "Aallotar"-nimenkin. Monta päivää he olivat ensin vaivanneet pikku päitään sillä nimikysymyksellä, ja hyvin kauniisti se nimi on sitten maalattukin. Minä luulen, että se on Ailin käsialaa.

Tyttöjen oman veneen nimi on "Sulotar", ja nämä molemmat veneet ovat kuin kaksoissisarukset ainakin, aivan samaa kokoa ja näköä, ota anna kuin samasta mallista lähteneitä. Vain nimestä ne voi eroittaa.

Minun ikuisen kiitollisuuteni on Lotta tyttönen tällä lahjalla voittanut. Minä sanoinkin Lotalle, että jos minä itse olisin ollut tätä venettä ristimässä, niin olisin luultavasti tehnyt siitä hänen kaimansa. Tästä Lotta ensin ihastui, taputti käsiään ja huudahti, että voitaisiinhan se nimi vielä muuttaa, Aili sen kyllä uudestaan maalaisi. Mutta sitten hän hiukan mietti asiaa, tuli hämilleen ja sanoi:

— Ei sentään, annetaan olla vain se entinen nimi. Kun sinulla on toisiakin tuttavia, suuria tyttöjä, niin ne voisivat ajatella vaikka mitä.

Ihastuttava olento, miten hyvin hän jo tuntee sukupuolensa heikkoudet, ja hän ei ole itserakas, ei välitä kadehtijoista.

Me olimme kaikki kolme monta kertaa "Aallottarella" soutelemassa. Sitä ei oltukaan ennen minun tuloani vesillä käytetty, mutta oivalliseksi se osoittautui näillä koematkoilla. Kävipä vielä niin, että Lotta ihastui "Aallottareen" enemmän kuin omaan veneeseensä ja samoin hän väitti Ailinkin siihen ihastuneen.

Silloin ehdotin minä vaihtokauppaa, mutta tästä eivät tytöt tahtoneet kuulla puhuttavankaan. Heidän veneensä maalaus oli jo hiukkasen nuhraantunut ja tietysti minun piti saada lahjani uutena, sehän oli nyt selvä kuin päivä.

Lotan keväälliset aavistukset Ailista näkyivät käyneen toteen. Hänellä on, niinkuin jo kuvasta näin, kauniit uneksivat silmät, mutta muuten hän on aivan liiaksi kaupunkilainen. Kerran minä erehdyin tiedustelemaan, minkälaista luonto on täällä Hiislahden ympäristömetsissä, mutta siihen ei Aili osannut antaa mitään varmaa vastausta.

No olivathan he tietysti käyneet metsässä Lotan kanssa, kun Lotta niin rakasti metsää? Olivat, kyllä he olivat metsässä käyneet, vaikka hän hiukan pelkäsikin siellä käärmeitä. Ja sitä hän pelkäsi vielä enemmän, kun Lotta metsässä tuli niin vauhkoksi ja kesyttömäksi, aivan kuin villiintyi. Voi vielä sattua vaikka mikä onnettomuus ja muutenkin, Lotta oli sentään jo niin suuri tyttö.

Minä nauroin Ailin pelolle ja sanoin, että kyllä ne vielä ennättävät siellä kaupungin koulussa Lotan tarpeeksi kesytellä, antoi hänen vain nauttia täällä vapaudestaan. Lotta oli ihastuttava lapsi, tuhansine kujeineen ja vallattomine päähänpistoineen hän oli ihana kappale väärentämätöntä alkuperäistä luontoa. Hänen suonissaan kohisi ja pulpahteli vielä ylitsevuotavana Koitereen seutujen kevät, suuri ja ihana kevät, tulviva Koida-joki ja kaikki muut ihanuudet, joita suvinen tuuli toi mukanaan tänne takamaille. Lotalle olisi tehty vääryyttä, jos hänen vapauttaan olisi pyritty liikoja kahlehtimaan.

Hiukan hämilleen Aili joutui minun sanoistani. Mutta kun minä olin kerran päässyt vauhtiin, jatkoin samaa latua. Huomaamattani karkasivat kai ajatukseni Soidinsaaren metsiin, minä aloin maalailla Ailille kaikkia niitä ihanuuksia, joita metsässä oli, puhuin angervotiheiköstä, metson ja teiren poikueista, mistä lienen puhunutkaan. Silmät suurina kuunteli Aili, en tiedä, pitikö hän minuakin jo hiukan vauhkona ja villiintyneenä.

Oikeassa oli Huurinainen, Ailia pitäisi kädestä pitäen opastaa, saattaa hänet oikeaan kosketukseen, sydäntä vavahduttavaan kosketukseen alkuperäisen luonnon kanssa. Nyt hän kulkee täällä vielä vieraana muukalaisena. Hänen mielestään on sopimatonta, että Lotta, niin suuri tyttö, vieläkin joskus karkaa paimenien mukana metsään. Ah, hänelle itselleen tekisi niin hyvää joutua kerran reippaan ja voimakkaan paimenpojan seuraan. Se voisi kasvattaa häntä yhtenä päivänä enemmän kuin kymmenen salonkiromaania, joita hän nähtävästi lueskelee aivan liian ahkerasti.

Vesillä viihtyy Aili paljon paremmin kuin metsässä, mutta ei hän sielläkään ole vielä varsin pitkälle päässyt. Niinpä hän ei esimerkiksi ole vielä nähnyt malmilauttaa ja hän kuuntelee kuin ihmeellistä satua minun kuvauksiani meidän malminnostajain elämästä, aivan tavallisia kuvauksia. Minkäkö vuoksi hän ei sitten kertaakaan ole käynyt malminnostajain lautalla? Ei ole sattunut olemaan niitä täällä lähistöllä tänä kesänä, niin siitä syystä se on jäänyt. Nolostuttavan näytti Ailia hiukan, kun hän oli vielä niin tietämätön.

Lotta mielistelee minua, sillä hän tietää minut lujaksi liittolaisekseen. Minä luulen, että se ovela tyttönen on salaa kuunnellut minun ja Ailin puheita. Kerran hän, kun satuimme jäämään kahdeltaan, karkasi äkkiä minun kaulaani ja sopotti minulle korvaan:

— Puhu sinä vain enemmän semmoista Ailille, semmoista ihanaa. Sitten ei Aili olisi enää niin ikävä; nyt hän on välistä niin hirveän ikävä, että ihan itkettää.

Minulle oli Huurinaisella varustettu hauska huone, soma kammio rakennuksen yläkerrassa, josta oli komea näköala Hiislahdelle ja kauas Koitereen saarisille vesille. Mutta kun olin asustellut siellä neljä päivää, nauttinut kaikista niistä mukavuuksista, joita hyvin varustettu varakas talo voi tarjota, aloin ikävöidä takaisin malmilautalleni. Ei auttanut, että kaikki tekivät parhaansa saadakseen oloni niin viihtyisäksi kuin mahdollista, molemmat tytöt ja kaikki muutkin. Minä ikävöin sittenkin malmilautalle, nähtävästi minä olen jo hyvää kyytiä villiytymässä. Minusta tulee kuin tuleekin se alkuaikojen mies, jolle tämän nykyisen sivistyskauden hempeydet ovat kauhistus.

Nauraen minä kerroin Huurinaiselle huomioni, ja hän, mies kaikki kokenut, lausahti:

— Ei se mikään ihme, on minullakin vielä jälellä malmilauttakaipaukseni. Varsinkin syksypuoleen, kun näen tuolta kaukaisten saarien rannoilta malminnostajana nuotiotulia, niin silloin hipaisee niin kummasti sydänalasta.

Me puhuimme Huurinaisen kanssa hiukan "tieteellisistäkin" asioista ja siinä kertoi Huurinainen minulle, että joka syksy hän lähtee muutamaksi viikkokaudeksi Koitereen takalistosaloille erämieheksi. Asustelee siellä nuotioiden ääressä, metsästelee, kuuntelee suuren metsän ikuisia tarinoita. Se on hänen jokavuotinen kesälomansa ja se hänen pitää saada, muuten ei tulisi mitään. Ja hän huudahti:

— Tule silloin mukaan, se on vasta elämää!

Me löimme kättä sen asian päälle. Ja sitten sattuikin Huurinaiselle tulemaan pari nuorta geoloogia, kalliotieteilijää, mistä lienevät tulleet Pielisjärven puolelta kallioita koputtelemasta ja kun löysivät matkansa varrella vierasvaraisen talon, niin jäivät pariksi päiväksi levähtämään. Silloin katsoin minä hetken sopivaksi lähteä karkuun, olihan täällä nyt ilman minuakin hyvää seuraa Lotalle ja Ailille, oli myös itselleen Huurinaiselle. Osasivat nämä nuoret miehet puhua tieteistäkin, jos niin vaadittiin.

Ja nyt olen minä omilla vesilläni. Omalla veneelläni minä matkan tänne tein, taivalta tosin oli viitisentoista kilometriä, mutta ihana oli se matka. Tuuli ei ollut liian kova, parahiksi se vain koetteli, mihin minun "Aallottareni" kelpaa. Matkan varrella lepäilin saarten selällisten rannoilla, pistäysin parilla malmilautallakin sanomassa Huurinaiselta terveisiä.

Vanha Aapeli ja pelimanni ovat ihastuneet minun veneeseeni; Hilpas kadehtii minua, niinkuin jo sanoin. Ja mitä onkaan meidän vanha yhteinen veneemme "Aallottaren" rinnalla, raskas se on soutaa kuin synti, tuskin viitsii ensinkään nousta aallon harjalle, laiska hylkimys, Vaan kyntää syvimpiä uomia ja särpii jokaisen aallon niskasta vettä sisäänsä. Sellainen vanha kaukalo, en minä vain viitsisi enää käydä mokomaa soutamaan.

Ja sitten vielä, se on vain sekin kaikkien yhteinen. Mutta minä olen nyt riippumaton mies, milloin haluan, silloin lähden, minne mielin, sinne soudan. On ihanaa elää maailmassa kenestäkään riippumattomana. Tuskin olen tätä milloinkaan niin hyvin tajunnut kuin nyt täällä malmilautalla, kun olen saanut oman mainion veneen.

Itse Kiviharjun keisarikin on jo antanut "Aallottaresta" lausuntonsa. Sattui kalastusmatkallaan keisari käväisemään meidän lautalla, haasteltiin siinä yhtä ja toista, niin jo keisari kiintyi tarkastelemaan "Aallotarta". Punnitsi ja sihtaili kädessään airoja, tarttui lujalla kouralla kokkaan ja puistalti, niin että sutjakat kylkilaudat notkahtelivat.

— Jopa on siro vene, on siihen sattunut mestarin käsistä lähtemään vene niinkuin pitää. Kun ravistat kokasta, niin silleen vavahtaa niinkuin olisi sillä elävä henki ruumiissaan.

Tämä oli keisarin lausunto "Aallottaresta". Minä huomasin miten Hilpas keisarin sanat kuullessaan kutistui omissa silmissään mitättömän pieneksi minun rinnallani.

Nyt odotan minä vielä "Aallottaresta" yhtä lausuntoa. Tällä viikolla on Soidinsaaren karjamökillä Helvin vuoro, mutta pyhän jälkeen alkaa taasen Kaisun vuoroviikko.

IX

Tärkeä tapahtuma, me olemme muuttaneet Hopeasaaren selänpuoleiselle rannalle. Tosin jäi sinne mantereen puolelle vielä kokemattomia paikkoja, mutta ne säästetään myöhemmäksi. Nyt keskikesän tasaisten ilmojen aikana puhdistamme Hopeasaaren ulkoreunat ja sitten syksypuoleen palaamme takaisin Hopeasaaren suojaan myrskyjä piiloon. Palaamme, jollei satu matka vetämään jonnekin kauemmaksi. Mistä ne näin etukäteen tietää omat mielihalunsa, aarteenetsijää houkuttelevat uudet löytöpaikat.

Siellä rannan puolella olikin jo kaikki tuttua, täällä on aivan toisenlaista: Avartuneita näköaloja, laajoja selkiä, melkein Koitereen suurimpia, joita rajoittavat kaukana Keski-Koitereen suuret vehmaat saaret; siinä välillä muutamia pikku saaria ja luotoja. Siellä on tiirojakin, kirkuvia tiiroja parvittain jokaisen luodon ympärillä. Se on täällä uutta, selkävesien raikas tuntu ja houkutus, mutta jotenkin turvattomia me täällä olemme, jos nousee myrskytuuli ja paha ilma. Ei ole täällä niinkuin mantereen puolella suojaisia poukamia, missä sääpitoa pitää.

Ja sitten kaipaan minä myös niitä tuttuja rantavaaroja, Liuskavaaraa, Kiviharjua ja muita; ne kaikki jäivät Hopeasaaren metsien suojaan. Ja vielä kaipaan minä sitä kaunista rantakalliota, joka oli siellä vakinaisen ankkuripaikkamme vieressä. Se on sitä aarteenetsijän kotipaikkarakkautta, sattuivat ensimäisiä näkemiäni olemaan nuo paikat täällä malmilautalla ollessani, ja niin niitä nyt ikävöin.

Ei täällä ole mitään niiden vastinetta, mataloita ja rosoisia ovat rantakalliotkin; mikä lie vihainen jättiläisvoima niitä aikojen alussa runnellut. Tästä kovasta kohtalostaan ne näyttävät kovin loukkaantuneen, epäystävällisesti ja salakavalasti ne tunkevat rosoiset jalustansa monin paikoin veden alle kauas rannasta, vaanivat siellä varomatonta venemiestä. Jos tahtoo malmilauttansa niiden ohi edes jonkunlaiseen suojaan keinotella, niin siinäpä on vasta puuhaa.

Hopeasaaren ainoa talo näkyy tuolta vähän matkan päästä metsän aukeamasta. Mitään muita taloja ei olekaan tänne näkyvissä, Hopeasaaren Hilman koti on ainoa.

Hilma käy nykyään harva se päivä meidän lautallamme. Hänestä on tullut meidän vakituinen muonittajamme ja tunnollisesti hän tämän tehtävänsä täyttää, tuo kantamuksittain meille tuoretta ja hyvää ruokatavaraa.

Hilpas ei enää paljon välitä Hilmasta, hän on tätä nykyä korviaan myöten rakastunut Kiviharjun ylpeään Annikkiin. Mutta pelimanni juttelee mukavia Hilmalle ja Hilma hymyilee yhtenään, tuollaista hiukan alakuloista hymyä. Minäkin saan joskus osani Hilman hymyilystä ja vasta nyt minä olen alkanut huomata, ettei Hilma ole ensinkään hullumman näköinen tyttö. Hänen pehmeä naisellisuutensa on vain sellaista lajia, ettei se vaikuta äkkiyllätyksenä, se sulattelee, sulattelee vähitellen routaiset paikat. Minä luulen, että Hilma ikävöi miestä, hän on jo siinä kypsyysijässä; hänen pitäisi saada rakkautta ja alituista hellittelyä, silloin hän varmaan olisi naisista parhaimpia.

Hilma luo kaihoisia katseita minun "Aallottareeni", minä arvaan, että hän läksisi sillä niin mielellään soutelemaan. Kenties vienkin joskus Hilman soutelemaan, mutta nykyään on minulla muuta ajattelemista. Soidinsaaren karjamökillä on tällä viikolla ruskeasilmäinen Kaisu emäntänä ja siellä asuvat minun ajatukseni. Pitäisihän Hilman se tietää, siellä ovat minun ajatukseni aamusta iltaan ja hyvissä ajoin iltapäivällä, usein jo keskipäivällä karkaan minä itsekin sinne.

Mitäkö Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä sanoi minun veneestäni? Ah, ihastunut hän siihen oli, se oli kaikin puolin hänen mielensä mukainen. Melkein liian hienoksi hän arvioi "Aallottaren" ensi näkemällä, liian hienoksi näihin täkäläisiin oloihin.

Mutta kun minä sanoin, ettei "Aallotar" ollut ensinkään liian hieno hänelle näytettäväksi, niin silloin sain Kaisun silmistä katseen, joka puhui paljon. Ja sitten Kaisu alkoi huolellisesti tarkastella "Aallotarta", siveli hyväillen sen maalattuja laitoja, paineli hellävaroen sormillaan tullakseen vakuutetuksi, etteihän se maalaus vain koskettaessa nuhrautunut, kun se näytti vielä aivan tuoreelta.

Minä kerroin Kaisulle, mitä hänen isänsä oli sanonut "Aallottaresta".
Kaisu nyökkäsi hyväksyvästi.

— Isä tekee itsekin veneitä, niin totta hän silloin myös ymmärtää, mikä on hyvä vene.

Me olemme tehneet "Aallottarella" unohtumattomia soutumatkoja, kierrelleet ja tarkastelleet Soidinsaaren eteläpään rannikkoa. Harvinaista on tämä rannikko, vuoroin kohoaa äkkijyrkkä kallio suoraan vedestä, joka siinä kallion varjossa kuvastelee sinisen mustana ja syvänä, niin että melkein väristystä tuntee siihen kallion alle pikku veneellä soutaessaan. Kallion vieressä avautuu pienen pieni lahdenpoukama, sen rannalla on metsä ikuista ryteikköä, jättisuuret lenkokuuset kallistuvat kauas vedenpinnan yläpuolelle. Niiden alle katoaa vene kokonaan ja siellä varjossa saa tarkastella näiden kuusten juuria, joiden alta aallot vuosien vieriessä ovat onttaneet maaperän pois, niin että koko juurikehys on jäänyt korkealle ilmaan. Mutta pitkillä väkevillä varpaillaan ne sentään toisella puolen tavoittavat vankkaan kallioperustaan, välistä ne ovat kietoutuneet suuren kiven ympärille ja eikös vain kivi ole vähitellen vääntynyt maasta koholle niiden heltiämättömässä otteessa. Se on metsän itsepäistä taistelua päälle tunkevaa vihollista vastaan, rantakuuset eivät väisty paikaltaan, kun ne on kerran pantu siihen etuvartijoiksi. Mutta pari aironvetoa vain tämän ikimetsän ryteikön alta ja niin ollaan toisessa lahdelmassa, parhaassa rehevyydessään koreilevan niittypataman alla, jossa hyväilee silmää pieni hiekkaläikkä ja jossa kisailevat jänikset ovat rantapenkereen sakeaan putkiheinään polkujansa tallanneet.

