The Project Gutenberg eBook of Ankarat tähdet, by Vilho Helanen

— Täällähän meillä on mainio tilaisuus rupatella kahvikupin ääressä.
Tai ehkä saankin tarjota neidille jäätelöä?

Puhuteltu silmäsi seuralaiseensa veitikkamaisesti. Kun hän istuutui, tarkastivat mustat silmät ilmeisellä mielihyvällä edessä seisovaa kookasta nuorta miestä. Frakkipuku valkeine liiveineen oli kuin valettu ryhdikkääseen, solakkaan vartaloon. Kasvot olivat kapeat, voimakaspiirteiset, otsa valoisa ja leveä. Nenä oli suora ja kapea. Tummanruskea tukka aaltoili vapaasti taapäin. Mutta eniten kiinnittivät huomiota mustien, tuuheiden silmäripsien lomitse säteilevät silmät. Ne olivat harmaat väriltään ja omituisen välähtelevät.

— Kiitos, jäätelö täyttäisi kai paremmin jäähdyttäjän tehtävän, oli vastaus. — Vai kuumentajaako te, maisteri Kaira, tanssimme päälle kaipaatte?

Ja pikku huoneessa, jossa ei ollut muita kuin he kaksi, helähti ilmoille ilkamoiva nauru.

Pentti Kairasta tuntui hänen siinä seisoessaan pienen pöydän toisella puolella kuin tuon kauniin tytön olennosta olisi henkinyt häntä vastaan jotakin vastustamattoman tenhoavaa, joka veti puoleensa ja huumasi. Kiiltävän mustat hiukset rohkeine, vallattomine kiharoineen, suuret palavat silmät, tuo melkein liiankin hento vartalo, joka nyt painautui raukeasti tuolin selkämystä vastaan, ja yli sirojen, kapeiden huulten soman ylimielisesti helkkyvä nauru — kaikki oli hänelle uutta. Hänen oli vaikea irroittaa katsettaan hienoista, soikeista kasvoista. Hän näki hymynväreen häivähtävän tytön suupieliin, leviävän poskipäille ja pujahtavan jo silmiinkin, mutta ei saanut lähdetyksi, ei rikotuksi hiljaisuutta, joka alkoi venyä melko pitkäksi.

— Te taidatte olla aika itsepäinen kahvinystävä? Penttiä harmitti, ettei voinut estää punastumistaan.

— Aloin jo arvella teidän aikovan siinä odottaa, kunnes minun on taas pikemmin kylmä kuin kuuma. Kukapa silloin enää jäätelöstä välittäisi?

Pentti yhtyi nauruun, ja pian istuivat he nurkassaan jäätelölautaset edessään.

Valssin sävelet ja tanssivien häly tunkeutuivat tänne yhteensulautuneina väkeväksi juhlahumuksi. Läpi rupattelunsa vaistosivat molemmat sen, ja he antautuivat mielihyvin sen valtaan.

— Neiti ja neiti! huudahti tyttö äkkiä polkaisten jalkaa. — Riittää jo!
Olemmehan ystävyksiä. Voihan sitä tulla ystäviksi ensi silmäyksellä.
Eikö voikin?

— Silloinkuin on vieras vieraassa maassa, tuntuu ainakin siltä kuin voisi, peräytyi tyttö, mutta jatkoi jo samassa: — Mutta oli miten oli, sanokaa minua Katherineksi. Siksi minua ystäväni kotimaassa kutsuvat. Kutsuivat.. korjasi hän antaen katseensa viivähtää hetken sivuseinän marmorisessa rintakuvassa. Silmiin oli laskeutunut kuin sumua. Mutta ne olivat taas kirkkaat, kun hän kääntyi seuralaiseensa:

— Niin mielelläni! Katherine… Mikä kaunis nimi! Ovatko kaikki lättiläiset tytönnimet yhtä sointuisia?

— Tyhmeliini! naurahti tyttö. — Ette kai tosissanne luule Katherinea lättiläiseksi nimeksi? Miksei se yhtä hyvin olisi kiinalainen?

— Mutta syy on teidän, ei minun. Kun katsotte minuun ihanilla silmillänne, joudun niin päästäni pyörälle, että tuskin muistan, missä ja kuka olen. Kaikesta tuollaisesta vähäpätöisestä puhumattakaan.

Tyttö nauroi. Se oli vapaata, teeskentelemätöntä naurua, juuri sellaista, joka Pentti Kairaan tehosi.

— Kuulkaahan herraseni, minusta tuntuu hieman oudolta ajatella, että te, imartelija, olette sama mies, joka äsken seisoi monisatapäisen kuulijakunnan edessä pitämässä loistavaa puhetta isänmaalle.

— Toivoisin, että minäkin voisin epäillä, tokko olin tuo helskyväsanainen narri, hymähti hän ivallisesti. — Puhukaamme jostakin muusta, Katherine. Esimerkiksi tanssipukunne ihastuttavasta kuosista. Tai väriyhdistelmistä. Tuo vaaleanpunainen silkki sopii teille suurenmoisesti, kun se sensijaan jollakin vaalealla…

Tyttö katsoi seuralaistaan pitkään ja tutkivasti. Viimein virkahti hän kiivaasti:

— Helskyväsanainen narri, sanoitte te. Miksi teette vääryyttä itsellenne, Pentti? Kauneimmille ajatuksillenne? Teette vääryyttä myöskin kuulijakunnallenne, jonka kaunopuheisuudellanne saitte temmatuksi mukaan! Minä näin miesten käsien puristuvan nyrkkiin valmiina iskemään jälleen isänmaan puolesta. Näin naisten katseiden hehkuvan innostusta ja uhrautumishalua. Näin vanhusten silmien kyyneltyvän, liekö ollut ilosta ja ylpeydestä vai surustako, että he itse ovat vanhoja jo. Mietin: onnellinen se maa, jota noin rakastetaan! Uskokaa minua, Pentti: jokainen kuulijanne ajatteli puheenne aikana vain isänmaata.

Nuoren miehen kädet olivat puristautuneet nyrkkiin pöydällä.
Silmäkulmien välissä oli syvä ryppy.

Katherine tunsi olonsa omituisen epävarmaksi kohdatessaan hänen katseensa. Nuo silmät! Oli jotakin peloittavaa ja samalla kuitenkin puoleensavetävää niiden äkillisissä ilmeenvaihteluissa. Väliin välkkyi niissä sytyttävä innostus, joka yht'äkkiä sammui antaen tilaa kylmälle, raudankovalle katseelle. Väliin niissä hehkui kiihkoa, intohimoa, nyt poltti häntä niiden epätoivoinen ja samalla pistävän pilkallinen ilme.

— Ja tiedättekö, mitä minä ajattelin puheeni aikana? Ajattelin, että kunpa tämä olisi jo ohi ja saisin heittää hartioiltani narrinkaavun. Ajattelin, että kunpa tanssi alkaisi ja löytäisin mukiinmenevän tanssitoverin, jonka seurassa voisi olla ajattelematta, unohtaa. Unohtaa kaiken muun paitsi että on nuori! Niin, sanoin mukiinmenevän, sillä silloinhan en vielä tiennyt, että minulla olisi onni tutustua täällä teihin, Katherine, tanssittaa teidänlaistanne kaunista keijukaista.

Tyttö ei vastannut mitään. Mustat silmät tuijottivat hellittämättä valkeisiin sormiin. Hän ajatteli sitä, mitä nuori mies äsken oli sanonut. Hän koetti päästä selville siitä, mikä oli se tunnepohja, jolta nuo katkerat sanat pulppusivat.

Salissa oli valssi vaihtunut puolalaiseen masurkkaan. Oven lävitse kuului tanssijain askelten töminää, voittaen väliin kiihkeät säveletkin. Joskus kajahti tanssin johtajan huuto ilmoittaen vuoron vaihdoksesta.

— Entä se Suomi, virkahti Katherine viimein — josta äsken niin ihanasti puhuitte? Mihin se teiltä unohtui?

Tyttö säpsähti. Pistävän katkerat sanat viilsivät. Oliko tuo todellakin sama mies?

Pentti kohtasi tytön katseen. Sitten hän puhkesi puhumaan kiivaasti, katkonaisesti:

— Niin, Katherine! Sitä ei tulekaan. Se on vain saippuakupla! Saippuakupla, jonka kauniista väreistä voi kyllä ihania kuvia liittää yhteen. Mutta koskepa siihen, niin siinä ei olekaan mitään. Se on vain unelma! Unelma, joka kyllä vajaa vuosi sitten johti kauniisiin uniinsa uskovan nuorisomme sotateille. Vainolaista, sortajaa vastaan! Unelma, jonka puolesta tuhannet ja taas tuhannet nuoret sotilaat kärsivät… taistelivat… vertansa vuodattivat. Saippuakupla loistavine väreineen silmiensä edessä! He uskoivat siihen Suomeen, josta puhuin. Onnelliseen Suomeen, koko onnellisen Suomen kansan onnelliseen isänmaahan. Ja nyt!

Katherine ei katsonut häneen. Hän järjesteli hameensa laskoksia, jotka tanssissa olivat menneet hieman epäkuntoon. Mutta hän kuunteli tarkoin. Nyt hän ymmärsi, mikä ajoi nuoren miehen huulille nuo sanat. Katkera pettymys se oli. Hän, Katherine, oli ehtinyt kiintyä tähän maahan ja sen kansaan. Hänen sydämensä oli täyttynyt ilolla, kun hän oli nähnyt, millä kuumeisella innolla täällä rakennettiin vapaata valtakuntaa. Hänestä oli tuntunut, että tuo into jollakin tavoin lupasi valoisampaa tulevaisuutta hänenkin pienelle, kärsivälle kansalleen. Ja nyt? Oliko tuo kaikki vain pinnallista? Alla synkkää lamautumista.

Hän nousi paikoiltaan ja astui ikkunan luo jääden tuijottamaan syksy-yöhön.

Räntäinen katu oli autio. Vain silloin tällöin riensi myöhäisiä kulkijoita ohi, kasvot alas painuneina, hattu syvään otsalle vedettynä. Eräs nainen oli painautunut läheisen talon seinustalle etsien siitä suojaa viiltävää viimaa vastaan. Jokunen kulkija pysähtyi hänen kohdallaan ja vaihtoi muutaman sanan, mutta jatkoi sitten matkaansa.

— Älkäämme olko typeriä, Katherine! naurahti hän. — Miksi puhuisimme tuosta roskasta? Juhlana.

Tyttö tunsi harmaiden silmien polttavan hänen kasvojaan. Niissä paloi kuuma tuli — kuin kaiken uhalla. Ja kuitenkin, oli kuin takana sittenkin olisi ollut jotakin epätoivoista.

Pentti tuli tytön luo. Tämä nousi hitaasti katsoen ylös hänen kasvoihinsa. Hetken seisoivat he vastatusten, sanattomina.

Ja äkkiä Pentti kietaisi käsivartensa hennon vartalon ympärille ja puristi hänet rintaansa vastaan. Katherine ei yrittänyt vapautua hänen otteestaan. Hän taivutti päätään taapäin. Hän tunsi, ettei voinut vastustaa harmaiden silmien poltetta.

Molemmat käännähtivät hätkähtäen toiseen sivuhuoneeseen vievää ovea kohden, jonka luota ääni oli kuulunut.

Siellä seisoi pieni mies, yllä hännystakki, jota ilmeisesti ei ollut tehty hänen hoikkaa vartaloaan varten. Kasvot olivat pyöreät, hyväntahtoiset. Niillä hehkui nyt juopumuksen puna. Vaaleanruskeat silmät tirkistelivät hämmentyneinä noita kahta.

Tulija otti askeleen häntä kohden, mutta nojautui sitten raskaasti ovenpieleen. Jalat eivät tuntuneet kestävän alla.

— Jaa, että mitäkö haen? naurahti hän. — Sinua, vanha kaveri. Mutta huomaan, öhöm, että tulin vähän huononpuoleiseen aikaan. Jaa, sinä virkistäydyt puheesi päälle. Kaunis puhe, öhöm, helvetin kaunis. Mutta, Kaira, sanoja, pelkkiä sanoja. Jotten sanoisi: paljaita, näin naisseurassa. Hi-hi.

— Jaa, että matkaani? Kiitti ja murisi, öhöm, ja antoi opetuslapsilleen, ja nekin murisivat. Hi-hi. Onkos tämä sinun yksityiskabinettisi, Kaira? Vaikka siltä kyllä äsken näytti. Eikös, öhöm, tämä ole ylioppilaskunnan, siis yhtä hyvin minun kuin sinun? Vaikken minä ole täällä yrittänyt likkoja puristella.

Pentin kädet olivat puristuneet nyrkkiin ja ohimosuonien paisuminen ennusti myrskyä.

Hän kääntyi Katherineen. Tämä seisoi syrjässä taistellen ilakoivaa hymyä vastaan, joka väkisin pyrki kapeille huulille.

— Anteeksi vain, neiti. Tämä Kaira, kavaljeerinne, se on vähä tulinen herra. Eikä ymmärrä edes esittää, öhöm. Tuominen, lainopin ylioppilas, valmis palvelukseenne, kaunis neiti. Kutsuttu myös deekisylioppilaaksi, mikä muuten monesti pyrkii olemaan samaa. Hi-hi. Vänrikki sitäpaitsi, Jaa, Kaira, kyllä minä nyt menen.

Tuominen kääntyi lähteäkseen. Mutta käsi ovenrivassa pysähtyi hän vielä kerran.

— Kaira, sinä olet tuollainen helvetin turilas, hi-hi. Mutta sotakaverille maksetaan meillä pahakin hyvällä. Menen nyt ja istun, öhöm, ovenne eteen, niin ettei teitä ainakaan siltä puolen päästä häiritsemään. Jaa, täytyy noudattaa yhdettätoista käskyä, vaikka kaikki muut kymmenen pyrkivätkin unohtumaan. Hi-hi. Tietääkös se neiti, mikä semmoinen yhdestoista käsky on? Älä häiritse lähimmäisesi kuherruskuukautta! sanotaan siinä. Hi-hi. Eikä siinä ole mitään rajoitusta huonosti valitun kuherruspaikan perusteella!

— Saatte suoda hänelle anteeksi, Katherine. Hän on tuollainen, kun on vähän päissään. Muuten kelpo toveri.

He istuutuivat vanhoille paikoilleen pöydän ääreen. Pentti nojasi kyynärpäillään pöytään pää käsien varassa. Otsalle oli jälleen laskeutunut pilvi. Katherine arvasi, mitä hän ajatteli. Sitä, mistä he olivat puhelleet.

‒ Pentti, puhukaa minulle. Tahtoisin tietää, mikä on tehnyt teidät noin synkäksi. Onnelliseen Suomeen ei enää usko kukaan, sanoitte. Ette toki voinut tarkoittaa sitä?

Puhua? Mitä se kannatti? Mutta Katherinessa oli jotakin, jonka vuoksi teki miltei mieli kertoa hänelle kaikesta tuosta painostavasta. Hän oli nähnyt tytön ensi kerran vasta tänään, ja kuitenkin tuntui hänestä kuin voisi tälle puhua vapaasti ahdistavista ajatuksista, jotka olivat viime kuukausina patoutuneet rintaan ja jomottivat siellä ja joista hän ei ollut kenellekään toiselle kertonut. Hänestä tuntui kuin Katherine voisi ymmärtää häntä.

Katherine… Miten typerästi hän, Pentti, olikaan äsken käyttäytynyt! Erkka, tuo aseveikko vapaussodan päiviltä, oli humalastaan huolimatta tai kenties juuri siitä syystä — Erkka ei muuten ollut mikään ruudinkeksijä — osunut oikeaan: hullunlailla hän, Pentti, oli käyttäytynyt. Mutta Katherine ei ollut pahastunut. Nauranut hän vain oli, iloisesti, hämmentymättä, kun Erkka tirkisteli häneen hävyttömästi… Ehkäpä Katherine ymmärsi, mikä oli ajanut hänet, Pentin, tuollaiseen tahdittomuuteen. Ymmärsi, että nuo ajatukset ne olivat ja veri, nuori, kuuma veri, joka tahtoi päästä irti niiden kirotuista kahleista.

— Tarkoitin. Juuri sitä minä tarkoitin, Katherine! Kukaan ei enää usko tuohon unelmaan. Äskeinen yleisökö, joka oli muka liikutettu? Loruja! Jospa voisitte nähdä heidän sisimpäänsä nyt, niin ette ainoallakaan tapaisi noita ajatuksia. Isänmaa — hm, sopiva innostumisen aihe joskus, kauan sitten. Nyt on tärkeämpääkin ajateltavaa. Oma menestys, virkauran loistava nousu, vastustajien ja kilpailijain nujerrus — ellei muuten, niin noella ja loalla — onhan siinä huolehtimista!

— Mutta mitä kannattaa puhua? Eiväthän meidän asiamme voi kiinnostaa teitä, Katherine.

Tytön mustat silmät katsoivat nuoreen mieheen suurina. Herkät sieraimet värähtelivät.

— Eivätkö todellakaan? toisti hän. — Eivätkö, vaikka ne koskisivat teitä, Pentti?

Tenhoavaa, niin, jotakin vastustamattoman tenhoavaa hänessä oli. Ja samalla viihdyttävää. Pentin valtasi taas äkisti halu sulkea hänet syliinsä ja suudella hentoja, paljaita käsivarsia, joissa veri kuulsi läpi hienon, valkean ihon. Mutta järki iskeytyi kiinni hänen ajatuksiinsa. Ei tyhmyyksiä! Ei enää enempää tyhmyyksiä!

— Ette saa sanoa niin, rakas ystävä, jatkoi tyttö. — Tahtoisin ymmärtää. Mutta en käsitä, en vielä. Puhukaa, auttakaa minua ymmärtämään!

— No, niinkuin haluatte, Katherine. Mutta sen sanon: älkäämme puhuko meidän suomalaisten isänmaallisuudesta. Roskaa! Kerta pari vuodessa saatetaan meillä kyllä uhrautua istumaan rauhassa antaen jonkun n.s. juhlapuhujan johdattaa mieliin isänmaa, puhua sankarivainajistamme, joiden hautojen ylitse on vasta ensimmäinen syksy kulkenut. Toisen ajatuksilla tulee puolessa tunnissa mukavasti kuitatuksi oma velka vainajien muistolle. Unohdettu velka, joka kuukausien vieriessä on jonakin heikkona hetkenä kolkuttanut. Sittenpä siitä taas pääsee, tuosta lapsellisesta, mielettömästä päähänpistosta, että vainajat odottaisivat muka eloonjääneiltä toisenlaista perinnön hoitoa. Velka on maksettu, tottahan kuittauskin saadaan…

Ovi tanssisaliin tempaistiin auki. Pieni huone aivan hulmahti täyteen tanssinsäveleitä, puheensorinaa, naurua. Kynnyksellä seisoi tanssista lämmennyt pari.

— Ahaa, siellä istuu jo rakastavainen pariskunta. Kuhertavat kuin kyyhkyset. Herran rauha!

Pentti käännähti kiivaasti ympäri. Totta tosiaan! Oliko mahdotonta saada olla edes hetkinen rauhassa? Mutta tyttö hillitsi häntä.

— Antakaa olla, sanoi hän ja ojensi kätensä pöydän yli seuralaiselleen.
— Jatkakaa, Pentti. Sanokaa minulle kaikki.

Pentti puristi kouraansa valkean käden ja siveli hiljaa sen hoikkia sormia. Hän tuijotti niihin puhuessaan:

— Kaikki, sanoitte te, Katherine. Ei siinä paljon kaikeksi ole. Roskaa, sanon teille, roskaa kaikki!… Samanlainen maa se on, Suomi, kuin mikä muu hyvänsä! Rikas köyhää riistää, vallassaolija heikompiaan maahan painaa… Tätä maata rakastetaan, sanoitte te, Katherine. Se, jolle aurinko päin naamaa paistaa, se tietysti rakastaa. Kysykää vaikka ukko Uljanovilta — kyllä hänkin nyt Ryssänmaata rakastaa… Mutta menkää varjopuolelle — vaikka täällä. Kysykää köyhälistökortteleissa, rakastetaanko niissä tätä maata hyvinkin palavasti. Kysykää katujen repaleisilta lapsilta! Ja… ja… ne ovat sittenkin juuri ne, joita sydän auttamaan käskisi. Kapinoiva — heikko sydän raukka…

— Mutta miksi te nuoret, huudahti Katherine säihkyvin katsein, — ette ryhdy eheyttämään kansaanne? Oi, mitä olisinkaan minä valmis tekemään maani ja kansani hyväksi, jos Lätinmaassa kerran päivä alkaisi sarastaa!

Pentti katsoi hänen silmiinsä. Mitä hullua? Tuo kiilto mustissa silmissä? Jos olisi ollut kysymys jostakin muusta, olisi hän voinut vannoa, että se paljasti fanaatikon. Mutta Katherine? Hänen huulensa, kapeat huulensa, tuntuivat kyllä puhuvan samaan suuntaan. Mutta ei, ei sittenkään. Raikas, ilakoiva nauru — niin ei naura fanaatikko.

— Nuo ovat pelkkiä sanoja, Katherine, sanoi hän. — Samoja sanoja, joita tässä maassa on toistettu toistamasta päästyä. Kunnes nyt inhoamme niitä sekä muiden että omassa suussamme. »Mitä olisinkaan minä valmis tekemään…» Tekemään — yksin! Ei kannata. Kansa ei halua. Sellaisia ainakin me suomalaiset olemme, molemmilla puolilla: emme voi unohtaa, emme anteeksi antaa. Menköön vapaus, menköön itsenäisyys, hävittäköön vihamies peltomme ja metsämme, suistukoot vaikka lapsemme orjuuteen, kunhan vain ensin saamme kostaa toinen toisellemme… Yksi puhallus idästä, ja Suomi on lakannut olemasta valtakunta. Meidän rikkinäinen, yksinäinen Suomemme! Siinä on tulevaisuus, Katherine.

Pentin äänessä väreili tuska. Se tuskin sopi yhteen sen pilkallisen sävyn kanssa, jota hän vähän aikaisemmin oli käyttänyt. Mutta hän ei pysähtynyt sitä pohtimaan. Unettomien öiden synkät mietteet purkautuivat esille kuohuvana, sinne tänne hyppelehtivänä virtana.

— »Miksi me nuoret emme…», sanoitte te, puhui hän tuijottaen nyrkkeihinsä. — Seurakunta on sekalaista joka taholla, Katherine. Kenties ei meilläkään ole tahtoa, oikeaa tahtoa, olemmehan saman kansan lapsia. Ja se, mitä meillä varmasti ei ole, se on usko ja luottamus kansaamme. Suomi kaatuu omaan heikkouteensa, miksi siis huitoa turhaan? Ei, me alistumme, ainakin järkemme alistuu typerän, olevan yhteiskunnan tahtoon, ja tukimme suumme niin kuin vaatii tämä yhteiskunta, joka on niin sanomattoman tyytyväinen siihen, mitä on, sellaisenaan… Ah, sinä onnellisten ihmisten onnellinen Suomi! Sinun eteesi ei kannata mitään uhrata. Muutaman kauniin, tyhjyyttään helisevän sanan puhujalavalta kenties. Mutta nekinhän voivat palvella omaa minää, olla astinlautana ylöspäin. Sillä yhteiskunta — se rakastaa kauniita sanoja, vaikkei kauniita tekoja. Niin että…

— Oi ei, älkää jatkako, Pentti. Oli miten oli, tämäniltaisella puheellanne olette antanut minun elämälleni uuden suunnan. Sytyttänyt minussa isänmaanrakkauden. Tahtoisin puolestani antaa teille osan omaa uskoani.

— Sille, jolla usko on ollut, mutta jolta elämä itse sen on riistänyt, ei kukaan voi uskoa takaisin antaa, virkahti Pentti kylmästi.

Mutta samassa hänen, katseensa osui tytön silmiin. Hän kohautti olkapäitään kuin pudistaakseen yltään ahdistavat ajatukset ja puhkesi puhumaan aivan toisella äänellä:

— Olenpa minä sentään typerä! Kohtalo tai sattuma — sanokaamme sitä miksi hyvänsä — on suonut minulle ilon saada seurakseni ihastuttavimman pikku keijun. Mutta sen sijaan, että tanssittaisin häntä, saarnaan kaiken maailman peikoista ja aaveista ja pelästytän hänet puolikuoliaaksi. Narri, narri olen! Vaikkapa asiat hullustikin menisivät tässä syrjäisessä maailmankolkassa, niin enhän ole Taivaan Pappa, joka vastuun kantaa. Minun puolestani: antaa mennä! Huristetaan vain, leveintä tietä. Nuoruus on nuoruutta!… Kuulkaa, Katherine, siellä on valssi menossa. Saanko pyytää?

Oli aamuyö. Tienoo oli pimeä. Tien vasemmalla puolen kasvavat jäätyneet koivut vain erottautuivat tummina varjoina lumikenttää vastaan.

Siinä astellessaan ylämäkeä silmäsi Pentti Kaira sivusta seuralaiseensa. Mutta hän ei voinut nähdä kasvoja. Hän erotti vain joustavan, miltei mittaisensa vartalon.

Hänet valtasi kummallinen tunne. Oli kuin hänen rinnallaan kulkeva olento ei olisikaan ollut lihaa ja luuta. Ei ollutkaan ihminen, vaan henki. Hänen toinen minänsä, joka varjona seurasi häntä. Todellakin, eihän hän kuullut edes toisen askelten narinaa pakkasen kovettamalla tiellä, kuuli vain omat askeleensa.

Minne he olivat matkalla, hän ja hänen varjonsa? Varmaan oli tämä manalan tie, niin hiljaista oli kaikki. Tulena hehkuva portti, joka johtaa elämästä kuolemaan, oli takana. Ja tie vei läpi majesteetillisen hiljaisuuden kuoleman valtakuntaan. Heitä oli matkalla vain he kaksi, hän ja hänen varjonsa, ja saattajina tuhannet ja taas tuhannet suurina ja kirkkaina palavat tähdet…

Hänen mielestään oli häipynyt, että hän oli lapsuutensa leikkitoverin ja — niinkuin koko kotipitäjä ennusti — tulevan morsiamensa kera matkalla jouluaamun kirkkoon. Että he olivat juuri äsken eronneet muusta kotiväestä, joka oli valinnut oikotien peltojen lomitse. Että valot takana eivät olleet muuta kuin heidän kotiensa, pappilan ja vuokraajan talon, ikkunoista loistavia tulia. Että tie johti vain hänen lapsuutensa kodista, pienen järven rannalla seisovasta pappilasta, suurelle valtamaantielle.

Kuvittelu keskeytyi, kun hänen seuralaisensa rikkoi äänettömyyden virkahtaen:

— Muistatko, Pentti? Nyt on kuudes kerta, kun me kahden vaellamme joulukirkkoon.

— Muistatko ensimmäistä kertaa, Pentti? jatkoi tyttö. — Siitä on nyt viisi vuotta. Sinä olit silloin seitsentoistavuotias, minä kuudentoista. Sinä olit kahdeksannella luokalla lyseossa, ja minä olin puoli vuotta aikaisemmin lopettanut yhteiskoulun. Juuri sillä joululomallahan meistä tuli ystävykset. Muistatko? Siihen asti minä olin ollut sinulle, rovastin pojalle, vain mitätön tyttöhupakko, jota muun puuhan puutteessa saattoi kiusoitella, en muuta. Mutta tuona jouluna…

— Huomasin, että sinä olit viehättävin nuori neito, minkä olin tavannut, täydensi Pentti.

Hänen äskeinen mielikuvansa oli särkynyt, mutta hän ei ollut siitä pahoillaan. Tytön haastein sai mielen tulvahtamaan iloisia muistoja täyteen, ja ne sulautuivat hyvin yhteen jouluaamun tunnelman kanssa. Hän kuunteli mielihyvin tytön pehmeätä ääntä. Tunsi, että nuo hiljaiset, tasaiset sanat tulivat syvältä sydämestä. Että niissä ei ollut mitään teennäistä, pettävää. Että niiden lämpöön saattoi varmasti luottaa. Viime kuukausien ahdistus häipyi niitä kuunnellessa, mieli seestyi ja rauhoittui, ja polte, jota hän oli tuntenut tuon ylioppilasjuhlan jälkeen, tuntui sammuvan.

— Silloin ensi kertaa erosimme jouluaamuna kaikista muista, puheli tyttö, — annoimme heidän kulkea lyhyintä tietä ja jatkaa juttujaan viimeisistä ulkomaan uutisista ja poikkesimme tälle tielle, jolla saimme olla kahden. Silloin sinä ensi kerran puhuit minulle tulevaisuudentuumistasi. Muistatko?

— Ja minusta piti kai tulla vähintäänkin uusi Garibaldi vai kuinka? hymähti Pentti.

— No, tietäähän ne, abiturienttiajan ja ensimmäisen ylioppilasvuoden haaveet!

Pentti naurahti väkinäisesti. Hänen mielessään välähti taas, niinkuin jo monesti ennen kotonaoloaikana: eikö hänen pitäisi puhua Hannalle siitä, mikä viime kuukausina oli jäytänyt hänen mieltään? Ehkä Hanna kykenisi pyyhkimään kaiken sen pois. Mutta hän ei tullut tehneeksi sitä, nyt yhtä vähän kuin noina muina kertoina.

Ja muistatko, kuinka silloin kirkosta tultua, kun istuimme kaikki yhdessä teidän salissanne, jatkoi tyttö muistelua, — meitä molempia vähän arastelutti? Mutta isämme katsoivat meihin hymyillen ja nyökkäsivät sitten toisilleen. Äitisi vain näytti nyreältä. Hän ei kai pitänyt siitä, että meistä oli tullut ystävät.

— Tietäähän ne äidit, he tahtoisivat aina pitää poikansa yksin, sanoi hän väkinäisesti.

— Niin, sitähän se tietysti oli, myönsi tyttö. — Onhan ruustinna-täti aina ollut minulle niin hyvä, kuin äidin sijainen.

He olivat päässeet kotikujan päähän ja pysähtyneet vanhojen veräjäkuusten luo. He katsoivat tulia, joita oikealla ja vasemmalla paloi ja yhä lisää syttyi — lähellä ja kaukana — talojen ikkunoihin. Kaukaisimmat niistä sulautuivat yhteen välkehtivän tähtitaivaan kanssa.

— Ja muistatko niitä toisia kertoja? jatkoi Hanna äskeistä ajatuksenjuoksuaan. — Kaikki ne ovat olleet suuria juhlahetkiä, suurimpia minun elämässäni.

— Niin, yhtyi Pentti koneellisesti, — juhlahetkiä. Juuri niiden vuoksi minäkin olen aina tullut joululomaksi kotiin. Nämä hetket antavat voimaa koko tulevaksi vuodeksi.

Tuskin hän oli sanonut sen, kun hänen mieleensä jo iski epäilys. Oliko se totta? Tuo, mitä hän juuri oli sanonut? Eikö hän ollut lausunut noita sanoja vain siksi, että tiesi Hannan niitä odottavan. Ei pyytävän eikä vaativan — sillä sitä hän ei milloinkaan tehnyt — mutta kuitenkin odottavan. Vielä viime vuonna hän olisi voinut sanoa nuo sanat sydämen lämmöllä, sillä tähän kertaan saakka kahdenkeskiset joulukirkkomatkat olivat todella olleet hänelle juhlahetkiä. Mutta nyt? Nyt oli tullut väliin jotakin, joka vääristi ne valheeksi. Ja tuo jokin oli vieras hento tyttö, jota hän kuukausi sitten oli Helsingissä tanssittanut.

— Niinpä kyllä. Mutta maisterin seppele ei vielä ole mikään opintojen pää.

Kun tyttö vaikeni, jatkoi Pentti hieman kireästi, vaikka yrittikin saada äänensä kuulumaan leikkisältä:

— Tiedän kyllä, mitä ajattelet. Että minun olisi jo vähitellen aika ryhtyä toteuttamaan vanhoja suuria tuumiani. Mutta katsos, minusta ei tulekaan mitään muuta kuin tavallinen virkamies. Lihavat leipäpaikat, yksin niitä minä tavoittelen. Muu kaikki on roskaa ja turhuutta!

Puhellessaan siinä veräjäkuuseen nojautuneena tuntui Pentistä rakas kotikuusi käyvän viiltävän kylmäksi. Oli kuin hän parastaikaa olisi ollut katkomassa vanhoja kalliita siteitä. Ajatteliko hän tosiaan sitä, mitä tuli sanoneeksi, vai puhuiko vain uhmassaan, sitä hän ei pysähtynyt aprikoimaan. Yhden seikan hän varmasti tiesi: hänen sanansa koskivat kipeästi Hannaan, hänen lapsuutensa ja unelmainsa toveriin. Mutta hän ei välittänyt siitä. Tuo tietoisuus tuotti hänelle jonkinlaista mielihyvääkin.

— Mikä maailmassa todella on ja mikä vain näyttää olevan, siitä en voi selvää saada, jatkoi hän ivallisella äänellä. — Sen vain varmasti tiedän, että minä itse olen, ja vain omista hyvän- ja pahantunteistani saatan varmuudella päätellä, mitä niiden vahvistamiseksi tai poistamiseksi tehdä. Kaikki muu on jotakin, josta en edes tiedä, onko sitä todella vai eikö. Puhumattakaan siitä, että tuosta muusta voi ken hyvänsä väittää, että minun reseptini on vallan mieletön. Eikä kukaan osaa sanoa, kumpi meistä on purppuraan puettava profeetta ja kumpi rautoihin pantava veijari. Miksi siis pistäisin sormiani tuollaiseen sekavaan vyyhtiin? Väsyttääkö sinua jo, Hanna? No niin, kun jatkan opintojani — eikä niin kauan kestäkään, kun saan ne päätökseen — tapahtuu se yksinomaan siitä luonnollisesta syystä, että tohtorina mies pääsee aina täydemmän kauraseimen ääreen kuin vaivaisena maisterina. Eikö se ole järkevää elämänfilosofiaa?

Tyttö ei vastannut. Hän oli nojautunut portinpieleen. Suuret, syvänsiniset silmät olivat painuneet kiinni. Korvansakin hän olisi tahtonut sulkea. Hän tunsi, että nuo sanat tahtoivat repiä rikki hänelle tuttua ja rakasta, ja hän koetti suojella sitä.

— Miten sinä voit puhua noin, Pentti? Jouluaamuna. Tytön valittava ääni säpsähdytti nuorta miestä. Hänen sanansa olivat osuneet maaliin, osuneet liiankin hyvin. Hänen teki mieli sanoa jotakin lieventääkseen puheensa vaikutusta, mutta hän ei tullut tehneeksi sitä.

— En olisi odottanut sinulta tuollaisia sanoja, virkahti Hanna hetken kuluttua rauhallisesti. (Kumman rauhallisesti, ajatteli Pentti.) — Mutta olen varma, että mielesi muuttuu vielä.

— Älä sano: ei koskaan, Pentti. — Jumala voi armossaan antaa sinulle vielä takaisin vanhan mielesi ja vanhan uskosi.

Noita uhman sanoja seurasi tuskallinen äänettömyys. Ympärillä ihana talviyö, kulkusten riemuitsevaa helinää. Yllä mahtava tähtitaivas.

— Voi, kuinka toisenlainen tämä joulukirkkomatkamme on kuin kaikki edelliset, huoahti Hanna. Mutta sitten hän virkkoi lujasti: — Jumalan tiet eivät ole ihmisten teitä, Pentti, ja siksi on ihmisten monesti niin vaikeaa Hänen teitään ymmärtää. Hän saattaa kuljettaa monen mutkan kautta, mutta Hän vie aina perille. Ehkei sinne, minkä ihmismieli on arvioinut päämääräksi. Mutta perille — oikeassa mielessä.

He nousivat valtamaantielle lähtien taivaltamaan kirkkoa kohden. Vähäväliä täytyi heidän juosta kiireesti kinokseen tien viereen, kun kulkusten helinä aivan korvan juuressa ilmoitti, että taas oli reki kirkkoväkeä pyrkimässä heidän ohitseen.

— Jumalan rauha, Hanna-neiti! Huomenta, maisteri! kajahti miesten ja naisten ja lasten ääniä ohiajavasta reestä. Kaikki tunsivat nuo kaksi käsi kädessä kinoksessa seisovaa tummaa varjoa. — Ettekös nouse rekeen?

Aina tuo sama iloinen tervehdys ja aina sama kysymys, johon jo ennakolta tiedettiin vastaus:

Aamuyön pimeys, korkeudessa loistavat ja liekehtivät tähtien armeijat, lähitalojen ikkunoista hauskasti tielle lankeava valo, kulkusten helinä, josta Hanna osasi jo kaukaa sanoa, mistä talosta mitkin tulijat olivat, hankeen juoksu ja iloiset, ystävälliset tervehdykset — kaikki tuo oli omiaan nostattamaan mieleen rakkaita muistoja. Äskeinen keskustelu häipyi jonnekin kauas, ja molemmat tunsivat taas olevansa lapsuudenystäviä, erottamattomia.

Pentin mieleen johtui, miten tuo soitto monesti kesällä tuntui sekavuudessaan kaikkea muuta kuin juhlalliselta. Mutta kun se nyt kaikui läpi pakkassään, julistaen joulurauhaa, vaikutti se häneen mahtavasti. Hänen mielensä kävi nöyräksi. Hänestä tuntui kuin kaikki se, mitä hän äsken oli sanonut Hannalle, olisi joutunut omituiseen kirkkauteen, joka pala palalta syövytti sen pois, ainakin hetkeksi.

— Kotikirkon joulukellot, virkahti hän hartaasti, — mikään ei vedä vertoja niille.

Kirkon edustalla notkossa oli elämää. Hevosia ja rekiä ja ihmisiä sikinsokin; miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria. Ja yhä uusia reellisiä ajoi mäkeä alas valtamaantieltä kirkon luo kilisevin kulkusin. Hanna ja Pentti pujottautuivat rekien ja hevosten lomitse pääportaita kohden.

Kirkko oli vanha, puinen, ristin muotoon rakennettu, jollaisia tapaa joka puolella Suomea. Se sijaitsi melkein keskellä pienen järven pohjoiselle rannalle painautunutta kylää. Sen ja järven väliin oli jäänyt vanha hautuumaa, jonka koivujen ja pihlajain siimeksessä Hanna ja Pentti lapsuusvuosinaan olivat leikkineet ja tavailleet sammaltuneiden hautakivien kirjoituksia, aurinkoisina, unohtumattoman huolettomina päivinä.

Laiminlyödyltä ja ränsistyneeltä kirkko tavallisissa oloissa näytti, pitäjä ei ollut rikkaimpia, ja kaiken kukkuraksi oli sen väestö varsin halutonta yhteisen omaisuuden korjaustöihin. Mutta näin jouluaamuna oli kirkko kuin uudestisyntynyt, joka ikkuna kirkkaasti valaistuna se teki keskellä pimeyttä suurenmoisen, koko ympäristöä hallitsevan vaikutuksen.

Kun Hanna ja Pentti astuivat sisään, soitettiin juuri alkuvirttä. He istuutuivat sivulaivan ensimmäiseen penkkiin. Pentti tahtoi niin; pappilan väen paikoilta, sanoi hän, ei nähnyt muuta kuin omat kenkänsä ja alttaritaulun- (ja senkin liian läheltä). Hanna, joka tiesi Pentin mielen vanhastaan, astui suoraa päätä tuttuun penkkiin. Siinä olivat heidän paikkansa näin jouluaamuna yhtä varmasti vapaat kuin eturivin penkki.

Kirkko täyttyi viimeistä sijaa myöten. Alkuvirren aikana tunnelma oli vielä epämääräinen, hapuileva. Mutta kun vanha, valkohapsinen rovasti nousi saarnastuoliin julistamaan joulusanomaa, sai oikea tunnelma vallan. Vielä oli hänen selkänsä suora ja äänensä voimakas. Kynttilät hänen molemmilla puolillaan loivat nuortean hehkun hänen voimakaspiirteisille kasvoilleen, ja päivän muisto väkevöitti hänen sanansa. Vain haalistuneet apostolit saarnastuolin kupeilla näyttivät punaisissa ja sinisissä kaavuissaan ja suhteettoman suurine, parran ja tukan peittämine naamoineen yhtä säälittäviltä kuin aina ennen ja juhlamielestä osattomiksi jääneiltä.

Kirkkoon päästyä oli Penttiä taas alkanut painostaa. Niitä vanhoja, kalvavia ajatuksia se tietysti oli, ja jotakin mustatukkaista, palavasilmäistä oli liittynyt siihen. Hän ei kuullut isänsä sanoja, ei nähnyt satoja kynttilöitä, ei tuoksuavaa kuusta alttarin lähettyvillä, ei kasvojen tiheitä rivejä ympärillään. Vain Hannan lähelläolon hän varmasti vaistosi. Siinä vieressä oli joku hänelle läheinen — liian läheinen, kuin läheisyydellään kahlehtiva.

Hän havahtui vasta, kun mahtavasti nousevina ja laskevina aaltoina kajahtivat tutut säveleet:

    »Enkeli taivaan lausui näin:
    Miks hämmästyitte säikähtäin?
    Mä suuren ilon ilmoitan
    Maan kansoille nyt tulevan — — ‒.»

Jo ensi säveleet, varhaisimmasta lapsuudesta saakka tutut, pyyhkäisivät pois painostavat, sekavat mietteet. Hän tunsi jotakin nousevan kurkkuunsa. Eikä hän pannut vastaan. Tuntui suloiselta heittäytyä tuon mielialan valtaan. Nuo säveleet olivat aina temmanneet hänet mukaan, olipa hän saapunut millä mielellä hyvänsä joulukirkkoon. Jotakin suli hänen sisässään kuin routa kevätauringossa. Ja tämän aamuisen jumalanpalveluksen kaikessa yksinkertaisuudessaan lumoava kauneus valtasi kokonaan hänen mielensä.

Hän jäi kuuntelemaan vierustoverinsa ääntä. Täyteläisenä ja hartaana se helkkyi. Hannalla oli pehmeä, kaunissointinen altto, ja hän osasi käyttää sitä.

Pentti kääntyi katsomaan tyttöä sivusta. Hanna oli ottanut päästään päähineen, mutta silti helmeili tässä kuumuudessa, jonka synnyttivät palavat kynttilät ja kirkontäyteisen kuulijakunnan hengitys, hänen korkealla — liian korkealla, muisti Pentti joskus arvostelleensa — otsallaan aivan hiusrajassa hikipisara. Läheisen kruunun kynttiläin valo lankesi suoraan pehmeälle, kullanruskealle tukalle pannen sen sädehtimään. Hiukset oli kammattu sileästi jakaukselle ja kiedottu suurelle sykkyrälle niskaan. Ne jättivät näkyviin pienet, somat korvat, jotka punoittivat vielä pakkasen jäljeltä. Kasvot olivat terveen verevät, piirteet sopusuhtaiset ja pehmeät. Hänen laulaessaan paljastuivat valkeiden hampaiden virheettömät rivit. Leuka oli pyöreä, kenties hieman liian voimakas. Päällystakin aukeamasta näkyi tummansinisen puvun rintamus jättäen paljaaksi siron kaulan.

Hän on niin selväpiirteinen, niin hyvä ja niin voimakas, ajatteli
Pentti. Sekä ruumiilta että sielulta.

Voimakas, niin. Sen ominaisuuden Hanna oli perinyt äiti-vainajaltaan. Pentti oli ollut poikapahanen, kun Kerttu-täti oli kuollut. Mutta hän oli kuullut paljon puhuttavan Hannan äidistä, joka oli menettänyt henkensä annettuaan elämän toiselle lapselleen, terhakalle pojalle.

Hänessä, Kerttu-tädissä, oli lujuutta ja rohkeutta. Vaimoaan hiljainen ja hieman saamaton Perälän Martti oli saanutkin kiittää siitä, että heidän taloutensa oli ollut esimerkillisessä kunnossa.

Monesti vieläkin innostuivat naapurit kehumaan Kerttu-tädin rohkeutta. Renki-Pekan vaimo ei väsynyt kertomaan, miten Perälän Kerttu, Hannan äiti, oli puoli vuotta ennen poikansa syntymää pelastanut heidän kolmivuotiaan Liisansa hukkumasta. Naisväki oli ollut yksin niityllä koskenniskan lähettyvillä. Miten ollakaan, Liisa oli joen rannalla leikkiessään horjahtanut veteen ja päästänyt kauhun parahduksen, kun virta oli tarttunut häneen alkaen kuljettaa häntä aika vauhtia koskea kohden. Syntyipä siinä hälinä. Naiset olivat juosseet pitkin rantaa huutaen ja käsiään väännellen. Kerttu-täti oli ollut ainoa, joka ei menettänyt malttiaan. Hän viskasi yltään päällimmäiset vaatteet ja hyppäsi siekailematta jokeen. Uskoa käsivarsien jäntevyyteen se kysyi. Virta, joka alempana, ennenkuin se leveni kotijärveksi, oli rauhallinen, oli näet koskenniskassa varsin vuolas. Katsojien jännitys oli sietämätön, kun he henkeä pidättäen seurasivat tapahtumien kulkua. Ehtisikö pelastaja paikalle, ennenkuin koski kiskaisisi tyttösen pyörteisiinsä? Kerttu-täti oli ehtinyt ja taistellut kalliine saaliineen rantaan, niissä hän laski lapsen äidin syliin. »Että sinä jaksoit!» ihmettelivät toiset. »Sitä vartenhan Herra on meille kädet ja jalat antanut», oli Kerttu-täti hymyillyt, tietämättä, että neljä vuotta myöhemmin sama koski nielisi lapsen, jota hän sydämensä alla kantoi.

Hanna oli ilmeisesti tullut äitiinsä, sanottiin. Sama voimakas ja samalla solakka ruumis. Sama tyyni ja luja luonto. Lapsena hän oli kyllä ollut hieman arka, mutta hänen varttuessaan karisi se pois. Ja siitä lähtien, kun hän sitten oli ehtinyt kyllin suureksi ottaakseen osaa taloudenhoitoon, olivat Martti-sedän asiat vuosi vuodelta jälleen parantuneet. Ne olivatkin noina välivuosina joutuneet vähän rappiolle. Martti-setä oli kelpo maanviljelijä, hänkin, tavallaan. Mutta näytti siltä kuin hän tarvitsisi jonkun valvomaan töitä. Jos hän jäi yksikseen, pyrki kaikki myöhästymään. Hän saattoi istahtaa jollekin jokirannan kivelle ja istua siinä tuntikausia tuijottaen virtaan. Ihmiset sanoivat, että hän ikävöi entistä elämäänsä ja että ero tukkilaisen reimasta touhusta se hänet oli niin harvapuheiseksi ja itseensäsulkeutuneeksi uudessa ympäristössään tehnytkin.

Hanna, niin hän oli äitinsä tytär. Mutta kenties hän oli perinyt jotakin isältäänkin. Enemmänkin kuin vain nuo harvinaisen suuret, syvänsiniset silmät. Isältään sellaisena kuin tämä oli ollut ennen nuorena, ennenkuin tasainen maamiehen aherrus painoi hänet hiljaiseksi.

Hannasta siirtyi Pentin katse muihin ympärillä istuviin. Tuttuja kasvoja kaikki, mutta nyt loisti niillä uusi ilme. Kaikki kova, arkielämän luoma oli sulanut pois. Joulun valo pehmensi niitä.

Itse kirkko oli uudestisyntynyt. Nuo viisi kruunua keskellä kolminekymmeninekaksine ja kuusinetoista kynttilöineen, jotka päivänvalossa olivat vain tavallista tummunutta messinkiä, loistivat kuin puhtain kulta. Kuusisärmäinen tähti katossa niiden yläpuolella vallan säikkyi valkeuttaan. Ja lukemattomat kynttilät alttarin suurissa kynttiläjaloissa ja kirkonpenkkien kansilaudoilla loivat välkettä ja hohtoa vanhoille, joskus muinoin valkeaksi maalatuille seinille.

»Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa.
Maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto.»

Joulunpyhät olivat olleet ja menneet. Oltiin jo siirtymässä uuden vuoden puolelle. Pari päivää oli enää jäljellä tätä vuotta.

Pentti oli sulkeutunut ullakkohuoneeseensa ilmoittaen, ettei hänen lukujaan saanut häiritä. Hän istui pöydän ääressä kirja edessään. Mutta hän ei lukenut, katselihan vain ulos illanhämärään. Ikkunan edessä kohosi jylhän kauniita kuusia lumitaakkoineen ja jokunen alaston koivu. Puolisensadan metrin päässä oikealla loisti vuokraajan punaiseksimaalatun talon ikkunoista valoa, mutta Pentti vältti katsomasta sinne päin.

Ulkona oli äänetöntä. Talvi-illan tyyni rauha oli kietonut tienoon kuuraiseen vaippaansa. Alhaalta salista kuului hiljaista pianonsoittoa, mutta se pikemmin syvensi kuin rikkoi hiljaisuutta. Hanna kai soitti vanhuksille.

Muistatko Varkautta ja siellä vannomaamme aseveljeyttä? Sen valan
nimessä nyt kutsun sinua.

Olen näkevinäni ihmettelevällä naamataulullasi kysymyksen: minne?
Viroon, veliseni!

Polsut ovat hyökänneet sinne. Kohta puoleen nuo helvetin koirat aikovat pääkaupunginkin ottaa. Apua ovat sinne Suomesta pyytäneet ja apua saavat. Ensimmäisestä vapaaehtoisrykmentistä on osa jo päässyt lähtemään, ja toista, tätä meidän, pannaan juuri alulle.

Olen pestautunut mukaan luutnantiksi ja joukkuepäälliköksi. Tule sinä minulle varamieheksi! Yhdessä me sitten lystit pidämme.

Onpa jo aika päästäkin taas vähän jäseniä verryttelemään. Ja mainio tilaisuus nyt on tarjolla. Sanovat niitä virolaisia veljeskansaksi; jaa, sen parempi: kirkkaamman kunnian kruunun saamme ja sitä suurempia vapaussankareita olemme.

Toiset pelkäävät, että ensimmäinen rykmentti ehtii tehdä koko työn, ennenkuin me suoriudumme lahden ylitse. Mutta kyllä vain puuhaa meillekin jää. Ja ellei jää Virossa, niin painutaan eteenpäin. Tule mukaan, vanha kaveri! Saattaa sattuma viskoa meitä niinkin, että tiemme vie sinulle rakkaille maille. Ymmärrätkös yskän? Täällä kerrotaan näes sinun silmittömästi rakastuneen johonkin lättiläistyttöön. No jaa, tiedänhän minäkin siitä jotakin, vaikken tiennyt, että vieraan maan tyttö sylissäsi silloin oli. Jos hänestä tietoja haluat, niin voin kertoa, että hän on matkustanut kotiinsa. Kuuluu olevan kartanontytär jostakin Viron eteläpuolelta. Jaa, jaa, eikös mielesi tee saada voiton seppeltä hänen kätösistään ja tuliaissuukkoa hänen rusohuuliltaan? Minä puolestani lupaan, etten silloin herrasväkeä häiritse.

Hän oli nauranut kirjeelle luettuaan sen ensimmäisen kerran lävitse. Hän jonnekin hänelle vieraaseen, yhdentekevään maahan, tappelemaan, näyttelemään vapaussankarin osaa! Erkalle se saattoi sopia. Hän, Pentti, puolestaan oli saanut siitä narrinpelistä jo kotimaassa kyllikseen. Mutta nyt, luettuaan kirjeen uudelleen, hän ei enää nauranut.

Kunnian kruunusta ja vapaussankarin seppeleestä hän viis. Mutta mitalilla oli toinenkin puolensa, ja sitä kannatti harkita.

Päästä pois! Häntä oli alkanut ahdistaa sitä enemmän, kuta kauemmin hän kotona viipyi. Häntä kiusasi epämääräinen, ratkaisematon suhde Hannaan. Hanna itse oli samanlainen kuin ennenkin, yhtä tasaisen iloinen, yhtä ystävällinen. Mutta — liekö sitten asia todella ollut niin, vai kuvitteliko Pentti vain — hänestä tuntui kuin kaikki muut, isä ja Hannan isä, vieläpä äitikin, olisivat odottaneet häneltä jotakin ratkaisevaa.

Mitä hän vastaisi, jos he kysyisivät häneltä suoraan? Siinäpä se: hän ei tiennyt, mitä vastaisi.

Sitten vielä kalvavat ajatukset, jotka lamauttivat koko työhalun. Kaipa ne vaikenisivat luotituiskussa. Varmasti. Siinä unohtaa kaiken. Unohtaa, kuka olen, mistä tulen, mitä olen ajatellut ja surrut, mitä minusta piti tulla. Muistaa vain olevansa sotilas. Tuskin on selvillä siitä, mihin komppaniaan ja ryhmään kuuluu. Mutta sitä räikeämmin on tietoinen siitä, että pitää ampua. Ellen ammu tiuhaan ja tarkasti, ampuvat vastassa olijat minut…

Ja vielä toverin kirjeen viimeiset rivit! Ne loihtivat tuon tanssiaisillan niin elävänä mieleen. Millainen tyttö! Katherine oli siis matkustanut kotimaahansa. »Te olette antanut minun elämälleni uuden sisällyksen. Sytyttänyt minussa isänmaanrakkauden», muisti hän tytön sanoneen. Mitähän uusi elämän sisällys oli Katherinelle lopultakin antanut? »Kartanontytär jostakin Viron eteläpuolelta», oli toveri kirjoittanut. Hm, olisihan se somaa…

Salissa oli perhe koolla. Rovasti istui keinutuolissa piipunnysä hampaissa ja sanomalehti polvillaan kuunnellen Hannan soittoa. Ruustinna kutoi sukkaa takkatulen ääressä. Hannan isä istui perimmäisessä nurkassa etukumarassa tukien kyynärpäillä polviin ja katsoen hellittämättä ristissäolevia suuria ja karheita kouriaan.

Pentti pysähtyi kynnykselle. Hiljainen rauha, joka henki häntä vastaan huoneesta, sai hänet aprikoimaan. Mennä heidän luokseen ilmoittamaan, että parin päivän kuluttua hän lähtisi sotaan, jota käytiin monien satojen kilometrien päässä täältä, rauhaisasta Pohjanmaan pitäjästä, sehän olisi samaa kuin heittää pommi omaistensa keskuuteen.

Mitähän äiti sanoo? iskeytyi hänen mieleensä. Äitikulta, joka istui siinä pyylevänä, rauhallinen ilme herttaisilla, lihavilla kasvoillaan. Entä isä? Isän kookas, ryhdikäs olento ja tuuhean, harmaan tukan ympäröimä! lujat kasvot olivat omiaan herättämään kunnioitusta, johon sekautui vähän arkuuttakin. Jos isä sanoisi ei, olisi hänellä kova kamppailu edessä. Isä ei hevin antanut myöten, jos jotakin päähänsä sai. He kaksi, isä ja hän, olivat liiaksikin toistensa kaltaisia, ei vain ulkonäöltä, vaan suureksi osaksi myöskin luonteeltaan. Yrjö-veli — hän, jonka tappava luoti tavoitti Varkauden taistelussa — sensijaan oli tullut äitiin, yhtä hellä ja herttainen hän oli ollut.

Ja Martti-setä? Hän ei kai sanoisi mitään, hymyilisi vain tapansa mukaan surumielistä hymyään, johon sekautui hitunen ivallisuutta. Merkillistä muuten, että isä ja Perälän Martti olivat niin hyvät ystävät keskenään. Olisi luullut, ettei heillä ollut paljoa yhteistä, niin erilaisilta he vaikuttivat. Mutta isä kai tunsi syvemmin kuin muut tanakkavartisen, parrakkaan Martti-sedän, jossa toiset eivät nähneet muuta kuin työteholtaan keskinkertaista heikomman maanviljelijän, ehkä hän näki sieluun, jota suuret, surulliset, syvänsiniset silmät heijastivat.

Hanna? Niin Hannaan hänen uutisensa sattuisi kai kipeimmin. Murtaisikohan se hänen tyyneytensä, jonka järkkymättömyys oli joskus suorastaan suututtanut häntä, Penttiä? Hanna soitti jotakin Sibeliuksen sävellystä. Pentti näki vain hänen tummanvihreään pukuun verhotun selkänsä ja kullanruskean tukan, jossa pianon kynttiläin säteet leikkivät. Hellyys tuota sorjaa tyttöä kohtaan läikähti hänen rinnassaan. Miten hän voisi…?

Hanna keskeytti heti soiton ja pyörähti tulijaan päin silmissä lämmin ilo. Äiti ja isäkin kääntyivät häneen hymy huulilla. Vain Perälän Martti ei ollut huomaavinaan hänen tuloaan.

Pentti istuutui äidin viereen ja tarttui hänen käteensä sivellen sitä hiljaa.

— Virossa kuuluu veljeskansalla olevan ankarat ajat, aloitti hän kömpelösti.

— Niinhän lehdissä kerrotaan, myönsi rovasti. — Samanlaista kuuluu olevan kuin Etelä-Suomessa viime kevättalvena. Ryssien laumat ahdistavat aseetonta kansaa. Ryöstöjä, murhia… Ihmis-parat. Herra armahtakoon heitä heidän tuskassaan.

Ruustinna ja Hanna eivät sanoneet mitään. Mutta molemmat tarkkasivat Pentin kasvoja. He olivat heti vaistonneet, että noiden välinpitämättömiksi tarkoitettujen, mutta epävarmalla äänellä lausuttujen sanojen takana piili jotakin.

— Mutta eivätköhän asiat siellä nyt parane, kun suomalaisia vapaaehtoisia lähtee sinne tuhatmäärin, virkahti rovasti hetken kuluttua.

Pentti kohtasi äidin tutkivan, tuskaisan katseen, ja silloin hän heitti enemmät kiertelyt.

— Minäkin lähden sinne. Heti uudenvuoden päivän jälkeen matkustan, sanoi hän.

Ruustinna tarrautui kiinni poikansa käsivarteen. Kyyneleitä ryöpsähti silmiin.

Rovastin keinutuoli oli pysähtynyt äkillisellä nykäyksellä. Hän oli ottanut piipun suustaan ja tuijotti poikaansa.

— Mitä hulluja! murahti hän sitten, pisti piipun takaisin suuhunsa ja jatkoi keinumistaan. Mutta vihaisesti pöllähtelevät savupilvet ilmaisivat, ettei hän ollut niin tyyni, kuin miltä koetti näyttää.

Hanna oli valahtanut kalman kalpeaksi. Suuret silmät katsoivat Penttiin säikähtyneinä, mutta kyyneleettöminä. Eikä hän sanonut mitään, kääntyi vain puolittain poispäin ja painoi päänsä alas.

Martti-setäkin oli vilkaissut Penttiin yllätettynä, mutta painunut sitten taas hymähtäen entiseen asentoonsa.

— Isä, sinä sanoit äsken, että siellä on nyt samanlaista kuin Etelä-Suomessa vajaa vuosi sitten, alkoi Pentti puhua nopeasti. — Tuo aika on meiltä itseltämme ohitse. Mutta siksi velvollisuutemme nyt onkin auttaa veljeskansaa, joka kärsii niin kuin me vuosi sitten, mutta ei yksin kykene ravistamaan vainolaista harteiltaan. Ajatelkaa koteja, vanhuksia, naisia ja lapsia, jotka siellä parastaikaa kärsivät! Eikö meidän, eikö myöskin minun velvollisuuteni ole kiiruhtaa auttamaan heitä?

— Niin no, jos ajattelet noin ja jos tuntosi käskee sinua lähtemään, niin… virkahti hän hieman väräjävällä äänellä.

Pentti oli kuvitellut, miten vapauttavalta tuntuisi, kun isä antaisi suostumuksensa. Mutta minkäänlaista vapautusta hän ei nyt tuntenut. Pikemmin päinvastoin: nuo suostumuksen sanat painuivat kirvelevinä hänen mieleensä, »Jos sinä ajattelet noin», oli isä sanonut. Mutta hänhän ei ajatellut niin kuin äsken oli puhunut. Mistä lienevätkään mieleen juolahtaneet nuo mahtipontiset sanat? Veljeskansa — mitä tiesi ja välitti hän siitä? Kaukaiset uhatut kodit — mitä liikutti niiden kärsimys häntä? Hänen olisi pitänyt välittää ja sen olisi pitänyt liikuttaa, tuntui hänestä. Mutta niin vain oli, että se oli hänelle yhdentekevää. Niinkuin miltei kaikki muukin.

— Vai sotateille? hymähti hän hieman ivallisesti. — Se yskä kyllä ymmärretään.

Ruustinna taisteli itkua vastaan. Tuon tuostakin täytyi hänen pyyhkäistä etusormellaan lasien alitse silmäkulmiaan. Hänestä tuntui, että nyt häneltä viedään hänen viimeinenkin lapsensa. Viimeinen… Paljon rakastanut ja paljon kestänyt vanha sydän oli aivan pakahtua tuskasta.