Me nenästämme veneen hiekkarannalle pienen puronuoman suulle ja nousemme niitylle. Korea on se silmälle ja hyvää on angervon ja putkilehvän sekainen heinikko, niin pitkää ja sakeata se on, että oikein työlästä on siinä kahlata. Ja siellä suikertelee se puronen heinikon alla, kirkasvetinen elämänsuoni, siellä suikertelee ja polveilee se kokonaan mättäiden piilossa. Ei sen kulkusuuntaa tottumaton voi keksiäkään mutta tottuneen silmä sen heti huomaa: sen äyräillä on kukkien väriloisto helakampi kuin muualla ja kasvullisuus muutenkin runsaampi, sen salassa piileskelevän elämänsuonen siunaama. Kaisu tietää, että nyt ovat mesimarjat jo kypsyneet, ja näitä marjoja me nyt lähdemme etsimään, seurailemme purosen uomaa, kunnes metsän reunaa lähetessä heinikko hiukkasen ohenee ja puron äyräsmättäät muuttuvat sammaleisiksi. Näillä sammalmättäillä se mesimarja kasvaa, osaa se marja jumalan luoma, pohjolan paras ja hienointuoksuinen marja hyvin kasvamispaikkansa valikoida. Siellä se kypsyy salassa suikertavan niittypurosen äyräillä, pehmeää sammalta kasvavien mättäiden kyljissä, melkein sammaleen sisään peittyneenä. Kaisu tiesi ne kätköpaikat, pian on meillä tuokkonen täynnä kauniita ja mehukkaita marjoja. Ja sitten me lähdemme etsimään niitä metsän peitossa piileviä lähteitä, joista nämä niittypuroset saavat alkunsa. Siellä lähteen reunoilla kasvaa ihania kukkia, niin kauniita, ettei niiden veroisia ole missään muualla. Sylin täyden me niitä poimimme ja istahdamme sitten siihen lähteen partaalle korkean metsän siimekseen saalistamme valikoimaan. Kaisu rakentelee kukkavihkoa, minä kiskon valkoisen koivun kyljestä tuohta, laitan siitä pienen lipposen ja sillä maistelemme lähteen kylmää ja kirkasta vettä, oikeata elämänvettä. Ei sitä sen makuista vettä olekaan muualla kuin näissä Soidinsaaren lähteissä.

Sellaisia löytöretkiä me teemme ja miten paljon Kaisu tietääkään kertoa lempisaarensa merkillisyyksistä, miten tarkoin hän tunteekaan kaikki paikat, jokaisen sokkelon tässä kauniissa, muiden silmiltä kätketyssä valtakunnassaan. Eräällä lähteellä hän sanoo asuvan itsensä Soidinsaaren haltijan, ja sillä lähteellä kävivät jänikset hyvin ahkerasti juomassa. Tietäähän sen, haltija rakasti niitä turvattomia olentoja; niillä oli niin paljon vihollisia, mutta haltijapa olikin niiden ystävä ja suojelija. Tätä lähdettä lähenemme me aina hyvin varovasti, hiljaa hiipien, jottemme vain säikähdyttäisi haltijaa ja hänen suojattejaan. Ja emmekös vain kerran tavanneetkin siellä kolmea jäniksen poikasta. Siellä ne meidän lähetessämme istuivat aivan veden partaalla, kaikki kolme rinnakkain, pitkiä korviaan heristäen, pienet etutöppöset somasti lerpallaan. Niin ne istuivat korvat keppinä puikottaen, niin liikkumattomina kuin kivestä tehdyt pikku patsaat. Me painaudumme pensaan juureen ja Kaisu sopottaa minun korvaani:

— Katsohan, miten ne ovat somia!

Näinhän minä, että ne olivat somia. Mutta niiden suojelija, itse haltijapa kyyhöttääkin siinä minun rinnallani, kyyhöttää metsän lumoavasta tenhosta vapisten. Ruskeasilmä tyttöni, ei hän tällä hetkellä huomaakaan, että minun käsivarteni kiertyy hänen hartiainsa ympäri ja hänen tukkansa hyväilee minun kasvojani. Ja millainen on hänen poskiensa hehku, ihana haltijani! Ja nytpä hän onkin minun vankinani, oman lempilähteensä äyräällä minä hänet syliini puristan. Ja tuuhea lehtikatos kätkee meidän onnemme hetken, vain hiukan lehtien raoista vilahtelee taivaan sinikatto, pilkoittaa kuin pienistä, huimaavassa korkeudessa olevista ikkunoista. Ah, olisinko voinut olla syliini puristamatta metsän tenhosta vapisevaa, hehkuvaa ruskeasilmääni. Eihän muut nähneet kuin hyvät enkelit korkealta ikkunoistaan meidän onneamme, ja enkelit eivät koskaan kerro näkemiänsä.

Mutta me teemme "Aallottarella" kauemmaskin löytöretkiä. On siinä Soidinsaaren kohdallakin kaukana selällä muutamia pieniä luotoja ja sinne me lähdemme tiiran pesiä etsimään. Soidinsaaren rannalle näkyy sieltä vain muutama kivi, mutta kun soudamme lähemmäs, onkin siellä kokonainen luotoryhmä, hyvä ala kuivaa maata, kaunista hietikkoa ja keskellä röykkiönään suuria kiviä. Kevätjäät ne ovat kasanneet kivet yhteen siihen luodon korkeimmalle harjalle ja siihen niiden ympärille ovat aallot tulvan aikana tuoneet paljon muutakin tavaraa, joka siinä alkaa vähitellen maatua. Jo on siihen ripahtanut saraheinän siemen, jo yrittelee kiven koloissa juolukkapensas kasvuaan. Muutama vuosi vielä aikaa ja jo ilmestyy siihen ensimäinen puuntaimikin, uusi saari on silloin valmis, kaunis Koitere on tullut sitä rikkaammaksi.

Niin se tapahtuu maailman luomistyö. Miten hyvin tällaisella yksinäisellä luodolla suurten selkävesien keskellä ymmärtääkin raamatun luomistarun: Ja kaunis maa kohosi kuohuvien vesien syvyydestä, neitseellisen puhtaana ja synnittömänä se tuli näkyviin ja uhkuvilla parmaillaan se kantoi elämän siementä, joka vain odotti hedelmöittämisen hetkeä. Ei ollut vielä muita eläviä kuin kalat vesissä ja taivaan linnut, jotka eivät paljon jalallensa leposijaa kaivanneet. Mutta nyt syntyivät myöskin maan eläimet ja kauniit metsät rupesivat kasvamaan tulvavesien hedelmöittämillä lietteillä. Ja nuori maa peittyi kukkasiin ja puissa kypsyi monenlaisia hedelmiä, jotka olivat ihanat nähdä ja hyvät syödä.

Niin, tällaisella yksinäisellä luodolla on tämä tarina kirjoitettu. Yksinäinen mies, joka puusta koverretulla ruuhellaan meloskeli selkävesien syvyydestä kohoavien luotojen vaiheilla, hän se kirjoitti tämän tarinan. Nousi ruuhestaan levähtämään luodon kiville, katseli siinä ympärilleen, näki jo kaukaa vehmaita saaria, jotka ensimäinen nuori metsä oli seppelöinyt. Ja silloin hän kirjoitti luvun maailman luomisesta, ja palkinnoksi tästä antoi jumala hänen löytää ihanan naisen, joka teki hänen elämänsä päivät suloisiksi ja hänen yönsä onnellisiksi.

Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä, minun ruskeasilmä naiseni, miten hyvin hän ymmärtää luonnon suurta runoutta. Monta kertaa me olemme muistelleet täällä Koitereen kauniiden selkien keskellä tarinaa maailman luomisesta, ja vaikka se on ikuisesti vanha tarina, tuntuu se meistä täällä aivan uudelta, kuin olisi se vasta eilispäivänä kirjoitettu. Ja sitten me kuvittelemme itsemme ensimäisiksi ihmisiksi tässä vesien syvyydestä kohoavassa nuoressa maailmassa. Meidän omaamme ovat kaikki nuo vehmaat saaret, joita näemme joka puolella ympärillämme, ja nyt olemme täällä uudella löytöretkellä, odotamme tämän uuden saaren syntymistä. Meille on tämä saari luvattu huomenlahjaksi ja kauniina meidän silmämme kerran näkevät tämän Soidinsaaren rannalta tuoreessa vehmaudessaan, kun metsä on tänne kasvanut ja nyt vielä paljas maanpinta saanut peitteekseen kukkaseppeleen. Paljon on täällä jo nytkin elämää, monta tiiran pesää olemme löytäneet, monta muuta ihmeellistä aarretta keksineet, me onnelliset löytöretkeilijät. Paljain jaloin istuu minun ruskeasilmä naiseni pehmeällä hietikolla ja siihen hänen syliinsä kannan minä löytöjäni, kirjavia tiiran munia, koukeroisia järvisimpukoita, aaltojen sileiksi hankaamia pikku kiviä ja kosteita lumpeenkukkia, joita hyvin saan käsiini rantavedessä olevien kivien vierestä.

Kerran yllätti meidät luodolla ollessamme sadepilvi. Silloin vedimme me "Aallottaren" maalle ja käänsimme sen kumoon siihen hietikolle suuren kiven viereen. Mainio sateen suoja oli meillä sen alla, ruskeasilmä naiseni lepäsi minun sylissäni ja siinä pehmeällä hietikolla otin minä hänet omakseni, naisista ainokaisen, jota ei yhdenkään miehen käsi ennen minua ollut koskettanut. Ja Kaisu puristautui rajusti minun kaulaani ja sopotti palavin kuiskauksin korvaani, etten minä saanut enää mennä Hiislahden Huurinaiselle. Jos minä vielä kerran menisin sinne, tulisi hän hyvin mustasukkaiseksi sille valkolakkiselle kaupunkilaisneidille. Niin, hän oli jo nytkin hiukan mustasukkainen ja tiesipä hän sen valkolakkisen nimenkin, Aili, se oli. Mistäkö hän sen tiesi? Tiesipähän vain, vai luulinkos minä, ettei hän olisi sitä tietänyt. Ja tiesipä hän senkin, että Aili ikävöi tätä "Aallotarta" sen vuoksi, että se oli minun veneeni. Eikös muka ikävöinyt? Ikävöipähän, ikävöi hyvin paljon! Siitä hän sen tiesi, kun oli löytänyt »Aallottaren» valkoisesta reunalaudasta sellaisen kirjoituksen. Minulla ei tietysti ollut siitä mitään aavistusta, mutta olipas hän sen salaisuuden keksinyt; sellaisella lapsellisella käsialalla se oli siihen töherretty.

— Sen on Lotta tehnyt, se ajattelematon tyttönen. Mutta eiväthän hänen sanansa mitään merkitse!

Vai eivät muka merkinneet mitään, merkitsivätpähän! Kyllä hän hyvin tiesi, että ne merkitsivät paljon ja sen vuoksi minä en enää saanutkaan sinne mennä. Pois hän oli jo hangannut sen kirjoituksenkin ja siinä oli ollutkin aika puuha, kun piti varoa, ettei kaunis maalaus nuhraantuisi. Milloinkako hän oli sen hangannut? Kaisu nauraa hihitti silmiään siristäen. Olinkin minä aika sokko, en tietänyt paljon mistään, mutta hänpäs tiesi kaikki minun salaisuuteni, aivan kaikki. Ja hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että se valkolakkinen Aili vielä kerran istuisi "Aallottaressa". Ei, yksinään hän tahtoi pitää minut ja "Aallottaren", aivan yksinään tämän kesän ajan. Ei saanut se valkolakkinen ajatellakaan minua, mitä oikeutta hänellä oli minua ajatella ja ikävöidä "Aallotarta". Mutta hänpäs tiesi, että Hilmakin olisi niin mielellään lähtenyt "Aallottarella" soutelemaan ja enköhän vain jo liene ollutkin Hilman kanssa, kun Hilma yhtenään kävi siellä meidän lautallamme.

Minä sanoin, että Hilma kenties olisi lähtenyt, mutta minäpä en huolinut häntä veneeseeni. Ei ainoatakaan kertaa Hilma ollut vielä "Aallottaressa" istunut eikä istuisikaan. Eikä Ailikaan enää istuisi. Mitä merkitsivätkään minulle Aili ja Hilma ja kaikki muut naiset, kun olin kerran saanut katsoa niin syvälle hänen ruskeisiin silmiinsä. Ja minä tahdoin katsoa niihin vielä syvemmälle, unohtaa koko muun maailman olemattomiin. Armas ruskeasilmäni, kun olin tämän sanonut, tahtoi hän tukehuttaa minut suudelmillaan. Ja hän itki ja nauroi ja soperteli minun korvaani, että kaikki saikin mennä olemattomiin tämän kesän jälkeen. Tämän yhden kesän hän tahtoi vain minut pitää, ja sitten saisi tapahtua mitä hyvänsä, ei hän siitä enää paljon välittänyt.

Ruskeasilmä tyttöni, miten hyvä olit minulle sinä päivänä siellä yksinäisellä Koitereen luodolla, kun sadepilvi yllätti meidät ja me makasimme sylityksin, kumoon käännetty "Aallotar" suojanamme, pehmeä lämmin hiekka vuoteenamme. Miten paljon rakastit minua niinä nopeasti kiitävinä iltapäivän hetkinä.

Sade oli jo aikoja sitten tauonnut, aurinkokin oli jo painunut lähelle taivaanrantaa. Vasta silloin me lähdimme paluumatkalle. Sateen jälkeen näyttivät etäiset metsäsaaret niin tuoreilta, todella oli tämä maailma vielä nuori, meidän uusi maailmamme.

Rinnatusten me istuimme, emme paljon soutaneet, sillä tuulenviri oli myötäinen. Liplattavat aallot hyväilivät "Aallottaren" laitoja, kuljettivat sitä eteenpäin.

Ja Kaisulla oli helmassaan ne kosteat lumpeenkukat. Ah, hän oli itsekin vielä niin tuores, ruskeasilmä naiseni. En minä enää ikävöinyt uusille löytöretkille, kun hän oli minun rinnallani.

X

Mennyt on se ihana viikko, kesän kaunein viikko, ja Soidinsaaren pienillä niittypatamilla on nyt alkanut heinänteko. Kaisu ei ole enää yksinään karjamökillä, itse Kiviharjun keisarikin on siellä ja paljon muuta heinäväkeä. Soidinsaaren pienellä karjamökillä kuhisee kaikki paikat täpäten täynnä ihmisiä ja ruskeasilmä Kaisu häärii koko sen suuren väkijoukon emäntänä. Enkä minä saa enää mennä tapaamaan Kaisua, ruskeasilmäistä tyttöäni. Hän ei tahdo, että kukaan muu kotiväestä aavistaisi mitään siitä, mitä meidän välillämme on tapahtunut. Siksi minun pitää pysyä poissa Soidinsaaren karjamökin lähettyviltä. Minulla on ikävä, kuolettava ikävä malmilautalla. Ilmatkin muuttuivat sellaisiksi, ettei voi olla muu kuin ikävä, tulivat heinäkuun loppupuoliskon hiottavat helteet. Ja koillisella ilmanrannalla, jossakin kaukana rajasaloilla on syttynyt suuria metsäpaloja, joista savu pitkän tyvenen vallitessa leviää tänne Koitereelle asti. Se kohoaa vaalean harmaana autereena pilvettömälle auringon radalle, se käärii kaukaisemmat rantavaarat ja saaret pehmeään, liikkumattomaan harsovaippaan. Keskipäivällä nousee lämpö melkein tukahuttavaksi, ilmassa on kitkerää palon katkua, öljytyyni vedenpinta näyttää pihisten kiehuvan raskaana painavan ilmakehän alla. Silmäluomia rupeaa kirveltämään, kun hetkisen sitä yhteen menoon katselee.

Ah, tätä painostusta! Ei lehti liikahda rannan puissa, uneliaina närähtelevät sorsat lahdelmissaan. Kaikki veneet ovat vesiltä hävinneet, ihmiset ahertavat heinätöissään saarien ja rantanotkelmien pienillä niittytieroilla. Me olemme yksin unohdetut ja hyljätyt, vietämme horrostilaan nukahtaneen vesierämaan keskellä jonkunlaista nuivaa varjoelämää.

Ikävä on muillakin eikä vain minulla. Pelimanni kulkee päivät päästään puolinukuksissa, vanha Aapeli valittelee rähmäävien silmiensä savusta kärsivän. Eikös hän sitten ole siellä ruukinpajassa savuun tottunut? Onpa tietenkin, miksei hän olisi savuun tottunut, mutta ei se siellä niin pahasti käy kuin täällä päivänkilossa kiehuvien vesien keskellä. Täällä se ottaa vanhan miehen silmiin niin turkasesti.

Niin se tietysti ottaa, mutta on yksi mies, joka ei savusta eikä mistään kärsi. Se on meidän Hilpas. Hän menestyisi varmaan, vaikka vietäisiin Saharan keskelle. Yhtenään hän pulikoi haaleaksi käyneessä vedessä ja väliajat oljentelee puolialastomana lautalla; hänen kuparinkarvaiseksi paahtunut ihonsa aivan välähtelee terveyttä ja hyvinvointia.

Onnen lellipoika, hänelle valkenivat makean leivän päivät, kun Kiviharjun valpas keisari meni Soidinsaareen heinätöitä johtamaan. Annikki on nyt melkein yksinään kotimiehenä, vain pikku sisaret ja sairasteleva äiti ovat hänen seuranaan, mutta niistähän ei Hilpaksen öisille retkille ole paljon haittaa.

Niin ne vaihtuvat osat tässä maailmassa, ja Hilpas ottaakin nyt asian oikein toden kannalta. Se pojan vintiö suunnittelee salakavalaa hyökkäystä itseensä keisarin linnaan tai ainakin siihen linnan liepeille. Asia on nimittäin niin, että toinen siinä Kiviharjun palteilla olevista pikku taloista kuuluu nykyään olevan melkein isännätön, ja Hilpas on uskonut minulle suurena salaisuutena, että sitä taloa hän nyt katselee itselleen ja Annikille. Mistäkö hän muka rahat saisi sen isännättömän talon ostoon? Hilpas nauraa virnistää, vai hänkö ei muka rahoja saisi. On hänellä muuan varakas sukulainen, vanhempi naisihminen, ja kun sen luo mennään, niin eiköhän vain rahoja heltiä. Aina hän on ennenkin naisista selvinnyt, ja nyt seuraavat häntä vielä matkalla Annikin lämpimät toivotukset.

Ja sitten kun se talo on vallattu, sitten kosimaan ja niin pesiydytään lujasti siihen vaaran palteelle. Siitäpä on sitten mukava kavuta vaikka hiukan ylemmäs, kunhan keisarista aika jättää. Kadehdinko minä Hilpasta? En tiedä, mutta hiukan liian jokapäiväiseltä hänen sotasuunnitelmansa haiskahtaa. Vanhan naikkosen turvin, josta Hilpas tähän päivään asti ei ole luultavasti hiventäkään välittänyt, niin, senpä turvin hän nyt käy keisarin ylpeätä tytärtä omakseen kosiskelemaan. Ja ylpeä Annikki antaa suunnitelmalle siunauksensa, kenties kirjoittaa vielä Hilpaksen mukaan makean kirjeen pehmitelläkseen sen vanhan leski-ihmisen sydämen. Ah, Annikki, missä on nyt sinun ylpeytesi, kenokaula nainen. Niin talonpoikaismaista, niin perin talonpoikaismaista, mutta arvaapas suostuisiko Kaisu, minun ruskeasilmä tyttöni, sellaiseen. Mentäisiinpäs hänelle ehdottamaan, suostuisiko!