Hän tunsi katkeruutta tuntematonta maata ja kansaa kohtaan, joka kutsui hänen viimeistä poikaansa. Vanhimman oli tauti murtanut. Keskimmäinen oli kaatunut vapaussodassa. Vain Pentti oli jäljellä. Ja nytkö oli hänen vuoronsa tullut? Kohtalon raskaasti koetteleman äidin sydämessä kuohahti viha noita koteja ja vanhuksia, naisia ja lapsia kohtaan, jotka vaativat suojakseen hänen poikaansa. Ja ennenkaikkea viha tuon maan miehiä kohtaan, jotka eivät yksin jaksaneet suojata kotejaan ja omaisiaan.

— Auttaa veljeskansaa… pelastaa koteja… suojella heikkoja ja turvattomia… Voihan se kaikki olla kansamme velvollisuus. Mutta voi Pentti, onko sinun, juuri sinun, välttämättä lähdettävä mukaan? Onhan sinulla kyllin tehtäviä ja velvollisuuksia omassa maassa.

‒ Kuulehan, äiti, puuttui rovasti puheeseen, — jos pojan tunto kerran käskee häntä lähtemään, niin emme me voi muuta kuin rukoilla hänelle Herran varjelusta hänen vaikealla matkallaan.

Ruustinnan alaleuka alkoi täristä, kyynelvirrat ryöpsähtivät poskipäille, ja hän kiiruhti huoneesta.

Hanna ei ollut koko keskustelun aikana siirtänyt katsettaan lattiasta.
Nyt hän nousi hiljaa paikoiltaan ja pujahti ulos ovesta.

Ruustinna seisoi makuuhuoneessa nojautuneena raskaasti ikkunanpieleen.
Kuullessaan askeleita takaansa käännähti hän ja heittäytyi itkien
Hannan kaulaan.

Hanna koetti rauhoittaa häntä hyväilyin ja hellin sanoin, mutta kyyneleet eivät ehtyneet.

Yht'äkkiä irtautui ruustinna tytön syleilystä, jäi hetkeksi tuijottamaan hänen kasvoihinsa ja sanoi sitten:

— Mikset sinä sanallakaan koettanut estää häntä? Vai onko teidän välillänne tapahtunut jotakin?

Veri syöksähti Hannan poskipäille. Hänen oli vaikea hillitä enää itseään. Katkonaisesti hän kuiskasi:

— Ei mitään ole tapahtunut… Mutta ettekö ymmärrä, täti…? Mitä auttaisivat minun sanani? Minun, juuri minun kaikkein vähimmän!

Ruustinna katsoi pitkään sinisten silmien kärsivää ilmettä. Katkera, epätoivoinen tuska paloi niissä. Ja seuraten äkillistä mielijohdetta hän veti tytön luokseen ja painoi hänet hellästi pehmeää poveaan vastaan.

Ulkona oli samea suojapäivä. Puiston puiden alastomat oksat olivat menettäneet hohtavan valkeat vaippansa. Katu kasarmin ja puistikon välissä oli harmaa ja sohjuinen. Räystäistä tippui vesi.

Mitä tekemistä minulla on täällä? Mikä mieletön päähänpisto lähteä tällaiselle retkelle!

No, oltiinhan vielä kotimaassa. Niin että tarkasti ottaen ei vielä ollut mahdotonta kääntyä takaisin. Mutta…

Kolkko kasarmihuone, josta kuukausien tuuletus ei ollut saanut ryssänhajua lähtemään. Se istui sitkeänä lattiassa, katossa ja seinissä tuottaen kestävyydellään ansaitsematonta mainetta alkuperälleen. Harmaapukuisia, juroja miehiä istui sänkyjen laidoilla imeskellen piippua tai poltellen savuketta tuumivan näköisinä. Koti-ikävä ja pettymys kalvavat, ajatteli Pentti. Hän oli koettanut muutaman kerran tänä ensimmäisenä päivänä lähestyä noita jäyhiä miehiä, mutta keskustelu oli aina tyrehtynyt alkuunsa. Ei ollut mitään yhteistä pohjaa.

Pitkän, tukevan pöydän kummassakin päässä oli peliseurue koolla. Lyötiin pennin nakkia. Ja tavanmukaiset korttisukkeluudet säestivät uutuuttaan kiiltävien korttien läiskettä. Käden ulottuvilla lepäsi vielä muutamia avaamattomia pakkoja parhaita ja kestävimpiä pelikortteja. Oltiinhan lähdössä sotaretkelle, josta ei kukaan tiennyt, kestäisikö se viikon vai iäisyyden, joten oli varminta varustautua pahimman varalle.

Pentti käännähti katsomaan huutajaa. Se oli Jaakko Jännes, tanakka, jäyhätekoinen mies. On siinäkin Luojalla ollut raaka-ainetta, mutta ei aikaa, ajatteli Pentti tarkatessaan miestä. Vasemmassa poskessa näkyi arpi, kuin puukonviilloksen jättämä; milloin suuttumus, milloin innostus sai sen punaisena palamaan. Jämerä pää oli painunut hieman kumaraan leveiden hartioiden väliin. Punakat, näppylöiden rumentamat kasvot olivat karvaiset, parransänki oli musta ja tiheä, ja kauluksesta työntyi ulos pitkiä tummia karvoja. Ja kuitenkin — tuossa lujatekoisessa miehessä oli jotakin, mikä veti puoleensa. Se oli kai silmissä, tavallisen näköisissä, vihreissä silmissä. Toisinaan kuvastui niissä vain ilkeys, pahansuopuus. Mutta hetken kuluttua ne saattoivat katsoa kirkkaan rauhallisina, lempeinä.

Ovella seisoi pieni lähettipoika — vapaaehtoisen harmaassa puvussa hänkin, varmaan ei vielä kuuttatoista täyttänyt.

Korttipelit pysähtyivät hetkeksi. Jännes käännähti puhuteltuun, silmäsi häntä ilkeästi kiireestä kantapäähän ja puhalsi sitten tupakansavun halveksivasti sieraimistaan ulos.

— Ja sitä olet tietysti tullutkin kärkkymään. Maisteri! Minä, tuota, tiedätkös, minä en oikein tykkää herroista. He—heh, esikuntajessukseksi, hän! Tai kuormastokenraaliksi, he-heh!

Korttiseurueet purskahtivat äänekkääseen nauruun. Toisetkin silmäsivät ihmeissään Kairaan, joka sanaa sanomatta kääntyi seuraamaan lähettiä.

Veri suhisi Pentin korvissa hänen astellessaan pienen aseveikkonsa rinnalla. Mokoma suunsoittaja! Mutta antaahan olla, tämä päivä ei vielä ole viimeisemme, ei hänen eikä minun, ajatteli hän kostonhaluisena.

Kun he laskeutuivat ensimmäiseen kerrokseen, tuli hän katsahtaneeksi hiukan tarkemmin seuralaistaan, joka pää pystyssä ja joustavin askelin asteli hänen edellään alas portaita. Nuori, miten nuori, melkein lapsi vielä. Lapsen ruumis. Lapsen pehmeäpiirteiset, kauniit kasvot.

Poikanen pysähtyi ja katsoi kersanttiin. Ystävällinen puhe ja miellyttävä ääni tehosivat häneen. Hän tunnusti suoraan:

— Mutta silloinhan sinulla täytyi olla isäsi lupatodistus päästäksesi mukaan.

Ei minulla ole oikeata äitiä. Äitipuoli vain. Ja hänen nimensä minä väärensin lupakirjan alle.

— Niin, kersantti. Ah, jospa ämmä tietäisi, miten kaunista käsialaa herrat uskovat hänen osaavan kirjoittaa! Hän kuolisi varmasti ilosta. Hän on, nähkääs, sitä lajia, että hän on kuin paratiisissa, kun saa olla jossakin tekemisissä herraskaisten kanssa. Mutta sitä autuutta ei hänen osalleen ole liiemmälti tullut. Ja siksi kai elämä kotona tahtookin tavallisimmin helvettiä muistuttaa.

— Mutta ettehän sano muille, kersantti, että todistukseni on väärä, jatkoi hän vakavaksi käyden. — Ne lähettävät minut silloin takaisin kotiin. Enkä halua sinne. Tahdon teidän mukaanne.

Pentti katsoi pojan rehellisiin, intoa hehkuviin silmiin. Ja hän häpesi pikku miehen edessä. Mitkä olivatkaan ne syyt, jotka olivat aiheuttaneet hänen oman liittymisensä apuretkikuntaan!

— En, oli varma vastaus, ja pyöreiden lapsenkasvojen siniset silmät säikkyivät innostuksesta. — Luin pari kuukautta isäni kuoleman jälkeen »Vänrikki Stoolia». Siitä alkaen oli päätökseni valmis. Muistattehan, kersantti?

»Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan, samaanpa käyn ma taisteluun ja samaan kuolemaan.»

Pentin silmät kostuivat. Hän tarttui pienen toverinsa käteen ja puristi sitä lujasti.

Sitten he jatkoivat matkaansa. Lähettipoika ylpeänä uudesta ystävästään. Pentti mieleltään hyvän joukon äskeistä nöyrempänä.

Pöydän ääressä istui lyhyenläntä, tanakka mies, silmät terävät, silmäkulmien välissä pari tarmokasta ryppyä. Kasvot kuin puuhun veistetyt, ajatteli Pentti seisoessaan nyt ensi kertaa silmästä silmään uuden rykmentin komentajansa kanssa. Mies oli eversti Kulma, toisen vapaaehtoisen suomalaisrykmentin päällikkö.

Ikkunan luona seisoi pitkä, hienonnäköinen mies, jonka silmien ilmeestä estivät pyöreät sangattomat silmälasit saamasta oikein selkoa. Hän oli Pohjan Poikain ensimmäisen pataljoonan nuori komentaja kapteeni Hamula.

Eversti Kulma oli lopettanut tarkastelunsa. Nähtävästi miellytti nuori aliupseeri häntä, hänen äänensä oli näet tavallista vähemmän karski, kun hän puhutteli tätä:

— Herra eversti, rykmenttimme on vapaaehtoinen, niin että minulla täytyy olla oikeus suostua tai kieltäytyä. Ja minä kieltäydyn.

Everstin ohimosuonet paisuivat. Hän ei ollut tottunut siilien, että hänen ehdotuksensa torjuttiin, mutta hän ei sanonut mitään.

— En ole liittynyt rykmenttiin madellakseni esikunnan matkassa, herra eversti. Haluan etulinjoille ja riviin. Ellei sitä minulle suoda, en lähde koko retkelle.

Kiivas vastaus pyöri everstin kielellä, mutta ennenkuin hän ehti mitään sanoa, astui kapteeni Hamula hänen luokseen ja kuiskasi jotakin. Eversti nyökkäsi vastahakoisena. Hän nousi pystyyn ja kääntyi selin kersantti Kairaan katsomaan ulos ikkunasta.

— Luutnantti Tuominen on puhunut teistä minulle, virkahti kapteeni Hamula tarkastellen ilmeisellä mielihyvällä itsepäisiä kasvoja edessään. — Hän kiitti teitä pystyväksi ja urheaksi sotilaaksi.

— Olen hänen vanha sotaveikkonsa, herra kapteeni, niin että hän liioitteli varmaan.

— Herra kapteeni, vastasi Pentti itsepintaisuutta pursuvalla äänellä, — vapaussodassa totuin johtamaan ryhmää. Olen kiitollinen, jos voitte uskoa minulle ryhmän pataljoonassanne. Korkeammalle en tahdo. Jos sallitte minun vielä jatkaa, herra kapteeni, niin sanon, etten ole lähtenyt tälle retkelle ansaitakseni tähtiä. Jokin vain on saanut minut liittymään vapaaehtoisten joukkoon, mutta mitä se hekin, niin kunnianhimoa se ei ole.

‒ Hyvä, hyvä. On hauskaa kuulla, että rykmentissämme on teidänkin kaltaisianne miehiä, sanoi hän.

— Ei, myönsin, etten ole oikea mies esikuntaan. Sanoin, että sinne ovat omiaan miehet, joilla on prenikkanälkä ja nauhajano, mutta jos miesten mittelystä kysymys on, housuissa — jänis.

— Joo, joo, vahvisti Pentti. — Ja eversti lausui sitten minulle: »Olen kiitollinen teille, kersantti, viisaista sanoistanne. Mutta vielä kiitollisempi olisin, jos voisitte mainita minulle jonkun tuollaisen ihanne-esikuntamiehen.» »Herra eversti», sanoin minä, »vaikka etsisitte koko maailman, ette löytäisi esikuntaanne toista niin sopivaa miestä kuin Jaakko Jännes.»

Pentti peräytyi muutaman askeleen. Suonet ohimoilla pullistuivat, ja silmissä välähti vaarallinen tuli. Kun Jännes ryntäsi päälle, väisti hän sivulle, ja seuraavassa hetkessä jysähti hänen nyrkkinsä vastustajan leukaan. Puukko kirposi Jänneksen kädestä, ja hän kaatui pitkin pituuttaan lattialle.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, etteivät toiset olleet ehtineet väliin.
Nyt riensivät Jänneksen pelitoverit hänen luokseen.

— Ei se vaarallista ole, sanoi hän. — Viekää mies johonkin toiseen huoneeseen. Kyllä hän toipuu pian.

Hän hymyili huolettomasti. Mutta järki pyrki arvostelemaan hänen menettelyään. Oliko nyt tarpeellista iskeä niin lujasti? Mutta toinen ääni hänen sisässään puolusti: Kun isket, niin iske lujasti. Ei mitään hempeämielisyyttä. Ei mitään velkoja.

— Tuossa käteni Kaira, jos kelpaa, sanoi hän tasaisella, hitaalla tavallaan. — Jussi Torttila minä olen. Tuolta Vanajan rannoilta.

Torttila ei ollut tosiaan liialla pituudella pilattu, mutta vartalo oli sitä voimakkaampi ja kädenlyönti luja. Silmät olivat siniset, rauhalliset. Vasemmassa suupielessä riippui miltei aina — puhuessakin — piipunnysä, olipa siinä sitten tupakkaa tai ei. Tavallisesti: siinä kuitenkin oli, olihan hän suuren talon poika. Alituisesta piipun imemisestä oli vasen suupieli venähtänyt oikeata alemmaksi. Se antoi hänen kasvoilleen omituisen toispuolisen ilmeen. Nytkin, kun hän seisoi siinä hiljaisesti naureskellen, hymyili vain suun oikea puoli.

— Sinunlaisestasi miehestä minä pidän, sanoi hän tyynen ihailevasti. —
Kuule, pysytään me yhdessä.

Pojat olivat painuneet kaupungille, jok'ainoa. Ja kummakos tuo, oltiinhan ensimmäistä iltaa vieraassa kaupungissa, jonka jo ensi silmäys oli osoittanut kiintoisaksi ja aivan erilaiseksi kuin kaikki kotimaan kaupungit. Pentti Kaira yksin oli jäänyt komppanian majapaikkaan. Hänet oli määrätty päivystäjäksi.

Tehtävää ei ollut mitään. Ketään ei tullut eikä ketään mennyt. Pojilla oli vapaailta, vasta huomisesta alkaisi tavallinen sotilaskomento.

Pentti kulutti aikaansa kirjoittamalla kotiin. Paljonhan olikin kerrottavaa, näin ensimmäisenä päivänä.

Tuntuu epätoivoiselta yrittää kuvata tätä päivää. Siksi kirjava ja sekava se on, ainakin se on minuun sellaisen kuvan jättänyt.

Ensin Helsingin rannassa. Puheita — ah, miten kaunissanaisia puheita! Kuunnellessani niitä tein vankan päätöksen, etten ikinä enää puheita pidä. (Sittenkuin palaan, tietysti. Äidin pelko, etten muka enää palaa, on vallan turha.) Ymmärrän nyt, että puheiden täytyy vain ikävystyttää kuulijoita. Löysin monesti itseni ajattelemasta: Kuulehan, veliseni, sinä joka puhut, mitä tiedät sinä sodasta, sotilaan kärsimyksistä ja rasituksista, jotta sinä puhut meille? Sinä olet korkeintaan lukenut niistä tai kuullut kerrottavan; meille ne olivat eilispäivän elämä ja huomisenkin ovat.

En tiedä, mutta kun sankarius on muuttumassa aren työksi, saa kaikki aren kaavun päälleen. Porilaisten marssikin, joka ennen juhlatilaisuuksissa paisutti niin rintaani, tuntui turhalta pärinältä.

Teistä, siellä kotilieden ääressä istujista, tuntuu kai hirvittävältä tämmöinen puhe. Ainakin olisi minusta siltä tuntunut kaksi viikkoa sitten. Mutta samalla kuin riisuu siviilipuvun päältään, heittää kai nurkkaan myöskin kaiken mahdollisen hienostumisensa, muuttuu soltuksi soltun puvussa, tuntee kuin solttu ja ajattelee kuin solttu. Minä ainakin ajattelin: kaikkeen ne panevatkin rahaa, olisivat tuon musiikin sijasta tarjonneet kupin pari kuumaa kahvia, se olisi ollut jotakin; ja nuo herrat kaunopuhujat, kaiken vaivannäkönsä asemesta he olisivat voineet tarjota tuohon, kahviin pullat, me olisimme siitä hyvästä hurranneet heille kahta kovemmin

Tai en tiedä. Ehkä vika onkin vain minussa. Olen kaiketi liikaa innostunut ennen noista juhlamenoista, niin etten enää voi lämmetä. Kenties se oli sitä, kenties ei. Tosiasia ainakin on, että kun laivan laiturista irtauduttua käännyin katsomaan tovereitani, oli monella heistä kyyneleitä silmissä. Mutta itkeäkin voidaan niin monesta syystä…

Aivan lähelläni seisoi eräs ryhmäni miehistä, Eerikki Laukkanen, puolivälissä kolmeakymmentä oleva kauppa-apulainen Riihimäeltä. Velttoryhtinen, kasvot pulleat, verettömät, kulmakarvat vaaleat, niin että niitä ei juuri ollenkaan voi erottaa, partaa tuskin nimeksikään, muutamia avuttomia vaaleita haivenia vain leuan alla, ja silmät tuollaiset laupiaat ja tyhjät, jollaisia joskus näkee ensimmäistä vuottaan vaeltavilla mullikoilla. Siinä hän seisoi katse loittonevaan rantaan kaihoavasti suunnattuna, pureskellen kynsiään, joissa ei oikeastaan puremisen varaa enää olisi, ja heiluttaen kättään Katajanokan ulointa kärkeä kohden. Nenäliina vastasi sieltä.

— Mitäs sinäkin, Eerikki-parka, mukaan läksit? Silloinkin hän pureskeli kynsiään.

— Miina? Sun nimissäsikös se Miina on? Laukkanen vain nyökkäsi poikien nauraessa.

— Eikä kun se sanoi, ettei hän miestä huoli, joka ei ole sodassa
ollut. Ei tullut viime talvena lähdettyä, kun Riihimäellä elelin.

Saaret peittivät näkyvistämme Katajanokan. Sinne katosi Miina, jolle
ei kelvannut sodassakäymätön sulhanen.

Ryhmäni pojat kertyivät yhteen laivan kannelle. Pitihän saada edes jututa, jottei kylmää olisi niin tuntenut. Olipa siinä kaunis kokoomus! Viisitoistavuotiaasta nappulasta viisikymmentäkaksi talvea nähneeseen metsäläiseen. Kuvittele sellaista sankarijoukkoa! Yhtä kirjava kokoonpanoltaan kuin koko rykmenttimme. Kaikin puolin.

Ryhmänjohtajan arvoinen ryhmä. Aivan yhtä hajanainen kuin minun oma halpa persoonani.

Ensinnäkin nuoruuden ja ihanteellisuuden edustaja — Matti Salmi, pieni lähettipoika, josta kirjoitin sinulle jo Helsingistä ja johon mielistyin jostakin syystä niin, että taivuin hänen pyyntöönsä ja hommasin hänelle siirron meidän komppaniaamme. Sanoin: jostakin syystä. Oikeastaan oli se siksi, että hän on orpo ja ypöyksin maailmassa. Eihän minusta hänelle paljon turvaa ole, mutta ehkä hiukan.

Toinen ryhmäni pojista, josta erikoisesti pidän, on varamieheni, korpraali Torttila, mies, jolla on kaikki hämäläisten parhaat ominaisuudet ja joka on hullun itsepäisesti kiintynyt minuun. Hänestäkin kerroin jo sinulle viime kirjeessäni.

Edelleen on joukossamme Pentinmäen veljespari Etelä-Pohjanmaalta, kaksi rotevaa, heränneisiin lukeutuvaa nuorta talonpoikaa, jotka yhdessä tappelivat jo vapaussodassa »pirua ja ryssää vastaan» (sillä erolla vain, että silloin oli heitä kolme, kolmas jäi Tampereen Amurinmaalle luoti rinnassa) ja jotka nyt ovat lähteneet jatkamaan samaa taistelua. Muhkeita poikia. Ellei Tuomas olisi vanhempaa veljeään hieman lyhyempi, olisi mahdotonta erottaa heitä toisistaan, niin samanlaisia he ovat, kuin kaksi marjaa samassa mustikanvarressa. Molemmilla leveät, rehelliset kasvot, joiden teräksenharmaissa silmissä on terävä katse. Suuri suu tuntuu vallan tarpeettomalta koreudelta, niin harvasanaisia he ovat, puheenlahjaa ei kummallakaan juuri nimeksikään. Mutta sitä rautaisemmat kourat ja vankempi vartalo.

Mainitsin jo äsken vanhan metsäläisemme. Hän on torppari Hämeen ja Savon rajamailta, Hermanniksi ja Vaariksi kutsuttu, Luoja ties, mikä hänen oikea nimensä on. Ei häntä voi ainakaan ulkomuodoltaan ryhmämme kaunistukseksi sanoa. Lyhyehkö, hieman kumara. Otsa loivasti taapäin viettävä. Silmät haaleat, niin rumia silmiä en muista pitkiin aikoihin nähneeni. Nenä tuollainen tavallinen suomalainen potattinokka. Sen alla pitkät, avuttomina alaspäin roikkuvat viikset, joita hän silloin tällöin mietteissään lipoo suhteettoman suuren — oikein hauenluisen kanteleen mallisen — alaleukansa paksulla huulella. Ja senkin kauneuden, minkä Luojamme kenties hänelle soi, on raskas elämä riistänyt: epämääräisen värinen tukka on häipynyt päälaelta ja roikkuu nyt takaraivolla ja niskassa aika tupsuina, ihon ovat tuulet ja tuiskut purreet rosoiseksi.

Oikeastaan on Hermanni sotateille kelpaamaton, nilkku. Mutta intoa hänellä on, ainakin riittämiin. Tai en tiedä, liekö intoa, se on ehkä paremminkin vihaa. Hurjaa, sokeata ryssänvihaa. Ja onhan hänellä syytä, leski oli jo ennestään, ja sillä aikaa kuin hän oli ilmoittautumassa punakaartiin, raiskasi joukko ryssiä hänen seitsentoistavuotiaan tyttärensä ja ampui ainoan pojan, joka yritti sisartaan suojella. Siitä asti on äijä ollut hieman höperö. Niin viisas hän sentään oli, että poikansa ruumiin ääressä repi palasiksi punakaartin jäsenkortin, otti sukset ja alkoi painua pohjoiseen — valkoisiin joukkoihin, jotka tappelivat ryssiä vastaan. Hyvin hän taisteli, siitä on todistuksena kaksikin urhoollisuusmitalia. Risaisten liivien kätköistä kaivoi hän ne puhellessamme esille.

— Suotta antoivat nuo. En niistä osaa perustaa. Jokainen ammuttu ryssä merkitsee enemmän.

— Aijai, sitä Vaaria, sekautui Kuikka, eräs ryhmäni pojista, jutteluumme. — Älä tuhlaa voimiasi mokomien vihaamiseen. Johan vanhatkin tiesivät: »Katoova!» sanoi piru kun ryssän loi. Ja vanhat olivat viisaita. Vaikka — kauan pimeyden ruhtinas tuota katoomista antaa odottaa!

En voinut olla tekemättä sitä kysymystä, jonka sinäkin kai olisit tehnyt. Miten kävi tytön? Vaikka olisihan minun pitänyt etukäteen arvata. Torpantyttö ei — ainakaan meidän päivinämme — pidä suurta melua. Hänessä ei ole sitä teatraalisuutta, jota kasvatus antaa meille ja jota senvuoksi kuvittelemme muissakin olevan. Hän ottaa elämän sellaisena kuin se on… Hermannin tytär ei hypännyt koskeen eikä tehnyt muutakaan pahaa itselleen. Minne hän sitten hävisi, sitä ei isä tiedä.

Hauskin miehemme on Tahvo Kuikka, 20-vuotias Karjalan poika. Aika hulivili. Pakkaa joka tytölle silmää iskemään. Tuollainen huoleton Shemeikka, jollaisia vain »laulun laaja kotimaa» meillä kykenee tuottamaan. Mutta ei hänelle suuttua voi. Täytyy vain hymähtää miehen päättömyyttä.

Hän on sorja poika. Mielikseen häntä katselee. Silmät tummansiniset, nauravat. Eivätkä huulet tahdo hetkeäkään pysyä hymyilemättä, paksunlaiset punaiset huulet, ja niiden tahdissa tanssivat myöskin poskien syvät hymykuopat. Tukka vaaleanruskea, miltei keikarimaisen suoralle jakaukselle kammattu. Leuassa syvä kolo.

— Mitenkäs siinä vanhassa kirjassa sanotaan? »Moni on kakku päältä kaunis, kuorelta kovin korea» und so weiter. Luonto, katsos, luonto, se tahtoo olla tällä pojalla vähän Luojan firaapelityötä!

— Juu, ei sitä luulis, mutta on poika koulujakin käynyt. Ukko elikkä isäni, niinkuin taidetaan sanoa, meinasi pojasta herraa. Rangaistavaa suuruudenhulluutta pikkutilallisessa, eikös? Oli siinä ruotsit ja saksat ja senkin vietävät. Mutta ei pojasta tullut kuin viidennen luokan herra, ei kissa vieköön tullutkaan! Viidennen luokan alkuun se jäi, meinaan. Ja sitten tuli tällainen. Reisupoika. Kurz und gut!

Kahdeksas mieheni on Kalle Toikka, valtamerihöyryn lämmittäjä, oikea ammattisoturi vanhaan hyvään malliin. Hänestä olisi Stålhandske aikanaan saanut mainion tappelupukarin hakkapeliittojensa kunniakkaisiin riveihin. Kun sanon, että hän on melkein päätänsä pitempi minua, saat jonkinlaisen käsityksen miehen mittasuhteista, enhän minäkään niitä luomakuntamme pienimpiä ole. Pää on samaan malliin, suuri ja lujatekoinen. Puhe tulee melkein kuin manalasta, niin matalaa ja jämerää se on. Kun hän nauraa käheätä nauruaan, paljastuvat risaiset, tupakan mustaamat hampaat. Silmät vain ovat pienet, epämääräisen väriset, niitä saa melkein hakea suurista kasvoista. Mutta onpa nenä, oikea kotkannenä, sitten sitä mahtavampi. Se pistää heti silmään. Ja hänellä on vielä tuollainen omituinen tapa hipoa vähäväliä oikealla kädellään nenäänsä, niin että sen valtavat mittasuhteet pistävät kahta selvemmin silmään.

‒ Kissa vieköön, tuumailin sitä vain, kun aina koettelet, onko purjeesi vielä paikoillaan.

Muuten on hän meistä varmasti se, jolla on takanaan merkillisimmät elämänvaiheet. Hän jäi jo pienenä orvoksi ja joutui enonsa kasvatettavaksi Pietariin.

— Tsinovnikkaa meinasi. Mutta ei suomalaisesta miehestä ole ryssän housuihin. Ei saakeli olekaan! Neljäntoistavuotiaana karkasin. Merille.

Siitä alkaen hän on kyntänyt valtameriä, varmasti paljon kokenut, vaikkei häntä ole saatu juttelemaan. Kun vapaussota alkoi, karkasi laivastaan Hampurissa ja seikkaili Pohjanmaalle.

— Mitäs? Tylsää, se lämmittäjän homma. Tappeleminen on toista! Eipä taida poika merille palata, ennenkuin sota maailmasta loppuu.

— Huono muisti, sulia, Kuikanpoika. Sanoinhan, että on tullut istuttua tsinovnikkakoulussa. Ryssänmaalla koulittu pitää kyllä luunsa erossa hapankaalisopasta… Muuten ei olisi ollut niin väliä. Tappeleminen kuin tappeleminen.

Puolen viidettä tuntia kesti matka. Ehtipä siinä väristä ja värjötellä kerrakseen.

Tallinnan satamaan saavuttuamme toistui sama meno kuin Helsingissä, puheita ja taaskin puheita. Mieleeni jäivät niistä vain everstimme sanat: »Poikamme kantavat merkkinä käsivarressaan jääkarhun päätä. Se merkitsee, että me tahdomme taistella jääkarhun voimalla. Meidän sotahuutomme on vanha, historiallinen 'hakkaa päälle!'» — Vaikka mene tiedä, mitä merkkimme oikein tarkoittaa. Ensimmäisen vapaarykmentin pojat kiusoittelivat meitä jo Helsingissä sillä, että kannamme symbolinamme käsivarressa jäniksen päätä.

Tärkeintä oli, että saimme satamassa kiväärit. Tuollaiset vanhat ryssänrämät, mutta kiväärit kuitenkin.

Tuo »tärkeinkin» on sentään aivan subjektiivinen käsite. Kuikan mielestä oli tärkeintä se, että vastassa oli tallinnalaisia naisia, jotka kukittivat meidät. Innostuksetta ja arvokkaasti. Mutta kukittivat kuitenkin.

Vihdoin olivat suuret herrat saaneet puhutuksi kyllikseen, ja saimme lähteä liikkeelle. Puoleksi paleltuneina ja nälkäisinä. Mutta jos toivoimme, että pääsisimme suoraan jonnekin sisälle haukkaamaan, erehdyimme. Meidät marssitettiin kauas eräälle torille, jossa meitä oli vastaanottamassa ennen muita Pietari Suuri. Ja kyllä hän olikin suuri, kolme miehen mittaa, seisoessaan siinä mahtaillen jalustallaan. Kärsittyämme vielä yhden puheen, jonka pitämisen kunniasta veli Pietari katkeruuksissaan kuitenkin kieltäytyi, pääsimme vihdoin tänne miellyttävään kasarmiimme. Vakuutan sinulle, että ruoka maistui.

Tallinna on kumma kaupunki. Monine suippokärkisine kirkkoineen, vanhoine torneineen ja muureilleen tekee se kauempaa puoleensavetävän vaikutuksen. Siinä on jotakin kunnianarvoisaa, sehän onkin kappale keskiaikaa. Mutta kun joudut kävelemään sen kapeilla, mutkikkailla kaduilla, omituisten keskiaikaisten rakennusten varjossa, alkaa sinua pian ahdistaa. Ja kulkiessamme läpi kaupungin, henki kaikkialta vastaamme saastainen ryssäläisyys. Ryssän haju, ryssän lika, ryssäläiset nimikilvet ja ryssän kieli — uh! Tuuletusta, paljon tuuletusta täällä tarvittaisiin.

Entä asujamisto? Puolet ryssän tyyppiä. Ja toisessa puolessa vahva annos juutalaisia. Maalattuja, hepeneisiä naisia. Mustia, vastenmielisiä miehiä. Ei, ellei tässä maassa ole parempaa kansaa, niin turhaan täällä on suomalainen veri juossut ja juoksee. Mutta kenties virolaiset itse ovatkin rintamalla, ovat jättäneet vain haaskat jäljelle.

Nuo kädet taskuissa meitä töllistelevät miehet sapettivat minua eniten. Sota? Siitä ei heillä näytä olevan aavistustakaan. Hekö rintamalle? Ei, antaa typerien tapella, sill’aikaa hoitelevat he afäärejään.

No niin, olen ehkä kuvaillut tätä päivää ja sen tunnelmia kovin mustin ja harmain värein. Mutta pääasiahan on, että kaikki on hyvin ja että olen hyvissä sekä hengen että ruumiin voimissa.

Hän ei ehtinyt lukea kirjettään läpi, kun poikia jo alkoi palailla kasarmille. Jos hän olisi ehtinyt, niin hän tuskin olisi lähettänyt sitä sellaisena. Häneltähän oli vallan unohtunut vapaussankarin osa, jota hän oli ennen kotoalähtöään esittänyt. Ja kovin vähän puoleensavetävän kuvan hän oli piirtänyt veljeskansasta, jota Suomen velvollisuus oli auttaa.

Kun hän saapui huoneeseen, oli Torttila huostaansa uskotun Pikku-Matin kanssa jo levolla. Kumpikaan ei kuitenkaan nukkunut, siinä melussa oli mahdoton saada unta. Pentinmäen veljekset istuivat sänkynsä laidalla mistään piittaamatta lukien jotakin mustakantista kirjaa.

Muut olivat juoneet. Kelpo lailla, sen näki yhdellä silmäyksellä. Hermanni nojaili huojuvin koivin ikkunanpuitteeseen tuijottaen ulos yöhön, kasvoilla tavallistakin synkempi ilme. Toikka ja Laukkanen istua retkottivat lattialla halaillen toisiaan. Väliin he hoilottivat, väliin kertoivat korkealla äänellä illan seikkailuista. Kuikka tanssi ripaskaa niin varmasti ja ripeästi, että se olisi ollut kunniaksi selvällekin miehelle.

— Hävetkää tuollaista alkua! karjaisi Pentti. — Nukkumaan paikalla, joka sorkka!

— Minkäs tälle! huusi hän. — Huomenna, Kaira, saarnaa huomenna. Silloin me sanotaan kiltteinä poikina vain: »A Luoja rashittaa», niinkuin ryssäkin pohmelossa valitti.

Puolessa tunnissa sai Pentti pojat asettumaan, niin että valot voitiin sammuttaa.

Ei, kuulesta, Kaira. Annas, kun kerron. Se ei kestä viittä minuuttia.
En saa unta, ymmärrätkös?

— Muistatkos sen likkalapsen sieltä torin läheltä? Sen, jota näytin sulle? Sen nuoren ja vaalean, joka huiskutti meille ja huikkasi muiden mukana: »Elagu Soome pojad!» ja sitten ujona painoi naamataulunsa alas. Sen, josta sanoit, että mitäs häntä tollotat, joku viaton koulutyttö?

— Sitten? Hain sen kouriini. Pitihän sun ymmärtää, että olin hienoisessa pihkassa siihen. Löysinkö? Totta vie. Mutta ei se ollut mikään »viaton koulutyttö». Ja ujous, se oli vain »maailman tyhjää koreutta», jota vastaan papit niin koriasti pauhaavat. Saakelin reilu likka kyllä. Ei lainkaan turhantarkka.

— Ky-kyllä, herra maisteri… Siellä, mistä saa Wein und Weib, niinkuin tuo Kuikanpoika sanoo. Siellä, missä on sellaisia »viattomia koulutyttöjä»… he-he…

Huoneeseen laskeutui äänettömyys. Silloin tällöin kuuli Pentti vielä
Toikan juopuneen naurahtelun. Kuu se hiljeni, kantautui läpi pimeyden
Tuomas Pentinmäen vakaa ääni:

»‒ ‒ ‒ äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta ‒ ‒ ‒.»

Pentti otti Pikku-Matilta kirjeen. Hänelle? Hänhän oli toissapäivänä saanut kirjeen kotoa. Oliko siellä kenties sattunut jotakin ikävää?

Hermostuneena repäisi hän kuoren auki. Luojan kiitos, se ei ollut kotoa. Käsiala oli aivan outoa. Oli varmaa, ettei hän ollut milloinkaan ennen lukenut tuota hentoa, hermostunutta käsialaa.

Helpotuksesta huokaisten laski hän kirjeen käsistään ja jatkoi syöntiään.

Matti Salmi istuutui hänen viereensä ja tarttui ruokakulhoonsa. Hänestä tuntui hyvältä ja turvalliselta olla lähellä ryhmänjohtajaansa.

Pentti ei vastannut. Mitä hän olisi voinut sanoa tuolle ihanteelliselle sotilaspojalle, joka oli lähtenyt taistelemaan veljeskansan ja oikeuden puolesta? Hän ei voinut väittää, niinkuin Pentinmäet, lähteneensä yksinkertaisesti kukistamaan pahan palkkalaisia, hänellähän puuttui oikeaa uskoa. Ei, kuten Hermanni, vihasta, sillä hänellä ei ollut voimaa edes vihata muuta kuin korkeintaan sanoissa. Ei hän liioin ollut mikään palkkasoturityyppi, niinkuin Toikka. Ja huonosti olisi hänen suuhunsa sopinut se vastaus, jonka huoleton Kuikka oli kysyjille antanut: »Mikäs kulkijapojan? Maailmaa se nähdä tahtoo. Siksipä: kontti selkään ja värvinkiin: siell' on leipä, missä särvinkin, niinkuin vanhat sanovat.» Hän, Pentti, oli lähtenyt vain päästäkseen irti. Ajatuksista ja ihmisistä.

— Kuulehan, toveri, virkahti Pentti, luulenpa, että jätämme keskustelun tästä toiseen kertaan. En saa nyt ajatuksistani tuota kirjettä, josta en tiedä edes keneltä se on. Voit pyytää Torttilaa kanssasi kaupungille. Harjoituksia jatketaan vasta iltapäivällä.

Yksin jäätyään otti Pentti kirjeen. Ensitöikseen vilkaisi hän lopusta, keneltä se oli.

Oh, nyt hän muisti. Eräs osakuntatoveri. Kaunis tyttö, jota pojat halusta hakkailivat. Liekö sitten ollut hänen itsensä takia vai isän rahojen? Ylpeänlainen tyttö. Pilalle hemmoteltu, muisti hän joskus arvostelleensa. Mitä ihmettä oli Inkeri Kesolla hänelle kirjoitettavaa?

Olen näkevinäni ihmettelevän katseesi. Miksi kirje? Eihän meillä
kahdella osakunta-aikanakaan ollut paljoa toisillemme sanottavaa.

Mutta katsos, tätä kirjoittaessani en ole sama tytönheilakka, jota et
voinut sietää. Suru, näetkös.

Inkeri Kesolla suruja. Se saattaa tuntua uskomattomalta. Mutta niin on. Suru, joka panee etsimään apua sieltä, mistä sitä ei ennen mistään hinnasta olisi hakenut.

Sinä olet ainoa tuttavistani, joka voi auttaa minua. Siksi kirjoitan sinulle. Tiedän, ettet hylkää pyyntöäni.

Olen hermostunut. En saa ajatuksiani kunnolla paperille. Järjestyksestä puhumatta. Mutta ymmärrät varmasti minut, kun sanon, että puolituntia sitten sain tiedon sulhaseni haavoittumisesta. Rykmenttinsä ensimmäisessä taistelussa. Nyt lienee hän siellä Tallinnassa.

Mutta minun täytyy kertoa kaikki. Sinun täytyy tietää kaikki. Muuten et voi auttaa minua. Mikäli ihmisvoima enää yleensä auttaa voi. Minun täytyy koettaa kertoa lyhyesti ja asiallisesti. Muuten ei tästä tule mitään.

Puoli vuotta sitten menin — kihloihin. Sinä tuskin kiinnitit huomiota siihen pikku-uutiseen. Sulhaseni, Eino Halla, luki lakia. Ensi kevääksi hän olisi valmistunut.

Tiedäthän, millainen minä olen. Oikukas ja ilkeä, kun sille päälle
satun. Joulun maissa tein huvikseni sulhaselleni kiusaa. En sallinut
hänen tavata minua pariin viikkoon.

Vähän ennen uutta vuotta sain häneltä kirjeen. Hän palautti sormuksen.
Hän ei katsonut enää olevansa kyllin arvokas kantamaan sitä. Hän oli
joutunut huonoon toveriseuraan. Hän oli pettänyt minua.

Sen päivän itkin. Ja seuraavan yön. Mutta pelkään, ettei se ollut surua
vaan katkeruutta. Katkeruutta siitä, että minut, minut oli sulhaseni
pettänyt. Vaihtanut minun rakkauteni jonkun…uh!

Seuraavana päivänä hän tuli luokseni. Hän kerjäsi anteeksiantoa. Hän
itki. Mutta loukattu ylpeyteni ei antanut myöten. Onneton, tyhmä
ylpeyteni. Minä, minäkö olisin yhä kihloissa sellaisen miehen kanssa!

— Sitten et kai välitä siitäkään, että olen liittynyt Viroon lähtevien vapaaehtoisten joukkoon?

— Niin katsos, Inkeri. Omaa vapauttani en kyllä kyennyt käyttämään. Mutta toisten vapauden puolesta taistelemaan en liene minäkään liiaksi huono… Olin raukka, kun oli elämästä kysymys? Mutta kenties minulla on rohkeutta katsoa tyynesti kuolemaa silmiin.

Hymähdin halveksivasti ja käänsin hänelle selkäni. Kun jälleen käännyin, oli hän mennyt. Senjälkeen en ole nähnyt häntä. Kuulin vain, että hän oli liittynyt ensimmäiseen vapaaehtoisrykmenttiin.

Näiden päivien kuluessa olen kärsinyt. Minun on mahdotonta uskoa, että tuosta päivästä on vasta kaksi viikkoa. Koko iäisyys siitä on.

Senjälkeen on ylpeyteni saanut askel askeleelta väistyä. Sydämen tieltä. Rakastan häntä, Pentti. Nyt, kun tiedän, että hän makaa haavoittuneena jossakin, tunnen sen selvästi.

Mikä olin minä tuomitsemaan häntä? On totta, että hän oli heikko. Mutta moniko meistä on niin vahva, ettei voi horjahtaa?

Pentti, rukoilen sinua! Hae hänet käsiisi. Sano, että rakastan häntä. Että otan hänet vastaan vaikka kädettömänä tai jalattomana. Kunhan hän vain tulee! Merkiksi lähetän tässä jälleen hänelle kerran antamani sormuksen.

En tee tätä säälistä, sano se hänelle. Minä rakastan häntä! Sydämeni on levottomuutta tulvillaan. Korvissani kaikuvat vain hänen sanansa: kenties minulla on rohkeutta katsoa kuolemaa silmästä silmään. Ah, jos hän kuolee! Kuolee… Ilman, että saan edes olla hänen luonaan… Ilman, että hän kuulee minun rakastavan häntä… pyytävän anteeksi häneltä… Ah, Jumalani, Jumalani!

Pentti Kaira ei siekaillut. Hän pisti kirjeen ja sormuksen taskuunsa ja lähti.

Ensimmäinen haavoittunut suomalainen ‒ Inkeri Keson sulhanen… Hän muisti joskus pikimmältään tavanneensa Eino Hallan. Komea poika… Ja nyt makasi hän jossakin tallinnalaisessa sairaalassa.

Ei ollut vaikeata saada selville sairaalaa, johon ensimmäinen haavoittunut suomalainen oli tuotu.

Kyllä, Eino Halla niminen suomalainen vapaaehtoinen oli siellä. Hänet oli tuotu eilen aamulla. Ehkä hän halusi puhutella sisar Margotia, joka hoiti suomalaista?

Sisar Margot tuli. Nuori, intelligentti sairaanhoitajatar, Viron saksalaisia. Hento, sievä nainen, jolla oli somat kasvot ja pehmeä ääni.

— Ah, te tunnette suomalaisemme. Jumalan kiitos! Olemme niin odottaneet saavamme joitakin lähempiä tietoja hänestä. Hän on antanut meille paljon päänvaivaa.

Sisar puheli innokkaasti. Ihailu loisti hänen ruskeista silmistään hänen tarkastaessaan sorjaa soturia edessään. Pentti ei voinut olla salaa hymyilemättä. Samanlaista kuin Suomen naisten ihailu saksalaisia auttajia kohtaan. Yhtä pian syttyvää ja yhtä pian myöskin sammuvaa.

— Enkö saisi tavata häntä, sanoi hän. — Minulla on tervehdys kotimaasta. Hänen morsiameltaan.

Pentti oli odottanut juuri tuota sanaa. Mutta toisella äänenpainolla. Naisellisen uteliaisuuden asemesta ilmaisi pikku huudahdus nyt vain surkuttelua ja myötätuntoa.

— Ette voi tavata häntä heti. Hän nukkuu, lisäsi sisar. — Istuutukaa tänne. Käyn sanomassa, että ilmoittavat heti, kun hän herää. Sillä aikaa voimme puhella hänestä.

— Hän on siis kihloissa, virkahti hän hiljaa. — Tyttö-parka. Tiedän, miltä se tuntuu. Sulhaseni kaatui Missellä, venäläisten puolella… Mutta silmänräpäyksellinen kuolema, se on sittenkin helpompaa.

Pentti vaikeni. Hänen silmiensä eteen nousi Inkeri Keson kuva. Sellaisena kuin tämä oli ollut heidän viimeksi tavatessaan. Ylioppilaslakki huolimattomasti takaraivolla hän istui osakunnan naistenhuoneen pöydällä. Valkopukuinen, täyteläinen vartalo sinisten ja punaisten ja vihreiden serpentiinien kietomana. Kädessä viinilasi. Ja ympärillä remuava hovi. Puolijuopuneita miesylioppilaita. Silloin oli Vapunpäivä… Ja nyt… Millaisena ensi Vappu tapaisi hänet?

‒ Hän on haavoittunut hyvin pahasti, kertoi sisar. Useita luoteja on osunut häneen. Hänen pelastamisekseen tehtiin kaikki mitä voitiin. Eilen toimitettiin leikkaus. Ah, tuota leikkausta en milloinkaan unohda!

— En käsitä, mistä hän on saanut voimansa kestää ja kärsiä. Nämä seinät ovat nähneet paljon, mutta sellaista sankaruutta ne eivät ole ennen nähneet. Ihmiselle se oli melkein liian paljon. Haavoittunut venäläinen, joka itkee ja parkuu jo leikkaushuoneeseen vietäessä, on kaikessa raukkamaisuudessaan inhimillisempi. Mutta — sankari hän on… Tiedättehän, millaista rintamillamme vielä on. Ei ambulansseja. Jokunen taitamaton sanitääri vain. Sitten penikulmamääriä reessä, haavat viheliäisesti sidottuina, pakkassäässä. Mutta valituksen sanaa ei päässyt maanmiehenne huulilta kaiken tuon aikana.

— Hän ei olisi välittänyt leikkauksesta. »Turhaa vaivautua minun vuokseni. Minä kuolen kuitenkin!» Sitä sanoessaan oli hänen äänessään outo sointi. Oli melkein kuin hän olisi riemuinnut siitä, ettei häntä voitu enää pelastaa. Kun veimme häntä leikkaushuoneeseen, virkahti hän minulle rauhallisesti: »No niin, jos teidän täytyy saada näyttää taitoanne, niin älkää ainakaan luulko minun sallivan, että minut nukutetaan. Tahdon itse nähdä, mitä minulle tehdään. Älköön kukaan pääskö sanomaan, ettei Eino Halla rohjennut katsoa kuolemaa silmästä silmään.» Hän oli taipumaton.

Pentin mieleen välähtivät asetoverin sanat morsiamelleen eron hetkenä: »Olin raukka, kun oli elämästä kysymys. Mutta kenties minulla on rohkeutta katsoa tyynesti kuolemaa silmiin.»

— Ah, tuon leikkauksen seuraaminen oli vaikein koetus, mitä urallani olen saanut kestää. Hän ei sallinut kenenkään pitää kiinni käsistään. Kourat lujasti nyrkissä, verettömät huulet tiukasti yhteen puristettuina ja katse jähmettyneenä tuijottamaan kattoon hän makasi. Ei ainoatakaan valitusta, ei ainoatakaan tuskan parahdusta päässyt hänen huuliltaan. Mutta juuri tuo äänetön kärsimys, tuo hirvittävällä tahdonvoimalla liikkumattomaksi pakotettu ruumis leikkauspöydällä teki kaamean vaikutuksen.

— Niinkö? virkahti sisar Margot katsoen häneen kostein silmin. — Mutta kun kaikki oli vihdoin ohi, menin huoneeseeni ja itkin… itkin…

— Sitten seurasi rauhaton ilta ja vielä rauhattomampi yö. Vasta aamun sarastaessa hän vaipui levottomaan uneen. Tohtori sanoo, että se on hänen viimeisensä. Ennen sitä unta, josta ei enää herätä.

Sisar vaikeni, eikä Pentti liioin osannut mitään sanoa. Hänen mielensä oli painunut. Lähestyvä kuolema painoi. Hän tunsi suurta ihailua aseveljeä kohtaan, jolla oli edessä pitkä matka. Mutta sittenkin… Loiston rinnalla oli kuvassa niin paljon harmaata. Kuolema vieraalla maalla, kaukana omaisista ja ystävistä — mistä syystä? Siksikö vain, että Eino Halla katkeruuksissaan oli hetkeksi heittäytynyt oikealta tieltä? Ja sitä vartenko vain, että voisi näyttää, ettei ollut raukka? Sekö oli ainoa tarkoitus?

Entä he, Pohjan Pojat? Mikä oli oleva heidän kohtalonsa? Kuolemako? Hän säpsähti, kun tuo ajatus iski mieleen. Joskus ennenkin se oli tullut. Noussut muistona vapaussodan ajoilta. Maatessa vuoteella ja kuunnellessa toverien tasaista hengitystä se oli tullut. Mutta silloin se oli ollut niin kaukainen, takana ja edessä, kaukainen ja kevyt. Nyt se tuli lähelle, niin lähelle, että teki kipeää.

Kuolema… Miten vääntäisi se tovereiden kasvot, jotka nyt värähtelivät naurusta? Entä hänen omat kasvonsa?

Tuntui helpotukselta, kun eräs hoitajatar ilmestyi ovelle ja sisar
Margot viittasi seuraamaan sisälle. Eino Halla oli herännyt.

Huone, johon he astuivat, kylpi iltapäiväauringossa. Sen säteet, ulkona pakkassäässä niin avuttomat, valaisivat kirkkaaksi täyteen ahdetun, raskasilmaisen sairassalin. Ne tunkeutuivat kaukaisimpaankin nurkkaan ja loivat säihkyvän kehän kuolevan muukalaisen kasvoille.

Ne olivat kauniit — tällä hetkellä. Auringossa ei nähnyt, että ne olivat parroittuneet, ei kärsimysten jälkiä niillä. Näki vain palavat — viimeistä kertaansa palavat — silmät ja miehekkäät piirteet.

Vuoteissa makasi virolaisia ja Viron saksalaisia. Yhdessä he olivat taistelleet, yhdessä saaneet kärsiä. Ja yhdessä he nyt tähysivät muukalaista, joka oli tullut kaukaa ja oli matkalla vielä kauemmas.

Kun Pentti saapui maanmiehensä luo, oli tämän pää vaipunut jälleen raukeana tyynylle. Silmät tuijottivat jäykkinä ylös kattoon.

— Eino, Inkeri lähettää sinulle terveisiä. Hän rakastaa sinua. Katuu.
Pyytää anteeksi.

— Anteeksi, toisti haavoittunut hitaasti soinnuttomalla äänellä. Mutta katse ei ilmaissut mitään.

Pentti pujotti jäykkään nimettömään sormuksen ja nosti käden aivan kuolevan silmien eteen. Auringonsäteet saivat kullan hehkumaan.

Eino Hallan harhailevat silmät pysähtyivät siihen. Ja samassa levisi kasvoille vapautunut hymy. Synkkyys, kovuus sulivat, piirteet pehmenivät ja kirkastuivat.

— Inkeri, kuiskasivat huulet niin hiljaa, että sitä tuskin erotti, — on… antanut… anteeksi…

Monessa silmäkulmassa kimmelsi kyynel. Ensimmäinen suomalainen vapaaehtoinen oli käynyt kuolemaan vieraan maan sairaalassa.

Hän ei ehtinyt ovelle asti, kun muuan nuori virolainen ehätti hänen luokseen.

— Me olemme raajarikkoja, me kaikki, jotka jäämme tänne. Eikä meidän äänemme kanna kauas. Mutta omasta ja kohtalotovereitteni puolesta pyydän teitä viemään terveisemme suomalaisille veljillemme. Te tulitte, kun kaikki näytti jo menetetyltä. Te olette ensi iskuihanne luoneet uudesti tämän kansan. Ja te olette opettaneet meille, miten sotilas kärsä ja kuolee … Hän, toverinne, kuoli eikä kuitenkaan katoa. Sankari elää. Elää tulevissa vuosikymmenissä. Tuhkasta nousevissa kirkoissa ja kodeissa. Lainehtivissa viljavainioissa. Ja… elää rampa-raukkojen sydämissä…

Nyyhkytys katkaisi puheen. Nuori soturi heittäytyi vapaaehtoisen kaulaan ja terveellä vasemmalla kädellään puristi hänet lujasti rintaansa vastaan.

Pentti vastasi lämpimästi syleilyyn. Hänen sydämensä oli yht'äkkiä tulvahtanut valoa ja iloa täyteen.

Siitä syystä he olivat jättäneet rauhaisat kotinsa. He kaikki, Eino Halla ja Pentinmäet ja Pikku-Matti ja Torttila ja Kuikka ja hän ja kaikki muut, sadat ja tuhannet joka kolkasta Suomen maata. Ei suinkaan siitä syystä kuin kukin luuli lähteneensä. Ei, heidän oli ollut pakko lähteä. Heidät oli määrätty välikappaleiksi Luojan kädessä. Välikappaleiksi, joille oli annettu suuri tehtävä täytettäväkseen. Suuri ja voimia kysyvä — kunniakas.

Ja he kävivät kohti kuolemaa. Kuolemaa vieraalla maalla. Mutta eivät vain kuollakseen, vaan luodakseen uudesti hätäänsä sortuneen veljeskansan. Sen tehtävän oli kohtalo heille antanut.

Mitäpä siitä, ettei heidän kärsimyksiään muistettaisi vuosikymmenien taa! Että heidän hautojaan ehkä piankin peittäisi unohduksen lumi! He jättäisivät jälkeensä työnsä ja tekonsa, ja ne eläisivät — vaikkapa nimettöminäkin — tulevaisuudessa. Nykyisyyttä onnellisemmassa tulevaisuudessa.

Yksitoikkoista… Molemmin puolin rataa tiheä kuusiaita, joka sulki junan matkustajineen omaksi, kaikelle ulkopuoliselle vieraaksi maailmaksi.

Vain joskus oli vihreässä muurissa aukko — liekö tahalla jätetty vai syystä tai toisesta jälkeenpäin hakattu. Laaja, luminen lakeus avautui silmien eteen. Yhtä auringoton, harmaa, yksitoikkoinen. Ei kumpuja, ei notkoja, tasaista vain kuin lattia, niin kauas kuin silmä kantoi. Jossakin kaukana taloja, jotka harmaina rykelminä erottautuivat taivaanrannalla siintävästä metsästä. Jokunen yksinäinen tuulimylly, vanhuuttaan vapiseva, puinen tai jylhä, kivestä tehty. Siinä kaikki, ellei ota lukuun likaisia asemarakennuksia, joiden ohi juna silloin tällöin mateli.

Pentti Kaira tuijotti ulos vaununikkunasta. Ja asemasillalla seisoksiva rautatieläinen olisi voinut nähdä ohivierivän junan joka ikkunassa vakavia kasvoja katsomassa hellittämättä vieraan maan lohdutonta tammikuun maisemaa. Niin, hän olisi voinut nähdä, jos olisi vaivautunut kääntämään päätään sinne päin. Nyt hän vain huitaisi kädellään välinpitämättömästi: antaa mennä…

Pentti silmäsi vastapäätä istuvaan toveriinsa. Hänen ajatuksensa olivat hakeutuneet kotiin. Äitiä ja isää hän oli ajatellut, mutta eniten kuitenkin Hannaa ‒ rakkaita, joista hänet erotti minuutti minuutilta hitaasti, mutta järkkymättä yhä pitenevä välimatka… Miksei hänen annettu olla rauhassa omine ajatuksineen?

Toikka nauraa röhötti. Pienet silmät painuivat entistä syvemmälle naurusta paisuvien poskien varjoon..

— Saakeli soikoon, Kaira! Voisi uskoa sinun luulevan mua polsuksi, niin vihaisesti katsot.

Pentti hymähti. Tuolle jättiläiselle oli turha kantaa kaunaa. Mistä hän saattoi tietää, että ihminen joskus halusi olla yksin ajatuksineen, hänellä itsellään ei ilmeisesti ajatuksia ollut? Ei ainakaan sellaisia, joiden kanssa mielellään on kahden.

— Katselin vain noita peltoja, sanoi hän. — On omituista ajatella, ettemme tiedä, ketkä meistä ovat paluumatkalla katsomassa niitä.

Vaunussa oli aika rähinä. Arvaahan sen, kun moniakymmeniä sotilaita istuu yhteen sullottuina. Vain lähimpänä istujat kuulivat senvuoksi hänen sanansa. Pikku-Matin siniset lapsensilmät suurenivat tähytessään ulos. Laukkasen kynnet hakeutuivat avuttomina suuhun. Kuikankin aina hymyyn valmiit huulet puristuivat tiukasti yhteen.

— Älä ole akkamainen, Kaira! Mitäs mies paluuta ajattelee? Kaikkihan on edessä: tappelut, tappelut, pojat! Saakeli, pojat, Tallinnassakin ryssän uffarien kanssa…

— Kappas vain miestä. Ei ole juttutuulella, vai? No, annetaan armon käydä oikeuden edellä, niinkuin herrat pruukaavat sanoa. Märehdi nyt sitten, kun sitä haluat. Lauletaan me pojat. Laula sinä, Kuikanpoika!

Hänen mieleensä muistuivat Erkan — miten pikku luutnantti olikaan täällä paisunut ja pöyhistynyt, no niin, luutnantilla ja tavallisella vaivaisella kersantilla on niin peräti vähän toistensa kanssa tekemistä — sanat: »Saattaa sattuma viskoa niinkin, että tiemme vie sinulle rakkaille maille.» Niin, Katherine…

Kiihoittavan selvänä sukeltautui lättiläistytön kuva esiin muistin komeroista. Kun hän sulki silmänsä, oli hän jälleen tuntevinaan vaaleanpunaiseen silkkiin verhotun hennon ruumiin painautuneena rintaansa vastaan. Ja aistivinaan mustien hiusten tuumaavan tuoksun. Näkevinään palavat, mustat silmät. Ja kuulevinaan ilkamoivan, kiihtävän naurun.

Katherine… Muistikohan hän vielä heidän tanssiaan tuona iltana?
Entäpä, jos kohtalo veisi heidät kaksi vielä kerran yhteen…

Laulua. Kuka lauloi? Niin, sehän oli Kuikka, joka kauniilla tenorillaan lauloi jotakin muunnosta »Jääkärin laulusta»:

    »Sun viimeinen kuiskeesi, kulta
    Konsa tempasin laukkuni mie:
    Se mun lietsoi rintani tulta,
    Siitä erkani kohtalon tie.»

Pentti tunsi taas, niinkuin monesti ennen, kadehtivansa kaikkia niitä, jotka osasivat laulaa. Antaa laulussa purkautua mielen. Ilman sitä patoutui rintaan päivien, viikkojen ja kuukausien kuluessa jotakin, jolle ei löytänyt ilmaisumuotoa. Sinne se jäi, sydänalaan, kalvamaan, painostamaan, niin että joskus teki mieli itkeä. Itkeä noin vain, ilman mitään syytä.

»Eikä se ollut kevätpäivä, Kun minä tänne synnyin; vaan se oli synkeä syksypäivä, kun minä kulkija synnyin.

Äitini itki ja kukkia katsoi, kun mua kuopusta kantoi; tulipunakukkaa äitini katsoi, kun mulle rintaa antoi.»

— Weiter? naurahti Kuikka. — Ei, veli hyvä, ei käy. En milloinkaan jaksa laulaa samasta laulusta kahta säkeistöä enempää. Ei huvita. Yksitoikkoista. Ei, mutta, pojat, kerronkos ensimmäisestä tuttavuudestani »tulipunakukan» kanssa?

— Juu, sillä tuttavuudella oli vähä tekemistä koko elämänjuoksuni kanssa, niinkuin sanotaan. Juttusinhan teille jo, että viidennen luokan alkuun se minun herraksitekoni jäi. Ja, kissa vieköön, vähän äkkiä jäikin. Sellaista se on, kun muori liiaksi tirkistelee tulipunakukkia!

Kuikka jäi tuijottamaan pulleisiin kasvoihin. Sitten huiskautti hän kättään.