Sinähän hommasit Kaisullekin miestä. Huolehdit ja holhosit ensin muuten ja sitten toimitit sieltä Uimaharjun puolelta sen serkkumiehen, itsetietoisen nulikan. Mutta missäs hän onkaan nyt, se sinun toimittamasi serkkumies, eipäs häntä ole sen päivän perästä näillä mailla näkynyt. Taisi Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä antaa sille pitkät lähtöpassit!

Mutta tämä on laihaa iloa minulle. Ruskeasilmä tyttöni on otettu minulta pois ja minut on tuomittu yksinäisyyteen. Minä jätän kuparinkarvaiseksi paahtuneen Hilpaksen haaveilemaan ovelaa sotasuunnitelmaansa ja soudan pois lautalta, soudan kauas avaroille vesille, Hopeasaaren kohdalta näkyvien tiiraluotojen lähettyville.

Vedenpinta uinuu rasvatyynenä, mitä iloa on minulle tällaisella ilmalla kauniista "Aallottarestani". Ah, nousisipa myrskytuuli, kohoaisivat vaahtoavat Koitereen kuhilaspäät kuohumaan, ne sokkeloisten selkien nostattamat kuhilaspäät. Silloin nähtäisiin, mihin minun "Aallottareni" kelpaa, silloin saisi minun sorja veneeni eloa, saisi sen elävän hengen ruumiiseensa, josta Kiviharjun keisari puhui. Keisari ymmärtää nähkääs, mikä on hyvä vene, kun on itsekin tehnyt veneitä.

Minä istun luodon kivellä, tarkastelen ympäristöä. Aurinko alkaa lähetä laskuaan ja saa punertavan hohteen. Sinervä savu lepää liikkumattomana kaukaisten saarien vaiheilla, tiirat lentelevät pääni yläpuolella, mutta nekin näyttävät väsyneiltä, niiden kirahtelu on uneliasta. Ja muualla ei missään näy elonmerkkiä, ei ainutta venhettä vesillä, ei niin liikahdusta. Tämä on se liikkumaton tyhjyys, nirvana, josta itämaiden kansat uneksivat. Mutta minä en vielä halua nukahtaa nirvanaan, minulla on ihana nainen, ruskeasilmä saaren tyttö, ja hän ikävöi minua siellä karjamökillä. Ah, minä tiedän miten hän ikävöi, mutta itse keisari on siellä valppaana vartijana ja paljon muuta heinäväkeä, joille Kaisun pitää emännöidä.

Illan joutuessa hiottava helle hiukan viilentyy, auringon radalle kohonnut savuauer synnyttää päivänlaskun hetkinä värikylläisiä rusoja, niin että luulisi hetkiseksi siirtyneensä johonkin satujen maailmaan. Ja tuo savun katku, joka päivällä tuntui niin kitkerältä, sekin lemuaa illan viilentyessä miltei miellyttävältä. Siinä on samanlaista tuoreutta kuin kytölemussa virkistävän sateen jälkeen. Sitä lemua auransa perässä asteleva maanmies nautinnolla keuhkoihinsa vetää, sillä se lemu lupaa hänelle satakertaisen sadon möyheäksi palaneeseen kyvetykseen siroitetusta siemenestä.

Mutta mitäpäs minä sellaisia uneksin, kytölemuista. Olenkos minä se voimakas alkuaikojen mies, luotu kytöjä raivaamaan? Olisikohan minusta todella siihen… Soidinsaaren hedelmällisyyttä uhkuvissa notkelmissa?

Minä havahdun siihen, että huomaan illan hämärtyvän ympärilläni.
Todella yöt rupeavat jo pimenemään, kesä lähenee loppuaan. Nytkö jo?

Minä nousen väsyneesti, soudan "Aallottarellani" kesäyön hämärään. Viimeinen rusoitus päivänlaskun puolella on sammunut, vesillä asuu suuri hiljaisuus, painostava hiljaisuus.

Aikani kuluksi olen ryhtynyt opiskelemaan keittotaidon salaisuuksia.
Hilpas kun nykyään lyö melkein kokonaan laimin emännän velvollisuudet,
niin on meidän joka miehen vuoronsa perään täytynyt ruveta keittämään.
Hopeasaaren Hilma jää joskus lautalla käydessään hetkiseksi avustamaan.
Niin on meistä Hilman kanssa tullut hyvät ystävät.

Lauantaina, ensimäisen piinaviikkoni viimeisenä päivänä pyysi Hilma, että lähdettäisiin seuraavana päivänä käymään Kiviharjussa. Olisi hän muuten yksinäänkin, mutta ajatteli, että jos haluaisin tulla mukaan, kun kaikki Kiviharjun tyttäretkin olisivat luultavasti sunnuntaina siellä kotosalla.

Hilma punastui tätä sanoessaan, mutta minä selitin, ettei hänen tarvinnut ensinkään punastella. Me olimme kaksi unohduksiin jäänyttä orpoa ja sovimme siis erinomaisesti toistemme seuraan. Minä tulin mielelläni hänen mukaansa.

Mutta matkasta tuli minulle suuri pettymys, en saanut nähdä ruskeasilmäistä tyttöäni sielläkään. Aamupäivällä oli Kaisu tosin käväissyt kotona, he olivat olleet Helvi siskonsa kanssa, mutta olivat vain pikimmältään pistäytyneet ja menneet jo takaisin Soidinsaareen.

Annikki tuli alas venevalkamaan meitä saattamaan. Hän on viime aikoina huomattavasti muuttunut, ei pidä enää niskojaan niin ylpeästi takakenossa kuin aikaisemmin. Niinpä niin, Kiviharjun ylpeä tytär alkaa kypsyä laskeutumaan alas vaaransa laelta sen juurelle, valmistuu kulkemaan ikeen alaitse. Ah, se rakkaus, se saa monenlaisia ihmeitä aikaan.

Me aikailimme Hilman kanssa vesillä iltaan asti, sillä Hilmalla ei ollut mihinkään kiirettä. Hän kertoi sopineensa palvelustytön kanssa, että tämä tekisi yksinään iltatyöt, jos hän sattuisi kylässä viivähtämään. Pitihän se Hilman vapaa pyhäpäivä siis jotenkin kuluttaa.

Hilma oli koko päivän hiukan surumielinen. Lieneekö huomannut hänkin Kiviharjun Annikissa tapahtuneen muutoksen ja arvasi tietysti mistä se aiheutui. Ja hänkin oli kerran katsellut lempeillä silmillä meidän Hilpasta, mutta nyt Annikki veikin Hilpaksen häneltä. Olihan siinä jo tarpeeksi aihetta surumielisyyteen, Hilman kesä näytti menevän aivan tyhjiin ja Hilmalla ei ollut enää niin paljon kesiä tyhjiin menetettäviksi.

Hilman pehmeä surumielisyys sopi niin hyvin yhteen minun mielialani kanssa, minä tunsin kuin viihdyttävää lepoa Hilman seurassa. Huomaamattani läksin vielä rannastakin häntä saattamaan. Huomaamattani jouduin Hilman aitan ovelle… talossa nukuttiin jo… huomaamatta painuin matalasta ovesta sisään. Lieneekö Hilmakin ollut hiukan hajamielinen… vai miten lie joutunut siellä puolipimeässä aitassa minun syliini. Hänellä oli ikävä ja minulla oli ikävä… aamun sarastukseen asti viivyin Hilman aitassa.

Seuraavana iltana satuin ikävissäni soutamaan Soidinsaaren pohjoispääkallion luo. Nousin hetkiseksi kalliolle ja siitä muutamalta tasaiselta kiveltä löysin runsaasti sormeiltuja ja katkottuja arpaheiniä. Kiven vieressä kalliolla oli kuihtunut kukkaiskimppu.

Minä harmistuin itseeni ja minä tunsin kaunaa myös Hopeasaaren Hilmalle. Mitä varten minun pitikin ottaa Hilma "Aallottareen". Kaisu oli nähtävästi istunut koko pyhäisen iltapäivän täällä Soidinsaaren pohjoispääkalliolla minua odottamassa. Täällä oli hän ikävissään istunut, ruskeasilmä tyttöni, pannut arpaa ja katsellut Hopeasaaren vesille. Kenties hän on nähnyt sieltä minun veneenikin, mutta siinä oli minulla toinen tyttö. Ja Kaisulla on ollut kukkakimppu minulle; minä otan sen kuihtuneen kukkakimpun käteeni ja unohdun kalliolle hämärän tuloon asti. Mutta Kaisu ei enää tullut, eihän tietysti ruskeasilmä tyttöni enää tullut, kun oli kerran saanut turhaan odottaa.

Muutamana iltana saan päähänpiston soutaa Soidinsaaren karjamökin tuttuun valkamaan. Eihän minua siellä kukaan huomaa, kun hämärän tultua varovaisesti soudan. Ja minua haluttaa nähdä, millaista siellä nyt on, kun heinä on rantaniityltä pois korjattu.

Mutta outoa on siellä tutussa valkamassa, tuskin tunnen paikkoja entisiksi. Heinänteon jälkeen on koko ranta kuin alastomaksi ryöstetty, ja sitten on vielä niin pimeää ja tyhjää, niin pimeää, että saan pinnistää näköäni, ennenkuin eroitan koivikon piilossa olevia pikku rakennuksia. Tuntuu kuin tahtoisivat ne tahallaan kätkeytyä minun silmiltäni. Minne lienee heinätkin viety, ei ole suovaa eikä mitään tyhjäksi ryöstetyllä niityllä. Nähtävästi ne on viety pihalatoon, mutta typerästi ne siinä tekivät, hyvin typerästi. Olisivat laittaneet tuohon keskelle niittyä pieleksen, niin ei olisi näyttänyt läheskään näin autiolta. Mutta eipäs vain Kaisukaan ole sitä huomannut… jos Kaisun sanaa kysyttäneenkään näissä asioissa.

Hopeasaaren Hilmaa en ole tavannut sen jälkeen. Seuraavana päivänä unohdun kuitenkin lautalle tavallista kauemmaksi. Reppuani kaivellessa tuli käsiini tukku rypistyneitä käsikirjoituksia ja niitä minä nyt tarkastelen, Siinä on olevinaan romaanin alku, olen siitä jo puhunut kustantajallekin ja saanut eturahoja. Minun piti kesän aikana kirjoittaa tämä romaani valmiiksi, mutta olen koko homman tähän päivään asti unohtanut.

Kun nyt tarkastelen näitä lehtiä, niin tuntuu minusta koko keskentekoisen kirjani aihe niin kaukaiselta ja unohtuneelta, menneen sivistyskauden muinaismuistolta, mutta aivan mielenkiinnottomalta muinaismuistolta. Paperi on pahoin kellastunut ja yhtä kellastunut ja väljähtänyt on sisältökin, ja tällaista minä olen yritellyt oikein vakavissani. Jopas on, jopas on erehdytty, kummalliset päähänpistot ne näyttivätkin mielenkiintoisilta siellä näivettyneen sivistyskauden silmälaseilla katseltuna. Mutta olipa onni, että jäi alkuunsa tämä tekele, hävetä olisin saanut minä alkuaikojen oloihin siirtynyt mies tätä tuotettani. Ja mitähän, jos tämä olisi joutunut vielä Kaisun, minun ruskeasilmän tyttöni käsiin. Mitähän Kaisu, terve ja voimakas luonnonlapsi olisikaan tästä ajatellut.

Minä unohdun istumaan kellastuneet paperit käsissäni ja siitä tapasi minut Hilma. Hän kurkistaa majan ovelta, tervehtii hiukan arasti hymyillen ja jää siihen ovelle hetkiseksi juttelemaan. Vihdoin hän tiedustaa, saisiko hän sytyttää tulen valmiiksi, jos me aioimme ruveta ruokaa laittamaan.

— Sytytä vain tuli ja minullapa onkin täällä mainioita sytykkeitä. Saat nähdä, että ne leimahtavat vähän iloisesti!

Minä konttaan majasta paperit käsissäni, istahdan tulisijan ääreen ja Hilman rikitellessä valkeaa alan tunkea siihen yksin lehdin kellastuneita käsikirjoituksiani. Hilma ottaa yhden lehden käteensä, ennenkuin se on ennättänyt tulta ottaa, tarkastelee sitä uteliaana ja alkaa kysellä, mitä papereja nämä olivat. Enhän minä vain mitään tärkeitä papereja polttanut.

— Eivät nämä ole niin erikoisen tärkeitä, nauroin minä. — Tässä menee vain tulen ruuaksi muuan romaanikirja, melkein valmiiksi kirjoitettu ja jo puolittain myöty ja syötykin. Eikä niinkään huono romaanikirja, moni tyttölapsi siellä suuressa maailmassa olisi varmaan tätä sydäntään pidellen ja huokaillen lueskellut. Tästä piti näetkös tulla oikein sellainen hieno salonkiromaani, mutta nyt se taitaa jäädä ilmestymättä. Kas näin, annetaanpas hiukan enemmän, näkyy mielistyneen Panun poika minun henkeni tuotteisiin.

Minä heitän kokonaisen tukun lehtiä tuleen. Hilma tempaa ne säikähtyneenä pois.

— Hyvä jumala, ethän vain kaikkia aio polttaa. Niin paljon valmiiksi kirjoitettua kirjaa!

— Anna sen vain palaa, elä yhtään sääli! Minä ryöstän lehdet Hilman kädestä ja tungen ne uudestaan valkeaan. Hilma katsoo minuun melkein säikähtyneenä, minä lohdutan häntä:

— Ei tämä mitään, joutavia kellastuneita papereja säälimään. Tämä romaani oli kellastunut jo ennen syntymistään, on paljon parempi, että se saa näin ajoissa iloisen hautauksen.

— Mutta meneehän siinä niin paljon työtä hukkaan, vaikeroi Hilma.

— Mitä tämä nyt, parin kuukauden työ. Se on vähäpätöinen harhaisku, elämässä sattuu paljon, paljon pahempia harhaiskuja, joiden jälkiä ei hävitetäkään näin helposti. Katsos Hilma, nämä häviävät tuossa paikassa olemattomiin ja vielä saadaan niiden hinnalla kalakeitto iloisesti kiehumaan.

Hilma ei virka enää mitään, katselee vain palavia papereja, silmät täynnä kyyneliä. Välistä hän vilkaisee salavihkaa minuun, melkein pelokkaasti.

Sinä iltana minä läksin taas Hilmaa saattamaan. Me kävelemme rinnastusten hämärtyvää metsäpolkua, minä ojennan hänelle käteni rapakkojen yli harpatessa. Pitkään aikaan me emme puhuneet mitään, vihdoin kysyy Hilma arasti, olinko minä tavannut Kaisua.

— En ole tavannut, naurahdan minä, — on sattunut olemaan kova onni. Sinä ainoana päivänä, jolloin olisin kenties voinut tavata häntä, olin toisessa seurassa. Niin mukavasti voi välistä sattua!

Minä nauroin ääneen. Hilma katselee syrjään, mutta näenhän minä hämärässäkin, miten veri on karahtanut hänen poskilleen. Kun ei vain hänen silmiinsä olisi taasen kohonnut kyyneleitä, minä koetan ystävällisesti lohdutella:

— Ei siitä niin väliäkään, jos ei ole satuttu tapaamaan. Luultavasti on siten kaikkein parasta, ja sitäpaitsi tiedäthän sinäkin, Kaisulla on tätä nykyä niin paljon muutakin tekemistä. Kun näet pitää olla suuren heinämiesjoukon emäntänä, niin siinähän sitä on huolta aivan tarpeeksi.

Hilman aitan ovella seisomme taasen hyvän aikaa äänettöminä. Vihdoin ojentaa Hilma kätensä hyvästiksi ja sanoo tuskin kuuluvasti:

— Sinä olet varmaan minulle suuttunut!

— Ei Hilma, sinä erehdyt! Jos minä olen kenelle suuttunut, niin olen vain itselleni. Minä tahtoisin vielä jatkaa, mutta en saa mitään sanotuksi. Pitelen vain Hilman kättä, kunnes hän vetää sen arasti pois ja kuiskaa nopeasti:

— Kiitos saattamisesta!

Hän alkoi hätäisesti sovitella avainta lukkoon. Minusta hänen kätensä näyttävät vapisevan eikä hän koko aikana kertaakaan katsahtanut minuun. Minä seison kuin paikalleni kiinni naulittuna, en saa kättäni liikautetuksi auttaakseni Hilmaa. Minä tahtoisin puhuakin hänelle, sanoa että hän jäisi vielä vähäksi aikaa, mutta kun ovi lopulta avautuu, sanonkin vain:

— Joko sinä menet Hilma?

Hilma kääntyy ovessa, hänen poskensa ovat aivan kalpeat ja silmät täynnä kyyneliä.

— Mitäpäs minä muutakaan, kuiskaa hän epävarmasti.

— No niin, kenties onkin niin parasta. Kiitos sinulle Hilma ja hyvää yötä!

— Hyvää yötä!

Ovi painui äänettömästi kiinni. Kuin sumun läpi välähti minun aivoissani, ettei sitä pantu hakaan. Kaikki oli siis oikeastaan vielä ratkaisematta, Hilma odotti vielä jotakin. En tiedä miten kauan olisin siinä seisonut, mutta silloin kuului aivan läheltä pellolta ruisrääkän ääni. Minä havahduin ja katsahdin ympärilleni, näin sakenevassa hämärässä rakennukset, korkean kaivon vintin, siinä aivan lähellä olevan heinähaasian. Ne kaikki näyttivät niin oudoilta, kuin olisivat pimeässä tarkastelleet minua epäluuloisesti.

— Onpas tosiaan jouduttu vieraille vesille! naurahdan minä ja poistun nopeasti halkopinojen ohitse. Siitä painun pimeälle metsätielle.

XI

Seuraavana sunnuntaina oli Kiviharjussa jumalanpalvelus.

Parina edellisenä päivänä oli käynyt ukonilmoja, jotka olivat puhdistaneet ilmakehän pitkien helleviikkojen aikana kertyneistä palosavuista. Kuulaan kirkas oli lämmin elokuun sunnuntaiaamu, metsien vehreyden keskeltä paistoivat rantavaarojen pienet viljapellot jo puolikypsinä, kellanvivahteisina. Pian tuleentuu kaunis jumalanvilja Koitereen ympäristön korkeilla päivärinteillä, tuskin on keräilemällä tapahtuva heinänteko pienissä niittynotkelmissa ennätetty lopettaa, kun, on jo kiireimmän kaupalla riennettävä sirppi kädessä pellolle. Muuten varisee rutosti kypsynyt jyvä täyteläisenä nuokkuvasta tähkäpäästä ja viikkokausien vaivannäkö jää silloin huonosti palkituksi. Vaan kun on joutuisa, niin on palkintokin hyvä, raskasjyväisen sadon antavat nämä ylävien maiden kiviperäiseen multaan muokatut peltotilkut.

Tänä heinänteon ja elonkorjuun välisenä aikana pidetään Koitereen takaisissa kylissä tavallisesti jumalanpalvelus. Kirkkomatka Ilomantsin pokostalle on tältä kaukaiselta perukalta liian pitkä, viisi-kuusikymmentä kilometriä, ja se matka on sen lisäksi kesän aikaan kovin monimutkainen ja vaivaloinen. Pitäisi kulkea pitkiä huonoja kiertoteitä suuren Koitereen ympäri, tai sitten soutaa parin peninkulman alkutaival veneellä ja loppumatkaksi pitäisi lainata ajopelit onnellisemmassa asemassa olevista toisen rannan kylistä. Niin jäävätkin kirkkomatkat talviseen aikaan, mutta kesällä saapuu sielunpaimen kerran tai pari kaukaisia seurakuntalaisiaan tervehtimään. Silloin on yleinen ripilläkäynti, silloin kastetaan lapsia, joskus kaukaisimmilla perukoilla ruumiitakin siunataan väliaikaiseen hautaan.

Se on suuri tapahtuma siis, papin saapuminen näille takamaille. Ja suuri kunnia on se myös sille talolle, jossa jumalanpalvelus silloin pidetään.

Tällä kertaa oli tämä kunnia langennut Kiviharjun keisarin talon osalle ja se ei joutunutkaan silloin väärään paikkaan. Olihan keisarin talo jo melkein puolimatkassa taivaan portille noustessa, sieltä muita korkeamman vaaransa laelta se näkyä kellotti kauas joka suunnalle, niin että hyvin sinne jumalanpalvelukseen saapuva rahvas keltään kyselemättä tien osasi.

Jo varhaisesta aamusta alkaen näkyy vesillä runsaasti liikkeellä veneitä. Kun käy vireä tuulenhenki, on moniin veneisiin airomiesten avuksi nostettu koivuinen purjepuu ja siellä purjepuun vehreiden lehvien alla istuu Sunnuntaipukuista juhlakansaa kaikki paikat täpäten täynnä. Kaikki on tänä päivänä otettu mukaan, vaivaiset vanhukset ja pienet lapsetkin. Useat rantakylien taloista ovat varmaan jääneet aivan autioiksi, elo- ja vaateaitat on vain lukittu ja asuinrakennuksen lukottomalle ulko-ovelle on pistetty pönkkäpuu. Ja niin sai talo tänä rauhan sunnuntaina jäädä jumalan huomaan, ei varkaitakaan pelätty.

Mutta niin se onkin, ettei tällaisena päivänä monesti tapahdu mitään varkauksia eikä muita tihutöitä. Jos varas pahoissa aikeissa hiipii metsän peitosta tällaisen autioksi jätetyn talon pihamaalle, niin voi käydä sillä tavoin, että sen pihamaan ja koko ihmisettömän talon täyttävä hiljainen sunnuntairauha saa hiipijän hetkiseksi muihin ajatuksiin. Se voi esimerkiksi unohtua katselemaan siinä sipuli- ja tupakkipenkkien ääressä raaputtelevia kanoja, ja siinäpä se onkin hyvä alku ajattelemiselle. Siitä voi lähteä muistoja vilisemään niinkuin punaista lankaa, tulee mieleen pieni kotimökki, jonka pihamaalla hän kerran lapsosena tepasteli, ja sielläkin oli tuollainen penkkejä raaputteleva kana ja oli siellä paljon muutakin, joka kaikki nyt taas jostakin salaisesta kätköstään sukeltaa mieleen niin ilmielävänä. Ja silloin hän säikähtää pahoja aikeitaan, silmäilee vielä kerran hämillään ympärilleen ja hiipii pois aution talon pihamaalta. Niin voi käydä tällaisena kesäisenä sunnuntaipäivänä, sellainen hiljainen jumalan rauha suojelee hyvin ihmisetöntä taloa.

Mekin hankkiudumme jo aamusta alkaen jumalanpalvelukseen lähtemään. Hilpas ei ollut lautalla, hän oli jo pari päivää sitten lähtenyt sitä varakasta naissukulaistaan taivuttelemaan ja sillä matkallaan hän saattoi viipyäkin hyvän aikaa. Mutta me muut varustaudumme parhaaseen pyhäasuun, parrat puhdistetaan huolellisesti Aapelin puukkoveitsellä, jota välistä käytettiin kalojen ruokkoamiseenkin, mutta joka siitä huolimatta oli mainiossa terässä. Korkeintaan muutamia haavoja se veteli miesten kiiltäviksi hangattuihin leukapieliin, mutta sehän nyt ei ollut vahinko eikä mikään.

Kiviharjun rannassa oli tuhottomasti jumalanpalvelukseen saapuneen kansanpaljouden veneitä ja olipa siellä väkeä Kiviharjun pihamaallakin. Koko tilava pihamaa oli täpäten täynnä juhlakansaa ja papin pöytä oli siellä aittarakennuksen vieressä suurten pihakoivujen ja pihlajapehkojen siimeksessä. Nämä lehtevät puut antoivat suojaavaa varjoa myös ensimäiselle nurmikolle asetetulle penkkiriville ja siellä aivan ensimäisellä penkillä näkyi Kiviharjun keisari istuvan perheineen. Siellä he olivat ylimmällä kunniasijalla niinkuin asiaan kuului, siellä oli valju ja sairasteleva emäntä, jota Helvi ja Annikki hellästi tukivat kahden puolen, ja siellä istui Kaisukin isänsä rinnalla, istui totisen hartaana ja näkyi pitävän silmällä kahta pienempää siskoaan, jotka olivat muun lapsilauman mukana painuneet nurmikolle aivan papin eteen.

On paljon mieltäylentävää tällaisessa luojan vapaan taivaan alla tapahtuvassa juhlahartaudessa. Minua eivät milloinkaan ole erikoisesti miellyttäneet meikäläiset kirkot, joiden sisustus muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta on kerrassaan liian alastonta ja askeettista, omansa tuomaan mieleen vain ahdistavaa ikävää. Jo lapsena tunsin minä tuollaista mielenahdistusta kirkossa ollessani, mitä varten piti sen alttarin yläpuolella riippuvan Kristus-kuvan välttämättä olla niin surkean näköinen. Paljon enemmän minua miellytti siinä ristin juurella oleva Maria Mataleena, jonka täyteläinen naisellisuus ja lempeät silmät hyvin sopivat edustamaan suurta rakkautta.

Näistä häiritsevistä mielikuvista en sitten myöhemminkään ole kirkossa käydessäni päässyt vapautumaan, mutta jumalan aurinkoisen taivaan alla ei ole mitään sellaista häiritsevää. Ja eiköhän liekin niin, että kauniin luonnon keskellä se ihmisten hartaus on vasta taivaan herralle otollinen.

Hyvin pian minä olin paikan löytänyt, josta saatoin mainiosti nähdä sinne ensimäiselle penkille asti. Asetuin koivun juurelle, jonka edessä istui ja seisoskeli suuri joukko sylilapsiaan piteleviä naisia ja kukkeita naimaikäisiä tyttäriä. Ne minua hyvin suojasivat, ensimäiseltä penkiltä tuskin olisi saattanut minua huomata, jos ken olisi arvannut ruveta etsimäänkin.

Mutta kukapas siellä arvasikaan, ei ainakaan Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä. Maahan hän katseli enimmän ajan, vain silloin tällöin kohotti kauniit silmänsä pappiin, mutta laski ne sitten jälleen alas ja painoi päänsäkin kumaraan. Silloin näin vain hänen komean palmikkonsa, joka ulottui alas vyötärölle. Ei sellaista palmikkoa ollutkaan kellään toisella, ei siinä penkkirivissä eikä muuallakaan.

Kaisu näkyi seuraavan hartaustoimitusta hyvin tarkkaavaisesti. Minä luulen, että hän silloin tällöin hiukkasen itkeä tihersikin, koska näkyi painavan ruudukkaista nenäliinaa silmilleen, Jos lienee muukin naisväki siinä ympärilläni vetistellyt, en sitä niin tarkoin pannut merkille. Minä en ylipäänsä kuullut enkä nähnyt paljon mitään siitä, mitä ympärilläni tapahtui. Papin sanat soivat vain epäselvänä huminana korvissani, kuin unessa näin minä edessäni ja ympärilläni alas hartauteen painettuja päitä, suuren lapsiparven, joka siinä papin edessä nurmikolla kyyhöttäen suurin totisin silmin seurasi tätä menoa, josta se ei vielä paljon ymmärtänyt. Minä näin selvästi vain ruskeasilmän tyttöni alas painetun pään, näin vain hänen nöyryytensä ja ihanat ajatukset täyttivät sydämeni. Kukapa mies ei tuntisikaan liikuttavaa hellyyttä, kun näkee rakastamansa naisen painavan päänsä jumalan kasvojen edessä, sillä se nöyryys, se puhuu sydämen suuresta rakkaudesta.

Minä kuulin ympärilläni olevista naisista jonkun kuiskaavan toiselle:

— Jopahan on Kiviharjun vallaton tytärkin tullut katumukseen.

Ja siihen toinen supisi päätään nyökytellen:

— Niin näkyy, niin näkyy, kun se katumus sitten vain lähtisi oikealta pohjalta.

Minä halusin heille supista vastaan, että olkaa huoletta, aivan huoletta. Se pohja oli oikea ja pitävä, sillä minäpä tiesin, mikä se pohja oli. He eivät sitä tietäneet, mutta minä tiesin sen.

Ja kun viimeistä kiitosvirttä veisattaessa näin Kaisun kohottavan kirkkaat silmänsä ylös, oli minun mielestäni oikein ja kohtuullista, että koko seurakunta yhtyi hartaudella siihen virteen. Vai eikö ruskeasilmäisen tyttöni sielunrauha olisi ollut yhden kiitosvirren arvoinen.

Papilla oli vielä monenlaista tekemistä, mutta hän oli väsynyt ja tahtoi hiukan levähtää ennen kastetoimituksen alkamista. Olikin niitä kastettavia, kokonaisen vuoden sato oli kerätty laajalta alueelta ja se ei ollut mikään vähäinen sato. Taivaan siunaus näkyi lepäävän tämän harvaan asutun seutukunnan yllä, onnellisina äidit tungeskelivat esille kantamuksineen, kummeja huudeltiin ja etsittiin valmiiksi paikalleen, koko rahvasjoukko joutui levottomaan liikkeeseen.

Kaisu oli hävinnyt pihamaalta, mutta Annikki järjesteli siihen puiden siimekseen papille ja muille valiovieraille kahvipöytää. Kesken tämän työnsä hän sattui minut huomaamaan, pyörähti tervehtimään ja alkoi udella, että eikös sieltä meidän lautalta muita ollutkaan hartausmenoissa. Nähtävästi Annikin levottomassa mielessä pyöri se Hilpaksen matka, varmaan Annikkikin oli äsken vähän itkeskellyt ja huokaillut sen puolesta, että Hilpas onnistuisi pehmittämään sen varakkaan naissukulaisensa sydämen.

Annikki sai minut houkutelluksi siihen vieressä olevaan tyttärien yhteiseen aittaan kahvia odottamaan. Mutta katua sain sinne menoani, sillä kenenpä tapasinkaan siellä ensimäiseksi? En ketään muuta kuin sen Kaisun kaukaisen serkkumiehen, jonka luulin jo ikipäiviksi hävinneen näiltä mailta. Kaisu itse ei sillä hetkellä ollutkaan aitassa, se serkkumies vain sisarineen ja Kaisun Helvi sisko. Ja sitten oli Hopeasaaren Hilma myöskin siellä. Hän tuli minut tavatessaan hyvin hämilleen, sillä me emme olleet nähneet toisiamme sen jälkeen, kun siellä hänen aittansa ovella erosimme.

Ja sitten ilmestyi Kaisu aitan ovelle ja hämilleen hänkin tuli, tuskin tervehtiessään katsahtikaan minuun. Mutta se Kaisun serkkumies, sepä ei tullutkaan hämilleen, itsetietoisesti ja nenäkkäästi hän alkoi tiedustella, mitenkäs se minun kaupunkilaisen aika oli kulunut malmilautalla. Hän tuntui erikoisesti korostavan sanaa "kaupunkilainen", nauroi sitten ja selitti, että jo minä olin todella hiukkasen päivettynyt, jo sen verran, että olisi saattanut melkein erehtyä, jollei olisi tietänyt mistä minä olin kotoisin.

Oli selvää, että näissä nenäkkäissä sanoissa piili joku tarkoitus, Kaisun serkkumies vainusi minussa kilpailijaa. Minä vilkaisin Kaisuun, hänen näkyi olevan hyvin vaikea pysyä alallaan.

Mutta se mies ei ollut mitään huomaavinaan, alkoi vain naureskellen kertoa, että hän oli minut huomannut jo saarnan aikana. Hän oli sisarineen istunut melkein minun vieressäni, mutta minäpäs vain en ollut heitä huomannut, mitä lienen muuta katsellut koko ajan niin tarkasti, yhtä ainutta kertaa päätäni kääntämättä.

Poika nauroi jälleen, ja silloin minun sisuni kuohahti. Minä selitin kuivasti, etten todellakaan ollut häntä jumalanpalveluksen aikana sattunut huomaamaan, mutta vielähän tässä nytkin hyvin ehdittiin tuttavuus uudistaa.

Kaisu nousi äkisti ja häkelsi jotakin, että hänen piti mennä auttamaan kahvin valmisteluissa. Aitassa tuli vähitellen painostava hiljaisuus, vihdoin pujahti Hilmakin ulos ja hänen perästään läksin minä.

Miten harmistuneena, sydän täynnä pahoja epäluuloja minä läksinkään, miten tarkoin oli särkynyt se ihana tunnelma, johon olin tuudittautunut hartausmenojen aikana. Ah, minun kauniit kuvitelmani, mihin ne olivat joutuneet, miten arkipäiväiseen todellisuuteen minä olin äkkiä pudonnut. Niin, tämä naurettava arkipäiväisyys, se minua juuri enimmän harmitti. Mitä minulla oli enää täällä tekemistä, tässä seurassa? Että Kaisu sallikin typerän serkkumiehensä tuolla tavoin, ja minä kun olin ajatellut Kaisusta niin toista, niin kokonaan toista. Oli tuskallista tällä tavoin erehtyä, pois täältä piti paeta viipymättä.

Mutta enpäs vain päässyt pakenemaan, aitasta ulos tultuani olin vähällä törmätä yhteen Hiislahden Huurinaisen kanssa. Huurinaisella olivat leveässä vanavedessään valkolakkinen Aili ja Lotta tyttönen ja Huurinainen julisti ensi sanoikseen, että nytpäs en enää pääsisi heidän käsistään karkuun pujahtamaan. Juuri minua etsimässä he olivatkin, olivat saaneet Annikilta kuulla, että minä täällä tyttöjen aitassa piileskelin ja nyt he veisivät minut mukanaan. Niin oli jo kotoa lähtiessä päätetty eikä siinä auttanut ruveta vastaan hangoittelemaan.

Vai niin, vai olivat he sillä tavoin kotoa lähtiessään päättäneet. Todellakin! Ja samassa hengenvedossa minä jo julistan, että olin valmis hetkeäkään viivyttelemättä heitä seuraamaan, niin, oikeastaan minä olin jo hiukan odotellut tätä tilaisuutta. En tiedä, miten minusta tällä hetkellä heidän ystävällinen vierasvaraisuutensa tuntuikin niin houkuttelevalta, suorastaan onnelliselta käänteeltä. Kun tarkemmin asiaa ajattelin, niin minulla olikin ollut jo pitemmän aikaa näillä vesillä ikävä, kuolettavan ikävä, minä kaipasin todella vaihtelua ja siellähän oli mieluisaa vaihtelua tarjolla.

Minä vilkaisen Ailiin ja enkös vain huomaa hänen jo hiukkasen päivettyneen ja muutenkin reipastuneen. Se oli mieluisa huomio, hyvin mieluisa minulle. Vaan mitäpäs nyt yksinään Ailista, olihan siellä myös tuo herttainen Lotta tyttönen ja kaiken kruununa itse Huurinainen, mainio mies, ja virkistävät keskustelut tieteellisistä asioista. Niin että missäs mies olisi viihtynyt, jollei siellä. Joutavia tässä harmittelemaan!

Me joudumme kaikki siihen kahvipöydän ääreen. Siinä oli Kaisukin kahvia tarjoilemassa ja minä luulen huomanneeni, että hänen kätensä hiukkasen vapisi Ailille ja Lotalle kahvikupposta ojentaessa. Ja Lotta lörpöttelee minulle, että hepä olivat jo laittaneet sen entisen huoneenkin siellä ylhäällä valmiiksi minua varten kuntoon. Ja Aili oli jo tänä aamuna vienyt sinne kukkiakin, hyvin kauniita kukkia.

— Eläpäs nyt joutavia! toruu Aili vahvasti punastuen.

Minä sanon Lotalle, että viipyisinkin nyt siellä heillä hyvän aikaa. Mitä varten minä sen sanoin siinä aivan kaikkien kuullen. Eihän sen sanominen olisi ollut niin tuiki tarpeellista, mutta ihminen sanoo välistä tahtomattaan sellaista, joka voi tuntua jostakin toisesta hyvin tuskalliselta.

Kun me lähtiessämme hyvästelimme Kiviharjun väkeä, huomasin minä Kaisun vetäytyvän kaikkein takimmaiseksi. Ja kättään ojentaessaan hän painoi päänsä alas.

Ja yhtäkkiä minusta tuntui pahalta lähteä sillä tavoin. Aivan kuin olisin menettänyt jo kesän ja kaikki, kun läksin pois näiltä vesiltä.