— Asiaan? Sanotko sinä: asiaan? Sinusta, Miinan Eerikki-poika, taitaa tulla suuri mies. Oikea lainlaatija. Nehän ne siellä valtiopäivillä kirkuvat toisilleen: asiaan, kun mieli tekee päästä pöytäkirjaan eikä muutakaan sanottavaa ole. No niin, pysytään asiassa. Siitä ensimmäisestä rakastumisestahan olin juttuamassa. Juu, se oli sillä lailla, että rehtorillamme… Tiedättekös te, kaverit, mikä se semmoinen rehtori on?

— Jaha, katsopas, Kaira. Sinulla on ollut onni matkassasi. Et ole saanut ryhmääsi ainoatakaan tomppelia. Teräviä poikia, oikeita eläviä tietosanakirjoja, joka sorkka. Nicht wahr? Juu, sillä suurimmalla peruukillamme oli seitsentoistavuotias tytär, oikea herranenkeli. Koettakaa nyt kuvitella sellaista. Ja minä olin kuudennellatoista. Sehän passas. Mutta kuinka ollakaan, kun olin yhtenä iltana pussaamassa tyttöä, tulla tuiskahti siihen se peruukki, rehtorimme, meinaan. Siitäkös äläkkä syntyi, oikein pirunmoinen metakka! Minä olin muka vietellyt rehtorin suloisen, kiltin tytön. Ja sen tien sain matkapassit koulusta. Katin hännät siitä, mutta tuo viettelyjuttu minua kaivaa vieläkin. Vietellyt? Luuleekos teistä kukaan, että täyttä naista tarvitsee vietellä muutamaan viattomaan pusuun? E-hei! Kuinkas se taas olikaan? »Kukkanen kuihtuvi kastelematta, neitonen poikien suutelematta!»

— Mutta sinä, helvetin kuumuutta merillä kärsinyt. Sinä tuijotat vain savukkeesi päähän. Ja naama noin synkkänä. Lyönpä vetoa sieluni autuudesta tuota natsaa vastaan, että ajattelet ensimmäistä rakkauttasi, sinäkin. No, sanopas, menikö pojalta ainoan sielunsa autuus!

Puhuteltu silmäsi ylös, naurahti jäyhästi ja sanaa sanomatta pisti savukkeensa Kuikan suuhun.

— Sanoinhan minä! riemuitsi tämä vetäen pitkän haiun. — No, kerro sinäkin!

‒ Sattuu sitä, tällaisenkin elämässä, sanoi hän viimein raskaasti. — Yhdeksäntoistavuotiaana eksyin ensi kerran Kööpenhaminaan. Oli kai vuosi 13. Kansanjuhlassa, mikä lie ollut, näin likkalapsen. Akkaihmisen parissa. Tuollainen korea, vaalea, se likkalapsi meinaan. Isoilla silmillään tirkisteli jungmannia ja uutta pyhätakkiani. Ja sekös nousi pojan päähän! Tuli tanssittua. Ja saatolle läksin, akka oli häipynyt hiivatin tuuttiin ja jouti häipyä. Mikä lie ollut, vietävästi mua vain veti siihen likkalapseen? Suutelin sitä kuin hullu.

‒ Taisi olla sitä niinsanottua rakkautta, se hulluus, jatkoi hän hetken kuluttua naurahtaen karhumaisesti. Ja saakeli soikoon! Molemminpuoliselta näytti. Minä saattelin tyttöä kotiinsa päin. Ja se taas minua satamaan. Edestakaisin. Koko yö siinä meni. Ja joka penkillä tuli istuttua, jaariteltua ja suudeltua. Olihan poika vasta yhdeksäntoista! Loppui se sentään. Aamun valjetessa piti laivan lähteä. Kirosin laivaa ja erosin. Mutta likka vietävä, se pureutui huuliini ja itki, jotta koko ruumis vapisi. Ja kaksi kertaa vielä perääni juoksi.

Ja sitten taas pussattiin, pisti Kuikka nauraen väliin. — Juu, juu, tunnetaan.

— Satamaan tulin. Mutta sieltä pyörsin takaisin. Juoksin. Etsin sen ja seuraavat päivät. Turhaa touhua. Sinne jäin, rahatta, tavaroitta.

— Yhden tytön haku suuresta kaupungista, hymähti Kuikka, — juu, se on samaa kuin Saharasta etsisi kadonnutta nuppineulaa. Siihenkös se loppui?

— Kaksi vuotta jaksoin. Muistelin sitä ja toivoin, hölmö! Mutta Lissabonissa se loppui. Läksin kaverien kanssa likkapaikkaan. Sattui kouriini sellainen saakelin musta ja pulska. Sillä oli ilkeät silmät. Mutta — niin, se huohotti samalla lailla kuin se Kööpenhaminan likka: »Kuinka väkevä sinä olet!» Ja huulissa oli sama maku. Prikulleen! Siinä ei voinut erehtyä. Silloin käsitin. Käsitin, minkälaista olin muistellut ja toivonut.

Kun hän lopetti, ei kukaan sanonut mitään. Kuikkakin tuijotti sanattomana eteensä.

Kertoja hypähti pystyyn ja pudisti valtavaa ruhoaan kuin karkoittaakseen kirvelevän muiston.

— Mitä saakelia, kaverit! Miksette naura? Hameväki hiivatin tuuttiin! Joka sorkka! Aina niitä sen verran jää, ettei vallan unohda, mitä ne ovat. Mitäs mies niistä, niinkauan kuin sotia riittää? »Iloinen ja irti maasta meinaan olla aina!»

Sitten heittäytyi hän jälleen istumaan, niin että penkki rytisi ja nojaten päänsä selkämystään jäi katsomaan kattoon.

Illan hämärä kietoi tienoon yhä tihenevään huntuunsa. Sisällä vaunussa pimeni pimenemistään. Lamppuja ei ollut. Silloin tällöin vain sähähti yksinäinen tulitikku liekkiin, ja siellä täällä loisti palava savuke.

Laulu ja sukkeluudet ja nauru olivat tauonneet. Hämärä hillitsi, ja se loi verhon, jonka suojissa nuoret soturit saattoivat heittää pois naamarin ja hiljentyä muistelemaan entistä elämäänsä, kotia ja kotiin jääneitä. Siellä täällä puheli pari ystävystä puoliääneen.

— Minusta tuntuu niin oudolta, Kaira, kuiskasi Pikku-Matti. — En saa mielestäni sanojasi: ketkä meistä ovat paluumatkalla katsomassa näitä peltoja.

— Uskotko niin, Kaira? Niinhän Pentinmäetkin sanovat. He sanovat, että kävi miten kävi, niin meidän kuolemallamme niinkuin elämällämmekin on oma suuri tarkoituksensa. Luuletko, että minunkin kuolemallani olisi?

— Varmasti. Kerroinhan sinulle, mitä virolainen invaliidi Tallinnassa sanoi minulle: »Sankari elää. Elää tulevissa vuosikymmenissä. Tuhkasta nousevissa kirkoissa ja kodeissa. Lainehtivissa viljavainioissa.»

‒ Mutta Kaira, tunnen itseni niin pieneksi ja huonoksi. Sankari on jotakin suurta ja pyhää.

Pentin teki mieli kietoa suojelevasti käsivartensa nuoren toverinsa ympärille, mutta olihan Matti sotilas. Hän ei olisi kai pitänyt siitä.

— Olemme kaikki pieniä ja huonoja elämässämme. Mutta tehtävämme on suuri ja pyhä.

Pikku sotilas ei sanonut mitään. Mutta kädenpuristus, jonka Pentti sai vastaukseksi, oli lämmin ja peloton.

Molemmat vaikenivat. Pentti muisteli herttaista lapsuudenystäväänsä, jonka alttiin rakkauden hän oli niin huonosti palkinnut. Ja Matti ajatteli isäänsä, joka oli saanut luodin päähänsä Viipurin valloituksessa kaatuen paikoilleen samoin kuin Sotilaspojan isä.

Äänettömyys, alakuloiset ajatukset olivat kuin poispyyhkäistyt. Kaikki ryntäsivät vasemmanpuolisiin ikkunoihin.

Asemasillalla seisoi virolainen kunniakomppania, sotilassoittokunta ja siviiliväkeä. Ja molemmin puolin vanhaa, synkännäköistä asemataloa häämötti musta massa — vastaanottajien parvet.

— Kuikalle riitti, kun hän näki pari naisihmistä, naurahti Torttila oikeasta suupielestään. — Pelkäsitkös, että Tartossa on vain miehiä?

Juna pysähtyi. Väsyttävä rautatiematka oli lopussa. Pohjan Poikain ensimmäinen pataljoona oli saapunut Viron sydämeen.

Aurinko paistoi sisään. Sen säteet tanssivat iloisesti pappilan salin valkeaksi maalatulla lattialla, mattojen välissä. Oli kuin ne olisivat iloinneet siitä, että olivat päässeet lämpöiseen huoneeseen paukkuvasta pakkasesta ja narskuvalta pihamaalta, jota oli toivotonta koettaakaan sulattaa, niin hyytävän jäistä se oli.

Miten hyvin ymmärsikään niiden ilon, olihan se niin lyhyeksi tuomittu. Parin tunnin perästä kaikki olisi taas ohitse, ohitse ehkä päiväkausiksi. Sellainenhan se on, Pohjanmaan talvi, pitkä ja pimeä.

Ruustinna ja Hanna istuivat salissa ompeluksineen. Mutta vain ruustinna neuloi, täyteläinen vartalo kumartuneena syvään työn yli. Aurinko hehkui hänen tukassaan, joka kerran oli ollut runsas ja kiiltävän musta. Nyt se oli kierretty takaraivolle pieneksi, yksinkertaiseksi sykkyräksi, ja mustien hiusten keskessä välkkyi jo joukoittain hopeanhohtoisia suortuvia.

Hannan käsityö oli vaipunut syliin. Hänen katseensa seurasi auringon säteiden leikkiä lattialla. Hänestä tuntui, kuin hänellä olisi ollut jotakin yhteistä noiden viluisten säteiden kanssa.

Nekin olivat näköjään niin iloisia, huolettomia. Ja kuitenkin niissä värisi elämän pelkoa ja elämän tuskaa. Kuluttavaa, jäytävää kammoa.

Ne tanssivat… Niin, pitää olla iloinen, iloinen nopeaan kiitävän hetken. Pian saattaa tulla pilvi tai yö. Yöhön niiden satu loppuisi.

Vaistomaisesti painoi hän kädet poveaan vastaan. Siellä oli Pentin viime kirje.

Suuret, kauniit silmät ryöpsähtivät täyteen kyyneleitä. Hän kumartui nopeasti työhönsä.

— Onkohan siellä etelässä yhtä kylmä kuin täällä? Kunpa Pentti pitäisi vain kylliksi lämmintä yllään.

Vanhat silmät katsoivat hellästi tyttöä, joka näppärin sormin jatkoi työtään. Miten hän näinä viikkoina olikaan kiintynyt tuohon herttaiseen, reippaaseen tyttöön! Hannan seura viihdytti rauhatonta sydäntä. Heissä oli niin paljon samanlaista, vaikka toinen oli nuori, toinen vanha. Hän ymmärsi, mikä sai hoikat sormet noin kuumeisesti työskentelemään. Sydän se oli, rakastavan nuoren naisen levoton sydän.

Molemmat jatkoivat työtään äänettöminä. Sitten ruustinna virkahti hiljaisesti:

— Olen alkanut pitää Pentin tovereista. Jumala siunatkoon ja varjelkoon heitä! Pentin kirjeet tuovat heidät niin lähelle. On kuin olisi jo kauan tuntenut heidät. Tuntuu rauhoittavalta tietää, että hänellä on sellaisia ystäviä ympärillään kuin Torttila ja Pentinmäen veljekset.

— Niin, ja Pikku-Matti huollettavanaan, lisäsi Hanna. — Ja Penttihän sanoo, että koko rykmentti on täynnä samanlaisia miehiä. Jäyhiä ja karuja ulkokuoreltaan, hurjiakin joskus, mutta sydän kullasta… Täti, mikseivät ihmiset täällä kotona ymmärrä heitä?

— Se on niin inhimillistä, rakas lapsi. Ei jakseta tai ei tahdota ymmärtää suuruutta, joka on niin lähellä. Jumalan avulla kansamme vielä kerran osaa antaa heidänkin työlleen oikean arvon. Mutta vuosia siihen menee… Kuulitko heitä taas solvattavan?

— »Ne ovat pelkkiä hurjia, ryöstöihin ja murhiin valmiita veitikoita, joille kotimaan kamara on käynyt liian kuumaksi», sanottiin.

— Osasin vastata niin huonosti, täti. Niinkuin aina, kun tulistun. Sanoin vain, etteivät he tunne noita miehiä. Niin, kenties jonkun heistä arkioloissa, mutta eivät sellaisina, miksi suuri tehtävä on luonut heidät. Saattepa nähdä, sanoin, että isänmaa on tulevaisuudessa vielä ylpeä juuri näistä pojistaan, jotka ovat jättäneet kaiken ja rientäneet maksamaan kansamme velkaa pirstoiksi lyödylle heimollemme.

— He! huudahti Hanna suuttumuksen punan lehahtaessa kasvoille. — He hymähtivät minulle säälivästi.

Hanna säpsähti. Sydänalasta vihlaisi. Mutta tyynesti istuutui hän pianotuolille, ja kauniina helähtivät Merikannon ihanat sävelet ilmoille. Ja niihin yhtyi kaunis ääni:

»Kun ärjyivät rannan hyrskyt, niin kantelo vienosti soi. Kun ulvoivat syksyn myrskyt, se kevättä rintahan toi.»

Säveliin valoi Hanna sielunsa, sydämensä. Niissä väreili nuoren naisen tuska ja kaipuu. Paljastui voimakkaan sydämen koko hehkuva rakkaus.

Ruustinnan käsityö oli vaipunut helmaan. Katsoessaan laulajaa, jonka kaunis niska kohosi valkeana tummansinisen puvun soikeasta kaula-aukosta, täytti sanomaton hellyys hänen sydämensä. Siinä oli tyttö, joka oli kuin luotu hänen poikansa elämänkumppaniksi. Pikku Pentin, joka lapsesta saakka oli ollut niin uhmapäinen, helposti tulistuva, mutta jo seuraavassa hetkessä saattoi epätoivoisena heittäytyä äitinsä syliin. Siinä hän rauhoittui hellien sormien hivellessä tuuheata tukkaa. Nosti päänsä ja katsoi äitiä silmissä sekaisin itkua ja naurua. »Kas niin, nyt se on taas ohi, musta hetki.» Ja hän nousi ja pyöräytti villisti äitiään. »Sinä rakas, rakas!» Usein silloin hän oli jäänyt kyynelsilmin katsomaan poikansa jälkeen. Pentillä oli vaikea luonne. Mitä tulisikaan hänestä, ellei äidin paikkaa kerran täyttäisi nuori nainen, joka ymmärsi tuota rajua ja samalla hellyyttä kaipaavaa luonnetta?

»Soi vienosti murheeni soitto, soi hellästi kaihoni, soi! Mut hellimmin helise hälle, joka murheen mun rintaani…»

Laulu katkesi äkkiä. Hanna heittäytyi koskettimien päälle ja purskahti itkuun.

Hän kykeni hillitsemään itsensä, kun muita oli läsnä. Täytyihän hänen jaksaa. Jaksaa hymyillä, olla iloinen, rauhoittaa. Mutta yksin…

Ja tämä laulu! Laulu, jota hän oli laulanut Pentille niin monesti.
Tuntien harmaiden silmien kuumasti polttavan niskaansa.

— Miksi sinä aina tahdot tätä kuulla? oli hän joskus kysynyt. — Minulle se nostattaa kyyneleet silmiin.

— Niin minullekin, oli Pentti vastannut. — Mutta samalla tekee mieleni nauraa. Nauraa onnesta!

Vanhat, hellät silmät täyttyivät kyynelillä. Lapseni, minun molemmat rakkaat lapseni!

— Herra, Herra, varjele poikaani kaukana maailmalla! Varjele heidän puhdasta rakkauttaan! rukoili hän palavasti.

— Siellä on Mustikkamaan torpan väki, selitti hän. — Esikoinen pitäisi kastaa. Pyytävät sinua ja Penttiä poikansa kummiksi.

Kansliassa seisoi torppari nuoren vaimonsa kanssa. Miehellä oli käärö käsivarrellaan. Sen pieniä, punaisia kasvoja hän tarkasteli, katseessa hellää ylpeyttä. Ja kalpea, hento vaimo katsoi noita kahta kostein, onnellisin silmin.

‒ Anteeksi nyt, Hanna-neiti, sanoi torppari. — Mutta me tuumattiin, että onnea se lapselle tietäisi, jos saatais itse pappilan maisteri morsiamineen sille kummiksi.

— Niin mielelläni! Ja kyllä Penttikin varmasti ilolla suostuisi, jos olisi täällä.

Hanna ei kuullut rovastin sanoja. Ei nähnyt muuta kuin köyhän pariskunnan ja pienen käärön.

Hän seisoi liikkumatta, hymyillen ystävällistä hymyään. Mutta sydänalaa painoi, kirveli.

Mutta lapsihan oli heidän, noiden kahden onnellisen. Hänellä ei ollut mitään oikeutta siihen.

Hän koetti panna vastaan, mutta ei voinut olla kadehtimatta nuorta, kalvakkaa vaimoa.

Hän tunsi heidät. Tiesi heidän tarinansa. Olihan hän lapsena leikkinyt Maijan, suuren talon tyttären kanssa, joka oli mennyt emännäksi pieneen Mustikkamaahan. Niukassa oli leipä siellä. Mutta hän olisi antanut paljon, antanut kaiken, jos olisi saanut seisoa tuossa Pentti rinnallaan.

Vihdoin oli kaikki ohi. Kättelyt, onnittelut ja ristiäiskahvit.
Mustikkamaan väki oli lähtenyt.

He istuivat jälleen salissa. Ruustinna ja Hanna töihinsä syventyneinä.
Rovasti keinutuolissa ladaten piippuaan.

Tyttö lehahti tummanpunaiseksi ja kumartui syvempään työnsä yli. Oliko setä ehkä huomannut? Olivatko silmät paljastaneet hänen ajatuksensa, kuuman, kiihkeän veren jostakin syvältä, rinnan hetteistä esille loihtimat ajatukset?

— Äiti kertoi, että sinä olet saanut Pentiltä eilen kirjeen. On kai se sinulla mukanasi, Hanna?

— Sanottakoon pojasta mitä hyvänsä, tunnustaa täytyy, ettei hän unohda omiaan. No niin, he eivät vielä olekaan joutuneet rintamalle. Sitten ei sieltä usein kuulumisia saakaan… Lukisitko minulle kirjeen, Hanna? Äitikin kuuntelisi sitä varmasti mielellään toistamiseen.

Eilen saavuimme tänne Viron sydämeen. Ja miten erilaista kaikki täällä onkaan kuin Tallinnassa! Kaupunki itse oikea suomalaistyylinen. Täällä voi taas hengittää vapaasti. Entä ihmiset sitten? Täällä olemme ensi kertaa kohdanneet oikean Viron kansan, heimokansan, josta tuntee, että he ovat lihaa meidän lihastamme ja luuta meidän luustamme.

Oikein hävettää se juhlallinen vastaanotto, joka eilen tuli osaksemme, ensin asemalla ja sitten marssimme aikana läpi kaupungin. He kohtelivat meitä kuin sankareita, vaikka emme ole saaneet tilaisuutta vielä mitään tehdä heidän puolestaan.

Aseman tausta oli mustanaan väkeä. Ja koko puistokatu, joka lähtee asemalta, niinikään. Puutkin olivat täynnä tervehtijöitä.

Kun marssimme läpi ihmisjoukon, kukitettiin meidät, joka mies. Eikä se ollut mikään sellainen virallinen toimitus kuin Tallinnan satamassa. Ei, tässä annettiin kukat samalla kertaa riemulla ja kyynelsilmin. Ja ympärillä seisovat hurrasivat ja — itkivät. Mutta Tartto onkin saanut kärsiä ryssien vainosta aivan toisin kuin Tallinna.

Minulla oli niin paljon tekemistä poikieni tarkastelemisessa, etten ehtinyt edes nähdä, kuka minulle kukat antoi.

Olisitpas nähnyt, miten Pikku-Matti pöyhisteli, kun hän sai kukkansa! Hänen pienet, pyöreät lapsenkasvonsa aivan säteilivät, ja rinta nousi koholle.

Ja Hermanni — hän sai elämänsä ensimmäiset kukat. Hän katsoi vuoroin niitä ja niiden antajaa, erästä vanhaa, surupukuista naista, ja — uskomatonta! — hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Silloin huomasin taaskin langettaneeni väärän arvostelun lähimmäisestäni, nim. kirjoittaessani sinulle, että niin rumia silmiä kuin Hermannilla en muista pitkiin aikoihin nähneeni. Ainakin sillä hetkellä ne olivat kauniit.

Kun menimme eteenpäin, kuiskasi hän minulle lipoen alahuulellaan iänikuisia viiksiään:

Se olisi saattanut kuulostaa naurettavalta. Maksaa kukat? Me, jotka olimme matkalla pannaksemme vaaraan henkemme heidän ja heidän maansa puolesta? Mutta hän ei tarkoittanut vain kukkia. Hän tarkoitti heidän sydämellisyyttään, heidän ylitsevuotavaa ystävällisyyttään ja heidän suurta luottamustaan meihin, jota kaikkea kukat ja antajien katseet tulkitsivat.

Kuikkaa seurasi tälläkin kertaa karjalainen hyvä onnensa. Hänen rintaansa kiinnitti kukat suloinen tyttö. Samalla sanoi hän jotakin, jota Kuikka ei tietenkään ymmärtänyt.

— Kuules, Kaira, huusi hän minulle, — tules tänne! Näin alkuasteella tarvitsisin tulkin apua. Lopusta osaan kyllä itsekin pitää huolen.

Menin heidän luokseen. Hymyillen tyttö toisti sanottavansa. Ja kelpasi nähdä Kuikan silmien loistoa, kun selitin, että tyttö ilmoitti kaupunkilaisten järjestävän seuraavaksi illaksi kunniaksemme juhlan, jossa hän toivoi tapaavansa Kuikan. Sillä kertaa ei Shemeikkamme antanut aihetta muistutuksiin. Hän katsoi tyttöä hetkisen silmiin ja kumartui sitten ja suuteli hansikoitua kättä.

— Niinkö? Minusta tuntuu kuin sinulla olisi ollut kovin monta noita kohtaloltasi.

— Hän oli minun kohtaloni! Tietysti hän on liian hyvä minulle, mutta… Tai jos kuolen tällä retkellä, toivoisin, että hän sulkisi silmäni.

Tuntui oudolta kuulla hänen puhuvan siinä äänilajissa. Hänessä
paljastui uusi puoli, jota en olisi uskonut tuossa huolettomassa
hulivilissä olevankaan.

Eläköön-huudoista ei tahtonut tulla loppua. Tuo riemumarssi läpi ihmisjoukon oli meidän suuri hetkemme. Se jää kenties ainoaksemme, mutta se olikin sellainen, ettei niitä kahta tarvitse.

Erästä välikohtausta en malta vielä olla mainitsematta. Muuan vanha mies tunkeutui ihmisjoukosta esiin. Kun satuin olemaan hänen kohdallaan, heittäytyi hän kaulaani ja suuteli minua molemmille poskille, kyynelten valuessa pitkin iän ja surujen rypistämiä poskipäitä.

Vihdoin olivat kaikki juhlallisuudet lopussa, ja me pääsimme syömään ja lepäämään tänne kasarmiimme.

Sinä iltana vallitsi joukoissamme aivan uusi henki. Retkemme oikea merkitys, joka monelle oli siihen asti ollut arvoitus, oli selvinnyt. Olimme löytäneet sen kansan, jota oma sydämemme käski auttamaan — oikean veljeskansan, jonka puolesta kannattaa uhrata henkensäkin.

Ja tuo yhteinen tunne oli jotenkin tuonut meidät lähemmäksi toisiamme. Solminut välillemme toveruuden siteen, joka kestää elämässä ja kuolemassa.

— Pojat, minusta tuntuu, että olemme löytäneet täältä kappaleen suomalaista isänmaata puollettavaksemme.

Siinä ei ollut suuria sanoja. Sellaisia ei sotilaan kieli taivu lausumaan. Mutta kaikessa koruttomuudessaan se vaikutti meihin kaikkiin kuin paras isänmaallinen puhe.

Nyt on aamu. Harmaa talviaamu. Mutta minusta tuntuu kuin paistaisi päivä. On niin hyvä ja kevyt olla. Näiden yksinkertaisten miesten parissa eläessäni täällä kaukana tuntuu kuin olisin löytämässä uudelleen — tai kenties ensimmäistä kertaa — oman maani ja kansani.

Ajattelen usein teitä siellä kotona. Olen teille kaikille niin paljon velkaa. Katsoessani taaksepäin, siihen aikaan, jolloin olin luonanne ja sieltä läksin, tunnen, että minun pitäisi pyytää teiltä niin paljon anteeksi, isältä ja äidiltä ja ehkä eniten sinulta, rakas Hanna.

Mutta minä olen kerta kaikkiaan sellainen kuin olen. Kyllähän te minut tunnette.

Monesti on tuntunut kuin minussa olisi kaksi »minää». Toinen, joka vetää vasemmalle, ja toinen, joka tempoo oikealle, niin sanoakseni. Toinen, joka tahtoisi tehdä jotakin, ja toinen, joka seisoo vieressä nauraen ivallisesti. Ja siksi kai minun tieni on sellainen kuin se on: kuin karjapolku korvessa. En saa ryhdytyksi mihinkään todenteolla, en päätetyksi mitään.

Mutta kuka tietää, ehkä sitä vielä voi päästä eheäksi. Ehkä nuo kaksi »minää» eivät olekaan niin yhdistämättömiä. Ainakin on joskus täällä siltä tuntunut. Hiljaisina yön hetkinä, kuunnellessa toverien tasaista hengitystä.

No niin, senhän näemme sitten, kun »karjapolkuni» johtaa taas sinne rakkaalle Pohjanmaalle.

Pappilan salissa oli hiljaista, kun Hanna oli lopettanut. Aurinko oli painunut lumipilvien taa. Varhainen hämärä teki tuloaan.

— Kun kaikki käy ympäri, niin Pentti on muuttunut. Ehkäpä tämä koulu oli tarpeen hänelle tehdäkseen hänestä miehen.

— Ja meille, lisäsi Hanna hiljaa, — avatakseen silmämme oikein näkemään, mitä hän meille on.

Pentti Kaira silmäsi toveriinsa, joka istui hänen vieressään katsellen alhaalla heidän jalkojensa juuressa leviävää kaupunkia.

Molemmat vaikenivat. Täältä ylhäältä puistomäeltä katsottuna näytti Tartto vieläkin kotoisemmalta, vieläkin puhtaammalta kuin kaupungilla kävellessä. Siellä kiintyi huomio yhteen ja toiseen pikku seikkaan, jossa oli vieras leima. Tänne näki vain kirkontornit, matalat talot ja suorat, lumiset kadut jäätyneen Emajoen molemmin puolin.

Kuikka kääntyi katsomaan taakseen. Tämä suuri puisto komeine puineen ja niiden keskessä kohoavine mahtavine tuomiokirkon raunioineen oli jo ensi hetkessä tehnyt häneen valtavan vaikutuksen. Hiljaista täällä oli, näin iltapäivällä. Äänetön talvinen puisto ja he kaksi, niin, ja nuo komeat, kaari-ikkunaiset rauniot, jotka törröttivät siinä muistona vuosisatojen takaisesta maailmasta.

— Sanoin kyllä, myönsi hän. — Mutta ei se mitään niin tärkeätä ollut, että sinun sen vuoksi olisi kannattanut keskeyttää hartauden harjoituksesi. Huomautinhan vain, että onni potkaisi meitä, kun eksyimme tänne.

— Munaskuuni riemuitsevat, kun sinun huulesi oikein puhuvat, sanoi jo vanha Salomo! Mutta kuules, Kaira. Kuinkahan sinunkin kielivärkkisi on luotu, kun se laulaa ilmoille aina sen, mille toinen juuri etsii sopivaa ilmaisumuotoa? Ja sitäpaitsi sinä juttelet hartauden harjoituksista. Katin hännät, todistelin vain tuota kaupunkia. Kuin lehmä uutta porttia, niinkuin sanotaan.

— Tiedätkös, Kaira? pakisi hän edelleen vilkuttaen tummansinisiä silmiään. — Olen niin vietävän hyvällä päällä.

— Älä nyt ole olevinasi. Tänäänhän on kaupunkilaisten juhla, jossa tapaat jälleen »kohtalosi».

Saattaa käydä sen niin kuin monen toivotun. Niinkuin sanotaan: Miestä toivoin sinustai, mut tuli sinusta mela. Liian syvämietteistä, vai? No, kuulepas tätä!

    »Heilini silmät kuin taivaalla tähdet
    Ja varsi kuin elämänlanka.
    En minä luullut maailmassa
    Niin kaunista olevankaa.

    Heililläni kultanen tukka.
    Se tuulella liepahtelee.
    Sitä on niin hauska kattella,
    Kun se raitilla kiekahtelee.»

Tule Kaira. Heitetään silmäys noihin raunioihin, ennenkuin painutaan kasarmille.

— Enkä laula, torjui Kuikka. — Tiedäthän itse: Lyhyestä laulu kaunis, loppuvasta luontevampi.

Pentti nousi hymähtäen. Kuikka osasi kieltäytyä niin, ettei voinut edes pahastua.

Juhlallinen hiljaisuus ympäröi heitä heidän astellessaan pitkin narskuvaa polkua. Aurinko oli pilkistäytynyt pilvien raosta esiin ja välkytti puiston hankia. Sen säteet tanssivat yksinäisen muistopatsaan ympärillä.

Toverukset pysähtyivät tiilijättiläisen luo, joka muinoin oli ollut mahtava tuomiokirkko. Juhlallisista kaari-ikkunoista näki vapaasti sisään. Minkään katon estämättä oli lunta satanut raunioiden keskeen, ja tuuli oli kuljettanut sinne lisää kooten keskilaivaan komeita kinoksia.

Omituista, virkahti Pentti, — miten pieneksi ja mitättömäksi mies tuntee itsensä tällaisessa paikassa. Väkisin käy mieli juhlalliseksi.

‒ Juu, Kaira, sinuun ainakin sopivat suuren ja suulaan juutalaiskuninkaan sanat: Syviä vesiä ovat sanat miehen suussa, kuohuva virta, viisauden kaivo. Sinä, mein lieber Freund, ajattelet ja haastelet aina niin vietävän syvämietteisesti, että toinen tässä oikein tuntee halpuutensa. Minä vain yrittelin laskeskella, kuinka monta hikipisaraa orjan otsalta on tippunut, ennenkuin tuo rötös on pystyyn saatu.

— Lyönpä vaikka vetoa, ettet laskenut sitä, Tahvo, sanoi Pentti. — Etköhän ajatellut samaa kuin minä? Seisookohan meidän työmme kerran, kun olemme kaikki jo kauan levänneet haudassa? Seisooko se yhä pystyssä puhuen yhtä selvää kieltä tuleville sukupolville?

Kuikan huulet avautuivat sanoakseen jotakin. Mutta sitten muutti hän mieltään ja jäi vaieten katsomaan mahtavia seiniä. Kairalla oli tuollainen hänen vaistoiselleen miehelle vallan outo intohimo seisoa ja töllistellä vanhoja taloja ja raunioita, silmissä haltioitunut ilme. Mahtoikohan mies nähdä niissä jotakin katsomisen arvoista? Taisi nähdä aaveitakin keskellä päivää. Joistakin ihanista hienohelmoista ja ylpeistä ritareista se oli puhunut Tallinnassakin, kun he kipusivat Pitkän Hermannin huippuun loppumattomia, epämukavia portaita. Vaikkei siellä kukaan tervejärkinen ihminen nähnyt kerrassaan minkäänlaista silmänruokaa, ikävöi vain takaisin ulkoilmaan, jolla oli se suuri etu, että siellä voi hengittää vapaasti. No niin, se, mitä Kaira viimeksi oli sanonut, ei ollut niinkään hullua. Mutta hän, Kuikka, puolestaan pani paljon enemmän arvoa sille, mitä sai puhua ennen hautaan joutumista.

Niskaa vallan pakotti, kun piti tuijottaa ylös. Vaikkei muuten, niin
Kairan mieliksi. Mutta kauempaa ei hän enää jaksanut.

Pentti silmäsi hänen osoittamaansa suuntaan. Todellakin. Siellä istui penkillä nuori nainen. Heidän eilinen tuttavansa.

— Sinun karjalainen onnesi, hymähti hän. — Terve mieheen! Minä painun kasarmille.

— Donnerwetter, mies! Älä lähde, Kaira, älä jätä minua pulaan. Olenhan sanonut sinulle, että tarvitsen tulkkia alkuasteella?

Pentti taipui. Toverin äänessä oli rukoileva sävy. Mitä hullua!
Saattoiko Shemeikkakin olla hermostunut ihailemansa naisen tavatessaan?
No niin, kenties, silloinkuin tosi oli kysymyksessä.

Kun he lähestyivät, nousi tyttö iloisesti yllätettynä seisomaan.
Toverukset veivät käden lakkiin.

— Voitpa sanoa oppi-isäsi Salomon sanoilla, Tahvo: Sydämeni veit sinä minulta, sisareni, morsiameni, sydämeni veit minulta yhdellä silmäsi katsannolla, yhdellä kaulasi korulla.

— Te kai piditte eilistä käyttäytymistäni hirveänä, jatkoi tyttö. — Mutta katsokaas, sellaisena hetkenä kuin eilinen unohtaa helposti, mikä sopii, mikä ei.

— Ei, neiti! huudahti Kuikka pitäen yhä tytön kättä kourassaan. — Älkää ajatelkokaan mitään sellaista. Antamanne kukat jo riemastuttivat minua. Mutta vasta ystävälliset sananne tekivät eilisen päivän minulle siksi, mitä se on: unohtumattomaksi.

Pentti katsoi sivusta noita kahta. Poika oli sorja. Yksinkertainen sotilaspuku sopi hänelle. Ja — kieltämättä — tyttö oli hyvin sievä. Hän oli solakka. Liikkeet miellyttävät ja sirot. Ääni pehmeä. Soman karvalakin reunan alta oli pujahtanut otsalle ja ohimoille muutamia ruskeita kiharoita. Silmät olivat harmaanvihertävät, elämänhalua ja veitikkamaista iloa välkkyi niissä. Mustan kaulapuuhkan yli pistäytyi esiin pyöreä, hieman itsepäisesti eteen työntyvä leuka. Hampaat, jotka paljastuivat hänen hymyillessään, olivat valkeat, ehkä liian tukevat ja leveät. Nenä oli hieman nykerö, mutta se sopi herttaisiin, pehmeän pyöreisiin kasvoihin.

Kuikka oli selvinnyt sen verran, että oli älynnyt päästää irti tytön käden. Mutta tummansiniset silmät tähystivät yhä hellittämättä harmaanvihertäviä.

Niin minustakin, nyökäytti tyttö. — Istun täällä usein tuntikausia yksikseni. Nytkin, kun saimme kaiken valmiiksi »Vanemuisessa» ‒ teatteritalollamme, tiedättehän, jossa tänä iltana on juhla ‒, pistäydyin tänne hetkiseksi.

— Olisiko liian uskallettua, kysäisi Pentti, — jos pyytäisimme saada tarjota teille kahvia, neiti Lagle?

— Nyt, kun me olemme puhuneet teille niin paljon omista asioistamme, niin ettekö te, neiti, vuorostanne kertoisi jotakin itsestänne? pyysi Kuikka.

— Toveristani se ei ainakaan voi olla arkipäiväistä, kun se koskee teitä, kiusoitteli Pentti.

— Niinkö? Sehän on hauskaa. Olen täällä Tartossa ensimmäistä vuotta.
Minulla on paikka eräässä konttorissa… Niin kauan kuin venäläiset
joukot olivat täällä, en osannut erikoisemmin pelätä kotiväen puolesta.
Mutta nyt…

Niin, nyt pelkään. En saa öisin unta, kun ajattelen, että äidille ja isälle saattaisi tapahtua jotakin.

Pentti silmäili huvitettuna noita kahta. Näytti tosiaan siltä, kuin Kuikka olisi löytänyt kohtalonsa. Hän oli täydessä tulessa. Ja samoin oli ilmeisesti tytön laita. Heidän suunsa puhuivat kodista, vanhemmista. Mutta silmät keskustelivat muusta, läheisemmästä, tärkeämmästä.

— Rakas neiti! huudahti Kuikka huitaisten kädellään kuin tahtoen karkoittaa kaikki huolet ruskeitten kiharain ympäröimällä otsalta. — Älkää olko huolissanne, me Pohjan Pojat olemme kohta siellä, ja silloin murtuu ryssien rintama varmasti, saattepa nähdä. Äitinne ja isänne, sanoitte te, eikö teillä ole sisaruksia?

— Lagle, toisti Kuikka. — Ensin se tuntui minusta niin hassulta, ei nimeltä ensinkään.

— Niin, eikö se ollutkin hullua? Lagle, sehän on kaunis nimi. Kaunein, minkä minä olen kuullut. Lagle? Kuule, Kaira, mitä se merkitsee?

Villihanhea, niin, Shemeikka, kuiskasi Pentti hänelle. — Mutta älä sure. Ei se niin vaarallista ole. Villihanhen voi kesyttää.

— Typeryyksiä vain, vastasi Kuikka. — Kuule, Kaira, tuolla istuu luutnantti Tuominen. Hän viittoo sinulle.

Pentti nousi kumartaen. Nuo kaksi eivät enää tarvinneet häntä. Kuikan muutamat saksalaiset lauseparret eivät kyllä pitkälle auttaneet. Mutta he tulivat toimeen kumpikin äidinkielellään. Sen aukon, minkä kielten eroavaisuus vielä keskusteluun jätti, täytti silmien kieli — ja sehän on kaunopuheisinta.

Toisessa nurkassa istui pari rykmentin upseeria. Todellakin, siellä viittoi luutnantti Tuominen hänelle. Ja toinen oli itse pataljoonan komentaja.

— Istuutukaa, kersantti, kehoitti kapteeni Hamula tarjoten savukkeen. —
Luutnantti Tuomisella on asiaa teille.

Pentti katsoi vanhaa sotatoveriaan. Niin tietysti, pieni, hento luutnantti oli taas pienessä hiprakassa.

— Hiton hauskan näköinen! Ja miten herkulliset sääret! Luulenpa, että annan sinun esittää hänet minulle.

Luutnantti Tuomisen nyrkki pamahti pöytään. Vaikkei se ollut suuren suuri, oli siinä voimaa, joka sai kupit tanssimaan.

Luutnantti Tuominen tuijotti hetken häntä hurjasti silmästä silmään.
Sitten hän huusi:

Luutnantti Tuominen oli myös hypännyt seisomaan. Vaaleanruskeat silmät salamoivat. Pentti katsoi häneen kuin vieraaseen. Vuosi sitten he olivat olleet parhaita toveruksia. Heidän ystävyytensä oli alkanut Varkaudessa, kun Tuominen — aliupseeri silloin — oli kuolemaa halveksien pelastanut hänen Yrjö-veljensä joutumasta haavoittuneena vihollisten käsiin. Urhoollinen hän oli, Tuominen, se täytyi myöntää. Mutta vuosi voi nostattaa ylipääsemättömiä muureja ystävienkin väliin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Pentti Virossa seisoi silmästä silmään entisen aseveikkonsa kanssa. Ja miten vähän heillä oli toisilleen sanottavaa!

— Ensiksikään, koska kuulumme kaikki vapaaehtoiseen rykmenttiin. Ja toiseksi, koska tyttö varmasti seuraisi sotilasta.

— Kersantti on oikeassa, puuttui kapteeni Hamula puheeseen. — On aika lähteä, Tuominen. Tule, Tarttohan on täynnä kauniita tyttöjä.

Luutnantti seurasi vastahakoisesti pataljoonan komentajaa. Kadulle päästyään murahti hän:

»Vanemuisessa» soi soitto. Mahtavina aaltoina tunkeutuivat sävelet ulos eteishalliin ja vyöryivät portaita pitkin suuren teatteritalon joka soppeen. Avara sali oli tungokseen saakka täynnä tanssivia. Naisten vaaleat juhlapuvut erottautuivat jyrkästi vapaaehtoisten harmaista sotilastakeista. Jokunen frakkipukuinenkin herra pyöri joukossa.

Pentti ei voinut olla hymähtämättä katsoessaan heitä. Noinko avuttomalta mies näyttää frakissa? ajatteli hän seisoessaan tähystyspaikallaan oven pielessä. Ei, ei sentään ehkä aina. Mutta näin sota-aikana ja sotilasjuhlassa. Täällä vaikutti tuo musta-valkoinen juhlakoreus jollakin tavoin epämiehekkäältä.

Tuossa tanssi ohi kapteeni Hamula vaaleaverikön kanssa. Ja aivan hänen kintereillään Kuikka »villihanhineen» näkemättä ja kuulematta mitään. Tietysti, sehän olisi pitänyt arvata: Kuikka töytäisi lujasti pataljoonan komentajaa, hän leijaili yläilmoissa, joissa ei ole pataljoonan komentajia eikä sotamiehiä. Miten nololta poika-parka nyt näyttikään! Niinkuin ainakin unelmistaan herännyt. Kapteeni Hamula tuijotti hetken sotilasta kasvoihin, sitten ilmestyi hymy hänen suupieliinsä, ja taputtaen Kuikkaa olalle sanoi hän puoliääneen:

‒ Jatkakaa. Älkää toki antako ihastuttavan tanssitoverinne kauempaa odottaa.

Pentti oli seurannut jännittyneenä kohtausta, jota muut tuskin olivat huomanneetkaan. Juuri tuollaista vastausta hän oli odottanut mieheltä, joka oli vievä heidät tuleen. Siinä oli mies, joka saisi eri puolilta maata ja eri yhteiskuntaluokista keräytyneet vapaaehtoiset seuraamaan itseään minkälaiseen luotituiskuun hyvänsä, mies, joka ymmärsi poikiaan.

Hän käännähti lähteäkseen katsomaan, missä muut hänen ryhmänsä pojat olivat. Samassa astui hänen luokseen harmaahapsinen, lihava herra.

— Ah, sepä hauskaa! Me emme nähkääs mielellämme puhu saksaa, se on vanhojen orjuuttajiemme kieli. Te ehkä tiedätte?

— Ette ilmeisesti tunne minua, jatkoi vieras. — Niin niin, ymmärrän hyvin. Me sensijaan, me emme hevin unohda teitä. Muistatteko miehen, joka syleili teitä eilen?

Silloin Pentti muisti. Todellakin: vanha mies, joka tunkeutui esiin ihmismerestä, kun he lähtivät asemalta.

— Asianajaja Kamm, esitteli vieras. — Ehkä saan tarjota teille jotakin suuhunpantavaa, nuori ystäväni!

He lähtivät alas teatteriravintolaan. Yksi ainoa pöytä oli vapaana.
Vieras tilasi teetä.

— Tuolla ylhäällä, nyökkäsi vanha mies, — siellä rakennetaan unelmiemme
Suomen siltaa. Se on melkein uskomatonta.

— Ja, lisäsi Kaira, — siellä solmitaan siteitä meidän kansojemme välille.

— Eivät kaikki, vastasi Pentti, — eivätkä edes useimmat. Mutta jotkut varmasti läpi elämän.

Vanha mies tuijotti hetken lihaviin, valkoisiin käsiinsä. Vielä arpeutumatonta haavaa kirveli.

— Ehkä vain hyvinkin lyhyen, herra asianajaja. Emmehän tiedä sitäkään, palaako meistä kukaan kotimaahan… Ajatukseni saattaa olla mieletön, mutta minusta tuntuu, että vainajainkin ja juuri vainajain ystävyyden täytyisi yhdistää kansojamme.

— Toivokaamme, että olette oikeassa, nuori ystäväni. Me luotamme teihin, ja siunauksemme seuraavat teitä. Meidän ja meidän vainajaimme. Asiasta toiseen. Sanokaapa suoraan, eikö eilinen menettelyni hämmästyttänyt teitä.

— Ehkä käsitätte minua paremmin, kun sanon, että vanhin poikani, viimeiseni, kaatui muutama päivä sitten kaupunkimme valtauksessa. Hän kuului Kuperjanovin pataljoonaan.

Pentti ei löytänyt sanoja vastatakseen. Vanha mies puheli edelleen.
Hiljaisesti, kuin olisi puhunut itsekseen.

— Toivoin hänestä niin paljon. Hän oli vasta valmistunut. Hoiti liikettäni. Ja olihan hän viimeinen poikani.

Pentin silmien eteen nousi kuva äidistä. Sinä iltana, jolloin hän ilmoitti lähtevänsä tälle retkelle. Kuva äidistä, joka oli jo menettänyt kaikki muut lapsensa ja istui nyt tuolillaan tarrautuneena hänen käsivarteensa. »Pentti… poikani… Viimeiseni…» Hän oli kuulevinaan rakkaan äänen sopertavan nuo sanat pidätetyn itkun tukahduttamana.

— Ja kuitenkin, kiitän kohtaloa, joka antoi hänen kuolla sellaisen kuoleman. Kaatua rinta läpiammuttuna, se on miehen kuolema… Mutta kas, tuoltahan tulee tyttäreni.

Pentti katsoi ovelle. Siellä seisoi nuori, mustapukuinen nainen hakien katseellaan jotakin. Kasvot olivat arkipäiväiset, mutta vartalo voimakas ja kaunis. Nyt huomasi hän heidät. Molemmat miehet nousivat.

— Hyvä on, vastasi vanha mies, — käyn hyvästelemässä eräitä tuttuja.
Löydän sinut sitten täältä.

Jäätyään kahden vaikenivat nuoret hetken. Juodessaan teetä tunsi Pentti tytön silmien tarkkaavan häntä.

Isäni kertoi minulle teistä. Hän sanoi suomalaisten joukossa tavanneensa erään aivan nuoremman veli-vainajani näköisen. Yhdennäköisyys onkin ihan ihmeellinen.

Pentti ei tahtonut kysyä. Hänen mieleensä muistui, miten erikoisella äänenpainolla asianajaja oli sanonut: »Kaatua rinta läpiammuttuna, se on miehen kuolema.»

Ette tiedä, miten paljon olemme saaneet kärsiä, jatkoi tyttö. — Oi, se on niin kauheaa! Isä ei päästänyt Jaania veljensä mukaan, hänhän oli niin nuori, ei vielä seitsemäätoista. Mutta Jaan, hän ei voinut pysyä erossa, hänen verensä ajoi häntä mukaan. Eräänä yönä hän karkasi kotoa. Kahden luokkatoverinsa kera hän lähti matkalle aikoen pohjoisessa olevien joukkojemme luo. Heillä oli aseinaan vain vanhoja revolvereja. Kaupungin laidassa sattuivat he yhteen venäläisen patrullin kanssa. Pojat ampuivat, mutta sehän oli alunperin toivotonta, samaa kuin olisi leikkipyssyillä ampunut. Yhden heistä onnistui paeta. Mutta Jaan ja toinen hänen tovereistaan joutuivat vangiksi. Heidät kuljetettiin venäläisten täkäläiseen päämajaan. Siellä tahdottiin pakottaa heidät tunnustamaan, missä kapinallisten johto piileksi kaupungissamme, kuten venäläiset sanoivat. Pojat eivät tienneet mitään eivätkä suostuneet edes nimeään ilmaisemaan. Kun panssarijunat ja Kuperjanovin pataljoona sitten vapauttivat Tarton, löydettiin Jaankin venäläisten päämajan kellarista. Mutta millaisena! Oi, se näky ei häivy ikinä silmistäni! Ranteissa ja nilkoissa rautalangat syvälle lihaan puristettuina. Kasvot miltei tuntemattomiksi vääristyneinä. Ja ruumis ristiin rastiin pistimillä raadeltuna. Ainoakaan hänen kiduttajistaan ei ollut ollut kyllin armelias antaakseen hänelle kuolettavan piston.

— Kyllä, jos sitä elämiseksi voi sanoa. Hän heitti henkensä vasta vuorokauden kärsimysten jälkeen kotona. Se oli hirveä vuorokausi!

Pentti oli painanut nyrkkiin puristuneet kätensä ohimoilleen. Harmaat silmät liekehtivät. Hänen olisi tehnyt mieli tehdä jotakin. Jotakin hurjaa ja heti! Mutta sillä hetkellä se oli tietysti mahdotonta. Mahdotonta, kunnes päästään rintamalle. Mutta sitten! Sitten saisivatkin nuo raakalaiset tuntea, että Pohjan Poikain kiväärit ampuvat tarkasti!

‒ Ennenkuin loppu tuli, heräsi Jaan. Se katse, se katse! Hän kuiskasi: »Älkää itkekö, isä ja sisko. Ainoatakaan sanaa ne eivät saaneet lähtemään huuliltani. Olen niin onnellinen.» Tunti senjälkeen oli hänen elämänsä lopussa.

— Mutta isä! virkahti tyttö. — Hän ei toivu tästä iskusta. Menettää molemmat poikansa kahden päivän kuluessa. Minä vain olen jäänyt jäljelle. Tyttö, joka ei voi mitään tehdä.

— Vähän, perin vähän. Tahdon tietysti olla mukana omalta vähäiseltä osaltani. Olen liittynyt ystävättäreni neiti Laglen kanssa Tarton Punaiseen Ristiin.

— Olen tavannut hänet vain pari kertaa. Mutta eräs tovereistani — iloinen, rehti poika — tuntee hänet niin hyvin kuin mies voi parissa päivässä oppia naisen tuntemaan. Poika-parka menetti heti ensi silmäyksellä sydämensä.

— Se ilahduttaa minua. Linda onkin sievä tyttö ja hyvin hyvä tyttö lisäksi, sanoi hänen ystävättärensä.

— Se ei tietysti ollutkaan tarkoitukseni, sanoi hän. — Mutta voisitte kehoittaa toverianne ottamaan varmuuden vuoksi aseen mukaansa.

— Niin. Ystävättäreni asuu kaupungin ulkopuolella. Ei kyllä kovin kaukana. Mutta ympäristö ei ole vielä aivan turvallinen. Linda kertoi eilen muutamien asestettujen miesten ahdistaneen häntä kotimatkalla. Hän pääsi kyllä kotiin, mutta sai oven itsensä ja noiden miesten väliin aivan viime tingassa.

— Silloin luulen, että jonkun toverini seurassa teen pienen jalkamatkan tänä yönä. Pariskuntamme saattaa tarvita henkivartioston. Kiitos neuvoistanne, neiti Kamm.

— Ei kiittämistä, vastasi tyttö nousten ja ojentaen kätensä hyvästiksi. — Tuolta tulee isäni. Vahinko, että puhelumme supistui näin lyhyeen, kersantti Kaira.

— Ehkäpä meille tarjoutuu tilaisuus sitä vielä jatkaa, sanoi Pentti. — Tehän olette Punaisessa Ristissä. Ja kun minä olen sotilas, niin ei tiedä, vaikkapa piankin tapaisimme jälleen.

Pentti asteli Torttilan vieressä, joka rauhallisesti poltteli piippuaan. Pakkasilma teki hyvää. Kaikkialla oli hiljaista. Taloissa molemmin puolin katua nukuttiin. Ainoassakaan ikkunassa ei näkynyt valoa.

Toverukset kulkivat hitaasti. Muutamankymmenen askeleen päässä heidän edellään kävelevä pari ei pitänyt kiirettä.

Alettiin tulla syrjäkaupungille. Kadut kävivät epätasaisemmiksi. Talot ränstyneemmiksi.

Olihan se, komeaa meinaan, vastasi Torttila ykskantaan oikeasta suupielestään.

Mutta? kysyi Pentti. — Sinun äänestäsi kuulee, että siinä on jokin »mutta».

Torttila ei pitänyt kiirettä vastauksella. Viimein otti hän piipun suustaan ja sanoi:

— Onhan siinä. — Juhliminen käy jo sisulle. Päästäisiin rintamalle.
Saataisiin tehdä, jotakin.

— Sanos muuta. Pojat alkavat jo pitkästyä odotukseen. Pentinmäen veljekset ja Hermanni ovat lopullisesti menettäneet puhelahjansa. Näitkö muuten Pikku-Mattia juhlassa?

— Näin kyllä, myönsi Torttila. — Vaikka vähän vaikeata se oli. Sai kurkistella koko lailla, ennenkuin näki vilahduksenkaan pojasta, niin ympäröivät vanhat rouvat häntä. Yksi tarjosi voileipiä, toinen juotavaa, kolmas leivoksia, neljäs makeisia. — Syöttivät pojan varmaan puolikuoliaaksi.

Kaupunki jäi vähitellen taakse. Matalien puuhökkelien asemesta reunustivat tietä puut, ja kun nekin katosivat, avautuivat molemmin puolin komeat peltoaukeamat.

Kaikki oli hiljaista. Missään ei näkynyt muita eläviä olentoja kuin tuo pari tuolla edellä ja he.

Tien vieressä kohosi suuri kivinen mylly piirtyen tummana, jylhänä lumista lakeutta ja aamuyön tähtitaivasta vastaan.

Oli niin kotoisaa pikku talon siistissä keittiössä, öljylamppu valaisi somasti huonetta. Linda oli kietaissut esiliinan vyötäisilleen ja puuhaili hellan ääressä.

Yht'äkkiä hän säpsähti. Taas tuo ajatus oli sukeltautunut esille:
Ollapa kaikki jo ohi, kaikki taistelut!… Oli hänkin sotilas ja Pohjan
Poika!

Mutta kuitenkin: tuo tyttö, jonka kohtalo oli heittänyt hänen tielleen! Millainen tyttö! Olihan hän tavannut naisia paljonkin. Mutta ne olivat toista. Tuollaisia pikku ihastuksia, joita hänenlaisensa tielle sattuu harva se päivä. Alkoivat silmäniskulla ja loppuivat suuteloon tai parhaassa tapauksessa kyyneliin — mutta silloinkin yksipuolisiin. Linda oli toista. Hänessä oli jotakin ihmeellistä. Se oli noissa nauravissa ja samalla sanomattoman hellissä silmissä, joihin katse upposi kuin lähteeseen. Sorjassa vartalossa. Sulavassa käynnissä, joka sai miltei uskomaan, etteivät jalat koskeneet lainkaan lattiaan; siinä oli jotakin perhosmaista.

— Olit aivan tukehduttaa minut, Tahvo. Ei sinua voi moittia ainakaan liiasta hitaudesta.

‒ Ei. Hitauden synnistä on toki Luoja minut säästänyt. Antoipa pojalle iloisen luonnon. Ja sanotaanhan Sanassakin: Iloinen sydän virvoittaa ruumiin, mutta murheellinen henki kuivattaa luut. Onhan nyt sitäpaitsi sota. Sodan pauhuissa vaikenevat rauhan lait. Nicht wahr?

Linda kuunteli hänen ääntään mielihyvin. Siinä oli tartuttavaa elämänuskoa. Ja veitikkamaisista sinisilmistä pilkisti sielu, jossa tuntui olevan niin paljon samaa kuin hänen omassaan.

— Osaanko? No, ottakaamme sitten sananmukaisesti Salomo-vainaan lupaus:
Joka vastaa sattuvilla sanoilla, se huulia suutelee.

— Ajattelehan, jos setä ja täti tapaisivat meidät näin. Minut istumassa vieraan sotilaan sylissä.

— Niin, rakkaani, heidän mielestään vieraan. Et kai voi väittää, että hekin tuntisivat sinut?

— Lupaan tapella niin kuin Pohjan Poika tappelee. Ja siinä on tekemistä kylliksi, pelkään mä.

— Älä sure, mein liebes Kind! Minulla tapaa olla, niinkuin Kaira sanoo, seurana karjalainen hyvä onneni.

Samassa hypähtivät molemmat pystyyn. Ikkuna oli räiskähtänyt säpäleinä lattialle kiväärinperällä sisään lyötynä. Ulko-ovelle koputettiin hurjasti.

Kuikka ei siekaillut. Hän sieppasi esille browninkinsa. Ensimmäisen kuulan ampui hän ulos rikotusta ikkunasta. Toinen, tarkasti tähdätty, sammutti äkisti kattolampun. Huone jäi täyteen pimeään.

— Nopeasti, kuiskasi hän tytölle. — Riennä setäsi ja tätisi luo rauhoittamaan heitä. Ei hätä ole tämän näköinen.

— Muissa ikkunoissa onkin luukut, sanoi hän. — Tarkastan samalla, että ne ovat lujasti kiinni.

Ikkunan puolelta ei kuulunut hiiskaustakaan. Laukaus oli kai peloittanut ryssiä. He tuntuivat keräytyneen ulko-oven luo, jota takoivat hurjasti kirousten säestäessä iskuja. Oli selvää, ettei ovi kestäisi kauan kiväärinperien lujaa rynnäkköä.

Kuikka tarttui pöytään, työnsi sen kumoon, niin että teekupit helisivät pirstoutuessaan lattiaan. Tuolit ja rahit saivat tehdä sille seuraa.

Vahvistaessaan ovea ei hän tullut kiinnittäneeksi huomiota ikkunaan. Kunnes hän kuuli takaansa Lindan huudon. Hän ehti nähdä ikkunalaudalla kouraparin ja lähellä häämöittävät parrakkaat kasvot, mutta samassa tyttö jo juoksi hänen ohitseen ikkunan luo kädessään jokin raskas esine. Isku kumahti, kasvot ja kädet katosivat, ja jotakin mätkähti raskaasti maahan.

Kehoitus ei tullut liian aikaisin. Seuraavassa hetkessä pamahti näet ulkoa kolmen tai neljän kiväärin laukaus, ja kuulat lensivät ilkeästi vinkuen läpi ikkuna-aukon iskeytyen kattoon.

— Sinäpä olet reipas tyttö, kiitti Kuikka. — Rinnassa oikein kiertää hyvän tunne, kun tietää, että sinä olet minun.

Hetkisen oli ollut hiljaista ulko-oven luona. Mutta nyt paukkuivat iskut sitä hurjempina. Ovi antoi jo pahasti perään.

Kuikka ei nähnyt tytön kasvoja. Mutta hän tiesi, että ne olivat kalmankalpeat. Käsi, joka puristi hänen käsivarttaan, vapisi. Tässä olikin tosi edessä.

— Eivät ne koske sinuun, niinkauan kuin minussa on vähänkin henkeä jäljellä, sanoi hän kumeasti.

Ovi kamariin aukeni. Käännähtäessään sinnepäin näki Kuikka kirkkaassa valossa kynnyksellä keski-ikäisen pariskunnan, joka puolipukeissa seisoi siinä kasvoilla kauhistunut ilme.

Linda juoksi kamariin. Seuraavassa hetkessä olivat he kaikki jälleen pimeässä.

Vanhukset olivat painautuneet nurkkaan itkien ja voivottaen. Linda oli heidän luonaan koettaen rauhoittaa heitä — ja omaa tuskan kokoonpuristamaa sydäntään. Kuikka seisoi muutaman askeleen päässä ovesta sormi liipasimella. Aina hymyyn valmiit huulet olivat tiukasti puristuneet yhteen.

Nyt! Ovi murskautui. Sen takaa kuului ilon kiljahdus. Oli selvää, että vielä edessä olevan esteen murtaminen ei veisi monta minuuttia. Loppu oli lähellä, hirvittävän lähellä.

Kuikka ajatteli tovereitaan. Mitähän pojat tulisivat sanomaan? »Kuikka-parka», sanoisivat he, »sellainen kuolema». Ja Kaira kai ajattelisi: »Se oli lyhyt satu, se Tahvon kohtalo».

Taas kaksi kiväärinlaukausta. Varmasti, taloa ammuttiin sadan tai parinsadan metrin päästä. Ja nyt — ryssät vastasivat tuleen.

Mutta sotilas ei joutanut vastaamaan. Hän viskoi pois tuoleja ja raheja oven edestä ja työnsi pöydänkin sivuun.

— Sytyttäkää lamppu, sanoi hän. — Saan ilmoittaa arvoisalle herrasväelle, lisäsi hän teatraalisin elein, — että sota on lopussa.

Linda juoksi hänen luokseen ja puristautui hänen rintaansa vastaan, kun taas vanha vaimo haki kamarista lampun ja sytytti sen vielä vapisevin käsin.

— Sen pahempi. Ainoatakaan ei jäänyt minun osalleni. No niin, Tahvo Kuikka, tyydy kohtaloosi. Näkeminen luodut päivät, syöminen säätyt evähät, niinkuin isämme sanovat.

— Kuka tietää, mein süsses Kind? Arvattavasti siksi, että pari uskalikkoa kävi noiden roistojen kimppuun takaa. Pari uskalikkoa; niin, ellen erehdy, ovat meikäläisten sormet pelissä mukana. Näpertelevät vähän joka puolella.

Kun he palasivat tupaan, seisoi vanha mies tarkastelemassa ovea sivellen kädellään kaljua päälakeaan. Hänen vaimonsa laitteli huonetta taas kuntoon. Molemmat tervehtivät sydämellisesti sotilasta.

— Olipas se meteli, virkkoi mies. Mutta eivät nämä vahingot mitään merkitse. Minä olen, nähkääs, puuseppä. Olipa taas mukavaa olla sodassakin.

Pian istuivat he pöydän ympärillä juoden kaikessa rauhassa teetä. Ellei ikkuna olisi ollut rikki ja ovi säpäleinä, olisi ollut vaikeata ajatella, että hetkistä aikaisemmin katsottiin tuvassa kauheaa kuolemaa silmästä silmään.

Pöydän ääressä istujat käännähtivät yllätettyinä katsomaan ovelle. Siellä seisoivat kersantti Kaira ja korpraali Torttila kivääreihinsä nojautuneina.

— Olisihan minun pitänyt se arvata, Kaira! Mukana sinun täytyi olla. Ja
Torttila! Vanha Torttila iänikuisine piipunnysineen!

Siitä tuli teenjuonti, joka ei hevin häivy osanottajien mielestä.
Isäntäväki oli ylenmäärin ihastunut odottamattomiin vieraihinsa.
Emännän kasvot vallan loistivat hänen nähdessään, miten vaatimattoman
pöydän antimet maistuivat sotilaille.

— Jouduimme harhaan, kertoi Pentti. — Yhtäkkiä nämä rakastavaiset katosivat näkyvistämme. Kirjaimellisesti ottaen: kuin tuhka tuuleen. — Ja me tallustimme kaikessa rauhassa vielä kilometrin, ehkä parikin, kunnes kuulimme laukauksia takaa. Silloinkos meille kelpasi juoksu.

‒ Paremminkin viisasta neuvonantajaamme, ystävätärtänne neiti Kammia, oikaisi Pentti. — Me puolestamme emme tehneet muuta kuin kävelimme ja ammuimme, siis huvittelimme vain. Eikä huvittelu kiitosta ansaitse.

— Sisuttaa, että ryssät pääsivät metsään, murahti Torttila. — Oli toki yhteen osunut, koska verta oli hangella.

— Sellaista se on sotilaan morsiamen elämä: ruudinhajuun saa ensi hetkestä tottua. Miltäs tuntuu?

Pentti ja Torttila olivat ehtineet jo parinsadan metrin päähän pikku talosta, ennenkuin Kuikka juosten saavutti heidät.

— Niin, niin, Tahvo. Se rakkaus, se rakkaus! Se on kummallinen tauti, siihen kuolee seisaalleen, ja silmät jäävät auki.

Kuikka ei kuunnellut heitä. Hän oli seisahtunut katsomaan taakseen.
Toverit silmäilivät häntä huvitettuina.

— Jo. Oli ukolla aikoinaan miten monta eukkoa tahansa, niin kauniisti hän osasi naisesta laulaa.

— Kuinka ihana on käyntisi kengissäs, sinä Viron tytär! Lanteesi laineet ovat kuin kaulakäädyt, teokset taiturin käsistä.

— Oliko suurella oppi-isälläsikin jo virotar kokoelmissaan? kiusoitteli
Pentti. — Sehän on kiintoisa uutinen!

— Oli tai ei, se on minulle yhdentekevää. Mutta surukseni havaitsen, että sinussa, Kaira, on aika annos poroporvarillista turhantarkkuutta. Etkös ole koskaan kuullut puhuttavan runoilijan vapaudesta?

Pohjan Poikain tulikaste oli edessä. Miehet seisoivat vakavina. Joku yritti laskea leikkiä, mutta vaikeni pian.

Pentti Kaira katsoi poikiaan. Rauhallisina he seisoivat paikoillaan, kukin omiin mietteisiinsä vaipuneena. Vain Pikku-Matin kasvot olivat tavallista kalpeammat — poikanen kävi ensimmäiseen taisteluunsa. Hän nosti katseensa kuin olisi tuntenut kersanttinsa tarkastavan häntä ja koetti hymyillä urhoollisesti.

Pentin mieli kävi juhlalliseksi, kun hän katsoi monisataista hiljaista miesjoukkoa, joka oli kertynyt maantien vieressä seisovan talopahasen luo ja odotti. Odotti? Niin, odotti toiminnan hetkeä, joka maksaisi Luoja ties kuinka monen hengen. Ehkä minun, ehkä sinun — kenties meidän kaikkien.

Pentti nosti päänsä. Kaksi lujakatseista silmäparia katsoi toisiaan.
Molemmissa paloi sama tuli.

Kapteeni Hamula tarkasti miehiä ympärillään. Huomatessaan Kuikan vilahti hymyn häive hänen vakaville kasvoilleen.

— Olen kuullut ensi ottelustanne, sen hoiditte hyvin. Nyt on teillä tilaisuus maksaa ryssille kalavelkanne tyttönne pelästyttämisestä.

— Pojat! lausui kapteeni Hamula. — Me käymme nyt ensimmäiseen taisteluumme. Muistakaa, että isänmaa katsoo tänään meihin. Isänmaa on lähettänyt meidät tänne etuvartioon, lyömään yhä kauemmas ikuisen vihollisensa laumat. Muistakaa, että tämäkin taistelumme tapahtuu isänmaan ja sen kunnian puolesta!

Hän luki vastauksen miestensä kasvoista, vanhoista ja nuorista saman vastauksen: Isänmaan puolesta! ja kääntyi jatkamaan matkaansa. Tällaisilla miehillä voisi murtaa vastarinnan, vaikka itse paholainen sitä johtaisi!

Samassa tykkituli alkoi kumeana, maata vavisuttavana. Ryssät ampuivat!
Mistä? minne? sitä ei tiennyt kukaan.

Pataljoona kuunteli. Rauhallisina, silmää räpäyttämättä seisoivat miehet.

Nyt vastasivat tykit takaa ja vasemmalta — omat tykit! Se antoi turvallisen tunteen. Voimaa — sitä ei täältä puutu.

— En paljon. Toinen pataljoonamme on lähetetty itään kiertämään siltä puolelta Valkiin. Meidän toinen komppaniamme on jossakin lännenpuolella turvaamassa selkäämme. Me yhdessä Kuperjanovin pataljoonan kanssa ryntäämme koillisesta suoraan, kaupunkiin.

Torttila kuunteli hetken arvelevan näköisenä tykkien jyskettä. Hän otti piipun suupielestään kuin voidakseen paremmin keskittää ajatuksensa.

— On kai, myönsi hän. — Voihan olla, että ryssät ovat sijoittaneet pääasemansa lähemmäksi. Olen kuullut, että itse kaupunki onkin huono tukikohdaksi.

Torttila ei täydentänyt ajatustaan. Mitä kuuluivat sellaiset asiat hänelle? Mutta sittenkin. Hän pudisti päätään, pisti piipun tavalliselle paikalleen ja vaikeni.

Tykkituli oli hetkeksi lakannut. Äskeisen pauhinan jälkeen tuntui hiljaisuus, jota rikkoi vain satojen sotilassaappaiden narina lumisella tiellä, oudon syvältä.

Ja yhtäkkiä sekautui niiden pauhuun toinen ääni: kiväärien ja konekiväärien vihlova rätinä.

Pian levisi odottavien riveihin tieto: virolaiset ovat käyneet taisteluun, Kuperjanovin sissit ryntäävät. Miesten kasvot kävivät koviksi.

— Mitä saakelia, Kaira? huusi Toikka hieroen kämmenellään kiivaasti nenänsä vartta. — Jätetäänkö meidät, Pohjan Pojat, virolaisten reserviksi? Sitä vartenko me Viroon tulimme?

Tyytymätöntä murinaa kuului lähellä seisovista ryhmistä. Miehet tunsivat itsensä syrjäytetyiksi. Ja se kaiveli mieltä.

— Älä nyt intoile, Toikka, sanoi Kuikka. — Muista, että Kuperjanovin sissit vakasivat Tarton. Heille kuuluu kunnia käydä ensimmäisinä tuleen. Sitäpaitsi: tämähän on heidän isänmaataan.

— Kappas, kappas vain! riehautui Toikka. — Vai oikein kuuluu heille. Mitäs saakelia meille sitten kuuluu? Seisoa ja odottaa? Odottaa, että toiset vievät voiton ja kunnian nenämme edestä. En tiedä sinusta, mutta minä vain en sitä varten tänne tullut!

— Kuules, mies, sanoi hän. — Meitä molempia nerokkaampi vaari on sanonut: Älä ole viisas omissa silmissäs, tämä on terveys navallesi ja virvoitus sinun luillesi.

Ympärillä seisovat purskahtivat nauruun. Tuntui helpottavalta kuulla tässä jännityksessä Kuikan huoletonta juttelua.

— Varmasti pääsemme, rauhoitti Pentti. — Kuulkaa, pojat, kuulkaa tuota tulta! Tässä on tosi edessä. Olkaa huoleti, meillä on vielä tänä päivänä yllin kyllin tekemistä.

Ikäänkuin vastaukseksi hänen sanoihinsa saivat Pohjan Pojat käskyn lähteä jälleen etenemään. Mitä lähemmäs tultiin, sitä hurjemmaksi yltyi kiväärituli edessä.

Miehet saapuivat pienen torpan luo. Nyt oltiin aivan taistelukentän liepeillä. Vihollisten kuulat vinkuivat vastaan. Juosten riensivät ryhmät edessä olevan puron uomaan. Jokunen shrapnellikin putosi lähistölle räjähtäen hirvittävällä voimalla.

— Haavoittuneita! huudahti Laukkanen viitaten torppaan päin. Hänen äänensä värisi, ja sormet hakeutuivat väkisin suuhun.

Mutta Pentti ei totellut. Hän katsoi haavoittuneita, joita suomalaiset sairaanhoitajattaret auttoivat matalan torpan ovesta sisään. Kuulat vinkuivat hänen korvissaan, mutta hän ei hievahtanut. Tuo vihlova ääni, haavoittuneet — ne ajoivat muistin komeroista esille kuvan edellisen talven taisteluista, räikeimpänä, kirvelevimpänä siitä, jossa Yrjö, hänen veljensä, haavoittui kuolettavasti.

— Ryssillä on hyvä asema Pajun kartanossa. Kuperjanov itse on heti alussa kaatunut, useita upseereja samoin, pataljoona on miltei hajalla.

Pohjan Pojat kävivät tuleen. Toiset suoraan maantien oikeaa laitaa, toiset kauempaa oikealta kaartaen.

Pentti vilkaisi sivuilleen juostessaan. Hyvä, koko ryhmä seurasi häntä.
Pikku-Matti pysytteli urhoollisesti muiden rinnalla.

Kuulia satoi edestä yli lumisen lakeuden. Kiväärituli oli hirveä, ja konekiväärien suihkut pyyhkivät kenttää.

Edessä, niin, tuolla edessä oli vihollinen. Sen asemat olivat mainiot. Luja, kivinen kartano, jota suojasi suuri puisto. Ja joka puolella laajat kartanosta loivasti alaspäin viettävät pellot, joiden yli hyökkääjien oli kuljettava vihollisten kiväärien ja puihin asetettujen konekiväärien tulelle täysin alttiina.

Kivääri- ja konekivääritulta säestivät mahtavina tykit. Pohjan Poikain tykistö pommitti kartanoa. Shrapnelli toisensa jälkeen putosi puistoon. Kas noin, nyt sattui itse kartanoon. Tarkasti ampuivat! Vihollisen puolelta vastaili enää vain yksi tykki.

Pentti kääntyi katsomaan. Jonkin matkan päässä heistä makasi pieni miesryhmä vähäisen suojavallin takana. He puuhailivat konekiväärin kimpussa, joka oli ilmeisesti joutunut epäkuntoon. Puvuista päättäen olivat he virolaisia.

Pentti viittasi heihin. Ryhmä ponnahti yhtenä miehenä jalkeille ja juoksi kuulasateessa virolaisten luo.

— Kirottu konekivääri! sähisi virolaisten johtaja. — Onko teissä ketään, joka osaisi korjata sen?

Pentinmäen veljekset ryhtyivät heti työhön. Toiset ryömivät suojavallin kupeelle avaten tulen.

He eivät olleet enää kaukana puistosta. Saattoi helposti nähdä miehiä liikkuvan puiden varjossa, ja täältä tuli voi jo muodostua tuhoisaksi. Vihollinenkin alkoi kiinnittää huomiota heihin. Pari konekivääriä suuntasi suihkunsa heidän asemaansa.

— Onko totta, että Kuperjanov on kaatunut? kysyi virolaisten johtaja, joka makasi Pentin vieressä.

— Minä, nähkääs, jouduin miehineni erilleen muista, jatkoi virolainen.
— Tässä ovat kaikki, jotka joukostani ovat jäljellä.

Kaira katsoi miestä. Tämän rehelliset, pyöreähköt kasvot ja elämänhaluiset, harmaanvihertävät silmät tuntuivat hänestä jollakin tavoin tutuilta.

Kuikka, joka makasi toisella puolella, hämmästyi nimen kuullessaan niin, että unohti ampua.

— Ilmankos te näytitte niin tutulta, sanoi Pentti. — Katsokaas, me tutustuimme teidän sisareenne Tartossa. Ihastuttava neitonen. Etenkin tämän toverini, Kuikan, mielestä. Erittäin ihastuttava.

Aliluutnantti hymyili. Silmäys Kuikan kasvoihin riitti ilmaisemaan hänelle, miten asiat olivat.

— Kas vain pikku Lindaa, hymähti hän puristaessaan Kuikan kättä. — Olen aina sanonut, että hänellä on onni matkassaan. Olen iloinen saadessani tutustua teihin, suomalainen toveri.

Ja samassa yhtyi konekivääri suojavallin partaalta suomalaisten ja virolaisten kiväärien tuleen.

Pentinmäki ryömi ylemmäs voidakseen paremmin tähdätä. Ja hetkistä myöhemmin ampui heidän asemaansa vain yksi kuularuisku.

Mies käänsi kasvonsa kersanttiin. Tyytyväinen myhäily näkyi niillä.
Sitten jatkoi hän taas tyynesti.

Vihollinen huomasi, että tämä asema alkoi käydä sille vaaralliseksi.
Kolme tai neljä konekivääriä suuntasi siihen suihkunsa.

Yht'äkkiä taukosi Pentinmäen tuli. Pentti käännähti ihmeissään katsomaan.

Kauhu iskeytyi Penttiin. Ensimmäinen hänen ryhmänsä miehistä oli kaatunut. Kunnon Pentinmäki ensimmäisenä.

Eräs virolainen yritti tarttua konekivääriin, mutta Tuomas Pentinmäki työnsi hänet syrjään.

Hän nosti tyynesti veljensä elottoman ruumiin syrjään välittämättä vihollisten luodeista. Ja tuli alkoi jälleen, entistä tuhoisampana. Sen äänessä ei enää soinut vain voitontahto, vaan myöskin kostonhalu.

— Meidän on mahdotonta kestää tässä enää kauan, virkahti aliluutnantti Lagle. — Yksi minunkin miehistäni on taas kaatunut ja kaksi pahasti haavoittunut.

Paha aavistus valtasi Pentin mielen. Hän käännähti katsomaan, miksi konekivääri taas oli vaiennut.

Jumalan kiitos, ei sentään! Konekivääri vain oli joutunut epäkuntoon. Pentinmäki koetti saada sitä ampumaan, mutta turhaan. Silloin tarttui hän kivääriinsä ja hypähti pitkin pituuttaan seisomaan.

Pentinmäki vilkaisi jalkojensa juuressa makaavaan veljeensä. Vainajan silmät tuijottivat lasimaisina häneen. Leveästä rinnasta vuoti verta. Hetkisen viivähtivät hänen silmänsä elottomassa ruumiissa. Kasvojen ilme ei muuttunut. Mutta silmissä paloi epätoivoinen, järjetön tuli.

Samassa lysähti Pentinmäki maahan ja kaatui veljensä ruumiin päälle.
Luoti oli osunut suoraan otsaan.

Tilanne oli muuttunut. Nyt syöksyi yli lakeuden miehiä kohti kartanoa. Ryssien vimmattu tuli ei pystynyt pysähdyttämään heitä. Ensimmäiset saapuivat jo puistoon, jossa syntyi hurja käsirysy.

Viholliset tekivät hurjaa vastarintaa. Puihin kiivenneet konekiväärimiehet ampuivat nagaaneillaan. Ja alhaalla kamppailtiin kiväärinperin.

Taistelun tuoksinassa vilkaisi Pentti taakseen. Sieltä lähestyi juosten muutamia ryssiä pistimet ojossa. Ensimmäinen oli enää vain muutaman askeleen päässä aliluutnantti Laglesta, joka paini erään vihollisen kanssa.

Virolainen vapautui hurjalla nyrkiniskulla vastustajastaan. Mutta hänen asemansa oli toivoton. Häneltä oli pudonnut kivääri. Jähmettyneenä tuijotti hän pistimeen, joka seuraavassa hetkessä lävistäisi hänet.

Mutta iskuvalmis pistin pysähtyi äkisti, kivääri putosi maahan. Kaikki oli käynyt silmänräpäyksessä, niin ettei aliluutnantti ensi hetkessä käsittänyt, mitä oli tapahtunut.

Kuikka seisoi hetken paikoillaan katsellen mustapartaista, ryysyistä miestä, joka makasi maassa veren pursuessa hangolle suusta.

Viholliset, jotka olivat jo peräytyneet, hyökkäsivät jälleen. Ja samassa avattiin kartanosta murhaava tuli puistoon, välittämättä siitä, osuivatko kuulat vihollisiin vai omiin miehiin. Ilkeästi räjähdellen ne iskeytyivät puihin. Hyökkääjien tilanne oli toivoton.

— Takaisin! jyrisi joukkueen johtajan ääni yli taistelun räiskeen. —
Takaisin pian!

Takaisin? Niin, se oli ainoa, mitä voitiin tehdä. Olihan ilmeistä, että oli mahdotonta valloittaa muutamankymmenen miehen suoralla rynnistyksellä lujaa kartanoa, jota näin puolustettiin.

Hyökkääjät kääntyivät takaisin. Hurjasti juosten he peräytyivät ryssien kuulien vinkuessa ympärillä. Väliin he heittäytyivät maahan ja vastasivat tuleen.

Pentti ei nähnyt tovereitaan ympärillä. Olikohan hän juossut harhaan, vai oliko koko hänen ryhmänsä jäänyt puistoon? Niin, lukuunottamatta Pentinmäen veljeksiä, jotka makasivat suojavallilla. Hän ei saanut silmistään vanhemman Pentinmäen sammuneiden silmien tuijotusta — silmien, jotka hetkistä aikaisemmin olivat hymyilevinä katsoneet häneen: tästä, Kaira, kas tästä leikistä minä pidän — eikä veljesten kuolonsyleilyä.

Ikäänkuin päästäkseen pakoon noita näkyjä, ponnahti hän jälleen jalkeille.

Ääni tuli oikealta, ehkä parinkymmenen metrin päästä. Siellä makasi mies, Pohjan Poika. Haavoittunut!

Säpsähtäen hän tunsi miehen. Karvaiset, karheapiirteiset kasvot, jäyhätekoisen pään, joka oli painunut hieman kumaraan leveiden hartioiden väliin.

— Niin tuota, Kaira, sanoi hän viimein arasti. — Olen haavoittunut käteen ja jalkaan. En, tuota, pääse konttaamallakaan liikkeelle.

Pentin mieleen muistui se päivä, jolloin hän oli ensimmäisen ja tähän asti myöskin viimeisen kerran puhunut Jänneksen kanssa. Hänen korvissaan soi ilkkuva nauru: »He-heh, esikuntajessukseksi hän! Tai kuormastokentraaliksi, he-heh!» Ja hän muisti, miten hän oli kostonhaluisena ajatellut: antaahan olla, tämä päivä ei ole viimeisemme, ei hänen eikä minun.

Niin, se päivä ei ollut heidän viimeisensä, ei kumpasenkaan. Mutta tämä päivä? Siinä makasi Jännes liikkumaan kykenemättömänä, tuomittuna jäämään vihollisten käsiin. Ja hän? Hänellä oli edessään luminen lakeus, lakeus, jonka toista laitaa hän ei kenties milloinkaan saavuttaisi.

Kaira, tuota, ota minut mukaasi! Pelasta minut! En ole sitä ansainnut.
Hiivatti, kaikkein vähimmin sinulta. Mutta en tahtoisi kuolla näin.
Meidän miehiämme juoksi tästä ohitse. Minä huusin niille, tuota,
rukoilin heitä. Mutta ne eivät kuulleet.

Pentti mittasi matkaa, joka olisi kuljettavana. Mies selässä. Se oli hullunyritys. Mutta hän ei epäröinyt. Olihan Jänneskin Pohjan Poika. Ja tuo tapaus Helsingissä, senhän hän oli tehnyt selväksi jo siellä. Lasku oli kuitattu.

— Tuolla on suojaisa paikka, sanoi hän viitaten taakseen. — Olin siellä äsken ryhmäni kanssa. Sinne voisi kenties päästä. Anna minun kiskoa takki yltäsi, ryssillä on siten vähemmän selvää maalia. Otan sinut selkääni.

— Sinä olet mies, Kaira! Mutta ei, ei sentään. Se, tuota, se olisi liikaa. Jätä minut tänne ja pelasta itsesi.

— Älä nyt turhia, Jännes. Yksin en lähde. Ja yhtä mahdollista — tai yhtä vähän mahdollista — on, että molemmat pääsemme turvaan kuin jos yksin yrittäisin.

Kun Pentti nousi pystyyn, horjuivat hänen jalkansa raskaan taakan alla. Jänneksen valkea paita suojasi osittain heitä, mutta joka puolella pöllähteli lumi ilmaan maahan iskeytyvien kuulien viskomana.

Nyt oli enää vain parikymmentä askelta perille. Hän saattoi jo selvästi nähdä nuo kaksi ruumista suojavallilla ja epäkuntoon joutuneen konekiväärin piipun.

Oikealta ja vasemmalta kuului vimmattua ammuntaa. Taistelu riehui siellä yhtä hurjana kuin äsken täällä.

Samassa paiskautui Pentti maahan aivan Pentinmäkien ruumiitten viereen. Jännes syöksyi hänen ylitseen alas turvaan, ja hän itsekin vyöryi suojavallin harjalta notkelmaan.

Ensin hän ei tuntenut mitään. Miksi minä kaaduin? ihmetteli hän. Mitä on tapahtunut?

Samassa alkoi hän tuntea jomottavaa kipua. Mitä? En kai minä ole haavoittunut?

Asetakki oli edestä veressä, mutta sehän oli Jänneksen käsivarresta siihen tarttunutta.

Jalka? Niin, jalka se oli. Oikeaan pohkeeseen ne olivat osuneet. Nyt tunsi hän sen aivan selvästi. Oh, miten siihen koski, vihloi!

Toveri makasi parin askeleen päässä liikkumattomana kasvot hankeen hautautuneina. Oliko hän kuollut?

Käsien varassa hän laahautui Jänneksen luo. Hitaasti se kävi, sanomattoman hitaasti. Tuska jalassa kasvoi aivan sietämättömäksi.

Päästyään toverin luo ryhtyi hän kääntämään tätä. Mutta hänen voimansa olivat lopussa. Vihdoin viimein hänen onnistui työntää Jännes selälleen. Luojan kiitos, toveri eli, hän oli vain menettänyt tajuntansa.

Mutta enempää ei Pentti kestänyt. Valkoiset hanget, taivas — kaikki pimeni. Hän pyörtyi. ‒ ‒ ‒

Kun hän tuli taas tajuihinsa, oli jo ilta. Hän hyrisi vilusta. Ruumis oli jäykistynyt. Hän ei jaksanut nostaa kättäkään.

Kiväärien pauketta ja tykkien jylinää ei kuulunut — taistelu oli tauonnut. Kaikki oli hiljaista.

Ylhäällä, kaukana, pyörryttävän kaukana tuikkivat tähdet. Tuolla oli Otava, tuttu Otava, jonka hän oli aina ottanut lähtökohdakseen laskiessaan tähtiä, ennen poikavuosinaan; yhdeksänä iltana peräkkäin yhdeksän tähteä, silloinhan sai toivoa, mitä tahtoi, ja se täyttyi. Varmasti, oli hän silloin uskonut.

Yhdeksän kertaa yhdeksän — siihenhän hän oli päässyt sinä iltana, jolloin hän suuteli ensi kerran Hannaa. Kauan siitä oli, kauan.

Hannaa? Mitähän Hanna sanoisi, jos tietäisi, että täällä hän nyt makaa? Seuranaan kaksi vainajaa, kenties jo kolmaskin. Entä äiti ja isä? »Jos sinä niin ajattelet», oli isä sanonut. Vanha isä-raukka. Kai hänkin itkisi jonkin kyyneleen kuullessaan, että hän, Pentti, oli kuollut tänne — paleltunut taistelukentälle.

Kuinkahan taistelu oli päättynyt? Olivatko Pohjan Pojat tulleet lyödyiksi? Kenties. Niin, varmasti, miksi muuten annettaisiin heidän virua täällä paleltumassa?

Isänmaan puolesta. Niin, olivathan he ainakin tehneet parhaansa. Pentinmäet — niin, missähän he nyt olivat? He olivat jo päässeet ratkaisemaan suurimman arvoituksen, kuoleman arvoituksen, mikäli se heille arvoitus oli ollutkaan. Niin, parhaansa oli tehnyt Kuikkakin, urhea, iloinen Kuikka ja kaikki muut. Isänmaan puolesta! Eihän isänmaa katsonut siihen, voittiko vai hävisikö, kunhan vain teki parhaansa.

Isänmaa! Miten lähelle se tuli! Oli aivan kuin sen hengityksen olisi tuntenut kasvoillaan. Se oli lämmin ja suloinen.

Raskaat, toivottomat ajatukset — ne tuntuivat niin turhilta, perusteettomilta, kun oli näin isänmaansa — kanssa kahden. Keskinäinen katkeruus siellä kotimaassa, luokkaviha, punaiset ja valkoiset — se kaikki oli ohimenevää. Kaiken sen takana, häikäisevänä, voittavana, oli jotakin varmaa, pysyvää, valoisaa, niin, itse isänmaa. Ja tarvittiin vain, että jokainen teki parhaansa, jotta kaikki kääntyisi hyvin päin. Niinkuin he olivat tänään parhaansa tehneet. Isänmaan puolesta!

Tähdet, niin. Kylminä ne tuijottivat häntä, viiltävän kylminä, kuin ilkkuen. Noin ne olivat varmaan välkkyneet sadoille ja tuhansille haavoittuneille suomalaisille sotureille ennen häntä, hakkapeliitoille ja karoliineille ja muille, jotka olivat verissään maanneet vieraan maan hangilla odottaen kuolemaa.

Tähdet, miten ankaria ne voivat olla! Ankarina ne olivat ainakin loistaneet läpi vuosisatojen Suomen heimon taivaalla valaen sen ja sen lasten ylitse koettelemuksia, kärsimyksiä, kuolemaa. Ankarina, niin, mutta kenties juuri siksi myöskin ponnistuksiin pakottavina…

Ei! Suomea, suomeahan nuo sanat olivat! Ja ääni kuulosti Pikku-Matin ääneltä.

Pentin huuto ei kuulunut kauas, mutta se kantoi kuitenkin miesryhmän luo, joka oli lähtenyt etsimään hänen ruumistaan.

Askeleet lähestyivät, kiireiset askeleet, ja seuraavassa hetkessä heittäytyi Pikku-Matti hänen ylitseen.

— Voitimme! Pajun kartano on meidän ja Valk samalla, sanoo kapteenimme.
Ryssät pakenivat, mutta suuri osa heistä sentään jäi kentälle.

— Hermanni ei jaksanut lähteä mukaan, sanoi Laukkanen, ja Pentti oli kuulevinaan tutun äänen, jonka synnyttää kynsien pureminen. — Vaari on väsynyt kuin riepu. Onpa tämä ollutkin päivä!

— Kuikka? kuiskasi Pikku-Matti. — Hän on haavoittunut niinkuin sinäkin.
Vatsaan.

Äänensävy ilmaisi enemmän kuin sanat. Pentti tunsi silmissään jälleen mustenevan. Kuikka — vaikeasti haavoittunut… Linda Lagle… heidän unelmansa…

— Sanotaan, että kaatuneita on kolmisenkymmentä, haavoittuneita kymmenkunta enemmän.

Seitsemänkymmentä Pohjan Poikaa vajaasta pataljoonasta yhdessä ainoassa päivässä!

Penttiä värisytti. Hän ajatteli noiden seitsemänkymmenen kaukaisia koteja ja äitejä. Äitejä!

— Niinkuin muutkin, hyvä neiti. En vapaaehtoisesti. Ne toivat vain, kysymättä minulta lupaa.

Penttiä huvitti nuoren naisen huolestunut ilme. Kas vain, ajatteli hän, hänhän on varsin soma Punaisen Ristin sisaren puvussa. Kasvot arkipäiväiset, muisti hän arvostelleensa ensi kertaa tavatessaan tytön. No niin, mutta harmaansiniset silmät olivat kirkkaat ja hyvät ja vartalo kaunis.

— Muistatteko, neiti? Tehän pahoittelitte silloin kerran, että puhelumme supistui niin vähiin.

— Kyllä, myönsi tyttö. — Helppohan se on muistaa. Eihän siitä ole vielä viikkoakaan.

Varjo kulki yli Pentin kasvojen. Ei viikkoakaan? Ja kuitenkin tuntui kuin tuosta huolettomasta illasta olisi kulunut kokonainen iäisyys.

Tyttö seurasi tarkkaavana hänen kasvojensa ilmeiden vaihteluja. Hän oli ollut kyllin kauan sotilassairaalassa arvatakseen, mitä vapaaehtoinen ajatteli. Rintamaa. Vainajia.

— Ja te, sanoi hän kevyesti koettaen antaa haavoittuneen ajatuksille toisen suunnan, — lohdutitte minua, että pian tarjoutuisi tilaisuus jatkaa puheluamme.

Tyttö katsoi vuoteiden ja niillä lepäävien rivejä. Suomalaisia ja virolaisia. Toisia, jotka pääsisivät taas jalkeille viikon, parin kuluttua. Toisia, jotka tässä maailmassa eivät enää milloinkaan nousisi. Ja tässä oli vain pieni osa niistä lunnaista, joilla Etelä-Viron vapaus oli juuri ostettu. Niitä oli muualla. Oli toisissa sairaaloissa. Oli yksinkertaisissa arkuissa. Oli autioiksi käyneissä ja käyvissä äitien ja isien ja nuorten naisten sydämissä.

Tyttö säpsähti silmätessään haavoittuneen kasvoihin. Oli kuin elämä olisi jo paennut kalpeista, luhistuneista piirteistä. Kuoleman varjo lepäsi noilla vielä muutama päivä sitten niin kukoistavilla ja hymyilevillä kasvoilla.

— Linda-parka, kuiskasi hän tukahtuneesti. — Oi, miten hirveätä onkaan sota!

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Valkin taistelujen haavoittuneet lepäsivät ensimmäistä päiväänsä Tarton sairaalassa. Uusiin oloihin ei vielä ollut ehditty tottua, ei tehdä lähempää tuttavuutta vierustoverien kanssa. Vain toisessa päässä salia keskusteli pari suomalaista keskenään puoliääneen.

Kädestäni ei taida enää tulla kalua, mutta eiköhän tuolla vasemmalla opi jotenkin tulemaan toimeen.

— Oikein kateeksi käy teitä Hamulan poikia, te saitte toki kunnolla tapella. Meidän pataljoonamme enimmäkseen vain marssi, marssi. Minä olin ainoa, joka meidän joukkueestammekin sain edes pikku naarmun.

— Mutta meillä onkin kapteeni Hamula komentajana, sanoi ensimmäinen ylpeästi. — Siinä on mies, joka iskee aina suoraan. Mies, jota me seuraisimme vaikka helvettiin.

— Kerrotaan meilläkin ihmeellisiä juttuja hänestä. Siitä esimerkiksi, miten hän valitsi miehiään viime aikoina.

— Siitä tiedän minäkin jotakin, omasta kokemuksestani, kehaisi hän. — Olin viimeisiä aliupseereja, jotka hänen joukkoihinsa pääsivät. Melkein joka paikka oli täysi. Menin kapteenin puheille. Ilmoittauduin. »Minä en ota arkoja miehiä joukkoihini», sanoi hän. Vakuutin, etten ole arka. Hän hymyili omituisesti, asetti minut seisomaan seinää vastaan, astui itse huoneen toiseen päähän browninki kädessä. Ja samassa pamahti laukaus, kuula tunkeutui seinään aivan pääni päällitse. Hämmästyin, mutta en hievahtanut, hymyilin vain hänelle läpi savun. Samassa kajahti uusi laukaus, kuula syöksyi pari tuumaa yli oikean olkapääni ulvahtaen ilkeästi korvissani. En hymyillyt enää, purin hampaani yhteen ja odotin.

Kauan ei tarvinnut odottaa. Vaatihan se sisua seisoa siinä, mutta minä seisoin, olinhan sanonut, etten minä ole arka. Ja kun kolmas laukaus oli pamahtanut, tuli kapteeni luokseni ja puristi kättäni. »Pataljoonani ei ole niin täysi, ettei siinä olisi sijaa teidänlaisellenne», sanoi hän.

Toisen pataljoonan sotilas katsoi ääneti puhujaan silmissään rajatonta kunnioitusta.

— En tiedä, vastasi Pentti. — Joukoissamme kerrotaan mitä ihmeellisimpiä juttuja kapteenista. Hän on meidän silmissämme sankarien sankari. Etenkin, kun joku pojistamme tapaa toisen pataljoonan miehiä, on meikäläisillä varastossa satumaisia historioita. Totta vai tarua, sitä ei tiedä kukaan. Tuskin sekään, joka kertoo »omasta kokemuksestaan».

— On ihanaa maata täällä, virkahti ensimmäisen pataljoonan aliupseeri, — maata vain. Nyt, kun on ehtinyt jo tehdä jotakin. Päivätyönsä.

— Niin, yhtyi hänen puhetoverinsa, — nyt ei meikäläisen tarvitse enää poiketa sivukadulle, vaikkapa Ensimmäisen Vapaajoukon poikia sattuisi tulemaan vastaan. Jos heillä on Narvansa, niin onhan meilläkin Valkimme.

Kumpikaan ei enää sanonut mitään, vaieten he katsoivat ulos ikkunasta kirkkaaseen helmikuun aamuun.

— Niin, neiti Kamm, virkahti hän, — sanoitte äsken: miten hirveätä onkaan sota! Ja tietysti se on kauheaa: hävitystä, kuolemaa. Mutta se ei ole sodan ainoa puoli, nimenomaan tällaisessa sodassa on muutakin kuin vain synkkää ja kaameaa.

— Ajattelin vallan muuta, sanoi hän. — Ajattelin, miten suuresti olette muuttunut, kersantti Kaira, näinä muutamina päivinä.

— Niin, aivankuin näinä päivinä hymy olisi tyyten kuollut kasvoiltanne.
Te hymyilette, mutta jostakin syystä se ei tunnu minusta hymyltä.

Pentti tuijotti eteensä, siihen kuvaan, joka alituiseen seurasi häntä, väikkyen hänen silmiensä edessä: Pentinmäen veljesten kuolinsyleilyyn. Oli kai ollut vaikeaa irroittaa toisistaan noita kahta, jotka elämässä olivat alati olleet yhdessä, yhdessä kuolemassakin. Kaksi veljestä, niinkuin olivat ne kaksi kansaa, joiden pojat täällä rinnakkain taistelivat. Yhdessäolossa oli ollut Pentinmäkien suuri voima. Yhdessäolossa…

— Hymy? virkahti hän viimein hiljaa. — Hymykö kuollut? Ei, en luule sitä, neiti Kamm. Mutta ylimielinen nauru kyllä. Katsokaas, neiti, nämä päivät ovat olleet minulle kiirastuli. Kun liityin vapaaehtoisiin, en tehnyt sitä siksi, että olisin rakastanut teidän kansaanne, en edes siksi, että olisin rakastanut omaa kansaani ja sen kunniaa. Pelkään, että nauroin tuolle kaikelle, ylimielisen ihmisen naurua. Nyt olen saanut katsoa kuolemaa silmiin, nähdä virolaisten ja suomalaisten toverieni uhraavan henkensä, ja tuo nauru on kuollut huuliltani. Minusta tuntuu, että on niin paljon, jota tässä kaikessa en vielä käsitä ja johon on koetettava saada selvyyttä. Yhden seikan sentään olen jo oppinut ymmärtämään: oman mitättömyyteni ja oman huonouteni. Ja onhan sekin jo jotakin.

— Neiti, puuttui odottamatta puheeseen vasemmanpuolisessa vuoteessa makaava Jännes. — Älkää, tuota, uskoko sitä, mitä hän juttuaa huonoudestaan. Huono? Hiivatti, Kaira. Kohtelin sinua — muistathan? — kuin pahinta vihamiestä, ja sittenkin sinä henkesi hinnalla pelastit minut! Ei, neiti. Jos hän olisi maksanut minulle samalla mitalla, jos hän, tuota, ei olisi kyllin voimakas antamaan anteeksi, ei hän nyt makaisi täällä. Kaira, minä en ikinä unohda Pajun aukeata.

— Anna minun kerrankin puhua, Kaira, keskeytti Jännes nousten istumaan. Vihreät silmät katsoivat hellittämättä toveriin ihailevina, uskollisina. Ja vasemman posken arpi paloi punaisena. — En pyydä ystävyyttäsi, se, tuota, olisi liian paljon. Mutta Pajun taistelun jälkeen et pääse minusta erillesi. En tahdo muuta kuin olla lähelläsi, seurata sinua. Minne hyvänsä!

Kuikka liikahti. Hän ei herännyt, mutta hiljainen valitus tunkeutui yhteenpuristettujen huulien välitse.

— Tietää, vastasi tyttö. — Hän on itkenyt koko yön. Linda-parka, hän on aivan epätoivoissaan. »Mennyttä, mennyttä, koko elämä on mennyttä», vaikeroi hän.

Pentti painoi käden kostuville silmilleen. Hän ei voinut olla muistelematta Tuomiokirkon puistoa, pikku kahvilaa ja »Vanemuisen» tanssiaisia. Ajattelematta noita kahta nuorta heidän onnensa päivinä.

— Mutta hän sanoi myöskin, jatkoi tyttö, — ettei Tahvolle saa vihjaistakaan siitä. Hän itse uskoo näet vielä paranevansa.

Pentti kääntyi katsomaan Kuikan harmaita, elottomia kasvoja, joita oli vaikea tuntea ennen niin huolettoman säteileviksi. Parantua? Saattoiko Tahvo tosiaan uskoa parantumiseen? Sehän olisi suorastaan ihme.

— Nyt minun täytyy vihdoinkin lähteä, virkahti tyttö. — Näkemiin, kersantti Kaira.

Jänneksen vasemmalla puolella makasi Antti Isola, saman komppanian miehiä, tamperelainen lyseolainen, hento, kalpea poika, joka Pajun luona oli haavoittunut vasempaan olkapäähän. Hän seurasi katseellaan poistuvaa, kunnes ovi sulkeutui. Sitten virkahti hän:

— Surun aateluutta, vastasi Pentti. — Hän menetti viime kuussa molemmat veljensä.

— Täällä Virossa on paljon suloisia naisia, sanoi hän sitten. —
Vaikka…

— Vaikka ulkokuori usein pettää, täydensi Isola. — Niin, en tarkoita tuota tuttavaasi, Kaira, enkä monia muita hänen laisiaan. Sattui vain muistumaan mieleeni erään pikku vänrikkimme seikkailu Tallinnassa… Mutta ehkä väsytän sinua?

— Vänrikki oli rakastunut. Hän oli kahteenkymmeneen ikävuoteensa ehtinyt olla rakastunut parikymmentä kertaa; mutta ne eivät olleet mitään tämän rinnalla, vannoi hän. Tyttö oli nuori ja tietysti kaunis. Kuin enkeli, vakuutti hän. Ja miten viaton hän oli! Hän ei suostunut tulemaan vänrikkimme kanssa mihinkään kahvilaan, muista paikoista puhumatta. »Isä on kieltänyt», vastasi hän vänrikkimme rukouksiin, »jos teitä huvittaa kävellä kanssani, niin kernaasti minun puolestani.» Vänrikkiparka rakastui tietysti yhä hullummin.

— Kunnes eräänä päivänä satu loppui. Tapasin hänet kahvilassa — hän sattuu olemaan vanhoja tuttujani. Hän kiroili, armias taivas, miten hän kiroili. Kirosi itseään ja kirosi kaikkia naisia. Rauhoittui hän sentään lopuksi sen verran, että kykeni kertomaan. Hän oli päivällä ollut kävelemässä erään Ensimmäiseen Vapaajoukkoon kuuluvan vääpelin kanssa. Yht'äkkiä hänen sydämensä hypähti kurkkuun. Tuttu suloinen olento oli käännähtänyt kadunkulmasta Pikk'uulitsalle tullen heitä vastaan. Vänrikki tervehti kunnioittavasti, vääpeli tuttavallisesti. Kun tyttö oli mennyt ohi, jäi vänrikki seisomaan ja katsomaan taakseen. »Suloinen tyttö», huokaisi hän. »Niin, varsin soma», vastasi vääpeli, »tunnen minäkin hänet, varsin soma eikä pahasti kalliskaan.» Ja sitten sai vänrikki-parka kuulla. Hänen »enkelinsä» oli hyvin yksinkertaisesti tavallinen ilotyttö. Kenties »siskojaan» viisaampi. Mutta sittenkin…

— Vänrikki? Jos ihminen ylipäänsä kiroamisesta joutuu helvettiin, niin sinä yhtenä iltana hän sulki itseltään iäksi taivaan portit. Kyllä hän kirosi. Kirosi ja joi. Kun jätin hänet, makasi hän pää käsien varassa pöydällä ja itki.

— En tiedä, vastasi poika. — Saattaa olla, että kohtalo vain leikki hänellä ja lyhenteli hänen velkaansa niille parillekymmenelle tyttölapselle.

— Ja, lisäsi Pentti, — hänen toveriensa velkaa monille virolaistytöille. Jos haluat, kerron sinulle jokaista tämäntapaista historiaasi vastaan kolme yhtä totta, joissa myöskin »sankarina» on suomalainen vapaaehtoinen ja »sankarittarena» virolaistyttö, osat vain päinvastaiset.

— Niin, riittämiin niitä on. Siksi tekeekin sydämelle niin hyvää saada alusta asti seurata aivan toisenlaista tarinaa. Ei vain jaksa käsittää kohtalon juoksua sen katkaistessa juuri sellaisen suhteen heittämällä kuoleman rakastavaisten väliin — sillä Kuikkahan kuolee — rakastavaisten, jotka voisivat kaikille todistaa molemminpuolisesta uskollisuudesta. Mutta toisia jää eloon kertomaan tällä puolen lahden suomalaisesta häikäilemättömyydestä ja toisella puolen virolaisesta uskottomuudesta. Isola, kun ajattelee sitä, ei voi välttää kauhistuttavana mieleen nousevaa kysymystä: voivatko nämä veljeskansat kaikesta huolimatta löytää tien toistensa luo, ennenkuin se on myöhäistä?

Isola nyökkäsi vaieten. Niin, hän — niinkuin muutkin komppaniatoverit — oli kuullut Kuikan tarinan. Kuikan, joka oli ollut kaikkien heidän suosiossaan iloisen luontonsa ja huolettoman reippautensa vuoksi. Ja nyt? Tummansiniset, nauravat silmät eivät enää milloinkaan välkkyisi, pilapuheet olivat iäksi vaikenemassa, iloinen laulu oli kuollut.

Pentti käännähti oikealle. Kuikka oli herännyt. Pentille teki pahaa katsoa noihin kuumeisina palaviin silmiin, joiden katse vielä pari päivää sitten oli ollut niin riemuntäysi.

Toinen pudisti päätään väsyneesti. Ja kun hän puhui, tulivat sanat yli huulten hitaasti, vaivalloisesti:

— Laitani? Tiedämmehän molemmat, miten minun laitani on. Kaikki on lopussa. Huomenna tai ylihuomenna.

Pentti säpsähti. Tahvo siis tiesi. Mutta Lindahan oli sanonut, ettei Tahvolle saisi ilmaista, miten lähellä loppua hän oli, koska hän itse uskoi paranevansa.

— Kaira, mehän olemme miehiä ja olemme ennenkin olleet sodassa, sanoi hän soinnuttomasti. — Kun on sellaiset haavat vatsassa kuin minulla, on ihminen mennyttä. Ja mitäpä siitä? Tallella poika mättähässä, ei kiitetä, ei laiteta.

— Yhtä sinulta kuitenkin pyydän, Kaira. Älä paljasta totuutta Lindalle.
Liian aikaisin tyttöparka kuitenkin saa tietää sen..

He tiesivät molemmat! Molemmat, että pikainen kuolema oli muutamassa päivässä katkaiseva heidän orastavan onnensa. Mutta toisiaan he tahtoivat säästää, säästää viimeiseen hetkeen.

— Tällainen se siis oli, minun kuulu karjalainen onneni, lopultakin… On niin raskasta kuolla, Kaira. Kuolla nyt… Olisin tahtonut elää ja maksaa Lindalle sen onnen, minkä hän on minulle antanut… Jään niin suureen velkaan hänelle. Mikä olin minä, jotta hän lahjoitti minulle rakkautensa? Kissa vieköön, hulttio minä olin. Ja sittenkin hän antoi minulle puhtaan, suloisen minänsä… Ja juuri kun tämä onni oli tehnyt minut mieheksi, tulee kuolema, katkaisee kaiken. Katkaisee minulta elämän. No viis siitä! Nicht wahr? Mutta samalla se katkaisee häneltä siivet… Miksi, Kaira, sano sinä, miksi?

— Kysyn turhia, Kaira. Kohtalohan on sokea. Enkä minä ole omaan osaani tyytymätön. Olen ylpeä siitä, että saan kuolla oman ja hänen isänmaansa puolesta. Että saan olla yksi niistä, jotka elävät tulevissa vuosikymmenissä, tuhkasta nousevissa kirkoissa ja kodeissa, lainehtivissa viljavainioissa, niinkuin se virolainen invalidi sanoi sinulle Tallinnassa. Mutta Linda… Linda! Hänen tähtensä minä suren.

— Kaira, muista, ei sanaakaan hänelle, kuiskasi hän käheästi. —
Ajattele, meillä on vain muutamia hetkiä jäljellä.

Linda tuli heidän luokseen. Hän hymyili urheasti Tahvolle laskiessaan tuomansa kukat — kelmeitä talven kukkia — hänen vuoteelleen. Mutta kun hän kääntyi Penttiin, kiilsi silmissä epätoivoinen tuska.

— Veljeni lähettää teille molemmille terveisiä, sanoi hän. — Sain häneltä juuri kirjeen rintamalta. Hän ei löydä kyllin voimakkaita sanoja ylistääkseen teidän Pohjan Poikain urheutta… Miten voit tänään, rakas?

— Erinomaisesti. Olen tänään jo paljon terveempi. Mikäpäs soltun täällä? Hoito mainiota. Ruoka hyvää. Vuode pehmeä. Ei muuta kuin makaa vain.

— Rakas, älä ole huolissasi minun tähteni. Kyllä minä pian nousen tästä. Haavat? Oh, gar nichts. Hyväksi ne vain ovat. Juu, niinkuin jo kuutosnokkaisten suuri tietäjä sanoi: Haavat ovat pahan parantajat ja puhdistavat sisuksen kammiot.

Pentti ei voinut katsoa kauempaa noita kahta. Molempien kasvot säteilivät suurta rakkautta, mutta silmissä asui lähestyvän ikuisen eron kauhu. Hän koetti ajatella muuta. Muistella kotia ja Hannaa. Mutta kaiken takana väikkyi kuva noista kahdesta nuoresta ihmisestä, jotka eivät muuta kohtalolta pyytäneet kuin toisensa, mutta sitäkään ei heille annettaisi, ei enää muuta kuin muutamaksi nopeaan kiitäväksi hetkeksi…

Linda istui Tahvon pääpuolessa. Hän oli kietonut käsivartensa rakastettunsa kaulaan. Kirpeät kyyneleet kiersivät silmissä, ja pidätetyt nyyhkytykset vavisuttivat pyöreää leukaa, mutta hän koetti yhä vain hymyillä.

— Siinä kuulit, rakas, puheli Kuikka. — Ja kun paranen, laitamme kuntoon oman kodin. Tänne sinun isänmaahasi. Onhan meille suomalaisille luvattu maata täällä.

Hän puhui puoliääneen, mutta kuitenkin kantautuivat hänen sanansa erään rintaan haavoittuneen Pohjan Pojan korviin.

— Maata! nauroi hän hurjasti. — Kyllä meille maata täältä annetaan! Metri leveyttä ja kaksi pituutta ja kodiksi lauta-arkku. Maata, maata, piru vie! Kyllä Viron tasavalta meille maata antaa!

Linda kääntyi Penttiin kuin turvaa hakien. Herttaisilla kasvoilla oli hätäytynyt ilme.

— Antakaa anteeksi hänelle, neiti Lagle, sanoi Pentti hiljaa. — Hän ei nouse enää vuoteeltaan, poika-parka. Hän on lesken ainoa poika, ja vanha äiti jää kurjuuteen. Sitä hän suree.

— Me muutamme Suomeen, rakas! tarttui Kuikka päättävästi puheeseen. —
Voitko sinä jättää isän maasi?

— Sinne, Karjalan maille, rakennamme pienen kauniin kodin, puheli Tahvo tummansinisten silmien tuijottaessa etäisyyteen. — Korkean, aurinkoisen vaaran liepeille, josta näkee yli järven sinisen selän. Ja siellä, siellä vihdoinkin saan vähitellen, hiljaisten vuosien vieriessä, korvata sinulle suuren rakkautesi… Linda, Linda, sinä olet antanut minulle niin paljon, tehnyt minut niin onnelliseksi!

— Ja sinä, Kaira, jatkoi Kuikka. — Tulethan sinä meidän luoksemme?
Usein. Joka kesä.

Haavoittunut nousi kyynärpäänsä varaan. Hänen silmänsä loistivat. Hän näytti sinä hetkenä uskovan siihen unelmaan, jonka hän oli loihtinut esiin.

— Kuolema? Kuka puhuu kuolemasta? En minä kuole. Minä paranen. Ihan terveeksi! Sinä, Kaira, sinähän puhuit aina minun pettämättömän hyvästä karjalaisesta onnestani. Eikä se petäkään minua. Nyt se ei voi pettää.

Linda oli painanut päänsä vuoteelle. Suuria kyyneleitä valui pitkin hänen poskiaan peitteelle.

— En itke, rakas, en. Tai itken. Itken ilosta. Ajattelen, miten onnellisiksi tulemme. Suomessa. Sinun rakkaassa, ihanassa Karjalassasi.

— Niin, Linda, onnellisia me sitten olemme! Sinun vanhempasi tulevat tervehtimään meitä, ja veljesi tulee. Torttila tulee. Ja Pikku-Matti. Ja Pentinmäen veljekset. Ja muut.

Penttiä värisytti. Pentinmäen veljekset? Tulisivatko hekin? Nousisivatko he kuolinsyleilystään Pajun kartanon lakeudella? Niin kenties… He olisivat ehkä jo vastassa Kuikkaa, kun hän saapuisi uuteen kotiin. Mutta se ei sijaitsisi Karjalan jylhän luonnon keskessä.

— Niin, niin, Tahvo, kuiskasi Linda tyynnyttäen. ‒ Mutta ensin täytyy sinun parantua. Et saa puhua niin paljon. Koeta pysyä rauhallisena.

— Älä viivy kauan, Linda. Minulla on sinulle niin paljon puhuttavaa.
Karjalasta ja kodistamme, kuiskasi hän.

Tyttö kääntyi vielä ovella ja heilutti kättään hyvästiksi. Tahvo vastasi hymyssä suin.

Mutta kun ovi lähtijän jälkeen oli sulkeutunut, veti hän peitteen päänsä ylitse ja ratkesi hillittömään, epätoivoiseen itkuun.

Oli vierinyt jo pari viikkoa Pentin haavoittumisesta. Kuikan vuode oli tyhjänä. Hän oli kuollut neljän päivän hirveiden tuskien jälkeen. Lindaakaan ei ollut näkynyt sairaalassa sen koommin. Neiti Kammilta oli Pentti kuullut, että Tahvon kuolema oli vaivuttanut, hänet tautivuoteelle; pelättiin hänen järkeään.

Useimmat muutkin Pajun taistelussa haavoittuneet suomalaiset olivat jo poissa. Toiset olivat kuolleet. Toiset lähetetty kotimaan sairaaloihin.

Hänen oma haavansa oli jo miltei terve. Hän sai istua vuoteellaan ja olla vähän liikkeelläkin. Mutta rintamalle ei lääkäri vain luvannut vielä hänen palata. Rintamalle…

Äiti ja isä olisivat tietysti tahtoneet häntä kotiin. Olihan hän jo täyttänyt velvollisuutensa, niin he varmaan ajattelisivat, jos tietäisivät. Hän ei ollut kirjoittanut kotiin. Turhaan säikähtäisivät vain. Hannalle hän oli aloittanut kirjettä, eräänä synkkänä hetkenä, mutta sekin oli vielä päättämättä. Kotiin? Ei, ei, kesken hän ei voinut palata. Ja hänen mieltään poltti ja kirveli tietoisuus siitä, että hänen toverinsa olivat jälleen tulessa. Kaakkoon Valkista kävi nyt heidän tiensä. Miten kauas oli määrä, sen tiesi yksin Luoja…

— Hyvin. Tuota, sisuttaa vain, ettei tuo hiivatin lääkäri-nahjus ymmärrä, että tappeluun olisi jo aika päästä. »Malttia, malttia», sitä hän kyllä osaa jauhaa.

Pentti katsoi tutkivasti toveriaan. Jaakko oli tervehtynyt ihmeteltävän nopeasti. Hän oli melkein ennallaan.

— Mitäs sanot, Jaakko, jos tänään tai huomenna pudistaisimme Tarton lumet jaloistamme?

Vihreissä silmissä välähti, ja äsken niin synkät punakat kasvot kirkastuivat.

— Hiivatti! Kiitos, Kaira! Olen jo kauan hautonut sitä. Mutta en, tuota, ole uskaltanut sitä ehdottaa.

— Suurenmoista! nauroi hän. — Saada taas kivääri kouraansa ja antaa paukkua. Oikein hiivatinmoisesti! Tänään, Kaira, lähdetään jo tänään!

Miten vieraalta tuntui koti, oma rauhaisa huonekin! Miten vieraalta pappilan päärakennus, jonka ikkunoista virtasi pihamaan hangille valoa!

Täti! välähti hänen mielessään. Hänen pitäisi mennä kertomaan tädille.
Mutta miten hän voisi?

Lievästi, haava on jo miltei terve, oli Pentti kirjoittanut. Mutta kuka sen tiesi? Ja missä oli Pentti nyt?

Hanna aavisti, että tästä päivästä alkaen ei hänellä olisi rauhaa missään. Ei yöllä eikä päivällä.

Hänellä oli ollut tähän asti lapsellisen horjumaton usko, ettei Pentille voinut tapahtua mitään. Että tätä kalvavaa odotusta kestäisi vain muutaman kuukauden. Että hän varmasti saisi Pentin takaisin.

Nyt, kun hänen uskonsa, että Pentti palaisi varmasti, palaisi terveenä ja reippaana, oli mennyt pirstoiksi, ei hän voisi tehdä muuta kuin odottaa, odottaa tuota kauheata ilmoitusta.

Samaa, jonka Pentinmäkien isä oli saanut ja joka oli yllättänyt myöskin Kuikan vanhemmat: kaatunut … ja sitten kauniita sanoja, pelkkiä sanoja, ei muuta.

»En kestä enää tätä paikallaoloa», oli Pentti kirjoittanut. »Tahdon takaisin rintamalle. Lääkäri ei vain laske, vaikka jalkani on jo vallan terve. Mutta minun täytyy päästä! Toverien luo. Taistelun melskeeseen. Muuten en pääse erilleni vanhemman Pentinmäen sammuneista silmistä, en saa korvistani Kuikan viimeistä käheätä kuiskausta: Kaira! Linda! Jumalan tähden! Miten pimeää, pimeää! Olkoon se minulle vaikka kuolemaksi, minun täytyy päästä täältä!»

»En lähettäisi tätä kirjettä, niin paljon roskaa tähän on tullut. (Älä näytä äidille äläkä isälle.) Kirjoittaisin uuden, mutta en ehdi. Olen päättänyt ensi yönä Jänneksen kanssa karata täältä. Kuulumiin!»

Tuo sana kiusasi Hannaa. »Kuulumiin!» se oli sima ikäänkuin ärsyttämässä. Se lupasi ja samalla uhkasi. Ennenkaikkea se uhkasi. Uhkasi lyhyellä, kaamealla viestillä.

Hän jäi ihmettelemään itseään. Miten olen muuttunut! välähti hänen mielessään.

Hänen voimansa pettivät. Hänen, josta Pentti oli sanonut, että hän oli levollinen ja rauhaisa kuin paatinen kari, jota eivät järkytä ympäristön ilot, ei surut, kiukustuttavan tyyni. Pentti, joka ei tiennyt, mitä nuoren naisen povessa saattoi piillä, ei tiennyt kirvelevästä kaipuusta eikä kuluttavista myrskyistä.

Itki kuukausien tuskallista odotusta, tulevaisuutta, joka yötä mustempana kohosi hänen edessään kuin seinä.

Aina siitä asti kuin hän muisti taapäin, oli hän rakastanut toista vuotta vanhempaa, raisua kasvinkumppaniaan. Miten iloinen hän oli ollut pikku tyttönä, kun Pentti oli alentunut leikkimään hänen kanssaan! Hän oli ollut valmis mihin tahansa saadakseen pysyä Pentin seurassa. Hän oli suorastaan kammonnut hevosia — hän ei ollut muuten arka lapsi, kaukana siitä, tuo pelko johtui vain siitä, sanoivat hänen vanhempansa, että hevonen oli potkaissut pahasti äitiä ennen hänen syntymäänsä — mutta hän oli pakottautunut hyppäämään hevosen selkään, kun niitä piti viedä laitumelle ja laskettanut urheasti neliä Pentin rinnalla, vaikka pikku sydän oli ollut kauhusta pakahtumaisillaan. Ja kymmenvuotiaana oli hän eräänä iltana hämmästyttänyt isäänsä ilmoittamalla juhlallisen vakavana:

Mutta kyllä hän oli saanut katua noita sanojaan. Isä oli nauraen kertonut juhlallisesta tunnustuksesta rovastille, ja sitä tietä se oli kulkeutunut Pentin korviin. Pentti oli kaihtanut häntä päiväkausia. Ja kun sopu vihdoin palasi ja he olivat jälleen yhdessä vieneet hevoset hakaan, uskoi Pentti hänelle, että hän aikoi suureksi tultuaan mennä naimisiin jonkun linnanneidin kanssa, jonka hän ensin vapauttaisi julman sedän kynsistä.

— Ei nyt enää ole linnanneitejä. Isä on sanonut, oli hän koettanut väittää.

— On niitä, oli Pentti kinannut, mutta lisännyt varmuuden vuoksi: — Tai ellei ole, niin sitten en mene koskaan naimisiin!

Lapsenkengistä päästyään oli hän paljon muuttunut. Silmissä, sanoi isä. Muuttunut? Niin, kun oli pakko. Hän oli havahtunut huomaamaan, että äitivainaja oli jättänyt hänelle vaikean paikan täytettäväksi, vaikean niin nuorelle. Isästä oli pidettävä huolta ja taloudesta, ja lisäksi oli hänellä lukunsa. Hiljaiseksi se oli painanut.

Kunnes… Niin, jouluna, senjälkeenkuin hän oli saanut päästötodistuksen kotipitäjän yhteiskoulusta, hän oli huomannut, että Pentti kohteli häntä toisin kuin ennen.

Miten kauan hän olikaan ennen vuoteeseen menoa seisonut peilin ääressä hymyillen omalle kuvalleen sinä tammikuun iltana, jolloin Pentti oli sanonut hänelle:

Kesät ja Pentin joululomat olivat menneet kuin lentäen. Ne olivat hänelle olleet yhtä juhlaa, häärivätpä he sitten jouluvalmisteluissa tai kesäisissä puuhissa. Väkevä heinän tuoksu tulvahti hänen sieraimiinsa vielä nytkin, kun hän muisti, miten Pentti oli seisonut heinäkuorman päällä ja ottanut vastaan hänen hangolla kurkottamansa tukot. Kun kuorma oli valmis, ojensi Pentti hänelle kätensä ja veti hänet tuoksuvien heinien päälle. Yhdessä sitten ajaa karautettiin yli sarkojen ladolle. Ja Pentin koti oli vuosien vieriessä muodostunut hänellekin kodiksi.