XII

Kun on kauniina elokuun sunnuntaina tehnyt pitkän purjehdusmatkan Koitereen vesillä, ei sitä ikinään unohda. Meillä oli juuri sellainen ihana matka, tuulta parahiksi sen verran, että se hyvin veti ilman airomiesten apua. "Aallotar", jonka minä olin ottanut mukaan paluumatkaani varten, tuli kauniisti kelluen Huurinaisen suuren viislaidan vanavedessä. Soutajiksi varatut Huurinaisen naapurimiehet rallattelivat joutilaina kokkateljolla, Huurinainen itse hoiteli tottuneesti peräsintä, minä purjenuoria ja Aili ja Lotta livertelivät iloisina siinä purjepuun alla. Aili oli riisunut pois valkoisen lakkinsa, jottei silloin tällöin häilähtävä purje pyyhkäiseisi sitä mukaansa. Tuuli sai näin aivan vapaasti pöyhiä hänen tukkaansa, joka oli harvinaisen vaalea ja kihartui somasti ohimoilla. Kun kauemmin katselin sitä tukkaa, tulin vähitellen vakuutetuksi, ettei se ollut ensinkään hullumman näköinen. Se sopi mainiosti Ailin kasvojen väriin, joka oli muuttunut entisestään paljon terveemmäksi ja reippaammaksi.

Aili ja Lotta kertoilivat kilpaa niistä ihmeellisistä löytöretkistä, joita he olivat tehneet metsiin. Niin, Aili ei nyt enää pelännyt metsässä käärmeitä, jo olivat he käyneet etsimässä teirenpoikueitakin, joista minä silloin viime kerralla olin puhunut. Ja olivat he jo pari kertaa olleet malminnostajana lautallakin. Niitä olikin nykyään useampia lauttueita siellä heidän lähettyvillään, ja tottahan minäkin heidän kanssansa lähtisin niitä tervehtimään, kun itsekin kuuluin siihen samaan joukkoon. Tietysti minä lupasin lähteä, sitä varten minä olin ottanutkin "Aallottaren" mukaan, että sillä tehtäisiin pitkiä soutumatkoja, ja sittenpä he vasta saisivatkin nähdä, miten oivallinen minun veneeni oli. Ei se heidän veneensä ollut mitään minun "Aallottareni" rinnalla.

Me sivuutimme matkalla monta malminnostajain lauttaa, huutelimme heille ohimennessä tervehdyksiämme. Muitakin vesillä liikkujia tapasimme runsaasti, tänä kauniina elokuun sunnuntaina oli Koitereella harvinaisen vilkas liike. Kaikki oli kaunis päivä houkutellut venematkoille, jossakin Kivilahden puolella kuului olevan häät ja varsinkin sinne päin oli runsaasti menijöitä. Peninkulmaisten taipalien takaa, Koitereen toiselta puolelta oli lähtenyt venekuntia täynnä ilakoivaa nuorisoa.

Näimmepä muutamassa leveässä salmessa lähellä Hiislahtea vielä harvinaisemmankin ihmeen: komea hirviperhe, emo ja kaksi puolikasvuista poikaa siellä uida viiletti saaresta mantereelle. Kauniina näkyvät vehmaat saaret ne houkuttelevat välistä tämän Koitereen ympäristöllä niin runsaslukuisena esiintyvän jalon otuksen tällaisille löytöretkille, ja kenties oli tämäkin perhekunta sillä tavoin, saaresta saareen uiden, retkeillyt yli koko Koitereen.

Aili ja Lotta seurasivat ihastuneina hirvien matkaa ja komeapa olikin se näky, kun nämä uljaat otuksen päät korkealla vedestä hyvää vauhtia aaltoja halkoen pyyhkäisivät melkein meidän veneemme editse. Hyvin siinä taival katkesi, sievoista kyytiä olisi venemies saanut soutaa perässä pysytelläkseen. Viimeiksi näimme nämä vesille uskaltautuneet komeat metsien otukset, kun ne kahlaten nousivat rantamatalalle, puisteleutuivat siinä pitkät koivet huojahdellen ja sitten nopeasti katosivat sakean rantametsän suojaavaan syliin.

Huurinaisella oli varattu minulle todellakin ihanat olot ja sattui vielä niin mainiosti, että juuri siellä ollessani tulivat elokuun ensimäiset kuutamoillat. Hyvin minun olisi siis pitänyt siellä viihtyä ja kuitenkin valtasi mieleni jo ensimäisinä päivinä kumma levottomuus. Minä ikävöin takaisin omille vesilleni, omalle malmilautalleni vanhan Aapelin ja pelimannin seuraan. En oikein tiedä, mitä lienenkään ikävöinyt, mutta aivan ventovieraalta tuntui minusta koko Hiislahden ympäristö, vaikka se on aivan yhtä kaunista kuin siellä Kiviharjun ja Liuskavaaran seuduillakin.

Huurinainenkin huomasi pian levottomuuteni. Hänellä oli kokonainen koskematon laatikollinen sitä tavaraa, jonka ääressä tavallisesti tieteellisistä asioista puhutaan. Mutta se laatikko jäikin melkein niinikään koskemattomaksi, minusta ei oikein ollut Huurinaisen puhekumppaniksi, ja Huurinainen on sitä lajia mies, ettei hän yksinään osaa tieteistä puhua. Hän kyllästyi minuun jo toisena iltana ja alkoi murista, ettei hän ollut kutsunut minua luokseen Koitereen vettä juomaan. Sitä kun minä sain aivan tarpeeksi oman lauttani vierestä, ei sitä varten tarvinnut peninkulmien päähän soutaa.

— Mutta Koitereen vesi on hyvin terveellistä. Vesi yleensäkin on hyvin terveellistä juomaa ja Koitereen vesi aivan erittäin. Siinä on näet niin perhanasti rauta-aineen puolta, niinkuin meidän Aapeli sanoo. Ja se rauta-aineen puoli, se se juuri antaa miehelle luontoa.

— Eläpäs haastele roskaa, murahti Huurinainen. — Sinusta on hävinnyt rauta-aineen puoli ja muu luonto aivan olemattomiin. Ei sinusta näy enää olevan tieteistä puhumaan, saat mennä hameväen pariin.

Ja niin jätti Huurinainen minut hameväen pariin. Itse hän seuraavana päivänä hävisikin kokonaan näyttämöltä, selitti että hänellä oli muutamia tärkeitä metsäasioita Enon puolella ja sinne hänen piti nyt lähteä.

Aililta minä sain suurena salaisuutena kuulla, että taisi Huurinaisella siellä Enon puolella olla hiukan muitakin kuin metsäasioita. Huurinainen oli leskimies, ja Aili kuiskutteli hiukan punastellen, että siellä jossakin Enon kirkolla päin huhuiltiin hänellä olevan uuden mielitietyn. Joka toinen viikko Huurinainen kuului sinne matkoja tekevän ja saattoi käydä niin, että vielä tänä syksynä pidettäisiin Hiislahdella komeat häät, Huurinainen toisi uuden ehtoisan emännän uljaaseen taloonsa.

Ahaa, siinäpä sitä oltiinkin, Huurinaisen itsensä mieli paloi hameväen pariin ja minut oli hän tänne houkutellut vain kotimieheksi, jottei Ailille ja Lotta tyttöselle tulisi kahdeltaan kovin ikävä. Ovela veijari tosiaan se komeapartainen, iloluontoinen Karjalan priha, mutta pitihän minun alistua kohtalooni ja olla kotimiehenä.

Me teimme tyttöjen kanssa ahkerasti "Aallottarella" souturetkiä, koetimme hiukan kalastellakin ja käväisimme monta kertaa muutamalla malmilautalla, joka oli aivan siinä Hiislahden suulla parin pikku saaren rantoja puhdistamassa. Tämän lautan miehet kertoivat olleensa melkein koko kesän sieltä kauempaa selältä näkyvien saarien luona ja kuului sinne vieläkin jääneen toinen lauttue. Reippaita poikia kuuluivat olevankin kaikki ne sinne selkävesille jääneet, olisi meidän kannattanut käväistä kerran niitäkin tervehtimässä.

Muutamana kauniina kuutamoiltana me Ailin kanssa sitten lähdettiinkin sinne. Olimme silloin siinä lahden suulla "Aallottarella" soutelemassa ja huomasimme sieltä kaukaa saaren selällisen rannalta pienen nuotiotulen tuikkavan. Aili alkoi udella, että mikähän se tuli mahtoi olla, näkyi sieltä niin houkuttelevan salaperäisenä, niinkuin mikähän satujen virvatuli. Minä selitin, että luultavasti se oli juuri niiden malmimiesten nuotiotuli.

— Voi, uskaltaisikohan sinne mennä hiukan lähemmäs katsomaan? puhui
Aili melkein kuiskaten.

— Mikähän siinä, jottei uskaltaisi, soudetaan vain perille asti.

Ah, sepä olisi!

Ailin ääni vapisi. Luultavasti ensimäisen kerran tarttui Koitereen yön salaperäinen lumo häneen ja nyt oli tulossa oikea seikkailu. Minun hiljaa soutaessani hän kertoi, että jo hänen monta kertaa oli tehnyt niin mieli tuonne saariin selällisiin lähtemään, mutta kun nuo malmimiehet näyttivät hiukan villeiltä.

— Eivät ne puraisematta niele! nauroin minä.

— Ja oikeastaan, sitä samaa joukkoahan minäkin olen, niin jospa minä tänä yönä tekisinkin sinulle sen, jota pelkäät niiden villien miesten tekevän. Minä näetkös olen myöskin jo hiukan villiintynyt, saanut sellaisia ryövärin tapoja.

Enhän minä mitään sellaista tekisi, naurahti Aili. Mutta hänen äänessään ja naurahduksessaankin oli vavahdus, hänen sydämensä värisi jännittävän seikkailun odotuksesta.

Nuotiotulella oli todellakin malminnostajia. Olivat vaihteen vuoksi nousseet lautalta maihin yöksi ja virittäneet siihen rantakallion suojaan oikein kunnollisen rakovalkean. Siinä he häärivät illallispuuhissa meidän saapuessamme. He näyttivät siinä loimottavan nuotion valossa todella hiukkasen villeiltä, ja minä tunsin miten Aili vapisi, kun minä autoin hänet veneestä rannalle.

— Mitäs vieraita sieltä tulee? kuului nuotion äärestä.

Oltiinhan vain, vähän niinkuin samaa joukkoa. Ja minä kerroin heille terveisiä Aapelin, vanhan ruukinsepän lautalta ja pelimannilta. Tottahan he tunsivat vanhan Aapelin ja pelimannin?

Kukapas ei niitä miehiä olisi tuntenut, hyvin ne tunnettiin. Ja vai niin, jotta Aapelin toverejakos minä olinkin.

— Taidat ollakin se kaupunkilainen, joka siellä Aapelin lautalla kuuluu malmirahtia opiskelevan?

— Sama mies.

— Ja sinullapa taitaa olla oikein soma hempukkakin mukanasi. No tyttö, mitäs siinä, tule vain lähemmäksi eläkä joutavia kainostele!

— Eikös tämä olekin se Huurinaisen herrasneiti? alkoi toinen tunnustella.

— Sama se, tyttö kuin tyttö! Kun olet kerran meikäläisen mukaan lähtenyt, niin tule vain tänne istumaan.

Ja me istuimme hyvän aikaa siinä nuotiotulella malmimiesten kehässä. Ailillekin tarjottiin hiilillä paistettua kalaa ja hän kehui sen mainiolta maistuvan. Mutta sepä olikin suoraan vedestä siihen hiilille joutunut, se ei ollut ehtinyt kitua ja näivettyä, niin että ihmekös oli, jos se maistui hyvältä. Mielellään sitä hiukan sormiaankin nokesi, kun sai syödä sellaista kalaa.

Lopuksi ryhtyivät miehet meidän kunniaksemme ampumaan hiilipaukkuja siinä kalliolla. Konsti on hyvin yksinkertainen: syljetään vain kalliolle, pannaan siihen syljen päälle hehkuva hiili, varpujen varaan hiukkasen koholle; sitten pudotetaan päälle niin suuri kivi, minkä mies jaksaa päänsä tasalle kohottaa. Ei se sen ihmeellisempi, mutta juhlallisen se antaa jymähdyksen tyynenä ja kuutamoisena elokuun yönä Koitereen saarisien selkien keskellä. Ja kaiku kiiriskelee niin kauan, että sen sammumista on ikävä odottaa.

Miehet innostuivat kilpailemaan, kuka saisi ammutuksi kovimman jymähdyksen; hikipäissään he häärivät siinä kallion ja nuotion väliä. Kun me sousimme pois rannasta, näyttivät nuo loimottavan nuotion heijastuksessa suuria kivilohkareita heittelevät miehet oudoilta. Tulen loimo suurensi mittasuhteet, sadun jättiläisiksi he muuttuivat, menneiden alkuaikojen uroiksi, jotka pimeänä elokuun yönä nuotionsa äärestä kuuluttivat mahtiaan ja vapausoikeuksiaan kauas ympäristöönsä. Ja sieltä kaukaa vastattiin heille, heidän heimoveljiään siellä oli toisilla nuotioilla, yhdessä he julistivat kaikelle maailmalle, että tämä tienoo kaikkineen oli heidän omaansa. Vieraan tungettelijan ei ollut enää hyvä virittää ansaansa näille saloille, laskea verkkoaan näille viljaville vesille.

Minä unohdan aironi vedessä viistämään, kuvittelen olevani yksi noita voimakkaita alkuajan miehiä. Tietysti minä olen yksi heistä ja siellä… siellä Soidinsaaren korkeimman kallion alla, siellä palaa minun nuotiotuleni. Ja siellä korkealla kalliolla minä ammun raskaalla kivijärkäleellä kaikkein kovimman jymähdyksen, julistan hiljaisena elokuun yönä omistusoikeuteni piiriin Soidinsaaren rantavesineen, kalankutulahdelmineen, kaikkineen. Sitten laskeudun minä alas nuotiolle ja siellä majan ovella meheviä kaloja hiilillä paistaen odottaa minua hän… ruskeasilmä naiseni, jonka vasta samana päivänä olen löytänyt. Hänen poskensa hehkuvat nuotion lämmöstä ja kutsuvasti hän minulle hymyilee, naisista ihanin, nuori ja voimakas. Nuotion loimossa me syömme yhteisestä kalasta ja sitten menemme nuotiotulen lämmittämään majaan… siellä pehmeällä hukansammalvuoteella me rajussa syleilyssä otamme toinen toisemme. Ja kuutamo valaa taikavaloaan yli Soidinsaaren metsien, yli liikkumattomien vesien, joiden keskellä me olemme onnemme löytäneet.

— Tämä on ihmeellistä! kuiskaa Aili. — En vielä milloinkaan ole kuvitellut tällaista!

Minä havahdun ja kohotan veteen unohtuneet aironi.

— Niin, täällä on kaikki ihmeellistä, eikös olekin! Mutta tulehan tänne minun rinnalleni, täältä on mukavampi katsella tuonne nuotiolle. Ja Aili tuli, vavisten hän painautui minun viereeni. Mutta minä jatkoin vielä, kerroin hänelle, minkä vuoksi täällä kaikki oli niin ihmeellistä. Se oli sen vuoksi, että täällä oli elämä väärentämätöntä ja sellainen elämä oli aina ihmeellistä, siinä oli ihana tenhovoima. Rakkauskin oli täällä sellaista, mutta sitä ei pitänyt pelätä, sillä silloin se särkyi ja menetti lumouksensa. Se muuttui silloin arkipäiväiseksi eikä siitä kannattanut silloin enää unelmoida.

Ja Aili, valkolakkinen kaupunkilaistyttö, antautui vapisten sen tenhovoiman valtaan. Hän oli tähän asti melkein pelännyt alkuperäistä luontoa ja metsien suuri ihanuus oli ollut hänelle sulettu kirja. Nyt se kirja avautui hänelle, hän eli elämänsä ensimäisen ihmeellisen yön Koitereen kuutamoisilla vesillä, ja kaukaa saaren rannalta näkyi malmimiesten loimottava nuotiotuli. Mutta minä kuvittelin olevani siellä… Soidinsaaren nuotiolla.

Seuraavana päivänä tuli Hiislahden Huurinainen kotiin. Minä pakenin omille vesilleni.

XIII

Ne ovat tulleet, Koitereen ensimäiset syyskesän tuulet, ja me olemme palanneet lauttoinemme takaisin Hopeasaaren metsien suojaan.

Ne ovat tulleet, Koitereen tuulet, ja minä olen ruvennut harrastamaan soutu-urheilua.

Aikaisin ne joutuivatkin tänä kesänä, tuuliset ilmat. Kypsyneet viljat ovat vielä enimmäkseen leikkaamattomina rantavaarojen pienillä peltotieroilla. Metsillä on vielä hedelmää kantavan myöhäiskesän kylläinen väri, ei syksyn väri, vaan elonkorjuuajan kypsä väri. Mutta ilmat ovat koleahkot, taivas pilveilee aamusta iltaan ja rannan pitkät kuuset taipuilevat puskupäisen vihurituulen viheltäessä.

Ja minä soutu-urheilua harrastan.

Ah, ihanaa on siellä kiikkua, Koitereen levottomina vellovilla vesillä. Ihanaa on siellä kiikkua kevyellä "Aallottarellani" ja hyvin terveellistä on tämä kiikkuminen minulle näihin aikoihin; pää vapautuu joutavista ajatuksista, kun käsivarret ja hartiat, koko mies saa olla yhtämittaisessa työssä ja huomiokyky valppaana.

Niin, niin, huomiokykyä siinä myös vaaditaan, Koitereen aallokko paremmanpuoleisen vihurituulen puhaltaessa on täynnä kujeita ja äkkinäisiä yllätyksiä. Ei se olekaan mitään jokapäiväistä aallokkoa, niinkuin aavoilla ja saarettomilla selkävesillä; mikäs konsti semmoisilla venettä hallita. Mutta kun Koitereella, vaaraisten rantojen saartamassa kattilassa, tuuli jo luonnostaan muuttuu pyörteiseksi, ja kun nämä pyörteet sitten vielä joutuvat etsimään tietään alituisesti eteen tulevien saarten monimutkaisista solosista ja sokkeloista, niin siinäpä meneekin lopulta kaikki sekaisin. Tuuli puhaltaa monelta suunnalta yhtaikaa, aallot särkyvät ja muuttuvat vauhkoiksi kuhilaspäiksi, rynnistelevät toisiaan vastaan niinkuin pillastuneet varsat. Siinä niiden hulmuavien harjojen keskellä kiikkuessa pitää olla silmät auki, muuten voi aaltojen väliseen hautaan pudotessaan saada ohitse hyppelevästä kuhilaspäästä sellaisen kastelun, että siinä on aivan tarpeeksi minun "Aallottareni" kokoiselle veneelle.