Se kesä, jolloin Pentti pääsi ylioppilaaksi, nousi selvänä Hannan mieleen. Setä ja täti olivat matkustaneet Helsinkiin ollakseen näkemässä, kun heidän poikansa sai valkoisen lakin. Sitten oli Pentti matkustanut pariksi kuukaudeksi ulkomaille. Se aika oli ollut hänelle, Hannalle, pitkä, vaikka Pentti kirjoitti usein. Tukholmasta hän kirjoitti, Mälarin kauniista kuningattaresta, sen upeista linnoista ja rikkaista museoista. Kööpenhaminasta, sen iloisesta elämästä ja hymyilevästä ihmisvilinästä Strøgetillä. Ja Berliinistä, Tiergartenin syvästä, ihanasta rauhasta ja Saksan pääkaupungin ylpeistä muistomerkeistä. Siihen hänen matkansa oli äkisti päättynyt; Pentin oli pakko palata kesken, uhkaavat pilvet ennustivat myrskyä, maailmansotaa.

Sota — siihen ei hän, Hanna, ollut ensi päivinä kiinnittänyt lainkaan huomiota. Olihan hän juuri saanut Pentin kotiin, Pentin, jota hän oli odottanut häälyen toivon ja epäilyksen välimailla. Olihan Pentti ollut ulkomailla, nähnyt niin paljon uutta ja kaunista. Millaisena hän palaisi? Ei kai hän enää välittäisi yksinkertaisesta pohjalaistytöstä.

Hän muisti selvästi sen päivän aattoillan, jolloin Penttiä odotettiin kotiin. Hän oli rauhattomana kulkenut metsissä ja vainioilla.

Aurinko oli jo laskenut. Lehtikään ei liikkunut. Lintujen laulu oli vaiennut. Vastapäinen metsä oli musta. Sen takana hehkuva rusotus.

Auringon puna oli vaalennut. Se jätti jälkeensä vain kelmeän, keltaisen heijastuksen. Muutamia tummia pilviä ui hitaasti taivaalla.

Ja usvassa — siinä liihotteli häntä vastaan naisia, kauniita, hienoja.
Katsellen häntä säälivän ivallisesti.

Hänen sydäntään kouristi kauhu. Kyyneleitä ryöpsähti silmiin, ja hän kääntyi juoksemaan kohti kotia.

Hän ei ollut uskaltanut katsoa taakseen. Sieltä ne tietysti tulivat, nuo naiset. Ne ajoivat häntä takaa kurkottaen sormuksista välkkyviä sormiaan tarttuakseen hänen pitkiin palmikkoihinsa ja nauraen pilkallisesti, voitonriemuisina.

Kovalle otti, kun sinä iltana piti istua vastapäätä isää illallispöydässä. Mutta hän kesti, hän oli jo oppinut kestämään. Vasta päästyään omaan, rauhaisaan huoneeseensa hän voi antaa vallan tunteilleen.

Eikä kiduttava levottomuus ollut väistynyt edes seuraavan päivän valoa.
Ei, ennenkuin Pentti oli tullut kotiin.

Samanlaisena oli Pentti tullut takaisin, kuin oli joulun jälkeen lähtenyt. Vain paljon iloisempana. Miten hän, Hanna, olikaan ihaillut häntä tuollaisena, uuden uusi valkea lakki päässä, kultalyyra loistaen!

Samana iltana olivat he olleet purjehtimassa. Tuuli oli tyyntynyt elokuun lauhan illan pimetessä. Mutta he eivät huomanneet sitä. Pentti istui peräsimessä ja kertoi. Hän, Hanna, istui lähellä pidellen purjenuoria. Tähdet olivat syttyneet. Toinen toisensa jälkeen. Mutta yhä he viipyivät ulkona järvellä… Sinä iltana suuteli Pentti häntä ensi kerran…

Vuodet vierivät. Yhä lujittui heidän ystävyytensä. Pentti uskoi hänelle kaikki huolensa, kaikki toiveensa ja tulevaisuudenunelmansa… Miten hän oli ihaillut Penttiä! Tuollainen juuri oli hänen ihanteensa: mies, joka tahtoi suurta. Nuo unelmat olivat muodostuneet hänenkin omikseen. Viittoivathan ne tietä tulevaisuuteen, joka olisi heille yhteinen.

Sitten tuli raskas, synkkä syystalvi ja sen jälkeen vapaussota. Pentti veljineen oli lähtenyt taisteluun.

Lähtönsä edellisenä iltana oli Pentti antanut hänelle sormuksen.
Briljantti välkkyi siinä.

Hanna katsoi sormusta siinä maatessaan ja muisteli Pentin sanoja: »Muistatko, Hanna, sinä sanoit kerran lapsena, että kun tulet suureksi, menet naimisiin minun kanssani?»

Se kevät oli ollut toivottoman pitkä, odotusta ja kaipausta täynnä. Hän ei osannut pelätä Pentin kaatuvan. Hänellä oli ollut silloinkin tuo sama horjumaton usko, ettei Pentille voinut tapahtua mitään.

Surullinen oli kevät sittenkin. Yrjö, Pentin veli, haavoittui vaikeasti ja kuoli pari päivää myöhemmin. Täti-raukka, se oli ollut hirveä isku hänelle.

Toukokuussa olivat he kaikki matkustaneet Helsinkiin. Isä, täti, setä ja hän. Se oli hänen ensimmäinen pääkaupungissa-käyntinsä. Sinä päivänä juhli pääkaupunki, vietettiin vapaussodan päättymisjuhlaa. Paljon siellä oli katseltavaa, mutta kaiken voitti Pentin näkeminen harmaassa sotilaspuvussa. Kun Pentti oli hymyillyt hänelle komppanian marssiessa ohi, oli hän unohtanut kenraalit, soiton, liehuvat liput, katsojien tuhatpäiset joukot.

Miten toisenlainen oli Pentti ollut jo viime joululomalla! Hän oli puhunut ivaten kaikesta siitä, mikä heille molemmille oli yhteistä, rakasta.

Pentti, hänen Penttinsä oli haavoittunut! Ja nyt jälleen vaarassa. »Olkoon se minulle vaikka kuolemaksi, minun täytyy päästä täältä», oli hän kirjoittanut. Taisteluun, vaaraan paloi hänen mielensä. Ei kotiin.

Hän nousi ylös, sytytti kynttilän ja kirjoitti nopeasti sydämen takoessa rauhattomasti, kiivaasti:

Se saattoi minut niin surulliseksi. En voi olla ajattelematta Pentinmäen kunnon veljesten isää. Ajatella: menettää kaikki kolme poikaansa kahdentoista kuukauden sisällä. Entä iloisen, huolettoman Kuikan iäkkäät, köyhät vanhemmat? Hänhän oli heidän ainoa poikansa! Ja Linda-parka, miten läheinen onkaan hänen surunsa minulle! Kuka tietää, miten pian hänen kohtalonsa on minunkin osani?

Te miehet kuljette omia teitänne. Teidän maailmanne ei ole meidän. Me naiset avaamme teille selkosenselälleen portin omaan maailmaamme, te saatte vapaasti käydä sisään ja ulos, me olemme aina toivottamassa teidät, rakkaamme, tervetulleiksi. Mutta meidän edessämme on rautainen salpa, jos yritämme teidän maailmaanne. Se on meille vieras, vieraita sen olosuhteet, vieraita sen lait.

Kyllä tiedän, että tehtävä, jota sinä ja toverisi siellä suoritatte, on suuri ja pyhä. Et saa luulla, etten tuntisi Suomen suvun asiaa omakseni, minäkin, ja olisi sen hyväksi valmis uhrauksiin. Mutta muistatteko te, ettette pidä käsissänne vain omaa kohtaloanne, vaan myöskin meidän kotonaolijain.

Pentinmäet kaatuivat veljeskansan vapauden ja isänmaan kunnian puolesta, niin. Ihailen heidän sankaruuttaan. Mutta oletteko te, oletko sinä, Pentti, ajatellut, mitä he jättävät jälkeensä? Sankarien muiston, niin kyllä. Mutta myös raunioita. Kohtalon murskaaman isän. Hoitamatta jääviä peltoja. Ehkä lisäksi nuoria sydämiä, joille uusi kevät ei enää milloinkaan kuki, yhtä vähän kuin haavoitetuille linnuille.

Samaten muut. Ne kymmenet nuoret miehet, jotka jäivät Pajun kentälle. Ja ne, jotka vielä kaatuvat. Verisissä taisteluissa, joihin Sinun mielesi niin palaa.

Tiedän, etten saisi kirjoittaa näin. Että minun pitäisi iloita, ylpeillä Sinun urhoollisuudestasi. Mutta, Pentti, en jaksa enää. Sydämeni nousee kapinaan.

Pentti, Pentti! Jospa tietäisit, miten mieleni on raskas! Kauhea aavistus painaa minua. Aavistus, että kadotan Sinut.

Enkö sitten enää milloinkaan saa hivellä Sinun rakasta tummanruskeaa tukkaasi? Enkö kuulla ääntäsi, joka on minulle koko elämä? Etkö enää milloinkaan suutele tyttöäsi täällä kaukana pohjoisessa?

Rakas, miten minä ikävöin Sinua. Unissa olet Sinä tullut luokseni, ottanut minut käsivarsillesi ja suudellut, suudellut…

Ensi yönä en voi nukkua. En tahdo nukkua. Minua vainoaa ajatus, että jos nukun, näen unissa Sinun tulevan luokseni veren tahraamissa vaatteissa, silmissä hirvittävä lasimainen kiilto niinkuin vanhemmalla Pentinmäellä Pajun kartanon hangilla.

Tiedät, että tämä on ensimmäinen pyyntöni Sinulle. Tähän asti olen vaiennut, antanut Sinun kulkea omaa tietäsi. Silloinkin, kun Sinä läksit luotamme sinne kauas. Kärsin, oi, miten sydämeni kärsi. Mutta en koettanut estää Sinua. Nyt en jaksa enää vaieta. En jaksa!

Sinä ehkä ihmettelet, millä oikeudella pyydän Sinua palaamaan. Rakastavan sydämen oikeudella, sydämen, joka on itkenyt Sinua päivästä päivään ja viikosta viikkoon.

Tai, Pentti — sekin ajatus juolahti mieleeni, kun sinä niin odottamatta läksit — jos Sinä lähdit minun vuokseni, jos tunsit olevasi jollakin tapaa sidottu ja tahdoit päästä irti minusta, tule sittenkin. Sinun ei tarvitse edes nähdä minua, ellet tahdo. Tule vanhempiesi vuoksi!

Pentti, jospa Sinä näkisit äitisi! Et voisi olla palaamatta. Niin hän suree Sinua. Yksin hän istuu ja itkee. Hän on käynyt niin väsyneeksi, harmaaksi ja mennyt kumaraan. Sinä olet hänen viimeinen poikansa!

Ja isäsi. Pitäjällä sanovat, ettei hän ole enää entisensä. Ei ole saarnoissa samaa henkeä ja voimaa. Suru ja huoli painavat. Huoli sinusta.

— En, lapsi kulta, en saanut unta. Isä ja minä odotimme niin sinua koko illan. Tuntui tyhjältä, kun et tullut. Lähdin tänne, kun ajattelin, että olet ehkä kuullut jotakin Pentistä.

Viimeiset sanat tulivat värähtelevien huulten yli hiljaa. Ja loisteettomissa silmissä oli hätäytynyt, rukoileva ilme.

— Olen, täti, sanoi hän. — Sain häneltä tänä iltana lyhyen kirjeen. En vain ehtinyt tulla kertomaan, kun innostuin vastaamaan. Pentti on terve ja hyvällä mielellä. Paljon terveisiä hän lähettää.

— Jumalan kiitos! huo'ahti ruustinna. — Olipa kuin kivi olisi pudonnut sydämeltä. Viikkokausia olen ollut niin raskaalla mielellä. Aivan kuin Pentti olisi hirveässä vaarassa. Isälle en ole uskaltanut puhua. Hän suree Penttiä muutenkin niin suuresti. Ja — Jumala paratkoon — kaikillahan meillä on omat huolemme ja murheemme.

Hetken hän vielä istui. Nyökyttäen ajatuksissaan päätään. Mutta silmissä oli iloisempi ilme.

— Ei, nyt minun täytyy lähteä, sanoi hän sitten nousten. — Äläkä sinäkään kirjoita enää kauan. Sano terveisiä. Kirjoitan hänelle huomenna.

— Hyvää yötä, lapsi. Herra siunatkoon sinua, tyttöseni! Mihin joutuisimmekaan ilman sinua?

Rakastavan sydämen? Saneliko se tuollaista? Ei, polttava ikävä, kaipaava, kuuma veri se oli. Ja niiden sytyttämä itsekkyys.

Kirje sattuisi Penttiin. Se kirvelisi. Eihän hän kuitenkaan voisi lähteä kesken, pettää tovereitaan ja yhteistä asiaa.

Eikö Pentillä ollut muutenkin kyllin suruja, kärsimyksiä? Marsseilla, taisteluissa, kuolemankentillä?

Mikä oikeus oli hänellä, kotona-istujalla, lisätä Pentin taakkaa?
Siihen ei voinut olla mitään oikeutta.

Mutta Linda kantoi kohtalonsa. Suri, mutta ei valittanut. Pentinmäen ja Kuikan vanhemmat kestivät nurkumatta — siitä hän oli varma. Kaikkien heidän murheellisissa, autioituneissa sydämissään asui ilo siitä, että he olivat saaneet uhrata isänmaan ja Suomen suvun hyväksi jotakin, hyvin rakasta.

Nurkuisiko hän sitten? Hän, jonka rakastettu oli vielä elossa. Säikkyisikö hän pahoja aavistuksia? Olisiko hän arka raukka siinä, missä toiset olivat voimakkaita?

Huomenna kirjoittaisi hän uuden. Iloisen, rohkaisevan. Sellaisen, jota sotilas kaukana kotoa tarvitsee ja kaipaa.

Tuon toisen, sen, jonka hän juuri oli kirjoittanut, tallettaisi hän odottamaan Pentin paluuta. Ehkäpä kuuma levottomuus, joka huokui noista riveistä, silloin ilahduttaisikin Penttiä, joka niin monesti oli kuohahtanut hänen »jäisen tyyneytensä» vuoksi, niinkuin hän sitä oli nimittänyt.

Niin, tuo levollisuus. Se oli joskus kiusannut häntä itseäänkin. Se oli jonkinlainen toinen luonto, joka peitti hänen oikean minänsä kuin kuori.

Sanottiin, että hän oli tullut tyyneen äitiinsä. Kenties, hän oli ollut liian nuori äitinsä kuollessa tietääkseen tämän sisäisestä elämästä. Mutta kun isä joskus, näinä loputtomina viikkoina oli tullut hänen luokseen ja häntä ilahduttaakseen kertoillut nuoruutensa ajoista, reippaasta, levottomasta elämästä tukkijoella, oli hän sydämessään tuntenut levänsä isänsä tytär. Nuorta, kuohuvaa, vaativaa verta!

Pentti kai ilostuu huomatessaan palattuaan hänen muuttuneen, »jäisen tyyneyden» pettäneen.

Hanna käännähti, ja samassa hänen katseensa sattui vuoteen kohdalla riippuvaan soikeaan tauluun. Se oli vaatimaton jäljennös, kullanväristen puitteiden kehystämä. Kaunis pojan pää, silmät suuret, sielukkaat. Napoleonin poika.

Hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja painoi päänsä syvälle pieluksiin.

Reen jalakset narskuivat kovalla tiellä. Aamuyön pakkanen pureutui kiukkuisena kasvoihin ja sormenpäihin. Ja reen pohjalla maatessaan tunsi Pentti puoleksi parantunutta haavaansa ilkeästi särkevän. Vilu puistatti koko ruumista, lukuunottamatta vasenta kylkeä, jota vastaan Jännes oli tiukasti painautunut.

Kaikkialla oli hiljaista. Luminen metsä molemmin puolin tietä oli kaamean äänetön. Kun silloin tällöin ajettiin jonkin talopahasen ohi, ei pihamaalla eikä ikkunoissa näkynyt ketään, ei koiranhaukuntaakaan kuulunut. Kaikki oli niin hyljättyä ja rappioitunutta, että oli valmis uskomaan elämän näiltä mailta kuolleen. Pienoiset peltoaukeamatkin tuntuivat joskus muinoin raivatuilta ja sitten jälleen metsän keskelle oman onnensa nojaan jätetyiltä.

Kolkkoon ympäristöön sopeutui hyvin kuskipukilla sivuttain nököttävä ajomies. Harmaa, takkuinen parta, tihruiset, puoliavoimet silmät ja rokonarpisilla kasvoilla huonosti salattu kiukku, joka ei sulanut kilometrien jäädessä taakse.

Ukko-parka, häntä suututti tietysti. Arvaahan sen, joutua noin vain ilman muuta lämpöisestä kolostaan keskellä yötä purevaan pakkaseen kyyditsemään kahta kirottua suomalaista. Ja vielä ainoalla hevosellaan läpi yksinäisten seutujen. Ei silti, että mies olisi surrut, vaikkapa seikkailijat — minäpä muina hän olisi voinut kyydittäviään pitää — joutuisivat kaikkialla parveilevien ryssäläispartioiden käsiin. Mutta siinä kahakassa saattaisi kuula sattua häneenkin ja hänen hevoseensa.

Pentti käsitti hyvin ukon mielialan. Mutta heillä puolestaan ei ollut valitsemisen varaa, heidän täytyi saavuttaa rykmenttinsä ennen taistelua, tuli mitä tuli. Murrettuaan ryssien vastarinnan Koikylän seutuvilla se oli painunut yhä kauemmas kaakkoon. Päämääränä oli Marienburgin kauppala kaukana lättiläisasutuksen keskellä, sen he olivat kuulleet Valkissa. He olivat matkanneet rautateitse niin pitkälle, kuin se oli käynyt päinsä. Mutta sitten oli täytynyt turvautua hevoskyytiin. He olivat ottaneet parhaan hevosen kylästä, mutta vain uhkauksin he olivat sen saaneet.

— Herramme hylkäämiä seutuja, nämä. Tämäkös, tuota, on nyt sitten mukamas sitä lättiläisten maata?

— Ryssän näköinen tuo ukko ainakin on, aloitti Jännes taas hetken kuluttua. — Eikä, tuota, ihmisen kielestä hajuakaan ymmärrä. Nie panimaju vaan. Samaa hiivatin kepulisakkia taitavat olla, tuota, nämä lättiläiset ryssien kanssa.

— Älähän sano, virkahti Pentti. — Onhan, meillä kummallakin omassa nahassamme muistomerkki siitä, että lättiläisen käsi ei vapise, kun hänellä on kivääri kourassa.

— Ryssä, tuota, ryssä on se, joka ryssän sinelli niskassa ryssän kivääreillä ampuu, intti hän.

— No, niin peräti siivoa joukkoa eivät kaikki meikäläisetkään ole.
Luutnantti Tuomisesta kuulin Valkissa aika juttuja.

— Ei, tällä kertaa ei kysymys ollut siitä. Ennen Koikylään lähtöä Tuominen vain oli jälleen ratkennut juomaan, tiedäthän hänet. Oli juonut aamusta iltaan ja illasta aamuun. Kunnes eräät hänen upseeritoverinsa olivat sanoneet, että hän oli oikeastaan ryypännyt itsensä jo vainajaksi. Hän oli jäänyt märehtimään sitä omaan nurkkaansa. Sitten hän hyppäsi pöydälle, joi lasinsa tyhjäksi ja paiskasi sen seinään huutaen: »Niin, olette oikeassa, minä olen kuollut! Vainaja, mars manalaan!»

— Tuominen painui kaupungille. Aamun sarastaessa hän tapasi muutamia sotilaitamme, heidät hän komensi mukaan. Eräs kukkakauppias ajettiin yöpuulta myymään seppelettä, jonka Tuominen ripusti kaulaansa. Sotilaat saivat luvan hankkia herra luutnantille ajurin, ja niin matkattiin kaupungin toiseen päähän ruumisarkkuliikkeeseen. Sieltä osti »vainaja» itselleen arkun. Se sijoitettiin ajurinrattaille, ja herra luutnantti seppele kaulassa siihen istumaan. Matkalla pakotettiin »vainajan» nimenomaisesta vaatimuksesta kaikki vastaantulijat liittymään »surusaattueeseen». Siten saatiin kokoon kolmikymmenhenkinen seurue ennen hautuumaalle tuloa.

— Hiivatti! huudahti Jännes käännähtäen toveriinsa. Suurilla, punakoilla kasvoilla kuvastui hämmästys. — Tuota, että minnekä tuloa?

— Hautuumaalle, toisti Pentti. — Siellä laskettiin »vainaja» avoimeen hautaan. Eräs sotilas piti muistopuheen ylistäen hänen avujaan, jolloin Tuominen nousi seisomaan ja kurkottautui puristamaan puhujan kättä kyyneleet silmissä. Mutta kun sitten alkoi muistopuheen toinen osa, jossa selostettiin hänen hurjastelujaan Tallinnassa, Tartossa ja Valkissa peloittavana ja varoittavana esimerkkinä jokaiselle kunnon Pohjan Pojalle, suuttui Tuominen ja alkoi kiukkuisesti puolustautua. Pojat puolestaan, kyllästyneinä koko komediaan, heittivät multaa hänen silmilleen toivottaen rauhallista ikuista unta, ampuivat »kunnialaukaukset» ja livistivät hautuumaalta välittämättä »vainajan» hätähuudoista. Lopen uupuneena tuloksettomista ylösnousemusyrityksistään paneutui Tuominen vihdoin nukkumaan arkkuunsa. Vasta illalla kiskoi hautuumaan vartija kylmästä hytisevän luutnantin jälleen ihmisten ilmoille.

— Siihen, vastasi Pentti. — Mutta jossakin määrin toisena miehenä
Tuominen ylös tuli. Sen jälkeen hän ei ole enää maistanut tippaakaan.

— Eikä ole. Sen yön hän makasi kuumeessa ja seuraavana aamuna lähti pataljoonamme mukana Koikylään, jossa tappeli kuin leijona. Ja tiedäthän, ettei pataljoonan komentaja kärsi väkijuomia taisteluretkillä.

— Tuota, no sitten sen ymmärtää, myönsi Jännes naurahtaen. — Mitäs sinä meinaat jutusta?

Jännes tuumi hetken hieroen kämmenellään mustan, tiheän parransängen peittämiä leukapieliään. Sitten hän sanoi:

— Tuota, sinusta, Kaira, ei pääse selville. Sinä juttelet ja juttelet.
Kaikenlaista. Outo luulisi sinun olevan hiivatinkin hyvällä päällä.
Mutta minusta tuntuu, että tuumit vallan muuta. Tuota, kuinka minä
sanoisin? Jotakin raskasta.

Pentti ei pitänyt kiirettä vastauksella. Ryppy silmäkulmien välissä painui entistä syvemmäksi. Tuuheat silmäripset olivat painuneet alas kätkien toverilta alakuloisen, raskaan katseen.

— Niin, ehkä, virkkoi hän viimein äänellä, josta äskeinen ilakoiva sävy oli kaukana. — Taisin, suoraan sanoen, ajatella Pajun lakeutta ja Marienburgia. Kukahan ryhmästämme tänä päivänä seuraa Pentinmäen veljeksiä ja Kuikkaa? Kenties Torttila. Tai Hermanni. Tai Pikku-Matti.

Kummallakaan ei ollut halua jatkaa puhelua. Hiljaisuuden käydessä yhä syvemmäksi ajettiin eteenpäin.

Miten hitaasti matka joutui! Kiduttavan hitaasti. Epätietoisuus raateli mieltä. Kun oltiin toverijoukossa, levättiinpä sitten tai oltiin taistelussa, oli paljon helpompaa. Tiesi ainakin, mitä tapahtui.

Pakkanen oli alkanut hellittää. Taivas peittyi vähitellen raskaitten pilvien taa, jotka painuivat yhä alemmaksi, kunnes henkeä vallan salpasi.

Alkoi pyryttää. Ensin hiljalleen. Kuin leikitellen putoilivat hiutaleet hyväillen matkamiesten kasvoja. Mutta sitten lumentulo tiuheni tiuhenemistaan.

Yht'äkkiä säpsähtivät kaikki. Ajomies vetäisi säikähtyneenä ohjakset kireälle, seistiin liikahtamatta keskellä tietä. Hiljaisuuden rikkoutuminen oli niin odottamaton, että molemmat vapaaehtoiset hypähtivät vaistomaisesti reestä. Ja vaikka äkillistä häiriötä seurasi heti entistä syvemmältä tuntuva hiljaisuus, vavahteli hevonen yhä.

— Se? murahti Jännes. — Monta niitä oli, jos, tuota, noita laukauksia tarkoitat.

Jännekseltä pääsi kirous, kun hän pyörähti ajomieheen päin. Tämä oli juuri kääntämässä hevostaan.

— Katsos lurjusta! huusi hän, ja posken arpi paloi pahaenteisenä. — Kaira, ryssänkielen taitoasi taas tarvitaan. Tee nyt sille hiivatille kerta kaikkiaan selväksi, että suorinta tietä se helvettiin pääsee, jos vikuroi!

Ukko näki kyydittäviensä kasvoista, mitä he ajattelivat hänen puuhastaan. Hän ryhtyi sopertaen puolustautumaan:

— Ampuvat, ampuvat. Hevonen menee. Henki menee. Herroilta henki myös.
Paras kääntyä. Minulle paras. Herroille paras.

Lyhyiden, jyrkkien selvittelyjen jälkeen taipui hän kuitenkin ajamaan eteenpäin.

— Piru heidät periköön! mutisi hän istahtaessaan jälleen raskain mielin kuskipukille. — Piru periköön, periköön…

— Pidä kivääri valmiina, virkahti Pentti, kun hevonen lähti jatkamaan hiljaista hölkkäänsä.

Ajettiin hetkinen äänettömyyden vallitessa. Joka hermo jännittyneenä istuivat vapaaehtoiset tähyten kumpikin tiukasti omaa tiepuoltaan.

Pentti kiskoi hevosen rekineen puiden suojaan ja asettui tiheikön taa aivan tien laitaan virittäen kiväärinsä hanan.

— Juokse toiselle puolen ja ota ukko mukaasi. Pian! käski hän. Kun Jännes yhä vitkasteli, lisäsi hän: — Etkö kuule? Suoraan edestä nelistää tänne joku tai joitakuita.

Jännes ei odottanut kauempaa. Hän veti vastaanrimpuilevan ajomiehen niskasta mukaansa ja katosi tien toiselle puolen tiheikköön.

Nyt kuului kavionkapse jo paljon selvempänä. Ratsastajia ei voinut olla enempää kuin yksi. Mutta hän ajoikin ilmeisesti henkensä edestä.

Pentti tähysi tielle, joka jatkui suorana parisensataa metriä ja katosi sitten metsään. Nyt! Ratsastaja syöksyi esiin mutkan takaa.

Ratsastaja huomasi heidät heti. Käheästi huudahtaen veti hän ohjakset kireälle ja sai höyryävän hevosensa pysähtymään muutaman metrin päähän tovereistaan.

Poikanen tuijotti sumentunein silmin kersanttiaan. Hän painoi vasenta kättään lujasti kylkeensä, ja nuoren toverinsa luokse juostuaan näki Pentti käden alta pursuvan verta. Asetakki ja hevosen kuve olivat myös punaisena verestä.

Enempää hän ei saanut sanotuksi, vaan horjahti satulasta ystävänsä syliin.

Kesti kauan, ennenkuin toverit saivat sotilaspojan virkoamaan. Ennen niin säteilevät silmät avautuivat vihdoin raskaina ja sameina. Kun niiden katse osui Penttiin, jonka sylissä hänen päänsä lepäsi, suli jäykistynyt ilme kasvoilta antaen tilaa lapsen pehmeille piirteille.

— Kaira, kuiskasi hän onnellisena, — Kaira, ajattelin juuri sinua. Ajattelin, että kunpa näkisit minut. Näkisit, että haavoittuneenakin kestin hevosen selässä.

Pentti silitti hyväillen pojan hiuksia. Hänen mielensä oli raskas. Hetkeä aikaisemmin hän oli kysynyt: »Kukahan tänä päivänä seuraa Pentinmäen veljeksiä ja Kuikkaa? Kenties Torttila. Tai Hermanni. Tai Pikku-Matti.» Pikku-Matti se siis oli. Sitoessaan äsken haavaa hän oli nähnyt, että Pikku-Matti oli mennyttä. Pikku-Matti… Nyt vasta, kun hän sen tiesi, ymmärsi hän täydellä todella, miten kiintynyt hän oli pieneen toveriinsa. Mennyttä oli Pikku-Matti, jota ei jäisi suremaan kukaan, pieni orpo-raukka! Tai ei sentään, kaikki he surisivat häntä, toverit, ja muistaisivat koko elämänsä.

— Kaira, virkahti haavoittunut, äänessä huolestunut sävy, — satulalaukussa on tärkeä ilmoitus. Antaessaan sen minulle sanoi pataljoonan komentaja: »Sinä olet Kairan poikia. Minä luotan sinuun.» Ryssien väijytyksestä päästyäni ajattelin: olen haavoittunut, mutta täytyy kestää, Kairan poikien täytyy kestää. Ajattelin: jos ei muu auta, tarraudun niin satulaan, että kuolleenakin tulen perille. Tähän tienhaaraan olisin aina kestänyt, ja tästä vie tie suoraan määräpaikkaan. Olisin kestänyt, Kaira, varmasti. Mutta kun te äkkiä ilmestyitte eteeni, en jaksanut enää… Kaira, ilmoituksen täytyy tulla perille. Taistelu on alkanut… Verta vuotaa…

Poikanen ei jaksanut puhua pitemmälle. Raukeana painui pieni pää Pentin rintaa vastaan, ja silmät sulkeutuivat.

Pentti ja Jännes katsoivat toisiaan. Taistelu oli alkanut. Taistelu, johon kummankin mieli paloi.

— Jaakko, sanoi Pentti viimein, — minä en voi lähteä hänen luotaan.
Mutta ilmoituksen täytyy joutua perille. Sinun on noustava ratsaille.
Löydät kyllä tien.

Jännes tuijotti synkkänä maahan. Jämerä pää painui entistä syvemmälle hartioiden väliin, ja harmi sai vasemman posken arven taas painumaan punaiseksi.

— Et kai tahdo, että ilmoitus, jonka vuoksi Pikku-Matti antoi henkensä, jää saapumatta perille?

Jännes heilautti ruhonsa satulaan, ja hetkistä myöhemmin katosi hän lennossa vasemmalle, rautatielle päin.

— Jatketaan, herra, sanoi hän ja hänen äänessään värähti karua myötätuntoisuutta. — Ehkä pojan voi vielä pelastaa.

— Ole rauhassa, Pikku-Matti. Se on jo matkalla. Jännes vie sen perille.
Varmasti.

— Pikku-Matti, luuletko, että jaksaisit maata reessä? Ajaisimme varovasti. Sitomapaikalle..

Pentti ojensi ajomiehelle savukelaatikkonsa. Ukko pani tupakaksi ja istahti tyytyväisenä tien laitaan vedellen hartaana haikuja. Väliin hän kääntyi katsomaan noita kahta ja puisti osaaottavana päätään.

— Kaira, virkahti Pikku-Matti kaiuttomasti, — tahtoisin tulla haudatuksi isän viereen. Kotipitäjän kirkkomaahan. Tässä lepäävät Juho Salmi, kaatunut Viipurissa Suomen vapauden puolesta, ja poikansa Matti Salmi, kaatunut Marienburgissa veljeskansan vapauden puolesta. Se on kaunista. Eikö olekin?

— Isä, hän sanoi lähtiessään rintamalle: sinä jäät ehkä yksin nyt, poikani. Muista aina, että se on mies — niin hän sanoi — joka kunnialla elää ja kunnialla kuolee. Kaira, minäkin tahtoisin olla mies.

— Sinä olet täyttänyt paikkasi paremmin kuin moni meistä vanhemmista. Ja jos sinä nyt kuolet, jätät jälkeesi puhtaan, valoisan muiston, joka ei kuole. Sankarin muiston.

Haavoittunut kuunteli onnellisena. Kaira, hänen ihailemansa Kaira puhui niin. Hän sanoi… niin, mitä hän sanoikaan?… Sankari… Eikö Kaira ollut sanonut sankari? Hän, orpo, mitätön poika?… Hän, sankari?… Niin! Kaira oli sanonut niin! Kaira, joka tiesi kaiken.

— Isä- ja äiti-vainaa, kuiskasi hän katseen tähytessä ylös pilviin. —
Luuletko, Kaira, että he näkevät nyt minut?

— Näkevät, varmasti näkevät. Ja he hymyilevät urhealle pikku pojalleen hellästi.

Pikku-Matti koetti hymyillä, hänkin. Väsynyttä, kuolemanväsynyttä se oli, mutta onnellista hymyä.

— Minun on niin hyvä olla tässä… Kaira… sinä olet ollut niin hyvä minulle… Kuin rakas iso veli… Veljeä ei minulla ole koskaan ollut… ei koskaan… Paitsi sinut… Se on ihmeellistä… Sinä olet oppinut, viisas… Minä oppimaton, typerä … poika-pahanen… Mutta… välitäthän sinä sentään hitusen minusta…?

Kyyneleet ryöpsähtivät Pentin silmiin ja valuivat alas poskipäille. Hän puristi hennon, voimattoman käden kouraansa. Ja hänen äänensä vavahteli nyyhkytyksistä, kun hän vastasi:

— Paljon, Pikku-Matti, paljon. Toveri, pieni, rakas ystävä, jospa tietäisit, miten tyhjäksi minun sydämeni jää sinun lähdettyäsi!

Poikasen silmät painuivat umpeen. Onnellinen hymy huulilla hän lepäsi ystävänsä sylissä.

Lumipyry oli tauonnut. Vain joitakuita harvoja hiutaleita putoili enää silloin tällöin.

— Verta! kuiskasi poikanen äkkiä käheällä, kauhistuneella äänellä. —
Miten paljon verta!… Koikylään!… Ei, ei… se on ohi… ohi…
Marienburgiin! Marienburgiin…

Loppu oli lähellä. Pienen soturin henki oli lehahtamaisillaan lentoon, keskeltä äänetöntä, kuollutta vieraan maan metsää.

Hetkisen oli kuoleva ääneti. Sitten hän kohottautui hieman, hoikat käsivarret yrittivät ojentautua eteenpäin tienristeystä kohden, kuin olisi hän nähnyt siellä jotakin.

Pentti purskahti itkuun. Hän ei voinut sille mitään, suru pursui väkisin ilmoille.

Pentti nousi ylös. Yhdessä he kantoivat ruumiin rekeen. Pentti peitti sen huolellisesti. Itse hän istahti vainajan viereen. Reki lähti liikkeelle.

»Miten tyhjäksi minua sydämeni jää sinun lähdettyäsi!» oli hän äsken sanonut pienelle ystävälleen, joka nyt makasi kylmänä hänen vieressään.

Niin, tyhjän paikan oli Pikku-Matti jälkeensä jättänyt. Niinkuin vähän aikaisemmin Pentinmäen veljekset ja Kuikka.

Näin taivaltaessaan läpi oudon, vaaroja täynnä olevan seudun pieni vainaja vierellään, Pentti tunsi autiuden, yksinäisyyden painavan raskaasti.

Hän oli näinä harvoina viikkoina ehtinyt kasvaa kiinni tovereihinsa. He olivat kaikki kansan lapsia, suomalaisen kansan, johon hän vasta täällä oli oikein tutustunut. Yhteinen taistelu ja yhteiset kohtalot, ne olivat yhdistäneet hänet heihin.

Yhteiset kohtalot — niin ja yhteinen rehellinen työ yhteisiksi tunnettujen päämäärien eteen, siinä oli varmaan myös se taikakeino, jolla hajanainen kansa löytäisi takaisin yhteiselle kansalliselle kalliopohjalle.

Sehän oli niin yksinkertaista ja selvää, ettei olisi luullut tarvittavan sitä lähteä erikoisesti etsimään. Mutta ainakin hänen oli täytynyt sitä etsiä, etsiä veren ja kuoleman kentiltä, uusien ystäviensä kylmenneitten ruumiitten äärestä.

Hänen mieleensä muistui keskustelu lättiläistytön kanssa ylioppilasjuhlassa.

»Onnellisten ihmisten onnellinen Suomi,» muisteli hän sanoneensa, »on vain saippuakupla, jonka kauniista väreistä voi kyllä ihania kuvia liittää yhteen. Mutta koskepa siihen, niin siinä ei olekaan mitään.»

»Ah, sinä onnellisten ihmisten onnellinen Suomi!» oli hän sanonut.
»Sinun eteesi ei kannata mitään uhrata!»

Niin, se oli malttamattoman nuorukaisen puhetta, nuorukaisen, joka oli riemuiten pannut henkensä alttiiksi, kun oli kysymys onnellisen, vapaan Suomen luomisesta, ja jonka kylmä totuus oli ihanien unelmien kukkuloilta syössyt synkkään epätoivoon, kylmä totuus voittoon sekautuneesta sorrosta, voitettujen hurjasta katkeruudesta, keskinäisestä vihasta.

Pentti muisti, miten hän edellisenä kesänä ja syksynä oli monesti synkkämielisenä seisonut sankaripatsaiden edessä kadehtien vainajien rauhaa, jotka olivat saaneet käydä kuolemaan sydän täynnä iloista luottamusta, että nyt luotiin todellisuudeksi heidän haaveilemansa onnellinen Suomi, ja jotka olivat säästyneet voittoa seuranneiden kuukausien mukanaan tuomalta kirpeältä pettymykseltä.

Yhtenäistä, onnellista isänmaata ei niillä taisteluilla luotu. Luotiin vain puitteet, itsenäinen valtakunta, jonka rajojen sisälle jäi jäljellejääneille vaikeaksi tehtäväksi rakentaa kaikki tuo muu, varsinainen sisällys.

»Oleva yhteiskunta», muisteli hän sanoneensa Katherinelle, »se on tyytyväinen siihen, mitä on.» Niin, kenties olikin niin. Mutta se oli herätettävä näkemään, että tie, jota se kulki, johti perikatoon, koko maan perikatoon. Vain rohkaisemalla ja auttamalla varjopuolella eläviä voitiin Suomen kansa eheyttää, ja vain eheänä saattoi se kestää Ryssänmaan liepeillä.

Mutta unelmien korkeuksista yht'äkkiä syöstyn ei ole helppo tottua kylmään todellisuuteen. Tehtävä näytti niissä oloissa niin yliluonnollisen vaikealta, että hän, Pentti, ja hänen kerallaan tuhannet muut nuoret, vaipuivat epätoivoon. Hän ei tuntenut kansaansa. Hänen malttamaton nuori mielensä ei voinut tietää, että se tarvitsi aikaa, paljon aikaa, paljon luottamusta ja paljon rakkautta voidakseen unohtaa. Ja kun kaikki ei käynytkään niin itsestään kuin hän oli luullut, vetäytyi hän yhä kauemmas, yksin hautomaan synkkiä, katkeria ajatuksiaan, tietämättä, minne enää kääntyä.

Tänne, vieraalle maalle, hän oli tullut välinpitämättömänä, halveksien itseään ja muita. Ja täältäkö, kuoleman kentiltä, hän löytäisi vastauksen, jolla ei muille kenties olisi mitään merkitystä, mutta joka hänelle olisi vapahtava?

Jos hän, Pentti, kerran palaisi kotiin, niin tuolle tielle, sovinnon, eheyttämisen tielle hän astuisi.

Niin — jos… Entä, ellei hän palaisi? Jos hän kaatuisi lävistetyin otsin niinkuin Tuomas Pentinmäki tai konekiväärisuihkun osuttua vatsaan kuten Tahvo Kuikka tai Pikku-Matin lailla väijytyksen uhriksi joutuen? Parhaat hänenkin ryhmästään olivat jo kaatuneet…

Pentti katsoi vieressään makaavan pienen vainajan kasvoja. Ne olivat rauhalliset, onnellinen hymy oli jäänyt jähmettyneille huulille. Urhea poikanen oli kunniakkaasti päättänyt lyhyen retkensä.

Hän muisti kipeän selvästi, miten Pikku-Matti oli säteilevin silmin silloin kerran kotimaassa hänelle lausunut säkeet, jotka tänään olivat täysin käyneet toteen:

»Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan,
samaanpa käyn ma taisteluun ja samaan kuolemaan.»

Pentin ajatuksenjuoksu keskeytyi, kun ajomies pysähdyttäen hevosen kääntyi hänen puoleensa:

Todellakin! Pentti kuuli aivan selvästi. Konekiväärit rätisivät ja kiväärit paukkuivat. Tykki jyrähti silloin tällöin.

Ukko totteli. Ohjasperillä pakotti hän hevosen täyteen raviin. Reki kiisi pitkin tietä.

»Verta, miten paljon verta!» oli Pikku-Matti houraillessaan huutanut. Niin, paljon verta oli tänä päivänä varmasti vuotanut ja yhä edelleen vuoti Marienburgin hangille.

Pentti katsoi kelloaan. Se oli puoli kymmenen. Puoli kymmenen vasta. Ja hän kun oli luullut puolenpäivän jo olevan ohitse!

Nyt lensi reki aukealle — Marienburg näkyi. Usvaisessa säässä ei siitä voinut saada mitään käsitystä. Hurja kiväärinpauke vetikin huomion toisaalle — taisteluun, joka kaupungin liepeillä riehui hurjana, vimmattuna.

Ajomies pieksi hevostaan, ja hetkisen kuluttua reki pysähtyi pienen talon edustalle.

Ensimmäisenä osui Pentin katse upseeriin, joka lepäsi paareilla oven luona. Ei ollut epäilystäkään, se oli heidän komppaniansa päällikkö. Kuula oli murskannut pään, aivot olivat pursuneet ulos.

Pentti käännähti toisaalle päästäkseen näkemästä verisiä, vääristyneitä kasvoja.

Pentti pysähtyi asentoon pataljoonan komentajan eteen, joka nojautui raskaasti keppiin — hänkin oli, johtaessaan tapansa mukaan kuolemaa halveksuen poikiaan taisteluun, haavoittunut jalkaan.

Pataljoonan komentaja astui reen luo. Hänen tuimille kasvoilleen ilmestyi hellä ilme hänen tarkastaessaan hennon vainajan kasvoja.

— Eivät, herra kapteeni, silloinkuin tapellaan, jos he vain kynnelle kykenevät.

Pataljoonan komentaja kääntyi katsomaan taistelukenttää. Huolien rypyt painuivat entistä syvemmiksi.

— Tarvitsemmekin nyt jok'ainuan miehemme. Tätä on kestänyt jo tuntikausia. Kaikki joukkomme ovat tulessa. Ellei joukkue, jonka lähetin vasemmalta kaartamaan vihollisen selän taa, ehdi ajoissa perille, tietää Jumala yksin, miten kaikki tämä päättyy… Kaatuneita ja haavoittuneita on paljon… No niin, kersantti. Näen, että käytte malttamattomaksi. Lähtekää vain. Ryhmänne on jossakin keskustassa…

Pentti ei siekaillut. Hän sieppasi kiväärinsä ja alkoi juosta pitkin maantietä. Kuulia vinkui hänen ympärillään ulvahtaen väliin ilkeästi aivan korvan ohitse suhahtaessaan.

»Kaatuneita ja haavoittuneita on paljon», oli pataljoonan komentaja sanonut. Pentillä oli vain yksi ajatus juostessaan: päästä ampumaan, kostamaan toveriensa puolesta. Haavoittuneeseen jalkaan koski, mutta hän puri huultaan ja juoksi.

Tuossa! Tuossa oli heidän ketjunsa. Pentti hyppäsi tieltä pellolle ja heittäytyi maahan. Vieressäolijat eivät huomanneet häntä, he ampuivat tiuhaan ja tarkasti. Vasta tyhjentäessään uuden patruunakamman kivääriinsä huomasi Pentti, että ennen häntä oli samalla paikalla maannut joku toinen. Lumessa oli suuria veriläiskiä.

Taistelu jatkui verisenä. »Tätä on kestänyt jo tuntikausia», muisti Pentti pataljoonan komentajan sanoneen. Kuinka kauan sitä vielä jatkuisikaan?

— Meikäläiset ovat takaa iskeneet ryssien oikean sivustan kimppuun!
Ryssät peräytyvät!

Se vaikutti kuin taikasana. Siinä, missä äsken hievahtamatta makasi Pohjan Poikain ketju, pöllähteli nyt lumi pystyyn hyppäävien miesten jaloista. Harmaita olentoja syöksyi hurjaa vauhtia kohti kauppalan laitaa pysähtyen vain silmänräpäykseksi ampumaan.

Moista rynnistystä oli mahdoton kestää. Vasemmalla siivellään yrittivät ryssät vielä vastarintaa, mutta pian kääntyivät heidän ylivoimaiset joukkonsa sielläkin hillittömään pakoon.

Puhuteltu pysähtyi ällistyneenä. Hän kiskaisi piipun suupielestään, sitten hän hihkaisi riemastuneena:

Ryhmä keräytyi johtajansa ympärille. Siinä ei ollut aikaa kyselyihin eikä selittelyihin. Juostiin hurjaa vauhtia.

Viholliset pakenivat edellä. Kun Pohjan Pojat saavuttivat kauppalan laidan, pakenivat ryssät jo kaukana kaduilla, paitsi ne monet, jotka kesken juoksunsa syöksyivät maahan hengettöminä, tappavan kuulan tapaamina.

Pentti vilkaisi taakseen. Kiinalainen! Portista, jonka hän juuri oli sivuuttanut, oli hypännyt esille kiinalainen heittäytyen sokeana raivosta muutamaa askelta muita jäljempänä juoksevan Laukkasen niskaan. Juuri silloin oli Laukkanen huutanut. Nyt makasi hän maassa, ja kiinalainen, jolta kivääri oli pudonnut viereen, kuristi häntä kurkusta. Pulleat kasvot olivat jo painuneet mustanpuhuviksi. Pentti ei siekaillut, seuraavassa silmänräpäyksessä jysähti hänen kiväärinperänsä raskaana keltaihoisen päähän. Kiinalainen retkahti maahan elottomana.

— Näinpä jo helvetin portit, huohotti Laukkanen kömpiessään pystyyn ja koetellessaan lihavilla kourillaan kaulaansa — Kiitos, Kaira!

Mutta Pentti ei enää kuullut. Hän juoksi katua ylöspäin. Heti nähtyään Laukkasen avaavan silmänsä hän oli rientänyt toverien perään. Hän ei voinut katsoa vainajaa.

— Ajoin hevosen hiivatin luuskaksi. Mutta ehdinpäs sentään mukaan!
Mitäs sinä nyt niin mustaa naamaa näytät?

— Murehditkos keltanaamaa? Roskaa! Muuta et voinut tehdä. Vielä silmänräpäys, tuota, ja Laukkanen olisi päässyt sisäänkin helvetin portista. Reilusti teit. Sota on sotaa!

Ryssät pakenivat joka taholla. Toiset yrittivät vielä vastarintaa asemalla, mutta Pohjan Pojat valtasivat sen verisellä kamppailulla. Toiset ryssistä pakenivat yli järven, toiset maanteitä pitkin Pohjan Poikien tarkkaan suunnatun tulen harventaessa heidän parviaan. Mies miehen jälkeen kompastui ja jäi liikkumattomana makaamaan veren piinaamalle hangolle.

Taistelu Marienburgista oli päättynyt suomalaisten aseiden loistavaan voittoon.

— Niin, rippeet meistä on enää jäljellä, virkahti Laukkanen pureskellen alakuloisena kynsiään.

Pentti ei vastannut. Hän ajatteli vainajia. Viimeksi, kun hän näin oli istunut viettäen iltaa yhdessä poikiensa kanssa, oli tunnelma ollut vallan toinen. Silloin oli viimeinen ilta Tartossa, ennen Pajun taistelua. Pentinmäet olivat vielä mukana, ja Pikku-Matti istui hänen vierellään kuunnellen hartaasti Kuikan laulua.

Nyt kyyhötti Torttila penkillä ja tuijotti lattiaan piippuaan imeksien.
Laukkanen ja Toikka loikoilivat oljilla äänettömyyteen vaipuneina.
Hermanni oli jossakin ulkosalla.

Molemmin puolin oli kertoiltu kokemuksista Pajun taistelun jälkeen.
Toikka oli tehnyt selvää kahakoista Valkin ympärillä, Koikylän
valtauksesta ja raskaasta marssista Marienburgiin. Pentti oli kertonut
Kuikan lopusta ja Pikku-Matin kuolemasta.

Hiljaiseksi se oli painanut joka miehen. Synkkä väsymys kuvastui kaikkien kasvoilla.

— Tämähän on Lättiä! huudahti Laukkanen äkkiä. — Mitä hittoa meillä on täällä tekemistä?

Pentti katsahti mieheen tutkivasti. Sama kyllästymys kuvastui noilla pulleilla kasvoilla, jonka hän oli jo toissa päivänä, heti voitonhuuman hieman väistyttyä, nähnyt niin monilla.

— Menee, menee! kivahti Laukkanen kimeällä äänellään. — Mutta ei me, hitto soikoon, mitään palkkasotureita sentään olla, joilla ei ole oikeutta kysyä: mitä varten. Ollaan tässä toki vapaaehtoisia, jotka tulimme puhdistamaan Viroa ryssistä. No, se on puhdas nyt. Eikö se riitä? Olemme väsyneitä, kuolemanväsyneitä, joka mies. Mutta meitä pidetään yhä täällä kuluttamassa voimiamme etuvartiossa tämän kurjan pesän valtauksen jälkeenkin. Viime yönä menetimme taas turhan tautta kymmenen miestä kaatuneina ja saman verran haavoittuneina. Rykmentti hupenee hupenemistaan. Meidän ryhmämme ei ole ainoa, jonka miehistä puolet on kaatunut. Toiset ovat kadonneet kokonaan jäljettömiin.

Torttila nosti päätään ja lausahti oikeasta suupielestään hitaaseen tapaansa:

— Jaa, en minä vain ennen ole kuolemanväsyneen kuullut tuollaista puhetta pitävän. Muistutti nälkävuotta. Ei, mies ikävöi vain takaisin tiskinsä taa. Miinansa luo.

— Kyllä minä, hitto vie, kestän siinä missä toisetkin, sähähti hän. — Mutta antaisivat sitten myös kunnon saappaat, millä marssia! Ei se ole herkkua, sen meistä jokainen tietää, marssia yöt ja päivät pakkasessa varpaat hangella.

Toikka oli silmät puoliummessa kuunnellut toverien väittelyä. Nyt hän nousi istuvilleen, pyyhkäisi kämmenellään suuren nenänsä vartta ja järäytti kumealla bassollaan:

— Jaha, ei saappaita? No, siis saappaitta. Tassuttaa meikäläinen varpaillaankin!

Ja hän hörähti nauramaan omille sanoilleen. Pentistä oli virkistävää kuulla tuskallisen lamaannuksen keskellä tuota hevosennaurua, joka paljasti yläleuan mustuneet etuhampaat.

— Saakelin lystiä hommaa! Tämä tappeleminen, jatkoi Toikka leveästi, ottamatta lainkaan pahakseen sitä, etteivät toiset ilmeisestikään keksineet mitään aihetta hilpeyteen hänen sanoissaan. — Taitaa vain loppua kesken tässä maankolkassa. Välipä hällä! Jatketaan Meksikossa! Tuletkos mukaan, puotipoika? Kenraali Toikka tekee sinustakin miehen siellä. Oikein priima miehen Miinallesi!

— Jaha, kotiin, murahti Toikka heittäytyen takaisin makuulle. —
Saakelin huonoa seuraa! Kappas kummaa, kun ei sulla ole hameita.

Laukkasen pulleille kasvoille lennähti raivon puna. Hän ei saanut suuttumukseltaan sanaakaan suusta.

Pentti vastasi miestensä puolesta tervehdykseen. Torttila teki tulijoille tilaa penkillä. Oljilla loikojat vääntäytyivät istumaan. Tarjosihan vierailu vähän vaihtelua.

— Tahdoimme vain omin silmin kerran nähdä Pohjan Poikia, joista on niin paljon puhetta kuulunut, selittivät virolaiset.

— Tässähän niitä nyt sitten olisi, oikein neljä kappaletta, kehaisi
Toikka leveästi.

— Merkillisiä miehiä, te, sanoi toinen vieraista, — marssitte noin vain läpi rintaman ja valtaatte vihollisen selän takana sen tukikohtia.

Tunnustus ei ollut vaikuttamatta. Toikka ja Laukkanen innostuivat kertomaan äskeisistä taisteluista. Harvapuheinen Torttilakin sanoi silloin tällöin sanan toisten puheen sekaan. Pentti kuunteli hymyillen ja otti osaa jutteluun vain silloin, kun tulkin apu oli tarpeen.

— Olimme juuri niinä päivinä lujilla Valkin itäpuolella. Venäläiset ahdistivat kuin vimmatut vähälukuisia joukkojamme. Tuntui vallan mahdottomalta päästä askeltakaan etemmäksi. Yht'äkkiä paine heltisi. Mitä nyt? Oliko se ansa? Vihollista ei näkynyt, ei kuulunut. Etenimme varovaisesti. Sitten saimme odottamattoman sanoman: Pohjan Pojat ovat Marienburgissa, venäläiset peräytyvät kiireesti koko rintamalla. Sitä hetkeä ei meistä unohda kukaan. Olisimme tahtoneet syleillä teitä!… Sotilaan paikan täytämme mekin. Mutta te olette toista! Ihmeellisiä, voittamattomia.

Pentti silmäsi Laukkaseen. Mies istui paikoillaan katsoen lattiaan ja pureksien kynsiään. Virolaisen sanat sattuivat.

Nauttien isäntien tupakoista viipyivät vieraat vielä hetken pakinoimassa. Sitten he nousivat hyvästelemään.

Kun he olivat menneet, käännähti Torttila Laukkaseen. Leppoisen ivallinen hymy karehti oikeassa suupielessä.

— Älä huoli, Jussi, puuttui Pentti puheeseen. — Katuu Eerikki jo muutenkin sanojaan. Viime päivien rasitukset vain huulille ne loivatkin. Ja jotakin samantapaista, pelkään minä, olemme itsekukin hautoneet hiljaisessa mielessämme. Vasta tämän käynnin jälkeen ymmärrämme oikein, mikä merkitys Marienburgin valtauksella on ollut. Sen kautta on koko etelärintama päässyt hetkeksi ryssien puristuksesta.

Talvi-ilta hämärtyi hämärtymistään. Sisällä oli jo niin pimeää, ettei voinut enää erottaa toverien kasvoja.

Hermannin tytär täällä, Marienburgissa! Tieto iski yllättävänä miesten keskeen. Hermannin tytär, joka oli joutunut ryssien käsiin toista vuotta sitten Suomessa ja senjälkeen kadonnut jäljettömiin?

Kun likaisen, käryävän lamppupahasen kelmeä valo työnsi etemmäs nurkkia kohden läpinäkymättömän pimeyden, tuijottivat huoneessaolijat ovelle. Torttilakin oli ällistyksissään vapauttanut vasemman suupielen piipunnysästä.

Hermanni oli vaipunut läheiselle rahille ja istui siinä kumarassa, loivasti taapäin viettävä otsa käsiin vaipuneena.

Pentti ei voinut olla tuntematta syvää sääliä katsoessaan noita kahta, isää ja tytärtä, jotka äkkiarvaamatta olivat kohdanneet toisensa täällä, kaukana rauhaisilta kotitanhuvilta.

Tyttö tuli arkana. Hän istuutui osoitetulle paikalle ja jäi siihen, katse sylissä oleviin käsiin kiintyneenä. Vain kerran hän silmäsi ylös ja katsoi tutkivasti Penttiin. Kyyneleet olivat ehtyneet, mutta huulet vavahtelivat vielä.

Pentti tarkasti tyttöä. Jokin vastenmielinen tunne taisteli hänen mielessään säälin kanssa.

Tyttö oli nuori. Niin, eihän hän ollut vielä kahdeksaatoista enempää. Ja sievä hän oli. Isäänsä hän ei ollut ainakaan tullut. Leveähkö nenä oli varmaan ainoa, mihin Hermanni oli ollut mallina. Silmät olivat jo vallan toista maata, helakansiniset ja kauniit. Hermannin vaimo-vainajan oli täytynyt olla komea ihminen, vaikka toverit olivat hymyilleet epäuskoisesti, kun Vaari oli joskus »toisella kymmenellä» ollessaan innostunut ylistämään Mariansa. »Siinä, pojat, siinä oli naisihminen, jota kelpasi kattella. Herratkin sitä havittelivat. Ja itse nimismies, jolla se palveluksessa oli, kehui, että Mari se on enemmän kuin maalaiskorea. Ja, pojat, sen tukka, sen tukka oli kuin kultaa!»

Kuikka-vainaja, joka silloin vielä oli elossa, oli nauravin silmin pistänyt väliin:

— Kai katinkulta riittäisi, Vaari? Eikös? Ja kuinkas uskalsit hänet ottaa? Vanhatkin sanovat: Älköhön poloinen poika, puuttuvalla polvellansa, naiko naista nuoremmaista, kovin kaunista katselko.

Hermanni oli hiponut alahuulellaan viiksiään niin vimmatusti, että ne olivat kokonaan kadonneet jykevän, eteentyöntyvän alaleuan peittoon. Mitään hän ei ollut vastannut. Mutta liekö ollut: syy sitten Kuikan pilailun vai sitä säestäneen toverien naurun vai jonkin muun, mutta senjälkeen ei häntä ollut millään saatu puhumaan vaimo-vainajastaan.

Tytön näkeminen johti Pentin mieleen tuon juttelun. Tyttö oli ilmeisesti äitinsä kuva. Vartalo nuorekkaan sorja. Tukka, joka oli irtautunut sykkyrältä ja valui nyt kampaamattoman takkuisena pitkin selkää ja yli olkapäiden, oli runsas, päälaelta se oli tummunut, mutta latva oli kauniin kellervä. Kasvojen piirteet olivat pehmeät. Vain suupielissä näkyi hieman kova ilme. Puku oli epäjärjestyksessä, mutta sen, mistä se oli peräisin, näki silti liiankin hyvin: ryöstettyjen aateliskartanoiden vaatekaapeista. Se johti räikeän selvästi mieleen lahjoittajansa — ryssän, yhden niistä, joita vastaan he, Pohjan Pojat, taistelivat.

Hermanni oli nostanut päänsä. Siinä hän nyt istui silitellen karhealla kädellään yksinäistä hiustupsua niskassaan.

— Ala kertoa, Helmi! ärähti hän sitten. — Niin, Kaira. Helmiksi hänet äitinsä määräsi. Helmi tosiaan!

Pentin puoleen kääntyen Hermanni lisäsi neuvoton ilme rosoisilla kasvoillaan..

— En jaksa ajatella. Tuumin: no niin, Hermanni, Kaira on viisas mies, Kaira tietää… Mihin minä tuon likan panen? En voinut sitä kadullekaan jättää. Isähän sitä on. Kaikesta huolimatta.

— Oikein, Hermanni, sanoi Pentti. — Tuumitaan yhdessä. Olemmehan täällä yhtä perhettä.

— Jaha, että korkia oikeus siis istuu, naurahti Toikka sipaisten kämmenellään nenänsä vartta. — Menishän se, näin tottumattomaltakin, mutta saakeli, suitsutusneuvot on otsas, niinkuin virolainen sanoo.

— Odottakaa, pojat, virkahti Pentti kaivaen taskujaan, — minulla on vielä laatikollinen kotimaan savukkeita.

Miehet panivat halukkaasti tupakaksi. Suomalaiset savukkeet alkoivat olla lopussa, ja tupakanpuutteella oli oma — eikä niin pienikään — osuutensa siihen alakuloisuuteen, joka ylenmäärin rasitetuissa joukoissa oli pääsemässä vallalle.

Huoneessa ei kuulunut muita ääniä kuin hiljainen ritinä palavista savukkeista ja Torttilan piipusta miesten vetäessä syviä rintahaikuja. Tyttö istui liikahtamatta paikoillaan. Jostakin etäältä kuului hiljaisena haikea laulu:

Tyttö nosti katseensa ja silmäsi puhujaan. Sinisissä silmissä oli uhmaava ilme, mutta vähitellen se suli, ja hän alkoi puhua katkonaisesti:

— Tiedän, että halveksitte minua… Mutta mitä minä voin?… Kuolla en tahtonut… En sittenkään … Kärsin kaiken… Jospa tietäisitte… Olen kärsinyt… kärsinyt… Ne laahasivat minut mukaansa… Pietariin… Narvaan… Tarttoon… Valkkiin… Lopuksi tänne… Vihasin niitä… ja pelkäsin… Tehkää minulle, mitä tahdotte… Kaikki on samantekevää… samantekevää…

— Erehdytte, neiti. Kukaan meistä ei halveksi teitä. Tunnemme vain sääliä. Tahtoisimme auttaa teitä.

Tyttö vavahti. Isänmaan nimi tunki omituisen kipeästi ja kuitenkin samalla sykähdyttävän suloisena kärsimysten turruttamaan nuoreen mieleen. Hänen äänensä värähteli liikutuksesta, kun hän kuiskasi:

Hermannin sameihin, vihreisiin silmiin oli syttynyt toivon kipinä. Hän ehätti sanomaan tyttärensä puolesta:

— Se on hyvä, virkkoi Pentti. — Rykmenttimme palaa parin päivän kuluttua Valkiin, neiti. Puhun pataljoonan komentajalle, hän kyllä antaa teille luvan seurata mukanamme. Valkista pääsette helposti kotimaahan tätinne luokse.

Toiset eivät olleet lainkaan ottaneet osaa keskusteluun. Toverit olivat tottuneet siihen, että kun jokin pulma tuli eteen, jäi sen ratkaiseminen Pentin huoleksi. Mutta nyt virkahti Torttila ykskantaan:

— Kyllä sekin järjestyy, lohdutti Pentti. — Olemmehan kauppalassa. Huomisaamuna ostamme uuden. Siihen meillä on aina varaa. Ja viereinen pikku huone on tyhjä, sinne voimme valmistaa teille vuoteen. Kuten näette, neiti, kaikki järjestyy.

Pentti kohtasi Hermannin kiitollisen katseen. Hän virkahti kevyesti, veitikkamaisen hymyn karehtiessa suupielissä:

— Oikeastaan, neiti, me olemme täällä jo kovasti kaivanneet naisen auttavaa kättä, joka mies. Vaatteemme vallan itkevät pikaisten korjausten tarpeessa. Kyllä teillä työtä on näinä päivinä. Enemmän kuin tarpeeksi. Vai mitä, toverit?

Miehet purskahtivat vapautuneeseen nauruun. Arka, kiitollinen hymy häivähti tytönkin kasvoille. Ja äkkiä, odottamatta, kumartui hän ja suuteli Pentin kättä.

Pentti ja hänen toverinsa tähysivät kauppalaa, joka täältä saarelta näytti aika somalta mataline, yksinkertaisine puutaloineen. Heidän seurassaan oli myöskin Jännes, joka oli saanut tahtonsa läpi ja siirtynyt Kairan ryhmään. Muutaman askeleen päässä kivenlohkareella, joka kerran oli kuulunut linnanmuuriin, istui Helmi. Uuden, yksinkertaisen puvun kerällä oli hänen olemuksensakin muuttunut eilisestä toiseksi. »Lapsi», oli Pentti ajatellut nähdessään tytön ilon, kun hän oli saanut ylleen uudet vaatteet. Oli kuin hän samalla olisi karistanut yltään menneiden kuukausien kärsimykset, hän puheli ja nauroi huolettomasti. »Lapsi». Mutta tuolla valoisalla kuvalla oli myöskin taustansa, musta tausta, ja se oli pakottanut Pentin ajatuksissaan lisäämään: »Lapsi-parka.»

— Juhlalliseksi käy mieli, virkkoi Pentti, — kun seisoo tällä paikalla, näillä kivillä, jotka kerran olivat koko ympäristöä hallitseva linnoitus. Toverit! Kolmattasataa vuotta sitten vallitsi täällä, Marienburgin linnassa, ruotsalais-suomalainen varusväki. Kuka tietää, vaikka juuri tänä samana vuodenpäivänä ja samalla vuorokaudenhetkellä tuona kaukaisena aikana olisi tällä samalla paikalla seisonut joku esi-isistämme katsellen Marienburgia niinkuin nyt me.

Ajatus oli niin juhlallisen kiehtova, että he antautuivat sen valtaan.
Äänettöminä, hartaina he seisoivat historiallisen linnan raunioilla.

Kolmattasataa vuotta sitten… Tuo ajatus antoi ikäänkuin syvemmän merkityksen heidän omille taisteluilleen, liitti heidät, Pohjan Pojat, elimellisesti kansansa kohtalon ketjuun, joka lähti jostakin kaukaa vuosisatojen ja -tuhansien hämärästä, ja johti heidän kauttaan jonnekin kauas, vuosisatojen ja -tuhansien ₍ hämärään, vaihtelevana, mutta katkeamattomana.

— Kaira, pitäisi kai palata kauppalaan? sanoi hän tasaiseen tapaansa. —
Tänäänhän on paraati.

Mutta kääntyessään tovereihinsa huomasi hän, että Jännes oli poissa. Ja kivi, jolla tyttö oli istunut, oli tyhjä.

Jäätyään yksin ei hän kuitenkaan heti lähtenyt etsimään tyttöä ja toveriaan, vaan istahti kivelle ja sytytti savukkeen.

No niin, ajatus ei ollut niin mieletön kuin miltä se ensi hetkellä tuntui. Olihan tyttö sievä. Eikä Jännes tiennyt hänen kohtaloistaan sen enempää kuin muutkaan, heitä viittä ja pataljoonan komentajaa lukuunottamatta.

Hän, Pentti, oli jo aamulla huomannut Jänneksen katselevan tyttöä peittelemättömän ihastuneena. Ja tyttö? Kenties Jänneksen katseilla oli oma osuutensa siinä äkillisessä muutoksessa, joka Helmissä eilisen jälkeen oli tapahtunut.

Alhaalla rannalla istuivat Hermannin tytär ja Jännes maihin ajautuneella hirrellä. Jännes piti kourassaan tytön kättä ja puhui hänelle innokkaasti jotakin, jota tänne saakka ei voinut kuulla. Punakoilla, karkeapiirteisillä kasvoilla oli uusi loiste. Tyttö katsoi hellittämättä poispäin ja puisti silloin tällöin päätään.

Samana iltana kävelivät Pentti ja Jännes kahden kadulla. Jänneksellä oli tavallista enemmän puhuttavaa. Ja oudon siistiltä hän näytti, viikkokausien parransänki tarkasti pois ajeltuna.

— Se, tuota, tuntuu tietysti hiivatin hullulta. Mutta tuo tyttö! Minun täytyy saada hänet, Kaira!

— Tuumit kai: kävipäs se nopeasti. Niin kävi. Heti, tuota, nähdessäni hänet aamulla, tiesin sen. En välitä siitä, kuka hän on tai kuinka hän on tullut tänne.

Penttiä alkoi painostaa yhä raskaammin. »Kuinka hän on tullut tänne?»
Hermannin tytär. Hän virkahti äänellä, jonka pakotti kevyeksi:

— Olen, myönsi toinen. — Arvaan, tuota, että sinä tiedät kaiken Helmistä. Mutta minä en kysy. En tahdo kuulla mitään. Hän sanoi, ettei hän ole kyllin hyvä minulle. Ajatteles, Kaira! Ei kyllin hyvä minulle!

— Hiivatti! Kyllä sinä, tuota, tiedät, millainen minä olen. Olen ehkä muuttunut, vähän parempaan päin, sinun seurassasi. Mutta sittenkin. Olkoon hän, tuota, kuka tahansa ja tulkoon mistä tahansa, hänenlaisensa tyttö on aina liiankin hyvä minulle.

— Mutta oletko varma itsestäsi, Jaakko? Varma siitä, että rakkautesi kestää kyselemättä mitään.

— Ei hiivatissa, ei vielä. Mutta kun silmät on päässä, näkee toki, pitääkö tyttö, tuota, edes jonkin verran.

Hän tarkasti sivusta toverinsa karheapiirteisiä, punakoita kasvoja. Voimaa, niin, voimaa niissä oli, niinkuin koko jäyhätekoisessa, hieman kumarassa vartalossa, alkuvoimaista lujuutta.

Pentin mieli keveni. Häntä oli aamupäivästä saakka painostanut tämä outo käänne. Hän oli pohtinut puoleen ja toiseen: pitikö hänen kertoa toverilleen kaikki, minkä Helmistä tiesi. Hyvä oli, ettei hän ollut tehnyt sitä. Jaakkohan ei tahtonut kuulla. Ja kaikesta huolimatta oli Hermannin tyttäressä ilmeisesti paljon muutakin hyvää kuin soma ulkomuoto.

Pohjan Pojat valmistautuivat jättämään Marienburgin, jonka valloitus oli maksanut niin monen suomalaisen hengen ja jonka puolustus nyt jäisi virolaisten joukkojen tehtäväksi. Rykmentin oli määrä palata Valkiin lepäämään ja valmistautumaan uusiin marsseihin ja uusiin taisteluihin.

Pentti noudatti viipymättä käskyä. Hän tunsi suorastaan helpotusta päästessään hetkeksi irti lähimmistä tovereistaan, jotka seisoivat rivissä synkkinä ja äänettöminä, saman kalvavan epätietoisuuden vallassa saman raskaan kysymyksen ahdistamina:

Tyttö oli kadonnut edellisenä iltana. Koko yönä ei häntä ollut kuulunut takaisin, ja aamullakin he olivat turhaan odottaneet häntä palaavaksi.

Jännes ei ollut nukkunut silmäntäyttä. Majapaikan edustalla hän oli kävellyt illasta aamuun raskain askelin, jämerä pää hyvin syvään leveiden hartioiden väliin painuneena. Toveriensa luo palattuaan hän ei ollut sanonut sanaakaan. Omassa nurkassaan hän vain oli kyyhöttänyt, pää polvien välissä ja vasemman posken arpi punaisena palaen. Ikkunaan hän oli rynnännyt joka kerta, kun kadulta kuului askeleita.

Kun Pentti astui huoneeseen, jossa pataljoonan esikunta oli Marienburgissa-olon aikana sijainnut, sattui hänen korviinsa katkelma parin upseerin keskustelusta.

— Ryssät ovat toipumassa iskusta. He ahdistavat jälleen joka puolella virolaisia.

— Minulla on outoja uutisia teille, kersantti. Ikävä kyllä, ne ovat surullisia.

Pentti noudatti kehoitusta. Kapteeni istahti tyhjäksi raivatun pöydän kulmalle ja ryhtyi kuivailemaan silmälasejaan. Raskas edesvastuu ja rasitukset olivat painaneet jälkensä miehekkäisiin piirteihin, silmänalustat siintivät mustina.

— Luokseni tuli äsken eräs virolainen luutnantti, alkoi hän viimein. — Hän saapui suoraan etuvartiosta, taistelusta. Heillä oli ollut raskas yö. Te kai tiedätte jo, että ryssät parveilevat jälleen aivan kauppalan liepeillä?

— Yöllä oli komppanian vahvuinen vihollisjoukko hyökännyt hänen johtamansa etuvartion kimppuun. Lopulta heidän onnistui karkoittaa ryssät. Mutta heitä kaatui viisi. Neljä miestä ja yksi — nainen.

— Siinä ei ole vielä kaikki, puheli hän. — Tyttö oli tullut etuvartion luo puolenyön tienoissa lopen uupuneena juoksusta. Hän oli kertonut joutuneensa kauppalan läheisyydessä kuulemaan parin ryssän keskustelun. Miehet olivat puhuneet aloitetusta etenemisestä ja maininneet, että öisellä yllätyksellä aiottiin tuhota kauppalan eteläpuolella oleva pieni virolainen etuvartio ja senjälkeen syöksyä nukkuvan kauppalan kimppuun.

— Ymmärrättekö, kersantti? Ellei tuota varoitusta olisi tullut, niin…
Mehän tiedämme molemmat, millainen tilanne ympärillämme on.

Rypyt kapteenin otsalla syvenivät. Sitten käännähti hän jatkamaan kävelyään.

— Luutnantti oli — niinkuin luonnollista on — suhtautunut epäluuloisesti tytön ilmoitukseen, mutta varokeinoihin hän silti ryhtyi. Puoli tuntia senjälkeen oli taistelu käynnissä. Luutnantin arvelun mukaan ei heistä nyt ainoakaan olisi hengissä, elleivät he olisi saaneet varoitusta. Eikä kai meistäkään, siksi puutteellista kauppalan vartiointi nyt on. Taistelun alkaessa sai luutnantti lähetetyksi sanan pataljoonansa esikuntaan, josta pantiin kaikki liikenevät joukot liikkeelle. Ne saivat kestää sekä oikealla että vasemmalla kiivaan, joskin lyhyen kamppailun, ennenkuin sieltä lähestyvät ryssät vetäytyivät takaisin.

— Ei ole paljon sanottu, jos tunnustan olevani ylpeä siitä, että tuo sankarityttö oli suomalainen, jatkoi kapteeni. — Kymmenen minuuttia kahakan alusta kaatui ensimmäinen virolainen. Silloin juoksi tyttö miehen luo, sieppasi hänen kiväärinsä ja asettui tyhjäksi jääneelle paikalle.

Pentin silmien eteen nousi selvänä kuva Helmistä heidän viimeksi tavatessaan.

Hän oli eilen illalla ollut yksin kävelemässä. Palaillessaan keskikaupungille oli hän odottamatta tavannut tytön.

Tyttö oli katsonut kauas etäisyyteen, ja äänessä oli ollut omituinen sävy hänen vastatessaan:

Hänessä oli ollut jotakin poissaolevaa, melkein aavemaista, joka oli estänyt Penttiä utelemasta enempää. Hän oli väistynyt syrjään, kun tyttö lähti jatkamaan matkaa. Mutta tämä oli käännähtänyt takaisin ja tarrautunut kouristuksentapaisesti hänen käsivarteensa.

Pentti oli jäänyt seisomaan paikoilleen katsoen tytön perään ymmärtämättä mitään.

— Tunnin tuo sankarityttö ampui, jatkoi hän kertomustaan,— ja täytti paikkansa kuin mies. Ja kun rintaan osunut luoti syöksi hänet maahan, ei hän päästänyt valituksen sanaa.. Luutnantti oli tarjoutunut sitomaan haavan, mutta hän sanoi: ei ole aikaa, ampukaa! Kynää ja palan paperia hän vain pyysi. Kun taistelu sitten oli ohi, oli hän vielä hengissä. Luutnantilla oli kyyneleet silmissä, kun hän kertoi, miten riemullinen hymy oli ilmestynyt tytön kylmeneville huulille, kun hän oli ymmärtänyt, että taistelu oli päättynyt voittoon. »Kirje», oli hän kuiskannut, enempää ei. Sen ruumiin ääressä oli jokainen eloonjäänyt seisonut kauan, paljain päin.

Pataljoonan komentajan äänessä värähteli liikutus. Hetken kuluttua hän lisäsi:

— Hänen kädestään löydettiin tämä kirje. Se on osoitettu teille, kersantti.

Se oli lyijykynällä kirjoitettu. Käsiala oli suurta ja lapsellista. Oli vaikea saada siitä selvää, kun kirjaimet olivat väliin päällekkäin, väliin kaukana toisistaan, rivit sekaisin. Mutta juhlallisella hartaudella Pentti tutki koukeroita, jotka sankarityttö haavoittuneena oli piirtänyt paperille taistelun riehuessa ympärillä.

En voinut elää. Ehkä olisin voinut, ellei Jaakko olisi tullut. Kun hän puhui rakkaudestaan, riemuitsi sydämeni ja samalla itki surusta ja — häpeästä.

Tahdoin kuolla. Kuljin kulkemistani — silloin tapasin Teidätkin. Rukoilin Jumalaa, ensi kertaa täydellä todella, että Hän armahtaisi minua ja antaisi tehtävän, minkä puolesta kuolla. Ja Hän kuuli rukoukseni.

Sanokaa Jaakolle, että viime hetkinäni siunaan häntä. Kuolen pian.
Viimeinen ajatukseni on oleva: Isänmaa!»

Miten väärin hän oli tuominnut Helmiä! »Torpantyttö ei — ainakaan meidän päivinämme — pidä suurta melua», muisti hän kirjoittaneensa ivallisesti Hermannin tyttären kohtalosta kotiin. Nyt hän häpesi noita sanoja.

Pentti katsoi ryhmäänsä, joka oli aivan lähellä esikuntataloa. Kun joku nainen ilmestyi näköpiiriin, käännähti Jännes tulijaan. Vihreissä silmissä odotuksen jännitys, joka kuitenkin heti laukesi. Turhaan, aina vain turhaan! Hän odotti kuitenkin, toivoi yhä. Odotti tyttöään, joka makasi virolaisten vainajien keskessä, huulilla työnsä kunnialla loppuun suorittaneen tyyni hymy.

Pentti Kaira ja hänen toverinsa olivat ratsastaneet jo tuntikausia kenenkään virkkamatta sanaakaan. Ympärillä oli kammottava äänettömyys.

He tuijottivat synkkinä eteensä näkemättä muuta kuin pimeyden, läpitunkemattoman pimeyden, joka piiritti heitä joka puolelta.

Ja kuitenkin — minä hetkenä hyvänsä voi kaikki muuttua. Yössä leimahdella tulia vihollisen kiväärinpiipuista. Hiljaisuus vaihtua taistelun melskeeksi, taisteluksi elämästä ja kuolemasta.

Pohjan Pojat olivat palaamassa Marienburgista Valkiin. Rivit pahasti harvenneina ja lopen uupuneena tarvitsi voitokas rykmentti ehdottomasti lepoa. Mutta paluu saattoi muodostua voimia kysyväksi taisteluksi. Muutamia päiviä sitten suoritetulla Marienburgin valtauksella rintama oli kyllä työnnetty kauas etelään, mutta ryssät olivat ehtineet jo toipua säikähdyksestään. Heidän suuret joukkonsa olivat taas kaikkialla etenemässä. Marienburg oli kyllä vielä virolaisten hallussa, mutta sinne sijoitettujen heikkojen puolustusjoukkojen asema kävi päivä päivältä yhä uhatummaksi. Menestys rohkaisi ryssiä niin, että he liikehtivät yhä uhkaavammin. Väestön ilmoitusten mukaan oli heitä näkynyt jo puolimatkaan ehtineiden suomalaisjoukkojen edessäkin, siis kaukana varsinaisen rintaman takana. Arveltiin heidän pyrkivän katkaisemaan Pohjan Pojilta paluutien.

Pentti muisteli pataljoonan komentajan huolestunutta ilmettä, kun hän oli selvittänyt tilannetta:

— Lännessä kulkevia teitä myöten ryssät voivat kuljettaa kokonaisia rykmenttejä eteemme. Käykää ryhmänne kanssa tarkastamassa, onko siellä jotakin tekeillä. Me lepäämme täällä yön ja jatkamme matkaa vasta aamulla. Teidän ei kannata välittää vihollispartioista. Tuhotkaa ne, mikäli mahdollista. Jos kohtaatte suurempia joukkoja, kiiruhtakaa takaisin. Muuten jatkatte matkaa tienristeykseen Valkin eteläpuolella ja odotatte meitä siellä. Luotan teihin, kersantti Kaira. Onnea matkalle!

Illan suussa he olivat nousseet ratsaille. Miehet olivat väsyksissä ja lisäksi oli matkattava nopeaan, joten ei voinut ajatellakaan lähteä jalkaisin. Kahteen rekeen he kyllä olisivat mahtuneet, ja rekiä oli Hermanni puolestaan innokkaasti puoltanut, mutta vihollinen olisi silloin voinut paljon helpommin yllättäen tuhota tuollaisen raskasliikkeisen partion. Pentti oli pitänyt päänsä ja myöskin hankkinut hevoset.

Pysähtymättä he olivat ratsastaneet. Hermanni oli aluksi murissut — siitä oli vuosia, kun hän oli viimeksi istunut hevosen selässä — mutta pian tottui hänkin, ja olihan se helpompaa antaa hevosen kantaa, etenkin hänelle, jolle marssiminen oli vaikeaa jalan vuoksi.

Olihan marssi sujunut häneltä näihin asti, vaikka vasen jalka olikin oikeaa lyhyempi, kun kaikella oli ollut oma merkityksensä. Mutta nyt… niin Helmin kuoleman jälkeen… tuntui Hermannista kaikki niin tyhjältä. Nyt vasta, menetettyään tyttärensä ainiaaksi, hän oli havahtunut huomaamaan, miten kiintynyt hän sittenkin oli tyttöön. Hänen vuokseen hän oli koko retkelle lähtenytkin. Jonkinlainen hämärä aavistus oli ajanut hänet esille rauhaisasta, yksinäisestä kolostaan. Ei hän kyllä ollut voinut kuvitella tapaavansa Helmiä täällä, mutta hänessä oli, jossakin syrjäisessä sopukassa, itänyt toivo saada tietoja jäljettömiin kadonneesta tyttärestään. Kenties hän oli ajatellut yllyttävänsä täällä ne ryssät, jotka olivat lyöneet hajalle hänen kotinsa, ja nehän olivat ainoat, jotka jotakin Helmistä saattoivat tietää. Ja nyt? Nyt makasi Helmi kylmänä haudassa… Onnellinen hymy huulilla, oli Kaira sanonut, työnsä kunnialla loppuun suorittaneen tyyni hymy… Niin, niin, mutta vanhan isänsä hän oli jättänyt yksin… yksin…

Hermanni huokasi lipoessaan mietteissään alahuulella siivottomia viiksiään. Miten väsyneeksi hän tunsi itsensä, väsyneeksi ja vanhaksi!

Toinenkin kuudesta matkalaisesta ajatteli Helmiä. Se oli Jännes, joka ratsasti ensimmäisenä. Kun Pentti oli kertonut tytön kuolemasta, oli hän jäänyt tuijottamaan toveriinsa kyyneleettömin silmin, mutta katseessa sellainen ammottava tyhjyys, että Pentti oli hätkähtäen kääntynyt poispäin.

Jotakin oli Jänneksessä sinä hetkenä kuollut: kaikki se uusi ja hellä, jonka Helmi lähelläolollaan oli synnyttänyt. Tuskin sanaakaan hän senjälkeen oli lausunut, seurannut vain äänettömänä ja synkkänä tovereitaan. Kuultuaan tästä partiotehtävästä oli hän ensimmäistä kertaa Marienburgista lähdön jälkeen hymyillyt.

Vaarallinen retki — hyvä! Juuri sitä hän kaipasi, vaarallista retkeä, jota Kaira johtaisi. Niin, Kaira… Nyt, kun Helmi oli lähtenyt hänen luotaan, oli hänen sydämeensä jäänyt jäljelle enää vain kiintymys Kairaan pitämään häntä kiinni elämässä.

— Kaira, edessä vasemmalla vilkkuu tulta, virkahti hän oikeasta suupielestään.

— Näyttää siltä, kuin se tulisi jonkin talon ikkunasta, sanoi Pentti. — Näillä paikkeilla pitäisi olla kartanon, josta pataljoonan komentaja mainitsi.

— Hyvä, levähtäkäämme hetkinen, myöntyi Pentti ja ratsasti ryhmän johtoon.

Vähän matkan päässä erkani tie taloon. Hiljaista hölkkää eteni partio kohti valaistua ikkunaa. Lähemmäksi tultua havaitsivat miehet, että valo tuli kaksikerroksisen kartanon yläkerrasta.

He olivat päässeet parinsadan metrin päähän talosta, kun Pentti pysähdytti äkisti hevosensa. Toisetkin olivat kuulleet saman äänen.

Hiljaisessa yössä kantautui käskevällä äänellä huudettu ryssäläinen komennus kauas: avatkaa!

Toisesta kerroksesta loistanut valo sammui samassa. Hetkisen kuluttua avautui ikkuna. Heleä naisen ääni sanoi:

Kiväärinlaukaus oli vastauksena. Ja heti senjälkeen jysähtivät ensimmäiset kiväärinperien iskut tukevaa ovea vastaan.

Ryssiä! — niin, sen tunsi vanha metsäläinen omissa suonissaan. Veri kiersi niissä kuumana ja kiihkeänä, niinkuin aina, kun hän sattui yhteen ryssien kanssa. Vihaa se oli, sammumatonta vihaa, jota tuskin kuolema pystyisi lievittämään.

Nyt leimahti laukaus yläkerran ikkunasta. Kartanoa puolustettiin! Jollakin käsiaseella vain, mutta puolustettiin kuitenkin. Se merkitsi taistelua ja ryssien sisälle päästyä veritekoja. Ulkoa vastattiin kiväärinlaukauksella.

— Niitä on kymmenkunta, sanoi hän sitten. — Ajaa karautamme niiden keskelle. Sitten seuraavat Jännes ja Hermanni minua. Sinä, Torttila, jäät Laukkasen ja Toikan kanssa kartanoon ja tarkastat sen. Onko selvä?

Torttila ei ollut tyytyväinen jakoon, hänkin olisi tahtonut päästä mukaan takaa-ajoon. Mutta hän ei yrittänyt asettua vastahankaan.

— Hö-hö, naurahti Toikka hieroen kämmenellään suurta nenäänsä. — Tämä se on jotakin! Toista kuin hiilien lapiointi!

Ryssät olivat niin syventyneet oven murtamispuuhaan, etteivät kuulleet hevosten kavioiden iskuja suojan pehmentämällä tiellä. Pohjan Pojat pysähtyivät viimeisten puiden luo.

Hetkistä myöhemmin pamahti melkein yhtä aikaa kuusi kivääriä. Oven luota kuului kauhunparahdus. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä karauttivat Pohjan Pojat yllätettyjen ryssien keskelle. Pari kivääriä laukesi, mutta kuulat lensivät korkealta hyökkääjien päiden ylitse.

Viholliset eivät yrittäneet kauempaa vastarintaa, vaan hajautuivat hillittömään pakoon. Pari kaatui Pohjan Poikain kiväärinperien maahan iskeminä. Kolme saavutti lähelle sidotut hevosensa. Muut syöksyivät puistoon ja sen turvissa kohti läheistä metsää.

Pentti, Jännes ja Hermanni kääntyivät ajamaan takaa ratsuilla pakenevia. Ryssillä oli paremmat hevoset, joiden kanssa eivät Pohjan Poikain työhevoset pystyneet kilpasille. Pilvestä esiin pistäytyvän kuun kelmeässä valossa huomasivat takaa-ajajat välimatkan pitenevän.

Toiset seurasivat esimerkkiä. Kuutamossa saattoi hyvin tähdätä. Ratsumiehet erottautuivat selvästi lunta vastaan. Laukauksien kajahdettua näkyi edellä kaksi valtoiminaan nelistävää hevosta, kolmas oli syöksynyt maahan, luoti oli osunut sen jalkaan. Ratsastaja oli heti pystyssä, hän koetti ensin turhaan saada kiinni toista toveriensa ratsuista, sitten kääntyi hän epätoivon vimmalla juoksemaan yli lakeuden kohti metsää.

— Ei meillä ole varaa ottaa vankeja, murisi Hermanni, mutta laski kuitenkin kiväärin.

Pentti hoputti hevosensa neliin. Välimatka hänen ja pakenijan välillä lyheni sekunti sekunnilta.

Ryssä vastasi kääntymällä ja ampumalla lähestyvää vihollista. Kuula ulvahti ilkeästi lentäessään ohitse. Samassa pamahtivat myöskin Jänneksen ja Hermannin kiväärit pöllähdyttäen lunta pakenijan jalkojen juuressa. Mies ymmärsi turhaksi jatkaa vastarintaa ja pudotti aseen käsistään. Kun Pentti ehti hänen luokseen, sanoi hän:

Pentin vastaus vaikutti ryssään kuin sähköisku. Hän heittäytyi sivulle ja sieppasi maasta nagaaninsa.

Silmänräpäykset olivat kalliit. Pentti ei siekaillut. Hän syöksyi satulasta vihollisen päälle. Syntyi hurja käsirysy. Sokeana raivosta ryssä yritti irtautua sen verran vastustajastaan, että olisi päässyt ampumaan. Mutta Pentin kourat puristivat häntä kuin rautapihdit, ja hetken kamppailun jälkeen kirposi ase ryssän herpautuneesta kädestä. Samassa karauttivat Jännes ja Hermanni paikalle.

Pentti ei vastannut, pyyhki vain takinhihaan hikeä otsaltaan. Ohimoissa jyskytti viha. Päästyään hieman rauhoittumaan kääntyi hän vankiin.

— Suomalaiset ampuvat kaikki vankinsa, kyllä minä tiedän. Ajattelin: myynpähän henkeni niin kalliista kuin voin, kun se kerran kumminkin on mennyttä.

Pentti naurahti. Vai sellainen käsitys ryssillä oli heistä. No, se oli kenties hyväksi vain. Ymmärsivätpä sitten ainakin tarpeeksi pelätä vihollisiaan.

Ryssä koetti kelmeässä kuunvalossa tutkia hänen kasvojaan. Kourat, niin, kourat tuolla miehellä oli juuri sellaiset kuin maine suomalaisista tiesi kertoa. Mutta kasvot olivat toista maata, hienot ja älykkäät.

Hermanni ei ymmärtänyt sanaakaan vangin solkkauksesta, mutta sitä synkempää vihaa hän miestä kohtaan tunsi. Hän kääntyi Penttiin.

— Tehdään nyt loppu, Kaira, sähähti hän. — Johan Kuikka-vainaa selitti:
»Häviävä!» sanoi piru kun ryssän loi. Annetaan tämän hävitä!

— Jos takaatte, ettei minua kiduteta eikä ammuta, ei teidän tarvitse kauempaa hakea tietoja, puhkesi ryssä puhumaan nopeasti. — Minä tiedän kaiken ja kerron kaiken. Rehellisesti, vannon sen upseerikunniani kautta.

— Hyvä, vastasi Pentti. — Jos vastaatte rehellisesti kaikkiin kysymyksiini, annan sanani, ettei teille tapahdu mitään.

— Miksi en vastaisi? Olen keisariajan upseeri. En voi pitää tätä taistelua omanani. Olen mukana vain, koska en muutakaan voi.

Hänellä ei ilmeisesti ollut syytä pelkoon, olihan partion johtaja taannut hänen henkensä. Ja suomalaisilla — oli hän kuullut — oli omituinen tapa pitää sanansa, olipa se sitten annettu vaikka veriviholliselle. Hieman häntä sentään hermostuttivat nuo kaksi perässä tulevaa miestä, varsinkin vanhempi. Se asteli jäljessä muristen kuin vihainen karhu. Mutta päällikköään ei kai sekään sentään uskaltanut uhmata.

Hän alkoi tuntea olonsa yhä varmemmaksi, kävi puheliaaksi ja tarinoi keisariajasta ja maailmansodasta.

— Harvinainen nautinto nykypäivinä, huomautti hän, — tavata sivistynyt ihminen. Nautinto meikäläiselle — näissäkin oloissa.

— Sanokaapa, keskeytti Pentti hänen juttelunsa, onko teidän joukkojanne paljonkin näillä mailla.

— Ei, vastasi vanki suoraan,— ehkä parisataa ratsumiestä, hajautuneina pikku partioihin.

— Joukkiot; ehkä olisi parempi sanoa joukkiot, ehdotti ryssä, — muutahan meillä ei enää ole. Toista oli ennen. Silloin oli armeija, mahtava armeija. Nyt on vain suurempia ja pienempiä joukkioita, typerien, kyvyttömien päällikköjen johdossa. Meitä upseereja, onhan meitäkin, mutta meihin ei luoteta — ei enää tai ei vielä, kumminpäin sen nyt tahtoo sanoa. Meille annetaan vain kymmenen, parikymmentä miestä johdettaviksemme. Niin, suuremmat joukkiot, niitähän kysyitte? Ne ovat etelämpänä. Valmistavat »suurta» hyökkäystä.

— Vallataan? Näyttepä te sittenkin luottavan »joukkioihinne».
Ihmeellisesti.

— Kyllä se onnistuu, niillekin, vastasi ryssä varmasti. — Nyt, kun suomalaiset joukot ovat poistuneet sieltä.

Pentti ei sanonut mitään. Niin, kuka tietää? Ryssillä oli jälleen yliote koko eteläisellä rintamalla. Marienburgin puolustusjoukot olivat aivan liian heikot. Koikylän ja Marienburgin uljailla taisteluilla olivat Pohjan Pojat valloittaneet seitsemänkymmenen kaatuneen ja haavoittuneen hinnalla tuon lättiläisen kauppalan. Sitäkö varten vain, että se näin pian jälleen menetettäisiin?

— Teitä Pohjan Poikia me pelkäämme, suoraan sanoen, jatkoi vanki. — Miehistöön on syöpynyt taikauskoinen kammo teitä kohtaan. Nytkin, kun kuultiin teidän palaavan Valkiin, tahtoivat päälliköt lähettää muutamia rykmenttejä katkaisemaan teiltä paluutien. Hyvä, rykmentit lähtivät liikkeelle, tunkivat virolaiset sivulle, joten tie olisi ollut vapaa. Mutta silloin levisi miesten keskuuteen — piru nuo tyhmät lampaat periköön — tieto, että heidät aiottiin viedä suomalaisia vastaan. Ja arvatkaapa, mitä silloin tapahtui?

Pentti pudisti päätään. Hän oli ryssän puhuessa katsonut tätä tutkivasti. Tuossa laihassa, pitkässä miehessä, hänen tummissa kasvoissaan ja kiiluvissa silmissään oli jotakin luhistunutta ja samalla eläimellistä, joka sai hänet katumaan, ettei sittenkin ollut antanut Hermannin tehdä mielensä mukaan.

— Ette arvaa, sehän on luonnollista, pakinoi vanki edelleen. — Me olemme vihollisia, me kaksi, olosuhteiden pakosta. Ja kuitenkin täytyy minun sanoa, että te olette pirunmoisia sotilaita, te ja teidän toverinne. Narva, Valk ja Marienburg — loistavasti suoritettuja kaappauksia! No niin, rykmentit jäivät siihen paikkaan. Päälliköt — nuo avuttomat raukat — uhkasivat ja rukoilivat, kirosivat ja itkivät, mutta miehet eivät suostuneet ottamaan enää askeltakaan. »Emme lähde surman suuhun», selittivät he. »Suomalaiset karkoittivat Narvasta moninkertaiset joukkomme. Suomalaiset iskeytyivät läpi kallionlujien asemiemme Valkiin. Suomalaiset sieppasivat selkämme takana Marienburgin.. Meillä on kotona vaimo ja lapset, emme lähde voittamattomien suomalaisten teurastettaviksi!» Ja niin jäi koko puuha. Vain parisataa ratsumiestä — reippaita miehiä, joille eivät merkitse mitään sellaiset lapsellisuudet kuin henki ja kotonaolijain kurjuus — suostui lähtemään, ja tehtäväksemme annettiin häiritä paluutanne niin paljon kuin mahdollista.

He saapuivat kartanon edustalle. Kaikissa ikkunoissa loisti tulta. Oven pielessä seisoi Laukkanen vahdissa. Hänen pulleille kasvoilleen ilmestyi leveä irvistys, kun hän näki vangin.

— Kahta emme löytäneet, vastasi Laukkanen. — Kolme pääsi hengestään tässä oven luona, ja kaksi tavoitimme puistossa. Painukaa sisään vain. Minä hoidan kyllä hevoset.

Jo eteinen todisti talon varakkuutta. Puoliväliin seiniä ulottui tumma tamminen laudoitus. Kaikki huonekalut olivat tukevatekoisia ja taiteellisilla leikkauksilla koristettuja.

Hienossa, kirkkaasti valaistussa salissa, johon ovi eteisestä oli auki, näkyivät Torttila ja Toikka istumassa hämillään. He silmäilivät väliin suuria, häikäiseviä peilejä seinillä, väliin kauniita rokokoohuonekaluja; sitten katse painui taas omiin kouriin.

He tunsivat olonsa peräti oudoksi. Kun he näkivät Pentin, valahti kasvoille helpotuksen ilme.

Hän se todella oli. Tapaaminen oli niin odottamaton, että veri syöksähti Pentin kalpeille, voimakaspiirteisille kasvoille, kun hän tunsi hennon vartalon, kauniit kasvot, mustan tukan ja palavat silmät.

Molemmat seisoivat paikoillaan katsoen hellittämättä toisiaan muiden seuratessa uteliaan yllätettyinä kohtausta. Kummankin mieleen oli välähtänyt muisto juhlasta, jossa he olivat ensimmäisen kerran tavanneet. Miten toisenlainen olikaan tämä kohtaaminen! Musiikista olivat tällä kertaa huolehtineet kuolemaa kylvävät kiväärit. Eikä Katherinen ollut helppo tuntea juhlapukuista tanssitoveriaan tuossa parroittuneessa miehessä, jonka yllä oli harmaa asetakki. Ensi hämmästyksestä selvittyään huomasi Penttikin, että tyttö oli muuttunut. Se ei johtunut vain yksinkertaisesta, mustasta puvusta. Ei, Katherine oli todella muuttunut. Kapeat huulet olivat puristuneet yhteen. Suupielissä oli päättäväinen, kova ilme. Ja katse!

Pentti muisti puhellessaan tytön kanssa Helsingissä aprikoineensa, mitä merkitsi mustiin silmiin hetkeksi ilmestynyt outo kiilto. Nyt hän sen tiesi: se oli fanaattisuutta. Se oli — Luoja ties, minkä kehityksen kautta — astunut etualalle työntäen naisellisen pehmeyden sivuun tai ehkä paremminkin taka-alalle.

Hän tunsi kirpeää pettymystä. Kaunis nainen hänen edessään ei ollut se tyttö, joka intohimoisen kuumana, pehmeän kiehtovana oli monesti sekautunut hänen uniinsa, niin että hän oli herännyt aamulla polttavin ohimoin ja ruumis velttona ja veressä vastustamaton ikävä. Ei, siinä seisoi vieras nainen, oman, hänelle, Pentille, uppo-oudon maailmansa kynnyksellä.

Narri, narri olen ollut, kun olen hänen kuvaansa ajatuksissani hellien varjellut, välähti hänen mielessään. Ja kuitenkin — hän tunsi veren polttavan suonissaan. Tunne, hänen ailahteleva tunteensa, nousi nyt, niinkuin monesti ennen, järkeä vastaan. Hän on kaunis! Kuulukoon hän miten outoon ajatusmaailmaan tahansa, viekoittelevan kaunis hän on! Ja se riittää minulle, verelle.

— Kiitos, Katherine! Enpä aavistanut avatessani tämän talon oven, että te olisitte toivottamassa minut tänne tervetulleeksi.

Sydämellinen hymy häivähti tytön huulille ja poskipäille. Sinä hetkenä hän oli taas entinen hurmaava Katherine.

— Enkä minä, että te, Pentti, kunnioittaisitte kotiani käynnillänne, sanoi hän. — Toisenlaisen vastaanoton olisin silloin valmistanut teille. Nythän saitte tunkeutua tänne läpi ruudinsavun.

— Mutta se ei riippunut teistä, rakas neiti. Pikemminkin tästä herrasta, huomautti Pentti osoittaen ryssää.

— Pyydän tuhannesti anteeksi, kaunis neiti. En tiennyt… en todellakaan tiennyt…

— Suokaa anteeksi, Pentti! huudahti hän. — Enhän ole edes pyytänyt teitä istumaan, niin pyörällä päästä olen. Enkä ole vielä kiittänytkään teitä yhtä tervetulleesta kuin odottamattomastakin avustanne.

— Ei kestä kiittää, Katherine. Sallikaa minun puolestani lausua julki ihailuni rohkeudestanne. Te kai ammuitte ryssiä ikkunasta?

— Minä, myönsi tyttö naurahtaen. — Olen täällä yksin isännyyttä pitämässä. Molemmat veljeni ovat sodassa. Palvelijani ovat pelkkiä raukkoja. Olin juuri makuulle menossa, kun rauhanhäiritsijät tulivat. En jaksanut millään hillitä itseäni, olen jo niin väsynyt niihin. Pelkään muuten, että olisin ampunut teitäkin, jos te olisitte olleet tunkeutumassa sisään.

Pentti katsoi ihmeissään tyttöön. Taas oli tutuilla, nuorilla kasvoilla tuo uusi, kova ilme.

— Ei vaaraa, neiti hyvä, sanoi hän. — Suomalaiset vapaaehtoiset eivät tunkeudu rauhallisten ihmisten koteihin väkivalloin.

Katherine hymähti. Hieman epäuskoisesti. Hieman katkerasti. Mutta hän ei jatkanut puhelua tästä aiheesta, viittasi vain astumaan saliin.

— Käyn katsomassa, että valmistavat ruokaa, virkkoi hän. —
Tovereiltanne kuulin, että olette nälissänne.

Hermanni oli koko ajan tarkannut ryssää epäluuloisena. Mitä enemmän hän katsoi tämän laihoja, mustanpuhuvia kasvoja, sitä voimakkaammaksi yltyi viha.

— Parasta ampua kuula tuon kalloon, ennenkuin on myöhäistä, sähähti hän.

Hermanni raapi tuumivan näköisenä hiustupsua niskassaan. Hetken kuluttua hän virkkoi:

— Naura vain, Kaira, mutta ellei siinä ennen pirua ollut, niin nyt se siihen meni. Olisitpa nähnyt, miten sen ketunsilmät välähtivät, kun sanoit, että emäntämme on lättiläinen.

Toikka hieroi valtavan nenänsä vartta. Sitten hörähti hän nauramaan ja sanoi leveästi ojennellen pitkiä, voimakkaita käsivarsiaan:

— Jaha, pojat, se tehdään! Antakaa hänet vain minulle. Kenraali Toikka vie tuon saakelin mustanaaman ulos, pikkusen vain ulos. Mutta senjälkeen ei teidän tarvitse kuulla hänestä mitään.

— Älkäähän nyt, rauhoitti Pentti. — Meillä on tällä hetkellä tärkeämpääkin miettimistä.

Hän kaivoi taskustaan muistikirjan ja kartan. Nopeasti hän kirjoitti ilmoituksen kahakasta ja vangitun upseerin antamista tiedoista. Sitten syventyi hän tutkimaan karttaa.

— Heti kun olemme syöneet, palaavat Jännes ja Hermanni joukkojemme luo ja vievät tämän ilmoituksen, määräsi hän. — Se on tärkeä. Samalla otatte mukaanne kaikki hevosemme. Lupasin talonpojille toimittaa ne takaisin, jos suinkin mahdollista, ja sanassani tahdon pysyä. Ryssien hevosista saamme itsellemme paremmat ratsut, huonoin niistä saa jäädä vangillemme. Onko selvä?

— Sinä, Torttila, lisäsi Pentti, — jatkat Toikan ja Laukkasen kanssa tiedusteluretkeä määrättyyn tienristeykseen saakka; jäätte sinne odottamaan rykmenttiä. Partiomme on suoritettava tehtävänsä loppuun. Täytyy saada varmuus siitä, ettei täällä todellakaan ole suurempia vihollisjoukkoja liikkeellä.

Kun Pentti oli lopettanut, katsoivat toverit epävarmoina toisiaan.
Vihdoin otti Torttila piipun suustaan ja kysäisi hiljaa:

— Minä vastaan vangista, sanoi Pentti. — Hänen kuljettamisensa haittaisi pahasti partion liikkumista. Jos taas jättäisin hänet Hermannin haltuun, ampuisi Vaarimme hänet ensimmäisessä tienristeyksessä. Tulin antaneeksi ryssälle sanani, ettei hänelle tapahdu mitään. Se oli ehkä typerästi tehty. Vai mitä, Vaari?

Hermanni käsitti, että kersantti koetti lepyttää häntä. Mutta vanhan metsäläisen sisu ei antanut perään. Hän sähähti vihaisesti:

— No niin, itsepä saan kantaa vastuunkin hänen vartioimisestaan. Kai te nyt sentään luotatte vielä niin paljon minuun, että uskotte minun voivan huolehtia yhdestä vangista?

— Kylläpä te olette tänä iltana uteliaalla tuulella! ärähti Pentti, jota toverien katseet alkoivat hermostuttaa. — Seuraan kyllä partiota, mutta hetkistä myöhemmin. Ettekö te käsitä? Ensi kerran tavatessani emäntämme ihastuin häneen aika lailla. Kun kohtalo on nyt heittänyt hänet toistamiseen tielleni, tahtoisin puhella hänen kanssaan hetken kaikessa rauhassa. Pitäisihän sen olla hyvin järkeen menevää. Saattaa olla, ettemme tämän jälkeen enää milloinkaan tapaa toisiamme.

Miehet silmäilivät äänettöminä väliin johtajaansa, väliin toisiaan. Kyllä, kyllä he ymmärsivät. Mutta sittenkin. Ensimmäistä kertaa lähettäisi heidän ryhmänjohtajansa heidät suorittamaan tehtäviään ja jättäytyisi itse jälkeen. Eikä se ollut pahinta. Kaira jäisi yksin kartanoon, jonne minä hetkenä hyvänsä saattoi eksyä uusia vihollisparvia.

— Kaira, tule sittenkin mukaamme. Se on tietysti naurettavaa taikauskoa, mutta minusta tuntuu, että jos jäät tänne, olemme nyt viimeistä kertaa yhdessä. Kaira, älä keskeytä. Enhän yleensä ole sinua liioilla puheilla rasittanut. Sanoit, että emäntämme on lättiläinen. Mistä tiedät, miten hän suhtautuu taisteluun, jota käymme? Muistanet Pajun kartanon lättiläiset tarkkampujat. Ja muutenkin, lättiläiset, jotka ovat tiellemme osuneet, ovat kohdelleet meitä vihollisinaan. Kaira, älä jää tänne, älä luota tuohon tyttöön!

Veri oli noussut Pentin päähän toverin puhuessa. Kiivas vastaus pyöri hänen kielellään, mutta hän pakottautui sanomaan rauhallisesti:

— Tiedän, että tarkoitat parastani, Jussi. Olihan se sitäpaitsi kai pisin puhe, minkä eläessäsi olet pitänyt. Mutta katsos, minä tunnen tytön ja luotan häneen. Siksi jään.

Siihen ei ollut mitään sanomista. Toverit vaikenivat. Painostava äänettömyys laskeutui huoneeseen.

Jännes oli vaieten seurannut syrjästä keskustelua. Punakoilla, näppylöiden rumentamilla kasvoilla oli neuvoton ilme. Nyt hän nousi ja astui Pentin luo.

— Kaira, anna Hermannin yksin viedä ilmoitus, pyysi hän, ja äänessä värähteli liikutus. — Tuota, tahtoisin jäädä luoksesi. Kaksi miestä pystyy torjumaan vaaran, joka yhdelle voi olla ylivoimainen.

— Mutta tehän olette mielettömiä, joka mies! tulistui Pentti. — Mistä olette nyt yht'äkkiä saaneet päähänne, että olen mennyttä miestä, jos tunniksi jättäydyn toisista jälkeen? Ellette tosiaankaan tahdo suostua järjestelyyni, niin täytyy minun tietysti jättää käyttämättä ainoa kohtalon minulle suoma tilaisuus ja lähteä suoraa päätä kanssanne.

Pentti seisoi Katherinen vieressä katsoen poistuvien tovereittensa jälkeen. Kavionkapse heikkeni heikkenemistään.

Omituista, miten raskaaksi hän tunsi mielensä. Ja kummallisen kumeina kaikuivat yhä hänen korvissaan Torttilan viime sanat: »Jumalan haltuun, Kaira!»

— En. Olisin ihmetellyt, jos olisitte lähtenyt. Lyhyt rupatteluhetki teen ääressä meidän kahden on toki toisillemme suotava, kun kerran sattuma on vienyt meidät yhteen.

Katherine meni edeltä sisään. Pentti lupasi seurata hetken kuluttua. Hän kiersi kartanon taa, jonne aivan kulmahuoneen ikkunan alle hän oli sitonut kiinni hevosensa. Se oli kaunis, puoliverinen ratsu, joka ilmeisesti kykeni tekemään nopeasti taivalta. Saattoi olla, että sen voimat joutuisivat vielä tänä yönä koetukselle; ja kaiken varalta oli parasta, että se oli valmiina lähtöön minä hetkenä hyvänsä. Vankinsa hevosen hän oli vienyt talliin. Yllätyksen sattuessa ei hänellä olisi aikaa ottaa ryssää mukaansa.

Varmistuttuaan siitä, että ulkona kaikki oli kunnossa, palasi Pentti sisään. Hän sulki ulko-oven huolellisesti ja lähti katsomaan vankiaan.

Hermanni oli valinnut ryssälle säilytyspaikan. Se oli pieni, syrjäinen huone. Ovi oli tukeva. Ainoa ikkuna oli korkealla katonrajassa. Mutta epäluuloisena kuten aina, ei Hermanni ollut tyytynyt noihin varokeinoihin, vaan oli vielä sitonut ryssän lujasti sekä käsistä että jaloista.

Kun Pentti astui huoneeseen, makasi vanki leposohvalla. Kuullessaan oven käyvän nosti hän päätään.

— Kas vain, te, virkahti hän tuntiessaan tulijan. — Kuulin kavionkapsetta. Tuliko joku vai lähtikö?

— Teidän ystävänne eivät sallineet minun tulla syömään kanssanne. He eivät kai käsitä, että vangillakin saattaa olla nälkä.

— Minusta näytti, ettei teillä ollut erikoista haluakaan syödä samassa pöydässä, sanoi Pentti.

Vanki mietti hetken. Sitten alkoi hän puhua nopeasti: Te olette järkevä mies, te. Katsokaas, asia on todellakin niin, että tunnen suurta vastenmielisyyttä istua pöydässä, jossa minua pidetään vihollisena. Varsinkin eräs miehistänne, se vanha, kaljupäinen, hermostutti minua. En olisi saanut palaakaan alas jos hän olisi istunut lähelläni. Ymmärrättehän te. Mutta nyt minulla on nälkä, hirvittävä nälkä. Ja onhan vankikin ihminen. Eikö teidänkin mielestänne. Niin, niin, arvasinhan sen, te olette sivistynyt mies. Senvuoksi rohkenisin esittää teille pyynnön, pienen pyynnön. Täyttäkää se, olen siitä teille ikuisesti kiitollinen.

Pentti oli liian kiintynyt omiin ajatuksiinsa, jo ryssän kiihkeä pyytely ja mairitteleva ääni olisivat voineet herättää hänessä mitään epäluuloja. Häntä askarrutti edessä oleva kohtaus Katherinen kanssa.

— Aivan vähäpätöinen, vakuutti vanki. Nälkäisen miehen pyyntö. Huomauttakaa ihastuttava emännällemme, että minäkin söisin mielelläni hiukan, mitä hyvänsä.

Ryssä aikoi lisätä vielä jotakin, mutta muutti sitten mieltään. Kun hän oli jälleen yksin, vääntyivät paksut huulet ilkeään, vahingoniloiseen hymyyn.

Omituista, miten varovaiseksi olen käynyt, ajatteli hän. Se johtuu kai yksinäisyydentunteesta. Niin, yksinäiseksi hän todella tunsi itsensä. Nämä parina kuukautena, jotka hän oli kuulunut Pohjan Poikain rykmenttiin, oli hän nyt ensimmäistä kertaa erossa kaikista tovereistaan. Pajun kentällä haavoittuneena maatessaankin oli hänellä ollut vierellään Jännes ja muutaman metrin päässä olivat viruneet Pentinmäen veljesten ruumiit.

Laihtunut, niin, laihtunut hän oli. Ja silmäkulmien väliin oli painunut syvä ryppy, joka hymyillessäkään ei silinnyt.

Äidinkin taitaisi olla vaikea tuntea häntä nyt. Tai kenties hän tuntisi. Harmaista, välähtelevistä silmistä. Hannahan se oli, joka oli puhunut hänen välähtelevistä silmistään. Niin, Hanna…

Välähtelevistä, niin, nyt. Mutta jo huomenna kenties — lasia, tyhjyyttä…

Torttilan hän oli lähettänyt sijastaan johtamaan partiota. Toiselle hän oli jättänyt sen paikan, joka oli uskottu hänelle. »Luotan teihin, kersantti Kaira», oli pataljoonan komentaja sanonut. Suurin osa matkasta oli kyllä jo tehty. Mutta sittenkin.

— Olen antanut kattaa teepöydän kulmahuoneeseen, sanoi hän. — Palvelusväki on mennyt jo levolle, joten saatte tyytyä minun tarjoiluuni.

Pentin kielellä pyöri vastaus: Kiitos neiti, mutta minun täytyy lähteä nyt, velvollisuus kutsuu. Mutta hän ei tullut sanoneeksi mitään, seurasi vain tyttöä.

Kun he istuivat vastakkain mukavissa, nahkalla päällystetyissä nojatuoleissa, virkkoi Katherine:

— Tuntuu aivan unelta, että istumme taas näin, välillämme vain pieni pöytä, tällä kertaa minun isänmaassani.

Hänen äänensä oli pehmeä. Siinä väreili muistoja, sydämen sopukoissa vaalittuja muistoja. Se värähdytti Penttiä. Veri suhisi päässä ajaen kylmän järjen varoituksineen auttamattomasti tiehensä. Kun tyttö ojensi hänelle teelasin, tarttui hän polttavin käsin siroihin, valkoisiin sormiin. Ja harmaissa silmissä paloi rukous.

Mutta samassa hän nojautui taaksepäin. Taustalla puolittain katkerana, puolittain ivallisena vaaniskellut järki tukahdutti äkisti silmien palon. Hetkeksi jäi veri vain polttamaan poskipäille. Harmin puna.

Vihdoin Pentti sai nieltyä suuttumuksensa, niin että voi rauhallisella äänellä sanoa:

— Niin; hullunkurista, mutta teidän puheenne ajoi minut takaisin tänne.
Tahdoin päästä kotiin, minäkin. Tekemään työtä oman maani hyväksi.

Katherine viivytti vastaustaan. Hän tuijotti vastapäisellä seinällä riippuvaan isä-vainajansa kuvaan. Sitten sanoi hän huokaisten:

— Omituista. Seisomme siis jälleen vastakkain, Katherine. Teiltä on elämä laimentanut innostuksenne. Minulle se on antanut uskoni takaisin. Eräs ystävättäreni sanoi minulle ennen tänne lähtöäni: Jumala voi antaa sinulle vielä takaisin vanhan mielesi ja vanhan uskosi. Silloin minä nauroin, mutta ihme on tapahtunut: olen saanut ne takaisin, täällä. Se erona vain, että menetin nuorukaisen innostuksen ja sain takaisin miehen uskon. Uskon kansaani.

— Niin, te, sanoi hän raskaasti. — Toista on meillä. Me emme pääse edes alkuun. Aina riehuvat viholliset meidän maillamme tukehduttaen kaikki meidän pyrkimyksemme. Kun palasin kotiin, vallitsivat saksalaiset täällä. Heidän jälkeensä tulivat venäläiset. Ja nyt viimeksi te suomalaiset ja teidän jäljessänne virolaiset.

— Katherine! Nyt en ymmärrä teitä. Viholliset, sanoitte. Ette kai voi pitää meitä vihollisina?

Tytön mustat silmät kohtasivat kovina hänen katseensa. Uhma loisti niissä. Pidätetty viha värisytti hienoja sieraimia. Ja sanat pursuivat kapeitten huulien ylitse kylminä, ivallisina:

— Ystävinäkö minun pitäisi teitä pitää? Ettekö te ole valloittaneet Valkia ja Marienburgia? Valkista aina Marienburgiin saakka olette lahjoittaneet virolaisille lättiläistä maata!

— Niin, jatkoi hän yhä kiihtyen, kun Pentti ei vastannut, — katsokaa vain kummissanne minua, maisteri Kaira! En ole sama isänmaaton pakolaistyttö, jota tanssititte silloin kerran. Olen lättiläinen henkeen ja vereen. Lättiläinen, jolle isänmaa, niin turvaton ja maahan tallattu kuin se nyt onkin, on kalleinta maailmassa! Nauratteko te, maisteri Kaira?

Pentti pudisti päätään, surullisena, ymmällä ollen. Hän oli odottanut heidän tapaamisensa muodostuvan vallan toisenlaiseksi. Käänne, jonka keskustelu oli saanut, oli niin yllättävä, ettei hän tiennyt, miten selittää, mistä alkaa.

— Suomessa! huudahti Katherine, ja mustat silmät paloivat synkkinä, hurjina. — Suomessa opin kunnioittamaan ja rakastamaan teidän kansaanne. Näinä kuukausina olette te ja teidän toverinne, jotka yritätte pirstoa maa-raukkaani, opettaneet minut vihaamaan Suomea!

— Ei mutta, Katherine! Tehän olette käsittänyt kaiken väärin. Aivan väärin! Mekö olisimme tulleet pirstomaan teidän isänmaatanne? Lahjoittamaan siitä osia vieraille? Ei! Olemme tulleet vapauttamaan veljeskansaamme, pelastamaan Viroa!

— Ja pelastaaksenneko Viron on tarpeen, että ryöstätte lättiläisiä taloja? Viette heinät ja ruo'at!

— Älkää yrittäkö tuota tietä, maisteri Kaira! Minä en ole enää mikään pikku tyttö. Tiedän, mitä sanon.

— Ettekä kuitenkaan tiedä, vastasi nuori sotilas rauhallisesti. — Rakas neiti, mitä te oikeastaan tiedätte sodasta ja sodan vaivoista? Pitäisikö teidän mielestänne sotilaiden ja heidän hevostensa kuolla nälkään, silloinkuin taloissa on yllinkyllin ruokaa molemmille, mutta sitä ei tahdota antaa? Puhutte ryöstöistä, Katherine. Sanokaa minulle yksikin talo, jossa emme olisi kaikesta maksaneet täyttä hintaa, niin tunnustan teidän olevan oikeassa.

Tyttö ei vastannut. Mutta hymyä, jota Pentti koetti houkutella esille, ei ilmestynyt noille kauniille, kovettuneille kasvoille.

— Ja vapauttaaksenneko veljeskansanne on tarpeen, että lättiläisissä kaupungeissa nyt isännöivät virolaiset? kysyi hän hetken kuluttua pistävän pilkallisesti. — Marienburg on lättiläinen, sitä ei toki kukaan voi kieltää. Tiedän, että virolaiset sanovat Valkia omakseen, mutta yhtä hyvin se on meidän kuin heidän.

— Katherine, virkahti Pentti viimein alakuloisesti, — on turhaa jatkaa väittelyämme. Emme kuitenkaan ymmärrä toisiamme. Luulin tosiaan tapaamisemme muodostuvan toisenlaiseksi. Melkein kadun, etten seurannut tovereitani.

— Te olette kohtelias mies, te, maisteri Kaira… Minun mielestäni olimme velkaa toisillemme tämän selvittelyn. Ja mitä keskustelumme sävyyn tulee, niin muunlainen se tuskin olisi voinut näissä oloissa olla lättiläisen isänmaanystävän ja suomalaisen palkkasoturin välillä.

Pentti nousi äkisti paikoiltaan ja astui ikkunan luo. Veri suhisi ohimoilla. Suuttumus jäyti rintaa.

Katherine? Oliko tuo nainen hänen selkänsä takana tosiaan sama tyttö, johon hän olisi ollut valmis vaihtamaan lapsuuden leikkitoverinsa uskollisen rakkauden?

Eihän heillä ollut mitään yhteistä pohjaa. He eivät voineet edes ymmärtää toisiaan.

Alhaalla, ikkunan alla, kuopi hänen ratsunsa kärsimättömänä lunta. Sen teki mieli päästä liikkeelle.

Liikkeelle? Niin jos hän lähtisi heti, saavuttaisi hän pian Torttilan ja toiset.

— On parasta, että lähden nyt, virkkoi Pentti kääntyen jälleen huoneeseen.

— Palvelusväki on levolla, vastasi Katherine, — mutta jos toivotte sitä, niin voin itse viedä hänelle haukattavaa.

Pentti ojensi hänelle avaimen. Tyttö otti sen vastaan ja virkahti hieman omituisesti hymyillen:

— Jäättekö tänne? Ehkä olisi viisainta teille tulla mukaan, vartioimaan, etten vain vapauta vankianne.

Jotakin lämmintä ja pehmeätä läikähti tytön silmiin, mutta se katosi samassa.

— Minä en suomalaisena luottaisi näissä oloissa lättiläiseen, sanoi hän ärsyttävällä äänellä. — Kenties otatte avaimen takaisin, kun ilmoitan, että molemmat veljeni taistelevat — niinkuin nyt jokaisen kunnon lättiläisen tuleekin — venäläisten riveissä, teitä vastaan!

— Pitäkää avain, Katherine. Nyt, kun te puhutte noin, voin kertoa, että erään toverini viimeiset sanat ennen eroamistamme olivat: älä luota tuohon tyttöön. Annan teille saman vastauksen kuin hänelle: tunnen tytön.