Mutta mainio vene on minun pieni "Aallottareni" vaahtoavien kuhilaspäiden harjoilla keikkumaan. "Aallotar" on nyt saanut elävän hengen ruumiiseensa, sen elävän hengen, josta Kiviharjun keisari puhui, kokenut veneiden tekijä. Ja elävän hengen antaa minullekin tämä riehahteleva ja hyppelevä aallokko, täynnä odottamattomia yllätyksiä se kuljettaa minua riemutanssissaan, pärskyttää lämmintä vaahtoa ylitseni. Välistä lävähtää aurinko pilvien lomasta ja silloin hyppelevät kaikki sateenkaaren värit silmissäni, hyppelevät häikäisevinä ja säkenöiden. Ah, tätä elämän ihanuutta! Mutta annas, kun puskee musta pilven murjake auringon eteen, silloin sateenkaaren ihanat värit häviävät ja häilähtää kuin kuolinhursti varjo veden yli. Silloin vihaisina kuhilaspäät sähisevät, välähtelee viheriää, ilkeät silmät vaahtohyypän alta, sähisevät, sähisevät: Varo itseäsi, tässä on hautasi, huimapää! Mutta eipähän, ei olekaan siinä minun hautani, nopealla ja varmalla nykäisyllä keikahtaa minun "Aallottareni" ohi, vain ohuen hurstin vettä ja pisaroivaa vaahtoa ennätti harhaan hypännyt viheriäsilmä ylitseni heittää, sen verran jotta vähän vaatteitani kasteli. Minä nauran riemuiten: Tapasitkos paholainen, viheriäsilmä vaahtohyyppä! Niin minä nauran ja pyyhkäisen pärskähtäneet vaahtopisarat kasvoiltani. Heleijaa, elävä henki on minun "Aallottarellani"!

Hilpas se kuuliaisia jo touhuaa, kosiomatkalle valmisteleikse, mutta minä vain soutu-urheilua harrastan. Hilpaksen matka sinne varakkaan naissukulaisensa luo lienee hyvin onnistunut, en ole kysynyt. Minä en ylipäänsä kysele nykyään mitään Hilpakselta, sillä minulla on näitä muita harrastuksia.

Hilpas näyttäisi olevan hyvin halukas kertoilemaan kaikenlaisista asioista. Kyselemättäni olen saanut tietää, että se Kaisun serkkumies on jo hävinnyt omalle maalleen, ja Kaisu kuuluu nykyään olevan yksinään Soidinsaaren karjamökillä. Mutta mitäpäs minua liikuttavat Kiviharjun tyttärien asiat, minä harrastan ihanaa soutu-urheilua.

Muutamana päivänä, kun olin lähdössä, ilmestyi Hopeasaaren Hilma lautalle. Minä istuin jo veneessäni ja huusin hänelle sieltä:

— Tuletko mukaan, Hilma, minä saatan sinut kotiin "Aallottarella", kierrätän Hopeasaaren ympäri.

Hilma kalpeni.

— Mutta siellähän tuulee niin hirveästi.

— Ahaa, sinä pelkäät Hilma, et luota minuun ja "Aallottareen"! Sanohan, mitä pitäisi minun luvata, jos tulisit mukaan, mitä hyvää pyytäisit?

Hilma ei sanonut mitään, vaan tuli mukaan. Minä istutin hänet jalkojeni juureen siihen keskelle venettä. Minä selitin, että siinä oli hänen parempi istua; perässä voi hän pahasti kastua, mutta siinä ei ollut mitään hätää.

Ja niin me läksimme kiertämään Hopeasaaren eteläkärjen ympäri. Siellä luotojen vaiheilla kävi sievoinen kohina, me saimme monta vesi- ja vaahtohurstia ylitsemme. Välistä Hilma hiukan kalpeni, mutta jo… seuraavassa tuokiossa hän hymyili ja sanoi, että tämä oli ihanaa. Minä käärin takkini hänen hartioilleen, ja niin istui hän siinä minun jalkojeni juuressa lyhyellä laudanpalasella. Kun välistä minun jalkani ponnistaessa yritti luiskahtaa, painautui Hilma sitä pitelemään ja minä nauroin, ettei hän ollut ensinkään pelkuri tyttö. Hän oli luotu rohkean pojan naiseksi ja hänen piti saada sellainen lohkea poika ja tehdä hänen elämänsä onnelliseksi.

Minä en kääntänytkään venettäni Hopeasaaren päästä kotiin, vaan sousin kauas selälle ja siellä me kiikuimme koko iltapäivän. Vuoroin nousimme vastatuuleen ja sitten laskimme viistoon myötäiseen, ja Hilma tuli vähitellen iloiseksi kuin pieni tyttö, nauroi ja selitti, ettei hän ikinään ollut uneksinut näin hauskasta veneretkestä.

— Ja kuitenkin sinä pelkäsit lähtiessäsi. Tunnusta pois Hilma, sinä hiukkasen pelkäsit!

— No jos silloin vähän, mutta nyt minä jo luotan "Aallottareen" ja sinuun!

Myöhään me palasimme Hilman kotirantaan ja sinä iltana minä menin Hilman aittaan. Hilma oli niin iloinen ja onnellinen sen ihanan souturetken jälkeen, en minä voinut ovelta kääntyä.

Seuraavana päivänä tuuli kiihtyi sievoiseksi lounaismyrskyksi. Vanha
Aapeli silloin lähtiessäni varoitti:

— Elähän mene tänään tuolla veneellä. Siellä on nyt leikki pois!

Mutta minä nauroin Aapelin varoitukselle ja menin, sillä juuri tänään minä kaipasin muuta kuin leikkiä. Voimieni takaa soutaen minä sivuutin Hopeasaaren viimeiset luodot ja jouduin niin suoraan kaukaa selältä tulevaan aallokkoon. Korkealla ne kävivätkin tänä päivänä ja hyvin teräväharjaisina; vihuri niitä särki, sivuttain kyntävä vihuri, sen puhaltamina ne muuttuivat lyhyiksi toinen toistaan ajaviksi töyryiksi, joiden lomissa uhkasi vihurin poimuttelema musta syvänne kuin paholaisen kattila. Minä sain monta vesi- ja vaahtohurstia niskaani, mutta minä painuin vain kauemmaksi; en huomannutkaan, ennenkuin olin joutunut Soidinsaaren pohjoispään kohdalle.

Siinä pitkin rantaa kulkevien luotojen ulkopuolella kävi ankara vasta-aallokko ja sepä minut havahdutti. Ahaa, tännepä siis oli jouduttu, vaikka ei ollut tänne mitään aikomusta. No sama se, kun oli jouduttu, niin mentiin perille asti! Ja minä sousin siinä vihaisessa vasta-aallokossa perille asti, sain ponnistaa kaikki voimani, vettä ja vaahtoa tuli jokaisen aallon harjalta niskaani, "Aallotar" vettä puolillaan ja vaatteet märkänä minä laskin Soidinsaaren karjamökin valkamaan.

Olipa se tosiaan tiukka soutumatka, käsivarsiani pakotti, hiki virtasi kasvoiltani ja taisinpa saada muutamia rakkojakin kämmenpäihin. Mutta perillä oltiin, vaikka vanha Aapeli varoitteli lähtiessä. Mitäs se Aapeli, ei se vielä tainnut tietääkään, että oli meissä hiukkasen miestä, sitä alkuaikojen voimakasta miestä, pimeänä elokuun yönä nuotionsa virittävää, sen äärestä kivilohkareiden jymähdyksillä omistusoikeuttaan julistavaa. Niinpä niin, olihan sitä hiukan, eiköhän voisi vaatia omistusoikeutensa kunnioittamista. Täällä Soidinsaaren ulottuvilla oli muutamia asiaankuulumattomia tungettelijoita, sepähän hittoa, jottei niitä voitaisi karkoittaa näiltä vesiltä!

Minä nauroin ajatukselleni ja nykäisin veneeni vesilastissaan teloille. Se olikin helppoa, tuulen voimasta oli vesi kohonnut niin korkealle, että rantapenger peittyi ja alimmaiset telat uiskentelivat vesivarassa. Potkaisin toisia ylemmäs nurmikolle ja vedin veneeni sinne asti, jotta sain sen vedestä tyhjentymään.

Minä tapasin Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäisen emännän pikku tupasestaan. Siellä oli hän askartelemassa ja hän joutui kovin hämilleen ja muutenkin ihmeisiinsä minun odottamattomasta tulostani, ja vielä näin aikaisin, melkein keskellä päivää. Hän oli kai luullutkin minun olevan vielä Hiislahdella… jos lie muutenkaan enää minua odottanut Soidinsaaren karjamökille.

Mutta kun hän näki minun vaatteeni likomärkinä, alkoi hän huolestuneena touhuta valkean sytyttämistä liedelle. Pitihän minun hiukkasen kuivatella itseäni, muuten voisin vielä vilustua. Minä luulen, että Kaisu touhusi sitä tulen sytyttämistä enemmän vain hämminkiään peitelläkseen. Minä nauroin, ettei tämä kastuminen ollut ensinkään niin vaarallista. Minulla oli ollut ihana soutumatka ja jos siellä hiukkasen kastuikin, niin sehän vain virkisti; ja minä kaipasin nykyään tällaista virkistävää kastelua, se puisteli pois joutavan uneliaita ja muutenkin ikäviä ajatuksia.

Näin minä puhelin nauraen, mutta Kaisu ei sanonut monta sanaa. Hiukan arkana, ainoatakaan kertaa minuun katsahtamatta hän vain siinä lietensä ääressä askarteli. Pyysi minua riisumaan takkini ja asetteli sen sitten siihen huolellisesti kuivumaan. Kahvipannukin siihen pian ilmestyi, sellainen soma ja hyvin puhtaaksi kiilloitettu kahvipannu, hauskaa oli siinä katsella Kaisun emännöimistä.

Hyvin kodikas ja hauska oli muutenkin se soma pikku tupanen. Kaisu ei nähtävästi nykyään enää päiväiseen aikaan asustellut aitassaan, vaan täällä tupasessa. Maitopytyt oli nyt pikku pöydältä pois korjattu ja siinä oli oikein kukkamaljakko, ja pöydän kohdalla tikutti pikkarainen seinäkello, jota en aikaisemmin ollut huomannutkaan.

Siinä minä seisoskelen lieden ääressä, nautin tästä lämpimästä, hyväilevästä kodikkuudesta. Kaisu on kumartunut pannunsa ääreen, minä näen hänen poskilleen nousevan lämpimän hohteen, meidän käsivartemme koskettavat joskus toisiaan ja Kaisun palmikko heilahtelee siinä niin houkuttelevana. Miten helposti minä voisin kiertää käsivarteni Kaisun hartiain ympäri, ja miten minusta tuntuukaan kuin Kaisu odottaisi sitä, edes tukkansa hyväilevää kosketusta.

Mutta minä en saa kättäni liikutetuksi ja sanat huulillani, olevinaan ystävälliset sanat, kuoleutuvat tyhjänpäiväiseksi jaaritteluksi. Minä kyselen yhtä ja toista Soidinsaaren oloista, miten siellä ja siellä niittytieralla oli tullut heinää, olivatko hänen sisarensa käyneet täällä karjamökillä ja olivatko puolukat jo Soidinsaaren metsissä kypsyneet. Kaisu vastailee hiljaa ja ykskantaan, mainitsee senkin, että teiren poikueet jo alkavat nousta lentoon ja muutenkin siellä metsässä alkaa jo näkyä paljon syksyn merkkejä. Ja asustelikos hän nyt jo täällä tuvassa? Niin, täällä hän asusteli päiväiseen aikaan, täällä kun oli hiukkasen valoisampaa.

Niin me haastelemme, aivan joutavista, jokapäiväisistä asioista. Ja kumpikin tunnemme me, miten hiljainen tuska väräjöi näiden merkityksettömien sanojen alla, väräjöi sydäntä ahdistaen ja ikävöiden. Yksi hyväilevä kosketus vain, yksi ainoa sana vain toisella äänenpainolla ja silloin se tuska häviäisi olemattomiin. Mutta sitä hyväilevää kosketusta ei tule, sitä hyväilevää sanaa ei pääse minun huuliltani, eikä Kaisukaan sitä sanonut. Meidän kielemme ovat kahlitut, on niin paljon tullut väliin, mitä lienee tullutkaan käsittämätöntä ja tukalaa.

Kahvin juotuani minä aloin hankkiutua lähtemään. Takkini oli tosin vielä hiukan kostea, mutta minä kiskoin sen päälleni, kiskoin Kaisun estelyitä kuuntelematta. Kaisu tuli perässäni ulos minua hyvästelemään ja heti sinne pihamaalle tultua saattoi hyvin huomata, että tuuli oli tällä välin arveluttavasti yltynyt. Koivut karjamökin ympärillä huojuivat ja vääntyivät kuin notkeat vavat, tänne karjamökille saakka kuului järveltä ankara kohina.

Silloin Kaisu näytti pelästyvän ja alkoi pyydellä, että minä jäisin iltapäivään. Siihen mennessä tuuli varmaan hiukkasen asettuisi ja eihän ollut mitään hauskuutta lähteä aivan tahallaan itseään kastelemaan.

Olipahan, oli siinä paljon hauskuutta! nauroin minä. Sitä hauskuutta minä olin tullut juuri hakemaan ja nytpä näytti nousseenkin se oikea ilma, nyt saattoi hauskutella sydämen pohjasta.

— Tulepas mukaan, tule minua saattamaan tuonne saaren pohjoispäähän asti, niin saat itse kokea. Ja silloinpa saat vasta nähdä senkin, miten ihana vene minun "Aallottareni" oikeastaan on!

Kaisu kalpeni huomattavasti.

— Ei, se on jumalan kiusaamista, sanoo hän hiljaa. — Elä lähde nyt sinäkään, sitten hiukan myöhemmin…

— Mitä sitten myöhemmin? Tulisitko sitten mukaan… tulisitko?

— En tiedä jos sitten, mutta eihän nyt kukaan voi lähteä.

Silloin nauroin minä kovasti ja sanoin, että hän täisikin olla hiukkasen pelkuri, pelkurimpi kuin Hopeasaaren Hilma. Niin, niin, Hilma oli ollut kerran minun mukanani melkein samanlaisella tuulella kuin nyt, ja hän sai uskoa, että se oli ollut ihana venematka, verraton.

Minä näin, miten sanani sattuivat Kaisuun. Hän katseli syrjään eikä sanonut enää mitään, ei ennenkuin minä olin hyvästellyt ja kääntynyt menemään. Silloin kuulin taas takaani hänen äänensä:

— Martti, etkö nyt voisi jäädä… vähäksi aikaa! Jos sinulle vielä tapahtuu jotakin, niin… Niissä sanoissa jo värisi arka pyyntö, joka houkutteli pysähtymään. Mutta miten lie ollut, minusta tuntui nololta kääntyä takaisin ja niin nauroin minä vain, että hän pelkäsi joutavia. Ei minulle mitään tapahtunut!

Kun minä sitten sousin siellä parhaissa kuohuissa, olin eroittavinani sieltä kaukaa näköalakalliolta jotakin valkoista. Kenties minä kuvittelin vain sellaista, minähän yleensä kuvittelin nykyään niin paljon kaikenlaisia joutavia asioita. Tämä rivakka soutaminen oli todella terveellistä minulle, ihanaa urheilua ja karisti pois joutavan hempeämielisyyden.

Heleijaa, antoi vesien kuohua ja tuulen viheltää!

XIV

Minä olen saanut kirjeitä, kokonaisen tukun samalla kertaa. Suomen postilaitos on nähtävästi ollut hyvän aikaa ymmällä kadonneen lampaansa olinpaikasta, mutta löysipäs lopulta. Merkillinen laitos tosiaan, se sitten etsii asiakkaansa, vaikka maan rakoon kätkeytyisit.

Minä istun tuohimajan ovella ja tarkastelen hajamielisenä kirjenipakan moneen kertaan muuteltuja ja tahrittuja osoitteita. Vain yksi ainoa kirje on tahrimaton ja käsiala sen kuorella on hyvin hentoa ja huolellista. Ja siinä on vain yksi ainoa leima, Hiislahden postipysäkin leima, viimeisen postipysäkin tällä maailman kulmalla.

Sieltä se onkin Hiislahdelta, Ailin ja Lotta tyttösen yhteinen kirje. Postipysäkki on siinä Huurinaisella ja tytöt kertovat kirjeessä, että kun näkivät tulevan minulle kokonaisen tukun muitakin kirjeitä, niin siitä he saivat ajatuksen lisätä sitä tukkua vielä yhdellä kirjeellä.

Aililla ei ole paljon erikoista kerrottavaa, valittaa vain, että kun tulivat näin tuuliset ilmat, niin eivät he uskalla enää kahdeltaan vesille lähteä. Ja hiukan koleata on metsässäkin, näyttää jo rupeavan syksy tulemaan, mutta ensimäisiä puolukoita he sentään ovat käyneet etsimässä ja ovat löytäneetkin.

Niin pidättyväinen on Aili, mutta Lotta tyttönen siihen sijaan lörpöttelee hyvin paljon kaikenlaisista asioista, ennen kaikkea siitä, että minun pitäisi taas hyvin hyvin pian tulla heille, sillä Aili niin… Tässä seurasi koukeroisia viivoja ja sitten Lotta valittaa, että Aili istui siinä hänen vierellään vahtimassa, niin ettei hän saanut kirjoittaa mitään sellaista, mitä olisi tahtonut. Mutta tiesinhän minä muutenkin, että he molemmat ikävällä odottivat minua ja he tulisivat niin iloisiksi, jos minä taas tulisin heille. Ja sitten oli hänellä vielä muutakin asiaa, he olivat ajatelleet niin ja isäkin oli siinä asiassa aivan samaa mieltä, että jos minä tulisin heille, niin saisin ruveta heillä vaikka kirjoittamaankin. Minä saisin kirjoittaa, jos vain tahtoisin, romaaneja ja mitä hyvänsä kirjoittaisinkin ja minä saisin asua siellä omassa huoneessani eivätkä he kukaan minua paljon häiritseisi, hän ei ainakaan häiritseisi, jos ei sitten vain Aili… No nyt se taas tarttui kiinni hänen käteensä eikä sallinut hänen enää mitään muuta kirjoittaa, mutta tiesinhän minä jo tästäkin, että heille odotettiin minua. Ja sitten seurasi paljon paljon terveisiä molemmilta.

Niin ne tytöt. Luettuani minä pitelen vielä hyvän aikaa kirjettä kädessäni. Minä voin niin erinomaisen hyvin kuvitella, miten he tätä kirjettä ovat kirjoittaneet: Lotta tyttönen on nenä kiinni paperissa ja piirtää siinä koukeroitaan, piirtää se veitikka ja on pöyhistänyt tukkansa ja koettaa levittää käsivarsiaan, jottei Aili vain näkisi, mitä hän siinä kirjoittaa. Mutta Ailipa vahtii siinä vieressä, painaa liotan päätä syrjään ja tarttuu toruen kynän varteen, kun se kynä yrittää lähteä luvattomille teille. Tytöt riitelevät ja Ailin poskilla hehkuu kaunis puna. Ah, ne Ailin posket olivat tosiaan saaneet terveen värin ja kauniit olivat ne uneksivat silmät. Jos ei muuta, niin…

Mutta eteenpäin! Minähän aivan unohdan toiset kirjeet ja kun näitä on vielä kokonainen nippu. Ovatkin ne lykänneet niitä, merkillistä väkeä kaikki, kun ei niillä näytä olevan mitään muuta tekemistä maailmassa, tällaiseen joutavuuteen ne vain haaskaavat kallista aikaansa.

Yhden kirjeen kuorelta sattuu minun silmääni kustantajani toiminimi.
Ahaa, siinäpä se tuli, siinä kaivataan minua, kadonnutta lammasta!

Kirje on todella kustantajalta, kohtelias kirje muuten, mutta käsikirjoitusta siinä mangutaan. Tottahan minulla oli jo valmiina se romaani, jonka olin luvannut kirjoittaa. Niin, olihan se sopimuksen mukainen määräaika oikeastaan jo kulunut umpeen, niin että jos olisin hyvä ja koettaisin jouduttaa käsikirjoituksen lähettämistä, jotta saataisiin se ajoissa markkinoille. Vielä oli kaikenlaisia joutavia kohteliaisuuksia aiheen mielenkiintoisuudesta ja muusta, pelkkiä kohteliaisuuksia koko loppupuoli. Toivottiin sille uudelle teokselleni hyvää menekkiä ja odotettiin minua kesä laitumiltani tervetulleena takaisin rivakkaan yhteistyöhön.

Nauruun minä purskahdin sen kirjeen luettuani, äänekkääseen nauruun, niin että vanha Aapeli, joka siinä lähellä näperteli malmikauhojen korjaustyössä, alkoi hiukan ihmeissään udella iloni syytä.

Olipahan vain, oli minulla syytä nauraa. Se erinomainen romaani, aihe mielenkiintoinen ja odotettiin sille hyvää menekkiä, suunnatonta! Ja tietysti minulla oli se jo valmiina, sopi siis lähettää käsikirjoitus, jotta se joutuisi ajoissa kärsimättömänä odottavan ihmiskunnan käsiin tuottamaan sille huvia ja mielen virkistystä, jaloa sielullista nautintoa!

Osasivat ne tosiaan kirjoittaa ja minä kun olin jo unohtanut koko sen oivallisen romaanin, laskenut sen unohduksen hautaan, maan pehmeään multaan. Kuluttavalla tulella olin koko ihanuuden polttanut ja savu oli jo ammoin haihtunut kaikkiin ilmansuuntiin, mutta ne vain siellä odottivat kärsimättömästi. Niillä oli nähkääs lukijakunta, alituista henkistä nälkää poteva lukijakunta ja tottahan minäkin puolestani toimittaisin sille hiukkasen ravintoa.

Ah, eivät ne siellä vielä aavistaneet, että minä olin sanonut hyvästit koko sille vanhalle sivistyskaudelle ja olin täällä paljon tärkeämmissä tehtävissä. Ei niillä miekkosilla näkynyt olevan tietoa siitä, että minusta oli tullut suuri löytöretkeilijä, väkevä alkuaikojen mies ja että minä kuljin täällä uuden entistä ehomman sivistyskauden tienraivaajana, kokosin raudan siemeniä luodakseni asumattomien erämaiden keskelle uuden voimallisen ja terveen sukukunnan onnelliset asuinsijat. Ne kaipasivat minua sinne entisille olinsijoille. Tietysti noissa toisissakin kirjeissä oli sitä yhtä ja samaa, niissäkin varmaan ihmeteltiin, minne minä olin kadonnut ja toivottiin minun pikaista palaamistani.

Mutta turhaan te siellä odotitte ja haikailitte. Mitä liikutti minua teidän vanha ja kitisevä sivistyskoneistonne, minä olin täällä tehnyt jo monta ihmeellistä löytöretkeä. Olin polkenut uusia polkuja, joita teidän jalkanne eivät ole tallanneet ja toinen oli minulla täällä unelmieni ihana maailma kuin teillä. Ah, olinpa minä jo saanut palkinnonkin hyvistä töistäni, olin löytänyt ihanan aarteen, minä väkevä alkuaikojen mies. Kauniiksi ja onnelliseksi oli minun kesäni tehnyt nuori ruskeasilmä naiseni, hänen syleilyssään minä olin uneksinut uuden tarinan kauniin maailman syntymisestä, uusista vehmaista saarista, jotka kohoavat vesien syvyydestä meidän huomenlahjaksemme. Mitä välitin minä teistä, väkevä ja onnellinen löytöretkeilijä, alkuaikojen mies!

Lukematta sulloin minä koko jälellä olevan kirjenipakan matkareppuuni ja lähdin lautalta, kapusin siinä rannalla olevalle näköalakalliollemme. Minä en ollut pitkiin aikoihin istunut iltaani siellä kalliolla, mutta nyt minä tahdoin istua, nauttia kesäisen iltani ihanuudesta, oman maailmani ihanuudesta, joka oli niille kaukana oleville vieras ja tuntematon.

Tuuli oli tyyntynyt ja muutenkin oli ilma harvinaisen lämmin, aivan kuin keskikesän kauneimpina iltoina. Mutta ihme ja kumma, sittenkin tuntuu jo merkillinen muutos tapahtuneen. Kun tarkastelen rantavaarojen metsiä, niin huomaan niihin aivan näinä viimeisinä päivinä tulleen uuden värivivahduksen ja pian minä oivallan, mikä sen vivahduksen aiheuttaa. Koivujen lehdet siellä alkavat väriä vaihtaa, ilmestyy joukkoon jo kellahtavia, ne rupeavat lakastumaan. Se on syksyä.

Ja kun katsahdan Liuskavaaran kylän pelloille, niin mitä siellä näenkään: kuhilaita, kuhilaita jokaisella peltotieralla. Pari päivää sitten ei siellä näkynyt niitä ainoatakaan, nyt on jo miten paljon hyvänsä. Ja ihmiset näkyvät häärivän siellä parhaillaan leikkuutyössä; Kiviharjun keisarin pellolla näkyy ruis olevan jo kokonaan leikattu ja riihet lämpiävät jokaisessa talossa. Se on syksyä. On kiire, on tulinen kiire saada viljat korjuuseen, ennenkuin pitkien sateiden aika alkaa, syksyn sateiden aika.

Minulle johtuu mieleen, miltähän Soidinsaaren metsissä nyt näyttäisi. Niin, niin, nythän muistankin, että Kaisu mainitsi sielläkin näkyvän jo paljon syksyn merkkejä. Miksi en pyytänyt Kaisua sinne metsään… olisi ollut hauska siellä niitä vanhoja tuttavia paikkoja tarkastella.

Ei, ei, sitä ei nyt ajatella! Ei ajatella Soidinsaarta eikä Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäistä emäntää. Tulee liian apeaksi mieli, jos niitä ajatellaan. Ilmankin pyrkii jo tämä yllättävä syksyn tuntu mielen masentamaan, mitä sitten jos vielä niitä ajateltaisiin. Korkeintaan muistellaan niitä kesän kultaisia aikoja, kun ei ollut vielä mitään häiritsevää tullut väliin. Niitä muistellaan ja koetetaan unohtaa kaikki muu.

Mutta syksyn mieliala, se vain hiljaa mieleen hiipii. Apea mieliala.

Pelimanni istuu myös tapansa mukaan kalliolla. Aapeli on vaihteen vuoksi lähtenyt Hopeasaaren taloon yöksi ja Hilpas on omilla matkoillaan. Me istuskelemme pitkän aikaa äänettöminä, pelimanni rimputtelee laiskasti viuluaan. Hän ei yleensäkään ole tällaisina rauhallisina iltahetkinä erikoisen halukas puhelemaan, ja sitten vielä, pelimannilla on hyvä vaisto, ei hänelle tarvitse mennä sanomaan, että nyt minä tahtoisin istua hetkisen häiritsemättä. Vähitellen hän antaa sormiensakin levätä, vain silloin tällöin kuuluu heikko helähdys viulun kieliltä.

Ilta alkaa hämärtää. Silloin minä ehdotan pelimannille, että mitäpä jos kerran vaihteen vuoksi tehtäisiin nuotio tänne kalliolle. Eihän nyt tosin kylmä ollut tuolla majassakaan nukkua, mutta jospa sittenkin viritettäisiin oikein kunnollinen nuotio tänne ylös.

Mikäs siinä, valmishan pelimanni oli. Siinä lähellä ahon reunalla oli runsaasti kuivia hylkypuita ja hetkisen kuluttua palaa lekotti meillä iloinen nuotiotuli. Sen ääreen kantoi pelimanni vielä havuja ja pehmeitä lehviä vuodealustoiksi.

Mutta meitä ei kumpaakaan nukuta, pelimanni loikoo siinä lämmittävän valkean hohteessa, minä kiinnyn tarkastelemaan tuulastulia, joita alkaa vesille ilmestyä hämärän saetessa pimeäksi yöksi. Tuulastulen näkeminen tuo aina mieleen jotakin salaperäistä: tuulastusveneessä pitää olla hyvin hiljaa, jotteivät kalat pelästyisi, ja niin vaikuttaa tuo tyynenä yönä äänettömästi vesipintaa pitkin lipuva, hiukan lepattava valkea aavemaiselta virvatulelta, varjojen sytyttämältä.

Tietysti, varjojahan ne ovatkin, miksi minä en sitä tietäisi! Levottomia varjoja, ne ovat tulleet kalastamaan, niitä ilmestyy yhä enemmän ja enemmän, jokaisen niemen takaa lipuu näkyviin lepattavia valoja. Ne kalastavat, kalastavat, menneiden polvien vainajat. Johan ne ovat minulle entuudestaan tuttavia, ne kävivät valoisina kesäöinäkin täällä entisillä kotivesillään kalastamassa. Mutta mitäs ne nyt noin? Silloin kesäöinä ne pitivät iloista kolketta, nauroivat ja puhelivat toisilleen ja meille elävillekin haastelivat, potkivat nuottaansa niin että kolisi. Niitä samojahan ne ovat, mutta mitä varten ne nyt noin äänettöminä hiiviskelevät? Arvaanhan minä senkin mitä varten: Ne ovat tulleet katsomaan meidän kauniin kesämme katoamista, sitä varten ne noin kulkevat, aivan hiljaa lipuen. Ne ovat kuolinsaattoa, tuohustulia kesän haudalla.

Ja on kuin kuuluisi tyynen yön hiljaisuudesta niiden hyminä, kuolinmessun hyminä: Pois kesän kauneus katoaa, mitä kaipaatte enää.

Minun sydämeni täyttää raskas alakuloisuus. Pelimanni kohentelee kekäleitä tuleen, hänen laihoille poskilleen on lämpö kohottanut hohtavan punerruksen. On varmaan tuo pelimanni nuorempana ollut komea mies, mutta nyt hänen nuoruudestaan on vain kajastus jälellä ja runsas tukkakin on kovin harventunut, paljasta paistaa päälaelta. On kai elänyt mukana aikanaan, vaikka nyt on jo väsymys miehen tavoittanut. Ryhdyn puhelemaan pelimannille kesän katoamisesta.

— Oletkos huomannut, miten syksy on meidät yllättänyt?

— Tuntuuko sinusta jo syksyltä? naurahtaa pelimanni.

— No miltäs tämä muultakaan: kuhilaita pelloilla, metsät kellastuvat ja entäs nuo tuulastulet sitten. Syksyä vain, syksyä joka puolella.

Pelimanni katselee tuleen.

— Niin se yllättää aina, syksy. Asia on vain niin, ettei meikäläinen enää oikein huomaakaan kesästä syksyyn siirtymistä.

— Tuntuvatko ne sitten niin samantekeviltä?

— No jos ei nyt aivan, mutta katsos, kun osaa jo mukautua. Ja sitten, meikäläisellä ne kesän ilotkin… mitäs niistä enää.

Pelimanni työntelee kekäleitä tuleen, vaikenee hyvän aikaa, mutta hänellä näkyy olevan halu vielä jatkaa. Hänen poskillaan on hohde aivan kuin kirkastunut, kun hän sanoo:

— Onhan se oma kesänsä jokaisella, muutama kesä ainakin. Ja se jos sitten sattuukin kesken loppumaan, niin silloin tuntuu pahalta ensimäisten kuhilaiden ilmestyminen ja noiden tuulastulien näkeminen.

— Niin, se tuntuu pahalta.

Pelimanni haasteli vielä, kertoi muistelmiinsa unohtuneena, että oli hänelläkin ollut kesänsä, oikeastaan montakin kesää, joiden jälkeen ei olisi niin pian syksyä toivonut. Mutta syksy, se tuli aina väliin, hänen kohtalokseen oli joutunut soittaminen muille, ei koskaan itselleen. Niitä yksiä kuuliaisia ei tullut milloinkaan soitetuksi, vaikka viulu joskus tuntui käsissä niin itkevän ja ikävöivän, että oikein sydämelle pahaa teki.

— Mutta mitäpäs niistä, nyt on jo sanottu hyvästit niille kesille, joita ikävöidään ja itketään.

— Eihän nyt vielä pidä sellaisia ajatella!

Pelimanni kohotti päätään ja naurahti.

— Ei, en minä kuvittele enää joutavia. Minä olen kesäosuuteni menettänyt… kenties olin aikanani tuhlari ja tuhlaamisesta, siitähän seuraa rangaistus. Sellainen on laki elämässä ja viisainta alistua napisematta.

Pelimanni vaikeni. Minä heitin nuotioon kimpun puoliksi kuivuneita havunoksia. Ne syttyivät ratisten, heittivät pimeään yöhön suihkun säkeniä, ja vielä kerran kajasti hohde nuotion ääressä viruvan pelimannin väsyneillä kasvoilla, menneiden kesien hohde. Mutta hän oli jo sanonut hyvästi niille kesille, joita ikävöidään ja itketään.

Ja yön peittämillä vesillä hiiviskeli tuohussaatto. Sieltä kuului varjojen hyminä: Pois kesän kauneus on mennyt, mitä kaipaatte enää.

XV

Minä olin jo päättänyt jättää malmilautan, sanoa hyvästit kunnon tovereilleni ja lähteä syksyyn kallistuvan kesän viimeisiksi viikoiksi Hiislahden Huurinaiselle. Se Lotta tyttösen ja Ailin yhteisessä kirjeessä tehty vierasvarainen tarjous houkutteli minua, vaikka en paljon uskonutkaan siihen, että kykenisin siellä Huurinaisen kodikkaassa ullakkokamarissa mitään kirjoittamaan. Siirtyminen alkuaikojen miehen oloista romaaneja kirjoittelevan kulttuuri-ihmisen asteelle vaatii aikansa, mutta minä ajattelinkin Huurinaisella oloani jonkunlaiseksi mukavaksi väliasteeksi.

Niin olin siis päättänyt ja olin jo sopinut kaikki asiat valmiiksi lauttatoverieni kanssa. Pelimannille ja Aapelille olin luvannut ikuisen ystävyyteni ja Hilpakselle olin luvannut "Aallottareni" huomenlahjaksi, mutta hän saisi periä sen vasta syksyllä sieltä Huurinaiselta.

Ja kun näin olin lähtöni valmistanut, ei minulla ollutkaan enää muuta tehtävää kuin lähteä viimeiselle toivioretkelle kaikkiin niihin paikkoihin, jotka kauniin kesän aikana olivat tulleet minulle rakkaiksi. Minä soutelin Hopeasaaren ympäristövesillä, istuskelin rantakallioilla ja katselin tuttavia näköaloja, jotka hymyilivät minulle viimeisen kerran kesän katoavaa hymyä.

Ja sitten minä sousin "Aallottarellani" myös sinne kaukaiselle selän luodolle, jossa kerran olin uneksinut tarinan maailman luomisesta. Sinne kivikkoluodolle jäin koko iltapäiväksi, siellä yksinäisyydessäni kauniiden selkävesien keskellä elin uudestaan kesäni kaikki muistot ja silmäni näkivät sieltä niin kauniina elokuun kylläisten värien seppelöimän Soidinsaaren, joka kerran oli ollut minun luvattu maani, onnellisen löytöretkeilijän luvattu maa.

Näin minä olin valmis lähtemään, oli enää vain yksi toivioretki tehtävä… Soidinsaaren karjamökille.

Minä tapasin Kaisun iltatöitään lopettelemassa. Hän oli jo lypsyn suorittanut ja siinä pienen tuparakennuksen rappusilla hän nyt siivilöi maitoa pyttyihin, jotka hän sitä mukaa kantoi porstuan perällä olevaan puolipimeään maitosäiliöön. Pitkä lypsyesiliina yllään Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä siinä askaroitsi, ja minusta näytti kuin hänen olentoonsa olisi tullut jotakin entisestä poikkeavaa hiljaista ja nöyrää ja se pani minun sydämeni oudosti värähtämään.

Siihen minä istahdin rappukivelle ja Kaisun jatkaessa työtään kerroin hänelle, mitä varten olin tullut. Minä olin pois lähdössä näiltä mailta ja olin nyt täällä viimeistä kertaa sanomassa hyvästi kesälleni ja kaikelle, mitä se oli niin runsaasti minulle antanut.

Kaisu ei sanonut mitään, ei edes katsahtanutkaan minuun. Mutta minä olin huomaavinani, että hän tästä lähtien joka kerran maitopyttyä viedessään viipyi tarpeettoman kauan siellä porstuan perällä olevassa maitohuoneessa. Minä sain odotella ikäväkseni eikä Kaisu näyttänyt koko iltana saavan työtään lopetetuksi.

Yläpuolellani räystään alla liverteli pääskyspari pesänsä suulla ja niiden puuhia minä siinä kiinnyin tarkastelemaan. Ne koettivat rohkaista pesässä olevia poikasiaan ensimäiselle lentomatkalle, mutta poikaset vielä epäröivät ja siinä sitä piisasi houkuttelua ja torumista. Minä ymmärsin niin erinomaisesti, mitä ne siinä noin kiihkeästi, aivan kilpaa nuo pääskysvanhemmat selvittivät poikasilleen. Sitä ne toimittivat, että nyt oli jo täpärä aika ruveta vihdoinkin lentoa opettelemaan. Syksy läheni, syksy läheni niin nopeasti ja edessä oli pitkä matka, loppumaton taivallus, paljon suuria rannattomia meriä, joiden yli oli levähtämättä lennettävä, ja välillä taas maita, joissa pahat ihmiset vainosivat pientä väsynyttä matkalaista, niin ettei sielläkään löytänyt kunnollista levähdyspaikkaa. Niin, sitä ne siinä selvittivät nuo huolestuneet pääskysvanhemmat, ja poikaset aukoivat pelästyneinä suitaan, mutta ensimäiselle lentomatkalle ne eivät vain uskaltaneet lähteä.