Katherine kääntyi menemään, mutta pysähtyi vielä kerran ja sanoi arvoituksellisen hymyn karehtiessa ohuilla huulilla:

— En sano, että vapautan vankinne, maisteri Kaira. Mutta teidän sijassanne en sittenkään miehenä väittäisi tuntevani naista. En ainakaan vihollismaassa.

Pentti seisoi paikoillaan. Ensin hän oli aikonut juosta tytön jälkeen. Mutta olihan hän sanonut luottavansa Katherineen. Mitä syytä hänellä oli pelätä? Mutta sittenkin… Tämä oli aivan uusi Katherine, jolta saattoi odottaa melkein mitä tahansa. Tuon mielettömän kuvitelman vallassa, että he, Pohjan Pojat, olivat hänen ja hänen kansansa vihollisia. Ja taistelivathan hänen molemmat veljensä ryssien riveissä. Ainakin Katherine oli sanonut niin.

Kiväärinsä hän oli jättänyt eteiseen. Mutta täällä ei siitä olisikaan mitään apua. Hyvä, että hänellä oli browninki mukanaan. Jos tyttö tosiaan vapauttaisi ryssän ja se sattuisi tapaamaan jonkun partion, voi hän vielä joutua tarvitsemaan asetta.

Hän koetti pysytellä levollisena. Mutta järki kävi kylmän ivallisena hänen tekojensa kimppuun. Se takoi aivoissa ja ohimoissa säälimättä: Kas niin, kauniin sopan olet taas keittänyt itsellesi, Pentti Kaira. Eikö riittänyt, että olet kantanut tuon oudon tytön kuvaa sydämessäsi kuin joku keskiaikainen trubaduuri, yhtä hupsuna ja hullunkurisena? Eikö riittänyt, että samaisen naisen vuoksi jätit toisen päätettäväksi työn, jonka pataljoonan komentaja sinulle uskoi? Taisitpa, mies parka, odottaa vanhan sotaveikkosi lupaamaa tuliaissuukkoa noilta kapeilta huulilta. No, saitko sen? Et, sait vain kauniin ja kunniakkaan arvonimen palkkasoturi ja ryöväri! Ja kaiken kukkuraksi: avaimen luovutus, se oli huippu! Tahdoit tietysti leikkiä suurpiirteistä, vaikuttaa tuohon naiseen luottamuksellasi. Naurettavaa! Ikäänkuin luottamuksesi painaisi vaa'assa hitustakaan, jos hänen mustakutriseen fanaatikonpäähänsä juolahtaa asettua suoraan vihollisen puolelle!

Hän avasi ikkunan ja arvioi matkaa maahan. Tiukan tullen ei olisi temppu eikä mikään hypätä ikkunasta hevosen selkään ja sitten metsään.

Hänen toinen minänsä — se, joka hänen tekojaan oli tähänkin asti johtanut — piti puolensa.

Katherine ei voinut pettää häntä. Hän oli tietysti vain paloitellut nähdäkseen, kestikö suomalaisen luottamus koetuksen.

Yht’äkkiä hän säpsähti. Hän oli kuulevinaan risauksen alhaalta puistosta. Hän sammutti lampun ja kiiruhti ikkunaan.

Jos ryssä sittenkin oli päässyt vapaaksi ja hiipi nyt hänen hevostaan kohden rientääkseen hakemaan apua! No niin, siinä tapauksessa hän ampuisi miehen.

Pentti odotti. Odotti kauan. Mitään ei näkynyt. Kaikki oli jälleen aivan äänetöntä alhaalla puistossa.

Ovi avautui. Se oli Katherine. Mutta miten kalpeana! Kasvoilta oli paennut kaikki veri. Hän nojautui raskaasti ovenpieleen.

— Ampukaa nyt minut, jos tahdotte, kuiskasi hän käheästi. — Olen tehnyt sen. Olen vapauttanut vankinne. Hän on kenties jo tuossa tuokiossa toisten kanssa täällä.

Tyttöön tuli jotakin uhmaavaa. Hänen silmänsä paloivat hurmioituneina.
Hento vartalo värisi.

— Niin, ja minä myöskin käskin häntä hakemaan apua, jotta saamme teidät vangiksi! huusi hän. — Te olette minun ja maani vihollinen! Koko Lätin kansa on nouseva taisteluun suomalaisia ja virolaisia sortajia vastaan! Yhdessä venäläisten kanssa! Nyt, kun Venäjä on antanut meille autonomian!

Pentti purskahti katkeraan nauruun. Nyt hän käsitti. Käsitti kaiken.
Ryssä oli hoitanut asiansa hyvin.

— Ja te uskotte ryssää! Roistoa, joka muutama tunti sitten oli valmis murhaamaan teidät! Ettekö ymmärrä, että hän valehteli saadakseen teiltä vapautensa.

— Hän ei valehdellut! Vaikka te ette tietenkään usko, että myöskin minun kovia kokeneelle isänmaalleni kerran voisi koittaa parempi aika!

Pentti katsoi häntä pitkään. Tieto siitä, että Katherine oli hänet pettänyt, kouristi hänen sydäntään. Hän teki sen luullen sillä palvelevansa isänmaataan, koetti jokin ääni hänen sisässään puolustaa tyttöä. Mutta se ei voinut suojella Katherinen kuvaa, jota hän tähän asti oli vaalinut sydämessään. Se pirstoutui auttamattomasti.

— Katherine, sanoi hän hiljaisesti, äänessä katkera pettymys, — uskon kyllä, että teidänkin kansallenne kerran koittaa päivä. Mutta se ei saavu sitä tietä, jolle te olette nyt astunut. Ei petoksen tietä. Eikä vapaus ikinä tule ryssiltä lahjana, ei teillekään. Lätin kansan täytyy taistella se itselleen, samoinkuin suomalaisten ja virolaisten. Eivätkä pienet kansamme sitä saavuta, vielä vähemmin säilytä, muuten kuin yhdessä rintamassa seisten, toinen toistansa tukien. Niillä ei totisesti ole varaa keskinäiseen epäluuloon, toistensa pettämisestä puhumattakaan.

Tyttö katsoi häneen uhmaten. Oli turhaa kuvitella, että hän uskoisi vihollista!

Hetket olivat kalliit. Pentti juoksi ikkunan luo, mutta kääntyi vielä kerran tytön puoleen.

Kiitos, neiti. Te olette antanut minulle hyvän opetuksen siitä, minkä verran lättiläisen ystävyyteen voi luottaa.

Kun Pentti hyppäsi ikkunalaudalle, kuulin jo salista kiireisiä askeleita. No, ryssät eivät saavuttaisi häntä. Pian olisi hän metsän turvissa.

Hän hyppäsi alas. Seuraavassa hetkessä hän istui ratsunsa selässä ja iski kantapäänsä sen kupeisiin. Mutta hevonen ei hievahtanutkaan. Joku piti sitä kiinni. Pentti nosti browninkinsa ampuakseen. Mutta samassa musteni kaikki hänen silmissään. Hän oli saanut ankaran iskun takaraivoonsa.

Kun Pentti toipui, huomasi hän makaavansa samalla leposohvalla, jolla vangittu upseeri oli loikonut. Ympärillä tuijotteli parvi ryssiä häneen. Oven pielessä seisoi Katherine kalmankalpeana. Hänen vierellään oli pari kartanon palvelustyttöä.

Ensi hetkessä oli Pentin mahdotonta käsittää, mitä oli tapahtunut.
Sitten hän muisti.

Hän oli vanki. Niin, muistuttivathan siitä jo kireät köydet käsissä ja jaloissa. Vanki! Ryssien kynsissä!

Huoneen toisessa päässä istui heidän äskeinen vankinsa selaillen joitakin papereita.

— Te luulitte meitä typeriksi vai? Poika parka, hevosen luona seisoi neljä miestä valmiina vastaanottamaan teitä.

Kun vastausta ei nytkään kuulunut, hypähti upseeri raivoissaan seisomaan ja sieppasi ruoskansa.

Ruoska vingahti ja osui Penttiä suoraan kasvoihin. Ovelta kuului Katherinen parkaisu. Pentti seisoi hievahtamatta pää pystyssä. Ruoska oli viiltänyt leveän jäljen kasvoihin, otsalta leukaan saakka. Sitä kirveli sietämättömästi. Huulista juoksi virtanaan verta.

— Tosia olivat sananne: harvinainen nautinto nykypäivinä tavata sivistynyt ihminen. Jos teissä joskus lie ollut, min nyt ei teissä ainakaan enää ole jälkeäkään sivistyneestä ihmisestä.

— Sinä ivaat vielä, sinä sika! Mutta kyllä meillä on keinoja pakottaa sinut puhumaan!

Ryssä heitti ruoskan luotaan ja iski nyrkillään vasten vankinsa kasvoja, niin että veri purskahti nenästä. Pentti horjahti pari askelta taapäin, mutta saavutti sitten tasapainonsa ja jäi hammasta purren odottamaan seuraavaa iskua. Harmaissa silmissä salamoi viha.

— Te julmuri! huusi hän leimuavin katsein. — Olette upseeri ettekä häpeä lyödä sidottua miestä!

Ryssä työnsi hänet syrjään, mutta kääntyi sitten kuitenkin hänen puoleensa jättäen Pentin hetkeksi rauhaan.

— Menkää nukkumaan, tyttö! käski hän tylysti. — Te olette näytellyt osanne loppuun tässä näytelmässä.

— Tässä on, toverit, naikkonen, joka toimitti tuon lurjuksen käsiimme. Minä olin vankina täällä, mutta hän vapautti minut salaa, kun valehtelin, että Venäjä on myöntänyt lättiläisille autonomian ja että he saavat vapauden, kunhan vain auttavat meitä ensin karkoittamaan kirotut suomalaiset ja virolaiset.

Pentti kääntyi katsomaan Katherinea. Tyttö oli valahtanut kalmankalpeaksi. Suuret silmät tuijottivat avuttomina puhujaan. Palvelijattaret riensivät hänen luokseen peläten hänen kaatuvan.

— Autonomian tosiaan, jatkoi ryssä raa'asti. — Noille koirille, joista viimeisetkin ovat alkaneet karata joukoistamme. Pakenevat virolaisten luo ja haaveilevat »kansallisen lättiläisen armeijan» muodostamista, joka muka virolaisen ylijohdon alaisena on vapauttava Lätin. Mainio pila!

— Ja veljenne sitten? naurahti hän pirullisesti. — Toinen pääsi pakoon ja on nyt kai »kansallisen armeijanne» kapteeni, jos tarkkoja tietoja haluatte. Toinen saatiin kiinni, kun hän yllytti muita noudattamaan esimerkkiä ja karkaamaan. Hänet hirtettiin muutama päivä sitten.

Enempää ei Katherine kestänyt. Käheä huuto pääsi hänen huuliltaan, kun hän lysähti tajuttomana maahan.

Ryssät eivät vitkastelleet. He syöksyivät huoneesta laahaten Pentin mukaansa. Hänet heitettiin satulaan. Ja seuraavassa hetkessä syöksyivät hevoset neliin, kohti metsää.

Liian myöhään! Takaa-ajo oli turhaa. Ryssillä oli hyvin levänneet ratsut, kun taas Pohjan Poikien hevoset olivat hurjasta lennosta lopen uupuneet.

Kun pakenijat saavuttivat metsän reunan, kantautui Pentin korviin
Jänneksen valittava huuto:

Vankijono laahusti eteenpäin. Raskaasti nousivat jalat maasta. Miehet marssivat kuolemanväsyneinä, tylsästi edessäkulkevan jalkoihin tuijottaen.

Vierellä ratsastivat vartijat. Toisilla kivääri poikittain edessä, valmiina ampumaan, jos jonkun päähän pälkähtäisi yrittää pakoon. Toisilla nagaikka kädessä. Silloin tällöin vingahti ruoska johonkin ryysyiseen selkään pakottaen horjuvat jalat kestämään.

Minne? Sitä ei tiennyt vangeista kukaan. Mutta jokainen aavisti matkan synkän määrän.

Pentti Kaira laahusti murheellisen kulkueen keskipaikkeilla. Kumarana, ryysyisenä.

Huhtikuun loppupäivien aurinko paahtoi kuumana selkään, jota verhosi likainen, haiseva takkiriepu. Hikeä valui pitkin kärsimysten uurtamia nuoria kasvoja. Rääsyihin kiedotut jalat upposivat syvälle maantien lumisohjuun. Mutta hän ei tuntenut mitään. Pitkät, loputtoman pitkät vankeusviikot olivat tehneet hänen ruumiinsa turraksi.

Hän ajatteli kotimaata. Muisteli äitiä ja isää. Muisteli Hannaa. Mitä kauemmas matka joutui sitä kiihkeämmin hänen ajatuksensa tarrautuivat kaikkeen tuttuun ja rakkaaseen.

— Jumala, oli Hanna sanonut, — saattaa kuljettaa monen mutkan kautta, mutta hän vie aina perille.

Kotimaasta hän oli lähtenyt, omaistensa piiristä. Ja nyt hän oli täällä. Viettäen elämää, jota tuskin kannatti elämäksi sanoa. Tänne hän jäisikin. Jäisi ammuttuna virumaan johonkin yhteishautaan… Ja sittenkinkö perille?

Hänen mieleensä muistui kirje, jonka hän Tarttoon saavuttuaan oli kirjoittanut Hannalle. »Monesti», oli hän jossakin yhteydessä sanonut, »on tuntunut, kuin minussa olisi kaksi minää. Toinen, joka tahtoisi tehdä jotakin, ja toinen, joka seisoo vieressä nauraen. Ja siksi kai minun tieni on sellainen kuin se on: kuin karjapolku korvessa. En saa ryhdytyksi mihinkään todenteolla, en päätetyksi mitään.»

Niin, tuo hajanaisuuden tunne oli kiusannut häntä usein kotimaassa. Se oli hellittänyt paljon, kun hän oli joutunut taisteluihin, uusien toverien pariin. Mutta vasta kahden viime kuukauden kaameat kokemukset olivat vapauttaneet hänet lamauttavasta sisäisestä hajanaisuudesta. Nyt hän tunsi, että hän sekä voisi että tahtoi tehdä tarmolla työtä.

Mutta hänhän ei enää ikinä saisi tehdä sitä. Kaikki oli lopussa.
Ehdottomasti lopussa!

Äitiä ja isää ja Hannaa hän ei näkisi enää milloinkaan. Eikä koskaan paistaisi hänelle enää isänmaan päivä.

Nyt oli kai kevät jo Suomessakin. Aurinko heloitti päivä päivältä yhä lämpimämmin tutuille hangille. Kuuset hänen ullakkohuoneensa ikkunan edessä olivat vapautuneet lumitaakoistaan. Ja keskipäivän aikaan lirisi pikku puroja pappilan pihamaalla pyrkien urhoollisesti kohti kotijärven rantaa.

Mutta tuskin kevät keväältä tänä vuonna tuntui kotiväestä. Mitenkähän äiti oli kestänyt iskun? Äiti-raukka — oli kovaa menettää kaikki kolme poikaansa… Kuolleena häntä, Penttiä, kotona tietysti pidettiin. Ja parempi olikin niin. Ajatus kuolemasta on helpompi kestää kuin tieto vankeudesta, kidutuksesta.

Ajatus tehdä loppu kaikista kärsimyksistä, se oli tullut hänen mieleensä monesti näiden parin kuukauden kuluessa.

»Vankila» tosiaan! Täytyi olla ryssä keksiäkseen sotavangeilleen sellaisen säilytyspaikan. Maakuoppa se oli ollut. Syvä, kostea kuoppa. Piikkilankakatolla varustettu.

Sinne hänet oli heitetty parinkymmenen virolaisen keskelle. Pohjan Poikain puku häneltä oli ensin riistetty, saappaat samaten. Joitakin likaisia ryysyjä oli heitetty hänen peräänsä, niissä oli vangille vaatteita kyllin.

Kaksi viikkoa hän oli saanut virua siellä. Vilua ja nälkää kärsien. Yöt olivat hirveän kylmiä. Ja satanut, satanut oli. Räntää enimmäkseen. Joskus lunta. Jos oli pakkanen, niin että ryssät olivat arvelleet vankiensa saavan olla liian kauan kuivina, olivat he yösydännä valaneet jääkylmää vettä kuoppaan.

Pentti värähti muistaessaan niitä, ja hänen sydämessään kuohahti taas ilmiliekkiin synkkä viha sitä kansaa kohtaan, johon hänen ja hänen kohtalotovereittensa »kuulustelijat» kuuluivat. Kuulustelijat? Ei, kiduttajia ne olivat olleet! Nyrkki, nagaikka ja rautalangat olivat heidän kuulusteluvälineitään.

Epätoivoista joukkoa se oli ollut, tuon »vankilan» onneton asujamisto. Silloin tällöin heitettiin heidän luokseen uusia uhreja. Mutta heidän lukunsa ei silti lisäytynyt. Toisia jäi »kuulustelumatkoille», ainiaaksi. Toisia kuoli kuoppaan, tauteihin sortuneina. Toiset kuristivat itsensä epätoivoissaan.

Silloin oli hänenkin mieleensä monesti tullut ajatus seurata heitä, viekoitteleva ajatus vapautua kärsimyksistä. Mutta vaikka ruumis oli masennettu, ei hänen henkensä tahtonut antaa perään. Sitä piti yllä isänmaan ja toverien muisto ja viha.

Niin, viha. Ryssänviha. Se ei ollut enää mitään sokeata, vaistomaista vihaa. Se oli juuttunut häneen synkällä vaelluksella vankilasta toiseen. Hän oli joutunut näkemään ryssäläisen luonteen kaikessa alastomuudessaan, kaikessa julmuudessaan. Se ei ilmennyt vain heidän, sotavankien, vaan muidenkin kohtelussa. Rauhallisten ihmisten, joiden ainoa »rikos» oli, että he olivat rohjenneet puolustaa itseään ja kotejaan rosvoilta ja murhamiehiltä. Hän oli nähnyt näännytettyjä, kidutettuja vanhuksia, naisia ja lapsia.

Ennen, kotimaassa, hän oli ajatellut itärajan takaista naapuria aivan toisin mielin, niinkuin lukemattomat muut suomalaiset. Kansana, jonka hankkeita piti seurata varuilla ollen, niinkuin Saksa ja Ranska pitävät toisiaan silmällä. Nyt hän tiesi laskeneensa väärin. Ryssänmaa oli hirvittävä, petollinen kaaos. Ryssä itse, kun olosuhteet riisuivat häneltä naamarin — olipa hän sitten ulkoa sivistyksellä silattu tai ei — raakimus, jota vastaan ei pienelle kansalle, jos se tuon kaaoksen partailla tahtoi elää omaa elämäänsä, riittänyt varuillaanolo. Saattoi riittää vain veriin syöpynyt synkkä viha, jota mitkään kauniit sanat ja lupaukset eivät pystyneet sokaisemaan…

Vankijono eteni raskaasti. Se oli juuri sivuuttamassa erään kylän. Suuri, siivoton rakennusrykelmä jäi parinsadan metrin päähän vasemmalle. Uteliaita katsojia oli keräytynyt kylän laitaan tuijottamaan kulkuetta.

Hän jatkoi välinpitämättömän näköisenä kulkuaan. Vartijat silmäilivät tuikeina vankejaan nähdäkseen, koskiko huuto jotakuta heistä. Jos he huomaisivat jotakin, olisi kaikki jälleen ehdottomasti hukassa.

Me? Keitä olivat nuo »me»? Jännes. Niin, uskollinen, sitkeä Jännes.
Mutta keitä olivat muut?

Jos Pentti olisi kääntynyt katsomaan taakseen, olisi hän nähnyt kahden ratsastajan ajavan neliä kylästä ja katoavan metsään.

Jännes seurasi siis häntä yhä. Pohjan Poikain rykmentti oli jo palannut kotimaahan kestettyään vielä pitkän ja raskaan taistelukauden Petserin rintamalla, sen hän oli kuullut eräältä äsken vangiksi joutuneelta virolaiselta. Mutta Jännes oli jäänyt. Niin, hän ei ollutkaan mukana rykmentin viimeisissä taisteluissa. Hän oli seurannut vangiksi joutuneen toverinsa jälkiä ja juuri samaan aikaan kuin Pohjan Pojat rynnistivät kohti Petseriä, yrittänyt vapauttaa hänet, Pentin.

Hän oli silloin ollut vankina neljättä viikkoa. Yösydännä oli häntä taas lähdetty kuljettamaan uuteen vankilaan. Saattueena oli ollut kymmenkunta ratsumiestä. Kun he olivat saapuneet metsätielle, oli yöstä suoraan sivulta kajahtanut huuto, jonka hän äsken oli kuullut toistamiseen:

Se oli tullut niin äkkiä ja odottamatta, että hän oli hätkähtäen kääntynyt ääntä kohden.

Vartijoiden päällikkö oli huomannut sen, ja saattue oli pyörtänyt takaisin. Oli ratsastettu vinhaa vauhtia. Hänen siirtämistään toiseen vankilaan ei kuitenkaan ollut jätetty. Samaa tietä oli jälleen lähdetty kulkemaan, mutta nyt oli seurannut viitisenkymmentä ratsumiestä.

Metsä oli ollut äänetön. Saattue oli matkannut kaikessa rauhassa.
Kunnes… Tiheiköstä molemmin puolin tietä oli äkkiä karauttanut esille
muutamia ratsumiehiä. Kiväärejä ei kummallakaan puolella voitu käyttää.
Iskettiin miekoilla.

Hyökkääjät olivat kyllä havainneet, että vartijajoukko oli kasvanut. Mutta kuolemaa halveksuen he olivat käyneet päälle. Ylivoima oli kuitenkin liian suuri. Kaksi hyökkääjistä oli päässyt pakoon. Muut olivat jääneet tielle makaamaan.

Ryssät olivat ennen matkan jatkamista ryöstäneet ruumiit putipuhtaiksi — tapansa mukaan.

Lättiläisiä? Oliko Jänneksellä ollut apunaan lättiläisiä? Miten se oli mahdollista?

Sitä Pentti oli pohtinut yöt päivät pääsemättä selvyyteen. Ryssän oli täytynyt erehtyä!

Tuon yöllisen taistelun jälkeen hän ei ollut enää uskonut pelastukseen.
Jännes oli kai kaatunut muiden mukana.

Nyt hän tiesi, että Jännes oli elossa ja suunnitteli yhä hänen vapauttamistaan.

Mitä vaivoja ja vastuksia olikaan tuottanut hänen jälkiensä seuraaminen, vankilasta vankilaan!

Jännes, niin, hän oli kestävä. Hän ei hevin jättänyt kesken sitä, mihin kerran oli ryhtynyt.

— Kaira, oli hän sanonut Tarton sairaalassa, — Pajun taistelun jälkeen et pääse minusta erillesi. En tahdo muuta kuin olla lähelläsi, seurata sinua. Minne hyvänsä!

Hän, Pentti, ei ollut silloin tiennyt, mihin kaikkeen oli pystyvä se ystävyys, jota nuo sanat tulkitsivat. Eikä kumpikaan heistä silloin voinut aavistaa, mitä tulisivat sisältämään sanat: minne hyvänsä!

Jännes uskalsi henkensä auttaakseen häntä vapauteen. Mutta onnistuisiko hän?

Näissä oloissa? Ei, se oli mahdotonta. Parin päivän, ehkäpä jo päivän, kenties vain muutamien tuntien kuluttua olisi kaikki myöhäistä.

Mutta sittenkin, niin toivoton kuin Jänneksen yritys olikin, tuotti Pentille lohdutusta tietoisuus, että ystävä seurasi häntä ja koetti auttaa.

Samassa syntyi hämminkiä vankijonossa. Pentin sivulla astunut nuori virolainen oli lyyhistynyt maahan, jalat eivät enää kestäneet.

Virolainen vavahti iskujen sattuessa, mutta ei jaksanut nousta.
Kirkkaansiniset silmät katsoivat kärsivinä ja avuttomina lyöjiä.

Ryssät tarrautuivat kiinni häneen ja kiskoivat seisomaan. Mutta hän lysähti jälleen maahan.

Ympärillä seisovat vangit tuijottivat osaaottavina makaavaa. Sama kohtalo saattoi minä hetkenä hyvänsä odottaa heitä.

— Älkää toljailko siinä, koirat! karjaisi saattueen johtajat —
Eteenpäin, mars!

Ruoskat vinkuivat. Kulkue lähti liikkeelle. Kaatunut jäi makaamaan silmät ummessa huohottaen raskaasti.

Pentin sydäntä kouristi. Hän oli niiden kymmenen vuorokauden kuluessa, jotka he olivat viruneet kohtalotovereina vankilassa, ehtinyt syvästi kiintyä nuorukaiseen, jonka elämänlangan ryssäläinen kiväärinluoti oli juuri äsken katkaissut.

Jüri Kask ei ollut vielä täyttänyt yhdeksäätoista. Hän oli köyhän lesken ainoa poika, Pärnusta kotoisin. Äiti oli raatanut kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta vuoteen. Hänellä oli ollut vain yksi suuri unelma, saada poikansa lukutielle, jolle tämän mieli paloi. Yliopistoon saakka poika ehtikin. Sitten alkoivat levottomat ajat. Tuli sota.

— Katsos, toveri, oli hän kerran sanonut koruttomasti, — minä olen hänen kaikkensa, ja hän on minun kaikkeni. Hän on sellainen kovan elämän kuluttama vanha nainen, mutta minun silmissäni hän on kaunein kaikista.

— Ja nyt? Miten käy hänen nyt? oli Pentti kysynyt. Nuorukainen oli vastannut ilmehikkäissä silmissään häikäisevä loiste:

— Suomen suvun esitaistelijoina nousevat meidän kansamme, oli Jüri Kask sanonut. — Yhdessä pysyen Suomi ja Viro muodostavat jo jommoisenkin mahdin. Ja niiden avulla nousevat vielä kerran Inkeri, Aunus ja Vienan Karjala yhteiseen suursuomalaiseen rintamaan! Ja silloin seisoo Suomen suku eikä enää kaadu!

Kun hän puhui, oli kuin hento vartalo olisi kasvanut. Pentti oli kuunnellut häntä ihmeissään, oudon liikutuksen vallassa.

Niin, siinä oli mahtia. Voimaa, jonka ei tarvitsisi vavista ryssien miljoona-armeijainkaan edessä!

— Te, minä, me kaikki, jotka olemme täällä, ja tuhannet ja taas tuhannet meidän jälkeemme, me sorrumme, oli nuori virolainen lisännyt kasvoilla hurmioitunut ilme. — Mutta mitä siitä! Minä näen, minä näen: Suomen suuri suku nousee, nousee!

Satoja virolaisia vankeja Pentti oli tavannut vankiloissa. Eikä hän ollut voinut olla panematta merkille, miten erilainen henki vallitsi viimeksi vangiksi joutuneissa kuin niissä, joiden kanssa hän oli viettänyt kaksi ensimmäistä vankeusviikkoaan. Viron armeija oli suuresti muuttunut. Niissäkin sen sotilaissa, joiden kohtaloksi oli jäänyt joutua ryssien käsiin, vallitsi nyt horjumaton luottamus voittoon ja kansansa tulevaisuuteen. He olivat uljaita ja kestäviä urhoja. Kylmäverisinä, melkein iloisina he kävivät kohti synkkää kohtaloaan.

Pentti oli oppinut ihailemaan heitä. Kuperjanovin sankarien henki paloi nyt yksinkertaisissa kansanmiehissäkin.

Uusien vankien kautta he olivat saaneet tuulahduksia ulkomaailmasta, tietoja rintaman suurista tapahtumista. Ja mitä kurjempaa heidän oma elämänsä oli ollut, sitä suuremmalla riemulla oli tervehditty virolais-lättiläisen armeijan voittoja. Ryssät lyötiin kerta kerralta takaisin, kun he yrittivät yli Viron rajojen, ja Lätinmaa puhdistui viikko viikolta. Riemulla, johon kuitenkin sekautui alakuloinen tietoisuus siitä, etteivät he saaneet olla mukana noita voittoja voittamassa eivätkä milloinkaan niiden hedelmistä nauttimassa…

Vangit eivät huomanneet, että maantie päättyi ja että nyt kuljettiin huonosti kivettyä katua. Mitäpä se sitäpaitsi heitä liikutti..

He seisoivat jonkin rautatieaseman edustalla. Pihkova. Pihkovaan heidät oli siis tuotu.

Ympärille keräytyi väkijoukko toljailemaau heitä. Aseman portailla ja ikkunoissakin näkyi uteliaita tarkastelijoita. Asemasilta oli mustanaan samaa joukkoa. Odotettiin kai junaa.

Aivan likelle sitä kohtaa, missä Pentti seisoi, tunkeutui muuan kumarainen ukko.

Joku utelias, joka tahtoo oikein läheltä nähdä kuolemaantuomittuja, ajatteli Pentti, mutta kääntyi kuitenkin katsomaan miestä. Pitkän, harmaan parran peittämät suuret kasvot tuntuivat hänestä omituisen tutuilta.

Kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, tunsi hän tarkastelijan. Se oli Jännes. Varmasti!

Pienet, räpyttelevät silmät kääntyivät katsomaan toisia vankeja.
Samassa ukko kuiskasi:

Jälleen lähdettiin liikkeelle. Töllistelijät työnnettiin kovakouraisesti syrjään. Vankijono laahusti suureen odotussaliin.

Joka ovella seisoi vartijoita pistinniekka kiväärit kourassa. Penkeillä istui äänettömiä, rääsyisiä miehiä. Ainoakaan heistä ei nostanut katsettaan uuden joukon saapuessa. Vankeja hekin. Lättiläisiä sotavankeja.

Keskellä avaraa huonetta pesi muuan hento nainen lattiaa. Väliin hän oikaisi särkevää selkäänsä, mutta painui sitten jälleen kiireesti työhönsä pälyillen pelokkaasti ryssiin.

Penttiä töytittiin takaa, niin että hän joutui lopulta seisomaan aivan lähelle naista.

Hän ei nähnyt tämän kasvoja, mutta kuvitteli, että niillä kuvastui häpeää ja surua. Nuori hänen täytyi olla, nuori ja kenties kauniskin. Tukka oli peitetty likaisella huivilla, mutta muutamia kiiltävän mustia suortuvia oli varastautunut sen alta vapauteen muodostaen jyrkän vastakohdan kaunismuotoisen niskan hohtavanvalkealle hipiälle. Käsivarret, joista hihat oli kääritty ylös, olivat sirot, veri kuulsi hienon ihon alta.

Sääli valtasi Pentin mielen. Nainen oli ilmeisesti tottunut aivan toisenlaiseen elämään. Hän ei sopinut tähän hien, kurjuuden ja väijyvän kuoleman ilmapiiriin. Nais-parka!

Hän ei voinut katsoa kauempaa pesijätärtä, vaan kääntyi ikkunaan.
Silloin hän hätkähti. Ruutua vastaan olivat painautuneet eräät kasvot.
Vihreät silmät tuijottivat hellittämättä naiseen. Se oli ukko tuolta
ulkoa. Jännes!

Pentti katsahti ympärilleen. Muutaman askeleen päässä seisoi hänen kohtalotovereitaan. Kukaan heistä se ei voinut olla.

— Älkää katsoko minuun, älkää antako niiden huomata mitään, jatkui kuiskaus. — Teidät viedään vaunuihin. Sitten ammuttaviksi. Kaikki. Jättäytykää loppupäähän, Pentti. Jännes on asemasillalla. Hänen kohdallaan heittäytykää ihmisjoukkoon. Seuratkaa Jännestä.

Nainen kääntyi pesemään lattiaa aivan vangin jalkojen juuressa silmäten samalla ylös.

Silmänräpäyksen he katsoivat toisiaan. Tytön mustissa silmissä kuvastui rukous, anteeksipyyntö. Sitten hän kumartui jälleen työhönsä.

Katherine! Niin, Pentistä tuntui nyt ihmeelliseltä, ettei hän ollut jo äsken tuntenut tyttöä. Mutta eihän hän ollut voinut kuvitellakaan, että Katherine olisi täällä.

Miten kalpeat hänen kauniit kasvonsa olivat olleet, verettömät ja rasittuneet.

»Me», oli Jännes huutanut hänelle, »me seuraamme!» Katherine oli siis toinen hänen auttajistaan. Katherine, joka kaksi kuukautta sitten oli toimittanut hänet ryssien käsiin!

Pentti kääntyi katsomaan vartijoita. Ei, kukaan heistä ei ilmeisesti ollut huomannut mitään.

— Oletko hullu, akka? tiuskaisi hän. — Ei lattiaa kannata nyt pestä!
Saat tulla tunnin kuluttua takaisin.

Katherine nousi nöyränä, otti ämpärinsä ja riepunsa ja lähti pää painuksissa huoneesta.

Ammuttaviksi! Nyt heidät siis vietäisiin ammuttaviksi. Olihan hän, Pentti, aavistanut sen. Olivathan he kaikki aavistaneet sen. Mutta sittenkin, tieto siitä viilsi kuin kylmä teräs rintaa. Se oli siis varmaa, peruuttamattoman varmaa.

Hän katsoi kohtalotovereitaan. Heitä oli seitsemisenkymmentä. Virolaisia, lättiläisiä ja hän suomalainen. Miehiä parhaassa iässä, joukossa joku harmaahapsinen ja muutamia poikasia. Tunnin, parin kuluttua olisi heidän elämänsä lopussa. Ja vain siksi, että he olivat nousseet puoltamaan maataan ryssien sortoa vastaan!

Seitsemänkymmentä! Niin, seitsemänkymmentä miestähän hekin, Pohjan Pojat, olivat menettäneet Pajun kartanon luona. Kaatuneina ja haavoittuneina. Mutta sittenkin, kaatua kivääri kourassa, se on toista kuin tulla ammutuksi. Ammutuksi kuin hullu koira!

Jännes ja Katherine uskoivat saavansa hänet pelastetuksi tuosta kohtalosta. Hänet — hänet yksin? Niin, oli tietysti mieletöntä ajatellakin, että he olisivat voineet pelastaa heidät kaikki. Mutta sittenkin…

Hänestä tuntui kuin hän tekisi jollakin tavoin väärin kohtalotovereitaan kohtaan yrittäessään yksin pakoon.

Pako. Voisiko se onnistua? Oliko suunnitelmalla, jonka Jännes ja
Katherine olivat laatineet, mitään onnistumismahdollisuuksia?

Hän koetti uskoa. Mutta hän ei jaksanut. Olihan ensimmäinenkin yritys epäonnistunut, ja siihen oli kuitenkin käytetty paljon enemmän voimia, ja se oli suoritettu paljon suotuisammissa olosuhteissa. Tämä oli epätoivoinen koe, hukkuvalle heitetty oljenkorsi. Hullua oli ajatella vangin riistämistä ryssien pistinten välistä. Mutta hänen ystävillään ei ollut kai valitsemisen varaa.

Aseman edustalle puuskutti juna ajaen sillan toiseen päähän. Veturi ja kolme suljettua vaunua.

Ulkona syntyi liikettä. Sillalla tungeksivaa yleisöä työnnettiin oikealle ja vasemmalle. Odotussalin ovelta vaunuille muodostettiin vartioketju, miehet parin metrin päähän toisistaan.

Vartijat alkoivat järjestää vankeja parimiehiseen jonoon. Pentti painautui toisten taakse. Ryssät huomasivat hänet viimeiseksi.

Pentti astui ulos asemasillalle. Ympärillä vallitsi kuolemanhiljaisuus. Hän tarkasti kasvoja molemmin puolin. Useimmissa silmissä kova, eläimellinen katse. Muutamissa pelokas, säälivä ilme. Mutta kaikki vaikenivat. Joku humalainen vain naurahteli käheästi.

Tuolla! Muutaman askeleen päässä näki hän tutut kasvot. Jännes seisoi taampana, neljä tai viisi ihmistä oli hänen edessään. Hän seisoi nyt suorana ja katsoi toveriinsa edessäolevien päiden ylitse.

Äkkiä syntyi tungosta. Takaa työnnettiin edessäseisovia, jotka vasten tahtoaan painautuivat vartijoiden päälle. Huutoa. Kirouksia. Sotamiehet kääntyivät ympäri, komensivat ja ärjyivät. Mutta he eivät voineet käyttää pistimiään tungoksessa.

Sitä silmänräpäystä käytti Pentti hyväkseen. Kun vartijoiden huomio oli kokonaan kääntynyt yleisöön, kumartui hän nopeasti ja syöksähti tungeksijoiden väliin.

Mutta järjestyksen palautuessa oli Pentti jo turvassa. Hän seisoi pusertuneena kahden paksun, haisevan juutalaisen väliin. Hänen likainen, löyhkäävä pukunsa ei millään tavoin eronnut ympärillä olevien vaatteista.

Mutta hän vapisi vielä. Hirvittävän jännityksen lauettua pettivät hänen hermonsa. Hän oli purskahtamaisillaan itkuun.

Viimeiset vangit katosivat vaununovesta sisään. Hetkistä myöhemmin juna lähti liikkeelle.

Siellä menivät hänen vankitoverinsa. Milloinkaan he eivät palaisi.
Eivät milloinkaan…

Hän havahtui vasta tuntiessaan jonkun ohikulkijan töytäävän häntä kylkeen.

Asemasilta oli jo melkein tyhjä. Katsojat olivat saaneet uteliaisuutensa tyydytetyksi ja olivat palailemassa hiljaisina koteihinsa.

Pentti etsi katseellaan sitä, joka oli työntänyt häntä. Muutaman askeleen päässä mennä lyntysti tuttu ukko. Hän kiiruhti miehen jälkeen. Mutta kun hän aikoi puhutella ja kiittää pelastajaansa, välähti räpyttelevissä silmissä vihainen katse, ja ukko jatkoi matkaansa kumarana ja raskaasti kuin ei olisi nähnyt hänelle ojennettua laihaa, vapisevaa kättä.

Miten varovaiseksi Jännes oli käynyt! Mutta lähtiessään seuraamaan miestä huomasi Pentti, että siihen oli täysi syy. Pari aseman vartijaa seisoi muutaman metrin päässä kyräillen häntä epäluuloisesti.

Varovainen täällä täytyi olla. Muuten saattoi vieläkin kaikki olla hukassa.

Joka hetki hän pelkäsi kuulevansa taas ruoskan vingahtavan päänsä päällä ja mustan raakimuksen ärjyvän: »Astu tahdissa, senkin sika!»

Se, joka on sotavankina virunut kaksi kuukautta ryssäläisissä vankiloissa ja pelastettu juuri, kun hän on astumassa yli kuoleman kynnyksen, vasta se oikein käsittää, mitä on vapaus.

Pentti ei katsonut oikealle eikä vasemmalle. Hän ei nähnyt vastaantulijoita eikä taloja kadun molemmin puolin. Tunteet ryöppysivät hänen rinnassaan.

Vapaa! Hetken kuluttuahan saisi puristaa toverin, ystävän, pelastajansa kättä! Ja sitten! Kohti kotia.

He poikkesivat syrjäkadulle. Ilkeä löyhkä leyhähti sieltä vastaan, mutta Pentti ei tuntenut sitä.

Opas pysähtyi katsomaan erästä kellarimyymälän ikkunaa. Kaikenlaista kamaa oli kerätty siihen.

— On täytynyt oppia, hiukkasen, kuiskasi Jännes liikkumattomin huulin suomeksi. — Puhu ryssää.

He kääntyivät yhdessä jatkamaan matkaa. Silloin tällöin he vaihtoivat muutamia turhanpäiväisiä sanoja.

Matalan, ränstyneen puutalon portin varjossa seisoi nainen lapsi käsivarrellaan.

Pentti hätkähti silmätessään heihin. Naisella oli yllään risainen hame. Yläruumista peitti vain likainen huivi. Jalat olivat paljaat, punaiset ja turvottaneet. Tukka oli likaisenharmaa, takkuinen ja riippui hajallaan. Kasvot tuhkanväriset, posket kuopille painuneet. Nainen ei kai ollut vielä kolmeakymmentä, mutta hän näytti kurjassa asussaan paljon vanhemmalta. Lapsi oli kääritty löyhkääviin riepuihin. Pienet kasvot ja paljaat käsivarret olivat niin laihat, että teki pahaa.

— Jumala! Etkö sinä, akka, tiedä, että muut jumalat ovat kuolleet paitsi toveri Lenin?

— Älä arvele mitään, niin teet viisaimmin! karjaisi Jännes. — Eikä meillä ole varaa almuihin. Täytyy päästä tyttöjen luo illalla.

Naisen silmissä välähti. Rukoileva sävy oli tipotiessään hänen äänestään, kun hän raa'asti naurahtaen kuiskasi:

— Tulkaa sitten minun luokseni, toverit. Minulla on kauniita ja nuoria tyttöjä. Hienoja tyttöjä. Tulisia kuin vanha viini. Tulkaa! Ette kadu. Että mistäkö löydätte? Kysykää vain Marusjaa, jokainen minut tuntee.

Jännes silmäsi varovaisesti ympärilleen. Kun kadulla ei näkynyt ketään, uskaltautui hän puhumaan kuiskaten suomea:

— Tuota, sellaista täällä on kaikki. Olen kuullut Marusjasta. Se, hiivatti, on kapteenin leski. Miehen murhasivat polsut.

— Tuota, et taida oikein käsittää näitä oloja, sanoi Jännes raskaasti.
— Nyt on leski polsujen kätyri. Yksi pahimmista.

— Siksi. Moni, jonka kanssa tuo hiivatin nainen on aloittanut keskustelun samoin kuin äsken, kituu nyt vankilassa odottaen vastavallankumouksellisen tuomiota: kuolemaa. Siinä sivussa se, tuota, pitää likkapaikkaa. Hyvin kannattaa, kuulemma. Likat enimmäkseen entisen hienoston tyttäriä. Itse, ruoja, on everstin tytär.

Pentti ei sanonut mitään. Sydänalassa etoi. Inhoon sekautui halveksuntaa tätä kansaa kohtaan, jonka keskuudessa kaikki tuntui olevan mahdollista.

— Sellainen se on, tuota, ryssäläinen luonne. Siihen elämään, mistä meikäläinen tekisi hiivatin nopean lopun, sopeutuu ryssä. Se tottuu, tottuu kaikkeen. Soromnoo vain.

Jännes astui edellä. Talo oli viimeisiä vuosiaan pystyssä pysyvä kaksikerroksinen puuhökkeli. Tilan hämärä kätki tulijoiden silmiltä porraskäytävän törkyisyyden. Mutta haju oli sietämätön.

Jännes avasi oven toisessa kerroksessa. He astuivat hämärään eteiseen. Saatuaan oven tarkoin lukituksi oikaisi Jännes vartalonsa, sinkosi harmaan tekotukan ja -parran luotaan ja kääntyi toveriinsa.

Hänen oli vaikea puhua. Kyyneleet pyrkivät väkisin silmiin. Nyt, kun ei enää tarvinnut pelätä vakoilevia silmiä, ryöpsähtivät pidätetyt tunteet esiin. Hän heittäytyi ystävänsä syliin ja puhkesi itkuun. Jalat tuntuivat pettävän. Jännes tuki häntä.

Kumpikin ajatteli samaa: sitä kaikkea, mitä oli ehtinyt tapahtua viime tapaamisen jälkeen.

Jänneksen olisi tehnyt mieli nauraa, huutaa, jollakin tavalla päästää ilmoille ilonsa siitä, että vihdoinkin, kaksikuukautisten ponnistelujen jälkeen, oli hänen onnistunut vapauttaa toverinsa. Mutta hän pakottautui seisomaan hiljaa. Kaira tarvitsi aikaa rauhoittuakseen.

— Hän on tuolla, Katherine. Tuota, Kaira, älä ole hänelle vihainen.
Katunut hän on.

Pentti katsoi ihmeissään toveriinsa. Sitten hän käsitti, mitä Jännes tarkoitti.

Huone oli pieni, köyhästi kalustettu, mutta siisti. Oikealla oli jäyhätekoinen pöytä kömpelöine sohvineen ja tuolineen. Vastapäisellä seinällä oli kaksi kokoontyönnettyä harmonikkasänkyä. Ainoan ikkunan luona oli pieni kirjahylly.

Jännes nyökkäsi iloisesti tytölle ja vetäytyi ikkunan ääreen kääntäen toisille selkänsä.

Katherine ja Pentti katsoivat toisiaan. Pitkään, niinkuin tuona kohtalokkaana iltana pari kuukautta aikaisemmin.

Katherine näki edessään rääsyihin puetun miehen, jonka kärsimykset olivat näännyttäneet. Kasvot olivat hirvittävän laihat ja verettömät. Parta peitti leuan ja posket mustana, siivottomana. Hoidotta jäänyt tummanruskea tukka valui alas niskaan ja oli harmaantunut ohimoilta. Vain tuuheiden silmäripsien lomitse säteilevät silmät olivat entisensä.

Pentti silmäili tyttöä. Vaateriekaleiden verhoamana pisti Katherinen kauneus kahta selvemmin silmään. Ja kuitenkin — hän oli suuresti muuttunut. Kasvoissa oli rasituksen jälkiä. Mutta samalla oli niistä kadonnut se korskeus, jonka Pentti edellisellä kerralla oli pannut niissä merkille. Sirot, kapeat huulet vavahtelivat. Ja suurissa silmissä oli kostea kiilto.

— Rakas ystävä, olen jo kauan sitten antanut anteeksi. Kun näin kärsimyksenne sinä yönä kotikartanossanne, sammui minussa kaikki kauna teitä kohtaan.

— Pentti, ette tiedä, miten olen katunut ja kärsinyt. En ole saanut hetkenkään rauhaa julman tekoni muistolta. Ja viimeiset sananne minulle: »Kiitos, neiti, te olette antanut minulle hyvän opetuksen, minkä verran lättiläisen ystävyyteen voi luottaa», ovat polttaneet minua päivin ja öin.

— Tulin lausuneeksi ne katkeruuksissani, sanoi Pentti. — Nyt tunnen teitä kohtaan vain kiitollisuutta.

— Niin, Kaira, virkahti hän. — On siinä urhea ja kestävä nainen, hän. Tuota, sinä yönä, kun parin meikäläisen kanssa tulin liian myöhään pelastamaan sinua — rikoin näet käskysi ja jätin Vaarin yksin jatkamaan matkaa esikuntaan ‒ olin, hiivatti, kuristaa hänet raivoissani. Onpa jälkeenpäin tullut kiitettyä Luojaa, etten sitä sittenkään tehnyt. Tuota, ilman häntä et olisi nyt vapaa, Kaira.

— Te liioittelette hirvittävästi, Jännes. Tehän olette tehnyt kaiken.
Minä olen vain seurannut teitä.

Penttiä huimasi todellakin. Tietoisuus, että hän oli turvassa, ystävien parissa, vaikutti liian voimakkaasti hänen järkytettyyn mieleensä.

Toverukset katsoivat ääneti toisiaan. Pentti ei jaksanut puhua. Mutta kesken väsymyksen alkoi häntä hymyilyttää. Kun hän silmäili ystävänsä jäyhiä, punakoita kasvoja, muistui yht'äkkiä mieleen Kuikan juttelu Tarton sairaalassa.

— Juu juu, Jännes, oli Tahvo sanonut pari päivää ennen kuolemaansa, — minä pidän sinusta. Sydän, ei, siitä en tiedä mitään. En edes, onko sinulla sellaista kapistusta ylipäänsä. Mutta naamataulusi on verraton. Parta, jota Herramme on sinulle suonut vallan ylenmäärin, musta kuin Lieksan piru ja naama punainen, niin vietävän punainen. Karjalan pojan sydän ja munaskuut riemuitsevat sinua katsellessa. Karjalan värejä sinä kannat.

Pentti ei tiennyt, mistä tuo pilailu hänen mieleensä nyt juolahti. Eihän sillä ollut mitään yhteyttä nykyisyyden kanssa. Hän oli vain niin uupunut, että ajatukset tulivat ja menivät, kirjavana, sotkuisena sarjana.

Musta ja punainen — urhean Kuikka-vainajan värit… Kuikka…
Mitenkähän Linda oli kestänyt iskun? Hän, Pentti ei ollut kuullut
tytöstä mitään. »Lääkäri pelkää Lindan menettävän järkensä», oli neiti
Kamm sanonut. Linda-parka…

— Hiivatti, Kuikka, oli Jännes vastannut, — ei, tuota, sinun luontosi hevillä perään anna. Hauska kuulla, että tykkäät. Syy, se on hiivatin yhdentekevä.

Pentti söi ja joi hurjalla ruokahalulla. Siitä oli kauan, kun hän viimeksi oli syönyt ihmisten ruokaa. Kaksi kuukautta…

— Ajoin suoraa päätä poikien luo, puhui Jännes. — Tuota, usko, jos tahdot, Kaira, mutta joka miehellä oli silmät kosteina, kun he kuulivat sinun joutuneen vangiksi. Katsos, Kaira, sinä olet ollut meille enemmän kuin tavallinen ryhmänjohtaja, hiivatti, enemmän kuin veli. Kaikki olisivat tulleet mukaan, kun ilmoitin lähteväni etsimään sinua.

Jänneksen vihreät silmät tähysivät uskollisina pelastettua toveria, ja vasemman posken arpi paloi tummanpunaisena.

— Sain, tuota, kauan puhua niille järkeä, ennenkuin ymmärsivät, että yksi mies hoitaa parhaiten tällaisen asian. Jos voimapuolta tarvittiin, niin siitä, tuota, Katherine-neiti oli luvannut pitää huolen »Hyvä», sanoi Torttila, ja ajatteles, Kaira, sitä sanoessaan se otti piipunkin suusta, »yksi lähtee, se olen minä.» »Ei hiivatissa», intin minä, »se paikka on minun. Muistakaa Pajua!» Siihen Torttila tyytyi. Nyökkäsi vain ja pisti piipun koriasti paikoilleen.

— Kun rykmentti tavoitti meidät, jatkoi hän, — menin kapteenin puheille. Tuota, ilmoittamaan, että karkaisin. Hamulakos ällistyi ja töllisteli minua kuin lehmä uutta porttia. »Mitä perhanaa! Tuletteko te ilmoittamaan pataljoonanne komentajalle, että aiotte karata?» Mutta kun, tuota, kerroin, mitä oli tapahtunut, muuttui ääni kellossa vähän äkkiä. »Lähtekää», sanoi kapteeni, »toivotan teille onnea vaikeassa yrityksessänne. Suokoon Luoja, että onnistuisitte. Kaira on mies, jota ei ole varaa menettää.»

— Ette voi kuvitella, Pentti, mihin kaikkeen ystävänne on ollut valmis teidän pelastamiseksenne. Oi, monesti, monesti on hänen henkensä ollut vaarassa näiden kuukausien kuluessa!

Jännes tuijotti suuriin kouriinsa. Häntä nolostutti ja samalla vähän suututti. Mitä se tuo neiti…? Eihän hän ollut tehnyt muuta kuin sen, mihin jokainen Pohjan Poika olisi ollut valmis toverinsa hyväksi.

‒ Ja ajatelkaahan, Pentti, jatkoi tyttö kujehtivan ilmeen häivähtäessä mustiin silmiin, — hän vaati minua opettamaan hänelle venäjää, jotta paremmin luonnistaisi. Hänen silmänsä olivat kyllä mennä nurin pelkästä vastenmielisyydestä, kun hän lausui ensimmäiset venäläiset sanat. Mutta hän oppi.

‒ Tuota, toista oli Katherine-neiti! innostui Jännes, ja isot kasvot loistivat ihailua. — Hän seurasi kaikkialle. Kun sain selville, että ne hiivatit siirtäisivät sinut taas uuteen vankilaan ja että vartijoita olisi vain kymmenkunta, hankki hän veljeltään, majurilta, miehiä, jotta, tuota, voisimme vapauttaa sinut. Muistat kai sen hiivatinmoisen öisen tappelun, Kaira?

Pentti nyökkäsi. Nyt hän ymmärsi. Tielle jääneet olivat siis sittenkin olleet lättiläisiä. Nuoren kansallisen armeijan sotilaita.

— Lättiläiset taistelivat kuin leijonat,-jatkoi Jännes. — Mutta vartiojoukkoasi olikin lisätty. Vain Katherine-neiti ja, tuota, minä pelastuimme.

— Oli, oli hiivatissa! huudahti Jännes. — Ja heilutti miekkaa kuin mies. Ei sitä, tuota, uskoisi, noin pienestä ja hennosta. Mutta kun itse näin, niin ei käy epäileminen. Rinnakkain tappelimme. Katsos, Kaira, sellaisia, tuota, sellaisia ovat lättiläiset!

Tyttö katsoi lattiaan. Nyt, kun kaikki oli ohi, oli hänen vaikea itsensäkin uskoa, että oli voinut, jaksanut. Peittääkseen hämilläoloaan kaivoi hän hameensa taskusta esiin pari savukelaatikkoa.

— Ostin nämä teikäläisiltä Valkissa. Ajattelin: Join saamme teidät, Pentti, vapaaksi, maistuvat nämä. Jännes sanoi usein, että mitenkähän te kestätte, kun ette saa haistaakaan tupakkaa.

— Kyllä ovat hyviä, hiivatin hyviä! kehui Jännes ensimmäisen haiun vedettyään. — Te, Katherine-neiti, te, tuota, ajattelette kaikkea.

Pentti poltti vaieten, ahnaasti. Miten se maistuikaan! Milloinkaan ennen ei suomalainen savuke ollut vaikuttanut niin virkistävästi.

— Muistatteko, Pentti, virkahti Katherine hetken kuluttua, — mitä sanoitte minulle saatuanne selville, että olin pettänyt teidän luottamuksenne? »Uskon kyllä, että teidänkin kansallenne kerran koittaa päivä», sanoitte te, »mutta se ei saavu sitä tietä, jolle te nyt olette astunut. Ei petoksen tietä. Pienet kansamme eivät vapautta saavuta, vielä vähemmin säilytä, muuten kuin yhdessä rintamassa seisten, toinen toistansa tukien.» Olen monesti unettomina öinä ajatellut sanojanne. Ne olivat tosia, oi, miten tosia! Minä petin teidät, joka tahdoitte kansalleni vain hyvää. Ja niin syöpyi minuun taikauskoinen pelko, että ellei meidän onnistuisi pelastaa teitä, tukahtuisi myöskin vapaustaistelumme vereen ja tuhkaan.

Mustat silmät tähysivät Penttiin kosteina. Sydämestä vihlaisi, kun hän katsoi nuorta miestä, jonka savuketta pitelevä käsi vapisi. Ja kirpeänä poltti häntä tietoisuus, että hän, Katherine, oli syössyt hänet siihen helvettiin, joka oli murtanut voimakkaan ruumiin.

Niin, jo sinä yönä, jolloin hän oli toimittanut Pentin vihollisten käsiin, oli hänelle selvinnyt, että häntä sitoivat komeaan nuorukaiseen paljon voimakkaammat siteet kuin vain muutaman yhdessäolon muistot. Ja sitä seuranneina raskaina, kiduttavina viikkoina oli tuo tunne hänessä yhä voimistunut.

Jännekseltä hän oli myöhemmin kuullut Hannasta Pentin kauniista lapsuudenystävättärestä. Ensi hetkessä hän oli tuntenut vain vihaa tuntematonta pohjalaistyttöä kohtaan, tulisen naissydämen leimuavaa vihaa. Mutta se oli sammunut kyyneliin, joihin hän sinä iltana oli nukkunut. Mikä oikeus hänellä oli vihata, hänellä, joka oli pettänyt Pentin, kavaltanut verivihollisten kynsiin sen, jota hänen olisi kaikin voiminensa pitänyt auttaa?

— Katherine, sanoi Pentti. — Senjälkeenkuin erosimme, olen oppinut kunnioittamaan teidän kansaanne. Vankiloissa tapasin kymmenittäin maanmiehiänne, uljaita, pelottomia miehiä, joita oli pakko ihailla. Nyt olette vielä te sankaruudellanne sitonut minut kansaanne kiitollisuuden siteillä. Ja nehän ovat voimakkaimmat.

— Ja hiivatin viisaasti hän suunnitteli vapauttamisesi äsken asemalla. Minun väkivaltainen yritykseni oli mennyt myttyyn. Se olikin, tuota, sellainen typerän soltun yritys. Hän laati uuden suunnitelman.

Vilautimme erään aseman vartijan nenän edessä viiden dollarin seteliä, ja Katherine-neidistä tuli aseman siivoojatar. Ryssä, hiivatti, suostui ilomielin, edellinen lattianpesijätär oli juuri kuollut keuhkotautiin, se sopi mainiosti. Ja asemasillalla oli meillä, tuota, apuna majurin antamat miehet, kaksi hiivatin reimaa lättiläistä solttua. Tuollaisia Toikan mittaisia jättiläisiä, jotka heittelisivät sellaisia kärpäsiä kuin sinä ja minä mielensä mukaan.

— Lisäksi palkkasimme väkeä aiheuttamaan epäjärjestystä heti, kun minä, tuota, antaisin merkin, jatkoi hän. — Ryssät eivät tienneet, mitä oli tekeillä, eivätkä tiedä sitä nytkään. Katsos, muutamalla dollarilla saa tässä hiivatintuutissa vallan ihmeitä aikaan. Ryssähän myy vaikka sielunsa autuuden. Eikä me, tuota, tingitty.

— Niin, tuota, mies ja vaimo, jotka ovat antaneet meille turvapaikan kotonaan, selitti Jännes. — Hiivatti! Ei täällä ole niinkään helppo löytää sellaista. Nämä ovat varmoja. Tuota, suomalaisia.

Ovi avautui. Huoneeseen astui nelissäkymmenissä oleva pariskunta. Rehdin, luotettavan näköistä väkeä. Mies suurikokoinen, juro. Vaimo pieni, tylleröinen, silmät lempeät ja surulliset.

‒ Kas vain, te onnistuitte, virkahti mies tyynesti. Kätellessään
Penttiä lisäsi hän: — Onneksi olkoon!

— Tervetuloa vaatimattomaan kotiimme! sanoi vaimo sydämellisesti puristaessaan pelastetun kättä.

Kun kaikki istuivat pöydän ympärillä, naiset juoden kahvia, miehet poltellen savukkeita, virkahti isäntä:

— Olen iloisesti yllätetty, vastasi Pentti. — Te johdatte kotimaan elävänä mieleeni.

— Ja kuitenkin, sanoi hän viimein raskaasti, — olemme olleet poissa Suomesta kauemmin kuin te. Toista vuotta. Olemme molemmat täällä palveluksessa, rautatiellä. Ehkä kauhistutte, kun sanon, että minun oli pakko vuosi sitten jättää kotimaa. Vaimo seurasi minua. Olin punakaartissa.

Pentti tunsi miehen ja vaimon tarkkaavan hänen kasvojansa. Katseessa odottava, hieman arka ilme.

— Kauhistuisin? virkahti hän. — Miksi kauhistuisin? Olettehan maanmiehiäni ja olette suoneet minulle turvapaikan kodissanne.

— Meinasin, meinasin vain, sanoi mies, — että ehkä pelkäisitte meidän antavan ilmi.

— Johan me nyt sellaista. Suomalaiset ihmiset. Kun ystävänne tulivat ja kertoivat kohtalostanne, itkin koko yön. Ja tämän päivää olen rukoillut Jumalaa, että Hän sallisi teidän pelastua. Voi, mitä olette saanutkaan kärsiä!

— Niin, sanoi mies harvakseen, — meinasin vain, että sanonpa sen teille, jotta sitten tiedätte. Meinasin, että te ette ehkä tahtoisi olla kattomme alla, kun olemme olleet punaisia. Noin niinkuin sanotaan, vastakkaisella puolella.

— Rakkaat ystävät, älkää toki kuvitelko sellaista! Olen pakolainen, karannut sotavanki, niin että voisi luulla minun puhuvan näin sen tähden, että henkeni on teidän käsissänne. Mutta uskokaa minua: ei se ole siksi. Olen sanomattoman iloinen tavatessani maanmiehiäni täällä kaukana. Olimmepa punaisia tai valkoisia, niin olemme saman maan lapsia. Se yhdistää meitä, tekee ystäviksi.

— Kiitos. Se oli sana paikallaan, se. Punaisia, sanoitte. Niin, onhan sitä tullut oltua. Mutta se on mennyt. Täällä. Nähdessä tätä komentoa. Tätä »työläisten ihannemaan» komentoa. Toista on Suomessa.

— Ja nyt te palaatte kotimaahan, jatkoi mies, ja äänessä soi koti-ikävä. — Kunpa pääsisi sinne takaisin. Vihassa se tuli jätettyä. Suomi ei ole työläisen isänmaa, ajattelin. Mutta kummaa se on, takaisin sinne mieli tekee. Takaisin, kaiken uhalla.

— Tulkaa! huudahti Pentti. — Annan teille osoitteeni. Kun olette rajan sillä puolen, kirjoittakaa minulle. Olen iloinen saadessani auttaa teitä siellä taas alkuun.