Välillä vilkaisin minä Kaisuun ja yhä sillä piisasi vain lämmintä vaahtoavaa maitoa tuossa hinkissään, joka oli rappukivellä melkein minun vieressäni. Ja ties mistä mielijohteesta, aloin minä silloin kertoa, minkä vuoksi tämä minun lähtöni oli tullut näin odottamatta. Tärkeät tehtävät minua kutsuivat näiltä mailta, hän sai uskoa, etten minä muuten olisi vielä lähtenyt. Mutta kun olin jo keväällä sattunut lupaamaan kustantajalleni uuden romaanin, niin sitä kirjoittamaan tästä nyt jo piti lähteä.

Kaisu kaatoi kauhallaan maitoa siivilään tarkaten koko ajan, että pytty tuli juuri parahiksi täyteen. Hän ei näyttänyt hyvään aikaan edes kuulevan minua, mutta sitten hän sanoi aivan hiljaa:

— Tietysti sitä on lähdettävä, kun niin tärkeät tehtävät kutsuvat.

Sanoi ja katosi taas sinne maitosäiliöönsä, mutta kun hän hyvän ajan kuluttua sieltä palasi, kysyi hän tuskin kuuluvasti:

— Enkös minäkin saa sitten sitä uutta kirjaa… muistoksi tästä kesästä?

Kaisun pää oli hyvin kumarassa ja hän seisoi melkein selin minuun, mutta jo se Kaisun hiljainen ääni vavahdutti minua. Minä kysyin:

— Tahtoisitko todella sellaisen muiston minulta?

Niin, olisi hän sen yhden muiston tahtonut, eihän hänellä mitään muuta ollutkaan. Ja sitten, ei hän ollut lukenut vielä ainoatakaan minun kirjaani, niin tämän yhden hän olisi mielellään lukenut, jos minä sen hänelle lähettäisin.

— Mutta jospa sen minun lähettämäni kirjan sattuisi näkemään eräs toinen… mitäs hän silloin sanoisi? Pahastuisi vielä, kun hän jo muutenkin…

— Tuskinpa hän enää tulee minun kirjojani katselemaan.

— Mitä sinä sanot, Kaisu… ettei hän enää tulisi? Ja minä kun jo luulin…

— Mitä sinä luulit?

— Että hän… että te jo olisitte sopineet kaikesta.

— Hänen kanssansa… että minä olisin myynyt itseni sillä tavoin… toisten kauppaamana!

Kaisun poskia värjäsi heleä puna, ja ensimäisen kerran hän katsoi suoraan minuun. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä, mutta niissä kyyneltyneissä silmissä oli ihana loiste ja Kaisun ääni värisi harmista.

Silloin minä ymmärsin, että olin ollut aika suuri hölmö ja ettei Kaisu ollutkaan sellainen tyttö, ei alentunutkaan sellaisiin kauppoihin kuin hänen ylpeä Annikki sisarensa ehkä alentui. En minä tarkoin muista mitä silloin sanoin ja tein, mutta mitäpäs siinä muistelemistakaan, kunhan muistan sen, että minun sylissäni Kaisu oli siinä rappukivellä. Lypsyesiliinoineen päivineen hän oli minun sylissäni, ihana ruskeasilmä tyttöni, ja minä pyytelin häneltä anteeksi, että koskaan olin voinut uskoa hänestä sellaista, niin alentavaa.

Ja Kaisu itki ja nauroi ja kertoi, että silloin viime kerralla hän oli itkenyt niin niin katkerasti, kun minä saatoin olla niin kova, niin armottoman kova hänelle, läksin vain pois myrskyn ja aaltojen käsiin, vaikka hyvin näin miten hirveästi hän pelkäsi. Olikos hän ollut siellä ylhäällä kalliolla? Oli hän siellä ollut, sinne hän oli juossut heti minun lähdettyäni ja sieltä hän oli sydän vapisten seurannut minun matkaani. Ja sitten hän oli ajatellut, ettei hän tahtonut enää milloinkaan, ei milloinkaan minua nähdä, kun saatoin olla sellainen. Ja hän oli silloin niin itkenyt, ja koko saari oli tuntunut yhtäkkiä niin autiolta ja hyljätyltä, ja siellä hän oli värissyt koko sen illan ylhäällä kalliolla, ei muistanut tuulen suojaakaan hakea.

Ah, miten hyväillen värisivät ruskeasilmän tyttöni sanat minun korvaani ja miten ihana loiste oli hänen kyyneleisissä silmissään. Ja minä puristin häntä syliini ja sanoin, etten lähtenytkään vielä, en lähtenyt minnekään, vaan jäin tänne niin kauaksi, kun toisetkin toverini viipyisivät.

Ja vasta sitten Kaisu muisti, että hänellä oli lypsyesiliinansa vielä riisumatta, ja hän nauroi heleä väri kasvoillaan, että minun kaikki vaatteeni hänestä tahriintuivat. Mutta minä sanoin, että hän oli sellaisenaan lypsyesiliinoineen ihanin ja paras nainen, kauniimpi kuin kukaan toinen. Ei valkolakkinen Aili eikä ainoakaan kaupunkilaistyttö ollut mitään hänen rinnallaan.

Ja pääskyset ne livertelivät siinä meidän yläpuolellamme, mutta muuten oli karjamökin pihalla aivan hiljaista. Ei edes tuulenhenki liikahuttanut Kaisun aittamökin luona olevien koivujen lehviä. Nekin koivut näyttivät siellä tarkkaavaisina seuraavan sitä mitä siinä rappusilla tapahtui. Kaiken yllä lepäsi kuin hiljainen siunaus.

Ja kun ilta alkoi hämärtää, lämmin elokuun ilta, menimme me alas rantaan, sinne somaan venevalkamaan. Kaisu tahtoi istua siellä, minun veneessäni. Takanamme sirisivät sirkat kosteassa syysheinikossa, niitä oli siellä kokonainen kuoro ja ne lauloivat niin kauniisti, että kiiltomadotkin kömpivät piilostaan ja asettuivat heinänkorrelle sitä laulua kuuntelemaan. Kaukaisen saaren rannalla tuikahti tuli. Lieneekö se ollut malminnostajain nuotiotuli vai tuulastajain virittämä, sitä oli näin kaukaa vaikea eroittaa. Se näkyi sieltä kuin yksinäinen valvova silmä, joka oli pantu vartioimaan, että kaikki oli rauhaisan yön peittämillä vesillä oikeassa järjestyksessä.

Mutta jopa ilmestyi toinenkin valo, vielä kauempana, toisen saaren takaa. Kuu sieltä kohosi, mutta se ei noussut ylös, hiukan vain vedenpinnan yläpuolelle, niin että se näkyi sieltä kaukaisen saaren kainalosta kuin kylpyyn laskeutuneen yön jumalattaren alaston olkapää. Sen valo välkkyi öisen veden tummassa kalvossa hopeaisina ailuvina, joiden keskeltä kaukaisten saarten ääriviivat eroittuivat niin juhlallisen totisina. Mutta yhtäkkiä tapahtui ihme, liekö tuulenhenki liikahtanut, koko öinen ulappa, saaret ja kaikki rupesi elämään, salaperäisesti liikahtelemaan. Oli kuin kaikki yön hengettäret olisivat sipisseet ja supatelleet, kuiskutelleet ihastuneina toisilleen, kun näkivät tuolla kaukaisen saaren suojassa kylpevän jumalattarensa alastoman kauneuden.

Ja minä näin hämyssä Kaisun ruskeiden silmien syvän loisteen ja korvaani värisivät Kaisun kuiskaukset, värisivät kuin hyväilevä hengähdys.

XVI

Kauniit ovat syksyn kuulaat haavan lehdet Soidinsaaren metsissä ja kypsinä paistavat siellä honkapuiden juurilla puolukkamarjat. Minä olen nähnyt ne metsät, syksyn kuulaiden värien koristamat metsät, olen poiminut siellä honkapuiden alla niitä kypsinä hohtavia puolukoita.

Minä olen nähnyt siellä, niissä metsissä, myöhäisen jälkikesän kauneuden, ja maailma on auennut minulle uutena ja avartuneena syksyn kuulauden kirkastamana. Minä olen kirjoittanut kustantajalleni, että kuu palaan täältä takaisin, niin kirjoitan uuden ja paremman kirjan sen kesken jääneen romaanin sijasta, joka jo ennen syntymistään oli kellastunut ja näivettynyt.

Kaisu uskoo, että siitä minun uudesta kirjastani tulee hyvä, ah, se ruskeasilmä tyttöni uskoo minusta niin paljon hyvää. Eikä hän mitään muuta pyydä itselleen, hän odottaa vain sen minun uuden kirjani ilmestymistä ja hänen lämpimät toivotuksensa seuraavat minua matkalleni.

Ja me olemme lauttoinemme olleet kaukana saaren selällisen rannalla. Sieltä löysimme uusia rikkaita aarrehautoja, siellä tuulastelimme lämpiminä syysiltoina ja siellä loimottavan nuotion ääressä uneksimme vielä kerran olevamme alkuaikojen voimakkaita miehiä, joille ihmiskunta saa olla kiitollinen siitä hyvästä, että olemme etsineet sille raudan siemenen.

Mutta nyt me olemme palanneet lauttoinemme takaisin Hopeasaaren rantaan ja lauttaa puretaan paraikaa talviteloilleen. Tuohimaja on jo viety maalle ja sinne viedään myös kelopuinen ponttuu, kunhan se on saatu irroitelluksi alkuosiinsa. Iltapäivään mennessä pitää kaiken olla valmiina, sillä silloin tulee Möhkön ruukin hinaaja, meidän rahalaivamme, ja Aapeli ja minä lähdemme mukaan.

Pelimanni ja Hilpas jäävät tänne. Onnellinen Hilpas, hänellä on ensi sunnuntaina kuuliaiset Kiviharjun keisarin korkeassa kodissa ja meidän pelimanni on siellä soittamassa. Kiviharjun keisari yritti ensin panna tiukasti vastaan, mutta lopulta hän antautui ja lupasi siunauksensa Annikin ja Hilpaksen liitolle. Ja itse keisari se nyt sitä Hilpaksen talonostoa järjestelee.

Onnellinen Hilpas, hän on niin hartaasti pyytänyt minua ja Aapelia jäämään hänen kuuliaisiinsa, mutta meillä on pitkä matka edessä ja Möhkön ruukin rahalaiva antaa meille ilmaisen kyydin. Sen vuoksi meidän on nyt lähdettävä.

Hilpas saa minun "Aallottareni" hoitoonsa, mutta jos minä ensi kesänä palaan näille maille, saan minä häneltä takaisin rakkaan veneeni. Sellainen on välipuhe.

Eilisiltana minä menin viimeisen kerran Soidinsaaren karjamökille ja vasta varhain tänä aamuna minä palasin sieltä. Kaisu oli minua saattamassa Soidinsaaren pohjoispääkalliolle asti. Armas ruskeasilmäni, häntä hiukan paleli perää pitäessään, ja silloin käärin minä takkini hänen hartioilleen.

Ja kun hän sitten istui minun takkiini käärittynä, muistui minulle niin elävästi mieleen eräs sumuinen kevätkesän päivä ja muuan kalastajavene, joka sukelsi sieltä sumuseinästä näkyviin ja tuli meidän lauttamme viereen. Siinä veneessä oli soutajana resuiseen miehen takkiin kääritty tyttölapsi, jolta näkyi vain hiukan nenän nypykkää ja vilkkaat ruskeat silmät sen takkiresun kauluksen sisästä.

Minä kysyin Kaisulta, muistiko hän vielä sitä sumuista kevätkesän päivää ja sitä tyttöä, joka niin ujosteli, kun hänen piti suojella hamosensa helmoja venepohjalla hölkähtelevässä vedessä kastumasta. Kaisu hymyili: Hyvin hän sen hupsun tytön vielä muisti, se ei ollut sen päivän jälkeen enää paljon muuta ajatellut kuin sitä muukalaista, jonka hän silloin siellä malmilautalla näki. Ah, se tyttönen oli silloin vielä niin lapsellinen.

Siellä autiolla rantakalliolla me erosimme. Kaisu ei itkenyt, vain yksi ainoa kyynel välähti hänen ihanissa silmissään ja niissä silmissä oli syvä loiste, kun minä hänet puristin viimeiseen syleilyyn.

Aallokko kävi jo korkeana, ja kun minä sysäsin veneeni rannasta, kehoitti Kaisu minua pitämään varani, jotten vain saisi vettä "Aallottareeni". Minä nauroin hänelle ja kun olin etääntynyt hyvän matkaa rannasta, nousin seisalleni ja huusin:

— Kaisu, minä tulen kerran takaisin, odota minua!

Samassa heitti korkea aalto minun venettäni, Kaisu huudahti pelästyneenä, mutta minä olin jo airoissa ja pian oli "Aallotar" minun vallassani. Minä nousin uudestaan seisalleni, nauroin Kaisun säikähdykselle ja huusin toistamiseen:

— Minä tulen takaisin ensi kesänä ja sitten otan minä Soidinsaaren ja sinut ikuisesti omakseni!

Minä olin jo kaukana selällä, mutta vielä seisoi Kaisu siellä autiolla rantakalliolla. Sieltä hän, Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä, huiskutti huivillaan minulle viimeiset jäähyväisensä.

Möhkön ruukin rahalaiva on tullut, meidän malmivarastomme on jo siirretty proomuun. Rannalle on ilmestynyt muutamia ihmisiä, näen siellä joukossa myös Hopeasaaren Hilman. Hän istuu kivellä hiukan erillään toisista, minä menen hänen luokseen ja puristan lujasti hänen kättään:

— Hyvästi Hilma ja kiitos kauniista kesästä!

Sinne jäi Hilma kivelle istumaan, kun meidän laivamme kääntyi. Minä luulen, että Hilman silmissä välkkyivät kyyneleet.

— Hyvästi kaunis Hopeasaari! Hyvästi pelimanni ja Hilpas! Olkoon sinun naimakauppasi onnellinen ja sinun siemenesi olkoon runsas, niinkuin raudan siemen Koitereen pohjavesissä!

Mukana on jo koko joukko reippaita malmimiehiä toisilta lautoilta. Ne puhelevat ja nauravat ympärilläni, mutta minä katselen viimeisen kerran Liuskavaaraa ja Kiviharjua. Viimeisen kerran näen kauniin Soidinsaaren, jonka yllä lepää aurinkoisen syyspäivän kuulas kirkkaus.

— Hyvästi minun luvattu maani, minä palaan takaisin!

Laivamme on kääntynyt, jälkeemme jäivät Hopeasaari ja kaikki nämä tuttavat vedet rantavaaroineen. Edessämme kohoaa uusia saaria, uusia rantavaarojen jonoja, tuolta kaukaa luoteesta näkyy Kivilahti. Tunnen sieltäkin monta reipasta miestä, tunnen Penttisiä ja muita, suuria eränkävijöitä, malminnostajia.

Kuljemme kahden suuren saaren välisessä salmessa. Ahaa, täällähän tullaankin taasen tuttaville vesille: Tuossa on se saari, jonka rannalla kävimme Ailin kanssa malmimiesten nuotiolla, ja tuolta, tuoltahan jo vilahtelee Hiislahden Huurinaisen uljaan talon punaiset päädyt.

Me pysähdymme siihen saaren rannalle, siellä ovat ne tuttavat malmimiehet meitä odottamassa. Heidän varastonsa siirretään proomuun ja he tulevat myös mukaan.

Minä tarkastelen Hiislahden vesiä, sieltä näkyy lahden suulta jotakin, pieni valkoinen pilkku, joka keinuu aalloilla. Olisikohan se Lotan ja Ailin venonen, olisivatkohan tytöt siellä soutelemassa?

Minä olen kuullut, että Lotta tyttönen ei menekään täksi talveksi kaupungin kouluun, vaan jää kotiin, ja Aili kuuluu jäävän hänen opettajakseen koko talveksi. Ja Huurinainen ei kuulu tuovankaan sieltä Enon puolelta uutta ehtoisaa emäntää komeaan taloonsa, mitä lie tullut siihen väliin. Kun ei vain Aili jäisi hyvin hyvin pitkäksi aikaa Huurinaiselle. Onnellinen Aili, jos olet sen osan valinnut, Huurinainen on vielä mies parhaissa voimissaan. Hänen rakkautensa on suuri ja voimallinen!

— Hyvästi Aili ja ihastuttava Lotta tyttönen!

Me kuljemme Lamminsaarten ja mantereen väliä. Tuolta näkyy Kirvesvaara ja tuolta korkea Lylyvaara, uljaita vaaroja ja niiden lomista siintävät kaukaiset salot. Kaikkialla on syksyn kuulautta, ihana on satasaarinen Koitere katsella tällaisena päivänä.

Ah, nyt loppui Lamminsaari ja mitäs tuolta näkyy kaukaa koilliselta rannalta, tuttavia rantavaaroja?

Soidinsaari!

Sieltä se näkyy selkien takaa, näkyy kuin seesteiseen ilmaan kohonneena, minun luvattu maani.

Olihan laivan perämiehellä kiikari ja sillä minä tarkastelen saarien lomasta esille sukeltanutta unelmieni maata. Minä voin aivan hyvin eroittaa sieltä sen korkean näköalakallion, ja olisiko kiikarissa vika vai kuvittelenko minä vain sellaista: sieltä ylhäältä kalliolta näkyy valkoista.

— Niin, odota siellä, odota ruskeasilmä tyttöni! Kun ensi kevät saapuu suurena ja ihanana Koitereen vesille, kun Ylä-Koida tulvii ja joutsenet laulavat lahden sulassa kevättervehdyksensä, silloin minäkin palaan, otan Soidinsaaren ja sinut ikuisesti omakseni. Täällä minä olen saanut väkevät käsivarret ja uuden elämänuskon ja tänne minä takaisin saavun. Ja sitten me pidämme häät, koristamme sen koivikon suojassa olevan pienen ja soman aittamökkisi oven tuoreilla koivunlehvillä. Siellä sisällä lemuaa hajuheinä ja pihlajan kukat, se on meidän häähuoneemme, siellä on meidän ihana hääyömme. Kuka siellä kaukaisissa kaupungeissa voisi mitata meidän onnemme suuruuden. Sen onnemme näkee vain aamuauringon ensimäinen säde, kun se väräjöiden kurkistaa kurkihirren ja katon välisestä raosta sisään.

— Odota minua!

Ympärilläni on suuri joukko malminnostajia. He puhelevat ja nauravat, kaikki järjestään he ovat reippaita poikia, ahavoittuneita ja voimakkaita alkuaikojen miehiä, ja minä olen yksi heistä.