— Kiitos, vastasi mies. — Emme unohda teitä. Olen tässä jo alkanut pelätä, että tuo vaimo kuolee koti-ikävään. Se näyttää olevan niin, ettei suomalainen juuri voi elää muualla kuin Suomessa. Ja hyvähän siellä on.

Keskustelu taukosi. Kukin vaipui omiin ajatuksiinsa. Kotia he ajattelivat. Kaukaista, vaarojen takaista kotimaata.

Illan hämärä oli laskeutunut huoneeseen. Kadulta kuului silloin tällöin askeleita. Jonkun juopuneen ryssän rähinää. Naikkosen kimeää kikatusta.

— Taitaa olla parasta paneutua levolle. Pimeäkin jo on. Olisi kyllä jokunen kynttilänpätkä jäljellä. Mutta ei uskalla sytyttää. Epäilevät heti porvareiksi.

— Pietarin kautta teidän on paras yrittää ja sitten, meinaan, yli
Rajajoen, sanoi isäntä Pentille ja Jännekselle. — Leveimmät kohdat sitä
ovat lievemmin vartioituja. Pietariin me kyllä saamme teidät kulkemaan.
Olen rautatiellä, kuten sanottu. Jonkunlaisena junailijana.

Pentti ajatteli lähtöään kotoa. Oikeastaanhan hän oli liittynyt Pohjan Poikiin Katherinen vuoksi, vaikka tuo syy sitten oli painunut taka-alalle. Heidän ensi tapaamisensa oli jättänyt hänen vereensä polton, joka ajoi hänet kotoa. Se polte oli sammunut kohtalokkaana yönä tytön kotikartanossa. Vaihtunut ensin vihaan, sitten sääliin. Ja nyt? Nyt tunsi hän tyttöä kohtaan ihailua ja kiitollisuutta.

Erota? Hän ei tuntenut tuskaa eroa ajatellessaan, vain haikeutta. Niin, haikein mielin hän eroaisi Katherinesta niinkuin hyvästä ystävästä erotessa. Mutta kotiin hänen mielensä paloi. Suomeen, äidin ja isän ja — Hannan luo.

Katherine katsoi pitkään edessä seisovaa nuorta miestä, jonka kohtalot olivat hänelle olleet niin läheiset viime kuukausina. Hänen mielensä pyrki käymään apeaksi, mutta hän karisti alakuloisuuden pois. Toinen elämä kutsui häntä.

— Minä? toisti hän. — Minun paikkani on kotimaassani. Taistelumme on kesken, tulos epävarma. Isänmaa tarvitsee nyt jokaisen poikansa ja tyttärensä.

Tuo ilme suurissa, mustissa silmissä oli Pentille tuttu. Hänen mieleensä juolahti, että puoli vuotta sitten hän olisi hymähtänyt sille: isänmaallista fanatismia! Mutta nyt hän arvostelisi sitä toisin. Kuvan noista säihkyvistä silmistä hän veisi mukanaan kotimaahan yhtenä rakkaimmista muistoista. Ne paljas tavat sielun, jossa isänmaa oli ensimmäisellä sijalla, tulen, jonka täytyi palaa tuhansissa ja taas tuhansissa sydämissä, jotta pieni kansa saattoi saavuttaa vapauden ja sen myös säilyttää.

‒ Enkä minä teitä, Katherine, vastasi Pentti puristaen lujasti hänen valkeaa, hentoa kättään. — Olen aina muistava ilolla ja ylpeydellä, että minulla on ystävä Lätinmaan urhean kansan keskuudessa. Pyydän teitä, Katherine, viemään sydämelliset terveiseni veljellenne ja hänen tovereilleen. Ne ovat kyllä vain nääntyneen Pohjan Pojan terveiset. Mutta niihin yhtyy sydämessään varmasti koko Suomen kansa.

Katherinen silmiin herahtivat kyyneleet. Erota? Niin, tietysti. Mutta sittenkin. Sanomattoman vaikealta se tuntui.

— Kiitos, Pentti. Ja kun maassamme kerran on huomen, niin tulettehan silloin joskus tervehtimään meitä?

— Tietysti. Olette sydämellisesti tervetullut, te, minun neuvokas, urhoollinen taistelutoverini!

— Kiitos, Katherine-neiti. Taitaa, tuota, olla jo aika lähteä hakemaan teidän saattomiehiänne. Paras pudistaa pikapuolin tämän hiivatin pesän tomu jaloistamme. Parasta meille itsekullekin. Ryssänmaa on kuitenkin aina vain Ryssänmaa!

Pentti oli istahtanut hylätyn, rappeutuneen talon portaille ja katsoi katua alas. Jännes seisoi hänen vieressään nojaten seinään.

Pentti oli kuullut puhuttavan Pietarista, mahtavasta, komeasta pääkaupungista, jonka kerran tsaari Pietari, suureksi sanottu, oli mahtikäskyllään nostattanut keskelle suomalaisia soita. Isähän siitä oli käyntinsä jälkeen kertonut monenlaista, kun hän, Pentti, oli vielä koulupoika. Sen kultaisista kupooleista. Upeista palatseista. Eremitaasin ihanista taulukokoelmista. Leveistä kaduista, joilla vilisi hienoja ajoneuvoja täynnään häikäiseviä kaunottaria ja loistavapukuisia upseereja. Iloisesta elämästä, joka sykki kaikkialla suuressa keisarikaupungissa.

Hän oli kuunnellut ihmeissään. Samantapaisia tunteita se oli herättänyt hänessä kuin kertomukset Aladdinista ja taikalampusta, kun Kerttu-täti, Hannan äiti, oli heille niitä lapsuusaikana lukenut. Mutta syvimmälle, hänen pojansydämeensä oli syöpynyt tieto, että kaikki tuo prameus lepäsi syvälle suomalaiseen suohon upotetuilla paaluilla, prameus, joka oli tuonut ryssän vallan Suomenlahdelle ja seisoi siinä uhkaamassa suomalaista kansaa ja maata. Ja kun isä oli lopettanut kuvailunsa, oli hän kysynyt:

Ei, Pietari ei ollut uponnut suomalaisiin soihin. Se seisoi yhä paaluillaan. Mutta uponnut se oli kuitenkin, uponnut vallankumouksen liejuihin. Sinne oli hukkunut sen komeileva elämä. Sinne hienot ajoneuvot häikäisevine kaunottarineen, loistavapukuisine upseereineen. Sinne Pietarin koko mahtavuus.

Nyt se törrötti paikoillaan ojennellen käsivarsiaan kohti Suomenlahtea kaameana, ränstyneenä jättiläisenä. Siinä, missä ennen oli ollut elämää, loistoa, oli nyt tyhjyys ja saastainen lika.

He olivat Pietariin saavuttuaan käyneet katsomassa satamaa. Pentti oli tahtonut nähdä Suomen lahden aaltoja, aaltoja, jotka ennen tänne tuloaan olivat huuhdelleet Suomen rakkaita rantoja. Tyhjää siellä oli ollut, tyhjää ja elotonta. Ei suuria valtamerilaivoja tuomassa ruoka- ja ylellisyystarvikkeita kaikkinielevälle miljoonakaupungille. Ei peloittavia sota-aluksia muistuttamassa mieliin Ryssänmaan mahtia. Vain aallot Suomenlahdella. Niiden yksinäiset tyrskyt olivat täyttäneet heidän sydämensä ilolla: uhkaava Pietari oli henkitoreissaan!

Ja kadulla. Hälinää siellä oli. Tulevia ja meneviä. Mutta ei loistavaa elämää. Upeat myymälät oli ryöstetty putipuhtaiksi. Elottomina tuijottivat ikkuna-aukot ohikulkijaa kuin avoimina tuijottavat vainajan silmät. Katuvierillä lojui likaisia, nälkäisiä olioita päivät pitkät. Ne, joilla oli asiaa eteenpäin, saivat harppia yli. Samaa joukkoa myöskin mahtavan Talvipalatsin, upean Amiraliteetin ja kuuluisan Eremitaasin liepeillä. Lepääviä ja nukkuvia. Pietarin kurjaa väestöä, jolle vallankumouksen piti tuoda kaikki elämän ihanuudet.

Hän oli pelännyt Pietariin tuloa. Mutta täällä ei näyttänyt olevan kiinnijoutumisen vaaraa, kun vain piti suunsa lukossa. Heitä ei voinut erottaa Pietarin asukkaista. Jos heidän vaatteensa olivat rääsyjä vain, niin samaten oli lukemattomien muiden, iljettäviä, haisevia. Jos heidän tukkansa oli takkuinen ja kasvot parran peittämät, niin yhtä siivoomattomia miehiä vilisi kaikkialla. Ajatuksia ei vainukoira toki saa nuuskituksi, joten he saattoivat olla rauhassa. He sulautuivat ympäristöön, katosivat tuhansien ja kymmenientuhansien samanlaisten ja vielä kurjempien laumaan. Ei tarvinnut edes pelätä suomen puhumista, täällä tuntui olevan melko paljon suomalaisiakin.

Pentti ja Jännes seurasivat kadun elämää, mikäli sitä voi elämäksi sanoa. Inhoon sekautui vapauttava tunne: Suomen pahin vaara, Pietari, lahoo, saastuu, kuolee pois, jos tätä menoa vain kyllin kauan saa jatkua. Häpeäpilkku oli Pietari sille kansalle, jonka pääkaupunki se kerran oli ollut. Mutta samaa, yhtenäistä häpeäpilkkua taisi olla koko uusi Ryssänmaa, joka makasi entisen luhistuneen raunioilla.

Joku laiha, pitkä mies läheni heitä hieman horjahtelevin askelin. Hän silmäili ivallisen näköisenä toisella puolen katua loikovaa ihmislaumaa katsomatta eteensä. Juuri ollessaan sivuuttamassa heidät, kompastui hän Pentin jalkoihin. Kun mies kompuroi ylös, pääsi Pentiltä vahingossa:

Te puhutte saksaa, herra, virkahti hän samalla kielellä. — Ette ole venäläinen. Mutta ette saksalainenkaan. Kuulen sen ääntämisestänne.

Pentti huomasi liian myöhään erehdyksensä. Hän nousi hitaasti pystyyn voittaakseen aikaa.

Väkijuomat leyhkäsivät hänen hengityksestään. Mutta mies oli siististi puettu. Partaisista kasvoista loistivat silmät viisaina ja terävinä. Piirteet olivat kauniit, sopusuhtaiset. Kapealla, valkealla kädellään siveli hän tuumivasti hyvin hoidettua leukapartaansa.

— Olen kommunisti, vastasi Pentti. — Poliittisten mielipiteitteni vuoksi piti minun jättää syntymämaani.

‒ Hyvä, hyvä, virkahti vieras hieman hermostuneesti. — Mutta tehän puhutte saksaa? Melko hyvin, se täytyy tunnustaa.

— Sallikaa minun esitellä itseni, sanoi hän. — Nikolai Ivanovitš. Ennen insinööri, keksijä, nyt — ei paljon mitään.

— Hauska tutustua, vakuutti ryssä vilkkaasti. — Mitä teette täällä, tohtori?

— Mutta jos luopuisitte aatteistanne? virkahti ryssä painostaen ivallisesti viimeistä sanaa. — Silloinhan Suomi ottaisi teidät avosylin takaisin.

— Niin, jos, vastasi Pentti. — Mutta minä en luovu. Sitäpaitsi, minulla on syntejä. Vaikka nykyisillä vallassaolijoillamme onkin puute kykenevistä miehistä, pelkään, että minun tekoseni olisivat hieman liikaa heidän sulatettavikseen.

— Erinomaista! Minua haluttaisi todellakin jatkaa kiintoisaa keskusteluamme. Mutta ei täällä kadulla. Tulkaa mukaan, tohtori Peltonen. Soiton soidessa ja lasin ääressä sujuu puhelu. Oikeauskoinen kommunisti, niinkuin te, ei toki pelänne Leningradissa?

Pentti epäröi. Toisaalta ei voinut tietää, mihin seikkailuihin hän joutuisi, jos seuraisi vierasta, mutta toisaalta ei sitäkään, minkälaisen näytöksen ryssä panisi toimeen, jos hän kieltäytyisi. Kun hän puhui oikeauskoisesta kommunistista, oli äänessä ollut jotakin uhkaavaa.

— Minulla on mukanani eräs maanmieheni, sanoi hän osoittaen Jännestä. —
Muuan suomalainen työmies.

Sitä parempi, saammepa sitten rauhassa puhella. Ottakaa hänet mukaan.
Ilta tekee tuloaan. Eikä silloin ole nautinto vetelehtiä kaduillamme.
Ei oikeauskoisimmillekaan.

Pentti kääntyi toverinsa puoleen ja selitti, mistä oli kysymys ja mitä hän oli ryssälle heistä kertonut.

— Mies on jo aika lailla hiprakassa, sanoi hän lopuksi. — Jos hän saa lisää, nukkuu hän ennenpitkää. Se on paras keino päästä hänestä kaikessa hiljaisuudessa eroon, kun nyt kerran olemme häneen sotkeutuneet.

Kaikkialla oli samanlaista. Rappeutunutta, luhistuvaa ja luhistunutta. Katottomia taloja siellä täällä. Toisia, joista koko kadunpuoleinen seinä puuttui.

He astuivat porraskäytävään. Toisesta kerroksesta kuului valittavaa soittoa.

— Pidän tästä paikasta, hienoimpia mitä meillä nyt on, sanoi ryssä. —
Siellä unohtaa. Mustalaiset soittavat. Sitäpaitsi on emäntä serkkuni.
Hän antaa juotavaa, vaikkei taskussa olisikaan rahaa..

Portaissa oli kaikenlaista roskaa. Kaidepuut olivat monesta kohtaa poikki, ruosteisella rautalangalla jälleen yhteen köytettyjä.

Sali, johon he tulivat, oli melko suuri, tupakansavun ja väkijuomien leyhkän täyttämä. Hajuvesien lemu sekautui niihin väkevänä. Keskilattia oli raivattu tanssijoita varten. Seinustoilla oli pöytiä, joiden ääressä istui iloisia seurueita. Enemmän tai vähemmän huonosti puettuja miehiä. Naisia hihattomissa, hyvin avokaulaisissa silkkileningeissä. Takana aitioita, joissa oli eteenvedettävät, punaiset verhot.

Lattian poikki lähestyi tulijoita nuorenpuoleinen, kaunis nainen, yllään verenpunainen iltapuku.

— Tervetuloa, rakas serkku! visersi hän syleillen ja suudellen insinööriä.

— Tohtori Peltonen, suomalainen kommunisti. Hänen toverinsa, suomalainen työmies. Uusia ystäviäni. Ja hän, hän on serkkuni, josta puhuin, Nataša Nikolajevna.

— Punainen Nataša, hymyili nainen tervehtiessään. — Tervetuloa, aateveljet, tervetuloa!

Hän saattoi heidät erääseen aitioon. Pulloja ja laseja ilmestyi heti pöytään.

— Toistaiseksi riittää, vastasi hän nauraen. — Haluan puhella ystävieni kanssa hetkisen kaikessa rauhassa.

Nainen poistui ottamaan vastaan uusia vieraita, ei ryhtynyt heti keskusteluun, vaan tarttui pulloon.

— Kiitos, ei meille, torjui Pentti. — Istumme mielellämme seurassanne. Täällä on viihtyisää. Musiikkia, lämmintä — siinä on meille enemmän kuin tarpeeksi.

Ryssä katsoi häneen terävästi. Sitten hän hymähti, täytti oman lasinsa ja kaatoi sisällyksen kurkkuunsa. Tyhjennettyään neljännen lasin hengähti hän syvään ja pyyhkäisi parrasta siihen tarttuneet viinipisarat.

— Näkee, ettette ole venäläisiä, virkahti hän. — Te tuijotatte katse kovana kärsimyksiinne, syljette lasiin ja mökötätte. Me kärsimme, elämme kuin koirat, mutta me upotamme sen lasiin. Ja sitten voi taas laulaa ja nauraa. Kuulkaahan!

Ja hän alkoi laulaa vanhaa ryssäläistä ballaadia. Hänellä oli kaunis ääni, ja hän suorastaan eli siinä, mitä lauloi. Kyyneleet nousivat ruskeisiin silmiin.

Soitto alkoi, raju, hurja soitto. Lattia täyttyi tanssijoista. Naiset painautuivat miehiä vastaan kissamaisen pehmeinä ja sulavina. Tummissa silmissä vaarallinen tuli. Paljaat, valkeat käsivarret kietoutuivat viekoittelevina tanssittajien kaulan ympärille. Ja punaisina hehkuvat huulet kurkottautuivat suudeltaviksi.

Insinööri nousi ja veti verhot aition eteen. Soitto, tanssijoiden nauru ja puheensorina häipyivät kuin jonnekin kauas. He jäivät hämärään.

— Tahdon puhua kanssanne, tohtori Peltonen, sanoi ryssä sivellen mustaa leukapartaansa. — Seinät ovat vahvat. Eikä täällä kuuntelijoita olekaan. Tänne ei tulla sitä varten. Mutta parasta olla sittenkin varuillaan. Verhot suojelevat ulospäin. Saavat ne tukahduttaa muitakin ääniä, kummempiakin.

— Omituinen sattuma. Tämä meidän tapaamisemme, tohtori Peltonen. Näyttämö: bolševikien Pietari. Henkilöt: suomalainen kommunisti ja venäläinen tsaristi. Niin, katsokaa vain, minä olen tsaristi. Tsaristi, joka »köyhälistön ihannevaltiossa» elää kuitenkin kuin ruhtinas teihin, kommunistiin, verrattuna.

— Niin, piru vieköön, olen tsaristi sydäntä ja sisälmyksiä myöten! intoili hän. — Mutta ei kukaan teitä usko, jos menette sanomaan. Koettakaa, rakas tohtori! Nauravat teille vasten naamaa. »Toveri Nikolai Ivanovitš tsaristi? Loruja! Kyllä me tunnemme Punaisen Natašan ja hänen serkkunsa!» Katsokaas, suomalainen kommunistiystäväni, sekin on venäläistä.

— Vaikka, niinhän se on kaikkialla, jatkoi hän nauraen humalaisen naurua. — Me ihmiset näyttelemme aina, enemmän tai vähemmän. Olemme olevinamme sitä, mitä emme ole. Minä esimerkiksi. Päivät pitkät raadan tehtaassa, olen toveri, punaisista punaisin. Leninin sanat aina huulilla. Ja kuitenkin — olen tsaristi. Odotan Venäjän ylösnousemusta. Entä serkkuni Nataša? Huomasitte kai hänen pukunsa oikeauskoisen värin? »Punaiseksi Natašaksi» hän on ristinyt itsensä, ja sillä nimellä hänet nyt tunnetaan. Hän on kaikkien valtiaiden suosiossa. Se on hyvä, hän saa pitää tätä paikkaa, rikastuu. Ja kuitenkin, hän on sydämeltään varma meikäläinen. Ja te, ystäväni? Sanotte olevanne suomalainen kommunisti tohtori Peltonen. Suomalainen voitte olla, tohtori samaten. Mutta, Peltonen? Ei, olette herra Sejase, mutta ette Peltonen. Ettekä te ole kommunisti, ette edes sosialisti. Olette Suomen valkoisia, niinkuin toverinnekin. No, älkää pelätkö, en minä anna teitä ilmi bolševikeille. Minulle on kaikki tuo, vakoilu ja muu sellainen, yhdentekevää. Ihmettelette kai, mistä arvasin, ettette ole kommunisti. Silmistä, rakas ystävä. Nuo eivät ole kommunistin silmät. Siihen ne ovat liian viisaat, ei hulluutta hitustakaan. Ettekä te ottaneet viiniä. Tahdoitte pitää päänne selvänä, aistinne varuilla. Oikeauskoisten kommunistien ei Leningradissa tarvitse pelätä pientä päihtymystä.

Penttiä hirvitti ryssän tarkkanäköisyys. Mutta silmää räpäyttämättä hän vakuutti:

— No niin, no niin, rauhoitti ryssä silmää iskien, — sanokaamme nyt sitten vaikka niin. Te olette siis tohtori Peltonen, jonka kommunististen mielipiteittensä vuoksi piti poistua Suomesta. Olkoon niin. Pidän teistä, tohtori Peltonen, vaikka olette suomalainen. Suuren Venäjän pojalla on varaa ihmisenä pitää toisesta, vaikka hän olisikin vihollismaasta.

Jännes oli tarkkaavasti seurannut keskustelijoiden ilmeitä ymmärtämättä, mistä oli puhe. Hänestä näytti, että nuo kaksi juttelivat kaikessa sovussa. Ryssältä luistivat sanat kuin koskesta, ja mustaa naamaa kirkasti leppoisa hymy. Kaira tyytyi enimmäkseen kuuntelemaan. Niin, Kairalla oli taito selviytyä. Eikä mikään vaara voinut täällä uhata. Hän nousi lähteäkseen.

— Hyvä on, että hän lähti, virkahti ryssä Pentille, kun he olivat kahden. — En istu mielelläni tuollaisten koirien kanssa. En illalla, kun pöydällä on viiniä. Ei, istukaa te, rakas tohtori. Kun kohtaa taatun porvarin, puhelee mielellään hänen kanssaan hetkisen.

Ja insinööri painoi Pentin takaisin istumaan. Pentti alistui, vaikka vastenmielisesti. Hän olisi mieluimmin jo päässyt erilleen humalaisesta, puheliaasta ryssästä.

— Niin, te olette suomalainen, jatkoi ryssä jutteluaan. — Mehän olemme vielä sodassa keskenämme, suomalaiset ja venäläiset. Ah, millaista sodankäyntiä, molemmilla puolilla! No, ja te uskotte tietysti saavanne edullisen rauhan itsenäisyyksineen ja muineen?

— Se on minulle yhdentekevää, vastasi Pentti pysyen järkähtämättä omaksumassaan osassa. — Kommunismi, uusi, onnellinen yhteiskunta on ainoa, millä minulle on arvoa.

— Ah niin, suokaa anteeksi. Unohdan alinomaa, että olette kommunisti. Sanotte olevanne… Mistäs me puhuimmekaan? Niin, Suomen itsenäisyydestä. Tietysti saatte sen. Nykyisiltä vallanpitäjiltämme. Mutta — Pyhä Venäjä nousee! Tuhkasta ja raunioista Tsaarin Venäjä! Pietari nousee. Koko maa. Ja silloin, suomalainen ystäväni, silloin me kostamme! Iskemme maailman silmien eteen pitkän syntiluettelon: tätä te teitte meille ja tätä, kun olimme heikot, nyt lyömme me! Ja silloin soi nagaikka. Armotta! Suomen me tahdomme, olkaa hiljaa tai huutakaa ja raivotkaa. Iskemme maahan teidät ja kaikki kirotut virolaiset, lättiläiset ja puolalaiset hullut. Venäjä on pyhä, yksi ja yhtenäinen. Silloin me tapaamme toisemme jälleen, tohtori »Peltonen»! Ja minä tapan teidät. Ja sitten! Sitten me nielemme Ruotsin ja Norjan. Pyhä Venäjä haukkaa ne kitaansa kuin hiljaa surisevat kärpäset. Ja katso: surina kuolee, kukaan ei ole kuullut mitään. Se on Pyhän Venäjän suuri ylösnousemus!

Ryssä joi. Pitkin, ahnain kulauksin. Viini sammutti hurjan tulen ruskeista silmistä.

— Piru vieköön, te olette harvasanainen, tohtori Peltonen, hymähti hän väsyneesti. — Teidän seurassanne tulee ikävä.

Hän nousi horjuvin jaloin paikoiltaan ja painoi soittokellon nappia oven pielessä.

Pentti ajatteli sitä, mitä ryssä oli äsken sanonut. Hän ei pelännyt, että insinööri antaisi hänet ilmi. Mies oli ilmeisesti liian välinpitämätön kaikkeen siihen poliittiseen temmellykseen nähden, joka nyt kuohui hänen ympärillään. Mutta Pentti tunsi kuitenkin värisevänsä.

Tämä outo, aavemainen ympäristö kammotti. Hänestä oli kuin hänen edessään ei olisi ollutkaan Nikolai Ivanovitš, insinööri, tsaristi, joka päivisin oli oikeauskoinen bolševiki. Ei, läpi hämärän tuijottivat häneen ryssäläisen kansan verestävät silmät, vihasta salamoiden. Ja nuo sanat, uhkaavat sanat, nousivat syvältä tämän suunnattoman kansan sielusta. Kostoa ne huusivat, veristä kostoa.

Samanlaisia välinpitämättömiä kuin Nikolai Ivanovitš oli Ryssänmaalla nyt varmaan satojatuhansia, kenties miljoonia. Mutta entä, jos suuren, sekasortoisen valtakunnan ohjaksiin tarttuisi rautainen käsi, uusi tsaari? Silloin — Herra armahtakoon silloin pieniä kansoja! Välinpitämättömyys haihtuisi kuin tuhka tuuleen. »Pyhän Venäjän» asia olisi joka miehen asia…

Suomessa oli niitä, oli paljon, jotka toivoivat, että olot itärajan takana järjestyisivät. Sehän oli samaa kuin toivoa ryssän sotalaumoja tulella ja miekalla hävittämään Suomen maata, hävittämään sen kaupunkeja ja kyliä — jättäen jälkeensä suitsuavia raunioita ja ruumiita, ruumiita…

Ei, sellaisena kuin se nyt oli! Ei rikkinäisenä. Ei heikkona. Ei pienenä. Ei yksin.

Hän oli niin lähellä isänmaata. Olihan hän tänään nähnyt Suomenlahden aallot. Ja kuitenkin — miten kaukana!

Entistä selvemmin hän nyt tiesi, mikä se työ oli oleva. Uhrata voimansa, kaikkensa kansansa herättämiseen. Suureksi se oli koetettava luoda. Yhdeksi se oli luotava, niin että se nousisi yhtenä miehenä puolustamaan kotejaan, maataan. Ja tukea oli etsittävä sieltä, mistä tukea oli saatavana: ennenkaikkea kansoilta, joilla oli sama ainainen vaara.

Siinä työssä ei hän olisi yksin. Heitä olisi paljon. Ja sankoin parvin liittyisi vähitellen koko kansa tuon tunnussanan ympärille: nämä ovat meidän kotimme ja vainiomme, meidän kaupunkimme ja kylämme — meidän maamme; vain yli koko kansan ruumiiden käy tänne vainolaisen tie!

Sisään astui kaksi naista. Molemmat olivat silmäänpistävän kauniita. Toinen vaalea, sinisilmäinen, vartalo täyteläinen, yllä taivaansininen puku. Toinen miltei yhtä pitkä, mutta hyvin solakka, tummahipiäinen, silmät mustanruskeat. Lyhyeksi leikattu tukka toi mieleen entisajan hovipojat. Hänellä oli yllään polviin ulottuva musta tanssileninki ja hartioilla tulipunainen silkkihuivi, jonka ripsut ulottuivat kapeihin nilkkoihin saakka. Vaalean maalatuilla huulilla karehti vastenmielisen imelä hymy. Tumma silmäili miehiä kylmin, arvostelevin katsein.

— Kas, siinähän pikku kyyhkysemme tulevat! Kuule, suomalainen ystäväni — hän on ystäväni, Nikolai Ivanovitšin ystävä, ymmärrättekö, tytöt. Tässä ovat Annuška ja Maša. Tämä vaalea tässä on Annuška. Hän on minun. Puluseni, lemmikkini, tule! Hän veti vaaleaverikön syliinsä ja suuteli siekailematta hänen silmiään, suutaan, kaulaansa.

Sitten silmäsi hän Penttiin ja toiseen tyttöön, jotka seisoivat katsellen toisiaan. Hän hypähti pystyyn singoten Annuškan luotaan.

— Maša, kultaseni, ole toki järkevä. Hän on kyllä parroittunut, siivottoman parroittunut, myönnän sen. Ja puku vähän vanha. Mutta hän on tohtori, filosofiantohtori. Viisas ja mainio mies.

Sitten muutti hän äkkiä äänensävyä. Ruskeat silmät säkenöivät kiukkuisina:

— Etkö sinä kuullut, että hän on ystäväni? Serkkusi ystävä! Ymmärrätkö?

— Älähän nyt riehu, Kolja rakas, virkahti tyttö pehmeällä, laulavalla äänellä. — Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että istun hänen seuraansa. Mutta katso nyt häntä! Synkän ja luoksepääsemättömän näköinen hän on, tuo ystäväsi.

— No, sen minä järjestän tuossa tuokiossa, kultaseni, nauroi ryssä. Pentin puoleen kääntyen hän jatkoi käsillään viittoen: — Eikö hän ole nuori? Vasta seitsemäntoista. Ja kaunis? Katso noita silmiä! Mitkä tähdet yössä. Katso tuota nenää! Se tuottaisi kunniaa mille kreikkalaiselle jumalattarelle hyvänsä. Katso tuota suuta! Kuin täyteläinen, veripunainen kirsikka, hehkuva ja viekoitteleva. Katso, mitkä hampaat! Häikäisevänvalkeat kuin norsunluu, virheettömät kuin ihanin helmirivi. Katso, mikä hipiä! Pehmeämpi kuin parhain sametti. Katso, mitkä hiukset! Mustat kuin etelän yö. Katso, mitkä käsivarret ja sääret! Kuningattaret ja keisarinnat kalpenisivat kateudesta nähdessänne. Katso, mikä vartalo! Notkea ja sorja kuin norjin nuori paju. Häntä ei luotu yhdessä päivässä. Helmi hän on. Venäjän ihana helmi! Hänelle ei vedä vertoja ainoakaan sinun maasi naisista, suomalainen!… Eikö kelpaa? Tiedätkös? Serkkuni »Punainen Nataša» on lähettänyt sinulle oman sisarensa! Niin suuressa arvossa hän pitää sinua, minun ystävänäni.

Kun Pentti ei vastannut mitään koko hänen sanatulvaansa, kiihtyi ryssä jälleen:

— Älä suututa minua, suomalainen! Tahdon iloita. Tahdon nähdä iloa ympärilläni. Älä heitä järkeäsi helvettiin, tohtori! Voin käydä vaaralliseksi, jos minua ärsytetään. Ja minä tiedän sinusta aivan liian paljon!

Se oli totta. Ryssä tiesi tai arveli tietävänsä — mikä täällä oli samaa — kyllin toimittaakseen hänet, Pentin, uudelleen vangiksi. Ja silloin!

Hän kirosi ajattelemattomuuttaan, kun oli antanut noiden muutamien saksalaisten sanojen livahtaa huuliltaan. Niitä hän sai kiittää kaikesta tästä. No, ryssä oli jo hyvästi humalassa, pian hän ei näkisi eikä kuulisi enää mitään.

— Ei siihen! jylisi ryssä. — Leposohvalle, sinne teidän puolellenne! Kas niin, ja sinä, suomalainen ystäväni, istut hänen viereensä. Lähemmäs! Sillä lailla. Katsoppas, Annuška, puluseni, lemmikkini, eikö se ole kaunista? Venäläinen »bolsevikkityttö» ja suomalainen »kommunistitohtori».

— Minä osaan järjestää, minä! ihasteli hän. — Siihen tarvitaan miestä, jotta saa tuollaisen tervaskannon syttymään. Mutta minäpä en olekaan turhaan Nikolai Ivanovitš, suuri keksijä.

Hän täytti kaksi lasia. Annuška tyhjensi lasinsa yhtä nopeasti kuin seuralaisensakin.

— Kas niin, lemmikkini! Nyt voimme ajatella itseämme. Hoitakoot nuo jo omat asiansa.

Pentti ja Maša katsoivat vaieten toisiaan. Pentti totisena. Tyttö keimailevan huvitettuna.

— Ettekö tahtoisi sanoa: Maša? kysyi hän koskettaen hoikilla, hyvinhoidetuilla sormillaan nuoren miehen käsivartta.

Pentti vetäytyi kauemmas hänestä eikä vastannut. Tyttö oli kaunis, vaarallisen kaunis.

Maša kohautti paljaita olkapäitään, pisti savukkeen suuhunsa ja tarjosi seuralaiselleenkin. Pentti pudisti päätään.

— Olettepa te! hymähti tyttö ivallisesti. — Ette toki kieltäytyne antamasta minulle tulta?

Maša poltteli tarkastellen seuralaistaan. Parroittunut, ryysyinen. Mutta silmät, harmaat, omituisen välähtelevät, olivat kauniit, puoleensavetävät. Hän naurahti veikeästi.

Tehän olette Suomesta, tohtori? kysäisi hän heittäen oikean säärensä vasemman yli, niinettä punaisen silkkisukan verhoama siro polvi pisti näkyviin hameenhelman alta. — Ihana maa.

— Kyllä, olen viettänyt siellä monta kesää. Terijoella. Meillä oli kaunis huvila siellä.

— Toissa kesänä olimme siellä viimeksi, kertoi tyttö seuraten katseellaan savurenkaiden liitelyä. — Nataša ja minä. Muita ei meitä ole. Äiti kuoli, kun minä synnyin. Isä kaatui Karpaateilla.

Tytön mielenkiinto kylmää muukalaista kohtaan kasvoi kasvamistaan. Hän oli tullut tänne, kun Nataša oli käskenyt. Välinpitämättömänä. Kasvoilla puolittain katkera, puolittain halveksiva hymy, jonka elämä ja sen kokemukset olivat jähmetyttäneet nuorille huulille. Mutta vähitellen hän oli lämmennyt. Hänessä heräsi vastustamaton halu sulattaa jää, joka oli edessä. Hän oli tottunut siihen, että miehet vaipuivat polvilleen palvomaan hänen kauneuttaan. Ja nyt tämä järkähtämätön suomalainen kieltäytyi suostumasta hänen pienimpiinkin pyyntöihinsä. Hänen naisellinen turhamaisuutensa kiihoitti häntä murtamaan vastustuksen.

Salista kuului soitto. Hiljaisina, verhojen himmentäminä kantautuivat intohimoisen valssin sävelet heidän korviinsa.

Säihkyvänä, palavana tytön katse pakotti Pentin katsomaan häntä silmiin. Mutta kun Maša yritti siirtyä lähemmäksi, vetäytyi nuori mies kauemmas.

Hänen täytyi olla varuillaan! Tässä kaikessa oli jotakin satumaista. Kaukaiset, valittavat sävelet saivat veren sykkimään kiihkeänä suonissa. Puolihämärä valo. Tuossa lähellä nuori kaunotar, jonka huulet olivat puolittain auenneet suudelmia janoten, katse kiehtovana, rukoilevana häneen suunnattuna. Ilmakehä voimakkaan hajuveden kyllästämä. Heliotroopin huumaavaa tuoksua.

Hänen oli miltei mahdotonta uskoa, että hän istui siinä, hän, joka vielä muutama päivä sitten virui saastaisessa ryssäläisessä vankilassa, varma kuolema edessä. Hän tunsi olevansa heikko, lopen väsynyt, vankeuskuukausien murtama.

Vaitioloa kesti kauan, liian kauan. Vaitioloa, joka tässä ympäristössä saattoi käydä tuhoisaksi.

— Minusta te, Maria Nikolajevna, ette kuulu tänne, virkahti hän tukahtuneesti. — Olette siihen liian hyvä.

Tytön silmissä välähti riemuitseva katse. Se sammui, ennenkuin Pentti ehti nähdä sen.

Maša sai kyyneleet herahtamaan silmiinsä. »Teidän silmänne ovat aina vaaralliset joka miehelle», oli hänelle sanottu, »mutta se mies on mennyttä, johon ne kyyneleiden sumentamina katsovat.»

Niin, minä tahtoisinkin pois, kuiskasi hän. — Tahtoisin Suomeen. Mutta
Nataša ei laske. Viekää te minut sinne!

— Oi, kuinka janoankaan sinne! jatkoi tyttö. — Odotan kesää, jolloin pääsemme takaisin huvilaamme. Lasken kuukausia.

Pentin pää selveni heti. Hänen äänensä oli jälleen kylmä ja kova, kun hän sanoi:

Maša huomasi äkillisen muutoksen, mutta ei käsittänyt, mistä se johtui. Hän oli jo luullut olevansa lähellä voittoa. Ja nyt? Nyt oli vastassa entistä lujempi jää.

— Pyhän Venäjän nousuun, jolloin meille avautuvat taas kaikki portit, jotka nyt ovat kiinni, jolloin meille annetaan takaisin se, mikä meiltä on vääryydellä riistetty.

— Tietysti, onhan se luonnollista, sanoi hän. — Sitä me odotamme kaikki. Koko Venäjän kansa.

Pentti nousi äkisti. Nikolai Ivanovitš oli nukahtanut vaaleaverikkönsä viereen. Mikään ei enää estänyt hänen lähtöään.

Maša juoksi hänen jälkeensä ja asettui hänen tielleen. He olivat kahden aitioiden takana sijaitsevassa pitkässä käytävässä.

Ruskeissa silmissä paloi rukous. Hän tahtoi, tahtoi saada tuon miehen jäämään. Mutta hän näki harmaista, kovista silmistä, ettei juuri mikään voisi pidättää lähtevää.

— En päästä teitä! Jääkää luokseni! Minulla on huone ylhäällä. Kukaan mies ei ole ollut siellä ennen teitä, vannon sen pyhän Jumalan Äidin nimessä! Katsokaa, minä olen nuori ja kaunis!

Tyttö tarrautui Penttiin. Notkea vartalo painautui kiihkeästi häntä vastaan, niin että hän tunsi nuoren poven kuumana polttavan silkin alta ruumistaan. Valkeat käsivarret puristivat hänen kaulaansa.

Suuttumus kuohahti Pentissä. Veri syöksähti ohimoille. Hän työnsi tytön inhoten luotaan.

— Sanoin äsken, että olette liian hyvä tänne! huudahti hän. — Kaikkea vielä, tänne te kuulutte, juuri tänne! Ja Jumala varjelkoon, ettei teidän jalkanne enää milloinkaan polkisi Suomen maata!

Sen sanottuaan hän kiirehti pois. Hän raivasi itselleen tien keskeltä tanssijain parvea ja harppi alas kadulle kolme neljä porrasta kerrallaan.

Maša katsoi hänen jälkeensä. Sitten hän käännähti ja palasi aitioon.
Katkerasti nyyhkyttäen hän heittäytyi sohvalle.

Hän on mennyt, mennyt, itki tyttö nostamatta päätään. Sydäntä kirveli. Loukattu itserakkaus kirveli. Mutta ei vain se. Kalpea, kylmä suomalainen oli kaiken sen saastan keskessä, jossa hän eli ja jota vastaan nuori sydän joskus kapinoi, tehnyt häneen syvän vaikutuksen.

— Tuota, kyllä sinä viivyit, virkahti Jännes, kun he olivat päässeet ahtaalle sivukujalle.

— Viivyin, myönsi Pentti, — mutta kiitän onneani, että edes nyt pääsin siitä hornankattilasta. Nyt, Jaakko! Nyt jätämme suoraa päätä tämän saastaisen luolan.

Heidän katseensa hivelivät vastapäistä rantaa. Siitä alkoi Suomi.
Isänmaa!

Kyyneleet herahtivat Pentin silmiin. Hän ei jaksanut pidättää itkua.
Sydän takoi haljetakseen.

Se oli niin lähellä. Tuntui melkein, että jos ojentaisi käsivartensa, voisi koskettaa sitä. Syleillä sen rakkaita puita.

Ja kuitenkin — miten saavuttamattomalta se tuntui! Pentti oli lopen uupunut. Vuorokausia kestänyt harhailu kohti rajaa nälkäisenä, viluisena, alinomaa peläten kiinnijoutumista oli käynyt liiaksi hänen murtuneille voimilleen. Jos hän nousisi, eivät jalat, turvottuneet jalat, kantaisi metrinkään päähän, siitä hän oli varma.

Tänne hän jäisi. Tänne kuolisi. Kappale isänmaata edessä. Tuon elottoman ja hänestä kuitenkin niin ihanan rannan hänen silmänsä näkisivät viimeiseksi. Sen kuvan hän veisi mukanaan yli suuren tuntemattoman rajan.

— Kaira, toisti hän, — kyllä sinä tiedät, että yksin, tuota, en lähde. Hiivatti. Omasta hengestäni minä viis. Mutta sinä, Kaira, Sinun, tuota, sinun täytyy pelastua.

Niin. Jännes kesti. Kesti hänen vuokseen. Kertaakaan eivät hänen voimansa eikä neuvokkuutensa olleet pettäneet hänen pyrkiessään pelastamaan toveriaan. Tasaisena, hieman umpimielisenä ja jurona hän oli huolehtinut heidän hyvinvoinnistaan raskaan vaelluksen kestäessä, niin hyvin kuin se niissä oloissa oli ollut mahdollista. Aina hän oli sälyttänyt raskaimmat tehtävät omille hartioilleen koettaen säästää ystäväänsä.

‒ Jaakko, kunnon toveri, kiitos noistakin sanoista. Kiitos kaikesta.
Mutta — minä en jaksa. Loppu on tullut.

‒ Kaira, älä hiivatissa sano niin. Sinun täytyy jaksaa. Ajattele äitiäsi ja isääsi. Tuota, ajattele tyttöäsi siellä kaukana pohjoisessa. Ajattele isänmaata.

— Tuota, juuri sitä vartenhan valitsimme tämän kohdan. Leveimmän.
Huonoimmin vartioidun.

— Tuota, suunnitelmani on valmis, Kaira. Ryömimme hitaasti, hiivatin hitaasti kyynärpäiden ja polvien varassa rantaan ja painumme jokeen.

— Joku partio saattaa kuulla veden loiskeen, kun hyppäämme jokeen, väitti hän. — Ilta on tyyni, äänetön. Silloin olemme hukassa.

— Olen, tuota, ajatellut sitäkin, sanoi Jännes. — Sitä varten otin mukaan onttoja ruokoja. Jokeen päästyämme piiloudumme veden alle. Hiivattikaan ei löydä meitä sieltä. Hämärässä ei erota pinnan ylitse kohoavia ruokojen päitä, jotka tuovat meille ilmaa. Saatamme, tuota, olla piilossa tarpeen tullen kauankin. Ja uida osaamme molemmat. No, mitä sanot?

Pentti oli kuunnellut tarkkaavasti. Suunnitelman onnistuminen ei ollut mahdoton. Jännes oli kekseliäs. Hän otti kaiken huomioon.

Kun vartiopatrulli oli taas kulkenut ohi, lähtivät he liikkeelle. Hitaasti, sanomattoman hitaasti se kävi. Pentin voimat olivat miltei lopussa. Heidän täytyi levähtää vähäväliä. Silloin tällöin kulki patrulli heidän editseen pitkin rantaa. He saattoivat selvästi kuulla ryssien puhelevan puoliääneen. He makasivat hiljaa kuin hiiret, kunnes vartiomiehet olivat häipyneet pimeään. Sitten he jatkoivat hidasta ryömimistään. Parinsadan metrin taival kesti toista tuntia.

— Kim nuo ovat menneet ohi, silloin, tuota, ruoko suuhun ja veteen, kuiskasi Jännes.

He pidättivät hengitystään, kun ryssät sivuuttivat heidät niin läheltä, että kädellä olisi hyvin yltänyt tarttua ohikulkevien jalkoihin.

Pentti ja Jännes kuulivat ryssien huudot, kuulivat patrullin juoksujalkaa palaavan. He olivat sittenkin kiirehtineet liiaksi. Heidän olisi pitänyt odottaa hieman kauemmin, jotta ryssät olisivat ehtineet loitota pitemmälle.

— Tyhjiä. Pjotrin korvat valehtelivat! Mennään pois, vartiovuorokin lähenee loppuaan.

— Pidä ruoko mukanasi, kuiskasi Jännes, kun he nousivat pinnalle. —
Saatamme, tuota, tarvita sitä toisella rannalla.

Kolme neljä kivääriä pamahti hetken perästä, mutta niiden kuulat iskivät veteen kauas taakse ja sivuille.

Taas kajahtivat laukaukset. Likelle osuivat. Kaiku kiiri pitkin hiljaisia rantoja.

— Veden alle! huudahti Jännes. — Kulkeudutaan, tuota, tuonne niemen taa. Siellä maihin.

Samassa kun heidän päänsä katosivat pinnalta, paukahtivat kiväärit kolmannen kerran. Luodit pureutuivat rannan turpeisiin.

Mutta pakolaiset eivät nousseet rannalle. Ryssät saattoivat odottaa sormi liipasimella, ilmestyisikö sittenkin joku pää pinnalle.

Vihdoinkin! Jännes nosti päänsä pinnalle ja tuijotti yöhön. He olivat turvassa.

— Pelastetut, mutisi Pentti, mutta ei käsittänyt. Hän vaistosi hämärästi veden loppuvan, kuiva maa oli jalkojen alla.

Mutta enempää hän ei kestänyt. Kaikki pimeni. Hän kaatui suulleen maahan ja jäi siihen liikkumatta makaamaan.

Kun Pentti tuli jälleen tajuihinsa, häikäisi kirkas valo hänen raollaolevia silmiään.

Minähän olen kuollut. Ryssäläiseen vankilaan. Kuoppaan, johon vartijat valoivat jääkylmää vettä pakkasella. En kestänyt sitä. Tein lopun kärsimyksistä.

Mutta ei. Nehän eivät päättyneet tuohon kuoppaan. Olin toisissa vankiloissa. Ryssät löivät minua. Puristivat rautalangoilla ranteista ja nilkoista, niin että luuli kämmenten ja jalkaterien irtautuvan. Se oli tuskallista, hirvittävän tuskallista. Miksi ne niin tekivät? Niin, nehän tahtoivat pakottaa minut tunnustamaan, tunnustamaan jotakin. Mitä, sitähän ei jaksanut muistaa.

Mutta ei. Pari ystävää pelasti minut jollakin asemalla. Keitä ne olivat? Niin, Jännes oli toinen. Ja joku nainen oli hänen seurassaan.

Ja Jänneksen kanssa pääsin Pietariin. Johonkin piilotettuna. Ahdasta siellä oli.

Sitten jouduin hämärästi valaistuun huoneeseen. Punaiseen huoneeseen jonkun tytön kanssa, joka riippui kaulassani, jonka punaiset huulet rukoilivat minua kiihkeästi — niin, nuo huulet… kuka oli sanonut, että ne olivat kuin täyteläinen kirsikka, hehkuva ja viekotteleva? — ja jonka nuori povi poltti rintaani läpi silkin.

Mutta ei. Minähän olin Jänneksen kanssa Rajajoella ja katsoin kirvelevin silmin vastapäistä isänmaan rantaa. Rantaa, jota en milloinkaan saavuttanut…

Olin vedessä. Jäisessä vedessä, johon olin tukehtua. Sitten uin, uin. Näkemättä mitään. Tuntematta mitään. Ammuttiin. Kuka ampui? Enhän tahtonut muuta kuin päästä kotiin. Miksi ne ampuivat?

Joku oli polvillaan hänen jalkopäässään kasvot ristissä oleviin käsiin painettuina. Joku valkea ja hyvä.

Miten hyvä minun on tässä! Hyvä maata kuolleena. Kukaan ei enää lyö, ei kiduta, ei kurista hennoilla käsillään, ei ammu.

Valo tunkeutui ikkunan edessä olevien valkeiden verhojen lävitse.
Aurinkohan se oli.

Olen varmasti ollut täällä ennenkin. Usein. Mutta tässä vuoteessa en ole maannut. Tämä on niin pehmeä ja valkea. Suloista on maata.

Hän tahtoi tietää ja kohottautui kyynärpäittensä varaan. Se vaati ponnistusta. Ja päätä huimasi.

Silloin kohottautui vuoteen jalkopäässä ollut valkea olento. Suurissa, syvänsinisissä silmissä loisti riemu.

Miten tutulta hän näyttää! Korkea otsa. Pehmeä, kullanruskea tukka. Terveenverevät kasvot, pehmeät piirteet. Pyöreä, voimakkaanlainen leuka. Siro kaula. Kuka? Kuka ihmeessä?

Hanna se oli. Hänen rakas oma tyttönsä! Hän oli kotona! Makasi Hannan rauhaisassa huoneessa.

Hän yritti ojentaa kätensä valkeaa olentoa kohden. Väsyneiden huulien ylitse vierähti kuiskaus:

Mutta enempää hän ei jaksanut. Kädet vaipuivat peitteelle. Pää retkahti raukeana tyynylle.

Sairas kuuli hänen sanansa, ne lämmittivät niin suloisesti. Kuuli tutun, pehmeän äänen, josta tunsi, että sanat tulivat syvältä sydämestä.

Miten minä olenkaan kaivannut tuota rakasta ääntä! välähti hänen mielessään. Näinä pitkinä, kauheina kuukausina.

Hän tunsi, että tytön pää lepäsi hänen rinnallaan. Hanna itki, nyyhkytykset värisyttivät nuorta, sorjaa vartaloa.

Hänen teki mieli sanoa jotakin, jotakin hellää, hivellä kullanruskeita kutreja, hiljaa, lempeästi. Mutta hän ei jaksanut.

— Pentti, rakas Pentti! nyyhkytti tyttö. — Palasit siis sittenkin luokseni. Saan sinut, saan takaisin kuoleman portilta. Ah, miten Jumala on hyvä, hyvä! Olen rukoillut sinua Häneltä, Pentti. Rukoillut ja itkenyt. Yöt päivät. Näinä pitkinä, lohduttoman pitkinä viikkoina, senjälkeen kuin saimme sinut kotiin.

Viikkoina? Oliko Hanna sanonut: viikkoina? Oliko hän, Pentti, ollut jo viikkoja kotona? Hän ei muistanut siitä mitään. Yhtä vähän kuin siitä, miten hän oli kotiin tullut. Kotiin!

— Kun Jännes sähkötti, että sinä makasit kuumeessa Viipurin sairaalassa, emme ensin voineet uskoa, että se olit todella sinä. Olimmehan saaneet ilmoituksen, kauhean ilmoituksen, että olit kuollut. Olimme itkeneet sinua viikkokaudet. Vanhempasi ja minä matkustimme heti Viipuriin. Ja Jänneksen kanssa toimme sinut tänne. Olet ollut sairaana, rakas, hyvin sairaana.

Pentti aukaisi silmänsä. Luomet tuntuivat lyijynraskailta, mutta katse oli kirkas ja selvä.

Sairas hän oli siis ollut. Ja Hanna oli hoitanut häntä. Omassa rauhaisassa huoneessaan, johon mikään häly ei kantautunut.

Pentti silitti hellästi ohutta tukkaa. Harmaaksi se oli käynyt. Ei ainoatakaan tummaa hiusta harmaiden keskellä. Äiti-raukka, miten hän oli mahtanutkaan kärsiä.

Äidin takana seisoi isä. Vanhentuneena, paljon vanhentuneena, hänkin.
Vielä puoli vuotta sitten niin ryhdikäs vartalo oli painunut kumaraan.
Silmissä, jotka katsoivat häneen hellinä, oli kostea kiilto.

Hanna seisoi vuoteen jalkopäässä hymyillen hänelle iloisesti. Hänen vieressään oli Martti-setä tanakkana, surullisissa sinisilmissään lempeä ilme.

Siinähän seisoi Jännes, hänen uupumaton, rohkea pelastajansa ja Torttila, hiljainen, urhoollinen Torttila, mutta iänikuisen piippunsa hän oli unohtanut vasemmasta suupielestään. Heidän välissään seisoi Hermanni, sitkeä, vanha metsäläinen lipoen paksulla alahuulellaan takkuisina riippuvia viiksiään. Kaikki he katsoivat häneen kyyneleisin silmin. Rakkaat, uskolliset sotaveikot!

Nuo ruskeat kiharat olen nähnyt ennenkin, mietti Pentti. Ja harmaanvihertävät silmät, joiden katse oli surullinen, ikäänkuin sisäänpäinkääntynyt.

— Kutsuimme tänne toverisi, kaikki, jotka olivat olleet sinua lähellä siellä kaukana. Kun luulimme menettäneemme sinut, tahdoimme edes kuulla kaiken sinusta. Poikani, olen ylpeä sinusta.

— Jumalalle olkoon kiitos, että saimme heidät tänne, lisäsi äiti hiljaa. — Ensin Lindan — sinähän olit kirjoittanut hänestä meille niin paljon. Sitten tuli Torttila pistäytymään täällä. He ovat auttaneet meitä kestämään tuskamme.

— Ja muutama päivä sitten, lisäsi rovasti, — kun lääkäri sanoi, että olit toipumassa kutsuimme kaikki toverisi tänne. Ajattelimme, että heidän näkemisensä auttaisi sinua pikemmin jalkeille.

— Niin, Kaira, sanoi Torttila tasaiseen tapaansa — Tässä me nyt sitten olemme kaikki. Kaikki, mitä on jäljellä ryhmästäsi. Toikka on Aunuksessa jatkamassa tappelua ryssiä vastaan. Hänen ei tarvinnut vielä lähteä Meksikoon asti saadakseen sotia. Laukkanen kaatui Petserin rintamalla.

Varjo lensi Pentin kasvoille. Laukkanen! Laukkanenkin oli seurannut
Pentinmäkiä, Kuikkaa ja Pikku-Mattia. Kaatunut… Hän ei siis
milloinkaan päässyt takaisin Miinansa luo, joka oli lähettänyt hänet
Viroon, koska hänelle ei kelvannut sodassa käymätön sulhanen.

— Miehenä hän kaatui, lisäsi Hermanni. — Nurkumatta kesti kaiken, kun muut jo napisivat. Sellainen hänestä tuli. Ja paikallensa kaatui.

Hanna huomasi levottomana, minkä vaikutuksen kuolonsanoma Penttiin teki. Hän veti Lindan mukaansa sairaan vuoteen ääreen.

— Ja tässä, sanoi hän iloisesti, — tässä on minun uusi sisareni? Hän on ollut sisareni jo kaksi kuukautta. Ja siksi hän on luvannut jäädäkin.

— Niin, Pentti, virkahti Linda hymyillen hänelle kyyneltensä lävitse, — täältä olen löytänyt toisen isänmaan, toisen kodin.

Pentti katsoi heitä. Siinä olivat kaikki, jotka olivat hänelle rakkaimpia maan päällä.

— Miten ihanaa on olla täällä! huo'ahti hän. — Ja miten hyviä te kaikki olette.

— Mutta tältä vuoteelta et pääsekään karkaamaan niin kuin Tarton sairaalasta. Et, ennenkuin minä annan sinulle luvan.

Pikkulinnut visersivät iloisesti puutarhan koivuissa. Käki kukkui jossakin kauempana.

Hanna laski laskemistaan, montako kertaa se kukahtaisi. Monta, monta kertaa! Hän tiesi, että Penttikin vieressä kuunteli käkeä.

Kesä… Kesä, jonka hän ei ollut luullut enää milloinkaan hänelle koittavan…

Hän oli nyt ensimmäistä kertaa jälleen ulkona. Hän loikoi nuorelle nurmelle levitetyllä paksulla huovalla pää Hannan sylissä ja hengitti syvään ihanaa, tuoksuvaa kesäilmaa.

Pentti vei hänen kätensä kaulalleen. Katse hakeutui kauas, yli tyynenä lepäävän kotijärven vuotta sitten.

— Muistelen keskusteluamme puoli vuotta sitten, matkallamme joulukirkkoon, vastasi hän. — Olen ajatellut sitä monesti, siellä kaukana. Muistathan typerät jaaritukseni? Sinä vakuutit, että Jumala voi armossaan vielä antaa minulle takaisin vanhan mieleni. Ja noina kuukausina, taisteluissa ja vankiloissa, sainkin sen takaisin. Poikamaisista haaveiluista kiteytyi siellä miehen ajatuksia, piirtyi miehen työkenttä, suuri, rannaton. Siellä sain vahvan uskon kansamme voimaan, yhtenäisyyteen, puolustuskykyyn. Hanna, palan aivan halusta päästä työhön!

Hanna hymyili hänelle hellästi. Hän punnitsi mielessään ajatuksia, joista Pentti oli sairasvuoteella maatessaan kertonut hänelle. Niitä, jotka olivat tulleet, kun Pentti virui Pajun kentällä haavoittuneena: isänmaasta, kaiken keskinäisen katkeruuden takana olevasta, häikäisevästä, voittavasta isänmaasta… Niitä, jotka olivat hänen seuranaan, kun hän matkasi kohti Marienburgia Pikku-Matin ruumis vierellään: varjopuolella elävien auttamisesta, jotta yhteiskuntaluokkien välissä ammottava kuilu saataisiin luoduksi umpeen, yhteisestä rehellisestä uurastuksesta rinnakkain, joka vähitellen, vuosien vieriessä, loisi eheäksi Suomen kansan ja rakentaisi sille kansallisen kalliopohjan millä seisoa… Niitä, jotka olivat painuneet syvälle hänen sydämeensä, kun hän virui ryssäläisissä vankiloissa: suuresta Suomen suvusta, joka nostettuna, yhteenkoottuna muodostaisi sekä henkisesti että aineellisesti suuren mahdin… Niitä, jotka olivat muodostaneet tuolle kaikelle uhkaavan taustan, tietoisuus, joka oli syöpynyt hänen mieleensä, kun hän kuolemanväsyneenä harhaili kohti isänmaata: hirvittävästä ryssäläisestä kaaoksesta, suunnattomasta kansasta, joka odotti vain rautaista kättä tarttumaan ohjaksiin syöksyäkseen Suomen yli, hävittäen, polttaen kaiken, niin köyhän kuin rikkaankin kodin, uhkasta, joka sisälsi Suomen koko kansalle osoitetun voimakkaan kehoituksen yksimielisyyteen, jos se tahtoi elää…

Niin, noissa ajatuksissa aukeni suuri työsarka, vaikea ja raskas. Aukeni sadoille ja tuhansille, joille isänmaa ja omat kodit olivat rakkaita. Sadat ja tuhannet uupuisivat siinä työssä, mutta toiset, jälkeen tulevat, pääsisivät kenties saran päähän — heidän täytyi päästä!

Hanna tunsi ilon ailahtavan sydämessään: Pentti, hänen Penttinsä oli yksi tuon saran työntekijöistä.

— Niin, rakas, sanoi hän. Se on miehen työtä. Yrjö-veljesi ja Pentinmäkien, Kuikan, Pikku-Matin, Laukkasen ja satojen muiden sankarivainajien työn jatkamista. Mutta ensin täytyy sinun kunnolla parantua. Muista toki, että olet vasta ensimmäistä päivää ulkona.

Miten voimaton tuo käsi nyt oli! Kestäisi kuukausia, ennenkuin se saisi takaisin entisen jäntevyytensä. Eikä aikakaan voisi pyyhkiä pois kaikkia hirveiden kärsimysten jälkiä. Se ei voisi tummentaa harmaantuneita hiuksia rakkailla ohimoilla. Ne jäisivät, jäisivät muistuttamaan kiduttavista päivistä ja kaameista öistä ryssäläisissä vankiloissa.

— Tuntuu sadulta, että makaan tässä, virkahti Pentti. — Kaiken sen jälkeen.

— Niin, Pentti. Jumala on johdattanut sinua raskasta tietä pitkin.
Mutta Hän toi sinut kuitenkin kotiin.

Pentti katsoi nuorta morsiantaan. Hänen äänessään oli ollut arka, rukoileva sävy. Luuliko Hanna, että hän, Pentti, kantoi kaunaa kärsimyksistään?

— Niin, sanoi hän. — Muistatko, mitä sanoit minulle viime jouluaamuna? »Jumalan tiet eivät ole ihmisten teitä», sanoit sinä, »ja siksi on ihmisten monesti niin vaikea hänen teitään ymmärtää. Hän saattaa kuljettaa monen mutkan kautta, mutta Hän vie aina perille.» Niin, Hän on kuljettanut minua monen mutkan kautta. Enkä tiedä, mikä on oleva tuo »perille». Mutta Hän on antanut minun löytää tien, joka johtaa työhön ja jolle paistaa toivon ja luottamuksen ihana päivä. Kiitän Häntä siitä.

Hanna kumartui ja suuteli kiitollisena rakkaita, välähteleviä silmiä. Minkä vapautuksen nuo sanat olivatkaan tuoneet hänelle! Hän oli pelännyt, pelännyt, että Pentti… Nyt hän oli niin iloinen ja onnellinen!

Aurinko painui yhä lähemmäs taivaanrantaa. Ihana, valoisa pohjolan ilta oli käsissä.

Hän ojensi kätensä kohti laskevaa aurinkoa, joka kultasi kotijärven pintaa, vastapäisen rannan viljavainioita ja puiston puita.

— Isänmaa! Meidän rakas, ihana isänmaamme, joka kutsuu meitä kaikkia astumaan tielleen, isänmaan onnen ja kunnian tielle! Nyt ja aina.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANKARAT TÄHDET ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Ankarat tähdet

ANKARAT TÄHDET

VILHO HELANEN

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE